Title: Martti mestari ja hänen kisällinsä
Author: Hoffmann, E. T. A. (Ernst Theodor Amadeus), 1776-1822
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Martti mestari ja hänen kisällinsä" ***


MARTTI MESTARI JA HÄNEN KISÄLLINSÄ

Kirj.

E.T.A. Hoffmann


Suomentanut Aatto S. [Meister Martin der Küfner und seine Gesellen]


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon kustantama.
1881.



SISÄLLYS:

Alkulause
Kuinka Martti herra vanhimmaksi valittiin ja miten hän siitä kiitti
Mitä sitte Martti mestarin kotona tapahtui
Miten Martti mestari piti omaa ammattiansa kaikkia muita korkeampana
Vanhan mummon ennustus
Miten Fredrik ja Reinhold kisällit tutustuivat
Miten Fredrik ja Reinhold tulivat Martti mestarin työhön
Kuinka kolmaskin kisälli tuli Martti mestarin taloon ja mitä
  sitte tapahtui
Mitä Martta rouva puhui kisälleistä Roosan kanssa. Konradin ja
  Martti  mestarin riita
Reinhold lähtee pois Martti mestarilta
Miten Martti mestari ajoi Fredrikin ulos työhuoneestansa
Päätös.



Alkulause.


Varmaan heltyy sinunkin sydämmesi, rakas lukija! ja aavistava suruisuus
täyttää mielesi, jos milloin joudut niille paikoille, missä
muinaissaksalaisen taiteen ihanat muistomerkit kaunopuheisten kielten
tavoin kertovat kultaisen muinaisuuden loistosta, hurskaudesta,
ahkeruudesta ja suorasta rehellisyydestä. Olet ihan astuvinasi kuin
autioksi jätettyyn asuntoon. -- Vielähän on pöydällä auki pyhä kirja,
jota perheen isä on lukenut, vielähän riippuu tuossa emännän valmistama
kallisarvoinen kirjava vaate ja ovathan kaapit täynnä kaikenlaisia
keinollisuuden arvokkaita tuotteita, nimi- ja syntymäpäivä-lahjoja.
Sinä odotat vaan, että joku talonväestä on heti tuleva sinua
vilpittömällä vierasvaraisuuden ystävällisyydellä tervehtimään. Mutta
turhaan varrot niitä, jotka ajan ikuisesti vierivä virta on kerran
temmannut mukaansa, vaikkapa vielä jättäytyisitkin suloisen unelman
valtaan, joka luo eteesi vanhat mestarit, nuo taiturit, joiden puhe on
niin yksinkertaista ja kuitenkin niin pontevaa, että se tunkeutuu
luihisi ja ytimiisi saakka. Ja nyt vasta ymmärrät heidän teostensa
syvällisen merkityksen, sillä nyt elät sinä heidän ajassansa ja olet
käsittänyt sen ajan, joka voi luoda mestaria ja mestariteoksia. -- Vaan
oi! eikö lempeän ihana unikuva, päivän hyörinää säikkyen, pakene
kirkkaiden aamupilvien mukana, ja useinkin juuri silloin, kun sitä olet
sulkemaisillasi rakastavaa rintaasi vasten, ja sinä jäät, silmät täynnä
kuumia kyyneleitä, katselemaan yhä enemmän vaalenevaa haamua? --
Ympärillä vallitsevan elämän kolkko pauhu saa sinut sitte äkkiä
heräämään kauniista unestasi ja sinulle jää siitä jälelle ainoastaan
katkera kaiho, joka suloisella väristyksellä täyttää rintasi.

Tämmöiset tunteet täyttivät, rakas lukija! näiden lehtien kirjoittajan
mielen joka kerta, kun hän matkoillaan kävi maailman mainiossa
Nürnbergin kaupungissa. Milloin viivähti hän ihmettelemään torikaivon
kummallista rakennusta tai hautapatsasta P. Sebaldin kummulla, milloin
taas tarkasteli P. Laurin rukoushuonetta tai astui linnaan ja
raatihuoneesen ihailemaan Albrecht Dürerin syväkäsitteisiä
taideteoksia, ja antautui kokonaan suloisten unelmien valtaan, jotka
hänet siirsivät keskelle tämän vanhan valtakaupungin muinoista
komeutta.

Moni iloinen kuvaus kunnollisesta porvarielämästä sinä aikana, jolloin
taide ja teollisuus vireinä ja toimeliaina kävivät käsitysten,
muodostui, kirkastui ja painui katoamattomasti mieleen. Suothan, rakas
lukija! minun asettaa yhden noista kuvista katsottavaksesi. Ehkäpä se
sinua miellyttää ja saa sinut vielä hyvillä mielin hymyilemäänkin,
ehkäpä olet tunteva Martti mestarin talon kuin omaksi kodiksesi ja
viivyt mielelläsi hetkisen hänen tynnyriensä ja muiden astiainsa luona.
Ja -- silloin toteutuisi tosiaankin näiden lehtien kirjoittajan
sydämmellisin toivo.



Kuinka Martti herra vanhimmaksi valittiin ja miten hän siitä kiitti.


Ensimäisenä päivänä toukokuuta vuonna tuhat viisisataa
kahdeksankymmentä oli vapaan valtakaupungin Nürnbergin astia- ja
tynnyriseppäin kunnioitettu yhdistys koossa vanhan tavan mukaan
juhlallisesti viettämässä ammattilaiskokoustansa. Vähää ennen oli yksi
esimiehistä tai, kuten heitä nimitettiin, vanhimmista saatettu
viimeiseen lepopaikkaansa, ja sentähden oli uusi hänen sijaansa
valittava. Martti mestari sai äänet. Tosiaankaan ei voinut juuri kukaan
pyrkiä hänen rinnallensa astiain lujuudessa ja sievyydessä, ei kukaan
ymmärtänyt niin hyvin kuin hän, miten viiniä kellarissa hoidetaan.
Senpä tähden teettivätkin rikkaimmat ja ylhäisimmät herrat hänellä
viinitynnyrinsä, senpä tähden elikin hän mitä kukoistavimmassa
varallisuudessa, olipa vielä rikaskin. Niinpä pitikin, kun Martti
mestari oli valittu, arvokas raatiherra Jaakko Paumgartner, joka
työnteettäjänä nyt oli ammattikunnankin johtajana, seuraavan puheen:

"Hyvin teitte siinä, ystäväni! että valitsitte Martti mestarin
esimieheksenne, sillä parempaa miestä ei virkaan voisi mistään löytää.
Martti mestaria kunnioittavat kaikki, jotka hänet tuntevat, hänen
suuren taitavuutensa tähden ja hänen pitkällisen kokemuksensa tähden
viinin suojelemisen ja säilyttämisen taidossa. Hänen vireä
ahkeruutensa, hänen hurskas elämänsä, puhumattakaan kaikesta
rikkaudesta, jonka hän on koonnut, olkoot teille kaikille seurattavana
esimerkkinä! Olkaa siis, rakas Martti mestari, tuhannesti tervetullut
meidän arvoisaksi esimieheksemme!"

Näin lausuen nousi Paumgartner istuimeltansa ja astui avoimin sylin
muutaman askeleen eteenpäin, odotellen, että Martti mestari tulisi
hänelle vastaan. Tämä nojasikin molemmat kätensä tuolin selkälautaa
vasten ja kohosi hitaasti ja raskaasti, miten vaan hänen hyvin hoidettu
ruumiinsa salli. Sitten astui hän yhtä hitaasti Paumgartnerin
ystävälliseen syliin, johon syleilykseen hän kuitenkin tuskin ollenkaan
vastasi.

"No, Martti mestari", sanoi Paumgartner, siitä vähän kummastuneena,
"ettekö ehkä olekaan tyytyväinen siihen, että valitsimme teidät
esimieheksemme?"

Martti mestari keikahutti tapansa mukaan päätänsä taaksepäin, rummutti
molemmilla käsillään täyteläistä vatsaansa ja katseli ympärillensä,
silmät ihan selällänsä, alahuuli vähän pitemmällä. Sitten alkoi hän,
Paumgartneriin päin kääntyneenä, näin:

"Mitä, rakas, arvoisa herrani, siihenkö en olisi tyytyväinen, että
saan, mitä minulle on tuleva! Kukapa ei ottaisi vastaan uljaan työnsä
ja toimensa palkkaa, kukapa ajaisi kynnykseltänsä kelvottoman
velkamiehen, joka vihdoinkin tulee jo kauan sitten saamaansa rahaa
takaisin maksamaan. No, hyvät miehet", lisäsi Martti, kääntyen
ympärillään istuvien mestarien puoleen, "joko vihdoinkin ymmärsitte,
että _minun -- minun tulee_ olla kunniallisen ammattikuntamme esimies?
-- Mitä vaaditte te esimieheltä? -- Pitääkö hänen olla taitavin
työssänsä? Menkää katsomaan kahden fuderin [fuder on noin 360 kannua]
vetävää, tulen avulla tehtyä tynnyriäni, ainoaa mestariteostani, ja
sanokaa sitte, voiko kukaan teistä kehua tehneensä samanlaista, mitä
kestävyyteen ja työn siisteyteen tulee. Vai pitääkö esimiehellä olla
rahaa ja tavaraa? Tulkaa kotiini, siellä aukasen minä teille kirstuni
ja arkkuni, ja te saatte iloita kylliksenne kiiltävän kullan ja hopean
loistosta. Tai vaaditteko esimieheltänne, että hän olisi kunnioitettu
sekä ylhäisten että alhaisten kesken? -- Kysykää vaan kunniallisilta
raatiherroiltamme, kysykää ruhtinailta ja muilta kelpo Nürnbergimme
ympärillä asuvilta herroilta, kysykää korkea-arvoiselta Bambergin
piispalta, kysykää vaan, mitä he kaikki Martti mestarista arvelevat.
No! -- minä luulen, te ette saa mitään pahaa kuulla!" -- Ja näin
sanoessaan taputteli Martti herra oikein mielissään täyteläistä
vatsaansa, silmät puoliummessa, ja jatkoi sitte, kun kaikki olivat
ääneti ja ainoastaan arveluttavaa rykimistä alkoi sieltä täältä kuulua:
"mutta minä huomaan, minä tiedän sen hyvin, minun pitää nyt vielä
nöyrimmästi kiittää teitä siitä, että Herra vihdoinkin on vaaliasiassa
valaissut teidän järkenne. -- No! -- kun minä saan maksun työstäni, kun
minulle velkamies maksaa lainaamansa rahasumman, silloin kirjoitan minä
tilin tai velkakirjan alle: Kiittäen tunnustan tämän suoritetuksi,
Martti, täkäläinen tynnyriseppä. -- Olkaa siis kaikki sydämmestäni
kiitetyt siitä, että valitsitte esimieheksenne ja vanhimmaksenne ja
siten suorititte vanhan velkanne. Muuten lupaan minä hoitaa virkaani
kaikella uskollisuudella ja hurskaudella. Yhdistystä, kutakin teistä
autan minä tarvittaessa neuvoilla ja töillä ja koko voimallani, miten
vaan taidan. Silmämääränäni on oleva meidän mainion ammattimme
pitäminen ja pysyttäminen kaikessa siinä kunniassa ja arvossa, mikä
sillä nyt on. Minä pyydän teitä, arvoisat ammattiherrani, teitä
kaikkia, hyvät ystävät ja mestarit, tulemaan ensi sunnuntaina iloisille
päivällisille kotiini. Oivallista Hochheimin tai Johannisbergin viiniä
ryyppien tai mitä muuta jaloa juomaa vaan rikkaasta kellaristani
tahdotte, saamme silloin ilomielin keskustella, mitä nyt ensiksi on
kaikkein meidän hyväksi tehtävä! -- Sydämmellisesti kutsun vielä kerran
teitä kaikkia".

Kunnioitettavain mestarien kasvot, jotka Martin ylpeän puheen ajalla
olivat huomattavasti synkistyneet, kirkastuivat nyt jälleen, ja kolkkoa
äänettömyyttä seurasi iloinen keskustelu, jossa paljonkin puheltiin
Martti herran suurista ansioista ja erinomaisesta viinikellarista.
Kaikki lupasivat tulla seuraavana sunnuntaina ja ojensivat äsken
valitulle esimiehelleen kättä, jota hän ystävällisesti pudisti ja
painoipa vielä muutamia mestareja vatsaansakin vasten, ikäänkuin
syleilläksensä heitä. Siitä erottiin sitte iloisina ja tyytyväisinä.



Mitä sitte Martti mestarin kotona tapahtui.


Raatiherra Jaakko Paumgartnerin täytyi kotiinsa mennessään kulkea
Martti mestarin talon ohitse. Kun nyt Paumgartner ja Martti olivat
talon portilla ja Paumgartner tahtoi mennä edelleen, otti Martti
mestari lakin päästänsä, kumarsi kunnioittavasti niin syvään, kuin hän
suinkin taisi, ja sanoi raatiherralle: "ettekö toki tahtoisi hetkiseksi
poiketa halpaan majaani, hyvä, arvoisa herrani! -- Suokaa minun saada
huvia ja oppia teidän viisaista puheistanne!"

"Mitä joutavia, hyvä Martti mestari", sanoi Paumgartner hymyten,
"mielellänihän minä poikkean teidän luoksenne. Mutta miksi sanotte
taloanne halvaksi? Tiedänhän minä, ettei kellään rikkaimmallakaan
porvarilla ole runsaammin koristuksia ja kalleita kaluja kuin teillä;
ja äskenhän te juuri päätitte kauniin rakennuksenne, joka tekee teidän
talonne koko meidän kuuluisan valtakaupunkimme koristukseksi, ja
sisustuksesta en tahdo ollenkaan virkkaa mitään, sillä siitä ei
tarvitsisi kenenkään ylhäisenkään hävetä".

Paumgartner-vanhus olikin oikeassa, sillä heti kun kirkkaaksi
silitetty, metallilla runsaasti koristettu ovi oli saatu auki, näytti
jo sen takaa ilmestyvä esihuone siistin lattiansa, kauneiden
kuvataulujensa, taidollisten kaappiensa ja tuoliensa vuoksi
kokonaiselta korusalilta. Siinä tottelikin jokainen mielellään
runovärssyn neuvoa, joka vanhan tavan mukaan oli piirretty juuri sen
vieressä riippuvaan tauluun:

    Ken mielivi sisälle askeltaa,
    Sen jalkimet puhtahat olla saa,
    Tai parempi ensin ne heittää pois,
    Niin moittehet kaikki ne välttää vois.
    Sen viisas tietävi ennestään,
    Miten vierashuoneissa käyttäytään.

Päivä oli helteinen ja ilma salissa nyt, iltahämärän tullessa, kuuma ja
kolea. Martti mestari vei sentähden ylhäisen vieraansa tilavaan,
viileään korukyökkiin. Siksi nimitettiin rikkaiden porvarien taloissa
siihen aikaan erästä keittiön tavoin rakennettua kammaria, jota ei
kuitenkaan käytetty keittämistä varten, se oli vaan katsottavaksi
koristettu kaikenlaisilla kalleilla keitto- ja muilla ruokakaluilla.
Heti sisään päästyä huusi Martti mestari kovalla äänellä: "Roosa!
Roosa!" ja paikalla avautuikin ovi ja Roosa, Martin ainoa tytär, astui
sisään.

Nyt pitäisi sinun, rakkahin lukijani! hyvin tarkoin ja elävästi muistaa
mainion Albrecht Dürerin mestariteoksia. Sinulla pitäisi olla edessäsi
nuo ihanat immet, semmoisina kuin ne hänen tauluillansa ovat
kuvattuina, täynnä ylevää suloutta, lempeyttä ja hurskautta. Muistele
tuota jalon vartalon hentoutta, kauniisti kaarevaa, valkoista otsaa,
ruusuväriin vivahtavain kasvojen elävyyttä, hienoja, punaisen hohtavia
huulia, hurskaan ikävällä katselevaa silmää, jota tummat ripset
puoleksi verhoovat, kuin varjoisa lehdikko kuun paistetta -- muistele
taidollisesti sieviksi palmikoiksi soviteltua, silkkihienoa tukkaa --
muistele noiden impien kaikkea taivahista kauneutta, silloin on sinulla
valmiina lempeä Roosa. Miten voisikaan muuten kertoja kuvailla sinulle
tätä rakasta taivaan lasta? -- Olkoon kuitenkin tässä vielä lupa
muistaa yhtä uljasta nuorta taiteilijaa, jonka sydämmeen on tunkeunut
valaiseva heijastus tuosta kultaisesta muinaisajasta. Tällä tarkoitan
Roomassa asuvaa, saksalaista maalaria Korneliusta. -- "En neitonen oo
enkä kaunis!" -- semmoinen kuin Korneliuksen kuvissa Goethen Faustin
Margaretha oli lausuessaan näitä sanoja, niin, semmoinen oli kyllä
Roosakin, kun hän hurskaana, siveän arkana koki väistyä vallattomain
kosijainsa tieltä.

Roosa kumarsi nöyrästi kuin lapsi Paumgartnerille ja suuteli hänen
kättänsä. Vanhusherran kalpeat kasvot sävähtivät ihan tulipunaisiksi ja
niin leimahti vielä jo aikoja sitten menneen nuoruuden tuli hänen
silmissänsä, kuin iltarusko vielä laskiessansa kerran välähtäen kultaa
metsien varjoisat lehdot.

"Oi", huudahti hän iloisasti, "oi, Martti mestari, te olette varakas,
rikas mies, vaan paras taivaan lahja, minkä Herra teille on suonut, on
kuitenkin teidän suloinen, lempeä tyttärenne, Roosa. Jos meiltä
vanhoilta herroilta, kun neuvottelemassa istumme, sydän lämpenee, jos
me emme voi kääntää heikkoja silmiämme tyttärestänne, kun hän vaan
milloin tulee näkyviin, kuka sitte voi moittia nuoria siitä, että he
kohdatessansa hänet kadulla jäävät kuin kivettyneinä seisomaan, että he
kirkossa katselevat vaan teidän tytärtänne eivätkä hengellistä herraa,
että he leikkinurmikolla tai muissa leikkitiloissa kaikkien tyttöjen
harmiksi kävelevät huokaillen, rakastavin silmäyksin ja imartelevin
puhein vaan teidän tyttärenne perästä. -- Niin, Martti mestari, te
saatte valita itsellenne vävyn meidän ylhäisistä nuorukaisistamme tai
mistä vaan tahdotte".

Martti mestarin muoto vetäytyi synkkiin kurttuihin. Hän käski
tyttärensä tuoda jaloa, vanhaa viiniä ja sanoi, hänen punastunein
poskin, alaspäin katsoen pois mentyään, Paumgartnerille:

"Tosiaan, rakas herrani, on kyllä totta, että lapseni on saanut
osakseen erinomaisen kauneuden ja että taivas on siinäkin suhteessa
tehnyt minut rikkaaksi, mutta kuinka saatatte te puhua siitä tyttösen
läsnä ollessa, ja ylhäisestä vävystä ei maksa vaivaa virkkaa mitään.°

"Vaietkaa", vastasi Paumgartner nauraen, "vaietkaahan, Martti mestari;
sydämmestähän suu puhuu! -- Ettekö siis luule minun kankean veren enää
rupeavankaan hyppelemään vanhassa sydämmessäni, kun Roosan näen, ja jos
silloin sanon suoraan, mitä hän ihan varmaan itsekin vallan hyvin
tietää, niin ei siitä suinkaan synny mitään harmia".

Roosa toi viiniä ja kaksi komeata juomalasia. Martti taas työnsi
raskaan, kummallisilla leikkauksilla koristetun pöydän keskelle
lattiata. Tuskin ehtivät kuitenkaan vanhukset asettua istumaan pöydän
viereen, tuskin sai Martti lasit täyttäneeksi, kun jo kuului pihalta
ratsuhevosen jalkain kopina. Ratsastaja kuului pysähtyvän, ja samassa
kaikui hänen äänensä jo esihuoneessa. Roosa kiiruhti sinne ja palasi
heti ilmoittamaan, että vanha herra Henrikki von Spangenberg oli siellä
ja halusi tulla Martti mestarin puheille.

"Onpahan tämä ilta oikein onnen ilta, kun vanhin kelpo tilaaja poikkeaa
luokseni. Varmaankin uusia tilauksia, uutta työtä." -- Ja niin sanoen
riensi hän niin nopeasti, kuin vaan voi, tervetullutta vierasta vastaan
ottamaan.



Miten Martti mestari piti omaa ammattiansa kaikkia muita korkeampana.


