Title: Matka-kuvaelmia Englannista
Author: Funcke, Otto, 1836-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Matka-kuvaelmia Englannista" ***


MATKA-KUVAELMIA ENGLANNISTA

Kirj.

Otto Funcke


Suomennos.


Helsingissä 1886,
G. W. Edlund, kustantaja.

J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa, 1886.



SISÄLLYS:

Esipuhe.

Matka Englantiin.

  1. Pahoja matkaenteitä
  2. Siirtolaisten parissa
  3. Englanti näkyvissä

Silmäänpistävät kansalliset omituisuudet.

  1. "En vaan Englantiin!"
  2. Hauskasti pettynyt odotuksissani
  3. Elämä Lontoon kaduilla

Pyhäpäivän-vietto Englannissa ja Saksassa.

Spurgeonin tabernaakkelissa.

Sodomin sata vanhurskasta.

  1. Paheiden pesät miljoonakaupungissa
  2. Pelastavaiset kädet
  3. "Valo loistaa pimeydessä"

Kuinka Englannissa vastustetaan juopumusta.

  1. Kuka murtaa mustan portin?
  2. Teetotaler'it
  3. Raittius ja evankeeliumi
  4. Mitä teemme me parantaaksemme kansamme koinvammaa?

Pelastus-armeija.

Vakavia kysymysmerkkejä ja ajatusviivoja.

    I. Mitä tulee minun saarnata?
       1. Kainryhmän juurella kristallipalatsissa
       2. "Me tahdomme nähdä Jesusta"
   II. Kuinka minun tulee saarnata?
  III. Hoitele vaivaisia

Oletko sinä kääntynyt?

  1. "Pitkitä" tahi "ala" --?
  2. Semmoinen josta kukaan ei voi säästyä

Yleinen asevelvollisuus.

  1. Pelastuminen antaa halua pelastamaan
  2. "Elähytä se voima, mikä sinussa on!"
  3. "Monenlaiset lahjat ja yksi henki"

Rahakukkaron kääntymys.

  1. "Saksalaisten täytyy kolme kertaa kääntyä"
  2. "Sinun rukouksesi ja almusi ovat tulleet muistoon Jumalan edessä"
  3. "Musta paikka"
  4. "Pyhille ko'ottavista varoista"

Viiteselitykset.



ESIPUHE.


Eiköhän se liene maailman suurin viinipuu mikä on nähtävänä maailman
mainiossa Hampton Courtin puistossa Lontoossa. Sen ikä nousee 115:een
vuoteen. Runko on 80 sentimetriä ympäri mitaten, oksat ulottuvat aina
33 metrin päähän rungosta. Senpä tähden onkin sen kunniaksi rakennettu
erityinen lasinen palatsi. Minä en voi unhottaa sitä ihanata näkyä,
jonka tämä jättiläiskasvi melkein lukemattomine välkkyvine hedelmöineen
tarjosi. Siitä saadaan nimittäin hyvinä vuosina 2,500 kunnon rypälettä;
niin kertoi meille oikein jalon ylpeänä tämän aarteen vartija ja
hoitaja. Mutta sen onnellinen omistaja on maan hallitsija, siis nykyään
(ja jo 45 vuotta sitten) Victoria kuningatar. Kuitenkaan eivät rypäleet
tule kuninkaalliselle pöydälle. Eipä niinkään, kullakin kolmen
yhdistetyn valtakunnan vanhalla aatelisuvulla on oma määrätty oksansa.
Ja oksissa kasvavat hedelmät lähetetään noille su'uille, se on vanha
kaunis tapa. Kuninkaalla on omistusoikeus, mutta kruunun vasalleilla on
oikeus nauttia sen omaisuutta. Kuninkaalla on ilo antaa; pääreillä ja
parooneilla on ilo ottaa vastaan. Niin on viinipuu hyvin kaunis ja
kuitenkin mahtava side kuninkaan ja kansan välillä.

Mutta kunkin eri oksan hedelmillä kuuluu olevan _erityinen, yksityinen
ja omituinen makunsa ja hajunsa_. Se sanottiin meille ja juuri se
minuun teki niin syvän vaikutuksen. Minä en voinut itse koetella, tokko
asian laita todellakin oli niin, koska minä kaikeksi onneksi olen
saksalainen pappi, enkä englantilainen lordi. Olkoonpa nyt asian laita
niin todellakin, taikka vaan mielikuvituksessa, -- joka tapauksessa on
tämä viinipuu ihana _vertauskuva_. Minä en pelkää kenenkään lukijani
tyytymättömänä kysyvän: "_Kuinka sitten_?" En; hän on varmaankin edellä
olevia riviä lukiessaan käsittänyt sen. Tahi eiköhän jokaisen kristityn
ihmisen mieleen siitä johtune hän, joka on sanonut: "_Minä olen
viinapuu, te olette oksat_" -- Jesus Kristus on viinapuu, jonka
taivaallinen isä on tämän maailman erämaahan kylvänyt, ja hänen
tahtonsa on, että kaikki maailman kansat tulisivat tämän viinipuun
haaroiksi, ja että kaikki ihmiset olisivat tämän viinipuun oksia. Koko
maailmaa tarkoitti Jesus sanoessaan: "Minä olen viinipuu; te olette
oksat". Historia on jo kahdeksantoista vuosisadan kuluessa osoittanut,
että tämä jumalallinen hulluus sisältää kaiken viisauden ja totuuden,
vaikka kerran näiden sanojen toteutuminen olisi näyttänyt kuinkakin
mahdottomalta, vaikka kuinkakin yksinäisenä ja käsittämättömänä
Ihmisen-poika olikin ihmiskunnan keskellä näitä lausuessaan. On
huomattu se todeksi, että kansat ovat elävät, voimakkaat, valistuneet,
tulevaisuutta täynnä _samassa_ määrässä kuin ne sallivat tämän
viinipuun mehun vallata itsensä; -- on huomattu todeksi, että nämät
äärettömän monet rodut ja kansallisuudet kuitenkin voivat yhdistyä
yhdeksi yhteydeksi ja tehdä tosillensa molemminpuolista onnea, jos he
saisivat liittää itsensä tähän viinipuuhun.

Tosin, -- yhteyttä, mutta ei yhdenmuotoisuutta! Kuten saman puun
rypäleet Hampton Courtin puutarhassa kertomuksen mukaan olivat
erimakuisia, erihajuisia ja erinäköisiä, vaikka he samasta rungosta
saavat samoja elämännesteitä, -- niin on maailman kansojenkin laita,
joissa Kristus on saanut muodon. "Monenlaiset lahjat, mutta _yksi_
henki" -- tämä tosin ei koske ainoastaan eri kansakuntia vaan myöskin
näiden kansakuntien yksityisiä jäseniä; vieläpä se koskee saman
kristillisen perheenkin jäseniä. Mutta se koskee myöskin eri _kansoja_.
Missä Jesus Kristus saa muodon ja saa hallita, siellä ei hän tahdo
estää vielä vähemmin hävittää yksityisen eikä kansankaan erityisasemaa.
Hän tahtoo päinvastoin sitä kirkastaa ja valaista taivaallisella
valolla, hän tahtoo sitä elähyttää taivaallisella elolla ja voimalla.
Jumalan tiet eivät tarkoita yksitoikkoisen yhdenmuotoisuuden aikaan
saamista, vaan luonnollisen omituisuuden selventämistä.

Niin paljon kuin tämä lause koskee _yksityisiä henkilöitä_, voi sitä
tutkia jokainen, jolla on kaksi silmää ja koskaan on elänyt elävien
kristittyin parissa. Hänen havaintonsa näyttävät hänelle, että
todellisten kristittyin joukossa ovat useimmat itsenäiset luonteet, ja
useimmat omituiset ja itsenäiset nerot. Hänen huomionsa näyttävät
hänelle vastakohdankin, että nimittäin siellä on suurimmat ihmisten
orjat, ajanhengenpalvelijat, lauseparsien matkijat, elämään
kyllästyneet ja kelvottomat ihmiset, missä Kristuksesta kauemmaksi
poistutaan ja vieläpä pidetään ansiona, että muka on noustu
korkeammalle vanhan "vanhettuneen" kristin-uskon kantaa.

Mutta tämän lauseen totuudesta _koko kansojen suhteen_ ei voi paremmin
saada selkoa kuin _matkustelemalla_, epäilemättä voi eri kansojen
kirjallisuudestakin oppia tuntemaan meidän väitteemme totuuden,
vielä parempi jos omassa kodissaan oppii tuntemaan maailman suuren
viinipuun vesoja (joka kunnia ja ilo melkein lii'ankin usein
minulla on työhuoneessani), -- mutta varmimmat tutkimukset tekee
kuitenkin matkustamalla, jos nimittäin jossakin määrin ymmärtää
matkustamistaitoa. Niin kuin yksityistä ihmistäkin täytyy oppia
tuntemaan hänen kotoaansa, jos häntä tahtoo todellakin oppia tuntemaan,
niin voipi kansankin luonnetta ja taidetta, kieltä, tapoja ja henkeä
oppia tuntemaan ainoastaan sen omassa maassa. Joka tätä kirjoittaa on
jo _aikaisemmillakin_ matkoillansa tehnyt nämät kokemukset. Mutta
Englannissa ollessani näin minä siellä sellaisen jyrkästi kristillisen,
kansallisen ja yhteiskunnallisen omituisuuden, ett'en senkaltaista
vielä missään ole tavannut.

Mutta jos nyt sama Kristuksen henki ilmestyy niin erinlaisena eri
kansoissa, jos lahjat ja voimat ovat niin monenlaiset, niin seuraa
siitä se _tehtävä_ yksityisille kansakunnille, että heidän näitä
lahjojansa tulee käyttää toistensa molemminpuoliseksi siunaukseksi,
että heidän tulee täydentää toisiansa ja kadehtimatta, nöyrästi ja
kärsivällisesti ottaa oppia toinen toiseltansa. _Oppia_ tulee --, vaan
ei suinkaan matkia! Me kylmäveriset arvostelevaiset pohjois-saksalaiset
esimerkiksi emme saa matkia sitä tapaa ja luonnetta, mikä on meidän
syvämietteisille schwabilaisille veljillemme omituisia; mutta hyvä on,
jos me heiltä saamme herätystä. Päinvastaisessa suhteessa ehkä sääntö
myöskin pitää paikkansa. Meidän saksalaisten ei sovi matkia Englannin
kuntoa, vielä vähemmin kunnottomuutta. Matkiminen on itsensä ja omien
lahjainsa halveksimista. Emme suinkaan, me emme saa matkia
englantilaisia, ei edes semmoisiakaan heidän puoliansa, jotka ensi
silmäyksellä näyttävät oikein hämmästyttävän suurenmoisilta ja
miellyttäviltä, ja ehkä todella _ovatkin_ semmoisia. Mutta
oppia me tahdomme, me tahdomme kaikkialla kysyä: "_Mitä oppimista
meillä on tästä_?" Me emme tahdo olla semmoisia narreja kuin
monet englantilaiset, jotka farisealaisessa kyllyydessään ja
itsetyytyväisyydessään tahtovat olla omillansa halveksien niitä
armolahjoja, joita toiset ovat saaneet, huolimatta mitään ottaa
onkeensa toisten ansioista. Me tahdomme myöskin välttää joutumista
niiden pintapuolisten ihmisten joukkoon, jotka luulevat sanoneensa
oikein erinomaisen mahtavan lauseen huudahtaessaan: "Me emme jaksa
kuulla noita englantilaisten hullutuksia!" Mutta me emme lii'oin tahdo
yhdistyä _niihin_ saksalaisiin veljiin, jotka nyt arvostelematta
ylistävät ja tahtovat matkia mitä Englannin kristityt toimivat.
_Saksalaisen luonteen tulee jäädä saksalaisen luonteeksi_. Olkoon se
kaukana meistä, että tahtoisimme halveksia sitä erityistä lahjaa ja
voimaa, jonka juuri meidän kansamme on osaksensa saanut Jumalan
ijankaikkista valtakuntaa varten. Mutta oppia tahdomme me ja voimmekin
paljon oppia toiselta puolen Englannin kanavaa.

Ja tällä olen nyt vihdoinkin sanonut, miksi minä olen tämän kirjan
kirjoittanut ja mitä siitä voi odottaa. Emme me saksalaiset eivätkä
muittenkaan kristittyjen maiden asukkaat, joiden käsiin tämä kirja
joutuu, saa kuulla paljon Englannin kristillisestä elämästä. Juuri
tähän aikaan on tuo muutoin niin konservatiivinen kansakunta
erinomaisessa kuohumis- ja liike-tilassa, ja korkeimmillaan on tämä
liiketila uskonnon ja kirkon alalla. Sen tähden ovat ehkä nämät minun
apukirjoitukseni tervetulleet. Minä tiedän kyllä, että monet paljoa
taitavammatkin kirjailijat ovat kirjoittaneet jotenkin paljon
Englannista. Näiden kuvaelmien tarkoituksena onkin vaan niitten
_vaikutusten_ kertominen, jotka tuo ihmeellinen Englannin kansa minuun
teki. Se etu minulla oli, ett'ei minulla koskaan puuttunut kokeneimpia
johtajia, että vielä edelleen minulla oli apuna ja neuvona hyviä
kirjoja, että minä jo aikaisin seurustelin paljon englantilaisten
kanssa; mutta ennen kaikkia olen minä Jumalan armosta saanut kaksi
näkevää silmää. Kullakin ihmisellä on omat hulluutensa, vieläpä omat
tyhmyytensäkin. Mutta toiselta puolen on tuhmimmallakin osansa neroa,
kunhan se vaan saisi kehittyä. Ja minun neroni on nyt se, että minä
kaikkialla, missä minä oleksin, näen jotakin (jonka toiset jättävät
huomaamtta, ehkä sentähden että heillä on lii'an paljon ajatuksia), ja
vielä, että minä siitä, minkä sillä tavoin olen saanut, seulon pois
jotakin, koska minulla ei ole niin paljon ajatuksia kuin monella minun
maamiehelläni. Minä en ole mikään perustelmien ja järjestelmien tekijä;
ei minussa lii'oin ole mennyt filosofin lahjoja hukkaan. Minä en voi
kuulla enkä nähdä mitään kohta ajattelematta, kuinka minä sitä voisin
_käyttää_ itseni ja muiden hyödyksi, jotka minun tavallani vielä
myöskään eivät ole valmiit. Mutta Lontoossa hyökkäsi semmoinen tulva
uusia havaintoja minun mieleeni, että minä melkein vaikenin
hämmästyksestä. Monta kertaa oli minun oikein vaikea hengellisessä
merkityksessä hengittää. Vuoren tavoin laskeusi aluksi minun
sydämelleni kaikki tuo kauhea, ihmisellinen, petomainen ja
saatanallinen olemus, mikä minut ympäröi. Minun täytyi turvautua
yksinäisyyteen voidakseni sitä saada kokoon järjestetyksi; paljonpa
minä ymmärsin ja sekoitin vasta kuukausien kuluttua mietteisiini
vaipuneena tulipesäni ääressä, kun lumipyry ulkona ilmassa vinkueli.
Englannin kansan _mahtava toimintavoima ja sitkeä tahdonvoima_ nepä ne
minuun suurimman vaikutuksen tekivät. Tämä tahdonvoima ja tämä
toimintavoima eivät suinkaan vähimmin tule näkyviin uskonnon alalle. Ja
muun mu'assa tämän todistaminen on näiden lehtisten tarkoituksena.
Mutta tämä kirja on _tarkoituskirja_. Tarkoituksena on saada
saksalaisia veljiäni paremmin kokoomaan voimiansa, heittämään
hyvästi kaikki haaveilemiset ja väittelemiset ja oppia uudelleen
englantilaisilta, että Kristuksen opetuslapsi on Kristuksen työntekijä.
Englannin ja Saksan kristillisyys ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin
Marta ja Maria, kuin Pietari ja Johannes. Tässä siis ei tarvita
morkkaamista eikä arvostelemista, kadehtimista eikä väittelemistä, vaan
rakastamista ja oppimista.

Mutta älköön millään tavalla sisarellinen ja veljellinen rakkaus meitä
tehkö sokeiksi. Themsin rannoilla me emme tahdo oppia ainoastaan,
kuinka tulee tehdä, vaan myös kuinka tulee olla tekemättä. Englannin
uskonnollisessa elämässä on toiselta puolen niin paljon, mikä meille
kelpaa esikuvaksi ja saattaa meidät häpeemään, ja toiselta puolen niin
paljon liioiteltua ja mieletöntä, ett'ei useinkaan tiedä, pitääkö sitä
ihailla, vai pitääkö sille nauraa. Herran Kristuksen täytyy Englannissa
tyytyä hyvin moneen asiaan, mitkä tapahtuvat hänen lippunsa suojassa ja
hänen nimessänsä. Kristin-usko voi sentään sietää koko joukon
kummallisuuksia, kunhan vaan syvin juuri on kelvollinen: minä tarkoitan
jos nämät kummalliset veikaleet, jotka näitä kummallisuuksia
toimittavat, sydämensä pohjasta innoittelevat Kristuksen kunniaksi.
"Monta kertaa kysyi Mögling itseltänsä, ovatko englantilaiset
viisaimpia vai narrimaisimpia, lujaluontoisimpia vai omapäisimpiä
ihmisiä", -- niin lukee muutamassa hyvin hyvässä kirjassa, jonka T:ri
Gundert Calvissa on kirjoittanut itä-Indian lähetyssaarnaajasta
Mögling'istä. Minun täytyi nauraa näitä sanoja lukiessani; sillä en
yhtä, vaan sata kertaa olin minä ajatellut aivan samaa, kuin tuo
mieskulta Schwaben'ista "itseltänsä kysyy". Kuitenkin voimme me paljon
oppia englantilaisten hullutuksista, emme ainoastaan kuinka viisaita me
saksalaiset olemme, emmekä myöskään kuinka paljon aikaa, voimaa ja
rahaa englantilaiset useinkin tarkoituksetta panevat hukkaan: -- eipä
niinkään, vaan täällä tapaa meitä (minä muun muassa ajattelen
pelastusarmeijaa) semmoinen tahdonvoima, joka meidät saattaa
sydämen pohjasta häpeemään. Muutoin minua neuvoo jokainen uusi
sanomalehtinumero, että on aika kiiruhtaa luonnosteni painattamista.
Jos minä vielä kau'emmin sitä viivyttäisin, niin pian tulisi paljonkin
vanhaksi. "Kuolleet ratsastavat pi'an"; esim. pelastusarmeija, josta
olen kirjoittanut kokonaisen lu'un, ehkä vähän ajan kuluttua saa
tykkänään toisen muodon, joka lainkaan ei vastaa minun kertomustani.
Liike menee pitkin askelin alamäkeä, kuten Lokakuussa kirjoittamassani
kyhäelmässä uskalsin ennustaa.

Vihdoin tahdon tässä varoitukseksi aroille sieluille heti huomauttaa,
että minun täytyy sekä englantilaisille että saksalaisille
maanmiehilleni sanoa monta ankaraa ja epäkohteliasta muistutusta. Jo
luonnostakin puuttuu minulta "hellyys" kirjoitustavassa. Mainio
luonteentutkija, jonka minä ystävieni innokkaiden kehoitusten johdosta
annoin tutkia päätäni sanoi muun huomattavan joukossa myöskin: "Ei
tältä herralta puutu rakkautta, vaikka hän ei voi sanoa kellekään
kohteliaisuuksia". No niin, on kaiketi tämä suoraan sanoen samaa kuin:
"Tämä herra on hiukan törkeä". Jos tämä toteutuisikin tässä kirjassa,
niin annettakoon se minulle anteeksi, koska siihen olen "edeltäkäsin
määrätty". Mutta minä toivon huomattavan myöskin, ett'ei minulta puutu
rakkautta; vieläpä että rakkaus hillitsee "törkeyden" ja että minä
ko'en kaikin voimin asettaa alkuperäistä luonnettani Kristuksen
hengen kurituksen alle. Tällä tavoin voitan minä luullakseni
luonteentutkimuksen materialistisen ja deterministisen puolen. --
Jota tapauksessa voin minä sanoa Englannissa ollessani itse itseäni
kurittaneeni.

Säästääkseni arvostelijain vaivoja, tahdon minä vielä lisäksi mainita
muutamia selityksiä. 1) Ei jokainen yksityinen kohta, minkä minä
kerron, ole oma kokemani. Kaupunki-lähetyssaarnajat, kauppamiehet,
diakonissat ja muut ovat antaneet minulle monta hyvää lisäapua. Välistä
olen minä ne sopivalla paikalla lykännyt omien kokemieni joukkoon.
Minusta on ikävää joka kerta mainiten sanoa: "Mitä nyt seuraa en minä
itse ole nähnyt, vaan olen kuullut luotettavien henkilöiden kertovan".
Lukijallehan on vaan pää-asia, että hän saa todellakin englantilaisia
kuvia; ja siitä minä menen takaukseen, että hän todellakin saa
senlaisia. Minä siis en tarjo luettavaksi "totta ja keksittyä"; vaan
kertomani olen minä suurimmaksi osaksi itsekin omin silmin nähnyt ja
omin korvin kuullut. 2) Joku lause, joka oli painunut mieleeni, _tulee_
kyllä _esille jälleen_ eri paikoissa. Kirjoitukset ovat kirjoitetut
tahi oikeammin lausutut rakkaalle pikakirjurilleni erityisinä
lepohetkinä, jotka säästin työelämästäni. (Ilman tätä apua olisi vuosia
mennyt, ennen kuin niitä olisi voinut painattaa). Niin muodoin ei aina
ollut silmäni edessä, minkä jo kerran olin sanonut. Ehkäpä minulle
muistutetaan: "Miksi sinä sitten kirjoitat kirjoja, vaikka sinulla on
niin vähän aikaa?" Minä vastaan: "Siihen vastatkoot ne, joita
miellyttää ja elähyttää minun tapani puhella kristillisistä asioista.
Minun itseni täytyy Jumalan edessä tunnustaa, ett'ei mikään tunnu
minusta kummallisemmalta, kuin että näitä ihmisiä useampien muitten
kristittyjen joukossa on niin paljon. Mutta he nyt ovat kerran
olemassa." 3) Että minä useinkin näissä jutuissani käytän liiankin
pitkiä johdantoja ennen kuin tulen siihen, mitä päällekirjoitus
oikeastaan osoittaa, se ei tule ainoastaan puhumisen ja kirjoittamisen
halusta. Kun minä esim. puhuttaessa raittiusriennoista tahi
herätyskokouksista ensiksi puhun Englannin maasta ja kansasta, kun minä
kaikkialla piirrän uskonnolliset kuvat, vasta kuvattuani leveitten
puitteitten sisäpuolelle julkista elämää, -- niin on se minun
mielestäni yhtä välttämätöntä kuin se on hauskaakin. Vasta kun viinipuu
on silmäin edessä voipi oikein tuntea rypäleet. Toiselta puolen taas
lausuu vasta oikean tuomion ohdakkeista, kun näkee sen kasvin minkä
joukossa ne kasvavat.

Ja nyt saapi jo tässä olla kylläksi. Kaikki ymmärtämättömäin
arvostelijain viha ja kiukku on tapaava äänettömän, -- mutta kaikki
asiaan pystyvä arvostelu, vaikka se olisikin ankara, on löytävä
kiitollisen miehen. Pääasiaan kaikissa hankkeissa, siis tämänkin
kirjasen ulosantamisessa, on se, että sillä tosiaankin tarkoitetaan
jotakin hyvää. Meidän Saksamme kansa tarvitsee syvälle vaikuttavaa ja
yleistä uskonnollista uudistusta, muutoin sen välttämättömästi täytyy
laskeutua alas korkeudestansa. Tätä yleistä uudistusta ei yksityinen
kristitty voi aikaan saada. Mutta alkaa itsestänsä voipi kyllä
yksityinenkin, ja kun monet yksityiset saavat jotakin aikaan Kristuksen
kautta, Kristuksessa ja Kristuksen hyväksi, silloin tulevat nämät
monet yksityiset uudistuneet ihmiset koko kansan uudistavaksi
hapatukseksi. Sallikoon Jumala, että tämä kirja olisi monelle
herätykseksi kääntymään toden teolla Herran puoleen ja antautumaan
hänen haltuunsa henkinensä, sieluinensa, ruumiinensa ja kokonaan
heittäytymään hänen palvelukseensa. "Domine, dirige nos, -- nos
nostraqve Domino!" (Herra, johda sinä meitä; me tahdomme kaikkinemme
olla Jumalan omat!) -- niin kuuluu kaunis kirjoitus Lontoon
vaakunakilvessä. Jospa pian olisi moneenkin sydämeen, mitkä vielä ovat
haileat, puoleksi lämpimät tahi kokonaan kylmät, taivaallisilla
tulikirjaimilla kirjoitettu: "Domine, dirige nos, -- nos nostraqve
Domino!"

Tekijä.



MATKA ENGLANTIIN.


1. Pahoja matkaenteitä.

Aamulla 2 päivänä Elokuuta v. 1882 kokoontui kirjava ihmisjoukko
rakkaan hansakaupuukimme asemahuoneelle. Ne olivat "Elbe"-laivan
kannen-alla-matkustajat, jotka pikajuna oli viepä Bremerhaven'iin.
Liike rautatiesillalla oli varsin vilkas, siinä voitiin nähdä monta
liikuttavaa jäähyväiskohtausta, ja useat varmaankin erosivat, jotka
eivät koskaan enään näkisi toisiaan. -- Ei ollut kovinkaan hauskaa
ajatella kohta tehtävää merimatkaa. Ankara tuuli vinkui uhkaavasti, ja
vihurin pieksemät pilvet kiitivät mustina, raskaina ja sadetta uhkuvina
taivaanlaella. "Tänään on Pohjanmeri raivoissaan," sanoi muuan vanha
merimies ja lisäsi muka lohdutukseksi: "Olen useasti liikkunut
pahemmassakin ilmassa."

"Siirtolaisten" joukossa olimme sillä kertaa mekin, minun rakas
vaimoni, kolme vanhinta tytärtäni ja tämän kirjoittaja. Me olimme
pilvistä, ilmasta ja tuulesta huolimatta mitä iloisimmalla
matkatuulella. Myrsky on minua aina miellyttänyt, sillä se kuvaa
uskollisimmin kuinka käy siinä maailmassa, jossa me elämme. Niin kauan
kuin vaellamme täällä, _täytyy_ myrskyillä, ja aivan tyynesti
saattaakin odottaa myrskyä, kun vaan on varma siitä, että myrskyt ja
rajuilmat raivoavat ainoastaan hetken, mutta että niiden jälkeen seuraa
Jumalan lasten iankaikkinen lepo.

Mitä huoliikaan kaikista myrskyistä merellä ja maalla, jos sydän on
täynnä rauhaa ja päivänpaistetta, kiitosta ja ylistystä? -- Ja niin oli
Jumalan laupeudesta minun laitani, sittenkuin mielessäni olin voittanut
sen kauhun, joka minussa ennen oli ollut Englantia kohtaan. Levon aika
oli edessäni niinkuin paratiisi. Vuosikauden kestäneen vakavan ja
ponnistusta kysyvän työnteon jälkeen sain kokonaista viisi viikkoa
nauttia ajatusten kokoamista ja hiljaisuutta. Oi kuinka suloista on
väsyneelle työntekijälle, kun sellainen virkistyksen aika on saatavissa
ja kun sitä hyvällä omallatunnolla saa nauttia. Tästä eivät ne
onnettomat mitään tiedä, jotka eivät tunne vaivannäön hikeä, jotka
_eivät milloinkaan_ nauti, sentähden että he _aina_ nauttivat, ja jotka
täällä alhaalla eivät koskaan ennakolta saa maistaa ikuista lepoa,
koska he eivät tiedä mitä huokaavan luonnon ikävöitsevä kaipaus on
(Rom. 8).

Mutta jos ulkonainen myrsky ei voinutkaan häiritä sisällistä rauhaani,
niin oli kuitenkin kohta tuskallisen surun myrsky heräävä sydämessäni.
Olin saapa ylen tuntuvan muistutuksen siitä, että minä -- vaikka
suloinen vapaa-aika olikin käsissä -- vielä elin kuolon maassa. Samassa
kuin veturin kimakka huuto ilmoitti junan lähtöä, ojensi, näetten,
paikalle rientänyt palvelija minulle rautatievaunuun mustareunaisen
kirjeen, jossa oli Hollannin postileima. Avasin kirjeen vapisevalla
kädellä. Johan ennastaan olen tottunut siihen että uskollinen Jumala
varoten jollakin tavoin antaa minulle vakavan muistutuksen, kun lähden
huvimatkalle. Kirjeessä oli tieto, että eräs minun rakkaimmista,
luotettavimmista ystävistäni, mies, jolla oli mitä suurin
vaikutusvoima, Utrechtin professori _J. J. von Dosterzee_ oli kuollut
Wiesbadenissa kaukana kodistaan Hollannista. Ah, nyt vieri kuumia
kyyneliä poskilleni ja äänetönnä ojensin surusanoman vaimolleni, jota
vanha uskollinen Dosterzee niin usein oli kutsunut "hellästi
rakastetuksi tyttärekseen." Monen vuoden kuluessa oli hän ollut samalla
minun ystäväni ja veljeni, isäni ja neuvonantajani, ja hänen ainoa
virheensä minun suhteeni oli se, että hän liian leppeästi ja laupiaasti
arvosteli minua ja kirjoituksiani. Rautatiematkalla taisin ainoastaan
muistella kotiin mennyttä. Olin kuulevinani hänen rakkaan äänensä, olin
tuntevinani hänen lämpimän kädenlyöntinsä; vaikka rätisevä juna joka
silmänräpäys vei minut toiseen paikkaan, niin isä Dosterzee yhäti oli
minun silmieni edessä, minä saatoin puhutella ainoastaan _häntä_.

Oi, kuinka nopeasti meidän sydämemme lensivät toisiansa kohtaan, kuinka
helposti ne mukaantuivat toinen toisiinsa, sinä teräväjärkinen,
lämminsydäminen ja hellätunteinen ystäväni! Harvoin olen tavannut
jumaluusoppineen, joka niin lujasti pysyy kiinni kristillisessä
totuudessa ja sen ohessa on niin suvaitsevainen ja toivoa täynnä
kaikkia kohtaan, jotka vielä haluavat totuuden tuntoon tulla; en
milloinkaan ole tavannut pyhää vakavuutta ja iloista, hilpeätä
leikillisyyttä niin suloisessa yhteydessä kuin sinussa; en milloinkaan
niin lakastumatonta nuoruuden tuoreutta niin murtuneessa, niin heikossa
ruumiissa. Nyt on ääni ijäksi vaiennut, joka niin usein melkeen äidin
hellyydellä minua lohdutti ja rohkaisi. Ja laajalti kristityissä maissa
suree tuhansia, joita sinun sanasi ovat rohkaisseet lujempaan uskoon ja
varmempaan toivoon. Lepää nyt uskollinen soturi Vapahtajasi sydämellä!
Nyt ei sinua enää kiusaa "rabies theologorum," (jumaluusoppineiden
raivo), jonka tähden sinä niin usein olet huokaillut, ja kaikista
maailman tuhatkertaisista vaivoista ja tuskista olet sinä armosta
vapautettu.

"Veli armas," -- niin kirjoitit minulle vuosi sitten -- "veli armas,
_pidättäkäämme_ kaikissa tapauksissa _kuolema luotamme_!" Minä ymmärsin
hyvin sinun uljaat sanasi, uskollinen ystäväni. Sinä tarkoitit
_sisällistä_ kuolemaa, kun syntinsä ahdistamana, kaikellaisten
kärsimysten, nöyryytysten ja pettyneitten toiveitten sortamana
jättäytyy raskasmielisyyteen ja alakuloisuuteen, kun uskoa vailla
sulkeutuu omaan itseensä ja käypi sydämessään kylmäksi ja itsekkääksi,
kun herkiää iloisella luottamuksella lähestymästä armoistuinta. Sinä
saatoit minut sanallasi rakkauteen, alttiiksiantavaan rakkauteen, joka
tulee Kristuksesta ja on perustuva Kristukseen, -- joka haudasta ja
maatumisesta huolimatta on todellinen elämänneste, jonka kautta
ainoastaan voi pidättää kuoleman luotaan, sillä tämä rakkaus on elämää
kuoleman keskellä. Missä tämä Kristuksen rakkaus elää uskon ja toivon
sisarena, siinä kohotaan aina ikäänkuin kotkan siivillä; missä Jesus,
rakkauden ruhtinas, elää sydämessä, siinä kuolema on voitettu, vaikka
kuolisikin, siinä pysyy nuorena ja nuoruuden tuoreudessa, vaikka
unettomat yöt ja tuskalliset päivät ovatkin lukuisat. Tätä en ole, niin
toivon, turhaan sinussa huomannut. Rakas isä Dosterzee, kuinka nyt
loistanetkaan! Kun kerran pyysin kuvaasi, sinä vastasit: "_Vanha,
luonnollinen kuvani on hyvin ruma, eikä uusi vielä ole valmis_." Niinpä
niin, uusi ikuisesti kukoistava ihminen ei todellakaan vielä ollut
valmis, _mutta se oli tekeillä_, se oli sulatusuunissa (Mal. 3: 3), ja
se huomattiinkin, sen sinä tiesitkin, ja tämä tieto oli iloisen
leikillisyytesi yhä uhkuva lähde. Ja nyt lienee varmaankin uusi kuva
valmis. Ikävä vaan ett'et voi sitä minulle lähettää! Nyt olet siinä
maassa, jossa todella näkee ja jossa voi näyttäytyä Jumalalle,
ihmisille ja enkeleille, koska Jumalan kirkkaus siellä ruumiillisesti
ilmestyy uskovaisissa. Terve nyt sinä rakas taistelijaveli, sinä
uskollinen sydämen ystävä, kunnes jälleen näemme toisemme sen
kristallikirkkaan virran rannoilla! Sinä olet minulle liian rakas, että
sinua toivoisin takaisin tänne maan päälle.

-- -- Näin soi sydämessäni surusoittoa ja juhlasoittoa vuoron perään.
Omituista on ajatella rakasta vainajaa, joka meidän paristamme on
temmattu; -- tuntee itsensä niin yksinaiseksi ja köyhäksi, ja samalla
tuntuu kuitenkin, että olisi jumalatonta, jos ei tahtoisi kiittää ja
veisata. Mutta, eikö totta, lähdön hetkenä saapunut kuolonsanoma oli
vakava enne huviretkelle lähtiessäni --.[1]


2. Siirtolaisten parissa.

Ja vakavia ajatuksia heräsi mielessäni, kun "Elbe"-laivassa tapasin
noin tuhat siirtolaista. Tiheissä ryhmissä seisoivat he kannella
katselemassa kannellamatkustajien tuloa, joita laivan katteini
upsierineen käden lyönnillä tervehti. Kaikista Saksan seuduista oli
heitä tänne tulvaillut, ja kaikkia saksankielen murteita kuului
kirjavasta ihmisjoukosta. Syvää surumielisyyttä kuvastui useissa
kasvoissa, ja syvä surumielisyys valtasi minunkin mieleni. Nähdessäni
schwabilaisten valkoiset, pitkät takit, schwarswaldin-naisten mustat
hiuspalmikot, baijerin-tyttöjen kirjavat liivit; -- kuullessani tuolla:
"Jumalan terveeks!" tai "Jumal' antakoon!" täällä miehen sanovan
naapurilleen: "Jospa hyvä Jumala asettas ilman!" ja siihen vastattavan:
"No, sanos muuta! vaan minkäs sille tekee? Myrsky täss' on eessä tai
vessae. Mutta pannaanpas tupakaks!" -- kuullessani hessiläiseen pukuun
puetun tytön itsekseen mutisevan: "voi minun päiviäni!" -- nähdessäni
vanhan mummon Odenwaldista niin hellästi kulettavan rukkiaan, niinkuin
se olisi ollut vastasyntynyt lapsi, silloin tunsin elävästi mitä
Freiligrath laulaa nähdessään laivaan-astuvia siirtolaisia:

    Silmääni teist' en kääntää mä voi,
    Kun kotimaasta lähdette.
    Tää joukko näyttää kiirehtivän
    Tavaraa laivaan sullomaan.

    Miks' tyrskyyn aalloin haluatte
    Suloisest' Neckarlaaksosta?
    Schwarzwaldin hongat humisee,
    Spessartiss' paimentorvi soi.

    Tuoll' erämaassa kaukaisessa
    Valtaapi kaipuu mielenne
    Viel' nähdäksenne kotilaakson
    Ja Saksan viljavainiot.

    Se kuva teitä houkuttelee,
    Siell' unissakin väikkyilee,
    Ja kuten satu, muinoin kuultu,
    Sielunne silmiss' uudistuu.

Siirtyminen Saksasta on epäilemättä _välttämätöntä_, osaksi asukasten
liian suuren määrän, osaksi työttömyyden tähden, joka viimeksi mainittu
seikka meidän rakkaassa isänmaassamme on käynyt kestäväksi yhteiskunnan
taudiksi. Varmaankin moni meren tuolla puolen löytää, mitä kotimaa
heille ei ole suonut -- varman toimeentulon ja vielä enemmänkin.
Milt'ei ihmeellistä on, kuinka perheet, jotka vuosikymmeniä vanhassa
isänmaassaan turhaan ovat raataneet ja raastaneet, suhteellisesti
lyhyessä ajassa ovat päässeet varakkaiksi uudessa maailmassa. Mutta
surullista on kuitenkin, ett'ei vanha Saksan emämaa jaksa ravita
lapsiansa. Surulliset, hyvinkin surulliset ovat useimmiten siiirtymisen
syyt, juutalaiset ja koronkiskojat ovat näet, melkein aina siihen
tehokkaammat vaikuttimet kuin katovuodet ja työnansion puute. Pimeä ja
sumuinen on monenkin siirtolaisen tie uudessa maailmassa. Ja useapa
siellä hukkuu teille tietämättömille, eikä kukaan vuodata kyyneliä
heidän tähtensä, ei kukaan ojenna heille auttavaa kättä. Ei kenenkään
pitäisi siirtyä Amerikaan, jolla ei ole sivistystä, maailman tuntemista
ja koetuksen kestänyttä kykyä, joll'ei heillä ole varmat paikat
tiedossa ja taatut tuttavat tuolla puolen valtameren. Mutta ennen
kaikkia pitäisi _nuoria, kauniinnäköisiä tyttöjä_ varoitettaman
siirtymästä, ell'ei tunneta mitkä varmat ja luotettavat henkilöt heitä
perille päästyään tulee ohjaamaan ja johtamaan. Tässä ei ole tarpeen
tarkemmin todistaa tätä väitettä, eikä se olisi sopivaakaan. Ken
vähänkin tuntee Amerikan oloja, ymmärtää liiankin hyvin mitä tarkoitan.
Minä säikähdin huomatessani "Elbe"-laivassa niin monta yksinäistä
naista, jotka tahtoivat "koettaa onneaan" siellä vieraassa maassa. Että
annoin heille monta vakavaa ystävällistä neuvoa, sitä en tarvinne
sanoakaan.[2]

Aluksi olivat useimmat huolissaan vaan siitä kuinka merimatka kävisi,
ja siihen huoleen olikin syytä, niinkuin kohta saamme nähdä.
Rauhoittaakseni lukijoita, tahdon kuitenkin tässä jo mainita, että tämä
"Elben" matka oli nopein, minkä mikään Lloydhöyrylaiva on tehnyt, ja
että kaikki ne suuret ja pienet harmaa- ja vaaleanhiuksiset ihmiset,
jotka 2 p:nä Elokuuta meidän kanssamme läksivät merille, terveinä ja
raittiina astuivat maalle New-Yorkissa. (Apt. 27: 44).

Kun olen hyvä Bremeniläinen tekisi minun melkein mieli suunnitella
"Elbe"-laivan kuvaa, ennenkuin lähdemme satamasta. Epäilemättä
kuvailisin silloin yhtä kauniimpia höyrylaivoja, mikä milloinkaan
on mertä kyntänyt. Mutta tämän tehtävän jätän muille siihen
harjaantuneemmille kynille. Mutta ken tahtoo matkustaa Englantiin,
hänen ei pitäisi kulkea ikävää tietä Blissingenin kautta, jolloin
öiseen aikaan kuljetaan meren poikki eikä siis nähdä sitä ensinkään.
Hänen pitäisi hyvänä saksalaisena käyttää _saksalaista_ höyrylaivaa, ja
mieluummin "Elbeä", jos niin sopii. Ei missään maailman ravintolassa
lukijat voi elää hauskemmin. Hytit ovat, kuten luonnollista, enemmän
somat kuin tilavat, mutta ne ovat, niinkuin kaikki mikä laivassa on,
kiiltävän kirkkaat ja varustetut oivallisilla vuoteilla ja niin
moninaisilla mukavuuksilla, että siellä tuntee olevansa hyvällä mielin
-- jos näet on tottunut merillä kulkemaan. Meritaudista ei "Elbe'nkään"
uhkea komeus voi varjella. Eräs metalliastia ja vielä enemmän
pelastusvyö, jota ei puutu minkään vuoteen alta, ilmoittavat
salaperäisesti ja kuitenkin kyllin selvästi että täällä eletään
epävarmalla pohjalla. _Syömähuone_ sohvineen ja istuimineen,
maalauksineen ja veistoksineen, oivallisine pianiinoineen ja runsaine
kirjakaappineen -- puhumattakaan _naisten huoneesta_ -- loistaa
ruhtinaallisessa ylellisyydessä. Mitä ravintoon tulee, niin sillä on
yksi ainoa vika: se on liian uhkea ja vaarallinen kuolevaisille,
jommoiset he ruumiinrakennukseltaan enimmiten ovat. Onneton se, joka
tahtoo nähdä joka vadin pohjaa ja maistella kutakin ruokalajia! --
Ihmeelliseltä tuntui minusta niinikään laivaväen osoittama erinomainen
kohteliaisuus, katteinista alkaen pienimpään kengänkiillottajaan
saakka. Samaa sydämellistä ja totista ystävyyttä näin osoitettavan
myöskin siirtolaisille välikannella, eikä vähemmässä määrässä kuin
kannen alla matkustajille. Ainoastaan jos ken käyttihe törkeästi, niin
häntä hartevat merimiehet kursailematta kohtelivat.

Minulla oli suuri nautinto kerran saada kulkea jonkun verran matkaa
_siirtolaisten_ parissa. Kuinka usein olinkaan -- lähdön edellisenä
päivänä -- saarnannut heille; kuinka usein olinkaan nähnyt heidän
lämpimäin kyyneltensä vuotavan, kun minä, heidän viimeisessä
jumalanpalveluksessaan kotimaassa, saatoin heidän mielensä palaamaan
isäinsä kotiin, siihen kirkkoon, jossa he olivat kastetut, ripille
päästetyt ja vihityt -- tuon vanhan lehmuksen luo, joka kasvaa tuvan
ovella ja puron luo, joka solisee tuolla puutarhan takana. Kuinka usein
olinkaan tuntenut sydämeni liikutetuksi heidän kanssansa veisatessani:
"Rakkaasta kodostamme Nyt, Herra, matkustamme Sun armos varjossa; Siis
ota huomaas meitä Ja vakaisia teitä Johdata siipeis suojassa!" -- ja
nyt oli laulu melkein tauota surusta ja nyhkytyksistä, kunnes Jumalan
lohdullinen sana taas sai heidät rauhoittumaan ja tyyntymään, kun minä
puhuin jostain tänkaltaisesta tekstistä: "Kuule minun rukoukseni,
Herra, ja ota minun huutoni korviis, äläkä vaikene minun kyynelteni
tähden; sillä minä olen muukalainen sinun tykönäs ja vieras, niinkuin
kaikki minun isäni" (Ps. 39: 13), tai kun pyysin heitä kääntymään
kaikkivaltiaan Jesuksen puoleen, joka käy vetten päällä, -- kun neuvoin
heitä toivomaan ikuista kotia taivaallisessa isänmajassa, jonne kaikki
Jumalan lapset iäksi kokoontuvat.

Sellaisten hartaushetkien loputtua meidän veljeskuntamme kauniissa
rukoushuoneessa sain palkinnoksi monen kiitollisen kädenpuserruksen, ja
usein kuulin minä tai muut virkaveljet, jotka toimittavat samaa
jumalanpalvelusta, eron hetkenä: "Ah, herra pastori, rukoilkaa meidän
edestämme." Mutta sen jälkeen he katosivat näkyvistä, eikä voitu nähdä
kuinka heidän sitten kävi. Nyt sain kerran _matkustaa_ heidän
kanssansa. Ja sentähden kiiruhdin, saatuamme hyttimme järjestykseen,
_välikannelle_ nähdäkseni kuinka rakkaat kansalaiseni siellä
majailivat. Ei voi sanoa, että nuo mahdottoman suuret makuuhuoneet
näyttivät järin kadehdittavilta. Suurenmoista ja mestarillisesti
järjestettyä ilmavaihdoslaitosta tulee kiittää siitä että ilma oli
jotenkin puhdas, mutta luonnollisesti on tila kovin niukka niin monelle
ihmiselle ja kaikelle sille pienelle tarveskalulle, jota he kulettavat
mukanaan. Vuoteet ovat järjestetyt pitkiin leveisin, päällekkäin
oleviin hyllyihin, jotenkin niinkuin rihkamakauppiaan puodin seinät.
Kun kaikki nukkuvat, niin kaikki ovat herttaisia ja koko huone on soma
sopusoinnun kuva. Mutta kun kaikki lukuisat lapset itkevät, kun
meritautiset ähkivät ja puhkivat niinkuin kuoleman kielissä olevat,
"maksaissaan veroa Ahtolan väelle," -- kun joku unissakävijä lähtee
oudoille retkilleen -- silloin en tahtoisi siellä olla. Koettelin saada
puhetta aikaan ihmisten kanssa, mutta aluksi kiinnitti kaikkien huomion
meri, joka juuri nyt alkoi näyttäytyä koko hirvittävässä komeudessaan.

Hyvänä perheenisänä läksin siis paikalleni, s.o. vaimoni ja lasteni
luo.

Ja se olikin tarpeen, sillä kannella voi jo nähdä varsin
nurkuvan näköisiä ihmisiä -- lieveätä sanaa käyttääkseni. Mitä
lähemmäksi tulimme Hollannin rannikkoa, sitä uhkaavammaksi kävivät
vaahtopää-aallot. Räikeästi kirkuen kaartelivat kalalokit laivamme
korkeita purjepuita, tuuli kiihtyi myrskyksi, ja aallot olivat niin
korkeita, ett'en moisia tähän asti ole nähnyt paitsi maalauksissa,
vaikka jo ennenkin olin monenlaisissa ilmoissa merillä liikkunut. --
Suurenmoista oli nähdä mahtavan höyrylaivan taistelua rajusti riehuvien
aaltojen kanssa. Tosin halkaisi ja polki rautainen hirviö ylpeät
laineet, mutta ikäänkuin solvausta kostaaksensa vyöri halaistu aalto
kuohuten, raivoten kannelle ja ryntäsi säälimättä siellä olevien
ihmisjoukkojen keskelle. Ensin kohtasivat tosin ankarat aallot
ainoastaan siirtolaisia alisella kannella, mutta vähitellen läheni
kostea käsi meidän luoksemme, ja myrskyisen yön jälkeisenä aamuna
näimme, että yksin laivan savupiiputkin olivat valkoisella
suolakerroksella peitetyt. Surulliselta ilveilyltä näytti, kun
sellainen halaistu aalto ukkosen pauhulla syöksi siirtolaisten
joukkoihin nälkäisen pedon tavoin, joka kauheasti ulvoen karkaa
lammaslaumaan. Nuoret miehet nauroivat ensi säikähdyksestä
toinnuttuaan, puisteleivat ja riemuitsivat; vaimot ja tytöt huusivat,
käärivät huppuvaatteet ympärilleen, ja töytäsivät mikä minnekin turvaa
etsimään; ukot näkivät mielipahakseen piippunsa sammuneena. Moni
katseli surumielin hattuaan, jonka tuulen viima vei ulapalle.
Ainoastaan ne, joita meritauti tuimimmin vaivasi, olivat niin
välinpitämättömän näköiset ikäänkuin olisivat ajatelleet: "Hukkukoon
laiva, hukkukoon koko maailma, se on yhdentekevä." Tämä vaiva on
onneksi terveellinen tauti, eikä tavallisesti ole pitkällinen. Mutta
Elokuun 2 päivän iltana oli surkuteltavain meritautisten luku sangen
suuri, ja jo ennen kuin tuli pimeä, pötkivät kaikki kannen alle.
Vihdoin täytyi meidän väistyä.

Yö oli sysimusta, ei yhtään tähteä tuikkinut ja sade virtaili pilvistä.
Myrsky ja hyrskyvien aaltojen mylvinä, laivan rytinä ja kiikkuminen oli
niin kauheata, että huolistuneet sielut olisivat voineet luulla
paholaisen vihoviimeisiä vehkeitänsä yrittäneen. Mutta todellisuudessa
kulki kaikki säännöllistä menoaan. Tätä eivät ne tietysti helposti
voineet uskoa, joiden sydäntä viiltävää ähkinää vähä väliä kuulimme
läheisistä hyteistä. Meilläkin oli sairaat tyttäremme hoidettavina, ja
siten tuntui yö suljettujen ikkunaluukkujen takana loppumattoman
pitkältä. Sen kuluessa oli hyvä ajatella, kuinka sama Pohjanmeri, joka
nyt ympärillämme myrskyili, aina muinaisten fenisiläisten ajoista asti
oli tullut lukemattomien erinäisten laivojen kosteaksi haudaksi, ja
kuinka tuhansien pelottomien merimiesten luut tämän kaikkein
myrkyisimmän meren pohjalla odottavat kuolleista nousemisen aamua.
Hyödyllistä meille kaikille oli epäilemättä, ett'emme sinä yönä
aavistaneet asiaa mikä varsin kohta oli tuleva koko maailman tiedoksi,
että, näet, "Mosel", "Elbe"-laivan kaunis sisko, joka muutaman päivän
perästä kulki jälkiämme, surkeasti oli hukkuva Englannin rannikolla.

Kiitin hytissäni Jumalaa, ett'en ollut laivan katteini. Mieleni
tuskastui ajatellessani sitä miestä, joka tänä myrskyisenä yönä seisoi
komentosillallaan johtamassa laivaa, ja jonka oli vastattava niin
monesta sadasta sielusta. Oi, mikä sanomaton hämmennys olisikaan
syntynyt, jos jokin onnettomuus olisi meitä kohdannut tuona pimeänä,
myrskyisenä yönä. Mitä olisikaan pelastusvyöt ja pelastusvenheet
auttaneet tätä naisten, lasten ja vanhusten paljoutta? Iloitsin siitä,
ett'en minä ollut vastuunalainen.

Mutta näitä miettiessäni kuulin äänen sanovan: Olethan sinäkin katteini
samoin kuin mies tuolla komentosillallaan, eikä vähempi määrä sieluja
ole sinulle uskottu. Eikö sinun kirkkosi - eikö seurakuntasi ole
sinun laivasi --? Eikö saarnastuolisi ole "siltasi" --? Eikö sinun
tule uhrata kaikki voimasi, vieläpä elämäsikin saattaaksesi
seurakuntalaisesi tämän pahan maailman syvyyksien, karien ja
tyrskyjen läpi _satamaan_, ei New-Yorkiin, vaan taivaallisen maailman
satamaan --? Silloin valtasi minut kova tuska ja sydämen ahdistus --
mutta en huoli lukijoille tunnustaa kaikkia mitä sinä yönä tunsin
sydämessäni. Suokoon Jumala, että ne hyvät päätökset, jotka tein
"Elben" hytissä toteutuisivat teoissani ja toimissani!

Yö oli pitkä, mutta päättyi viimeinkin. Ja kun se vihdoin oli
päättynyt, niin se olikin _kokonaan_ päättynyt; sillä nyt ei ainoastaan
myrsky ollut asettunut, -- ei, nyt koitti mitä ihanin päivä, jommoista
ainoastaan merillä näkee. Verhottavana ja loistavan juhlallisna nousi
aurinko merestä luoden vielä korkeille hyökylaineille ihmeellisen
purppurahohteen. Nyt unohtuivat pian yön kärsimykset. Äkkiä vilisi
kannella ihmisiä. Joukottain kömpi siirtolaisia maanalaisesta
luolastansa tervehtimään taivaallista valoa. Kertomustensa mukaan
olivat he yleensä paremmin nukkuneet kuin kannen-allamatkustajat.
Näillä oli suuremmat mukavuudet, edellisillä paremmat unet. He olivat
tottuneet vähempiin vaatimuksiin ja olivat sentähden onnellisemmat.
Kuinka lieneekään ollut, nyt ainakin nauttivat vanhat ja nuoret taas
"kunnon aterian". Kärsitty meritauti näytti vaan parantaneen ruokahalua
ja ruoansulatuselimiä. Täytyy tunnustaa, että milt'en kadehtinut päivän
pitkään nähdessäni minkä ruoan paljouden nämät rakkaat ihmiset suuhunsa
söivät pohjoissaksalaisen Lloydyhtiön kustannuksella, enkä ensinkään
saata käsittää kuinka niin huokeista pilettihinnoista on mahdollista
antaa niin hyvää ja runsasta ravintoa. Useimmat siirtolaiset olivatkin
sentähden varsin tyytyväiset ja moni vakuutti minulle ei koskaan
eläissään syöneensä niin hyvää ruokaa kuin täällä "isä Lloydin luona."

Olimme siis kaikki erittäin tyytyväiset osaamme. Yleinen ilo kasvoi
kasvamistaan sitä myöten kuin meri tyyntyi. Kello ei vielä ollut 8, kun
lauluaharrastava koulumestari Spessartista oli koonnut ympärilleen
joukon poikia ja tyttöjä. Saksalaiset laulut kaikuivat milloin
iloisesti milloin vienon surullisesti yli siintävien laineiden.
Raajarikko mies, joka oivallisesti soitteli käsiharmoonikaa, toimitti
orkesterin tehtävää. Enimmästi laulettiin kansanlauluja, kuitenkaan ei
ollut vastenmielistä, kun minä ehdotin ja aloitin: "Nyt kaikki Herraa
kiittäkää" ja "Jumala ompi linnamme." Mutta sitten kaikui taasen:
"Odenwaldiss' tammi kasvaa," "Läksi impi mataramaalle" j.n.e. Kyynel
enti silmääni, kun laulajat lauloivat "ihanasta vieraasta maasta" ja
sitten -- ainakin parikymmentä kertaa toistivat toisintosäkeen:
"_Mutta kodiks' se ei muutu_." Yhä uudestaan alkoi joku ikäänkuin
vaistomaisesti: "Mutta kodiks' se ei muutu," johon kaikki yhtyivät
laulaen: "Mutta kodiks' se ei muutu." Se tunki läpi luiden ja lihain.
Mutta Jumalan kiitos! Nämä unohtumattomat laulut ovat kotikuusten
huminaa, joka ei milloinkaan voi kadota. Ja kaikkien saksalaisten
kouluopettajien tulisi pitää pyhänä velvollisuutenaan painaa
oppilaittensa muistiin ja sydämiin meidän ihanat sekä hengelliset että
maalliset laulumme. Se olisi heille suuremmaksi hyödyksi, kuin hiukasen
kemian, fysiikan ja laskennon tyrkyttäminen, jota he eivät voi
sulattaa. Mutta, Jumala paratkoon, moni meidän kouluopettajistamme ei
enää itse taida laulaa; he ovat liian "ylhäiset"; he ovat liian
ylhäiset laulamaan, syystä että ovat liian ylhäiset uskomaan.
Eteläsaksassa näyttää asiat tässä suhteessa olevan paremmalla kannalla
kuin pohjoisessa. Vai ovatkohan badilaiset, hessiläiset, baijerilaiset
ja schwabilaiset imeneet laulunsa ilmasta? Kuinka lieneekään,
useimmilla laulajilla näytti olleen kokonainen laulukirja _muistissa_,
ja ani harvat kopeloivat laulukirjaa _taskustaan_. Oi, kuinka rikkaat
ovatkaan köyhät saksalaiset, niin kauan kuin pitävät runoaarrettansa
kunniassa ja säilyttävät sitä sydämissään! Kuinka lohdulliselta
tuntuikaan ajatella, että nämä siirtolaiset veivät mukanaan kotimaan
vanhat rakkaat laulut Pohjoisamerikan kaupunkien hälinään, yksinäisille
aromaille ja aarniometsän uudisasutuksille. Ne ovat ikäänkuin kultainen
vyö, joka heidät yhdistää isänmaahan. Niin kauan kuin nämä laulut
elävät heidän sydämissään, he eivät ole kodistaan eksyneet, ja pimeätä
kuolon yötä Mississippin tai Eriejärven rannoilla valaisee vielä vanha
saksalainen virsi: "Oi veriin haavoitettu pää." Tähän suuntaan pidin
rakkaille laulajille, joiden luku jo oli noussut lähes pariin sataan,
lyhyen esitelmän, jota kiitollisella mielellä kuunneltiin.

Ylimalkaan puhelimme Elokuun 3 päivänä moninaista keskenämme minä ja
maanmieheni. Tulin taasen nyt -- kuten useasti ennenkin, Bremenissä
siirtolaisia kohdatessani -- siihen vakuutukseen, että suuri osa
siirtolaisia on parasta, ytimekkäintä kansaamme.

Taitava laatumaalaaja, joka tahtoisi kuvata siirtolaisten elämää ja
toimia, olisi täällä tavannut verrattoman rikkaat ja viehättävät
ainekset. Ajateltakoon tätä kirjavaa paljoutta pukuja kaikista
Saksanmaan ääristä! Täällä joukko ukkoja, jotka tupakoiden vakavasti
pakinoivat entisiä ja nykyisiä asioita. Tuolla pieniä poikia ja
tyttöjä, jotka ovat alkaneet perehtyä elämään merellä ja avojaloin
hyppivät liukkaalla laivan kannella. Tuolla toisia, jotka halukkaasti
kuuntelevat kertomuksia, joka ei minulle rauhaa antanut, ennenkuin
minäkin sain kertomataitoani näyttää. Tuolla puoleksi piilossa
mahdottoman suurten ilmatorvien takana nähdään nuorten äitien lapsiansa
imettävän ja miesten liikuttavan kärsivällisesti tarjoovan heille
selkänojaa. Tuossa vanha mummo mytystään ottaa kotoa tuodun
makkarapalasen, silmäili sitä syvästi huoaten ja -- syö sen makeaan
suuhun. Onpa täällä rakastavia pariakin, jotka toisensa ovat tavanneet
vasta laivassa. Ihmeellisen pikaan ovat he toinen toiselleen lausuneet
tuon "ikuisesti sitovan sanan." Merimatka suloisine joutenoloineen on
-- kuten jokainen ihmistuntija ymmärtänee -- omansa lemmen liekkiä
sytyttämään. Mutta valitettavasti lienee suuresti epäilyksen alaista,
ovatko -- kuten muuan merimies minulle vakuutti kaikki avioliitot jotka
solmitaan merellä onnellisia.

Eräs avosydäminen amerikalainen antoi minun tietää, että minä, viaton
pappi, asianymmärtävien, s.o. merimiesten mielestä olin todellinen syy
eilispäivän myrskyyn, ja juuri sentähden että olin pappi. Hän oli
edellisenä päivänä kuullut merimiesten sanovan: "Eipä ihmettä että ilma
on niin tuimaa -- onhan meillä pappi laivassa." Tämä on näetten
puhetapa ja varsin yleinen taikausko merimiehissä. Epäilemättä on
meidän pappien kiittäminen entistä virkaveljeämme Joonasta tästä
pahansuovasta ja vihamielisestä katsantokannasta. Joonaan piti, kuten
tietty -- vaan ei tahtonut -- olla parannuksensaarnaaja Ninivessä; hän
pakeni Jehovaa ja läksi merille, ja meri nousi häntä vastaan, kunnes
hän siihen syöstiin. (Lue Joonaan kirjan 1 luku.) Siitä kauheasta
tapahtumasta on noin 2600 vuotta kulunut, ja yhä vieläkin täytyy
pappien, saarnaajien ja profeetain kärsiä merimyrskyjä ja myrskyjä ja
myrskyisiä meriä. Niin kauan elää muisto pappien synneistä. Niin
katoamattoman vaikutuksen ne tekevät maailman ihmisiin. Niin vähän
niitä unohdetaan maailmassa, jossa kaikki maa (kuninkaitten
valtaistuimetkin) niin pian häviävät ja tyhjiin raukeavat.

Eikö totta, rakkaat virkaveljeni, tämä on vakava asia. Muutoin minua ei
heitetty mereen, niinkuin ennen muinoin Joonas. Mutta minä en sitä
pyytänytkään. Niinkuin sanottu, meri tällä kertaa tyyntyi, vaatimatta
pappia uhriksi, seurasipa vielä erinomaisen ihana päivä. Merkillistä
kyllä nyt ei sanottu: "Ilma on niin kaunista, koska meillä on pappi
laivassa". Enkä jäljestäpäinkään lukenut missään sanomalehdessä "Elben"
tehneen matkansa niin nopeasti, sentähden että pappi oli laivassa.
Surullista, surullista! Myrskyt ja sateet tuomme mukanamme, mutta
päiväpaiste tulee meidän ansiottamme. Tämä ei mitenkään ole -- sen
kaikki maailmantuntijat tietävät -- ainoastaan kunniallisten
merimiesten luuloa, vaan samaa luulee myöskin moni ymmärtäväinen ja
hienosti sivistynyt henkilö, joka kuuluu mannermaan ylhäisiin
seurapiireihin. -- Mitä meidän, rakkaat virkaveljeni siihen tulee
tehdä? _Älkäämme_ taivaan tähden _tehkö mitään_ siihen! Älkäämme
ainakaan väkivallalla ruvetko todistamaan tätä luuloa vääräksi, sillä
silloin pian sanottaisiin, että papit eivät kelpaa yhtään mihinkään,
kun nyt voimme edes herättää myrskyä, joka usein on sangen terveellistä
tämän maailman liikkumattomalle vedelle. Älkäämme siis tehkö mitään sen
vastustamiseksi, vaan näyttäytykäämme vain maailmalle ihmisinä ja
kristittyinä, kristusihmisinä, iankaikkisuuden ihmisinä, s.o. jos me
_olemme_ sellaisia, ja samallaisina maalla ja merillä, myrskyissä ja
päiväpaisteissa -- niin pääsemme siten vähitellen vapaiksi entisistä
synneistä.


3. Englanti näkyvissä.

Näihin mietteisiin vaipuneena en huomannut, että meri ympärillämme oli
niin täynnä laivoja, suurempia ja pienempiä, ett'en milloinkaan missään
ole moista nähnyt. Purjelaivat kyntivät valkoisten joutsenten näköisinä
siintävää meren pintaa. Mutta voiton niistä veivät näöltään vähemmin
viehättävät höyrylaivat, jotka kaikkia Euroopan kansakuntain lippuja
kantaen suuntasivat kulkuaan idästä länteen ja lännestä itään. Me
olimme, näet, aikoja sitten Englannin _kanavassa_, maailman enimmin
käytetyssä merikulkuväylässä, ja minä ylpeilin siitä että meidän
saksalainen "Elbe"-laivamme nopeammin kuin yksikään muu alus halkoili
suolaisia laineita. Noin k:lo 10 tienoissa aamupuolella sanoin eräälle
laivan upsierille; "Mikä mahdottoman suuri purje se on, joka nousee
aalloista tuolla pohjassa, ja joka hetki hetkeltä kasvamistaan kasvaa?"
-- "Niinpä niin" -- kuului vastaus -- "se on todella mahdottoman suuri
purje, sillä se on 400 jalkaa korkea ja sitä sanotaan tavallisesti
Doverin liitukallioksi!" -- Siis oli Englannin rannikko näkyvissä!
Aivan oikein, kohta näkyikin Doverin linnoitus, joka mustana ja
uhkaavana kohosi yli valkoisen kallion, kohta näkyi viheriöitä,
hymyileviä kukkuloita laidunmaineen ja karjalaumoineen, kohta näkyi
itse kaupunki satamineen ja purjepuumetsineen.

_Tämä oli siis Englanti_! Ranskan rannikko häämöitti synkkänä ja
pimeänä etelässä, mutta anglosaksien, keltien ja normannien maa
näyttäytyi iloisimmassa auringonvalossa. Tämä oli hyvä enne, ja se
toteutui, sen tahdon nyt jo ilmaista, tällä kertaa loistavasti. Elokuu
v. 1882 oli Saksassa sadeaika, jonka vertaista meidän maassamme
ani harvoin nähdään, mutta samaan aikaan oli meillä iloksemme
etelä-Englannissa melkein yhtämittaa mitä herttaisinta ilmaa. Tämä oli
sitä otollisempaa kun muuten syystä puhutaan Englannin _lyijyharmaasta_
taivaasta. Näytti siltä kuin pilvet silloin eivät olisi päässeet
kanavan poikki. Jos tämä ei seurannutkaan siitä, että eräs saksalainen
pappi vietti vapaa-aikaansa Englannissa, niin oli se kumminkin
hänelle iloksi, ja hän kiitti joka päivä Jumalaansa siitä. Nyt kiitin
aluksi liikutetuin sydämin siitä, että minun oli suotu mitä en
rohkeimmissakaan nuoruuden unelmissa aavistanut, että näet saisin käydä
tässäkin maassa, jossa on niin paljon huomiota, mieltymystä herättävää.
Tuntikausin ihailin ihanata rannikkoa, jossa yhä astui näkyviin uusia
ja äkkiarvaamattomia kauneuksia. Sinä hetkenä kangasti mielessäni tämän
saarennon suurenmoinen historia, jota valtakuntaa ihmeellisesti
suojelee meren hopeavyö ja äkkijyrkät lumivalkoiset kalliot paremmin
kuin kaikki maailman insinöörit ja linnanrakentajat saattaisi sitä
suojella. Kerroin lapsilleni uhkarohkeista skandinavialaisista
viikingeistä, vanhoista angleista, sakseista ja normanneista, jotka
muinaisina aikoina tuhoavilla sotaretkillään valloittivat maan. Mutta
minä kerroin heille myöskin voimallisista vihollisista, jotka ovat
yrittäneet valloittaa Englannin kykenemättä sitä tehdä, kerroin
Hispanian "voittamattomasta armadasta," jonka Jumalan ilma hävitti, ja
Napoleon I:sen suuresta laivastosta, jonka urhoollisen amiraali
Nelsonin kanuunat löi pirstaleiksi j.n.e.

Oi, kuinka runollista, kuinka lumoavaa, kuinka vapaata on elämä
merellä! Kuinka siellä riemuitsee jokainen verentilkka uhkeassa
nuoruuden innossa! Erittäin viehättävä on semmitenkin tämä matka
suoraan Englannin lumivalkoista kalliorannikkoa kohti. Ja vielä
ihanampi kuin auringon valossa on rannikko arvatenkin kun se kuutamon
salaperäisessä taikavalossa lumivalkeana kohoaa tumman meren helmasta.
Mutta me olimme täysin tyytyväiset auringonkin valoon.

Kello 5 jälkeenpuolenpäivän näimme _Portsmouth'in_ ylpeine
linnoituksineen (joiden kaikki tulikidat tähtäävät Ranskaa kohti) ja
_Spithead'in_ sataman mahtavine sotalaivoineen. Mutta etelässä näimme
melkein kivenheiton matkalla meistä lumoavan ihanan _Wight_-saaren
rohkeine kallioineen, etelämaisine kasvullisuuksineen, karjalaumoineen,
jotka vetivät vertoja schweitsiläisille, ihmeellisen kauniine puineen.
Tuo sievä amfiteaterin muotoon rakennettu kaupunki on _Cowes_-saaren
pääsatama, ja uhkea linna tuolla puolen kaupunkia on _Osborne_,
kuningatar Viktoorian mielipaikka. Nytkin hän siellä asuu ja silmäilee
epäilemättä tänä hetkenä merta. Ei sentähden että me tulemme
"Elbe"-laivassa, vaan sentähden että nuoret rikkaat englantilaiset
juuri tänään iltapäivänä hänen ja meidän nähden toimittavat
_kilpapurjehdusta_, kuningattarelle suureksi kunniaksi ja meille vielä
suuremmaksi huviksi. Unohtumaton näky oli nähdä soleat veneet,
purjepuut täpötäynnä lumivalkeita purjeita nuolen nopeudella
ilta-auringon hohtavassa valossa kiitävän ohi vihannan saaren. Meren
rannalta ja lipuilla koristetuista, liikkumattomista höyrylaivoista
katselee lukematon ihmispaljous suuressa mielenjännityksessä iloista
kilpailua, ja korkeilla riemuhuudoilla ja liehuvilla nenäliinoilla
tervehditään jokaista saavutettua voittoa.

Mutta nyt oli meidän heittäminen rakkaan "Elbe"-laivamme hyvästi.
Vähäpätöisen pieni höyrylaiva, joka jo Doverin kohdalla annetulla
merkillä oli käsketty tänne, laski meidän laivamme rautaiseen laitaan.
Lyhyt, sydämellinen hyvästiheitto vaan, ja me olimme pelkkien
englantilaisten joukossa englantilaisella alueella, sillä pienoinen
höyrylaiva oli englantilaisen seuran oma. Ystävälliset tullivirkamiehet
tarkastivat meidän matkakapineemme, tai oikeammin sanoen he olivat
tulleet sitä tekemään, ja näyttivätkin haluavan tutustua kapineisiimme.
Mutta he uskoivat minun saksalaisia kasvojani ja klassillista
englanninkieltäni. En tosin vielä ollut tullut tietäneeksi mitkä
englantilaiset sanat merkitsevät "tullinalainen" ja "matkalaukku".
Mutta kun minä rohkeasti ja ujostelematta sanoin: "Nothing
Zollpflichtiges is in the coffers",[3] osoittivat he hymyilyllä
ymmärtäneensä mitä tarkoitin. Right! Right! (oikein, oikein!) arvelivat
nuo kunnon miehet, ja meidän laukkumme jäivät avaamatta. Ensimmäiset
kielentaitoni kokeet olivat siis päättyneet onnellisesti, joka tuotti
minulle hyvät tulevaisuuden toiveet.

"Elbe" jatkoi kulkuansa melkein rautatiejunan nopeudella länteenpäin.
Meidän matkamme oli pohjaa kohti, Southamptoniin, ja me olimme
mielissämme siitä että kuljettiin hitaammin -- sileä merenlahti, joka
metsäisine kukkuloineen ja soreine huviloineen nyt aukeni silmäimme
eteen, näytti huutavan sivukulkeville: "Pysähtykää, pysähtykää, älkää
kiiruhtako!" Mutta noin kello 7 tienoissa laskimme kuitenkin rantaan
sotalaivojen ja kauppa-alusten keskellä. Pian olimme ravintolassa, joka
tarjosi sellaista mukavuutta ja hupaista ylellisyyttä, jota tapaa
ainoastaan Englannissa. Huoneet, käytävät, etehiset olivat pehmeiden
mattojen peittämät -- makuuhuoneissa tavattiin mitä paraimmat
kylpylaitokset ja kaikki mikä suinkin mukavuuteen ja virkistykseen
kuuluu -- ja kaiken tämän lisäksi tapasimme iloksemme pöydällä vielä
suuren Raamatun. Ja seinällä tervehti meitä väripainoksella tehty
raamatunlause kauniissa puitteissa, "_Mikä on ihminen, ettäs häntä
muistat? eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet_?" Ps. 8. Oltiin
kotona tuolla vieraassa maassa; oltiin metsien keskellä, vaikka
kuulimmekin outoja ääniä joka haaralta. Jumalan sana on side, joka
yhdistää kansat _yhdeksi_ perheeksi.



SILMÄÄNPISTÄVÄT KANSALLISET OMITUISUUDET.


1. "En vaan Englantiin!"

"Lähden minne tahansa, mutta en vaan Englantiin!" tämä oli monen vuoden
kuluessa ainainen vastaukseni, kun mikä usein tapahtui -- kutsut tuli
Englannista. Ja minä olen kuitenkin muuten ihminen, joka varsin
kernaasti matkustan; ja ne jotka pyysivät minua Lontoossa käymään
olivat ja ovat minun likeisiä ystäviäni, ja minä tiesin että heidän
talonsa oli tarjoava minulle mitä hauskimpaa kotia. Siitä asia ei
rippunut. Mutta minulla oli voittamaton _ennakkoluulo Englantia
vastaan_, sekä Englannin maata että kansaa vastaan. Suotakoon minun
tässä suoraan ilmaista ja kertoa mitä minulla sydämessäni oli Englantia
vastaan. Tätä en sano sentähden että muka minun yksityiset mielipiteeni
mitään merkitsisivät; mutta en luule erehtyväni, kun uskon, että
lukemattomilla muilla saksalaisilla on samat epäilykset, samat
ajatukset kuin minullakin. Mutta näiden lehtien tarkoitus on, sen
tahdon heti mainita, saattaa rakkaita maanmiehiäni joukottain lähtemään
poikki kanavan perinpohjin tutustuaksensa kansaan ja maahan. Sillä mitä
minuun tulee, niin minun täytyy tunnustaa, että olen "perinpohjin
kääntynyt". Kuten usein ennenkin elämässäni tuli minun, lyhytnäköisen
ihmislapsen, oppia ett'en tiennyt mikä minulle oli hyödyllistä ja
terveellistä. Kuten usein muutenkin elämässäni täytyi minun
kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen tunnustaa: "Herra Jumalani, minä
kiitän sinua, että vastahakoisuudestani huolimatta olet tehnyt minulle,
minkä tehnyt olet." Niin oli minun usein ennen käynyt, ja niin täytyy
minun sanoa Englannin matkastanikin. Noudatin vihdoin englantilaisten
veljieni usein uudistettuja ystävällisiä kutsumuksia, koska pidin
vääränä olla lähtemättä seposelälleen avatusta ovesta vieraasen kansaan
ja maahan. Pidin _velvollisuutenani_ tällä tavoin laajentaa henkistä
näköpiiriäni ja tehdä jotain kehityksekseni. Mutta ajattelin, että
Lontoosta, sen meluavasta hälinästä ja huminasta, palajaisin kotiin
uupuneena, tylsänä, vieläpä rusennettuna ja ärtyneenä. Ja nyt onkin
käynyt ihan päinvastoin. Viiden viikon olo Alppien ylängöllä ei olisi
saattanut enemmän virkistää väsynyttä ruumistani kuin viiden viikon
oleskeleminen etelä-Englannissa. Mutta mitä henkisen näköpiirini
laajentamiseen ja ajatusmaailmani suurentamiseen tulee, niin en
milloinkaan ole matkaa tehnyt, joka läheskään olisi tuottanut minulle
samaa hyötyä. Rückert sanoo jossakin:

    Kun uuden kielen opit, henki vangittu
    Vapautuu povessasi, mykäks' tuomittu,
    Se toimens' alkaa omast' elinvoimastansa
    Ja näköalat avaa uudet kokonansa.

Mitä suuri runoilija tässä aivan oikein sanoo jokaisesta uudesta
_kielestä_, se pitää paikkansa vielä enemmän jokaisen uuden _kansan_
suhteen, jota rakkaudella ja luottamuksella koetellaan oppia tuntemaan.
Mutta se pitää paikkansa semmitenkin mitä Englannin kansaan tulee,
niinkuin kohta saamme nähdä.

"Mutta sanokaa, mitä teillä oikeastaan oli Englantia vastaan?" --
kuulen kysyttävän. No niin, juuret vastenmielisyyteeni ovat, niinkuin
ajatustemme kaikki muutkin juuret, _lapsuuden ajasta_ etsittävät. Kun
olin noin 13 vuoden vanha, matkustin enoni kanssa Rein-virralla.
Tapasimme ravintoloissa, höyrylaivoissa, vuorilla ja linnoissa suuret
joukot englantilaisia. Useimmat heistä käyttäytyivät niin pöyhkeästi,
niinkuin me muut emme olisi olleetkaan ihmisiä, ja esiintyivät
kaikkialla niin kopeasti, niinkuin he olisivat itselleen vuokranneet
tai ostaneet kaikki Reinin maakuntamme ihanuudet. Mutta enoni, kun
tuskissani kerroin tämän havaintoni, sanoi halveksivasti: "sellaisia
ovat nämä kylmäsydämiset, kalaveriset ihmiset joka paikassa, --
härkämäisiä, niin että pois laidalta; minä en milloinkaan lähde
majailemaan ravintolaan, jossa on englantilaisia".[4] Tämä painui
syvästi nuoreen sydämeeni, sillä enoni oli minun silmissäni
maailmantuntija, johon tuli luottaa. Mieltäni katkeroitti se, että nämä
muukalaiset käyttäytyivät meidän alueellamme, niinkuin he olisivat
olleet sen haltiat, ynnä se että heitä useinkin niin kohdeltiin, koska
heillä aina oli kultarahat käsissä.

Myöhemmiltä matkoiltani opin tosin tuntemaan useita erittäin herttaisia
englantilaisia; mutta ylimalkaan vakaantui kumminkin ensimmäinen
mielipiteeni, semmitenkin kun se jo oli käynyt ennakkoluuloksi. Ylipään
näkyivät kuitenkin kaikki Albionin pojat kaikkialla olevan
samankaltaiset, tapasi heidät sitten Grindelwaldin jäätiköillä, Parisin
bulevardeilla tai Wienin Praterilla, Kölnin tuomiokirkossa tai briilin
terassilla Dresdenissä. Sekään seikka, että lukuisat englantilaiset,
jotka asuvat keskuudessamme täällä Bremenissä, ovat käyneet sydämelleni
rakkaiksi, ei voinut ajatustani järkähyttää. Pidin sitä onnellisena
sattumana, ja muuten olivat nämä melkein kaikki herttaisia
kristittyjä, niin ett'ei siis heistä voitu mitään päättää kansasta
kokonaisuudessaan.

Vanhemmaksi tultuani kuulin myöskin paljon puhuttavan englantilaisten
politiikista. Sitä ei liioin kehuttu, vaan moitittiin melkein
kaikkialla mitä halvimmaksi ja itsekkäisimmäksi kauppiaspolitiikiksi
kaikkia ihanteita vailla. Se häpäisevä sota, jonka kautta "kristityt"
englantilaiset pakanallisille kiinalaisille tyrkyttivät ihmissyöpää,
kansojatuhoavaa opiumia, täytti sydämeni oikeutetulla, pyhällä
kauhulla. Kuin hinduit ryhtyivät kapinaan englantilaisia
hallitsioitansa vastaan, harrastin niinikään kiihkeästi pakanoiden
asiaa näitä kristittyjä vastaan. Minun silmissäni oli pelkkää
ulkokullaisuutta, kun luin, että englantilaiset suurella innolla ja
suurilla kustannuksilla tahtoivat saattaa evankeliumia samalle
kansalle, jota he hallitustavallaan niin julmasti kohtelivat. En vielä
tänäkään päivänä suuresti ihaile englantilaisten politiikkia, mutta
ennen en tullut ajatelleeksi, että työskenteliät lähetystoimen alalla
ja politiikin määräjät ovat eri henkilöjä; en tullut ajatelleeksi,
että, jos kaikkien kansojen ulkomaan politiikkia punnitaan Jumalan
sanan tai vaikkapa omantunnon vaa'alla, ei yhdenkään kansan politiikki
kestäisi. Haijinfilosofia (itseäni olen likinnä) on ylimalkaan
valtiomiesten politiikin määrääjänä, kuulukoot mihinkä kansaan tahansa.

Mitä edelleen kuulin ja luin englantilaisten _kirkollisesta ja
kristillisestä_ elämästä, oli myöskin minulle ainoastaan osaksi
mieleen. Tosin herätti minussa johonkin määrin kunnioitusta heidän
pyhänpäivänviettonsa; mutta puritaanilainen yksipuolisuus tuntui siinä
taas loukkaavalta. Suuremmoinen lähetystoimi ja alttiiksiantaumus
ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan hyväksi teki minuun yleensä valtaavan
vaikutuksen. Mutta tämäkin ihailu väheni suuressa määrin, kun näin,
kuinka yksipuolisesti ja moittivasti englantilaiset kristityt
tuomitsevat meidän mannermaalaisten ja semmitenkin meidän saksalaisten
kirkollisia olojamme. Aivan moni puhuu niistä, niinkuin vallitsisi
täällä pakanallisuus, jota huonosti voidaan peittää, ja niinkuin muka
oikea evankeliumin saarna vasta täällä oli alotettava, ja tietysti
englantilaisten toimesta. Törkeällä ja loukkaavalla tavalla vähääkään
ymmärtämättä saksalaista luonnetta ja sen omituisuutta ovatkin muutamat
englantilaiset kristityt siellä täällä Saksassa yrittäneet kääntää
näitä "pakanoita". Koska meillä ei ole tuota ankaraa pyhäpäivänviettoa,
koska vapaampi tuuli puhaltaa meidän yliopistoissamme, koska sentähden
monikin kirkkomme papeista on uskottomuuden miehiä; -- koska
lukemattoman monet saksalaiset rohkeasti ja ivallisesti herjaavat ja
pilkkaavat kaikkea mikä on kirkollista ja kristillistä (jota
englantilaiset eivät niin helposti tee); -- koska saksalaiset
sanomalehdet yleensä ovat enemmän kirkollisvihollisia kuin
englantilaiset; -- koska ennen kaikkea kristillisyys Saksanmaassa ei
kanna samaa pukua ja asua kuin tuolla puolen kanavan, -- niin nuo
hyväntahtoiset mutta yksinkertaiset ihmiset eivät saata huomata sitä
alkuperäistä, ytimekästä hengellistä elämää, joka kaikesta yllä
sanotusta huolimatta on meidän saksankansamme ilon syynä.
_Uskonnollisesta elämästä Englannissa_ olin tosin lukenut paljon
ylistystä, ja kadehdittavalta näyttikin minusta siellä vallitseva
yleinen kirkollisuus. Mutta jäykkiin muotoihin kangistunut valtiokirkko
tuntui minusta liian lain-alaiselta, ja lukemattomien independenttien
teot ja toimet muistuttivat minusta liiaksi koneistoa ja tehdasta.

Tämä kaikki painoi raskaasti mieltäni. Edelleen oli minut
huolestuttanut kertomukset _seuraelämän jäykistä tavoista ja muodoista_
kanavan toisella puolen. Vaan kun nauttii vapaa-aikaa, niin on
ensimmäinen virkistyksen ehto, että voi liikkua hiukan vapaasti. Mutta
minulle oli julistettu: "Ken ei käytä meistä ja kahvelia ihan sillä
tavoin kuin herrat englantilaiset pitävät sopivana, häntä pidetään
auttamattomasti raakana muukalaisena, olkoon hänellä muuten vaikka
kaikki ylienkelin tavat", ja sen lisäksi: "Aina kun sikarin poltat,
täytyy sinun pahantekijän tavoin paeta kellarikerrokseen tai
romuhuoneen viho viimeiseen sopukkaan; jos taas juot lasin olutta tai
viiniä, niin ole varma siitä, että joku kiihkeä raittiusmies tai
absolutisti jo katselee sinua argussilmin ja farisealaisesti päätään
pudistaen tekee ristinmerkin sinun tähtesi." -- Mutta erityisenä
esteenä oli mielestäni puuttuva _kielentaitoni_. Mitä ei tunne, sitä ei
voi rakastaa. Minä en rakastanut englanninkieltä (en voi nytkään sanoa,
että se minusta on kaunista). Minusta tuntui tarpeettomalta oppia sitä
kieltä, joka oikeastaan on kauhea sekasotko kaikenkaltaisista kielistä.
Ääntäminen ainoastaan oli minusta siinä omituista, mutta sanavarasto on
lainattu melkein kaikista muista kielistä. Mutta englannin kielen
omituista ääntämistä kaikkine nenä- ja kurkkuäänineen en voinut kärsiä.
Pilkkakirves Heikki Heine sanoo siitä: "Ota muutamia sanoja suuhusi,
kääntele niitä siinä pari kertaa pitkin ja poikki, sylkäse ne sitten
suustasi -- se se on englannin kieltä." Tämä kuuluu häijylle, ja
häijysti sanottu se onkin; mutta rahtunen sievää siinä sittenkin on.
Tätä rahtusta käytin kauan tietämättömyyteni vanhurskauttamiseksi ja
pyhittämiseksi. Mutta kuka voi oppia tuntemaan jotakin kansaa ja maata
kieltä taitamatta? Mitä minun siis tuli tehdä? Minun täytyi vanhoilla
päivilläni vielä kerran alkaa aakkosista englannin kieltä oppiakseni.
Tämä oli vaikea tehtävä. Mutta kun siihen voin käyttää varsin vähän
aikaa, kun lisäksi en ensinkään voi omistaa itselleni "kielimiehen"
nimeä, niin edistyin, opettajani erinomaisesta taidosta ja
kärsivällisyydestä huolimatta, tuiki vähän. Kuten pelonalainen sotilas
läksin taisteluun. Tieto ett'ei mitään ymmärrä tai ainoastaan puoleksi
ymmärtää mitä sanotaan, että joka paikassa tulee ymmärretyksi
ainoastaan puoleksi tai kokonaan väärinymmärretyksi, vaikuttaa sen että
tuntee itsensä voimattomaksi, nöyryytetyksi ja epävarmaksi, ja käypipä
pian sellaisissa oloissa luulevaksi ja ärtyneeksi. Pääsee pian tyhmien
kirjoihin muitten, vieläpä omissakin silmissään, kun ei taida puhua
eikä kuulla. Mutta kukapa -- paitsi mahdollisesti se, joka todella on
viisas -- tahtoo pitää itseään tuhmana? Kuvittelin siis mielessäni
itseäni kaikkialla syrjäytetyksi, ihmisten säälin- vieläpä
naurunkin-alaiseksi, ja tuskallinen huoli ja kalvava kaiho täytti tätä
ajatellessani mieleni. -- Kaikkien muiden onnettomuuksien lisäksi tuli
vielä yksi. Ensimmäinen englanninkielinen kirja minkä luin, ja vieläpä
vähää ennen lähtöäni, herätti eloon kaiken vanhan ja uuden vihani,
kaiken vanhan ja uuden vastenmielisyyteni Englantia vastaan. Kirja oli
nimeltään "German Home Life" (Perhe-elämä Saksassa). Kirjan tekijä on
muuan "ylhäinen" ja nerokas englannitar. Hän on, kuten itse sanoo,
seitsemän vuotta elänyt Saksassa, ja olisi siis voinut jotain nähdä ja
oppia. Mutta kirjallansa tekijä todistaa, että hienosti sivistynyt
englannitar voi seitsemän vuotta elää toisen kansan keskuudessa
tajuamatta sen luonnetta ja omituisuutta sen vertaa, kuin sivistymätön
saksalainen ymmärtäisi englannin kansaa elettyänsä seitsemän kuukautta
Kentissä tai Wales'issa. Puheena oleva naiskirjailija todistaa
kirjallansa, että hänessä, niin nerokas ja terävä kun onkin, on eräs
vika, joka valitettavasti löytyy lukemattomissa hänen kansalaisissaan.
Englantilaisilta puuttuu yleensä nuorteutta, kykyä rakkaudella
tutustumaan toisen kansan omituisuuksiin. Ja tämä puute on yhteydessä
puuttuvan nöyryyden ja liiallisen itseensä tyytymisen kanssa. Useimpiin
englantilaisiin näyttää syvästi juurtuneen vakuutus, että _Englanti on
kaiken mitta_, että kaikkea siis täytyy mitata englantilaisella
mitalla, että kaikki mikä englantilaista on, laatuansa on parasta ja
etevintä, niin ett'ei mitään kiistaa siitä tai mitään vertailua saata
kysymykseenkään tulla. Seuraus tästä yksipuolisuudesta on, että he
vallan hyvin pystyvät tajuamaan toisen kansan vikoja ja puutteita,
mutta eivät ensinkään sen hyviä puolia. Tästä katsantotavasta saapi
myöskin englantilaisten "taipumaton itsepäisyys" selityksensä, ja
siinäpä juuri on yksi pää-syistä siihen vastenmieliseen vaikutukseen,
jonka he tekevät muihin. "German Home Life"-nimiseen kirjaan
palataksemme, sävyisimmätkin saksalaiset (joihin minä valitettavasti en
voi itseäni lukea!) tuntisivat verensä kiehuvan, kun esim. lukevat,
että sukanneulos ja hapankaali estävät Saksan naista kaikista
aatteellisista pyrinnöistä -- että melkein kaikki miehet juoksentelevat
kirjavissa virkapuvuissaan ja viettävät paraan osan päiväänsä
ravintoloissa -- että sopusoinnun ja kauneuden aisti saksalaisissa
kodeissa loistaa ainoastaan poissaolollaan -- mutta jo riittää ja
hyvinkin riittää! Ja sellaista kirjaa ostetaan Englannissa kilvan ja se
vahvistaa noitten jalojen saarelaisten luuloa, että he ovat ihmisistä
parhaat. Vaan minä tunsin tätä kirjaa lukiessani pakanallisen halun
kastaa kynäni sappeen, jos joskus jotain Englannista kirjoittaisin. Ja
nyt täytän kumminkin rauhallista mustetta, sillä olen:


2. Hauskasti pettynyt odotuksissani.

Vastenmielisyyteni Englantia kohtaan on nyt kokonaan hävinnyt; mitäpä
sanonkaan: "nyt" -- Tuskin olin ollut _kahdeksan päivää Englannissa_,
kun koko sotaisen sotainen intoni oli mennyt menojaan. Sillä suurta
_kunnioitusta_ herätti minussa tämä vapaa ja voimakas kansa, ja --
minun _sydämeni_ veti minut näiden ihmisten puoleen, jotka liikkuivat
ympärilläni, ja olo heidän keskuudessansa tuntui hauskalle,
turvalliselle ja tutulle. Voisihan olla mahdollista, että minua liian
hyvästi kohdeltiin, että sen kautta olen ikäänkuin lahjottu. Englannin
muuten niin pahassa huudossa oleva taivas hymyili meitä vastaan melkein
koko viisiviikkoisena sielläolo-aikanamme. Ne olosuhteet, joissa elin,
olivat vielä niin mieluisat ja vapaat kuin suinkin mahdollista. Ne
monet saksalaiset ja harvat englantilaiset, joiden kanssa minä
_likemmin_ tutustuin, olivat erinomaisen miellyttäviä ihmisiä. Minulle
onkin kerrottu, että _etelä_-Englannissa, jonka minä ainoastaan olen
oppinut tuntemaan, asuu herttaisimmat, älykkäimmät ja kunnollisimmat
kaikeista britteistä. Olkoon niin; minä puhun siis ainoastaan
etelä-Englannista, ja puhun ylipäätään vaatimattomasti ainoastaan siitä
minkä _vaikutuksen_ sikäläiset olot minuun ovat tehneet. Mutta minulla
oli onneksi käytettävinäni, paitsi kahta hyvää silmääni, luotettavia ja
kokeneita oppaita ja kielenkääntäjiä, jotka hyväntahtoisesti minulle
soivat arvokasta apuansa, milloin vaan mieleni teki. Nämä ynnä muut
ovat täydentäneet, kartuttaneet ja vahvistaneet huomioni, ja hyviä
kirjoja Englannin oloista olen käyttänyt laajentaakseni näin hankittua
tietomäärääni.

"Mutta jokohan teistä todellakin on tullut oikea englantilainen, joka
näkee kaikki ruusuhohteessa?" kuulen sanottavan ja kysyttävän.
Vastaukseni on: ei mitenkään! Minun Saksanmaani ei milloinkaan ole
ollut minulle rakkaampi kuin nyt. Huomasin myöskin että moni
ennakkoluuloistani ei suinkaan ollut perätön, mutta että toiset sitä
vastoin olivat aivan perättömät. _Sellaisia_ ihmisiä esim., jotka
nauroivat minua tai kärsimättöminä kääntyivät minuun selin hirveitten
kielivirheitten tähden, en ensinkään tavannut. Sekä keskellä
jättiläiskaupungin Lontoon hälinää, että Richmond'in ja Windsor'in
rauhallisilla kukkuloilla, -- sekä lumoavan ihanassa Wight saaressa,
että runottarien vanhassa kaupungissa Oxfordissa, sekä suurissa
merikaupungeissa ja kylpypaikoissa, Southampton'issa, Portsmouth'issa,
Brighton'issa ja Eastbournessa, että niissä somissa ja hiljaisissa
kylissä, jotka näimme satunnaisen kotimme Bromleyn läheisyydessä, --
aina ja kaikkialla kohdeltiin minua herttaisen ystävällisesti, ja
nähtävästi juuri _sentähden_ että olin muukalainen. Tosin Englannissa
ei tapaa sitä puheliasta kohteliaisuutta, joka on Parisin ja Dresdenin
asukkaille omituinen. Englantilainen on varsin niukka sanoistaan,
vaikka nämä itsestään jo ovat kylläkin lyhyet; mutta aina annettiin
monta selvää sanaa, käytännöllistä viittausta ja sydämellistä
silmäystä, kun kulloinkin tarvitsi. Rautatie- ja poliisivirkamiehet
olivat minusta ihka ihmeteltävät liikuttavan, väsymättömän
palvelemishalunsa kautta; -- mutta eteenpäin kiiruhtavat cityn
herratkin osoittivat ylimalkaan kohtelussaan veljellisyyttä. "Punasen
Bedecker'in" [5] varoitusta, ett'ei pidä kysyä neuvoa muilta kuin
poliisimiehiltä tai myymälänomistajilta en siis ensinkään noudattanut.
Eikä minua kuitenkaan kertaakaan petetty eikä minulta mitään
varastettu, ei maan päällä eikä alla. -- _Pitää siis tutustua
englantilaisiin heidän omalla alueellaan, jolloin huomaa heidät
herttaisiksi, joll'ei itse ole herttaisuuden vastakohta_. Muista
heikkouksista ja pahoista tavoista, joita ennen olemme maininneet, on
sitä vastoin vaikeampi heitä vapauttaa. Mutta jos näitä vikoja
tarkastaa heidän valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojensa
vaikuttamina, niin ne näyttäytyvät aivan toisessa valossa. Mikä kaukaa
katsottuna näyttää pelkältä hulluudelta ja ulkokultaisuudelta,
näyttäytyy likeltä katsottaessa todellisten hyvien puolien
luonnolliseksi _varjoksi_, niinkuin sanotaankin, että joka hyveellä on
seuraajana vikansa, sen muka varjo (vika, Jumalan kiitos, kumminkin
koskee ainoastaan elämää maan päällä, vaan ei taivasta). Tässä
tarkoituksessa tahdon niin suurella oikeudella ja hengellisellä
vapaudella, kuin syntiselle Aatamin lapselle on mahdollista,
hieman valaista elämän eri aloja. Elämän Lontoon kaduilla,
englantilaisten pyhäpäivänvieton, kaikenkaltaiset kirkolliset
kokoukset, pelastusarmeija, raittius- ja kohtuullisuuspyrinnöt,
paheiden pesät Lontoossa ja pelastavat kädet tässä Sodomassa j.n.e.
j.n.e. tahdomme esittää silmiemme eteen; lopuksi mielimme vakavasti
tutkia mitä meillä saksalaisilla kristityillä täällä on opittavaa.

