Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Tarinoita Kalifornian kultamailta
Author: Harte, Bret, 1836-1902
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Tarinoita Kalifornian kultamailta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



TARINOITA KALIFORNIAN KULTAMAALTA

Kirj.

Bret Harte


Suomennos ["The Luck of Roaring Camp and Other Stories"]


Porvoossa,
G. L. Söderström'in kirjapainossa.
1874.



SISÄLLYS:

      Esi-puhe
   I. Lykky-Tommi
  II. Pakolaiset
 III. Miggles
  IV. Melissa
   V. Kuvaus sulo-elannosta Red Gulch'issa
  VI. Tuhlaaja-poika
 VII. Maata ja vettä myöten
VIII. Kortinlyöjä



ESI-PUHE.


Hispanian asukkaat olivat jo puolikolmatta vuosisataa takaperin saaneet
vihiä siitä, että Pohjois-Amerikan länsitienoissa oli kultaa. Mutta
asiasta ei pidetty paljon lukua. Vuoden 1848 alussa tapahtui sitte
Yhdysvaltain länsiosassa (missä nyt on Kalifornian vapaavaltakuuta),
että eräs myllynrakentaja sattui löytämään kultasoraa joen pohjasta.
Sanoma levisi nopeasti ja "kultakiihko" toi sinne tuhansittain ihmisiä.
Siellä alkoi nyt sellaista vilkasta, hurjaa elämää, kuin muuallakin
kultarikkaissa tienoissa on nähty. -- Tuon kaukaisen kultalan oloista
on eräs Amerikan kirjailija, Bret Harte, kirjoittanut hauskoja
kuvauksia, joista tähän kirjaan on suomennettu muutamia. Bret Harte
läksi itse 17-vuotiaana Kaliforniaan kultaa hakemaan, tuli sitte
kouluopettajaksi, latojaksi eräässä kirjapainossa ja viimein
sanomalehden toimittajaksi San Franciscon kaupungissa. Uuteloissaan
ja kuvaelmissaan viepi hän lukijansa San Franciscon mainiosta
satamasta jokea myöten Sacramenton kaupunkiin ja vielä edemmäksi
kultalaaksoja myöten Sierra Nevadan korkealle vuorilaaksolle. Hän kuvaa
omituisella ja sukkelalla tavalla luonnon muotoja sekä raakoja ilmeitä,
vaan hänen terävä silmänsä on langenneen ihmiskunnan kurjimmastakin
viheliäisyydestä löytänyt Jumalan kuvaa. Hän kertoo niistä ajoista,
jotka seurasivat vuoden 1848 jälkeen ja siveyden historiaan lisäsivät
niin monta synkkää kohtausta, erittäinkin jos vähälukuisten naisten
tilaa Kaliforniassa tutkitaan, mutta hänen oma jalo, usein myös
leikillinen käsitys levittää pimeyden rusoittavan aamukoiton. Hänen oma
mieli ja kuvatuksensa on todellakin arvossa pidettävä kultasuoni, josta
Suomeenkin on saatu muutamia muruja, pikkuisia kappaleita.



I.

Lykky-Tommi.


Roaring Camp'issa häärittiin, puhuttiin levottomasti. Syynä siihen ei
voinut olla mikään tappelu -- sillä se ei olisi ollut niin outo tapaus,
että se olisi vaikuttanut erinomaista huomioa. Miehet olivat tulleet
pois kultakaivoksista sekä huuhtomalaitoksista ja kortinlyöjät olivat
kapakasta yhtyneet muitten joukkoon; se osoitti, että tapaus oli sangen
omituista laatua, sillä viimeksimainitut herrat jatkoivat rauhassa
huvitustaan kapakan tuvassa sinä päivänä, kun ranskalainen ja
"Kanaka-Jussi" samassa huoneessa ampuivat toinen toisensa kuolijaksi.
Koko siirtokunta oli kokoontunut kaskimaan syrjäisimpään päähän erään
huonosti ja hätäisesti salvatun töllin ulkopuolelle. Kaikki puhuivat
vilkkaasti, mutta hiljaisella äänellä ja erään naisen nimi mainittiin
usein. Se nimi -- "Indiani-Sally" -- oli aivan tuttu koko
siirtokunnassa.

Parasta taitaa olla, että hänestä virkataan niin vähän kuin
mahdollista. Hän oli raaka ja luullakseni syvään syntiin langennut
nainen; mutta hän oli siihen aikaan ainoa nainen Roaring Camp'issa ja
sillä hetkellä suuressa tuskassa; hän kaihosi vihoviimein toisen naisen
läsnäoloa ja apua. Tuo turmeltunut, irstas ja paatunut ihmisparka kärsi
nyt kiduttavaa vaivaa, joka tuntui vielä hirveämmältä, koska hän oli
yksinänsä ja muitten naisten säälimystä peräti puuttui. Ensimmäinen
vaimolle lausuttu kirous oli kohdannut Sallya yksinäisyydessä, joka
luultavasti esiäidillemmekin teki ensimmäisen syntiinlankeemuksen
rangaistuksen niin kauheaksi. Se oli kosto Sallyn synnistä, että tässä
tilaisuudessa näki ympärillään ainoastaan mieskumppaliensa vähän
halveksiviakin silmiä. Olipas kuitenkin miesjoukossa muutamia, jotka
surkuttelivat hänen tuskaa. Sandy Tipton virkkoi, että hänen "hurjasti"
kävi Sallya sääliksi ja hän unhotti vuoteen ääressä silmänräpäykseksi,
että hänellä hihassa oli ässä ja kaksi sotamiestä varalla, jos muka
tarvis tulisi.

Huomattava on, että semmoinen sattumus oli outo. Surma ei ollut
mikään tuntematon vieras Roaring Camp'issa, vaan päinvastoin sangen
tavallinen ja jokapäiväinen kävijä, mutta syntyminen oli jotain vallan
uutta. Useaa miestä oli ajettu pois siirtokunnasta -- niin lujasti ja
ankarasti, ettei takaisin pääsöä ollut miehelle ajatellakaan, mutta
ensikerta astui nyt tulokas oikein "ab initio" tuohon yhtiöön.
Sellainen oli syy hälinään.

"Mene sinä, Stumpy, tölliin", sanoi eräs etevä liittokunnan jäsen;
tunnettu nimeltä Kentuck, toiselle miehelle. "Mene sinä sisään ja tee
mitä voit tuon pakanaparan hyväksi. Onhan sinulla, tiedän mä, kokemusta
tuommoisissa asioissa".

Jos asian laita olisi ollut toisellainen, niin olisi kentiesi parempaan
apuun voitu ryhtyä, vaan ei nyt. Stumpy oli meren takana ollut kahden
kukoistavan perheen luultu esimies -- joku laittomuus niissä seikoissa
oli toki tuottanut hänet Roaring Camp'iin -- eikä siis kummaa, jos
arveltiin, että hänessä oli johonkin määrään kokemusta ja tietoa niistä
seikkoomuksista, jotka välttämättömästi kuuluvat perhe-elämään. Vaali
hyväksyttiin koko miesjoukossa eikä Stumpy suinkaan ollut niin tuhma,
että hän olisi kumonnut enemmistön ilmoitettuja toiveita. Ovi
suljettiin hätälääkärin jälkeen ja muut toverit painuivat pitkälleen
oven ulkopuolelle, malttavaisesti odotellen päätöstä ja polttaen
tupakkaa.

Siinä oli noin sata miestä. Muutamat olivat saapuneet leiriin oikeutta
pakoon, useat olivat pahantekijöitä, kaikki olivat laista ja
järjestyksestä huolimattomat. Ulkomuodosta oli kuitenkin mahdotonta
arvata heidän edellistä elämää ja ammattia. Sukkelimmalla veitikalla
oli oikeat Raphaelin kasvot, valkeat hiuskierukat ja enemmän enkelin
kuin vintiön katsantoa. Taitavinta kortinlyöjää ja onnenonkijaa,
Oakhurst'ia, kauniine, synkeine, haaveksivine kasvoineen olisi voitu
pitää Hamletina; rohkein koko joukossa oli ainoastaan viiden jalan
korkuinen, ujo käytökseltään ja sulo-ääninen. Vähäisempiä kappaleita,
esimerk. korvia, sormia, varpaita j.n.e. ei suinkaan ollut täysi määrä,
mutta eihän se vähentänyt heidän yhteisiä voimiaan. Väkevimmällä oli
ainoastaan kolme sormea oikeassa kädessä; paras kyttä oli
yksisilmäinen.

Semmoiset olivat ulkonäöltään ne miehet, jotka odottelivat töllin
ympärillä. Siirtokunnan majat olivat laaksossa, jota metsäiset vaarat
ja joki ympäröivät kolmelta taholta. Jyrkkä polku vei sen mäen ylitse,
joka oli töllin vastapäätä ja nouseva kuu loi juuri valonsa polkua
myöten. Poteva nainen olisi karkealta olkivuoteeltaan voinut nähdä
kuinka polku hopealangankaltaisena mutkisteli tummaa vaaraa ylöspäin,
kunnes se näytti tapaavan tähtiä, jotka tuikkivat siellä yläällä.

Tuli räiski kuivissa kuusen risuissa ja valaisi miesten joukkoa, jossa
tavallinen ilo ja kevytmielisyys taas pääsivät valloilleen. Vetoa
lyötiin asian päätöksestä: "luikahtaisiko" Sally kivun kynsistä vai ei
-- jäisikö lapsi elämään -- syntyisikö poika vai tyttölapsi, tulisiko
siitä kelpoihmistä j.n.e. Vilkkaasti keskusteltiin paraikaa, kun
muutamat, jotka olivat likinnä ovea, huudahtivat ja kaikki vaikenivat
kuunnellakseen. Kuuset humisivat, joki kohisi, tuli rätisi, mutta
silloin kuului vieno, kimakka ääni -- vallan outo siirtokunnassa --
vastasyntyneen lapsen ääni. Kuuset herkesivät huminastaan, joki
vaikeni, tuli ei enää rätissyt -- tuntui ikäänkuin luonto hetkeksi
olisi asettunut kuuntelemaan.

Vartojat nousivat yhtaikaa. Joku heistä ehdoitti, että ruutitynnyri
lapsen kunniaksi räjähytettäisiin ilmaan; mutta äidin heikkouden tähden
lauaistiin ainoastaan muutamia revolvereita. Sillä Indiani-Sally oli
kuolemaisillaan joko siirtokunnan kovakätisestä puoskaroimisesta taikka
jostakin muusta syystä. Tunnin aikaa vielä -- ja hän astui sitä jyrkkää
polkua, joka vei tähdille, ijäksensä hyläten taakseen Roaring Camp'in
syntineen häpeineen.

Se viesti vastaanotettiin jotenkin huolimatta, vaan lapsen tuleva
kohtalo antoi kuitenkin miettimisen aihetta. "Voipiko hän sittekin
elää?" kysyttiin kiivaasti Stumpylta. Vastaus oli epäileväinen. Ainoa
elävä naispuolinen olento koko siirtokunnassa oli eräs aasintamma.
Sangen epäiltävältä näytti, voiko se toimittaa lapselle imettäjän
virkaa. Mutta hätä ei lue lakia ja koettaa kelpasi.

Kun se vähäinen seikka oli päätetty, johon kului tunnin aika, avattiin
ovi ja uteliaat miehet alkoivat yksi kerrallaan astua sisään. Sen
matalan penkin vieressä, jolla äidin jäykistynyt vartalo näkyi venyvän
lakanan alla, seisoi paksuista kuusen laudoista kyhätty pöytä. Sen
päällä oli puinen laatikko ja siinä lepäsi Roaring Camp'in viimeinen
tulokas, tulipunaiseen villapaitaan kapaloittuna. Laatikon rinnalla oli
hattu, jonka merkitys kohta tuli selkeäksi.

"Herrat", sanoi Stumpy juhlallisesti sekä leppeästi -- "olkaa niin
hyvät, tulkaa sisään suuren portin kautta ja siirtykää sitte pöydän
ympäri perä-ovelle. -- Hattu on tässä varalla niille, jotka tahtovat
antaa orvolle vähän apua".

Etummainen astui sisään lakki päässä, mutta sieppasi sen kohta
käteensä, kun hän oli silmäillyt ympäriinsä. Muut seurasivat hänen
esimerkkiään. Hyvät sekä pahat käytökset tarttuivat yhtä rutosti tuossa
laittomassa yhteiskunnassa.

Sitä myöten kuin miehet marssivat sivutse, sai Stumpy oudon ilmiön
näyttäjänä kuulla monta muistutusta. "Tuokos se nyt on?" -- "Aika pieni
kappale!" -- "Hitto, mikä kummannäköinen iho hänellä on!" -- "Ei ole
tuuman vertaa suurempi kuin revolverpistooli". Lahjat olivat yhtä
omituiset. Nuuskatoosa hopeasta; Hispanian kultaraha, hopealla silattu
ratsasmiehen pistooli; -- kultaköntti; -- hieno pitsiniistin
(kortinlyöjältä); -- kalliilla kivillä koristettu neula; -- kivillä
koristettu sormus (antaja sanoi nähneensä neulan ja tahtovansa voittaa
edellistä antajaa); -- piplia (antajaa ei löydetty); -- kultakannus;
hopeainen lusikka (paha kyllä! merkitty vieraalla nimellä); -- viiden
Englannin punnan seteli ja hienoa hopea- ynnä kultarahaa noin 200
dollarsia.

Stumpy pysyi koko ajan yhtä äänetönnä kuin kuollut hänen vasemmalla ja
yhtä vakaana kuin vasta syntynyt hänen oikealla puolellaan. Yksi ainoa
vähäpätöinen tapaus keskeytti eriskummallisen kulun yksitoikkoisuutta.
Kun Kentuck uteliaana kumartui laatikkoa vasten, kääntyi lapsi
ikäänkuin äkillisestä tuskasta ja tarttui innokkaasti hänen karkeaan
sormeen. Kentuck katseli hämmästyneenä ja hämillään ympärillensä;
jonkunlainen punastuskin levisi hänen näivettyneille kasvoilleen.

"Saakelin pikku veitikka!" sanoi hän irroittaen sormensa hiljemmin ja
varovaisemmin, kuin kukaan olisi luullutkaan. Hän haarotteli sitä
sormea erikseen muista, kun hän meni ulos ja katsasteli sitä vielä
kärkkäästi. Katsastelu nostatti taas samallaisen omituisen kirouksen,
jonka kertominen hänestä itsestään näytti olevan hupaista.

"Se iski kiini minuun, se saakelin lurjus!" virkkoi hän Tipton'ille,
kohottaen tuon merkillisen sormen Tiptonin nenän tasalle, ikäänkuin
olisi se ollut oiva todistuskappale sekä mitä miellyttävin esine
maailmassa.

Oli jo neljäs tunti aamulla, kun siirtokuuta asettui levolle. Kuolleen
ja elävän luona paloi töllissä senkin perästä kynttilä; sillä Stumpy
sinä yönä ei pannut maata -- eikä Kentuck-kaan. Hän joi vahvasti ja
kertoi hyvillänsä äsköisen tapauksen jokaiselle, ku vaan malttoi
kuunnella ja jokainoa kerta lopetti hän jutelmansa ystävällisellä
kirouksella vastasyntyneen yli. Hän tahtoi kentiesi sillä tavoin
itseltään ja muilta peittää jotakin salaa heräävää hellätuntoisuutta --
sillä Kentuck'issa oli täysin määrin hänen sukupuolensa arkaa
heikkoutta.

Kun kaikki muut olivat panneet maata, vaelsi hän hitaasti joen
rannalle, mietiskellen, viheltäen. Sitte astui hän laaksoa myöten
ylöspäin, meni töllin sivutse, missä yksinäinen kynttilä valvoi ja
vihelsi huolimatonna olevinaan. Hän pysähtyi suuren petäjän juurelle ja
rupesi kävelemään samaa tietä takaisin. Puolivälillä seisahtui hän taas
aprikoimaan, kääntyi sitte äkisti takaisin ja koputti uskaliaasti
töllin ovea. Stumpy avasi.

"Mitä kuuluu?" sanoi Kentuck salaisesti vilkaisten laatikkoon päin.

"Ei muuta kuin hyvää vaan", vastasi Stumpy lyhyesti.

"Eikö nulikalta puutu mitään?"

"Tyhjää vielä! Mitä häneltä puuttuisi; hän makaa kuin porsas".

Vähän aikaa olivat molemmat vaiti; Kentuck näytti ujolta. Stumpy piti
edelleen oven rampista kiini. Kentuck'in mieleen muistui sitte taas
sormensa; hän kohotti sitä Stumpyn edessä.

"Se iski siihen, se saakelin kakara!" sanoi hän ja siirtyi poispäin.

Indiani-Sally pantiin seuraavana päivänä maahan. Kun hänen ruumiinsa
oli haudattu vaaran ahteesen, kokoontui koko siirtokunta keskustelemaan
miten lasta piti kasvattaa. Yksimielisesti ja ihastuksella päätettiin,
että se omistettaisiin siirtokunnan omaksi, mutta sitte seurasi vilkas
neuvoittelu kuinka sitä paraiten vaalittaisiin. Omituista oli, ettei
vilkkaissa puheissa sillä kertaa kuultu semmoisia yksityistä sortavia
ja raakoja rienaussanoja, jotka muute aina Roaring Campissa olivat
tavalliset sellaisissa tilaisuuksissa. Kaikki päättyi hiljaisuudessa ja
hyvässä sovussa.

Tipton ehdoitti, että lapsi lähetettäisiin Red Dog'in siirtokuntaan,
joka oli neljänkymmenen peninkulman päässä ja jossa vastasyntynyt saisi
vaimoväeltä holhousta. Mutta sitä ehdoitusta vastustettiin oikein
miehissä ja kiivaasti. Selvästi näkyi kohta kyllä, ettei
silmänräpäykseksikään suostuttu mihinkään sellaiseen toimeen, joka
luovuttaisi kunnan uuden jäsenen heidän oman turvansa alta. "Paitsi
sitä," lisäsi Tom Ryde ratkaisevalla äänellä, "voit kutsua tuhansittain
perkeleitä todistamaan, että nuot Red Dogin roistot vaihtaisivat pois
penikkamme ja työntäisivät meille toisen sijaan". Se oli yhteinen vika
Roaring Campissa, että pahaa luultiin koko ihmiskunnasta.

Lapsenlikan hankkimista siirtokuntaan ei myöskään katsottu hyväksi.
Sitä vastaan muistutettiin, ettei mikään sievä nainen pakoittamallakaan
siirtäisi jalkaansa Roaring Campiin ja puhuja vakuutti ankarasti, että
tuota toista naislajia, Jumalan kiitos, jo oli ollut kyllältä. Tämä
jotenkin tyly tähtääminen äitivainaan tapoihin oli, vaikka se meidän
korvissamme kuuluu inhoittavalta, ensimmäinen heikko todistus
siirtokunnan siveellisestä uudestisyntymisestä -- ensimmäinen nukkuneen
siveystunnon herääminen.

Stumpy ei virkkanut sanaakaan. Hän arasteli kentiesi hiukan
sekaantuaksensa sen olennon valitsemiseen, joka sitte perisi hänen
ammattiaan. Mutta kun hänen ajatustaan viimein tiedusteltiin, ilmoitti
hän vakaasti, että hän ja "Hanna" -- edellä mainittu aasi -- kyllä
voisivat kasvattaa nulikkaa, jos se uskottiin heille.

Hänen ehdoituksessaan oli jotakin omituista, rohkeaa ja outoa, joka
paikalla miellytti kullankaivajia. Stumpy määrättiin yksimielisesti
lapsenlikaksi ja Sacramenton kaupungista piti nyt tuottaa kaikki
välttämättömät tarpeet.

"Muista se!" virkkoi rahastonhoitaja, antaen pienen pussillisen
kultamuruja postinkulettajalle, joka oli luvannut toimittaa ostoja --
"muista se! -- parasta kuin suinkin löytyy -- pitsiä, tiedäthän,
nauhoja sekä rimssuja -- -- -- koreaa pitää ottaa; perkele huolikoon
mitä se maksaa".

Lapsi jäi, kumma kyllä, elämään ja höystyi. Luonto likisti orpoa
uhkuvaa rintaansa vasten ja Herran ihmeellinen ilma -- täynnänsä
suloisia hajuja, virkistävä ja hurmaava -- näytti ravitsevan häntä ja
täyttävän mitä häneltä muuten puuttui. Stumpy väitti kuitenkin, että
huolellinen korjuu ja aasin maito, ne ne matkaansaattoivat kaikkityyni.

"Minä ja aasi-kopsukka", sanoi hän tavallisesti, "olemme olleet
poikapenikalle sekä isänä että äitinä. -- Katso vaan", lisäsi hän
usein, edessään olevaa tietämätöntä myttyä puhutellen, "katso vaan,
nupukka, että tuotat meille kunniaa!"

Kun poika oli kuukauden vanha, älyttiin, että nimi oli hänelle pantava.
Siihen asti oli häntä kutsuttu milloin miksikin: kanan pojaksi, Stumpyn
pojaksi, kiljukidaksi tahi Kentuckin omituisella nimityksellä "saakelin
pikku lurjus". Mutta kaikkia näitä nimiä ruvettiin jo pitämään
epätietoisina; uusi aihe ajoi ajatukset uuteen suuntaan. Kortinlyöjät
ja kuleksijat ovat ylimalkain taikauskoisia; siirtokunnan jäsenet
kuiskasivat jo keskenään, että lapsi oli tuottanut onnea Roaring
Campiin. Totta olikin, että kaikki tuumat ja askareet jonkun aikaa
olivat onnistuneet oivallisesti. Koska sitä luettiin pienokaisen
tulokkaan ansioksi, tahdottiin antaa hänelle nimi, joka olisi muistutus
ja vahvistus tuosta onnellisesta sattumuksesta. "Lykky-Tommi" pantiin
siis useain ja perinpohjaisten keskusteluin jälkeen pojalle nimeksi.
Äitiä tahdottiin unhottaa ja isä oli tuntematon -- lapsi oli siis
nimetön lain edessä. "Parasta niinkuin on!" sanoi viisasteleva
Oakhurst. "Parasta on aina pelata uusilla korteilla. Kutsukaa poikaa
Lykky-Tommiksi; se on aina hyvä reisupassi maailman halki".

Kasteentoimitus määrättiin erääksi päiväksi. Mitä sillä menolla siellä
tarkoitettiin arvannee jokainen, ku tuntee siirtokunnan huolimatonta
jumalattomuutta. Papin viran toimittajaksi valittiin eräs Boston,
mainio irvihammas, joka ihastuen ryhtyi niin mukavaan tilaisuuteen
osoittaaksensa keksimyskykyään. Hän menetti kaksi päivää
valmistaaksensa näppärää ivamukausta kirkollisesta toimituksesta,
läsnäolevista henkilöistä ja tunnetuista tapauksista oli hän varustanut
pistäviä kokkapuheita. Tilaisuuteen sopiva juhlalaulu opeteltiin ja
Sandy Tipton valittiin kummiksi.

Mutta kun huolellisesti järjestetty juhlasaatto soittaen ja lippuja
liehuttaen oli marssinut siihen metsikköön, jossa toimitus oli tehtävä
ja lapsi oli kannettu runsaasti koristetulle alttarille, astui Stumpy
kokoontuneen miesjoukon eteen.

"Minä en koskaan, piru vieköön, pilaa hauskaa leikinlaskua; sen
tiedätte, pojat!" aloitteli pikkuinen mies, rohkeasti katsellen
ympärilleen, "mutta nyt on asian laita semmoinen, etten oikein hyväksy
mitä tässä aiotte tehdä. Onhan se ainakin vähän kunnottomasti tehty,
jos pilkkaatte lapsiparkaa, joka ei käsitä yhtään siitä. Ja jos kummia
kaihotaan, niin tahtoisin tietää kellä siihen ammattiin on parempaa
oikeutta kuin minulla, joka, niin sanoakseni, olen ollut lapsen sekä
isä että äiti".

Täydellinen vaitolo seurasi tämän merkillisen puheen jälkeen. Kaikkien
irvihammasten kunniaksi mainittakoon, että ensimmäinen, joka myönsi
Stumpyn lausunnon oikeaksi, oli Boston eikä kukaan muu, vaikka hänen
tarkasti aprikoitu pilanteko siten turmeltiin. "Mutta", jatkoi Stumpy
liukkaasti älyten ja hyväkseen käyttäen voittoansa, "me olemme tänne
kokoontuneet poikaparkaa kastamaan ja kaste on toimitettava. -- Minä
kastan sinun, Lykky-Tommi, Yhdysvaltain ja ison Kalifornian valtakunnan
laillisten lakien mukaan, niin totta kuin Jumala auttakoon henkeäni ja
sieluani ijankaikkisesti, Amen".

Jumalan nimeä sitä ennen luultavasti ei ollut lausuttu kullankaivajain
leirissä muuten kuin pilkaten. Tämä kasteentoimituksen parannettu
toisinto oli kentiesi vielä omituisempi kuin alkuperäisesti aivottu,
mutta, ihmeellistä kyllä, ei kukaan sittekään muistanut nauraa. Tommi
kastettiin yhtä vakaasti ja juhlallisesti kuin kristillisen katoksen
allakin; hän huusi ja viihdytettiin mitä oikeauskoisimmalla tavalla
kuin maailmassa löytyy.

Sillä tavoin alkoi uudestisyntymisen työ Roaring Campissa. Muutos
tapahtui melkein huomaamatta. Siinä töllissä, joka oli määrätty
asunnoksi Lykky-Tommille eli Lykylle, joksi häntä vielä useammin
sanottiin, nähtiin ensimmäiset parannuksen merkit. Sitä pidettiin
tarkasti puhtaana ja valkeaksi kalkittuna, sittemmin vuorattiin sitä
sisältä, koristettiin seinäpaperilla ja varustettiin huonekaluilla.
Ruusupuusta kauniisti veistetty kätkyt, joka muulilla oli tuotu
kahdeksankymmenen peninkulman päästä, oli, Stumpyn sanoja kertoaksemme,
suorastaan häväissyt muita vanhempia huonekalurania. Tölliin
täytyi siis hankkia uusia huonekaluja. Miehet, jotka usein tulivat
poikanulikkaa katsomaan, näyttivät pitävän tuota muutosta semmoisessa
arvossa, että kapakan isäntä katsoi tarpeelliseksi kaupungista
tuotetulla matolla ja peilillä kartuttaa hotellinsa viettelys-mahtia.
Peilien suorasukaiset nuhteet kullankaivajain ulkomuodosta ja
vaatteista vaikuttivat vähitellen, kenenkään huomaamatta, tarkempaa
puhtautta ja huolta ulkonaisesta siivosta kasvoissa sekä puvussa.
Stumpy oli paitsi sitä, arvaattehan minkätähden, katsonut
kohtuulliseksi, että kaikki ne, jotka saivat kunnian kantaa
tahi pidellä Tommia, ensin pantiin jonkunlaiseen karantteniin
(lika-salpaukseen). -- Se tuntui Kentuck'ista kovalta, kun häntä
"terveyden tähden" kiellettiin lasta lähestymästä, häntä, joka
luonnostaan oli huolimaton jahnus, monta vuotta oli tottunut erämaitten
vapauteen ja sentähden vähittäin oli ruvennut pitämään kaikkia
vaatteita nahkana, jota ei riisuttu, ennenkuin se niinkuin kärmeen
nahka vanhuuden ja katoovaisuuden takia läksi itsestään. Mutta yleisen
parannuksen salainen mahti oli niin voimakas, että hän siitä päivästä
alkain säännöllisesti joka iltapuoli ilmautui puhtaasen paitaan
puettuna, kädet ynnä kasvot vielä punoittavat vahvasta pyykistä.
Muissakin suhtein huomattiin muutoksia. Kaikki arvelivat, että Tommi
tahtoi maata "tuon ikänsä", kaiken päivää ja häntä ei suinkaan saatu
häiritä. Ei mitään hälinää, melua tahi huutamista suvaittu lähellä
Stumpyn tölliä. Miehet puhuttelivat toisiaan kuiskaten tahi ojensivat
Indianien vakaamielisellä tavalla ääneti sormiaan. Vähittäin herettiin
myöskin tuolla pyhällä alalla kiroomasta; ennen aikaan vallan
tavallinen ja suosittu kirous "Piru periköön lykkyä" eli "Lykky
hiiteen" joutui yhä pahempaan huutoon, koska se nyt voi sattua
yksityiseen henkilöön. Laulamista ei kielletty, jos siinä luultiin
olevan joku nukuttava mahti ja erittäinkin sopivana kehtolauluksi
pidettiin erästä balladia, jota entinen Englannin matruusi
"fregatti-Jack" lauloi. Se sisälsi perinpohjaisen kertomuksen kaikista
ansioista ja urhotöistä, joita laiva Arethusa, missä oli tykkiä neljä
kahdeksatta, oli osoittanut; jokainen värsy loppui pitkäveteisiin
heikkonevalla ja vapisevalla äänellä laulettuihin kertomasanoihin "A-a
-- rethu -- u -- usan kan -- kannella".

Se näytti komealta, kun Jack, Lykky-Tommi polvillaan vaappui
edestakaisin ikäänkuin laivan vaaruessa ja kolkolla, yksijonoisella
bassoäänellä lauloi tuota liikuttavaa sankarirunoa. Se on tietty, että
tämä kehtolaulu useimmin vaikutti mitä laulaja tarkoitti, olkoonpa
sitte vaaputtamisen tahi laulun pituuden kautta -- siinä oli
yhdeksänkymmentä värssyä ja Jack jatkoi niitä aina tarkasti ja
hitaasti viimeiseen riviin saakka. Kun Jack lauloi, loikoivat miehet
pitkällään puitten pilvestössä, ihaillen kesäillan suloisuutta, laulun
miellyttäviä säveleitä sekä piippujen makeutta. Joku vaistomainen tunne
virkkoi leirikunnalle, että elämä maalla voi tarjota juuri semmoista
suloisuutta.

"Tämä elämä", sanoi entinen lontoolainen Simmons miettiväisesti ja
kyynäspäilleen nojaten, "tämä elämä on justiin semmoinen, kuin
autuaaksi kutsutaan; niin minä luulen". Greenwich juohtui hänen
mieleensä.

Pitkillä kesäpäivillä kannettiin Tommi tavallisesti siihen notkoon,
mistä Roaring Campin kultaiset aarteet läksivät. Siellä makasi hän
suurien puitten juurille levitetyllä huopapeitteellä sillaikaa kuin
miehet alempana raatoivat kaivannoissa ja suluilla. Ei aikaakaan, niin
alettiin siihen kohtaan tehdä lehtimaja, jota koristettiin kukilla ja
tuoksuavilla köynnöskasveilla. Usein toi joku Tommille tertun
hyvänhajuisia kirjavia metsäkukkia, esimerk. kaprifoliumia, azaleaa tai
"Las Maripofas". Miehet älysivät äkisti, että semmoisillakin
vähäpätöisillä esineillä oli oma kauneutensa ja merkityksensä ja että
niitä voi käyttää muulla tavalla kuin vaan huolimattomasti talloen.
Miesten silmät aukenivat: palanen kiiltävää kissankultaa, kirjavan
ukonkiven liuska sekä joen rannalla ympyriäiseksi hierottu pii saivat
arvonsa ja pantiin Tommin leluiksi säilymään. Kumma kuinka ympäristön
metsät ja vuoret olivat rikkaat semmoisista aarteista!

Tommi, jolla oli lelliä semmoisia, kuin sitä ennen ainoastaan kaskujen
lapsilla, näytti aina tyytyväiseltä ja onnelliselta, vaikka hänessä
tuntui joku omituinen lapsellinen vakaamielisyys ja hänen pyöreistä,
mustista silmistään näkyi mietteellisyys, joka toisinaan huoletti
Stumpya. Hän oli aina nöyrä ja hiljainen. Huhu juttelee, että hän
kerran ryömi aidatun lehtimajansa ulkopuolelle, vaan putosi päälaelleen
vuoren kupeelta pehmeään multaläjään, mihin hän vähintäkin viideksi
minuutiksi jäi samaan asemaan, talleroiset koivet ylöspäin. Hän ei
ollut millänsäkään eikä hiiskahtanutkaan, mutta huomattiin sattumalta
ja pelastettiin.

Monta monituista muuta todistusta hänen erinomaisesta herttaisuudesta ja
luonnonlahjoista voisi vielä kertoa, mutta niitten ainoana perustuksena
ovat innokkaitten ystäväin kertomukset. Muutamat niistä vivahtavat
jotenkin vahvasti taika-uskolle.

"Vastikään konttasin ylös mäelle", kertoi Kentuck eräänä päivänä,
hämmästyksestä ja innosta läähättäen, "ja poikanulikka oli, piru
vieköön, ruvennut naakin pariin; se istui hänen polvellaan ja
kurkisteli suoraan hänen silmiinsä. Molemmat olivat niin iloiset ja
hauskat ja kumpaisenkin suu liikkui ikäänkuin olisivat he olleet kaksi
kottaraisen poikaa. -- Oikein totta!"

Oli miten olikaan; se on kumminkin varmaa, että Tommille linnut
lauloivat, hänelle oravat maiskuttivat, hänelle kukat lemusivat ja
perhoset liipoittelivat, kun hän ryömi puitten siimeksessä ja kun hän
loikoi selällään, tuijottaen viheriöihin lehviin tahi räpyttäen silmiään
päivänpaisteessa. Luonto oli hänen hoitajana ja leikkitoverinaan.
Tommin takia pani luonto pitkät auringonsäteet pujahtamaan lehtien
välitse, ikäänkuin kultaiset langat, joita hänen pienokaiset kämmenensä
tavoittelivat; luonto lähetti ketterän kesätuulen viemään Tommille
laakerin ja pihkaisten petäjien tuoksua; korkeat maissinvarret
nyökähyttivät hänelle ystävällisesti ja untelosti; mettiäiset hyrisivät
ja peltovarikset raakkuivat siihen unettavaa myötämusiikkia.

Semmoiset olivat kultaiset kesäpäivät Roaring Campissa. Työ ei koskaan
ennen ollut sujunut niin helposti. Lykky heitä suosi, sen tiesi
jokainen. Kaivamiset antoivat mahdotonta voittoa, leiriin ei laskettu
yhtäkään vierasta; omaa onnea piti muka akkiloida. Postinviejä -- ainoa
yhdysside leirin ja muun maailman välillä -- tiesi jutella kummia.
"Heillä on", kertoi hän usein, "tuolla Roaring'issa katu, joka on
helvetin ylpeä, ylpeämpi kuin kaikki kadut koko Red Dog'issa.
Rakennusten ympäri ovat he istuttaneet kukkia ja köynnöskasveja ja he
pesevät itsiään kaksi kertaa päivässä. Vieraat eivät saa pistää
nokkaansa sinne ja päällepäätteeksi ovat he ottaneet Indiani-kakaran
epäjumalakseen; se on totta se; sen minä tiedän!"

Kun parantamisinto kerran oli päässyt vauhtiin, niin pyrittiin yhä vaan
edistymään. Joku ehdoitti, että hotelli rakennettaisiin ja että pari
sievää perhettä kutsuttaisiin sinne kesäksi olemaan. Se olisi,
arvelivat he, hyvää, jos Tommi hiukan saisi olla naisten parvessa.
Ainoastansa hellä huolenpito Tommista voi vaikuttaa sitä suurta
muutosta, että nuot naisten siveyttä ja tarpeellisuutta epäilevät
miehet luopuivat entisistä aatteista ja aikomuksistaan. Harvat sitä
ehdoitusta silloin vastustelivat; koska ei päätöstä moneen kuukauteen
voitu pauna toimeen, pysyi vähemmistö viisaasti vaiti, toivoen, että
joku este sitä ennen ilmaantuisi. Se tapahtuikin.

Vuoristossa muistetaan kauan vuoden 1851 talvea. Lunta oli paksulta;
jokainen puro muuttui joeksi ja joka joki mereksi. Jokainen sola ja
notko muuttui kuohuvaksi koskeksi, joka vyöryi alas rinteeltä, temmaten
jättiläis-puita juurineen maasta ja levittäen tasangolle tuhoa ja
kauhua. Red Dog oli kaksi kertaa ollut veden alla; Roaring Campin
asukkaat pelkäsivät mitä pahinta.

"Vesi on tuonut tänne kultamme", sanoi Stumpy. "Se on ollut täällä
ennen ja tulee kaiketi vielä takaisin". Samana yönä särki joki yhtäkkiä
sulkunsa ja levitti hävittävät vetensä mäillä kaikilta kulmilta
salvattuun laaksoon.

Kuohuvat vedet, kaatuneet puut, virtaa myöten menevät hirret ja
pilkko-pimeys, joka autti vettä nielemään koko tuon herttaisen laakson,
tuottivat semmoista häiriöä, ettei pelastusta ollut ajatellakaan. Kun
päivä koitti, oli Stumpyn tölli kadonnut. Ylemmällä samassa laaksossa
löydettiin onnettoman isännän ruumis, mutta Roaring Campin toivo,
ylpeys ja lykky -- Tommi -- oli hävyyksissä. Etsijät palasivat
murheellisina, mutta huuto kutsui heidät takaisin rannalle.

Se huuto kuului eräästä pelastusveneestä, joka oli tullut virran
alapuolelta. Soutajat kertoivat, että he pari peninkulmaa alempana
olivat löytäneet miehen ynnä lapsen puolikuolleina vilusta ja
väsymyksestä. Tunsiko kuka heitä ja olivatko he täältä kotoisin?

Yksi ainoa silmänluonti ilmoitti, että pelastettu mies oli Kentuck
julmasti haavoitettuna ja ruhdottuna, mutta hän piti kuitenkin vielä
Lykky-Tommia sylessä. Kun he kyykistyivät katselemaan tuota kummallista
paria, huomasivat he, että lapsi jo oli kylmä ja jäykkä. "Hän on
kuollut!" virkahti eräs kullankaivaja.

Kentuck avasi raukeat silmänsä. "Kuollutko?" kysyi hän hiljaa.

"Jaa, poikaseni, ja sinä olet kuoleva".

Hymy valaisi Kentuckin karkeita kasvoja. "Kuoleva!" kertoi hän. "Hän
ottaa minut kerallaan -- -- sanokaa, pojat, kaikille, että minulla nyt
on lykky muassa --".

Tuo voimakas mies piti pikkuisen ruumiin kovasti sylissään, niinkuin
hukkuva pitää laudan päästä ja läksi matkalle sitä mustaa jokea myöten,
joka ikuisesti valuu tuntemattomaan mereen.



II.

Pakolaiset.


Kun John Oakhurst, kortinlyöjä ammatiltaan, 23 Marrask. 1850 aamulla
tuli ulos suurimmalle kadulla Poker Flatin kaupungissa, huomasi hän
kohta, että edellisen illan jälkeen joku muutos oli tapahtunut
uudispaikan siveellisessä ilmassa. Muutamat miehet, jotka kiivaasti
puhuivat keskenään, vaikenivat, kun hän lähestyi ja iskivät toisilleen
silmää. Oli kuin sunnuntaina ikään ja se ennusti pahaa siinä paikassa,
missä sunnuntaista tavallisesti ei huolittu ollenkaan.

Oakhurstin kauniit, huolettomat kasvot eivät näyttäneet pitävän lukua
noista ajan merkeistä. Se on sitte toinen kysymys, älysikö hän niitten
enteitä tai ei.

"Tuhat perkelettä! nuot tähtäävät taas jotakin raukkaa", ajatteli hän
itsekseen. "Saas nähdä, eiköhän minun selkääni tällä kertaa tavoiteta".

Hän sivalsi hienolla niistimellä punaisen pölyn kirkkailta
saappailtaan, pisti sen jälleen lakkariin, vihelsi ja jatkoi, asiasta
enempää huolimatta, käyntiään.

Poker Flatin yhteiskunta oli todella jotakin tähtäämäisillään. Äsken
oli hävinnyt monta tuhatta dollarsia, kaksi kallista hevoista ja
arvoisa kansalainen. Se oli matkaansaattanut omituista siveyden ja
järjestyksen uudestisyntymistä, vaikka tämä vastavaikutus vuorostansa
oli yhtä laiton ja vallaton kuin ne teot, jotka olivat sen syynä.
Toimeen pantiin salainen valiokunta, jonka piti ajaa kaupungista kaikki
huonoiksi tunnetut henkilöt. Sitä velvollisuutta toimitettiin mitä
suorimmalla tavalla kahden miehen suhteen, jotka nyt omaksi kauhukseen
ja muille varoitukseksi rippuivat sykomor-puun oksista läheisessä
notkossa. Paitsi sitä tuumittiin ajaa pois useita muitakin, joiden
elanto ei ollut ankarain siveyden vaatimusten mukainen. Meitä surettaa
myöntää, että muutamat heistä olivat naisia, mutta tähän on kuitenkin
paikalla lisättävä se selitys, että Poker Flat ainoastaan silloin
rohkeni nousta tuomariksi, kun siveyttömyys oli ammatiksi vakaantunut.

Oakhurst oli oikeassa, kun hän arvasi itsensä kuuluvan syytettyjen
joukkoon. Useat yhteistä hyvää valvovan salaisen valiokunnan jäsenet
olivat mitä innokkaimmin väittäneet, että hän varoittavaksi esimerkiksi
oli hirtettävä; sillä tavalla voisi muka myöskin helpoimmin saada
takaisin ne rahasummat, jotka hän oli voittanut heiltä.

"Saakeli soikoon!" sanoi Jim Whealer, "eihän tuo nuori nulikka Roaring
Campista, jota ei kukaan tunne, saa pelata meidän lakkariamme tyhjiksi;
emme tähän asti ole panneet tikkuakaan ristiin sitä estääksemme. Ei!
Mies hirsipuuhun, se on paras keino se!"

Mutta joku oikeudentunto niissä miekkoisissa, jotka vuorostaan olivat
voittaneet Oakhurstilta, kumosi sitä ehdoitusta.

Oakhurst kuuli tuomionsa levollisena kuin "filosofi". Hän oli
kortinlyöjänä tottunut taipumaan sallimuksen mukaan. Koko elämä oli
hänestä uhkapeli ja hän toivoi tulevaksi kerraksi parempaa onnea.

