Title: Rahvaan tytär, miljoonain hallitsija - Historiallinen kertomus
Author: Gummerus, K. J., 1840-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rahvaan tytär, miljoonain hallitsija - Historiallinen kertomus" ***


RAHVAAN TYTÄR, MILJOONAIN HALLITSIA

Historiallinen kertomus


Kirj.

K. J. GUMMERUS


Helsingissä,
Hufvudstadsbladet'in kirjapainossa, 1868
P. Th. Stolpen kustannuksella.



SISÄLLYS:

     I. Ennustus
    II. Houkuttelia
   III. Martta kasvatusvanhempainsa luona
    IV. Ensimäinen rakkaus
     V. Marienburg hävitetään. Aksel ja Martta eroavat
    VI. Martta vankeudessa
   VII. Keisari ja Kenraali
  VIII. Sotamarskin Scheremetewin pidot
    IX. Miksi Menzikow aikoo Martan
     X. Martta muuttaa Kremliin
    XI. Miksi Pietari aikoi Martan
   XII. Pultavan tappelu
  XIII. Rahvaan tytär miljoonain hallitsia



I.

Ennustus.


Tuolla puolen Suomen lahden on maakuntia, joissa vielä tänä päivänä
asuu ihmisiä, mitkä ovat Suomalaisten -- meidän -- sukuperää. Me emme
tunne heitä enää. Se aikakausi, jona saman isän kodissa heidän
kanssansa elimme, on jo menneiden aikojen mustan hunnun taka kauas
siirtynyt. Me emme enää ymmärrä heidän kieltänsä, mutta äänekkeet
soivat kumminkin, kun niitä kuulemme, korvissamme tunnetuilta. Me
tunnustamme heitä veljiksi, sillä me näemme, että heissä asuu sama
henki kun meissä. Me havaitsemme heissä samat pyrinnöt kun meissä
itsissämmne. Tavat ovat tosiaan aikojen kuluessa paljon muuttuneet.
Me olemme voineet pitää niitä jotensakin yhdenkaltaisia esi-isäimme
ajoista: että sukulaisemme Suomen lahden tuolla puolen ovat niistä
eronneet, siihen emme voi heissä syytä hakea. Meidänkin maakuntamme on
ollut monen kovan kohtalon alainen, mutta kumminkin ovat, naapurimme
kantaneet kuormaa raskaampaa kuin täällä koskaan. Jos onkin häviö usein
ollut meillä tarjona, jos onkin se syöjättärenä syönyt maamme asukkaita
on kuitenkin toveriemme kohtalo, miltei siitä saakka kuin sinne asumaan
jäivät, ollut mitä kovempia. Milloin ei ole sodan hirmuinen liekki
anastanut maita ja asukkaita on orjuus jalkainsa alla tallannut mitä
ihminen henkeänsä enemmän rakastaa -- vapauden.

Näillä main eli nainen, joka on oleva tämän kertomuksen ruhtinatar.

Viime vuosisadan alulla oli Litvan maakunnassa kylä, joka tosiaan
kyläksi kutsuttiin, mutta joka tuskin oli kyläksi mainittava. Ken ei
ole nähnyt näitä köyhäin asuntoja, näitä alhaisia huoneita, missä
köyhyys vallitsee? Näitä kurjuuden pesiä, mitkä jo kaukaa näyttävät
katsojalle nälän ja hädän jokapäiväisinä vieraina asuvan niissä?
Ihmisiä asuu näissä kumminkin, ihmisiä, jotka elävät ainoastaan
elantonsa tähden, aina huolella miettien mitä seuraavana päivänä, jopa
seuraavanakin ateriana syödä.

Tämmöisiä on kylä, johon pyydän lukijan astumaan.

Minne silmä silmää on seutu ikävä. Tuolla on synkkä, pimeä metsikkö,
tuolla taasen on maa autio aina taivahan rannalle saakka; tuolla nevaa
ja suomaata niin kauas kuin silmä kantaa.

Metsikön sisässä on kylä. Huoneet siinä ovat sammaleesta ja savesta
enemmäksi osaksi rakennetut; savusta ovat akkunat mustat. Lasipalaiset,
joita siellä täällä akkunoissa nähdään, näyttävät että akkunat kerran
ovat olleet lasista: mutta jos onkin nyt akkuna olevinaan tästä
aineesta, on ainakin toinen puoli rievuilla paikattu. Kattona on näillä
huonehilla olkia ja turpeita ja nekin ovat jo aikaa sammaltuneet.

Vähäisellä metsäisellä kukkulalla seisoo huone, joka ei aivan samaa
kurjuutta osoittanut kuin toiset. Senkin katto on tosin turpeista,
mutta sen seinät ovat laudoista ja sen akkunat ovat eheät. Näkyala
metsän kukkulalta, ehkei ensinkään kaunis, ei ole kumminkaan niin
ikävä, kuu kylästä, joka kukkulan syrjällä seisoo. Korjaava käsi on
kaatanut puut ja siivonnut huoneen ympäristön.

Tämä huone on jaettu kahtia, kahteen kamariin. -- Tänne, tähän
huoneesen astukaamme. Täällä elää Suomalainen pere: äiti, poika ja
tytär.

Käykäämme kamariin vasemmalta puolen. Siinä näet jotakin, näet
puhtaalla vuoteella makaavan naisen, joka nähtävästi jo on työnsä
tehnyt maailmassa ja nyt lunastushetkeänsä vartoo. Hän on vielä
toimessa, tämä nainen; se näkyy hänen silmäilyksistään, jotka alinomaa
lentävät takan viereen rahille, missä erinomaisen ihana neljäntoista
vuotinen tyttö istuu. Näistä silmäilyksistä osaamme arvata, että hän,
mikä tässä makaa, on äiti. Niin ei silmäile kukaan muu. --

Ja tyttö! Hän nousee. Hellillä sanoilla hän sairasta puhuttelee;
pienillä käsillään pyyhkii hän pois hien sairaan kuumalta otsalta.

He ovat vaan kahden kamarissa. Sairaan silmät, jotka väliin kääntyvät
oveen päin, näyttää että hän kaipaa jonkun kolmannen.

"Missä on Tahvana, missä on minun poikani" valitti sairas. Jo useita
kertoja oli hän tämän kysymyksensä kertonut. Yön tullessa oli sairaan
tila huononnut ja halu poikaansa samassa määrässä enennyt. Vihdoin
loppuivat hänen voimansa, hän ei enää jaksanut kysyä. Hän kääntyi
kasvot seinäänpäin, ikäänkuin olisi hän unta toivonut. Tyttärensä
lohdutuksia hän ei kuullut; hän ei ainakaan ollut kuulevinansa niitä.
Vireä valkea paloi takassa, sen valossa, käsitöitään tehden, istui
tyttö, nyt siirtyneenä sairaan vuoteen viereen. Ulkona oli ilma kolkko.
Tuuli, joka päivällä oli vähän rauhallisempi, oli taasen ruvennut
uudella vauhdilla puhaltamaan. Metsän hiljainen kohina kuului tupaan ja
sairaan hiljaiset valitukset yhdistyivät sen kanssa. Saranoillaan
huokaili ovi tuulen käsissä. Valkea takassa leimahti korkeammalle, kuin
tuuli oven raoista pääsi sitä lietsomaan. Tyttö vapisi pelosta, hän
tunsi voimattomuutensa tässä. Ilta oli jo muuttunut yöksi kun viimein
tunnettu ääni kuului oven takana ja odotettu poika astui huoneeseen.

"Sinä olet kauvan viipynyt, Tahvana! vaikka tiedät minun yksinäni
valvovan sairaan äitimme vieressä" -- sanoi tyttö nuhtelevaisella
äänellä.

"Mutta juuri sairaan äitimme tähden olen minä viipynyt" vastasi Tahvana
ja laski tätä sanoessaan sisarensa syliin kopsan. "Siinä on äidille
ruokaa. Olisin tosin jo ennen ehtinyt kotia; ellei olisi minulta ruuan
hakemisessa kulunut kaksi tuntia. Sinä tunnet, sisareni, hovi-herran;
minun täytyi tehdä päivätyöni, ennenkuin pääsin vapaaksi."

"Oh! hyvin tunnen minä sen herran. Hän ei nimeksikään tiedä
armahtavaisuudesta. Jos äiti kuolisi, josta Jumala meitä varjelkoon, ja
sinä pyytäisit hetkeksi päästä hänelle viimeiset jäähyväiset sanomaan,
nauraisi herra vaan sinun surullesi. Häneltä emme taida mitään
odottaa."

"Olisin kumminkin" -- jatkoi Tahvana -- "ennen ehtinyt tänne, ellei
herra olisi pannut minua viemään tuolle katolispapille lihaa, viinaa,
voita ja muuta herkkua. Hän on huonossa tilassa" -- matki Tahvana
hoviherran käskyjä -- "hän tarvitsee mitä vaan ikinä taitaa saada, tämä
kunnian arvoisa pappi! Sota on hirmuisesti rasittanut häntä. Minä
tiedän sinun kyllä ymmärtävän kuinka pyhä hän on. Vie siis ruoka
hänelle, ynnä terveisiä minulta."

"Veli raukka!" lausui sisar hellällä äänellä -- "tässä kovassa ilmassa
olet sinä kulkenut koko penikulman. Sinä olet väsynyt. Mutta miten on,
etkö sinä ole hyvässä sovinnossa katolispapin kanssa? Hän sanotaan
kumminkin hyväksi mieheksi."

"Ystävyyteni ei ole suuri häntä kohtaan," vastasi Tahvana, "mutta hän
on kumminkin minun rippi-isäni ja semmoisena tulee minun häntä
kunnioittaa. Minä satuin näkemään, miten hän kohtasi Antreasta kun tämä
lankesi ja rikkoi viinapullon ja silloin loppui ystävyyteni. Pappi löi
häntä hirmuisesti ja se oli pahasti tehty, sillä tapaturma saattaa
jokaiselle tapahtua. Älkäämme siis enää puhuko hänestä." -- Kyynele
putosi Tahvanan silmästä kuumana sisaren otsalle, joka oli päänsä
painanut veljen rintaa vastaan.

"Mutta miten äiti voi?" kysyi nuorukainen äkkiä, kun olisi hän vasta
nyt muistanut sairasta.

"Minä pelkään, ettei hän ikänä nouse vuoteeltaan," vastasi hirmuisesti
kaunis tyttö. "Hän on koko päivän kysellyt sinua. Iltapuoleen päivää
lisäysi hänen kuumeensa, hengenveto alkoi käydä raskaammasti ja puhe
samassa työläämmästi. Hän on nähtävästi entisestä huononnut. Nyt nukkuu
hän. Suokoon Jumala, että tämä uni virvoittaisi häntä. Istu vuoteen
viereen, kunnes olen laittanut sinulle vähän illallista."

Hetki kului. Kahden istuvat nyt sisarukset sairaan vuoteen vieressä.
Sairas heräsi. Kuume-huoriossaan mainitsi hän outoja nimejä. Syviä
huokauksia nousi hänen rinnastaan. Hänen kätensä liikkuivat ehtimiseen
peitteen päällä, ikäänkuin olisi hän hakenut jotakin.

Tahvana kysyi häneltä: "Tunteeko äiti minua?"

Siihen ei vastannut sairas mitään; hän ei silmäillytkään kysyjää. Hän
eli kuumeen kuvaelmissa.

Yö oli puolessa. Poika oli väsyneenä heittäynyt lavitsalle. Hänen
silmänsä menivät umpeen. Hän ei jaksanut valvoa. Tyttökin oli
nukahtanut nojaten päätänsä sairaan vuoteen laitaa vastaan.

Silloin kuului ulkoa kolahdus. Tyttö nousi kohta, hieroi unen
silmistään ja herätti Tahvanan. Kuunnellen nosti tämä päänsä; unen
hölmässä oli hänestä kun olisi kumiseva kolkutus ollut kuoleman pyyntö
päästä huoneesen.

"Rakas sisar!" mumisi hän, "mitä kuuntelet?... Se on..."

Hän ei ennättänyt lopettaa, sillä ulkoa kuului nyt ihmisen ääni.
Miehuullisesti meni Tahvana ovea aukaisemaan. Ihminen, sateesta
märkänä, nöyrästi rukoillen sisälle pääsöä, seisoi hänen edessänsä.
Tahvana ei sitä häneltä kieltänyt.

Vanha ämmä astui huoneesen.

Kummastellen katselivat sisarukset tullutta; mutta sanaa sanomatta
kulki tämä vuoteen viereen sairaan luo, jonka ajatukset hyöreivät
kaukana siitä missä ruumis makasi.

"Minun aavistukseni minua eivät pettäneet," puhui ämmä itselleen,
"mutta myöhään, liian myöhään olen kumminkin tullut. Minä lupasin vielä
kertoa hänelle ne lohdutuksen sanat, jotka ennen, kun suurimmassa
hädässä oli, lievittivät hänen tuskansa. Minä tulen nyt näitä
lupauksiani täyttämään". Näin puhellen istui ämmä sairaan vuoteelle;
silmäsi kauan ja säälien häntä ja varovasti tarttui hänen käteensä.

Kummastellen silmäilivät sisarukset ämmää. Hän olikin kummallinen
tuossa. Lyhyt oli hän kasvultaan; harmaan valkoiset olivat hänen
hiuksensa, josta vaan vähäinen osa tuli näkyviin, kun punainen huivi
peitti hänen päälakensa. Kirjava oli hänen hameensa, punainen vyö oli
hänellä vyöllä. Laihat ja suuret hänen ryppyiset kätensä. Pienet mutta
terävät hänen silmänsä.

Nämä silmät olivat sairaan kasvoihin luodut. Niiden luonnit tahtoivat
ikäänkuin tunkeuda sairaan aivoihin saakka lukemaan nääntyneen
houreellisia mietteitä.

Kotvan aikaa oli ämmä näin istunut pitäen käsissänsä sairaan käden,
kuin sairas äkkiä houriosta tointui ja tunsi lapsensa. Mutta samalla
kääntyivät silmänsä tähän outoon, kummanpukuiseen ämmään. Häntä silmäsi
sairas kauan ja kääntyen tyttöön, joka nyt kun näki äitinsä tointuneena
turhaan koetti pidettää ilo-kyyneleitään juoksemasta, huokasi hän:
"Hän, hän se on!"

Vaivoin pääsi nyt sairas istumaan. Tahvana ennätti sillä välin
kuiskahtaa sisarellensa: "Hän on mustalaisämmä, joka hyvää ja pahaa
ennustaa."

"Hän se on! hän se on!" jatkoi sairas. "Hän se on, joka oli minulle
apuna kun metsäkorvessa taivas antoi minulle tyttären; antoi minulle
sinun, Marttani. Sinä synnyit kirkkaan taivaan kannen alla erämaassa.
Siellä tapasi hän minut; siellä kohteli hän minua hellästi, niin
hellästi! Oi! tuhansia kertoja on hän minulle palkinnut sen vähäisen
hyvän, minkä minä osoitin hänelle, kätkemällä häntä vihollisiltansa."

Hiljaisella äänellä puhui sairas tätä. Mustalaisämmä silmäsi häntä
hellästi.

"Suuri luoja pakoitti minua" -- lausui hän liikuttavaisesti, "tänä
kamalana yönä tulemaan sinun luoksesi. Minä en saanut polutonta metsää
pelätä, saadakseni sinulle toistamiseen kertoa ennustuksen sanat,
ennenkuin maailmasta erkanet. Ne sanat, ne jo kerran ennen olen
puhunut; Eufemia! muistatko mimmoiset ne olivat?"

"Muistan!" vastasi sairas hymyillen.

Mutta mustalaisämmä jatkoi, ikäänkuin olisi sairaan sanat olleet
sanomatta, jatkoi ja puhui juhlallisella äänellä:

"_Kullatussa hovissa on tyttäresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa
on hän kerran lepäävä_. Semmoiset olivat ennustuksen sanat." Ja ämmä
taputti hiljaan tyttöä päälaelle.

"Niin, niin! Semmoiset olivat sanasi," huokasi sairas... "Mutta täällä
on niin pimeä, miksi täällä on niin pimeä? Tule likemmäksi Marttani."

Polvilleen laskeusi Martta äidin vuoteen viereen. Äiti laski vapisevan
kätensä hänen päälleen, toisen kätensä oijensi hän Tahvanalle, joka
tarttui siihen ja syvästi liikutettuna painoi sen rintaansa vastaan...

Tämä näkyala olisi ollut kuvailijalle mieluinen; mutta tässä ei
kuvailijaa ollut. Tässä oli vaan kuolevainen äiti, joka lapsillensa
jäähyväiset sanoi.

"Siinä Tahvana! rakastettu poikani! kuuletko? _Kultaisessa hovissa on
sisaresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa on hän kerran lepäävä_.
Suojele häntä, varjele häntä; ole hänelle isä, äiti ja veli..."

"Ja sinä Marttain kuulitko?"

