Väsyneen haudalla - Alkuperäinen novelli

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Väsyneen haudalla - Alkuperäinen novelli
Author: Karikko, Kaarle, 1842-1916
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Väsyneen haudalla - Alkuperäinen novelli" ***

VÄSYNEEN HAUDALLA

Alkuperäinen novelli

Kirj.

KARIO [Kaarle Karikko]

Tampereella 1897,
Hj. Hagelberg'in kustannuksella.
G. C. Jansson & Kumpp. kirjapainossa.

Kulkiessa N:n avaraa ulappata, erään lahden rannalla vetää huomiota
puoleensa komeasti rakennettu talo. Sen etäälle ulottuneet, laajat
vainiot ovat silmään pistävät, sillä niissä huomaat paljon työn ja
toimen jälkiä. Talo itse on rakennettu nykyajan sivistyksen ja
vaatimusten mukaan rikkaalta näyttäväksi: kaksi punaiseksi maalattua
asuinhuone-riviä rajoittaa komeata pihaa, jota vielä kaunistaa vuosia
takaperin istutetut, tuuheat pihlajapuut, joita katsellessa näet,
ett'ei talon asujamilta ole puuttunut kauneuden aistiakaan. Toisen
asuinrakennuksen seinustalla on soma kukkamaa. Siinä viihtyy silmäsi
hetken, sillä sitä katsellessasi huomaat helläin kätten työtä,
huomaatpa vielä kukkia akkunoillakin, joita suojelee kotikutoiset
varjostimet liialta auringon paisteelta.

Antti Niemeläinen, joksi tämän talon isäntää nimitetään (talo on
Niemelä), on 60 vuotias ukko. Hiuksensa ovat jo aikaa vaalistuneet, ja
muutenkin jäykät jäntereensä ovat kangistuneet paljosta työstä, sillä
Niemeläinen ei ollut niitä, jotka vain ovat käskijänä, vaan hän on
tahtonut itse näyttää, kuinka ahkera työmies vastuksetkin voittaa,
vaikka usein saikin kokea pohjolan hallaöitten kovuutta, mutta sitä
uutterampi ja säästäväisempi oli ukko. Tarkalla huolella ja jäykällä
pontevuudella olikin hän koonnut Niemelässä melkoisen rikkauden.
Luonnoltaan oli Niemeläinen suora, itsenäinen ja sanansa pitävä. Mitä
hän sanoi, niin se oli tavallansa oikeen, jolla teeskentelemättömällä
käytöksellään hän oli voittanut pitäjäläisten kunnioituksen.

Niemeläisellä on kaksi lasta: tytär Maria, 22 vuoden vanha, ja poika
Heikki, 13 vuotias. Viisi vuotta on kulunut siitä, kun lasten äiti,
Leena, kätkettiin maan poveen. Siitä pitäen katosi Niemelästä hellyys
ja avuliaisuus, paitsi lapsiaan hän rakasti lämpimästi, -- erittäinkin
Mariaa. Niin jörömäinen kuin olikin, voi hän tältä tuskin mitään
kieltää. Aina uneksi ukko Marian rikkaista ylkämiehistä, ja monta niitä
oli jo käynytkin, eikä ihmekään, sillä Maria oli kaunis, milt'ei mitä
ihanimpana pidetty kaunotar. Kultasuortuvina valuivat hänen ruskeat
hiuksensa pyöreältä päälaeltaan valkoiselle kaulallensa. Hänen ryhtinsä
oli sievä ja viehättävä. Neitsyellisen sydämensä puhtaus loisti hänen
tummista, kirkkaista silmistään. Eipä ihmekään, että moni poika oli
onneansa koittanut häntä kosimalla, sillä hänen erinomainen kauneutensa
oli nuorten miesten sydämiin lempeä sytyttänyt, jos oli niitäkin
joukossa, jotka halusivat niitä tuhansia, jotka tiesivät Mariata
seuraavan.

II.

Oli eräs toukokuun lauvantaipäivä. Niemelän isäntä oli itsekin väen
kanssa metsässä, ulkotöitten toimessa. Maria, joka piti emännyyttä
talossa, oli yksin kotona, paitsi ruotimummoa, joka istui nurkassa.
Maria on puhdistanut huoneet ja pessyt astiat, kaikki on järjestetty
sievästi. Näitä kaikkia tehdessään hyräili Maria iloisia lauluja, sillä
hänen nuori sydämensä oli vielä vapaa huolista, vaikka hän ehkä
aavistikin tuonnempana tulevansa vastuksiakin kokemaan elämänsä tiellä,
Mutta siitä huolimatta nautti hän nuoruutensa onnea, antamatta sitä
minkään häiritä. -- Johtuipa Marian mieleen, että mummo mielellään
ennusteli käsien juonteista, sentähden päätti hän tehdä pilkkaa mummon
taikauskosta ja vei kätensä hänen tutkittavakseen, pyytäen häntä
siitä sanomaan, mitä tulevaisuudessa oli tapahtuva. Mummo hetken
tirkisteltyään Marian kättä, sanoi hänen pian joutuvan naimisiin ja
siten muka pääsevän mahtavaan taloon emäntäksi. Maria keskeytti
ennustuksen kysymällä, miten sitten kävisi, jos hänellä jo olisi köyhä
poika sulhasena.

-- Mitä joutavia, sanoi mummo, mitä rikkaan ja kauniin tytön tarvitsee
kestään köyhästä huolia, onhan sillä rikkaitakin. Sepä oli kehumista,
joka saattoi Marian syviin ajatuksiin ja jättämään sikseen koko
ennustustoimen.

Maria toi mummolle kupillisen kahvia ja läksi rannasta noutamaan vettä
kukilleen, ajatellen, että Jumala sen tietää, miten komea on tuleva
miehensä. Tyttö ei malttanutkaan rannasta pian palata, vaan istautui
raidan-juurella olevalle kivelle, nauttiakseen keväisen luonnon
ihanuutta.

Metsä ja nurmikot jo alkoivat vihannoida. Linnut lauloivat kilvassa
suloäänisesti. Tuuli henkäili vienosti. Aallot loiskuivat hiljaa
rantaan, vapaina äsken päässeistä jääkahleistansa. Kaikki oli
viehättävän lumoavata. Marian mieleen johtui seuraavat säikeet, jotka
hän lauloi naisen kimakalla äänellä:

"Nyt luonto elpyy; vapahasti
Aalto liikkuu leijuillen
Lemmen tunteet suloisesti
Herää ihmissydämmehen."

Pian taukosi laulu, sillä muuan vene pistäysi esille niemen takaa ja
kiiruhti suoraan tätä rantaa kohti. Venosen likemmäksi tultua tunsi
Maria siinä olevan henkilön Ojalan Kaarloksi.

-- Onpa oikein onnen sattuma, että hän tulee, sillä viikkoja on
vierinyt, kun häntä olen nähnytkään, ajatteli Maria, ja näihin
ajatuksiin pysähtyi hän siksi, että venonen ennätti rantaan, josta
hyppäsi maalle reipas ja sorea nuorukainen. Tätä tervehti Maria
hymyhuulin ja toivotti tervetulleeksi.

-- Mitä kuuluu, ja kuinkas olet voinut? kysyi Kaarlo tervehdittyään,
hiljaisella äänellä.

-- Kiitoksia; ei erinomaisia ... mutta entäs sinulle ... sinähän näyt
niin synkkämieliseltä ... kerro mitä on tapahtunut?

-- Niin -- kertomukseni ei ole juuri ilahuttavaakaan laatua... Toivoni
on murtumaisillaan ... sydämeni on raskas ... siksi riensin vapaaseen
luontoon, siellä yksinäisyydessä huojentamaan suruani... Tuolla
järvellä soutaessani olin huomaamattani lähestynyt teidän rantaa ja
kuultuani laulusi, riensin tänne, tavatakseni sinua, sillä teillä ei
minun ole enää hyvä käydäkseni.

-- Miks'ei ... mistä syystä? keskeytti Maria.

-- Ompahan vain....

-- Sano, sano!

-- Isäsi kävi eilen meillä ja, siellä yhtä ja toista puhellessamme,
vihdoin rohkasin mieleni ja kysyin lupaa tullakseni sinua ... niinkuin
on puhuttuna ... mutta se kävi, kuten minä pelkäsinkin. Hän sanoi sen
heti mahdottomaksi ja käski heittämään pois semmoiset turhat lapsuuden
unelmat. Sanoi Mariansa kerran rehoittavan emäntänä mahtavassa talossa,
eikä missään köyhässä Ojalassa. Ja vakuudeksi, etten toisten enää
semmoisia kyselisi, sanoi hän Markkulan Juusen tulevan sinua kosimaan.

-- Markkulan Juusen... Luuletko, että isäni vaatii minua menemään
Markkulan Juuselle?

-- Onpa syytä luullakseni, sillä isäsi ei tunne rakkautta tahi paremmin
sanoen, todellisen rakkauden arvoa. Rikastuminen on hänen päämaalinsa,
ja siihen samaan maaliin tahtoo hän sovittaa lastensakin kohtalon.

-- Ei rakas Kaarloseni ... sinä tuomitset väärin ... rakastaahan isä
minua... Kyllä hänen mielensä voi muuttua ... jahka minä kerron hänelle
... en ketään muita rakastavani kuin sinua ja ... paljoa ennen
viihtyväni sinun kanssasi olemaan Ojalassa kuin mahtavassa Markkulassa.

Marian näitä sanoja puhuessa oli Kaarle kiertänyt kätensä hänen hoikan
vartalonsa ympärille ja sanoi melkeen kuiskaamalla: -- Suokoon Jumala,
että niin tapahtuisi! ... mutta pahoinpa pelkään, että isäsi ei vähällä
sanojansa peruuta... Köyhä olen, niinkuin hän on sen sanonutkin; mutta
ei rakkaus synny hengettömästä kullasta... Se syttyy ja palaa Luojan
luomissa sydämissä ilman mammonan mahtia. Monasti olen koettanut
tukahuttaa sen liekkiä, ollessani epätoivon ja toivon välillä; mutta
taivas paratkoon! ei tahtoni voimat siihen kylliksi riitä... Ja nyt kun
sinua tulee pitäjän rikkain poika omakseen pyytämään, niin voitko
vastustaa isääsi siinä asiassa? Sillä hän varmaankin sinua vaatii
Juuselle menemään.

-- Sinun tähtesi voin minä mitä pahinta, vastasi Maria.

Kaarlon silmät kirkastuivat. Ilon hohde näkyi hänen kasvoillaan. Hän
veti lemmittynsä hellästi rintaansa vasten. -- Siinä unhottivat he
kaikki vastukset, siinä uneksivat he äänettöminä tulevaisesta
onnestaan. Vihdoin katkasi Maria äänettömyyden, sanoen: -- Pitää jo
menemäni kotia, sillä väkikin voi jo pian tulla metsästä... Mitä
sanoisikaan isäni, jos hän ei minua kotoa löytäisi!

-- Voipi niin olla, virkkoi Kaarlo, ja painoi aran jäähyväis-suutelon
armaansa huulille. Sitten pujahti Kaarlo purteensa, kevennetyllä
sydämellä vielä heittäen hellän silmäyksen lemmittyynsä, joka jo läheni
kotinsa porttia.

III.

Ken oli tuo Ojalan Kaarlo, jota Maria niin rakasti? Niinkuin tiedetään,
on Niemelä lahden rannalla; sen lahden toisella puolen on Ojala,
Kaarlon koti. Se oli pieni, vähävarainen talo; ja siinä oli Kaarlo
ollut isäntänä kolme vuotta, eli isänsä kuolemasta saakka. Siitä
ruveten oli Ojalassa riittänyt tarpeet, sillä Kaarlo oli ahkera ja
kunnollinen työntekijä. Sitä paitsi oli hän sivistystä harrastava,
sillä hän tilasi sanomalehtiä ja luki kaikkia kirjoja, mitä vain
käteensä sai, ja näin tavoin oli hän koonnut itselleen joltisetkin
tiedot kaikenlaisista asioista ja tapahtumista. Sen tähden katseli
Niemelän isäntä Kaarloa omituiselta kannalta, eikä sanonut työmiehen
tarvitsevan muita kirjoja lukea -- niihin aikaansa ja rahaansa tuhlata
-- kuin mitä tavallisesti lukukinkereillä vaaditaan. Siitä huolimatta
Kaarlo lainasi sopivia ja hauskoja kirjoja Niemelän Mariallekin, joita
tämä luki oikein ahmimalla, sillä olihan Kaarlo sanonut niiden olevan
arvokkaita. -- Tiedetäänhän, että lemmen seppele oli heidän välillään
sidottu, joskin siinä löytyi paljon pistimiäkin, mutta rakkaus on
kärsivällinen. -- "Rakkaus on luja kuin kuolema," huokaili Kaarlo
usein, -- mutta epätoivo ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan -- se
kolkutti hänen sydämensä ovella ja väliin se valtasi hänet kokonaan.
Toisinaan se taasen helpoitti niin paljon, että hän ajatteli: Ehkä
Maria saa taipumaan isänsä mielen, vaikkapa se omituinenkin on. Yksi
arvoton seikka vaivasi Kaarloa muun mukana: se, kun hänen isänsä ja
Niemeläinen olivat ennen olleet vihamiehet keskenään, niin siitäkin
syystä epäili Kaarlo aran asiansa menestymistä. Vaikka kyllä isänsä oli
kuolinvuoteellaan pyytänyt Niemeläiseltä kaikkia anteeksi, hän
kuitenkin pelkäsi vielä olevan Niemeläisen itsekkäässä sydämessä
jotakin kaihoa.

IV.

Viikko on kulunut siitä, kun Kaarlo ja Maria keskustelivat Niemelän
rannassa. Koko viikon on Maria ollut mietiskelevä ja hiljainen. Pois
oli kadonnut hänen lapsellinen hilpeytensä. Usein oli isänsä häntä
silmäillyt kysyväisesti, ja vihdoin kysyikin mikä häntä vaivasi, sillä
hän luuli, ett'ei Maria vielä tiennyt, minkälaisen vastauksen hän oli
Kaarlolle antanut. Hän siis luuli, ett'ei tyttärensä vielä sitä
huolehtinut ... jos hänelle siitä huolta tulisikaan. Maria vakuutti
teeskennellen, ett'ei häntä muka mikään vaivannut. Ukko uskoi sen ja
sanoi: -- Ei nuorta tyttöä saakaan mikään vaivata... Sinun sopii
paremmin olla iloinen ... kohta tulee sinulle rikkaita kosioita.

Maria oli ällistyä, sillä hän arvasi, mitä kosioita isänsä tarkoitti,
mutta ei kuitenkaan ollut siitä tietävinään. Sen vuoksi hän kysyi:
keitähän nuo sitten ovat?

-- No tuohan Markkulan Juuse sitä on niin monasti minulta kysynyt ...
ja annoin kun annoinkin myöntävän vastauksen... Mitäpä syytä siinä on
kieltääkään... Juuse on moitteeton, ja talo on semmoinen, että niitä
saakin etsiä monesta pitäjästä... Ei mitään puutu... Se onkin onni ja
vieläpä suuri onni päästä semmoiselle tilalle...

-- Mutta isä ... antakaa anteeksi ... minä en koskaan aijo mennä
Juuselle puolisoksi.

-- Noh, noh, elähän nyt vastustamaan rupeakaan ... johan on aika, että
joudut naimisiin, ja mistä se sitten sen sopivampi tulisi ... sanoppas
mitä Juuselta puuttuu.

-- Rakkautta puuttuu... Juuse ei rakasta minua, enkä minä häntä...

-- Rakasta, matki ukko, jopa nyt puhut turhia ... vallan lapsellisia...
Sanoppas, minkä tähden hän sitten sinua pyytää ... jos hän ei sinusta
pitäisi?

-- Tietäähän Juuse teillä olevan rahoja kassassa ... ja arvelee
minunkin niistä osan saavani, vastasi Maria.

-- No, olisiko se sitten väärin, vaikka hänen entiset rikkautensa vielä
lisääntyisivätkin?

-- Ei olisikaan, isä hyvä, mutta vaikka hän olisi vielä äveriäämpi,
kuin onkaan ... en sittenkään voisi mennä hänelle.

