Title: Nuoren Robertin matka Grönlantiin isäänsä hakemaan
Author: Hoffmann, Franz, 1814-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren Robertin matka Grönlantiin isäänsä hakemaan" ***


NUOREN ROBERTIN MATKA GRÖNLANTIIN ISÄÄNSÄ HAKEMAAN

Kirj.

Frans Hoffmann


Suomensi Antti Sainio


Helsingissä 1884,
K. E. Holm'in kustantama.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.



New-Yorkissa, Yhdysvaltain etevimmässä kauppakaupungissa, asui kapteeni
Griffin perheinensä. Hänellä oli hyvä ja rakastettava puoliso, kaksi
kaunista ja hyväntapaista lasta, neljäntoista vuotias poika ja
kymmenvuotinen tytär. Kuljettuansa monta vuotta merillä, käytyänsä
kaikki mailman meret, tehtyänsä myötäisiä matkoja ja parhaasta päästä
valaskalanpyytäjänä ansaittuansa suuren omaisuuden, hän oli vaimonsa
rukouksista asettunut lepoon, ostanut itsellensä sievän talon ja eli
nyt kodin hiljaisuudessa omaisineen, jotka häntä hellästi rakastivat.

Mutta tottuneena toimelliseen elämään hän kyllästyi levollisuuteen;
aika kävi hänelle vihdoin ikäväksi, ja ne toimet, joihin hän ryhtyi,
eivät riittäneet luovuttamaan hänen ajatuksiansa mereltä. Sinne hehkui
koko hänen sydämensä. Merelle, merelle!

Hänen ystäviensä joukossa oli kapteeni Becker, joka oli varustanut
laivan valaskalanpyyutöön. Kaikki oli valmisna ankkurin nostamiseksi,
kun se kova onni kohtasi häntä, että hän lankesi ja taittoi jalkansa.
Koko hänen omaisuutensa oli Ellenor'issa -- se oli laivan nimi ja hän
olisi ollut mennyt mies, jos ei ostajaa olisi ilmestynyt, jolle hän
puhtaasta rahasta saattoi antaa laivan kalliine kalustoinensa.

Kapteeni Griffinistä tuli se ostaja. Hän tahtoi tehdä kerran vielä
yhden matkan ja palattuansa olla koskaan enään eroamasta perheestään.

Lähtöpäivä tuli. Puolisonsa ja lastensa seuraamana kapteeni Griffin
lähti kauniille laivallensa. Hän näytti heille, kuinka taneasti se oli
rakettu, mutta samassa myöskin, kuinka sievä ja keveä se oli; hän vei
heidät joka paikkaan ja näytti runsaan muonavaraston, turkit,
hätämajat, sanalla sanoen kaikki, mikä voi rauhoittaa kotiin jääviä. Se
lievitti, mikäli saattoi, erohetken katkeruutta. Kapteeni syleili
puolisoansa ja lapsiaan, jotka astuivat veneesen, mikä oli vievä heidät
maalle. "Jumala teitä siunatkoon!" kapteeni huusi heille. Pian sen
jälkeen he näkivät Ellenorin nostavan valkeat purjeensa, ja
majesteetillisesti kuin joutsen tämä kaunis laiva kiisi aaltoja pitkin.

       *       *       *       *       *

Kuukausi kuukaudelta kului, ja joka päivä rouva Griffin rukoili Jumalaa
varjelemaan puolisotansa ja antamaan hänen palata terveenä kotiin.
Alituinen suru rasitti kuitenkin hänen sydäntänsä; kärsimättömänä,
synkät aavistukset mielessä hän odotti sitä aikaa, jolloin
valaskalanpyytäjien oli tapana palata.

Hänen poikansa, reipas Robert taas oli hyvällä mielellä, vaikka hän ei
suinkaan ollut unhottanut isäänsä; päin vastoin kaikki hänen
ajatuksensa työskentelivät hänessä. Hän luki kaikkia kirjoja, jotka
taisivat antaa hänelle tietoja pohjoisista seuduista, niiden
ominaisuuksista ja vaaroista, ja samalla isän kuva väikkyi aina
hänen silmissänsä. Hän luuli näkevänsä, kuinka hän rohkeana ja
nerokkaana voitti taikka väisti uhkaavat vaarat. Robert kävi usein
kapteeni Beckerillä, joka kertoi hänelle kaikki mitä hän itse
jäämerenmatkoillansa oli nähnyt ja kokenut. Tämä vanna merimies sai
Robertista tarkkaavaisen ja tiedonhaluisen oppilaan, jonka aina iloinen
ja hilpeä olento häntä suuresti miellytti. Pitkän aikaa kapteeni
Backerin täytyi olla sairasvuoteella, ja Robertin käynnit hänen luonaan
olivat hänen parhaana huvituksenansa sillä aikaa; tervehdyttyänsäkin
hän oleskeli halusta pojan parissa. Tämä kävi hänen kanssaan kaikilla
huvimatkoilla. He kävivät etenkin satamassa ja siellä olevilla
laivoilla, jolloin Backer kertoi hänelle, mitä meritoimiin kuului, ja
täydensi käytöllisesti näin sen tieteellisen opetuksen, jonka Robert
oli saanut isältänsä.

Joulukuu lähestyi, ja kaikki ne kapteenit, jotka olivat olleet
valaskalanpyynnöllä, palasivat toinen toisensa perään, kaikki muut
paitsi Griffin. Viimeinen heistä, kapteeni Carter, joka runsaine
saaliineen tuli satamaan, toi vihdoin Griffinin perheelle sen uutisen,
että hän kotimatkalla oli kohdannut hänen, ja että he puhurilla olivat
vaihettaneet muutamia sanoja. "Kaikki on hyvin laivassa, kahdeksassa
päivässä tulen perässä." Näin kapteeni Griffin oli sanonut: olihan se
suotuisa sanoma. -- Viikkoja vieri: oli täysi talvi, eikä vieläkään
kaivattu tullut. Kapteeni Beckerin tuli yhä vaikeammaksi lohduttaa
rouva Griffiniä, joka loi mielikuvitukseensa mitä synkinpiä kuvia.
Kapteenin onnistui kuitenkin monilla lohdutuskeinoilla, joita hän
keksi, niin paljon rauhoittaa häntä, että hän kärsivällisemmin ja
turvallisemmin odotti lauhkeampaa vuoden-aikaa.

Kesä tuli, ja taas laivat lähtivät valaskalanpyynnille, ja taas
kapteeni Becker ja Robert alkoivat joka päivä käydä satamassa
hankkimassa tietoja Ellenorista. Kaunis vuodenaika hupeni; päivät
kävivät lyhyemmiksi; kapteenit palasivat; ensimmäinen lumi tuli, mutta
Griffiniä ei kuulunut, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Rouva
raukalta sammui viimeinenkin toivon kipinä; hän oli vaipua epäilykseen
ja suri puolisotansa kuolleeksi.

"Toinen kesä on tosin kulunut," kapteeni Becker lausui eräänä päivänä,
kun talvimyrsky riehui ulkona, "mutta emme sen vuoksi saa langeta
epätoivoon. Vielä saatamme toivoa nähdä ystäväämme. Kukaties kesä ei
ole ollut kyllin lämmin sulattamaan jäitä, joihin Ellenor on puuttunut;
kukaties Griffin on lähtenyt laivastansa ja käynyt jäitse johonkin
uutis-asutukseen Grönlantiin taikka Eskimojen majoille, joissa hän
viettää talvea. Kukaties -- niin, kylläpä on monta 'kukaties'tä',
joihin saatamme perustaa toivomme. Siis ystäväni, odottakaamme,
odottakaamme kärsivällisesti!"

"Mutta emmekö voi tehdä mitään tehokkaampaa?" kysyi Robert, joka
äänetönnä kuunteli puhetta. "Ajatelkaas, että hän on joutunut
haaksirikkoon, että hän on suljettuna jäihin, että hän, ollen ilman
laivoja ja muita välikappaleita, joilla hän voisi saapua lauhkeampiin
seutuihin, taistelee pakkasta ja puutetta vastaan, ja ainoa, mikä häntä
elähyttää, on toivo, että me etsisimme ja pelastaisimme hänet hänen
hirveästä tilastansa. Voi äitiäni, jos niin olisi! Tuo ajatus ei anna
minulle hiukkaakaan lepoa. Minusta tuntuu kuin isäni ojentaisi käsiänsä
puoleeni. Ei, me emme saa kauvemmin olla ristissä käsin ja vain odottaa
häntä, meidän täytyy tehdä enemmän."

"Jumal'auta, poika on oikeassa!" Becker lausui. "Te olette kyllin
rikas, rouvani, säästääksenne kulutuksia, ja minä olisin kehno ystävä,
jollen panisi parastani Griffinin puolesta. Niin, Robert on oikeassa,
meidän täytyy etsiä hän. Tulevana keväänä lähden matkalle ja olen
Jumalan avulla saapa selon hänestä."

"Ja minä seuraan luonnollisesti teitä, kapteeni Becker!" Robert sanoi
innokkaasti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja hänen poskensa hehkuivat
jaloista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä. "Ah, tätä onnea,
tätä sanomatonta onnea löytää isäni ja ehkä pelastaakin hätet
kuolemanvaaroista, hädästä ja kurjuudesta! Sinä et saa estää minua,
äitini! Kenenkä velvollisuus, jollei pojan, on etsiä armas isänsä!"

Rouva Griffin taisteli kovan sodan sydämessänsä. Hän oli kyllä altis
suurimpiinkin uhrauksiin puolisonsa hyväksi; mutta antaisiko hän
poikansakin niiden vaarojen alaiseksi, jotka jo ehkä olivat hänen
puolisonsa näännyttäneet? Mutta eikö tämä toiselta puolen ollut juuri
Robertin velvollisuus? Hän ei ollut lapsi enään, vaan roteva, reipas ja
nerokas nuorukainen, ja jalo tarkoitus elvytti hänen sieluansa,
äidinsydämen täytyi myöntyä:

"Olkoon menneeksi, poikani," hän lausui vapisevalla äänellä laskien
kätensä poikansa pään päälle, "lähde Jumalan nimeen; Hän olkoon
kanssasi! Jumala armahtakoon minua älköönkä riistäkö sekä puolisoa että
poikaa minulta! Mene matkaasi, Robert! -- Minä uskon poikani teille,
kapteeni Becker; pitäkää huolta hänestä ja suojelkaa häntä."

Jalomielinen kapteeni lupasi tämän uskomielisellä tavallansa, ja matka
oli päätetty; kaikkiin valmistuksiin ruvettiin viipymättä. Becker osti
laivan, joka vartavasten oli rakettu ja varustettu jäämeremmatkoja
varten, ja kuormitti sen niin runsaasti kaikenlaisilla ruokavaroilla,
että he saattoivat viettää ei ainoastaan yhden vaan parikin talvea
kaukana pohjassa.

Hetki löi, jona rouva Griffin oli jättävä poikansa hyvästi. Hänellä oli
enemmän voimaa ja vakavuutta kuin oli toivonutkaan. Hän syleili ja
siunasi Robertia. Vielä kerran hän sydämellisesti varoitti Beckeriä
pitämään huolta hänestä, ja kapteeni uudisti lupauksensa. Kohta he
olivat Toivolla -- se oli laivan nimi -- eikä viipynytkään kauvan, kun
ankkuri oli nostettu, ja Toivo pullistunein purjein riensi pohjaseen,
pohjaseen!