Ne sanat olivat äidin viimeiset. Ne sanottuansa vaipui hän hiljaisesti
vuoteelleen takaisin. Niinkuin huokaus haihtuu, haihtuivat hänen
sanansa; hänen silmänsä painuivat kiini; kuoleman enkeli laski kalpean
sinettinsä niiden päälle, niiden ja äidillisille huulille. Ne eivät
enää tässä maailmassa mitään virkanneet.

Tahvanan ja Martan äiti oli kuollut. He olivat nyt orvot maailmassa. Jo
Martan pienuudessa olivat he mustaan multaan mullanneet sen, jota äiti,
hän joka nyt ruumiina tässä makasi, oli enemmän rakastanut kun Tahvanaa
ja Marttaa. Ja tämä mies, joka tälläisen rakkauden herätti, ei ollut
mikään ylimys, ei mikään korkea herra. Ei! hän oli eläessään ollut
alhainen sotilas, joka Litvan metsistössä oli suojapaikan hakenut,
suojapaikan löytänyt, mutta vaimon suruksi jo nuorena vaipunut hautaan
kuoleman uhrina.

Silloin jäi leski -- suremaan. Mutta hänen rakkautensa ei miehen
kuolemassa sammunut. Se muuttui lapsiin.

Mutta nyt on äitikin kuollut. Kuka heitä nyt rakastaa? --

Sitä eivät he tiedä. He surevat siinä... Ennustuksen sanoja he eivät
enää muistaneet.

Kauan makasivat sisarukset polvillaan tässä vaalean äitinsä vieressä.
Kuumat kyyneleet valuivat kuolleen kasvoille, kun Martta rakastettua
äitiään viime kerran suuteli. Tahvana sitten umpeen painoi ne silmät,
joiden ystävällinen valo niin useasti oli häntä elämän oikealle
tielle ohjannut. Kun sisarukset vihdoin nousivat, oli mustalaisämmä
kadonnut; jälkeä ei näkynyt vähäistäkään hänen siellä olostaan. Oliko
Tahvana ja Martta uneksinut? -- --



II.

Houkuttelia.


Kahdeksan päivää oli kulunut. Martta oli nyt emäntänä, Tahvana kuten
ennenkin teki työtä hovissa. Mutta illoin aina, kun päivän askareet
olivat lopetetut, istuivat he kahden takassa palavan valkean ääressä,
kertoen äidistään, jonka neuvoja ja opetuksia he siinä muistuttelivat.
He olivat surullisia, mutta heidän surunsa katkeruus ei niin tuntunut,
kun siinä käsi kädessä istuivat ja toinen toisen silmään katseli.
Tahvana nyt oli vapaampi kun ennen. Hovissa ei työnteko ollut enää niin
raskasta; herra itse oli huojentanut työnmäärän.

Eräänä iltana kun näin istuivat ja Martta oli luonut kyyneliset
silmänsä äidin tyhjään vuoteesen, aukeni ovi äkkiä ja sisään astui itse
hovin herra. Sisarukset silmäsivät häntä kummastellen vielä enemmän kun
ämmää muutamia päiviä ennen. Mutta herra ei antanut heidän kauan
kummastella. Hän astui Martan luo hiljaan, silmäsi häntä ystävällisesti
ja kun Martta ujostuneena loi alas silmiään, taputti hän häntä hiljaan
olalle.

"Minä tuon sinulle sanoman, joka sinua luultavasti miellyttää," alkoi
hän. "Täällä on sinulla ikävä olla. Raipio irvii sinulle minne silmäät.
Tule hoviin minun luokseni. Minun vanha äitini tarvitsee hoitoa, sinä
tiedät, että hän on sinuun mieltynyt. No, mitä vastaat?"

Hirmustuen kuuli Tahvana herransa esityksen. Hän ymmärsi, mistä tämä
esitys oli alkunsa saanut, hän näki leimun hovin herran silmässä, joka
hänelle sanoja paremmin kertoi sisarensa vaaran. Ennenkun Martta mitään
ennätti vastata, lausui hän: "Martta tarvitaan, korkea herra,
välttämättömästi täällä; te kyllä kylästä tytön löydätte, joka
kiitollisuudella vastaanottaa palvelus-ammatin, minkä Martalle
hyväntahtoisesti aioitte."

Hovin herra ei vastannut mitään. Hän nousi ratsunsa selkään ja palasi
hiljakseen hoviinsa.

Sisarukset olivat taasen kahden, mutta entistä syvempi surumielisyys
loisti nyt Tahvanan silmistä, kun hän katseli rakastettua sisartaan,
joka kumminkaan ei mitään aavistanut.

Muutamia päiviä kului, kaikki kävi kuten ennenkin.

Tahvanan surumielisyys oli jo poistumaisillaan, kun hän eräänä iltana
työnsä tehtyä sai käskyn mennä katolispapin luo. Hänen täytyi totella;
hän meni, mutta aavistuksensa olivat taasen heränneet.

Martta istui odottaen veljeänsä, jonka askeleita jo luuli kuulevansa.
Hän kääntyikse. Veljeään hän ei nähnyt, edessänsä seisoi hovin herra.

Pitkään katseli häntä Martta, mutta hoviherra astui häntä likemmäksi.

"Miten voit sinä, kaunis lapsi?" kysyi hän hellästi. "Eikö aikasi
täällä tule tukalaksi? Tule, anna minulle kätesi," ja hymyillen oijensi
hän kätensä Marttaa kohtaan.

Pelvolla laski Martta kätensä hänen käteensä. Mutta kun hovin herra
siitä ei luopunut, vaan puristaen sitä vakavasti katseli Martan
silmiin, kysyi tyttö kummaksuen: "Kuinka tulette näin myöhään, onko
teillä mitään sanomista Tahvanalle?"

"Sanomista" -- kertoi herra -- ja astui tyttöä vielä likemmäksi --
"sanomista! On. Minä tahdon ottaa sinun mukaani hoviin. Minun vanha
äitini sitä tahtoo. Siellä elät sinä ihanat päivät." Ja herra puristi
vielä kovemmasti neidon kättä.

Martta veti pois kätensä. Hänen poskensa menivät punaiseksi; hänen
äänensä, joka vasta oli niin suloinen muuttui kiivaaksi.

"Herra! johan olette kuulleet, etten minä hoviin lähde. Veljeni sen jo
teille sanoi," ja kauneutensa kunniassa silmäsi hän herraa. "Teidän
orjia emme ole," sanoi hän, kun ei herra mitään vastannut. "Me olemme
vapaita."

"Kuinka kaunis vihassasi olet sinä enkeli!" vastasi hovin herra. "Sitä
enemmän minä sinua rakastan. Aika neuvon näyttää. Kentiesi tulet sinä
joskus itsestäsi hoviin, vaikka nyt olet niin rohkea" -- ja nauraen
nousi herra ratsunsa selkään ja katosi.

Martta katsoi kauan hänen jälkeensä ja ylönkatse leimahti hänen
silmistään. Enemmän kun koskaan ennen hän nyt äitiänsä kaipasi. Kun
äitinsä eli, ei uskaltanut kukaan Martalle pahaa sanaa sanoa. Martta
tunsi nyt ensikerran tuntuvasti, että hän oli äidittä.

Torven ääni kuului hovista. Yö oli tullut. Martta odotti Tahvanaa. Tämä
tuli kuu jo yön pimeys oli laskeunut alas. Hänen otsallaan oli musta
pilvi, kun hän astui sisään. Se katosi, kun hän näki Martan. Mutta
mustempana, synkempänä nousi se sinni jälle, kun Martta hänelle kertoi
hoviherran käynnistä.

"Minä olen hänelle vastannut kovilla sanoilla; en luule hänen enään
semmoisissa asioissa palaavan tänne," lopetti Martta ja taputti
Tahvanaa poskelle, kun näki vihan liehuvan hänessä.

"Hän tulee takasin, ellei huomenna niin ylihuomenna," vastasi Tahvana.
"Mutta kuu hän tulee, on pesä tyhjä. Lintu on lentänyt pois. Rakas
sisar, ainoa maan päällä, jota minä rakastan! Sinun on muuttaminen pois
täältä."

"Sinä rakastat minua ja ajat minun pois," lausui Martta ja löi käsiänsä
veljen kaulan ympäri.

"Juuri sen tähden, että olet minulle kalliin maailmassa, pitää sinun
muuttaa. Minä en voi sinua täällä puolustaa, armas, rakas sisareni!"

Martta ei lausunut mitään, mutta Tahvana jatkoi: "Kun aamurusko
koittaa, saatan minä sinun Lutherilaisen pastorin luo. Siellä olet sinä
hyvässä tallessa. Siellä saat uuden isän, uuden äidin ja sisaruksia
löydät sinä vanhan pariskunnan molemmissa lapsissa. Minulla on kolme
vapaata päivää tällä viikolla. Minä tahdon seurata sinua sinne ja
viettää siellä pappilassa sinun kanssasi lomahetkeni."

Martta tiesi, ettei Tahvana tätä sanoessa leikkiä laskenut. Koko yön
istui hän veljensä kanssa puhuen. Väliin hymyili hän, mutta useammasti
virtasivat kyyneleet hänen silmistänsä. Aamu rusko, kun se leveni
tapasi sisarukset tiellä.



III.

Martta kasvatusvanhempainsa luona.


Iloisesti syleilivät pastorinlapset Marttaa. He tunsivat hänen; he
rakastivat häntä. Tahvana kertoi pastorille syyn, miksi hän oli tullut;
hän pyysi pastorin Martasta muretta pitämään ja pastori vastasi luvaten
pitää lapsenansa orpoa, jota sanoi jo kauan isän tunteilla
rakastaneensa.

Tahvana oli saanut takaisin iloisen mielensä, kun näki sisarensa olevan
hyvässä turvassa. Myöskin Martan silmistä, kun oli sanonut katkerat
jäähyväissanat Tahvanalle, loisti onni. Hän sai pastorilta opetusta;
hän eleli nyt iloisia päiviä pappilassa.

Pastori Daut oli kunnon mies. Hänen hurskas sydämensä osoitti kaikissa
hänen töissään itsensä semmoisena. Kun päivän työt olivat loppuneet,
kokoontui perhe pastorin kamariin ja siellä kului ilta hyödyllisissä
puheissa. Mimmoinen isäntä semmoina perhe -- se tässä toteutui.

Kaksi vuotta eli Martta pastori Dantin luona onnellisena. Hän oli nyt
kuudentoista vuotinen. Kaunis lapsi oli yhä kauniimmaksi neidoksi
kasvanut. Mutta onni ei ole maailmassa pitkällinen. Pastorin puoliso
kuoli äkkiä ja muutamia kuukausia sen jälkeen oli pastorinkin hauta
peitetty. Katkerasti itkein seisoi Martta usein kasvatus-vanhempainsa
haudalla. Hän ei nyt tiennyt minne kääntyä.

Vaan Martan kohtalo ei ollut tavallisten ihmisten. Hän lähestyi yhä
sitä hetkeä, jolle, jos sitä kukaan nyt olisi edeltäkäsin osannut
sanoa, ihmiset olisivat hullutuksena nauraneet. Pastori Dantilla oli
sukulainen Marienburgissa, pappi myöskin oli tämä. Glyck oli hänen
nimensä. Pastori Dantin haudalta turvasivat hänen lapsensa provasti
Glyckiin. Heidän toivonsa ei pettynyt. Glyck otti sukulaisensa lapset
lapsenansa vastaan ja Marttaa kohtasi sama onni. Glyck oli usein nähnyt
Martan, ihmetellyt hänen kauneuttansa, ja kummaksunut hänen
ymmärrystänsä. Pastori Dantin haudalta tapasi Glyck Martan, siellä
kysyi hän, tahtoisiko Martta tulla Marienburgiin. "Tässä ystäväni
haudalla lupaan minä olla sinulle, mitä hän oli." Martta kiitti
Jumalaa, joka taasen oli hänelle uuden, turvallisen kodon antanut.

Marienburgissa ei mitään Martalle muuttunut. Oma äitinsä ja isänsä,
pastori Dant ja hänen puolisonsa lepäsivät maan povessa, vaan
uuden isän, uuden äidin löysi Martta provasti Glyckissä ja hänen
puolisossaan. Provasti puoleltansa havaitsi pian Martassa löytäneensä
helmen. "Martta on timanti," sanoi provasti usein, "hänen kasvojensa
kauneus, mutta etenki hänen sydämensä on kerran kypsyvä suloisiksi
hedelmiksi."

Niin oli Martta pian voittanut provastin sydämen ja vanha rouva
rakasti Marttaa, niinkuin olisi tämä ollut hänen oma lapsensa.
Dant oli jättänyt Martan kasvatuksen kesken. Glyck lopetti, mitä Dant
oli alkanut. Hän selitti oppia harrastavalle tytölle historian
kummallisimmat tapaukset ja tuota tehdessään havaitsi hän nuoressa
ottotyttäressään asuvan hengen, jonka tapaista hän ei ennen ollut
tavannut. Silmiinastuvasti viisastui Martta päivä päivältä. Uuteliasti
kuunteli hän kasvatus-isänsä opetuksia antamatta sanaakaan luiskahtaa
korvainsa ohitse.

Martta oli onnellinen. Hänellä oli isä ja äiti; hänellä oli, mitä hän
maailmassa taisi toivoa. Hänen onnensa yhä eneni kun Tahvana eräänä
päivänä tuli häntä tapaamaan ja sanoi muuttavansa likiseutuun asumaan.
Siitä päivästä, jona Martta karkaamalla siirtyi kotoansa, ei Tahvana
menestynyt hovissa. Hän ei voinut kärsiä sitä ylönkatsetta, jolla hovin
herra häntä kohteli; sen tähden erosi hän hänen palveluksestaan ja osti
itselleen vähäisen maatilkan, johon Martan iloksi aikoi muuttaa.
Tahvana oli muutamia kuukausia sitä ennen nainut hyvän ja ymmärtäväisen
neidon. Ne päivät, mitkä nyt seurasivat, olivat Martan onnellisimmat.

Jo kauan aikaa oli Marienburgissa puhuttu Ruotsalaisten tulosta ja
Venäjän sotajoukkojen marsseista. Mutta Ruotsalaisia ei näkynyt ja
Venäläisiä ei tuota enemmän kuulunut. Kova sota oli leimahtanut tuleen
keisari Pietarin tahdosta ja synnyttänyt muretta ja pelkoa; ja maine
tästä oli kulkenut Marienburgiin. Mutta kun ei mitään kuulunut,
rupesivat Marienburgin asukkaat rauhaa toivomaan ja toimet ja työt
toimitettiin taasen kuten ennenkin.

Eräänä aamuna kun aurinko suloisesti nousi taivahan rannalla, herätti
torvien soitto Marienburgin asukkaat.

Ruotsalaisten sotajoukko, kuninkaan siniset "henkirakuunat" tulivat
marssien pitkin tietä soittaen ja laulaen. Kaunista oli nähdä, kuinka
haarniskat auringon paisteessa kiilsivät; kaunista nähdä, miten
miehuullisesti ratsurit istuivat hevoistensa selässä. Mutta ihmiset
eivät lukua pitäneet kauneudesta, he tiesivät nyt varmaan, että sota
oli käsissä. He pelästyivät.

Rykmentti seisahtui. Översti Wrangel vaati asuntoja miehilleen.

Ei huonetta niin halpaa, jota olisi unohdettu. Itse provasti Glyckin
oli pakoitettu ottamaan huoneesensa miehen. Aksel Fersen oli tämän
miehen nimi.



IV.

Ensimäinen rakkaus.


Aksel Fersen oli kaunis, nuori herra. Hänen otsansa oli korkea, hänen
silmänsä suuret ja kirkkaat! Koko hänen olentonsa osoitti, että hän
vasta oli mieheksi tulemaisillaan. Hän puhui kauniilla lapsellisella
äänellä Martan kanssa, joka otti häntä vastaan, sillä provasti ei
sattunut olemaan kotona. Hän rukoili anteeksi, että tuli vieraisille
näin itsepäisesti, mutta syytti sotaa siitä.

Nuorukaisen ääni, hänen ujoutensa, hänen uljuutensa ja hänen kaunis
muotonsa vaikuttivat Martassa kummallisia tunteita. Ei ikinä ennen
Martta ollut semmoista miestä nähnyt. Hänen täytyi itselleen tunnustaa,
että hän toisellaiseen muotoon oli sotamiehet kuvaillut. Hän oli
luullut niitä hirmuisiksi. Nyt oli hänellä tuossa edessään sotamies,
mutta kokonan toisellainen. Hän punastui ja aina yhä enemmän, kuta
kauemmin nuorukainen silmäili häntä, ja hiljaisella äännellä vastasi
hän Fersenin kysymyksiin.

Martta vetäytyi kamarista, kun provasti astui sisään; ja sill'aikaa kun
provasti ystävällisesti tervehti vierastaan, kasteli Martta kukat,
joita hänellä aina oli kamarinsa akkunalla. Hän kasteli, mutta ei hän
nyt kukkiansa muistanut. Hänen mielessä oli nuorukainen, joka
ensikerran oli saanut hänen sydämensä tykyttämään tavallisuutta
kovemmin.

