Title: Purimossa - Viisinäytöksinen näytelmä
Author: Halme, Kaarle, 1864-1946
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Purimossa - Viisinäytöksinen näytelmä" ***


PURIMOSSA

Viisinäytöksinen näytelmä


Kirj.

KAARLE HALME


Otava, Helsinki, 1900.
Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.



HENKILÖT:

_Teofilus Grön_, entinen rustmestari ruotuväessä. Purimon holhooja.
_Kamrerska_, hänen sisarensa.
_Hilma_, Purimon emäntä.
_Roope_, Purimon isäntärenki.
_Kalle_,  |
_Miina_,  |  Purimon palvelusväkeä.
_Tilta_,  |
_Kaisa_. Purimon ruotimuori.
_Kirkkoherra_.
_Kirkkoherska_.
_Ylioppilas_, kirkkoherran poika.
_Nimismies_.
_Eräs herra_.
_Jahtivouti_.
_Virveli_, piiskuri.
_Vinnari_, vanginkuljettaja.
_Iso-Röyhiö_, talon isäntä.
_Oravaisen Jussi_, mökkiläinen.
_1:nen neiti_.
_2:nen neiti_.
_3:mas neiti_.
_1:nen isäntä_.
_2:nen isäntä_.
_3:mas isäntä_.
_1:nen emäntä_.
_2:nen emäntä_.
_1:nen mies_.
_2:nen mies_.
Hääväkeä ja kyläläisiä.

Tapaus Hämeessä.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Pääsiäislauvantai. Ilta päivä. -- Purimon hakotanhua. Oikealla kota ja
peräkulmassa vaja. Kodan ja vajan välissä veräjä, joka vie miespihaan.
Perällä hirsiaita ja veräjä, joka vie kylätielle. Vasemmalla talli ja
navetta. Keinu seinään kiinnitettynä. Keskellä tanhuata hakotukki.

KALLE (pitkä mekko yllä, karvalakki takaraivalla ja kintaat kädessä,
hakkaa tukin vieressä hakoja. Laulaa):

    Eikä se käki kaukana kuku,
    Vainioaidan takana vaan.
    Hai lia laa! laulan vaan:
    Vainioaidan takana vaan.

(Lyö kirveensä tukkiin, korjaa lakkiaan, sylkäsee, ottaa uuden
haonoksan ja jatkaa):

     Eikä se kulta kaukana nuku,
     Oman tuvan oven takana vaan.
     Hai lia laa! laulan vaan:
     Oman tuvan oven takana vaan.

MIINA (kodan ovella). Tule hyvä poika kantamaan sakkasaavia

KALLE (laulaa):

    Vars' on tallissa, karv' on märkä
    Palattu pappilasta vaan --

MIINA (huutaa). Kalle!

KALLE (lakkaa hakkaamasta). Häh?

MIINA. Tule saavia kantamaan!

KALLE (sylkäsee). Hm! Missäs se Tilta sitten on?

MIINA. Ties hänet. -- Tule pian nyt!

KALLE (hakkaa ja laulaa).

    Hai lia laa! laulan vaan:
    Palattu pappilasta vaan.

MIINA. No, tule nyt, äläkä hailuta siellä! Ihan käsiinhän tämä päivä
loppuu tällä tavoin.

KALLE (lyö kirveensä tukkiin). No, mikäs helkkunan hoppu sinulla nyt
sitten on? (Menee kotaan.)

MIINA. Ole vaiti hoppuinesi! -- Kas niin, tanko olalle vaan! (Tulevat
kantaen sakkasaavia Miina edellä ja Kalle perässä.) Meidänkö tanhualla
sitä aaveita kuunnellaan tänä yönä?

KALLE. Tässäpä sitä ennenkin... Mitäs sitä saavia niin hemputat! Astu
oikeen, kun kerran astut!

MIINA. Sinä nyt olet! Eipä sua juuri viitsi pyytää. (Menevät
navettaan.) No, mene matkaas nyt -- hakovaari!

KALLE (menee hakkaamaan, laulaa):

    Rengaskenkä ja liinukkavarsa,
    On minun papallani vaan --

(Puhuu.) Kuules, Miina!

MIINA (navetassa). No?

KALLE (lakkaa hakkaamasta). Kuuletkos sinä!

MIINA. Kuulenhan minä.

KALLE. Tiedätkös mitä?

MIINA. En tiedä!

KALLE. Minä alan haistella jotain.

MIINA. Vai alat. -- No mitä sitten?

KALLE. Ett'ei meistä kahdesta taida tullakaan mitään. -- Sinä olet
vetänyt minua nenästä jo kauvan aikaa.

MIINA (tulee navetan ovelle. Nojaa ovipieleen). Kuinka niin -- nenästä?

KALLE. Niin vaan. -- Luuletkos, etten minä ole nähnyt, miten sinä
hyvittelet Roopea!

MIINA. Hyvittelen Roopea?

KALLE. Katsos nyt taas, kuinka viaton sinä olet. Hyi saakeli! (Alkaa
hakata.)

MIINA. Häpeä vähän, kun tuolla tavalla haukut! (Menee navettaan kun
näkee Roopen tulevan. Kalle alkaa vihellellä.)

ROOPE (tulee pihaveräjästä, kantaen pieniä tikapuita, vasaraa ja
muutamia suutteita. On pyhävaatteissa). No mitäs sinä ajattelet mies?

KALLE. Mitä -- ajattelen?

ROOPE (menee keinun luo, pystyttää tikapuut ja kiipee ylös). Olenhan
sanonut, että Purimon työt pitää aina käydä etukynnessä. Juhla on ihan
oven suussa ja sinä vielä hakoja kalkuttelet.

KALLE. Ehtiipä tästä vielä.

ROOPE (alkaa suuttia keinun relsiä). Tänä iltana sitä lautaa hypätään
ja keinutaan, että silmiä siintää. -- Tulevaksi pääsiäiseksi pitää
tehdä sellainen kelakeinu, oikein jykevä ja korkea. Tämä nyt onkin ihan
lasten tekoa, koko sohlo. -- Kuule Kalle! Heitä jo hiiteen tuo
hakotyösi! Sinä olet oikea hituri tänä päivänä.

KALLE. Kyllähän -- (Miina tulee hakemaan hakoja) -- kun tässä pitääkin
olla tarhapiikana ja kaikkena. (Hakkaa kaikin voimin.)

ROOPE. No johan sulla onkin viimeinen ruoto tukilla... Jos menisit
sieltä pirtin alta tuomaan sen hypinlaudan.

MIINA. Kun auttoi yhtä ainoata saavia... Kas mun tätä nyt!
Kannattaakin...!

KALLE. Yhtä ainoata -- aina kerrallaan.

MIINA. Ovatko nämätkin nyt navettahakoja? Aivan silppua kaikki tyyni.

KALLE (potkaisee tukin kumoon). Vie pirtin lattialle sitten, jos ei
navettaan kelpaa! (Menee tuimasti pois.)

ROOPE. Hahaha! Mikäs poikaa riivasi? Taisi suuttua ... (pudottaa
vasaran, aikoo tulla sitä ottamaan.)

MIINA (heittää hakosylyksensä). Kyllä minä kurotan. Tuoss' on!

ROOPE. Anna samalla joku kapula ... mun suutteeni ei näy riittävän ...
anna se vaan! Tehdään paremmaksi toisten, kun on enemmän aikaa.
(Veistelee kapulaa, jonka Miina on antanut.) Taisi suuttua, kun moitin
hitaisuudesta.

MIINA (istuu hakotukille). Mitäs se siitä.

ROOPE. Sinuunpa taisi pahastuakin, koska puhui tarhapiiasta.

MIINA. Hm! Ei kai se renki ole parempi kuin piikakaan.

ROOPE. No, mitäs se siihen kuuluu. Suuttuneen puhettahan se olikin.

MIINA. Olihan se.

ROOPE. Minä luulen, että te noin tavaksenne usein härnäilette Kallea
täällä kotosalla.

MIINA. Ph! Kukapa häntä! --

ROOPE. Se olisikin väärin. Kalle on hyvä poika ja teillä on hänestä
suuri apu kotiaskareissa.

MIINA (päättävästi). Sinulle se on äkeissään, eikä muille.

ROOPE. Minulle? Mistä sitten?

MIINA (viivytellen). Ilman vaan.

ROOPE. Tuosta äskeisestä niin --

MIINA. Johan nyt! Eikö mitä.

ROOPE. Nyt sinä olet taas tietävinäsi jotain.

MIINA. Ehkä tiedänkin -- jotain.

ROOPE. Sen kyllä uskon.

MIINA (vitkaan). Kalle on kosinut minua --

ROOPE (nauraa). Niin on taitanut tehdä.

MIINA -- mutta minä en huolinut hänestä.

ROOPE. Se oli paha, se.

MIINA. Tiedätkös, minkätähden minä en hänestä huolinut?

ROOPE. En. Kuinka minä sitä... (veistolee.)

MIINA. Mistäpä sinä ... ja se onkin yhdentekevä. Mutta nyt on Kalle
sinuun suuttunut sentähden, että...

ROOPE. No?

MIINA. ... hän luulee meidän kahden --

ROOPE. Mitä -- meidän kahden?

MIINA. Hän luulee, että me pidämme toisistamme.

ROOPE. Mutta, hyväihminen, sano hänelle! Kai hän sitten lakkaa
luulemasta.

MIINA (epäröiden). Ettäkö...? Kuinka, sano?

ROOPE. Totuus, tietenkin.

MIINA (neuvotonna). Totuus?

ROOPE. Mistä Kalle on saanut päähänsä, että me olisimme ... ha, ha, ha!

MIINA (nousee). Sinulta kai. Keltäs muilta.

ROOPE. Kuinka minä olisin... Mitä sinä joutavia loruat! (Tulee alas.)

MIINA (hämillään;). Joutavia? (Suuttuneena.) Etkö sinä muista kun
Nuuttia ajettiin?

ROOPE. Kyllähän minä sen muistan.

MIINA. No?

ROOPE. No! Mitä no?

MIINA (kiukkuisesti). Ei mitään. (Malttuu.) Et suinkaan sinä muista
puhuneesi mitään -- minulle?

ROOPE. Puhuin kai jotain roskaa. Koko ilta oltiin hyvin leikkisiä, --
Ah! Lörpöttelinhän minä sinulle naimisesta ja Jumala tiesi mistä,
kiusoittaakseni erästä ... mutta en minä sillä sen enempää
tarkoittanut.

MIINA. Etpä kaiketi tarkoittanutkaan.

ROOPE. No, en niin! Onhan toki lupa senverran leikkiäkin laskea. (Istuu
keinuun.) Rasvaa tämä tuntuu tarvitsevan. Onko sinulla huomassasi
yhtään ihran kettä?

MIINA (mutisee). Kodan laudalla taitaa olla. Katso sieltä!

ROOPE (menee kotaan, hyräilee).

    "Talo kun linna ja poika kun herra
    Ja hevonen kun mäki --"

(Tulee takaisin. Menee rasvaamaan keinua.)

MIINA (ilkeästi). Mitä sinä arvelet, jos joku muukin vähän laskisi
leikkiä?

ROOPE. Kuka muu?

MIINA. Välipä tuolla, kuka. -- Hilma esimerkiksi.

ROOPE. Kun laskee, niin laskee -- mitäs siitä! Kyllä leikki aina
sijansa saa. (Katsoo Miinaa.) Mitä sinä Hilmalla tarkoitat?

MIINA. Entä jos Hilma kohdakkoin menisi naimisiin -- jonkun muun, kun
sinun kanssasi?

ROOPE. Mitä sinä nyt tähtäilet?

MIINA (kokoilee hakoja syliinsä). Rustmestaria vaan.

ROOPE. Mitä se minua liikuttaa?

MIINA. Ainakaan se ei liikuta minua. (Menee navettaan.)

ROOPE (katselee Miinan jälkeen. Pyyhkii kätensä saapasvarsiinsa. Vie
tikapuut vajaan). Rustmestarin kanssa? Rustmestarin! Olisiko se jo niin
pitkällä? (Tulee päättäväisesti navetan ovelle.) Miina!

MIINA (navetassa). Loppuiko ihra?

ROOPE (kävelee ajatuksissaan toiselle puolen näyttämöä ja palaa
takaisin. Miina tulee navetasta). Mitä sinä tarkoitit tuolla
äskeisellä?

MIINA (panee ovea säppiin). Ihrallako?

ROOPE. Niin juuri! Sillä ihralla, jolla sinun kielesi on rasvattu. --
Mitä sinä sillä rustmestarin jutulla tarkoitit?

MIINA. Mitäs minä sillä tarkoitin! En yhtään mitään. Sanoin vaan muuten
lystikseni mitä tiesin. -- Sepä näkyy, se asia sentään liikuttavan
muutamia. Ha, ha, ha!

KALLE (on tullut, kantaen hypinlautaa. Nähdessään Roopen ja Miinan,
heittää hän laudan maahan ja aikoo mennä).

ROOPE. Älä sitä sinne heitä, pannaan se paikoilleen samalla! (Menee
asettamaan tukkia.)

MIINA (mennessään Kallelle). Jos tahdot ryypyn, niin tulee luhtiini
hetken perästä!

KALLE (ihmettelee, sylkäsee ja pyyhkii suutansa). Jahah!

ROOPE. Onkohan tuo liian matala? Koetetaanpas lautaa. (Kantavat laudan
tukille.)

KALLE (iloisempana). Hyvähän tämä! Ihan peijakkaan hyvä sittenkin. Eipä
taida olla karsokaan.

ROOPE. Tuohon sietää pienen paittilaan.

KALLE. Taitaa kyllä ... pannaanpas vaan ... noin! Nyt hyvä sanoi
Mäkelä. -- Koetellaankos? (Menee laudan päähän seisomaan.)

ROOPE. No, sinä et olekaan enää suutuksissa?

KALLE (hämillään). Enhän minä ... olenkos ollut sitten?

ROOPE. Olithan äsken. -- Sinä luulit ihan väärin minusta ja Miinasta.

KALLE (sylkäsee). Enhän minä sitä niin luullutkaan.

ROOPE. Meillä ei ole koskaan ollut mitään väliä, enkä minä ole koskaan
erityisesti Miinasta pitänyt.

KALLE (ottaa esiin tupakkavehkeet). Niin minäkin arvelin ja uskoinkin,
varsinkin, kun höpistiin ihan yleiseen Hilmasta ja sinusta. Mutta ...
noh! mikäs sitä piippua pännii? Kas sitä vaan, kun on mennyt ihan
tukkoon. Ah hah! Jopas ... (istuu laudalle.) Se Lepsi kävi täällä viime
viikolla ja tiesi kertoa, että se meidän rustmestari nai Hilman. Kyllä
kylällä nähdään, vaikk'ei kotona hajuakaan tunnu, sanotaan. -- Silloin
minä taas arvelin, että ... ummessahan se on sittenkin.

ROOPE. Niinkö Lepsi kertoi?

KALLE. Niin se sitä jutteli. -- Tuntui olevan pohteissaan äijäressu,
kun on toimittanut Hilmaa Isoon-Röyhiöön. Vaikka eihän se Hilma
sinne --

ROOPE (istuu). Kuules Kalle, Uskotko sinä, että Hilma todellakin
huolisi rustmestarista?

KALLE (katsoo Roopea). Enpä tiedä.

ROOPE. Ja ottaisiko rustmestari talonpoikaisen tytön? Luuletko, että
ottaisi?

KALLE. Ottaa kun saa. Hyvälläkin mielellä ottaa; niin rikkaan tytön.
Ei niitä juuri kahmalokaupalla sellaisia löydy. -- Raha se on kun
komtieraa.

ROOPE. Rahahan se on. -- Siksi se kai Purimoon tuppautui asumaankin,
että saisi --

KALLE. Että saisi lähennellä itseään, niin. Kyllä sillä jo silloin oli
mielet mielessä. -- Ja tännepä sen taitaa kertyä kohta koko suku.
Niinpä se kamprelskakin, tai mikä se lienee se hänen sisarensa, on jo
täällä semmoista emäntää, että pois tieltä, vaikka niin piti vaan
häpäskältä käymään jouluvieraissa. Taitaa olla vähän nirkun narkun
siellä Tyrväässä, koska ei näy lähtöä juuri hätäilevän. Asustaa vaan
täällä, kun kotona ainakin ja äkslänttäilee meitä mielensä perästä,
minkä ehtii ja ennättää. -- Jo sitä harakatkin nauravat sellaista
elämää, kun Purimossa on ruvettu viettämään.

ROOPE. Siitä pitää tehdä loppu tavalla tai toisella.

KALLE. Hyvähän se olisi. Mutta minkäs sille isännälleen voi.

ROOPE. Puhutaanko sitä kylälläkin, että rustmestari tahtoo Hilman
kautta kietoa itselleen Purimon?

KALLE. Kaikkialla sitä nauretaan. Eikä se asia niin valhetta taida
ollakaan. Täytyy kai sitä sellaisen kokeilla, päästäkseen jaloilleen
taas. Pahasti kun kuuluu olevan velkaantunut. Oikein kymmeniä tuhansia,
kertoi Lepsi. On se muuten mukavaa, että se Hilma --

ROOPE. Missähän se on koko päivän ollut, kun ei ole näkynyt?

KALLE. Hilmako vai?

ROOPE. Hilma niin.

KALLE. Oli se murkinan jälkeen käynyt pirtissä. Oli ruotimuorille
näytellyt koljalta, korvarenkaita ja sormuksia, jotka kehui saaneensa
rustmestarilta.

ROOPE. Ne oli kai kihlat, ne?

KALLE. Kai ne sitten niitä oli -- Yöllähän se palasi kaupungista se
rustmestari. Taisi olla vähän viinassakin, koska en tahtonut puhettaan
ymmärtää, kun olin hevosta riisumassa. -- Kyllä ne osaavat, herratkin,
sen konstin. Ha, ha, ha!' Varsinkin tuollaiset sotaherrat.

GRÖN (tulee pihaveräjästä). Missä kummassa kaikki väki pitää vestiänsä
tänään? Koko talo on kun kylmillä. (Roope ja Kalle nousevat.) Kalle saa
laittaa appeita kuntoon matkaa varten. Lähdet saattamaan kamrelskaa
Tyrvääseen huomen aamulla varhain, jos on kaunis ilma.

KALLE. Taitaa tulla lumipyry. Ilma näyttää niin armaalta.

GRÖN. Jos niin käy, niin ei lähdetä. Laita kuntoon kaikissa
tapauksissa. -- Kuules Roope! Koivisto tuli minua vastaan eilen
kaupungin matkalla. Eikö hänen pitänyt olla päivätyössä?

ROOPE. Kyllä piti. Mutta hänellä oli tärkeitä asioita --

GRÖN. Kuka antoi hänelle luvan jäädä pois?

ROOPE. Minä annoin.

GRÖN. Sellaista ei saa vastaisuudessa tapahtua. Päivätyöt ovat tehtävät
säntilleen ja määräaikoina.

ROOPE. Se on vanha tapa Purimossa, ett'ei alustalaisilta kielletä --

GRÖN. Minun tahtoni on tapa. -- Älä toista kertaa käytä sellaisia
"vanhoja tapoja" minua kysymättä.

ROOPE. On vähän vaikeata heti tottua kaikille uusille tavoille.

GRÖN (terävästi). Sitä sinun ei tarvitsekaan. Sinä olet vapaa
Purimosta, niinkuin tiedät. Parasta, ett'et enään sekaannu talon
asioihin. (Menee perälle, oikealle).

ROOPE. Minä sekaannun niihin, ainakin yhden kerran vielä.

KALLE. Kaikesta se näkyy, että se se isäntää on!

ROOPE (ajatuksissaan). Niin se todellakin näkyy. Tokkohan sitten onkin
niin?

HILMA (tulee Miinan kanssa pihasta). Täälläkö te kuhnustelettekin
tunkiolla? Olemme odottaneet teitä ehtoolliselle.

MIINA. Kas vaan, kun lauta on valmis jo. Antakaas meidän vähän
koetella. Mahtaako tuota enään osatakaan. -- Tule Hilma!

HILMA. Mene sinä Kalle!

MIINA (menee laudalle). Tai Kalle -- tule sinä!

KALLE. Samahan se -- mennään vaan. (Astuu laudalle.) Nouses vähän!
Pitää panna tasapainoon. Minä näyn tarvitsevan enemmän lautaa, kun
sinä. Saakeli, kun se vaimoväki on raskasta.

MIINA. Kuka nyt olisikaan sellainen hakkeli, kuin sinä.

KALLE (asettaa lautaa). No, no! katsotaanpas kuka tässä hakkeli on. Nyt
ehkä mallaa. Astus laudalle sitten!

MIINA. Älä vaan lyö kovin korkealle. -- Voi, voi! Tässä ei ole
riukujakaan mistä kiinni pitäisi.

KALLE. Vielä riukujakin tällaisella laudalla! (Hyppäävät.)

ROOPE. Etkö sinä, Hilma, tahdo hypätä -- minun kanssani?

HILMA. Minä katselen mieluummin.

MIINA. Ai, ai! Lopeta jo! Minä kohta putoan.

KALLE (hyppää laudalta). Vähän sinä uskalsitkin.

MIINA. Niin kai, kun ilmankin peloitti. Mutta hauskaa se on sittenkin.
-- Yritäpäs Hilma, sinäkin!

ROOPE. Tule nyt Hilma! Minä lyön hiljaa vaan.

HILMA. En minä viitsi.

MIINA. Ei Hilma taida uskaltaa.

HILMA. Ketä minä sitte pelkäisin?

MIINA. Eipä erityisesti ketään. (Katsoo Roopea.) Muuten vaan ei
taitaisi sopiakaan.

(Kuuluu laulua tieltä, vasemmalta.)

KALLE. Kuulkaas!

MIINA (juoksee peräveräjälle). Tuoltahan ne tulevat jo, ne
yliskyläläiset.

KALLE (menee veräjälle). Varhainpa ne ovatkin liikkeelle lähteneet.

MIINA. Vallan miehiä siellä näkyy vaan tulevankin.

ROOPE (Hilmalle). Mitä varten sinä olet näyttänyt niin ynseältä viimme
aikoina?

HILMA. En minä tiedä olleeni ynseämpi kun ennenkään.

ROOPE. Ja sitten sinä näytät niin vauhkolta.

HILMA. Kaikeltapa minä nyt sinun silmissäsi näytänkin. (Menee perälle).

YLISKYLÄLÄISET (laulavat):

    Vanhan kullan heilu
    Tanssia pritkutellu
    Niinkuin isän äidin puolarukki.

    Kun tulet kullakseni
    Otan omakseni
    Kihlakaluiks annan nämät sulle.

    Ensin annan kaurat
    Sitten lammasraudat
    Sukkavartahat ja rukin rullat.