Muutaman viikon kuluttua lähestyttiin Grönlannin rantamia. Kapteeni
Beckerin aikomus oli laskea Kalaniemelle, jossa oli Tanskalaisten
turskanpyynnön
ja -valmistuksen pääasema, kun eräs tapaus vaikutti, että hän hiukan
muutti suuutaansa.

Robert seisoi eräänä aamuna mastonhäkissä ja tarkasteli tähystin
silmällä aukeata ulappaa. Muutamia mahdottoman suuria jäävuoria
uiskenteli etäällä, mutta maata eikä purjetta hän ei oivaltanut.
Uupuneena turhaan tutkimukseensa hän oli lähteä alas, kun hän
viimeisellä katsauksella havaitsi pienen mustan esineen, jota hän ensin
luuli valaskalaksi. Mutta se se ei kuitenkaan voinut olla; hän oli
näkevinään pienen lipun liehuvan mustan pilkun yläpuolella. Keksintö
tuli hänestä yhä merkillisemmäksi, jonka vuoksi hän lopulta huusi
kapteenia, joka ensimmäisen perämiehen kanssa käveli edes takaisin
peräkannella.

Kapteeni Becker noudatti tähystimensä -- parhaan mitä laivassa oli --
ja katseli Robertin osottamalle suunnalle.

"Kas, se on kajakki!" hän sanoi vähän ajan kuluttua. "Luullakseni siinä
on ihminen, joka on nostanut hätälipun."

"Kajakki? Mikä se on?" kysyi Robert, joka sillä välin oli tullut
kannelle.

"Kajakki on kevyt vene, jota Eskimot käyttävät kalastaissaan ia muilla
merimatkoilla. Se on yksipuimen ja peitetty hylkeennahalla. Paitsi
keskessä olevaa pyöreätä reikää, jossa soutaja istuu, kajakki on
kokonaan ilman- ja
vedenpitävä. Kevyt kun se on, sellainen vene kulkee erinomaisen
nopeasti vedenkalvossa, ja sen vuoksi en käsitä, miksi tuo on
paikallaan ja liikkumatonna kuin puupölkky."

"Jokin onnettomuus on kohdannut miesparkaa, joka tuossa istuu," Robert
arveli. "Kas, hän heiluttaa yhä hätälippuaan. Meidän täytyy hänelle
avuksi."

"Tietysti," kapteeni vastasi, "vaikka siten joudumme oikealta
suunnaltamme." Hän jakeli käskyjänsä, ja Toivo laski kohta toiseen
suuntaan suoraan kajakkia kohden.

"Nuo ihmiset ovat oikeita uskalikkoja," kapteeni lausui. "Kun Eskimo
noin istuu venosessaan, joka myös tavoin ympäröi häntä, puettuna päähän
saakka piukkaan hylkeennahkaiseen pukuunsa, ja tarttuu airoonsa, jossa
on kummassakin päässä lapa, hän luulee olevansa yhtä varmassa turvassa
kuin kalalokki, joka siivillään liitelee aaltojen yli. Mutta Eskimot
ovat monen vaaran alaisia: varsinkin heillä on kulkujäissä ja ajopuissa
kaksi kovaa vihollista, jos kajakki törmää niitä vastaan, ne repivät
venepeitteen ja miesparka uppoo silloin pohjaan."

Kapteenin ja Robertin puhuessa Eskimoista, jotka edellinen tunsi jo
entisiltä matkoiltaan näillä purjehdusvesillä, laiva tuli yhä
likemmäksi yksinäistä kajakkia. Siinä istui noin parinkymmenen vuotias
nuorukainen, joka rukoillen ojenteli käsiänsä pelastajoitaan kohden;
hän oli hyvin kalvakka, ja kirkkaat kyynelet vuosivat hänen
poskillensa.

Eskimo kajakkineen otettiin kiiruusti kannelle. Kun miesparka oli
päässyt kannelle, hän oli niin voimaton, että hän annettiin
laivalääkärin haltuun. Robert ryhtyi häneen innokkaasti, ja hänen ja
lääkärin onnistui vihdoin yhdistetyin ponnistuksin saada hän
tunnoilleen. Hänelle annettiin ruokaa ja juomaa, jonka jälkeen hän
jätettiin lepoon ja rauhaan, joka virkisti hänen voimiansa. Seuraavana
aamuna Robert vei hoidokkaansa kapteenin luo, joka tavallisella
hyväntahtoisuudellaan otti hänet vastaan.

"No, poikaseni," kapteeni Becker sanoi, "sinä et näy tehneen juuri
onnellista matkaa. Mikä nimesi on?"

"Hannu, Kristian, kotoisin Kalaniemeltä Grönlannista."

"Sitten olet joutunut jotenkin etäälle kodistasi, Hannu hyvä. Kuinka se
kävi?"

"Minä lähdin hylkeenpyynnölle, herra," Eskimo vastasi, "sillä minä olen
metsästäjä, ja maanmieheni pitävät minua tarkimpana ampujana seassansa.
Minä otin mukaani pyssyn ja luotipussin sekä evästä pariksi päiväksi,
sitten sousin jotenkin kauas merelle saareen, johon tiesin hylkeitten
tavallisesti tulevan lekottelemaan. Tuli yö, ja minä olin varmaankin
nukkunut, kun kova kolaus herätti minut, ja minä veneineni pyörähdin
useita kertoja ympäri, joten jo luulin viimeisen hetkeni tulleen. Mutta
onnekseni kajakkini kääntyi jälleen pystyyn. Luultavasti olin tölmännyt
valaskalaa vastaan, taikka iso hylje oli kulkenut pimeässä ylitseni.
Oli syy mikä tahansa, sitä en silloin ajatellut; aivan toinen asia
minun huoletti. Pyssyni oli uponnut meren pohjaan; se oli mennyttä
kalua; mutta airo, herra, airo oli myös poissa ja mitä minä airotta
voin tehdä näin kaukana maasta? Minun piti etsiä se, ja sousin sen
vuoksi käsillä, mutta pimeässä oli mahdotonta löytää haettavaani. Yhtä
hyvinhän saatoin poikistua airosta kuin lähestyä sitä; tätä ajatellen
päätin olla alallani aamuun asti. Vihdoin idässä päivä koitti, pimeys
hälveni, mutta vaikka kuinka katselinkin, airoa en nähnyt. Tilani oli
arveluttava, jo luulin joutuneeni surman suuhun, jollei joku toinen
kajakki taikka valaskalanpyytäjä tulisi pelastamaan minua. Kolme päivää
ja kolme yötä kului; mitään pelastuksen toivoa ei ollut; ruokavarani
olivat loppuneet. Taas aurinko vaipui mereen, taas se nousi sieltä.
Minä olin tullut niin voimattomaksi, että tuskin voin pitää pääni
pystyssä ja tähystellä pitkin merta. Mutta juuri samassa hetkessä kuin
koin tottua kohtalooni ja ajattelin: "Tapahtukoon sinun tahtosi," juuri
silloin keksin teidän purjeenne, joka lähestyi yhä enemmän ja enemmän,
vaikk'ei aivan suoraan minua kohden. Ah, herra, minä ponnistin
viimeiset voimani, liehutin nuttuani pääni ylitse ja odotin
tuskallisesti merkkiä, että olin havaittu. Jumalan kiitos, te
käänsitte, minä olin nähty, pelastajani lähestyivät -- ah! en voi
selittää iloani. Mitä sitten tapahtui, itse tiedätte parhaiten. Kiitos,
kiitos, rakas herra, siitä, että pelastitte vaivaisen elämäni."

"Tätä nuorta herraa sinun tulee kiittää," kapteeni lausui osottaen
Robertia, "jollei hän olisi nähnyt sinua mastonhäkistä, olisimme
purjehtineet ohitsesi huomaamatta sinua."

Hannu osotti Robertille hartainta kiitollisuutta ja kertoi olevansa
yksinään mailmassa ilman vanhempia ja veljiä ja pyysi, että Robert
ottaisi hänet palvelijaksensa; sillä hän osasi käyttää sekä pyssyä että
harpuunia, metsästää sekä karhuja että valaskaloja. Robert katsoi
kysyvästi kapteeniin ja, kun tämä nyykäytti päätään suostumuksen
merkiksi, otti Eskimon metsästäjäksensä ja lupasi hankkia hänelle
kaikki sellaiseen toimeen tarvittavat kalut.

Muutaman päivän perästä Toivo saapui Kalaniemen satamaan, jossa väestö
suuresti kummasteli nähdessään Hannun hengissä, sillä kaikki luulivat
hänen jo aikoja sitten kuolleeksi. Kaikki tiedot, jotka kapteeni Becker
sai Hannusta, vakuuttivat hänelle, että tämä oli kelpo nuorimies ja
että häntä pidettiin koko paikkakunnan taitavimpana ja rohkeimpana
metsästäjänä.

Sittenkuin Kalaniemellä oli tehty tarkimmat kapteeni Griffiniä koskevat
kuulustelemukset, ankkuri taas nostettiin vaikka ei ketään löydetty,
jolla olisi ollut tietoja annettavana. Nyt päätettiin panna toimeen
aikomus kulkea pitkin Grönlannin rantamia, ja laivan suunta käännettiin
Melville lahtea kohti.

Kuljettiin satamasta toiseen ja ruvettiin joka paikassa tuttavuuteen
maan asukasten kanssa osaksi siinä aikomuksessa että saataisiin, mitä
tarvittiin, osaksi, että kuulusteltaisiin kapteeni Griffiniä. Robert
oli Hannulle ilmoittanut matkan tarkoituksen, ja tämä oli hänellä
hyvänä apuna sekä kaupanteossa, että etsimässä jälkiä oikealle tielle.
Muutamat maan asukkaat, joita Hannu puhutteli, sanoivat hänelle
metsästysmatkallansa nähneensä sellaisen laivan, kuin hän kertoi,
ankkurissa Cap Rileyn kohdalla jäihin juuttuneena, mutta runsaasti
varustettuna ruokavaroilla. Miehistö oli ollut terve, ja hyvällä
mielellä oli ainoastaan odotettu jäänlähtöä matkan jatkamista varten.
Tämä oli tapahtunut noin yhdeksän kuukautta sitten.

Vaikka tämä tieto olikin vaillinainen, se kuitenkin antoi uusia
toivoja. että laiva oli vielä mainitussa paikassa ja pitkittä puheitta
päätettiin purjehtia Cap Rileytä kohden. Vaikk'ei siellä
löydettäisikään laivaa, ainakin saataisiin tarkka tieto, oliko Ellenor
se laiva, jonka Eskimot kertoivat siellä nähneensä.

Cap Riley oli etäällä, mutta matkan pituus ja vaikeudet eivät voineet
pelottaa kapteeni Beckeriä eikä hänen reipasta toveriansa. Mitä enemmän
pohjaan tungettiin, sitä enemmän kasvoivat vaarat, joiden kanssa oli
taisteleminen. Toisinaan levisi niin tiheä sumu merelle, ettei nähnyt
paria askeltakaan eteensä, joskus taas oli tunkeuminen suurten
jäävuorien välitse, jotka usein uhkasivat välttämätöntä perikatoa.
Suurin heitä kohtaava vaara oli raju myrsky, joka ajeli kauheita
äämöhkäleitä laivaa vastaan. Koska oltiin lähellä maata, niin kapteeni
käski laskemaan laivaa pieneen lahteen. Toivo pantiin kahteen
ankkuriin; mutta kauvan ei kestänyt, kuin toinen ankkuriköysi katkesi
toisensa perään, ikäänkuin ne olisivat olleet soittimen kieliä, ja
laiva viskattiin takaisin ulapalle. Kapteeni ei sentään menettänyt
levollista mielenmalttiansa ja hänen esimerkkinsä oli hyvänä
rohkaistuskeinona väestössä. Kaikki työskentelivät uutterasti, ja pian
Toivo totteli taas peräsintä. Vaara ei kuitenkaan vielä ollut sivuitse,
ja vasta aamulla, kun oli päästy ajojäistä ja myrsky alkanut tyyntyä,
miehistö uskalsi levollisemmin henkiä, ja lyhyt uni virkisti heitä
niistä vaivoista, joita yön kuluessa olivat kärsineet.

