Title: Sipolan Aapon kosioretki
Author: Jussi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sipolan Aapon kosioretki" ***


SIPOLAN AAPON KOSIORETKI

Kirj.

Jussi



Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



I.


    Nuorra naida pitää,
    vaatii se siihen vanhempanakin.

Olipa lauantai-ilta loppupuolilla elokuuta. Loppuneet ovat viikon
kiireiset leikkuutyöt; vasta kylpemästä tullut väki hämärässä tuvassa
istuksii ja somastipa hohtaa kaikkien päällä puhtaat, valkoiset paidat.
Etuakkunain ääressä miehet päätänsä sukivat, mikä luukammalla, mikä
liinaharjalla, mutta karsinassa istuu naisväki ja hiuksiansa
palmikoille laittelee. Jutellaan siinä ja tarinoidaan eikä ennen heretä
kuin höyryävä perunapata on liedeltä pöydälle siirtynyt, Paikallensa
sitten kukin pöytään ehtii eikä kotvalle muuta kuulu kuin piimän
särpimistä ja tuoppien kolahtelemista pöydän honkaiseen pintaan. Vaan
vähitellenpä kuorikoko kunkin edessä suurenemistaan suurenee ja padan
mustanpaistava pohja käskee syömämiehiä herkeämään. Kohta nouseekin
väki pöydästä ravittuna, ja pianpa kumpuaa miesten piipuista
sinertelevä savu kohden tuvan nokisia orsia. Uudistuu äskehinen puhekin
ja hilpeästi hyppelee aatokset sukkelain sanojen selässä, kun mieli on
rauhainen ja tyyni ja lepopäivä vartoo.

Muut ovatkin jo aikoja äänessä olleet, mutta talon ainoa poika ja sen
nykyinen isäntä, tuo harvapuheinen Aapo, se ei suutaan avaa. Ei se
näytä muiden puheista huolivan eikä sekaudu niihin; istuu vaan ääneti
pöydän päässä, piippunykä hampaissa, seinää vasten nojaten. Luulisipa
miehen melkein nukkuvan siinä, ell'ei rätisevä koppa ja pöllyävät
savupilvet ilmoittaisi hänen henkensä työstä. Eipä kuitenkaan kukaan
pidä lukua hänen äänettömyydestään, sillä tuommoinenhan on mies
ollut jo melkein siitä pitäen, kun isävainaja isännyytensä hänelle
heitti ja itse muutti tuvan turvetalon alle asumaan. Suruko lienee
isän kuolemasta ja huolenpito isosta talosta miehen entistä
miettelijäämmäksi tehnyt -- vai lieneekö muitakin huolia ollut? Eipä
siltä että Aapo ennenkään olisi ketään puheellaan pulahan pannut,
pienuudesta pitäen oli hän ollut harvapuheinen ja aatoksiaan muille
uskomatoin mies -- ja siksipä hänestä pitäjän mielipide useinkin
arveli, että "jos hän ei juuri tuhmimpiakaan ollut, niin eipä järin
terävä-päinenkään". Vaan olipa niitäkin, jotka sen kohdan aivan
toisella lailla selittivät. Satuitpas vaan jotain semmoista arvelemaan
hänen vanhalle äidilleen taikka tämän monille kyläisille
kahvitovereille, joiden parissa Aapo aina näytti parahiten viihtyvän,
veisaten ja heille kirjasta lukien -- sillä Aapolla oli lapsuudesta
pitäen ollut hyvät lahjat lukuun ja veisuusen -- niin kylläpä toista
kuulit! Nämä arvokkaat emännät ne sanoivat, että "Aapo on aina ollut
vakava mies, joka ei tyhjiä hommaile ja puhu, eikä ole vanhemmillekaan
ihmisille ylpeä, niinkuin kaikki muut nykyajan nuoret."

Pahat kielet, jotka aina syitä löytävät jos mihin ja kaikkien asioista
puhuvat eivätkä jätä hiljaistakaan rauhaan, ne kuitenki yhä juttelivat,
että Aapon alakuloisuuteen on syynä yksistään se, ett'ei hän saa
millään lailla emäntää taloonsa. Rukkasia niitä oli vaan joka talosta
jakanut, vaikka Sipola oli rikas talo, vaikka äidit oli puolella olleet
ja kanttori puhemiehenä. Niin sitä usein puhuttiin, vaikk'eihän siitä
kuitenkaan mitään tarkkaa tietoa kellään ollut eikä kukaan sitä itse
ollut näkemässä taikka kuulemassa ollut. Oli sitä äitikin noista
puheista vähän vihiinsä päässyt, sillä eukolla oli vielä vanhoillaankin
tarkat korvat ja osasi hän taitavasti aitan ovien takana kuulostella,
mitä piiat siellä sisällä puhelivat. Mutta silloinpa siitä aina nousi
seuraavana päivänä kova meteli ja ankara hammaskiista, sillä eukko oli
kielevä ja poikansa maineesta ylen tarkka. Hän olisi vaikka papillekin
uskaltanut sanoa, että hänen poikansa on yhtä hyvä kuin muidenkin
talojen pojat -- ja semmoista lukumiestä ei löydy koko tässä pitäjässä
eikä monessa muussakaan!

Tämmöisiä pihinäpuheita niitä kuitenkin pidettiin aika usein, melkein
joka kerta kuin Aaposta puhe tuli, ja sitäpä tytöt taas suhisivat
tuolla karsinan hämärässä. Sipolan pienin piika, Tiina nimeltään, tiesi
nimittäin kertoa uutisen, jota ei millään lailla voinut itseään varten
säästää. Tässä päivällä leikkuupellolla ollessaan oli hän kuullut Aapon
hyvän aikaa puhelevan mökkiläisensä Tuomas-ukon kanssa, ja pyytävän
tämän tytärtä Annua vaimokseen. Tiina oli kyyköttänyt ruiskuhilaan
suojassa ja kuullut Tuomaan vastaavan Aapon puheisin, joshan ei aivan
myöntäenkään, niin eihän juuri ihan jyrkästi kieltämälläkään, "sillä se
asia on tytön omassa tahdossa". Tästä tytöt suihkamaan, että "koska se
kerran tytön omaan tahtoon heitetään, niin kyllä käy niinkuin on käynyt
Aapolle ennenkin". -- "Ja johan kaikki muut, paitse isäntä ja Annun
isä, tietävät, että Sipolan renki Kalle jo keväällä on antanut kihlansa
Annulle ja käynyt Tuomaalassa joka lauantai-ilta ja välistä
viikollakin".