(Ihan lähellä.)

    On niitä likkoja ollut
    Aina kun on tullut.

(Tulevat.)

    Tanhualla niit' on rakastellut.

JUSSI. Ehtoota purimolaiset! Tulkaa yhteen matkaan nyt!

KALLE. Mihinkäs teitä viedään? Purimossahan sitä ennenkin on
pääsiäisyötä vietetty.

JUSSI. Niinhän sitä on ennen, mutta -- (laulaa:)

    "Entiset ajat ovat olleet ja menneet" --

RÖYHIÖ. Kuka nyt herraskartanoihin viitsis jäädä. Tekö vaan! (Narua.)

JUSSI. Tässähän olisimme ihan herskaapin nokan alla.

RÖYHIÖ. Ei, rouvat ei meille mallaa! (Naurua.)

ROOPE (katsoo Hilmaa, joka käyntyy tulemaan etunäyttämölle). Täällä ei
ole mitään rouvia.

RÖYHIÖ. Jalkavaimojakos sitten? Hahaha! Eteenpäin mars! (Menevät
laulaen.)

HILMA (vaipuu hypinlaudalle). Hyvä Jumala!

ROOPE (tulee etualalle Hilman luo). Röyhiö oli tapansa mukaan
humalassa. Älä välitä hänestä!

MIINA (Kallelle). Katsos tuota paria! Suotta sinä minua syyttelit.

KALLE. Hm! Niinhän tuo näyttää.

MIINA. No mennään nyt!

KALLE. Se on totta. Mennäänkös sitä nyt ryypylle sitten? (Menevät
pihaveräjästä.)

ROOPE. Kerrotaan, että sinä olet ottanut kihlat rustmestarilta. Onko se
totta?

HILMA. On. (Aikoo mennä.)

ROOPE (estää häntä). Aiotko mennä naimisiinkin hänen kanssaan?

HILMA. Sepä tyhmä kysymys! Tietysti menen. -- Mikä halu sinulla nyt
tänään on minua puhutella? Se muuten ei juuri ole sinun tapaistasi.

ROOPE. Älä ole suotta pisteliäs. Eihän sinua viimme aikoina ole saanut
nähdäkään, kun vilaukselta joskus.

HILMA. On niitä ollut aikoja ennen viime aikojakin. Mutta mitä tässä
lörpöttelemme. Lähde sinäkin ehtoolliselle! (Aikoo taas lähteä.)

ROOPE. Hilma! Älä mene vielä! -- Tänä iltana minä tahdon puhua suuni
puhtaaksi. Kuuntele minua tämä yksi kerta vaan! Minä pyydän sinua ...
jää tänne siunaamaksi hetkeksi vaan!

HILMA. No, annahan kuulua sitten, koska noin intoilet! (astuu
laudalle.) No? Vastako alat miettiä sanottavaasi?

ROOPE. Enkä ala. Olen sen jo miettinyt moneen kymmeneen, moneen
sataankin kertaan. Vaikka on siinä vähän uuttakin joukossa. (Istuu
hakokasalle lähelle Hilmaa.) Muistatkos mikä päivä on huomenna?

HILMA. Pääsiäispäiväksihän se almanakassa on merkitty ja se kai se
onkin. Vai aiotko sinä muuttaa sen joksikin muuksi?

ROOPE. Huomenna on isävainajasi kuolinpäivä.

HILMA (hämmästyy). Se on totta.

ROOPE. Siitä on viisi vuotta kulunut.

HILMA. Niin on.

ROOPE. Meidän isävainajamme olivat langokset ja naapurukset. Sentähden
minä jouduin Purimoon, kun meidän talo, isän kuoleman jälkeen myytiin
ryöstöhuutokaupalla. Tämä meidän rustmestarihan sen myyttikin. Se oli
varoissaan silloin vielä. Eleli muhkeasti perinnöllään ... vaikka eihän
se tähän kuulu. -- Tänään viisi vuotta takaperin -- minä olin silloin
yhdenkolmatta vanha --

HILMA. Ja minä seitsemäntoista.

ROOPE. -- kutsui isävainajasi minut luoksensa. Hän pyysi minua
ainaiseksi jäämään Purimoon. "Sinä olet kelpo miehen alku", sanoi
sairas. "Minun velvollisuuteni olisi ollut sinua enemmän neuvoskella.
Mutta pidä hyvänäsi edes ne mitä olet saanut. Elämäsi tiellä voivat
nekin vähät olla hyvinä viittoina. -- Yhden asian tahdon vielä
sydämmellesi painaa: älä ilman syytä jätä Purimoa ja lähde maata
maailmaa kiertämään. Muista se!" -- Niin se sairas ukko jutteli. Minä
olen totellut häntä ja olen vielä tässä.

HILMA. Herra siunatkoon! Missäs sitten?

ROOPE. Voisihan sitä olla muuallakin.

HILMA. Minun ei ole ikinä päähänikään pistänyt että sinä joskus olisit
meiltä poissa. -- Kuinka vanha sinä olit, kun tulit meille?

ROOPE. Kuudentoista.

HILMA. Sepä se. Eikö kymmenessä vuodessa jo opi niin paljon
kotiutumaan, ett'ei tuollaisia ajattele?

ROOPE. Oppiihan sitä. Mutta yhdessä päivässä voi oppia vielä enemmän
vieraantumaan.

HILMA (painaa päänsä alas).

ROOPE. Enkä minä niin vakavasti poislähtöä ole ajatellutkaan. Tuskin
olen sitä ajatellut ollenkaan. Miten mahtoivat sanani johtua siitä
kertomuksesta. Kotinanihan olen tätä taloa pitänytkin, ihan oikeana
kotinani ja ... no, niin -- Seuraavana päivänä kuoli isäsi. Vainajan
tahdon mukaan pantiin setäni sinun holhojaksesi. Mutta viimme vuonna
kuoli hänkin. Silloin herrojen houkuttelemisen avulla määrättiin
holhojaksi tämä virkaheitto rustmestari. --

HILMA. Mihin sinä nyt tahdot tulla?

ROOPE. Rauhoitu sinä! En minä tahdo haukkua sinun sulhastasi. Mutta
minun täytyy sanoa sinulle muutamia asioita. Isävainajasi tahdon
tähden, minun täytyy. -- Tiedätkös minkätähden rustmestari pyrki tähän
toimeen.

HILMA. Pyrki? En minä tiedä, että hän pyrki. Hän on sanonut, että hän
pantiin tähän väkisin, kun ei löytynyt muita, soveliaampia. Ja on
sanonut, että sentähden täytyi talonsakin myydä -- Rauhalan -- kun
tässä on niin paljon tointa, että piti muuttaa likemmäksi asumaan.

ROOPE. Vai niin se on sanonut. Mutta ihmiset sanovat, että Rauhala
myytiin velasta, ja että rustmestari olisi keppikerjäläinen, ellei
olisi päässyt sinun holhojaksesi.

HILMA. Sinä olet hävytön!

ROOPE. Sano, ihmiset. Ne sanovat vielä enemmänkin, ne hävyttömät.

HILMA. Mitä sanovat? -- Sano kaikki, kun kerran olet alkanut (ivalla).
Sanoithan, että sinun niin täytyy.

ROOPE. Ne sanovat Purimon vähitellen menevän samaa tietä.

HILMA (nousee, kiivaasti). Oletko sinä uskonut noin typerästi?

ROOPE. En. Minä en ole sitä uskonut. Mutta nyt uskon.

HILMA. Kuinka -- nyt.

ROOPE. Eihän hän holhoojana voisi sinun tavaroitasi tuhlata, ei
ainakaan paljoa. Hänet saisi hyvin helposti pois siitä toimesta,
milloin tahansa.

HILMA. Kuka hänet panisi pois? Sinä kai?

ROOPE. Vaikkapa minä. (Alakuloisesti.) Mutta nyt, koska hän nai sinut,
on hän tietysti oikeutettu tuhlaamaan sinun omaisuutesikin.

HILMA. Vai löytyy sentään vielä armopykäläkin?

ROOPE. Löytyy se -- sellainen.

HILMA. Sinä tunnut pitävän merkillistä huolta minun omaisuudestani.

ROOPE. Hilma! -- Jumala antakoon sinulle anteeksi sinun ajatuksesi. --
Näinkö vieraantuneet me olemme, ettemme enää paremmin ymmärrä
toisiamme! (Hilma seisoo jäykkänä ja tuijottaa eteensä.) Minä sanon
sinulle vielä kerran: sinä ja sinun rakas, ylpeä Purimosi, olette
kuilun partaalla, olette syvässä purimossa, josta teitä ei pelasta
muut, kuin Jumala ja sinun tahtosi. Se on ystävän varoitus. Usko
minuun, se on ystävän, joka jättää jälkeensä parhaan neuvonsa,
mitä voi. -- Minä sain äsken rustmestarilta selvän viittauksen
tarpeettomuudestani täällä. Nyt sen jo huomaan itsekin. Minun aikani on
poistua -- teidän tieltänne.

HILMA. Onko rustmestari käskenyt sinut pois?

ROOPE. On. Minun lähdössäni ei muuten pitkiä mutkia tarvitakkaan. Minä
en koskaan ole ottanut pestiä Purimosta.

HILMA. Ethän herran tähden aikonekaan lähteä?

ROOPE. Minun täytyy. Minä en voi katsella teidän sortumistanne. Te
olette minulle liian -- rakkaat. Jää hyvästi, Hilma.

HILMA (pallahtaa itkemään ja putoaa hypinlaudalle). Hyvä Jumala, hyvä
Jumala!

ROOPE. Itke vaan -- itke! Itku tuo viisautta sanoi isävainaajasi.

HILMA. Roope! Älä jätä minua tällä tavoin, omalle onnelleni! Kuule!
Anna minulle anteeksi äskeiset sanani. En minä niin tarkoittanut
pahasti. En ymmärrä kuinka ne tulivat huulilleni. Olen toisinaan niin
ärtynyt. -- Annathan sinä anteeksi? Sinä et saa olla minulle
vihoissasi. Sano, ethän ole. Ethän?

ROOPE. Vihoissaniko? En. Kuinka minä sitä olisin.

HILMA. Sinä olet aina ollut niin hyvä. Tiesinhän sen. -- Istuhan tähän
viereeni! Minä tahtoisin vähän jutella kanssasi. Istu tähän vaan,
samalle laudalle! -- Kas niin! Näin me istuimme ennen lapsina monta
kertaa ... varsinkin Harjun koulumäellä, siellä Jätinkiven juurella --
muistatkos? Näin me silloin istuskelimme ja pakinoimme ... niin
silloin ... ja sittemminkin ... niin, sittemminkin toisinaan, vaikka ei
viimme aikoina. (Alkaa itkeä.)

ROOPE. Rauhoitu nyt Hilma ja ole järkevä! Nythän voi kaikki muuttua
entiselleen taas.

HILMA. Entiselleen? Ei! Entisyys on saavuttamaton. Minä tahtoisin saada
kaikki hyväksi taas. Mutta nyt se on liian myöhäistä. Liian myöhäistä
kaikki.

ROOPE. Myöhäistä? Kuinka niin? Ei hyvä koskaan ole myöhäistä.

HILMA (tulee iloisemmaksi). Luuletko niin? Hyvä ei ole myöhäistä
koskaan? Luuletko niin?

ROOPE. Minä uskon niin.

HILMA. Sinä uskot! Mutta hyvää ja pahaa on niin monenlaista...

ROOPE. Kyllä kai onkin. Mutta ei niin pahaa mahda olla, ettei sitä
hyvällä voisi parantaa.

HILMA. Parantaa -- niin... Ethän sinä muuta meiltä pois? Ethän?
Ihmisetkin nauraisivat, jos sinä kotoasi muuttaisit pois. Ja tahtoihan
isävainajanikin, että pysyisit täällä. Eikö tahtonut? Niinhän sinä
äsken sanoit.

ROOPE. Se se oli hänen tahtonsa.

HILMA. Niin, se se oli hänen tahtonsa. Tahdothan sinä täyttää sen?
Pidät kai sinä pyhänä vainajan viimmeisen toivon?

ROOPE. Pyhänä? Tottapa kaiketi. -- Ajatteletko sinäkin, että tuollainen
kuolevan toivo on täytettävä? Ajatteletko sinäkin niin?

HILMA. Kun vielä kyseleekin! Totta kai. Eikö se olisi kauhea rikos, jos
ei tekisi niin? Sanotaan, että Jumala puhuu kuolevaisen suun kautta.

ROOPE. Tekisitkö sinäkin kaikki, mitä isävainajasi viimme hetkellään
olisi pyytänyt sinulta?

HILMA. Hän ei pyytänyt minulta mitään. Antoi vaan siunauksensa.

ROOPE. Hän ei tahtonut sitoa sinua mihinkään. -- Minulle hän puhui
sinusta.

HILMA. Sinulle? Mitä hän puhui? Sanoppas se! Kerro kaikki tyyni! Kerro
ihan joka sana, mitä hän sanoi.

ROOPE. Ethän sinä suutu, jos kerron?

HILMA. Hyvä ihminen! Kuinka voisin suuttua siitä, mitä isävainaajani on
sanonut. Johan sinä nyt vallan! --

ROOPE. Minusta se ensin alkoi. Käski minun työlläni näyttämään, että
olen kunnon mies ja että kelpaan ihmisten joukkoon, niiden etummaisten
nimittäin. "Perässä loitommalla voi kyllä kaikki köntystellä, yksi
huonommin, toinen vähän paremmin", sanoi hän.

HILMA. Sen toivon sinä olet täyttänyt. Entäs sitten?

ROOPE (vähän hämillään.) Sitten sanoi hän, että ... että minä pitäisin
huolta sinusta, ja että ... että me menisimme ... että, jos minä
pitäisin sinusta ja sinä minusta, niin -- menisimme naimisiin.

HILMA. Ah!

ROOPE (hetken perästä.) Niin Hilma, niin hän sanoi. -- Mutta ei hän
pakoittanut tietysti.

HILMA (vaikeasti). Sanoiko hän vielä muutakin?

ROOPE (epäilevästi). Eipä juuri -- muistaakseni. (Äänettömyys. Roope
nousee ylös).

HILMA (tuskalla). Sinä et ole pitänyt minusta kaiketi, koska et ole ...
koska et ole niin tehnyt.

ROOPE. Minäkö pitänyt!? Onhan sinun täytynyt nähdä, että olen pitänyt.
Mutta minä ajattelin niin, kun isäsikin, ett'ei mikään saisi sinua
sitoa, eikä mikään pakoittaa, ei isäsi toivo eikä minun rakkauteni. Ei
mikään muu, kun sinun oma tahtosi, sinun rakkautesi minuun, sinun ...
Hilma! (Istuu laudalle.) Minä ole rakastanut sinua koko elämäni, minä
rakastan sinua... Hyvä Jumala! Sinä käännyt pois. Hilma! sinä et pidä
minusta -- (Hilma nousee.) -- et, minä näen sen.

HILMA. Minä olen aina pitänyt sinusta, mutta mehän olemme olleet
niinkuin veli ja sisar. Et sinä ole koskaan ennen puhunut minulle
tuolla tavoin. Tuntuu niin oudolta ja -- kummalliselta.

ROOPE. Kummalliselta? En minä tahtonut pahoittaa sinun mieltäsi.

HILMA. (Kääntyy, katsoo Roopea). Ei ei! En minä sitä. Oi, miten toisin
voisi olla, jos tämä hetki olisi varhemmin koitunut meille.

ROOPE. Onhan kaikki taas hyvin, jos sinä vaan tahdot.

HILMA. Mitä minun pitäisi tekemän sitten?

ROOPE. Sitä en tiedä. Tee niin kun omatuntosi käskee. Silloin teet
oikein.

HILMA. Omatuntoni? -- Se käskee tekemään sellaista, jota en voi tehdä.

ROOPE (alakuloisesti). Se käskee tekemään isävainajasi tahdon jälkeen,
mutta sinä et voi, kun rakastat tuota toista. Ole huoleti. Se ei saa
kiusata sinua, se asia. Minusta pääset heti rauhaan.

HILMA. Roope, kuule minua! Minä en rakasta häntä. Tällä hetkellä minä
huomaan, että minä ... voi Jumala sentään.

ROOPE. Etkö sinä häntä -- rakastakaan?

HILMA. En. Minä olen vihannut häntä siitä hetkestä, kun...

ROOPE. Mutta olethan sinä kihloissa hänen kanssaan?

HILMA. Hän jätti kihlansa minulle ... en tullut sitä kieltäneeksi...
Voi, jos minä voisin sanoa sinulle kaikki! Minun pitäisi tehdä sinulle
-- tunnustus. Juuri sinulle minun pitäisi se tehdä. Mutta minä en voi,
en uskalla. (Alkaa sataa lunta.)

ROOPE. Mikä tunnustus? -- Minulle sinun pitäisi voida sanoa mitä
tahansa.

HILMA. Niin -- sinulle. Olethan sinä ainakin minun -- veljeni! Etkö
ole? Lupaa minulle, että kohtelet minua sisarena. Lupaatko sen? Minä
olen niin onneton.

ROOPE. Onneton? Mitä sinä tarkoitat?

HILMA. Kuulitko mitä kyläläiset äsken sanoivat?

ROOPE. Ettäkö sinä...? Ettäkö sinä olisit rustmestarin...? Hilma!
Jumalan nimessä, mitä sinä sanot? Vastaa, peruuta!

HILMA (itkee). Minä kurja. --

ROOPE. Oletko sinä antautunut rustmestarille?

HILMA. Olen.

ROOPE (tuijottaa Hilmaa). Sinä? Hilma? -- Ooh! (Menee kiivaasti.)

HILMA. Roope! (vaipuu tunkiolle. -- Vasemmalta kuluu Yliskyläläisten
laulu.)

Esirippu alas.



TOINEN NÄYTÖS.


(Pääsiäismaanantai-aamu. Teofilus Grönin kamari Purimossa. Grön istuu
kirjoituspöytänsä ääressä. Miina pyyhkielee tomuja.)

GRÖN. Tyhjennä pesään tuo tuhka astia! Sitten pyyhit tomut kauttaaltaan
ja asetat kaikki entisille paikoilleen. (Ottaa Miinaa uumalta.) Kas
vaan kun se Miina on tänään nätiksi laitettu.

MIINA. Laskekaa nyt irti! Soh! Mitäs tuo nyt on tuommoinen. Rustmestari
-- no! kun ilmankin on kiire.

GRÖN (irroittaa). Ha, ha, ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi.
(Ottaa piippunsa ja menee istumaan keinutuoliin).

MIINA. Tässä nyt vielä olisi aikaa kaarestamiseen, kun pitää ehtimän
kirkkoon ja kaikkeen.

GRÖN. Noo, eipä se kirkko tieltä juokse. Ehtii sinne vähemmälläkin. Ja
jos ei ehdi, niin välikös sillä. Ei siitä suurta vahinkoa taitaisi
olla. Vai mitä?

MIINA. Jos ei suurta, niin pientä ainakin.

GRÖN. Niin kai, niin kai! Pojat kirkonmäellä odottavat. Kyllä ymmärrän.
-- Taitaa olla jo ahven ongessa. No, se on hauskaa että saadaan häitä
taloon.

MIINA. Kohtapa taitaa tullakin. Suottakos ne varpuset niin parittain
olisivat teijanneet pirtin rapuilla pääsiäisaamuna.

GRÖN. Saako tietää, kuka se henttu on?

MIINA. Minunko? Mitäs ne varpuset minusta! Toisaalta se tuuli käy.
Löytyyhän niitä muita, jotka ovat pitemmällä asiassaan.

GRÖN. Hm! Kutka nyt ovat sitten mielestäsi pitemmällä?

MIINA. Roope vaan ja --

GRÖN. Roope? -- Sinun ennustuksesi ulottuu liian laajalle. Roope ei
kuulu Purimoon.

MIINA. Roope ei kuuluisi Purimoon! Oho! (Tarkastaa Gröniä.) Hänestähän
se taitaa se isäntä tulla meille.

GRÖN (pysäyttää keinutuolin). Isäntä?

MIINA. Niin kai. Mikäs sitten muu, jos hän kerran menee emännän kanssa
naimisiin.

GRÖN (nousee). Niin -- jos.

MIINA. Hyvinpä nuot näyttivät siltä aattoiltana.

GRÖN. Miltä näyttivät?

MIINA. Rakkailta tietysti.

GRÖN. Missä?

MIINA. Tanhualla vaan. Sinne jäivätkin vielä kahden kesken, vaikka
toiset pois lähtivät. En tiedä kuinka kauvan mahtoivat viipyäkään.
Taisi lumipyry ajaa suojaa etsimään, vihdoin viimmein.

GRÖN. Mitenkä, vihdoin viimmein? Kauvanko sitten viipyivät ulkona?

MIINA. Säkki pimeähän se jo oli, kun Hilma tuli kamariinsa (katsoo
akkunasta). No, vie sua ja viruta! Vieraitahan tänne mättää tulla näin
varhain.

GRÖN (menee katsomaan). Niin näkyy. Se on vallesmanni. Onko sulla vielä
kahvia kuumana?

MIINA. Taitaa se olla vähän holosta. Pitääkö tuota sitten?

GRÖN. Pitää kai, koska tulee vieraita.

MIINA. Ei tästä perästäkään taida kirkkoon päästä. Lempoko nyt senkin
siihen lennätti.

GRÖN. Saat mennä vaikka karjaan, heti kun olet tuonut kahvia sisään.
(Miina menee.) Vie nyt tuo rättisi edes mukanasi, klapsu! (Heittää
pyyhin liinan Miinan jälestä. Miina kääntyy ympäri ja saa rievun vasten
naamaansa.)

MIINA. Hyi! (Menee nauraen).

NIMISMIES (riisuu etehisessä). Jopas sinä sentään olet päässyt
jaloillesi.

GRÖN. Täytyyhän sitä nyt jo, joka tällä puolen kirkon aidan on.

NIMISMIES (tulee sisään). Terve, terve!

GRÖN. Terve tuloa! Ole hyvä ja paina puuta!

NIMISMIES. Kiitos vaan! Täällähän sinä eleilet kun syytinkivaari
kaikessa levossa ja rauhassa. Ei sinua enää näe juuri ollenkaan
liikkeessä.

GRÖN. No niin! Päättyyhän ne päivät täälläkin. Tässä on tupakkaa.

NIMISMIES. Hm! Huonommankin pinon ääressä veistellään. -- Minulla on
oikeastaan vähän asiaa sinulle. Sentähden päätin poiketa, kun kuljin
ohi.

GRÖN. Se oli oikeen, se. -- Ehkä sinä poltat kernaammin sikaareja.
Tässä on.