Nyt loppui ukon maltti, ja hän sanoi kovalla äänellä: -- Sepä saadaan
nähdä!... Ensi lauantaina tulee sulhainen ... silloin päätetään
asiasta...

-- Päättäkää vain ... vaan en minä...

-- Sepähän nähdään! äyhkäsi ukko ja lähti ulos, paiskaten oven
jälkeensä.

Nämä isänsä viimeiset sanat säikäyttivät Mariaa niin, että hän hyrähti
katkeraan itkuun, aavistaen mitä pahinta, sillä ensi kerran sai hän
kokea isänsä kovuutta. Näin toteutui Kaarlon epäilys siihen nähden,
mitä hän oli Marialle rannalla arvellut. Elämä kävi entistä
ikävämmäksi. Maria vietti aikansa nöyränä ja pelkääväisenä, sitä
vastaan kun isänsä oli entistä harvapuheisempi ja äreämpi, ja eipä
ihme, jos ukko vähän tuskaantuikin siitä, kuin hänen tahtoaan ja
lupauksiaan vastaan taisteltiin, jota hän ei ollut oppinut vielä
elämässään suvaitsemaan. -- Ei kukaan muu kuin Markkulan Juuse tule
sinua saamaan, aprikoi ukko itsekseen ... hän ajatteli yli pitäjän,
vieläpä muistakin pitäjistä, eikä sittenkään löytänyt niin mahti taloa
ja kelpo poikaa kuin Markkulassa.

Viikko oli vierinyt ja se pelätty lauvantai tuli. Maria katseli
alituisesti tielle päin ja toivoi, ettei Juuse tulisikaan; -- mutta
eipä aikaakaan, kun hevonen riensi täyttä ravia Niemelän pihaan, ja sen
perästä olevilta rattailta hyppäsi pönäkkä nuorukainen, joka tunsi
arvonsa, sillä sen huomasi heti hänen käytöksestään. Häntä
vastaanottamaan riensi isäntä ja vei hänen kamariin, jossa yhtä ja
toista puheltuaan vihdoinkin Juuse ilmoitti todellakin tulleensa
kosimaan entisen puheen mukaan.

-- Eihän sinulla ole puhemiestäkään, sanoi Niemeläinen.

-- Mitäpäs sillä vielä tehdään ... minä ajankin itse asiani, niinkuin
sanotaan herrassäätyläistenkin tekevän ... ja voidaanhan se puhemies
jäljestäpäinkin saada, vaikka sitte vasta, kun mennään kuulutusta
ottamaan.

-- Niinpä niinkin -- mutta sehän on ollut vanha talonpoikaiskansan
tapa, että sulhanen tulee puhemiehen kanssa, enkä minä tiedä syytä,
miksi sitä muuttaa tarvitsisi ... mutta olipa se meidän kesken miten
hyvänsä... Kyllä se sopii minun puolestani, ja saatpa puhua itse siitä
Mariallekin.

Näitä ukon sanoessa Maria astuikin kamariin kahvia tarjoomaan.

Isäntä lähti ulos, jättäen nuoret kahden kesken... Maria aikoi seurata
isänsä esimerkkiä, mutta Juuse sen huomattuaan sanoi: -- Elkääpäs menkö
... minulla on teille sanomista...

Maria pysähtyi. -- Juuse rohkaisi luontonsa ja kysyi: -- Ettekö, Maria,
tahtoisi tulla minulle ... isänne kanssa siitä olen keskustellut ja ...
hän lupasi puolestaa ... nyt pyytäisin tietää teiltä itseltänne,
tuletteko Markkulaan emännäksi, vai onko mitää vastaan sanomista?

Maria punastui, kuullessaan Juusen suoran ja totisen kysymyksen, mutta
kuitenkin ujostelematta vastasi: -- En koskaan ... etsikää vain muualta
emäntää Markkulaanne.

Tämä vastaus hämmästytti Juusea. -- Hiisi vieköön, eihän täällä taida
päästä mihinkään koko kosioimistoimessa, ajatteli hän itsekseen ja
hetken vaiti oltuaan kysyi: -- Miksi, Maria, ette voi minulle tulla?...
Talo on hyvä, sen tiedätte ilman kehumistanikin ... ei ole velkaa eikä
perintöosia maksettavia, koska olen talon ainoa perillinen ... eikä
liioin ole eläkettä maksettavana, että sen kanssa tarvitsisi räyskiä ja
sotia, niinkuin se tahtoo tavallisesti olla, milt'ei joka talossa...
Rahaa on säästössäkin ... mitäs puuttuu...?

-- Puuttuu sitä, etten voi tulla, oli vastaus.

-- Oletteko sitten muille morsianna, vai onko minun puolellani mitään
vikaa? Jos on, niin korjataan.

-- Ei, hyvä Juuse, se ole teidän korjattava ... se on mahtavamman asia,
sanoi Maria surullisesti.

-- Sepä ihmeellistä, -- joka ei korjatuksikaan tule. Mutta todellakin,
minä rakastan teitä ... minun pitäisi saada...

-- Minkätähden minua rakastatte?

-- Minkätähdenkö ... no kun olette kaunis ja ... änkytti Juuse.

-- Ja rikas, jatkoi Maria.

Jopa astui isäntäkin kamariin ja kysyi: -- Milläs kannalla on asiat?

-- Eihän siitä mitään valmista taida tulla... Maria kieltää suorastaan,
sanoi Juuse.

-- Kieltää? Oletko uskaltanut sen tehdä? äyhkäsi Niemeläinen.

-- Olen, rakas isäni ... ja tiesittehän sen jo ennenkin, vastasi Maria
rukoilevasti.

-- Tiesin kyllä... Mutta se ei auta... Eläkä, Juuse huoli olla
pahoillasi... Semmoisiahan ne naiset aina ovat ... niin kauvan ne
vastaan pitävät, kun kaupat valmiiksi tulevat ... mutta kyllä he siitä
tasaantuvat -- jahka kerran puolisoksi tulevat. Niinhän se kävi
vaimovainajanikin kanssa ... hänpä vastusti oikeen vesissä silmin ...
mutta eipä meillä, Jumalan kiitos, sittemmin riitaa ollut, ja taisipa
olla onneensa hyvinkin tyytyväinen. -- Eikä tässäkään muuta tarvitse,
kuin että tehdään kaupat ... suostukoon Maria mielellään taikka
väkisin. Isäthän ovat velvolliset lastensa onnesta huolta pitämään ...
eihän nuoret ja kokemattomat sitä itse ymmärrä ... niin minäkin tahdon
nyt Mariani onnen perustaa, koska siihen on hyvä tilaisuus. -- Mitä
lienee tuo Ojalan Kaarlo hölissyt Marialle lemmestä ja rakkaudesta ...
sen tähden tämä on ruvennut vastustelemaan muille kosioille. Mikä
lemmen ja rakkauden aarre niillä köyhillä lienee paremmin kuin
rikkaillakaan ... sitä minä en ota ymmärtääkseni.

Maria keskeytti isänsä puheen, sanoen Kaarloa rakastavansa, eikä ketään
muita.

-- Ei se tarvitse puhuakaan, ärjäsi isäntä ... enkö minä sitä jo ole
kerrassaan sanonut, ettei siitä mitään tule... Kuinka minä kehtaisin
vävynäni nähdä semmoista köyhää retua. Eikä tässä nyt koko päivää
jaaritella, vaan päätetään, että kahden viikon päästä teidät
kuulutetaan. Käske sinäkin Juuse, ystäviäsi silloin meille ... onhan se
tapana, että silloin aina pidetään kestit ... enkä minä siinäkään tahdo
olla miestä turhempi.

Tämän kaiken kuultuaan Maria tuskin voi kyyneleitään pidättää, mutta
vastusteleminen ei tällä kertaa auttanut. Sen tiesi Maria ja lähti
murtuneella mielellä kamarista ulos. Pian oli Juusekin rattaillaan ...
huimasi hevostaan ja ajoi kosintaonneaan mietiskellen, kotiaan.

Maria huokasi vapaammin, nähdessään hänen menneen, -- mutta kuitenkin,
ajatellessaan sitä, mitä isänsä sanoi kahden viikon päästä tapahtuvan,
oli hänen sydämmensä pakahtua. -- Tämän Marian surun ja vetistyneet
silmät huomasi hänen nuorin veljensä, Heikki, ja kysyi: Mitä sinä,
siskoni, itket? Tahtooko Markkulan Juuse sinut väkisin viedä?

-- Melkeinpä kyllä, vastasi Maria.

-- Älä sentään sure ... koetetaan sitä joukolla estää. Eihän isäkään
niin kova liene, että sinua mihinkään väkisin ahdistaa.

-- Kunhan siinä jokin auttaisi, huokasi Maria, silittäen pojan päätä.

Tämän keskustelun keskeytti väki, tullessaan metsästä kotia,
omituisella hälinällä. -- Nyt astui isäntäkin tupaan ja ilmoitti
juhlallisella äänellä, kuinka muka Maria on onnellinen, ollessaan
Markkulan Juusen morsian.

Enempää ei ennättänyt isäntä puhua, kun poikansa Heikki sanoi: -- Jos
Juuse vielä kerran tulee sitävarten meille, niin otan rautapellin ja
sillä rumputan hänet koko talosta pois, jos ei vähempi auta. Mitä hänen
tarvitsee Mariaa väkisin kosia!

Kaikki purskahtivat nauramaan pojan omituiselle puheelle. -- Isäntä
yksin pysyi vakaana ja sanoi: -- Lapsilla on lasten mieli, mennessään
tuvasta ulos.

Mitä nyt mietti Juuse kotiin päästyään? Hän oli niin oudolla mielellä
siitä, kun tyttö piti vastaan, ja aprikoi päänsä ympäri, mikä siihen
syynä mahtoi olla. Hän milt'ei jo katunut, että oli alkanut koko
kosijoimisjutun Marian kanssa. -- Olihan niitä tyttöjä muuallakin,
jotka tietysti tulisivat hyppien taloon, arveli hän. Enkä voi ymmärtää
sitä, minkä tähden minun tarvitsee vasten toisten mieltä ketään
pyytää... Mutta kun nyt jo kaikki tietävät, että olen Mariaa kosinut,
ei muu enään auta, kun tehdä päätös asiasta, sitä parempi, jota
pikemmin ... vaikkapa niin ja näinkin ... tämänmöisen pojan ei sovi
rukkasia saada ... sehän olisi varsin arvoani alentavaista. -- Onhan
Maria siksi viehettävä kuin muutkin tytöt ja -- päälliseksi niin rikas,
niin mahtavan talon tytär...

Näitä arvellessaan kiihtyi Juusen mieli yhä enemmän Mariaan. -- Nuo
Marian sanat: -- Kaarloa rakastan enkä ketään muita, ne näpittivät
hänen sydämmessään. Hänen tuntonsa rupesi taas tutkimaan. -- Mitä
kummaa hän Kaarlossa rakastaa ... mikä siinä häntä paremmin
miellyttää... Olihan hän monta vertaa rikkaampi Kaarloa ja --
kunnioittavathan häntä toiset ihmiset isostikin... Varmaankin on Kaarlo
Marian vietellyt joillakin suloisilla sanoilla, niinkuin sitä jo
Niemeläinen arveli. Kyllä minäkin olisin niitä osannut lasketella koko
joukon ... mutta enhän minä ketään houkutella tahdo. -- Ahaa! annahan
olla, onpa minullakin keinoja...

Tässä pöllähti Juusen päähän pienen kepposen tekeminen Kaarlolle siitä,
kun tämä oli hänen tiellänsä mokomassa kosioseikassa. Hän istautui
pöytänsä ääreen, kirjoittaakseen Kaarlolle kirjettä. Kirje valmistui,
ja sen kirjoitti Juuse Niemelän Marian nimeen. Siinä muka kutsui Maria
Kaarloa tulemaan Niemelään, sanoen siellä olevan itsellään jotakin
uutta hankkeessa. -- Juuselle osaantui kirje niin onnistumaan, että
siinä ei voinut Kaarlo petosta aavistaakkaan. Sitä pani Juuse renkinsä
viemään Ojalaan, käskemällä: -- Jos Kaarlo kysyy, kuka kirjeen lähetti,
niin sano Niemelän Marian lähettäneen, ja sano myöskin, että Markkulan
Juuse on Niemelässä. -- Muistatko nyt niin toimittaa ... palattuasi
saat palkkasi.

-- Olkaa huoletta, vakuutti poika ja lähti matkalle.

VI.

Oli aamupäivä. Kaarlo istui Ojalan tuvassa miettiväisenä. Sydämmensä
värähteli oudosti. Kaikki tiesivät kertoa sen, että Juusea ja Mariaa
kuulutetaan tulevana sunnuntaina. Kaarlo ei ollut Mariaa tavannut
sitten kun Niemelän rannassa, josta jo olemme kertoneet, Eikä hän
arvannut yrittääkään mennä Marian puheille, sillä hän luuli Niemeläisen
vartioivan häntä, peläten hänen tytärtään viettelevän. Kaarlo alkoi yhä
enemmän luulla kadottaneensa morsiammensa, -- siksipä istuikin hän
syviin ajatuksiin vaipuneena, huomaamatta Markkulan renginkään tuloa,
ennenkuin tämä oli hänen vieressään ja tarjosi hänelle kirjettä. Ilon
väre välähti Kaarlon kasvoilla, sillä hän arveli kirjeen olevan
Marialta ja toivoi sen sisältävän jotakin lohdutusta.

Kirjeen tuoja ajettuaan asiansa, meni. Kaarlo avasi kirjeen ja luki...
Kasvonsa vaalenivat, sillä kirjeen sisältö vaikutti häneen niin
masentavasti. -- Voi sentään! huokasi hän, ovatko Markkulan mahtavuus
ja Juusen rakkaus sovaisneet Marian sydämmen niin, että hän hyljää
minun rakkauteni. Jos niin on, niin siinä tapauksessa ei hän koskaan
ole minua oikein rakastanutkaan ... sitä kuitenkaan en tahdo epäillä
... mutta isäänsä totellen lienee hän suostunut Juuselle menemään.

Kaarlo luki kirjeen uudelleen ja vihan vimmassa repi sen moneksi
kappaleiksi, jotka heitti leimuavaan tuleen, jupisten itsekseen; --
Maria käskee minuakin läsnäolollani kunniottamaan juhlaansa ... mutta
voinko minä häntä nähdä toisen omana sydämeni pakahtumatta... En
koskaan... Kyllä minä tahdon kaikki kärsiä ... mutta sitä en voi täällä
tehdä ... sillä Marian häät ja muuttamisensa Markkulaan repisivät
sydämmeeni parantumattomia haavoja. Pois tahdon väistyä hänen tieltään.
Pois tahdon mennä avarampaan maailmaan ... siellä elämän taistelussa
kadotkoon kaikki!

Valtaava murhe kuvaantui Kaarlon kasvoille ja hajamielisenä lähti hän
kävelemään ulos, sillä tuskaansa, jota hän ei tahtonut omaisilleen
näyttää, oli hänen vaikea salata. -- Minne meni Kaarlo? Tietämättänsä
oli hän joutunut järven rannalle sille kohdalle, josta sopii nähdä
Niemelään. Kaarlo istuutui kivelle, ja silmänsä tuijottivat aaltoihin,
jota tuuli ajoi rajusti rantaa vasten. -- Oi! huokasi hän, kuinka
monasti olen nähnyt tämän rannan tyyneenä ja rauhallisena ... juuri
kuin onneansa ihaillen. Mutta kuinka pian muutos tapahtuu. Kuinka
myrskyiseksi se muuttuu muutamasta tuulen puuskasta. Se lienee minun
sydämmeni kaltainen, joka toki on ollut tähän asti tyyni ja rauhallinen
... ainoastaan joskus katkera epätoivo on kylmyydellään sitä hyytänyt
... vaan sekin on aina toivon heijastavat säteet ja lemmen kimaltava
tuli sulattanut. Ennen nä'in aatteissani toivon silmillä tulevaisuuden
sulosuvia... Mutta nyt on edessäni kaikki mustaa ... aivan
sysimustaa... Minä hullu! Miksi katselinkaan tuon naisen kauneutta ...
miksi en nauranut tuon ensimmäsen lemmen kipinän syttyessä ja antanut
sen ikuisesti kadota. Miksi kuulin sydämmeni kuisketta ... miksi olin
sen houkutuksille alttiina ... oi, miksi en ollut mies, jolla ei olisi
sydämmen unelmia? Mutta vast'edes tahdon se olla, sepä saadaan nähdä.
Kukaan ei saa tietää, mitä kärsin, ja mitä olen kadottanut Mariassa ...
sitä en tahdo itsekkään muistella ... sitä en ajattele täst'edes. Mikä
houkkio olinkaan, kun luotin naisen uskollisuuteen... Olinhan niitten
petollisuudesta jo niin monta kertomusta kuullut... Mutta se on ollut
ja mennyt ... ja menköön...