Näitä sitä vaan karsinassa tuumittiin, vaikka hiljaa ja varovasti,
ett'ei emäntä kuulisi; mutta oli miten olikaan, Aapo istui vain yhä
ääneti pöydän päässä eikä kukaan tiennyt suunnillekaan, mitä mietteitä
hän savun seassa ilmoille laski. Illan kuluen alkoi piippunsa kuitenkin
sammumistaan sammua, ja rupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan
ja korvaansa miesten tarinoihin kallistamaan.

Ei ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin huvittaa, koskapahan hän kohta
muistutti miehiä, "ett'eiköhän maatamenon aika jo käsissä olisi, jos
mieli huomenna kirkkoon nousta."

Eipä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas kertoeli
parast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa yhden nähneensäkin monena iltana
talonsa ympärillä vainuavan. "Eikä sitä Vahtikaan tahdo haukkua, mikä
mies se lienee." Tuota kaikki pojat, jotka suummalla ovea istuivat,
kovasti kummeksivat, Kalle kaikista enin, mutta toisilleen ne siinä
silmää iskivät ja ajattelivat: "taisipa se olla sen rosvo".

Ja jäipä kuin jäi Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan,
ehdoittelipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, "että sietäisihän
siitä vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu."
"Niinpähän taitaisi tehtävä olla", arveli tuohon Tuomas, mutta penkin
päästä meinaili Kalle, että "eikö liene turhaa työtä -- kyllä ne
kinttunsa katsoo."

Siinä rupatellessa alkoi yö pimitä ja jokainen alkoi levolle
hankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja
siirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät
kuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista
katsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia
olennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä
pitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään
juoksivat he sen minkä jalat kannattivat lähimmäisen tien käänteen
suojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille
ja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen ja sen hän heti kohta pani
työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.

Lopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin,
kopistettuaan "kahvit" piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan
naulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäsi:

"Joko sitä aiotte levolle mennä?"

"Jopahan se lie makuunkin aika -- vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria,
ja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen. -- No, enhän saa nutustani
selvää, mihinhän sen paninkaan."

"Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne. -- Muistattehan sitä
äskeistä puhettamme pellolla?"

"Muistan kaiketi! Kas tuossahan on nuttu! -- Ettäkö toden teolla
aikoisitte niinkuin naimapuuhiin ruveta! -- No, tarvitseehan kunnon
talo emännänkin."

"Sepä se on, sepä se on -- äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoleiseksi, ja
pitäisihän minunkin aikanani naida."

"Niin niin -- nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin,
niinkuin sananlasku sanoo -- emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon
kunnossa pitäisi. Mitenhän meidän Annusta mahtaisi olla?"

"Hyvin hyvästi, oikein toki ihan hyvästi siitä olisi. Annun laista minä
aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää koreile eikä kopeile,
niinkuin nuo -- (tässä kohden taukosi Aapo ja rykäsi) -- mutta ettehän
te pane vastaan, jos hän itse suostuu?"

"Josko hän itse suostuu -- sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo
päivällä sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa --
mutta mitäpähän pitäisi! Olethan poika ja kelpo mies, niinkuin isäsikin
ennenaikoinaan. Luulisipa tytön katsovan etujaan, kun pääsee taloon,
mutta käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole
ennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet,
yhtä hyvin kuin rikkaimpienkin lapset. -- Parasta on että itse käyt
tytön puheilla,"

Näin tarinoi tyytyväisenä Tuomas-ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua
kyynysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän
sitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija
laitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään maksoi. Ja nahkaset korvilleen
vedettyään, vaipui vanhus pian uneen.

Vaan kauvan vielä ukon mentyä istui Aapo paikoillaan, äänetönnä
katsellen ikkunasta tummaan ulko-ilmaan eikä tuvassa kuulunut muuta
kuin sirkan vapiseva sävel seinän raossa lähellä uunia. Hiljaa oli
kaikki, hiljaa tuvassa, hiljaa ulkona -- ja näyttipä yksinäinen mies jo
käyvän hiukan levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi,
kohosi seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti
sitten taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa
vetää.

Oikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi,
mutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Vaikka päivän koittoon
olisi hän siinä ehkä saattanut istua, ell'ei karsinapuolelta tupaa
olisi alkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä
juosta piipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.

Ne taisivat kummastella, miksi ei ennen unelias isäntä tänään vielä
ollut maata mennyt. Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia
säikähtänyt ja olisi hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin
pienten elukkain elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähäsen
vavahdutti niiden pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin
tietämättään potkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten
lennähti aina sopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne,
mistä tulleetkin olivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui kuitenkin
nyt Aapo ja kenkänsä noudettuaan ovensuu-nurkasta, veti hän sen
kiireesti jalkaansa. Kaikista miehen tempuista näkyi, että hänellä nyt
mahtoi olla mielessä jotain tavallista arveluttavampaa ja entistään
oudompaa, kosk'ei hän mielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille
tyrkyttänyt. Muulloin unelijasta isäntää ei nyt näyttänytkään
nukuttavan, mietityttihän vaan kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin
kiiruusti veti harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun
kukkaroineen lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan.
Täälläkään hän ei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla
kuorsasi Tuomas-ukko. Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän
sitten varovasti ulko-ilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja
pihan kuhilaspellon hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla
kuitenkin talon kissa kiiltelevin silmin märässä heinikossa ja silloin
tällöin kalahteli maantien takana yösyötössä kulkevan lehmikarjan
rautaiset kellot. Mutta muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva
tavannut, kun hän varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta
veräjälle. Tässä seisattui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysteli
tarkasti taakseen, mutta kun ei mitään kuullut eikä ketäkään liikkeessä
nähnyt, pistäytyi hän sulkupuiden välitse maantielle. Jos hän vielä
kerran olisi taaksensa katsonut ja oikein tarkalla silmällä katsonut,
olisi hän ehkä huomannut, kuinka keskimäisen aitan ovi, jossa nuorempi
naisväki makasi, hiljaa, hyvin hiljaa meni raolleen, kuinka sieltä
kaksi -- neljä -- kahdeksan silmää isännän jälkeen tirkisteli ja kuinka
ovi sitten yhtä hiljaa taas sulkeutui kuin se auvennutkin oli. Mutta
Aapolla oli nyt matka mielessä eikä hän tätä keksinyt eikä myöskään
kuullut, kuinka siellä oven takana sitten hiljaa hänen jälkeensä nauraa
kuherrettiin. Hän vaan alkoi astella kasteista maantien viertä,
kiireenlaiseen väännätellä, kädet väljissä nutun taskuissa.