Monta ei päivää kulunut, niin jo oli provasti ja vieras hyvät tutut ja
ystävät. Sotaväki tähän aikaan oli raakuudesta tunnettu ja siinä
lieneekin syy ollut kaikkiin niihin hirmuisuuksiin, joita heistä
juteltiin. Mutta tavallaisia sotilaita ei Fersen ollut. Hänen
sivistyksensä oli, ennenkuin hän siitä itse tiesikään, avannut hänelle
provastin sydämen. Hänen leppyinen olentonsa sai matkaan sen, että
provastin puoliso pian piti häntä vanhana tunnettuna ystävänä. Hän oli
kun perheesen kuuluva, jolle iloa ja surua ei salata.

Kun Fersen illoin istui perheen kanssa puhellen maista ja ihmisistä,
joita hän oli nähnyt, tahi jutteli kuninkaansa urostöistä, välkkyivät
Martan silmät kirkkaammasti. Helppo oli nähdä, että nuorukaisen
kertomukset vetivät tytön ajatukset verisiin tappeluihin, joissa
Ruotsalaisten sankarit ihmekummia urostöitä tekivät, ehkä hänen
vähäinen jalkansa wollia pöyrytti ja pienet sormensa kertasivat lankaa.

Samoin ikään innostutti Fersen kertomuksillaan vanhaa pariskuntaa. Yhä
enenevällä ystävyydellä kuuntelivat he vieraansa puheita ja heidän
vanhat silmänsä katselivat rakkaasti kaunista kertojaa. Provastin vaimo
luuli usein innossaan hänessä näkevänsä ainoan poikansa, jonka hänen
kevätpäivänään hauta vei. Ja usein kun Fersen oli kertomuksen
lopettanut, huokasi rouva: "Jos olisi minun Akselini elänyt, samoja
olisi hän tainnut kertoa."

Mutta yhä enemmän rupesi Akselin mieli kääntymään Marttaan, jonka
kauneus nyt ijän keväthetkenä kukoisti suloisimpana. Martan
luonnollinen, teeskentelemätöin olento, hänen selvä ymmärryksensä,
hänen kauniit puheensa painoivat nuorukaisen sydämeen tytön kuvan päivä
päivältä yhä syvemmälle. Semmoista neitoa ei ollut Fersen ennen ikänä
nähnyt. Teeskenteleväisiä, vieraspuheisia ja juonikkaita olivat
suuremmassa tahi vähemmässä osassa kaikki olleet, joita hän tähän
saakka oli tullut tuntemaan. Ei siis kummakaan, että viehkeän
nuorukaisen sydämeen Martan kuva pääsi astumaan.

Eräänä kauniina iltapäivänä auringon laskiessa, jona ihmiset päivän
työstä väsyneenä hakevat virvoitusta, istui Aksel ja Martta kahden
kesken perheen kokoushuonehessa. Auringon sammuvaiset säteet valaisivat
heidän kasvojansa ja molempain kauneus loisti nyt vielä kauniimpana kun
ennen. --

Aksel oli lopettanut kertomuksen. Hän oli puhunut Oxenstjernasta. Hän
oli jutellut miten eräs nuorukainen oli pelastanut kuninkaan hengen, ja
muita asioita, joista sotainen aika on niin rikas, oli hän kertonut.
Viimeksi oli hän maininnut itsensä siksi, joka kuninkaan pelasti: "Minä
en nähnyt," puhui hän, "muuta kun kuningastani silloin. Minä tehtiin
majoriksi, vaan en ajatellut nyt sitä kunniaa, joka oli minulle
tapahtunut. Kun hevoinen kaatui hänen altansa ja hän nousten rakuunan
hevoisen selkään huusi: Oxenstjerna, tuolla on tappelun pääte, silloin
en kuullut muuta, kun hänen äänensä. En nähnyt muuta kun miten hän
viittasi tulta oksentavaiseen Venäläistykistöön päin, ja lensi sinne
tuuliaispäänä. Kova oli verinen työ. Meikäläisten rivit kaatuivat kun
heinä viikatteen edessä -- mutta tykistö valloitettiin ja voitto oli
meidän."

"Semmoista sankaria, kun teidän kuninkaanne on, tahtoisin minä nähdä,"
lausui Martta innossa. "Hän ollee teidän näköinen, semmoiseksi olen
häntä itselleni kuvaillut. Minä aivan hyvin ymmärrän, että häntä
rakastatte, että koko sydämenne on Kaarlessa kiini; sillä ei häntä
saattane kukaan olla rakastamatta."

Syviin ajatuksiin oli Aksel vaipunut Martan tätä lausuessa. Hän
katseli, miten aurinko hohtavana laskeusi alas kullaillen kirkon
tornin, mutta äkkiä, ikäänkuin olisi hän herännyt unesta, loi hän
silmiänsä Marttaan, joka ihastellen oli häntä sivulta katsellut.
Nuorukaisen ja neidon silmäilykset sattuivat yhteen ja sanaa sanomatta
olivat he ymmärtäneet, mikä ajatus näissä silmäilyksissä asui.

"Jos neitoja maailmassa löytyy, jotka ansaitsevat taivaan, niin olet
sinä, puhdas enkeli, etevin niistä," sanoi Aksel hiljaan, laski
huomaitsematta kätensä Martan käteen ja katsoi hymyillen hänen sinisiin
silmiinsä. Äänettömyys seurasi tätä lausetta. Mutta tämä äänettömyys
sisälsi enemmän, kun kielillä olisi taidettu sanoa. Martta loi silmänsä
alas, mutta pian nosti hän ne jälle, ja kun nuorukaisen silmät taasen
tapasivat neidon, kuului hiljainen kuiskutus: "Martta! en voi sitä
sinulta salata; minä rakastan sinua. Vastaa, oi vastaa, rakastatko sinä
minua?... Oi vastaa pian. Minä en enää voi elää tietämättömyydessä."

"Aksel, minä rakastan sinua, miksi sitä salaisin. Minä rakastan sinua
kaikesta sydämestäni. Sankaria sinun vertaistasi, kuka nainen saattaisi
olla rakastamatta. Mutta Aksel, mikä olen minä sinun rinnallasi?
Maalainen orpo neito vaan." -- Niin puhui Martta; punaiset olivat
poskensa, sanat tuskin kuuluivat.

"Vanhempia löydät sinä minun kodossani, armas Marttani!" puhui Aksel ja
sydäntänsä vastaan painoi hän rakastettunsa, joka kyynelten läpi
hänelle hymyili. -- "Oletko unhottanut, mitä sinulle mustalaisämmä
ennusti? Ken tietää, kuka meistä tässä suuremmassa mitassa toisen
onneksi seisoo. Mutta sodanaikana ei vitkailemista" -- lisäsi Aksel. --
"Mitä pian tehdään, se pian tehdyksi nähdään. Tule, käykäämme
pyytämään, että nykyiset vanhempasi kuolleitten siassa siunaavat meidän
liittoamme, sillä ylihuomiseksi emme häitä saa jättää."

Silloin loi neito kirkkaat silmänsä ylös. Sanan sanoi hän, sanan, joka
innostutti nuorukaista. "Niin tule," oli sanansa ja nyt lähestyivät
provastin lukukamariin, missä ukko valmisti tulevan pyhän saarnaa.

Provasti kuunteli kummakseen nuorten puhetta; hän käsketti sitten
rouvansa, jonka silmät paremmin kun hänen olivat osanneet nähdä Martan
sydämen salaisuudet, jo ennenkun Martalle itselle oli nämä salaisuudet
tiedossa.

Paljon oli provastilla lausumista, sekä eteen että vastaan, mutta
kaikki vastalauseet näyttivät rakastetut tyhjäksi ja vanhalle
pariskunnalle ei ollut muuta neuvoa, kun antaa siunauksensa. "Jo voitit
linnan," sanoi provasti, "puhtaan sydämen. Älä saastuta niitä aarteita,
joita siinä löydät. Ne ovat kalliit. Jumalan nimeen ota ne."

Vanha rouva oli sangen iloinen siitä, että rakas Marttansa oli saanut
niin hyvän, niin ylevän, niin korkea-sukuisen herran sulhaiseksi.
Sitä ei hän ennen olisi osannut aavistaakaan. Hän oli usein
surullisesti miettinyt Martan tulevaisuutta, kun Jumala heitä pois
kutsuisi. Nyt loppuivat pelkonsa. Vähän toisilla silmillä katseli
provasti asiaa. Hän mietti itsekseen: "Joka pian tulee, se pian menee"
ja hän rukoili Jumalaa, että se rakkaus, joka niin pikaisesti oli
syntynyt, ei yhtä pian sammuisi, vaan kestäisi vanhuuden rajoille,
hautaan saakka. Hän muisti sotaa siihen lisäksi ja hän nyykähytti
ajattelevasti päätänsä. Mutta viimein voitti puolisonsa ilo ja
muistaessaan aikoja, jona hän itse oli nuori, laski hän nuorten kädet
yhteen.

Seuraavana päivänä -- se päivä oli pyhä päivä -- kokoontuivat rykmentin
upsierit alttarin ympärille, jossa vanha provasti vihki pariskunnaksi
Akselin ja Martan. Översti Wrangelin sanotaan tuossa kummaksuen
katselleen Marttaa ja lausuneen ei ennen milloinkaan nähneensä niin
kaunista olentoa. "Jos on tuo neito sydämessään niin kaunis kun
ulkonäöltään, niin on Fersen onnellinen," sanotaan Wrangelin
kuiskuttaneen toverinsa korvaan. Kirkossa näki hän monen silmät uivan
kyynelissä ja kun hän niihin syytä kysyttyä, sai vastaukseksi: "Martta
viedään nyt Marienburgista," sanoi översti: "Fersen on onnellinen."

Uusi elämä alkoi nyt Martalle. Taivahallaan paloi rakkauden aurinko
loistavana, kirkkaana. Kuukausi kului kun päivä, päivä kuu tunti.
Marienburgissa oli rauha ja rakastavaiset tuskin enää muistivatkaan,
että yltympäri heitä sota raivosi.

Martan iloksi tuli Tahvana kohta kun kuuli sisarensa naimisesta
Marienburgiin. Ja Martan ajatukset kääntyivät hetkeksi entisiin
aikoihin, kuu Tahvana jutteli miten hovin herra oli pahuutensa palkan
saanut, miten hänen oli täytynyt velan tähden myydä suuren hovinsa ja
miten hän sitten oli tietämättömiin kadonnut. Mutta mustat pilvet eivät
kauan säilyneet Martan kirkkaalla taivahalla; ne hajosivat ja hovin
herra oli pian unhotettu.

Kuukausi oli kulunut. Vaikka rouva iloitsi nähdessään, miten Martan
kauneus päivä päivältä kypsyi; provastin riemu taasen oli nähdä, miten
Martan hengelliset voimat yhä enenivät, miten hänen ymmärryksensä yhä
enemmän selveni ja provasti sanoi: "Kauneus katoaa, mutta sydämen
puhtaus pysyy. Pidä puhtaana sydämesi Martta, niin voit sinä iloisella
mielellä harmaa päisenä muistaa nuoruutesi kauneutta."

Vaan nyt rupesivat kolkot tiedot levenemään Marienburgissa. Puhuttiin
Venäläisten lähestymisestä. Kauppamiehet, jotka Marienburgiin tulivat,
sanoivat nähneensä suuria sotajoukkoja. Näistä puheista ei kukaan
alussa niin pelästynyt kun Martta; mutta Aksel löysi hänessä pian sen
saman Martan, jota puheensa Kaarle kuninkaasta usein oli innostuttanut.



V.

Marienburg hävitetään. Aksel ja Martta eroavat.


Kun sotaiset puheet yltymistään yltyivät ja moni matkustaja surkeasti
valitti Venäläisten rosvotöitä, lähetettiin varhain eräänä aamuna
majori Fersen kuninkaan henkirakuunain kanssa tarkastelemaan
vihollisia.

Kaksi päivää oli Fersen tällä matkalla. Jo vapisi Martta. Mutta
kolmannella päivällä tuli Fersen takasin iloisena ja terveenä,
ainoatakaan miestä omistaan kadottamatta. Hänellä oli muassaan vanki ja
tämän kertomuksista ymmärsi Martta, että onnensa rauhalliset päivät
olivat lopussa.

Jo muutaman päivän kuluttua, jona Venäläisten sotajoukot ehtimiseen
ahdistivat Ruotsalaisia, alkoivat sodan veriset raivottaret levetä
ympäri onnettomassa maakunnassa. Ampumisen paukkeet osoittivat paikat,
missä he asuivat, palaneet kylät, missä he olivat käyneet, leivättömät
perheet ja surmatut ihmiset heidän kohteliaisuuttaan. Yleinen oli
valitus. Kova oli aika käsissä.

Päivä päivältä samosi vihollisia onnettomaan maakuntaan.
Maalais-asukkaat panivat kokoon, mitä parasta heillä oli ja hakivat
turvansa vähäisessä kaupungissa. Marienburgissa otettiin ystävällisesti
vastaan, ketä sinne vaan tuli; mutta yhä enemmän eneni turvan hakioita,
jotta vihdoin kaupungissa kaikki huoneet olivat niin väkeä täynnä, että
itsensä kirkonkin ovet olivat onnettomille pakolaisille au'aistavat.

Provasti perheenensä oli Akselin kanssa muuttanut linnaan, silla Martta
ei tahtonut miehestään luopua ja provastin mielestä oli linna lujempi
kun asunnot kaupungissa.

Martta ei pelännyt. Hän oli uroon puoliso. Hän puhui lohdutuksen sanoja
pelkääville; nälästyneille vei hän ruokaa; hän oli valittavaisille
suloinen enkeli. Kun oli työläs päivä loppunut, kokoontui pere kuten
ennenkin. Päivin oli heillä kullakin paljon tekemistä, semminkin
Akselilla, jonka lomahetket nyt olivat varsin tiukassa ja harvat.

Eräänä rajuisena yönä osoitti taivaan rannalla nouseva savu ja tuli,
että viholliset lähestymistään lähenivät Marienburgia. Majori Fersen,
joka Oxenstjernan kanssa oli tiedustelemassa vihollisia, tuli
aamupuoleen yötä takasin linnaan, tiedolla että Salawikin, Litrowin
ja Bojamilin paikkakunnat paraikaa paloivat ja että vihollisten
lukemattomat joukot tuskin olivat peninkulmaa etempänä Marienburgista.

Kun aamu aurinko rupesi koittamaan, näkivät ihmiset, jotka tornissa
olivat vartioitsemassa, lukemattomia vihollislaumoja kaupunkia kohden
marssivan. Linna oli jotensakin hyvästi varustettu ja lujat tykit
seisoivat valleilla valmiina. Kauan ei heidän tarvinnut työttä olla.
Kun viholliset tulivat linnaa niin liki, että kuulat muuriin ehti,
alkoi ampuminen ja kerran alettua, ei se niin pian loppunut.

Iltapuoleen antoi tornin vartia tiedon että parlamentääri lähestyi.
Översti Wrangel ei häntä linnaan laskenut, vaan pani upsierin
tiedustelemaan, mitä vihollisilla oli sanomista.

Parlamenttääri vaati kenraali Scheremetewin nimessä Ruotsalaisten
antautumaan, taihikka valmistaimaan rynnistystä vastustamaan. "Veri,
joka tässä rynnistössä vuodatetaan," niin lopetti upsieri puheensa, "on
kerran kantava teidän päällenne."

"Sanokaa kenraali Scheremetewille, että hän on tervetullut linnaa
ottamaan, jos hän tahtoo onneansa koettaa," oli päällikön uljas
vastaus.

Seuraavana aamuna alkoi verinen työ. Tuhannet pyssyt ja kanoonat
oksensivat tulta ja rautaa linnaa ja kaupunkia vastaan. Sankarina
tappelivat Ruotsalaiset, mutta yhä likemmäksi tunkeusivat Venäläiset.
Viisaat päättivät linnan varmaankin täytyvän antautua; mutta kenraali
Schlippenbach oli lähettänyt käskyn Wrangelille, maksakoon mitä
tahansa, vastustaa, ja Wrangel seurasi mieluisesti tätä käskyä.

Vihollisten into nousi yhä korkeammalle, kun näkivät Ruotsalaisilta
väkeä kovasti kaatuvan. Koko ensipäivän ampumisella eivät he muuta
voittaneet. Heiltä itseltään kaatui miehiä rivittäin, mutta omia
vahingoitaan he eivät lukeneet, kun näkivät, että Ruotsalaiset alkoivat
väsyä. Juoksu-kaivannot linnan ympärillä oli ruumiita täynnä.
Huolimatta mistään karkasivat Venäläiset linnaa vastaan; heidän intonsa
oli tiikerin, heidän verihalunsa suden. Tuollasina samosivat he
kaupunkiin, jossa ylön kauhea murhatyö otti alkunsa. Kaikki, joille ei
onnistunut päästä linnaan, murhattiin armotta. Miksi olikin Wrangel
niin ylpeästi kohdellut lähettilästä! Tornikellon ääntä, joka yötä
päivää oli soittanut ja ilmoittanut kaupungin vaaran, ei enää kuulunut,
mutta tätä vaaraa ilmoitti vielä paremmin taivahalle nouseva savu ja
leimuva tuli. Palavain huoneitten ympärillä kuului vimmattuiden
sotamiesten kiroukset, jotka siellä täällä, kun löysivät viinalekkerin,
muuttuivat pirulliseen nauruun, kamalampaa kuulla, kun valkean rähinää.