Ha ha-haa! nauroi hän sitten kylmästi omille ajatuksilleen ja tuijotti
hurjasti Niemelää kohden -- eikä ensinkään huomannut, kuinka synkkä
pilvi kohoutui taivaan rannalla. Salamat leimahtelivat, ja ukkosen
jyrinä alkoi kuulua. Pian satoi vettäkin taivaan täydeltä. Kaarlo tuli
läpimäräksi, mutta siitä oli hän huolimaton, sillä povessaan riehuvat
tunteet estivät häntä tuntemasta kylmää väristystä ruumiissaan.
Ikäänkuin unissaan näki hän ilman olevan sakean, aaltojen hurjasti
vyörivän rantaan, ja salaman taivaalla leimahtelevan ... kuuli ukkosen
törähdyksen ja tuulen vaikeroivan äänen puidenlatvoissa. -- Ha-haa
nauroi taas Kaarlo houreissaan ... tee työsi säälimättä ... se sopii
hyvin sydämmelleni, koska myrskyinen on rakkauskin.

Näin hurjasti uneksien oli Kaarlo istunut rannalla sydänyöhön asti.
Ukkosen pilvi oli paennut. Myrsky oli lakannut. Mutta Kaarlon tunteet
eivät olleet tyyntyneet hänen sielussaan raivosi yhä ankara rajuilma.
Yhä vahvistui hänessä päätös väistyä kotipaikaltaan pois. -- Mutta
mihinkä? Amerikaanko? Ei ... se olisi isänmaansa hylkäämistä, aprikoi
hän. -- Mutta mihinkäs sitten? -- No, Turkin maalle, taistelemaan
elämästä ja kuolemasta ... taistelemaan kristiveljein puolesta. Sehän
on jaloa ja Suomen pojan tehtävää! Sillä, arveli hän, ehkä olen
joksikin hyödyit. Sillä ehkä joku luoti tahi pistin löytää tien
sydämmeeni ... siellä tahdon taistella ja -- kuolla.

Näin oli Kaarlo miettinyt ja päättänyt. -- Päivän valetessa hän riensi
rannalta kotiaan ja valmistausi matkalle. Niin matkalle -- kenties
ikuiselle matkalle ... siihen ei hänellä ollut mitään tietoa. Tämä oli
raskasta; mutta se olisi ollut vielä raskaampaa, jos Kaarlon sydän
olisi ollut entisellään. Äskeiset tapahtumat olivat sen musertaneet ja
-- jääneet kurjaksi, niin kurjaksi, että hän voi hyvästijättämättä
hyljätä äitinsä, sisarensa ja kotonsa, jossa oli iloiten viettänyt
lapsuutensa viattomat päivät ja jossa oli nauttinut elämänsä suloa
nuoruuden kukoistavassa ijässään sekä uneksinut ihania unelmiansa.

VII.

Viikko oli vierinyt edelleen. Ojalan Kaarlo rientää vapaaehtoisena
sotilaana Turkinmaata kohden. Tähän asti oli hänen käytöksensä matkalla
reipas ja iloinen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, sillä hän
oli päättänyt kantaa kohtalonsa nurkumatta ja heittää äskeiset
tapahtumat unhotuksiin. Mutta pian tuli muutos. Yksitoikkoinen
matkustaminen rautatien vaunussa ja muu outo kulkeminen saivat hänen
tulemaan tuntoonsa ja halajamaan äskeisiin ikäviin muistoihinsa. Näin
raukesi Kaarlon päätös, olla muistamatta entistä rakkauttaan, turhaan.
Hän ei ollutkaan tunteittensa valtias, niinkuin hän alusta luuli, vaan
ne tulivat väkisinkin takaisin ja -- mitä enempi hän ajatteli, sitä
ihanammaksi tuli Marian kuva hänen sydämmessään, sitä katkerammalta
tuntui hänen kadottaminen. Tähän asti oli Kaarlo ajatellut näitä
asioita pilkallisesti hymyillen -- vaikka sen varjossa piili sydämmen
syvintä tuskaa. Mutta nyt todellakin oli hellyys ja suru saanut hänessä
voiton. Se tukahutti hänen sydämmessään viimeisenkin oman tahdon
voiman. Tähän asti oli hän ajatellut Juusen onnea kateudella -- mutta
tästä lähin tahtoi hän oppia noudattamaan pyhimpiä tunteita ... oppia
myös tietämään, paljonko ihminen voi ilman sallimuksetta. Senpä tähden
hän nyt huokailikin: "Työläs on potkia tutkainta vastaan" ... on
parasta tyytyä osaansa ja kohtaloonsa ... mitä Kaikkivaltias säätää.
Ikävällä muisteli hän nyt onnellista kotiaan ja rakkaita omaisiaan,
joista hän niin itsekkäästi oli eronnut -- kukatiesi kuinka kauvaksi.
Hän katui karvaalla mielellä, ett'ei hän kotona ilmaissut lähtöään. Nyt
kiiruhti hän kirjoittamaan äidilleen -- sen hän oli päättänyt tehdä jo
kotoa lähteissäänkin, ilmoittaakseen paostaan ja pyytääksensä anteeksi,
että hän niin oudolla tavalla oli lähtenyt. Mutta siinä pula, miten voi
hän sen tehdä. Aivan mahdotonta oli hänen, kertoa miksi hän niin
jätti synnyinmaansa ja armaan kotinsa, äitine, sisarine ja muine
hyvyyksineen -- rientäen kohden kuolemaa. Vihdoin sai Kaarlo voimaa
kirjoittaa -- ja siinä kirjeessänsä hän koetti asiata kierrellä ja
kaunistella niin paljon kuin suinkin. -- Hän tunnusti lähteneensä
kotoaan huikentelevaisuudesta ja kevytmielisyyden synnyttämästä
äkkinäisyydestä ... halusta voittaa kunniaa ja mainetta -- tahi saada
kaatua kunnian tantereella kosk'ei hänellä ollut maailmassa, ketä
varten hän eläisi. Mutta isänmaa ja kristiveljet ... niiden edestä on
jaloa taistella ja saada sankarina -- kaatua ... taikka jos sallimus
toisin määräisi, niin hän sodan loputtua palajaisi kotimaahansa -- ehkä
onnellisempana kuin sieltä lähtiessään.

-- Annattehan minulle kuitenkin anteeksi nämä harhailemiseni, mitä
onneni kanssa kamppaillessani te'en, oli viimeiset sanat Kaarlon
kirjeessä.

VIII.

Kaksi viikkoa on kulunut siitä kuin Juuse kävi Niemelässä
kosioretkellään. Taas hän riensi tänne täydessä touhussa, kuulutusta
muka ottamaan. -- Kaikki tiesivät sen kertoa, että Ojalan Kaarlo oli
kadonnut ... mutta mihinkä? Sitä ei kukaan tiennyt. Sen oli vaan Kaarlo
heidän tieten sanonut, ettei palajaisi vuosikausiin takaisin. Se oli
Juusen mieleen, -- Hyvä, että väistyitkin tieltäni, ajatteli hän.
Tottahan tyttö nyt suostuu vastustelematta minulle tulemaan, koska
Kaarlo on kadonnut teille tietämättömille. Siksi riensi Juuse
mielihyvissään Niemelään, autuaallisesti hymyillen. Ja kenpä ei
olisikaan niin tehnyt, sillä mikä on maailmassa armaanpaa kuin se, että
saa hartaat toiveensa toteutumaan, ja mikä autuaampaa kuin uneksiminen
tulevaisesta onnesta.

Mutta eipä kaikki ole kultaa mikä kiiltää, eikä hopeata, mikä hohtaa.
Ei myös Juusenkaan kosioretki ollut niin onnellinen, kuin hän sen
unelmissaan kuvitteli. Sillä samana päivänä sai hän sieltä palata
takaisin kokonaan toisella mielellä kuin mentyään, lieneekö hän sieltä
pois rumputettu, vai mikä lienee syynä ollut. -- Sen vain tiedämme,
että naimisesta ei tullut mitään. Pian kerrottiin yli pitäjän, että
Juuse sai Marialta rukkaset. Se kirveli Juusen sydäntä. Siitä hän
pahoilla mielin itsekin höpisi: -- mitä hittoja meninkään Niemelästä
naimaan, koska se nyt näin kävi... Nyt siitä on kaikilla sanomista...
Lämppä-Liisa sitä nyt vaan soittaa ympäri mailman, kuin suurtakin
ihmettä ... mutta hiisi huolikoon ... eihän se minua köyhdytä!

IX.

Mitä vaikutti Mariassa Kaarlon äkkinäinen katoaminen? Musertavasti
tietenkin. -- Ah, näinkö tuskallinen on ihmisen elämä ... näinkö
puuttuvainen sen täydellisyys... Tähänkö nyt loppuikin kaikki, mitä
minulle oli suloista ja viehättävää tässä maailmassa? Näinkö piti
onneni katoaman ja ihmisten juonilta mitättömäksi tulevan? Oi,
Jumalani! oliko se sinun tahtosi?... Miksi niin rankaiset luotujasi ...
miksi annoit ihmisille voiman eroittaa kaksi rakastavaista, sinä, joka
itse olet rakkauden Jumala! Nä'enkö todellakaan enää koskaan Kaarloa?
Se on milt'ei mahdotonta ... vaikeroi Maria, ja kyyneleet vuotivat
hänen silmistään.

Edessään oli hänellä Kaarlon äidilleen lähettämä kirje, jonka hän oli
Ojalasta hakenut, sitten kun kuuli Kaarlon Turkin sotaan lähteneen ja
sieltä matkallaan äidilleen kirjoittaneen.

Kirjeestä sai hän tietää Juusen petoksen ja syyn, miksi Kaarlo oli
kotonsa jättänyt. Maria luki kirjeen moneen kertaan -- ja itki, itki
katkerasti, sillä hän oli niin suuren surun vallassa. Nyt tunsi hän
itsensä varsin yksinäiseksi ... onnettomimmaksi orvoksi. Ei ollut
ketään, jolle olisi hän surunsa ilmaissut ja huolensa huokaillut.
Isälleen ei hänen sopinut sitä tehdä, sillä sen kautta ei se olisi
ensinkään lieventynyt.

-- Voi, jospa eläisi äitini! Hän toki minua lohduttaisi ... hän suruni
ymmärtäisi, koska hänen kuulin ennen usein puhuvan siitä, mikä voima on
rakkaudella, huokaili hän ja kiitti sydämensä pohjasta Jumalaa, että
oli edes Juusesta päässyt.

Näin vaikeroiden itki Maria yksinäisyydessä myöhään yöhön, ja nojasi
polttavan otsansa akkunaa vasten, jota elokuun kuutamo valaisi niin
lumoavan juhlallisesti. -- Tämä luonnon rauha ... tuo viehättävän tyyni
lahti, jonka pinnassa taivas kuvasti tumman sinistä kauneuttaan,
kirkkaasti kimaltelevia lahtiaan ja keveästi leijailevia pilven
hattaria ... tämä oli ikäänkuin luonnon haltiatar olisi tahtonut
viihdyttää tuota onnetonta Mariaa.

Maria aukasi akkunan ja hengitti yösydämen viileää ilmaa. Se keventi
hänen murhettansa, ja jäähdytti polttavata poveaan ... nyt vasta voi
hän tyynnemmästi kuin äsken ajatella, mitä tapahtunut oli. Vasta voi
hän luoda silmänsä tulevaisuutta kohden ja tutkia, voisiko hän, jos
Kaarlo kaatuisi Turkin maalla sodassa, kantaa surunsa, sen alle
vaipumatta ... se tuntui milt'ei mahdottomalta. -- Taas kohosi syvä
huokaus hänen rinnassaan, ja ajatuksensa näkyi vähitellen siirtyvän
tuonne surullisten muistojen avaruuteen. Sen ilmaisi utuinen kyynel,
joka verkalleen vieri hänen kummallisesti väräjävälle poskelleen, ja ne
katkonaiset, kuiskaamalla lausutut sanat, jotka milt'ei tietämättänsä
luiskahtivat hänen huultensa välitse. Ne varmaankin olivat valituksia
hänen haavoitetun, sairaan sydämensä pusertamia, jotta rukouksen
siivillä liitelivät yön hiljaisuudessa korkeuteen rakastettunsa
pelastumiseksi, ja että Luoja varjelisi hänen armaansa vihollisen
kädeltä ja saattaisi, jälleen sodan loputtua hänet kotimaahansa,
niinkuin Kaarlo itsekin olisi toivonut.

Näin oli Maria huokaillut, milloin rajummasti milloin tyynemmästi,
kunnes aamu oli valjennut, ja pääskynen Marian akkunan kohdalla,
räystään alla, pesässään aamuvirsiä viserrellen sitä haihduttanut. Hän
oli ennenkin katsellut kamarinsa akkunasta yön juhlallista hiljaisuutta
-- nauttien sitä viattomuuden suloisilla tunteilla. Niin olisi hän
tehnyt nytkin, ell'ei hänen nuoruutensa olisi kulkenut okaista polkua
myöden, ja ellei hänen rintansa olisi kätkenyt niitä synkkiä aattehia,
joiden kanssa hän oli taistellut ja joiden vallassa hän vieläkin
huokaili. Ah, miksi niin monta suloista toivetta jää täyttämättä? Miksi
lilja kaatuu ennen syksyä muutamasta tuulen puuskasta? -- Onko se
sallimuksen syy vai säilyttääkö kukin povessaan omaa onnettomuuttaan?
Ken sen selittää ... ken huojentaa nämä huoleni? -- Ah, armias taivas,
vapahda minut tuskistani!

Siirtykäämme Turkin maalle. Seuratkaamme Kaarloa hänen sotaretkillään.
Ensi kerran joutui hän taisteluun Gorni-Dubniakin kentällä, jossa
"suomalaiset olivat kunnostaneet itsensä, jalosti niinkuin isänmaa
vaatii, josta isänmaa heitä kiittää," ja jonka Kaarlokin kesti
haavoittumatta.

Sitten alkoi marssiminen ja seisominen syvässä lumessa Balkanin vuoren
rinteillä, kunnes pääsön itse vuoristoon aukasi armeija itselleen,
kaksi päivää taistellen Prawetsin luona. Tässä sai Kaarlo haavan
käteensä, joka kuitenkin pian parani. Kolme päivää oltuaan
sairashuoneessa, ryhtyi hänkin muitten mukana tuohon suureen
jättiläistyöhön, nimittäin rynnistämään ennen ylipääsemättömien vuorien
poikki, taistellessa pakkasta, lumimyrskyä ja monilukuisia sekä
vahvasti varustettuja vihollisia vastaan. "Repaleihin vaatetettuna,
kantaen muonansa, kiväärinsä, ampumavaransa, lapiot, teltankaihtaleet
selässään ja sen ohessa hinaten raskaat tykit ja niiden ampumaneuvot
perässään jylhässä, tiettömässä vuoristossa, valui hiki sotamiehen
ruumiista hänen liikkeellä ollessaan ja jäätyi taas, kun hän pysähtyi,
jolloin hän löysi jonkunlaista suojaa ainoastaan kaivamalla itsensä
tahi antaen lumipyryn itsensä peittää syvään nietokseen". Tässä sai
moni vammoja, ehkäpä kuolemantaudinkin. Mutta Kaarlo, pohjan poika, oli
siihen sitkeä ja tottunut kylmääkin kärsimään. Lepoaikoina katseli hän
taivaalle, jossa tähdet loistivat ... vaan ei hänen mielestään niin
kirkkaasti kuin Suomessa. Ei kimallellut lumi täällä yhtä kirkkaasti
kuutamolla. Ei ollut luonnossa pohjan raittiutta... Oi Suomi! ei suotta
sua ylistetä, koska talvesikin ovat viehättävämmät kuin muualla.