Aseilla varustettu joukko saattoi maanpakolaisuuteen ajetut uudispaikan
äärimmäiselle rajalle saakka. Paitsi Oakhurst oli siinä seurassa eräs
nuori nainen, yleisesti tunnettu nimellä "Herttuatar", toinen nainen,
jolle "Punaviitta" oli pantu nimeksi ja parantumaton juomari "Billy
eno", joka oli pahan luulon alaisena varkaudesta kaivoksissa ja
muuallakin. Ohitse kulkevat eivät virkkaneet mitään tuolle matkueelle
ja aseellinen vartijakunta oli myöskin vaiti. Vasta silloin, kun
tultiin siihen rotkoon, joka oli Poker Flatin alueen rajana, avasi
esimies suunsa lyhyeen, kovaan ja suorasukaiseen puheesen. Maanpakoon
ajetut kiellettiin kuoleman uhalla palaamasta.

Kun vartijakunta oli poistunut, puhkesivat tunteet ilmi: Herttuatar
itki, Punaviitta lausui useita mahtisanoja, joita on paras jättää
kertomatta ja Billy eno laski sadatustulvan liikkeelle. Oakhurst pysyi
yksinänsä vaiti ja vakaana. Hän ei ollut millänsäkään, vaikka
Punaviitta toivoi repivänsä silmät erään ihmisen päästä, vaikka
Herttuatar nyyhkyttäen vakuutti, että hän kuolisi tielle ja vaikka
Billy eno ravisti suustaan törkeitä kirouksia sillaikaa kuin hän
ratsasti kivistä tietä myöten eteenpäin. Vähän ajan perästä tarjoutui
hän sukkelasti ja kohteliaasti vaihtamaan omaa ratsuansa, Pataässä
nimeltä, Herttuattaren satulan lyöttämään muuliin, mutta ei sekään
saattanut matkueen jäseniä lähempään keskuuteen. Herttuatar järjesti,
viekastelevasti silmäillen, kallista mutta pahoin pidettyä pukuaan;
Punaviitta katseli äkäisesti Pataässän omistajaa ja rakastettava Billy
eno sulki koko seuran mahdikkaasen kiroukseen. Sandy Bar oli
uudispaikka, johon ei vielä ollut koskenut sama uudestisyntyminen kuin
Poker Flatiin ja joka siis monesta syystä houkutteli pakolaisia; tie
sinne kulki jyrkän vuoriharjun yli ja vei kokonaisen päivän. Koska
syksy oli kulunut loppupuoleen, tuntui ilma yhä kuivemmalta,
kylmemmältä ja tuimemmalta, kuta korkeammalle noustiin, tie oli kaita
ja raivaamaton; hankalasti kuljettiin edelleen.

Päivä oli puolessa, kun Herttuatar liukuen alas satulalta ilmoitti,
ettei hän jaksanut matkustaa askeltakaan eteenpäin. Sentähden
seisahduttiin. Paikka oli jylhä ja omituinen. Metsäinen laakso, jota
jyrkät, paljaat graniittivuoret kolmelta taholta ympäröivät, kallatti
erään syvänteen reunalle, josta voi luoda silmänsä tasangolle päin. Se
oli epäilemättä paras leiripaikka, jos vaan oli aikaa pysähtymiseen;
mutta Oakhurst tiesi, että tuskin puoltakaan matkaa oli kuljettu ja
ettei seura suinkaan ollut varustettu pitkällisempään oleskelemiseen
vuoristossa. Sitä tarkoitti hän viisaalla muistutuksellaan, että se oli
perkeleen tuhmasti tehtyä, jos pelistä luovuttiin, ennenkuin kortit
olivat pöydällä. Mutta hänen matkatoverillaan oli kovaksi onneksi
juomia, jotka, asiain näin ollessa, saivat toimittaa ruuan,
polttoaineitten, huoneen ja huolen virkaa. Vaikka hän varoitteli, niin
ei kulunut aikaakaan, ennenkuin kaikki olivat katalan nesteen
vaikutusten alaisina. Billy eno jätti sotaisat aatteensa ja vaipui
horroksiin, Herttuatar tuli helläksi itkusilmäksi ja Punaviitta
kuorsaili. Oakhurst jäi yksinänsä suoraksi, kiven nojaan, levollisesti
katselemaan viehättävää ihmisparvea. Hän ei koskaan juonut väkevämpää
kuin vettä, peläten, että hänestä muuten luopuisi se äly ja mielen
lujuus, joka oli välttämätön hänen virassaan. Jos puhumme hänen omalla
kielellään, niin sanomme, "ettei hänellä ollut varaa siihen".

Nukkuneita matkakumppaniaan katsellessansa, tunsi hän ensikerta kuinka
sortavaksi se yksinäisyys kävi, joka oli luonnollisena seurauksena
hänen elämänlaadusta, tavoista ja pahoista töistänsä. Saattaaksensa
ajatuksiaan toiseen suuntaan, alkoi hän harjata pölyä mustista
vaatteistaan, pesi kädet sekä kasvot ja koetti muutenkin tyydyttää
koreuden ja kauneuden tunnetta. Hän ei hetkeksikään mielinyt hylätä
heikompia ja enemmän apua tarvitsevia kumppaniansa; mutta kummallisella
pahalla aavistuksella katseli hän levotonna kolkkoja vuorten rinteitä,
synkeitä kuusia, jotka suhisivat paisuvassa tuulessa, lyijynvärisiä
pilviä ja sitä paksua sumua, joka alkoi peittää laaksoa. Hän oli vielä
siinä toimessa, kun hän äkkiä kuuli nimensä huudettavan.

Ratsasmies tuli hitaasti jyrkkää polkua myöten ylös. Tulokkaan
rehelliset, iloiset kasvot nähtyään, tunsi Oakhurst hänet Tommi
Simsoniksi Sandy Barista, jolla muuten oli liikanimi "Viaton". Pari
kuukautta sitte olivat he sattuneet yhteen korttipöydän ääressä, missä
tilaisuudessa Oakhurst vakaamielisenä raastoi sievältä nuorukaiselta,
joka ei aavistanut mitään pahaa, koko hänen omaisuutensa: noin
neljäkymmentä dollarsia. Kun voitto oli tehty, vei Oakhurst nuoren
kortinlyöjän syrjään ja puhutteli häntä näin:

"Tommi! sinä olet kelpopoika, saakelin hyvä poika, mutta et pelata osaa
yhtään. Noudata neuvoani: älä enää koetakaan!"

Hän antoi sitte nuorukaiselle kaikki rahat takaisin, työnsi hänet
hiljaa ovesta ulos ja pääsi sillä tavalla Tommi Simsonin ikuiseen
suosioon.

Se näkyi selvästi siitä vilpittömästä ihastuksestakin, jolla Tommi nyt
tervehti Oakhurstia. Hän oli, kertoi hän, menöllä Poker Flatiin
onneansa koettamaan. "Yksinään?" -- "Ei, ei juuri yksinään -- ei juuri
yksinäiseksi sanottava. Hän oli toden perästä -- (ujosti hän nauroi,
tätä kertoessaan) -- karannut Tiny Woods'in kanssa -- muistihan
Oakhurst Tinyä? -- Tuota tyttöä, joka oli passarina atrioitsioille
'raittiuden hotellissa?' -- He olivat kauan olleet kihloissa, mutta
ukko Woods oli vastustellut aiottua liittoa ja sentähden päättivät he
viimein karata. He olivat nyt matkalla Poker Flatiin vihille ja
sentähden sattuivat nyt tulemaan siihen kohtaan. He olivat kovin
väsyneet ja pitivät itsiään onnellisina, leiriin ja hyvään seuraan
osattuaan." Näitä kaikkia jutteli Viaton iloisesti ja selvästi sillaikaa
kuin Tiny, kaunis punaposkinen kuudentoistavuotias, tuli esiin kuusien
takaa, missä hän näkymätönnä oli punastunut, ja ratsasti rakastajansa
rinnalle.

Arkatuntoisuus vaivasi harvoin Oakhurstia ja vielä harvemmin huoli hän
siitä, oliko käytös sovelias vai ei, mutta nyt tuntui hänestä tämä
tilaisuus jotenkin vastenmieliseltä. Vaikka vähän hämillään malttoi hän
kuitenkin mieltänsä ja potkaisi Billy enoa, joka juuri oli jotakin
virkkamaisillaan; Billy eno oli kylläksi selväpäinen käsittääksensä,
että se potkaisu osoitti suurempaa voimaa, jota hän ei tohtinut
ärsyttää. Oakhurst koetteli sitte saada Tommia luopumaan siihen
pysähtymästä, mutta se oli turha vaiva. Hän muistutteli, ettei heillä
ollut ruokavaroja eikä kapineita majan laittamiseen, jos ilma, niinkuin
arvattavaa oli, yöllä kävisi vielä pahemmaksi. Mutta Viaton vastasi
kovaksi onnekseen siihen vastaanpanoon, että hänellä oli kyllältä
ruokaa kaikille ja että hän pari askelta siitä paikasta oli hoksannut
kylmille jätetyn hirsihuoneen, joka yöllä antaisi rouvasväelle suojaa.

"Jos Tiny saapi olla sinun rouvasi parvessa", sanoi Viaton
Herttuattareen päin viitaten, "niin tulen itse hyvästi toimeen".

Ainoastaan Oakhurstin jalan säälimätön muistutus voi pidättää Billy
enoa hohotusnauruun purskahtamasta. Ukko katsoi paraaksi kävellä
laaksoa myöten ylemmäksi, jotta mieli taas muuttuisi totisemmaksi. Hän
ilmaisi siellä huvittavan tapauksen korkeille kuusille, käsillä
alinomaa läjähyttäen polviansa, kasvojaan väännellen ja navakoilla
kirouksilla hellittäen tunteitansa. Kun mielensä vihoviimein teki
palajamaan, tapasi hän seuran kokoontuneena leimuuvan nuotion
ympärille, missä ystävällistä pakinaa pitivät; ilma oli äkkiä muuttunut
niin kylmäksi, jotta jähmetytti. Tiny puhui vilkkaasti lapsekkaalla,
suoralla tavallaan Herttuattaren kanssa, joka kuunteli, kasvot
iloisemmat ja innostuneemmat kuin moneen aikaan. Viaton koetteli
puolestaan yhtä hyvällä menestyksellä huvittaa Oakhurstia ja
Punaviittaa, niin että viimeksimainittukin näytti leppyvän
hempeämmäksi.

"Hiton somat kemut!" sanoi Billy eno ylenkatseella, silmäillen
maaseutuun sopivaa ihmisjoukkoa, liputtavaa tulta ja hevoisia, jotka
lieattuina söivät näköalan perällä. Yhtäkkiä välähti sukkela aate
niistä viinahöyryistä, jotka pimittivät hänen aivojaan. Se aate oli
tietysti pilkkaavaa laatua, sillä hän läjähytti taas polviaan ja
pureskeli sormiansa, ettei naurunsa kuuluisi.

Kun varjot illalla vähittäin levisivät laakson yli, paisui tuuli yhä
kovemmaksi puitten latvoissa ja kiiti vaikeroiden niitten korkeain
runkojen välitse. Rappeutunut huone, joka oli vaillinaisesti katettu
risuilla ja oksilla, hylättiin naisten yksinomaiseksi käytännöksi. Kun
kihloissa olevat yöksi erisivät, antoivat he julkisesti toisilleen
suuta niin lujasti ja kunnollisesti, että se kuului kuusien
humistessakin. Kaikkia kokeneet Herttuatar ja Punaviitta olivat
luultavasti varsin väsyneet päivän vaivoista, että olisivat huolineet
tästä viimeisestä lapsellisen yksinkertaisuuden ilmauksesta; he
kääntyivät hiljaa poispäin ja astuivat, sanaakaan virkkamatta,
huoneesen. Polttopuita lisättiin tuleen, miehet käärivät huopapeitteet
ympärinsä ja kävivät pitkäksensä oven ulkopuolelle; kaikki nukkuivat
muutaman minuutin kuluttua.

Oakhurst heräsi varhain aamulla, vilusta kankeana. Kun hän kohentihe
sivulle päin sammuvaa tulta virittääksensä, toi tuuli hänen poskea
vasten jotakin, ku pani sitä vaalenemaan -- nimittäin lunta.

Hän keikahti ylös makaavia herättääksensä, sillä aika oli nyt
täpärällä. Mutta hän huomasi samassa tyhjäksi sen kohdan, mihin Billy
eno oli pannut maata. Paha luulo pölähti hänen päähänsä ja kirous
kerkesi hänen kielellensä. Joutuisaa juoksi hän sille paikalle, missä
muulit sekä hänen hevoisensa olivat olleet -- ne olivat poissa. Lumi
oli peittänyt niitten jäljetkin.

Liikutettuna palasi hän nuotiolle, vaan malttoi mielensä yhtä
haluttomaksi kuin ainakin. Hän ei herättänytkään makaavia; eihän heillä
ollut kiirettä saada tietää mitä ei enää voitu auttaa. Viaton makasi
rauhallisesti, suopea päivettynyt näkö hymyilevänä; Tiny impi uinaeli
syntiin langenneitten sisartensa vieressä yhtä makeasti kuin jos
taivaalliset vartijat olisivat ympäröineet häntä. Oakhurst itse kääri
peitettä tiiviimmin ympärinsä, pyyhkäisi viiksiään ja odotteli päivän
valkenemista. Päivä valkeni hitaasti; tupruavat lumi-hiuteet
sokaisivat ja huikaisivat silmiä. Koko maisema oli sen verran kuin sitä
voi nähdä ikäänkuin taikaneuvolla muuttunut. Oakhurst loi silmänsä
laaksoon; hän selitti nykyisyyden ja vastaisen ajan laatua yhdellä
lauseella "lumeen peittyneet!"

Kun tarkoin oli katseltu ruokavaroja, jotka seuran onneksi säilyivät
hökkelissä ja siis olivat välttäneet Bill enon varastelevia näppiä,
huomattiin arvaamalla, että niitä huolen ja säästäväisyyden kautta
vielä voisi piisata kymmeneksi päiväksi.

"Niin on!" sanoi Oakhurst syrjässä Viattomalle, "jos tahdot jakaa
meillekin. Muuten -- ja siten tekisit kentiesi morsiamesi tähden
oikeimmin -- voimme kyllä odottaa kunnes ukko tulee takaisin auttamaan
meitä."

Tuntemattoman syyn takia oli se Oakhurstista vastenluontoista ilmaista
Billy enon konnantyötä. Hän sanoi luulevansa, että ukko kentiesi yöllä
oli kävellyt eksyksiin makuupaikalta sekä säikäyttänyt elukkoja
karkaamaan; hän lausui myöskin muutamia varoittavia sanoja
Herttuattarelle ja Punaviitalle, jotka tietysti arvasivat asian oikeaa
laitaa.

"Jos he kerran älyävät mitä miehiä yksi seurastamme oli," sanoi hän,
"niin ei taida kestää kauan, ennenkuin älyävät kuta enkelin-lajia
kaikkityyni olemme -- ja mitä se toimittaa, lapsirukat, että heitä
peloitamme!"

Tommi Simson ei ainoastaan kernaasti tarjonnut Oakhurstin käytettäväksi
kaikki maalliset varansa, vaan näytti olevan hyvillänsä siitäkin, että
täytymys tulisi jäädä siihen paikkaan.

"Viikon päivät vietämme tässä oikein hupaisesti ja kauniisti, sen
saatte nähdä -- sitte lumi sulaa ja me palajamme kaikki yhdessä."

Nuoren miehen suruton iloisuus ja Oakhurstin järkähtämätön
huolimattomuus tarttuivat muihinkin. Viaton teki kuusen oksista uuden
katon hökkelille ja Herttuatar neuvoi Tinylle kuinka sisustaa piti
siivota ja koristaa; hän osoitti siinä asiassa sellaista näppäryyttä ja
älyä, että nuori kokematon impi hämmästyen avasi siniset silmänsä
selkoselälleen. "Herra Jumalan poika, kuinka te mahdatte olla tottuneet
koreuteen!" virkahti Tiny. Herttuatar kääntyi toisanne peittääksensä
jotakin, ku saattoi hänen kasvonsa punastumaan poskimaalin alla ja
Punaviitta käski Tinya "pitämään suun kiini vaarallisista puheista."

Kun Oakhurst palasi väsyttävästä ja turhasta tienhakemisesta, kuuli hän
vuorien kajahtelevan iloista naurua. Hän pysähtyi hämmästyneenä ja
viina, jonka hän varovasti oli pannut piiloon, juohtui ensin
ehdottomasti hänen ajatuksiinsa. "Mutta kuinka lieneekään, ei tuo
oikein viinalta kuulu," sanoi kortinlyöjä itsekseen. Hänen pelkonsa
asettui tykkönään, koska hän vähän ajan perästä alinomaa satavain
lumihiuteitten välitse näki leimuuvan tulen ja iloiset ihmiset sen
ympärillä. Viina ei suinkaan vaikuta sellaista viatonta iloa, kuin
siinä osoittihe.

Se on tietämätöntä oliko Oakhurst peittänyt korttinsakin samalla kuin
viinalekkerin, mutta varma totuus on, ettei hän sinä iltana näyttänyt
aikomustakaan ottaa niitä esille; Herttuatar ja Punaviitta sitä kyllä
kummeksivat, vaan eivät virkkaneet mitään. Aikaa kulutettiin
rattoisasti käsi-uruilla, jotka Tommi Simson ylpeillen otti esiin
kapineistaan. Vaikka sitä soittokonetta on vaikea käyttää, osasi Tiny
kuitenkin saada useita vastahakoisia nuottia soimaan ja Viaton myötäili
reippaasti napsutinparilla. Illan komein kohta oli kuitenkin se, kun
molemmat rakastavaiset toinen toisensa käteen tarttuen aloittelivat
metodista-virren, jota lauloivat aivan vakaasti ja innoissaan.
Luulenpas vaan, että eräs sotaisa polento ja helähdys sen nuotissa
paremmin kuin jumaliset sanat vaikuttivat kuulijoihin, jotka kaikki
yhtyivät laulamaan värsyjen loppusäkeen:

    Mä elän Herran palkassa
    Ja kaadut uskollisna.

Kuuset kumartuivat humisten, myrsky viuhui eriskummaisen ihmisparven
päällitse pyörien ja liekit nousivat heidän alttariltaan korkeammalle
taivasta kohti ikäänkuin todistaen heidän lupaustaan.

Myrskyn ankaruus asettui vähäisen yön sydämmellä, paksut pilvet
hajosivat ja tähdet tuikkivat kylmästi, kirkkaasti makaavan matkueen
ylitse. Oakhurst, jonka tavat ja elämänlaatu olivat totuttaneet häntä
tulemaan toimeen vähimmälläkin unella, oli vahtimisesta sopinut Tommi
Simsonin kanssa siten, että hän itse otti päällensä suurimman osan sitä
velvollisuutta. Viattoman kanssa tästä keskustellessaan, veti hän
syyksi, ettei hän tarvinnut unta ja usein oli elänyt kokonaisen
viikkokauden makaamatta.

"Mitä kummaa silloin toimitit?" kysyi Tommi.

"Korttia löin," vastasi Oakhurst omituisella äänellä. "Kun onni suosii
-- oikein neekerionni, niinkuin toisinaan voi tapahtua -- silloin en
suinkaan väsy. Onnen täytyy ensin muuttua. Tuo onni eli sallimus,"
jatkoi kortinlyöjä miettiväisesti puhettaan, "on sangen merkillinen
kone. Ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja mihin se häviää, mutta sen
tietää jokainen, että onni toisinaan on hyvä, toisinaan huono;
tärkeintä on kavattaa sitä silmänräpäystä, jolloin se on
muuttumaisillaan, sillä se muuttuu vaikka myöhäänkin, sen voin
vannomalla vakuuttua. Se tulee kerroittain. Meillä on, Poker Flatista
lähdettyämme, ollut kerros saatanan kovaa onnea ja sinua on se puuska
myöskin sivaltanut. Mutta älä tuosta sattumuksesta ole milläsikään;
kyllä se muuttuu. Muista se," lisäsi Oakhurst syvemmälle tarkoittaen,
kuin hän tahtoi näyttääkään:

    "Mä elän Herran palkassa
    Ja kaadun uskollisna."

Kolmas päivä tuli ja aurinko, joka loi silmänsä alas lumiseen laaksoon,
näki pakolaisten jakavan verkkaan väheneviä ruokavaroja aamiaiseksi.
Auringon säteet levittivät ystävällistä lämpöä maisemalle ikäänkuin
säälien edellisen ajan vaivoja. Mutta ne näyttivät myöskin nietoksia
sylenkorkuisiksi läjättyinä rutean rakennuksen ympärillä -- tietöntä,
toivotonta lumimerta, joka levisi niitten kallioisten rantojen
alapuolella, mistä haaksirikkoiset vielä pitivät kiini. Erinomaisen
kirkkaan ilman halki nähtiin savu nousevan usean peninkulman päässä
olevasta Poker Flatista. Punaviitta hoksasi sitä ja päästi
vuorilinnansa harjalta kirouksen jäähyväisiksi tuolle kaukaiselle
kaupungille. Se oli hänen viimeinen vihan ja närkästyksen osoituksensa
sitä yhteiskuntaa vastaan, joka oli sysännyt hänet pois ja siinä tuntui
kentiesi juuri sentähden mieleen koskevaa mahtia. Hän ilmoitti kahden
kesken Herttuattarelle, että se kirous teki hänelle itselleen hyvää.
"Mene sinäkin sinne ylös ja kiroile kerran, niin saat nähdä". Hän
istuutui sitte taas huvittaaksensa "lasta", joksi hän ja Herttuatar
olivat ruvenneet kutsumaan Tinya. Tiny oli jo kuluttanut lapsuuden
kengät loppuun asti, mutta tuosta arvoisasta naisparista tuntui se
mieluisalta ja lohduttavalta semmoisella puheenparrella selittää sitä
seikkaa, ettei Tiny kiroillut eikä elänyt irstaasti.

Kun yö taas painui alas vuorenlaaksolle, painuivat ja alenivat
veto-urkujen mankuvat sävelet värveellisinä huokauksina roihuavan
leiritulen ääressä. Mutta soitanto ei voinut täyttää sitä tyhjyyttä,
jota riittämätön ruoka oli vaikuttanut ja Tiny ehdoitti uudeksi
ajankuluksi, että jokainen kertoisi jotakin. Mutta koska ei Oakhurst
eikä hänen molemmat naistoveristansa juuri mielellään tahtoneet jutella
omista elämänvaiheistaan, olisi sekin ehdoitus mennyt tyhjiin, jos ei
Viaton olisi auttanut. Pari kuukautta ennempänä oli hän sattumalta
löytänyt huononpuolisen käännöksen Ilias-runoelmista. Hän lupasi kertoa
tuon sankarijutun tärkeimmät tapaukset sillä ehdolla, että hän saisi
toimittaa tehtävänsä omalla tavallaan, koska hän kyllä muisteli
sisällystä, vaan aina unhotti oikeat sanat. Tarjous vastaanotettiin
kiitollisuudella; Homeeron puolijumalat vaelsivat siis taas sinä iltana
maan päällä. Trojan ja Kreikan uroot olivat tuulessa voittosillaan ja
isot kuuset näyttivät kumartuvan Peleyn pojan kauhean vihan edessä.
Oakhurst kuunteli vakaana, tyytyväisenä. Häntä miellytti etenkin Kille
-- Viattoman keksimä nimitys ketteräjalkaiselle Akilleelle.

Viikkokausi vieri siten, ruokaa oli niukalta, vaan Homeeroa runsaasti.
Aurinko oli taas piilossa ja lyijyharmaista pilvistä seulottiin
lumihiuteita maan yli. Valkea piiri supistui päivä päivältä heidän
ympäri yhä ahtaammaksi, kunnes he viimein vankihuoneestaan silmäilivät
kokonaisia muuria huikaisevaa lunta, jotka kohosivat kahdenkymmenen
jalan korkuisiksi. Yhä vaikeampaa oli löytää polttoaineita tuulen
kaatamista puista, jotka kohta peittyivät lumeen. Mutta ei kukaan vielä
vaikeroinut. Rakastavaiset käänsivät silmänsä synkeästä näköalasta ja
katselivat onnellisina toinen toisensa silmiin. Herttuatar oli
iloisempana kuin ennen ja piti taukoomatonta huolta Tinysta.
Ainoastansa Punaviitta näytti heikkonevan ja riutuvan, vaikka hän ennen
oli ollut miehuullisin koko seurassa.

Kymmenennellä vuorokaudella kutsui Punaviitta yönsydämmellä Oakhurstin
luoksensa. "Olen valmis lähtemään", sanoi hän heikkoudesta vapisevalla
äänellä. "Älä herätä lapsiraukkoja. Ota mytty päänalaiseni alta ja avaa
se".

Oakhurst teki niin. Se sisälsi Punaviitan muonamäärät viimeviikon
kuluessa, melkein tykkänään koskemattomina. "Anna ne lapselle!" sanoi
hän, makaavaan Tinyyn viitaten.

"Sinä olet näännyttänyt itseäsi nälällä", virkahti Oakhurst.

"Niinpä sitä sanotaan", vastasi langennut nainen lyhyesti, painui alas,
kääntyi seinää vasten ja huokasi viimeisen kerran.

Vetourut ja napsuttimet pantiin sinä päivänä piiloon ja ukko Homeero
sai levätä. Kun Punaviitan ruumis oli pantu levolle lumeen, vei
Oakhurst Tommin syrjään ja näytti hänelle suksiparin, jonka hän oli
tehnyt vanhasta nahkasatulasta.

"Yhdellä keinolla voit vielä pelastaa Tinyä", sanoi Oakhurst, "ja sen
saat tuolta", lisäsi hän, Poker Flatiin päin katsoen. "Jos voit keretä
sinne kahdessa päivässä, niin on hän pelastettu".

"Mutta sinä?" kysyi Tommi.

"Minä jään tänne", kuului lyhyt vastaus.

Rakastavat erisivät, kauan kaulailtuaan toisiansa.

"Menettekö tekin?" kysyi Herttuatar, kun Oakhurst näytti valmiilta
seuraamaan Tommia.

"Rotkoon asti vaan", vastasi Oakhurst. Hän kääntihe äkkiä ja suuteli
Herttuatarta; tämän vaaleat posket jäivät hehkumaan ja värisevät
jäsenet liikkumattomiksi hämmästyksestä.

Yö tuli, vaan Oakhurstia ei kuulunut. Kun Herttuatar aikoi lisätä puita
tuleen, näki hän, että joku huomaamatta oli hökkelin seinustalle
läjännyt polttopuita muutamaksi päiväksi: hänen silmänsä täyttyivät
kyyneleillä, mutta hän peitti ne Tinyltä.

Molemmat naiset saivat sinä yönä sangen vähän unta ja kun aamu tuli,
lukivat he toistensa kasvoista kovan tuomionsa. Ei kumpainenkaan
virkkanut mitään, mutta Tiny tunkihe Herttuattaren viereen ja laski
käsivartensa hänen vyötäisilleen. Siihen asemaan jäivät he koko
päiväksi. Yöllä yltyi myrsky kovimpaan raivoon ja työntihe
huoneesenkin, repien suojelevat oksat hajalle.

Aamupuolella yötä eivät enää jaksaneet panna puita tuleen; se sammui
siis sammumistaan. Kun hiilet vähittäin mustuivat, lähestyi Herttuatar
Tinyä vielä likemmäksi ja keskeytti monta tuntia pitkän vaitiolon.

"Tiny, osaatko rukoilla?"

"En", sanoi Tiny suorasti.

Herttuattaresta tuntui helpommalta, hän ei itsekään tiennyt miksi; hän
laski päänsä Tinyn olalle eikä enää virkkanut mitään.

Sillä tavalla lepäsivät nuorempi ja puhtaampi pitäen ryvettyneen
sisarensa päätä nuoren rintansa nojassa ja siihen myöskin nukkuivat.

Tuuli asettui ikäänkuin se ei olisi hennoinnut herättää heitä. Pehmeitä
lumihöytäleitä putoeli pitkiltä kuusenoksilta, lenteli niinkuin
valkeasiipisiä lintuja ja kerääntyi makaavaisten ympäriin. Kuu katseli
revehtyneitten pilvien takaa kylmille jäänyttä leiripaikkaa. Mutta
kaikki pilkut, kaikki jäljet ihmisten työstä ja vaivoista olivat
peitetyt sen tahrattoman vaipan alle, jonka korkeuden Herra armiaasti
oli heittänyt niitten yli.

He nukkuivat koko sen päivän ja vielä toisenkin eikä havainneet
silloinkaan, kun ihmisäänet ja astunnat häiritsivät metsän
hiljaisuutta. Kun säälivät kädet pyyhkivät lumen heidän vaaleilta
kasvoiltaan, oli melkein mahdoton sanoa -- niin rauhaiselta näytti
kumpainenkin -- kuka heistä oli syvempään syntiin langennut. Poker
Flatin laki todisti samaa nöyrästi kääntyen poispäin ja jättäen heidät
toistensa syliin.

Mutta rotkon suussa löydettiin pataässä bowi-veitsellä iskettynä
suurimman puun kuoreen kiini. Siihen oli vakavalla kädellä kirjoitettu
seuraavat sanat:

                   +
           Tämän alla lepää
            JOHN OAKHURST,
   joka alkoi pelata huonoilla kortilla
         23 p. Marraskuuta 1850
                   ja
               kadotti kaikki
           7 p. Joulukuuta 1850

Lumen alla lepäsi kylmänä ja jäykkänä, revolverpistooli sivullaan ja
luoti sydämmessä, hän, joka oli sekä voimakkain että heikoin Poker
Flatin pakolaisista.



III.

Miggles.


Meitä oli seitsemän, kutsari kahdeksas. Kuusi viimeistä peninkulmaa
kulkeissamme, emme olleet virkkaneet sanaakaan senperästä kuin
raskaitten vaunujen tärähdys keskeytti rauhatuomarin viimeistä
runollista sitaattia. Tuomarin rinnalla istuva pitkä mies oli nukkunut,
käsivarsi pujotettu alas riippuvaan hihnapaulaan ja pää kallistunut
sitä vasten semmoiseen saamattomaan kömpelöön asentoon, että ihan siltä
näytti, kuin hän olisi hirttänyt itsensä ja häntä varsin myöhään olisi
otettu alas. Pikkuinen Ranskan hempukka oli myöskin uinahtanut, mutta
osoitti unessakin vähän teeskenneltyä viekastelemista asennossa,
käytöksissä ja sen kirjatun niistinliinan pitämisessäkin, johon hän
nojasi otsansa ja joka puoleksi verhoili hänen kasvojaan. Eräs
rouvasihminen Virginiasta, joka matkusti miehensä parvessa, oli sitä
vastoin jo aikaa sitte upottanut ulkonäkönsä omituisuutta pitsien,
huntujen, turkkien ja kaulavaatteitten hurjaan huiskeesen. Ei mitään
muuta kuulunut senkuin pyöräin vierimistä kivikkoista tietä myöten ja
sateen loiskuttamista vaunujen katolla. Vaunut pysähtyivät yhtäkkiä ja
me kuulimme epäselvää pakinaa. Kutsari kuului vilkkaasti puhuvan jonkun
kanssa; -- meidän korviimme tuli sitä keskustelua ainoastaan muutamia
ikäviä katkelmia: "silta on poissa," "kaikki hitolle mennyt," "vettä
kaksikymmentä jalkaa," "ylitse ei pääse" -- ja muuta semmoista.
Salainen ääni huusi sitte jäähyväisiksi, vähän aikaa vaiti oltuaan:

"Mutta koettele kuitenkin Miggleen luona!"

Me näimme vilahdukselta tiuhtihevoisemme, kun vaunut verkalleen
käännettiin; eräs ratsastaja ajoi täyttä laukkaa vastaista suuntaa ja
katosi näkyvistämme sateesen; me olimme arvattavasti tiellä Miggleelle.

Kuka tahi mitä oli tuo Miggles? -- Tuomari, joka paraiten tunsi ne
tienoot, oudoksui myöskin sitä nimeä. Eräs matkustaja Washoe'sta
arvasi, että Miggles piti ravintolaa -- sen ainoan asian tiesimme
selvästi, että tiemme oli suljettu kaikilta kulmilta ja että Miggles
oli ainoa pakopaikkamme.

Kymmenen minuuttia ajoimme kuoppaista, nurmettunutta syrjätietä, joka
tuskin oli niinkään leveä, että vaunut mahtuivat kulkemaan ja sitte
seisahdimme noin kahdeksan jalan korkuisessa kivimuurissa olevan
suljetun portin eteen. Jos Miggles oli siinä, niin oli jotenkin selvää,
ettei Miggles suinkaan pitänyt hotellia. Kutsari kapusi alas ja koetti
avata porttia. Se oli lukossa.

"Hoi! Miggles ohoi!"

Ei mitään vastausta.

"Migg -- ells!! -- Kuules sinä, Miggles! Kuulkaa siellä sisässä! huusi
kutsari vihan yltyvässä väessä, porttia järisyttäen. Mutta
uppiniskaiseksi ja tylyksi arveltu Miggles ei virkkanut sanaakaan.
Tuomari, jonka viimein oli onnistunut avata vaunujen ikkuna, kurkisti
sieltä ja lausui useita kysymyksiä; jos niihin olisi voitu vastata,
niin olisivat asiat epäilemättä olleet selvällä kannalla, mutta kutsari
ei niitä ollut kuulevinansakaan, vaan vastasi ainoastaan, että meidän
piti auttaa häntä rähäjämään tuota helvetin Migglestä valveille, jos
emme tahtonee kaiken yötä istua vaunuissa."

Me nousimme siis istualta ja huusimme tuota salapyhäistä Migglesiä
avuksemme, ensin kaikki yhtaikaa ja sitte yksi kerrallaan. Viimeiseksi
päästi vaunujen katolla istuva irlantilainenkin oikean hätähuudon
"Meggleelle." Kaikki purskahtivat nauramaan.

"Hiljaa!" sanoi kutsari pikaisesti.

Me kuuntelimme. Hämmästyen kuulimme muurin toiselta puolelta käheän,
ilkkuvan äänen, joka pilkaten kertoi meidän rukoukset ja huutomme aina
irlantilaisen viimeiseen "Meggles"-sanaan saakka.

"Sangen eriskummainen kaikuna!" sanoi tuomari arvelevaisesti; me
katselimme toinen toistansa epäillen, mitä tuo oikeestansa olikaan.

"Sangen eriskummainen, sakramenskattu sika!!" ärjäsi kutsari vihan
kovimmassa vimmassa. "Ihminen! Etkös ymmärrä huutia! -- Maltsaikaa,
riivattu lurjus! -- Maltappas!! -- Avaa portti tuossa paikassa, sanon
minä!"

"Miggles! -- Miggles! ha ha ha!" jatkoi pilkkaava ääni.

Bill ei enää arvellut. Hän tempasi ison kiven tiepuolesta ja lukko
murtui kohta; portti lensi auki ja me kiirehdimme uteliaina sisälle. Ei
yhtäkään elävää olentoa näkynyt. Pimenevässä iltahämärässä voimme
ainoastaan huomata, että kävelimme puutarhassa, jonka ruusupensaat
märiltä lehdiltä ja kukiltaan ripsuttivat päällemme vesipisaroita
kuin satamalla ikään -- edessämme oli pitkä, matala, epämuotoinen
puurakennus.

"Onko tuo Miggles teille tuttu?" kysyi tuomari Billiltä.

"Ei ole! enkä siitä kunniasta huolikaan," vastasi Bill närkästyneenä,
ikäänkuin koko "Pionier-Diligence-yhtiö" olisi joutunut kovakorvaisen
Miggleen loukkausten alaiseksi.

"Mutta miesrukka!" aloitteli tuomari huolissaan, murrettua ovea
ajatellen.

"Herrakulta!" sanoi Bill ilkkuisesti. "Parasta taitaa olla, että
menette takaisin vaunuihin istumaan, kunnes teitä esitellään! -- Minä
menen sisään ja piru Migglestä kuitenkin perii." Samassa työnsi hän
huoneen oven auki.

Kun astuimme sisään, näimme siellä pitkän salin, jota ainoastaan
lekuttava tuli salin vastaisessa päässä olevasta suuresta uunista
himeästi valaisi; seinät olivat koristetut kummannäköisillä kuvilla,
jotka tulen leimutessa näyttivät liikkuvan, poistuvan ja lähenevän;
uunin edessä istui liikkumaton olento suuressa nojaustuolissa.

"Hyvä ilta! oletteko Miggles?" virkkoi Bill tuolle yksinäiselle
ihmiselle.

Hän ei vastannut eikä liikahtanut. Bill meni vihoissaan likemmäksi ja
nosti vaunulyhtynsä istuvan kasvojen eteen. Miehen naama ei näyttänyt
vanhalta, mutta se oli ennen aikaansa kuihtunut ja laihtunut; sangen
suuret mustat silmät tuijottivat mielettöminä, ehdottomasti muistuttaen
katsojalle tarhapöllön juhlalliset silmät. Hänen suuret silmänsä
vääntyivät harhaillen Billin kasvoista lyhtyä tirkistelemään ja
kiintyivät ilman muuta tunnon merkkiä eriämättömästi siihen loistavaan
esineesen.

Bill voi tuskin hillitä harmiaan.

"Ompas tuokin mies! Oletko kuuro? Mykkä hän ainakaan ei ole; sen verran
olemme kuulleet!" ja Bill pudisti miestä olkapäästä.

Kauhuksemme painui arvoisa ventolainen kovakätisestä koskemisesta kokoon
ja vaipui puolta alemmaksi vaatekappaleitten sekavaan läjään.

"Herra Jumalan poika!" sanoi Bill pelästyneenä katsellen meitä ja
siirtyi syrjemmälle.

Tuomari astui nyt esille ja yhdistetyillä voimilla nostimme
liikkumattoman kummituksen hänen entiseen asentoonsa istumaan. Bill
lähetettiin lyhdyllä huoneen ulkopuolelle vakomaan, sillä yksinäisen
miesparan saamattomuus osoitti, että muita ihmisiä varmaankin oli
likellä; me muut kokoontuimme sillaikaa takan ääreen. Tuomari, jonka
mieli jo oli asettunut ja jonka kielevyys oli lakkaamaton, seisoi selkä
valkeaa vasten ja puhutteli meitä ikäänkuin oikeuden esimies
lautamiehiään.

"Selvältä tuntuu, että tuo kunnioitettava ystävämme tuolla on elänyt
siihen ikään, jolloin, jalon Shakespearen sanoja kertoakseni, lehdet
kellastuvat ja karisevat taikka että hänen sielunsa jänteet jostakin
syystä ovat ennen aikaansa katkenneet. Jos hän todellakin on tuo usein
mainittu Miggles -- -- -- --"

"Miggles! Miggles!! Miggles! ha, ha, ha!" rääkkyi äkisti sama käheä ja
pilkkaava ääni, joka ennenkin oli pitänyt meitä narrinansa ja nyt
kuului päämme päältä.

Tuomarin puhe taukosi keskeen ja me katselimme kauhistuen toisiamme.
Monta minuuttia kului, ennenkuin kukaan tarpeekseen toipui tutkiaksensa
mistä se kolkko ja outo ääni mahtoi lähteä. Viimein älyttiin toki
mielen helpoitukseksi tuota salaista rauhanrikkojaa -- se oli vanha
harakka, joka istui hyllyllä lieden yläpuolella ja nyt jäi mykäksi kuin
haudattu, kun häntä kerran oli tavattu verekseltä. Sen ääntä olimme
epäilemättä kuulleet portin ulkopuolella ja ystävämme nojatuolissa oli
siis syytön tylyn vastaanoton suhteen. Bill, joka turhasta
hakemisestaan palasi saliin, ei ollenkaan tyytynyt semmoiseen
selitykseen, vaan piti edelleen saamatonta isäntäämme pahan luulon
alaisena. Hän oli löytänyt katoksen hevoisille, vaan ei yhtäkään
ihmistä ja tuli takaisin läpimärkänä sekä epäilevänä.

"Eihän tässä kymmenen peninkulman päästä löydy kiskaakaan paitsi tuo
ainoa vanha riivattu joka vaan teeskentelee."

Mutta kohta nähtiin, että enemmistön luulossa oli perää. Bill oli
tuskin herennyt mankumasta, ennenkuin portaitten sillalta kuului
keveitä askeleita ja kastuneen hameen kahisemista; ovi nykäistiin auki
ja nuori nainen ilmestyi kynnykselle; hänen pienet valkeat hampaansa
kiilsivät, mustat silmät leimahtivat; ujoutta ja epäileväisyyttä ei
ollut olemassakaan. Hän sulki oven ja painoi kävelystä hengästyneenä
selkänsä sen nojaan.

"Hyvä ilta, matkamiesrukat! -- -- minä olen Miggles!" sanoi hän ja
nyykähytti rohkeasti päätänsä meille.

Se oli siis Miggles! -- Tuo mustasilmä soleva nuori tyttö, jonka
karkeasta sinisestä villakankaasta tehty märkä hame ei voinut peräti
kätkeä sitä kaunista notkeaa naisvartaloa, jota se ympäröi; jonka koko
olennossa ilmautui pelkkää sopusuuntaa; jonka päästä kiiltävän
merimiehenhatun alta riippui kastanjankarvaisia kierukoita ja jonka
pienet soreat jalat ja nilkat olivat pistetyt jokapäiväisiin
paulakenkiin; se oli Miggles -- ja hän nauroi vielä päälliseksi meidän
hämmästykselle mitä suorasukaisimmin, iloisimmin ja hilpeimmin.

"Katsokaahan, pojat!" virkkoi hän syvältä hengähtäen ja painaen pientä
kättänsä kupeesen -- "katsokaa, pojat! minä olin pari virstaa täältä,
kuin sain tietää, että teidän oli täytynyt kääntää takaisin. --
Arvelin, että kentiesi poikkeisitte tänne ja koko matkan juoksin sitte
tänne, koska tiesin, että Jimparka oli yksinään kotona -- ja -- ja --
olen vähän uupunut -- ja --".

Miggles sieppasi vettä valuvan hatun päästään niin vallattomalla
heilutuksella, että hän räiski vesipisaroita päällemme; hän koetti
työntää kierukoitansa taaksepäin, mutta pudotti kaksi kassaneulaa,
naurahti vielä kerran iloisesti ja istuutui huolimattomaan asentoon
Billin rinnalle, uhmailevasti katsellen meitä.

Tuomari tointui ensimmäisenä ällistyksestä ja lausui aluksi kauniin
sievistelmän.

