Title: Paholaiselle luvattu
Author: Garborg, Arne, 1851-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paholaiselle luvattu" ***


PAHOLAISELLE LUVATTU

Kirj.

Arne Garborg


(Suomennos.)


Nikolainkaupunki,
Waasan painoyhtiön kirjapainossa, 1886.



I.


Vouti Niilo Pedersen oli soma ja väkevä mies. Hän ei tehnyt koskaan
hyvää enempää, kuin hänen täytyi; mutta ei hän kumminkaan tehnyt
pahaakaan enempää, mitä sai käymään päinsä, sanoi kansa. Hän ei ollut
siis suuresti suosittu, mutta kansa kunnioitti kuitenkin voutiaan.

Kun hän siis ylevänä ja vankkana, leveine hartioineen ja pitkine
harmaine hiuksineen, jotka riippuivat paksun, mustan nahkapäähineen
alta, kävi pitkään ja harvakseen astuskellen ulkona, niin väistyi kansa
syrjään ja tervehti häntä, kuten itse kuningasta. Ja kun hän tuli
pahalle tuulelle, niin katsoa tuijotti hän muihin ihmisiin suurilla,
terävillä silmillään niin, että ne oikein vaalenivat siitä. Suunsa oli
aina kiinni kuin kiven sauma, eikä kukaan ollut nähnyt voudin
naurahtavan. Hän oli harva-puheinen, vaan kova ääninen, ja mitä hän
sanoi se oli sanottu.

Niilo Pedersen oli leskimies. Ja ne, jotka tunsivat ja muistivat hänen
vaimonsa, sanoivat tämän olleen tavattoman sorean, vaan mustapintaisen
ja ilkeä-katseisen. Aniharvoin saatiin häntä nähdä ja tuskin
milloinkaan kirkossa. Voudin palvelusväki arveli rouvallaan olevan
semmoisia asioita, joista ei kenenkään muun saisi tietää, ja hänen
kuoltuaan kertoi huhu, että paholainen oli muka nähty hänen
sairastushuoneessaan samana yönä, jona hän kuoli, ja siitä päättivät
kohta kaikki ihmiset, että tuo musta, jäykkä rouva Margareta oli myynyt
itsensä paholaiselle.

Voudilla oli vaimonsa kanssa tytär, jonka nimi oli Gunhilda, ja joka
kaikin puolin oli äitinsä näköinen, vaan että hän oli vaaleapintaisempi
ja kauniimpi. Mutta tämä tuli tietysti hänen nuoruudestaan, arveli
kansa.

Ollessaan kymmenen vuotias, sattui Gunhilda kerran näkemään huoneen
harjalla pöllöhoukan. Tyttö juoksi tupaan kertomaan tätä äitillensä.
Äiti ei vastannut sanaakaan, vaan vaaleni heti kuin ruumis. Seuraavana
aamuna sairastui hän kuolintautiinsa, ja ennenkun viikko oli lopussa,
päätti hän päivänsä.

Sitten sai Gunhilda kasvaa vapaana. Isänsä ei hänestä paljoa huolinut
ja sitäpaitsi oli ukko harvoin kotonakaan. Tyttö kiiti ja heiskalehti
metsissä ja mäillä, kuin lintu, jonka vuoksi häntä ruvettiin
sanomaankin villiksi eli metsistyneeksi lapseksi. Ainoat, joiden kanssa
hän oleskeli ja viihtyi, oli palvelusväki, jotka kertoivat hänelle
satuja ja opettivat iloisia lauluja. Muuten kasvoi hän saamatta paljon
tietoa niissä aineissa, joita muut ihmiset harrastivat, ja niinpä
sanottiinkin, että hän tuskin osasi "Isä meidän", kun hän rippikouluun
meni. Hän oli kaunis, terve ja uljas; mutta silmissänsä oli tytöllä
jotakin omituista, joka muistutti äidistään.

Rippikouluun meni hän viidentoista ijässä. Hänellä ei ollut paljon
yhteyttä muun nuorison kanssa, sillä useat vaan pelkäsivät häntä; mutta
yhtä iloinen oli hän kuitenkin. Hän ei välittänyt muista kuin yhdestä
ainoasta tytöstä, ja se oli Signe Lid; häntä näet sen, Gunhilda
kaihoksui. Signe Lid oli ystävällinen ja vaaleaverinen, leppeä
katseinen ja lempeä koko olennossaan; pojat pitivätkin hänestä paljon.
Bård Neset myöskin oli yksi niistä, jotka loivat suosion silmäyksiä
Signeen. Mutta tämäpä juuri ei ollutkaan Gunhildalle mieluista. Kun
Bård istui ja silmäili Signeä, sai Gunhilda ikäänkuin piston rintaansa.
Gunhilda koki yhä enemmin ja enemmin vetää Bård'in silmäilyjä
puoleensa. Bård tajusikin vihdoin tämän ja piti sen oivallisena
tuumana. Onhan kaikille hyvä asia olla kauneiden neitojen miellykkeenä;
mutta vielä jalommalta tuntuu olla semmoisen tytön lemmittynä, kuin
Gunhilda Niilontytär oli.

Kuluipa aikaa ja Bård sai vakuutuksen, että Gunhilda oli kauniimpi kuin
Signe. Hän oli, näet sen, uljaampi ja hienompi sekä vielä päälliseksi
iloisempi, reippaampi ja soreamman näköisempi kuin tuo valkoisen
kalpea, hiljainen Lid'in tyttö. Tälläiset olivat nuo lumoavat vilkkaat
silmät; Bård kuumeni ja punehtui, kun Gunhilda katsoi häneen. Sitä
paitsi oli hän Signeä rikkaampi ja korkeasukuisempi. Bård'ille tuli
paljon miettimistä tämän asian vuoksi ja usein toivoi hän saavansa
vakaasti puhutella Gunhildaa. Mutta se ei tullut äntiin. -- On myöskin
muistettava, että vouti ei ole koskaan ollut hyvässä kansan suosiossa.

       *       *       *       *       *

Kun he olivat päässeet ripille, saatiin heitä yhä harvemmin nähdä;
Gunhilda oleskeli enimmäkseen kotona. Muuan vanhanpuoleinen
rouvasnainen tuli tähän aikaan voutilaan, missä hänen piti ruveta
emännöimään sekä opettamaan samalla Gunhildaa hienompiin tapoihin; hän
kuuluu olleen, niin ainakin sanottiin, voudin sukulaisia. Mutta eipä
Gunhilda hänestä paljoa välittänytkään. Enimmälleen oleili hän vaan
piikakamarissa ja keittiössä, taikka heiskalehti toisinaan ulkona,
kuten ennenkin oli tehnyt, hiihteli ja liukuili suksilla, lauleli
totuttuita laulujaan sekä ajatteli Bård'ia. Aina sunnuntaina ja pyhinä,
jolloin messua pidettiin, meni hän halulla kirkkoon ja oli perin
onnellinen saatuaan nähdä lempensä esineen. Mutta Bård ei sattunut
olemaankaan kaikisti kirkossa ja silloin tuli tyttö moneksi päiväksi
pahalle tuulelle. -- Kukaan ei arvannut eikä oivaltanut asian oikeaa
laitaa; mutta vanhat palveliattaret sanoivat hänen tulevan yhä vaan
paremmin ja paremmin äitinsä kaltaiseksi.

Tähän aikaan rupesi Bård uudelleen ajattelemaan Signeä. Hän olisi
paremmin paikallaan omakseni, mietti hän, ja hänen kanssaan yhtymisestä
seuraisi enemmän etua ja mukavuutta. Gunhilda on liian raivoisa ja
vielä muukalais-sukuinen; eikä tuokaan, mitä hänen äidistään on
huhuttu, ole mitään viehättävää muistella, ja eikä niistä seurauksista
tyttökään vapaa liene, ajatteli Bård. Hän mieltyikin Signe'en, ja tällä
tavoin kului vuosi umpeen. Silloin puhuivat kyläläisetkin kaikenmoista
Bård Neset'istä ja Signe Lid'istä. Ja ihmisten lörpötykset levisivät
aina voudin taloon asti.

Kun Gunhilda sai tämän kuulla, tuli hän niin mielipahoilleen, että hän
oikein itki. Hänessä syttyi ankara viha Signeä vastaan, semmoinen viha,
että veri oikein kuohui hänessä. Onko tuo heikko Lid-tynkkä hänen
voittava? Ottaako hän nyt sen pojan, jonka Gunhilda on itselleen
valinnut? Ei sinä ilmoisna ikänä! Gunhilda tahtoo saada tuon pojan, ja
kukaan ei häntä siitä estä. Mitä sitten moinen moukan-tympykkä,
tuommoinen kuollon-kalpea, tyhmä olento hah, hah, kyllä hän saa nähdä,
miten pitkälle hän pääsee Gunhilda Niilon tyttären kanssa! Ja nyt
Gunhilda päätti kun päättikin saada Bård'in vaikka kiven sisästä. Bård
on hänen; Gunhilda piti hänestä, ja sen jonka hän lemmittynään piti,
tahtoi hän saada. Sen hän myöskin tiesi, että Bård'kin pitää hänestä.
Bård oli ujo eikä hän luullut voivansa saada sellaista tyttöä kuin
Gunhilda; sen vuoksi oli hän koettanut kosia Signeä, mutta nyt voipi
hän mietteensä muuttaa, ja Gunhilda tiesi siis hänen olevan tulossa.
Silloin saa Lid-tynkkä vaan pureskella kynsiään hänen peräänsä!
Sittenpä saa hän hävetä oikein luuta silmillä siitä, että hänellä on
ollut niin suuria ajatuksia. Hah, hah, kyllä se nyt kuitenkin toisin
käy! Ja Gunhilda nauroi ilosta. Nyt ei hän voinut olla sisällä, vaan
meni ulos heikkalehtamaan ja mietiskeli mietiskelemistään, kunnes hän
vihdoinkin pääsi ihan selville siitä, että asia oli niin. Ilta läheni
ja hän oli väsyksissä. Erään koivun juurella oli kivi, ja hän istui
sille. Aurinko oli laskeumaisillaan; laajat varjot levisivät lehdoille
ja joille. Hiljaisuus vallitsi metsässä; vaan kaukaa vuorten välistä
kuului jotakin toitotusta. Linnut asettuivat yöpuilleen pesiinsä.
Hyttyset survoilivat laskevan auringon punertavien säteiden
kimalteessa. Gunhilda istui kauvan ja uneksi; vihdoin nousi hän
seisoalleen, katseli loistavilla silmillään laaksoa, hymyili kahdelle
rastaalle, jotka tulivat lentäen, hälvi puunlehvällä sääskiä
kasvoiltaan, ja lähti laulaen kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina meni Gunhilda kirkkoon. Päivä oli ihana; hän
tiesi nyt jotenkin varmaan Bård'in tulevan. Varhain nousi Gunhilda
ylös; hänen sydämmensä tykytti, kun hän meni. Kirkossa asettui hän
istumaan sellaiseen paikkaan, että Bård ainakin näkisi hänet; sillä hän
tiesi nyt ainakin uudessa vaatteuksessaan olevansa kuulun kaunis. Mutta
sittekin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja kummalliseksi. Hänessä
syntyi nimittäin semmoinen tunne, että ne ajatukset, jotka hänen siinä
istuessaan valtasivat, olivat tuskin luvallisiakaan, ja mikäli kirkko
täyttyi väestä, sikäli tunsi hän itsensä ujommaksi ja alakuloisemmaksi.
Kaikki kirkkoon tuliat kumartuivat rukoukseen; tämä saattoi
Gunhildankin yhä enemmin ja enemmin kumartamaan päätänsä, ja se
kainous, jota hän tunsi, punehdutti häntä. Kun Bård vihdoinkin astui
kirkon-ovesta sisään ja silmäili ympärilleen, tuli hän niin hämillensä,
että kasvonsa vaalenivat; sillä niin kaunista, kuin Gunhilda nyt oli,
ei Bård ollut milloinkaan ennen nähnyt. Oli ikäänkuin hän olisi samalla
kertaa nähnyt sekä Gunhildan että Signe'n: Gunhildan komeana ja
lämpimän ihanana sekä Signe'n hellä tunteisena, hiljaisena, tyynenä ja
lempeänä. Hän painoi silmänsä alas välttääkseen lumousta. Mutta sitten
laskettuaan istumaan ei hän enää voinut hallita silmiänsä. Hän istui
yhdessä kohden ja tähysteli Gunhildaa. Toisinaan kun heidän
silmäilyksensä sattuivat yhteen, punehtuivat he kumpikin. -- Signe tuli
vähää myöhemmin ja kun Bård nyt näki hänen, näytti tämä tuossa
talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisuuteen taipuvassa ujossa
luonteessaan hänen mielestään perin vähäpätöiseltä olennolta; mutta
Gunhilda oli komea ja uhkea, kuin "ritari-impi" laulussa, ja sen
lisäksi vielä niin lemmekäs ja hehkuva. Hienosti ja puhtaasti oli hänen
pukunsa valmistettu, ja sujuvasti ja luonnikkaasti verhosi se hänen
pyöreätä hartiotaan ja pulleaa poveaan; vaan Signe oli lauhkea ja
vaalea, ilman palavuutta ja ryhtiä, hidas ja verkallinen koko
olennossaan, ja kun hän istui tuossa nojaten virsikirjaansa vasten,
näytti hän Bård'in mielestä melkein muukalaiselta. Ei maar, tuo ei sovi
sille, joka voipi saada sellaisenkin tytön, kuin Gunhildan!

Ne silmäilyt, joita Gunhilda Bård'iin loi, olivat niin ihmeellisiä,
niin lumoavia ja niin kainoutta ja hehkuvia ajatuksia täynnä, että joka
kerta kun ne osuivat Bård'iin, tunsi tämä kuuman virin ruumiissaan. Ja
Bård pian vaipui niin syviin mietteisiin ja mietelmiin, että hän
melkein unohti missä hän olikaan. Kun Signe yhden ainoankin kerran
uskalsi häneen katsoa vilaista, niin hän oikein säpsähti; sillä Bård
istuessaan siellä tuijotteli Gunhildaan niin kiintyneenä, kuin hän
olisi hortunut siihen. Tämä tuotti Signelle sellaisen ajatuksen, että
Gunhilda oli kukaties oppinut enemmin äidiltään kuin itse kokenut.

Gunhilda lähti kirkosta ennen Jumalan-palveluksen päättymistä ja
silmäili samassa Bård'ia ikäänkuin olisi tahtonut sanoa odottavansa
häntä, ja että hän tulisi heti perässä. Siitä tuokiosta ruveten ei
Bård'illa enää ollutkaan lepoa. Gunhildan mentyä tuntui hänestä, ikään
kuin koko kirkko olisi pimennyt. Koskaan ennen ei hänestä ollut
tuntunut kirkko pienine ikkunoineen, ahtaine penkkineen ja sen alttaria
ja kuori-ovea kaartavine, siniseksi maalattuine tai kullattuine
puu-enkelinkuvineen niin tukalalta kuin nyt. Hän seurasi ajatuksissaan
Gunhildaa, tämän kulkiessa metsän läpitse vaaleiden kukkasten keskitse
auringon säteiden säihkyessä. Bård'issa oli jotakin joka pakoitti hänen
seuraamaan tyttöä; hän oli näkevinään ikäänkuin Gunhilda olisi
kääntynyt ja katsellut jälkeensä, tuleeko hän. Jumalan palvelus tuntui
hänestä siis kovin pitkältä ja pappi hitaisimmalta nahjukselta, sillä
niinkauan oli se hänestä viipyvänä pienimmissäkin toimissansa! Viimein
ei Bård voinut enää mieltään malttaa; hän nousi äänetönnä ja lähti,
vaikka pahalla omalla tunnolla, ja tuumasi, että ihmisten pitäisi saada
nähdä kenen perään hän meni. Signeä ei hän suvainnut näkevänsä, eipä
edes ajattelevansakaan häntä.

Kirkon edustalla oli vähäinen joukko ihmisiä, jotka puhelivat
keskenään; Bård hiipi heidän välitsensä ja lähti kotia päin. Millään
ehdolla ei hän suvainnut matkatoveria mukanaan tulemaan. Kun hän vaan
pääsisi metsään -- kenties? ehkä hän voi saavuttaa tytön, eihän se
liene kaukana tieltä.

Poika joutui ihan hurmeeseen. Oli juuri kuin ilma olisi hehkunut ja
tuoksunut; jok'ainoa hengähdys tuoksui onnea ja ihmeellisiä tunteita.
Metsäkin, missä hän kulki, näytti mielestään elävän ja liikkuvan;
kaikki yhdistyivät ja heijastuivat auringon lämpimiin säteihin: kauniit
värit, suloinen tuoksu ja lempeät varjot. Kuohuvan ilon valtaamana
sanoi hän itsekseen: hän suosii minua! ja tämän lausui hän kerta
toisensa perään, yhäti samallaisella onnella niin, että hän ikään kuin
hengitti lempeä. Ja nyt oivalsi Bård, että hänkin rakastaa Gunhildaa ja
oli ainakin lempinyt häntä. Mutta Signeä! -- toisella tavalla oli sen
asian laita; eihän se ollutkaan rakkautta, se on ollut aivan toista,
ainoastaan laimeaa, sammuvaa, innotonta unelmaa ilman tällaista tulta
ja lämpöä; se oli vaan tavallista tuttavuutta. Mutta _tämä_, tämä on
rakkautta! Sellaista, jollaisessa rakkaudessa ihminen voipi mennä
vaikka kuolemaankin: mutta rakkaudestaan Signeen, sen hän kyllä tunsi,
ei hän olisi voinut kuolla.

Hän ei ajatellut; hänellä oli vaan mielikuvia ja tunteita, hän
uneksi niin, että hän oikein hehkui. Tulta leimusi hänen mielestään
ilmakin, joka auringon lempeää lämpöä uhkuvana virtaili hänen
ympärillään tuhansien kukkasten suloisessa tuoksussa. Hän oli
onnellisin poika, mitä maa kantaa. Kahdenkymmenen vuotias, kaunis,
rikas ja onnellinen tyttöjen pateissa -- hänellä oli syytä ollakin
iloinen, hän saattoi mielellään uneksiakin. Voudintytär oli tosin
korkeammalla arvo-asteella, mutta eihän Bård Neset'kään ollut
huonoimpia, ja että tyttö häntä rakasti, sen hän tiesi jo entisestään,
ja sen oli hän taas tänäänkin nähnyt. Niin armaita silmiä ei voi kukaan
uneksiakaan; herttaisimmatkin naissilmät, joita hän entuudestaan tunsi,
olivat näihin verraten, vaan sulottomat ja kylmät. Kaikki oli kalpean
kolkkoa Gunhildan rinnalla; kaikki halpaa varjoa vaan hänen mykevään,
luontevaan poveensa, hänen tummiin, kiiltäviin hiuskutriinsa verraten;
hän oli täydellisin, mitä asu voipi kuvaella; hänen ympärillään
aaltoili lemmen-auringon lämmittävä rakkauden lumomeri. -- Metsä tuli
yhä tiheämmäksi, mitä edemmäksi Bård ennätti. Korkea hongikko ja taaja
lehdikko täytti maan; auringon-säteet kimalsivat puiden lehviin,
ikäänkuin kultasateena. Ruskeita oravia hyppi sinne tänne ja kirjava
kissa koputteli hongan-oksaa. Kaikki oli niin hiljaista ja onnellista,
että Bård ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tämän päivän vertaista.

       *       *       *       *       *

Näin iloisena kävellessään, täytyi Bård'in kuitenkin seisahtua, sillä
jälestänsä mäeltä kuuli hän laulun. Tämä oli naisen ääni, raikas, vaan
suloinen ja hellä, ikään kuin varova, toisinaan hieman vapisevakin;
saattoi kyllä arvata, että se oli joku tyttö, joka yli laakson lauleli
sulholleen, vaan oli peloissaan siitä, että joku muukin sen kuulisi.
Bård pysyi yhdessä kohden ja kuunteli laulua, joka tenhokkaasti veti
häntä puoleensa, sillä tuo oli kaunista laulun säveltä, joka kuului
niin viehättävältä metsän hiljaisuudessa ja sopi niin hyvin pojan
omille lämpimille unelmille. Laulu kuului vähitellen lähenevän häntä,
ja kohtapa eroitti hän sanatkin ja tajusi sen tarkoituksen:

    Ei o'o hyvä karskin pojan
    Suotta kosiskella;
    Koht' ei tiedä kenen tytön
    Saakaan kullaksensa!

    Tyttö vuottaa vuodet, päivät
    Uneksien huolissaan,
    Nuoruutensa kevät kuluu
    Pojat hänt' ei muistakaan!

Tässä seurasi hetkisen äänettömyys ja sitten kuului laulu taas, mutta
nyt vaan pikkuisen matkan päästä mäeltä.

    En koskana usko karskia poikaa,
    Sen mieli on kylmin ja kankein.
    Mä sieväni, sorjani valitsen vaan
    Se kaikist' on pulskin ja parhain.

Tässä vaikeni laulu. Bård tunsi mielensä kummalliseksi; hän mietti
ensin hetkisen ja lauloi sitten:

    Ken laulaa lehdos' vihannass'
    Siimeksessä aikojaan?
    Jos hemppu o'ot, niin odotas,
    Mua et saakkaan milloinkaan!

Hetkisen kuluttua kuului vastaan:

    Sä poikanen karski kuin olletkaan
    Niin varo myös aseetonta!
    Ei helppo o'o kohdata hempukkaa,
    Se hurmannut niin on monta!

Tämä vaikutti Bård'iin; -- Hän tunsi äänen. Nyt kahisi pensaikko, nauru
kuului, ja parin pähkinä-pensaan välistä pilkistihe näkyviin
rattoisasti hymyilevät, hehkuvat ja lempeät kasvot; pyöreä pää ja
paksut, tumman-ruskeat hiukset pistäytyivät esiin. Tämä oli Gunhilda.

Bård katsella töllötteli, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa omia
silmiään. Tyttö äkkäsi sen ja nauroi taas. "Ole varoillasi!" sanoi
Gunhilda. "Sinä et keksi lumon livaustakaan, ennenkuin olet
lumo-salissani Skreds-nuten'issa ilkeiden pitkä-kärsäisten noitain
keskellä, ja pyrkiessäsi ulos, ovatkin portit suletut... Nyt poika!" Ja
Gunhilda oli niin lumoavainen, että Bård tahtoi syleillä häntä, mutta
silloin nauroi hän ja juoksi pois ja Bård perässä. Nyt kiidettiin kuin
hengen edestä. Bård'in sydän tykki kuin tuli; veri kihisi hänen
korvissaan, ja hänen silmänsä leimusivat tulta iskien niin, että hän
näki sivultaan levottomia välkytyksiä. "Gunhilda!" Tyttö juoksi -- vaan
nyt alkoi Bård jo saavuttaa häntä. "Suvaitse minun puhella kanssasi,
Gunhilda!" pyysi hän, ja nyt oli hän niin lähellä tyttöä, että siinä ei
pakeneminen enää auttanut. Gunhilda lievahdettuaan syrjään seisahtui,
ja oli nyt vallan vaalea, mutta punehtui kohta. "Nyt tulet sinä
vuorelle, jos et --!" lausui tyttö teeskennellyllä naurulla. "Vuorelle
tai minne tahdotkin; mutta anna minun seurata sinua" pyysi poika. "Sinä
olet kaunein mitä minä olen nähnyt". Suunnaton ilo loisti tytön
kasvoista ja nyt oli hän voittanut! Mutta heti loi Gunhilda silmänsä
alaspäin ja rupesi vakavaksi. "Nyt sinä valehtelet", sanoi hän. "Vaikka
paikalla kuolisin", intti Bård vastaan. "Vaiti", virkkoi Gunhilda, "sen
mitä nyt sanot minulle, olet sinä jo ammoin kerroin vakuuttanut
Signe'llekin." "Ei, sitä en ole tehnyt! sillä tämmöistä rakkautta ei
minulla ole ikänä ollut häneen! Nähdessäni sinut tulen minä oikein
huumeuksiin; en milloinkaan muistele häntä, jos sinä myönnät minulle
lupauksesi." Gunhilda katseli syrjittäin ylös ja naurahteli, jonka
tähden Bård arveli hänen tulleen hulluksi. Sitten sanoi tyttö: "Minä en
usko sinua, ennenkuin näen". "Kaikkia mitä sinä sanot, tahdon minä
tehdä." "Ei kaikkea!" "Kyllä, niin totta kuin tässä olen..." Silloin
katsoi hän vakaasti Bård'iin, sanoen: "Pyydän siis sinun tänä päivänä
sanomaan itsesi irti Signe'stä". "Enhän minä ole ikänä Signeen
minkäänlaisella sanalla itseäni sitonutkaan". "Se ei ole totta!"
"Kyllä, tosiaankin. Ajatellut olen kyllä toisinaan häntä ja puhunutkin
hänen kanssaan; mutta minkäänlaista lupausta en koskaan ole hänelle
antanut". "Voitko sinä sen valallasi vahvistaa?" "Aivan varmaan, niin
kalliisti kuin tahdotkin." "Mutta nyt tulee sinun luvata minulle, että
tästä lähin et milloinkaan puhu hänen kanssaan." "Minä en katso sinne
päinkään, missä hän on ja kulkee." "Onko tuo nyt varmaa?" "On, niin
totta kuin Jumala minua auttakoon!" -- Nyt leimahti koko tuo verraton
17-vuotiaan tytön rakkaus ilmi liekkeihin; ja ylpeä hän oli, sillä nyt
oli hän voittanut. Kauemmin ei hän siis malttanut itseään hillitä: hän
kievahti Bård'in kaulaan niin lemmen lämpimänä ja innostuneena, että
tämä melkein pelästyi, lausuen tyttö samassa: "Nyt olemme aina
yhdessä." -- Pian sitten oli tyttö poissa, ja Bård jäi seisomaan
yksinään lumottuna juuri kuin olisi unesta herännyt.