Tyynellä, miettiväisellä olennollaan ja lannistumattomalla urhoudellaan
oli Kaarlo voittanut kunnioitusta kaikilta sotatovereiltaan.
Erittäinkin rakasti häntä majuri B., jonka läheisyydessä hän oli
alituisesti tapellut kahakoissa. Usein oli majuri häntä taputellut
olalle ja sanonut Kaarloa "lannistumattomaksi suomalaiseksi." Tähän
lempeään päällikköön oli Kaarlokin suuresti suostunut, ja tätä
kunnioitti hän sydämmensä pohjasta muun velvollisuuden ohella, sekä
rakasti häntä kuin poika isäänsä.

Sitä hellemmäksi kiintyi majurinkin suosio Kaarloa kohtaan, mitä
useammasti Kaarlo häntä vihollista ja kylmää vastaan suojusti. Sillä
Balkanin pyryt ja pakkaset olivat yhtä ankarat päällikölle kuin
alhaisemmallekin sotilaalle. Mutta Kaarlo, ollessaan nuori ja verevä ja
sitä paitsi kylmään tottunut, ei tietänyt siitä puolinkaan niin
suuresti kuin majuri. Senpä tähden tuli majuri useinkin iltasilla
Kaarlon luokse, viluansa lievittämään. Ylhäistä päällikköään rakastava
Kaarlo suojusti häntä usein peittämällä hänet omalla päällystakillaan
ja oli itse ilman. -- Voi, hyvä ystävä, sinua... Sinä säälit ja
rakastat lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi! -- Jumala siunatkoon ja
antakoon armoa sinulle! huudahti majuri, väristen vilusta, Kaarlon
häntä peitellessä.

Eräänä iltana oli ilma varsin kova ja kylmyydestään ankara. Lunta
pyrytti taivaan täydeltä, ja tuuli riehui hurjasti Balkanin rinteellä,
tunkien kylmästi viileksellen sotilastemme vaatteiden alle. Raskaan
työn rasittamina olivat sotilaat heittäyneet tuohon ilmaan levolle,
mutta Kaarlo vielä valvoi. Hän istui, poski käden nojalla, hiljaisena
ja alakuloisen näköisenä. Mitä mietti hän? Riensivätkö ajatuksensa
täältä kauas synnyinmaahansa, vai miettikö hän niitä ankaria
taisteluja, joita hän sai kokea täällä vieraalla maalla? Sitä emme
tiedä.

Näin ollen lähestyi häntä majuri, jonka huomattuaan Kaarlo aikoi nousta
kunnioitusta tekemään, mutta majuri esti häntä, ja sanoi tulleensa taas
Kaarlon lämpösiin.

Majuri, joka tällä kertaa ei ollutkaan erittäin viluisa, sillä hän oli
ottanut liikkeistään lämmintä, istui Kaarlon viereen ja rupesi
puhumaan: -- Olennossasi olen huomannut jotakin raskasta ... etkö tahdo
sitä ilmoittaa ... etkö vaadi mitään, jota minä voisin sinulle tarjota?
Sinä olet erinomainen nuorukainen ... kuinka usein olen sinun nähnyt
päivän vaivoista päästyäsi valvovan muitten nukkuessa. Olen nähnyt,
ikäänkuin kärsiminen ja tuskat pilkisteleisivät sinun sydämesi
pohjasta, rauenneen silmäsi kautta. -- Niin ... jos sinua painaa joku
mieltä runteleva ja sielun polttava suru ... etkö voi sitä sanoa
minulle ... etkö toivo ystävästä mitään huojennusta...?

-- Jumala siunatkoon teitä, herra majuri, hyvästä tahdostanne! sanoi
Kaarlo. Olenkin, herra majuri, sitä ystävää vailla, jolle kertoisin
suruni ja huokaisin huoleni täällä myrskyn maailmassa. Teidän
ylhäisyytenne! Teille tahdon paljastaa sieluni ja sydämeni tilan.

-- Tee niin, ystäväni... Tietysti liikkuu asia Suomessa, josta minäkin
säilytän muistoja, sanoi majuri ja likisti Kaarlon kättä.

-- Oh! Sepä ei ole sen parempi eikä pisempi kuin rakka...

-- Rakkausko?

-- Niin, kun minä onneton lemmin semmoista, jolta jäin...

-- Rukkasetko?

-- Melkeinpä niin, syystä kun olen köyhä ja hänen isänsä rikas, niin ei
suotu häntä minulle.

-- Vai niin ... kyllä ymmärrän ... kerro, kerro...

-- Raskasta on kertoakin, lisäsi Kaarlo, mutta tahdon kuitenkin
selittää sen kovan onneni pääseikkoja, joka minun mieltäni niin
sanonattomasti rasittaa. Minulla on kotimaassani pieni maatila... Sitä
olen hoitanut jo kolme vuotta ... ja siitä järvenlahden toisella
puolella, on mahtava talo, jossa on äveriäs, rikkaudestaan ylpeilevä
isäntä, ja hänellä oli tytär ... ihana impi. Häneen rakastuin minä,
ollessamme lapsuuden ystäviä, sydämmeni pohjasta, hänkin sanoi
rakastavansa minua, mutta isänsä ei suonut häntä minulle. Hän rupesi
pakolla vä'ittämään tätä minun lempeni esinettä muille, rikkaammille...
Minä katosin tänne, enkä tiedä, miten nyt lieneekään armaani asiat...

-- Vai niin, keskeytti majuri ... varsin elävä kuva on minulla huolesi
syistä. Kyllä tunnen sen, mikä valtaava voima on rakkaudella. -- Siitä
koeta olla nyt rauhoitettu ... minä ehkä voin jotakin ... mutta jääköön
nyt tällä kertaa tälleen. -- Minun tulee kylmä ... käykäämme telttaan,
onhan siellä vähän suojaa.

-- Teidän tahtonne, hyvä majuri, sanoi Kaarlo seuraten majuria
telttaan.

XI.

Jo on päästy Balkanin yli, ja Plewnakin on venäläisten vastassa,
sanomattoman paljon on ollut vaivoja ja varsinaista kovaa koettavaa;
mutta vielä on kokemisiakin. Sillä Balkanin yli päästyä oli verilöylyjä
milt'ei yhtämittaisesti. Näissä oli Kaarlokin osallisina Taschissenin,
Wraschtjebnajan ja Sofian kaupungin luona.

Mainittakoon tässä erikseen eräs taistelu, jossa Kaarlo kunnosti
suuresti itseään ja saavutti majuri B:n suosion.

Kuusi tuntia tapeltiin kivääritulen rätinässä, Vähin erin lähestyessä
vihollisen patteria kohden, joka oli rakennettu vähäiselle
maantöyräälle. Venäläiset seisahtivat parin sadan askeleen päähän
vihollisen patterista, sillä heidän oli vaikea lähestyä varustusta,
syystä että aukea lakea olisi ollut pian täytetty heidän verisillä
ruumiillaan. Sen tähden seisahtuivatkin venäläiset hetkeksi vähäiseen
viitakkoon, houkutellen sinne vihollista ja luulotellen muka voimansa
niin heikoksi kuin suinkin, Mutta turkkilainen oli kyllä viisas tällä
kertaa pysymään varustuksessaan sopivaan aikaan asti. Venäläisen ei
auttanut muu, kuin kiivetä juoksujalassa, ja ampua lakkaamatta,
varustusta kohden. Kolme tuntia hyökkäsivät venäläiset alituisesti
varustusta vastaan, mutta eivät onnistuneet. Aina lyötiin he
verissäpäin takaisin. Turkkilaisia oli kahden kertainen ylivoima ja
hekin koettivat tapella uljuudella. -- Vihdoin teki Turkkilainen
ulosryntäyksen. Myrskyn tapainen taistelu syntyi nyt lakealle. Majuri
B. taisteli tapansa mukaan etimmäisenä, siten rohkaisten pientä
joukkoaan, joka myöskin koetti parastaan. -- Voitto alkoi jo kallistua
vihollisen puolelle, sillä he saivat apuväkeä, joka riensi venäläisten
kylkeä vastaan, ja oli melkein estämäisillään peräytymisenkin. Tässä
hurjassa sekasorrossa oli majuri vaarassa tulla piiritetyksi
viholliselta muutaman sadan miehen kanssa. -- Nytpä urhokas Kaarlo
sieppasi äkkiä kaatuneelta lipun ja sen kanssa riensi, rajusti
hurraten, majurin avuksi, ja häntä seurasivat peräytyvät venäläiset
uudella, karaistulla innolla eteenpäin. Mahdoton oli nyt turkkilaisten
kestää tätä villittyä rynnäystä. Muutamassa hetkessä oli vihollinen
hajoitettu -- eipä se joutunut enään varustukseenkaan pysähtymään. Kun
vihollinen oli karkoitettu kauvas, asettuivat venäläiset varustukseen
huokaamaan päivän verisestä työstä.

Iso joukko oli venäläisiä verikentällä; mutta Kaarlo oli aivan
haavoittumaton. Häntä tervehtimään tuli majuri B., suurella hartaudella
lausuen: -- Kaarlo ystäväni! aina olet ansainnut kiitosta, mutta
erittäinkin tämän päivän töistäsi. Tässä annan nyt sinulle tämän pienen
sota-aseen muistoksi tämän päivän sankaritöistäsi ... työstä, joka ei
likimainkaan ole tällä palkittu; mutta onhan se muistona. -- Jumala
olkoon ohjaajanasi ijankaikkisesti!

Suuresti liikutettuna otti Kaarlo majurin kädestä tarjotun revolverin
ja kiitti nöyrästi.

XII.

Useampia urhokkaita tappeluja on Kaarlo kartin mukana kestänyt, jossa
on ainakin vierinyt kuukausia eteenpäin.

Jopa on kahlattuna tuonkin 300 askeleen levyisen Maritsa-joen yli,
jossa vesi nousi miesten kainaloihin saakka. Tämäkin oli kova kohtaus
sentähden, kun se tapahtui kylmän talven aikana, tammikuun 14 päivänä.
-- Sen jälkeisenä päivänä oli taas varustaminen taisteluun. Vihollinen
seisoi jonkun matkan päässä Filippopolin kaupungin läheisyydessä.
Vakoojat toivat tietoja uusien joukkojen lähestymisestä. -- Kaarlon
sydän tykytti rajusti, kun joukon ensimäiset rivit tulivat näkyviin.
Hän vilkasi majuriin, jonka rinnalla hän taaskin tuli taistelemaan.
Outo aavistus lennähti sydämmeensä, jonka pohjasta nousi rukous
korkeuteen heidän kaikkein edestä ja erittäinkin tuon rakastetun
majurin.

Pian leimahti tuli sadoista kivääreistä, johonka venäläiset vastasivat
samoin. Nyt alkoi ankara taistelu, sillä siihen komennettiin kovasti
kahden puolen. Mutta vaikea oli kuulla komentosanojakaan, sillä ankara
kiväärien pauke ja tulen rätinä sekä hurjat "hurraa"-huudot niitä
sekoittivat. Ruudin savu eneni enenemistään, ja kaatuneiden valitus
kuului hyttyisten hyrinältä muun metelin seasta. -- Hirmukseen huomasi
Kaarlo paljon kaatuvan venäläisiä jos vihollisiakin. Samassa myös
huomasi hän, kuinka kaksi sekasortoon joutunutta, tavattoman rotevaa
turkkilaista, riensi majuri B:tä kohden ojennetuilla pistimillä.
Kaarlon sydäntä vihlasi. Nuolen nopeudella kiiti hän heitä kohden,
pyssy tähdättynä, ja laukasi. Silloin syöksyi turkkilainen kumoon,
laukaisten kaatuessaan kiväärinsä, josta luoti meni ilmaan. Samassa
myös kaatui toinenkin vihollinen majurin antamasta iskusta. -- Mutta
voi hirmua! Nyt horjui majurikin. Verta näkyi tulvaavan rinnastaan...
Ja jopa tärähti Kaarlonkin ruumis, jotta hän meni tainnuksiin.

Vihollinen alkoi hävitä, mutta tappelun pyörre vyöri edelleen. Kuolleet
ja haavoitetut jäivät jälelle. Kaarlo tointui pian. Hän katsahti ja
näki ympärillään ruumiita ja kuoleman kanssa kamppailevia kaatuneita,
joiden valittava ääni tunki hänen sielunsa läpi. Kaarlo tarkasti, oliko
hänessä haavoja, koska hän oli kaatunut, muuta ei onneksi löytynyt
yhtäkään haavaa. Ruhjevamman arveli täyttäneen itsensä tainoksiin.
Samalla muisti Kaarlo majurin kaatumisen. Häntä rupesi Kaarlo etsimään
... ja löysikin hänet pian. Majuri istui häntä lähellä erästä pensasta
vasten vaaleana.

Kaarlon huomattuaan nosti majuri rauvenneen kätensä ja vapisten
ilmoitti, että kaksi miestä, varmaankin turkkilaisia rosvoja, juuri
laskeusi mäen rinnettä alas laaksoon, ja että he pian lienevät täällä
ryöväämässä... Voi toki! jatkoi hän... En voi ... pakene sinä ...
pelasta itsesi, miten voit ... minun täytyy loppua... Oh!...

Kaarlolle leimahti veri kasvoihin. Hän vapisi vihasta ja -- pelosta,
sillä häntä kauhistutti nyt uhkaava vaara. Mitä tehdä ... se oli
seikka, joka ahdisti häntä, ja joka oli sillä hetkellä ratkaistava.
Itse kyllä olisi hän voinut paeta sotivien toveriensa luokse; vielä
kuului etäämmältä kiväärien rätinää ja kova "hurraa"-huuto. Mutta
jättäisikö hän majurinsa siihen avutta? Ei, ennen tahtoi Kaarlo hänen
kanssaan kuolla, vaikka kuinka hirveän kuoleman -- taikka tapella
viimeiseen hengenvetoon saakka. -- Nyt laski hän majurin hiljaa
pitkälleen ja käski tämän olemaan ikäänkuin kuollut. Itse teki hän
samoin ja asetti kiväärin viereensä, pitäen sitä toisella kädellään, ja
toisessa kädessään oli hänellä majurin antama revolveri täydessä
latingissa.

Kauvan ei tarvinnutkaan odottaa, kun kuului haavoittuneiden hätähuudot
ja surkeat rukoukset. Sanoilla ei voi selittää, mitä se teki kuulian
sydämmelle. Kaarlo puri huuliaan vihasta ja kuiskasi majurille, jonka
kasvot olivat kylmän hien väreissä: -- Nuo roistot ... Minä annan
heille palkkansa, jahka vaan tänne ehtivät...

-- Suokoon Jumala sinulle voiman ja meille pelastusta! rukoili majuri.

-- Hiljaa ... kuiskasi Kaarlo, kun näki, että rosvot lähenivät, ja
niitä oli kaksi, kuten majuri oli nähnytkin. -- Kaarlo kiinitti kättään
revolveriin, ja siinä kuolleen asemassa odottivat he hetken toivon ja
epätoivon raivoavilla tunteilla. Pian tuli ratkaiseva hetki.
Turkkilainen oli laskemaisillaan kättään, Kaarloa ryöstääkseen, mutta
siinä silmänräpäyksessä ojensi Kaarlo revolverin rosvoa kohden ja
laukasi sillä seurauksella, että tämä kaatui. Ja samassa hyppäsi hän
nuolen nopeudella pystyyn, kivääri kädessä, jota äkkinäistä vastarintaa
säikähti toinen rosvo niin, että lähti pakenemaan, mutta Kaarlo riensi
perässä ja antoi semmoisen täräyksen, että kyllä ryöstämisen halu jäi.

-- Tiedättehän, että Suomen poika on sankari vielä kuoltuaankin, huusi
hän roiston jälkeen, palatessaan.

Näin onnellisesti oli Kaarlo taas pelastanut majurin ja itsensä noilta
raatelioilta. -- Mutta tutkittuaan majurin haavaa, huomasi hän
surukseen sen olevan pahan, sillä luoti oli reväissyt syvältä hänen
rintaansa. Ja kun sotilaat palasivat sekä rupesivat kaatuneita
korjaamaan, niin vaivalla saatiin tämä sairashuoneesen heikkoutensa
tähden.

XIII.