"Olkaa niin hyvät! saakaa tänne tuo kassaneula!" sanoi Miggles
vakaasti. Kuusi kättä ojennettiin hänen tahtoansa täyttämään. Miggles
nousi istualta, meni suoraan salin vastaiseen päähän ja katseli tutkien
sairaan kasvoja. Miehen juhlalliset silmät katsoivat jälleen naiseen ja
saivat oudon loisteen. Käsitystä ja eloisuutta näytti silmänräpäykseksi
ilmestyvän hänen lakastuneesen näköönsä. Miggles hymyili herttaisesti
ja käänsi taas tummat silmänsä sekä valkeat hampaansa meihin päin.

"Kuka tuo vaivainen mies on?" kysyi tuomari epäillen.

"Jim," vastasi Miggles.

"Isännekö?"

"Ei ole!"

"Velikö -- vai miehenne?"

Miggles loi pikaisen ja vähän ynseänkin silmäyksen molempiin
rouvasihmisiin, jotka (sen olin jo ennen huomannut) eivät suinkaan yhtä
täydelleen, kuin kaikki ihastelleet tuota olentoa, -- ja vastasi
totisena:

"Ei -- kunhan vaan on Jim."

Tätä vastausta seurasi vähän tukalalta tuntuva vaitolo, mutta Miggles
purskahti kohta vastustamattomaan lapselliseen nauruun.

"Kas niin, ihmisrukat!" virkahti hän äkisti. "Te olette nälkäiset, kuin
susikat, sen minä tiedän. -- Kuka auttaa minua illallista varustamaan?"

Apua ei suinkaan puuttunut. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli
kerrallaan peräti antautunut Bill täydessä Calibanin toimessa kantaa
halkoja tuolle uudelle Mirandalle; minulle uskottiin tärkeä ammatti:
sianlihan leikkaaminen; postinkulettaja survoi kahvia pylväskatoksessa
ja tuomari auttoi kaikkia neuvoilla sekä töillä. Kun Miggles tuomarin
ja "katolla kulkeneen" irlantilaisen kanssa kantoi pöydälle mitä
talossa vaan sattui olemaan, nousi ilo ja tyytyväisyys korkeimmilleen,
vaikka sade loiskutti ikkunoita vasten, tuuli vinkui piipussa, molemmat
rouvasihmiset keskenään kuiskuttivat uunin sopessa ja vanha harakka
orreltaan heidän päänsä päältä toisinaan virkkoi käheän ja pilkallisen
muistutuksen seurastamme. Me hoksasimme nyt, kun sali oli paremmin
valaistu, että seinät olivat täynnänsä kuvia ja piirroksia, jotka
olivat leikatut kuvalehdistä ja järjestetyt seiniin naisen huolella
sekä hienolla aistilla. Huonekalut olivat kotona tehdyt, melkein kaikki
syntyneet entisistä arkuista ja laatikoista, joita oli päällystetty
kukikkaalla sitsillä sekä eläinten nahkoilla. Potevan Jimin nojaustuoli
oli vanhasta jauhotynnyristä näppärästi tehty toisinto. Kaikkialla
näkyi siivoa, somuutta ja taipuvaisuutta omituisiin koristuksiin.

Atria oli oikea keittotaidon voittojuhla. Mutta ei siinä vielä kyllä --
se oli myöskin seuraelämänkin puolesta oivallinen, varsinkin sen
erinomaisen tarkan tunnon kautta, jolla Miggles osasi johtaa
pakinaamme; hän kyseli itse kaikellaista, mutta niin vaatimatonna ja
suorasti, ettei hän ollenkaan näyttänyt tahallaan peittävän tai
arastelevan jotakin. Me puhuimme itsestämme, tuumista, toiveistamme,
matkasta, ilmasta -- sanalla sanoen kaikista aineista, mutta isännästä
ja emännästämme ei yhtään. Se on tosin myönnettävä, ettei Miggles
koskaan puhunut vallan sievästi ja kieliopin sääntöjen mukaan ja että
hänen puheesen usein luikahti muutamia mahtisanoja, joitten käytäntöä
tavallisesti pidetään miespuolen yksinomaisena oikeutena: Mutta silloin
kiilsivät aina hänen silmänsä ja hampaansa niin hurmaavasti, ettei
kukaan voinut siitä pahastua ja sitte seurasi niin lapsellinen,
suorasukainen ja uljas nauru että se ikäänkuin puhdisti koko
siveellisen ilman selväksi.

Sillaikaa kuin vielä istuimme pöydän ympärillä, kuului äkisti omituinen
töminä juuri kuin joku suuri eläin olisi syyhyttänyt kuvettaan seinän
ulkopuolta vasten. Kohta kuului myöskin oven takaa raapimista ja
läähättämistä.

"Se on vaan Joakim," vastasi Miggles kyseleviin silmäyksiimme.
"Suvaitsetteko nähdä sitä poikaa?"

Ennenkuin vastaus kerkesi kieleltämme, oli hän avaissut oven ja esiin
tuonut puolikasvuisen harmaan karhun, joka emäntänsä eteen kohta nousi
takajaloille rukoilevaisesti lerputtaen etukäpäliänsä alaspäin ja
katsellen Migglestä niin hellästi ja kunnollisen Billin näköisenä,
jotta meitä rupesi naurattamaan.

"Se on minun talonvartijani", selitti Miggles. "Ei mitään: ei se pure",
lisäsi hän, kun naisemme pelästyneinä pakenivat nurkkaan. "Ethän sinä
pure, vanha röyhetyiseni, vai kuinka?" jatkoi hän vielä hyväillen
puhettansa, rakastettavana Joakimiin kääntyen.

"Sen sanon teille, poikaseni!" virkkoi hän, talleroista tasakärsää
syötettyä ja ulos ajettuansa; "hyvä oli, ettei Joakim ollut saapuvilla,
kun tänne tulitte; kyllä se muuten olisi voinut panna teidät
kaikkityyni hengeltä".

"Missä se oli"? kysyi tuomari.

"Minun kanssa se sipsoi. Jumala siunatkoon! se kapuu illoilla minun
jälkiä myöten pitkät matkat kuin ihminen ikään".

Me olimme hetken vaiti ja kuuntelimme tuulen viuhumista. Kentiesi
häälyi silloin sama kuva jokaisen mielen edessä; Miggles sateella ja
tuulessa vaeltamassa synkkäin metsäin halki, villi vartija jälessään.
Tuomari sanoi jotain "Unasta ja hänen jalopeurastaan", mutta vakaa
Miggles ei ollut siitä eikä muista sievistelmistä millänsäkään. En
tiedä, oliko hän vallan tietämätön siitä, että kaikki häntä
ihastelivat, mutta koko hänen suora, vakaa käytöksensä näytti
viittaavan täydelliseen ja tiettyyn molempain sukupuolten
yhdenvertaisuuteen, joka kauheasti koski seuran nuorempain miesten
ylpeyteen.

Tuo välikohtaus karhun kanssa ei millään tavalla poistanut rouvasväen
inhoa Migglestä kohtaan ja kun atria oli lopetettu, levisikin noista
kunnioitettavista naisista eräs jäinen tylyys, jota eivät Billin uuniin
latomat kuusenpölkytkään voineet karkoittaa. Miggles näytti sitä
älyävänkin; pikaisesti ilmoittaen, "että oli aika mennä levolle",
lupasi hän saattaa rouvasväkeä heidän vuoteelle salin takana olevaan
pieneen suojaan.

"Te, poikaseni!" lisäsi Miggles, "saatte värjötellä täällä salissa
uunin edessä, miten vaan tilaa on, sillä kammaria ei ole kuin yksi."

Meidän sukupuolemme -- ihmiskunnan väkevämpää puolta tietysti tässä
tarkoitan -- pitää itseään tavallisesti puhtaana uteliaisuudesta ja
kielen kannosta. Olkoonpa sen asian laita millainen tahansa;
todenperästä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että Miggles tuskin oli
sulkenut oven jälkeensä, ennenkuin tunkeuduimme valkean ympärille
sopottamaan, ihmettelemään ja lausumaan tuhansia luuloja ynnä arveluita
kauniista emännästämme ja hänen kummallisesta toverista sekä
hoitokkaastansa. Luulenpa, että joku kiihkeässä tiedonhalussaan
järkytti tuota myöntymätöntä pöllöpäätäkin, joka istui keskessämme kuin
Memnonin kivipatsas, menneen ajan huolimattomuudella katsellen hätäistä
uteliaisuuttamme.

Vilkkaasti paraikaa aprikoimme, kun ovi avattiin ja Miggles taas
näyttihe.

Mutta hän ei enää ollutkaan sama Miggles, jonka hurmaava ilmestyminen
pari tuntia ennempänä oli meitä huikaissut. Hän katsoi alaspäin ja kun
hän punastuen hetkeksi seisahtui kynnykselle, viltti käsivarrella,
näytti jättäneensä taakseen koko sen rohkeuden ja uljuuden, jolla hän
illan kuluessa oli meitä tenhonnut. Hän astui takan eteen, nosti jakun
vaivaisen miehen viereen, istuutui ja sanoi: "Jos ette, poikaseni, pane
pahaksi, niin jään yöksi tänne, sillä kammari on ahdas." Hän otti Jimin
käden omaan käteensä ja katseli mustilla silmillään miettiväisenä
sammuvaa tulta.

Joku vaistomainen aavistus, että Miggles jatkaisi puhettaan ja kentiesi
joku häpeileminen edellistä uteliaisuuttamme pidätti meitä puhumasta.
Sade rapisi edellensä katolle, myrsky kohaji ja eksyneet tuulen puuskat
puhalsivat toisinaan tulta liekkimään. Kun luonnon voimat viimein
tuokioksi laimistuivat, kohotti Miggles päätään, viskoi pitkät
hiuksensa taapäin ja kysyi äkisti meihin kääntyen:

"Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee minua?" Ei kukaan
vastannut.

"Ajatelkaa tarkkaan! Minä asuin v. 1853 Marysvill'essä. Kaikki siellä
tunsivat minua ja sen saivatkin tehdä. Minä hallitsin 'Polkka-salia'
siksi kuin Jimin kanssa muutin tänne. Siitä on nyt kuusi vuotta. --
Olenhan kentiesi hiukan muuttunutkin."

Kaikki olivat vaiti ja Miggles oli hämillänsä siitä, että hän oli
tuntematon. Hän kääntyi taas tulelle päin ja vasta tuokion kuluttua
alkoi hän puhua liukkaammin, mutta hiljemmin.

"Luulinpa varmaan, että ehkä joku teistä tuntisi minua. Mutta
yhdenlainen minusta. Tahdon vaan kertoa seuraavat tapaukset: Tämä Jim"
-- Miggles otti puhuessaan hänen kätensä molempain kämmentensä väliin
-- "tämä tunsi minua, vaikkette te tunteneetkaan. Hän oli silloin nuori
ja rikas -- hän tuhlasi paljon rahaa minun tähden -- niin! hän menetti
koko omaisuntensa. Eräänä päivänä -- siitä on nyt kuudes talvi tulossa
-- astui hän kammariini, lankesi sohvalle noin saamattomaksi kuin
tuossakin eikä enää omin voimin liikahtanutkaan. Tauti iski häneen
vilaukselta eikä hän sitte koskaan tietänyt mitään tilastansa. Tohtorit
selittivät, että kaikki oli seurauksena hänen hurjasta elämästään --
olihan hän muka ollut koko huittari eikä säästänyt voimiansa -- -- ja
ettei hän milloinkaan parantuisi eikä kauan eläisi. He ehdoittelivat
minulle, että lähettäisin hänet San Franciscon lasarettiin, sillä
hänestä ei enää ollut työntoimittajaksi ja hän oli hoidettava, niinkuin
lapsi. Mutta silloin -- -- en tiedä tarkoin, oliko syy Jimparan
silmissä vai siinä, ettei minulle koskaan ollut syntynyt lasta -- en
tiedä -- tuntui ikään kuin sydämmeni olisi sykkinyt kovemmin -- ja minä
annoin kieltävän vastauksen. Minä olinkin siihen aikaa rikas; sillä
kaikki minua suosivat ja suvaitsivat -- suuret herrat, niinkuin tekin,
tulivat minua katsomaan -- -- -- Minä myin kartanoni ja ostin tämän
tilan, koska se oli niin mukavasti syrjässä ja sitte kuletin
lapsiparkani tänne!!..."

Miggles oli puhuessaan naisen luonnollisella ja runollisella
arkatuntoisuudella hiljaa muuttanut asemetansa niin että hän oli
siirtänyt viheliäisyyteen ja köyhyyteen joutuneen miehensä itsensä ja
kuulijainsa väliin. Hän jäi itse pimentoon tuolin taaksi, ikäänkuin
hän telläisi Jimin esille vaitololla puolustamaan hänen tekojaan.
Mykkänäkin ja tunnotonna puhui hän kuitenkin tuon nuoren naisen
puolesta; vaikka saamatonnakin ja Jumalan panna-nuolella hervottomaksi
lyötynä kiersi hän kuitenkin näkymättömän suojelevan käsivarren naisen
vyötäisille.

Pimennossa piillen mutta vielä pitäen Jimin kädestä kiini, jatkoi
Miggles kertomustaan:

"Pitkältä kului aikaa, ennenkuin sain kaikki asiat säntilleen ja
ennenkuin perehdyin, sillä minä olin tottunut suurissa ja iloisissa
seuroissa oleskelemaan. Naisia en saanut avukseni ja miehiin en voinut
luottaa; mutta tämän tienoon Indianit toimittivat minulle milloin
mitäkin työtä ja kaupungista tuotin mitä tarvitsin; miten asiat
kääntyivätkin, niin Jim ja minä pääsimme eteenpäin. Sacramenton lääkäri
poikkesi toisinaan tänne Jim-lasta katsomaan, ja ennenkuin hän läksi,
sanoi hän tavallisesti: 'Miggles, sinä olet kelpotyttö -- Jumala
siunatkoon sinua!' -- ja senperästä tämä paikka ei enää tuntunut niin
autiolta ja ikävältä. -- -- Mutta kun hän viimekerran kävi täällä,
sanoi hän, ovesta menneessään: 'Tiedätkös, Miggles? -- sinun
lapsukaisesi kasvaa kohta suureksi ja tuottaa äidilleen kunniaa -- ei
kuitenkaan täällä, ei täällä, Miggles!' -- -- -- Hän näytti lähteissään
niin totiselta ja -- -- ja -- --"

Tuon kauniin naisen pää sekä ääni katosivat pimeyteen, mutta hän
siirtyi taas valoa likemmäksi ja jatkoi: "Kansa on näillä seuduilla
hyväluontoinen. Kylän miehet ensin kuleksivat täällä yhä, kunnes
huomasivat, ettei täällä ollut mitään toimitusta eikä hyötyä saatavana;
sitte sain olla rauhassa. -- -- Olin vallan yksinäni siksi kuin eräänä
päivänä metsästä löysin Joakimin, joka silloin oli matalampi kuin nyt;
häntä opettelin konstia tekemään. Ja tuolla on Polly-harakka; hän on
viisas kuin kissa ja tekee lavertamalla illat hauskoiksi. Ja Jim
taas", sanoi Miggles tavallisella lapsellisella naurullaan, kokonansa
ilmestyen tulen valoon -- "niin Jim! Teitä kummastuttaisi nähdä kuinka
paljon hän tuollaisenakin tietää. Toisinaan poimin hänelle kukkasia ja
hän katsoo niihin tyytyväisenä, niinkuin muutkin viisaammat; toisinaan,
kun ollaan tässä kahden kesken, kaskuun hänelle noista kuvista
seinässä. Jumala sen tietää!" sanoi hän vilpittömästi hymyten,
"viimetalvena luin hänen kanssa salin koko tuon puolen. Ei ole monta
Jimin vertaista kirjamiestä."

"Mutta miksette mene naimisiin tuon miehen kanssa," kysyi tuomari
vaitoloa keskeyttäen, "koska hänelle kuitenkin uhraatte nuoruuttanne?"

"Sen sanon teille suoraan," vastasi Miggles. "Olisihan se vähän
kunnottomasti tehty, jos sillä tavalla käyttäisin Jimin saamattomuutta
omaksi hyödykseni. Ja jos naimiskauppaa tehtäisiinkin, niin tietäisimme
molemmat, että silloin tekisin täytymyksestä mitä nyt teen
vapaaehtoisesti."

"Mutta te olette vielä nuori ja kaunis --"

"Tulee myöhäksi," sanoi Miggles vakaamielisenä. "On aika mennä levolle.
Hyvää yötä."

Hän painui laattialle pitkälleen, kääri viltin ympärinsä ja laski
päänsä matalalle jakulle, joka seisoi Jimin jalkain alla. Hiilos
musteni vähitellen uunissa. Jokainen haki hiljaa itselleen makuusijaa
ja siinä pitkässä salissa kohta ei kuulunut muuta kuin sateen rapinaa
katolla ja makaavain raskaat hengähdykset.

Aamun tullessa heräsin pahasta unesta. Myrsky oli vaiennut, tähdet
tuikkivat ja ikkunasta kurkisteli vaalea täysikuu saliin, kohotessaan
tummain juhlallisten kuusien takaa. Säälien katseli se tuota
lakastunutta ihmisolentoa nojaustuolissa ja valoi samalla kirkasta
valoa nuoren naisen nöyrän pään ympäri, minkä pitkät hiukset, niinkuin
syntisen naisen hiukset piplian suloisessa kertomuksessa, peittivät ja
hautoivat sen miehen jalkoja, jota hän rakasti. Kuu loi hiukan
runollisuutta Billin päivettyneille kasvoillekin; hän loikoi tarkkana
ja huolellisna vahtina, pää käden nojassa, talonväen ja matkamiesten
välillä. Vähän aikaa tuota näköä katseltuani, nukuin taas ja sitte
heräsin vasta päivän valettua, kun Bill kumartui korvaani päin ja
sanoi: "kaikki valmis!"

Kahvipannu höyrysi pöydällä, mutta Miggles oli poissa. Me haimme koko
kartanon lävitse ja odotimme vielä, vaikka hevoiset jo olivat
valjaissa, mutta häntä ei kuulunut. Hän näytti karttavan säännöllistä
hyvästijättöä ja tahtovan, että menisimme niinkuin tulimmekin. Kun
naiset olivat autetut vaunuihin, palasimme vielä saliin ja pudistimme
juhlallisesti tunnottoman Jimin kättä; semmoisen pudistuksen jälkeen
täytyi jokaisen vuorostansa yhtä juhlallisesti nostaa hänet takaisin
entiseen asentoon. Sitte loimme viimeisen kerran silmät pitkään saliin
ja jakulle, missä Miggles oli istunut. Me nousimme ääneti ja
vakaamielisinä vaunuihin, sijoillemme, ruoska roiski ja me läksimme
liikkeelle.

Mutta kun ajoimme ylös suurelle maantielle, nykäisi Bill yhtäkkiä
ohjaksilla kuusi hevoistaan seisahtumaan ja vaunut pysähtyivät. Tien
varrella oli pieni mäki ja sillä seisoi Miggles; hänen hiukset
löyhyivät, mustat silmät välähtivät, valkeat hampaat kiilsivät ja hän
heilutti valkeaa kaulavaatettansa jäähyväisiksi. Me pyöritimme
lakkiamme ilmassa vastaukseksi. Bill sipaisi vahvasti kuutta
hevoistaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt velhousta ja me painuimme
sijoillemme. Emme virkkaneet sanaakaan, ennenkuin vaunut seisahtuivat
North Forkin hotellin eteen. Silloin menimme, tuomari oppaana,
ruokasaliin ja istuuduimme pöydän ääreen.

"Ovatko lasinne täytetyt?" kysyi tuomari, juhlallisesti ottaen valkean
lakkinsa päästä.

Täytetyt olivat.

"Juodaan me sitte Miggleen onneksi: Jumala häntä siunatkoon!"

Hän on kentiesi siunannutkin. Kuka tiesi!



IV.

Melissa.


1.

"Smith'in Pocket" (Smithin tasku) on suuren, punaisen vuoren rinteellä
siinä kohdassa, missä Sierra Nevada aallontapaisina kumpuina alkaa
alentua tasangoksi; missä kalliot eivät enää ole niin paljaina ja
autioina eikä virrat niin väkevät ja kellertävät. Joen valkeat
rakennukset näyttävät vuoren rinteille kylvetyiltä, kiiltäviltä
piikiviltä, kun niitä punoittavan ilman ja punaisen pölyn halki
katselee päivän laskeissa punaiselta maantieltä. Punaiset postivaunut,
jotka ovat täynnänsä punaisiin paitoihin puetuita päivettyneitä
matkamiehiä, katoovat parikymmentä kertaa näkyvistä sillaikaa kuin
vierivät polvikasta tietä myöten alas; ne ilmautuvat taas äkisti
semmoiseen paikkaan, ettei sitä olisi voinut aavistaakaan ja
näyttävät viimein peräti katoovan, kun katselija luulee, että
ne ovat ainoasti muutaman kyynärän päässä kaupungista. Tuo tien
alituinen kiemurteleminen on luultavasti syynä siihen, että vieraan
tulo Smithin Pocket'iin tavallisesti tuntuu sangen hankalalta.
Matkustaja, joka varsin vakaasti luottaa itseensä ja astuu vaunuista
"diligence"-konttorin edustalle, voi helposti tallustaa kaupungista
suoraan maalle, pettyvissään luullen, että kaupunki on vallan toisella
kulmalla. Kerrotaanpa, että eräs vuorityömies kerran tapasi tuommoisen
itseviisaan ventolaisen pari virstaa kaupungista; hän kantoi
matkasumpsan, sateenvarjon, kirjoja sekä muita sivistyksen
tuntomerkkejä, mutta etsi Smithin Pocketia saman tien varrelta, jota
myöten hän vastikään oli tullut.

Älykäs katselija voisi kentiesi siinäkin tilaisuudessa pitää omituisen
ja kummallisen maiseman silmäilemistä korvauksena ikävästä
kohtalostaan. Vuoren kupeitten mahdottomat halkeemat, sinne tänne
hajoitetut punaiset kivilohkareet ja kummuiksi mylleröitetty maa
näyttivät ennemmin syntyneen luonnon-mullistusten alkuaikaan luoman
sekasorron kuin ihmistyön kautta; vuoren huipun ja kaupungin
keskivälillä ojensi vedenjuoksutin-torvi hoikkaa vartaloaan sekä
epäsuhtaisia koipiaan syvänteen ylitse, ikäänkuin vedenpaisumuksen
takaisen ja aikoja sitte unhoitetun kummituksen hirmuinen luuranko.
Tien alatse poikkesi vähän väliä pienempiä kanavia, joitten pohjaa
myöten valui rupaisia puroja vuoren juurelle päin, missä hiljaa
yhtyivät isoon keltaiseen jokeen; tuolla täällä näkyi jonkun
rappeutuneen hökkelin jäännöksiä kylmille hylätyn lieden kupeelta kohosi
ainoastaan takan piippu suorana.

Smithin Pocketin uudispaikan alkuna oli se tapahdus, että eräs
varsinainen Smith siitä kohdasta löysi "Pocket'in" -- se on paikan,
jossa oli runsaampia kultakerroksia, kuin muualta tavallisesti löytyy.
Puolessa tunnissa nostettiin siitä taskusta viisi tuhatta dollarsia.
Smith ynnä muut käyttivät kolme tuhatta dollarsia vietto-ojan
laittamiseen ja vuoren särkemiseen. Sittemmin hoksattiin, että Smithin
tasku, niinkuin taskut ainakin, oli tyhjäksi joutumaisillaan. Smith
tunki suuren punaisen vuoren sisuksiin saakka, mutta nuot 5000
dollarsia olivat ensimmäinen ja viimeinen palkinto hänen tuskaisesta
työstään. Vuori peitteli kultaiset salaisuutensa ja viettotorvi
juoksutti vähitellen vaan tarkasti Smithin rikkauden tähteet
kuivilleen. Smith teki sitte työtä kaivoksissa ja senperästä lompkassa
(kivien hakkuussa); sitte rupesi hän laittamaan veden johtoja sekä
kaivamaan kanavoita ja vihoviimein oli hän kapakan isäntänä. Ihmiset
kertoivat kohta, että Smith joi vahvasti; ei aikaakaan, niin hän oli
parantumaton juomaratti ja viimein kuiskattiin, niinkuin usein
tapahtuu, että hän aina oli ollutkin sellainen eikä muuta mitään. Mutta
uudispaikan vastainen onni ei varsin kovasti riippunut ensimmäisen
perustajan kohtalosta kiini, uudet yhtiöt porasivat ja löysivät kultaa.
Smithin Pocket tuli ajan kuluessa isoksi uudispaikaksi; siinä oli kaksi
kauppapuotia, kaksi hotellia "diligence"-konttoria ja muutamia
varakkaita perheitä. Toisinaan ällistyivät asujaimet ainoan pitkän ja
epämuotoisen kadun varrella, nähdessään San Franciscon uusimpia muotia,
joita vaatteina ja koristuksina tuotiin Smithin Pocketin ylpeimpäin
sukujen yksinomaista käytäntöä varten. Nuot vaatteet saattoivat pahasti
runneltua maisemaa näyttämään vielä paljaammalta ja ranseammalta ja
masensivat loisteellaan vielä alemmaksi sitä yhteiskunnan lukuisaa
puolta, jonka ainoana ylpeytenä oli puhdas paita sunnuntaina ja joka
muita koristuksia ei voinut toivoakaan. Kaupungissa oli nytkin
metodistain kirkko ja sen likellä pelastushuone; syrjässä mäen
rinteellä oli hautuumaa ja olipa vähäinen kouluhuonekin.

Koulumestari -- muuta nimeä hänen vähäinen laumansa ei tiennytkään
antaa hänelle -- istui eräänä iltana yksinänsä kouluhuoneessa, muutamia
avatuita kirjoituskirjoja edessään; hän piirsi niihin huolellisesti
noita ympyriäisiä ja korkeita kaavakirjaimia, jotka vanhan tavan mukaan
ovat opettavinaan mitä oivallisinta kaunokirjoitusta ja siveyttä. Hän
oli juuri kerinnyt kirjoittaa: "Rikkaus on pettäväinen" ja koristi
paraikaa vastamainittua substantivoa viekkailla pyörityksillä sekä
muilla koristeilla, jotka olivat tekstiin vallan sopivat, kun ovea
hiljaa kolkutettiin. Tikat olivat sinä päivänä naputtaneet katolla; hän
siis ei keskeyttänyt työtään tuon vähäisen kopinan takia. Mutta kun ovi
avattiin raolleen ja kolkuttamista jatkettiin sisäpuolellakin, katsahti
hän hämmästyneenä oveenpäin. Hän säpsähti, nähdessään nuoren tytön,
joka oli puettu likaisiin repaleisin. Tytön suuret mustat silmät sekä
paksu musta ja vanukkeinen tukka, joka riippui ruskeaksi päivettyneille
kasvoille, hänen paljaat jalat ja käsivarret, joita punainen pöly oli
tahrannut -- olivat opettajalle kuitenkin tuttuja. Se oli Melissa Smith
-- Smithin äiditön tytär.

"Mitä asiaa tuolla nyt on?" ajatteli nuori mies.

Punaisella vuorella tunsi jokainen Melissaksi sanottua tyttöä ja
jokainen tiesi, että hän oli parantumaton ärmätti. Hänen tuittuinen
uppiniskainen luonteensa, hänen hurjat vehkeet ja vaiheet sekä hänen
vallattomat tapansa olivat sananlaskuna jokaisen suussa, mutta
kaupunkilaiset eivät huolineet niistä sen enempää kuin hänen isänsä
heikosta siveydestäkään. Melissa riiteli ja tappeli koulupoikien
kanssa; hän pani heitä vastaan liikkeelle paljoa ketterämpää ynnä
pistävämpää kieltä ja epäilemättä yhtä voimakkaita käsivarsia sekä
kulakkojakin kuin heillä oli. Hän tiesi metsätiet yhtä tarkoin kuin
kytätkin ja koulumestari muisti kohdanneensa häntä paljain päin ja
jaloin usean virstan päässä kaupungista, jyrkillä ja syrjäisillä
vuoristopoluilla. Semmoisilla retkillä sai hän vapaaehtoisesti
tarjottuja ruokalahjoja kullankaivajain leireistä, joita oli pitkin
joen rantoja.

Se olikin hänen oma syynsä, että häneltä puuttui parempaa turvaa, sillä
paikkakunnan vakinainen saarnaaja arvoisa Josua Mac Snagley oli eräässä
hotellissa hankkinut hänelle passaritytön paikan, joka oli olevinaan
kasvatustoimen ensialkeena ja hän oli myöskin esitellyt Melissaa
oppilailleen sunnuntaikoulussa. Mutta Melissa viskasi kerran talrikit
hotellin isännän päähän ja vastasi varsin rohkeasti vieraitten
pilkallisiin lauseisin. Sunnuntaikoulussa nostatti hän semmoista
hälinää, ettei se suinkaan soveltunut tuon oppilaitoksen oikeauskoiseen
hiljaisuuteen ja raskasmielisyyteen; korkea-arvoinen pappi katsoi siis
välttämättömäksi häpeällisesti ajaa hänet pois sieltä varsinkin koska
koulussa oli pari punaposkista lasta jaloimmista perheistä ja heidän
tärkätyitä hameita piti akkiloida.

Sellainen elämä oli Melissan takana, kun hän sinä iltana seisoi
kouluopettajan edessä. Sitä osoitti myöskin aivan selvästi hänen
rikkinäinen nuttunsa, vanukkeissa oleva kampaamaton tukka ja veriset
jalat, jotka saivat opettajan säälimään. Hänen entistä elämäänsä
ilmaisivat myöskin nuot mustat, rohkeat, välähtävät silmät, jotka
ehdottomasti pakoittivat opettajaa antamaan hänelle omituista arvoa.

"Tulin tänne tänä iltana," virkkoi tyttö pikaisesti ja rohkeasti, kun
hänen tyly silmäyksensä tapasi opettajan katsantoa; "koska tiesitte,
että olitte yksinänne. En tahtonut tulla silloin, kun nuot tytöt olivat
täällä. Heitä inhoon ja vihaan -- -- sen teen. Pidättehän te koulua?
Minä tahoon, että opetatte minua."

Jos tuo ryysyinen, pörröpäinen ja likainen tyttö olisi nöyrästi
rukoillut ja itkenyt, niin olisi opettaja luultavasti häntä säälinyt
eikä pitänyt asiasta sen enempää lukua. Mutta Melissan eriskummainen
rohkeus saavutti nuorelta mieheltä, hänen tietämättänsä, sitä
kunnioitusta, jota suorat ja lujat ihmisluonteet väkisinkin osoittavat
toisilleen, kun yhteen yhtyvät. Opettaja silmäili häntä tarkemmin kuin
ennen, kun hän liukkaasti jatkoi puhettansa, käsi oven lukolla ja
tulisilla silmillä katsoen kouluttajaan.

"Nimeni on Melissa -- Melissa Smith! -- Sen voitte valalla todistaa.
Isäni on Smithukko -- vanha Smithhaiska -- nyt sen tiedätte! Melissa
Smith -- ja minä tahdon käydä koulua!"

"Vai niin!" sanoi kouluopettaja.

Melissa oli niin tottunut tarpeettomaan ja kovaan vastahakaan, jolla
häntä usein oli suututettu naurettavaan vihaan -- että opettajan
hiljainen käytös peräti saattoi häntä hämille. Hän jäi samaan paikkaan
seisomaan ja alkoi kääriä mustaa hiussuortuvaa sormiensa ympäri, ynseä
ylähuuli nousi pieniltä valkeilta hampailta ja alkoi vävähtää. Mustat
silmäripset painuivat alas ja jonkunmoinen punastus näkyi poskilla lian
ja päivetyksen alta. Hän syöksyi äkisti eteenpäin, huusi Jumalaa häntä
kuolettamaan ja painoi itkein, nyyhkyttäen, kasvonsa kouluopettajan
viettopöytää vasten, ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut
pakahtumaisillaan.

Opettaja nosti hänet leppeästi ja odotti, kunnes hänen mielensä
asettuisi. Nuori neitonen ei näyttänyt silmiään, vaan alkoi nyyhkyttäen
kertoa lapsen tavalliset katumusvirret: lupasi olla sievänä eikä
koskaan enää tehdä niin tuhmasti j.n.e. Koulumestari sattui silloin
kysymään minkätähden hän oli luopunut sunnuntaikoulusta.

"Minkätähden? -- Minkätähden Melissa oli luopunut sunnuntaikoulusta? --
oh! -- Niin! -- Miksi sanoi Mac Snagley minua pahaksi? -- Miksi
vakuutti ettei Jumala minua rakastanut? Jos ei Jumala minua rakastanut,
mitä se sitte toimittaisi, että menin sunnuntaikouluun? Enkä suinkaan
huoli semmoisista, jotka eivät rakasta minua."

"Oliko Melissa sanonut sitä Mac Snagley'lle?"

"Sanoin suoraan."

Muori opettaja nauroi. Se oli sydämmellinen nauru, joka vähäisessä
kouluhuoneessa herätti niin kummallista kaikua ja niin vähän soveltui
kuusien surulliseen huminaan siellä ulkona, että hän kohta talttui
huokaukseen. Sydämmen pohjasta tuli huokauskin; tuokion vaiti ja
totisena oltuaan, kysäsi hän tytön isästä.

"Melissan isä? -- Kenen isä? -- Mikä isä? Melissa tahtoi juuri tietää,
mitä se isä oli tehnyt hänen hyväkseen -- Sanoppas se! -- Miksi
sanoivat ihmiset, kun Melissa meni sivutse: 'Kas tuossa on vanhan
Smithkuhnuksen Melissa!' Ah, Herra Jumala! Jos hän saisi kuolla -- jos
Melissa itse kuolisi jos koko ihmiskunta kuolisi;" ja Melissan
nyyhkytykset alkoivat kahta vertaa kovempina kuin ennen.

Kouluopettaja kumartui häntä likemmäksi ja sanoi hänelle mitä
sievimmällä tavalla kaikki, mitä te ja minä olisimme sanoneet, lapsen
suusta kuultuamme tuommoisia luonnottomia lauseita. Nuhdellessaan
muisti hän kuitenkin paremmin kuin muut, että tytön vaatteet olivat
repaleina ja jalat veressä ja että häntä yhä seurasi juoppo-isän haamu.
Hän nosti tytön suoraksi, kääri hänet omaan nuttuunsa, saattoi häntä
vähän matkaa tietä myöten ja käski häntä varhain seuraavana aamuna
tulemaan takaisin sekä toivotti viimein hyvää yötä. Kuu loi kirkkaan
valon kapealle polulle. Opettaja seisoi paikallaan ja katseli tuota
pientä surkeaa olentoa, joka kipeillä jaloillaan tuskin voi astua
teräville kiville. Hän malttoi siksikuin Melissa oli ehtinyt vähäisen
kirkkomaan yli ja saapui mäen kukkulalle, mihin hän hetkeksi pysähtyi
ja kääntelihe -- se oli pikkuinen pilkku ihmissuvun vaivaa, joka näkyi
tällä puolella kaukaisia kärsivällisiä tähtiä. Opettaja palasi sitte
työhönsä. Mutta kirjoituskirjan rivit muuttuivat hänestä aina
loppumattomiksi teiksi, joita myöten lapsihaamuja itkein ja nyyhkyttäen
vaelsi pimeän yön selkään. Vähäinen kouluhuone tuntui hänestä entistään
kolkommalta; hän lukitsi oven ja meni kotiinsa.

Seuraavana aamuna tuli Melissa kouluun. Hän oli pessyt silmiään ja
hänen paksu musta tukkansa osoitti, että kamman kanssa oli kovaa
väkikarttua vedetty, jolloin kumpainenkin puoli nähtävästi oli kärsinyt
vaikeaa tappiota. Hänen silmänsä säihkyivät vielä toisinaan noin
uhmalla kuin ennenkin, mutta hänen käytöksensä oli hiljaisempi ja
siivompi.

Nyt alkoi pitkä jakso pieniä koetuksia ja altiiksipanoja, joista sekä
opettaja että oppilas saivat osansa ja jotka enensivät heidän
keskenäistä luottamusta ja yhtämielisyyttä. Vaikka Melissa aina,
opettajan läsnä ollessa, näytti hiljaiselta ja tottelevaiselta, niin
sattui toisinaan joutohetkinä, että hän joutui noin hillittömän
hurjaksi kuin ennenkin, jos muka ärsytettiin tahi halveksittiin. Usea
äkäinen vallaton poika, joka omilla aseillaan näki itsensä voitetuksi,
riensi opettajan luo kantamaan ilkeän Melissan päälle, koska hänen
naamaa oli kynsitty tahi vaatteita revitty.

Sanoma Melissan olosta koulussa vaikutti kaupunkilaisissa suurta
eripuraisuutta. Toiset lupasivat ottaa lapsensa koulusta, koska muka
olivat joutuneet niin kehnoon seuraan; toiset puolustivat innokkaasti
opettajan parantamisintoa. Sillaikaa koetti hän niin masentumattomalla
kestäväisyydellä, jotta hän itse sitä ihmetteli, vähittäin luovuttaa
Melissaa hänen edellisen elämänsä synkeistä muistelmista -- ja hän
menetteli hiljaa ja taitavasti, että siltä näytti, kuin tyttöparka
vallan luonnikkaasti olisi vaeltanut eteenpäin sitä kaitaa tietä, jolle
opettaja hylkäsi hänet kuunvaloon sinä iltana, kun ensin tapasivat
toisiaan. Mac Snagley'n pahasti onnistunutta yritystä muistaen, koetti
hän näppärästi välttää sitä kiusanluotoa, jolle tuo taidoton luotsi oli
laskenut hänen heikon uskonsa rikkaantumaan. Jos Melissa lukeissaan
löysi sanoja, jotka ovat koroittaneet hänen vertaisiaan vanhempain,
älykkäämpäin ja varovaisempain yli; -- jos hän kuuli jotakin uskosta,
jonka selittämiseen kärsiminen on käytetty vertauskuvana ja jos hänen
silmäinsä uhkaava loiste toisinaan lauhtuikin hellemmäksi -- niin hän
ei koskaan _läksyistä_ semmoista oppinut. Muutamat köyhät uudisasukkaat
olivat koonneet vähäisen summan, jolla Melissalle hankittiin siistit ja
sievät vaatteet. Hänen nuori opettajansa hämmästyi toisinaan, kun joku
harteva punaiseen villapaitaan puettu työmies voimakkaasti puristi
hänen kättänsä tahi lausui muutamia sydämmellisiä kiitossanoja, jotka
panivat hänen poskensa kovasti punoittamaan ja nostattivat hänessä sen
arvelun, oliko hän todellakin ansainnut sellaista kiitosta.

Kolme kuukautta oli kulunut heidän ensimmäisen tuttavuuden jälkeen;
opettaja istui taas myöhään illalla opettavaisten ja siveyttä
saarnaavain kirjoituskaavain ääressä, kun ovea naputettiin ja Melissa
taas seisoi hänen edessään. Neitonen oli siivoissa vaatteissa ja
puhtaaksi pestynä; mutta hänen pitkät mustat hiukset ynnä mustat
kirkkaat silmänsä muistuttivat hänen ensimmäisestä ilmestymisestään
siihen paikkaan.

"Onko teillä kiire?" kysyi hän. "Suvaitsetteko vähäksi ajaksi tulla
minun kanssani?" Kun opettaja siihen myöntyi, lisäsi tyttö entisellä
tavallaan: "Tule sitte paikalla!"

He menivät yhdessä ovesta ulos pimeälle retkelle. Kun kaupungin keskeen
saapuivat, kysyi opettaja mihin oltiin menöllä.

"Isääni etsimään!" vastasi oppilas.

Opettaja kuuli silloin ensikerta Melissan suusta niin lapsellisen
nimityksen; ennen oli hän aina, isästä puhuessaan, kutsunut häntä
"ukoksi" tahi "Smithukoksi" ja kolmen kuukauden kuluessa tapahtui nyt
ensikerta, että Melissa edes vähän puhui isästään; opettaja tiesi
myöskin, että hän lujasti oli välttänyt isänsä seuraa siitä alkain,
kuin hän itse oli niin jyrkästi muuttunut. Tytön koko käytöksestä
älyten, ettei kyseleminen nyt toimittaisi mitään, seurasi hän ääneti
oppilastansa. Melissa aina edellään, kävi kouluopettaja syrjäisissä
salakapakoissa, matalissa juomakellerissä, ravintoloissa ja
kahvihuoneissa, pelaussaleissa ja tanssihuoneissa, mutta he poistuivat
aina taas hiljaiseen yöhön. Tukahduttavassa tupakansavussa ja pahassa
hajussa, viinanhöyryissä ja synninpesissä, missä herjaussanoja kuultiin
-- kaikkialla hakivat tytön mustat, tuskaiset silmät eikä hän näyttänyt
huomaavan muuta mitään. Muutamat juopuneet rentukset tunsivat Melissan
ja huusivat hänet laulamaan sekä tanssimaan; toiset olisivat kiusanneet
häntä juomaan, jos ei opettaja olisi estellyt. Toiset eivät virkkaneet
näille vakojille mitään. Sillä tavalla kului tunnin verta aikaa.

Silloin kuiskasi tyttö opettajan korvaan, että siellä toisella puolella
jokea, jonka yli viettokouru oikosi, oli hökkeli, missä isä kentiesi
oli tavattavana. He menivät sinne -- se vei puolen tuntia -- mutta
vaiva turha. He palasivat sitä kaivantoa myöten, johon vietto-kourut
purkasivat vetensä ja näkivät kaupungin kynttiläin loistavan
vastaiselta rannalta; silloin pamahti kova laainki yön kirkkaasen
ilmaan. Kaikunaa kuului toistamiseen yltäympäriltä, Punaisen vuoren
takaakin ja kaikki koirat alkoivat pitkin rantoja haukkua. Hetkeksi
näkyi tulia liikkuvan edes takaisin pitkin kaupungin ääriä; virta
kohasi kovemmin kuin ennen; muutamat kivet läksivät vuoren rinteestä ja
vierivät molskien veteen, kova tuulen puuska pudisti tummain petäjäin
oksia ja sitte oli taas hiljaa, vielä kolkompi hiljaisuus kuin ennen;
oli kuin haudassa. Opettaja kääntyi ehdottomasti ikäänkuin Melissaa
suojellaksensa, mutta lapsi oli poissa. Outo kauhistus ahdisti hänen
rintaansa; hän kiirehti polkua myöten rannalle ja pääsi, kiveltä
toiselle putkahtaen, vuoren juurelle sekä kaupungin päähän. Sillan
keskeltä katsahti hän ylöspäin; hän ei uskaltanut hengittääkään, sillä
korkealla hänen päänsä päällitse riensi hänen pieni soleva hoitokkaansa
ketterästi kaitaa kourua myöten ja katosi pimeyteen.