Kummallista! Tämä jota Bård ei olisi milloinkaan uskonut ... hän,
Gunhilda, joka oli niin erilainen kaikista muista, ... ja jota hän
puolittain oli pelännytkin. Onko tämä nyt totta? Vai onko hän nähnyt
unta? Onko hän ollut aivan huumeuksissa.

Mutta loitolla mäellä huhoiltiin pitkään, miellyttävästi ja suloisesti;
sen kuuli kyllä, että huhoilia oli iloinen. Bård hivahti seisoalleen ja
taas kuului huhoileminen. Totta tämä onkin. Ei hän ollutkaan uneksinut.
Hän lähti monissa mietteissä kotiansa. Tämän tästäkin täytyi hänen
kysyä itseltään: mikä lieneekään syynä siihen, että en ole iloisempi.
Kukaties se, että tuo asia on sattunut niin äkkipäätä.

Mutta tästä lähtien oli Bård ihmisten mielestä kummallinen. Varsinkin
herätti huomiota se, ett'ei hän enää mennyt Lid'in luokse. Kutkaan muut
paitsi Signe eivät arvanneet, mikä tähän oli syynä; mutta tällä tytöllä
oli asiasta omat ajatuksensa ja hän oli siis vaiti.

Gunhilda oli nyt mahtava ja varsin onnellinen. Sulhonsa lemmen oli hän
voittanut ja vielä päälliseksi yhdellä ainoalla yrityksellä, joka
sysäsi Lid'in tytön aivan takapajulle. Nyt sai tuo vaalean-kalpea
moukan-tynkkä nähdä, kumpi heistä oli voimallisempi. Oi, miten Signen
sydäntä mahtoikaan karvastella. Ja miten mahtoikaan hän kadehtia
Gunhildaa. Kyllä, kyllä, vaan mitäpä sinä siihen nyt voit? Olisipa
tosiaankin paikallaan, jos joku pitäjään tytöistä voisi ruveta
häätämään Gunhilda Niilon tytärtä.

Ja nyt oli poika ihan varmaan hänen omansa. Miten voitetun näköisenä ja
suijistuneena Bård olikaan nähdessään Gunhildan; miten nöyrästi hän
pyysikään, ja miten kuuliaisena hän antautuikaan hänelle! Tyttö nauroi
ilosta ajatellessaan sitä, miten kaikki muut ihmettelivät hänen
muuttumistaan aivan toisellaiseksi. Hän juoksenteli ulkona useammin
kuin tavallista, laulellen ja viserrellen lintujen kera kilpaa. Kun hän
pääsi semmoiselle mäen-rinteelle, mihin Neset näkyi, huhoili hän niin,
että seudun kunnaat kaikuivat. Ja silloin taas, kun hän oleili sisällä,
kävi koko huoneessa semmoinen jyty, semmoinen ilo, että vanha vouti ei
tahtonut saada rauhaa missään. Vouti pahkiloitsi tuota, ja kylläpä
siihen jo tuskautuikin; joutuipa hän väliin tavoittelemaankin häntä;
mutta usein jäi ukko seisoa töllöttämään ja huutamaan perään, kun tyttö
kiitihe ympäri metsistyneenä ja keveänä kuin lintu, ja vihdoin tulikin
vouti huomaamaan sen, mitä ei hän vielä ennen ollut älynnytkään: että
tyttärensä oli sorea neito. Tuohan on jotakin ajateltavaa! Hän oli aina
ollut nureissaan siitä, ett'ei Gunhilda ollut poika; mutta kun hän
ajatteli ympäri, niin olihan jo kaunis tyttökin hyvä olemassa.
"Gunhilda, tyttöseni," kysyi hän eräänä päivänä, "tiedätkö kuinka vanha
sinä olet?" "Seitsemän toista vuotias", vastasi tyttö-hempukka
rattoisasti hymyillen -- "seitsemäntoista vuotias!" "Hm!" mumisi
vanhus, "oletko sinä noin iloinen seitsemännestä toista ikävuodestasi?
Sinä et kyllin tiedä, että seitsemäntoista vuoden ikä on vaarallinen
aika?" Tyttö silmäili isäänsä kujeellisesti naurahdellen.
"Mahtaneekohan tuo niin olla?" kysyi tyttö. "Niinpä niinkin, mutta,"
virkkoi vouti, "katso sinä vaan eteesi!" Hänen mieleensä juohtui oman
nuoruutensa muistot silmätessään tytärtään; tuommoinenhan hattara
Margareta-vainajakin oli nuoruutensa aikana. Mutta eivätpä nuo
entisetkään ajat ansaitse juuri miettimistä; vouti meni konttoriin niin
kiireesti kuin pääsi. Nyt on vaan hankittava tyttärelle kelpo mies,
ajatteli Niilo Pedersen.

Mutta Gunhilda ei miettinyt sitä. Tyttö tapasi usein Bård'in milloin
kirkkotiellä, milloinpa missäkin, ja nämä kohtaukset olivat ainoita,
joita Gunhilda piti arvossa. Tämä oli paljasta rakkautta, ilman
ajatusta, vapaaluontoista ja vallatonta ikäänkuin taivaan linnuilla. He
puhelivat paljon keskenään, mutta enimmiten oma-kohtaisuuksistaan, sitä
vastoin vaan harvoin tulevaisuudestaan, sillä tulevaisuutta ei ollut
niin helppo miettiä, kuin he voivat toivoa, mutta sen he heittivätkin
pois mielestään. Gunhilda erittäinkin johti puhetta. Bård joutui vaan
kuuntelemaan, unhottaen itsensäkin, uneksien; useinkaan ei hän tietänyt
mitä Gunhilda sanoi, hän vaan silmäili ja silmäili tyttöä, hänen
liikkuvaa, hymyilevää suutansa valkoisine hampaineen, ja silmiään,
jotka loistivat välähtelevällä hohteella, tuota tuuhevaa tukkaa ja
noita hienoja käsiä. Nämä yhdessä-olot eivät olleet koskaan pitkiä,
mutta sitä enemmän onnellisia; Bård arveli, ett'ei hän niittä voisi
elääkkään.

Syksy läheni lähenemistään. Bård ja Gunhilda tapasivat yhä harvemmin
toisensa. Mutta viimein kuitenkin saivat ihmiset tietoa tuosta
lempi-touhusta. Ja silloinpas levisi kaikellaisia puheita ympäri
pitäjään. Kukaan ei tajunnut Bård'in mielialaa. Kun kyllä olisi saanut
sellaisenkin tytön kuin Signe'n, joka ei tosin ole erin omaisen rikas,
mutta kumminkin kaunis ja sievä, ja päälliseksi niin kätevä ja
työteliäs kaikissa töissään, kuin tyttö ikänä voipi olla, ja hän sen
sijaan ottaa tuon puolihupsun voudin-tyttären, jolla nyt kyllä on
rahoja, vaan joka ei ymmärrä vähintäkään, mitä talossa tarvitaan;
varmaankin on siis poika mieltä vailla. Tälläiset juorupuheet tulivat
vihdoin aina Neset'in väenkin korville. Nyt ruvettiin kääntämään asiaa
niin, että Nesiläiset olivat vanhaa äveriästä talonpoikais-sukua,
vanhin ja etevin sukukunta koko pitäässä; ja Nesiläiset olivat aina
olleet ensimmäisenä ja ikäänkuin johtajina kaikissa niissä kahakoissa,
joita voi syntyä pappien ja ankarain voutien kesken. Olipa Bård'in
iso-isäkin kerran nuoruudessaan ollut mukana tälläisessä kapinassa ja
ajanut voudin pitäjäästä tiehensä, jonka karkoituksen hän teki
semmoisella rajuudella, että vouti hädin tuskin pääsi hengissä
matkoihinsa. Näiden seikkain vuoksi pidettiin Nesiläisiä oikeina
"kansanvoiman" edustajina virkamiehiä vastaan, ja olivatkin he aina
ponnistelleet vanhan talon-poikaistavan pysyttämiseksi ja siten
osoittaneet olevansa etevimpiä vertaistensa joukossa. Kun he saivat
kuulla tätä Bård'ista ja Gunhildasta, tekivät he siitä vaan pilaa.
Mutta näitä puheita ei kuitenkaan sopinut vanhalle iso-isälle kertoa,
sillä moista kuullessaan olisi hän varmaan syleskellyt niin, että se
olisi oikein peloittanut. Tätä kaikkea vastaan oli Bård aseeton, ja se
vielä pahinta, että hänen mielestään olivat vanhat varmaankin oikeassa.
Gunhilda huomasikin pian, että Bård ei enää ollutkaan yhtä iloinen kuin
ennen. Mutta hän arveli kuitenkin ihmisten lörpötysten vaan olevan
tuohon syynä. Gunhilda koki tavalla, jos milläkin saattaa häntä
iloisemmaksi; mutta entiselleen ei Bård sittenkään tullut, ja siitäkös
tyttö oli pahoillaan. "Mitä sinä huolit noin paljon tuommoisista?"
sanoi hän: "minäkään, vaikka olen naisihminen, en välitä niin vähääkään
sellaisista!" Eipä Bård'ikaan, oman sanansa mukaan, ollut noista
piittaavinaan; vaan siinä ei hän ainakaan totta puhunut.

Sitten sai Bård kuulla, että Signe oli hänen tähtensä tullut oikein
kipeäksi. Tämä sattui häneen jotenkin ottavasti, eikä hän voinut
vieläkään olla suosimatta semmoista tyttöä, joka rakasti niin
lämpimästi ja uskollisesti ja kuitenkin niin tyynesti ja puhtaasti
häntä.

       *       *       *       *       *

Kaikki voutilan väki tunsi Bård'in ja Gunhildan välisen suhteen yhtä
tarkalleen kuin itse talonkin olot. Yhden seikan oli vouti erittäinkin
huomannut, nimittäin sen, että Gunhilda viime aikoina oli suuresti
tasaantunut. Voudilla oli kuitenkin omat ajatuksensa tästä; hän arveli,
näet sen, tuon tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinäinen.

Eräänä päivänä kevät-talvella matkusti vouti kaupunkiin. Ja kun hän
palasi kaupungista oli hänen mukanaan muuan hienokäytöksinen
nuorukainen, jota hän nimitti herra Jörgen'iksi, ja jonka hän sanoi
olevan aatelismiehen. "Sepä auttanee", sanoi vouti itsekseen.

Ja kylläpä tuo jonkullaista mieltymystä herättikin; sillä Gunhildan
mielestä oli mies hyvinkin hupainen sen vuoksi, että hän oli niin
erilainen muiden poikien suhteen, joita hän oli tottunut näkemään; ja
sitten vielä puhui hän kauniisti. Tuo nuori herra oli puoleksi
saksalainen ja toisinaan puhui hän sellaisia asioita, jotka kuuluivat
usein hullumaisilta. Gunhilda nauroikin hänelle ja tulipa hänelle
ajatuksia semmoisiakin, että tuo mies on tyhmä. Muuten oli nuorukainen
sangen sorea poika, pikimustalla tukalla ja suurilla tummanruskeilla
viikseillä; kasvoissaan näkyi hieman muukalaisuutta sekä samalla hiukan
hienouttakin, ja hänellä oli iso, köyry-nenä, juuri kuin kotkan tai
haukan nokka. Hän tahtoi aina seurustella Gunhildan kanssa ja vihdoin
juohtui tytön mieleen se ajatus, että hänkin, muka, tullut kosimaan.
"Mitä tuo mies tahtoo ja mitä vehkeitä hänellä on?" kysyi hän isältään.
Vanhus katsoi tirkistelevin silmin tyttäreensä. "Eikös hän ole kunnon
poika?" kysyi hän. "Kukaties hän mielii minua, vai mitä hän kulkee ja
nuuskii?" virkkoi Gunhilda ja näytti välinpitämättömältä. "Niin",
vastasi vouti lyhyesti, vaikka huomasikin, ettei tämä tyttöä ollenkaan
miellyttänyt, "tarkoitus on se, että hän kuitenkin sinun saa. Hän ei
ole rikas, mutta hän on aatelinen ... no niin, minulla on omat
mietteeni asiasta. Muista vaan, että kohtelet häntä kelpo-käytöksellä!"
Vouti lähti paikalta, ja Gunhilda jäi äänetönnä ällistelemään.

Saadessaan sittemmin päivällä nähdä Gunhildan, joutui herra Jörgen
aivan kummastuksiinsa ja kysyi miten nyt mahtaa asiat olla! Hän melkein
lempi tyttöä ja sitä paitsi kun tyttö on ainakin hänen henttunsa, kuten
hän itse arveli, niin olihan hänellä kyllä oikein jotakin kysyäkin.

Silloin sanoi Gunhilda hänelle kaikki suoraan. Hän, aatelismies kun
oli, ei voinut ketään väkisin kosia, kun kerran sai kuulla totuuden. Ja
Gunhilda selitti nyt hänelle pitävänsä eräästä toisesta ja olevansa jo
tämän kanssa kihloissakin; olipahan hän nyt miten kunniakas aatelinen
hyvänsä, niin täytyihän hänen viimeinkin saatuaan tytöltä tämän
kuulla, heittää turhat toiveensa ja peruuttaa tytön isän kanssa
keskustelemansa välipuheet ja matkustaa tiehensä. Herra Jörgen vaaleni
ja pyyteli pyytämistään, mutta Gunhilda oli häntä voimallisempi niin,
että miehen täytyi kuin täytyikin luopua hänestä. Silloinpa oli
Gunhilda mielestään voittanut ja oli siis nyt entistään iloisempi.

Mutta hetken kuluttua tuli tytön isäkin huoneeseen. Ja silloinkos
Gunhilda pelästyi; sillä hän näki nyt vanhuksen olevan vihoissaan. Ukko
ei tosin puhunut monta sanaa, mutta hänen harvatkin sanansa olivat nyt
entistään vakaampia ja sattuvampia. Olisihan nyt tytön pitänyt osata
järkeään käyttää ja ottaa sen miehen, jonka isä ja Jumala hänelle
antoivat; sillä muuten hänen olisi tullut tietää, että isä-ukolla on
sekä voimia että tahtoakin saada tyttönsä taipumaan. Ukko ei suvainnut
itseään pidettävän kaateella omassa talossaan. Eipä Gunhilda ollut
koskaan kuullut moisia sanoja, jotka olivat niin voimallisia kuin nämä;
ne oikein viilsivät häntä ja ne veivät häneltä sekä rohkeuden että
ryhdin. Tyttö taipuu pyytämään: "Älkää olko noin kova! Minä rakastan
toista..." Vouti tömisteli ja telmi lattialla. "Aiotko sinä luulotella
minua mielikuvituksillasi? Kuka on täällä ollut semmoinen, jonka kanssa
sinä olet tuttavuuteen joutanut? Mielinet kai mennä naimisiin jonkun
moukan kanssa -- kukaties?"

Samassa tuokiossa oivalsi Gunhilda sen, mitä ei ollut vielä koskaan
ennen ajatellutkaan, että Neset'in Bård onkin vaan talollissäätyinen.
Mutta oikein ajatellen, hän ei olekaan sentään hetikään samallainen,
kuin muut moukat -- hän on, näet sen, kuin herras-mies muiden
säätyläistensä rinnalla; mutta talonpoikainen on hän kuitenkin kaikissa
tapauksissa. Ja kun vouti oli nyt selitellyt asian selville, hävetytti
tyttöä niin, että hän ujostuksesta oikein kuumeni. Talonpoikainen!
Moukkaa oli hän siis rakastanut ja vielä niin suhdattomasti lempinyt...
Hän peitti kasvonsa ja tunsi itsensä auttamattomaksi. Vouti ei sanonut
nyt tästä sen enempää, vaan muistutti vielä lyhyesti siitä, että
tyttärensä nyt miettisi asiaa huomiseksi. Ja niin poistui vouti
huoneesta. Gunhilda jäi yksinäisenä seisomaan, niin kummallisesti
yksinäisenä, jommoista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän peräili
ja peräili etenevää isäänsä ja mietiskeli, että hänen mukanaan nyt
poistui kaikki, mistä hän oli iloinnut ja mihin hän oli toivonut.

       *       *       *       *       *

Mutta vähitellen muuttuikin hänen surunsa ja arkamaisuutensa oikein
kuohuvaksi vihaksi. Kuka on se, joka tähän on syypää? Herra Jörgen!
Aatelismies! Sen elävä, jolla on enemmän nenää kuin mieltä ja suurempi
parta kuin ryhti; tuo raukkamainen olento, joka ei edes omin kykyinsä
pystynyt kosimaankaan, ja joka tuskin osasi puhuakaan... Hän puri
hammasta. Tuo se nyt oli, muka, aatelillinen! Lupaa miehevästi ottaa
tytön turviinsa, vaan aikookin pettää hänen, -- hän ei ole edes
niinkään miehekäs, että pitäisi sanansa ... siinä ei hän ole ainakaan
torpan poikaa parempi! Mitä hänellä oli tekemistä? Minkätähden tuli hän
tänne häkähierimeksi juuri nyt, kun tyttö toisen kanssa tahtoo pysyä
lemmen-siteissä? Jos hän luulikin tällä tavoin Gunhildan suosion
voittavansa, niin siinäpä hän kumminkin harhaan joutui.

Ja vanhus sitten. Hän ei ollut koskaan ennen piitannut tytöstä, kun nyt
tahtoessaan naittaa häntä. "Minulla on omat ajatukseni tästä asiasta",
tuumaili hän. Mitä Gunhildalla sitten oli hänen ajatustensa kanssa
tekemistä? Hän tahtoi pitää suosittunsa; hän tahtoi pitää sen hyvänänsä
maailmassa; vanhuksen mietteet eivät häneen koskeneet. Hän oli hänen
isänsä, se on kyllä tosi; mutta kuitenkaan ei Gunhilda voinut
mielipidettään muuttaa, Kun ei Bård tule! -- "Moukkako"? hän ei ole
mikään "moukka". Gunhilda tahtoi päästä hänen luokseen, juuri hänen
luokseen tahtoi hän mennä tänä iltana. Bård'in tulisi ottaa hänen heti.
Sittenhän saisivat muut olla hämillään ja kynsiään pureskellen katsoa
muljostella Gunhildan perään; silloinpa hän onkin rehevää puolestaan
eikä hänellä ole enää mitään tekemistä heidän kanssaan.

Muuan vanha nainen tuli hänen huoneeseensa tuoden illallis-aterian ja
kynttilän. "Missä hra Jörgen on?" kysäsi Gunhilda katsoen häneen. Mummu
siunaili; sillä hänen mielestään oli ikäänkuin hän olisi katsellut itse
rouva Margareetaa, -- niin vaalean ja omituisen näköinen oli Gunhilda.
Tyttö kiivastui yhä enemmän; hän tepisteli lattialla niin, että mummu
oikein vapisi: "Missä herra Jörgen on?" "Lähtenyt, mennyt hyvä neiti",
änkytti mummu ja hiipihe samalla ovea kohti. "Mennyt!" huusi Gunhilda
ja kalpeni kummallisesti; "mutta sittenhän minä olenkin vapaa!" Mummu
oli jo ehtinyt ulos ja puhui nyt ovesta: "herra Jörgen aikoo varmaankin
tulla vielä tänne", sanoi hän.

"Ohoh, onkohan vielä niinkin," ajatteli Gunhilda. "Mutta sittenpä
yritetään!" Viha oli jo taas tehnyt hänen uskaliaaksi. Gunhilda ei
ollut tottunut kumartelemaan ketään eikä kovuudellakaan taipumaan. Hän
oli kuin nuori varsa, joka ensi kerran on valjaissa; hän telmilehti
julmasti irti päästäkseen. Mutta lähtöön hankkiessaan ja aikoessaan
paeta talosta Neset'iin, muistikin hän, että sinnepä ei uskallakaan
mennä, jos ei varmaan tiedä josko Bård sattuisi olemaan kotonansa häntä
vastaan ottamassa. Hän kammosi noita vanhuksia, sillä hän pelkäsi
heidän tahtovan hänelle pahaa; jos hän menisi sinne karkulaisena, niin
lähettäisivät he hänen samaa päätä takaisin. Näitä miettiessään äkkäsi
Gunhilda, että ikkunalasi olikin suurella puuluukulla sulettu. Hän
kirkui tulistuneena ja juoksi ovea kohti tahtoen päästä ulos, mutta
ovikin oli teljetty. Silloin oli hän vähältä tuskiinsa uupua. Sulettuna!
Hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut vapaa kuin lintu. Sulettuna ja
eroitettuna kaikesta siitä, mitä hän tahtoi ja mikä oli hänelle
hupaista ja hauskaa, vangittuna kuin varas ja vielä sitten tällä
haavaa. Hänestä tuntui oikein tukehduttavalta ja hän vaipui tuolille;
sydämmensä oli levottomuuden vaivuttamana, hänen mielestään tuntui olo
niin tukalalta, ikäänkuin olisi hän elävänä arkkuun laskettu.

Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista mielenliikutusta...

Hän kallisti päätänsä, vaaleni kuin lumi ja heti sen jälkeen hän taas
kovin punehtui. Aivan uudet ajatukset valtasivat nyt hänen. Vieno
hymyily, puoleksi hämillinen ja puoleksi onnellinen loistihe noilta
nuorilta huulilta; rinta sykki raskaasti, ja hän hikoili vesimärkänä.
Herra Jumala, kun se kuitenkin on niin... Hän tosin oli sitä toisinaan
miettinyt, vaan ajanut heti sellaiset ajatukset tuuleen; sillä moista
ei hän tahtonut uskoa... Kuumentava ujous saattoi hänen kumartumaan
alas, joka hämillisyys ei kuitenkaan tehnyt häntä onnettomaksi. Niin
ajatellen Bård'ia tuli hän yhä ujommaksi ja samalla vieläkin
onnellisemmaksi. Jos Bård sen tietäisi! -- hymyili hän ihastuneena.
Miten iloiseksi hän tulisikaan ja miten hän suosisikaan Gunhildaa.
Niin, Kaikkiväkevän kasvoin edessä, _nyt_ on Gunhilda Bård'in oma.
Tyttö vapisi istuessaan siellä: tuhannet epäselvät ajatukset seuloivat
hänen päässään; tuo nuori hempukka tunsi itsensä sekä masennetuksi että
koroitetuksi, sekä nöyryytetyksi että julkeaksi siitä, että hän tiesi
olevansa äiti.

Mutta silloin juohtui hänen mieleensä isänsä ja herra Jörgen.
Mietteensä kääntyivät toiselle suunnalle. Tuo puhdas, luonnollinen
äidintunne, puoleksi neitsyellistä häveliäisyyttä ja puoleksi
äidillistä onnellisuutta, muuttui kuihduttavan häveliäisyyden
tunteeksi. Nyt oivalsi hän, mitä oli tehnyt. Nyt huomasi hän sen. Hän
oli elänyt mitättömien tyttö-retkujen tavalla eikä kunniallisena
neitona. Hän oli unhottanut, että se, mikä talonpoikain kesken kyllä
käypi laatuun, onkin mitä suurin huonomaineisuus paremmille ihmisille;
hän oli aivan häpeissään; kunniallisten ihmisten joukkoon ei hän enää
julkene mennä ja vieläpä moukkaväkikin rupeaa häntä pilanaan
pitämään... Tuo oli suurempi häpeä, mitä ihminen voipi sietääkään.
Tämän tukalan tunteen valtaamana vääntelehti hän kuin sairas ja
kyyristeli ikäänkuin olisi tahtonut piiloutua. Tämän perästä ei hän
enää julennut katsoa muihin ihmisiin. Hänen täytyy nyt paeta koko
seudulta. Hänen täytyy lymyytyä kivien ta'a ja luoliin kuten varkaan;
ja itse lapsikin, josta hän oli raskaana, tulee olemaan kunniaton.
Mihin hän suunnittaa tiensä? Isänsä olisi ajava hänen pois; jos hän
menisi Neset'iin, niin sielläkin nuo vanhukset usuttaisivat koiran
hänen kimppuunsa, ja Signe! -- Gunhilda hypähti kiukkuisena
seisoalleen; -- _nyt_ oli Signe voittanut.