Hochheimin viini vaahtosi kauneissa tahkotuissa juomalaseissa ja sai
kaikki kolme vanhusta hyvin puhelijaiksi. Etenkin osasi Spangenberg,
vielä vanhoillaankin nuoruuden hilpeän mielen innostamana, ladella
monta huvittavaa tapausta nuoruutensa ajoilta, niin että Martti
mestarin vatsa aika tavalla hyppelehti ja että hänen täytyi hillittömän
naurun tähden pyyhkiä kerta toisensa perästä kyyneleitä silmistään.
Tavallista enemmän unhotti Paumgartnerkin raatiherrallisen
vakavuutensa, nautiskeli jaloa juomaa ja otti osaa hauskaan
keskusteluun. Mutta kun nyt Rosa taas astui sisään, käsivarrella sievä
korinen, josta hän otti esille pöytäliinat, valkoiset kuin äsken
satanut lumi, ynnä muut ruoka-astiat ja -aseet; kun hän toimeliaana
astua sipsutellen kattoi pöydän ja siihen lateli kaikenlaisia hyvin
maustetuita ruokia, ja kun hän sitten vienosti hymyten pyysi herroja
käymään ruualle eikä katsomaan ylön, mitä kiireesti vaan oli laitettu,
silloin vaikeni puhelu ja nauru. Ei kumpikaan, ei Paumgartner eikä
Spangenberg, voinut kääntää katsettaan herttaisesta neitosesta ja
Martti mestarikin, tuolillaan taaksepäin nojautuneena, kädet ristissä,
katseli tyytyväisesti muhoillen hänen toimellista emännöimistään.

Roosa aikoi poistua, mutta silloin hypähti Spangenberg reippaasti kuin
nuorukainen ylös, otti tytön olkapäistä kiini ja toisteli, kirkasten
kyynelten vieriessä hänen silmistään, toistelemistaan: "oi, sä hurskas,
suloinen enkeli -- sä armas, rakas tyttönen", -- sekä suuteli häntä
sitte kahdesti otsalle ja palasi syvissä mietteissä paikallensa.
Paumgartner joi Roosan terveydeksi.

"Todella", alkoi Spangenberg Roosan mentyä, "tosiaankin, Martti
mestari, on taivas teille tyttäressänne suonut aarteen, jonka arvoa te
ette ollenkaan osaa oikein arvata. Hän tuottaa vielä teille suuren
kunnian; kukapa ei tulisi teidän vävyksenne, olipa hän sitten mistä
säädystä hyvänsä".

"Näettekös", keskeytti Paumgartner, "näettekös nyt, Martti mestari,
että herra von Spangenbergillä on asiasta aivan samat ajatukset kuin
minullakin. Minä olen jo näkevinäni rakkaan Roosan ylhäisen morsiamena,
kallis helmikoristus kauneissa kultaruskeissa hiuksissansa".

"Hyvät herrat", alkoi Martti mestari ihan kiukkuisena, "hyvät herrat,
mitenkä voittekaan yhä puhua vaan samasta asiasta ja semmoisesta, jota
minä en vielä tällä kertaa ajattele vähintäkään. Roosaseni on nyt
kahdeksannellatoista ja niin nuoren tyttölepakon ei vielä tarvitse
sulhasia katsella. Miten vast'edes on käyvä, siitä saa Herra huolen
pitää, mutta se vaan on varma, ettei ylhäinen eikä kukaan muukaan saa
koskea tyttäreni käteen, kuin se tynnyriseppä, joka minulle osoittaa
olevansa kunnollisin, taitavin mestari, jos muuten tyttäreni hänestä
huolii, sillä pakottaa en tahdo rakasta lastani mihinkään maailmassa,
kaikista vähimmin naimisiin semmoiselle miehelle, joka ei ole hänen
mieleisensä".

Spangenberg ja Paumgartner katsoivat toisiansa, kummastuneina tästä
mestarin omituisesta lausumasta. Vihdoin kysäsi Spangenberg.

"Tyttärenne ei siis saa mennä naimisiin ulkopuolelle teidän omaa
säätyänne?"

"Jumala häntä siitä varjelkoon!" vastasi Martti.

"Mutta", jatkoi Spangenberg kyselemistään, "jos joku muu kuin mestari,
joku kultaseppä tai ehkä nuori reipas taiteilija kosisi Roosaanne ja
miellyttäisi häntä paljoa enemmän kuin kukaan muu nuorukainen, kuinka
sitten?"

"Näyttäkää minulle", virkkoi Martti, keikauttaen päätään, "näyttäkää
minulle, hyvä nuorukainen, sanoisin minä, sievä kahden fuderin vetävä
tynnyri, jonka olette valmistaneet mestariteokseksenne, ja jollei hän
sitä voisi, avaisin minä hänelle ystävällisesti oven ja pyytäisin
kohteliaasti häntä toki vielä koettamaan jossain muualla onneansa".

"Vaan jos", pitkitti vielä Spangenberg, "jos nuorukainen sanoisi:
tuommoista pientä rakennusta ei minulla ole teille näyttää, vaan tulkaa
minun kanssani torille ja katsokaa tuota komeata kartanoa, joka
uljaasti kantaa kaunista harjaansa ylhäällä ilmassa -- se on _minun_
mestariteokseni".

"Ah, hyvä herra", keskeytti Martti mestari kärsimättömänä Spangenbergin
puheen, "turhaan koetatte saada minun uskomaan jotain muuta. _Minun_
ammattiveljiäni pitää minun vävyni oleman, sillä omaa ammattiani pidän
minä paraimpana kaikista, mitä maan päällä on. Luuletteko sitte siinä
kylliksi olevan, että vanteiden ajamalla laitalautain ympärille saa
astian koossa pysymään? Ja eikö sekin jo ole kaunista ja ihanaa, että
meidän ammatissamme tarvitaan tietää ja taitaa, miten taivaan kaunista
lahjaa, jaloa viiniä on hoidettava ja holhottava, että se jalostuisi ja
elähyttäisi meitä kaikella voimallaan ja makeudellaan kuin jollakin
todellisella, hehkuvalla elämän-hengellä. Entä sitte tynnyrien
rakennus. Eikö meidän ensin pidä, jos mieli saada työtä onnistumaan,
kaikkia tarkasti mitellä ja määräillä? Meidän pitää olla samalla kertaa
laskumestaria ja mittaustaituria, sillä kuinka me muuten ymmärtäisimme
astiain suuruuden ja suhdallisuuden edeltäkäsin määrätä? Oi, herrani,
oikein sydämmeni hyppii ilosta, kun semmoisen aika tynnyrin saan
valmistumaisilleen, kun se ensin on kelvollisesti muodosteltu sahalla
ja kirveellä, kun kisällit sitte heiluttelevat kurikoitansa ja ne
paukkuvat karttujen päihin, hei! se on hauskaa musiikkia! Siinä on nyt
hyvin suunniteltu rakennus, ja tottapa saan hiukan ylvästellen katsella
ympärilleni, kun tempaan leimasimen käteeni ja sillä poltan noihin
tynnyrin pohjaan hyvin tunnetun tehdasmerkkini, jota kaikki kunnon
viinimestarit kunnioittavat. -- Te puhutte vielä rakennusmestareista,
hyvä herra! ja tosiaankin on semmoinen komea kartano kaunis rakennus,
vaan jos minä olisin rakennusmestari, ja minua, kulkiessani teokseni
ohitse, katselisi kuistilta joku siistitön henki, tyhjäntoimittaja,
kelvoton heittiö, joka on kartanon omakseen saanut, silloin häpeäisin
minä ihan sisälmyksiini asti, ja pelkästä harmista ja kiukusta syttyisi
minussa halu särkeä ja kukistaa omain käsieni työ. Semmoista ei toki
voi minulle sattua minun rakennuksissani. Niissä asuu aina vaan maan
puhtain henki, jalo viini. -- Jumala siunatkoon minun ammattiani!"

"Teidän ylistyspuheenne", virkkoi Spangenberg, "oli oikein ylevä ja
uljas. Kunniaksi se teille on, että pidätte ammattianne oikein
korkeassa arvossa, mutta älkää vaan pikastuko, vaikk'en vielä voikaan
jättää teitä rauhaan. Mitäpä, jos toden perästä joku ylhäinen tulisi
kosimaan tytärtänne? Jos jonkun koko elämä ja onni riippuisi vaan
teidän suostumuksestanne, tottahan silloin moni seikka näyttäisi ihan
toisenlaiselta, kuin mitä nyt arvelette".

"Oi", huudahti Martti mestari jotensakin kiivaasti, "mitä voisin minä
silloin muuta tehdä kuin kumartaa kohteliaasti ja sanoa: hyvä herra!
jos olisitte kunnon tynnyriseppä, mutta nyt --"

"Kuulkaahan vielä!" keskeytti häntä Spangenberg, "jospa nyt jonakin
onnen päivänä kaunis aatelinen nuorukainen ajaisi komeissa vaatteissa
upealla ratsulla ja loistavan seuralaisjoukon kanssa talonne oven eteen
ja pyytäisi teidän Roosaanne puolisoksensa?"

"Hei, miten kiireesti minä rientäisin", tiuskasi Martti mestari yhä
kiivaammin kuin ennen, "sulkemaan lukoilla ja salvoilla oveani -- miten
minä huutaisin: ratsastakaa edelleen! ratsastakaa edelleen, mahtava
herra, minun Roosani kaltaisia ruusuja ei kukoista teitä varten, ei,
viinikellarinihan se teitä ja raha-arkkuni miellyttää ja tytön otatte
te vaan kaupan päällisiksi -- mutta menkää, menkää vaan edelleen!"

Spangenberg vanhus nousi, koko muoto ihan tulipunaisena, istuimeltaan,
nojasi molemmilla käsillään pöytään ja katsoa tuijotti eteensä.

"Nyt", alkoi hän hetkisen perästä, "vielä viimeinen kysymys, Martti
mestari. Jos se nuori herra teidän ovenne edessä olisi minun oma
poikani, jos itse tulisin poikani mukana, sulkisitteko silloinkin
ovenne, luulisitteko silloinkin, että me olisimme tulleet ainoastaan
teidän viinikellarinne, teihin kultarahojenne tähden?"

"En suinkaan", vakuutti Martti mestari, "en suinkaan, hyvä armollinen
herrani; minä avaisin teille ystävällisesti ovet; kaikki, mitä
talossani on, olisi teidän ja teidän poikanne käytettävänä, mutta mitä
Roosaan tulee, sanoisin minä: jospa olisi taivas toimittanut niin, että
teidän soreasta poika herrastanne olisi tullut kunnon tynnyrintekijä,
silloin ei kukaan olisi minulle mieluisampi vävy kuin hän, vaan nyt! --
Mutta, hyvä arvoisa herra, miksi pilkkaatte ja kiusaattekin minua
semmoisilla kummallisilla kysymyksillä? Katsokaa vaan, miten iloinen
pakinoimisemme on kokonaan muuttunut, miten pikarit seisovat tuossa
täysinä. Jättäkäämme koko puhe vävystä ja Roosan häistä sikseen, minä
juon teidän poikanne terveydeksi, joka kuuluu olevan oivan kaunis
herra".

Samassa tempasi hän pikarinsa, jota esimerkkiä Paumgartnerkin noudatti
sanoen:

"Loppukoot kaikki turhat puheet ja eläköön teidän uljas poikanne!"

Spangenberg kilisti lasia ja sanoi teeskelevästi hymyten:

"Voittehan sen hyvin huomata, että minä laskin vaan leikkiä, sillä
ainoastaan hurja rakkauden vimma saisi minun poikani, joka voi valita
itselleen puolison mistä ja miten ylhäisestä suvusta hyvänsä, niin
kokonaan unhottamaan sukunsa ja syntynsä arvon, että hän tulisi teidän
tytärtänne kosimaan. Mutta olisittehan kuitenkin saattanut vastata
minulle vähän ystävällisemmin".

"Enhän minä, hyvä herra", vastasi Martti, "voi leikilläkään puhua
toisin kuin jos tuommoisia ihmeitä todella sattuisi, kuin te siinä
jaarittelitte. Sallikaa muuten minun pitää ylpeyteni, sillä täytyyhän
teidänkin myöntää ja todistaa, että minä olen paras tynnyriseppä hyvin
laajalla alalla, että minä lujasti ja uskollisesti seuraan autuaasti
nukkuneen keisarimme, Maximilian vainajan viiniasetusta, että minä
hurskaana miehenä halveksin kaikkea jumalattomuutta, että minä kahden
fuderin vetävän tynnyrini savustamiseen käytän ainoastaan yhden luodin
puhdasta tulikiveä, mikä määrä kyllä tarvitaan astian kestäväksi
tehdessä, sen kaiken voitte, hyvät, arvoisat herrat, huomata viinini
mausta".

Spangenberg koetti, uudestaan istumaan käyden, näyttää iloiselta ja
Paumgartner käänsi keskustelun toisiin asioihin. Mutta samoin kuin
soittokoneen kielet, päästyään kerran epäsointuisiksi, aina uudestaan
alkavat rämistä, ja soittaja saa turhaan koettaa viekoitella esiin
alkuperäisiä tähtisointuisia ääniä, niin ei nytkään enää tahtonut
yksikään sana noiden kolmen vanhuksen puhellessa sopia toiseensa.
Spangenberg huusi vihdoin palvelijoitaan ja läksi ihan äreänä Martti
mestarin talosta, johon hän oli tullut iloisena ja tyytyväisenä.



Vanhan mummon ennustus.


Martti mestari oli vanhan tuttavansa ja työnteettäjän kiukuissaan
lähtemisestä vähän hämmästyksissänsä ja sanoi Paumgartnerille, joka
juuri oli tyhjentänyt viimeisen pikarinsa ja aikoi myöskin lähteä:

"Minä en voi ollenkaan ymmärtää, mitä hän tarkoitti noilla puheillansa
ja miten hän vielä taisi suuttuakin".

"Hyvä Martti mestari", virkkoi siihen Paumgartner, "te olette hurskas
kunnon mies, ja semmoinen saa kyllä vähän ylvästelläkin siitä, mitä hän
Jumalan avulla kunnollisesti toimittaa ja mikä hänelle on tuottanut
kunniaa ja rikkautta. Se ei vaan saa pahentua kerskailevaksi
ylpeydeksi, joka on vastoin kaikkea kristillisyyttä. Ja
ammattikokouksessa tänään teitte siinä vähän väärin, että asetitte
itsenne kaikkia muita mestaria korkeammalle; olkaa vaan taidossanne
miten paljon hyvänsä etevämpi muita kaikkia, mutta sanoa se heille ihan
suoraan vasten silmiä, sehän herättää vaan harmia ja tyytymättömyyttä.
Ja nyt sitte tänä iltana! Ettehän toki liene niin sokea, että olisitte
luulleet Spangenbergin tarkoittaneen puheellaan mitään muuta kuin
leikillisesti vaan koetella, miten pitkälle teidän kopea, itsepäinen
ylpeytenne menisi. Kovastihan se tietysti loukkasi arvokasta herraa,
kun te jokaisen ylhäisen aatelisnuorukaisen kosimisessa olitte
huomaavinanne ainoastaan kelvotonta ahneutta. Ja vielä sittenkin olisi
kaikki käynyt hyvin, jos olisitte vähän sovitelleet sanojanne, kun
Spangenberg alkoi puhua omasta pojastansa. Mitäpä, jos olisitte
sanoneet: niin, hyvä, arvoisa herrani, jos te itse tulisitte poikanne
kanssa ja hänen puhemiehenään, niin, semmoista kunniaa en olisi osannut
odottaa, silloin horjuisivat vahvimmatkin päätökseni. Todella, jos niin
olisitte sanoneet, olisi siitä varmaankin seurannut, että Spangenberg
vanhus olisi unhottanut edellisen loukkauksen, hymyillyt iloisesti ja
tullut tyytyväiseksi kuin ennenkin".

"Moittikaa vaan", virkkoi Martti mestari, "moittikaa minua oikein
kylläksenne, minä sen kyllä ansaitsen, mutta kun tuo vanhus lörpötteli
semmoisia järjettömiä loruja, kirveli se oikein kurkkuani, enkä minä
voinut toisin vastata".

"Ja sitten", jatkoi Paumgartner, "koko tuo hullunkurinen päätöksenne
naittaa tyttärenne ainoastaan tynnyrisepälle! Taivaan huoleksi sanotte
te jättävänne tyttärenne kohtalon määräämisen ja kuitenkin teette te
maallisesta heikkomielisyydestänne omavaltaisesti ja ijäisen Isän
päätöstä odottamatta määräyksen, rajoittaessanne sen piirin, josta
teidän tuleva vävynne on oleva. Se voi olla turmioksi sekä teille
että teidän Roosallenne. Luopukaa, Martti mestari, semmoisesta
epäkristillisestä, lapsellisesta hulluudesta! Antakaa ijäisen Isän
vallita, Hän on kyllä tyttärenne hurskaassa sydämmessä julistava oikean
päätöksensä.

"Oh, arvoisa herrani", sanoi Martti mestari arkamaisesti, "nyt vasta
näen, miten pahasti tein, kun en kohta puhunut kaikkia. Te luulette
ammattini kunnioittamisen yksistään saattaneen minut näin
järkähtämättömästi päättämään antaa Roosaseni vaimoksi ainoastaan
tynnyrisepälle, mutta asia ei ole niin, siihen on vielä toinenkin
varsin ihmeellinen, salaperäinen syy -- Minä en ennen laske teitä
menemään, kuin olette kuulleet kaikki; te ette saa yli yön olla
suutuksissanne minuun. Istukaa, minä pyydän sitä oikein sydämmestäni,
viipykää vielä hetkinen. Katsokaa, onhan tästä vielä pullo vanhinta
viiniä; se ei kelvannut tuolle närkästyneelle herralle, vaan
viihdyttehän te toki vielä minun luonani".

Paumgartneria kummastutti Martti mestarin ystävällinen puheleminen,
joka ei ollenkaan ollut hänen luonteensa mukaista. Näytti siltä, kuin
olisi miehellä mielessä jotain erinomaisen tärkeätä, mikä hänen kaikin
mokomin piti saada puhua. Paumgartner istuutui siis ja joi pikarin
viiniä. Martti mestari alkoi seuraavasti:

"Tiedättehän, rakas, arvoisa herrani, että minun kelpo rouvani kuoli
kohta Roosan synnyttyä vaivaloisen lapsivuoteen seurauksista. Silloin
eli vielä vanha mummoni, jos perin kuurona, sokeana, melkein ihan sanan
saamattomana, kokonaan halvattuna yöt päivät vuoteellaan viruminen
muuten ansaitsee elämän nimeä. Roosani oli juuri kastettu ja imettäjä
istui lapsen kanssa tuvassa, jossa mummo makasi. Minun sydämmeni oli
niin suruinen ja katsellessani kaunista lasta samalla niin iloinen ja
haikea, minä olin niin syvästi liikutettu, etten tuntenut kelpaavani
mihinkään työhön, ja seisoin siis ääneti ajatuksiini vaipuneena vanhan
mummon vuoteen vieressä, onnitellen mielessäni häntä, kun häneltä muka
kaikki maalliset tuskat ja huolet jo olivat loppuneet. Minun siinä
hänen kalveita kasvojaan niin katsellessani, alkoi hän yht'äkkiä
kummallisesti hymyillä, kurttuinen muoto näyttää silenevän ja vaaleille
kasvoille kohoaa vieno puna. -- Hän nousee istualleen, ojentaa kuin
ihmeellisen voiman äkisti virkistämänä halvatut kätensä, mitä hän ei
ennen voinut tehdä, ja lausuu kuuluvasti hiljaisella, suloisella
äänellä: Roosa -- rakas Roosani! -- Imettäjä nousee ja tuo hänelle
lapsen, ja mummo tuudittelee sitä sylissänsä. Mutta nyt arvoisa
herrani, kuvitelkaa vaan mielessänne hämmästystäni ja pelästystäni, kun
vanhus alkaa heleällä, voimakkaalla äänellä laulaa erästä Srassburg'in
kestikievarin, herra Hanno Berchler'in iloista laulua, joka kuuluu
näin:

    'Tyttö vieno, kaunokainen,
    Roosa, kuule kehoitus:
    Ole Luojaan luottavainen,
    Poista hätä, ahdistus,
    Pilkka, turha turmelus,
    hurja halu horjuvainen!
    Viinileili virrallansa
    Riemun tuopi tullessaan,
    Enkelitkin loistossansa
    Yltyy kanssa laulamaan.
    Oi, sä armas, kuule vaan
    Heidän lempilaulujansa.
    Leilikullan loistavaisen,
    Ken sen tuopi huoneesen,
    Hän on sulhos' armajainen,
    Isäs' mielt' ei kysellen
    Viivy syömmes lempiväinen.
    Leili tuopi kotiin suojan,
    Onnen, ilon, hyvyyden,
    Silmät kirkkaat! neitonen!
    Kätke neuvo mielehen!
    Jaksa parhaiten
    Siunatessa Luojan!'

"Ja tämän laulettuaan laski vanhus lapsen hiljaa ja varovasti
peitetyynylle ja mumisi, pannen kuivettuneen, vapisevan kätensä sen
otsalle, ymmärtämättömiä sanoja, mutta hänen ihan kirkastunut muotonsa
osoitti selvästi, että hän rukoili. Sitten vaipui hänen päänsä
tyynyille ja juuri kun imettäjä vei pois lapsen, huokasi hän syvään.
Hän oli kuollut!"