Mutta sitä ennen sallittakoon minun mainita pari sanaa englantilaisten
huomattavimmista kansallisista omituisuuksista. Maanpiirin kansakunnat
syyttävät heitä, kuten tiedämme, että he liiaksi tuntevat oman arvonsa,
ovat ylenmäärin tyytyväiset omaan itseensä, rajattomasti ihailevat omia
hyviä puoliaan. Tämä syytös ei saatakaan olla perätön, ja englannin
kansan täytyy omaksi ja maailman hyväksi tehdä perinpohjaista
parannusta tästä synnistä. _Ystävällisinkin_ muukalainen, joka
matkustaa Englannissa, on johonkin määrin yhtyvä tähän syytökseen.
Mutta englantilaisella alueella on hän myöskin oppiva paljoa paremmin
arvostelemaan tätä itsetuntoa. Lontoon pörssin ovella on luettavana
ihana raamatunlause: "Maa on Herran ja kaikki mitä siinä on." Albert
prinssi, kuningattaren puoliso, on itse valinnut tämän kirjoituksen, ja
se on hänen uskonnolliselle aistillensa ja tunnollensa kunniaksi. Mutta
muuan ranskalainen kirjevaihtaja, joka pörssin avausjuhlaksi oli tullut
poikki kanavan, kirjoitti kovin närkästyneenä pariisilaiseen
sanomalehteensä: "Niin uhkaylpeät ovat nämä englantilaiset, että he
julkeavat kirjoittaa pörssin ovelle: 'Koko maa on Lordin.'"
Tämä juttu kiersi tietysti hyvänä makupalana koko ranskalaisessa
sanomalehdistössä, -- mikä seikka loistavasti todistaa ranskalaisten
pintapuolisuudesta ja raamatuntuntemista, Kuitenkin oli ranskalainen
kaikessa tietämättömyydessään osoittanut suurempaa viisautta kuin
hänellä todella oli. Hän lienee avausjuhlassa tullut huomanneeksi tuota
lordien pöyhkeää itsetietoisuutta olevansa maailman hallitsijat. Ei
näytä sattumukselta että aivan sama englantilainen sana "Lord"
merkitsee 1) korkeinta olentoa, taivaan ja maan luojaa ja hallitsijaa
ja 2) englantilaista ylimystä, englannin maailmanvallan kannattajaa ja
edusmiestä. Niin hurskas kun hän onkin, on englantilaisen olennossa
jotain, joka ilmaisee: "Maa on lordien; me olemme maailman kuninkaat:
sen me olemme, emme sillä tavoin, kuin yksinkertainen saksalainen
runoilija laulaa; 'ilon kautta'; sen me olemme penny'n, shilling'in ja
pund'in kautta, joita meillä on lukemattomin määrin, -- sen me olemme
edelleen laivastomme kautta, kultuurimme, teollisuutemme ja
yhteiskunnallisten laitostemme kautta. Me olemme maailman hallitsijat".
-- Ja kukapa tahtoisikaan kieltää, ett'ei näiden 30 miljoonan brittein
vaikutus maanpiirillä ulkopuolella Euroopaa ole suurempi kuin kaikkien
muiden kansakuntain yhteenlaskettuna. Missä on se paikka maailmassa,
jossa heillä ei ole siirtokuntiaan ja linnoituksiaan? Äärettömän rikas
ja hedelmällinen Intia on heidän valtikkansa alaisena, ja vielä
suurempi Kiinan maa ei voi liikahtaa vastoin heidän tahtoansa. Sekä
Hyvän Toivon niemellä että Afrikan kulta- ja orjarannikolla ovat he
tehneet mustat ja ruskeat hirmuvaltiaat käskynsäalaisiksi, ja nyt
laskevat he parast'aikaa raskaan kätensä pyramiidien maalle, maailman
ikivanhaan vilja-aittaan. Herkuleen patsaiden juurelle ovat he
istuttaneet kanuunansa ja vanha friisiläinen saari Helgoland aivan
lähellä Saksan rannikkoa on heidän vallassaan. Malta ja Kypron saari on
heidän linnoituksinaan, joiden kautta he hallitsevat Välimertä ja
Austraalian saarilla tyyneessä valtameressä liehuu heidän lippunsa.
Meret saarineen ovat englantilaisten hallussa, ja omassa ihanassa
saaressaan istuvat he turvallisina niinkuin Abrahamin helmassa eivätkä
ole vuosisatoihin nähneet vihollista maassansa. Heidän kätensä on
mukana kaikkialla ja kaikessa, mikä tapahtuu vaan päällä, ja heidän
rikkautensa on kasvanut äärettömän suureksi. Mikä maailman on, se on
Englannin; siltä tuntuu, kun siinä maassa matkustaa. Kaikki on parasta
laatua, linnat ja kirkot, puistot ja taidekokoelmat, kaikki kilvan
kiittää maan rikkautta. Mutta rikkaus on valta, niin kauan kuin elämme
tässä maailman aikakaudessa.[6]

Englantilaiset ylpeilevät _suuresta vapaudestaan_, ja mikä tärkeämpää
on, -- he ymmärtävät myöskin sitä käyttää. Jokainen joka tarkastaa
englantilaisten elämää, on epäilemättä huomaama, miten tyvenesti, miten
varmasti englantilaiset, sekä alhaiset että ylhäiset esiintyvät
kaikkialla ja kaikissa elämän oloissa. Hämmentymättä hän kulkee tiensä,
missä tahansa liikkuneekin; hän tietää aina mitä hänen on tehtävä, mitä
tekemättä jätettävä. Me saksalaiset olemme varsin monella alalla
tottuneet tylsentävään ja valitettavaan holhunalaisuuteen ja uskallamme
tuskin itse tarttua rautatievaunun käsikahvaan: Englannissa jätetään
tuhannessa tapauksessa yksityisten mielivaltaan asiat, jotka meillä
"viran puolesta" annetulla julistuksella on ankarasti kielletty.
Englannissa kaikki on luvallista paitse sitä mikä nimenomaan on
kielletty, ja varsin vähän siellä onkin kielletty. Saamme alempana
useampia syitä kummastella tässä suhteessa vallitsevaa ihmeellistä
vapautta. Lakia kunnioittaa englantilainen vastustamattomana valtana.
Hän ei pidä sitä vieraana ikeenä, vaan oikeutena ja järjestyksenä,
jonka hän itse on määrännyt. Tästä seuraakin, että englantilaiset ovat
peräti ystävällisellä kannalla hiljaisempien ja alhaisempien lain
vartiain kanssa. Meillä on virkamiehissä alimmasta poliisipalvelijasta
alkaen aina yläilmoihin asti jotenkin usein jonkun verran niin sanottua
"Schnurrbärtige Feldwebelsmanier" (viiksiniekka vältvääpelin tapaa).
Sen he lienevät oppineet sotaväessä palvellessaan tai virkavaltaisuuden
koulussa. Mitä ikävimpiä yhteiskunnallisia onnettomuuksia onkin
sentähden meillä se, että kansa yleiseen on ikäänkuin sotatilassa
virkamiehiä ja lakia vastaan, ett'ei heretä arvostelemasta kaikkia
hallituksen toimia; -- tässä tulee muuten huomauttaa, että eräät
saksalaiset jatkaisivat arvostelemisiaan, jos heitä hallitsisivat
englantilaiset, tai vaikkapa vielä taivaan enkelitkin. Meidän
kansalaisemme eivät luullakseni voisi sietää sitä vapautta, jota
englantilaiset nauttivat. Heitä se ei näy haittaavan. Kristallipalatsin
puistossa näin -- silloin toimitettiin suuret ilotulitukset Cetewayon
kunniaksi -- kuusikymmentä tuhatta ihmistä koolla. Mutta vaikka siinä
mustina virtoina tulvaili ihmistä pitkin ja poikki, ei missään näkynyt
pienintäkään häiritsevää kohtausta. Parvittain kulki nuorisoa laulaen
kristallipalatsin halki, toiset tanssivat palatsin terassilla tai
sievällä nurmikolla, mutta ei mitään meluavaa ääntä kuulunut. Jokainen
koki käyttäytyä gentleman'in (herrasmiehen) tavoin, ja kaikki oli niin
rauhallista, että poliiseilla oli oikea juhlapäivä.

Mitä erittäin poliiseihin tulee, joita Lontoossa kohtaa joka
askeleella, niin he herättivät suurinta ihailuani, olivatpa viedä
sydämenikin. Niinkuin urhoolliset katteinit myrskystä ja hyrskyävistä
aalloista välittämättä seisovat komentosillalla ja jakelevat käskyjään,
niin seisoivat poliisitkin paikallaan katukulmissa tähtiä aaltoilevaa,
hyörivää Lontoonelämää, keskellä ihmisten, hevosten ja vaunujen hurjaa
hälinää. He hallitsivat kaikki järkähtämättömän rauhallisina, mutta
ainoastaan viittauksilla, sanaakaan virkkamatta; herjaussanoja ei
lainkaan kuulunut. Jos ajopelit jossain paikassa olivat särkeytyneet ja
vaunuvirta joutui peljättävään häiriöön, niin he viittasivat vaan
kädellään niin ja niin ja niin; kaikki odottivat kärsivällisesti
arvelematta, ja siten päästiin pikemmiten taas liikkeelle. Sen ohessa
liikeni poliiseilta aikaa vastaamaan kaikenkaltaisiin heille tehtyihin
kysymyksiin, ja minäkin usein heitä kysymyksilläni vaivasin.
Kohteliaimmalla tavalla seurasivat he huolestuneita naisia kadun
toiselta puolelta toiselle ja kantoivat käsivarsillaan äidillisellä
hellyydellä itkeviä lapsia poikki kadun.

Sanalla sanoen minusta tuntui kaikkialla Englannissa että ihmiset
vähemmilläkin koulutiedoilla liikkuvat vapaammin, varmemmin ja
itsenäisemmin kuin meillä. Näin kaikkialla kansakunnan, jonka povessa
alkuperäistä luonnonvoimaa piilee runsaasti -- näin kansakunnan, joka
vielä suuressa määrin on verestä, käyttämätöntä voimaa. Ja tämä ei
koske vähimmin _ruumiillista puolta_. Näkee tavattoman monta kaunista
ja voimakasta ihmistä, eikä sitä sovikaan ihmetellä, kun tietää, minkä
arvoisena englantilaiset pitävät järjellistä ruumiinhoitoa. Mitä
ruoanvalmistukseen tulee, niin minä en tosin voinut siihen suostua;
mutta itse asianomaiset näyttivät siitä voivan oivallisesti. Kaikissa
tapauksissa voivat saksalaiset englantilaisista oppia, kuinka ruumiin
terveyttä on hoitaminen. Kaikkialla kohtaa ratsumiehiä ja ratsastavia
naisia, myöhempinä aikoina myöskin pikajalalla ajajia, mikä kulkuneuvo
saattaa olla hyvinkin terveellinen, vaikka se näyttää hieman
lapselliselta kun vanhat ihmiset sitä käyttävät. Virroilla, järvillä,
merenlahdilla vilisee veneitä, joissa naisia ja miehiä istuu, mitkä
soutelemassa, mitkä purjehtimassa. Kaikilla niityillä ja laitumilla
nuoriso lyöpi leikkejään, vieläpä täysikasvaneita työntekijöitä, miehiä
ja naisia, nähdään siellä täällä joukottain olevan kriket'isillä,
kroket'isilla ja lawn-tennis'illä. Lukemattomat ovat taivasalla
toimitettavat, voimiakysyvät ja jäntereitä vahvistavat harjoitukset ja
leikit, ja väsymättömän innostuneet ovat niiden harjoittajat. Mitä
kylpyyn tulee, niin on sanottu, että oikea englantilainen viettää
neljänneksen elämäänsä vedessä; mutta kaikkialla nähdään myöskin
englantilaisten hankkivan enemmän raitista ilmaa huoneisinsa, ja että
he paljoa enemmän liikkuvat ulkona raittiissa ilmassa kuin saksalaiset
käsityöläiset ja työmiehet. Ja seuraus tästä kaikesta onkin
silminnähtävä. Jos meidän kouluissamme saarnattaisiin hiukkasen enemmän
terveysoppia kaiken ylellisen sulamattoman viisauden sijaan, niin se
suuresti hyödyttäisi lasten aivoja, sydämiä ja vatsoja. Jos meidän
hallitusmiehemme päättäisivät määrätä joka kylälle ja liiatenkin joka
kaupungille suuren niityn tai puilla istutetun maapalstan nuorisolle
kisa- ja leikkitantereksi (niinkuin etelä-Englannissa on asian laita),
niin se meno piakkoin tuottaisi suuren tulon.

Jos lyhykäisesti vielä kerromme yllä sanotun, niin emme ehdottomasti
tahdo puolustaa englantilaisten paisunutta itsetuntoisuutta; mutta
osaamme kumminkin paremmin arvostella sitä. Käsitämme paremmin, että
englantilainen kaikkianne maailmaan ottaa mukaansa Englantinsa ja
englantilaiset käsitteensä. Emme niin suuresti ihmettele että
englantilainen, pystyttäköön telttansa arapialaiseen moskeean varjoon
tai ajakoon peuroilla Grönlannin jäätiköillä -- kulkekoon höyrylaivassa
Rein-virralla tai toimittakoon venekulkuetta Niilivirralla tai astukoon
Calcuttan katuja, -- emme ihmettele, sanon minä, niin suuresti, että
hän kaikkialla on sama englantilainen, jonkalaisena hänet kohtaamme
Westminstersillalla Lontoossa. Olenta- ja toimintatapansa ottaa hän
mukaansa kaikkianne. Hän ei mukaannu vieraitten kansojen tapoihin, vaan
joka paikassa pistää englantilainen esiin. Hän käyttäytyy joka
paikassa, niinkuin olisi Lontoossa; hän viettää pyhäänsä; hän pitää
jumalanpalveluksensa; hän lukee, jos mahdollista "Times'insa" Saharan
erämaassa samalla tapaa kuin hauskassa kodissaan Greenwich'issä tai
Chishehurst'issa. Harvoin hän koettaa päästä niiden ihmisten perille,
joiden parissa hän elää, ja mitä hän näkee hyväksi heistä kirjoittaa,
on enimmästä päästä perätöntä. Vaikka häntä tavataan kaikkien
maanpiirin kansojen seassa, oppii hän kuitenkin harvoin kunnolleen
toisen kansan kielen. Hän vaatii, että ne jotka joutuvat tekemisiin
hänen kanssansa, oppivat hänen kielensä, ja niin jääpi hän omasta
syystään muukalaiseksi kaikkialla Englannin ulkopuolella. Tämä
"Englanti, Englanti ennen kaikkea" menee niin pitkälle, että
englantilaiset lähetyssaarnaajat usein kyllä tyrkyttävät käännetyille
pakanoille englannin kieltänsä sekä kotimaansa jumalanpalvelusta
kaikkine ulkonaisine menoineen, mikä minusta tuntuu todelliselta
kavallukselta puheena olevaa kansaa vastaan. Mutta he näyttävät
luulevan, että maailma paranee jos se englantilaistuu niin paljon kuin
mahdollista.

Tässä tahdon vielä lisätä, että huomioni usein on kiintynyt siihen
suureen yhtäläisyyteen, mikä on _englantilaisten ja juutalaisten_
välillä. Suuret eroavaisuudet ja vastakohdat ovat myöskin lukuun
otettavat, ja ne englantilaisten eduksi, joiden rehellisyyttä,
uskollisuutta, mielenmalttia, järkähtämättömyyttä, totuuden rakkautta
ja urhoollisuutta nykyajan juutalaisissa ei ole hitustakaan. Mieletöntä
otaksumista on tosin, että muka englantilaiset olisi nuo kymmenen
kadotettua Israelin sukukuntaa, eikä englantilaisten sivistykselle
suinkaan ole kunniaksi, että tuhannet heidän "sivistyneissään" ottavat
korviinsa tätä hulluutta.

Ajan hukkaa olisi ruveta todistamaan tätä otaksumista hulluudeksi.
Tarvitsee vain sanoa: "Velikulta englantilainen, kielesi ilmaisee sinut
ja osoittaa päivän selvästi, mistä olet saapunut kadehdittavaan
saareesi." Kuitenkaan ei ole pelkkää sattumusta, että juuri
englantilaiset ovat tulleet ajatelleeksi olevansa valitun kansan
jälkeläisiä ja että, kuten muinoin "pelastus tuli juutalaisista," se
nyt on tuleva englantilaisista. Englannin valitulla kansalla ja
Israelin valitulla kansalla onkin useita yhtäläisyyksiä. Niinkuin
Israelin kansa oli eroitettu naapureistaan meren ja erämaitten kautta
ja eli itseksensä muista kansoista erillänsä, niin ovat
englantilaisetkin vuosisatoja saarimaassaan eläneet erityistä muista
eroavaista elämäänsä. Vaikka he tosin ulkonaisesti eivät ole olleet
muista kansakunnista kaukana, niin ovat he kumminkin pysyneet niistä
erillään ja kehittyneet aivan omituisesti. Suureksi osaksi tämän kautta
on sekä englantilaisten että juutalaisten kansallisulkonäkö jyrkemmin
muodostunut kuin minkään muun kansan. Tästä jyrkästä kansallisesta
omituisuudesta huolimatta, joka on niin likeisessä yhteydessä heidän
isänmaansa kanssa, tapaa kuitenkin sekä juutalaisia että englantilaisia
kaikkialla maailmassa. Mutta ne pysyvät joka paikassa sinä mitä ovat,
ja lapsikin tuntee heidät ensi silmäykseltä. Ja kaikkialla maailmassa
kokevat he saada kaupan ja rahat käsiinsä. Ja siinä ne ovatkin
onnistuneet; sillä nämä kaksi kansakuntaa ovat kieltämättä rikkaimmat
maanpiirillä. -- Juutalaiset ja englantilaiset ovat ylenmäärin
vakuutetut omasta arvostaan. Sentähden rippuvat he kaikissa
ilmanaloissa ja kaikissa oloissa erinomaisella sitkeydellä kiinni
erityisessä omituisuudessaan, ajatustavassaan, elämäntavoissaan,
jumalanpalveluksessaan ja liiatenkin pyhänpäivän vietossaan, jossa
kristityt englantilaiset ovat milt'ei yhtä lainalaiset kuin lainalaiset
juutalaiset. Epäilemättä on molempien kansakuntien sekä voima että
heikkous mainituissa ominaisuuksissa. Rakkaissa saksalaisissa
veljissäni on liiaksi juuri sitä, mitä englantilaisissa on liian vähän,
ja päinvastoin.

Tahdon päättää tämän luvun pienellä eidyllillä. Ilolla ja
kiitollisuudella muistan vielä päivällisiä, joilla olimme Greenwich'in
puiston syrjässä eräässä englantilaisessa perheessä, jota täten
sydämmellisesti tervehdän. Englantilainen isäntämme oli aikoinaan
tuonut jalon puolisonsa Saksan sydämestä ja oli nähnyt sopivaksi
toimittaa kosimisensa saksankielellä; hän oli siis oppinut saksaa,
ennenkuin pyysi saksalaista neitoa vaimokseen. Muutamat lapsistakin
ymmärsivät saksaa, ja kaikki ainakin lauloivat saksaa. Siten oli tämä
herttainen perhe saksan ja englannin hengen sopusointuinen yhdistys, --
valitettavasti erittäin harvinainen ilmiö. Tämän yhdistyksen siunausta
koski siis, kuten helposti voi ymmärtää, _pöytäpuheet_, ja muun muassa
lausuttiin, että paraat ihmiset mitä saattaa ajatella syntyisi, jos
otettaisiin saksalainen nerollisuus ja englantilainen terve
käytännöllinen ihmisjärki, suloinen saksalainen tyhjäntoimitus ja
ponteva englantilainen toimellisuus, saksalainen itsekohtaisuus
(subjektivismi) ja englantilainen vanhoillaan olevaisuus,
englantilainen järjestämistaito ja saksalainen filosofiia, saksalainen
haaveilu ja englantilainen selkeys, saksalainen taipuvaisuus ja
englantilainen itsepäisyys -- ja nämä ainekset pantaisiin suureen
tislausastiaan, sekoitettaisiin kunnolleen ja tisleerattaisiin, ja jos
sitten jokaiselle henkilölle molemmista kansakunnista annettaisiin
osuutensa näin saadusta sekoituksesta.

Kun tätä ehdoitusta ei helposti käy toimeen paneminen, niin pitäisi
ainakin Saksan nuorison ahkerasti tavan takaa matkustaa Englantiin
oppiaksensa tuntemaan englantilaisten tapoja ja luonnetta. (Alempana
puhun senlaisen matkan tarpeellisuudesta semmitenkin nuorille
saksalaisille teoloogeille.) Samaten pitäisi niin monen kuin
mahdollista noista pienistä omapäisistä gentlemanneista elää Saksassa,
mutta todella myöskin elää saksalaisten parissa, oppia saksankieltä,
saksan runoutta ja tiedettä, niinkuin saksalaiset Englannissa kovinkin
usein englantilaistuvat. Nämä kaksi kansakuntaa ovat luodut toinen
toistansa varten niinkuin mies ja vaimo. Oikein yhdistyneinä toisiinsa
voisivat he helposti hallita maailman ja säätää maailmanrauhaa, mikä
olisi heille itselleen ja maailmalle hyödyksi. Mutta jääkööt
filosofiiat ja tulevaisuuden musiikit. Vihanta on elämän ihana puu, ja
nyt tahdomme kääntyä täyteläiseen ihmiselämään, semmoisena se meidät
kohtaa Englannissa.


3. Elämä Lontoon kaduilla.

Aamulla elokuun 5 p:nä 1882 uskalsin ensikerran yksinäni lähteä
aaltoilevaan elämään Lontoon kaduilla. Maankuululla London Bridge'llä
jätin rautatiejunan, joka oli tuonut minut ystävällisestä Bromleystä
aina kaupungin keskustaan. Iloisin päiväpaiste vallitsi puolen
penikulman päässä maailmankaupungista, mutta Lontoo itse oli
kellahtavaan raskaasen sumuun peitetty, joka kaiken pimensi ja
vaikeutti hengittämisen. Aaveentapaisina kohosivat suuret tehtaitten
savupiiput sumusta; korkeampana niitä kaikkia tulipalo-muistopatsas[7]
ja Tower'in mustat huiput ja yli kaikkien muiden pyhän Paavalin
kupooli, joka näytti jättiläislaivalta tuossa sumumeressä.
Aaveentapaisina ja äänettöminä kyntivät höyrylaivat Themseniä, jonka
kuvatyyntä pintaa ei voinut sillalta nähdä pelkältä sumulta.

Lontoota ei voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Ken on nähnyt esim.
Pariisin, huomaa siellä paljoa useampia suurensuuria rakennuksia, jotka
suurenmoisella kauneudellaan tekevät valtaavan vaikutuksen, ja sitä
paitsi näyttää kaikki paljoa ystävällisemmältä, iloisemmalta,
hymyilevämmältä. Taivas on iloisempi, kaikkien esineiden värit ovat
iloisemmat, säveleet, jotka soivat ympärilläsi ovat iloisemmat, ihmiset
ovat iloisemmat. Lontoossa ovat kaikki rakennukset tuon ikuisen sumun
vaikutuksesta mustanharmaat; ihmisetkin ovat toisennäköisiä, harvoin
näkee nauravia tai leikkiä laskevia, vielä harvemmin kuulee laulua ja
soitantoa. Kaikki ilmaisee työtä ja kiirettä, olemisen taistelua -- se
se onkin Lontoon kuva. (Niitä Lontoon osia, joissa joka toinen tai
kolmas ihminen minkä kohtaa näyttää ilmeiseltä juopolta, en tässä vielä
ota puheeksi.)

Mutta viehättävä on Lontoo enemmän kuin mikään muu miljoonakaupunki --
kauhean viehättävä. Kauheata on, että neljä miljoonaa ihmistä asuu niin
likettäin. "Neljä miljoonaa," se on väleen sanottu, mutta, koettele
kerta ajatella sitä lukua. Lontoon mahdottoman suuruuden kumoamiseksi
on sanottu: "Siinä englantilaisessa kaupungissa asuu enemmän
skotlantilaisia kuin Edinburgissa, enemmän irlantilaisia kuin
Dublinissa, enemmän juutalaisia kuin Palestiinassa, enemmän
roomalaiskatolilaisia kuin Roomassa." Tämä on todella kumoavaa puhetta.
Mutta mitä kaikkea siinä tapahtuukaan, missä niin paljon ihmisiä on
yhteen sullottu. Lontoon poliisin viime vuosikertomus ilmoittaa että
v. 1881 "joutui hevosten jalkoihin 3,567 ihmistä, joista 127 kuoliaaksi
runneltiin ja 3,400 haavoittui; teille tietämättömille oli joutunut
15,251; jäljettömästi hävinnyt 177." Nämä ovat kuivia numeroita, mutta
ken niitä ymmärtää lukea, löytää niissä surkean murhenäytelmän ja
joutuu niiden kautta keskelle suuren Babylonin kuohuavaa tyrskyä. --
Enemmän huolestuneessa ihmisessä nämä tiedot kyllä vaikuttaisivat
sydämen tykytystä, niin että hän tarkoin miettisi ennenkuin rohkeaisi
syöksyä niin vaaralliseen pyörteesen. Tämän kirjoittaja uskalsi
kuitenkin viiden viikon kuluessa yhä antautua vaaraan joutua johonkuhun
mainittujen onnettomien lukuun, mutta syynä siihen ei ollut se, että
hän olisi vallan vapaa huolellisuudesta, vaan se että hänen halunsa
perinpohjin oppia tuntemaan maailmaa on vielä huolellisuuttaan
voimakkaampi.

Vaan tule, rakas lukija, pysähtykäämme hetkiseksi tähän korkean
kaasulyhdyn juurelle pörssin edustalle ja lähtekäämme sitten verkalleen
astumaan Viktooriankatua p:n Paavalin kirkon ohitse Westend'iin. Mutta
aikaa, paljon aikaa täytyy meidän varastaa matkallemme ja tarkasti
käyttää joka hetkistä. Ikävälle matka sinusta varmaankaan ei tunnu, tai
sitten et ansaitse Lontoota nähdä.

Oletko milloinkaan missään maailmassa tällaista vilinää nähnyt?
Kymmentuhansittain tulvailee ihmisiä etukaupungeista cityyn, useimmat
ruumis eteenpäin kumarruksissa, kun kiire on kova käsissä. Entäs tämä
hurja ajo kaikennäköisillä vaunuilla, joita vetää koirat, muulit,
hevoset ja aasit. Niiden välitse kiitää kummitusten näköisinä huimat
pikajalalla ajajat. Kaikilla on kiire, kova kiire. Kumminkin odottavat
kaikki sanaakaan virkkaamatta kun liike äkkiä tukkeentuu. Lukemattomat
hansom'it ja kab'it, omnibus'it ja ratavaunut kilpailevat höyrylaivojen
ja maanalaisten ja maan päällä olevien rautateitten kanssa siirtämään
ihmispaljoudet paikasta paikkaan. Tuossa on raudoitettuja korkeita,
elefanttihevosten vetämiä, kuormavaunuja; ne ovat täpötäynnä kalaa tai
ostronia, potaatteja tai lampaita. Mutta kukapa kaikkia voisi luetella?
_Kaikki_ mitä maa kaikissa eri ilmanaloissaan tuottaa näkyy virtailevan
yhteen tänne Lontoosen ja kiertelevän sen katuja. Kun ensi kerran näkee
tätä liikettä voi tuskin muuta ajatella mahdolliseksi, kuin että jotain
tavatonta on tapahtunut tai on tekeillä, esim. tulipalo tai
vallankumous. Mutta vähitellen tulee vakuutetuksi että tämä liike on
varsin jokapäiväistä -- paitsi jumalan kiitos pyhäpäivinä. Siunattu
asia on että enemmin kuljetuilla kaduilla kivitys on vaihdettu
asfalttihuopaan tai puuhun; muuten ei minkään ihmisen korvakalvot
kestäisi siellä kuuluvaa jyryä. Näin ollen kuuleekin nyt Lontoon
kaduilla aivan vähän kolinaa, vaan ainoastaan humua mikä elävästi
muistuttaa meren pauhua, ja johon ihmeen pikaan tottuu. Ainakin
näyttävät nuo oudonnäköiset herrat tuolla siihen täydelleen
perehtyneen. He kulkevat keskellä hälinää jättiläissanomalehti avattuna
kädessään ja etsivät tuoreimpaa uutista Egyptistä. Pienet
sanomalehtipojat eivät turhaan tarjoa Times'iään, Standard'iaan, ja
Daily-Nevs'iään joka haaralla, joka puolella. Penny'ä satelee poikien
likaisiin käsiin, ja joka ostaja alkaa heti lukea. Tuolla ylhäällä
omnibus'in katollakin kiusaavat herrat (joilla kaikilla on välttämätön
sylinterihattu päässä) silmiään englannin sanomalehtien hienolla
painoksella. Mutta ei ainoastaan sanomalehtiä myydä kaduilla; tuhannet
ihmiset, usein hyvin arveluttavan näköiset olennot, jotka ovat
likeisessä yhteydessä rikostentekijäin kanssa, toimittavat kauppaansa
kaduilla. Tulitikkuja ja leikkikaluja, hedelmiä, kukkia, kuvia,
kelvottomia romaaneja, kaikennäköistä tavaraa, ja kaikki satumaisen
huokeasta hinnasta. Hävytön naimalehti, jossa sadottain "nuoria
kauniita ja rikkaita ladyja" tarjoo kätensä ja sydämensä, annetaan
sinulle aivan ilmaiseksi ja maksutta. Mutta saattakaamme tämä onneton
vanha nainen poikki kadun. Oletko häntä huomannut? Jo kymmenen kertaa
on hän ollut lähtemässä ja uskaltamassa yrittää päästä yli, vaan joka
kerta on hän taasen peräytynyt. Vihdoinkin valitsee hän epätoivoissaan
pahimman hetken, ja jäisi varmaankin hevosten jalkoihin, joll'et auta
häntä. (Huolestuneet luonteet valitsevat viimein aina epäsuotuisimman
hetken alkaaksensa "elämän taistelua," se on sielutieteellinen
tosiasia, jonka voit huomata paitsi Lontoossa, kaikkialla maailmassa.)
Mutta _onneksemme_ on ihmisrakkaus vienyt meidät toiselle puolelle
katua, sillä siellä tarjotaan meille 1/2 penny'stä Cetewayon "Afrikan
suurimman kuninkaan" muotokuva. Vaaditun rahasumman suuruus ei meitä
säikähytä. Tuo musta herra on meidän silmissämme paljoa enemmän
syöttiläshärän kuin herrasmiehen näköinen. Parast'aikaa hän oleskelee
Lontoossa ja on päässyt kuningattarenkin puheille, ja sentähden hän on
päivän sankari, ja koko maailma ostaa hänen hirveän rumaa kuvaansa.
Vaan ent. Keisarinnan Eugeni'en ei olisi pitänyt vihan vimmassa
Cetewayolle "hänen poikansa murhaajalle", osoitetusta kunnioituksesta
lähteä Englannista, jossa oli löytänyt turvapaikan. Hänen olisi
helposti pitänyt huomata, että tuota mustaa tirannia Lontoossa enemmän
pilkattiin kuin kunnioitettiin. Katsos lähimmässä katukulmassa seisoo
vanha akka tarjoomassa irvikuvia. Siinä istuu Cetewayo kuvattuna. Hän
on aamiaiseksi syönyt 7 naulaa lihaa ja valittaa, että tuo pikku
murunen saattaa hänelle ruoansulatusvaivoja. Toinen kuva esittää häntä
apinapalatsin edustalla eläintieteellisessä puutarhassa ja syvästi
liikutettuna hän siinä sanoo: "Tässä kuitenkin olen oikein kotona."

Katsos noita kullalle ja hopealle hohtavia vaunuja! Ohjaksissa on mies,
jolla on kankipalmikko niskassa ja hiukset jauhoissa, takaistuimella
samaan tapaan laitettu palvelija, ihan niinkuin eläisimme Ludvig
XIV:nen aikakaudella! ja tuossa ikämies, joka tuskin on ihmisen
näköinen, -- nälistynyt ja repaleilla verhottu; eläimen ahneudella hän
syöksee omenankuoria katuloasta tavoittamaan ja hotkii ne halukkaasti
suuhunsa.

Tuolta syrjäkadulta kuuluu julmaa soitantoa; ne ovat neekeriä, jotka
siinä näyttävät temppujaan. Mutta jos heitä puhuttelet hyvällä
saksankielellä, niin ne totta todenmukaisesti sinulle vastaavat:
"Scheenster Härre, mer sein aus Dräsen." Tuolla torillapa vasta paljon
on nähtävää. Toisella puolella on katusaarnaaja, joka ponnistaa kaikki
voimansa äänensä koroittamiseksi, ja töin tuskin voit sittenkään kuulla
hänen puhettansa. Mutta aina onnistuu hänen saada nuo vähä väliä
toistetut sanat "taivas ja helvetti" lukuisten kuulijoittensa korviin.
Toisella puolella nähdään intialaisen ilveilijän toimittavan
selittämättömiä kujeitaan ja ilveitään. Keskellä toria äkseeräyttää
oiva ryysyihin puettu lontoolainen hiiriä tai lintuja, vieläpä
kilpikonniakin. Tuolla kulmassa p:n Paavalin kirkon takana puhaltaa
slovaakki säkkipilliään, ja kaksitoista koiran pentua tanssii valssia
hänen ympärillään. Tällä miehellä on suurin yleisö ja hän saapi
palkinnokseen "uudestaan" huutoja ja penny'ä enemmänkin, sillä
englantilaiset ovat hartaat eläinten ystävät ja Lontoossa tapaa
majojakin joissa maksutta hellästi hoidetaan karanneita kissoja ja
koiria.

Afrikan mustia ja ruskeita lapsia, -- joukko kylmäkatseisia,
ymmärtäväisiä, hiuspalmikolla koristettuja kiinalaisia, -- ruskeita
Englannin alamaisia Gangeen rannoilta, -- uusiseelantilaisia
kansallispuvussaan (jonka huomattavin omituisuus on melkein kaiken
puvun puute) liikkuu tuossa aaltoilevassa ihmisjoukossa, mutta ei
kukaan sitä huomaa, se kun on varsin jokapäiväistä. Mutta muukalainen
jää hämmästyneenä alallensa seisomaan tässä ihmismeressä pitäen
kiinni kelloaan ja kukkaroaan. Siinä on merimiestä kaikista
naapuri-kansakunnista, siinä on hienoa herrasmiestä, jotka kantavat
raittiusnauhaa napinreiässä; skotlantilaisia sotamiehiä, kookkaita
ylänkömaalaisia eriskummallisessa, melkein itämaalaisessa puvussa ja
polvet paljaina seisoo tuossa tarkastamassa kuvamyymälän ikkunassa
viimeistä Egyptin sotatantereen karttaa; nuoria miehiä, jotka kantavat
pelastusarmeijan univormua, lähestyy ja pyytävät heitä täniltana
saapumaan kokoukseen Oxfordstreet'in varrella. Nuo punaposkiset pojat,
pitkät siniset takit yllään, ovat erään suuren oppilaitoksen oppilaita;
he käyvät vielä tänäpäivänä avopäin, sentähden että joku englannin
kuningas neljävuosisataa sitten niin on säätänyt. -- Nuo "naiset"
taasen näyttävät koristelleen päähinensä kaiken maailman lintujen
kirjavilla höyhenillä. Ja tuossa kulmassa seisoo muuan herra, joka
kaikille ohikulkeville jakelee kirjasia, nimeltä: "Kiiruhda pelastamaan
sielusi!" Täällä kantavat poliisit miestä sairasvaunuihin; hän on
joutunut hevosten jalkoihin ja huutaa korkealla äänellään tuskissaan,
mutta hän on ainoastaan yksi niitä monia tuhansia, jotka vuosittain
joutuvat sen kohtalon alaisiksi. Säälimättä lainehtii elämänvirta
yksityisten murrettujen olemusten yli, ikäänkuin ne olisi oljenkorsia
vaan. Tuossa tempaa aalto erään syliinsä, syöksee hänet syvyyteen --
hän uppoo, katoaa. Tuossa kaatuu ihminen nälkään nääntyneenä, täällä
jää toinen hevoisten poljettavaksi; kukapa siitä huolii? Tuskan
huudahdus -- muutamat uteliaat katseet -- he kannetaan vaunuihin --
pois tieltä! kukapa tiennee ken se oli, kukapa tiennee kuinka heidän
sitten on käypä? Mitä tässä yksityinen ihminen merkitsee? Niinkuin
aalto nousee ja painun alas toisen suuremman jaloissa eikä enää voi
tuntea sen sijaa -- niin käy tässä maailmankaupungissakin tuhansien
ihmisten, jotka kuitenkin kaikki ovat yhden äidin lapsia, ja Jesuksen
Kristuksen verellä lunastetut. Ja jollei kristillisen rakkauden jälkiä
siellä täällä olisi nähtävissä, niin olisivat olot vieläkin kurjemmat.
Mutta oi kuinka vaikeaa nytkin on, tuota kihisevää vilinää
tarkastaessa, uskoa _Jumalan kaitselmusta_, joka yksityisestä ihmisestä
pitää huolta! Ei mikään muu paitsi se, että _itse on kokenut_ tuota
isällistä kaitselmusta, tässä voi pelastaa determinismiin, "sokean
sallimuksen" uskoon, joutumasta.

Mutta me jatkamme matkaamme, katso tuota sokeaa ukkoa, joka lyöpi
helähtävin kepin maahan ja siten kerjää sanaakaan virkkaamatta. Muuan
nainen tarttuu hänen käteensä, taluttaa häntä rauhaiselle syrjäkadulle,
antaa hänelle lahjan, ja lukee vielä lisäksi hänen kuullen lohdutuksen,
sovituksen sanoja pienoisesta raamatustaan. Tuolla ryysyihin puetulla
vaimolla on kolme pientä, milt'ei alastonta lasta sylissään, ja
kangistunein silmin anoo hän armahdusta. Ja täytyisipä häntä
armahtaakin, ell'ei hän olisi _lainannut_ lapset ja ell'ei pyytäisi
rahaa viinaa saadaksensa! -- Mutta tässäpä naurettava -- tai itkettävä
kohtaus. Repaleiset poikanulikat juoksevat innolla, jota vaatisi
jalompaa tarkoitusperä, omnibus'ien ja vaunujen keskelle, asettuvat
päälleen, käsilleen, "pyörivät" j.n.e. vaikka he saavatkin sen
parikymmentä kertaa turhaan tehdä, niin annetaan heille kumminkin 21
kerralla penny tai sixpence'inenkin. Sanalla sanoen kaikilla näet
kummastuttavan vapauden, ja kuitenkin varsin vähän loukkaavaa.

Museoista, kokoelmista, historiallisista merkillisyyksistä, ajan
hammasta kestävistä rakennuksista nyky- ja muinaisilta ajoilta en tässä
tahdo puhua, vaikka maailman monessa suhteessa rikkain kaupunki
tässäkin kohden osoitakse rikkaimmaksi Ystävä Bedecker kertoo niistä
asioista kiitettävällä tarkkuudella, enkä minä kirjoita näitä riviä
hänen kanssaan kilvoitellakseni. Mutta jos astelee katuja silmät auki
tai joku perehtynyt lontoolainen oppaana, niin huomaa joka askeleelta
mitä ei mikään matkustuskirja selitä ja mikä kumminkin on kaikkein
omituisinta. Tässä esim. on _Paternosterkatu_ (Isämeidänkatu), jonka
varsilla tapaat ainoastaan kirjakaupan kirjakaupan vieressä. Mutta
kussakin niissä on ainoastaan erityisiä kirjoja. _Tuossa_ kirjakaupassa
myydään ainoastaan kirjoja jotka todistavat, _että Israelin kymmenen
kadotettua sukukuntaa ovat tavattavissa Englannissa_, että siis
englantilaiset ovat suurin osa valittua kansaa. Ikkunoihin asetetut
mahdottoman suuret sukupuut näyttävät tämän ohikulkevillekin. Tämäpä
oivallista englantilaista hullutusta! Siinä kentiesi osaksi syy siihen
raivoon, jolla englannin sanomalehdistö kävi sotaa kaikkea juutalaisten
vastustamista vastaan. -- Tarkastapa tuota _vanhaa ravintolaa_ likellä
sitä kappelia, missä suuri Wesley kerran saarnasi, ja jossa hänen
luunsa vieläkin lepää. Sen ikivanhan ravintolan oven yläpuolella näet
kiveen hakatun aimo miehen, joka iskee maahan härän, ja sen alla nämä
sanat: "Krotonilainen Milo iski kädenlyönnillään härän, ja söi sen
yhdeksi veroksi. Oi jumalat, mikä vatsa sillä miehellä liekään ollut!"
Silminnähtävästi on tämän kuvan tarkoitus ohikulkevissa synnyttää halua
ravintolassa näyttää mihin heidän vatsansa kelpaa. Mutta poiketaanpas
mieluummin tänne, kas, tässä vanhassa salissa istuu vakavia pitkillä
hollantilaisilla liitupiipuilla varustettuja miehiä, jotka vankkojen
oluthaarikkojen takana pitävät _puheharjoituksia_, siinä hurskaassa
toivossa että he kerran parlamentissa saavat taitoansa näyttää. --
Tässä musiikkisalissa soittaa koko joukko "taideniekkoja". Ei kukaan
ihminen näytä heidän soittoansa kuuntelevan, ja heillä on kuitenkin
lukuisa kuulijakunta. Musiikki johdetaan näet täällä telefooneilla
5 englannin penikulman[8] päässä olevaan kristallipalatsiin, ja siellä
voit yhden shillingin maksusta nauttia musiikkia, jota soitetaan
Piccadilly'ssä. Jos seuraat mukana tänne egyptiläisen noidan luo, niin
saatetaan sinut uskomaan, että "ihmeitä" vielä tänäpäivänä tapahtuu
niin että ymmärtäväisenkin ymmärrys siinä joutuu ymmälle ja kaikki
katsojat värisevät. Ihmiseltä leikataan päät ja asetetaan jälleen
paikoilleen, niinkuin se olisi leikintekoa vaan, ja vaimo vainajasi
hengen voit manata näkyviin ennustamaan tulevia kohtaloitasi.

Tämä suurenmoinen kauppayhtiö tarjoo sinulle ostettavaksi kaikki mitä
ikinä maailmassa kasvaa tai valmistetaan. Sillä onkin myymälöitä ja
konttooreja melkoinen joukko. Tässä osastossa voit esim. milloin
mielesi tekee tulla naineeksi mieheksi, saatpa vielä, jos aiot pitää
hienoja pitoja, vuokralle kenraalin tai kuuluisan taideniekan, tahi
ilvehtijän tai pilkkakirveen; "maksaa illalta niin ja niin monta
puntaa". Voitpahan myöskin täällä vuokrata kesytettyjä jalopeuroja,
vaikka ne tosin viikolta maksavat noin 20 puntaa sterlingiä, ja siihen
lisäksi jotain 10 kertaa niin monta lihanautaa. Ja tässä aivan vieressä
pyydetään sinua kuulemaan hirveänkaunista kissain kaksinlaulua.
Pääsymakso on vaan 1 penny, ja minä kadun vielä tänä päivänä, että minä
sen pennyn säästin.

Varsin omituiset Englannissa ovat _ilmoitus- ja kehumistavat_. Jokainen
joka etelä-Englannissa on matkustanut, on varmaan huomannut, että jo
kymmenkuntain penikulmain päässä Lontoosta kaikki pysäyspaikat ovat
täydelleen peitetyt mahdottoman suurilla _ilmoitustauluilla_.
Ei ne juuri rakennuksia kaunista, vaan tekevätpä ne korean ja
kirjavannäköisiksi, sekä tuottavat kaikissa tapauksissa onnellisille
rautatieosakkeitten omistajille kauniit rahat. -- Entäs itse Lontoon
kaupunki! Kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa näet noita
monivärisiä julistuksia, jotka kehoittavat käymään Alhamrakokouksissa,
pelastusarmeijan kokouksissa ja jos jonkinlaisissa kokouksissa. Tässä
nähdään 16-vuotias saksalainen jättiläsnainen kuvattuna luonnollisessa
koossaan: hänen ojennettujen käsivarsiensa alla kulkee pitkää miestä
päät pystyssä, ja jäljennöksen tuon ihmishirviön syntymä- ja
ripillepääsötodistuksesta saat arvatenkin lukea. Tuossa ylistetään yhtä
loistavalla tavalla "Good Words" nimistä kristillistä viikkolehteä.
Tuossa taasen on kuvattu luonnollisenkokoisia hirvittäviä kohtauksia
eräästä teaatterikappaleesta, jota tän'iltana näytetään Haymarket'issa
N:o 8. Tässä vaaditaan sinua heti yhtymään _teevedenystävien_ seuraan,
joka kieltää kaikki juovuttavat juomat, aivan vieressä kehutaan olutta
ja viinaa todellisiksi elämännesteiksi.

Sitä ei kukaan usko, joka ei ole omin silmin nähnyt, mitkä
uhraukset, mikä kekseliäisyys tällä alalla näytäksen. Kaksikymmentä
englanninpenikulmaa Lontoosta voi esim. kaikkien rautateitten varsilla
nähdä tavattoman suuria tauluja, joissa oli luettavana ainoastaan sanat
"Colmans Mustard" (sinappi) ja näitä tauluja oli aina kivenheiton
päässä. -- Entäs kaduilla! Muutamassa paikassa istui jalkinemyymälän
ovensuulla joka päivä aamusta iltaan summattoman suuri kissa --
kauniisti alallaan, kaulassa oli sillä taulu, jossa korkeilla
kirjaimilla oli kirjoitettu: "Koetteleppas näitä jalkineita 6
shillingistä 8 pence'stä!" Ja tuon leikkikalujen myymälän ikkunassa
istuu komea papukaija, joka huutamistaan huutaa: "Käykää sisään, käykää
sisään!" Eikä se suotta huudakkaan. Kas tuossa mies, joka selässään ja
rinnallaan kantaa kahta suurta taulua, joissa sinun, tahdo tai ole
tahtomatta, täytyy lukea: "Ostronit ovat terveellisin ja maukkain
ruoka." Parin askeleen päässä tulee toinen, jonka taulussa vaan on
kysymys: "Missä paraimmat ostronit syödään?" Kohta seuraa kolmas mies,
jonka taulu odottavalle ja totuutta etsivälle ihmiskunnalle julistaa:
"Paraita ostronia on siellä ja siellä, eikä missään maailmassa ole niin
hyviä kuin siellä." -- Tuollaiset ilmoitukset maksavat tietysti suuret
summat, mutta tuottavat varmaankin vielä suurempia, sillä muuten ne
pian katoaisivat näkyvistä. Englannin kristitytkin käyttävät
tehdäksensä pyrintönsä tunnetuksi varsin runsaassa määrin tänkaltaisia
kehuvia ilmoituksia. Olemme jo ylempänä siitä hiukan maininneet, ja
saamme vasta tilaisuutta palata tähän aineesen. Me saksalaiset
kristityt voimme täällä oppia miten on menetteleminen saattaaksemme
kansaa harrastamaan "uskonnollista kysymystä" ja tehdäksemme sitä
_päivän kysymykseksi_. Mutta me voimme täällä myöskin oppia miten ei
ole meneteltävä, sillä englantilaiset menevät hyvinkin usein yli
kaikkien sopivaisuuden rajojen. Näitä molempia puolia tapaamme
seuraavilla lehdillä. Hyvän joukon väärää ujoutta, huolestumista ja
saamattomuutta voisimme me Saksan kristityt haudata Englantiin, ja
hiukkasen enemmän kristillistä hienotunteisuutta sopisi englantilaisten
veljien monessa kohden meiltä oppia.



PYHÄPÄIVÄNVIETTO ENGLANNISSA JA SAKSASSA.


        Pyhäpäivä, lahja kallis,
        Annin armahan Jumalan,
        Kirkonsellon kaiunnalla,
        Ijäisyyden kirkonkellon
        Suloisella soitannolla,
        Puhuttelet ihmistä,
        Väsyneitä virvottelet;
        Jotta nuo inehmon lapset,
        Askareista ainaisista,
        Hetkeksi herettyänsä,
        Toden tuntisit elämän,
        Tien on oikean osaisit!

                          J. P. Lange.

Jokaiselle ihmiselle, joka virkistystä kaipaa toivotan että he, mikä
minulle ja omaisilleni oli suotu, voisivat viettää päiväpaisteisen
kesäkuukauden Kent'in kreivikunnassa, joka on meren ja Lontoon välissä.
Jos koko etelä-Englantia sanotaan suureksi puistoksi, niin ansaitsee
Kent'in kreivikunta vielä suuremmalla syyllä nimen: _Englannin
puutarha_, joksi sitä sanotaankin. Saksassa on monta seutua, joiden
luonto on paljoa suuremmoisempi, mutta seutu joka niin tuntuu
paratiisilta ei kentiesi liene toista maailmassa. Ken kirkkaana,
herttaisena kesäaikana kulkee siinä maakunnassa, hän milt'ei tule
ajatelleeksi, että joka päivä täällä on pyhäpäivä, että täällä jo
ikuinen sapatti on sarastamaisillaan. Täällä näyttää näet kaikki niin
levolliselta. Lontoo on suuri mehiläispesä; mutta niillä ihmisillä,
jotka siellä hyörivät ja pyörivät, on eteläisessä kreivikunnassa hauska
kotinsa kukoistavine puutarhoineen tai komeine penikulmanpituisine
puistoineen. Viljavainioita, joilla hiki lakkaa työmiesten otsasta,
näkee täällä harvassa; kaikki näyttää ainoastaan lepoa ja iloa
tarkoittavan. Uhkeat ja miellyttävät asumukset ovat muratin peittämät;
puutarhoissa tuoksuaa moninaiset kukat; kunnaita ja kukkuloita verhoo
mehukas, tuore nurmikko. Ja niin kauniita tuuheita puita kasvaa täällä
joka paikassa, jonka vertaisia tuskin missään muualla Euroopassa näkee.
Ja Libanonin solakat seeteripuut viehättävät silmääsi joka askeleella.
Lihavat lehmät käyvät kummuilla laitumella ja laaksoissa käy lampaat ja
hevoset rauhallisina rinnakkain, kulkeepa sivutsesi ylpeitä hirviä ja
soreita metsävuohia, jotka täällä ovat yhtä kesyjä, kuin aromailla,
joita ei milloinkaan ihmisjalka ole astunut. Hopeakirkkaat purot ja
kimaltelevat järvet, joiden pintaa valkoiset joutsenet ja veneet rinnan
kyntävät, tekevät kauniin maiseman hymyilevän iloiseksi ja kaikkialla
kummuista tervehtivät sinua murattiköynnösten somistamat göötiläiset
kirkot, joiden uhkea kauneus ja viehättävä sisustus sinulle ilmoittaa
varakkaan kansan täällä asuvan, ja vielä lisäksi että kirkko on
kaikkien mielipaikka. Sanalla sanoen, kaikki täällä hengittää rauhaa,
rikkautta ja onnea. Tämän kaiken lisäksi tulee ihana ilmanala, jossa
samalla tuntuu meri-, vuori- ja metsäilmaa. Siellä kesä harvoin käy
tuskallisen helteiseksi, talvi harvoin jäädyttävän kylmäksi, ja
sentähden saavatkin nuo lukemattomat aina vihannat kasvit ja puut,
jotka eivät meillä kestäisi joulujuhlaa taivasalla, pitää kaunihimman
hohteensa. Sanalla sanoen, tämä seutu on ikäänkuin luotu
virkistykseksi. Ja kaukaa tervehdän englantilaisen veljeni rakasta
kotia Bromley'ssa, jossa me niin pikaan kodistuimme ja joka jo
nimellään Borgfeld-Lodge muistuttaa meidän Weser'iä ja Wumme'a.
Kiitollisuudella muistan niitä rauhallisia teitä, jotka suuren puiston
halki veivät meidät itäänpäin Chislehurst'iin, jossa Napoleon III:nen
ja hänen onnettoman poikansa luut lepäävät, sekä luodetta kohti
maailman kuuluun kristallipalatsiin, joka korkealta kukkulaltaan
loistaa tulilinnan näköisenä yli koko ympäristön.

En pyydä anteeksi että näin aluksi kuvaan miltä minusta se maisema
tuntui, jossa opin tuntemaan englantilaisten pyhäpäivää. Sen
kautta saattaa seuraavaa helpommin ymmärtää. Enkä nytkään heti käy
puhumaan itse pyhäpäivästä. Tarpeellista on huomauttaa, että jo
lauantai-iltapäivä useimmille englantilaisille on lepopäivä, että siis
englantilaista lepopäivää oikeastaan kestää 36 tuntia. Sydäntäni
kirveltää, kun ajattelen, että sunnuntai lukemattomille kansalaisilleni
alkaa vasta silloin kun se jo on puoleksi kulunut, ja että miljooneilla
ei ollenkaan ole sunnuntaita!

Kuinka kadehdittavat ovatkaan sitä vastoin englantilaiset! Nämä
ihmiset, joiden pahimmatkaan viholliset eivät voi kieltää heissä olevan
ahkeruutta, pontevuutta ja työvoimaa, panevat enimmästä päästä jo
lauantaina puolenpäivän aikaan työaseensa syrjälle, oli se kuokka,
lapio tai kynä, nimitettäköön sitä höyrykoneeksi tai ompelukoneeksi.
Kaikkein useimmissa tehtaissa, konttooreissa, työhuoneissa, myymälöissä
j.n.e. päätetään työt lauantaina puolenpäivän aikaan ja viikkopalkka
maksetaan kohdastaan. Samoin maanviljelystöissäkin. Ainoastaan
vähittäin-myöntiä toimitaan enään. Varsin hauskaa on huomata kuinka tuo
mahdoton liike ja helinä neljänmiljoonan-kaupungissa Lontoossa klo
1:stä hälvenemistänsä hälvenee. Se on kuin aaltoileva meri, joka
vähitellen tyyntyy myrskyn tauottua.

Rauhallisissa englannin kodeissa siis kaikki lauantain puolipäivästä
odottaa sunnuntaita; kaikkialla tehdään valmistuksia Herran päiväksi,
ja illalla on paikoillaan kukatkin, jotka kaunistavat pöytiä ja
ikkunoita. Rautatiekonduktöörit panevat vereksen ruusun tai asterin
napinreikään, ja ajurit koristavat rakkaan hevosensa valjaita lehdillä
ja kukilla. Tämä tuntuu liikuttavan lepopäiväiseltä. Puistoissa,
niityillä, laidunmailla ja kedoilla, jotka ovat eri seurakuntien
yhteismaata, nähdään kaikkialla nuorten erinomaisella innolla olevan
krikket'isillä, kroket'isilla ja lawn-tennis'illä, eikä suinkaan
ainoastaan n.s. parempien säätyjen jäsenet tällä tavoin huvittele;
eipä, tehtaitten mies- ja naispuolisia työtekijöitä on joukottain
osallisina samojen leikkien toimessa, sill'aikaa kuin pienokaiset
käyttävät liikeneviä voimiaan kilpajuoksuun ja leikkisotiin. Ah, missä
tapaa Saksassa sellaisia iloisesti leikkiviä tehtaantyömiehiä? Eipä
ihmettä, että englantilaiset näyttävät paljoa terveemmiltä ja
notkeammilta.

Mutta varsin omituisen näköinen on jokainen englantilainen paikkakunta
lauantaiehtoolla. Kuinka suuri yhtäläisyys lieneekin englantilaisten
sunnuntain ja juutalaisten sabatin välillä, -- niin on ainakin
pyhäpäivän aatto englantilaisilla peräti toisenluontoinen kuin
israelilaisten. Suuret seurat, konsertit ja teaatterit tarjoovat kilvan
varakkaammille huvitusta aina likemmä sitä puoliyötä, jonka jälkeen
sunnuntai alkaa. Vaan rahvaskin kokee voimainsa mukaan iloitella ennen
sunnuntain pakollista hiljaisuutta. Lauantai-iltoina ovat, näet, kaikki
myymälät tavallista kirkkaimmiksi valaistut, ja silloin vilisevät kadut
köyhempää kansaa, joka liikkuu ostoksillaan. Silloin tahtoo jokainen
iloita lähenevän pyhänkin varalta. Kaikenkaltaisia puhujoita,
soittoniekkoja, laulajia ja ilvehtijöitä saapi kuulla kaduilla ja
toreilla, ja he saavat osaksensa runsaat suosion osoitukset tai
runsasta pilkkaa, sen mukaan kuin kukin yleisöänsä miellyttää. Samaten
toimitetaan julkisissa paikoissa huutokauppoja, joissa mitä mukavimpia
sukkeluuksia satelee. Suurella mielihyvällä muistan erästä sellaista
huutokauppaa Newport'issa Wight-saarella. Siinä tarjosi muuan mies
ostettavaksi seinäpaperia, koiria, silliä, eläviä ja teurastettuja
lampaita, saappaita, merisikoja, pistuoleja, putinkia, kävelykeppejä,
apinoita, kaikki sekalaista. Ja hänen onnistui saada yleisönsä
nauramaan ja ostamaankin.

Mutta juuri pyhäpäivän aattona on myöskin sangen surullisia kohtauksia
nähtävänä. Ken astuu ravintoloihin, näkee myöntipöydät miesten ja
naisten saartamiksi. Mitä he haluavat? Juoda, ainoastaan juoda! Niin,
jospa _juoda_ sanaa sopisikaan käyttää! Mutta tässä on käytettävä sana,
jota oikeastaan pitäisi käyttää järjettömistä eläimistä, mutta jota
kumminkin täytyy hyvinkin usein käyttää _ihmisistä_, jotka ovat luodut
Jumalan kuvan kaltaisiksi ja lunastetut Kristuksen kalliilla verellä.
Englantilaisten juomingit ovat kaikkea runoutta vailla. Saksalaiset
puhelevat hauskasti keskenänsä lasin ääressä tai laulavat tai
huvitteleivat kaikellaisilla peleillä ja soitoilla, -- mutta
englantilainen rahvaan mies tyhjentää seisoalla jalalla sanaakaan
virkkamatta, yhtä ainoatakaan laulua laulamatta lasin toisensa jälkeen,
kunnes hoipertelee epävarmana jaloillaan, tai kaatuu. Näin voi
lauantai-iltoina saada nähdä monen monta miestä -- ja valitettavasti
naisiakin -- juopuneina makaavan kaupungin kaduilla. Melua nämä
juopuneet tosin eivät matkaan saata; rähinää kuulee heiltä harvoin,
laulua vielä harvemmin. Ylipään näyttävät englantilaiset säästävän
laulua siksi kunnes tulevat kirkkoon. Mutta jos englantilainen
toimittaakin sekä hyvät että pahat ilman pitkittä puheitta, niin ei
häneltä puutu sekä voimaa että kestävyyttä, niin hyvässä kuin pahassa.
Englantilainen näyttää yleensä kiihkolla tekevän sen minkä saksalainen
tekee huviksensa. Edellinen tietää ylimalkaan vähemmin kuin meikäläinen
mikä "Gemüthlichkeit" (miellyttävä iloisuus) on. Yksin peliä ja
huvituksiakin, oli se schackia tai kroketia, soutelemista tai
ratsastamista toimittaa englantilainen niinkuin työntekoa.
Englantilaisessa on aina hieman kiihkoa ja liiallisuutta, olkoon puhe
juomisesta tai juomattomuudesta, sielun kääntymisestä tai pyhäpäivän
vietosta. Aluksi sananen pyhäpäivästä.

Muukalainen, joka edelliset päivät on oleskellut paikkakunnassa missä
teollisuutta harjoitetaan, ei usko silmiään eikä korviaan herätessään
pyhäaamuna. Ihmeellinen, painava äänettömyys vallitsee entisen vilkkaan
liikkeen asemasta. Miljoonakaupungin Lontoonkin kaduilla on yhtä
hiljaista kuin sunnuntai-iltoina pienoisessa Saksan pikkukaupungissa.
Kauppa ja koko tuo suuren suuri teollisuus lepää, Kaikki julkiset
toimet lepäävät; posti- ja sähkösanomavirkamiehillä on milt'ei
poikkeuksetta lepopäivä. Ostaa tai myödä jotakin ei huoli (pahimmin
tunnettuja kaupungin osia lukuun ottamatta) yrittääkään, yhtä vähän voi
panna kysymykseenkään, että käsityöläiset, suutarit, räätälit y.m.
pyhäaamuna tilaajalle toisivat valmiit teoksensa, kuten valitettavasti
hyvinkin usein Saksassa tehdään. Tuoreesta leivästäkin luovutaan
leipurin hyväksi. Maitovaunut ovat ainoat ajopelit, joita kohtaa
pyhäaamuna, ja sekin välttämätön sunnuntairauhan häiritsijä kiiruhtaa
minkä kerkiää päästäksensä lepopäivää nauttimaan. Rautatiet eivät tosin
voi kokonaan lakkauttaa liikettänsä, mutta tavarajunista ei voi olla
puhettakaan, ja matkustajajunien luku on supistettu noin neljänteen
osaan tavallisestaan. Ravintoloissa ei voi saada yhtään mitään
jumalanpalveluksen aikana, ja senkin loputtua töintuskin mitään
kelvollista, ja jos nälistynyt matkamies, joka pyhäaamuna tulee
johonkin ravintolaan, ei ennen ole oppinut odottamaan, niin hänellä
silloin on oiva tilaisuus siihen harjaantua. Useat ovat ne ravintolat,
joiden ovella on täntapainen kirjoitus: "Täällä tarjotaan teetä,
olutta, lämmintä ja kylmää ruokaa _kuusi päivää viikossa_."

Yleiset museeot, taulukokoelmat ja muut nähtävät ovat suljetut, ja
vaikka vähitellen kansan hyväksi alkaa nousta ääniä, jotka sitä tapaa
vastustavat, niin ei niitä vielä ole otettu mihinkään kuuloon. Moni
niistäkin jotka sydämessään haluavat suurempaa vapautta, pelkäävät
että, jos kerran lähdetään paikkaamaan jotain yksityistä kohtaa tuossa
vanhassa kunnian-arvoisessa rakennuksessa, koko laitos silloin raukeaa
raunioiksi. Ja tämä pelko ei lienekään aivan perätön, kun muistaa
englantilaisten omituista kansallisluonnetta. Taidekokoelmat ovat siis
suljetut, mutta eivät nuo monet ihanat julkiset puistot kimaltavine
vedenpintoineen, tuoreine nurmikkoineen, komeine kukkaspenkereineen ja
suurenmoisine kasvihuoneineen. Mutta vaikka ne maksutta ovat kaikille
avoinna, niin ei tuota vapaata pääsöä kuitenkaan käytetä likimainkaan
niin suuressa määrin kuin luulisin. Ainoastaan jotkut rakastavaiset
pyhäaamuna istuvat parittain siellä täällä puitten varjossa. Jälkeen
puolenpäivän on enemmän ihmisiä liikkeellä; mutta luonnon vallassa
olevalla, viljelemättömällä kedolla näyttää olevan suurempi vetovoima
englantilaisiin. Tarpeelliset virvoitusaineet viedään sinne mukana. --
Lapsiparvia, jotka iloisesti leikkiä löisi kaduilla tai puistoissa, ei
liioin missään näy. Sanalla sanoen, vastakohta saksalaiselle
sunnuntaille on niin täydellinen, ett'ei sitä kyllin jyrkästi voi
kertoa. Sen uskoo vasta omin silmin nähtyään. -- Monien ja moninaisten
kirkkojen oivaäänisten kellojen soitanta ja lintujen liverrys ovat
ainoat äänet mitä kuulee ylt'ympäri. Mutta englannin kirkonkellot
soivat, ainakin meidän saksalaisissa korvissamme, enemmän iloisesti
kuin juhlallisesti. Sen suhde onkin saksankirkonkellojen vakavaan
ääneen verraten sama, kuin keveästi ja nopeasti laulettuin
englantilaisten virsien suhde voimalliseen saksalaiseen kirkkolauluun.

Mutta luokaamme silmäys _koteihin ja perheoloihin_. Englantilaisten
asumukset tuntuvat varsin miellyttäviltä. Jokainen perhe, joka ei ole
peräti köyhä, asuu erityisessä talossa ja somistaa sitä parhaan kykynsä
mukaan. Lukemattomat asuinrakennukset ovat muratin peittämät ja
kumminpuolin niitä on pieni kukkastarha. Jokaisella huoneella on aivan
niinkuin jokaisella ihmiselläkin oma nimensä. Se ei tyydy olemaan
ainoastaan muuan numero monen joukossa vaan se tahtoo edustaa omaa
yksilöänsä. (Useissa hotelleissa on jokaisella asuinhuoneellakin oma
nimensä, että siinä asuva muukalainenkin tuntisi olevansa niinkuin
kotonaan, eikä tarvitsisi kuvitella itseänsä numeroksi.) Huoneitten
sisustus taas ilmoittaa kaikkialla aistia ja hauskuutta. Huomaa että
siinä perhe tahtoo olla onnellinen, että sen jäsenet tahtovat tehdä
toinen toisensa onnelliseksi. Ja perheen-isä kokoo kotiinsa kaikki
mitä saattaa hankkia menneiltä ja nykyisiltä ajoilta, muinaiskaluja,
perhehuonekaluja, merkillisyyksiä, kalleuksia kaikenkaltaisia. Hän ei
tahdo ainoastaan kaunistaa talonsa, vaan myöskin antaa sille omituisen
näön ja luonteen. Oikea englantilainen tahtoo koota kaiken omansa
yhteen paikkaan, neljän seinänsä sisälle perheensä keskuuteen.

Mutta jos perhe-elämä Englannissa yleensäkin on varsin lämmintä, niin
kohoo se kumminkin korkeimmilleen pyhäpäivänä. _Silloin elävät puolisot
ainoastaan toisilleen ja lapsilleen_. Silloin ottaa isä pienokaisensa
polvilleen, kuuntelee heidän juttujaan tai kertoilee heille ja laulaa
heidän kanssaan. Kuinka paljon mies muuten hokeneekin ajan olevan
rahaa, -- pyhäpäivänä ei mikään englantilainen sano vaimolleen, joka
hänen kanssansa tahtoo keskustella niitä näitä: "Eukkoseni, nyt minulla
ei ole aikaa!" samaten on velikin silloin täydelleen sisaren
käytettävänä ja sisar veljen. Mitä kulunut viikko on tuonut mukanaan ja
mitä tulevalta odotetaan, siitä paraasta päästä keskustellaan, oli puhe
ajallisista tai iankaikkisista asioista.

Pyhäpäivänä saavat palvelijatkin lepoa nauttia, sillä silloin
toimitetaan ainoastaan kaikkein välttämättömimmät askareet.
Päivällisillä ollaan aikaisemmin tavallista, ja ne ovat niin
yksinkertaiset kuin mahdollista; sangen monessa perheessä tyydytään
sinä päivänä pelkkiin kylmiin ruokiin, jotka laitetaan valmiiksi jo
lauantaina. Edelleen pidetään joka englantilaisessa talossa tarkkaa
vaaria sitä, että palvelijoilla on hyvä aika kirkossa käydä sekä edellä
että jälkeen puolenpäivän, sekä ett'ei heiltä silläkään välin
rauhallisia hetkiä puutu.

Elämä on todella hyvin hiljaista ja, jos niin tahtoo sanoa,
yksitoikkoista englantilaisissa perheissä. Seurat ja keskinäiset
vieraissa käynnit, jotka meillä ovat niin tavalliset juuri
sunnuntaisin, eivät Englannissa tule kysymykseen juuri _sentähden_ että
on sunnuntai. Ei seurapelitkään, niinkuin korttipelit, schackipelit ja
sellaiset ole sallitut, peleistä ja huveista taivasalla, niinkuin
krikket'istä, kroket'ista, purjehtimisesta, soutelemisesta y.m. ei
puhettakaan. Vilkkaammatkin lapset kielletään ankarasti meluamasta; ne
eivät saa huvitelleida tavallisilla leikkikaluillaankaan. Jos naiset
sunnuntaisin ottaisivat käsityönsä käteensä, niin se olisi ääretön
hairaus, ja musiikki rajoittuu melkein kaikkialla hengellisiin
lauluihin. Siellä täällä on suurempi vapaus päässyt vallalle, mutta
ylimalkaan pysytään tuolla ankaralla kannalla.

Elämää ja liikettä syntyy sunnuntaisin englantilaisissa kaupungeissa
ainoastaan kirkkoaikoina, s.o. edeltä puolenpäivän klo 11 aikaan ja
jälkeen puolenpäivän klo 6 aikaan. Jo klo 9 seuduissa nähdään kuitenkin
niiden perheenjäsenten jotka opettavat sunnuntaikouluissa, hiljalleen
lähtevän kotoa; mutta vasta kahta tuntia myöhemmin portit oikeastaan
avataan. Siinä sitten ainoa tilaisuus, jolloin englantilaista
perhe-elämää näkyy _kaduilla_. Nyt tervehtävät naapurit toisiansa, jos
heillä on sama tie kirkkoon. Siinä tutustutaan toisiinsa yhteisten
harrastusten perusteella. Sanotaankin, että nuo monet kirkkomatkat ja
likeinen, tuttava yhdessä olo kirkossa ovat antaneet syytä ja aihetta
moniin kihlauksiin. Tästä on laskettu paljon pilaa. Mutta minusta tämä
tilaisuus on parempi kuin tapaamiset suurissa julkisissa tanssiaisissa
ja varakkaampien luokkien jäykissä, luonnottomissa "suurissa pidoissa".

Englantilaiset siis käyvät varsin ahkerasti kirkossa, ja ottavat lapset
sinne mukanaan. Kirkossakin jatkuu perhe-elämää; ei tahdota sinä
päivänä ensinkään luopua pienokaisista. Niin nähdään jokaisessa
englantilaisessa kirkossa nukkuvia lapsia, jotka ovat laskeneet päänsä
isän tai äidin helmaan; usein kyllä tavataan itkeviä lapsia ja vielä
useammin sellaisia, jotka eivät istu hiljaa alallaan. Ei kuitenkaan
asian laita ole niin arveluttava kuin voisi luulla. Sillä
englantilainen jumalanpalvelus, ainakin mitä valtiokirkkoon tulee, on
senlaatuinen, että se vaatii kaikkien, lastenkin, alinomaista
osanottoa. Vähä väliä on avattava ja etsittävä jokin luku kirjasta;
laulua ja vuorolaulua on tuon tuostakin, niin että siis yhäti jokaisen
osanottoa kysytään. Ja siten sopivatkin lapset paremmin englantilaiseen
jumalanpalvelukseen kuin luulisikaan.

Mitä sitten itse jumalanpalvelukseen tulee (-- puhun tässä ainoastaan
valtiokirkon jumalanpalveluksesta --) niin siihen en vaan voi oikein
suostua. Hiukkasen enemmän kirkonmenoja olisi tosin varsin suotava
monessa kohdin Saksassa; mutta Englannissa on tuota hyvää ihan liiaksi.
Kun yhden jumalanpalveluksen aikana pari kolme kertaa täytyy kuulla
Isämeidän, kymmenet käskyt, apostoolisen, atanasiuksen ja kentiesi
vielä lisäksi nikealaisen tunnustuksen -- niin tämä ei voi muuta
vaikuttaa kuin väsymystä. "Common Prayer-Book'in" (kirkkokäsikirjan)
suuret kauneudet ovat aika ajoin herättäneet huomiota Saksassa; minäkin
ihailin esim. siinä tavattavia syvämielisiä rukouksia, jotka parhaasta
päästä ovat maallikkojen tekemiä. Varmaankin voisimme me saksalaiset
enemmän kuin yhdessä suhteessa hyödyksemme ammentaa tästä lähteestä.
Mutta surullista on että kirkonmenot ovat kaikki kaikissa. Sillä niin
on asian laita. Tavallisesti on saarna ainoastaan vähäpätöinen osa
kirkonmenoista, ja se luetaan kovinkin usein käsikirjoituksesta mitä
yksitoikkoisemmalla äänellä. Huomasinkin sen tähden ett'eivät useimmat
kuulijoista sitä liioin seuranneet. Että englannin valtiokirkolla
kuitenkin kaikitenkin on yksityisiä jaloja saarnamiehiä, sen tiedän
vallan hyvin; -- mutta tämä ei muuta asian yleistä luonnetta.[9]

Sanotaan useimpien englantilaisten tahtovan jumalanpalveluksensa
tänmuotoiseksi ja että se heille on mieleen. En tiedä onko asian laita
yleensä sellainen. Alituiset kansantungokset eriuskolaisten aivan
toisin järjestetyissä jumalanpalveluksissa, sekä se erinomainen liike,
minkä "pelastusarmeija" on synnyttänyt, näyttävät herättävän epäilystä
siitä. Mutta oli miten oli; minä luulen kaikissa tapauksissa että ne
saksalaiset, jotka kirkossa käyvät, sinne tulevat enemmän _kuulemaan_,
oppimaan ja mielensä ylentämiseksi, kuin monet ahkerat kirkonkävijät
Englannissa. Meidän onnettomuutemme Saksassa on, että useimmat
saksalaiset _eivät lainkaan_ käy kirkossa. Mutta luulen kirkollisuuden
niissä, jotka ovat kirkollisia, vaikuttavan runsaammin siveellistä
parannusta, kuin tavallisesti englantilaisissa. Kuinka loistavaa
olisikaan siveellinen elämä Englannissa, jos lukemattomien kirkossa
kävijöiden sieluissa oli kirjoitettu: "Paranna sinä, Herra, minua, niin
minä parannun! Auta minua, niin minä olen autettu!" Mutta niinkuin
pyhäpäivän vietto yleensä on hyvä tapa, niin ovat myöskin kirkossa
käynnit hyvä tapa, ja isiltä perityt tavat ja tottumukset
merkitsevätkin kaikkialla Englannissa niin paljon, ett'emme me
kumoukselliset ja itsekohtaiset (subjektiviset) saksalaiset sitä voi
aavistaakaan. Mutta sellaiset kuin ihmiset kerran ovat, on heille hyvä,
että tapa ja tottumus heitä hallitsee, vaikkapa siinä "hyvässä tavassa"
olisikin jotain jäykkyyttä, ja tottumus yksityiskohdissa muuttuu
hirmuvallaksi.

Mutta jos vielä käännymme Englannin perheoloihin, niin kuulen
kysyttämän: "Noh, mutta mitä nuo ihmiset tekevät koko pitkän
pyhäpäivän? Eipä toki voitane istua kirkossa tai kyyristyä huoneissaan
koko seitsemänneksen viikosta." Jos niin tahdot nimittää perheen
likeisintä yhteyttä, niin ei kukaan voi sitä sinulta kieltää. Mutta
tosiaankin ei tehdä mitään muuta paitsi minkä olen sanonut. Nautitaan
lepoa, ja suurella mielihyvällä nautitaankin, tätä lepoa tarvitaan yhtä
hyvin kuin ilmaa. Roomalainen Tacitus sanoo, että _juutalaisesta_
sabbatista on _työhönkyllästys_ saanut alkunsa, ja Tacitus oli
rehellinen ja ymmärtäväinen mies. Mutta tässä suhteessa hän suuresti
erehtyi, kuten jokainen tietää, ken tuntee juutalaiset ja heidän
historiansa. Kun se kansa, johon Tacitus kuului, aikoja sitten on
hävinnyt kansojen joukosta, elävät yhä vielä nuo juutalaiset "sabbatin
viettäjät". Ja jos juutalaiset, sanottakoon ja ajateltakoon heistä
muuten mitä tahansa -- vielä tänä päivänä ovat huomattavat ihmeellisen
työkykynsä ja oivallisen perhe-elämänsä kautta, niin on heidän siitä
suuresti kiittäminen totista sabbatinviettoaan. Aivan niin on
englantilaistenkin laita; sitä ei kukaan puolueeton voi kieltää. Mutta
myönnettävä on että englantilaisten sabbatinvietto samoin kuin
juutalaistenkin on kovin lain-alaista; sitä tuskin englantilaisetkaan
voivat kieltää. Kun laskee niitä raamatuntodistuksia, joilla he
puolustavat pyhäpäivän viettoansa, niin huomaa heidän aina turvautuvan
vanhan Liiton lakiin. Pyhäpäivä on jokin hyvä työ, joka on
tehtävä. Puritaanit (puhdasuskoiset) ovat mutkittomasti panneet
pyhäpäivän vanhantestamentin sabbatin sijaan, kaikilla niillä
lainmääräyksillä, jotka olivat annetut Israelin kansan sabbatin
vietosta. Sellaisesta lain-alaisesta lepopäivästä ei koko kristitty
kirkko, juutalaiskristittyjä lukuun ottamatta, tuntenut ennen
puritaanein päiviä. Mutta _puritaaninen_ pyhäpäivä on tullut
_englantilaiseksi_ pyhäpäiväksi. Vapaampi katsantotapa, jota Kristus
ja hänen Apostolinsa noudattivat lepopäivään nähden, jota he
pitivät Jumalan lahjana lepoa kaipaaville ihmisille, ei sovellu
englantilaisille (Mat. 12, 5 ss. Mark. 3, 4. 2, 27. Luk. 13, 14 ss.
Kol. 2, 16. Rom. 14, 6 y.m.). Englantilaisten lepopäivän vietto on,
kuten jo olemme huomauttaneet, epäilemättä jossain määrin liioiteltua
niinkuin sekin tapa, millä he juoppoutta vastustavat. Ankara lepopäivän
vietto on teevesiystävyyttä uskonnollisella alalla. Englantilaiselle
luonteelle omituista näyttää olevan ehdoton "joko -- tahi"; siis mitä
pyhäpäivään tulee: joko täytyy meidän viettää se entiseen tapaan, --
tahi menetämme sen kokonaan. Ja mitä siihen on sanottavaa? Kun me
syntiset ihmislapset pontevasti edistämme jaloa aatetta, niin sitä emme
taida tehdä yksipuolisuuksiin kallistumatta. Mutta semmitenkin kun
_kokonainen kansakunta_, jonka suurin osa kumminkin aina on lain eikä
armon hengen alaisena, -- kun, sanon minä kokonainen kansakunta
omaksensa omistaa jumalallisen aatteen, niin se ei voi käydä päinsä
ilman melkoisetta lainalaisuudetta. Se on valitettavaa, mutta on tuhat
kertaa parempi kuin laittomana.

Sanotaan, eikä kentiesi perättömästi, että moni englantilainen kammoo
omaa sunnuntaitaan, -- että he lauantaisin puoliyöhön asti antautuvat
kaikellaisiin huvituksiin, -- sen jälkeen nukkuvat pitkään pyhäpäivänä,
siten lyhentääksensä pitkää, ikävää päivää, että velvollisuuden
tunnosta kahdesti käyvät kirkossa, mutta siellä pahanpäiväisesti
ikävystyvät. Sanotaan että miljoonat englantilaisia kaipaisivat
suurempaa vapautta, mutta että he tuntevat itseltään puuttuvan voimia
sen taistelun taistelemiseen, jonka he sen kautta eloon herättäisivät.

Näin kuulee niiden sanovan, jotka perinpohjin Englannin oloja tuntevat,
ja minä olen taipuvainen sitä uskomaan. Mutta suurella enemmistöllä
näyttää olevan vaistomainen varmuus siitä, että Englannin valta ja
suuruus rippuu Englannin sabbatista; suurta enemmistöä se minkä me
ankaruudeksi sanomme ei mitenkään näytä vaivaavan. Sitä ei ylimalkaan
lapsistakaan voi sanoa. Muukalaiset ovat ivallisesti sanoneet, että
pyhäpäivä englantilaisille lapsille tehdään luonnottomaksi ja
kuolettavan ikäväksi, toiset sanovat sitä selväksi lasten
kiduttamiseksi. Olipa muuan englantilainen naiskirjailija, joka esitti
erään sairaan, kuolevan lapsen, joka sanoi äidilleen: "_Eikö totta,
äiti kulta, kun nyt kohta tulen taivaasen, niin saanen leikkiä
helvetissä sunnuntaina_?" Pienen tytön mielestä oli siis suotavampaa
saada viettää _pyhäpäivänsä_ helvetissä, kuin pitää ikävää taivaassa,
jossa hän luuli että pyhäpäivä on ylen ankarasti vietettävä? En tiedä
onko todella mikään lapsi niin kysynyt, vai onko kasku tekemällä tehty.
Mutta epäilemätöntä on, että jotkut vilkkaat lapset tuntevat jotakin
tuontapaista. Ylimalkaan rakastavat kumminkin englantilaiset lapsetkin
suuresti pyhäpäivää, eivätkä ainoastaan tuon salaperäisen elämän
muutteellisuuden tähden vaan ennen kaikkea sentähden että isä ja äiti
silloin kerrankin ovat täydelleen heidän omansa. -- En epäile että
tuhansissa (toivon ett'ei tämä luku ole suureksi arvattu!) todellisesti
kristityissä saksalaisissa perheissä pyhäpäivä vietetään, joka paremmin
kuin englantilaisten vastaa pyhäpäivän ihannetta ja joka enemmän on
evankeeliumin hengen, taivaallisen elämän mukainen. Mutta ilahuttava
tosiasia ei kumoo toista sangen surullista, että kaikkein suurin osa
meidän kansastamme on kadottanut pyhäpäivänsä, ja että yhä vielä on
sangen epäiltävää voivatko he sitä koskaan enää omaksensa saada.

Me saksalaiset olemme englantilaisten suhteen ylhäisellä
filosoofillisella kannallamme; me arvostelemme ylevästi, nauramme noita
tuhmia farisealaisia liiallisuuksia; pidämme pitkiä ja kauniita puheita
ihanteellisesta, sopusointuisasta pyhäpäivästä ja kultaisesta
keskitiestä; me puhumme aivan oikein ja kauniisti "kristityn
vapaudesta, jota ei mikään laki rajoita;" otamme apostoli Paavalin
avuksemme sodassa ja annamme hänen sanoa: "puhtaille on kaikki
puhdasta," ja "kaikki on teidän," -- pidämme pitkänveteisiä puheita
siitä, että Jumalan lapsen ei tule antautua vangiksi orjuuden ikeen
alle; katsomme hengelliseltä korkeudeltamme säälien tuota "pöyhkeilevää
puritanismia" ja sen synnyttämää englantilaista pyhäpäivää, ja olemme
kaiken tämän hienon teologiiamme ja filosofiiamme ohessa -- menettäneet
pyhäpäivämme!! Ja sillä olemme menettäneet lähteen, josta voisi
ammentaa uskonnollista ja siveellistä kansallista ja yhteiskunnallista
voimaa. Tämä on monasti toteen näytetty, eikä milloinkaan kumottu.
Onnellisen perhe-elämän ja vakavan sunnuntailevon yhteys on niin
ilmeinen, että, jos kohta jokainen filosoofi tai valtiopäivämies ei
sitä tajua, sen kumminkin käsittää jokainen _lapsi_. Siunauksesta
runsas vaikutus kansan ruumilliseen terveyteen on sitä paitsi
huomattava asia. Epäilemättä näyttävät englantilaiset muukalaisen
silmissä erittäin terveiltä ja voimakkailta ruumiillisessa suhteessa,
ja onkin sanottu että he ovat Euroopan tervein kansakunta. Tätä ei ole
pyhäpäivänvietto yksin vaikuttanut; mutta epäilemättä se on päävaikutin
tähän suotuisaan tosiasiaan. Viimeisinä vuosina on, Jumalan kiitos,
meillä Saksassa noussut monta painavaa ääntä, kansallemme vaalimaan
pyhäpäivää, ja nämä äänet kaikuvat voimakkaammin ja voimakkaammin
erilaisimmilta elämän aloilta. Kansan yhteiskunnallisten etujen
valvojat, kansallistalouden tutkijat, papit, lääkärit, työmiehet ja
kaikenkaltaiset virkamiehet vaalivat pyhäpäivää muka kansan oikeutena.
Mutta olot eivät vielä ole suurin parantuneet. Useimmat niistä, joilla
valta ja voima on, jotka voisivat auttaa kansaa jälleen saavuttamaan
lepopäivänsä, sanovat veljensurmaajan Kainin tavoin: "Olenko minä
veljeni vartia?" Ja monet heistä vielä välillisesti tai välittömästi
pakoittavat kansaa työhön. Sydäntäni viilsi, kun Englannista palattuani
jälleen näin mikä liike sunnuntaisin vallitsi meidän kaupungissamme ja
kaikkialla rakkaassa isänmaassamme. Melkein koko tuo suuri liuta
posti- ja sähkösanomavirkamiehiä on koko sunnuntain täydessä
virkatoimessa; lukemattomia tavarajunia kulkee niinkuin muinakin
päivinä, ja tavallisten matkustajajunain lisäksi tulee "huviretkijunia
alennettuihin hintoihin," joissa väkeä on ahdinkoon asti. Ei sotaväen
päällikötkään lepopäivän pyhyydestä suurin välitä, ja paraatit,
vetoomiset, myymiset ja tutkimiset eivät suinkaan ole ainoat, mitä sinä
päivänä toimitetaan. _Tehtaissa_ ei oikeastaan pitäisi työtä tehtämän;
laki myöntää ainoastaan "välttämättömiä korjauksia", mutta tällä
nimellä jatkuu usein työt yhtä mittaa kaiken päivää. Ja se työntekijä,
joka kentiesi kieltäytyy pyhäpäivätyöstä, eroitetaan pitemmittä
mutkitta. Ja missä ei työtä tehdä, siellä kuuluu kumminkin palkanmaksut
ja tavarainvastaan-otto pyhäaamuna päiväjärjestykseen. -- Tuhansilla
suurilla aatelisilla ja aatelittomilla maatiloilla täytyy työväen olla
työssä aamusta iltaan. Tosin ei kartanon omistajan työssä, mutta omissa
töissään, kun ei heillä milloinkaan muulloin ole aikaa omien pienten
maatilkkojensa hoitamiseen. Julkiset rakennustyöt ovat laissa
kielletyt; mutta kovinkin usein jatkavat virkakunnat rakennustöitänsä
pyhäpäivinä, koska ne, kuten sanotaan, ovat kiireellistä laatua. Näin
rikkovat itse lainsäätäjät lakia ja alentavat kansan silmissä lain
arvoa ja ihmettelevät sitten vielä että kansa käypi kumoukselliseksi!!
Kun maakäräjillä tai valtiopäivillä pyydetään, että pyhäpäivälait
tehtäisiin ankarammiksi ja tarkemman valvonnan alaisiksi, niin
kohdellaan esityksen tekijöitä ihmisinä, jotka eivät mitään tiedä tämän
maailman menoista. Mutta naurettavaa (pankoonpa ansiollinen
postiylitirehtööri tai kauppaministeri sanan pahaksensa) -- naurettavaa
on kun sanotaan, ett'ei kaikki voisi käydä päinsä toisin kuin meillä
käy. Mahdotonta on käsittää kuinka järkevät ihmiset vähääkään
välittämättä tosiasiallisesta pyhäpäivän vietosta Englannissa ja
Amerikassa, joissa kauppa ja teollisuus paraiten kukoistavat, voivat
yhä uudelleen matkia tuota tuhmaa puhetta.

Postiylitirehtööri on valtiopäivillä niitä vanhoillaan olijoita
vastaan, jotka vaativat hiukan enemmän pyhäpäivälepoa vaivaantuneille
postivirkamiehille, kumma kyllä tuonut esiin vapahtajan sanat:
"_Sabatti on tehty ihmisen tähden_." Ei voi ymmärtää kuinka muuten niin
älykäs mies voi olla huomaamatta, että hän tällä raamatun lauseella
kumoo omat väitteensä. Tällä lauseella voi tosin taistella eräitä
ahdasmielisiä puritaanisia säännöksiä vastaan, -- mutta vielä enemmän
soimaa sana niitä miehiä, jotka voivat hankkia pyhäpäivälepoa käskynsä
alaisille eivätkä sitä tee. Jos sabatti on tehty ihmisen tähden, -- no
hyvä, tehtäköön sitten ihmiset osallisiksi sen siunauksista.

Oi Saksan onneton kansa, jospa vihdoinkin ajatteleisit mitä rauhaasi
sopii! Vuodatat verta tuhansista haavoista, ja lääkettä, joka on niin
likellä, halveksit sinä. Ja te, joille valta ja vaikutusvoima on
annettu, kuinka suuri onkaan teidän vastuunne siinä asiassa! Kuinka
paljon voisittekaan tehdä oikean perustuksen laskemiseksi, jolla
rauhaisa pyhäpäivän vietto olisi mahdollinen. Mutta niiden jotka tämän
jättävät tekemättä ja vieläpä sitä vastustavatkin, niiden on
vastaaminen siitä, jos kansan voima heikkenemistään heikkenee, jos
perhe-elämä tukehtuu ja turmeltuu, jos nyreyden ja tyytymättömyyden
henki s.o. vallankumouksen henki syntyy ja juurtuu virkamiehissäkin.
Ken tuulta kylvää, hän leikkaa myrskyä, ja ken tahtoo olla viisaampi
Jumalaa, hän on surkuteltavan hullu. Siitä päivästä asti jolloin Jumala
painoi leiman luomaansa maailmaan ja lepäsi töistänsä, siitä päivästä
on sunnuntai ihmiskunnan oikeutettu oma. Jumala on sen ihmiskunnalle
antanut, ja esivalta, joka on Jumalan palvelija, on velvoitettu kaikin
voimin hankkimaan sitä alamaisilleen, ja puolustamaan niitä, joilta
tavalla tai toisella lepopäivä riistetään tai lyhennetään.
_Uskonnollinen_ viettäminen ei tosin koske valtiota, se olkoon
yksityisten asiana. Mutta _levon_ päivää tulee valtion suojella.
Naurettavaa on, kun ei huomata sitä vapaamieliseksi. Esivalta ei muuten
ole liian arka. Me olemme pakotetut rokottamaan lapsemme, olemme
pakotetut kuudennesta ikävuodesta pitämään heitä koulussa. Tämä on
vapaamielisten periaatteiden mukaista. Jos esim. vähimpään mahdolliseen
määrään supistettaisiin postin, sähkösanomalaitoksen ja rautateitten
ääretöntä tointa, niinkuin Englannissa on tehty, niin olisi jo
miljooneja ihmisiä saanut apua, eikä kukaan siitä kärsisi vahinkoa.
Samaten jos _asetuksen_ kautta suljettaisiin kaikki myymälät, niin
saisivat kaikki myyjät hengähtää niinkuin kauan ikävöidyn pelastuksen
saavutettuaan, eikä ostajien siltä tarvitsisi kuljeksia nälkäisinä tai
repaleisina.

Tehköön kumminkin jokainen joka tämän lukee aluksi minkä voi _omassa
talossaan_ ja tehköön kaikin mokomin lepopäivän senlaatuiseksi, että
hänen talonväkensä silloin sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta voi
iloita elävässä Jumalassa. Emme tahdo jäljitellä englantilaisten
pyhäpäivää, mutta voimme tässä suhteessa oppia sangen paljon
englantilaisilta ja karttakaamme sentähden, ett'emme lain-alaisen
liiallisuuden tähden, kuten sanotaan, kanna ulos lasta kylpyveden
kanssa. Liioiteltu pyhäpäivä on kaikissa tapauksissa paljoa parempi
kuin ei pyhäpäivää ollenkaan. Asettakaamme siis elämämme sunnuntaina
niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista on ja välttäkäämme kaikkia
pitoja, jotka palvelijoille saattavat erityistä työtä. Tuota niin
arveluttavaa palvelusväen kysymystä voipi ratkaista ainoastaan
yhteydessä sunnuntaikysymyksen kanssa. Mutta ylelliset seurat, jotka
meillä ovat niin tavalliset juuri pyhäpäivinä, riistävät lepopäivän ei
ainoastaan palkollisilta, vaan kaikilta ihmisiltä jotka tekevät työtä
"leipänsä tähden." Tämä on lakkautettava. Älkäämme edelleen ostako
yhtään mitään, _ei yhtään mitään_ -- ja koettakaamme saada kaikkia
muitakin, joihin voimme vaikuttaa siihen tapaan yhtymään, että he eivät
mitään osta, että he kieltäytyvät pyhäpäivää vastaan ottamasta heille
lähetettyjä ruokatavaroita tai vaatteita tai mitä tahansa. Kentiesi
olisi myöskin hyödyllistä perustaa _yhdistys_ johon kuuluisi ne, jotka
ilmoittavat tahtonsa pyhäpäivinä olla saamatta kirjeitä tai kääryjä
postista. Ryhtykäämme vihdoin innolla harrastamaan kaikkia pyrintöjä,
jotka tarkoittavat parannettuja ankarampia _pyhäpäivälakeja_, älkäämme
heretkö toivomasta, jos emme näyttäisikään pyrinnöillämme rahtuakaan
voittavan. Pisara kovertaa viimeinkin kiven. Korkea on päämaali, ja
ihana on palkka. -- William Wilberforce, teki 20 vuotta Englannin
parlamentissa työtä orjuuden poistamiseksi. Hänelle naurettiin, häntä
pilkattiin, häntä vastustettiin kaikella tavoin; mutta hän ei väsynyt,
ja viimein hän pääsi voitolle. Koko meidän kansamme hengittää vapaammin
sekä ruumiin että sielun puolesta, kun kerran joka mökin, joka
palatsin, joka tehtaan ja joka vainion yläpuolella on kirjoitus: "_Tämä
Herran päivä on_!"