Nousevana aamuna käytiin linnaa vastaan. Kaksi kolkkoa päivää seisoivat
linnan muurit. Venäläiset eivät voineet niitä rikkoa. Heitä kaatui
rivittäin, mutta toiset siitä vaan yhä enemmän vimmastuivat. Kustavus
kolmannen aikoina sanotaan erään upsierin rukoilleen, kun oli häneltä
jalka poikki ammuttu; "Kristus! sinä joka riivatuista ajoit perkeleen,
aja hän nytkin vihollisistani!" Se on merkitsevä tämä lause. Sillä
sodassa, kun veri vuotaa niinkuin sateisena päivänä vesi maanviljeliän
ojassa, muuttuu hellinkin sydän jo rauhan aikana kuolemaa kamoksuva
ei silloin vuodata kyyneleitä, vaikka näkee tuhansia kuoleman
kanssa taistelevan muserretuilla ruumiilla, ja kuulee tuhansien
valitushuutoja. Venäläiset olivat tässä tälläisiä riivatuita.
Väkijoukolla samosivat he linnaa vastaan. Missä mies kaatui, siinä
astui toinen siaan. Kaksi kertaa ajettiin viholliset takasin,
kolmannella kerralla voittivat he. Linna oli otettu, oli heidän.

Mutta jos oli rynnistys hirmuinen, hirmuisemmat olivat seikat linnassa
sittemmin. Missä miekka nähtiin, siinä nähtiin verta, siinä kuului
valituksia. Vaan tuo ei ole sodassa outoa. Linnan keskellä oli kovin
pula. Paikka siinä oli avoin ja sinne oli linnan väestö vetäynyt,
altiiksi antaen kaikki, viime veripisareen saakka paikkaa
miehuullisesti puolustaen. He seisoivat siinä pyhä-vaattehissaan; into
leimusi heidän silmistänsä, ja jos olivat poskensa tässä entistä
vaaleammat, pelko ei siihen syynä ollut. Aksel Fersen rakuunain kanssa
tappeli heidän sivulla; hänen terävä miekkansa oli tylsynyt, kirkas
terä oli verinen. Itse oli hän vielä terve, samate myös nuori neitonen,
jota pistoli kädessä ratsasti hänen vieressänsä. Silloin samosi
partanen upsieri vihollisten keskeltä Akselia vastaan ja Uraalin vanhat
veljet seurasivat häntä. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului kamala
huuto: "Oi minun Akselini!" ja verisen Fersenin sivulle vaipui nainen
veriselle maalle.

Silmänräpäykseksi seisahtui vihollinen, sitten oijensi hän miekkansa
laskiakseen sitä kaatuneesen naiseen. Mutta samassa kuului vieressään
käsky: "Pidätä, raakalainen!" ja korkea upsieri, puetettu kultaisiin
vaatteisin kannusti hevoistaan ilkiöitä vastaan.

"Siinäkö miehuutesi, julma ihminen, josta kerskasit minun palvelukseeni
tullessasi! Viattomia naisia sinä tapat! Sitokaa se koira!" huusi hän
ympärillä seisoville sotamiehille, jotka nähdessään esimiehensä olivat
laskeneet alas aseitaan.

Upsieri näki ensi silmäilyllä, että Fersenissä vielä oli henki. Hän
käski viedä hänen linnan sisimmäisiin huoneisin, joissa muut vangiksi
otetut upsierit tallennettiin. Sitten kumartui hän Marttaan, jonka
kauneutta hän ei saattanut olla ihmettelemättä, ehkä kuolon vaaleus oli
laskeunut neidon kasvoille. Hänen käski upsieri viedä erinäiseen
kamariin.

Martta kun tunsi, että hän nostettiin, avasi silmänsä, mutta painoi ne
kohta umpeen, kun eivät silmäilyksensä tavanneet Akselia, vaan hovin
herraa, jonka maalla ennen muinen äitivainaansa maja oli seisonut. Hän
luuli Akselin kuolleeksi, kaatuneeksi -- mitä oli hänellä enää
maailmassa! Sanaa sanomatta antoi hän viedä itsensä, minne viemämiehef
tahtoivat. Mutta tämä tilansa ei kauan kestänyt. Kuolevaisella äänellä
kuuli hän jonkun mainitsevan nimeään. Se ääni toinnutti Martan. Hän
avasi taasen silmänsä ja näki sotilaiden kantavan Akselia.

"Tässä, täällä olen, Akseli!" huusi hän. Muuta ei hän ennättänyt sanoa.
-- Hän oli eroitettu Akselistaan.

Upsierin nimi, joka oli pelastanut Martan, oli Bauer. -- Hän oli
kenraali Venäjän sotaväessä, ehkä sukuperää saksalainen. Tämän
kenraalin osalle joutui Martta sen tavan mukaan, joka sodassa saaliista
kullekin osan jakaa; ja Bauer oli saaliistaan iloinen, sillä hän oli
parlamenttäärinä nähnyt Martan, kummastellut hänen kauneuttansa ja jo
silloin toivonut saada osalleen hänen. Bauer vei Martan Simlaan, missä
kenraali Scheremetewin pääleiri tähän aikaan oli. --

Aksel Fersen jätettiin sairashuoneesen Marienburgiin. Bauer oli
sallinut hänen sanoa jäähyväiset Martalle. Martta oli silloin vakavana
seisonut miehensä vuoteen vieressä lohduttaen häntä, jonka haavat eivät
niin pahoja olleet, kun alusta luultiin, ja lujasti vakuuttanut,
puristaen Akselin voimatonta kättä: "Jumala kyllä armahtaa meitä!"
Vanha provasti, joka seisoi hänen vieressään, sanoi: "Oikeen Martta,
joka Jumalaan turvaa, ei häpeään tule." Vielä kerran suuteli Martta
Akselia. Bauer, joka myöskin saapuvilla oli, sanotaan, kun näki Martan
ylevän surun, aikoneen sanoa sanan, joka kentiesi olisi Akselille
antanut takasin Martan, mutta äkkiä kääntyneen ja käskeneen Martan
seurata itseään.

Vähän matkaa kaupungista oli vanha rapistunut luostari; siinä oli
kenraali Bauer ottanut asumansa. Etupäässä tätä luostaria oli kamari,
missä muinen yksinäisyydessä munkit olivat Jumalaa palvelleet. Siinä
valmistettiin, miten parahiten taidettiin, Martalle asuma.

Muutamia päiviä kului. Marienburg oli rauniona, linna melkein maata
myöden hävitetty. Vangit huokailivat vielä alikerran säästetyissä
huonehissa kahleissaan. Silloin tuli äkkiä käsky valmistautua matkalle.
Kenraali Scheremetew oli valmis uusille retkille lähtemään, vankien oli
astuminen linnasta -- orjuuteen.



VI.

Martta vankeudessa.


Sattumus oli saanut kauniin Martan kenraali Bauerin käsiin. Martta oli
orja, Martta oli kenraalin omaisuus. Mutta peläten oli Bauer omistanut
Martan, sillä jos olisi joku korkeampi upsieri sattunut Marttaa
näkemään, niin olisi Martta samassa ollut tämän oma. Tuon tiesi Bauer
ja siitä syystä piti hän Martasta tarkan vaarin, jottei kukaan saisi
aavistaa, minkä helmen hän vanhan luostarin raunioihin oli kätkenyt;
sillä miten olisi hän esimiehilleen taitanut kieltää Marttaa, jos joku
näistä olisi naista lahjaksi häneltä vaatinut. Tosi on että Lefort,
jota Keisari rakasti, oli sotaväestön asettanut paremmalle kannalle,
mutta mitä ei enää oman käden oikeudella voitettu, voitettiin vielä
hyvillä sanoilla; sillä muuten olisi kielto ollut tottelemattomuus.

Kun tuli päivä, jona väestön oli lähteminen marsseille, ei taitanut
Bauer enää salata Marttaa; mutta niin ylevä oli hän, ettei hän pannut
vankiaan sotaväen kuormille, niinkuin muut upsierit ryöstettyjä
naisiansa. "Käyköön miten käy," sanoi Bauer ja käsi kädessä vaalean
Martan kanssa astui hän ulos luostarista.

Kenraali Scheremetew astui samassa uljaana asumastaan. Hänen vaatteensa
olivat pääkenraalin, mutta siinä ei ollut syy haettava hänen
mahtavuuteensa. Hän oli vasta tehty Suomessa olevan sotaväestön
pääkenraaliksi ja keisarinsa mielisuosiosta oli hän mahtava. Kohta ulos
astuessaan tapasivat silmäilyksensä kaunista Marttaa, joka itkien
lähestyi niitä neitosia, joita sama kova onni oli saanut Venäläisten
käsiin.

Kummastellen Martan kauneutta astui kenraali Scheremetew häntä
likemmäksi, ja pelvolla vastasi Martta niihin kysymyksiin, joita
kenraali hänelle vastattavaksi pani. Martta puhui hänelle
lyhykäisyydessä elämänsä kaikki pääkohdat ja kenraali, joka monia
aikoja oli ollut ulkomailla ja tunsi mikä arvo etenki Ranskan
hupaisessa kuninkaan hovissa kaunottareille annettiin, päätti kohta
Martan olevan liian hyvän orjana palvelemaan kenraali Baueria.
Ystävällisesti käski hän Martan erkaumaan muista naisista ja menemään
asumaansa takasin. Sitten kääntyen Baueriin, sanoi hän: "Kenraali! tuo
nainen ei sovi teille. Jos olisi hänen kauneutensa tavallinen, jos
olisi taivas vähemmässä mitassa hänelle kauneutta jakanut, niin
saisitte mitään sanomattani pitää, mitä rehellisesti olette ansainneet.
Vaan nyt kuulkaatte esitykseni: Ottakaa kaksitoista kauniimmista
hevoisistani ja antakaa minulle tämä nainen. Minun puolisoni Katinka on
useasti rukoillut minua hänelle hakemaan kauniin kumppalin, joka poissa
ollessani häntä huvittaisi. Tämä neito on siihen sovelias, sillä
suloisempaa olentoa ei ole taivas luonut. No, kenraali, mitä
vastaatte?" kysyi Scheremetew naurusuin. "Nähtyäni tätä neitoa, en
teille rauhaa suo, ennenkuin hänestä luovutte."

Kuuliaisesti, kentiesi suurempia etuja toivoen, vastasi Bauer: "Teillä
on oikeen, neito ei sovi mulle, minä kiitän teitä korkeasta maksusta,
jolla neidon minulta vaihetatte."

Kaksitoista varsin kaunista Ukrääni hevoista oli hinta, johon Martta
vaihetettiin. Itse istui Martta mitään kaupasta tietämättä katkerasti
itkien Akselia kamarissaan. Tämä Venäläisten retki ei ollut
pitkällinen. Ruotsalaiset olivat saaneet väen lisäystä; he tulivat
kostamaan entisiä vahinqoita. Kreivi Schlippenbach oli heillä
pääkenraalina. Silloin sai Scheremetew käskyn keisariltaan, maksakoon
mitä maksanee, pysyä Liivin maassa. Keisari näet huoli vähemmän
Puolasta, jossa Kaarle kahdestoista par'aikaa tappeli, kun maista,
joita hänellä oli Itämeren rannoilla, jossa hän tahtoi vahvistaa
Pietarin vasta perustettua kaupunkia.

Vastahakoisuudella kuuli Scheremetew tätä keisarinsa käskyä, sillä
virkansa vaati häntä luopumaan kauniista Martasta, jota hän sotaisen
sydämensä kaikella innolla rakasti ja juuri tuon tähden tahtoi säästää
sodan hirmuisuudesta. Eräs upsieri, johon kenraali pani täyden
uskalluksensa, sai käskyn saattaa kauniin neidon Moskovaan, jossa
kenraalilla oli suuri hovi, eikä siellä jättää Marttaa kenenkään muun
haltuun kun kenraalin puolison. Samana päivänä, jona Martta vietiin
Moskovaan, vietiin Marienburgista vangiksi otetut miehet ja naiset
Venäjän sisämaihin. Sydäntä särkevä oli nähdä näiden vaivaisten lähtöä.
Ei kenenkään silmistä ole vuotanut katkerampia kyyneleitä, ei taivahan
aurinko, ei yön kuutama ole nähnyt epäileväisempiä olentoja kun näitä,
jotka, nyt yhteen parveen ajettiin, vietäväksi pois seuduilta, joissa
olivat kasvaneet. Ja ympärillä seisovat raa'at sotilaat nauraen! Martta
suruunsa nääntymäisillään ei tahtonut tätä näköä nähdä. Hän juoksi
erästä vaunua kohden, aikoen nousta siihen, kun kenraali Scheremetew
käski hänen odottaa.

Martta käänsi silmänsä kenraaliin päin, mutta samassa tuli
sotamiesjoukko marssien ja heidän keskellä kulki kahleisin isketty
mies. "Seisahtukaa!" huusi kenraali ja käski vangin astua likemmäksi.
Vavisten totteli tämä. "Näe tässä," lausui kenraali, "näe tässä, kaunis
neitonen, vaivainen ihminen, jonka ennen herraksesi kutsuit. Tunnetko
häntä? Hän on sama hovin herra, joka muinen tahtoi pakoittaa sinua
palvelukseensa tulemaan, joka on ollut aikeessa ryöstää sinua meidän
käsistämme, ja joka, jos olisi tämä hänelle onnistunut, olisi ensi
tilaisuudessa tappanut sinun. Hakkautanko hänen, Martta, tässä silmäisi
edessä kuoliaaksi? Sano! Sananen suustasi Martta! ja hän on lakannut
elämästä!"

"Ei, antakaa hänen elää, jos olen mistään arvosta teille. -- Jumalan
tähden! Ei verta minun tähteni. Älkää hänen aikomustaan rangaisko,
koska Jumala ei sallinut aikeensa onnistua."

Kummastellen silmäsi kenraali Marttaa. Hän oli aikonut näyttää
väestölle kauhistavan esimerkin. Mutta kun ei Martta luonut silmiänsä
alas, vaan kyyneltensä takaa katseli kenraalia, nostaen vähäiset
kätensä häntä vastaan, lausui tuo suuri valtias, jonka haltuun keisari
oli pannut tuhansien ihmisten onnen ja onnettomuuden, sanan ja se sana
säästi hovinherran elämälle.

"Viekää hän pois" käski kenraali, "ja repikää palaisiin hänen upsieri
merkkinsä. Sotamiehenä on hän elinkautenansa muistava pahat työnsä."

Kiittäen suuteli Martta kenraalin kättä, jonka tämä nyt tarjosi hänelle
auttaakseen häntä vaunuihin. Sitten kun kuski jo lavollaan istui ja
upsieri antoi lähtö käskyn, nyykähytti kenraali ystävällisesti päätään
jäähyväiseksi ja vaunut katosivat Moskovaan päin.

Syviin ajatuksiin vaipuneena palasi kenraali Scheremetew leiriinsä,
johon oli kokoon kutsunut upsiereitaan neuvostelulle. Hän oli muka
saanut sanoman, että kenraali Löwenhaupt Ruotsalaisten kanssa oli
likiseudussa tehnyt lujan linnoituksen ja siellä viimeiseen mieheen
aikonut puolustaa itseään.



VII.

Keisari ja Kenraali.


Veri punaisena oli aurinko laskeunut. Hämäryys ja yö leveni sotakentän
yli, jossa tuhansittain kuolleita ja haavoitettuja makasi. Kamalasti
kaikui seutu haavoitettuiden valitushuudoista, jotka kylmällä maalla
veressänsä vääntelivät itseään. Venäläiset olivat kadottaneet suuren
tappelun. Ruotsalaiset, ehkä miesluvussa Venäläisiä vähemmän, olivat
vieneet heiltä voiton. Paljon vankia ja koko Venäläisten tykistö oli
Ruotsalaisten käsissä.

Kenraali Scheremetew, joka itse oli haavoitettu, odotti vähäisessä,
alhaisessa huonehessa, lääkäriä. Hän valitti suurta tuskaansa, sillä
kipeä, ehk'ei vaarallinen, oli haavansa ja vielä kipeämpi rinnassansa
tieto, että hänen oli edesvastaus tästä tappelun onnettomuudesta.
Silloin ilmoitettiin, että Ruotsalaisten lähettiläs tahtoi päästä hänen
puheelleen. Ruotsalainen upsieri saatettiin Scheremetewin luo ja
vankien vaihetus oli hänellä asiana. Hän tarjosi kaikki Venäläis
upsierit, joiden seassa myös oli keisarin lemmitty kenraali Labanow,
saadakseen takasin Ruotsalaisten päälliköt Wrangelin, Oxenstjernan ja
muita upsiereita, joiden seassa myös oli majori Fersen, joka oli jäänyt
haavojansa sairastamaan Marienburgiin.