Puolen virstan paikoille kuljettuaan juhlallisentummassa yössä, jota
ainoastaan joku iltaruskon häikäisevä tähtönen siellä täällä himmeästi
valaisi, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja
jyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen. Tämän
mäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen päältä
alkoi tuntua kummallinen töminä. Ensimältä se kuului hiljempaa,
ikäänkuin kaukaa kulkeva ukonilma, mutta läheni lähenemistään yhä
kasvavalla vauhdilla ja kuminalla -- ja ennenkuin Aapon hitaat tuumat
ennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla, töytäsi mäen
päältä kivihin tulta-iskevin kavioin korskuva hevoislauma. Ell'ei Aapo
olisi toiseen kertaan heittänyt miettimistänsä siitä, että "mitähän nuo
nyt laukkaa" ja nopeasti hypännyt raviin, josta lika hänen ympärilleen
roiskahti, olisi hänestä siinä paikassa tullut multasen maantien
miehiä. Mutta kun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin
peljästyivätpä vauhkat hevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat
hekin vähän syrjään ja kiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.

Noustuaan ravista tielle ja toinnuttuaan vähäsen, tempasi Aapo ison
kiven kouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: "ääh!", johon
hiljaiset metsät vastasivat: "ääh", lähätti hän sen vonkuen menemään jo
kaukana kumisevan hevoislauman jälkeen.

"Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa", mutisi Aapo
kämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan.
"P----n kylänkonit!" oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan
sanonut, sillä kiroominen on Jumalan sanassa kielletty.

Äkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisi ja sora kantapäissä
kohosi. Pian taltui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi valtatieltä
syrjäpolulle, jonka tiesi Tuomaalaan vievän. -- Sillä Tuomaan tyttären
luo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan.
Yöjalkareissulla oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita
siitä kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan
tallusteli; kulki kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien
poikki luikerteli tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei
kuortunut valaisemaan. Arkana asteli mies ja kokoon oli kuristunut
sydän hänen rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku ja
usein kompastui jalka pimeässä milloin kivehen milloin kantoon.
Viettelipä mielensä silloin häntä takaisin kääntymään ja heittämään
sillensä koko tuuman, mutta tukehutti hän kuitenkin tämän halunsa ja
kulki eteenpäin. Ja jääköön hän nyt kulkuansa kulkemaan, mutta juostaan
me edeltäpäin sinne, mihin hän pyrkii.



II.


Tuo Tuomaalan mökki on sievonen mökki, rakennettuna pienosen
luhtarantaisen lampipyörylän rannalle. Häämöittää siinä nyt hämärän
sisästä vähäinen vasta tehty tervanurkkainen pirttirakennus, sen kanssa
nurkattain on pihanpää; huoneet ja ta'ampana tuolla seisoo aittapari,
joista toinen on vaatehuone, toinen eloaitta.

Hiljaistahan täällä on, hiljaista ja äänetöntä elokuun yön viileässä
helmassa, Narahtaapa kuitenkin tuolloin tällöin tuolta lammelta
poikiaan kuletteleva sorsa ja välihin kalahtaa kujasta pikkuhärän
kaulassa rautanen kello, kun lähelle työntäytynyt lehmävasikka siihen
hännällänsä huiskauttaa. Mutta eipä sitten kaukaan aikaan taas kuulu ei
sorsan narahdusta eikä kellon kalahdusta.

Yht'äkkiäpä tuosta kuitenkin mörähtää yhteen ääneen koko pikkukarja,
kello kalisee ja tutusti ynisten rientää vasikat porstuan ovesta
tulevaa naista vastaan. Ystävällisesti tämä heille huhuaa, lähestyy
sanko kädessä ja panee sen piha-aidan toiselle puolelle. Kilvan
vasikat astiansa tyhjentävät, keikauttavat sen sitten kumolleen ja
vieläpä pohjankin puhtaaksi nuoleksivat. Mutta pianpa poistuu
solakkavartaloinen tyttö, astuu helhytellen solasta aitallenssa ja
sinne katoaa. Hetken hän siellä vaateortensa ääressä viipyy, pukee
päällensä puhtahan hameen ja punareunuksilla hihansuita koristetun
ostopalttinasta ompelemansa pyhäpaidan. Kaulaansa kiertää hän Kallelta
saamansa pihkahelmet ja sormehensa sovittaa kultasormuksen, sillä hän
on Kallen kihlattu, on ollut jo Helluntainpyhistä saakka.

Istuutuu sitten tuo somaksi suoriutunut tyttö aitan kynnykselle, leuka
kätehen nojaten, ja katselee, katselee tuonne metsän laitaan
kesantopellon poikki, ja sitten ahotietä pitkin.