NIMISMIES. Se on, näet, tuo Pöystin juttu. (Kaivelee povitaskuaan.)

GRÖN. Minä tiedän. Joko se on palannut kuvernööristä?

NIMISMIES. Jo. Tässä on tuomio ja ulosmittauskäsky.

GRÖN. No, paljonko se nyt tekee kaikkiastaan?

NIMISMIES. Korkojen ja oikeudenkäynti kulujen kanssa yhteensä 2,856
ruplaa 40 kopeekkaa.

GRÖN. Oh, helkkari! Onpas se kohonnut.

NIMISMIES. Siinä on kahden vuoden korot myöskin.

GRÖN. No, niinhän siinä on. -- Tällä haavaa minulla ei ole rahaa tuota
lunastamaan. En ole asettanut asioitani siihen suuntaan. Se oli ikävä
se.

NIMISMIES. Hoh! Mikäs hätä sinulla, kun on Purimon rikkaudet hallussa.

GRÖN. Minäkö käyttäisin holhokkini rahoja omiin asioihini? Kylläpäs
sinä annat hyviä neuvoja ja oikeen viran puolesta.

NIMISMIES. No, sanos muuta! -- Tällä olisi muuten vähän kiire.

GRÖN. Mitenkä niin? Onhan sinulla tili aikaa.

NIMISMIES. Minä olin unhottanut koko paperit. Ne ovat jo toista
kuukautta maanneet luonani.

GRÖN. Älä hiidessä, onko se ulosottokäsky jo niin vanha?

NIMISMIES. Katso itse!

GRÖN. Perhana! Tästä joutuu ihminen pahempaan kun pulaan. Mitenkäs sinä
sillä tavalla? (Miina tuo kahvia.) Aseta tarjotin tänne pöydälle vaan!
Kas niin! (Miina menee. Grön menee kaapista noutamaan konjakkipulloa.)
Olipas se nyt kaunis juttu. Ole hyvä ja pane sokeria, tehdään pieni
aamu siunaus.

NIMISMIES (panee sekaan). Liekkö tuo mukavaa näin varhain. En minä
muuten aikonut viipyäkään.

GRÖN. No, mikäs kiire sinulla on? Et suinkaan sinä kirkkoon aio?

NIMISMIES. En. Siellä on vaan pitäjän kokous kirkonmenon jälkeen.

GRÖN. No, siihen kyllä vielä ehdit. Peijakas, kun harmittaa tämä
Pöystin asia. Jos se Ojala edes kohdakkoin saisi niitä perintörahojaan.
Hänellä on Purimoon maksettavaa 3000 ruplaa. Ehkä voisin niitä käyttää
nyt ensi tilassa, siksi kun ... maljasi! --

NIMISMIES. Terve, terve! -- Purimoonko se Ojalan velkakirja onkin?

GRÖN. Tänne se on.

NIMISMIES. Hm! vai niin, vai tänne se on. Jahah! Onko se jo ylös
sanottu.

GRÖN. On kyllä. Kaikki on laillisessa kunnossa.

NIMISMIES. Kuuleppas! Minä tässä tuumailen, että tuota, jos sinä niillä
Ojalan rahoilla maksaisit minulle sen 2000, niin pääsisimme siitä
selväksi. Ja, sitä paitsi, minä tarvitsisinkin rahojani. Olen vähän
tehnyt metsäkauppoja noiden takamaalaisten kanssa.

GRÖN. Kyllähän minä sen sinun velkasi suoritan sittemmin. Tämä Pöystin
asia on ensin selvitettävä. Siihen ajattelin nyt väliaikaisesti käyttää
juuri niitä Ojalan rahoja, siksi kunnes saan omat asiani tolalleen
taas.

NIMISMIES. Se on ikävä seikka, mutta kyllä minä olen pakoitettu sentään
vaatimaan saatavani.

GRÖN. Aiotko sinäkin ruveta minua ahdistamaan, vaikka hyvin tiedät,
että nykyään olen tiukimmillani.

NIMISMIES. Minun täytyy, kun olen pulassa. Pöysti sitä vastoin ei
ollenkaan tarvitse rahojaan. Hän kyllä odottaa, jos puhut hänen
kanssaan.

GRÖN. Äh! Sellaisen pölkyn kanssa ei voi ryhtyä mihinkään
sovitteluihin.

NIMISMIES. Mutta jos nyt Pöysti ei anna perää ja jos minä pysyn
vaatimuksessani, niin jompikumpihan silloin jää maksamatta, kun ei
kerran varasi riitä molempiin. Eikö siinä tapauksessa sinun
velvollisuutesi etukädessä minua kohtaan...

GRÖN. Hiiteen kaikki velvollisuudet! Minun omat varani eivät riitä
kumpaankaan. Jos sinäkin vedät minut kovalle, niin jäätte molemmat
vainaiksi, sekä sinä, että Pöysti.

NIMISMIES. Ja sinä et ole ennemmin ilmoittanut tilastasi! Huono merkki
tuollainen salaaminen. Minä olen todellakin ollut liian lammasnahkainen
sinua kohtaan, kun en ole aikaisemmin ryhtynyt tehokkaampiin toimiin.
Nyt se on jo ehkä liian myöhäistä.

GRÖN. Aikaisemmin se olisi ollut vielä myöhäisempää.

NIMISMIES. Oli mitä tahansa. Luuletko, että minä aion seisoa kädet
ristissä ja katsella töllöttää omaa häviötäni. Ei poikaseni!

GRÖN. Ole nyt maltillinen ja ymmärrä minua oikein. Minun täytyy tehdä
konkurssi, jos sinä pakoitat minua. Ja siinä tapauksessa et tule
saamaan penniäkään. Mutta --

NIMISMIES. Mutta mitenkä herran nimessä sinä sitten vastaisuudessa olet
ajatellut selviäväsi, koska sinun oma omaisuutesi on niin perin tyhjiin
kuivanut.

GRÖN. Sinun kanssasi voin siitä puhua ... terve nyt ensin! Ota pohjaan
ja pane toista likoon! Mutta Pöystin kanssa -- mahdotonta. -- Minä,
näetkös, olen kihloissa Hilman kanssa.

NIMISMIES. Kenen Hilman? Tämän Purimon tyttären kanssa?

GRÖN. Niin -- hänen kanssaan.

NIMISMIES. Ähä! Vai niin, no, se muuttaa asiat. Jos siinä vaan on
vankka perä. Minä muistan kuulleeni, että se Purimon eturenki ... mikäs
sen nimi nyt...

GRÖN. Roopeko?

NIMISMIES. Niin juuri. Minä olen kuullut, että hän olisi...

GRÖN. Loruja! -- Akkojen juoruja! Hilma on sitä paitse kiinnitetty
minuun muutenkin. Asia meidän kesken on ihan varma.

NIMISMIES. Mitä tarkoitat?

GRÖN. Hm! Löytyy pieniä seikkoja, tuollaisia -- aviollisia suhteita.

NIMISMIES. Aha! Ha, ha, ha! Onneksi olkoon sitten, onneksi olkoon!

GRÖN. Nyt kai sinä huomaat, että parasta sinun on jäädä odottamaan.
Heti kun olemme naimisissa, voit olla varma saatavastasi. Mutta nyt
voisi ehkä koko naimiskauppa pilaantua jos --

NIMISMIES. Kyllä ymmärrän. No voinhan minä -- tässä tapauksessa... Hm!
Jättäkäämme sitten se asia toistaiseksi. Minä toivon, että sinä sitten
pidät muretta siitä. Hm! Koska asiat ovat sillä kannalla, niin minun
pitää vähän auttaakin sinua. Minulla, näet, sattuu olemaan mukanani
nuot Ojalan perintö-rahat. Minun piti tällä matkalla poikkeuttaa ne
omistajalleen, mutta koska ne ovat haalitut Purimon velkaa varten, niin
parasta on, että heti teemme niillä selväksi tämän Pöystin jutun.

GRÖN. Mitä lempoa? Onko sinulla mukanasi Ojalan rahoja.

NIMISMIES. On. 3,500 ruplaa.

GRÖN. No, mutta sepäs onnen sattuma. Sitten me vaan kuittaamme kumpikin
paperimme ja vaihdamme ne.

NIMISMIES. Tehdään niin.

GRÖN. Minä olen sinulle erittäin kiitollinen.

NIMISMIES. Täytyyhän sitä ystäviään päästää ahdingosta. Kuittaa pois
sitten vaan velkakirja! Minä kuittaan tämän uloshakemuksen.
(Kirjoittavat.) Noin! Minun tulee nyt vielä antaa sinulle, niin hyvä
kun 143 ruplaa ja 60 kopeekkaa. Eikö niin?

GRÖN. Aivan, aivan. Kas tässä velkakirja.

NIMISMIES. Tässä rahat ja protokollat.

GRÖN. Tuhannen kiitosta nyt, hyvä veli! Minä uskallan vakuuttaa
sinulle, että ainakin parin kuukauden kuluttua on sinullakin rahasi
kourassasi. Lupaa, ett'et minua ennen hätyytä.

NIMISMIES. Mitä joutavia! Ei sitä niin kärkkäästi isketä pohattojen
kimppuun. Sinua mar onni tempaisee, kun saat sellaisen omaisuuden,
puhumattakaan siitä kaupanpäällisestä. Se on oikeen herrasmalliin, se
tyttö. Ei se ole ihan tavallinen talonpoikaistöllö, sen verran kun minä
häntä tunnen. -- Jahah! Kiitos vaan.

GRÖN. Onhan hän käynyt Harjun koulua sen verran, että osaa hyvin lukea
ja -- kirjoittaa.

NIMISMIES. Niinpä niin. Ei rikkaalta perijättäreltä paljoa saa
vaariakaan. Kyllä sinä olet aika mestari rustmestariksi, ainakin mikä
hm! -- naisväkeä koskee. Mutta ihmettelen minä sentään tätä Hilman
juttua. Ne eivät ole juuri kärkkäitä, tuollaiset. Ha, ha! Vai mitä?

GRÖN. Minulla on omat, pikku keinoni. Ha, ha! -- Kun on iloisuutta,
lämmintä, hämärää, rakkautta ja -- viiniä, niin hm! terveeksi!

NIMISMIES. No, olkoon onneksi!

KAMRERSKA (tulee). Hyvää huomenta vallesmanni! Piti tulla tervehtimään,
kun sain kuulla teidän olevan täällä. Harvinainen vieras!

NIMISMIES. Hyvää huomenta, rouva kamrerska! Jos kruununmiehet käyvät
usein, niin tulevat ne pian ikäviksi. -- Te saitte minut ihan
hämmästymään. Minä en todellakaan luullut teidän enää asustavan
Purimossa.

KAMRERSKA. Minun piti lähtemän eilen aamulla, mutta ilma esti.
Tällaiselle yksinäiselle leskelle on muuten yhdentekevä, missä aikansa
kuluttaa. Ettekö suvaitse istua? Ja tarvitseehan tuollainen vanhapoika
vähän hoitoa. Oikeastaan Filuksen tähden olen näin kauvan viipynytkin.
On täytynyt vähän totuttaa häntä pois noilta vanhan pojan tavoilta, ha,
ha!

NIMISMIES. Siitä saa nuori rouva olla teille erittäin kiitollinen.

KAMRERSKA. Tiedättekö sitten, että --?

GRÖN. Kyllä hän tietää, että olen kihloissa.

NIMISMIES. Vast'ikään pääsin häntä onnittelemasta.

KAMRERSKA. Tunnetteko Hilmaa -- morsianta, tarkoitan?

NIMISMIES. Kyllä ulkomuodoltaan, mutta en luonteelta. Olen vaan pari
kertaa nähnyt hänet.

GRÖN. Noh! Naistuntemisessa riittää ulkomuoto.

NIMISMIES. Minä pyydän anteeksi, hänen puolestaan, ha, ha!

KAMRERSKA. Se nyt on sellainen vanha poika, tuo Filus! Minä toivon,
että hän oppisi Hilmassa tuntemaan jotain muuta, kun ulkomuotoa.

GRÖN. Sinä toivot, että hän kääntäisi karvansa nurin päin, niinkuin
sanotaan.

KAMRERSKA. Vaikkapa niinkin. Ehkä se pakoittasi sinua mukautumaan
yhteen ja toiseen, johon et koskaan ennen ole tottunut.

GRÖN. Oh! Nainen on kuitenkin aina nainen.

NIMISMIES. Se tahtoo sanoa: parempi, kun hän olettelee. Sitä veli Grön
tarkoittaa.

KAMRERSKA (nauraa). Kyllä minä ymmärrän mitä Filus tarkoittaa. Hän on
mies, joka aina tahtoo paljastaa omat vikansa.

GRÖN. Mitä vikoja minä nyt olisin paljastanut mielestäsi?

KAMRERSKA. Ettekö te, vallesmanni, huomannut sitä?

NIMISMIES. En. Minä en suinkaan sattunut onkimaan oikeasta apajasta.

KAMRERSKA. Filus huomautti meille, että hän ei koskaan lakkaa olemasta
itserakas poikanulikka, kun vaan on kysymys naisista. Hahaha!

NIMISMIES. Soo! Hahaha! Se oli fiksi käännös asialle. Tämän jälkeen
minä alistun täydelliseksi naisihailijaksi.

GRÖN. No, juodaan sitten naisten malja, sinun mieliksesi.

KAMRERSKA. Tähänhän minä jäinkin rupattamaan. Minun oikeastaan piti
pyytämän herroja aamiaiselle. Minä uskallan toivoa, että vallesmanni
tekee niin hyvin --

NIMISMIES. Tuhansia kiitoksia! Minä pelkään, että näin vierasvaraisessa
talossa pian unohtaa velvollisuutensa.

HILMA (näkyy eteisessä).

GRÖN, Kas, tuolla tulee Hilma.

KAMRERSKA. Hänellä on kai asiaa sinulle, koska kulkee tuota tietä.
Tulkaa te sitten perässä, me kaksi menemme tietä tekemään. Olkaa hyvä!
(Menee nimismiehen kanssa.)

GRÖN. Tule tänne sisään vaan, Hilma!

HILMA (ovella). Täällä on kai vieraita? Minä en tiennyt sitä.

GRÖN. Ei se tee mitään. Hän meni tuonne. Tule sisään vaan. (Menee
ottamaan Hilmaa kädestä. Hilma sallii sen vastenmielisesti.) Tule
istumaan tänne sohvalle!

HILMA (jää keskilattialle. Irroittaa itsensä). Minä seison niin kauvan.

GRÖN. Mitä sinulla nyt sitten on niin tärkeätä sanottavaa?

HILMA (vähän nolona). Minä tahtoisin tietää jos te voitte puolustaa
itseänne niitä epäluuloja vastaan, joita teistä on langetettu?

GRÖN. Mitä epäluuloja?

HILMA. Minä tarkoitan Purimon asioita.

GRÖN. Minun holhoustointaniko?

HILMA Niin, sitä.

GRÖN. No, mitä epäluuloja on siitä sitten langetettu?

HILMA. Ihmiset kertovat, että Purimon tavarat vähitellen hupenevat.

GRÖN (kiukussa). Ja tulitko sinä nyt tiliä vaatimaan?

HILMA. En minä vaadi mitään tiliä. Minä vaan tahtoisin tietää onko
niissä puheissa perää.

GRÖN (makeasti). No, kas sen voi sanoa järkevyydeksi. Minä kunnioitan
sinun huoltasi omaisuutesi suhteen. Vielä enemmän minä pidän sinusta,
kun osoittaut noin asialliseksi. Se on harvinainen ominaisuus
naisväellä.

HILMA. Eikö siinä jutussa ole perää sitten?

GRÖN. Ei pontta eikä perää. Sen voin vakuuttaa sinulle. Ole hyvässä
rauhassa vaan! Minä valvon sinun etujasi parhaani mukaan. Sehän sinun
olisi pitänyt heti tietämän.

HILMA. Kerrotaan että useampia Purimon velkakirjoja olisi lunastettu.

GRÖN. Kerrottakoon mitä tahansa. Se on valhetta, sanon minä. Ja
tottahan sinä minua uskot.

HILMA. Uskon, kun teette itsenne uskottavaksi.

GRÖN. No, niin. Sinä olet hyvin järkevä tyttö, kun puhut tuolla tavoin.
Jättäkäämme nyt tämä asia. Minä vakuutan, että kaikki on entisessä
järjestyksessään.

HILMA. Puhdistakaa sitten itsenne?

GRÖN. Johan minä sen tein. Etkö sinä luota minun vakuutuksiini.

HILMA. Minä luotan, jos näen velkakirjat.

GRÖN (hillitsee kiukkuansa). Oletpa sinä itsepäinen. (Menee pöydän
luo.) Voinhan niitä sinulle näytellä, jos niistä saat mitään tolkkua.

HILMA. Kyllä minä saan. Kaikkiastaan pitää olla velkakirjoilla 17
tuhatta ruplaa.

GRÖN (työntää aukasemansa laatikon kiinni). Sellaista nenäkkäisyyttä!

HILMA. Miksi ette näytä?

GRÖN. Siksi, että sellaiseen ei nyt ole aikaa. Minulla on vieraita.

HILMA. Hyvä! Minä tulen toisen kerran.

GRÖN. Ja siksi, että tuo sinun vaatimuksesi on liian hävytön.

HILMA. En minä vaadi mitään. Minä vaan pyysin teitä...

GRÖN. Miksi sinä teitittelet minua? Olemmehan me kihloissa.

HILMA (panee pienen rasian pöydälle). Tässä on teidän kihlanne. Minä en
kauvemmin pidä niitä.

GRÖN. Mitä?

HILMA. Minulle on aivan käsittämätöntä, kuinka olen voinut joutua
teidän pauloihinne ja mitenkä minä olen alentunut niin pitkälle -- kun
todellakin olen tehnyt.

GRÖN. Alentunut. Mitä sinä puhut, ihminen?

HILMA. Minä puhun sitä, kun ajattelenkin. Tuossa on kihlanne. Minä en
mene naimisiin teidän kanssanne.

GRÖN (raivossa). Tämä on seurauksia pääsiäisyöstä. Luuletko, ett'en
minä tiedä missä sinä kuhertelit Roopen kanssa. Hän on ajanut kaikki
nuot lorut sinun päähäsi. Kyllä minä tiedän, että hän on valmis
panettelemaan minua saadakseen meidän välimme rikkoutumaan. Luuletko,
ett'en minä tiedä ja tunne hänen tarkoituksiaan. Hän tahtoisi sinun
kauttasi viekotella itselleen Purimon. Niin juuri! Sitä hän tahtoo. Ja
sinä olet heti valmis uskomaan hänen valheitaan.

HILMA. Hän ei ole minulle valhetellut, eikä minua viekotellut. Hän on
vaan avannut minun silmäni.

GRÖN (ivalla). No, mitä sinä nyt näet avoimin silmin?

HILMA. Näen kaiken sen, minkä jo olen sanonut.

GRÖN (häjysti). Ja vielä lopuksi kai senkin, että rakastat häntä ja
aiot mennä hänen kanssaan naimisiin.

HILMA. Sitä en ole sanonut.

GRÖN. Mutta minä vannon, että siitä ei tule mitään. Sen minä kyllä voin
estää.

HILMA. Te olette sen jo estänyt ja sentähden minä teitä inhoon --
(Menee nopeasti pois.)

GRÖN (katsoo Hilman jälkeen. Kävelee edestakaisin käsi otsassa). Äh!
Perkele!

NIMISMIES (tulee). Jopas perhekohtaus on loppunut.

GRÖN. Johan se ... anna anteeksi kun...

NIMISMIES. Mitenkäs sinä näytät niin nolatulta, veli kulta? Joko se
tohvelivalta näin varhain...?

GRÖN (hillitsee itseänsä). Ha, ha! Eihän toki.

NIMISMIES. No, no! Eipä taida ilmankaan olla. Kiivaanlaista se
puhelunne kuului olevan. (Grön tekee liikkeen.) En minä kuullut, kun
sekanaisia ääniä vaan. En selittänyt mitään sanoja. Taitaa olla vähän
pippuria siinä tytössä. Vai mitä?

GRÖN. Lapsekas tytön tynkkä, ei mitään muuta. (Istuu keinutuoliin.) Ne
saavat toisinaan kaikellaisia päähänpistoja. Tänään sitä, huomenna
tätä.

NIMISMIES. (On ottanut Hilman jättämän rasian ja avannut sen.)
Täälläpäs on kauniita kapineita! Hei, miten komeat koljaat!

GRÖN (hämillään). Kas kun sattuivat jäämään...

NIMISMIES. Nämäthän ovat kihlat. Kuules mies! Ethän vaan lie saanut
rukkasia?

GRÖN (levotonna). Mitä turhia! Sellaisia kakaramaisia päähän pistoja!
sanoinhan sen jo. Ei ne mitään merkitse.

NIMISMIES. Ne merkitsevät hyvin paljon, veli Grön. Kihlauksen
purkaminen on sinun...

GRÖN. Koska sinä nyt kerran olet päässyt jäljille, niin täytyy minun
kertoa sinulle koko juttu, ett'et saisi väärin käsityksiä.

NIMISMIES. Kihlaus on siis purettu?

GRÖN. Eihän sitä nyt puretuksi voi sanoa, vaikka nuot helyt ovatkin
tuossa. -- Häntä oli yllytetty tuomaan kihlat takaisin. Se vietävän
Roope on ruvennut hännystämään Hilmaa viimme aikoina. Ja paljoko
sellaiset heilakat sitten tarvitsevat! Yks kaks ovat he valmiit
kääntämään maailman nurin.

NIMISMIES. Mutta tästä syntyy soma soppa sinulle -- ja muille myös, jos
sinä et voi kääntää häntä entiselleen taas. Mitä jos ne kaksi yht'äkkiä
menevät naimisiin.

GRÖN. Minun täytyy se estää.

NIMISMIES. Miksi sinä olet sallinut sitä Roopea talossa?

GRÖN. Se on ollut tuhmasti kyllä. Aatto-iltana minä ilmoitin hänelle,
että hän on vapaa meiltä.

NIMISMIES. Jo aikoja sitten olisi sellainen velikulta pitänyt ajaa sen
sileän tien. -- Kyllä sinä nyt teit kelpokepposet velkojillesi.

GRÖN. Vielä ei ole kaikki hukassa. Minä estän heidän naimisiin menonsa
ja sitten...

NIMISMIES. Millä pirulla sinä sen estäisit? (Kalle tulee, yskii
eteisessä.)

GRÖN. No, kukas siellä nyt taas on? Niinhän ne juoksevat täällä kun
markkinoilla. (Menee ovelle.) Mitä asiaa sinulla on?

KALLE (kumartaa). Minä arvelin, että kun se vallesmannikin on täällä...

GRÖN. Tule sisään sitten! Se on meidän renki. Hänellä kuuluu olevan
asiaa sinulle.