SPURGEONIN TABERNAAKKELISSA.


"Joko olette kuulleet Spurgeon'ia?" [10] -- "Te aiotte kai kuulla
Spurgeonia?" -- "Tietysti tulee Teidän Spurgeoniakin kuulla!" --
"Voitte kiittää onneanne. Hän on vastapalannut Skotlannin ylänkömailta;
Te tapaatte hänet oikein virkeänä!" -- Tänkaltaisia ääniä tunkeutui
korviini jo ensimmäisenä päivänä, minkä Lontoossa vietin. Ja nämä
puheet, kysymykset ja kehoitukset eivät suinkaan aina lähteneet
erittäin kristityltä taholta, vaan niitä kuulin sellaisiltakin
henkilöiltä, jotka ovat peräti vieraat kirkolliselle elämälle. Spurgeon
on "_ilmiö_," josta jokaisen sivistyneen ihmisen on hankkiminen
itselleen tietoa. -- Lontoossa on kaikki suuren suurta; maailman
suurimmassa kaupungissa on kaikki suurinta laatuaan, niin suurta,
ett'ei missään muualla moista. Taidekokoelmat ja oluttehtaat,
asiatoimet pörssillä ja asiatoimet kalatorilla, suurin rikkaus
uhkeimmassa loistossaan ja syvin kurjuus, minkä ajatella voi aivan
rinnakkain, kaikki on täällä niin suurenmoista, ett'ei sen vertaista
missään ole tavattavissa. Lontoo on pienoiskuva koko maailmasta;
kaikki ne vallat ja voimat, jotka tykkivät ihmiselämässä, kokoontuvat
täällä, ja siten syntyy aivan ihmeellisiä muodostuksia. Myöskin
synti ja kaikenkaltaiset paheet muodostuvat täällä hirveiksi ja
eriskummallisiksi ilmiöiksi, kuten kohta saamme nähdä. Kristillisistä
pyrinnöistä ja syntiä vastustavista ja evankeliumin laajenemista
tarkoittavista pyrinnöistä voipi myöskin sanoa, ett'eivät ne missään
näyttäy niin suurenmoisiksi kuin täällä. Tämän käsittämiseksi ei
tarvitse muuta kuin käydä pipliaseuran mahdottoman suurissa
rakennuksissa.

Ja Lontoossa asuu myöskin evankeelinen _saarnaaja_, joka jo useampia
vuosia joka ikinen sunnuntai saarnaa suurimmalle seurakunnalle, mikä
säännöllisesti kokoontuu maailmassa, eikä hänen kuulijakuntansa koskaan
sattumoiltakaan vähene. Kun Spurgeon joka sunnuntai aamuin illoin puhuu
kuudelle tai seitsemälle tuhannelle ihmiselle, eikä suinkaan saarnaa
ainoastaan sunnuntaisin, vaan tavallisesti jokunen 250 kertaa vuodessa,
niin ei suinkaan liene liioiteltua, jos otaksuu hänen (pääluvun mukaan
laskien) vuoden kuluessa julistavan evankeliumia puolelle toista
miljoonalle ihmisiä. Olkoonpa ainoastaan puoli miljoonaa tai olkoonpa
kaksi, kaikissa tapauksissa näytti minusta tärkeältä ja oikealta nähdä
ja kuulla miestä, jolla, mitä kuulijakunnan lukuisuuteen tulee, ei ole
vertaistansa vaan päällä.

Päätökseni oli siis pian tehty, ja eräänä pyhäaamuna Elokuussa olin
matkalla Spurgeonin luo. Sillä Bromleysta (jossa asuin) on pieni matka
Spurgeonin tabernaakkeliin. Minun täytyi päättää tavallani rikkoa
englantilaista pyhäpäivää voidakseni viettää englantilaista pyhäpäivää.
Pysäyspaikalla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuuttakaan henkeä astunut
junaan. Herttainen konduktööri, joka jo tunsi minut ja aina niin
isällisesti piti huolta muukalaisesta, loi kysyvän, milt'ei säälivän
katseen saksalaiseen pappiin. En ollut liian ylpeä selittääkseni
hänelle miksi käytin rautatietä pyhäpäivänä. En tahtonut että hän
minusta loukkaantuisi. Nuo muuten niin kiirettä pitävät englantilaiset
veturitkaan eivät näyttäneet sinä päivänä huolivan keuhkojaan vaivata.
Tosin pääsimme viimeinkin Fundon Bridgelle; mutta olimme siihen
käyttäneet aikaa puolta enemmän kuin nuo tavalliset 25 minuuttia. Noin
klo 11 astuin junasta, ja noin klo 11, sen tiesin, alkoi myöskin
jumalanpalvelus tabernaakkelissa, joka oli 20 minuutin matkan päässä
siitä paikasta. Otin ainoat ajopelit, jotka sinä päivänä olivat
matkustavia odottamassa. "Spurgeonin luo!" oli minun vaan tarvis sanoa;
kunnon ajaja nyykäytti päätänsä osoitteeksi että oli ymmärtänyt, ja
nuolen nopeudella vierivät vaunut tabernaakkelia kohti, joka on Lontoon
lounasosassa lähellä Themseniä.

Olimme perillä; edessäni oli suuri melkein teaatterin muotoinen
kivirakennus, torniton, mutta pylväskäytävällä varustettu. Huoneusto on
kivestä ja raudasta, ja sen kokoa voipi kuvitella, kun tietää että se
on maksanut lähes miljoonan markkaa ja ett'ei penniäkään ole "tuhlattu"
taiteelliseen somistukseen. Yksi miljoona on tosin satumainen summa;
mutta se koottiin ykskaks vapaaehtoisilla lahjoilla.

Voimakas laulu raikui minulle vastaan; mutta kovaksi onnekseni näin
sadottain ihmisiä seisovan ulkopuolella, jotka samaten kuin minä olivat
myöhästyneet ja turhaan näyttivät katoksen alle pyrkivän. Tiesin
ennustaa että ihmisten sata vieläpä tuhatmäärin täytyy palata, kun ei
enää sijaa ole. Olin hyvin pahoillani ajatellessani että olin menettävä
pyhäpäivärauhani, enkä kuitenkaan saisi kuulla Spurgeonia. -- Siinä
seisoi mies, joka näytti tavattoman hyväntahtoiselta ja hänelle
sokersin minä tuskaani surkealla englanninkielelläni. Hän ymmärsi mitä
tarkoitin; mutta kohotti vaan olkapäitään. Mutta kun sanoin olevani
saksalainen _pappi_, muuttui kohtelu heti toisellaiseksi. Englannissa
käypi vielä puoltosanana, kun sivistynyt ihminen voipi esittää itsensä
papiksi, ja useamman kerran sai kokea arvokasta apua _sentähden_
että olin pappi. Kerran olin erään ystävän parissa itäosassa
Lontoota, ja tahdoin muun muassa luoda silmäyksen niihin kurjuuden
pesiin, joita sanotaan "opiumikapakoiksi", joiden rinnalla pahimpia
paloviinankapakoita voisi sanoa oivallisiksi laitoksiksi. Käännyimme
kysymyksillämme paikkakunnan poliisikonttoorin puoleen. Esimies sanoi
vaarallista olevan sinne lähteä, sillä siellä vilisi kaikkein pahimpaa
väkeä. Mutta kun vastasin olevani pappi, antoi hän heti suurimmalla
alttiudella meidän käytettäväksemme kookkaan poliisipalvelijan,
joka samalla oli oppaamme ja suojelijamme. Saksassa on aivan
toisin. Siellä on lukemattomia ihmisiä, eikä suinkaan ainoastaan
sosiaalidemokraatteja, vaan myöskin aristokraatteja -- jotka pitävät
pappeja "tarpeettomina kappaleina koko maailmassa", laiskureina, jotka
varastavat päivän Herralta Jumalalta ja maksavat koko joukon rahaa,
jota voisi paremmin käyttää teitten tekoon ynnä muuhun senlaiseen.
Kuinka usein olenkaan saanut lukea kirjoitettuna että varsin
valitettava seikka, on se että olen papiksi tullut, -- ikäänkuin
ihmiset siinä toimessa turmeltuisivat ja menettäisivät kaiken henkisen
kykynsä. Tosin voisi helposti luetella suuren paljouden evankeelisia
saksalaisia pappeja, joiden nimet loistavat kirkkaina kansakunnan
ensimmäistenkin rinnalla ja jotka ovat perustaneet kaikki ne pelastavat
rakkauden laitokset, joita paitsi maailma ei enää koossa pysyisi. Voisi
myöskin näyttää toteen, että sangen useat kansamme jaloimmista miehistä
ovat _pappisperheistä_ lähteneet, -- mutta mitä se auttaisi. Yleinen
mielipide on kun onkin meitä vastaan. Voipihan ollakin mahdollista,
että pappisylpeys liiaksi paisuisi, jos meitä pappeja Saksassa
kohdeltaisiin yhtä suurella kunnioituksella, kun Englannissa, -- mutta
suotakoon anteeksi tämä aineesta poikkeaminen! -- Sinä pyhäaamuna
Spurgeonin tabernaakkelin edustalla oli luonnollisesti minulle hyvin
mieleistä, että minun pappiuteni niin paljon aikaan sai. Sama mies,
josta ylempänä puhuin, virkkoi heti: "Teidän tulee ja täytyy saada
paikka, vaikk'ei kukaan muu saisikaan." Hän tiedusteli, oliko
Spurgeonilla ystäviä Saksassa, ja ihastui kuullessaan että hänen
kirjoituksiansa on _käännetty_ saksaksi ja että niitä paljon
luetaan. Hän puhui minun puolestani eräälle kirkkopalvelijalle eli
presbyteerille. Tämä sanoi olevansa pahoillansa siitä, ett'ei minulle
enää voinut antaa mitään istuinpaikkaa, ne kun aikoja sitten olivat
kaikki täytetyt. Mutta syrjäoven kautta vei hän minut eräälle
terassitapaan kohoavista lehtereistä. Paikka minkä sain ei ollut
kaukana saarnaajan puhelavasta, ja kun istuuduin takanani olevalle
portaalle, oli minulla istuinpaikkakin. Ja se olikin varsin suotavaa,
kun jumalanpalvelusta kesti kokonaista 1 1/2 tuntia.

Siinä seisoin nyt keskellä suurta seurakuntaa, josta niin usein olin
kuullut puhuttavan. Sanotaan että kuusi tuhatta ihmistä voi mukavasti
istua tabernaakkelissa. Jos niin on, niin oli ainakin seitsemäntuhatta
henkeä koolla; sillä seisojia oli monta sataa ja toiset sadat, jotka
istuivat varsin epämukavasti. Spurgeon voi siis helposti uskoa, mitä
hän usein saarnassansa mainitsi, että, näet, vielä on seitsemäntuhatta
jäljellä jotka eivät ole Baalille polviansa notkistaneet. Ja todella
sydäntä virvoittavalta tuntuukin saarnaajalle, kun itse omin silmin
näkee nuo seitsemän tuhatta. Kuulijoihinkin tekee voimallisen
vaikutuksen nähdä niin monta ihmistä kokoontuneen yhteen paikkaan
Jumalaa rukoilemaan. Syvä hartaus valtasi sydämeni, kun nuo tuhannet
nousivat jaloillensa ja lauloivat virren, niin kaikuvan että huoneen
lattiapalkit ja rautapatsaat tärisivät. Laulun voimaa lisäsi
epäilemättä suuresti se, että seurakunta seisoi laulettaissa. Saman
olen huomannut useissa englantilaisissa kirkoissa, ja käytännöllistä on
epäilemättä laulaa seisoalta. Rinta on siten vapaampi. Rukouksen aikana
lasketaan taas useissa englannin kirkoissa polvilleen, tai istutaan
eteenpäin kumartuneena, käsi silmien edessä, -- jota tapaa voi monelta
kannalta sekä puolustaa että vastustaa. Seurattava on varmaankin se,
että Spurgeon aina juhlallisesti seurakuunalle edeltä luki julki
värssyn, mikä oli laulettava. Ei sentähden että kuulijoilta olisi
virsikirjaa puuttunut; se oli kentiesi kaikilla muilla paitsi minulla.
Mutta moni kentiesi ei voinut lukea, ja kaikissa tapauksissa teki
saarnaajan luku jokaiselle selväksi, mitä lauloi; hän sen ymmärsi ja
tunsi ennenkuin alkoikaan laulaa, ja siten hän ei ainoastaan laulanut
yksityisiä sanoja perättäin, vaan lauloi ne koko värssyn hengen
mukaisesti. Ja siten lauloi hän suuremmalla lämmöllä, kuin minkä muuten
olisi tehnyt.

Muuten kaipasin suuresti _urkuja_. Kovin tyhjälle tuntuu, kun ei mitään
alkusoittoa kuulu seurakunnan kokoontuessa, eikä mitään jälkisoittoa
kirkosta lähdettäissä. Laulu oli tosin voimallinen; mutta lukkari, joka
saarnaajan rinnalla seisoi puhelavalla, näytti kuitenkin katsovan
tarpeelliseksi ankarasti vaivata keuhkojansa jotakuinkin täyttääksensä
urkuin tehtävän. Maalattuja ikkunoita, alttaritauluja, tai kuvia ja
koristuksia ei tietysti ole minkäänlaisia tässä baptistein
(uudestikastajain) temppelissä. Sen sijaan näin suuren altaan kastetta
(veteen kastamista) varten, mutta sekin oli kaikkea taiteellista tai
kuvaannollista koristusta vailla. Kaikki on veistetty ainoastaan
käytännöllisen tarpeen mukaan, että niin monet ihmiset kuin suinkin
voisivat istua ja kuulla. Muuten oli mainittu kasteallas ainoa, mikä
ilmaisi että oltiin baptistein kirkossa. Itse saarnassa ei yksikään
sana sitä osoittanut. Se oli varsin yleiskristillinen ja erityistä
uskontunnustusväritystä vailla. Kuulemisen puolesta tuo suuren suuri
huone on ihmeteltävä, sillä saarnaaja, joka puhui puhelavalta eikä
saarnastuolista ei ensinkään tuntunut vaivaavan ääntänsä saattaaksensa
sanansa monelle tuhannelle kuulijallensa tajuttavaksi.

Mutta katselkaamme jo itse saarnamiestä. Yksinkertainen takki yllään,
virkapukua, papinkaulusta ja kaikkea muuta papillista tunnusmerkkiä
vailla hän seisoi lavallaan. Sinä aamuna hän näytti olevan hyvissä
voimissa. Mutta kuulin hänen terveydentilansa jo muutamia vuosia olleen
hyvin huonon. Saarnassakin tuli useammassa kohden ilmi, että hän on
kokenut mitä apostoli Paavali kirjoittaa: "ett'en ylpeilisi korkeista
ilmestyksistä, on minulle annettu oka ruumiiseni." Ja todellakin jos
Paavali tarvitsi sellaista nöyryytystä varjeltuaksensa ylpeilemisestä,
kuinka tähdellinen se sitten lieneekään englantilaiselle saarnaajalle,
joka evankeliumin julistamisessa on menestynyt niin, ett'ei siinä
meidän aikoinamme yhtään kukaan hänelle vertoja vedä.

Luodessani ensi silmäyksen Spurgeoniin, muistui minulle heti mieleen
Risto Blumhardt vainaja Bad-Bollilainen. Mutta tarkemmin katsellen
huomasin kumminkin erinomaisen suuren eroituksen tuon suoran,
lujauskoisen, syvämielisen schwabilaisen ja tämän rohkean, vapaan,
käytännöllisen englantilaisen esiintymistavassa. Tanakka, jykeä
vartalo, verevät, melkein pyöreät kasvot, rehelliset silmät,
avosydäminen, lämmin, teeskentelemätön olemus on molemmilla aivan
samanlaiset. Syvämielinen saksalainen ajatteli ja puhui yhä kaikkien
kappalten uudistumisesta ja Herran tulemisesta, joka ihmeillä ja
tunnusmerkeillä pian oli saattava kaikki jälleen kohdalleen, -- mutta
englantilainen tahtoo heti paikalla, nyt, tässä hetkessä taivuttaa
eksyneet ja epäilevät lampaat ratkaisevaan päätökseen ja hallelujaa
laulamaan vapahtumisestaan.

Spurgeon on jalon, sydämellisen, luontehikkaan miehen perikuva. Vielä
tänä päivänä huomaa että hän on itsekseen oppinut, ett'eivät häntä
raamatunoppineet, filosoofit ja puhujat ole kasvattaneet, vaan
välittömästi itse Jumalan käsi, niinkuin muinoin Johannes Kastajaa
korvessa. Vielä tänä päivänä hänessä helposti huomataan mies, joka
seisten ylösalasin käännetyllä tynnyrillä kedolla saarnasi
kokoontuneelle kansanjoukolle. Hän puhuu aivan mitä tuntee, ja sen hän
voi luottamuksella tehdäkin, koska hänen uskalluksensa perustuu
nöyryyteen, mikä on uskosta rikas. Kristillinen urhoollisuus ja
pyhitetty itsetunto, -- "Jumalan armosta olen, mikä olen" kuultaa läpi
koko hänen olentonsa. "Hän on mies joka tuumalta" -- on hiljakkoin joku
hänestä sanonut, ja minuun hän niin vaikutti, että olen valmis tähän
ylistykseen yhtymään. Saapi sen rauhoittavan tunteen että tämä mies
milloin tahansa, jos niin vaadittaisiin, heittäisi henkensä sen
evankeliumin edestä, jota hän julistaa. Jyrkempää vastakohtaa kuin
Spurgeon ja ne korkeakirkolliset papit, joita näin viran toimituksissa
Westminsterissä, p:än Paavalin kirkossa ja muualla, tuskin voipi
ajatellakaan. Nämä muuttivat joka hetki ei ainoastaan pukua, asemaa ja
ryhtiä, vaan vielä lisäksi ääntänsäkin. Siellä oli kaikki ulkonaista
komeutta ja juhlallista menoa. Kuoripojat, kynttilät, joita kannettiin
edestakaisin, juhlakulkueet, pitkät litaniat ja ihmeellinen musiikki
oli pääasiana jumalanpalveluksessa. Musiikkia kaikkien ihmisten korvat
kuuntelivat, ja aivan vähän näytti luettu saarna heidän sydämiänsä
koskevan. Kovin johtivat nuo korkeakirkolliset virkaveljet mieleeni
roomalaiskatoolilaisten pappien opetettuja ja jäykiksi kangistuneita
tapoja.[11] Spurgeonissa ja muissa eriuskolaisissa, joista kuulin,
toivoisi tapaavansa hiukkasta vähemmin yhtäkaikkisuutta. Mutta mitä
Spurgeoniin tulee, niin teki hän minuun lopulta sen vaikutuksen: että
tuo mies on niinkuin Jumala hänet on luonut, eikä hänessä ole
hiventäkään näyttelijää, -- mikä todella on suuri asia. Hän on
saarnaaja "Jumalan armosta" ja on Luojan kädestä lähtenyt sellaisenaan
kuin hän on. Papin viittaa ja kaulusta hän ei kaipaa, vaikka ne eivät
häntä haittaisikaan. Mitä hänen ulkonaiseen esiintymiseensä tulee, niin
hän voi puhua viisi minuuttia melkein liikahuttamatta päätä, kättä tai
jalkaa. Hänellä on silloin joko molemmat kädet levollisesti laskettuna
puhelavan ristikolle, tai oikea käsi poveen pistettynä, tai käsivarret
ristissä rinnallaan tai selällä. Mutta sitten taas kohottaa hän koko
vartalonsa ikäänkuin pyhään taisteluun. Se näyttää tuliselta
taistelulta Jumalan ja ihmisten kanssa. Toisinaan hän rukoillen nostaa
molemmat kätensä korkeuteen ikäänkuin pakoittaaksensa Jumalaa astumaan
alas taivaasta, mutta sitten hän taas kääntyy ihmisten puoleen niin
liikuttavan houkuttelevalla ja sydämeen tunkevalla äänellä, että
kylmäkiskoisimmankin kuulijan sydän siitä heltyy. Että hänen sointuva,
hopealle helähtävä äänensä hänelle tässä on suureksi avuksi, sitä ei
tarvinne mainitakaan. Spurgeonilla oli tekstinä 40 psalmi.
Valitettavasti meni minulta puuttuvan kielentaitoni vuoksi paljon
hukkaan. Sittenkin tunsin mieleni saarnasta suuresti ylennetyksi. Vielä
nytkin soi -- ei korvissani, vaan sydämessäni, kuinka hän kolme kertaa
perätysten huudahti sanat: "Riennä, Herra, minua auttamaan!" (v. 14.)

Tässä muuten tietysti ei ole oikea paikka lukijoille kertoa sen päivän
saarnaa. Se on kentiesi ennenkuin nämä rivit painetaan, aikoja sitten
ilmestynyt saksankinkielellä. Mutta sinä sunnuntaina ymmärsin vasta
oikein miehen merkitystä. Minulle selveni pian, että näitä saarnoja ei
pidä lukea vaan kuulla, ja juuri tässä lukuisassa sanan liikuttavassa
seurakunnassa.

Rajattomasti hän säälii kansan kärsimyksiä, syvästi hän haluaa
turmeluksesta nostaa jokaisen sielun, jonka luo hänen äänensä tunkee,
ja siinäpä miehen omituisuus. -- Jo ennen olin lukenut useita
Spurgeonin saarnoja. Vaikka kentiesi sillä loukkaankin monta hänen
ystäväänsä, täytyy minun tunnustaa, että minusta useimmat niistä olivat
sangen hyvät, mutta ei muodoltaan eikä sisällöltään paremmat kuin monet
painetut saksalaiset saarnat, joita Saksan kansa ei likimainkaan niin
suuresti suosi. Mutta nyt nähdessäni ja kuullessani itse saarnamiestä,
tulin vasta ymmärtäneeksi hänen merkitystään, ymmärsin minkätähden
tuhannet ihmiset niin suuresti häneen luottavat; -- ymmärsin miksi
monet tuhannet mahdottoman suuren Lontoon kaupungin joka äärestä
sunnuntai sunnuntailta tuntevat itsensä ikäänkuin tenhovoimalla
vedetyksi hänen luokseen. Kentiesi jotkut rakkaat virkaveljet minulta
tässä kysyvät, valmistaako Spurgeon huolellisesti, kirjoittaako hän
saarnansa ja lukeeko ne ulkoa. En ole voinut saada varmaa ja
luotettavaa tietoa tästä, mutta sen takaan, että se mies tekee
ahkerasti työtä ei ainoastaan polvillaan, vaan myöskin aivoillaan ja
kynällään, ja ett'ei hän luota hetkelliseen innostukseen tai
puhujaonneensa. Kaikki mitä hän sanoi oli perinpohjin harkittua,
mietittyä. Hän ei milloinkaan epäillyt mitä hänen tuli sanoa eikä
kertaakaan puheessaan erehtynyt. Aineensa hallitsi hän kumminkin
niin täydellisesti että hän nähtävästi _ei ollut sidottuna
käsikirjoitukseensa_, vaan saarna kulki vapaana, täyteläisenä virtana,
ihan niinkuin jos se juuri silloin olisi syntynyt. Ja tämäpä on
luullakseni päämaali, johon jokaisen hengellisen ja maallisen puhujan
tulisi pyrkiä.

Mutta lopuksi tulee minun virkkaa sananen seurakunnan _luonteesta_ ja
minkä vaikutuksen se minuun teki. Nuo tuhannet ihmiset, jotka näin
edessäni kuuluivat silminnähtävästi kaikkiin kansanluokkiin, ja varma
on ainakin että miehiä oli yhtä paljon kuin naisia. Keskisäätyyn tosin
useimmat kuuluivat, mutta nähtiinpä joukossa myöskin ihmisiä, jotka
ruumiillisesti ja siveellisesti olivat niin vajonneita, ett'ei koko
Saksassa voi heidän vertaisiansa tavata; toiselta puolen taas herroja
ja naisia, joiden takana istui palvelijoita hivukset puuteroittuna ja
kankipalmikko niskassa. Olipa siellä moniaita neekerejäkin; ja samaten
huomasin muutaman kiinalaisen ja intialaisen, jotka edellisenä päivänä
luulin nähneeni itämaalaisten majassa. Tuolla lehterillä istuu joukko
uljaita sotilaita, joiden valkoiset kypärin ympärille käärityt hunnut
osoittavat, että heidän heti tulee astua laivaan Egyptiin lähteäksensä.
Useille heistä oli tämä kentiesi viimeinen julkinen jumalanpalvelus
maan päällä. Kuka tiesi kuinka monta heistä makaa erämaan hiekan
peittämänä! -- Tuolla alhaalla on joitakuita hyviin vaatteisin puettuja
merimiehiä asettunut suurelle käytävälle. Kentiesi he ensi kerran
pitkästä ajasta nyt voivat ylistää Jumalaa siinä suuressa
kuulijakunnassa. Koko heidän ryhdistään näkee, ett'eivät he ole
tottuneet näyttäytymään senlaisessa seurassa. -- Noiden kahden nuoren
naisen tuolla, joilla lapset on sylissä, täytyy kesken lähteä kirkosta,
koska pienokaiset liian ankarasti saarnaajaa vastustavat. Naisia
vietiin joitakuita kirkosta kalmankalpeina ja pyörtymäisillään olevina.
Ihmettelin vaan että se niin harvoin tapahtui, sillä ilma kirkossa oli
sinä helteisenä päivänä milt'ei tukehuttava. Ei juuri ylentävää ollut
edelleen noitten satojen _viuhkojen_ alituiset liikunnot (eivätkä
ainoastaan naiset niitä heilutelleet!) vilvoituksen vuoksi. Tämä tuntui
hyvin rauhattomalta ja häiritsevältä; se jo alkoi käydä hermoihin. Ja
moni läsnäolijoista koetti vielä parantaa ilmaa myskillä, joita olivat
tuoneet muassaan. Tämä on valitettavaa englantilaista hemmoittelua;
ajuritkin ottavat pieniä myskipilleriä karkoittaaksensa oluen ja viinan
hajua. Niistäkin miehistä, jotka istuivat minun edessäni kirkossa,
levisi myskihaju, joka oli milt'ei huumaava.

Kaikesta tästä voisi melkein päättää ett'ei seurakunta juuri tuntunut
erittäin hartaalle. Se on totta, mutta ei täydelleen totta; tässä on
tehtävä eroitus. Epäilemättä oli sinne tullut sadottain ihmisiä
pelkästä uteliaisuudesta. Spurgeon kuuluu, kuten jo mainitsin, Lontoon
merkillisyyksiin, joita tulee nähdä ja lukemattomia muukalaisia
kehoitetaan häntä näkemään ja kuulemaan eriskummaisena muka ilmiönä.
Useat kuulevat häntä niinkuin kuullaan mainiota viuluniekkaa tahi
lausujaa, siis ilman rukoilevaa, ijankaikkisuutta halajavaa mieltä, ja
nämä eivät tietysti ole hartaita kuulijoita. Minusta tuntui samalla
naurettavalle ja surulliselle, kun muutamia päiviä myöhemmin rouva
Tussandin maan mainiossa _vahakuvakokoelmassa_ näin myöskin Charles
Haddon Spurgeonin (silla se on hänen täydellinen nimensä), kuvan. Ei
kaukana Arabi paschasta, joka juuri siihen aikaan oli englantilaisten
kauhuna, ei kaukana Cetewayosta, joka juuri silloin oleskeli Lontoossa
pyytämässä takaisin itsellensä valtakuntaansa, ja samalla
havannollisesti oppimassa tuntemaan englantilaisten ylivoimaa, -- mutta
ei myöskään kaukana Stanleyn ja Livingstonen vieläpä keisari Wilhelmin
ja ruhtinas Bismarkin kuvista oli baptistisaarnaajan ihailtu kuva
pystytetty, juuri sellaisena kuin hän tavallisesti seisoo
puhelavallaan. Eikä hän vähemmin kuin nuo muut mainitut kuvat vetänyt
puoleensa katsojien huomiota. Ja selvähän on, että ne monet ihmiset,
jotka ilman rukoilevaa henkeä tulivat Spurgeonin jumalanpalvelukseen
ainoastaan niinkuin näytelmää katsomaan ja puuhasivat lorneteilla ja
teaatterikiikareilla, ja joista useat kirjoittivat vieläpä toiset, niin
minusta näytti, piirustivat ja toiset laskivat kuulijat, -- selväähän
on, sanon minä, että moiset ainekset varsin suuressa määrin häiritsivät
jumalanpalveluksen ylentävää vaikutusta. Mutta _useimmista_ voipi sanoa
että he korvat pystyssä seurasivat puhujan sanoja. Syvimpää liikutusta
näin kuvautuneena monen kasvoissa, ja viljavat vedet virtasi useitten
niiden silmistä, jotka olivat läheisyydessäni. Välittömästi tulin
vakuutetuksi, että saarna herätti monessa niistä miehistä ja naisista
pyhiä tunteita, joiden kiertolaineita vielä tulee tuntumaan
iankaikkisuudenkin maassa. En koskaan ole unhottava sen kunnon miehen
rakkaita kasvoja, joka istui vieressäni ja avasi tekstin (Ps. 40) ja
ojensi minulle raamattunsa. Näin tehden laski hän sormensa psalmien
ensimmäiselle sanalle ja sanoi sanomattoman onnellisen näköisenä:
"_Herra kallisti itsensä minun puoleeni_." Sitä sanoessaan hän katsoi
minua niin silmiin, että ilokseni tunsin hänen pitävän minua miehenä,
joka ymmärtää mitä psalmin sanoilla tarkoitetaan.

Hauskalle tuntui joka haaralla nähdä kuinka ystävällisesti ja
sydämellisesti sanankuulijat kohtelivat toisiansa ja kuinka monet
saarnan loputtua tuttavasti kättelivät toisiansa, ikäänkuin tehdäksensä
liittoa keskenänsä sen johdosta, minkä olivat kuulleet. Seurattavaa oli
epäilemättä myöskin että melkein kaikki kuulijat paitsi virsikirjaa
toivat mukanaan ja ahkerasti käyttivät pientä raamattua. Sen panin
myöskin merkille, että he useimmiten kauan lehtiä selailematta löysivät
paikan, jota etsivät. Siitä näkyi että he olivat hyvin perehtyneet
Jumalan sanaan. -- Virsikirjassa oli enimmäkseen Taavetin psalmeja. Ei
tosin puuttunut muitakaan lauluja, mutta ani harvoin kohoavat ne meidän
saksalaisten kirkkovirttemme vertaisiksi kauneudessa, voimassa,
juhlallisuudessa ja ijäisyyden tunnossa. Englantilaiset virret ovat
enimmästä päästä liian yksityistä laatua ja liikkuvat peräti ahtaassa
ajatuspiirissä.

Noin k:lo 12.30 loppui saarna. Se päättyi aivan äkkiarvaamatta, s.o.
minulle äkkiarvaamatta, joka ainakin odotin loppuvirttä. Se puuttui, ja
minusta tuntui tämä puute vaillinaisuudelta. Seurakunnan tulisi
kumminkin vielä kerran saada suun vuoroa. Mutta tämä on kentiesi
"makuasia".

Korkeammalta kohdalta katua näin sitten aaltoilevan ihmistulvan
jakaantuvan joka taholle. Kuinka monta ijäisyyden siementä oli löytänyt
tien noitten tuhanten sydämiin, -- kukapa sen tiennee? Päivä sen on
osoittava. Mutta minä istuin kohta jälleen Bromleyn kauniitten
hiljaisten puitten varjossa, avasin vielä kerran 40 psalmin ja päätin
siitä saarnata jonakuna sunnuntaina Bremeniin palattuani, joka myöskin
tapahtui. Ja jos saarnani on ylentäväinen, niin on kaikissa tapauksissa
ystävä Spurgeon ansainnut osan seurakuntani kiitollisuudesta.



SODOMIN SATA VANHURSKASTA.


1. Paheiden pesät miljoonakaupungissa.

Ei sanota mitään uutta, kun nykyaikojemme jättiläiskaupunkeja
mahdottoman suurine yhä karttuvine asukaslukuineen sanotaan hirveiksi
kummituksiksi. Ja kaikki Euroopan kaupungit ovat kuitenkin pienet
Lontoon rinnalla. Jos onkin mielin määrin nähnyt Berlinin,
Wienin ja Pariisin, ja sitten saapuu Themsenin rannalla olevaan
miljoonakaupunkiin, niin hämmästyy ikäänkuin ei ennen olisikaan
kaupunkia nähnyt. Ja tämä hämmästys muuttuu usein kauhuksi. Kaikki
paheet mitä ikinä ajatella voi tuodaan tänne yhdessä kaikkien
ilmanalojen tuotteiden kanssa. Lontoo eroaa muista miljoonakaupungeista
ei ainoastaan _suuruutensa_ kautta, vaan vielä enemmän sen kautta että
se on ensimmäisen luokan _satamakaupunki_, siis yhtymäpaikka
lukemattomille merimiehille, jotka suurimmaksi osaksi ovat naimattomia.
Samassa asemassa on eri syistä satatuhansittain muita miehiä, kaikkiin
säätyihin ja ammatteihin kuuluvia. Siitä seuraa paljon, josta ei voi
puhua, minkä ihmistuntija välittömästi ymmärtää, ja minkä
yksinkertainenkin aavistaa.

Tähän tulee lisäksi _laiminlyöty opetus_, kun kouluopetus aina viime
aikoihin asti ei ole ollut pakollinen. Lontoossa sanotaan olevan
enemmän kuin puoli miljoonaa ihmistä kymmenvuotisia ja vanhempia, jotka
eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Tämän kirjoittaja ei ole mikään
vapaamielisen lainsäädännön vastustaja, kun se vaan pysyy järjellisissä
rajoissa. Englannissa voipikin oppia kuinka paljoa vapaammin,
itsenäisemmin ja varmemmin ihmiset liikkuvat kuin meillä. Minä
puolestani en ollenkaan epäile sen alkuperäisen itsenäisyyden, joka
asuu kunkin ihmisen povessa, voimakkaammin kehittyvän sellaisessa
vapauden ilmassa, ja että todelliset kyvyt sillä tiellä pikemmin
kypsyvät. Mutta hullutusta on antaa raa'an kansanjoukon itse päättää
tahtooko se lapsillensa kunnollista opetusta vai eikö, -- ja sen
tunnustaakin nykyään melkein kaikki sivistyneet englantilaiset, ja
pakollinen kouluopetus on jo milt'ei päätetty asia. Mutta kentiesi
liian myöhään. Samaten kuin englantilaisilta puuttuu sotaväkeä, joka
voisi jotain suurta saada aikaan, sentähden että heillä ei ole yleistä
asevelvollisuutta, samaten tavataan, syystä että koulussa käynti ei ole
pakollinen, alhaisemmissa kansankerroksissa niin raakoja, tietämättömiä
ihmisiä, että heidän vertaisiansa ei löytyne Saksassa eikä Ranskassa,
ei apenniinisellä eikä skandinaavian niemimaalla. Kaikissa noissa
useissa Englannin suurissa kaupungeissa, mutta ennen kaikkea
Lontoossa nähdään alemmassa kansassa raakuutta, henkistä häviötä,
eläimellisyyttä, sanalla sanoen hirvittävää yhteiskunnallista
kurjuutta. Ja tämä kurjuus pistää vielä jyrkemmin silmään ylhäisten
suunnattoman rikkauden ja loistavan komeuden kautta. Köyhien ja
rikkaitten välillä tosin on älykäs ja varallinen keskisääty; mutta se
on suhteellisesti harvalukuinen, jos kohta, kuten englannin
tilastotiede kokee näyttää toteen, se on kasvamassa. Mutta kauheaa on,
että _seitsemäs osa_ kaikista englantilaisista elätetään yleisillä
varoilla, jättääksemme mainitsematta niiden kentiesi yhtä suurta lukua,
jotka saavat elantonsa yksityisen armeliaisuuden kautta tai
lukemattomissa kaikenkaltaisissa laitoksissa.[12]

Lontoon elämän pimeästä syvyydestä on paljon kirjoitettu, ja sen ovat
tehneet paljoa etevämmät kynät kuin minun. Mutta aikomukseni ei
olekkaan enentää niiden surullisten kuvausten määrää; niitä onkin jo
mailmassa yltäkyllin. Minä tahdon ainoastaan puhua pimeydestä
voidakseni kuvata valon taistelua tätä pimeyttä vastaan. Jos nuo suuret
kaupungit toiselta puolen ovatkin hirveitä kummituksia, niin ovat ne
toiselta puolen yhtymäpaikkoja, makasiineja, säiliöitä, joihin kaikki
mitä maailmassa on suurta ja kaunista kokoontuu, ja suuret kaupungit
eivät suinkaan ole vähemmin pääkortteerina Jesuksen Kristuksen,
maailman kuninkaan sotajoukoille. Niinkuin jo psalmeissa _Jerusalemi_
Jumalan kaupunkina asetetaan vastakohdaksi hirmuiselle _Babelille_,
joka on Jumalasta vieraantuneen hengen perikuva, niin taistelee
jokaisessa kristikunnan kaupungissa Babeli ja Jerusalemi keskenänsä
vallasta. Tämä koskee myöskin Lontoon elämää, vieläpä eritoten
Lontoota. Voi todella sanoa että kristityt tässä kaupungissa ovat
käsittäneet tehtävänsä. Trafalgarin torilla seisoo Nelsonin,
englantilaisten kansallissankarin, muistopatsas. Mutta kuvan alle on
kirjoitettu kuolevan urhon sanat: "_Englanti vaatii että joka mies
tekee velvollisuutensa_". Kristuksen palvelijat ovat muuttaneet sanat
näin: "Jesus Kristus vaatii että jokainen englantilainen kristitty
tekee velvollisuutensa pelastaaksensa langenneita veljiään". Kristityt
Lontoossa eivät ole peljästyneet suunnattomasta työstä, joka tarjoutuu
heidän tehtäväkseen. He eivät ole joutuneet epätoivoon ajatellen
mahdottomuutta johtaa elämän vettä myrkyllisiin lampiin. He ovat
ryhtyneet työhönsä tehdäksensä velvollisuutensa, huolimatta siitä että
se tuhat kertaa on epäonnistunut.

Me emme siis puhu ollenkaan niistä suurenmoisista _pakanalähetyksen
ahjoista_, joita kyllä löytyy Lontoossa, ja joista säikeitä kulkee
kaikkiin maanpiirin maihin. Me emme myöskään puhu _pipliaseurasta_,
jota tosin kutsutaan brittiläiseksi, mutta joka kuitenkin työskentelee
suurenmoisesti kaikkein maanpiirin asukasten hyödyksi. Me emme puhu
_traktaattiseurasta_, jonka vaikutus samaten ulottuu paljon laajemmalti
Englantia ja sen siirtomaita ja lähettää virtoja hyvää kirjallisuutta
kaikkiin maihin. Samaten kun melkein joka askeleella Lontoossa kuulee
sanottavan, "tuota ja tätä ei löydy missään maailmassa niin suunnatonta
ja suuremmoista", -- samaa täytyy myöskin sanoa _kristittyjen_ töistä.
Englantilainen rikkaus ja englantilainen toimeliaisuus vaikuttavat
siinä yhdessä veljeskansamme käytännöllisen älyn ja ihmeellisen
järjestämiskyvyn kanssa. Sydäntäni ahdisti ja minua hävetti nähdessäni
nämä ja muita jättiläislaitoksia, jotka työskentelevät koko maailman
hyväksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa: Jos me saksalaiset
olisimmekin niin rikkaita kuin englantilaiset, niin tuskinpa vaan
sittenkään voisimme kehua tuollaista aikaan saaneemme. -- Mutta
englannin kristityt eivät ole olleet niin turhamaisia, että olisivat
unhottaneet lähellä olevan ja muistaneet ainoastaan kaukaisen.

Uskallatko, armas lukijani, lähteä kanssani matkalle Lontoon paheiden
pesiin? Jaa, uskallustapa siihen vaaditaankin. Minun täytyy usein
peittää silmäsi, s.o. minä en ole kirjoittava, kertova kaikkea mitä
siellä näkee ja voipi nähdä. Ken ei sitä ole nähnyt, ei saatakkaan
uskoa niin elettävän. Nämä kirjoitukset kävisivät _aivan asiallisen_
kertomuksen kautta mahdottomiksi lukea useille sekä naisille että
miehille.

Mutta sitä _pelastavaa kättä_, joka kiitelee kaikkialla turmeluksen
yli, tahtoisin mielelläni näyttää lukijoille. Kentiesi meillä siellä
täällä on jotain opittavaa. Sillä niin eriskummallisesti ja meidän
mielestämme sopimattomasti kuin englannin kristityt toisinaan
menettelevätkin, -- niin ovat he kuitenkin toiselta puolen meitä
monessa suhteessa paljoa etevämmät. Arvostella, sättiä, moittia
taitavat houkkiot, laiskurit ja pelkurit aivan mestarillisesti. Mutta
tee itse asia paremmin, se olisi parasta arvostelua. Uskalluksella ja
usein ilollakin käyvät englantilaiset käsiksi useaan suureen työhön,
johon me tuskin ollenkaan vielä olemme puuttuneet. Missä suuria
yritetään, siinä, se on myönnettävä, tehdään suuria erehdyksiäkin.
Mutta kieltämätöntä on, että jos meidän evankeelista kirkkoamme
mielimme varjella häviämästä, jos mielimme estää suuria ihmisjoukkoja
kirkosta yhä vieraantumasta, -- niin emme saa odottaa kunnes he tulevat
evankeliumin luo, vaan meidän tulee saattaa evankeliumi heidän
luoksensa. Ja meidän täytyy tehdä se _uusilla teillä_ ja uusilla
keinoin, sillä vanhat ovat näyttäyneet riittämättömiksi. Ja kuinka
kekseliäs rakkaus on sekä kuinka kekseliäiksi se tekee ihmiset, sen
voimme oppia Englannissa.

Tässä tahdon vielä mainita, ett'en eri matkoilla noissa pimeissä
Lontoon osissa olisi nähnyt niin paljon pimeyttä enkä valoa, ell'ei
minulla olisi ollut apunani niin kokeneita oppaita. En saata jättää
mainitsematta niistä, nimittäin saksalaisen kaupungin lähetyssaarnaajan
Oostermorin, joka jo vuosikymmeniä on harjoittanut ihmisten kalastusta
Lontoon itäisessä osassa ja jonka hivukset tosin siinä työssä ovat
käyneet harmaiksi, mutta jonka sydän ei ole vanhentunut eikä
kylmentynyt.

Alamme kiertomatkamme siinä Lontoon itäisessä kaupunginosassa, jonka
nimi on Whitechapel ja lähdemme Lemaninkadulta 17. Siinä on saksalainen
köyhäinkoulu, jota myöskin sanotaan lähetyskouluksi, mikä jälkimäinen
nimi selvästi osoittaa ylt'ympärillä vallitsevaa pakanuutta. Eräs veli
rauhe-Hausista nimeltä Ritter taistelee täällä ritarillista taistelua
tätä pakanuutta vastaan. Lapset tulivat juuri silloin koulusta, sillä
kello oli 4 j.pp. He olivat kaikki löyhästi mutta siististi puetut,
sillä koulussa vaaditaan tinkimättä puhtautta ja siisteyttä, olkoon
puku muuten kuinka paikattu ja parsittu tahansa. Puhuttelin
pienokaisia, jotka nähtävästi olivat suuresti mielissään siitä, että
joku heille puhui saksaa. Kaikki rakkaan isänmaamme murteet kaikuivat
näiden poikien ja tyttöjen huulilta, mutta heidän joukossansa ei ollut
yhtäkään, joka ei olisi sotkenut puheesen englantilaisia sanoja. Tämä
on peri saksalaista, mutta "sivistyneet" englantilaiset voivat sitä
vastoin vuosia elää Saksassa oppimatta oikein ääntämään ainoatakaan
saksalaista sanaa. -- Astuimme kolmiluokkaiseen kouluhuoneustoon ja
kättelimme rakasta saksalaista kouluopettajaa. Luokkahuoneitten
sisustus oli niukempi kuin minkään kyläkoulun Reinin ja Veikselin
välillä. Useitten Englannissa asuvien rikkaitten saksalaisten
tulisi pitää kunnia-asianaan poistaa tätä niukkuutta, ja
helposti he sen tekisivätkin mitään uhrausta kärsimättä. --
Nyt menimme _suuriin saksalaisiin majataloihin_, joissa ystäväni
kaupungin-lähetyssaarnaaja oli varsin perehtynyt, ja joissa tapasimme
vielä toisen lähetyssaarnaajan rauhe-Hausista. Nämä mahdottoman suuret
useamman kerroksiset kasarmit ovat lähellä sokeritehtaita, joissa aina
on mieluimmin käytetty saksalaisia työntekijöitä. Nämä tehtaat ovat nyt
monessa paikoin häviämässä päin, mutta siitä huolimatta tapaa täällä
joukottain maamiehiämme ja kurjuuttakin joukottain! Täällä oli nuoria
_tyttöjä_, joita kelvottomat asioitsiat ovat houkutelleet Lontoosen,
jotka ovat suorittaneet maksunsa ja kumminkin jääneet paikattomiksi.
Seurakumppanini kertoi minulle hirvittäviä kertomuksia näistä petetyistä
tyttö-raukoista, kuinka niitä täällä hukkuu sadottain, kuinka usein
_opettajattariakin_ tänne houkutellaan ja sitte elatuksen puutteessa
vajoovat sanomattoman viheliääsen paheiden elämään. Ken tämän lukee
ottakoon sen huomioonsa ja varoittakoon jokaista tyttöä siirtymästä
Englantiin, joll'ei tarkkaan tiedä kutka häntä siellä ovat vastaan
ottamassa. Siellä oli edelleen saksalaisia soittoniekkoja, jotka juuri
olivat puhdistamassa soittokoneitaan ja varustelivat kiertomatkalleen,
ja jotka usein puhuvat ja maalaavat itsensä neekereiksi tai
intialaisiksi, aina kuinka sattuu. He ansaitsevat usein suuria
rahasummia, sillä musiikissa ovat kansalaisemme paljoa etevämmät
englantilaisia. Mutta mitä hyötyä on rahoista, kun niitä kuitenkin
käytetään ainoastaan viinaan! Elämä mainituissa majoissa, joissa miehet
ja naiset elävät yhdessä kauheassa vapaudessa, on niin täynnä
viettelyksiä, että vaaditaan _siveellistä mielenlujuutta_ voidakseen
pysyä saastuttamattomana.

Täällä oli edelleen kaikenlaisia ihmisiä, jotka hakivat _työtä ja
paikkaa_, rappiolle joutuneita taideniekkoja ja suutaripoikia,
parranajajia ja nuoria kirjanpitäjiä, lintujen kaupustelijoita ja
ilveilijöitä, sekä sellaisia joilla ei ollut muuta tarjottavana kuin
tanakat, vahvat kämmenensä. Muuan vanha maanmies vastasi kysymykseeni,
mikä hän oli miehiään: "Olen ammatiltani eläinten kesyttäjä". "No,
minkäkaltaisia eläimiä te kesytätte?" Vastaus: "Kanaarianlintuja".
"Mitenkä?" Vastaus: "Äkseerautan niitä".

Kaupungin-lähetyssaarnaaja esiintyi tässä kirjavassa joukkiossa
evankelistana ja isänä, uskollisena neuvon-antajana ja neuvojana.
--Muutamille antoi hän suosittelukortteja työnteettäjille siinä
ammatissa johonka he kuuluivat, toisille ilmoitti hän tehtailijoita,
jotka olivat työmiesten puutteessa, toisia taasen, jotka olivat erittäin
voimakkaita, kehoitti hän hakemaan työtä laiva-veistämöissä. Mutta
kaikille jakeli hän ystävällisiä varoituksia, neuvoi heitä rupeamaan
jäseniksi nuorukaisyhdistyksiin, ilmoitti heille hyviä ja huokeita
ruokapaikkoja, joissa he voivat tavata lukuhuoneenkin ja biljardin
j.n.e.

Näistä keskusteluista kutsuttiin meitä kuolinvuoteelle, kun kuoleva
tahtoi nähdä kaupnngin-lähetyssaarnaajan. Nousimme lahonneita portaita
ylös, jotka olivat tikapuitten tapaiset, ja kohtasimme nuoren
saksalaisen naisen, joka juuri kilvoitteli kuoleman kilvoitusta. Hän
oli nähtävästi aikoinaan ollut hyvinkin kaunis. Mitä hänen elämän
vaiheistaan kerrottiin tuntui minusta romaanin-tapaiselta; mutta
kaupungin-lähetyssaarnaajasta se oli aivan jokapäiväistä. Kaikissa
tapauksissa oli se uusi todistus, että Lontoo on kauhean liukas ja
vaarallinen paikka saksalaisille naisille. Rukoilimme tuon kurjan
vaimon kanssa ja pidimme huolta tarpeellisista virvoitusaineista niiksi
hetkiksi mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Mutta minä ymmärsin sinä
päivänä paremmin kuin ennen Lordi Shaftesburyn sanoja Lontoon
kaupungin-lähetyssaarnaajista että satamäärä heistä tekee
kymmenkertaisen luvun poliisimiehiä tarpeettomaksi. -- Lopuksi
käytyämme erään entisen Darmstadtin räätälin luona, joka vaimoineen ja
suurine lapsilaumoineen asui kuopantapaisessa suojuksessa eräällä
takapihalla ja kaikesta köyhyydestään huolimatta meidän tullessamme
lauloi saksalaisia kansanlauluja lastensa kanssa, -- läksimme
_juutalaisten_ asumaan kaupunginosaan (Houndsditch). Päivä kun oli
lämmin ja kaunis, niin kaikki kuljeksivat pitkin katuja. Mutta ei
yhtään juopunutta näkynyt täällä, minkä juutalaisten kunniaksi
kernaasti mainitsen. Useat sadat näitä Israelilaisia ovat kotoisin
itämaista tai Venäjältä ja Puolasta, toiset Saksasta; mutta melkein
kaikki olivat he niin likaisia ett'ei heihin pihdilläkään olisi
tahtonut koskea, ja heidän kasvonsa olivat ahneen ja hävyttömän
näköiset kuin melkein kaikkialla muuallakin. Paatuneen ja kadotetun
Israelin onnettomat pojat ja tyttäret ovat täällä Lontoossakin köyhien
nylkyreitä. Senpätähden he ovatkin, sangen kunnioitettavia poikkeuksia
lukuun ottamatta, sekä saksalaisten että englantilaisten kesken yhtä
vihatut täällä kuin muuallakin maan päällä ja ymmärtävät yhtähyvin
täällä kuin Berliinissä ja Hamburgissa, Varsovassa ja Odessassa käyttää
hyväksensä kanssa-ihmistensä puutetta. Näissä kammoksuttavissa pesissä
harjoitettiin asiatoimia, siellä oli vanhojen vaatteiden myymälöitä,
toisissa kaupitellaan puoleksi pilaantuneita hedelmiä ja ruokakasvia,
täytettyjä ja elättiä lintuja, koiria, kissoja, apinoita, papukaijoja,
-- vanhoja krusifiksejä, koristeita, kelloja, aseita j.n.e.
Englantilaisilla on myötätuntoisuutta Juutalaisia kohtaan, harrastavat
myöskin rehellisesti heidän tilansa parantamista. Mutta eivät he
unissakaan ole tulleet ajatelleeksi määrätä kristitylle kansalle
juutalaisia tuomareita, opettajia ja virkamiehiä kuten yhä useammin
meillä Saksassa tapahtuu. Yksityiset etevät juutalaiset (useimmiten
kuitenkin vasta silloin kuin jo ovat kastetut) ovat pääsneet
_ministereiksi_. Muuten on Englanti täydellisesti pysynyt kristillisenä
valtiona ja tulee sellaisena vastakin pysymään. Juutalaisia
maanomistajia löytyy tuskin muuta kun nimeksi. Kaupan, hallinnon,
oikeustojen, opetuksen ja sotaväen suhteen antaa englantilainen
juutalaisille sen sijan mikä heille tulee, s.o. kohtelee heitä
_vieraina ja muukalaisina_ maassa, joiden niin pian kuin mahdollista
tulee palata isänmaahansa. Englannissa ei voi olla puhettakaan
juutalaisten _vallasta_ millään alalla. Heitä onkin suhteellisesti
vähän; koko maassa heitä tuskin on yhtä monta kuin yksin Berliinissä.
Lukuisimmat ovat he Lontoossa, mutta katoovat sielläkin tuntumattomiin
miljoonain kristittyjen sekaan. Englantilaiset ovatkin älykkyydessä,
toimeliaisuudessa ja järjestämiskyvyssä ainakin juutalaisten vertaiset,
niin ett'eivät nämä tukku- eivätkä vähittäinkaupassa pääse voitolle
heistä. Ainoastaan onnettomissa, pahantapaisissa Lontoon itäisissä
osissa on heidän vaikutuksensa suuri ja turmelevainen. Muuten löytyi
juutalaisten joukossa _Houndsditchissa_ yksityisiä kunnianarvoisia,
melkein patriarkallisia henkilöjä, joiden koko olemus ilmaisi syvää,
vakaata surumielisyyttä. Aloitimme heidän kanssansa puhetta
uskonnollisista asioista, mutta yhä saimme kuulla tuon vanhan väitteen:
"ristinnaulittu on juutalaisille pahennukseksi". Vielä nytkin on
silmieni edessä muuan ylpeäryhtinen nuori nainen, jonka silmät tulta
iskivät ja jonka sysimustat suortuvat vapaina soluivat hartioille;
vihan vimmassa paiskasi hän hänelle jätetyn kirjasen lokaan ja sanoi
sitä jaloillaan polkien: "Tuo Jesus on _kärsinyt_; se ei sovi
Messiaalle!" -- ja mutisten kirouksia hän läksi matkoihinsa.

Aivan lähellä juutalaisten asumaa kaupunginosaa on
_juutalaislähetyslaitos_; tapasimme siellä herttaisia ihmisiä joita
innostutti pyhä rakkaus onnetonta Israelia kohtaan. Mutta lieneeköhän
se aika vielä tullut, jolloin peite on putoova Israelin silmiltä, ja
lieneeköhän paikkakunta, jossa tuhansittain kristittyjä ylt'ympäri elää
niin soodomilaista ja petomaista elämää, juutalaislähetyslaitoksen
oikea sija? Sillä ihka petomaisia olivat useimmat näkemäni
_irlantilaisten_ asumilla kaduilla, jotka ovat juutalaisten likeisimmät
naapurit. Juopuneita naisia nähtiin hoipertelevan katuloilla, vieläpä
katuojissakin makaavan; toiset pitivät ikkunoista kauhean rivoja
puheita, joita ei käy kertominen. Puoleksi alastomia lapsia leikki
kadulla, ja humalaisia ennen aikojaan murtuneita miesolentoja liikkui
heidän välissään. Pojat ja useat tytötkin polttivat tupakkaa. Minua
naurattaa ja itkettää ajatellessani kaunista noin kymmenvuotista
poikaa, jonka koko pukimena oli sylinterihattu, kirjava kaulahuivi ja
kamalan rikkinäiset housut. Suussa hänellä oli sikarin pätkä ja päätään
hän kohotti niin ylpeänä niinkuin jos hän olisi voittanut itse Arabi
pashan. Ruumiillinen rappeutuminen ja lika, joita täällä näkee ovat
kauhistuttavat. Tuntui melkein kuin erämaassa kosteikon olisi nähnyt
kun siellä täällä huomasi nuoria, joille _vasta pestyjä vaatteita_ oli
ripustettu kuivamaan. Ne olivat tosin niistä näistä, mutta olivathan
toki pestyjä ja suopavaahtoa tippui vielä päälliseksi allakävijän
päälle. Poliisit näkevät kaiken tämän, mutta eivät ole siitä
milläänkään. Muuten täytyy minun sanoa, että nämä Irlantilaisraukat
herättivät syvintä sääliäni, liikuttivatpa minut kyyneleihin asti.
Tämä, alkujaan yhtä lahjakas kuin herttainen, vääryyden ja huonon
hallinnon kautta turmeltunut kansakunta, on enemmän kuin mikään muu
kansa maanpiirillä vajonnut juoppouspaheesen. Mutta näiden
ihmisparkojen hienot kasvojen piirteet näyttivät minusta suureksi
osaksi ihmeellisen miellyttäviltä. Ihana maailma on siinä hävinnyt. Te
rakkaat Englannin veljet: eikö sitä kävisi häviöstään kohottaminen?

Mutta eipä ainoastaan saksalaisia, juutalaisia ja irlantilaisia tavata
Lontoossa, -- melkein kaikki maailman kansat ovat tänne istuttaneet
pienen vesan taikka suuren oksan. Mutta eri kansakuntien köyhät ovat
enimmäkseen kokoontuneet erityisiin kaupunginosiin. Siten voipi
täällä käydä tervehtimässä kaikkia maanpiirin kansoja, ja sen
kaupunginlähetystoimi tekeekin. Suuren suuresta palatsin tapaisesta
kodistaan citystä lähtevät lähetyssaarnaajat, nuo ihmiskalastajat
tarjoomaan apuansa kaikille haaroille vaivaisten kaupungin osaa. He
käyvät karkoitettujen Ranskan kommunistein ja pakolaisten venäläisten
nihilistein luona sekä köyhien ruotsalaisten ja suomalaisten luona,
jotka joskus ovat tänne tulleet ja joilta puuttuu rahaa kotimatkaksi.
Mutta erinäiset kertomukset siitä työstä täyttäisivät kokonaisen
kirjan, jonkatähden minun täytyy jättää ne sikseen.

Mutta _itämaalaisten majaan_ täytyy minun vielä viedä lukijani. Tahdon
ainoastaan huomauttaa, että minä ennenkuin erään ystävän seurassa sinne
läksin, virkistin itseäni _"kristillisessä" kahvilassa_. Sellaisia
paikkoja, joissa varsin sopuhinnoista saapi oivallista ruokaa ja
juomaa, mutta ei mitään juovuttavaa nestettä, tavataan kaikkialla
Lontoossa. Johan niitä, Jumalan kiitos, meilläkin perustetaan, ja ne
ovat tehokkain saarna paloviinaa vastaan. Sitä ne ovat juuri sen
kautta, että ne eivät ainoastaan saarnaa viinaa vastaan, vaan todella
tarjoovat jotain parempaa sen sijaan.

Mutta nyt ajamme ratavaunuilla "_Strangerin majaan Intian, Arabian,
Afrikan, Kiinan y.m. kansakuntia varten_." Se on koti muukalaisille
pakanamaailmasta meren toiseltapuolen. Me astumme suureen rakennukseen;
eräs kiinalainen on portinvartiana ja ottaa meidät vastaan
ystävällisesti mutta samalla juhlallisesti. Hän vie meidät esimiehen
luo, joka on englantilainen, ja hän onkin valmis näyttämään meille
kaikkia. Hän kertoo meille kuinka noita pakanallisia merimiesraukkoja
tässä suuressa maailmankaupungissa ennen petettiin, peijattiin ja
viekoiteltiin kauheimpaan synti-elämään. Sitten rakensivat tämän
huoneen hurskaat englantilaiset yhdessä muutaman intialaisen ruhtinaan
kanssa, joka täällä paikalla näki kansalaistensa viheliäisyyden. Ja se
on todella kaikille, olkootpa intialaisia tai neekeriä, kiinalaisia tai
tyvenen meren saaristojen asukkaita, rakas koti, pelastuksen satama,
jossa he nauttivat ulkonaista, mutta vielä lisäksi sisällistäkin
turvaa, jossa he elävät oivallisesti varsin kohtuullisesta maksusta,
jossa he panevat säästönsä korkoja kasvamaan, jossa heillä on
kansalaistensa seuraa ja jossa heidän luettavanaan on hyviä kirjoja.
_Työtäkin_ he täällä saavat, sillä ne laivakatteinit, jotka haluavat
itämaalaisia merimiehiä, hakevat mieluimmin niitä täältä. Kun he
tulevat niin kutsutaan kaikki majatalon asukkaat rummulla kokoon
tilavaan saliin, ja katteinit sopivat siellä merimiesten kanssa. Sepä
sali on omituisen näköinen. Sillä tuleehan sen täyttää peräti
erilaisten ilmanalojen ruskeitten, mustien ja keltaisien poikien
tarpeet ja toivomukset. Kaikenkaltaisia huvitusvälikappaleita onkin
täällä tavattavana. Mutta ei myöskään puutu seiniltä kalliita
raamatunlauseita, jotka kohottavat pakanain ja mahomettilaisten mielet
kaikkien henkien yhteisen isän luo.

Tuntuu ikäänkuin olisi siirtynyt sotamaailmaan, kun täällä tapaa niin
kummallisen karvaisia olentoja kaikista maailman pakanakansoista. En
saata unohtaa jättiläisen kokoista ylpeäryhtistä intialaista, joka
istui ristissä jaloin lieden edessä valmistamassa intialaista
mieliruokaansa (currya). Haaveksivaa surumielisyyttä oli nähtävänä
hänen silmissään. Saimme kuulla hänen olevan jaloa sukua, sekä että hän
Lontoossa oli menettänyt koko omaisuutensa, kun hän täällä koki
voittaa suuren käräjäasian, jonka oli kadottanut kotimaassaan. --
Iloinen kuin taivaan lintu oli sitä vastoin eräs neekeriruhtinaan
Cetewayon alamaisista, joka oli kylpyhuonetta puhdistamassa ja sitä
tehdessään lauleli englanninkielistä virttä. Hän oli ennen merimiehenä
ollessaan asunut täällä "Stangerin majassa"; sittemmin oli hän
rakkaudesta tähän entiseen kotiinsa palannut tänne ruvetaksensa
kristityksi ja palvellaksensa täällä talonrenkinä. Kuinkahan monta
niistä pakanoista ja muhametilaisista, jotka vuosittain täällä asuvat,
kertoneekaan kaukaisessa kodissaan turvemajoissaan, bambuputkihuoneissa
ja teltoissa, palmujen ja banaanein varjossa, omaisilleen Englannin
kristittyjen heille osoittamasta rakkaudesta, jommoisesta heidän
uskonnossaan ei ole aavistustakaan. Eivätköhän "Stangerin majan"
asukkaat usein ole evankeliumin paraat julistajat?

Jätimme tämän siunatun paikan lähteäksemme -- älkööt lukijani
kauhistuko! -- _opiumikapakkaan_. Kun Lontoossakin näiden
viheliäisyyden pesäpaikkojen täytyy ylen huolellisesti kätkeytyä, niin
kyselimme tietoja likimäisessä poliisikonttoorissa. Virkamies, jolle
ilmoitimme halumme, katseli meitä tarkkaavasti ja sanoi varoittaen: "Se
on huono paikka herroille." Ja kun sanoimme emme tahtovamme polttaa,
vaan ainoastaan luoda silmäys siihen pesään, pudisti hän epäilevästi
päätään ja virkkoi, että se osa kaupunkia, missä tuo häpeällinen talo
on, oli liian vaarallinen; meidän ei pitäisi uskaltaa mennä sinne. Mutta
kun tuo kunnon mies sai kuulla, että minä olin _pappi_ ja siitä syystä
mielelläni tahdoin oppia tuntemaan tätä asiaa, muuttui hänen
käytöksensä syvintä kunnioitusta osoittavaiseksi ja hän käski heti
erään kookkaan, hartevan poliisipalvelijan seurata meitä matkallemme.
Tulimme nyt kaduille, jossa elämä oli kauheata nähdä, jossa elettiin
sillä tavoin, että minä iloitsin seuraajastamme ja hänen kirkkaista
aseistaan. Ne asumussuhteet, joihin täällä saimme luoda silmäyksen,
olivat hirvittävät ja julma on se siveettömyys, mikä täällä vallitsi
eläimellisen yhdessäelämisen seurauksena. Vihdoinkin saavuimme
opiumikapakkaan, joka enemmän oli petojen pesän kuin ihmisasumuksen
näköinen. Ainoastaan yksi kiinalainen oli siellä silloin. Meidän olisi
pitänyt tulla kahta tuntia myöhemmin tavataksemme "hienoa väkeä", sanoi
pesän isäntä. Mainittu "taivaallisen valtakunnan" alammainen makasi
huonekalulla, joka oli puoleksi pöytä, puoleksi sänky, ja jossa oli
sijaa kahdelle ihmiselle. Toinen ja kolmas samanlainen kapine seisoi
muissa huoneen nurkissa. Savuavasta öljylampusta, joka oli kiinnitetty
vuoteen päänalustan kohdalle, sytytettiin opiumipiippu ja sitten
imettiin savua syvin hengähdyksin. Tietty on, mikä sitten tapahtuu, ja
sille, joka ei sitä tiedä, ei sitä tarvitsekaan kertoa. Mutta jotain
niin hirveätä ja inhoittavaa kuin se, mikä kuvastui tuon opiumista
juopuneen kiinalaisen kasvoissa, olen harvoin nähnyt. Ja tämä kauhea
turmelusta tuottava nautinto leviää leviämistään yksityisissä
perheissäkin. Amerikan suurissa kaupungeissa on puheina oleva pahe jo
arveluttavin määrin levinnyt; Englanti seuraa nopeasti jäljessä, ja
meillä Saksassakin tämä rutto hiipii ympäri pimeässä. Kovin usein
kuulee puhuttavan miehistä ja naisista, jotka ovat joutuneet opiumin ja
morfiinitaudin alaisiksi. Suokoon Jumala, ett'ei se enempää leviäisi,
muuten joutuu lukemattomat sen uhriksi!

Mutta poistukaamme jo tästä opiumikapakan vastenmielisestä ilmasta!
Pistäykäämme raitista ilmaa saadaksemme lähellä olevissa mahdottoman
suurissa Lontoon satamamakasiineissa, joihin kaikkien kansakuntain
laivat tuovat tavaroitaan. Oppaalleni, nuorelle kauppiaalle, jolla on
suuren kauppahuoneen nimi, avautuvat kaikki portit, ja astumme
rappusia ylös, toisia alas, katselemaan kaikkia niitä ihmeellisiä
aarteita, joita kaikki maailman maat lähettävät Lontoosen.
Näissä labyrintintapaisissa kellarikäytävissä on kaksikymmentä
tuhatta astiaa viiniä kaikista maanpiirin eri seuduista. Mutta
huumaava haju ajaa meidät kohta jälleen päivänvaloon. Tässä näet
jättiläismuotoisen holvikäytävän, jossa kaikki Indian maustimet ovat
kootut vuorenkokoisiin läjiin; nuo sata nippua ruskeata puun kuorta
tuolla ovat, niin vähäpätöisiltä kuin näyttävätkin, itsessään koko
suuren suuri pääoma; ne ovat näet kiina-kuorta. Tämä makasiini on
täpötäynnä kookospähkinöitä; tuolla on lukemattomat määrät Indian ja
Afrikan villien eläinten, tiikerein, leijonain, jaguarein, leopardein
y.m. kauniimpia nahkoja, jotka nyt kun onneksi ovat kuolleet, tulevat
lämmittämään meidän rikkaitten ihmisten kylmiä jalkoja. Täällä näet
lukemattomat kääryt villoja, jotka ovat kasvaneet kaikkien maanpallon
lampaitten ruumiilla; tuossa on kaikki maailman maustimet, tuossa
itämaitten hienot öljyt, ja tämän makasiinin päällä on sana Ivory
(norsunluu). Elehvanttien, virtahepojen ja muiden senlaatuisten petojen
hampaita on täällä kasattu pyramiidien muotoisiksi vuoriksi, ja niissä
on pääoma, jonka suuruutta tavalliset ihmiset eivät pysty laskemaan.
Täytyy ihmetellä että niin paljon tuonlaatuisia eläimiä on maailmassa.
Nämä summattoman suurten hampaitten vuoret tuottivat minulle
lohdutusta, jota en voinut aavistaakaan. "Mintähden," kysyi
matkakumppalini, "ovat nuo suuret elehvanttien hampaat heitetyt noin
huiskin haiskin, niinkuin niillä ei mitään arvoa olisi?" Vastaukseksi
saimme kuulla että nuo hampaat olivat kovertuneet _hampaan kolotuksen_
kautta ja siten käyneet hapraiksi, juuri niinkuin kuolevaisten
ihmislasten pienten hampaitten on laita; sentähden oli ne eroitettu
muista. "Sepä vasta lie hampaankolotusta ollut, mikä on hävittänyt
sellaisia hampaita!" arveli ystäväni. Minä ajattelin niitä monia hetkiä
elämässäni, jolloin olin hampaankolotusta kärsinyt, ja huokasin syvään
sen tiedon johdosta, minkä olin saanut. Suloiselle tuntui tietää että
noillakin eläimillä on hampaan kolotusta. Tosin ei tule olla pahansuopa
ketään kohtaan, ei virtahepoa eikä elehvanttiakaan kohtaan. Mutta kun
niillä kumminkin on hampaankolotusta, niin on siinä meille lohdutusta
kun tiedämme että meillä on niin monta onnettomuuden toveria Niili-,
Kongo- ja Gangesvirtojen tienoilla, semmitenkin kun nykyisissä
uskostaköyhissä ihmisissä käy yhä tavallisemmaksi kadehtia
luonnonihmisiltä sekä aarniometsien eläimiltä niiden hyvää mieltä ja
häiritsemätöntä hyvinvointia. Nyt tulimme oikein tämän asian perille.
Ei seiso jokaisen otsassa kirjoitettuna mitä hän kärsii. Älä siis,
ihminen, ole kademielinen, -- elehvanteillakin on hampaankolotusta.

Ennenkuin jätämme satamamakasiinit, tulee minun huomauttaa, että suuri
osa näistä tavaroista on saksalaisten kauppiasten omaisuutta. Meidän
kansalaisillamme on kaikkialla Lontoossa suuri vaikutus, ja melkoinen
osa maailmankaupasta on heidän käsissään. Saksalaiset on taipusampia ja
nuortevampia kuin englantilaiset, sentähden perehtyvät saksalaiset
paremmin muiden kansakuntain oloihin ja omituisuuksiin ja siis myöskin
paremmin voivat käydä kauppaa niiden kanssa. Kun kulkee Lontoon cityssä
ja etehisissä lukee niiden kauppahuoneiden nimet, joilla siellä on
konttoorinsa, niin täytyy ihmetellä saksalaisten liikemiesten
monilukuisuutta ja suurta vaikutusta. Näissä meidän maamiehissämme on,
Jumalan kiitos, monta, jotka kernaasti uhraavat omaisuudestaan
ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan tarkoituksiin. Toisia on jotka
pyhällä innolla kaikenkaltaisissa seuroissa ja yhdistyksissä
työskentelevät tuossa maailmankaupungissa oleskelevien köyhien
maanmiestensä hyväksi. Saksalaisia kouluja on koko joukko, ja ne ovat
enimmäkseen malliksi kelpaavia. _Dalstonin suuri saksalainen
sairashuone_ on kuuluisa koko Lontoossa. En ikinä unohda sitä päivää,
jolloin minut tuntemattomana ja kuitenkin tunnettuna avosylin otettiin
vastaan tässä kauniissa sairashuoneessa. Minua kohdeltiin kun talon
vierasta konsanaan, sain vielä leikata paistinkin päivällispöydässä,
jossa istuin rakkaitten Darmstadt'ista olevien diakonissojen keskellä.
En milloinkaan saata unohtaa, kuinka minun sitten virkaa tekevän
sisaren rinnalla piti astua niiden monien salien läpi, joissa sairaat
makasivat, sekä sain sanoa sanan heille kullekin. Oi, kuinka onnelliset
olivatkaan nuo kansalaisparat, jotka maailmankaupungin melusta ja
hälinästä olivat tulleet tähän rauhalliseen leposatamaan, täällä
parantuaksensa tai rauhassa kuollaksensa! Kuinka monta tuhlaajapoikaa
ja tytärtä olikaan siellä tavannut kodinkaipaus, kaipuu päästä
maalliseen ja taivaalliseen kotiin! Dalstonin "sisarilla" on vaikea
mutta tärkeä tehtävä maailman suurimmassa kaupungissa, mutta minä
huomasin heidän pää pystyssä vaikka useinkin kyynel silmässä käyvän
tehtäväänsä. Mutta tässä sairashuoneessa ei suinkaan pelkkiä
saksalaisia ollut tavattavissa. Ei, niin paljon kuin tilaa on, otetaan
muitakin kansalaisia vastaan. Ja saksalaisten lääkärien ja saksalaisten
sairaanhoitajattarien kunniaksi olkoon sanottu, että Lontoon
viheliäiset ja potilaat tuntevat melkein vastustamattoman halun
päästä saksalaiseen sairashuoneesen. Tapasin siellä englantilaisia
ja slovakeja, ruotsalaisia ja juutalaisia, puolalaisia ja
hispanjalaisia. Ja kun saksalaisilla lääkäreillä jälkeenpuolenpäivän on
vastaanottotuntinsa, jolloin neuvoja ilmaiseksi annetaan kärsiville,
nähtiin ihmisiä joukottain sinne tulvailevan, ja kuulin niin tapahtuvan
joka ikisen päivän. Tämä saksalaisen taidon ja rakkauden menestys
ilahdutti sydäntäni.

Saksalaiset ovat myöskin perustaneet monenmoisia oivallisia rakkauden
laitoksia. Tahdon ainoastaan mainita saksalaisen yhteyshuoneen
(Finsburg square), jonka herttainen isäntä on pohjoissaksalaisen
lähetysseuran entinen lähetyssaarnaaja. Siinä on kelpo saksalainen
majatalo, joka tyydyttää kaikkien vaatimuksia; siellä kokoontuvat sekä
"nuorukais-" että "kauppiasyhdistys". Jälkimäisessä pidetään
kristillisiä esitelmiä saksankielellä. Minullakin oli syyskuun 1 p:nä,
siis päivää ennen Sedanin päivää, ilo monilukuiselle saksalaiselle
kuulijakunnalle kumpaakin sukupuolta ja kaikkia säätyjä puhua
"Saksanmaan uskonnollisista oloista". Minkä silloin sanoin, sen
tahdon kertoa tässä, että näet saksalaiset voivat paljon oppia
englantilaisilta ja että ne ovat hulluja, joll'eivät sitä tee; mutta
että he ovat kansansa kavaltajia, jos he englantilaistuvat. Keskellä
Lontoota tulee heidän juuri oikein olla saksalaisia ja uskollisesti
koossa pysyä. Mutta heidän tulee myöskin näyttää, ett'ei saksalaisten
kristillisyys ole vähemmin toimintaan kykenevä eikä vähemmin rikas
hyvistä töistä kuin englantilaisten kristillisyys. Surkeata on, kun
monen protestanttisen saksalaisen "kristillisyys" ei ilmaannu missään
muussa kuin ivallisissa vastalauseissa kaikenlaisia englantilaisten
kristittyin omituisuuksia ja hullutuksia vastaan, mutta heillä
itsellään ei ole mieltymystä englantilaiseen tai saksalaiseen tai
mihinkään muuhun kristillisyyteen. Sellaiset kristityt häpäisevät
samalla Kristuksen ja kansansa nimeä. Vähentyköön heidän lukunsa
vähentymistään!


2. Pelastavaiset kädet.

Muuan saksalainen evankeelinen seurakunta Parisissa oli kerran
vuokrannut jumalanpalveluksiansa varten salin, joka vastasi
heidän suurta vaatimattomuuttansa. Mutta tuskin olivat nämä
erikoisprotestantit päässeet iloitsemaan huoneen omistamisesta,
ennenkuin varsin odottamaton este ilmaantui. Aivan tuon uuden "kirkon"
vieressä oli muutamalla aasilla asuntonsa, ja tapahtui, että se,
kentiesi pahoillaan kristillisestä laulusta, voimiensa mukaan korotti
äänensä juuri jumalanpalveluksen aikana. Sillä iloista kiitoslaulua
vastaan panevat kaikki maailman aasit vastalauseensa, ja liiatenkin
kaksijalkaiset. Tarpeetonta on huomauttaa, ett'ei mikään apostoli eikä
profeeta, saatikka sitten halpa saksalainen pappi, voi saada äänensä
kuulluksi, kun aasi huutaa, olkoon se sitten ranskalainen tai
saksalainen. Nykyinen maailman meno on niin turmeltunut, että aaseille
aina jää viimeinen sana, ja niin tulee olemaan loppuun asti. Mutta
kerran on oleva toisin; kun "siviät saavat maan periä". Mutta vielä
eivät asiat valitettavasti ole sillä kannalla, ja meidän täytyy
sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin voimme. Ja sentähden huutavat
nelijalkaiset ja kaksijalkaiset aasit yhä huutamistansa. Niin teki
myöskin tuo nelijalkainen Parisissa.

Mutta mitä tekivätkään meidän veljemme? He vuokrasivat aasin niiksi
tunneiksi, jolloin pitivät jumalanpalvelustaan ja antoivat jonkun viedä
sen jaloittelemaan kyllin kauas sen kotopaikasta. Siten oli seurakunta
autettu ja myöskin aasi, joka pääsi raittiisen ilmaan ja liikkeesen.

Tätä parisin-aasia tai, oikeammin sanoen, parisilaisten maanmiestemme
ja uskolaistemme oivallista kekseliäisyyttä olen usein ajatellut.
Valitettavasti saksalaiset ani harvoin Jumalan valtakunnan asioissa
osoittavat niin suurta sukkeluutta, tervettä ihmisjärkeä ja
kekseliäisyyttä. Mutta Englannissa johtui mainittu aasi usein minulle
mieleen. Englannin kristityillä on erityinen kyky saattaa kristillisyys
ihmisten huomioon ja raivata esteet tieltä. Jos ei se olisi
sopimatonta, tekisi mieleni arvella, että vapahtaja tuskin Englannissa
olisi sanonut että "maailman lapset ovat toimellisemmat kuin valkeuden
lapset, heidän sukukunnassansa" (Luuk. 16, 8). Useimpa valkeuden lapset
Englannissa minusta tuntuivat _liian_ toimellisilta. En myöskään luule,
että vapahtajamme olisi pitänyt kaikki mitä valkeuden lapset
Englannissa tekevät in majorem Dei gloriam (Jumalan nimen kunniaksi)
valkeuden lapsille sopivana. Kohta tulee puheiksi monta seikkaa, joita
tällä tarkoitan.

Mutta se on myönnettävä, että Englannin kristityt pitävät huolta
siitä että evankeliumi tavalla tai toisella kohtaa sinua, missä
liikkunetkin. Rautateitten odotussaleissa näkee usein n.s.
raamatunpyöriä. Tarvitsee vain vääntää niitä, niin esiintyy heti ihana
lohdutus- tai herätys-sana raamatusta. Majatalojen makuuhuoneissa tapaa
säännöllisesti raamatun, jonka joku kristillinen yhdistys sinne on
pannut, enkä milloinkaan tavannut jollain tavoin likaantunutta. Eikä
siinä kyllä, vierashuoneitten seinillä nähdään kauniissa puitteissa
väripainoksella painettuja raamatunlauseita. Suuren suuret ilmoitukset
kaikilla julkisilla paikoilla kehoittavat saapumaan erityisiin
jumalanpalveluksiin ja kristillisiin juhliin, tilaamaan kristillisiä
aikakausilehtiä, rupeemaan kristillisiin yhdistyksiin j.n.e. Komeassa
Guild Hallissa luemme seinällä Lontoon kaupungin kilpilauseen:
"Domine dirige nos, -- nos nostraque Domino!" (Herra, johda meitä;
itsemme ja omamme jätämme Herran haltuun). Yksin Lontoon pörssin
korkokuva-koristeessa tervehtää meitä kallis raamatun lause: "Maailma on
Herran ja kaikki mitä siinä on," ja sangen hyödyllistä olisi, jos siihen
taloon kokoontuvat rahapohatat aina pitäisivät sitä sanaa mielessään.
Kaduilla jaetaan julistuksia, toreilla pitävät kaikenkaltaiset
saarnamiehet puheitaan, jotka useinkin päättyvät hyvinkin oudosti.

Ihmiset Englannissa liikkuvat epäilemättä verrattomasti paljoa
vapaammin kuin meillä. Annetaan arvoa toisten omituisuudelle ja
jätetään se arvostelematta. Silloinkin kun se menee mielettömyyteen
saakka, ajatellaan: "Mitä se sinuun koskee?" Poliisi sallii sellaisen
vapauden puheissa ja toimissa, että se meistä tuntuu suorastaan
satumaiselta. Sillä puolen Englannin kanavaa arvellaan, että, jos
ihmisten sallitaan tehdä hyökkäyksiä niin kauas kuin mahdollista, he
vähemmin tulevat jaattelemaan vallankumouksellisia puuhia, kuin jos
heitä joka puolelta vastustetaan etuvarustuksilla ja vallihaudoilla, ja
seuraus joka tapauksessa osoittaakin englantilaisten käytöllisyyden
etevyyttä.

Sentähden on _kristityillekin_ tullut paljoa helpommaksi tuoda
julkisuuteen vakuutuksensa, -- paljoa helpommaksi myöskin saarnata
kristinuskoa "katoilta". Kurja ihmisten pilkan pelkääminen masentaa
meillä tuhansittain jaloja voimia. Tämä ei ole samassa määrässä laita
Englannissa. Ensiksikään ei englantilainen pelkää niin paljon pilkkaa;
sitä paitsi ei hänen tarvitse sitä peljätäkään niin paljon, koska,
kuten sanottu, täällä vähän huolitaan toisista. Kuitenkaan, olipa
tapaus mikä tahansa, ei häntä pilkata, jos huomataan, että rehellisesti
tarkoittaa ihmiskumppaniensa hyvää. Semmoisen liikkeen, jommoista
täällä tarkoitetaan sanalla "pelastusarmeija", tukahduttaisi Saksassa
jo heti alussa melkein koko sanomalehdistö masentavalla pilkallansa.
Sitä vastoin suuret ja pienet Englannin sanomat sanovat; "Antaa heidän
olla, heidän tapansa on sellainen; odottakaamme nähdäksemme,
minkälainen hedelmä on."

Olkoonpa niinkin, kyllä meille, kun käymme edempänä tervehtimässä
pelastusarmeijaa, tulee liiankin selväksi, että Englantilaisten
uutteruus jotenkin usein on sokea, etsiessään uusia pelastuskeinoja, ja
että se siis usein etenee harhaankin. Mutta ilolla minä ajattelin
pariisin-aasia, kävellessäni muutaman ystäväni kansa Waterloo-Road'in
lävitse, eteläpuolella Tems'iä. Siellä on, vähän matkaa Spurgeon'in
tabernaakelista, hyvin suuri tanssisali, missä ennen irstaus ja
kaikenmoinen saastaus oli vallalla, sillä tämän seudun köyhä väestö on
sangen raakaa. Nyt kertoi minun seuraajani, että rikkaat kristilliset
ihmiset olivat vuokranneet tämän huoneuston, että he sinne olivat
toimittaneet hyvän ravintolan -- missä kuitenkaan ei tarjota mitään
päihdyttäviä juomia -- ja että he sallivat pitää siellä kaikenmoisia
kokouksia, kunhan ne vaan eivät ole epäsiveellisiä. He tekivät aivan
oikean periaatteen mukaan, että kansalla pitää olla huvitusta ja
hauskutusta, ett'ei se alinomaa tahdo veisata ja rukoilla eikä
yhtämittaa kuunnella käännytyskertomuksia. Tupakanpolttokin on sallittu
Victoriasalissa, ja tämä on suuri myönnytys Englannissa. -- Liian ohut
terä tylsyy pian, ja koko munkkilaitoksen kuten erään yksipuolisen
pietisminkin historia on vastustamattomana todistuksena siitä, että
_liikanainen hengellisyys_ liiankin pian muuttuu hillitsemättömimmäksi
lihallisuudeksi. Halu seuraan ja huvitukseen asuu poistamatonna
ihmissydämmessä. Kysymys on vaan siitä, josko tätä tarvetta tahtoo
tyydyttää _jalolla_ tavalla, tahi josko tahtoo odottaa, kunnes se
muodostuu raa'aksi petomaisuudeksi. "Pelastusarmeija" tekee vaarallista
leikkiä, tarjotessaan illat pitkät ihmisjoukoille kiitoslauluja ja
synnintunnustuksia huviksi. Johtajat, herrat, huomaavat luultavasti,
ett'ei tämä ajan pitkään kelpaa, ja sentähden ovat he panneet toimeen
teaaterikujeita ja paljasta humbugia rukouksista, synnintunnustuksista
ja käännytyskertomuksista. Tämä on vaarallinen seikka. Joka
ihmisluonnon tuntee, ei voi ennustaa mitään hyvää tästä. Tästä
kuitenkin enemmin tuonnempana.

Monet tuhannet vieraat eivät jääneet tulematta Victoriasaliin,
sittenkään kun yleisistä näytäntöpidoista oli poistettu kaikki
sopimattomuus ja epäsiveellisyys. Ilmiin tuli, että kansa oli
tyytyväinen, kunhan heille annettiin jotakin aatteellista. Mutta
vieläpä mentiin askel eteenpäin. Minun ystäväni kertoivat nimittäin,
että muutamia päiviä sitten näytettiin Victoriahallin näyttämöllä
Bunyan'in "Kristityn matkustus" neljässätoista näytöksessä, ja että
tuhansiin nouseva väenpaljous äänetönnä seuraa kummallisen näytelmän
kulkua. Tätä vastaan voisi olla yhtä ja toista sanomista. Kaikessa
tapauksessa ovat "passioninäytännöt Oberammergau'ssa", joissa
esitellään ristillä kuolevaa vapahtajaakin, vielä arveluttavampia. Minä
puolestani toivotan onnea tälle englantilaisten veljien keinolliselle
"keksinnölle" tällä keinoin johtaa evankeliumin ajatuksia rahvaasen, ja
minä kehoitan heitä iloisesti: "jatkakaa!"

Katsokaapas, tuossa kivuloinen englantilainen tyttö, joka ei voi mennä
huoneestansa pois eikä siis käydä tervehtimässä köyhiä ja kurjia
ihmisiä. Mutta hän tahtoo kuitenkin mielellänsä jotakin tehdä ja hän
rukoilee valoa Jumalalta. Ja sitä hän saakin. Kohta on hän innokkaasti
toimessaan neuloen luopumattomilla langoilla suuriin valkoisiin
villapeitteisin ihania raamatunlauseita, niinkuin 1 Mos. 3, 15. Joh. 3,
16 tahi Matt. 18, 11. Nämät peitteet joutuvat sitten sairashuoueisin.
Joka tietää, kuinka niissä on laita, joka etenkin tuntee, kuinka
pitkälliseltä aika paranemassa olevasta tuntuu, hän ymmärtää, kuinka
suureksi hyödyksi nämät lämpimät raamattupeitteet ovat ei ainoastaan
ruumiille, vaan myöskin elämää ja valoa himoitsevalle sielulle, ja että
ne neuvovat monelle kadotetulle pojalle ja tyttärelle tien kotiin.

Siunattu olkoon myös se englantilainen tyttö, joka ensiksi teki sen
syvän ja yksinkertaisen päätöksen, että hän joka päivä ilahutti
sairaita muutamassa sairashuoneessa tuomalla heille tuoreita kukkia.
Tämä jumalallisen suuri lapsen ajatus on sitten tullut käytäntöön
sadoissa englantilaisissa sairashuoneissa, -- ehkäpä meillä
Saksassakin? -- Kukka -- kuinka pieni esine tämä kuitenkin on!
Miljoonittain niitä lakastuu, eikä yksikään ihminen pidä niistä väliä,
ja toisia miljoonia nähdään tosin, mutta ei kukaan niistä iloitse.
Heidän omistajainsa sydämissä on liian paljon hyvyyttä tahi ne ovat
turmeltuneet ja kuihtuneet liiallisesta itsekkäästä nautinnosta. Kuinka
vähän kuitenkin kukassa on, ja kuinka paljon siinä sittenkin on
sairaalle ja surkastuvalle, se on elämän sanansaattaja kuoleman
huoneessa, sydämellisen rakkauden sanoma yksinäiselle ja hyljätylle.
Minä näin erään jalon naisen kävelevän toiselta sairasvuoteelta
toiselle jokaisen ääreen asettaen pienen astiallisen kukkia ja jokainen
sairas sai osaksensa osaaottavaisen katseen tahi jonkun sanasen. Vielä
näen minä kuolevan _pienen saksalaisen tytön_, jonka vanhempien, jotka
olivat siirtolaisia, täytyi jättää jälkeensä sairashuoneesen; minä näen
vieläkin tuon yksinäisen lapsen kuolemaisillansa tarttuvan kädellänsä
valkoiseen ruusuun ja onnellinen hymy huulillansa nukkuvan kuoleman
uneen. Minä näen vieläkin _vanhan juutalaisen_ valkoisine partoinensa
ja hiuksinensa. Hän oli paennut Venäjältä kuollaksensa Lontoossa
saksalaisten sisarien hoidossa. Hänelle annettiin vihko kärsimyskukkia
lisäämällä muutamia sanoja Kristuksen kärsimyksestä. Jo ennenkin oli
Kristuksen rakkaus vähitellen vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta tällä
hetkellä valui runsaasti kyyneleitä hänen silmistänsä, ja hän sanoi
hitaasti vetäen syvään henkeänsä: schalom, schalom, schalom! (rauha,
rauha, rauha!). -- Minä näen vielä tavattoman kauniin englantilaisen
laivapojan, joka oli pudonnut mastosta Westindia-tokassa ja katkaissut
molemmat jalkansa, mutta jonka sydän vielä oli perin turmelematon. Kun
nainen hänelle ojensi vihkon orvokkia, ilosta riemuiten hän sanoi:
"Tänlaisia kukkia kasvaa kotona meidän puutarhassa; voi, kuinka minä
olen iloinen! Nyt tulen minä kohta jälleen kotiin!"

Jospa kuitenkin rikkaat ihmiset tietäisivät, kuinka suurta taivaallista
riemua he voisivat saada aikaan, jos tahtoisivat uhrata hiukkasenkaan
halpa-arvoisista rahoistansa! Jospa he tietäisivät mitä puhdasta ja
suloista iloa he itse voisivat saada nauttia, jos he tällä tavalla
tahtoisivat ilahduttaa ja virvoittaa kärsiviä ihmisiä! Jospa etenkin ne
tuhansittain tuhannet nuoret naiset, jotka joutilaina seisovat torilla
kuluttaen hukkaan aikaansa kurjalla turhamaisuudella, samalla kuin
maailma heidän ympärillänsä on täynnä sydämiä, jotka janoavat pisaraa
rakkautta, jotka janoavat ainoata pientä todistusta siitä, että edes
joku vielä täällä maan päällä heitä ajattelee, -- oi, jospa sen
tietäisivät, kaikki nämät ihmiset, joilla on niin yltäkyllin rahoja,
kunniaa, neroa ja aikaa, -- näyttäisipä tämä maailma kohta toiselta!
Jumalan kiitos, sen tietää moni ei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin
Saksassa, eikä heidän nimensä ole kirjoitetut ainoastaan taivaassa;
eipä suinkaan, ne loistavat maassakin mitä kirkkaimmassa valossa.
"Mutta kussa ne yhdeksän ovat?" --

Mitä etenkin "parempien säätyjen" kristillisiin naisiin tulee,
uskaltavat he Lontoossa ryhtyä semmoisiin asioihin, jommoisiin heidän
saksalaiset sisarensa eivät koskaan voisi koskea. Kauheimmissa
pesäpaikoissa, joita ei tarkemmin voi kertoa vaan jotka siveellisessä
suhteessa ovat sellaisia likaviemäreitä, että ne muistuttavat
kauheimpia kertomuksia vanhasta Romasta, -- näissä kortteereissa
saattaa tavata naisia, jotka Uusi Testamentti kädessä kävelevät
huoneesta toiseen etsimässä kadotettuja. Yksin öisissä kokouksissakin,
joihin langenneita naisia kutsutaan, näkee naisia korkeimmista
säädyistä ojentavan pelastusta semmoisille, jotka ovat alentuneet
lähelle eläinten kantaa. Minä en kerro tätä kehoittaakseni sitä
suorastaan seuraamaan. Me olemme nähneet, että englantilaisen luonne ja
englantilaisen elämä sallii paljon semmoisia asioita, jotka ovat
naisilta kielletyt, ja kieltää paljon, jotka meillä taas ovat sallitut.
Monet ilmiöt kristillisen elämän alalla Englannissa tuntuvat meistä
suorastaan sopimattomilta, kun meillä on ainoastaan kertomus paperilla
niistä; mutta ne tuntuvat paljon luonnollisemmilta, kun me näemme ne
sillä alalla, missä ne ovat alkunsa saaneet.