"Se on", sanoi Paumgartner Martti mestarin vaiettua, "se on kummallinen
tapaus, mutta en minä kuitenkaan ymmärrä ollenkaan, mitä yhteyttä
vanhan mummon ennustuslaululla on teidän itsepintaisen päätöksenne
kanssa, antaa tyttärenne ainoastaan tynnyrisepälle".

"No, mikä sitte on selvempää kuin se, että mummo Herran erinäisestä
valistuksesta ennusti ihan viimeisenä elämänsä hetkenä, millä lailla
Roosa oli onnelliseksi tuleva. Sulhanen, joka loistavan leilin mukana
tuo taloon onnea, iloa ja rikkautta: ken voisi se muu olla kuin kunnon
tynnyriseppä, joka minun luonani valmistaa mestariteoksensa, loistavan
leilin. Missä muussa leilissä aaltoilisivat mehuisat virrat kuin
viinitynnyrissä? Ja käydessänsä kohisee, porisee ja sihisee viini
myöskin, ja ne ne juuri ovat enkelit, jotka viiniaalloissa
uiskentelevat ja laulelevat iloisia lauluja. Niin, niin! -- ei mummo
mitään muuta sulhoa tarkoittanut kuin tynnyriseppää, ja siinä
päätöksessäni minä pysyn".

"Te selitätte, hyvä Martti mestari", virkkoi Paumgartner, "vanhan
mummon sanat aivan oman mielenne mukaan. Minusta ei teidän selityksenne
ole ollenkaan oikea ja minä uudistan vielä taannoiset sanani, että
teidän pitää jättää kerrassaan kaikki taivaan salliman ja tyttärenne
sydämmen ratkaistavaksi, sillä ainoastaan siten tulee asia oikein
päätetyksi".

"Ja minä", keskeytti Martti kärsimättömästi, "sanon sen, ettei minun
vävykseni ole tuleva kukaan muu kuin kelpo tynnyriseppä".

Paumgartner oli vähällä suuttua Martin itsepäisyydestä. Hän hillitsi
kuitenkin mielensä ja nousi ylös sanoen:

"Nyt on jo myöhä, Martti mestari, lakatkaamme juomasta ja
kilistelemästä, sillä ei kumpikaan näy enää sujuvan".

He menivät ulos kuistille. Siellä seisoi nuori vaimo viiden poikansa
kanssa, joista vanhin oli tuskin kahdeksan ja nuorin noin puolen vuoden
ikäinen. Vaimo itki ja vaikeroitsi. Roosa riensi tulijoille vastaan,
sanoen:

"Hyvä Jumala! Valentin on nyt kuollut ja tuossa on hänen vaimonsa
lapsineen".

"Mitä? Valentinko kuollut?" huudahti Martti mestari ihan hämmästyneenä,
"voi kovaa onnea! -- Ajatelkaahan vaan", lisäsi hän Paumgartnerin
puoleen kääntyen, "ajatelkaahan, arvoisa herra! Valentin oli taitavin
kisällini ja sitä paitsi ahkera ja hurskas. Joku aika sitten löi hän
suurta tynnyriä tehdessään suuren haavan reiteensä. Se paheni
pahenemistaan, hän sai kovan kuumeen ja nyt on hänen siitä täytynyt
kuolla, ihan parhaassa ijässään".

Samalla astui Martti mestari onnettoman vaimon luo, joka katkeria
kyyneleitä vuodattaen valitteli, että hänen nyt täytyisi kuolla
puutteessa ja kurjuudessa.

"Mitä?" virkkoi Martti mestari, "miksi luulette te sitte minua; minun
työssänihän teidän miehenne sai tuon pahan haavan, ja jättäisinkö minä
teidät avuttomiksi? -- Sitä ei tapahdu, kalkki kuulutte te tästälähin
minun perheeseni. Huomenna tai milloin tahdotte, hautaamme miehenne,
ja sitten menette te lapsinenne karjatalolleni tuonne tulliportin luo,
missä minun kaunis ja tilana työhuoneenikin on ja minä joka päivä
kisällineni työskentelen. Siellä saatte hoitaa minun talouttani, ja
teidän kelpo poikanne kasvatan minä ihan kuin olisivat ne omiani. Ja
teidän vanhan isänne otan minä myöskin huostaani. Hän oli ennen kelpo
kisälli, kun hänellä vielä oli voimaa käsivarsissa. No! vaikka hän ei
enää kykenekään kurikkaa eikä uurrevasaraa heiluttelemaan ja vaikka
hänestä ei enää olekaan vanteen kynsien tekijäksi eikä tynnyrin kokoon
panijaksi, niin jaksaa hän kyllä käyttää puukkoa ja koverrinta. Sanalla
sanoen, hän saa tulla teidän kanssanne".

Ellei Martti mestari olisi tukenut vaimoa, olisi hän surusta ja
liikutuksesta voimattomana kaatunut hänen jalkainsa juureen. Vanhimmat
pojat riippuivat kiini Martti mestarin nutussa ja molemmat nuorimmat,
jotka Roosa oli ottanut syliinsä, ojensivat käsiänsä hänelle, juuri
kuin olisivat he ymmärtäneet kaikki. Hymyillen ja kirkkaat kyyneleet
silmissänsä sanoi Paumgartner vanhus: "Martti mestari, teihin ei voi
olla suutuksissansa", ja läksi kotiinsa.



Miten Fredrik ja Reinhold kisällit tutustuivat.


Kauniilla nurmikolla korkeain puitten siimeksessä levähti pienellä
kukkulalla pulska, nuori kisälli, Fredrik nimeltään. Aurinko oli jo
laskeutunut ja ruusuhohde loisti taivaan rannan takaa. Kaukaa laaksosta
näkyivät ihan selvästi kuuluisan ja avaran valtakaupuugin Nürnbergin,
korkeat tornit, joiden korkeita huippuja iltaruskon heloittava puna
kultasi. Kyynyspäillään nojaten matkalaukkuansa vasten katseli nuori
kisälli kaipauksen silmäyksillä laaksoon. Sitten poimi hän muutamia
kukkia viereltänsä ruohosta, viskasi ne ilmaan iltaruskoa kohti ja
vaipui uudestaan suruisesti, kuumia kyyneleitä heruvin silmin katsoa
tuijottamaan. Vihdoin kohotti hän päänsä, aukasi sylinsä, ikäänkuin
olisi hän tahtonut sulkea rakastetun sydämmellensä, ja lauloi
kirkkaalla, miellyttävällä äänellä seuraavan laulun:

    Jos koti kallis
    Taas sinut nään,
    Ei jättämään
    Sydämmein sua sallis.
    Oi Roosa, jalo ruusunen,
    Minulle itses näytä
    Keskellä ruusujen
    Ja lemmen kukkien
    Sulolla mieles täytä.
    Sydän, tahdotko ratketa?
    Kestä tuskassa, riemussa!
    Oi iltaruskonen,
    Sanan viejä herttainen,
    Huokaukset ja kyyneleet
    Saata hälle multa,
    Ja jos kuolen ja ruususet
    Kysyis syytä sulta,
    Sano: sydän hukkui lempehen.

Lakattuaan laulamasta otti Fredrik matkalaukustaan vahapalasen,
lämmitti sen rintansa kuumuudella ja alkoi sievästi ja taiteellisesti
muodostaa siitä kaunista, hienoa, satalehtistä ruusua. Sitä tehdessään
hyräili hän yksityisiä sanoja äsken laulamastaan laulusta ja oli niin
ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollenkaan huomannut kaunista nuorukaista,
joka jo kotvasen oli seisonut hänen takanansa ja tarkasti katsellut
hänen työtänsä.

"Oi, ystäväni", virkkoi nuorukainen, "oikeinpa sievää teosta te siinä
teettekin".

Fredrik vilkasi ihan pelästyneenä taaksensa, mutta katsottuaan outoa
nuorukaista tummiin, ystävällisiin silmiin, tuntui hänestä, kuin
olisivat he jo vanhastaan tuttuja; hymyillen vastasi hän:

"Mitä vielä, herrani, miten voittekaan ottaa huomioonne tämmöistä
leikkityötä, jota minä ainoastaan teen matkoillani".

"No, no", jatkoi outo nuorukainen, "jos te noin luonnonmukaisesti ja
hienosti muodostettua kaukkaa sanotte leikkityöksi, niin tottapa
olettekin silloin uljas ja taitava valuri. Te huvitatte minua kahdella
tavoin. Ensin tunkeusi teidän hellä, viehättävä laulunne ihan
sydämmeeni asti ja nyt täytyy minun ihmetellä teidän näppäryyttänne
kuvaamistaiteessa. Mihinkä aiotte vielä tänään matkustaa?"

"Matkani loppu", vastasi Fredrik, "on tuolla silmäinne edessä. Kotini
on tuolla kuuluisassa Nürnbergissä. Aurinko on jo kuitenkin mennyt
mailleen, sentähden jään yöksi tuohon kylään, aamulla lähden varhain
edelleen ja puolen päivän aikoihin olen hyvin helposti perillä".

"Sepä oivallista", huudahti nuorukainen iloissaan, "sehän sattuu vallan
hyvin! Meillä on sama matka, minäkin olen menossa Nürnbergiin.
Saatanhan siis minäkin jäädä teidän kanssanne yöksi kylään ja huomenna
menemme yhdessä edelleen. Nyt voimme vielä hetkisen puhella".

Reinhold -- se oli nuorukaisen nimi -- laskeusi Fredrikin viereen
nurmikolle ja jatkoi puhettaan:

"Eikö totta, enhän minä erehdy, te olette taitava valuri, senhän
huomaan teidän vahakuvastanne, vai oletteko kulta- ja hopeaseppä?"

Fredrik katsoa tuijotti aivan suruisena eteensä ja sanoi alakuloisesti:

"Te pidätte, hyvä herra, minua paljon parempana ja arvokkaampana kuin
todella olenkaan. Suoraan sanoen olen minä vaan harjoitellut
tynnyrisepän ammattia ja menen nyt työhön eräälle tunnetulle mestarille
Nürnbergiin. Te halveksitte nyt minua varmaankin, kun en taidakaan
takoa enkä valaa kauniita kuvia, mutta ainoastaan paukutella uurteita
ja saumoja tynnyreihin".

"Minäkö teitä halveksisin sen tähden että olette tynnyriseppä?
Tynnyriseppähän minä itsekin olen".

Fredrik katsoi tarkastellen häntä eikä tiennyt mitä uskoa, sillä
Reinholdin puku ei ollenkaan ollut matkustavalle kisällille sopiva.
Sametilla koristettu hieno verkanuttu, korea kaulus, lyhyt, leveä
miekka ja sievä hattu pitkine höyhentöyhtöineen olisivat pikemmin
saattaneet luulemaan häntä varakkaaksi kauppamieheksi, mutta hänen
kasvoissansa ja koko hänen ryhdissänsä oli jotakin kummallista, mikä ei
taas ollenkaan ollut kauppiaan tapaista.

Reinhold huomasi Fredrikin epäilyksen, avasi matkalaukkunsa, otti siitä
nahkaisen esiliinan ja tuppiveitsensä esille ja huudahti:

"Katsohan vaan, ystävä, katsohan vaan näitä! -- vieläkö epäilet minua,
enkö ole kumppanisi? -- Minä näen, että pukuni sinua oudostuttaa, mutta
minä tulen Strassburgista ja siellä käyvät tynnyrisepät komeissa
vaatteissa kuin jalosukuiset. Muuten oli minulla kyllä, kuten
sinullakin, halua johonkin muuhun, mutta nyt on minusta tynnyrisepän
ammatti kaikista paras ja monta kaunista toivetta onkin se herättänyt
sydämmessäni. Etkö sinäkin arvele samoin, kumppani? -- Mutta minusta
näyttää melkein kuin olisi nuoruutesi kirkkaalle taivaalle odottamatta
vetäytynyt joku synkkä murhepilvi, jolta sinä et voi iloisesti katsella
ympärillesi. Äsken laulamasi laulu oli täynnä rakastavan kaipausta ja
surua, mutta siinä oli myöskin säveleitä, jotka kuuluivat lähtevän ihan
kuin omasta rinnastani, ja minusta tuntuu kuin tietäisin jo kaikki,
mitä sinun sydämmessäsi on kätkettynä. Senpä vuoksi saatatkin uskoa
minulle kaikki, tulemmehan Nürnbergissä olemaan toistemme kumppanina".

Reinhold kiersi käsivartensa Fredrikin ympäri ja katsoi häntä
ystävällisesti silmiin. Fredrik vastasi:

"Mitä enemmän sinua katselen, kelpo kisälli, sitä kovemmin tunnen
jonkin voiman vetävän itseäni sinun puoleesi, sitä selvemmin kuulen
henkiheimolaisen äänen vaikuttavan kai'un tavoin rinnassani. Minun
täytyy sanoa sinulle sentähden, että minulla miesparalla olisi mitään
tärkeitä salaisuuksia sinulle uskottavana, vaan siitä syystä, että
ainoastaan uskollisimman ystävän sydämmessä on tilaa toisenkin
surulle, ja minä juuri sinua pidän äsken alkaneen tuttavuutemme
ihan ensi hetkestä alkaen parhaimpana, uskollisimpana ystävänäni. --
Minusta on nyt tullut tynnyriseppä ja saatanpa kehua jotakuinkin
ymmärtäväni ammattiani, mutta toiseen paljoa kauniimpaan työhön teki
mieleni aivan lapsuudesta saakka. Minä halusin tulla suureksi
mestariksi valuritaidossa ja hopeatöissä, kuten Pietari Fischer tai
Italialainen Benvenuto Cellini. Hehkuvalla innolla työskentelin minä
kotikaupungissani herra Johannes Holzschuerin, kuuluisan hopeasepän
luona. Hän ei itse valanut kuvia, vaan osasi kaikin tavoin kiihoittaa
minua siihen. Holzschuerin talossa kävi usein tynnyriseppämestari,
herra Martti tyttärensä, suloisen, lempeän Roosan kanssa.
Aavistamattani rakastuin minä. Kotoani läksin sitten Augsburgiin,
oppiakseni siellä valuritaidon perinpohjin. Mutta silloin vasta
leimahtivat kirkkaat rakkauden liekit ilmi tuleen. Aina oli vaan Roosa
silmissäni, häntä olin minä aina kuulevinani; kaikki työt ja puuhat,
jotka eivät tarkoittaneet hänen voittamista omakseni, inhoittivat minua.
Yksi ainoa tie viepi sen tarkoituksen perille, ja minä läksin sille.
Martti mestari antaa tyttärensä ainoastaan sille tynnyrisepälle, joka
hänen työhuoneessansa tekee kelvollisimman näytetynnyrin, jos hän
muuten on tyttären mieleinen. Minä jätin taiteeni sikseen ja opettelin
tynnyrien tekemistä. Ja nyt olen matkalla Nürnbergiin Martti mestarille
työhön. Mutta kun koto on tuossa edessäni ja Roosan kuva ihan elävältä
silmissäni, niin olen vähällä menehtyä epäilyksestä, pelosta ja
levottomuudesta. Nyt vasta näen, miten hullumainen koko yritykseni on.
Enhän, näet, tiedä, rakastaako Roosa minua ollenkaan, tai edes, onko
hän minua milloinkaan rakastava".

Reinhold oli kuunnellut Fredrikin kertomusta yhä enenevällä
tarkkuudella. Sitte nojasi hän päänsä kättään vasten, peitti
kämmenellään kasvonsa ja kysyi kylmän kolkosti: "onko Roosa sitte
koskaan osoittanut rakastavansa sinua?"

"Ah", vastasi Fredrik, "Roosa oli vielä, minun lähtiessäni
Nürnbergistä, paremmin lapsi kuin neiti. Hän viihtyi kyllä hyvin minun
seurassani ja hymyili niin leppeästi minulle, kun minä väsymättömänä
poimiskelin hänen kanssaan kukkia Holzschuerin puutarhasta ja niistä
taittelimme sitte kiehkuroita, mutta --"

"No, eihän sitte ole mitään syytä olla epätoivoisena", sanoi Reinhold
äkkiä niin kiivaalla ja oudon kumealla äänellä, että Fredrik oli
vähällä pelästyä. Samalla hyppäsi hän ylös, niin että miekka
kupeellansa kalisi, ja hänen siinä seisoessaan pimittivät yön synkät
varjot hänen kalveat kasvonsa ja rumensivat hänen lempeän muotonsa ihan
ilettäväksi, niin että Fredrik aivan säikähtyneenä huudahti: "mikä
sinulle niin äkkiä tuli?" ja perääntyi pari askelta kauvemmaksi. Mutta
silloin sattui hänen jalkansa Reinholdin matkalaukkuun; siitä kuului
kielen helähdys.

"Älä riko luuttuani, sinä kisälli lurjus!" tiuskasi Reinhold
suuttuneena.

Luuttu oli matkalaukkuun kiinni solmittuna. Reinhold päästi sen irti ja
löi sormillansa kiellä vimmoissaan, kuin olisi hän tahtonut katkoa ne
kaikki. Mutta pian muuttui soitto lempeäksi ja sointuvaksi.

"Lähtekäämme nyt, hyvä veli, kylään", sanoi hän sitte aivan entiseen
tapaansa leppeästi. "Tässä on minulla hyvä kapine kädessäni, sillä
karkoitan pahat henget, joita ehkä voisi tulla tiellemme ja koettaa
etenkin minulle tehdä kiusaa".

"Mitäpä, hyvä veli", vastasi Fredrik, "osaisivat pahat henget meille
tehdä? Mutta soittosi on hyvin miellyttävä, soittele vaan edelleen".

Kultaiset tähdet olivat nousseet taivaan sinilaelle. Hiljainen yötuuli
vieri suhisten tuoksuavain niittyjen yli. Kovemmin kuului purojen
lirinä ja tummain puiden kohina kaukaisista metsistä. Fredrik ja
Reinhold astuivat kukkulalta alas soittaen ja laulaen, ja kirkkaina ja
selvinä aaltoilivat ilmassa, kuin loistavain siipien kantamina, heidän
ikävöitseväin laulujensa sulosäveleet.

Yömajaan saavuttua viskasi Reinhold nopeasti luntun ja matkalaukun pois
ja pusersi innokkaasti Fredrikkin rintaansa vasten. Fredrik tunsi
kasvoillensa valuvan kuumia kyyneleitä; ne tulivat Reinholdin silmistä.



Miten Fredrik ja Reinhold tulivat Martti mestarin työhön.


Herättyään seuraavana aamuna ei Fredrik nähnyt missään eilistä
ystäväänsä, vaikka he yhdessä olivat käyneet levolle olkivuoteelle, ja
kun luuttu ja matkalaukkukin olivat poissa, niin ei hän saattanut uskoa
muuta kuin että Reinhold hänelle tuntemattomista syistä oli jättänyt
hänet ja lähtenyt käymään jotakin toista tietä. Vaan hänen mentyänsä
ulos tulikin Reinhold hänelle vastaan, matkalaukku hartioilla, luuttu
kainalossa ja ihan toisissa vaatteissa kuin eilen. Höyhentöyhdön oli
hän ottanut pois hatustansa, jättänyt miekan kupeeltansa ja vaihtanut
oman samettikoristeisen nuttunsa halpaan nukkavieruun talonpoikaiseen.

"No", sanoi hän iloisesti nauraen kummastuneelle ystävälleen, "pidäthän
minua nyt oikeana rehellisenä kumppaninasi. -- Mutta, kuulepas,
makasitpa oikein aika lailla semmoiseksi mieheksi, joka rakkauden
pauloissa vaikeroi. Katsohan vaan, kuinka ylhäällä jo aurinko on.
Lähtekäämme matkalle".

Fredrik oli ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, hän tuskin vastasi
Reinholdin kysymyksiin, tuskin huomasi hänen pilaansa. Ihan
vallattomana hyppeli sitä vastoin Reinhold, riemuiten ja hattuansa
heilutellen. Mutta hänkin kävi vähitellen sitä äänettömämmäksi, mitä
likemmä kaupunkia he tulivat.

"Minä en jaksa käydä enää, epätietoisuuden levottomuus ja suloinen
tuska väsyttävät niin minua; levähtäkäämme vähän täällä puiden
siimeksessä".