NIMISMIES. Vai niin!

KALLE (tulee). Hyvää huomenta!

NIMISMIES. Onko sinulla asiaa minulle?

KALLE. Ei minulla herra vallesmannille...

GRÖN. Mitä sinä sitten höpisit?

KALLE. Minä tulin vaan puhumaan siitä suotista, kun vallesmannikin on
täällä.

GRÖN. Mitä se suoti vallesmannia liikuttaa. Mikä sitä vaivaa sitten?

KALLE. Kun se ei ole tallissa. Olisikohan tuo varastettu?

GRÖN. Varastettu?

KALLE. Niin, en minä tiedä sitä sen paremmin. Mutta eilen aamulla, kun
menin talliin silppua tekemään, oli se poissa. Ja kun jo näin paljon
aikaa on kulunut, eikä...

GRÖN. Hevonen oli poissa jo eilen aamulla ja sinä tulet nyt vasta
ilmoittamaan sen minulle. Kumma kun tulit ollenkaan.

KALLE. Arvelin, että...

GRÖN. Arvelin ja arvelin! Heti, kun huomasit varkauden, olisi sinun
pitänyt tulla ilmoittamaan se minulle. Taisipa se olla poissa jo
aatto-iltana, jos onni on hyvä.

KALLE. E-ei! Kyllä se silloin vielä...

GRÖN. Mutta miksi et tullut heti eilen aamulla antamaan minulle tietoa
asiasta. Vastaa.

KALLE. Kun minä arvelin...

GRÖN. Minä en kärsi tuota arvelemista! Vastaa heti suoraan, miksi et
tullut?

KALLE. Sitähän minä tässä juuri yritän. Kun se Roope oli poissa eilen
aamulla, niin minä arvelin, että kai se sen suotin oli ottanut ja
lähtenyt johonkin sukuloimaan. Luulin että kai ne, niinkuin viimme yön
tietämään taas ilmestyvät kotia, niin hevonen kuin mieskin. Mutta kun
ei kumpaistakaan ole näkynyt eikä kuulunut, niin arvelin tuota,
tuumailimme siellä pirtissä, että kai se on tainnut varkaan mukana
kadota, se suoti.

GRÖN (innoissaan). Milloinka Roope oli viimmeksi kotosalla?

KALLE. Ei häntä ole näkynyt sitten aatto-illan. Silloin se maata panon
aikaan lähti pirtistä, kun oli ensin ottanut paksumman takin yllensä.

NIMISMIES. Mihin hän sanoi lähtevänsä?

KALLE. Eipä se sitä sanonut, vaikka kysyinkin. Sanoi vaan, että nyt
poika luistaa niin pitkälle, kun hakoviitaa piisaa ja paiskasi oven
kiinni.

GRÖN (kävelee ajatuksissaan). Hm, hm! -- Varkausjuttu -- --

NIMISMIES. Selkähevosellako varas on mennyt, vai...

KALLE. Selässähän tuo on tainnut...

GRÖN. Hyvä On! Saat mennä! (Kalle kumartaa ja menee. Grön ja Nimismies
katselevat toisiaan). Tästä jutusta saat sinä jotain virkaasi kuuluvaa.

NIMISMIES. Taitaapa tästä lähteä vähän enemmänkin. -- Maltapas! Minun
pitää vielä puhutella tuota renkiä. Minä tulen heti paikalla. (Menee
ulos.)

GRÖN (kävelee innoissaan). Nyt Roope!

KAMRERSKA (tulee). Joko vallesmanni on lähtenyt?

GRÖN. Ei ole. Hän tulee heti.

KAMRERSKA. Kuinka sinä olet noin rauhaton? Onko jotain tapahtunut?

GRÖN (näyttää rasiaa). Katsoppas näitä?

KAMRERSKA. Hilman kihlat! Onko hän tuonut ne takaisi?

GRÖN. On. Äsken juuri. -- Etkö sinä voisi hetipaikalla puhutella häntä?
Naisväki on keskenään avomielisempiä ja...

KAMRERSKA. Minä en ollenkaan ymmärrä tätä. Mitä hän sanoi sinulle
antaessaan?

GRÖN. Mitäs hän sanoi! Antoi vaan.

KAMRERSKA. Tämäpä vasta merkillistä.

GRÖN (ärtyisesti). En minä käsitä, että se on niin merkillistä, mutta
harmillista se on. -- Roopehan se on villinnyt hänet. Sentähden pitäisi
sinun puhua vähän järkeä hänelle.

KAMRERSKA. Roope?

GRÖN (seisattuu, katsoo Kamrerskaan). Mitä sinä -- --? (Kohauttaa
olkapäitään ja alkaa kävellä.) Rukkaset hän on minulle antanut.
Ymmärrätkö?

KAMRERSKA. Miksi sinä aina kiivastut? Sinun ikäisesi miehen olisi jo
pitänyt siksi talttuman elämän koulussa.

GRÖN. Piru periköön sinun talttumiskoulusi! Luuletko, että minä aion
alistua tai mukaantua kaiken maailman lönttöjen ja tollojen
mielijohteiden viskeltäväksi? En koskaan.

KAMRERSKA. Kohtaloonsa on --

GRÖN. Kohtalo! ontto lauseparsi. Minä luon itse itselleni kohtalon.

KAMRERSKA. Hyvä Filus, sinä olet liian itsekäs. Sinä olet tottunut
liian mukaville päiville elämässäsi.

GRÖN. Niin, niin juuri! Ala nyt saarnata taas!

KAMRERSKA. En minä saarnaa. Minä sanon vaan, että sinä olet tottunut
vaatimaan elämältä liian paljon.

GRÖN. Niin minä vaadinkin. Elämän täytyy antaa minulle, mitä minä
tahdon. (Äänettömyys.) Hilma luulee leikittelevänsä silmittömän pennun
kanssa, mutta siinä hän erehtyy. Ja Roope sitten -- -- se se juuri
minua kaikkein enimmän harmittaa, että joku renki voi sekaantua minun
asioihini. Äh! Se voi tehdä minut ihan hulluksi.

KAMRERSKA. Minä olen ihan kun puulla päähän lyöty. Hilma tuo kihlat
takaisin. Hilma, joka ... kuinka hän siinä asemassa --

GRÖN. Asemassa! Mitä sinä ... -- miksi sanot sen noin salaperäisesti?
Mitä sinä tarkoitat?

KAMRERSKA. Älä nyt ole olevinasi! Kyllähän sinä ymmärrät. -- Hänen
tilaansa minä tarkoitan.

GRÖN. Olisiko hän ehkä niin kutsutussa -- "siunatussa tilassa?"

KAMRERSKA. Minun mielestäni on sinun tekeytymisesi hyvin sopimatonta,
koska juuri sinä olet saattanut hänet onnettomaksi.

GRÖN. Olisiko se totta sitten! Sano, onko se totta? Olisiko Hilma
todellakin --

KAMRERSKA. Onhan se totta. Jo pari viikkoa takaperin minä sen huomasin.
Herra Jumala, tyttö parka! Hän kai ei itse tiedä siitä, koska toi
kihlat takaisin. Minun pitää heti paikalla puhutella häntä.

GRÖN. Tee se! Mene heti hänen luokseen! (Kamrerska menee ja Nimismies
tulee.) Maltappas, älä sano hänelle mitään. Minä tahdon itse puhutella
häntä. -- Hyvä veli! Onnittele minua. Minä olen pelastettu.

NIMISMIES. Niin olet, ainakin Roopen suhteen. Selvät todistukset häntä
vastaan. Parasta on lähteä häntä takaa ajamaan.

GRÖN. Sitä parempi, sitä parempi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Pidä
sinä huoli Roopesta, Hildan suhteen olen minä varma.

Esirippu alas.



KOLMAS NÄYTÖS.


Pääsiäismaanantai ilta. Purimon pirtti, jossa on tavallinen hämäläinen
sisustus. Kaisa, ruotimuori, makaa muuripenkillä. Kaksi talikynttilää
palaa pöydällä.

TILTA (tulee lumisena, hameenhelmukset nostettuina ja sarsipalttoo
nuoralla uumalle sidottuna, kantaen halkoja, jotka heittää suurella
kolinalla pesän eteen).

KAISA (unen pökerryksissä kavahtaa pankoltaan). Herra siunatkoon ja
varjelkoon! -- Hyi! Mitäs tuolla tavoin ihmisiä säikyttelet! Hyvä
Jumala, kun oikeen... Sinä olet se vanha höntti! Olet mar sinä! Kun
suotta aikojaan noin tuulahuttelee.

TILTA (hakkaa lunta hameistaan). Kaikistapa sitä säikähtääkin. Niinkun
hyvästäkin!

KAISA. Vähemmästäkin -- maailmanlopun kolinasta. Ajattelin jo mitä
hyvänsä. Hyi sentään!

TILTA. Sellainen koiran ilma! Hyh!

KAISA. Vieläkö pyryttää?

TILTA. Niin ett'ei oikeen tahdo sekaan mahtua. (Riisuu palttoonsa ja
panee naulaan.) Sitä virkaa se on pitänyt aatto-illasta asti
nimeksikään herkeämättä. (Rupeaa ajamaan puita pesään.) Puutkin ovat
niin raatoontuneet...

KAISA. Täällä muurin raossa on kuivia tuohia. Annas kun koperoin.

TILTA. Ei tällaiset telhot hevin sytykään. Antakaa iso kasa!

KAISA. Tuossa on, kyllä noilla viriää. (Koettelee muuria.) Kuinka se
muurikin on niin voinut jäähtyä, vaikka on niin leuto ilma. Pane pesä
oikeen täyteen.

TILTA. Saunaksi kai tämä nyt sitten pitäisi lämmittää! -- Saisittekin
mennä pesään maata, kun olette noin viluinen.

KAISA. Kas tuota! Äyskii niinkun mikä hyvänsä vanhaa ihmistä! --
Muuripenkin lämpö taitaa sinullekin vielä maailmassa tehdä hyvää. --
Hoh, hoh! Niin sitä nuorena ollaan kopeita. Niin sitä ollaan, eikä
yhtään ajatella. Hoh, hoh! En minäkään sinun ijälläsi vilusta tiennyt
tuon taivaallista. Kesäkelteissä kävin kirkossakin monta kertaa tammi
pakkasella. Niin, niin, mistäs ne paremmat otti! Ja Jumalan sanaa
kuulemaan syntis paran täytyi mennä. Täytyi sitä elää ihmisiksi sentään
köyhänäkin. Täytyihän sitä, -- Herra siunatkoon, kun jättää pellit
kiinni. Katsos nyt miten tulee savua! Aukasetkos juuri joutuun sen. Voi
hyvänen aika sitä ajattelemattomuutta!

TILTA (aukasee pellin). Niin juuri! Voi, voi sentään. -- Olkaa nyt
tekin protkuttamatta! Olkaa jo! -- Kuka tässä enää muistaa mitään. Koko
talo on ihan mullin mallin. (Menee pöydän luo istumaan.) Kun se
Hilmakin niin yht'äkkiä sairastui.

KAISA. Sanos muuta kun asiaa! Ihan tervehän se oli vielä
lauantai-iltana. Eikös ollut?

TILTA. Oli kai, minun tietääkseni, koska hän oli laudallakin Roopen
kanssa.

KAISA. Niin aina! Voi, voi! Ei siitä Jumalan taudista tiedä, milloin se
kyntensä iskee. -- Joko se Roope on kotia tullut?

TILTA. Ei ole. Niin se hukkui kun porilaisen laukku lepistöön.

KAISA. Kuka nyt tuolla tavoin pilkkaa! Jos olisi hukuttanut itsensä,
mies parka.

TILTA. Hukuttanut! Nii' ja muu mitä se on tehnyt. Hevosella oli
lähtenyt jonnekin pääsiäisyönä. Selkähevosella. Ja sehän se pahin pulma
onkin. Rustmestari on lähettänyt kruunun miehet hakemaan. Pauhasi kun
hullu tänä aamuna ja sanoi, että Roope varasti sen hevosen.

KAISA. Herra siunatkoon, varastanutko? Eipä nyt maailman päivinä!
Roopeko olisi varas! Oikeinko hevosvaras?

TILTA. No, ei suinkaan lehmän varas, koska hevosen on ottanut.

KAISA. Ei ikä pitkun päivinä, sanon minä. Minä tunnen Roopen lapsesta
asti ... sellainen kelpo poika ollut elämänsä ijän. Kun kehtaattekin!
Hullujahan te olette kaikki tyynni! Ihan pähkä-hulluja!

TILTA. Älkää nyt huutako siinä! Ei se kumminkaan siitä parane. Tehty
kun tehty.

KAISA. Tehty. Siunaa ja varjele, kuinka hassuja te olette! Te ette
ymmärrä niin hituistakaan, ei sen verran, että silmäänsä. Eikö nyt
Roope saisi oman talon hevosella mennä, mihin ikinä häntä haluttaa?
Eikö vaan!

TILTA. Kylläpä se Miinakin osaa viipyä kirkkovieraissaan. Sietäisi sitä
nyt jo kotiakin tulla.

KAISA. Mene sinä vaan muihin asioihin, vaikka toisilla on henki ja
kunnia kysymyksessä! Voi, voi, sitä syntistä huolettomuutta! Sen verran
sitä välitetään toisista, kun ei vaan oma nahka ole orressa. Voi Roope
parka sinunkin kohtaloasi!

TILTA. Parasta kun ei teille puhuisi mitään. Mitä nyt kruununmiehet
hänelle voisivat, syyttömälle ihmiselle? Sen verran toki pitäisi
käsittämän vielä vanhanakin.

KAISA. Kun kerran niihin kaaliin joutuu, niin kyllä niissä sitten
pysyy.

TILTA. Nyt siellä tulee joku.

MIINA (tulee). Terveisiä kirkosta!

KAISA. Kissojen kirkonmenosta näin myöhään!

TILTA. Siinä se paha aina, kussa panetellaan. Minä täällä jo
päivittelin, kun ei ihmistä ollenkaan kuulunut.

MIINA. Pistäysin pikipäinsä vielä Vikelässä tullessani.

TILTA. No, ala riisua nyt, että päästään ehtoo askareille.

MIINA. Sukat ja kengät pitää muuttaa, ne ovat ihan likomärät. (Rupeaa
muuttamis puuhiin.)

TILTA. Niin kai, vähemmälläkin.

KAISA. Sellaisesta se leini lyöttäytyy ja hampaansärky. Laita itses
oikeen kuivaksi. Tule tänne pesän eteen lämmittämään jalkojasi. "Mitä
nuorena varoo, siten vanhana kärsii", sanoo sananlasku.

MIINA (ottaa tuolin ja istuu pesän eteen). Siellä Röyhiössä vasta
elämää oli pidetty silloin aatto-iltana. Tapeltu oli koko yö, kertoi
Vikelän Matti. Yhden läimäyksen oli hänkin saanut rysäänsä. Olisi kai
enemmänkin satanut, mutta pääsi porstuan kokille pakoon.

TILTA. Kas se! Häntä nyt kanssa tarvitaan joka paikassa suuhunsa
saamassa. Olivat tietysti kaikki humalassa?

MIINA. No, tiedäthän sen. Sellaisella elämällähän ne tästä menivätkin.

KAISA. Juopumus ja tappelu! Niin, niin! Ne eivät koskaan eroa
toisistansa. -- "Vaikiast' valittaa mahdamm', Täst' ihmisten ilkeäst'
tavast'." (Panee maata.)

MIINA. Röyhiö oli ilvaillut yliskyläläisiä. Siitä riita syntyi.
Yliskylän pojat antoivat isäntää vönttiin ja ajoivat pellolle.

TILTA. Se oli hänelle ihan parahiksi. Mitä hän viekotteli heitä sinne!
Ihan meidän kiusalla hän sen tekikin. Mahtaako meille enää koskaan
tulla väkeä pyhäiltoina? Tuskinpa vaan!

MIINA. Tulee tänäkin iltana.

TILTA. Vanha susiko tänne tulisi?

MIINA. Vikelän Vappu meni yliskylään, minä lähetin hänen mukanaan sanan
Passarin tyttärille! Kun kerran ne tulevat, niin tulevat muutkin.

TILTA. Mutta jos Hilma palaa tohtorista. Ei sairas ihminen voi tanssin
mellakkaa kärsiä.

MIINA (nousee). Nyt on hyvä, kun on kuivaa kavioissa. (Menee istumaan
peräpenkin päähän, vastapäätä Tiltaa.) Tiedätkös mitä minä sain kuulla
karvarin Kaisalta? Ei Hilma ollut ajanutkaan kaupungin tietä, vaan
poikennut Uotsolaan päin. Kaisa oli nähnyt.

TILTA. Onkos sielläpäinkin sitten joku tohtori?

MIINA. Eikä ole. Ei se tohtoria taitanut tavoittaakaan. Jumala tiesi,
minnekkä meni. Kylläpähän Kalle kertoo, jahka palaavat.

TILTA. No, eipä nyt vielä! Vai ei se sairas ollutkaan. Valehteli vaan.

MIINA. Kuka sen tietää mitä tuumia heillä on tekeillä.

TILTA. Kovin oli Hilmakin ärtynyt, kun tuli rustmestarin puheilta
aamulla. Ja kun sitte lähetettiin oikeen kruununmiehillä sitä Roopea
hakemaan. Voi, voi sentään!

MIINA. Sanos muuta, kun asiaa! Kuules!

TILTA. Mitä?

MIINA. Etkö sinä kuule kulkusten ääntä?

TILTA. Kuulen jo. Se on Hilma.

MIINA. Lähdetään nyt tavallista pikemmin askareille. (Rupeavat
pukemaan. Krassun ääni lähestyy ja pysähtyy rapun eteen.) Missä
maailmassa minun huivini on?

TILTA. Hyi, kun on tuo takkini ihan läpimärkä. -- Rapun eteen se
pysähtyi. Olisiko vieraita hyvässä lykyssä? (Kurkistaa ikkunasta.)
Herrajesta! Vieraita onkin! Tules katsomaan!

MIINA (menee akkunaan). No, sun turkanen! Näetkös, Lepsihän se on. Voi,
voi, kun nyt vielä tulee sulhasia tähän mylläkkään.

TILTA. Kukahan sillä Lepsillä nyt taas on mukanaan?

MIINA. Kai niille sahtia pitää antaa, vaikk'ei Hilmakaan ole kotona.
(Menee herättämään Kaisaa.) Muori! Kuulkaas muori! Nouskaa ylös! Tulee
sulhasia.

KAISA. Mikä on? Kuka tulee?

MIINA. Lepsi tulee poikia kaupalle.

TILTA. Tulevat jo porstuassa.

HILMA (tulee. Alkaa riisuutua. Heittää huolimattomasti vaatteitaan
sängylle).

TILTA ja MIINA (pyrskähtävät nauramaan).

KAISA. Voi noita hupsuja!

HILMA. No?

MIINA (nauraa). Me luulimme sinua Lepsiksi! Ha, ha, ha! Eipä hullumpaa,
voi olla.

TILTA. Sinä sitä ensin sanoit. Hahaha! Ja Lepsiltä sinä näytitkin.

MIINA. Sen teki tuo valkoinen huivisi. Näytti aivan kun Lepsi
partoinensa olisi noussut reen perästä. Hahaha!...

TILTA. Kyllä niitä kohta tulee sulhasia taloon, kun noin aaveet
kulkevat edeltäpäin. Hahaha!

MIINA. Se on totta! Saadaan nähdä vaan. Minä olisin ihan voinnut
vannoa, että se oli Lepsi. -- No Tilta! Mennään nyt vihdoinkin!

TILTA. Mennään mennään! (Menevät nauraen ja puhuen.)

HILMA (katsoo heidän jälkeensä). Iloa ja riemua! -- Kelpaa heidän.
(Menee istumaan tuolille pesän eteen.)

KAISA. Sellaisia honkkelia molemmat! Niinkun valkean vaaraan herättivät
minunkin, vanhan ihmisen.

HILMA. Onko kotona tapahtunut mitään erityistä?

KAISA. Mitäpäs täällä? Yksin olen ollutkin melkein koko päivän.
Miinakin tuli vast'ikään. Koko talo onkin muuttunut autioksi kun
kirkkomaa.

HILMA (arasti). Roopesta ei ole kuulunut mitään?

KAISA. Ei ole. -- Voitko uskoa, kun...

HILMA. Siellä tulee joku. Ehkä se on Roope.

GRÖN (tulee ulkoa. Hilma väistyy etualalle pöydän luo. Grön tarkastaa
Hilmaa. Katselee sitten ympärilleen, mutta ei huomaa Kaisaa. Menee
Hilman luo). Mitä sinä täällä väen pirtissä teet! Menisit kamariisi,
tai olisit tullut sinne minun puolelleni. No, mitä lääkäri sanoi?
Kerroppas mitä hän tiesi? (Menee Hilman luo ja panee kätensä hänen
olkapäilleen.)

HILMA (väistää). Minä en käynyt lääkärissä.

GRÖN. Missä sitten?

HILMA. Uotsolassa.

GRÖN. Ph! Jonkun iskijä-muijan luona kai. Jos kerran olet sairas, niin
miksi et mennyt kaupunkiin, niinkun olit luvannutkin.

HILMA. En minä ole sairas. Minä vaan valhettelin.

GRÖN. Mitä se merkitsee?

HILMA. Ei mitään. Tahdoin vaan päästä rauhaan teidän nuuskimisistanne.

GRÖN. Mitä sinä nyt puhut? Sano missä kävit!

HILMA. Etkö kuullut? Uotsolassa.

GRÖN. Kenen luona siellä?

HILMA. Tuomarin.

GRÖN. Mitä? Tuomarin? Mitä sinä siellä teit? (Hilma ei vastaa.) Mitä
teit tuomarin luona?

HILMA. Ei minun tarvitse tehdä teille tiliä käynnistäni.

GRÖN. Vastaa minulle, mitä sinä teit siellä. (Hilma ei vastaa.)
Kuuletko, mitä minä kysyn? (Tarttuu Hilman käsivarteen.) Kuuletko?

HILMA (riuhtasee itsensä irti). Älkää koskeko minuun.

GRÖN (malttuu). Oliko sinulla olevinaan jotakin asiaa tuomarille?

HILMA. Oli. Se koski teitä, jos tahdotte sen tietää.

GRÖN (hämmästyy). Minua?

HILMA (katsoo Gröniä). Niin teitä. Tahdon päästä erilleni holhouksesta.

GRÖN. Hahaha! Vai tahdot sinä niin. No, mitä tuomari sanoi? Eikö hän
nauranut sinulle?

HILMA. Ei.

GRÖN. Äh! Akkojen lörpötystä! Vasta kolmen vuoden päästä olet sinä
laillisessa ijässä. Hm! Mennä puhumaan tuomarille sellaisia tuhmuuksia.