Ei maar, Signe ei ole voittava. Olkoot muut asiat miten ovatkaan, mutta
Signe ei voita. Gunhilda rupesi tuumimaan jos millekin taholle, mikä
paras olisi. Kun hän kaikki oli päänsä ympäri miettinyt, niin ei
kuitenkaan ollut ketään, joka mitään tiesi; mutta kaiken kaihonkin
takana kuvautui kumminkin Bård hänelle. Bård oli nuori eikä vapaa;
mutta nyt tuli hänen kuitenkin auttaa. Eikä hän olekaan pettäjä. Kun
Gunhilda menee Bård'in luokse yksinäisenä ja turvatonna ja tämä saa
kaikki tietää, niin tottakai Bård ottaa hänen vastaan; kunpa hän sitten
lähtisi koko talosta ja tiluksilta lemmittynsä kanssa. Tämä ajatus
saattoi hänen uudestaan liikkeelle. Hänen täytyy koettaa sanoa kaikki
isälleen. Silloin ei hra Jörgen'istä enää jupakoitaisikaan. Sitten oli
Gunhilda menevinään Neset'iin. Bård otti hänen vastaan; mutta jos
vanhukset eivät tätä suvaitse, niin lähtee hän morsiammensa mukana
jollekin toiselle paikkakunnalle, missä kukaan ei tunne heitä, ja
siellä saavat he sitten omin päinsä elellä siksi, kunnes kaikki vanha
on unhotettu. Sillä tavoin voi hän kumminkin voittaa. Oli nyt vaan
rupeaminen rohkeaksi, puhuakseen isälleen. Ja sen voi Gunhilda kyllä
tehdä; hänen täytyykin uskaltaa puhua ... kun hän vaan ajattelee
Signeä. Gunhilda istui näiden ajatusten ajelehtimana siksi, kunnes hän
ei enää jaksanut enempää miettiä. Kun tuo vanha palveliatar aamulla
ylösnoustuaan tuli hänen luokseen, nukkui tyttö istuallaan tuolilla.

       *       *       *       *       *

Gunhilda kapsahti seisoalleen ja katseli ällistyneenä ympärilleen eikä
tiennyt, josko hän oli ollut valveillaan, vai untako nähnyt. Heti kohta
selvilleen tultuaan punehtui hän ja piileili itsekseen; kukaan ei
saanut siis häntä nyt nähdä, parasta oli vaan saada heti kaikki
selville ja ratkaistuksi. "Pyytäkää isän tulemaan sisälle," satoi hän.
Tyttö käveli ja mietti itsekseen, että jos hän menee nyt jo, niin ei
hän olekaan äitinsä kaltainen; eikä isänsäkään kaltainen, lisäsi hän
sitten.

Gunhilda rupesi vapisemaan. Hän istui pöydän ääressä pää käsiin
nojautuneena pitääkseen itseään kohdallaan; sillä niin säälittävän
peloissaan oli hän. Hän koki röyhistellä itseään, mutta tuska ahdisti
rintaansa niin, että hänen oli raskas hengittääkin ja hän tunsi
mielestään kielensäkin kankistuvan sillä tavalla, että kasvotkin olivat
ikäänkuin elottomat ja ryhdittömät. Puhuttavansa laatu näytti hänestä
yhä vaikeammalta ja vaikeammalta aina sen mukaan, kun hän aikoi mennä
ja mennä sitä isälleen kertomaan. Ja nyt kuului astuskeleminen, jytkävä
ja verkallinen jalan kapse. Tulia oli vouti. Gunhilda pelästyi yhä
enemmin ja enemmin mitä likemmäksi vouti läheni; ja rykäisi pari kertaa
kovasti; tuntui ikäänkuin kurkku olisi kutistunut. Sitten aukeni ovi ja
vouti oli paikalla.

Ukko oli levollinen kuten tavallista eikä näyttänyt vähintätäkään
kummeksivan sitä, että tytär oli tullut toisiin mietteisiin. "No
niin,", sanoi hän, "sinä olet siis muuttanut mielesi? Niinpä minä
tiesin kyllä, että sinä et ole niin aivan kehno. Mutta aina ne tekevät
tuommoisia mutkia, nuo nuoret... Noh, hyvä. Niin pian kun vaan sanot:
'kylläkin', niin olet sinä vapaa. En ole koskaan ollut kova sinulle.
Tahdotko?" Gunhilda painoi kasvonsa käsiään vastaan eikä hiiskunut
sanaakaan; mutta vouti kyllä näki miten hän vapisi. "Noh", esitteli
vouti, "etkö vastaa mitään?" Gunhilda pelkäsi niin, ett'ei saanut sanaa
suustaan. Oi toki, kun tämmöiseen pulaan on ihminen joutunut. Oi jospa
maa katalan nielisi! -- "Gunhilda!" ärjyi vanhus niin julmasti, että
tytär oikein säpsähteli; sitten kumartui tämä alas ja pyrskähti itkuun.

"Vai niin", yrähteli vouti. "Tätäkö varten sinä pyydätytit minun
tulemaan? Et kai luule, että minä olen jo ennenkin nähnyt naisväen
itkevän? -- No niin; jollei sinulla ole mitään muuta sanottavaa
minulle, niin olkoon nyt se sinään huomiseen asti. Tahtoni sinä kyllä
tiedät." Ja niin kääntyi vouti tavoittaen oven ripaa. Mutta samassa
alkoi haikea kirkuminen: "Isä!" mikä ääni kuului itkun voittamalta
porinalta. Vouti kääntyi katkeramielisenä takaisin ja hän ei enää
tuntenut tuota ääntä, niin kummallinen se oli. "Oletko sinä taidolta
pois?" kysyi hän, "eikö sinulla enää ole kieltäkään suussasi. Sinä olet
noudattanut liiaksi omaa päätäsi elämäsi varrella, sinä; se on paha se;
kun olisin masentanut sinun jo ennemmin, niin olisi se silloin käynyt
helpommasti. Näin se nyt käypi. Tahdotko totella vai etkö?"

Näin kova saattoi vouti olla, vaikka kyllä näki, miten tytär kärsi!
Gunhilda tunsi vihansa jo taas kiihoittuvan ja sepä antoikin hänelle
voimia. Väkinäisellä ponnistuksella hillitsi hän itkuansa ja pelkoansa
luottautuen siihen uhkarohkeaan ajatukseen että kävi miten kävi, eihän
kumminkaan enempää mene kuin henki. "Minulla ei ole ... ei ketään muita
kuin hän, joka..." hän henkäisi, "hän joka on sen isä, jota kannan
sydämmeni alla." Gunhilda laskihe pöydälle kyynärpäilleen nojaamaan
likistäen kasvonsa kättensä väliin; ja nyt oli kaikki sanottu.

Vanha vouti oli ilettävän vaalea. Hän tarttui ovipieleen pysyäksensä
pystyssä ja siinä seisoen katsoa tuijotteli hän tytärtään niin
peloittavasti, kuin olisi hän ollut kummitus-haamu. "Mitä sinä oikein
sanot", kysyi hän vihdoin ja tätä sanoessaan värisi hänen äänensä
kamalasti. "Oletko sinä raskaana?" -- "Olen," kuiskasi Gunhilda. Nyt
kohotti vouti päätään ja heitti ovipielestä irti. "Kuka on tuon sikiösi
isä?" kysäsi vouti nyt. Gunhilda henkäisi ja koki niellä pyrkivää
valitustaan; nyt oli pula pahin. "Onko se vaan talonpoikainen?"
tutkaili vouti taas jääkylmällä äänellä. "On"...

Gunhilda pelkäsi vielä pahempaakin. Mutta vanhus vaikeni. Vihdoin lähti
vouti huoneesta ja Gunhilda kuuli hänen raskaat, epävarmat ja
kummallisen verkkaiset askeleensa. Hän kuunteli kuuntelemistaan,
pidätti nyyhkytyksensä ja kuuhoili ... minne isänsä aikoi mennä. Mitä
ajatteli hän? Menikö hän ulos hakemaan asetta? ... kuolettava, ajua
ahdistava tuska poltti Gunhildaa. Hän juoksi pihalle ja tahtoi lymytä
piiloon, mutta ei tuntenut turvaa missään; hän kiitihe edes-takaisin
värisevänä, vimmastuneena ja peloissaan niin, että tuskin eteensäkään
näki. Tuolta tulee vanhus. Tyttö vaipui surkeasti kirkuen polvilleen ja
kuroitti vapisevat kätensä siten sekä suojellakseen itseään että
osoittautuakseen nöyränä, rukoilevaisena syntisenä. Vanhus ei voinut
olla osaksi säälimättä häntä, kun hän säikähtyneenä ja auttamattomana
vaikeroitsi tuossa; mutta tämä ei kuulunut asiaan. Vouti seisahtui ja
alkoi puhua tyttärelleen niin tyynimielisesti ja niin jäykästi, että
tämä heti selvisi oikealle tajulleen ja häpesi liiallista
arkamaisuuttaan. "Olisitpa kyllä kuoleman ansainnut," sanoi vouti,
"mutta en minä ainakaan sinua surmaa. Minulla ei ole enää mitään
kanssas tekemistä. Tässä on äidin-perintösi, ota se ja mene menojasi
äläkä koskaan enää tule silmieni eteen. Moista naisväkeä ei vouti,
Niilo Pedersen, suvaitse talossaan, ja näillä rahoilla saat itse
elantosi hankkia. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan kääntyi vouti ja lähti pois. Gunhilda kuuli enää
jytkävän astunnan loitolla eräästä käytävästä, muuan ovi kävi, ja
sitten oli kaikki hiljaa.

Näin kului hetkinen ennenkuin Gunhilda uskalsi edes liikahtaakaan;
vihdoin koetti hän josko hänellä olisi enää voimiakaan liikkua, ja niin
hapuroihe hän seisoalleen. Tästä horjuihe Gunhilda takaisin kamariinsa,
rupesi käärimään vaatteitaan mokioon, haeskeli arkkusestaan
kultakoristeensa ja hopeahelunsa, jotka nekin olivat perintöä
äidiltään, pisti varovasti virsikirjan poveensa, suori ja palmikoitsi
hiuksensa ja puki itsensä. Hän oli aivan kuin huumeessa; koko tuo
touhunsa kävi niin verkallisesti ja niin juhlallisestikin, että hänen
olisi luullut valmistautuvan viimeiselle matkalleen. Ja niin kalpeakin
oli hän, kuin todellakin olisi ollut hautaan saatettava. Jos kuka
tahansa sitten vähän ajan päästä olisi nähnyt, kun muuan nainen mokio
kädessä hiljaa ja huolestuneen näköisenä hiipi talon pihasta ulos, niin
ei hän millään ehdolla olisi voinut aavistaakaan, että tuo on sama
tyttö-hempukka, joka täällä vielä pari päivää sitten heiskalehti ja
juoksenteli keveänä ja rajuna kuin naaras-hirvi metsässä. Vanha
palveliatar katsoa tähysteli kyökin ovesta ja huusi meniää takaisin,
vaan vastausta ei kuulunut.

Gunhilda poistui yhä loitommalle, vaikka matka kuluikin aivan
hiljalleen ja vitkallisesti. Päästyään edemmäksi metsän syrjään,
istahti hän muutamalle kivelle, silmäillen vielä sinne päin, mistä
äsken oli niin omituisella tavalla lähtenyt, ja ajatellen: tuolla on se
talo, joka on ollut hänen kotinsa. Siellä on asunut ja asuu vieläkin
hänen isänsä, siellä ovat muistot hänen äiti-vainajastaan ja siellä oli
hän isoisena elellyt kahdeksantoista lapsuutensa ja nuoruutensa
herttaista vuotta. Tuolla kohouu se metsä, mistä hän oli noutanut
kukkasia ja marjoja ja jossa oli laulellut rattoisia laulujaan,
silmäillyt ihanaa seutua sekä lempinyt ja ajatellut niin suloisia
mielikuvaelmiaan. Nyt laskihe päivä mailleen, hämärä ja pimeys verhosi
ja peitti maisemat. Hänen täytyi lähteä täältä. Heti nousikin hän
vilusta väristen ja lähti matkalle, joka vei nyt Neset'iin.

Ilta oli jo kun hän sinne pääsi, pimeä ja märkä ilta; tämä oli
kevätpuolella ja kuu ei ollut vielä noussut. Pilvien välitse päilähteli
pitkissä juovissa sininen taivas muutamine vaaleine tähtineen, jotka
kiiluivat niin salaperäisesti tuolta äärettömältä avaruudesta. Gunhilda
oli viluinen ja väsyksissä. Kohtalonsa painoi häntä raskaana taakkana;
hänellä ei ollut voimia omatakeisuudeksensakaan eikä hän osannut
selvittää edes omia ajatuksiaan: Kauan seisoi hän pihalla sykkivällä
sydämmellä odottaen, että joku tulisi ulos; sillä tupaan ei hän
uskaltanut mennä. Ainoastaan yksi asia oli hänen tärkein toivonsa,
nimittäin se, että hän nyt vaan tapaisi Bård'in. Ajatellessaan tätä,
tuntui hänestä ikäänkuin valkeus olisi koittanut, ja toivon lämmin
lohdutus tuikki hänen sydämmensä syvimmästä pohjukasta. Jospa vaan
saisi tuntea hänen vakavan kättelemisensä ja nähdä hänen levolliset ja
lempeät silmänsä hohtavan kuin auringon loisteen ... niin kyllä...
Jospa nyt Bård vaan hyvisi häntä. Sitä ei hän vast'edeskään
katuisi. Gunhilda rakastaisi häntä lakkaamatta ja kaikki entiset
hullutuksensakin olisi hän sovittava. Silloin saisi Gunhilda tuhlatun
kunniansa takaisin, jonka rikoksen sitten kaikki, voudista ruveten,
antaisivat hänelle anteeksi.

Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nämä röykkeät, juromaiset rahvas-ihmiset
olivat kaikkia muita pahempia ja kovempia kuin kutkaan muut ihmiset
koko paikkakunnalla; olipa talon iso-isä kerran ollut voudin
karkoitus-retkelläkin... Hänessä kytee viha ja kaiho tämmöisiä
sääty-henkilöitä vastaan ja hän ei ollut semmoinen kuin heidän tyttönsä
ovat. Ja nyt ei hän enää ollut edes rikaskaan. Ennen olivat rahat hänen
toivoansa elähyttäneet, sillä hän tiesi talonpoikain mielistyvän
rahoista; mutta nyt oli hän kerrassaan Signeä köyhempi: nyt kysytään
vaan Bård'in lujamielisyyttä. Mutta jollei mitkään muut neuvot auta,
niin lähteehän Bård hänen mukaansa. Seuranneehan hän Gunhildaa vaikka
jo tänä iltana yli tunturien ja harjujen, halki metsien ja erämaiden,
ja jos lemmittynsä väsyisi, niin kantaa hän häntä, jos hän joutuisi
unen helmoihin, niin Bård kumminkin valvoo ... oi, hän tunsi pojan, hän
takasi sulhonsa; mitään siis ei ollut vielä kadotettu.

Mutta pitkäksi kävi aika ja vilukin tuli tuossa pihalla seisoessa ja
hän oli päälliseksi vielä niin väsyksissä. Kunpa toki tohtisi mennä
tupaan! Ei; hänen täytyi pyrkiä; henkensä edestä täytyi koettaa eikä
pelätä. Uskaltaa pitää saavuttaakseen voiton. Hän meni oven taakse;
kätensä vapisivat ja sydämmensä sykki. Mutta nyt kuului kävely. Hän
säpsähti ja sivahti syrjään; kukahan se oli? Jumala suokoon
loppumattomassa armossaan, että se olisi Bård. Mutta ei; se oli vaan
eräs talon renki.

Hänen täytyi uskaltaa; niinpä astuikin hän esiin; meni melkein
vastapäätä häntä ja sanoi: "hyvää iltaa." -- "Hyvää iltaa", vastata
venytteli renki ja tirkisti lumeen, "onko näin myöhällä vielä
vieraitakin liikkeellä?" -- "Onpa kyllä ... onko Bård kotona?" --
"Eiköhän se ole." -- Bård? Pojan mieleen näytti muistuvan jotakin! hän
läheni Gunhildaa ja tirkisti yhä tarkemmin ja tarkemmin häneen. "Kuinka
jaksatte ... ettehän vaan ole Gunhilda Niilon tytär?" -- Gunhilda
huomasi hänen siunailevan ja aikoi vetäytyä syrjään. "Olen kyllä",
vastasi hän, "mutta ... oi, pyydä Bård'ia tulemaan ulos. Minun täytyy
puhua hänen kanssaan, kahteen käteen puhutella häntä. Tee, mitä pyysin,
niin olet kiltti!" Poika vetäytyi yhä edemmäksi ja edemmäksi hänestä.
"No niin, sehän kohtuullista", virkkoi renki, "mutta ... täällä on
vieraita tänä iltana." "Vai niin." -- "Lid'in pojat ovat nyt Bård'in
luona." Gunhilda tunsi pahan piston mielessään. "Lid'in pojatko?" --
"Niin kyllä, Olli ja Asla, Signen veljet, tietääkseni." -- Gunhilda oli
mielestään vähältä maahan masentua. "Pyydä Bård'in tulemaan ulos!"
sanoi hän niin rukoilevalla äänellä, että renki-poikaa kummastutti ja
hän siis arveli: paras on täyttää hänen pyyntönsä. Poika meni puoleksi
viivyttelevällä kiireellä tupaan. Ovi sulkeutui hänen peräänsä ja niin
jäi Gunhilda oven taakse.

       *       *       *       *       *

Bård oli taas viime aikoina ajatellut yhä enemmän ja enemmän Signe'ä.
Häntäpä oikeastaan Bård olikin kauimmin rakastanut ja häneenpä oli
hänellä enimmän luottamustakin. Ja vanhukset olivat siis oikeassa:
Signe sopii hänelle, vaan tuo toinen ei! Mutta enimmän oli tässä
suhteessa kumminkin häiriötä tehnyt pitäjäässä levinnyt huhu, että
Gunhilda Niilon tytär on muka oppinut äidiltään "kuumat" konstit. Mistä
huhu oli alkuun tullut, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Bård; hän,
näet sen, tiesi tämän lähteneen Lid'istä Signen alkuun panemana. Sillä
Signe oli kertonut veljilleen, mitä kummaa hän luuli nähneensä
sunnuntaina kirkossa ja veljekset taas olivat kertoneet sen Bård'ille.
Ja kun Bård sai kuulla tämän, putosi kerrassaan peite hänen silmiltään.
Nyt tajusi hän kaikki: Gunhilda osaa noitua. Taikatemppujen
lumo-voimallahan Gunhilda olikin hänen voittanut ja lemmen-pauloihinsa
kietonut; paholaisen tenho-avullahan hän oli vetänyt niin lujasti pojan
puoleensa. Ja tämä tuli aivan helposti ymmärrettäväksi. Hän muisti nuo
silmät, joilla tyttö kerran viime vuotena hänen miellytti. Niissä oli
hehkuvampi voima kuin tavallisella ihmisellä, kamala tenho-veto ja
helvetin tuli; noilla silmillään hän poltti pojasta entisen lemmen
Signe'en ja herätti hänessä uuden, jumalattonan rakkauden itse
puoleensa. Bård oli tullut tenhotuksi. Hän oli ollut hitoilla
huumeuksissa. Nyt luopui hän säikähtyneenä kaikesta tästä; rakkaus
Gunhildaan muuttui peloksi ja hän tunsi itsensä sydämmestään iloiseksi
siitä, että hän oli ajoissa herännyt, ja että hänellä kuitenkin vielä
oli Signe. Hän rupesi yhteyteen Lid'in poikien kanssa, jotka viime
aikoina yhä enemmän olivat mailakoineet häntä. Ja muuanna iltana oli
Bård jo uskaltanut mennä heidän mukanaan Lid'iin. Siellä häntä
hyvittiinkin oivallisesti. He olivat ottaneet hänen vastaan vanhana
tuttavana ja Signe oli ollut aivan hyvä ja ystävällinen, ei vähintäkään
tylyyttä kasvoissa, lempeä ja kiltti, ja sitä paitsi niin ihana ja
sorea, varsin hyvällä käytöksellä .. hän ei siis voinut käsittää, miten
hän oli ruvennut pitämään Gunhildaa parempana kuin Signeä. Sitten oli
Bård saanut olutta, voimakasta hyvää olutta ja niin se solui lopuksi,
että hän ja Signe kihlasivat toisensa sillä välipuheella, että häät
pidetään keväällä. Tämä oli tapahtunut eilen illalla; siis samana
iltana kuin Gunhilda oli sulettuna kamariinsa. Nyt istuivat Lid'in
pojat Bård'in ja vanhusten kera Neset'in isossa tuvassa, juoden ja
iloiten sekä jutustellen tulevista häistä.

Mutta pihalla seisoi Gunhilda Niilon tytär viluisena. Aika venyi niin
hirveän pitkäksi. Mutta ketään ei tullut ulos. Hän odotti ja odotti,
hän kuuli kyllä kävelyjä, vaan eihän se auttanut; hän kuunteli
kuuntelemistaan, hän toivoi ja pyysi; tuntui ikäänkuin verensä olisi
surusta ja ikävästä vuotanut. Mutta ei; ketään ei tullut. Sitä ei hän
uskaltanut ajatellakaan, että Bård olisi hänen pettänyt, sillä kun tämä
ajatus vaan johtui hänen mieleensä, rupesi hänen päänsä raskaasti
humisemaan ... ei! pois semmoinen ajatus; pois. Bård ei ole sellainen.
Hän on hyvä, uskollinen, rehellinen ja Herra kaikkisäätävä on laupias
ja armahtavainen; semmoista ei siis voi maan päällä tapahtua. Sch! joku
tulee ... Bård! se täytyy olla Bård -- ja -- noin raskain, kolkkivin
askelin! Hirveä ajatus synkistytti Gunhildan mieltä. -- Sitten aukeni
ovi ja raaka, karkea ääni huusi.

"Onko täällä ketään?"

Herra Taivaan Jumala, tuo on nyt se vanhus; se pelätti iso-isä, joka
nuorempana oli kerran voudinkin karkoittanut.

Nyt ymmärsi Gunhilda kaikki. Ukko, joka kerran oli karkoittanut voudin,
ajaa nyt tietysti voudin tyttärenkin matkoihinsa. Bård ei suvaitse
näkevänsäkään vanhaa kultaansa; hän on kavala ja peloissaan kuten
petturi ainakin ja nyt hän varmaankin aikoo päästä erilleen; hän aikoo
päästä Gunhildasta. Ja Gunhilda henkäisi huokaavasti, sillä kaikki
tuntui hänestä nyt niin tyhjältä. Purot rupesivat solisemaan ja
kohisemaan harjulla. "Minä tahtoisin puhutella Bård'ia", sanoi hän.

"Bård on lähettänyt minut sijassaan. Hän arvelee varmaankin, että
minuun eivät pysty mitkään taikatemput eikä tenhovoimat, -- jos mitä
aikonetkin!"

Gunhilda ei käsittänyt hänen sanojaan. Taika-temppuja? Tenhovoimia!
Vihdoin sai hän sanotuksi: "Sanokaa, että minä saisin puhutella häntä
-- viimeisen kerran."

"Vai niin? Tahtoisit, muka, sanoa: 'hyvästi'. Sitä ei tarvitse.
Sopiihan minun sanoa terveisiä Bård'ilta ja mainita, että hänellä on
niin kiirettä häitä puuhatessaan, ett'ei hänellä ole enää aikaa
juoksennella hullutuksia voudin tyttären ja noita-temppujen perässä."

Nyt ei Gunhilda enää jaksanut enempää. Hän käänsi äkkiä selkänsä ja
läksi tiehensä. Nyt ymmärsi hän asian oikean laidan; nyt oivalsi hän
sen. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, -- ainoastaan paeta, paeta...