Opettaja kapusi jyrkkää ahdetta ylös sille kohdalle, missä tulia näkyi
häälyvän sinne tänne; uupuneena saapui hän pelästyneesen ja
hämmästyneesen miesjoukkoon. Miesten keskessä oli Melissakin; hän
tarttui opettajan käteen ja vei hänet ääneti jylhään vuoren luolaan.
Melissan kasvot olivat vaaleat, mutta hänen käytöksensä oli
levollisempi; hänen silmänsä näyttivät ilmoittavan, että joku kauan
aavistettu tapaus nyt viimein olikin tapahtunut ja että nyt melkein
tuntui helpommalta -- siltä se kumminkin opettajasta näytti. Rotkon
seiniä tukivat lahoovat pöngöt. Lapsi viittasi sormellaan erääsen
kohtaan, jossa näkyi olevan läjä riisutuita vaaterepaleita, jotka
paikan viimeinen asukas kentiesi oli huolimattomasti siihen hylännyt.
Opettaja läheni ja kumartui, kynttilä kädessä, sitä katsomaan. Se oli
Smith, kylmänä ja jäykkänä, pistooli kädessä ja luoti sydämmessään, hän
lepäsi tyhjän "pocket"-insa reunalla.


2.

Arvoisan Mac Snagley'n arveluita siitä "herätyksestä," jonka hän luuli
tapahtuneeksi Melissan mielessä, kerrottiin osaavammilla lauseilla
kaivoksissa ja kullanhuuhtamoilla. Siellä sanottiin, että Melissa oli
"tavannut hyvän suonen." Uusi hauta kaivettiin vähäiseen hautuumaahan,
opettaja hankki omalla kustannuksellaan tavallisen muistomerkin ja
Punavuoren sananlennätin koetti puhdistaa vainaan jälkimuistoa,
mainiten paikkakunnan ensimmäisistä uudisasukkaista ja varovaisesti
viitaten niihin kiusauksiin, jotka voivat vietellä jaloimpiakin sekä
selvimpiä miehiä. -- -- "Vainaata kaipaa," lisäsi sananlennätin, "yksi
ainoa lapsi, rakastettava ja sievä oppilas koulussamme, josta meidän on
kiittäminen arvoisan Mac Snagleyn väsymätöntä harrastusta."

Korkea-arvoinen Mac Snagley pitikin paljon pakinaa Melissan
"kääntymyksestä;" kuuluipa siltä kuin hän syyttäisi lapsiparkaa isän
itsemurhasta, kun hän toisinaan saarnasi sunnuntaikoulun oppilaille
niin liikuttavia viittauksia "hiljaisen haudan" terveellisiin
vaikutuksiin, että nuot mieltä ylentävät selitykset saattoivat useimmat
lapset kauhistumaan; kahden jaloimman perheen punaposkiset lapset
rupesivat kovasti itkemään, kallottamaan eivätkä tahtoneet siitä
heretä.

Tuli pitkä ja kuiva kesä. Sillaikaa kuin joka päivä paahtoi itseään
pikkuisiksi päärlyharmaiksi pilvenhaitaleiksi, jotka liehuivat vuoren
huippujen ympäri ja sillaikaa kuin häkäyttävä tuuli levitti maisemille
punaista pölyä kuin palavaa tuhkaa ikään, lakastuivat, ja kuivivat ne
vaaleanvihriät heinätkin, jotka keväällä olivat heiluneet Smithin
haudalla. Kun kouluopettaja toisinaan sunnuntain iltapuolella käveli
kirkkomaalla, näki hän usein hämmästyen, että haudalle oli ripoiteltu
tuoksuavia metsäkukkia, jotka kasvoivat kaukana vilpeissä kuusikoissa
ja vielä useammin oli pikkuiselle puuristille pantu kukkaseppele.
Semmoisiin seppeleisin oli tavallisesti kierretty hyvähajuista heinää,
jolla koulun oppilaat saivat pulpettinsakin hyvältä haisemaan ynnä
kastanjan valkeita kukkaharkkoja, sireeninkukkia ja vuohenkukkia;
näkyipä niissä toisinaan myrkyllisen hattukukan tummansinisiä
kellojakin. Tuon kuolettavan myrkyn yhdistys muistomerkkien kanssa
haudalla muistutti kouluopettajaa muustakin kuin vaan luonnon
kauneudesta ja teki häntä surumieliseksi.

Kun hän eräänä päivänä kauan oli kävellyt, saapui hän metsää kasvavalle
vuorenharjulle ja huomasi siellä äkkiarvaamatta Melissan istuvan korven
kaatuneella kuusella, jonka pitkät alasriippuvat oksat olivat hänen
omituisena istuimena. Hänen helma oli mätetty täyteen sananjalkoja sekä
kuusen käpyjä ja hän hyräili hiljaa itsekseen noita kummallisia
neekerinuottia, joita hän mieron teitä juostessaan oli oppinut.

Melissa tunsi opettajan jo kaukaa katsoen ja teki hänelle tilaa
viereensä; hän tarjosi myös pähkinöitä ja metsä-omenia niin nöyränä ja
vieraanvaraisena, että olisi tuntunut naurettavalta, jos ei hän niin
tosissaan olisi puhunut. Kouluopettaja varoitteli noita myrkyllisiä
sinikelloja koskemasta, joita oli levitetty paljonkin hänen syleensä ja
pakoitti häntä lupaamaan, ettei hän niihin kajoisi niinkauan kuin hän
oli kouluttajan oppilaana. Kun opettaja oli kuullut sen lupauksen,
muuttui hänen mielensä levollisemmaksi, koska hän tiesi, ettei Melissa
koskaan syönyt sanojaan ja se kummallinen tunne katosi, jota kuolettava
myrkky tytön näpillä oli hänessä herättänyt.

Niistä useista kodista, jotka avattiin Melissa orvolle, kun hänen
kääntymyksensä oli tietyksi tullut, katsoi opettaja paraaksi sitä,
jonka emäntänä oli Mrs Morpher, vaimokas ja hyväluontoinen edustaja
"Ison lännen" kukoistuksesta, nuoruudessaan tunnettu "Prairie-ruusun"
nimellä. Mrs Morpher oli niitä, jotka lujasti taistelevat omaa luontoa
vastaan ja pitkällisten altiiksi-antaumusten jälkeen viimein kukistavat
luonnollista huolimattomuuttansa järjestyksen lain alle. Mutta vaikka
hänen omat liikuntonsa olivat niin säännölliset, niin hän ei kuitenkaan
mahtanut peräti vallita sivukiertolaistensa pyörimistä ja häärimistä,
hänen oma "Jeeveskin" sattui toisinaan häntä vastaan, kun rinnakkaa
kieppivät. Se luonne, jota hän itse vaivalla oli kukistanut, ilmautui
taas hänen lapsissaan; Lykurgo kävi määrättyin atriain välilläkin
ruokakaapissa ja Aristeides palasi paljain jaloin koulusta; jalkineensa
oli hän hylännyt koulun kynnykselle, saadaksensa paljain jaloin sotkea
savisissa ojissa. Oktavia sekä Kassandra olivat huolimattomat pukunsa
suhteen ja laiminlöivät puhtautta. Vaikka "Prairie-ruusuraukka" oli
koettanut puhdistaa, hillitä ja jalostaa omaa varsin uhkeaa kasvuaan,
versoivat kaikki hänen nuoret vesansa vallattomassa ja uhkaavaisessa
vapaudessa -- paitsi yksi ainoa ja se oli viidentoistavuotias
Klytemnestra Morpher. Hän oli aivan sellainen, kuin äiti oli toivonut
-- tarkka, siisti ja hidasjärkinen.

Armas äidinrakkaus pani Mrs Morpher'ia luulemaan, että "Klytie" oli
Melissan lohduttajana ja esikuvana. Harhaluulossaan esitti hän aina
Klytien loistavat omituisuudet esimerkkeinä Melissalle, kun tämä oli
"paha" ja asetti hänet katumuksen hetkillä ihmettelevän miettimisen
esineeksi. Kouluopettaja sai siis hämmästymättä kuulla, että Klytie
tulisi kouluun Melissalle ja muille esikuvaksi. Sillä Klytie oli jo
pitkä neitonen. Äitinsä oivallista ruumiin laatua perien ja Punaisen
vuoren rutosti tuleennuttavassa ilmassa eläen, seisoi hän jo, vaikka
vallan nuori olikin, turpeana ja punaposkisena. Nuoret miehet Smithin
Pocketissa, missä sellaiset kukat olivat harvinaiset, huokasivat hänen
takia Huhtikuussa ja ikävöivät Toukokuussa. Kun koulutunnit loppuivat,
piirittivät rakastuneet nuorukaiset kouluhuonetta. Muutamat kadehtivat
kouluopettajaa. Tämä viimeinen seikka taisi viimein saattaa häntä
hoksaamaan erästä toistakin asiaa, jota hän ei ollut aavistanutkaan.
Hän huomasi, että Klytie katseli häntä erinomaisen leppeästi. Koulussa
koetti hän kääntää opettajan huomioa itseensä; hänen kirjoituskynä oli
alinomaa leikattava ja korjattava; hän pyysi opettajan apua niin
suloisella rukoilevalla silmäyksellä, ettei tuo vähäpätöinen toimitus
suinkaan olisi sellaista käytöstä vaatinut. Sattumukseltahan se taisi
tapahtua, että Klytie toisinaan nojasi ympyrkäistä, pehmeää käsivartta
hänen olkapäähänsä sillaikaa kuin hän korjasi tuon hempukan
kirjoitusharjoituksia. Silloin punastui Klytie ja heitti viekastelevana
keltaiset hiuskierukkansa taapäin. Opettaja oli nuori mies, mutta
hänellä oli katkera kokemus ja taito siinä koulussa, jota Klytie nyt
alkoi käydä ja hän vastusti jäykkänä, kuin nuori Spartalainen ikään,
Klytien koko arttelia muhkeita muotoja, notkeita liikuntoja ja
hurmaavia silmäyksiä. Hänen niukat ja usein puuttuvaisetkin varat
olivat kentiesi myöskin syynä siihen kohtuuteen. Kouluopettaja karttoi
tavallisesti Klytieä niin tarkkaan kuin mahdollista; mutta eräänä
iltana, kun Klytie palasi kouluhuoneesen hakemaan jotakin unhotettua
kalua, tarjoutui koulumestari saattamaan häntä kotiin ja silloin koetti
hän oikein olla tytölle mieliksi. Hän teki sitä luultavasti, niinkuin
muutkin miehet olisivat tehneet, kartuttaaksensa sen sapen katkeruutta,
joka jo kiehui Klytemnestran rakastajain sydämmissä.

Sinä aamuna, joka seurasi tuon herttaisen kävelyn jälkeen, Melissaa ei
näkynyt koulussa. Puolipäivä tuli, vaan Melissaa ei kuulunut. Kun
Klytie'ltä kysyttiin, saatiin tietää, että he olivat yhdessä lähteneet
kotoa, mutta itsepäinen Melissa oli sitte poikennut toiselle kadulle.
Iltapuoli kului ja hän oli yhä vaan poissa. Illalla meni kouluopettaja
Mrs Morpheria tavoittamaan ja tämän äidinsydän oli kovin tuskainen. Mrs
Morpher oli hakenut tyttöä kaiken päivää, vaan hänen olopaikastaan ei
ollut saatu vähintäkään vihiä. Aristeides kutsuttiin tutkintoon, koska
häntä luultiin rikokseen osalliseksi, mutta suora nuorukainen saattoi
kohta kotiväkensä uskomaan, että hän oli ihan syytön. Mrs Morpher
aavisti pahaa; kentiesi oli Melissa hukkunut johonkuhun kaivantoon tahi
kentiesi löydettäisiin tyttöparka niin ryvettyneenä ja mutaan
tahrattuna, ettei veri eikä saippua enää toimittaisi mitään ja olisihan
se melkein vielä pahempaa, kuin edellinen tapaus.

Koulumestari palasi kouluhuoneesen. Kun hän oli sytyttänyt lampun
palamaan ja istuutunut pöytänsä ääreen, huomasi hän edessään piletin,
jonka takasivuun oli Melissan kädellä kirjoitettu opettajan nimi. Se
näkyi olevan joku vanhasta muistokirjasta revitty lehti ja ettei
uteliaat silmät sitä saisi lukea, oli se kiinitetty kuudella
rikkinäisellä suulakalla. Hän avasi sen melkein lempeänä ja luki
seuraavat rivit:

  Kunnioitettu Herra, kun Tätä luette olen minä karannut. Enkä
  koskaan tule takaisin. En koskaan, koskaan, milloinkaan. Voitte
  antaa Mary Jenning'ille päärlyni ja Sally Flanders'ille "Amerikan
  ylpeyden" (hohtavilla värillä maalattu kivipiirros, joka oli
  ollut sikarilaatikon päässä kiini). Mutta älä anna mitään Klytie
  Morpher'ille. Älä koetakaan. Tiedättekö mitä hänestä ajattelen,
  minusta hän oli inhoittava marakatti. Se on kaikki mitä minulla
  on sanomista eikä muuta mitään. Kuolemaan saakka teille uskollinen

                                                  Melissa Smith.

Opettaja vaipui syviin ajatuksiin tuosta omituisesta kirjeestä, kunnes
kuu kohotti kirkkaat kasvonsa kaukaisten kumpujen yli ja valaisi sen
polun, joka vei kouluhuoneesen ja jota pikkuiset jalat tullessa ja
mennessä olivat tallanneet kovaksi. Tyytyväisemmällä mielellä repi hän
sitte kirjeen rikki ja hajoitti palaset tielle.

Auringon noustessa, tunki hän seuraavana aamuna kuusikon
palmunkaltaisten sanajalkojen sakean pensaston halki, säikäyttäen
jänistä sen lepopaikasta ja tuottaen itselleen äkäisen vastaväitöksen
muutamilta irstailta vanhoilta variksilta, jotka nähtävästi olivat
eläneet hurjasti kaiken yötä. Hän saapui viimein sille metsäiselle
vuorenrinteelle, jossa hän kerran ennenkin oli tavannut Melissaa. Hän
löysi tuulen kaataman kuusen ja näki sen pitkät oksat, mutta istuin oli
tyhjä. Kun hän lähestyi, rahisi jotakin kuivissa risuissa, ikäänkuin
peto olisi siellä pelästynyt. Notkea olento juoksi kaatuneen puun yli
ja peittyi suojaavain lehväin taaksi. Kun opettaja kerkesi sille
kohdalle, missä hän oli levännyt, oli makuupaikka vielä lämmin ja kun
hän katsahti ylöspäin tiheille oksille, löysivät hänen silmänsä
läheisestä puusta uskottoman Melissan sysimustat silmät. He katselivat
hetken ääneti toisiaan. Melissa oli ensimmäinen, joka puuttui puhumaan.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän kalseasti.

Kouluopettaja oli lujasti päättänyt miten hän menettelisi.

"Pyydän sinulta muutamia metsäomenia," sanoi hän nöyrästi.

"Ette saa ei niin mitä! Menkää pois! -- Miksette pyydä
Klytemneresteralta?"

Se näytti Melissalle olevan huojennuksena, että hän sai ilmoittaa
halveksimistaan liittämällä vielä useampia tavuita klassillisen nuoren
immen entuudestakin kyllältä pitkäveteiseen nimeen.

"Te olette ilkeä ihminen! Menkää pois!"

"Minulla on nälkä, Lissy. En ole syönyt mitään eilisen päivällisen
jälkeen. Minä kuolen nälkään."

Nuori mies kallistui puuta vasten, vallan nääntyvältä näyttäen.

Melissan sydäntä särki. Mustalaisten haikealla tavalla eläessään, oli
kyllä koettanut miltä se tila tuntuu, johon opettaja nyt oli
nääntyvinään. Hänen rukoilevan äänensä kautta voitettuna mutta vielä
petosta arvaavana, sanoi Melissa:

"Kaiva puun juurista; siellä on koko joukko, mutta älä virka
kellekään!" Melissa oli peittänyt itselleen varoja yhtä viisaasti, kuin
rotat ja oravatkin.

Mutta kouluopettaja tietysti ei löytänyt mitään, koska nälkä
luultavasti oli sokaissut hänen silmänsä. Melissa tuli levottomaksi.
Viimein katseli hän tutkivilla silmillä oksain välistä ja kysyi:

"Lupaatteko olla minuun kajoomatta, jos tulen alas?"

Hän lupasi sen.

"Sanokaa: Jumala rangaiskoon minua kuolemalla, jos sen teen!"

Kouluopettaja suostui sievästi äkilliseen kuolemaankin, jos hän
rikkoisi lupaustaan. Melissa laskeutui alas puusta ja muutamain
silmänräpäysten kuluessa kuultiin ainoastaan kuinka pähkinänkuoria
särettiin.

"Tuntuuko nyt paremmalta?" kysyi tyttö hätäisenä.

Kouluopettaja myönsi, että hän jo oli terveenä kuin ennenkin ja kääntyi
lähtemään, vakaasti kiitettyänsä osoitetusta avusta. Mutta hänen
tuumansa toteutuivat; hän ei ehtinyt monta askelta, ennenkuin Melissa
jo huusi häntä takaisin. Hän katsoi taakseen. Tyttö seisoi siinä aivan
vaaleana, ja kyynelsilmin. Hän älysi, että oikea aika oli käsissä, hän
meni Melissan luoksi, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi
tosissaan, hänen suuriin kosteihin silmiin katsoen:

"Lissy, muistatko sitä iltaa, jona ensikerta tulit puheilleni?"

Melissa sanoi muistavansa.

"Sinä kysyit minulta, saisitko tulla kouluun oppimaan jotakin sekä
parantumaan ja minä vastasin -- -- --"

"Tule vaan!" keskeytti lapsi innokkaasti.

"Mitä sanoisit siihen, jos opettaja nyt vuorostansa tulisi luoksesi
ilmoittamaan, että elämä hänestä tuntuu kolkolta, kun hänen pikku
tyttönsä on poissa ja jos hän pyytäisi sinua tulemaan takaisin häntäkin
paremmaksi opettelemaan?"

Tyttö painoi päätään alas, sanaakaan virkkamatta. Opettaja odotteli
kärsivällisenä. Hiljaisuudessa juoksi jänis likeltä heidän ohitse,
seisattui, nosteli sametin-hienouiset etukäpälänsä ja katseli heitä
uteliaana suurilla silmillään. Orava juoksi kaatuneen puun rosoista
runkoa myöten ja seisattui äkisti puolivälille.

"Odotan vastausta, Lissy", kuiskasi nuori mies ja tyttö hymyili. Puitten
latvat kumartuivat hiljaa tuulessa; pitkä kultainen säde pujahti yhteen
kiedottuin oksien välitse ja valaisi epäilevää näköä ynnä arvelevaa
vähäistä olentoa. Äkkiä tarttui hän opettajan käteen tulisesti kuin
ainakin. Mitä hän sanoi, oli tuskin mahdollista kuulla, mutta opettaja
silitteli hänen paksua mustaa tukkaa pois otsalta ja suuteli sitä. Käsi
kädessä läksivät he metsän nuoskeista pylvästöistä sekä raittiista
lemusta aukealle, päivänpaisteiselle tielle.


3.

Melissa ei enää niin äkäisesti kohdellut muita kumppaniaan, mutta pysyi
edelleen Klytemnestran vihollisena. Kateuden paha henki oli kentiesi
vielä valveilla hänen pienessä kiihkoisessa rinnassaan. Kentiesi
viettelivät pyöreät, muhkeat muodot varsin vastustamattomasti raapimaan
ja nipistämään. Mutta koska semmoinen väkivaltaisuus tuotti hänelle
kovia nuhteita opettajan puolelta, rupesi hänen vihansa ilmautumaan
uudella, odottamattomalla tavalla.

Opettaja ei suinkaan voinut aavistaakaan, että Melissalla koskaan olisi
ollut tokkaa tahi että hän olisi nukista huolinutkaan. Mutta hän laski
arveluitaan paremmin jälestäpäin kuin edeltäkäsin ja niinhän muutkin
nerokkaat sielutieteilijät tekevät. Melissalla oli vauva ja se olikin
nimenomaan Melissan vauva -- vähäisempi toisinto hänestä itsestään.
Mrs Morpher huomasi sattumalta, että tuommoista olentoa salaa oli
olemassa. Se oli kulkenut Melissan kanssa hänen entisillä retkiltään
ja ulkonäöltä voi arvata, että se oli kärsinyt kovastikin. Sen
alkuperäistä pintaa oli sade valkaissut ja savi sekä pöly uudestaan
painanut. Se oli silminnähtävästi entisen Melissan kaltainen. Sen ainoa
vaaleaksi pesty hame oli yhtä likainen ja rikkinäinen kuin Melissan
hame oli ollut. Melissa ei koskaan antanut sille lapsellisia lempinimiä
eikä koskaan näyttänyt sitä muille lapsille. Sitä kohdeltiin kovasti ja
se vietti ilotonta aikaa ontervassa puussa likellä kouluhuonetta, se
sai hengittää raitista ilmaa ainoastaan Melissan yksinäisillä retkillä.
Melissa suoritti tehtävänsä vauvaansa kohtaan niinkuin itseänsäkin
kohtaan eikä sietänyt mitään hentoutta.

Sattuipa sitte, että Mrs Morpher kiitettävässä älyllisyydessään osti
Melissalle uuden nuken. Hän vastaanotti sen totisena ja tarkastellen.
Kun kouluopettaja eräänä päivänä silmäili uutta vauvaa, luuli hän
huomanneensa, että sen jäykkä liikkumaton naama, punaiset posket sekä
siniset ympyriäiset silmät olivat vähän Klytemnestran näköiset. Kohta
saatiin tietää, että Melissa oli älynnyt saman seikan. Kun hän oli
yksinään, paiskasi hän sentähden sen vaksipäätä kiveen ja laahasi sitä
toisinaan nauhalla jälestään kouluun sekä sieltä kotiin. Toisinaan
asetti hän nuken pöydälle ja käytti sen kärsivällistä, hiljaista
ruumista neulatyynynä. En tässä kuitenkaan tahdo pitkältä aprikoida ja
tutkia sitä perustus-opillista kysymystä, tahtoiko hän sillä tavalla
kostaa rouva Morpherin koetusta vertauskuvilla yhä vaan turkuttaa
hänelle Klytien oivakuntoisuutta vai noudattiko hän vaistomaisesti
muutamia pakanallisia käytöksiä, luullen, että se vihollinen, jonka
kuvaa ("Fetish") hän sillä tavoin rääkkäsi, vähittäin riutuisi ja
kuolisi.

Vaikka Melissan siveys oli noin omituisella kannalla, hämmästytti hän
kuitenkin opettajaa sukkelalla, tehoisalla ja ominaisella älyllään,
jonka hätäinen ja väsymätön into osoittihe hänen oppimistyössä, olipa
se sitte mitä laatua tahansa. Hän ei ollut niin ujo ja epäilevä kuin
muut lapset. Hänen vastauksensa opetustunneilla olivat aina rohkeat.
Hän ei suinkaan ollut erhettymätön, mutta hänen kumppaniensa mielestä
olivat kaikki hänen erhetykset vallan vähäpätöiset sen uljuuden ja
vakuuden rinnalla, jolla hän uskalsi oijota kuljuin yli, jotka
hirvittivät arvelevampia uimaria hänen ympärillään. Kun hänen ruskea
kätensä kohosi opettajan kysyessä, olivat muut ääneti ja ihmettelivät,
opettajakin epäili välistä omaa taitoa ja kokemustansa, kun Melissa
lausui uljaat aatteensa.

Muutamat Melissan omituisuudet, jotka alussa olivat opettajaa
huvittaneet ja miellyttäneet, alkoivat sitte huolettaa ja peloittaa
häntä. Hän oli kauan nähnyt, että Melissa oli kostonhimoinen, ynseä ja
röyhkeä; ainoastaan yksi hyvä kohta kuului hänen puolivilliin elantoon
ja oli sen seurauksena -- se oli itsensä altiiksi pano ja mielen
lujuus; oli hänessä toinenkin kiitettävä kohta -- totuuden halu, mutta
se ei aina ole jalonkaan metsäläisen omituisuuksia. Melissa oli rohkea
ja vilpitön; hänen laatuisissa ihmisissä taitavat ne omituisuudet
kuulua yhteen.

Kouluopettaja oli vakaasti miettinyt näitä asioita, vaan teki viimein
semmoisen päätelmän, kuin kaikki, jotka todenperästä ajattelevat,
tekevät: hän oli omain ennakkoluulojensa orja ja hän päätti siis käydä
arvoisan Mac Snagley'n luona hänen neuvoansa tiedustamassa. Se päätös
oli kyllä vaikea hänen ylpeydelleen, sillä pappi ja hän eivät olleet
ystäviä, mutta hän muisti Melissaa ja sitä iltaa, jona ensikerta
tapasivat toisiaan; hän masensi ylpeyttä sekä inhoaan ja meni Mac
Snagley'n puheille.

Korkea-arvoinen pappi sanoi iloitsevansa hänen tulostaan. Hän virkkoi
myöskin, että kouluopettaja näytti "varmalta" sekä arveli, ettei
"rheumatti" suinkaan viimeaikoina tainnut häntä vaivata. Hänellä
itsellään oli viimeisen jumalanpalveluksen jälkeen ollut vilutautia.
Mutta hän oli oppinut vastustamaan sellaisia kipuja rukouksilla sekä
nöyryydellä.

Mac Snagley oli vähän aikaa vaiti, että hänen pettämätön lääkitys
vilutautia vastaan saisi juurtua kouluopettajan muistoon. Hän alkoi
sitte kysellä Morpher-siskostaan.

"Hän on palava kynttilä ja koristus kristikunnalle, niin hän todellakin
on -- ja hänen ympärille nousee herttainen lapsilauma," lisäsi Mr Mac
Snagley; "ja sitte on hänellä vielä tuo sievästi kasvatettu vanhin
tytär -- niin lempeä ja hurskas ja totiseen jumalisuuteen innostunut --
Miss Klytie."

Klytien kaikinpuolinen oivallisuus oli niin mieluisa aine hänen
ajatuksilleen, että hän kauan sitä asiaa esitteli. Kahdesta syystä oli
kouluopettaja tyytymätön. Ensiksi näytti tuo Klytien ansioin kertominen
yhä enemmän hylkäävän syrjään hänen pientä parantumatonta Melissaparkaa
ja toiseksi puhui korkea-arvoinen herra niin ystävällisellä äänellä
Morpher-perheen esikoisesta, että se inhoitti nuorta miestä. Kun vaan
keskustelu vähänkin taukosi, sanoi hän sentähden menevänsä tärkeitä
asioita ajamaan ja läksi tiehensä, pyytämättä sitä neuvoa, jota varten
hän oli tullut, vaikka hän sitte mielessään jotenkin väärin katsoi sitä
arvoisan Mac Snagley'n syyksi, ettei tämä taata neuvoa antanut.

Tuo mitättömäksi mennyt yritys näytti uudistavan opettajan ja oppilaan
keskenäistä ystävyyttä. Tyttö huomasi, että opettajan käytös, joka
viime-aikoina oli ollut jotenkin jäykkä, muuttui iloisemmaksi. Kun he
taas eräänä iltana olivat kävelleet pitkät matkat yhdessä, seisattui
Melissa äkisti, nousi puun kannolle ja katseli häntä suurilla
tutkivilla silmillään.

"Ethän suinkaan ole hulluna?" sanoi hän, kysyväisesti pudistaen mustaa
tukkaansa.

"En ole."

"Vai suutuksissa?"

"Ei."

"Oletteko nälissänne?"

Nälkä oli Melissan mielestä tauti, joka aina voi tarttua ja tuntua.

"En ole."

"Häntäkö nyt muistelette?"

"Ketä, Lissy?"

"Tuota valkeaveristä tyttöä."

Se oli ainoa liikanimi, jota ruskeaverinen Melissa antoi
Klytemnestralle.

"Eikö mitä."

"Sanokaa totta!"

Kouluopettajan ehdoituksesta oli Melissa heittänyt pois vanhan
sananparren "Paikalle tahdon kuolla, jos --" ja ruvennut käyttämään
sievempää puhetapaa.

"Totta puhun."

"Vakuuttakaa kunnianne kautta."

"Sen teen, lapsukaiseni."

Melissa sukaisi hänelle tulisesti suuta, hyppäsi alas ja riensi pois.
Pari, kolme päivää oli hän sitte nöyrä ja siivo, niinkuin muutkin
lapset.

Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun kouluopettaja ensin tuli Smith'in
Pocket'iin ja koska palkka oli pieni eikä varmaan tietty antaisiko
valtio vastedeskaan koululle apua, alkoi hän nyt pyrkiä muualle. Hän
oli koulu-neuvostolle ilmoittanut aikeensa, mutta luvannut jäädä
seuraavaan kevämeen asti, kunnes toista miestä oli hankittu sijaan. Ei
kukaan muuten tietänytkään hänen tuumistaan mitään paitsi hänen ainoa
ystävänsä, eräs tohtori Duchesne, nuori kreoli, joka lääkärinä asui
Wingdamissa. Hän ei virkkanut mitään Mrs Morpherille eikä Klytielle
eikä muille oppilailleen, sillä hän tahtoi karttaa julkeita, uteliaita
kysymyksiä eikä juuri koskaan luullut toimitukseen pystyvänsä, ennen
kuin asia olikin suoritettu.

Hän koetti karkoittaa Melissaa mielestään. Hän tahtoi, omasta onnestaan
huolta pitäen, uskotella itseään, että hänen mieltymyksensä tuohon
mustasilmäiseen tyttöön oli turha, lapsellinen ja ylellinen. Hän koetti
todistaa itselleen, että Melissa voisi tulla paljoa paremmaksi
vanhemman ja kiinteämmän opettajan johdon alla. Hän oli suorittanut
tehtävänsä. Smithin kuoltua oli hän kirjoittanut tämän sukulaisille ja
saanut vastauksenkin eräältä Melissan tätiltä, joka kiitti opettajaa
hänen hyvyydestä Melissaa kohtaan ja ilmoitti, että hän ynnä hänen
miehensä jonkun kuukauden kuluttua muuttaisivat Kaliforniaan. Voihan
kouluopettaja siis toivoa, että Melissa saisi kotipaikkaa jonkun hyvän
ja säälivän naisen luona, joka ymmärtäisi pitää hänen selvää käsitystä
sekä suuria luonnonlahjoja arvossa ja kehittäisi hänen kykyään. Mutta
kun hän luki kirjeen Melissalle, kuunteli neitonen hajamielisenä,
vastaanotti sen huolimattomasti ja leikkasi sitä sitte kuviksi, jotka
olivat Klytemnestran muotoiset; selvyyden vuoksi kirjoitti hän niihin
vielä "valkea tyttö," ennenkuin ne nauloilla lyötiin koulun
ulkoseiniin.

Kun kesä kallistui loppumaan ja laihoa oli niitetty laaksoissa, tahtoi
opettaja myöskin pitää leikkuujuhlan eli vuositutkinnon. Smithin
Pocket'in viisaat miehet ja ylimykset kokoontuivat siis todistamaan
sitä vanhaa tapaa, että ujostelevia lapsia saatetaan hämille ja
häpeilemään, niinkuin vieraita miehiä oikeuden edessä hämmästytetään.
-- Rohkeimmat ja karskimmat voittivat nyt, niinkuin ainakin. Lukija voi
siis arvata, että Klytie ja Melissa kohta kohosivat paraiksi ja vetivät
kuulijain yleistä huomioa puoleensa: Melissa ymmärryksensä selvyydellä
ja terävyydellä sekä vakaalla itseensä luottamuksella ja Klytie
tasaisella lujuudella sekä käytöksensä enkelintapaisella suloudella.
Muut lapset olivat ujot ja orailivat. Melissan sukkelat ja osaavat
vastaukset viehättivät tietysti useimpia ja saavuttivat kiihkeimpää
mieltymystä. Hänen edellinen elämänsä käänsi hänen puoleensa lukuisain
työmiesten yksinomaista huomioa; he seisoivat rehevinä pitkin seiniä
ja heidän partaiset, päivettyneet kasvot kurkistivat kaikista
ikkunoistakin sisään. Mutta kova onni salli, että odottamaton tapaus
syöksi Melissan alemmaksi yleisön mielessä.

Mac Snagley oli kutsunut itsensä sinne ja oli hyvillään, kun hän
umpimielisillä ja epäselvillä kysymyksillä, joita hän lausui
juhlallisella maahanpaniais-äänellä, voi saattaa ujoimmat oppilaat
hämille ja häpeään. Melissa oli kohonnut tähtitieteen korkeuteen; hän
selitti paraikaa maapallomme pyörimistä ja kiintotähtien ratoja, kun
Mac Snagley majesteetillisesti nousi.

"Melissa!" sanoi hänen suuriarvoisuutensa kovasti -- "sinä puhuit tämän
maapallomme kierrosta ja auringon liikkumisesta, luulenpa, että vielä
lisäksi sanoit, että kaikki on mennyt samaa menoaan maailmanluomisesta
saakka; eikö niin?"

Melissa nyykähytti päätänsä myöntäen mutta samalla ylenkatsovasti.

"Noh, oliko se totta, se?" sanoi Mac Snagley ja pani käsivartensa
ristiin.

"Oli vissiinkin" vastasi Melissa ja likisti pienet punaiset huulensa
kovasti yhteen.

Ikkunoista katsovat pitkät miehet oikaisivat itsensä eteenpäin,
paremmin nähdäkseen ympäri koulusalia; sukkelin veitikka kaikista
kullankaivajista, jolla oli kauniit Raphaelin kasvot, valkeat
hiuskierukat ja kirkkaat siniset silmät, kääntyi Melissaan päin ja
kuiskasi:

"Pidä puoltasi, Melissa!"

Korkea-arvoisa pappi huokasi syvältä, ja loi surkuttelevan silmän
opettajaan, josta hänen sutkahduksensa siirtyi Klytie-hempukkaan.

Tämä nuori neitonen kohotti hempeästi pyöreää valkeaa käsivarttansa,
jonka viehättelevää muotoa koristi loistava paksu kultainen
rannerengas, eräs ihailija oli antanut sen täksi juhlaksi. Kaikki
vaikenivat paikalla. Klytien pullakat posket punastuivat vienosti;
Klytien suuret silmät loistivat sinisinä kuin taivas; Klytien kaareen
leikatut valkeat musliiniliivit ympäröivät nuorteasti Klytien valkoisia
lihavia olkapäitä. Klytie katsoi kouluopettajaan, hän nyökkäsi hiukan.
Sitte lausui Klytie lempeällä äänellään:

"Joosua sanoi: aurinko seiso alallas ja aurinko seisahti."

Mieltymyksen hälinä kiersi ympäri kouluhuonetta, voittoriemun hymy
valaisi Mac Snagley'n kasvoja, synkeä tyytymättömyys pimensi opettajan
naamaa ja naurettava pettymys osoittihe ikkuna-uroitten kasvoissa.

Melissa käänteli pikaisesti lehteä tähtitieteen oppikirjassa ja
paiskasi sen kiini jotta läjähti. Mac Snagley voivotteli,
tyrmistyskohina kuului ihmisjoukosta ja hurja hurrahuuto kaikui
ikkunoilta; kun Melissa löi pientä ruskeaa kulakkaansa pöytään,
ynseästi väittäen:

"Se on kirottu valhe. En usko semmoisia!"


4.

Pitkä sateinen vuoden aika alkoi kulua loppuun. Kevään pikaista tuloa
ennustivat turpoavat urvat ja kuohuvat, nousevat joet. Kuusikoista
levisi mitä raittiimpaa lemua; azaleapensaat puhkesivat ja sireenipuut
alkoivat varustaa sinenpunertavaa pukuaan, vastaanottaaksensa kevään
hymyyvää haltijaa. Vihannolla ylämaalla nousivat taas hattukukan
harkot leveäin viheriäin lehtien välistä ja häilyttivät vielä kerran
myrkyllisiä mustansinisiä kellukoitaan tuulessa. Nurmi vihoitti taas
Smithparan haudalla ja satakaunoja sekä pieniä valkeita kukkia
kurkisteli ruohojen välistä. Vähäiselle hautuumaalle oli menneen vuoden
kuluessa karttunut muutamia uusia muistomerkkejä ja pienet kummut
ulottuivat, kaksi aina rinnakkaa, aitavierua myöten Smithin haudalle
saakka; se oli yksinään ja syrjässä. Kansa ei tahtonut haudata
omaisiaan siihen kohtaan ja Smithin lepokammion vieressä oli sentähden
tyhjä paikka.

Useat ilmoitukset olivat tuoneet kaupunkiin sen tiedon, että mainio
näyttelijäjoukko kohta tulisi muutamaksi päiväksi huvittamaan kaupunkia
hauskoilla "ilveillä ja tempuilla"; miellyttävän vaihtelon vuoksi
lupasivat esitellä sävelpuhelmaa ja hupaisia lauluja sekä tansseja.
Tämä tieto herätti koulun pienessä väestössä suurta hälinää ja antoi
aihetta loppumattomiin keskusteluihin ja arveluihin. Opettaja oli
luvannut Melissalle, että hänkin pääsisi katsomaan, koska sellainen
huvitus oli hänelle harvinainen ja miltei pyhä; tuona tärkeänä iltana
olivat sekä koulumestari että Melissa katselijain joukossa.

Näyttelijät toimittivat tehtävänsä jotenkin kömpelösti ja
keskinkertaisesti; sävelpuhelma heiltä ei mennyt niin huonosti, että
sitä olisi naurettu eikä niinkään hyvästi, että se olisi tyydyttänyt.
Mutta kun opettaja, malttamattomana kääntyi pieneen toveritsaansa,
hämmästyi hän ja miltei häpeillyt, koska hän näki kuinka syvältä
näytelmä vaikutti tuohon herkkätuntoiseen ja pirteään impeen. Jokakerta
hänen pieni sydämmensä sykki ja huohotti, nousi punainen veri hänen
poskiinsa; hänen hienot, kiihkeät huulet olivat vähän raollaan; hän
hengitti nopeasti, mustat silmät tuijottivat suoraan eteenpäin ja
mustat kulmakarvat olivat nousseet ylemmäksi. Hän ei nauranut
ilvehtelijän kohtalaisille leikinlaskuille, sillä Melissa nauroi sangen
harvoin eikä hän niin hempeästi käyttänyt valkean kaulavaatteensa
kolkkaa kuin Klytie, joka puhui likimmäisen ihailijan kanssa ja loi
kouluopettajaan herttaisia silmiä samalla kuin hän pyyhki kauniita
silmiään. Mutta kun näytteleminen oli loppunut ja viheriä esiriippu
lankesi, huokasi Melissa syvältä ja kääntyi vakaamieliseen opettajaan,
väsyneeltä näyttäen ja hymyllä ikäänkuin anteeksi anoen.

"Nyt tahdon mennä kotiin!" sanoi Melissa ja laski pitkät ripset alas
mustille silmilleen, ikäänkuin sulkeaksensa ulkomaailmaa mielestään ja
pysyäksensä mielikuvatuksen suloisilla mailla.

Kotimatkalla alkoi opettaja selittää koko näytöstä naurettavaksi. Hän
sanoi, ettei se ollenkaan olisi hänestä kummaa, jos Melissa luulisi,
että se nuori nainen, joka toimitti osaansa niin viehättävästi,
todellakin oli rakastunut komeasti puettuun herraan. Noh! jos nainen
tosiansa oli rakastunut tuohon herraan, niin oli se vallan onneton
tapaus.

"Kuinka niin"? kysyi Melissa, silmänluomia avaten.

"Sentähden, ettei hän vähillä tuloillaan voisi elättää vaimoaan ja
paitsi sitä maksaa vissiä summaa viikossa koreista vaatteistaan; eikä
pariskuntana saisi niin suurta palkkaa kuin nyt -- jos ei vaan
kumpainenkin puolestansa ole naimisissa jonkun muun kanssa. Luulenpa
varmaan, että kauniin kreivinnan mies ottaa vastaan piletit oven suussa
tahi vetää esiriipun ylös tahi puhdistaa lamput tahi toimittaa jotakin
semmoista jaloa ja hauskaa työtä. Mitä nuoreen herraan koskee, niin
myönnän, että hänen vaatteensa todellakin olivat koreat -- ne ovat
kyllä maksaneet noin 2-3 dollarsia, paitsi tuo punaisesta
puumulikankaasta tehty viitta -- sen tiedän tarkalleen mitä se maksaa,
sillä semmoista kangasta ostin verran kartiineiksi. Lissy, se nuori
herra on oikein sievä poika, vaikka hän toisinaan naukkaa tilkan liikaa
-- se vika on anteeksi annettava ja se on minusta varsin pahankurista
siitä syystä antaa hänelle selkään ja heittää hänet likaan, niinkuin
tuo mies äskeisenä iltana teki Wingdam'issa".

Melissa oli ottanut hänen kätensä molempiin kämmeniinsä ja koetti
katsoa hänen silmiinsä, joita nuori mies kiinteästi käänteli poispäin.
Melissa ei usein käsittänyt umpimielistä ivaa, vaikka hän itse
toisinaan osoitti pilkallista kykyä ja taipumusta, joka puhkesi sekä
sanoihin, että tekoihin. Mutta nuori opettaja jatkoi samallaista
puhetta, kunnes olivat saapuneet Mrs Morpherin ovelle ja hän sai hylätä
Melissan tuon oivallisen naisen äidilliseen huostaan. Hän ei suostunut
tämän ystävälliseen kutsumukseen illalliselle, vältti niin tarkasti,
kuin mahdollista oli, sinisilmäisen Klytemnestran tenhoovaa katsantoa
ja palasi majaansa.

