Title: André Kautokeinolainen - Kertomus perimmästä Pohjolasta
Author: Kieler, Laura
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "André Kautokeinolainen - Kertomus perimmästä Pohjolasta" ***


ANDRÉ KAUTOKEINOLAINEN

Kertomus perimmästä Pohjolasta


Kirj.

LAURA KIELER


Suomalaisen asun antoi Antti Tervo.


Tampereella,
Emil Hagelberg'in kustannuksella.
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.



JOHDELMA.


Pieni näytelmä, joka seuraavassa kertomuksessa lukijan silmäin eteen
tuodaan, tulee varmaan usealle näyttämään jokseenkin haaveelliselta,
melkeinpä, niin sanoakseni, luonnottomalta, mahdottomalta
pääjohteellensa; mutta se ei kuitenkaan sisällä yhtäkään tapausta, ei
yhtäkään luonnetta, eik' ainoatakaan olosuhdetta, joll' ei olisi
todellisuudess' ollut vastattavata kuvaansa, vaikk'ei juuri kaikki
olekaan tapahtunut Kautokeinossa, niin on Ultima Thule kuitenkin ollut
näyttämönä kaikelle, samoin kuin -- itse kapinaan katsoen -- _ei niin
ainoata_ lausumaa ole käytetty, jok' ei sanasta sanaan olisi
lappalaisten itsensä puhumaa.

Kun minä tänä norjalaisen Finmarkenin historian kauhuaikakautena olin
vaan lapsi, niin on minun, tosiasioita tutkaillessani, täytynyt neuvoja
etsiä samoista lähteistä, joihinka historiallisten romaanien
kirjoittajat alinomaa saavat turvautua -- useimmiten sill' edulla, että
myöhempi sukupolvi arvostelee asioita tarkemmin ja tasapuolisemmin kuin
saman aikainen, ja että sellaiset olosuhteet, jommoiset täss' on
esitetyt, Ultima Thulen seutujen kaltaisina, usein näkyvät kirkkaimmin
etäämmältä katseltuina.

Mutt' eipä kuvaus kuitenkaan ole sen vähempää saanut eläkettä
siltä valtaavalta vaikutukselta, jonka lapsensielu sai tuona
unhoittumattomana talvi-iltana, jona hirmusanoma salaman nopeudella ja
mahdilla saapui Tromsö'hön vanhempaini kotihin, johon se ensin ehti,
piispan ja piirinamtmanin isälläni vieraissa ollessa, ja levitti hätää
sekä hirmua herätti jokaiseen mieleen; jonka tuottamasta, tuimasta
hermotäristyksestä minun äitini pian kolmivuotinen sairaus on alkuansa,
ja joka vaikutus sentähden on minua siit' alkain aina seurannut,
synkeänä ja unhoittumattomana muistona.

Perimmäinen Pohjola tarjoo suurimmassa mitassa jotakin seikkailun
tapaista ja elämässä tavatonta, joka usein voittaa fanttasiian
(mielikuvimon) rohkeimmatkin luonnokset.

Päähenkilön suhteen on minun erittäin muistutettava, ett' alkuperäinen,
originaali, jonka minä tunsin, isinensä ja äitinensä olivat henkilöitä,
todellisuuden lihaa ja verta, jonka ne harvat norjalaiset, mitkä
olivat persoonallisessa tuttavuudessa heidän kanssansa, voivat kyllin
kyllä todistaa, eroitus originaalin ja kopian välillä on siinä
tosiasiassa: originaalin (alkuperäisen) runoelmat eivät koskaan
edemmäksi ennättäneet kuin hänen omihin kätköihinsä, jota vastaan hänen
elämänsä oli paljoa seikkailusempi ja vieläkin romantillisempi kuin
kopia onkaan uskaltanut hänet esittää, aivan pelkästä pelosta, ett'
ehkä kertomuksen luotettavaisuus tehdään epäilyksen alaiseksi.

Nämä todet tapahtumat ovat kumminkin, niin paljo kuin mahdollista,
käärityt runon verhoihin, mutta tähän on vaatinut kunnioitus vielä
eläviä henkilöitä kohtaan. Erityiset ajankohdat ovat muutetut ja
sovitetut niihin vaatimuksiin, joihin runon supistettu muoto
välttämättä pakoittaa.

Suomalaiset, nuo skandinaavilaisten ja venäläisten maiden alkuasukkaat,
ovat aikojen kuluessa jakautuneet moniin pienempiin heimokuntiin, jotka
kaikki, aina itsistä Suomenmaan suomalaisista Pohjolan kääpiöihin,
lappalaisiin (samilaisiin) ovat kauas eroitetut ja lienevätpä vienossa
vihollisuudessakin toistensa kanssa. He ovat kirjallisessa suhteessa --
etenkin Norjassa -- harvoilla poikkeuksilla, yhtä viljelemätön vainio
kuin itse pohjoisnavan seutumaat, joku sielutieteellinen terra
incognita (nimensä ilmoittamaton maa), ja minä olen päättänyt uhrata
osan heikkoja voimiani pienelle koetukselle, valaistakseni heidän
elämänsä kohtia.

Jos nyt tämä minulle edes joinkin onnistua vois, niin olis tuo jonakuna
sydämen kiitoksena minun puolestani Ultima Thulelle, jonka taivahan
alla minä ensin valon näin, jonakuna tervehdyksenä sille kansalle, jota
minulla, vaiherikkaan elämäni ajalla, on niin usein ollut syy oppia
tuntemaan ja myötätuntoisuuden lämpimyydellä rakastamaankin. Se on
myöskin jonakuna rukouksena niille kristityille, olkootpa he sitten
norjalaisia, ruotsalaisia tai suomalaisia, jotka järjestävät
kauppapalatsia ja säätävät laitoksia puutetta kärsiväin ihmisten
paraaksi, ett'eivät _kokonaan_ unhoittaisi heitä, heitä jotka Ultima
Thulen tundrilla, viluisilla vaeltelevat.

Jokainen, ken oppii tuntemaan näitä pohjoisnapaseudun poikia ja
tyttöjä, on aivan varmaan havaitseva heidät sekä armeliaisuutta että
rakkautta ansaitseviksi.

Laura Kieler.

Köpenhavn, Huhtikuussa, 1879.



1. LUKU.


Maapakolaisella, tuolla perimmässä Pohjolassa, joka kantaa norjalaisen
Finmarkenin nimeä, on vivahdus viehättäväisyyttä ja suloutta, kaiku
huolirunoisesta runollisuudesta, jonka joku sokea sattuma on tuonne
korkealle Jäämeren rantamia vasten viskannut, ja jonne se sitten on
jäänyt kätketyksi ja -- unhoitetuksi.

Kiiruhtakaammepa tuonne ylänkö maisemalle, nyt kun kesä on vielä: sillä
Ultima Thulen (perimmän Pohjolan)[1] kesä on onnistunein kuva
ihmiselämästä. Sehän on sangen lyhyt. Se on verrattava liljahan, joka
tänään kukoistaa, mutta huomenna pätsiin heitetään.

Roima saappaat vedämme jalkoihimme ja kiiruhdamme Nordlandenin kolean
ja alastoman louhikko rannikon ohitse, jonka tuhannet vuonot
viileskelevät kaitaisiksi kaistaleiksi, ja jota sataiset saaret
seppelöivät ja jäisen meren vaahdot valelevat, ohi Nordlandenin, jonka
monet monituiset, oudot asiantuntemattomat Finmarkeniksi luulevat.

Sen meripeikkojen ja aavetten ohi kiiruhdamme, ohitse sen
einehittömiksi hartaudellisesti kieltäytyneiden kallioiden ja
hirmuttavan jylheyden, me riennämme Pohjolahan!

Tunturiryhmät muuttuvat täällä vähitellen laakeammiksi ja eheämmiksi,
ne laskeutuvat laaksoihin vähittäin viettävinä ja kauniimmin kaartavan
muotoisina. Hongat kohisevat harvemmassa, sammalien valtakunta alkaa
nyt.

Valkoinen jäkälä levitäksen auringon paisteessa niinkuin viti
Finmarkenin tundralla[2], muuramet kutovat keltaisen, vedeltä välkkyvän
vaipan, ja hernekasvien tuoksun täyttämä ilma virtaa meitä vastaan.

Olemme nyt ylähällä Pohjolan kehäkkeessä!

Vastenmielisesti kääriytte levätteihinne ja ajatuksissanne alatte jo
jäätyä.

"Olemmehan ylähäll' ijäisessä jäässä ja ikuisessa lumessa!"

Ei, eipä toki! Ettepä kenties koskaan ole etäämmäll' olleet totuutt'
aavistamatta.