Kapteeni, ensimmäinen perämies Lowell ja Robert eivät hetkeksikään
lähteneet kannelta.

"Nyt tiedät, Robert," kapteeni lausui, "mitä jäämeren vaaroja vastaan
taisteleminen merkitsee."

"Kyllä, ja tunnustanpa niiden olevan suurempia, kuin olen
ajatellutkaan. Monesti luulin viime yönä loppumme varmaksi, ja
ainoastaan teidän taitavuuttanne, kapteeni Becker, meidän on
kiittäminen pelastuksestamme."

"Vastuksemme on tullut tuolta ylhäältä," kapteeni lausui luoden
silmänsä taivaasen, "Jumala on ihmeellisesti varjellut meitä. Mutta nyt
on kysymys, jatkammeko matkaamme Cap Rileylle, vai etsimmekö
suojapaikan, johon asetumme talvenpitoon. Vaarat tulevat hetki hetkeltä
suuremmiksi ja pelottavammiksi."

"Ah ei, kapteeni, ettehän todellakaan vielä aio ruveta ankkuriin,"
Robert sanoi innokkaasti. "Jumala on suojeleva meitä nyt, niinkuin
tähänkin asti. Minulla ei olisi koko talvena ainoatakaan levollista
hetkeä, jollemme olisi ainakin Cap Rileyllä saakka. Rohkeutta,
kapteeni! Isäni henki rippuu siitä."

"Olkoon niin sitten, Jumalan nimeen!" kapteeni vastasi. "Sinä olet
reipas nuorukainen, poikaseni! Tietysti meidän pitää tehdä, mitä
suinkin voimme, ja jos sorrumme, olemme kuitenkin tehneet
velvollisuutemme!"

Purjehdittiin edelleen, ja vastoin kapteenin luuloa meri tuli aina
puhtaammaksi jäistä, mitä kauvemmaksi saavuttiin pohjaan.

Sää oli yhä kaunis; aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla, ja
kapteenin laskut osottivat, että ei enään oltu kaukana Cap Rileystä.

"Huomenna olemme luullakseni perillä," hän sanoi Robertille, joka
kärsimättömänä halusi selkoa asiasta.

Yö tuli, mutta ollen niin lähellä matkan loppua Robert ei saanut unen
kutkaustakaan silmiinsä. Hän löytäisi isänsä, taikka ainakin saisi
tiedon, vieläkö hän oli elossa. Aamun sarastaessa hän nousi
mastonhäkkiin ja katseli tähystimellään sille taholle, jossa hän toivoi
näkevänsä Cap Rileyn huippujen kohoavan merestä.

"Sinä olet varhain työssäsi," huusi kapteeni, joka vähää myöhemmin tuli
kannelle. "Vielä kuluu useita tuntia, ennenkuin pääsemme niin likelle
maata, että saatamme nähdä rannan."

"Se ei tee mitään, kapteeni!" Robert vastasi. "Minä tahdon ensimmaisenä
saada maan näkyviini. Ilma on kirkas, niin että rannan pitäisi näkyä
kauvaksikin."

Kapteeni hymyili nuorukaisen innolle. Robert jatkoi uutterasti
tähystelemistään huolimatta muusta. Päivän koittaissa nousi puoliksi
läpinäkyvä sumu merelle, mutta Robert ei kuitenkaan luopunut työstänsä
toivoen puolipäiväauringon hajoittavan usvat. Niin tapahtuikin;
taivaanranta kuvastui selvästi viheriäistä veden pintaa vastaan, ja
samaasa kaikui riemuhuuto mastonhäkistä.

"Maa, kapteeni Becker!" Robert huusi heiluttaen lakkiaan päänsä ylitse.
"Minä näen pari kallionhuippua eli kivikasaa. Onkohan se Cap Riley?"

Pantuansa tähystinen silmällensä kapteeni vakuutti oltavan kaivatun
paikan näkyvissä, josta yleinen ilo syntyi laivalla.

"Toisella kallionkukkulalla," Robert taas huusi, "näen lipputangon,
jonka päässä on pallo."

Kaikki tähystimet, mitä Toivolla oli, olivat silmällä, ja jokainen
huomasi saman kuin Robertikin.

Vihdoin ankkuri heitettiin loivalle rantamalle; vene laskettitn
vesille, ja kapteeni, ensimmäinen perämies, Robert, Hannu ja muutamia
miehiä lähti maalle. Robert hyppäsi ensimmäisenä maalle ja kiiruhti
kukkulalle. Toiset tulivat ripeästi perästä. Paitsi merkkipuuta, joka
huomattiin Eskimojen pystyttämäksi, ei nähty muuta merkillistä. Mutta
vähäisen matkan päässä sieltä, pienellä niemekkeellä, joka pohjan
puolella oli turvassa kallioilta, kapteeni Becker keksi selviä
jäännöksiä viidestä asumuksesta. Kallion lähellä oli mureata
kalkkikiveä neljässä kehämäisessä piirissä; ympärillä oli suurempia
kiviä, jotka nähtävästi olivat olleet telttakaton kannattimia.
Löydettiin muutamia neliskulmaisia kiviarinoita, jotka luultavasti
olivat olleet tulisijana. Vähän etäämmällä kallioista, mutta samassa
rivissä kuin äsken mainitut rauniotkin, oli suurehko aidattu paikka,
johon käytävä oli etelän puolella. Se oli kolmikulmainen päällekkäin
pannuista kivistä tehty huone. Keskellä tätä kolmikkoa oli hylkeen- ja
linnun luita, ja kallion juurelta Hannu löysi kappaleen purjekangasta.
Rannalla pari, kolmekymmentä askelta tuonnempana oli röykkiö
vihriäisiä, valkeita ja mustia laudanpalasia, joita nähtävästi oli
saatu särjetystä veneestä ja aiottu polttopuiksi.

"Tässä on kyllä tarpeeksi merkkiä," kapteeni Becker lausui, "siitä,
että laiva on ollut ankkurissa tässä pidemmän aikaa. Onkohan se ollut
Ellenor vai joku muu? Olettakaamme ensimmäinen todeksi, niin kauvan
kuin me emme löydä mitään, mikä todistaisi päin vastoin."

"Mutta mitä nyt teemme?" Robert kysyi surullisesti. "Ei mikään osota,
mihin päin isäni on lähtenyt jätettyänsä tämän paikan."

"Meidän täytyy tutkia seutua tarkemmin," kapteeni vastasi. "Lähtekäämme
kolmelle suunnalle, ensimmäinen tarkastelkoon oikeata rantaa, toinen
vasenta ja kolmas sisämaata. Ennen auringonlaskua tapaamme toisemme
täällä."

Ehdotus hyväksyttiin ja pantiin heti käytäntöön. Kapteeni Becker lähti
muutaman miehen kanssa vasemmalle, Lowell oikealle, ja Robert ynnä
Hannu menivät sisämaahan päin. Kauvan aikaa ei kulunut, ennenkuin
pyssynlaukaus kuului siltä suunnalta, johon kapteeni Becker oli
lähtenyt, sitä seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Se oli sovittu
merkki, että jotakin merkillistä oli löydetty. Robert ja ensimmäinen
perämies palasivat ravakoin askelin.

"Löydetty, löydetty!" kapteeni huusi heille. "Nyt meillä on todistus!
Kapteeni Griffin on ollut täällä. Kas tässä, ystäväni on selvät
todistukset!"

Ensimmäinen näkö, joka tulijoita kohtasi, herätti heissä surullisia
tunteita. Siinä oli kolme hautaa keskellä jää- ja kivikorpea.
Hautakummut olivat huolellisesti peitetyt laakeilla kalkkikivillä ja
varustetut nimikirjoituksilla, jotka ilmoittivat kolmen merimiehen
siinä lepäävän. Nimet olivat:

    Braim, Hartwell, Torrington.

Ensimmäisen ja viimeisen alla oli kuolinpäivä mainittu:

    1:nen päivä tammikuuta. -- 3:s päivä Huhtikuuta.

Ja lisäys:

    Kuolleet Ellenorilla.

"Minä tunsin aivan hyvin nuo kolme reipasta miestä, jotka tässä
lepäävät ikuista unta," kapteeni lausui, ja kirjoitus, 'kuolleet
Ellenorilla' osottaa selvästi, että Ellenor vielä Huhtikuun kolmantena
on ollut hyvässä tilassa. Tämä on suuri lohdutus sinulle, Robert, ja
myös meille kaikille! Mitään jäännöksiä, jotka ilmoittaisivat
haaksirikon tapahtuneen, emme ole nähneet; siis on selvää, että Ellenor
on päässyt jäistä ja jatkanut matkaansa. Mutta etsikäämme enemmän!"

Vähän idempänä, likempänä rantaa löydettiin suuri musta pilkka, jossa
oli muutamia nauloja, rautarenkaita ja muita rautakaluja; siinä oli
siis ollut paja. Vielä likempänä rantaa, mutta enemmän etelään käsin,
huomattiin selvästi laivan kirvesmiehellä olleen työhuoneensa. Noin
neljänsadan askeleen päässä haudoista löydettiin pieni talonpaikka.
Vähän loitompana oli kasassa monta sataa läkkirasiaa, joissa ennen oli
ollut lihaa, mutta jotka nyt olivat kiviä täynnä, ja luultavasti
käytetyt painolastina. Päälle päätteeksi tavattiin pienoinen puutarhan
perustelma, johon ahkera käsi oli istuttanut sammalkasvia ja vuokkoja.
Kaikki todisti, että tässä oli aiottu olla pitemmän aikaa taikka tulla
tänne takaisin.

Sitä paitsi löydettiin purjekankaan palaisia, nuoranpätkiä,
tynnyrinvanteita, rautakaluja, vuodepeite, pari käsineitä sekä avain ja
messinkikisko, joka luultavasti oli kotoisin laivalippaasta, sanalla
sanoen, löydettiin paljous kaluja, jotka osottivat kapteeni Griffinin
siinä olleen kauvan aikaa talvimajoilla.