Hän ei ollenkaan tietänyt, miten hän menikään. Tiensä oli
umpimähkäinen, epätasainen ja kaita; usein luiskahteli hän kyllä, mutta
ei kuitenkaan kompastunut; menonsa oli enemmän kiitämistä, kuin
kävelemistä. Tiheä metsä kohoui kaikkialla; tulvivia puroja virtasi
pauhaten ja kohisten harjanteilta ja ne tahtoivat paikoin katkaista
häneltä tien; mutta Gunhilda ei välittänyt tiestä eikä polusta; sillä
nyt sai kaikki olla miten tahansa. Hän ei tietänyt, minne mennä. Mutta
kauas, kauas hän vaan halusi. Hiki valui noilta vaaleilta poskilta ja
utuinen kevät-tuuli vilpastutti hänen kuumaa otsaansa. Viimein nousi
kuu ja taivas selkeni. Yö oli valkoinen mutta hämärän kalpea ja kylmä;
kaikista rotkoista, minne vaan katsoi, kohousi kummittelevia haamuja
viittoen ja heiluen, ja purojen solina kohisi kaikkialla ympäri --
humisi, kohisi ... vaan hän ei pelännyt. -- Tuolla loitolla hämärtää
kirkko. Vanha punertava kirkko, vinokas ja ruma kuin karjanlato. Mutta
tuo kirkko saattoi heti Gunhildan muistamaan kaikkea sitä onnea ja
iloa, joka hänellä ennen oli ollut ja joka nyt oli kadonnut. Hän muisti
tuon ensimmäisen sunnuntain mennyt vuonna; hänen mieleensä tuli niin
monta sen jälkeen ollutta onnellista hetkeä. Silloin koski kaikki tämä
häneen niin surullisesti, niin voimakkaasti, että hän heittäytyi maahan
ja itki. Tämä oli kovaa ja katkeraa itkua; mutta, se ei kestänyt kauan.

Hän oli nyt kyllä lannistettu, vaan ei murtunut. Hänen nuori, vapaasti
kehittynyt luontonsa rupesi tuon viemistyksen perästä nousemaan.
Ajatukset -- harmilliset ja kolkot ajatukset -- juohtuivat hänen
mieleensä; ne häikensivät itkun ja tekivät mielen vilppaaksi ja pään
kylmäksi. Minkä tähden oleilee hän nyt täällä, yksinäisenä ja
auttamattomana, kaikista eroitettuna -- hän, joka ei ollut niin nuori
ja iloinen?

Täällä kuleskeli hän vuosi sitten ylevänä ja onnellisena luullen kaikki
voittaneensa. Hän oli silloin ikäänkuin uusi ihminen; hän rakasti
kaikkia asioita eikä hänessä ollut mitään pahuutta. Valittuansa kohtaan
oli hän rehellinen kulta; kaikesta sydämmestään oli hän rakastanut
sulhoaan eikä hän ollut pitänyt mitään edes hänen vertaisenaan sitä
vähemmin kalliimpana häntä. Koko elämällään oli hän tahtonut maksaa
sulholleen sen, että tämä häntä rakasti ja ilostutti. Eikö se ollut
oikein? Oliko se niin paha synti, että tuolla vanhalla juonikkaalla
ukolla kotona oli sen vuoksi oikeus ajaa tytön metsään? Jos se olisi
ollut herra Jörgen, niin ei ukko olisi virkannut sanaakaan ... mutta
Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.

Ei, sepä hän ei ole. Vouti oli oikeassa, moukka on aina moukka, josko
hän sitte muutenkaan oli niin hyvä. Koska Gunhilda oli heittäynyt
kyllin alhaiseksi rakastamaan moista petturia, niin saa hän myöskin
itse karvastella sitä. Nyt huomasi hän kaikki. Bård ei ollutkaan
koskaan häntä rakastanut. Tuommoiset ihmiset eivät voi rakastaa. Hän
oli pitänyt Gunhildaa huvinaan, tehnyt pilaa hänestä, mutta oikeastaan
olikin hän ajatellut Signeä. Oi, mitä hävyttömyyttä ja vehkeilyä, oi,
mitä tunnotonta ilveilyä! Miten häpeällisesti ja ilettävästi hän
olikaan pettänyt, miten synnillisesti ja kunniattomasti hän olikaan
tahrannut neidon nuoruutta ja kunniallista lemmellisyyttä! Hirveä kaiho
kuohui hänessä. Hän lasketteli Bård'ille haukkumanimiä, niin rumia,
ett'ei hän itsekään tietänyt mistä hän niitä tempoi, hän kirosi häntä,
toivotti hänelle kaikkea pahaa, mitä vaan ymmärsi ja pyysi, että
tulkoon Signe vielä kerran yhtä onnettomaksi, kuin hän itse nyt tunsi
olevansa. Hän tulistui niin, että hän oikein säti. Se mitä häneltä oli
poistunut, on liian paljon ja se kohtalo, jota kohden hän nyt kulkee,
on kovin surkea. Verensä kiehui ikävästä; hän hehkui koston-halusta,
raa'sta ja tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki
mitä hän omi ja sitten karkoittanut hänen metsään; heidän mielestään on
samantekevä, putosi hän koskeen tai syvänteeseen. Oi, jospa ihminen
olisi mies ja voisi kostaa! jospa löytäisi vuoren rotkon, saisi rajuja
miehiä kokoon, ja niin sitten yön pimeydessä pääsisi hävittämään seutua
ja murhalla ja poltolla! Ja hänen tarvitsikin kostaa. Se, mitä he ovat
tehneet hänelle, ei saa jäädä niin, kuin se olisi tehty metsän kukalle.
Suvaitsiko hän nuoren elämänsä noin sorrettavan ja menetettävän,
pitäisikö hänen taipua ottamaan kaikki vaan hyvänä... Hän aikoo nauttia
rivakkaa nuoruuttaan. Ja jos hän ei saa sitä päinsä käymään jo
ajattelemallansa suunnalla -- niin tekee hän sen vielä jollakin
pahemmalla tavalla! Nyt on hän napaa eikä hänen tarvitse enää
kenestäkään huolia eikä ketään pelätä; he saavat vielä nähdä, että
tyttöä ei niin hevin masennetakaan, ja ett'ei hän anna elämäänsä
alttiiksi heidän tähtensä; ja niin totta kuin Jumala taivaassa on,
saavat he vielä katua sitä, mitä ovat tehneet. Viimeisellä
elon-hetkellään karvastelevat he vielä hänen tähtensä ja tuomiopäivänä
saavat he hänestä vastata. Gunhilda kavahti seisoalleen kuutamossa
ikäänkuin nuori naaras-jalopeura, voimakkaana, muhkeana ja tavattoman
kauniina, pudistaen päätänsä ja koko vartaloansakin vimmastuneena
siitä, ett'ei hän ole ollut varovaisempi. Ja hän painoi kätensä
rintaansa vastaan vannoen, että tästä hetkestä lähtien elää hän
raivoisasti, niin rajusti, että he vaalenevat sitä kuullessaan, niin
uhka-hurjasti, että he saavat katua itsensä mielipuoliksi, samoin kuin
hän itse tänä yönä oli vähältä menettää mielensä. Mitään ei hän ota
varoakseen enempää, kuin eivät hekään ole vähääkään välittäneet
menettelyssään hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti, aikoo hän
kulkea elämässään eteenpäin, koskapa kerran hekin ovat kunnian ja
kaiken hyvän häneltä ryöstäneet; ja vihdoin viimein -- vielä kerran
palaa hän takaisin kotiinsa, äveriäänä ja mahtavana kuin kuningatar ja
on naimisissa soreimman kanssa mitä maailmassa on.

Hän yritti rukoilemaan apua taivaan ja maan Herralta, vaan ei voinut;
hänen mieleensä juolahti samassa, että paholaisenhan puoleen
tämmöisessä pulassa oli käännyttävä. Niin varmaankin! -- paholainen! Ja
Gunhilda nauroi kuin vuori-peikko niin, että nuo sumuiset tunturit
kaikuivat surullisesti. Paholaisessa on voimaa ja halua auttamaan
häntä! Eikös hänen äitinsä ole ollut noita-akka? ja eikö Gunhildaa
itseäänkin ole pidetty loitsiana? Hah, hah! Paholaisessa on miestä
auttamaan! Hän kotonaan, hän, tuo Bård-raukka -- Bård olkoon syypää;
vastatkoon hän syyllisyydestään tuomiopäivänä, sen hän on ansainnut! --
Onko hän pois taidolta? Sama se; mutta on hän kuitenkin moisia
pettäjiään viisaampi. Tätä eivät he kai ole koskaan arvanneet
ajatellakaan; he ehkä luulevat hänen menneen virtaan tahi lähteneen
mieron-tielle taikka ruvenneen palvelemaan ruokansa edestä kunniallisia
ihmisiä ... niin, senpä he näkevät! he tulevat huomaamaan, että hän ei
olekaan turhan-vuoksi rouva Margareetan tytär...

Uudelleen tunsi hän tuon kummallisen, levottoman liikunnon sydämmensä
alla. Ja hän käänsi koko raivoisan vihansa tuota viatonta kohtaan,
jonka hän itse on synnyttävä. _Hänen_ lapsensa! syy kaikkeen siihen,
mitä hän sai kärsiä! Silloin muisti hän satuja miehestä, joka sai
paholaiselta avun ja siitä kiitollisena lupasi sille lapsensa, joka ei
vielä ollut syntynytkään. Rajut, kammoittavat ajatukset valtasivat
Gunhildan. Niin se pitää olemankin! _Bård'in_ lapsi on luovutettava
helvetin valtaan. Olkoon se hänelle kostoksi! Lapselle se taas on saman
tekevä! avioton äpärä se kaikissa tapauksissa kuitenkin on, eikä se
kumminkaan pääse taivaan-valtakuntaan... Hän tempasi neulan
povivaatteestaan ja pisti sillä syvälle pikkusormiinsa, otti esille
virsikirjan ja repäisi irti sen alkukannelta tyhjän lehden, missä oli
kirjoitettuna hänen nimensä sekä vuosiluku, jona hän oli syntynyt tähän
syntiseen maailmaan ... hän vapisi, naurahteli ja laskihe istumaan sekä
otti hienon korren ja kirjoittaa töhri venkuraisilla, epäselvillä
kirjaimilla:

  "Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, silloin kun hän on
  18-vuotias, jos sinä autat minua pyrintöjeni perille.

                                   Gunhilda Niilontytär."

Pitemmältä ei hän mietiskellyt, hän vaan nauroi outoa nauruaan, käveli
sitten kirkon luokse, myttysi paperin kierteelle ja pisti sen sitten
kirkon oven alle. Nyt on tehty mit' on tehty; nyt oli hän saanut
kostaa. Miten Bård vaivautuukaan saatuaan tämän tietää. Miten se häntä
karvastelleekaan! Gunhildalle on tuo saman tekevä, mutta -- oma
sikiönsä --! Kammottavat ajatukset häilyivät ja seuloivat hänen
mielessään, sairas kun hän oli; hän kuuli teeskenneltyjä nauruja ja
kummallisia huutoja ylt'ympärinsä mä'iltä ja metsistä; kalmiston
kuolleita nousi haudoistaan pitkissä lakanoissaan liehuen ja huojuen
sekä mumisten kalmistuneilla leukaluillaan. Hän potkasi huimeaan ja
taukoamattomaan juoksuun, pötki kuin hengen edestä kiveltä kivelle,
puulta puulle ja valkoinen kummajais-parvi haamuili hänen perässään
viuhutellen ja viittoen...



II.


Bård Bård'inpoika oli tuon pienokais-raukan nimi, joka jo ennen
syntymistään oli paholaiselle luvattu. Gunhilda itse oli pannut pojalle
tälläisen nimen. Hänellä oli, näet sen, ollut omituiset ajatuksensa
asiasta.

Bård Bård'inpoika kasvoi eräällä kaupungin kulmanteella ilman isää ja
ilman äitiä. Häntä hoiti ja kasvatteli muuan mummu, jota sanottiin
Juditha-äidiksi ja poika, kun kuuli muidenkin hänen hoitajaansa
nimittävän äidiksi, alkoi hän todellakin sanoa häntä äidikseen. "Mutta
_oikea_ äitisi, poika-parka, en minä ole", sanoi hän usein pojalle,
josta tämä rupesi vähitellen ihmettelemään: mikä eroitus mahtanee olla
oikean tai nimitetyn äidin välillä. "Sinun oikea äitisi on toisellaista
säätyä, hän," puheli Juditha-äiti, "sillä kaikkina aikoina on ollut
eroitetusta 'parempien' ja 'huonompien' ihmisten välillä, näetkös.
Äitisi ei ole tällainen vanha ruma ämmä kuin minä ja moni muu; hän on
kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid mutta vielä paljoa
ihanampi -- niin herttaisen kaunis, että hän näkönsä vuoksi olisi hyvin
paikallaan vaikka prinsessaksi. Mutta nyt on hän somuuksineen
ihanuuksineen missä olleekaan, tässä avarassa maailmassa, näetkös;
kukaties hän kohtaa kuleskellessaan jonkun prinssin ja silloin sinäkin
tulet prinssiksi, sinä pieni poika-putikka ymmärrätkö tätä? Mitä?" --
Ei; tuo pieni poika-poloinen ei käsittänyt tätä. Mutta hän mietti
kuitenkin yhä enemmän tuota asiaa sen mukaan kuin hän kasvoi ja
miehistyikin.

Juditha-äiti oli jo yli 50 vuoden ikäinen, paksu ja pyöreä
heinäkuupano, leveillä ja lihavilla kasvoilla; hänellä oli pienet,
harmaat ja kireät silmät, jotka tavallisesti näyttivät rattoisilta,
mutta toisinaan voivat kyllä olla terävät ja pahan-näköisetkin ja
väliin taas niin kahtalaiset, että kukaan ei varmasti tietänyt, josko
mummu oli pahalla vai hyvällä tuulella. Hän oli viisas ja sukkelakin
sekä kaikin tavoin eteensä katsovainen, mutta kaikissa tapauksissa
kuitenkin hyvä-sydämminen, oikein laadullinen ihminen, eikä hän koskaan
tehnyt kenellekään ihmiselle tietensä eli ehdollaan edes penninkään
edestä vääryyttä. Oli hän tosin ollut naimisissakin, mutta lapsiton
hän kuitenkin oli; hän eleli miten milloinkin sattui, tehden
"tohtori-temppujaan", paransi kipuja ja vammoja sekä auttoi onnettomia
rakkauksia, povasi eli ennusti korteista ja kahvista sekä askaroitsi
eläinlääkärinä ja kätilöimenä. Ingrid, sisarensa tytär, auttoi häntä
taloustoimissa ja hänen hoidettavaksensa Bård'kin enimmäkseen joutui.

Ingrid oli hento hempukainen 16-17 vuotias tyttö-hattara, iloinen ja
kiltti eikä ensinkään ruma. Bård-poikanen viihtyi hänen luonaan
kylläkin hyvin, mutta oli kuitenkin paljoa kiltimpi aina silloin kuin
itse vanha-mummukin oli paikalla. Kun ei Juditha-äitiä vaan ollut
sisällä, oli pojan mielestä kuin yksi seinä tuvasta olisi ollut pois.
Ja kun vanha äiti oli ulkona, tuli heidän luokseen usein muuan poika,
joka siellä lörpötteli Ingrid'in kanssa niin paljon, että tämä ei
joutanut hoitelemaan lasta ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Hän
antoi siis Bård'in hoidella vaan itse itseään, laittoi hänelle vähäisen
kaikellaisia leikki-kaluja eikä huolinut sitten enää mistään muusta
maailmassa, kuin tuosta vieraasta pojasta. Silloin ei Bård ollutkaan
enää hyvän-kurinen. Hän rupesi väliin parkumaan, mutta sittenkös Ingrid
suuttui ja hosui häntä. Ja kun ei tuokaan auttanut, peloitti vieras
poika Bård-rukkaa paksulla kepillä ja näytti samassa hirveän tuimalta.
Bård tottui kumminkin vähitellen tuohonkin yreyteen. Hän loikuili
useinkin pitkät ajat lattialla leikitellen yhtä ja toista, mutta
välimiten katseli hän kummastuksella ja juroudella noita kahta, joilla
näytti olevan keskenään niin paljon puhelemista. Nämä hetket olivat
ensimmäisiä, jotka painuivat syvälle Bård'in nuoreen mieleen.

Mutta näkipä hän monenlaisia temppuja vanhan äidinkin tekevän. Kun
mummu oli kotona ja hänellä oli jouto-hetkiä, otti hän useinkin pullon
kaapistaan, asettui hiljakseen aivan pöydän ääreen, kaasi lasillisen ja
joi -- "se lievittää rintaa", sanoi mummu --  ja aina silloin tulikin
hän varsin hyvälle tuulelle. Hän, näet sen, puheli ja nauroi, kertoi
satuja ja piti oikein taivaan elantoa Bård'in kera, jonka mielestä tämä
oli erittäin viehättävää. Mutta mitäs ollakkaan, antoipa hän pojallekin
tipan pullosta. "Juoppa, poika-nulikka, niin tulet väkeväksi!" kehoitti
hän. Bård ryyppäsikin, mutta äimisteli pahoin. Juditha nauroi. Ja kun
Bård älysi, että tämä oli miehuudenkoe, niin ryyppäsi hän yhä useimmin
ja useimmin, vaikka se vähän karvastelikin kurkkua. Vihdoin tuli hän
niin pulloa ahvaavaksi, että hän pyysi viinaa silloin kuin muut lapset
pyytävät sokeria. Juditha-äiti nauroi ja arveli tuon pojan olevan
hirveän viisaan. Ja useinpa poika saikin mitä vaan pyysi. Mutta kerran
nuuski hän paikkoja ja löysi pullon jostakin kaapin komerosta. Ja nyt
kulautti hän viinaa niin runsaasti, että tuli kipeäksi. Tämän perästä
sai "pullo" kauan aikaa olla olojaan koskematta; niin, -- mutta tämäpä
oli myöskin yksi niistä asioista, jotka tarttuivat pojan muistiin.

       *       *       *       *       *

Neljän vuoden ikäisestä makaili ja teuhusteli hän kadun varrella ulkona
huoneesta. Ensimmäinen, jonka kanssa hän täällä pihalla tutustui, oli
koira. Mutta tämä koira olikin naapuritalon, joka talo sijaitsi noin
kiven-heittämän päässä pojan kodista ja sillä tavoin tutustui hän
sanotun talon lastenkin kanssa ja näiden kautta sitten heidän
ystäviensä kanssa, joten siis viimein karttui kokonainen lauma tuota
pikku-väkeä. Näiden joukossa sai Bård kasvatuksensa loppupuolen. Kaikki
olivat he köyhäin lapsia. Muutamat näistä, ollen vanhimpia, noin 7-8
vuotiaita, olivat johtajina. Siten kokoutuivat he kokonaisiin
parveihin, niin sopivasti kuin vain osasivat. Sitä purjehdittiin
vesilammikoissa, ajettiin tiellä, pidettiin vieraspitoja puunpalasilla,
hiekalla ja savivoilla y.m. sellaisilla, tehtiin kivilehmien ja muiden
kalujen kauppaa sekä oli niin paljo, oikein paljo kaikellaista
hupaisuutta. Aina sen mukaa kuin Bård kasvoi, tuli hän etevimmäksi
kaikissa rattoisuuksissa. Hän osotteli Juditha-äitiä, kun tämä
"pouvasi" kahvista ja jälittelipä hän mummua ryyppäämisessäkin; pianpa
rupesivat he jok'ainoa juomaan, olivat päissään ja pitivät vilkasta
elämää. Vihdoin sai Bård päähänsä matkia tuota poikaa, jonka hän oli
monasti nähnyt Ingrid'in luona Juditha-äidin ulkona ollessa. Ja kohtapa
jakautui koko joukko pareihin ja oltiin niin olevinaan kosioisilla. Tuo
oli vasta hauskaa. Väliin kun ihmisiä kulki ohitse täytyi heidän
pysähtyä katsomaan tuota vehettä, ja kun he ihmettelivät ja nauroivat,
niin sitä hupaisempaa oli lasten mielestä. Vanhan Judithan täytyi
myöskin nauraa nähdessään tuota leikkimistä ja sitten kujeilikin hän
illoin aamuin Bård'in kera tälläisillä leikeillä. Mutta Ingrid
nähdessään tätä punehtui kuin rusko.

Vuodet vierivät ja Bård kasvoi samassa. Hän olikin ikäänsä verraten
ko'okas, väkevä ja kaunis, mutta niin huusti ja rohkea, että hän
luuli voivansa tehdä mitä vaan tahtoi. Niinpä siis syntyi usein
tappeluitakin; mutta hän piti aina puoliaan mitä kauimmin ja sai
sitä paitsi tavallisesti apuakin, jollei muiltakaan niin ainakin
tyttö-hattaroilta. Ja niin tuo lopuksi kävi, että useimmat arvelivat:
kyllä on parasta pysyä tuollaisen "prinssin" ystävänä. Hän tuli
ikäänkuin johtajaksi suurelle katu-juoksia-joukolle, ja niin
kulettiin ympäri kaupunkia tehden kaikellaisia koirankureja ja
poikaveitikka-juonia. Tappelut tulivat yhä tavallisimmiksi. Nuo
katupojat kävivät tosiaankin sotaa keskenään. He jakautuvat suuriin
"sotajoukkoihin", pohjoispuolis-kaupungin pojat eri joukkoonsa ja taas
eteläisen puolen pojat omaan joukkoonsa, niin sitten pidettiin
säännöllisiä otteluja. Bård oli "prinssi", "satu-prinssi", joksi häntä
sanottiin, oli "pohjoisen sotajoukon" johtajana ja hän olikin
raivoisimpia poikalaumassa. Monasti tuli hän iltasin kotiinsa niin
verisenä ja revittynä, että häntä oli ilettävä nähdäkkin. Tällainen oli
se kasvatus, jonka Bård Bårdin poika yhä edelleen sai.

Äiti Juditha, joka vuosi vuodelta tuli aina paksummaksi ja tuimemmaksi,
piti perinpohjin pojasta, mutta kuitenkin hän haukkua mankutti yhtä
myötään poikaa raivoisuudestaan ja kun oikein pahimmalleen pani, niin
käski hän hänen mennä matkoihinsa, mieluimmin merelle; sillä sinne ne
olivat omiaan tuollaiset villit poika-veitikat. Bård ei tuosta paljoa
huolinut; hänen mielestään oli hauska olla kotona ja hän ajatteli vaan:
antaa mummun haukkua. Ja toisinaan huomautti poika äiti-vanhaansa
siitä, että tämän ei saisi pitää häntä niin aivan mitättömänä ja että
Juditha-äidin on paras olla vaiti niin kauan kun poikakin on puhumatta.
Tämän hän oli oppinut kaupungilla. Ja joka kerta kun hän tätä
jankutteli, vaikenikin Juditha-äiti. Mutta yhä hävyttömämmäksi tuli
Bård hänelle, kuten kaikille muillekin. -- Yksi ainoa asia veti
kuitenkin pojan toisiin mietteisiin ja se oli ajatus hänen "oikeasta
äidistään". Hänestä oli Juditha kertonut niin paljon, että pojalle tuli
kummallisia mielikuvituksia siitä. Hän ajatteli häntä "prinsessana",
kuningattarena; tuon äidin luona olisi varmaankin ihana olla. Noin 14
vuotiaana tunsi Bård nämä ajatukset yhä valtaavammiksi kuin ennen ja
hän rupesi kyselemään äiti-armastaan sekä ihmetteli: minkä tähden ei
hän yhtä hyvin kuin muut pojat saa olla äitinsä tykönä. Mutta
Juditha-äiti ei vastannut näihin kyselemisiin niin mitään. Vaan kerran
oli poika saattanut hänen niin raivoisaksi ja suuttuneeksi, että hän ei
voinut enää pysyä maltillaan, ja silloinkos rupesi sanoja satelemaan.
"Sinä tässä olet niin rehevää ja luulet olevasi, muka, kaikkia muita
ihmisiä etevämpi", sanoi mummu, "hyh! senkin äpärä-kakara"! -- Tästä
päivästä lähtien tunsi Bård itsensä vähä-arvoisemmaksi kuin ennen. Hän
arveli mielestään tulevansa huonoon huutoon ja pelkäsi, että ihmiset
saattavat nähdä ja huomata hänen olevan häjynkurisen. Tuopa vaikutti
senkin, että hän nyt telmi vähemmän ulkona kuin ennen, joten entiset
toverinsa rupesivat kaihoksumaan häntä sitä enemmin, mitä harvemmin hän
heihin yhtyi.

