Title: Kreivi ja karhuntanssittaja
Author: Hoffmann, Franz, 1814-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kreivi ja karhuntanssittaja" ***


KREIVI JA KARHUNTANSSITTAJA

Nuorille ystäville kertoi

Franz Hoffmann


Suomensi G. E. Richter


Helsingissä 1896.
G. W. Edlundin kustantama.
Helsingin Sentraali-kirjapainossa.



SISÄLLYS:

   I. Sokolnits'in linna
  II. Karhuntanssittaja
 III. Pojan ryöstö
  IV. Ruhtinas Voronzov
   V. Kosto



ENSIMMÄINEN LUKU.

Sokolnits'in linna.


-- Ei niin rohkeasti, Feliks! Ei niin rohkeasti! huudahti
parhaassa ijässänsä oleva jalo, miehuullinen, totinen, kaunis herra
viisivuotiaalle pojalle, joka Sokolnits-linnan lavealla santakentällä
pientä, tulista ja väkevää hevosta hypitteli, kannustaen sitä pikaiseen
hyppäykseen. -- Ali sinut, poikaseni, santaan heittää, ellet varovasti
sitä pitele!

-- Oho, isä, istun vakavasti satulassa, älä sitä pelkää! huudahti
pieni, kirkassilmänen poika, taas vähän kannustaen hevosta, --
Katsoppas, isä, miten somasti Ali nousee pystyyn! Miten se tanssii!
Panen vetoa, helposti se puutarhan laipion yli hyppää! Koetanko kerran,
isä?

-- Ei, ei! Ei millään muotoa! huudahti isä, kieltäen poikaa.

Uskalias poika jo ajoikin täyttä laukkaa laipioon päin ja
hevonen keikahti pystyyn, tehdäksensä rohkean hyppäyksen. Samassa
silmänräpäyksessä ikäänkuin maasta kasvanut ihmishahmo laipion toisella
puolella ilmaantui huutaen pojalle karhealla äänellä: -- Takaisin! Et
saa, poika, uskaliasta tekoa tehdä!

Hevonen, äkkinäistä näkyä peljästyen, juoksi, ennenkuin poika ennätti
sitä estää äkkiä sivulle ja ratsastaja lensi ikäänkuin pomminkuula
satulasta santaan.

Pelästynyt isä huusi kileästi, kuuluipa erään toisenki, pilkallisesti
iloitsevan ja naurahtavan, vaan ei peljästyneen eikä osaaottavaisen
huuto.

Tätä toisen huutoa isä ei kuullut. Kuollon tuskaisena hän hyökkäsi
maassa tunnottomana makaavan pojan luo, joka aina vielä puristetulla
kädellä säikähtyneen hevosen ohjaksia piteli. Silmänräpäyksessä
ne olivat pojan heikosta kädestä poistetut ja sillä välin kun
hevonen hurjasti ympäri pihaa juoksi, nosti isä pyörtyneen pojan
käsivarsillensa ja kantoi hänen rappuja myöten linnaan.

-- Avuksi! hän huusi kovalla äänellä. Stein! Susanna! Avuksi, Jumalan
tähden! Feliks kuolee käsiini!

Hänen kova huutonsa pani pian liikkeelle muutaman palvelijan ja vanhan,
harmaan kähärätukkaisen huoneenhaltija Steinin.

-- Mitä on tapahtunut, herra kreivi? kysyi tämä Feliks! Jumalan tähden
mitä hänelle on tapahtunut?

-- Hevosen selästä pudonnut! kreivi virkkoi hätäisesti. -- Pian joku
ratsastakoon lähimmän lääkärin luo! Poika parkani! Hän ei toinnu!
Laupias Jumala, ole minulle armollinen! Se on ainoa lapseni! älä ota
pois elämäni ainoata iloa!

Vanha Stein kuulematta kreivin käskyä juoksi kammariin, toi pian
eteripullon, josta kaatoi muutaman tipan käteensä ja hierasi sillä
pyörtyneen pojan otsaa ja silmäkulmia. Kohta sen jälkeen poika avasi
silmänsä, katseli hämmästyneenä, vaan selvänä isäänsä ja vanhaa
Steiniä.

-- Rohkeutta, herra kreivi, sanoi Steini iloisena, -- Feliks elää ja
pian taas tointuu! Lääkäriä, niinkuin varmaan toivon, ei enää tarvita!
Tiedättehän, herra, minun olevan pienen lääkärin, näen jo ettei enää
vaaraa ole. Pankaa, sitä pyydän, poika sohvalle!

Nähdessään vielä elonmerkkiä pojassansa, kreivi sangen iloisena pani
hänen hellästi vuoteelle ja vanha Stein tutki tarkasti ja varovasti
kaikkia hänen jäseniänsä vakautuaksensa, ettei kädet eikä jalat olleet
poikki. Tällä välin poika jo hymyili, nyykyttäen ystävällisesti isälle.

-- Ei minua mikään vaivaa, isä, hän sanoi. -- Vaan enhän minä ollut
syypää jalan liukahtamiseen jalustimesta. Ellei serkku Albin, jota
hevonen säikähti, olisi ollut käsipuun takana, niin olisin vaaratta
puutarhaan päässyt! Mitähän sinä, setä Stein tahdot?

-- Katson vaan, josko kaikki jäsenesi ovat terveet, Feliks, vastasi
vanhus.

-- Ei teillä ole enää mitään pelättävää, herra kreivi, kääntyi hän
tuskallisesti odottavaan isään. -- Feliks on raitis ja terve! Yksi
käsivarsi on vähän niukahtanut; sitäpaitsi luulen hänen saavan pari
sinistä ja keltasta pilkkua muistoksi.

-- Totta tosiaan, ilonen poika virkkoi; reippaana hän pian sohvalta
nousi ylös ja hyppeli ympäriinsä molemmat kädet ilmassa. -- Ei minua
mikään vaivaa! En tunne pienintäkään kipua!

-- Jumalan, joka sinua, poikani, armollisesti varjeli, olkoon kiitos ja
kunnia, kreivi sanoi, sulkien pojan sylihinsä häntä hellästi suudellen.
Se oli, Stein, hirveä näkö nähdä Feliks'in lankeavan! Luulin sydämeni
paikalla halkeavan!

-- Vaan onhan kaikki hyvin ja ohitse, isäni, mairitteli poika, -- eikö
niin, menenkö taas vähän ratsastamaan? Saat nähdä, nyt Ali hyppää
käsipuun yli!

-- Ei, ei, se olisi vallattomuutta, jota en milloinkaan suvaita voi,
kreivi vastasi kieltävästi. -- Se olisi Jumalan kiusaamista! Tänään,
Feliks, makaat levollisesti sohvalla! Älä mumise! Sen käsken ja olen
luonasi. Eikö niin, rakas Stein, eikö niin ole paras?

-- Tosin, herra kreivi, vastasi vanhus kunnioittaen, -- ehkä on pieni
aivontäristys lankeemuksessa ollut, niin Feliks'in täytyy tästä
parantuaksensa kumminkin huomiseen asti olla niin levollisena kuin
mahdollista. Jos sallitte, herra kreivi, niin olen seurananne Feliks'in
vankeusaikaa lyhentämässä!

Siihen kreivi mielistyi ja Feliks taputti iloisena käsiänsä huutaen:

-- Niin, se on oikein! Jos Stein on luonani, olen aivan levollisena.
Hän osaa niin hyvin kanssani leikitellä! Tiedätkö, Stein? Tuo tänne
rakennus-kirstu, vedä suuri pöytä sohvan eteen ja sille rupeamme
linnoja ja linnoituksia rakentamaan! Vanha Stein ukko sen ymmärtää,
isä! Äskettäin hän rakensi minulle Sokolnits'in aivan samallaiseksi
kuin se on, götiläisine porttineen, varustettuna neljällä paksulla
kulmatornilla, jotta sen voi paikalla tuntea!

Vanhus kernaasti täytti pojan tahdon, veti pöydän sohvan eteen,
tyhjensi suuren, rakennusaineita sisältävän kirstun sen päälle ja
huomasi tyytyväisenä, että Feliks jo muutama minuuti sen jälkeen oli
niin rakennuspuuhiinsa kiintynyt, että hän kaiken muun, jopa isänsä ja
vanhan Steinin läsnäolonkin unohti. Miettien kreivi katseli pojan
leikkiä; suurella tarkkuudella Stein katseli pitkän ajan poikaa ja
hänen totiset, ryppyiset kasvonsa tulivat aina tyytyväisemmän
näköisiksi.

-- FeIiks'iämme ei mikään vaivaa, ei ensinkään mikään, herra, kuiskasi
hän kreivin korvaan. -- Kovaa lankeemista ei mikään paha seurannut. Jos
Feliks'illä olisi aivontäristys, niin hän valittaisi pään kipua, hän
olisi väsynyt ja unelias eikä hän missään tapauksessa olisi niin
leikkiinsä kiintynyt.

-- Sen minäkin toivon, vastasi kreivi yhtä hiljaa. -- Kiitän kaikesta
sydämestä Jumalaa, joka on suurimman onnettomuuden minulta poistanut.

-- Kuinka se olikaan mahdollista, että Feliks lankesi hevoselta? kysyi
vanha huoneenhaltia. -- Vaikka hän on nuori, on hän hyvin taitava
ratsastaja, ja hän hypittelee hevostansa niin varmasti, että se on jo
monesti minua ihmetyttänyt.

-- Onneton kohtaus matkaansaattoi lankeemuksen, vastasi kreivi.
Juurikun Feliks'in hevonen oli käsipuun yli hyppäämässä, ilmestyi
serkkuni sen toiselta puolelta: hevonen säikähti, teki aika hyppäyksen
sivulle ja Feliks lensi satulasta. Sattumus, ei mikään muu, vaan siitä
olisi voinut surullisia seurauksia tulla.

-- Hm! Hm' Sattumus! Sattumusko vaan, -- eikö mikään muu? mumisi
huoneenhaltia totisena. -- Tiedättekö, herra kreivi, tämä sattumus ei
ollut niin satunnainen, kuin te aavistamattomassa sydämellisyydessänne
luulette.

-- Mitä tarkoitat, Stein? kysyi kreivi.

-- Tarkoitan, armollisella luvalla sanottu, herra kreivi, etten
missäkään asiassa serkkuunne, herra Albiniin, luota, vastasi vanhus
päättäväisesti.

Kreivi Robert pudisti päätänsä.

-- Olet harhaluulossa, hän vastasi. -- Serkkuni rakastaa minua ja
poikaa, jokaisessa tilaisuudessa hän meille suosiotansa osottaa ja
etenkin Feliks'iä hän on sydämmellensä sulkenut. Mikä syy hänellä tätä
paitse olisi tehdä pahaa minulle tai Feliks'elle? Hän on vieraani, minä
olen hänen ainoa turvansa ja toivonsa mailmassa, ilman minun apuani hän
olisi kerjäläinen, hänellä on siis täysi syy meitä suosia.

-- Vaan oletteko, herra kreivi, sitä jo ajatelleet, että Feliks yksin
on kreivi Albinille esteenä kerran päästä teidän suurien omaisuuksienne
ja tilojenne perilliseksi? sanoi Stein painolla. Jos Feliks kuolee,
niin on kreivi Albin teidän ainoana, vielä elävänä sukulaisena suorassa
polvessa luonnollisesti teidän pääperillisenne ja seuraajanne.

Nämät vanhan uskollisen huoneenhaltian sanat vähän koskivat kreivi
Robertia, sitä ei hän voinut salata. Pian hän toki taas malttoi
mieltänsä.

-- Hullutuksia, vanhukseni, vastasi hän. -- Kaikkialla vaan kummituksia
näet! Voin panna vaikka mikä vetoon, ettei serkkuni, enempää kuin
minäkään, ole ajatellut kerran seuraajakseni päästäksensä. Onhan Feliks
terve, väkevä ja iloinen kuin kala ja silmäteränämme häntä suojelemme,
minä, sinä, vanha Ursula ja muut palvelijat. Mitä hänelle voisi
tapahtua? Hulluutta, vanha Stein! Luovu sellaisista turhista huolista.

-- Ja lankeeminen tänään? kysäsi uppiniskainen huoneenhaltia. -- Ken
oli siihen syypää? Kreivi Albin! Ei se ollut mikään sattumus, sanon
minä!

-- Sinuapa on oikea mustansappinen hupsu, ystäväni, kreivi sanoi. --
Olen jo monet vuodet serkkuni Albinin tuntenut ja tiedän hyvin hänen
olevan kevytmielisen henkilön. Vaan tiedän myöskin, ettei hän
milloinkaan ehdoin tahdoin pahaa tee. Ei, ei, älä minuun sellaisia
epäluuloja istuta, vanha Stein! Albin on ystäväni ja minulle sekä
pojalleni uskollinen! Se olisi suurinta kiittämättömyyttä, ellei niin
olisi. Vaan minä tunnen jo sinut, vanha huoneenhaltiani, sinä olet
epäluulossa hänestä, sillä sinä pelkäät hänen voivan ennemmin tai
myöhemmin sinut suosiostani sulkea. Ole toki tässä asiassa levollinen,
sinä olet aina oleva vanhin sekä parahin ystäväni!

Tämän sanottuansa kreivi ojensi vanhukselle kätensä, jonka tämä
liikutettuna painoi huulillensa.

-- Jumala siunatkoon teitä vakuutuksestanne, sanoi hän vapisevalla
äänellä. -- Tosin voin vannoa, ettei teillä ole ketään uskollisempaa
palvelijaa kuin vanha Stein, joka jo pienenä ollessanne on teitä
polvillansa kiikuttanut ja tuudittanut. Jospa vaan paremmin kuulisitte
uskollisimman palvelijanne varoituksia.

-- Ei siitä enempää, ystäväni, kreivi kielsi. -- Tunnen serkkuni enkä
tahdo kuulla mitään, mikä hänet saattaisi epäluulon alaiseksi!

Vanhus huokasi ja pidätti vastauksen, joka jo oli huulillansa.

-- Hyvä siis, hän itsekseen ajatteli kääntyen kreivi Robertista pieneen
Feliks'een, tahdomme siis, Susanna ja minä, kahta varovaisemmat olla,
jottei hiuskarvakaan pojan päässä tulisi käyristetyksi. Enpä ensinkään
luota tuohon herra serkkuun, kreivi Albiniin! Ja jos hän juonittelee,
niin hän on näkevä ihmisiä löytyvän, jotka häntä silmällä pitävät!

Istuen pojan viereen, hän vähän aikaa leikki hänen kanssansa, kunnes
ovi äkkiä avautui ja nuori, noin kolmenkymmenen vuotias mies astui
kiirehtivin askelin sisään. Hän oli muhkean muotoinen, urhokkaan
näkönen, mustat hiukset, musta parta, paksut mustat silmäripset,
joitten alla pari tumman ruskeaa silmää loisti. Sisääntultuansa Feliks
nousi sohvalta ja juoksi, antamatta vanhan Steinin itseänsä pidättää,
äskentulleen luo.

-- Setä Albin, hyvä, että tulit, sanoi hän, hyökäten miehen avoimeen
syliin -- sinun täytyy todistaa, että Ali olisi käsipuun yli hypännyt,
ellet olisi niin odottamatta sitä estänyt!

-- Niin, poikani, sydämestäni sen mielelläni todistan, kreivi Albin
vastasi mairitellen. -- Olen toki jo usein omilla silmilläni nähnyt,
miten sinä rohkeudella olet suuremmatkin esteet helposti voittanut.
Vaan ennen kaikkea, miten sinä jaksat! Pelästyin kovin, nähdessäni
sinut hevosesta lentävän ja vähitellen olen tuosta äkillisestä
pelästyksestä tointunut!

-- Ah, minua ei lankeaminen ensinkään vahingoittanut, vastasi Feliks
hymyillen. -- Vaan minkätähden sinä estit minua käsipuun yli ajamasta.
Ellet olisi eteen tullut, ei olisi hevoseni säikähtänyt!

-- Lapsi, miten sitä voin aavistaa, että Ali minua nähdessänsä
säikähtäisi? vastasi kreivi Albin. -- Sattumalta olin käsipuun toisella
puolella aivan lähellä, kun kuulin mitä isällesi huusit ja silloin
juoksin esiin, estääkseni jollakin tavoin rohkeuttasi. Olisit voinut
paikalla kuolla, jos hevonen olisi käsipuun yli hypännyt!

-- Miksi niin, en ymmärrä sinua, setä!

-- Vaan isäsi ymmärtää minua, kun sanon hänelle, että puutarhuri juuri
tänään varhain oli pitkin puutarhan käsipuita ojia kaivattanut. Jos
hevonen olisi yli juossut, niin olisitte molemmat taittaneet kaulanne
ja jalkanne.

-- Ah, sitä en tietänyt, sanoi Robert kreivi katsellen vanhaa Steiniä.
-- Siis minun tulee sinua sydämestäni kiittää, rakas serkku! Ken taisi
ajatella, että hevonen niin kovin säikähtäisi.

-- En tosin minäkään sitä aavistaa voinut, vastasi Albin. --
Jättäkäämme asia nyi sikseen ja olkaamme iloiset, ettei pienellä
onnettomuudella ollut pahempia seurauksia.

-- Niin, toisella kertaa olen minäkin jo varovaisempi, sanoi Feliks. --
Nyt kun Alin vikuriksi tunnen, ei se enää toisten sellaista juoksua
tee.

Sen jälkeen hän varsin luottavaisesti puhui kreivi Albinin kanssa,
huolimatta vanhasta Steinistä, joka kohta hiljan lähti kammarista.

-- Viekas lurjus, mumisi hän itsekseen käytävällä käydessään, -- ei
häneltä tekosyitä milloinkaan puutu, hän tietää teeskennelläkin ikään
kuin olisi hän pojan parasta vaan ajatellut. Antakoon kreivi Robert
itseänsä pettää, -- minä tunnen ja tutkin hänet paremmin. Oikein hyvin
hän tuntee vilkkaan hevosen säikähtävän luonteen ja tähän tuntemiseen
hän petoksensa perustaa. Alin täytyi, häntä äkkiä nähdessään,
säikähtää, sen täytyi rajusti ja äkkiä sivulle juosta, niinkuin se
myöskin tapahtui. Ettei meillä ole mitään onnettomuutta valitettavaa,
siihen on hyvä herra kreivi viaton. Vaan kärsivällisyyttä, kyllähän
liiaksi uskovan kerran silmät vielä aukenevat! Suokoon Jumala, ettei se
silloin olisi myöhäistä!

Näin vanha huoneenhaltia itsekseen mumisi, siksi kuin hän linnan
emännöitsiän, vanhan Susannan huoneelle tuli, jolloin hän kohteliaasti
ovelle koputti, ennen kuin hän astui sisään. Susanna aukasi ja pyysi
häntä astumaan asuntoonsa. Siellä hän jutteli mitä oli tapahtunut ja
emännöitsiä ilmoitti selvästi, että hänkin kaikin puolin puolusti
huoneenhaltian epäluuloa.