"Kaikki, mitä nyt on löydetty todistaa, että ystävämme on ollut viime
talven täällä," lausui kapteeni, joka tarkkaan oli katsellut kaluja.
"Koska ainoastaan kolme miestä on Ellenorin lukuisasta miehistöstä
talven ajalla kuollut, saamme siitä ilahuttavan johdelman, että
terveydentila on ollut hyvä ja ettei ruokavaroja ole puuttunut.
Muutamat tähän jääneet kalut vievät minut toiseen johtopäätökseen, että
lähtö on tapahtunut suurimmassa kiiruussa. Kentiesi lämpimämpi tuuli on
puhaltanut, taikka Ellenor on tavalla eli toisella päässyt
jääkahleistansa, jonka vuoksi Griffin on käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen, ja nostanut ankkurinsa päästäksensä ulapalle. Helposti
saatan kuvailla, millä kiiruulla matkalle on lähdetty, niin että yksi
on jättänyt käsineensä, toinen avainensa, ja kolmas peitteensä lähdön
hommassa joutuakseen aikoinaan laivalle. Mutta nyt on kysymys, mihin
päin Griffin on suunnannut kulkunsa? Siinä suhteessa olemme
epätiedossa. Luulempa, että meidän, kun emme etelässä löytäneet mitään
jälkeä Ellenorista, täytyy jatkaa tutkimuksiamme pohjaan päin. Mutta
vuodenaika on todellakin jo kulunut pitkälle, ja meidän tulee
valmistaida viettämään talvea jäissä. Yksinäni sita en tahdo päättää.
Sanokaa ajatuksenne, hyvät ystävät!"

Ensimmäinen perämies, Robert, lääkäri ja kaikki äänestivät
yksimielisesti matkan jatkamista. He kyllä aavistivat kaikki kohtaavat
vaivat ja vastukset, mutta siitä huolimatta he olivat hyvällä mielin.
Ankkuri nostettiin siis, ja matkaa jatkettiin kohti pohjan jäisiä
seutuja.

       *       *       *       *       *

Lähdettyänsä Cap Rileyltä ystävämme saapuivat muutaman päivän perästä
lahteen, jossa he ollen näin kaukana eivät toivoneet löytävänsä
ihmis-asuntoja. He hämmästyivät siis suuresti nähdessään joukon
Eskimoja rannalla. Kapteeni ja Robert ottivat Hannun kanssansa ja
lähtivät maalle. Jälkimmäinen rupesi puheisin maanmiestensä kanssa ja
kysyi heiltä tavallisuuden mukaan tietoja kapteeni Griffinistä. Mutta
he eivät tietäneet mitään hänestä. He olivat metsästäjiä ja kalastajia,
jotka olivat vaimoineen ja lapsineen ainoastaan epämääräiseksi ajaksi
asettuneet tähän seutuun, ja aikoivat talven tullen vetäyä etelään
päin. Kapteeni Becker oli jättää heidät, kun Hannu pidätti häntä.

"Tämä on luullasseni," hän sanoi, "viimeinen tilaisuus saada koiria ja
rekiä."

"Koiria ja rekiä?" kapteeni matki, "Ahaa," hän lisäsi vähän
ajateltuansa, "sinä olet oikeassa, Hannu hyvä! Niistä olisi kyllä
meille suurta hyötyä talvimajoissamme, mutta mistä saisimme niille
ruokaa?"

"Heittäkää se minun huolekseni, herra kapteeni!" Hannu vastasi.
"Eskimokoirat eivät ole mitään herkkusuita, ne syövät mitä hyvänsä,
karhun- ja hylkeenlihaa, vieläpä kalanpäitä ja muuta törkyä. Ainoastaan
suolattua lihaa ne eivät syö. Niin kauvan kuin minulla on ruutia ja
luotia, heiltä ei ole ruoka puuttuva."

"No kysyppäs sitten maanmiehiltäsi, tokko he tahtovat luovuttaa meille
muutamia koiria."

Eskimot olivat suostuvia kauppaan halvasta hinnasta, ja Hannu valitsi
suuresta joukosta viisikymmentä parasta koiraa, jotka vietiin Toivolle,
missä niille laitettiin koppi. Sitten Hannu otti pyssynsä mennäksensä
metsästämään. Robert ja lääkäri olivat valmiit seuraamaan häntä. Hän
oli Eskimoilta kuullut, että vähän kauvempana olevassa lahdessa oli
sarvivalaita kosolta. Tämä saattoi kapteenin varustamaan veneen, jolla
hän metsästyskumppanineen lähti mainittuun lahteen.

Tunnin soudettuansa he saapuivat lahteen. Eskimot olivat oikeassa,
siellä näkyi viisi kuusi sarvivalasta tellehtimässä vedessä. Ne eivät
olleet lainkaan pelkuria; vene pääsikin siis pian ampuvälille. Hannu
nosti pyssynsä ja ampui. Yksi noista suurista elävistä hyppäsi samassa
korkealle aalloista, putosi raskaasti takaisin, nytkäsi muutaman kerran
ja kääntyi seljälleen.

"Se on meidän, se on kuollut," Hannu sanoi tyytyväisenä. "Luoti on
käynyt silmästä sisään ja mennyt aivuihin. Mutta kas, nuo toiset eivät
lähdekkään pakoon vaan uivat toverivainajansa ympärillä, juurikuin ei
mitään olisi tapahtunut. Herra Robert, nyt saatatte koettaa onneanne,
mutta tähdätkää päähän; sillä muuten sarvivalas ei välitä luodista
enempää kuin herneestä."

Lääkäri ja Robert tähtäsivät ja ampuivat yht'aikaa. Vedessä syntyi
vaahtinen pyörre, joka todisti luotien sattuneen, ehkä ei
kuolettavasti. Haavoitettu eläin sukelsi pää edellä syvyyteen ja
katosi.

"Kärsivällisyyttä vaan!" lausui Hannu, joka taas oli pannut pyssynsä
panokseen. "Se tulee kyllä pian hengittämään ilmaa."

Tuskin sarvivalas oli pistänyt kuononsa vedestä, kun laukaus pamahti.
Hannu alensi pyssynsä itseensä tyytyväisenä naurahdellen. "Se on saanut
tarpeeksensa," hän lausui. "Nyt se paneitse seljälleen kumppaninsa
viereen. Koirat saavat ruokaa pariksi viikoksi. Junnatkaamme nyt
saaliimme laivaan."

Niin kävikin. Toinen hyvin varustettu vene tuli metsästäjille avuksi,
ja illan tullen he pääsivät Toivolle, kiskoivat saaliinsa kannelle ja
palottelivat sen. Koirilla oli siis runsaasti muonaa; ja kun seuraavana
päivänä myötäinen tuuli puhalsi, lähdettiin taas purjehtimaan.

Mitä edemmäksi pohjaan tultiin, sitä enemmän vaarat ja vastukset
lisääntyivät. Syyskuun viimeisinä päivinä täytyi heittää toivo
kauvemmaksi pääsemisestä, sillä silmänkantamaton jäätikkö sulki tien.
Vähäisen neuvottelun perästä päätettiin etsiä satamaa, johon sopi
ruveta ankkuroimaan ja valmistaa talvimajoja.

Suunta käännettiin etelään päin ja muutaman päivän purjehduksen perästä
tultiin lahteen, joka oli kokonaan jäistä puhdas, sillä kohiseva joki
laski siinä mereen. Joitakuita viheriöiviä kasvia peitti virranrannan,
joka antoi paikalle mieluisan näön. Joka taholta lahtea ympäröivät
korkeat kalliot. -- parempaa satamaa ei voinut löytää.

Kapteeni laski lahteen ja löysi hyvän ankkuripohjan muutamien saarien
takana, jotka suojelivat laivaa kulkujäiltä. Ankkuri laskettiin ja
päätettiin, ettei sitä ennen nostettaisi, kun kevät-aurinko paistoi.

Nyt kiiruhdettiin tekemään valmistuksia, että kaikki olisi varustettu
talvipakkaisia varten. Kapteeni Becker tiesi kokemuksesta, että paras
tapa suojella itseänsä ilman-alan ankaruudelta oli laittaa asumukset
samaan tapaan kuin maan asukkaatkin, ja elää samallaisella ruo'alla
kuin he, välttäen kuitenkin sitä siivottomuutta, joka on tavallista
eskimomajoissa. Hän tyhjensi varastohuoneen kaikista siellä löytyvistä
tavaroista ja kuljetti ne jonkinlaiseen säilyttöön, joka rakennettiin
rannalle. Nyt koirat ja reet olivat tarpeen, sillä täytyi lähteä
noutamaan sammalia suurissa määrin. Jotenkin suuri huone laitettiin
kannen alle, seinät peitettiin paksulla sammalkerroksella, samoin
lattiakin, ja katettiin purjekankaalla. Käytävä oli laivahuoneesen ja
muodosti jonkinlaisen tunnelin, joka myös oli sammalpeitteinen ja
varustettu niin monella esiripulla ja ovella, että jotenkin voitiin
estää pakkasta tunkeumasta sisälle.

Kaikki merkit ilmoittivat nyt talven olevan tulossa. Linnut, jotka
heidän lahteen tullessansa olivat sulostuttaneet seutua, katosivat
yht'aikaa. He lähtivät etelään päin. Syyskuu ei ollut vielä
puolessakaan, kun jo tuli niin ankara pakkanen, että yhden yön perästä
saattoi kävellä ympari laivaa ja ajaa reellä maalle.

Kun talvimajat, jotka maksoivat monta puuhaa ja ponnistusta, olivat
valmiit, kapteeni Becker piti neuvottelun matkakumppaniensa kanssa. Oli
keskusteltavana, millä tavalla nyt voitaisiin kuulustella kapteeni
Griffinlä. Meritse ei käynyt päinsä, vaan maitse, ja pääasiallisesti
juuri tätä varten kapteeni oli hankkinut itselleen koiria ja rekiä.

"Jossakin Grönlannin rannikolla," hän sanoi, "ystävämme täytyy
oleskella, jos hän vielä on elossa. On siis välttämätöntä, että
koetamme tunkeutua niin kauvas pohjoiseen, kuin suinkin on mahdollista.
Voidaksemme tehdä tämän meidän tarvitsee paikka paikoin laittaa
pysäkkiä, jossa saamme turvapaikan palaamatta jokakerta laivaan. Jos
varustamme nämä pysäkit riittävällä paljoudella ruokavaroja niin syllä
kykenemme kulkemaan kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa."

Tämä ehdotus pantiin heti toimeen. Ruokavaroja kuormattiin rekeihin
vietäviksi niihin pysäkkeihin, joita laitettiin. Reet sopivat
oivallisesti tähän tarkoitukseen. Paitsi jalaksien anturoita, niiden
kokoonpanemisessa ei ollut muuta rautaa. Kaikkia niiden osia pysyttivät
koossa hihnat ja ne olivat päällystetyt hylkeennahalla, niin että ne
samalla olivat keveitä ja lujia. Eväs, joka otettiin mukaan, oli
parhaasta päästä pemmikaania eli kuivattua ja hienonnettua lihaa
suljettuna läkkipönttöihin, joissa oli terävät päät vastustamassa
jääkarhujen hyökkäyksiä, jos ne olisivat tahtoneet niiden sisällystä
saada kynsiinsä. Muita ruokavaroja säilytettiin astioissa ja lippaissa,
jotka olivat vahvasti raudoitetut.

Miehistön pukuna oli puhvelinnahkainen takki, johon kuului n.s.
karhunnahkainen "makuusäkki," mihin saattoi ryömiä, kun täytyi olla
yötä taivas-alla. Paitsi sitä otettiin mukaan teltta ja vedenpitäviä
peitteitä.