Mutta mitä hylitymmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän koki hän
osoittaa olevansa mies. Kun hän nyt oli ulkona kaupungilla ei hän enää
huolinut pikkupoikain kanssa taistella; vaan hän yritti täysikasvuisten
kanssa. Ja sattuipa niinkin, että tuo 14 vuotias poika huimasi 17-18
vuoden vanhoja jätiköitä mäkeen. Hän olikin niin suuri kuin
16:nellatoista oleva poika, ja päälliseksi oli hän kuulun väkevä. Ja
kun hän kerran taisi tapella kuin mies, niin osasi hän muutenkin
miehevästi rehennellä. Tulipa hän vielä joskus juovuksissa kotiinkin.
-- Ja mitäs tästä ollakaan. Kohdakkoin sai Juditha kuulla, että poika
on jo kihloissa. Bård oli nyt, näet sen, kihlannut yhden niistä
tytöistä, joiden kera hän pikkupoikasena olikin jo kosinta-leikkisillä
ollut. Pojasta oli niin miesmäistä se, että hänelläkin oli morsian. Nyt
ei Juditha-äiti enää nauranutkaan. Kovasti teki hänen mielensä
aikalailla löylyttää tuota pitkää tyttö-letkua, jos hän vaan olisi
voinut. Mutta, -- jollei hän voi käyttää asetta, niin tottapa ainakin
suuta. Bård sai nyt kuulla niin tulvilta ilkeää ja pahaa, että hänen
mielestään alkoi tuntua kotona olo tukalalta. Vaan vieläkin ikävämmästi
sattui kerran, kun Bård muuanna iltana, kuten mies ainakin, aikoi mennä
henttuansa tervehtimään. Hän tulla veturehti, näet sen, taloon,
uhkeana, lakki kallellaan ja puolipullonen lakkarissaan, näyttääkseen
oikein, että tässä onkin poikaa! Mutta tytön isä, kunnollinen
rakennusveistäjä, saikin silloin pojan käsiinsä ja nyt sai tämä
sellaiset tuliaiset, että Bård ei ollut moista melua vielä elämässään
koskaan ennen kokenut. Nyt sai hän tietää, miten hän käytti
itsensä ja mikä heittiö hän oli oikeain ihmisten joukossa. Mitä
pahimpia haukkumanimiä sai hän kuulla, ja mikä vielä kaikkein
loukkaavimmalta soi hänen korviinsa oli se, että häntä nyt sanottiin
"repale-prinssiksi", "katuryökäleeksi" ja "epatoksi", joka elää muiden
vaivan-näöllä eikä kelpaa mihinkään muuhun, kuin syyhymättä saunaan
menemään, ja joka tekee itsensä koko kaupungin ivaksi ja nauruksi. Sinä
iltana Bård lannistuikin. Selkä pehmitettynä ja häpeissään hiipi hän
kotiinsa ja unhoitti sekä tytön että miehevyytensä. Nyt aikoi hän
lähteä pois koko kotiseudultaan. Moisissa oloissa ei hän enää viihdy.
Merelle lähtee hän, ja kun hän on siellä valmiiksi oppinut, niin menee
hän äitinsä puheille saadakseen häneltä rahoja, ostaa sitten
purjealuksen ja palajaa iloisena miehenä kotiinsa, ja silloinpa saa
kyllä tuo kirvesmies-raiska katua sitä, että hän on tehnyt itsensä
"prinssin" vihamieheksi. Seuraavana päivänä pysyi hän sisällä. Ja
kuukauden päästä pakeni hän matkoihinsa eräällä laivalla, joka oli
Englantiin menevä. Jos kukaan niin ainakin Juditha-äiti oli tuosta
asiasta erittäin iloinen.

Mutta jos kenellekään niin ainakin "hänen hentulleen" oli tuo sulhonsa
merelle lähtö raskaaksi mielipahaksi. Tyttö istui eräässä kamarissa
kotona itkien ja hieroen kaadillaan silmiänsä niin, että kasvonsa
oikein pöhistyivät. Hän piti Bård'ista niin paljon, kuin 16-vuotias
katu-tyttö voi lempiä; mutta nyt oli hän mennyt -- ja kuinka paljon
voivatkaan asiat muuttua ennenkuin hän takaisin tulee! Suoraan sanoen
ei tytöllä ollut ensinkään varmaa luottamusta odottaessaan sulhoansa
palajamaan. No, sen hän nyt kyllä tiesi, että Per Lauritsen ja Jens
Nielssen tulevat häntä kosimaan, ja hän tunsikin kyllä luonnossaan,
ett'ei hän tässäkään voisi enää mitään vastaköyttä vetää. Mutta; ei Per
Lauritsen eikä Jens Nielssen ole hetikään niin kaunis eikä niin
kelvollinen kuin Bård Bårdsen. Tuota asiaa tyttö-raiska itki
itkemistään, ikään kuin se sillä olisi parantunut.

       *       *       *       *       *

Äiti Juditha ei ollut kertonut Bårdille sitä, missä hänen äitinsä
oleskelee. Sillä sitä ei Juditha tietänytkään. Oikeastaan ei hän
tietänyt Gunhildasta muuta kuin sen, että tämä myöhään eräänä iltana
oli tullut ja pyytänyt huoneen suojaa. Laivuri Erik oli osoittanut
hänelle tietä sinne, sanoi hän -- ja antanut Judithalle rahaa pojan
kasvattamista varten. Gunhilda tahtoi vaan lähteä "maailmalle", oli hän
itse sanonut, ja kun Juditha oli kysynyt häneltä: eikö mielestään ole
renttumaista lähteä moiselle mieron matkalle, nuori ja yksinäinen kun
on, niin oli hän silloin kummallisella tavalla nauranut ja aivan
huoleti sanonut, että hän kyllä neuvonsa pitää. Sillä vanha Erik on
rehellinen kauppamies, lisäsi hän vielä. Sen koommin ei Juditha ollut
kuullut Gunhildasta niin mitään.

Mutta kotiin vouti Nils Pedersen'in törmille tuli senkin seitsemiä
huhuja Gunhildasta, jotka puheet pian saattoivat vanhuksen pään
harmaisiin. Sanottiin, että Gunhilda on mennyt Tanskaan, ja elänyt
siellä kovin huonosti. Hän kuuluu antautuneen ilvehtelijäin
(komeljanttien) joukkoon, sanottiin, ja harjoittaa näiden ihmisten kera
teaatterissa ilveilytemppuja, ja vielä kuuluukin hän suorittavan
temppunsa hyvin, niin, -- hän on etevimpiä. Hän on siis hyvin suosittu,
varsinkin nuoret herrat häntä imartelevat, semmoiset, jotka eivät juuri
rahojaan surkeile saadakseen vaan pitää iloisia päiviä, ja jotka eivät
vähääkään halua pyhimyksen eli jumalisen mainetta. Minkä verran nyt
näissä huhuissa lienee ollut perää, vaan mitään hupaista ei tuo
ainakaan ollut isälle kuulla; mutta vouti, joka tunsi heimokuntansa,
voi kyllä ajatella, että tyttö kai osaa keksiä yhtä ja toista. Kun
sitten vouti muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, ho'ettiin ja luultiin
kauttaaltaan koko seudulla, että huolestuttavat mietteet tyttärestään
olivat murtaneet tuon voimakkaan miehen.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä täydelleen kolme vuotta siitä, kuin Bård oli
lähtenyt merelle, tuli Judithan luokse muuan vieras vaalea ja muhkea
rouvas-nainen, jota mummu ei tuntenut -- vaikka tämä olikin Gunhilda.
Hän oli muuttunut arvaamattoman paljon. Hän oli nyt pulleampi ja
lihavampi ruumiiltaan kuin ennen, mutta samassa myöskin kasvoiltaan
surkastuneempi; kasvonsa olivat kalpeammat ja otsaansa ja suunsa
ympärille oli ilmautunut hienoja ryppyjä, joten hän siis näytti melkein
vanhalta. Mutta silmänsä olivat tuijottavaiset ja kovan näköiset, ja
kun hän ne äkkiä loihe ylös, näyttivät ne kivulloiselta ja koko hänen
olennossaan ilmestyi tukalaa levottomuutta. Harvoin istui hän kauan
hiljaa, vaan kavahti yht'äkkiä seisoalleen, käveli, asteli
heikkohermoisilla ja kiireillä liikunnoilla, työnnähti sitten äkkiä
eteenpäin, pysähtyi taas sekä istahti ja katseli epävakaisilla, ja
aroilla silmäyksillä ympärilleen. Tämän johdosta ajatteli Juditha-mummu
itsekseen: onpa hän varmaankin tästä maailmasta kyllänsä saanut.

Poikansa tahtoi Gunhilda löytää. Kuultuaan, että tämä oli matkustanut
pois, tuli hän aivan kuin huumehduksiin; mutta Juditha osasi kuitenkin
lohduttaa häntä sanomalla hänelle terveisiä pojalta ja ilmoittaen
samalla, että häntä odotetaan pian kotiin. Tuopa ihastuttikin. Gunhilda
kyseli kaikkia asioita pojastaan ja erittäinkin sitä, josko hän on
vaurastunut hyvin. Mummu vastasi, että hän on ollut samallainen kuin
useimmat muutkin ihmiset sillä ijällä, aina vähän vilkkaampikin; sillä
siinä on hehkuvaisuutta siinä pojassa, vakuutti hän. Gunhilda huokasi
raskaasti, ja kun hän kuuli, että poika oli kauniimpi ja uljaampi kuin
moni muu, huokasi hän vielä raskaammasti. Hän antoi Judithalle rahaa
ja pyysi hänen lähettämään sanan hänelle kohta kun hän vaan saa pojasta
jotakin kuulla; itse oleskeli Gunhilda siellä ja täällä missä
milloinkin sattui. Sitten lähti hän, mutta tuli takaisin ja kyseli
vielä monioita asioita; lähti viimeinkin oikein toden perästä, mutta
palasi vieläkin takaisin illalla. Ja nyt oli hän entistään
rauhattomampi ja näytti vielä enemmän sairasmoiselta. Mummu Juditha
arveli itsekseen: hän on saanut jo _enemmän_ kuin kyllänsä maailmasta.

Gunhilda kävi hienossa vaatteuksessa ja näyttipä hänellä olevan kosolta
rahojakin. Hän oli ollut, kuten itse sanoi, naimisissa erään rikkaan
aatelismiehen kanssa; mutta nyt oli miehensä kuollut ja hän oli siis
taas yksinäinen. Oliko hän viihtynyt tuossa avio-elämässään hyvin? --
Ei; kaukana siitä. "Hyvin?" hän hymyili hiljaa ja nurkuvasti tätä
miettiessään, ikäänkuin tuo ajatus olisi tuntunut hänestä aivan
vieraalta. Mutta tottapa on hän ainakin ollut rikas. Ja eikä hän kai
ole kärsinyt mitään puutetta, vaan saanut kaikkea mitä ikään on
halunnut? -- Niin varmaankin... Tuo nurkuva hymyily ilmautui uudelleen
hänen kasvoissaan. "Miehesi on ollut aatelinen." -- "Kuka?" -- "Vanha
Erik, tietääkseni." Juditha tuli yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon,
että tuo hieno rouva ei olekaan oikein viisas.

Päivä kului toisensa perään; Gunhilda tuli tiedustelemaan poikaansa
aina yhtä säännöllisesti kuin aurinko nousee taivaalle. Ja hän kyseli
semmoisella levottomuudella ja semmoisella yhä lisääntyvällä tuskalla,
jommoista hätää voi ajatella olevan äidillä, joka taistelee
kuoleman-kielissä ja odottaa lastansa sanoaksensa sille jäähyväiset.
Tämän vuoksi tuli hän pian tunnetuksi kaupungissa; häntä sanottiin
"prinssin äidiksi" eikä sitä oikein tietty, josko hänelle nauraisi vai
surkuttelisiko häntä. Mutta kaikki kummeksuivat sitä, että tuolla
"katu-prinssi"-roikaleella on tuommoinen äiti, ja että tämä ei ole
huolinut pojastaan ennenkuin nyt vasta niin, että on hänen tähtensä
aivan taidolta pois, ja pian keksi kaupunki koko sadun -- ja monta
satua, jotka sitten yhteen kutoutumalla kasvoivat kasvamistaan yhä
suuremmaksi kokonaiseksi -- tästä hienosta ja kummallisesta rouvasta.
Mutta Gunhilda ei itse tuosta tietänyt mitään; hän meni vaan joka päivä
totutulla tavallaan Juditha-äidin luokse, tiedusteli poikaansa ja niin
sai kasvatus-äiti taas kertoa pojastaan; sitten lähti Gunhilda taas
kotiin ajatellen poikaansa -- ja hirveää syntiään. Öillä hän taas näki
unta tuosta vanhasta kirkosta ja tuosta verellä kirjoitetusta
virsikirjan lehdestä. --

Seitsemäntoista pitkää vuotta oli hän kokenut niin paljon, kuin voi,
tukahuttaa näitä karvaita muistoja ja unhoittaa poikaansa; pahatekonsa
sekä itsensäkin. Kymmenenä edellisenä vuotena olikin hän tässä
onnistunut: sillä hän kohtasi näinä vuosina niin paljon kaikellaista
uutta ja hänellä oli luja tahto, koska hänen täytyi pakostakin
tahtoa ... näin kului kymmenen vuotta ja kuluipa vielä kaksi; hän ei
itsekkään oivaltanut, miten hän voi olla aivan ilman ajatusta; mutta
kolmantenatoista vuotena rupesi tuo "uusi elämä" vanhentumaan hänelle
ja neljäntenätoista oli hän jo ikävystynyt aikoihinsa; viidentenätoista
ajast'aikana taisteli hän vanhoja muistojaan vastaan samoin kuin
patriarkka muinoin enkelin kanssa -- sillä _turha vaiva_ oli mielestään
näitä muistella --; mutta kuudennentoista vuoden kuluella pääsi muisto
valtaan, ja tästä ajasta ruveten muuttui hänen syvä pelkonsa
kivulloisuudeksi. Hän antautui yhä enemmän ja enemmän kammoittavien
ajatustensa valtaan, ja se ajatus, minkä hän ennen oli jollakin tavalla
unhoittanut -- että lapsi oli _Bård'in_ eikä hänen lapsensa -- ilmautui
hänessä nyt yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi, että hänellä
itsellään on poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt oleman suuren ja kauniin,
poikaa tulisi nyt rakastaa, häntä tulisi nyt neuvoa ja auttaa, hänen
kanssaan olisi elettävä siveellistä elämää. Tätä ajatellessaan voi hän
kyllä kaipauksesta itkeä. Rakkaus oli hänelle enimmän tarpeen --
äidillinen-rakkaus; kaikkeen muuhun hän väsyi, sillä hän huomasi nuo
olevan petollisuutta ja tyhjää, hottoa valetta; mutta rakkaudesta,
hyvästä ja viattomasta rakkaudesta lapseen -- siitä voisi hän antaa
henkensä alttiiksi. Kummoinen on poikansa? miten hän elelee? mimmoisen
kasvatuksen on hän saanut? Ja mitä ajatellee poika äidistään, joka
kaikkina näinä vuosina...

Näin tällä tavalla hän uneksi, ja sitten taas juohtui hänen mieleensä
tuo veristynyt hirveä muisto... Poika on paholaiselle luvattu. Äidillä
ei ole enää mitään oikeutta häneen; hän oli luovuttanut oikeutensa
lapseen _eräälle toiselle_. Poika on nyt pirun oma... Hän siis ei
julkee tulla poikansa näkyviinkään.

Tämä seuloi hänen mieltänsä kauan aikaa. Mutta muuanna päivänä tuli
hänen mieleensä tällainen, ikäänkuin huimaava ajatus: sinä voit
kavaltaa paholaista tuossa kaupassa. Voit kyllä antaa itsesi sijaan,
osaathan sinä keksiä joitakin kujeita ja mutkia... Peijata perkelettä
ei voi olla edes syntikään. Kyllä kai paholainen tässä asiassa on ollut
rehellinen sinua kohtaan; mutta ajatteleppas muutoin tuota
viekoittelevaa henkeä --! Sinun sopii kyllä koettaa petkuttaa
paholaista! --

Tämä houkutus tarttui lujasti hänen aivoihinsa, niin lujasti kuin
sairas-mieli, ja kuin salainen hullumaisuus. Hah, hah, paholainen on
tyhmä; monihan on paholaisen petkuttanut. Joutuuko hän helvettiin sen
vuoksi -- helvettiin joutuu hän kumminkin, ja mahtaisihan itse Kuoleman
asunnossakin olla hyvä kerskata siitä, että on pelastanut lapsensa
häjyläisen kynsistä. Niin, varmaan. Sillä tavalla on tehtävä. Näin
aikoo hän. Kotiin nyt vaan, kotiin, etsi poikaa, pelasta poika,
tiedustele pappia, sillä papin apu on välttämätön pelastaaksesi
poikasi! Kun hän nyt vaan ennättäisi hyvissä ajoissa! Kun ei asia vaan
viipyisi liian myöhään!

Gunhilda meni eräälle laivalle matkustaakseen "kotiin". Ja jos tuo
hänen kalvava ikävänsä ja vapistuttava levottomuutensa olisi voinut
purjetta kiidättää, niin pian olisi hän päässyt perille. Mutta heikko
ja väliin vastainenkin tuuli teki heidän kululleen haittaa. Gunhildan
mieleen juolahti jo vihdoin semmoinenkin ajatus, että se on paholainen
sekin, joka kokee häntä estää perille pääsemästä; sillä se tajuaa
Gunhildan mietiskelemiset; paholainen tietää hänen aikeensa...

Nyt viimeinkin oli hän perillä, mutta poikaa, jota hän niin
sydämmellisesti ikävöi, sitä ei tullutkaan. Ajatuksia, toiset toistansa
tukalampia mietelmiä ilmestyi hänelle. Varsinkin rupesi häntä
peloittamaan se ajatus, että paholainen on saanut oikeuden ottaa omansa
ennen aikaansa, koska hänkin on ajatellut mokomaa petosta.

       *       *       *       *       *

Kaupunkiin oli tähän aikaan tullut muuan nuori pappi, johon kansa
suuresti luotti. Pappi, jonka nimi oli hra Olaus oli kalpea, laihahko
mies, hienolla punaisella parralla ja soukalla korkealla otsalla.
Sanottiin hänen olevan monessa kohden vanhoja pappeja ankaramman sekä
hirmuisen viisaan. Hän oli ollut pappina maaseudulla, ja siellä oli hän
osoittanut olevansa yhtä tuttu mustassa-kirjassa kuin raamatussakin.
Pappilassa oli kummitellut -- tuosta oli oikein pitkä kertomus: --
kopistellen oviin ja ikkunalaseihin kello kahdentoista ajoissa yöllä,
romahdellen ja elämöiden portailla ja käytävissä --; mutta pappi oli
saanut kerrassaan tuon jytinän vaikenemaan. Hän kukisti koko
perkeleellisen joukon alas maahan eikä hän siinä viipynyt puoltakaan
tuntia. Hän oli siis suuressa maineessa vielä kaupungissakin, ja kansa
osoitti hänelle kunnioitusta semmoista, joka oli oikein pelon
voittoista.

Tuon miehen tykö, ajatteli Gunhilda, olisi hänen mentävä. Ja hän
menikin. Hra pastori Olaus otti hänen suurella vakavuudella vastaan;
näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut Gunhildan. "Sinulla on varmaankin
synnin vaivaa?" lausui hän sitten.

Gunhilda ei ollut tottunut moiseen puhutteluun, joten se siis
säikähdytti häntä; vihdoin vastasi hän, että syntinsä hän mieluummin
säästää rippituolille; mutta oli eräs toinen asia, jota hän haluaisi
kysyä papilta, jos hän saisi luvan siihen. Kyllä; luvan hän sai.
Niin, asia oli se, josko pappi luulee, että ... että käypi laatuun ...
niin ... papin oli suotava anteeksi, jos hän kysyikin suoraan
ujostelematta ja kummallisesti ... mutta -- josko käy laatuun
kavaltaa ... paholaista? Josko se on oikein ja josko sitä ollenkaan
saisi tehdyksi --? "Minä en kysy tätä itse tähteni"; lisäsi hän
levottomasti liikahdellen; "mutta jos voisin saada säännöllisen
vastauksen, niin olisi se hyväksi sekä minulle itselleni että muille."

Pappi katsoa tuijotti kauan ja vakaasti häneen; Gunhilda loihe silmänsä
alas eikä voinut istua rauhassa.

"Onkohan se oikein?" tutkasi Gunhilda vieläkin vihdoin. "Epäilettekö Te
sitä, josko on vähääkään oikein peijata paholaista?"

"Kaikki meidän työmme", jatkoi pappi, "ja kaikki hyvät työt maailmassa
tarkoittavatkin juuri paholaisen kavaltamista. Tämä on se, mitä
_sanomme_ hyviksi töiksi. Pirulla on oikeus meihin kaikkiin; sillä
kaikki me olemme synnin tähden hänen matkassaan, oikein hänen
omaisuutensa sielunemme ja ruumiinemme. Mitään meissä ei ole meidän
omaamme; hän omistaa meissä kaiken syntymisestämme saakka. Perisynnin
kautta hän omistaa meidän ennen kuin mitään tiedämmekään, niin, jopa
äitimme kohdussa. Ja sitten saa hän meidän yhä lujemmasti ansoihinsa
omien syntisten ajatustemme, puheidemme ja tekojemme vuoksi. Mutta koko
elämämme, niin totta kuin oikein elämme, tarkottaa aivan sitä, että me
tämän omaisuuden suhteen häntä peijaamme. Kaikki hyvä, mihin ryhdymme
tähtää siihen suuntaan, että me Jumalan avulla pääsisimme pois
perkeleen kynsistä, irtaudumme hänen syleilystään. Sillä hän itse on
hirveä ryöväri ja valehtelia alusta. Ja kuitenkin sinä kysyt, josko se
on oikein?"

"Mutta jos joku on _antanut_ itsensä hänelle -- _luovuttanut_
itsensä..."

"Se on aivan sama. Kaikissa vehkeissään on hän ryöväri ja rosvo, ja sen
joka menee niin pitkälle, että hän antaa itsensä paholaisen valtaan,
niin onhan paholainen sellaisen ihmisen jo sitä ennen vietellyt. Mutta
miten se käypi laatuun? Niin, se on toinen asia."

"Mutta voihan tapahtua --?"

"No, kyllähän se käy."

"Jos toinen ihminen antaisi itsensä sen sijassa, joka on luvattu?"

"Silloin täytyy sen ihmisen olla niin hyvän ja puhtaan, että
perkeleellä ei ole mitään oikeutta häneen."

Gunhilda vaaleni. Tuota ei hän ollut ajatellut. Hän oli nyt niin
hajamielinen, ett'ei hän virkannut sen enempää, vaan nousi ja lähti
pois. Pappi jäi katsoa tuijottelemaan hänen peräänsä ja pudistaen
päätänsä ajatteli hän itsekseen: siinä ihmisessä asuu monta henkeä.

Kun Gunhilda samana päivänä vaaleampana ja pelokkaampana kuin
milloinkaan ennen tuli Juditha-mummun luokse, tapasi hän täällä erään
vieraan, merimiehen, joka näytti siltä kun olisi hän ollut kotoperää
näiltä paikoilta. Gunhilda säpsähti nähtyään hänen, mutta tointui oitis
jälleen; sillä, arveli hän, tuo ei voi sittenkään olla Bård. Siksi
olisi hän liian ruma ja vanhakin, koska näyttää olevan jo vähintäänkin
40 vuoden ikäinen. Ei: Bård ei se olekaan. Hän on Hans Mikkelsen,
Ingrid'in mies; mutta on hän retkeillyt Bård'in kera samalla laivalla
ja tuopi siis terveistä häneltä. Terveisiä häneltä --! Nyt Gunhilda
riemastui. Kohta meni hän Hans Mikkelsen'in ääreen; mutta tämä pakeni
pois ja Gunhilda perässä kysellen ja pyytäen niin, että, paitsi hänen
puhettaan myöskin hänen silmänsäkin ja vapisevat kätensä ilmaisivat
todellista pyytäväistä tiedustelemista -- missä on hän? koska hän
tulee? oliko hänen laitansa hyvin? mitä varten ei hän tullut jo
mukanasi? oliko hän kipeä? onko hänelle mitään erinomaista tapahtunut?
onko hänelle jotakin tapaturmaa sattunut? onko hän itse itsensä
menettänyt? onko hän hädässä?... Hans Mikkelsen arveli, että tuo rouva
ei ole oikealla järjellään.

"Suvaitsetteko sana-vuoroa minullekin", sanoi mies, "niin kerron
tuossa." Gunhilda arvellen miehellä olevan siihen oikeuden, koki olla
vaiti. "Mutta yhden asian täytyy sinun heti sanoa: missä hän on? ja
tuleeko hän pian? ja mitä varten ei hän tullut jo mukanasi?" Nyt joutui
Hans Mikkelsen nauramaan. "On paras, että maltat hetkeksi ja suvaitset
minun kertoa asian laidan", huomautti hän. "Kyllä, mutta kiireesti,
kiireesti", pyysi Gunhilda, joka nyt oli kuin hehkuvilla hiilillä.