Tosin on paljon myöskin _ehdottomasti hyljättävää_ johonka minä luen
ilman armoa _naisten saarnaamisen_. Kumppalini ja minä tulimme Lontoon
itäisestä osasta suuren rakennuksen luo, joka oli melkein teaaterin
näköinen. Mahdottoman suurella paperilla oli ilmoitettu: "Täällä laulaa
Mr. Parker ja _saarnaa_ Miss Parker tänä iltana k:lo 8." "Meidän pitää
mennä sisään", sanoin minä tietysti, ja niinpä teimmekin. Me tulimme
hyvin suureen saliin, johonka mahtui kaksi tuhatta henkeä, perällä oli
lava, joka ulottui mahtavan suuriin urkuihin. Vähitellen tuli huone
täyteen kirjavaa joukkoa. Ilkeimpiä roistonaamoja näki jaloimpain ja
hienoimpain kasvojen vieressä. Kumppalini kertoi, että rikas,
kristillinen oluenpanija, -- joll'en väärin muista, on hänen nimensä
Chairington -- oli rakentanut ja hartausharjoituksia varten sisustanut
tämän rakennuksen; että sama mies paikka paikoin köyhimpiin
kortteereihin oli toimittanut loistavia ravintoloita biljardineen,
luku- ja musiiki-huoneineen. Näissä ravintoloissa saavat kaikki, jotka
käyttäytyvät siivosti, mitä parhaimman ravinnon hyvin halvasta.
Ainoastaan päihdyttäviä juomia (siis oluttakaan, jonka ansio perustajan
koko rikkaus on) ei saa. Omenaviiniä, limonaatia, maitoa ja muuta
senlaista on siellä sitävastoin saatavana miellyttävässä muodossa
erinomaisesti valikoidusta varastosta, johonka vakuutukseen tulin
omasta kokemuksestani. Pääsy kaikkiin äsken mainitsemiini huoneisin on
vapaa. Minun kumppalini sanoi minulle, että nämät laitokset ovat
tehneet sangen hyvän vaikutuksen satoihin rappiolle joutuneihin
ihmisiin, ja sehän onkin luonnollista.

Mutta palatkaamme "jumalanpalveluspuheesemme". Emme kauan tarvinneet
istua, ennenkuin uruista alkoi kuulua sydäntä sulattava esisoitanto.
Sitte esiintyi mustapartainen ja jokseenkin siivonaamainen herra ja
esitteli itsensä Mr. Parkeriksi. Hän piti rukouksen, joka ehkä olisi
ollut mieltä ylentävä, joll'ei se olisi ollut niin tavattoman
pitkäveteinen. Mutta hän alinomaa matki samoja harvoja lauseita
loukkaavalla tavalla, ja tuntuipa oikein helpottavalta, kun hän vihdoin
sanoi "amen". Nyt tuli paras osa nimittäin _laulu_. Jumala oli tosin
antanut tälle miehelle harvinaisen laulu-äänen, ja se ansaitsee
ainoastaan kiitosta, että hän sitä tahtoi käyttää kunniaksi Jumalalle
joka sen oli hänelle antanut, ja ihmiskumppaniensa iloksi ja
mielenylennykseksi. Hän lauloi siis useita hymniä hyvin ylevällä
tavalla, eikä siis sellaisessa galoppi-tahdissa, joka tavallisesti on
vallalla englantilaisten kirkkolaulussa. Mutta me lauloimme taitomme
mukaan loppusäkeet, sitten kuin yhdellä pennyllä olimme ostaneet
itsellemme pienen laulukirjan. Tämä kaikki oli siis, niin kuin pitikin.
Mutta nyt piti Mr. Parker johdannoksi seuraavaan lauluun pienen puheen,
jonka pääsisällys oli seuraava: "Se laulu, joka nyt seuraa, on Moody'n
tekemä; se on erinomaisen ihana ja se on jo usein tehnyt ihmeitä.
Eilisiltana tätä hymniä laulettaessa heräsi kolme nuorukaista
kuolemasta elämään. Sittemmin näyttäytyvät he tässä lavalla. Minä
toivon Jumalan kautta, että tämä laulu tänäkin iltana näyttää
tenhovoimansa. Ajatelkoon kukin teistä, jotka ette vielä ole
pelastetut, itseksensä todenteolla, jos ehkä hänenkin Damaskushetkensä
lyö juuri nyt, kun tätä laulua lauletaan." Nyt lauloi hän laulun, jonka
nuotti todellakin oli sydämeen käypä ja unhottumaton. Joka värssy
loppuu näillä ihanilla sanoilla: "Take me as I am!" (Ota minut
sellaisena, kuin olen!), siis aivan evankeelisesti ja kristillisesti.
Mutta nyt toi hän esiin koko laitoksen taidetemppuja meitä
liikuttaaksensa. Ne monet äänenvaihdokset ja väristykset, joita herra
Parker laulussansa käytti kertoessaan säettä: "Take me as I am",
tuntuivat minusta, vähimmin sanoen, tuskin mieltä ylentäviltä. Mutta
sitten antoi hän merkin urkujen soittajalle, joka tuli hänelle apuun
milloin vienosti ja haaveksivasti, milloin koko viimmeisen tuomion
jyrinällä säestäen; sitten komensi hän: "Ladies only!" (ainoastaan
naiset!); sen jälkeen: "Gentlemen only!" ja siten alinomaa jotakin
uutta ja aina kuitenkin samat sanat: "Take me as I am". Näistä
ponnistuksista huolimatta ei kukaan ilmoittautunut lavalla, joka
suinkaan ei ollut kummallista, jos englantilaisilla tämän toimituksen
kestäessä oli samat tunteet kuin saksalaisella papilla. Nyt seurasi
rukous, jonka kestäessä kaikki läsnäolijat olivat polvillansa.
Välittömästi tämän rukouksen jälkeen herra Parker ilmoitti,
että hän ja Miss Parker huomenna lähtisivät pitkittämään
evankeliuminlevitystointansa Brighton'iin. Viimmeiseksi oli hänellä
annettavana sekin tieto, että herra Chairington iloissansa siitä, että
tässä salissa kävi yhä edelleenkin lukuisasti väkeä, oli päättänyt
repiä sen alas, ostaa sen ympäristöllä olevat rakennukset ja rakentaa
saarnahuoneen, _jonkalaista ei olisi koko maailmassa_. "A11 right!" --
Amen, Amen! Halleluja! -- "Very well". -- "Victoria!" kajahteli
sadoista karkeista ja hienoista kauloista. Minä olin jo tullut
arvostelevalle tuulelleni ja minusta tuntui tuo hurskas kehuminen
paljon inhottavammalta, juuri sentähden että se oli olevinansa
hurskasta. Kuitenkin minä vielä siesin tätä hetkisen, koska herra
Parker oli sanonut, että hänen sisarensa nyt puhuisi muutamia sanoja
läsnä-olevain herätykseksi. Aivan oikein, tuossa hän jo seisoikin, noin
30 vuoden vanha tyttö, osoittaen semmoista rohkeutta, että se minua
kauhistutti. Mutta hän ei edes räpähyttänyt silmiänsä. Tällä naisella
oli jokseenkin korkeapiirteiset kasvot, ja hänen äänensä kajahti hyvin
jokapäiväiseltä. Mutta vaikka hän olisi ollut kaunis kuin enkeli ja
vaikka hänen äänensä olisi sointunut kuin enkelin ääni, olisin minä
kuitenkin ollut suutuksissani siitä, että nuori, suuresti itserakas
naisolento täällä toi tarjolle todellisia tahi luuloteltuja
kristillisiä kokemuksiansa kahdelle tuhannelle ihmiselle molempaa
sukupuolta kaikista kansanluokista. Tämä ei ole ijankaikkisuuteen
saakka ei naisellista eikä kristillistä, sanottakoonpa siitä mitä
tahansa. Minä en sentähden kestänyt tätä kauempaa ja minä sain
tarpeekseni jo alusta: "Minun aineeni on: vuoret. Minä tahdon teidät
viedä ylös Jumalan rakkauden valoisille kukkuloille; minä tahdon
näyttää teille, mitä hän on tehnyt minun sielulleni ja mitä hän tahtoo
tehdä teidän sieluillenne. Minun tekstini on Korkeassa veisussa,
luk. 7, v. 11 ja 12: '_Tule, minun ystäväni, käykäämme ylös
vuorille_!'" -- Mitä minuun tulee, menin minä ulos kadulle ja kiitin
Jumalata siitä, ett'ei se ollut minun vaimoni tahi tyttäreni, joka
tuolla sisässä puhui. Minä ihmettelin ankaran apostoolin kiellon
viisautta: "_Teidän vaimonne pitää seurakunnissa ääneti oleman_". --
Mutta aivan toisin ajattelin minä _miehen laulusta_, jonka olin
kuullut. Jos kaunis ääni on ihanimpia Jumalan lahjoja ja jos kaunis
ääni vaikuttaa melkein tenhoovalla voimalla sydämiin, -- minkätähden
semmoinen ääni ei voisi ruveta evankeeliumin palvelukseen? Englannin ja
Amerikan kristityt ovat aikaa sitten jo antaneet käytännöllisen ja
toteutetun vastauksen tähän kysymykseen. Eipä siinä kyllin että
harjoitetut köörit katoolisten messujen tapaisissa jumalanpalveluksissa
valtiokirkon tuomiokirkoissa esittävät arvokkaimpia mestariteoksia, --
ei niinkään, myöskin _herätyskokouksissa_ tehdään kaikkialla kauniit
äänet Jumalan enkeleiksi ja palvelijoiksi. Onhan _Moody'n_ menestys
maailman mainio; mutta kaikkialla Englannissa huomaamme pyrittävän
laululla kohottamaan enimmin rappeutuneita ja syvimmälle vajonneita
ihmisiä lähemmäksi korkeinta ja ijäistä ihanteiden maailmaa. Ja tässä
on kyllä nainen yhtä hyvin paikallansa kuin mieskin. Minun mielestäni
on oikein erinomaista, kun esim. Englannissa kokoovat kaikkein
köyhimpiä ihmisiä antaaksensa ensiksi lämpimällä kädellä näille nälkään
nääntymäisillään oleville runsaan ja voimakkaan aamiaisen ja sitten
_laulaaksensa heille jotakin_. Maan ylhäisimpien ja jalosukuisimpien
naisten ja herrain joukossa löytyy sellaisia, jotka eivät ole liian
ylpeitä tekemään tätä rakkauden työtä. Tämä onkin yksi Englannin
"pelastavista käsistä", ja minä luulen että meillä on siitä opittavaa.

Me saksalaiset olemme, kuten sanotaan, maailman enimmin musiikiin
taipuvainen kansa. Olkoonpa kuitenkin miten tahansa, vaikuttaa ihana
musiiki meidän _köyhiin_ varmaankin yhtä paljon kuin Englannissakin
köyhiin. Näemmehän että ylhäinen ja alhainen rahvas suoraan sanoen
jumaloitsee "sävelten maailman primadonnaa", niin että valjastavat
hevoset hänen vaunujensa edestä itse vetääksensä niiden asemasta, niin
kuin muutakin samanlaista häpeällistä sopimattomuutta, Kuitenkin
nähdään tässä, mitä musiiki voi aikaan saada. Mutta mitäpähän siitä
olisi, jos ne kristityt, jotka ovat saaneet ihanan äänen, tahtoisivat
käyttää sitä Jesuksen palvelukseen -- eivätköhän he voisi tulla
hyvinkin vaikuttaviksi evankelistoiksi?

Eiköhän tässä olisi tie avoinna evankeeliumin levittämistä varten
rahvaasen. Eivätköhän ihanat hengelliset laulut tosinkaan olisi Jumalan
enkeleinä, jotka lempeästi ja hiljaan vaikuttavat sydämeen? Minkätähden
eivät nuoret naiset saisi muualla kuin ainoastaan perheseuroissa ja
akateemiain musiiki-iltoina sallia kuulla ääntänsä, jonka he ovat
Jumalalta saaneet? Minkähäntähden meillä on niin vaikeata koota
äänilahjaisia henkilöitä korkeammista säädyistä kirkkokoriksi? Niin
_miksikä_? Minun mielestäni on kaunis ääni leiviskä, jonka
käyttämisestä omistajan kerran tulee tehdä tili, yhtä hyvin kuin niistä
rahoista ja omaisuuksista, jotka Jumala on hänelle suonut tässä
elämässä. Tässä pitäisi kristillisten tirehtöörein tulla avuksi
tuumien, mitä tässä suhteessa olisi tehtävä. Heidän tulisi itsekseen
tuumia, josko ehkä ihanan, kristillisen hengen elähyttämän musiikin
kautta voisi vaikuttaa niitten sydämmiin, jotka eivät tahdo kuunnella
pitkiä saarnoja. Tietysti täytyisi tätä kaikkea tehdä ilmaiseksi ja
ilman rahatta. Myöskin minun mielestäni voitaisiin ei ainoastaan
varsinaisia jumalanpalveluksia ja liturgioja, vaan myöskin niin
kutsuttuja tieteellisiä ja kansantajuisia luentoja pidettäissä, ja
useissa muissakin tilaisuuksissa, sekä alussa että lopussa laulaa joku
kaunis kvartetti. Silloinhan varmaan voisi tietää saaneensa _jotakin_
hyvää vaivoistansa. Voi kuinka kuivaksi ja proosalllseksi, kuinka
värittömäksi ja soinnuttomaksi me saksalaiset protestantit olemme
enimmäkseen tehneet uskonnon, vaikka evankeeliumi kuitenkin on paljasta
runoutta. Enkelien laulaessa se tuli maailmaan; myöskin saattaa se
laulamaan kaikki ne, jotka sen oikein käsittävät. Eikä meille ole
sanottu muuta tulevaisista jumalanpalveluksista taivaassa, kuin että
kaikki on paljasta musiikia ja laulua.

Kuitenkaan emme vielä ole taivaassa, vaan Lontoon itäisen osan
kaduilla, joilla, kun kaasun valo on päivän valoksi vaihtunut, elämä
suinkaan ei ole taivaallista. Oltuamme Parker'in kokouksessa oli
kadulle tullut vielä enemmän väkeä. Mutta minkälaista väkeä! Siellä
vilisi itsensä myymistä harjoittavia naisia; -- sadoittain näki näitä
kurjia olentoja, joiden joukossa oli 12-13 vuotisia lapsia. Heitä
olivat tahtoneet ottaa kädestä viedäksensä mukaansa. Voi, älköön kukaan
tuomitko näitä syvälle vajonneita! Kuinka voisivatkaan lapset, jotka
kasvavat semmoisessa kaupungin-osassa, jotka aamusta iltaan saakka
näkevät semmoisia kauheita asioita, joilla ei ole aavistustakaan
perhe-elämästä, jotka enimmäkseen eivät käy mitään koulua, eivät näe
eivätkä kuule mitään kristinopista ja siveellisyydestä, -- kuinka
voisivatkaan sellaiset välttää pahetta? Eipä olekaan ihmeteltävä, jos
he lankeevat; ihme on, jos he lankeemuksesta säilyvät.

Kas tuossa rahalle alttiita naisia, joista osa häilyttelee soihtuja
käsissänsä, kaikki enemmin tahi vähemmin juovuksissa, tukka puoleksi
tahi kokonaan hajallaan, -- niin tanssivat he hurjasti kuin
raivottaret, melkein tenhovoimalla temmaten mukaansa miehiä ja
nuorukaisia, laajoissa piireissä muutamien soittomiesten ympäri, jotka
soittavat inhottavia valssinuotteja. Toden totta, me olemme Sodom'in
kaduilla; ei mitään puutu. Ja kuitenkin on täällä jotakin toisin. "Sata
vanhurskasta" on keskellä tätä Sodomia, eivätkä he ainoastaan ole
siellä, vaan he myöskin pyhässä innossaan ovat toimessa heittäen
syvimmälle vajonneille pelastusnuoraa heidän perikatonsa kuiluun.
Kuinka tätä tehdään; sen olemme jo ennen maininneet; siitä on useinkin
paljon kirjoitettu.

Mutta mitäs tämä on? Etäältä kuuluu iloinen raikas marssi ja voimakas
laulu. Luulisi sotamiehiä olevan tulossa, ja tämä onkin jotain
senkaltaista. Keskelle pakanallista saastaisuutta marssii liehuvin
lipuin pataljoona pelastusarmeijaa. Minä en voi kieltää, että
tässä oli jotakin ylevää. Oli aivan kuin Jumalan kaupunki heti tahtoisi
ruveta julkiseen taisteluun Jumalan vihollista Babel'ia vastaan.
Valssimusiikin täytyi antaa tilaa pelastusarmeijan musiikille, sitten
lakkasi viimmemainittukin. Rahvas lakkasi tanssimasta ja meluamasta ja
tunkeusi parvittain "pelastus-armejan" pienoisen joukon ympärille.
Vanhanpuoleinen päihtynyt nainen huusi pilkallisia sanoja. Mutta häntä
löi nyrkillänsä vasten naamaa kovakourainen, raakamainen merimies niin,
että hän meni tiehensä verisenä ja ulisten. "Sen lohikäärme," sanoi
merimies, "joll'et sinä tahdo kuunnella, niin voithan sinä madella
rotkoosi. Täytyyhän jokaisen saada puhua, vaikka hän puhuisikin
tuhmuuksia!" Se oli oikein englantilaista.

Tällä kertaa emme tahdo tutkistella, kuinka paljon järjellisyyttä tahi
järjettömyyttä pelastusarmeijan sotamiehillä oli kuunneltavaksi
tarjottavana, koska me kohta tulemme heitä tervehtämään heidän omaan
pääkortteeriinsa. Mutta mennessämme pois kuulemme me yhden näistä
"pelastetuista" kaikuvalla äänellä sanovan: "Minä olin repaleretku,
eikä minulla ollut muuta kuin ryysyjä, niinkuin useimmilla teistä nyt;
mutta nyt, kun olen pelastettu, elän minä kuten gentleman ainakin ja
minulla on joka päivä lammaspaistia pöydälläni." Tämä uskon hedelmä
teki tietysti syvän vaikutuksen kuulijoihin.

Edellä olemme jo huomauttaneet, ett'ei leikillisyyttä puutu missään
tilaisuudessa Englannissa. Sitä huomaa jumalanpalveluksissakin. Siitä
pitävät huolta jo ne monet pienet lapset, aina kapalolapsesta saakka,
joita kyllä mielettömästi kuljetetaan mukana. Minä näin noin kolmen
vuoden ikäisiä lapsia, jotka Prayer Book'insa edessään aina näyttivät
etsivän tarvittavaa paikkaa ja hyvin pyhän- ja juhlallisen-näköisinä
olivat löytävinänsä sen. Jotkut tekivät joksenkin selvästi kuuluvia
muistutuksia papista ja muista. Mutta se ei vetänyt minkäänlaista
huomiota puoleensa. Englantilainen on kirkossa paljoa suuremmassa
määrin kuin me ja ehkä liiaksikin at home s.o. kotoisasti rattoisa.
Mutta myöskin tänä yönä, heittäessäni silmäykseni alhaisen väestön
kauheaan pimeyteen ja kuiluihin, huomasin minä syvimmän kurjuuden
rinnalla iloisimman leikillisyyden. Tuossa esim. seisoi kaasulyhdyn
alla mies, jolla oli monta koppaa kaikenlaisia eläimiä, joita hän
kovalla äänellä kaupitteli. "Tämä kissa pyytää kaikki rotat sinun
huoneistasi neljä kertaa neljässä kolmatta tunnissa; eikä sinun
tarvitse muuta, kuin olla sille antamatta ruokaa. Jos vielä yhden
viikon kuluttua ainoataan rottaa olisi neljän seinäsi sisäpuolella,
niin minä rupeen vaikka orjaksesi ja vielä lisäksi lahjoitan sinulle
tämän papukaijan, -- joll'en minä jo siksi ole myynyt sitä." Kissan
huusi vihdoin 1 shillingistä 7 pence'stä nainen, jonka sääty oli
jokseenkin epätietoinen; hän otti pedon lempeästi syliinsä ja
silminnähtävästi se tuli hyvin toimeen uuden haltijansa huostassa. --
"Katsokaapas tätä villakoiraa! Kuka tahtoo ostaa sen? Viisi shillingiä
ei ole siitä liian paljon; se oppii kaikki ihmisen konstit
neljässätoista päivässä. Katsokaas vaan, se syö jo molemmilla käsillään
niinkuin täydellinen gentleman!" Ja se söikin todella, käyttämällä
molempia etukäpälöitään, niin somasti, että useimmat saksalaiset
voisivat oppia siltä syömistaitoa. Vihdoin tuli sillekin ostaja, joka
siitä antoi vanhan taskukellon puhtaan rahan asemesta.

Sillä tavoin olin vähitellen tullut jokseenkin uuvuksiin; mutta
väsymätön seurakumppalini kehoitti vielä viimmeiseksi menemään
_varaskortteeriin_. Mutta hän muistutti minua panemaan kelloni ja
kukkaroni samaan taskuun ja pitämään käteni siinä. Me tulimme pimeälle
kadulle. "Mikähän tuo suuri, valaistu huone tuolla on?" kysyin minä.
"Se on kaikkein pahimmanlainen tanssi-huone. Sinne ei lasketa ketään
sisään, ennenkuin hän etehiseen on pannut veitsen, revolverin,
väkipuukon tahi muun murha-aseen, joka hänellä ehkä sattumalta on
mukanansa. Ilman tätä varovaisuuskeinoa tapahtuisi siellä yhtämittaa
murhia ja tappoja; 'bloody' (verinen) 'verinen nyrkki, verinen nenä,
verinen silmä' on joka kolmas sana englantilaisen alhaisen väestön
suussa, ja jo sillä on, surullista kyllä, hyvä syy käyttää tätä sanaa
niin usein". -- Tullessamme varaskatujen nimellä tunnetuille kaduille,
tapasimme me katusaarnaajan, joka erämaan saarnaajan tavoin huusi
voivotteluansa kadotetun maailman yli, vaikk'ei hänellä ollut muita
kuulijoita kuin vanha vaimoihminen ja kuusivuotias lapsi. "Olkaa nyt
varoillanne!" sanoi kumppalini, kuin poikkesimme pimeälle korkeitten
huoneitten ympäröimälle kadulle. Mieleni tuntui vähän kolkolta. Heti
tulikin hyvin kohteliaasti mies, jolla oli ainoastaan kurjia nutun ja
yöasujen jätteitä yllänsä, ja sanoi: "Hyvä herra, teidän vaatteenne
ovat tahraantuneet valkoisiksi". Hän valmistautui minua pöllyttämään ja
samalla epäilemättä ottamaan saalista minun taskuistani. Kumppalini
kyllä karkoitti hänet pois kovasti huutamalla: "Policemen!" jonka
jälkeen repaleinen mies katosi; mutta kimeä vihellys kuului ja
samanlainen vastaus tuli useasta pimeästä nurkasta. Minä tunsin kylmän
väristyksen ruumiissani, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta
ilmaistakseni pelkoani. Siten jatkamme me vaellustamme. Tuolla keskellä
katua istuu tulikouran ympärillä, joka on tulisilla hiilillä, pieniä
poikia ja tyttöjä paistamassa potaattia ja kastanjoita. He ovat niin
iloisia, kuin ainoastaan lapset voivat olla, sillä heidän illallisensa
on valmistumaisillaan. Mutta näitten nälistyneitten lasten riemu tuli
äärettömäksi, kun minä heitin muutamia pencinkappaleita heidän
syliinsä.

Me pistäysimme parissa tahi kolmessa englantilaisessa boarding
house'ssa ja tahdoimme uskotella, että meillä oli siellä jotain
tekemistä kysymällä, josko siellä oli ketään saksalaista. Meidät
karkoitettiin tosin nauramalla ulos, mutta saimme kuitenkin aikaa
heittää silmäyksen näihin salaperäisiin huoneisiin, joidenka kaikkien
perällä kamiinissa oli takkavalkea, -- ainoa valo, mikä koskaan loisti
tässä kauheassa pimeydessä. Niin, kauhea siellä todellakin oli näky.
Ihmisiä molempaa sukupuolta ja kaikenikäisiä, melkein kaikki kurjimpiin
repaleisin puettuina, monet juovuksissa, toiset vielä juoden ja
pelaten, seisoi, istui ja makaili siellä sekasin. Muutamia "sänkyjä" ja
"istuimia" näki pitkin seiniä ja suurella paperilla oli ilmoitus:
"Täällä maksaa yönvietto 1/2 pennyä"; joka tahtoo tuolin saa maksaa
yhden penny'n; istuin maksaa kaksi, vuode kolme pence'ä.

Minä voin tuskin hillitä kyyneleitäni, nähdessäni tätä ihmiselämän
kurjuuden syvyyttä. Jospa kaikki nämät ihmiset voisivat kertoa kaikki,
mitä heille oli tapahtunut, ennenkuin olivat tulleet tähän
helvetilliseen paikkaan, -- mikähän romaani siitä tulisikaan! Mutta
minä pelkään, että pieni sana: brandy (paloviina) useimmissa
tapauksissa olisi selityksenä kauheaan arvoitukseen.

Minä olin iloinen, jälleen tultuani raittiisen ilmaan. Me menimme nyt
takaisin city'yn, istuen korkealla ratavaunujen katolla. Meidän allamme
oli melu ja hälinä, niin kuin markkinoilla. Ja kuitenkin oli puoliyö
kohta käsissä. Vasta city'ssä oli hiljaan, mutta minun sydämmessäni ei.
Mitään unta ei tahtonut tänä yönä tulla silmiini. Minun uupuneitten,
suljettujen silmieni edessä hyppeli edestakaisin kauheita haamuja. Ja
kaikki nämät onnettomat, syvälle vajonneet ihmiset, he olivat kuitenkin
ihmisiä yhtä hyvin kuin minäkin, ja yhtä hyvin kuin minut oli heidätkin
Golgatalla vapahtanut sama vapahtaja, joka armossansa jo aikaa sitten
kallistuen minun puoleeni lausunut toivotuksensa: "Rauha olkoon
sinulle;" saammekohan me vielä kerran kristallikirkkaan joen rannalla
Jesuksen istuimen edessä tavata näitä kauheita haamuja Jumalan lapsiksi
julistettuina. -- Sitä minä en, huolimatta kaikesta, tahdo epäillä.


3. "Valo loistaa pimeydessä".

Niitä, jotka etelästäpäin matkustavat kauniiden Southampton'in
merenlahdelmaan, tervehtää länsirannalta palatsinmoinen, mahtavan
suuri rakennus, joka on keskellä somaa puistoa. Se on Victoria-House,
suurenmoinen laitos sotamiehiä varten, jotka sairaina ja kurjina
tulevat takaisin Intiasta täällä rakkaassa kodissa hoidettaviksi,
kunnes he tulevat terveiksi. Eiköhän iloinen rohkeus täytä heidän
sydämmiänsä, kun he näkevät tämän rakennuksen jättäessänsä
isänmaansa palvellaksensa vaarallisilla itämailla! Ensimmäisenä
aamuna, jolloin olimme Englannin maalla, tulimme me tähänkin
kallisarvoiseen turvapaikkaan. Se on ainoastaan pyssyn kantaman verran
Nedeley-Abbey'stä. Se on yksi maailman runollisimpia ja suurenmoisimpia
raunioita. Tämän minä kirjoitan siinä tarkoituksessa, että kukin, jolla
on muutaman tunnin verran aikaa Southampton'issa, kävisi siinä paikassa
metsän kaunistamilta raunioilta luodakseen katseensa siniselle merelle,
jonka etelässä rajoittaa oivallinen Wight'in saari. Mutta kuitenkin
myöskin Victoria-House'a ja sen oivallisia laitoksia sotamiehiä ja
upseereja varten täytyy myöskin käydä katsomassa. Tämä miljoonia
maksava turvalaitos on omituinen Englannin oloille. Se kertoo niistä
mahdottoman suurista rikkauksista, jotka ovat kokoontuneet tälle
saarelle; mutta se kertoo myöskin, kuinka käytännöllisiin ja
ihmisystävällisiin tarkoituksiin englantilaiset näitä rikkauksia
käyttävät. Sillä sellaisia suurenmoisia laitoksia, kuin me täällä
näemme, on Englanti täynnä, ja vähimminkin karsas saksalainen voi tässä
kohtuudella kadehtia Englannin rikkautta.

Joka puolella on laitoksia, joilla on äärettömiä varoja ammoin ajoista
saakka. Minä huomautan vaan Oxford'in 25 colleg'ista, jotka yhteensä
muodostavat ihanan, göötiläiseen valliin rakennetun kaupungin ja joissa
on monelle sadalle ylioppilaalle sangen loistavat turvakodit. Minä
huomautan Greenwich-hospitaalista invaliideiksi joutuneita
merisotamiehiä varten; sillä ei ole vähempää, kuin noin kuusi miljoonaa
markkaa vuotuisia tuloja. Nyt on siinä myöskin koulu meriupseereiksi
aikovia varten, sitäpaitsi uiva hospitaali -- entinen sotalaiva --
kaikkien kansojen merimiehille. _Havainto-opetusta_ varten on tuleville
merisankareille rakennettu leikkipaikalle suuri täydellinen laiva.
Lähellä olevassa linnassa on hyvin kallisarvoinen taulukokoelma, jossa
tulevien meri-upseerein nähtävänä ovat kaikki Englannin suuret
merisankarit kaikilta ajoilta ja kaikenmoisista meritappeluista.
Semmoista ylellisyyttä emme me köyhät saksalaiset, paha kyllä, voi
käsittää. Ja kuitenkin minä voisin tunnittain puhua semmoisista
asioista.

Näiden vanhojen laitosten rinnalle voi asettaa yhtä arvokkaina
_nyky-ajan_ esiintuomat. Lukemattomat ovat laitokset kykenemättömiä
työmiehiä, leskiä ja orpoja, kaikenlaisia sairaita varten, ja kaikissa
näissä laitoksissa Englannissa on semmoinen loisto ja komeus, että se
tekee meidät mannermaan asukkaat oikein alakuloisiksi. Erinomaisen
hyvän vaikutuksen teki minuun suurenmoinen turvalaitos köyhiä rinta- ja
keuhkotautisia varten. Bentnor'in luona olevilta valkoisilta
liitukallioilta luo se katseensa sadoin akkunoin etelään siniselle
merelle ja pohjoiseen paratiisilliselle Wight'in saarelle. Sen oli
rakentanut kiitollisuudesta Jumalata kohtaan rikas englantilainen,
jonka sairaat keuhkot olivat paranneet Bentnor'issa. Jo olen maininnut
suuret, oivalliset ravintolat, joita kansan tarpeeksi monessa kohden
Englantia on toimitettu. Muullakin tavoin tehdään hyvin paljon köyhien
hyödyksi, ja joka haaralla tapaa yleisiä puistoja useinkin mitä
loistavimpine palmustoineen, kasvihuoneineen, museeoineen j.n.e.,
(kuten esim. Kew'issä), jotka aina ovat avoinna kelle tahansa ja joissa
saa liikkua sangen vapaasti. Myöskin kaikki Lontoon suurenmoiset
kokoelmat ja museeot ovat määrättyinä päivinä avoinna ilman maksua;
niinpä hyvin harvoin tarvitsee nähdä vaivaa ihmisistä, jotka kärttivät
juomarahaa. Köyhässäkin englantilaisessa näkyy olevan paljon ylpeyttä,
yksin pienet katupojatkin city'ssä tahtovat jollakin konstitempulla
ansaita penny'n, jonka heille antaa. Mutta kuitenkin on köyhyys rajaton
Englannin suurissa kaupungeissa. Rahat niinkuin maaomaisuuskin ovat
verrattain harvojen hallussa; pienempien maanomistajien luku tuskin
ansaitsee mainitsemista, keskiluokka on verrattain harvalukuinen, mutta
sitävastoin niiden luku, jotka menettävät varansa sitä myöten, kuin ne
ansaitsevatkin, on kauhean suuri. Jo toisessa jaksossa olen maininnut,
että seitsemännen osan kaikista englantilaisista ylläpitää kuntain
köyhäinhoito; mutta sitäpaitsi on ehkä miljoonia, jotka saavat apunsa
tahi ylläpitonsa yksityisiltä tahi lukemattomista laitoksista. Pahin
seikka kuitenkin on, että tämä luonnoton tila kaikesta päättäen
pahenemistaan pahenee; se kasvaa samassa suhteessa kuin suuret
kaupungit. Eikä kukaan tiedä pelastuskeinoa. Huolimatta tarumaisesta ja
sananparreksi käyneestä Englannin rikkaudesta -- huolimatta Englannin
yksityisistä ja yleisistä loistorakenuuksista, joiden lukumäärä nousee
kymmeniin tuhansiin, -- eivät olosuhteet ole lainkaan loistavia. Jos
missään, niin ainakin Englannissa, koneitten maassa, on uudenaikainen
kehitys muodostanut luonnottomia ja ihmisille arvoa-alentavia
olosuhteita.

Mutta se ainakin on kiitettävää, että kauheitten vastakohtain
tasoittamiseksi tehdään kaikki, mitä voidaan. Ja todella tapaakin se,
joka silmät auki matkustaa Englannin läpi, tuhansittain yleviä
muistomerkkejä todellisesta ihmisrakkaudesta. Etupäässä tulevat tässä
näkyviin, kuten kohtuullista onkin, julkiset _kristityt_. Eikä ole
siinä kyllin, että he ovat etunenässä niissä toimissa, jotka koskekoot
ruumiillista ja aineellista hätää, -- ei suinkaan, vaan heillä on
_erityistoimensa_, jotka ajallisen hädän auttamisen ohessa myöskin
tarkoittavat sielun ijankaikkista pelastusta. Joka tahtoo oppia
tuntemaan englantilaisen tahdonlujuutta, etsiköön sitä näistä
kristityistä, jotka eivät lainkaan välitä mistään vaikeuksista ja jotka
toimillansa toteuttavat englantilaisen sananlaskun: "Missä on tahtoa,
siellä on myöskin keinoja". Me olemme jo nähneet paljon näitä asioita,
emmekä saisi mitään loppua sanoillemme, vaikka tahtoisimmekin tyytyä
ainoastaan _siihen_, mitä _Lontoossa_ tässä suhteessa on näkemistä.
Meidän tarkoituksemme ei ole väittää, että saksalaisten kristittyjen
aikaansaamat toimet olisivat halvempia kuin englantilaistenkaan. Ei
tarvitse muuta kuin mainita esimerkkinä meidän ajoiltamme nimet
_Fliedner, Wichern, v. Bodelschwingh_ -- niin on edessämme semmoisia
pelastavan rakkauden tekoja, että niillä alallansa tuskin on vertaisia.
Mutta kumminkin on jokseenkin terveellistä oppia tuntemaan, mitä muiden
maiden kristityt vaikuttavat ja aikaansaavat. Sen kautta saa uusia
ajatuksia ja herätyksiä, erittäinkin Englannissa, missä kaikki on niin
aivan omituista, missä luonteen sitkeys, uupumaton järjestämisvoima ja
suuret rahavarat puolestansa antavat asioille ja tapauksille aivan
toisenlaisen muodon kuin meillä. Sanalla sanoen, me tahdomme
sydämellisesti iloita toinen toisemme toimista ja ottaa oppia toinen
toisiltamme. Ainoastaan siinä tarkoituksessa minä tahdon tässä kertoa
vielä vähän enemmän.

Koko nidoksen voisi kirjoittaa Miss _Macpherson'ista_, joka on
armahtanut ja vieläkin eteenpäin armahtaa repaleisia lapsia Lontoon
kaduilla (joita kutsutaan "pieniksi arapialaisiksi"). Hän ottaa nämät
onnettomat, joista suurin osa ei tiedä isästä eikä äidistä mitään,
lempeästi hoitaaksensa ja kasvattaaksensa ja toimittaa heidät sitten
yli meren vähäkansaiseen Canada'an. Täällä on kyllin monta rehellistä
ihmistä, jotka mielellänsä ottavat heitä vastaan ja antavat heille
hyvää ansiota. Enpä tiedä kuinka monta kertaa tämä jalo nainen jo on
kyntänyt halki valtameren laivansa lapsia täynnä.

Erinomaiset ovat kristillisen rakkauden aikaan saamat laitokset
Mildmay-park'issa Lontoon pohjoisosassa. Ne ovat kehittyneet
sinapinsiemenen tavoin ja ne ovat kohonneet pastori Pennfather'in
huolesta, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin maailmanvoittava
uskonsa. Perustajansa kuoleman jälkeen ovat ne nyt hänen leskensä ja
entisen Mathiesson-nimisen pankkiirin johdon alla. Konttooriväen
joukossa tapasin minä yhden niistä harvoista englantilaisista, jotka
osaavat puhua saksaa ja ovat meille kuin ilmestyksiä. Ja tämä rakas
mies, joka oli saanut kasvatuksensa ja sivistyksensä Würtenberg'issä,
rupesi minun seurakumppalikseni. Minä tahdon mainita ainoastaan
muutamia niistä laitoksista, jotka hänen johdollansa opin tuntemaan.

Ensiksi huomaamme me komean "_kokoushuoneen_", johon mahtuu viisi
tuhatta henkeä ja on käytettävänä kaikenlaisiin juhliin ja kokouksiin.
Sitten _iltakoulu miehille_, jotka vanhoilla päivillänsä tahtovat
oppia, mitä he nuoruudessaan ovat laimiinlyöneet; -- sillä kuten on
tunnettu, kuuluu myöskin englantilaisen "vapauteen", että vanhemmat
lähettävät lapsensa kouluun, jos tahtovat, mutta muuten eivät.
Sitäpaitsi on täällä _työhuoneita työttömille naisille_. Nämät saavat
täällä opetusta kaikenmoisissa ansiokkaissa toimissa kristillisten
naisten johdolla; laitos maksaa hyvästi heidän töistään ja myöpi ne
sitten jälleen. Mutta täältä he löytävät myöskin ijankaikkisen
rakkauden sanan, jonka rakkauden heijastus kohtaa heitä
ihmisrakkaudessa. Edelleen on täällä yhdistys, johon kuuluu
_viisikymmentä diakonissaa_, jotka kukin käyvät haarallansa
mailmankaupungin köyhien luona. Näiden ja meidän diakonissojen
kutsumuksella ei ole kuitenkaan muuta yhteistä kuin nimi. Joita me
raamatun perusteella kutsumme diakonissoiksi, kutsuvat englantilaiset
nimellä "nurses", ja niitäkin on Pennfather'in laitoksissa, -- vaikka
_saksalainen_ diakonissalaitos on paljon etevämpi englantilaista. Mutta
niitä, joita Lontoossa kutsutaan "diakonissoiksi", kutsuisimme me
"kaupunginlähetyksen nais-saarnaajoiksi", sillä he ottavat hoitaaksensa
kaikkea, mikä on meidän kaupunginlähetyssaarnaajoilla huolena.
Englantilaisten "diakonissojen" vaikutus kuuluu tuottavan sangen paljon
siunausta, erittäinkin syvälle langenneitten naisten joukossa
työmieskortteereissa.

Sitten näin minä täällä _lapsenkodon "parempien" perheitten tyttöjä
varten_, joidenka perheiden lapset useinkin vanhempain kuoleman jälkeen
ovat vieläkin vaikeammassa tilassa kuin köyhän nimellä tunnetut. Sen
vieressä on _sairashuone korkeammansäätyisiä naisia varten_, eikä puutu
sairashuonetta oikein köyhiäkin varten. Minä en tarvitse sanoakaan,
että evankeliumin henki näissä laitoksissa on kaikkialla vallitseva.
Jos minä vaan lisään, että täällä myöskin on laitos pakanalähetystä
varten, niin on meillä edessämme kuva komeasta kristillisestä
koloniasta, josta elämän lähteitä vuotaa joka taholle kuoleman
maailmaan. Tämä kolonia on ikäänkuin kristillisten rakkaudentöitten
museo. Joka siis tahtoo tehdä tutkimuksia sisälähetyksen alalla, sen ei
tarvitse muuta kuin saapua tänne, niin on hänellä kaikki yhdessä
paikassa; sillä minä en ole tässä edellä luetellut läheskään jokaista
erikseen.

Mutta kunhan vaan hyvää ei olisi liiaksi kokoon läjätty? Minun
miellyttävä seurakumppalini vakuutti minulle, että kaikki yhteensä
muodostaa _yhden_ suurenmoisen _elimistön_, ja että erinlaiset
laitokset voivat auttaa, palvella ja täydentää toinen toistansa. Mutta
kuitenkaan eivät minun epäilykseni tykkynään poistuneet.

Erinomaisen huolen pitää Englanti _merimiehistänsä_, ja luonnollistahan
se onkin, kun ajattelee, että tämän kansan mahti ja voima riippuu sen
laivastosta. Me olemme jo löytäneet useoita laitoksia sairaita ja
kykenemättömiä merimiehiä varten. Mutta selvä asia on, että
_terveetkin_ ja palveluksessa olevat myöskin saavat osansa. Kaikissa
Englannin meri- ja satamakaupungeissa tapaa esimerkiksi kelvollisia
laitoksia tässä suhteessa. Lontoon itä-osassa, lähellä London-Docks'ia,
on kauhean suuri merimieskoti (sailors home). Täällä saavat sadat
merimiehet, pienimmästä laivapojasta kapteeniin saakka, hauskan kodin,
jätettyänsä selkänsä taakse valtameren myrskyt ja aallot. Äidillisesti
ja samalla ruhtinaallisesti on täällä pidetty huolta kaikista heidän
tarpeistansa. Kukin merimies saa täällä ei ainoastaan halvasta hyvän
majan ja jokseenkin hyvän ruoan, -- onpa täällä vielä myöskin
kylpyhuoneita, lukuhuoneita, suuria saleja laivamalleineen
kaikilta sivistyshistorian aikakausilta, merikortteineen ja
purjehdustieteellisine koneineen, sitäpaitsi vielä musiikkihuoneita ja
muita sellaisia, kaikki järjestettyinä oikein loistavalla tavalla. Onpa
täällä suuri sali, missä pidetään "hartautta" aamuin ja illoin;
kuitenkaan ei osan-otto näihin ole pakollinen. Samassa rakennuksessa on
"pankki", mihin merimiehet huoletta voivat panna säästönsä ja missä he
voivat vaihtaa vierasta rahaa. Siellä on yksin vaatekauppakin jossa
seura myö heille erinomaisia kankaita ostohintaan.

Tämä komea laitos ei tosin ole julkisesti kristillisellä perustalla,
mutta _kristityt_ puolestansa ovat kaikin tavoin koettaneet tuoda
evankeliumia näille nuorille miehille, jotka ovat kaukana kodistansa ja
isänmaastansa ja jotka useinkin vuosittain kuljeskelevat sinne tänne
aavoilla merillä tahi ovat viettelyksiä täysissä satamoissa
pakanallisissa valtakunnissa. Uivat kirkot, jotka ovat varustetut
kristillisillä kirjastoilla, varastoilla raamatuita ja raamatunosia
y.m. ovat pastorien hoidettavat, jotka merimiehille osaavat saarnata
kaikenlaisilla kielillä. Nämät laivakirkot kulkevat satamasta satamaan
ja merimiehet kuuluvat pitävän niistä hyvin paljon.

Lähellä vastamainittua merimieskotia, myöskin Lontoon itä-osassa, on
kaksi yksinkertaisempaa rakennusta, joista toinen on nimeltään
"Sailors-welcome" ja toinen "Sailors-Repose". Edellinen on maja
semmoisia varten, jotka haluavat kristillistä huonejärjestystä ja
kristillistä seuraa; jälkimäinen on semmoinen rakennus, missä joka ilta
pidetään saarnoja eri kielillä ainoastaan merimiehille. Minä kävin
ensiksi "Sailors-Welcome'ssa", jossa noin kolmekymmentä matruusia oli
kokoontunut ravintolaan -- säihkyvän omenaviinin ääreen. Juuri sisään
astuessani kuulin minä yli muitten kuuluvan saksalaisen äänen huutavan:
"Me berliiniläiset". Siis joku maanmiehiäni; hän oli perämiehenä
jossakin Itä-Intiassa käyvässä laivassa. Seitsemääntoista vuoteen hän
ei ollut nähnyt Berlin'iä; mutta kuitenkin sanoi hän suurella
itsetunnolla: "Me berliiniläiset!" -- Muutoin oli hän hyvin miellyttävä
ja hurskas mies, ainoastaan hiukan kehuva, -- joka usein taitaa olla
berliiniläisten laita. Isäntä sanoi: "Berliiniläiset esiintyvät aina
puheenjohtajina ja sanovat aina viimmeisen sanan; mutta korvaukseksi
siitä he sitten huvittavatkin koko seuraa. He räpättävät kuin korpit,
mutta syvemmältä tarkastaen ovat he hyväntahtoisia, eivätkä pane
pahaksensa nuhteita, kun ne vaan heille sanotaan ystävällisesti".

Berliiniläinen maanmieheni vei minut sitten "Sailors-Repose'en", jossa
englantilainen isäntä otti sangen ystävällisesti vastaan saksalaisen
pastorin. "Teidän täytyy tänä iltana saarnata saksalaisille", sanoi
hän. Eikä tässä auttanut mitkään estelemiset. Mutta kun apostoli sanoo:
"Mutta kuinka he kuulevat ilman saarnaajata", niin voipi samalla
oikeudella sanoa: "Kuinka he voivat saarnata ilman kuulijoita?"
Yksinään, kuten saarnaaja erämaassa odotin minä saksalaisessa salissa
niitä asioita ja maanmiehiä, joiden piti tuleman, mutta jotka eivät
tulleet. Kun jo eri huoneista kuului englantilaisia, espanjalaisia ja
ranskalaisia hymnejä, loistivat minun maanmieheni poissa-olollaan.
"Saksalaiset tulevat aina jokseenkin myöhään kokouksiinsa", oli jo
edeltäkäsin isäntä huolissaan minulle tiedoksi antanut. Aivan samaa
kirjoittaa jo _Tacitus'kin_ aikaan, jolloin esi-isämme vielä
kuljeskelivat siellä täällä karhunnahka olalla ja puhvelinsarvet
päässä. "Nämät Germaanit", hän kirjoittaa, "tulevat säännöllisesti
myöhään kansankokouksiin". Oi, eipä ainoastaan kulje laki ja oikeus,
vaan myöskin laittomuus ja huonot tavat ikuisena tautina vuosituhansien
läpi polvesta polveen. Mekin bremeniläiset saamme vielä tänä päivänä
tuntea näitten Tacituksen sanojen totuutta, ja minä -- löin vasten
rintaani.

Jo tuntui minusta maa kuumalta jalkojeni alla, kun kuulin raskaasti
astuttavan rappusia ylös. Kuului aivan kun tulijalla olisi ollut 100
kilon paino seljässään. Tämä ei ollut tosin kuitenkaan laita sen, joka
nyt hitaasti lähestyi. Mutta rappusilla oli täysi syy joka
laitoksessaan narista. Miesolento, jonka jäsenet olivat ennen
vedenpaisumuksen aikaista kokoa, ilmestyi nimittäin ovelle. Hänen
silmänsä menivät levälleen ja pettyneenä toiveessaan hän sanoi: "Nu
komme ek doch noch to fröh!" "Mistä maasta te olette kotoisin?" kysyin
minä matruusilta tarttuessani hänen tavattoman suureen käteensä.. "Ek",
vastasi hän, "ek bün en Westfalinger ut de Bielefelder Gegend".
Minä: "Na, denn sünd Se jo ut den richtigen Pumpernickel- un
Schlinken-Lanne". Hän: "Herr Gott! datt ek dat erlewen darf! hier in
büsse utbännige, sackermentsche englische Stadt hür ek mine
plattdütsche Heimatssproke. Ne, ne, hier in London! Wat weten düsse
Bief-eters von Pumpernickel?" -- ja hän pyyhki suuret, kirkkaat
kyyneleet silmistänsä. Minä sanoin hänelle käyneeni kuusi vuotta
Gütersloh'in lukiossa ja tuntevani perinpohjin hänen kotiseutunsa; minä
kerroin hänelle myöskin sitä ja tätä hänen kotopaikastaan, josta vanha
merikarhu tuli niin juhlalliselle tuulelle, että hän komensi äkäisesti
nyt juuri sisään astuvan laivapojan ulos, aivan kuin olisi se tahtonut
tunkeutua hänen kaikkein pyhimpäänsä. Luonnollisesti minä kyselin
hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan, sitten myöskin hänen
ripillepäästöstään ja minkä raamatun-lauseen hän siinä tilaisuudessa
oli saanut. Hän tuumiskeli pitkän aikaa. Vihdoin heräsi se hänen
muistossaan; hänen kasvoillensa tuli aivan kuin kirkas hohde. "Nu fann
ek Se datt seggen, Herr Pastor, jo, warhaftig, et stimmt." Ja
vapisevalla äänellä hän sanoi: "Se on totinen sana, ja kaiketi
mahdollinen ottaa vastaan, että Kristus Jesus on tullut maailmaan
syntisiä vapahtamaan". Minä laskin käteni hänen olallensa ja hän
seisoi edessäni hajajaloin, ikään kuin olisi ollut kiikkuvan laivan
kannella. Minä puhelin veljellisesti alasaksan murteella hänen
raamatunlauseestaan, niin että me pumpernikkelin ja liikkiöiden maasta
kotosin olevat nousemistamme nousimme ylös ijankaikkisen kodin
maailmaan. Vihdoin hän puristi minun kättäni niin kovin, että oikein
huusin, mutta hän ei välittänyt mitään huudostani, vaan sanoi: "Herr
Pastor, un wenn ek morgen oder'n annern Dag to Grunne kommen schall,
denn ek den Düwel tum Trotz noch mitten in'n Dod meinen Spruch seggen:
Das ist je gemisslich wahr und ein theuer werthes Wort, dass Christus
Jesus gekommen ist in die Welt, die Sünder selig zu machen. Un ek danke
Se ok. -- So, nu kann jo de Lüttje ok inkommen."

Ja nyt kutsuttiin sisään äsken pois karkoitettu laivapoika, joka oli
hilpeä ja kaunis poika Etelä-Saksasta. Hän oli karannut vanhempiensa
luota, mutta nyt hänellä oli kädessä kirje, jossa hänelle annettiin
lupa pysymään merellä. Nyt oli hän mielestänsä oikein onnellinen, kun
vihdoinkin hyvällä omallatunnolla voi olla mielitoimissaan, ja tänään
hän tunsi tarpeen _kiittää_ Jumalala. Hänen hurskas englantilainen
perämiehensä oli lähettänyt hänet tänne. Me kolme saksalaista yhdyimme
nyt kiitokseen, ja minä sanoin vielä tuolle kauniille nuorukaiselle
niin paljon hyvää kuin Jumalan suomasta taisin. -- Tämän johdosta oli
aika niin pitkälle kulunut, ett'ei kunnollista jumalanpalvelusta enään
käynyt pitäminen. Enkä minä vielä tänäänkään ole harmissani siitä,
ett'ei siitä mitään tullut. "Kaksi tahi kolme" olivat kuitenkin
Jesukseen nimeen olleet koossa, ja tämä onkin juuri kaiken
jumalanpalveluksen ydin. Millähän merellä te nytkin kuljeskelette, te
rakkaat maanmieheni? Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme
toisemme ijankaikkisuuden satamassa.

Sillä aikaa kuin olimme olleet täällä, oli jo kadulla kaasulyhdyt
sytytetyt palamaan ja kirjava, liikkuva elämä syntynyt. Minä näin,
ett'ei näitä pyhiinvaeltajan majoja vaan sattumalta ollut rakennettu
Sodom'in kaduille. Mahdotonta on kirjoittaa, mitä kaduilla nähtiin.
Minä olen jo ennen siitä kertonut, enkä enään tässä tahdo tulla siihen
asiaan. Ihmeelliseltä kajahti tässä meluavassa helvetissä
urkuharmoonian säestämä englantilainen hymni "Sailors-Repose'sta". Valo
loistaa pimeydessä.

"Mutta eiköhän se ole liian heikko? Tokkohan nämät apua tarjoovat
kädet, joita kaikkialla huomaa Sodom'issa ovat mitään muuta kuin
liikuttavia hyvän tahdon osoitteita? Tokkohan nämät Sodom'in sata
hurskasta voivat muuttaa Sodom'in henkeä?" Tänlaiset ajatukset
saattoivat sydämmeni vapisemaan, mutta kumminkaan ei kauaksi aikaa. Ei
tarvitse muuta kuin kuvitella itsellensä, mitä tästä melkein
pakanallisesta ja monessa suhteessa melkein eläimen kannalle
alentuneesta väestöstä tulisi _ilman näitä_ hiljaisesti vaikuttavia
Jesuksen mies- ja naisopetuslapsia, -- ilman heidän tuhansia
rakkaudenosoitteitaan, rakkauden joka ei ole tästä maailmasta! Mikähän
mahtaisi olla seuraus, joll'ei näitä pelastussatamoita ja näitä
erilaisia ja erinäköisiä apua tarjoovia käsiä ei olisi olemassa? Ilman
niitä hukuttaisi ja murtaisi pian hillitsemättömyyden ja
epäsiveellisyyden raivoova meri kaikki jumalallisen ja ihmisellisen
arvollisuuden tokeet. Nyt ne eivät sitä tee. Eikä nyt ainoastaan
yksityisiä sieluja pelastu perikadosta; ei suinkaan, vaan _yleinen
tilakaan todellisuudessa_ ei ole toivoton, joll'ei vaan uskovaisten
seurakunta tule toivottomaksi. Poliisin kertomukset esimerkiksi tekevät
selväksi, että juopumus ja päihtymystilassa tehdyt rikokset epäilemättä
ovat vähentyneet, vaikka muutoin asian luonteen mukaan kaikki olisi
pitänyt paljon huonontuman ilman pelastavan rakkauden toimia. Mädännyt
vesi rupee aina enemmin haisemaan, joll'ei raitis tuulen henki pane
sitä liikkeelle, tahi joll'ei siihen juokse raitista vettä. Mutta totta
on, että kristillistä urhoutta tarvitaan, jos senlaisessa paikassa
tahtoo toimeen tulla järkähtämättä ja hämmästymättä. Käyttäköötpä vaan
englantilaiset veljet itseänsä monessakin kohden kummallisesti, -- ei
meillä kuitenkaan ole oikeus heitä tuomita, ennenkuin osoitamme
samanlaista rohkeutta, samanlaista sitkeätä tahdon lujuutta ja
_samalla_ syvempää evankeelista viisautta.



KUINKA ENGLANNISSA VASTUSTETAAN JUOPUMUSTA.


1. Kuka murtaa mustan portin?

Joka kauniina kuuvalo-yönä kulkee Westminster siltaa pitkin, näkee
Thems'in laineitten kimaltelevan syvyydessä jalkojensa alla ja komean
parlamenttirakennuksen kohoovan näköalan perällä. Jos hän nyt pysähtyy,
on hänen silmäinsä edessä Westminster-Abbey, loistaen kun hopeavalossa,
ja hän käsittää, miksi Aleksanteri von Humboldt kutsui tätä ihmeellistä
rakennusteosta "kiviseksi uneksi". Niin kyllä unikuvalta näyttää
sinusta tämä mahtavan suuri ja kuitenkin niin ilmainen rakennus kepeän
kepeine huippuineen, jotka kuitenkin ovat kestäneet niin monien
vuosisatojen myrskyt, solakkakaavaisine osineen, jotka, etenkin
kuuvalossa näyttävät ylös ja alas häilyviltä utukuvilta. Niinpä
niinkin, "kivinen unelma", jonka muodostava ihmiskäsi on loitsuvoimalla
synnyttänyt! Joka katsellessaan tätä unta ja vaipuessaan sen historian
miettimiseen ei rupea uneksimaan, siinä ihmisessä ei ole hiventäkään
runollisuutta. -- _Päivälläkin_ on tämä kirkko ihana. Taivaallisen
maailman aavistukset täyttävät herkän sydämmen, kun astuu puolipäivän
aikana näiden holvien suojaan auringonpaisteen tungetessa sisään
maalattujen ikkunain kautta ja kauniitten äänien taivaallisista
kööreistä muistuttavalla laulullansa kaiuttaessa avaraa huonetta.

Mutta Westminster-Abbey ei ole ainoastaan mieltä ylentävä temppeli; ei
suinkaan, tämä mahtava göötiläinen rakennus on samalla mahtavan suuri
hautapatsas tahi, oikeammin sanoen, Englannin kansan kunniapatsas.
Suurimmat miehet, jotka Englannissa ovat puoleen vuosituhanteen
ilmaantuneet, ovat täällä haudattuina, tahi joll'ei niin ole laita, on
heille täällä kumminkin _muistopatsas_ pystytetty. Jotka elämässä
olivat verivihollisia, niille kuolemassa on täällä rauhallisesti
valmistettu vuode toistensa viereen, joko elämänsä aseman taikka
suurien töittensä kautta tultuansa kansallensa merkillisiksi. Täällä
näet sinä niiden kuningassukujen haudat ja muistomerkit, jotka yhdeksän
vuosisataa sitten ovat hallinneet Englannissa, samoin myöskin suurinten
sotapäällikköjen, valtiomiesten, oppineitten, filosofien,
runoilijoiden, taiteilijoiden, keksintömiesten, löytöjen tekijäin
muistopatsaat; täällä näet sinä mainioiden piispain ja muiden
kirkkoruhtinasten muistomerkit, mutta myöskin yksinkertaisia
saarnaajoita, jotka eläissänsä herättivät maallisten ruhtinasten
ja kirkonmiesten vihaa vastaansa (kuten Joh Wesley, joka
huolimatta kaikista valtiokirkon säännöistä kutsui koko maailman
"kirkkoherrakunnaksensa") on täällä "tehty ikuisiksi". Tunnittain voi
kävellä Westminster-Abbey'n salaperäisessä hämärässä katsoen ja lukien,
eikä sittenkään ole nähnyt _mitään_ verraten siihen, mitä vielä jäljellä
on. Tunnittain olen minäkin monta kertaa kävellyt ihmetellen, kuinka
paljon suuria miehiä kaikenmoisilla aloilla Englannissa on ilmestynyt,
ja katsellessani näitä hautoja kertonut ja uudelleen tutkinut Englannin
historiaa sellaisella tavalla, kuin sitä ainoastaan täällä voi tutkia.

Mutta erittäinkin halusin minä löytää _Livingstone'n_ hautaa. Sillä
minä tiesin Englannin kansan kunnioittaneen suurta lähetyssaarnaajaa,
samalla kuin kunnioitti itseään laittamalla hänelle haudan
Westminster'iin. Minun tarkoitukseni ei ole tässä puhua tästä
ihmeellisen suuresta miehestä, joka uhrasi koko elämänsä viimeiseen
veripisaraan saakka toimittaaksensa Kristuksen valoa "mustaan
maanosaan", Afrikaan, joka sankarin tavalla taisteli kauheata
orjakauppaa vastaan, joka imee kuiviin Afrikan sydänveren, -- miehestä
joka on tehnyt niin suuria löytöjä, että sanotaan hänen ensimmäisenä
tehneen Afrikan maantieteen; -- minä en tahdo kertoa kuinka tämä
Afrikan apostoli heitti henkensä keskellä Afrikaa, taistellen Afrikan
puolesta uskollisten afrikalaistensa ympäröimänä; -- minun täytyy
peljätä loukkaavani lukijoitani, joll'en edellyttäisi, että he tietävät
tämän kaikki.

Astukaapa nyt kanssani kirkon väli-osassa olevan yksinkertaisen, sileän
hautakiven luo, joka peittää Livingstone'n luut. Hautakirjoitus teidän
pitää lukea; se on lyhyt; paitsi välttämättömimpiä biografisia tietoja
on siinä ainoastaan kuolevan lähetyssaarnaajan päiväkirjan viimmeiset
sanat, ja ne kuuluvat näin: "_Taivaan siunaus jokaiselle, olkoonpa hän
sitten aasialainen, amerikalainen, turkkilainen tahi eurooppalainen,
joka vaan on apuna Afrikan portin avaamisessa_." Sen, jolla on jokin
käsitys _sanan_ voimasta, täytyy myöntää, että tämä tämän miehen
lausuma sana on semmoinen _taisteluhuuto_, että se voi elähdyttää ja
lämmittää tunnottomia ja kylmiäkin sydämmiä. Afrika on maanosa, joka
meidän aikaan näkyy saavan samanlaisen merkityksen mailmalle, kuin
Amerika 16:lla vuosisadalla. Mutta Livingstone kehoittaa
jättiläistyöhön joka on "mustan maanosan" täyttäminen valolla ja
vapaudella.

Samana päivänä, jolloin minä Livingstonen haudan ääressä seisoin ja
häpesin ja (sen saan sanoa) rukoilin, -- samana päivänä saivat hänen
sanansa minun mielestäni myöskin tykkynään toisenlaisen merkityksen.
Minä menin nimittäin Westminster'istä Lontoon itä-osaan, missä köyhä
alhainen väestö asuu. Jo olen edellä kertonut tämän kaupunginosan
kauheata tilaa. Tämän päivän illalla aina myöhään yöhön saakka
kuljeskelin minä leveillä kaduilla, jotka olivat täynnä lainehtivia
ihmisjoukkoja, ja ahtailla kamalilla kujilla, missä paheilla on
pesäpaikkansa. Mutta _yksi_ pahe ilmestyi kaikkialla peittämätönnä,
mihin ikinä kääntyikään, tarkastelipa sitten miehiä tahi naisia, ja se
pahe on _juopumus_. Melkein joka askeleella tapasi ihmisiä, jotka
suoraan sanoen olivat eläimen tilassa. Ihmisyys muuttuu juopumuksen
kautta _eläimellisyydeksi_, ja tämä on satojen tuhansien laita
Englannissa. Ja kuinka monta mies- ja nais-juoppoa, niin monta
perikatoon joutunutta perhettä; -- kuinka monta isää ja äitiä on
juoppoja, niin monella on sairaat lapset joiden veri on myrkytetty.
Vaan miksi tuhlaamme sanoja tähän? Tästä on kylliksi kirjoitettu, ja
onhan yli maan tietty, miltä Englanti tässä suhteessa näyttää. Ja miksi
me sanomme vaan _Englanti!_ Voi, yhtä hyvin Saksa, Venäjä, Hollanti,
Skandinaavia ja kaikki pohjoismaat! Mutta juopumusta en kuitenkaan
missään ollut tavannut niin kauheassa määrin kuin Lontoossa; ja kun
minä tänä iltana näin nämät helvetinhaamut ympärilläni, nämät
hoipertelevat olennot joka puolelta ryysyissä; kun ajattelin niiden
kauhean suurta lukumäärää, jotka kaikissa brittiläisissä maissa ovat
samassa tilassa, kaikkea sitä ääretöntä kurjuutta, joka siitä tulee,
sitä pakanuutta, mikä siitä alkunsa saa, -- silloin kuulin minä jälleen
Livingstonen sanat: Taivaan siunaus jokaiselle olkoonpa hän sitten
aasialainen, amerikalainen, turkkilainen, tahi eurooppalainen, joka on
apuna Afrikan portin avaamisessa.

Niin kyllä oikein ja hyvin, välttämätöntä ja Jumalalle otollista on,
että murretaan pakanuuden mustaa porttia meren toiselta puolella, mutta
senkaltaisen taistelun ja työn tähden emme saa koskaan unhottaa _sitä_
pakanuutta, joka meitä ympäröi. Juopumus keskellä kristittyä maailmaa,
paloviinan herruus tuhansien ihmisten yli, jotka ovat kastetut
Kristuksen nimeen -- on oikea perkeleen voittoriemu. Kuinka voisi
häneltä riistää pois tämän saaliin? Me voimme jo edeltäkäsin otaksua,
ett'eivät niin innokkaat ja toimeliaat Englannin kristityt ole
unhottaneet taistelua juopumusta vastaan, vieläpä, että he panevat
kaikki voimansa ja keinonsa liikkeelle tätä kansansa perintövihollista
vastaan. Me emme pety tätä otaksuessamme. Katsokaammepa, millä aseilla
tuolla puolen Englannin kanavaa taistellaan, ja oppikaamme sitten, mitä
me Saksassa ja muissa maissa siitä voimme hyväksemme käyttää.


2. Teetotaler'it.

Suurin katujulistus, jonka luin kohta Englannin maalle astuttuani,
sisälsi lämpimän kutsumuksen erääseen "väkevien juomien täydellisesti
nauttimattomien seuraan"; viimmeisessä julistuksessa, jonka lähtiessäni
nain Bromley'n asemahuoneella, oli kutsumus suureen juhlaan jonka
raittiuden ystävät muka pitivät kristallipalatsissa. Kuusikymmentä
tuhatta henkeä oli luvannut tulla saapuville, ja suurenmoinen
lausunto yleismielipiteestä muka annettaisiin. Kaikenkaltainen
soitanto, täysi-ikäisten köörit, lasten köörit ja useain kieliset
todistukset panisivat muka oikeaan valoonsa tämän suuren
kansallisliikkeen. Kaikkialla Englannissa kohtaa kutsumuksia. Ei niin
mitätöntä kaupunkia ole, ett'ei siinä olisi ravintolaa, jonka kilpeen
jättiläiskirjaimilla on kirjoitettu: "Temperance-Hotel". Tämä siis on
ravintola, missä ei viiniä eikä olutta, ei paloviinaa eikä mitään
muutakaan päihdyttävää juomaa ole saatavana.[13]

Mihinkä tahansa meneekin tapaa kaiken säätyisiä ihmisiä, joilla on
sininen, viheriäinen tahi keltainen _nauha_ napinrei'ässä. Ne, jotka
tällä tavoin ovat itsensä koristaneet, ilmoittavat sillä tykkänään
kieltäytyneensä nauttimasta alkoholinsekaisia juomia. He jo tällä
tavoin _sanoitta_ kutsuvat tulemaan yhdistykseensä. Mutta eipä heiltä
puutu _sanojakaan_. Ihmeen suurella innolla koettavat raittiuden
ystävät levittää liittonsa mielipiteitä. Tuskin mitään varsinaista
eroitusta on siinä, ett'eivät he kaikki pidä samanväristä nauhaa;
irlantilaiset pitävät mielivärinänsä viheriäistä, mutta ovat kuitenkin
yhtä ankaroita raittiuden ystäviä kuin siniset ja keltaisetkin.
Ainoastaan ne muutamat, jotka pitävät _punaista_ nauhaa, eivät tahdo
tykkänään poistaa väkijuomien käytäntöä, vaan myöntävät niiden
kohtuullisen käyttämisen. Mutta heillä ei ole juuri puoltoa.

Vieläpä naisten ja neitostenkin kesken, ja erittäinkin mies- ja
nais-palvelijain kesken "Temperance work among servants" vaikutti
raittiusliitto hyvin uutterasti. "Temperance work among children" on
asia, joka meistä saksalaisista tuntuu suorastaan naurettavalta ja
lapselliselta, ja kuitenkin on sillä, kuten kohta saamme nähdä, suuri
merkitys.

Se sana, joka selvimmin osoittaa tämän liikkeen omituisuuden ja jota
sekä ystävä että vihollinen käyttää, on sana "Teetotaler". Se ei
suinkaan merkitse "_täydellistä teenjuojaa_", kuten asian tuntemattomat
arvelevat; tällä sanalla "Tee" ei ole mitään yhteyttä Té-sanan (tea)
kanssa. Viisikymmentä vuotta takaperin ei sanaa "teetotaler" löytynyt
vielä missään englantilaisessa sanakirjassa, eikä missään
englantilaisessa murteessakaan. Sillä on suorastaan koomillinen synty.
Preston'issa perusti nimittäin muuan herra Turner _raittiusseuran_,
ensimmäisen kaikista raittiusseuroista. Tässä tilaisuudessa piti
mainittu mies pienen puheen; hän tahtoi sanoa, että täytyisi
täydellisesti (totally) olla nauttimatta väkiviinajuomia, jos tahtoisi
saavuttaa mitään menestystä. Mutta koska hän änkytti, ei hän suorastaan
voinut lausua sanaa "totally", vaan tavoitteli: "tee-tee-tee-tee
totally". Sillä tavoin sai uusi liike uuden nimen. Se alkoi
vaikutuksensa seitsemällä hengellä ja nyt mainitaan siihen kuuluvan
3-4 miljoonaa kaiken säätyisiä, kaiken ikäisiä brittiläisiä molempaa
sukupuolta. Vaikka tämä lukumäärä olisikin hiukan liian suureksi
arvattu, ei kuitenkaan voi kieltää, että tämä yhdistys on suurennut
sinapinsiemenen lain mukaan (Matt. 13: 31, 32) ja että mahtava puu on
kasvanut pienestä, vähäpätöisestä siemenestä. Ja tämä liike on vielä
nopeassa kasvamistilassa. Lontoon kaduilla vilisee herroja, jotka
käyvät korunauha napinlävessä. Melkein yhtä paljon on niitä, jotka ovat
täydellisiä teetotaler'ia, vaikka eivät pidä väliä nauhan
käyttämisestä. Ehkäpä heillä ei olekaan väärin arvellessaan, että
nauhan käyttämisestä voisi olla aihetta hengelliseen kerskaamiseen ja
farisealaiseen ylpeyteen; sitä paitsi he tahtovat välttää, ett'ei
toisin ajattelevaiset saisi mitään loukkausta sen johdosta.
Nauhankäyttäjät sitä vastoin todistavat, että nauhalla tässä asiassa on
jonkunmoinen lähetystyö, -- että häpeeminen ihmisten edessä on
raukkamaista, ja että kiusauksenkin hetkenä nauha on suojeluksena,
käypi tämäkin laatuun.

Mutta teetotaler'it -- olkoonpa heillä nauhaa tahi ei -- tulevat usein
suuriin kokouksiin vahvistuaksensa työssänsä. Ja näissä kokouksissa,
joihin joka ihmisen on lupa ottaa osaa, päristetään värväysrumpua, ja
jokainen, joka voitetaan, tulee heti puolestaan innokkaaksi tahi
suorastaan kiihkoisaksi lähetyssaarnaajaksi. "Pelastusarmeijaan", jonka
vaikutus Englannissa on mahtavan suuri, ei oteta miestä eikä naista,
joka ei ole antanut täydellistä raittiuslupausta. Suuressa
kauppalaivastossa on sadoittain laivoja, joihin ei lainkaan oteta
päihdyttäviä juomia. Sotajoukossakin tällä liitolla on hyvä
vaikutusala. Ei löydy yhtään englantilaista sotalaivaa, jossa ei olisi
teetotaler'eja, ja jokaisessa maasotaväen kasarmissa ovat heillä omat
huoneensa. Monet lääkärit ja upseerit edistävät innolla liikettä tällä
alalla. Kenraali Wolseley, Arabi'n voittaja, päivän sankari, on innokas
teetotaler'i, eikä voi kyllin kehua, kuinka paljon kestävämmät
marsseissa teetotaler'it olivat muita hänen armeijansa sotamiehiä.
Sanalla sanoen, joka alalla edistyy liike suuresti. Alhainen väestö se
kumminkin tekee vielä pahinta vastusta. Mutta kaikenmoisten meeting'ien
kautta, joissa ei vaikuteta ainoastaan järkeen ja sydämmeen, vaan
myöskin (kunnon suuruksilla y.m.s.) tyhjään vatsaan, taivutetaan se
vähitellen. Ja tämä tarkoitus saavutetaan sitä paremmin, kun
raittiusystävät liittyvät lujiin _yhdistyksiin_, jotka tarjoovat
yksityisille jäsenille kaikin puolin vahvaa tukea ja toimittavat heille
kaikenlaisia etuja.

Eipä siis ihmettäkään, että asiain näin ollen on ymmärtäväisiäkin
englantilaisia, jotka jo hengessä näkevät rakkaan isänmaansa vapaana
kaikista juopoista, jotka näkevät kansan toista vertaa lujempana kuin
se nyt on, yhteiskunnallisessa ja aineellisessa, siveellisessä ja
uskonnollisessa suhteessa, -- uuden terveen sukupolven.
Väkiviinajuomien nauttiminen kokonaisuudessaan ja sen mukaan
väkiviinatuonti on jo alkanut vähetä äärettömän suuressa määrin,
yksistään Lontoossa oli v. 1881 juopumustilassa tehtyjen rikosten
lukumäärä suurempi kuin kaksi tuhatta, s.o. noin 12 prosenttia vähempi
kuin 1880, vaikka väkiluku on saman ajan kuluessa mahdottoman paljon
enentynyt. -- Meistä saksalaisista tuntuu melkein naurettavalta, kun
Lontoon ravintoloissa näkee nuorten ja vanhain herrain syövän oikein
kadehdittavalla ruokahalulla, mutta jotenkin monen syödessänsä juovan
ainoastaan vettä tahi maitoa tahi korkeintaankin hedelmänmehua.
Mutta edellisissä lu'uissa olemme jo maininneet, että Englannin
lähetysystävät vaikuttavat "yhteiseen kansaan" ei ainoastaan
kertomalla kauheita kertomuksia paloviinan aikaansaamista
onnettomuuksista, eikä myöskään ainoastaan sen kautta, että
ovat nauttimatta alkoholin-sekaisia juomia, -- vaan myöskin
_positiivisesti_, nimittäin toimittamalla kaikkialle hyviä
ravintoloita, joissa on sekä luku- että biljardihuoneet, ja joissa
helpolla hinnalla saa kaikkia, mikä vahvistaa ruumista, ottamatta
lukuun olutta, paloviinaa ja viiniä. Varmaankin on tämä lähetyksen
voimakkain puoli. Sillä ihminen ei luovu nautinnosta, sentähden että se
on vaarallinen, vaan mahdollisesti tekee sen, jos hän saa sijaan toisen
nautinnon, joka on terveellisempi.

Täydellisesti johdonmukaista on, että teetotaler'it kääntyvät etenkin
nuorison puoleen. Nuorison täytyy kannattaa jokaista hanketta, jolle
tulevaisuutta toivotaan. Voi, uskomatonta on kuinka monta poikaa ja
tyttöä Englannissa jo nauttii paloviinaa. Onpa oikein hyvissä perheissä
jotenkin usein tapahtunut, että lastenkemuissa pienille 5-10-vuotiaille
on annettu niin paljon portviiniä tahi sherryä, ett'ei suuri osa
lapsiraukkoja enään voinut seisoa jaloillaan. Vastustamaton tosiasia on
sekin, että on suuri osa ei ainoastaan mies- vaan myös naispalvelijoita
ja erittäinkin ruoankeittäjiä, jotka ovat hyvin viinaan meneviä.
Juopumus on siis Englannissa kansallispahe aivan toisessa merkityksessä
kuin meillä. Sentähden ei olekkaan kyllin siinä, että uusilta
yhdistyksen jäseniltä vaadittaisiin yksinkertainen alkoholin sekaisten
juomien nauttimattomuuden lupaus. Ei koreassa nauhassakaan ole
tarpeeksi. Ei suinkaan, uuden jäsenen täytyy allekirjoittaa todistus
(pledge), jossa hän sitoutuu kunniasanallansa hillitsemään itseänsä
kaikenlaisten päihdyttävien nesteiden nautinnosta. Minun edessäni on
kaksi kaarnaa; kummassakin on päällekirjoitus "_Hyvä päätös_". Toisessa
seuraa sitten lupaus Jumalan avulla koettaa pidättää itsensä
väkiviinajuomista niin ja niin kauan, ja sitten taaskin mietiskellä
asiaa. Toisessa on lupaus heti tehtävä täydellisemmästi ja koko
elinajaksi. Siis -- viisaasti kyllä ei _niitä_ suljeta pois, jotka
ensin tahtovat koetella, tokko heillä on kylläksi siveellistä voimaa
voidaksensa täydellisesti hillitä itseänsä, ja tokko heidän ruumiinsa
sietää senlaista hillitsemistä. Pienten lasten ei ole lupa
allekirjoittaa pledge'jä; suuremmat pojat ja tytöt ainoastaan silloin,
kun heillä on vanhempiensa kirjallinen myöntymys.

Todistuksen alla ovat nämät epäiltävät sanat: "Jos sinä
allekirjoitettuasi tämän _pledge'n_ pidät myöskin lupauksesi, niin sinä
teet paraan teon elämässäsi". Siis olisi muka parempi todistuksen
allekirjoittaminen kuin uskossa jättäytyminen Kristuksen haltuun. Mutta
vaikka tahtoisikin sanoa: "_Tämä_ on luonnollisesti poikkeustapaus",
niin lieneehän toki kunkin erinlaisen elämänpituuden mukaan monta tätä
parempaa tekoa. -- Todistuksen toisella puolella on innokas kehoitus
käymään _raittiuskokouksissa ja lopettamaan seurustelemiansa_ entisten
juomatoveriensa kanssa (joiden joukossa ehkä voisi olla hänen isänsä
tahi veljensä!) Tästä näkyy, ett'ei raittiusystäviltä puutu ankaran
kovaa pontevuutta eikä armotonta johdonmukaisuutta. Kun lukee näiden
raittiusyhdistysten perustamisesta, tuntuu tosin melkein, kuin olisi
uuden uskonnon perustaminen hankkeilla. Tosin onkin monessa
teetotaler'issa muodostunut sangen arveluttava farisealaisuus, niin
että hän surkuttelevaisesti kohottaen olkapäitänsä katselee alas
sellaisten kristittyjen puoleen, jotka kieltäytyvät yhtymästä heidän
yhdistykseensä. Kuitenkaan ei pidä hyljätä asiaa väärinkäytösten
tähden; tapahtuuhan se viisaallekin ihmiselle, että suu pannaan hiukan
liian täyteen kun pontevasti ajetaan hyvää asiaa. Senlaisethan me
ihmiset olemme.

Jos nyt kysyy yhdistyksen jäseniltä, tokko heidän mielestään oluen,
viinin y.m. nautinto itsessään syntiä, niin vastaa moni arvelematta:
"On kyllä, se on luonnotonta ja Jumalan tahtoa vastaan sotivaa". Tahi
sanovat he: "Yhdentekevää, onko se syntiä vai eikö, -- _lähimmäistänsä
todenteolla rakastavan_ ihmisen täytyy luopua senlaisen juoman
nauttimisesta, hänen täytyy olla esimerkkinä täydellisestä
raittiudesta". -- Toiset ovat varovampia. "Kohtuullinen nautinto",
sanovat he, "ei itsessänsä olisi mikään synti. Mutta kun tällä alalla
kohtuuttomuuden vaara on kauhean suuri, niin luovumme me
vapaatahtoisesti semmoisten juomain nauttimisesta, osaksi itsiämme
suojellaksemme itsiämme vastaan, vaan vielä enemmin antaaksemme
heikoille veljillemme hyvän esimerkin. Mutta me myönnämme kullekin
vapautensa, emmekä tuomitse niitä, jotka toisin ajattelevat." Minun
edessäni on juuri kirje raittiuden ystävältä, joka muun muassa
kirjoittaa seuraavat sanat: "Jumala pelasti rakkautensa kautta omansa
ijankaikkisiksi ajoiksi; me pelastamme ihmiskumppalimme täksi
elämäksi." Me näemme siis tässä kaksi erinlaista kantaa. Toiselta
puolen on raittius tehty uskonkappaleeksi, toiseltapuolen se ilmestyy
vapaana rakkaudenosoitteena. Mutta kaikki, sekä kiihkoiset että
varovaiset, väittävät erittäinkin, että alkoholin-sekaiset juomat
sisältävät kaikissa tapauksissa niin hiukan määrän ravintoainetta,
ett'ei sitä voi ottaa huomioonkaan sen rahasumman rinnalla, joka siitä
pitää maksaa; että lisäksi nämät juomat ovat ainoastaan kiihoittimia,
jotka säännön mukaan ovat vahingollisia, eivätkä ruumiille
tarpeellisia.

Mitäpähän koko tästä liikkeestä nyt olisi sanottava? Ainoastaan
pintapuoliselta ihmiseltä voi jäädä huomaamatta se mahtava pontevuus,
se suurenmoinen itsensäkieltämys, se armelias, säälivä veljellinen
rakkaus, mikä tässä tulee näkyviin. Toiselta puolen taas ilmestyy heti
sangen arveluttavia seikkoja, ja moni korkeasti sivistynyt ihminen ja
jumalinen henkilö _itse Englannissakin_ on ensiksi kerran toisensa
jälkeen huomauttanut niistä.

Mutta me muistakaamme ensiksi, että englantilaiset ovat englantilaisia;
ja Albionin poikain veressä on taipumus johtamaan joka asiaa
korkeimmilleen. Tarkasta englantilaisia turisteja, jotka seisovat
Glatscher'in tahi vielä saavuttamattoman lumihuipun luona Alpeilla.
Vaikka kaikki asiantuntijat sanoisivatkin vaaralliseksi vieläpä
mahdottomaksikin tälle kukkulalle nousemisen, -- ei se auta. "Me
tahdomme kuitenkin koettaa!" sanovat he, ja sitten he ryhtyvät toimeen
ja taittavat useinkin niskansa siinä. Mutta siitä vähät. Heidän
serkkunsa ja tätinsä harjoittavat kumminkin samaa kiistoa. Ja samoin on
laita joka alalla. "Pää seinän lävitse" -- on lukemattomain
englantilaisten tunnussana, vaikk'eivät sitä lausu, ja tässä onkin se
tarpeen, että heidän päänsä säännön mukaan ovat kovat, usein kovemmat
kuin kovat seinät, ja että he todella pääsevätkin lävitse. Saman
jäykkäluontoisuuden, joka ajaa asian korkeimmilleen, huomasimme me jo
englantilaisten sunnuntain-pyhittämisessäkin, joka menee melkein niin
pitkälle, ett'ei minkäänlaista työntekoa hyväksytä; vielä huomasimme me
sen siinä tavassa millä monet dissenter'it ja etenkin "pelastusarmeija"
saarnaavat _kääntymistä_ ja luopumista maailmasta. "Joko teidän täytyy
kääntyä nyt, tällä hetkellä, tässä paikassa ja sillä tavalla, kuin me
sanomme, -- tahi teette sen liian myöhään!" Saman ankaran
johdonmukaisuuden tapaamme täällä raittiuden alallakin.

Vielä edelleen on se seikka huomattava, että ylipäänsä lujatahtoisten
englantilaisten enemmin kuin muiden kansojen kristittyjen on peljättävä
väkeväin juomain nauttimisen intohimoa. Siihen kuuluu myöskin kostea
ilmanala kiihoittavan, ja suuret rahavarat myöntävät ylellisyyttä.
Uskomatonta on kuinka paljon englantilaiset voivat juoda. Kauhulla olen
usein Alpeilla nähnyt englantilaisten huviretkeilijäin juoda
holahuttavan pikarillisia brandy'a yhtähaavaa muuttamatta naamansa
juonteita enemmin kuin vettäkään juodessaan. Mahdotonta on mainita
niitä tilastollisia lukuja, joita teetotaler'it julkaisevat ja joiden
kautta he ilmaisevat, kuinka suuri kansallisomaisuus pannaan
alkoholiin. Ja mitä ne sanovat perhe-elämän, siveellisen ja
uskonnollisen elämän rappiotilasta, ja lukemattomasta joukosta, jonka
terveys on mennyt pilalle, sitä on jokainen, joka omin silmin ei ole
tullut näkemään, pitävä naurettavan liiallisena.

Älkäämme siis kiiruhtako arvostelemaan! Meidän, saksalaisten
kristittyjen, jotka emme tahdo menettää olut- ja viinilasiamme, pitäisi
kumminkin ihastuksella ihmetellä näitä teetotaler'ia, jotka
osoittautuvat niin vapaiksi itsekkäisyydestä ja veljiänsä rakastaviksi.
Tässä on meillä kuitenkin muistutus. Se suuri raamatun-ajatus, että
kaikki kristityt ovat Jesuksen Kristuksen sotilaita ja työmiehiä, jotka
ovat kutsutut etsimään ja voittamaan vielä eksyksissä olevia
ihmiskumppaliansa, voittamaan heitä osoittamalla uskoa ja rakkautta, --
tämä suuri ajatus näkyy minusta ylipäänsä paljon enemmin muuttuneen
lihaksi ja vereksi Englannin kuin Saksan kristityissä. Me tahdomme
häpeällä tunnustaa tämän, emmekä tahdo poistaa tätä terveellistä
häpeätä sillä, että kiinnitämme huomiomme siihen _laintapaiseen_
vivahdukseen, joka kieltämättä usein selvästi tulee näkyviin
englantilaisten hurskaudessa ja etenkin englantilaisten
ihmisellisyyspyrinnöissä.

Minä puolestani en uskalla tuomita teetotaler'eja. "Honny soit qui mal
j pense". Kun nyt kerran englantilaisten luonne on senlainen, voipihan
ehkä olla mahdollista, että täydellinen raittius on ainoa tie, joka
heillä vie tarkoituksen perille. "Useimmat englantilaiset ovat sen
luontoisia, että heidän joko täytyy olla täydellisiä juoppoja tahi olla
aivan nauttimatta väkiviinajuomia" -- sanoo muuan englantilainen
kirjailija. Minä en tiedä, tokko niin lienee laita. Jos niin on, ei
teetotaler'eilla ole väärin. He älkööt vaan sanoko: "Juominen on
itsessään pahetta", vaan: "Meille englantilaisille, jotka ylipäänsä
emme voi juoda olematta juoppoja, on se kerrassaan vaarallista". Mutta
tämä ajatuskanta on jo lukemattomille vanhettunut. Raittius on heidän
mielestään jo tullut autuaaksi tekeväksi _uskonkappaleeksi_, ja se,
joka uskaltaa tehdä muistutuksia tätä uskontunnustusta vastaan, ei ole
"puhdaskarvainen". Silloin on mahdoton välttää vastakohtaa. Miljoonia
ihmisiä estetään tällä yksipuolisella tavalla kristinuskosta, jonka he
kohtaavat semmoisen lain turmelemana. Minun mielestäni on aivan varma,
että tämän toimen jäljennys erittäinkin meillä Saksassa joutuisi
naurunalaisuuden kiroukseen. Sanalla sanoen, me kaikki, jotka
virkistämme itsiämme oluella ja viinillä, tiedämme kyllä hyvin, kuinka
vaikeata on tästä nautinnosta luopuminen. Mutta kun nyt kymmenen
tuhatta ja sata tuhatta, joilla on aivan sama tunne kuin meillä,
luopuu nautinnosta näyttääksensä juopumushimoon joutuneille
ihmiskumppaleillensa hyvää esimerkkiä, -- niin on tämä semmoinen
veljellisen rakkauden sankarius, että sen tulee saattaa meitä
ihastumaan ja syvästi häpeemään. Tällä emme tahdo sanoa, että meidän
täällä Saksassa sopisi ja pitäisi tehdä samoin, kuin he tekevät. Että
se on mahdotonta, pitäisi kaikkien ymmärtäväisten saksalaisten lukijain
myöntää. Mutta me puristamme kiitollisesti heidän kättänsä toivoen,
että heiltä jotain olemme oppineet.

Mutta tätä minä sanon ainoastaan _niistä_, jotka sanovat: "Me tunnemme
halua osoittaa _tällä_ tavoin rakkauttamme lähimmäistämme kohtaan. Vaan
kunkin pitää tietää, mitä ja miten hän tekee. Ei tämä ole mikään laki
kristitylle, ei se ole mikään uskon vaatimus".

Se, mitä seuraavassa sanotaan koskee etupäässä niitä teetotaler'eita,
jotka tekevät raittiuden uskonnolliseksi la'iksi, vaikka se oikeastaan
on käytännöllinen keino, -- jotka tuomitsevat päihdyttävien juomain
nautinnon itsessään hyljättäväksi, eivätkä siis hyväksy niitä
kristityitä jotka eivät ole teetotaler'eja. Näiden luku näyttää, paha
kyllä, olevan jokseenkin suuri. Tätä epäkristillistä vieläpä
kristinuskoa vastaan sotivaa farisealaisuutta vastustamaan on seuraava
aijottu.


3. Raittius ja evankeeliumi.

Vaikka suuresti ihailemmekin sitä suurenmoista rakkauden pontevuutta,
mikä mainitussa liikkeessä pistää silmäämme, emme voi olla lausumatta
siitä arvostelua raamatun kannalla. Me tahdomme mitata tätä liikettä
Jumalan sanan mitalla ja ennen kaikkia kysyä, mitä vapahtaja siitä
sanoo. Katsokaammepa, tokko raamattu kieltää semmoisten juomain
käytännön, joidenka ylenmääräinen nauttiminen voi saattaa juojan
päihtyneesen tilaan (I). Me tahdomme vielä lausua muutamia sanoja
siitä, mitenkä raamatun mukaan kristittyjen ihmisten ylipäänsä pitää
käyttäytyä niitten lahjain ja nautintojen suhteen, joita maailmassa on
tarjona (II).

       *       *       *       *       *

(I). Viini on ainoa päihdyttävä juoma, jota raamatussa mainitaan. Sitä
mainitaan jotenkin usein ja jo jotenkin aikaiseen. _Noa_ se
vedenpaisumuksen jälkeen istutti ensimmäiset viinitarhat; mutta hän ei
voinut vastustaa sitä vaaraa, mikä tässä Jumalan lahjassa on. Hän ei
siis ainoastaan syönyt rypäleitä, eikä juonut ainoastaan rypäleiden
vasta puserrettua mehua, vaan hän myöskin käytti viiniä ja nautti liian
paljon sillä tavoin saatua päihdyttävää juomaa. Suuri on niiden joukko,
jotka eivät ole voineet torjua samaa vaaraa, ja sen kautta on tullut
paljon pahennusta. Lot esim. teki päissänsä sukurutsauksen ja monessa
muussa raamatun paikassa puhutaan viinistä. Milloin sitä kiitetään
arvokkaaksi Jumalan lahjaksi, jota tulee antaa surullisille ja joka
ilahuttaa ihmisen mieltä (Sananl. 31, 6. Ps. 104, 15. Saarn. 10, 19),
milloin lukee: viina ja vaimot tekevät viisaat miehet hulluiksi, ja
jotka porttoin kanssa yhteyttä pitävät tulevat mielipuoliksi (Syrak.
19, 2 j.n.e.) Mutta yhtä vähän kuin naimatonta säätyä puolustetaan sen
tähden, että naiset usein viettelevät mukaan hulluuteen, yhtä vähän
vaaditaan viinin nauttimattomuutta sen pahan tähden, minkä muni saapi
aikaan. Ainoastaan nasiirien piti olla viiniä juomatta, mutta suuri
siitähän seuraa, että sen nauttiminen muulle kansalle oli sallittu.
Viinin nauttimattomuus oli erityinen tunnusmerkki siitä, että
nasiireilla oli oma omituinen suhteensa Herraan. Mutta merkki on yhtä
vähän kuin leikkaamaton kukkakaan mikään korkeampi aste hurskautta.

Mutta missä suhteessa on vapahtaja tähän? Mitä sanoo hän
ja mitä sanovat apostolit? Apostolit lähettävät kirjeensä
(kreikkalaisroomalaiseen) maailmaan, missä juopumuksen kaikki paheet
olivat jokapäiväisiä. Kuitenkin etsimme niistä turhaan kieltoa viinin
juomisesta. "Älkäät juopuko viinasta" varoittavat he kristityitä; mutta
viinin kohtuullisesta nautinnosta ei kielletä. Paavali vielä
kehoittaakin Timoteusta juomaan viiniä huonon vatsansa tähden.

Ja vapahtaja sitten? Hän ei ollut läheskään teetotaler'i! Tuhmaa olisi
ollut hänen vihollistensa panetteleminen, kun he kutsuivat häntä viinin
juojaksi, joll'ei hän ollenkaan olisi juonut viiniä. Tiedämmehän, että
kaivoveden muuttaminen hyväksi, jaloksi viiniksi oli hänen ensimmäinen
ihmeensä. Vieläpä enemmänkin. Kun hän asetti pyhän ehtoollisen, teki
hän viinin verensä esikuvaksi, ja tätä viiniä ei ole juhlaa viettävän
seurakunnan ainoastaan katseleminen, vaan myöskin juominen. Vieläpä
yksi hänen viimmeisiä lauseitansa sisältää, ett'ei hän enään juo
viinapuun hedelmästä, siihen päivään asti, kuin hän juo sen uuden
Isänsä valkokunnassa. (Matt. 26: 29). _Siis myöskään sieltä_: ilon
pöydästä Jumalan ijäisessä, muuttumattomassa valtakunnassa ei puutu
viinillä täytettyjä maljoja. Ei suinkaan, Kristus ei ollut mikään
teetotaler'i, sitävastoin Muhammet, Kristuksen irvikuva, kielsi
ehdottomasti kaikkia uskolaisiansa nauttimasta päihdyttäviä juomia.
Ainakin tämän pitäisi herättää totista miettimistä _niissä_
teetotaler'eissa, jotka kieltävät viinin nautinnon _itsessään_. Olipa
viinin väärinkäyttäminen Jesuksen aikaan kuinka suuri hyvänsä, -- ei
Herran päähän pistänyt koskaan kehoittaa täydelliseen viinin
nauttimattomuuteen. Mutta useat teetotaler'eista ovat niin
johdonmukaisia, että he ehtoollisessa viinin asemesta käyttävät
hedelmämehua tahi jotakin muuta nestettä. He eivät, kummallista kyllä,
näy huomaavan, että he sillä tavoin oikaisevat vapahtajaansa ja
kuningastansa.