Mutta sitä, jota hän odottaa, sitä ei vielä näy -- ei sieltä näy muuta
kuin mustaa, pimeätä metsää ja ylempänä himmeästi rusottelevaa
iltataivasta. Rapsahtaapa tuosta yht'äkkiä sitten kuitenkin hänen
takanansa aita ja säpsähtäen tyttö jo ennättää aatella, että "sielläkö
se nyt tuleekin tuo?" ennenkuin päänsä kääntää. -- Mutta se onkin vaan
Vahti, joka nyt päiväisiltä juoksuiltaan kotiutuu. Hiljaa vikisten ja
tuuheata häntäänsä tuttavasti heilutellen se tytön luokse juoksee ja
laskee päänsä hänen polvilleen. Hellästi tyttö häntä silittelee,
hyväilee -- koska ei Kalle joudu ja yö jo on ja muutenkin ikävä.

"Vahti-miestä, voipa sitä Vahti-miestä -- mistäs nyt tulet ja mikset
miesten matkassa kulje? -- Vahti-miestä -- mutta eipä se jätäkään Annua
yksinään, eipä jätäkään, kun kaikki muut vaan jättää. Vahdi sinä vaan
-- vahdi vaan taloa, olisihan minussakin vahtimista -- (nyt katsahtaa
hän taas tuonne metsänrinnettä kohti) -- mutta et sinä minua ymmärrä
vahtia, olet järjetön luontokappale, vaikk' on silmäsi niin viisaan
näköiset. -- Vaan miks'ei hän nyt jo tule -- eiköhän tullekkaan -- --"
mutta nyt kohoavat koiran korvat pystyyn, pää luikahtaa tytön käsien
alta ja muristen alkaa se juosta metsäpolulle päin. Sitten ärähtää se
äkkiä äkäiseen haukuntaan, mutta vaikenee vähän ajan päästä ja tuntuu
vikisevän, niinkuin koira tutulle miehelle vikisee.

"Se on Kalle, se on Kalle! -- Vaan minäpä en ole häntä näkevinänikään
-- Saadaanpa nähdä, mitä Kalle tekee, kun tulee", -- ja poispäin
kääntää vilkas tyttö päänsä, nojaa poskensa vasten vasempaa kättänsä ja
katselee kohden hämärää iltatähteä, joka tuolta tuvanharjan takaa jo
alkaa pilkutella. Ei hän ole mitään näkevinään eikä kuulevinaankaan,
vaikka kyllä kuulee, kuinka Kalle lähenee ja koiran kanssa tullessaan
telmii. Eikä hän päätänsä käännä sittekään, vaikka Kalle aivan vieressä
yhä Vahdin kanssa mellastelee. "Eiköhän se suljekaan minua syliinsä --
yhäköhän se vaan koiran kanssa leikkii" -- ajattelee tyttö ja odottaa
vielä vähäsen, mutta kun Kalle ei sittenkään häntä syliinsä sulje, ja
yhä vaan koiran kanssa leikkii, niin jopa pitää Annun päänsä kääntää.
Vähäsen hän kuitenkin sitä kääntää, niin vähäsen, että vaan parahiksi
saattaa sanoa hyvin kuivalla ja välinpitämättömällä äänellä: "ka, hyvää
päivää -- sinäkö sitä oletkin, minä luulin että kuka se oli". Sitten
hän kääntää taas päänsä pois ja alkaa hyräillä itsekseen. "Päivää,
päivää!" vastaa Kalle, mutta pelailee vaan sillä välin vielä koiran
kanssa -- "vaikka yöhän nyt jo onkin -- kas, tuota Vahtia, -- soh -- ei
anna yhtään rauhaa." -- "Vahti seh! anna vieraan olla rauhassa!" Vahti
hyppää Annun luo, nuolasee häntä poskelle ja laukata kaapasee sitten
siitä häntä suorana pihaan, jossa vasikat tuota ensin säikähtävät,
hyppäävät mörähtäen askeleen syrjään, mutta seisattuvat sitten ja
märehtivät sitten taas yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Kalle ensin
vähän aikaa seisoo ja katselee aitan kynnyksellä istuvaa tyttöä. Mutta
tyttö ei katsele häntä, katseleehan yhä vaan kohden himmeää iltatähteä
eikä virka mitään, hyräileehän vaan vähäsen.

Eikä poikakaan mitään virka. Hiljalleen laskeutuu hän kivelle tytön
viereen istumaan. Tyttö kyllä sen kuulee ja tuntee, mutta ei ole
kuulevinaan eikä tuntevinaankaan. "En ole tietävinänikään -- mitäs hän
ensin vaan koiran kanssa leikki -- saas nähdä eikö tempaa syliinsä --"

Tyttö arvaa ihan oikein. Ei hän enää toista kertaa ennätä samaa
ajatella, niin jo napsahtaa poskelle suutelo, napsahtaa toinen,
napsahtaa kolmas ja kahden puristavan käsivarren välissä on tyttö.

"Ai, kuin säikäytti toista -- heitä irti -- muuten minä! -- No -- no
-- no --! minä huudan isää ja äitiä! -- Mutta minkätähden sinä niin
kauvan viivyit? -- Eipä lauantainakaan luulisi joutuvan tyttönsä
luokse."

"Eipä tuo vielä myöhäistä ollut, koskapahan ei pyrkiäkään tarvinnut --
ethän vielä ollut levolle aikonutkaan."

"Niin, mutta minä olen odottanut jo päivän laskusta asti -- täällä ei
ole ketään muita kotona kuin minä -- isä on teillä ja äiti ja Mari
menivät kirkkoon."

"Hyvä sitten! Mutta sinä et tiedä uutisia? Kohta saat talon isännän
sulhaseksesi."

"Olehan toki! Sinustako talon isännäksi? Pyhyy! Koehan vaan renkinä
pysyä ja minä pysyn mökin tyttönä."

"Ja sievänä tyttönä -- minun omituisena Annuna! -- Olitpa ihana, kun
istuit tuossa äsken helmet kaulalla."