Scheremetew kuuli mieli hyvillään tätä esitystä, semmenkin kun siten
sai takasin taidollisen Labanowin ja översti Muraldjewin, ja
vapisevalla kädellä piirsi hän allekirjoituksensa kirjeesen, jossa
mainittiin upsierien nimet.

Kaksi päivää oli kulunut, kun illan puhteessa kenraali Labanow.
joukkoneen astui Venäjän leiriin. Hän antoi Scheremetewille kirjeen
Ferseniltä, jonka oli saanut eräältä upsierilta omistajalle
annettavaksi. Tässä kirjeessä kiitti Fersen Scheremetewiä siitä, että
tämä oli ottanut Martan turviinsa ja semmenkin siitä, että oli vienyt
hänet pois sodan jaloista. Tätä kirjettä seurasi toinen Martalle, jonka
Fersen pyysi kenraalin lähettää Moskovaan. Tässä kirjeessään ilmoitti
Aksel palavan rakkautensa ja suuren kaipionsa. Tämä kirje oli
viimeinen, minkä Martta Akseliltaan sai.

Scheremetew kirjoitti puolisolleen Moskovaan, johon myöskin lähetti
Akselin kirjeen.

Kuului sanoma silloin että tsaari, keisari, oli riento marssissa
tulossa etelästä; että hänellä oli mukanansa suuri paljous väkeä,
joiden kanssa kiiruhti Scheremetewille avuksi, että hän kaiken mokomin,
maksakoon mitä tahansa, tahtoi voittaa ikuiseksi Liivin maan.

Keisari tuli. Tulivihaisia säteitä lennätti silmänsä kun Elokuun 23
päivänä 1703 astui Scheremetewin leiriin. Sanaa sanomatta ratsasti hän
leirin läpi, hän silmäili rykmenttien jäänöksiä. Hän silmäili pitkän
aikaa Scheremetewiä, jonka hän tähän saakka oli sankarina ja
ymmärtäväisenä pitänyt, sekä uskollisena sotapäällikkönä kunnioittanut.

"Sinun tykistösi, missä se on?" kuului ääni pääkenraalille, kun
vasemman sotarinnan puolella keisari havaitsi kuusi tahi kahdeksan
vähäistä kanonaa, jotka kolmesta kymmenestä olivat jälillä.

"Ne otti viholliset," vastasi Scheremetew, "kun minä haavoitettuna
makasin."

"Sinun pitää ne takaisin ottaman," huusi keisari äänellä, josta
lähellä katsojat hämmästyivät. "Sinun pitää ne minulle takasin tuoman,
tahi, niin totta kun pyhä Yrjänä elää, saat Siperiassa muistaa kuolin
päivääsi saakka tätä tappelua," niin kuuluivat keisarin sanat ja
Scheremetew oli kadottanut keisarinsa armon. --

Kymmenen päivää myöhemmin istutti kenraali Scheremetew Mitau'in
muureille ensimäisenä pyhän Yrjänät lipun.

Edellisessä tappelussa oli Scheremetew menettänyt kuusikolmatta tykkiä,
niiden siaan antoi hän keisarille neljäkymmentä suurta linnakanoonaa ja
kolme vahvaa tykistöpatteria. Kun keisari näitä Scheremetewin antamia
lahjoja näki, sanoi hän: "Hyvin tehty, Ivanovits. Tästä päivästä olet
sinä sotamarsalkki ja ruhtinas."

Kun Inkerin maa oli Ruotsalaisista tyhjä, läksi keisari Puolaan, johon
suurella prameudella vei mukaansa yhden lipun, jonka oli Ruotsalaisilta
voittanut. Kuningas August Puolassa ja keisari uudistivat vanhan
liittonsa ja Pietari vietti monta päivää juhlallisissa pidoissa, joita
kuningas keisarille kunniaksi piti. Uusi sotamarsalkka Scheremetew
asetettiin Astrakaniin matkustavaisten sotilaiden pääkenraaliksi,
jossa hänellä oli työnä kukistaa niitä Strelitsein jäänöksiä, mitkä
luostariin suletun Eudoksian hyödyksi olivat nostaneet kapinan ja
murhanneet päämiehensä.



VIII.

Sotamarskin Scheremetewin pidot.


Yötä päivää kulkien oli Martta ja hänen saattajansa toisen viikon
lopulla tullut keisarikaupunkiin Moskovaan. Ehtoo oli käsissä kun
seisahtuivat Scheremetewin hovin eteen, jossa nyt tänä iltana oli
suuret pidot. Useita rikkaasti puetettuja palkollisia kiiruhti vaunujen
luo, kun tunsivat herransa ajutantin. Ihmetellen näki Martta tässä
rikkautta, jota hän ei olisi osannut ennen edes aavistaakaan, joka oli
häntä vastassa ja joka yhä eneni, kuta likemmäksi tuli ruhtinaan rouvan
asumaa. Kauan sai hän odottaa, ennenkuin hän laskettiin ruhtinattaren
luo.

Martta vietiin kamariin, missä itämaalaisten tapain mukaan kaikki oli
ylöllistä ja koreaa. Hän seisahtui kullatulle matolle, ei tietäen,
saisiko sen päälle astua, mutta samassa havaitsi hän rouvan, joka
silkkisissä vaattehissa sohvalla istuen käski hänen tulla likemmäksi.
Martta totteli.

Kauan silmäsi häntä marskin rouva ystävällisesti sanaa virkkaamatta;
sitten luki hän puolisonsa kirjeen. Tälläaikaa katseli Martta
ympärilleen. Häntä kummaksutti kaikki mitä näki. Mutta pian heräsi hän
kun rouva kylmillä sanoilla lausui: "Tästä päivästä olet sinä minun
orjattareni."

Semmoisia sanoja, niin kylmiä, niin kovia ei ollut Martta ennen
kuullut. Hän oli aina kohdeltu hellyydellä ennen; sitä kipeämmästi kävi
tämä kylmyys häneen. Hänen poskensa, jo ennestään vaaleat, vaalenivat
yhä enemmän, ja katkera kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän, joka aina
ennen oli kärsivällisyydellä kohdellut onnensa vaiheitä, tunsi tässä
kaiken kauneuden keskellä, että hän nyt oli yksin maailmassa.

Kuukausia kului, ennenkuin se jääriite, joka marsalkkirouvan sydäntä
oli hyydyttänyt, viimein rupesi sulaamaan. Tapahtui, näet, eräänä
iltana, kun Martta rouvalle tämän käskystä kertoi elämänsä kaikki
vaiheet, että hän lapsellisella rakkauden innolla puhui liikuttavasti
äiti-vainaansa kuolemasta. Hän puhui orpotilastaan, hovin herrasta,
Tahvanasta, armahtavaisista papeista ja puhuessaan heltyi sydämensä,
jotta hän ei voinut kyyneleitään pidättää. Hän muisti entisiä aikoja,
hän eleli uudestaan muistossa kaikki nämä väliin surulliset, väliin
iloiset, mutta kumminkin aina onnelliset päivät. Tämä kertomus kävi
rouvaan, hänenkin sydämensä heltyi, hänenkin silmiin nousivat
kyyneleet. Martta kuuli hänen huokaavan, hän lankesi hänen viereen
polvilleen; hän suuteli rouvan kättä. Silloin voitti Martta kokonaan
rouvan sydämen.

"Lapsi parka! isätön, äiditön, orpo maailmassa; tästä hetkestä tahdon
minä olla sinulle äiti!" Jää, jonka Martta sulaamattomaksi luuli, oli
sulannut ja oli lempeä lähde, joka jäiseltä näyttäen oli alussa Marttaa
kovuudella kohdellut. Tästä päivästä oli kaikki Martan tilassa
muuttunut. Miksi kenraali Scheremetew oli Marttaa määrännyt, siksi
muuttui hän nyt. Orjatar hän ei enää ollut; hän oli vapaa, hän oli
ruhtinattaren ystävä ja kumppali.

Tehtävänsä Astrakanissa onnistuivat hyvästi ja Scheremetew palasi
takasin Moskovaan. Siellä näki hän Martan, jonka tuskin tunsi enää
samaksi Martaksi, minkä itse oli Moskovaan lähettänyt. Martan
vaatepuku, joka nyt oli semmoinen, kun marskin rouvan ystävällä sopi
olla, ei häntä tuntemattomaksi tehnyt; ei, vaan Martan koko olento oli
ruhtinaan mielestä muuttunut. Se vaaleudessaan ja surussaan ihana
nainen, jonka hän kerran Bauerilta oli saanut, oli nyt vielä
loistavampi kauneudessaan.

Ulkonaisessa elämässään oli Martta itse nöyryys, joka ei katso onko
ihminen ylhäinen tai alhainen, hyvä tai paha. Hän oli kaikille
palvelija, ja kumminkin oli hän koko hovin hallitsia. Huolimattomatkin
palveliat, kun näkivät Martan esimerkin, muuttuivat ja tekivät
toimeliaasti tehtävänsä. Ja samate kun ulkonaisessa elämässään, niin
oli hän myöskin esikuva kaikille sydämen sivistyksessä ja puhtaudessa;
ja siitä seurasi, että kaikki, joiden kanssa hän tuli yhteen, kohta
rakastivat häntä. Hän muisti aina kasvatusvanhempainsa opetuksia ja
niitä koki hän seurata.

Myöskin Pietari keisari oli sotaretkistään tullut kotia Moskovaan ja
lepäsi nyt Kremlin hovissa vaivastaan, ajatellen ja miettien tulevaksi
vuodeksi uusia sotaretkiä. Keisarilla oli tapana talvisaikoina, kun
kovat ilmat, kylmät tuulet ja pakkaset estivät häntä sotaretkiin
ryhtymästä, pitää suuria juhlallisia pitoja pääkaupunkinsa ylimyksille
ja rikkaille. Bojarein etevimmät, sileänaamaisina, parrasta puhtailla
leu'oilla, vaattehissa, jotka Saksan maan ylhäisissä olivat tavalliset,
näihin pitoihin etenki käskettiin. Virkansa kunnian tahi sukunsa
vanhuuden jälkeen pantiin he näissä istumaan. Ulkonaisesti olivat he
toisiansa kohtaan ystävällisiä, mutta heidän sydämissään kiehui kateus
ja viha, joka osoitettiin semminkin niitä kohtaan, mitkä vanhan tavan
mukaan olivat kauhtanoihin puetetut ja lujasti panivat vastaan, kun
keisari käski heidän leikata pois Venäläisissä tähän aikaan tavallista
pitkää partaa, jota keisari ei kärsinyt nähdä.

Itämaissa ja myöskin Venäjässä on tapa että oltuansa kauan poissa, kun
kotiansa tulee perheen isäntä pitää pidot. Scheremetewin suuri ja
kunniallinen virka antoi aavistaa, että tekemänsä pidot tulisivat mitä
suurempia. Scheremetew käski näihin pitoihin ystäviään ja toveriaan,
joita hän vuosikausiin ei ollut nähnyt. Kaikkia ystäviään hän ei
käskenyt; ainoastaan niitä, jotka tiesi olevan keisarin armossa; sillä
tänä aikakautena oli keisarin armo suurin kunnia ja pyrkiminen päästä
sen nautintoon suurin töistä.

Päivänä,' jona pidot olivat pidettävät, tulivat ruhtinaat Menzikow,
Galitzin, suuramiraali Apraxin, kenraalit Buteniew, Woronzow ynnä muita
Pietari keisarin ystäviä kauniisti pyntätyissä rekilöissä, mitkä tavan
mukaan olivat rakennetut mikä karhun, mikä leijonan, peuran tahi muun
metsä-eläimen kaltaiseksi, peräksyttäin ajaen Scheremetewin hoviin.
Sotamarsalkki tuli portaalle vieraitansa vastaan, vei heitä pitkän,
kalliilla matoilla kaunistetun etusalin läpi pitosalihin, jossa merenä
valkea, hohkaen tuhansista kynttilöistä ja tuhansin kerroin kerrottuna
seinillä rippuvista peileistä, oli heitä vastassa. Mutta syvästi
kumartaen saatti Scheremetew salaneuvokset kirjoituskamariinsa, jonka
ovet, viimeisen sisään tultua, itsestään menivät kiini.

Ei ole maailma koskaan saanut tietää tyyni kaikkia, mitä tämä
salaneuvoskunta päätti, mutta tärkeimmät seikat, joita tässä ehkä
mietittiin, näkyivät sittemmin keisarin retkistä.

Yöksi oli ilta muuttunut kun salaneuvoskunta astui saliin, jossa
kaikki oli kullalla ja hopealla kaunistettu. Lukemattomia
kristallikruunuja riippui katosta, ja valo oli niin kirkas, etteivät
ensin saattaneet eroittaa ihmisten joukosta hovin rouvaa, ehkä tämä
heitä tervehtiäksensä oli koroitetulle istuimelle noussut. He istuivat
sitten kun oli tervetuliaisiksi heille suolaa ja leipää tarjottu pöydän
ympärille, missä ei puuttunut mitään herkullista. Sitten kulki malja
miehestä mieheen, josta kultaisesta astiasta ilo ja riemu nousi
nousemistaan. Aamu puoleen yötä pöydän ympärillä istuttuaan nousivat he
viimein.

Silloin soitti rouva vähäisellä kultakellolla ja kaikkein silmät
kääntyivät oveen päin, josta ruusupunaisena nainen astui saliin. Martta
-- hän se oli -- punastui yhä enemmän niin paljon ihmisiä nähdessään.
Mutta kun kaikki kummastellen ja ihmetellen silmäsivät Marttaa, nousi
rouva ja Martan käsivartta vastaan nojaten sanottuansa jäähyväisen,
jätti hän seuran ja vetäytyi pitosalista.

Ruhtinas Menzikow nousi myöskin istumeltaan aikoen lähteä pois; mutta
sitä ennen tarttui hän vielä kerran maljaan. "Eläköön keisari, eläköön
Venäjän Pietari!" huusi hän ja kiiruhusti täyttyivät kaikkein maljat.
Mutta juuri samassa aukeni ovi ja vieraiden juodessa keisarin onnea,
astui uusi vieras saliin. Kaikki hämmästyivät tätä miestä nähdessä;
nöyrästi kumartuivat he, sillä tämä uusi vieras ei ollut kukaan muu kun
keisari Pietari itse.

"Oi katsokaa kuinka iloisia nuo herrat ovat," kuului keisarin ääni.
"Kun te täällä riemuiten istutte, olen minä yksinäni myrskyisessä yössä
kulkenut, katsoen onko kaikki kaupungissa niin kun olla tulee."

Tätä sanoessaan oli keisari lähestynyt pöytää, mutta herrat seisoivat
pelätyn edessä ääneti; niinkuin sotamiehet äksierinki kentällä eivät
upsieriensa läsnäollessa uskalla virkata sanaakaan.

"Olkaatte iloiset," sanoi Pietari, "minä en ole tullut häiritsemään
teidän iloanne" ja keisari oli nähtävästi itsekin nyt iloisella
mielellä. Hän istuikse istuimelle, mistä vasta rouva oli noussut.

"Täytä minulle malja, Scheremetew," sanoi hän. "Te herrat!
te toivotitte minulle onnea äsken, samaa minä nyt toivotan
teille. Valtakunnan hyödyksi olitte vasta koossa Scheremetewin
kirjoituskamarissa -- te näette, että minä tiedän kaikki. Minä kiitän
teitä. Jo eilen tiesin minä tästä kokouksesta sekä sen syistä". Ja
keisari, joka yhdellä hengen vedolla oli juonut viinin, jonka
Scheremetew hänen maljaansa oli kaatanut, nousi istuimeltaan. Hänen
terävä silmäilyksensä lensi miehestä mieheen, ikäänkuin olisi hän
tahtonut vakuuttaa itseään, että he kaikki olivat hänen ystäviään.
Sitten pannen lakkinsa päähän sanoi hän kääntyen Menzikowiin:
"Ivanovits! seuraa minua Kremliin, minun on Pietarikaupungista sinun
kanssasi vähän puhumista. Jo ensi päivänä tulee sinun matkustaa
Itämeren rannoille," ja Menzikovin kanssa läksi keisari Kremliin.

Muut vieraat seurasivat keisarin esimerkkiä. Ja tuskin olivat viimeiset
re'et hovin pihalta lähteneet, niin jo portahan ympärillä astioissaan
palava piki sammui. Scheremetewin pidot olivat pidetyt. -- Hovin
asukkaat lepäsivät unen helmassa.



IX.

Miksi Menzikow aikoo Martan.


Vaikea on kuvata itämaisia pitoja niiden ylöllisyydessä. Se ei ole
ollutkaan aikomuksemme, vaikka kansan luonne astun semmoisissa
tilaisuuksissa paremmin kun koskaan muulloin katsojan silmiin.