"No niin, Bård ei olekaan niin aivan kaukana ja hän tervehtää
äitiään. Hän jäi naapurikaupunkiin, ja käypä niinkin, että tuo ärmätti
-- hoh, hoh! Niin, hän on hienoa poikaa, oikea hulivili! mokomin
kalastelia mitä laiva milloinkaan kannellaan kantaa! -- niinpä, sanalla
sanoen; mutta onpa hän saanut naisväenkin suosion, melkein nuoren
tyttö-hempukan ... no niin, tyttö oli muutenkin kaikkia ihmisiä
miellyttävä; sillä hän oli kaunis ja sorea, lumoava, tenhoavan ihana,
aivan yli kohtuuden, sanoivat ihmiset; ja jotakin siinä olikin; mutta
niin vietävän mahtava, niin suhdattoman isonen, ei myöntävää vastausta,
ei hyvää sanaa häneltä saanut kuulla eikä hymyilyä simasuullensa
ilmautunut! ei, kyllä se oli saakelin juromainen naisihmiseksi. Mutta
muuten joka tavalla mainio. Moni nuori poika oli häntä kosinut; sillä
hän, muka, piti olleen oikein lempeä hehkuva neitonen ... kun hän ei
vaan olisi ollut noin mahtava. Hm! Noh, tuo hulluittelia Bård joutui
hänen rakkautensa leimuksi. Ja poikakin arveli, että kyllä tuo on komea
tyttö. Bård kyllä tuskautui noihin tavallisiin -- hm! Hän arveli, että
tämä on jotakin uutta, mutta Jumala armahtakoon tuota raukkaa; sillä
tuon tytön kanssa hän yhtyy. Hän, poika, joka ei tiedä mitä tuo
merkitsee saada 'ei' -- oi, Jumala hellästi sääliköön! niin monta on
tämä poika peijannut -- hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut paljaassa
haeskelemisessa ... hoh, hoh! hän ei antanut vaimoväelle enempää arvoa
kuin vanhoille rahoille tai kintaille; eipä hän ollut ällistynyt
Espanjan kuningattarenkaan edessä! ... sillä hän on pirun hilpeä
poika; hänen vertaistaan ei tavatakkaan aina ... pitkä ja karski,
vehmas-kasvuinen ja leveä-hartiainen, kasvonsa ovat kuin tytön kasvot
ja tukka kuin kuningas Absalon'illa! Ja sitte vielä niin rattoisa! --
hm! rattoisa ja villi, iloinen kauniilla ilmalla ja vielläkin iloisempi
pahalla säällä, terve kuin lintu, vapaa ja rohkea kuin merirosvo ...
jopahan, minä taitaisin jupakoida paljokin siitä pojasta, minä! --
mutta varmaa on ja kaikki sanovat, että _hänestä_ tulee jotakin, hän
pitäisi oleman kuningas; vaan siksi ei hän kuitenkaan ole syntynyt;
mutta amiraali hänestä kyllä tulee, taikka joku muu semmoinen. On
muutamia, jotka sanovat, että hän on vaan turhanaikainen loppi;
mutta aina hän kumminkin on miehestä käynyt, ja neidonkin lemmen
voittanut ... mutta, no niin! Tuon kassapään! Niin kaunista tyttöä en
ole milloinkaan nähnyt; hän oli ihan kuin luotu semmoiselle pojalle
kuin Bård ... kun ei hän vaan olisi noin mahtava. Hah! Jos he kysyisivät,
mitä he ilman meitä olisivat, niin olisivatpa he tarpeeksi äkeitä, nuo
kummat lumottaret. Hän ei katsonutkaan meihin. Kolmen askeleen päästä!
niin se oli aina ... eikä hän pelännyt ketään niin kuin Bård'ia. Tämä
koki jos jollakin tavalla; ei! ei edes hyvää sanaa; tuo tyttö oli aivan
kuin kivestä. Semmoisten pitäisi antaa mennä menojaan mahtavuudessaan,
niin saisivat he nähdä miten hauskaa se on. Noh! mutta mitä enemmän
tyttö vastusteli, sitä halukkaammaksi tuli Bård, ja vihdoin kulkea
nuuski hän ikäänkuin hupelo eikä osannut ajatellakaan mitään muuta,
kuin tuota tyttöä! niin varmaan, täydellä totisuudella, tietysti. --
Niinpä, tuo oli oikein ilettävää. Bård kuleskeli haeskellen ja oli niin
raivoisa ja vihainen, kuin olisi hammastaudin kanssa taistellut. Kerran
meni hän tytön luokse ja sanoi hänelle tämän, vannoen ja kiroten, että
hänen sydämmensä mietiskely on se, jotta hän aikoo mennä naimisiin
hänen kanssaan ja ottaa hänen kotiin luoksensa sekä elellä hänen
kanssaan kunniallisesti ja siveästi kuten hyvä aviomies ainakin, ja hän
kirosi ja vannoi edelleen siksi, kunnes tyttö uskoi häntä. Ja oitis
muuttuikin tyttö. Kuuna päivänä ei ole vertaistaan nähty! Paljasta
tulta ja hehkuvaisuutta kiireestä kantapäähän asti. Rakkautta ja lempeä
aina pikkusormeen saakka. Hän oli nyt niin ahvattu Bård'in perään,
ett'ei voinut ainoatakaan päivää pysyä erillään hänestä! Niin, noin se
on laita niiden, jotka ovat oikein tärkeitä ... pahemmin kuin kaikki
muut ... tyynessä lahdessa kalat kutee. -- Mutta muuten oli hän hyvä
tyttö, rehellinen kulta, uskollinen kuin suur-ankkuri; Bård aivan
raivostui, hän. Juosta nelisteli kuin hullu. Hän oli niin iloinen, että
joutui sen takia koko laiva-miehistön ivaksi; pitäähän olla suhta
kaikessa. Hän pieksi yhtenä ainoana iltana kolme miestä siitä, että
nämä olivat sanoneet tytöstä vähän sellaista, mikä ei ollut hänen
mieleensä. Löylytti heitä siksi kunnes he loikuivat ja vääntelehtivät
itseään kuin angeriaat hulikassa. Hah! niinpä tuo oli oikein ilettävää.
Minä en tuntenut poikaa. Ja niin päätti hän naida kiireimmän kautta.
Ka noin, yks kaks, vaan. Siinä ei auttanut mitkään rukoukset. Hän oli
tuommoinen yreä nainen ... muuten vaan köyhän leskivaimon tytär; hänen
isänsä oli kerran maailmassa ollut laivuri, sanotaan, ja kova peto...
Mutta Anna ei tahtonut erota Bård'ista, ei edes päiväksikään.
Sitten saimme sopivan tuulen ja purjehdimme; hän seurasi silloin
muassamme ... sai luvan laivurilta, ymmärrättehän ... ja minulle sanoi
hän seuraavansa Jens Villumsen'ia kotia ja silloin on hän tuleva
naineeksi mieheksi sekä näyttävä peijakkaan kaikille naisihmisille,
niin täällä kuin muuallakin maailmassa. Voitte nyt siis odottaa häntä
kotiin kuukauden tai parin perästä; tietysti rippuu se siitä
minkälaiset säät ja tuuletkin ovat; nyt vähän aikaa on ollut kelpo
purjetuuli; mutta näyttää siltä kuin se kohta taas kääntyisi."

Hans Mikkelsen käveli edes takaisin lattialla kertoen, loruten ja
nauraen; Juditha-mummu istui keloillen; Gunhilda tunsi jok'ainoasta
sanasta, mitä mies puhui, piston mielessään. Semmoinen poika, niin
kaunis, onnellinen ja josta oli niin hyvät toiveet -- ja tuo poika nyt
turmeltuu, turmeltuu, -- juuri nyt, kuin hänen pitäisi ruveta
kukoistamaan. Kukaties ei hän ehdi kotiinkaan ennenkuin paholainen
tulee näyttämään hänelle tuota verellä kirjoitettua kirjettä...

Hän istui tuijottaen ja tirkistellen niin vaaleana ja kamalan
näköisenä, että Hans Mikkelsen rupesi pelkäämään ja lähti pois.
Moisista surkeista naisista en minä ensinkään pidä, virkkoi hän
itsekseen, mutta arveli samalla, että kyllä hän on kertonut jo
enemmänkin, kuin tuo sairasmielinen rouva halusi kuullakaan.

Sitten meni Gunhilda vielä kerran papin pakinoille. Poika on
pelastettava. Papin tulee siihen neuvon keksiä. Hän puheli kauan tuon
paimenen kanssa, kertoeli hänelle satuja ja tarinoita useista
semmoisista, jotka olivat petkuttaneet paholaista, ja tiesipä pappikin
moista tapahtuneen. Mutta vaikea on kuitenkin tietää, josko sellaista
voipi nyt enää tapahtua. Siinä tarvitaan kovin paljon. Ja tähän
maailman aikaan on vähän tai ei ollenkaan sellaisia pappia, joilla
olisi moinen voima paholaisen ylitse. Ainoa mitä Gunhilda sai papin
lupaamaan oli, että hän sanoi puhuvansa asiasta paholaiselle luvatun
miehen kanssa, _josko_ löytyy mitään neuvoa. Paljon riippuu siitä,
josko mies on elänyt niin, kuin hänen tulisi elää, taikka taas jos hän
kenties on käyttäynyt sillä tavalla, että hän oikeastaan ansaitseekin
joutua paholaisen kynsiin.

       *       *       *       *       *

Tästä hetkestä lähtien oli Gunhildalla uusi takka kannettavana. Hän ei
ollut nyt ainoastaan luovuttanut poikaansa, mutta hän oli myöskin
saattanut kaikki asiat sille kannalle, että häntä ei enää voida
pelastaakkaan. Kaksin kerroin oli hän siis sysännyt poikansa
paholaiselle. Hän oli, näet sen, heittänyt hänen kadulle huonojen
toverien joukkoon, missä ei poika voinut oppia muuta kuin pahaa, joten
hän on tullut niin saastaiseksi, että hän tuskin enää omienkaan
synteinsä vuoksi voipi armoa saada.

Gunhilda mietti kaikkea sitä, mitä merimies oli hänelle kertonut. Ja
kun Bård kerran tuommoisen raakaluontoisen merenkulkiaimenkin mielestä
oli ollut muita reimampi, niin onhan arvattava, että seikka ei olekaan
vähäpätöinen! Tuo 17-18 vuotias poika täytyy olla kadotettu.

Se vasta pahinta, että hän on ollut moinen tyttöjen-veijari. Samoin
kuin isänsäkin. Viekoitellut tyttöjä, monia tyttöjä. Gunhilda ajatteli
omaa kohtaloansa. Hän tiesi hyvin, mitä tuo on, ja mitä se maksaa,
joutua moisten loikkujen pauloihin. Ja nuori Bård'kin on jo turmellut
monta. Hänen tähtensä on moni menettänyt elämänsä kauneimmat toiveet;
hänen tähtensä on moni tyttö joutunut pahimpaan hätään. Kuinka monta
raskasta valitushuutoa painaakaan jo polttavana hänen nuorta mieltänsä;
kuinka syvään hänen olivatkaan kironneet nuo monen monet toiveissaan
pettyneet armastajat, joita hän pahoissa himoissaan oli saastuttanut.
Gunhilda käveli edes takaisin suuressa huoneessaan, rauhatonna ja
pelokkaana, väännellen hikoilevia käsiään; väliin seisahtui hän isoksi
aikaa ja katsoa tuijotti ulkoilmaan taikka taas ajatuksissaan silmäili
omaa itseään; sillä omissa mietteissään hän nyt oli eikä maailmassa.
Kerrassaan selvisi hänelle vielä nyt sekin, että hän itse lopuksi onkin
tähän kaikkeen syypää eikä poika. Mitäs tuon poloisen pojan siihen
auttoi, että hän oli heitetty renttumaiseen katuseuraan ja oppinut
siellä kaikkea ilkivaltaisuutta. Ne tytöt ja naiset, jotka kiroavat
poikaa, tehnevät siinä väärin; äitiähän, joka poikansa noin
huolettomasti jätti, heidän pitäisikin kirota. Hän yksin on syntinen.
Mutta eipä vielä yksistään hänkään, mutta tuo petturi kotonaan. Bård
Neset, hän on Gunhildan pillanut, _hän_ on synnintekiä, _hänen_
päällensä pitäisi kaikki nämä valitushuudot kokoutuman; hänen pitäisi
saaman kärsiä kaikesta, mitä on tapahtunut; siis itsensä, Gunhildan ja
pojan edestä, kaikkien noiden nuorten turmeltujen ihmis-elojen tähden
sekä niiden lasten-lasten edestä, jotka kuleskelevat ympäri maailmaa
pahaa ja ilkeyttä oppien ja harjoittaen; syyllinen ja vikapää koko
ilmoisen ikänsä aina tuomiopäivään saakka, on tähän kaikkeen Bård
Neset!

Mutta poika, poika, hän on syytön ja on siis pelastettava. Kun hän vaan
tulisi. Aika oli koht'ikään kulunut; Gunhilda voi laskea kuukaudet
päiviksi. Hän meni papin luokse ja antoi hänelle rahaa siitä, että tämä
rukoilisi hänen poikansa edestä illoin aamuin. Ja sitten ensi
sunnuntaina kirkossa rukoilisi oikein kauniisti myötäistä ilmaa.
Pappi rukoilikin. Tuuli kääntyi jo lauvantai-iltana ennen kuin
kirkkorukouksia vielä oli pidettykään. Silloin sai siis Gunhilda lujan
uskon tähän pappiin. _Hän_ täytyy olla oikea mies taistelemaan
paholaisen kanssa.

       *       *       *       *       *

Gunhildalla oli kova luonto; mutta nyt hän tunsi käyvänsä yhä
heikommaksi ja heikommaksi joka ainoa päivä. Viimein vihdoin tuli
Juditha-mummu eräänä päivänä hänen puheilleen. Mummun kasvoissa loisti
nyt juhlallisuutta, mutta myöskin lempeyttä, jonka tähden Gunhilda heti
oivalsi, että kyllä vaan mummulla nyt on hyviä sanomia ilmoitettavana.
Kävi ikäänkuin kuuma vihlaus hänen läpitsensä: "hän on tullut?" --
kuiskasi hän. Vanha kasvatus-äiti näytti olevan peloissaan mitään
vastaamaan. -- Voihan sitä kaikkea tapahtua.

Gunhilda nousi oitis ja aikoi lähteä ulos. Levottomuus valtasi hänen
niin, että se näytti saattavan häntä enemmän pelokkaaksi kuin
iloiseksi. Mutta Juditha arveli, ett'ei mitään kiirettä ole. "Kuinka
niin? onko jotakin tiellä?" Eikä juuri olekaan; mutta voipi tapahtua,
että kaivattu tulee yhtä pian tänne kuin Gunhilda ehtisi lähteä hänen
luokseen. "Onko hän jo täällä? -- kiireesti!" Oli semmoinen kuume nyt
Gunhildassa, että vanha mummukin vavahteli. "Oi, noin kaunis pari!"

Gunhildan sydän sykki niin, että hänen täytyi asettautua alalleen.
Useoita kertoja henkäisi hän syvästi eikä voinut mitään puhua; Juditha
rupesi pelkäämään ja tahtoi auttaa häntä. "Antaa heidän tulla!"
kuiskasi Gunhilda. "Te ette varmaankaan pysy maltillanne siinä", arveli
Juditha. "Antaa heidän tulla!" toisti hän heittäytyen kärsimättömäksi.
Äiti Juditha vetäytyi ulos ja pian kuuli Gunhilda useiden tulioiden
kävelyn. Ovi aukeni. Hän riensi ikäänkuin oudon voiman ajamana heitä
vastaan, eikä ollenkaan nähnyt heitä, mutta ikäänkuin sumun läpitse
haamoitti kuitenkin hänen silmiinsä suuri, sorea poika, jonka musta ja
tuuhea tukka selvästi loistavana kuvautui Gunhildan silmiin. Ja hänen
takanaan valkoverinen nainen, suurilla säteilevillä silmillä. Gunhilda
kiitihe edes ja voimakkaat kädet tarttuivat häneen; kaikki kolme
seisoivat nyt yhdistyneenä piirissä käsivarret toinen toistensa
ympärillä, ja Gunhilda vapisi ja itki eikä voinut mitään puhua. Mutta
Bård sitten sanoi: "Minä tiesinkin sen, että kohtaisin ja löytäisin
sinun nyt." Anna kummeksui sitä, että heitä ei toivotettukaan
tervetulleiksi; kukaties ei Gunhildalle olekaan mieluista tavata
poikaansa aviomiehenä?

Sitten he istuutuivat; Gunhilda noiden kahden nuorison keskelle. Ja hän
silmäili heitä, mutta ei koskaan kuitenkaan uskaltanut katsoa heidän
silmiinsä. Sydämmensä hehkui rakkaudesta tähän poikaansa, jonka hän
huomasi ihmeellisen kauniiksi. Vehmaat, muhkeat kasvot, joiden
nuorukaisellisesti leppeissä juonteissa esiytyi vähän lempeyttä ja
vilppautta; silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymyily hurmaava. Ja
Anna sitten! Niin kaunisveristä ja hienoa ei Gunhilda ollut ikänä
nähnyt. Hänelle joka oli kammottavien muistojen ja tukalain ajatusten
raskauttamana, näytti tuo miniänsä niin sulostuttavalta kuin taivaan
enkeli. Jopa vihdoin otti Gunhilda hänen syliinsä ja likisti häntä
rintaansa vasten; olipa ikäänkuin olisi hän etsinyt pelastusta häneltä.
Bård istui katsellen tuota hymysuin, ylevänä kuin kuningas; nyt oli hän
mielestään kyllin varma siitä, että hänen armaansa on paras tyttö mitä
maa kantaa. Ja sangen iloisena nousi hän seisoalleen ja veti syvän,
onnea uhkuvan henkäyksen. "Nytkös meidän kelpaa elellä, äiti!" sanoi
hän.

Ja sitten kertoili Bård puolella todella ja puolella pilalla, että Anna
juuri onkin hänen tehnyt ihmiseksi ja mieheksi. -- "Ennen en minä
ollutkaan mikään mies, kun ainoastaan heittiö. Muuan noita-temppuilia
oli antanut minulle karhunsappea; käyttäydyin siis niin villisti kuin
susi metsässä ja hävitin kaikki, mitä nä'in, jopa oman itsenikin. Nyt!
nyt olen siitä lakannut. Tuo pieni 'prinsessa' tuossa on minun
pelastanut, ja nyt olen vielä päälliseksi löytänyt äitini; nyt on
minulla kaikki mitä tarvitaan onnelliseen elämään, ja nyt luulen, että
me kukin saamme mukavuutta." Anna nojausi onnellisena Bård'iin; tämä
hymyili ilomielin silmäillen äitiään.

Kahta vertaa vaikeammaksi tuli nyt elämä Gunhildalle. Tuossa on poika,
kaikkein onnellisin maailmassa, nuori, reipas, iloinen, elämänsä
kukkulalla oleva ja niin ihanilla toiveilla tulevaisuudestaan, kuin
ikänä voi uneksia; ilkeyden ja pahan on hän taistellen kukistanut,
hyvän ja onnellisuuden on hän siis saavuttanut; mutta nyt kun hänen
pitäisi alkaa onnellista elämän suuntaa kulkemaan, juuri samalla
helkettä tuleekin hänen äitinsä hänen surkeudekseen ikäänkuin synkkänä
sallimuksena kuolon kauhulla ja hautakelloilla; muutamain päiväin
kuluttua täytyy sinun pois elämästä, muutamain päiväin perästä
temmataan sinä äskettäin valmistamastasi morsius-sängystä ja työnnetään
helvetin syvyyteen.

Nuo kaksi nuorikkoa, poika ja miniä, olivat ikäänkuin unehuksissa.
Gunhilda vaaleni, loihe raivoisia katsahduksia ympärillensä ulkoilmaan
ja vaipui tainnuksiin. Mitä Jumalan tähden on nyt matkassa?

"Hän tuli varmaankin liian iloiseksi", sanoi Bård. "Eihän anoppi
mahtane kuolla?" kysyi Anna. "Ei", arveli Bård. He olivat asettaneet
hänen makuupenkille maata ja valelleet kylmällä vedellä hänen otsaansa,
ja oitis hän sen perästä tointuikin. Anna oli vähältä ruveta ilosta
itkemään, nähdessään hänen uudelleen silmänsä avaavan. "Armahin
anoppini, mikä sinua niin kovin painaa?" tutkaisi hän, ja kumartui
sitten rakastavaisena hänen ylitsensä. Gunhilda katsoi häneen
kankeilla, levottomilla silmillä äänetönnä. Vihdoin puhkesi hän
huokauksen tavoin sanoihin: "Kurja lapseni, kurja lapseni!" Mitään
muuta vastausta ei ollut saatavissa.

Bård rupesi ihmettelemään. "Miten on laitasi äiti", kysyi hän. "Sinä et
saa tulla sairaaksi nyt, kun olemme kohdanneet toisemme ja meillä siis
pitäisi täst'edes olla mukavuutta!" Gunhilda suojeli itseään
kädellänsä. "Ei nyt, ei nyt", pyysi hän, "ei mitään siitä! Sitten! oi,
Herra Jumala, sitten!"

Bård ja Anna katselivat toinen toiseensa. Tämä, näet sen, näytti heistä
pahalta aavistukselta; he eivät ymmärtäneet tätä, mutta kuitenkin
saattoi se heitä surullisiksi. Gunhildan täytyi makuulle. Siellä
sängyssä makasi hän hetken aikaa kädet silmilleen laskettuna; sitten
sanoi hän tahtovansa levätä, ja Bård lähti ulos. Anna jäi istumaan
makaavan ääreen; Gunhilda vaipui vähitellen unenhortoon.

Yöllä istuivat he valvoen hänen luonaan. Gunhilda oli kuumeessa ja
levoton. Puoliyön jälkeen tuli hän huonommaksi ja rupesi hourimaan.
Kumpikaan nuorikoista ei saanut käsitystä siitä, mitä hän puhui; mutta
sen, että hän jotakin tarkoitti, he kyllä oivalsivat. Olipa todellakin
kummallista näille kahdelle nuorelle ihmiselle tulla hää-ilosta ja
lemmellisyyden hommista sairas-vuoteen ääreen; mutta vielä haikeammalta
tuntui heistä olo kuunnellessaan näitä itkullisia sanoja, joita heidän
korviinsa soi, ikäänkuin varoituksena kaiken maallisen onnellisuuden
vähäpätöisenä pitämiseen. Tuo oli siis ikävintä ja surullisinta, mitä
nuoret iloiset ihmiset milloinkaan saavat kuulla! Oikein aavistaen
kuiskasi Anna Bård'ille: "sinusta hän puhuukin." Ja tämä nuori vaimo
valkeni kuin liina. Bård kuunteli. --

"-- -- Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! älä kysy!
älä kysy! Voitko ajatellakaan semmoista omalta äidiltäsi? Ei, ei ...
semmoista ei tapahdu ... semmoista -- ei." Voivotus ja levottomuus.
"Mitä Jesuksen nimessä se mahtaa olla," virkkoi Bård. Anna tirkisti
levotonna mieheensä. Hetkisen perästä kuului ikäänkuin ärjynnällä
sanat:

"Mene papin tykö, sanon minä! -- tuon nuoren papin luokse, hän on
voimallinen. Kymmenen päivän perästä on loppu ... silloin --
silloin --." Sairas rupesi kovasti vapisemaan ja koki nousta: "mene
papin tykö, kuuletkos!" ja hän valittaa vaikeroi taas kauan ja
levottomasti.

Anna katsoi Bård'iin; tämä oli yhtä vaalea kuin hänkin. "Bård! tajuatko
sinä --?" kuiskasi Anna. Bård puisti päätänsä. Anna istui hänen
polvelleen ja likistihe aivan häneen. "Minä olen kovin peloissani,"
kuiskasi Anna hiljaa. "Lörpötystä", vastasi Bård hymyillen.

Sitten palasi sairas taas yhä enemmän samaan asiaan. He istuivat
kuunnellen ja voivat kyllä eroittaa toinen toisensa sydämen sykkimisen.
Anna likistyi vielä tiviimmästi mieheensä samoin kuin pelkäilevä lapsi
äitiinsä. Bård ajatteli itsekseen: tuo nainen voipi tietää enemmän kuin
kukaan luuleekaan. Hän näyttää siltä kuin hänellä olisi näkyjä. "Mene
papin tykö ... kymmenen päivän perästä on loppu" --? Kuolleeko hän?
Tietääkö hän silloin kuolevansa? Tuoko pelko saattoi hänen sairaaksi
sen sijaan, kun hänen olisi pitänyt olla iloinen saadessaan nähdä
poikansa? -- Ei, ei, ei. Tässä ei ole mitään aatteloa. Se on
taikaluuloa, sairas-houretta, kipeän ihmisen luulottelua, kukaan ei
tuommoisista piittaa. Ja hänkö sitten, nuori ja hilpeä mies; --
lörpötystä.

Sairas tuli tyynemmäksi. Aamupuoleen nukahtui hän. Nuoret saivat siis
tästä hyviä toiveita.

       *       *       *       *       *

Mutta tyynesti ei hän nukkunut, ja tunnin kuluttua heräsi hän jo
kiivaalla kirkunalla, kavahti puoleksi pystyälleen ja oli aivan
huumehduksissa. Anna hiipihe aivan hänen ääreensä, lohdutteli häntä
sekä pyysi itkien ja hellästi, että hän olisi levollisena; he kumpikin
pysyivät hänen luonaan. Bård joutui kamalalle mielelle.