HILMA. Minä tahdonkin vaan päästä -- teidän holhouksestanne.

GRÖN (suunniltaan). Niinkö sinä sanoit tuomarillekin?

HILMA. Niin minä sanoin.

GRÖN. Tomppeli! Ymmärrätkös kuinka typerä sinä olet? Ymmärrätkös?

HILMA. Tuomari sanoi, että menettelin viisaasti.

GRÖN. Tuomari sanoi! Mikä sinua sinne lennätti! Etkö ymmärrä, että olet
alentanut minun arvoani, minun, jonka kanssa ai'ot mennä naimisiin.

HILMA. Minä en aio naimisiin teidän kanssanne.

GRÖN. Etkö aio?

HILMA. En. Sanoinhan sen jo aamulla.

GRÖN (huolettomasti). Hilma kulta! Sinä olet todellakin sairas. Sinä et
ajattele, mitä sanot. Olemmehan me kihloissa ja...

HILMA. Minä en ole kihloissa teidän kanssanne. Saittehan romunne
aamulla takaisin.

GRÖN. No, se nyt ei merkitse mitään, jos ne ovat sinun huoneessasi, tai
minun. Ja sitä paitse, pidänhän minä sinusta niin paljon.

HILMA. Älkää kaunistelko! Luuletteko, ett'en minä tiedä minkätähden te
tahdotte minua vaimoksenne? Sanokaa suoraan vaan! Te tahdotte minua
sentähden, että minä olen rikas ja te tarvitsette rahaa. Luuletteko,
ett'en minä tiedä mihin pulaan te joudutte, kun ruvetaan vaatimaan
tiliä holhouksestanne, josta pääsisitte vapaaksi kun naisitte minut.

GRÖN. Kuinka hävyttömästi sinä uskallat puhutella minua!

HILMA. Hävytöntä ehkä. Mutta puhdistakaa itsenne, jos voitte. Aamulla
pyysin nähdä isävainaajan velkakirjoja. Näytittekö niitä? Ette. Teillä
ei ole niitä enää, ei ainakaan kaikkia. Jumala tietää onko ollenkaan.
-- Missä on Ojalankin velkakirja? Missä? Voitteko sanoa sitä? Minä
sanon sen teille. Se on Ojalan hallussa, teidän kuittaamananne. Mutta
missä on rahat? Sanokaa te se?

GRÖN. Mistä olet onkinut noita juoruja?

HILMA. Poikkesin Ojalassa ja näin omin silmin teidän
nimikirjoituksenne. Sitten menin tuomarille ja jätin asian hänen
haltuunsa.

GRÖN. Minä kuulin tuon jo! -- Siinä teit typerästi, sanoinhan sen. --
Mutta jättäkäämme tämä. Jälestäpäin meillä on kyllä aikaa selvitellä
holhous-asioita. Nyt minulla on sinulle jotain muuta puhuttavaa.

HILMA. Minulla ei ole mitään puhumista teille.

GRÖN. Olen ajatellut, että ensi sunnuntaina voitaisiin kuuluttaa meidät
ensi kerta.

HILMA. Ettekö te käsitä, kun sanon, että se on mahdotonta. Ei teidän
lipeäkielisyytenne pysty minuun tällä kertaa. -- Jättäkää minut
rauhaan!

GRÖN. Herkeä jo! Älä lennä korkeammalle kun siivet kantavat. Sinä et
näy olevan ollenkaan selvillä asioista. Sinun etusi tässä on
kysymyksessä, eikä minun.

HILMA. Mikä etu?

GRÖN. Etkö sinä tiedä, että sinä olet äidiksi tulemassa?

HILMA (katsoo hämmästyneen Gröniä).

GRÖN. Etkö tiedä sitä?

HILMA. Mitä te sanotte? Minäkö olisin...?

GRÖN. Pitäisipä sinun se tietämän paremmin kun minun.

HILMA (tyrmistyneenä). Jumala varjelkoon! Siinä tilassako minä...
(Putoaa hervottomana penkille).

GRÖN. Näetkös nyt, että naimisjuttu koskee sinua lähemmältä kun
luulitkaan.

HILMA (itkee katkerasti).

GRÖN. Joko huomaat, että ainoa pelastuksen mahdollisuus on avioliitto
meidän välillä. Mutta sen pitää tapahtuman niin pian kun suinkin.

HILMA. Oh! Kuinka kurjasti te olette tehnyt.

GRÖN. Nyt on kysymys ainoastaan tulevaisuudesta. Sinun pitää pelastaman
maineesi ennen kaikkia.

HILMA. Ja myydä itseni teille maineeni hinnaksi. Sitä en tee koskaan.

GRÖN. Sinä et ajattele, mitä puhut!

HILMA. En. Minä en tahdokaan ajatella.

GRÖN. Sinä hourit. Tiedätkö mikä sinusta sitten tulee?

HILMA. Tulkoon mitä tahansa?

GRÖN. Tiedätkö mikä sinä jo olet?

HILMA (tuijottaa häneen). Mikä minä olen?

GRÖN. Sinä olet --

HILMA. Vaiti! -- Nyt te näytitte oikean karvanne. -- Tuota olisi
pitänyt teiltä vihoviimmeiseksi odottaman. Te tiedätte yhtähyvin kun
minäkin, kummalla meistä kahdesta on suurin syy minun onnettomuuteeni
ja kuitenkin olette valmis heittämään ensimmäisen kiven. Nyt vasta minä
teitä oikeen inhoon. (Aikoo mennä.)

GRÖN (estää häntä). Minkätähden kiivastua turhan päiten. Minä tahdoin
vaan sanoa, että naimisiin menolla on kaikki autettu. Ja siinä
tapauksessa en tahdo syyttää sinua mistään. Mutta jos et tahdo mennä
avioliittoon kanssani, niin voiko sinun menettelyäsi tähän asti kutsua
muuksi kun kevytmielisyydeksi. Maailma on oikeassa, kun antaa sinulle
nimityksen, joka seuraa sinua hautaasi asti.

HILMA. Maailma ei tuomitse niin väärin. Se mitä olen ainoan kerran
elämässäni ollut, en aio olla hautaani asti.

GRÖN. Älä unohda, että meidän välimme on ainaiseksi sidottu. Kuinka
sinä voit ajatellakaan, ettemme menisi naimisiin. Voitko ajatella
jotain niin kauheata, että sinun lapsesi syntyisi isätönnä. Rakas
Hilma! Sinulla ei ole oikeus ajatella ainoastaan itseäsi. Sinun pitää
etupäässä ajatteleman häntä, häntä, jota kannat rintasi alla.

HILMA (itkee).

GRÖN. Eikö totta Hilma? Hänen edukseen sinä tahdot elää? Hänen edukseen
vaikka uhrata itsesikin. Se on kaunista ja jaloa. Ja onhan se sitä
paitse äidin velvollisuus. Niin ja isän myös. Mitenkä minä voisin
sallia, että minun lapseni syntyisi äpäränä. Se olisi hirveätä! Oi,
älkäämme ajatelko sellaisia mahdottomuuksia. Kas niin! (Menee Hilman
luo.) Pyyhi kyyneleesi nyt ja tule järkeväksi taas. Kas niin!

HILMA. Älkää olko minulle ankara. Antakaa minulle ajatusaikaa. Minä
olen niin sekaisin ... en ymmärrä, mitä minun pitäisi tekemän...

GRÖN. Sinulla ei ole aikaa tuhlata päiviäsi miettimiseen, ellet tahdo
häväistä itseäsi elämän ijäksesi. Kohta jo ehkä pitäjälläkin ruvetaan
puhumaan sinun tilastasi. Sana on jalkana, sen kyllä tiedät.

HILMA. Pitäjälläkö puhumaan minusta? Hyvä Jumala? Minäkö tulisin
kaikkein hampaisiin. Ei, ei! -- Oi, minua onnetonta!

GRÖN. Et sinä ollenkaan tule onnettomaksi, kun menet avioliittoon minun
kanssani, päinvastoin.

HILMA. Mutta jos en tekisi sitä --

GRÖN. Niin huomis päivänä kerrotaan sinusta kauniita juttuja kylällä.

HILMA. Ei, ei! Se ei saa tapahtua. Tulkoon ennen -- Tehkää sitten minun
kanssani mitä tahdotte.

KAISA. Älä myönnä mitään, joka on vasten omaatuntoasi! Toisella
tyhmyydellä ei saa toista sovittaa.

HILMA (menee Kaisan helmoihin). Muori! Rakas muori.

GRÖN (hämmästyy). Mitä pirua? Koska sinä, ämmä, olet tänne tullut?

KAISA. Minä olen Purimon muuripenkillä istunut jo toistakymmentä
vuotta. Mutta en koskaan ole tässä huoneessa kuullut sellaisia sanoja,
kun nyt.

GRÖN. Niistä sinä pidät kauniisti suusi kiinni, ruotivaivainen.

KAISA. Minä puhun, kun tahdon. En kysy siihen lupaa teiltä.

GRÖN. Suus kiinni, ämmä!

KAISA. Eikö teillä ollenkaan ole omaa tuntoa? Ensin lähetätte ottamaan
Roopea vangiksi varkaudesta ja sitten pakoitatte Hilmaa --

HILMA. Mitä sanotte? Roopea vangiksi?

GRÖN. Varkaat tavallisesti vangitaan.

KAISA. Silloin teidän, herra, ei pitäisi käydä vapaudessa.

GRÖN. Helvetti! (Kylmästi ja levollisesti.) Ruotivaivainen saa muuttaa
saunaan vielä tänä iltana. Minä en kärsi pirtin penkillä istukkaita.
Teidän täytyy olla poissa täältä, kun tulen toisen kerran. (Aikoo
mennä.)

HILMA (syöksyy hänen tiellensä). Jumalan tähden, sanokaa, onko Roope
vangittu?

GRÖN. On, jos on saatu kiinni.

HILMA. Minkätähden? Mitä on hän tehnyt sitten?

GRÖN. Varastanut. (Menee.)

HILMA. Varastanut? Varastanut! Roopeko? Herra Jumala! Minä olen varmaan
sekaisin. Muorikulta, sanokaa, että olen sekaisin.

KAISA. Ole nyt levollinen, lapseni! Tietysti Roope on viaton, vaikka
tuo paholainen kuinka tahtoisi häntä syytteesen.

HILMA. Mitä hän olisi varastanut sitten? Mitä? Sanokaa!

KAISA. No, sen hevoshyväkkään, jolla hänen sanotaan menneen
lauantaiyönä.

HILMA. Tämäkö vielä piti tuleman onnettomuutemme lisäksi.

KAISA. Älä nyt, hyvä lapsi! Kadotathan järkesikin kun tuolla tavalla
suret. Jahka Roope vaan tulee kotia, niin muuttuu kaikki hyväksi. Hoh,
hoh! Hilma rukka! Kyllä sinun tilasi on katkera. Etkö tietänyt tästä
ennen.

HILMA (katsoo häneen, purskahtaa itkemään ja putoaa hänen pankkonsa
viereen). En tietänyt. Epäilin kyllä, mutta en uskonut. Armahtakaa
minua onnetonta!

KAISA (silittelee Hilman päätä). Lapsi kulta, älä itke. Ei se itkusta
parane.

HILMA. Älkää tuomitko minua, muori! Älkää tehkö sitä!

KAISA. Kuka nyt puhuu tuomiosta! -- "Älkää tuomitko, ettei teitä
tuomittaisi!" sanoo Herra.

HILMA. Oletteko suuttunut minuun! Oh! kyllä te olette.

KAISA. Enkä ole. Mistä minä suuttuisin? Mutta kyllä se koskee, koskee
niin vaikeasti, sinun tähtesi, lapsi rukka. (Itkee.)

HILMA. Jos tietäisitte kuinka äärettömästi minä kärsin ja olen jo ennen
kärsinyt, ennenkun tätä tiesinkään. Hyvä Jumala sentään sitäkin hetkeä,
jolloin minun piti Roopelle tunnustaa suhteeni. Se oli kaikista
kauhein, se.

KAISA. Sen kyllä käsitän. Mutta turvaannu sinä minuun. Kahden kantamana
taakka kevenee. Minä kannan mielelläni sinun edestäsi toisen puolen. Ja
tarvitsethan sinä, lapsiparka, ystäviäkin tässä sekasorrossa. Hoh, hoh!
Purimossa taitaa olla asiat vähän mullin mallin?

HILMA. Tämä on sitä viimmeistä, mitä olla voi!

KAISA. Se on totta, Jumala paratkoon! Purimon tonttua on vihoitettu.

HILMA. Purimon tonttua? -- Kuinka se onkaan se kertomus siitä Nokian
tontusta? Seurasihan siitä onnettomuus talolle ja talon asukkaille, kun
tonttua vihoitettiin. Eikö niin?

KAISA. Niin juuri. Kaikki kävi takaperoa sen jälkeen. Onnettomuus
toista ankarampi asustui taloon, kun haltia jätti sen omaan varaansa.

HILMA. Mutta satuhan sen onkin tuo. Tai kertomus vanhoista ajoista. Ei
tonttuja enää löydy. Suotta sitä ajattelemme.

KAISA. Ett'eikö löytyisi! Älä hyvä ihminen sellaista sano! Jokaisella
talolla on oma haltiansa, joka tekee joko hyvää taikka pahaa.

HILMA. Mistä ne tontut suuttuvat sitten, kun rupeavat pahaa tekemään?

KAISA. Rikoksista.

HILMA. Rikoksista? Kuka olisi rikkonut Purimon tonttua vastaan?

KAISA. Rustmestari.

HILMA. Hänkö?

KAISA. Hän ja -- sinä.

HILMA. Ah! Hän ja minä -- niin.

KAISA. Sinä pidät Roopesta? Eikö niin?

HILMA. Niin.

KAISA. Ja kuitenkin olet suosinut toista miestä. Sellaisesta se
onnettomuus koituu. Kuinka sinä olet voinut sillä tavalla tehdä?

HILMA. Minä en ennen ollut ajatellut Roopea... Minä en aavistanutkaan,
että ... minä luulin pitäväni hänestä, niin kun sisar pitää veljestään.

KAISA. Sittenkään minä en ymmärrä sinun käytöstäsi.

HILMA (katselee hiilustaa). Oi, en minä itsekään sitä ymmärrä. -- Se
oli sellainen raskas syys ilta ... me palasimme rustmestarin veljen
häistä Rauhalasta. Siellä oli tanssittu paljon ja muuten pidetty
hauskaa. Minä olin ensikerran sellaisissa loistavissa ja hilpeissä
kemuissa. Matkalla minua vähän vilutti, kun olin lähtiessä hiestyneenä.
Hän sanoi, että minun pitäisi saada jotain lämmikettä, etten tulisi
sairaaksi. Ja sitten pyysi hän minun panemaan valkeata pesään hänen
huoneessaan ... kaikki makasivat silloin jo. Minä join siellä lämmintä
viiniä ... ja sitten, siinä hiipuvan hiilustan ääressä tuntui niin
maailmasta eroitetulta ja lämpimältä ja -- raukaisevalta. Hän puhui
niin hyvästi ja -- oh! minä olin joutunut hänen valtaansa, minä tunsin
sen, mutta minun päähäni ei tunkeutunut ainoatakaan pelastavaa
ajatusta, olin ihan typertynyt. -- Siitä hetkestä asti olen minä
vihannut rustmestaria. Minä olen tuntenut, että hän jollakin tavalla on
hallinut minun vapauttani. Vaikka en ole tietänytkään, että minun
kurjuuteni on näin pitkälle mennyttä, vihasin häntä kuitenkin. Nyt kun
sen tiedän, nyt minä inhoon ja pelkään häntä. Muori hyvä! Älkää
työntäkö minua luotanne! Teihin on minun ainoa turvani kurjuudessani.
Purimon tonttu leppyy teidän tähtenne. Leppyy ihan varmaan. Ettekö
usko, että hyvyys lepyttää? Hyvyys ja -- katumus.

KAISA. Katumus lepyttää, mutta parannus sovittaa.

HILMA (nousee). Niin, -- parannus. Minä tahdon parantaa kaikki, kaikki!
-- Jos se olisi niin tehty, kun sanottu. Minä olen elämä ijäkseni
onneton -- onneton ja häväisty. Siitä ei auta katumus eikä parannus.
Täytyy vaan tyytyä ja kärsiä, katkerasti kärsiä. (Menee keinutuoliin.)

KALLE (tulee). Se rustmestari kävi siellä tallissa ja käski minun
toimittamaan muori saunaan.

KAISA. Niin se käski.

HILMA. Rustmestari käski? Koska?

KAISA. Äsken juuri.

HILMA. Kas, kun en huomannut ollenkaan. Ehk'en kuullutkaan, korvani
niin humisevat.

KAISA. Voi raukka, jos et vielä ihan todella sairastuisi kaiken hyvän
päälle. -- Lähdetään sitten.

HILMA. Saunaanko? Ei koskaan, niinkauvan kun minä olen emäntänä
talossa. Minäkö päästäisin teidät saunaan asumaan. Oletteko
suunniltanne?

KAISA. En tohdi tännekkään jäädä, kun niin ankarasti komensi pois.

HILMA. Muuttakaa minun kamariini sitten. Siellä saatte olla rauhassa.
Kalle hyvä, taluta muori sinne!

KAISA. Jumala sinulle palkitkoon hyvyytesi!

KALLE. Pitääkö oikeen kantaa?

KAISA. Ei. Talutat vaan tuosta kainalosta. Kas niin! (Menevät
kamariin.)

MIINA (tulee ulkoa). No, voi, voi tuota muoria, kun antaa pesän hiipua
ihan mustaksi, eikä viitsi panna peltiä kiinni. Kyllä sitten yöllä
hytisette ja valitatte viluanne. (Panee pellin kiinni.) Eikös se taas
ole nukkunut! (Menee katsomaan.) Herra siunatkoon! Mikä muorin on
vienyt?

KALLE (tulee). Muoriako sinä haet?

MIINA. Niin. Mihin muori on joutunut?

KALLE. Vast'ikään talutin sen tuonne kamariin. Rustmestari käski viedä
saunaan, mutta ei Hilma antanut. -- Onkos sulla ollut ikävä, kun olen
koko päivän ollut poissa?

MIINA. Olisi ehkä ollut, mutta kävin kirkossa ja poikkesin karvarille
palatessani.

KALLE. Ei sulla taida olla yhtään lämmikettä, minkäänlaista? Tuntuu
niin väristävän.

MIINA (nauraa). Mikäs sinua nyt pani väristämään lauhkeimmalla
suojalla?

KALLE. Ihan totta. Sormeni ovat aivan kontassa. Tunnustapas! (Ottaa
Miinaa poskista kiinni.)

MIINA. On aina ne kylmät. Pitää ehkä hieroa viinalla. Ha, ha, ha!

KALLE (sylkäsee). Ei vähä pahaa tekisi.

MIINA (menee kaapille). Katsotaan jos täällä löytyy tilkka. Tule tänne
nyt sitten. -- No, anna kouras tänne, että saan valaa.

KALLE. Ei huolita kourista. Pannaan suuhun vaan. Ehkä se sieltä valuu
sormen päihin.

MIINA. Kyllä minä sen arvasin, että syy on suussa, eikä sormissa, ha,
ha, ha! Annas kun kaadan, et saa muuten.

KALLE (aukasee suunsa). Heitä sinne vaan!

MIINA (kaataa). Uh! Ha, ha, ha! Niin sinne menee kun vanhaan latoon.

KALLE. Ahhah! Kas se satonsa sanoo. Takka vaan! (Suutelee Miinaa.)

MIINA. Hyi, kun sinä haiset!

KALLE. Miltä?

MIINA. Kuules, nyt tulee tanssiväkeä. Hae esiin vaan viulusi aikanaan.

ROOPE (tulee jahtivoudin ja erään miehen seurassa. Hän on
jalkaraudoissa). Hyv'iltaa!

MIINA. Herra siunatkoon!

JAHTIVOUTI. Jumal' antakoon hyvää iltaa!

KALLE. Mitä saakelia?

ROOPE (menee istumaan penkille pöydän viereen). Niin. Näin sitä nyt
taas ollaan.

JAHTIVOUTI. Onkos herra Krööni kotona? Hän käski poikkeamaan tämän
kautta.

HILMA (tulee kamarista). Mikä kalina täällä?... (Näkee Roopen.) Voi
Jumala! Raudoissa!

TILTA (tulee ulkoa, jää seisomaan ovipieleen).

JAHTIVOUTI. Hyvää iltaa!

HILMA. Sano, minkätähden sinä olet raudoissa?

ROOPE. En tiedä. Kysy tuolta susivoudilta.

JAHTIVOUTI. Hä, hä! Älä ilveile mies! -- Varkaudesta kai hän on kiinni.

HILMA. Mistä varkaudesta?

JAHTIVOUTI. No, siitä teidän hevosen varkaudesta.

HILMA. Ei meiltä ole mitään hevosta varastettu.

JAHTIVOUTI. Eikö? Kyllä se teidän hevonen on. Minäkin tunnen sen.
Menkää katsomaan. Tuolla se seisoo pihalla. Parasta emännälle, jos ei
ollenkaan sekaannu tähän asiaan.

HILMA (Roopelle). Miksi sinä lähdit sillä tavalla kotoa? Me olemme niin
olleet tuskissamme ja kaivanneet sinua.

ROOPE. En tullut sitä ajatelleeksi sen paremmin. Jonnekin täytyi mennä,
kun en paikoillanikaan voinut olla.

HILMA. Hyvä Jumala sentään, kun tällä tavalla täytyy nähdä sinua. --
Jahtivouti, riisukaa nuot raudat häneltä! Ettekö ymmärrä, ett'ei Roope
ikinä --

JAHTIVOUTI. Hoh, hoh! Ei niitä vaan niin riisuta, kun rantiaisia. Kyllä
ne siinä pysyvät, mihin ne kerran on pantu.

GRÖN (tulee kirje kourassa). Vai niin! Jopas on saatu kiinni se
hevoshuijari.

HILMA (Grönille). Sanokaa noille, että laskevat Roopen vapaaksi.
Sanokaa, että se on erehdys. Sanokaa, että --

GRÖN. Vaiti! -- Hän on syytettävä varkaudesta. Tässä on kirje
vallesmannille. (Antaa kirjeen jahtivoudille.)

ROOPE. Kuka minua syyttää? Tekö? Vastaatteko te syytöksenne?
Vastaatteko että rehellisiä ihmisiä ilman mitään pistetään rautoihin?

GRÖN. Aiotko vielä ruveta röyhkeäksikin. Sopisi paremmin jos katuisit
tekoasi.

ROOPE. Mitä pitäisi minun katuman? Minä en ole mitään rikkonut.