Finmarken ei ole ikuisen jään eikä sadunsankarien maa. Siell' ovat
laveat tasangot, joita syvät vuonot ja lohirikkaat joet yhdistävät,
siell' on Bardo ja tuo kaunis Monselven, jossa vehreät niityt, aarnio
hongikot, hyvin rakennetut talonpojan talot, kypset mansikat ja
viinamarjat matkustajan saavat hämmästyneenä mykäksi; siell' on
kahden-, kolmenkymmenen penikulman pituisia laaksoja, joita pitkillä
piustoilla haaksikululle kelpaavat Alten- ja Tenojoet vettävät, ja
joiden rehevät ruohokot ja lehdekkäät lehtimetsät aaltoilevat.

Joka kesä tulee monenvärisiä muuttolintuja ylähälle Finmarkeniin. Nämä
kirjavat vieraat ovat tulleet tänne kesää viettämään Englannista,
Saksasta, Ranskasta, Ameriikasta, onpa Hispaniasta ja Itaaliastakin
joukkohon joutunut. Laulavin, kaakottavin ja pakinoivin parvin
asettuvat nämä jokien äyräille ja ylängöille.

Kesän kuluttua palajavat nämä kuitenkin takaisin -- alas etelään päin.
Jokien varret jäävät autioiksi, ja tunturitasangot ovat tyhjinä, mutta
heidän iloisen laulunsa, pakinansa ja naurelunsa kaiku on jäljelle
jäänyt. Tunturit ovat sen säilyttäneet ja uskollisesti kertovat sitä.

Tässä kaukaisessa maassa tulvailee vuoden kolmena kuukautena monta
kansallisuutta, ja juuri sentähden, että se on tuoll' etäällä ja niin
eroitettuna. Näyttääpä siltä kuin tämä ei kuuluisikaan "maailmaan" ja
juuri sentähden "maailma" etsii sitä.

Finmarkenin rannikoita vastaan vuosittain taittuvat kuohuvan ja
metelöitsevän maailman meren hyöteet ja joka kerta hyökäyksen takaisin
taittuessa, on se heittänyt yhtä ja toista, huonoa ja hyvää ylös näille
rantamaille.

Maailman suuren soittokunnan saattama kaiku yhtämittaa kajahtelee
tuonn' ylös Ultima Thulehen. Kansa siell' on puoliks erakoita, puoliks
yhteiselämän ihmisiä, ja täss' ilmiöss' on juuri sen suur' omituisuus.

Kiittää tulee edellämainittua keskuuselämän vaikutusta, joka
kalastajille samall' antaa selkeämmän ja laveamman ajatuspiirin kuin
luuliskaan.

Finmarkenissa poreilee sampanja, jot'ei missään muualla
Skandinaaviassa; se kumpuaa ja -- vaahdoten ylitsevuotaa. Täm' on se
maa, miss' "aikoinansa norjalaisitta ruhtinassuvuill' oli
olopaikkansa," eläen ylöllisyydessä ja ylpeydessä, vaikkapa vaan
perikato olikin oven edessä, ja tämmöinen ulkomaan loisteliaisuus on
takistainnut tämän maan kuorettomiin kivihin.

Sinertävillä Alten- ja Tenojo'illa finmarkenilaisen valkoiset
venhepurjeet liehuvat niinkuin kalalokin siivet!

Auringon helteiset laaksot, koivukumpuen koreilevat ja peitetyt
pehmoisilla sammalvaipoilla niinkuin sametilla!

Riemuitsevat linnut ja tuoksuvat kukkaset, kuik' olette tulleet tänne
näin korkealle?

Hämmästyneinä kysäisette Te:

"Kuinka on mahdollista kaikki tämä pohjoisen leveyden 70 asteella? Mik'
ihme on luonut tämän?"

Ja vastaus on; "Golf-merivirta!"

Mutta kesä rientää, niinkuin tuulen liekka kaislistossa, ja talvi
tulevi sijahan.



2. LUKU.


"Meidän täytyy eritä, Andreas."

"Eritä!"

Norjalainen katsoi kainulaisvaimoansa, jok' oli ovehen päin vetäinnyt.
Hän katsoi ja seisoi kädet ristissä rinnoilla. Tuhkanväriset hiukset
laskeusivat vaimon hartioille, ja kamala tuli leimahti hänen mustissa,
syväll' olevissa silmissään. Vaikka ruma, oli hän kumminkin hurmaava
hulluuteen asti, tämä pohjolainen valkotukka mustalainen. Hän oli
huikaiseva, tenhomainen rumuus.

Hiljaisuus vallitsi tuossa matalassa majassa; ainoa kuuluva ääni
huoneessa oli nukkuvan lapsen hengitys. Tämä nukkui vanhempainsa
keskellä pienoisessa sängyssään.

Andreas Thorsen katseli ainoastaan tuota valkoista päänalaista ja
lapsen päätä, jota valaisi talikynttilän himmeä valo. Ikäänkuin sumuss'
eroitti hän ainoastaan himmeästi sen olennon, joka tuoll' oven suussa
seisoi; ne sanat, mitkä hän oli puhunut, tuntuivat hänestä kauhealt'
unelmalta, -- "hän ei, oi Jumalani, ollut niitä sanonut, hänell' ei
ollut sydäntä niitä sanomaan!"

"Anna minulle vapaus, Andreas."

"Vapaus? -- Antaa sinulle -- vapaus? -- En."

"Mutta mä menen kuitenkin."

Thorsen kapsahti seisoalleen, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.

"Minne, Aina?"

"Ulos, maailmalle."

"Kenenkä kera, Aina?" huudahti hän sielunsa tuskissa.

"Se tulee jäämään minun salaisuudekseni," vastas Aina lyhyesti.

"Oletko koskaan rakastanut minua?" kysyi Thorsen.

"Tuota toivoin, mutt' eipä siitä mitään tullut."

"Mutta -- siit' ei mitään tullut," uudisti hän. Tämä päätös ratkaisi
hänen elämänsä onnen kohtalon. "Mutt' eipä siitä mitään tullut?" Hänen
toivonsa, hänen pyrintönsä, työskentelemisensä, hänen rakkautensa
kärsivällisyys voittaaksensa tämän viljelemättömän sielun, vaimonsa
sielun, taivuttaaksensa tämän omansa kaltaiseksi, miten hän oli
toivonut silloin, kun hän kuusi vuotta sitten hänet sylihinsä sulki ja
Ainallensa anoi Herran siunausta -- täst' ei tullut mitään! Kaikki,
kaikki tyyni näki hän nyt olevan rikottuna jalkainsa edessä.

Horjahdellen käveli hän tuon pienen sängyn luo, hän tarttui lapsehen,
samoin kuin hukkuva epätoivossaan kiinni ottaa pelastuspolahan, ja
kieppoi lapsen ylös. "Aina!" huudahti hän. "voitko jättää lapsesi?"

"Voin kyllä."

"Etkös rakasta häntä?"

"En"

"Lapsi, lapsi, katso äitihis! Hän ei tiedä, mitä hän itse sanoo."

Tuo pienokainen, joka peljästyi äidin, julmuutta kuvaavia kasvoja,
purskahti itkemään ja painoi päänsä isän rintaa vasten.

"Niin, siinä näet sä," naureli Aina ivallisesti, "velka velasta. Hän ei
rakasta minua, hän on isänsä lapsi. Anna minulle vapaus, Andreas, anna
minulle vapaus. Viis vuotta olen ollut elävältä haudattuna
Kautokeinossa. Naimisiin menit kanssani sulkeakses minut tänne
lukkarinvirkataloos, kirjojes keskelle. Minun tulis lukea, miten
sinäkin, käydä koulua ilmoisen ikäni, minun tulis olla vakava, minun
tulis olla siveä. Minä vihaan kirjojas, minä vihaan sinua, sinä
kirjakoi, sinä naatistunut nyökkäpää! Mä olen nuori, tahdon tanssia, mä
tahdon elää, minä tahdon mennä."

Tuo luonnonlapsi näytti kesyttömältä eläimeltä, jonka vaisto vaatii
vapautta; juur kuin eläin vaappui hän varpaillansa murtautuaksensa ulos
vankeudestansa.

Tuimaa tuskaa ilmaisevilla, mutta samalla armahtavaa rakkautta
vakuuttavilla silmäyksillä Andreas katseli häntä. Hän ymmärs Ainon
aivoituksen, hän ties, että tämä sen, minkä hän häneltä kieltää, on
varmaankin varastamalla hankkiva itsellensä. Parempi siis, kymmen
kertaisesti parempi sekä hänen ett' Andreaan tulevaisuudelle, jos hän
nyt vapaalla tahdolla Ainalle antoi sen, mitä hän halusi.