Niin sanoi Fredrik, kun he jo olivat melkein Nürnbergin kaupungin
portilla, ja heittäysi ihan uupuneena nurmikolle. Reinhold kävi
istumaan hänen viereensä ja alkoi hetkisen perästä:

"Eilisiltana olin minä varmaankin sinun mielestäsi, veljeni, hyvin
kummallinen. Mutta kun sinä kerroit minulle rakkaudestasi, kun olit
niin toivotonna, silloin pisti päähäni kaikenlaisia joutavia ajatuksia,
ne sekoittivat järkeni ja olisivat vähällä tehneet minut hulluksi,
joll'eivät sinun laulusi ja minun luuttuni olisi karkoittaneet pahoja
henkiä. Kun tänä aamuna auringon ensi säde minut herätti, oli jo
täydellinen iloisuus palannut mieleeni. Minä juoksin ulos, ja
hypellessäni pensahikossa muistui minulle monta iloista seikkaa
mieleen. Miten tapasinkaan minä sinut ja miten kokonaan miellyin
sinuun! -- Eräs hupainen seikka, joka tapahtui joku aika sitten
Italiassa, juuri minun ollessani siellä, juohtui myöskin mieleeni, ja
sen kerron minä sinulle, kun se ihan elävästi näyttää, mitä todellinen
ystävyys voi. Muuan jalo ruhtinas, kaunotaiteiden innokas ystävä ja
suojelija, oli nimittäin määrännyt suuren palkinnon taulusta, joka
olisi maalattava hänen ihan tarkoilleen määräämänsä ylevän ja ihanan,
vaan hyvin vaikean suunnitelman mukaan. Kaksi nuorta maalaria,
toistensa parasta ystävää, joilla oli tapana työskennellä yhdessä,
päättivät kilpailla palkinnosta. He ilmasivat toisilleen suunnitelmansa
ja keskustelivat tarkoin ja kauan siitä, miten vaikeudet voisi voittaa.
Vanhempi oli taitavampi piirustaja ja tottuneempi alkusuunnitelman
laatija. Hän käsitti heti tehtävänsä ja kohta oli hänellä alkupiirros
paperilla. Nuorempi olisi toivottomana uupunut jo ensi yrityksestä,
ellei vanhempi olisi häntä lakkaamatta kiihottanut ja hyvillä neuvoilla
ohjannut. Kun he sitte ryhtyivät maalaamaan, osasi taas nuorempi,
kokonainen mestari pensselin ja värien käytännössä, antaa vuorostaan
monta ohjausta vanhemmalle, joita hän hyvällä menestyksellä
noudattikin. Siitä seurasi, että nuorempi ei koskaan ennen ollut
paremmin kuvaa piirustanut, vanhempi ei paremmin maalannut, kuin
silloin. Taulujen valmistuttua syleilivät mestarit toisiansa, kumpikin
oli iloissaan -- ihastuksissaan toisensa teoksesta, kumpikin valmis
antamaan toiselleen uljaasti ansaitun palkinnon. Nuorempi sai sen.
Silloin sanoi hän ihan häpeissään: 'miten taisinkaan minä saada
palkinnon; mitä on minun ansioni ystäväni ansion rinnalla, miten
olisinkaan minä hänen neuvottaan, hänen oivallisitta avuttansa voinut
saada mitään kelvollista toimeen?' Siihen vastasi vanhempi: 'etkö sinä
sitte olekaan auttanut ja ohjannut minua: oivallisilla neuvoilla? Ei
minunkaan tauluni kyllä ole mikään huono, vaan sinä olet saanut
palkinnon, kuten oikein onkin. Saman tarkoituksen perille pyrkiä,
uljaasti ja julki, se on oikein ystäväin asia; voittajan kunnia
kunnioittaa voitettuakin, minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun
niin urhoollisesti taistelit ja voitollasi tuotit minullekin kunniaa ja
mainetta'. -- Maalari oli oikeassa, eikö niin, Fredrik? Eikö uljaasti,
kaiketta kavalatta petoksetta yhtäläisestä palkinnosta taistelemisen
pitäisi todellisia ystäviä oikein sydämmen pohjasta yhdistämän, paljoa
ennemmin kuin heitä saattaman eripuraisiksi? Pitääkö jaloissa
sydämmissä olla tilaa alhaiselle kateudelle ja ilkeälle vihalle?"

"Ei koskaan", vastasi Fredrik, "ei milloinkaan. Nyt me olemme oikein
rakkaita veljiä ja kohtapa teemmekin kumpikin tuon Nürnbergiläisen
näyteteoksen, kaksi-fuderisen tynnyrin, mutta taivas minua siitä
varjelkoon, että tuntisin edes pienintäkään kateutta, vaikka sinulta,
veli kulta, syntyisikin parempi kuin minulta".

"Ha, ha, ha", nauroi Reinhold ääneensä, "ole jo vaiti näyteteoksistasi,
sen sinä kyllä valmistat kaikkien kelpo tynnyriseppien iloksi. Vaan
mitä suuruuden ja suhdallisuuden laskuihin tulee tai soreaksi
pyöristämiseen, siinä, voin minä sanoa, olet minussa löytävä
vertaisesi. Puunkin suhteen saatat luottaa minuun. Laitalaudat talvella
hakatusta tammesta, ihan eheästä, viiruttomasta, sileästä, semmoista me
valikoimme, ja siinä voit luottaa minun silmiini. Kaikissa autan minä
sinua neuvolla ja työllä. Eikö minun tynnyrini ole sentähden
huonommaksi tuleva".

"Mutta taivahan Herra", keskeytti Fredrik ystäväänsä, "mitä
lörpöttelemmekään me siitä, kumpiko meistä, paremman näyteteoksen on
valmistava? -- Onko meillä sitte riita siitä? -- Paras näyteteos --
Roosaa ansaitaksensa! -- Miten johdinkaan puheemme semmoisiin! --
Päätäni pyörryttää".

"No, no, veli", sanoi Reinhold yhä vielä nauraen, "eihän Roosasta ollut
kysymystä laisinkaan. Sinä olet haaveksija. Lähdepä jo, että vihdoinkin
pääsemme kaupunkiin".

Fredrik nousi ylös ja astuskeli aivan hajamielisenä edelleen.
Peseydyttyä eräässä ravintolassa ja vaatteiden puhdistettua, sanoi
Reinhold Fredrikille:

"Oikeastaan en minä tiedä ollenkaan, kelle mestarille minun olisi
mentävä työhön, minulla ei ole täällä ketään tuttua, ja sentähden
arvelin, että sinä, hyvä veli, saisit ottaa minut nyt suorastaan
mukaasi Martti mestarin luo! Ehkäpä onnistuisi minunkin päästä hänelle
työhön".

"Sinä otit minulta", vastasi Fredrik, "suuren painon sydämmeltäni,
sillä jos sinä olet minun kanssani, käy tuskani ja levottomuuteni
voittaminen paljon helpommaksi".

Niinpä läksivät he sitte yhdessä rivakasti astumaan Martti mestarin,
kuuluisan tynnyrisepän, taloa kohti. Heidän astuessansa Martin
porstuaan, kuului sisältä lasien kilinää ja iloisen seuran hälinää,
sillä he olivat sattuneet tulemaan juuri sinä sunnuntaina, jolloin
Martti mestari piti komeat päivälliset ammattilaistensa esimieheksi
pääsemisensä johdosta.

"Oh", sanoi Fredrik aivan peloissansa, "nyt olemme varmaankin tulleet
sopimattomaan aikaan".

"Minun luullakseni", vastasi Reinhold, "ihan oikeaan, sillä iloisessa
seurassa on Martti mestari tietysti hyvällä tuulella ja siis
taipuisampi täyttämään pyyntömme".

Kohta tulikin Martti, jota he olivat pyytäneet saada puhutella, ulos
juhlapuvussa, posket ja nenä hehkuvina. Heti Fredrikin huomattuaan,
huusi hän kohti kurkkuansa:

"Katsos vaan, Fredrik! kelpo poika, oletko taas tullut kotimaille? --
Sepä oivallista! -- Ja olet myöskin valinnut oikean, jalon ammatin,
ruvennut tynnyrisepäksi! -- Kyllähän herra Holzschuer käy aina, kun
sinusta on puhe, hyvin kiukkuiseksi ja arvelee suurenkin taiturin
menneen sinussa hukkaan, ja että sinä kyllä olisit oppinut valamaan
yhtä sieviä kuvia ja koristuksia kuin ne, joita näkee Pyhässä
Sebaldissa ja Juggerin talossa Augshurgissa, mutta se on vaan turhaa
lörpötystä; siinä teit viisaasti, että valitsit oikean tien. Tuhannesti
olet sinä tervetullut".

Ja samalla otti Martti herra hänet olkapäistä kiini ja pusersi itseään
vasten, kuten hänen tapansa oli syleillä.

Fredrik sai Martti mestarin ystävällisestä vastaan-otosta rohkeutta ja
pääsi kaikesta arkamaisuudestansa. Vapaasti ja pelkäämättä esitti hän
mestarille asiansa, rohkenipa puhua vielä Reinholdinkin puolesta.

"No, toden totta", sanoi Martti mestari, "sopivampaan aikaan ette
mitenkään olisi voineet tulla kuin juuri nyt, kun työtä tulee oikein
tulvimalla eikä ole työn tekijöitä. Te olette molemmat sydämmellisesti
tervetulleet. Riisukaa vaan heti matkalaukkunne ja astukaa sisään,
päivällinen on kyllä jo melkein lopussa, mutta te voitte kuitenkin
käydä vielä pöytään ja Roosa kyllä pitää teistä huolen".

Näin sanoen vei Martti mestari heidät ruokasaliin. Siellä istuivat
kunnialliset ammattikunnan mestarit, ylinnä pöydän päässä arvoisa herra
Jaakko Paumgartner, kaikki hehkuvin kasvoin. Jälisteet oli juuri tuotu
pöydälle ja hyvä viini vaahtosi suurissa juomalaseissa. Oltiin jo
päästy niin pitkälle, että kukin puhui kovalla äänellä, jokainen vaan
eri asioita, ollen kuitenkin samalla kuulevinaan ja ymmärtävinään
kaikkien puheet, ja että tuon tuostakin aina joku remahti nauramaan,
tietämättänsä miksi. Vaan kun Martti mestari kuuluvalla äänellä
ilmoitti, että hänelle ihan paraimpaan tarpeesen oli kaksi hyvillä
todistuksilla varustettua kisälliä juuri tullut tarjoutumaan työhön,
silloin vaikenivat kaikki ja katselivat mieltymyksellä kauneita,
reippaita nuorukaisia, joita Martti mestari kädestä talutti: Reinhold
katsoi säteilevin silmin, melkeinpä ylpeästikin ympärilleen, vaan
Fredrik käänsi katseensa maahan ja pyöritteli hattua käsissään. Martti
mestari vei heidät istumaan pöydän alimpaan päähän, mutta ne paikat
Olivatkin paraimmat kaikista, sillä kohta sen perästä tuli Roosa,
istuutui heidän keskellensä ja tarjoeli heille sitte maukkaita ruokia
ja hyvää, vaahtoista viiniä.

Lempeä, suloinen, viehättävä Roosa kaunisten nuorukaisten keskellä,
vanhain partasuiden mestarien seurassa -- se oli varsin ihanaa
katsella, se muistutti valoisaa, synkälle taivaalle yksinään kohonnutta
aamupilveä, tai pikemmin kauniita kevään kukkasia, jotka kohottavat
loistavia päitään värittömästä, lakastuneesta ruohokosta.

Pelkästä ilosta ja onnellisuudesta taisi Fredrik tuskin hengittää.
Ainoastaan salaa uskalsi hän silloin tällöin katsahtaa häneen, joka oli
kaikkien hänen ajatuksiensa ja toiveittensa esine. Hän katsoa tuijotti
vaan eteensä lautaselle eikä maistanut muruakaan -- miten se olisikaan
ollut hänelle mahdollista!

Reinhold sitä vastoin ei ollenkaan lakannut säihkyvin, säteilevin
silmin katselemasta suloista neitoa. Hän alkoi kertoa matkoistansa niin
kummallisen vilkkaasti, ettei Roosa ollut koskaan semmoista kuullut.
Hänestä tuntui, kuin kaikki, mitä Reinhold puhui, olisi tuhansine
kuvineen ihan elävänä hänen silmäinsä edessä. Hän oli pelkkänä silmänä
ja korvana, eikä oikein tiennyt, miten hänestä tuntui, kun Reinhold
täydessä puheensa innossa otti hänen kätensä ja puristi sitä rintaansa
vasten.

"Mutta, Fredrik", sanoi Reinhold äkkiä kesken puhettansa, "mitä istut
sinä siinä niin mykkänä ja kankeana. Onko sinulta puhelahja kokonaan
kadonnut? Tule! juokaamme tämän rakastettavan suloisen neitosen
onneksi, joka on meitä niin hyvin ravinnut".

Fredrik tarttui vapisevin käsin suureen lasiin, jonka Reinhold oli
kaatanut ihan piripinnaksi. Se täytyi hänen -- Reinhold ei tyytynyt
muuten -- juoda ihan viimeiseen pisaraan saakka.

"Nyt juomme kunnon mestarimme onneksi", huudahti Reinhold lasit
uudestaan täytettyään, ja taaskin täytyi Fredrikin tyhjentää lasinsa.
Siitäpä alkoikin viinin tulivoima kierrellä hänen suonissansa ja pani
jähmettyneen veren liikkeelle, että se kiehuen hyppeli valtimoissa.

"Ah, minä tunnen itseni niin sanomattoman onnelliseksi", kuiskasi hän,
hehkuvan punan noustessa hänen kasvoillensa, "oi, enhän sentään niin
onnelliseksi vielä olekaan tullut".

Roosa, joka varmaankin ymmärsi hänen sanansa aivan toisin, hymyili
hänelle sanomattoman lempeästi.

Päästen kaikesta arkuudestansa, sanoi silloin Fredrik:

"Hyvä Roosa, ettehän varmaankaan muista enää ollenkaan minua?"

"No, hyvä Fredrik", vastasi Roosa alaspäin katsoen, "kuinka voisinkaan
minä teidät niin lyhyessä ajassa unhottaa. Vanhan herra Holzschuerin
luona -- silloin olin vielä lapsi, mutta te leikitte kuitenkin
mielellänne minun kanssani ja osasitte aina keksiä jotakin sievää ja
sukkelaa. Ja se pieni oikein sievä korinen hopealangasta, jonka te
minulle silloin annoitte joululahjaksi, se on minulla vieläkin ja minä
säilytän sitä huolellisesti rakkaana muistina".

Kyyneleitä kiilui riemusta hurmaantuneen nuorukaisen silmissä, mutta
ainoastaan huokauksen tavoin tunkeusivat hänen rinnastansa sanat: "oi
Roosa -- hyvä -- hyvä Roosa!"

"Aina", jatkoi Roosa, "olen minä oikein sydämmestäni toivonut
saadakseni teitä uudelleen nähdä, mutta että te rupeaisitte
tynnyrisepäksi, sitä en olisi koskaan uskonut. Oi, kun muistelen niitä
kauniita kaluja, joita te silloin mestari Holzschuerin luona teitte;
onpa kuitenkin vahinko, ettette pysyneet siinä ammatissanne".

"Oi, Roosa", sanoi Fredrik, "ainoastaan teidän tähtenne luovuin minä
rakkaasta taiteestani". mutta tuskin oli hän saanut sen sanoneeksi, kun
hän jo oli häpeästä ja harmista vaipua maan alle! Ajattelemattomin
tunnustus oli päässyt hänen huuliltansa.

Ikäänkuin aavistaen kaikki, käänsi Roosa kasvonsa pois hänestä. Fredrik
etsi turhaan sanoja.

Silloin löi herra Paumgartner veitsellään kovasti pöytään ja ilmoitti
seuralle, että herra Vollrad, arvokas mestarilaulaja, aikoi laulaa
jotakin. Herra Vollrad nousikin heti ylös, rykäsi ja lauloi sievän
laulun Hanno Vogelgesangin sepityksen tapaan, niin että kalkilla hyppi
sydän ilosta ja Fredrikkikin tointui pahasta pulastaan. Laulettuaan
vielä useampiakin kauniita lauluja, kehoitti herra Vollrad jokaista
pöydässä istujaa, ken vaan suloista laulutaitoa osaisi, seuraamaan
hänen esimerkkiänsä.

Silloin nousi Reinhold ja sanoi hänkin tahtovansa laulaa, jos hänen
sallittaisiin Italialaisten tavoin säestää luutullansa, laulusen ihan
Saksalaisten mallin mukaan. Ja kuu ei kellään ollut siihen mitään
sanomista, haki hän luuttunsa, löi siitä pari varsin miellyttävää
alkusäveltä ja alkoi näin:

    Miss' olet herttaisin,
    Sä lähde hurmaavin?
    Povesta maan
    Se vaan
    Noin kumpuaa,
    Sen sydännestehistä!
    Oi, lähde armahin,
    Miss' viini vaahtoisin!
    Voi ihme, ken
    On sen
    Niin taidolla
    Somasti valmistellut?
    Sä lähde riemuisin,
    Sun toimi taiturin
    Sai iloks', onneks' aikaan.
    Pää täynnä viiniä
    Ja rinta lempeä,
    Mies verraton
    Hän on
    Tuo taitur' kaikkialla.

Laulu miellytti kaikkia oikein erinomaisesti, mutta ei ketään niin kuin
Martti mestaria, jonka silmät ilosta ja ihastuksesta kiiluivat.
Pitämättä lukua Vollradista, joka melkein liiaksi kehui Hanno Mülleriä,
jota kisälli oli osannut oikein hyvin seurata, nousi Martti mestari
istuimeltaan ja huusi, kohottaen suurta, hopeavanteella koristettua
lasiaan:

"Tule tänne -- sinä kunnon tynnyriseppä ja mestarilaulaja -- minun,
mestarisi kanssa pitää sinun tyhjentää tämä lasi!"

Reinholdin täytyi tehdä, kuten häntä käskettiin. Palattuaan paikallensa
kuiskasi hän ajatuksiinsa vaipuneelle Fredrikille korvaan:

"Nyt pitää sinun laulaa -- laula eilinen laulusi!"

"Oletko hulluna", vastasi Fredrik ihan suuttuneena.

Silloin sanoi Reinhold kovasti koko seuran kuullen:

"Hyvät herrat ja mestarit! Fredrik, minun rakas veljeni, osaa vielä
paljoa kauniimpia lauluja ja hänellä on paljoa parempi ääni kuin
minulla, mutta hänen kurkkunsa on matkalla tomustunut ja sentähden
saatte odottaa toiseen kertaan, jolloin hän kyllä laulaa".

Silloin alkoivat kaikki kiitellä ja kehua Fredrikkiä, juurikuin hän jo
olisi laulanut. Arvelipa vihdoin moni mestari, että hänen äänensä
todellakin oli miellyttävämpi kuin Reinholdin, ja herra Vollrad,
tyhjennettyään vielä yhden täyden lasin, oli ihan varma siitä, että
Fredrik kuitenkin osasi paremmin saksalaistapaan laulaa kuin Reinhold,
jossa oli liian paljon italialaisuutta. Mutta Martti mestari keikahutti
vaan päätänsä, taputteli pyöreätä vatsaansa, että se kumisi, ja sanoi
iloissaan:

"Ja he ovat nyt minun kisällini -- _minun_, sanon minä, Nürnbergiläisen
tynnyrisepän Martin kisällit!"

Kaikki mestarit nyykäyttivät päätään ja sanoivat tyhjentäessään
viimeiset pikarit korkeista juomalaseista:

"Niin, niin, Martti mestari! -- teidän uljaat kelpo kisällinne!"

Vihdoin lähdettiin levolle. Reinholdille ja Fredrikille antoi Martti
mestari kummallekin valoisan ja kauniin kammarin asuttavaksi.



Kuinka kolmaskin kisälli tuli Martti mestarin taloon ja mitä
sitte tapahtui.


Kun Reinhold ja Fredrik olivat muutamia viikkoja olleet työssä, huomasi
Martti mestari, että Reinholdin vertaista viivaimen ja harpin
käyttäjää sekä laskumestaria olisi vaikea löytää. Mutta höylääminen,
kurikoiminen ja vestäminen eivät häneltä niin hyvin sujuneet, niissä
väsyi hän pian, eikä edistynyt, vaikka hän kuinka olisi koettanut.
Fredrik sitä vastoin höylätä suhisutti ja vestää kalkutteli reippaasti
ja ihan väsymättä. Yhtäläiset olivat he taas siveän käytöksensä
puolesta; viattoman iloisia olivat he kumpikin ja etenkin Reinhold
osasi olla viehättävän leikkisä. Työssä eivät he, varsinkaan Roosan
läsnä ollessa, säästäneet kurkkujansa, vaan lauloivat soinnukkailla,
hyvästi yhteen sulavilla äänillään monta kaunista laulua. Ja jos
Fredrik milloin, Roosaa salaa katsellessaan, rupesi laulamaan vienoja
surusäveleitä, alkoi Reinhold heti jonkin pilkkalaulun, jonka hän oli
sepittänyt ja joka alkoi esim. sanoilla: ei tynnyri oo kannel, ei
kannel tynnyri, niin että Martti mestari vanhus laski jo kohotetun
kurikkansa ja piteli naurun pakosta vatsaansa. Niin saavuttivat
kisällit, etenkin Reinhold, Martti mestarin koko suosion, ja saattoipa
hyvin huomata, että Roosakin aina useammin keksi syitä työhuoneesen
tullaksensa ja viipyi siellä kauvemmin, kuin hänellä ennen oli ollut
tapana.