GRÖN. Kiellätkö tehneesi kysymyksen alaisen varkauden?

ROOPE. En kiellä, enkä myönnä. Minä en ymmärrä sellaista kysymystä.

GRÖN. Kiellätkö pääsiäisaattona ottaneesi Purimon hevosen ja sillä
karanneesi?

ROOPE. Minä en karannut.

GRÖN. Kiellätkö ottaneesi hevosen?

ROOPE. En. Omalla ajokkaallani lähdin kyläilemään.

GRÖN. Hevoset ovat talon. Ainoastaan talon töissä on sinulla ollut
ajokas. Sanoinhan aattoiltana, että sinulla ei ole enää mitään
tekemistä Purimossa. Ja kuitenkin käytät tällaista oman käden oikeutta.
Etkö tiedä, että omin luvin ottaminen on varkautta.

ROOPE. Olkoon jos! Tästä nyt vaan ei varkausjuttua synny, ei
tekemälläkään.

GRÖN. Se on tavallista koukuttelemista. Kyllä minä ne temput tunnen. --
Nyt saatte lähteä vallesmannin luo.

ROOPE. Minä en lähde.

JAHTIVOUTI. Ole nyt, Roope, järkevä! Pääsethän heti takaisin, kun
pefallningsmanni huomaa sinut syyttömäksi.

ROOPE. Älä lähentele liiaksi. Minä en seuraa askeltakaan.

JAHTIVOUTI. Jos olet viisas, niin et vastusta kruununmiehiä. Siitä
sinun paha perisi. Ja mitäpä sinä kotona tekisit nuot helat
kalvoimissa.

ROOPE. Olkoon menneeksi sitten! Mennään vaikka hirteen!

HILMA. Onko aikomuksenne saattaa Roope ahdistukseen! Sanokaa mitä
varten sen teette? Mitä te vaaditte, jättääksenne tuon pirullisen työn?

GRÖN. Vaiti sinä!

ROOPE. Minun edestäni ei tarvitse rukoilla armoa tuollaisilta konnilta.
Jääkää hyvästi ystävät! Kohta tavataan. Mutta Jumala varjelkoon sinua
silloin, herra Krööni!

KAISA (kurkkailee kamarin ovella).

HILMA (polvillaan). Rustmestari hyvä, älkää menkö pitemmälle. Älkää
Jumalan nimessä tehkö sitä. Jos minulta jotakin vaaditte, niin sanokaa.
Viekää omaisuuteni, viekää...

GRÖN (tempaa Hilman ylös). Suus kiinni, hullu! (kuiskaa Hilmalle.)
Sinun omaisuutesi ei häntä pelasta, vaan sinä itse, jos --

HILMA. Hyvä Roope! Anna minulle anteeksi, tee se isävainaajani muiston
tähden. Ja tule Purimoon niin pian, kun voit? Tuletko? Lupaatko sen?

ROOPE (katsoo Hilmaa). Minä tulen. Hyvästi Hilma! (menee.)

HILMA. Jumalan haltuun! (Tulee penkin päähän istumaan ja itkemään.)

GRÖN. Kas niin! Viekää vallesmannille terveisiä! (Kaikki seuraavat
Roopea, paitsi Grön, joka kävelee edestakaisin. Pysähtyy Hilman eteen.)
Sinä tahdoit kernaasti uhrata jotain Roopen pelastukseksi. Eikö niin?

HILMA (ei vastaa).

GRÖN. Jos kolmen viikon kuluttua olet minun kanssani vihitty, on Roope
vapaa.

HILMA (nousee, katsoo hämmästyneenä Gröniä).

GRÖN (nyökäyttää päätään ja menee).

Esirippu alas.



NELJÄS NÄYTÖS.


Eräs iltapäivä syyskesällä. Maantien risteys Purimon talon luona.
Keskellä näyttämöä piiskuri-tolppa.

VIRVELI (istuu piiskuri-tolpan juurella vitsoja karsimassa).

    Missästä se mylläri?
    Ai, ai, ai, mylläri.
    Tulis, tiipelis, taapelis, tom, tom, tom!
    Tulis, tiipelis, taapelis, tom!

    Mitäs sull' on kalua?
    Ai, ai, ai, kalua.
    Tulis, tiipelis, taapelis, tom, tom, tom!
    Tulis, tiipelis, taapelis, tom!

KAISA (tulee oikealta, nojautuen kainalosauvaan). Eikös vaan se ole
Virveli, joka loilottelee täällä?

VIRVELI. Pernales Olkkoseen tuota Kaisa muoria! Eipäs teitä ole näkynyt
liikkeellä herran hepusiin hetkiin. Kas, kun pääsee noin vaan omin
neuvoin juoksentelemaan.

KAISA. Vaivaista pääsemistä! Hoh, hoh! Hyvää päivää sentään, Virveli
vaari!

VIRVELI. Jumal' antakoon hyvää päivää! Minnekäs te nyt oikeastaan
yritätte?

KAISA. Minnekäs minä! Eihän tällä rijalla mitään kuljeta. Tuskin tähän
pääsin, kivenheiton talosta. Näin kesäiseen aikaan on se leini toki
vähän kuurussa. Auttakaas minua tuolle kivelle istumaan.

VIRVELI. Kyllä, kyllä! Odottakaas vaan, jahka ma kerkiän. Pannaan
syrjään tuo kainaloinen. Nyt sitten! -- Pernaleen kauvan siitä kun
viimmeksi olen vaimoväkeä pitänyt kainaloista.

KAISA. Älkää höpiskö vaimoväkinenne! So! Päästäkää irti vaan!

VIRVELI. Muija-pahaistani täytyi aina nostella sängystä lattialle ja
lattialta sänkyyn. Se raukka kun oli halvattu viimmeisinä aikoinaan.

KAISA. Niin aina, niin aina.

VIRVELI. Pernaleen hyvä muija se sentään oli. Ja minä kaipaan toisinaan
sellaista nosteltavaa. Hä, hä, hä! -- Kas siinä te istutte kun kirkon
penkissä ja saatte kurkistaa naamaan jok'ainoata ohikulkijaa.

KAISA (ottaa sukan kutimen taskustaan). Enpä erittäin välitä heitä
kurkistella.

VIRVELI (istuu entiselle paikalleen). On kai siellä Purimossa ollut
pernaleesti humua ja hommaa niiden häitten tähden.

KAISA. Eihän sitä niinkään paljon. Ne ovat sellaiset lyhyet herrasväen
häät. Kestävät vaan tämän illan. Vaikka tapahtuu se vihkiminen sentään
vanhan tavan mukaan.

VIRVELI. On niillä herrasväelläkin konstit. -- Viikko häitä
häijympiäkin, sanoo sananlasku. Niinhän ne ovat kun kerjäläisen
ristiäiset, sellaiset lyhyet pidot. Olisi sitä sentään Purimon
tyttärelle kannattanut pitää paremmatkin. Aina sitä noin häähommissa
koettaa uhertaa köyhemmätkin, saati sitten pitäjän äveriäimmät.
Pernales olkkoseen heidän tapojansa!

KAISA. Tuolla näkyy taas tulevan pitoväkeä. Herrasväkeä koko joukko.

VIRVELI. Sitähän sinne on lapannutkin. Isäntiä ja emäntiä ei ole montaa
näkynyt. Eläis Purimon äijä-vainaaja, niin taitaisi talonpojilla olla
siellä etusija. Herrat saisivat olla siipiänsä myöden. Mutta kun on
kissa kiukaalla, niin hiiret hyppii lattialla. Se on selvä se.

KAISA. Jos Tuomas vainaja eläisikin, niin ei olisi näin paljon
kurjuutta Purimossa tapahtunut.

VIRVELI. Mitäs väkeä ne ovat nuot, kun tulevat jalkapatikassa?

KAISA. Eiköhän ne ole pappilan herskapia. Ovat kai tulleet venheellä
järven poikki.

VIRVELI. Se se näkyy olevankin, tuo uusi kirk'herra, kun tuossa
edimmäisenä kävellä pletkuttelee, syöskummi piippu hampaissa. Ja
perässä konkottaa se pitkä lukkari, joka kuuluu olevan niin hyvää
pratsia sen kirk'herskan kanssa. Onneton kirk'herra, kun on mennyt
leskestä naimisiin ja sattunut saamaan nuoren muijan ja sitten joutunut
papiksi sellaiseen pitäjään, jossa on lukkari. -- Kas nyt taas kuinka
ne virnistelevät toisilleen tuolla. --

KAISA. Älkää lörpöttäkö! -- Se kuuluu olevan kovin herraa pelkääväinen
mies, se uusi kirk'herra.

VIRVELI. Oli hän pernaletta. Ei myy rukiitakaan sillä hinnalla kun muut
ihmiset, vaikka on niin huonot ajat. Kiskoo aina pari markkaa enemmän
tynnyriltä. Tämä kanssa sitten vielä saarnaa lähimmäisen rakkautta.

KAISA. Voi, voi sitä Virveliä, kuinka puhuu sielun paimenesta. Parempi
kun veisaisitte jotain, kun pappi ohi kulkee.

VIRVELI. Voisinhan minä senkin tehdä teidän mieliksenne, jos vaan
muistaisin jotain niistä muija-vainaajani virren värssyistä. Kuinka se
yksi olikaan? Kun kirottu kivun kipinä...

KAISA. "Kirottuin kivuist' kipinänk'..."

VIRVELI. Kas pernaletta, kun teillä on hyvä muisto. Niin se olikin. Se
on ainoa virren värssy, jota oikeen hartaudella olen veisannut. Se
sopii mielestäni niin pernaleen hyvin piiskurille.

KAISA. Kun kiroo vielä Jumalan sanaa suupielessä. Voi teidänkin
sieluanne, Virveli!

VIRVELI. Odottakaas vaan! Mull' oli hyvä veisuu nuotti ennen
nuorempana. Vielä muijavainaajani haudallakin huusin kilpaa unilukkarin
kanssa. (Veisaa.)

    "Kirottuin kivuist' kipinänk',
    Jos täällä tuta saisit,
    Ennen vaivan enimmänk'
    Kärsiväs täällä soisit."

(Pappilan herrasväki tulee.)

KIRKKOHERRA. Jumal' antakoon Herran rauhaa, hyvä väki!

VIRVELI ja KAISA. Jumal' antakoon, herra kirk'herra!

KIRKKOHERRA. Se on oikein, että sielunne työskentelee hengellisessä,
vaikka kätenne maailmallisissa askartelee.

KIRKKOHERSKA. Luutiakos vaari sitoo? Voisitte tuoda pappilaankin, jahka
saatte edes tusinan valmiiksi.

VIRVELI. Nämät ovat vaan raippavitsoja.

KIRKKOHERSKA. Jassoo! Minä luulin luutia niistä tulevan.

KIRKKOHERRA. Oletteko te ehkä paikkakunnan piiskuri?

VIRVELI. Sitä virkaahan minä tässä olen pitänyt.

KIRKKOHERRA. Mikä nimenne on?

VIRVELI. Virveliksi ne minua karahteeraavat.

KIRKKOHERRA. Kai te olette jo useamman varkaan kurittanut eläissänne?
Oletteko kauvankin hoitanut ammattianne?

VIRVELI. Olenhan minä jo toisenkin parin olkani yli heittänyt parissa
kymmenessä vuodessa.

KIRKKOHERRA. Yhäkö vielä olette tyytyväinen työhönne?

VIRVELI. Tyytyväinenkö? Hm! Kyllä. Minä saan vuosittain kaksi tynnyriä
ja karpion pitäjältä.

YLIOPPILAS. Ja niiden tynnyrien tähden te olette milloin tahansa valmis
hakkaaman ihmisten selät veriselle. Kyllä te olette oikeen pyöveliksi
syntynyt.

VIRVELI. Kyllä minä olen syntynyt oikeen kunniallisella tavalla, niin
kun tekin, nuori herra. Mutta kaikkia niitä maailmassa tarvitaan. Mitä
hyödyttäisi tuomio-istuimet, ellei olisi piiskureita. Ei suinkaan se
tuomari niitä rosvoja siellä lakituvan pöydällä rupeisi mätkimään.

KIRKKOHERRA. Eipä tietenkään. Se on ihan oikea katsantokanta.

YLIOPPILAS. Ei kenenkään rehellisen ihmisen pitäisi ottaa vastaan
tuollaista virkaa.

VIRVELI. Pernales olkoseen! Tahtoisitteko, että rosvot saisivat ryöstää
takin yltänne. Ei, kost' Jumala. Ilman piiskureita ei maailma kauvan
seisoisikaan. Kyllä pian jouduttaisiin pukin tuluksille.

KIRKKOHERRA. Niinhän se on, niinhän se on! No ruoskitaanko tässä tänä
päivänäkin jotakuta?

VIRVELI. Sitä Purimon Roopea tässä vähän rapsutellaan.

KIRKKOHERRA. Vai niin. Kyllä jo muistankin.

KIRKKOHERSKA. Sepäs hauskaa! Sitä pitää tulla katsomaan.

YLIOPPILAS. No, mutta! -- Onkos sekin nyt hauskaa? Jos vielä raukka
hyvässä lykyssä on syytön koko varkauteen.

KAISA. Niin juuri onkin, hyvä herra. Mistäs tekin sen tiedätte?

KIRKKOHERRA. Mennään nyt! -- Tämäkö on häätalo tässä vieressä?

KAISA. Se se on Purimo, se. Antakaa anteeksi, kun en voi edes seisomaan
nousta. Olen niin rampa jaloistani.

KIRKKOHERRA. Istukaa te vaan! Ei tee mitään. Jääkää herran halttuun.
(Menevät.)

KAISA ja VIRVELI. Jumalan nimeen vaan!

YLIOPPILAS (Kaisalle). Te sanoitte tietävänne, että Roope on syytön.
Kertokaas, kuinka sen tiedätte!

KAISA. Herrajesta! Kuinka minä en tietäisi. Ihan lapsesta asti...

YLIOPPILAS. En minä sitä tarkoita. Olitteko te todistamassa tästä
asiasta? Minä en muista nähneeni teitä todistajien joukossa.

KAISA. Enhän minä ollut. Mitä minä siellä olisin tehnyt, vanha ihminen.
Mutta kukas te olette, kun tiedätte todistajatkin? Olettekohan vaan
itse tuomari?

YLIOPPILAS. En ole. Minä olin lakituvassa kuuntelemassa silloin, kun
juttu oli esillä. -- Te ette siis tiedä mitään muuta Roopen asiaan, kun
mitä hyvä uskonne sanoo? Ettekö tiedä mitään todisteita, jotka
kumoisivat hänen syyllisyytensä?

KAISA. Kuinkas minä sellaisia todisteita voisin sanoa? Eipä niitä
viisaammatkaan. Mutta sen minä tiedän, että Roope on viaton. Ihan vaan
juonitellakseen antoi rustmestari ottaa Roopen kiinni. Ja lupasi
toimittaa sitten vapaaksi, jos Hilma menisi hänen kanssaan naimisiin.

YLIOPPILAS. Mistä sen tiedätte, että rustmestari niin lupasi?

KAISA. No, hei! Kun omin korvin olen kuullut. Jos te, herra hyvä,
tietäisitte mimmoisessa liemessä se Hilmakin on ollut. Ihan väkipakolla
on rustmestari häntä koettanut saada itselleen. Ja ottihan se Hilma
hänet sitten viimmein, kun luuli sillä pelastavansa Roopen.

YLIOPPILAS. Vai niinpäin se totuus onkin! -- Kuka te olette?

KAISA. Kaisa minä olen. Purimon ruotimuori.

YLIOPPILAS. Vai niin! -- Hyvästi nyt vanhukset! Mitäpä suotta olette
noin suuttuneen näköinen, vanha Virveli. En minä teitä sillä vihaa, jos
virkanne onkin minulle vastenmielinen. Hyvästi vaan! (Menee oikealle.)

KAISA. Hyvästi, hyvästi, nuori herra! -- Voi voi, kuinka herttaisia
ihmisiä siellä pappilassa nyt on. Puhuttelevat vaan noin maantien
vierelläkin tällaisia huonojakin ihmisiä.

VIRVELI. Kyllä pernaleessa sillä tavalla puhuttelee kuka hyvänsä, kun
haukkuu toista suut, silmät täyteen. Koko nenäkäs vekkuli tuo
viimmeinen! Taitaa se kirk'herra sentään hidun parempi olla, koska
piteli vähän niinkun puolianikin.

KAISA. Eihän se maisterikaan mitään pahaa tarkoittanut. Sanoihan se,
ettei ole teille vihanen.

VIRVELI. Mistä turkasesta hän sitten olisi minulle vihanen. Ja mikä
pernaleen oikeus hänellä on moittia minun virkaanikaan. Joka virka on
hyvä, kun vaan mies on hyvä virassaan. (Sylkäsee.) Kaikkia sitä kuulee,
ennenkun kuolee. (Rupeaa laskemaan vitsapariansa.) Yksi, kaksi --
mokomakin piimätakki rupeaa tässä viisastelemaan, -- kolme, neljä,
viisi -- niinkun hyväkin -- kuusi -- ketara sääri! -- seitsemän ja
kahdeksan. Kaikki kunnossa! Minä olen mies, joka aina täytän tehtäväni.
Se on kanss' melkein häpeä miehelle, kun saa ainoastaan kahdeksan
paria. Neljäkymmentä pitäisi olla.

KAISA. Hyi teitä! On teillä sentään oikea pyövelin luonto, jos se
maisteri sitä sanoikin.

VIRVELI. Se maisteri, se maisteri! Niin mulla onkin! Mikäs sitten?
Pernales olkkoseen! Nyt minä vasta siivonkin makeasta sydämmestä. Minä
olen oikeen turkkilaisella tuulella. Oikeen kasakka humöörillä.

KAISA. Älkää nyt, Virveli kulta, joutavoitko. Kehtaisittekin purkaa
sappenne Roopen niskaan. Hän ei ole ikinä pahaa sanaa sanonut teille.
Onkosta?

VIRVELI. Eipä se ole tainnut.

KAISA. Ei luontokappalettakaan se mies ole pahoin kohdellut. Pitäisikö
sitte teidän syyttä suotta hakata hänet ihan pataluhaksi. (Itkee.)

VIRVELI. No, enkös sitä arvannut! Heti ne akat ulvovat. Ei tarvitse kun
huuliansa raottaa vaan. Sellainen se muija-rähjänikin aina oli. --
Älkää nyt tissuttako siinä! En minä häntä lyö lujempaa kun muitakaan.

KAISA. Siinäpä se juuri onkin. Tavallisesti hakkaatte, että veri
purskuu. -- Virveli hyvä! Osaattehan iskeä arjemmastikin. Armahtakaa
Roopea ja lyökää hiljaa! Tiedättehän, että hän on viaton.

VIRVELI. Pernaleen viaton! Koska hän kerran on tuomittu, niin on hän
syyllinenkin. Sitä nyt ei enää voi ransaakata. -- "Ensin tuomitaan ja
sitten suomitaan." Se on minun parakraavini.

KAISA. Onhan se niin, mutta voittehan te lyödä niin, ettei satu.

VIRVELI. Joko minä nyt lyön niin, tai näin, kahdeksalla parilla.
Neljäkolmatta iskua vaan! Eihän turha tunnu tupessakaan. Pernales
olkkoseen! (Sylkäsee.) Kielikin kuivaa kankeaksi kun anturanahka!
(Sylkäsee.) Vähemmästäkin pärpättämisestä! -- Kököttäkääs nyt siinä
pikkuruikkusen aikaa vielä ja pitäkää vaarilla minun raippojani. Minä
pistäyn pikipäinsä tuossa Vikelässä. (Ottaa pullon maasta.) Pitää vähän
saada taskumattiin.

KAISA. Katsokaas! Tuolla tulee rustmestari. Nostakaas minua ylös tästä.
Pian nyt! Minä tulen mukaanne.

VIRVELI (auttaa Kaisaa). Mitä te häntä pelkäätte? Ei se teille mitään
pahaa tee, vaikka tännekin jäisitte. Minun seurani taitaa olla paljon
vaarallisempaa. He, he, he!

KAISA. Vieläpä se anturanahkakin sentään vähän taipuu. Tulkaa nyt vaan!

VIRVELI (asettaa vitsansa syrjään). Jahka ma jahkamoitten. Noin.
-- Kyllä ne nyt luulevat siellä Vikelässä, että me kuljemme
naima-asioissa. He, he, he! (Menevät perälle, vasemmalle, puhellen.)

GRÖN (mustiin puettuna, tulee oikealta, tähystelee levottomana tielle,
vasemmalle; menee kummulle, varjostaa silmiään, katsellessaan tarkasti
järvelle päin; ihastuu äkkiä ja heiluttaa lakkiaan; tulee alas
synkkänä, mutta levollisempana; menee istumaan kivelle, oikealle, --
Hetken perästä tulee Nimismies perältä kummun yli paitahiasillaan,
kantaen takkia kainalossaan. Katselee ympärilleen, huomaa Grön'in).

NIMISMIES. Huh, huh! Taksvärkkärin työtä se perimelankin käyttäminen,
mitä sitten soutaminen!

GRÖN (hypähtää ylös). No, vihdoin viimmeinkin! (Tervehtii.)

NIMISMIES. Niin juuri, vihdoin viimmeinkin! Annas kun vähän hengähdän.
(Istuu kivelle.) Hoh, hoh! Se on koko saakeli paikakseen tuo Purimon
kurkku. Siinä ei tule hiirenrata vaaksaa pitemmäksi. Melkein samaan
paikkaan joka airon vetämä! Huh! Sen tekee se helkkarin viima, joka
aina kulkee niiden korkeitten kallioitten välitse. Niin! ja taitaa
siinä vähän virtakin käydä vielä kaupan päälle. Harvoinpa se jäätyy
pakkasillakaan. Se on oikea purimo, se!

GRÖN (istuu). Sinä olet oikeassa. Se on purimo. Ja purimo on talokin.
Vaikea on läväistä kumpaistakin.

NIMISMIES. Hah! Mitä lempoa? Mitä valitusvirttä tuo on? Nyt sinä olet
toiveittesi perillä. Nyt on sinun hääpäiväsi. Olet sulhanen, rikkaan
morsiamen sulhanen... Olisiko jotain tapahtunut? Suu puhtaaksi heti!

GRÖN. Tapahtunut ei ole mitään! Ei entistä enempää. Mutta minä pelkään,
että jotain tapahtuu.

NIMISMIES. Mitä jotain? Mitä nyt voisi tapahtua. Kaikki tapahtuminen
vastaisuudessa on myöhäistä. Sinä vihitään tänään ja huomenna sinä
maksat velkasi, olet kaikista vapaa ja -- Roope saa pitkän nenän
uhkauksestaan. Jos hän huomenna tulee vaatimaan tiliä Purimon
holhoojalta, niin saa hän tekemistä Purimon isännän kanssa.