"Lapsoseni," sanoi hän surkumielisesti, "no mene ja tanssi itses
väsyksiin!"

"Anna minulle täys vapaus, Andreas! Eritkäämme, niin jään minä sitten
tänne siks, kunnes ero säännöllisesti suoritetaan."

"En," vastasi Andreas. "En minä tahdo olla valapatto Jumalan edessä, en
sinun enkä itseni puolesta. Viimeistä turvaas en sinulta tahdo
ryöstää."

Andreas auttoi häntä päällysvaatetta yllensä asettaessa.

"Sinä menet kait äitis luo?"

"Niin; kun otan sukset, niin tunniss' olen siellä."

"Huomenna lähetän tavaras sinne."

Poikanen nousi sängyss' istualleen ja ihmetellen katseli heitä.

"Meneekö äiti ulos?" kysyi tämä.

"Niin -- äiti menee ulos," vastas isä.

Aina silmäs ympäri huonetta, katsahti lasta, käännähti kiireesti
poispäin. Olipa jotakin petomaista hänen silmissänsä, samalla kun hän
ahmaisi kaikki yhdell' ainoall' arastavalla silmäyksellä.

Thorsen otti kynttilän ja saattoi häntä ulos etehisen avoimelle ovelle.

Paljo lunt' oli tullut, ja korkealla mäen kukkulalla seisovan
kirkonakkunat kimaltelivat kuun hopeavalossa.

Mies katseli vaimoansa.

"Kun, lapseni, olet vaeltanut itses väsyksiin," sanoi hän tyynesti,
"niin tiedät, minne voit kääntyä takaisin levähtämään. Ja vaikka
kuinkin paljo olet minua vastaan rikkonut, niin olen minä kuitenkin
sinun aviomiehesi ja sinä minun vaimoni. Onhan kotoni niin Jumalan kuin
ihmistenkin silmissä sinun ja se on ain'ijan sinulle avoinna.
Rakkauteni on riittäväinen sekä sinulle että minulle ja tämä pelastaa
meidät molemmat."

Hän kumartui ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.

"Jää hyvästi, Andreas."

Ylevänä ja suorana seisoi Aina miehensä edessä kainulaisen kovuuden ja
hillimättömän uskaliaisuuden elävänä kuvana.

Andreas ojensi hänelle kätensä.

"Jos sä joskus maailmass apua tai suojelusta tulet tarvitsemaan -- tai
-- jos joku olis häijy sinua vastaan, niin tiedät sä, että minä olen se
suojelija, jonka Jumala sinulle antanut on. Tahtoisin sydänvereni antaa
edestäs, jos vaan sitä pyytäisit."

Hän syösti sompasauvan lumehen.

"Jää hyvästi, Andreas."

"Jää hyvästi, lapseni! Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon
sinulle armollinen, Herra kääntäköön kasvonsa sinun puolehes ja
antakoon sinulle rauhan!"

Kun Andreas väräjävin äänin lausui tuota israelillista siunausta, niin
Aina jo hiihteli hitaisesti vastamäkeen.

Andreaan silmäykset seurasivat matkaajaa. Hän ennätti ylös harjulle, ja
hänen solea vartalonsa näkyi selkeästi tähtitaivasta vasten.

Kotvasen vielä seisoi Andreas etehisen avoimella ovella heikosti
toivoen, ett'eikö hän kääntyisi ja näkisi hänen siellä seisovan
kynttilä kädessä, ja että hän huomaisi miehensä odottavan häntä.

Mutta hänp' ei katsahtanut taaksensa. Hän hiihtoi verkalleen pitkälle
ulottuvan säilöhuoneen nurkkauksen ohitse, ja varjonsa seurasi häntä.

Andreas huo'ahti syvän, tuskallisen huokauksen. Täm' oli kipua, juur
kuolon kamppauksen kaltaista. Hän astui matalaan majaansa; laps itki
täällä katkerasti. Hän oli jätettykin pimeään yksinänsä.

Andreas meni ja asetti kynttilän akkunalle. Ainan tuli nähdä tämä, meni
sitten minne meni; tämän tuli sädehtiä läpi laakson, ja jos hän
hetkenkään olis kahden vaiheella, silmänräpäyksenkään -- oi Jumalani,
yhden ainoankaan silmänräpäyksen katua tahtois, niin on hän näkevä
tuikkivan tulosen, joka takaisin kutsuu häntä.

Sitten hän laskihe polvilleen lapsen sängyn viereen ja kietoi
käsivartensa tuon peljästyneen poikasen ympärille.

"Herra Jesus Kristus," rukoili hän, "suo hänen takaisin tulla ja
johdata hänet oikealle tielle!"

Lapsi nukahti. Kynttilä sädehti ulos Kautokeinon laaksoon, -- tämä
yksinäinen, uskollinen kynttilä voi nähdä virstan matkan, -- ja Andreas
odotteli.

Mutt' yön hetket kuluivat hitaisesti, kynttilä kului jalkaan asti, eikä
-- ei ketäkään tullut.

Kynttilä sammui. Lopuksi valaisivat ainoastaan taivaan tähdet,
peittämättömäin akkunain kautta, hyljättyä miestä, miestä, joka kärsi
ja taisteli maltteliaassa hiljaisuudessa. Ainoastaan silloin tällöin
joku katkaistu älähdys.

Uskollinen sydän vaikeroitsi kuolon kilvoituksessa.

       *       *       *       *       *

Muutamia viikkoja senjälkeen, kun Andreas Thorsenin vaimo jätti
miehensä, olivat jotkut lappalaiset nähneet Ainan talvikäräjillä
Karasuannossa; tässä katosivat jäljet, eikä niit' enää löydetty.

Monet kesät, talvet kului, mutta -- hänp' ei tullutkaan.

"Kyllä hän viimein tulee," sanoi Andreas Thorsen, "hän ei _saata_ olla
tulematta, hän tulee _varmaan_."

Hän työskenteli, opetti, luki ja tutkiskeli, miten ennenkin; hänen
elämänsä kulku kävi entistä ykstoikkoista rataansa, ikäänkuin ei olis
mikään sitä kohdannut tai häirinnyt.

Kautokeinon seurakunta ei nähnyt hänen surustansa muuta kuin hänen
hiustensa joutuisamman harmaantumisen ja selkänsä kiireemmän
koukistumisen, kuin myöskin, että jokaisena iltana, niin kauan kun
Pohjolan talvi kesti, sytytetty kynttilä seisoi yhdell' akkunalla.

Tämä usein paloi sangen myöhäiseen yöhön, samalla kun hän
kumaruksissaan istui kirjojensa ja paperiensa ääressä ja kuunteli
jokaist' ääntä, jokaisen askeleen narahdusta lumessa.

Mutt' askeleet eivät koskaan olleet Ainan.

Ja ilt'illalta meni Andreas Thorsen levolle, yhäti uudella pettyneellä
toiveella ja alati yhtäläisellä rukouksella:

"Herra Jesus Kristus, johdata hänet oikealle tielle!"



3. LUKU.


Norjan ja Venäjän välisen valtarajan, jona jonkun piustan on Tenojoki,
mutta sitten oikullisesti taivutaksen Jakobselvenin satunnaisten
mutkien mukaan, ylitse voidaan helposti kulkea ja useammassa kuin
yhdessä merkityksessä _ylikäydä_, mutt' onpa se kuitenkin kireillä
kielloilla ja valtaliitoilla saatu ylitsepääsemättömäksi, niinkuin
muuri.

Samalla kun puut mätänevät kenellekään ihmiselle hyötyä tuomatta tuossa
asumattomassa venäläisessä maassa ulompana rannikosta, kärsii esim.
köyhä kalastajaväestö norjalaisella rannikolla polttopuiden ja
rakennustarvetten puutetta; kun jäkälä tiheänä aaltoaa Inarin
porolaitumilla, kuolevat norjalaiset porot useinkin nälkään kaltatuilla
tunturisyöttiöillänsä, samoin kuin suomalaiset porot tämän salpuun
tähden, ikävöiden jäämeri kylpyjänsä, kuihtuvat pois.