On saman päivän ilta, jona viimmeksi mainittu tappelu oli. Venäläiset
olivat asettuneet levolle, raskaasta verityöstään uupuneina. Kaarlokin
oli heittänyt pitkälleen ja mietti, miten raskaalta se tuntui hänelle,
jos majuri, hänen ainoa todellinen ystävänsä, kuolee... Ainako surua
surun päälle, ajatteli hän ja toivoi milt'ei itselleen kuolemaa. --
Näitä miettiessään tuli hänen luokseen eräs soturi, joka toi käskyn,
että Kaarlon piti rientämän viipymättä majurin luokse. Kaarlon tultua
sairashuoneen likelle, hänen vastaansa juoksi mies, joka lisäsi vielä
kiirettä. Kaarlon sydän sykki levottomasti, lähestyessään majurin
vuodetta, jossa tämä makasi vaaleana. Majuri hymyili raukeasti, kun
Kaarlon näki, ja sanoi: -- Ystäväni! Kahdesti olet sinä minun
pelastanut; ensikerran turkkilaisen pistimellä ja toisen kerran
raatelevilta baschibostsukeilta, ja nyt, kun tunnen kuolemani
lähestyvän tahdon sinulle palkita jaloista töistäsi ja muista
avuistasi. -- Sano mikä on palkkiosi oleva.

-- Ei, herra majuri -- mitään en vaadi ... minä olen tehnyt vain
velvollisuuteni. Jumala, herra majuri, teidät pelasti ... minä olin
vaan heikko ase hänen kädessään.

-- Kyllä niinkin on, myönsi majuri ... mutta sittenkin tahdon sinulle
palkita... Tahdon sinulle antaa kaikki omaisuuteni ... minulla ei ole
muitakaan sukulaisia ja ... hyvästipä sinä olet sen ansainnutkin. Hyviä
töitä ei Jumala jätä palkitsematta ... ja Hän on nähnyt sinun avusi ja
urhollisuutesi, alttiiksiantavaisuutesi minua sekä velvollisuuttasi
kohtaan, ja hän nyt minun kauttani sinun näin palkitsee. Ota kaikki
mitä tarjoon ... jos vielä palajat Suomenmaahan, lisäsi hän, vetäen
povestaan paperikäärön ... ett'ei morsiammesi tarvitse sinusta erota
köyhyytesi tähden. Käske vaan lääkäreitä tänne kuulemaan. -- Näiden
tultua avasi sairas paperikääreen ja luki.

Minä allekirjoittaja annan Kaarlo Ojalalle Suomenmaasta, T:n
läänissä, P:n pitäjässä, omistamani Hovilan kartanon, kaikkine
siihen kuuluvine tavaroineen, jonka täten vakuutan vapaehtoisesti
ja täydellä ymmärryksellä ollessani. Turkinmaalla, sairashuoneessa,
tammikuun 24 p. 1878.

Hovilan kartanon omistaja.
T. B. majuri.

Testamentissa oli muitakin muistutuksia, joita emme katso
tarpeelliseksi tässä kertoa. Ja sitä paitsi majuri vielä kertoi
suusanallisestikin vierasmiehille lupauksensa, sekä painoi oman
sinettinsä testamentin alle ja antoi sen Kaarlolle. -- Tämän tehtyään
näytti majuri kovin väsyneeltä. Hän painoi silmänsä kiini, hetkeen
huoatakseen, sillä hänen oli vielä muutakin tehtävää ennen kuolemaansa.

Tämän kaiken nähtyään ja kuultuaan oli Kaarlo kuin kivettynyt. Tuskin
sai hän majuria kiitetyksi. Niin oli hän lumountunut siitä, kuin hän
niin äkkiäarvaamatta tuli vähässä hetkessä rikkaaksi. -- Tietämätöntä
on, josko palajankaan enää synnyinmaahani, ja jos palaisinkin, niin
mitä tekisin kartanolla ja rikkauksilla, jos Maria on minulta
ryöstetty, niin kuin arvattava onkin, ajatteli hän ja seisoi
äänettömänä. Vaiti olivat lääkäritkin, katselivat vaan levottomalla
mielellä sairaan majurin raskasta henkitystä ja kalpeita kasvoja.
Hiljaa laski lääkäri sormensa sairaan valtimolle ja sanoi milt'ei
kuiskaamalla heikoksi hänen elämän lankaansa, sillä veren vähyys
joudutti kuolemata. Tämän kuultuaan majurikin avasi silmänsä ja käski
viittaamalla lääkärit menemään toisiin huoneisiin. -- Näiden mentyä
virkkoi hän Kaarlolle; -- Sinut olen minä perillisekseni tehnyt.
Sinulle tahdon myös kertoa elämäni salaisuuden, jota tuskin elossa
olevista kukaan tietää. Kuuntele, kun ma kerron vointini mukaan.

Isäni oli parooni, ja B:n pitäjässä oli hänellä kartano. Viisi vuotta
oli hän ollut naimisissa erään kreivin tyttären kanssa, joka kuten
isänikin oli venäläistä sukua. Heille syntyi vain yksi poika, ja se
olin minä; mutta syntymiseni maksoi äitini hengen. Se oli ensimmäinen
vajavaisuus, kun jo kadotin äitini elämäni alussa. Mutta isäni rakasti
minua kahdenkertaisesti. Kaikkia oli minulla tarjolla, mitä rikkailla
ainakin. Kymmenen vuotiaana lähdin kouluun Helsinkiin, joka oli 50
penikulman matkan päässä kotoani. Sanomaton ikävä vaivasi minua
ensimmältä: mutta ei se auttanut -- täytyihän minustakin tulla
ylimyshenkilö, jonkin eteinen, niin ainakin isäni sanoi ... ja siihen
tapaan uneksuin itsekkin.

Koulussa ollessani -- yliopistoon saakka -- näytin minä isäni mielestä
siltä, että hän päätti panna minut sotakouluun; -- mutta olin kuin
olinkin vain "ylioppilas" jonkun vuoden.

Erään kerran tulin Helsingistä tavallisuuden mukaan ja tavalliselle
lomalle ikävältä lukuoloiltani kotia, toivoen saada nauttia kesäisen
luonnon suloisuutta ja raitista ilmaa maaseudulla.

Oli lauvantai-ilta kuin pääsin kotia ja -- heti seuraavana aamuna
läksin ampumaan suorsia eräälle lammille, johon oli vaan nykyinen
virstan matka kotoani.

Kirkkaasti paistoi aurinko kesäkuun taivaalla. Puut viheriöitsivät, ja
linnut lauloivat iloten kesän lempeydestä. -- Lammin rannalle menin ...
se oli kirkas kuin peili, mutta ei ainoatakaan suorsaa näkynyt sen
tyynellä pinnalla. Minä istuin rannalle, koska en samalla malttanut
kotiini palata. Olihan hauska kuulla lintujen laulua ja honkain
huminaa. Olihan siellä luonnon kirja täydellisesti avoinna, ja se oli
vallan toista kun tuo Helsingin tuimien katujen pöly ja "issikoiden"
ajamisen ratinaa. Siinä istuissani sain ankaran janon; mutta lammin
vesi oli lämmintä ja pahanmakuista; sen tähden päätin mennä lammin
takana olevaan torppaan, siellä saadakseni raitista vettä tahi maitoa.
Sinne päästyäni luulin töllin väen olevan kaikki kotoa poissa, sillä se
näytti niin autiolta ulkoa päin; vaan tupaan astuessani huomasin tytön,
joka luki pöydän ääressä Raamattua. Tyttö säpsähti, kun tuloni huomasi.
Hän tunsi minut kartanon "nuoreksi herraksi," ja varmaankin ajatteli,
että mitähän sinulla on täällä tekemistä. Vaan rauhoittui, kun kuuli
asiani ja riensi hakemaan minulle maitoa läheisestä huoneesta.
Sillä aikaa silmäilin ympäri huonetta ja oivalsin kaikki olevan
yksinkertaista, mutta siistiä ja käytännöllistä. Huoneessa oli monessa
paikassa kirjoja, josta voi päättää niitä viljeltävän ahkerasti. Olipa
paikkakunnan sanomalehtiäkin löytänyt tien tölliin.

Sammutettuani janoni tytön tuomalla maidolla, istuin tarjoomallensa
rahille ja aloin kysellä yhtä ja toista häneltä. Ensimmäiseksi sain
tietää, että isänsä ja äitinsä olivat kirkossa ja hän yksinään kotona.
Ei siis töllin väkeä enempää ollut kuin he kolme.

Tytön vapaa ja teeskentelemätön käytös sekä ymmärtäväiset vastaukset
miellyttivät minua niin, että koetin tehdä puhetta vaikka "tikusta"

-- Kuka lukee kaikkia noita paljoja kirjoja! kysyin.

-- Minähän niitä olen koettanut katsella, vastasi Anna, se oli tytön
nimi.

-- Entäs isäsi?

-- Hän ei välitä paljon muista kirjoista kuin Raamatusta.

-- Mutta kuinkas hän sitten on hennonnut noin paljon kirjoja ostaa,
itse niitä tarvitsemattaan?

-- Onhan isäni hyvän suopa, kaikkia hän ostaa, mitä vain haluan; mutta
ei nuo kirjat olekaan kaikki ostetuita. Niissä on lainatuitakin, ja
kolme kirjaa on kartanon paroonin, -- teidän isänne, antamaa.

-- Koska sanoit isäsi ostavan kaikkia, mitä haluat ... etkö muutakin
halua kuin ainoastaan kirjoja?

Tämän kuultuaan katsoi Anna minuun vähän kummastuneena ja kysyi? --
Mitäs minun pitäisi muuta niin haluaman? -- Onhan minulla mielestäni
tavalliset tarpeet. -- Tavalliset ... oi, kuinka olettekaan vähään
tyytyväiset, te viattomuudessa kasvaneet metsän lapset, ajattelin
itsekseni ja otin tytöltä jäähyväiset, sekä pudistettuani hänen
kättänsä läksin astumaan kotiani.

Siitä päivin alkoi olla Lampilan Anna minun mielessäni, miten lienee
niin ollutkin. Ja sitä ihmettelin, mitenkä Anna oli siihen asti minulta
säilynyt, vaikka tölli oli isäni alustalaisia. -- Vähän muistelin hänet
lapsena nähneeni, mutta sittemmin en hänestä mitään tiennyt. Kerran
olin mieheksi tultuani töllissä käynyt, mutta silloin ei näkynyt Annaa,
enkä osannut häntä kaivatakkaan. -- Mutta nyt olin alituinen linnustaja
lammilla. Siitä pitäin oli lammi viehettävin linnustuspaikka koko
seudulla, vaikka harvoin sieltä saalista sain. Aina tein asiaa,
käydäkseni töllissä, niin mielelläni tahdoin nähdä Annaa. Niin oli tämä
metsän ruusu lumonnut sydämmeni, että kaikki ylhäiset ja komeudessa
kasvatetut unhotin. Aina vein töllin Annalle jonkun kirjan luettavaksi
ja lahjaksi. Silloin nousi vieno ujouden puna tytön muuten valkeille
kasvoille, ja tummista ja haaveksivista silmistään loisti minulle syvä
kiitollisuus. Silloin tulin liikutetuksi, ja sydämmessäni kasvoi
päätelmä: -- Hänet tahdon voittaa. Haaveksin omakseni tätä viatonta
ruusua. En silloin nuoruuteni lemmen tulessa tullut ajatelleeksikaan
niitä esteitä, mitkä Annan eroittivat minusta. En siis tiennyt
rikkaudella ja köyhyydellä olevan semmoista eroa, kuin sittemmin tulin
näkemään.

Näin kului kesä. Pian tuli se aika, jona minun tuli lähteä Helsinkiin,
opinnoitani jatkamaan. Mielelläni olisin jäänyt kotiini, niin
herttaiseksi se oli minulle käynyt, Siellähän oli armaani, jonka
seurassa uneksin olevani onnellinen. Mutta niinkuin selkeälläkin
taivaalla löytyy joku pilven hattara, niin minunkin tuossa onnessani
oli yksi pimeä kohta. Jos Anna olisi ollut yhtä ylhäinen kuin minäkin,
niin kaikki olisi käynyt hyvin.

Mutta näin ollen -- miten voin ilmoittaa sitä itselleni ... olinko
voittanut hänen suostumustaan ... se oli milt'ei mahdotointa ja se
poltti minun sydäntäni, mutta siitä kuitenkin täytyi saada selko ennen
lähtöäni.

Jo läheni syyskuun 15 päivä. Se oli syntymäpäiväni, ja sen päätti isäni
viettää juhlallisesti. Silloin täytin 25 vuotta, ja se oli määrätty
lähtöpäiväksi. Vieraita käskettiin yli pitäjän, mutta vähät minä niistä
välitin, vaan riensin Lammin Annalle sanomaan jäähyväisiäni. -- Anna,
joka osui olemaan yksin kotona, tarjosi minulle kätensä, joka jäi
lepäämään minun käteeni.

Hänen silmistään loisti salainen surumielisyys, sillä hän tiesi minun
pian lähtevän. Tytön murheelliset kasvot liikuttivat mieltäni, ja
salaman tapainen aavistus lennähti sydämmeeni, näenkö Annaa enää
eläissäni. Minä istuin ja vedin tuon punastuvan tytön polvelleni. Siinä
painoin tämän kainostelevan immen rintaani vasten ja kysyin? -- Anna,
tahdotko lempiä minua? Tunnusta se sanoilla, mitä silmäsi on jo aikoja
ilmoittanut.

Anna ei vastannut mitään. -- Mutta minä jatkoin vielä: -- Älä
kuitenkaan unhota minua.

-- Olisiko minulla voimaa teitä unhottaakaan, äännähti Anna, nostaen
painuneen päänsä ylös, ja pehmonen käsivartensa solahti kaulalleni.
Silloin huomasin hänen silmissään kyyneleitä ja sentähden kysyin: --
Mitä suret armas Annani? Miksi utuinen kyynel himmentää puhtaan
silmäsi? Etkö luota rakkauteeni? Vai suretko sitä, kuin olen ylhäisempi
sinua maailman mielestä? Pelkäätkö arvon voivan meitä eroittaa? -- Sitä
älä huolehti, Ei mikään maallinen voima eroita meitä... Ennen tahdon
luopua kaikista, mitä minulla on ... mikään ei te'e minua onnelliseksi,
paitsi sinä. -- Näin tunnustaen Annalle rakkauteni vedin tämän armaan
olennon likemmäksi sykkivää sydäntäni ja painoin tulisen suukkosen
hänen huulillensa.

-- Minun täytyy mennä ... huomenna lähden ... mutta sitä ennen tahdon
ilmoittaa isälleni rakkauteni.

-- Älkää vielä ... kuiskasi Anna pelkäävästi... Arvaattehan minkä
vastauksen isänne antaa. -- Minä kuitenkin luulen yhdistyksemme olevan
mahdottoman alhaan sukuni tähden. Eikä ole ihmekään, että tämän asian
lyö isänne laimin, sillä niin tekisivät kaikki hänen sijassaan.

-- Ei, armaani! sanoin minä. Mitenkä hän meidät eroittaa voi? Kyllä kai
hän ensin vähän vastaan pitää ... sitä kyllä minäkin pelkään, perinnön
voi hän minulta kieltää ... mutta vähät siitä. Sitä kalliimpi on Annani
minulle -- kun hänen tähtensä olen saanut jotain uhrata.

-- Niin, mutta jos isänne teidät kiroaisi ... voisitteko kantaa sitä?
-- Unhoittakaa ennemmin minä ... kyllä minä tahdon tulla unhotetuksi
ennemmin, kuin saattaa pahaksi isän ja pojan väliä ja siten estää
loistavaa tulevaisuuttanne... Minä olen jo onnellinen siitä, kun
näinkin olen rakastettu ... kohtaloni tahdon kantaa tyytyväisenä ja
rukoilla onnenne edestä.

Minä lohdutin Annaa, sanoen, ett'ei isäni ole minua koskaan kiroava. --
Otin häneltä katkerat jäähyväiset sekä painoin sormuksen hänen
sormeensa, kuiskaten: -- Minun olet elämässä ja kuolemassa. -- Tätä
tehdessäni himmentyivät tytön silmät, sillä hänen mielessään eli
selittämättömiä tunteita. Taisipa kyynel vierähtää minunkin poskelleni.
Vaikealta tuntui minulle lähteminen töllistä. Vaikealta tuntui sulkea
tuon onneni oven ijäksi jälkeeni, vaikka en sitä silloin tiennyt enkä
uskonut.