Eräänä päivänä astui Martti herra sangen miettiväisenä kaupungin portin
luo työhuoneesensa, jossa kesällä työskenneltiin. Reinhold ja Fredrik
olivat juuri kokoon-panemassa pientä tynnyriä. Martti mestari seisattui
kädet ristissä heidän eteensä ja puhui:

"En ollenkaan voi sanoa, miten tyytyväinen minä olen teihin, hyvät
kisällini, mutta kuitenkin olen minä nyt suuressa pulassa. Reinin
rannoilla kerrotaan tänä kesänä tulevan viljavamman viinivuoden, kuin
koskaan tähän asti on ollut. Eräs viisas mies on sanonut pyrstötähden,
joka äskettäin kohosi taivaalle, tekevän kummallisilla säteillään maan
niin hedelmälliseksi, että kuumuus, joka maan sisimmässä sydämessä
kiehuttaa jaloja metallia, on höyryinä virtaava viiniköynnöksiin ja
kasvattava niihin mehuisan rypäleen toisensa viereen. Vasta noin
kolmensadan vuoden päästä tulevat tähdet uudestaan samaan onnea
tuottavaan asemaan. -- Siitäpä saamme me nyt työtä puolet liiaksikin.
Ja sen lisäksi sain vielä Bambergin piispalta kirjeen, jossa hän tilaa
minulta suuren tynnyrin. Näitä kaikkia emme me ehdi saada toimeen, ja
täytyy minun siis vielä ottaa yksi rivakka kisälli lisäksi. Mielelläni
en nyt ottaisi seuraamme ketä hyvänsä maankulkijaa, ja kumminkin on
tulinen tarve. Jos te tiedätte jostain neuvoa yhden kelpo kisällin,
jota tahtoisitte kumppaniksenne, niin sanokaa vaan ja minä toimitan
hänet tänne, vaikka se maksaisi kuinka paljon hyvänsä".

Tuskin oli Martti mestari saanut puheensa loppuun, kun nuori pitkä ja
vahvavartaloinen mies astui sisään, huutaen kovalla äänellä: "hoi, te
miehet! onko tämä Martti mestarin työhuone?"

"On kyllä", vastasi Martti mestari mennen tulijalle vastaan, "kyllä se
tämä on, mutta ei teidän sentähden tarvitse niin kohti kurkkuanne
huutaa eikä suin päin sisään rynnätä; vai tullaanko sillä lailla
ihmisten luo?"

"Ha, ha, ha", nauroi nuori kisälli, "te olette varmaankin Martti
mestari itse, sillä ihan teidän näköisenenne kuvailtiin häntä minulle;
samanlainen iso vatsa, kaksi oivallista leukaa, tirkistelevät silmät ja
punainen nenä sanottiin hänellä olevan, ihan kuin teillä. Terve teille,
Matti mestari".

"No, mitä asiaa teillä sitte on Martti mestarille?" kysyi Martti
äreissänsä.

"Minä olen", vastasi nuorukainen, "kisälli ja poikkesin vaan kysymään,
saisinko teiltä tynnyrisepän työtä".

Kummastellen, että juuri silloin, kun hän aikoi ruveta etsimään kelpo
kisälliä, semmoinen tuli hänelle tarjoutumaan, peräytyi Martti mestari
pari askelta ja tarkasteli nuorukaista kiireestä kantapäihin saakka.
Mutta kisälli katseli taas puolestansa häntä rohkeasti ja tarkastellen.
Huomatessaan nuorukaisen leveän rinnan, vahvat jäsenet ja suuret
nyrkit, ajatteli Martti itsekseen: tuommoista vahvaa miestähän minä
juuri tarvitsenkin, ja pyysi siis heti saada nähdä hänen
ammattitodistuksensa.

"Niitä ei minulla ole mukanani", vastasi nuorukainen, "mutta minä
toimitan ne kohta, ja lupaan nyt kunniasanallani uskollisesti ja
rehellisesti tehdä työtä, siihen saatte tyytyä".

Odottamatta Martti mestarin vastausta astui hän heti työhuoneesen,
viskasi lakkinsa ja matkalaukkunsa nurkkaan, sitoi nahkaisen esiliinan
eteensä ja sanoi:

"Antakaahan vaan, Martti mestari, nyt heti jotakin tehdäkseni".

Martti, aivan hämillänsä vieraan nuorukaisen rohkeasta käytöksestä, ei
paikalla osannut virkkaa mitään. Hetkisen mietittyään sanoi hän:

"No, näyttäkääpä sitte, kisälli, että olette oiva tynnyriseppä, ottakaa
uurrehöylä ja auttakaa toisia tuon tynnyrin valmistamisessa".

Kisälli teki uurteet erinomaisen voimakkaasti, nopeasti ja taitavasti
ja huudahti sitte iloisesti nauramaan purskahtaen:

"No, Martti mestari, vieläkö epäilette? enkö ole kelvollinen
tynnyriseppä? -- Mutta", lisäsi hän kävellessään edestakaisin
työhuoneessa ja tarkastellessaan työkaluja ja puuläjiä, "mutta onko
teillä myöskin kelvolliset kalut ja muut tarpeet ja -- mitä, onko tuo
tuossa karttu? lapsennehan sillä kaiketikin leikittelevät! -- ja tämä
vasara, no! tämähän on varmaankin vaan oppipoikia varten?" ja niin
sanoen heilutteli hän korkealla ilmassa Martti mestarin omaa suurta,
raskasta vasaraa, jota Reinhold ei ollenkaan ja Fredrikkikin ainoastaan
vaivalla voi käyttää. Sitten vieretti hän pari suurta tynnyriä kuin
keveät pallit syrjään ja tempasi yhden paksun, vielä vestämättömän
laitalaudan. "Onhan", sanoi hän, "onhan tässä hyvää tavaraa; sen pitää
haleta kuin lasin". Samalla löi hän sivalsi laudan tahkoa vastaan, niin
että se kovasti paukahtaen keskeä katkesi.

"Jättäkäähän toki", sanoi Martti mestari, "älkäähän vaan, hyvä kisälli,
valmiita astioita ja koko huonetta palasiksi paukutelko. Voittehan
kartuksenne ottaa tuon hirren pään ja kirveeksenne käyn minä
raatihuoneesta noutamassa kolmekyynäräisen Rolandin miekan".

"Sepä olisikin oikein kättä myöten", huudahti nuorukainen säihkyvin
silmin, mutta heti käänsi hän katseensa maahan ja sanoi hiljemmin,
"minä luulin, hyvä mestari, teidän tarvitsevan suureen työhönne oikein
vahvoja miehiä ja sentähden ylvästelin ehkä vähän liiaksikin ruumiini
voimilla. Ottakaa minut kuitenkin työhönne, minä tahdon hyvästi ja
siivosti tehdä, mitä vaan tahdotte".

Martti mestari katsoi nuorukaista silmiin ja hänen täytyi tunnustaa,
ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt jalompia eikä rehellisempiä
kasvoja. Tuntuipa hänestä vielä, kuin muistuttaisi nuorukaisen muoto
hämärästi jostakin miehestä, jota hän jo kauvan oli rakastanut ja
kunnioittanut, vaikka hän sitä muistoa ei kuitenkaan voinut saada
selväksi. Hän suostui paikalla täyttämään nuorukaisen pyynnön ja käski
hänen vaan niin pian kuin mahdollista toimittamaan tarpeelliset
todistukset, jotka näyttäisivät hänen todellakin olevan tynnyrisepän
kisällin.

Reinhold ja Fredrik olivat sillä välin saaneet tynnyrin kokoon ja
panivat ensimäisiä vanteita. Sitä tehdessään oli heillä aina tapana
laulaa ja silloinkin alkoivat he erästä Adam Puschmanin sievistä
lauluista. Mutta Konrad -- se oli uuden kisällin nimi -- tiuskasi
höyläpenkkinsä luota, johon Martti mestari oli hänet sijoittanut:

"Mitä liritystä tuo on? Minusta tuntuu moinen laulu hiirien vikinältä.
Jos jotain tahdotte laulaa, niin laulakaa niin, että se virkistää
mielen ja antaa halua työhön. Semmoista laulua harjoittelen minäkin
välistä".

Ja heti alkoi hän hoilottaa muutamaa hullunkurista metsästyslaulua,
matkien koirain haukkumista ja metsämiesten huutoa niin kovalla
äänellä, että suuret tynnyrit helisivät ja koko huone kumisi. Martti
mestari tukki molemmilla käsillään korvansa ja Martta rouvan,
Valentinin lesken, lapset, jotka leikittelivät työhuoneessa, ryömivät
peloissaan piiloon lautojen alle.

Juuri silloin tuli Roosa huoneesen, kummastuneena ja pelästyneenä
huudosta, jota ei ollenkaan voinut sanoa lauluksi. Heti Roosan
nähtyään vaikeni Konrad, nousi paikaltaan ja tervehti jaloimmalla
säädyllisyydellä häntä. Kirkkaat, ruskeat silmät säihkyvinä sanoi hän
lempeällä, sulavalla äänellä:

"Ihana neitiseni, miten suloinen ruusunhohde kirkastaa teidän
tullessanne tämän halvan työhuoneemme! Jospa vaan olisin huomannut
teidät ennemmin, en suinkaan olisi vaivannut hellätuntoisia korvianne
raa'alla metsästyslaulullani!" -- Nyt huusi hän Martti mestarille
ja toisille kisälleille, "lakatkaahan toki jo noin hirveästi
kolkuttelemasta! Niin kauan kuin tämä neitinen kunnioittaa teitä
läsnäolollansa, pitää karttujen ja kurikkain olla hiljaa. Ainoastaan
hänen suloista ääntänsä tahdomme me kuulla ja nöyrinä kuunnella, mitä
hän meille, halvoille palvelijoille, käskee".

Reinhold ja Fredrik katsoivat toisiaan ihan kummastuneina, vaan Martti
mestari purskahti kohti kurkkuansa nauramaan ja sanoi sitte:

"Nyt, Konrad! nyt olen ihan selvillä siitä, että te olette kaikista
narreista suurin veitikka. Ensin tulette te tänne ja tahdotte kuin
hirvein, sivistymättömin jättiläinen musertaa kaikki mäsäksi, sitte
karjutte niin, että kaikkien korvat soivat ja halkeavat, ja kaiken,
hulluutenne arvoiseksi lopuksi pidätte te minun tytärtäni, Roosaa
korkeasukuisena neitinä ja käyttäydytte kuin rakastunut nuori aatelinen
herra!"

"Teidän ihanan tyttärenne", vastasi Konrad tyynesti, "tunnen minä
varsin hyvin, hyvä mestari, mutta minä sanon teille, että hän on
suloisin neiti, mitä maan päällä on, ja suokoon taivas, että hän
katsoisi jaloimman aatelisen nuorukaisen kyllin ansiolliseksi olemaan
hänen uskollisena rakastajaritarinansa!"

Martti mestari piteli sivujansa, hän oli vähällä tukehtua, kunnes hänen
naurunsa muuttui ähkimiseksi ja rykimiseksi. Tuskin saaden sanaa
suustansa änkytti hän viimein:

"Hyvin -- varsin hyvin, kelpo nuorukainen, pidä vaan yhä edelleenkin
Roosaani korkeasukuisena neitinä, sen kyllä saat tehdä -- mutta siitä
huolimatta -- ole hyvä ja mene siivosti työhösi!"

Konrad seisoi kuin naulattu alla päin, pyyhki otsaansa ja sanoi hiljaa:
"niin, se on totta", ja teki, kuten käskettiin.

Roosa istuutui, kuten hänellä huoneessa oli tapana, pienelle
tynnyrille, jonka Reinhold oli huolellisesti puhdistanut ja Fredrik
vierettänyt hänen taaksensa. Sitten alkoivat he molemmat Martti
mestarin käskystä uudelleen äsköisen kauniin laulunsa, jonka
hurjamainen Konrad oli keskeyttänyt. Hän istui sitte ihan ajatuksiinsa
vaipuneena työnsä ääressä.

Laulun loputtua sanoi Martti mestari laulajille:

"Teille on taivas suonut kauniin lahjan, te kelpo pojat! -- te ette voi
uskoa, miten korkeasti minä kunnioitan ylevää laulutaitoa. Yritinpä
minäkin kerran ruveta mestarilaulajaksi, vaan siitä ei tullut mitään,
vaikka olisin kuinka koetellut. Kaikista vaivoistani ja puuhistani sain
palkakseni vaan ivaa ja naurua. Milloin lauloin minä vääriä
lisälirityksiä, milloin tein tahtivirheitä tai eksyin ihan toiseen
lauluun. -- Te osaatte sen tehdä paremmin ja kohta kyllä sanotaan: mitä
ei mestari taida, sen tekevät kuitenkin hänen kisällinsä. Ensi
sunnuntaina on tavalliseen aikaan jumalanpalveluksen perästä
lauluharjoitus P. Katarinan kirkossa. Silloin voitte te molemmat,
Reinhold ja Fredrik, saavuttaa kauniilla taidollanne kiitosta ja
kunniaa, sillä ennen yhteenlaulantoa on vapaalaulu, johon te saatte
kenenkään estämättä ottaa osaa, samoin kuin kuka vieras hyvänsä, ken
vaan luulee olevansa kylliksi taitava. Ja te, Konrad", sanoi Martti
mestari, höyläpenkkiin päin kääntyen, "ettekö tekin nousisi
laululavalle koettamaan kauniin metsästyslaulunne vaikutusta".

"Älkää pilkatko, hyvä mestari", vastasi Konrad ylös katsomatta,
"pysyköön kukin vaan paikallansa. Kun te virkistätte mieltänne
laululla, menen minä kilpakentälle huvia etsimään".

Niin kävikin kuin Martti mestari oli sanonut. Reinhold lauloi hyvin
monenlaisia lauluja. Kaikki kuulijat iloitsivat ja tuntijatkin
myönsivät, että laulajassa ei kyllä ollut mitään varsinaista vikaa,
jollei hän vaan käyttäisi ulkomaisia säveleitä, mikä oli moitittavaa.
Kohta hänen perästänsä astui Fredrik lavalle, otti lakin päästään,
katseli ensin hetkisen eteensä maahan ja sitte kuulijoita niin
lämpimästi, että se katse sattui kuin tulinen nuoli suloisen Roosan
rintaan, sekä lauloi sitte yhden Henrik Frauenlobin hellistä lauluista
niin viehättävästi, että kaikki laulajat yksimielisesti tunnustivat,
ettei kukan heistä voinut kilpailla nuoren kisällin kanssa.

Illan tultua ja tauluharjoituksen loputtua läksi Martti mestari,
nauttiakseen kaikkia päivän huvituksia, Roosan kanssa kilpakentälle.
Reinhold ja Fredrik saivat lähteä mukaan. Roosa astui heidän
keskessänsä. Aivan iloisena laulunsa tuottamasta kiitoksesta ja
onnellisena Roosan läsnäolosta uskalsi Fredrik lausua monta rohkeata
sanaa. Roosa ei ollut niitä huomaavinaan, käänsi vaan katseensa alas
tai Reinholdin puoleen, joka tapansa mukaan puheli kaikenlaisia
sukkeluuksia ja kiersipä vielä kätensäkin Roosan käsivarren ympäri. Ja
kauas kuului kilpakentältä iloinen rähinä. Saavuttuaan paikalle, missä
nuorukaiset harjoittelivat kaikenlaisia, osaksi ritarillisiakin
leikkiä, kuulivat he väen kerta toisensa perästä huutavan: voitto,
voitto -- hän se taaskin voitti, tuo väkevä! -- hänelle ei kukaan
riitä! -- Tunkeuduttuaan väkijoukon läpi, huomasi Martti mestari kansan
kiitoksen ja riemun tarkoittavan hänen kisälliänsä, Konradia. Hän oli
voittanut kilpajuoksussa, nyrkkitaistelussa ja keihään heitossa. Juuri
Martti mestarin tullessa huusi Konrad, uskalsiko kukaan tulla hänen
kanssaan taistelemaan tylsillä keihäillä. Useampia uljaita, semmoiseen
tottuneita, ylhäisiä nuorukaisia tuli esille. Vaan lyhyessä ajassa ja
suuretta vaivatta ja ponnistuksitta voitti taaskin Konrad kaikki
vastustajansa, joten hänen sukkeluutensa ja voimansa ylistelemisistä ei
tullut ollenkaan loppua.

Aurinko oli jo mennyt mailleen, iltaruskokin alkoi sammua ja hämärä
kohosi kiirein askelin. Martti mestari, Roosa ja Reinhold ja Fredrik
kisällit olivat käyneet istumaan pasajavan suihkulähteen luo. Reinhold
kertoeli hupaisia juttuja kaukaisesta Italiasta ja Fredrik katseli
äänetönnä ja onnellisena Roosan sulosilmiin. Silloin tuli Konrad
hitaasti ikäänkuin itsekseen mietiskellen, menisikö hän toisten luo vai
ei. Martti mestari huusi hänelle:

"No, Konrad, tulkaa vaan tänne, te olette kilpailleet urhoollisesti
kuin mies ainakin. Semmoisia minun kisällieni pitää ollakin,
semmoisista pidän minä paljon. Älkää ollenkaan ujostelko, istukaa vaan
tänne meidän luoksemme, minä annan teille luvan".

Konrad katsahti hyvin terävästi Martti mestariin, joka hänelle
ystävällisesti viittasi, ja sanoi kumeasti:

"Teistä minä en pidä lukua ollenkaan enkä ole teiltä vielä edes
kysynytkään, saanko luvan istuutua teidän seuraanne vai en, enkä minä
muuten tulekaan ollenkaan _teidän_ luoksenne. Kaikki vastustajani olen
hauskoissa ritarileikeissä kaatanut maahan, ja sentähden kysyisin minä
vaan ihanalta neideltä, eikö hän lahjoittaisi voittojeni palkinnoksi
kaunista kukkakiehkuraa, joka on hänellä povellansa". Samalla laskeutui
hän yhdelle polvellensa Roosan eteen, katsoi kirkkailla ruskeilla
silmillänsä häntä oikein rehellisesti kasvoihin ja pyysi: "antakaa
minulle tuo kaunis kiehkura voittopalkinnoksi, lempeä Roosa, älkää sitä
minulta kieltäkö!"

Roosa päästikin heti kukkakimpun irti, antoi sen Konradille ja sanoi
nauraen: "sen minä kyllä tiedän, että niin uljaalle ritarille, kuin te
olette tulee naisen antaa kunniamerkki; ottakaa siis vaan minun
lakastuneet kukkani".

Konrad suuteli niitä ja pisti ne sitte lakkiinsa, mutta Martti mestari
nousi ylös ja tiuskasi:

"No, jonkinlaisia hullutuksia! -- vaan lähtekäämme nyt kotiin, yö tulee
jo".

Martti herra läksi edelle, Konrad tarttui kohteliaan säädyllisesti
Roosan käteen, Reinhold ja Fredrik astuivat ihan tyytymättöminä
perästä. Ihmiset, joita he kohtasivat, seisattuivat katsomaan heitä ja
sanoivat: "katsokaahan rikasta tynnyriseppä-mestaria Marttia kauneine
tyttärineen ja uljaine kisällineen. Ne ovat kelpo ihmisiä!"



Mitä Martta rouva puhui kisälleistä Roosan kanssa. Konradin ja Martti
mestarin riita.


Nuorilla tytöillä on tapana oikein perin pohjin muistella ja mielessään
kertoella kaikki juhlapäivän ilot vasta seuraavana aamuna ja se
jälkijuhla on heistä miltei viehättävämpi kuin juhla itse. Niinpä istui
Roosakin toisena aamuna yksinään huoneessansa, kädet ristissä sylissä,
pää miettiväisesti kumartuneena ja neulomus unohduksissa. Varmaankin
oli hän vielä kuulevinaan Reinholdin ja Fredrikin laulua tai
näkevinään, miten sukkela Konrad voitti vastustajansa ja tuli sitte
häneltä pyytämään voittonsa palkintoa. Milloin hyräili hän pari säettä
jostakin laulusta, milloin kuiskasi hän: minunko kukkiani te tahdotte?
ja silloin loisti tummempi puna hänen poskillansa, silloin välähteli
salamoita hänen alastaipuneiden silmäluomiensa takaa, kohosi hiljaisia
huokauksia hänen syvimmästä sydämmestänsä. Martta rouva tuli sisälle ja
Roosa iloitsi jo edeltäkäsin nyt toki saavansa oikein juurta jaksain
kertoa, miten mikin seikka Katarinan kirkossa ja kilpakentällä oli
tapahtunut. Kun Roosa oli saanut kaikki jutelleeksi, sanoi Martta rouva
hymyillen:

"Kohtapa saattekin, Roosaseni, valita, kenen kolmesta kauniista
kosijasta vaan tahdotte".

"Herran tähden!" sanoi Roosa hypähtäen ylös ihan säikähdyksissään ja
punastuen aivan hiuksiinsa asti. "Hyvä Martta, mitä hullutuksia
mietittekään? -- minä -- kolmestako kosijasta?"