Kiittää tulee juuri tätä vaarallista valtarajaa -- ja sen
epävarmuudesta todistavat ne monet puuristit, joita venäläiset joko
taikauskossaan tai voitonhimosta ovat aikain kuluessa pystyttäneet
pitkin Finmarkenin rannikkoa jossa he ovat pitkiä kaistaleita
norjalaista aluettä itsellensä anastaneet -- ett'ei Finmarken
kuitenkaan enää ole lainrikkojain ja onnettomain tutkintokandidaattein
maan-pakopaikkana. Siellä vaaditaan kelvollisia lakimiehiä, kelvollisia
jumaluusoppineita ja kelvollisia opettajia ja kasvattajia. Venäjän
välitön läheisyys on antanut poliitillisen ja -- tämän seurauksena --
samalla jonkunmoisen diplomaatisen merkityksen.

Tuskin voitaneen maapallolla mainita yht'ainoata pälkärettä, jossa niin
vähäisellä ja kaitaisella maan kaistaleella, kummoinen norjalainen
Finmarken on, asuu kolme, samojen lakien suojelemaa, samaa uskontoa
tunnustavaa ja saman esivallan hoitoon kuuluvaa, niin erilaista kansaa
kuin norjalaiset, lappalaiset ja kainulaiset ovat.

Luonteiden erilaisuus kahden ensinnä nimitetyn välillä ilmautuu
parhaiten vesillä. Lappalainen ja norjalainen, näette sen, ei koskaan
saata soutaa yhdessä; tämä kumminkin on käytännöllinen tosiasia, jot'
ei kenenkään auta kieltää. Lappalainen ottaa lyhyitä, nopeita
airauksia, samalla kun norjalainen pistelee pitkiä ja voimakkaita
vedähtyksiä; samoin edellisen käyntikin on keveästi teputteleva, mutta
jälkimmäisen sitä vastaan raskas ja mietitty.

Tuo kolmas rotu, nimittäin Suomenmaasta tänne muuttaneet kainulaiset --
varsinaiset suomalaiset, -- ovat jäykkää, väkevää, teollista ja vireätä
kansaa, urhoollisia ja sitkeitä sotureita, uutteria ja tyytyväisiä,
mutt' alkuhamasta perineet sitkeän vastustamishengen, jota norjalaiset
aikain kuluessa, ajattelemattomasti tehdyillä hyökkäyksillä
kainulaisten taikauskoisuutta ja isien tapain käyttämistä vastaan, ovat
yhä vaan kiihoittaneet.

Kainulaisella on kielen oppimiskyky, kestävyys ja voimakkaisuus, mutta
hänellä sen ohessa on ylpeyden ja jäykkämielisyyden haltijatar, joka
hänet helposti houkuttelee törkeyteen ja itsekostoon. Lappalaiseen
verraten on kainulaisen ruumiin rakennus pitkä ja voimakas. Paikoillaan
pysyvänä työmiehenä ja samalla hyvänä maanviljelijänä, on hänellä niin
siveellisen kuin ruumiillisen voimansa tunto. Tämä itsentunto olisi
tiedolliseksi ja siveelliseksi eduksi, joll'ei se niin usein turmeltuis
ylpeydeksi.

Kainulaiset ovat ymmärryksen ja tahdon kansa, jota vastaan lappalaiset
ovat hellämielisyyden ja haaveksivan eli fanttasiian. Eroitusta näiden
kahden heimon välillä on, ei ainoastaan luonteessa, vaan myöskin heidän
kielessänsä, vaikkapa oletetaankin, että nämä kielimurteet 2,000 vuotta
sitten ovat olleet aivan yksi.

Lappalaiset "tuo äärimmäisenä asuva kansa" -- jota Norjassa Finmarkenin
mukaisesti nimitetään "finniksi" (suomalaiseksi), samoin kuin
suomalaista sanotaan "kväniksi" (kainulaiseksi) -- on taas itse luonto
omalla kädellään jakanut kolmeen eri joukkoon, nimittäin tunturi-,
joki- ja merilappalaisiin. Ensimmäisen joukkion olo ja elo riippuu
poroista Finmarkenin tundralla, toinen parvikunta saa elatuksensa sen
jokien lohista ja kolmas osinko taas Jäämeren kaloista. Näillä
viimeisillä on kalastuksen ohessa hitunen maanviljelystäkin ja vieläpä,
vaikka kohtakin vähän vaurastuneella kannalla, hiukka karjanhoitoa.

Näistä kolmesta nimitetystä ryhmästä ovat tunturilappalaiset pääparvi
ja kaikissa suhteiss' ovat etevämmät kaikkia muita samaan kansastoon
kuuluvia.

Suuremman varallisuutensa ja kenestäkään riippumattoman paimenelämänsä
tähden nauttivat tunturilappalaiset suurempaa kunnioitusta
norjalaisiltakin.

Paimentolaisina juuri valtarajalla ovat tunturilappalaiset, näette sen,
suuremmasta merkityksestä norjalaiselle valtiolle. Jos poronpaimentajat
häviävät, niin samalla häviää välttämätön liikenteen välittäjäkin ja
yksi Ftnmarkenin olemisen ja vaurastumisen tärkein ehto. Finmarkenin
merkitys ylimalkaan ja sen asumisen ehto suurimmaksi osaksi riippuu
paimentolaisista, ja paimentolaisia luonnonlakien mukaan täytyy
tunturilappalaisten olla, niin kauan kun poroparvet ja jäkälä ovat
olemassa, ja niin kauan kun jäkälän uudesta kasvaminen vaatii
viistoista vuotta ja laitumia sentähden täytyy alinomaa vaihettaa.

Aution lumisalon lapsi on kokonansa Jumalan vapaan luonnon ja
tunturitasankojen oma. Siell' on hän syntynyt, siell' elää ja siellä
kuolee hän. Pohjoisnapa taivaan teltiss' on kyllin kyllä sijaa hänen
vapaalle fanttasiiallensa (mielikuvitteellensa), joka on niin vapaa
kuin se myrsky, tuisku, jota vastaan taistellen hän ponnistaa
eteenpäin, ja voimakas, miten luonnonelementit, jotk' ovat hänen
kanssasyntyneet vihollisensa. Nordlandenilaisen ja finmarkenilaisen
kehuttu kuvituskyky ei ole mitään lappalaisen kuvituskykyyn verraten;
korkeintaan on se pieni kipinä hänen ilmitulensa suhteen.

Fanttasiia on lappalaisen veressä. Tuo ihmeellinen, ärtyisä
tunteellisuus, jota lappalainen itse nimittää sanalla keuvot
(hermoheikkous tai kuumuus veressä) ja jonka tuottaa ykstoikkoisuuden
ja kuolon hiljaisuuden vaikutus, kiihoittaa hänet intoon ja raivoon.
Tämä tekee hänet tuliseksi ja kiivaaksi. Juuri kuin ärsytetty eläin
käännäksen lappalainen sitä tai niitä vastaan, jotka ovat
peljästyttäneet häntä, ja jos hän joutuu kuumeesen, niin hän useinkin
mielikuvittelulla kiusaa itsensä kuoliaaksi.[3]

Rehellisenä, sanansa pitävänä, myöntyväisenä ja kunniallisena omaa
lappalainen avosydämisyyden ja uskollisuuden, joka on ihmeellinen
vastakohta norjalaisen talonpojan salamielisyydelle ja luulevaisuudelle.

Ne juonet, joita hän, miten sanotaan, usein käyttää karttaaksensa ja
kiertääksensä maan lakia eivät suinkaan millään muotoa perustu luonteen
taipumukseen, mutta näkyvät olevan pakollisia hätäpuolustuskeinoja,
joita pieni, heikko kansa, jonka oikeuksia poljetaan ja halveksitaan,
tavallisesti käyttää jotakuta vahvempaa vastaan. Viekkaus on sen ainoa
sota-ase.

Mutt' yhtä hyvin vedetään tämä "vinous" useinkin lappalaisen
syntiluetteloon, yhteen juoppouden, jota hän viiskymmentä vuotta sitten
itse pohjoismatkaajien kanssa harjoitti, ja viattoman itseviisauden
kanssa, jonka aina joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä kasvattaa
vapaa luontonelämä, ja josta kokonaan tai puoleksi sivistymättömät
kansat elävät.

Luonnonlapsia ylimalkaan voipi yleisten sielutieteellisten olettamisien
mukaan arvostella yhtä vähä kuin heitä saattaa sivistyneiden verralle
vetää.

Jos etsii aineellista, -- se on, jos nimityksellä "aineellinen"
tahdotaan merkitä jokapäiväisluonteita; joiden ajatus on hilpeä ja
tunto raitis, jos yli summaan etsii sielun raittiutta ja henkistä älyä,
niin älköön mentäkö lappalaisiin.

Finmarkenin tunturilla tulevina päivinä, miten tänäänkin, vielä
vaeltavat kärsimyksistä ja intohimoista luodut Shakespeariset haahmot
-- olkootpa hyviä tai pahoja.