"Mutta kuitenkin viivyit ensin melkein puoliyöhön ja sitten pelasit
vaan koiran kanssa --"

"No älä nyt siitä -- enhän ennen päässyt eikähän yö ole vieläkään
puolessa. -- Mikä lie isäntään tänä iltana mennyt, kun se ei maata
lähtenytkään, vaikka me kaikki nuoret jo ajoissa pirtistä poistuimme --
mutta sinne se vaan jäi istumaan ja isäsi jäi kanssa. Porstuasta
kuulin, että ne siellä jotakin juttelivat. Meitä oli monta miestä,
jotka olisimme odottaneet isännän maata menoa, mutta kun ei siitä
valmista tullut, niin aattelin minä, että kun näkee, niin nähköön, ja
sitten päästiin kuin päästiinkin hiipimällä pois. Maantiellä oli koko
kylän hevoset, me hyppäsimme selkään ja: ann' mennä vaan! Teidän
tienhaarassa käännytettiin hevoset takaisin, lyötiin kämmeniä yhteen ja
monen miehen parkaistiin -- mutta ne uutiset ovat semmoisia, että
meidän isäntä kuuluu lähtevän emäntäperiin. Se poika se kuuluu taas
alkavan kosia, kuulema."

"Joko taas? -- Ja kirkonmäellekö, niinkuin aina ennenkin."

"Senpähän sitten näkee, mutta tosi sillä vaan mielessä kuuluu olevan.
Meidän Tiina sanoi kuulleensa, että hän oli isäsi kanssa sinusta
puheita pitänyt."

"Missä se on sen kuullut? -- eiköhän ole vaan sinulle omiaan puhunut?"

"Ei Tiina minulle valehtele, me olemme hyviä ystäviä Tiinan kanssa --
kuului tänä päivänä pellolla isälles puhuneen -- Tiina oli kuullut sen
-- ja näinhän minäkin, että ne yhdessä kuhilaastivat."

"No, mitäs isä oli sanonut?"

"Luvanneen kuului, jos itse tahdot."

"Vai niin -- siinäpä se onkin -- isä kyllä lupaa, mutta omaan tahtoon
se siltä heittää."

"Entäs jos sinä itse tahtoisitkin ennen mennä rikkaalle isännälle kuin
köyhälle rengille --"

"Mitäs jos tahtoisin?"

"Onhan meidän isäntä vielä poikamies --"

"Ja vielä tuoreimmassa ijässään --"

"Vaikka jo viideskymmen alulla --"

"Mutta se on siivoluontoinen ja hyvälukuinen --"

"Ja veisatakin osaa."

"Eikä käy yöjalassakaan, niinkuin sinä."

"Mutta huomenna se tulee sinun luoksesi ja kihlat tarjoo -- mitäs
sanot?"

"Äkkiä sen tyttö pyörälle panee yhden vanhan pojan. -- Kun minä alan
sitte puhua, niin se siihen paikkaan takertuu ja asia jääpi sanomatta,
niinkuin sille kuului käyneen monta kertaa ennenkin."

"Mutta jospa ei jääkään sanomatta, jos se luontonsa karkasee ja puhuu
ja tahtoo syliinsäkin ottaa -- ja suudella näin -- ja --".

"Elähän nyt! No! -- silloin minä lyön korvalle -- mutta jos se yöllä
tulisi, niin tietäisin kyllä paremmankin tempun, jonka jo kerran tuolle
hovin renttuherralle tein, joka tänne aina yllätteli -- narraisin
eloaittaan ja pönkittäisin sinne."

Kotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta kanssa kesäyön
tyvenessä hämärässä ja kiiruusti kulkivat nuo hauskat hetket. Mutta ei
Kalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen ennen kotona olla kuin
päivä valkiaisi. Eikä Annu häntä kauan viivytellytkään, mutta olihan
kuitenkin vähä niinkuin tyytymätöin, kun Kalle niin kiireelle lähti.
Käskihän kuitenkin hänen huomenna, kun oli sunnuntai, Leppikorven
tielle vastuusen tulemaan, sillä sinne oli hän aikonut marjaan mennä.
Ja Kalle lupasikin, lupasihan aivan mielellään, sillä kuinkas olisi hän
lupaamatta saattanut olla, kun niin itsensäkin marjaan mieli teki. Ja
sitten hän lähti, lähti ja katosi yön läpinäkemättömän peitteen taakse.
Mutta kauan kuunteli hänen jälkeensä Annu. Nousi hän sitten viimein
aittahansa ja laskeutui kovalle, mutta puhtoselle vuoteelleen. Ja
tuossa hän jo näki keveitä unia, näki, kuinka hän kuuliaisiaan vietti,
näki, kuinka Kalle tuonne korpeen uudispirtin laittoi ja kuinka siellä
iloisia häitä tanssittiin.

Vaan tummaa tietänsä käveli Kalle. Hiljainen yöllinen tuuli oli
hengitellä alkanut ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen
eteen, eikä nyt enään yhtäkään tähtöistä näkynyt. Melkeinpä
pilkkopimeässä kulki nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon
halki, sitten kolean kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota
mukavampaa metsätietä myöten, joka maantielle saattoi.

Vähäsen aikaa kuljettuaan, seisottui hän ja kuulosti.

"Mika peijakas siellä veisaa vai korvaniko tilliä soivat?"

Eipä korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni lähenevä
ääni ja pian eroitti kuunteleva mies tutun virren nuotin, tunsi hetken
päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan Aapon, omaksi
ääneksi.

Ensin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että
onhan nyt pimeä. "Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee -- eihän vaan?
-- mutta minnekäs sitten, jos ei sinne", ja nyt oli kaikki selvillä ja
samassa hän myöskin muisti Annun uhkauksen.