Pari, kolme päivää saapui sitte Melissa liian myöhään kouluun ja
perjantaina hän ei iltapuolella tullut kävelemäänkään kouluopettajan
kanssa, niinkuin aina ennen. Opettaja aikoi siis jäädä kotiin, koska
hänen pikku toveritsansa ei tullut näkyviin. Kun hän korjasi kirjansa
niitten paikoille, ennenkuin kouluhuoneesta läksi, kuuli hän vienon
äänen lausuvan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki edessään Aristeides
Morpherin.

"Noh, pikku ystäväni!" sanoi kouluopettaja hätäisenä, "mitä nyt? Puhu
liukkaasti!"

"On asia semmoinen, että ... että 'Kurg' ja minä luulemme, että Melissa
taas on karkaamaisillaan".

"Mitä nyt lörpöttelet?" sanoi opettaja äreänä, niinkuin ainakin ollaan,
koska pahoja sanomia tuodaan, vaikka kertoja onkin vallan syytön.

"Mutta, opettaja kulta, hän ei enää ollenkaan pysy kotona; Kurg ja minä
näimme hänen eilen tuolla teaterissa puhuvan teateriherran kanssa ja
nyt hän taas on sen herran luona. Melissa sanoi Kurgille ja minulle,
että hän taitaa näytellä teaterissa yhtä hyvästi kuin mamseli
Cellerstina Montmorensy ja totta tosiaan -- hän laverteli ulkoa pitkän
lörpötyksen -- ihan ulkoa". Pieni kertoja vaikeni hengästyneenä.

"Mikä teateriherra?" kysyi opettaja.

"Se, jolla on semmoinen kiiltävä lakki päässä. -- Ja kauniit hiukset.
-- Ja kultaneula. -- Ja kultavitjat", sanoi rehellinen Aristeides,
jättäen loma-aikoja lauseitten väliin, että kerkeäisi hengittää.

Opettajasta tuntui, ikäänkuin joku armottomasti rutistaisi hänen
rintaansa, hän tempasi lakin sekä hansikat ja kiirehti ulos. Aristeides
juoksi hänen perästä, mutta hänen lyhyet koipensa eivät oikein
jaksaneet kiistata toisen pitkäin askelten kanssa. Äkisti seisattui
sitte opettaja niin jyrkästi, että Aristeides löi nenänsä häneen.

"Missä he olivat, kun viimekerran näit heidät?" kysyi kouluopettaja,
ikäänkuin pakinaa yhä vaan olisi jatkettu.

"Kahvihuoneen rappusilla," vastasi Aristeides.

Kun suurimmalle kadulle tulivat, pysähtyi opettaja taas.

"Juokse sinä kotiin," virkkoi hän pojalle. "Jos Melissa on kotona, niin
joudu väleen kahvihuoneesen minulle ilmoittamaan. Jos hän ei ole
siellä, niin jää kotiin -- juokse!" Lyhytkoipinen Aristeides juoksi
täyttä ravia kotiinpäin.

Kahvihuone oli torin toisella puolella -- pitkä epämuotoinen
rakennus, jossa oli juomasali, biljardi sekä ruokasali. Kun nuori mies
harppasi torin yli, huomasi hän, että kaksi ohitseastuvaa miestä
seisattui ja katsoi hänen perään. Hän silmäili vaatteitaan ja pyyhki
niistimellä kasvoja, ennenkuin astui juomasaliin. Siinä oli tavallisia
tyhjäntoimittajia, jotka ihmetellen tuijottivat tulokkaasen. Eräs herra
katseli häntä niin tarkkaan ja niin kummalliselta näyttäen, että
opettaja pysähtyi tyystemmin katsoaksensa. Hän älysi silloin, että se
ainoasti oli hänen oma kuvansa isossa peilissä. Hän arvasi siitä, että
mielensä oli varsin liikutettu, otti pöydältä käteensä "vuoren
sananlennättimen" viimeisen numeron ja koetti malttaa mieltänsä
ilmoituksia lukemalla.

Hän meni sitte juomasalin lävitse ruokasaliin ja sieltä biljardisaliin.
Melissaa ei näkynyt sielläkään. Mutta viimemainitussa salissa seisoi
erään biljardin ääressä mies, jolla oli leveälierinen vastuukista tehty
lakki päässä. Opettaja tunsi hänet näyttelijäjoukon esimieheksi.
Ensihetkestä, jolloin yhteen yhtyivät, oli jo opettajaa inhoittanut se
omituinen tapa, jolla tuo tirehtööri oli järjestänyt hiuksensa sekä
partansa. Kun hän oli varmaan vakuutettu siitä, ettei Melissa ollut
biljardisalissa, kääntyi hän siihen mieheen, jolla oli kiiltävä lakki
päässä. Tämä oli jo huomannut opettajan, mutta koetti näyttää siltä,
kuin olisivat olleet vallan vieraita toisilleen; sivistymättömiltä
hengiltä onnistuu toki sellainen teeskentely aina huonosti. Hän nosteli
biljardikeppiä ja oli tavoittavinaan pallia, joka oli biljardipöydän
keskellä. Kouluopettaja seisoi paikallaan hänen vastapäätä, kun hän
katsahti ylös, meni opettaja likemmäksi.

Opettaja oli aikonut välttää kaikkia riitoja sekä meteliä, mutta kun
hän alkoi puhua, rutistui hänen kulkkunsa: ehdottomasti ahtaammaksi ja
hänen oma äänensä kuului hänestä niin syvältä, kaukaiselta ja
vähähtävältä, että se miltei hirvittänyt häntä.

"Olen kuullut," aloitteli hän, "että Melissa Smith, eräs orpo
oppilaani, on jostakin syystä pyrkinyt teidän joukkoonne; onko se
totta?"

Kiiltopää mies kumartui biljardin yli ja oli tekevinään telläyksen,
joka lähetti pallin pöydän vastaiseen päähän; sitte meni hän
biljardipöydän ympäri pallia ottamaan ja asetti sen samaan kohtaan.

Kun se toimitus oli suoritettu, sanoi hän, toista telläystä varustaen:

"Noh, mitä sitte?"

Opettajan rintaa ahdisti taas, mutta hän puristi toisella kädellään
biljardipöydän reunaa ja jatkoi puhettansa:

"Jos olette kelpomies, niin tarvitsee minun vaan sanoa, että olen hänen
hoitajansa ja että minun on takaaminen hänen vastaista onnea. Te
tiedätte itse yhtä hyvin, kuin minäkin, millaista elämää tarjootte
tälle vilpittömälle lapselle. Kaikki tässä läsnä olevat voivat
todistaa, että yksi kerta jo olen pelastanut hänet tilasta, joka oli
kuolemaa pahempi -- että olen korjannut hänet kadulta ja synnin
pesistä. Yhä edelleen koetan suojella häntä. Puhukaamme suoraan
niinkuin miesten kesken sopii. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei
veljeä eikä sisarta. Mitä hänelle annatte näitten etujen sijaan?"

Teaterin tirehtööri koetteli biljardikepin tutkainta ja katseli
ympärilleen, eikö siellä olisi ketään, jolle hän voisi lausua
pilkkapuheita tuosta oivallisesta tarinasta.

"Tiedän kyllä, että Melissa on eriskummainen, itsepäinen tyttö," jatkoi
opettaja, "mutta hän on tullut entistään paremmaksi. Luulenpa, että
hänessä olen saanut aikaan paljonkin hyvää. Pyydän hartaasti, ettette
enää yhtään sekaannu tähän asiaan, vaan kelpomiehenä hylkäätte tytön
minulle. Olen valmis -- -- -- -- --" Nuoren miehen kulkku rutistui taas
ja hän vaikeni äkisti.

Tirehtööri ymmärsi hänen vaikenemista väärältä kannalta, katsahti ylös
ja sanoi, raakamaisesti nauraen:

"Te tahdotte ottaa tyttörukan itsellenne, vai kuinka? -- Älä luulekaan,
poikaseni -- siitä tuumasta ei tule mitään!"

Hänen äänensä solvasi enemmän kuin hänen sanansa, silmäys vielä enemmän
kuin ääni ja koko hänen olentonsa suututti. Lyönti on ainoa keino, joka
vaikuttaa sellaisiin vintiöihin. Opettaja sen tiesi; koko hänen
hillitty vihansa puhkesikin toimeksi; hän läjähytti virnuttelevaa
renttuherraa nenälle. Lyönti viskasi kiiltävän lakin sinne,
biljardikepin tänne ja halkaisi opettajan hansikan peukalon kohdalta
sakarisormelle saakka. Se teki miehen ristisuuksi ja pilasi vähäksi
ajaksi hänen huolellisesti vaalitun partansa soreutta.

Huuto, kirous ja useain jalkain töminä kuului. Miesjoukko hajosi sitte
ja kaksi pistoolia paukahti melkein yhtaikaa. Ihmiset lähenivät taas
teaterin esimiehen ympärille ja kouluopettaja seisoi yksinään,
hihaltaan nyppien palavan etulaaingin palasia. Joku piti hänen toisesta
kädestä kiini. Kun opettaja katsahti sinnepäin, huomasi hän, että se
käsi vuosi verta, mutta sormet olivat kuin suonenvedolla tarttuneet
kimeltelevän veitsen varteen. Eikä hänen oma muistonsakaan tiennyt
selittää mistä ja milloin hän sen oli temmannut.

Mr Morpher oli se, joka piti hänen kädestä kiini ja koetti taluttaa
häntä ovellepäin. Mutta opettaja ei totellut, vaan alkoi kuivalta
keroltaan puhua jotakin Melissasta.

"Kaikki hyvällä kannalla, poikaseni!" sanoi herra Morpher. "Melissa on
kotona".

He menivät yhdessä ulos kadulle. Sillaikaa kuin jatkoivat käyntiään,
kertoi herra Morpher, että Melissa vähää ennempänä oli töytännyt
kammariin, huutaen, että koulumestaria paraikaa murhattiin. Koska nuori
mies tahtoi olla yksinään, erosi hän Morpherista ja poikkesi
koulullepäin, luvattuaan, ettei hän sinä iltana enää menisi teaterin
esimiestä tavoittelemaan. Hän hämmästyi, huomatessaan, että ovi oli
auki -- ja hämmästyi vielä kovemmin, älyttyään Melissan siellä sisässä.

Olen jo ennenkin viitannut siihen, että tämän opettajan luonteessa,
niinkuin useimmissa varsin arkatuntoisissa hengissä, oli hiukan
itsekkäisyyttä. Hänen vastustajansa törkeä syytös vihastutti häntä
vielä pahemmin. Mahdollista oli siis, ajatteli hän itsekseen, että
ihmiset siltä kannalta käsittivät hänen taipumustaan tuohon tyttöön,
joka vielä oli lapsena. Hänen tunteensa olivatkin tosiaan vähän
liiaksi kiihtyneet ja naurettavat. Melissa oli paitsi sitä ollut
vapaaehtoisesti luopumaisillaan hänen ystävyydestä ja hoidon alta. Eikö
ihmiset usein olleet häntä varoittaneet tuon tytön suhteen? Miksi
kielsi hän yksinään yleisen luulon totuutta, koska hänen kentiesi
viimein kuitenkin täytyisi tunnustaa heidän ennustukset todeksi? Hän
oli kapakassa ruvennut tappelemaan ja saattanut oman henkensä vaaraan,
osoittaaksensa -- mitä? -- Mitä hän oli osoittanut? -- Mitä ihmiset
hänestä sanoisivat? -- Mitä hänen ystävänsä sanoisivat? -- Mitä sanoisi
Mac Snagley? -- --

Sillä mielellä ollessaan, hän ei suinkaan olisi tahtonut tavata
Melissaa. Hän astui ovesta sisään, meni pöytänsä lähelle ja sanoi
tytölle muutamilla, pikaisilla ja nurjilla lauseilla, että hänellä oli
työtä ja että hän tahtoi olla yksinään. Kun Melissa nousi, istuutui
opettaja hänen paikalleen ja kätki kasvot käsiinsä. Kun hän katsahti
ylös, seisoi tyttö vielä hänen edessään. Melissa katseli häntä
tuskissaan mustilla silmillänsä.

"Murhasitteko hänen?" kysyi tyttö.

"En!" vastasi opettaja.

"Sitä varten annoin teille veitsen," virkkoi tyttö pikaisesti.

"Anoit minulle veitsen?" kertoi opettaja hämillään.

"Aivan niin! Minä olin siellä pöydän alla. Minä näin, että löitte
häntä. Näin teidän molempain kaatuvan. Hän pudotti veitsensä. Sen
annoin teille. Miksette pistäneet häntä?" sanoi Melissa hätäillen;
hänen mustat silmänsä vilkahtivat ja hän viittasi pienellä ruskealla
kädellään mitä tehoa tarkoitettiin.

Opettaja tirkisti hämmästyneenä häneen.

"Niin", sanoi Melissa. "Jos vaan olisitte kysyneet minulta, niin olisin
myöntänyt, että olin aikeissa lähteä teaterijoukon kanssa. Mitäpä syytä
siihen arvaatte? Olisin lähtenyt, koska ette virkkaneet minulle, että
muuttaisitte muualle. Sen tiesin kuitenkin. Kuulin kyllä, kun puhuitte
siitä tohtorille. Luulitteko, että minä jäisin tänne Morpher-perheen
luoksi. Parempi sitte kuolema."

Näytelmä-liikennöllä, joka oivallisesti osoitti hänen luonnettaan, otti
hän povestansa muutamia lakastuneita viheriöitä lehtiä ja jatkoi, niitä
ojennetulla kädellä näyttäen, vilkasta ja omituista puhettansa.

"Tuossa on se myrkyllinen kasvi, jonka sanoitte tappavan minua. Minä
menen teaterijoukkoon tahi syön näitä ja kuolen tähän. Se on minusta
yhdenlainen. En suinkaan jää tähän elämään, koska minua täällä vihataan
ja inhotaan. Te ette ikinä minua hylkäisi tänne, jos ette minua vihaisi
ja inhoisi niinkuin muutkin." -- --

Hänen pieni povensa nousi innoissaan ja kaksi suurta kyyneltä luikahti
mustain ripsien alta, mutta hän pyyhki ne liukkaasti pois ikäänkuin ne
olisivat pistäneet.

"Jos panette minut vankeuteen," sanoi Melissa vimmastuneena,
"pidättääksenne minua teateriväestä erikseen, niin myrkytän itseni.
Isäni murhasi itsensä -- miksen minäkin voisi tehdä samalla tavalla? --
Te sanoitte, että yksi ainoa suupala tätä juurta viepi hengen minulta
ja se on nyt aina tässä varalla" -- hän löi pienellä kulakalla
rintaansa.

Opettaja muisti tuota tyhjää sijaa haudan vieressä ja ajatteli
sitä pientä innostunutta olentoa, joka seisoi hänen edessään.
Silmänräpäyksen kuluttua, otti hän tytön molemmat kädet omiin käsiinsä
ja virkkoi, hänen tunnokkaisin silmiin katsoen:

"Lissy, tahdotko seurata _minua_?"

Tyttö kaulaili häntä kiivaasti ja vastasi:

"Tahdon."

"Nyt -- tänä iltanako?"

"Tänä iltana."

Käsi kädessä läksivät he ulos tielle -- sille kaidalle tielle, jota
myöten Melissan väsyneet jalat kerran olivat astuneet kouluopettajan
ovelle ja jota hän opettajan mielestä ei koskaan enää saisi kävellä
yksinään. Tähdet tuikkivat kirkkaasti heidän päänsä päällitse. Tulipa
siitä sitte hyvää tai pahaa, surua tai iloa -- läksy oli luettu ja
koulun ovi sulkeutui ijäksi päiväksi heidän takanansa.



V.

Kuvaus sulo-elämästa Red Gulch'issa.


Sandy oli "ottanut" lasillisen liiaksi. Hän loikoi kukkivan
azalea-pensaan juurella, johon hän pari tuntia sitte oli kaatunut;
kuinka kauan hän siinä oli maannut, oli hänelle itselleen tietämätöntä
eikä hän siitä lukua pitänytkään; yhtä ratkaisematonta ja epätietoista
oli, milloin hän pystyyn nousisi. Hänen ruumiinsa tila oli hänen
henkeen ja aatteisinsa tuonut täydellisen ja onnistuttavan levon.

Red Gulch'issa se, paha kyllä, ei suinkaan ollut mitään outoa eikä se
nostattanut huomioakaan, jos mies nähtiin päihtyneenä, etenkin jos
ystävämme Sandy oli siihen tilaan langennut. Vähää ennempänä oli joku
pilkkakirves pystyttänyt Sandyn pään likelle satunnaisen muistopatsaan,
johon oli kirjoitettu: "Mac Corklen viinan vaikutus -- kuolettaa 40
askeleen päästä". Mutta paitsi tätä pilallista poikkeusta oli Sandy
saanut levätä häiritsemättä. Kuleksiva muuli, joka oli päässyt vapaaksi
kuormituksestaan, oli syönyt kuivat ruohot hänen ympäriltään ja
uteliaasti nuuskinut kaatunutta miestä; juoksija koira oli, niinkuin
koko hänen sukunsa tapa on, kovasti surkutellut juopunutta miestä,
nuoleksinut Sandyn pölyisiä saappaita ja viimein kyyristynyt hänen
jaloilleen, missä se vieläkin loikoi, laiskasti räpyttäen silmiään
päivänpaisteessa ja irstaalta näyttäen niin että se koiramaisesti
mielisteli halventunutta miestä, hänen heikkoa luonnettansa oikein
liehitellen ja alamaisesti jätkytellen.

Mäntyjen varjot olivat vähittäin kiertyneet auringon aseman jälkeen,
kunnes ne olivat siirtyneet tien yli ja nyt kirjoittivat lakean
niittymaan pitkillä mustilla ja kultaisilla viiruilla. Vähäiset tuprut
punaista pölyä, joita sivutse vyrrivät kuormarattaat ajoivat ylös,
painuivat taas alas ja peittivät lepäävää urosta tomuun, niin että
häntä oli vaikea tuntea Sandyksi. Aurinko kallistui yhä alemmaksi eikä
Sandy vieläkään liikahtanut.

Mutta viimein häirittiin tuon tieto-viisaan, niinkuin usean muunkin,
rauhaa erään viisaustiedettä kaipaavan sukupuolen hyökkäyksellä hänen
alueesensa.

"Miss Mary", niinkuin häntä kutsui se pikkuinen lauma, jonka vasta oli
laskenut valloilleen jykeästi rakennetusta kouluhuoneesta, tuolta
petäjikön takaa -- Miss Mary aloitteli iltamarssiaan. Erinomaisen
kaunis kukkaterttu azaleapensaassa tien vastaisella puolella nostatti
hänen huomionsa; hän meni tien poikki sitä ottamaan ja tipsutteli
varovaisesti punaisen pölyn ylitse, valkeita hameitaan huolellisesti
kohotellen ja monella tavalla inhoansa näyttäen, ikäänkuin valkea
pikkuruinen kissanpoika, jonka täytyy saattaa tahratonta turkkia sekä
pehmeitä käpäliään vaaranalaisiksi likaisella maantiellä. Miss Mary
joutui pensaan juurelle ja tavoitti juuri kädellänsä kukkia, kun hän
kompastui Sandyn lepäävän vartalon yli.

Hän päästi tietysti sen vienon, vaan kimakan huudon, joka on hänen
sukupuolelleen ominainen tukalassa tilassa; mutta kun kerran oli
suorittanut sen välttämättömän veron naispuolen heikkoudelle, rohkaisi
hän mieltänsä ja pysähtyi silmänräpäykseksi makaavan hirviön likelle,
vaikka valmiina pakenemaan. Kun ei ääntä, eikä liikettä huomattu, tuli
hän yhä utalammaksi ja potkaisi pienellä jalallaan pilkallisen
muistomerkin kumoon, halveksivaisesti mutisten: "luontokappaleet!" --
millä nimityksellä hän luultavasti tällä hetkellä mielessään tarkoitti
Red Gulchin koko miespuolta -- sillä Miss Mary, joka vaati varsin
paljon ihmissuvulta yleiseen ja miespuolelta etenkin, kentiesi
ei osannut ansion mukaan pitää arvossa sitä jotenkin röyhkeää
kohteliaisuutta, josta Kalifornialainen syystäkin on mainio. Vaikka hän
äsken oli paikalle tullut, oli häntä jo opittu tuntemaan "saakelin
ynseäksi".

Sillaikaa kuin Miss Mary vielä viipyi siinä, huomasi hän, että loivat
auringon säteet paraillaan paahtoivat Sandyn paljasta päätä; hänen
lakkinsa kellui käyttämätönnä nurmella. Miss Mary tarvitsi hiukan
rohkeutta nostaaksensa lakkia ylös ja pannaksensa sitä miehen kasvoille
-- mutta hän toimitti kuitenkin sen hyvän työn ja läksi sitte paikalta
pakoon. Kun hän oli poistunut muutamia askeleita, katsoi hän taakseen
ja huomasi silloin hämmästyen sekä pelästyen, että Sandy oli noussut
istumaan, oli temmannut lakin päästä sekä alkanut jupista jotakin.

Asian todenperäinen laita oli semmoinen, että Sandy mielensä pohjasta
oli vakuutettu siitä, että päivänpaiste oli aivan mieluisa sekä
terveellinen; hän arveli, että ainoastansa parantumattomat hassut
makasivat pää peitettynä ja että hänen vastustamatonna oikeutena oli
venyä paljaspäänä, jos hän niin tahtoi. Kaikki nämät asianhaarat olivat
Sandyn sisälliselle tunnolle vallan selvät; mutta hän mahtoi kovaksi
onnekseen ainoasti jotenkin tyydyttämättömällä tavalla ilmoittaa
tunteitansa.

"Mitä hittoa?" sanoi hän körisevällä ja tavoittelevalla äänellä. "Mitä
-- mitä -- mitä nyt? -- Älä tule tänne nuuskimaan, sanon minä -- --
jaa, sen minä sanon, sinä helvetin pakana -- päivä paistaa, jos tahdon
-- minä makaan, jos tahdon -- -- mitä hitoille se sinua koskee? -- älä
tule tänne -- saakelin hauskaa päivänpaistetta -- minä -- minä -- päivä
paistaa, jos tahdon --!"

Miss Mary tuli entistään rohkeammaksi, koska heidän välinsä jo oli
pitkä; hän seisahtui ja kysyi, kaihosiko mies jotakin (sillä hän ei
ollut käsittänyt edellisen puhelman tarkoitusta).

"Mitä perkele? -- Mitä tahdot?" jatkoi Sandy, ääni koko oktavi
ylempänä.

"Nouse seisoalle, sinä hirmuinen ihminen!" sanoi Miss Mary kovin
äkäisenä. "Nouse tuossa paikassa ylös ja mene kotiin!"

Sandy nousi hoipertuen. Hän oli kuuden jalan korkuinen ja Miss Mary
vavahti. Mies horjui muutamia askeleita eteenpäin ja pysähtyi sitte.

"Mitä varten minä -- -- menisin kotiin?" kysähti hän äkisti juopuneen
yksitotisuudella.

"Mene pesemään itseäsi!" vastasi Miss Mary, kovin paheksivilla silmillä
katsellen likaista Sandya.

Miss Mary hämmästyi hämmästymistään, kun Sandy silmänräpäyksessä riisti
päältään takin sekä liivit, heitti ne nurmelle, potki saappaat
jaloistaan ja silmittömänä syöksyi mäeltä alas joelle päin.

"Jumala minua armahtakoon! -- hän hukuttaa itsensä!" huusi Miss Mary ja
juoksi kohta takaisin kouluhuoneesen, mihin hän salpasi itsensä lukon
taaksi. Niin ristiriitaiset ovat usein naisten toimet.

Kun hän sinä iltana istui tee-pöydän ääressä emäntänsä, jurasepän
puolison, kanssa, tapahtui, että Miss Mary ikäänkuin sattumalta kysyi
häneltä, oliko hänen miehellänsä tapana joskus juoda liiaksi.

"Abner", vastasi Mrs Stidgers arvelevaisesti; "maltsaikaa; -- Abner
henkeni ja Jumalan kautta ei ole sanottavaksi ollut naukussa senkuin
kolme kertaa viimeisen presendentinvaalin jälkeen".

Miss Mary olisi mielellään tahtonut kysyä, pyrkikö hän semmoisessa
tilaisuudessa päivänpaisteesen makaamaan, pää paljaana ja oliko kylmä
kylpy siinä tapauksessa vaaralliseksi katsottava, mutta sellainen
kysymys olisi vaatinut selityksen, jota hän ei mielinyt antaa. Suurilla
mustilla silmillään katseli hän vaan vakaasti punaposkista Mrs
Stidgersia, joka oli uhkea esimerkki ison lännen kukoistuksesta -- ja
se puheenaine jätettiin sikseen. Samana iltana kirjoitti Miss Mary
paraalle ystävälleen Bostonissa: "Jos rupeaisin valitsemaan, niin
luulen, totta sanoen, että tämän yhteiskunnan juopunut puoli minusta
melkein olisi parempi kuin raitis puoli. Tässä puhun tietysti miehistä
-- mitä naisiin tulee, niin en tiedä mikä heitä voisi muuttaa edes
hiukan laatuun käyviksi".

Yhdessä viikossa oli Miss Mary kokonansa unhottanut tuon vähäisen
väliseikan, vaikka hänen kävelynsä melkein hänen tietämättänsä,
kiertyivät toiseen suuntaan. Hän huomasi kuitenkin, että veres terttu
azaleakukkia joka aamu oli hänen pöydällään. Mutta se ei häntä
hämmästyttänyt, sillä hänen oppilaansa, jotka tunsivat hänen
mieltymystä kukkiin, koristivat aina hänen istuma-paikkansa vereksillä
kimpuilla vuokkoja, sireeniä ja lupiinia; vaan ei kukaan myöntänyt
tuoneensa azaleoita, vaikka usealta kysyttiin.

Muutamia päiviä kului taas. Sitte tapahtui eräänä päivänä, että nuori
herra Johnny Stidgers, jonka sija oli likinnä ikkunaa, kun opettajatar
paraillaan luetti, muitten mielestä peräti suotta purskahti aivan
hillitsemättömään nauruun, joka miltei pilannut koko luokan
järjestystä. Miss Mary ei saanut häneltä muuta selitystä kuin että joku
oli "kurkistanut ikkunasta". Suuttuneena ja harmistuneena läksi
opettajatar pesästään tavoittamaan ja rankaisemaan rauhan rikkojaa. Kun
hän pyörähti kouluhuoneen nurkan ohitse, seisoi hän äkisti äsken
juovuksissa olleen miehen edessä -- tämä oli nyt vallan selvä, mutta
hänen päivettyneet kasvonsa näyttivät erinomaisen ujoilta ja
häpeileviltä.

Vihan vimmassa Miss Mary ei suinkaan olisi jättänyt tätä
viimeksimainittua seikkaa hyödyksensä käyttämättä, jos ei hän samassa
tuokiossa vastoin tahtoansa olisi älynnyt, että tuo "luontokappale",
vaikka edelliset synnit olivatkin häneen jättäneet jälkiään, kuitenkin
oli jokseenkin kaunis ja viehättävä -- todellakin jonkinlainen
valkeaverinen ja hyväluontoinen Simson, jonka paksuja liinankarvaisia
hiuskierukoita eivät millaisetkaan Delilan saksit nähtävästi koskaan
olleet niittäneet. Kovat sanat kuolivat Miss Maryn huulille ja hän
vastaanotti ainoastaan miesparan änkättyjä anteeksipyyntöjä
kulmakarvojaan halveksivaisesti nostellen ja poimunteitansa
huolellisesti ko'oten, ikäänkuin Sandysta niihin olisi voinut tarttua
joku pahuus, jos hän likelle pääsi. Kun Miss Mary taas astui
kouluhuoneesen ja hänen silmänsä tapasivat azaleoita, leimahti uusi
valo hänen ajatuksiinsa; hän nauroi sydämellisesti ja lapset nauroivat
myöskin ja kaikki olivat sangen onnelliset kukapa oikein tiesi mistä
syystä.

Joku aika tämän tapauksen jälkeen sattui sitte eräänä lämpimänä
kesäpäivänä, että kaksi lyhytkoipista pikkuherraa kompastui koulun
kynnykselle juurikun he töin tuskin olivat lähteeltä kulettaneet sinne
ämpärillisen vettä. Miss Mary tarttui sääliväisesti ämpärin sankaan ja
läksi itse lähteelle ämpäriä uudestaan täyttämään. Lähteen äyräällä
loihe varjo hänen tielleen ja voimakas käsivarsi, joka oli puettu
siniseen liinapaitaan, vapautti häntä pikaisesti ja vakaasti hänen
kantamuksistaan. Miss Mary ujoksui ja vihastui.

"Parempi olisi, jos kantaisitte vähän enemmän tuota nestettä omaksi
tarpeeksenne", sanoi hän siniselle käsivarrelle, pitkiä silmäripsiään
nostamattakaan.

Miehen nöyrä äänettömyys saattoi Miss Marya katumaan sanojansa ja oven
suussa kiitti hän sentähden sitte auttajaansa niin lempeästi, että
miesparka oli hämmästyksestä kuukahtumaisillaan -- josta lapset taas
purskahtivat nauramaan ja Miss Mary yhtyi siihen nauruun niin
halukkaasti, että vieno punastus nousi hänen puhtaisin, muuten aivan
vaaleihin poskipäihin. Seuraavana päivänä ilmestyi tuntemattomalla
tavalla tynnyri oven ulkopuolelle ja samalla salaisella tavalla
täyttyi se joka aamu kylmällä lähdevedellä. Mutta mustasilmäistä Miss
Marya suosittiin ja kunnioitettiin muullakin hiljaisella tavalla.
"Bill-saakeli", Slumgullionin kyytivaunujen ajaja, laajalta tunnettu
"kohteliaisuudestaan", koska aina pyysi kauniimman sukupuolen istumaan
kutsin-istuimelle, oli Miss Maryn suhteen tehnyt poikkeuksen yleisestä
tavastaan sentakia, että Bill'illä oli paha tapa "kiroilla, vastamäkeä
ajaessaan;" hän antoi aina Miss Maryn yksinomaiseen valtaan toisen
puolen koko vaunuja. Jack Hamlins, tuo mainio kortinlyöjä, matkusti
kerran äänetönnä muutamia peninkulmia yksissä Miss Maryn kanssa ja
heitti sittemmin putelin erään iloisen kumppaninsa päähän, koska tämä
uskalsi mainita Miss Maryn nimeä kapakan juomatuvassa. Erään oppilaan
koreasti puettu vaan vähemmin kunnioitettava äiti, jonka mies oli
tuntematon, käveli usein ujosti tuon vaalean vestaalin temppelin
läheisyydessä, vaan ei koskaan tohtinut astua sen pyhälle alueelle; hän
oli tyytyväinen, kun nöyrästi sai palvella tuota naispappia kaukaa.

Semmoisia vähäisiä keskeymisiä sattui toisinaan, mutta muuten kiersi
Red Gulch'in ylitse yksitoikkoinen juhlakulku kirkkaita, helteisiä
päiviä, lyhyitä hämäriä ja tähdenvaloisia öitä. Miss Mary mieltyi yhä
enemmän vaelluksiin hiljaisissa, uneksivissa metsissä. Hän luuli
kentiesi, niinkuin Mrs Stidgers, että petäjäin sulohajuinen huoku
oli terveellinen rinnalle; varmaa on, että hänen yskimistään
harvemmin kuului, että koko hänen vartalonsa nousi suoremmaksi sekä
turpeammaksi ja että hänen poskensa tulivat punaisemmiksi, askeleet
vakaammiksi. Kentiesi oppi hän paraikaa sitä ijankaikkista läksyä, jota
kärsivälliset, ijäti viheriät kuuset väsymättä ja yhä matkivat ihmisten
korviin, olkootpa nämät sitte kuuliaiset tahi huolimattomat.

Eräänä päivänä otti hän lapset keralleen pitkälle kävelylle. Pois
mentiin pölyiseltä maantieltä, pois hajallansa olevilta puoleksi
rappeutuneilta taloilta, liejuisilta kaivannoilta ja puodinikkunain
koreilta repaleilta, pois koko siltä vähäisen kultauksen ja värjätyn
lasin ohuelta keitin-öljyltä, johon raakuus semmoisissa paikoissa
verhottuu -- ja kuinka viehättävää eikö nyt ollut! -- Kuinka metsä
avasi pitkät tuoksuavat pylväskäytävänsä vastaanottaakseen heitä, kun
he olivat ehtineet viimeisen säretyn kallion, viimeisen saviläjän ja
viimeisen tyhjennetyn kaivoksen ohitse! -- Kuinka lapset heittäyivät
maan ruskeaa rintaa vasten innokkaasti sitä hyväilemään samalla kuin
täyttivät ilman raittiilla naurullaan ja kuinka Miss Mary itse,
unhottaen akkiloida valkeaa kesäpukuaan, lensi kuin lintu poikooksensa
etupäässä, kunnes hän viimein riehuen, nauraen ja hengästyneenä,
ruskeat hiuspalmikot hajallaan, lakki niskassa ja posket hehkuvina
kaukana metsässä sattui tulemaan aina onnettoman Sandyn kanssa
vastakkaa!

Katsomme tarpeettomaksi kertoa niitä anteeksipyyntöjä ja selityksiä,
jotka nyt seurasivat. Taitaa olla kylliksi, jos mainitsemme, että siltä
näytti, kuin Miss Mary ja entinen juomari ennenkin olisivat samalla
tavalla yhtehen yhtyneet, että Sandy kohta otettiin iloisen seuran
jäseneksi ja että lapset sillä sukkelalla vaistolla, jonka Luoja
näyttää antaneen heikoille, tunnistivat häntä ystäväkseen, leikitsivät
hänen valkean harjansa sekä viiksien kanssa ja harjoittivat monenlaista
vapautta häntä kohtaan. Kun hän viimein muutamista suurista kivistä
kuusen juurelle teki heille uunin, oli heidän ihastuksensa vallan
rajaton.

Kun he kaksi tuntia onnellisina olivat leikkineet noin lapsellisesti,
oli Sandy polvillaan opettajattaren jalkain edessä sillaikaa kuin tämä
mäen rinteellä istuen sitoi laakerista ja sireenistä seppeleitä ja hän
itse haaveksivilla, ihastuneilla silmillä katseli tuota naista. Koska
Sandy noin oli siinä polvillaan, näytti melkein siltä, kuin joku
yliluonnollinen muutos olisi tapahtunut hänessä heidän ensimmäisen
yhteensattumisen jälkeen. Mutta eroitus oikeastansa ei kuitenkaan ollut
niin suuri. Se heikko, haaveksivainen, laiska ja himoisa ihmisluonne,
joka ennen oli katsonut lasin varsin mieluisaksi, tavoitteli nyt,
pelkään mä, ainoastaan uutta päihtymystä rakkaudesta.

Sandy itse miltei sitä älynnytkin. Hänen mielensä teki ryhtymään
johonkin työhön -- tappamaan harmaata karhua tahi nylkemään
villi-ihmisen kalloa, sanalla sanoen jollakin tavalla uhraamaan
itseänsä tuon vaalean, mustasilmäisen pienen opettajattaren edestä.
Mielelläni tahtoisin esitellä häntä sankaruuden loistavassa valossa ja
ainoastaan pakolla voi minua pidättää se järkähtämätön vakuutus, että
semmoisia asioita aivan harvoin tapahtuu todellisessa elämässä. Kaunis
lukijattareni, joka muistaa kuinka harvoin rakastettu Adolf, vaan
kuinka usein joku vähemmän miellyttävä vieras tahi romantillisuutta
peräti kaipaava poliisipalvelija häntä pelastaa jostakin uhkaavasta
vaarasta, antaa minulle epäilemättä anteeksi.

He istuivat niinikään häiritsemättä koko sen suloisen kesäpäivän
sillaikaa kuin tikat rääkättivät ja nakuttelivat heidän päänsä
päällitse ja lasten äänet hyväsointuisesti kuuluivat alhaalta
notkelmasta. Mitä he virkkoivat jääkin mainitsematta. Mitä he tuumivat
-- se olisi huvittavampi tietää -- vaan se on tuntematonta. Tikat
saivat kuulla, että Miss Mary oli isätön sekä äiditön, että hän setänsä
kodosta oli lähtenyt ja sitte tullut Kaliforniaan terveyttä sekä
itsenäisyyttä hakemaan; -- että Sandy myöskin oli ilman isää sekä
äitiä, että hän puolestaan oli tullut Kaliforniaan onnea hakemaan ja
että hän oli elänyt hurjaa, laitonta elämää, vaan nyt tahtoi koettaa
parannusta; -- ynnä paljon muuta, joka epäilemättä tikan kannalta
katsoen tuntui aivan yksinkertaiselta ja aikaa vievältä.

Mutta semmoisella pakinalla riensi iltapuoli tiehensä; kun lapset taas
olivat kokoontuneet ja Sandy herkkätuntoisuudella, jota opettajatar
osasi aivan suureksi arvostella, sanoi heille jäähyväiset, ennenkin
uudispaikkaan joutuivat -- silloin arveli Miss Mary, että se päivä oli
ollut lyhin koko hänen ahkerassa elämässään.

Pitkä kuiva kesä kallistui loppumaan ja samaten myöskin koulun lukukausi.
Vielä oli päivä jälellä, vaan sitte olisi Miss Mary valmis, joksikuksi
ajaksi kumminkin, lähtemään Red Gulch'ista. Hän istui yksinään
koulusalissa, poski kätensä nojassa ja silmät puoleksi ummessa; hän oli
valveillaan vaipunut semmoisiin uneksimisiin, joihin Miss Mary --
koulukurin pahennukseksi, luulen ma -- joku aika sitte oli tottunut
painumaan. Hänen sylensä oli täynnään sammalia, sanajalkoja sekä muita
muistomerkkiä metsästä; hän oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa,
ettei hän kuullut, kun ovea hiljaa kolkutettiin tahi hämmentyi kentiesi
hänen unelmissaan se ääni tikkain nakutuksiin kaukana sakeassa
metsässä. Kun sitä naputusta vielä kerran toistettiin, säpsähti hän ja
riensi, posket punastuvat, ovea avaamaan.

Kynnyksellä seisoi nainen, jonka kasvoissa nähtiin lakastuneen
kauneuden selviä jälkiä ja jonka loistava, julkea, silmäänpistävä puku
oli kummallisena vastakohtana hänen nöyrälle katsannolleen. Miss Mary
tunsi häntä nimettömän oppilaansa epäiltäväksi äidiksi. Koettaen
poistaa ehdotonta vastenmielisyyttään, pyysi hän jäykästi vieraan
astumaan sisään ja kokosi vaistomaisesti helmansa tiukasti ympärilleen
sekä siirtyi loitommalle. Hänen käytöksensä oli kentiesi syynä siihen,
että ujo vieras, silmänräpäyksen hämillään aprikoituaan, jätti korean
päivän-varjonsa avonaiseksi, pisti sen hiekkaan oven ulkopuolelle ja
sitte istuutui salin alhaisempaan päähän, pitkän koulupenkin kolkalle.
Hänen äänensä oli vapisevainen ja tavoitteleva, kun hän aloitteli:

"Minä kuulin sanottavan, että aiotte huomenna matkustaa alas ranteelle
ja minä ajattelin sillä tavalla, etten voisi antaa teidän lähteä, Miss,
ennenkuin kiittäisin teitä kaikesta hyvyydestänne Tommya kohtaan".

"Tommy", sanoi Miss Mary, "oli sievä poika ja ansaitsi suurempaa
huomioa kuin mitä hän oli voinut osoittaa hänelle".

"Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss, kunniaa ja kiitosta!" virkahti
vieras ja ilon punastus levisi hänen poskiinsa sen keinotekoisen värin
alle, jota Red Gulch'issa pilkallisesti kutsuttiin hänen
"sotavärikseen;" hän koetti hämillään muuttaa pitkää penkkiään
likemmäksi kouluopettajatarta. "Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss --
Niin, kyllä se onkin varma totuus, vaikka sitä nyt sanoo hänen oma
äitinsä, jonka ei sopisi kiittää häntä -- mutta ompa se varma totuus,
ettei koko maailmassa voikaan löytyä armaampaa, aimollisempaa ja
siivompaa poikaa kuin tuo nulikkani -- ja vaikkei semmoisen, kuin minä
olen, sovikaan sanoa sitä, niin on sekin totta, ettei myöskään voi
löytyä armaampaa, kauniimpaa ja enkelinkaltaisempaa opettajatarta, kuin
se, joka hänellä on ollut. Jumala teitä siunatkoon!"

Miss Mary, joka vakaana istui pulpettinsa takana, linjain olallaan,
avasi silmänsä suuriksi, tätä kuullessaan, vaan ei virkkanut mitään.

"Kyllä minä tiedän, niinkuin sanottu on, ettei semmoisen, kuin minä
olen, sovi kiittää tietä, Miss!" jatkoi vieras liukkaasti, "eikä minun
sopisi, tietäähän sen jokainen, tulla tänne valoisalla keskipäivällä
teitä puhuttelemaan. Mutta kas! asia on semmoinen, että tulen
rukoilemaan teiltä jotakin -- en omasta puolestani, Miss, en omasta
puolestani, vaan tuon armaan poikani takia, Miss!"

Erään katsahduksen kautta nuoren opettajattaren silmistä rohkaistuna ja
pistäen ahtaisin lavendelinvärisiin hanskoihin puserretut kädet
polviensa väliin, sormet alaspäin, kumartui hän eteenpäin ja jatkoi
hiljaisemmalla äänellä:

"Katsokaa, Miss! Ei ole ketään, joka pitäisi huolta poikaraukasta
senkuin minä vaan eikä semmoisen, kuin minä olen, sovi kasvattaa häntä;
sen tiedätte. Mennä vuonna jo vähän tuumin suorastaan lähettää hänet
pois San Franciscon kouluun; mutta kun sitte kuului puhetta, että tänne
hankittaisiin opettajatar, niin ajattelin, että parasta oli odottaa,
kunnes saisin nähdä teidät -- ja kun vaan vilahdukselta olin nähnyt
teidät, niin tiesin, että kaikki oli hyvä ja että voisin vähän kauemmin
pitää pikkua poikaani kotona. Te ette suinkaan voi arvatakaan, kuinka
mahdottomasti hän teitä rakastaa, tuo poikarukka; jos vaan voisitte
kuulla, kun hän herttaisella tavallaan puhuu teistä ja jos hän itse
voisi rukoilla sitä, mitä minä nyt aion rukoilla, niin en luule, että
koskaan voisitte kieltää".