-- Herramme, kreivi Robert, on liian hyvä ja ylevä, sanoi hän. -- Mikä
vaiva eikö hänellä ollut saattaa serkkuansa hyvälle tielle. Vaan Jumala
varjelkoon, silloin oli joka sana ja varoitus tuuleen puhuttu. Nuori
herra eli vaan sohinassa ja kohinassa, siksi kuin hän oli kaiken
tavaransa tuhlannut ja pelannut. Jospa kreivi Robert olisi antanut
hänelle pienen eläkerahan, olisi hän aina ollut sangen jalomielinen
sukulainen. Vaan Jumala varjele, tämä ei kauan olisi hänelle kylliksi
ollut! Tänne paha renttu kutsuttiin -- ja nyt hän elää täällä yhtä
suuresti kuin ennen Varsovassa laivaston kaartin upsierina, ikäänkuin
olisi suuren tilan herra ja haltia eikä kreivi Robertilla olisi niin
mitään sanomista eikä käskemistä. En voi sanoilla selittää, miten tuo
ihminen on minulle vastenmielinen!

-- Niin on minunkin laitani, rouva Susanna, myönsi huoneenhaltia
nyykyttäen päätänsä, -- kreivi Albin teeskentelee ystävyyttä,
rakkautta, hellyyttä ja Jumala ties mitä vielä herrallemme ja pienelle
Feliks'elle, ja kuitenkin olen siitä vakuutettu, että hän sydämessään
vihaa ja mieluummin saattaisi heitä mailmasta. Niin tosin, se olisi
miesparalle hyvä pala saada kerrassaan suuret kauniit tilat ja linnat
periä! Vaan ei tämä pala huulillensa tule! Mitä te, rouva Susanna,
siitä tuumitte?

-- Ajattelen, vastasi vanha kunnian rouva pontevasti, -- sen olevan
velvollisuutemme tämän jalon huoneen vanhoina, uskollisina palvelijoina
pitää herrasta ja hänen pojastansa huolta ikäänkuin silmäterästämme! Se
on minun mielipiteeni, enkä epäile ensinkään sen olevan teidänkin,
Stein!

-- Sen teille vannon, rouva Susanna, sanoi huoneenhaltia. -- En tahdo
väsyä pitäessä herra kreivi Albinia silmällä ja teidän, rouva Susanna,
tulee pitää pienestä Feliks'estä huolta!

-- Sen lupaan tehdä, vastasi kunnon rouva. -- Minä rakastan poikaa,
niinkuin äitinsäkin, joka valitettavasti liian aikaisin meni mailmasta
ja minä tahdon huolta pitää hänestä, kuin ikinä äiti sen tehdä voisi.
Sen olen armolliselle kveivitär-vainajalle velkapää, joka aina oli itse
ystävyys ja hyvyys!

-- No siis, rouva Susanna, virkkoi huoneenhaltia jälleen, -- me olemme
siis yksimieliset ja tahdomme toki katsella, josko kaksi hyvää,
kunniallista ja uskollista palvelijaa eivät ole väkevämmät ja
voimallisemmat kuin yksi veitikka kaikkine salaisine, pahoine
vehkeineen.

Molemmat vanhukset pudistivat toinen toisensa kättä ja vahvistivat
siten puolustus- ja päällekarkausliittonsa rakkaan herrasväkensä,
kreivi Robert Normannin ja hänen poikansa Feliks'in, hyväksi.
Levollisella ja vähemmin raskaalla mielellä, kuin hän oli tullut, sanoi
huoneenhaltia sitte jäähyväiset liittolaisellensa ja lähti kammarista
mennäksensä tavallisille askareillensa. Rouva Susanna, pantuansa oven
kiini hänen jälestänsä, vaipui syvään mietintöön, josta hän heräsi
sanoen:

-- Stein on oikeassa! Kreivi Albin on vaarallinen mies! Meidän pitää
olla varoillamme!

Vanha rouva, Soloknits-linnan kreivillisen herrasväen monivuotinen,
luotettava palvelijatar ei pettynyt kreivi Albin Normannin luonnon
laadun suhteen yhtä vähän kuin huoneenhaltijakaan. Kreivi Albin oli
paha juonittelija, joka ei karttanut minkäänlaista rikosta, jolla hän
vaan saattoi rikkautta ja arvoa voittaa. Hänen käytöksensä ylipään
sitä tarkoitti. Hän oli ainoa sukulainen kreivi Robertille, jolla
Puolan-Preussin rajalla oli laveat tilukset useoine linnoineen, suurine
metsineen ja monine tuhansine peltoineen. Pieni Feliks oli yksin
Albinin esteenä tullaksensa näiden rikkauksien omistajaksi ja
epäsiveellinen luonteensa vaikutti hänessä elävän toivon ja pyrinnön,
vieläpä pahan aikomuksen saada Feliks'in, joko kavaluudella tai
väkivallalla, pois hengiltä.

Hän oli kylliksi kavala peittämään pahaa aikomustansa teeskennellyllä
kiitollisuudella kreiviä ja yhtä teeskennetyllä rakkaudella
Feliks'iä kohtaan. Kuten olemme nähneet, tämä täydellisesti hänelle
ylevämielisen, jalon sukulaisensa suhteen onnistuikin. Vaan Stein ja
Susanna, uskolliset palvelijat, olivat hänen todelliseen olentoonsa
tutustuneet ja tutkineet eivätkä antaneet hänen imartelevan
ulkomuotonsa itseänsä pettää. Kreivi Albinia he pitivät silmällä niin
paljon kuin mahdollista eikä Susanna ollut pientä Feliks'iä silmällä
pitämättä hevosesta lankeamisen jälkeen.

Ei kenkään tietänyt, josko kreivi Albin huomasi olevansa
salaisen valvonnan alainen. Se toki totta oli, ettei hän vanhaa
huoneenhaltijaa eikä Susannaa erityisesti suosinut. Jopa hän kerran
koetti kreivi Robertille panetella ja parjata molempia uskollisia
palvelioita, saadaksensa heitä talosta pois. Vaan kreivi Robert
vastusti niin vahvasti, ettei Albin enää milloinkaan koetustansa
uudistanut. Sitä enemmin hän kelpo palvelioita kammosi, kun hän huomasi
heidän olevan pahimpana esteenä saadaksensa perkeleellistä aikomustansa
toimeen.

Huonosti onnistuneen kokeensa jälkeen, surmataksensa pientä Feliks'iä
hevosen säikähtämisen kautta, oli kreivi Albin toki toistaiseksi aivan
levollisena. Huolettomassa laiskuudessa hän eli kreivi Normannin
kustannuksella, ratsasti tai käveli, metsästi tai vietti aikansa muilla
huvituksilla, joihin Sokolnits-linnan metsästys- ja kalarikkaat seudut
olivatkin edulliset. Feliks ei näkynyt erityisen paljon häntä
huolestuttavan, lukuun ottamatta ettei hän antanut yhtäkään tilaisuutta
mennä käsistänsä, jolloin hän voi häntä mairitella tai makeisia hänelle
antaa. Metsästysretkittänsä hän toi kaikellaisia pieniä lahjoja,
milloin kuoliaaksiammutun kirjavan linnun, milloin pyydetyn oravan,
milloin linnunpesistä otettuja munia.

Poika siitä iloitsi ja kumarsi aivan lapsellisesti serkullensa. Usein
hän pyysi isältä lupaa saadaksensa hevosellansa seurata kreivi Albinia
sellaiselle metsästysretkelle, vaan sitä kreivi Robert milloinkaan ei
sallinut, -- syystä, että häntä ehkä aavistutti että joku vaara voisi
pienelle yksinäisissä, laveoissa ja synkissä metsissä tapahtua. Linnan
puistossa, jonka läpi kapea, sangen syvä ja virtava joki juoksi, sai
Feliks isänsä luvalla hyppiä, niin paljon kuin tahtoi, vieläpä hän
lahjoitti pojalle pienen lintupyssyn, jolla hän variksia ja harakoita
ampui. Vaan Feliks ei saanut pyssyänsä muulloin käyttää, kuin vanha
Stein häntä seuratessa, jottei mitään vahinkoa, pyssyn varomattoman
käyttämisen kautta, tapahtuisi.

Sokolnits'in puisto oli sangen suuri ja lavea. Se ulottui linnasta
lähes tunnin matkan päässä olevan metsän rajalle, jossa vahva
rauta-aita oli. Useoita taiteettomia siltoja vei sen läpi juoksevan
joen yli. Sen rantoja varjostivat ihanat puut, joitten paljous oli
puiston paras kaunistus. Ei missään muualla löytynyt kauniimpia tammia,
saksantammia ja koivuja, kuin Sokolnits'in puistossa.

Feliks oleskeli mielellään tässä ihanassa puistossa ja kun vanha Stein
häntä aina seurasi, ei kreivi Robert häneltä kieltänyt tätä huvitusta,
vaan mielistyi ilolla siihen, että pieni poika sai luonnon ihanuutta
nauttia.

Eräänä päivänä vanha huoneenhaltia ei voinutkaan pientä Feliks'iä
seurata: kreivi Robert antoi hänelle kreivi Albinin läsnä ollessa
käskyn, jonka täyttämisessä koko päivä kului. Ennenkuin hän käskettyyn
työhön meni, hän pyysi ettei pieni Feliks sinä päivänä puistoon menisi
tai jos hän menisi, antaisi kumminkin Susannan tai jonkun muun
palvelijan itseänsä seurata. Sen Feliks lupasi; vaan ei aikaakaan kun
hän jo olikin lupauksensa unohtanut.

Kreivi ei jaksanut hyvin ja täytyi oleskella huoneessa. Serkkunsa Albin
oli hänelle seurana, vaan hän oli niin harvapuheinen ja nureissansa,
että kreivi Robert sen huomasi.

-- Kuule serkku, sanoi hän Albinille, näen kyllä ajan tuntuvan sinusta
pitkältä, vaikk'en siitä suinkaan pahastu. Mene ratsastamaan raittiisen
ilmaan. Se virkistää sinua ja ehtoolla tulet ilomielisenä jälleen
luokseni.

Tähän kreivi Albin mielistyi eikä ensinkään serkkunsa hyvää
tarkoittavaa ehdotusta vastustanut. Kymmenen minuutin kuluttua hän
istui hevosen selässä ja ajoi metsään, jonka tuuheat siimekset hänet
pian peittivät.

Tunnin perästä hän oli metsän rajalla olevan puiston päässä. Täällä hän
katseli ympärillensä ja kun hän ei missään ketään ihmisiä nähnyt, hän
astui alas satulasta. Sidottuansa hevosen puuhun kiinni, meni hän
puiston rauta-aidan luo, kiipesi sen yli ja laskeusi alas toisella
puolella.

Nyt hän oli puistossa ja kiirehtivin askelin hän joelle riensi.
Tultuansa sen rannalle, meni hän vastavirtaan päin, kunnes hän tuli
erään sillan luokse, joka, kuten kaikki muutkin, oli tehty vahvoista
laudoista portaan kaltaiseksi. Helposti hän sen nosti, lykkäsi sitä
vähän taaksepäin ja pani sen sitte niin liki jyrkän rannan reunaa, että
se kohta veteen putoaisi, jos joku, vaikkapa pieni lapsikin, sen päälle
astuisi. Kavalan tyytyväisellä hymyllä hän hetken työtänsä katseli,
meni sitte toiselle, kolmannelle ja neljännelle sillalle, joille
kaikille hän teki samoin kuin ensimmäiselle.

-- Nyt ei se voi onnistumatta olla, mumisi hän sen tehtyänsä. Tyhmä
poika tulee varmaan ehtoopuolella puistoon ja kun hän sillalle menee,
niin se on hänen syynsä, jos hän veteen hukkuu kuin kissa! Terveydeksi
olkoon!

Tämän sanottuansa hän kiireesti palasi, kiipesi aidan yli, astui
hevosen selkään ja ajoi yksin täyttä laukkaa pitkin synkkää metsää.

Sillä välin aikakin kului ja ehtoopäivällä Feliks tavallisuuden mukaan
tahtoi kävellä ylt'ympäri lempipuistossansa. Pyssyä ei hän tosin tänään
saanut mukaansa ottaa, kun vanha, uskollinen Stein ei voinut häntä
seurata, -- vaan eikö Sultan ollut siellä, tuo suuri, väkevä,
kaunis Neufundlainen koira, -- se oli suuri kuin vasikka, väkevä
kuin susi, vaan lempeä, hiljanen ja uskollinen kuin lammas? Feliks
päästi sen kahleista ja katseli tyytyväisenä miten se selvästi ja
iloisesti haukkuen juoksi suuret harppaukset pihaa pitkin ja vihdoin
iloriehumisestaan päästyänsä juoksi, häntäänsä heiluttaen, pojan luo ja
nuoli hänen kättänsä.

-- Niin ihanaa, Sultan, niin ihanaa! sanoi Feliks silittäen jalon
elukan leveätä päätä. Nyt tule ja seuraa minua puistoon. Sultan, tule!

He menivät. Koira juoksi milloin edeltä, milloin lavean piirin nuoren
herransa ympäri, jonka luokse se mielellään palasi huudon kuultuansa.

Pieni tuulen puuska puhalsi, puitten huipuissa humisten, läheltä ja
kaukaa iloisien lintusten laulusäveleet kuuluivat, aurinko sinisellä
taivaalla kirkkaasti paisteli, vahvasti varjostaen harmailla, pehmeillä
sammaleilla peitettyä maata -- ihana, eikä varsin kuuma, oli kesänen
ehtoopäivä; ilma, jota Feliks ihastuen hengitti, oli puhdas ja raitis.

Suuressa, laveassa puistossa ei yhtäkään ihmistä ollut. Paitse poikaa
ei ketään ihmistä näkynyt. Kreivin palvelijat olivat linnassa; rengit,
piijat ja työväki olivat töissänsä. Vaan Feliks'iä tämä yksinäisyys
miellytti, -- hän voi sitä paremmin unelmoida ja havainnoitansa tehdä.
Kirkkailla silmillä katsellen ympärillensä, älysi hän paljon, mikä
huomiotansa herätti: milloin hoikan metsäkauriin, joka pensastossa tuli
aivan liki häntä, katsellen pelkäämättä suurilla silmillään häntä,
kunnes koiran kova haukkuminen ajoi ujon eläimen pakoon, -- milloin
leikkivän oravaparin, joka iloisesti hyppeli puitten oksilla, välistä
salaman nopeudella, toinen toistansa ajaen; milloin suuren petolinnun,
joka ilman korkeudessa levitettyine siipineen lenteli, ajottain
kileästi huutaen, josta lukuisat pienet laululinnut niin pelästyivät,
että laulajaisensa muutamaksi hetkeksi taukosi ja he piileilivät
lehtevämpäin oksien väliin; -- milloin ketun, joka häntä luimussa,
salaisesti Feliks'iä katsellen, likimpään pensaasen lippasi; milloin
joen lirinän, jonka kiiltävällä pinnalla auringon tuhannet säteet
liekehtivät ikäänkuin loistavat timantit.

Feliks tuli erään sillan luokse, vaan ei mennyt sen yli, hän vaan
samalla puolella joen rantaa astuskeli toiselle sillalle. Tämän sivutse
hän aikoi mennä, kun hän toisella puolella jokea huomasi suuren
kukkaspensaan kiiltävine punaisine marjoineen. Häntä halutti kukkasia
omistaa, huolettomana, likemmin tarkastelematta, hän portaalle astui.
Sultan oli noin kaksikymmentä askeletta hänen takanansa ja haukkui puun
juurella, jonka oksissa joku elukka mahtoi piillä.

Feliks oli jo portaan puoliväliin päässyt, kun se äkkiä paikoiltaan
liukui ja poika putosi kolisten ja loiskien syvään, juoksevaan veteen.
Kun hänen voimansa eivät riittäneet pitämään portaasta kiini, meni hän
suurella huudolla päätänsä myöten veteen, joka veti hänen äkkiä
mukaansa.

Feliks näkyi olevan hukassa, sillä hän ei osannut uida eikä ollut
lähellä yhtäkään pelastajaa eikä auttajaa. Hän ei enää pelastusta
toivonutkaan. Vielä kerran hän veden pinnalle nousi, vielä kerran hän
puoleksi tukehtuneella äänellä apua huusi, -- kunnes vesi hänen taas
kohisevaan syvyyteensä veti, pitääksensä hänet, ehkä ainaiseksi.

Vaan lähestyipä pelastaja, joka nyt voi uppoavaa poikaa paremmin auttaa
kuin joku ihminen.

Uskollinen Sultan oli Feliks'in ensimmäisen hätähuudon kuullut ja
kahdella harppauksella se rannalla oli. Juuri silloin Feliks'in käsi ja
pää vedestä näkyi ja samalla hetkellä tuo jalo eläin juoksevaan jokeen
juoksi, ui pelastettavansa luo ja otti varovasti hänen jakkunsa
kauluksen hampaittensa väliin. Pitäen häntä niin paljon kuin
mahdollista veden päällä, kelpo koira eteenpäin ui, kunnes se pääsi
matalaan paikkaan rannalla ja veti kun vetikin Feliks'in kuivalle
maalle.

Täällä se laski hänen pehmeälle nurmelle ja nuoleskeli lempeästi
kasvoja ja käsiä, siksi kuin hän jälleen tointui ja ihmetellen suurilla
silmillään ympärillensä katseli. Pian hän huomasi missä vaarassa
henkensä oli ollut, hän silitteli uskollista Sultaniansa mitä
hennommin, siitä jalo eläin näkyi iloitsevan, vieläpä hyväilevänki.

-- Täksi päivää on kävelemisemme loppunut, sanoi Feliks vihdoin,
vaatteeni ovat ihan läpimärät, jonka vuoksi on paras että pääsemme
kotiin, niin pian kuin mahdollista, vanhan hyvän Susannan turviin. Tule,
Sultan!

Feliks'illä oli jo taas voimia kylliksi voidaksensa nousta ja iloisena
lähteä menemään. Vaan ei hän enää ollut niin varomaton kohta portaalle
astumaan, vaan ensin hän sitä tarkoin tutki. Suureksi hämmästyksekseen
hän huomasi portaan olevan pantuna niin liki rannan reunaa että kun
pieninki paino sen päälle tuli, sen täytyi kohta veteen pudota. Feliks
ei enää sen päälle astunutkaan, vaan katsoi parhaaksi mennä kolmannelle
sillalle. Hän huomasi tämän olevan, niinkuin kaikki muutkin,
vaarallisimmassa tilassa. Hän koetti asettaa sen taas entiselleen, vaan
hänen heikot voimansa eivät siihen riittäneet.

-- Niin olemme siis vangitut, Sultan, sanoi hän hymyillen koiralle,
joka häntä lempisilmin katseli. Mitä mietit vanha ystävä? Odotammeko,
siksi kuin meitä linnassa kaivataan tai kiipeemmekö aidan yli ja
palaamme vähän pidempää mutkatietä linnaan.

Sultan ei tosin voinut pojalle mitään ymmärrettävää vastausta antaa,
kuitenkin se kovin haukkuen käänsi päänsä aitaan päin.