"En minäkään rauhassa isäntää ohitseni päästä -- säikäytetäänpäs vähän
pelkuria miestä." -- Ja kun valkeat housut puiden välistä vilkahtivat,
hyppäsi Kalle koppina polulta metsään ja parkasi julmalla äänellä.
Tulijasta oli matka metsätien hiljaisessa synkeydessä alkanut tuntua
vähän oudolta, semminkin kun hän nyt tiesi tekevänsä sitä, mistä aina
ennen oli kovasti väkeänsä kieltänyt. Senpä vuoksi ja ehkäpä vähän
rosvojenkin pelossa oli hän aloittanut virren. Mutta kurkkuunpa katkesi
juuri lähtemäisillään oleva sävel ja yhtä katkonaisesti siihen metsän
seurakunta tuolta kaukaa vaaran kyljestä vastasi. Kauhistuksen
kamalalla äänellä kirkasi hirmuisesti säikähtynyt mies ja oli sitten
paikkaansa istuilleen typertyä. Vaan sai hän kuitenkin siksi luontoaan
lyödyksi, että osasi hänkin tien viereen hypätä. Kova läähätys kuului
sieltä kuitenkin nauruaan pidättelevän Kallen korvaan ja itse tunsi
isäntä, että housunsa melkoisesti lepattivat vapisevia sääriä vastaan.
Vastakkain seisoivat siinä nyt toinen toisella puolen tietä isäntä ja
hänen renkinsä. -- Kovasti peloitti Aapoa, sillä muisti hän
tämän-iltaiset rosvotarinat ja arveli tuolla mustien puitten takana
metsäläisten väijyvän. Aatteli hän ensin jo pakoonkin lähtevänsä, mutta
uskallus petti, sydänala kovin pelosta temmelsi ja jalka ei ottanut
totellaksensa. Ja sitten hän jäi paikalleen seisomaan ja aatteli, että
ehkä se olisikin parasta, jos ei liikkuisi. Puukkonsa hän kuitenkin
tupestansa sujutti ja painoi sen petäjän kaarnaan, jotta se paremmin
käsillä olisi, jos niiksi tulisi.

Mutta Kallesta alkoi tämä piilosilla olo jo tuntua ikävältä. Ettei
isäntä paikaltaan liikahtaisi, niin kauan kuin hän sijoillaan pysyisi,
sen hän kyllä arvasi. Mieli hän ensin rynnätä esiin pahasti parkaisten
kuin äskenkin, mutta sitten hän arveli toista keinoa paremmaksi. "Jos
minä nyt täältä päin huutaen lähden, niin isäntä lähtee edeltä kotiin
juoksemaan ja Annun kepposesta ei tule mitään. Vaan minäpä hiivin tästä
hiljaa tieheni, kierrän selän taakse ja sieltä kun huudan, niin saalis
kyllä apajaansa töytää." Näin Kalle mietti ja samassa juolahti mieleen
aatos käydä edeltäpäin jo Annullekin isännän tulosta ilmoittamassa.
"Kyllä isäntä siksi odottaa -- ei se kierroksestaan niin vähällä
karkaa."

Kalle koetti hivuttaida metsästä polulle niin hiljaa kuin mahdollista,
mutta silloin tällöin rasahti kuiva oksa hänen jalkansa alla. Aapo
puunsa juurella sen kyllä kuuli ja koki painautua yhä hiljempaa
olemaan. -- Polulle päästyään lähti hän kiiruhtamaan takaisin mökille.
Annu oli siellä parhaallaan toiseen kertaan äskeistä untansa näkemässä,
kun Kalle tuli ja naputti ovelle. "Ei se vielä isäntä ole, vaikka kohta
on sekin täällä -- minä olen Kalle, mutta isäntä odottaa minua tuolla
puun juurella" -- puhui Kalle lukon reijästä sisään -- "odotahan vähän,
kohta minä sen jäniksen ajan makuuksestaan tänne" -- ja sen sanottuaan
läksi hän juoksemaan takaisin. Annu ei ensin ymmärtänyt mitään, mutta
sitten hän kuitenkin ymmärsi, että kyllä kai isäntä tulossa lienee,
sillä eipähän Kalle olisi tyhjän tähden takaisin kääntynyt. Ei hän sitä
kuitenkaan vielä oikein osannut uskoa, että Sipolan vanha-poika
kehtaisi yöllä tulla mökkiläisensä tyttöä kosimaan. "Olihan siihen
päiviäkin, jos se ollenkaan oli sen mielessäkään -- mutta kuka niiden
vanhain poikain tietää, mikä niitä viimein villitsee, eikähän Kalle
olisi tyhjän tähden ruvennut siitä puhumaan." Ja kun tyttö sitten sitä
ajatteli, että "mitäshän jos isäntä sittenkin tulisi ja minä saisin sen
tuonne eloaittaan pönkitetyksi ja se sitten tulisi koko kylän tiedoksi
ja kaikki Aapolle nauraisi", kun hän tätä ajatteli, niin alkoi se
hänestä tuntua niin hauskalta, että hän jo melkein odotti isännän
tuloa.

Mutta Kalle oli ennättänyt takaisin sinne, minne oli heittänyt toisen
odottamaan. Hän ei kuitenkaan mennyt suorastaan kohti, mutta kampesi
syrjään ja kiersi odottelevan selän taakse. Sitten hän hiipi matalana
polkua myöten melkein sille kohdalle, josta varoi isännän syrjään
hypänneen. Kuulustelihan tuossa sitten, vieläkö Aapo puunsa suojassa
seisoi. Ja siinäpä se vielä seisoikin, koskapahan lehdet silloin
tällöin jalan alla ritisivät, ja saattoi sieltä muutenkin nähdä
niinkuin vähä valkeain housujen tapaista oksain välitse. Silloin Kalle
kohosi suoraksi ja kysyi kovin rosvon äänellä: "Onko siellä jänis vai
mies siellä kuusen juurella?" -- Aapo oli odottanut hyökkäystä
edestäpäin, mutta kun sitä ei alkanut kuuluakaan, oli hän jo arvellut
lähteä matkaansa jatkamaan. Kovastipa hän nyt säikähti, kun jo vaara
takanakin väjyi. "Jäniskö siellä on vai mies", mörisi Kalle uudelleen,
kun ei vastausta kuulunut. Mutta ei Aapo nytkään saanut ääneen.
Silloinpa Kalle kaivoi tulukset taskustaan ja iski. "Tottapa se on
jänis -- ja jänis on ammuttava", tuumasi hän ja iski uudelleen, että
säkenet kauaksi säihkyivät pimeässä. -- Nyt Aapo jo lähti. Hän luuli,
että häntä piilukolla aiottiin ampua tuohon vaan noin kuin jänistä
makuusen.