Menzikow tiesi tämän. Hän, joka hyvin tunsi keisarinsa, ja oli oppinut
Lefort'ilta semminkin pidoissa, jossa muut viinin vaikutuksesta
puhuivat, mitä selvinpäin mielellään salassa pitivät, oli nytkin
Scheremetewin pidoissa himojansa hillinyt ja pysynyt selvänä. Muut
olivat viini mielessä nähneet Martan ja ehkä he ihmettelivät hänen
kauneuttaan, olivat he kohta unhottaneet hänen. Toisin Menzikow. Hänkin
oli nähnyt Martan, hänkin oli ihmetellyt Martan kauneutta ja
suloisuutta, mutta Martan kauneus oli syvästi häneen käynyt.
Tyttäreltään, Annaltaan, jota Menzikow yli kaikkia rakasti, oli hän
saanut tietää Martasta, kuulla Martan elämän kerrottavan alusta siihen
päivään asti, jona Martta tuli Scheremetewin hoviin. Ei kumma siis,
että hän muita uteliaisemmasti silmäili Marttaa, nähdäksensä oliko Anna
oikeen häntä kuvaillut.

"O isäni!" oli kaunis Anna puhunut. "Hän, tuo mieron mailta tullut
Martta on enkeli, ei ainoastaan kauneutensa, mutta myöskin sydämensä
puhtauden suhteen. Hän on minua kaikissa parempi. Oi isäni! miksi ei
ole Martta minun sisareni! Ivanovna Scheremetew rakastaa häntä niinkuin
omaa tytärtään. Oi isäni, miksi ei ole Martta minun ystäväni."

Mitä Menzikow kuuli yllytti häntä yhä enemmän miettimään, miten saada
Martan Annalleen kumppaliksi. Kun hän nyt itse näki Martan, näki hän
myöskin, ettei Anna ollut tätä naista liikanaisesti kehunut. Ja
Menzikow päätti saada Martan Annalleen kumppaliksi. Ruhtinas Menzikow
oli mies, joka tiesi päätöksiään toteuttaa.

Jonkun päivän kuluttua meni hän yksin Scheremetewin luo. Tervesanojansa
sanottua lausui hän naurusuin: "Mistä ajasta saakka olet sinä minua
kohtaan muuttunut? Ennen et sinä salannut minulle mitään; nyt on
toisin".

Scheremetew katseli pitkään ruhtinasta, ei tietäen miten selvittää
itselleen tätä lausetta. Mutta Menzikow antoi itse kohta selityksen ja
Scheremetew ymmärsi, että kysymys tässä oli Martasta.

Menzikow lateli sitä tätä toivoen päivän valossa saavansa nähdä Martan.
Hänen toivonsa toteutui, kun tämä rouvan kanssa salin poikki kulki ja
Menzikowin täytyi itselleen tunnustaa ei ikinänsä ennen nähneen
kauneudessa Martan vertaista.

Hän ei enää salannut ystävälleen, mitä varten hän oli tullut.

Venäjässä, jossa kuten suuremmassa tahi vähemmässä määrässä koko
maailmassa ihmisen korkein maallinen onni riippuu kunniasta,
kuuluisasta nimestä ja mahdollisuuden mukaan suurimmasta virasta, oli
helppo tietää miten sydämiä voittaa. Ja taidollinen näissä asioissa oli
Menzikow! Scheremetew tosin rakasti Marttaa, mutta samaten kun kenraali
Bauer, hän Marttaa enemmän rakasti kunniaa ja suuruutta, ja asiain näin
ollessa Scheremetew ei kauan miettinyt ennenkun oli päättänyt luopua
Martasta. Myöskin rouvansa täytyi siihen suostua, ehkä jäähyväis-hetki
oli katkera ja rouva kyyneleitä vuodatti, sillä omana lapsenaan oli
rouva pitänyt Marttaa. Miehensä onni oli hänelle kallis, jottei hän
ajatellutkaan ruveta Menzikowia vastustelemaan, sillä hän tiesi, että
Menzikow taisi kohdella Venäjän suuria kuten orjia. Hän luopui siis
Martasta, mutta katkerasti itki Martta kun hän erkausi Scheremetewin
huoneesta, jossa hän lapsena oli elänyt ja jossa hän oli kaikille
rakas. Hän muutti Menzikowin hoviin, jossa Anna ilolla otti häntä
sisarena vastaan.

Menzikowin hovissa eli nyt Martta ja siellä kypsyi hänen ymmärryksensä.
Sen havaitsi ruhtinas kun pitemmän aikaa poissa Moskovasta oltuaan
palasi sinne takasin. Ehkä tämä havainto ei isällistä rakkautta
hyväillyt, täytyi hänen tunnustaa, että Martta oli kaikissa Annaa
etevämpi. Mutta tuo yhä vaan yllytti häntä seuraamaan aikomuksiaan,
joita hän tähän saakka oli pian itseltäänkin salannut. Hänellä oli
tiedossa, että Pietari keisari monet tunnit yksinään kulki Kremlin
kauniissa hovissa ikäänkuin uneksien. Hän tiesi, ettei Pietari tässä
ajatellut sotaa eikä rauhaa, vaan että rauhattomuus ja levottomuus asui
keisarissa. Ihmistuntia Menzikow oli, kun viime retkellä seurasi
keisaria, tullut tuntemaan mihin nämä ajatukset kallistuivat ja tämä
tunteminen antoi Menzikowille paljon ajattelemista. Menzikow näki,
näet, että keisarin sydän kaipasi rakkautta ja täksi rakastavaiseksi
sydämeksi oli hän aikonut -- Martan.

Kaiken kovuutensa alla, ehkä maallinen kunnia oli elämänsä päämaali,
jota voittaakseen ruhtinas saatti pyhimmätkin asiat halpana pitää, oli
Menzikow rakastava isä, jolle ei Annansa onnea mitään korkeampaa
maailmassa ollut. Hän tiesi Annansa sydämen kiinitetyksi hänen
nuoruutensa leikkikumppaliin ruhtinas Galitziniin, jota hän omana
poikanaan rakasti. Menzikowin suurin isällisin toivo oli saada alttarin
edessä näitä nuoria kerran pariskuntana siunata ja sitten niiden tykönä
vanhat päivänsä viettää. Mutta samassa pelkäsi Menzikow, että keisari,
kun Anna kohta oli sen iän saavuttanut, jona hänen oli ulos maailmaan
astuminen, saattaisi rakastua tähän hänen tyttäreensä. Kun tämä ajatus
häneen nousi, vapisi hän, sillä kunnian pyynnössä hän ei niin kauas
mennyt, että olisi suonut voittavansa tätä lapsensa keisarille
jalkavaimoksi antamisella.

Outoa ei ollut, että keisari usein tuli ruhtinainsa luo ilman mitään
keisarillista kunnian merkkiä. Usein oli hän milloin niin päähänsä
pisti, tullut Menzikowin luo. Semmoisena hetkenä -- niin ajatteli
Menzikow -- on hänen ensikerran näkeminen Martan.

Kun Pietari eräänä päivänä, jona ensinkään ei Menzikow osannut häntä
odottaa, astui tämän työkamariin ja siellä tapansa mukaan oli istunut
lasisen oven viereen, josta sopi näkemään, mitä lähimmäisessä kamarissa
tapahtui, tuli Martta ujoudesta punastuneena tarjoomaan tuntemattomalle
vieraalle etelämaan suloisia hedelmiä. Pietari oli ottanut hedelmän,
josta paljon piti, hopea-astialta, kun hänen silmäilyksensä sattuivat
näkemään niitä vähäisiä käsiä, jotka kantoivat lautaista ja sitte
ihanan Martan poskia. Ison aikaa silmäsi keisari Marttaa; oli kun olisi
silmäilyksensä häneen tarttuneet. Keisarin otsa oli ollut ryppyinen;
vähitellen suorenivat rypyt, kun oli kysynyt Martalta tämän nimeä ja
sukua ja keisarin katsanto muuttui leppyiseksi kun oli kuullut Martan
ujot vastaukset. Mutta ehkä Martta oli keisarin sydäntä liikuttanut,
Pietari kumminkin muistaessansa keisarillista arvoansa kohta loi
silmänsä Menzikowiin huolimatta Martasta. Iloisesti kiitti hän
ruhtinasta tämän toimista valtion työssä ja -- Menzikow havaitsi sen --
Martta oli voittanut keisarin suosion.

"Kuka on tuo kaunis nainen, jonka ensikerran näen luonasi!" kysyi
keisari Martan pois mentyä.

Menzikow kertoi nyt, miten hän Scheremetewin luona oli nähnyt Martan,
joka oli muuttanut hänen hoviinsa Annan kasvinkumppaliksi. Sitten
kertoi hän, mitä tiesi Martan edellisestä elämästä. Uteliaasti kuunteli
keisari ja kun Menzikow lopetti kertomuksensa, huusi hän, innostuneena:
"Kaunis, kaunis on hän, kaunis, ihana ja suloinen. En ole ikänä hänen
vertaistaan nähnyt. Onko henkensä lahjat, Mikailow, yhtä suuret kun
hänen kauneutensa? Onko sydämensä vapaa rakkaudesta? Vastaa, minä olen
päättänyt ottaa hänet hoviini. Sinä tiedät, Mikailow, että minä olen
kiivas ja kova asioissa, jotka koskevat valtakuntaani ja kruunuani ja
nyt -- sinä tunnet minua -- en minä liikutuksetta saata tässä istua.
Jos hän saattaisi rakastaa minua, tuo nainen, olisin minä löytänyt sen,
jota monet ajat olen hakenut. Eudoksia, kirottu puolisoni, ei ole
koskaan minua rakastanut, hänen sydämensä on aina ollut tunnotoin, hän
ei ole koskaan ymmärtänyt minua; minun sydämeni on hänestä luopunut."

Menzikow kuunteli iloisena keisarin puhetta. He miettivät sitten, miten
voittaa Martta keisarille. "Jos minä keisarina astun hänen eteensä
saattaisi hän minua pettää," sanoi Pietari. "Minä tahtoisin, että hän
minua itseni tähden rakastaisi." Martta ei tuntenut keisaria, siihen
nojausivat he. Ja he päättivät, että keisarin oli alhaisena
sotaupsierina hakeminen Martan rakkautta.

Tästä päivästä oli keisari ruhtinaansa luona joka-päiväinen vieras.
Martan sai hän aina nähdä, sai puhutella häntä, sai itse oppia
tuntemaan, mitä Martan sydämessä asui. Menzikow ja Anna huomasivat
kummastellen, miten keisarin muoto aina vaan vetäysi iloisemmaksi ja
koko hänen olentonsa leppyisemmäksi kuta enemmän aikaa hän oleskeli
Martan kanssa. Eräänä päivänä käski keisari Menzikowin tuoda Martan
keisarilliseen hoviin.



X.

Martta muuttaa Kremliin.


Kummalliset olivat Martan elämän vaiheet tähän saakka olleet, kummempia
häntä vielä odotti. Mietiskellen mitä häntä jo oli kohdannut, istui hän
eräänä aamuna ystävällensä Annalle kertoen näkemänsä kummallisen unen,
joka hänessä oli herättänyt muistoja lapsuudestansa, kun ruhtinas
Menzikow astui huoneesen.

"Keisari tahtoo sinua tavata, Martta!" oli ruhtinaan tervehdys.
"Valmista itsesi seuraamaan minua Kremliin."

Peläten ja ihmetellen, mitä keisarilla saattaisi olla hänelle
sanomista, pukeutui Martta kauniimpaan pukuunsa ja seurasi Menzikowia.
Vielä enemmän pelkäsi hän kun astuttuansa keisarillisen hovin
etuhuoneeseen, keisari itse, jota palveliat nöyrästi kumarsivat, oli
häntä vastaanottamassa ja ystävällisesti tarjosi hänelle kätensä.
Keisari vei häntä useain huoneiden läpi ovelle, jonka esirippu
oli kalliista purppura sametista. Tämä samettinen esirippu jakausi
kahtia ja kun Martta tuli huoneesen, seisoi siinä keisari hänen
edessänsä keisarillisessa puvussaan. Kauhtanan, jossa Pietari sisään
saattaessansa Martan oli ollut puetettu, oli hän heittänyt yltään.

Keisari hymyili ystävällisesti kun Martta keisariksi hänet tuntiessaan
heittäysi polvilleen, otti häntä käteen ja nosti ylös pelvosta
vaalistunutta neitoa.

"Minä näen, että sinä tunnet vierasta, joka Menzikowin luona usein on
sinua puhutellut ja siellä monta ihanaa hetkeä sinun kanssasi
viettänyt," sanoi keisari lohduttavalla äänellä.

"Suuri, armollinen keisari, antakaa anteeksi, mitä silloin teitä
tuntematta puhuin," oli Martan hiljainen vastaus.

"Älä pelkää, rakas lapsi!" lausui keisari, "sinä et teeskennellyt,
sinä puhuit, mitä sydämesi tiesi, sinä näytit itsesi semmoisena kun
olet. -- Niin" -- sanoi hän kääntyen Menzikowiin -- "ruhtinaat saavat
harvoin kuulla totuutta, heidän täytyy usein salata arvoansa
saadaksensa totuutta kuulla; sillä kielitteliöitä löytyy, kussa niitä
ei luulisikaan. Mitä ruhtinas tekee -- niin sanovat he aina -- on hyvin
tehty, ruhtinaan pahojakin töitä kiittävät he."

Menzikow ymmärsi hyvin keisarin sanoja ja niitä seuraavia silmäilyksiä.
Hän astui keisaria askeleen likemmäksi ja vastasi: "Älkäätte,
keisarillinen majesteetti, tuota lausetta yleensä kaikista laskeko,
löytyy niitä semmoisiakin, joille totuus on keisarillista armoa
kalliimpi. Minkä muun kun totuuteni rakkauden lukisin minä syyksi
siihen, että minä tänään olen salaneuvoskunnassanne etevin."

"Vaiti Mikailow!" vastasi keisari. "Minun aikomukseni oli sinua
muistuttaa, että vastakin minulle totuuden sanoisit." Ja tätä
sanottuaan kääntyi hän Marttaan, joka oli keisarin edessä silmiänsä
maahan luonut.

"Saatatko sinä minua rakastaa, ihana nainen? joka päivä täällä hovissa
olla minun kumppalini, minun ystäväni, lohduttajana kun painava virkani
tekee mieleni raskaaksi? Turhaan olen minä tähän saakka hakenut sinun
vertaistasi. Sinä olet se, jota minä olen kaivannut." Niin puhui
keisari, mutta ruusupunaisena seisoi Martta kuunnellen hänen sanojaan.

"Täällä hovissani tulet sinä asumaan," lisäsi keisari ja silmäsi
hellästi Marttaa. "Niinkuin ruhtinatarta sinua palvellaan ja tässä
minun sydämmessäni olet sinä hallitseva minun puolisonani, ehk'et sinä
maailman edessä sitä ole. Vastaa minulle, ei niinkuin vastaisit
keisarille, vaan niinkuin parhaan ystäväsi edessä."

Ja Martta vastasi, vakavasti silmäillen keisaria. "Suuri keisari!"
sanoi hän. "Teitä, johon koko maailma luo ihmetellen silmiänsä,
rakastan ja kunnioitan minä, sillä minä tiedän, että teissä asuu suuri
ja ylevä henki, joka ei muuta etsi kun kansanne onnea; minä tiedän että
teissä asuu voima, joka voi, ja ymmärrys, joka taitaa kansanne
onnelliseksi tehdä. Mitä minä olen teidän rinnallanne? Suuri oli onneni
hyväntekijäni perheessä. Syvästi tunnen minä, mitä alhaisessa tilassa
olen uskaltanut, kun teiltä kysyin maita ja kansoja. Antakaa minulle
anteeksi, antakaa anteeksi Ruotsalais sotilaan puolisolle, joka luultun
upsierin kanssa puhuessaan ei tietänyt, kunnioittaa Teissä keisaria."

Menzikow ei voinut pelvotta nähdä, miten Martan tätä puhuessa keisarin
otsa vetäysi ryppyihin; hän, joka hyvin tunsi keisarinsa tiesi, että
tämän sydämessä oli viha nousemaisillaan. Mutta näitä merkkejä
edemmäksi ei keisarin viha päässyt. Hän vastasi vakavasti, mitä Martta
ei luullut saavansa vastaukseksi: "Minä saattaisin armottomuudellani
sinua rangaista, saattaisin jättää sinun Kremliin, mutta minä rakastan
sinua, minä annan sinulle mietintöaikaa, jonka pituutta itse saat
määrätä. Tahdotko ja milloin Pietarin kanssa hyvää ja pahaa
vastaanottaa, elää hänen kanssansa hänen kuolin päiväänsä saakka?"