Lumiaavikon juhlallinen surumielisyys, tämä yksäänisyyden
suuruus avartaa äärettömyyden rajat, siks kunnes taivas ja maa
tunturilappalaisen silmissä sulautuvat yhdeksi.

Tässä pyhäss' yksinäisyydess' on lappalainen ainoastaan Jumalansa ja
taikauskonsa kanssa. Omaten tuntehikkaan, kaikkia uskonnollisia ja
runollisia vaikutuksia vastaanottavan mielen ja helposti liikutuksiin
tulevan, jopa pian peljästyvän kuvailuvoiman, on hänessä merkillisesti
miehuus ja lapsuus yhdistettynä. Yksinkertaisessa ja hurskaassa uskossa
"rakkaasen Isä Jumalaan" antaa hänen suruttomuutensa kullakin päiväll'
olla kyll' oman surunsa.

Hänen luonnollisuutensa on rakastettava, hänen kunniantuntonsa ankaran
jyrkkä ja hänen kiitollisuutensa jokaisesta kunnianosoituksesta viaton
ja liikuttava.

Syytöstä, joka monien muiden mukana on tehty lappalaista vastaan,
ett'ei hän esim. tunne mitään häpeää vankeudess' oltuansa, vaan
omaistensa luo palattua pidetään häntä vääryyttä kärsineenä
marttiirana, ei saa pitää kunniantunnon puutteena, ei, vaan pikemmin
luontaisena kansallisrohkeutena sortajaa vastaan ja syvälle
jumittuneena, omaan katkeraan kokemukseen perustettuun epäluuloon
heidän lakiensa kohtuullisuudesta ja oikeudesta.

Lapinkieli norjalaisessa Finmarkenissa lienee vanhin, ja on alkuperä
kaikille suomalaisille kieliryhmille[4] sointuvaa ja sulon pehmeää
paremmin kuin monet muut, on se kaikuna lappalaisen luonteen
lempeydestä.

Uskonnollinen, runollinen henki, lempeä, harras rukous, täynnä
ylevyyttä ja ylevää innostusta liikkuu lappalaisessa. Vuosisadat
oltuansa poissuljettuna kaikesta ulkonaisesta vaikutuksesta, puuttuu
suomalaislappalainen kieli lausumia, joita taiteen, tieteen ja
keksintöjen maailmoissa vaaditaan, se ei ole seurannut aikaansa, mutta
sitä vastaan omaa se paimentolaisen viehättävän luontaisuuden ja
raamatullisen kuvausrikkauden. Sen hehkuva väriloisto, sen paisunut
runsaus täysin ilmaisee sen itämaista alkuperää.

Onpa jotain vanhan testamentillistä ja profeetallisesti innostunutta
tunturilappalaisten kielessä, ja heidän uskonsa raikkaus muistuttaa
hebrealaisesta.

Merkillinen ikänsä vuoksi niinkuin kivettymä alkumaailmasta, astuu
jälleen esille Finmarkenin tundralla, tällä lavealla tuhansien
lappalaisten kirkkomaalla, jolla nämä kumottujen pulkkainsa alla
makaavat kuolon unta ja odottavat tuomiopasuunan ääntä ja
ylösnousemusta.

Tämä ihmeellinen maa omituisine, kääpiömäisine alku-asukkainensa saapi
monta vuoden kuukautta olla sähkövalaistuksessa. Tämä hullunkurinen
maa, jossa laivanvajoja ja kumollensa käännettyjä veneitä usein
käytetään kiinteinä asumuksina; tämä satumaa, jonka revontulten
hopeoitsemilla tuntureilla Stalloen (vuorenhaltija) mustassa puvussansa
vaeltelee, ja puukko kädessä kehoittaa tunturilappalaisparkaa
jokapäiväiseen, vuosien pituiseen taisteluun elämästä ja kuolemasta!

Ja kun kesä on, levittäytyvät uivat metsät Finmarkenin rantoja pitkin.
On, huomaatte, haaroilevia sarvia, jotka kimaltelevat puoliyöauringon
paisteessa. Tuhannen tuhannet ja taas tuhannet porot, joita
tunturilappalaiset ajavat alas ylängöiltä Jäämereen kylpemään.

Mutt' alkuasukasten, miten porojenkin luku vähenee vuosi vuodelta.

Heitä sortavat norjalaiset lait, jotka uudisasukkaita suojelevat
paimentolaisten kustannuksella, vaikka suurin osa sitä maata, joka
jälkimmäisten hallussa on, nähtävästi on viljelykseen kelpaamatonta, ja
heitä sortaa tuo ihmisyydetön, v. 1852 annettu venäläis-norjalainen
asetus, joka kumosi humaanisen (säyseän) tanskalais-ruotsalaisen
valtasuostumuksen vuodelta 1751 ja kielsi laitumia vaihtelemasta
valtarajan kahden puolen, ovat kyllä saattaneet aikain kuluessa
pakoittaa tunturilappalaisen itsekostoon ja raivoisaan epäilykseen.
Mutta kuitenkin vai'eten kärsivät he kaiken tämän. Eivät he loukkaa
ketään, mutt' ovat aina myöntyväisiä ja väistyvät nöyrästi, sävyisästi
askel askeleelta, siks kunnes tulevat piiritetyiksi ja hävitetyiksi
puutteella ja näljällä. Jonkun ajan kuluttua ei heille suoda jalankaan
leveyttä maata tässä maailmassa, ei edes noilla asumattomilla,
autioilla tunturitasangoilla.

Vainousjärjestelmä jatkuu vaan ehkäisemättä valistuksen, viljelyksen ja
sivistyksen nimessä, ja tässä säännön ja lain mukaisessa sorross'
unhoittaa kuitenkin Norja omat etunsa.

Tunturilappalaisia enää nykyään on vaan noin 988 henkeä. Maailma
luonnollisesti kerran, ilman yhtäkään säälin huokausta huoahtamatta, on
saava kuulla puhuttavan näiden puolisivistyneiden lappalaisten
täydellisestä hävittämisestä.

Mutta kuitenkin on tästä tuleva yhteiskunta-rikos, yhdeksännentoista
vuosisadan häpeäpilkku, jota historia turhaan kokee pois pestä,
sentähden että vuosisadan armottomat, kohtuuttomat lait ovat
samilaisten (lappalaisten) murhaajat olleet.

Venäläisten, suomalaisten ja norjalaisten on tuomiopäivänä vastattava
tuosta viattomasta poronpaimentajasta. Kaikkien kädet ovat hänelle
ojennetut, ja Jumala on hänet vaativa hänen veljeinsä käsistä.



4. LUKU.


Vuoteen 1825 lepäsi Finmarkenin tunturi vielä lakkaamattoman
hengellisen yön peitossa.

Vaikka lappalaiset jo aikoja sitten olivat kastetut, eivät he
kuitenkaan lakanneet puoliks pakanoina olemasta.

Vieläkin vallitsivat Radien Attschje (isäinen isä) ja Maderakka
(kaikkein kappalten äiti) Ultima Thulen tunturitasangoita, ja ottelivat
kristittyjen Jumalan kanssa vallasta, yhä vaan löi Horagales (ukkosen
jumala) voimallisella vasarallansa kallioihin, ja vielä vaan, Bieggales
(tuulen jumala) naureli pohjantuulessa, joka luminietokset kokohon
lakaisi.

Lappalaisten kehutut loitsutaiturit hengittivät vielä täydellä uholla
ja sitä voimassa pitivät nämä poppamiehet, jotka samall' olivat heidän
pappejansa, neuvonantajiansa ja lääkäreitänsä.

Taikalaulut kaikuivat läpi talviöitten, jokaista harvinaiseen muotoon
sukeunutta kiveä, jonka luonnon käsi on sinne tänne lumiaavikolle
viskannut, palveltiin jumallisina olentoina ja niin pian kun kastettu
lapsi tuotiin kirkosta kotiin, kiiruhtivat vanhemmat Sarakka'alla
(luomisen äidillä) mitättömäksi teettämään tuon kristityn kasteen.

Bon Vesten oli tosin vuonna 1714 julaissut kristinopin lapinkielellä,
mutta hänen hautaan mentyänsä kielsi hallitus; sillä "lappalaiset
olivat aikaa voittaen muutettavat norjalaisiksi."

Suurin osa lappalaisista eli ja kuoli niinmuodoin yht'ainoata
norjalaista sanaa ymmärtämättä, ja kuitenkin kaikki nämä kastettiin,
ripille laskettiin ja vihittiin tässä kovassa, vieraassa kielessä, jota
puhumaankin heidän kielensä oli liian kankea.