"Älkää teeskennelkö Roosaseni", puhui Martta rouva edelleen, "ikäänkuin
ette mitään tietäisi, mitään aavistaisi. Silloinhan olisitte ihan
sokea, jollette huomaisi, että kisällimme Reinhold, Fredrik ja Konrad,
että he kaikki kolme rakastavat teitä aivan innokkaasti".

"Mitä joutavia kuvittelette mielessänne, Martta", kuiskasi Roosa,
peittäen kasvonsa käsillään.

"No, no", jatkoi Martta puhettaan, istuutuen Roosan eteen ja kiertäen
käsivartensa hänen ympäri, "sinä lempeä, kaino lapsi, otappa kätesi
pois ja katso minua ihan suoraan silmiin ja sano sitte vielä, ettet jo
aikoja sitten ole huomannut, miten kisällit sinua rakastavat, sanoppas!
-- Näetkös, sitä et voi! -- ja kummallistahan todella olisikin, jos
tytön silmät eivät heti semmoista keksisi. Kaikkien silmäthän kääntyvät
työstä sinuun, kaikkihan ovat rivakampia, kun sinä vaan astut
työhueneesen. Reinhold ja Fredrik laulavat silloin kauneimpia
laulujansa ja hurjapäinen Konradikin tulee siveäksi ja ystävälliseksi;
jokainen kokee tehdä sinulle mieliksi, jokaisen kasvot säteilevät, kun
sinä vaan suot yhden katseen, yhden ystävällisen sanan! No, tyttäreni,
eikö se sitte sinua miellytä, että semmoiset uljaat nuorukaiset etsivät
sinun suosiotasi? -- Kenen sinä näistä kolmesta valitset tai valitsetko
ketään, sitä en todellakaan voi sanoa, sillä ystävällinen ja hyvä olet
sinä heitä kaikkia kohtaan, vaikka minä -- vaan jääköön se sanomatta.
Jos sinä nyt puhuisit minulle näin: Martta, neuvokaa minua, kelle
näistä nuorukaisista, jotka minua kosivat, antaisin käteni ja
sydämmeni, silloin vastaisin minä toden totta: ellei sydämmesi sano
aivan selvästi ja ymmärrettävästi: hän se on, niin anna heidän kaikkien
mennä menojansa. Mutta muuten on Reinhold minun mieleiseni, samoin
Fredrik ja Konrad, ja sitte on minulla taas jokaisesta paljon
muistuttamistakin. -- Niin, todellakin, Roosaseni, nähdessäni näiden
nuorukaisten niin rivakasti työskentelevän, muistelen minä aina rakasta
miesvainajatani ja silloin täytyy minun sanoa, että vaikka hän ei juuri
paljon osannutkaan hienoa työtä, niin teki hän kuitenkin kaikki, mitä
teki, toisenlaisella innolla, toisella tavalla. Sen voi kyllä huomata,
että kaikki hänen ajatuksensa olivat työhön kiintyneinä, vaan nämä
nuorukaiset näyttävät minusta olevan vaan niin tekevinään ja
ajattelevan aivan toisia asioita; työ näyttää olevan heille kuormana,
jonka he ovat vapaatahtoisesti ottaneet hartioilleen ja kantavat sitä
nyt rohkeasti. Fredrikin kanssa tulen minä parhaiten toimeen, hänellä
on uskollinen, ystävällinen luonne. Hän ikäänkuin kuuluu paraiten
meidän joukkoomme, minä ymmärrän mitä hän puhuu ja että hän rakastaa
teitä niin hiljaisesti, niin kainosti kuin hurskas lapsi, että hän
tuskin uskaltaa katsoa teihin, että hän punastuu, kun te sanotte
sanankaan hänelle, sitä minä juuri hänessä pidän parahimpana avuna".

Kyynel kohosi Roosan silmään Martta rouvan lausuessa näitä viimeisiä
sanojansa. Hän nousi ylös ja sanoi ikkunaan päin katsoen: "rakastanhan
minä kyllä Fredrikkiäkin, mutta älä vaan sentähden halveksi
Reinholdia".

"Kuinka minä häntä halveksisin", vastasi Martta, "onhan Reinhold ihan
kieltämättä kaunein kaikista. Mimmoiset silmät! -- kun hän niillä kuin
salamoilla katsahtaa kehen, niin niitä katseita tuskin voi kestää. --
Mutta koko hänen olennossansa on jotakin kummallista, mikä minua oikein
värisyttää ja estää häneen tutustumasta. Minun luullakseni täytyy
Martti mestarin mielestä olla yhtä vaikeata käskeä Reinholdia sitä tai
tätä tekemään, kuin minusta olisi, jos joku minun kyökkiini toisi
kullasta ja kalliista kivistä loistavan astian ja minun pitäisi sitä
käyttää kuin tavallista huonoa kapinetta, vaikka sitä tuskin
uskaltaisin edes koskeakaan. Hän kertoo, juttelee ja puhuu ja hänen
sanansa soivat kuin suloinen musiikki, niin viehättävästi, että niitä
kuullessa unohtaa kaikki, vaan kun perästäpäin tarkemmin ajattelen,
mitä hän milloinkin puhuu, niin huomaankin, etten ollutkaan ymmärtänyt
sanaakaan. Ja jos joskus, kuten välistä sattuu, laskeekin leikkiä
meidän tavalla, ja minä jo arvelen: nyt on hän toki kuitenkin meidän
kaltaisemme, niin katsahtaa hän yht'äkkiä niin ylhäisesti, että minä
oikein pelästyn. Enkä kuitenkaan voi sanoa, että hänen muotonsa olisi
semmoinen kuin monenkin ylvästelevän aatelismiehen tai muun ylhäisen
keikarin, ei, jotakin aivan toisenlaista siinä on. Sanalla sanoen,
minusta tuntuu, taivas tietäköön! kuin olisi hänessä jokin korkeampi
henki, kuin ei hän ollenkaan olisi kotoisin tästä maailmasta. Konrad on
huimapäinen, vallaton veitikka, ja hänenkin käytöksessään on jotakin
aivan ylpeän ylhäistä, mikä ei oikein tahdo sopia tynnyrisepän
esiliinan omistajalle. Ja sen lisäksi käyttäytyy hän juuri niin, kuin
olisi hän yksinään käskijä ja toisten pitäisi totella ainoastaan häntä.
Jo tänä lyhyenä aikana, jonka hän on ollut täällä, on hän saanut niin
paljon aikaan, että Martti mestari tottelee hänen tahtoansa, kun hän
vaan kovalla äänellään sanoa jyräyttää jotakin. Mutta samalla on Konrad
niin hyväluontoinen ja perin rehellinen, ettei häneen mitenkään voi
suuttua. Päinvastoin täytyy minun sanoa, että minä, hänen kiivaudestaan
huolimatta pidän hänestä kuitenkin paljoa enemmän kuin Reinholdista,
sillä vaikka hän kyllä välistä puhuukin hirvittävän kovasti, ymmärtää
sitä kuitenkin varsin hyvin. Minä lyön vaikka vetoa, hän on kerran
ollut soturi, sen kyllä huomaa, tekeytyisipä hän sitte miksi hyvänsä.
Sentähden osaakin hän vielä käyttää niin hyvin kaikenlaisia aseita ja
siitä syystä on koko hänen olennossaan jotakin ritarimaista, mikä
hänelle varsin hyvin sopiikin. -- Sanokaapa nyt, hyvä Roosa, minulle
ihan suoraan, ken heistä kolmesta teitä enimmän miellyttää".

"Älkää hyvä Martta", vastasi Roosa, "kysykö niin petollisesti. Se on
kuitenkin varma, ettei Reinhold minusta ole ollenkaan semmoinen, kuin
te häntä kuvailette. Hän on kyllä aivan toisenlainen kuin hänen
vertaisensa, vaan hänen puhellessaan tuntuu minusta, kuin avautuisi
äkkiä eteeni niin kaunis puuturha ihanaine, loistoisine kukkineen ja
hedelmineen, ettei sillä ole vertaansa maan päällä, ja minä katselen
sitä mielelläni. Siitä saakka kuin Reinhold tuli meille, näyttää
monikin kohta minusta aivan toisenlaiselta kuin ennen ja moni seikka,
mikä ennen oli hämäränä ja muodottomana sielussani, on nyt tullut niin
kirkkaaksi ja selväksi, että minä sen voin aivan täydellisesti
ymmärtää".

Martta rouva nousi ylös ja sanoi, pois mennessään Roosaa sormellaan
uhaten: "Roosa, Reinholdiko siis on sinun valittusi? Sitä en olisi
uskonut enkä aavistanut".

"Jättäkää, hyvä Martta", sanoi Roosa saattaen häntä ovelle, "kaikki
uskomiset ja aavistelemiset ja antakaa tulevain aikojen ratkaista. Mitä
ne tuovat mukanansa, se on taivaan tahto, jota jokaisen täytyy nöyrästi
ja kuuliaisesti totella".

Martti mestarin työhuoneessa oli elämä sillä välin käynyt hyvin
vilkkaaksi. Saadakseen kaikki tilaukset ajoissa valmiiksi, oli hän
vielä ottanut apulaisia ja oppipoikia. Siellä hakattiin ja paukuteltiin
niin, että se kuului kauas yli ympäri.

Reinhold oli päättänyt Bambergin piispalle valmistettavan suuren
tynnyrin mittailemisen ja pannut sen Fredrikin ja Konradin avulla niin
taitavasti kokoon, että Martti mestarin sydän hyppi ilosta ja hän kerta
toisensa perästä huusi: "sepä vasta oiva teos, siitä tulee tynnyri,
jommoista ei vielä kukaan ole valmistanut, minun näytetynnyriäni lukuun
ottamatta". -- Kaikki kolme kisälliä ajoivat vanteita yhteen
sovitettujen lautojen ympärillä, että koko huone kaikui kurikoiden
paukkinasta. Valentin vanhus vuoli uutterasti lautoja kovertimella,
Martta istui, molemmat nuorimmat pojat sylissänsä, ihan Konradin takana
ja toiset pojat leikittelivät iloisesti huutaen ja meluten vanteilla.
Siinäpä oli iloinen elämä, niin että tuskin huomattiin vanhan herra
Johannes Holzschuerin tuloa. Martti mestari meni hänelle vastaan ja
kysyi kohteliaasti kuulumisia.

"Tahdoinpahan vaan kerran", vastasi Holzschuer, "käydä katsomassa,
miten hyvin rakas Fredrikkini tekee työnsä. Ja tarvitsisinhan minä
sitte, hyvä Martti mestari, viinikellariini yhden oikein kunnollisen
tynnyrinkin ja pyytäisin teitä sitä tekemään. -- Katsos, tuossahan on
ihan valmistumaisillaan juuri semmoinen, kuin minä tarvitsen, senhän
voitte myödä minulle, sanokaa vaan hinta".

Reinhold oli hetkisen levähtänyt ja nousi juuri takaisin telineelle.
Kuultuaan Holzschuerin sanat, vastasi hän hänen puoleensa kääntyen:
"älkää, hyvä herra Holzschuer, ollenkaan huoliko ostella meidän
tynnyriämme, sitä teemme korkea-arvoiselle Bambergin piispalle!"

Kädet selän takana, vasen jalka etuasennossa, pää takanojassa,
katsella tirkisteli Martti mestari tynnyriä ja sanoi sitte ylpeästi:
"voittehan, hyvä mestarini, nähdä jo hyvin valikoidusta puusta ja työn
siisteydestä, että semmoinen mestariteos on tekeillä ainoastaan
ruhtinasten kellaria varten. Reinhold sanoi ihan oikein, älkää
ostelkokaan semmoista tynnyriä. Kun viininkorjuu on ohi, teen minä
teille kelvollisen ja pitävän, vaan halvemman tynnyrin, joka on
paikallansa teidän kellarissanne".

Suutuksissaan Martti mestarin ylpeydestä, arveli Holzschuer vanhus,
että hänenkin kolikkonsa olivat juuri yhtä painavat kuin Bambergin
piispankin ja että hän kyllä toivoi muualtakin saavansa puhtaalla
rahalla hyvää tavaraa. Martti mestari taisi suuttumuksesta tuskin
hillitä kiukkuansa eikä kuitenkaan uskaltanut loukata kaikkien
raatiherrain ja kansalaisten kesken kunnioitettua Holzschuer vanhusta.

Mutta juuri silloin lyödä pamahutteli Konrad niin voimakkaasti
kurikkaansa, että koko huone roiski ja räiski. Martti mestarin kiukku
kääntyi häntä kohti. Kiivaasti tiuskasi hän: "Konrad -- tolvana, mitä
niin hurjasti paukuttelet, tahdotko rikkoa koko tynnyrin?"

"Ho hoo!" vastasi Konrad katsahtaen uhkarohkeasti taakseen mestariin,
"vai sinä narrimainen mestari, enkö sitten uskalla?" Ja samassa iski
hän koko voimallansa tynnyriä, että vahvin vanne katkesi ja viskasi
Reinholdin alas telineen kapealta laudalta. Tynnyrin kumeasta helinästä
huomasi myöskin jonkun laitalaudankin murtuneen.

Vihan vimmassa hyppäsi Martti mestari Valentinin luo, tempasi häneltä
kädestä laudan, jota hän paraillaan koversi, ja kiljahtaen: "Kirottu
koira" löi sillä Konradia poikki selän.

Heti tunnettuaan lyönnin kääntyi Konrad rivakasti ympäri ja seisoi
muutaman silmänräpäyksen siinä kuin tunnotonna, vaan sitte välähti
vimma hänen silmissänsä, hän kiristeli hampaitaan ja karjasi: "minuako
lyötiin?" Yhdellä harppauksella oli hän maassa, tempasi lattialta
kirveen ja löi aika vauhdilla kohti mestaria, jolta isku olisi
varmaankin halaissut pään, ellei Fredrik olisi häntä temmaissut
sivulle, joten kirves tapasi ainoastaan käsivartta niin, että siitä
heti alkoi tulvia vertä. Martti, paksu ja kömpelö kun olikin, kadotti
tasapainonsa ja kaatui penkin yli, jossa oppipoika juuri työskenteli,
alas maahan. Kaikki hyökkäsivät raivoavaa Konradia vastaan, joka
heilutteli veristä kirvestä ilmassa ja hampaitaan kiristellen kiljui
pelottavalla äänellä: "helvettiin saa hän mennä -- helvettiin!"
Jättiläisen voimalla viskoi hän heitä luotansa ja kohotti jo kätensä
toistamiseen iskeäkseen, mikä lyönti olisi epäilemättä tehnyt lopun
mestarista, joka avuttomana ähki ja voihki lattialla, vaan silloin
näkyi Roosa, säikähdyksestä kalman kalvena, työhuoneen ovella. Heti
hänet huomattuaan jäi Konrad, kirves ylös ojennettuna seisomaan kuin
kuvapatsaaksi jähmettyneenä. Sitten viskasi hän kirveen kauas, löi
molemmilla käsillään rintaansa, huusi äänellä, joka tunkeusi luihin
saakka: "Oi, hurskas taivaan Jumala, mitä olenkaan tehnyt!" ja syöksi
ulos huoneesta. Ei kukaan aikonutkaan lähteä häntä ajamaan takaa.

Martti mestari saatiin suurella vaivalla jaloillensa nostetuksi. Heti
huomattiin kuitenkin, että kirves oli ainoastaan sattunut paksuihin
käsivarren lihaksiin ja ettei haavaa tarvinnut ollenkaan pitää
vaarallisena. Holzschuer vanhuskin, jonka Martti mestari oli
kaatuessaan temmannut mukaansa, vedettiin esiin lastujen alta ja Martan
lapsetkin, jotka lakkaamatta parkuivat ja itkivät hyvä Martti isää,
rauhoittuivat vähitellen. Martti taas oli ihan hämmästyksissään ja
arveli: "jollei vaan tuo kisälli piru olisi turmellut hyvää tynnyriä,
haavasta minä hyvin vähän lukua pitäisin".

Kantotuolit toimitettiin vanhuksille, sillä Holzschueriinkin oli
kaatuessa jotensaki koskenut. Hän kiroili moista ammattia, jossa
semmoisia murha-aseita tarvitsi käyttää ja kehoitteli Fredrikkiä mitä
pikemmin uudestaan ryhtymään jaloon kuvain valamis- ja metallityöhön.

Fredrik ja hänen kanssaan Reinhold, johon vaan oli niin kovasti
sattunut, että kaikki hänen jäsenensä tuntuivat ihan hervottomilta,
hiipivät hämärän tultua allapäin kaupunkiin. Tiellä kuulivat he
muutaman pensaan takaa huokauksia. He seisattuivat ja kohta kohosikin
maasta pitkä mies, jonka he paikalla tunsivat Konradiksi ja peräytyivät
arasti hänen edestänsä.

"Ah, te hyvät kisällit", sanoi Konrad itkussa suin, "älkää toki noin
minua kauhistuko! -- Te pidätte minua pirullisena murhamiehenä! -- en
minä kuitenkaan ole semmoinen -- minä en voinut tehdä toisin! minun
olisi pitänyt lyödä se lihava mestari hengettömäksi, oikeastaan pitäisi
minun lähteä teidän kanssanne ja tehdä vielä niin, jos se vaan olisi
mahdollista -- mutta ei, ei -- kaikki on hukassa, te ette enää näe
minua! -- tervehtikää suloista Roosaa, jota minä niin rajattomasti
rakastan! -- sanokaa hänelle, että minä elinkauteni kannan hänen
kukkiaan sydämmelläni, panen ne koristuksekseni, -- vaan hän on saava
vast'edes kuulla minusta! voikaa hyvin! te, hyvät kelpo kisällit!" --
Ja niin sanoen juoksi Konrad täyttä karkua kedon yli metsään.

Reinhold sanoi: "jotain kummallista on tuossa nuorukaisessa; me emme
saa ollenkaan punnita hänen tekoansa tavallisen mitan mukaan. Ehkäpä
vastedes tulee ilmi salaisuus; joka ahdistaa hänen rintaansa".



Reinhold lähtee pois Martti mestarilta.


Yhtä suruiseksi oli nyt Martti mestarin työhuone muuttunut, kuin siellä
ennen oli iloista ollut. Reinhold pysyi työhön kykenemätönnä
kammarissansa; haavoitettu käsi hiihnassa, haukkui ja kiroili Martti
lakkaamatta vieraan kisälli lurjuksen konnuutta. Roosa, ja yksin
Marttakin poikineen kammosivat tuota hurjamaisen taistelun paikkaa, ja
niin kaikui Fredrikin askaroiminen yksitoikkoisesti ja kumeasti, kuin
yksinäisessä metsässä talvella puunhakkaajan kolkutus. Hän sai suurta
tynnyriä yksinään vaivaloisesti valmistaa.

Syvä suruisuus täytti pian Fredrikinkin mielen kokonaan, sillä hän
uskoi selvästi huomaavansa, mitä hän jo kauvan oli pelännyt. Hän luuli
olevansa siitä ihan varma, että Roosa rakasti Reinholdia. Sitä hän ei
päättänyt yksistään siitä, että jo ennenkin oli kaikki ystävällisyys,
moni lempeä sana tullut ainoastaan Reinholdin osaksi; olihan siihen nyt
se riittävänä todistuksena, että kun Reinhold ei voinut tulla työhön ei
Roosakaan enää tullut työhuoneesen, vaan pysyi kotona, arvattavasti
voidakseen oikein huolellisesti hoitaa ja holhoa rakastettuansa. Kun
sunnuntaina kaikki iloissaan riensivät ulos kaupungista, kun Martti
mestari, haavastaan jo melkein paranneena, häntä pyysi lähtemään hänen
ja Roosan kanssa kävelemään kilpakentälle, silloin juoksi hän, seurasta
huolimatta ja aivan menehtymäisillään tuskasta ja rakkaudesta, yksinään
kylään ja kukkulalle, missä hän Reinholdin ensikerran oli tavannut. Hän
heittäytyi pitkäksensä kukkahiselle ruohokolle, ja kun hän siinä
muisteli, miten tuo kaunis toivontähti, joka koko kotimatkalla oli
valaissut hänenkin tiensä, nyt perille päästyä oli äkkiä peittynyt
synkkään yöhön, miten koko hänen osansa oli nyt kuin toivottoman
uneksijan, joka ikävöiden tavoittelee olemattomia utukuvia, silloin
tulvivat häneltä kyyneleet silmistä alas kukkasille, jotka
heiluttelivat pieniä päitään, ikäänkuin säälien nuoren kisällin
katkeraa kärsimystä. Fredrikin itsensä tietämättä muodostuivat syvät
huokaukset, jotka kohosivat hänen ahdistetusta rinnastaan, sanoiksi,
säveleiksi. Hän lauloi:

    Miss' olet sä
    Mun toivontähteni?
    Miks' sulosilmäsi
    Multa tuiki poistat,
    Muille hellin loistat?
    Kohotkaa hyökyvät iltatuulet,
    Hurjat halut nostakaa
    Tuskat, jotka kuolettaa
    Voip' onnettoman
    Ja toivottoman
    Ver'itkuun haljennhen
    Sydämmen sortunehen!
    Miks' lehtipuut niin humisette
    Vienosti hiljalleen?
    Miks' taivaan pilvet katselette
    Nyt maahan alhaiseen?
    Oi hauta, kun
    Jo ottais' mun
    Ja antais' rauhan unta!