Kun keisari nyt kumartui suutelemaan Martan kättä tahasivat hänen
silmäilyksensä Martan ja Pietarin silmistä loisti toivo. Martan
silmissä sitä vastaan välkkyivät suuret kirkkaat kyyneleet ja
vaaleana, vapisevana ruhtinaasen nojaten läksi hän huonehesta, jossa
elämänsä tulevaisuudesta oli päätetty. --

Tutkinnot siitä liitosta, jonka keisarin oma sisar Sohvia oli keisaria
vastaan matkaan saanut, antoivat Pietarille niin paljon tekemistä tähän
aikaan, että hän kokonaan näytti unhottaneen Martan. Tämä kuuli
hirmustuen vehkeistä sitä miestä vastaan, joka oli hänelle sydämensä
tarjonut. Vavisten oli hän kuullut sitä kovaa rangaistusta, joka
kohtasi pahantekiöitä ja että keisari oli ikuisiksi ajoiksi Sohvian
vankeuteen tuominnut, kun parempi tunto ei sallinut Pietarin vuodattaa
oman sukunsa verta, ehkä tätä sukulaista ei arvelluttanut viedä
Pietarilta sekä henkeä että valtikkaa. Nämä viimeiset tapaukset olivat
syvästi liikuttaneet Pietaria ja rakastetussa Pietarikaupungissaan
toivoi hän pääsevänsä pelosta vapaaksi, sillä Moskovassa ilmestyi
ehtimiseen uusia kapinoita, entisten perästä. Pietarikaupunkiin oli
keisari moneksi kuukaudeksi paennut. Siellä sai hän nähdä mitenkä
vähitellen nevasta nousi kaupunki, mitenkä linna rakennettiin ja
mitenkä sotalaivoja valmistui. Lähes vuosi oli kulunut, ennenkun halu
saada nähdä Martan, jonka kuva asui keisarin sydämessä, pakoitti häntä
palaamaan Moskovaan takasin.

Oli se aika myöskin nyt lopulle kulumaisillaan, jonka Martta oli
määrännyt mietintöajakseen. Keisari, Moskovaan tultua, meni kohta
Menzikowin luo. "Petrovits! mitä saan minä kuulla, löytyykö minulle
varsinaista onnea?"

Se päivä oli tullut, jota vastaan Martta pelvolla oli katsellut. Hän
rukoili, että keisari sallisi hänen yksinäisyydessä viettää tulevaiset
kaksi vuorokautta, jotta taitaisi yhdistää ajatuksiaan ja vastata
keisarille.

Menzikowin kautta lähetti Martta tämän pyyntönsä keisarille. "Sanokaa
keisarille," rukoili hän, "että minä Jumalalta anon voimia olemaan
hänelle ansiollinen lohduttaja, kun hän on murheellinen, ystävä
kun hän ystävyyttä kaipaa, valmis neuvoa antamaan kun hän neuvoa
yksinkertaiselta naiselta pyytää. Mutta sanokaa myöskin, ettei mikään
maailmassa saa minua rikkomaan niitä lupauksia, joita minä Jumalan
alttarin edessä olen miehelleni ja herralleni antanut."

Hymyillen kuuli keisari tämän Martan tervehdyksen. Hän pani kohta
noutamaan hovimarsalkkinsa ruhtinas Galitzinin, jolle antoi käskyn
Kremlissä valmistaa Martalle asuman. Pietari, joka tähän saakka oli
ylöllisyyttä vihannut, ei nyt tiennyt mitään niin kallista, joka hänen
mielestään olisi ollut hyvä Martalle. "Minä tahtoisin saada maailman
hänelle taivaaksi," sanoi hän Galitzinille, "älä säästä mitään."

Tuskin oli kuukausi kulunut, ennenkun ruhtinaat kummastelivat sitä
muutosta, mikä oli Pietari keisarissa tapahtunut. Hän ei enää ollut
sama rautainen valtias kun ennen, joka kohta vähäisemmästäkin
vastoinkäymisestä syttyi vihaan. Hän oli nöyrä ja leppyinen, sanalla
kokonaan toinen kun ennen. Alussa nauroivat ruhtinaat ja arvelivat:
"Ruotsalaisupsierin rouva on vasta tullut Kremliin, kyllä keisari pian
häneen kyllästyy." Mutta kun vuosi kului ja keisari yhä aina oli sama
leppyinen mies, muuttuivat ruhtinain ajatukset ja he sanoivat: "Tuo
rouva on Venäjän hyvä enkeli."

Nyt tuli aika, jona Martta sai näyttää ansaitsevansa enkelin nimen.
Pietari vaipui pitkälliseen tautiin. Tuskat ja kivut herättivät vanhan
luonteensa julmuuden. Vaahtoen vihasta mestautti hän eräänä päivänä
Martan nähden hoviherran, jonka oli tavannut Martan kamarissa. Muutaman
päivän kuluttua, kun oli vihansa lauhtunut ja hän sai kuulla
päälääkärinsä käskeneen tämän hoviherran menemään Martan luo pyytämään,
että Martta houkuttelisi keisaria juomaan rohtoja, joita keisari oli
vihassaan tyköänsä heittänyt -- niin kätki Pietari käsiin kasvonsa
salatakseen kyyneleitään, joita katkera katumus nosti hänen silmiinsä;
ja monet ajat kuluivat, ennenkun hän kehtasi tulla Martan näkyviin.
Tämä kun vihdoin sai tietää, mikä keisaria murehutti, meni hänen
kamariinsa vaaleana, puetettuna Pyhän Spiridoniluostarin nunnain pukuun
ja laskeusi keisarin eteen polvilleen. Silloin ilmoitti keisari, ettei
hän ilman Martattaan taitanut elää ja tässä teki hän nyt juhlallisen
valan, että luopuisi kiivaasta pikavihaisuudestaan, eikä koskaan
vihassa allekirjoittaisi ainoatakaan kuolintuomiota. Ja tästä päivästä
saakka oli Pietarin elämän päätarkoitus hyvää ja oikeutta maassansa
voimassa pitäminen, sekä oikeuden ja kohtuuden mukaan maatansa
hallitseminen.



Xl.

Miksi Pietari aikoi Martan.


Pietari keisari oli sydämestänsä rakastanut Marttaa. Se ei enää ollut
kenellenkään salassa. Tavan takaa oli hän tarjonnut Martalle, sillä
rakkautensa suuruutta näyttäen, keisarillisen kruunun ja pyytänyt hänen
puolisokseen. Martta ei mielinyt kruunua. Turhaan rukoilivat häntä
ruhtinaat Menzikow, Galitzin, sotamarsalkki Scheremetew, Apraxin ja
muut Venäjän ylimykset nöyrästi, ehkä viha ja kade kiehui heidän
sydämissään, vastaanottamaan Pietari keisarin tähden hänelle tarjottua
armoa.

"Kuolemaan saakka kunnioitan minä keisaria ja niin kauan, kun minä
elän, ei ystävyyteni hänestä luovu," vastasi Martta, "mutta Aksel
Fersenin puoliso minä olen. Jumalan alttarin edessä hänelle antamia
lupauksia en minä saa, enkä uskalla rikkoa." Niin puhui Martta
Menzikowille, kun tämä etelään lähtemäisillään kävi Martalle
jäähyväiset sanomassa.

Ehkä Menzikow oli vastaanottanut keisarin viimeiset käskyt ja oli
valmis matkalle lähtemään, meni hän Martan tyköä suoraan keisarin
työkamariin.

Kummastellen silmäsi häntä keisari, joka luuli hänen olevan useita
peninkulmia Moskovasta. Mutta ennenkun keisari oli ennättänyt mitään
kysyä alkoi Menzikow: "Majesteetti!" sanoi hän. "En olisi uskaltanut
tulla luoksenne, ellei teidän hyötynne ja onnenne olisi minua siihen
pakoittanut ja ollut suuremmasta arvosta, kun ne toimet, joita minulta
pääkenraalinanne odotatte."

"Sano suoraan asia!" lausui keisari, "aina sinä pitkillä esipuheilla
väsytät korviani. Mikäs on, Petrovits?" ja keisari katsoi uteliaasti,
mutta kovilla silmäilyksillä ruhtinasta.

"Minä luulin saattavani sanoa, miten voisitte saada Martan omaksenne.
Naisen sydäntä on vaikeampi ymmärtää kun vihollisten syvimpiä ja
salaisimpia hankkeita olette itse nykyjään sanoneet. Vihollisten kanssa
te kyllä toimeen tulette, korkia herra. Muta luulen, että teillä on
silmissä sydämenne, kun niiden kanssa taistelette. Toisin on naisten
laita, niitä on pahempi voittaa; sillä toista lukee mies naisten
silmässä, toista seisoo niiden sydämen syvässä salassa kirjoitettuna.
Teidän kaunis ystävänne on, uskokaa minua, sotinut sydämensä syvyydessä
monta kovempaa sotaa, kun te koskaan sotakentällä, ja hänen salaiset
voittonsa ovat olleet suuremmat kun teidän kuuluisimmatkin. Mikä toinen
olisi puolestaan sanonut pois sen arvon, sen kunnian, jonka te useimpia
kertoja olette hänelle tarjoneet? Juuri uskonsa lujuus arvotointakin
puolisotansa vastaan on sydämensä arvaamattomasta ystävyydestä suurin
todistus; ja juuri tuo puoliso on se este, joka on teidän ja teidän
onnenne välillä. Lähettäkää siis, armollinen keisari, lähettiläitä
jokainoaan Ruotsalaiseen leiriin kyselemään tätä Ferseniä. Luultavasti
on hän jo kuollut, tahi jos hän elää, ei hän kumminkaan mahtane olla
semmoinen raakalainen, että hän, kun kuulee minkä kunnian entinen
puolisonsa on saavuttava, tämän eteen minkäänlaista estettä panisi."

"Tuota, mitä puhunut olet, olen minäkin näinä aikoina miettinyt," ja
keisari hymyili armollisesti uskolliselle ruhtinalleen. "Se onkin ainoa
keino, joka minulta enää on koettamatta. Mutta ennenkun tuohon keinoon
ryhdymme, tahdomme ensin matkustaa Pultavalle, jossa veljeni Kaarle
tahtoo meille valmistaa tappelun, kuten Aleksanteri muinen Dariolle.
Mutta kuka takaa etten minä siellä voita kaksi voittoa: Kaarlen, --
sillä jos hän on Aleksanteri olevinaan, en minä ole mikään Dario -- ja
Martan sydämen. Martta, tuo sielun ylevyyden ja avujen esimerkki
menneille, oleville ja tuleville ajoille, ei tahdo laskea minua
läheltänsä menemään sodan vaaroihin; hän seuraa minua ja siitä näen
minä, etten ole hänelle aivan halpa ja mitätön."

Ruhtinas Menzikow läksi työkamarista, jossa keisari vielä pitkän
aikaa kulki edes ja takasin. Vihdoin seisahtui hän äkkiä ja käski
etuhuonehessa seisovan palvelian ilmoittamaan, että hän oli aikeessa
mennä rouaansa -- se nimi oli keisarille mieluisin -- puhuttelemaan.

Kunnian osoituksella niinkuin ainakin astui Martta keisaria vastaan
huoneensa kynnykselle keisarin käskyjä kuuntelemaan.

"Sinulle, rakastettu, ei Venäjän itsevaltiaalla ole käskyjä antaa, vaan
hän tulee rukoilemaan sinua," sanoi keisari ja tarttui liikutettuna
Martan käteen, "hän rukoilee sinua ettet huolessasi hänestä itseäsi
unohtaisi. Sinä tahdot seurata minua sotaan; minun murheeni, minun
huoleni ovat sinun, sen näen minä. Kunnioittaen sinun sankari sydäntäsi
en ole sinulta pyyntöäsi kieltänyt. Mutta nyt, kuule kumminkin
rukoukseni. Älä katso mitään ylölliseksi, jota sinulle matkasi
huvitteeksi olen valmistanut. Galitzinille, joka meitä seuraa, olen minä
käskyjäni antanut. Oo Martta, jos huoltani ylönkatsot, teet sinä minun
murheelliseksi."

Kun keisari lakkasi puhumasta, sanoi Martta, jota keisarin hyvyys
suuresti liikutti: "Ottakaatte syvimmän kiitokseni kaikista, millä
minua olette täällä kohdelleet ja etenki siitä hyväntahtoisuudesta,
jota taasen osoitatte alhaista vastaan. Mutta minusta älkää huoliko;
varokaatte omaa henkeänne, joka niin monille miljoonille on kallis ja
jota ilman minunkin elämäni täällä ei olisi mistään arvosta."

"Minun velvollisuuteni," sanoi Pietari, joka ihastui Martan viimeisistä
sanoista, "vie minulta tyyni ajan. Minun tulee huolta pitää siitä, että
poissa ollessamme täällä kaikki on rauhallista; myöskin uudesta
tulevina aikoina kukoistavasta pääkaupungistani on minulla huolta
pitäminen. Loput aikani vie sotamietinnöt ja sisälliset maan asiat.
Minua kaivataan joka paikassa; mutta täällä, Martta, sinua vielä
enemmän kaivataan kun minua. Ole kumminkin lohdutettu. Ystävillesi ei
täällä tapahdu mitään pahaa, vaikka eivät pitkään aikaan saa nähdä
sinua. Jää hyvästi nyt. Jumala varjelkoon sinua huomiseksi."

Näin puhui keisari ylön hellästi, mutta Martta tunsi nyt sydämessään
kummallisen tunnon. Keisari suuteli häntä otsalle ja silitti hänen
kullan keltaisia hivuksiaan niinkuin tapansa oli ja vetäysi
työkamariinsa. Siellä odottivat häntä jo monet ruhtinaat, jotka olivat
tulleet keisarin käskyjä tiedustelemaan.

Seuraavana aamuna, kun aurinko ensi säteellään kultasi Iivanin
kirkontornin, lensivät komeat vaunut, joita isot kauniit mustat
hevoiset veti, Moskovan katuja pitkin etelään päin. Vaunuissa istui
Pietari ja Martta. Jälessä seurasi keisarin joukko. Kaikki tekivät nyt
kiiruutta Pultavaa kohden, jossa kohtalo niin kummallisesti oli
toteuttava keisarin aavistuksia.



XII.

Pultavan tappelu.


Leirissänsä lepäsi kuningas Kaarle kahdestoista Pultava kaupungin
edustalla. Ensipäivänä Toukokuuta oli hän ruvennut kaupunkia
piirittämään. Piiritystyö kävi huonosti sillä Ruotsalaisilta puuttui
ruutia ja kuulia, jotta heidän täytyi käydä useinkin noukkimassa
lyijyä, jota Pultavan kaupungista oli ammuttu, sitä uudestansa
lähettääkseen vihollisiansa vastaan. Siihen lisäksi olivat Venäjän
sotajoukot lähestyneet kaupungille avuksi. Keisari Pietari näki nyt
vihdoin hetken tulleeksi, jona jos milloinkaan taitaisi voittaa
Kaarlen. Mutta hän ei nyt, kuten ennen Narvan luona, tahtonut panna
kaikki onnen nojaan. Hän vartoi hetkeä, joka hänelle oli vähimmällä
vaivalla antava vihollisensa. Hän vetäysi samalle rannalle Worsklan
jokea, missä Ruotsalaiset seisoivat. Hän pääsi sinne onnellisesti; ja
nyt päätti Pietari, jos siksi tulisi, uskaltaa kenttätappelun. Koko
Kesäkuun marssivat Venäläiset edes-takasin, mainitun joen rannoilla
rakentaen valleja ja pattereita, kunnes vihdoin päivä lähestyi, jona
pohjan valtaiset hallitsiat sattuivat yhteen.

Pietarilla oli ilma ollut kaunis matkustaa Moskovasta. Leirissään, noin
kahden tunnin matkaa Pultavasta, lepäsi hän vaivoistansa. Itse nähtiin
hän sitte pääkenraalina joka paikassa valvoen, että kaikki oli kuten
olla piti. Väkeä oli häneltä ylön hirmuisesti kaatunut siltaa
laittaessa Worsklan joen yli, mutta siitä ei Pietari pitänyt
sanottavasti. Hän tiesi, ettei hän suuritta vahingoitta taitanut
voittaa sitä, joka tähän asti oli häntä ylönkatsonut. Hän tiesi että
Kaarlen tie kulki Moskovaan ja hän ymmärsi hetkien tärkeyttä.
Ratsureitaan oli Pietari asettanut kahden metsistön väliin kentälle;
mutta metsistöt, jota ankarat tykistöt puollustivat, olivat hänen
jalkaväkeänsä täynnä.

25 päivänä Kesäkuuta marssi Ruotsalainen sotajoukko leiristään tarjoten
tappelua Venäläisille. Pietari ei huolinut tästä; hän odotti
nimipäiväänsä, johon oli ainoastaan neljä päivää. Ruotsalaisten täytyi
vetäytyä takasin leiriinsä, missä heillä oli puutos kaikista. Mutta
uljaana ratsasti Pietari antamaan kenraaleilleen käskyjä ja
kiihottamaan väkeänsä. Usein nähtiin Martta hänen vieressänsä.

Kaarle tuskaantui. Aika meni häneltä hukkaan, kun sitä vastoin puute
yhä tuntuvammasti kohtasi omiansa. Hän päätti karata Venäläisten päälle
ja tappelu päiväksi määrättiin 28 päivä Kesäkuuta 1709.