-- Niin, ymmärrän mitä mietit, Sultan, Feliks sanoi. Me kiipeemme aidan
yli. Luulen sen olevan meille paras, sillä voisi vielä viipyä kauan,
ennenkuin he meitä linnassa kaipaavat ja sillä välin voisin minä
märissä vaatteissani kuolemaan asti kylmettyä. Vaan jos metsän läpi
menemme, niin pääsemme pian liikkumaan, eikä odottamaton kylpy minua
suuresti vahingoita. Siis eteenpäin, Sultan!

Viisas koira ei toista käskyä odottanut, vaan juoksi, iloisesti
haukkuen, edeltä. Neljännes tunnin kuluttua he saapuivat aidan luo.
Sultan kiipesi vähällä vaivalla sen yli, ja Feliks, jolla ei ruumiin
tottumusta puuttunut, seurasi yhtä helposti sen jälkeen.

Tällä välin oli päivä sangen paljon kulunut, punasen hohtavat säteet
korkeoissa petäjissä, saksan tammeissa ja tammeissa ilmaisivat
Feliks'elle, että aurinko jo oli laskeumaisillansa. Ja vaikka hän oli
ihan yksinään metsässä, ei hän kuitenkaan peljännyt, kun uskollinen
Sultaninsa oli vieressänsä. Jalo eläin oli kylliksi väkevä häntä
suojelemaan, vaikka hän olisi suden kynsiin joutunut, jota ei toki
keskellä kesää voinut odottaakaan. Huoletonna, sydän kepeänä hän kulki
kotia kohti, jonne hän puolentoista tunnin jälkeen onnellisesti saapui.

Suurella ilohuudolla poikaa ensin kohtaavat palveliat ottivat vastaan.
He ympäröivät hänet, halailivat ja suutelivat sekä veivät hänet ilolla
hoviin isän luokse, joka oltuansa suuresti suruissansa kohta kovin
ihastui, kun hän poikansa näki. Koko hovin väki tähän saapui; kaikki
iloitsivat; vanhan Steinin ja uskollisen Susannan poskilla kirkkaat
ilokyyneleet loistivat.

-- Mitä on tapahtunut, isä, kuin sinä ja kaikki väki olette niin
innoissanne? kysyi Feliks kummastellen. -- Eihän tämä ole ensi kerta,
kuin minä myöhästyn ja tänään olinkin pakotettu kulkemaan suuren mutkan
läpi metsän kotiin tullakseni. Mitä erityisen kummallista onkaan
tapahtunut?

-- Oi, poikani, täytyihän meidän kaikkein luulla, ett'emme milloinkaan
sinua elävänä näkisi, vastasi isä painaen Feliks'in niin rintaansa,
juurikun hän ei milloinkaan olisi tahtonut häntä laskea pois.
Stein, hämärissä kotiintultuansa, kyseli ensiksi sinua ja kun ei
kukaan voinut sanoa missä olit, peljästyi hän kovin. Minäkin olin
sanomattomasti peljästynyt. Kohta kiirehdimme puistoon ja näimme siellä
hämmästykseksemme portaan olevan joessa, vaan emme sinua, lapseni,
nähneet, vaikka sinua etsimme ja huusimme. Mitä muuta voimme ajatella,
kuin että olit portaalta jokeen pudonnut ja uponnut? Suruani ja
epäilystäni et voi käsittää. Et voi arvata miten vihastuin, kuin
huomasimme että kaikki muutkin sillat olivat sellaisiksi tehdyt, että
se oli mahdotonta niitten yli kulkea. En voinut olla epäilemättä, että
rikos oli tässä tarkoitettuna, rikos, joka sinua tavoitti, sillä eihän
kukaan muu kuin sinä ja Stein puistossa käy. Siitä vihastuin, surin ja
tulin kokonaan toivottomaksi. Minun täytyi epäillä, josko elävänä enää
sinua näkisin.

-- No, isä, eipä paljon puuttunutkaan, etten olisi uponnut, vastasi
Feliks. Ellei uskollinen Sultan olisi kanssani ollut, niin olisin nyt
joessa kuolleena. Vaan Sultan juoksi jälestäni, kun jokeen putosin ja
toi minun kuivalle maalle. Kuin minä, niinkuin sinäkin, huomasin muut
sillat kelvottomiksi ja kun ei minulla ollut kylliksi voimaa niitä
paikoilleen panna, niin kiipesimme, Sultan ja minä, alhaisen aidan yli
metsään ja kulimme metsätietä kotiin. Jumalan olkoon kiitos, tässä
olemme molemmat terveinä!

Luonnollisesti kelpo Sultania tämän selityksen jälkeen hyväiltiin ja
kreivi lupasi että sitä piti koko elinajan parhaimmalla tavalla
hoidettaman ja ruokittaman. Sen jälkeen hän sanoi:

-- Ilon vimmassamme olemme kokonaan unohtaneet serkku Albinin, joka
muutaman palvelian kanssa vielä etsii poikani ruumista vedestä. Stein,
lähetä hänelle sana että kuolleena pidetty poika onkin jo onnellisesti
kotiin tullut.

-- Teidän tahtonne, herra kreivi, vastasi Stein niin hiljaa, että
herransa yksin sen voi kuulla, -- jos sallitte, menen itse ilmoittamaan
kreivi Albinille; vaan minä en sano Feliks'in olevan kotona terveenä,
sanon vaan, että te pyysitte häntä turhia etsimisiä jättämään ja
viipymättä teidän luoksenne tulemaan.

Kreivi katseli Steiniä ihmetellen.

-- Miksi niin, kysyi hän. Miks'ei serkkuni saa kohta kuulla, että
Feliks on vaarasta päässyt?

-- Tahtoisin kreivi Albinia hämmästyttää, vastasi Stein, -- lausuen
vielä hiljaisemmalla ja varovaisella äänellä: hämmästyttää, jottei
hänellä olisi aikaa taas kerran, niinkuin usein ennen, viattomuutta
teeskennellä.

-- Mitä sinä sillä tahdot sanoa, Stein? kysyi kreivi ankarasti,
totisella katsannolla.

-- Tahdon sillä, herra kreivi, sanoa, vastasi hän, että olen
sydämmessäni vakuutettu, ettei kenkään muu kuin kreivi Albin ole
pojallenne putoamista toimittanut ja jokiportaita siirtänyt.

-- Mahdotonta! änkötti kreivi, hämmästyksestä takaisin päin vetäytyen.
Voisiko serkkuni Albin sellaisen häpeällisen teon tehdä! Mahdotonta!

-- Antakaa, herra kreivi minun mieleni mukaan menetellä, ja Albinin
käytöksestä, kun hän näkee kuolleeksi luullun Feliks'in, olette
huomaava, josko epäluulollani on perää tai ei. Kieltäkää väkeä mitään
sanomasta kreivi Albinille ja antakaa minun huutaa häntä puistosta ja
tuoda tähän kammariinne, missä hän sitte äkkiä on Feliks'iä näkevä.
Vaan hänen täytyy häntä yksin nähdä ja te olette hyvä ja katselette
kreivi Albinia tuossa pimeässä kammiossa.

Muutaman hetken kreivi itsensä kanssa taisteli. Se oli hänen jaloa
tunnettansa vastaan, pitää likimmäistä sukulaistansa häpeälliseen
rikokseen epäluulon alaisena ja kuitenkin häntä aavistutti, että vanha
Stein ehkä oli oikeassa syytöksensä suhteen. Rakkaus ainoaan poikaansa
saattoi häntä vihdoin päätöksen tekemiseen. Vielä hän yhä toivoi
Albinin pääsevän puhtaana koetuksestansa, vaan jos epäluulo häntä
kohtaan oli oikea, niin kreivi Robert oli itseänsä ja poikaansa kohtaan
velvollinen saattamaan ilmi saatetun konnan pois läheisyydestään,
jottei hän mitään vahinkoa matkaan saattaisi.

-- Mene ystäväni, sanoi hän Steinille. Tuo kreivi Albini ja ole
vakuutettu että minä tarkoin neuvoasi seuraan.

-- Ja teidän, kääntyi hän palveliain puoleen, teidän ei pidä
viittaamalla, eikä sanalla eikä merkillä kreivi Albinille ilmoittaman
Feliks'in olevan terveenä ja iloisena kotona. Serkkuni on hämmästyvä,
kokonaan hämmästyvä. Ja nyt menkää. Minä ja Feliks jäämme tänne.

Äänettöminä palveliat menivät ja hajautuivat linnaan. Stein kiirehti
puistoon kutsumaan kreivi Albinia.

Kreivi ja muutamat palveliat haroivat pitkillä seipäillä joen pohjaa,
löytääksensä pienen Feliks'in ruumista, jota helposti ymmärrettävästä
syystä eivät löytäneet. Vanha Stein ilmoitti kreivi Albinille, että
linnan herra tahtoi häntä puhutella ja kohta tämä seipäänsä heitti
pois.

-- Antakaa olla, ihmiset, huudahti hän apulaisillensa, -- virta on
tässä paikassa niin virtava, että se on vienyt pienen Feliks'in ruumiin
pois mukanansa, kenties, kuinka kauas. Huomen aamulla voimme taas
enemmin etsiä. -- Miten kreivi Robert jaksaa? kysyi hän sitten vanhalta
Steiniltä. Onko hän jo surustansa tointunut?

-- Herra kreivi saapi sen itse nähdä, vastasi Stein. Minusta näkyy
herra olevan entisellään levollisena.

-- Sehän paras olis, vastasi kreivi Albin. Mitä itku ja valitus auttaa?
Pois on pois! Ja suoraan sanottu, eihän Feliks mitään muuta ollut kuin
pieni, rohkea, kelvoton poika. Hänen isänsä olisi elämässään monta
surua hänestä saanut.

Tähän pilkalta kuuluvaan kreivin muistutukseen ei Stein vastannut
mitään, vaan kulki äänettömänä hänen takanansa. Linnaan tultuansa
kreivi meni serkkunsa kammariin. Stein jäi etehiseen.

Kun kreivi astui useoilla kynttilöillä valaistuun huoneesen, ei hän
ensin ketään ihmistä nähnyt. Vaan äkkiä pieni Feliks tuli suuren uunin
varjostimen takaa ja sanoi kreiville teeskentelemättä hyvää iltaa.

Kreivi Albin hämmästyneenä seisoi, kasvonsa muuttuivat äkkiä kuolon
kalpeoiksi, avatut silmänsä näkyivät tahtovan kuoppiansa jättää.

-- Kuolema ja perkele, kihisi hän kiinnipurtujen hampaitten välistä, --
hän elää ja minä iloitsin liian aikasin! Kuka piru sinua, poika,
uppoamasta pelasti?

-- Ei mikään piru, setä, vaan Sultan, uskollinen koirani, vastasi
Feliks. Vaan miksi olet niin synkän näkönen, setä? Etkö iloitse, että
minä vielä elän?

Kreivi Albin ei vastannut. Julmalla, uhkaavalla katsannolla katsellen
vilpitöntä poikaa kiirehti hän kammarista kirous huulillansa. Tuskin
oli hän pois, kun kreivi Robert astui pimeästä kammarista ja sulki
poikansa hellästi sylihinsä.

-- Kuulkaa, isä, setä oli juuri täällä, sanoi Feliks, -- hän ei ollut
aivan ystävällinen, niinkuin tavallisesti, vaan paha ja julma, jotta
häntä pelkäsin.

-- Älä pelkää, vastasi isä. Sinua ympäröivät uskolliset ihmiset, jotka
eivät salli sinulle pahaa tehtävän. -- Stein! huusi hän sitte
äänellisesti.

Kohta huudon jälkeen Stein tuli kammariin, missä hän näki herransa
sangen kalpeana ja liikutettuna.

-- Jumalan tähden, herra kreivi, ettehän vaan ole sairas? kysyi hän
surullisena.

-- Ei, rakas ystävä, vastasi kreivi, -- ei sairas, vaan hämmästynyt ja
täynnä kammoa pohjattoman pahuuden yli, minkä olen serkkuni synkässä
sydämmessä huomannut. Stein, epäluulosi kreivi Albinia vastaan oli
oikea. Tuo konna, kun näki äkkiä pojan, jonka hän tahtoi tappaa,
terveenä ja kukoistavana, muutti vimmastuneena ja pelästyneenä
teeskentelevän naamansa ja ilmoitti minulle salaisimmat ajatuksensa.
Minä vihaan ja kammoksun häntä enkä enää hetkeäkään häntä linnassani
kärsi. Menköön vanhaan rappiossa olevaan Gotsy linnaansa. Sillä ehdolla
ettei hän enää milloinkaan sieltä lähde eikä tule näille seuduille,
tahdon hänelle vuosittain tuhannen taalerin eläkerahan maksaa. Ellei
hän tähän suostu, saa hän kohta linnastani lähteä ja valita oman
mielensä mukaan asuntonsa, -- vaan minä en anna hänelle penniäkään.
Sano hänelle Stein! että hän menee Gotsyyn ja on siellä, muuten hän
ikäänkuin verta himoitseva susi, kuten hän onkin, ajetaan Sokolnits
linnasta. Mene ja sano hänelle etten enää eläessäni tahdo häntä nähdä
ja älköön hän minua vaivatko, muuten en maksa hänelle luvattua
eläkerahaa!

Stein kumarsi ja meni hänen käskyänsä toimittamaan. Kreivi Albin sangen
kovin peljästyi.

-- Mikä on serkkuni mielen tehnyt niin kovaksi minua -- _minua_
kohtaan? hän änkötti.

-- Etsikää vastaus tähän kysymykseen omassa tunnossanne, kreivi, Stein
vastasi kylmästi ja jylkeästi. Minä puolestani en voi muuta sanoa, kuin
että herrallani on aivan varma todistus siihen, että te asetitte sillan
puistossa niin, että pieni Feliks putoaisi. Ja nyt -- minkä vastauksen
saan herralle antaa?

Albin kalpeni, vaan malttoi taas pian mielensä.

-- Valhe! häpeällinen valhe! huudahti hän. Minun täytyy kreivi
Robertille puhua, puhdistuakseni tuosta häpeällisestä syytöksestä!

-- Herra kreivi ei tahdo teitä puhutella eikä nähdä, vastasi Stein
vakavasti ja kylmästi. Teillä on valta valita Gotsy linnaan menemisen
tai pikaisen lähtemisen täältä. Valitkaa!

Kreivi Albin kovin kirosi.

-- Jos asian laita niin on, niin ei ole valitsemistakaan, sanoi hän
suuttuneena. Kreivi Normann ei voi ruveta kerjäläiseksi eikä kulkurina
maita kulkea. Olen pelissäni hävinnyt ja vetäyn Gotsy linnaan takaisin.
Ilmoittakaa se serkulleni.

-- Ja saanko hänelle myös ilmoittaa, että te viipymättä lähdette? kysyi
Stein. Kepeät kaleskat teille valjastetaan.

-- Kohta? Nyt yölläkö?

-- Kohta! Herrani, kreivi Robert, on ilmoittanut vakavan tahtonsa
olevan ettei hän enää hetkeäkään tahdo teitä kattonsa alla kärsiä.

Tuskin tuntikaan oli kulunut, kuin kreivi Albin viha, vimma ja
kostonhimo sydämessä Sokolnits'in jätti mennäksensä etäiseen, pieneen
Gotsy linnaan. Hyvästi-jättönsä oli kirous, jota hän ei tohtinut
huuliltaan laskea.



TOINEN LUKU.

Karhuntanssittaja.


Kreivi Albinin vanhan, pienen linnan rauniot olivat keskellä metsää
viiden peninkulman päässä Sokolnits'ista eikä niissä ollut aivan hyvä
asua. Oli tosin neljännestunnin matkan päässä jotenkin suuri ja hyvin
voipa kylä, vaan tämä, vaikka se ennen oli ollut Gotsyn haltian
hallussa, oli jo kauan tätä ennen metsineen ja tiluksineen myyty eikä
kreivi Albinilla enään mitään omistusoikeutta siihen ollut. Hänellä ei
entisestä rikkaasta ja suuresta Gotsyn herrasalueesta enää muuta ollut
kuin mainittu puoleksi rappeutunut linna, jota herrasalueen ostajat
eivät tahtoneet lunastaa.

Sokolnits'ista lähtemisensä jälkeen kreivi Albin tässä yksinäisessä
asunnossa, jossa tuskin yhtäkään eheätä akkunaa löytyi ja jossa vaan
oli tarpeellisimmat huonekalut, asuskeli ikäänkuin vanha, julma
huuhkapöllö; pitkät päivänsä hän kulutti hillittömästi vihaten rikasta
ja onnellista Robert serkkuansa.

Elämä, joka hänen täytyi viettää, oli kovin surkea ja suuresti
surkuteltava. Seuraa ei hänellä ensinkään ollut eikä tavallisia
huvituksia eikä virvoituksia, joihin kreivi Robert hyväntahtoisesti oli
hänelle rahaa antanut. Raakain ja sivistymättömien talonpoikien kanssa
ei hän voinut mitään kanssakäymistä pitää, harvoin hän jonkun muun
ihmisen näki, kuin puoleksi mielipuolisen nuoren pojan, joka tähän asti
oli jonkunlaisena juoksupoikana kartanossa ollut ja nytkin oli
palveliana olevinaan. Tämä hänelle toi tarpeellisimmat tarpeet, ruokaa
y.m. kylästä. Hän keitti ja teki tehtävänsä niin huonosti, että kreivi
hänelle siitä antoi aika lailla haukkumisia ja sysäyksiä, joista ei hän
näkynyt milläänsäkään olevan.

Varsin vastoin tapaansa Hannu eräänä päivänä näennäisesti elähytettynä
palasi kylästä vanhaan pöllöpesään Gotsyyn. Kreivi Albin sen kohta
huomasi ja kysyi mikä oli syynä tähän pojan tavattomaan elpymiseen.

-- Oi, Herra, vastasi tämä, -- etkö kuule? Yhtäperää kuuluu
bum-bum-bumbum! suuresta rummusta ja vähä väliin pilliä soitetaan,
jotta korvat kaikuvat. Niin kaunista soittoa en ole, herra, pitkään
aikaan kuullut. Koko kylä on liikkeellä tuota näyttelyä katsomassa.

-- Mitä näyttelyä, sinä aasi? kysyi kreivi. -- Ken rummulla paukuttaa
ja pilliä soittaa?

-- Karhuntanssittaja, herra, vastasi Hannu pian. -- Se on,
karhuntanssittaja antaa suuren pörhöisen ruskeakarvaisen karhun tanssia
ja kuljettaa ympäri suurta eläintä, jolla on kaksi kyttyrää selässä ja
temppuja tekee. Luulen heidän nimittävän tuota korkeata laahtamatointa
petoa kameliksi. Niin, karhuntanssittaja rumpua paukuttaa ja nuori
poika pilliä soittaa. Se on, herra, kummallinen näytäntö, joka maksaa
vaivaa katsella!