"Mies minä olen -- ei pidä ampua, mieshän minä olen", rukoili hän
surkealla äänellä, mutta kun Kalle yhä vaan iski eikä helpoittanut,
niin sai kuoleman kauhistus hänen säärensä viimeinkin liikkeelle. "Ehkä
se ei laukeakaan -- ehk'ei Jumala sen annakaan laueta" -- ennätti hän
aatella ja kursasi viidakosta polkua kohti. Sille kerran päästyään
kirmasi hän eteenpäin kuin tallautunut hevonen. Kalle jäi paikoilleen
polviaan pidellen nauramaan, sytytti sitten piippunsa ja kuuli vielä
kaukaa, kuinka maa jymisi ja oksat katkeilivat pakenevan miehen
jalkojen alla. Kerran vauhtiinsa päästyään kiiti tuo vakainen mies
vihurina eteenpäin ja tuntui hänestä kuin pyssy joka hetkellä hänen
peräänsä laukiaisi. -- Vihdoin seisotti hän kuitenkin menoaan, kun
metsätie loppui ja hän joutui sille aukealle aholle, jonka toisesta
laidasta pellon takaa kuumotti hänen matkansa määrä, tuo Tuomaalan
mökki.

Ankarasti läähättäen seisattui hän nyt ja katsoi taakseen. Mutta ei
sieltä ketään näkynyt, ei muuta kuin tuo musta tiensuu, josta hän vasta
oli itse töötännyt. Eikä hiiskaustakaan kuulunut, ei muuta kuin hänen
omain keuhkojensa valtava lietsonta -- ja vähitellen siinä kivelle
istuutuen rauhoittui mies.

Mutta panipa hän nyt paitansa napin kiinni, joka juoksun temmellyksessä
oli auennut, asetti hattunsa oikealle kantilleen ja lähti mökkiä
lähenemään. Pellolla hyökkäsi häntä vastaan Vahti ärhentelevällä
haukunnalla ja pauhasi sitten hänen kintereillään aitoille asti. Mutta
Aapon rinnassa sykähti nyt rohkeus ja päättäväisyys eikä hän koiria
pelännyt. Annu oli arvannut Vahdin haukunnasta vieraan tulon ja
istuutunut eloaitan kynnykselle. Nyt oli hänellä nuttu päällä ja sen
alla kaulassa huivi. Aapo oli tullessaan miettinyt hyvinkin koreita
pyrkijäispuheita, mutta kun hän nyt Annun ulkona näki, eikä niitä
puheita tarvittukaan, joutuikin hän kokonaan hämmennyksiin ja osasi
tuskin tervehdystään toivottaa. "Hyvää iltaa isäntä -- minnekäs se on
isännällä matka näin öiseen aikaan", sanoi Annu. -- "Eipähän juuri --
eipähän tuota -- tännehän minä -- tuota -- vaan läksin vähä --" vastasi
isäntä ja tunsi jo hikoilevansa. -- "Taloon ei sattunut nyt ketään
muita kotiin kuin minä ja Vahti -- lähtivät tästä muut väet kirkkoon ja
eikö tuo isä liene teillä -- vaan isäntä on hyvä ja käypi huoneesen."
-- "Kyllä minä saatan tässäkin -- eikä mulla ookaan mitään erinäistä
isälles eikä muille -- läksin vaan huvikseni vähä kävelemään -- se on
tuo poikamiehen elämä niin yksinäistä ja ikävää." -- Kun Annu huomasi,
mihin päin Aapo tahtoi puhetta kääntää, käänsi hän sen tahallaan
toisaalle. "Onkos teillä vielä paljon leikkuuta tähdennä?" --
"Leikkuutako -- eihän sitä hyvin, vaan onhan sitä vielä -- mutta tänä
päivänä minä isäsi kanssa leikkuupellolla puhuin, että --" "Mutta eihän
se isäntä nyt tässä pimeässä saata seista -- eikö isäntä nyt lähtisi
pihan-päähän?"

"Kyllä minä tässäkin saatan -- eikä tuo täällä olekaan niin pimeä kuin
tuolla tullessa metsässä -- minä istun tähän kynnykselle -- ei, istuu
vaan Annukin paikoillaan, eihän minua pidä pelätä --"

"Kukas sitä nyt isäntää pelkääkään, joka aina on niin hyväluontoinen,
mutta enhän minä nyt toki viitsi isännän vieressä istua."

Annu aukasi sen aitan oven, jonka kynnyksellä Aapo istui ja meni
sisään. Aapo meni jälestä. Hän oli kummallisesti hurmaantunut ja tunsi,
kuinka poskensa paloivat.

"Miksi Annu ei viitsi minun vieressäni istua -- voi, kyllähän se
viitsii, vaikka se vaan -- viitsiihän se sylissäkin" -- ja Aapo oli
niin kuumentunut, että tavoitti tyttöä syliinsä. Mutta Annu sysäsi
hänet luotaan aitan perälle. "Pysy poissa minusta, sen vanha kontti" --
ja samalla paukahti aitan ovi kiinni ja rasahti kahdesti lukkoon.

Vaan pianpa jäähtyi Aapo kun kuuli ulkoa helakan naurun ja tunsi
nenässään uutiselon tuoreen tuoksun. Katkerasti kiroten ryntäsi hän
ovea vastaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Kumahtihan vaan kuin
tynnörin pohja ja ponnisti miehen takaisin. "Ei siitä pääse -- se on
meidän vanhan eloaitan ovi -- ei se säry, kun sen isävainaja kerran on
raudoittanut -- mutta päästä minun pitää, pitää vaikka p---le valaisi
rautapadan pääni päälle -- ettäkö minä sen Tuomaan tyttö-rahjuksen
antaisin tehdä itsestäni koko pitäjän pilkan -- minä menen katosta kuin
ukkonen, minä sären seinät -- missä minun puukkoni? -- sehän jäi sinne
puun kylkeen -- mutta pääsen minä siltä -- pääsen minä siltä". -- Ja
hän kiipesi hinkalon laidalle ja tavoitti kattoa. Mutta katto olikin
siksi korkealla, että hän sinne kättä ojentaessaan menetti tasapainonsa
ja horjahti, horjahti ensin toisanne päin, mutta kampesi sitten
ruumiillaan niin, että horjahti vielä pahemmin toisaanne päin ja putosi
pitkäkseen jauhohinkaloon.