Tämä päivä alkoi. Rehnskjöld Ruotsalaisten puolella oli pääkenraali.
Kuningas, joka edellisessä tappelussa oli saanut haavan jalkaansa,
antoi kantaa itseänsä sotilaiden luo. Iltahämärästä olivat nämä
seisoneet määrätyillä paikoillaan. --

Aksel Sparre ja Kaarle Roos olivat ensimäiset, jotka väkensä kanssa
marssivat Venäläisiä vastaan. Heidän työnsä oli valloittaa Venäläisten
pattereita. Sparre onnistui aluksi; ja tämä onni sai kreivi Piperin,
joka ratsasti kuninkaan vieressä, lausumaan: Herra, takokaatte niin
kauan kun rauta on kuuma. Creutz sai käskyn samota Venäläisten päälle,
joita Sparre oli saanut hajaantumaan. Mutta äkkiä sai hän, kuten
myöskin Lewenhaupt, joka jalkaväen kanssa rynnisti kaksi patteria,
käskyn seisahtua. Tähän käskyyn oli syynä se, että Roos oli joutunut
ahdingoon, jottei voinut käyttää niitä kuusi pataljoonaa, joita hän
komensi. Kun nyt Ruotsalaiset seisahtuivat, saivat Venäläiset
tilaisuuden järjestäytyä. Kun sittemmin Roos uudestaan koetti rynnistää
edessänsä olevat patteriat, lyötiin hän kahdesti takasin ja kadotti
paljon väkeä. Tällä ajalla oli Ruotsalaisten pääjoukko marssinut hänen
sivullensa. Keisari huomasi tämän ja Menzikow sai käskyn 10,000
miehellä samota Roosin ja Ruotsalaisten pääjoukon väliin. Lewenhaupt
sai samalla käskyn rientää Creutzin luo ja samassa oli onni, joka tähän
asti oli hymyillyt Ruotsalaisille, kääntynyt Venäläisten puolelle.
Kello oli silloin noin 9 aamulla.

Ruotsalaisten ja Venäjän sotavoimat seisoivat nyt vastatusten.
Lewenhaupt jalkaväen kanssa samosi nyt Venäläisiä vastaan. Ylön hirveä
ampuminen alkoi Venäjän puolelta. Ruotsalaisten ruuti oli kastunut
entisissä marsseissa ja laimistunut. 4,000 Ruotsalaista löysi tässä
rynnistössä surmansa. Tappelu tuli nyt yleiseksi. Missä pula oli kovin
siinä nähtiin Kaarle XII. Kanonan kuula löi hänet kumoon. Mutta kuula
ei häneen sattunut ja kipeästä jalastaan huolimatta antoi hän
uudestansa kantaa itseänsä kovimpaan pulaan. Ruotsalaiset nähden
verisen kuninkaansa tappelivat kun leijonat. Mutta nyt nähdessänsä
Ruotsalaisten epäjärjestyksen samosi Pietari keisari heitä vastaan joka
haaralta. Hän lähetti Martan, joka tähän saakka oli hänen sivullansa
ratsastanut, sotamarsalkki Scheremetewin kanssa tappelurivien taakse ja
huusi: "Pyhä Yrjänä ja minun oikeuteni," joita sanoja tuhannet
kertoivat. Yhä likemmäksi Ruotsalaisten päälinnoitusta vetäysi tappelu.
Nämä valloitettiin viimein ja nyt ei ollut itsellä kuninkaalla neuvoa
tarjona. Pietari ratsasti riviensä välistä, hänen lakkinsa läpi
ammuttiin, hän ei siitä huolinut. Martta nähtiin taasen sotilaiden
keskellä Pietarin sivulla. Menzikowinkin alta oli ammuttu kolme
hevosta. Tätä intoa, tätä miehuullisuutta sai Pietari kiittää
voitostansa.

Kaarle XII oli voitettu. Kohtalonsa edestä pakeni hän huonoilla
rattailla ja häntä seurasi ainoastaan muutama rakuuna. Yön tullessa
eneni tämä joukkonsa muutamaksi tuhanneksi mieheksi.

Vähän viidettä tuntia oli tappelu kestänyt, joka rikkoi Kaarle XII
vallan ja teki Pietarin, joka historiassa "Suureksi" kutsutaan,
suurimmaksi haltiaksi, mitä siihen aikaan Europassa löytyi. --

Hirmuiset olivat molemmilla puolilla vahingot, mutta tuntuvimmat
Ruotsalaisten. Koko sotajoukkonsa oli hajoitettu. Kreivi Piper, Kaarlen
ensimäinen ministeri, sotamarsalkki Rehnskjöld, kenraalit Lewenhaupt,
Schlippenbach, Rosen, Stackelberg, Creutz, Hamilton ja 59 korkeempaa
upsieria, joiden seassa eräs Württenbergin prinssikin ja 18,700 miestä
oli Pietari Suuren voitto tässä tappelussa, jonka pääjohtaja hän itse
oli ollut. Pietari oli iloinen.

Suuren urhollisuuden oli Martta tässä tappelussa osoittanut.
Mutta kumminkaan ei saanut keisari, kun seuraavana päivänä meni
tappelutannerta katsomaan, häntä mukaansa sinne. Martan hellä sydän ei
saattanut nähdä siellä olevaa surkeutta, eikä kuulla henkitorehissa
olevien sotauhrien valitushuutoja. Mutta kun keisari oli kokoon
kutsunut vangitut upsierit ja käski Martan seurata sinne, jossa nämä
olivat, ei ollut Martalla tuota vastaan sanomista.

He astuivat telttiin. Iloiten silmäsi Pietari vankejaan, joita Jumala
suositteli; sillä yhdeltä puolen, voitettuansa näin kuuluisia ja
uljaita sankareita, ei hän saattanut muuta kun riemuta, mutta toiselta
kannalta asiaa katsoen, särki hänen sydäntänsä, kuu näki näitä uroita,
näitä voittamattomia nyt vankeudessa. Hän huokaen lausui: "Kunnia on
voitto, mutta suurempi teidän kunnianne tuossa. Minun voittoni on minun
kunniani; mutta minun kunniani suuruus riippuu näistä uroista, jotka
tähän saakka ovat olleet voittamattomia." Sitten puhui hän muutaman
sanan Kaarlesta, jota hän ehkä vihollinen rakasti ja kunnioitti.

       *       *       *       *       *

Keisarille nimitettiin sitten Ruotsalaisten vangiksi otetut korkeimmat
upsierit. Niiden seassa mainittiin myöskin kreivi Fersen.

"Fersen!" kertoi keisari ja silmäsi Marttaa. Mutta kun ei tämä näkynyt
häntä tuntevan, kysyi keisari: "Onko Ruotsalaisessa sotaväessä toinen
Fersen nimellinen?"

"Minulla oli veli, kuninkaan henkirakuuna, majori Aksel Fersen. Hän
ammuttiin eilen kuninkaan vierestä juuri kun tämä lyötiin kumoon."

"Oliko tämä veljenne nainut?" kysyi keisari innokkaasti.

"Oli," vastasi Akselin veli. "Hän jätti jälkeensä rouvan ja kaksi
lasta."

Martta oli lähestynyt, kun kuuli Fersenin nimen. Nyt kuultuansa vangin
viimeisiä sanoja vaaleni hän ja surullisesti katseli hän Ruotsalaista
upsieria.

"Kertako vaan oli veljenne nainut?" kysyi keisari kiivaasti.

"Minä muistelen kuulleeni, että hän oli nähnyt Litvalaisen naisen,
johon hän nuoruutensa innossa oli rakastunut; mutta tämän niinkutsutun
ensimäisen rouvansa saivat Teidän Majesteettinne sotaherrat valtaansa
ja mihin hän sittemmin on joutunut, siitä ei tiedä kukaan."

Hiljainen, mutta surullinen oli se huokaus, joka puhkesi Martan
rinnasta kun hän tämän kuuli. Martta oli jo paljon maailmassa
koittanut; hän oli koetuksien alla oppinut hillitsemään niin surunsa
kun ilonsa, niin mureensa kun riemunsa. Hän lähestyi upsieria
likemmäksi. Hänen sydämensä kova tykytys ei kuulunut, eikä näkynyt nyt
että entistä kiiruummin veri juoksi hänen suonissaan. Kun hän puhui
Fersenille, ei mikään osoittanut sitä katkeruutta, joka asui hänen
rinnassansa. Vakavalla äänellä sanoi hän: "Kreivi, me tiedämme mihin
teidän veljenne ensimäinen puoliso on joutunut. Me tiedämme sen! Hän,
Litvalainen neito, jonka Jumalan alttarin edessä, ihmisten edessä
veljenne Aksel otti vaimokseen ja hänen semmoisena tunnusti, hän, tuo
orpo nainen, joka niin hellästi Akselia rakasti, hän seisoo tässä --
hän on -- -- minä! Alttarilla tehdyt lupaukseni olen minä pitänyt, minä
olen ollut hänelle uskollinen puoliso. Kun hän liittonsa rikkoi pidin
minä liittoni vielä. Hänen kuvansa asui minun rinnassani kun hän toista
morsiamena, puolisona syleili. Mutta nyt..."

Martta lopetti puheensa; veti sormestaan sormuksen, sen antaen
Fersenille, lausui hän: "Ottakaa tuo! alttarilla Aksel sen minun
sormeeni pani ... se sopii nyt paremmin hänen hautaansa, kun minun
sormeheni. Aksel rikkoi liittonsa; Akselin haudassa on hänen
sormuksensa sia." Kyyneleet nousivat nyt Martan silmiin; hän ei enää
voinut niitä pidättää. Hän ehkä tuossa muisti, silmäillessään tyhjää
siaa, missä sormus oli ollut, entisiä aikoja, nuoruutensa ihanaa
rakkautta, rakastettua Akseliaan; vai oliko kyynele pyhitetty hänelle
kuolleena, sammuttava sen lemmen, jonka Aksel muinen oli nuoren neidon
sydämessä synnyttänyt. Ken voi tietää, mitä Martta tuossa ajatteli. Hän
kääntyi nyt, ääneti vähän aikaa seisottuaan, keisariin:

"Sydämeni on nyt minun omaisuuteni, sitä ei enää vala sido. Se, jonka
sydämeni oli, rikkoi valansa ja -- nyt on hän elävitten seasta
kadonnut."



XIII.

Rahvaan tytär miljoonain hallitsia.


Martan sanat olivat kummallisia tunteita herättäneet kaikissa.
Ylhäisenä, korkeana, sanomattoman kauniina seisoi hän tuossa.

"Nyt, korkea herrani ja keisarini!" sanoi hän vihdoin langeten
polvilleen keisarin edessä, "saan minä sydämessäni antaa siaa
rakkaudellenkin. Tähän asti olen minä teitä enemmän kunnioittanut kun
rakastanut. Tänä suurena päivänä, josta tulevaisuus aina on puhuva,
jota aina muistava, heitän minä itseni kokonaan teidän käsiinne. Ja
ellei orpo rahvaan tytär ole teille halpa, tahdon minä kuolin-päivääni
saakka teitä herranani ja puolisonani rakastaa ja kunnioittaa."

Syvä hiljaisuus vallitsi nyt taasen huonehessa. Mutta vihdoin, kun
kaikki kummastellen mykkinä seisoivat, sanoi keisari: "Nähkää tässä
keisari Pietarin puolison, joka tänään Katarinan nimellä astuu Venäjän
keisarilliselle istuimelle, ja johon minä kirkkomme esimiehenä alttarin
edessä tahdon sitoutua."

Ruhtinas Menzikow oli ensimäinen, joka astui esiin onnea toivomaan ja
alamaisuuttansa osoittamaan keisarin puolisolle. Häntä seurasi
sotamarsalkki Scheremetew, amiraali Apraxin, ruhtinas Galitzin ja
viimein myöskin kenraali Bauer, jolle Martta sanoi muutamia
ystävällisiä sanoja.

Pietari kääntyikse sitten Ruotsalaisten ministeri Piperiin ja
Württenbergin prinssiin: "Kertokaa valtioylimyksillenne, mitä tänä
päivänä olette nähneet. Sanokaa kuningas Kaarlelle, jota minä
sydämestäni surkuttelen, minun olleen iloisen siitä, että olen
voittanut tappelussa maailman suurimman sotapäällikön; sanokaa että
olen iloinen, enkä häpee tunnustaa, että minulla oli kolme vertaa
enemmän sotilaita tappelussa kun hänellä. Mutta älkäät salatko, että
tämä iloni on Venäjän keisarin; sanokaa myös että Pietari ihmisenä on
iloinen, että hän voitti suuremman aarteen Pultavan tappelun jälestä,
että hän voitti puolison."

Keisarin tätä sanottua vietiin vangit ulos, ja huonehessa olivat pian
keisari ja Martta kahden. Kyynelissä silmäsi Martta keisaria. Hän kätki
käsiin kasvonsa, loi sitten silmiänsä taivasta kohden. Marttana,
rahvaan tyttärenä laskeusi hän polvilleen. Hän rukoili. Keisari ei
häirinnyt häntä. Myöskin hän kiitti Jumalaa.

Kun Martta nousi, tarjosi hän kätensä Pietarille. Martta oli muuttunut
Katarinaksi; Rahvaan tytär miljoonain hallitsijan puolisoksi -- itsekin
miljoonain hallitsiaksi.

       *       *       *       *       *

Oli muutama viikko kulunut. Pietari ratsasti Moskovan kaupungin sisään
ja hänen voittoisa sotaväestönsä seurasi häntä. Mutta Pietarin vieressä
ratsasti lumivalkean hevoisen selässä kauneudessansa loistava Katarina.
Kullattu oli satula, jonka päälle hän istui; kultaiset olivat
jalustimet, joissa hän piti pienet jalkansa. Kaikki kellot soittivat;
kaikki ihmiset tulivat keisaria vastaan. Mutta suoraan Metropolitaani
kirkolle ratsasti Pietari ja lukemattomilla ristillä kaunistetun
alttarin edessä kihlasi Moskovan arkimandrita keisari Pietarin ja
Katarinan. Tuhannet tykit ilmoittivat, että Venäjän keisarilla oli
valtioistuimellaan puoliso.

Moni nainen olisi ylpeästi kulkenut keisarin vieressä tuossa. Niitä ei
Katarina ollut. Ujosti loi hän alas silmiään ja nöyränä astui hän
alttarin luo, vastaanottamaan papillista siunausta. Kun hän jo oli
alttarin eteen astumaisillaan, jossa pappi odotti, nähtiin väkijoukosta
vaimoihminen kiiruusti lähestyvän häntä. Tämä tultuaan Katarinan
viereen tarttui hauen hameensa palteisin, joita hän suuteli. Katarina
silmäsi tuntematonta; joskus ennen muisti hän nähneensä häntä, mutta
milloin ei hän osannut sanoa. Vaan vaimo lausui hiljaan: "Ennustukseni
sanat ovat käyneet toteen, joilla muinen lohdutin kuolevaista äitiänne.
Kultaisessa hovissa on tyttärenne kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa
on hän lepäävä -- olivat ennustuksen sanat. Te muistatte niitä. Siunaus
vuotakoon runsaasti teidän päällenne. Nykyaika kiittäköön, tulevaisuus
älköön koskaan unhoittako teitä."

Katarina tunsi mustalaisämmän ja muisto siitä hetkestä, jona hän
viimeksi ämmän näki nousi hänen sieluunsa. Mutta kun hän tahtoi ämmälle
lausua kiitoksensa, ei tätä enää ollut. Mustalaisämmä oli väkijoukkoon
vetäinyt; kukaan ei tainnut sanoa, mihin hän oli kadonnut. --

Kuukausi oli kulunut kun eräänä päivänä ruhtinatar Galitzin ilmoitti
Katarinalle, että tuntematoin kreivi pyysi päästä hänen puheelleen.
Katarina käsketti kreivin luoksensa. Kreivi tultuaan sisälle kumarsi
Katarinan edessä ja suuteli hänen käsiään.

"Tunteeko keisarin korkea puoliso enää Tahvanan, ainoan veljensä?"
kysyi kreivi. Mutta tuskin oli Katarina kuullut tämän tunnetun äänen
ensimäisen sanan, niin hän heittäysi veljensä syliin ja sulki hänen
iloisesti rintaansa vastaan.

Samalla astui keisari kamariin.

"Olenko tehnyt sinulle mieliksi, rakas Katarina? Olenko hyvin tehnyt?"
kysyi hän hymyillen nähdessään ilon loistavan Katarinan silmistä.
Katarina ei vastannut, mutta kasvojaan kätki hän veljensä rintaa
vastaan. --

       *       *       *       *       *

Katarina kuoli 2 vuotta keisari Pietarin jälkeen, itsevaltiaana koko
Venäjän maan ylitse. Hän oli silloin ainoastaan 47 vuoden ikuinen.
Kaksi vuotta hallitsi hän niin muodoin Venäjän suurta valtakuntaa.
Kiitettynä, kunnioitettuna ja, mikä harvoin tapahtuu, vihamiehittä
kuoli vuonna 1727 _Rahvaan tytär Venäjän itsevaltiana_.

Keisari Pietarin kanssa oli Katarinalla kolme lasta, joista vuonna 1740
Elisabet nimellinen astui isänsä ja äitinsä keisarilliselle istuimelle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rahvaan tytär, miljoonain hallitsija - Historiallinen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.