Jo lapsuudest' alkain kiellettiin heidät rukoilemasta Isämeidän
rukousta ja Uskonkappaleita äidinkielellänsä lukemasta.
Katoliikiläisten tapaan latelivat he sanoja, joit' eivät lainkaan
ymmärtäneet.

Koko Finmarkeniss' ei löytynyt yht' ainoata pappia, jok' osasi
lapinkieltä, ei lappalaisia opettajia, eikä lapinkielisiä kirjoja.
Raamattua, virsikirjaa, eik' edes katkismusta, sitä vähemmin
koulukirjoja oli olemassa tuon tietoja himoavan lappalaisen
luettavaksi.

Mitä he saivat Jumalan Sanasta, saivat he sen kirkkotulkkien suusta
palasittain ja vaillinaisesti. He eivät tunteneet Jumalaa, Hänest' oli
aavistus vaan, ja tässä aavistuksessansa kuvailivat he Hänet
salaperäiseksi, mystilliseksi -- haaveelliseksi, fantastiseksi, mutta
kiitollisuudesta rakasti usea Häntä sydämestänsä, tätä "rakasta Isää
Jumalaa, jok' antoi aurinkonsa paistaa yöt päivät, kun Hänen aikansa
tuli."

Lappalaisten sydämet olivat avoimet jokaiselle hengen leuhahdukselle,
jok' oli tuleva ja muuttava uskon kipinän valtavaksi liekiksi.

Yhtähyvin vaelsivat he vielä unelmissa, ymmärtämättä ja päästäksensä
muiden ymmärrettäviksi, juuri kuin selittämättöminä arvoituksina
jokaiselle, jok' ei heidän kieltänsä tuntenut, aivan kuin
selittämättöminä arvoituksina jokaiselle, joll' ei ollut älyä heidän
runollisen luonteensa perijuurta käsittämään, ja valitust'
ansaitsevina, tuimain tuomioiden ja armottomain arvostelujen esineinä.

Lappalaisten lapsellisen, mielinkielin olevan, puoliks neapolitaanisen
olennon tekevät usein, lappalaisia halveksivat silmät orjien ryömiväksi
nöyryydeksi. Etelämainen, huomaatte sen, sopii pohjannavan elementtiin
yhtävähän kuin tuli sopii vettä vastaan, ja nähtiinpä taas todistus
niin usein tunnustetusta ja oletetusta lausumasta, että siellä miss' ei
sielun sukulaisuutta ole, voipi kaksi ihmistä ja kaksi kansaakin elää
vierettäin toistensa kanssa koko ikänsä, kuitenkaan tulematta tuntemaan
toisiansa tai ymmärtämättä toistensa sisällisiä sielun salaisuuksia.

Paimentolaiset odottivat kuitenkin, jonkun Herran enkelin tulevan
kahleita päästämään.

Finmarkenin tunturit olivat hämärän hunnussa, ja salaiset voimat
kuohuivat, ja näidenpä tuli pian murtaa ja raivata tie.

       *       *       *       *       *

Kautokeino ulottuu ylös aina valtarajaan asti. Sen naapureina ovat
ruotsalainen Karasuanto ja suomalainen Muonionniska.

Finmarkenin suuri ja lavea kauppa Ruotsin ja Venäjän kanssa käy
Kautokeinon kautta, jonka vuoksi tätä tunturipitäjästä lapinkielellä
sanotaan "keskitiell' olevaksi."

Aina vuoteen 1744 kuului Kautokeino Ruotsiin, ja sen kirkko, joka
seisoo korkealla mäellä, on ruotsalaisten, v. 1701 rakentama. Niin
vuosiluku kuin rakennusmestarin nimikin ovat kirkon oven yläkamalaan
hakatut.

Vaikka Kautokeinon lappalaiset (jokilappalaisia) samoin kuin
Karasjoenkin ovat kainulaisilta paljo sekoitetut, on kuitenkin ensin
mainittujen luonne samoin kuin heidän ulkonainen olentonsakin vähemmin
voimakas ja jyrkästi merkitty. Heidän kasvojensa piirteet eivät ole
niin jyrkät, ja silmät ovat soikeammat. Likaisemmat ja koreuteen
taipuvammat, eivät he sitä vastaan ole niin uteliaita, ja ovat enemmän
suopeita.

Kautokeinon tunturiseutu, jok' ei läheskään ole niin kaunis kuin
Karasjoen, on kaikkein tuulten käytävänä, yksmuotoisten
vuorenselänteiden ympäröimänä, vesakkoa kasvavana ja paljaina
hiekkamäkinä. Sen ainaisina koristeina ovat juonikkaat, pauhaavat
virrat, jotka vierivät Andreas Thorsenin asumuksen ohi. Sammalta ja
katajapensaita kasvavalla huoneen katon harjalla istui useimmiten noina
valoisina öinä valkoinen kissa ja lämmitteli puoliyöauringon
paistehessa.

Tämä pienoinen, vaatimaton, melkeinpä köyhä koti oli varmaankin joku
rakkauden temppeli, Jumalan kunniaksi rakennettu, aivan niinkuin ei
halvinkaan ihmisen sydän ole liian halpa Pyhän Hengen asunnoksi.

Jos vaan jostakusta ihmisestä rohkenee sanoa: "hän on kasteensa liiton
pitänyt, eikä koskaan tietensä vilpistynyt lapsen suhteestansa
taivaalliseen isäänsä", niin saattoi varmaankin tämän sanoa Kautokeinon
kanttorista, Andreas Thorsenista.

Nimismiehen kanssa oli kanttori ainoa vakinaisesti asuva norjalainen
koko tuossa tunturipitäjäässä. Matkustavaiset nimittivät häntä
leikitellen, mutta samalla osoittaen syvää eikä koskaan epäiltävää
kunnioitusta: "Kautokeinon erakoksi", lappalaisten katsellessa hänehen
kunnioituksella ja rakkaudella niinkuin johonkuhun "jumalanmieheen".

Kun pappi vuoden parina kolmena kuukautena tuli Kautokeinoon
jumalanpalvelusta pitämään oli Thorsen, virkansa mukaisesti, hänen
tulkkinansa kirkossa. Seisoen kuorissa käänsi hän saarnat ja
evankeliumit noille jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuunteleville
lappalaisille.

Niin monena vuoden kuukautena, joina julkista jumalanpalvelusta ei
pidetty, oli kuitenkin kanttori lappalaisten pappina, hänen kotinsa oli
heidän kirkkonsa, ja harvoinpa lienekään uskon ja ilmestyksen Sana
lämpimämpänä lähtenyt jonkun ihmisen suusta kuin Se nyt hänen suustansa
läksi, harvoin lienee löytynyt enemmän isoovaisia ja janoovaisia
sanankuulijoita kuin nämä hänen ympärillänsä kyyrysissään istuvat
lappalaiset, nämä täyskasvuiset luonnonlapset, joille hän
yksinkertaisesti ja lohdullisesti puheli "suuresta Lastenystävästä",
Jesuksesta Kristuksesta, jok' oli sanonut: "Ell'ette käänny ja lapsiksi
tule, niin ette pääse taivaan valtakuntaan".

Andreas Thorsen oli lappalaisten ystävä, neuvonantaja, lohduttaja ja
opettaja; hän otti osaa heidän suruihinsa ja kiitti Jumalaa heidän
iloistansa. Kaikki ja jok'ikinen heistä pitäytyi aina tuohon "rakkaasen
pappa kanttoriin" lukemattomilla kysymyksillänsä, epäilemisillänsä ja
rukouksillansa, eikä miesmuistiin tiedetty kenenkään apua saamatta
hänen luotansa lähteneen.

Andreas Thorsen saarnasi armahtamista ja rakkautta, ja samalla kun hän
apostolin sanat: "vaan nyt pysyvät usko, toivo ja rakkaus, nämät kolme,
mutta rakkaus on suurin niistä", teki omiksensa, myönsi hän
ihmisellisellekin oikeutensa, ja rakasti, koska sekin kerran oli luotu
Jumalan kuvaksi.

Thorsenin kasvatus, miten hänen säätynsä ja syntyperänsäkin oli halpa,
oli ollut aivan puutteellinen, mutta hänen luontainen tietohalunsa
kuitenkin -- olevaisten olojen kiusaksi -- oli tiennyt itse hankkia
itsellensä hengen eläkettä.