Mutta kuinka suoriutuvat teetotaler'it edellä mainituista
tositapauksista ja esimerkeistä? Kyllä vastaus tähän olisi hyvin
lystikäs ja naurettava, joll'ei asia olisi niin totista laatua. Sillä
kun he hyvinä englantilaisina kristittyinä eivät kuitenkaan tahdo olla
raamattua viisaammat, täytyy heidän, joko sitten tahtovat tahi eivät,
sitä vääristellä ja sillä tavoin joutua joko tietäen tahi tietämättänsä
ulkokullatuiksi. Edessäni on "Katkismus lapsia varten" ("The Band of
Hope Catechism"), jossa on 52 kappaletta kysymyksiä ja vastauksia, ja
lisäksi vielä laulukirja. Tätä joukoittain levinnyttä kirjaa käyttävät
useat (ei kaikki) temperance-meetingjohtajat 52:na sunnuntaina lapsia
opettaessansa, niin että joka kerta on yksi luku aineena. Onpa
tosiaankin houkka aate 52 kertaa vuodessa kiihdyttää pienokaisia
päihdyttäviä juomia vastaan ja samalla mättää heihin kauheimpia
tuhmuuksia. Sillä mahdotonta on kertoa, minkälaisia tuhmuuksia tässä
katkismuksessa tarjotaan luettavaksi. Siinä selitetään esim.
1 Piet. 5: 8: "Olkaat raittiit ja valvokaat" -- _näin_: Kreikkalaisessa
testamentissa lukee: "Älkää juoko!" Joka kreikkaa ymmärtää, se tietää,
että tämä suoraan sanoen on valhetta. -- Kuunnelkaammepa kuitenkin
sanasta sanaan muutamia paikkoja! 50:nnen kappaleen päällekirjoitus on:
"Vapahtajan esimerkki". Kysymys: Mutta eikö siis monta hyvää ihmistä
ole juonut kohtuullisesti? Vastaus: On kyllä, samoin kuin monta hyvää
ihmistä on tottunut pitämään _orjia_, koska heillä ei ollut parempaa
tietoa (sic!). Kysymys: Mutta eikö Jesus Kristus itse ole tehnyt ja
juonut päihdyttävää viiniä? Vastaus: Ei suinkaan, sitä emme voi uskoa;
se olisi ollut hänen arvoansa alentavaa, eikä ole mitään todistusta
siitä, että hän olisi tehnyt tahi nauttinut käytettyä ja päihdyttävää
viiniä. Ainoan kerran, jolloin tiedämme hänelle viiniä tarjotun,
nimittäin kun hän ristiinnaulittiin, kieltäysi hän sitä nauttimasta --
j.n.e.

Eikös ole totta, että tämä olisi pilan alaista, joll'ei siinä olisi
niin kovin totista puolta. Tässä nähdään, kuinka kristitytkin miehet
voivat hairahtua totuuden tieltä ja antaa hyvän tarkoituksen pyhittää
huonoja välikappaleita. Minä luulisin loukkaavani lukijoitani, jos
tahtoisin heille todistaa, kuinka äärettömän paljon hulluutta edellä
mainituissa esimerkeissä on, ja kuinka suuri tuhmuus on, kun 51
sunnuntailuvussa väitetään, että evankeeliumeissa puhutaan
käymättömästä viinistä. Tätä oivallista ajatusta ei vielä kukaan
jumaluusopin tutkija koko kristillisessä kirkkohistoriassa ollut saanut
päähänsä, ennen kuin teetotaler'it tekivät tämän suuren huomion!
Rehellisempää olisi sitten sanoa: "Tässä kappaleessa on Jumalan sana
meille liian kevytmielistä, tahi ainakaan se ei sovi Englannin
oloihin." Kutsukootpa vaan teetotaler'it Muhammedia liittolaiseksensa,
ainakaan ei Jesus ole. Ja tämä tekee koko liikkeen meille
arveluttavaksi, siinä tapauksessa että sille tahdotaan antaa
uskonnollista vivahdusta.[14]

(II). Mutta koko tämän liikkeen henkikään ei millään tavoin sovellu
evankeeliumin henkeen; tahi paremmin sanoakseni: koko tässä liikkeessä
ei voi olla puhetta _hengestä raamatullisessa merkityksessä_.
Teetotaler'ilaisuus ei ole muuta kuin uusi laki; mutta evankeliumi on
la'in loppu. Raittiuspyrintö on uusi paikka vanhassa vaatteessa (Matt.
9: 16), tahi myöskin vanha lakipaikka evankeliumin uudessa vaatteessa.
Jos Englannin kristityt sanoisivat: "Meidän kansa ei vielä ole kypsi
evankeeliumia vastaan ottamaan; se on ensin saatettava la'in alle,"
niin voisi vastata siihen: "Se tulee teidän tietää, tunnettehan te itse
parhaiten kansanne." Mutta älkööt he koettako toteen näyttää, että tämä
heidän oma tekemä lakinsa on evankeeliumin kanssa yhtäpitävä. Tämä
yritys voi johtaa ainoastaan evankeeliumin vääristelemiseen, ja me
olemme nähneet, että se onkin siihen johtanut.

"Minä tiedän ja olen Herrassa Jesuksessa vakuutettu siitä, ett'ei
mikään asia itsessään ole saastainen; vaan sille, joka jotakin pitää
saastaisena, on se saastaista. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on hyvää
eikä mikään hyljättävä ole, kun se vaan kiitoksella vastaan otetaan,"
kirjoittaa apostoli Paavali. Jokainen nautinto, josta me iloisella
mielellä voimme kiittää Jumalata, on sallittu. Meidän ei tule sallia
panna meille lakia, sillä "ei vanhurskaalle ole lakia pantu". "Kristus
on lain loppu"; "älkäät taas teitänne sekoittako orjuuden ikeesen;"
"kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen". Mikä ei ole uskosta, se
on syntiä; mutta mikä on uskosta, s.o. mitä me voimme tehdä
vakuutettuina siitä, _että se ei ehkäise eikä vahingoita sisällistä
suhdettamme Jesukseen_, se on luvallista.

Niin puhuu evankeeliumi. Tämä tosin on ainoastaan asian toinen puoli.
Toinen on se ett'ei kuitenkaan _kaikki meitä hyödytä_, vaikka meillä on
valta kaikkeen. Meidän ei pidä sekoittua _mihinkään_. "Te olette
Kristuksen", tämä on korkein laki, ja toisen: "Kaikki on teidän" --
täytyy alistua edellisen alle. Mikään luotujen esineiden nautinto ei
saa muuttua intohimoksi, tarpeeksi, josta emme voi luopua. Meidän
täytyy voida hallita kaikkea; meillä täytyy olla ja meidän täytyy
myöskin voida olla ilman. Muutamalle äidille sanottiin, että hänen
ystävänsä kaikki kolme lasta oli kuollut difteritis-tautiin. Silloin
hän vastasi: "Jos Jumala tällä tavoin ottaisi omat lapseni minulta, en
minä enään voisi uskoa hänen rakkauteensa". -- Mies, jolta lääkäri
kielsi tupakan polttamisen, vastasi: "Minä tahdon ja minun täytyykin
polttaa vaikka henkeni menisi." Tämä äiti ja tämä tupakanpolttaja eivät
enään olleet kristityitä, niin pian kuin he niin puhuvat. Ja moni, joka
ei suorastaan niin sano, vaan jonka sisällinen tila on samanlainen, ei
myöskään ole mikään kristitty. Heillä on Kristuksen ohessa myöskin
toinen herra, jota he palvelevat, olkoon se sitten vaimo tahi hevonen,
lapsi tahi mammona, ystävä tahi viini, musiikki tahi tupakka. "Te ette
voi palvella Jumalata ja mammonaa!" Tärkeä asia on joka kristitylle,
josko hän hallitsee luotuja esineitä, tahi josko ne hallitsevat häntä.
Moni tekee tässä suhteessa kauheita kokemuksia, kun Herra vaikealla
hetkellä murtaa rikki hänen epäjumalankuvansa.

Myöskin voi asian laita olla senlainen, että ne ilonaineet, jotka
_tavallisissa tapauksissa_ eivät meitä vahingoita, kuitenkin
_joinakuina aikoina_ ovat meiltä kielletyt. Tämä on ehdottomasti asian
laita, kun me huomaamme, että meillä on jokin este _rukouselämässämme_.
Vaikka esim. naapurillasi olisi lupa käydä hyvässä teaaterissa, vaikka
olisi ollutkin aika, jolloin se sinua ei olisi vahingoittanut, --
kuitenkin jos sinä nyt huomaat, ett'et sinä teaaterinäytännön jälkeen
voi puhua vapahtajasi kanssa tahi että sielullesi senkautta Jumalan
sana ei ole oikein maukasta: -- niin on se, mikä itsessään ei tarvitse
olla syntiä, kuitenkin sinulle syntiä. Tahi jos sinä huomaat, että
Herra kerran nyt tahtoo sinua viedä oikein hiljaisuuteen, että hänellä
on jotakin salaa sanottavaa sinulle; niin täytyy sinun joksikin ajaksi
poistua _seura-elämästäkin_, joka itsessään on viatonta ja joka ennen
sinulle oli luvallista, ja joka sittemmin jälleen tulee olemaan sinulle
luvallista. Kaikki täytyy alistua sen suuren aatteen alle, että me
olemme kutsutut olemaan Kristuksessa ja lisääntymään hänessä. Kaikki
täytyy sinun mielestäsi olla pahaa, kun se estää sinua tulemasta
lähemmäksi suurta päämaalia, sinun Kristuksen kuvaksi julistamistasi.

Mutta sinun pitää silloin karttaa, ett'et mittaa tahi tuomitse
kristityitä veljiäsi ja sisariasi sen mitan mukaan, mikä _sinulle
itsellesi_ on määrätty. Sinä teet syntiä syödessäsi marengeja, koska ne
pilaavat vatsasi; mutta miksipä sen, jonka vatsa sietää semmoista
makupalaa, tarvitsisi sitä halveksia?

Ja kuitenkin on _vielä toinen raja_. Jos me muutoin luvallisella
nautinnolla suututamme heikkoa veljeä, niin että hän sen kautta tulee
epäilemään meidän uskonelämäämme, niin voi niinkin tapahtua, että
meidän hänen tähtensä täytyy jättää semmoinen nautinto joksikin aikaa.
Meidän täytyy vaan karttaa, ett'emme kysymyksessä olevalle veljeile
myönnä, että tämä nautinto itsessään on syntiä. Ei se ole muuta kuin
ulkokultaisuutta, jos joku pastori saarnastuolistansa arvelematta
julistaa teaaterikäynnin syntisten huvien joukkoon ja kuitenkin
matkustuksillansa käy teaaterissa, kun ei luule tunnettavan eikä
huomattavan itseänsä. Semmoisella käytöksellä on paljon pahaa saatu
aikaan. Joko hän sitten pitää todellakin teaaterinkäynnin syntisenä;
silloin hän vapaatahtoisesti tekee syntiä; -- tahi hän ei sitä pidä
syntinä ja on silloin valhetellut peljäten vallalla olevaa mielipidettä
tahi jotakin osaa kuulijoistansa. Ei tiedä, kumpiko synti on huonompi,
edellisessä tapauksessa hän vastoin parempaa tietoansa teki syntiä
Jumalan käskyä vastaan, jälkimäisessä tapauksessa hän valhetteli
vastoin parempaa tietoansa. -- Mutta minä voin kyllä lakata teaaterissa
käymästä, jos tiedän olevani muussa tapauksessa loukkaukseksi ja
pahennukseksi todellisesti hurskaille, rehellisille kristityille, jotka
ovat ahdasmielisemmällä kannalla (eivätkä ehkä ollenkaan voi arvostella
asiaa), ja aivan samoin on muidenkin asiain laita.

Suuresti kiitollisena ajattelen minä vielä sitä esimerkkiä, jonka
rehtorimme Gütersloh'in lukiossa antoi meille. Hän oli kerrassaan
kieltänyt oppilaitansa _tupakkaa polttamasta_, sillä hän ei pitänyt
sitä terveellisenä eikä sen ikäisille nuorukaisille sopivanakaan. Mutta
itse hän poltti tupakkaa ja teki sitä mielellänsäkin. Silloin tuli
meidän koulun korkeimmalle luokalle oppilaita toisesta lukiosta, missä
oli sallittu korkeimman lähimmältä luokalta saakka polttaa tupakkata.
Nämät selittivät, ett'ei jo niin kauan poltettuansa voi siitä luopua,
lehtori vastasi: "Minä näytän teille, että voi kyllä tulematta
sentähden sairaaksi." Ja tämän hän toden totta tekikin. Tämä teki
meihin erinomaisen vaikutuksen eikä siitä hetkestä kukaan uskaltanut
puhua sillä tavoin, kuin edellä kuulimme. Mutta rehtorimme ei suinkaan
sanonut: Tupakanpoltto on itsessään pahasta; eikä hän myöskään sanonut:
Minä olen tehnyt väärin, että olen niin kauan polttanut tupakkaa. --
Jollen erehdy, rupesi hän uudelleen polttamaan tupakkaa tultuansa
toiseen asemaan elämässä, ja tämä olikin aivan johdonmukaisesti ja
oikein tehty.

"Niinpä kyllä," kuulen jonkun sanovan, "mutta etkö sinä todista juuri
tällä puheella, että rakkauden tähden tulee lakata nauttimasta
päihdyttäviä juomia. Selväähän on, että tuhansittain ihmisiä joutuu
pilalle oluesta ja viinistä, puhumattakaan paloviinasta; kieltämätöntä
on, että useimmat ihmiset ovat senlaisia luonteeltaan, että he
_intohimolla_ heittäytyvät sen nautinnon valtaan, joll'eivät siitä
täydellisesti luovu. Eikö rakkauden silloin pidä pakoittaman sinua
kiroomaan tätä nautintoa ja esimerkilläsi osoittamaan heikolle
veljellesi, että ilman semmoisiakin juomia voi olla terve sielunsa ja
ruumiinsa puolesta; samoin, että siitä voi lakata, vaikkapa siihen
nuoruudestansa on tottunutkin? Eiköpä tässä ole sama tapaus kuin
Rom. 14, 15-21?"

Tähän minä nyt en tahdo tässä vastata, että suurin osa lääkäreistä
arvelee kohtuullisen viinin ja oluen-nautinnon (toinen on paloviinan
laita) olevan raitista ja terveellistä, vieläpä useille ihmisille
suorastaan välttämätöntäkin. Raamattu kutsuu viinin hyväksi luojan
lahjaksi, joka ilahuttaa mieltä ja virkistää ruumista. Kukaan
järjellinen ihminen ei voi väittää, että viinin- ja oluen-nautinto
itsessään on syntiä. Se, joka sitä väittää, ei ole heikko veli, vaan
omapäinen ihminen, jolle yksinkertaisesti tulee osoittaa Kristuksen
esimerkkiä. -- Ei sovi kieltää, että näiden käyttäminen monelle
ihmiselle on suureksi _vaaraksi_; mutta mahdollinen väärinkäytös ei voi
lakkauttaa käyttämistä, ja sen tähden että joku asia voi aikaan saada
pahennusta, ei sitä tarvitse jättää pois, jos tämä pahennus on järjetön
ja selvästi sotii Kristuksen ajatusta vastaan. -- Muutoinhan täytyy
vihdoin luopua kaikesta, sillä ei ole mitään, mikä ei herättäisi
paheksumista, sillä mitään ei ole, jota ei käytettäisi väärin.
Vegetariaanit esim. sanovat lihansyömistä vahingolliseksi ja arvoa
alentavaksikin. Pitääkö meidän sen tähden lakata lihaa syömästä?
Sosialistit selittävät yksityisen omaisuuden omistamisen
itsekkäisyydeksi ja synniksi. Pitääkö meidän sen tähden ruveta
kiihkoilemaan kommunistisen valtion hyväksi? Onhan yksityisessäkin
omaisuudessa sangen suuri vaara tarjona, ja mammona tekee mielettömäksi
ja ahneus pitää orjuudessa miljoonia. Miljoonat ihmiset käyttävät
väärin valtaansa rahan yli, ja lukemattomia kristityitä löytyy, jotka
niitä eivät tahdo hoitaa Jesuksen johdolla, vaan pidättävät itsellensä
erityisiä etuoikeuksia tällä alalla. -- Kuitenkaan ei koskaan kukaan
valistunut kristitty ole vaatinut yksityisen omaisuuden poistamista.
Mutta Jumalan järjestys on se, että kaikki pitää oleman rakkauden
herruuden alaisena ja vapaasti hoidettava sen mukaan, kuin rakkaus
Jumalaa ja ihmisiä kohtaan vaatii.

Onhan rakkaus naista kohtaan miljoonissa ihmisissä muuttunut naisten
jumaloitsemiseksi jopa irstaudeksi ja kaikenmoisiksi paheiksikin. Mutta
tuomitsemmeko sen tähden avioliiton kelvottomaksi? Tuomitsemmeko
sentähden ylipäänsä rakkauden molempain sukupuolien välillä pahaksi?
Munkit, jotka tahtoivat korjata luonnon lakeja hylkäämällä sekä
omaisuuden että avioliiton ovat joutuneet alkuperäisen tarkoituksensa
vastakohtaan, -- vapaa-ehtoisesta köyhyydestä, naimattomuudesta ja
itsensä-hillitseväisyydestä ovat he langenneet kaikenmoiseen ahneuteen,
haureuteen ja juoppouteen. Luonto kostaa, jos sitä väärin käytetään.

"Mutta mainittujen juomien nautinto", sanotaan, "ei kuulu
_välttämättömyyden_, vaan _ylellisyyden_ alalle, ja sentähden pitäisi
ainakin, ottamalla huomioon väkiviinajuomien aikaan saattaman turmion,
halukkaasti rakkauden tähden luopua niitä käyttämästä." Me emme
suinkaan myönnä tätä, että muka olut ja viini olisivat ainoastaan
ylellisyystavaroita. Mutta vaikkapa me sen myöntäisimmekin, emme
kuitenkaan suostuisi mainittuihin johtopäätöksiin. Koko meidän elämämme
on ylellisyyttä täynnä, ja jos me tahdomme siitä päästä vapaiksi täytyy
meidän pian kääntyä jälleen luonnontilassa olevain kansain tilaan.
Kaikki, mitä me tunnemme taiteen ja kaunistuksen nimellä, täytyy siinä
tapauksessa murtua yhdellä iskulla; kaikki, minkä tarkoituksena on
kauneuden ja hienouden hankkiminen elämälle, täytyy silloin poistua, ja
vihdoin täytyy joutua vähimpään, mikä elämän jonkunlaiseen
ylläpitämiseen tarvitaan. Sillä tavoin saisi kaikki taide
kuoliniskunsa, mutta tieteellä voisi enään olla päämääränä tutkia,
kuinka tarpeellisia elantoaineita ja vaatteita voitaisiin saada.

Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, kun muutoin kyllä hurskas, mutta
pietistinen, ahdasmielinen nahkuri istui minua vastapäätä. Me puhelimme
"kristillisistä asioista". Muun muassa sanoi hän minulle: "Jos te,
herra pastori, tahdotte muiden silmissä olla täydellisesti kääntynyt
saarnaaja, niin täytyy teidän heittää pois nuot _kultaiset
kellonvitjanne_, jotka teillä on. Sellaista ylellisyyttä paheksuvat
veljet ja sisaret." -- Minä vastasin: "Silloin täytyy minun ottaa
kuparipiirrokset seinältä, täytyy polttaa tämä matto, repiä uutimet
ikkunoista j.n.e. Mutta miksi teillä itsellänne on noin kaunis
_karvalakki_ päässä; kun te kymmenennellä osalla sen hinnasta olisitte
voineet hankkia päähineen, joka aivonne olisi lämpiminä pitänyt? Miksi
juotte te lasin olutta, jota kuitenkaan moni muu, jonka myöskin pitää
elää, ei voi tehdä. Miksi te poltatte tupakkaa, ettekä sen sijaan
ilahuta köyhiä rahasummalla, jonka se maksaa? Ja vaikka te luopuisitte
vieläkin useammasta nautinnosta, niin olisihan kuitenkin aina miljoonia
ja vieläkin miljoonia ihmisiä, jotka sanovat: Kyllähän tuon on helppo
sanoa; onhan hänellä paljon helpompi olla kuin meillä!" -- Tämä on
kalteva pinta, jota myöten alinomaa luistaa alaspäin, kunnes vihdoin
joutuu mitä hulluimpaan ja vähäpätöisimpään lakijärjestelmään, joka
taas muuttuu raivoisimmaksi kiihkoilemiseksi. Esimerkiksi mainitsen
minä mennonitit, jotka vihdoin jakautuivat "Knopler'eihin" ja
"Hestler'eihin" s.o. kahteen puolueesen, jotka kauhealla vimmalla
kiistelevät, olisiko luvallista pitää nappia nutussa, vai pitäisikö
luopuen tästä ylellisyydestä tyytyä hakasiin.

Lukijat ymmärtävät, mitä minä tahdon sanoa. Itsensä hillitseminen
väkevien juomien nautinnosta on itsensä kieltämyksen esimerkkinä
epäilemättä moneen vaikuttava siunaavaisesti ja saattava aikaan hyvän
herätyksen. Mutta selvillä pitää olla, että "väkeväin juomain" nimellä
merkitään ainoastaan yhtä niistä monista sadoista aloista, joilla
itsensä hillitseminen voi tulla kysymykseen. Varmaankin on tämä ala
kuitenkin tärkein; mutta kullakin kristityllä täytyy olla vapaus
valita, mitä keinoja hän tahtoo käyttää juoppouden estämiseksi.
Estäköön Jumala meitä uudestaan kuormittamasta evankeeliumia Sinain
kivillä!

Me olemme jo Englannin sabbatista puhuttaissa ja muissakin paikoissa
huomanneet, että jokseenkin moni Englannin veljistä on taipuvainen
erääsen lakijärjestelmään. Salaa ja huomaamatta tehdään siinä suuria
raamatun aatteita naurettaviksi. Raamatun käsite "liha" tehdään
lihalliseksi; käsite maailma tehdään maalliseksi, s.o. lihaa, syntiä ja
maailmaa etsitään muutamista erityisistä tiloista, teoista ja
nautinnoista farisealaisella tavalla, vaikka oma _sydän_ se oikea
paikka on, missä maailma, liha ja synti asuvat.

Tähän mukavaan tarkastukseen emme kuitenkaan millään ehdolla tahdo
lopettaa ainettamme. Vaikk'ei juopumus meidän maassa olisikaan
sellainen turmio kuin Englannissa, niin ei kukaan, joka vähänkin tuntee
meidän kansaamme voi sitä väittää valheeksi, että lukemattomat perheet
joutuvat perikatoon etenkin paloviinan vaikutuksesta; että lukemattomat
vaimot ja lapset tulevat onnettomiksi ruumiin ja sielun puolesta
semmoisten miesten ja isien tähden, jotka ensin ovat tehneet itsensä
onnettomiksi ruumiin ja sielun puolesta. Kauhean murhanenkelin tavoin
vaeltaa viinanperkele _meidänkin_ rakkaan isänmaamme seutujen lävitse
etsien, ketä hän saisi niellä. Ja hän löytää joukoittain sellaisia,
jotka mieluummin heittäytyvät hänen nieltävikseen, kuin kilvoittelevat
hyvän kilvoituksen. Kauhean pitkät ja vuosittain suhteettomasti
suurenevat rikosten ja törkeyksien luettelot, jotka tilastotiede tuo
esiin, samaten myöskin hullunhuoneiden luettelot, -- ne tulisivat pian
paljon lyhemmiksi, jos meidän kansamme vapautuisi paloviinan rutosta.

Kuinka ja mistä on löydettävä apu tämän haltijan valtaa vastaan? Sillä
siitä on etupäässä kysymys, koska se ennen kaikkia muita juomia
kiihoittaa kohtuuttomuuteen ja ennen kaikkia muita turmelee terveyden
ja siveellisen luonteen. Mitä olueen ja viiniin tulee, niin on laki
niiden käytännön suhteen sama kuin _kalkkein_ muidenkin nautintojen
suhteen, nimittäin että meidän tulee niitä käyttää ymmärtäväisesti ja
kohtuullisesti. Varmaankin on tämä kehoitus kohtuullisuuteen
välttämättömämpi tämän, kuin maidon- ja teen-juonnin suhteen. Mutta me
emme tuomitse viiniä ja olutta hyljättäviksi; me pidämme niitä Jumalan
lahjoina, joista meidän on lupa iloita. Vieläpä me olisimme onnellisia,
jos hyvää, halpaa, puhdasta olutta olisi saatavana joka ravintolassa
isänmaassamme; sillä meidän mielestämme olisi se mitä tehokkaimpia
ihmisellisiä keinoja paloviinaa vastustamaan ja raivaamaan tieltänsä.
Tätä me siis etupäässä ajattelemme, kun me koetamme hankkia keinoa
juopumusta vastaan. Me emme voi emmekä tahdo matkia teetotaler'eja,
tämä on meidän hyvillä perustuksilla tuettu epäämyksemme. Mutta mikä
siis on meidän asemamme?


4. Mitä teemme me parantaaksemme kansamme koinvammaa?

Mitä tulee meidän tehdä? -- Tähän kysymykseen ei viimmein ole muuta
kuin _yksi ainoa_ vastaus, nimittäin _julistaa evankeliumia kansaan ja
sydämiin_. Kun aurinko nousee säteilevässä valossaan, silloin pakenevat
kaikki villieläimet; samoin myöskin, missä Kristus tulee eläväksi
sydämmessä, siellä on pimeyden valta murrettu, sieltä pakenevat
pimeyden teot. Sen jälkeen kuin Jesus ilmestyi maailmaan syntisiä
vapahtamaan, löytyy keino syntiä vastaan ja se keino on sydämmen
jättäminen hänen valtaansa. Eikä, syvemmältä katsoen, _ole muuta kuin
tämä apu_; kaikki muut ovat ainoastaan helpoitus- ja lievitys-keinoja.

Ja jospa tosiaan onnistuisikin kaikenmoisella työllä, viisaudella ja
keinoilla poistaa tahi vieläpä lainlaatimistoimilla tehdä mahdottomaksi
jotakin pahetta esim. juopumusta, -- niin tulisi joku toinen pahe sen
sijaan. Sisällinen tauti voi ilmestyä jaloissa, kun haavat
keinollisesti ovat poistetut päästä. Ei mikään auta, ennen kuin _veri_
on puhdistettu. Ja niin kauvan kuin lihallisuuden ja nautinnonhimon
peto hallitsee ihmisen sisällä, löytää se pian paloviinan sijaan
toisen, olkoonpa se sitten nimeltään morfiinia, opiumia tahi en tiedä
mitä, tahi muuttuu entinen juoppous ahmaamiseksi tahi saituudeksi.
Sydän on juurineen uudistettava muutoin ei auta yrtit eikä voiteet.

Jos esim. "_pelastusarmeija_" pitää rahvaan todellista _käännyttämistä_
tarkoituksenaan, niin on turhaa, että se vaatii sotilaittensa olemaan
teetotaler'eja. Todellisesti kääntyneet eivät voi olla juoppoja eivätkä
syömäreitä eivät keikkareita eivätkä rahannarreja; sillä he ovat
kääntyneet, kääntyneet jumalalliseen aurinkoon päin ja pois kääntyneet
kaikesta pimeydestä. Mutta joll'ei pelastusarmeijan onnistu saada
aikaan todellista sisällistä kääntymistä, rupee ihmissydämmessä asuva
peto, vaikka sitä olisikin harjoittanut lankeemaan polvilleen, tekemään
ristinmerkkiä ja laulamaan virsiä, pian jälleen näyttämään hampaitansa,
eivätkä mitkään kiellot tupakan polttamista ja brandy'a vastaan auta
lainkaan.

Sanalla sanoen, missä Kristus asuu sydämmessä, siellä kuolee synnin
myrkynpuu juurinensa. Sen näyttää toteen joka kirkkohistorian lehti,
sen todistaa jokapäiväisen elämän kokemus, minä toivon, että sen
todistaisi sinunkin kokemuksesi, rakas lukijani. Sentähden tulee
kaikissa juoppoutta vastaan olemaan ainoastaan sitä myöten _pysyväistä_
voimaa, kuin evankeeliumi on tämän taistelun sieluna. Jos Jumala
lahjoittaa kansallemme uuden suuren helluntaijuhlan, niin tulee pian
taistelu yksityistä pahetta vastaan joutuvaksi. Tätä helluntaijuhlaa me
kyllä voimme rukoilla, mutta me itse emme voi sitä luoda; meidän täytyy
sitä odottaa. Mutta me voimme viimmeiseen hengenvetoon puuhata
evankeeliumin levittämistä ihmisten joukkoon, heidän huoneisiinsa ja
heidän sydämmiinsä. Useimmat "kastetut kristityt", Jumala paratkoon,
eivät edes tiedä, mitä evankeeliumi onkaan, vielä vähemmin ovat he sen
voimaa kokeneet. Siis ahkeruudella ja innolla tulee Herran kansan
levittää levittämistänsä evankeeliumia. Mutta tässä sen tulee osoittaa
itsensä _Herran_ kansaksi, eikä siis semmoiseksi kansaksi, joka
ainoastaan puhuu toista kieltä kuin muut ihmiset, vaan kansaksi, jossa
korkeampi elämä ja korkeampi rakkaus sykkii, -- elämä ja rakkaus,
kurinpito ja voima, joita maailma ei tunne, mutta joka osoittaa
voimansa ihmisten _omissa-tunnoissa_. Kristittyjen täytyy _omissa
silmissään_ esiin tuoda evankeliumin autuutta, osoittaessansa itsensä
kieltävää rakkautta, taivaallista iloa, uskaltaessaan kärsiä ja
palvella, ollessaan kohtuullinen ja kärsivällinen ja harjoittaessaan
jokaista jaloa hyvettä. Mutta me puhumme edempänä tarkemmin siitä
asiasta, kuinka evankeeliumia sanoilla ja töillä on levitettävä
ihmisten joukkoon.

Jos hyvä jotenkin usein, paha kyllä, on paremman vihollinen, ei
kuitenkaan paremman ja paraan sentähden tarvitse olla hyvän vihollisia.
Ja koska erittäin paras parhaista ei ole meidän vaan Jumalan hallussa,
niin tulee meidän kysyä itsiltämme: Mitä me sittenkin voimme tehdä? Nyt
on kerran asian laita niin, ett'ei meidän kansaamme voi kutsua
kristilliseksi, vaikka melkein kaikki lapset ovat kastetut, eikä se
tähän maailman aikaan tule olemaankaan kristitty, vaikka sen
onnistuisikin kumota kaikki "toukokuun la'it", jota minä puolestani en
suinkaan toivo. Meidän tulee laskuissamme käyttää niitä lukuja, mitkä
meillä ovat, saadaksemme selville, että me enimmäkseen olemme
tekemisissä senlaisten ihmisten kanssa, jotka eivät vielä ole armon
alaisia, vaan lain alaisia; jotka eivät vielä ole la'inkaan alaisia,
vaan joita täydellisesti lihalliset, maalliset esineet hallitsevat.
Tässä täytyy siis kaikkien ei ainoastaan kristittyjen, vaan myöskin
_ihmisystävien_ liittyä yhteen hankkimaan apukeinoja. Kaikkien
kansanystäväin tulee, kuten edellä olemme sanoneet, yhdistetyin voimin
toimia saadaksensa sunnuntain uudestaan valloitetuksi kansallemme.
Kaikkien kansanystäväin, sen sanomme nyt, tulee yhdistetyin voimin
hankkia apukeinoja paloviinan turmiota vastaan.

Mutta kuinka? -- Tärkeä peri-aate kasvattaessa on, ett'ei, jos
mahdollista on, oteta ihmiseltä mitään, josta hän pitää, antamatta
hänelle korvaukseksi jotain muuta parempaa. Meidän hyvä tohtorimme
tapasi nuorimman tyttäreni leikkelemästä paperia lapsenkamarissa. Tämä
oli lapselle nähtävästi suuri huvitus, mutta tohtori _kielsi_ hänen
käyttämästä saksia terävien kärkien tähden. Silloin pienoinen
katkerasti "pahan setä tohtorin" tähden. Mutta seuraavana päivänä tuli
tämä takaisin tuoden mukanansa kauniit sakset, joidenka kärjet olivat
hiotut tylsiksi, ja antoi ne lapselle "ahkerasti käytettäviksi". Tällä
tavoin voitti hän lapsen sydämmen tykkynään puoleensa, ja siitä
hetkestä nautti pienokainen ilomielin ja hyvällä luottamuksella hänen
katkerimmatkin rohtonsa. Tämä on ainoastaan pieni esimerkki siitä,
kuinka suurissa asioissa pitää toimia. On pidetty sangen liikuttavia
puheita paloviinaa vastaan, on pienissä kirjasissa sangen kauheilla
kuvauksilla kerrottu sen hirveitä seurauksia, niistä on tehty kuvia,
jotka saavat katsojan kauhistumaan. Tätä me emme tahdokaan moittia; me
emme myöskään tahdo väittää, että se on hyödytöntä. Mutta _paljon_
sillä ei ole tehty. Niitä tuhansia _hyvin toimeentulevia ihmisiä_,
jotka omissa huoneissaan ovat mielissään varallisuudestaan, mutta
jotka eivät tunne kansamme hätää, niille täytyy kaikin tavoin antaa
tietoa heidän ihmiskumppaleinsa kurjuudesta ja teroittaa heidän
omiatuntojansa. Heidän täytyy oppia tuntemaan vääräksi Kain'in
kysymystä: "Olenko minä veljeni vartia?" Heidän täytyy tulla tietämään,
että heidän juuri sen tähden, että ovat hyvinvoipia, tulee pitää huolta
ja auttaa kärsiviä ihmiskumppaliansa. Mutta ei suinkaan tarvitse uskoa,
että paloviinaturmion kertomuksilla mitään uutta kerrottaisiin
_niille_, jotka jo ovat paheen orjia.

Minä olen jo monta kertaa puhutellut juoppoja, mutta en ole vielä
tavannut ketään, joka ei olisi havainnut juoppoudesta tulevaa kauheata
kurjuutta. Eikä siihen paljon tarvitakaan. Ei semmoisen onnettoman
ihmisen tarvitse muuta kuin kouraista päätänsä, repaleisia vaatteitansa
ja tyhjää kukkaroansa, ei tarvitse kuin huomata heikontunutta
työkykyänsä ja rappeutunutta perhe-elämäänsä, niin tietää hän yllin
kyllin. Mutta kurjuutensa huomaaminen ja lakkaaminen juoppoudesta ovat
kaksi perinpohjin eri asiaa. Joka syntiä tekee, se on synnin orja.
Useimpain juoppojen mielessä on, sanokootpa sen tahi olkoot sanomatta:
"Minä tahdon ja minun täytyy juoda, vaikka kaikki, kunnia, ammatti,
omaisuus, terveys, vaimo, elämä ja autuus sentähden meneekin
perikatoon."

Tässäpä oli kohtuusyhdistyksienkin heikko puoli. Melkein kaikki nämät
yhdistykset olivat saaneet alkunsa parempiin säätyihin kuuluvista
henkilöistä. Ne juuri kutsuivat seuroihin tulemaan ja näyttivät "hyvää
esimerkkiä". Mutta työmies sanoi: "kyllä kai te voitte olla juomatta;
kyllä kai te voitte hyvällä ruo'alla pitää itsenne vahingoittumasta;
onpa teillä monta muutakin nautintoa, joita me emme nimeltäkään tunne,
emmekä ainakaan koskaan voi saada. Köyhä mies tahtoo myöskin pitää
huvinsa." Mitähän tästä seuraa? Seuraa se, että lähinnä evankeeliumin
levittämistä ei mikään muu keino ole tehokkaampi viinaa vastustamaan
kuin _jalompien huvien_ ja nautintojen hankkiminen kansalle. Ja juuri
tämä johtaa takaisin evankeeliumiin; sillä se rakkaus, joka
täänkaltaisia saa aikaan, on evankeliumin hengen hedelmä.
_Kansankeittiöt ja kansankahvilat_ suojelisivat varmaan monenkin
menemästä viina-kapakkaan. Jos näitä laitoksia hoidetaan järjellisesti,
jos vieraat hyvällä hinnalla saavat hyvää ja terveellistä ruokaa ja
juomaa siistissä, ja maukkaassa muodossa kiiltävien, puhtaitten pöytäin
ääressä, ja heitä kohdellaan ystävällisellä katseella ja hyvillä,
ystävällisillä sanoilla; jos heillä täällä on käytettävänä siistiä
hyviä kirjoja, ja etenkin kuvilla varustettuja kirjoituksia, (sillä
kansa tahtoo nähdä kuvia!); -- jos sinne myöskin toimitetaan
kaikenmoisia pelejä esim. schakki-, domino-, lautapeliä j.n.e., -- jos
on varoja keiliradan, biljardin j.m.s. toimittamiseen, jos lisäksi
olisi puutarha, missä ehkä voisi pelata krikettiä ja krokettia, --
silloin ei varmaankaan vieraita puuttuisi, ja he tulisivat tarpeeksi
lujiksi luopumaan paloviinasta, lukuun ottamatta niitä, jotka jo
tykkynään ovat joutuneet juoppouden valtaan.[15] Mutta tässäkin
kohdassa pitää paikkansa sananlasku: "Liian ohut terä tylsyy pian".
Näistä paikoista ei pidä poistaa olutta ja viiniä. Vaikka tämä
kävisikin päinsä Englannissa, vaikkapa se _siellä_ olisi
välttämätöntäkin, koska siellä olut ja viini on niin väkevää ja
sekoitukseltaan läheistä sukua paloviinan kanssa, -- meillä ei saa
eroittaa pois olutta, joll'ei tahdo samalla eroittaa pois _juuri niitä_
ihmisiä, joiden hyvää tahdotaan edistää.

On jaloja teollisuusystäviä, jotka edellä mainitulla tavalla kahvilla,
oluella, kansakirjastoilla, biljardihuoneilla j.n.e. pitäen huolta
työmiestensä huvista ovat saavuttaneet oivallisen tuloksen. He ovat
menneet pitemmälle: tehneet lopun _asunnonpulasta_ ja antaneet
työmiehillensä tilaisuuden vähitellen hankkimaan itsellensä oman kodin.
He ovat saaneet palkinnokseen kiitollisuuden kyyneleitä, mutta eipä
siinä kyllin; he ovat oman kodin ohessa lahjoittaneet heille jalon
ylpeän oman arvon tunnon, joka sotii kaikkea alhaista ja paheellista
vastaan. Jospa meidän suurta pää-omaamme johonkin määrin tahdottaisiin
käyttää pelastaman rakkauden palvelukseen, kuinka paljon sillä
kuitenkin olisi toimittamista, ja säännön mukaan lähtisi pääsomasta
sitäpaitsi tarpeeksi korkoa.

Mutta todellista _uhraavaisuuttakaan_ ei saa peljätä, jos tahtoo auttaa
kansaa. Semmoiset kahvilat, joista äsken kerroin, jotka voivat olla
kokouspaikkoina, mihin ihmiset saisivat kokoontua kaikenmoisiin
seuroihin, lauluharjoituksiin y.m.s., missä he myöskin saisivat viettää
häitänsä ja muita juhliansa, ne maksavat rahaa, paljon rahaa -- ainakin
perustettaessa. -- Minä menen vieläkin askeleen edemmäksi. Kaikissa
ihmisissä piilee _ihanteellisuuden ja ihanuuden_ tarve, juuri sen
tähden että he ovat ihmisiä, vaikk'eivät tuntisikaan sanoja ihanne ja
estetiikka. Sivistyneillä, jotka säännönmukaisesti eivät ole ilman
varoja, on tilaisuus omissa kodeissaan tyydyttämään tätä viettiä.
Heillä on hauska koti, heillä on kaikenmoista lukemista, heillä on
musiikkia ja taidetuotteita kodissansa. Eivätkä he kuitenkaan tyydy
siihen. He etsivät ja löytävät etsittävänsä monella tavoin,
seura-elämässä vertaistensa kanssa, huvi-retkillä maalle,
matkustuksilla, konserteissa, tahi vieläpä teaattereissa ja
tanssiaisissakin. Meidän tulee olla oikeutta harrastavia. Köyhä kansa,
joka kotoonsa tuskin, tahi ei ollenkaan saa sitä, mikä meille tuottaa
sisällistä mielenylennystä, ehkäpä vielä usein saa kokea sen
vastakohtaakin, _tahtoo myöskin saada huvitusta_. Tätä vastaan ei
pitäisi olla sanomista kellään, joka itse ei elä erakko-elämää. Seuraus
siitä on, että siinä asemassa olevat ihmiset etsivät sitä, mitä
kotoansa eivät saa, ei ainoastaan kapakoista, vaan myöskin suurista
loistavista tanssisaleista, halvoista ja huonoista teaattereista,
kujeilija-näytännöistä j.n.e. Mutta kaikissa näissä paikoissa on
paloviina ylinnä. Ja niin tulee asian laita olemaankin, kunnes näiden
sijaan tulee jotakin parempaa. Semmoista parempaa ovat epäilemättä ne
ravintolat, joista yllä olen maininnut. Semmoista parempaa on
kauniitten yleisten puistojen toimittaminen, joihin ilman maksutta
kenen tahansa on lupa päästä, ja joissa saa ihailla kaunista luontoa,
ehkä joskus myöskin saa kuulla hyvää musiikkia ja olla hyvässä seurassa
kaikensäätyisten ihmisten kanssa. Juuri tämä sekoitus on tärkeä. Minä
en tuskin koskaan ole nähnyt alhaisen miehen raa'asti käyttävän itseään
tahi juopuvan juodessaan olutta samassa salissa kuin senaatori,
kauppamies tahi opettaja. Me bremeniläiset ihailemme suurta
_Bürgerpark'iamme_, eivätkä meidän rikkaat henkilöt väsy yhtämittaa
sitä kaunistelemasta kaikenlaisilla taideteoksilla ja monenmoisilla
uhkeilla rakennuksilla. Mutta he tulevat itsekin sinne kansan sekaan.
Tässä puistossa on elämä kaikkina kauniina päivinä ja erittäinkin
sunnuntaina sangen vilkas ja talvella siellä on oivallisia
luistinratoja yleisön käytettävänä. Epäilemättä auttaa tämä meidän
_Bügerpark'imme_ enemmän tapojen sivistyttämisen ja kansan raakuuden
poistamisen hyväksi kuin kaikki puheet, jotka sitä vastaan pidetään.

Samoin on _eläintieteellisten_ tarhain laita, joihin pääsemästä
kuitenkin tuo onneton sisäänpääsymaksu estää köyhän miehen. Kuinka
helposti voisivat ne, joilla on miljoonia hallussaan, tehdä tämän
maksun tarpeettomaksi tahi vähentää sen pienimpään summaan!
Minä olen edelleen maininnut, että Lontoossa on yritetty toimittamaan
köyhiä varten teaatteria, missä sillä on tilaisuus helposta
sisäänpääsymaksusta nähdä tosiaankin hyviä ja siveelliseltä kannalta
puhtaita kappaleita, ja minä voin kertoa, että monet tuhannet ovat
kiitelleet sangen paljon näitä laitoksia.

Vielä on monta muuta keinoa, joiden kautta kansaa voi johdattaa
jalommille poluille. Tässä minä mainitsen ainoastaan kaikenlaisia
_säästörahastoja_. Semmoisia ei koskaan voi olla liian paljon. Jos
jollakin perheellä on vaan säästörahastokirja hallussaan, niin on,
vaikka se olisikin alkanut säästönsä mitä vähäpätöisimmästä summasta,
kuten jokainen ihmistuntija tietää, halu sitä enentämään sangen suuri.
Ja tunto siitä, ett'ei ole perin köyhä, herättää jonkunmoisen
siveellisen tunnon, joka suojelee kaikkea alhaista vastaan. Senmoinen
kaapissa oleva säästörahastokirja on ikään kuin huoneen hyvä henki,
jokainen siihen kirjoitettu markka on viinaperkeleeltä temmattu saalis.
Mutta kaikki, mitä sanon säästörahastoista, koskee myöskin kaikenmoisia
jaloja ja sivistyttäviä askareita, joita koetetaan saada toimeen
köyhissä kodeissa. Minä tarkoitan _käsitöitä, lehtisahausta ja muuta
senlaista. Tässä tulee tuumia ja ajatella, kuinka voisi keksiä uusia
apukeinoja. Vaikka siihen tarvittavat ajan-, voiman- ja rahan-uhraukset
olisivatkin suuret, on kuitenkin itse tarkoitus nim. kansamme pelastus
vieläkin paljoa suurempi. Minä sanon _pelastus_; sillä meidän kansamme
ei opi minkään muun kautta uskomaan niin vakavasti taivaalliseen
rakkauteen, kuin sen kautta, että niiden ihmisten rakkaus, jotka ilman
itsekkäisyyttä ja huolimatta vaivoistaan koettavat sitä kohoittaa
lo'asta, voittaa sen sydän puoleensa. Mutta suuret rahakukkarot täytyy
panna liikkeelle, muutoin me tuskin voimme välttää yhteiskunnallista
vallankumousta.

Me uskomme siis, että juopumusta vastaan voidaan menestyksellä
taistella ainoastaan alttiiksi antavaisuudella, itsestänsä
huolimattomalla rakkaudella, sillä rakkaudella, joka on Kristuksen
hengen hedelmä ja jonka olento ja vaikutus ilmestyy tuhansittain
tuhansille _sellaisille_, jotka vielä vierastelevat uskon
_tunnustamista_. Tämän rakkauden hedelmiä ovat myöskin _juoppojen
pelastuskodit_, joidenka tarkoituksena on juoppouden orjiksi
joutuneiden parantaminen. Niissä käytettävät lääkkeet ovat työ,
järjellinen elantotapa, terveydenhoito, hyvä esimerkki, Jumalan sana ja
rukous. Ja suuri on näistä laitoksista tuleva siunaus, vaikk'ei kaikki
sinne tulleet olisikaan autettavissa. Kyllä minä tiedän, että moni
epäilevästi tahi halveksien katsoo tänlaisia pyrinnöitä, tahi vieläpä
kysyy: Kuinka voi tämä riittää niin monelle? -- Mutta se, joka tietää
kuinka suuri arvoltaan yksi ainoa ihmissielu on, se ei sano sillä
tavoin. Se joka edelleen tietää, kuinka yhden ainoan parannuksen kautta
usein kokanainen suuri perhe voi saavuttaa elämän onnen, se joka
tietää, kuinka jokainen parantunut on mahtavana, elävänä saarnana
niille, jotka vielä palvelevat pahetta, se ei koskaan puhu siliä
tavoin. Näiden turvakotien olemassa olokin jo itsessään on mahtava ja
liikuttava todistus viinaturmiota vastaan. Ja vaikka näitä turvakotia
on ainoastaan vähän, niin eihän mikään estä perustamasta useampia
riittämään useammille. Tähän on sitä suurempi syy, kun on huomattu,
että missä maanviljelystä hoidetaan suuremmassa määrässä, voidaan niin
toimittaa, että niihin tarvitaan hyvin vähän aineellista
uhraavaisuutta.

Mutta nyt tulemme vihdoinkin viimein _hyvin tärkeään kohtaan_. Me
luulemme, että myöskin _valtion ja esivallan_, Jumalan säätämänä,
täytyy auttaa tässä. Me emme tässä tarkoita etupäässä korkeata
viinaveroa, -- voihan sekin kyllä olla hyvin terveellinen, -- mutta
esivallalla on vielä paljoa pätevämpiä keinoja käytettävänänsä. Jos
hyvä tilaisuus todellakin tekee ihmisen varkaaksi, niin on varmaan
meidän lainsäädäntömme tähden, joka tekee mahdolliseksi tuon kauhean
suuren määrän viinakapakoita ja olutkrouvia, se pahe, josta nyt on
kysymys, laajennut kauhean suuressa määrin. Tämä täytyy jokaisen
rehellisen ja puolueettoman ihmisen myöntää. Mutta jos tämän huomaa
todeksi, täytyy myöskin huomata, _että anniskeluoikeus on
vähennettävä_. Uskomattoman kevytmielisesti on hallitus antanut
myönnytyksiä krouvien ja olutkapakoitten pitämiseen. Joll'ei lakata
kulkemasta eteenpäin tätä tietä, vieläpä joll'ei tässä suorastaan tehdä
vastavaikutusta, niin ovat kaikki muut pelastuskeinot ponnettomia.
Kaikkien puolueiden isänmaanystävien tulisi yhdistyä panemaan toimeen
suurenmoisia yllytyksiä. Kaikkein paraiten palvelevat he valtiota
yksimielisesti julistamalla vastustavansa nyt voimassa olevia lakeja ja
vaatimalla perinpohjaista apua s.o. niin suurta anniskeluoikeuden
rajoittamista kuin mahdollista. Tämä ei vastusta enemmin vapaamielisiä
periaatteita kuin sekään, ett'ei mille rihkamakauppiaalle tahi
maankulkijalle tahansa myönnetä oikeutta myydä mcrfiinia, sinihappoa ja
muuta senlaista.

Me saamme _Ruotsista_ erinomaisen esimerkin siihen, mitenkä valtion ja
kuntien virastot voivat antaa apua viinaturmion alalla. Sallittakoon
minun mainita tässä siitä.[16]

Sen jälkeen kuin vuonna 1808[17] viinanpolttaminen viattomana asiana
Ruotsissa oli julistettu vapaaksi, tultiin vihdoin niin kau'aksi, että
21 vuotta myöhemmin valmistettiin 160 miljoonaa liter'iä paloviinaa
173,000:ssa polttimossa. Punnittakoonpa näitä kauheita lukuja!
Ruotsissa on 4 miljoonaa asujamia; siis tuli joka hengen osaksi (siihen
luettuina rintalapsetkin) 40 liter'iä vuodessa, ja joka viides rakennus
oli aina polttimo tahi kapakka. Nykyjään nautitaan ainoastaan
12 liter'iä kunkin henkilön osalle, ja samassa suhteessa on
"rikostilastokin" saanut aivan toisen näön. Tarkastakaammepa, kuinka
tämmöinen parannus on saatu aikaan.

1830-luvun keskipaikoilla syntyi voimakas vastustus tätä menoa vastaan,
eikä se liike rauennut, kuten monta kertaa oli laita sitä vastaavan
liikkeen Saksassa ja Sveitsissä jälkeen vuoden 1848. Jo vuonna 1855
kielsi hallitus tykkänään kotitarpeenpolton, ja vuodesta 1861 alkain
sai viinaa valmistaa ainoastaan höyrypolttimoissa. Niinpä aleni
polttimojen lukumäärä vähitellen 173,000:sta vuonna 1830 442:een vuonna
1879. Hyväksi avuksi oli myöskin paloviinan suuri veroitus ja lain
määräämä kapakoitten lukumäärän rajoitus. Vuonna 1855 saivat K. Mjt:n
käskynhaltijat oikeuden määrätä anniskelu-oikeuksien lukumäärän eri
lääneissä. Kymmenen vuotta myöhemmin jätettiin _kunnallisvirastoille
oikeus K. Mjt:n myöntymyksen saatuansa määrätä anniskelupaikkojen
lukumäärän joka pitäjässä_. Muutaman la'in kautta vuodelta 1858
otettiin vihdoin se johdonmukainen askel, että kunnallishallituksien
annettiin vapaasti, rahastojen myöntymyksellä, antaa arennille
lu'ultaan edeltäkäsin määrätyt anniskeluoikeudet niille henkilöille,
jotka tekivät korkeimman tarjoomuksen, mutta samalla antoivat
_takauksen niiden oikeasta käyttämisestä_. Maalla käytettiin sitä niin
laajalta, että maakansan varalta tässä harvaan asutussa maassa vuonna
1877 oli ainoastaan 324 kapakkaa ja 136 myymälää, siis yksi kapakka
10,500:n hengen osalle ja yksi myymälä 25,000:n hengen osalle.

Tämän muutoksen vaikutus oli todellakin ihmeteltävä. Jäykimpäinkin
rajoittamattoman anniskeluvapauden puolustajien täytyi näitä
tosi-asioita nähdessään luopua taistelustaan, tässäkin kävi
koetteleminen tutkistelemisen edellä, "käytäntö" "teorian" edellä.
Ainoastaan kaupungeissa oli enään suuria vaikeuksia voitettavana. Sillä
siellä voitiin lakia helpommin kiertää, viettely keksi kaikenmoisia
konnankoukkuja, ja niissä tarvittiin vielä enemmin keinoja. Semmoisena
olikin onnistunut anniskelujärjestelmän uudestaan muodostaminen, joka
ensin keksittiin ja pantiin toimeen Göteborg'issa ja sieltä nopeasti
levisi yli koko maan.

1860-luvun keskipaikoille eneni Göteborg'in työkansan köyhyys
enenemistään. Se komissiooni, jonka oli hankittava selville tämän pahan
asian syy, sai selville sen johtopäätöksen, että kapakoita oli lii'an
paljon ja että juomarien lukumäärä oli aivan liian suuri. Kustakin
kapakasta maksettiin kyllä jokseenkin paljon veroa, keskimäärin
jommoinenkin summa yli 2,090:n kruunun vuodessa, mutta korkea veroitus
ei juuri vähentänyt epäkohtaa, päinvastoin arveli isännät, että heillä
oli sitä suurempi oikeus jos milläkin kujeella viekoitella luoksensa
niin paljon ostajia kuin mahdollista. Komissiooni ei tyytynyt
ainoastaan tilaston toimittamiseen tästä kurjuudesta, vaan se arveli,
että sitä vastaan oli parannuskeinoja käytettävä. Se toimitti
suunnitelman, minkä mukaan koko anniskelu-järjestelmä voitaisiin muka
saada aivan toiseen kuntoon, ja vaati erittäinkin, _että tälle
elinkeinolle olisi pantava senmoinen järjestys, ett'ei se enään
joutuisi itsekkäisyyden valtaan, vaan tykkänään pantaisiin riippumaan
yleisestä hyödystä_.

Heti yhdistyi joukko yleistä hyvää harrastavia ja varakkaita porvareita
järjestämään seuraavalla tavalla anniskelulaitosta. He perustivat
yhtiön, vuokrasivat koko kunnalta anniskeluoikeuden ja hoitivat sitä
aina katsoen yhteiskunnan parasta. Viinan myyminen takausta ja panttia
vastaan (joka kokemuksesta oli huomattu kaikkein pahimmaksi siihen asti
vallitsevissa oloissa) kiellettiin tykkänään. Göteborg'issa oli 1865 61
anniskelupaikkaa, tasaluvulla sanoen, 60,000:ta asukasta kohden. Näistä
hankki yhtiö heti haltuunsa 40, seuraavassa huutokaupassa ja vuoteen
1868 jäljelle jääneet 21; sen jälkeen vuoteen 1875 joutuivat kaikki
viinan vähittäiskauppakin yhtiön haltuun. Yhtiö luopui alusta saakka
kaikesta itselleen tulevasta voitosta ja määräsi puhtaan voiton
tulevaksi kunnalliskassaan. Aluksi lakkautti se tykkänään 21 näistä
61:stä anniskelupaikasta ja jätti ainoastaan yhden 1500 henkeä kohden.
Jäljelle jääneet 40 järjestettiin siten, ett'ei niiden hoitajilla ollut
mitään voittoa, jos saivatkin menemään niin paljon viinaa kuin
mahdollista. Sillä kapakan johtaja myy viinan ainoastaan yhtiön
puolesta eikä hänellä siitä ole mitään persoonallista hyötyä, myyköön
sitten 10 tahi 100 liter'iä. Varsin tärkeäksi katsottiin vielä hankkia
tilavia, puhtaita ja aina raitisilmaisia anniskeluhuoneuksia, sitä
paitsi piti isännällä aina olla saatavana ruokaa. (Sunnuntaisin ei
sallita ylipäänsä mitään viinan anniskelua, lukuun ottamatta pientä
ryyppyä juuri ennen atriata.) _Olutta, kahvia, seltterivettä, sikaria
j.n.e. myy isäntä omasta puolestaan_. Kapakan isännistä saa sillä
tavoin 9 tarpeeksi varoja elatuksekseen; muut saavat yhtiöltä vuotuisen
palkan. Liikettä valvoo tarkastaja, joka siitä persoonallisesti on
vastuun alainen. Vuonna 1876 ei 26:ta anniskelua ollenkaan käytetty, 10
oli annettu klubeille ja ravintolan isännille, 7 käytti yhtiö itse
omien virkamiestensä kautta ja 13 oli vuokrattu yllä mainituilla
ehdoilla viini- ja paloviinakauppiaille. Ja puhdas voitto, mitä tuli
kunnan kassaan, nousi tasaluvulla lausuen 700,000:teen kruunuun.

Göteborg'in esimerkkiä seurasi vuonna 1877 pääkaupunki Tukholma.
Koko maan 90:stä kaupungista on jo 57 ruvennut seuraamaan
göteborgijärjestelmää; niiden joukossa on kaikki kaupungit, joissa on
yli 5000 asujanta, poikkeuksena on kumminkin yksi. Ja norjalaiset,
jotka muutoin epäluulolla katselevat kaikkia ruotsalaisia uutisia,
päättivät jo vuonna 1871 Stortingillänsä muuttaa Ruotsin esimerkin
mukaan lakejansa, ja nykyään on 19 Norjan kaupunkia järjestänyt
anniskelulaitoksensa Göteborgin tapaan.

Niin taistellaan siellä turmiota vastaan, joka rasittaa meidänkin
maatamme, ja sitä tehdään yleensä suunnallisemmin, päättävämmin ja
toimeliaammin kuin meillä. Ja syy meidän voimattomuuteemme tällä alalla
on suureksi osaksi niissä ajatelmissa vapauden teorioissa, joita
kutsutaan ideaaleiksi huomaamatta, että ne ovat ainoastaan idooleja
(epäjumalia).

Me olemme jutelleet kertomuksen melkein lyhentämättä, mutta luulemme
kuitenkin, ett'ei siitä mitään tarvitse pyhkiä pois. Me emme ole sitä
mieltä, että mitä Kustaa Aadolfin maassa tehdään niin vaan ilman mitään
mutkia meidän maassamme voisi mukaella. Silloinhan pitäisi ottaa
kaikenmoisia valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja tarkastettaviksi.
Mutta eipä ole epäiltävää, että meillä voitaisiin tehdä joksenkin
samalla tavoin. Saksassa on nyt syntynyt "_yhdistys väkeväin juomain
väärinkäytöstä vastaan_". Kansan ystäviä kaikista valtiollisista
puolueista, miehiä, jotka tunnustukseltaan ja uskonnoltaan aivan
eriävät toisistaan, ojentaa toisillensa kättä ja kehoittaa yhteiseen
apuun tässä asiassa. Kohdatkoon heidän vetoomisensa myötävaikutusta
kaikkialla! Mitä yhdistys tarkoittaa ja tahtoo, on pää-asiallisesti
yhtäpitävä sen kanssa, mitä edellä on esitetty. Se oli kirjoitettu,
ennen kuin olin lukenut tämän yhdistyksen kehoituksen ja tekee minut
sen totuudesta sitä varmemmaksi.

Minä lopetan tämän pitkän kertomuksen hiukan muuttamalla Livingstonen
edellä mainittua lausetta Afrikasta ja sanon: Taivaan siunaus
jokaiselle, olkoonpa hän sitten muutoin pietisti tahi katoolinen,
juutalainen tahi ateisti, olkoonpa hän konservatiivi, vapaamielinen
tahi sosiaalidemokraati -- joka vaan auttaa murtamaan viinan pimeätä,
kauheata valtaa meidän kansassamme!



PELASTUSARMEIJA.

(Salvation army.)


  "Sillä minä annan heille todistuksen, että heillä on
  kiivaus Jumalan puoleen, mutta ei taidon jälkeen."

                                            Rom. 10: 2.


I.

"Englanti on koneitten maa" -- niin opetetaan jokaista koulupoikaa
Saksassa, ja se on oikein. Mutta täytyypä olla itse oikein näkemässä,
ennen kuin voi uskoa, kuinka suuressa määrin koneita Englannissa
käytetään. Senhän jo käsittää itsestänsäkin, että kone on kaikki
kaikissa teollisuuden alalla maailman enimmän teollisuutta
harjoittavassa maassa. Neljäkymmentä miljoonaa tehtaanratasta on
yhtämittaa käynnissä ja miljoona ihmisiä on niitä hoitamassa. Mutta
höyrykonetta, jonka keksinnöstä tulee olla englantilaisille
kiitollinen, käytetäänkin tuolla puolen Englannin kanavaa usealla
alalla, joilla sitä harvoin tahi tuskin koskaan Saksassa näkee
käytettävän. Maanviljelystä harjoitetaan kaikkialla koneiden avulla, ja
kylväjä, kyntäjä ja elonleikkaaja kuuluvat kohta tällä aaltoisalla
saarimaalla satumaailmaan. Höyrykone puhkaa joka kentällä. -- Muutama
puolipäivähetki, jonka olin maailman tärkeimmän sanomalehden, Times'in
painossa, on minun hauskimpia matkamuistelmiani. Se painin, jota me
ihmettelimme, on epäilemättä ihmishengen loistavimpia voittoja. Se on
aivan kuin elävä olento; se ei ainoastaan paina tuota jättiläislehteä
(12,000 kapp. tunnissa s.o. 200 minuutissa!), vaan leikkaakin samalla
erityiset lehdet ja vielä taittaa ne ja laskee taitetut numerot.

Luonnollinen asia onkin, että Englanti on koneitten maa, sillä se on
raudan ja hiilien maa. Tähän tulee vielä lisäksi englantilaisen
käytöllinen henki, hänen keksintökykynsä ja hänen suurenmoinen, sitkeä
tahtonsa lujuus. Lopuksi vaikuttaa tähän kansan _rikkauskin_, joka aina
tarjoo varoja tuhansiin kokeisin ja koetuksiin. Mutta englantilaisen
luonteesen on syvästi juurtunut taipumus koneellisuuteen, joka aina on
yhteydessä kaiken kone-elämän kanssa. Englantilaisen taloudenhoito
esimerkiksi on myöskin ikään kuin kone ja toinen talo on siinä
suhteessa säntilleen toisen talon kaltainen. Kaikissa oloissa tapahtuu
kaikki toimet vakaantuneen tavan tahi järjestyksen mukaan, ja sen
loukkaaminen pidetään suurena rikoksena. Tämä luja, vanhoista ajoista
asti pysyvä järjestys tekee englantilaisen hyvin varmaksi
esiintymisessään; hän tietää mitä hänen missäkin tilaisuudessa tulee
tehdä. Mutta toiselta puolen uhkaa häntä se vaara, että hän tulee
jonkunmoisen jäykkyyden ja muodollisuuden orjaksi. Englantilaiset
tulevat paljoa suuremmassa määrässä kuin me saksalaiset ikäänkuin
valetuiksi määrättyyn kaavaan kumoomattomien tapojen, sääntöjen ja
järjestyksien muodostamilla koneilla. Kuinka kunniallisen perhen isän
ja äidin tulee aamusta iltaan käyttäytyä kaikenmoisissa esiin tulevissa
tapauksissa, kuinka heidän tulee kohdella lapsiansa ja lasten heitä, --
kuinka tulee käyttäytyä juhlallisina ilon ja surun hetkinä, -- kaikki
on edeltäkäsin määrätty. Yksin englantilaiset pikentit, keittäjät,
sisäpiiatkin tietävät, ennen kuin palvelukseen rupeevat, hyvin hyvästi
ja vähimpiin asioihin saakka mitä heidän tulee tehdä ja mitä he voivat
vaatia, samaten kuinka siinä talossa eletään, mihin he aikovat mennä
palvelukseen. Sen tähden ovat he paljon varmemmat ja tottuneemmat
käytöksissään kuin saksalaiset palvelijat; mutta he ovat myöskin paljon
jäykemmät ja konemaisemmat. Kukin on joko suurempi tahi pienempi ratas
suuressa perhekoneessa. -- Meillä Saksassa on varmaan enemmin kotia,
joissa järjestys ei ole niin tarkka (minä tarkoitan semmoisia, joissa
joka hetki pannaan uusi järjestys toimeen); mutta on myöskin enemmän
omituisesti muodostuneita, itsenäisesti järjestettyjä kotia.

Esim. _sunnuntain_ viettämisestä on meidän maassamme eri mielipiteitä
ei ainoastaan uskovaisten ja uskomattomain, vaan myöskin itse
uskovaisten välillä. Sitävastoin Englannissa kaikki, darwiinilainen
yhtä hyvin kuin puseyläinen, kapakan isäntä samoin kuin ylhäinen
lordikin, pappi kuin näyttelijäkin, seuraavat yleistä kansan tapaa. He
viettävät sunnuntaita pää-asiallisesti samalla tavoin; ainakin sama
lepo valtaa kaikki perheet. Yleinen tapa hallitsee yksilöä ja
yksityisen henkilön on sanomattoman vaikeata luopua tästä tavasta,
joll'ei hän tahdo irtautua koko kansastaan. Vieläpä kun nämät tavat
ovat muuttuneet pahoiksi tavoiksi, joita vastaan tuhannet puhuvat ja
kirjoittavat, on kuitenkin parannus vaikeaa vaikeampi. Huomatkaammepa
vaan sitä nyt vihdoinkin kumottua lakia, jonka mukaan Englannin
muutoin kyllä niin suuressa arvossa pidetyllä naisella ei ollut
perintöoikeutta; huomatkaammepa sitä lakia, jonka mukaan leskimies
vaimonsa kuoleman jälkeen ei saa naida kälyänsä, joka kuitenkin olisi
paras äiti hänen lapsillensa, -- ja paljon muuta samanlaista.

Minä tarkoitan seuraavaa. Englannissa, enemmin kuin missään muussa
maassa määrää yleinen _tapa_ yksityisen henkilön toimintotapaa. Tämä
mahdottoman suuri verkko lujia sääntöjä, joka kaikki olot kietoo
silmukkoihinsa, on ikäänkuin suuri kone, jossa yksityistä ihmistä,
huolimatta tokko hän itkee vai nauraa, survotaan ja sotketaan kunnes
hän saa oikean muodon. Tämä yhdenmuotoiseksi tekeminen pistää esiin jo
englantilaisten ulkonäöstäkin. Jos aivan oikein on sanottu, että
Englannissa on sangen paljon kauniita ihmisiä, niin täytyy minun lisätä
siihen, että, ainakin eteläisessä Englannissa, ihmiset _ovat paljon
enemmin toistensa näköisiä_ kuin olen huomannut missään muulla seuduin.
Saksassa huomaa paljon rumia, mutta myöskin paljon useampia omituisia
naamoja. Englannissa ovat ne enemmin ikään kuin samaan kaavaan
valettuja, ja tämä johtuu luultavasti siitä, että yhteisten ajatusten
ja tunteiden, tapojen ja tottumuksien summa on täällä paljon suurempi
kuin muualla.

Suurimmalle osalle ihmisiä on varmaankin määrätty tapa ja järjestys
hyvin terveellinen. Kahdestakymmenestä tuskin yhdellä on tarpeeksi
ymmärrystä ja siveellistä tahdon voimaa löytämään tahi raivaamaan omaa
tietänsä. Hänen määrääjinänsä ovat siis hänen alhaisemmat taipumuksensa
tahi satunnaiset naapurinsa, serkkunsa ja tätinsä. Silloin on kuitenkin
luja kansantapa suuremman arvoinen, erittäinkin jos se, kuten
Englannin, on ylimalkaan järjellinen.[18]

Siten on sekä ylhäisellä että alhaisella englantilaisella kansansa
pysyväiset järjestykset määrääjinä kaikilla elämän aloilla, eikä siinä,
kuten jo sanoin, ole mitään pahaa. Mutta, paha kyllä, tyytyy hän
pitämään ainoastaan omaa tapaansa parhaana, olkoonpa hän sitten Egyptin
pyramiidein juurella tahi Japanin pagoodeissa, ajakoonpa hän sitten
poroilla Grönlannin lumikenttiä pitkin tahi nauttikoon aamiaista
jollakin Reinhöyryllä, -- hän on kaikkialla ja aina sama. Hän on
määrätty käytöksessänsä, mutta ei lii'oin mukaannu toisten mukaan.
Hän puskee päänsä vaikka seinän lävitse, -- joka tuskin lienee
hyödyllisempää seinälle kun päällekään, ja joka sitä -- tarkoitan
englantilaisen päätä -- ei tee herttaiseksi eikä miellyttäväksi.

Asianhaarain näin ollessa ei ole ihmeteltävää, että me _silläkin_
alalla, jolla ei pitäisi olla muuta kuin henkeä, vapautta ja
itsemääräämistä, havaitsemme jotakin, joka muistuttaa tehtaista ja
koneista. Minä tarkoitan _uskonnollista_ alaa; minä tarkoitan etenkin
sen korkeinta ja syvintä osaa, nimittäin vapahduksenvakuutusta,
ijankaikkisen elämän vapautta. Tässäkään ei voi olla huomaamatta
taipumusta koneellisuuteen, katsottakoonpa mitä puolta hyvänsä
Englannin-kirkosta. Toiselta puolen Englannin korkeakirkon ja toiselta
puolen dissenterein ja etenkin metodistain herätyskokousten (revivals)
välillä, on erinlaisuus kyllä suuri. Mahdotonta on ajatella suurempaa
vastakohtaa, kuin Englannin valtiokirkon läpensä liturgioista,
objektiivista, muuttumatonta, korskeata jumalanpalvelusta ja
muodotonta, meluisata "käännytys-jumalanpalvelusta", joissa niin
sanoakseni, kello kädessä ahdistetaan yksityistä, että hänen nyt
silmänräpäyksessä täytyy ottaa vastaan lunastus, joll'ei hän tahdo
joutua ijäiseen kadotukseen. Ja kuitenkin, vaikka nämä vastakohdat
olisivat kuinkakin vastakkaisia, ovat ne kuitenkin ainoastaan kaksi
vastakkaista magneetinapaa, jotka koskettavat toisiansa. Taipumus
koneellisuuteen on yhteinen molemmille. Tuskin kummallakaan puolella
välitetään paljon yksityisen ihmisen vapaasta itsemääräyksestä.
Molemmissa tapauksissa heitetään määrätty menetystapa verkon tavoin
ihmisten yli; toisella puolella näemme me roomalaiskatoolisen tapaisen
hengenvakuutusyhtiön, missä ankarasti ja lujasti yhdistyminen kirkon
järjestelmään, järjestyksiin ja töihin on kaikki, mitä tarvitaan, --
toiselta puolen taas äkkiä luopuminen maailmasta ja synnistä, äkkiä
astuminen Jesuksen sotajoukon järjestykseen, äkkiä kääntyminen,
josta säännöllisesti ei käsitä niiden suurien sanojen sisältöä,
joilla pöyhkeilee, ja sen tähden pian joutuu lainmukaiselle ja
epä-evankeeliselle suunnalle. Siis ei voi epäillä, että hengellisen
elämän vapaudelle ja totuudelle on todellakin suuria vaaroja tarjona
siinä taipumuksessa koneellisuuteen, joka Englannin kristillisyydelle
on omituista. Meillä saksalaisilla tietysti ei ole mitään syytä
mihinkään ylvästelemiseen. Sairas kristillisyys on epäilemättä parempi
kuin täydellinen kristinopin puute, ja miljoonat meidän maanmiehistämme
eivät, Jumala paratkoon, huoli enemmän evankeeliumista kuin
kiinalaisten epäjumalat ja välittävät vähemmin sielunsa autuudesta kuin
viimmeisistä tori- ja pörssi-ilmoituksista. Jospa kerrankin
uskonnonkysymys meillä tulisi niin kaikkien suhteitten ja elämänalojen
keskukseen, kuin Englannissa on laita; silloin olisimme pian
pelastetut! Ja vaikkakin paljon sairautta ja kurittomuutta siinä tulisi
ilmi, -- olisi tämä kuitenkin paljon parempi tulevaisuudellemme kuin
tuo onneton hautausmaanrauha, johon lukemattomat ihmiset nyt ovat
vajonneet.[19]

Kuitenkin mikä on englantilaisten puolelta sairasta, sitä tulee myöskin
kutsua sairaaksi, ja tämä sairas luonne tulee epäilemättä esiin yhtä
opettavalla ja huvittavalla kuin surkuteltavallakin tavalla
"pelastusarmeijassa."


II.

Luettuansa edellä olevan voivat lukijat paremmin arvostella sitä, minkä
nyt kerron tästä liikkeestä, enkä minä sen tähden huolikaan pyytää
heiltä anteeksi pitkää johdantoa. Mainittu taipumus koneellisesti ja
tehtaantapaisesti kääntämään ja pelastamaan ihmisiä on koko sen
liikkeen pääpiirteenä, jota mainitaan "pelastusarmeijan" nimellä.
Englannissa ollessani kävin minä neljässä pelastusarmeijan kokouksessa;
minä olen tästä liikkeestä paljon lukenut ja keskustellut
mielipiteiltään sangen eroavaisten sivistyneitten englantilaisten ja
saksalaisten kanssa; kuitenkaan en minä tässä uskalla tehdä
loppulausuntoa vaan tahdon mieluummin hankkia lukijoilleni aineksia
voidaksensa itse tuomita.

Ensi aluksi mainittakoon muutamia muistutuksia tämän kummallisen
armeijan alusta ja järjestämisestä. Kenraali, joka sen on ko'onnut, on
nimeltään William Booth, 61:n vuoden ikäinen mies. Hän oli ensin
piispallisen valtiokirkon jäsen, sitten metodistisaarnaaja. Hän on siis
aivan johdonmukaisesti suoraa viivaa kulkenut eteenpäin; sillä hänen
nykyinen asemansa on irvikuvaksi kohonnutta metodismia. Booth on
vastustajainsakin mielestä luonteeltaan alttiiksi antautuvainen,
syvästi vakuutettu siitä, että ainoastaan evankeeliumi tarjoo
pelastusta yksityiselle ihmiselle ja kaikille kansoille, ja kokonaan
täynnä palavaa rakkautta ihmiskuntaa kohtaan. Hän oppi tuntemaan
Lontoon köyhän väestön kauheata tilaa siveellisessä suhteessa, sen
raakuutta, rikoksia ja pakanallista oppimattomuutta ja vaikutti sitten
17 vuotta katusaarnaajana niin, että hän valitsi juuri pahinmaineiset
kortteerit vaikutusalaksensa. Hän tuli hyvin pian yleisesti tutuksi.
Mutta suurenmoisen, syvältä käyvän, koko Englantia käsittävän liikkeen
sai hänen vaikutuksensa kuitenkin vasta silloin aikaan kun hän
puoltajiensa kesken pani toimeen _sotaväentapaisen järjestyksen_ ja
jumalanpalveluksiinsa ja valloituksiinsa yhdisti kaikki ne menot ja
sotaväenomaiset melut (joll'ei tahdo sanoa teaaterikujeet), jotka niin
mahtavasti vaikuttavat raakaan kansaan. Ei millään paavilla ole koskaan
ollut niin rajatonta valtaa kuin kenraali Booth'illa. Hän nimittää
kaikki upseerit, everstit, majoorit, kapteenit, luutnantit, kersantit
j.n.e., ja niiden täytyy totella häntä yhtä orjallisesti kuin pyhän
Ignatius Loyolan oppilaat ritaristonsa kenraalia. Ja tässä ei ole
eroitusta i'än, sukupuolen ja säädyn välillä. Lapsikin olkoonpa se
sitten poika tahi tyttö, voi tulla upseeriksi yhtä hyvin kuin vanha
mies tahi 80-vuotias mummo; vanha kokenut kristitty marssii
pahantekijän vieressä, joka viisi päivää sitten oli raudoissa tahi
makasi juopuneena Lemaustreet'in katu-ojassa. -- Vormuna oli ensin vaan
monen värinen nauha, vyötin ja S (salvation = pelastus) käsivarrella.
Mutta jo nyt käytti moni hyvin kummallisia ja kirjavia koristuksia
yllään, ja nykyisin on vieläkin enemmin silmään pistäviä tuntomerkkiä
ruvettu käyttämään koko armeijassa. Vähitellen tietysti on pakko
menemään aina kauvemmaksi tähän suuntaan.

Sallittakoon minun tehdä nähtäväksi ainoastaan muutamilla luvuilla,
kuinka paljon tämä liike jo on levinnyt. Suur-Britannian alalla
pidetään joka viikko noin 5000 kokousta. Jos nyt laskee noin 600 henkeä
kutakin kokousta kohden -- eikä siinä ole tarpeeksikaan -- niin saamme
150-160 miljoonaan osanottajia. Tämän arviolaskun teki muuan
englantilainen ja todisti, että sen johdosta noin 10 jumalanpalvelusta
tulisi jokaisen osalle, jos kukin hänen maanmiehensä kuusivuotiaista ja
sitä vanhemmista näihin kokouksiin ottaisi osaa. Tosin kyllä on
miljoonia, jotka tähän saakka eivät lainkaan ole huolineet
pelastusarmeijasta; mutta sen korvaukseksi on myöskin satatuhatta,
jotka joka päivä ovat kokouksissa. Näiden kokouksien vaikutuksen pitää
siis oleman tavattoman suuren joko se sitten on hyödyllinen tahi
vahingollinen. Seurauksen tästä pitää olla mahtavan suuren, kun niin
monta voimaa niin alttiiksi antautuvasti ja niin innokkaasti on
toimessa.

Todellisuudessa voi kenraali Booth osoittaa suuria voittoriemuja.
Tuhansittain ihmisiä, jotka ovat eläneet kaikissa paheissa, on alkaneet
elää täydellisesti "siveellistä" elämää. Joukoittain juoppoja on tullut
raittiiksi ja varkaita rehelliseksi; ryövärejä, nyrkkipukaria, irstaita
neitoja, entisiä pahantekijöitä kaikkein _pahinta lajia_ on ruvennut
elämään "moitteetonta elämää". Hävyttömimpiä teaattereita ja
tanssipaikkoja on muuttunut hartauspaikoiksi, joista ainoastaan hymnejä
ja rukouksia kuuluu. Kapakat tulevat useissa paikoin aina tyhjemmiksi,
samassa suhteessa tyhjenevät vankilatkin. Poliisilla ei ole paljon
työtä, missä pelastusarmeija edistyy, ja sen tähden se voittaakin hovin
ja virkakunnat puolelleen, ja vieläpä moni korkea-arvoinen pappikin
osoittaa sille ystävällisintä mieltä. Samasta syystä sillä myöskin on
äärettömät _rahavarat_. Melkein uskomatonta on, mitenkä rahoja jotka
muutoin kyllä tavallisesti pysyvät kiinni ihmisten taskuissa, virtanaan
vuotaa pelastusarmeijan tarkoituksiin. Kaikin paikoin on joukoittain
ihmisiä, jotka luopuvat vastustamasta tätä edistyvää liikettä ja jotka
toivovat sen saavan aikaan mitä suurimpia asioita.

No mitä siis koko tämä liike _tarkoittaa_? Ei mitään muuta kuin _koko
Englannin kansallisuuden hengen täydellistä uudestasyntymistä kaikilla
aloilla_. Eikä tässä kyllin. Samalla kuin tämä liike tarkoittaa
Englantia, tarkoittaa se myös _koko maailman kansallisuuksia_!
Pelastusarmeijan voitontunto on hyvin suurenmoinen. Sen liput liehuvat
jo Calcutta'n kaduilla ja Tukholman edustalla; niin Parisin ja Genèven
hilpeille asukkaille kuin Hyväntoivonniemen neekereille, niin
"rehellisille Sveitsiläisille" kuin Etelämeren saarten ruskea- ja
kelta-ihoisille asukkaillekin, kaikille päristetään häälytystä
pelastusarmeijan rummuilla. Ja useassa paikoin tekee poliisi näitä
kummallisia pyhimyksiä martyyreiksi puuttuen jäykkäperusteisesti
asioihin! Ainoastaan "tietoviisasta" Saksaa pelkää kenraali enään.
Mutta jopa alkaa meidän olla aika perinpohjin perehtyä tähän
liikkeesen; meidänkin hetkemme on lyövä niin totta, kuin me olemme osa
ihmiskunnasta. Silla ihmiskunnan voittaminen on pelastusarmeijan
tarkoituksena. Muutamassa kokouksessa luki upseeri, mitä enkeli Gabriel
sanoo Johannes Kastajasta, Kristuksen edeltäjästä. (Luk. 1) ja sovitti
sen seuraavasti nykyisiin oloihin: "Johannes Kastaja raivasi tietä
Kristuksen ensimmäistä tuloa varten, -- _me raivaamme tietä Kristuksen
palaamista varten_. Pian hänen pitää tulla, jos me vaan teemme
tehtävämme. Pankaa vyöllenne nahkavyö kuten Johannes; aivan
yhdentekevää on miltä se näyttää. Me masennamme pian perkeleen,
sentähden hän meitä vihaa enemmän kuin hän on koskaan ketään vihannut.
Tämä viha on pelastusarmeijan koristus ja voitonmerkki!" -- Lukijat
huomannevat, ett'ei pelastusarmeijalta puutu itsetuntoa ja varmuutta
voitosta. Tarkastakaammepa tokko se, mitä he tekevät, ja tokko se tapa
millä sitä tekevät, on hänen henkensä kanssa yhtäpitävä, jolle kaikki
voima on annettu taivaassa ja maan päällä.


III.

Me olemme Queen Victoria-Street'illä ja olemme numeron 101 ääressä.
Kello on 12 päivällä, ja hälinä kadulla on niin monenmoista, että
tahtoisi kiinnittää huomionsa joka haaralle. Mutta kas tässä -- mitäs
tämä on? Monenvärisiä lippuja liehuu erään kartanon porttikäytävän
yläpuolella; muutamassa näistä lipuista lukee jättiläiskirjaimilla:
"Sinä voit pelastua!" lippujen yläpuolella: "Pelastusarmeijan
pääkortteeri." Tässä siis olemme oikeassa paikassa. Sillä vaikka tämä
aika näyttäisi kuinka sopimattomalta Jumalan palvelemiseen, niin kuuluu
kuitenkin raivokkaasta musiikista ja intoisasta laulusta, että
parastaikaa ollaan "toimittamassa taistelua". Me astumme etehiseen;
mutta emme heti voi päästä oikeaan kokoussaliin sisään. Suuri huone on
täpötäynnä väkeä, -- ja poliisin täytyy oikein toden teolla estää
sisään tulevia polkemasta maahan sisässä olevia. Tuntuu aivan siltä,
kuin oltaisiin taivaan porttiin hyökkäämässä. Mutta tämän paratiisin
ovenaukoista tulvasi niin pahanhajuinen polttavan kuuma ilma vastaani,
että minä milten ollut rohkeamatta mennä sisään, Kaikessa tapauksessa
meidän täytyy tässä odottaa, kunnes saamme paikkaa, eikä tämä
odottamisaika mene hukkaan. Eteisessäkin missä nyt olemme voimme oppia
paljon. Tässä on nimittäin yksi armeijan _myyntipaikoista_. Yhdellä
penny'llä me hankimme itsellemme sata laulua sisältävän laulukirjan,
lisäksi armeijan tuoreimmat sanomalehdet, pieniä kirjasia ja kuvia,
kaikki sangen helppoon hintaan. Köyhimmän työmiehen ei tarvitse kuin
juoda kaksi ryyppyä vähemmin, niin hän saa lukemista kokonaiseksi
viikoksi, jos hän nimittäin osaa lukea. Mutta joll'ei hän osaisikaan
lukea, niin ovat nämät _kuvat_ kuitenkin tarpeeksi selvät. Tässä näet
sinä esimerkiksi miehen, jossa selvästi näkyy kaikkien paiseitten
jälkiä. Hän on hirttämäisillään itsensä; mutta yksi pelastusarmeijan
sotamiehistä saa hänet tarkemmin miettimään. Ja katsos nyt toista
kuvaa! Tuolla seisoo sama mies lavalla keskellä "pelastettuja". Itse
pelastettuna katkaistu nuora kädessään julistaa hän säihkyvin silmin ja
innostunein sanoin hämmästyneelle yleisölle, kuinka autuas, rikas ja
onnellinen hän nyt on, että hän on järkähtämättömästi vakuutettu
pelastuksestansa ja että hän ainaiseksi lakkaa syntiä tekemästä. --
Samaa laatua ovat muutkin kuvat ja kirjaset, samaa laatua ovat
sanomalehtikertomuksetkin. "_Sotahuuto_" on aik'ihmisten lehden nimi;
"_Pieni sotilas_" on lastensanomalehden nimi. Tätä ei kirjoiteta
ainoastaan lapsia _varten_, ei niinkään, vaan kaikki, mitä sen
palstoissa lukee on ainoastaan "pelastettujen" lasten kirjoittamaa. Me
heitämme silmäyksen kumpaankin. Edellinen on täynnä voittosanomia
kaikista monarkiian osista, kaikki aivan siihen samaan malliin, joka
tavallisesti ilmaantuu kerskailevissa sähkösanomissa sotatantereelta;
-- esim. "Suuri voitto saatu perkeleestä; 25 vangittua; 17 sielua
veressä (nim. Kristuksen); kadut täynnä pakolaisia; lyötyä vihollisia
ahdistetaan kiivaasti. Loistava kolehti!" Tahi: "Pelastuskranaateja
lenteli halki ilman; suuria Golgata-tykkejä lau'aistiin; varustus
valloitettiin ryntäämällä käännettyjen lasten laulaessa; voittolippuja
pystytettiin; vähintäin 36 vankia" j.n.e. Sillä välin on tiedonantoja
välttämättömistä tahi jo toimitetuista huoneustojen hankkimisista,
uutten rahavarojen saannista, sitten useita käännytyskertomuksia,
joista saamme kohta nähdä muutamia näytteitä. Ei runoistakaan ole
puutetta, vaikka ne kumminkin ovat niin runollisuutta vailla, vieläpä
typeriäkin, että niille täytyisi oikein nauraa, joll'ei asia olisi
lii'an totinen.

Oikein pitää tuntua pahalta, kun lukee näitä lasten ei ollenkaan
lapsellisia, syvästi valheellisia kertomuksia heidän kääntymisestänsä.
Mitäpä sillä väliä, jos ainoastaan me niitä lukisimme! Mutta kun
kahdeksanvuotias John Wilson Brighton'issa ja yhdeksänvuotias Alice
Penn Oxford'issa, jotka tässä kertovat pelastuksestansa, ja
autuudestansa, innostansa toisia kääntämään, -- jotka tässä kertovat,
että heidän isänsä ja iso-isänsä vielä palvelevat perkelettä ja
julkisesti kehoittavat heidän puolestansa rukoilemaan, -- nämät
"kääntyneet" lapsiraukat lukevat sanasta sanaan samalla hetkellä, mitä
me lu'emme. Kuinka viehättävää, että satatuhatta pientä ja suurta
henkilöä lukee sitä, mitä he ovat kirjoittaneet! Tosiaankin,
kummallista olisi, joll'ei tuo nerokas pieni Alice jo nyt tuumailisi,
kuinka hän seuraavassa "Pienen sotilaan" numerossa tarjoisi heille
vieläkin hupaisempia kokemuksiansa luettaviksi.

Kuitenkin nyt me jo voimme päästä sisään itse saliinkin, kun koko
joukko matruusia ja naisia, joista emme tahdo tarkemmin kertoa,
mikä nauraen mikä itkien tuppaa ulos. Me olemme keskinkertaisessa
salissa, joka ennen silmin nähtävästi on ollut tanssihuoneena.
Pelastusarmeijalla on paljon tätä suurempia huoneita; onpa se
vuokrannut tahi ostanut kokonaisia teaatereitakin ja mahdottoman suuria
tanssihuoneuksia. Näiden huoneiden seinät ovat täynnä raamatunlauseita,
jotka kaikki kehottavat sisälliseen päättäväisyyteen: "Kiiruhda
pelastamaan sieluasi!" "Tänään, jos te kuulette hänen äänensä, älkää
paaduttako sydämmiänne!" "Jesuksessa on pelastus!" j.n.e. Tämän ja
muiden pelastusarmeijan salien perällä on amfiteaaterin tavoin kohoneva
monilla lipuilla koristettu lava. Täällä seisoo, istuu ja notkistaa
polviansa armeijan sekä mies- että naispuoliset upseerit; täällä on
myöskin paikkansa musiikilla, johon kuuluu kaikenmoisia soittimia, mitä
vaan voi ajatella, triangelia ja viuluja, käsipeliä ja rumpuja, puukoja
ja trumpeeteja, pasuunia ja klanetteja, joita soittamassa tietysti on
ainoastaan "sotamiehiä".

Minä nyt aion kertoa, mitä puheita minä kuulin ja miltä minusta tuntui,
mutta huomautan, että minä _tässä_ esittelen, mitä neljällä eri taholla
todellakin kuulin. Kokoukset ovatkin niin toistensa näköiset, kuin
toinen muna on toisen näköinen, siinä vaan oli eroitus, että niissä
kokouspaikoissa, mitkä ovat ylhäisön asumassa Lontoon länsiosassa,
myöskin usein käy "hienoa" väkeä, kun alhaiso melkein yksinomaisesti on
Lontoon itäosassa. Täällä city'ssä, missä nyt olemme, on omituinen
sekamelske: tuolla vähän matkan päässä istuu nainen pikentti takana, ja
hänen vieressänsä naisihminen, jonka ruumiissa kaikki paheet näyttivät
saaneen näkyväisen muodon; tuossa puoleksi juopunut maankulkija, joka
äsken kadulla möi tulitikkuja ja hävyttömiä kuvia, tässä keikkarimainen
hieno herra ooperakiikari kädessä; tässä nauravia matruusia ja
sotamiehiä, tuossa yksi valtiokirkon pappeja, jolla silmin nähtävästi
on hyvin totisia ajatuksia päässään. Armeijan upseerein ja sotamiesten
joukossa, jotka kaikki ovat hyvin puetut, näkee toisia siivoja naamoja;
toisista pistää näkyviin siveetön aikaisempi elämä.

Nyt veisattiin laulu, jonka alinomaa kerrottavat perussanat olivat.
"Täydellinen vapahdus!" (Full salvation). Laulut ovat enimmäkseen hyvin
yksinkertaiset ja niiden ajatuspiiri on ahdas: "Kristuksen veri
pelastaa ja puhdistaa, -- sinulle on armo tarjona; ota se vastaan, ota
nyt se vastaan, muutoin voit tehdä sen liian myöhään. -- Nyt voin minä
laulaa kaiken päivää, kun olen pelastettuna Kristuksen armeijassa"
j.n.e. Mutta nämät yksinkertaiset laulut ovat erinomaisesti
tarkoituksen mukaisia. Pää-ajatus tulee aina uudelleen esiin
loppusäkeenä ja painuu siten niin sydämmeen, että siitä on suorastaan
mahdoton päästä erilleen. Sama on nuottien laita; ne ovat kaikki hyvin
reippaita, ja käyvät enimmäkseen marssitahdissa, useinkin retkulaulun
tapaan. Minä lauloin sittemmin muutaman niistä nuoteista lapsilleni, ja
se tarttui heti niiden muistiin. Minä kuulen vielä edelleenkin näiden
sävelten kaikuvan lapsenkammarista. Useat näistä lauluista
(englantilaisten sanojen mukaan) kuuluvat olevan sepitetyt rivoimpien
kapakkalaulujen nuottein mukaan. Kaikissa tapauksissa on siinä tavassa,
jolla niitä lauletaan, ja jolla raivoisa musiiki niitä säestää, jotain
huumaavaa, kiihoittavaa ja hurmaavaa, ja selvästi tämä onkin tarkoitus.
Ihmiset eivät enään saa olla omassa vallassaan, heidän intohimonsa ovat
herätettävät; heidän pitää joutua pyhään raivoon, ja kun he sillä
tavoin ovat tulleet haltioihinsa on heidän uskaltaminen salto mortale
pelastusarmeijan syliin. Samalla kuin pauhataan päihdyttävien juomien
nautintoa vastaan, koska se muka on kuolemansynti, pannaan tässä
toimeen uudenlainen hurmaus.

Johtava upseeri ei ollutkaan tyytyväinen meidän "full salvation"
lauluumme, vaikka me, kuten sanotaan, "teimme työtä kuolemaa
kamomatta". Keskellä värsyä pysähtyi pauhaava musiikki yhtäkkiä merkin
annettua (josta nähtävästi edeltäkäsin oli suostuttu). Tämä tietysti
teki tuskallisen vaikutuksen; toinen katseli rauhattoman näköisenä
toistansa. Mutta upseeri sanoi: "Mikä kurja laulu tämä on; te ette usko
mitä te laulatte! Jospa full salvation teitä kaikkia innostuttaisi,
niin kuuluisipa laulunne toisellaiselta. No, siis voimakkaasti!"

Me ponnistelimme nyt uudella innolla emmekä säästäneet kulkkujamme.
Mutta ei vieläkään ylijohtaja antanut mitään arvoa ponnistuksillemme.
Taaskin keskeytti hän laulun edellä mainitulla tavalla ja sanoi: "Joka
todellakin luulee saaneensa full salvation'in, hän nostakoon
laulaessaan kätensä." Minun oli mahdotonta yhtyä tähän ilveilykseen.
Mutta enemmistö näytti olevan toista mieltä, vaikka siellä oli oikein
irvinaamaisia ihmisiä, jotka pilkallisesti nauraen nostivat kätensä.
Vieläpä otti ensin yksi, sitten useampia ja vihdoin kaikki nenäliinat
taskustaan, tahi sateenvarjonsa niitä heiluttaakseen ilmassa, ja
samalla kirkui jokainen: "Full salvation", niin että sali tärisi.
Kuvitelkaapas olevanne mukana tässä kohtauksessa. Sydämeni paukutti
rinnassani, mutta suuni pysyi kiinni. Minun mieleeni tuli kohta Egyptin
ja Arabian "ulvovat dervischit", jotka Allah'n kunniaksi laulavat ja
hyppelevät, meluavat ja raivoovat, kunnes he vihdoin vaahtoavin suin
suonenvedosta kaatuvat maahan. Totta puhuen täälläkin kuuli niin kovia
kimakoita ääniä, ett'ei minua olisi kummastuttanut, vaikka kaikki läsnä
olevat naiset olisivat saaneet vetotautia. Mutta Englannin naisilla
näkyy olevan lujemmat hermot kuin meidän naisilla. Ainoastaan yhden
suonta rupesi vetämään ja hän huusi kuin riivattu. Kuitenkin kävin minä
mielessäni aivan surulliseksi ajatellessani, että tämä oli olevinaan
_jumalanpalvelusta_.