Niinkuin ainakin käy, että syvinkin suru, jos se vaan pääsee puhkeamaan
kyyneleiksi ja sanoiksi, lievenee suloiseksi murheelliseksi kaihoksi ja
kuvastuupa vielä vähäinen toivonkin heijastus sielussa, niin tunsi
Fredrikkikin laulustansa kummallisesti vaikuttavan virkistyksen.
Iltatuuli, varjoisat puut, joilta hän oli pyytänyt apua, kohisivat ja
kuiskuttivat niin lohduttavasti, ja niinkuin suloiset unelmat
kaukaisesta ihanuudesta, kaukaisesta onnesta kohosivat kultaväreet
synkälle taivaalle. Fredrik nousi ylös ja läksi astumaan kukkulalta
alas kylää kohti. Silloin tuntui hänestä, kuin astuisi Reinhold, kuten
heidän ensi kerran toisiaan tavatessansa, hänen rinnallansa. Kaikki,
mitä Reinhold oli silloin puhunut, juohtui hänelle mieleen. Mutta kun
hän muisteli Reinholdin kertomusta noiden kahden maalarin ja ystävän
kilvoituksesta, silloin putosi häneltä kuin verkko silmiltä. Sehän oli
ihan selvää, että Reinhold oli jo ennen nähnyt Roosan ja rakasti häntä.
Se rakkaus se ajoi hänet Nürnbergiin Martti mestarin taloon, ja
maalarien kilpailulla tarkoitti hän ainoastaan heitä kumpaakin ja
kauniin Roosan kosimista. -- Fredrik oli kuulevinaan uudestaan
Reinholdin silloin lausumat sanat: uljaasti, kaiketta kavalatta
petoksetta yhtäläisestä palkinnosta taistelemisen pitää yhdistämän
todelliset ystävät oikein sydämmen pohjasta toisiinsa, eikä suinkaan
heitä eroittaa; jaloissa sydämmissä ei voi koskaan olla tilaa
alhaiselle kateudelle eikä ilkeälle vihalle!

"Niin", huudahti Fredrik ääneensä, "sä ystäväni, sinun itsesi puoleen
tahdon minä kaiketta petoksetta kääntyä, sinä itse saat sanoa minulle,
onko kaikki toivoni kadonnut".

Seuraavana aamuna, kun aurinko oli kohonnut kappalen matkaa taivaan
rannasta, koputti Fredrik Reinholdin kammarin ovelle. Kun ei mitään
vastausta kuulunut, tempasi hän oven, joka muuten ei ollutkaan lukossa,
auki ja astui sisään. Mutta samassa silmänräpäyksessä muuttuikin hän
ihan kuin patsaaksi. Roosa täydessä kaiken suloutensa, kaiken
viehättävyytensä loistossa, ihana luonnollisen suuruinen kuva seisoi
hänen edessänsä maalausjaloilla, aamuauringon säteiden valasemana.
Pöydälle viskattu maalarikeppi, tuoreet värit maalilautasella
näyttivät, että kuva oli juuri maalattu.

"Oi, Roosa -- Roosa -- oi, taivahan Herra", huokasi Fredrik. Silloin
taputti häntä Reinhold, joka oli hänen perästänsä tullut sisään,
olkapäälle ja kysyi hymyillen:

"No Fredrik, mitäs sanot kuvastani?"

Fredrik pusersi häntä rintaansa vasten ja sanoi:

"Oi sinä kelpo mies -- sinä jalo taiteilija! nyt olen minä selvillä
kaikista! sinä, sinä olet saanut voiton, jota kilvoittelemaan minä
onneton olin kyllin uskalias, -- mitä olen minä sinun rinnallasi, mitä
minun taitoni sinun taiteesi rinnalla? -- Ah, olihan minullakin paljon
mielessä! -- älä vaan naura minulle, hyvä Reinhold! -- katsos, minä
arvelin, miten hauskaa olisikaan valaa suloisen Roosan kuva
puhtaimmasta hopeasta, mutta sehän on ainoastaan lapsen työtä, vaan
sinä! -- sinä! miten hän niin lempeästi, niin kaiken kauneutensa
herttaisessa loistossa sinulle hymyilee! -- ah, Reinhold -- Reinhold!
sinä onnen lapsi! miten silloin puhuit, niinhän nyt todella käykin! me
olemme molemmat kilvoitelleet, sinä olet voittanut, sinulle oli voitto
tulevakin, mutta minä puhun veljenäsi kaikesta sydämmestäni. Pois
täytyy minun kuitenkin lähteä tästä talosta ja kodostanikin, enhän sitä
muuten kestäisi, menehtyisinhän ihan kokonaan, jos minun nyt pitäisi
jäädä hänen seuraansa. Annathan sen minulle anteeksi, hyvä, jalo
ystäväni! Tänään, nyt paikalla pakenen minä kauas -- kauas avaraan
maailmaan, mihin rakkauteni tuska, mihin lohduttamaton kurjuuteni minua
minua vie!"

Niin sanoen tahtoi Fredrik syöstä ulos ovesta, mutta Reinhold otti
hänet kiini ja sanoi:

"Sinä et saa mennä, sinun ei tarvitse mennä, kalkki voi vielä käydä
aivan toisin kuin luulet. Nyt on minun aika sanoa sinulle kaikki, mitä
tähän asti olen salannut. Etten ole mikään tynnyriseppä, vaan maalari,
tiedät nyt kyllä, ja kuten toivon, huomaat kuvastani, etten olekaan
ihan pienimpiä. Nuorena menin Italiaan, taiteiden maahan. Siellä
ottivat suuret mestarit minut huomaansa ja ravitsivat sielussani
hehkuvia kipinöitä elävällä tulella. Niin pääsin minä kohta hyvälle
alulle, kuvani tulivat kuuluisiksi koko Italiassa, ja Florenzin mahtava
hertttua kutsui minut hoviinsa. Siihen aikaan en minä pitänyt
saksalaista taidetta missään arvossa, puhuin lörpöttelin vaan, teidän
kuvianne näkemättä, teidän Dürerinne ja Cranachenne huonosta aistista,
yksitoikkoisuudesta ja luonnottomuudesta. Silloin toi muuan
kuvakauppias herttuan kuvakokoelmiin Marian kuvan, jonka Albrecht Dürer
oli maalannut. Se vaikutti kummallisesti minuun, käänsi koko mieleni
italialaisten kuvien monipuolisesta hempeydestä. Heti päätin lähteä
Saksaan, saadakseni nähdä kotimaassaan taideteoksia, joita nyt koko
sielustani ihailin. Nürnbergiin tultuani ja nähtyä Roosan, tuntui
minusta, kuin kävelisi tuo Maria, joka niin oli mieltäni innostanut,
ihan elävänä edessäni. Minulle kävi samoin kuin sinullekin, hyvä
Fredrik, koko olentoni leimusi kirkkaista rakkauden liekeistä.
Ainoastaan Roosa oli silmissäni, ainoastaan häntä ajattelin; kaikki
muut asiat olivat poistuneet mielestäni ja taiteenikin oli minusta
ainoastaan sentähden arvokas, että taisin sata, tuhat kertaa maalata ja
piirustaa Roosan. Minä tahdoin lähestyä neitiä Italialaisten
sukkeluudella, mutta kaikki koetukseni olivat turhat. Ei ollut
mitenkään mahdollista päästä millään vilpittömällä tavalla tutuksi
Martti mestarin talossa. Vihdoin ajattelin mennä taloon suorastaan
Roosaa kosimaan, mutta kuulin Martti mestarin päättäneen antaa
tyttärensä ainoastaan kunnolliselle tynnyrisepälle. Silloin päätin
lähteä Strassburgiin tynnyrisepän oppiin ja sitten tulla Martti
mestarille työhön. Muut seikat jätin taivaan salliman määrättäväksi.
Miten olen päätökseni toimittanut, sen tiedät, mutta sinun pitää
myöskin saada tietää, mitä Martti mestari minulle muutama päivä sitten
sanoi, että minusta tulee kelpo tynnyriseppä ja hän on minua vävynänsä
kunnioittava, ja rakastava, koska hän kyllä oli huomannut, että minä
voin voittaa Roosan suosiota ja Roosakin minusta piti paljon".

"Voisiko se sitte toisin ollakaan", huudahti Fredrik sangen suruisena,
"niin, niin, sinä olet saava Roosan; kuinka taisinkaan minä kurja niin
suurta onnea edes toivoakaan".

"Sinä unhotat, veliseni", sanoi Reinhold edelleen, "ettei Roosa itse
ole sanallakaan vakuuttanut sitä todeksi, mitä viisas Martti mestari on
ollut huomaavinaan. Totta on kyllä, että Roosa on tähän saakka ollut
minulle hyvin ystävällinen, vaan toisella lailla ilmaikse rakastava
sydän! -- Lupaa, veljeni, odottaa levollisena vielä kolme päivää ja
tehdä työtä kuin ennenkin. Minäkin voisin nyt jo taas tulla työhön,
vaan siitä asti, kun aloin kuvaani uutterammin maalata, on minulle tuo
halpa tynnyrityö sanomattoman vastenmielistä. Tästä lähin en enää voi
ottaa kurikkaa käteeni, käyköönpä sitten kuinka hyvänsä. Kolmen päivän
perästä sanon sitte sinulle suoraan, miten on käynyt. Jos minä
todellakin olen niin onnellinen, että Roosa rakastaa minua, mene
silloin rauhassa ja opi, että aika parantaa syvimmätkin haavat!" --
Fredrik lupasi odottaa kohtalonsa ratkasua.

Kolmantena päivänä (Fredrik oli sillä välin huolellisesti karttanut
yhteen sattumista Roosan kanssa) vapisi hänen sydämmensä pelosta ja
toivosta. Hän hiiviskeli kuin uneksija työhuoneessa ja antoi
varmaankin, vastoin tavallisuutta, taitamattomuudellaan syytä Martti
mestarille murista ja olla tyytymätön. Muuten näytti mestarillekin
sattuneen jotakin, joka saattoi hänet ilottomaksi. Hän puheli paljon
kavalasta viekkaudesta ja kiittämättömyydestä, sanomatta kumminkaan
selvästi, mitä hän sillä tarkoitti. Illan vihdoinkin tultua läksi
Fredrik menemään kaupunkiin. Lähellä porttia tuli hänelle vastaan
ratsumies, jonka hän heti tunsi Reinholdiksi.

"Ah, siinähän tapaankin sinut, kuten tahdoinkin", huusi Reinhold heti
hänet huomattuaan. Sitten hyppäsi hän maahan satulasta, kiersi
ratsustimet kätensä ympäri ja jatkoi: "kävelkäämme nyt yhdessä vähän
matkaa. Nyt voin sinulle sanoa, miten rakkauteni laita on".

Fredrik huomasi Reinholdilla olevan saman puvun yllä kuin heidän
ensikerran toisiaan tavatessansa; ja hyvin täytetty matkalaukku oli
myöskin mukana. Hän oli kalvea ja hyvin hämmästynyt.

"Onnea sinulle, veliseni!" sanoi Reinhold jotenkin hurjasti, "sinä saat
nyt oikein mielin määrin kalkutella tynnyriäsi, minä lähden omia
teitäni; juuri otin jäähyväiset kauniilta Roosalta ja arvoisalta Martti
mestarilta"

"Kuinka", sanoi Fredrik, tuntien sähkövirran vavahduttavan kaikkia
jäseniänsä, "mitä, lähdetkö pois, vaikka Martti mestari tahtoo sinua
vävykseen ja Roosa rakastaa sinua?"

"Mustasukkaisuutesi, hyvä veli", vastasi Reinhold, "on sinut saanut
sitä uskomaan. Nyt on selvillä, että Roosa olisi pelkästä hurskaudesta
ja kuuliaisuudesta ottanut minut mieheksensä, mutta ei edes kipinääkään
rakkautta ole hänen jääkylmässä sydämmessänsä. Ha, ha! -- minusta olisi
voinut tulla kunnon tynnyriseppä. Viikkokaudet kovertaa oppipoikien
kanssa vanteita ja höylätä lautoja, sunnuntaisin mennä kunnioitettavan
rouvani kanssa Katarinan tai Sebaldin kirkkoon ja iltasilla kävelemään
kilpakentällä, vuodet päästänsä".

"Älä pilkkaa", keskeytti Fredrik Reinholdia, joka purskahti kohti
kurkkuansa nauramaan, "kunnon porvarin yksinkertaista viatonta elämää.
Jos Roosa ei sinua todellakaan rakasta, niin ei se ole hänen syynsä".

"Sinä olet oikeassa", sanoi Reinhold, "ja se onkin vaan minun tyhmä
tapani, että meluan kuin lellitelty lapsi, jos tunnen itseni
loukatuksi. Voit kyllä ymmärtää, että puhuin Roosalle rakkaudestani ja
hänen isänsä suostumuksesta. Silloin tulvivat häneltä kyyneleet
silmistä, hänen kätensä vapisi minun kädessäni. Toisapäin katsoen
kuiskasi hän: täytyyhän minun totella isäni tahtoa! Minä olin kuullut
kylliksi. -- Minun kummallinen suuttumukseni näyttää sinulle, hyvä
Fredrik, minun salaisimmat ajatukseni; siitä huomaat, että
kilvoitteluni Roosaa voittaakseni oli vaan pelkkä hairaus. Saatuani
Roosan kuvan valmiiksi, rauhoittui sydämmeni ja usein tuntuikin minusta
hyvin kummallisella tavalla Roosa muuttuneen kuvaksi ja kuva
todelliseksi Roosakseni. Halpa tynnyrityö kävi minusta inhoittavaksi ja
kun ajattelin jokapäiväistä elämää, mestariksi tuloa, naimista, silloin
tuntui minusta, kuin salpauttaisin itseni vankihuoneesen, panettaisin
itseni jalkapuuhun. Miten voisikaan taivaallinen enkeli, semmoinen kuin
sydämmessäni häntä kuvailen, tulla vaimokseni! Ei, ikuisesti nuorena,
kauniina, suloisena on hän koreileva taideteoksissa, jotka minun vireä
henkeni luopi. Oi, miten haluan minä sitä! Kuinka saatoinkaan tulla
uskottomaksi jumalalliselle taiteelleni! -- Pian saan taaskin majailla
sinun hehkuvissa tuoksuissasi, sä ihana maa, kaikkien taiteiden koto!"

Ystävykset olivat sillä välin saapuneet tienhaaraan, josta Reinholdin
oli lähdettävä vasemmalle.

"Erotkaamme tässä!" sanoi hän, pusersi Fredrikkiä, innokkaasti ja
kauvan sydäntänsä vasten, hyppäsi hevosensa selkään ja läksi ajamaan
täyttä laukkaa.

Äänetönnä katsoa tuijotti Fredrik hänen jälkeensä ja astuskeli sitte
kotiin, kummallisimpain tunteiden vallitessa rinnassansa.



Miten Martti mestari ajoi Fredrikin ulos työhuoneestansa.


Toisena päivänä valmisteli Martti mestari nyreissänsä ja ääneti
Bambergin piispan tynnyriä, eikä Fredrikkikään, josta nyt vasta
Reinholdin ero tuntui oikein katkeralta, kyennyt sanomaan sanaakaan,
vielä vähemmin laulamaan. Vihdoin viskasi Martti mestari kurikan
nurkkaan, pani kädet ristiin vatsallensa ja puhui hiljaisella äänellä:

"Reinholdikin on nyt tiessänsä -- hän oli ylhäinen maalari ja teki vaan
minusta pilkkaa koko tynnyrityöllänsä. -- Jospa vaan semmoista olisin
osannut aavistaa kun hän sinun kanssasi tuli talooni ja tarjoutui
työhön, miten olisin hänelle ovea näyttänyt! Niin suoran rehellinen
muoto ja niin täynnä petosta ja vilppiä! -- no, hän on nyt mennyt
matkoihinsa, vaan sinä kuitenkin palvelet minua uskollisesti ja
rehellisesti ja pysyt ammatissa. Kun tulet kelpo mestariksi ja jos
Roosa sinusta huolii -- no, ymmärräthän, sinä saat koettaa voittaa
Roosan suosiota".

Niin sanoen otti hän taas kurikan käteensä ja kalkutteli uutterasti
edelleen. Fredrik ei tiennyt, miten olikaan, mutta Martti mestarin
sanat kirvelivät hänen sydäntänsä ja kummallinen tuska poltti hänen
rintaansa ja himmensi jokaisen toivon väreen. Roosa tuli taas pitkän
ajan perästä ensi kertaa työhuoneesen, mutta syvissä mietteissä ja,
kuten Fredrik suruksensa huomasi, itkusta punaisin silmin. "Hän on
häntä itkenyt, hän rakastaa kuitenkin häntä", niin arveli Fredrik
itsekseen eikä uskaltanut kohottaa katsettaan häneen, jota hän niin
sanomattomasti rakasti.

Suuri tynnyri oli valmis, ja siitä vasta tuli Martti mestari, tuota
hyvin onnistunutta työtä katsellessaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi.

"Niin, poikaseni", sanoi hän taputellen Fredrikkiä olkapäälle, "minä
pidän sanani, jos sinä voitat Roosan rakkauden ja teet kelvollisen
näytetynnyrin, niin tulet sinä vävykseni. Ja jaloon lauluyhdistykseen
saat silloin myöskin käydä jäseneksi ja saavuttaa suurta kunniaa".

Martti mestarille kokoutui sitte työtä lilaksikin, niin että hänen
täytyi ottaa kaksi uutta kisälliä. Ne olivat kelvollisia työntekijöitä,
mutta raakamaisia tavoiltaan, matkoillansa kokonaan turmeltuneita.

Entisen miellyttävän, iloisen puheen sijasta kuului Martti mestarin
työhuoneessa vaan rumaa pilaa, Reinholdin ja Fredrikin kaunisten
laulujen verosta rivoja ja hävyttömiä. Roosa karttoi työhuonetta, niin
että Fredrik sai ainoastaan harvoin ja vilahdukselta vaan nähdä häntä.
Kun hän silloin suruisesti häntä katseli ja huoaten kuiskasi: "ah hyvä
Roosa, jospa vaan taas saisin puhella teidän kanssanne, jospa te taas
olisitte niin ystävällinen kuin Reinholdin täällä vielä ollessa!"
silloin käänsi hän ujosti katseensa maahan ja kuiskasi: "olisiko teillä
sitte mitä sanottavaa minulle, hyvä Fredrik?" -- Sanan saamattomana
seisoi silloin aina Fredrik siinä, ja kaunis, suloinen näky oli
nopeasti kadonnut kuin salama, joka iltaruskossa välähtää ja katoaa,
ennenkuin sitä on kunnolla ehtinyt huomatakaan.

Martti mestari kehoitteli kehoittamistaan Fredrikkiä ryhtymään
näytetynnyrin tekoon. Hän oli jo itse etsinyt kauneimmat, puhtaimmat,
aivan suorasyiset ja viiruttomat tammilaudat, jotka olivat jo kuudetta
vuotta olleet puuläjässä säästössä, eikä kukaan muu saanut lupaa auttaa
Fredrikkiä kuin vanha Valentin. Jos Fredrik raukasta jo muutenkin oli
ammatti noiden toisten kisällien raakuuden vuoksi käynyt yhä
vastenmielisemmäksi, niin oli se hänestä nyt ihan inhottavaa ajatella,
että tuo näytetynnyri oli ainoana hänen elämänsä onnen ratkasijana. Tuo
kummallinen tuska, joka hänessä heräsi, kun Martti mestari kehui, miten
hän oli uskollisesti pysyvä ammatissansa, muodostui muodostumistaan
pelottavalla tavalla aina selvemmäksi. Hän tiesi nyt, että hän olisi
häpeällisesti menehtyvä ammatissa, joka niin perin pohjin oli hänen
taiteesta innostuneen mielensä vastainen. Reinhold, Roosan kuva
juohtuivat hänelle mieleen. Mutta omakin taiteensa kirkastui hänelle
taas täydessä loistossaan. Usein kun masentava tunne hänen pyrintönsä
kurjamaisuudesta oli kokonaan vallata hänet työssä ollessaan, juoksi
hän sairautta valittaen ulos ja P. Sebaldiin. Siellä katseli hän
tuntikausia Pietari Vischerin ihmeellistä muistopatsasta ja huudahti
ihastuksissaan: oi, taivaan Jumala, miettiä tuommoista -- tehdä se,
onko mitään ihanampaa vielä maan päällä? Ja kun hänen sitte täytyi
palata lautainsa ja vannettensa luo ja hän silloin ajatteli, että
ainoastaan sillä tavoin oli Roosan valloittaminen mahdollista, silloin
tuntui hänestä, kuin kaivelisivat jotkin tuliset kynnet hänen vertä
vuotavaa sydäntänsä ja hänen täytyisi auttamattomasti kuolla
sanomattomista tuskista.