Ne vähäiset säästövarat, mitkä hän, useinkin yhden tai toisen
persoonallisen tarpeen uhraamalla pienestä, raskaasti ansaitusta
tulostansa säästi, oli hän aikain kuluessa käyttänyt kirjojen
ostoon, ja kun hän omalla kireällä työllään ja Finmarkenissa
matkustavain ulkomaalaisten tulkkina oli hankkinut itsellensä
ihmeteltävän kielitaidon, täyttyivät näin hänen hyllynsä vähitellen
jumaluusopillisilla, historiallisilla, luonnonhistoriallisilla ja
tähtitieteellisillä kirjoilla, sekä yhdellä ja toisella alkukielisellä
runollisella teoksella.

"En ymmärrä tosin kaikkea, mitä luen", sanoi hän, "mutta minä tunnen
kuitenkin, että se kokonaisuudessaan on jotakin todellista, jotakin
kaunista".

Erakon maailma oli näillä koruttomilla, höylätyillä hyllyillä, jotk'
olivat lappalaisten, melkeinpä taikauskoisen kunnioituksen esineinä.
Maailmaa, nimittäin semmoista, jommoisena oikeastaan maailmaa mainitaan
ei hän saattanut tuntea; täm' ei ollut luotu häntä varten. Maailman
säveleet, joita hän matkustavaisilta satunnaisesti sai, lensivät hänen
korviensa ohi, ohi hänen sydämensäkin, myötätuntoisuutta siellä
löytämättä. Niit' ei hän ymmärtänyt, ja niin pian kun hän elämässä
joutui johonkin tai tapasi ihmisluonteen, jot' ei hän ymmärtänyt,
seurasi hän luottavaisesti käskyä: "älkäät tuomitko, ett'ei teitä
tuomittaisi".

Ikäänkuin yhteisen sopimuksen mukaan eivät lappalaiset koskaan
maininneet hänen vaimoansa tai koskeneet kanttorinsa läsnäollessa hänen
katoamisasiaansa. Helleyttä ja arkatuntoisuutta harjoittavat, melkeinpä
sivistymättömät paimentolaiset, jotka kenties vastahakoisemmin kuin
heidän sivistyneet veljensä tahtovat "murehduttaa sitä, jota rakkaana
pitävät". Kerran ainoastaan tiedettiin tämän säälin tyyneyden
unhoittuneen, silloinkun eräs nuori lappalainen unhoittaen itsensä oli
sanonut:

"Ehkä hän on kuollut".

"Hän ei ole kuollut", vastasi Thorsen. "Joku salainen ääni sydämessäni
todistaa minulle, että saan hänet kumminkin vielä kerran nähdä, ennen
kuolemaani".

Ja koko Kautokeinon seurakunta uskoi tämän vakuutuksen yhtä lujasti
kuin hänkin. Lappalaiset olivat osallisina hänen ikävöidessänsä ja
hänen lohdullisekkaassa viisaudessansa: "sillä", sanoivat he,
"sisällinen aavistava ääni ei valhettele koskoinkaan".

Thorsen vartoili vaimoansa vuosi vuodelta mutt' eipä kuitenkaan
unhoittanut kutsumuksensa tähden työskentelemistä, ja täten hän tekikin
uskollisesti, ja kun Finmarkenin apostoli, pastori Stocksleth, aloitti
innokkaasti lapinkielen opettelemisensa, voidaksensa sen aikain
kuluessa lappalaisille lahjoittaa takaisin kieliopillisesti
järjestettynä kirjoitus kielenä, antautui Andreas Thorsen tähän suureen
keräystyöhön kuumeentapaisella innolla. Tämän jälkeen ikävöitsi hän
sit' aikaa, jolloinka lappalaiset pääsisivät oman kirjallisuuden
onnellisuuteen, ja jolloinka Jumalan Sana kirkoissakin heidän omalla
kielellänsä kaikuis.

Andreas Thorsenin rakkaus lapseensa oli uhrauksekas ja rajaton, hellä
ja lempeä, aivan äidin rakkauden kaltainen.

Poikaa, jonka nimi isänsä mukaan oli Andreas, puhutteli yks ja toinen
ulkomainen matkustaja nimellä André, ja pian sai hän tämän lyhennetyn
nimen kantaa kaikkialla, meni minne meni.

Hänen koulupenkkinänsä oli isän polvi, ja kirja, josta hän opetteli
tavaamaan ja lukemaan, oli uusi Testamentti. Jo nelivuotiaana tunsi
André Pietarin, Jaakopin ja Johanneksen, kun nämä seisoivat hänen
edessänsä kuva Raamatun puupiirroksissa, ja Vapahtajan päätä
ympäröivästä kunniasätehiköstä oppi hän kaikkialla löytämään Jesuksen.

Kun on yö, unelmiss' ollaan. Kautokeinon hiljaisess' yksinäisyydessä
kasvoi pojan fanttasiia ja sukeutui suureksi hänen itsensä kanssa, tämä
korkeni kaikkivoipaiseksi ja saadutti luovan voiman, paljoa ennenkun
hänen ajatuksensa alkoivat selkeään tajuntohon tulla.

Kun André vielä oli aivan pienoinen piimäsuu, asutti hän aivoissansa
koko Kautokeinon apostoleilla ja profeetoilla, ja "kalansaalis"
tapahtui ain'ijan Karasjoen rannoilla. Aina suuremmaksi ja suuremmaksi
tultua, muuttuivat kuitenkin nämä pyhät miehet Haugfolk'iksi ja
Huldreiksi (joiksikin sadunasukkaiksi). Meni hän minne meni, oli aina
hänen takanansa joku, jolla hän tunsi olevan voittamattoman halun
hänehen tarttumaan, mutta katsahdettuansa taaksensa, oli tämä joka
kerta poissa. Tämä näkymätön joku pukeutui aina siihen muotoon, minkä
hän viimeksi oli isänsä kirjastossa löytänyt.

Kumminkin väistyivät vähitellen kaikki nämä hiljaiset hahmot, yks
toistansa seuraten, niin pian kun talv'illat tulivat, sillä silloin
saattoi André, tehtyänsä kädellänsä varjon silmillensä, nähdä
Stalloenin, joka ylähällä tunturilla kuutamossa seisoen katseli alas
laaksoon.

Ja silloin alkoivat lappalaisten alkehishenget (jumalaisolennot)
liikkua ja lappalaisjumalat hiljaa kuiskailla yöllä. Jokaisella
sammaltuneella kivellä, jokaisella lehdettömällä pensaalla, kullakin
tuikkivalla tähtösellä, kullakin heijailevalla hopeapilvell' oli oma
Inuansa (sisällä asuva henki), joka heräs elohon Stalloenin käskyllä
kovalla.

Ja alkehishenget kertoivat hänelle siitä tunturilappalaisesta, joka
kerran vihollisten Norjaan karatessa tuli pakoitetuksi karjalaisille
tietä näyttämään yli tunturin.

Tunturilappalainen lensi niinkuin salama suksillansa, palava tulisoitto
kädessänsä.

Ikäänkuin joku äänetön manalan henki kiiti hän tietänsä, pois tuonne
lumipeitteisille syväntehille.

Lappalainen liekutteli tulisoittoa, hän viskasi sen alas syvyyteen,
soitto sammui lumessa, karjalaiset kiiruhtivat jäljessä, ja kaikkien
kappalten Inua kuiskasi:

"Siellä lepäävät he vielä tänäpäivänäkin."

Joll'ei Andrén suoniss olis virrannut norjalaista verta, joka
kykeni vastustamaan, ja kainulaista verta, jok' ei peljännyt
mielenhuumahdusta, niin olis lappalainen veri varmaan hänet tämmöisinä
hetkinä heittänyt mielettömäksi.

Tämä hänen fanttasiiamaailmansa oli kuitenkin hänen oma salaisuutensa.
Hän piti tämän tarkasti suljettuna kaikilta, jop' isältänsäkin, mutta
juuri sentähden, ett'ei sitä muut kuin hän itse tienneet, kasvoi se
niin suureksi ja -- -- niin todelliseksi.

Hänell' oli kumminkin yks uskollinen.

Kun André oli täyttänyt yhdeksännen ikävuotensa, istui hän eräänä
kuumana kesäpäivänä kivellä, jok' oli keskellä jokea. Avojalkansa oli
hän työntänyt alas veteen.

"Ohoi, André!" kajahti ääni joen oikeanpuoliselta rannalta.

André vilkas ylöspäin ja huomas itsensä ikäisen lappalaispojan, joka,
kädet housun taskuissa, katseli häntä veitikkamaisesti, uteliaalla
silmäyksellä viisaissa kasvoissansa.

"Pötki tiehes," sanoi André.

"Mä silmäilen vaan sinua," vastasi Lamik Rikkut.

"Sitäp' et saa tehdä," selitti André, "sillä minä katoan silloin. Minä
olen Ahti, näkki, vedenhaltija."