Nyt vaati upseeri niitä, jotka olivat "pelastetut" lausumaan
tunnustuksensa nauttimastansa armosta. Heti nousi nuori, noin näköään
jokseenkin soma tyttö ja esittelihe muutaman Lontoon isoisen
kauppiasperheen kyökkipiiaksi. Vähintäkään kainostelematta kertoi hän
aivan yksinkertaisesti ja heleän kirkkaalla äänellä kahdeksan päivää
sitten tulleensa "pelastetuksi" ja pääsneensä pelastus-armeijaan,
samalla hiukan keikkailevasti osoittaen sotaväen koristusten tapaisia
kunnianmerkkejänsä. Ennen hän oli aina varastellut isäntäväkensä
omaisuutta; hän oli näpistellyt niin taitavasti, ett'eivät ne sitä
olleet lainkaan huomanneet, vaan päinvastoin pitäneet häntä
rehellisenä. "Mutta omatuntoni vaivasi minua. Nyt ollessani pelastettu
minä ennen kuolisin, kuin salaa ottaisin vanhaa luupalastakaan. Ja nyt
olen minä niin iloinen; minä laulelen aamusta iltaan. Oi kuinka minä
olen iloinen, niin iloinen." "Halleluja! Victoria!" kajahteli joka
haaralta. Sitten rupesi muuan upseeri vuorostaan puhumaan: "Toissa
päivänä kohtasin minä ihmisen, joka oli tehnyt mitä kauheimpia rikoksia
ja silloin oli tekemäisillään hirmuisinta. Minä sanoin hänelle: 'Sinä
voit pelastua, tule meidän joukkoomme!' Hän vastasi; 'En koskaan! minä
olen aivan lii'an kurja; helvetti on jo minussa itsessäni.' Sitten
minä: 'Juuri sen tähden että itse mielestäsi olet niin kurja, olet sinä
aivan oikeassa tilassa; sinä juuri olet omasi Jesukselle; sinun
veripunainen syntisi on tuleva lumivalkoiseksi.' Me rukoilemme yhdessä,
ja viiden minuutin kuluttua hän oli pelastettu. Te saatte nähdä hänet
täällä huomenna; hän on nyt maailman onnellisin ihminen."
Mieltymyshuutoja ja pilkkanaurua kajahteli joka puolelta. Mutta
kapteeni jatkoi: "Te kaikki voitte tulla hänen kaltaisiksensa. Tehkää
vaan kunnon päätös; nouskaa ylös tänne lavalle ja selittäkää tahtomanne
olla Jesuksen omia, mutta pian! pian!" (quick, quick). Ja nytpä
huudettiin joka taholta: Quick, quick, quick! joka, hyvä kyllä,
englantilaisista ei kuulunut niin hullulta kuin minusta, saksalaisesta.
Kehoitusta seurasi naisihminen, joka oli niin raa'an ja inhoittavan
näköinen, että moista olen harvoin nähnyt. Hänen hameensa oli aivan
repaleinen, hänen kasvonsa ja kätensä olivat täynnä ajoksia. Nenän
sijasta, joka oli koiskan turmelema, näkyi vaan reikä. Hän tunnusti
aikaisemmasta elämästään tekoja, joita on mahdoton tässä mainita, ja
vannoi suuresti innostuneena tahtovansa ruveta uskolliseksi
pelastusarmeijan tarkoitukselle. "Hän on kuin tulesta temmattu kekäle",
jatkoi kapteeni, ja me lauloimme laulua, joka oli siitä kirjoitettu,
hänen pienien poikainsa keräillessä rahoja armeijan tarkoituksiin. Nyt
saimme kuulla hyvin hiljaisen puheen. Sen sisällys oli: "Taivaan
valtakunta on meissä itsissämme. Vaarallisin maailmallisuus ei ole
ulkonaisissa esineissä; sitä meidän tulee etsiä omista sydämistämme.
Siis tulee meidän karttaa sisällistä vihollista, muuten me petämme
itsemme. S (pelastusarmeijan merkki) käsivarrella ei auta, joll'ei
meillä ole Jesuksen ristiä sydämissämme." Tämä oikein oivallinen puhe
ei, paha kyllä, tehnyt juuri mitään vaikutusta, se ei ollut kyllin
sattuva. Vähän onnellisempi oli jokseenkin rehevän näköinen kunnonmies,
joka lausui näin: "Minä kuulun oikeastaan _John Wesley'n_ joukkoon.
Vanhempani olivat hurskaita ihmisiä ja johtivat minua kaikkeen hyvään.
Enkä minäkään ole tehnyt mitään, mitä maailmassa sanotaan pahaksi;
mutta minä olin kuitenkin ja pysyinkin sisällisesti kuolleena. Vasta
tänään olen minä saanut elämän, tässä pelastusarmeijan kokouksessa.
Wesley oli suuri, mutta vielä suurempi on kenraali Booth!" Tästä
tietysti pelastusarmeija sai rasvaa rattaihinsa.

Nyt laulettiin laulu, jonka nuotti oli mieltä kiihdyttävä, mutta jonka
sanat olivat ihanat. Loppusä'e jokaisessa värssyssä kuului melkein
samoin, mutta osoitti aika edistystä, nimittäin: Me _voimme_ tulla
vapaiksi kaikista synneistä (v. 1); meidän _täytyy_ tulla vapaiksi
kaikista synneistä (v. 2); me _tahdomme_ tulla vapaiksi kaikista
synneistä (v. 3); me _olemme_ vapaat kaikista synneistä (v. 4).
Ensimmäinen värssy siis ilmaisi löytyvän lujan perustuksen
pelastamiseen synneistä; toisessa värssyssä sanoo, että meidän täytyy
tulla vapaiksi synnistämme, joll'emme tahdo joutua ijäiseen
kadotukseen. Kolmannessa värssyssä lausuu laulaja pyhästi päättäneensä
_tahtovansa_ ottaa vastaan armon ja hyljätä synnin. Neljäs värssy
osoittaa, kuinka entinen syntinen nyt on jumalallisen pyhyyden
päivänvalossa. Aatteen kulku on yhtä yksinkertainen kuin kauniskin.
Mutta epäkaunista oli se kauhea melu, -- polkeminen, käsien
taputtaminen ja nenäliinojen heiluttaminen joka syntyi laulettaessa
noita mainittuja sanoja: "meidän _täytyy_" ja "me _tahdomme_". Vieläpä,
kun laulettiin: "me _olemme_ vapaat kaikista synneistä", -- hyökkäsi
suurin osa kokoontuneista ylös käyttäytyen mielipuolten lailla.
Kapteenikin kauhukseni ilmaisi puheessaan pelastusarmeijan sotamiesten
todellisuudessa olevan vapaat tahi ainakin tulevan vapaiksi synneistä
ja voitettuansa perkeleen polkeman häntä jalkojensa alla. Uljaan
näköinen herrasmies, joka viisi minuuttia sitten oli tullut sisään,
nousi hyvin arvokkaasti seisaalleen: "Minä kävelylläni pitkin Oxford
Street'iä kuulin laulun; minä astuin sisään, minä kuuntelin, -- minä
tulin voitetuksi, -- minä olen pelastettu! Nauttikoon jokainen tänä
yönä sitä onnea, joka on tullut minun osakseni." (Mitä minä kerron,
tapahtui yökokouksessa.) "Oi Henki tule tänä yönä!" kuului nyt joku
kiihtynyt nainen huutavan. Sitten kuului useilta tahoilta: "tule tänä
yönä, Henki tule tänä yönä!" yksityinen ääni: "Sinä voit murtaa kaikki
esteet! Sinä voit! Sinun täytyy!" Tämä viimeinen "sinun täytyy" kuului
yli muiden kimakasti, ja yleiseen kumahti siihen kaiku; "Sinun täytyy
tulla tänä yönä! -- tänä yönä!" -- -- "Sinun täytyy! -- -- Sinun täytyy
nyt, juuri nyt!" Sitten huudahti siniseen vormuun puettu nainen, jota
yleiseen nimitettiin "kapteeniksi", hyvin haaveksivasti ja hennosti:
"Minä tunnen sen, hän tulee, -- -- -- hän tulee!" (Minä puolestani sitä
vastoin en tuntenut mitään.) Vastaukseksi kajahtivat rummut ja
trumpeetit, ja niin nousi suuri "halleluja-mesu".

Omituista ja jokseenkin kuvaavaa oli se että sivistymättömimmät
henkilöt pitivät puheensa enimmäkseen rukouksen muodossa. Onhan
korkeasti oppineiden saksalaisten teoloogeinkin joukossa senlaisia,
jotka puheissansa luulevat saattavansa tuoda tavan takaa esiin mitä
sisällöttömimpiä lauselmia rukouksen muodossa. Siitä on myöskin se etu,
ett'ei tarvitse antaa kenenkään katsoa silmiinsä. Kaikissa tapauksissa
oli vapautusarmeijan rukoilevien sotamiesten tapana polvillaan lavalla
sulkea suonenvedon tapaisesti silmänsä. -- Tarkastakaapa tuota kelmeätä
nuorukaista, joka kasvot melkein maahan kumarrettuina kauheasti ulvoen
noin kuusi kertaa kertoo seuraavat sanat: "Oi, Herra, kuusi viikkoa
takaperin pelastit sinä minut; _sinä pelastit minut tupakasta ja
paloviinasta! (O Lord, Thou hast saved me from tobacco and brandy!)
Kuusi viikkoa on siitä kuin minä tein mitään syntiä. Oi, Herra, --
vapahtanut, -- tupakasta ja paloviinasta -- -- paloviinasta ja
tupakasta!" Vielä tämän puhuessa jatkaa toinen: "Paljonkos sinulla on,
oi Herra, syntisen pelastaminen tupakasta, mutta minut sinä olet
vapahtanut pahasta luonnostani; kateudestani ja vihastani olet sinä
minut vapahtanut, halleluja!" Nyt nousi toinen, joka myöskin
rukoillessaan antoi meille tiedoksi olleensa boksaaja, tappelija ja
juoppo, tyranni vaimoansa kohtaan, naapuriensa kauhistus, -- ja senpä
näköinen hän todella olikin. "Minä olin tiikeri, mutta nyt olen
muuttunut; halleluja, oi Jumalani!" -- Tässä hän äkkiä lopetti
rukouksensa ja sanoi kääntyen yleisöön päin: "Te voitte itse kysyä
vaimoltani; hän on tuo, joka istuu tuolla punainen huivi päässään". Hän
vastasi aivan hiljaisesti: "Hän oli tiikeri; hän on karitsa!" Tämä oli
tosiaankin liikuttava kohtaus; -- kehen olisikaan se voinut olla
tekemättä vaikutusta! Eipä ollutkaan ihme, ett'eivät halleluja- ja
victoria-huudot millään lailla tahtoneet loppua.

Kuitenkin voivat lukijat jo yllä mainitusta nähdä, millä tavoin näissä
kokouksissa ollaan, ja kuinka paljon järkeä ja järjettömyyttä niissä on
sekaisin. Samalla tavoin käy _yöllisillä valloitusretkillä_, joita
pelastusarmeija tekee pitkin kaupungin katuja. Sotamiehet kokoontuvat
"kasarmeihinsa" s.o. entisiin teaatereihin j.m.s., jotka nyt ovat
heidän hallussaan. Mies- tahi nais-kapteenit järjestävät rivit. Nyt
komentaa eversti: "eteenpäin!" Lipunkantaja heiluttaa voittolippua;
häntä seuraa musiiki, josta ei puutu mitään lajia soittokoneita ja joka
aina saa aikaan oikean helvetinmelun. Mies- ja naispotilaat astuvat
tahtiin toinen toisensa jälkeen. He laulavat täyttä kulkkua, huutavat
hallelujaa ja kutsuvat tien vieressä seisovia seuraamaan armeijaa.
Jollakin leveällä kadulla pysähdytään. Sillä tavoin tapasin minä
heidät, kuten jo edellä kerroin, Whitechapel'issa; muuan upseeri luki
kertomuksen rikkaasta miehestä helvetissä ja tuskassa, sitten lausui
hän kertomuksen helvetistä niin tulisilla sanoilla, että yksin
jesuita-isätkin olisivat voineet kadehtia hänen esittämistaitoansa.
"_Tahdottekohan te joutua sinne_?" kysyi hän ympäri seisovilta, ja
"emme, emme! emme milloinkaan!" huusivat useat. "No, yhtykääpä siis
pelastusarmeijaan; te voitte jo tänään päästä vapaiksi helvetistä."
Sitten seurasi vapautettujen julkeaäänisiä tunnustuksia, jommoisia jo
tunnemme. Rumpujen ja trumpeetein kaikuessa mentiin sitten jälleen
linnaan. Koko joukko vakuutettuja "vankeja" seurasi nyt linnaan oikein
parannettaviksi. Mutta muutamat mies- ja naispotilaat jäivät armeijasta
erilleen ja tunkeutuivat saastaisimpiin huoneisin tarjoomaan niissäkin
pääsyä taivaasen.


IV.


Mitä on meidän nyt sanominen kaikesta tästä? -- Varmaankin on meille
sovelias antaa varovainen ja maltillinen lausunto. Hyvinkin paljon,
mikä meillä Saksassa olisi luonnotonta, ei Englannissa olekaan.
Englannin kansahenki _sallii_, vieläpä vaatiikin, että kristinoppi
esiintyy paljon suuremmassa vapaudessa kuin se meillä voisi esiintyä.
Kun vapahtaja ennustaa, että evankeeliumia tulee saarnattavaksi
katoilla, -- niin harrastavat englantilaiset veljemme todellakin tämän
ennustuksen täyttämistä. Se, että he tässä asiassa lii'oittelevat, on
paljon vähemmin halveksittavaa, kuin se että me aivan lii'an usein
piiloudumme evankeeliuminemme nurkkaan, ikään kuin evankeeliumi olisi
mitään tullitsematonta tahi varastettua tavaraa. Sitä paitsi täytyy
ajatella, kuinka äärettömän raakoja, oppimattomia ja syvälle vajonneita
Englannin alimmat kansaluokat ovat. Jo yksistään Lontoossa on _miljoona
ihmisiä_, jotka eivät koskaan ole nähneet minkään kirkon sisusta ja
joilla ei ole vähintäkään tekemistä kirkon kanssa. Nimeksi kuuluvat
melkein kaikki nämät ihmiset valtionkirkkoon, ja kauhea tosiasia the
church of England'in alalla on se seikka, että se huolimattomuudessaan
on mennyt niin pitkälle, että on sallinut niin mahtavan pakanuuden
juurtua keskellä kristittyä kaupunkia, ett'ei meillä siitä ole
aavistustakaan. Nyt voi helposti tapahtua, että pelastusarmeija tekee
lopun väärään suuntaan kehittyneestä itseensä tyytyväisestä
valtionkirkosta. Tuo suuri uljas rakennus, jossa mammonalla ja
prebendiilä aina on ollut surkuteltava tehtävänsä, vapisee
perustuksiaan myöten. -- Ovathan kaiken suuntaiset _dissenter'it_ aina
John Wesley'n päivistä saakka harrastaneet "_sisälähetyksen_" työtä
unhoittamatta evankelista-tointa. Heidän "kappelinsa" ja heidän
asetuksensa ovat kumpikin kaukana siitä kylläisestä aristokratiasta,
jossa ainoastaan papeilla oli hallitus ja jossa ei mitään tilaa ollut
köyhälle miehelle. Mutta uutterimmatkaan metodistein, baptistein ja
muiden dissenter'ein ponnistukset eivät ole tähän saakka, ainakaan
suurissa kaupungeissa, voinet tunkeutua alhaisimpiin, mainitsemattoman
syvälle vajonneisin kansankerroksiin. Se on pelastusarmeijan
vastustamaton kunnia, että se niissä on saanut sanomattoman liikkeen
aikaan. Myöntää täytyy, että tässä vihdoinkin on syntynyt liike, joka
todellakin innostaa ja järkyttää joukkoja.

Tämä kaikki ei kuitenkaan voi meitä estää _valaisemasta tätä uutta
lähetystä evankeeliumin valolla_. Joll'ei se siedä tätä valoa, täytyy
meidän, huolimatta kaikesta menestyksestä, jonka se on tähän saakka
saavuttanut, uskoa ett'ei se tule olemaan pysyväinen, että se on
lankeeva tahi jopa loppuvakin lihaan. Ehkäpä on monikin lukija
hengessään minun kanssani käydessään näissä kokouksissa, arvellut: "Jos
Jesus apostoleinensa olisi ollut täällä, olisivat he varmaankin surulla
lähteneet pois täältä." Myrskyssä eivät päivän kirkkaat kasvot kuvasta
mereen -- emmekä me tämmöisessä sopimattomassa, kiihkoisassa melussa ja
hälinässä voi huomata Jesuksen Kristuksen pyhiä kasvoja. Jos tosiaankin
kristinuskoa ainoastaan _tällä_ tavoin voitaisiin levittää, (-- niin
ajattelin minä useamman kuin yhden kerran) silloin se ei voi olla
maailman uskontoa, sillä varmaan lii'an paljon otetaan tässä ihmisten
saastaiset intohimot avuksi.

Jo sekin asianhaara, että armeijaan edistys vasta silloin tuli
melkoiseksi, kun pantiin toimeen kaikki nämät ulkonaiset ja
tuhmat kujeet vormuinensa, sotaväen omaisine kunnianmerkkineen,
sotamusiikineen j.n.e. puhuu asiata vastaan. Ei ole epäilemistäkään,
että tätä suuntaa on käyminen aina edemmäksi etsimällä yhä enemmän
tunteihin vaikuttavia ja silmiä kiihoittavia temppuja, jos liikettä
tahdotaan pysymään korkeimmillaan. Me kuulemme jo puhuttavan uusien
vieläkin loistavampien vormujen hankkimisesta. Ja mitä taas
_pussipuuhiin_ tulee, niin ei ole koskaan mikään apinateaaterin
omistaja tahi loitsukapineiden kaupustelija painattanut tahi julistanut
prameampaa ilmoitusta kuin pelastusarmeija vielä edelleenkin julistaa.
Mutta mikä maallisella alalla on naurettava ja vastenmielinen humbuugi,
sen täytyy uskonnon alalla olla pilkkaa. Tahi eikö se sitten
mielestänne ole pilkkaa, kun kootaksensa luoksensa alhaista kansaa
levittää täänlaisia julistuksia: (1) "Hallelujatyttöjen esittely ja
näyttely k:lo 7; (2) Suuri tuli- ja rikki-jumalanpalvelus k:lo 7.30;
(3) Hallelujagaloppi k:lo 8; (4) Ampuminen suurilla golgata-tykeillä
k:lo 9; (5) Pyhän Hengen vuodatus k:lo 10; (6) Perkeleen voittaminen
k:lo 11."

Eikös nämät ole vihoviimmeisiä keinoja sielujen pyytämiseksi. Minun
mielestäni tässä on kaiken sietäväisyyden aika loppua. Täänlaisten
erhetysten ilmaantuessa voi ainoastaan verhota päänsä. Ainoana
lohdutuksena tässä on se seikka, että täänkaltaisten kirjoittajat ja
puuhaajat eivät tiedä mitä he tekevät. Kenraali Booth osoitti nykyisin,
kuinka yksin hänkin voi unhottaa arvollisuutensa suurta ilojuhlaa
vietettäessä sen johdosta, että "Kotka", muuan teaateri, missä ennen
huonoja kappaleita näytettiin, oli ostettu armeijan haltuun. Kun
laulettiin muutamaa laulua: "Jesus on omani", keskeytti kenraali laulun
sanoen: "Muutteen vuoksi laulakaamme nyt kerran: 'Kotka on omani'".
Täänkaltaiset eivät suinkaan ole _yksityisiä_ hairahduksia, ei, vaan
senlaisien hurjuuksien esiin tullessa on juuri liike _korkeimmillaan_;
ilman niitä se pian kyllä menisi myttyyn. Ja koska kerran asianlaita on
niin, ei tämä liike voi olla Jesuksen hengestä, vaikka siinä hänen
nimeänsä käytettäisiin kuinka usein hyvänsä. Minä en tahdo väittää,
ett'ei tämä liike olisi _alkanut_ hengessä, kaikessa tapauksessa on
hyvin peljättävä, että se tulee "lakkaamaan lihassa". Jos apostolin
sanain mukaan viisaus ylhäältä on "ensisti puhdas", silloin voi tässä
tuskin puhua jumalallisesta viisaudesta.

Tahi olisiko se puhdasta, että ennen niin syvälle vajonneita ihmisiä
nyt näytellään voitonmerkkeinä tavan takaa julistamaan kääntymystänsä
ja onneansa?! Vieläpä sitten saadaksensa lukea ne seuraavana päivänä
painettuina! Eiköhän siinä ole sangen suuri vaara tarjona, että toinen
"todistaja" koettaa olla toistansa loistavampi ja keksii in majorem Dei
gloriam kaikenlaisia murha- ja halleluja-juttuja? Eikös ole melkein
luonnon välttämättömyys, että nämät entiset "syntiset" nyt tulevat
itsevanhurskaiksi fariseuksiksi? Vaikkapa tosiaankin joka luku sieluja
voitettaisiinkin, eikö lukemattomat tämän menetystavan tähden syöksy
pois kristinuskosta ja vieraannu tykkänään evankeeliumista? -- Ja
mitäpä me sanoisimmekaan naitujen ja naimattomien naisten ja _lasten_
julkisesta esiintymisestä? Eipä tarvitse suinkaan todistaa, että sillä
tavoin naisellisuus ja lapsellinen olento perin häviää; eipä tarvinne
lii'oin ilmaista, kuinka vakavasti apostolit hylkäävät naisen julkisen
esiintymisen, puhumattakaan lasten esiintymisestä! Monta kertaa piti
oikein pahalta tuntuman, kun naisten ja lasten piti kuulla noita
kertomuksia saastaisimmasta synninkurjuudesta. Ja kun ajattelee
suljettuja yökokouksia, missä sadoittain jopa tuhansittainkin ihmisiä
kumpaakin sukupuolta pidetään tunnittain kokoonläjättyinä huoneissa,
missä heille tarjotaan kuultavaksi hengellisiä korupuheita! Mahdotonta
on todellakin, että tässä, kun koetellaan yhtä mittaa muokata, huumata
ja pommittaa sielua järeimmällä tykistöllä, -- että tässä sekä ruumiin
että sielun hurmaustilassa voisi olla mitään yhteyttä Pyhän Hengen
vienon huminan kanssa. Ajatelkaas, kuinka raaka, kuinka pintapuolinen
käsitys synnistä, maailmasta ja lihasta meitä täällä tapaa
kaikkialla. Katsokaas, kuinka mukavaksi tässä tehdään kääntyminen ja
uudestaansyntyminen; kuinka pian pääsee vapaaksi synneistänsä ja varsin
varmaksi ijäisestä autuudestansa! Eiköhän tämä ole pyhimpien asiain
leikkinä pitämistä? Varmaankin nämät ihmiset vähän toinnuttuansa
huomaavat, kuinka kauheasti he ovat erhettyneet. Silloin todellakin on
sangen peljättävää, että he rupeevat epäilemään ei ainoastaan itseänsä,
vaan myöskin kaikkea pyhää ja jumalallista.

Livingstone kertoo seuraavasti neekerikuninkaasta _Sekomi'sta_, joka
kerran oli kuunnellut evankeeliumin saarnaa. Äkisti hypähti hän
paikaltaan sanoen: "Isä, sinun pitää parantaman minun sydämeni; anna
minulle _rohtoa_, joka sen muuttaa, sillä se on kopea, hyvin kopea, ja
kiukkuilee, kiukkuilee alinomaa." Livingtone otti käteensä Uuden
Testamentin ja tahtoi puhua sille mies-raukalle ainoasta tiestä, jota
seuraamalla ihmissydän voi muuttua. Neekeri keskeytti hänet kiivaasti:
"Ei, ei; minä tahdon, että se muuttuu _rohdoilla, yhtäpäätä, pian_,
anna minulle sitä pian. Rohdot tahdon minä juoda ja sen kautta
muuttua", -- ja siinä mielipiteessään hän pysyi. Livingstone ei
taitanut mitään tälle miehelle, jota varmaankin pelastusarmeijan
upseerit olisivat paremmin käsittäneet kuin heidän suuri maanmiehensä
Livingstone. Näissä kokouksissa tämä kertomus hyvin usein johtui
mieleeni. Kääntyminen, pelastus ja sisällinen muutos, ne käyvät
pelastusarmeijassa yhtä helposti ja nopeasti, kuin musta herra Sekomi
tahtoi.

Oikeinpa tuntuu kipeältä, kun niin monet jalot voimat ja välikappaleet
menevät hukkaan ja pilalle tämän liikkeen mielettömän haaveksimisen
tähden. _Yksi_ ainoa toivo on jäljellä, että henki kuitenkin vihdoin
pääsee voitolle lihan yli, sillä epäillä ei voi, että tämä liike on
alkanut hengessä, että monessakin, joka sitä asiata nyt ajaa, asuu
totinen hurskaus, totinen rakkaus Jumalaa sekä tuntematonta kansaa
kohtaan ja syvä halu sitä auttamaan. Siinä vaan on onnettomuus, että
henkeä koetetaan auttaa lihallisilla keinoilla, että kristitylle
sopimattomalla kiireellä tahdotaan merkitä muistiin rahvaassa
havaittuja edistyksiä, että muutamain tulosten hurmaamana yhä vähemmin
raittiina ja yhä enemmin lihallisena valitaan välikappaleita, kunnes
vihdoin joudutaan niin kauaksi, että sielujen Jumalan puoleen
kääntämisen aikeessa suorastaan saastutetaan Jumalan sanaa ja nimeä.

Mutta toinenkin ajatus minua usein pelastusarmeijan kokouksissa perin
vavistutti. Kuinkahan sitten kävisi, minä arvelin, jos tämä tähän
saakka kokonaan uskonnollinen liike, johonka haaveellisella tavalla
kootaan miljoonia varattomia ihmisiä, kerran puuttuisi _sosialistisiin
mielipiteisiin_? Toiselta haaralta puuhataan jo hyvin hyvällä
menestyksellä Englannin kietomista yhdistysten verkkoon, joiden
oikeana tarkoituksena on vallankumous maa-omistuksen alalla, joka
vallankumous ei missään olisi enemmin oikeutettu kuin Englannissa, jos
se ylipäänsä milloinkaan ja missään olisi oikeutettu. Ei tarvitse
ajatella kuin Cromwell'in aikoja, Saksan talonpoikaissotia ja
Münster'in kasteen-uudistajoita, niin ymmärtää kyllä jokainen joka
historian tuntee, mitä minä tarkoitan. Pelastusarmeijan voima on jo nyt
kauhean suuri, ja sen järjestelmän vertaista tuskin on toista koko
maailmassa. Mistähän saataisiin mahti, joka voisi hillitä tätä
liikettä, jos se nojaantuen apostoolisten seurakuntain esimerkkiin
väkivallalla tahtoisi saada aikaan sen, mikä niissä oli vapaa-ehtoinen
asia. Jospa minä olisin Englannin kuningattaren sijassa, olisin ennen
kymmenen kertaa miettinyt asiata, kuin niin nopeaan ojentanut
pelastusarmeijalle laakerin ja siten antanut sille niin mahtavaa tukea.
Helposti voisi tapahtua että Englannin hallitus tässä asiassa saisi
saman aseman kuin Göthen "Zauberlehrling", joka ei voi hillitä
vapauttamaansa voimaa.

Yhtäkaikki olisi meille sangen surkeata, jollemme koko tämän liikkeen
suhteen voisi sanoa muuta, kuin minkä fariseus sanoi: "Minä kiitän
sinua, Jumala, ett'en minä ole kuten muut ihmiset, ryövärit,
jumalattomat, huorintekijät, tahi kuin nämät -- innoittelijat." Siten
me tuomitsisimme itsemme, aivan kuin fariseus tuomitsi itsensä
"rukouksellansa". Ei koskaan ole mikään innoittelijaliike ilmestynyt
kirkon alalla, ettei kirkko siitä olisi saanut paljon oppia; minä
luulen, että meillä tästäkin olisi paljon opittavaa. Tällä sanalla "me"
minä tarkoitan kaikkia niitä, jotka tosiaankin ovat tahi tahtovat olla
Jesuksen Kristuksen omaisuus; mutta minä tarkoitan myöskin aivan
erityisesti _Saksan_ kristittyjä.

Onhan se tosi-asia, että kristillinen seurakunta on semmoista kansaa
vastaan, joka irroittumistaan irroittuu kristinopista ja kristillisestä
maailmankatsannosta. Vaikk'ei meidän alhaisimmat kansanluokat suinkaan
ole niin syvälle vajonneet kuin Iso-Britannian valtakuntain, niin
täytyy kumminkin tunnustaa, että _kristillinen_ henki, Jumalan sanan
kunnioitus ja kristillisen seurakunnan pyhyydet ylipäänsä elävät
Englannin kansassa, ja että ainoastaan muutamat sivistyneet
englantilaiset sanovat mielipiteensä niin huolimattomasti ja kylmästi,
niin pilkallisesti ja halveksivasti, kuin, Jumala paratkoon, meidän
sivistyneet ja varakkaat ihmiset lii'ankin usein tekevät. Meillä
saksalaisilla tarkastellessamme englantilaisia, vaikka jumaluusoppi
meillä onkin niin etevällä kannalla, ei suinkaan ole varaa
uskonnostamme ylpeillä, -- mutta hyvinkin hävetä. Joka huomaa kuinka
kansamme irroittumistaan irroittuu kristinopista, joka käsittää mikä
yhteys tämän ja yhä enentyvän siveettömyyden kanssa on -- se kysyy
kauhistuen: mikä loppu tästä vihdoin tulee? Se on kyllin nöyrä joka
puolelta oppimaan ja tiedustelemaan: mitä me voimme tehdä saadaksemme
jälleen palaamaan niitä, jotka evankeeliumista ovat vieraantuneet? Ja
eiköhän meillä tässä ole jotakin opittavaa pelastusarmeijalta, joka
epäilemättä suurenmoisella rohkeudella ja yhtä suurenmoisella innolla
ja alttiudella on ottanut tehtäväksensä jättiläistyön, nimittäin
pakanallisen ja kaikkiin paheisiin vajonneen joukon kääntämisen?
Katselkaammepa, eikö kuitenkin tuo melkein kauhea tuli, joka hehkuu
armeijassa, valaisisi meille teitä, jotka johtaisivat meidät pois siitä
erämaasta, jossa me nykyään olemme.

Vakavat ihmiset Englannissa sanoivat minulle: "Pelastusarmeija on
valtiokirkollemme mene tekel. Vaikka se olisikin sairaloinen ilmiö, on
se kumminkin oleva suureksi siunaukseksi maallemme. Se saattaa kirkon
miehet hereille ja toimeen; pelastusarmeija heillä on huomautuksena
pitämään huolta laimiinlyömistä velvollisuuksistansa alhaisoa kohtaan;
se saattaa heidät varustautumaan hengessä ja keksimään uusia keinoja
palauttamaan eksyneitä. Siinä on tämän liikkeen suuri hyöty."
Toivokaamme, että näiden ystävien väitös toteutuu! Siinä tapauksessa ei
kirkko kumminkaan saa matkia pelastusarmeijan menettelytapaa. Jopa
kuuluu valtiokirkon papistokin järjestäneen "Englannin kirkon
evankeeliumi-armeijan." He panevat toimeen samanlaisia kokouksia ja
todistuksia, juhlakulkueita ja valloitusretkiä, he koettavat kaikin
voimin käyttäytyä yhtä kansanomaisesti, vaan välttävät niin paljon kuin
mahdollista pahimpia hurjuuksia, mutta -- huonolla menestyksellä. Sen
voi kaikki edeltäkäsin nähdä. Valtiokirkon pappein on mahdoton tällä
alalla kilpailla pelastusarmeijan mies- ja naisupseerein kanssa; ne
"eivät siedä minkäänlaista vertaamista"; sopivaisuuden tunne estää
heitä taistelemasta senlaisilla aseilla, eikä heillä ole siihen sopivia
käsiäkään. Juuri sitä, mistä raaka alhaiso pelastusarmeijan kokouksissa
pitää, sitä eivät papit voi _eivätkä saakaan tarjota_. Puhuessamme
"oppimisesta" emme tarkoittaneet ulkonaista jäljittelemistä.
Oppiaksemme täytyy meidän _kaivaa syvemmältä_. Koettakaammepa tehdä
niin; koettakaammepa etsiä kirkkosaarnamme, hengellisen työmme,
kristillisen elämämme vaillinaisuuksia; opittuamme tuntemaan
pelastusarmeijan suuret vaillinaisuudet, koettakaamme saada siitä
_oppia_! Tutkikaammepa, eivätkö ne jossakin suhteessa ole meitä
etevämpiä ja huomatkaamme erittäinkin seuraavat pykälät:

1) saarnamme, sen muoto ja sisällys;

2) erittäinkin persoonallisen kääntymisen vaatimus, maailmasta
luopuminen, oikeat parannuksen hedelmät;

3) yleinen asevelvollisuus s.o., että kukin kääntynyt ihminen
sanoissaan ja töissäänkin osoittaa olevansa Jesuksen Kristuksen
sotilas, hänen viinamäkensä työmies. Sitten tahdomme me miettiä,

4) mitä me voimme oppia siitä, että englantilaiset ovat niin
kekseliäitä etsimään uusia keinoja saavuttaaksensa ihmissydämiä. Sen
kanssa läheisessä yhteydessä on:

5) rohkeus saattaa kristinoppia julkisuuteen. Viimeiseksi tahdomme me

6) puhua erityisessä kirjoituksessa alttiudesta, erittäinkin
halullisuudesta käyttämään väärää mammonaa Kristuksen hyväksi.

Tämä viimmeinen pykälä varmaankin on herättävä närkästystä lukijassa.
Mutta minun täytyy ylipäänsä pyytää lukijoitani varustautumaan hyvin
kärsivällisiksi ja malttavaisiksi näihin tutkistelemuksiin. Kysyköön
kukin itseltänsä pykälästä pykälään, onko lausumani totta, eikä onko se
_sopivaa ja miellyttävää_! Ei ole lainkaan ihmeteltävää, vaan
päinvastoin seuraa itsestäänkin, että taivaallinen totuus meistä
ihmisistä, joidenka sydän on valheellinen ja jotka asumme valhetta
täydessä maailmassa, -- pitää tuntua katkeralta. Se joka siis
tapauksessa missä tahansa ainoastaan tahtoo makeata, se ei ole
neuvottavissa, vielä vähemmin autettavissa. Muutoin tulee tästä ehkä
enemmän hyötyä ja rakennusta, jos minä heitän niin kertovan kuin
arvostelevan kirjoitustavan. Sen, mikä nyt seuraa, tahdon minä siis
esittää vapaassa muodossa, kuten ennenkin olen erinlaatuisissa
paikoissa tehnyt, niiden vaikutusten ja herätysten johdosta, mitkä olen
kokenut matkustaessani Englannissa.



VAKAVIA KYSYMYSMERKKEJÄ JA AJATUSVIIVOJA.


I. Mitä tulee minun saarnata?

1. Kainryhmän juurella kristallipalatsissa.

Kuka koskaan on ollut tuossa mahdottoman suuressa kristallipalatsissa,
varmaankin myöntää todeksi sen väitteeni, että vaikka siellä
kävellessään kuinkakin tarkkaan katselisi ympärillensä, kuitenkin
päivien tahi viikkojen kuluttua vielä huomaa paljon merkillistä niissä
paikoissa, jotka jo siihen asti oli tarkastelevinaan. Näinpä oli
minunkin laitani. Vasta kolmatta kertaa käydessäni siinä palatsissa
huomasin minä jotakin, josta nyt tahdon mainita ja joka minuun teki
valtavan vaikutuksen. Se oli nimittäin mahdottoman suuri velimurhaajan
Kain'in kuvapatsas, erinomainen taideteos. Tuossa istuu hän kamalan ja
synkän näköisenä pää kumartuneena, vartaloltaan voimakkaana ja
kuitenkin murtuneena. Mahdoton on sanoilla kertoa niin ääretöntä
surumielisyyttä, niin syvältä kalvavaa tuskaa, niin kylmää epätoivoa,
kuin hänen kasvojensa piirteistä kuvastuu. Murhaajan vaimo istuu
murhaajan jalkojen vieressä; hän kallistaa ihanan päänsä miehensä
polvia vasten, hän suree, hänen kanssansa. Pikkuiset lapset seisovat
heidän ympärillänsä, hyväilevät isää, koettavat saada häntä edes
vilkaisemaan puoleensa ja saada pois tieltä kättä, jolla hän peittää
silmänsä. Tuntuu aivan siltä, kuin he sanoisivat: "Kuule, isä, isä,
tätä emme voi kärsiä kauvempaa; herää tuskastasi, katso taaskin meidän
puoleemme, tule nyt vihdoinkin jälleen iloiseksi!" -- Mutta kuvan alla
ovat sanat: "Minun rikokseni on suurempi, kuin että sen voin saada
anteeksi!" Tämän siis tuo mies antaa vastaukseksi taivaan Herralle ja
lohduttaville ihmisille täällä maan päällä, ja juuri nämät ajatukset
ilmaisee tuo vaikeneva kuvateos mitä ihanimmalla tavalla.

Kymmenet tuhannet ihmiset, jotka kuljeskelivat edestakaisin,
käyskentelivät tämän ryhmän ohitse. Kreikan iloisilla, alastomilla ja
puoleksi alastomilla jumalilla, jotka joka taholta vetivät puoleensa
katselijaa, oli suurempi vetovoima. Ne olivat ja ovatkin taiteen
kannalta suuremman arvoiset. Mutta minua veti ikäänkuin tenhoova
vetovoima vähän perästä jälleen Kainryhmän ääreen. Olisinpa voinut
vaikka itkeä nähdessäni tätä kuvaa, joka minulle muistutti tuhansia
jokapäiväisessä elämässä näkemiäni kohtauksia. -- Mahdottoman suurilla
jättiläisuruilla lähellä Kainia soitettiin aluksi tuota ikivanhaa
virttä viimmeisestä tuomiosta: "Dies irae, dies illa". Minusta tuntui
aivan, kuin Kainin lävitse olisi käynyt väristys. Sitten kajahteli
Händel'in "Halleluja", jumalallisen armon ylistys, täysin soinnuin.
Mutta ei sittenkään Kain nostanut kasvojaan. Minä olisin tahtonut
liikuttaa häntä ja sanoa hänelle: "Oi Kain, Kain! Sinä voit saada
armoa! Herää tuskastasi; usko, niin kuin lapsi uskoo!"

Minulle tuli tämä hetki merkilliseksi. Tuskaansa jähmettyneen
Kainin ääressä, Kainin, joka ei enään voi uskoa Jumalan armoon, lupasin
minä tästä hetkestä toista vertaa vakavammin, rohkeammin ja
yksinkertaisemmin saarnata riemuisata evankeeliumia. -- Kuinka
välttämätön kuitenkin on se todistus, että meillä tosiaankin ja toden
totta on vapahtaja! Semmoisia ihmisiä, jotka Kain'in lailla _pitävät
syntiä leikkinä_, on joukoittain; kukapahan voisikaan astua esille
sanomaan koskaan ei pitäneensä sitä leikkinä! Ja lukemattomia on
niitäkin, jotka eivät kuitenkaan huoli varoituksesta, vaikka heitä
samoin kuin Kainia on uskollisesti ja vakavasti varoitettu. Jo paljoa
vähemmin on niitä, jotka synnin tehtyänsä niin kauhistuvat, että he
Kainin tavoin sanovat: "Minun rikokseni on suurempi kuin että sen
voisin saada anteeksi". Tässä tunnustuksessa on jotakin joka saattaa
meidät toivomaan tuon kamalan miehen puolesta. Oi, jospa meidän ajan
lapsilla, jotka ovat niin taipuvaisia hymyilemään "velka" sanalle ja
pitämään syntiä yksinkertaisesti luonnon välttämättömyytenä, -- oi,
jospa heillä vähääkään olisi Kainin tuskaa! -- Mutta jos nyt niitä
ihmisiä on vähän, jotka kauhistuvat syntiä, niin on niiden luku
vieläkin pienempi, jotka tosiaankin ymmärtävät "armon" sanaa. Keskellä
kristikuntaa on evankeeliumi useimmille "kristityille" outo asia. Tämä
on, sen tiedän kyllä, ankara ja kauhea sana; mutta, joka maailman
tuntee, se ei voi muuta kuin myöntää sen todeksi. Käypäs ympäri
ylhäisten ja alhaisten seuroissa; tiedustele ja kysy heiltä, mitä
evankeeliumi oikeastaan on. Sinä et varmaankaan saa kuin muutamia
vastauksia. Ei sentähden että he ehkä eivät kykenisi ilmaisemaan, mitä
kuitenkin sydämessä asuu; ei suinkaan, vaan juuri evankeeliumista on
sydän tyhjä. Tämä tulee ilmi kun murheen vesi tunkeutuu sieluun. --
Seuraavan tapauksen olen itse kokenut; minä mainitsen sen vaan sen
tähden, että se on _vertaus_, se on ilmaus eräästä asiasta, jonka
tapaamme kaikkialla. Siis: minä tulin muutamaan huoneesen käymään
kuolevaisen naisen luona. Potilaan huoneen ovi oli puoleksi seljällään,
ja minä voin kuulla mitä siellä sisässä tapahtui. Huone oli täynnä
ihmisiä, jotka kaikki olivat evankeelista tunnustusta. Kuolevainen
huusi mielettömänä tuskasta joutuvansa välttämättömästi helvettiin,
sillä hän oli varastellut paljon, siinä perheessä, missä hän
"apulaisvaimcna" oli palvellut. Silloin sanoi muuan nainen: "Kuule, älä
siitä asiasta ole huolissasi, sitähän kaikki tekee". Toinen: "Eipähän
se rikkaille vahingoksi ole, onhan niillä kuitenkin yllinkyllin".
Kolmas; "Mutta sitä sinun ei olisi pitänyt tekemän" -- siihen nuottiin
sitä sitten jatkettiin. Minä kauhistuin huomatessani, ett'ei
ainoallakaan ollut kristillistä sanaa sanottavana, ajoin kaikki ulos,
koetin tuolle ihmisraukalle saada selväksi, että Jesus ottaa syntisiä
vastaan.

Ainoastaan asiasta tietämätön sanoo tähän: "Kas niin, semmoista on
raaka kansa!" Eipä niinkään, saleissa ja pörssissä, ylhäisissä
seuroissa ja tieteellisissä yhdistyksissä useinkin tietävät vielä
vähemmin kuin rattaittenvetäjät ja pesijänaiset, mitä evankeeliumi on.
Minä huomaan, että niitä _ihmisiä_ on sangen vähän, jotka uskovat
syntein anteeksisaamista. Suurimmaksi osaksi he eivät tiedä, että
ihmisetkään oikein todenteolla voivat antaa anteeksi. Otapas huomioosi,
niin saat nähdä, että ne, jotka sinua ovat loukanneet ja joille sinä
olet antanut anteeksi, säännöllisesti eivät usko sinua. He ajattelevat
melkein aina: "Hän on kuitenkin vihoissaan minulle ja kostaa kyllä
tilaisuuden saatuansa". He eivät tosiaankaan voi antaa anteeksi,
eivätkä siis myöskään voi uskoa, että toinen antaisi heille anteeksi;
he eivät voi kumpaistakaan, koska he itse eivät usko Jumalan
anteeksiantamista.

Mutta kirkollistenkin henkilöitten joukosta, yksin niidenkin joukosta,
joiden sisällistä elämää ei käy epäileminen, löytää harvoja, joidenka
silmistä, olennosta ja käytöksestä selvään huomaisi: "Minä olen armon
saanut"; -- harvoja, jotka tosiaankin täydellä ilolla ja rohkeudella
voivat iloita vapahtajastansa.

Mitä voimme me, mitä meidän tulee ja mitä meidän täytyy tehdä
saadaksemme evankeeliumille tilaisuutta pääsemään ihmisten sydämiin,
rakkaat kristityt, ja erittäinkin rakkaat virkaveljet? Missähän
mahtanee olla syy siihen, että me jotka niin paljon saarnaamme,
kuitenkaan saamme tuskin ollenkaan eloa hereille? Älkäämme olko
mielettömiä ja farisealaisia älkäämmekä syytelkö ajan henkeä ja
materialismia, luopumisen henkeä ja maailman vihollisuutta. Vaikka ajat
ovat vaikeita, on kuitenkin paljon "janoovia hirviä, jotka huutavat
raitista vettä". Koetelkaammepa tutkia ja etsiä omasta olennostamme ja
virkatoimestamme, emmekö sattuisi löytämään jotakin, joka on pahasta ja
joka on karkoitettava pois, ja emmekö voisi vahvistaa mitään, mikä on
heikkoa. Meidän sukumme oikea hätä on se, että siltä puuttuu
evankeeliumia. Kuinkahan me voisimme saada sille tilaisuutta pääsemään
sydämeen?

2. "Me tahdomme nähdä Jesusta."

Kun tulimme Osborne'en, oli ihana sunnuntai-aamu Elokuussa. Tämä
Osborne on kuningattaren kesäasunto ihanalla Wight'in saarella, jossa
on melkein Italian ilmanala ja täydellisesti etelämaitten kasvullisuus.
Osborne'ssa me mielellämme tahdoimme saada nähdä kuningatarta, mutta se
ei onnistunut. Me näimme ainoastaan hänen linnansa, hänen puutarhansa
ja lakeijansa. Sitten menimme me lähellä olevaan, erinomaisen kauniisen
Whippingham'in kirkkoon jonka ympärillä on paljaita viikunapuita. Mutta
vaikka me kuinkakin odotimme, ei hän tullut. Me näimme ainoastaan
paikan, missä hän tavallisesti istuu, mutta nyt ei istunut. Hänen
lakeijansa ja hovipalvelijansa tulivat kirkkoon ja me näimme kyllä ne,
vieläpä saimme me kuulla hänen hovisaarnaajansa saarnaavan; mutta
kuningatarta me emme nähneet. -- Mitä tähän tulee, niin meidän oli
helppo lohduttaa itseämme; mutta toinen asia sattui raskaasti
sydämelleni. "Kuinka", arvelin minä, "jos nyt sinun seurakuntasi
sunnuntaina tulee kirkkoon näkemään Jesusta, kaikkien kuningasten
kuningasta, eikä kuitenkaan saa nähdä häntä, ja sinä olet siihen syynä;
sinä, palvelija, suuren kuninkaan mitätön lakeja saatat ihmisten mielet
kääntymään itseesi ja sanoihisi ja asioihisi ja kaikenlaisiin tärkeihin
asioihin, jotka kuitenkin ovat vaan vähäpätöisiä Jesuksen suhteen".

Emmeköhän me papit monta kertaa tällä tavoin petä seurakuntiamme?
Muutamalla vanhalla kristityllä Elberfeld'issä oli tapana kirjoittaa
kaikenlaisia muistoonpanoja raamattunsa laitaan. Niinpä oli hän
Jesuksen kysymyksen viereen (Luk. 17: 17 vrt. v. 14): "Missä siis ovat
ne yhdeksän?" pannut seuraavat sanat: "Herr Jesus, dat will eck die
seggen, -- _de sind bi de Pastors geblewen_". -- Niinpä niin, papit
eivät aina voi estää ihmisiä jäämästä kiini itseensä ja saada heitä
tunkeumaan vapahtajan luo saakka. Mutta heidän tulee kaikilla
puuhillansa, pyrinnöillänsä ja harrastuksillansa koettaa irroittaa
sieluja itsistänsä ja saattaa niitä itse Jesuksen turviin, jotta ne
sillä keinoin saavuttaisivat todellisen Jumalan lasten vapauden ja
riippuvaisuuden. Mutta kuten sen, joka tätä kirjoittaa täällä
Whippingham'in kirkossa (jossa hän sai nähdä lakeijat eikä
kuningatarta) täytyy rintaansa lyöden sanoa: "Jumala, ole minulle
syntiselle armollinen!" -- niin on varmaankin samoin laita monen
virkaveljenkin. En suinkaan tarvitse varhain järkiuskolaisten tavoin
puhua hevoshoidosta, kävelemisen hyödystä ja muusta senlaisesta, --
eipä suinkaan, vaikkapa aivan oikeauskoisesti saarnaisikin
ylimaailmaisesta, ihmeellisestä Kristuksesta ja hänen sanastansa, voipi
kuitenkin asian laita olla se, että pastori salaa Herran Jesuksen. En
muista missä, mutta yhtäkaikki oli vaan oikea-uskoinen saarnaaja,
joka muutamana sunnuntaina kirkossansa raamatun päällä huomasi
paperikaistaleen, jonka muutamat seurakuntalaiset olivat siihen
panneet, ja johonka oli kirjoitettu: "_Me tahdomme nähdä Jesusta_"
(Joh. 12: 21). Pappi hämmästyi, ja koska hän todellakin oli pastori,
paimen, eikä palkkalainen, niin ei hän ruvennut siitä soimailemaan,
vaan tutkisteli itseänsä kaikessa nöyryydessä ja huomasikin suruksensa
ja kuitenkin onneksensa niiden vaatimuksen olleen oikeutetun. Sitten
meni hän "erämaahan", ja pian tapasi hän saarnastuolistaan toisen
paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu: "_Niin opetuslapset
ihastuivat, että he näkivät Herran_" (Joh. 20: 20). Pahoin pelkään,
että kaistale N:o 1 hyvinkin olisi paikallansa tuhansissa evankeelisen
kirkon saarnastuoleista (roomalaisesta kirkosta en tässä huoli
puhuakaan). Tokko se kaikkiin muihin vaikuttaisi niin hyvin kuin
mainittuun virkaveljeen, sitä minä en rohkene päättää. -- Kerran
eräältä kirkosta tulevalta omituiselta kristityltä kysyttiin, tokko
saarnasta oli hänelle rakennusta. Vastaus: "Saarna oli hyvin kaunis ja
oikea-uskoinen ja pastori täynnä pyhää vihaa. Ensin löi hän kuoliaaksi
ilkeän Darwin'in; sitten hän pöllytti tahi oli pöllyttävinään nuijalla
Hegeliä ja Schleiermacher'ia. Vihdoin rupesi hän pauhailemaan ajan
henkeä ja protestantti-yhdistystä vastaan; mutta minä ja nuo
palvelustyttö-raukat, räätälit ja hansikkaanneulojat, samaten
perheenäidit, jotka olivat puuhailleet uuvuksiin saakka hyvään aikaan
ennättääksensä kirkkoon, -- me odotimme leipää taivaasta, mutta sitäpä
ei tullut! Me menimme nälissämme kotiin ja olimme köyhempiä kuin
kirkkoon mennessämme." Tästä ivallisesta arvostelusta voi meillä
papeilla olla paljon oppimista. Tullessansa kirkkoon tahtovat meidän
sanankuulijamme leipää, -- eikä kiistapuheita ja puolustuspuheita, vaan
elämän yhtäpitävää leipää. Sama on _oppineidenkin_ laita, jotka eivät
suinkaan ha'e kirkosta oppinutta saarnaa. Kaikki nämät sielut, jotka
koko viikon uuvuksiin saakka ovat työskennelleet maallisissa
askareissa, ne tahtovat juomaa taivaallisista lähteistä, ne tahtovat
nautintoa Jumalan sanasta. "Antakaa niille _syötävätä_!" -- tämä on
Jesuksen käsky kaikille evankelistoille. Mutta se elävä leipä, joka on
tullut taivaasta maailmaan ja antaa elämän maailmalle -- se olen minä,
sanoo vapahtaja. Mutta asetapas Jesus keskelle kuuntelevaista
seurakuntaa, kas siinäpä onkin koko asia. Hänet tulee esitellä jokaisen
ja kunkin yksityisen läsnä olevan vapahtajaksi. Jokaiselle ja kullekin
yksityiselle tulee esitellä, että hän on hukassa, niin kau'an kuin hän
on erossa Kristuksesta. Olkoonpa aine mikä hyvänsä, -- tämän uskon
pitäisi kaikessa saarnassa kajahtaman samalla kertaa sekä ijäisen
rakkauden että omantunnon sävelenä. Meidän tulee karttaa, ett'emme
uuvuta sanankuulijoitamme pitkillä johdatuksilla ja nerokkailla
kehityksillä, vaan meidän tulee pian ryhtyä asian keskukseen. Olkoonpa
meillä paljon tahi vähän neroa, olkoon tahi älköön olko niin kutsuttua
kaunopuheellisuutta tahi "nerollisuutta"; olkoonpa luonnonlahjamme
enemmin puhetaitoon tahi neuvomiseen sopivat; olkoonpa meillä tahi
älköön taipumusta kuvailemiseen, kertomiseen, -- joka tapauksessa
meidän tulee olla _Jesuksen Kristuksen todistajia_. Meidän ei siis
etusijassa tule koetella näyttää toteen, että esim. synti on
ihmisten turmio, meidän täytyy uskoa omantunnon voimaan ja aivan
yksinkertaisesti osoittaa, että kaikki farisealaisuus on itsensä
pettämistä; että kukin ihminen on onneton ollessaan siinä tilassa,
missä hän luonnostaan on. Meidän ei tule niin paljon näyttää toteen,
että sanankuulijamme tarvitsevat Jumalan armoa, vaan meidän tulee olla
siinä vakuutuksessa, että Kristus kyllä on todistava oikeutensa sekä
sydämeen että sydämessä, kunhan hänen sanansa vaan saadaan ilmoille.
_Meidän täytyy vaan totuudessa uskoa evankeeliumiin_ s.o. uskoa, että
sen voima on siinä itsessään, että kukin ihmissydän tarvitsee sitä,
niin kuin kukka tarvitsee auringon sädettä. "_Teidän pitää oleman minun
todistajani_" -- tämä oli Kristuksen ensimmäisten lähettiläisten
kutsumus. Ja muuttukootpa maailma ja ajat kuinka paljon tahansa, --
niin ei tästä päästä mihinkään tämän maailman loppuun saakka, ja
taivaassa me vihdoin olemme oikein hänen todistajinansa.

Mutta voi, jos meidän todistuksemme ei ole muuta kuin paljaita
_sanoja_, joll'ei se tulvaa todellisesta innostuksesta. Tällä minä
tietysti en tarkoita tunteitten kuohumista tahi hengen kiivastusta,
vielä vähemmin taitoa saada ihmisiä _itkemään_, enkä lainkaan
heitteleimistä saarnastuolissa, vaan sitä, mitä Johannes tarkoittaa
sanoessaan: "Jota me katselleet olemme, ja meidän kätemme pidelleet
ovat elämän sanasta, sen me teille ilmoitamme." Joka todistaa, sen
tulee se tehdä niin, että hän itse näyttää tulleen eläväksi,
onnelliseksi ja väkeväksi todistuksensa sisällöstä, ja että hän jos
siksi tulee, voi sen edestä vaikka heittää henkensä. Silloin voipi olla
huoletta ja heittää asiansa Herran Kristuksen haltuun, joka kyllä on
todistava oikeutensa niille sydämille, jotka tahtovat avata ovensa
hänelle.

Me saksalaiset käytämme saarnastuolissa lii'an paljon kiertoteitä,
mutkia ja muita temppuja. Ehkä tämä tulee siitä että meillä on lii'an
paljon ajatuksia. Amerikalainen Emerson sanoo: "Saksan kansallisuus on
maailman aivo; se ajattelee kaikkien kansakuntien puolesta, samalla
kuin kone on Englannin kaikki kaikissa." Tämähän on kylläkin
mairittelevaista meille; mutta se on suuri onnettomuus, joll'emme
kaikkien monien ajatustemme tähden huomaa "sitä ajatusta, mikä meille
elämän antaa". Tämän suhteen on meillä paljon opittavaa Englannin
dissenter'eiltä. He samassa kun ovat ovessa ovat jo tuvassakin:
"Kristus on täällä vapahtamassa sinua, ja sinä olet täällä tullaksesi
Jumalan lapseksi." Tämän ajatuksen antavat pelastusarmeijan
evankelistat jalokiven lailla valaista ja loistaa joka haaralle. Me
olemme yllä nähneet, että tätä usein tehdään hyvinkin sopimattomalla
tavalla; me olemme saaneet nähdä, että nämät "todistukset" vaan lii'an
paljon johtavat mieleen koneellista työtä ja yksitoikkoista
koneellisuutta, ja kuten pelastusarmeijan niin monien muittenkin
dissenter'ein on laita. Yhtäkaikki on tämä kuitenkin parempi,
kuin että aina _edellytetään_ ihmisten jo tuntevan evankeeliumia. Ei
mikään ole onnettomampaa kuin tämä edellyttäminen. Siitä on se seuraus,
ett'ei evankeeliumi lainkaan tule näkyviin, vaan ainoastaan
_evankeeliumin tutkimukset_, jotka siten häilyvät ilmassa, ikäänkuin
vaihtelukset teemasta, jota ei lainkaan ole saanut kuullakseen. Mitä
siitä on hyötyä, että aloittaa ab ovo ja maailman luomisesta ja
käsittämättömällä perinpohjaisuudella seuraa Jumalan suuria ja syviä
valtioajatuksia kaikkien kehittymisasteitten läpi, -- jos vihdoin
kaikkia nimiä etevin nimi, se nimi jossa ainoastaan pelastus on, ei saa
oikeutettua arvoa?! Kyllähän meidän tulee saarnata koko Jumalan
pelastuspäätöstä, meidän tulee aina esittää vanhan ja uuden Testamentin
yhteyttä; meidän tulee ja sopii saarnata yksityisistä kristillisistä
avuista esim. sunnuntain pyhittämisestä, perhe-elämän pyhittämisestä,
lastenkasvatuksesta, palvelijain kohtelemisesta, kuinka meidän tulee
käyttää aikaamme, voimiamme j.n.e. -- Meidän tulee saarnata
kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, kristityn virkistyksistä,
seuraelämään puuttumisesta; meidän tulee saarnata synnin turmiosta,
itsensä tuntemisesta, taistelusta pahaa vastaan j.n.e. Mutta olkoonpa
saarnamme aine mikä hyvänsä, -- _yhtä asiaa_ siitä ei saa puuttua, jos
se on olevinaan kristillinen saarna, nimittäin että _Kristus,
vapahtaja, on saapuvilla_, ja että vapahdus on _täytetty_. Tässä
valossa tulee kaikkia aineita tutkia ja valaista. _Me emme koskaan saa
pitää semmoista saarnaa, jonka mikä hyvänsä hurskas juutalainen rabbi
olisi voinut pitää, -- ja tätä tehdään kuitenkin usein_. Me emme saa
koskaan pitää semmoista saarnaa, josta n.k. "vapaamielinen" saarnaaja
voisi sanoa: sen minä hyväksyn sanasta sanaan. Meidän saarnamme tulee
olla sitä laatua, että jos sattuisi olemaan saapuvilla senlainen
ihminen, joka ei koskaan ennen elämässään olisi kuullut evankeeliumia,
se samalla hetkellä huomaisi voivansa pelastua synnistä ja kuolemasta.

Pitäisihän kunkin ihmisen kustakin saarnasta pyhällä vavistuksella
tunteman, että joku käsi tarjoutuu häntä vapahtamaan. Hänen tulee
sydämessään saada tuntea, että on kallio, jolleka hän voipi pelastua
synnin ja helvetin pauhaavasta vedestä; hänen täytyy masentua sen
kauhean syyllisyyden tunteesta, joka on hänen hartioillansa
seisoessansa nyt tämän kallion ääressä pelastusnuoraa hänen avuksensa
heitettäissä. Sinä saatat tulla aivan senlaisena, kuin olet; Jesus
ottaa vastaan syntisiä, sinun on vaan mentävä hänen koulutettavakseen
ja sinun on tultava hänen henkensä kautta hänen kaltaiseksensa, etkä
sinä saa välttää hänen kuritustansa. Et sinä voi uudistaa itseäsi; sen
tahtoo Jesus tehdä, mutta sinun on sallittava hänen tehdä se. Vaikka
olisitkin tähän saakka ollut fariseus tahi saddukeus; vaikka sinä
olisitkin vajonnut pahantekijäksi tahi raa'an lihallisuuden ja
ulkonaisen maallisuuden orjaksi, -- tahi vaikka sinä olisit ollutkin
"rehellinen" ihminen, vaikka olisit ollut kirkollisesti jumalinen ja
harrastanut hyviä töitä, ja kuitenkin ilman henkeä ylhäältä vaikkapa
vielä kehuisit omistavasi korkeita hengellisiä tietoja ja saaneesi
syvää kokemusta Jumalan armosta (joka sinua kuitenkaan ei estä
näkemästä sisällisen kirouksen vaivaa) -- vaikka sinä olisit missä
asemassa hyvänsä, niin nyt seisoo vapahtaja sydämesi oven edessä ja
pyrkii pääsemään sisään uudistaaksensa kaikki, sydämesi, ajatuksesi,
taipumuksesi, rukouselämäsi, jokapäiväisen elämäsi, sinun
kanssakäymisesi ihmisen kanssa, -- kaikki! Tule vaan senlaisena kuin
olet, mutta tule todenteolla. Lähde käymään sanoen: "Koska sinä, Herra,
minua kutsut, niin minä tulen, muutoin minä, perin turmeltunut ihminen,
en uskaltaisi tulla. Koska sinä minua kutsut, niin tahdon minä uskoa,
että sinä voit ja tahdot parantaa minut. Häpäisisinhän minä sinua ja
heikontaisinhan armoasi, Jesus, jos tahtoisin sanoa, että syntini ovat
lii'an suuret; sillä silloinhan ilmaisisin, ett'et ole minua
tyydyttänyt, ilmaisisinhan, että sinun armosi olisi muka liian vähäinen
minulle. Minä tahdon nyt ruveta sinun oppilaaksesi ja olla tietämättä
mitään muuta, kuin ainoastaan että sinä kaikki tiedät paremmin ja te'et
kaikki hyvin, vaikka se minun mielestäni näyttäisikin pahalta ja
koskisi lihaani. Tee minulle, mitä sinä tahdot, kunhan vaan saat
minusta jotain pyhän nimesi kunniaksi!"

Tämä sielujen saaminen tähän tilaan on kumminkin evankelistantyötä,
tämä on niiden saattamista todellakin ja oikein Jesuksen luokse. Jos me
näin teemme, niin vaikenee varmaankin tuo tavallinen valitushuuto;
"Ovathan nämät saarnat kylläkin kauniita, mutta ei tiedä, mitä hyvää ne
vaikuttavat jokapäiväiseen käytännölliseen elämään". Oikea evankeeliumi
tuo valoa ja elämää kaikkiin maallisiin suhteisiin. Ei kristitty ole
semmoinen ihminen, joka puhuisi _toista kieltä_ kuin muutkaan ihmiset,
hän ei ole lii'oin mikään ijäisyyden-uneksija, joka joka hetki
kompastelee maan päällä; kun hänen silmänsä joka hetki tähystelevät
tähtiä; -- ei suinkaan, vaan hän seisoo molemmin jaloin tämän maan
pinnalla. Mitään vastakohtaa ajan ja ijankaikkisuuden välillä ei ole,
vaan aika on ijankaikkisuus, kristityn mielessä se on _kylvö_
ijankaikkisuutta varten. Ei mikään asia, jonka sinä teet tahi olet
tekemättä ajassa, ole niin vähäpätöinen, ett'ei se voisi vaikuttaa
sinun ijankaikkisuuteesi. Ei kristitty etsi mitään _tulevaista_ onnea;
ei niin, vaan Jesuksen yhteys se tekee hänet jo aluksi täällä
onnelliseksi. Hän ei ole niistä asioista väliäpitämätön, mitkä panevat
maailman liikkeelle: eipä suinkaan, hänen sydämensä tuntee kaiken, mikä
ihmiselämän täyttää ilolla ja surkeudella. Maailman valtimo ei missään
muussa paikassa syki niin kovaan kuin hänessä. Hänen tulee ja hän
tahtookin olla maailman valkeus ja suola ja kaikissa elämän kohdissa
näyttää toteen, että paras kristitty on paras ihminen, paras
perheenisä, paras kansalainen, uskollisin ja uutterin lääkäri, suutari,
ratavartia. Sanalla sanoen, Kristus tahtoo opetuslapsissaan osoittautua
valkeudeksi, joka maailman tekee onnelliseksi.

Siinä muodossa täytyy hänen tulla esiin saarnassa ja saarnastuolissa,
siinä muodossa hänen tulee esiintyä kaikkien opetuslastensa puheessa ja
valkenemisessa, työssä ja työttömyydessä, että mailma nähköön
evankeeliumin, ennen kuin se sen kuulee, ja uskoisi sen, mitä se
kuulee, koska se sen ennen nähnyt on.

Selvää on, että, jos saarna pidetään tässä hengessä, se saa
oikumeenisen maailman käsittämän ja (jos oikein käsitetään)
vapaamielisen muodon. Puoluekiihkon melun täytyy säännön mukaan pysyä
kaukana saarnastuolista. Tässä on rauhaisa päiväkumpu, korkealla
maailman pauhinasta ja tyrskyistä. Taivaan tuulet täällä puhaltelevat,
Jumalan aurinko loistaa täällä. Epäuskoa ja ajanhenkeä on myöskin
silloin tällöin selvyyden vuoksi kuvailtava; mutta evankeeliumin
sanan tulee pyhällä levollisuudella ja voitonvakuutuksella
astumaan niitä vastaan. Siis ei paljon pauhinata jumalattomia
runoilijoita, tietoviisaita, sanomalehdentoimittajia, apinajärjestelmän
professoreita, sosiaalidemokraateja ja muita senlaisia vastaan! Nämät
kaikki ovat vaan pilviä, jotka vaeltavat auringon päällitse. Anna
meidän nähdä aurinkoa! niin pyytävät sinun sanankuulijasi. -- Mutta
kavahtakaamme erittäin sanakiistaa _uskontunnustuksista_! Evankeeliumi
on yleinen; se yhdistää sen tähden vastaisetkin uskontunnustukset,
sillä se ei muodosta mitään yhdenmuotoisuutta. Mutta se, mikä eroittaa
esim. reformeeratun ja luteerilaisen kirkon uskovaiset toisistaan, tahi
mikä eroittaa molempain edellisten kirkkojen uskovaiset baptisteista ja
metodisteista on vähäpätöinen asia verraten siihen, mikä ne kaikki
yhdistää. Ne ajat ovat menneet, jolloin tätä eroittumista voitiin pitää
saarnaamisen aiheena. Nyt, jolloin valtio- ja kansankirkot näyttävät
olevan hajoomaisillaan, on aika olla valmiina pitämään huolta siitä,
että Jesuksen Kristuksen testamentti: "Että kaikki olivat yksi" --
tulisi täytäntöön. jumaluusopillinen koulu on jumaluusopillinen koulu
ja kuuluu kateederiin ja lukukamariin. Mutta kun Kristuksen
opetuslapset laulavat ja rukoilevat keskenänsä, silloin näillä asioilla
ei ole mitään tekemistä. Meidän kallisarvoiset kirkkovirtemme ovat
uskovaisten uskonnollisen elämän ilmaus ja kaikkien yhteinen omaisuus;
niissä ei tule esiin minkäänmoista sanakiistaa, ne ovat positiivisia ja
keskueellisia ja sen lisäksi yleisiä. Kun me laulamme: "Sun haltuus,
rakas isäni", tahi: "Mun silmän käten nostan", tahi: "Linna luja on
Jumala" -- niin kuka silloin väliä pitää, ovatko nämät virret kotoisin
veljesten seurakunnasta, tahi onko niiden kirjoittaja ollut
reformeerattu vaiko luterilainen? Jesus on kaikki niissä, ja sen tähden
ovat ne kaikki kristittyjen yhteistä omaisuutta. Niin tulee myöskin
saarnan olla. Meidän seurakuntamme tahtoo nähdä Jesusta, ja joll'ei se
sitä vielä tahtoisi, niin tulee meidän kokea saada sitä tahtomaan tätä
ja ainoastaan _tätä_ tahtomaan. Ne ajat lähestyvät, jolloin kaikkien
kristinuskovaisten kaikista uskonvivahduksista, lohikäärmeen luomain
ahdistamina, Babylonin ja väärän profeetan ja (puhuaksemme
"Ilmestyksen" vertauspuheella) syvyyden pedon ahdistamina täytyy
lujasti liittyä yhteen, jos he vielä tahtovat pysyä maailmassa. "Että
kaikki yhtä olisivat", tämän tulee olla kaikkien kristittyjen
todistajain silmämääränä. -- Vanha kristitty tuli itkien saarnasta. Kun
kysyttiin hänen kyyneltensä syytä, vastasi hän: "Voi kuinka minä olin
iloissani siitä, että saisin kuulla tämän saarnan. Kirkkoherra oli
ilmoittanut puhuvansa uudestasyntymisestä; enkä nyt ole saanut kuulla
melkein mitään muuta, kuin että luterilaiset tekevät hyvin
mielettömästi pannessaan uusia etuja _kasteesen_." Eikä se suinkaan ole
parempaa, että luterilaiset papit panevat lii'an paljon aikaa
kuvailemiseen reformeerattua ehtoollisoppia vastaan. Semmoisista
saarnoista syyttävät janoovaiset sielut kerran "Kristuksen todistajia"
Kristuksen tuomioistuimen edessä. Meidän todistuksemme tulee olla
positiivinen, muutoin se ei ansaitse todistuksen nimeä.


II. Kuinka tulee minun saarnata?

Pelastusarmeijan kokouksissa huomasi ihmisistä välittömästi, kuinka he
mielestänsä jalostuivat ja nousivat arvossa sen kautta, että he, vaikka
olivatkin niin syvälle vajonneita raukkoja, he kuitenkin _voivat
ymmärtää, mitä puhuttiin_. Tavallisesti hävettää ja nolostuttaa
kuullessaan semmoista puhetta, jonka kulkua ei voi seurata, koska se
käy yli ymmärryksen. Tässä tilassa joko pitää itseänsä hyvin tuhmana
tahi puhujaa hyvin suhteista huolimattomana. -- "Sepä vasta kunnon
saarna, sitähän nyt oikein voi ymmärtää!" tahi: "Siinäpä voi
seurata ajatusta alusta loppuun saakka!" -- tällä eli jokseenkin
täänlaisella tavalla kuulee ihmisten useinkin lausuvan, kun he
tahtovat kiittää jotakin saarnaa. He ovat iloissaan siitä, että
pastori on puhunut niin, että he ovat voineet seurata hänen ajatuksensa
kulkua. -- Mutta eiköhän senlaisessa puheessa ole ankara muistutus
useimmille saarnaajoille? Miksi muuten niin kehuttaisiin saarnan
helppotajuisuutta, joll'ei saarna niin usein olisi tajuamatonta? Ja
kuitenkin tulisi _soveliaisuudenkin tunteen_ saattaa meitä puhumaan
niin, että vaimoraukatkin ja kaikki, jotka ovat käsillä eikä päällä
tottuneet työtä tekemään, voisivat saada oikean siunauksen. Ylhäisten
ja sivistyneitten tulee siihen tyytyä, ja jos he todellakin ovat
ylhäisiä ja sivistyneitä, niin tekevät he sen mielellään. Eivätkä he
tätä tee ainoastaan _rakkauden_ tähden; eivät suinkaan, jos he vaan
tietävät minkä tähden he käyvät kirkossa, niin eivät he välitä komeista
sanoista, vaan haluavat leipää taivaasta. -- Yksinkertaista ja
helppotajuista puhetta ei suinkaan tarvitse pitää _pintapuolisena_.
Onko kukaan lausunut syvempiä ajatuksia ja puhunut yksinkertaisemmin
kuin vapahtajamme? Onko kukaan niinkuin hän, ymmärtänyt puhua niin,
että hänen sanansa jäivät unhoittumattomasti mieleen ja tunkeutuivat
sydämeen ja omaan tuntoon? Hän pukee ajatuksensa ihmeen luonteviin
lauseisin; taiteeton taiteellisuus on maallisten olojen ja tapausten
käyttäminen ijankaikkisten jumalallisten ajatusten kuvastimina! Hän
puhuu puhtaasti kansan tapaan, koska hän on elänyt kansan kesken. Mutta
me olemme akateemillisen sivistyksemme johdosta tottuneet semmoiseen
kuosiin ja lausumistapaan, joka on niin aatoksellista ja yhteiselle
kansalle käsittämätöntä, kuin me puhuisimme aivan vierasta kieltä. Kun
ala-Reinin pietistat tahtoessaan kehua jotakin pappia sanovat: "Kyllä
hänestä tulee hyvä; pian hän on unhottanut, mitä hän yliopistossa
oppi", niin on tämmöisessä puheessa kyllä paljon väärää käsitystä,
mutta on siinä totuuttakin enemmän kuin vaan hiukan verran.

Minun mielestäni meidän ei tule ainoastaan säilyttää, vaan vieläpä
enentääkin niitä tietoja, mitä me yliopistossa tosikristillisiltä
professoreilta olemme oppineet. Mutta unhottaa meidän tulee
aatoksellinen ja kansalle tajuamaton puhetapa. Minkä minä todellakin
olen ymmärtänyt s.o. tehnyt hengelliseksi omaisuudekseni, se täytyy
minun myöskin voida selvin sanoin lausua, tahi muutoin minä sitä
en ole todella käsittänyt. Mutta voidakseni sanoa sen niin, että
yksinkertaiset ja typerätkin sen voisivat ymmärtää, täytyy minun elää
kansan keskellä. _Uskonnollinen, lempeä sielunhoito on myöskin muun
mu'assa paras koulu ja paras valmistus saarnaamiseen_. Minä en tarkoita
ainoastaan sitä, että sielunhoidossa oppii tuntemaan, kuinka kansa
tuntee ja ajattelee ja mikä sisällinen ja ulkonainen hätä sitä
ahdistaa, vaan oppii myöskin, kuinka se puhuu, kuinka se lausuu
ajatuksensa. Voi kuitenkin kuinka usein meitä väärin käsitetään. Usein
tekee mieli nauramaan, mutta vielä useammin itkemään saadessaan kuulla,
mitä kaikkea muka on sanonut. Ehkäpä minulle vastataan: "Niin kyllä,
ihmiset ovat niin ymmärtämättömiä!" Vaikka nyt olisi niinkin, ovat
nämät ymmärtämättömätkin ihmisiä, joille meidän tulee saattaa Jumalan
suuret te'ot käsitettäviksi. Me siis enimmäkseen emme ole kyllin
selväpuheisia, ja tärkeänä tehtävänä meillä aina pitäisi oleman
ajatuksemme pukeminen mitä selvimpään ja helppotajuisimpaan muotoon,
niin että sanankuulijamme helposti voivat sen muistaa. Kovin otin
itseeni ja häpesin tavatessani vanhan puoleisen papin (kuten hän itse
sanoi) _uudelleen valamasta_ saarnaansa. "Minä pykälältä pykälään
tuumin itsekseni: kuinkahan tuonkin voisit sanoa vielä selvemmin,
voimakkaammin, ytimekkäämmin yhteiselle kansalle helpommin tajuttavasti
ja paremmin sen kuvata?" Eipä minusta tuntunutkaan ihmeeltä, että
tämä mies, joka lähes puoli vuosisataa oli vaikuttanut samassa
seurakunnassa, aina sai kirkkonsa täyteen eikä tullut seurakuntansa
mielestä lii'an vanhaksi, vaikka hän tuli iäkkääksi.

Eipä olekaan juuri helppoa panna lii'an paljon vaivaa saarnaansa, mikä
ei suinkaan estä tekemästä alkua, keski-paikkaa ja loppua polvien
varassa vaan päinvastoin vaatiikin sitä. Lii'an vähän joutaa
kuljeskelemaan kadulla s.o. oleskella ihmisten keskellä elävästi
ottamassa osaa heidän myötä- ja vastoinkäymisiinsä. Ei voi panna kyllin
arvoa selvien asioiden esittämiseen selvästi, sattuvasti ja luontevasti
selvässä ajatusten juoksussa. Sitä vastoin minä en käsitä, miksi
useat virkaveljet panevat niin paljon arvoa _aineen ja osien_
muodostelemiseen. Keltäpä kiitoksen saa siitä, että siihen on niin
paljon vaivaa pannut. Muutamana sunnuntai-aamuna huomasin minä
kyyneleet nuoremman virkaveljeni silmissä. Olisihan tuo ollut kylläkin
hyödyllistä, jos kyyneleet olisivat lähteneet Jumalan mielen mukaisesta
surusta, ja semmoisista kyynelistä voikin, Jumalan kiitos, monen papin
työhuone kertoa. Mutta nämät tällä kertaa eivät olleet sitä laatua.
"Tuossa on nyt kolme arkkia", niin hän valitti, "kaikki täynnä
kirjoitusta, niin kuin sinä näet, ja kaikki pois pyhittyä; kaiken sen
olen kirjoittanut saadakseni järjestykseen edes jonkinmoista ainetta ja
järjellistä johdantoa. Kokonaista neljä tuntia minä olen siihen pannut
vaivaa ja nyt on minun mieleni masentunut". -- Minä taas sanoin
vastaan: "No, heitä sitten koko joutava! Mitä minä pidän väliä
ruokalistasta, kunhan vaan saan hyvän päivällisen, ja mitäs hyötyä
minulla on pulskimmista päivällisistä, joll'ei itse ruokalajit kelpaa
mihinkään?" Jos on jotakin tärkeää sanottavaa, niin on se tuotava ilman
muita mutkia esiin, ja myöskin ajateltava, _kuinka_ se olisi sanottava,
mutta ei niin paljon sillä päätänsä vaivata, kuinka _edeltäkäsin on
ilmaistava_, mitä aikoo sanoa. Ajatelkaapas, kuinka usein saarnan
alussa rehenteleikse nerokas aine! Siitä seuraa vaan, että kaikkien
kuulijain toiveet kokolailla nousevat ja vaatimukset suurenevat. Mutta
voi! pian huomaa, että paras asia on tuhlattu aineesen ja osiin. Tämä
on naurettavaa ja tekee toisen naurettavaksi. Sitä vastoin ei
kenelläkään ole kärsimystä siitä, ett'ei kultalaitaista ruokalistaa
ole, jos muutoin vaan on hyviä ruokia pöydällä. Vapahtajallamme ei
ollut ainetta ja osia s.o. hän tosin käytti omaa jakoansa, mutta ei
maininnut siitä mitään. Jos tarkastelee vanhoja klassillisen puhetaidon
mestareita, huomaa, ett'eivät hekään paljon itseänsä aineen
muodostelemisella ja osilla I, II, III, IV ja I a, I h, I c vaivanneet.
Tällä en luonnollisesti tahdo sanoa, että jakoa nimenomaan _ei saa_
mainita; mutta asia ei ansaitse liikaa ajantuhlausta. Joll'ei se
helposti käy päinsä, niin olkoon sinänsä, ja ennen kaikkea tulee pitää
huolta siitä, ett'ei aineellansa johdata sanankuulijoita Tabor'in
vuorelle ja sen jälkeen jo ensimmäisessä pykälässä jälleen tomuavalle
maantielle. Paraimmat kuulijoista ovat enimmin kiitolliset siitä, että
saarna on senlainen, jotta he kotia tultuansa tekstin johdolla voivat
sen jälleen herättää muistoonsa. Sitävastoin ottavat moitteenhaluiset
arvostelijat juuri tuosta juhlallisesta johdannosta aihetta
vähäpätöiseen arvosteluunsa ja rauhoittavat omaatuntoansa siitä
levottomuudesta, jonka saarna heissä ehkä herätti, jos he voivat tämän
suhteen tehdä joitakuita muistutuksia.

Pää-asia on se, että todellakin tahtoo jotakin, ja että tietää, mitä
tahtoo, että todellakin on varma päämäärä, mihinkä tahtoo suoraa päätä
johdattaa kuuntelevan seurakunnan. Papin ei tule ainoastaan tahtoa
pitää saarnansa, vaan myös todellakin puhua ihmisistä, ja jos he
huomaavat sen, niin ei heillä millään tavoin voi olla _ikävä_.
Todellakin minä häpeisin lausua tässä tätä rivoa, sopimatonta, ikävää
sanaa suustani, joll'ei niin kauhean usein kuultaisi sanottavan
"Olihan saarna niin ikävä". -- Tosin on useinkin syy tähän niissä,
joiden mielestä on ikävää; he ovat hengellisessä suhteessa tylsiä ja
pahempi vielä on, että he useinkin tahtovat jäädä siihen tilaan.
Ijankaikkisuuden tarpeet eivät heissä vielä ole heränneet eloon ja, jos
tahdomme olla rehellisiä, täytyy heidän myöntääkin, että he oikein
kauhistuvat ajatellessaan, että se semmoinen tapaus kerran voisi
häiritä heidän mukavuuttansa. Mutta mainittu valitus kuuluu kyllä usein
niidenkin huulilla, joilta ei puutu oppimisen nälkää, janoa ja halua.
Ja silloin on tämä vaikutus oikeastaan kauhea syytös saarnaajoita
vastaan. Kuinka voi olla ikävä saarnaajan puhuessa _siitä_, joka astui
alas kuoleman kitaan nostamaan maailmaa saranoiltaan, niistä mahdista
ja voimista, jotka parantavat ja rauhoittavat verta vuotavaa omaatuntoa
ja pyhittävät saastaista sydäntä; -- saarnaajan puhuessa siitä, minkä
tulee uudistaa ja valaista kaikkia ihmiskunnan oloja, mikä sisältää
yksityisen ihmisen onnen ja rauhan sekä ajassa että iankaikkisuudessa;
-- kuinka voi olla ikävä, jos saarnaaja puhuu sydämeen ja omaantuntoon
sattuvasti? Semmoinen saarna voi herättää ankaraa vastustusta; se voi
saattaa sydämmiä raivoon; se voi rakkauden sijaan herättää kiukkua, --
mutta ikävää se ei voi olla. Hyvin usein kuulee pilkattavan ja
naurettavan sitä, että ihmiset "makaavat kirkossa". Siihen pilaan minä
en koskaan ole voinut yhtyä. Ei kirkossa tarvitse _itkeä_, eikä
saarnaajan tarvitse koettaa saada kuulijain silmiin kyyneleitä,
vaikk'ei senkään tarvitse hävetä, joka rehellisesti itsensä tähden
vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei kirkossa tarvitse _nauraakaan_, ainakaan
ei saarnaajan tule koettaa antaa aihetta nauruun, vaikka tosin on
pyhääkin hymyilyä, joka on pyhille kyynelille läheistä sukua. Mutta
missään tapauksessa ei kuulijoista saa tuntua ikävältä. Jos pappi
saarnaa oikein, sattuu saarna sekä sydämeen että omaantuntoon, ja jos
se sen tekee, niin ei kuulijoilla ole ikävä.

       *       *       *       *       *

Tähän saakka olemme maininneet vähän siitä, mitä tulee saarnata. Tämä
koskee tosin etupäässä meitä pappeja, mutta kaikkien tosikristittyjen
sopii siitä osansa ottaa. Sillä tuleehan heidän kaikkein kunkin omassa
asemassaan, mihinkä Herra on heidät kutsunut, _olla Jesuksen Kristuksen
todistajia_. On tosin niidenkin joukossa monta, joille ei ole suotu (ja
jotka siis eivät myöskään ole kutsutut) järjestetyssä puheessa tahi
ylipäätään sanoilla julistaa evankeeliumia. Mutta se, mikä nyt seuraa,
koskee kaikkia, jotka ovat suuren kuninkaan lapsia ja ovat alttiit
julistamaan sen hyviä töitä, joka on meitä kutsunut pimeydestä
ihmeelliseen valoonsa.


III. Hoitele vaivaisia.

_Towern'issa_, tuossa Lontoon vanhassa pesälinnassa, on nähtävinä
paljon hauskoja esineitä. Mutta minä en tahdo suututtaa tahi toimittaa
lukijoitani näyttämällä heille _valtionkalleuksia_, tuota ääretöntä
kuollutta lukua; -- minä en tahdo heissä herättää tuskallisia tunteita
esittelemällä mahdottoman suuria monien vuosisatojen aseita ja
kidutuskoneita; -- minä vien heidät paikkaan, joka on nähnyt
lukemattomia kyyneleitä ja huokauksia. Mennään vasemmalle yli pihan
_Beauchamp-tower'iin_ s.o. siihen osaan, mitä käytettiin _ylhäisten
lainrikkojain_ vankeutena, korkeitten paroonein, jotka olivat tulleet
todellisiksi tahi luulluiksi pahantekijöiksi. Noissa melkein
mustakivisissä holveissa kosteine jäätyneine seinineen ja kurjan
pienine akkunoineen vietin minä hyvin rakentavaisen hetken. Ja se oli
rakentavainen sen tähden, että minä huomasin niiden ihmisten jotka
täällä olivat kärsineet, joutuneen autuuden tielle juuri kärsimystensä
kautta. Siihen ovat _seinät_ todistuksina. -- Niin pian kuin nimittäin
silmät tottuvat tässä vankeudessa vallitsevaan hämärään, huomaa
kiviseinien olevan täynnä veistoksia. Ne ovat niiden ylhäisten vankein
tekemiä, jotka tänne olivat teljetyt kapinasta, maanpetoksesta,
vallattomista rikoksista tahi myöskin uskonsa tähden. Nämät miehet
ollessansa täydellisesti eroitetut vaimoista ja lapsista, ystävistä ja
veljistä, vieläpä koko maailmastakin sekä sen hyvyyksistä ja
nautinnoista, pyövelin kirveen alinomaa häilyessä heidän päittensä yli,
-- kun heille ei ollut sallittu lähettää kirjeitä eikä muita sanomia
omaisillensa ulkomaailmaan, -- olivat kumminkin saaneet yhden vapauden
nimittäin että he saivat kiviseiniin hakkailla, mitä he tahtoivat ja
tällä tavoin ilmaista sydämensä ajatuksia. Ja tätä vapautta he
käyttivätkin paljon hyväksensä. Nämät 91 kirjoitusta ja kuvaa ovat,
niin paljon kuin niiden tarkoituksesta saa selkoa, todistuksina siitä
että nuot ylhäiset syntiset olivat kurjuudestansa oppineet rukoilemaan,
että ijankaikkinen ihminen heissä oli herännyt eloon aikojen
kärsimyksistä ja että korkeampi maailma valoinensa heille rupesi
koittamaan, aistillisen maailman vaipuessa pimeyteen.

Katsoppas vaan tässä, mitä muuan vangittu lordi on kirjoittanut:
"Parempi on mennä suruhuoneesen kuin pitohuoneesen." Varmaankin oli hän
surullisesta vankeudestaan löytänyt jotakin suurta, jotakin, mitä hän
ei ollut löytänyt kaikista pidoista, metsästysretkistä ja
turnaushuveista edellisinä vuosikymmeninä. Sen lähelle oli toinen
hakannut: "Olkaat toivossa iloiset, kärsivälliset murheessa, olkaat
alati rukouksissa." Tästä huomaa, että apostooliset sanat olivat tuon
vangitun miehen portaina, jota myöten hän kiipeili, kunnes hän saapui
oikeaan elämän-ilmaan. -- Kas, tuossa on kömpelö risti ja _ristin alla
käsi, joka ojentaa veristä sydäntä uhriksi_; tämän yläpuolella on su'un
vaakuna. Tämä on niin sydämmelle käyvää ja liikuttavaa, että oikein
olisi vahinko, jos tahtoisi tähän lisätä muutamiakaan sanoja
selitykseksi. -- Itsestään ymmärtää myöskin kirjoituksen, jonka joku
toinen oli tehnyt: "Kuta enemmin me kärsimme Kristuksen kanssa tässä
maailmassa, sitä suuremman autuuden saamme me hänen kanssansa toisessa
maailmassa." Tästä näkyy, että sen ajan ylimyssääty tunsi raamatun;
minä en tiedä miten nykyisen ylimystön laita tässä suhteessa lienee.
Muuten kuuluu ne olleen suureksi osaksi raakoja veitikoita, jotka
olivat teljettyinä Towern'iin. (Onhan tunnettu, kuinka ylhäinen ja
alhainen aatelisto useinkin mellasteli edellisten vuosisatojen
kuluessa.) Mutta heissä oli silminnähtävästi sisällinen varasto
uskonnollisuutta, joka nyt hädän aikoina tunki ilmi. -- Tämän osoittaa
myöskin tässä taiteeton taideteos: yksinkertainen risti, joka on
kalliolla, sen alapuolella polvillaan rukoileva mies. Tämä on hyvin
yksinkertainen ja kuitenkin liikuttava omakätisesti kirjoitettu
elämäkerta. Sanoitta sanoo tässä vanki: "Minä olen vankeudessa
uudelleen oppinut rukoilemaan; minä löysin jälleen sieluni, kun minä
rajoitin sen Golgatan ristiin."

Katsos kuinka rikkaita nämät miehet kuitenkin olivat kaikessa
köyhyydessänsä! He eivät olleet pelastaneet omaisuudestaan
mitään muuta kuin sen, minkä he olivat ottaneet ijankaikkiselta
alttarilta ja kätkeneet haavoitettuihin sydämiinsä. Mutta koska se oli
ijankaikkiselta alttarilta, niin riitti se kyllä säilyttämään heitä
tällä pimeyden, pilkan ja puutteen tiellä synkkämielisyydestä,
epäilyksestä ja epätoivosta. He eivät oppineet täällä syyttämään "pahaa
maailmaa" ja pahoja ihmisiä, vaan omaa sydäntänsä. Ja semmoisesta
Jumalan mielen mukaisesta huolesta muuttui heidän mielensä sitten
pyhään nöyryyteen, ja vihdoin kiitokseen ja ylistykseen. Uskoen
Kristukseen, vapahtajaan, kuulivat he vankeudestansa adventtikellojen
soivan: "Minä olin kovissa kahleissa, sinä tulit ja minä pelastuin!"

Oi niitä onnellisia, joilla surun ja erämaanvaelluksen aikana on
mukaansa Jumalan sanan pyhää viljaa! He eivät kärsi puutetta eivätkä
turmellu, vaikka heiltä kaikki puuttuisi. He myöntävät Jumalan tehneen
oikein ja ottavat vastaan hänen opetuksensa ja rangaistuksensa ja
tulevat uudestaan ilolla kokemaan sen mitä tämä sisältää: "Minä tahdon
tehdä sinulle erämaan (juuri erämaan, sillä siellä on kaikki kuollutta
ja kuivunutta ja siellä on ainoastaan avoin taivas meidän yllämme) --
minä tahdon tehdä sinulle erämaan yrttitarhaksi, ja korven
hedelmälliseksi maaksi, että siellä on kuuluva ilon ääni, kiitos ja
ylistysvirsi!"

Mutta voi, kuinka kauheata onkaan sanoa, ei saa kumminkaan jäädä
sanomatta, että keskellä kristikuntaa ja huolimatta siitä, että ne
ihmiset, joidenka kanssa me olemme tekemisissä, melkein kaikki ovat
kastetut, -- on kumminkin hyvin harvoja ihmisiä, joilla on oikea
käsitys siitä, mitä evankeliumi oikeastaan on ja siis myöskin mitä
Jumala tarkoittaa murheella. Kuka ahkerasti on semmoisten ihmisten
parissa, jotka elävät hädässä ja puutteessa, se tekee jok'ikinen päivä
sen huomion, että ainakin yhdeksän kymmenestä ei tiedä mitään Jumalan
pyhästä kurituksesta eikä hänen rauhan-ajatuksestaan. Tylsinä, kylminä
ja toivottomina seisovat he lehtensä luoneitten puitten lailla kun
heitä murhe kohtaa, tahi kysyvät he farisealaisella mielellä: "Kuinka
voi Herra Jumala antaa tämän kohdata _minua_, vaikk'en ole tehnyt
mitään pahaa, en pienelle lapsellekaan!" Tahi rupeevat he suoraan
kapinaan taivaan kaikkivaltiasta Jumalaa vastaan sanoen kylmästi ja
katkerasti: "Sittenkin pitäisi muka uskoa, että Jumala on rakkaus!"

Joka nyt seuraten Kristusta tahtoo olla ihmisten kalastaja, sen tulee
lähestyä noita onnettomuuten joutuneita kurjia ihmisiä, jotka niin
surkeasti hakevat lohdutusta eivätkä kuitenkaan mitään turvaa saa.
"Sekaisessa vedessä onkimisesta" ei muutoin ole juuri suurta kunniaa,
mutta jos me "sekaisella" vedellä tarkoitamme murhetta ja murheellisia,
niin on "sekaisessa" [20] onkiminen pyhä ja jumalallinen toimi. Silloin
ei puuhaa saadaksensa hyötyä ihmiskumppalinsa onnettomuudesta, kuten
esim. juutalaiset ja "kristityt" koronkiskurit tekevät, -- ei suinkaan,
vaan silloin koettaa saada ihmiskumppalinsa siihen tilaan, että heidän
onnettomuutensa heille itsillensä tulisi hyödyksi, että se tulisi vielä
ijankaikkisen ilon lähteeksikin. Semmoisten huolien aikana ovat ne
hyvänä vaikutusalana evankeeliumille, jotka eivät ole tukahduttaneet
rakkauttansa totuuteen. Nyt on rauta kuuma ta'ottavaksi. Mutta
tarvitaanpa vielä seppääkin, joka sen tekee, sillä ei rauta voi
itseänsä takoa. Towern'in ihmiset auttoivat varmaankin toinen toisiansa
ja antoivat sillä tavoin oivallisen esimerkin pyhien seurakunnasta.
Toinen hiili lämmitti toistansa ja ylläpiti sen tulta, ja kirjoitukset
seinilläkin olivat jo itsestänsä "sanattomia taivaanlauluja". Mutta
useimmat ihmiset eivät tunne sitä Jumalan sanaa, mikä kalliot halkoo,
eivätkä sitä, mikä on hunajaa ja palsamia. Lähesty siis sinäkin
kärsiviä veljiäsi ja sisariasi. Olkoonpa heidän hätänsä kuinka suuri
hyvänsä, olkoon sinun voimasi kuinka heikot tahansa, -- kunhan sinä
vaan olet varma ja iloinen uskossasi, niin voit sinä Jumalan avulla
saada suuria aikaan, ja silloin saat sinä jo täällä maan päällä nähdä
Jumalan autuuden. Ja semmoiseksi avuksi olemme me kutsutut, jos me
olemme Kristuksen opetuslapsia ja kun me olemme Kristuksen
opetuslapsia.