Oli ilta kun ehdin kotiani. Minä riensin huoneeseeni, sillä muu seura
ei minua miellyttänyt ... niin olin raskaalla mielellä. Mutta enpä
siellä kauvan saanut olla kun ovi aukeni, ja isäni astui sisään. Hän
näytti olevan jotenkin hyvällä tuulella, siveli harmaata partaansa, ja
sanoi: -- Niin poikani, kun huomena lähdet, niin tulin luoksesi
keskustelemaan tulevan ajan asioista, sillä minä tunnen ruumiini
raukenevan. Kuolemani voi olla hyvinkin likellä; mutta sitä ennen
tahtoisin nähdä sinut kihloissa. Etsi siis, jos et vielä ole asiassa
kiini, itsellesi sopiva morsian.

Nyt oli tullut ratkaiseva hetki, ja sanoin siis isälleni: -- Sen olen
jo löytänyt. Siitä aioinkin teille, isä-hyvä kertoa ja pyydän
suostumustanne ennen lähtöäni.

-- No, hyvä, sanoi isäni, koska ollaan yhtä mieltä, niin sano kohta,
kuka valittusi on?

-- Se on ... vain köyhä ja...

-- Miten köyhä ja...?

-- Tuo -- Lammin Anna ... häntä rakastan, jatkoin minä arasti.

-- Mitä ... häh? Kuulinko oikeen, vai teetkö pilkkaa?... "Lammin Anna,"
häntäkö rakastat? Oletko täydellä järjellä, poika, vai ollaanko satujen
maailmassa? mutisi isäni ja seisahtui eteeni.

Mutta nyt sain minäkin rohkeuteni. Loin katseeni häneen ja kysyin: --
Miksi en saisi Annaa rakastaa?

-- No, hiisikö sinua on riivannut, kun et sitä tiedä ... "miksi et
saisi Annaa rakastaa." Etkö tiedä, että hän on, paitsi köyhyyttä,
oppimaton töllin tyttö, jonka tähden saisit vertaisesi parissa ja
sivistyneitten seurassa hävetä.

-- Ei, isäni ... jos näkisitte hänen hilpeän, teeskentelemättömän
olentonsa ja tuntisitte hänen puhtaan, viattoman sydämmensä, joka on
altis kaikelle hyvälle. Siksi on hän oppinut ja sillä alallaan
sivistynyt.

-- Heitä jo kehumisesi... Sen minä vain sanon, että yhtäläiset aina
parhaiten yhteen sopivat. Ja onko pojan velvollisuus tehdä toisin, kun
isänsä tahtoo, ärjäsi isäni.

-- Kaikessa muussa koetan täyttää ilolla tahtoanne, mutta tässä täytyy
minun rikkoa kuuliaisuuden lakia, intin minä.

Tätä kuunteli isäni ääneti ja käveli lattialla ajatuksiin vaipuneena,
ikäänkuin miettien jotakin päätöstä. -- Vihdoin seisahtui hän eteeni ja
kysyi nololla äänellä: -- Onko sinun järkähtämätön päätöksesi ottaa
vain Lammin tytär?

-- On.

-- Lupaatko täyttää tahtoni muissa tapauksissa.

-- Lupaan, oli taas vastaukseni.

-- No, saadaanpa nähdä, eikö tuo hulluus tule jäämään, sanoi isäni
äreästi ja meni ulos.

Nämä isäni viimeiset sanat kävivät minun sydämeeni kuin tikarin pisto.
Minä aavistin ... enkä tiennyt mitä. Levotoinna heittäysin vuoteelleni,
mutta mahdoton oli minun saada unta, ja kun vihdoinkin nukuin, niin
nä'in kamalata unta, johonka heräsin. -- Taas oli ensimmäisenä
ajatusteni esineenä Anna, ja isäni viimeiset sanat. Kun en tiennyt,
mitä isäni niillä sanoilla tarkoitti, niin se saattoi minut vieläkin
levottomammaksi.

Vihdoin tuli aamu. -- Vieraita tuli tulvalta. -- Juonti
alkoi ... kymmeniin maljoihin kilistin minäkin ryyppylasini ...
onnentoivotuksilleni ... mutta se oli niinkuin ei mitään -- Onneksi
kovin jo ensimmäisen myrskyn läpitse, mutta se vasta mahtoi olla alku
pahempaan, ajattelin silloin.

Jo lähestyi se hetki, jona minun piti lähtemäni. Mielelläni olisin
sanonut Annalle jotain lohduttavaista. Mutta töllistä ei ollut meillä
ketään, ja aikaa ei ollut enään mihinkään, sillä hevonen oli jo valmis
minua viemään. Kiiruhdin isäni perässä hänen kamariinsa ja siellä
heittäysin hänen kaulaansa, sekä pyysin, ett'ei hän Annalle minun
tähteni mitään tekisi, eikä sanoisi, että oli yhdistyksemme kieltänyt.

Isäni lupasi olla tietämätön koko asiasta. Siitä tulin hieman
paremmalle tuulelle. Pian olin matkalla Helsinkiä kohden -- ja muutaman
päivän perästä olin perillä. Kahden viikon kuluttua sain isältäni
kirjeen, joka määräsi elämäni juoksun. Siinä määräsi isäni minun
muutamaan sotakouluun.

-- Sotilaan virassa, sanoi hän, voi paremmin nousta maineen kukkulalle,
kuin missään muussa.

Isä-parka! tietysti luuli hän minun paljoa mainetta haluavani. Luuli
kai ihmisen tulevan maineen kautta kaikessa onnelliseksi. Kyllä nuorena
halusinkin päästä sotilaaksi; mutta nyt kun olin jo milt'ei valmis
muuhunkin virkaan, niin ennemmin olisin sillä alalla pysynyt ... vaan
ei auttanut muu, kuin isäni tahto oli täytettävä, vaikka kyllä surulla
huomasin, että Annasta tulin sen tähden eroitetuksi pitemmäksi aikaa.
Ja taisipa isäni sillä tarkoittaakin meidän eroittamista, sillä hän
tietysti luuli Annan minulta unhottuvan aikojen kuluessa. -- Mutta
voiko sydän unhottaa sydäntä, joka siihen on liittynyt? Kokenut sen
tietää.

Isäni tahto tapahtui ja minusta tuli sotilas. Sanomaton ikävä vaivasi
minua. Annalle lähetin kirjeen, jossa kerroin kohtaloni... Ja sitä
tehden annoin Annan saada itseltäni kirjeitä, kerran sain minäkin
Annalta kirjeen, jossa hän lupasi minua odottaa vaikka kymmenen vuotta.
Se lohdutti sydäntäni, ja sitä silmäilin useamman kerran. Niin kului
talvi, ja suloinen kevät lähestyi. -- Minulle oli luvattu kesäkuussa
vain kaksi viikkoa vapautta eli loma-aikaa. -- Silloin päätin rientää
kotiani ja siitä sydämmestäni iloitsin. Viikko oli enään lähtöni aikaan
-- kun tuli hetki, joka kumosi kerrassaan kaikki suloiset toiveeni.
Hallitukselta tuli tieto sodan syttymisestä Turkkia, Englantia ja
Ranskaa vastaan. Kaikkia kiellettiin lähtemästä kotiansa. Uusia poikia
otettiin ja opetettiin yötä päivää. Siinä alituisessa työssä kului
minunkin aikani. Kaikki mielet olivat kiihdyksissä, kun sota
julistettiin.

Minä sijoitettiin Wiaporiin, odottamaan vihollista, joka sinne lähestyi
Elokuulla ja kolme päivää pommiteltuaan sitä lähti pois. Wiaporissa
oltuani sain pienen viran ylennyksen ja olin kiihtynyt sotilaaksi, että
halusin enempää. Omasta pyynnöstäni pääsin sitten Krimin niemelle,
jossa oli alkanut jo varsinainen pommitus.

Taas kirjoitin Annalle ennen lähtöäni, lohduttain häntä, ett'ei hän
surisi, jos kaatuisin sotakentälle, sillä "soreahan on sotainen
kuolema." Ja jos saisin elää, niin palajaisin mainehikkaana ja
ylennetyllä arvolla, jolloin ei enää kukaan arvaisi estää Annaa
omakseni saamasta.

Viikko kului matkalla Wiaporista Krimiin. Sinne päästyäni jouduin heti
tuliseen sotaan.

Kolme vuotta oli kulunut, jolla ajalla en ole käynyt Suomessa, vaan
olen vieraalla maalla muuttanut paikasta toiseen ja ollut melkein
alituisesti sodassa. Vihdoin tuli rauha. Minä olin ylennyt virassa.
Useampia kunniamerkkejä kannoin rinnassani.

Otin virkavapautta palveluksestani ja kiiruhdin kotiani, päästäkseni
tuonne uneksimaani rauhan satamaan. Isäni, joka tiesi minun tuloni, oli
saapunut Helsinkiin minua vastaan ottamaan. Satamaan päästyäni näin
isäni, jonka luokse kiiruhdin ja lankesin hänen kaulaansa. Isäni nyyhki
lapsen lailla ilosta, kun näki ainoan poikansa, jonka luuli jo ijäksi
kadottaneensa, syystä kun oleskeli yhäti suuremmissa hengenvaaroissa.
Hän pyysi minulta anteeksi, että oli antanut nuoren henkeni niin
kuolemalle alttiiksi.

Minä vakuutin, ett'ei minulla ollut mitään hänelle anteeksi antamista,
vaan olin kiitollinen siitä, että niin oli tapahtunut. Nythän olin jo
täyttänyt isosta osasta velvollisuuteni maatani kohtaan ja isäni
tahdon.

-- Nythän toki lienee minullakin parempi syy vaatia tahtoni
täyttämistä, ajattelin minä, ja kysyin: Sallitteko nyt Annan olevan
morsiameni, vai onko häntä kukaan minulta ryöstänyt ja tahtoisiko häntä
kukaan ryöstää?

Nyt vaaleni isäni ja sanoi: -- Etkö ole jo Annaa unhottanut sodan
pauhussa ja vuosien vieriessä? Kuitenkin on se sinun unhottaminen.

-- Miksi niin, isäni, mikä on tapahtunut? Vai vieläkö te tahdotte
sydämeni valitun minulta estää? Älkää sitä tehkö, rakas isäni! Älkää
tehkö onnettomaksi elämätäni turhan, maallisen rikkauden ja arvon
tähden.

-- Kerran sen tein, että johdatin sinut erilleen Annasta... Nyt en
enään sitä tekisi: mutta sen on tehnyt -- kuolon enkeli.

-- Kuollutko Anna! ... puhutteko totta? kiljahdin minä, jouduttuani
ankarasti hämille.

-- Niin, kuollut ... ja jo useita kuukausia maannut maan povessa.

Tämä oli minulle niin odottamattoman outoa, että olin järkeni
menettämäisilläni. Se syöksyi kauhuna läpi sydämeni...

Nämä viimeiset sanat sanottuaan vaikeni sairas majuri. Tuo muisto näkyi
sattuvan vieläkin häneen. Kasvoissaan kuvautui sydämen kärsimystä, jota
pyhä tunne, että kaikki on pian lopussa, ikäänkuin hieman lievensi.

Kun sairas oli hetken levännyt ja viipynyt aatteissaan, ponnisteli hän
voimiansa, kertoakseen vielä raskaalla äänellä: -- Sinä, joka olet
rakastunut ja surrut rakkautesi häviötä, paremmin voit minua ymmärtää.
Sinä voit ymmärtää, kuinka surkean vaikutuksen jätti minuun tuo Tuonen
kukistama lempi. -- Oi! miten musta oli mieleni, kun vilkasin merelle:
ja olin syöksyä sen syliin.

Sen huomasi isäni ja sanoi. -- Rauhoitu, Herran tähden! etkö voi olla
tuskassasi maltillisempi? -- Lähdetään kotia -- matkalla tahdon sinulle
kertoa Annan elämästä ja kuolemasta.

Siitä viihdyin minä siksi, että uteliaana odotin tarkempia tietoja
tästä tapahtumasta. -- Pian sainkin haluttujani; mutta ne eivät paljoa
minua rauhoittaneet.

Oli kesäkuun ilta, kun pääsimme kotia. Nyt tahdoin rientää Annan
haudalle. Ensin kiiruhdin Lammin tölliin. Siellä oli suuria muutoksia
tapahtunut. Annan äiti oli ollut kuolleena kaksi vuotta, ja Annan isä,
Eero, oli jo lapsellinen, vanha ukko. Eeron sisar, Eeva, piti
vaimonpuolista hoitoa töllissä; hän oli myös hoitanut Annaa
kuolinvuoteella.

Tämän Eevan pyysin itseäni saattamaan kirkkomaalle Annan haudalle,
johon oli matkaa töllistä neljännes peninkulmaa. -- Tällä matkalla
kertoi Eeva, kuinka Anna heti minun lähtöni jälkeen rupesi hiljakseen
riutumaan: -- Hän kävi harvapuheiseksi ja näkyi aateksivalta sekä
epätasaiselta. Silloin näkyi vieno puna vaaleilla poskilla, kun sai
kirjeen teiltä. Ja vihdoin kun tuli tieto, että olitte lähtenyt Krimin
sotaan; niin silloin hän lankesi tautivuoteelle, josta ei enää koskaan
noussut. Äitinsä kuolema ja teidän poissa olonne vaikuttivat häneen
niin voimallisesti, ett'ei mitkään apukeinot auttaneet, puheli Eeva ja
hengähti pitkään.

-- Etsittiinkö hänelle lääkärin apua? kysyin minä.

-- Teidän isänne.-- jos saan teille niin sanoa -- jatkoi Eeva, oli niin
avulias, että kutsui lääkärin ja kustansi sen apua Annalle, -- mutta
mahdotointa oli aineellisten lääkkeiden avulla parantaa niitä haavoja.
Sillä ne haavat olivat epätoivon poltteita onnettomasta rakkaudesta.
Niin -- semmoisesta tulesta tullut poltto tietysti kalvoi hänen
sieluaan ja sydäntään, että ruumiin täytyi vihdoin riutua, vaikka ei
hän siitä paljoo puhunut, sillä hän kätki surut syvälle sydämeensä ja
oli päättänyt kantaa yksin niitä niin kauvan, kuin voi ... ne tahtoi
hän kantaa haudan hiljaisuuteen.

Onnetoinna piti hän rakkauttaan sen tähden, kun luuli teidän, majuri,
menneen jo ijäksi, ja sitä paitsi epäili hän, muistaisitteko enää
palattuanne halpaa Annaa -- ja sen lisäksi oli hänen mahdotointa
ajatellakaan isänne suostumusta, vaikka tosin isänne kohteli Annaa
lempeydellä, varsinkin siitä pitäin, kun läksitte sotaan. Monasti kävi
hän Lammin töllissä ja toi sanomalehtiä ja muita kirjoja Annan
luettavaksi.

Niin kului puolentoista vuotta, ja sitten lähestyi Annan kuolema. --
Eräänä päivänä kutsui hän minut luokseen ja pyysi täyttämään viimeistä
tahtoaan: hän sanoi löytyvän kirkkomaalla pienen pihlajan, jonka oli
istuttanut itse silloin, kun oli saanut luvan päästä nauttimaan Herran
pyhää ehtoollista. -- Sen juurelle tahtoi hän päästä lepäämään.

-- Sanokaa majurille jos hän vielä tänne tulee ja muistaa minua ne
terveiseni, että ilolla menen ijankaikkisen rauhan majoihin... Sinne
missä ylhäiset ja alhaiset ovat yhdenarvoisia. -- Ah, siellä on
autuasta yhtyä ystävien ja armaiten kanssa, virkkoi hän viimeiseksi
sanoikseen ja vaikeni ... vaikeni vaikenemistaan kunnes kuolon hetki
löi.