Kreivi halusi mennä kylään, sillä jokainen vaihtelevaisuus
yksitoikkoisessa elämässänsä oli hänelle tervetullut. Hän otti
metsästyslaukkunsa, sekä vanhan, ruostuneen pyssyn olallensa ja meni
metsän läpi kylään. Jota likemmin hän tuli, sitä selvemmin hän kuuli
suuren rummun kumisevan äänen ja pillin kimeän soiton. Pian hän näki
karhuntanssittajan seurueenki, johon kuului, kuten Hannu oli kertonut,
tavattoman suuri, ruskeankarvanen karhu, vanha kameli, apina,
joka kamelin kyttyröillä irmasteli ja kipakoiksi, koira ja itse
karhuntanssittaja sekä kaksi hänen palvelijatansa. Yksi näistä oli jo
ijäkäs mies, kasvonsa olivat parrakkaat, likaset, niiden ilme kavala ja
paatuneet. Nuorempi näkyi olevan suvaittavampi, vaan hänen syvistä
silmistänsä välin välkkyi jotakin, joka herätti kaikkea muuta kuin
luottamusta.

Näitä molempia kreivi Albin katsahti vaan pikimmältään, vaan kun hän
tarkemmin katseli seuruen päällikköä, hän säikähti. Rypistyneet ja
arvettuneet kasvot, pitkä kotkan nenä, harmaat, hävyttömät ja
pahankuriset silmät, kapeat, ohkaset huulet olivat hänestä erityisen
tutut. Kreivi meni likemmä sekä tarkasteli tarkoin miestä. Luulonsa oli
oikea.

-- Ivan Ivanovitsch, kreivi sanoi miehelle, joka juuri antoi
tyytymättömästi mörisevän karhun tanssia polkkaa, -- Ivan Ivanovitsch,
mikä tuuli sinua tänne puhalsi, vieläpä karhuntanssittajana?

Kuultuansa nimeänsä mainittavan mies säikähti, kääntyi äkkiä ja hoksasi
kreivin, joka tarkastellen häntä katseli. Kohta hän karhunsa jätti
ja heittihe kreivin jalkojen eteen suudellaksensa hänen takkinsa
helmuksia.

-- Herra kreivi, mikä ilo minulle saada armollista herra ratsumestaria
nähdä! mies huudahti nöyrästi liehakoiden. -- Herra ratsumestari
osoittaa minulle kunniata kun vielä minua tuntee! En voi sanoa, kuinka
iloinen siitä olen.

-- Nouse ylös, mies! nouse ylös Ivan Ivanovitsch, kreivi käski. --
Älkäämme katselevalle kansalle mitään näytäntöä antako. Tahdon sinua,
Ivan, puhutella, saadakseni tietää, minkätähden sinä rykmentin jätit ja
karhuntanssittajaksi rupesit. Asun vaan neljännes tunnin matkan päässä
Gotsy-linnassani, tule luokseni, niin pian kuin mahdollista. Se on
kurja, vanha asunto, vaan pari putellia viiniä tai hyvä ryyppy löytyy
kellarissa sellaiselle vanhalle soturille, kuin sinä olet. Sano siis,
tuletkos? Ja koska?

-- Puolen tunnin perästä, armollinen herra, vastasi karhuntanssittaja
nöyrästi. Vien vaan eläimeni yömajaansa ja sitte kaikkine voimineni
tahdon herra kreiviä palvella.

-- Se on sitä parempi, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi suosiollisena
ja hyvin armollisena. Ehkä voimme eräästä asiasta keskustella ja
päättää; se voi tulla sinullekin sangen edulliseksi, jos vaan olet
sukkela. Puolen tunnin perästä sinua odotan.

Tämän sanottuansa kreivi meni pois, katsahtamattakaan läsnä olevaa
talonpoikais-kansaa.

Pirullinen aikomus juohtui hänen mieleensä, kun hän
karhuntanssittajassa tunsi entisen sotamiehen siitä rykmentistä, jossa
hän ennen itse oli upsierina palvellut. Ja silloin Ivan Ivanovitsch oli
raaka ja rajupäinen, valmis kaikkeen pahantekoon eikä kreivi Albin
väärin arvannut tullessansa, että hän voisi miestä käyttää kostaaksensa
vihattua kreivi Robert Normannia. Ei hän hetkeäkään epäillyt vanhan
rajun soturin myöntymystä, joka kuleksivan elämänsä kautta tuskin oli
entistä paremmaksi tullut, kun hänelle vaan rahaa työstä tarjottiin.

Tultuansa rappeutuneesen linnaansa, hän kohta lähetti Hannun asialle
saadaksensa kahden kesken keskustella Ivanin kanssa ja odotti ikävöiden
karhuntanssittajaa. Tämä tulikin määrätyllä hetkellä; teeskennetyllä
ystävyydellä kreivi otti hänet vastaan, käski istumaan ja pani hänen
eteensä kylmää paistia sekä putellin viiniä ja viinaa.

-- Syö, kreivi käski, silloin kuin vatsa on tyhjä, käy keskustelu
kankeasti.

Karhuntanssittaja ei antanut toista kertaa itseänsä kutsua. Hän söi ja
joi hyvällä ruokahalulla itsensä kylläiseksi, työnsi sitte lautaset ja
lasit sivulle, katsella kurkisteli vieraanvaraista isäntäänsä ja sanoi:

-- Hyvä, herra kreivi, nyt olen valmis teitä kuulemaan. Mitä teidän
armonne alamaiselle palvelijallensa käskee?

-- Ensiksi vastaa minulle, josko vielä olet entinen Ivan Ivanovitsch,
joka aina oli valmis tekemään tehtävänsä rohkeasti, seurauksia
pelkäämättä?

-- Koettakaa minua, herra kreivi, kuului karhuntanssittajan vakava
vastaus, -- en pelkää kuolemaa enkä perkelettä, jos vaan minulle hyvin
maksetaan. Hyvää tai pahaa, minä sen teen.

-- Kuulen mielelläni sinun niin puhuvan, Ivan Ivanovitsch, vastasi
kreivi. Kuule siis. Tunnetko Sokolnits linnaa?

-- Tunnen, herra kreivi, Ai'on huomena mennä eläimineni sinne. Herra
kreivi Normann kuuluu olevan antelias herra eikä lahjatta laske
sellaista köyhää karhuntanssittajaa kuin minä olen. Hänellä on pieni
viiden eli kuuden vuotias poika, joka vissiin karhuuni, kameelini ja
apinaani mielistyy. Poikanen ei suinkaan vielä ole sellaista nähnyt?

-- Juuri tästä pojasta on kysymys, sanoi kreivi Albin. Hän on pois
korjattava!

-- Ei suinkaan lapsi ole surmattava, herra kreivi? karhuntanssittaja
hämmästyneenä huudahti. Varastaa, ryöstää, hävittää ja polttaa tahdon
teidän eduksenne, jos niin tarvitaan, vaan murhata pientä lasta, ei, se
on minusta liikaa! Minulla ei juuri tunnon vaivoja ole, herra kreivi,
vaan -- suoraan sanottu -- murhalla en toki tahtoisi sieluani
rasittaa. Siitä ei milloinkaan puhtaaksi pääse, ja tulla hirteen ja
teilattavaksi, ei sekään ketään sellaiseen rikokseen kehoita.

-- Kuka sinulle on sanonut, että pojan kuolemaa tahdon, lapsellinen
ihminen, kreivi sanoi levollisena, jolloin kuitenkin pettyneen toiveen
varjo hänen otsassaan kuvastui ja silmänsä himmensi. Hän on pois
saatava, salaa ryöstettävä ja poisvietävä, jottei hän enää näille
paikoille palaa. Minun luullakseni se pitäisi oleman sinulle helppoa.
Puolan raja ei ole kaukana ja kun pojan kanssa olet vaan sen yli
päässyt, niin suuret metsät niillä paikoilla takaa-ajoa estäävät.

-- Ryöstää poikanen, -- se kyllä käypi laatuun, vastasi
karhuntanssittaja ajattelevasti. Kovimmassa kohtalossa voisin itse
pitää pojan luonani ja opettaa kaikellaisia konstia, joita harvoin
Puolassa ja Venäjällä nähdään ja aina hyvin maksetaan. Niin, niin, se
jotain olisi! Karhuntanssittajan poikaa ei kenkään kreivin pojaksi
tuntisi ja sitä paitse on keinoja kylliksi häntä muuttaa, jottei hänen
oma isänsä jonkun vuoden perästä häntä enää tuntisi. Hm, niin.
Minkätähden tahdotte, herra kreivi, pienokaista pois tieltä korjata?

-- Yksinkertaisen ja selvän syyn tähden, vastasi kreivi Albin. Olen
kreivi Robert Normannin ainoa sukulainen ja hänen suurien tilojensa
perillinen jos pieni Feliks saadaan pois. Ymmärrätkös, Ivan
Ivanovitsch?

-- Ymmärrän, vastasi tämä, nyykyttäen päätä. Te olitte minun upsierini,
ette milloinkaan olleet kova, ettekä paha minua kohtaan ja toimititte
minulle kerran anteeksisaannon, kun luultiin minua syypääksi pieneen
varkauteen, jonka vuoksi olin tuomittu saamaan kaksikymmentäviisi
lyöntiä. En ole sitä, herra kreivi, unohtanut ja sentähden olen
mielelläni valmis teitä palvelemaan. Teidän tiellänne oleva poika pitää
tuleman ryöstetyksi ja näkymättömiin häviämän Puolan tai Venäjän
avaroille alangoille. Vaan turha on murha, herra kreivi. Mitä palkaksi
saan siitä työstä, kun korjaan kreivin lapsen teidän tieltänne pois?

-- Kaksi sataa taaleria paikalla, sitte kolme sataa taaleria, kun poika
on salaa saatu rajan yli ja vuosittain viisi sataa taaleria, niin kauan
kuin poika ei kotiinsa palaa, sanoi kreivi.

Karhuntanssittaja, sangen mieltyneenä niin suureen palkintoon, jota hän
ei ollut odottanutkaan, nousi istuimeltaan ja huudahti innostuksissaan:

-- Tuhannet kiitokset, herra kreivi! Te olette tosin kunnon mies, joka
tietää uskollisen ihmisen työlle panna arvoa. Luottakaa täydellisesti
sukkeluuteeni. Poika on menevä niin tietämättömiin kuin sannan muru
suuressa valtameressä.

-- Siis olet tyytyväinen sinulle tarjottuun palkkaan? kreivi kysyi.

-- Aivan tyytyväinen herra! vastasi karhuntanssittaja kohta.

-- No niin, en ole vielä lopettanut, ystäväni, jatkoi kreivi hymyillen,
-- vielä saat jalomielisyyttäni kokea. Jos olet minulle uskollinen, jos
saat pojan pois ja hän pysyy pois, niin lupaan kreivillisellä kunnian
sanallani maksaa sinulle vuosittain tuhannen taaleria siitä hetkestä
kuin tulen serkkuni, kreivi Normannin, omaisuuden omistajaksi. Toivon
sen olevan kylliksi uskollisuuttasi minua kohtaan vakuuttamaan.

-- Oh, herra kreivi, huudahti karhuntanssittaja uudesti innostuneena,
sieluni autuuden uhalla vannon teille tuhat kertaa, etten nyt enkä
milloinkaan teitä petä ja pientä kreiviä en päästä, jottei hän nyt eikä
koskaan löydä tietä takaisin, vaikka minun täytyisi häntä viedä
kaukaiseen Siperiaan!

-- Vaan hän voipi juosta pois, salaisesti paeta, kreivi virkkoi.

-- Siitä antakaa minun, renkini Petrovitsch'in, nuoren
Aleksian ja ennen kaikkia molempain koirani huolta pitää, vastasi
karhuntanssittaja. Meidän kymmenet silmämme häntä silmällä pitävät ja
varjelevat, niinkuin elävä kiusaaja sielu raukkaa.

-- Hyvä, uskon sinua, sillä sehän on oma etusi, että poikaa tarkasti
silmällä pidät, kreivi vastasi levollisena. Vaan miten ai'ot pojan
käsiisi saada? Hänen isänsä ja pari vanhaa palvelijaa häntä aina
vartioivat.

-- Heidän varovaisuutensa on oleva mitätön, karhuntanssittaja vastasi
vakaasti. Millä tavalla se on tapahtuva, en voi tällä hetkellä sanoa.
Minun täytyy olla paikalla tehdäkseni suunnitelman, jonka mukaan teen
tehtäväni vakaasti ja hyvällä menestyksellä. Luottakaa, herra kreivi,
täydellisesti minuun! Muutaman päivän perästä ehkä jo saatte minusta
kuulla.

-- Hyvä, käyttäydy viisaasti ja varovasti, kreivi vastasi. Että näkisit
minun täydellisesti luottavani sukkeluuteesi ja tottumukseesi, ota
nämät kaksi kääryä, kumpasessakin on sata taaleria.

-- Kiitän siitä, herra kreivi, sanoi karhuntanssittaja syvästi
kumartaen ja pudottaen molemmat raskaat käärryt sukkelaan taskuunsa.
Ja nyt sallikaa minun jäähyväiset sanoa ja kylään palata. Tahdon jo
tänään, eikä vasta huomena seurueni kanssa matkalle lähteä. Täytyy
tehokkaasti toimia, jos on mieli onnistua.

Kreivi kiitti karhuntanssittajan intoa ja jätti hänen.

-- Liemi on suurustettu, hän sanoi ilkeästi nauraen, kun Ivan oli oven
sulkenut, sinä maksat sen, serkku Robert, syödä ja olkoon se sinulle
terveydeksi.



KOLMAS LUKU.

Pojan ryöstö.


Vaikka karhuntanssittaja, viehätettynä hänelle luvatusta suuresta
palkinnosta, oli varsin varmasti päättänyt kreivi Albinin ehdotukseen
ruveta, niin hän toki, tarkemmin tutkittuansa, huomasi mitkä vaikeudet
oli sen toimeenpanemisessa, vieläpä se oli varsin mahdotontakin.
Varmaan isän ja uskollisten palvelijain silmät poikaa tarkasti
vartioitsivat ja Sokolnits'in alangolla kulkiessaan Ivan suotta
päätänsä vaivasi keinoa keksiäksensä, miten hän huomiota herättämättä
ja vaaratta yrityksessään onnistuisi. Renkinsä Petrovitsch, joka kulki
äänettömänä hänen sivullansa, huomasi helposti Ivanin syvästi miettivän
ja katseli vähän väliin sukkelasti ja viekkaasti sivultapäin häntä.

-- Isäntä, hän sanoi vihdoin keskeyttääksensä jo liian pitkää
vaitioloa, -- te vaivaatte jollakin päätänne! Onko vanha uskollinen
palvelija luottamuksenne varsin menettänyt, kun ette salaisuuksianne
hänelle ilmoita?

-- Ei, Petrovitsch, siitä ei ole mitään puhetta, vastasi
karhuntanssittaja pian. Saat kaikki kuulla, kun vaan ensin itse
saan ajatukseni selville.

-- Niinkuin tahdotte, isäntä, vastasi Petrovitsch. En ole kärsimätön ja
voin odottaa. Vaan minun pitää teille muistuttaa, että olette jo usein
kavaluuttani ja sukkeluuttani ylistäneet. Karhuntanssittaja nyykytti
päätä. Hän tunsi renkinsä ja kumppaninsa ja tiesi edeltäpäin, että hän
oli uskollinen liittolaisensa, jos hän vaan lupaisi hänelle jonkun,
vaikkapa keskinkertaisenkin osan saatavasta voitosta. Tätä paitsi oli
salaisuus välttämättömästi ilmoitettava Petrovitsch'ille sekä
pillinsoittaja Aleksialle, siis Ivan päätti pian ilmoittaa koko asian
monellaisiin juoniin ja kujeisiin tottuneille matkakumppaneillensa.

-- Mitä tuumit, Petrovitsch, jos olisit tilaisuudessa ilman suurta
vaivaa ja vaaraa saada kaksikymmentä kirkasta taaleria? hän kysyi.

-- Tuumin, renki vastasi hymyillen, etten minuuttiakaan miettisi, vaan
kohta ottaisin tilaisuudesta vaarin.

-- Myöskin siitä huolimatta että joku vaara olisi tarjona.

-- Se riippuu siitä, miten suuri tai pieni vaara on, isäntä. Vaan
puhukaa toki asia peittelemättä, Ivan Ivanovitsch! Te tiedätte toki
etten minä kumminkaan teidän pettäjänne ole!

Karhuntanssittaja jutteli nyt minkä toimen kreivi Albin oli hänelle
antanut ja Petrovitsch kuunteli tarkasti. Saatuansa tiedon kaikesta
pudisti hänkin päätänsä.

-- Lapsen ryöstö on kehno työ, hän sanoi. Jos siitä kiinni tullaan, on
kova vankeus seurauksena, ehkäpä vielä kaulakin leikataan. Kaikessa
tapauksessa -- kun ei mitään tee, niin ei mitään saa. Jos tahdotaan
rahaa ansaita, pitää jotakin tehdä. Siis Sokolnits'in kreivi Normannin
poika on kysymyksessä. No, hyvä tilaisuus olisi minulla parantaa vanhaa
vikaa ja kostaa vanhaa vihaa.

-- Mitä tarkoitat, Petrovitsch? kysyi karhuntanssittaja.

-- Sitä tarkoitan, vastasi renki, kavalasti nauraen -- ja hänen
huoneenhaltiansa, herra Steinin, tunnen vielä paremmin. Vieläköhän tuo
elänee?

-- Niin, niin, kreivi Albin sanoi minulle että minun tulee juuri häntä
enemmin varoella, vastasi Ivan.

-- Vai niin, -- hän on siis aina vielä linnan kaikki kaikissa, sanoi
renki. No, sepä olisi suurin ilo minulle tehdä hänelle kepposet.

-- Vaan minkätähden? karhuntanssittaja kysyi kärsimättömänä.

-- Sentähden että hän kerran, noin seitsemän tai kahdeksan vuotta
sitten toimitti minulle aika selkäsaunan ja ajoi minun, tosin herra
kreivin armollisimmalla luvalla pois palveluksesta, herjaten ja
häpäisten minua. Palvelin silloin Sokolnits linnan kyökkipoikana.
Kun linnassa oli suuret pidot, katosi pari hopealusikkaa.
Käsittämättömällä tavalla ne olivat kyökistä kadonneet ja minun piti
väkisin syyllisenä veijarina oleman. Kaikki minun kieltoni eivät mitään
auttaneet. Huoneenhaltian käskystä sain tusinan lyöntiä ja armollisen
herra kreivin käskystä minut ajettiin pois linnasta uhkauksella että
minua vankilaan lähetettäisiin, jos vielä joskus niille paikoille
tulisin. Siitä on monet vuodet kulunut, tuskin ne minua enää
tuntenevat, siis voin vihani ylpeätä väkeä vastaan puskea.

-- Tahdotko siis minua uskollisesti auttaa, Petrovitsch? huudahti
karhuntanssittaja iloisena.

-- Totisesti, sieluneni ja ruumiineni tahdon tässä seikassa olla,
vastasi neuvokas renki, ilkeästi naurahtaen. Hupaista on minusta
tarjota nuorelle kreiville, niinkuin hänen isänsä minulle tarjosi.
Jospa vaan saisimme pojan haltuumme, tiedän Sokolnits'in metsässä
piilopaikan, josta ei kukaan voi häntä löytää. Kun vielä linnassa
palvelin, panin yhtä ja toista sinne talteen, jota sitte sopivassa
tilaisuudessa jälleen otin.