"Se ei ole muuta kuin luonnollista", jatkoi hän kiireesti ja hänen
äänensä vävähti kummallisesti sekä ylpeydestä että nöyryydestä; "se ei
ole muuta kuin luonnollista, että lapsi kovemmin mieltyy teihin kuin
minuun, Miss -- sillä hänen isänsä oli, näetten, oikein jalo mies, kun
ensin opin häntä tuntemaan -- ja pojan täytyy ennemmin tahi myöhemmin
unohtaa minua. -- Kas niin! en minä itke sitä asiaa, en. -- Katsokaa,
Miss! sentähden oli aikomukseni -- sentähden oli aikomukseni -- pyytää
teiltä, että ottaisitte Tommyni -- Jumala häntä siunatkoon! Hän on
armain, aimollisin pikkuenkeli tässä maailmassa; se on varma totuus, se
-- että -- että -- ottaisitte hänet mukaanne, Miss! ja -- myöskin
pitäisitte häntä".

Vieras nainen oli noussut seisoalle, nuoren tytön käteen tarttuaksensa
ja lankesi nyt polvilleen hänen viereensä. "Minulla on rahoja
runsaaltakin ja ne ovat kaikki poikani omat -- sekä teidän, Miss, jos
häntä tahdotte ottaa. Pankaa hänet johonkuhun hyvään kouluun, missä
toisinaan voitte käydä häntä katsomassa sekä auttaa häntä un -- un --
unohtamaan äitiään. Tehkää hänen kanssaan mitä vaan tahdotte. Pahinkin,
kaikkein pahinkin, mitä voitte tehdä, on kuitenkin viittäkymmentä
vertaa parempi kuin mitä hän minun luonani oppisi. Mutta ottakaa hänet
pois, -- Jumalan tähden, ottakaa hänet pois tästä syntisestä,
viheliäisestä luolasta! Te sen teette? -- Ettehän voi kieltää minulta?
-- Te teette sen; minä tiedän, että sen teette -- eikö niin? -- Te sen
teette -- te ette voi, ette saa kieltää, Miss. Tehkää häntä niin
hyväksi ja kunnolliseksi kuin itsekin olette ja kun hän on mieheksi,
kelpomieheksi kasvanut -- -- niin virkkakaa hänelle hänen isänsä nimen
-- sen nimen, joka vuosikausiin ei ole päässyt huuliltani --
Aleksanteri Morton'in nimen, Miss, jota täällä Sandyksi kutsuvat! --
Miss Mary! Älkää ottakaa pois kättänne! Miss Mary, puhukaa kanssani! --
Te tahdotte ottaa poikani? -- Älkää kääntykö pois, Miss Mary! --
Taivaan Jumala! Hän menee luotani!"

Miss Mary oli noussut ja pimenevässä hämärässä hapuillut ikkunaa. Hän
seisoi siinä, ikkunan puitteesen nojaten ja silmäillen sitä
ruusunpunaista hohdetta, joka joutuisaa vaaleni pois läntiseltä
taivaanrannalta. Sen loiste tapasi vielä Miss Marya; tapasi hänen
puhdasta, nuorta otsaa, hänen valkeaa kaulusta ja hänen kovasti ristiin
puserrettuja valkeita käsiään -- mutta sekin valo himmeni pian. Vieras
ryömi polvillansa hänen sivulleen.

"Minä tiedän, että teidän ensin täytyy miettiä tuota asiaa. Mielelläni
tahdon odottaa tässä vaikka koko yö; mutta minä en voi lähteä,
ennenkuin olette antaneet minulle vastauksen. Älkää kieltäkä sitä
minulta! Jumalan tähden, älkää kieltäkä! -- Te suostutte! -- Minä sen
luen teidän kauniista, sievistä kasvoistanne. Minä sen luen teidän
silmistänne, Miss Mary! Te tahdotte ottaa poikani!"

Viimeinen punainen säde leimahti, valaisi Miss Maryn vaaleita kasvoja
sekä syviä silmiä melkein ylenluonnollisella loisteella ja sammui taas.
Hämärässä ja yleisessä hiljaisuudessa kuului Miss Maryn vastaus
leppeänä ja rauhallisena:

"Minä otan pojan. Lähetä hänet tänä iltana luokseni!"

Onnellinen äiti nosti Miss Maryn hameen helman huulilleen. Hän olisi
tahtonut peittää hehkuvat kasvonsa sen immellisiin poimuihin -- vaan
hän ei tohtinut. Hän nousi.

"Tietääkö hän -- tietääkö pojan isä mitä nyt tuumitte?" kysyi Miss Mary
pikaisesti.

"Ei! ja vähän hän siitä taitaa huoliakin. Jumala teitä siunatkoon,
Miss. Hän ei koskaan ole edes kysynyt poikanupukasta mitään eikä nähnyt
häntä, niin että häntä tuntisi".

"Menkää hänen luokseen samalla tiellä -- tänä iltana -- nyt! --
virkkakaa hänelle mitä olette tehneet. Sanokaa hänelle, että minä olen
ottanut hänen lapsensa -- ja sanokaa hänelle, ettei hän koskaan enää --
saa nähdä -- sitä lasta. Olkoonpa se lapsi missä tahansa, niin hän ei
saa hakea sitä -- vaikka veisin sen jos mihinkin, niin hän ei saa
seurata jälestä! -- Menkää nyt! Minä olen väsyksissä, -- ja minulla on
vielä paljon tekemistä!"

He läksivät yhdessä ovelle. Kynnyksellä kääntyi vieras nainen
opettajattareen päin.

"Hyvää yötä!"

Hän tahtoi vielä kerran polvistua Miss Maryn jalkain juureen. Mutta
samalla silmänräpäyksellä ojensi nuori impi käsivarsiansa, likisti
hetkisen aikaa syntistä naista viatonta rintaansa vasten ja työnsi
hänet sitte hiljaa ulos ovesta, jonka hän sulki ja salpasi.

       *       *       *       *       *

Bill-saakeli älysi äkisti virkansa arvon ja tilanalaisuutta, kun hän
seuraavana aamuna Slumgullionin postivaunujen kutsilla tarttui
ohjaksiin, sillä kouluopettajatar oli hänen matkustavaistensa joukossa.
Kun hän ajoi ylös suurelle maantielle, pidätti hän yhtäkkiä hevoiset,
koska vaunujen sisästä kuului lempeä anomus ja hän odotti nöyrästi
niinkauan kuin "Tommy" Miss Maryn käskystä putkahti alas.

"Tommy! älä siitä pensaasta -- tuonnemmasta".

Valkeakiharainen Tommy veti esiin uuden puukkoveitsensä ja leikkasi
azaleapensaasta oksan, jonka hän ylpeästi kantoi Miss Marylle.

"Onko kaikki valmis?"

"Valmis on".

Vaunujen ovi sulkeutui Red Gulchin sulo-eläman viimeisen kohtauksen
jälkeen.



VI.

Tuhlaaja-poika.


Oli yleisesti tiettyä, että Mr Thompson haki poikaansa ja ettei tämä
poika, jos huhua oli uskomista, juuri ansainnut etsimisvaivaa. Se ei
enää ollut yhdeltäkään hänen matkatoveriltaan salattuna, että hän sitä
tointa varten matkusti Kaliforniaan. Tuon iäkkään kelpomiehen
puheliaisuus saattoi meidät todellakin kohta tuntemaan hävinneen pojan
ruumiillisia omituisuuksia yhtä tarkasti kuin hänen siveellisiä
virheitään.

"Te puhuitte äsken nuoresta miehestä, joka varkauden takia hirtettiin
Red Dog'issa", sanoi Mr Thompson eräälle keulakannen matkustajalle.
"Ette taida muistaa millaiset hänen silmänsä olivat?"

"Mustat, minun muistaakseni".

"Ah!" virkkoi Mr Thompson, muistoaan nähtävästi tutkien, "Kaarlella oli
siniset silmät".

Sitte hän läksi. Nuot alituiset ja aivan vähän helläluontoiset
tiedustukset herättivät kohta muissa sitä pilkallista mieltä, joka
"Isossa lännessä" aina on valmiina laskemaan leikkiä jokaisesta
omituisuudesta ja Thompson ukon lellipoika oli yhtenään naurun aiheena.
Eräs kuuloitus kaivatusta Kaarlesta, joka oli kirjoitettu
"vanginvartijoille sekä poliisimiehille", kiersi ympäri matkustavain
koko joukkoa ja melkein jokainen muisteli tavanneensa Kaarlea milloin
missäkin huononpuolisessa tilassa. Maanmiesteni puolustukseksi täytyy
minun kuitenkin ilmoittaa, että, kun kerran oli saatu tietää miten Mr
Thompson oli pannut suuren osan omaisuuttansa liikkeelle päähänsä
pistänyttä aikomusta täyttääksensä, kerkesi aivan vähän tuota pilkkaa
hänen korviinsa saakka eikä hänen läsnäollessa virkattu mitään, joka
olisi voinut loukata isänsydäntä. Oltiinpa niinkin tosissamme, että
muutamat päivät vakaasti aprikoitiin, kävisikö laatuun Mr Bracey
Tibbits'in nerokkaan ehdoituksen mukaan panna toimeen osakeyhtiö
hävinneen nuorukaisen löytämistä ja siitä kentiesi seuraavaa voittoa
varten.

Ken pintapuolisesti katseli Thompson ukkoa, ei suinkaan pitänyt häntä
miellyttävänä eikä rakastettavana. Hänen elämäkertansa, jota hän eräänä
päivänä itse jutteli päivällispöydän ääressä, osoitti, että hän noin
omituisenakin voi pystyä käytännölliseen varsinaisuuteen. Hän oli
nuoruuden sekä miehuuden ijällä ollut kova ja itsekäs; hän oli siihen
aikaan haudannut vaimonsa ja ajanut poikansa merelle; mutta sitte
joutui hän äkisti hengelliseen herätykseen. "Se tarttui minuun v. 59
New-Orleansissa", sanoi Mr Thompson, ikäänkuin jotakin kulkutautia
tarkoittaen. "Menkää ahtaasta portista sisälle, seisoo raamatussa. --
Olkaa niin hyvä, antakaa tänne tuo salati-vati".

Tämä käytännöllinen kyky hänessä se taisi ollakin, joka esti hänen
mieltänsä sortumasta tuolla nähtävästi toivottomalla löytömatkalla.
Hänellä ei ollut minkäänlaista vähintäkään viittaa poikansa nykyisille
olopaikoille; hän luotti ainoastaan epäselvään muistiinsa kahdentoista
vuotiaasta pojasta ja luuli sen johdosta tuntevansa häntä 25 vuoden
vanhana miehenäkin.

Kohta sen perästä kuultiin kummastuen, että hän todenperäisesti oli
löytänyt kaihotun. Millä tavalla se oli tapahtunut, se kysymys kuului
niitten harvalukuisten asiain joukkoon, joista hän ei antanut tietoja.
Kaksi eri kertomusta oli liikkeellä siitä seikasta. Erään juorupuheen
mukaan oli Mr Thompson, sairashuoneessa käydessään, tuntenut poikansa,
koska tämä kuumehoureessaan lauloi virren, jota hän lapsuudessaan oli
oppinut. Tämä kulkupuheen painos oli sangen kansantajuinen ja etenkin
pastori Gushington kertoi sitä, Kaliforniasta palattuaan, valituissa
seuroissa suurella menestyksellä. Toisten puheen mukaan oli asia
tapahtunut seuraavalla tavalla, joka ei ole niin mieltä ylentävä, mutta
kentiesi paremmin soveltui toimivain henkien mielenlaatuun. Mr Thompson
oli viimein luopunut toiveistaan löytää hävinneen poikansa elävien
joukosta ja etsi häntä sentähden nyt yhtä uuraasti kuolleitten
riveistä. Hän kävi ahkeraa San Franciscon hautuumaalla -- se oli paljas
mäki, yksinäisyydessään kamala ja autio, vielä kamalampi sentähden,
että valkeat hautakivet siinä peittivät vainaitten tomut ja pidättivät
heidän mätänevät luunsa köyhässä maassa, jota kovat tuimat merituulet
aina olivat koettaneet hajoittaa. Järkähtämätännä, kuin nuot
hautakivet, vastusteli vanha ukkokin tuulta. Kaulus pystyssä ja
korkea kieräharsolla päällystetty hattu painettuna otsalle laihain
harmaantuueitten kasvoin päälle, vietti hän siellä kokonaiset päivät,
tutkien erilaatuisten hautain kirjoituksia, joita hän korkealla äänellä
kertoi itsekseen. Usein tavattavat piplian lauseet olivat hänelle
suureksi mielihyväksi ja hän haki aina tarkasti alkuperäistä värsyä
taskupipliastaan.

"Tuo on kuningas Davidin psalmista", virkahti hän eräänä päivänä
haudankaivajalle. Tämä ei vastannut. Toisen jyrkästä käytöksestä
huolimatta, pujahti vanhus paikalla alas avonaiseen hautaan ja esitti
helpomman kysymyksen:

"Oletteko koskaan oikein virkanne puolesta tavannut erästä Kaarle
Thompsonia?"

"Helvettiin menköön koko Thompson!" sanoi haudankaivaja suorastaan.

"Arvattavasti sinne, jos ei hänellä olisi mitään uskontoa", vastasi
vanhus ja kömpyröitsi töin tuskin ylös haudasta.

Mr Thompson viipyi sinä iltana entistään kauemmin kirkkomaalla. Kun hän
viimein palasi, ruvettiin kaukaisessa kaupungissa sytyttämään
kynttilöitä; vihanen ja yhä kovemmaksi yltyvä tuuli ajoi häntä
pimenevässä hämärässä edessään. Kun hän juuri pyörähti kadun kolkan
ohitse esikaupungin pahimpaan huutoon tulleessa osassa, syöksyi mies
kiroillen hänen päälle ja vaati, pistoolia kohottaen, rahaa. Mutta ukko
ei vähästä pelästynyt, vaan tarttui häneen kourilla, jotka olivat
vahvat kuin rauta. Päällekarkaaja ynnä hätyytetty vierivät yhdessä
nurin niskoin maahan, mutta seuraavassa tuokiossa seisoi vanha mies
pystyssä, toisessa kädessä pitäen ryöstetyn pistoolin, toisella
rutistaen kaatuneen vastustajansa kurkkua.

"Nuori mies!" sanoi Mr Thompson, ohuita huuliaan yhteen likistäen,
"tahtoisinpa tietää nimenne".

"Thompson!"

Ukon käsi luikahti vangitun kulkusta hänen käsivarteensa, vaan ei
kuitenkaan tykkänään laskenut saalistansa.

"Kaarle Thompson, tule minun kanssani!" sanoi hän hetken kuluttua ja
talutti vankiansa siihen hotelliin, missä hän itse asuskeli.

Ei kukaan tiennyt mitä siellä tapahtui, mutta seuraavana aamuna levisi
se sanoma, että Thompson ukko oli löytänyt poikansa.

Oikeutta tuolle nuorelle miehelle osoittaaksemme, täytyy meidän
lisätä, ettei mikään hänen näössä eikä käytöksessään näyttänyt toteen
saattavan mainittua sanomaa. Yksitotisena, kohtuullisena, sievänä ja
väsymätönnä vasta löydetyn isänsä vaalimisessa, tottui hän uuteen
asemaansa hiljaisella arvoisuudella, jommoista oli outoa nähdä San
Francisco'ssa. Muutamat koettivat alentaa tuota vakaamielistä
vaatimattomuutta "ylpeydeksi;" toiset luulivat sen kautta huomanneensa
hänessä perittyä yhdenkaltaisuutta isän kanssa ja ennustivat, että
poika vanhetessaan myöskin tulisi yhtä kovaksi ja saidaksi kuin isä
oli. Mutta jokaisen täytyi myöntää, että molemmat olivat sangen
kunnioitettavat kansalaiset ja heidän omaisuutensa kasvoi päivä
päivältä, koska nuori Thompson toimeliaasti ja viisaasti hallitsi
kaikki asiat.

Mutta vanhus ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Häneltä puuttui
kentiesi nyt, kun hän oli löytänyt niin kauan etsityn poikansa, sitä
käytännöllistä yllykettä, joka ennen oli vaikuttanut kaikkiin hänen
toimiinsa; kentiesi -- ja se näytti vielä uskottavammalta -- hän ei
oikein mieltynyt takaisin saatuun poikaan. Se tottelevaisuus, jota hän
vaati, osoitettiin hänelle rajattomiin asti; se parannus, jota hän oli
toivonut, näytti täydelliseltä -- mutta tämä kaikki ei kuitenkaan
tyydyttänyt häntä. Kun hän haki kadonnutta poikaansa, luuli hän
täyttäneensä kaikki uskon käskyt, vaan hän ei sittekään saavuttanut
sitä omantunnon rauhaa, jonka hän katsoi kohtuulliseksi työnsä
palkaksi. Siinä pulassa pakeni hän taas vertaukseen tuhlaaja-pojasta --
joka kauan oli ollut hänen ohjeenansa, -- ja älysi, tyystemmin
aprikoituaan, että hänellä vielä oli velvollisuus täyttämättä. Hän ei
vielä ollut tappanut syötettyä vasikkaa -- hän ei ollut oikealla
tavalla viettänyt palanneen synnintekijän kotiintuloa -- ja niin kauan
kuin tätä laiminlyötiin, puuttui hänen jälleen-yhtymiseltä pojan kanssa
säällistä juhlallista pyhitystä. Kun vuosi oli kulunut Kaarlen
palajamisesta, päätti hän toimittaa komeat pidot hänen kunniakseen.

"Kaarle, kutsu kaikki tuttavamme!" sanoi hän kuivasti. "Kutsu kaikki,
jotka tietävät, kuinka minä olen tuonut sinut takaisin synnin ravasta,
porttojen ja publikanien seurasta. Kutsu heidät syömään, juomaan ja
riemuitsemaan!"

Vanhuksella oli kukatiesi toinenkin syy, vaikka hän tuskin itsekään
sitä käsitti. Se komea kartano, jonka hän oli rakennuttanut
hietakummuille, tuntui hänestä tyhjältä ja autiolta. Hän katsoi
toisinaan itsekin ihmeeksi, että hän pojan kauniista, vakaista
kasvoista turhaan oli koettanut muistuttaa mieleensä tuon pienen pojan
lapsellista näköä, jota hän ajatteli kummallisella, päivittäin
kiihtyvällä kaipauksella ja hellyydellä. Eräänä päivänä tapasi hän
sattumalta koreasta salistaan pienen lapsen, joka oli jonkun palvelijan
ja vastustamaton vietti saattoi häntä nostamaan pikkuisen syliinsä,
mutta lapsi pakeni, hänen ryppyisiä kasvojansa peläten. Tämä sattumus
saattoi häntä kuitenkin tuumimaan, että hän kutsuttuin vierasten
joukossa kentiesi voisi löytää sopivan miniän. Sitte -- koti ei enää
tuntuisi niin autiolta ja hän mahtaisi toivoa taas näkevänsä polvillaan
lapsen -- pojan, jota hän alusta alkaen saisi kasvattaa Herran pelvolla
sekä -- rakastaa hartaammin, kuin hän Kaarlea oli oppinut rakastamaan.

Me olimme kaikki siellä. Fröökkinät Smith, Brown, Jones ja Robinson
näyttivät huikaisevilla puvuissa. He osoittivat täydeltään sitä
vallatonta iloa ja perinpohjaista kohtuuden halveksimista, jota San
Franciscossa pidetään niin viehättävänä. Ilo ja riemu nousi
korkeimmilleen; niin! olisihan sitä mielellään sanonut meluavaksikin,
jos ei toimivain henkilöin asema yhteiskunnassa olisi ollut semmoinen,
että heitä täytyi kunnioittaa. Mr Bracy Tibbits, joka luonteeltaan
taipui pilkkaamaan ja jota nuorten naisten kauniit silmät vielä
päälliseksi innostuttivat, käyttihe todellakin niin ihmeellisellä
tavalla, että Mr Kaarle Thompsonin ankara huomio kääntyi häneen.
Thompson lähestyi Mr Tibbits'iä kohteliaasti lausuen:

"Te näytätte kipeältä, Mr Tibbits; suokaa, että minä saatan teitä
vaunuihinne. Jos sinä, raato, vastustelet, niin heitän sinut ikkunasta
ulos. Tännepäin, herttainen herraseni -- kuumuus täällä sisässä on
tosiaankin ahdistava".

Tarpeetonta on mainita, että muut vieraat kuulivat ainoastaan muutamat
näistä sanoista ja että Mr Tibbits jätti muut lauseet ilmoittamatta;
hän valitteli jälestäpäin kovastikin, että satunnainen kipu oli estänyt
häntä näkemästä sitä kohtausta, jota iloisin fröökkinä Jones kuvasi
"ihan paraaksi" koko jutusta.

Oltiin illallisella. Mr Thompson oli, jotakin tulevaa tapausta
nähtävästi tuumien, sietänyt monta laitonta tekoa seuran nuorempien
jäsenten puolelta. Kun päällismakiaiset tuotiin esille, nousi hän
seisoalle ja koputti juhlallisesti pöytään. Hillitty nauru, joka sai
alkunsa Jones fröökkinästä, tarttui pöydän alipäähänkin asti. Kaarle
katseli hämmästyen isäänsä. "Hän aikoo virittää virren." -- "Hän tuumii
pitää piplianselitystä" -- "Hiljaa! kuulkaa mitä hän sanoo" -- kuului
pitkin salia.

"Minun kristinveljeni ja sisareni!" aloitteli Mr Thompson juhlallisella
äänellä ja katsannolla -- "Tänä päivänä on vuosi kulunut siitä, kuin
poikani palasi sittekuin hän vierailla mailla oli tahtonut täyttää
vatsansa ravalla, jolla sikoja syötettiin -- sittekuin hän oli
tuhlannut kaiken omaisuutensa porttojen seurassa" (Nauru taukosi
äkkiä). "Katselkaa nyt häntä! Kaarle Thompson! nouse pystyyn!" Kaarle
nousi. "Tästä päivästä vuosi takaperin -- katselkaa nyt häntä".

Hän olikin todentotta kaunis murheenlapsi, kun hän soreassa puvussaan
seisoi siinä katuvaisena, parannusta lupaavana tuhlaajapoikana,
surullisilla, vakailla silmillään katsellen isän kovaa, tylyä näköä.
Nuorin fröökkinä Smith heltyi pikkuisen, hartaan ja turhamaisen
sydämensä syvimpään pohjukkaan asti ja muuttihe häntä vähän lähemmäksi.

"Siitä on viisitoista vuotta, kuin hän läksi huoneestani", jatkoi Mr
Thompson -- "läksi sieltä varkaan tavalla yöllä, kuin maan kuleksija ja
publikani. Minä olin itse vihan lapsi; ooh! lapseni Kristuksessa --
astia, täynnään väkivaltaa ja jumalattomuutta". -- ("Amen!" kuului
vanhimman fröökkinä Smithin suulla). -- "Mutta, ylistetty olkoon
Israelin Jumala! tulevaa rangaistusta olen paennut. Viisi vuotta on
siitä mennyt, kuin saavutin sitä rauhaa, joka ylitsekäy ihmisten
ymmärrystä. Onko teilläkin sitä rauhaa?" -- "Ei! Ei!" -- vastasivat
tytöt köörinä. "Saas tänne kompassi ja näytä siitä tietä!" virkahti
tykkivene Wethersfieldin midshipmanni Coxe.

"Kolkuttakaa ja teille avataan! -- -- Ja kun minä heräsin
synninunestani", jatkoi ukko, "menin minä poikaani hakemaan, että
olisin hänellekin herätykseksi. Väsymättä hain häntä maalta ja mereltä.
En levännyt, en, siksikuin hän itse palasi luokseni ja niinhän Herramme
itsekin raamatun todistuksen mukaan olisi tehnyt. Minä etsin häntä
sikojen, publikanien ja --" lauseen loppupuoli ei kuulunut naisten
yleisen rähinän ja tirskumisen takia. "Tekoja, kristilliset veljeni,
tekoja etenkin vaaditaan. Heidän töistään heidät tunnetaan".

Se erinäinen Herralle otollisen toimen todistaja, jota Mr Thompson
tarkoitti, oli hänen viimeisten sanojensa kaikuessa vaalennut; hän
katsoa tuijotti avonaiselle ovelle ja pylväikköön päin, missä
oudontapaista meteliä huomattiin palvelijoissa. Meteli kiihtyi ja
repaleisin puettu sekä nähtävästi juopunut mies tunkeutui palvelijain
välitse ja hoiperteli saliin. Äkillinen tulo sumusta ja pimeästä valoon
ja lämpimään näkyi huikaisevan ja tainnuttavan häntä. Hän otti kuluneen
lakin päästään ja nosti sen pari kertaa silmilleen, tuolin selkäpuuhun
raskaasti nojaten. Hänen silmänsä sattuivat sitte yhtäkkiä Kaarle
Thompsonin kalmankarvaisiin kasvoihin. Lapsellisesti ihastuen ja
juopuneen hiljaisella naurulla töytäsi hän esille, tarttui pöytään,
paiskasi viinilasit kumoon ja kaatui viimein suorastaan tuhlaajapojan
kaulalle.

"Kalle! -- vanha kunnon lurjus -- Mitä kuuluu?"

"Vaiti! -- Käy istumaan! -- vaiti!" sanoi Kaarle Thompson, pikaisesti
irroittaen itsensä odottamattomasta syleilyksestä.

"Kas tuota!" jatkoi vieras puhettaan, varoituksesta huolimatta, kävi
taas onnettomaan Kaarleen käsin ja piti häntä suorilla käsivarsilla
edessään, vilpittömästi ihmetellen ja ihastuen. "Kas tuota! -- Onpas se
veitikka oikein pulskea! Kaarle, minä olen, hitto vie, oikein ylpeä
sinun puolestasi!"

"Mene pois tästä huoneesta!" ärjäsi Mr Thompson, seisoalle nousten ja
hänen harmaista silmistään säihkyi pahaa ennustava loiste. "Kaarle!
kuinka sinä julkenet?"

"Mitä ukkoparalle tuli? -- Hitto sinut vieköön, sinä vanha ryökäle! --
Kaarle, mikä helvetin pakana se on?"

"Vaiti, mies! vaiti!" -- Tutisevalla kädellä kaasi Kaarle viiniä
lasiin. "Juo tästä ja mene huomiseksi tiehesi -- milloin tahansa -- kun
vaan nyt menet; men...!"

Mutta ennenkuin tuo kurja olento kerkesi häntä tottelemaan, syöksyi
vanhus, vihasta vaaleana, hänen päällensä. Milloin voimakkailla
käsivarsillaan kantaen häntä, milloin rehmäten häntä uteliaitten ja
pelästyneitten vieraitten välitse, oli hän ehtinyt ovelle, kun Kaarle
Thompson, jonkunmoisista tainnoksista virkoten, keikahti ylös huutaen:

"Seisahdu!"

Ukko pysähtyi. Avonaisesta ovesta pääsi sadetta ja tuulta saliin.

"Mitä se merkitsee?" kysyi hän, poikaan päin kääntäen vihastuneita
kasvojaan.

"Ei mitään -- mutta seisahdu -- Jumalan tähden! -- Odota -- ainoastaan
huomiseen saakka. -- -- Minä rukoilen -- minä pyydän teitä -- älkää
tuota tehkä!!"

Jotakin omituista oli nuoren miehen äänessä -- kentiesi myöskin
vastustelevassa raukassa, josta hän vielä piti kiinni; ihmeellinen
pelko pani vanhan miehen sydäntä vävähtämään.

"Kuka?" sopotti hän käheästi -- "kuka tuo mies on?"

Kaarle ei vastannut.

"Pois tieltä, kaikkityyni!" kiljasi ukko päälletunkeville vieraille.
"Kaarle, tule tänne! -- Minä käsken sinua -- -- minä -- minä pyydän,
Kaarle -- sano minulle, kuka hän on!"

Ainoastaan kaksi henkeä kuuli sen vastauksen, joka tuli Kaarle
Thompsonin vaaleilta huulilta:

"Teidän poikanne!"

       *       *       *       *       *

Kun päivä koitti autioin hietakumpujen yli, olivat vieraat lähteneet Mr
Thompsonin juhlallisesti koristetusta huoneesta. Kynttilät paloivat
vielä himeästi ja vaaleasti tyhjiksi jääneissä suojissa -- tyhjiksi ne
todellakin olivat jääneet; mutta suuren, kylmän salin nurkkaan oli
kuitenkin kolme henkeä tunkeutunut yhteen. Yksi heistä makasi juopuneen
unta sohvalla; hänen jalkainsa vieressä istui hän, jota Kaarle
Thompsoniksi oli luultu ja heidän edessään vanha mies näivettyneenä ja
kokoon painuneena puolta lyhyemmäksi kuin ennen, silmät tuijottavat,
kyynäspäät polviin nojatut ja kädet korvilla, ikäänkuin hän olisi
tahtonut salvata kuuluvista sitä suruista, rukoilevaa ääntä, joka
näytti täyttävän koko huoneen.

"Jumala sen tietää, etten ole aikonut pettää teitä. Se nimi, minkä
mainitsin tuona iltana, oli ensimmäinen, joka juohtui mieleeni; se oli
erään miehen nimi, jota luulin jo aikoja sitte kuolleeksi, -- miehen,
joka oli ollut irstas kumppani synneissäni. -- Ja kun vielä kysyitte
muutakin, käytin minä hyväkseni mitä olin kuullut häneltä, että teidän
mielenne heltyisi ja minua irti päästäisitte -- ainoastaan siinä
tarkoituksessa, sitä vannomalla vakuutan! -- -- Mutta kun sitte
virkoitte kuka olette -- kun huomasin mahdolliseksi päästä uuteen
elämään -- silloin -- vasta silloin. -- O! Jos minä olinkin nälkäisenä,
koditonna ja toivotonna, kun tahdoin ryöstää teidän kultaanne, niin en
suinkaan ollut vähemmän yksinäisenä, avutonna ja onnetonna, kun jouduin
siihen kiusaukseen, että koettaisin varastaa teidän rakkauttanne!"

Vanhus ei liikahtanut. Vasta löytynyt synnintekijä potki pehmeällä
vuoteellaan.

"Minulla ei ollut isää -- enkä koskaan ole tuntenut muuta kotia kuin
tätä. Annoin vietellä itseäni. Minä olen täällä ollut onnellinen --
varsin onnellinen".

Hän nousi ja seisoi vanhuksen edessä.

"Teidän ei tarvitse pelätä, että minä vaadin mitään teidän poikanne
oikeudenmukaisesta perinnöstä. Minä lähden tästä paikasta enkä koskaan
tänne palaja. -- Maailma on laaja. -- Jääkää hyvästi! -- Ette tahdo
tarttua käteeni. -- -- Jääkää hyvästi!"

Hän kääntyi lähteäksensä. Mutta kuu hän oli kerinnyt ovelle, pyörähti
hän takaisin, otti vanhuksen harmaan pään molempain käsiensä väliin ja
suuteli sitä monta kertaa.

       *       *       *       *       *

"Kaarle!"

Ei mitään vastausta.

"Kaarle!!"

Vanha mies nousi, kauhistuneelta näyttäen, ja horjui ovelle päin. Se
oli auki. Aamutuuli toi hänen korviinsa ison kaupungin heräävää töminää
ja siihen lakahtuivat ikuiseksi ajaksi kuulumattomiin kadonneen
pojankin askeleet.



VII.

Maata ja vettä myöten.


1.

Prairie.

[Prairie on niitten lakeain tasankojen yleinen nimitys, joita löytyy
Pohjois-Amerikan sisämaissa.]

Lokakuun päivä alkoi mennä mailleen. Minä olin auringon noususta saakka
istunut satulalla ja kulkuni laajan, aution Sacramento-tasangon yli
alkoi tuntua paremmin raskaalta, painavalta kuume-unelmalta kuin
tavalliselta matkalta asioissani. Yksitoikkoiset, paljaat ja ruskeiksi
paahdetut kedot, leveät halkeemat kuivassa, punaisessa maassa,
kaukaisten kumpujen selvät hahmoviivat ja mahdottoman lukuisat,
vitkalleen kuleksivat karjat olivat kuin osia väsyttävän muuttumatonta
stereoskop-kuvaa. Hevosenikin näkyi älyävän tuota; se oli jo kauan
aikaa sitte luopunut kaikista kunnianhimoisista ponnistuksista lähestyä
sitä määräpaikkaa, joka näytti saavuttamattomalta. Ruumiilta sekä
sielultani väsyneenä, annoin minä ohjasten riippua höllällään ja kuljin
hiljaa eteenpäin.

Oli syksy, vaan ei sellainen, jommoisena sennimistä vuodenaikaa
tunnetaan itäisissä valtioissa. Tässä kummallisessa maassa näkyy maakin
olevan varsin järkevä, että se huolisi siitä surumielisestä, sievästä
hunnusta, jolla se muualla kaunistaa katoovaisuutta. Kasvit lakastuvat
kuivassa, tuikeassa ilmassa varsin rutosti, niin etteivät ehdi saamaan
niitä petollisesti kimeltäviä väriä, joilla syksy itäisemmissä
tienoissa koristelee itseään; luonto kääntää huolimatonna katsojaa
vasten lakastuneita kasvojaan, kuolemanmerkit selvästi kirjoitetut
tuimaan vaaleaan näköönsä.

Ei yhtäkään pilveä näkynyt kalsealla, teräksen sinertävällä taivaalla
ja kuivaan tuikeaan ilmaan soveltui se loisteen ja värienkomeuden
puute, jolla päivänlasku tapahtui. Pimeys alkoi melkein kohta sen
perästä ja tuuli yltyi samassa määrässä kuin varjot mustuivat
tasangolla. Rivi vanukkeisia pajupuita, jotka ilmaisivat veden
läheisyyttä, alkoi kohota ilman rannalle ja niitä kohti kannustin minä
vastahakoista hevoistani. Tunnin aikaa kovasti ratsastettuani, saavuin
minä aituukselle, jonka keskestä pilkoitti huone, niin matala ja leveä,
että se ensisilmäyksellä minusta näytti puoleksi maahan kaivetulta.
Sitte tuntui luultavammalta, että se oli kasvanut ylös maan povesta --
sillä koko sen näkö ja laatu sopi niin oivallisesti yhteen aution
näkyalan ja luonnon kanssa.

Paljaalta karkeasti kolhitulta seinältä puuttui jokaista joutavaa
nurkkaa ja syvännettä, jossa hyödyttömiä ja ainoastaan ihailtavia
varjoja olisi voinut viihtyä; puuttuipa myöskin koristuksia ja
ulkonevia veistoksia, joitten ympäri tuuli yöllä vinkuen ja itsekseen
kuiskaillen olisi voinut pyöriä; ainoana poikkeuksena ikävästä
yksimuotoisuudesta oli puuhylly oven pielessä, jonka laudalla oli
läkistä tehty pesu-astia sekä saippuan palanen -- siinä tietysti
perheen yhteinen kylpy- ja vaatetushuone. Tyhjät ikkunat ilman luukkuja
sekä kartiinia punoittivat, taivaan alenevaa loistetta heijastuttaen,
ne olivat ikäänkuin tuijottavat, siimeksen puutteesta verittyneet
silmät. Raavaitten tallaama polku vei valtaportille saakka, jota tuuli
tarmonsa takaa tärisytti ja ravisti.

Ettei minua, kolkuttaessani, luultaisi tuuleksi, kävelin minä ympäri
luokkahuonetta, joka toisella puolella oli katetulla käytävällä
yhdistetty vähäisemmän ulkohuoneen kanssa. Sieltä tapasin harmaapäisen,
ahvoittuneen miehen, joka tiedustelevalla silmänluonnilla vastasi
tervehdykseeni ja sitte, sanaakaan virkkamatta, viittasi tietä muutamiin
suojiin, jotka näyttivät olevan perheen arki-suojia. Kun minä astuin
sisään, muutti neljä nuorta miestä, jotka loikoivat pitkällään lieden
edessä, hiukan asematansa, vaan eivät muuten osoittaneet uteliaisuutta
eikä huomaavaisuutta. Koira nousi äräjäen nurkasta, mutta vanhuksen
potkaus saattoi sitä paikalla vaikenemaan. Minä arvaamalla päätin,
etteivät ihmiset tuolla takan ääressä pitkään aikaan olleet puhuneet
yhtäkään sanaa eikä liikuttaneet jäseniään. Istuuduin kumminkin ja
ilmoitin asiani niin lyhyesti kuin mahdollista.

Olinpa maamittari yhdysvaltojen palkassa -- olin tullut sinne
Espiritu-Santo-tasankoa mittaamaan sekä ratkaisemaan useita
riidanalaisia seikkoja omistusoikeudesta ja rajalinjoista samoilla
seuduilla. Eräs Mr Tryan oli kantanut naapurinsa, Kaliforniassa
syntyneen hispanialaisen päälle.

"Laittomia vaatimuksia", virkahti vanhus.

"Aivan oikein -- ja oliko se nyt Mr Tryan?"

Minä olin puhunut hajamielisesti, sillä ajatukseni mittasivat
ehdottomasti, hänen näköänsä katsellessani, aivan toisia linjoja kuin
prairien rajaa. Se oli kova ja tuima naama, jonka korkeaan muotoon
sitkeä pontevuus ja raudankova itsekkyys olivat painaneet selvimmät
merkkinsä. Hänen äänensä oli kuiva kuin itse ilmakin, kun hän ryhtyi
perinpohjaisesti selittämään kaikki riidanalaiset kohdat ja silloin
höystytti hän puhettansa voimakkailla kirouksilla sekä sadatuksilla.
Hän kertoi minulle -- vaikka sitä tiesin ennenkin -- että vanhan
hispanialaisen läänitysmaan rajana oli puro, joka, niinkuin sanat
vanhoissa hispanialaisissa asiakirjoissa jotenkin epäselvästi
kuuluivat, sai alkunsa "vuoren rinteestä". Rajan todenperäinen suunta
oli kauan ollut eripuraisuuden aiheena, jota minua nyt oli käsketty
ratkaisemaan. Minä kuuntelin ja vastasin aivan haluttomasti, sillä yhä
vaan ajattelin rajusti yltyvää myrskyä, joka hutjutti ikkunan ruutuja
ja minä ihmettelin hänen omituisia kasvojaan, joiden heijastus näkyi
neljässä nuoremmassa, mutta samannäköisessä naamassa lieden ympärillä
Viimeinpä virkistyi huomioni eräästä kysymyksestä, joka lausuttiin
lepääville nuorukaisille:

"Noh! ja kuka teistä, poikaseni, voi huomenna saattaa vierastamme mäkeä
ylös Altascarille?"

Eräs vastahakoisuutta osoittava liike näkyi, vaan ei kukaan vastannut.

"Tahdotkos, Kerg?"

"Kuka perkele sitte pitäisi vaarin elukoista Strarberry prairie'llä?"

Se vastaus näytti sisältävän kieltoa ja ukko kääntyi siis toiseen
toivoisaan poikaansa, joka ahkerasti nytki karvoja siitä karhun
nahasta, jolla hän lepäsi, niin äkeältä näyttäen, kuin jos se olisi
ollut jonkun vihollisen pää, jota hän sillä tavalla rääkkäsi.

"Mutta Tommi! Sinua ei mikään estele, tiedän mä".

"Tekeehän äiti, tietääkseni, aamulla menekkiä kaupunkiin ja minun
täytyy luultavasti taas kyydittää häntä ynnä poikanulikkaa sinne".

Se ylenkatseellinen tapa, jolla rakastettava nuorukainen mainitsi tuota
lapsen velvollisuutta, oli mitä hurskainta kuin koskaan olen kuullut.

"Wise?"

Wise ei katsonut tarpeelliseksi suusanalla vastata kysymykseen; hän
ojensi ainoastaan näkyviin erinomaisen repaleisen ja paikatun saappaan.
Ukko punastui pikaisesti.

"Enkö vai sanonut, että sinun piti hankkia Brown'ilta uusi pari, kun
viimekerta kävit tuolla alaalla joen varrella?"

"Kiitän nöyrimmästi! -- Brown sanoi, ettei mitään saappaita lähde ilman
kirjallista käskyä isältäni; on yhtä vaikea saada hinta kuitatuksi kuin
vetää irti takahampaita, arveli hän".

Vanhus veti suutansa viekkaasen nauruun, kun hänen saituuteensa
sillä tavalla tähdättiin ja Wise, joka näytti olevan perheen
etuoikeudellisena sutkapäänä, painui huolimatonna takaisin huovalleen.

"Noh Joe! Sinun saappaasi ovat ehkä uudet eikä sinulla ole mitään
tekemistä naisten ja lasten kanssa, sinä siis Herran nimessä voinet
ratsastaa tuonne", sanoi Tryan.

Joe kohotti tuuheita kulmakarvojaan ja sanoi lyhyesti:

"Ei ole satulaa".

"Mihin helvettiin satulasi sitte on joutunut?"

"Tuo Kerg tuossa" -- veljeensä viitaten semmoisella katsannolla, kuin
Kainilla uhratessaan mahtoi olla.

"Sinä valehtelet!" vastasi Kerg vakaasti.

Ukko keikahti ylös vihan vimmassa, tarttui tuoliin ja heilutti sitä
päänsä päällitse, suutuksissaan tuijottaen niihin nuoriin paatuneisin
kasvoihin, jotka muuttumattomina vastaanottivat hänen vihaisia
silmäyksiään. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäykseksi; hänen
käsivartensa vaipui kohta taas hervotonna alas kupeelle ja toivottomuus
näyttihe hänen kasvoissaan. Hän antoi minun ottaa tuolin pois hänen
kädestään ja minä koettelin lohduttaa häntä vakuuttaen, etten tarvinnut
mitään tienneuvojaa, mutta silloin rupesi masentumaton Wise taas
puhumaan.

"Sieltä tulee Georg. Käske häntä! -- onhan hän koko kavalieri -- ja
voihan hän vielä päälliseksi esittää herraa Don Fernandon tyttärelle,
jos herra hyvin ajaa asiansa".

Se nauru, joka palkitsi näitä kokkapuheita ja joka tietysti sisälsi
jonkun muille selvän viittauksen hänen yksityisiin oloihinsa, ei vielä
ollut vaiennut, kun keveitä askeleita kuului porstuasta ja nuori mies
astui sisään. Kun hän huomasi vieraan, pysähtyi hän punastuen, kumarsi
ujosti ja istuutui sitte hiljaa uunin soppeen, tarkasti katsellen minua
tavattoman kauniilla sinisillä silmillään.