Syyskuun kahdentenakymmenentenä kaikki oli valmisna matkalle. Että
Robert oli yksi osanottaja meidän ei tarvitse mainitakkaan, ja Hannu
oli hänelle tuiki tarpeellinen, sillä kukaan ei osannut paremmin kuin
hän seurustella koirien kanssa. Kello puoli yksi päivällä he jättivät
laivan jälkeen jääneiden eläköönhuutojen kaikuessa. Ensimmäisenä ajoi
Hannu, jonka reen edessä oli kuusi koiraa valjaissa, sitten seurasi
viisi muuta rekeä yhtä monta juoksijaa edessä; joka reessä oli merimies
ohjillisena, viimeiseksi tuli Robert, joka tahtoi nähdä koko matkueen.
Sileä jäävyöhyke oli pitkin rantoja; matka kävi rattoisasti, ja koirat
haukkuivat ilosta, kun he pitkästä joutilaisuudesta pääsivät raikkaasen
talvi-ilmaan.

       *       *       *       *       *

Hyvillä mielin matkustajamme jatkoivat vaellustansa raivaamattomilla
teillä. Koirat olivat kestävät ja väkevät pikajuoksijat.

Robert, Harald ja heidän toverinsa olivat varustetut pyssyillä ja
pitkillä puukoilla. Kun Grönlannin seuduilla tapaa useasti jääkarhun,
täytyi sen vuoksi olla valmis kohtaamaan noita pelottavia petoja.

Ilta yllätti; tähdet kiiluivat; täytyi siis ajatella yösijaa. Hannu
ajoi rekensä sen tähden likemmäksi rantaa, missä hän näki muutamia
korkeita kallioita, joiden alla hän uskoi löytävänsä suojaa
pohjanvihuria vastaan. Toiset reet seurasivat ja muutamassa tuokiossa
kaikki olivat kallioiden juurella. He hämmästyivät suuresti siellä
nähdessään useita pieniä irtaimista kivistä pystytettyjä majoja.

"Mitä tämä merkitsee, Hannu?" Robert kysyi. "Onko sattuma tuonut meidät
eskimokylään?"

"Nämät majat eivät ole asutuita," Hannu vastasi. "Mitään tallattua
polkua ei käy niiden luo. Monta vuotta on kulunut, sittenkuin täällä on
ihmisiä asunut. Mutta sytyttäkäämme lamppu ja käykäämme sisään."

Hän toi reestä suuren rautalampun, täytti sen hylkeen-ihralla ja
sytytti sen. Robertin seuraamana hän meni majoille. Kaksi ensimmäistä
olivat autioita, mutta kun Hannu nostalti kolmannen majan nahkaista
esirippua, hän ja Robert huudahtivat kauhistuksesta. He seisahtuivat
kivettyneinä ovelle ja katselivat kasvot kalmankarvaisina toisiansa.

"Käykäämme lähemmätsi!" Hannu lausui vihdoin luotuansa taas silmänsä
majaan. "Nuo ihmisraukat eivät tee meille mitään pahaa."

Robert oli myös tointunut ja astui sisään. Hannu seurasi häntä ja
valaisi majaa kohottain lamppua. Surkea näky kohtasi heitä. Pöydän
ääressä, jolla oli öljytön lamppu, istui, ikäänkuin elävinä, viisi
ihmisruumista mustunein huulin ja syvään vajonnein silmin. Heidän
ruumiinsa, jotka ijäinen pakkanen oli jäädyttänyt kivenkoviksi, olivat
jääneet melkein muuttumattomiksi. Ensi silmänräpäyksessä olisi
saattanut luulla heidän uinailevan. He istuivat taaksepäin
keikistyneinä, käsivarret veltosti rippuneina ja jalat ojennettuina.
Koira oli kyyristynyt isäntänsä jalkain juureen ja pieni, turkkeihin
kääritty lapsukainen lepäsi äitinsä parmoilla.

Kauvan aikaa Robert ja Hannu katselivat tätä kauhistavaa seuraa.

"Mikähän onnettomus lienee tässä tapahtunut?" Robert kysyi melkein
kuiskaamalla.

Hannu osotti pieniä savuräppäniä, jotka olivat suljetut jäällä ja
lumella.

"Luultavasti," hän sanoi, "näitä ihmisparkoja on kohdannut kova
lumipyry, joka on tukkinut räppänät. Se on ainoa selitys. He ovat
tukehtuneet ja heidän kuolemansa lienee tapahtunut samalla haavaa."

Robert oli samaa ajatusta. Hän ehdotti, että ruumiit haudattaisiin.
Hannu suostui siihen mielellään. Hautakumpu luotiin kivistä vainajien
yli, ja hengellinen, harras rukous luettiin heidän sielujensa
autuudeksi.

Seuraavana päivänä matkustettiin vähemmän, sillä Hannun täytyi lähteä
hankkimaan ruokaa koirille, jotka olivat olleet koko vuorokauden
syömättä. Puolipäivän aikaan tehtiin pysäys. Hannu luuli läheisyydessä
olevan hylkeitä. Yksi reki tyhjennettiin sen vuoksi. Robert ja Hannu
istuivat siihen ja ajoivat aika laukkaa pitkin sileätä iljankoa.

Alussa kaikki kävi hyvin, mutta kohta he tulivat heikommalle jäälle. He
eivät kuitenkaan piitanneet mitään tästä havainnosta, etenkin kun Hannu
iloisesti huudahti samalla: Hylkeitä! hylkeitä! Nuo ovat meidän!
Eteenpäin! eteenpäin!

Avento oli tullut jäähän, ja sen reunalla loikoi muutamia hylkeitä
lekottelemassa päivänpaisteessa.

Koirat kiisivät eteenpäin täyttä vauhtia, ja oli kuljettu jo aika
matka, ennenkuin Robert huomautti Hannulle jään heikkouden.

"Noh, kohta olemme perillä," Hannu vastasi. "Palata emme saa, sillä
silloin kadotamme saaliimme. Paras on kulkea niin nopeasti kuin
mahdollista, ja kyllä jää kestää, kun vaan koirat tekevät tehtävänsä."

Huutaen ja sivallellen ruoskallaan Hannu ajoi juoksijoitaan, jotka
enensivät vauhtinsa verrattomaksi nopeudeksi. Vähän matkaa vielä, niin
olisi oltu vahvemmalla jäällä. Metsästäjämme olivat pelon ja toivon
vaiheilla, mutta juuri kuin he luulivat pääsneensä vaarasta tapahtui
jotakin, jota he vähimmin olivat odottaneet. Koirat seisahtuivat
äkisti, luultavasti peloissaan ohuen jään aaltoilevasta liikkeestä.
Saada ne juoksemaan oli mahdotonta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
myös myöhäistä. Jää murtui vasemman jalaksen alta.

"Pelastakaa itsenne herra!" Hannu huusi. "Eteenpäin! Laahatkaa itseänne
mahallanne jään poikki ja jättäkää reki koirineen minun haltuuni. Ei
vielä hätää ole, jos vaan teette, niinkuin sanon."

Robert totteli vaistontapaisesti tätä neuvoa, jätti reen ja heittihe
jäälle, jolloin Hannu antoi hänelle takaapäin aika sysäyksen, niin että
hän luisti ainakin kymmenen askelta eteenpäin. Puolessa minuutissa hän
oli vahvalla jäällä.

Hannu koetti sillävälin epätoivoisilla ponnistuksilla leikata koirain
vetohihnoja poikki ja pelastaa eläinraukat. Hän heittihe eteenpäin ja
ui seuraavassa hetkessä jääsohjeessa. Robert pelkäsi näkevänsä hänen ja
koirain uppoavan, kun lopulta taitavan uijan onnistui katkaista koirain
vetohihnat ja auttaa koirat vahvalle jäälle. Sitten hän kiiruhti reen
luoksi ja sitoi siihen nuoran, jonka pään hän otti hampaisinsa ja ui
jäänreunalle. Mutta hänen ponnistuksensa päästä ylös olivat turhia,
sillä jää murtui aina hänen allansa, ja tällä tavoin hänen voimansa
pian olisivat uupuneet.

"Reki!" Robert huudahti. "Ota reki avuksesi!"

Hannu ymmärsi hänen ajatuksensa. Hän vei reen juuri jään reunalle,
laski toisen polvensa sille, tekihe mahdollisimman keveäksi, pullisti
rintansa, ojensi käsivartensa varovaisesti, hypähti äkisti potkaisten
rekeä jaloillansa ja pääsi siten jäälle. Rehellinen Hannu oli
pelastettu. Mutta hän makasi liikkumatta, ikäänkuin kuollut. Robert
hieroi hänen kangistuneita jäseniänsä, otti vyöltänsä pienen pullon ja
antoi hänen juoda tilkan viiniä. Elämä palasi ja pian Hannu oli
pystyssä taasen.

"Kas niin," hän sanoi, "kiitos, herra Robert! Menkäämme nyt
tervehtimään hylkeitä!"

Robert katsoi häneen kummastellen. "Eikö metsästyshalusi jo ole
sammunut, Hannu hyvä?" hän kysyi.

"Ei, päin vastoin," hän vastasi. "Me Eskimot olemme tottuneet
tuollaisiin pieniin onnettomuuksiin. En tahdo ilmaiseksi tätä vaivaa
nähdä. Kulku on paneva vereni liikkeelle, ja koirapariamme tarvitsevat
ruokaa."

Hän oli pitänyt kiinni nuorasta, joka oli sidottu rekeen, ja veti sen
helposti vahvalle jäälle. Sen jälkeen hän laittoi ajokalut kuntoon ja
valjasti koirat uudestaan. Pyssyt olivat onneksi tallella, ainoastaan
vähän märkiä. Mutta Hannu kuivasi ja ruokkosi ne, pani ne uuteen
panokseen ja kaasi runsaasti ruutia sankkiläpeen. Hylkeet olivat vielä
jäljellä, noin sadan askelen päässä, muutamat jäällä, toiset vain pää
ylhäällä vedestä ja mulkoilivat utelijaina metsästäjiä.

Nämä kulkivat varovaisesti ja pysähtyivät luminietoksen taakse.

"Nyt meidän tulee ampua samalla kertaa," Hannu lausui, "saadaksemme
kaksi, sillä ensi laukauksen kuultuansa toiset sukeltavat ja katoavat.
Tähdätkää tuota suurta hidasta rötkälettä, herra Robert, tuota, joka on
likinnä; minä otan hänen toverinsa. Oletteko valmis?"

"Olen."

"Antakaa mennä."

Kaksi laukausta pamahti. Hylkeet mulahtivat veteen, mutta kaksi jäi
liikkumattomana makaamaan.

"Hyvin osattu!" Hannu riemuitsi. "Luodit ovat sattuneet päähän. Hoh,
vähän harjoitusta vain, niin olette tarkka ampuja."

He kiiruhtivat noutamaan saalistansa. Hannu avasi hylkeet mahasta,
viskasi sisukset koirille, otti pienen kirveensä vyöstään ja palotteli
lihat, jotka kuormattiin rekeen. Sen jälkeen he läksivät paluumatkalle.

Veneissä syntyi iloa heidän palatessansa kumppaniensa luoksi; koirat
ulvoivat ilosta saadessaan odotetun ravintonsa. Kun tämä lyhyt päivä
oli jo lopussa, päätettiin jäädä siihen yöksi. Reet asetettiin kehään,
niin että ne muodostivat turvamuurin, jonka takana saattoi levätä.
Kukin ryömi makuusäkkiinsä, peittyi turkkeihinsa, ja pian kaikki olivat
syvässä unessa. Syvä hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri, silloin tällöin
kuului vain kuorsaus taikka koiran murina, jota makuutoverinsa oli
nyhjäissyt.