Eeva lakkasi kertomasta, mutta sitä en minä huomannut, sillä minä olin
niin mietteissäni. Ajatukseni olivat rientäneet kolme vuotta takaperin
entisiin onnellisiin aikoihin. Olin Lammin töllissä, jossa näin Annan
kauniina ja viehättävänä kuin aamun koi ja lämpimänä sekä kukoistavana
kuin kevätpäivä. -- Ah, miten ensi katsannossani jo viehätti Anna
minua, vaikka en häntä silloin vielä ajatellut puolisokseni. Mutta
sydämmet kävivät liittoon ... sydämmeni halua en voinut vastustaa. Jota
useammasti kävin töllissä, sitä enemmin huomasin rakastavani Annaa ...
ja olin onnellinen. -- Rakkauteni oli puhdas kuin sininen taivas,
ääretöin kuin sen avaruus ja kirkas kuin aurinko.

Näin ajatellessani olimme äkkiarvaamatta ehtineet kirkkomaalle, jossa
Eeva osoitti minulle paikan, missä Anna lepää. Tämän nähtyäni laskin
Eevan menemään pois, sillä yksin tahdoin huoliani huokailla
rakastettuni haudalla. -- Aurinko oli jo laskemaisillaan. Viimeiset
säteet kultasivat puiden latvoja. Juhlallisena seisoi kirkko
hautakumpujen vierellä, ikäänkuin suojellaksensa niitä maailman
myrskyiltä. Verkalleen lakkasi lintujen laulu. Koko luonto oli tyyni ja
rauhallinen: -- mutta toisin oli minun sydämmeni laita. Siellä raivosi
myrsky -- pettyneiden toiveiden hirmuinen myrsky.

Vaikeroiden istuin Annan haudalla ja huokasin: -- Oi, Jumalani! miks'en
saanut häntä seurata? Miks'en saanut kaatua sodassa, että olisin yhtä
onnellinen kuin hänkin ja saisin vaeltaa kanssaan siinä paratiisissä,
jossa ei meitä kukaan voittaisi.

Ah, mikä taivaan suloisuus on rakkaudella! Mikä voima on todellisella
lemmellä! Miten ihminen murtuu onnettomasta rakkaudesta. Sen kautta
olen minä tullut tuntemaan Jumalan kaikkivallan: kuinka kummallisesti
hän johtaa askeleitamme; sen kautta myös tulin huomaamaan, että haudan
tuolla puolella odottaa meitä vasta se maa, jossa rakkaus ja onni on
täydellinen, johonka meidän on matkustaminen tämän elämän perästä,
polkua, jonka Hän on meille ahtaana ja monimutkaisena eteemme
asettanut. -- Oi, onnellinen Anna, kun sinne olet jo ennättänyt! Pian
seuraan perässäsi ... sen suokoon mulle Jumala!

Näin istuin minä tunteitteni valtaamana väsyneen haudalla. Ja tähän
vuodatin kyyneleitäni ... ne valuivat runsaasti poskiani pitkin alas
hautakummulle. Ah, armas Jumala, kuinka minun suruni on suuri!

Aamuruskon ensimmäiset säteet heijastivat kastehelmistä kimaltelevalle
maalle ... kukat aukasivat nuppunsa niiden suuteloille. Ja minä olin
lähtemäisilläni pois, kun peippo lensi siinä olevaan pihlajaan ja
visersi niin lumoavan suloisesti, että se oli ikäänkuin tervehdys
Annaltani. Se toi lohdutusta väsyneelle mielelleni. -- Kyynelsilmin,
mutta kevennetyllä sydämmellä palasin kotiini, jossa kaikki olivat
vielä unen helmassa. Minä hiivin huoneeseeni ja heittäysin väsyneenä
vuoteelleni.

Pian kului vapauteni aika. Minun oli lähdettävä sotajoukkoihin; sinne
halusinkin, sillä muistot olivat kotiseuduillani tyhjään rauvenneet;
unelmani vaivasivat minua liian masentavasti. Riensin yhä sodasta
toiseen. Vapaaehtoisena eli omasta pyynnöstäni riensin Puolan kapinaan
ja sieltä palattuani taas Venäjän sotajoukoissa Aasian rajoille.
Sanalla sanoen: missä veri virtana vuoti, sinne tahdon rientää. --
Usein tarjottiin minulle viran ylennystä: mutta niitä kaikkia en ole
vastaan ottanut.

Oltuani 27 vuotta sotapalveluksessa otin eron virastani ja palasin
kotiini, jossa vietin yksinäisyydessä rauhallista elämää... Isäni ei
ollut aikoinkaan enää elossa. Luulinpa saavani loput päiväni viettää
rauhassa. -- Mutta syttyi tämä Turkin sota, ja tänne halusin
vanhanakin.

Kotitalouteni annoin erään pehtoorin huostaan, jolta sinä olet
oikeutettu sen vastaan ottamaan. -- Minä tunnen olevani onnellinen, kun
tiedän pian pääseväni täältä monien vaiheitten ja kärsimysten
maailmasta. Sen vaan olisin suonut, että olisin saanut kuolla
synnyinmaassani ja tulla sinne haudatuksi.

Väsymys jo tahtoo tavata ... kylmä hiki on otsallani... Mutta ystäväni!
Se on viimeinen pyyntöni, että jos sinä täältä pääset Suomeen ja
hallitset hoviani, niin istuta aina keväisin moniais kukka Annan
haudalle. Ne kukoistaessaan kertovat ihmisille -- jos nämät voivat
niitä ymmärtää -- kuinka kärsimyksistä rikas oli siinä kummussa
lepääjän elämä, vaikka se oli lyhyt, sillä hän oli nainen ja väsyi;
minä olin mies, minä kestin enempi. Hän oli se heikompi.

Nyt olin kertonut, ystäväni, sinulle isosta osasta elämääni. Siitä voi
päättää, kuinka olen taistellut ja mitä olen voittanut. Nyt tahdon
levätä Herran rauhassa...

Syvästi liikutettuna kuunteli Kaarlo koko kertomuksen sekä katseli
majurin tunteellista syvää ja haudan hiljaisuutta haaveksivaa olentoa.
Mielellään olisi hän vaikka hengellään pelastanut vieläkin tuon
rakastetun majurin... Mutta ennenkuin aamu valkeni, makasi haavoitettu
kylmänä.

Majuri haudattiin. -- Valtaavat olivat ne tunteet, jotka liikkuvat
Kaarlon rinnassa, jättäessään ikuisesti hyvästi tuon hellimmän
ystävänsä ja hyväntekijänsä lepokammion. Suru ja katkeruus haikasivat
hänen mieltään hautakummulla. Murheen valtaava tulva syöksyi hänen
sielunsa sisimpään, tehden koko maailman mahdottoman viheliäiseksi.
Miten painavat olivatkin ne kyyneleet, jotka silloin valuivat Kaarlon
kasvoille? Sinä, lukijani, voit sen paremmin arvata, kun minä kynällä
kuvata.

XIV.

Rauhan sanoma on kaikunut. Verivirrat ovat tukittuina Turkin maalla.
Siitä iloitsevat kaikki ihmiset.

Vapaana rientävät nyt sodan kalpaa heiluttaneet, urhoolliset soturit
kotimaahansa. Kaarlo seurasi mukana. Matkallaan oli hän rikastunut ei
ainoastaan aineellisesti mutta kokemukseltakin. Hän oli kokenut sekä
nähnyt ja siten paljon oppinut. -- Majurin kertomuksesta oli hän
oppinut tietämään, miten oikullinen onni on rikkaalle niinkuin
köyhällekin. Ja majurin elämä kuvasi hänelle sen, ett'ei rikkaudella
eikä ulkonaisella arvolla ainoastaan saavuteta kaikkia sydämmen
vaatimuksia.

Kuten sanottu, oli Kaarlo oppinut paljon. Hän oli käynyt elämän koulua
ja siten valmistunut hurjasta nuorukaisesta neroksi, jaloksi,
koettelemuksia kestäväksi mieheksi. Hän sai henkeä ja tahdon lujuutta
kaikkiin jalonpiin pyrinnöihin ja uuden ajan aatteisiin.

Helsinkiin päästyään riensi Kaarlo kohden kotiaan, eikä ensiksi
majurilta saatuun Hovilaansa. Omaistensa ikävä sekä salainen, himmeä
toivo Marian ehkä vielä vapaana olemisesta riennättivät häntä kiireesti
kotiansa.

Rientäkäämme Kaarlon edellä Niemelään, johonka päästyämme huomaamme,
että väki on kaikki, paitsi Mariaa, kotoa poissa, ulkotöissä. Maria
istuu kangastuolissa. Hän on kutonut, mutta nyt lepää syöstävä:
poskensa on nojattuna kättä vasten. Mitä mietti tyttö noin
aateksivaisena? Hänen ajatuksensa hyörivät Kaarlon luona. Hänen
huuliltansakin kuului:

-- Onkohan mahdollista, että Kaarlo on hengissä? Ehkä on! ... ehkä
palajaa hän vielä... Korkeimman käsi on voinut häntä varjella... Onpa
suurempiakin ihmeitä tapahtunut. Näin aprikoi Maria, eikä enään
kyyneleet kastelleet hänen vaalistuneita poskiaan, kuten joku aika
takaperin, jolloin hän unelmissaan seurasi armastaan sodan kauhussa:
kuinka mahdotointa hänen on enään olla elossa -- kuinka paljon hän oli
saanut kärsiä sodassa ja kuinka kurjasti hänen täytyi -- kuolla. Mutta
jälleen ajatteli hän: voipa suomalainen uljaasti taistellakin ja
voittaa ... onhan jaloa nähdä hänen palajavan kunnialla kaunistettuna.

Nämä haaveet saivat jälleen Marian silmät kirkastumaan ja kyyneleet
kuivamaan.

Kaikki katosivat Marialta mietteet, kun Kaarlo astui Niemelän pirttiin.
Ilon valtaamana kiljahti hän: -- Ah, sinäkö vihdoin palajat sieltä...
Terve, terve, kiitos Jumalalle, ettäs palasit! -- Mutta kuinka sinä
olet elossakaan, kun siellä on niin paljon kuollut sodassa. -- Ja miksi
lähdit minulle edes jäähyväisiä sanomatta. Kuinka minä surin ... mutta
nytpä sinä näytät jalolta.

Näihin puheisiin ei Kaarlo virkannut mitään, vaan sulki Marian syliinsä
ja hetken perästä kysyi: Vieläkö olet vapaana, etkö olekaan mennyt
Markkulan Juuselle? Kuinka se on niin käynyt? Ja kuinka nyt isällesi
kuuluu? Vieläkö hän kieltää sinua tulemasta köyhään Ojalaan?

-- Kyllä hän on aina sanonut, ettei antavansa minua köyhälle; -- mutta
en usko, että hän enää kieltää, kun sinut näkee.

Kaarlo hymyili ja siveli viiksiään, kun Maria häntä köyhäksi luuli.

-- Annahan olla, ajatteli hän, minä koetan vielä köyhän nimessä, ukko,
sinulta tytärtäsi. Minä koettelen vielä vissimmäksi, minkä arvon tuo
ahmatti antaa aineelliselle rikkaudelle.

Maria vaipui nojalleen Kaarlon sydäntä vasten, lumoutuneena riemusta ja
rakkaudesta, jota kumpaakin hänen rintansa täysin määrin uhkueli.

Mutta tällä kertaa ei Kaarlo joutunut täällä kauan viivyttelemään,
sillä hänen täytyi palata kotiansa, Ojalaan, kertomaan omaisilleen
matka muistelmiaan, jota ei hän äsken vielä ollut ennättänyt tehdä,
vaikka he suurella uteliaisuudella niitä tiedustelivat. -- Kun hän näet
kuuli, että Maria oli vielä vapaana, niin riensi hän tätä ensin
tervehtimään. Ja kuka olisikaan voinut olla niin tekemättä, sillä
"vanha suola janottaa, ja rakkaus ei ruostu."

-- Elähän nyt vielä lähde, esteli Maria; odota, että isäkin sinut näkee
ja -- että tiedämme, vieläkö hän sinua halveksii ... mutta ei hän sitä
voi tehdä. Meitä ei pidä enää kenenkään eroittaman... Mutta en sentään
sinua, armaani, enempää estä kotiasi menemästä. Siinä tekisin väärin
omaisiasi kohtaan, jotka ovat surreet sinua niin suuresti. --
Huomaisitko äitisi kalpeita kasvoja ... kuinka hän on vanhentunut!
Kuinka murhe on painanut häneen leimansa. Riennä vain heidän luoksensa
... minä olen onnellinen, nähtyäni sinut hengissä palanneena sieltä
kuoleman ottelukentältä.

Kaarlo kuunteli äänetöinnä, sillä hänen sydämensä oli liiaksi
onnellinen sanoihin puhkeamaan. Hän katseli silmiään pois kääntämättä
Marian kasvoihin, joissa oli lilja muuttunut ruusuksi, mutta tuo
kuitenkin oli liljaa kauniimpi, sillä se ilmaisi puhdasta sammumatonta
rakkautta.

Iloisena ja onnellisena erosi Kaarlo nyt Mariasta ja sanoi huomenna
tulevansa jälleen.

Toisen päivän tultua kiiruhtikin Kaarlo Niemelään. Täällä otti hänet
Niemeläinen vastaan kohteliasuuden osoitteella. Se oli Marian mielestä
hyvä enne.

Ennenkuin pitkiin puheisiin ennätettiinkään, kysyi Kaarlo entistä
rohkeammin ja jyrkemmästi: -- Oletteko te, isäntä, mielipiteissänne
yhtä kuin ennenkin ... ettekö jo suostu antamaan minulle Mariaanne?

-- Taas sama vastaus kuin ennenkin, ajatteli Niemeläinen itsekseen, ja
oudosti oukailtuaan hetken perästä sanoi: -- Kyllähän olet moitteeton
mies käytöksesi puolesta; -- mutta minä olen yhtä armotoin siinä
asiassa kuin ennenkin.

Maria masentui, kuullessansa tuon jyrkän kiellon. Hänen sydämmensä
sykki niin kovasti, jotta oli tulla rinnasta ulos. Hän värisi kuin
haavan lehti, ja silmänsä oli kyyneleihin puhkeamaisillaan.

-- Oletteko siinä aina yhtä armottoman ankara? jatkoi Kaarlo
kysymystään.

-- Olen, oli vastaus.

-- Voi sentään teitä kun te olette itsekäs! Älkää isä-kulta, älkää olko
niin tyly, rukoili Maria tuskin kuuluvalla äänellä ja karkasi isänsä
kaulaan.

-- Noh, hurjanahan sinä, tyttö, olet, äyhkäsi ukko, riistäen itsensä
irti ja riensi ovesta ulos.

Maria pyyhki silmistään tulevata kyyneltulvaa ja oli kuin tulisilla
hiilillä. -- Mutta Kaarlo, hän ei voinut sitä sietää: hän lohdutti
armastaan, sanoen: -- Älä sure suotta, ei meidän yhdistyksemme siteet
ole vielä katkottuina. Kyllä minä aarteitteni avulla saan isäsi
suostumuksen, vaikka tällä hetkellä, mutta minä tahdon saada hänen
ymmärtämään senkin, ettei aineellinen kulta ole ainoastaan saavutettava
avioliittoa perustettaissa.

Nyt otti Kaarlo paperin taskustaan ja sanoi: -- Tässä on minulla
omaisuutta, jonka sinulle nyt ilmoitan, mutta sitä lupausta vastaan,
ett'et siitä virka mitään isällesi. Koettakaamme häntä kääntää siksi
ihmiseksi, ett'ei hän ole esteenä meidän avioliitoomme. Suostutko sinä
siihen?

-- Mutta mitäs sitten, jos ei hän perältäkään myönnä köyhyytesi tähden
minua sinulle.

-- Siitä saadaan tuonempana tuumia ja viimeksi pakkotarpeessa tehdä,
mitä hyväksi nähdään. Mutta nyt pidetään tämä paperin sisällä määrätty
omaisuus salassa.

-- Tehdään niin, sanoi Maria hymyillen, sillä hän oli nyt jo ilosta
itkeä, kun tiesi olevan Kaarlolla semmoisen aarteen, jonka avulla hän
kuitenkin pääsee onnelliseen miehelään.

Tämän keskustelun perästä painoi Kaarlo Marian sormeen sormuksen, jonka
kantaan oli kullan värisillä kuvilla merkittynä _Usko, Toivo, Rakkaus_,
-- ja jätti jäähyvästin siltä kertaa.