Kerran sanoi minulle joku virkaveljistäni, ett'ei hänellä ollut lahjaa
puhua surullisten ja masennettujen ihmisten kanssa, ja että hän
sentähden mieluimmin oli ryhtymättä semmoiseen keskusteluun. Mutta tämä
on enemmän kuin arveluttava puhe katsoen siihen, että puhuja oli
Kristuksen palvelija. Epäilemättömästi on toisella kristityllä,
ja siis myös toisella saarnaajalla, suurempi _luonnollinen_ taipumus
kuin toisella asettua ihmiskumppaleinsa ja etenkin _kärsivien_
ihmiskmnppaleinsa sielun tilaan. Onpa sääliväisyydenkin ja
armeliaisuudenkin karisma (armolahja). Mutta johonkin määrään on
kaikilla armon saaneilla osansa sitä, -- tahi muussa tapauksessa
he eivät ole saaneet armoa. Missä on valoa, siellä on valon
heijastustakin. Lohdutuksen lahjaan kuuluu etupäässä sääli,
myötätuntoisuus, osanottavaisuus -- ja tuo syvä sydämellisyys
lauseessa: "Hänen tuli surku", kaikki muu seuraa kyllä itsestänsä, --
sääliväisyyden kyynel, moniaat köyhät sanat, lämmin kädenpuristus,
huomautus ylöspäin, hyvä neuvo, avulias teko, missä se on mahdollinen.
Mutta milloin tätä sydämellistä sääliä ei ole, silloin on mahdotonta
mitään tehdä; silloin ei saa lii'oin pakoittaa itseänsä lausumaan
myötätuntoisia sanoja eikä vaivata sydämestään huolehtivia ihmisiä
osanotto-tervehdyksillä. Mutta joka ei tunne sydämellistä
sääliväisyyttä, sen ei tarvitse uskottaakaan itseänsä olevansa
kristitty. Armeliaisuus on aina ollut todellisten kristittyin
tuntomerkki ja se se tulee olemaankin siksi, kunnes mitään
armeliaisuutta enään ei tarvita ja ainoastaan Jumalan armon kiitos on
jäljellä.

Mutta voi kärsivää maailmaa, jonka tuhansista haavoista vuotaa verta,
joll'ei muut kuin ainoastaan papit rupeisi lohduttajiksi. Kuinka ne
riittävät niin monelle? Kuinka he _riittäisivät_ niin monelle, vaikka
he kaikki olisivatkin "lohduttavia ihmisiä", joka, paha kyllä, ei ole
laita! Eivät suinkaan, kaikilla Kristuksen mies- ja naisopetuslapsilla
on pyhänä ja autuaana kutsumuksena etsiä huolehtivia, niin kuin
metsästäjä etsii otusta. Kuinka suuri valta sielujen yli onkaan esim.
_lääkärillä_, joka ei anna sairaille ainoastaan lääkkeitä ruumista
varten, vaan myöskin ijankaikkisen parannuksen sanan. Mutta voi
sentään, niin kauhean monet meidän lääkäreistämme ovat sidotut
materialismin ja naturalismin kahleisin. Ainoa lohdutus, minkä he
antavat toivottomasti sairaille on vaan lii'ankin usein siinä, että he
kuvittelemalla perättömiä antavat heille toiveita, jotka pian
näyttäytävät hajanaisiksi ja jättämät jälkeensä epätoivon. Mutta minä
olen useinkin nähnyt oivallisia esimerkkiä siitä, kuinka ihmeellisen
vaikutuksen tekee kärsivässä juuri hurskaan lääkärin lausuma suora,
yksinkertainen Jumalan rakkauden sanoma. Ja se vaikuttaa sitä
voimakkaammin, kun sitä silloin ei voinut odottaakaan. Todenteolla
meidän tulisi ahkerasti rukoilla lääkäreimme kääntymistä; he voisivat,
vaikka vaan muutamalla sanallakin, tulla sangen vaikuttaviksi
evankelistoiksi.

Mutta nyt minä puhun jokaisesta kristitystä veljestä, vaikka hän sitten
olisi kuinka halpa ja sivistymätön. Joka iloitsee lunastuksestansa
Kristuksessa, sen tulee myöskin todistaa tätä lunastusta ja etenkin
niiden joukossa, jotka huokailevat Jumalan määräämäin kuormain alla.
Hänen täytyy heille selittää, mitä se merkitsee, että vaikka Jumala on
rakkaus, hän kumminkin kohtelee heitä niin julmasti. Meidän ei tule
olla niin huolissamme, eikä niin kainostellen tuoda esiin tätä
todistusta, kuin se olisi jotakin salatavaraa, vaan meidän tulee
lujasti ja vapaasti todistaa: "Katsos, veljeni, _tuota_ se tarkoittaa,
_niin_ se on aijottu!" Me emme saa hämmästyä, joll'ei meitä käsitetä,
vieläpä kiivaasti käsketään poiskin. Kokemus näyttää, että
evankeeliumia säännön mukaan vasta tuonnempana paraiten käsitetään, ja
että ne sen suurimmalla mieltymyksellä ottavat vastaan, jotka sen
suurimmalla kiivaudella torjuivat luotaan.

Ja puhuessani siitä palveluksesta, jota meidän tulee osoittaa
kärsiville, ajattelen minä etenkin _naisia_. Naisessa on enemmin
luonnollista sääliväisyyttä kuin miehessä; naisella on luonnostaan
suurempi määrä sitä hiljaista taivaallista voimaa, joka soveltuu
asettautumaan toisten ihmisten sydämeen; hänellä on myöskin (ainakin
mitä ruumiin tunteihin tulee) suurempi luonnollinen taito tehollisesti
auttamaan, ja lempeästi lievittämään. Myöskin kova sana tulee
pehmeämmäksi naisen pehmeillä huulilla ja hänen pehmeällä äänellänsä.
Oi, rakkaat sisaret, teidän täytyy ilman sisaruston pukuakin ja
diakonissan toimea, kaikkien tulla diakonissoiksi, s.o. kärsiväisten
palvelijoiksi. Jumala on teidät varustanut siihen tarkoitukseen niin,
että te siinä suhteessa olette miehiä paljon etevämmät. Sillä tavoin
kuin nainen armahtaa lastansa, ei kukaan mies voi armahtaa. Mutta tätä
äidin-lempeyttänne ja rakkauttanne teidän tulee osoittaa kaikkia niitä
kohtaan, jotka ovat kärsimyksissä ja joiden luokse teillä on tilaisuus
päästä. Te ette lii'oin saa kainostella ja olla huolissanne, etenkin
kun kärsivät ovat _teidän omaa sukupuoltanne_. Teidän tulee hyljätä
kaikki vastenmielisyys ja kaikki väärä häveliäisyys auttaessanne
esimerkiksi niitä onnettomia sisaria, jotka ovat langenneet
nimittämättömiin synteihin. Kuka heitä voi jälleen nostaa heidän
surkeasta tilastaan, joll'ette te sitä tee? Senlaisista synneistä me
miehet emme juuri voi puhua langenneitten naisten kanssa itse
punehtumatta ja saattamatta heitä punehtumaan.

Mutta minä olen jo sanonut, että kaikella tällä meidän ei tule tuoda
_ainoastaan_ armeliaita sanoja, vaan itse koko armeliaisuuden,
senlaisen armeliaisuuden, jolla siis tarkoitetaan, kuinka parhaiten
voisi todellakin lievittää ja helpoittaa vaivaa. Meidän ei myöskään
tule koskaan tarjota heille evankeeliumia tarjoomatta itse itsiämme,
minä tarkoitan sydäntämme. Myös niitäkin tulee sinun lähestyä, jotka
tuntevat evankeeliumin, että he oppisivat tuntemaan _pyhien yhteyttä_.
Oi, kuinka hyvin uskovainenkin kristitty tullessansa synkkään laaksoon
tarvitsee lämpimää kättä, joka sulkeutuu hänen kylmään käteensä!
Ajatteleppas, kuinka sääliväisyyden kyynel virvoittaa ja saattaa paljon
helpommin uskomaan Jumalan säälivään rakkauteen! Kuinkahan monet
ihmiset olisivatkaan pelastuneet toivottomuudesta, johonka he
vajosivat, jos heillä olisi oikealla hetkellä ollut tarjona lämmin
käsi, hiljainen kyynel! Tuntiessansa olevansa yksinänsä, unhoitettuna,
hyljättynä voi todellinenkin kristitty joutua hyvinkin vaaralliseen
tilaan; tämä tunne se monta kertaa tekee kääntymättömästä ihmisestä
ihmisvihollisen tahi pahantekijän (johon edellisestä ei ole pitkää
askelta). Tähän vastakohtana oli Towern'in synkkä vankeus esikartano
taivaasen, koska siellä muodostui seurakunta uskovaisia, jotka
näyttivät toinen toisellensa tien autuuteen.

Kristinusko voitti kerran maailman sillä, että se toi palsamia sen
verta vuotaviin haavoihin. Ihmiskunnan _kärsivät_ jäsenet ne etupäässä
ojensivat vapisevat kätensä evankeeliumia tavoittamaan. Kristinuskon
temppelin _rakennusaineina_ maailmassa eivät olleet lihan jälkeen
jalosukuiset, eivätkä monet rahasta, kunniasta ja tiedosta rikkaat,
vaan kaikenmoiset köyhät orjat, vainotut naiset, perinnöttömät ja
ahdistetut, sairaat, murheelliset, vainotut, työtä tekevät ja
raskautetut. Ja _rakennusmestareina_ olivat "teuraslampaan" arvoisina
pidetyt, mutta huolimatta siitä jumalallisella sääliväisyydellä ja
rakkaudella täytetyt ihmiset. Ja meidän aikoina 19:llä vuosisadalla, on
käyvä aivan samalla tavoin. Ei suinkaan niin, kuten E. von Hartmann
arvelee, että evankeeliumi on nyt ylipäänsä ainoastaan köyhiä ja
vaivaisia varten. Päinvastoin kukaan ihminen ei tule evankeliumitta
elämään. Mutta köyhillä ja vaivaisilla on se etu herra von Hartmann'in
ja kaikkien sukukuntamme ylpeitten ja itsevaltiasten henkilöitten
suhteen, että heidän on helpompi oppia tuntemaan köyhyyttä ja
kurjuutta, mitkä muitten silmillä nähden ovat kultapaperilla verhotut.
Vaivaiset oppivat helpommin tuntemaan sisällisen kuoleman ja turhuuden
kaikessa maallisessa omaisuudessa ja nautinnossa ja semmoisen
omaisuuden hankkimisen välttämättömyyden; joka ei ole riippuvainen
maallisesta luoteesta ja vuoksesta, -- sanalla sanoen vapahtajan ja
evankeeliumin.

Joka vielä ei tiedä, että usko on voitto, joka voittaa maailman, hän
menköön niihin majoihin, joissa asuvat "maan hiljaiset", ne Jumalan
lapset, jotka kuitenkaan eivät tahtoisi vaihtaa asemaansa
kadehdittavimpain onnenpoikain kanssa, jotka taivaan lohdutuksetta
nääntyvät keskellä nautintojansa. Mutta joka jo on saanut kokea
evankeliumin voimaa sydämessänsä, hän osoittakoon olevansa se, mikä
hänen tuleekin olla, maailman valkeus, se valo, mikä pimeät ja synkät
sydämet tekee valoisiksi. Missä tauti on vieraana, siellä tulee
kristittyin olla sen seuralaisina, jotka eivät voi kulkea spitaalisen,
luuvaloisen, halvatun, sokean ja kuuromykän ohitse nostamatta häntä
lo'asta. -- Osoita myötätuntoisuutta ja osanottoa ihmiskumppaliesi
_ruumiillisiin_ kärsimisiin. Älä ole liian "hurskas", liian
"jumalinen", älä ole sadussa kerrotun kylläisen hevosen kaltainen, joka
lohduttaen nälkäistä aasia korkealla filosofialla ja saa vastaukseksi:
"Puhuessasi puutteesta ja kärsivällisyydestä, vaikk'et itse ole kokenut
mitään hätää, nousee viisautesi sinun kylläisestä vatsastasi." Ei
mikään ole niin paha loukkaamaan toista kuin se, että parannuksesta ja
uskosta saarnaavainen mies ei voimiensa takaa itse osoita teoissansa
lämmintä myötätuntoisuutta ja sydämellistä armeliaisuutta. -- Mutta
osoitakin sitten, ett'ei mikään kärsimys ole niin vaikea, ett'ei siitä
voi tulla elämän lähde. Itke itkeväisten kanssa _suruhuoneissa ja
haudoilla_. Älä saata häpeään evankeeliumia vapahtajasta, joka tekee
syntiset autuaiksi, rupeamalla maailman tavoin kuolleitten ylistäjäksi.
Eräs on sanonut lauseen, joka on ankara vaan, paha kyllä, aivan totta
että: "Evankeelisten pappien pitämät ruumiinsaarnat ovat ruumissaarnoja
evankeelisen kirkon haudalla." Minullekin lausui häpeäksensä nykyään jo
kuollut superintendentti; "Ruumissaarnojen tulee olla kiitospuheita;
sitä yleisö niistä odottaa." Kuinka kurjaa! Totta on, paha kyllä, että
niistä sitä odotetaan. Mutta sinun tulee antaa ihmisille sitä, mitä he
eivät odota ja mitä he kuitenkin tuhat kertaa enemmin tarvitsevat kuin
kaikenmoisia kiitospuheita kuolleista. Mutta jos papit monta kertaa
tällä alalla tekevät syntiä, niin tekevät he aivan samaa kuin useimmat
heidän seurakuntainsa jäsenistä. Viekäämme kaikki elämän sanaa kuoleman
huoneesen -- sama se sitten on, olemmeko pappia tahi maallikoita! Mitä
on kirjoitettuna Matt. 18, 11; Joh. 3, 16; 1 Tim. 1, 15, on parempi
lohdutus kuin kaikki kiitoslorut vainajan hyvistä avuista ja
korvaamattomuudesta. Ja samoin kuin sinun tulee käydä katsomassa
sairaita ja vaivaisia, niin täytyy sinun myöskin olla saapuvilla
kaikkialla, missä on _sisällistä ja ulkonaista_ hätää ja etenkin niiden
luona, jotka ovat omassa aikaan saamassansa hädässä, on auttava käsi
kaikkein enimmin tarpeen. Voi meitä itsekkäitä ihmisiä, me vältämme
mielellämme kaikkea murhetta, sillä se häiritsee meidän huvituksiamme
ja hyvinvointiamme. Me tahdomme iloa ja iloisia kuvia. No niin, niitä
me saammekin ijankaikkisesta ijankaikkiseen lakkaamatta, ja vieläpä
senlaisia kuvia, senmoista autuutta, joita täällä alhaalla maan päällä
yksikään ihmissydän ei ole voinut aavistaakaan eikä yksikään ihmissilmä
nähdä. Mutta niin kau'an kuin me olemme täällä alhaalla on meidän
_virittäminen kanteleemme_ ijäiseen sointuun ja taivaalliseen
soitantoon kelpaavaksi, emmekä ainoastaan omia kanteleitamme, vaan
vielä ihmiskumppaliemmekin huonossa virityksessä olevia kanteleita. Ja
onkopa mistään suurempaa iloa kuin siitä, että onnistuu saamaan
semmoisen virittämättömän kanteleen uudestaan heläjämään ja varustamaan
siihen kielet taivaanpyhyydestä. Voiko nähdä mitään suurenmoisempaa
kuin Jumalallisen auringonsäteen uudelleen valaisevan surusta
jäykistyneitä kasvonpiirteitä -- vienon, lämpimän kyyneleen kohoavan
silmään, joka paljaasta surusta ei voinut enään itkeä, -- ihmisen
uudelleen kohottavan alasvaipunutta päätänsä sanoen: "Kas nyt minä
voin, nyt minä jälleen tahdon sanoa: Taivaallinen Isäni!" --
Ajatteleppas, kuinka suurenmoinen, kuinka autuas tunne sinut valtaa,
kun joku ihminen puristaa kättäsi sanoen: "Kiitos sinulle, sinä olet
minun sieluni pelastanut!"

Ehkäpä sinä arvelet, että se on aivan lii'an korkeata ja suurenmoista,
ja ett'et sinä koskaan saa sitä nähdä ja kokea. Mutta niin sanoo
ainoastaan se, joka vielä ei ole saanut tästä minkäänlaista kokemusta
ja joka vielä ei tiedä, että rakastaminen on samaa kuin _elämänsä_
antaminen ja heittäminen. Niin sanoo ainoastaan se, joka vielä ei tunne
itsensä kieltävän rakkauden voimaa. _Sinun_ uskosi on syntynyt Jumalan
rakkauden kokemuksesta. _Sinun veljesi usko_ on herätettävä sen kautta,
että hän saa kokea sinussa olevan rakkauden, jota hän ei vielä ymmärrä,
vaan jota hän kuitenkin saa kokea. Niin tulee hänkin uskomaan Jumalan
rakkautta, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy. Se rakkaus, joka on
Jumalasta syntynyt, uskoo kaikki, toivoo kaikki, kärsii kaikki; mutta
se _voikin_ kaikki, sillä se on Jumalasta syntynyt. Uskotkos sen?

Joku aika takaperin sain minä kukkia muutamalta naisystävältäni
Ruotsista. Ne olivat tosin kyllä vaan _maalatuita_ kukkia, mutta
kuitenkin ne virvoittivat minun sydäntäni. Ei suinkaan etupäässä sen
tähden, että ne olivat hyvin kauniisti ja taiteellisesti maalatut, --
ei senkään tähden, että ne olivat rakkauden tervehdys kaukaisesta
Ruotsista. Ei suinkaan, vaan nämät kukat olivat kuvia niistä kasveista,
jotka maailman mainio professori Nordenskiöld oli tuonut kotiinsa
ijäisen lumen ja jään maasta. Ystäväni oli heti ruvennut maalaamaan
"_kukkia lumessa_" ja teettänyt niistä jäljennyksiä myytäväksi
hoitamansa köyhäin lasten turvalaitoksen hyväksi. Ainoastaan se minun
sydäntäni liikutti, että aurinkokulta heti saa puhkeemaan kukkia, tosin
hyvin pieniä, mutta hyvin somia kukkia, siinäkin pohjoisessa maassa,
jossa on "ikuinen lumi" ja joka ainoastaan muutamia päiviä on vapaana
kylmästä jääpeitteestänsä. Jo yksistänsä aron- ja erämaan-kukat
liikuttavat meitä. Kun minä noukin vihkosen kukkia Norderney'n
hiekkasärkiltä, piti ne minulle aina pienen saarnan. Mutta nämät
Pohjoisnavan lumen kukat puhuivat vieläkin mahtavammin. Ne herättivät
korvissani kiitoslaulun ijäisen auringon ihmeellisestä voimasta,
ihmeitä tekevästä Kristuksen rakkaudesta, joka kylmimpiinkin sydämiin,
joissa jo kaikki näyttää joutuneen hukkaan, kuitenkin voi saada uskon,
toivon ja rakkauden taivaallisia ruusuja puhkeamaan ja tenhovoimallansa
sinne luoda kaikkia hyviä avuja, missä ennen kuolema ja toivottomuus
pitivät asuntoa.

Joka seuraa Jesuksen Kristuksen evankeeliumeissa osoitettuja
jälkiä, hän voi askel askeleelta nähdä silmillänsä, mitä minä tässä
sanon, tarkastelkoonpa hän sitten Kristusta Simon'in vieraspidoissa
tahi Kapernaum'in kaduilla tahi ristinpuussa (Luuk. 7: 36-50;
Luuk. 23: 39-43). Mutta Jumalan kiitos se, joka tätä kirjoittaa voisi
"pohjanseudun kukkain" nimellä kertoa monta ihanaa ja liikuttavaa
kertomusta. Mutta hän ei tahtonut sitä tehdä, sillä onpa todellakin
aika lyhyesti lopettaa tämä pitkä luku. _Parempi onkin, että lukija
omalla kokemuksella hankkii itsellensä semmoisia kertomuksia_.
"Suloinen on armeliaisuus hädän aikana, ikään kuin sadepilvet kuivana
aikana" -- Jesus Syrak kirjoittaa 35 luv. 20 v. Minä en tiedä, rakas
lukijani, mitä sinä ajattelet apokryfeista, ja mitä minä niistä
ajattelen, se ei kuulu tähän. Mutta se on varma, että jos sinä voimiesi
takaa pidät huolta sen toteuttamisesta, niin olet sinäkin löytävä, mitä
Nordenskiöld löysi, nim. "kukkia lumesta", ja vielä senmoisia kukkia,
jotka ovat lakastumattomia ja jotka lakkaamatta levittävät tuoksuansa
sinun ympärillesi viimmeisen lopun suurena päivänä. (Matt. 25: 32-40.)



OLETKO SINÄ KÄÄNTYNYT?


1. "Pitkitä!" tahi "ala!" --?

"Useimmat _Englannin_ kristityt yllyttävät itsiänsä ja muita sieluja
kääntymään unhottaen, että käännytys on Jumalan työ; -- Saksan
kristityt taas laulavat aivan hupaisasti: 'Fahre fort! Fahre fort!'
eivätkä ollenkaan välitä siitä, ovatko he koskaan _päässeet alkuun_."
Niin sanoi minulle mies, joka perinpohjin oli tutkinut sekä Saksan että
Englannin kristillisyyttä. Peljättävää on, että monet englantilaiset
ehkä tekevät käännyttämisen käsitteen pintapuoliseksi, maalliseksi ja
lihalliseksi ja antavat sen ilmaantua muutamissa uhreissa, te'oissa,
toimissa ja kieltäymisissä. Mutta saksalaiset edellyttävät, että se on
jo tapahtunut, mitä kuitenkaan säännön mukaan vielä ei ole tapahtunut,
eivätkä siis sillä tavoin pääse alkuunkaan. Tätä tarkoitti minun
ystäväni, ja epäilemättä siinä onkin hyvin paljon totta. Minä
hämmästyin kuullessani ihmisten pelastusarmeijan lavalta tahi muissa
herätys-kokouksissa, joissa kävin, ihmeen tyyneesti sanovan: "I am
saved" ("minä olen pelastettu") "eilisestä saakka, kymmenen päivää
takaperin," aivan niin kuin me kerromme: minä olin eilen saunassa ja
pesin itseni puhtaaksi kiireestä kantapäähän saakka. Kaikkialla
dissenter'ein kesken puhutaan ihmeen yksinkertaisesti "kääntyneistä" ja
"kääntymättömistä."

Kyllä minä tiedän Saksassakin olevan senmoisia seuroja Wupperthal'issa
ja sen seutuvilla. Siellä saa ehkä kuulla karjapii'an oikein ilosta
loistavin silmin kertovan: "Eilen punaista lehmää lypsäissäni tulin
uudestasyntyneeksi" -- ja tuo räätälin-sälli tuolla voi aivan
tarkalleen sanoa, että hän tuli kääntyneeksi lähetysjuhlassa N:ssä
pastori M:n rukouksen aikana. Jospa nyt otaksuisikin jotakin todella
sisällisesti tapahtuneen heidän mielessänsä ja ett'ei mitään petosta
satunnaisen tunteellisuuden johdosta tulisi kysymykseen, niin
erhettyvät kumminkin nämät ihmisparat suuresti ja kauheasti puhuessaan
ikään kuin kaikki olisi siinä. Oikeastaan on asian laita senlainen
onnellisimmassakin tapauksessa, että jyvä, josta sitten kaikki kasvaa,
on vasta _kylvetty_. Kristillisen elämän _elimellisen_ luonteen
käsitys, sepä se juuri puuttuukin Englannin dissenter'eiltä
(puhumattakaan pelastusarmeijasta), niiltä Saksan seuroilta, joihin
metodismi on päässyt vaikuttamaan; näiltä puuttuu käsitys kristillisen
elämän elimellisestä luonteesta, josta Kristus alinomaa huomauttaa,
kuinka se vähitellen kehittyy kasvullisuuden järjestyksen mukaan.

Kuitenkin on asian laita vielä pahempi, kun kirkon käsityksen mukaan
hurskaat ihmiset yksinkertaisesti edellyttävät olevansa kääntyneitä. Ei
edes _papit, ei oikea-uskoisetkaan_ papit saa edellyttää sitä.
Ollessani lapsi katsoin minä _itseselväksi_, että pappi olisi
täydellinen kristitty. Mutta "se mielipide oli lapsellinen; ja
sitten kun minä mieheksi tulin, hylkäsin minä lapselliset".
Kääntyminen ei suinkaan ole semmoinen asia, jota kävisi itsestänsä
ymmärtäminen. Ainoastaan sen vastakohta se on, jota itsestänsä käypi
ymmärtäminen, sillä kääntyminen ei ainoastaan käy yli vaan vieläpä
vastustaakin vanhaa luontoa. Huolimatta kasteesta, kirkollisuudesta,
oikea-uskoisuudesta, yhdistyspuuhista, puolue-innosta, huolimatta
Jumalan armon moninkertaisista kokemuksistakin, voi aivan hyvin olla
kääntymätön. Voipi kyllä olla kääntynyt voimatta mainita aikaa, hetkeä
ja paikkaa, tietämättä mitään niin kutsutusta parannuksen taistelusta,
puhumattakaan parannuksen suonenvedosta -- aivan hyvin sopii olla
kääntynyt voimatta siitä puhua mitään merkillistä, -- mutta kääntynyt
ei voi olla olematta todellakin kääntynyt. Minä tarkoitan, että
kääntymisen on täytynyt _tapahtua_ joko toisella tahi toisella tavoin,
muutoin sinä et ole kääntynyt. -- Epäilemättä kääntyminen apostolien
aikana tuli paljon selvemmin näkyviin kuin useimmissa tapauksissa
meidän aikanamme. Niiden ihmisten töissä ja toimissa, jotka pakanoista
ja juutalaisista muuttuivat kristityiksi, oli muutos jokaisen vaikka
kuinkakin lyhytnäköisen silmissä päivän selvä. Mutta tähänkin aikaan
pitää seuraava lause kääntyneistä paikkansa: "_Te olitte ennen_ sen ja
senkaltaiset -- nyt olette te käännetyt teidän sielujenne paimenen ja
piispan tykö." -- Meidän on itsissämme täytynyt kokea armon uudistavaa
voimaa; meidän elämämme keskustan, koko meidän ajatuskantamme ja
mielemme, meidän elämänsuuntamme ja maailmankatsantokantamme on
täytynyt saada uuden suunnan, määrääjänä täytyy meillä todellisuudessa
olla jonkun _ijankaikkisuuden päämäärän_ luonnollisen maailmanmielen
sijasta. Meidän on täytynyt joutua riitaan ajan- ja maailmanhengen
kanssa, muussa tapauksessa me vielä sitä pidämme arvossa. Tämä
riitaisuus voi tosin tapahtua vähin erin; se voi tapahtua pitkän ajan
kuluessa askel askeleelta, mutta tapahtua sen täytyy. Ja itse asiassa
ei ole mitään eroitusta, kuulutko sinä "ihanain sielujen" tahi "pahojen
luonteiden" joukkoon; eroitusta ei ole, oletko sinä koko elämäsi ollut
kunnon mies, vai vajonnut aina kurjaksi roistoksi saakka. Pietarin ja
Johanneksen täytyi kääntyä aivan samoin kuin ristissä riippuvan
pahantekijän, ja Betania'n Maria'n aivan samoin kuin Maria
Magdalenankin. Tosin pistää kaikkien silmiin enemmin, kun semmoiset
ihmiset kääntyvät, jotka ovat eläneet tehden suuria syntejä tahi joiden
koko olento on ollut hyvin vastenmielinen. Pelastusarmeijan väen, jotka
ehkä vielä neljätoista päivää sitten olivat boksaajia, juoppoja,
varkaita ja huorintekijöitä, oli helppo selittää jokaiselle, että he
nyt olivat "kääntyneet". Mutta siinäkin missä maalliset ihmiset
lihallisilla silmillänsä voivat huomata ainoastaan kiitosta ansaitsevia
asioita, ja etenkin niissä ihmisissä, jotka aina ovat huomanneet
itsissänsä vaan kiitettäviä puolia, täytyy heidän oman itsensä
keskustan, heidän oman itsensä perin pohjin muuttua.

Ei kellään ihmisellä ole rauhaa, joll'ei hän sitä ole taivaasta saanut,
sillä ei kukaan tuo rauhaa mukanansa tullessansa tähän maailmaan. Tuo
tärkeä kysymys: "Onko minussa rauha? Olenko minä armon osallisuudessa?
Olenko minä kääntynyt, olenko uudestasyntynyt?" tunkeutuu sen tähden
kuhunkin sydämeen, joka ylipäänsä ei ole tullut totuudesta väliä
pitämättömäksi. Kysyessäsi: "Oletko sinä kääntynyt?" heität
tulikekäleen ihmissieluun, ja se jolle sinä tämän kysymyksen teet, ei
siitä niinkään helpolla pääse vapaaksi, kiukkuilkoon vaikka kuinka
hurjasti sen tähden. Minä tiedän yhtä hyvin ja ehkä paremminkin kuin
useimmat lukijoistani, kuinka häpeällisesti senlaisia kysymyksiä on
väärin käytetty. Vielä muistan minä, kuinka muuan seppä Kronenberg'issa
minua hyvin fariseuksen tavoin tutkisteli: "Herra kandidaatti. Te
aijotte huomenna saarnata meidän kirkossa; oletteko myöskin ottaneet
mukaanne kastetodistuksenne?" Sillä hän tarkoitti, voisinko
seurakunnalle todistaa olevani kääntynyt. Kun minä seuraavana päivänä
otin sepän lauseen johdannoksi saarnaani vastustaakseni niitä, oli
tappioni vaalissa varma. -- Ja useinkin on suuressa seurassa toiselta
puolen pöytää minulta kysytty: "Kuinka on teidän sisällisen elämänne
laita?" tahi "Oletko saanut syntisi anteeksi?" tahi muuta samanlaista.
Aivan varmaan on tämä sopimattomasti tehty, varmaan on hengellistä
häpeämättömyyttä muitten läsnä ollessa sillä tavoin raa'asti koskea
toisen sydämen kaikkein pyhimpään. Kunkin tulee ajatella, onko hänellä
oikeutta ja kutsumusta tällä tavoin tutkistella toista. _Mutta sinun
itsesi tulee sitä useammin, rehellisemmin ja vakavammin itsellesi
huomauttaa tätä kaikkien kysymysten kysymystä_. Minulle olikin näistä
kysymyksistä, niin sopimattomat kuin ne olivatkin, kuitenkin pysyväistä
siunausta.

Metodismin voima ja oikeus riippuukin siitä, että nämät kysymykset
yhtämittaa kuuluvat sen päiväjärjestykseen. Kirkon voimattomuus ei ole
vähemmäksi osaksi tullut siitä, että se aivan lii'an paljon on sysännyt
syrjään tämän suuren kysymyksen kirkollisuuden ja oikea-uskoisuuden
kysymyksien tieltä. Mutta kääntymiskysymys ei ole metodistinen vaan
raamatullinen, ja se koskee omantunnon syvimpiä puolia. Se vastaa
ihmisen joko selvää tahi epäselvää sisimmäistä halua. Metodistit ovat
vaan lii'ankin usein teroittaneet mieliin tätä seikkaa vääristetyllä ja
yksipuolisella tavalla. Se on kääntymisen tehnyt yhdenmuotoiseksi
unhottaen Jumalan teitten ja sallimusten rikkauden.

Mutta tämä väärinkäytös ei saa meitä estää tunnustamasta itse totuutta
minkä se sisältää. Ja joll'emme me kirkon jäsenet pidä silmällä tätä
totuutta, niin joutuvat juuri iankaikkisuutta janoovat sielut
metodismin haltuun. Mutta kun tuo suuri joukko sivistyneitä meidän
kansastamme sallii uskonnon alalla vietellä itseänsä kaikkea ilmestystä
vastaan sotivaan "vapaamielisyyteen" ja tällä tavoin on joutumaisillaan
nykyaikaisen panteistisen pakanuuden valtaan, -- kun edelleen kirkosta
vieraantuneet kansanosat (etenkin kaupungeissa) vajoovat törkeään
materialismiin, -- kuuluu toiselta puolen hyvinkin tärkeitä ääniä,
jotka varoittavalla pasuunan-äänellä muistuttavat, että kristillinen
seurakunta uhkaa joutua metodismin saaliiksi. Minä en ole seudultani
tilaisuudessa tarkastamaan, syystäkö vai syyttömästi metodisteja
muistutetaan "laskemasta merkkejänsä toisen kalaveteen" ja saattamasta
juuri maankirkon uskollisia ja rehellisiä kristityitä luopumukseen.
Eipä minua, Jumalan kiitos, ole pantukaan sitä tuomitsemaan. Mitäpä
hyötyä onkaan riitelemisestä? Tosi-asia on se, että ne saarnaajat,
jotka loistavilla väreillä kuvaavat noita suuria vastakohtia, syntiä ja
armoa, ja ankarasti teroittavat mieliin sanaa "kääntyminen" ja
kääntymisen tietä, menneen ja nykyisyyden välttämätöntä vastakohtaa, ja
maailman ja Jesuksen seurakunnan vastakohtaa, että _ne_ säännöllisesti
tekevät mahtavan vaikutuksen ja että heidän mielipiteellänsä on suuri
valta. Eikä tätä sovi sanoa ainoastaan alhaisen ja sivistymättömän
väestön suhteen! Ei suinkaan, vaan professorin ja everstluutnantinkin
omaantuntoon on kirjoitettu, että he ovat kuoleman omat, niin kau'an
kuin he eivät ole tulleet kuolemasta elämään. "Kuolemasta elämään" on
päällekirjoituksena kaikelle mikä elämän nimeä ansaitsee. Tähän
suuntaan tulee siis saarnankin vaikuttaa. Yleinen syvälle vaikuttava
_herätys_ se meille on tarpeen. Voi kirkkoa, jos se on totta mitä eräs
nerokas lahkolainen kerran minulle sanoi, nimittäin: "Useimmat
maankirkon papit eivät lainkaan haluaisi herätystä; se saattaisi heille
lii'an paljon epämukavuuksia". Minä en tahdo uskoa, että tämä useimpien
suhteen on totta; mutta ompa sekin jo surkuteltavaa, että todella
hurskas ja vielä maailmaa kokenut mies voi ajatella senkaltaista.

Me emme saa kuvailla metodismia kauhukuvaksi, ennen kuin olemme
omistaneet omaksemme sen syvän totuuden, minkä se sisältää. Kaikessa
tapauksessa on Englannin valtiokirkko 150 vuotta sitten pelastunut
perikadosta John Wesley'n, metodismin perustajan, kautta. Senpä tähden
tämän, kerran niin vihatun ja vainotun miehen muistopatsas seisookin
Westminster Abbey'ssä keskellä kaikkia muita, jotka ovat pystytetyt
Englannin kansan suurimpain henkien muistoksi. Sallikoon Jumala, että
hän, huolimatta kaikista hänen epäilemättömistä mielettömyyksistänsä ja
liikanaisuuksistansa, meiltäkin saa oikeutetun asemansa! Tahi
(mainitakseni suuremman nimen) että _apostoli Paavali_ saisi oikeuden
mahtavalla kysymyksellänsä "Oletteko te saaneet Pyhän hengen?" ryhtyä
meidän sydämiimme.

Mutta tämä kysymys liittyy eroittamattomasti toiseen: "_Oletteko te
todellakin tehneet parannuksen_?" "_He is dör de hohle Stroote_,"
sanoivat eräät henkilöt kotiseudullani Reinin varrella niistä, jotka
heidän mielestänsä olivat tehneet parannuksen. Ja todellakin, tämä
solatie on.


2. Semmoinen josta kukaan ei voi säästyä.

Kuten siemenjyväkään ei saa eloa kuolematta, niin ei ole mitään
lapsentilaa Jumalan luona, eikä mitään iloista armontilaa ilman syvää
parannusta. Nyt on julkinen salaisuus, että "kunnonkin kristittyjen"
joukossa on vaan muutamia, jotka oikein sydämmen pohjasta voivat iloita
vapahtajastansa, jotka sanan kauniimmassa merkityksessä elävät
uskostansa, -- vaan muutamia, jotka häiriytymättä mistään, mikä
tapahtuu heissä tahi heidän ympäristössään, voivat todistaa: "Me
tiedämme lähteneemme kuolemasta elämään"; muutamia, jotka yhtämittaa
rohkeasti vaeltavat armo-istuimen eteen saakka.

Jos asian laita on niin (ja niinhän se on!) silloin voi suurin syy
siihen olla vaan _perinpohjaisen parannuksen puute_. Kyllä minä
hyvinkin tiedän, että pannaan koko joukko _esteitä uskonrohkeudelle_,
ja mitä tämän suhteen sanotaan, on hyvinkin perustettua. Etenkin
huomautetaan, että moni kristitty _jossakin asiassa vastustaa Jumalan
hengen kuritusta_, että he esim. eivät tahdo antaa anteeksi jollekulle
yksityiselle ihmiselle tahi ett'eivät he tahdo heittää jotakin pahaa
tapaa, tahi he eivät tahdo tunnustaa jotakin vanhaa syntiä. Mutta
Herran henki voi puhaltaa ainoastaan silloin, kun hänelle jättää koko
sydämmen avaimen eikä säilytä mitään salaista lokeroa omalle
varallensa. -- Sanotaanpa vielä täydellä oikeudella, ett'ei monta
kristittyä tule iloon ja rohkeuteen _ihmistenpelon_ tähden. Epäilemättä
on tämä paha tauti. Sinä et enään tunnusta ystäväksesi senlaista
ihmistä, joka ainoastaan salassa ja kahden kesken tahtoo olla ystäväsi,
mutta joka toisten seurassa tahi ainakaan vihamiestesi joukossa ei
tunne sinua. Tosin ei Jesus karkoita luotaan Nikodemusta, mutta hän
kääntää pois kasvonsa siitä joka tahtoo _jäädä_ Nikodemukseksi. Meidän
aikanamme ruvetaan yhä kauheammassa määrässä pakanain tavalla elämän
turulla pilkkaamaan niitä, jotka pitävät arvossa evankeeliumia
syntisten vapahtajasta. Joka meidän aikanamme ei tahdo mitään kärsiä
vapahtajansa tähden, hän voi pian kirjoittaa kristillisyydellensä
kuolemantodistuksen.

Vielä on usein valitettu löytyvän hyvin monta kristittyä, jotka kyllä
tahtovat iloita sen lohdutuksen valossa, jonka Kristus antaa, mutta
jotka eivät tahdo uhrata mitään, ei rahaa, ei aikaa eikä voimaa Herran
asian hyväksi. Tosin ovat senlaiset sielut pahassa vankeudessa. Minä
kirjoitan vielä erityisen lu'un siitä, että hän, joka elämänsä meidän
tähtemme uhrasi, tahtoo myöskin että me uhraamme elämämme taisteluun ja
työhön hänen valtakuntansa hyväksi. Kuinka monta tuleekaan sitten vasta
henkensä puolesta iloiseksi ja vapaaksi, kun hän todenteolla Herran
asian hyväksi kantaa uhria, jotka todellakin ansaitsevat tämän nimen,
ja lakkaa elämästä vaan omaa itseänsä varten.

Mutta eiköhän näillä kaikilla armontilan esteillä ole selityksensä
_yhdessä_ ainoassa peruspaheessa, sillä minä tarkoitan, että _juuri
rehellinen parannus se puuttuu_? Voi kumminkin, me emme voi pitää tätä
asiaa tarpeeksi suuressa arvossa! Nykyään kuulin minä puhuttavan minun
läheisessä yhteydessäni olevan kristityn kuolemasta. Se oli mies, joka
ankarammin kuin tuhannet muut oli tuominnut itseänsä. Kuitenkin sanoi
hän nyt kuollessansa katkonaisin lausein: "Voi, voi ahdasta reikää!
-- -- Reikä on niin ahdas -- -- niin ahdas; _paksu järkeilevä pää_ ei
tahdo päästä lävitse -- -- ja kaikki maailman matkakampsut, joihin on
kasvanut kiini, eivät tahdo päästä lävitse -- -- kunnianhimo,
sääty-ylpeys, sivistysylpeys!" Onpa kylläkin reikä (tahi, kuten
vapahtaja sanoo, "portti") ahdas. Varokaamme me ett'emme hengessämme
ole kasvaneet kiini mihinkään, mikä ei voi päästää lävitse!

Mutta lukemattomat hurskaatkaan ihmiset eivät ole _huolissaan_ siitä,
ett'eivät he ehkä pääsekään lävitse. Synnin tuska on kristillistenkin
ihmisten kesken hyvin harvinaista. Ilma meidän aikanamme on täynnä
materialismia ja naturalismia. Ne, joilla on sanan-valta elämän
turulla, ovat aikaa sitten kirjoittaneet sanat "synti" ja "velka"
satukirjaan. Se ei luonnollisesti ole niiden laita, jotka vielä ovat
"jumalisia". Mutta minun mielestäni näyttää aivan lii'an laimea Jumalan
kuva saanen vallan hurskaittenkin kesken. Jumalan vanhurskautta,
pyhyyttä ja majesteettia otetaan lii'an vähän lukuun. On lii'an pian
päästy nauttimaan rakkautta ja armoa, niin että niitä ei oikein
käsitetä. Palsami ei paranna märkää sisältävää haavaa, koska lääkäri ei
ole leikannut veitsellänsä tarpeeksi syvään.

Jos tarkastelemme suuria malliksi kelpaavia henkilöitä, joissa armon
yltäkylläisyyden riemu on niin sanoakseni muodostunut ruumiilliseksi
(tässä ajattelen minä Paavalin, Augustinuksen ja Luteruksen kaltaisia),
niin huomaamme me heidän tulleen jumalallisen ilon päiväpaisteesen
ainoastaan parannuksen pimeän helvetin kautta. Melkeinpä käsittämätöntä
on, että pyhän Augustinuksen "Tunnustuksien" kaltainen kirja olisi
voinut ilmestyä nykyisessä kristikunnassa; melkeimpä käsittämätöntä on,
että jonkun nykyajan runoilijan kanteleesta voisi kajahdella senlaisia
virsiä kuin nämät: "Sinun tykös, Herra, tulen Ja huudan syväss'
vaivass" taikka "Ah kunne kulkenen, Kas tuskan tuntenen". Meissä
kaikissa on se heikkous, että me mieluummin tuomme _niitä_ puolia
synnistä, jotka vaikuttavat sen, että se näyttää enemmin sairaudelta ja
heikkoudelta kuin paheelta ja synniltä Jumalaa vastaan. Me olemme
lii'an veltot miettimään Jumalan vihaa synnin tähden. Ja kuitenkin
perustuu kaikki, mitä kärsivällisin ja hiljaisin ihmislapsista on
puhunut, siihen, että meidän sydämemme, _ihmisten_ sydämet (ei muutamat
vaan kaikki ihmis_sydämet_) ovat perin turmeltuneet (Matt. 15; 19).
Jesuksen liikuttavan kauniit sanat, jotka uhkuvat paljasta laupeutta,
minä tarkoitan sanoja: "Ihmisenpoika on tullut kadonnutta etsimään ja
vapahtamaan", -- juuri tämä sana onhan se toiselta puolen niin kauhean
ankara ja kaiken inhimillisen loiston mitättömäksi tekevä. _Kadotettu_
-- jokainen ihminen luonnostansa kadotettu! -- voi kuinka kauheata tämä
onkaan! Kadotettu ei ole se joka on la'annut olemasta, vaan mikä on
tullut pois siltä paikalta, mihin se oikeastaan kuuluu, ja mikä sen
tähden ei täytäkään tarkoitustaan ja siten joutuu perikatoon.
_Vihkisormus_ on hukassa, kuu se ei enään ole avion sormessa, eikä siis
omassa paikassaan. Olkoon se vaan vielä olemassa; se on yhtäkaikki
missä se on, ei sentähden tule paremmaksi, vaan se hukkuu likaan. Se on
aivan kuin sitä ei olisikaan olemassa, kunnes se jälleen löytyy. --
Lapsi on hukassa jouduttuansa pois äitinsä huostasta. Koska se enään ei
ole hänen huostassaan, on se onneton; se näkee nälkää ja janoa, se
joutuu turmiolle, aivan kuin se olisi kuollut, vaikka se elää. Mutta
samoin kuin sormus kuuluu sormeen ja lapsi äidin sydämeen samoin kuuluu
ihminenkin Jumalalle. Hän on _hukassa_, koska hän ilman Jumalata menee
omia teitänsä, -- sen tähden on hän onneton, rauhaton ja toivoton,
kaikki hänen voimansa, lahjansa ja taipumuksensa kasvavat hoidotta ja
menevät pilalle. Kunkin, joka haluaa päästä rauhaan, tulee ensin
tunnustaa olevansa hukassa, olkoonpa se kuinka arvoa alentavaa hyvänsä.
Olkoonpa se sitten hänen korkeutensa tahi joku köyhä Lasarus, --
kaikkien täytyy pysähtyen "orjantappuroihin takertuneen" karitsan
ääressä vedet silmissä tunnustaa: Minä se olen, Herra Jesus armahda
minua, irroita minut, vapahda minut, muutoin olen minä hukassa!

Niin on nyt meidän laitamme, ja evankeeliumin saarna jääpi
vaikuttamatta taikka se tekee haitallisenkin vaikutuksen, joll'ei
_tätä_ ole ensin saarnattu. -- Mutta ei sen tähden tarvitse asiassa
mennä lii'allisuuksiin. Ei mikään ole niin paha kammottamaan rehellisiä
parannuksen tieltä kuin _lii'oiteltu_ kertomus ihmisten kurjuudesta.
Siis pitää karttaa semmoista hirveitten sanojen käyttämistä,
kuin seuraavat ovat, joita olen useastikin kuullut innokasten
parannussaarnaajain lausuvan: "_Ihmisten olemus on syntiä_". Jos tämä
on totta, on ihminen perkele; silloin Jumalan kaikkivalta
(mielettömästi puhuen) ei ole kyllin valtava häntä pelastamaan. -- Ei
saa myöskään kieltää ihmisolennon _kauniita_ puolia; ei suinkaan, vaan
niitä tulee kuvailla halukkaasti, erittäinkin tuota armeliaisuuden
puolta, joka monessakin on niin liikuttavalla tavalla kehittynyt, tuota
syvää rakkauden ja yhteyden halua, joka piilee melkein jokaisen ihmisen
sielussa, -- tuota liikuttavaa taistelua, jota luonnollisetkin ihmiset
usein taistelevat vapautuakseen itsekkäisyydestä ja lihallisuudesta ja
kohoutuakseen lähemmäksi todellista ihmisihannetta. Mutta juuri silloin
saa ja täytyykin sitä vakavammin todistaa, että kaikista ihaninkin on
kuitenkin kauheasti tahrattu, niin urhollisimmankin sotilaan vihdoin
täytyy masentuneena valittaa: "Voi minua ihmisraukkaa, kuka minut
vapahtanee?" että kaikista hyvistä taipumuksista ja liikutuksista
huolimatta itsekkäisyys sydämen pohjassa kumminkin saa alinomaa uusia
voittoja, että meillä siis ainoastaan itsiimme turvautuessamme ei ole
vähintäkään toivoa koskaan voida tarttua pikkuseenkaan Jumalan viitan
kulmaan huudahtamatta Esaian kanssa: "Voi minua, minä joudun hukkaan!"
-- että meidän ja vapahtajan välille avautuu niin leveä, syvä, niin
pohjaton juopa kuin ajatella voi, ett'eikä koko ihmiskunnan alalla
löydy ainetta tämän juovan täyttämiseksi. Sanalla sanoen: autuaana (eli
Jumalan kanssa yhtä) oleminen, on ja tulee olemaan ihmiselle
mahdotonta, joll'ei hänelle ja hänessä tapahdu Jumalan armon ihmettä.

Johda ne sitten, jotka tämän ymmärtävät Golgatan ristin juurelle, joka
on niin synkeä ja salaperäinen ja kumminkin murretuille sydämille
valaisee jumalallisen autuuden paljastetun istuimen. Selitä heille
sanat "Eli, Eli"; osoita heille, että maailman sovitusuhri täällä on
täytetty, että maailman synnit täällä häviää ijäisen rakkauden
syvyyteen ikään kuin kipinä lainehtivaan mereen. Älä pelkää, että nämät
ihmiset, joiden sydämistä veri vuotaa, kammoovat tämän ihmeen
_ihmeellisyyttä_. Päinvastoin he kammoksuisivat joll'ei se, jonka tulee
kohottaa koko maailma saranoiltansa ja tehdä heidät itsensä
todellisiksi Jumalan lapsiksi, olisi ihmeellistä. Selitä heille ristiä
ja opeta heitä astumaan sen luokse rukoillen tunnustain: "Sinä, Jesus,
olet täyttänyt maailman syntein sovituksen, sinä olet minunkin syntini
sovittanut. Me ylistämme sinun armoasi, että me olemme pelastetut."

Joka tämän uskoo, se saa rauhan; joka tämän uskoo, tulee Jumalan
lapseksi; joka tässä pysyy kiini, se jääpi armon osallisuuteen. Mutta
samalla kuin tässä pysyy kiini, _kykenee myöskin kaikkiin hyviin
töihin_. Usko ja pysy lujasti, huolimatta perkeleestä ja maailmasta,
kaikesta miltä silmiin näyttää, vakavasti siinä kiini, että sinä _olet
vapahdettu_ ett'eikä kukaan voi sinua temmata pois Jesuksen kädestä.
Voi, kuinka monta todellista kristittyä tuo tässä alinomaa esiin kaiken
näköisiä ehtojansa ja esteitänsä, kysymys- ja ajatus-merkkejänsä; he
sanovat: "Mutta minä en tiedä mitään Jesuksen rauhasta". (Ja todella
onkin ihmisiä, etenkin hermotautisia, joidenka sielunvoimat ovat aina
sidotussa ja kärsivässä tilassa). Toiset sanovat: "Minä en edisty
taistellessani syntiä vastaan; minä en voi huomata pyhityksen edistyvän
itsessäni". (Ja tosin kyllä rehellisetkin kristityt ovat monet vuodet
samalla asteella ja koettavat turhaan ponnistella päästäkseen irti,
vaikka toiselta puolen taas suurin edistys tapahtuu siellä, missä sitä
vähimmin huomataan). Mutta olkoon tämän asian laita kuinka hyvänsä;
sano sinä näille rehellisille sieluille, että he vielä ovat la'in
orjuudessa, kun he mittailevat armontilaansa edistyksensä mittarilla;
-- sano heille, että he häpäisevät vapahtajaansa ja halveksivat hänen
uhriansa epäillessänsä, tokko hän täyttää tekonsa heissä. Sano heille,
ett'ei heidän tunteillansa ja mielellänsä ole mitään tekemistä
kysymyksessä olevan asian kanssa. Sinun puolestasi syntiä enään ei ole
olemassa, jos sinä todellakin tahdot ett'ei se enään ole olemassa.
_Salli vapahtajan ainoastaan olla, mikä hän tahtoo olla ja mikä hän
on_! Meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin katsoa Kristukseen, ylistää
häntä ja avata kaikki sydämemme akkunat ja ovet hänen kirkastamalle ja
uudistamalle valollensa.

Tämä on se tie, joka vie iloiseen, itsenäiseen, vapaasen, koko elämän
valtaamaan ja hallitsemaan kristillisyyteen. Ja kun asiat niin ovat,
silloin ei tule esiin ainoastaan "_oikeat uskonhedelmät_" (joista
Johannes Kastaja puhuu); eipä suinkaan, silloin tapahtuu vielä
suurempiakin, sillä _Hengen hedelmät_ (Gal. 5: 22) tulevat täällä ilmi
taivaallisessa ihanuudessaan. Pelastusarmeijan kokouksissa (olipa
niissä kuinka paljon surun ja vihan syytä hyvänsä) tulin minä kumminkin
johonkin määrin kateelliseksi, kun nämät kummalliset miehet ja naiset
esiintyivät innolla kertoen, että heillä nyt joka päivä oli lämmintä
ruokaa, että vaimolla ja lapsilla oli siistit vaatteet yllä, että
heidän akkunansa olivat kirkkaat ja läpinäkyvät, sen jälkeen kun he
olivat liittyneet pelastusarmeijaan. Tosin kyllä pöytä puhtaine
liinoineen ja höyryävine soppalautasineen, villapaita ja reijätön
nuttu, kirkkaat akkunanruudut ulkopuolella kukkivine kasvineen, ei
ainoastaan li'asta vaan myöskin kaikesta sopimattomasta puhdas paita,
-- kaikki tämä ei ole mikään kristillisen elämän todistus, kaikkea tätä
voi olla ilman kristillistäkin elämää. Mutta missä ennen ainoastaan
tämän vastakohtaa oli nähtävänä, ja nyt kristillisyyden kautta muutos
parempaan on tapahtunut, -- ompa silloin jo tämäkin jotakin
suurenmoista. Joll'ei se olekaan mikään oikean kristillisyyden
todistus, niin on se ainakin heränneen elämän todistus. _Nämät ihmiset
voivat kumminkin kertoa jotakin mitä Jumala on heille tehnyt_,
senjälkeen kun he olivat alkaneet kääntää kasvojansa hänen aurinkonsa
puoleen. Ja sanottakoon mitä hyvänsä; missä elävää kristillisyyttä on,
siellä täytyy myös jotakin "tapahtua". Elämän tulee saada toinen muoto
ei ainoastaan sisällisesti vaan myöskin ulkonaisesti. Vapahtajamme
sanoo: "Katso, minä teen kaikki uudeksi!" Mutta miljoonien hurskasten
ja kirkollisten ihmisten elämä kulkee yhä vaan samaa laatua; aina vaan
samoja lauseparsia, samoja tunnustuksia, samoja puolue- ja mahtisanoja,
samoja kirkossa ja ehtoollisella käyntiä, siihen vielä vähän
yhdistystyötä, silloin tällöin pieniä raha-uhrauksia, mutta -- mitään
erityistä ei tapahdu. Ei mikään enkeli sekoita sydämen lammikkoa, niin
että sen vesi tulisi liikkeesen ja se itse tulisi terveyslähteeksi
(Joh. 5). Ei mikään palmupuu tee katkeraa vettä makeaksi (2 Mos. 15).
Sillä ei ole milloinkaan hetkiä, jolloin sopisi sanoa: "Minä olen
nähnyt Jumalan kasvosta kasvoon, ja minun sieluni on vapahdettu"
(1 Mos. 32: 30). Eletään vanhoista kokemuksista, eikä uusia ääniä kai'u
kanteleesta, kuten Ps. 116: "Sitä minä rakastan, että Herra kuulee
minun rukoukseni äänen". On kyllä hetkiä, jolloin kumarrutaan katajan
juurelle erämaassa (1 Kun. 19), mutta ei vapahtaja voisi sanoa: "Minä
näin sinut viikunapuun alla" (Joh. 1: 49). Mitä nämät kristityt
kutsuvat rukoukseksi, ei ole Herran silmissä rukousta, sillä hän tahtoo
sydämmen uhria. Mitä nämät kristityt kutsuvat "teoiksi", ne eivät
ansaitse tekojen nimeä, sillä niistä puuttuu pyhän rakkauden tuoksu. He
laulavat kyllä: "Laupeutta olen saanut kokea", mutta jos he
rehellisesti tahtovat myöntää, niin ei tämä tunnustus tuota heille
iloa, ja sen tähden ei myöskään heillä ole valtaa tehdä muita
onnellisiksi.

On kyllä, Jumalan kiitos, poikkeuksia, jokseenkin monta erinomaista
poikkeusta. Ja etenkin _meidän_ aikaamme evankeeliumi osoittaa enemmän
kuin koskaan ennen maailman valoksi ja suolaksi. _Monta_ poikkeusta
löytyy. Mutta verraten niiden kristittyjen suureen paljouteen, jotka
kutsuvat itsiänsä kristityiksi, on niitä ainoastaan pieni luku ja ne
ovat siis _poikkeuksina_. Joka tätä lukee, se ottakoon siitä vaarin ja
antakoon tuon yksinkertaisen aivan lii'an nopeasti saavutetun "I am
saved'in" muuttua mokomaksi omantunnon kysymykseksi: "_Olenko minä
kääntynyt_?" Ehkäpä hänen silloin käy samoin kuin vanhan hurskaan
kenraalin. Tämä oli omastaan ja muiden ihmisten mielestä vuosikymmeniä
sitten kääntynyt. Mutta muutamana aamuna, kun hän hartaushetkellänsä
luki, mitä Luk. 15 lu'ussa on kirjoitettu, pani hän raamattunsa kiini
sanoen kyyneleet silmissä: "_Ehkäpä minun on jo aika toden teolla
kääntyä_!"



YLEINEN ASEVELVOLLISUUS.


I. Pelastuminen antaa halua pelastamaan.

Tuosta maailman mainiosta Windsor'in linnasta, joka kohoo korkealle
ilmaan Thems'in äyräällä olevalla kalliolla, olisi minulla paljonkin
kertomista. Mutta minä vien heti lukijan ihanaan göötiläiseen kappeliin
ja pysähdyn heidän kanssansa vähäpätöisimmän muistopatsaan ääreen, mikä
siellä cm. Se on marmorinen kuva viimmeisestä Hannover'in kuninkaasta
Yrjö V:nnestä, joka ensin tuli sokeaksi ja sitten menetti kruununsa.
Tämän kuvan alla on kaksi raamatunlausetta. Edellinen kuuluu: "Hän on
saanut valtakunnan, joka ei järistä taida"; toinen: "Sinun
valkeudessas, o Herra, me näemme valkeuden!" Olisin voinut vaikka
ääneen ilosta riemuita taas nähdessäni, mitä niin usein ennenkin jo
olin nähnyt, nimittäin raamatun olevan pohjattoman aarre-aitan,
jumalallisen lohdutuksen kaivannon, joka kaikkiin olosuhteisin
lahjoittaa kalliimpia helmiä ja joka ei koskaan kuihdu. Onhan aivan
kuin nämät molemmat raamatunlauseet olisivat kirjoitetut erityisesti
tuota kova-onnista ruhtinasta varten, joka kolmen vuosikymmenen ajan
vaelsi pimeydessä ja jonka sitä paitsi täytyi menettää kruununsa ja
kuningaskuntansa? Me tahdomme mielellämme toivoa, että nämät Jumalan
sanat hänen suhteensa ovat käyneet toteen että hän on löytänyt
kukistamattoman kuningaskunnan ja että hän Jumalan luomattoman valon
säteissä näkee valon, joka valaisee sekä ruumiin että sielun. Kuitenkin
on tämä toivo meille _kaikille_ välttämätön.

    Silmät meille, Herra, anna
    Valoasi näkemään:
    Sillä suurin kurjuus oisi,
    Ell'ei päivääs nähdä voisi! --

Tämä on nyt meidän valituksemme. Ja joskin Jesus meille on noussut
maailman valkeutena, niin jää kumminkin vielä paljon pimeäksi,
kävellessämme kuoleman haamu yllämme täällä kuoleman maailmassa. Kuten
öljyvalo näyttää himmeältä kaasuvalon rinnalla; kuten kaasuvalo heittää
varjon sähkövaloon, niin on ajan valo näyttävä paljaalta pimeydeltä,
kun kerran ijankaikkisuuden aamurusko valaisee meitä, kun hiomattoman
valon säteet muuttumattomassa taivaallisessa ihanuudessaan ensi kerran
sattuvat meidän silmiimme. Mutta tämä toivo on meissä oleva silloin
vaan elävänä, autuuttavana ilona, jos me Jumalan koulussa täällä maan
päällä päivä päivältä pyrimme pääsemään taivaallisen "silmävoiteen"
osallisuuteen. Ei mitään näytä olevan luonnollisempaa, kuin että me
käsitämme itsemme, eikä kumminkaan mitään sen harvinaisempaa ole,
ainoastaan niille se onnistuu, jotka joka päivä anovat taivaasta
valoa, rohkeutta ja nöyryyttä tunteaksensa itsensä. Jumalan
maailmanpelastuksen ajatusta, sen korkeutta ja syvyyttä, ei opi
tuntemaan kukaan, joka kerrassaan luulee tämän opin löytäneensä.
Ainoastaan se, joka Paavalin kanssa rukoilee valaistuja järjen silmiä
ja joka syvästi tuntee mielessään, että "nyt me näemme niin kuin
peilistä tapauksessa", -- hän ainoastaan voi nähdä sen sydämellisen
ilon, että yhä enemmin tähtiä rupee nousemaan armon taivaalle hänen
viehättyneen silmänsä nähdä.

Mutta myöskään, kun on kysymys asemastamme _maailmaan_, kun on kysymys
töistämme ja toimistamme _ihmiskumppaleimme_ kesken, ei rukous: "Anna
minun nähdä" saa koskaan kuolla. Paavalin kysymys: "Herra, mitä tahdot,
että minun pitää tekemän?" täytyy alinomaa uudestaan tulla eläväksi.
Sillä kristityn tulee todellakin tehdä jotakin maailmassa, koska hän
kerran on kristitty s.o. kun ja koska hän on oppinut tuntemaan, mitä
Jumala on tehnyt hänen hyväksensä ja vaikuttanut hänen sieluunsa. Se,
joka on kokenut evankeeliumin voimaa, hänellä ei saa olla pienempää
tarkoitus-perää kuin maailman evankeloitseminen, -- hänen täytyy tulla
Jesuksen Kristuksen työmieheksi ja taistelijaksi. Jos me itse olemme
tulleet pelastetuiksi, tahdomme me myöskin, että muutkin pelastuisivat,
muussa tapauksessa me emme ole pelastetut.

Tämä ajatus on hyvin esiin pistävä Englannin kristillisyydessä. Tämän
me olemme havainneet, ja epäilemättä on Englannin kristillisyydessä
useinkin se vika, ett'ei herätettyjä sieluja tarpeeksi neuvota
hiljaisuuteen ja yksinäiseen mietiskelemiseen, vaan heti oikein
kiihoitetaan pelastettuina voittamaan sieluja vapahtajalle. "Sen, joka
itse on pelastunut, täytyy heti pelastaa muita" -- tätä saa kuulla
pelastusarmeijan upseerein yhtä mittaa saarnaavan. Samalla tavoin on
monien dissenter'ein laita. Tämä johtaa hyvin usein monipuoliseen
toimimiseen, joka ei ole hyvä, ja salainen Jumalan kanssa eläminen jää
syrjään huonosti salassa olevain laillisten puuhain suhteen. Tämä
"käytännöllinen kristillisyys" on hyvinkin usein enemmin
käytännöllinen, kuin se on kristillisyys, tämä "toimiva usko"
on jokseenkin usein lakitointa, asioimistointa, viekasta
käytännöllisyyttä, josta juuri usko puuttuu.

Saksalaisten kristillisyydessä on taas useinkin päinvastainen vika.
Meidän kansallinen luonteemme saattaa paraat henget mystillisyyteen,
mielistelemisiin, filosofiiaan, tieteellisyyteen ja tietoon.
Epäilemättä ei ole ainoastaan meidän heikkoutemme, vaan myöskin meidän
voimamme sillä puolen. Niinpä onkin Saksan Jumaluustiede kaikissa
tapauksissa etevämpi Englannin ja kaikkien muidenkin maiden
jumaluustiedettä. Tuskinpa myöskään väärin sanottanee, että
tavallisella Saksan kristityllä on paljon perusteellisempi
autuuden-opin käsitys, kuin samoissa suhteissa olevalla
englantilaisella, vaikka jälkimäisellä on paljon suurempi pintapuolinen
raamatuntaito. Kuitenkaan ei kristillisyydessä ole oppi pää-asia, vaan
ne hedelmät, jotka siitä ovat seurauksena. Lause: "Rakastaa Kristusta
on paljon parempi, kuin tietää kaikki" sisältää kumminkin, jos se
oikein ymmärretään, sanoen totuuden, vaikk'ei apostoli (Es. 3: 19)
Luteruksen käännöksen mukaan sitä niin olisi kirjoittanutkaan. Mutta
rakkaus ei voi jäädä itseensä lepäämään, erittäinkin täytyy siihen
rakkauteen, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin jumalallinen
rakkaus, olla painettu jumalallisen rakkauden merkki ja leima.
Ja onko se sitten mitään muuta kuin kadotettuin etsimistä ja
pelastamista? Jos Kristus Jesus todellakin on ilmestynyt meille
erämaassa pelastavaksi paimeneksi, niin täytyy tämän paimenenkuvan
meissä myöskin ilmaantua. Ilmestyköönpä nyt tällä paimenenkuva sitten
etsimisessä, ruokkimisessa, johtamisessa, haavan sitomisessa tahi
kurittamisessa ja taistelemisessa, -- ei missään tapauksessa voi jäädä
toimettomaksi siihen onnellisuuten, jonka se itse on saanut. Koska se
on rakkaus, niin se puolestansa ajaa ja pakoittaa lahjoittamaan
toisille, mitä se itse on saanut vastaan ottaa.

Kun minulla nykyään oli englantilainen lapsi kastettavana,
sain minä tilaisuuden tutustua "Prayer Book'issa" löytyvään Englannin
kaste-liturgiiaan. Paljon muun ohessa, joka ei minua erittäin
miellyttänyt, huomasin minä, että lapsen seurakuntaan ottamisen
ohjesääntö oli hämmästyttävän kaunis ja voimakas. Se kuuluu näin: "Me
otamme tämän lapsen Kristuksen laumaan ja merkitsemme hänet
ristinmerkillä todistukseksi, ett'ei sen tarvitse hävetä tunnustaa
uskomansa ristiinnaulittuun Kristukseen ja hänen merkkinsä suojassa
taistella syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja uskollisena
Kristuksen sotilaana ja palvelijana pysyä loppuun asti. Amen." Tämä
vastasyntyneen lapsen pyhittäminen "Kristuksen tunnustajaksi,
sotilaaksi ja työmieheksi" on perin englantilaista. Mutta se ei ole
ainoastaan englantilaista vaan myöskin raamatun mukaista, että paikalla
kasteessa Jumalan armoa vakuutettaessa osoitetaan Jumalan lapsen
kutsumista ja asemaa _mailmassa_. Ei tarvitse muuta kuin lukea yhtä
apostoolista kirjettä joka paikassa huomataksensa, että Kristuksen
opetuslapset, olkootpa miehiä tahi naisia, olkootpa lahjakkaita tahi
yksinkertaisia, rikkaita tahi köyhiä, -- kaikki mainitaan apostolien
työ- ja taistelukumppaleiksi. Ja Jesus itsekin merkitsee joka paikassa
opetuslapsensa niin, että _hänen kuvansa_ tulee osoittautua heissä,
että hänen hyvät työnsä, hänen tekonsa tulee ilmaantua heissä ja heidän
kauttansa, että heidän tulee seurata hänen jälkiänsä. Tämä hänen
mielensä muodostuu milloin lohdutus-, apu- ja pelastustyöksi ja haluksi
palvellen ruveta apuun maailman sisällisessä ja ulkonaisessa
kurjuudessa, -- milloin taisteluksi meissä itsissämme ja ympärillämme
maailmassa olevaa pahaa vastaan.

Ei siis voi tulla kysymykseenkään, että Kristuksen opetuslapset
olisivat laimeita, leväperäisiä, velttoja ja päätänsä kallistelevia
ihmisiä, jotka yhtämittaa huokailevat ja valittavat syntejänsä, -- että
he tähystelevät tähtiä ja uneksivat ijankaikkisuutta, mutta ett'ei
heillä ole halua ja silmiä tätä maailmaa varten ja tarkoituksiansa
varten tässä maailmassa. Päinvastoin. Jumala tahtoo omissansa panna
joka hermon, joka verenpisaran liikkeesen pyhän valtakuntansa työtä
varten; hän tahtoo käyttää hyväksensä jokaista voimaa ja taipumusta. Ja
juuri se, että Herran seurakuntaan kuuluu paljaita Jesukselle
Kristukselle alttiita työntekijöitä ja urhoollisia taistelijoita, juuri
se on oleva kristinuskon totuuden käytännöllinen todistus. -- Ne ajat
ovat menneet, jolloin kaiken hengellisen työn kirkon alalla toimittivat
ainoastaan siihen määrätyt, ja "maallikkojen" tuli vaan kuulla, totella
ja maksaa rahaa. Tuo suuri perikristillinen yleispapillisuuden aate on
herännyt mahtavaan eloon uuden ajan kauheiden kärsimysten ja myrskyjen
kestäessä. Hukassa on nyt se pappi, joka ei seurakunnassansa hanki ja
saa apulaisia molempaa sukupuolta; hän vaipuu pian uupuneena ja
masentuneena maahan! Jumalan ylistys, uusi hengellinen kevät on,
suurten joukkojen luopuessa, herännyt eloon oikeassa kristillisessä
seurakunnassa. Herran kansaa kehoitetaan nyt tuhansista
saarnastuoleista Jesuksen Kristuksen taistelijoina tekemään työtä ja
taistelemaan hänen valtakuntansa puolesta. Eikä turhaan! Tosin pysyvät
monet kristityt kiinni edeskin päin vanhoissa mielipiteissään ja
ihmettelevät, että heidän muka kristittyinä tulee _tehdä_ jotakin.
Nämät, jotka elävät jäljessä ajastansa, vahingoittavat itsiänsä ja
varastavat aikaa ja voimaa taivaalliselta kuninkaaltansa. Mutta
ylipäänsä voittaa _yleisen asevelvollisuuden_ suuri aate yhä enemmän
alaa, ja loistavia jumalallisen rakkauden muistomerkkiä on nyt joka
haaralle tässä itsekkäisyyden maailmassa loistavina todistuksina siitä,
että Kristuksen paimenkuva on herännyt eloon hänen seurakunnassansa.
Kuka voisi luetellakaan kaikkia näitä pelastavasta rakkaudesta
syntyneitä lukemattomia laitoksia, puuhia, pyrintöjä, toimia ja
yhdistyksiä? Ja joka päivä herää eloon aina useampia senlaisia ikään
kuin kastehelmet päivän sarastaessa. Ja nämät jumalallisen rakkauden
muistomerkit ovat vakavana muistutuksena maailman lapsille. Tästä eivät
rehelliset uskottomat voi päästä mihinkään; heidän täytyy pysähtyä ja
huolimatta kaikista "tieteellisistä epäilyksistä" ja huolimatta väärin
kiitetyn taiteen todistuksista tunnustaa, että se, mikä näyttää olevan
ihmiskunnan ylläpitämä, pelastava ja uudistava henki, ei voi olla
mieletöntä eikä vanhettunutta. Sinulta, lukijani, kysytään: "Oletko
sinäkin jo tullut Jesuksen Kristuksen työmieheksi ja taistelijaksi?" --
Seuraavan sanon minä sinulle poistaakseni kaikki perättömät
kiertelemiset ja tekopyhät esteet.


2. "Elähytä se voima, mikä sinussa on!"

Kun on kysymys työstä Jumalan valtakunnassa, saa aina vastaansa esteen;
"Ei minulla lainkaan ole siihen lahjaa; minulla ei ole mitään enkä minä
siis sen hyväksi voi antaa tahi tehdä mitään. Pienen roponi tahdon minä
mielelläni antaa, mutta muutoin tahdon minä olla rauhassa". Niin
puhuvat typerät ja heikkouskoiset, mutta myöskin usein itsekkäät ja
hitaat, jotka puolustavat itsiänsä voimattomuudellansa. Joskus
muodostetaan tämä esteleminen myöskin täänlaiseksi: "Minä raukka olen
vielä niin takapajulla pyhityksen suhteen; minä olisin iloissani,
kunhan itsekin onnellisesti pääsisin taivaasen. Minä en voi
ajatellakaan toisten voittamista." Kuulukoonpa tämä nyt kuinka
hauskalta tahansa on se kuitenkin vaan pahaa puhetta, sillä juuri
Herran valtakunnan hyväksi työskentelemisen kautta tahtoo vapahtaja
tehdä laimeat sielumme eläviksi. Rakkaus tulee eläväksi ja lämpimäksi
rakastamisen kautta.

Mutta kaikki nämät ihmiset yhtyvät siihen mielipiteesen, ett'eivät he
mitään voi. Ja se onkin totta, mitä he sanovat; sillä luonnollisesti ei
kukaan, joka ei luule voivansa mitään eikä vakavasti tahdo, mitä hän
voi, myöskään voi mitään aikaansaada. Velttous on kuolema; se masentaa
kaiken voiman, se tukahduttaa kaiken toiminnan, ennen kuin se on
alkuunkaan päässyt. Tätä velttoutta vastaan täytyy meidän taistella
ikään kuin saatanan yllytystä vastaan, muutoin on kaikki hukassa. Joka
tappelu menee hukkaan, ja kaikki Jumalan lahjat menevät tyhjään,
joll'et sinä niistä pidä lukua. Tämä pitää paikkansa kaikilla elämän
aloilla, eikä suinkaan vähimmin Jumalan valtakunnassa.

Kristityn tulee uskoa, että hän on kristityksi tultuaan saanut myös
lahjan toisten hyväksi. Jo profeeta Jeremia (luk. 31: 14) kirjoittaa
Messiaan ajasta: "Ja minun kansani pitää minun lahjastani ravittavan,
sanoo Herra". Ja kun vapahtaja oli kirkastettu maailmalle, ilmestyi
heti kristillisessä seurakunnassa suuri kyllyys taivaallisia lahjoja,
joista koko klassillinen vanha aika ei tiennyt mitään. Toisella oli
opetuslahja, toisella parannuslahja, toisella vierailla kielillä
puhumisen lahja, toisella taas johtamisen lahja, toisella köyhäin ja
sairasten hoitamisen lahja j.n.e. j.n.e. Mutta kutakin lahjaa
käytettiin taivaallisen kuninkaan palvelukseen, ja kutakin lahjaa
elähytti taivaallisen rakkauden henki. Kristus osoittautuu seurakunnan
_pääksi_, ja seurakunta taas on hänen _ruumiinsa_. Kukin kristitty on
jäsenenä tässä ruumiissa, muutoin ei hän olekaan kristitty. Kaikilla
jäsenillä ei ole sama merkitys, mutta ei vähinkään jäsen ole ilman
merkitystä. Ei voida olla ketään vailla, ei kukaan saa olla
toimetonna koko järjestelmän siitä vammaa kärsimättä. Hammas on yhtä
tarpeellinen kuin aivokin, pienin sormen jäsen kuin silmäkin,
joka on ruumiin valo. Alinomaa todistavat apostolit ihmisessä
piilevän jonkun lahjan yhteiseksi hyväksi, jota lahjaa ei tarvitse kun
huomata, havaita ja herättää. Apostolit voivat mieliin teroittaa
yleistä _asevelvollisuutta_ ainoastaan, koska he uskovat yleistä
_asekuntoisuutta_ olevan. Maallisella alalla on laita aivan toinen.
Naisväkeä ei lainkaan kutsuta aseisin; mitä taas täysikasvuisiin
nuorukaisiin ja miehiin tulee tarkastetaan heidän suuruuttansa,
voimiansa ja terveyttänsä sangen ankarasti. Jumalan valtakunnassa sitä
vastoin sanotaan sekä mies- että naisopetuslapsille, niin hengellisesti
heikolle kuin hyvin lahjakkaalle ja nerokkaallekin, niin köyhälle kuin
terveellekin: "Kärsi hyvän Jesuksen Kristuksen sotilaan tavoin!"

Apostolit edellyttävät todellisen Kristuksen opetuslapsen saaneen
lahjan taivaasta yhtä varmaan kuin he edellyttävät, ett'ei kristinusko
ole uusi puhe vaan uusi elämä. Me kuulemme _Pietarin_ sanovan: "Ja
palvelkaat toinen toistanne, jokainen sillä lahjalla, kuin hän saanut
on", 1 Piet. 4: 10; ja _Paavalin_: "Mutta jokaisella on oma lahja
Jumalalta, yhdellä niin, ja toisella näin", 1 Kor. 7: 7; tahi "Ja
meillä ovat moninaiset lahjat siitä armosta, kuin meille annettu on",
tahi: "Älä unhohda sitä lahjaa, kuin sinulle profetian kautta annettu
on", tahi: "_Herätä se Jumalan lahja, joka sinussa on_", 2 Tim. 1: 6,
Rom. 12: 6, 1 Tim. 4: 14.

Sana "herättää" merkitsee alkukielen mukaan: "Anna sen leimahtaa", tahi
"saata se leimahtamaan!" Kunnon kuvaus! Kuinka sitten pitää tehdä
saadaksensa kytevän tulen leimuavaksi liekiksi? Eiköpähän ensin pidä
toimittaa raitista _ilman vetoa_ ja sitten hankkia leimuavaan tuleen
tarvittavaa _sytykettä_. Kumpikin näistä esitetään seuraavassa
perusteellisemmin.

Ennen kuin voin herättää Jumalan lahjaa itsessäni täytyy minun uskoa
itsessäni löytyvän semmoisen lahjan. Se on jo tullut meille selväksi.
Minun täytyy uskoa rikkaan taivaan Herran antaneen minullekin jotakin,
mitä voisin toisten hyödyksi käyttää. Joll'ei Jumala minulle olisi
lahjaa antanut, en olisi minä voinut sitä huomata enkä herättää.
_Luominen_ on nimittäin Jumalan asia. Mihinkä hän ei mitään ole luonut,
siellä ei mitään olekaan. Mutta sen _elähyttäminen_ ja hoitaminen, mitä
sieluun on saatu, se ei ole ainoastaan Jumalan vaan myöskin ihmisen
asia, sitä ei Jumala voi eikä tahdokaan tehdä ilman meitä. Niinpä eivät
kaikki maailman viisaat yhdessä voi luoda edes pientä siemenjyvää,
mutta ihminen voi kyllä hoitaa siemenjyvää, yhtä hyvin kuin hän sen
turmellakin voi. Hän voi sen antaa kuolla tahi turmella sen, joll'ei
hän sitä oikealla tavalla ja oikeaan aikaan istuta oikeaan maahan.
Mutta hän voi myöskin niin hoitaa, istuttaa ja kehittää sitä, että se
kantaa kalliit ja rikkaat hedelmät. -- Niinpä on jokainen hengellinen
lahjakin jumalallinen siemenjyvä, ei vähempää eikä enempää; siinä
piilee kaikki, mikä sitten muodostuu korreksi, tähäksi ja hedelmäksi.
Mutta sen, joka on saanut siemenjyvän huostaansa, tulee herättää nämät
vielä unessa olevat voimat.

Mutta kaikkein ensiksi on lahja _havaittava_. Tämä nyt olisi hyvin
yksinkertainen asia, joll'ei muuta tarkoittaisi kuin se, minkä Jumalan
henki toimittaa. Hän voisi kyllä pian meille osoittaa, mihin suuntaan
meidän lahjamme ovat taipuvaiset ja mihin asemaan meidät on määrätty.
Jospa me vaan aina sallisimme hänen osoittaa meille tämän! Mutta tähän
vaikuttaa hyvin paljon meidän sydämemme pahankurisuus. Milloin ahnaus,
milloin nautinnonhimo, milloin hitaus sokaisee meidän silmämme, niin
ett'emme näe, mitä meidän tulee uhrata rahoistamme, ajastamme ja
voimastamme. Useinpa tekee tässä ylpeyskin pahan tempun. Valitettavasti
ei ole vähän kristityitä, jotka mielellänsä "ovat mukana", kun saavat
olla eturivissä tahi hevosen seljässä istuen saavat komennella. Mutta,
jos heidän on tekeminen jotakin ala-arvoista, vähäpätöistä työtä, niin
he allapäin pahoilla mielin menevät matkaansa. He peittelevät silloin
käytöstänsä moittimalla ja soimaamalla kysymyksessä olevaa tointa, --
joka muutoin on senlainen asia, että sitä mikä tuhmuri tahansa voi
tehdä. Moittimishalu on oikeastaan saksalaisten kansallisvika, ja
jokaisella maamiehellämme, vaikka hänellä olisi kuinka vähän tietoja,
on tämä itsemurhaajataito. Lii'ankin usein on se vaan asian todellinen
laita, että nämät henkilöt ovat tyytymättömiä, kosk'eivät saa soittaa
ensimmäistä viulua. Luonnollisesti he eivät tahdo saada tätä selville,
vaan etsivät "hurskaina henkilöinä" hurskaita syitä tähän jumalattomaan
toimettomuuteensa. Vanha kertomus miehestä, joka kätki leiviskänsä
hikiliinaansa, uudistuu joka päivä. "Onhan se vaan yksi leiviskä",
siten tavallisesti lohduttaa itseänsä; mutta salassa taas valittaa,
että on ainoastaan yksi leiviskä. Mutta Jumala on nyt kerran niin
luonut maailman, että ainoastaan muutamat ihmiset ovat kutsutut suuriin
ja silmiin pistäviin toimiin. Yhtä arkitehtiä kohden on tuhat
tiilintekijää, rattaittenvetäjää ja apulaista, ja jo muurareita ja
salvumiehiä luetaan näiden suhteen vaan tusinoittain. Ja mitäpä
tulisikaan sotajoukosta, jossa kaikki tahtoisivat upseereja tahi edes
vääpeleitä? Samoin on laita Jumalan valtakunnassa. Siellä sanotaan: älä
halveksi vähäpätöistä taipumusta vaan tiedä, että se ihminen tulee
olemaan etevin taivaan valtakunnassa, joka täällä oli uskollisin,
vaikka hän olisikin ollut ainoastaan vähimmässä uskollinen.

    Se on rehellisyys suurin,
    Pienimmän mi jyvän kylvää,
    Oottaa tyytyväisin mielin,
    Luottaen vaan Herraan, he'elmää.

Vastainen vaara on siinä tarjona, että antaa lahjansa mennä hukkaan,
koska se on _niin suuri ja etevä_. Se, jolla vähän on, tulee pian
araksi, se, jolla on paljon tulee helposti ylpeäksi ja ajattelee, että
kaikki kyllä tulee itsestänsä. Mutta itsestänsä ei tule muu kuin
kuolema. Jo kadulta saatu viisaus opettaa meille, että lukemattomat
olennot menevät hukkaan, koska he luottavat siihen, mikä heillä jo on.
Rikkaitten lapset esim. joutuvat siihen omaisuuteen, minkä he ovat
perineet. Useimmat suuret henget ovat ohdakkeisella tiellä tulleet
suuriksi vakavasti taistellen ylläpitääksensä elämänsä. Rikasten
ihmisten tulee oikein toden teolla suojella lapsiansa ei ainoastaan
velttoudesta, lihallisuudesta ja nautinnon himosta vaan heidän tulee
myöskin teroittaa heidän mieliinsä, että todellinen elämä on
sisällisessä enäntymisessä, uutteruudessa ja innokkaassa työssä; heidän
täytyy aina sanoa heille, että heidän isänsä perintö on vaan heidän
perikatonsa, jos he siihen luottavat ja ehkä sanovat (kuten moni
sanookin itseksensä): "vaikka kaikki köydet katkeisikin, kyllä me
kumminkin tulemme toimeen; me emme voi koskaan kuolla nälkään, eikä
koskaan puutu ihmisiä, jotka meitä kumartelevat. Sen tähdenhän me
olemme rikkaitten lapsia."

Mutta hengellinen vararikko uhkaa vieläkin enemmin, jos on paljon
_synnynnäistä hengellistä taipumusta, hengellisiä lahjoja ja neroa_.
Kaikkien vankiloiden asiakirjat voivat kertoa, että pahimmat roistot
tulevat niiden riveistä, jotka kerran herättivät mitä loistavimpia
elämän toiveita. Arvoituksia selittää hyvin pian se, joka tuntee
ihmissydämen. Oppilaat, joille työ on kevyttä kuin höyhen, joutuvat
huomaamatta leikki-työhön, jossa he kuitenkin ovat etevämmät
huonompilahjaisia. Mutta leikillinen työ on ensimmäinen askel
epärehellisyyteen ja laiskuuteen. Mutta laiskuus on, sananlaskun ja
jokapäiväisen kokemuksen mukaan, kaikkien paheiden alku. "Kärsivällinen
on parempi kuin väkevä", ja uskollinen ihminen tulee ajan pitkään
kauemmaksi kuin nerokas, joka on epärehellinen. -- Seura-elämässä
loistavat kyllä luonnonlahjat ja luonnollinen taipumus. Sukkeluus tahi
kauneus, suloinen ääni, taipumus musiikiin tahi se, mitä ranskalaiset
nimittävät "esprit"-sanalla, pidetään siellä ennen kaikkia arvossa. Ja
kukapa tahtoisikaan halveksia senlaisia luonnonlahjoja? Mutta voi sitä,
joka tyytyy siihen, että hänellä on, mitä hänellä on, ja että hänestä
pidetään sen tähden, mitä hänellä on ja mikä hän on, huomaamatta, että
suuremmat lahjat joita hän saa nauttia pakoittavat hänet
kaksinkertaiseen työhön ja toimeen.

Tältä kannalta tulisi oppia tarkastelemaan raamatunkin kertomuksia.
Tarkastakaapas esim. _Simson'ia_, mitä olisikaan voinut tulla siitä
miehestä! Kaikki ne lahjat, joita "luonto" tavallisesti kappaleittain
lahjoittaa yksityisille henkilöille, oli tämä mies saanut yltäkyllin.
Ihmeellisen ruumiin voiman ja sukkelan ja neuvokkaan ymmärryksen,
pelkäämättömän rohkeuden ja elävän kekseliäisyyden, erinomaisen
miellyttävyyden: suuren taipumuksen soitantoon j.n.e. -- Kaikki nämät
jalot lahjat hän oli saanut tullaksensa ahdistetun isänmaansa
pelastajaksi ja vapahtajaksi. Mutta sen sijaan hän kuolee vihollisten
kahlehtimana, jonka helposti olisi voinut masentaa, jos hän vakavalla
uskollisuudella ja itseänsä hilliten olisi käyttänyt suuria
taipumuksiansa. Mutta kun hän itserakasna piti niitä leikkikaluinansa,
niin kävi hänen sitten niin kuin kävi. -- Koko joukko muita raamatun
esimerkkejä näyttää meille samaa, ja saman saamme nähdä, jos heitämme
_silmäyksen kadulle_. Toiselta puolen näyttää meille israelilaisten
nuorukaisten Josefin, Davidin, Danielin ja muiden elämänkertomus, mitä
merkitsee: "Jolla on, sille pitää annettaman, että hänellä yltäkyllin
olisi", jos tämä vähän tahi paljon omistava käyttää yksinkertaisesti,
jumalisesti, nöyrästi ja uskollisesti Jumalan lahjaa ja armoa.

Minä en pyydä anteeksi tätä pientä poikkeemista aineesta. Se on vaan
näennäisesti ollut kiertotie. "Herätä se lahja, joka sinussa on" on
uskonnollinen totuus; mutta kadun viisaudessakin, kuten olemme
nähneet, on sama muistutus. Mutta minkä jo luonnollinen ihminen
havaitsee, se tulee hengellisen sitä syvemmästi tuntea. Hänen tulee
uskoa saaneensa jumalallisen lahjan; hänen tulee etsiä ja löytää
itsellensä omituinen lahja, hänen tulee käyttää tätä lahjaa Jesuksen
palvelukseen huolimatta siitä, onko se vähäpätöinen vai loistava. Mikä
siitä seuraukseksi tulee, ei häneen koske. Hänen tulee ainoastaan
koettaa pyrkiä Jesuksen Kristuksen uskonnolliseksi tunnustajaksi,
työmieheksi ja sotilaaksi.

Kristuksen opetuslasten tulee todellisuudessa olla maailman valloittava
"pelastusarmeija". Englannin pelastusarmeija nojautuu aivan oikeaan ja
järkevään, jumalalliseen ja suureen peri-aatteeseen, vaikka se on
alennettu lihan palvelukseen ja sillä tavoin tehty naurettavan
muodottomaksi ja pilkalliseksi. Mutta siitä huolimatta on ajatus
kumminkin oikea, kuten terävä veitsi eteenkinpäin on kunnon ase, vaikka
sitä usein väärin käytetään itsemurhaan. Kristin-usko, jonka
sisimmäinen olemus on hellyys, on ulkomuodoltaan te'oissa ja sanoissa,
työssä, rakkauden palveluksessa ja taistelussa ilmestyvä tunnustus,
jokaisen kristityn tulee koettaa levittää uskoansa, muutoin hän ei ole
vakuutettu kristinuskon onnesta ja autuudesta. Kunkin elävän kristityn
täytyy kysyä: "voinko minä tehdä mitään voittaakseni sieluja
Kristukselle?" Joka alakuloisena sanoo: "En minä voi mitään", hän on
yhtä paljon Jesuksen asian pettäjä kuin sekin, joka velttona ja
raukkamaisena sanoo: "En minä tahdo mitään tehdä". -- Mutta
kristityille tuleva työ on sangen erilaista hänen sukupuolensa,
taipumuksiensa, varainsa, yhteiskunnallisen asemansa mukaan, sen
vapauden määrän mukaan, mikä hänellä on ja sen tavan mukaan, mitenkä
hänen elämänsä on muodostunut j.n.e. Ja tämä johtaa meidät vihdoinkin
kolmanteen tutkistelemukseen, jolle me myöskin tahdomme antaa uuden
päällekirjoituksen, nimittäin:


3. "Monenlaiset lahjat ja yksi henki."

Oletko sinä, rakas lukijani, koskaan lukenut mitään tilastollista
kirjaa sisälähetyksestä ja sielussasi mietiskellyt kaikkia noita satoja
puuhia ja pyrintöjä, joita siinä kerrotaan? Eikös todellakaan oikein
pyörrytä silmissä tutkistellessa kaikkia näitä yhdistyksiä ja töitä. --
Silloin ymmärtää, kuinka muuan muutoin hyvin hurskas mies taisi sanoa:
"Minä menen ainoastaan yhteen yhdistykseen, nimittäin kaikkia
yhdistyksiä vastustavaan yhdistykseen". -- Olkoonpa tämä lausuma kuinka
sukkela tahansa, niin on se kumminkin täydellisesti ymmärtämätön.
Tuleehan huomata, että nämät yhdistykset ovat kaikki tarpeen vaatimia.
Ne eivät suinkaan ole saaneet alkuansa senlaisten ihmisten päähän
pöllähtävistä tuumista ja oikuista, jotka unettomina öinänsä
mietiskelivät valmiiksi jonkun uuden laitoksen. Ei suinkaan, vaan ne
suurimmaksi osaksi saattavat huomioon meidän kansamme elämän todellista
hätää ja syvää vammaa. Ei voi epäilläkään, että vielä enemmän
yhdistyksiä tulee ja täytyykin tulla toimeen. -- Mutta ei suinkaan
tarvitse jokaisen kunnon kristityn _toimia_ jokaisessa hyvässä
yhdistyksessä. _Maksuihin ottaa osaa_ käypi kyllä laatuun, jos on
varoja maksaa, mutta toimia ei sovi kuin muutamissa, vaan niissä sitten
sydän täynnä rakkautta ja vakavaa intoa. Ainoastaan siellä saa jotakin
aikaan, missä jotakin tahtoo saada aikaan. Mutta joka tahtoo olla
osallisena kaikkeen, ei tee missään mitään kelpaavaa vaan panee
voimansa hukkaan. Siis _työnjakoa_! mutta _työtä_! Ne ajat tulevat
kohta, jolloin seurakunta pitää historiallisena kummallisuutena sitä,
joka tahtoo olla elävä kristitty eikä kuitenkaan ole sisä- eikä
ulkolähetyksen mies.

Olispa siis hyvin surkuteltavaa, jos kristityt miehet ja naiset
olisivat lukeneet mainitut luettelot kuitenkaan löytämättä mitään
yhdistystä, jossa he voimansa mukaan tahtoisivat työskennellä. Kuten
toivon, ovat nämät lehdet vakuuttaneet lukijalle, että hänellä
pitäisi olla iloa vaikutuksestansa Jumalan valtakunnan hyväksi. Mutta
nyky-aikaan (kunnes meillä taasen on seurakuntia jotka ansaitsevat
kristillisen seurakunnan nimeä) on yhdistystyö varmaankin se tie, jota
pitkin Jumala tahtoo levittää valtakuntaansa maailmassa. Ainoastaan
muutamain valittuin kristittyin sallii Herra välittämättä yhdistyksistä
itsenäisesti etsiä aivan uusia töitä. 990:n 1000:sta on yhtyminen
siihen, mikä nyt jo on olemassa ja yhtyminen siihen oikein
_sydämestänsä_. Mutta kateus ja kunnianhimo, ahneus, laiskuus ja oman
mielipiteensä yksinomaisesti oikeutettuna pitäminen ovat joka päivä
hävitettävät, jos toisten kanssa yhdessä tahtoo vaikuttaa siunaukseksi.