Hän tuntui minusta jo ensihetkellä sangen otolliselta ja viehättävältä
etenkin koska hänen näkönsä ja käytöksensä olivat perinpohjaisena
poikkeuksena perheen muitten jäsenten tavoista ja minä uskalsin itse
kysyä häneltä, tahtoiko hän ruveta tienoppaakseni, johon hän
ystävällisesti suostui. Hetken kuluttua, käskettiin häntä pois
johonkuhun talon askareesen; minä olin taas yksinäni tuon rakastettavan
perheen keskessä.

Tuli leimusi kirkkaasti liedellä ja minä noudatin muitten esimerkkiä,
äänetönnä katsellen hyppivää liekkiä ja kuunnellen tuulta, joka
taukoomatta pudisti huonetta. Paitsi ainoan tuolin älysin nyt suojan
nurkassa huojuvan pöydän, joka oli varustettu kirjoituskaluilla sekä
pännällä; jälkimmäinen oli kuitenkin ruosteisessa ja kurjassa tilassa,
joka näytti osoittavan, ettei sitä usein käytetty. Suurenmoinen
kokoelma karpiinia ja kaksipiippuisia pyssyjä koristi toisen nurkan;
kolmannessa oli satuloita ja loimia huiskin haiskin. Muutamat hirven ja
karhun taljat olivat suojan sisustuksen täytteinä. Sillaikaa kuin
istuin siinä, äänetön tyly seura ympärilläni, lekuttava hämärä sisässä
ja kohiseva myrsky ulkona, koettelin minä turhaan kuvata mieleeni
sellaista elämää, kuin ihmisen täytyy viettää tuommoisissa
ympäristöissä ja senlaatuisissa oloissa. Minun ammattini oli usein
saattanut minua vielä kolkommille näkyaloille, vaan harvoin ihmisten
joukkoon, joiden raa'at tavat ja törkeä huolimattomuus olisivat
herättäneet minussa semmoista yksinäisyyden ja ahdistuksen tunnetta,
kuin tuo perhe.

Olipa se mieluisa helpoitus, kun punasilmäinen palvelustyttö astui
sisään, lyhyesti ilmoittaen, että iltaruoka oli valmis. Me läksimme
pimeän porstuan halki ja saavuimme toiseen matalaan ja helteiseen
suojaan, jossa oli pitkä, seinästä toiseen ulottuva pöytä, minkä
perällä kipeältä näyttävä nainen jo söi illallistaan sillaikaa kuin hän
myöskin imetti potevaa kapalolasta. Koska hän ei pyytänyt vähintäkään
tietoa minusta eikä kukaan edes aikonut esitystä toimittaa, istuuduin
minä huoletta, häntä häiritsemättä. Tryan lasketteli suorasta päästänsä
pikaisen pöytärukouksen ja perheen huomio kääntyi potaatteihin sekä
paistettuihin omenoihin, joita pöydällä oli tarjona.

Atrian söivät kaikki tosissaan. Ne harvalukuiset sanat, jotka
lausuttiin, koskivat yksinomaisesti kuluneen päivän töihin. Vanhan
Tryanin kielijänteet laukesivat kuitenkin vähitellen; minuun päin
kääntyen, puhkesi hän valitusvirsiin Hispanian roistoväestä, niinkuin
hän katsoi hyväksi kutsua syntyperäisiä Kalifornialaisia ja siitä
oikeudesta, jonka he luulivat ikivanhain läänitysten antaneen maan
omistamiseen.

"Katsos vaan kuinka ne hylkiöt hallitsevat paraita laitumia koko
maassamme. Näytäppäs minulle pöytäkirjat siitä asiasta, sanon ma.
Läänityksistä puhuvat ne pääkonnat. Niin! on heillä nätit läänitykset,
on kyllä; useimmat annetut senperästä kuin 'Merikkalaiset jo olivat
omistaneet maan omakseen. Sitä typerämmät olivat ne, jotka antoivat
pettää itseään; se on tietty! -- Se on heidän kotimaansa, sanovat he.
En viitsi kuulla semmoista, hitto vie jos sitä viitsin! Kotimaa! --
Kukahan koskaan on nähnyt heidän tekevän jotakin hyödyllistä, jotakin
parannusta? -- He pitävät kokonaiset laumat likaisia neekeri-lurjuksia
raavaitten paimenina, mutta itse istuvat he kotona tupakoiden.
Heidän kultaiset ja hopeiset kynttiläjalat ja lähetystoimet ja
ristinkuvatukset ja papit ja viheliäisyytensä! -- Sakramenskattua
roskaa kaikkityyni! -- vallan toista elämää on kotona Missourissa".

Kun puhe koski parannuksiin, katsahdin ehdottomasti ylös ja silmäni
kohtasivat Georgin puoleksi hymyävää, puoleksi ujostelevaa katsantoa.
Muut perheen jäsenet sitä huomasivat ja minä hoksasin tyytyväisenä,
että meitä molempia vastaan lyötiin päällekarkausliitto.

"Se on päinvastoin luontoa ja Jumalan sanaa", jatkoi Tryan. "Herramme
ei, kissa vieköön, ole asettanut kultaa vuoriin sitä varten, että siitä
tehtäisiin epäjumalain kuvia ja pakanallisia ristinkuvatuksia. Sentakia
lähetti hän tänne 'Merikkalaiset. Semmoinen maa ei koskaan ollut aiottu
laiskurien ja kunnottomain vainioiksi. Kuuden kuukauden pituinen kesä
ei koskaan ollut aiottu makaamalla ja tupakoimalla vietettäväksi, vaan
juuri sitä nuot saatanan siat tekevät".

En tiedä kuinka kauan hän jatkoi, sillä minä käytin ensimmäistä
tekosyytä palatakseni perheen "kokoushuoneesen". Georg seurasi,
muutamain silmänräpäysten kuluttua, minun jälkeeni ja saattoi minut
pienempään peräkammariin, mihin vuode oli varustettu.

"Parasta on, että yöllä makaatte siellä", sanoi hän; "siellä on
mukavampi kuin ulkona ja minä herätän teidät aikaisin".

Minä kiitin häntä ja tahdoin alkaa tarinoimista samalla kuin palasimme
suurempaan suojaan, mutta hän peräytyi kainosti ovellepäin ja katosi.

Tuntui kuin huone olisi jäänyt pimeämmäksi, kun Georg oli lähtenyt
sieltä. "Pojat" palasivat toinen toisensa jälkeen ja rötkähyttivät
itsensä huolimattomasti entisille sijoilleen. Isonlainen pölkky
heitettiin tuleen, joka leimusi ankaraksi rovioksi, vaan sen valo ei
kuitenkaan mahtanut lauhduttaa eikä lievittää yhtäkään kohtaa niissä
kovissa kasvoissa, joita se valaisi. Tuokion kuluttua, saivat ne huovat
ja taljat, jotka päivällä olivat käyneet istuimilta, toimittaa sänkyjen
virkaa ja jokainen ojensi itseänsä lattialle, mihin vaan tahtoi. Vanhaa
Tryania ei näkynyt eikä Georgkaan palannut. Muita ääniä ei kuulunut
kuin tuulen viuhuminen ja makaavain kuorsailut. Minusta alkoi paikka
tuntua inhoittavalta; mä otin lakkini ja läksin yön selkään kävelyllä
virkistämään itseäni. Liikunto, kova tuli ja siunattuin kirkkaitten
tähtien loiste tuolla ylhäällä pääni päällä lievittivät mieltäni ja
saattoivat suoneni liukkaammin tykyttämään. Minä menin, en tiennyt
itsekään minne ja kun pysähdyin, oli kartano kadonnut näkyvistäni
pajupensaitten taaksi. Laaja keskeymätön tasanko levisi eteeni
ikäänkuin mahdoton meri, jota suhiseva myrsky olisi piessyt litteäksi.
Kun kävelyä jatkoin, huomasin minä kummun, joka epäselvästi näkyi
tummaa ilmanrantaa vasten, niinkuin saari merellä; kohta tunnustelin
sitä intianien hautakukkulaksi. Siltä kummulta voin minä paremmin
huomata tasangon mahdotonta laajuutta. Minä lepäsin vähän aikaa sen
päällä ja palasin sitte kartanoon; ajatukseni tutkivat sillaikaa
kovinkin Mr Tryanin omituista selitystä ilmanalan sekä syntyperäisten
ja Amerikkalaisten välisistä suhteista. Minä tunsin itseni pirteämmäksi
ja luonnollisemmaksi, kun taas seisoin portailla. Matalan ulkohuoneen
ovi oli avoinna ja sen sisäpuolella näin vanhuksen istuvan pöydän
ääressä, kuluneen piplian lehtiä näppien ja siltä näyttäen, kuin hän
hakisi sadatuksia "Hispanian roistoväen" yli. Minä käännyin, sisään
lähteäkseni. Mutta porstuassa huomasin ihmisolennon, joka huopaan
käärittynä makasi kovalla lattialla. Voimakas, nuorennäköinen vartalo
tuntui minusta tutulta -- se oli Georg, joka oli antanut sänkynsä
vieraalle. Olin jo aikeissa herättää häntä -- mutta hän makasi niin
makeasti ja rauhallisesti, etten hennoinnut häiritä häntä. Minä menin
takaisin kammariini ja nukuin kohta, mieluisesti muistellen hänen
kaunista näköä ja solevaa, lepäävää vartaloaan.

Seuraavana aamuna herätti minua iloinen ääni ja minä näin Georgin
seisovan sänkyni ääressä, lassoa (lämsää) heiluttaen, ikäänkuin hän
olisi muistuttanut minua päivän velvollisuuksista. Minä katselin
ympärilleni. Tuuli oli asettunut ja aurinko paistoi lämpimästi
ikkunasta. Oli aikaista, mutta perhe oli jo syönyt suurusta ja kaukana
näkyvistä katoovat rattaat todistivat, että onneton Tommi jo kyyditsi
omaisiaan kaupunkiin. Syötyämme oivallisen runsaan aamiaisen, jota
Georg oli varustanut, nousimme satuloille ja ajoimme neliä tasangon
yli.

Me ajoimme sen vähäisen joen pajupuita kasvavaa rantaa myöten, jota
kesän kuumuus nyt oli kuivannut melkein tyhjäksi, vaan joka Georgin
kertomuksen mukaan talvella tavallisesti tulvasi äyräittensä yli. Tuon
aamuratsastuksen näöt säilyvät hilpeästi muistossani: kaukaiset vuoret
selvästi kohoovina tummansinistä taivasta kohti; kirkas, kuiva ilma ja
aaltoileva tasanko edessäni -- semmoinen oli se maisema, jonka
päähenkilö oli uljas Georg Tryan kilisevine kannuksineen ja liehuvine
lassoineen. Hän ratsasti komealla Kaliforniassa syntyneellä rautiolla,
minkä hempeä muoto kuitenkin kiusakseni melkein peittyi raskaan
Hispanian satulan alle, joka näytti ilmestyneen näille ilmoille
tasoittaaksensa kaikki eroitukset erihevoisten välillä.

Vieläkin luulen toisinaan, että näen äärettömän päivänpaisteisen
tasangon leviävän eteeni sillaikaa kuin me tuulen nopeudella lennämme
sen yli. Mahtaako tämä olla "Chu-Chu", minun hiljainen amerikkalainen
tammani? -- Lentääkö "Chu-Chu" näin, kivisiä katuja sekä maanteitä
unohtaen, innolla ja hilpeydestä raivoisana ja pienillä valkoisilla
jaloillaan heittäen multaa ylös taaksensa? Georg huutaa nauraen
pölypilvestä: "Heitä sille ohjakset hölliksi! Näethän, että se on
hänestä hauskaa!" Ja "Chu-Chu" keikkuu eteenpäin raution kanssa
kiistaten tulisessa sukkeluudessa ikäänkuin jalon verensä arvoa
osoittaakseen.

Tasanko painuu syvään rotkoon. Me syöksymme alas siihen sekä
kiiruhdamme taas ylös vastaiselle äyräälle, pölyyn peitettyinä.

Raavaita on hajoillut ympäri prairieä niin kauas kuin näkimet
kannattavat; toiset syövät hiljaisesti, toiset juoksentelevat
levottomina mahdottoman suurina laumoina. Georg heiluttaa lämsäänsä,
ikäänkuin saadaksensa kaikki yhteen suopunkiin ja sanoo: "Meidän ovat!"

"Kuinka monta on, Georg?"

"En tiedä".

"Vaan arviolta määräten?"

"Nooh, kentiesi noin kolmetuhatta päätä", sanoo Georg miettivänä. "Me
emme varsin tarkasti tiedä niitten lukua, mutta viisi miestä tarvitaan
aina niitä alallansa pitämään".

"Kuinka suuri hinta niille voi panna?"

"Noin kolmekymmentä dollarsia joka päälle?"

Minä lasken pikaista lukua ja katson kummaksuen hymyilevään Georgiin.
Silmäykseni ilmaisee kentiesi kummastuksen Tryanin perheen täpärästä
taloudesta, sillä Georg katsoo poispäin ja virkkaa vähän puolustellen:

"Minä olen kyllä koettanut houkuttaa ukkoa myymään ja kartanoa
rakentamaan, mutta hän ei taivu tavoiltaan. Oikein vakinaisen asunnon
ottaminen hänestä ei maksa mitään, ennenkuin rajoja on määrätty; muuten
täytyy kentiesi taas muuttaa etäämmälle, sanoo hän".

Hänen terävä silmänsä älyää äkisti jonkun oudon ilmiön siinä karjassa,
jonka ohitse me paraikaa ratsastamme ja huudahtaen kannustaa hän
hevoisensa joukon keskeen. Minä seuraan jälestä ja kohta joudumme
semmoiseen sarvien ja sorkkien sekasokaan, etten järjestystä voinut
toivoakaan. "Toro!" huutaa Georg, raivaten itselleen heiluvalla
lämsällä tietä. Minua tapaa eläinten kuuma puhkaama ja "Chu-Chu'n"
hikoilevat kupeet ovat tahratut niitten valkealla vaahdolla.

Olipa siinä ympärillämme villiä, pelättäviä, melkein sanoisin
pirullisia eläimiä; ei semmoisia muotoja, joihin Jupiter peittyi erästä
jumalatarta miellyttääksensä; eikä semmoisiakaan kuin ne, jotka
rauhallisesti syövät Devon'in viheriöitseviä nurmia -- vaan nälkäisiä
nautoja, jotka ovat tottuneet myrskyn ja pölyn kanssa kuivilla
yläisillä tasamailla sekä kuusi kuukautta kestävän kuuman kesän kanssa
painimaan.

"Tuo ei ole meidän merkkimme", sanoo Georg erään härän perästä ajaen;
"tuo on vieras härkä", ja hän viittaa merkkiin, jota minun tieteelliset
silmäni tuntisivat Neitsyen tähdistöksi ja joka on syvään poltettu tuon
härän ruskeaan kylkeen. Mutta karja sulkeutuu taas umpipiiriksi
ympärillemme ja päästää pahaa ennustavaa, kumajavaa mölinää, Georgin
täytyy taas lämsällä piesten hajoittaa niitä joka haaralle.

Kun vihdoin olemme vapaat piirityksestä, hengitän minä helpommin ja
tohdin kysyä Georgilta, hyökkäävätkö ne joskus ihmisten päälle.

"Ei koskaan ratsasmiesten", vastaa hän, "vaan toisinaan jalkamiesten
päälle. Ne luulevat, näetten, että mies ja hevoinen ovat yhtenä
vartalona, mutta jos kohtaavat jalkamiesraukan, niin karkaavat
toisinaan hänen päälle ja tallovat vaivaiseksi -- ei aina tietysti
vihasta, vaan uteliaisuudesta; ne tahtovat tietää asian oikeaa laitaa.
Mutta", lisää hän sanoihinsa, "nyt olemme vuoren juurella, tässä on
Altascarin aituus ja tuo valkea rakennus, jonka näette tuolla ylhäällä,
on hänen 'casa'".

Valkeaksi kalkittu muuri ympäröi pihan ja siinä oli suuri rakennus,
jota päivä monta kesää oli paahtanut. Me hylkäsimme hevoiset kahdelle
neekerille, jotka nekosasti lojottelivat päivänpaisteessa ja astuimme
matalan porttikatoksen alatse; se tumma pimento ja mieluisa viileä
ilma, johon siten saavuimme, tuntui sangen hyvältä tasangon tuiman
helteen jälkeen. Matalan, vanhanaikuisen kammarin keskellä istui vanha
mies, musta silkkihuivi köytetty pään ympäri, niin että hänen hiuksensa
näyttivät vielä valkeammilta ja hänen kasvonsa vielä enemmän öljymarjan
karvaisilta. Koko huone oli melkein kuin katolinen kirkko, missä
salapyhäinen hämärä ja täydellinen äänettömyys vallitsee; jonkun
harvinaisen suitsutuksen haju, joka sekaantui vanhuksen sikarin savuun,
olisi voinut vahvistaa tuommoista harhaluuloa.

Kun Senor Altascar nuorteana ja vakaana kuin aatelismies nousi meitä
tervehtämään, lähestyi häntä Georg punastuen ja nuorukaisen käytöksessä
osoittihe niin paljon lempeyttä sekä kunnioitusta, että mieleni siitä
heltyi. Silmäni, joita päivänpaiste oli soaissut, eivät ensialussa
mahtaneet selvästi nähdä kammarin hämärässä; vasta erään minuutin
kuluttua huomasin hoikan, mustasilmäisen Pepitan, joka hiipi ulos
kammarista, kun hän oli vastannut tervehdykseemme.

Sangen vaikealta tuntui ilmoittaa vanhalle herralle asiani; toimeni ei
vähempää tarkoittanut kuin viedä häneltä suurimman osan sitä maata,
jota myöten olimme tulleet --, minä ilmoitinkin asiatani aivan
ujomaisesti. Mutta hän kuunteli levollisena; hänen tummissa kasvoissaan
ei yksikään jäntäre liikahtanut ja savu, joka hiljaa kähertyen läksi
hänen huuliltaan, osoitti kuinka tasaisesti hän hengitti. Kun minä olin
lopettanut puheeni, tarjoutui hän kohteliaasti saattamaan meitä
riidanalaiselle rajalle. Georg oli sillaikaa kadonnut -- mutta
arveluttava sopottaminen käytävässä sekoitetulla Hispanian ja Englannin
kielellä ilmoitti, ettei hän ollut kaukana. Kun hän hiukan
hajamielisenä palasi, peitti vanhus, joka oli verrattoman malttavaisin
ja reippain koko seurassa, mustan silkkihuivinsa sellaiseen mahdottoman
suureen "sombreroon", kuin kaikki Kaliforniassa syntyneet mielellään
pitävät. Väljä kaapu, joka pantiin hänen hartioilleen, antoi meille
viittauksen, että ukko oli valmis. Valmiiksi satuloittuja hevoisia
löytyy aina hispanialaisten maakartanoissa, tulostamme oli
puolitunti kulunut ja nyt ajoimme taas täyttä ravia huikaisevassa
päivänpaisteessa.

Mutta ei niin hauskasti kuin ennen. Georg ja minä olimme ujomaisia ja
kuin väkisin vietyjä tuohon tilaan; don Altascar oli vaiti ja
vakaamielisenä. Vaitoloa keskeyttääkseni, lausuin minä muutamia
lohduttavia sanoja, muistuttaen, että sovittamisella ja vetoomalla
korkeampaan oikeuteen kentiesi vielä voisi saada asia muutetuksi, mutta
korvaukseksi suotiin minulle ainoastaan olkapäitten kohottelemista ja
nurja vastaus: "Due bueno? Teidän tuomarinne pysyvät aina oikeassa".

Se intianien hautakumpu, jota edellisenä iltana olin älynnyt; oli uuden
rajalinjan alkupaikkana ja siihen pysähdyimme. Hämmästyen huomasin,
että vanha Tryan siinä odotti meitä. Yhdessä ollessamme hoksasin nyt
ensikerta tuossa ylpeässä hispanialaisessa jotain mielenliikutusta ja
veri nousi hänen keltaruskeihin poskiinsa. Minä koetin tehdä
kokoustamme niin lyhyeksi kuin mahdollista; sentähden vaajoitin
kiiruusti rajat niin tarkkaan kuin niitä ulkomuistilta tiesin.

"Valitut edusmiehet tulevat huomenna tänne rajalinjaa käymään tästä
kohdasta alkaen ja minä toivon, hyvät herraseni, ettei kenelläkään
sitte ole valituksen syytä".

Senor Altascar oli astunut alas hevoisen selästä ja poimi käteensä
muutamia turpeita lakastunutta ruohoa. Georg ja minä iskimme
toisillemme silmää. Hispanialainen nousi kohta kumarruksistaan,
lähestyi Jooseph Tryania ja sanoi äänellä, joka vapisi hillitystä
vihasta.

"Minä, Fernando Jesus Maria Altascar, asetan teidät esi-isieni tavalla
maan omistajaksi".

Hän heitti neljä turvetta, kunkin erityiselle ilmankulmalle.

"En otaksu, enkä oikeiksi tunnusta teidän oikeuskuntianne, teidän
tuomarianne, teidän 'corregidores'. Ota 'llanon!' -- ja ota samalla
tätäkin. Janotkoot teidän eläimenne kunnes niitten kielet lerppuvat
yhtä pitkinä kuin teidän valehtelevain lakimiestenkin! Olkoon tämä maa,
jonka vääryydellä olette saaneet, teille vanhuutenne kiroukseksi ja
kiusaksi, niinkuin te ja teidän omaisenne ovat olleet minulle!"

Georg ja minä koetimme nyt eroittaa molempia riitaveljiä, mutta Tryan
keskeytti hankkeitamme teeskennellyllä nöyryydellä, joka huonosti
peitti hänen voittoriemuaan.

"Antakaa hänen vaan sadatella. Hänen on helpompi tehdä sitä kuin saada
takaisin kaikki ne elukat, jotka hän ylpeyden ja laiskuuden kautta on
kadottanut. Herramme pitää aina oikeuden puolta panettelijoita sekä
herjaajia vastaan".

Altascar käsitti ainoastaan arvaamalla Amerikkalaisen tarkoitusta,
mutta sekin saattoi häntä unohtamaan kaikki, paitsi hänen äidinkielensä
tulisia vihan ja ylenkatseen lauseita.

"Vääräuskolainen! -- Kirkonvaras! -- Sakramentin häväisijä! Älä arvaa!
-- Älä avaa, sanon minä, valheellisia Juutaan-huuliasi minua vasten! --
Oh! -- Sekasikiö! -- Prairiekoira sielultasi! -- Car -- r -- r --
ramba!!"

Sillaikaa kuin hänen vihaiset kerakkeensa vielä jylisivät kuin
kaukainen ukkonen, tarttui hän hevoisensa harjaan, hypähti satulalle ja
karkasi pois.

Georg kääntyi minuun päin. "Suvaitsetteko tänä iltana tulla meidän
parvessa kotiimme?"

Minä muistelin noita paljaita seiniä, äänettömiä olentoja lieden
ääressä sekä vinkuvaa tuulta ja arvelin kahtaanne.

"Noh, hyvästi sitte!"

"Hyvästi, Georg!"

Kädenpuristus vielä ja me erosimme toisistamme. Minä en ratsastanut
kauas, ennenkuin käännyin taakseni katsomaan. Tuuli oli taas herännyt
ja lakaisi tasankoa. Se ajoi edestänsä pölyryöpyn, josta toisinaan
vilahti näkyviin utala ja rehevä mies; silloin näin Georg Tryania
viimeisen kerran.


2.

Vedentulva.

Kolme kuukautta senperästä kävin taas Sacramenton laaksossa. Mutta
silloin oli yleinen ja hirmuinen vitsaus kohdannut niitä tienoita.
Vuosien 1861-62 suuri vedentulva oli korkeimmillaan, kun minä,
määrätöntä halua noudattaen, otin laukkuni ja nousin alukseen veden
vallassa olevaan laaksoon mennäkseni.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi höyry-aluksen kannelta ainoastaan
yötä, joka pimeni veden yli. Muuta ei kuulunut kuin loiskuttavaa
sadetta ja se ei häirinnyt sitä vakaamielistä seuraa, joka
perä-salongissa oli kokoontunut rauta-uunin ympärille. Muutamat, jotka
menivät ystäviä ja sukulaisia hakemaan sekä auttamaan, haastelivat,
murheellisilta ja levottomilta näyttäen, tuosta ainoasta kaikkea muuta
nielevästä aineesta; toiset, jotka niinkuin minäkin matkustivat
uteliaisuudesta, kuuntelivat halukkaasti kaikkia pieniäkin seikkoja.
Minusta tuntui kuitenkin, ikäänkuin joku muukin syy paitsi uteliaisuus,
tietämättäni, olisi käskenyt minua eteenpäin.

Virtaava sade, molskiva vesi ja lyijy-harmaa taivas oli seuraavana
aamuna näkyalanamme, kun aluksemme pysähtyi Sacramenton puoleksi veteen
vaipuneen satamalaiturin kupeelle. Veneitä, joilla pääsi hotelleille,
oli siinä tarjona eikä kukaan jättänyt sitä uutta tapaa koettamatta.
Minä annoin itseni erään guttapercha-nuttuun puetun, vettä valuvan
kipparin haltuun, jonka nimi oli Joe; minä istuuduin hänen peräti
märkään veneesensä ja kääriydyin kiiltävään sade-kaapuun, joka antoi
minulle melkein yhtä hyvää vilun suojaa, kuin jos se olisi ollut
tehty mussi-laastarista. Vastenmielistä olikin luopua mukavasta
höyryaluksesta, joka meistä oli ikäänkuin ainoa näkyväinen yhdistysside
kuivan asuttavan maan kanssa -- mutta me läksimme kuitenkin lillimään
ja saavuimme kohta kaupunkiin.

Me kiidimme Satamakatua ylöspäin -- se oli ennen täynnänsä kiiruutta ja
eloisuutta, vaan nyt kolkko, äänetön ja autio. Rupainen vesi, joka
edessämme näkyi sulavan yhteen taivaan alireunan kanssa, juoksi hitaina
virtoina pitkin katuja. Luonto oli kostanut kaupungin varsin
säännöllistä rakennustapaa; se oli hävittänyt oikosuoria nelikulmioita,
oli läjännyt jäännöksiä katujen kolkille ja toisinaan kaatanut
kokonaisia huoneryhmiä yhdeksi tiiviiksi röykyksi. Kaikenlaisia veneitä
liukui holvikkaista porttikäytävistä ulos sekä sisään. Vesi nousi
muurien ja ryytimaiden pisteitten yli, pujahti huoneitten alakertoihin
ja levitti mutaansa sekä samettimatoille että höyläämättömille
lattiapalkeille. Tuskallinen äänettömyys, joka oli yhtä peloittava kuin
näkyväinen hävitys, vallitsi hiljaisilla kaduilla, joilta ei enää
kaikunut askeleita eikä vaunujen rätinää. Veden verkkainen lorina,
airojen satunnainen pulina ja venemiesten varoittavat huudot olivat
ainoat elämän ja liikkeen merkit.

Sillaikaa kuin minä laiskasti oikaisen itseni veneen teljolle,
sekaantuu noihin ääniin ja näkyihin se laulu, jota venemieheni laulaa
airojensa musiikkia myötäillen. Se ei ole aivan yhtä ihastuttava, kuin
se, jota hänen virkaveljensä Lidosta eli Veneziasta valmistelematta
laskettelee, mutta minun amerikkalainen "Giuseppe" osoittaa suurempaa
totisuutta ja voimaa; hän laulaa liikuttavia kuvaelmia viimeviikkojen
kauhusta sekä niistä urotöistä ja itsensä altiiksi panoista, joita se
on synnyttänyt; toisinaan viittaa hän johonkuhun ikkunaan tahi
balkongiin, josta joku Kalifornian Bianca tahi Laura puoli-alastonna ja
vilustuneena pelastettiin. Venemieheni on muutenkin omituinen eikä
tahdo ottaa tarjottua maksua, sillä -- olenhan minä kentiesi San
Franciscosta, siitä kaupungista, joka ensin kiiruhti vastaamaan
Sacramenton avunhuutoihin? -- ja onhan hän, Giuseppe, kentiesi
Howard-seuran jäseniä? -- Ei! Giuseppe on köyhä, mutta hän ei voi
vastaanottaa tarjottuja rahojani. Jos sittekin tahdon antaa ne
käsistäni, niin onhan siellä Howard-seura ja nälkäisiä sekä alastomiksi
jääneitä naisia ja lapsia Maanviljelysseuran huoneessa.

Minä kiitän jalomielistä soutajaa ja hän viepi minut Maanviljelysseuran
yhtymäpaikkaan -- se oli kylmä, kolkko ja surkea huone, sitä kamalampi,
koska se muistutti menneitten aikain rikkaudesta ja vauraudesta --
siellä saapi vieras tilaisuuden antaa roponsa. Siellä kertoo hän
minulle myöskin "pelastusveneestä", joka on varustettu lähtemään
vedenvallassa oleville sydänmaille. Hänen auttavaisuudestaan
liikutettuna, päätän minä käyttää uteliaisuuttani muitten hyödyksi,
tarjoten kykyäni niille, jotka ovat lähtemäisillään hädänalaisia
pelastamaan ja auttamaan. Giuseppe ottaa laukkuni huostaansa eikä eroa
minusta, ennenkuin "Pelastusveneen (N:o 3)" kannella.

Tunti on kulunut ja minä istun nyt luotsin kastarissa, ikkunasta
katsellen mitä ennen oli hiljainen joki. Nyt tuntuvat sen äyräät
ainoastaan pajunoksien hyllyvistä typpäistä, joita maameren vierevät
aallot huuhtelevat. Koko tuo viljava peltomaa ynnä sen sieltä täältä
pilkoittavat ja kukoistavat maakartanot ovat pyyhityt pois pallomme
pinnalta. Puunlatvojen sopusuhtaiset rivit osoittavat paikkoja, missä
hedelmätarhat ovat upponeet samaskaiseen jokeen. Jonkun ainoan
maakartanon katto näkyy vielä ja paikoittain todistaa puoleksi veteen
kadonneesta asunnosta nouseva savu, että pelkäämättömiä ihmisiä vielä
elää siellä sisässä. Lehmät ja lampaat ovat suljetut intianien
hautakummuille; ne odottavat sitä loppua, joka jo on kohdannut useita
muitakin, sillä eläinten ruumiita kulkee ohitse vesiajona tahi pyörii
mahdottomissa veden pyörteissä latojen ja ulkohuoneitten jäännösten
kanssa. Vaunuja sekä rattaita on ajautunut mihin vaan joki on voinut
niitä kantaa. Kun höyry-alus jatkaa matkaansa, näen minä kastarin
hikisistä ikkunoista ainoastaan vettä -- se roikkaa kannelle
lyijykarvaisista raskaista pilvistä -- se rätisee ikkunan ruutuihin --
se kuohuu aluksen rattaiden ohitse -- se tippuu puitten latvoista --
kaikkialla vaan vettä, valelevana, luikahtelevana, perustuksia syövänä,
tyrskyiksi kohahtavana tai leviivänä aukeiksi, tyveniksi seliksi, jotka
salaisen syvyyden ja mustuutensa takia tuntuvat hirvittäviltä ja
peittävät kukapatiesi mitä kauheita näkyjä.

Kun hämärä alkaa, tulee näkyala yksimuotoisuudellaan yhä
ahdistavammaksi. Minä menen koneis-majaan ja niitten puoleksi
hukkuneitten raukkain seurassa, jotka jo olemme pelastaneet ajelevilta
lankuilta sekä lauttasilloilta, unohdan minä kohta yleistä häviöä ja
tarkastelen heidän yksinomaista kärsimystään. Myöhemmin illalla tulee
San Franciscon höyryalus vastaamme ja sille hylkäämme erään osan
matkalaisistamme. Laivaväki kokoo vapaaehtoisesti rahoja onnettomain
varalle ja me eroomme, kumpaiseltakin puolelta sydämellisesti lausuen:
"Jumala teitä siunatkoon!"

Me käännämme toista suuntaa menemään ja lähdemme melkein näkymättömältä
virran juovalta sydänmaille päin. Mutta kerran vilahtaa vielä tummia
esineitä sivutsemme -- kelluvain huoneitten jäännöksiä. Taivas selkenee
pohjastapäin ja muutamia tähtiä pilkistää näkyviin ikäänkuin johtamaan
meitä aution vedenpinnan yli. Vesi tulee matalammaksi ja paraaksi
katsotaan, että väki jaetaan pienempiin veneisin, jotta sillä tavalla
voisivat hakea ympäri veteen upponnutta prairieä. Minä saan mennä
erääsen veneesen. On vieläkin pilkkopimeää, vaikka pilven halkeema on
lavennut.

Taisi olla noin kolmas tunti aamulla; me lepäsimme airoilla eräässä
vedenpyörteessä, joka oli syntynyt veteen jääneen metsikön päälle.
Höyryaluksen lyhdyt näkyivät kaukaa kuin tuikkaavat yksinäiset tähdet;
silloin lakkautti tähystäjä vaitolon:

"Tulta edessämme".

Kaikki katsahtivat sinnepäin. Tuokion kuluttua näyttihe välkkyvä valo;
se loisti silmänräpäyksen kirkkaasti, mutta katosi taas, ikäänkuin se
musta esine, joka vitkalleen ajautui vastaamme, olisi muuttanut asemaa.

"Höyrylaiva!"

"On se tyhjää!" virkahti perämies. "Se on huone".

Se oli iso huone, joka epäselvässä hämärässä kohosi korkeaksi ikäänkuin
itse yön summaton katkelma. Kun tuo epämuotoinen hirviö vitkaan
pyörähteli ohitsemme, huomasimme me, että yksinäinen kynttilä paloi
eräässä ikkunassa. Määrätön aavistus pani sydäntäni kovemmin
tykyttämään.

"Totta tosiaan, siellä on joku sisässä! -- Pojat, kavattakaa! --
Ottakaa kiinni! -- Tarttukaa siihen! -- Vene nuoralla kiinni! -- --
Hiljaa! -- Ovi on lukossa; koettakaa ikkunasta; ei! -- vaan tästä!"

Seuraavalla hetkellä kaalasimme, pulikoitsimme vedessä, joka monta
tuumaa syvänä virtasi lattioita myöten. Siinä oli suuri kammari, jonka
perimmäisessä päässä vanha mies istui kyyryllään, huopapeitteesen
käärittynä; toisessa kädessään piti hän lekuttavan kynttilän, toisessa
auaistun kirjan, johon koko hänen huomionsa näkyi kiintyneen. Minä
töytäsin esiin.

"Jooseph Tryan!"

Hän ei liikahtanut. Me kokoonnuimme hänen ympäri ja minä laskin käteni
hiljaa hänen olalleen, sanoen:

"Luo silmäsi ylös, ukkoseni, katso! -- Vaimonne ja lapsenne -- missä ne
ovat? -- Ja pojat -- Georg? -- Ovatko ne täällä? -- Ovatko ne
pelastetut?"

Hän nosti vitkallisesti päätään ja katsoi meihin silmäyksellä, joka
ehdottomasti sai meitä peräytymään. Hänen katseensa oli rauhaisa ja
kylmä; siinä ei ollut pelkoa, vihaa eikä tuskaa -- mutta se pani
sittekin veren hyytymään suonissamme. Hän kallisti taas päänsä
kirjalle eikä sen enempää huolinut meistä. Miehet katselivat minua
sääliväisesti, vaan eivät virkkaneet sanaakaan. Minä koetin vielä
kerran.

"Jooseph Tryan -- ettekö muista minua? -- Maamittaria, joka mittasi
tilanne -- Espiritu Santo? -- Katso minua, vanha mies!" Ukko värisi ja
kääri huopaa tiiviimmin ympärinsä. Silmänräpäyksen kuluttua alkoi hän
kertoa itsekseen: "Maamittari, joka mittasi tilanne -- Espiritu Santo;"
hän kertoi niitä sanoja monta kertaa kuin läksyn ikään, jota hän tahtoi
pysyttää muistiinsa.

Minä käännyin murheissani poispäin, mutta samassa tarttui hän
kauhistuneena käteeni ja sanoi: "Hiljaa!"

Me olimme kaikki ääneti.

"Kuuntele!" -- Hän pani käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskasi
korvaani: "Minä muutan!"

"Muutat?"

"Hiljaa! Älä puhu niin kovaa. Muutan. Ah! -- mitä tuolla on? -- Ettekö
kuule? -- tuolla! -- Kuunnelkaa!"

Me kuuntelimme, vaan muuta ei kuulunut kuin veden molskinaa ja lorinaa
lattian alla.

"He ovat niitä, jotka hän lähetti! -- vanha Altascar lähetti. He ovat
olleet täällä kaiken yötä. Minä kuulin ensin kuinka he purolla käskivät
ukon muuttamaan loitommalle. He tulivat yhä likemmäksi. He sopottivat
oven takana ja minä näin heidän silmänsä portailla -- heidän häijyt,
nälkäiset silmänsä. Mikseivät mene pois?"

Minä käskin miehet etsimään koko huoneen halki, jos kentiesi
löytäisivät jotakin jälkeä muista perheen jäsenistä ja ukko asettui
taas entiseen asemaansa. Hän oli niin sen olennon näköinen, jonka
muistin nähneeni myrskyisellä yöllä kolme kuukautta sitte, että
taika-uskoinen tunne minua valtasi. Kun muut tulivat sinä hyvänänsä
takaisin, virkoin minä heille mitä ukosta tiesin ja hän jupisi taas:

"Mikseivät mene? -- He ovat ottaneet eläimeni -- kaikki pois -- pois,
pois, pois nahkoine, sorkkineen", ja hän huokasi vaikeroiden.

"Onhan näillä vesillä monta pelastuvenettä. Tupa ei suinkaan ole
ajautunut varsin etäälle ja muut ovat kentiesi jo pelastetut", sanoi
perämies lohduttaen.

Me nostimme ylös vanhuksen, joka näytti peräti halvattuneelta ja
kannoimme hänet veneesen. Hän piti vielä suonenvedontopaisesti piplian
oikeassa kädessään, vaikka hänen himeät silmänsä eivät enää voineet
eroittaa sen lohduttavia sanoja. Hän kyyristyi veneen kokkaan ja me
lähestyimme odottavaa höyryalusta, kun päivä paraillaan alkoi valeta
aution vesistön yli.

Mielenliikutus oli muuttanut minua. Kun höyryalukseen olimme päässeet
ja vanhan Tryanin tarpeista oli huolta pidetty, kääriydyin minä
huopapeitteesen ja nukuin sikeästi koneismajaan. Mutta vielä unessakin
häälyi mieleni edessä vanhan miehen muoto ja huoli Georgista.

Noin kello kahdeksan aamulla herätti masinisti minua ilmoittaen, että
yksi ukon pojista oli saatu ja paraikaa oli kannella.

"Onko se Georg?" kysyin minä pikaisesti.

"Sitä en tiedä; mutta nätti mulli se on, olkoonpa sitte kuka tahansa",
lisäsi masinisti sanoihinsa ja hymyili, ikäänkuin jotakin lystiä
muistellen. "Hän istuu kokassa, jos tahdotte häntä tervehtää".

Minä kiiruhdin sinne; Georgia en tavannut, vaan itsepintaisen Wisen.
Hän istui touvi-kääryllä, jokseenkin likaisempana ja melkein huonoksi
mentynä senperästä kuin viimein näimme toinen toisemme.

Hän koetteli, nähtävästi hyväksyen, niitä kuivia vaatteita, joihin
häntä oli puettu. Hänen tilansa näkyi pikemmin kiihoittaneen kuin
masentaneen hänen luonnostaan iloista mieltä. Hän puhutteli minua
paikalla aivan hilpeästi ja luontevasti.

"Kyllä nyt elämme hauskalla aikakaudella, eikö niin? -- Kuulkaapas,
mihin te luulette noitten rajapyykkien joutuneen, joita äsken
pystytitte? -- Ah!"

Tämän viimeisen huudahduksen hän päästi niitä pitkävartisia saappaita
ihaillen, jotka hänen vihoviimein, kovasti reudottuaan, onnistui saada
jalkoihinsa.

"Vai te saitte ukkoparan tuvasta ihan hupsuna? -- Sen rangaistuksen hän
sai, koska hän ei oikealla ajalla lähtenyt akkansa kanssa. Perkele vie,
jos hän minua tunsi; hän luuli minua Georgiksi".

Tuo isällisen unhotuksen osoitus näytti tuottavan hänelle erinomaista
huvitusta. Kun hän vaikeni, pistin paikalla kysymyksen mihin Georg oli
jäänyt.

"Hitto häntä tiesi, missä hän lienee! -- Jos hän olisi katsonut
hatasarviamme eikä juossut ympäri lapsia sekä ämmiä pelastamaan, niin
olisi hän voinut saada jotakin hyödyllistä toimeen. Mutta minä tahdon
muuttua norssiksi, jos hän ei laskenut kaikkia käyräsarvia mullukoita,
kaikkia maidonantajia sarvineen sorkkineen hukkumaan. -- Kuules sinä,
velikulta!" -- (ohitsemenevälle matruusille) -- "eikö kohtsillään ole
ruoanaika? -- Minä olen nälissäni, jotta tahtoisin kettää ja syödä
kokonaisen hevoisen. Luulenpa todella, että rupean laahtariksi, kun maa
hiukkasen on kuivanut; sitte minä myyn nahkoja, sarvia ja talia". En
voinut muuta kuin ihmetellä tuota masentumatonta intoa, joka toiseen
aikaan kentiesi olisi antanut miehelleen hyvää toimeentuloa.

"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin minä.

"Ei nyt ole paljon tekemistä", sanoi älykäs nuorukainen. "Laiskaksi
minä nyt ensin taidan ruveta, kunnes asiat taas luikahtavat
järjestykseen. Maalla on tätä nykyä mitätön arvo ja kestäähän kaiketi
vähän aikaa, ennenkuin se kallistuu. Saas nähdä mihin ukko tästälähtein
asettuu asumaan",

"Minä tahdoin kysyä mitä isänne ja Georgin suhteen aiotte tehdä",
selitin minä.

"Oh! ukko ja minä lähdemme tietysti sinne, mihin Tommi toisella
viikolla kyyditsi äitimme ja lapsikakarat. Ja Georg, hän tulee kyllä
aina toimeen Altascarin ja meidän välillä, jos ei hän jo ole siellä".