Unissa toi hänelle usein Reinhold kummallisia piirustuksia
taiteellisiin kuvauksiin, joihin oli Roosan muoto ihmeellisesti
kuvitettu, milloin kukaksi, milloin siivelliseksi enkeliksi. Mutta
niistä puuttui aina jotain ja hän huomasi Reinholdin unhottaneen
Roosalle tekemättä sydämmen, jonka hän piirusti lisäksi. Silloin
näyttivät kaikki kuvan kukat ja lehdet laulaen ja suloisesti
tuoksuten liikkuvan ja jalosta metallista näkyi kuin säteilevästä
peilistä Roosan kuva; hän ojensi ikävöiden kätensä rakastettuansa
kohti, ja kuva oli katoavinaan harmaasen sumuun ja hän itse, lempeä
Roosa, pusersi häntä, täynnä autuutta, rakastavaa sydäntänsä vasten.

Yhä kuolettavammaksi kävi hänen olonsa onnettomassa tynnyrien teossa.
Vihdoin meni hän etsimään lohdutusta ja apua vanhalta mestariltansa
Johannes Holzschuerilta. Holzschuer antoikin hänelle luvan alottaa
hänen työhuoneessansa teosta, jonka hän oli ajatuksissaan suunnitellut
ja jota varten hän jo pitkät ajat oli säästänyt Martti mestarilta
saamansa palkan, voidakseen siten hankkia teokseen tarpeelliset aineet.
Fredrik, jonka kalman kalvea muoto näytti hänen todellakin olevan
sairaan, kuten hän sanoi, ei enää paljon ollenkaan työskennellyt Martti
mestarin työhuoneessa. Kuukausia kului, eikä hänen näyteteoksensa,
suuri kaksifuderinen tynnyri, vähääkään valmistunut. Martti mestari
kiirehti häntä lakkaamatta tekemään edes sen verran, kuin hänen
voimansa sallivat, ja Fredrikin täytyi viimeinkin mennä taas inhottavan
hakkuupölkyn luo ja ottaa kirves käteensä. Martti mestari tuli vähän
ajan perästä katsomaan hänen työtänsä. Ottaessaan vestetyn laudan
käteensä, muuttui hän ihan tulipunaiseksi, ja tiuskasi:

"Mitä tämä on? -- onko tämä kisällin työtä, joka mestariksi aikoo?
Taitamaton oppipoika, joka kolme päivää sitten on kontannut
työhuoneesen, tämmöistä tekisi. -- Fredrik, mitä sinä nyt mietit, vai
riivaako sinua piru? paraat tammilautani, näyteteos! sinä taitamaton,
ajattelematon poika lurjus".

Kaikkien helvetillisten tuskien vaivaamana ei Fredrik enää kauemmin
voinut malttaa mieltänsä. Hän viskasi kirveen kädestänsä ja sanoi:

"Mestari! -- nyt on kaikki lopussa -- en, vaikka se maksaisi
henkenikin, vaikka kuolisin sanomattomassa kurjuudessa -- minä en voi
enää -- en voi enää tehdä tätä halpaa työtä, kun vastustamaton voima
vetää minua ihanaan taiteeseni. Ah, minä rakastan Roosaanne niin
sanomattomasti, kuin ei kukaan maan päällä voisi -- hänen tähtensähän
minä ainoastaan olenkin tehnyt tätä vastenmielistä työtä -- minä
kadotan nyt hänet, sen tiedän, ja kohta olen itsekin kuoleva surusta
hänen tähtensä, mutta toisin en voi tehdä, minä palaan arvoisan vanhan
mestarini Johannes Holzschuerin luo, harrastamaan ihanaa taidettani,
josta niin häpeällisesti luovuin".

Martti mestarin silmät säkenöivät, kuin tuliset kynttilät. Tuskin
saaden vimmaltansa sanaa suustansa änkytti hän: "mitä? -- sinäkin? --
Vilppiä ja petosta! minuako taaskin petetty? inhottava työ -- tynnyrien
tekoko? -- pois näkyvistäni, hävytön poika, pois!" Ja Martti mestari
tarttui Fredrikin olkapäihin, työnsi hänet ovelle ja viskasi menemään
ulos. Raakain kisällien ja oppipoikain pilkkanauru seurasi häntä.
Ainoastaan Valentin ukko pani kätensä ristiin, katsoa tuijotti
ajatuksissaan eteensä ja sanoi: "sen olen kyllä huomannut, että
hänellä, hyvällä pojalla, oli jotain ylevämpää mielessä, kuin
tynnyrit". Martta rouva itki katkerasti ja hänen poikansa itkivät
Fredrikkiä, joka oli ystävällisesti leikitellyt heidän kanssaan ja
tuonut heille monesti hyviä makeisia.



Päätös.


Vaikka Martti mestari olikin hyvin suutuksissaan Reinholdiin ja
Fredrikkiin, täytyi hänen kuitenkin itsekseen tunnustaa, että heidän
mukanansa oli mennyt kaikki ilokin työhuoneesta. Uusista kisälleistä
oli hänellä vaan joka päivä kiusaa ja harmia. Kaikkein pienimistäkin
seikoista sai hän itse pitää huolen ja vaivaa oli hänellä kyllin kyllä,
saadessaan pienimmänkään työn tehdyksi mielensä mukaan. Aivan väsyneenä
päivän huolista, huokaili hän usein itsekseen: "ah Reinhold, Fredrik,
jospa ette vaan olisi minua niin kelvottomasti pettäneet, jospa olisitte
tulleet kelpo tynnyrisepiksi!" Menipä harmi niinkin pitkälle, että
hänellä oli työtä tuskaa voittaessaan usein kiusaavaa ajatusta jättää
koko toimensa sikseen.

Hänen semmoisissa synkissä mietteissä istuessaan eräänä iltana
kotonansa, astuivat herra Jaakko Paumgartner ja mestari Johannes
Holzschuer ihan odottamatta huoneesen. Hän huomasi kyllä, että tulisi
puhe Fredrikistä ja todella käänsikin herra Paumgartner aivan kohta
keskustelun häneen ja mestari Holzschuer alkoi kaikin tavoin kiitellä
nuorukaista. Hän sanoi ihan varmaksi, että Fredrikistä semmoisella
ahkeruudella ja niin hyvillä luonnon lahjoilla ei ainoastaan tulisi
kunnon kultaseppä, vaan myöskin oivallinen kuvain valaja, oikea Pietari
Vischerin arvokas seuraaja. Sitten alkoi herra Paumgartner kiivaasti
moittia Martti mestarin sopimatonta käytöstä Fredrikkiä kohtaan, ja
molemmat vaativat, että hänen, kun Fredrik tulee kelpo kultasepäksi ja
kuvain valajaksi, tulisi antaa hänelle Roosa vaimoksi, jos nimittäin
Roosa suostuisi menemään rakkaudesta ihan menehtyvälle Fredrikille. --
Martti mestari antoi heidän puhua loppuun saakka, otti myssyn päästänsä
ja sanoi hymyillen:

"Te, hyvät herrat, puolustatte uljaasti kisälliä, joka minua niin
kelvottomasti petti. Sen minä annan kuitenkin hänelle anteeksi; mutta
älkää vaatiko minua hänen tähtensä luopumaan lujasta päätöksestäni, että
antaisin Roosan hänelle, siitä ei tule mitään".

Samassa silmänräpäyksessä toi Roosa, kalveana ja itkusta punaisin
silmin, viiniä ja juomalasit, jotka hän ääneti pani pöydälle.

"No", alkoi herra Holzschuer, "niinpä täytyy minun antaa perää
Fredrikille ja päästää hänet ainiaaksi pois luotani. Hän valmisti
kauniin kappaleen tällä välin; sen tahtoo hän, jos te, hyvä mestari,
sallitte, lahjoittaa Roosalle muistiksi; katsokaahan vaan tätä."
Ja samassa otti Holzschuer esiin pienen, erittäin taidollisesti tehdyn
hopeamaljan ja ojensi sen Martti mestarille, joka, kallisten kalujen
suuri ihailija, sitä mielihyvillään joka puolelta tarkasteli. --
Tosiaankaan ei voi siistimpää hopeakalua tavata, kuin se pienoinen astia
oli. Komea seppele viinilehdistä ja ruusuista kiertyi ihan ympäri ja
ruusuista ja puhkeavista nupuista katselivat suloiset enkelit, samoin
kuin sisäpuolellekin kullattuun pohjaan oli piirretty kaksi hellästi
toisiaan hyväilevää enkeliä. Jos maljaan kaadettiin kirkasta viiniä,
näyttivät ne leikitellen uiskentelevan ylös ja alas.

"Malja", sanoi Martti mestari, "on todellakin varsin sievästi tehty ja
minä pidän sen, jos Fredrik ottaa minulta hyvissä kultakolikoissa
sen kaksinkertaisen hinnan." Samalla täytti hän maljan ja pani sen
huulillensa.

Juuri silloin aukesi hiljaa ovi ja sisään astui Fredrik,
armahimmastansa ikuisesti eroamisen kuolettava tuska kalveilla
kasvoillansa. Heti hänet nähtyään kiljahti Roosa sydäntä särkevällä
äänellä: "oi, rakkahin Fredrikkini!" ja syöksi puoli pyörryksissä hänen
syliinsä.

Martti mestari laski maljan pöydälle ja nähdessään Roosan Fredrikin
sylissä, avasi hän silmänsä, kuin näkisi hän kummituksia. Sitten otti
hän sanatonna maljan uudestaan käteensä ja katsoi sen sisään. Nousten
ylös tuoliltaan huusi hän sitte kovalla äänellä:

"Roosa, Roosa, rakastatko Fredrikkiä?"

"Ah", kuiskasi hän, "enhän sitä voi kauemmin salata, minä rakastan
häntä kuin elämääni, olihan sydämmeni murtua, kun te ajoitte hänet
pois."

"Niinpä syleile morsiantasi, Fredrik -- niin, niin, morsiantasi", sanoi
Martti mestari.

Paumgartner ja Holzschuer katsoivat hämmästyksestä aivan hämillänsä
toisiaan, mutta maljaa käsissänsä pitäen lisäsi Martti mestari:

"Oi, taivahan Herra, kaikkihan on niin käynyt, kuin vanha mummo
ennusti. Viinileili virrallansa riemun tuopi tullessaan, enkelitki
loistossansa yltyy kanssa laulamaan. -- Leilikullan loistavaisen, ken
sen tuopi huoneesen, hän on sulhos armahainen, isäs mielt' ei kysellen
viivy syömmes' lempiväinen, -- minä hullu narri -- Tässähän on se
viinileili, enkelit -- sulho -- nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin,
kaikki hyvin, sulho on löytynyt!"

Ken on, uneksittuaan, että hän lepäsi haudan pimeässä yössä, herännyt
kirkkaan kevätaamun suloisissa tuoksuissa ja hän, joka on hänelle
rakkahin kaikista maan päällä, on tullut ja syleilee häntä ja hän
katselee hänen lempeitä kasvojansa ja sulosilmiensä taivasta, kelle
niin kerrankaan on tapahtunut, ymmärtää, miltä silloin Fredrikistä
tuntui, hän käsittää hänen äärettömän autuutensa. Voimatta virkkaa
sanaakaan, piti hän Roosaa sylissänsä, kuin ei hän olisi tahtonut koskaan
enää päästää häntä, kunnes Roosa vihdoin lempeästi irroittausi ja vei
hänet isänsä luo. Siellä huudahti hän:

"Oi, hyvä mestarini, onko sitte todellakin niin? Annatteko Roosan
minulle vaimoksi ja saanko kuitenkin palata omaa taidettani
harjoittamaan?"

"Kyllä, kyllä", sanoi Martti mestari, "usko se vaan; voinko minä toisin
tehdä, kun sinä kerran olet täyttänyt vanhan mummon ennustuksen? --
Näytetynnyrisi saa nyt jäädä tekemättä."

Silloin hymyili Fredrik onnestansa aivan autuaana ja sanoi: "ei,
hyvä mestari, jos vaan sallitte, niin teen minä nyt ilolla ja halulla
kelvollisen tynnyrin ja se on viimeinen työni tynnyriseppänä; sitte
palaan minä takaisin sulatusuunini luo."

"Oi, sä hyvä, kelpo poikani," sanoi Martti mestari ilosta säkenöivin
silmin, "niin tee vaan tynnyrisi ja sitte pidetään häät."

Fredrik piti kuin mies sanansa. Hän teki kahden fuderin vetävän
tynnyrinsä valmiiksi. Kaikki mestarit tunnustivat, ettei siistimpää
työtä voisi miehen kädestä lähteä, ja siitä oli taas Martti mestari
oikein sydämmensä pohjasta iloissansa ja vakuutti, ettei taivaan sallima
mitenkään olisi hänelle voinut lahjoittaa oivallisempaa vävyä.

Hääpäivä oli vihdoin tullut. Fredrikin mestarimalja seisoi jaloa viiniä
täynnä ja kukilla seppelöitynä kuistissa pöydällä; ammattikunnan
mestarit, raatiherra Jaakko Paumgartner etunenässä, saapuivat rouvineen
ja heidän perästänsä kultaseppämestarit. Juuri kun oltiin lähtemässä P.
Sebaldin kirkkoon, jossa nuori pari oli vihittävä, kaikui kadulta
torvein ääni ja portilta kuului hevoisten hirnunta. Martti mestari
riensi katsomaan ikkunasta. Sievä oli herra Henrik von Spangenberg
loistavassa juhlapuvussa ja muutaman askeleen päässä hänen takanansa
ylpeän ratsun selässä nuori pulska ratsastaja, välkkyvä miekka kupeella,
korkea kirjava höyhentöyhtö loistavilla jalokivillä koristetussa
hatussa. Ratsastajan sivulla oli ihmeen kaunis nainen, myöskin
komeasti puettuna, lumivalkoisen tasaisen juoksijan selässä.
Palvelijat kirjavissa loistavissa vaatteissa olivat asettuneet piiriin
heidän ympärillensä. Kaikki vaikenivat ja vanha herra von Spangenberg
huusi:

"Hohoi, Martti mestari, en minä tule teidän viinikellarinne enkä
kultakolikkojenne tähden, vaan Roosan häihin; lasketteko minua
sisälle, hyvä mestari?"

Martti mestari muisti kyllä sanansa ja riensi vähän häpeillään avaamaan
tulijoille ovea. Vanha herra laskeutui alas satulasta ja astui
tervehtien huoneesen. Palvelijat kiiruhtivat valkean ratsun luo ja
heidän käsiään myöten lipui nainen alas hevosensa selästä. Ratsastaja
tarjosi hänelle käsivartensa ja seurasi hänen kanssaan vanhaa herraa.
Mutta heti hänet huomattuaan ponnahti Martti mestari kolme askelta
takaperin, löi käsiään yhteen ja huudahti: "oi, taivaan Herra! --
Konrad!"

"Todellakin", sanoi Konrad hymyillen, "olen minä teidän kisällinne,
Konrad. Antakaa anteeksi minulle se haava, jonka löin teihin.
Oikeastaan, hyvä mestari, olisi minun pitänyt lyödä teidät kuoliaaksi,
sen voitte kyllä ymmärtää, mutta onhan nyt kaikki aivan toisin kuin
silloin".

Martti mestari vastasi aivan hämillänsä, että oli toki parempi, että
se jäi tekemättä, siitä pienestä naarmusta ei hän ollut pitänyt lukua
ollenkaan. -- Kun Martti mestari sitte vei vieraansa huoneesen, missä
morsiuspari ja muut vieraat olivat koossa, hämmästyivät kaikki vieraan
naisen kauneutta, joka oli niin yhdennäköinen morsiamen kanssa, että
olisi luullut heitä kaksoisiksi. Konrad meni jalolla säädyllisyydellä
morsiamen luo ja sanoi.

"Sallikaa, lempeä Roosa, Konradinkin olla häissänne. Eikö totta, ettehän
enää ole suutuksissanne hurjamaiseen, ajattelemattomaan kisälliin, joka
oli vähällä tuottaa teille suuren murheen?"

Vaan kun morsian, sulhanen ja Martti mestari aivan kummastuneena ja
hämillään katselivat toisiansa, sanoi vanha herra von Spangenberg:

"No, pitäneehän minun auttaa teidät selville. Tämä on poikani Konrad
ja tässä on hänen herttainen rouvansa, Roosa nimeltään, kuten
morsiankin. Muistattehan, Martti mestari, tuonnoisen keskustelumme.
Kun minä kysyin, ettekö antaisi Roosaanne minunkaan pojalleni,
niin oli siihen kyllä erityinen syynsä. Poikani oli aivan hullusti
rakastunut teidän Roosaanne, hän sai minut luopumaan kaikista
säätyeroitusluuloistani ja rupeamaan puhemieheksi. Mutta kun hänelle
kerroin, millä tavoin te minut karkoititte, pujahti hän aivan
mielettömästi teidän taloonne tynnyriseppänä, voittaaksensa Roosan
suosion ja vaikka ryöstämällä saada hänet sitte omaksensa. No! -- te
teitte hänet tuolla kelpo lyönnillänne terveeksi! Kiitos teille siitä,
etenkin kun hän on löytänyt ylhäisen neiden, todellakin _sen_ Roosan,
joka hänen mielessään oikeastaan olikin jo alusta alkaen".

Rouva oli sillä välin suloisen lempeästi tervehtinyt morsianta ja
pannut hänelle kaulaan kalliit helmet häälahjaksi.

"Katsos, hyvä Roosa", sanoi hän sitte ottaen aivan kuivaneen
kukkaistertun kukoistavien kukkien seasta rinnaltaan, "katso, tässä ovat
ne kukat, jotka sinä kerran annoit Konradilleni voittopalkinnoksi;
uskollisesti säilytti hän niitä siihen asti, kun hän minut näki,
silloin tuli hän sinulle uskottomaksi ja lahjoitti ne minulle; älä
sentähden ole vihoissasi!"

Tumma puna kasvoillansa ja silmät ujosti maata kohti käännettyinä,
sanoi Roosa: "ah, hyvä rouva, kuinka voittekaan niin puhua, kuinka
olisikaan Konrad, aatelinen nuorukainen, voinut rakastaa minua, halpaa
tyttöä. Te ainoastaan olitte hänen mielessänsä, ja kun minunkin nimeni
on Roosa ja olen jotenkin teidän näköisenne, kosi hän minua, kuitenkin
teitä tarkoittaen".

Toista kertaa oli hääjoukko kirkkoon lähtemässä, kun sisään astui
nuorukainen, puettuna Italialaisten tavoin aivan mustaan
samettinuttuun, kaulassa korea pitsikaulus ja kalliit kultaiset vitjat.

"Ah, Reinhold, rakas Reinholdini", huudahti Fredrik, syösten
nuorukaisen syliin. Morsian ja Martti mestarikin riemuitsivat:
"Reinhold, uljas Reinholdimme on tullut".

"Enkö sitä sinulle sanonut", virkkoi Reinhold, "rakas ystäväni, että
kaikki vielä voisi käydä sinulle aivan hyvin? -- Anna minunkin olla
vieraana häissäsi, kaukaa olen tullut sitä varten, ja ikuiseksi
muistoksi ripusta huoneesesi tämä taulu, jonka olen sinua varten
maalannut". Samassa huusi hän jotakin ulos ovesta ja kaksi palvelijaa
toi suuren kultakehyksisen kuvan, joka esitti Martti mestaria
työhuoneessaan Reinholdin Fredrikin ja Konradin kanssa, miten he suurta
tynnyriä valmistelevat ja Roosa astuu juuri sisään. Kaikki kummastelivat
taideteoksen luonnollisuutta ja väriloistoa.

"No", sanoi Fredrik hymyillen, "tämä on varmaankin sinun näyteteoksesi
tynnyriseppänä, minun on tuolla ulkona kuistissa, vaan kohta hankin minä
toisenkin".

"Minä tiedän kaikki", sanoi Reinhold, "ja toivotan sinulle onnea.
Pysy vaan oman taiteesi palveluksessa, joka sietää suuremman
perheenkin, kuin minun ammattini!" --

Hääpöydässä istui Fredrik molempain Roosain keskessä, hänen
vastassansa taas Martti mestari Konradin ja Reinholdin välillä. Herra
Paumgartner täytti Fredrikin maljan piripinnaksi jalolla viinillä ja
joi Martti mestarin ja hänen uljasten kisälliensä terveydeksi. Sitten
kiersi malja ympäri, ensin herra Henrik von Spangenbergille ja hänen
perästään kaikille mestareille järjestänsä, miten he pöydässä istuivat.
Kaikki joivat Martti mestarin ja hänen reippaiden kisälliensä muistoksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Martti mestari ja hänen kisällinsä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.