Noin tuskaisia ja kummallisia silmiä kuin nuo äitinsä silmät, jotka nyt
häneen tähtäsivät, ei hän ollut milloinkaan nähnyt. Ne osoittivat
paljasta tuijottelevaa mielettömyyttä. Viimein näyttivät ne avautuvan.
Ne vetäytyivät kireämmälle ja rupesivat tähtäämään. "Oletko sinä
siellä", ähkyi hän. "Kyllä, äiti, mutta älkää pelätkö minua", virkkoi
Bård niin lempeästi ja tyynesti kuin taisi. Gunhilda pyyhki silmiään,
pudisti päätänsä, laskeutui rahille istumaan ja rupesi kiivaasti
itkemään. Anna istui hänen vieressään, hyväillen silittäen hänen
päätään ja poskiaan sekä itkien hänen kanssaan. "Nukkuos, nukkuos;
kyllä me valvomme", pyyteli hän. "Te tarvitsette nukkua." Gunhilda itki
vielä yltyisämmin; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi sulanut tuosta
rakkaudesta ja suloisesta puhuttelusta. Hän itki itsensä väsyksiin ja
nukkui uudelleen, ja nyt lepäsikin hän levollisesti. Tällä kertaa oli
hän pelastettu.

Tuonnemmin aamupäivällä nousi hän istuskelemaan. Bård'ia ei hän
suvainnut olemaan sisällä, vaan ainoastaan Annan; mutta hänkään ei
saanut mitään puhua. Hän oli kysellyt Bård'ista niin paljon, että
Gunhilda ei enää ollenkaan halunnut kuulla enempää. Mutta kuitenkin oli
hänestä mieluista se, että miniänsä oli hänen luonaan. Gunhilda
taputteli ja hyväili häntä kuin rakasta lastaan ja näyttikin häntä
itseään tuo hyviväisyytensä rauhoittavan.

-- Valittaisiko hän vaivojaan Annalle? Ei, kaukana siitä; kuolisihan
tuo lapsi-raukka tästä, tai ainakin pakeneisi ja kammoisi häntä kuin
noita-akkaa...

Mutta päivittelisikö tuota hätää Bård'ille? ei; sitäkään ei hän voi
tehdä. Työläs on sitä nyt sanoa hänelle, tuolle uljaalle, onnelliselle
nuorukaiselle, joka on nyt aivan iloinen siitä, että hän on äitinsä
löytänyt! -- Mutta sanoa se kumminkin täytyy. Hän mietiskeli surren
tätä niin, että hän melkein unhoitti kaiken muun. Papille? Sanoisiko
tuon papille ja antaisi sitten papin kertoa Bård'ille? -- Ei; sekään ei
paljon auttaisi. Tuommoista olisi ilmaistava niin äärettömän lempeästi
ja sävyisästi; pappi ei tuota osaa sillä tavoin sanoa, ei; mutta hän
peloittaisi pojan ihan taidottomaksi.

Valehtelisiko --? Pitäisikö Gunhildan valehteleman? Sanoisiko tuota
osaksi sinne päin, vaan ei hetikään kaikkea? -- Niin! sen hän tekeekin.
Hän aikoo sanoa vaan unta nähneensä; uneksuneensa sitä, että hän itse
on kuoleva, sekä vakuuttaa päälliseksi uniensa olleen aina perustavia.
Niin! tuon hän tekeekin! Mutta kun Bård sitten menee papin puheille?
Pappi tietääkin asiasta enemmän, pappi. Itse pojan äiti on kertonut
hänelle siitä liiankin paljon. -- Mutta jos Bård ei olekaan saanut
totuutta tietää, niin kukaties ei pappi voikaan tehdä pulan
poistamiseksi mitään.

Ei; se ei sovi; kyllä hänen täytyy sanoa kaikki. Mitään muuta neuvoa ei
löydy. Mutta ei kuitenkaan tänään. Vasta huomenna, ylihuomenna; tai
vasta jonakuna muuna päivänä. Onhan vielä kymmenen päivää jälellä;
eihän siis ole vielä aivan kiire, parempi on pojallekin se, ett'ei se
sitä vielä saa tiedokseen. Minkä tähden hänen tarvitsisi olla tuossa
tuskassa kauemman aikaa kuin on välttämätöntä. Vihdoin viimeinkin
heittäytyi Gunhilda huolettomaksi.

Hän käski Annan mennä maata. "Minä olen nyt parempi; tänä yönä saa
tyttö valvoa." Anna joka olikin unettomuudesta ja väsymyksestä jo
melkein menehtymäisillään, noudatti heti Gunhildan käskyä.

Tulipa päivä tämänkin yön perästä; Gunhilda oli kuitenkin edelleen
liian heikko. Bård tuli väliin sisälle hänen luokseen; ja nähdessään
poikansa ei äidille juolahtanut ajatusta, josta olisi voinut sanoihin
päästä. Gunhilda ei kestänyt; hän vaan pelkäsi poikaansa. Tämä kuin jo
muutamalla julmalla silmäykselläkin voisi hänen maahan vaivuttaa.

Bård puolestaan oli taas salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Joka
kerta kun hän vaan näki ruumissaaton vaikutti se syvästi häneen, ja kun
kirkonkellot kaikuivat, tuntui se mielestään ikäänkuin hänelle
itselleen olisi soitettu. Jos hän nyt kuolisi; -- ja sulettaisiin
mustaan ruumisarkkuun, niin mustiin vaatteisiin puetut ihmiset
hautauskellojen soidessa ja suru-virtten haikeissa sävelissä
kantaisivat häntä, ja hän sitten laskettaisiin kolkkoon multaan
kalmistuneiden ruumiiden joukkoon, hautaan, pois elävien ilmasta
ja auringon sulosta, peitettäisiin kolmen jalan paksuisella
multa-kerroksella sulettune arkkuneen maan mustaan poveen! -- hän tunsi
sydämmensä pelosta ja kammosta värisevän.

Mutta nähdessään äitinsä ei hän tahtonut häneltä mitään kysyä. Äitinsä
näytti hänestä, näet sen, niin heikolta, että Bård ei saattanut hänelle
tuskaansa ilmaista. Mutta tuo äitinsä kummallisuus rupesi häntä
peloittamaan. Mitä outoja tietoja tuo kalpea nainen säilyttäneekään
synkeän mielensä salaisuudessa? Onko hän tietäjä-akka? Onko hänellä
näkyjä? Tuo aaveellisuusko on se, joka esiintyy ja hehkuu syvällä
noissa suurissa ja tuijottavissa silmissä?

Päivät kuluivat äärettömän hitaasti ja kuitenkin samalla
hirveän joutuisasti. Bård'in mielestä tuntui olonsa kuin elämä
maahanpaniaistalossa. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä, sulotonta, jokaisen
kasvot kalpeat ja kaikkien silmät surusta vaahtoavaiset. Tämä kaikki
saattoi Annallekin haikeutta. Hän kysyi Gunhildalta, mutta ei saanut
vastausta; tiedustelipa hän Bård'iltakin, mutta tämäkään ei tuosta
huolinut, vaan rupesi muihin puheisiin. Tuo saattoi siis Annan
raskaalle mielelle, oikein pulaan. Onko se jotakin inhoittavaa? jotakin
salaperäistä? jotakin häntä koskevaa? Mitä varten tuo sairas niin usein
on hyväillyt häntä päätä silitellen ja virkkaen: "lapsi raukka!" Onko
hän tullut tänne miehensä kotiseudulle kärsimään?

Sairas tuli yhä kummallisemmaksi. Niinpä kavahti hän väliin äkkiä
seisoalleen ja kirkui: "Pyydä Bård'in tulemaan sisälle!" ja kohta sen
jälkeen hän voivotteli: "ei, ei, minä en voi! minä en voi!" Taikka taas
pyysi hän Annan lähettämään pyynnön papille, että hän tulisi, mutta
seuraavassa tuokiossa jäi se kuitenkin sikseen. Toisinaan rupesi hän
tiedustelemaan kummallisia asioita, jutustelemaan raivoja ja kamaloita
tarinoita kertoen niitä ihmeellisellä totisuudella ja levottomuudella;
sitten pyysi hän Annan kertomaan muita samanmoisia aavejuttuja ja
kyseli häneltä kaikkia näiden kohtauksia aivan kuin ne olisivat
Gunhildaa itseään koskeneet! Väliin taas unhoitti hän oman itsensä ja
puheli hirveitä asioita paholaisesta ja miten sitä petkutetaan... Anna
rupesi pelkäämään tätä vaalean-kalpeaa vaimoa tullen yhä enemmän ja
enemmän siihen luuloon, että tuo anoppinsa ei ole täysimielinen. Tästä
ei hän kuitenkaan raskinnut sanoa; mutta yhä piinatummaksi ja
neuvottomammaksi tunsi hän itsensä.

Oli enää kolme päivää jälellä noista kymmenestä. Silloin ei Bård enää
viihtynytkään ulkona. Hän meni huoneeseen äitinsä puheille ja kyseli
häneltä vakavasti: josko todellakin on jotakin erinomaista
pelättävissä. Hän kertoi äidilleen mitä tämä oli sairaana ollessaan
sanonut sekä mitä hän itse tästä mietiskelee. Gunhilda piilotti
kasvonsa eikä vastannut mitään. Bård kyllä näki miten hänen koko
ruumiinsa värisi. Todellisesti peloissaan ollen pyysi hän: "Vastaa
minulle äiti! Olenko minä kuoleva? Minä olen levottomuudesta sairas,
minä en saa laisinkaan rauhaa en yöllä enkä päivällä; sano minulle
siten, että pääsisin väärästä pelostani! sano, että en olekaan kuoleva!
että se on vaan sairasta luulottelua. Sano se, äiti! Pyydän sinua! --
sillä minä en voisi nyt kuolla." Gunhilda ei vastannut sanaakaan,
mutta istui vaan väännehtien itseään. Viimein juoksi hän
makuukamariinsa ja sulki ovensa. Bård kuuli hänen siellä ähkyvän ja
puhkuvan ikäänkuin hän olisi ollut ähkytaudissa.

Sielunsa hädässä meni Bård tohtorin pateille. Tohtori vakuutti hänen
olevan terveen kuin kalan "ja etkä sinä kuole -- jollei se nyt ole
oikein niin määrätty." "Mutta minä en aiokkaan kuolla!" vakuutti Bård.
"Vaiti, poika!" huomautti tohtori, "Jos se on Jumalan tahto, niin
täytyyhän sinun kaikkiin taipua". -- Jumalan tahto! Miten voisi Jumala
semmoista tahtoa? Pahinkaan maailmassa ei raskitsisi tahtoa eli sallia
sitä...

Hän meni papin luo; ei sen nuoren, mutta erään vanhan papin luo, jonka
hän tunsi. "Voiko Jumalan tahto olla sellainen?" kysyi hän. "Me emme
voi mitään tietää", sanoi pappi. "Jumalan ajatukset eivät ole meidän
ajatuksiamme, ja Hänen tiensä eivät ole meidän teitämme! mutta niin
paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin paljon korkeammat ovat
Hänen ajatuksensa meidän ajatuksiimme ja Hänen tiensä meidän teihimme
verraten." Bård poistui huumehduksissa ovea kohden. Mitä huolii hän
Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän aikoo elää, elää; hän
_tahtoo_ elää; hän ei tahdo kuolla! syntihän se olisi katkaista hänen
elämän lankansa nyt, synti häntä itseään, synti hänen äitiään ja synti
tuota nuorta naista vastaan, jonka kera hän oli lempiliiton sitonut;
hän ei ai'o kuolla!

Mutta joka kuluva tunti tuli hän yhä rauhattomammaksi. Anna huomasi
hänen olevan suuressa hädässä, jonka tähden hiipikin hänen tykönsä
itkien ja pyytäen hänen kertomaan: mitä tuo nyt on. "Minulle on tämä
kovin haikeaa", sanoi Anna, "sillä olen niin levoton kun en edes saa
mitään tietääkkään". Silloin sanoi Bård hänelle asian laidan. Anna koki
lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisi. "Äitisi on kipeä", puheli hän,
"eikä se siis paljoa merkitse, mitä sairaat ihmiset oirailevat". Mutta
oikeastaan oli hän todellakin yhtä peloissaan kuin miehensäkin. He
likistyivät toisiaan ja pitivät kiinni toinen toisestansa. "Et saa
kuolla", pyysi Anna; "minä en aiokkaan kuolla"! virkkoi Bård
valittavaisesti; "rukoile edestäni kaikkivaltiasta Herraa! sinuahan,
joka olet noin hyvä, suloinen ja kaunis, hän ainakin kuulee!"

       *       *       *       *       *

Pelätty päivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksannentoista
ikä-vuotensa.

Gunhilda vaikeroitsi sairasvuoteellaan. Bård istui viereisessä
huoneessa vaaleana ja neuvotonna; Anna käveli levotonna toisesta
toiseen huoneeseen ja koki, vaikka turhaan, olla apuna kummallekin. Hän
pyysi Bård'in pysymään sisällä; sillä se tuntuisi ikäänkuin
turvatummalta, arveli hän, varsinkin tämmöisenä pahan ilman päivänä
kuin tänään. Bård arveli: sama se, ja pysyi huoneessaan. Mutta heti sen
perästä huomasi hän, että kyllä se on yhtä turvatonta täälläkin.
Salaman räjähtävä isku voipi osua tännekin sammuttaen hänen elämänsä
kuin kynttilän; myrsky voipi yltyä ja kukistaa koko huoneen ... ja mikä
vielä kaikista pahin: on tapahtunut että terveet, voimakkaatkin ihmiset
vaipuvat istuimeltaan kuolleena maahan eikä kukaan tiedä mistä turmasta
he kuolivat. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Tuon tuostakin kysyi hän
Annalta: saisiko hän tulla äitinsä luo toiseen huoneeseen. Anna pudisti
päätänsä. "Hän houraa yhä pahemmin ja pahemmin". "Mitä hän sitte
puhuu?" kysyi Bård.

"Sitä en minä tajua", virkkoi Anna, "puheensa ovat niin kamalia. Se on
mielihäiriötä. Oi, Bård, kaikki hokemisensa ovat luullakseni vaan
outoja uneksimisia ja luulotelmia." Samassa kuului sairaan-huoneesta
kirkuna. He säpsähtäen kuuntelemaan. "Bård! Bård!" kuului äidin
valittavainen ääni; -- kohta riensikin hän sisään. Anna jäi seisoa
töröttämään kuin lumottu, kumartuen etunojaan kuunnellen sekä silmin
että korvin vieläpä avosuinkin niin tarkoin, ett'ei uskaltanut edes
hengittääkään; mutta mitään ei selvästi kuulunut. Kaiken selvän
saamisen häiritsi kuiskutus, itku, oihkaminen ja rukoileminen ...
voivotus... Herra Jumala, mitä mahtaa tuo olla. Ja se kesti päälliseksi
niin kauan. Siitä ei näyttänyt ollenkaan loppua tulevan. Väliin se
taukosi, ja Anna kuuli miten Bård lisäytyvällä levottomuudella, yhä
kärsimättömämpänä ja maltittomampana kehoitti ja vaati jotakin. Tuo oli
todella jotakin semmoista, jota ei saata kertoakaan. Vihdoin viimein
hiljeni se pitkälliseksi kuiskutukseksi, mutta sitten taas kuului
peloittava kirkuminen: "Ei! Ei! Sano se! Sano se!" virkkoi Bård,
"vaikka se sitten olisi miten hirveää hyvänsä, minun täytyy sen
tietää!" "Ei, minä en voi! Mene pois tyköäni!" huusi äiti. "Minä en
lähde ennen, kuin saan sen tietää", vastasi Bård niin jylheällä
äänellä, että Anna sitä kuullessaan vapisi. Sitten taas tuli hiljaisuus
hetkeksi. Mutta taas rupesi Bård ärjymään, jommoista karjumista
kestikin kauan; Anna ei voinut enää kauemmin odottaa; tuolla sisällä
oli tällä hetkellä hänen, Annan, tuomionsa julistettu; hän konttosi
tärisevin polvin kammottavalla mielellä sisään heidän luoksensa. Ja
täällä jurotteli Bård, kädet tukkaansa vanuneena, tuijotellen vaaleana
ja näytti ikäänkuin hänellä ei enää olisikaan ollut valtaa oman itsensä
ylitse; äiti se taas vaikeroitsi kovin ja lakanan välissä täristen
niin, kuin olisi hän ollut suonenvedon kiskomana. Anna taisteli
saadakseen ääntä suustaan, mutta ei voinut sitä; hän likeni Bård'ia ja
nykäisi häntä käsivarresta kuiskaten: "Mitä on tuo?" Silloin heräsi
Bård kavahtaen ja remahti kammottavaan nauruun vastaten:

"Minä olen paholaiselle luvattu".

Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; hän luuli Bård'in tulleen
hulluksi. "Armahani, älä sano tuommoista; sitä et kumminkaan todella
ajattele; tiedäthän, ett'ei se ole totta. Mitä pahaa olet sinä tehnyt,
että semmoista olisi tapahtuva?" -- Ikäänkuin alituisella itkumielellä
ollen vastasi Bård semmoisella äänellä, jota ei Anna enää tuntenutkaan:
"Äitini luovutti minun ennen kuin vielä olin syntynytkään."

Anna oli aivan huumeuksissa. Silmissään pimeni maailma ja oudot
välähdykset leimahtelivat. Hän juoksi vuoteen viereen, pudisti
Gunhildaa käsivarresta ja kirkaisi: "Se on valetta! Semmoista ei
tapahdu! Se on valetta!" Mutta Gunhilda kohotti silmänsä, jotka olivat
niin täynnä vaivaa ja tuskaa ikäänkuin hän olisi jo ollut tuomittu, ja
sanoi sitten Annalle: "Jos voit nyt pelastaa hänen, sinä Jumalan
enkeli, niin tee se; sillä minä olen tehnyt niin, kuin hän nyt itsekin
sinulle sanoo; ja yöllä on aika päätingissä."

       *       *       *       *       *

"Mene papin puheille, tuon nuoren papin puheille," oli äiti sanonut.
Ja mitään muuta neuvoa ei tässä nyt ollutkaan. Bård ei tuntenut enää
omaa itseäänkään; sillä hän oli muuttunut toisellaiseksi kuin ennen
oli. Onpa tosiaankin tämä oikein tukalista tukalin kohtalo olla
luovutettuna, ei omistaa omaa itseään, olla oikeudettomana ja voimaton
tahdossaan kuin eloton kappale niin, että kun omistaja tulee, niin
täytyy vaan seurata samoin kuin vehriäisellä laitumella iloisena
röhkivän ja syöskentelevän sian täytyy seurata teurastajaansa! Mutta
tuo teurastaja, se onkin paholainen, se henki, joka kaikesta tuomitusta
sielustaan vihaa sekä Jumalaa että ihmisiä, ja jonka elämä on paljasta
pahan-tekoa ja ilonsa ja lohduksensa nähdä ihmisiä piinattavan.
Vähäisen hetken perästä on maa halkeava ja pitkät, terävät kynnet
pistäytyvät esille...

Bård riensi läpi myrskyn kuin pelkäävä lintu. Ja hän ryntäsi papin
konttoriin tuijottavin silmin ja suu ammollaan, kokien ilmaa läähöttäen
saada ääneensä: "pelasta minut, pappi!" Pappi nousi paikalla: tuo mies
on varmaankin hullu. Mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että se
onkin Bård, tuon vaalean rouvan poika. Ja pappi nyökäytti keveästi
päätänsä ikäänkuin omille mietteilleen ajatellen: vihdoin tuli hän.

Hän sai Bård'in siksi tyyneytymään, että tämä voi puhua. Ja niin
rupesikin hän kertomaan. "Mutta sitä mitä minä nyt puhun", sanoi Bård,
"ei saa kenenkään tietää!" "Sitä mitä sinä sala-ripillisesti ilmaiset
minulle", virkkoi pappi, "ei saa kutkaan muut tietää kuin yksin
Jumala." "Vaikkako ilmaistavan laatu olisikin kaikista pahinta?" --
"Niin se on, vaikka se olisi pahimmasta pahempaa."

Ja Bård kertoi. Mutta koht'ikään kavahti hän seisoalleen. "Tässä ei ole
aikaa pitkiin puheisiin; sano vaan minulle, pappi, voitko lumota
paholaisen?"

"Sinä et tiedä mitä sanotkaan," huomautti pappi. "Niinpä, paha kyllä",
vastasi Bård. "Tänä päivänä, tänä iltana tulee paholainen minua
perimään; sillä se omii minun, se on kauppa-sopimuksella saanut minun
omakseen." ... "Oletko _sinä_, joka olet noin nuori --?" "En minä,
mutta toinen, _toinen_ on luovuttanut minun!" -- "Toinen? Kuka toinen
on voinut luvata sinun paholaiselle?" kysyi pappi kummastuen. Bård ei
ollut kuulevinaankaan.

"Nyt ai'on vaan kysyä sinulta", jatkoi Bård, "pitääkö sellainen kauppa
paikkansa? Onko muilla oikeus tehdä minun kanssani sillä tavoin?"
"Oikeudesta emme tässä rupea puhumaan", virkkoi pappi. "Mutta josko
kauppa seisoo, se riippuu taas siitä, kuka toinen ihminen sinun on
luvannut." "Se oli ... mutta onko varmaa, ett'ei vaan kukaan saa sitä
tietää?" -- "Epäiletkö sitä?" -- "Oh, ei, se on tosi... Niin aivan, se
oli ... se oli oma äitini."

Pappi oikein säikähti. Onko moinen mahdollista? Voiko nainen mennä niin
pitkälle? Saattaako äiti luvata oman lapsensa paholaiselle? eikö ole
kirjoitettuna, että se on mahdotonta, jotta äiti voisi unhoittaa
lapsensa? Toden totta on ihmissydän hirmuinen, kamala kapine, täynnä
ilkeitä metkuja ja salaisia pahoja juonia, jumalattomia ajatuksia ja
perkeleellisiä haluja uhkuva sopukka; mutta sittenkään ei hän olisi
tuommoista arvannut ajatella. "Kerro", sanoi hän Bård'ille. "Jos tuo on
totta, niin on se tosiaankin surullinen tapahtuma. Kerro kaikki ja
joudu hyvissä ajoissa; jos paholainen tulee, niin ei hän ainakaan tule
ennen kuin puoliyön aikana."

Bård rauhoittui vähän ja rupesi kertomaan. Hän puhui kaikki mitä hän
oli äidiltänsä kuullut, ja sitten kertoi hän itsestään. Ja siinä
kertoellessaan juolahteli hänen mieleensä monia itse kokemiansa
asioita, mitä milloinkin, ja hän oivalsi nyt, että nämä olivatkin
olleet viittauksia ja enteellisiä varoituksia siitä, mikä häntä kohtaa;
ne olivat olleet enimmiten unia ja muita semmoisia aaveita. Ennen ei
hän vielä ollut ottanut noita huomioonsa; mutta nyt puheli hän näitä
asioita oikein kovassa tuskassa, ja tällä uudella tavalla otaksuen
selvisivätkin nuo enteet perustaviksi ja aivan kummallisiksi. Ja pappi
uskoi yhä totisemmin sitä mitä Bård kertoi ja yhä synkemmiksi siis
kävivät hänen ennestäänkin kovan-näköiset silmänsä. Mokomaa
ilkeysjuttua ei hän ollut koskaan kuullut!

"Nyt tiedät kaikki pappi", virkkoi Bård, "sano Jumalan tähden nyt
minulle, josko moinen kauppa voipi pitää paikkansa." Pappi oli hetken
aikaa ääneti, mutta sitten lausui hän: "Kyllä."

Bård oli kyllä itsekin niin ajatellut; mutta kuitenkin oli kovaa kuulla
sitä vahvistavan sellaisen miehen, joka ainakin sen tiesi. "Ei, ei,"
pyysi hän, "se ei _ole_ totta! semmoista ei _voi_ meidän Herramme
sallia."

"Ethän toki tahtone mestaroida Jumalan säädöksiä?" kysyi pappi. "Aiotko
_sinä_ sanoa Jumalalle: se ja se on oikein, ja sen olet Sinä luvannut,
mutta sitä tai sitä et Sinä saa tehdä? Tahtooko savi opettaa
savenvalajaa? aikooko luotu määritellä lakia Luojalle?" Bård tunsi
häpeävänsä; "ei, ei, ei niin," sanoi hän, "mutta minä en ymmärrä --"

"Ymmärrä! ymmärrä!" matki häntä pappi pyhässä harmissaan. "Vai niin,
sinä tahdotkin ymmärtää Jumalan ajatuksia? aikonet ruveta neuvojaksi
Jumalan säädöksille? Sinä, maan matoinen, sinä poloinen, joka et ole
edes senkään arvoinen, että Herra tallaisi sinun jalkainsa alle, sinä
huono astia, täynnä syntiä ja viheliäisyyttä, sinä, joka jok'ikinen
hetki elämässäsi olet ilkeillä synneilläsi ansainnut tuhannen kertaa
helvetin, sinä tahdot ylvästellä Pyhästä Taivaasta, sinä tahdot
ymmärtää hänen tahtonsa? Totisesti, jos perkele tällä hetkellä astuisi
esiin ja ottaisi sinun elävänä, olisit sen kyllä ansainnut."