Mutta vaikka me arvaisimme kuinkakin suureksi yhdistysten ja laitosten
hyödyn, niin täytyy meidän kuitenkin pitää lähimpää lähimpänä. Minä
tarkoitan, että etupäässä tulee omassa huoneessaan ja omassa
ammatissaan osoittaa olevansa Jesuksen Kristuksen tunnustaja,
työntekijä ja taistelija. Ne miehet ja naiset olisivat kristillisiä
irvikuvia, jotka puuhailisivat kaikenmoisissa yhdistyksissä, pitäisivät
loistavia puheita, toimittaisivat erinomaisia tekoja, vaan samalla
laimiin löisivät velvollisuutensa omaa huonekuntaansa kohtaan. Kaikkien
kristittyjen ensimmäisenä huolena ja haluna tulee olla kotonsa
tekeminen Jesuksen rauhan ja Jesuksen ilon temppeliksi. Ja siihen
auttaa etenkin rauhallinen ja iloinen sunnuntainvietto. -- Ensimmäiseen
sijaan tulisi asettaa omien lapsien vieminen Jesuksen tykö näyttämällä
heille, että kristilliset isät ja äidit ovat myöskin iloisimmat ja
onnellisimmat, enimmin alttiit ja itsensä uhraavat, -- kaikin voimin
koettaminen saada lapsien hengittäväksi kodissa taivaan- ja
ijankaikkisuuden-ilmaa ja sekä varhain että myöhään saada heidät
huomaamaan, että Kristuksen rakkaus on kaiken onnen lähde. Mutta ei
ainoastaan lapsille tule vanhempien olla isänä ja äitinä perheessä vaan
myöskin _palkollisille_. Me vaadimme palvelijoiltamme uskollisuutta,
s.o. että he uhraisivat voimansa ja aikansa meidän hyödyksemme; me
kauhistumme, joll'eivät he meidän selkämme takana ole yhtä uutteria
kuin meidän silmiemme edessä. Meistä tuntuu raa'alta ja
kauhistuttavalta, joll'eivät he ota sydämellisesti osaa perhe-elämän
kärsimyksiin ja vaivoihin; meistä tuntuu kevytmieliseltä ja
lihalliselta, kun he tuntevat ikään kuin tenhovoiman vetävän heitä
yleisiin tanssisaleihin, naamiaisiin j.m.s. Tässä kaikessa me teemme
oikein, _jos_ me vaan olemme heidän suhteensa senlaisia, kuin meidän
tulee olla; mutta me teemme hyvin väärin, jos me vaan käskemme ja
kiellämme, mutta emme rakasta ja anna, emme anna heille itsiämme. Nämät
nuoret, elämänhaluiset, iloa tarvitsevat ihmiset ovat oikeutetut meidän
kotonamme saamaan, mitä heidän sydämensä haluaa, muutoin he etsivät
sitä luonnon pakoituksesta ulkopuolella kotiamme, ja semmoisissa
paikoissa mistä he tuhat kertaa saavat onnettomuutensa. Tämä on
surullista, mutta liiankin luonnollista. Nämät nuoret ihmiset ovat
jättäneet isän ja äidin palvellaksensa sinua. Ole sinä heille isän ja
äidin sijaisena, niin kau'an kuin he ovat sinun kattosi alla! Etenkin
te perheen-äidit, pitäkää heistä huolta, ottakaa osaa heidän
kärsimisiinsä ja iloonsa; itkekää ja iloitkaa heidän kanssansa, antakaa
heille osansa niin perhehartaudesta kuin syntymäpäiväherkuistakin, --
olkaa huvitetut jokaisesta pu'usta yksin lankakerästäkin, jonka he
ostavat; hankkikaa itsellenne tietoa heidän syntymäpäivistänsä,
hankkikaa itsellenne selville, mitä tietoja he saavat vanhempainsa
kodosta; kirjoittakaa heille ollessanne matkoilla; pitäkää huolta että
heillä on lukemista j.n.e. ja varmaankin on hyvin kummallista,
joll'ette te pi'an voita heidän sydämiänne ja saa valtaa heidän
sydäntensä yli. Sallikaapa heidän ottaa osaa perheen iloihin, niin minä
teille vakuutan, että hekin vapaasti ottavat osaa perheen kärsimisiin.
Sanalla sanoen, palvelkaa niitä, jotka teitä palvelevat, voimienne
mukaan, niin hekin palvelevat voimiensa mukaan teitä, eivätkä
ainoastaan silmien edessä, vaan myöskin sydämensä pohjasta. -- Vaikeus
saada hyvää palvelusväkeä peittää pilven tavoin lukemattomia perheitä.
Ainoastaan Kristuksen rakkaus voi muuttaa tämän pilven kalliiksi
purppuraksi.

Ja te _palvelustytöt_, jotka tunnustatte olevanne Kristuksen
opetuslapsia, osoittakaa teoillanne pitävänne palvelemista kunniananne,
koska te olette Kristuksen omia. Osoittakaa nöyryydellä ja
kärsivällisyydellä, ahkeruudella ja uskollisuudella, hiljaisuudella ja
rakkaudella saaneenne voimaa ylhäältä tuomaan päivänpaistetta ja rauhaa
semmoiseenkin kotiin, missä pimeys vielä vallitsee. Tällä tavoin te
sanoittakin mahtavasti julistatte Herran nimeä.

Mitäs me sitten sanomme _kristityn kutsumuksesta ulkopuolella
kotoansa_? Olepa mikä tahansa, lääkäri tahi poliisi, kauppias tahi
opettaja, lakimies, käsityöläinen tahi talonpoika, kartanonomistaja
tahi tehtailija, upseeri, sairaanhoitaja tahi rääsyjen kokooja, --
alinomaa sinä tapaat ihmisiä, joihin sinä voit vaikuttaa ja joille sinä
voit ja sinun tulee itsessäsi osoittaa Jesuksen Kristuksen suloisuutta.
Täytyisipä kirjoittaa kokonainen kirja, joskin tahtoisi huomauttaa vaan
_pääjuonteen_, kuinka yksityisten ihmisten omalla vaikutusalallansa
tulee osoittautua Kristuksen apulaisiksi. Etupäässä tulee niiden,
joilla on muita alamaisinansa, hyvin muistaa korkean kutsumuksensa. --
Monta kaunista esimerkkiä on siitä, mitenkä kristillinen _upseeri_ voi
vaikuttaa sotamiehiinsä. Mutta senlaiset upseerit ovat hyvin
harvinaisia. Tuhansilla on koirat, hevoset, pelikortit, biljardit ja
kaikenlaiset turhuudet vieläpä huonommatkin asiat kuin turhamaisuudet
enemmin sydämellä kuin heidän sotamiestensä ajallinen ja ijankaikkinen
onni. -- Onpa tosin kristillisiä _tehtaanomistajia_, jotka
erinomaisella ja esimerkiksi kelpaavalla tavalla pitävät huolta
työmiehistänsä ja heidän perheistänsä. Heidän on helppo näyttää toteen,
että ainoastaan evankeeliumi voi tehdä maailman onnelliseksi. Mutta voi
sentään kuinka monien teollisuudenharrastajain mielestä työmiehet ovat
vaan koneita, ja tällä tavoin he saavat aikaan tuon kauhean, mutta
kuitenkin aivan luonnollisen vallankumouksen. -- Mitä _kristilliset
lääkärit_ voivat vaikuttaa hoidettaviinsa, siitä olemme me ennen
toisessa tilaisuudessa puhuneet. Me _papitkin_ olemme jo saaneet
muutamia viittauksia. Ne ajat ovat olleet ja menneet jolloin meidän
pappilamme olivat "somia idylliä" jolloin pappi pitkä yönuttu yllänsä
rauhassa poltti toisen pitkän piipullisen toisensa jälkeen ja harjoitti
tyttärinensä soitantoa koko iltapäivät, istutti puita, jalostutti
ruusuja puutarhassansa j.n.e. Papin työhuone, joka ennen oli tuommoinen
"hiljainen pyhyys", on meidän aikoinamme muuttunut kyyhkyslakaksi,
jossa kaikenmoiset myrskyn ajamat, neuvoa ja apua hakevat ihmislapset
kuljeskelevat edestakaisin. Ainakin senlaisen tulisi sen olla. Pappi ei
enään voi kulkea seurakuntansa lävitse ainoastaan isällisiä siunauksia
jaellen; ei suinkaan, hän matkustaa myrskyssä ja rajuilmassa toisesta
vaikeasta toimesta toiseen vaikeaan toimeen, ja lii'ankin usein
vaikeaan taisteluun. Kirkon täytyy tulla kansan luo, joll'ei kansa
enään tahdo tulla kirkkoon. Tätä tietä se ehkä sitten löytääkin jälleen
kirkkoon. Katoiltakin tulee saarnata eikä ainoastaan kirkossa; ei
suinkaan, vaan suurissa tanssisaleissa ja joka taholla elämän
meluisassa hälinässä on evankeliumin ääntä kuultava. Evankeeliumin
lohdutusta täytyy viedä hiljaiselle sairasvuoteelle, ullakkokamareihin
ja maakerroksiin. Sitä paitsi tulee papin olla kristillisten
yhdistysten päänä ja sydämenä ja lii'ankin usein sanomakirjallisuuden
alalla varmana voitostaan mennä taisteluun materialistista ajanhenkeä
vastaan.

Mitä sanottavaa on minulla _kauppiaista, puotien omistajista_,
käsityöläisistä ja muista senlaisista ihmisistä? Surkuteltavaa on,
ett'eivät heidän apulaisensa suurimmaksi osaksi enään asu isäntiensä
perheissä, eivätkä edes syö ja juo heidän pöydässänsä, vaan elävät
tykkänään omin takein. Eikä vanhoja oloja enimmäkseen enään voi saada
entiselleen. Mutta eikö sitten ylipäänsä mitään olisi tehtävä? Jos
näiden apulaisten tapojenturmelluksesta, nautinnonhimosta,
epäluotettavaisuudesta ja epärehellisyydestä yhä enemmin ja
peloittavammin valitetaan, niin tulisi kuitenkin itseltänsä kysyä:
"Teenkös minä sitten mitään apulaisteni hyödyksi? Pidänkö minä huolta
heidän sieluistansa, osoitanko minä heille rakkautta ja välitänkö minä
heistä? Mitä minä esim. teen saadakseni heille huvitusta? Enköhän
jolloinkulloin voisi heitä ko'ota ympärilleni illanviettoon, enköhän
voisi hankkia heille lu'ettavaa, enköhän voisi osoittaa heille tietä
hyviin kristillisiin yhdistyksiin, enköhän rakkaudellani voisi voittaa
heidän sydämiänsä puoleeni ja sillä tavoin saada heitä nauttimaan
Jumalankin rakkautta?" Onpa todellakin tässä suuri työala! -- Mitäpä
sanoisinkaan minä _lakimiehille_, jotka kaikkialta tulevat kansan
kanssa yhteyteen, kun on kaikenlaisia riitoja ja rauhattomuuksia tahi
suorastaan ilmeisiä rikoksia tehty. "Herättäkää se lahja, joka teissä
on", jos te olette kristityitä (Jumalan kiitos, vielä tosin on monta
kristittyä lakimiestä). Ei voi kertoa, kuinka kansaan vaikuttaa, kun
esim. tuomarit käyttävät valaa pyhällä vakavuudella, kun he puhuvat
synnistä, niin että huomaa heidän itsensä kauhistuvan sitä, heidän
sydämestään pitävän huolta ihmisten rauhasta ja parannuksesta, vaan
eivät senlaisia, että he vaan viran puolesta tahtovat saada asian pi'an
loppuun.

"Herättäkää se lahja, joka teissä on!" tämä lause sopii jokaiselle,
joka rakastaa Herraa Kristusta. Tässä en minä voi puhua erityisistä
elämänkutsumuksista. Sallikaa minun vaan viimmeiseksi sanoa, että
yhteiskunnalle on suureksi siunaukseksi, jos sillä on _miehiä ja
naisia_, joilla on aineellisessa suhteessa senlainen asema, ett'ei
heidän enään tarvitse tehdä työtä ruumiillisia tarpeitansa varten.
Nämät henkilöt voivat olla suureksi siunaukseksi koko yhteiskunnalle.
Hyvä on jos he käyttävät voimansa taiteenharrastukseen ja kaikenlaisiin
kunnallisiin pyrintöihin. Mutta jos he ovat kristityitä, tulee heidän
miettiä, että elonkorjuu on suuri ja työväkeä vähän ja että joka
haaralla puuttuu voimia kristillisen rakkaustoiminnan ja
ihmiskalastuksen alalla. Jumala on heidät tehnyt niin vapaiksi
aineellisessa suhteessa, että he palvelisivat hänen valtakunnassansa.
Pitäkää vaari siitä kutsumuksesta, jonka Jumala on teille antanut.

Ja aivan erityisen sanan tahtoisin minä painaa teidän mieleenne, te
rakkaat "_korkeampien ja parempien säätyjen nuoret tytöt_." Mutta minä
voin lausua aivan lyhyesti, koska jo usein olen käytellyt tätä tuskin
rakastettua lempiainettani. Teidän joukossanne, niidenkin joukossa,
jotka kutsuvat itsensä kristityiksi, on jokseenkin paljon henkilöitä,
jotka varastavat sekä Jumalalta että ihmisiltä aikaa, eivätkä elä
miksikään hyödyksi. Täällä on tuhansissa päiväjärjestyksenä ajan ja
voiman tuhlaaminen kaikenmoisiin turhiin ja joutaviin asioihin, ja tämä
on muka hienoa ja ylimyksille sopivaa. Voi kuitenkin, kuinka paljon
auringonvaloa te voisitte saada aikaan Kristuksen rakkauden
palveluksessa ja te tuntisitte itsekin itsenne lämpiävän siinä
toimessa. Ja jos te sitten tulette perheenemänniksi ja äideiksi tahi
"vanhoiksi neidoiksi", -- niin on rakkaudenpalvelus antava teille
ijäisen nuoruuden ja kuihtumattoman ilon luonteen. Edessänne olevan
kirjan lehdissä saatte satoja keinoja auttamaan. Melkein joka taholla
voi teitä käyttää, ja kuta naisellisempia ja hienotunteisimpia te
olette, sitä voimakkaampia te olette.

Jonkun aikaa takaperin tapasin minä nuoren kuolemaisillaan olevan
tytön. Kaikilta ihmisiltä, jotka kävivät hänen luonansa, oli hän
"kerjännyt" postimerkkejä, ja koska hän kerjäsi hyvin miellyttävällä
tavalla, niin oli hän saanut paljon kokoon. Nyt käytti hän helpoimmat
hetket sairasvuoteellansa postimerkki-kirjan valmistamiseen. Tästä
saaduilla tuloilla on kovaonniselle perheelle hankittava iloa.
Taivaallisen kauneuden aamurusko kirkasti kuoleman omaksi määrätyn
tytön kasvoja, kun hänelle kerrottiin sitä onnea, joka olisi tuleva
seuraukseksi tästä rakkauden työstä. Mutta jos kuolemaisillaankin
olevat tytöt voivat saada aikaan suuria asioita -- kuinkahan paljon
voisivatkaan ne toimittaa, jotka ovat sekä ruumiin että sielun puolesta
terveet! -- Oi teitä, rakkaat nuoret sisaret, jos teistäkin kaikista
voisi sanoa: "Mitä he voivat, sen he tekevät!" Olisipa siitä iloa sekä
maan päällä että taivaassa.

Mutta onpa myöskin liikuttavaa, että _köyhimmät ihmiset_, joilta
puuttuu "varoja" ja "aikaa", kuitenkin voivat olla evankeeliumin
todistajia, kun Kristuksen rakkaus liikuttaa heidän sydämiänsä. Olkoon
vaan yksi esimerkki tarpeeksi. Hurskas köyhä leski muutti neljän
lapsensa kanssa taloon, missä hänen kanssansa asui yleisesti tunnetun
juopon perhe. "Sinä tietysti et välitä lainkaan noista kauheista
ihmisistä", hänen hyväntahtoiset naapurinsa sanoivat. Nainen ei siihen
mitään vastannut; mutta hän rupesi rukoilemaan näiden "kauheiden
ihmisten" puolesta. Hän huomasi pian, mitä hyvinkin usein huomaa, nim.
että mies oli juoppo, koska vaimo hoiti huonosti varoja ja antoi kaikki
mennä pilalle. Meidän leskemme siis rupesi opettamaan vaimoa, kuinka
hänen piti tehdä kotinsa hauskan ja puhtaan näköiseksi, pestä
akkunansa, panna puhdas liina pöydälle ja panna ruoka pöydälle
maukkaasti ja oikeaan aikaan. Hän pesi lapset ja näytti hämmästyneelle
vaimolle, kuinka kauniit nämät hänen lapsensa olivat, kun ne olivat
puhdistetut li'asta. Hän neuvoi häntä parsimaan, paikkaamaan,
neulomaan, silittämään j.n.e. ja tuo onneton vaimoraukka rupesi vihdoin
toivomaan. Hänen silmänsä tulivat jälleen vilkkaiksi ja hänen poskensa
punakoiksi; hän rupesi iloitsemaan elämästä ja sai voimia elämään; hän
voitti jälleen puoleensa miehensä rakkauden, eikä kulunut vuottakaan,
kun entisen juopon lapset käsi kädessä lesken lasten kanssa kulkivat
reippaasti laulaen sunnuntaikouluun. Mutta entinen juoppo ja hänen
vaimonsa tulivat Jumalan rakkaiksi lapsiksi. "Vanha oli hävinnyt,
katso, kaikki oli tullut uudeksi." -- Jos tämä oli ihme, niin oli se
rakkauden ihme. Luonnonlait kulkivat omaa kulkuansa, ja kuitenkin se
oli ihme! Koettelepas punnita mielessäsi, eiköhän se voisi tapahtua
toisessakin tilaisuudessa? -- Oi, ota huostaasi ainakin yksi ainoa
eksynyt sielu! Rakasta _yhtä_ sielua, niin kuin sinä voit rakastaa,
rakasta sitä täydellisesti ja kokonaan, uupumattomalla,
kärsivällisellä, surkuttelevaisella armeliaisuudella; auta, niin kuin
sinä voit auttaa, sekä sisällisesti että ulkonaisesti, äläkä lakkaa,
ennenkuin sinä olet voittanut tämän sielun siihen joukkoon, josta
kerrotaan Joh. Ilm. Kirjan 7 luv. 9:stä v:stä edesp.

Summa tästä kaikesta on se, että palvelemisen jälleen pitää saaman
kunnian maailmassa ja että se on käsitettävä jumalallisessa
majesteetissaan. Tällä tavoin ainoastaan voidaan saavuttaa parempi tila
maailmanvaltakunnassa ja Jumalan valtakunnassa. Meidän Herramme Kristus
oli palvelija; hän palveli joka hengähdyksellä kärsivää ihmiskuntaa;
olipa hänen pyhä kuolemansakin palvelus, se oli suurin palvelus, minkä
hän maailmalle osoitti. Palveleminen oli Kristuksen elämän silmään
pistävin puoli; hänen palvelemisensa oli tämän elämän sisällinen
suuruus ja majesteetti. Hänen palvelemisensa saattoi hänet
ulkonaiseenkin majesteetiin ja kirkastukseen. Ei kukaan, joka tätä ei
käsitä, ole käsittänyt häntä, ja maailman pelastus riippuu siitä,
ottaako maailma tämän aatteen, -- ei, tätä uutta henkeä -- sieluksensa.

Tänä vuonna olen minä Wildungen'in kylpypaikan kävelyteillä tavannut
jotakin, jota minä ennen en ollut nähnyt ja jota luultavasti useimmat
minun lukijoistani eivät vielä ole nähneet eivätkä saa nähdä. Minä näin
nimittäin kuninkaan, joka veti lapsenvaunuilla kuuden kuukauden ikäistä
tytärtänsä. Lapsenhoitajan neuloessa sukkaa tahi lukiessa filosofiaa
kuljeskeli vanha Hollannin kuningas ilosta loistavin kasvoin tällä
lavalla ympäri lapsinensa, jonka hänen nuori puolisonsa oli hänelle
lahjoittanut. Minulle sanottiin, että minulla oli joka päivä tilaisuus
nähdä samaa kuvaa. Minulle oli arvokasta nähdä sitä ainoastaan yhden
kerran. Ei Wildungen'ista suinkaan puuttunut "ylhäisiä" ihmisiä, joiden
mielestä tämä kuninkaan hoitajatoimi ei ollut juuri erinomaisen
kuninkaallista, vieläpä semmoisiakin jotka sen katsoivat etikettiä
vastaan sotivaksi. Minä, joka, Jumalan kiitos, en lainkaan ymmärrä
tuota etiketiksi kutsuttua mitätöntä asiaa, tietysti olin toista
mieltä. Ei sen puolesta, että kuningas mielestäni olisi tehnyt mitään
urostyötä vetäessään lapsenvaunuja. Sitä ei hän varmaankaan itsekään
ajatellut, sillä tekihän hän siinä vaan, mikä hänellä oli mieleen, ja
voihan hän tehdäkin, mitä hän tahtoi; sen tähdenhän hän olikin
kuningas. Mutta sitä nähdessäni ajattelin kumminkin: kuningas
Nebukanezar tahi joku vanhoista faaraoista ei olisi tätä tehnyt.
Palveleminen on kuitenkin Herramme Kristuksen kautta noussut mahtavaan
arvoon, niin että kuningaskaan ei häpeä vetää lapsenvaunuja. Tästä
tulisi kaikkein oppia, ett'ei mikään palvelus alenna ihmistä, jos vaan
se palvelus tekee kellekään hyötyä. Meille täytyy olla se tarpeeksi, ja
ylhäistä ja kuninkaallista on se sitten Joh. 13: 15, missä Jesus kokoo
kaikki opetuslapsensa tuota halveksittua _jalkainpesua varten_. Hyvähän
se on, että me palvelemme lapsiamme; mutta sillä me palvelemme
ainoastaan itsiämme. Mutta Jumalan silmissä on se suurta, että me
palvelemme köyhiä, vaivaisia, hyljätyitä, kadotetuita, langenneita ja
epätoivoon joutuneita, ja sillä tavoin me palvelemme Herraa ja siis
vasta oikein itseämmekin. Tätä minä juuri tarkoitin antaessani tälle
lu'ulle "_Yleisen asevelvollisuuden_" nimen.



RAHAKUKKARON KÄÄNTYMYS.


1. "Saksalaisen täytyy kolme kertaa kääntyä."

"Saksalaisen täytyy kolme kertaa kääntyä, nimittäin ensiksi täytyy
hänen kääntää päänsä, toiseksi rahakukkaronsa ja kolmanneksi
sydämensä", -- niin sanoi muuan Englantilainen, joka perin pohjin tunsi
ja sydämestään rakasti saksalaisia. Yhtä kaikki, englantilainen lienee
ollut viisas mies; kuitenkin on hänen sanoissansa kunnon määrä
mielettömyyttä. Me uskomme, että jos n:o 3, siis sydän, on todella
kääntynyt, niin ovat n:o 1 ja 2 myöskin samalla kertaa kääntyneet.
Vuoren vajotessa mereen, seuraavat myöskin ne huoneet, kalliot ja puut,
mitkä siinä ovat, sen mukana. Ei niitä erikseen tarvitse syöstä alas.
Pikemmin pitäisi sitten toisen näin kuuluvan lauseen oleman totta;
"siitä _tuntee_ kääntyneen ihmisen, että hänen rahakukkaronsa on
käännetty". Mutta tälläkin totuudella on rajansa; löytyy kyllä ihmisiä,
joiden on helppo antaa pois maallista omaisuuttansa, koska he eivät
pane siihen mitään arvoa. Tahi heitä saattaa ja pakoittaa luonnollinen
osan-ottavaisuus tahi vielä saastaisetkin syyt antamaan täysin käsin,
vaikk'ei heidän päänsä lainkaan ole kääntynyt, vielä vähemmin
sydämensä. Mutta näitä ihmisiä, joista raha niin helpolla lähtee, on
hyvin harvassa. Säännöllisesti on rahakukkaron kääntyminen siitä
todistuksena, että ihmisessä on tapahtunut perinpohjainen muutos.
Rahakukkaro on usein sydämen linnoituksessa viimeinen varustus, joka
antautuu Kristuksen hengen valtaan. Se jää vielä pitkäksi ajaksi
"vanhan Aatamin" päällikkyyden alle kaikkien muitten rintavarustusten,
muurien ja tornien jouduttua Herran Kristuksen mielivaltaan. --
Valitettavasti jo luonnosta on kirjoitettu syvälle meidän sydämiimme,
että rahat ovat nautinnon lähteenä, että sillä, jolla on rahaa on
myöskin varma tulevaisuus. Hyvin harvassa löytyy niitä ihmisiä, jotka
uskovat saavansa sitä enemmin, kuta enemmin he rakkaudessa antavat.
"Rakkaus" on tuhansissa tapauksissa senlainen, jommoiseksi ilmestyy
vanhassa runossa:

    "Rakkaushan se kaikki voittaa;
    'Se on valhe!' sanoi -- ropo."

"Raha-asioissa lakkaa _sydämellisyys_", sanoo lii'aksikin jokapäiväinen
sananparsi; mutta, paha kyllä, täytyy myöskin tulla siihen kokemukseen,
että kristillisyyskin usein lakkaa raha-asioissa. Mutta tämä ei silloin
olekkaan mitään todellista kristinuskoa. Milloin Kristus todellisesti
ja alkuperäisesti on tullut eläväksi sydämessä, silloin se hallitsee
kaikkia, mitä ihmisellä on ja mitä hän on; silloin tulee tämä
Tersteegen'in rukous yhä elävämmäksi: "Herra ota meidän henkemme.
ruumiimme ja sielumme ja elämämme, kaikki olkoon sinun vallassasi."
Tämä tulee silloin selväksi raha-asioissakin. Joka maailman tuntee,
tietää pienen joukon varmoja kristityistä eli, kuten meidän aikanamme
sanotaan: pietistien, kaikissa tapauksissa suhteellisesti antavan
kolmekymmentä kertaa niin paljon kuin ne antavat, jotka ovat
evankeeliumista vieraantuneet. Ja kun kuulee kerrottavan, kuinka paljon
yksistään pienestä veljien seurakunnasta (johon kuitenkin suurimmaksi
osaksi kuuluu _saksalaisia_) ko'otaan pakanalähetyksen hyväksi, niin ei
voi muuta kuin hämmästyä ja hävetä.

Huolimatta kaikesta tästä, -- niin ei lause saksalaisten
kolmenkertaisesta kääntymisestä kumminkaan ole niin aivan perätön.
Kullakin kansalla on yksi puoli, joka tekee sen, että se jo luonnostaan
on sukua evankeeliumille. Senmoinen puoli on esimerkiksi saksalaisten
ihanteellisuus ja syvämietteisyys. Mutta kussakin kansassa on myöskin
erityisiä esteitä ja vaikeuksia evankeeliumia vastaan. Englantilaisissa
esim. on tarpeen erityinen "kääntymys" tuosta ahdasmielisestä,
itserakkaasta kansallisvihasta; edelleen on heissä, kuten olemme
nähneet, tuo vaarallinen taipumus muuttaa evankeeliumia uudeksi
la'iksi. Niitä esteitä, jotka saksalaisessa nousevat evankeeliumia
vastaan, on aivan oikein merkitty sanoilla: "pää ja rahakukkaro". Minä
tarkoitan, ett'ei hän tahdo taivuttaa "paksua järkipäätänsä"
evankeeliumin totuuden alle; ettei hän tahdo au'aista kukkaroansa, kun
Herra Kristus sanoo: Anna minun nyt kerrassaan ottaa oikein aika
kourallinen. Mitä tuohon "paksuun järkipäähän" tulee, niin olemme me
sille jo edellisissä lu'uissa antaneen ansaitun osansa. Täksi kertaa me
pidämme kiini rahakukkarosta; sillä se ansaitsee kyllä meidän
tutkimistamme, vaikk'ei sillä ole mitään virkaa, joll'ei se aukea.

Se taas on englantilaisissa paljoa suuremmassa määrin muuttunut lihaksi
ja vereksi, että heillä on oikeus ainoastaan _hoitaa_ ja hallita
maallista tavaraansa, ja että se on itsestään selvää että heidän tulee
jättää siitä osa Herralle. Ei sovi sanoa: "Englantilaiset antavat
enemmän vaan sen tähden, että he ovat rikkaammat". Ei suinkaan, he
antavat _verrattain_ enemmin, ja he antavat yleensä iloisemmin ja
mieluummin. Yleensä kiitetty englantilainen historiankirjoittaja
_Carlyle_ on yksi niitä harvoja englantilaisia, jotka täydelleen
tunnustavat Saksan kansakunnan suuret ominaisuudet. Kuitenkin hän
kirjoittaa (missä paikassa, sitä en enään muista; mutta että hän sen on
kirjoittanut, sen minä tiedän): "Saksassa usein ilmestyvät katovuodet,
enentyvä köyhyys, teollisuuden aleneminen j.n.e. on seurauksena siitä,
että saksalaiset eivät tahdo antaa taivaan Herralle hänelle tulevia
kymmennyksiä". Helposti tätä lausetta voi saattaa naurettavaksi;
_tuhmankin_ saksalaisen on helppo löytää tämän viisaan englantilaisen
lauseen heikko puoli. Silloin sanotaan: Uudessa Testamentissa ei
mainita mitään kymmennyksistä. Englantilaiset ovat selvästi jääneet
kiini vanhaan Testamenttiin; he paisuvat kymmenyksistä, ikäänkuin
olisivat juutalaisia, jotka olivat 100 vuotta ennen Kristusta, ja he
katsovat Jumalan maallisen siunauksen aivan vanhan Testamentin kannalta
palkaksi, jonka Kaikkivaltias antaa heille niistä asioista, mitä he
ovat hankkineet. -- Senlaisella puheella Carlyle'n syrjään sysääminen
olisi vaan "paksun järkipään" asettamista totuutta etevämmäksi. Tässä
lauseessa on se totuus, että jos saksalaiset olisivat hurskaampia ja
kristillisempiä, niin he myöskin olisivat ahkerampia, luotettavampia,
uskollisempia ja säästäväisempiä. Tällä tavoin osoitettaisiin, että
jumalanpelko Saksassakin on senmoinen asia, jolla ei ole ainoastaan
tulevan vaan nykyisenkin elämän lupaus. -- Yksi osa Englannin
kansan _poliitillisesta suuruudesta_ vieläpä sen kansallisesta
_rikkaudestakin_ on siinä, että Englannin kristillisyys on mahtavana
valtana kaikissa oloissa, että sitä melkein kaikilla aloilla kohdellaan
kunnioituksella. -- Saksan kansan voimattomuus taas on siinä
tieteellisessä ylpeydessä ja ajatuskopeudessa, että jo mikä tyhmyri
hyvänsä rohkenee rikkiviisaasti arvostella evankeeliumin ijäisiä
aatteita, -- että kauhean suuri osa saksalaisia luulevat olevansa
sivistyneempiä julistaessaan, että he luonnollisesti eivät usko mitään
ihmeitä (siis eivät myöskään Jumalan suuria tekoja maailman
pelastukseksi), että lukiolaiset ja räätälinsällit yhtähyvin kuin
professoritkin ja sanomalehdentoimittajat pilkaten pitävät
lähetystointa tyhmänä puuhana. Eikä sekään päivä mahtane kaukana olla,
jolloin tämä voimattomuus tulee päivän selväksi, joll'ei meidän
kansallemme tule uutta helluntaipäivää. Carlyle'n vika on ainoastaan
siinä, että hän kieltämättömästi lakiin vivahtavalla tavalla puhuu
niin, kuin kymmennysten antamisella kaikki tulisi hyväksi. Se on vikana
useimmissa saksalaisissa, ett'eivät he tahdo tietää mitään sydämmen
antamisesta Herralle. Tästä vi'asta seuraa luonnollisesti toiseksi
sekin, ett'eivät he tahdo antaa Herralle rahojakaan.

Antakaamme kuitenkin englantilaisten olla englantilaisina ja
saksalaisten saksalaisina ja mieluummin tarkastakaamme, kuinka
jumalisuus ja raha-uhraukset Jumalan ijankaikkisessa sanassa astuvat
silmäimme eteen.


2. Sinun rukouksesi ja almusi ovat tulleet muistoon Jumalan edessä.

Tiedätkö sinä, rakas lukijani, kuka nämät sanat sanoi? Se oli taivaan
enkeli. Taivaan enkeli tulee v. 34 jälkeen Kristuksen syntymän
roomalaisen upseerin luokse sanoen hänelle nämät merkilliset sanat.
Tahi eikö ole mielestämme merkillistä, että rukoukset ja almut tällä
tavoin sekoitetaan? Rukous, joka on mieltä ylentävintä, mitä löytyy, --
almut kaikkein jokapäiväisintä, mitä voi mainita, mainitaan kumminkin
yhdessä: "Ne ovat tulleet muistoon Jumalan edessä". Rukoukset ja lahjat
ovat saattaneet pyhän autuaan taivaan Jumalan tekemään jotakin
erinomaista Korneliuksen hyväksi. Ei tässä tarkoiteta siis siitä mitä
moni niin ymmärtämättömästi arvelee ja selittää, että roomalainen
päällikkö muka rukouksensa ja almujensa tähden oli julistettu Jumalan
lapseksi, ett'eikä hän siis tarvinnut mitään evankeeliumia. Tekstimme
näyttää selvän vastakohdan. Hänen rukouksensa ja almunsa ovat
_todistuksina_ siitä, että hän ansaitsee tulla kristityksi, ja enkeli
ilmestyy hänelle ja Pietari lähetetään hänen luoksensa, että hän saisi
kuulla evankeeliumia ja tulla Pyhän Hengen osallisuuteen. Aika on
armahtaa, sanoo Jumala, koska mies nyt on siinä tilassa, missä hän on.
Se vaan on totta, että hänen rukouksensa ja almunsa tekevät sen
selväksi, että hän on evankeeliumiin suoraan vievällä tiellä. Hän on
valmis nauttimaan evankeeliumia, niin kuin janoova hirvi janonsa tähden
on valmis nauttimaan lirisevän puron vettä; hän on valmis uskoon, niin
kuin uskovaisen Lasaruksen sielu on murheen pitkän koulutuksen kautta
valmistunut katselemiseen. Enempää ei ole sanottu, mutta kuitenkin on
niin paljon sanottu todistuksen kautta: "Sinun rukouksesi ja almusi
ovat tulleet muistoon Jumalan edessä".

Tätä ihmettelevät monet ihmiset etenkin runolliset saksalaiset.
Rukoukset ja almut, -- jolloin useimmat lukijat vaan ajattelevat
pienimpiä kuparirahoja, -- mitä niillä on toistensa kanssa tekemistä?
Mutta suuri taivaan Jumala, joka yksinänsä on autuus ja jolla on valo
pukimenansa, näyttää olevan toista mieltä. Niin kylläkin, jos almu on
vaan välikappale, jonka heittää saadaksensa oveltansa menemään köyhän,
haavoittuneen Lasaruksen tahi repaleisen käsityöoppilaan; -- tahi jos
almun antaa ainoastaan häpiän tähden, koska muuten pidettäisiin
saiturina; -- tahi jos almu on kolme tahi neljä markkaa, jotka
merkitsee listaan saadaksensa varjoon tahi vihastumaan naapurinsa tahi
kilpailijansa, joka on merkinnyt vaan kaksi markkaa; -- tahi jos almun
pakoittautuu antamaan ainoastaan velvollisuuden tunnosta, koska muka
muuten ei käy tekeminen, vaan jonka paljoa mieluummin tahtoisi olla
antamatta, toivoen, ett'ei pyytäjän tullessa olisi ollut kotonansa;
kaikissa näissä tapauksissa ei almu ole ainoastaan jokapäiväistä, vaan
vieläpä Jumalan mielestä arvotonkin. Senlainen almu ei tule muistoon
Jumalan tykönä; tahi mieluummin, se Jumalan mielestä ei olekaan mikään
almu. Sillä almun täytyy (sanan kreikkalaisen merkityksen mukaan) olla
armeliaisuuden hedelmä. Kun se on senmoinen, niin se erinomaisen
hyvästi sopii yhteen rukouksen kanssa ja on siihen samanlaisessa
suhteessa, kuin kaksoisveli on kaksoissisareensa. Rukouksessa osoittaa
mielensä kiitollinen onnellinen sielu, joka on saanut kokea
armeliaisuutta. Tämä rukoileva sielu etsii Jumalan sydäntä, joka
suojelevan paimenen tavoin on kumartunut hänen ylitsensä. Se antaa
itsensä alttiiksi hänelle, se heittäytyy hänen avuksensa, se avautuu
hänen huoneeksensa, jossa hänen tulee asua. "Minä saan kokea armoa, sen
olen ansiotta saanut" -- tämä on oikea rukoushenki. Toinen sisällisen
elämän puoli on se, että me puolestamme annamme sen armeliaisuuden,
jota itse olemme saaneet kokea, virrata maailmaan yli veljiemme. Joka
on saanut kokea mitä se merkitsee, että Jesus on heittänyt henkensä
hänen puolestansa, sen täytyy olla altis heittämään myöskin henkensä
veljiensä edestä. Tätä ei suinkaan tehdä ainoastaan rahan antamisella,
mutta kuitenkin rahan antamisellakin. Ainoastaan _se_ on oikeata
antamista, joka on kiitosuhri Jumalan sanomattoman lahjan tähden; jo
itsestäänkin on selvää, että lahja on annettava vapaaehtoisesti ja
ilomielin, että se on rakkauden hedelmä.

Tässä ei nyt siis ole kysymystä siitä rakkaudesta, mitä me osoitamme
lapsillemme ja veriheimolaisillemme. Tämä on luonnollista rakkautta,
jota jumalatonkin ihminen voi osoittaa. Tätä rakkautta tapaamme hyvin
liikuttavassa muodossa eläimissäkin, esim. kun lintu syöttää
poikasiansa, tahi kun tiikeri antaa pienien pentujensa nuolla saaliin
verta, ennen kuin se itse sitä juo. Tässä nyt ei ole puhetta äidistä,
joka ei voi unhottaa lastansa, vaan Jumalan lapsesta, joka tuntee
ympärillänsä olevan sisällisen ja ulkonaisen kurjuuden omaisensa, eikä
jumalallisessa rakkaudessaan voi muuta tehdä kuin sitoa haavoja,
vuodattaa niihin palsamia, lievittää nälkää ja janoa, rakastaa ja
auttaa. Ei siis ole puhettakaan siitä, että almut _tekisivät meidät
vanhurskaiksi_ Jumalan edessä. Niiden tulee päinvastoin olla merkkinä
siitä, että me vanhurskauttamisen kautta Kristuksen veressä olemme
tulleet Jumalan lapsiksi, ne ovat saavutetusta lapsuudesta lähteneen
kiitollisen sydämellisen ilon ilmauksia. -- Suuri ilo tekee jokaisen
ihmissydämmen, joka vielä ei ole tuiki kovettunut, hennoksi ja
hempeäksi. "Tänä päivänä ei kenenkään pidä kuoleman (sanoi kuningas
Saul niille, jotka syyttivät hänen vihollisiansa), sillä Herra on
tehnyt autuuden Israelissa!" Kyllä on helppo antaa anteeksi, kun Jumala
on antanut meille jotakin suurta. Mutta silloinkin on helpompi antaa.
Hääpäivänä, jolloin mies saa sulkea rakastetun morsiamensa syliinsä;
ristiäispäivänä, kun vanhemmat syvästi liikutettuna katselevat pientä
lasta, jonka Jumala on heille lahjoittanut, -- silloin voipi tapahtua,
että _nekin_, joiden muutoin on hyvin vaikeata luopua rahoistansa, ovat
halulliset antamaan lahjan toiselle. Samoin on laita sellaiseen aikaan,
jolloin sinä pelastuit suuresta hädästä tahi sait kokea erinomaista
siunausta toimissasi. Mutta joka ei ajattele murheellisia, köyhiä ja
sairaita, hän ei vielä ole käsittänyt onneansa. -- Mutta mitä
merkitsevät suurimmatkaan maalliset ilot tämän autuuden rinnalla:
"Minulle on armo tapahtunut" --? Mitenkä voisikaan sydän, joka
semmoista riemua tuntee, olla haluton jakamaan toisille sitä, mikä
kuitenkin oikein käytettynä on niin voimakas herättämään taivaallista
iloa täällä elämässä --? Tosin puhutaan usein "_joutavasta rahasta_"
tahi _epärunollisesta_ rahasta. _Mutta raha on joutavata tahi
epärunollista ainoastaan silloin, kun siitä pidetään kiinni; sitä
vastoin on se korkeimman runollisuuden lähde, jos sitä oikealta tavalla
annetaan_. Oman sydämen kannel rupee silloin kajahtelemaan, ja niiden
sydämet, jotka meidän lahjamme saavat, tulevat täyteen päivänvaloa, ja
kauniimmat kukat, mitä ajatella voi rupeevat puhkeamaan. Mutta,
valitettavasti kyllä, ainoastaan harvat ihmiset tuntevat tätä riemua,
koska vaan muutamat antajista antavat oikeassa hengessä. Lukemattomat
kristityt sairastavat senlaista tautia, että he kyllä tahtovat
ylipäänsä Jesusta Kristusta pitää Herranansa, mutta rahavarojen yli
eivät salli hänelle mitään sananvaltaa, niitä he itse tahtovat täydellä
vallalla hallita. Mutta kun nyt vapahtaja ei tahdo mitään ehtoja eikä
rajoja itsellensä asetettaman, niin seuraa siitä huono väli sielun ja
vapahtajan kesken, joka sen tahtoo tehdä onnelliseksi, mutta ei saa.
Mutta huono väli ei siedä yhdistystä ja rauhaa. Jos jotakin tulee sinun
ja vaimosi väliin, niin rikkuu ja häviää teidän molempain sydämellinen
yhteys. Ääni on luonnoton, käsi on kylmä, silmä rauhaton. Samoin on
laita sinun ja taivaallisen vapahtajasi kesken. Tässä on meillä
todellakin etsittävä:


3. Musta paikka.

Musta paikka, joka vaikuttaa sen, ett'ei moni kristitty tule todelliseen
rauhaan ja iloon pelastuksestansa. Pahin seikka siinä on, ett'eivät he
sitä tahdo tunnustaa syyksi. "Minun on sekä hopea että kulta", sanoo
Herra profeeta Haggai'n kautta. Lukemattomasti kertovat hurskaat ihmiset
näitä sanoja. "Sinun, Herra, on sekä hopea että kulta; sinä voit siis
helposti auttaa -- pakanalähetystä tahi magdalena-laitosta". Mutta
Silloin useinkin ajattelee vaan muiden paljoa hopeaa ja kultaa, eikä
sitä vähää mikä itsellänsä on, joka kumminkin on Herran omaisuutta.
Tavallisesti ajattelee enemmin muiden kassalaatikon avaimia kuin oman
liivin taskussa olevaa pienen lippaan avainta.

Jospa me kaikki sentään tahtoisimme vakaasti ja rehellisesti punnita
mielessämme tätä seikkaa! _Rahakukkaron kääntyminen on todellakin
välttämätön kääntymisen osa_. "Mutta ahneus on kaiken pahan juuri".
Tämän lauseen todistaa meille raamattu koko pitkällä jaksolla kamalia
kertomuksia, jotka kaikki meille osoittavat mikä kauhea perkeleellinen
kahle mammona on. Minun ei tarvitse mainita kuin nimet Lot, Bileam,
Judas Iskariot, rikas nuorukainen, Ananias ja Sassira. Kuinka vakavasti
kuitenkin Herra puhun "väärästä mammonasta"; kuinka pontevasti hän
sanoo, ettei samalla kertaa voi palvella Jumalaa ja mammonaa ja että
ne, jotka tahtovat tulla rikkaiksi syöksyvät perikatoon. Ymmärtääkseen
tätä ei tarvitse muuta, kuin vähän tarkastella jokapäiväistä elämää,
jommoisena se meidän ympärillämme on liikkeessä. Maailma vilisee
ihmisiä (olkootpa he sitten miljoonain omistajia tahi palvelustyttöjä),
joiden omatunto on rauhaton ja masentunut, koska he ovat voitonhimon
sallineet viekotella itseänsä epärehellisiin tekoihin. Minä en
laisinkaan puhu niistä, joidenka te'ot ovat niin törkeitä, että heidän
täytyy mennä vankihuoneesen. Mutta niiden luku on paljon suurempi,
jotka eivät ole rahtuakaan paremmat, vaan osaavat vaan vähän
viekkaammin käyttäytyä. Ja kuinkahan monet avioliitot ovatkaan peräti
onnettomia sen tähden ett'ei tässä tärkeimmässä elämänkysymyksessä
ollut määrääjänä oikea ja todellinen rakkaus, vaan varallisuus tahi
varallisuuden toivo. -- Mutta silloinkin kun asian laita ei ole tämä,
on kuitenkin tieto siitä, ett'ei rahoja käytetä Jumalan kunniaksi ja
ihmiskumppalien hyödyksi ja menestykseksi, raskaana painona monen
ihmisen sydämelle.

Kauheana kummituksena on yhteiskunnallinen kysymys meidän aikanamme
taivaan rannalla. Huolimatta kaikista helpoituskeinoista ja valtion- ja
poliisin-la'eista vetää se huomiota puoleensa joka hetki, ja sitten
vielä niissä maissa, missä kristillinen valistus on vallalla. Milloin
missäkin tapahtuu yksityisiä kauheita räjähdyksiä ja vielä useammin
kumeoita maanalaisia järistyksiä, jotka osoittavat meidän asuvan
tulivuorella. Mutta yhteiskunnallisen kysymyksen syvimmät juuret eivät
_ole siinä, että tämän elämän hyvyys on epätasaisesti ja'ettu, vaan
siinä että sitä enimmäkseen niin itsekkäästi hoidetaan_. Ja onkinhan
omaisuus hyvin epätasaisesti ja'ettu; mutta ihmiset ovatkin niin
erinkaltaiset: toinen kokoo toinen hävittää; toinen on ahkera toinen
laiska j.n.e., niin ett'ei tasainen jako edes 24:ksi hetkeksi voisi
hankkia yhtäläisiä suhteita. Sitä paitsi ovat ne elämän onnen
erilaisuudet, jotka ovat seurauksina epätasaisesta rahan-ja'osta vaan
pikku asioita verraten niihin kauheisin erilaisuuksiin, jotka seuraavat
siitä, että toinen on sairas, toinen terve, toinen hengen suhteen
lahjakas, toinen tylsämielinen, toinen syvämielistä luonnetta, toinen
iloista, toinen kaunis, toinen ruma j.n.e. Mutta ainakaan näitä
erilaisuuksia ei voi poistaa eikä estää ei edes vaan lievittää millään
filosofialla ja tieteellä, ei millään kansallistaloudella tahi
parlamentin lailla. Kaikkien olojen tasoittamis-aate on yhtä mieletön
kuin ikäväkin.

Ja kumminkin on Proudhon lausunut tuon järjettömän lauseen: "Omaisuus
on varkautta". Mutta tuo Proudhon, kuten tunnettu, ei ollut mikään
"veli Irstainen", vaan vakava oppinut. Hän siis selittää rikokseksi
kaiken yksityisen omaisuuden omistamisen ja vaatii, että kaikki mitä
on, on käytettävä yhteiseksi hyväksi. -- No antaahan olla, joka tuntee
ihmisluonteen, se käsittää, että "kommuunin", viisaimminkin
järjestettyn kommuunin täytyy olla kaiken työhalun ja siis myöskin
työky'yn hauta, kaiken toimimisen ja tulemisen halun hauta, siis
myöskin ihmiskunnan aatteellisten pyrintöjen hauta. Kuitenkin täytyy
silläkin olla syynsä, että niin syvämietteinen mies kuin Proudhon voi
sulkea valtioviisautensa senlaiseen lauseesen, ja että niin moni
syvämietteinen mies puhuu samalla tavoin. Varmaan ei se ole
kristillistä eikä järjellistä, kun sanotaan, että kaikki joilla on
omaisuutta ovat varkaita. Mutta tämä järjetön lause on ainoastaan sen
uskonkappaleen vastapuoli, jota harvoin kuulee lausuttavan, mutta joka
on syvälle piirretty useimpien rikkaitten ihmisten sydämiin ja kuuluu
näin: "_Omaisuus on omaisuutta_; omistamallani tavaralla minä voin
tehdä, mitä ikinä tahdon". Tämä lause on vielä ehkä epäkristillisempi
kuin Proudhon'in lause. Eikä ainoastaan niin, vaan -- se on ollut
alkuna Proudhon'in mielipiteesen. Toisin sanoen: sosialismi on
luonnollinen vastavaikutus, ei pääomaa, vaan pääoman väärinkäytöstä
vastaan. _Valtio_ tosin suojelee niitä, jotka alistavat omaisuutensa
ainoastaan itsekkäisyyden palvelukseen. Mutta evankeeliumi heidät
tuomitsee.

Minä sanoin edellä yhteiskunnallisen kysymyksen tulleen juuri
_kristityissä_ maissa niin kauheaksi, ja siihen löytynee kyllä pätevät
syynsä. Tämä ei tule näitten kristittyjen kansain korkeammista
kulteista, vaan juuri kristinuskosta itsestään. Evankeeliumi se opettaa
rikkaille herroille, ett'eivät he ole itsevaltiaita herroja, vaan
Jumalan määräämiä varojensa hoitajia ja hallitsijoita. Heidän tulee
sitä käyttää Jumalan kunniaksi, mutta se taas sisältää, että heidän on
käyttäminen sitä rakkauden palvelukseen. Joll'eivät rikkaat enimmäkseen
tästä tahdo tietää, niin tietävät köyhät sen sitä paremmin. Kuinka
onkaan noita suuria sanoja: "vapaus, yhtäläisyys ja veljeys"
vääristelty, ei niitä kuitenkaan ilman evankeeliumia olisi olemassa. --
Evankeeliumi tuomitsee arvottomiksi senlaiset olot, että toinen ihminen
kokoo miljoonia ja käyttää niitä omaksi hyväksensä, -- että edellä
mainitun vieressä on sata muuta, jotka huolimatta suurimmista ruumiin
ja sielun ponnistuksista koko elämänsä näkevät leivän puutetta. Sen
ajan pitäisi jo lähestyä, jolloin nykyään vallalla olevat omistus- ja
cmaisuuskäsitteet hyljätään raakoina muinaisjätteinä, ja jolloin ei
enään lainkaan voida käsittää, että asian laita vuosituhansien kuluessa
on ollut, niin kuin se on ollut. Tässä suhteessa me varmaankin
kohtaamme suurenmoisia mullistuksia. Valtion lakisäädäntökin on aika
suuressa käännekohdassa etenkin työkansan ja ylipäänsä köyhien eduksi.
Tokko sen kautta voi välttää yhteiskunnallista vallankumousta, vaiko
ei, sitä en mene päättämään. Sallikoon Jumala kaiken tulla paremmaksi
rauhan- ja vanhurskauden tietä. Mutta _kristittyjen_, minä tarkoitan
Kristuksen todellisten opetuslasten, tulee tämänkin suhteen käyttäytyä
niin että yhteiskunnallista vallankumousta ei olisi tapahtunut, jos
kaikki olisivat ajatelleet ja käyttäytyneet heidän tavallansa.

Nyt on meillä jo edellisissä tutkistelemuksissa ollut tarpeeksi
tilaisuutta osoittaa, että kristittyjen joka alalla on ollut astuminen
etukynnessä, kun on ollut yhteiskunnallisia kysymyksiä ratkaistavana.
Heidän ei tule sallia itseänsä sysätä syrjään niissäkään kysymyksissä,
joissa ei ole suorastaan kristillistä henkeä, vaan joissa ainoastaan on
ihmisellisyyden muoto. Heidän ei tule ajatella saavansa jäädä vaan
katselijoiksi, kun on esim. kysymys säästöpankki-järjestelmän
levittämisestä, juoppouden tahi prostitutsioonin vastustamisesta,
kunnallis-vaivaishoidon paremmasta järjestämisestä, yleisten
kylpylaitosten tahi puistojen ja muiden senlaisten toimittamisesta.
Heistä ei saa olla kaukana mikään, mikä tarkoittaa maailman halun
ylläpitämistä tahi arvollisemman tilan hankkimista ihmisille. Heidän
tulee kaikilla keinoin ja voimin, mitkä heidän vallassansa ovat,
koettaa edistää sen kaupungin parasta, missä he asuvat. Surullista ja
kristillisyydelle paljon haittaa tekevää on se, että löytyy eräs
(Jumalan kiitos pieni) yksipuolinen kristillinen suunta, joka ei ota
osaa mihinkään pyrintöön, jolla ei ole määrättyä uskontunnustuksellista
tahi pietistillistä tarkoitusta. Englannin kristityt, jotka keskenänsä
ovat hyvin epäsopuisia ja ahdasmielisiä, ovat siinä yksimielisiä,
että he, jos suinkin mahdollista on, juutalaisten pakanain ja
muhamedilaisten kanssa edistävät kaikkia yleishyödyllisiä pyrintöjä, ja
ett'eivät he puhu uskon erinlaisuuksista senlaisilla aloilla, mihin se
ei kuulu.

Kuitenkaan ei tarvitse tämän suhteen niinkään paljon muistuttaa
useimpia kristityitä. Maailman meno on nyt kerran senlainen, että
miehen kunnia, arvo ja luotto riippuu etupäässä siitä, että hän pitää
huolta yleisestä hyvästä. Siis on jo luonnollinen vetovoimakin tekemään
työtä tällä alalla. Sitä vastoin useimmat Saksan kansalaiset katselevat
surkuttelevalla hymyllä niitä, jotka uhraavat suuria uhria Herran
suuren _valtakunnan asian_ hyväksi, s.o. niitä, jotka uhraavat jotakin
evankeeliumin levittämiseksi "kristittyyn" ja pakana-maailmaan. Mutta
tämä onkin juuri etupäässä se toimi mikä on uskottu kristilliselle
seurakunnalle. Mutta tämä toimi vaatii muun mu'assa paljon, hyvin
paljon rahaa, jonka luonnollisesti melkein ainoastaan _tosikristityt_
lahjoittavat, Jospa seuraavat muistutukset saattaisivat meidät
halukkaammin tekemään täänmoisia lahjoituksia!


4. "Pyhille ko'ottavista varoista."

Tohtori Ullhorn on kirjoittanut oikein kunnon kirjan "kristillisestä
rakkaustoiminnasta vanhimmassa kirkossa". Tämä kirja näyttää mitä
selvimmällä tavalla, että kristillinen kirkko nuoruutensa aikana oli
rakkauden seurakunta, ja tämä rakkaus oli sen voiman salaisuus.
Siihen aikaan olikin kristittyjen rahakukkaro kääntynyt, ja
antaminen pidettiin kunniana ja osana jumalanpalveluksesta. Rahoja,
elämäntarpeita ja vaatteita ko'ottiin Herran päivänä ja ne jätettiin
Herran huoneesen. Mutta ainoastaan ne, jotka eivät olleet minkään
kirkollisen rangaistuksen alaisia pidettiin _arvollisina_ antamaan
jotakin. Aina oli tarpeeksi, vaikka verrattain vähän rikkaita kuului
kristilliseen seurakuntaan.

Mutta voi, sinä laupias Jumala, miksikä ovat sitä vastoin tulleet
meidän jumalanpalveluksissa antamat uhrilahjamme, ko'ottakootpa ne
sitten haaviin taikka uhriarkkuun! Nykyaikaan tunnustelevat
kirkonkävijät pienimpiä ropoja kukkaronsa pohjalta ja säästävät
suurimmat itsiänsä ja rakkaita lapsiansa varten tahi ainakin semmoisiin
tilaisuuksiin, joissa se julaistaan paperille mitä herra N. N. on
antanut. Silloin lohduttavat he itsiänsä _lesken rovollakin_, jota
vapahtaja niin suuresti ylistää. Mutta tämä pieni ropo ei ollut _sen
tähden_ niin suuri, että se oli niin pieni, vaan koska se oli
todellinen uhri ja kiitollisen rakkauden hedelmä. Tuo arvokas ropo
köyhän lesken kädessä muuttuu rikkaan miehen kädessä loukkaukseksi
Jumalaa vastaan. Meidän antamisemme sekä kirkossa että kirkon
ulkopuolella tulee olla jumalanpalvelus, sillä sen tulee olla
kiitosuhri. Sen tulee siis olla todellinen _uhri_, eikä mikään, mikä
meille on arvotonta. Sen tulee edelleen olla meidän _kiitollisen_
sydämemme teko, jolla me ylistämme Jumalaa hänen sanomattomasta
lahjastaan. Tämä meidän antamisemme tulee ennen kaikkia tapahtua
_ilomielin_. Minä olen tavannut ihmisiä, jotka antoivat summia Jumalan
valtakunnan hyväksi, mutta he tunnustivat rehellisesti kollehtien
kokoojille: "Me emme anna sen tähden, että siitä meille on iloa. Me
emme te'e sitä lii'oin kunnianhimosta; me te'emme sen velvollisuuden
tunteesta ja Jumalan pelvosta." Tämä on surkuteltavaa. Se on varma
merkki siitä, että Herra vaikuttaa sydämeen, kun se ei saa rauhaa
käyttämään kaikkea omaksi hyödykseen. Mutta se ei saa kumminkaan la'ata
rukoilemasta antamisen oikeata iloa. Ja tämä ilo tulee samassa
määrässä, kuin ihminen tulee iloiseksi Jumalan sanomattomasta lahjasta.
Tämä nöyrä, iloinen kiitollisuuden henki se se elähyttää vanhan
kristityn seurakunnan rukoukset. Muu'an niistä rukouksista on näin
kuuluva: "Ota vastaan, Jumala, tänään uhraavaisten uhrit, niin kuin
sinä otit vastaan Abel'in uhrin, Sakariaan pyhän savun, Korneliuksen
almut ja lesken molemmat rovot; niin ota vastaan niidenkin kiitosuhrit
ja _anna heille ijankaikkista tavaraa ajallisen sijaan, taivaallista
maallisen sijaan_." Tässä siis tehdään vaihtokauppa. Jumalan lapset
antavat maallista tavaraa taivaallista tavaraa vastaan. He pitävät sen
kunniana, että he saavat antaa Jumalalle. Ja Jumala ottaa sen vastaan
uhrina, koska se on rakkaudesta annettu, koska se kuvaa sydämen uhria.
Antavien puolesta ei rukoiltu Jumalaa antamaan heille korvaukseksi
mitään _maallista_ siunausta. Järjellisestä antamisesta ei todellakaan
kukaan ihminen ole tullut köyhemmäksi; tuhansissa tapauksissa sattuu
aivan päinvastoin. Mutta _tämä jätetään Herran haltuun_. Vaan Herralta
rukoillaan ijäistä tavaraa ajallista vastaan, taivaallista maallista
vastaan!

Sama henki ilmestyy toisessakin kirkkorukouksessa: "niiden puolesta,
jotka antavat salaa, ja niiden puolesta, jotka antavat julkisesti;
niiden puolesta jotka antavat paljon ja jotka antavat vähän, ja myöskin
_niiden puolesta, jotka tahtoisivat antaa, vaan eivät voi_." Tämä on
ihanata ja liikuttavaista! Tästä näkyy, että vanhat kristityt ovat
oikein käsittäneet ja oikein käyttäneet raamatun kertomusta lesken
rovosta. Tämä on todellakin vapaamielistä ja Kristuksen hengen kanssa
yhtäpitävää, ett'ei lahjaa mitata metallilajin, vaan sydämen
tarkoituksen mukaan. Jospa me oppisimme tämän voidaksemme tutkia
itseämme, josko me te'emme, mitä me voimme tehdä, ja josko me ilolla
te'emme, mitä te'emme.

Totta kyllä on, että vaatimukset kristittyjen rahojen suhteen
meidän aikoinamme ovat hyvin suuret ja tulevat vieläkin suuremmiksi.
Tosin ovat useimmissa seurakunnissa kirkot ja koulut vieläpä
lahjoitusrahastotkin kirkkoa ja koulua varten olemassa vanhoista
ajoista asti. Mutta meidän sivistysolomme ovat senlaiset, väkiluku
erittäinkin kaupungeissa on kasvanut niin summattomasti, niin
moninaisia uusia tarpeita on ilmestynyt ja niin monta vanhaa puutosta
on uudestaan löydetty, että tarvitaan suurenmoista anteliaisuutta,
joskin vaan _kirkollisia tarpeita_ tahdotaan tyydyttää. Kaikkialla,
etenkin kaupungeissa, puuhataan uusien kirkkojen rakentamista,
hankitaan varoja uusien papillisten toimien asettamiseksi. Yhtä
tärkeätä on hankkia varoja, niin että istuinpaikat joko kaikki
(mikä olisi parasta) tahi ainakin suurimmaksi osaksi saataisiin
vapaiksi. Useimmissa paikoin niitä myydään tahi vuokrataan kuin
teaatteripaikkoja. Tämä ei ole suinkaan pienimpänä syynä siihen, että
"alhainen rahvas" on vieraantunut kirkosta. Köyhille ei enään julisteta
evankeeliumia, koska he eivät enään tule, eivätkä he tule, koska
varakkaat ovat saattaneet rahakukkaron vallan kirkossakin tuntuvaksi.
Rauhankirkossa, missä näiden rivien kirjoittaja saarnaa, on paikat
vapaina kellekä hyvänsä, ja kumminkin on herra antanut meille
siunausta. Hän on herättänyt varakkaiden sydämet antamaan
vapa-ehtoisesti sen verran, kuin muu'alla saadaan penkinvuoraa. Minä
lu'in ihmeen kauniin Bonchurch'in kirkon seinältä Wight'in saarella
muutaman seurakunnan jäsenen lahjoittaneen 1,000 kruunua vapaapaikkojen
ostamiseksi köyhille. Seurattakoon kaikkialla hänen esimerkkiänsä!
Mitä maksaa köyhien hengellisen huolettomuuden valittaminen,
kun heidät kumminkin tavallansa karkoitetaan kirkosta tahi heille
tarjotaan ainoastaan vaivaisensyntisen-paikkoja? -- Mutta eivät
ainoastaan kirkolliset olot tarvitse varoja. Sisälähetyksen toimi,
_pakanalähetyksen suuri työ_ vaativat niin suuria summia, että
lahjoittamisen-ilo aina joutuu useihin uusiin ja vaikeisin koetuksiin.
Surullista on sanoa, että usein kollektanteja eli senlaisia henkilöitä,
jotka kokoovat Jumalan valtakunnan eri tarpeisiin, pidetään
kerjäläisinä, vieläpä jonkinlaisina nylkyreinäkin ja rosvoina, jotka
muka ihmisten päälle hyökkäävät ja ryöstävät heidät paljaiksi. Eipä
tarvitse todistaakaan ett'eivät täänlaiset ihmiset juuri tämän
sopimattoman ajatuslaatunsa tähden saa nähdä paljon Kristuksen
opelapsissansa tuntuvaa iloa. Tämän kirjoittaja on kerran silloisen
köyhän seurakuntansa hyväksi, joka ei voinut omilla varoillansa
uudestaan rakentaa kirkkoansa, ko'onnut esivallan myöntämän
_huonekolehdin_. Ne viikot, jolloin minä täytin tämän tehtäväni,
kuuluvat elämäni vaikeimpiin aikoihin. Tyytymättömiä ja nurjia naamoja,
vihaisia ja napisevia sanoja, välttäviä epäselviä puheita sain minä
näinä viikkoina kuulla paljoa suuremmassa määrin kuin muutoin neljän
vuoden kuluessa. Tosin oli monta ihanaakin keidasta tässä erämaassa,
mutta ne olivat vaan keitaita. Mielessäni täytyi minun kumminkin "tehdä
syyttömiksi" näitä ihmisiä, jotka niin napisivat, sillä joll'en minä
kristillisenä pappina juuri _osoittanut_ napisevaa mieltä, niin oli se
kumminkin usein minun mielessäni, ja jos minä jolloinkulloin annoinkin
ilolla, niin olin minä joskus oikein iloissani siitä, ett'eivät
kollehdin kokoojat olleet tavanneet minua kotona. Varmaankin käy monen
kristityn kuten ennen minunkin, että nim. hetkiä tulee, jolloin on niin
täynnä kiitollista iloa Jumalan armosta Kristuksessa, että antaa täysin
kourin ja päättää aina antavansa ilomielin. Mutta eikös niin, eihän
tätä ihanata mielialaa kau'an kestänyt ja pian vajosi jälleen entiseen
surkeuteen.

Minä olen nyt paljon miettinyt, kuinka tätä onnettomuutta voisi auttaa.
Vastenmielinen lahja on arvoton lahja. Sitä antaessa ei ole omatunto
hyvä, eikä lahjan saajan kanssa voi iloita lahjasta. Itseltänsä poistaa
puhtaimman ilon. Lemmettömät ja haluttomat lahjat ovat tuoksuttomia ja
värittömiä kukkia. Nurjalla mielellä annettu lahja on oikeastaan
ristinriidassa itsensä kanssa.

Mutta kuinka voi päästä iloiseen lahjoittamiseen? Minun mielestäni
Jumalan sana tässäkin meille osoittaa oikean tien. Apostoli Paavali
kirjoittaa 1 Kor. 16: 1-2: "Mutta avun hakemisesta pyhiä varten, kuin
minä Galatian seurakunnille säätänyt olen; niin te myös tehkäät.
Ensimäisenä sabbattina ottakoon jokainen teistä tykönsä jotakin, ja
ko'otkoon varansa jälkeen, ett'ei äsken silloin, koska minä tulen,
niitä hakemaan ruveta."

Tässä me pysymme erillämme yksityiskohdista, mutta kumminkin on niin
paljon selvää, että apostoli puhuu verosta, nim. senlaisesta verosta
minkä Jumala on määrännyt lapsillensa. Tässä ei saa sanoa: "Voi meitä
ihmisraukkoja! Meillä on jo niin paljon maksettavaa valtiolle;
mahdotonta on jaksaa maksaa kaikkia ijankaikkisia uusia ja yhä
suurempia veroja: -- tuloveroa, maaveroa, vesiveroa, vaivaishoitoveroa,
kouluveroa ja kaikenlaisia kunnallismenoja. -- Ja nyt tulee
Jumalakin vielä vaatimaan veroa!" Ei, se on mahdotonta; joka niin
ajattelee, se on jo edeltäkäsin -- -- -- "vapautettu"! -- Todellinen
kristitty kääntää keihäänsä päinvastaiseen suuntaan sanoen: "Jos minä
annan -- mielelläni tahi vastenmielisesti -- niin paljon maallisen
valtakunnan hyväksi, niin enkö minä mielelläni maksaisi ijäisen
_jumalanvaltakunnan_ hyväksi? Saakoon keisari mitä keisarille tulee,
mutta myöskin Jumala, mitä Jumalalle tulee." Tässä on siis vero, jonka
maksamista katson iloksi ja kunniaksi; muussa tapauksessa sillä ei
olekaan mitään arvoa.

Mutta edelleen apostoli ehdoittaa, että olisi maksettava
_määrä-ajoilla_ jotakin. Meidän täytyy _kaikissa_ asioissa pitää huolta
säännöllisyydestä ja järjestyksestä. Joka määräajoilla ei itseänsä
pese, vaan tekee sen, milloin mieli tekee, on siivoton ihminen, vaikka
hän nyt vakavasti haluaisikin olla puhdas. Joka ei syö eikä juo
määräajoilla, sillä on huono elanto, vaikka hän söisikin mainiompaa
ruokaa. Samoin on laita _hengelliselläkin_ alalla. Meillä tulee esim.
olla määrätyt hetket, jolloin me tutkistelemme Jumalan sanaa, määrätyt
hetket, jotka me käytämme rukouksiin. Sitä paitsi on hetkiä, jolloin
meidän sydämeemme koskee ikään kuin näkymätön sormi ja jolloin,
maalliseen tapaan puhuen, Jumala aivan yksityisesti ja persoonallisesti
tervehtää ja kutsuu sydäntä. Silloin tietysti ei saa sanoa: "Nyt ei ole
minun tavallinen aikani, odotapas, kunnes päivä menee mailleen!" -- Ei
suinkaan, vaan kun pyhä tuulenhenkäys Jumalasta suhahtaa halki ilman,
silloin tulee meidän heittää kaikki muut siksensä, hinata laivamme
purjeet ylös ja tähdätä kompassimme ijäisyyttä kohden, sillä silloin on
armonaika, silloin tahtoo Jumala meitä tavata. Mutta kumminkin tulee
rukous-elämän säännöllisyyden ja järjestyksen pysyä muuttumatonna. --
Samaa sanomme me _antamisesta_. Koska me olemme heikkoja ihmisiä, joita
alinomaa ahdistaa ja sitoo itsekkäisyys, ahneus, ja kaikenlaiset
lihalliset arvelut ja ajatukset, niin ei meidän sovi antaa vaan
sattumalta tahi miten mieleen johtuu. Onhan tosin _erityisiä_ syitä,
jotka meitä kehoittavat antamaan jotakin Jumalan valtakunnan hyväksi.
Kun Jumala esim. erityisesti siunaa meidän aineellisia suhteitamme,
niin onkohan mikään sen luonnollisempaa, kuin että me tuomme hänelle
kiitosuhrin? Tahi kun sattuu erityinen kauhea hätä, joka vaatii
suurenmoista avunantoa, -- eiköhän silloin ole aivan luonnollista, että
vähän supistaa elantoansa, _eikä_ pidä aikomiansa pitoja, tahi ainakin
tekee ne hyvin yksinkertaiseksi, vaikka olisikin mielinyt pitää
suurempia? -- Tahi jos _lapsi sattuu kuolemaan_ ja sen jälkeen on
vähemmistä huolta pidettävä, silloin ei tule huo'ata ja valittaa "kovaa
kohtaloa", vaan panna se lisä, minkä sillä surullisella tavalla voittaa
Herran käteen. Kuoleva tyttö kysyi isältänsä: "Rakas isä, kuinka paljon
minä sinulle vuosittain maksan?" Isä ei lainkaan ollut tyytyväinen
tähän mielestänsä epärunolliseen ja ei juuri lapselliseen kysymykseen
ja tahtoi johtaa lapsen ajatuksia toiseen suuntaan: "Älä puhu siitä,
lapseni; tiedäthän, että maksan mielelläni puolestasi kaikki, mikä
sinulle on tarpeen". Mutta pikku tyttö pyysi vaan innokkaasti että isä
rakkaudesta lapseensa laskisi, kuinka paljon hän vuodessa maksoi lapsen
tarpeisin. Nyt laski vihdoin isä menot luonnossa, vaatteet, koulurahat
j.n.e., ja sanoi: "Menee ehkä noin 500 markkaa." Silloin vastasi lapsi:
"Rakas isä, kun minä nyt kuolen, enkä sinulle maksa enään mitään, niin
pyydän minä, että sinä annat ne 500 markkaa köyhille isättömille
lapsille, että he voisivat saada hyvän kasvatuksen ja myöskin kerran
voisivat tulla taivaasen." Isä hämmästyi vähän mutta vihdoin hän
kyyneleet silmissä lupasi kuolevalle lemmikilleen, mitä se halusi.
Sillä tavoin teki hän kuoleman lapselle suloiseksi. Eikä hän tullut
vuotuisesta lahjastansa köyhemmäksi, vaan vapaammaksi ja iloisemmaksi
sydämessään. Mutta kerran hän saa kokea, mitä sisältää seuraava lause:
"Joka holhoo lapsen Jesuksen nimeen, se holhoo hänet itsensä".

Tästä lapsenjutusta voi oppia paljon. Minä kerron tässä vielä
kertomuksen suurista ihmisistä, joka on luonteeltaan aivan
toisenlainen, mutta kumminkin yhtä opettavainen. Tämän kirjoittaja tuli
muutaman herran luokse, joka oli hänen ystäviänsä, tehdäksensä pienen
pyynnön suuren asian hyväksi. Mutta se, jonka olisi tullut antaa oli
hyvin huonolla tuulella ja sanoi soimaten: "Mitäs te nyt taas
tahdotte?" "En yhtään mitään!" vastasin minä, te'in käännöksen ja
menin. Hän juoksi minun jälkeeni ja kysyi jo vähän lempeämmin: "Minkä
tähden te sitten olette tulleet, joll'ette te mitään tahdo?" Vastaus:
"Minä tulin tapaamaan ihmistä, jossa Jesus hallitsee. Tätä ihmistä
aioin pyytää tekemään jotakin Kristuksen asian hyväksi; mutta minä
tapasin miehen, jota paha henki sattui riivaamaan, enkä minä sen tähden
tahdo mitään." Sitten vastasi hän hymyillen: "Tulkaahan nyt edes
huoneeseni ja sanokaa, mikä teillä on huolena. Minä tahdon nyt
pahanhengen kiusaksi olla ystävällinen mies". Ensiksi ruvettiin kunnon
saksalaisen tavan mukaan polttamaan sikaria; sitten minä vedin esille
pyyntöni ja herra jokseenkin pi'an koko kasan rahoja. Tällä tavoin oli
meillä kummallakin oivallinen päivä. Mutta tältä kunnon kristityltä
olin minä saanut sen hyvin hyvän opetuksen, että, niin pian kuin huomaa
pahanhengen hyökänneen päällensä (olkoon se sitten pahan tuulen tahi
ylpeyden tahi ahneuden henki tahi se henki mitä kutsutaan "hermoiksi")
että silloin tulee rohkaista mielensä sanoen: "No nytpä minä kerrankin
annan vanhalle aatamille kunnon potkun ja vedän häntä aika lailla
nenästä ja suututtaakseni häntä juuri tänään tehdä jotain oikein
erinomaisen hyvää".

Tästä kaikesta näkee lukija olevan monenlaisia syitä ja aiheita hyviin
töihin. Kuu minä siis puhun Herralle annettavasta säännöllisestä
verosta, niin en minä sillä tarkoita, että siinä muka jo olisi
kerrassaan tarpeeksi. Mutta minä tarkoitan, että meillä joka
tapauksessa tulee olla _määrättyjä menoja_. Määrätyn osan tuloistamme
tulee meidän antaa rakkauden palvelukseen ja sillä tavoin perustaa
varsinainen rahasto. Kymmennyksistä ei missään paikassa uutta
Testamenttia puhuta enemmän kuin muustakaan la'ista; mutta apostoli
sanoo kyllä ett'ei vanhurskaalle ole _mitään lakia pantu_. Mutta
vapaasta rakkaudesta tulee itsellensä tehdä lakia, jos niitä enään
la'eiksi tahtoo sanoa. Se on erinomainen asia, jos on _rahasto Jumalan
varalta_ joka ilman mitään kiistaa ja epäilystä on kerrassaan Herran
oma. Se, minkä tämä rahasto sisältää, olkoon siinä sitten 10 tahi
10,000 markkaa, ei ole enemmin meidän kuin nekään rahat, mitkä ovat
naapurimme rahalaatikossa. "Rahat tässä Jumalan rahastossa ovat pyhät;
ne ovat eroitetut rakkauden palvelukseen, ja minulla on kunnia
järjellisten perusteiden mukaan niitä jokaisessa yksityiskohdassa
hoitaa."

Kuinka helppoa ja iloisaa nyt on antaminen! Aivan toisenlaisilla
silmillähän nyt katselee kolehtienkokoojia ja keräyslistoja! Jos ennen
pyytäjät olivatkin muka ankaroita sanansaattajia, rasittavia
muistuttajia, veronkokoojia ja nylkijöitä -- niin muuttuvat ne nyt
rakkaiksi henkilöiksi, jotka saattavat ihmisen hyviin ajatuksiin. He
auttavat nyt meitä muuttamaan "väärää mammonaa" elämän puuksi,
"joutavia rahoja" ijäiseksi riemunsadoksi. Minä voin omasta
kokemuksestani todistaa, että tehtyäni semmoisen rahaston Jumalan
varalta, antaminen minusta on muuttunut siksi, mikä se järjelliseltä ja
kristilliseltä näkökannalta katsoen tulee ollakin, nimittäin huviksi ja
iloksi.

Kristillisen järjen taas tulee määrätä, milloinka tulee antaa, milloin
tulee _olla antamatta_, milloinka tulee antaa _paljon_, milloinka
_vähemmin_. Tarpeista tulee ottaa selko ja myöskin kristillisen
kanssakäymisen ja senmoisten kirjoitusten kautta, jotka sitä asian
käsittelevät, saada tieto siitä. Varjelkoon Jumala meitä
kevytmielisestä antamisesta! _Hyväntekeväisyys on työtä_, vieläpä
_vakavatakin_ työtä. Tämä koskee tosin etupäässä vaivaishoitoa, jossa
saa aikaan ymmärtämättömillä lahjoilla useinkin kauhean suurta
vahinkoa. Mutta sisä- ja pakanalähetyksellekin tulee lahjoja antaa
ymmärtäväisesti. Sveitsiläisestä sanomalehdestä usein lu'en niiden
rakkauden lahjain joukossa, jotka lähetetään toimitukselle: "_für wo's
am nöthigsten ist_" (N. N:ltä 4 frangia j.n.e.). Sekin on hyvin hyvä,
jos ei itsellä ole selvillä asiat, mutta paras on kuitenkin, jos itse
tietää; sillä lahjaa tulee seurata rukous, ja rukoilla minä voin
paremmin, jos tunnen hädän, kuin jos sitä en tunne. Mitä nyt vihdoin
pääkysymykseen tulee: "No _kuinkas paljon_ sitten tulee antaa?" -- niin
siihen en voi vastata, ja jos minä voisinkin, niin minä en tahdo. Jo
olen sanonut, ett'ei Jumala uuden Liiton lapsilta vaadi kymmenyksiä;
ylipäänsä hän ei vaadi mitään. Apostolit eivät lii'oin mainitse,
tuleeko enemmän, vaiko vähemmän kuin kymmenykset; he sanovat vaan, että
_Jumala rakastaa iloista antajaa ja että tulee tehdä, mitä voi_.
Yleistä prosenttisuhdetta koskevaa määräystä rakkaudenlahjojesi sekä
kiitosuhriesi ja säännöllisten tulojesi välillä ei voi tavata. Jolla on
hyvin pienet tulot, ainoastaan se ehkä antaa enemmin, jos hän antaa
1/10 prosenttia kuin rikas mies, joka antaa 10 prosenttia, siis sata
kertaa niin paljon. Tämä sata kertaa niin paljon on ehkä 3,000 markkaa
ja edellinen 1/10 prosenttia on ehkä 3 markkaa. Kuitenkin voipi 3
markkaa erityisissä oloissa olla suurempi uhri kuin 3,000. -- Jos
sinulla on monta lasta, joidenka kasvatuksesta ja tulevaisuudesta sinun
täytyy pitää huolta, tahi jos sinä olet lapseton; jos sinulla on köyhiä
tahi rikkaita sukulaisia; jos sinä itsellesi ja perheellesi voit
odottaa perintöä tahi et; jos sinä olet kivuloinen mies tahi jos sinun
täytyy pitää huolta suuresta "elinkorosta" tahi ei; jos asiasi
menestyvät hyvin tahi huonosti j.n.e. -- Kaikki nämät ja monet muut
seikat vaikuttavat hyvin suuresti sinun määräämääsi prosenttiin Jumalan
veroksi. Mutta olkoonpa sitä nyt kuinka hyvänsä, enemmin tahi vähemmin,
jokseenkin paljon tahi jokseenkin vähän pää-asia on se, että on varma
rahasto Jumalan varalta, johonka tulee sisältö säännöllisestä,
tulevasta maksusta. Ja'ettakoon tämä sitten: 1) niin paljon köyhille ja
hätää kärsiville, 2) niin paljon sisälähetyslaitoksiin, 3) niin paljon
pakanalähetykselle, 4) niin paljon kirkko-kolehteihin. Nyt minä pidän
niin paljon edeltä arvaamattomain menojen varalta, jos jotakin jää,
niin on minulla tulevan vuoden varalta sitä enemmän. -- Jospa kaikki
kristityt (ne jotka voivat antaa tuhansia ja jotka voivat antaa vaan
muutamia markkoja) tahtoisivat tehdä tämän suunnitelman mukaan, niin
olisi piankin kaikilla hankkeilla Jumalan valtakunnan hyväksi, jos ne
sitä nimeä ansaitsevat, yltäkyllin varoja, ja niiden asioita voitaisiin
ajaa paljoa suuremmalla innolla, voimalla, ilolla ja menestyksellä.
Silloinpa saisivat vihdoinkin loppunsa nuokin alituiset hätähuudot
varojen puutteen johdosta ja kaikki nuo puoleensa vetävät ja kuitenkin
useinkin niin arvottomat pikku keinot varojen hankkimiseksi, kuten
esim. arpajaiset, myyjäiset, laulajaiset ja muut. Tämä olisi suuri
asia. Mutta vielä suurempi asia olisi se, että tuhannet kristityt sen
kautta saisivat sydämmensä vapaiksi ja omat tuntonsa iloisiksi ja
rohkeiksi.

Sanottakoon mitä tahansa: -- tuhansissa tapauksissa se rahakukkaro
vuoren tavoin painaa sydämiä ja estää vapaasti hengittämästä, ja
iloisalla mielellä rukoilemasta. Useinkin se seikka, ett'ei rahakukkaro
ole käännetty, on sielun rauhan viimmeinen vihollinen. Kun vihdoinkin
tämä vihollinen on joutunut tappiolle, niin kajahtaa vanha ja uusi
riemuhuuto: "Meidän sielumme pääsi niin kuin lintu lintumiehen
paulasta. Paula on rikki ja lintu on pois!"



VIITESELITYKSET:


[1] Dosterzeen ystäville (kentiesi hänen vihamiehilleenkin) toivon
tekeväni mieliksi kertomalla pari kohtausta tämän merkillisen miehen
elämästä. Kun "evankeelisen alliansin" kokous oli Baselissa, olimme me
kaksi, Dosterzee ja minä saaneet asuntomme saman katoksen alla
muutamassa hyvin hauskassa schweitsiläisessä perheessä. Emäntä teki
kaikki, mitä ajatella voi, sulostuttaaksensa meidän siellä oloamme ja
katkeroittaaksensa jäähyväishetkeä. Kun eräänä päivänä aioimme käydä
Münstern'issä pidettävää jumalanpalvelusta kuulemassa, niin mukavat
vaunut odottivat meitä ovella. (Ukko Dosterzeen oli näet vaikea astua).
Tämä liikutti suuresti vanhusta, ja kun hän vaivalla oli saanut
jättiläisruumiinsa vaunuihin, sanoi hän huonolla saksallaan: "Muuan
vanha virsi alkaa sanoilla: 'Loistaapi elämä sisällinen kristittyin.'
Mutta täällä Baselissa pitäisi laulettaman: 'Loistaapi elämä ulkonainen
kristittyin.'" Mutta äkkiä kävi hän totiseksi. Laskien kätensä emännän
käteen hän jatkoi: "Ja paras emäntä maailmassa ei meille kuitenkaan voi
lahjoittaa mikä parasta on. Oi, lapsi -- _elämä! elämä! elämä!_ Jos
emme tietäisi, että elämä on meille ilmoitettu, niin kadehtisin noita
vaunuhevoisia." -- -- Eräänä aamuna hän unettoman, tuskallisen yön
jälkeen tuli aamiaiselle. Hän oli nähtävästi hyvin alakuloinen. Minä
sanoin: "Isä Dosterzee, emme tahdo suoda perkeleelle sitä huvia, että
olemme alla päin." "Veli kulta" -- hän vastasi -- "älkäämme ottako
perkelettä laskuun eikä seuraan; sano mieluummin: 'Emme tahdo tehdä
Herrallemme Kristukselle sitä häpeätä!'" -- Sitten hän iloisella
katseella kääntyi emännän puoleen. "Armas emäntä, tehkää hyvin, antakaa
minulle suuri kuppi teidän oivallista teetänne!"

[2] Virkaveljien ja muiden kristittyjen, jotka kirjaani lukevat, sopisi
ilmoittaa niille, joiden tietävät olevan aikeissa siirtyä, että
Bremenissä evankeelinen jumalanpalvelus pidetään siirtolaisia varten
ennen jokaisen höyrylaivan lähtöä, ja että siirtolaiset siinä
tilaisuudessa myöskin tapaavat Bremenin "_sisällisen lähetyksen_"
asettaman asiamiehen, joka antaa hyviä ja varmoja neuvoja kaikille sekä
myöskin luotettavia osotteita niille, jotka nousevat maalle Amerikassa.

[3] Englantilaisen korvissa soi tämä lause samalla tapaa kuin seuraava
lause suomalaisen korvissa: "Ei mitään tullpligtigt ole kofferteissa."
Sucm. muist.

[4] Hiljan olen uskottomilta miehiltä kuullut, että monen
englantilaisen, eikä suinkaan huonoimpien, on tapana tarkasti _välttää_
sellaisia ravintoloita, joissa tietävät tapaavansa maanmiehiään.

[5] Tarkoittaa Bedecker'in kirjoittamaa, mitä yleisimmin käytettyä,
punaisiin kansiin sidottua matkustusopasta. Suom. muist.

[6] Tässä ja seuraavilla sivuilla puhutaan ainoastaan Englannista
sellaisenaan kuin se ensi katsannolta näyttää. Tiedän vallan hyvin,
että kauhea kurjuus piilee tuon ruusuisen ulkokuoren alla; ett'ei
säätyeroitus missään kristityssä maassa ole niin jyrkkä ja turmiollinen
kuin täällä; että varallisuus ja maatilukset ovat suhteellisesti
harvojen kansalaisten käsissä; että miljoonat ihmiset elävät
barbarilaisessa raakuuden- ja pakanallisessa tietämättömypden-tilassa.
Näihin asioihin palaamme, kun käymme "Lontoon paheiden pesissä".

[7] Korkea patsas, pystytetty sen suuren tulipalon muistoksi, joka
hävitti Lontoon v. 1666.

[8] Englannin penikulmia menee noin 6 yhteen Suomen penikulmaan.
Suom. muist.

[9] Valtiokirkossa vallitsevista vääristä käytännöistä en tässä tahdo
paljon puhua, sillä me emme voi niistä mitään oppia. En ylimallaan ole
valtiokirkkojen ystävä ja luulen niiden kohta aikansa eläneen; mutta
vielä enemmän kuin mikään muu on Englannin valtiokirkko käynyt maailman
mieliseksi, se on niin ylhäinen, niin umpinainen alhaisempiin
kansakerroksiin nähden, että sillä siinä tuskin on vertaistansa
maailmassa.

Kuuluisa amerikalainen R. W. Emerson, joka muuten ylistelee englannin
kansaa yli kaikkien muiden, sanoo: En puolestani yhdy hänen
lauselmiinsa; tunnen oloja liian vähän uskaltaakseni niistä päättää
yleisesti. Tahdon myöskin mainita että tuo nerokas kirjailija on
_unitaari_ (yksyysuskoinen), ja siitä saa moni hänen sanansa
selityksensä. Mutta opettavaista on kaikissa tapauksissa kuulla niin
suosiollisen ja niin asiaan perehtyneen miehen mieltä. Hän sanoo muun
muassa ("Englantilaisluonteen omituisuudet" s. 153 ss.) _Vanhan_
Testamentin oppi on Englannin oppi. Siinä ei enää avata Uuden
Testamentin ensimmäistä sivua. Siinä uskotaan kaitselmusta, joka valvoo
jokaista puntaa sterlingiä. He eivät ole idealisteja eivätkä
kristiaaneja. Gentlemanni luulee, että hänen puoleltaan on varsin
alentavaista rukoilla Jumalaa. Muuan mainio herttua lausui kerran, kun
parlamentissa oli puhetta saadusta voitosta, luulevansa ett'eivät he
olleet hyvin kohdelleet kaikkivaltiasta Jumalaa, ja että heidän
_ylevämielisyytensä_ mukaista olisi niin suuren voiton jälkeen _jollain
sopivalla tavalla osoittaa kiitollisuuttansa_. Englannin kirkko on
aatelia varten, vaan ei mitenkään köyhiä varten. Työkansalla ei ole
sen kanssa mitään tekemistä, gentlemannit vakuuttavat nykyään
alihuoneessa, ett'eivät he eläissään ole nähneet reikänuttuista miestä
kirkon muurien sisäpuolella.

Englantilaisen ymmärryksen uneliaisuus uskontoon nähden osoittaa kuinka
paljon järkeä ja järjettömyyttä sopii yksiin aivoihin. Englantilaisten
uskonto on pelkkää korupuhetta, heidän kirkkonsa on nukke ja kaikkea
arvostelua lykkäävät he luotaan kauhistuksen ulvonnalla. "Te luulette
heidän sivistyneissä seuroissaan naurettavan alhaison uskonvimmaa, sitä
he eivät tee; he ovat itse alhaisoa"...

Näin Emerson. Minun tekisi hyvin mieleni kuulla kuinka paljon tai
kuinka vähän totuutta uskovainen ja ennakkoluuloista vapaa
englantilainen löytäisi näissä muistutuksissa.

[10] Tunnettu suomalaiselle lukijakunnallekin "Juho Peltosen esitelmän"
tekijänä. Suom. muist.

[11] Väärinymmärtämisen välttämiseksi huomautan kumminkin, että
ulkonaista muotoa silmällä pitävät papit tähän asti Englannin kirkossa
ovat vähemmistönä. Suokoon Jumala että niin vastakin olisi, muuten
Englannin kansa joutuisi katolisuuteen ja paavilaisuuteen. Englannin
valtiokirkon useimmissa kirkoissa on jumalanpalvelus melkeen yhtä
koruton kuin reformeeratuilla Saksassa ja Schweitsissä, se vaan
eroitusta, että koko englantilaisessa valtiokirkossa kirkonmenot ovat
jumalanpalveluksen ydin.

[12] "Reichsbote" (Saksan valtakunnan sanansaattaja) jolla tavallisesti
on niin tarkat tiedot, kertoi hiljakkoin että v. 1878 enemmän kuin 7
miljoonaa englantilasta, siis melkein kolmas osa koko kansakunnasta,
jossain muodossa oli syönyt armoleipää. Se olisi kauheata!

[13] "Temperance" merkitsee, kuten tietty on, itsessään ainoastaan
kohtuutta. Alkujaan tarkoittivat yhdistykset juopumusta vastaan
ainoastaan kohtuullisuutta päihdyttävien juomain käyttämisessä; mutta
melkein kaikki kohtuuden-yhdistykset ovat hajonneet. Sana "temperance"
on kuitenkin pysynyt käytännössä ja sillä tarkoitetaan _itsensä
hillitsemistä_ semmoisten juomain nauttimisesta.

[14] Välttääkseni väärää käsitystä huomautan minä tässä vielä kerran,
että edellä mainitut ja seuraavaiset muistutukset koskevat ainoastaan
_niitä_ teetotaler'ia, jotka perustavat raittiutensa _raamatun_
pohjalle ja tahtovat koroittaa sen uskonnolliseksi lai'ksi. Toisia
taas, jotka tuntevat kutsumuksen näyttää esimerkkiä heikkojen tähden,
mutta eivät millään muotoa tahdo tehdä esimerkkiänsä muille
kristityille pakoksi, kunnioitan minä, kuten jo sanoin, sangen
suuresti.

[15] Englannissa on koko joukko ihmisellisyys-yhdistyksiä, jotka ovat
toimittaneet senlaisia kahviloita. Niitä on sadoittain perutettu ympäri
koko maata etenkin suuriin kaupunkeihin. Ja missä niitä on, siellä ovat
ne suureksi siunaukseksi. Ne antavatkin suurimmaksi, osaksi huolimatta
helpoista hinnoista, tarpeeksi, osittain jokseenkin paljon _voittoa_
omistajoillensa. Tekijä.

[16] Seuraavat tiedot, joiden todenperäisyyden minä voin ta'ata, ovat
suurimmaksi osaksi saadut "Bremer Kirchenblatt'ista". Tekijä.

[17] Oikeammin 1800, jolloin valtiopäivät julistivat viinanvalmistuksen
vapaaksi ja säädyt ottivat maksaaksensa viinaveroa; 1809 pantiin
viinarahat suostuntaverojen joukkoon. K.m.

[18] Sangen väärä käsitys olisi se, että muta englantilaiset
tavan ja perityn tottumuksen suuren vaikutuksen tähden olisivat millään
tavoin _orjallisia_ olennossaan. Päinvastoin ei mikään muu kansa liiku
niin vapaasti kuin englantilaiset. Tapa on heidän oma itsellensä
määräämä laki, joka on ainoastaan heidän oman tahtonsa ilmaiseminen.
_Vapaudenhenki, rohkeus, voima ja oikeus_ ne ovat englantilaisen
olentoa kuvaavat ominaisuudet. Ja tavan määräämän alan ulkopuolella on
vielä ääretön tila vapaudelle, ja englantilaiset käyttävät niin
laajalta tätä vapautta, että tämän ihmeellisen saaren joka puolella
vilisee omituisia ihmisiä, erittäinkin varakkaammista säätyluokista.
Tekijä.

[19] Kun minä näissä lehdissä puhun enemmän Englannin kristillisyyden
sairaista puolista, niin en tietysti sillä millään tavoin tahdo
sanoa, että Englannin uskonnollinen elämä ylipäätään on sairas.
Päinvastoin, niin kirkon alalla kuin perhe-elämässäkin näkee siellä
perin tervettä kristillisyyttä. Mutta siitä emme tahdo tässä kertoa,
mikä englantilaisille ja meille on yhteistä, sitä ei tule niin
tuntemaankaan noin maassa pistäytymällä. Sairaus kohoo kaikkialla
enemmin pinnalle, ja me puhumme tässä siitä saadaksemme itse siitä
oppia. Tekijä.

[20] "Im Trüben fischen" -- "die Trübsal" -- "die Trübseligen"
muodostavat Saksassa sanakomman, jota meidän kielellämme on mahdoton
ilmaista. Suom. muist.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Matka-kuvaelmia Englannista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.