Kaarlo riensi majurilta saatua Hovilataan katsomaan, johon päästyään
hän ilokseen huomasi olevan kaikki hyvin. Täällä oli oivallinen ja
oppinut pehtoori K., joka oli hoitanut talouden hyvin. Kaikki oli
kunnossa ja kaikkia talouteen kuuluvia tarpeita oli kyllältä. Koneita
oli kosolta, ja niitten avulla tehtiin töitä. Täällä oli niitto-,
leikkuu-, puima- y.m. koneita, joiden pehtoori sanoi olevan erinomaisia
käytännössä.

Mutta ennenkuin pidempiin tutkimuksiin ruvettiin, oli pehtoori K.
utelias tiedustelemaan Kaarlon asiata ja hänen matkansa suuntaa. Siitä
joutuivat he pitkiin puheisiin, sillä Kaarlo esitti itsensä, mikä mies
hän oli, ja sanoi olleensa Turkinmaalla taisteluissa majuri B:n
kumppalina majurin kuolemaan asti. Ja sen selitettyään Kaarlo sanoi
olevansa Hovilan kartanon nykyinen omistaja, näyttäen todistustaan
puheensa varmikkeeksi.

Nyt kävi pehtoori K. Kaarlolle entistä kohteliaammaksi ja kysyi: --
Koska, arvoisa isäntä, tulette itse tänne asumaan.

-- Se on vielä tietämätöin, sillä minä pyydän teitä vielä edelleenkin
hoitamaan tätä, sentähden, että minulla on isältäni peritty pieni talo
asuttavanani, joka tarvitsee kohentamista, ja toinen seikka se, että
minä pidän salaisuutena tämän kartanon olemista itselläni, jonka vuoksi
pyydän teitäkin olemaan ilmoittamatta, että olen tämän pesän omistaja.
Ainoastaan ylijäännöksen tämän tilan hoidosta vaadin saada käyttää
huonon kotitaloni tarpeisiin.

-- Sitä on nytkin olemassa, sanoi pehtoori, otti talouskirjat
katseltaviksi, joiden mukaan oli kaunis jäännös omaisuutta tallella,
minkä Kaarlo sai omistaa, koska testamentissa oli niin määrätty.

Sen lisäksi sai Kaarlo vielä paljon neuvoja tuolta maanviljelykseen ja
uusiin keksinnöihin oppineelta pehtoorilta.

Nyt rupesi Kaarlo asumaan Ojalassa aikalailla. Hän rakennutti kartanota
ja levitti viljelyksiä niin, että Ojalassa rupesi ikäänkuin uusi päivä
paistamaan Niemeläisen silmiin. Kaarlo laittoi koneita joka alalle,
missä vaan sopi niitä käyttää ja käytti keinotekoista lannoitusta, jota
vastoin tällä paikkakunnalla muut, kuten Niemeläinenkin, lannoittivat
peltojaan vanhan tavan mukaan, paraastaan havurehulla, joten haaskataan
paljon metsää ja tehdään kuivaa, voimatonta murtoa pellolle. Pian
rupesi Niemeläinen huomaamaan, miten edullista on Kaarlon talouden
hoito kaikkine koneineen ja tapoineen. Sitä ihmeempätä oli vielä
Niemeläisestä, kun hän näki, miten Kaarlolle riitti varoja asua niin
taloaan. -- Kaarlo ei virkannut puuteistaan koskaan mitään, vaan hän
oli kunnokas näyttämään miten _järjellä ja tahdon voimalla_ saadaan
paljon aikaan ihmiselämän edistystä. Hän tahtoi luoda ikäänkuin uuden
maailman, sillä hän seurasi kaikissa ajan henkeä ja ponnisti etunenässä
ylöspäin valistuksen vastamaata.

XV.

Kolme vuotta on kulunut siitä, kun Kaarlo oli tullut sotaretkeltä, ja
kun hän oli Mariata puolisokseen Niemeläiseltä pyytänyt. Jopa jotkut
luulivat Mariasta tulleen "vanhan piian" kun ei enää Markkulan
Juusekaan käynyt häntä armastelemassa. Sitäpä jo alkoi itse
Niemeläinenkin arvella, mutta ei pelännyt häneltä sillä hyvän elämän
loppuvan.

Niemelän kartano kaikui aisakellon äänestä, kun ajoi pihaan eräs mies,
joka tunnettiin rikkaaksi Markkulan Juuseksi. Tämä kietoi hevosensa
riimun nauhan kiinni tallin seinässä olevaan renkaaseen. Niemeläinen
nouti hevoselle heiniä ja pyysi vierasta korutupihin "tupakoimaan".
Tänne päästyään pyysi Markkulan isäntä haettamaan Ojalan Kaarloa sinne,
sanoen olevan itsellään tälle asiata.

Tämän pyynnön lupasi Niemeläinen täyttää ja laittoi renkinsä sinne
menemään.

Pian olikin Kaarlo Niemelässä, tuoden toisen miehen mukanaan, jonka hän
esitteli pehtoori K:ksi sanoen tämän olevan vanhoja tuttujansa, jonka
vuoksi hän pyysi tuttavataan tulemaan mukana.

Puhe alkoi ensin, kuten tavallista, ilmoista, sitten johtui se
maanviljelykseen, jossa pehtoori K. selitti kemiallisia tutkinnoitaan
ja omia kokemuksiaan. Tätä kuunteli Niemeläinenkin tarkasti, sillä hän
myöntyi jo antamaan tieteellekin arvoa, jota vastaan hän ennen oli
ollut liian ankara.

Maria kantoi kamariin vieraille "suun avausta", jolla käynnillään hän
osui pysähtymään sinne siksi, että Markkula sai tilaisuuden ottaa hänen
kädestään kiinni sekä samalla kertaa Kaarlon käden toiseen käteensä ja
suuresti liikutettuna lausui: -- Ystäväiseni! voitteko antaa anteeksi,
mitä tuhmuudessani olen tehnyt, ja mitä olette tähteni kärsineet?
Silloin kun Mariaa omakseni havittelin, kirjoitin hänen puolestaan
kirjeen sinulle, Kaarlo ... sen tein halusta, näyttääkseni muka, kuinka
turhaa sinun on minun kanssani kilpailla. En silloin tiennyt, mitä ne
muutamat vähäpätöiset rivit matkaan saattoivat; ne vaikuttivat, että
lähdit sotaretkelle... Siten olit pois tieltäni; mutta yritykseni
Mariaan nähden raukesivat turhaan. -- Minä aloin kysellä sydämmeltäni
syytä siihen, miksi en hänelle kelvannut.

Olin muka mielestäni sorea ja sitä paitsi rikas Marian omistajaksi,
jonka vuoksi en arvannut aavistaakaan syytä kelpaamattomuuteeni. --
Tämmöistä tuhmuutta ja itserakkauden ylpeyttä oli minussa,
onnettomassa. Luulin, näet, ihmisen elävän onnellisena yksinomaisesti
sitä nauttiessaan mitä rahalla saadaan. -- Mutta eipä aikaakaan, kun
minä, kylmäsydäminen, jouduin rikkauteni kanssa koittelemusten
vaakalle. Silloin huomasin itseni paljon köykäisemmäksi sinua
Kaarlo. Silloin oivalsin mieleni. Maria on minua tunteellisempi ja
rakkaudessaan sydämekkäämpi -- se vaatii samalloista vastarakkautta, ja
sen hän löytääkin Kaarlolta ... mutta sinä, katala, olet heidän
erottajansa. Minä näin Marian surevan katkerasti, ja se vaikutti minuun
voimallisesti. Olin mielestäni murhaaja, sillä minä luulin, ett'et sinä
enää näitä maita kävele. Se kolkutti minun sydämmessäni koston kamalana
uhkana ja mursi itsekkäisyyden kahleet. Minä kaduin äärettömästi
tekoani ja -- miten olisi käynytkään, jos sinä olisit kaatunut sodassa.
Vaan kun palasit, niin minä olin päässyt kuormastani, mutta sitä
kantaessani olin oppinut paljon. Sydämeni on muuttunut ... nyt
ymmärrän, kuinka vähäpätöiset ovat ihmisen pyrinnöt, jos ei niissä ole
oikeata suuntaa ja jalompaa henkeä.

Kuten olen sanonut, olin saattanut teidät kärsimään ja -- itseni; mutta
itselleni se oli hyväksi. Se herätti tuntoni, joka pakoittaa minun nyt
kysymään: -- Saanko rakastaa teitä ystävinä, veljenäni ja sisarenani?

Ja tämän ohessa myös pyydän esittää, että te, rakkaudessa yhdistetyt
henkilöt, antaisitte kätenne toinen toisellenne ijänikuiseksi liitoksi.
Siihen ei sovi olla Marian isällä mitään estettä, enkä usko että hän
sitä täydellä ymmärryksellä voi estääkään.

Kaarlo kuunteli syvämielisenä Juusen puhetta, ja vastasi: -- Sinä olet
onneani johdattanut, vaikka sen olet tehnyt tietämättäsi. --
Heittäkäämme menneet asiat unhotuksiin ja olkaamme ystävät mitään
kaihoa toisiamme kohtaan tuntematta, kiittäkäämme Luojaa siitä, mitä on
tapahtunut, sillä se on ollut meille kaikille hyväksi. Jos olemmekin
kärsineet, niin ihmiselle on aina hyväksi se, että hän ponnistaa
vastuksien läpitse, sillä siitä saa hän oppia, ymmärrystä, kestävyyttä
ja terästä tahdolleen. -- Nähkäämme, että ihmisellä on paljon
velvollisuuksia täytettävänä, sillä hän on luotuna herraksi kaikille
maan päällä oleville olennoille, hallitsemaan näitä ja ottamaan
elatuksensa maasta raivaamalla tiensä luonnon laatimiin lujempiinkin
kohtiin. Kurja on se ihminen, joka elää vain sattumusten nojassa ja
antaa tuulen viedä itseänsä minne milloinkin. -- Tämä maa, joka on
meidän äitimme, kaipaa runsaampaa ravintoa, se on: aineellista
varallisuutta ja henkistä jaloutta.

Mitä ehdoitukseesi tulee, että saisin Marian vihdoinkin elämäni
kumppaniksi, niin siihen myönnyn sydämmestäni, mutta koska hänen isänsä
on ollut sitä vastaan, niin olen antanut sen olla hänen asianaan. Siitä
saa tuo arvoisa isäntä antaa nytkin lausuntonsa.

-- Kyllähän minä sitä vastaan olen ollut, mutta murretaanhan kivikin,
mitä sitten ihmisen mieli, sillä nyt olen tullut jo toiselle tuumalle,
kun olen huomannut, miten kunnokas ja ymmärtävä mies Kaarlo on. -- Siis
tapahtukoon heidän oma tahtonsa, sanoi Niemeläinen värähtelevällä
äänellä, sillä hän tuli ikäänkuin loukatuksi, kun kuuli Juusen ja
Kaarlon puheet.

Arvaahan mikä sitten tapahtui... Mitäs muuta kuin onnelliset
kihlajaiset. Ojalan perhe ynnä muita lähellä olevia arvoisia henkilöitä
ja ystäviä kutsuttiin Niemelään, jossa oli riemua ja nautinnoita
vieraille tarjona. Kaikki iloitsivat siitä että Maria pääsisi Kaarlolle
elämän kumppaniksi. Niemeläinen itsekin hieroi kämmeniään mielissään ja
kohteli kunnioituksella Kaarloa. Mutta miten suureksi siitä tuon ilo
riemastuikin, kun pehtoori K. ilmoitti kaikkien läsnäollessa, miten
paljon Kaarlolla on omaisuutta, sanoen hänellä olevan mahtavan maatilan
T. läänissä P:n pitäjästä. Hän sanoi itse olevansa sen talouden hoitaja
eli pehtoori, joten hän tietää, että tila on hyvin tuottava ja
nimeltään Hovila.

Tämä oli kuulijoille suuri ihme, mutta he uskoivat kuitenkin sen
todeksi, kun saivat kuulla kaikki asianhaarat. Niemeläinen hymyili ja
milt'ei itkenyt ilosta.

XVI.

On kulunut joku aika. Kaarlo ja Maria ovat onnellisessa yhteiselämässä.
Nyt ovat he uudessa paikassaan, Hovilassa, johon muutettuaan he
antoivat Ojalan talouden pehtoori K:n hoidettavaksi.

Tyytyväisyys ja yltäkylläisyys on nuorella parilla jokapäiväisenä
onnena. -- Maria kukoistaa kunniassa ja kauneudessa. Ruusut ovat
palanneet entistä kauniimpana hänen kasvoilleen. Näitä ihaeli usein
Kaarlo ja kutsui Mariata "kultanupuksensa".

-- Niinkös toki ... sinä olet se kettu, äännähti Maria noihin Kaarlon
imarruksiin.

Muun muassa kasvoi Hovilan salin ikkunalla kaksi ruusua, joita katseli
Maria aatteisiin vaipuneena ja sanoi: -- Kaarlo, koska viedään nämät
kukat Annan haudalle, sillä ilma on ehkä jo siksi lämmintä, että nämät
rupeavat hyvin kukoistamaan?

-- Ehkä huomeniltana?

-- No niin -- huomeniltana; jos on näin kaunis, ihana ilma, niin sehän
on sopiva aika.

Seuraavana iltana lähestyi kirkkomaata neljä eri henkilöä yhdessä
joukossa. Niissä näemme etunenässä Kaarlon ja Marian. He kantavat
ruusuja. -- Heidän lähestyessään Annan hautaa, näkivät he, kuinka
hautakummulla oleva pihlaja hiljaisen tuulen heiluttamana pudisteli
tukkaansa, ikäänkuin varottaen tulijoille: te maan päällä elävät,
älkäät häiritkö nukkuneiden lepoa.

Sitä eivät he tahtoneet tehdäkään; vaan sitä vastoin tulivat he
osoittamaan kuolleille kunnioitusta. -- Laskettuaan kukat määrättyyn
paikkaan, istuivat he itse pihlajan juurelle. Siinä kertoi Kaarlo
kaikki, mitä tiesi majurin ja Annan elämästä, -- kuinka Annan
kätki hiljainen, mutta musertava suru hautaan, ja kuinka majuri
uskollisuudella seurasi häntä hautaan asti.

Kertomus oli surullinen, kuulijoiden silmissä näkyi säälistä
heltyneiden tunteiden pusertama, kirkas kyynel.

Tässä seurueessa oli Markkulan Juuse ja Kaarlon sisar, Ojalan Heta;
ennenmainittujen mukana. Nämät kaksi viimeksi mainittua olivat
kihloissa ja sen johdosta tulleet tervehtimään Kaarloa ja hänen
puolisotaan.

-- Hetasta voin sanoa sen, ilmoitti Juuse, että hänet saadessani olen
varmaan onnellinen. Hän kiintyi sydämmeeni, ja jos hänet kadottaisin,
voisin kentiesi tuntea itseni niin onnettomaksi, että elämäni päivät
synkistyisivät kuten niidenkin, joista toinen tässä kummussa lepää.

-- Niin, jatkoi Kaarlo, luonnotointa on itsetajuntaan tulleelle
ihmiselle antautua moisen tuskan valtaan, mutta koska ihmisessä on
heikkojakin puolia, niin sekin seikka tulee mahdolliseksi, sillä
kärsimyksillä koetellaan monella tavalla ihmistä täällä matoisessa
maailmassa. -- Se siis on lankeemuksen tuomio; sillä ilman lankeemusta
meillä ei olisi kärsimystä, kipua, eikä kuolemaa, ei myöskään
ääretöintä, ikuista onnellisuutta saavutettavana, ellei vapahduksen
hetki olisi lyönyt Golgathalla. -- Tämä elämämme on vain kouluaika,
täynnänsä vastuksia ja murheita, mutta niin vähän iloa. Se onni,
jota täällä nautimme, on vain vähäinen heijastus ijankaikkisesta
kirkkaudesta s.o. haudan tuolla puolella olevasta täydellisyydestä. Kun
kannamme kunnialla kuormamme synkän murheenkin aikoina, muistaen
pyhimpiä velvollisuuksiamme ja isänmaatamme, niin kerran pääsemme
ijankaikkiseen rauhaan levolle tuonne maan hellään poveen, jota kaikki
meille nytkin muistuttaa tässä väsyneen haudalla.

*** End of this LibraryBlog Digital Book "Väsyneen haudalla - Alkuperäinen novelli" ***

Home