GRÖN. Jospa nyt edes oltaisiinkin jo huomisessa päivässä! Nämät
häätoimet --

NIMISMIES. Hoh, hoh! Ymmärrän, ymmärrän. Minä vaan ihmettelen, mitenkä
sinunlaisellasi miehellä ja siinä ijässä enää voi olla tuollaista
sulhaspojan arkuutta. No, hiidessä! Minkätähden sinä sitten täällä
hikoilet ja venytät aikaa. Mennään häätaloon ja annetaan sen tempun
luistaa tavallista vikkelämmin. On kai pappi jo tullut?

GRÖN. On tullut ja tuonut poikansa mukanaan.

NIMISMIES. Jahah! Se nuori juristi. Minä tiedän.

GRÖN. Niin, hän. Tiedätkö -- minä pelkään sitä miestä.

NIMISMIES. Pelkäät? Hahaha! Sinä pelkäisit häntä! Sinä sellaista
nulikkaa.

GRÖN. Minä en oikeastaan pelkää häntä. Minä pelkään hänen intoaan. Hän
on liian paljon alkanut sekaantua Purimon asioihin. Hän on julkisesti,
suuressa nimipäiväseurassa pappilassa, moittinut oikeutta, sinua ja
minua, ylipäänsä koko menettelyä tuossa Roopen jutussa.

NIMISMIES. Hoo! Moittikoon, minkä hän jaksaa! Suuret sanat eivät suuta
halkaise.

GRÖN. Viimme sunnuntaina puhutteli hän Hilmaa kirkon mäellä. En tiedä
mitä mahtoivat keskustella. Hilma ei puhu mun kanssani, ei hyvällä,
eikä pahalla. Hän on tullut kokonaan mykäksi. Ainakin minun parissani.
Se se erittäinkin vaivaa ja rasittaa minua. Se panee minun luulemaan
yhtä ja toista, Minusta tuntuu kun olisi jotain tekeillä minun selkäni
takana. Mutta mitä, sitä en tiedä. Ja sehän se tuottaa pelkoa, kun ei
tiedä mitään, kun ei ole mistään varma.

NIMISMIES. Varma? Jos nyt kukaan on varma asemastaan, niin sinä saat
olla. Sinä olet ihan suotapäällinen, ihan akkamainen tuossa pelossasi.

GRÖN. Saattaa niinkin olla. Mutta kun kerran epäilys iskee, niin sitä
on vaikea poistaa. Minä epäilen ja olen levoton. Minusta tuntuu, että
kaikki muut ihmiset tietävät minun asioistani paljon enemmän kun minä
itse. Ja se tulee juuri siitä, että Hilma puhuu muitten kanssa, mutta
ei minun kanssani. Minä en saanut rauhaa. Minä riensin tänne odottamaan
sinua. Siellä en enään voinut olla. Minä pelkäsin katsoa ihmisiä
silmiin, pelkäsin puhutella heitä. (Nimismies aikoo puhua.) Kuule, yksi
seikka vielä. Miksi sinä juuri täksi päiväksi asetit sen piiskaus
toimen. Se voisi pahasti vaikuttaa Hilmaan, jos hän saisi sen tietää,
varsinkin -- ennen vihkimistä.

NIMISMIES. Ennen! Ennen tai jälkeen! Sinä nyt olet tänään oikea
ennakkoluulo, lihassa ja veressä. No, ei se aivan sopivaa taitanut
olla. En tullut sitä ajatelleeksi muulla tavalla, kun: yksi tie, kaksi
asiaa. (Nousee ja pukee takin päällensä.)

GRÖN (hetken mietittyään). Piru hänellä sittenkin taitaa olla
nahassaan, sillä meidän juristillamme. (Nousee.) Hänen käytöksensä oli
niin omituinen minua kohtaan äsken, kun tapasin hänet tuolla pihassa.

NIMISMIES. Kyllä minä sen pirun hänen nahastaan pinnistän, jos hän vaan
aikoo sekaantua minun asioihini. Parasta että hyväksi aluksi alan
juttuni hänen kanssaan jo tänä iltana. -- Mutta mennään nyt jo
helkkarissa, ennenkun nostetaan huhu sulhasen karkaamisesta. Saanko
minä kuitenkin ensin sanoa sinulle erään sananlaskun, jota sinä ennen
muinoin, miehuutesi päivinä, pidit mielilauseenasi?

GRÖN. Mitä sinä tarkoitat minun miehuuteni päivillä?

NIMISMIES. Sinun entisyyttäsi. Minä luulen, että sinä olet jo väsynyt
voittamiseen. Sinun kohtalosi alkaa viedä sinua mukanaan.

GRÖN (ajattelee, sitten äkkiä). Mitä sananlaskua sinä tahdoit
muistuttaa minulle?

NIMISMIES. "Rohkea rokan särpii, pelkuri piiloon kömpii."

GRÖN. Se oli oikea muistutus oikealla ajalla. Sitä sinun ei tarvitse
sanoa minulle toista kertaa. Minä tahdon palata entisyyteen, tahdon
olla kohtaloni herra. Lähtekäämme! (Menevät oikealle.)

(Kaisa ja Virveli tulevat vasemmalta).

KAISA. Koettakaa, Virveli kulta, nyt kerran olla sääliväinen. Ei
hyväntahtoisuus ihmistä koskaan ojasta allikkoon ahdista. Kas tässä!
Tämän te saatte, jos...

VIRVELI. Mitä pernalesta? Kolmi ruplanen! (Kurkistaa ympärilleen.) No,
no! Koska asia on siitä painosta, niin yritetään sitten olla ihmisiksi.
Te mar mahdatte olla helläsydäminen raasu sentään. Jumala teitä
siunatkoon!

KAISA. Se on koko minun omaisuuteni, mutta sen annan hyvillä mielin,
sen Roopen tähden. Antaisin kyllä enemmänkin, jos vaan minulla olisi.

VIRVELI. Vai on tämä teidän säästönne! Ottakaa se takaisin sitten.

KAISA. En ota. Minä annoin sen Roopen tähden. Pitäkää se vaan!

VIRVELI. Älkää tupatko minulle ainoata ropoanne. Sydän se on sentään
minunkin rinnassani. Kyllä minä tiedän, että haineesti sen itsekin
tarvitsette. On niitä tunteita piiskurinkin paidan povessa. Tuossa on
rahanne!

KAISA. Mutta mitenkäs sitten Roopen...?

VIRVELI. Teidän tähtenne minä teen toivonne mukaan ilman rahojakin.
(Pyyhkii kyyneleen.)

KAISA. Kiitoksia vaan! Kyllä Jumala teille hyvyytenne palkitsee.

VIRVELI (koettaa päästä entiselleen). Eikös pernaleessa tuolla jo
tulekin jahtivouti. Tuleepa hyvinkin, vanginkuljettaja ja Roope
kantapäillä. -- Pieni karaistus ei tee miestä huonommaksi. (Ottaa
ryypyn.) Äh -- häh! Tahdotteko tekin, Kaisa muori? Ei pikkunen
pillastuta?

KAISA. Minäkö nyt ryyppäisin? En elämässäni! Laittakaas minua nyt
istumaan taas!

VIRVELI. Muija-vainajani otti usein naukun, kun närästi taikka hiukasi
sydänalaa.

JAHTIVOUTI (tulee Roopen ja vanginkuljettajan seuraamana). Hyvää
päivää, Virveli! Terveeks'!

VIRVELI. Terveeks', terveeks', eikä sairaaks'! Mitäs hyvää
jahtivoudille?

JAHTIVOUTI. Eipä erittäin. Tiedättekö jos pefallningsmanni on jo tullut
kylään?

KAISA. Tuli se äsken. On kai tuolla häätalossa.

JAHTIVOUTI. Odottakaas sitten niin kauvan, minä menen hakemaan. Istu
tuonne tien pohkeelle Roope siksi aikaa. Siinähän on Kaisamuorikin,
vanha tuttava sulle. (Menee oikealle.)

VIRVELI (poistuu toiselle puolen, vanginkuljettajan luo). Mene vaan
istumaan ja kysymään miten kotona voidaan!

ROOPE (on tullut näyttämölle alakuloisena, pää painuneena. Hän on
jalkaraudoissa, vanginvaatteissa ja kantaa myttyään. Menee Kaisan luo,
tervehtii häntä ja istuu hänen viereensä. Rupeavat molemmat itkemään).

VIRVELI (vanginkuljettajalle). Pernaleen helläluonteinen miehekseen
sekin, tuo Roope. Itkis häntä saakeli, kun kerran on itsensä tuohon
tilaan laittanut. -- Tahtookos Vinnari vähän sydämmen lämmitystä? Kun
on aikaa, niin ryypätään pikkusen.

VINNARI. Takka, takka!

VIRVELI. Kas nyt tuota, kun itkevät molemmat. Pernaleen ämmä kun siihen
jäikin häntä poruttamaan.

VINNARI. Se on ollut niin synkällä mielellä, se Roope, siitä asti kun
tuomio julistettiin, ettei ole syönytkään. On istunut vaan kun mykkä,
pää käsien välissä. Houruksi olen pelännyt hänen tulevan. -- Onkos
Virvelillä yhtään navetan takaisia saatavilla?

VIRVELI. Taitaa vähän olla puruja massin pohjalla.

(Pistävät tupakkaa suuhun ja jatkavat keskustelua.)

KAISA. Oletkos saanut mitään tietoja Purimosta?

ROOPE. En juuri ole niistä välittänytkään.

KAISA. Etkö ole välittänyt? Olisitko voinut unohtaa kotitalosi?

ROOPE. Mitä muisteltavaa minulla olisi siellä?

KAISA. Hyvänen aika sinua! Siellähän on sinun ystäväsi.

ROOPE. Ystävänikö? Ei sellaisia minulla ole.

KAISA. Suotta sinä kokeilet kovaluontoisuutta Roope. Kyllä sinä tiedät,
että Hilma ja...

ROOPE (tekeytyy välinpitämättömäksi). Hilma, niin. Mitenkä hän jaksaa?
Olen kuullut, että hänen häitään pitäisi kohta vietettämän.

KAISA. Tänäänhän ne ovat.

ROOPE. Tänään?

KAISA. Kohdakkoin kai alkaa vihkiminen.

ROOPE. Tänä päivänä! Hahaha! No niin! Sopiihan se hyvin. He vihitään
samaan aikaan kun minä riipun piiskuritolpassa. Sepäs mahtaa olla suuri
ilo heille!

KAISA. Roope, Roope! Älä tuomitse Hilmaa! Se kurja on saanut kärsiä
yhtäpaljon kun sinäkin. Niin on käynyt kalpeaksi kun kuolema. Tuskin
tuntisitkaan häntä enään.

ROOPE. En minä aio tulla tutustumaankaan hänen kanssaan.

KAISA. Ole nyt jo! Vihoitathan Jumalankin tuollaisilla puheilla.
Ilmankin Hilma rukka on yrittänyt mielensä perästä sinun
vapauttamistasi, vaikka eihän se paljoakaan ole auttanut, kun ei sen
enemmän ymmärrä niitä asioita ja kun rustmestari vielä toimitti hänet
pois koko tienoilta.

ROOPE. Kuinka! pois tienoilta?

KAISA. No, vallan sinne Tyrvääsen se Hilman lähetti, sinne sisarensa
tykö.

ROOPE. Mutta minkätähden Hilma antoi itseänsä noin vaan lähetellä?

KAISA. Eipä siinä muukaan auttanut. Kun se ei kerran naimisiin tahtonut
mennä, niin piti sitä ainakin poistua ihmisten silmistä täältä
kotipuolelta.

ROOPE. Minkätähden?

KAISA. Se on nyt sellainen ummessa pidettävä asia, jota ei täällä vielä
tiedetä. Mutta saa kai sen sanoa sinulle. Siellä näetkös Hilma synnytti
lapsensa. Hän tahtoi itse tulla oikeuden eteen todistamaan ja puhumaan
sinun puolestasi. Mutta, mitäs raukka! Niin huono hän oli isoja aikoja,
että tuskalla hengen kipinä säilyi hänessä.

ROOPE. Mutta mitenkä se naimisjuttu sitten päättyi? Rupesiko Hilma
katumaan kauppojaan?

KAISA. Hilmako? Kuinka sinä voit hänestä puhua noin ilkeästi? Häpeä
vähän! Sinun tähtesi Hilma perästäkin suostui.

ROOPE. Minunko tähteni?

KAISA. Niin juuri. Kun sinun tuomiosi lankesi, ehdotti rustmestari taas
naimista ja lupasi sillä ehdolla vielä pelastaa sinut. Lupasi hovissa
parantaa asian. Hilma uskoi hänen vakuutustaan ja antoi kuuluttaa
itsensä. Mitäpä siinä muutakaan olisi edessään, nuorella tytöllä, joka
makasi lapsi-vuoteella. Hän luuli sillä pelastavansa sekä itsensä että
sinut.

HILMA (tulee kiihkeästi oikealta. Hän on puolittain hääpuvussa.
Hivukset ovat hajalla). Onko se totta mitä kerrottiin? (Pysähtyy äkkiä,
kun huomaa Roopen raudoissa.)

ROOPE. Hilma?

KAISA. Herra siunatkoon! Kesken häitäkö sinä tänne syöksyt?

HILMA. Ne eivät sitten perästäkään ole sinua vapauttaneet! Tänä päivänä
-- tällä hetkellä sinä tulet piiskattavaksi?

ROOPE. Niinpä tuo näyttää käyvän.

HILMA. Oh! Kuinka katalasti minua on petetty! (Vaipuu itkien Kaisan ja
Roopen välille.)

KAISA. Hilma kulta, älä nyt itke. Tässä on muitakin ihmisiä. Ne niin
katsovat sinuun. Olethan sinä jo itkenyt tarpeeksi. Roopeenkin
sellainen vaikuttaa pahasti. Sinun pitäisi häntä lohduttaman ja
rohkaiseman. Hänen tilansa on tällä hetkellä kurjempi kuin sinun.

HILMA. Hänen kurjuutensa minua kaiveleekin. Omaani olen jo tottunut.

KAISA. Voi, voi! Kuka nyt ehtikin sitä sinulle supattamaan. Olisit
saanut olla tietämätön koko asiasta.

HILMA (lakkaa itkemästä). Tietämätönkö? Ei, muori. Jumalan onni, että
tästä kerrottiin minulle. -- Voi, Roope hyvä! Jos sinä voit minulle
anteeksi antaa, niin tee se. Noita rautoja kannat sinä minun tähteni.

ROOPE. Mitä sinä sanoit?

HILMA. Purimoa ja minua voittaakseen keksi rustmestari tämän
jumalattoman keinon. Hän pelkäsi että meistä tulisi pari. Hän tiesi
että minä -- rakastan sinua.

ROOPE. Sinä rakastat minua ja kuitenkin...?

HILMA (painaa päänsä alas).

KAISA. Sinua on vietelty, kauheasti eksytelty, lapsi raukka. On sitä
langennut enkelikin, saati sitten turvaton tyttö.

HILMA. Minä itse olen eksyttänyt itseni kaikkein enemmän. Minä en
tiennyt, en ymmärtänyt, että sisaren rakkaudessa piili oudompiakin
tunteita. Minä olen syypää. --

ROOPE. Oma syymme ei olisi upottanut meitä näin pitkälle. Mutta
loppuhan siitä tulee tästäkin. Kaikki on aikansa tässä maailmassa.
Totta Jumal'auta onkin, aikansa kutakin.

KAISA. Sinä olet kauhea!

ROOPE. En niinkun pitäisi. Rustmestarin on syy tähän kaikkeen. Hänen
ansiostaan on Hilma tuossa kurjuuteensa nääntyä. Hänen ansiostaan
kannan minä rautoja jaloissani. Hänen ansiostaan olen kohta merkitty
elämänijäkseni. Merkitty varkaaksi. (Nousee.) Ymmärrättekö mitä
merkitsee, kun rehellinen ihminen saa kantaa varkaan nimeä? Ihmiset
osoittavat sormellaan ja ilkovat jo pelkkää lähestymistäkin. Oh! Se on
kauheata! Kauheata. Mutta olkoon! Ja tulkoon vielä kahta kauheammaksi
tämä elämä! Minun kostoni ei siitä sorru. Se hurjistuu ja eristyy vaan.

KAISA. Jumala meitä auttakoon! Hulluksihan tuo kivaantuu.

HILMA (pakoittaa hellästi Roopea istumaan). Roope! Minä rukoilen sinua,
malta mieltäsi. Taivu koetusten alle ja anna anteeksi vihamiehellesi.
Minä oikeastaan olen syypää sinun kauheaan kohtaloosi. Minä onneton en
tuntenut rakkauttani, ennenkun -- ennenkun sinä siitä puhuit. Mutta
usko minua Roope! Lapsuutemme muistojen nimessä, usko minua. Se rakkaus
on koettanut parantaa kaikki, vaikka se ei ole sille onnistunut.
(Nousee.) Nyt se vielä koettaa sovittaakin kaikki, vaikka ei sekään
onnistuisi.

TILTA (juoksee oikealta). Sus siunatkoon sitä Hilmaa! Tännekkö se
lensikin kesken kaikkea? Kaase kiertää, kun viipperä, päästä pyörällä,
ja hakee teitä. Onneksi satuin minä näkemään kamarin ikkunasta
minnepäin te juoksitte ja kippasin heti perässä hakemaan.

HILMA. Minä tulen, minä tulen -- Roope, lupaa minulle, että tulet heti
Purimoon -- häätaloon, heti niin pian kun täältä pääset. Kaisa, älkää
palatko kotia ilman häntä! Sinun pitää näkemän, Roope, miten rakkaus
sovittaa. (Syöksee pois oikealle. Tilta seuraa.)

ROOPE (nousee). Hilma!

KAISA. Hyvä Jumala! Mitä se mahtaa aikoa? Jos ei vaan tapahtuisi mitään
onnettomuutta!

ROOPE. Hän sovittaa kaikki. Ettekö kuullut mitä hän sanoi! Hän sovittaa
kaikki!

KAISA. Niin, niin! Kyllä se niin sanoi. Siksipä minä pelkäänkin. Voi,
voi! Minä pelkään uusia onnettomuuksia.

ROOPE. Sovitus tuottaa ainoastaan onnea.

(Kyläläisiä tulee oikealta.)

RÖYHIÖ. Täällähän se jo näkyy olevan odottamassa selkäsaunaansa, tuo
hevosen varas. Ha, ha, ha.

ROOPE (herää todellisuuteen). Hevosen varas! (Vaipuu entiselle
paikalleen.)

KAISA. Paholainenko sinuakin, veulosuuta joka paikkaan traksii.
Pysyisit kerrankin poissa ihmisviljoilta, senkin -- veulosuu.

RÖYHIÖ. Missä haaska, sinne korpit kokoontuvat. Eikös muori sitä tiedä?

KAISA. Sinä olet oikeen korpiooni, sinä. Koko pitäjään pahennus.

RÖYHIÖ. Siksipä tulinkin täältä hyvyyttä noutamaan. Onhan se
terveelliseksi opiksi, kun näkee lähimmäisensä saavan pikkusen
satikutia pahoista töistään. Ha, ha, ha!

ERÄS MIES. Kas niin, Röyhiö! Sana sanasta ja kaksi parhaasta.

2:NEN MIES. Älkää menkö muori syhymättä saunaan. Ei sen pojan kanssa
kukaan kestä, niinkauvan kun suukopu auttaa.

RÖYHIÖ. Kylläpäs sinä nyt olet oikeen maata myöden Roope rukka. Ei se
juuri ole sinun tapaistasi. Mutta joka itsensä alentaa, se yletään.
(Kyläläiset nauravat.) Tampereen markkinoiltakos sinä olet ostanut nuot
sukkanauhasi? Häh!

VIRVELI. Älä härnää liiaksi! Jahka ne sukkanauhat riisutaan, niin
taitaa sinun periä käpälämäki.

RÖYHIÖ. Oho! Ei se ole jänikseksi tämäkään mies.

VIRVELI. Vallesmanni tulee jo. Olkaa hiljaa nyt.

NIMISMIES (tulee. Häntä seuraa joukko hääväkeä. Hän asettuu
etunäyttämölle. Kansa ympäröitsee häntä. Sill'aikaa Jahtivouti,
Vanginkuljettaja ja Virveli riisuvat Roopen ja sitovat tolppaan). Koska
Roope Matinpoika Korpela viimme pääsiäistä vastaan yöllä Purimon
talosta on varastanut yhden suotin valakka hevosen ja rikoksestaan
kiinni saatuna vedetty kihlakunnan oikeuden tutkittavaksi, ja koska hän
mainitussa oikeudessa on havaittu täydellisesti syypääksi yllämainittuun
varkauteen, on kihlakunnan oikeus tuominnut hänet Roope Matinpoika
Korpelan, saamaan ensikertaisesta varkaudesta kahdeksan paria raippa
vitsoja, kolme lyöntiä kullakin parilla, joka toimitus nyt tulee tällä
paikalla tapahtumaan, asianomaiselle rangaistukseksi ja yleisölle
varoitukseksi. (Ottaa kellonsa ja menee seisomaan tolpan juurelle.)
Toimitus saa alkaa!

Esirippu alas.



VIIDES NÄYTÖS.


Purimon sali, joka on sisustettu herraskuosiin, vaikka raskaasti ja
kömpelösti. Peräseinällä, sohvan yläpuolella, kirjaimet H. P. ja T. G.
-- Oikealla puolen tuoleilla istuu isäntiä ja emäntiä jäykissä
asemissa! Naisilla on krinuliivit. Vasemmalla puolen istuu herrasväkeä
sohvilla ja tuolilla. Esiripun noustessa herrasväki juo kahvia.
Talonpojille tarjotaan sitä parast'aikaa. Nimismies istuu sohvan
kulmassa lähinnä sohvan reunaa. Ylioppilas tuolilla hänen vieressään.
Kirkkoherska ja lukkari peräsohvalla. -- Katajan hakoja lattialla.

ERÄS HERRA. Anteeksi! Mihin aineesen herrat niin kiihkoisasti ovat
kiintyneet?

YLIOPPILAS. Mistäpä lakimiehet muusta osaisivat puhua kun ammatistaan.

HERRA. Uh! Ne ovat niin inhottavia nuot käräjäjutut.

YLIOPPILAS. Totta kyllä. Toisinaan ne ovat hyvin inhottavia, varsinkin
äskeisessä tapauksessa. (Jatkavat keskustelua.)

1:NEN EMÄNTÄ (koettaa toisen emännän länninkiä). Kas kun minä luulin,
voi hyvänen aika, kuinka sitä erehtyy, kun minä luulin, että emännän
länninki oli paramattoa.