-- Mitä piilotteleminen hyödyttää? kysyi Ivan. Saatuamme pojan
haltuumme, niin ei muuta kuin pian Puolan rajan yli!

-- Vaan se ei olisi ensinkään viisaasti tehty, vastasi Petrovitsch. Kun
pieni kreivi on kadonnut yht'aikaa kuin matkaseurue, niin epäilemättä
meitä ensin luullaan pojan varkaiksi ja ajetaan kohta takaa. Kätkeä
häntä tässä tapauksessa olisi mahdotonta. Ei, parempi on panna poika
piiloon, siksi kuin ensimmäinen melu on sivutse, ja minä vartioitsen
häntä ettei hän karkuun juokse, mestari Ivan Ivanovitsch, siitä voitte
olla vakuutettu.

-- Sinä olet oikeassa mies! Sukkeluutesi on parempi kuin minun, vastasi
karhuntanssittaja. Ylös siis ja luottakaamme onneen saada poika
käsihimme. Mitä hänen vartioitsemiseensa tulee, niin teen sen itse, --
ei epäluulosta sinua vastaan, Petrovitsch, Jumala varjelkoon, vaan
siitä yksinkertaisesta syystä, että minun tulee olla näillä seuduilla
saadakseni työstäni enemmän palkkaa. Sitten saat vielä kolmekymmentä
taaleria etkä luullakseni mahda olla siihen tyytymätön!

-- Päinvastoin, isäntä, vastasi Petrovitsch ahneudesta kiiltävillä
silmillä, -- iloitsen jo saadakseni kovia taaleria. Vaan vielä jotain,
-- Aleksian pitää myös saaman osan saaliista! Olen hänen setänsä,
tiedättekö, Ivan Ivanovitsch, ja se on velvollisuuteni pitää sisareni
pojasta huolta.

-- Ah, tosin, tosin, vastasi Ivan Ivanovitsch, -- jos kepposemme
onnistuu, on Aleksia niin hyvin kuin sinäkin saapa viisikymmentä
kirkasta taaleria!

-- Niin on asian laita ja niin päätetty, vastasi Petrovitsch väännellen
tyytyväisenä käsiänsä.

Hän luonnollisesti ajatteli ett'ei hän luvattuja viittäkymmentä
taaleria käsistänsä annakaan sisarensa pojalle, vaan pitää ne omana
kahdenkertaisena osanansa ja hyvänä saaliinansa.

Parhaassa sovussa seurue lähti matkallensa, kunnes se ehtoopuolella
saapui erääsen kylään, missä pysähtyi ja oli yötä. Seuraavana päivänä
päivällisaikana karhuntanssittaja toivoi Sokolnits'issa olevansa.
Siihen asti olivat kaikki tuumailut jätettävät, sillä vasta paikalle
tultua, saatujen tarkkojen tietojen jälkeen, voitiin tehdä päätös
häpeällisen rikoksen tekemisestä.

Juuri puolipäivän aikaan karhuntanssittaja seurueneen tuli suureen
Sokolnits kylään, missä tieto hänen tulostansa kulovalkean tavalla
kulki huoneesta huoneesen mökistä mökkiin ja pian kaikki kylän asukkaat
tiellä olivat. Bum-be-rum bum ja pillin kileällä äänellä seurue tuli
ylvästellen, heitä saattoivat paljasjalkaset kylän lapset nauraen ja
iloisesti huutaen.

Ivan ei kuitenkaan aikonut samana päivänä julkista näytäntöä antaa,
taukoamatta lyöden suurta rumpua Petrovitsch tienosottajana johdatti
seurueen kylän ainoaan krouviin. Täällä elukat pantiin talliin ja
vartioiminen uskottiin Aleksialle. Ivan ja Petrovitsch menivät krouvin
vierashuoneesen, tuottivat ruokaa ja olutta virvoitukseksi päivämarssin
jälkeen ja juttelivat isännän kanssa, joka mielellänsä piti heille
seuraa. Heidän varovaisesti tehtyihin kysymyksiinsä puhelias isäntä
vastasi, että kreivi Robert Normann vielä asui linnassa, että hän
varjeli Feliks'iä niinkuin silmäteräänsä eikä poika saanut linnasta
mennä, ettei vanha huoneenhaltija häntä saattanut ja suojellut.

-- Tuskin meillä sitte onkaan kunnia saada nähdä nuorta herraa
katseliain joukossa, kun annan eläinteni temppujansa tehdä,
karhuntanssittaja vastasi. -- Se on vahinko, kaksinkertainen vahinko
minulle, joka juuri armollisen kreivin anteliaisuuteen ja jalouteen
luotin.

-- Mitä siihen tulee, ei teidän tarvitse huolehtia, vastasi isäntä.
Pieni kreivi on utelias, nuori herra, eikä ole eläessään vielä karhua,
kamelia eikä apinaa nähnyt. Niin pian kuin hän saa kuulla teidän
tulostanne -- eikä se kauan viivy, ennenkuin hän sen kuulla saa, niin
ei hän anna rauhaa, ennenkuin herra kreivi antaa hänelle luvan kylässä
käydä. Te tulette, kenties, linnaan kutsutuiksi ja silloin saatte pari
taaleria taskuhunne, sitä ette ensinkään saa epäillä. Herra kreivimme
on todella niin antelias mies, niinkuin häntä kaikkialla tässä maassa
kiitetään.

-- Sitä parempi, sitä parempi, sanoi karhuntanssittaja. -- Muuten
eläimeni ovatkin sangen kesyjä, jottei ole mitään pelättävää laskea
nuorta herraa aivan liki heitä. Karhu on niin kuuliainen ja lempeä kuin
kesytetty koira. Vaan mitä luulette, sopisiko se herra isäntä, että
minä menisin linnaan rukoilemaan herra kreiviä tulemaan eläimiäni
katselemaan?

-- Ei se missään tapauksessa voi vahingoittaa, jos te sen teette,
isäntä vastasi. --- Jos tahdotte sinne mennä, niin kysykää vaan herra
huoneenhaltia Steiniä, -- kyllä hän sitte teille oikean tiedon antaa.

-- Tahdon siis koettaa, Ivan sanoi vähän mietittyänsä ja nousi. --
Suuri kiitos teille neuvosta, herra isäntä; tule, Petrovitsch, saata
minua vähän matkaa.

Molemmat menivät linnaan päin. Kylästä tultuansa paikkaan, missä ei
kukaan ihminen voinut kuulla heidän puhettansa, sanoi karhuntanssittaja
rengillensä:

-- Kuule, Petrovitsch, puhuessamme krouvin isännän kanssa, jotakin
hyvää mieleeni juolahti. Meidän täytyy sanoa että joku eläimistämme,
vaikkapa kameli, on sairas.

-- Minkä vuoksi, isäntä? Petrovitsch kysyi. -- Jos kamelin sairaaksi
sanomme, emme voi temppuja tehdä, emmekä saa mitään rahaa taskuumme.

-- Anna minun selittää, keskeytti Ivan. -- Mitä hyödyttää pari ropoa,
jotka saamme tuhmien talonpoikien taskusta? Ennen kaikkea on
kysymyksessä nuoren kreivin kiinniottaminen. Olet itse sanonut, että
linnan muurien sisäpuolella kavaluus eikä väkivalta mitään auta, sillä
pientä kreiviä yöt päivät vartioidaan. Vaan linnan muurien ulkopuolella
voi jotakin tehdä. Epäilemättä vallaton, nuori kreivi kärsimättömänä
tahtoo eläimiämme nähdä. Kun sanomme kaikkia tai ehkäpä yhtäkin niistä
sairaaksi, ettemme voi linnassa eikä kylässä näytäntöjä antaa, niin sen
seurauksena on että pienen pojan läheisyyteemme viettelemme. Hän ei
anna rauhaa, ennenkuin hän on eläimet nähnyt ja kun hän on kerran
tullut, olemme oikein pöllöpäisiä, ellemme ymmärrä nuorta herraa
useamminkin vietellä. Kuten pitkästä kokemuksesta olemme oppineet
tuntemaan, ovat sellaiset lapset halukkaat suurta ruskeata karhuamme
katselemaan. No, minä tahdon siitä huolta pitää, että karhu on oleva
hyvä liittolaisemme ja vietelintu, kunnes uteliaan pienen kreivin
käsihimme saamme. Voipi kerran tapahtua, että hän tulee ihan yksin
ilman saattajaa luoksemme, sillä lapset ovat huolettomat eivätkä ole
ensinkään epäluuloiset, -- ja siinä tapauksessa, Petrovitsch on meillä
lintu käsissämme emmekä voi olla suurta palkintoa saamatta.

-- Teillä on oikein, isäntä, vastasi renki vähän kadehtien että Ivan
oli häntä sukkelampi. -- Tuuma on hyvä, -- voitamme sen kautta aikaa,
mikä on pääasia, -- vartioitseminen laimistuu ja voimme varmasti toivoa
nuoren kreivin umpimähkään hänelle pantuun ritaan menevän. Antakaa
minun pitää huolta kamelin sairaudesta. Ennenkuin linnasta palaatte, on
se oleva sen näkönen, ettei se ole kaukana kuolemasta, -- vaan kaikki
on vaan teeskenneltyä.

-- Hyvä, niin voin linnaan mennä asiata ilmoittamaan, sanoi Ivan
tyytyväisenä. -- Pian jälleen kohtaamme toinen toisemme Petrovitsch!

Tämän sanottuansa molemmat erkanivat. Karhuntanssittaja meni linnaan,
hänen renkinsä palasi krouviin.

Sokolnits'iin tultuansa Ivan kysyi huoneenhaltijaa ja pyysi häntä
toimimaan että hän pääsisi herra kreivin puheille. Stein kysyi tämän
puheille pääsemisen tarkoitusta ja kuultuansa Ivanin asian, nyykytti
hän suostuen.

-- Puheille pääsö on tässä tapauksessa tarpeeton, hän vastasi. -- Herra
kreivi ei anna mielellään itseänsä häiritä. Muuten voitte siihen
luottaa, että minä vielä tänään tai kumminkikin huomenna pienen kreivi
Feliks'in kanssa tulen luoksenne.

Ivan kiitti nöyrästi saadusta tiedosta ja sangen iloisena hän kiirehti
krouviin, missä Petrovitsch'ille onnistuneesta retkestään kertoi.

-- Nyt en enää hyvää onneamme epäile, hän lisäsi. Vanha
huoneenhaltija näkyi olevan yhtä utelias näkemään eläimiämme kuin pieni
suojeltavansakin. Mitä olet kamelille tehnyt? Meidän täytyy varustautua
vielä tänään hovin herrasväkeä vastaan ottamaan.

-- Olkaa huoletta, isäntä, vastasi renki säihkyviä silmiänsä räpyttäen.
Olen pannut neulan kamelin jalkapohjaan ja nyt se seisoo kolmella
jalalla, pää nuukallansa. Neula ei kamelia vahingoita ja yöksi vedän
sen jälleen pois.

-- Tuumasi on hyvä, Ivan sanoi. Siis olemme valmiit nuorta kreiviä
vastaanottamaan niinkuin pitää. Olen utelias, josko poika vielä tänään
tulee.

-- Tuolla hän ehkä jo tuleekin, virkkoi Petrovitsch, katsellen
akkunasta linnaan vievää tietä. Vanha herra ja hienosti vaatetettu
poika. Niin, niin, nyt tunnen vanhan Steinin. Ottakaa te, isäntä, heitä
vastaan, minä menen piiloon, sillä onhan se mahdollista, että hän
muistaa minua ja se varmaan häntä hämmästyttää!

-- Hyvä, mene pian piiloon, Ivan vastasi, -- sukkelasti, he ovat jo
aivan läsnä.

Petrovitsch lähti huoneesen, jonka isäntä oli hänelle makuuhuoneeksi
antanut. Muutaman minuutin kuluttua vierashuoneen ovi äkkiä avautui ja
ahkerasta astumisesta ja kiihotetusta odotuksesta punaposkisena pieni
Feliks astui sisään. Vanha huoneenhaltija häntä seurasi.

-- Hoi, oletko sinä mies, jolla on suuri karhu ja kameli? Feliks kysyi
karhuntanssittajalta.

-- Palvelukseksenne, armollinen nuori herra, vastasi hän, nöyrästi
kumartaen pienen pojan edessä melkein maahan asti. Surkea vaan, minun
täytyy sanoa, että kamelini on ollut sairas ja tämän onnettomuuden
tähden en ole tilaisuudessa sopivalla tavalla teille eläimiä näyttää.

-- Ei se mitään tee, Feliks vastasi. Jos vaan saisin niitä nähdä,
etenkin karhua! Onko se suuri ja kesyttämätön?

-- Sangen suuri, ja kesy, vastasi Ivan. Se on niin kesy ja
hyvänluontonen, että se syö kädestä ja leikkii niinkuin koira. Se tosin
ei ole kesyn näkönen, vaan teidän ei tarvitse sitä pelätä, armollinen
nuori herra!

-- Kuka sinulle sanoi, että minä pelkään? kysyi pieni Feliks ylpeästi.
Tahdon kohta karhua katsella. Vie minua sen luo!

-- Ei niin pian Feliks, virkkoi vanha huoneenhaltija, kääntyen
karhuntanssittajaan päin.

-- Onko karhu todella niin hiljainen, kuin sanotte? hän kysyi.

-- Totisesti, armollinen herra, minä vannon teille, hiljainen niinkuin
sylikoira, vastasi Ivan, vakuuttaen totta puhuvansa. Olen hyvänsävyistä
Pets'iä jo kolme vuotta ympäri kuljettanut, eikä se milloinkaan ole
kellenkään mikään vahinkoa tehnyt. Henkeni uhalla takaan, ettei se
pienelle herra kreiville vähintäkään vahinkoa tee.

-- No, näytä siis eläin meille, sanoi Stein levollisena. Feliks anna
minulle kätesi ja lupauksesi ettet minusta eroa.

Feliks lupasi kaikki, sillä hän halusi suuresti karhua nähdä. Ivan vei
vieraansa yli pihan suureen, valoisaan talliin, jossa eläimet olivat.
Oven avattuansa tunkeusi Feliks pian hänen kanssansa sisään, vaan,
vaikka hän kieltämättömästi oli rohkea ja usein oli uskaliaisuuttansa
osoittanut, vetäysi hän takaperin, kun tallin nurkassa kyyristyneenä,
heinillä makaava, suuri karhu nousi ja kiirehtien riensi Ivanin luo,
kärsimättömästi ja kovasti möristen.

-- Älkää peljätkö, nuori herra! Älkää peljätkö! sanoi karhuntanssittaja
hymyellen pojalle. Pets on vähän levoton syystä että sen on nälkä. Jos
uskaltaisitte sitä syöttää, niin teistä pian tulisi hyvät ystävät.

-- Vaan minulla ei ole mitään sille syötettävää, poika virkkoi.

-- Syöttäkäätte sille tämä leipä, sanoi karhuntanssittaja. Jos meillä
olis hunajata, jossa leivän kastaisimme, niin kylläpä Pets osottaisi
teille ystävyyttä.

-- Hunajaa? Sitä täytyy isännän toimittaa, poika sanoi iloisena. Odota
hetkinen! kohta tulen takaisin.

Muutaman minuutin jälkeen hän kantoi suurta hunaja-astiata.
Karhuntanssittaja leikkasi leipäpalan, Feliks kastoi sen hunajaan ja
antoi sen karhulle, joka halukkaasti sen söi, mielihyvillänsä möristen
ja lempeästi poikaa katsellen.

Feliks'in täytyi lystilliselle, suurelle nallelle nauraa. Pala palan
jälkeen hän antoi otsolle hunajaleipää, niin kauan kuin sitä piisasi ja
karhu otti leivän niin somasti pojan kädestä, kuin pieni sylikoira,
joka emäntänsä kädestä makupalojansa syö. Viimein hän antoi karhulle
hunaja-astianki ja Pets nuoli sen niin puhtaaksi, ettei enää mitään
makeasta ruuasta näkynyt.

Totta oli mitä karhuntanssittaja oli sanonut. Pets oli jo niin
mieltynyt Feliks'iin, että hän saattoi mieltänsä myöten siihen tarttua,
silittää, korvien takaa raappia ja selkää taputtaa. Karhua miellytti
joka lahja, jonka se palkitsi hyvällä hyrinällä ja hienosti hieromalla
suurta päätänsä Feliks'in rintaan.

-- Pets käypi nyt tuleen ja veteen teidän tähtenne, nuori herra, jatkoi
karhuntanssittaja. Se on merkillisen viisas ja erityisesti kiitollinen
eläin. Te voisitte nyt olla päivät ja yöt yksin sen kanssa tallissa
eikä se tekisi teille mitään pahaa, vaan päinvastoin puolustaisi teitä
viimeiseen veripisaraan asti, jos joku toinen villieläin teitä
hätyyttäisi. Pets'illä on melkein miehen ymmärrys. Koettakaa kerran,
armollinen herra, karhun suosiota ja uskollisuutta, sanoi hän
huoneenhaltialle. Olkaa lyövinänne nuorta herra kreiviä, niin saatte
nähdä, miten Pets päällenne karkaa.

Nauraen huoneenhaltia koetteli ja katso, kohta karhu nousi
takajaloillensa, päästi aika mörinän ja katseli Steiniin niin
vihaisilla ja uhkaavilla silmäyksillä, että hän pelästyneenä vetäysi
takaperin, jolloin Feliks innostuneena äänelleen nauroi.

-- Ei, katsos tuota kunnon eläintä! hän huudahti. Minun pitää se saada!
Myytkö sen, mies?

-- Ei tuhannesta taaleristakaan, armollinen, nuori herra, vastasi
karhuntanssittaja. Miten eläisin ilman uskollista, oppinutta Pets'iäni?
Niinkuin isä, hän temppujensa kautta minusta huolta pitää.

-- No, Feliks sanoi, minun täytyy kuitenkin sitä joka päivä nähdä ja
antaa sille ruokaa niinkuin tänäänki, eikö niin, lupaatkos sen minulle,
mies? Isäni sinua kyllä palkitsee.

-- Aivan mielelläni, sydämestäni nuori herra, vastasi Ivan Ivanovitsch
teeskennellen. Tulkaa tänne, niin usein kuin herra kreivi, teidän
isänne, sen sallii. Pets ja minä aina iloitsemme, kun meillä on kunnia
teitä nähdä.

-- Hyvä, niin tulen huomenna tähän aikaan päivästä, sanoi Feliks. Mies,
ota ensi aluksi nämät taalerit kiitollisuuteni osoitteeksi. Ja nyt,
Hyvästi! Minun täytyy isälleni kertoa mitä olen tänään nähnyt ja
kokenut!

Vielä kerran hän karhua hyväili ja Steinin kanssa linnaan palasi.
Iloisesti hymyillen karhuntanssittaja häntä katseli.