Punertava hohde idän puolella ilmoitti aamun lähenemisen, eikä tähän
asti mikään ollut häirinnyt makaavia, mutta nyt joku nuuski rekiä ja
koki yhtä ja toista viskata kumoon. Kumajava läähötys kuului; koirat
heräsivät ensiksi, ja sitten valpas Hannu.

Koirien levottomuus todisti, että jotakin tavatonta oli tapahtumassa,
jonka vuoksi Hannu heti tarttui pyssyynsä, nousi varovaisesti ja
kuunteli. Hän loi silmäyksen rekien ylitse ja oli nähnyt tarpeeksi.
Aika jääkarhu hiipieli ulkopuolella leiriä ja näytti halukkaalta
tulemaan sisäpuolelle terveisille.

"Hyvä, että reet olivat lujasti sidotut," Hannu jupisi, "muuten
mesikämmen olisi heiattanut meidät unessa. Nyt hän on tervetullut.
Vuotappas kun annan sinulle turkkiisi jotakin, joka ehkä kummastuttaa
sinua."

Aamunsarastus oli jo joutunut niin pitkälle, että selvästi saattoi
erottaa karhun hahmoviivat. Ja kun tämä näyttihe pienestä parin reen
välisestä reiästä, Hannu otti tilaisuudesta vaaria, tähtäsi ja laukasi.
Karhu karjui raivokkaana, luoti oli sattunut, ehk'ei kuolettavasti.
Kontio karkasi uudestansa rekien kimppuun ja puisteli niitä aikalailla.
Viisainta olisi ollut lähteä käpälämäkeen, sillä laukaus saattoi leirin
valvehille.

"Mitä nyt, mitä nyt on hätänä?" huutelivat unenpöppörässä olevat
kumppanit.

"Nouskaa, nouskaa!" Hannu vastast. "Pyssy kouraan, sillä olemme saaneet
aamuvieraita!"

Karhu murisi ja koirat ulvoivat, enempää ei tarvittukaan tekemään
kehotusta vaikutukselliseksi. Pian oltiin valmiina ottamaan vastaan
vierasta kuumin kourin. Kuusi pyssyä oli heti tähdättyinä kohti otsoa,
joka ei hätäillyt vähääkään. Kiivas ammunta alkoi; missä tahansa karhu
näkyi, se sai luotia turkkiinsa. Mutta hän kesti kauvan moista
kestitystä, ravistelihe ainoastansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut
pudistaa luodit itsestänsä.

"Kas vaan, tuolla on penikka myös!" Hannu huudahti. "Se onkin
naaraskarhu! Siinä hänen raivoutensa ja kovapintaisuutensa. Se on
saanut hylkeenpaistin haistimiinsa; siitä olisi tullut herkkupala hänen
penikallensa. Mutta karhunpöysti ei maistu huonolta myöskään. Ulos
siis! Eteenpäin!"

Hän hyppäsi rekien ylitse, ja Robert seurasi häntä kantapäillä. Emä oli
nyt päättänyt paeta, mutta hän ei päässyt kyllin nopeasti, sillä poika
viidytti häntä. Hän seisahtui sen vuoksi, kääntyi vainoojiansa vastaan,
nousi takajaloilleen ja avasi veripunaisen, kahdella kiiltävällä
hammasrivillä varustetun kitansa. Robert ja Hannu pitivät varansa ja
laukasivat samalla kertaa pyssynsä. Luodit olivat osuneet, kontio löi
hurjasti ympärillensä etukäpälöillänsä ja päästi kivun- ja
roivonsekaisen karjahduksen. Silmänräpäyksen aikaa näytti siltä, kuin
hän olisi aikonut syöstä urheiden vastustajiensa kimppuun, mutta
koirain haukunta, jotka nyt ryntäsivät esiin, saattoivat hänen toisiin
ajatuksiin. Hän sysäsi poikaansa kuonollaan, niin että se lensi
kappaleen matkaa, ja luntusti itse perässä. Koirat ympäröivät häntä,
mutta hän ei huolinut heistä, vaan murehti ainoastaan poikansa
puolesta. Se sai sysäyksen uudestaan, sitten emä kääntyi vainoojiaan
vastaan antaaksensa sille aikaa päästä pakoon. Mutta tuo typerä poika
jäi aina siihen paikkaan, johon emä oli hänen singahuttanut, ja odotti
aivan levollisesti, kunnes mamma tuli avuksi. Näin kului kauvan aikaa,
ja Hannu sekä Robert saivat aikaa panna pyssynsä panokseen ja tulla
perässä.

Koirat ajoivat sillä välin karhun ahtaasen ja kiviseen laaksoon, jossa
sen oli tukalaa kulkea joutuisasti. Hän kävi yhä hitaammin, poika oli
aivan uupunut, joten koirat pian saarsivat kummankin.

Robert ja Hannu lähestyivät paikkaa. Emä kulki ainoastaan askelen
askelelta taapäin, kohosi suoraksi, otti penikkansa takajalkainsa
väliin ja iski etukäpälällään koiria. Näytti siltä, kuin pari
myllynsiipeä olisi suhissut ilmassa. Tuon tuostakin hän uhkaili
valkeilla hampaillaan takaa-ajajoitansa.

Kun Hannu ja Robert joutuivat tappelupaikalle, penikka näkyi jo vähän
virkistyneen ja pysyi nyt äitinsä rinnalla. Mutta koirat eivät
luopuneet heistä, vaan kihisivät heidän ympärillänsä kuin paarmat.
Hannu huuteli koiria nimeltä saadaksensa heitä erillensä karhusta,
mutta tappelu-innossansa he eivät kuulleet hänen ääntänsä.

"Nuo tuhmat elukat!" hän huusi harmissaan. "Minun täytyy ampua uhalla,
vaikkapa haavoittaisinkin jonkun heistä. Se on parempi kuin, että
vihollinen tekee lopun kaikista heistä."

Hannu kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja odotti sopivaa tilaisuutta
laukaista sen. Luoti teki tehtävänsä; emä kaatui maahan haavoitettuna
keskelle päätä. Koirat karkasivat penikan niskaan ja sillä tappelu oli
loppunut.

Toiset ampujat joutuivat nyt vasta kiistakentälle ja auttoivat Hannua
nylkemässä kaatunutta vihollistansa. Lihasta tuli verraton paisti
koirille. Heidän herransa sitä vastoin pidättivät itsellensä penikan ja
laittoivat siitä oivan aamiaisen.

Vasta puolipäivän aikana oltiin valmiina matkalle. Se oli tukalata,
mutta jäntevästi kestettiin kaikki vaikeudet. Pakkanen oli myös
kiristymässä. Jo oli tehty kaksi pysäkkiä eli muonakätköä sopivan
matkan päähän toinen toisestansa ja pääasemapaikalta. Nyt tuli myös
tehdä kolmas. Mutta Robert tahtoi sillä välin tunkeita niin kauvaksi
pohjaan kuin mahdollista. Hän toivoi alati löytävänsä jotain jälkeä
isästänsä. Mutta kun he lopulta tulivat jyrkän jäävuoren luo, joka
sulki heiltä tien, ja jonka ylitse he turhaan kokivat päästä, niin he
päättivät sen juurelle laittaa viimeisen muonakätkön. Ruokavarat
pantiin luolaan, jonka he tapasivat; he vierittivät suuria
kivilohkareita niiden ylitse, panivat pienempiä kivenmurusia päälle ja
loivat lopuksi hietaa ja lunta. Sitten he hakkasivat avennon jäähän ja
valoivat vettä päälle päätteksi. Nyt he luulivat niin viisaasti
menetelleensä, että jääkarhut ennen repisivät kyntensä, kuin saisivat
varat saaliiksensa.

Ennenkuin paluumatkalle lähdettiin, Robert ja Hannu samoilivat koko
päivän ympäri lähiseutuja, mutta he eivät löytäneet mitään siitä, jota
etsivät. Niin muodoin täytyi lähteä paluumatkalle.

Kulku kävi nyt paljoa nopeammin, kun reet olivat tyhjät ja keveät,
koirat levänneet ja hyvin ruokitut ja iljanka sileä kuin kuvastin. He
saapuivat vihdoin laivalle ja heitä tervehdittiin riemullisesti. Kaikki
olivat terveitä, ottamatta lukuun muutamia pakkasenpuremia, jotka pian
lääkärin hoidossa paranivat.

       *       *       *       *       *

Nyt oli ehditty lokaknun loppupuoleen ja tuo puoli-vuotinen talviyö
läheni lähenemistään. Marraskuun alussa aurinko ei enään kohonnut
taivaanrantaa korkeammalle, vaan pysähtyi siinä, ikäänkuin se olisi
ollut kiinnitetty. Mutta päivänvalo oli toisinaan erinomaisen kaunis.
Ruusuupunertava kohde levisi taivahalle; vaaleimpana se oli zenith'issä
eli yläkohdassa, sitten se vähitellen muuttui sinipunervaksi,
sinipunervasta heleäksi purppuraksi, joka väikkyi koko ilmanrannalla.

Kun täysikuu nousi, se ensin näytti suurelta leikkitulelta, mitä
korkeammalle se nousi, sitä enemmän se valoi hopeoitusta loistaville
jäämöhkäleille ja levitti lempeätä valoa lumiaukiolle. Tähdet eivät
vilkkuneet enään, vaan paloivat hiljaisessa loistossa; ne näyttivät
siltä, kuin läpiä olisi pistelty tummansinervään taivaankanteen.

Talviyö oli tullut. Marraskuun loppupuolella nähtiin ainoastaan heikko
kajastus auringon reunasta, ja lyhyt päivä muuttui synkäksi hämäräksi,
ja vaivoin ainoastaan saattoi lukea kirjaa.

Vaikka talviasumus oli huolellisesti varustettu, kärsittiin kuitenkin
pakkasta. Kahdessa uunissa valkea paloi lakkaamatta, mutta kun
aamusella heräsi, pielukset olivat huurteessa. Sulaa vettä ei enään
missään tavannut; jos halusi juoda piti ensin sulattaa kivikova
jääkappale ja jos laski maljan luotansa, vesi oli siinä jäätynyt
pohjaan asti muutamassa minuutissa. Kaikki syötävät tavarat tulivat
niinikään koviksi ja lujiksi kuin kivi. Astia täytyi hakata
sisältöineen palasiksi, jos mieli saada evästä käsiinsä. Niin oli lihan
ja silavan, kuin myös kuivattujen omenain ja muiden hedelmäin laita.
Öljy oli kovaa keltamaista luotosta, ja voikin, joka oli kärsinyt
vähemmän muutosta, oli astiasta murrettava; yksikään ruoka ei huolinut
veitsistä, lusikoista eikä haarukoista; täytyi käyttää kirveitä ja
kingottimia.

Kapteeni oli huolellisesti hankkinut lämpimiä pukimia miehistölle.
Jokaisella oli koiran- tahi hylkeennahkaiset eskimo-saappaat, joiden
karvapuoli oli käännetty sisäänpäin, ja kiireestä kantapäähän ulottuvat
turkit. Päässä oli luukko ja myös, kun oli hyvin kylmä, naamuri
kasvoilla. Jos meni vapaasen ulkoilmaan, oli parasta pitää suunsa
lujasti kiinni ja henkiä sieramitse. Puheleminen oli vaarallista, ja
jos varomattomasti sattui pistämään kielensä suustaan, se heti jäätyi
parrassa heiluviin jääpuikkoihin. Ei ainoastaan parta, vaan myös
silmäripset ja hienot ihokarvat korvissa peittyivät jääkuuraan. Jos
koski paljaalla kädellään rautaan eli teräkseen, sillä oli sama
vaikutus kuin hehkuvassa tilassa olevalla rautapalalla, nahka liukeni
sormista koskeissa.