2:NEN EMÄNTÄ. Ei. Omakutoista se vaan on.

1:NEN EMÄNTÄ. Niin aina. Kyllä minä sen nyt jo näen. On sillä sentään
vähän eroa. Minun on oikein täyttä paramattoa.

2:NEN EMÄNTÄ. Niin näkyy. Mutta tämän morsiamen länninki vasta muhkea
mahtaa olla. Se on oikein kaupungissa tehty.

1:NEN EMÄNTÄ. Niin. Se onkin kai tehty tuohon uuteen herrasväen
tyyliin. Mutta ei sitä sentään niin sopisi treiskailla talonpoikaisen
ihmisen, vaikka onkin rouvaksi pääsevinään.

2:NEN EMÄNTÄ. Sanos muuta! (Jatkavat keskustelua.)

1:NEN NEITI. Rustmestariko?

2:NEN NEITI. Niin juuri. Eikö hän sinunkin mielestäsi ole kaunis mies?

1:NEN NEITI. On. Kyllä hän on kaunis. Mutta kaikkien enin miellyttää
minua hänen varmuutensa ja reippautensa. Hän näyttää niin voimakkaalta
ja miehekkäältä.

3:MAS NEITI. Kaikkia vielä! Jos hänellä on vähän ryhtiä, niin on hän
sen saanut sotaväessä. Ja hänen kauneuteensa on sekoitettu niin paljon
raakuutta, että hän on melkein vastenmielinen.

2:NEN NEITI. Vastenmielinen? Hän on ehdottomasti pitäjämme komein
herra. Minä olen aina ihaillut häntä. Ja niin tekevät kaikki naiset.
Sinä taidat olla ainoa poikkeus.

1:NEN NEITI. Usko sinä Klaaraa. Kerrottiinpa viimme vuonna, että sinä
olit hyvin ystävällisellä kannalla rustmestarin kanssa.

2:NEN NEITI. Ai, ai! Se on totta. Kuule! Etkös muista miten kerran
sanoit, että hän on oikeen miesten esikuva.

1:NEN NEITI. Niin, niin. Se oli siihen aikaan. Mutta nyt taitaa olla
pikkusen mustasukkaisuuden sekoitusta tuo vastenmielisyys. Hahaha!

3:MAS NEITI. Kun te viitsitte! (Jatkavat keskustelua.)

1:NEN EMÄNTÄ. Niin juuri. On sekin mukavaa, ett'ei ole oikeata emäntää
tällaisissa pitokomennoissa.

2:NEN EMÄNTÄ. Niin. Kun kerran on omaisia. Se rustmestarin sisarhan
olisi ollut juuri omiansa. Kun kerran oli täällä ja laatusteli koko
viimme talvenkin, niin olisi sitä nytkin voinut tulla.

1:NEN EMÄNTÄ. Olis mar' hyvinkin. Mutta kun kerrotaan että Hilma olisi
ollut pikkusiin päin silloin, kun matkusti sinne Tyrvääsen, ja että se
kamprelska nyt hoitaa sitä lasta siellä.

2:NEN EMÄNTÄ. Älkää hyvä ihminen! No, voi mun päiviäni! En minä ole
kuullutkaan. (Jatkavat keskustelua.)

1:NEN ISÄNTÄ. Kyllä siitä Purimo jalkojansa myöden taitaa hoiperrella.

2:NEN ISÄNTÄ. Ja niinkun se isäntä vainaja oli tyystä ja koittavainen.
Mutta pojasta polvenmuute, sanotaan.

1:NEN ISÄNTÄ. Kun isäntä ja emäntä yht'äkkiä muuttuvat
herraslaakaisiksi, niin tietäähän sen, ett'ei siitä hyvää koidu.

Kamarin ovet perällä avataan. Ensin tulee Kirkkoherra ja asettuu
paikoilleen perällä sohvan eteen. Sitten seuraa teltan kantajat, jotka
asettuvat kirkkoherran eteen ja nostavat teltan. Sitten tulee
morsiuspari, joita seuraa kaksi morsiuspiikaa ja kaksi sulhaspoikaa.
Hääväki on noussut seisalleen.

KIRKKOHERRA. Rakkaat ystävät, Teofilus Grön ja myös Hilma Katariina
Purimo, teidän pitää tässä visusti tietämän, että Jumala itse on
aviokäskyn säätänyt, ja on pannut miehen vaimon pääksi, että hänen
pitää oleman sen esimiehenä ja hallitseman häntä parhaaksensa Jumalan
pelvossa, häntä rakastaman ja kunniassa pitämän, usein hänen
heikkouttansa kärsimän, ja antaman niinkun pyhä Pietari sanoo,
vaimolliselle astialle niinkun heikommalle, hänen kunniansa.

Samalla muotoa pitää myös vaimon kuuleman miestänsä, rakastaman häntä,
päänänsä ja esimiehenänsä pitämän, ajatteleman että hän miehen
apulaiseksi luotu on. Hänen pitää kaiketi itsensä niin käyttämän, että
hän miehellensä kelpaisi, jolle hän on apulaiseksi annettu. Päältä
iskein: miehen ja vaimon pitää keskenänsä toinen toistansa rakastaman,
ja vielä enemmän kun isää ja äitiä. Niin heidän avioliittonsa pitää
oleman onnellisen ja autuaallisen, jonka me myös kaikki yhteisesti
tälle pariskunnalle sydämmestämme toivotamme. Amen.

Minä kysyn sinulta Teofilus Grön, Jumalan seurakunnan läsnäollessa, jos
sinä tahdot ottaa tämän ihmisen Hilma Katariina Purimon aviovaimokses,
ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

GRÖN. Tahdon.

KIRKKOHERRA. Minä kysyn sinulta Hilma Katariina Purimo Jumalan
seurakunnan läsnä ollessa, jos sinä tahdot ottaa tämän miehen Teofilus
Grön'in aviomiehekses, ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

HILMA (matalalla äänellä, mutta varmasti). En.

(Yleinen hämmästys.)

GRÖN. Mitä sinä ajattelet?

KIRKKOHERRA. Ajattele, ennen kun vastaat. (Painavammin.) Minä kysyn
sinulta Hilma Katariina Purimo, Jumalan seurakunnan läsnä ollessa, jos
sinä tahdot ottaa tämän miehen Teofilus Grönin aviomiehekses, ja
rakastaa häntä myötä- ja vastoin-käymisessä?

HILMA (varmasti). En tahdo.

NIMISMIES. Perhanan tollo!

KIRKKOHERRA. Morsian on kieltäytynyt. Vihkimis-toimituksesta ei siis
tule mitään.

(Teltan kantajat laskevat silkin alas. Hääväessä vilkkaita
kuiskailemista. Alkavat vähitellen poistua.)

GRÖN (Hilmalle). Tiedätkös sinä, mitä sinä nyt teit!

(Hilma tulee alas oikealle. Grön menee kamariin.)

YLIOPPILAS (menee Hilman luo ja ottaa häntä kädestä). Minä kunnioitan
teidän rohkeuttanne ja uljuuttanne. Sellaisella teolla mahtaa olla
vankat syyt tukenaan. Koettakaa nyt rauhoittua. Te näytätte niin
kiihkoiselta. (Menee nimismiehen kanssa jutellen.)

KIRKKOHERRA (Hilmalle). Te menettelitte omituisella tavalla. -- Te
olette pilkannut Herran pyhittämää toimitusta. Rukoilkaa Jumalalta
anteeksi syntiänne, saadaksenne rauhan omalle tunnollenne. Punnitkaa
katuvaisella sydämmellä rikoksenne painoa. (Menee.)

1:NEN NEITI. Tämähän nyt vasta oli skandaali. Hyi tuommoista! Mikä hän
on olevinaan, kun kehtaakin.

2:NEN NEITI. Mitäs häpyä tuollaisilla on! Se on ihan hirmuinen
skandaali rustmestarille.

3:MAS NEITI. Tuo tuossa ei näy pitävän rustmestaria niin kauniina ja
miehekkäänä kun moniaat. Hahaha!

1:NEN NEITI. Kyllä hän nyt aina tuollaisen löntön arvoinen on.

2:NEN NEITI. Lähdetään pois jo! Mitä täällä enää on tekemistä, (menevät
puhellen.)

1:NEN EMÄNTÄ. Ihan suotta se tuon länninkinsä noin viiniksi on
laittanut.

2:NEN EMÄNTÄ. Sanos muuta! Olisi tuota varten huonompikin tepsinyt.
(Niiaavat ovella ja menevät.)

1:NEN ISÄNTÄ. Ei kai tässä enään ole oleskelemista.

2:NEN ISÄNTÄ. Mitäpäs täällä. Kuivalta tää tuntuu parilla
kahvikuppusella. Olis sitä aarakkipunssi- tai totiklasi pitänyt saada
huulilleen.

1:NEN ISÄNTÄ. Hukkaan ne humalat taisi huipata tällä kertaa.

3:MAS ISÄNTÄ. Pois kai pitää. Eihän ne pidot parane, jos ei vieraat
vähene.

1:NEN ISÄNTÄ (yskäsee ja menee Hilman luo). Hyvästi nyt ja kiitoksia
paljon! Parhain se taitaa näin olla. Ainakin talon puolesta. Hyvästi!

3:MAS ISÄNTÄ. Hyvästi vaan! Sinussa on isävainaajasi yksipäisyyttä. Se
oli Tuomas vainaajakin sellainen. (Menevät.)

HILMA (katselee ympärilleen. Menee vasemmalle. Lyyhistyy sohvaan).

GRÖN (tulee kamarista. Näkee Hilman, kohottaa nyrkkiänsä ja aikoo
syöksyä Hilmaan käsiksi, mutta malttuu ja seisoo hetken tuijottamassa
häneen. Alkaa kävellä kiivaasti edestakaisin. Vetää kiinni jonkun oven
joka on jäänyt raolleen. Pysähtyy Hilman eteen). Katala! (Hilma
säikähtää. Nousee ja aikoo mennä.) Pysy paikoillasi! Piruko sinua
riivasi tuollaiseen tekoon? Tiedätkös, että olet häväissyt minut,
saattanut minut koko pitäjän pilkaksi? Tiedätkös sen?

HILMA. Minä pidin sanani teille, niin kun tekin piditte sananne
minulle. Lupasitte vapauttaa Roopen, ettekä kuitenkaan...

GRÖN. Vaikene! -- Jos heti paikalla puhuttelet kirkkoherraa ja korjaat
erehdyksesi --

HILMA. En koskaan.

GRÖN. Luuletko sinä noin helposti pääseväsi? Luuletko sinä kaikki
loppuvan siihen, että sinä kiellät? Etkö sinä käsitä, ett'en minä voi
jäädä tällaiseen asemaan. Ymmärrätkö, että minä vaadin ja minun pitää
saada sinulta hyvikettä.

HILMA (aikoo mennä). Tehkää mitä tahdotte. Minulta ette saa mitään.

(Alkaa vähitellen pimetä).

GRÖN (survaisee hänet takaisin.) Kirottu rutale! -- Sinä et hiisku
paikaltakaan, jos et lupaa puhutella kirkkoherraa.

HILMA. Laskekaa minut, tai huudan apua!

GRÖN. Lupaatko? -- Vastaa pian!

HILMA. En.

GRÖN. Ihminen! Ajattele mitä sinä puhut! Sinä et tunne minua tarpeeksi.
Sinä et tiedä mitä minä voisin tehdä.

HILMA. Voikaa te mitä tahdotte. Minä en enään pelkää teitä. Minä olen
tehnyt päätökseni.

GRÖN. Minä julistan koko hääseuralle, että sinulla on lapsi minun
kanssani.

HILMA. Tehkää se jos uskallatte. Sitä enemmän ne teitä halveksivat, kun
minä sittenkin teidät hylkäsin.

GRÖN. Älä kiihoita minua äärimmäisiin asti. Minä olen siinä tilassa,
jossa ihminen voi tehdä mitä tahansa. -- Kirkkoherra on ehkä vielä
täällä. Sano heti hänelle, että olit sairas, ett'et tietänyt mitä teit.

HILMA. Ennen olen ollut sairas, mutta en nyt enään. Ennen pelkäsin
teitä maineeni tähden ja Roopen tähden. Nyt minä olen päässyt niistä
houreista. Roope on kärsinyt rangaistuksensa ja minun maineeni
puhdistuu, kun kaikki asiat selvenevät. Silloin ihmiset ymmärtävät
minua. Ettekö näe, että olen teille kiitollinen, jos te itse
paljastatte kaikki.

GRÖN. Jumalauta, minä vannon, että sinä tulet minun kanssani vihityksi.
Tai jos et sitä tahdo, niin lastasi et sinä enään ikinä näe. Sen minä
piiloitan sinulta ijäksi päiväksi.

HILMA. Minä aavistin, että te senkin tekisitte. Ja sentähden Kalle ja
Miina kaksi tuntia takaperin ajoivat Tyrvääsen.

GRÖN. Äh!

HILMA. Ei taida olla helppo saavuttaa heitä.

GRÖN (hillitysti). Minä en tarkoittanut mitä sanoin. -- (Muuttuu
rukoilevaksi.) Ajattele sitä häpeätä, jonka äsken sain kärsiä, ajattele
minun loukattua rakkauttani, ajattele --

HILMA. Teidän itse-rakkauttanne, sanokaa!

GRÖN. Minun rakkauteniko --?

HILMA. Vaietkaa! Teidän suussanne muuttuu rakkaus kiroukseksi.

GRÖN. Ei, Hilma! -- Älä syytä minua tällä hetkellä. Jos minä en koskaan
ennen olekaan sinua rakastanut, niin nyt minä sen teen. Tällä hetkellä
minä rakastan sinua, minä tunnen sen, rakastan niin totta kun --

HILMA. Lopettakaa!

GRÖN. Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt, etkä koskaan tahtonut minua
ymmärtää. Enkö minä rakastaisi sinua, lapseni äitiä?

HILMA. Älkää puhuko minun lapsestani. Se ei koskaan saa tietääkään,
että sillä on konna isänä.

GRÖN. No hyvä! Tallaa vaan jalkojesi alle minun tunteitani. Tee se,
mutta kärsi myöskin seuraukset. Koska sinä et usko minun rakkauttani,
etkä taivu minun rukouksistani, niin kuulehan sitten tehokkaampia
syitä. Minun asiani ovat joutuneet rappiolle ja minä olen perikadossa
jos en saa niitä korjatuiksi. Ymmärrätkö -- perikadossa! -- Jos sen
ymmärrät, niin ymmärrät myös, että minä olen pakoitettu käyttämään
kaikkia keinoja saadakseni ne asemilleen taas. Ja minä käytänkin niitä.
Ole varma siitä! Minä taistelen äärimmäisyyksiin saakka päämääräni
saavuttamiseksi. Ja jos sinä edes osaksikaan aavistaisit, mitä kaikkea
minun kaltaiseni mies voi, kun hän puolustaa omia elinehtojaan, niin et
sinä noin uhalla asettuisi minua vastaan. (Roope ja Kaisa tulevat
ulkoa.) -- Minä sanon sinulle viimmeisen kerran: peruuta päätöksesi!
Anna vihkiä itsesi! Jos et sitä tee, niin täytyy minun poistaa sinut
tieltäni. -- Sinun jälkeesi perii lapsesi sinut ja minä perin lapseni.

HILMA. Te olette hullu!

GRÖN. Minä saatoin Roopen varkaaksi, minä voin saattaa sinutkin --
itsemurhaajaksi.

HILMA. Uskaltaisitteko --?

GRÖN. Olenhan sanonut, että minun täytyy uskaltaa vaikka mitä.

HILMA. Minä en ymmärrä teitä, enkä pelkää uhkauksianne.

GRÖN. Perkele! Ne eivät ole paljaita uhkauksia. Totta Jumal'auta, minä
tulen myöskin täyttämään ne.

HILMA. Sitä ennen olette te vankeudessa holhouksestanne.

YLIOPPILAS (tulee).

GRÖN. Haah! (Saa suonenvedon tapaisen raivokohtauksen ja hyökkää kiinni
Hilman kurkkuun.) Helvetin portto!

HILMA (lyykistyy sohvalle). Avuksi!

KAISA. Apua, apua!

ROOPE (riuhtasee rustmestarin erilleen Hilmasta). Kavahda murhamies!

YLIOPPILAS. Konna!

GRÖN. Mitä sinulla on täällä tekemistä? Pois varas minun huoneestani!
Pois!

ROOPE. Varas!?

GRÖN (kohottaa nyrkkiänsä). Varas niin! Ruoskittu hevosen varas!

ROOPE. Vaietkaa! (Haparoipi puukkoaan.)

HILMA (juoksee väliin). Roope! Jumalan tähden -- älä saata itseäsi
onnettomaksi.

YLIOPPILAS. Rauhoitu Roope! -- Rustmestari, talttukaa!

ROOPE. Se sana teidän suustanne maksaisi teille henkenne jos käyttäisin
rehellisyyttä, mutta minä tiedän, että pirullisuus on teille
tehokkaampi palkka kuin rehellisyys. Ymmärrättekö, että minä olen
pirullinen, kun en tapa teitä ja päästä teitä kärsimästä tuskia, tuskia
sellaisia, että itse piiskuritolppakin joutuisi häpeään. -- Huomaatko,
konna, että olet takertunut omaan punomaasi! Hilma, sinä olet kostanut
minunkin puolestani.

HILMA (vetää Roopen syrjään). Kostanut kyllä -- mutta olenko myöskin
sovittanut!

ROOPE. Olet. Täydellisesti.

NIMISMIES (tulee). Mitä täällä on tapahtunut? Grön, mitä on tekeillä?

GRÖN. Korjaa huostaasi tuo kirjavaselkäinen hevoshuijari. Hän on
väkivallalla tunkeutunut minun huoneisiini, solvaissut minua ja uhannut
minun henkeäni. Hän on vaarallinen ihmisten turvallisuudelle, jos hän
saa olla vapaajalassa. Toimita hänet heti paikalla pois -- ainakin
tästä talosta. (Aikoo mennä.)

ROOPE (hypähtää Grönin tielle). Herra Krööni! Ei ole hoppu hyväksi,
eikä kiire kunniaksi. Meidän välimme ei ole vielä ihan selvillä.

GRÖN. Rosvo, varas! Pois täältä, tai ammun sinut kun koiran.

ROOPE. Minä vaadin rustmestarin vangitsemista.

GRÖN (peräytyy hämmästyneenä). Mitä?

NIMISMIES. Mies on hullu! Minä käsken sinut --

YLIOPPILAS. Varokaa, herra nimismies!

ROOPE. Minä syytän rustmestaria murhayrityksestä Hilmaa vastaan.

KAISA. Niin, niin. Murhayritys se oli. Rustmestari olisi kuristanut
Hilman, ellei --

NIMISMIES. Valhettelet, ämmä!

YLIOPPILAS. Parhaana pidätte, jos ette sekaannu asiaan tällä kertaa.
Kaikki on totta. Sen minä voin todistaa.

GRÖN. Millä oikeudella --?

ROOPE. Hilman sukulaisena syytän minä rustmestaria holhous-toimensa
väärin käyttämisestä. Niin, herra Krööni! Minä syytän teitä
varkaudesta. Minä tahdon koettaa onko oikeus teille yhtä armelias, kun
se oli minulle ankara. -- Herra vallesmanni! Te olette ennenkin
muistanut velvollisuutenne, ehk'ette nytkään sitä unhota.

GRÖN. Tällainen syytös? Kunnian loukkaus -- raaimmassa muodossa!

ROOPE. Säästäkää tuonnemmaksi nästinokkaisuutenne! Nyt ei ole siihen
aikaa. -- (Kuuluu ääniä viereisestä huoneesta.) -- Kuuletteko?
Tiedättekö mitä väkeä tuolla on? Ne ovat teidän häävieraitanne.
Tahdotteko, että minä kaikkien heidän kuullensa uudistan kanteeni?

HILMA (on juossut ovelle). Hyvät vieraat! Olkaa niin hyvät ja odottakaa
pari minuuttia! (Menee rustmestarin luo.) Jos heti paikalla lähdette
Purimosta ja eroatte holhoja-toimestanne, ettekä koskaan enää palaa
meille, niin menkää -- syyttömänä. (Kuiskaa.) Joku on äidiltä pyytänyt
anteeksi antoa -- isälle.

ROOPE. Olkoon niin, koska Hilma tahtoo. Rustmestari menköön vapaana
syytöksestä, mutta ei syyllisyydestä. Se seuratkoon teitä kaikkialla,
joka paikassa. Se olkoon takeena, että täytätte Hilman toiveet.

YLIOPPILAS. Kummallista! Minä en ymmärrä teidän --

HILMA. Älkää kysykö syitä! Minä pelkään, että ne kadottaisivat arvonsa,
jos ne paljastaisin.

NIMISMIES (Grönille). Taitaa olla parasta, että alistut ja suostut
kohtaloosi.

GRÖN. Kohtalooni! (Katsoo Hilmaan. Astuu askelen häntä kohti ja aikoo
puhua.)

ÄÄNIÄ ULKONA. Morsian ulos! Morsian ulos!

GRÖN (jyrkästi nimismiehelle). Mennään! (Menee. Nimismies ja ylioppilas
seuraavat.)

TILTA (tulee ulko-ovesta kantaen kolmihaaraista kynttilä-jalkaa,
sytytetyillä kynttilöillä).

ÄÄNIÄ ULKONA. Morsian ulos!

HILMA. Roope! Kuuletko tuota huutoa?

ROOPE (synkästi.) Olisitko tahtonut kuulla jatkoa siihen: "eläköön
morsian!"

HILMA. Miksi katkeroitut tuosta? Tällä hetkellä on se minun
vapauteni riemuhuuto. Ja semmoisena se pysyköön, jos Jumala tahtoo.
Minunlaiselleni ei kuulu: "eläköön morsian!"

KAISA. Nuorten mieli, lyhyt mieli. Ikä kasvaa, mieli muuttuu. -- Näin
hyvin, toisin paremmin. Toisin ehkä huonommasti. Muistakaa se!

HILMA (ottaa Kaisaa kädestä). Niin muori! Huonommasti voisi olla.

KAISA (ottaa Roopen kädestä). Muista Roope, että ystävyys kärsimyksen
jaloissa on enempi kun rakkaus menestyksen sylissä.

ROOPE (ojentaa kätensä Hilmalle). Ystävyys ja rakkaus! Valhetta olisi
totuus, jos en niitä tunnustaisi.

KAISA. Jumalan kiitos! Nyt on Purimon tonttu leppynyt.

HILMA. Niin muori, parannus on sovittanut.

ROOPE. Ja sovitus tuottaa onnea.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Purimossa - Viisinäytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.