-- Sinä, nuori kreivi olet vitaan mennyt, hän mumisi itseksensä. Pian
kyllä tulee tilaisuus läppää läpsäyttää ja silloin olet vangittu!

Niinkuin Feliks oli sanonut, niin tapahtui. Joka päivä hän tuli
krouviin, syötti karhua erityisillä makupaloilla ja leikitteli niinkuin
koiran kanssa. Vaan poikaa seurasi aina vanha hovimestari häntä
silmällä pitäen.

Viisi, kuusi päivää kului näin. Ivan rupesi jo levottomaksi ja pelkäsi
sukkelasti keksityn keinonsa tyhjään raukeavan, kunnes Feliks
seitsemäntenä päivänä tuli odottamatta yksin.

-- Minne olette, nuori herra, saattajanne jättäneet? kysyi hän
innokkaasti iloiten.

-- Vanha Steinikö? Hei, hän ei tänään jaksa hyvästi, hänellä on
pääntauti ja kenties mitä, lyhyesti, hän ei voi mennä ulos ja sentähden
olen yksin tullut.

-- Vaan onko se oikein, nuori herra? Tietääkö herra isänne että olette
yksin mennyt ulos?

-- Ei kenkään sitä tiedä. Miksi niin kysyt? Eikö minulla kerrassaan ole
lupa tänne tulla. Tulen vanhan Pets'ini luokse! Tänään toin sille
jotain erityisen hyvää syötävätä.

Ivan saattoi Feliks'iä talliin ja jätti hänen sinne, sanoen kiireen
tehtävän syyksi ja lupasi kohta palata.

Feliks ei ollut siitä milläänsäkään. Hän oli Pets'in kanssa jo niin
hyvä ystävä, ettei hän ensinkään sitä pelännyt eikä hänellä ollut
siihen syytäkään, sillä karhu seurasi ja totteli häntä yhtä hyvin kuin
omaa isäntäänsä.

Sillä aikaa kuin hän Pets'iin kanssa leikki ja kaikellaisia kepposia
teki, kiirehti Ivan renkinsä huoneesen. Petrovitsch oli koko ajan
ollut kammarissaan piilossa ja ravintolassa luultiin hänen olevan
kuumetaudissa. Ei kenkään hänestä huolta pitänyt, eikä välittänyt. Vaan
kun Ivan tuli hänen luoksensa, hän hypähti virkeänä tuolilta, terveenä
ja rotevana niinkuin ainakin.

-- Mitä kuuluu? kysyi hän.

-- Luvatun palkinnon ansaitseminen kuuluu, vastasi Ivan.

Vähän kahden kesken haastettuansa Petrovitsch salaa hiipi ravintolan
ryytimaan takaportin kautta ja Ivan meni jälleen Feliks'in luokse, joka
hänen poissa oloansa tuskin oli huomannutkaan.

Poika jonkun aikaa karhun kanssa leikittyänsä, väsyi ja tavallisuuden
mukaan annettuansa taalerin Ivanille poistui linnaan palataksensa.
Kotimatkallansa täytyi hänen linnan lähellä olevan metsän kaitaa polkua
kävellä. Kun hän huoletonna sitä myöten kuljeskeli, heitettiin äkkiä
suuri villa-peitto hänen päällensä, kohta hän kaatui ja käärittiin niin
vahvasti peittoon, että tuskin tukehtunut ääni voi kuulua, sitten
häntä, kuten hänestä tuntui, jonkun ihmisen olkapäille heitettiin ja
kiirehtivin askelein poiskannettiin.

Hetken kuluttua Petrovitsch ravintolaan palasi niin salaa kuin hän oli
mennytkin ja pujahti kammariinsa kenenkään näkemättä.

-- Kaikki reilassa, hän sanoi Ivanille, joka hetken kuluttua tuli hänen
tykönsä, -- poika on niin hyvin peitetty, etteivät tuhannen urkkijan
silmät voi häntä löytää.

Muutamilla sanoilla Ivan ilmoitti tyytyväisyytensä häpeällisen työn
onnistumisesta ja meni sitten jälleen ulos, missä hän huoletonna
ravintolan edessä olevalle kivipenkille istahti. Ravintolan isäntä tuli
hänen luoksensa ja molemmat juttelivat keskenänsä, kunnes he näkivät
miehen mitä kiireimmiten linnasta tulevan ja ravintolaan päin käyvän.

-- Vanha Stein, sanoi isäntä, hänellä on kiire! Mitä hän tahtonee?

Hän sai sen kohta tietää.

-- Missä kreivi Feliks on? kysyi hovimestari, pikaisesta kävelemisestä
raskaasti hengittäen.

-- En sitä tiedä, herra! vastasi ravintolan isäntä. Hän oli täällä
leikkimässä karhun kanssa, vaan enempi kuin tunti on hänen linnaan
poislähtemisensä jälkeen kulunut, -- niin ainakin hän minulle sanoi,
kun hän täällä ovella kävi jäähyväisillä.

-- Laupias Jumala, minne hän on joutunut? huudahti syvästi liikutettu
vanha Stein. Linnaan ei hän ole palannut ja puistossakin olemme häntä
jo turhaan etsineet. Meidän täytyy kutsua koko väki kokoon ja antaa
häntä metsässä ja kedolla etsiä. Ymmärtämätön poika! Miten hän ilman
saattajaa meni linnasta! Vaan nyt ei meillä ole aikaa valittamiseen,
nyt täytyy toimittaa! Kutsu kaikki kylän miehet kokoon, hyvä isäntäni,
ja lähetä ne linnaan! Sieltä tahdomme ruveta etsimään. Hyvä mies, älkää
viivytelkö, kreivi teitä palkitsee.

Näin sanoen Stein kiirehti linnaan ja viipymättä isäntä toimitti saadun
käskyn pikaiseen täytäntöön. Ei puolta tuntiakaan ollut kulunut kun jo
kaikki miespuoliset kylän asukkaat linnassa olivat. Epätoivossa olevan
isän ja uskollisen hovimestarin johdolla tarkimmat ja laajimmat
tiedustelemiset tehtiin myöhään yöhön, vaan, surkea kyllä, löytämättä
Feliks'iä. Seuraavinakin päivinä sadat ihmiset kulkivat linnan
ympäristöissä, -- vaan Feliks oli ja pysyi kadonneena.

Onneton isä piti epäluuloa serkkuansa kohtaan ja ratsasti itse Gotsyyn,
-- hän ei kuitenkaan täälläkään poikaa löytänyt, eikä muutakaan, joka
olisi voinut hänen epäluuloansa vahvistaa, tarkimmat tiedustelemiset
vakuuttivat, ettei kreivi Albin viikkokausiin ollut vanhasta linnasta
poissa ollut. Tosin kreivi Normann sai senkin tietää että hän oli
karhuntanssittajaa puhutellut, vaan Albin selitti sen niin, että
karhuntanssittaja oli ollut sotamiehenä hänen entisessä rykmentissään
ja oli hänelle monellaisia tietoja antanut.

Huolimatta tästä varsin yksinkertaisesta ja uskottavasta selityksestä
kreivi Normann kuitenkin epäili karhuntanssittajaa, että hän hyvin olis
voinut serkkunsa aseena olla ja tultuansa kotiin hän tarkoin tiedusteli
karhuntanssittajaa ja hänen seuruettansa. Vaan ei silläkään mikään
seurausta ollut. Ravintolan isäntä, täydellisesti luotettava ja kreiviä
todellisella uskollisuudella suosiva mies, vakuutti, ettei Ivan eikä
kukaan hänen miehistänsä ollut ravintolaa jättänyt sinä aikana kuin
pieni Feliks oli kadonnut ja niin ravintolan palvelijatkin vakuuttivat.
Näin sammui viimeinenkin toivon kipinä saada tietoa pienen kreivin
vaiheista ja täytyi pitää sitä surullista luuloa totena, että Feliks
ehkä jonkun varomattomuuden kautta oli metsän joen syvään ja virtavaan
veteen hukkunut.

Isä parka oli suuresti surullinen ainoan rakkaan pojan kadottamisesta
ja tuli niin kovin sairaaksi, että hän monet viikot kuolemaisillaan
makasi. Tosin hän tohtorin avulla ja etenkin hovimestarinsa uskollisen
hoidon kautta jälleen parani, vaan sielu pysyi toki sairahana, vaikka
ruumis parantui. Elämänsä kukoistus oli rauennut, -- sydämensä ei enää
iloa tuntenut eikä hymy enää surevaisen kalpeita ja riutuneita
kasvoja kirkastanut. Muutamissa kuukausissa vanha Steinkin näkyi
tulleen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Hänen surunsa pienen Feliks'in
kadottamisesta ei ollut vähempi, kuin murretun ja runnellun isän, sillä
hän toden todella rakasti tuota vähän raisua ja vallatonta, vaan
kuitenkin hyväntahtoista poikaa enemmän kuin mitään ja ketään muuta
mailmassa.



NELJÄS LUKU.

Ruhtinas Voronzov.


Viisi eli kuusi päivää pienen Feliks'in katoamisen jälkeen Ivan
Ivanovitsch varusteli jatkaaksensa matkaansa. Ei kenkään häntä estänyt,
sillä ei kukaan pitänyt vähintäkään epäluuloa häntä kohtaan, että
hänellä oli osaa Feliks'in henkeä tarkottavassa työssä.

Muutaman viikon kuluttua tapaamme hänen jälleen puolalaisessa kylässä,
missä hän tavallisuuden mukaan antoi kokoontuneille uteliaille lapsille
karhunsa tanssia ja kamelin temppujansa tehdä. Petrovitsch löi niinkuin
ennenkin suurta rumpua ja Aleksia säesti kumisevaa bum-bum-bum'ia
pillin kimeillä äänillä.

Vaan seurue olikin yhdellä jäsenellä lisääntynyt. Turkkilaisen tavalla
haaveksivaisiin vaatteihin puetettu kaunis poika kulki horjuvin
askelein kokoontuneen uteliaan väen edessä, pitäen kädessä lautasta,
johon hän kokosi pienet lahjat, joita katselijat hyväntekeväisyydestä
tahtoivat antaa.

Poika lienee ollut kuusivuotinen ja hänellä oli sangen kauniit, melkein
tummanruskeat kasvot, kuten mustalaisilla useasti on. Pitkä, musta
kiherä tukka hänen kirjavan käärelakkinsa alla aaltoeli, riippuen hänen
olkapäillensä. Muuten poika parka näkyi sanomattoman kärsiväiseltä ja
hänen kauniit kasvonsa olivat niin alakuloisen näköset, että jokainen
tunteellinen sydän täytyi hellään surkutteluun taipua. Moni karhea
käsi, pantuansa lautaselle pienen lahjan, sivelsi vienosti hänen
poskeansa, moni ystävällinen sana pojalle puhuttiin, jota hän ei
ymmärtänyt, sillä puolan kieli oli hänelle varsin vierasta. Hyväilyjä
hän palkitsi kyynelillä, jotka hänen ruskeilla poskillansa vierivät
loistavina, kirkkaina pisaroina.

Ystävällinen lukija on toki jo pojassa pienen kreivi Feliks'in tuntenut
ja huomannut, että karhuntanssittaja on hänen suhteen tarkoituksensa
perille päässyt. Hän oli vienyt hänet monta penikulmaa kodista eikä
mikään ystävän silmä voinut aavistaa, että mustalaispoika parka olikin
rikkaan ja ylhäisen aatelismiehen lapsi. Oma isä tuskin olisi lasta
pojaksi tunkenut, niin rumensi häntä ruskea poskiväri ja mustan kiperä
valetukka, joka oli hänen ruskeain hiuksiensa yli pantu ja jota hän ei
tohtinut ottaa pois.

Pahoin, sangen pahoin, onnettomalle poikaparalle tapahtui. Renki
Petrovitsch vihasi ja kohteli häntä usein potkuilla ja lyönneillä.
Aleksia ei häntä paremmin kohdellut ja Ivan antoi kaiken tapahtua,
huolimatta siitä sen enempää.

Pienen, ennen niin hemmotellun Feliks'in täytyi valittamatta ja
nurisematta nälkää, kylmää ja lyöntiä kärsiä. Ei ihme, jos hän
vähitellen riutui ja viimein koko entisyyden muisto hänestä hävisi,
niin että hän muutaman vuoden päästä ei enää isäänsäkään muistanut.
Hänen nimensä ja sukunsa oli hän kokonaan unohtanut.

Enemmän kuin kaksitoista vuotta kuluu, eikä mitään erityistä ole
kerrottavaa. Näitten vuosien kuluessa Ivan kulki ristin rastin Puolassa
ja Venäjällä ja kaikkialle hän kuljetti Feliks'iä, joka sillä välin oli
vahvaksi nuorukaiseksi kasvanut, mukanansa. Ruumis oli varmistunut ja
vahvistunut, vaan mieli tuli vuosi vuodelta raskaammaksi. Onnellisen
lapsuutensa päivistä hänellä tuskin oli heikko, hämärä muisto. Jäykällä
järkähtämättömyydellä hänen hyvä ja onnellinen luontonsa oli jotain
säilyttänyt, nimittäin oikeuden ja suoruuden myötäsyntyneen,
järkähtämättömän tunteen. Ei mitkään uhkaukset, ei nälkä eikä
lyönnit voineet häntä pakottaa jotakin tekemään, mitä hänen olisi
täytynyt hävetä. Petrovitsch ja Aleksia sekä Ivan Ivanovitsch'kin,
varastivat niinkuin korpit, missä vaan tilaisuutta oli, heidän ristin
rastinmatkoillansa ja usein he tahtoivat pakottaa Feliks'iä vierasta
tavaraa omistamaan ja varastamaan, vaan siihen Feliks ei milloinkaan
taipunut.

-- Tappakaa minut, sanoi hän, kun hänelle jotakin sellaista käskettiin,
-- tahdon kymmenen kertaa ennen kuolla, kun tehdä häpeällistä rikosta.

Alttiisti hän usein kärsi hirveät rääkkäykset, vaan järkähtämättömänä
hänen oikeudentunteensa pysyi. Muitten täytyi viimein jättää hänet
rauhaan, vaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa he raa'an kohtelun
kautta puskivat kiukkuansa ja vihaansa järkähtämätöntä vakavata poikaa
kohtaan.

Feliks paralla ei ollut muuta kuin yksi ainoa ystävä eikä sekään ollut
mikään ihminen, vaan vanha ja kömpelö, mutta hyväntahtonen eläin, vanha
Pets, jonka rakkauden poika sille tuotujen makupalojen kautta jo
lapsena, ennenkuin hän oli poisviety, oli saavuttanut. Kunnollinen,
uskollinen Pets oli hyvä häntä kohtaan ja totteli häntä paremmin kuin
omaa isäntäänsä ja hänen palvelioitansa. Jo usein se oli suojellut
häntä näitten rääkkäyksistä ja lyömisistä ja kerran antanut
Petrovitsch'ille aika kurin, kun hän tahtoi poikaa kurittaa, -- kurin,
joka oli liki lopettaa raa'an ihmisen elämän. Sen jälkeen hän kyllä
kavahti karhun läsnäollessa ruveta Feliks'in kanssa ottelemaan, jota
vastoin Feliks kiitollisella suosiolla kunnon Pets'iä hyvitteli ja
hoiteli ja näin näitten molempain ystävyyden liitto vuosi vuodelta tuli
lujemmaksi.

Kertomustamme jatkaaksemme Ivan oli seuruenensa liki Puolan rajaa
pienessä kaupungissa, missä hän seuransa kanssa sivukadulla tavallisia
näytäntöjä antoi.

Ehtoopuolella hän eläiminensä palasi likaiseen ravintolaan, missä hän
juutalaisen, hirsipuuhun ripustettavan näköisen isännän luona oli majaa
pyytänyt. Vierashuoneessa hän vilkkaasti keskusteli kahden kesken
isännän kanssa, kunnes Petrovitsch ja Aleksia ympäri katuja kuljeksivat
jättäen rasitetun Feliks'in huostaan nälkäiset ja väsyneet eläimet.
Feliks oli koirat, apinan, kamelin ja karhun syöttänyt ja juottanut,
hyvin puhdistanut ja sukinut ja oli jo aikomuksessa lähteä pimeästä
tallista, missä karhu makasi, kunnes tallia lähestyvät askeleet
selvästi kuuluivat. Feliks tunsi kohta isäntänsä ja raa'an Petrovitsch
rengin ja välttääksensä heitä vastaan tulemista hän meni piiloon karhun
taakse seimen alle, missä oli niin pimeä, ettei kukaan voinut häntä
nähdä. Täällä eivät suinkaan Petrovitsch'in alituiset lyönnit ja potkut
olisi häntä tavanneet. Feliks tiesi saattavansa luottaa nelijalkasen
ystävänsä suojelukseen.

Ivan ja Petrovitsch avasivat tallin oven ja katselivat sisään, missä
eivät mitään muuta nähneet eikä huomanneet, kuin kunnon Pets'in, joka
makasi seimen edessä, söi ja suurella ruumiillansa peitti ystävänsä
Feliks'in hoikan ruumiin.

-- Hyvä on, mennään tänne, Petrovitsch, kirottu poika onneksi ei ole
täällä, sanoi Ivan, astuen edeltäpäin talliin.

Renki seurasi häntä ja Ivan pani varovasti oven lukkoon.

-- No, mitä tahdotte, isäntä? kysyi Petrovitsch tavallisella toruvalla
äänellä. Mitä täällä teen? Miksi olette niin salaperäisen näköinen?

-- Saat sen kohta kuulla, vastasi Ivan. Juutalainen tuolla ravintolassa
on esittänyt hyvän työn, jota pienen vaaran ohessa seuraa rikas voitto
ja nyt kysyn, josko tahdot tuohon työhön ottaa osaa ja ansaita kädet
täyteen keltasia imperialeja?

-- Mikä työ se on? Petrovitsch virkkoi. Tietämättä minkätähden, en
tuleen mene.

-- Varsin viisas ja ymmärtäväinen, Ivan vastasi. Saat tietää kaikki,
mitä juutalainen minulle kertoi. Kysymyksessä on sangen rikas,
venäläinen ruhtinas, joka jurossa yksinäisyydessä elää melkein yksinään
tunnin tai puolentoista tunnin matkan päässä täältä. Se on ruhtinas
Voronzov, miljoonain omistaja, jolla on se käsittämätön mieliala, ettei
hän tahdo mailmasta mitään tietää. Vanhalla, seitsemänkymmentä
vuotiaalla nuorella miehellä ei ole vaimoa eikä lapsia, eikä hänellä
ole muita luonansa, kuin vanha, harmaahapsinen kammaripalvelia ja vanha
emännöitsiä. Tosin on pehtorille, rengeille ja piijoille kaksi suurta
asuinrakennusta, vaan nämät ovat pyssylaukauksen päässä linnasta, jonne
ei kukaan muu kuin mainittu kammaripalvelija ja emännöitsiä saa yön
aikana tulla. Juutalainen sanoi vanhalla ruhtinas Voronzovilla
olevan makuukammarissansa summattomat rahasummat, hän kun ei
kahtakymmenettäkään osaa tuloistansa kuluta, -- hänellä täytyy olla
satoja tuhansia kirkkaita hopearuplia ja kultarahoja koossa, luuli hän.
Vielä hän luuli linnaan pääsön ei olevan erityisen vaikeata, koska
sangen helposti voi särkyneen linnan muurin yli kiivetä ja yhtä
helposti jonkun etäisemmän, asuttoman sivurakennuksen ikkunasta mennä
sisään. Eteläisessä sivurakennuksessa, jonne esteettömästi voi tulla,
ovat ruhtinaan asunto- ja makuuhuoneet toisessa kerrassa. Alimmaisessa
kerrassa kammaripalvelija ja piika makaavat. Vielä juutalainen luuli
sen olevan varsin helppoa parille vahvalle miehelle allensa heittää
ja sitoa vanhan väen alikerrassa ja vielä helpompaa on voittaa
seitsenkymmen-vuotista vanhusta. Siten olisi aivan mukavata tulla hänen
aarteittensa omistajaksi. Ja nyt, Petrovitsch, kysyn mitä sinä tästä
kaikesta luulet?