       *       *       *       *       *

Tähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli
viimeistä hyvää itselleen toivonut. Kun Tuomas-ukko huomisaamuna
verkalleen aamiaisensa syötyä lähti isäntätalostaan kotiaan katsomaan,
niin hämmästyipä hän kovin, kun kuuli eloaitastaan rykimistä, vaikka
ovi oli kiinni ja avain suulta poissa. Kummia arvellen nouti hän
pihanpääkammarin naulasta avaimen ja meni aittaansa. Mutta kovinpa
hänen silmänsä repesivät, kun näki siellä kunnioitetun isäntänsä, jonka
kaikki olivat luulleet kirkkoon menneen, aivan silmänripsiä myöten
jauhoisena nojautuen hinkaloa vasten tuijottavan eteensä maahan. Eikä
hän näyttänyt näkevän eikä kuulevan, että kukaan oli aittaan
tullutkaan. Tuijotti vaan ja rykäsi silloin tällöin kuivan yskän. Mutta
kun Tuomas viimein häntä kylkeen nykäsi ja kysyi: "mitenkä se isäntä on
tänne joutunut", niin vastasi hän kovin nuleisena ja yhä maahan
katsoen: "omat syntini ja pahat himoni". Ja sitten hän lähti ulos
aitasta kotiinsa päin astumaan eikä totellut, vaikka Tuomas kielsi
häntä tupakalle jäämään. Pois hän vaan urkeni mökistä ja otti
mennessään puukkonsa petäjän kyljestä. Siinä muisti hän, että kun olisi
sitä ensimäistä varoitusta totellut, joka hänelle sillä paikalla oli
annettu, ja kiertänyt kotiinsa, niin ei olisi tätäkään tapahtunut.
Mutta sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa
kironnutkin, pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä
milloinkaan ollut tehnyt. "Oikeinpa olikin minulle, mitäs tarvitsi minun
yöllä lähteä kulkemaan -- olisin ollut niin kuin ennenkin -- ja mitäs
nyt omat palvelijat ja muut ihmiset tästä sanovat, kun saavat tietää --
vaan ehk'ei ne sitä saakaan tietää" -- (ei hän tiennyt, että Annu ja
Kalle nyt juuri parhaallaan sitä asiaa Leppikorven tiellä nauroivat).

Sen termän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi
häneen Sipolan pikkukarja. Ne siinä ensin suurin silmin katselivat
valkeaa jauhoista miestä, mutta kun tunsivat hänet isännäkseen,
alkoivat kävellä lekerrellä jälestä ja hänen nuttunsa liepeistä
maittavaa suurusta nuoleksia. Eikä Aapo heitä pois häsinytkäan, eikö
lie huomannut, vai muutenko lie aatellut, että "nuoleksikoot,
siitäpähän saavat". Aina kotiveräjälle seurasi häntä vasikat ja
surullisesti siihen ynisemään jäivät, kun Aapo sulkupuiden välitse
pihaan pistihe. Siitä astui hän pirttiin, riisui nuttunsa naulaan ja
meni sitten lähteelle peseytymään. Sen tehtyään pukihe hän puhtaisin ja
veisasi ja luki sitten koko päivän, aivan niinkuin ennenkin.

Mutta samana iltana tästä hänen matkastaan koko kylä nauroi ja sai hän
elinkautiseksi nimekseen siitä nuoren kansan kesken "myllymiehen"
nimen. Ja vielä tänäkin päivänä sanotaan siinä kylässä sille, jonka
naimapuuhat sattuvat pahasti käymään: "hukkuipa kuin Sipolaisen tuumat
jauhohinkaloon", eli myös näin: "kävipä kuin Sipolan Aapon
yöjalka-reissu".

Mutta siitä päivästä pitäen tuli Aapo entistään yhä jurommaksi ja
vähäpuheisemmaksi ja samalla jumalisemmaksikin. Vaan yhdessä kohden
muutti hän mielensä ja se oli siinä, ett'ei enää koskaan kieltänyt
väkeään kulkemasta, minne tahtoi, vaikkapa olisi sitte yölläkin
kulkeneet -- ja siitäpä olivat hänelle kaikki rengit ja piiat suuresti
kiitolliset.

Yhtenä ainoana päivänä oli Aapo kuitenkin nähty erittäin iloisena ja
hupaisena. Se päivä oli silloin kuin Annu ja Kalle häitään pitivät.
Annua oli isänsä ankarasti torunut, ja oli Annun täytynyt pyytää
Aapolta niinkuin vähä anteeksikin. Sitä ei hän kuitenkaan olisi tehnyt,
ell'ei Kallekin olisi sanonut, että "saatathan tuon nyt isäsi mieliksi
tehdä". Aapo oli siitä "sydämen nöyryydestä" niin hyvästynyt, että oli
vietättänyt nuorelle pariskunnalle häät Sipolan isossa pirtissä ja
vihkimätilassa oli hän itse toimittanut lukkarin ammattia. Olipa sitten
huomentuoppia juotaessa kymmeniä pöytään heittänyt ja siitäkö lie niin
puheliaaksi tullut, että oli kertonut alusta loppuun koko tuon
kosimaretkensä Annun luo ja puhunut kaikesta, mitä hänelle sillä tiellä
oli tapahtunut, niinkuin hiiristä, hevosista ja muista seikoista. Sitä
hän vaan kaikista enin ihmetteli, että mikähän se mahtoi olla se mies,
joka häntä oli ampua meinannut, mutta että hän kuitenkin oli
pelastunut, "kun ei Jumala ollut antanut ruudin syttyä, vaikka pyssy
oli jo ihan kohti ojennettu ollut ja jo säkenetkin piistä säihkyneet".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sipolan Aapon kosioretki" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.