Bård pelkäsi. Tälläistä ei hän ollut ajatellutkaan. Noin mahdikasta
puhetta ei hän ollut ikänä ennen kuullut. "En sitä tarkoittanutkaan",
virkkoi hän sävyisästi, "mutta yritin vaan päästä selville siitä, josko
äidillä voi olla oikeutta..."

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" muistutti pappi, "sinulle ei ole
luvallista tuomita heidän tekemisiänsä, vaikka ne näyttäisivät
kuinkakin kummallisilta. Oikeastaan et sinä tosin ole pahempi kuin
muutkaan. Perisynnin kautta olemme me kaikki paholaiselle luovutettuja!
Sinä kieltäydyt hyväksymästä sen, mitä äitisi on tehnyt. Yhtä hyvin
voisit olla hyväksymättä että äitisi on sinun siittänyt ja
synnyttänyt; sillä sen teki hän myöskin kysymättä sinulta. Huomaa,
poika, ja ajattele perään! Kaiken sen mitä perintönä vanhemmiltasi
saat, on sinun ottaminen vastaan, juuri kuin ne tulisivat Jumalalta,
pitää ne Jumalan lahjana taikka Jumalan rangaistuksena; synnin,
sairauden, kuoleman ja kaikki täytyy sinun vastaan ottaa, ja jos
napiset, niin napiset sinä silloin Jumalaa vastaan, joka sinun on
luonut! Jokainen lapsi, joka syntyy maailmaan, on syntynyt synnissä, ja
Jumalan epäsuosiossa, perkeleen lapsena ja omaisuutena, eikä kenenkään
käy valittaminen sitä, että hän tuomitaan, mutta Jumalan viisautta
tulee ylistää itse helvetissäkin; sillä helvetti on meidän oikea
perintömme; sinne me luontoperäisyytemme mukaan kaikki kuulumme. Mutta
se joka tulee pelastetuksi, hän pelastuu Jumalan ansaitsemattomasta
armosta ja sen ihmeen kautta, joka on kaikkea ymmärrystä ylevämpi,
jonka tähden ei itse ijäisyyskään ole oleva liian pitkä aika siihen,
että oikein kiitettäisiin Jumalaa tälläisestä ansaitsemattomasta
hyväntekeväisyydestänsä; mutta se joka joutuu helvettiin, sanokoon:
tosiaankin nautin minä nyt oikeaa osaani ja sitä kuin olen ansainnut;
mutta Jumalan oikeudella ja pyhyydellä ei ole ollenkaan määrää."

Bård masentui yhä enemmän ja enemmän. Tätä ei hän ollut milloinkaan
tietänyt.

"Ja sinun", jatkoi pappi, "sinun täytyy enemmän kuin muiden kerjätä
armoa ja nöyrtyä Jumalan vanhurskaudelle, sinä joka kaikkena
elin-aisanasi olet elänyt synnissä ja pahuudessa ja kaikin tavoin
vastustellut Jumalan tahtoa! Ole varma siitä: koska Jumala antoi
äidillesi vallan tehdä moisen kauhu-teon sinulle, niin näki Hän jo
edeltäkäsin, että sinusta oli tuleva semmoinen jumalaton mies, joka on
ansaitseva enemmän pahaa, kuin moni muu, ja niin siis teki hän
ainoastaan oikein sinulle, kun hän salli sinun annettaman paholaisen
valtaan."

"Mutta ... mutta ... Anna? mitäs pahaa hän on sellaista tehnyt, että
hänenkin täytyy joutua tälläiseen onnettomuuteen?"

"Sitä, olisiko hän tehnyt mitään erityistä pahaa, emme voi tietää;
mutta sen me tiedämme, että jos Jumala on kerran lähettänyt hänelle
tämän, niin on Hän katsonut hänen sen tarvitsevan sielunsa
pelastukseksi."

Nyt ei Bård tietänyt enää mitään neuvoa. "_Pitääkö_ minun siis mennä
helvettiin tänä yönä?" kysyi hän toivotonna.

Pappi katseli äänetönnä häneen, ja kun hän näki tuon nuoren miehen
olevan nöyrtyneen, lausui hän:

"Jos sinä tuota päätä joudutkin helvettiin, niin ei sinulla ole siihen
mitään sanomista. Mutta koska Jumalan tahto on, että niin moni kuin
suinkin mahdollista irtautuu paholaisen kynsistä ja kavaltaa häntä
sielunsa suhteen, niin varmaan siis on sinullakin oikeus koettaa
pelastamistasi, vaikkapa kohta paholaisella olisikin suurempi oikeus
sinuun kuin useimpiin muihin ihmisiin. Mutta jos toivot pelastua, niin
on sinun ensi työksi sydämmesi vakaisuudella kumartuminen ja
nöyrtyminen Jumalan edessä ja antautuminen tykkänään Hänen
huostaansa..."

"Kyllä, kyllä! minä teen niin! minä teen niin!"

"Nöyrry Jumalan edessä tunnustaen, että mitä ikänä Hän tahtoo tehdä,
niin on Hän aina oikea ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et
ansaitse muuta kuin helvetin..."

"Kyllä, kyllä!"

"Hän on se, jolla on kaikki oikeus ja voima taivaassa ja maassa niin,
että vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja Hän tahtoisi tuomita sinun,
niin tekisi Hän siinä ainoastaan oikein eikä sinulla olisi vähääkään
kerskuttavaa, vaan olisi sinun nöyrtyminen ja ylistäminen Hänen
nimeänsä sekä häpeäminen omaa kurjuuttasi, että sinä olet Hänen
edessään vähempi-arvoinen kuin viheliäisin on Leviitan rinnalla.

"Aivan niin..."

"Ja sinun täytyy rukoilla armoa kaikkien synteisi tähden ja erittäinkin
siitä, mikä on kaikista pahin synti, nimittäin: että sinä olet
ajatellut ylvästelevästi ja uppiniskaisesti Jumalaa vastaan sekä
yrittänyt ymmärtää ja tuomita Hänen korkeita ajatuksiansa, neuvoansa ja
Hänen viisasta tahtoansa."

"Minä rukoilen, minä rukoilen..."

"Senkin synnin tähden, joka on sitä lähinnä suurin, nimittäin: että
sinä olet ajatellut pahaa vanhempiasi ja varsinkin äitiäsi vastaan,
jota tuomitsemaan sinulla ei ole ensinkään oikeutta, mutta olet
velvollinen rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan häntä vielä
sittenkin, vaikka hän antaa sinun paholaisen haltuun."

"Kyllä, kyllä, kaikkien --"

"Vilpittömästi ja vapaaehtoisesti tulee sinun nöyryyttää sydämmesi
Jumalan ja vanhempiesi edessä, tunnustaen: minä yksinäni olen syntinen
ja olen siis ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja ijankaikkisuudessa;
oikein he tekevät tuomitessaan minun tähän kaikkeen, ja kaikesta
sielustani kunnioitan minä Sinua; mutta jos Sinä, suuri, ijankaikkinen
Herra Jumala! ansaitsemattomasta armostasi tahdot pelastaa minun, niin
ai'on minä koko elinaikanani olla uskollinen palveliasi ja kiittää
Sinua ijankaikkisuudessa siitä, että Sinä olit niin äärettömän hyvä."

Myrskyn viima vingutti seiniä ja ikkunalasia, rasketta ja outoa huminaa
kuului ulkoa, portti-pielet ja aidan seipäät ulvoivat kummallisesti; tuo
kaikki siis oli ennettä siihen, että oikea rajuilma uhkaili nousta ja
tämä oli Bård'in mielestä paha merkki ja aavistus. Tälläisellä
ilmallahan paholainenkin on varmaan liikkeellä... Hän kuunteli kyllä
papin sanoja, mutta enemmän kuitenkin humajavaa myrskyä ja mitä
vinhemmäksi myrsky yltyi sitä ymmärtämättömämmäksi kävi Bård.
"Polvillesi!" huusi pappi nyt, koska tuulen kammoittava vihma rupesi jo
läpi huoneen ulvomaan, "laske polvillesi! nöyryyttäen itsesi Jumalan
edessä." Bård laskihe polvilleen, vaikka tuo tuntuikin hänestä
vaikealta ja hän huusi hätäilevänä: "Sydämmestäni nöyrryn ja kumarrun
minä Jumalan edessä; Hänellä on oikeus..."

"-- Jumalan ja vanhempaisi edessä;" oikaisi pappi ankarasti.

"Jumalan ja vanhempaini edessä; heillä on oikeus ja voima tehdä
minulle, mitä he tahtovat; mutta minä olen syntinen ja olen siis
ansainnut sen, ja vaikka he työntäisivät minun helvettiin, niin tahdon
kuitenkin ylistää heitä suuresta armostaan ja yhäti olla heidän
uskollinen palveliansa"... Hän katseli pelkäävänä ylös. "Onko se niin?"
kysyi hän.

"Luullakseni tarkoitat sinä: oikein. Anna itsesi nyt Jumalan haltuun
rukoillen armoa!"

"Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa", oihkui Bård
suuressa hädässään. Ja sitten kysyi hän papilta: "onko se oikein?"
"Nouse seisoallesi, poikaseni", vastasi tämä. "Ja nyt täytyy sinun
pelastaa minut!" pyysi Bård. "Nyt koetamme tehdä mitä voimme," vastasi
pappi. "Jumala vapahtakoon sinun totisesti kaikista synneistäsi!"

"Mutta," lisäsi pappi, "saadakseni varmuuden siitä, että sinulla on
oikea totisuus ja vilpitön aikomus, niin on sinun lupaaminen minulle
täällä kahden kesken suusta suuhun, että jos sinä pelastut, niin annat
kolmannen-osan kaikesta mitä perintönä äidiltä tulet saamaan, sille
kirkolle, missä sinä pelastetaan, -- Jumalan kunniaksi ja kurjan
sielusi lunastukseksi."

"Sen lupaan minä ... niin totta kuin pelastun ... niin totta kuin
odotan Jumalan armoa," vakuutti Bård.

Pappi istuutui kirjoittamaan. Hetken perästä pisti hän paperin esille,
sanoen: "tähän olen kyhännyt lahjakirjeen; kirjoita sen alle!" Bård
tarttui pännään ja piirsi ristin; pappi kirjoitti sitten siihen Bård'in
nimen. "Aivan niin Jumalan nimessä", virkkoi hän vielä ja nousi
seisoalleen.

Ilta kului hitaasti. Pappi veti takin yllensä ja otti vanhan kirjan,
jota nähdessään Bård hyvin ilostui; sillä hän luuli, että tuo nyt on se
mustakirja; sitten otti pappi kirkonavaimen ja lyhdyn sekä käski
Bård'in seurata mukanaan. "Alttarin vieressä olemme me paremmassa
turvassa kuin täällä", sanoi pappi; Bård huomasi hänen olevan vaalean.
Ja he lähtivät.

Mutta poistuttuaan vähän matkaa pappilan rakennuksesta, ilmautui metsän
synkeästä siimeksestä kaksi naista, jotka rupesivat äänettöminä heitä
seuraamaan. Toinen naisista nojausi toiseen ja heidän kulkemisensa kävi
kovin vaikeasti. Mutta kirkkoon sitä nyt vaan suunnitettiin.

       *       *       *       *       *

Ilma oli hirmuisen ryöppyinen. Kadut olivat tyhjät ja huoneet suletut;
myrsky viuhui suhisten ja järveltä kuului kummallinen pauhina,
ikäänkuin syvyydessä sohiseva käheä ääni. Pappi pääsi töin-tuskin
takkineen kävelemään; mutta Bård koki lujasti pitää kiinni hänen
kädestään ja oli mielestään näkevinään jok'ainoan päädyn päättehestä ja
joka huoneen taustalta paholaisen kurkistelevan liehutellen
nahkasiipiään ja heilutellen sarviaan. Koskaan ei kirkkotie ollut
tuntunut hänestä näin pitkältä.

Vihdoin pääsivät he perille. Pappi otti avaimen esille ja avasi
vakaasti oven; lukko kumahti oudosti ja salparauta rääkäsi
kummallisesti. Kirkossa oli kaikki kammoittavan hiljaista; mutta kohta
tunsivat he ikäänkuin jostakin kellarista lemuavaa, tuoreen tympeää ja
käryltä-hajahtelevaa löyhkää ja jok'ainoalle jalan-kapsaukselle raikui
ylt'ympäriinsä jokaisessa holvissa ja nurkassa kumahtelevia kajahduksia
niin, että olisi luullut siellä paljon väkeä kävelevän. Täällä tuntui
nyt siltä, kuin myrskyn riehuna olisi kuulunut kaukaa, mutta yhä
taukoamattomammasti ja painavammasti sen jymisevä ääni kuitenkin soi;
se oli ikäänkuin ukkosen jyminä vuoriharjun takaa, mutta johon ääneen
on kuitenkin aukkoin ja ullakkoin läpi kulkiessaan yhtynyt
pitkäsointuista ulvontaa. Bård tunsi kylmän hien valuvan kasvoiltaan ja
hän piti lujasti kiinni papin kädestä. Mutta hän tunsi sen käden, mistä
hän piti kiinni, vapisevan.

Kirkon-permanto ei tahtonut loppua ollenkaan. Oli ikäänkuin he olisivat
tallustelleet aina samassa paikassa edistymättä vähääkään. Kylmiä
tuulauksia puuskui heitä vastaan; jotka tuntuivat ikäänkuin
leuhottavien käsien vihmalta tai näkymättömän hornan-nielun
hengähdyksiltä. Valkoisia lakanoita haamoitti vilahduksella näkyviin ja
piiloutuivat taas patsaiden ja muurinkulmien taakse, ja näiden
yläpuolella sekä ylt'ympäriinsä kattoholveista kuului ikäänkuin
väkinäisiä siipien-pyrähdyksiä. Tuo heikko lyhtyvalo vilkutti hämärästi
penkki-riveihin ja jätti suuria, levottomia varjoja, jotka muuttivat
muuttamistaan paikkaansa ja milloin hämmentyivät seinillä vallitsevaan
synkkään pimeyteen. Vihdoin viimein saapuivat he alttarille. Bård
henkäisi syvästi ja tunsi helpotusta. Nyt olivat he perillä. Tässä
pyhässä paikassa pitäisi ainakin olla turvassa, varsinkin kun pappikin
on mukana. Nyt viritti pappi kynttilän alttarille ja käski Bård'in
polvistua alttarin viereen. Bård totteli käskyä nöyrästi ja siinä oli
hän nyt kumartuneena puoleksi lymyten papin viitan suojaan. Pappi
käännyikse selin alttariin ja kiersi kädellään suuren piirin
ympärillensä ilmaan, teki ristinmerkkiä joka taholle ja rupesi
rukoilemaan. Hän pyysi ensiksikin Jumalan antamaan anteeksi sitä että
hän tuli esille Hänen alttarillensa näin syntisen miehen kera, joka
koko ilmoisen ikänsä on elänyt ilman kuritusnuhdetta ja ilman uskoa;
"mutta nyt on hän nöyryyttänyt itsensä ja antautunut Sinun huostaasi ja
etsii täällä nöyrästi Sinun armoasi; sentähden rukoilen minä hänen
edestänsä pyytäen Sinua, että äärettömästä laupeudestasi pelastaisit
hänen tuosta suuresta hädästä, missä hän nyt on, sekä olisit meidän
kummankin luonamme tällä hetkellä ja vapahtaisit meidät molemmat, mutta
erittäinkin hänen perkeleen vallasta ja pahasta kavaluudesta." Ja hän
rukoili kauan ja kauniisti, pyytäen, siunaten ja toivottaen rauhaa.

Bård tunsi hyvän voiman jokaisesta sanasta. "Poum --!" kuului hiljaa ja
lempeästi kirkontornista; se oli kellon sointu; mutta Bård'in mielestä
kuului tuo ikäänkuin Herran vastaukselta. Vaan heti tämän perästä
ulvahti taas kamalasti ikäänkuin iva-vinkunalla eräässä torni-aukossa.
Ja myrsky yltyi; kirkko humisi ja seinät jymähtelivät kummallisesti.
Pappi otti kirjan ja rupesi lukemaan. Tuo oli varmaankin mustakirja;
sillä Bård ei ymmärtänyt siitä ainoatakaan sanaa. Mutta kuitenkin
tuntui se hänestä oikein tenhoavalta. Sanat olivat niin voimallisia,
että niiden täytyi peloittaa paholaista. Mutta mitä pitemmältä pappi
sitä luki, sitä enemmän rupesi hänen äänensä vapisemaan. Nyt varmaankin
tulee pian! Bård siirtyi yhä likemmäksi ja likemmäksi alttaria. "Poum
-- paum!" kumisi taas kirkontornissa; mutta myrsky pauhasi niin, että
tuo soitahdus tuskin kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat vallat
olisivat keskenään taistelleet. "Lue nyt 'Isä meidän!'" kuiskasi pappi;
"nyt tulee ankarin taistelu!" Nyt oli Bård peloissaan. Hän rupesi
lukemaan hiljaa itsekseen; mutta se ei luistanutkaan, se meni aivan
väärin. Hän alkoi uudestaan, mutta päästyään viidenteen rukoukseen
hajosi hänen ajatuksensa. Mikä tuolla ulkona noin humisee? Kuka noihin
seiniin niin jymäyttelee? Ja mitä on tuo kummallinen möhinä ja surina
tuolla selkänsä takana? Kukaties ovat pikku-perkeleet päättäneet
leikitellä hänen kanssaan tänä iltana. Niitä istui hänen takanaan
penkin-sarjoilla pitkissä riveissä, ikäänkuin pöllöhaukkoja tahi
kissoja; hän oli näkevinään niitä; hänen mielestään oikein tuntui:
miten niiden silmät kiiluivat keltaisena tulena pimeästä. Kirkko oli
täynnä kummituksia ja perkeleitä, jotka istuivat vaanien, hijoen
kynsiään ja järsiskellen selkäänsä; ne odottavat! ne vaanailevat! Hän
luki "Isä meidän" uudestaan ja uudestaan eikä ensinkään huomannut:
menikö se oikein vai väärin. Ja pappi messusi messuamistaan niin, että
kirkko kumisi, ja säveleet kaikuivat kauttaaltaan, kajahdellen seiniin
ja sointuivat raikkaina takaisin.

Hui, miten jyskää. Tuleeko paholainen lattian kautta esille?
Tulikiveltä, käryltä ja katkulta jo lemahtelee... Hän tarttui molemmin
käsin alttariin vetäytyen yhä likemmäksi ja likemmäksi sitä. Kumma ja
kauhu! Koko kirkko tuntuu vajoavan maahan, vajoavan maan sisään. Ei; se
ei pysy kohdallaan. Se kukistuu perustuksiltaan, se soutuu, se heiluu
ja kelluu kuin laiva merellä... "Poum!" kumisi taaskin ratisten ja
voivottaen ikäänkuin kaukaa vuoriharjulta kuuluen; "pium! paum!"
"Olkoon nyt Jumala meidän kanssamme", toivotti pappi. Hän pukeutui
messukasukkaan ja teki ristinmerkkiä ilmaan. "Rukoile Jumalaa nyt
anteeksi-antamaan syntisi; sillä nyt koht'ikään ne sinua raskaimmin
painavat", sanoi hän. Ja Bård rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja
sitä esillä pitäen rupesi hän vapisevalla äänellä veisaamaan
Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos perkeleet ja salli niiden
mennä sikalaumaan Genesaretin järven rannalla. Bård ajatteli
kauhistuksella syntejään, aina niistä ensimmäisistä ruveten, kun hän
oli kosio-leikkisillä kadulla tyttö-hattaroiden kera, tappeli poikien
kanssa ja teki ilkeyksiään matkustajille, niihin viimeisiin asti, kun
hän purjehti merellä ollen villi heittiö, tappeli ja löi ihmisiä
turmiolle, joi ja viekotteli nuoria tyttöjä. Heidän huutonsa ja
valituksensa kuuluvat nyt Taivaaseen, kukaties voimallisemmin kuin
hänen rukouksensa.

Huumauksen-tapainen jyminä kumisi läpi kirkon. Bård kavahti
säpsähdyksellä seisoalleen ja tarttui kiinni alttariin, pusertaen niin
lujasti, että sormensa-päitä karvasteli: "nyt tulee paholainen!"
Humisi, jyskyi, ruskui ja rauskui joka taholla ja selvästi tuntui, että
kirkko ei enää seisonutkaan perustuksillaan... Ja lattiasta hänen
jalkainsa alla sekä ylt'ympäriinsä seinistä kuului ikäänkuin kynsien
raaputusta, ruumiit kellarissa romistivat kovasti arkkujensa-kansia; ne
odottavat vierastansa! Pelon huumaamana vanui Bård lujasti papin
takkiin. Huone pimeni yhä ja kynttilät paloivat sinertävän keltaista
valkeaa; nyt rupesi kirkko tärisemään; kuiskutusta ja suhinaa joka
nurkassa ja sopessa; suuri valaskala tulisine silmineen rötköttää
avo-suin kuorin-ovella aikoen niellä hänen julmaan kitaansa! se on nyt
se paholainen! Tuo on se paholainen! Se isoni isonemistaan ja tuli yhä
rumemmaksi ja rumemmaksi; pitkillä käsillään, jotka kärmeen tavoin
venyen matelivat lattiaa myöten yhä likemmäksi ja likemmäksi, tahtoi
tuo hirmu tarttua kiinni Bård'in jalkoihin; läpi kirkon kumisi ja
jyskyi kovin kamalasti, ikäänkuin ruumisarkun kansinauloja olisi
kiinni ta'ottu... "Pakene täältä, sinä paha henki!" ärjyi pappi
kuolemantuskaisena, "tämä mies on antanut itsensä Jumalan haltuun!" --

Raivoisasti huudahtaen kuului erään naisen ääni ja kiiruhtava,
hoiperteleva astuskeleminen kopsui permannolla. "Minä _tahdon_! -- minä
_tahdon_ olla hänen luonaan! Minun saa tuo paholainen viedä, mutta ei
häntä!" huusi tuo ääni, ja kaksi naista ryntäsihe alttarille. Toinen
oli Gunhilda, kamalan-näkoinen, sinisen vaaleine ontevine poskineen;
hiuksensa riippuivat suortuvina vesittyneiden silmiensä edessä; toinen
taas oli Anna, kalpea kuin ruumis. Jäykkä kasvoisena ja kankein silmin,
jotka näyttivät palavina kuin tulikeihäät, piti pappi kalkkia ja kirjaa
esillä heihin päin, siunaten ja kiroten niin, että se oikein sähisi
heidän silmissään: "paetkaa täältä, te naishaamuiset perkeleet!" Ja
eivätkä he siis saaneetkaan tulla aivan Bård'in luo. Silloin lysähti
Gunhilda kyyryksiinsä, vaipui puoleksi takaisin nojautuen hervotonna
Annaa vasten. Mutta Annakaan ei enää jaksanut. Hän laskihe varovasti
Gunhildan permannolle, lankesi itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi
lukea: "Isä meidän", -- puoleksi houreissaan ja puoleksi ajatuksella
siten osoittaaksensa papille, että he ovatkin ihmisiä eikä kummituksia.
Silloin joutui pappi hämillään seisoa töllöttämään. Hän tunsi itsensä
samalla sekä hämmästyneeksi että iloiseksi. Kun Anna ehti kolmanteen
rukoukseen, alkoi kello lyömään kahtatoista. Ja kun "Isä meidän" oli
lopussa, löi kello viimeisen eli kahdennentoista kerran. Puoliyön-hetki
on siis ohitse. Pappi huokasi syvästi, nojausi vapisten alttaripöytään
ja pyyhki hikeä otsastaan. "Pelastettu!" sanoi hän. Bård ryömi
polvillaan papin luo ja pusersi hänen käsiään --: "Kiitoksia! Jumala
sinua tästä kaikesta ijäisesti palkitkoon!"

Gunhilda vavahteli. Hän oikaisihe seisoalleen: "Pelastettu --?"
kuiskasi hän. "Jumalan olkoon kiitos ja ylistys..." Hän vaipui taas
hervotonna maahan. Ja kun Bård tuli hänen luokseen, oli Gunhildan
elon-henki jo sammunut. --

Nuo molemmat nuorikot olivat polvillaan ruumiin vieressä. Pappi seisoi
heidän takanaan kynttilä kädessä. Ja sitten hän lausui: "Saiko äiti
itse antaa nyt sielunsa lapsensa edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan
tuomiot ovat kaikki oikeita, hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paholaiselle luvattu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.