Säihkyvin silmin ja ahneudesta vapisevilla käsillä renki kuunteli ja
nyt syvästi huokasi.

-- Onko kaikki totta? hän kysyi äänen painolla.

-- Totta! juutalainen on sen minulle vannonut ja tahtoo meiltä vaan
kymmenennen osan lihavasta saaliista, Ivan virkkoi.

-- Siis eteenpäin -- tänään -- vielä tänä yönä, sanoi Petrovitsch.
Muuten muut voivat meidän edellemme rientää.

-- Ihmettelen vaan, ettei se ole jo ennen tapahtunut.

-- Juutalainen sanoi vanhan ruhtinaan rakastavan paljon alamaisiansa ja
orjiansa, joille hän tekee paljon hyvää ja siitä seuraa ettei kukaan
ajattelekaan häneltä varastaa, Ivan selitti.

-- No, meille se on yhden tekevä, Petrovitsch virkkoi. Siis tänä yönä!
Millä tunnilla?

-- Kello kaksi yöllä, jolloin kaikki umpi unessa makaavat, Ivan
vastasi. Puoli yhden aikaan ole valmis lähtemään.

-- Päätetty! En minä laimiin lyö! sanoi Petrovitsch iloisena. Saatamme
saaliin saada, josta koko elämäksemme tulemme rikkaiksi.

-- Niin se on, nyykytti Ivan. Ole siihen asti vaiti, ettei kukaan
mitään huomaa, ei Aleksiakaan. Kylliksi kun kaksikin aarteen keskenänsä
jakavat.

Näitten sanojen jälkeen molemmat tallista lähtivät ja menivät pois
joutavia puhuen. Muutama minuutti myöhemmin Feliks heitä seurasi,
katseli varovasti ympärillensä ja nähtyänsä, ettei kenkään häntä
huomannut hän kiipesi pihan yli portin kautta kadulle. Pienessä
kauppapuodissa hän tiedusteli ruhtinas Voronzovin linnaa, ja saatuansa
sen asemasta tarkimmat tiedot, palasi hän kiireesti ja salaa
ravintolaan.

Ei kenkään siellä hänestä huolinut. Hiljaa hän istui tuvan nurkkaan,
kunnes Ivan kello kymmenen ehtoolla lähetti hänet talliin. Viipymättä
hän nousi ja meni ovesta. Hän ei mennytkään pihan yli etsimään
yösijaansa karhun viereen, vaan kuin varjo hän pihalta luikahki ja
kiirehtien hän juoksi siihen suuntaan, missä ruhtinas Voronzovin linna
oli.

Kuu paistoi kirkkaana valaisten tietä. Tunnin jälkeen hän jotenkin
kaukaa näki suuren rakennuksen hämärät piirteet eikä epäillyt olevansa
yöllisen matkansa perillä.

Eikä hän tuossa luulossa pettynytkään. Neljännes tunnin jälkeen hän
seisoi ruhtinas Voronzovin linnan edessä ja kolkutti porttia. Akkuna
avattiin alikerroksessa ja kysyttiin puolan kielellä, jota Feliks jo
oli oppinut ymmärtämään:

-- Kuka näin myöhään kolkuttaa?

-- Ystävä, Feliks vastasi. Päästäkää, hyvä mies, minua sisään! Minun
pitää välttämättömästi kohta puhutella ruhtinas Voronzovia. Mitä pahin
vaara on tulemassa.

-- Odottakaa silmänräpäys, -- tulen porttia avaamaan, kuului vastaus.

Vähän ajan jälkeen portti avautui ja vanha mies lyhty kädessä astui
Feliks'in eteen.

-- Oletteko yksin? kysyi hän.

-- Vallan yksin.

-- Hyvä, niin tulkaa sisään!

Feliks seurasi käskyä. Vanhus pani portin taas lukkoon ja saattoi
Feliks'iä tilavaan, hyvin varustettuun huoneeseen.

-- No puhukaa, hän sanoi. Mitä ruhtinaalta tahdotte?

-- Ei mitään häneltä, vastasi Feliks, -- tahdon vaan hänelle ilmoittaa,
että hänen rikkautensa, ehkäpä hänen henkensäkin on tänä yönä vaarassa.

Vanhus pelästyi, vaan pudisti epäluuloisena päätään.

-- Mahdotonta! hän sanoi. Ei kukaan ruhtinaan alamaisista ja orjista
sellaista yritystä rohkene tehdä?

-- Vaan muut miehet sitä aikovat, Feliks vastasi innokkaasti, --
rohkeat, pelkäämättömät konnat! Viekää minut, Jumalan tähden, ruhtinaan
luokse, ennenkuin on myöhäistä!

Nuorukaisen joka sana ja käytös todisti niin selvästi kiihkeätä surua,
että vanha kammaripalvelija päätti hänen pyyntöänsä noudattaa.

-- Niin tulkaa siis, hän sanoi vähän mietittyänsä. Ruhtinas ei ehkä
vielä ole levolle mennyt.

He astuivat leveitä rappuja myöten ja minuutin jälkeen Feliks seisoi
ruhtinaan edessä, joka, vaikka vanha, vielä oli reipas ja voimakas
mies, joka lempeästi häntä tervehti.

-- Istukaa vastapäätä minua, ukko sanoi, ja kertokaa nyt minulle, mikä
on syynä että olette keskellä yötä minua etsineet.

Feliks totteli, kuvaeli lyhyesti kohtalonsa ja kertoi sitte mitä hän
oli karhuntallissa kuullut.

Kertoessa ei ruhtinas muotoansa muuttanut, vaan kuunteli levollisena
Feliks'iä.

-- Uskon teitä, hän sanoi, saatuansa kaikesta tiedon, -- vaan mikä
teitä on taivuttanut aiotusta ryöväyksestä minulle ilmoittamaan?

Näin kysyttyänsä Feliks ihmetellen katseli suurilla silmillä
ruhtinasta.

-- Mikä minua on taivuttanut tänne tulemaan? hän virkkoi, -- no, ei
mikään muu kuin huoli teistä, herra, ja teidän palvelijoistanne, ei muu
ollut tulemiseni tarkoitus ja nyt, kun olette varotetut, tahdon lähteä.
Ivan ja Petrovitsch minut pian tappavat, jos he huomenna minua kaipavat
ja tulevat siihen epäluuloon, että minä heidän pahoja tarkoituksiansa
olen ilmaissut. Siis, jääkää hyvästi, herra! Ja katsokaa vaan eteenne,
teillä on hirmuisen pahojen ihmisten kanssa tekemistä.

-- Pidätäs! ruhtinas huusi, kun Feliks viimeisien sanojen jälkeen
kumarsi ja tahtoi mennä, jääkää! Sinä, Paul, kiirehdä pehtorikartanoon
ja tuo puoli tusinaa renkiä, jotka saavat puistossa lurjuksia väijyä.
Lähetä neljä muuta tänne. Niin olemme kaikessa tapauksessa lurjuksia
vastaan varustettuina.

Vanha palvelija jätti herransa Feliks'in kanssa.

-- No, rakkahani, sanoi ruhtinas viimeksimainitulle, nyt tahdomme vähän
teistä jutella. Miten on kohtalonne karhuntanssittajan suhteen! Sanokaa
suoraan minulle.

Feliks kohotti olkapäitään.

-- Monta, monta vuotta tuo ihminen on minua ympärikulettanut, hän
virkkoi. Miten hänen luoksensa tulin, en voi sanoa. Monta kertaa olen
ikäänkuin unissa nähnyt suuren linnan kauniine puistoneen ja hyviä
ihmisiä, jotka olivat minuun sydämellisellä rakkaudella mielistyneet.
Josko todella olen niin hyvässä tilassa elänyt, en tohdi varmaan
päättää.

-- Se on tosin sangen paha, rakas nuorukainen, sanoi ruhtinas Voronzov
ajattelevasti, -- kaikessa tapauksessa ette siltä näytä kuin olisitte
alhaista säätyä, teidän käytöksenne minua kohtaan sen todistaa. Jos
karhuntanssittajan käsihimme saamme, ehkä tulemme paremmin tuntemaan
todellista sukuperäänne ja kotoanne. Vaan teidän mahtaa nälkä olla --
nauttikaatte jotain virvoitukseksi.

Hän soitti ja kohta tuli vanha neitsyt, joka sai tarpeelliset käskyt.
Palvelijatar toi ruokaa ja juomaa. Feliks nautti sitä.

Sillä välin tuli yö. Linnaan käsketyt neljä miestä tulivat ja
ilmoittivat että kuusi muuta miestä oli puistoon piiloutunut. Ruhtinas
antoi aseet miehille ja asetti ne makuuhuoneesen, vaan hän itse ja
Feliks jäivät asuinhuoneesen.

-- Siis puoli yksi, te sanotte, lurjukset aikovat lähteä tänne, jatkoi
ruhtinas. Nyt on kello yksi, -- meillä on vielä hetkinen odotettavana.
Sammutamme kaikki tulet, etteivät miehet pelästyisi. He luulevat sitte
meidän levossa makaavan.

Hän teki niinkuin sanoi ja meni sitte Feliks'in kanssa suuren
uuninvarjon taa, mistä he kaikki näkivät, vaikkei heitä nähty.

Aika kului. Vähää ennen kello kahta kolina kuului asuinhuoneen
käytävässä. Kohta sen jälkeen ovi ulkoapäin varovasti avattiin ja
huoneesen astui kaksi miestä, joita kuunvalossa voi selvästi tuntea.

-- Tässä tätä ollaan, sanoi yksi heistä hiljaa. Tuolla oikealla
puolella, Petrovitsch, pitäisi kammarin oven olla. Jospa ruhtinas vain
makaisi!

-- Jos hän makaa tai ei, se on minulle yhdentekevä, vastasi toinen. Jos
hän tahtoo itseänsä puolustaa tai meteliä nostaa, niin teen hänen
paikalla veitselläni mykäksi. Siis eteenpäin, Ivan! Saalis ei voi enää
käsistämme päästä!

Varpaillaan lurjukset huoneen ovelle hiipivät, ja menivät sinne.
Muutaman hetken perästä huuto kuului, pistoli laukesi, joku lankesi
maahan vaikeasti vaikeroiden. Pian ruhtinas kynttilän sytytti ja meni
Feliks'in kanssa taistelukentälle. He löysivät Ivanin ja Petrovitsch'in
vangittuina lattialla makaavan. Viimeksi mainitun kasvot olivat
veriset, hän kun oli saanut otsaansa pienen haavan. Kun he näkivät
Feliks'in ruhtinaan sivulla, he vimmastuneina huusivat ja heidän
silmänsä säihkyivät vihasta, jotta Feliks kovin vapisi.

-- Älkää noita lurjuksia peljätkö, sanoi ruhtinas hänelle -- te saatte
varsin vahingotta olla. -- Ja te, kääntyen vangittujen puoleen,
tiedättekö, että minä teidän murtamisenne rangaistukseksi voin lähettää
teitä Siperian vuorikaivoksiin?

-- Laupeutta, armoa! pahantekijät pelästyneinä änköttivät, hyvin
tietäen ruhtinaalla olevan vallan ja voiman uhkauksensa täyttämiseen.

-- Ainoastaan yhdellä ehdolla voin teille armoa osottaa, vastasi
ruhtinas ankarasti. Sanokaa, kuka tämä nuorukainen on ja miten hän on
teidän seuraanne tullut. Vaan puhukaa totta, muuten Siperia on ainainen
palkkanne!

-- Oh, herra, te saatte totuuden kuulla, Ivan sanoi pian. Feliks on
sisareni poika, kuollut sisareni oli emännöitsiänä erään ruhtinas
Demidoffin tilalla. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat, kun hän oli vaan
viiden vuotias lapsi ja silloin armeliaisuudesta otin orvon luokseni.
Hänen isänsä nimi oli Stein ja äitinsä Susanna. Hän ehkä vielä näitä
nimiä muistaa.

Feliks todella säikähti, kun hän kuuli nämät nimet, jotka hänelle
lapsuudessa olivat niin rakkaat olleet. Liikutettuna hän ruhtinasta
katseli.

-- No, nuori mies, kysyi hän, vieläkö muistatte?

-- Tosin se niin on, vastasi Feliks. Nimet sydämessäni kaikuvat ja nyt
se selkenee, miksi aina unissani linnan ja puiston näen.

-- Voitko puhettasi todeksi vannoa, mies? kääntyi kreivi
karhuntanssittajaan päin.

-- Kaiken uhalla, mikä minulle on arvokasta ja kallista, hän vastasi.

-- Hyvä, siis tahdon teitä päästää enkä enää rikostanne rangaista,
sanoi ruhtinas. Tämä nuorukainen jää tänne ja te lähdette kiireesti
huoneestani, ettekä milloinkaan tiluksilleni tule. Jos vielä kerran
käsihini joudutte, lähetän teitä Siperiaan, niin totta kuin Jumala
taivaassa elää. Miehet, päästäkää heitä irti, -- menkää nyt matkaanne!

Lurjukset olivat iloiset päästessään niin vähällä. Ruhtinaan miehet
saattoivat heitä puiston portille ja antoivat heidän sitte mennä.

-- Eipä keinomme onnistunut, sanoi Ivan kumppanillensa, kun he taas
kahden kesken olivat, -- vaan olen toki pettäjää kostanut. Ei hän
milloinkaan saa tietää, kuka hänen oikea isänsä on!

Ihminen päättää, Jumala säätää. Saamme kohta kuulla, jos
karhuntanssittajalla oli oikein tai ei.



VIIDES LUKU.

Kosto.


Noin puolen neljättä vuoden kuluessa ei ole mitään muuta erityisempää
kerrottavana kuin että Feliks päivä päivältä pääsi enemmin ruhtinas
Voronzovin suosioon ja että hänen suosionsa yhä eneni. Kiitollisuudesta
täytetyn sydämensä ja miellyttävän käytöksensä kautta Feliks tosin
ansaitsikin isällistä huolta, jonka ruhtinas hänestä piti.

Sangen pian ruhtinas Voronzov oppi tuntemaan kasvattinsa valitettavaa
taitamattomuutta, sen vuoksi hän toimitti hänelle kotiopettajan, joka
opetti hänelle tarpeellisimmat tiedot. Päästyänsä huonosta seurastansa
Feliks helposti ja pian oppi, lyhyessä ajassa hän ihmetyttävällä
tavalla edistyi, etenkin saksan kielessä, jonka tähden ruhtinas luuli
että karhuntanssittaja Ivan olikin Feliks'in sukuperän suhteen
valehdellut ja että Feliks oli saksalaista sukua. Jotain varmaa tietoa
ei tosin siitä saatu.

Kun Feliks aina vaan ahkerasti opintojansa jatkoi, tuli eräänä
marraskuun päivänä kirje ruhtinas Voronzoville, josta hän tuli
totiseksi ja miettiväiseksi. Ehtoolla hän Feliks'ille sen sisällön
ilmoitti.

-- Preussin Puolassa asuva vanha ystävä, sanoi hän Feliks'ille, pyytää
minulta lainaksi kahtakymmentä tuhatta taaleria, hänellä kun on
edullinen tilaisuus saada ostaa kauniin herraskartanon pojallensa.
Ilolla antaisin vanhalle ystävälleni, paroni Walbeck'ille, toista
vertaa suuremman summan, vaan en tiedä, miten saisin ne hänelle
menemään. Tavalliselle käskyläiselle en voi niin suurta summaa uskoa ja
itse olen liian vanha ja heikko kahtakymmentä penikulmaa matkustamaan.
Näin olen suuressa pulassa ja surussa, sillä paroni Walbeck kirjoittaa,
että asialla on kiire.

-- Armollisin herrani, virkkoi Feliks säihkyvin silmin, -- voisinko
teidän käskyläisenne olla? Uskollisuuteeni saatte luottaa.

-- Luotan siihen kuni kallioon, sanoi ruhtinas iloisena; -- vaan en
tahdo sinua kehoittaa näin myöhäisellä vuoden ajalla niin pitkää matkaa
matkustamaan.

-- Olen jo lapsuudesta saakka kaikenlaisissa ilmoissa kulkenut, vastasi
Feliks. Määrätkää vaan, miten ja milloin minun pitää lähteä. Joka hetki
olen valmis.

-- No siis, huomispäivänä tahdomme matkasuunnitelman tehdä. Ylihuomena
saat Jumalan nimeen matkalle lähteä ja ottaa tallistani parhaimman
hevosen. Ota silloin Paul avuksi, hän sen ymmärtää.

Vahvalla, vikkelällä hevosella Feliks seuraavana aamuna varhain
ratsasti, sanottuansa sydämelliset jäähyväiset ruhtinaalle. Lämpysillä
vaatteilla hän oli varustettu, sillä ilma oli jo kolkko. Satulansa
taakse oli matkalaukku pantu, jossa hänelle uskottu rahasumma oli.
Satulapäitsiin oli neljä ladattua pistolia kätketty; Feliks'in sivulla
sapeli kalisi. Näitä aseita hän ymmärsi hyvin käyttää, ruhtinas
oli vaatinut häntä näitä mukanansa ottamaan, jotta häntä ehkä
vastaantulevat kerjäläiset ja kulkurit kammoisivat. Feliks ei toki
sellaisia ihmisiä peljännyt. Hän luotti nuoruutensa voimaan ja
mielenmalttiinsa sekä hyvän hevosensa voimaan ja nopeuteen.

Näin hän huoletta ratsasti suurien salojen, avaroiden, melkein
poluttomien metsien läpi, missä hän ani harvoin jonkun ihmisasunnon tai
sysimiehen mökin näki. Hän ei siitä huolinut. Hän jatkoi vaan
matkaansa, lepäsi puolipäivän aikaan pari tuntia jollakulla
metsäniityllä, missä hänen hevosensa, vaikka vuodenaika oli myöhäinen,
sai kylliksi ruokaa, ratsasti taas eteenpäin ja auringon laskiessa hän
tuli pieneen kylään, jonka ruhtinas oli hänelle ensimmäiseksi yösijaksi
määrännyt.