Robert kärsi alussa paljon tästä hirmuisesta pakkasesta, mutta hän
tottui kuitenkin siihen vähitellen ja kokemus oli tässäkin, niinkuin
tavallisesti, hyvä opettaja.

Elämä oli laivalla yksitoikkoista. Robert nousi kello seitsemältä,
samoin kuin toisetkin. Ensin hän joi vuoteellaan lasillisen kylmää
vettä, sitten hän hieroi ruumistansa lumella ja karhealla pyyhkimellä,
pukihe niin nopeasti kuin suinkin, lähti etukannelle, käveli siellä
muutaman kerran, kunnes pakkanen ajoi hänet takaisin. Kuumaa kahvia ja
maissileipää taikka mitä muuta hän sai aamiaiseksi, hän söi
parhaimmalla ruokahalulla; sitten hän taas käveli muutaman kierron
kannella ja tunsi palatessaan lämpömäärän hyvin suloiseksi kajuutassa,
vaikka lämpömittari sielläkin oli jäätymäpisteen alapuolella.

Tavallisesti päällikkökunta ja osa miehistöä kokoontui puoli
yhdeltätoista jäälle huvitteleimaan kopinheitolla ja mäenlaskulla niin
kauvan kuin voimat riittivät; sen jälkeen lähdettiin pyssy kädessä
metsästämään lähiseudulle. Kello kahdelta syötiin päiväiiistä, ja lopun
päivää kukin vietti niini hyvin kuin saattoi.

Robertista oli jotakin hirmuista tässä syvässä yksinäisyydessä, joka
vallitsi koko luonnossa. Kaikki eläväisyys näytti kuolleen, ikäänkuin
se ei koskaan enään heräisi. Useaan kuukauteen ei mikään elävä olento
kulkenut laivan lähitteellä, paitsi silloin tällöin sinirepo tai hylje.
Tuhannet linnut, jotka lyhyen kesän täällä olivat asuneet, olivat
kokonaan kadonneet. Nuo suorsantapaiset linnut katkattelivat nyt
lauhkeamman etelän suurissa lahdissa ja virroissa. Katalokit olivat
etsineet sulaa vettä, ja itse kaarnekkin, joka muuten on joka paikassa
talven ajalla, oli paennut lämpimämpään ilmastoon. Sanalla sanoen, ei
silmä eikä korva huomannut vähintäkään elon merkkiä tassä ijäisessä
yössä.

Talvi oli pitkä, mutta silläkin oli loppunsa. Tammikuun
yhdentenäkolmatta näkyi vihdoinkin puolipäivän aikaan ensimmäiset
enteet palaavasta valosta. Se oli tosin ainoastaan heikko, kellertävä
värierotus eteläiiellä taivaanrannalla, mutta joka sydän, mikä laivassa
oli, tervehti ilolla tätä suloista aamunkoittoa, sillä pitkä talviyö
oli nureuttanut muuten niin reippaan miehistön.

Robert oli kuitenkin pysynyt hyvillä mielin ja hilpeällä luonteellaan
myös koettanut ilahuttaa miehistöäkin. Hän piti huolta monesta
hauskasta hankkeesta, leikistä ja hupaisuudesta saadaksensa mieliä
iloisiksi ja hilpeiksi. Kapteeni ei saattanut olla häntä tästä
kiittämättä.

"Ei kestä kiittää, kapteeni," Robert vastasi. "Isäni vuoksi juuri
kaikki kärsimme, ja minunhan tulee olla muille hyvänä esikuvana. Jos
kaikki olisimmekin alla päin, pahoilla mielin, minä en kumminkaan saisi
niin olla."

Päivän valo nousi vähitellen yhä korkeammalle, alakuloiset kasvot
tulivat iloisemmiksi, potilaat terveemmiksi, toivo päästä
jäävankeudesta elähytti kaikkien sydämiä. Huhtikuun yhdentenäkolmatta
saattoi sammuttaa kajuutassa lampun ja muun mailman tavoin ihastella
auringonvaloa. Keväänmerkkiä ilmestyi toinen toisensa perään, punainen
pulmunen oli kevään ensimmäinen airut. Kalalokit parveilivat uudestaan
jääkappaleilla ja laivan lähitteellä, jossa he herkkupaloina söivät
kaikki perkeet, mitä keittiöstä viskattiin. Haahkatelkät ynnä muut
muuttolinnut lentivät suurissa parvissa läpi ilman, ne halusivat päästä
takaisin pohjaan viettämään rakasta lyhyttä kesää. Nyt olikin jo päästy
puoliväliin Toukokuuta.

Viimeisenä päivänä Toukokuuta syntyi hirveä lumipyry, jota kesti koko
päivän ja seuraavan yön, siksikuin aamusella kuultiin kovaa rätinää, ja
laiva joutui liikkeelle, ikäänkuin maininki sitä olisi takistanut.
Kauhistuneena jokainen jouduttihe kannelle, ja nyt nähtiin syy tähän
tavattomaan ilmaukseen. Ylt'ympäri laivaa ajelehti suuria jääkönttiä,
jotka survailivat sitä, niinkuin olisivat tahtoneet musertaa sen.
Tuskastuneena kukin odotti, mitä lopuksi tulisi. Äkkiä joutui
mahdottoman suuri jäämöhkäle talkapuun alle, nosti laivaa ja viskasi
sen lähemmäksi rantaa, johon se jäi liikkumatta paikalleen, juurikuin
ihmetyö sen olisi pelastanut.

Seuraavana päivänä nähtiin iloisempia näköjä; myrsky oli raivannut
lahden jäistä putipuhtaaksi; sulaa vettä oli joka suunnalla. Nyt piti
vain päästä rantajäistä, joka myös onnistuikin. Laiva kiikkui taas
ulapalla aukealla.

Kevät oli tullut, ei ainoastaan lintuja, vaan myoskin hyönteisiä
ilmestyi; ruohoa ja kukkia puhkesi virranrannalla. Kesäkuun kuudentena
Robert pyydysti kärpäsen, joka surisi hänen päänsä ympärillä, ja Hannu
löysi koteron, josta kirjava perhonen lensi ulos. Riekkoja ja vikloja
leijaili laivan ympärillä; oli päivänpaistetta ja linnunlaulua; oli
iloa  ja riemua.

Nyt olisi esteettömästi saatettu lähteä paluumatkalle, mutta sitä
luonnollisesti kukaan ei ajatellutkaan. Kapteeni käytti Kesäkuun ensi
päivät pannaksensa laivalla kaikki entiseen kuntoonsa, sitten hän piti
Robertin ja lähimpäin miestensä kanssa neuvottelun, miten paraiten taas
alettaisiin etsia kapteeni Griffiniä. Koirat ja reet olivat hyvässä
korjuussa, koko miehistö paraassa terveydessä, ja kapteeni valitsi
ravakkaimmat miehet itseänsä seuraamaan matkalle, jolle hän aikoi
lähteä. Toiset osan-ottajat olivat tietysti Robert ja Hannu, ja
laivalääkäri yhtyi myös heihin. Laivan päällikkyys annettiin
Lowell'ille, jonka tuli jäädä lahteen, kunnes palattaisiin, eikä
missään tapauksessa sieltä lähteä.

Kirkkaana Kesäkuun aamuna lähdettiin matkalle samaan suuntaan, johon
Robert ja Hannu olivat menneet, kun he olivat metsästämässä ja
perustivat muonatallitteensa. Matka ei sujunut nyt yhtä sukkelasti kuin
silloin, kirkasta iljankoa ei enään käynyt ajaminen, ja usein täytyi
tunkeuta syvien luminietosten poikki. Mutta kaikki esteet voitettiin ja
parin päivän perästä tultiin ensimmäiselle pysäkille, johon oli
tallitettu ruokavaroja. Aivan päin vastoin kuin oli luultu, täällä oli
tapahtunut kauhea hävitys. Jääkarhut olivat sirottaneet kivi- ja
hiekkakasat sinne tänne, niinikään kivilohkareet, ja pitäneet pulskat
pidot runsaasti muonitetussa ruoka-aitassa. Tynnyreistä ja astioista
oli ainoastaan pirstaleita jäljellä. Kahvin, purjekankaan, leivät,
jauhot, kaikki nuo kutsumattomat vierastelijat olivat joko syöneet tahi
hajoittaneet. Ainoastaan pari pientä astiaa, joissa oli suolaista
lihaa, ja läkkirasioita, jotka sisälsivät valmistettua pemmikaania, oli
tallella. Jälkimmäinen olikin ilahuttava löydös, siitä kun riposi
ruokavaroja pariksi viikoksi, ja he lohduttivat itseänsä helposti
muusta tappiosta.

Toinen varasto oli samanlaisessa tilassa kuin ensimmäinenkin, mutta
suureksi iloksensa he löysivät kolmannen ehjänä, vaikka siinäkin oli
kovakouraisten vierasten jälkiä. Siinä oli ruokaa pariksi kuukaudeksi.

Teltta pystytettiin tähän; ja lepäiltiin pari päivää kärsityistä
vaivoista ja vaaroista.

Mutta Robert ei voinut ajatella lepoa. "Aika on kallista," hän lausui
kapteenille. "Jokainen hetki, minkä täällä viivymme, saattaa olla
kärsimyksen hetki isälleni. Sallikaa ainakin minun, hänen poikansa,
alkaa tutkimusmatkaani."

"En, me seuraamme sinua kaikin," kapteeni vastasi. "Huomenna hyvään
aikaan lähdemme matkalle. Me jakaumme kahteen joukkoon ja otamme
mukaamme evästä kahdeksaksi päiväksi, joiden kuluttua taas tapaamme
toisemme täällä, sittenkuin eri suunnilta olemme seutua tutkineet."

Robert luuli pohjaisen suunnan vievän varmimmasti perille, jonka vuoksi
hän tahtoi lähteä sinnepäin Hannu muassaan. Kapteeni lupasi seurata
heitä. Jo edellisenä iltana pantiin kaikki reet järjestykseen ja
kuormattiin eväällä, kuokiila, lapioilla, nuorilla ja muilla, mitä
hätätilassa tarvittaisiin. Aamulla ani varhain lähtö tapahtui; lääkäri
seuralaisineen kääntyi oikealle, ja kapteeni omineen samosi
jääpeitteistä vuoriselännettä kohti.

Niin kauvan kaikki meni hyvin, kuin tultiin vuoren juurelle ja piti
ruveta nousemaan. Tietä tahi polkua ei ollut ajattelemistakaan.
Vuovattiin kuitenkin ylöspäin niin hyvin, kuin päästiin, ja tultiin
jäätimölle, jossa paikka paikoin tavattiin viittä kuutta sataa jalkaa
korkeita luotisuoria seinämiä. Urheat kiipijät hinasivat itseänsä
kuitenkin kauheiden syvänteiden ohitse, jossa yksi ainoa luiskahdus
olisi ollut varma kuolema; he kiipesivät jääkenttien rinteitä, joissa
ehkä petolliset kuilut heitä uhkasivat, he kävivät rotkojen poikki,
jossa heikko horjuva lauta oli portaana. Useita kertoja täytyi tehdä
pitkiä kierroksia, ennenkuin löydettiin niin kapea kohta, että pieni
lauta ulottui yhdistämään molempia seiniä; usein täytyi hakata astumia
jäähän, kun sileä jääseinä ei suonut jalansijaa.