Minä kysyin oliko tulva tuottanut Altascarille suurta vahinkoa.

"Eikö mitä! Häneltä ei suinkaan ole hävinnyt monta sorkkasäärtä. Enpä
ollenkaan katsoisi sitä kummaksi, jos Georg olisi auttanut häntä
ajamaan niitä vuorille -- se olisi ihan Georgin tapaista. Ja hänen
kartanonsa on korkealla paikalla. Voitte varmasti vannoa, ettei siihen
ole noussut vettä yhtään. -- Niin niin!" lisäsi Wise arvelevaisesti
ihmetellen, "nuot hispanialaiset eivät ole semmoisia härkiä, kuin
luullaan, jos asiaa oikein tutkimme. Minä panen vetoa, ettei yksikään
heistä koko Kaliforniassa ole veden vallassa".

"Minä jatkan matkaani", sanoin minä, "ja koetan löytää Georgia".

Wise tuijotti hölmäkkönä minuun, kunnes asia näkyi selvenevän hänen
ajatuksilleen.

"Enpä usko, että voitte korjata paljon mitään. Kuinka suuren osan
saatte -- te toimitte luultavasti monta yhdessä?"

Minä vastasin, että vaan ratokseni matkustelin. Se alensi nähtävästi
arvoani hänen mielestään. Minä luovuin sitte hänestä levotonna, vaikka
hän oli vakuuttanut, että Georg oli turvapaikassa.

Kaikki, joita me tapasimme, juttelivat Georg Tryanin rohkeudesta sekä
auttavaisuudesta ja kuinka vähän huolta hän piti itsestään. Mutta minä
en kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin olin nähnyt häntä. Minä päätin
veneessä lähteä hakemaan Altascarin kartanoa, lujasti tietääkseni, että
Georg oli turvissa. Varustukset olivat kohta tehdyt; minä sanoin
jäähyväiset Wiselle ja loin viimeisen kerran silmäni vanhukseen, joka
yhä vaan istui liikkumatonna ja tunnotonna. Veneeni läksi liikkeelle;
voimakkaat ja nöyrät miehet sitä sousivat.

Tuli taas sadetta ja tuuli kävi kylmänä. Me kuljimme suoraan länteen
päin; kova virta ilmoitti kohta, että olimme Espiritu-Santo-joen
juovassa. Vähän väliä näimme hajonneitten latojen jäännöksiä ja
pajupensaat olivat ajautuneet täyteen maanviljelyskaluja.

Viimein saavuimme paikalle, joka oli avaran, aution järven kaltainen;
se oli Espiritu-Santo-prairie. Kun tuuli viuhui liikuttaen sakeaa vettä
laineiksi, muistutin minä mieleeni entistä pitkää matkaani tämän
äärettömän tasangon yli. Miehet sousivat ääneti ja matalammilla kohdin
huomasin vedessä pajupuitten ja raitapensaitten pitkiä oksia.
Syrjemmältä kohosi kohta kumpu, joka minusta tuntui tutulta; minä
huusin miehille, että taukoisivat ja kääntäisivät sinnepäin.

Lähellä hautakummun huippua oli vaaja isketty maahan ja siinä olivat
puustavit "L. C. S" Alempana oli kummallisesti letitty lämsä köytetty
vaajaan. Se oli Georgin. Se oli jollakulla terävällä kalulla leikattu
poikki ja kummun löyhää hiekkamaata olivat hevoisenkaviot ruopanneet.
Vaajaan oli tarttunut paljon hevoisenjouhia. Se oli äänetön todistus,
että Georg oli ollut siellä, muttei yhtäkään viittausta löytynyt minne
hän sitte oli joutunut.

Tuuli oli yltynyt rajummaksi ja me jatkoimme suurella vaivalla
matkaamme, milloin leväten, milloin soutaen tahi missä vettä oli
matalammalta, sauvomalla kulkein. Tuli äkisti pimeä, ennenkuin
määräpaikkaamme olimme ehtineet ja tilamme alkoi näyttää vaaralliselta;
mutta minä kehoitin soutajiani rohkaisemaan mieltä, koska kohta
pääsisimme perille. Sillä tavalla kuljimme eteenpäin kunnes kello oli
yli kahdeksan; silloin ajoimme mäen rinteesen kiinni. Me kaalasimme
vähän matkaa ja jouduimme kohta kuivalle maalle sekä tielle, mistä
kohta näimme Altascarin "casan" valkeat muurit; ne paistoivat aivan
läheltä vastaamme kuin lumikinokset hämärällä. Tulia liikkui pihalla,
vaan muuten vallitsi koko kartanolla samallainen haudantapainen
hiljaisuus kuin entuudestakin muistelin.

Eräs neekeri tunsi minut kohta kun astuin pihalle ja Senor Altascar
tuli itse korridorissa vastaani.

Minä olin niin väsyksissä, että ainoastaan pyysin huoneita itselleni
sekä uupuneille soutajilleni. Hän loi silmänsä poikki leikattuun
lämsään, jota vielä pitelin kädessäni. Minä aloin puhua Georgista sekä
pelostani; mutta hän pani kohteliaasti ja tavallistaan vielä
leppeämpänä kätensä olalleni.

"Poco a poco, Senor -- ei nyt. Te olette väsyksissä, te olette
nälkäinen, te olette vilustunut. Tarpeellista on, että ensin lepäätte".

Hän vei meidät pienempään suojaan ja kaasi muutamiin lasiin ranskan
konjakkia matkakumppanilleni. He joivat ja istuutuivat leimuavan
valkean lähelle. Kartanon hiljaisuus ja rauha tuntuivat sinä iltana
vielä täydellisemmiltä kuin koskaan ennen ja oli kuin askeleet
korridorissakin olisivat kuuluneet keveämmiltä. Raskaampi
vakaamielisyys kuin ennen näkyi ijäkkään hispanialaisen kasvoista.
Noitten vanhain muurien sisäpuolella olimme ikäänkuin salvattuina
ulkopuolella häärivästä, levottomasta maailmasta.

Ennenkuin ehdin kysymyksiäni kertomaan, oli hän kadonnut. Vähän ajan
perästä kannettiin sisään kaksi höyryyvää vadillista "chupaa" ynnä
kahvikuppia. Mieheni söivät halukkaasti, mutta minä jaksoin ainoastaan
niellä alas muutamia pisaria kahvia; niin kovasti olin väsynyt ja
mieleltäni liikutettu.

Minä istuin kyyrylläni valkean edessä, kun hän taas astui sisään.

"Oletteko syöneet?"

Häntä tyydyttääkseni, sanoin omasta puolestani "olen".

"Bueno, syökää kun saatte; -- ruoka ja ruoanhalu eivät aina ilmesty
yhtaikaa".

Hän lausui tätä siliä Sanchontapaisella yksikertaisuudella ja
totisuuudella, jolla hänen maanmiehensä aina esiintuovat sananlaskuja,
ikäänkuin ne olisivat pelkkää omaa kokemusta vaan, eikä mitään lorua.
Hän kumartui sitte alas ja otti liikutetulta näyttäen käteensä Georgin
lämsän.

"Senor, tämä oli minun tekemäni", sanoi hän.

"Don Altascar, minä otin sen muistoksi häneltä", sanoin minä. "Jos
häntä voisin löytää -- -- -- --".

"Hän on täällä".

"Täällä! -- Ja...".

Minä vaikenin. Paikalla käsitin vastauksen totisuutta, noita hiipiviä
askeleita, kuiskaavia ääniä sekä tuon vanhan kartanon haudantapaista
hiljaisuutta. Altascar tarttui käteeni ja me menimme käytävän poikki
suureen synkkään kammariin. Muutamia suuria vaksikynttilöitä paloi
ikkunoilla hopeajaloilla.

Komerossa seisoi iso vanhanaikuinen sänky, jonka peite, tyynyt ja
lakanat olivat reunatut kalliilla pitsillä; koko laitos osoitti sitä
erinomaista ylellisyyttä, jolla tuo omituinen kansa tuhlaten varustaa
ainoastaan sitä huonekalua. Minä menin likemmäksi ja näin Georgin
lepäävän siinä melkein yhtä rauhallisena kuin silloin, koska tuonaan
seisoin makaavan Georgin vieressä. Mutta tällä kertaa hän oli altiiksi
pannut vielä enemmän kuin silloin; hänen lempeä, jalo sydän oli ijäksi
pysähtynyt.

"Hän oli rehellinen ja uljas", sanoi vanha mies ja kääntyi poispäin.

Sängyn toisella puolella oli polvillansa solakka nainen, jonka pitkät
mustat hiukset melkein peittivät hänen pieniä käsiään, joita hän piti
kasvoinsa edessä. Häntä en ollut huomaavinani, vaan poistuin hiljaa,
jättäen rakastavan ynnä rakastetun kahden kesken olemaan.

Kun taas istuimme yhdessä räiskävän tulen valossa, kertoi Altascar,
että hän viime-aamulla oli tavannut Georg Tryanin hevoisen uimasta
prairiellä ja aavistanut mitä pahinta. Etäämmältä löysi hän Georgin
kylmänä ja jäykkänä, vaan hänen ruumiissaan ei näkynyt mitään haavaa
eikä kolauksen merkkiä. Ukko arveli, että Georg luultavasti oli uupunut
kuivalle maalle pyrkiessään ja ainoasti päässyt kummulle kuolemaan
samallaisen avun puutteesen, jota hän niin monta kertaa oli osoittanut
muille; kuolemaisillaan oli hän kentiesi itse leikannut ratustimet
poikki ja laskenut hevoisen menemään.

Hän haudattiin intianien hautakumpuun -- tuohon vähäiseen yhäti
viheriöitsevään oasiin, jonka vainottu kansaparka oli myllermöinyt
kuivalle tasangolle. Pieni hietakiven lohkare, johon on hakattu
puustavit "G. T.", on hänen ainoa muistomerkkinsä ja se on myöskin
uuden mittauksen jälkeen rajapyykkinä Espiritu-Santo-prairiellä.



VIII.

Kortinlyöjä.


Erinomaisen siivo juttelutapa sekä sikarinsavun ja saappaan kantain
puute Wingdamin kyytivaunujen ikkunoissa todistivat, että
matkustavaisten joukossa oli nainenkin. Että hän oli kaunis voi vielä
päälliseksi päättää varmastikin, koska tyhjäntoimittajat
pysäyspaikoilla pyrkivät vaununikkunalle pakkautumaan ja he pitivät
omituista tavatonta huolta lakkien, takkien sekä kaulahuivien
ulkonäöstä. Sikamaisen tietoviisaan ylenkatsovalla hymyilyllä
vaariinotti Mr Jack Hamlin kuski-istuimelta kaikki nämät tapahdukset.
Hän ei suinkaan pitänyt kauniin sukupuolen hempeyttä vallan halpana,
mutta naiset olivat hänestä petollisina ansoina, joita oli viritetty
sitä varten, että ne juonikkaasti viettelisivät ihmissuvun väkevämpää
puolta korttipöydästä -- jonka ääressä Mr Hamlin kulutti elinaikansa
suurimmat osat (se muistutus on tässä tehtävä).

Hän siis ei kertaakaan luonut silmäänsä sille ikkunalle päin, mistä
viheriä harso vietteleväisenä liehui sillaikä kuin hän laski
soreamuotoisen jalkansa astuimelle ja putkahti alas. Sikaria polttaen
ja omiin ajatuksiinsa liittyen vaelsi hän sitte edes takaisin
pysäyspaikalla niin huolimatonna ja koko ulkomaailmasta lukua
pitämätönnä kuin hänen virkatoverinsa tavallisesti ovat. Hänen soleva,
sievästi puettu vartalo ja vakaa, jäykkä käytöksensä oli täydellisenä
vastakohtana muitten matkamiesten kuumeiselle vilkkaudelle ja ylen
iloisille tempuille. Mutta ylioppilas, Harvard College'sta, itse Bill
Masterskin, jolla oli outo silmäänpistävä vaatteenparsi, yltäkylläiset
elinvoimat ja kova taipumus vallattomuuteen sekä seikkailuksiin,
hänkään ei miellyttänyt ketään niin kovasti kuin tuon yksinäisen
kortinlyöjän vaalea, klassillinen näkö, varsinkin sivulta katsottuna ja
hänen järkähtymätön levollisuutensa.

Kutsari huusi tavalliset lähtösanat: "kaikki valmis" ja Mr Hamlin
palasi vaunuille. Hänen jalkansa oli jo pyörällä ja kasvot auaistun
vaununikkunan tasalla, kun hänen silmänsä samalla hetkellä kohtasivat
silmäparin, joka hänestä oli kauniin kuin hän koskaan oli nähnyt. Hän
astui taas hiljakseen alas, lausui muutamia kohteliaita sanoja
jollekulle matkustavaiselle vaunuissa, jonka kanssa hän vaihtoi
istumapaikkaa ja nousi yhtä vakaasti vaunuihin istumaan. Mr Hamlinin
viisaustiede ei koskaan saanut estää häntä liukkaasti ja järkevästi
täyttämästä mielihalujansa.

Jackin sisääntunkeuminen saattoi muita matkustavaisia väkinäiseen
asemaan, etenkin niitä, jotka paraillaan olivat mielitelleet kaunista
matkakumppaniaan. Eräs herra kumartui eteenpäin ja ilmoitti hempukalle
sopottaen muutamilla sanoilla, että Mr Hamlinin maine sekä tavat eivät
olleet parasta laatua. Mahdotonta on sanoa, kuuliko hän hänen puhettaan
ja tunsiko hän nyt tuota etevää lakimiestä, jolta hän joku ilta
sitte oli voittanut monta tuhatta dollarsia; hänen kalpea naama
ei vähimminkään muuttunut ja hänen mustat silmänsä kääntyivät
huolimatoinna lainoppineen herrasmiehen ohitse hänen vierikumppaninsa
paljon mieluisampaa muotoa katsomaan. Eräs intianintapainen
lujamielisyys -- jonka hän oli perinyt äidiltään -- oli hänelle hyväksi
avuksi, kunnes pyörät vierivät hieta-ahteitten yli Scott'in lautan
lähellä ja kyytivaunut seisahtuivat Unionin hotellin eteen. Lainoppinut
herra ynnä eräs kongressinjäsen hypähtivät ulos ja seisoivat valmiina
auttamaan alasastuvaa jumalatarta, eevesti Starbottle Siskiyou'sta otti
sillaikaa hänen päivän varjon sekä kaulavaatteen haltuunsa. Kaikki
nämät kohteliaisuuden teot matkaansaattoivat hetken hämiä ja
viivytystä. Jack Hamlin avasi säyseästi oven vaunujen vastaisella
puolella, tarttui neiden käteen sillä uskaliaisuudella ja lujuudella,
jota epäröivä sukupuoli pitää suurenarvoisena sekä nosti hänet keveästi
ja kauniisti vaunuista portaille. Kutsari naurahti koirankurisesti,
tuota temppua älytessään. "Kavattakaa tarkasti noita pieniä kaluja,
herra eevesti!" sanoi postinkulettaja, huolellisena olevinaan, kun hän
näki eevesti Starbottlen synkkämielisenä astuvan taimmaisena tuon
riemukulkueen jälessä, joka marssi suoraa tietä ruokasaliin.

Jack Hamlin ei kuitenkaan jäänyt puolipäiväistä syömään. Hänen
hevoisensa seisoi satuloittuna hotellin pihalla ja silmänräpäyksen
kuluttua oli hän taas matkalla. Hän ajoi nelisin kaalamon yli,
kivisestä mäestä ylös ja edelleen pölyistä Wingdamin tietä myöten
ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä vapaaksi pahasta unennäöstä. Tien
varrella olevain rappeutuneitten hökkelien asukkaat varjosivat kädellä
silmiään, kun he katsoivat hänen jälkeensä; he tunsivat miehen sekä
hevoisen ja kummastelivat "mitä Indiani-Jack nyt toimi". Enemmän
arveltiin kuitenkin hevoisesta ja sen tavoista niinkuin luonnollista
olikin semmoisessa yhteiskunnassa, missä ajanlukua määrättiin
Calaveras-nimisen paikan kilpa-ajoja myöten.

Hänen kiplonsa hikeä vuotavat kupeet saattoivat häntä viimein
malttamaan mieltänsä. Hän hiljensi vauhtia ja ajoi, ohjakset höllällään
riippuvat, hidasta ravia eteenpäin. Maiseman laatu muuttui vähittäin
mieluisammaksi. Auki-hakkaelmat petäjiköissä ja sycomore-metsiköissä
osoittivat muutamia viljelys-yrityksiä; kukkiva köynnöskasvi oli
johdatettu erään hökkelin oven ylitse ja nainen liekutti toisen tuvan
seinuksella lastansa korkeitten ruusupuitten siimeksessä. Vähän
edempänä tapasi hän muutamia paljain säärin olevia lapsia, jotka
pulikoitsivat purossa; herttaisilla leikinlaskuillaan, joita hän voi
toimittaa milloin vaan tahtoi, viehätti hän heitä niin, että he kohta,
iloissaan huutaen, kiipesivät hevoisen selkään, kunnes Jack viimein
älysi välttämättömäksi väkisin irroittaa itsensä ja paeta, jättäen
taakseen suukkosia ja pieniä rahoja.

Hän tunkeutui kohta synkempään metsään -- ja siellä, kaukana
ihmisasuntojen sekä viljelysten jokaisesta jäännöksestä, alkoi hän
laulaa niin selvällä sekä korkealla äänellä ja paitsi sitä niin
surumielisellä helähdyksellä, että rastaat ja pajukertutkin,
luullakseni, vaikenivat kuunnellakseen. Jackin ääni ei ollut totutettu;
hänen laulunsa aineena oli joku neekerien renkutuksista lainattu
tunnokas hurjuus; mutta koko laulannon lävitse vävähti joku omituinen
äänen ja tunteen laatu, joka oli sanomattoman liikuttava. Se oli
todellakin kummallista nähdä tuon tunnottoman onnen-tavoittelijan,
revolveri vyössä ja korttileikki taskussa, lähettävän ääntänsä edellään
synkeäin metsäin halki, ilmoittaen jonkun tuntemattoman "Nellyn
haudalla" semmoista kaipausta, että kyyneleet ehdottomasti täyttivät
kuuntelijan silmiä. Eräs kyyhky-haukka, joka äsken oli tappanut
kuudennen saaliinsa ja kentiesi arveli Mr. Hamlinia sukulaisekseen,
katsoa tuijotti kummastuneena häneen kuusen latvasta ja sen täytyi
myöntää ihmisen etevyyttä. Se ei voinut laulaa, vaikka se saaliinhimossa
veti vertoja mustasilmäiselle kortinlyöjälle.

Mutta Jack tuli kohta taas maantielle ja iski kannukset hevoisen
kupeisin. Hiljaisten metsäin ja vesi-uurrosten sijasta näki hän nyt
osia ja hieta-töyryjä, paljaita kumpuja ja lahonevia puunrunkoja; ne
osoittivat, että hän taas läheni sivistystä. Sitte tuli kirkontorni
näkyviin; hän tiesi siis, että hän oli saapunut perilleen. Muutaman
minuutin kuluttua, kopistelivat hevoisen kaviot ahdasta katua vasten,
joka vuoren juurella katosi ojien, sulkujen ja särettyjen kallioin
sekasokaisiin jäännöksiin. Hän astui alas Magnolia-hotellin edustalle
ja meni ruokasalin lävitse, josta pitkä pimeä käytävä vei eräälle
ovelle; hän avasi sen omalla avaimellaan ja astui huonosti valaistuun
kammariin, jonka kalliita ja koreita huonekaluja aika sekä huono hoito
olivat pilanneet. Pilkut ja raamut, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen
kuosiin, rumensivat kirjailtua sohvapöytää. Tikatut nojaustuolit olivat
vaalenneet ja makuusohvan viheriässä sametissa, jolle Jack oli
heittäynyt, näkyi jalkapuolessa Wingdamin punaisen savimaan jälkiä.

Jack lauloi taas häkissään. Hän loikoi liikkumatonna, katsellen
vastaisella seinällä riippuvaa kirjavasti väritettyä maalausta, jossa
nuori nainen punaisine poskineen ja uhkeine muotoineen oli kuvattu.
Ensikerta juolahti hänen mieleensä, ettei hän luultavasti koskaan
rakastuisi semmoiseen naiseen, jos hän sitä tapaisikin. Hänen
mielessään haamoitti kentiesi toisenlainen hempulainen.

Joku koputti samassa ovea. Nousematta nykäisi Jack eräästä nuorasta,
joka oli köytetty lukkoon; ovi lensi auki ja mies astui sisään.

Äsken tullut oli pitkä ja harteva; hän oli voimakas ja uljas näöltään,
mutta irstaisuus oli tehnyt hänen kauniita kasvojaan pahan näköisiksi.
Hän näytti sillä hetkellä olevan väkeväin juomain vaikutusten alaisena,
sillä hän säpsähti, Jackia huomatessaan, katsoi häneen himeillä
silmillä ja sammalsi tavoittelevaisesti:

"Minä luulin, että -- että Kati oli täällä". -- Jack Hamlin hymyili
noin halveksivaisesti, kuin Wingdamin kyytivaunuissakin, matkatoveriensa
kohteliasta käytöstä huomatessaan. Hän oli tarpeeksensa levännyt, nousi
istualle ja oli valmis toimituksiin.

"Ethän suinkaan tullut kyytivaunuissa?" jatkoi tulokas, "vai niinkö
teit?"

"En", vastasi Jack. "Ne jäivät minulta Scott'in lautalle. Ne ei
puolessa tunnissakaan vielä joudu tänne. Noh, Brown! millä kannalla
ovat asiat?"

"Saakelin huonolla", sanoi Brown ja hänen kasvoissaan näkyi äkisti
hiukan toivottomuutta. "Jack! Minä olen taas, piru vieköön, typötyhjä
rahasta", jatkoi hän ynisevällä äänellä, joka kuului vielä
surkeammalta, hänen voimakkaasen näköönsä katsoen. "Etkö voi auttaa
minua ja maksupäiväksi antaa minulle noin sata dollarsia? -- Minun
täytyy lähettää rahoja vaimolleni ja -- -- sinä olet paitsi sitä monta
kertaa voittanut minulta sen verran; piru minut periköön, jos et sitä
ole tehnyt".

Viimeiset lauseet eivät tainneet olla aivan ajatusopin mukaiset, mutta
Jack ei pannut sitä huoliaksensa ja ojensi vieraalleen anotun summan.

"Tuo puhe vaimostasi on näissä asioissa sangen ikäväksi kulunut",
muistutti hän sivumennessä. "Mikset sano suoraan, että tahdot panna ne
rahat peliin? -- Sinä, perkele vie, et ole paremmin nainut kuin
minäkään".

"Seis siinä!" sanoi Brown pikaisesti vakaaksi muuttuen, ikäänkuin
kultaan koskeminen jo olisi antanut hänelle takaisin jonkunmoisen
arvoisuuden. "Henkeni ja autuuteni päälle! minulla on vaimo ja saakelin
hempeä vielä päälliseksi, vaikka itsekin sen sanon -- tuolla
Valtioissa. Kolme vuotta on siitä, kuin häntä näin ja vuosi siitä kuin
hänelle kirjoitin. Kun saan asiat parempaan järjestykseen ja kirottu
kaivos alkaa tuoda takaisin hintansa, aivon minä lähettää häntä
noutamaan".

"Mutta Kati sitte?" sanoi Jack, hymyillen kuin ennenkin.

Mr Brown koetteli vastaukseksi vetää suutansa veijarimaiseen nauruun;
hän luuli siten peittävänsä hämiään, mutta hänen veltostunut muotonsa
ja viinan pimittämät aivonsa eivät siihen oikein taipuneet; hän virkkoi
ujomaisesti:

"Mitä helvettiä! eikö mies saisi elää hiukan vapaasti, kun niin tahtoo
-- vai kuinka, Jack? -- Mutta mitä sanot siihen, jos erän löisimme?
Minä panen -- sata dollarsia!"

Jack katseli kelpo kumppaniansa omituisilla silmillä. Hän taisi tietää,
että mies ennakolta oli tuomittu rahojansa menettämään ja katsoi
paremmaksi, että ne rikastuttaisivat hänen kuin jonkun muun lompakkoa.
Hän nyykähytti päätänsä ja veti tuolin pöydän äärelle. Samassa
tuokiossa koputti joku hiljaa ovea.

"Se on vaan Kati", sanoi Mr Brown.

Jack veti teljen syrjään ja ovi aukeni. Mutta ensikerta eläissään
horjui hän taaksepäin, vallan hämmästynyt ja säikähtynyt; ensikerta
eläissään punastui hän tukan rajalle asti. Sillä hänen edessään seisoi
sama nuori nainen, jonka hän oli auttanut Wingdamin kyytivaunuista;
Brown pudotti kortit ja tervehti häntä kummallisella naurulla:

"Vaimoni, saakeli soikoon!"

Huhu kertoo, että Mrs Brown hyrähti itkuun ja ajoi hänen päällensä
nuhteita. Minä näin saman naisen kolme vuotta myöhemmin enkä hevin
usko, että hän sillä tavalla oli pannut kauniit silmänsä altiiksi.
Wingdamin sanomalehden ensi-numero sisälsi päällekirjoituksella "Mieltä
liikuttava kohtaus", seuraavan kertomuksen: "Viimeviikolla tapahtui
kaupungissamme yksi niitä kauniita ja liikuttavia sattumuksia, jotka
ovat Kalifornialle omituiset. Erään sangen etevän kaivoksenomistajan
vaimo, joka oli kyllästynyt Idän imelään sivistykseen ja kylmään
ilmanalaan, päätti hakea jalomielistä miestänsä Kalifornian kultaisilta
rannoilta. Aikomustansa miehelle ilmoittamatta, läksi hän rohkeasti
pitkälle matkalleen ja saapui tänne viimeksikuluneen viikon lopulla.
Miehen iloa on helpompi arvata kuin kuvailla. Yhteenyhtymys taisi olla
sanomattoman liikuttava. Me toivomme, että useat noudattaisivat hänen
esimerkkiään".

       *       *       *       *       *

Emme tiedä oliko hänen vaimonsa vai onnistuneet kauppa-tuumat sitä
vaikuttaneet, vaan varma totuus on, että Mr Brownin asiat siitä
hetkestä alkain yhä paremmalle kannalle joutuivat. Hän lunasti
kumppaniensa osakkeet "Nip ja Tuck-kaivoksessa" rahoilla, jotka hän
muutamain väitöksen mukaan oli saanut uhkapelillä; toiset arvelivat,
että Mr Jack Hamlin oli ne lainannut hänelle. Hän rakensi ja koristi
sisältä uuden Wingdamin hotellin, jossa kauniin Mrs Brownin suuren
kansansuosion takia ei koskaan puuttunut vieraita. Brown valittiin
kunnallis-neuvoston jäseneksi ja hän lahjoitti isoja summia kirkoille.
Hän tuli, sanalla sanoen, kohta kaupungin arvossapidetyksi
kuntalaiseksi ja äsken tehty katu pantiin hänen nimikokseen.

Huomattiinpa kuitenkin, että hän sitä myöten kuin hän tuli rikkaammaksi
ja kunnioitetuksi, myöskin vaaleni, laihtui ja tuli levottomaksi. Sitä
myöten kuin hänen vaimonsa nousi korkeampaan suosioon, tuli hän
äreämmäksi ja hätäisemmäksi. Hän oli kaikista aviomiehistä nöyrin ja
mustasukkaisin. Hän ei millään tavalla hillinnyt vaimonsa vapautta,
mutta ihmiset kuiskasivat, että niin tapahtui, koska hänen ensimmäinen
ja ainoa koetuksensa sinnepäin oli nostattanut Mrs Brownissa
vihanpuuskan, joka pelästytti miestä vaikeneman.

Useat näistä juorujutuista olivat tietysti lähteneet niitten
naisten huulilta, joitten kanssa kaunis Mrs Brown onnellisesti oli
kilvoitellut Wingdamin herrain ritarillisesta kohteliaisuudesta. Hänen
puolustukseksi täytyy toki mainita, että häntä, hänen tulosta alkain,
oli kohdeltu sellaisella jumaloitsemisella, että se olisi voinut viedä
vakaammankin pään kieroon eikä suinkaan ylentänyt tahi jalostanut hänen
vaimollista luonnettaan. Brown älysi epäselvästi kaikki nämät asiat;
mutta hänen ainoa uskottunsa oli Jack Hamlin, jonka huono maine
tietysti esteli häntä oikein tuttavan tavalla käymästä tuossa
perheessä; hänen käyntinsä tulivatkin yhä harvemmiksi.

Oli Juhannusaika ja kuunvaloinen ilta; kaunis, mustasilmäinen ja
punaposkinen Mrs Brown istui pylväikössä, tuoksuavaa iltatuulta
ihaellen ja paitsi sitä, pelkään mä, nauttien toista suitsutusta, joka
ei ollut yhtä viaton ja kylmähkö. Eevesti Starbottle ja tuomari
Boompointer sekä ulkomaan matkailija osoittivat hänelle paraikaa
harrasta kunnioitustaan. Mrs Brown oli erinomaisen hyvällä mielellä.

"Mitä tuolla tiellä katselette?" kysyi kohtelias eevesti, älyttyään,
että Mrs Brownin huomio vasta oli kääntynyt toisapäin.

"Pölyä", vastasi Mrs Brown huoaten. "Ainoastaan rouva 'Siniparran'
lammaslaumaa!"

Eevesti, jonka kirjalliset tiedot harvoin ulottuivat laajemmalle kuin
viimeiseen sanomalehteen saakka, käsitti tuon lauseen sanasta sanaan.
"Tuo ei ole mikään lammaslauma", virkkoi hän, "se on ratsasmies.
Tuomari, eikö se ollut Jack Hamlinin kiplo?"

Mutta tuomarilla ei ollut mitään ajatusta siitä asiasta ja koska Mrs
Brown oli ilmoittanut, että ilma tuli varsin kylmäksi, luopuivat he
tarkemmista tutkimisista ja menivät sisään.

Mr Brown oli tallissa, mihin hän puolenpäivän jälkeen tavallisesti
vetäytyi. Hän tahtoi kentiesi siten osoittaa, että hän halveksi
vaimonsa ihailijoita; kentiesi oli se myöskin hänestä, niinkuin
ylimalkain heikkoluontoisten ihmisten mielestä, hauska harjoittaa
rajatonta valtaa alhaisempain luontokappaleitten yli. Hän oli
sanomattoman tyytyväinen, kun hän sai opettaa ratsuksi ja taltuttaa
vaaleanruskeaa tammaa, jota hän mielin määrin voi lyödä tahi hyväillä,
mutta hän ei voinut samalla tavalla kohdella puolisoansa.

Tallissa huomasi hän entuudesta tunnetun harmaan kiplon, joka äsken oli
talutettu paikoilleen ja jonka omistajan hän, muutaman tuokion
etsittyään, löysi hevoisen läheltä. Brownin tervehdys oli ystävällinen
ja sydämellinen; Jack Hamlinin jotenkin väkinäinen. Mutta Brownin
hartaisin pyyntöihin suostuen seurasi Jack kohta tämän jälestä
takaportaita myöten ylös pieneen kammariin, jonka ikkunat antoivat
tallille päin. Kammari oli koristamaton ja siinä oli ainoastaan sänky,
pöytä, muutamia tuolia sekä hylly, jolla pyssyn ja ruoskan sija oli.

"Tämä on minun kotini, Jack, tämä vaan", sanoi Brown huoaten ja
heittihe sängylle; ystävälleen viittasi hän tuolin istumapaikaksi.
"Vaimoni asunto on huoneen toisessa päässä. Nyt on enemmän kuin kuusi
kuukautta siitä kuin elimme yhdessä tahi tapasimme toisiamme muulloin
kuin syödessä. Se on huoneen isännälle hiukan sopimatonta -- vai
kuinka?" sanoi hän väkisin nauraen. "Mutta iloinen olen, kun sain nähdä
sinut, saakelin iloinen". Hän ojentihe ulos sängystä pudistaaksensa
Jackin kylmää kättä. "Minä käskin sinut tänne ylös, sillä minä en
tahtonut jutella sinun kanssasi tallissa -- vaikka koko kaupunki
kuitenkin jo tietää koko sen asian. -- -- Älä sytytä kynttilää! -- --
Voihan tässä yhtä hyvästi tarinoida kuutamollakin. Nosta jalkasi
ikkunanlaudalle ja istu oikein mukavasti sillaikaa kuin kuuntelet.
Putelissa on viinaa".

Jack ei käyttänyt tuota ilmoitusta hyväkseen. Brown kääntyi seinälle
päin ja jatkoi:

"Jos en olisi niin hiton rakastunut vaimooni, niin en huolisi asiasta
yhtään. Mutta rakastan häntä niinkuin minä teen ja nähdä hänen tällä
tavalla peuhaavan, jota estääkseni en voi panna tikkua ristiin -- -- se
se tuiki tappaa minut -- peräti näivettää. -- Mutta sangen iloinen
olen, kuin sain tavata sinua, Jack poikaseni!"

Hän hapuili hämärässä, kunnes hän taas oli löytänyt ja pudistanut
kumppaninsa kättä. Hän tahtoi pitää sitä omassa kädessään, mutta Jack
veti sen pois ja pisti sen liivien alle, huolimattomasti kysyen:

"Kuinka kauan on asia ollut tällä kannalla?"

"En tiedä. -- Siitä alkain kuin hän palasi tänne. Silloin, Jack, olin
minä helvetin sika -- semmoinen olen vieläkin -- -- mutta en minut
ennenkuin silloin tiennyt kuinka rakastunut olin häneen. Ja hän ei ole
ollut kuin sama ihminen sen päivän jälkeen".

-- -- -- "Mutta se ei vielä ole mitä pahinta, Jack; ja siitä juuri
tahdoin keskustella sinun kanssasi. Asia ei ole suora sillä ettei hän
huoli minusta ollenkaan; -- että hän teeskentelee jokainoan töllön
edessä, joka vaan pistää nenänsä tänne -- se on muutamain naisten
luonnollisena tapana eikä he sillä tarkoita mitään pahaa. Mutta Jack --
minä luulen -- minä luulen, että hän rakastaa jotakin toista miestä.
-- -- Jack, älä nouse -- -- jos pistoolisi ovat sinulle vaivaksi, niin
riisu ne pois".

"Kuusi kuukautta ja vähän päällekin on hän ollut äkäisen ja alakuloisen
näköinen, on hän ollut arkahermoinen, herkkäpelkoinen ja muuta
semmoista. Ja toisinaan hän katselee minua niin herttaisen surkeasti,
kuin hänen melkein olisi minua sääli. -- -- Ja sitte hän myöskin
kirjoittaa jollekulle. Ja -- -- viimeviikolla on hän koonnut kaikki
omat kalunsa -- korukalut sekä kalliit kivet -- Jack! minä luulen --
minä melkein luulen, että hän aikoo lähteä tiehensä. Minä voin kärsiä
kaikki paitsi sitä, että hän kuin varas pujahtaisi pois --".

Brown painoi kasvonsa tyynyihin ja muutamain minuuttien kuluessa ei
kammarissa kuulunut muuta kuin pöytäkellon tikittäminen uunin
reunuksella. Jack sytytti sikarin ja muuttihe aukinaiselle ikkunalle.
Kuu ei enää paistanut kammariin ja sänky oli jäänyt pimeään.

"Jack! Mitä minun pitää tehdä -- -- mitä neuvoa sinä annat?" virkkoi
viimein pimeästä tuleva ääni.

Vastaus ikkunalta kuului vakaasti ja arvelematta:

"Aja miehen jälkiä ja laukaise hänelle luoti otsaan".

"Jack! mutta --"

"Sen hän kyllä on ansainnut".

"Mutta luuletko, että hempukkani sitte tulee takaisin?" -- Jack ei
vastannut, vaan muuttihe ikkunalta likemmäksi ovea.

"Jack, älä vielä mene! Sytytä kynttilää jos tahdot ja istu tähän pöydän
ääreen. Se on lohduttavaa nähdä sinua, jos ei muuta mitään olisikaan".

Jack arveli, mutta noudatti sitte hänen tahtoaan. Hän veti
lakkaristansa esille korttileikin ja sakasi sitä, sänkyyn päin katsoen.
Mutta Brownin naama oli yhä vaan kääntynyt seinään päin. Kun Jack oli
sekoittanut kortit, nosti hän ja antoi kortteja vaihetellen pöydän
vastaiselle puolelle ja itselleen. Ensimmäinen oli kaks-silmä; hänen
oma korttinsa oli kuningas. Hän sakasi, nosti ja antoi taas. Tällä
kertaa sai luultu vastaanpelaaja rouvan, Jack itse viisikon. Hänen
näkönsä selkeni ja hän sakasi vielä kerran kortit. Toinen sai nyt taas
kaks-silmän, Jack kuninkaan. "Kaksi kertaa kolmesta", sanoi Jack
kuuluvasti.

"Mitä sanoit, Jack?" kysyi Brown.

"Ei mitään".

Jack koetteli sitte heittää noppia, mutta hän viskasi aina kuusi-silmää
ylöspäin ja luultu vastaanpelaaja tuli tappiolle. Tottumuksen mahti
tuntuu toisinaan tukalalta.

Brown oli sillaikaa nukkunut, murheista väsyneenä. Jack siirsi tuolin
ikkunan lähelle ja katsoi kattojen ylitse alas lepäävään kaupunkiin,
jonka tuikkia hahmoviivoja sekä jyrkkiä väriä kuu paisteellaan
lauhdutti ja sulostutti. Hän voi sikeässä hiljaisuudessa kuulla veden
lorinaa kanavoissa ja kuusten huminaa vuorilla. Hän katsahti ylöspäin
ja samassa lensi vilahtava tähti alas ilman heloittavalta kannelta.
Senperästä seurasi tuokion kuluttua toinen tähti ja vielä kolmaskin.
Jackin päähän pölähti aate. Jos tähti vielä viidentoista minuutin
kuluessa putoisi, niin -- -- Hän istui siinä kello kädessä puolenkin
tuntia, mutta semmoista ilmausta ei enää näkynyt.

Kello löi kaksi ja Brown vielä makasi. Jack lähestyi pöytää ja otti
lakkarista kirjeen, jota hän kynttilän liputtavassa valossa luki. Se
sisälsi ainoastaan yhden rivin, joka oli naisen käsialaa:

"Tule kello kolme kevykääsissä puiston muurille."

Makaaja kääntyi levottomasti ja heräsi.

"Jack, oletko täällä?"

"Olen."

"Älä vielä mene! -- Kumma on, Jack, minä näin paraikaa unta -- -- näin
unta entisistä ajoista. Minusta oli kuin Susie ja minä taas olisimme
menneet vihille ja pappina oli -- aika hullumaisesti! -- sinä."

Kortinlyöjä nauroi ja istuutui sängylle, yhteen kääritty paperi
kädessään.

"Se oli hyvä ennusmerkki, vai kuinka, Jack?" kysyi Brown.

"Hyvää on toivomista. Kuules, poikaseni, eikö olisi parasta, että
nousisit?"

"Poikanen", jota niin ystävällisesti oli kehoitettu, nousi Jackin
ojennetun käden avulla.

"Tahdotko sikaria?"

Brown vastaanotti hajamielisenä sen sikarin, jonka Jack ojensi hänelle.

"Tulta?"

Jack pusersi kirjeen kokoon, sytytti sitä kynttilästä ja ojensi
kumppanille tulta. Hän piti siitä edelleen kiinni, kunnes se oli
melkein kokonansa palanut ja laski tähteet -- kuin hehkuvan tähden --
menemään ikkunasta. Hän näki sen putoavan sekä sammuvan hämärään ja
palasi sitte ystävänsä luoksi.

"Poikaseni!" sanoi hän, painaen kätensä Brownin leveille olkapäille,
"viiden minuutin perästä olen taas matkalla ja poissa kuin tuo kipinä
-- ja taitaapa viipyä kauankin, ennenkuin yhteen yhdymme. Mutta
ennenkuin lähden, niin kuule neuvoni: myy kaikki mitä sinulla on, ota
vaimosi mukiisi ja muuta muualle. Tämä paikka ei ole sopiva sinulle
eikä hänelle. Sano hänelle, että niin täytyy tapahtua, -- pakoita
häntä, jos hän ei tahdo. Älä sitä valittele, ettet voi olla pyhänä
miehenä ja vaimosi enkelinä. Ole mies -- muista, että hän on nainen.
Älä ole helvetin hassu. Hyvästi!"

Hän tempasi itsensä irti Brownista ja juoksi alas portailta. Tallin
ovella tarttui hän torkkuvan rengin kaulukseen ja pudisti häntä.

"Satuloitse hevoistani viidessä minuutissa; muuten minä --".

"Rouva sanoi, että teille piti varustaa kevykääsit", änkytti mies.

"Kääsit hitoille!"

Hevoinen tuli satuloituksi niin pian kuin pelästyneen miehen tutajavat
sormet sitä voivat toimittaa.

"Onko mitään tapahtunut, Mr Hamlin?" sanoi hän. Niinkuin kaikki hänen
virkakumppaninsa ihmetteli hän herran tulista intoa ja oli todellakin
huolissaan hänen menestyksestä.

"Pois tieltä!"

Mies siirtyi säikähtyneenä syrjään. Kiroten iski Jack kannukset
hevoiseen ja ajoi täyttä laukkaa tietä myöten. Silmänräpäyksessä oli
hän kadonnut kauas ja näkyi siellä kuin pölypilvi ikään. Samassa
nähtiin, että loistava tähti luopui siskojensa keskuudesta ja lensi
tummansinisestä taivaasta häntä vastaan.

Monen peninkulman takana kuulivat uutisasukkaat tien varrella varhain
aamulla äänen, joka heleänä kuin kiurun lauloi etäällä metsässä. Ne,
jotka vielä makasivat, kääntyivät kovilla vuoteillaan uneksiaksensa
nuoruudesta, rakkaudesta ja aikoja sitte kadonneesta onnesta.

Päivettyneet miehet ja levottomat kullanhakijat, jotka jo olivat
työssä, taukosivat tuokioksi ja nojautuivat lapioillensa kuunnellakseen
haaveksivaa mieronkiertäjää, joka ratsasti ulos avaraan maailmaan,
ruusunkarvaista aamuruskoa kohti.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Tarinoita Kalifornian kultamailta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home