Hänen majapaikkansa oli tosin sangen huono, vaan isäntä otti hänet
ystävällisesti vastaan, antoi hänelle parhaimman kammarinsa ja pani
hänen hevosensa parhaasen paikkaan ometassa. Vaatimatoin Feliks oli
varsin tyytyväinen ja makasi kovalla olkisijallansa virvoittavata unta.

Uudistetuilla voimilla hän seuraavana aamuna heräsi ja kiirehti jälleen
matkalle. Isäntä löysi hänen hevosen luona tallissa.

-- Gospodin [herra], hän surunmielisenä sanoi, -- taivas ei mitään
hyvää tänään lupaa, vaan uhkaa myrskyä ja lunta. Pyydän teitä, älkää
tänään lähtekö. Teillä on pahaa tietä kuljettavana äärettömän suurien
kankaitten kautta, missä ette mitään suojaa eikä kattoa pahassa ilmassa
löydä, jääkää, Gospodin, vielä täksi päivää tänne!

-- Asiallani on kiire, hyvä isäntä, Feliks vastasi. Minun täytyy
eteenpäin mennä, se on velvollisuuteni, enkä sen vuoksi tuulesta enkä
lumesta huoli.

-- Oh, Gospodin, ette tiedä mikä pelättävä luonnonilmiö lumimyrsky on
täällä äärettömillä kankaillamme, virkkoi isäntä. Itse tähtenne pyydän
teitä jäämään. Te eksytte teiltä ja poluilta, kun myrsky äkkiä nousee
ja tupruavat lumijoukot peittävät silmänne!

-- Pah, liikoja laskette, vastasi Feliks väliä-pitämättä. En ole mikään
vasta-alkaja ja olen joka ilmaan tottunut. Taskukompassini ja hevoseni
avulla en oikealta tieltä eksy. Tosin tarkoitatte parastani, rakas
ystävä, -- vaan asiani ei salli viivykettä.

Näin sanottuansa hän talutti hevosen tallista, nousi satulaan, antoi,
ystävälliset jäähyväiset sanottuansa, hopearuplan ja ajoi niin pian
luoteen päin, ettei hän kuullut isännän viimeisiä, hänelle huudettuja
varoituksia.

Vähän ajan perästä hän hillitsi alussa pidettyä kiirettä ja katseli
urkkien, tarkastellen taivasta ja maata.

Taivas tosin hänestä näkyi uhkaavalta. Pimeät, mustat pilvet peittivät
kokonaan auringon. Ilma oli sangen synkkä ja kolkko, vaan tuuli ei
puhaltanut. Harmaa, kostea sumu peitti kankahalla kaikkialla kasvavan
kanervikon.

-- Ilma ei tosin ole erityisen mukava, Feliks mumisi itseksensä; --
yösijaani ei toki tänään ole enemmän kuin viisi penikulmaa ja Jumalan
avulla sinne saatan saapua. Hevonen on levännyt ja hyvin syönyt, itse
olen lämpymissä vaatteissa ja hyvissä voimissa, mitä minulla on
pelättävää? Eteenpäin, siis Jumalan nimessä, eteenpäin.

Reippaasti oiva ukranilainen oris kankaalla juoksi. Vaan noin tunnin
kuluttua se yhtäkkiä hämmästyen seisahtui, nosti pienen päänsä ylös ja
haisteli ilmaa. Sen jälkeen se seisoi, ravisteli kuorsuen harjaansa ja
tahtoi kääntyä juoksemaan täyttä laukkaa entiseen majapaikkaan. Tästä
Feliks sen esti, vahvasti suitsia vetäen ja vastahakoista orista vähän
kannustaen. Jalo eläin vielä vähän ponnisteli eteenpäin menemästä, vaan
totteli vihdoin ratsastajansa vakavia puheita ja käskyjä.

Noin neljännes tunti lienee kulunut, kun Feliks yhtäkkiä tunsi tuiman
pakkasen, kuullen samassa kumisevan suhinan koillisesta. Hän katseli
sinnepäin ja näki suuren, melkein puolen taivasta peittävän, valkean
pilven, joka kuni liikkuva seinä häntä kohden kulki. Kumiseva suhina
joka hetki enentyi, jo taivahasta lumi tulla tuprutteli; tuulen puuskat
voimakkaasti puhalsivat, tuima pakkanen tuli yhä tuimemmaksi ja samassa
satoi lunta niin paljon yksinäisen ratsastajan päälle, että se
ikäänkuin lavini tahtoi hänet peittää.

Hämmästyneenä Feliks katseli niin äkkiä nousnutta luonnon mullistusta;
muutaman hetken hän tunsi itsensä ikäänkuin tunnottomaksi, vaan
huomattuansa pikaisen paon tarpeelliseksi pelastuaksensa tästä
kauhistavasta rajuilmasta käänsi hän hevosensa ja ajoi jäisen
löyhäyksen saattamana samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli lähtenyt.

Oiva oris näkyi huomaavan vaaran yhtä hyvin kuin ratsastajansa. Rajusti
se juoksi eteenpäin yhtäkkiä valkealla peittehellä peitettyä tasankoa.
Ei se tarvinnut käskyä, ei kannustamista eikä piiskaa pannaksensa
kaikki voimansa liikkeelle. Aina vaan suoraan se kiireesti juoksi.
Feliks ei tietänyt, minne häntä vietiin, sillä lunta satoi niin paljon,
ettei hän voinut nähdä kahta askelta eteensä. Hän antoi oriin juosta
ohjaamatta sitä ohjaksista, joita pakkasesta jäätyneet kädet tuskin
voivat kiini pitää.

Ja aina hän vaan eteenpäin ratsasti, ikäänkuin tuulen ajamana, joka
vonkuen ja suhisten, voivottaen ja vinkuen lakaisi löyhää lumipeitettä
ja laitteli aina uudelleen uusia lumijoukkoja lentävistä pilvistä.

Feliks'in laskun mukaan olisi hänen pitänyt jo kauan ennen tuleman
jätettyyn majapaikkaan ja häneen tunkeusi hirveä ajatus, että hän oli
niinkuin sokea sen sivu ajanut. Miten hänelle käymän piti, ellei hän
löytäisi mitään muuta suojaa? Jo hän tunsi miten tuima pakkanen
vähittäin tunkeusi hänen jäseniinsä ja uhkasi jäädyttää veren hänen
suonissansa. Ellei hän pian löytäisi suojaa, täytyi hänen kuolla
pelastusta toivomatta.

Hänen kelpo oriinsa vaan juoksi väsymättä ja lensi kuni musta varjo
ilmassa kupruavien lumijoukkojen läpi. Vaan kuinka kauan mahtoi hänen
voimansa piisata juosta pelättävässä ilmassa, hirveässä myrskyssä? Ei
se mitenkään enää jaksanut niin täyttä laukkaa juosta puoltakaan
tuntia.

Tosin Feliks huomasi, että se vähittäin lakkasi kiirehtimästä, nelisiin
juoksunsa muuttui rajuksi raviksi, ravi vitkalliseksi kävelemiseksi.
Feliks nosti silmänsä ja katseli ympärillensä. Hänestä tuntui myrsky
masentuneen ja kuiva pakkanen tuntuvasti lauhkeammaksi tulleen. Ilon
huuto kuului hänen huuliltansa, -- kohta hän huomasi olevansa metsässä,
jonka tiheät puut estivät tuulen voimaa! Täällä ei ollut niin paljon
lunta kuin aukealla tasangolla, tuskin se ulettui höyryävän, kovasta
juoksusta vielä purskuavan, jalon oriin kavioihin. Jalon eläimen
luonnonvaisto oli sen vienyt metsään, missä oli melkein yhtä hyvä suoja
kuin pienessä majapaikassa.

Hevonen ja ratsastaja pian tointuivat raivoavan lumimyrskyn
rasituksista ja Feliks kiitti sydämestään armorikasta Jumalaa
toivomattomasta ja odottamattomasta pelastuksestansa.

Antaaksensa jalon hevosensa hengähtää hän ajoi hiljaista juoksua
eteenpäin. Hän luuli metsässä olevansa vaaratta ja toivoi ennemmin tai
myöhemmin tulevansa johonkuhun kylään, hoviin tai mökkiin, missä
hänelle vieraanvaraisesti yösijaa annettaisi.

Silloin hän kuuli kaukaa ulvomisen ja kuunteli sitä iloisena, sillä hän
luuli kuulevansa koiran haukkumisen. Hevosensa ei sitä tehnyt. Jalo
oris säikähtyi, kuorsui ja juoksi aika lailla.

-- Oho, mikä sinulle, oiva Omarini, tuli, sanoi Feliks ja koetti sitä
mairitellen rauhoittaa. Pelkäätkö koiran haukkumista? Ole huoletta,
olenhan luonasi!

Hevonen näkyi ymmärtävän häntä ja rupesi tavalliseen juoksuun. Vaan kun
muutaman minuutin jälkeen outo ulvominen taas aivan lähellä kuului,
nousi se pystyyn ja rupesi uudestaan täyttä laukkaa juoksemaan. Vielä
Feliks ponnisteli sitä pidättääksensä, silloin jalo eläin yht'äkkiä
seisahtui kuin kivi, pani etujalat viistoon lumella peitettyä maata
vasten ja nosti pienen pään pystyyn, kirskuttaen hampaita. Feliks
katseli ja näki noin neljänkymmenen askeleen päässä kaksi sutta, jotka
vertyneillä silmillä heitä katsella tuijottivat.

Ukkosen nopeudella hän veti pistolinsa satulan päitsistä ja ampui häntä
vastaan juoksevia petoja. Eikä se myöhään tapahtunutkaan. Sudet
tavottivat jo hänen värisevän hevosensa kurkkua, -- silloin laukesi ja
molemmat sudet lankesivat tunnottomina maahan. Feliks ampui vielä
toisen kerran tehdäksensä peräti lopun pedoista ja ajoi sitten tuskasta
kuorsuavaa hevosta eteenpäin. Oiva oris totteli ja varmuuden vuoksi
Feliks taas latasi pistolinsa ollaksensa, jos tarvittaisiin,
varustettu.

Muutama tunti kului eikä Feliks ensinkään nähnyt ihmisasuntoa. Jo hän
valmistelihe ollaksensa koko päivän ja ehkäpä seuraavan yönkin
metsässä, kun hän pienen metsä-aukion yli ajeli ja huomasi lumen
kirstunkaltaiseen joukkoon kokoontuneen, josta jotakin mustaa,
ikäänkuin ruskea, noin tuumaa leveä nahkapala näkyi. Feliks ehkä
olisi sivu ajanut, paremmin tarkastelematta lumiläjää, vaan koska
 hänen hevosensa, sitä peläten sivutse juoksi päästäksensä läjää
lähestymästä, niin hän katseli tarkemmin ja tunsi luultun nahkapalan
saappaankärjeksi.

-- Jumalani, olisikohan tässä ihminen uupunut! hän huudahti ja astui
alas hevosen selästä tarkemmin tutkiaksensa asiata.

Hän loi lumen pois ja näkikin, ei ainoastaan tainnoksissa olevan
ihmisen, vaan miehen, jonka hän aivan hyvin tunsi. Hänen edessään
makasi entinen isäntänsä ja käskijänsä, karhuntanssittaja Ivan
Ivanovitsch kalpein, riutunein kasvoin, suljetuin silmin ja toisiinsa
puristetuin hampain ikäänkuin ruumis.

Feliks'iin tunkeusi vihan ja vastenmielisyyden tunne, joka kuitenkin
pian muuttui paremmaksi.

-- Ei, sanoi hän itseksensä, vaikka tämä mies on ollut paha minua
kohtaan, niin en kuitenkaan voi sallia hänen täällä jäätyä tahi tulla
susien ruoaksi. Jumala on suurta kurjuuttani armahtanut, kuinka voin
häntä paremmin kiittää kuin siten, että itse olen laupias lähimmäisiäni
kohtaan, olkoon se vaikka pahin viholliseni.

Hän laskeusi polvilleen Ivanin viereen, hieroi hänen otsakulmiansa
viinalla, jota hänellä oli mukanansa putelissa, kaatoi muutaman pisaran
siitä hänen suuhunsa ja tuli iloiseksi, kun Ivan muutaman minuutin
perästä avasi silmänsä ja näytti vähän tointumisen merkkiä. Feliks
auttoi häntä nousemaan, nosti hänen suurella voimalla hevosensa
selkään, missä hän molemmin käsin piteli satulasta kiini.

-- Eteenpäin! hän huusi oriille ja tämä juoksi taas iloisesti metsässä.

Puolen tunnin jälkeen metsikkö harventui ja tultiin aukealle. Feliks
huusi ihastuksesta. Ei ainoastaan myrsky ja lumituisku varsin tauonnut,
vaan nuorukainen näki lähellä suuren, komean hovin, missä hän toivoi
saavansa itsellensä ja aina vielä tainnuksissa ja pyörryksissä olevalle
Ivanille suojaa.

Hän lähestyi porttia ja kolkutti. Kohta se sisäpuolelta avattiin ja
kumartunut vanhus lausui matkustavat tervetulleiksi. Feliks kertoi,
kuinka hän oli löytänyt Ivanin metsässä, vanhus huusi ja pian muutama
renki siihen saapui; he nostivat Ivanin hevoselta, kantoivat hänen
hoviin ja jättivät hänen erään vanhan piian hoidettavaksi. Vanhus piti
huolen vieraan hevosesta, vei Feliks'in kammariinsa, missä hän
virvoitti häntä ruo'alla ja juomalla.

Osaaottavaisena ja surumielisenä hän katseli kaunista ja jaloa
nuorukaista. Vaan ennenkuin hän kerkesi paljon hänelle puhua,
kutsuttiin häntä ja Feliks'iä Ivanin vuoteelle. Molemmat kohta menivät
ja löysivät Ivanin puettuna ja täydessä kunnossa.

-- Jumalan tähden, onko tuo se nuorukainen, joka auttoi minua ja toi
minun tänne? hän kysyi äkkiä.

-- Tämä se on, vastasi vanhus. Te olette suuressa kiitollisuuden
velassa hänelle, mies!

Vanha karhuntanssittaja rupesi itkemään nyyhkien kuni lapsi ja laskeusi
Feliks'in jalkojen eteen.

-- Jumala on meitä tänne tuonut! Ivan huudahti suuresti liikutettuna,
Jumalan sormi on silminnähtävästi meitä ohjannut, Jumala itse
palkitkoon sinua onnettomalle osoitetusta laupeudestasi! Feliks, sinä
et ole sisareni poika, sinä olet kreivi Feliks Normann, ja katso, tämä
hovi, jossa meitä on niin vieraanvaraisesti vastaanotettu, on isäsi
oma!

Hän tahtoi puhua enemmin, vaan vanhus ja vanha emännöitsiä keskeyttivät
hänet.

-- Herra nyt sinä lasket minun rauhaan menemään! huudahti vanha Stein,
purskahtaen ilmi itkuun. Niin, hän se on! Se on Feliks, meidän
Feliks'imme! Mikä armo Jumalalta jalolle, surumieliselle herrallemme.
Tule Feliks, minun täytyy viedä sinua isäsi luokse, muuttaakseni suurta
suruansa taivaalliseksi autuudeksi!

Vastustelematta hämmästynyt nuorukainen meni hänen kanssansa; Ivan ja
vanha Susanna seurasi heitä. Toinen toisensa näkemisen ja tuntemisen
näytäntöä on kynäni heikko kuvailemaan. Lukija, isä löysi monet vuodet
itketyn poikansa, poika isänsä ja kotinsa, vanhat palvelijat
uskollisesti rakastetun lapsen. Harvoin on maan päällä suloisempia
kyyneliä nähty, kuin ne, mitkä kreivi Normannin huoneessa silloin
vuosivat.

       *       *       *       *       *

Päivä oli laskeumaisillansa. Ivan kertoi, miten kreivi Albin oli
lahjomisella hänet houkutellut Feliks'iä poisviemään, miten se
tapahtuikin, miten Feliks monet vuodet kulki ympäri hänen kanssansa,
miten vihdoin ruhtinas Voronzov otti nuorukaisen huostaansa.

-- Sittemmin ovat monet onnettomuudet minua kohdanneet, hän kertoi.
Eläimeni kuolivat; karhu surmasi Petrovitsch'in, Aleksia jätti minun.
Olin yksinäni. Silloin tulin tänne, näille seuduille, muistuttamaan
kreivi Albinille lupaustansa maksamaan minulle verohinnan Feliks'in
poisviemisestä. Pilkaten hän ajoi minun huoneesta maksamatta minulle
ropoakaan. Silloin koston pyynnöstä päätin ilmoittaa kaikki kreivi
Normannille ja rupesin tännepäin kulkemaan. Tiellä lumimyrsky peitti
minut maahan, jouduin tainnuksiin ja jos Jumala ei olisi lähettänyt
Feliks'iä luokseni, niin makaisin nyt ruumiina metsässä. Tämä on, herra
kreivi, tunnustukseni ja nyt otan vastaan nöyrästi rangaistuksen, minkä
vaan minulle tahdotte antaa.

Muutama päivä kului, ennenkuin kreivi Robert oli suuresta
innostuksestansa sen verran tointunut, että hän taisi Feliks'in kanssa
lähteä Gotsyyn. Sillä välin Feliks oli ruhtinas Voronzov'in asian
toimittanut uskollisen Steinin kautta, antoi siitä sekä viimeisistä
onnellisista elämänvaiheistansa ruhtinaalle tarkan tiedon ja lupasi
pian tulia isänsä kanssa lausumaan ruhtinaalle molempain suurimmat
kiitokset. Huomautamme ohimennen että niin sitten tapahtuikin ja että
ruhtinas kuolemaansa asti oli hyvässä ystävyydessä Normannin perheen
kanssa.

Viikko Feliks'in kotiintulon jälkeen kreivi Normann vihdoin lähti
Gotsyyn poikansa, vanhan Steinin ja Ivanin kanssa nuhtelemaan ja
kostamaan mitä ilkeä ihminen oli likimmäistä sukulaistansa,
hyväntekiätänsä vastaan rikkonut. Vaan Korkeampi oli jo antanut
rikokselliselle tuomion. Huhu nuoren veljensä pojan takaisintulosta oli
kreivi Albinin korviin tunkeunut, hän oli huhun totuudesta tullut
vakuutetuksi ja oli omantunnon soimauksista sekä häväistyksen, pilkan
ja häpeän pelosta hirttänyt itsensä rappeutuneen linnansa raunioissa.

Kreivi Robert syvästi liikutettuneena ja kauhistuneena sanoi:

-- Katsokaat, näin Jumala väärät hukuttaa, vaan omansa hän ohjaa
siunauksen tielle! Kaikkivaltias on tuominnut ja hänen tuomionsa on
ankara, vaan oikea.

Kreivin anteeksi antamuksen Ivan palkitsi alituisella alttiudella ja
uskollisuudella, jota hän ei milloinkaan hetkeksikään laimiinlyönyt
eikä rikkonut. -- -- --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kreivi ja karhuntanssittaja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.