Vaikeinta kuitenkin oli kuljettaa koiria ja rekiä edespäin. Monesti
täytyt purkaa kuormat ja kappaleittain kuljettaa niitä pitkin
jääseinämää. Se maksoi, niinkuin kyllä saattaa huomata, paljon
ponnistuksia kulkea tietä, joka laatuitui tuhansin tavoin, ja
sittenkuin muutamia tuntia oli käyty, kiivetty, ryömitty ja ajettu,
melkein kaikkein voimat olivat uupuneet. Vielä tunti, ja kukaan ei
jaksanut enään. Kapteeni Becker oli lähes taintioin ikäkautensa
painosta, ja Hannu istui väsymyksen kuvana vavisten kinoksella. Koirat
olivat panneet maata ja huokuivat kuin puhaltavat palkeet. Ainoastansa
Robert oli vielä pystyssä. Ajatellen isäänsä hän sai voimaa ja
rohkeutta.

"Ei käy laatuun," kapteeni lausui raukealla äänellä. "Minä en jaksa
askeltakaan enempää."

Hannu nyökäytti päätään surullisesti; hänkin yhdistyi kapteenin
mielipiteesen.

"Hyvä," Robert lausui; "jääkää tänne taikka kääntykää; minä käyn
eteenpäin. -- Hyvästi, kapteeni!" hän lisäsi. "Hyvästi Hannu! Jos en
palaa, niin rukoilkaa puolestani. Lohduttakaa äitiäni, kapteeni! Minun
täytyy tehdä velvollisuuteni taikka kuolla."

Ei maksanut vaivaa koettaa häntä pidättää. Hän pudisti
matkakumppaniensa käsiä ja jatkoi matkaansa. Kapteeni ja Hannu kokivat
kyllä epätoivoisilla ponnistuksilla häntä seurata, mutta se oli turhaa.

Robertin rohkeus ei horjunut silmänräpäystäkään. Noustuansa noin tunnin
ajan hän oivalsi tien käyvän tasaisemmaksi ja saattoi käydä ripeimmin
askelin. Hän pääsi lopuksi tasaiselle tielle, joka, kuten näytti,
kiersi vuoren korkeimman kukkulan. Tätä hän kävi ja pääsi tien jyrkästi
kääntyessä vasten luuloansa paikalle, josta hän saattoi lavealti
katsella vuoren toisella puolen olevaa seutua. Hän oli onnellisesti
kiertänyt vuoren jääpeitteisen kiireen; edullisin onnistus oli hänen
uljuutensa palkinnut.

Mykistyneenä onnestansa hän seisoi hetken liikkumatta; sitten hän
päästi ilohuudon ja polvisttu kiittämään Jumalaa.

Hän alkoi sitten tuumailla. Palaisiko hän nyt ilmoittamaan löytönsä
kapteenille ja Hannulle? Ei, se oli jo myöhäistä, jos hän tahtoi päästä
vuoren pohjoiselle juurelle, hänen täytyi kiiruhtaa. Vakavasti hän siis
jatkoi matkaansa ja astui jyrkkämää alaspäin, joka oli tasaisempi tällä
kuin pohjoisella puolella. Hän milloin juoksi ja milloin kävi;
toisinaan hän istuiltansa laski jäätä alaspäin. Vihdoin hän taas tuli
jyrkälle jääseinämälle, jota hänen täytyi kiertää saadaksensa vapaan
näköalan vasemmalle.

Hän hämmästyi ja seisahtui. Edessänsä oli sula vesi, hopeankirkas kalvo
ulottuen kauvaksi pohjaan, jossa sitä rajoitti silmänkantamaton
jääkenttä. Hänen silmänsä katselivat vettä ja maata niin kauvaksi kuin
hän voi nähdä. Kaikki näytti autiolta ja tyhjältä. Mielipahan tunne
valtasi hänet. Koneellisesti hän jatkoi matkaansa; hän oli jo melkein
lakannut toivomasta. Kerrassaan hän seisoi jääseinämän partaalla, joka
äkkijyrkästi laskeui mereen. Hän astui kauhusta vavisten askelen
takaisin ja oli vähällä pudota tuohon hirmuiseen syvyyteen. Mutta
yht'äkkiä hän päästi suuren ilohuudon ja heittihe sivulle; molemmin
käsin hänen täytyi pitää itseänsä kiinni, ettei putoaisi. Hän loi taas
silmänsä samalle suunnalle ja uusi sanomatonta onnea ja iloa ilmaiseva
huuto seurasi. Hänen alapuolellaan, lähellä rantaa, oli laiva, kaunis
ja komea alus. Rannalla hän näki ihmisiä kulkevan edes takaisin,
kannella niinikään. Muutamat soutivat veneessä maalle.

Olikohan tämä Ellenor, hänen isänsä laiva? Väli oli liian pitkä saada
selkoa siitä. Mutta Robert muisteli, että hänellä metsästyslaukussansa
olikin tähystin. Hän otti sen esiin ja pani sen silmällensä, mutta
hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti tuulessa. Vihdoin hän laskihe
pitkäkseen jäälle ja etsi tukikohdan tähystimelleen. Yksi ainoa silmäys
ilmaisi hänelle kaikki -- -- -- se oli Ellenor.

Kului iso aika, ennenkuin Robert tointui niin paljon, että voi jatkaa
matkaansa. Vihdoin hän nousi ja etsi paikan, missä laskeuminen oli
helpoin. Viete oli vähemmän jyrkkävä; hän ponnisti kaiken nopeutensa ja
saapui melkein hengetönnä alas rannalle.

"Kapteeni Griffin! Isäni, elääkö hän?" hän huusi muutamille miehille,
jotka tulivat häntä vastaan.

Myöntävä vastaus seurasi, ja sitten miesten ilohuuto, sillä he olivat
tunteneet Robertin. Sitten hän ei nähnyt eikä kuullut enempää, hän oli
uupumuksesta ja mielenliikutuksesta vaipunut tunnottomana maahan.

Kun Robert taas toipui, hän löysi itsensä isänsä sylissä. Isä tuhlasi
häneen kaiken sydämensä hellyyden ja kyseli häneltä innokkaimmin syytä
hänen ilmaumiseensa näin kaukana pohjassa. Kului kauvan, ennenkuin
Robert voi niin paljon hallita tunteitansa, että hän saattoi antaa
yhtäjaksoisen kertomuksen. Kapteeni Griffin väkineen kuunteli ilon
ihmeissä ja, kun Robert oli lopettanut puheensa, he päästivät pauhaavan
eläköön-huudon ilmoittaaksensa kiitollisuuttansa hänelle ja Becker
kapteenille.

Griffin vuorostansa kertoi pojallensa, kuinka hän kahdesti oli
viettänyt talven jäätyneenä siihen lahteen, jossa Robert nyt hänen
löysi. "Tuo jääkenttä," hän sanoi, "joka nyt ulottuu useita penikulmia
pohjaiseen päin, on läpipääsemätön este, joka erottaa meidät avoimesta
merestä, ja sen poikki nyt emme koskaan enään koetakkaan tunkea.
Luultavasti se sulaa vasta erittäin lämpiminä kesinä, ja kuka tietää,
miten kauvan se aika viipyy. Me olisimme jo aikoja sitten jättäneet
Ellenorin ja lähteneet paluumatkalle jalkaisin, jos sellainen koe olisi
ollut mahdollinen. Lähimmät uutisasutukset ovat satoja penikulmia
täältä, eikä meillä ollut koiria eikä rekiä voidaksemme viedä evästä
muassamme. Nälkäkuolema olisi ollut välttämätön kohtalomme. Sen vuoksi
jäimme mieluummin tänne, toivoen, että onnellinen sattuma heidät
pelastaisi. Vielä meillä on elatus-aineita ja metsästys antoi lisää.
Mutta kiitos Jumalan, että tulitte! Vielä yhden talven olisimme voineet
kestää tässä ankarassa ilman-alassa, sillä kun muonavarasto kerran
olisi loppunut, me emme olisi eläneet ainoastaan metsästyksellä. Sen
vuoksi olet tuhat kertaa tervetullut, poikaseni! Jollei Jumala olisi
suonut sinulle voimaa ja rohkeutta yksin jatkaa matkaasi, ette koskaan
olisi meitä löytäneet; sillä ensi keväänä meistä ei olisi ollut muuta
jäljellä kuin jähmettyneet ruumiimme."

Uusi syleily seurasi, ja miehistö päästi uuden eläköön-huudon.

Mutta Robert hylkäsi kaikki heidän kiitoksensa.

"Jumalalle ainoalle olkoon kunnia!" sanoi hän. "Kiittäkäämme Herraa,
joka johti askeleni ja antoi minulle voimaa käymään eteenpäin, kun
seuralaisteni voimat jo olivat uupuneet. Jumalalle ainoalle olkoon
kunnia, ylistys ja kiitos!"

Oli luonnollisesti jo liian myöhäinen samana päivänä enään lähteä
matkalle vuoren yli, mutta yöllä kaikki valmistukset tehtiin seuraavan
aamun varaksi. Jokainen otti mitä parasta oli mukaansa ja loput
jätettiin laivaan. Kukaan ei siitä nurkunut, vaan päin vastoin
sydämessään kiittivät Jumalaa, kun nyt kerrankin vapautuivat pitkästä
vankeudestansa.

Kulku oli tukalaa ja sitä kesti kuusi täyttä tuntia, mutta sitä
suurempi ilo odottikin heitä pysäyspaikalla. Molemmat vanhat ystävät,
Griffin ja Becker, vaipuivat syvästi liikutettuina toistensa syliin ja
iloa ja riemua säteili jokaisen silmistä.

Koska ei ollut mitään syytä viipyä kaumemmin täällä, niin Hannu
lähetettiin nopeimmilla koirilla etsimään lääkäriä ja hänen
kumppaniansa, ja kun he seuraavana iltana saapuivat, syntyi siellä uusi
riemu. Kaikista näytti ihmetyöltä, että kerrankin nuo kauvan kaivatut
olivat löydetyt ja he kiittivät Jumalaa sydämensä pohjasta.

Meillä ei ole enään paljoa kerrottavana. Kaikki saapuivat terveinä
Toivolle, joka ankkuroitsi lahdessa. Matka kävi onnellisesti, ja Hannu
jätettiin kotipaikalleen. Suru sydämessä hän erisi Robertista, johon
hän oli lujasti kiintynyt.

Vihdoin laiva laski New-Yorkin satamaan, ja tuntia myöhemmin rouva
Griffin syleili puolisoansa ja poikaansa, joka niin urheasti oli
edistänyt isänsä pelastusta.

Onni ja rauha palasi kapteeni Griffinin perheesen. Hänen halunsa päästä
merelle oli tyydytetty, ja hän omisti jäljellä olevat vuotensa
perheellensä. Kapteeni Beckeristä tuli heidän uskollinen ystävänsä ja
hän oli kaikkien rakastama ja kunnioittama. Hän kiitti usein Robertin
matkalla osottamaa urheutta, etenkin hänen viimeistä sankaritekoansa,
jota paitsi tuskin olisi saatettu toivoakkaan onnellista loppua.

Mutta Robert hylkäsi kainosti kaiken kiitoksen ja sanoi: "Jumalalle
ainoalle olkoon kunnia, ylistys ja kiitos!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren Robertin matka Grönlantiin isäänsä hakemaan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.