"No, mikä se Ahti on sitten?"

"Se asuu tässä virrassa ja itkee yhtämittaa."

"Minkä tähden?" kysyi Lamik Rikkut, jonka silmihin tuota pikaa
kyyneleet herahtivat, -- hänen tuli sääli Ahti parkaa.

"No sentähden, ett'ei hänell' ole mitään sielua," selitti André.

Kiiluvat kyyneleet Lamik Rikkut'in silmissä täysin todistivat, että
lappalaisen fanttasiia oli oitis valmis onkeensa ottamaan.

"Onpahan sitten hänen sielunsa rakkaan Isä Jumalan luona," lohdutteli
hän itseänsä.

Ja aivan tästä hetkest' olivat André ja Lamik Rikkut eroamattomat
ystävät. Rikkut seuras Andréta uskollisuudella ja nöyryydellä, täydesti
tuntien Andrén kansallisen paremmuuden. Lappalainen pääsi haltijatarten
valtakunnan jäseneksi, ollen onnellinen saadessaan olla ainoastaan
palvelijana; ja istua ovensuussa, samalla kun André ylimmillä
kunniaistuimilla istui.

"Nyt käymme kirkkohon, Lamik," sanoi André viikko viimeisen kokouksen
jälkeen. "Minä olen pappina, ja sinä olet lukkarina, ja sinun on
sanominen: amen."

"Mutta miss' on seurakunta?" kysyi Rikkut.

"No, etkö nyt sitä voi nähdä?"

Rikkut vilkuili arasti ympärillensä.

"En näe ketäkään," virkkoi hän.

"No täällä sinun ympärilläshän nuo istuvat," vakuutti André.

Rikkut tuns itsensä hyvin hämilliseksi, mutta tarttui kuitenkin
virkahansa tavallisell' alammaisuudella.

André saarnasi, kimahutteli kivehen, jok' oli olevanansa
saarnastuolina, hän elämöitsi, huusi "anathema," ja Rikkut vastas
"amen."

Tämän tapahduttua ratkesivat he molemmat itkuun. Omien juhlallisten
tunteittensa käsittäminä ja valloittamina tarttuivat he sylin
toisihinsa ja kuuluvasti itkien kyynelöitsivät.

"Nyt se on ohi!" sanoi Lamik Rikkut.

Seuraavana päivänä pitivät he suurkäräjiä (valtiopäiviä), mutta
tässäpä kävi niin ohrasesti, että sitä, minkä oli määrä kuvata
edustuskunnallista kiistelöä, ei Lamik Rikkutin päähän saatettu
mitenkään saada. Useiden uudistettujen koetusten tehtyä näkyi olevan
todistettu tosiasia, ett'ei häntä saatu käsittämään muuta suhdetta kuin
se, mikä papin ja hänen lukkarinsa välillä olemass' on. Joka kerta, kun
André oli pitänyt puheen Finmarkenin asuttamisen tärkeydestä, lausui
Lamik Rikkut, vastustamisen sijasta, ain'ijan kohta ja säntillensä
hänen hyväksyntänsä ja vahvistamisensa "amen'ella".

André raivostui ja polki kenttää niin että tömisi samalla, kun
lappalaispoika katseli hänehen lempeillä silmillänsä, nosti kätensä
ylös ja rukoili, "ett'ei hän vihastuis."

Vähitellen André opetti hänet puhumaan ja lukemaan norjankieltä, ja
tällä opettajatoimellansa voitti hän Lamik Rikkutin sydämessä niin
suuren siveellisen vaikutusvoiman, että hän todellakin Raamatun
historiasta muistettavan sadanpäämiehen tavoin saattoi sanoa: "tule,"
ja hän tuli, "mene" ja hän meni.

Kun André oli kymmenen vuoden vanha, oli hän isänsä kirjastosta enimmän
osuuden läpi kyntänyt; mutt' ei luonnollisesti ymmärtänyt enempää kuin
puolet sen sisällöstä. Tämän kypsymättömän ja sulattamattoman luettavan
ja lukemisen seurauksia aavistamatta, antoi Andreas Thorsen lupansa
tähän aivan avoimell' ilolla. Pojan opinhalu oli, tiedämme,
tyydytettävä, eikähän niissä kirjoissa, jotka hänen hyllyillänsä
olivat, löytynyt, hänen vakuutuksensa mukaan, mitäkään roskaista, joka
hänen poikaansa saastuttaa saattais.

Puhtaalle on kaikki puhdasta, ja puhdas on viaton tiedonpuu hedelmien,
hyvän ja pahan suhteen. Runollisuus ja tiede Andreas Thorsenin
ajatuksiss' olivat ainoastaan uusia ilmestyksiä Jumalasta.

Andrén rakkaus isäänsä, miten hänen luonteensakin oli kiihkeä ja
innostunut, mutta myöskin raivokas ja väkivaltainen, aivan kuin
luonnekin. Isän puutetta kärsivästä uhraavaisuudesta ei vielä
jälkeäkään näkynyt; tähän saakka oli hän pikemmin osoittanut enemmän
taipumusta ottamiseen kuin antamiseen.

Tämä määrällinen taipumus sai voimakkaan ja ajatteluttavan ravinnon
niist' olevist' oloista, joissa hän kasvoi.

Kymmenennestä ikävuodestansa alkain oli hän, huomaatte sen, tulkkina
niille matkustajille, jotka Vesisaaresta tekivät matkustuksia
Finmarkenissa ja Ruotsin-Lapissa.

Täm' oli isän selvin sanoin lausuttu toivomus ja käsky, pojan tuli
saada tilaisuutta kielien oppimiseen, niinkuin isä häntä ennen oli
saanut opetella.

Vähän ajan kuluess' oli Andrésta näin tavoin yht'äkkiä kohonnut koko
suuri mies, kerrassaan huomattava henkilö. Aivan niinkuin hän oli
lappalaisten suosikas ollut, niinpä pääsi hän nyt matkustavaistenkin;
hän opetti heille lohenpyynnin salaisuudet sekä tuon suuren
lappalaisten taidon, ohjata poroa yhdell' ainoalla suitsivarrella.

Talven kestäessä lateli hän suorastaan noille hartaasti kuunteleville
lappalaisille, milloin hauskoja, milloin surullisia historioita, aina
sen mukaan kuin "henki antoi hänen puhua." André istui keskellä
maamajan permantoa ja lappalaiset ryömivät kokoon ja tunkeutuivat
ahdinkoon hänen ympärillensä. Surullista kuullessansa huokailivat ja
vohkivat he kuuluvasti, ja kyyneleet valuivat heidän kasvoiltansa;
iloista ja hauskaa kuullessansa he taas kapsahtelivat ylös, nauroivat
täyttä kurkkua, pyörähtelivät kantapäillänsä, hyppelivät ympäri majaa
kaikki yhtenä miehenä ja lävähyttelivät käsillänsä polvihinsa melkein
kuin mielettömät.

"Mist' olet saanut tämän tietää, André? Mist' olet saanut tämän
tietää?" huusivat he melkein kuin hourioss' olevaiset.

"Niin, missäkö olen saanut tämän tietää?" sanoi André.

"Onko tuo nyt totta, André? Onko tuo totta?" kyselivät samilaiset.

"On, varmaan on se totta," vakuutti André, samassa kun hän
kyynäspäillänsä tölmien raivasi tien heidän välitsensä ja puikahti
ulos.

"Jumalakin häntä uskonee!" tuumivat lappalaiset päitähän punallellen.

Niin pian kun kesä tuli, muuttui André tulkiksi, vappukseksi
(tienosoittajaksi) ja palvelijaksi.

Finmarkenilainen talonpojanpoika, uljas, ylpeä englantilainen
laivapoika ja notkea, neuvokas pariisilainen katupoika yhdess' ainoassa
persoonassa, viskeli hän sukkeluuksia ympärillensä, oikealle ja
vasemmalle; tuop' oli kokonainen leikkitulitus. Raketit rätisivät
ranskaksi, engelskaksi ja venäjäksi -- ja kiitos olkoon kainulaisen
taipuvalle kielelle.

Samall' aikaa toimitteli hän sangen omituislaatuisia taskuvarkauksia.
hän, huomaattekos, varasteli niitä kirjoja, joita hän matkustavaisten
taskuissa tapasi, ja luettuansa ne toimitti takaisin jälleen.

Matkailijain ruokailuaikoina piti hän varansa. Seljällensä tai
vatsallensa venyttäyneenä ruohostolle taikka hietakolle, nieleskeli hän
romaaneja tusinoittain.

Tuoll' ylhäällä Varangin-tunturilla loikoillen hän, jok' ei koskaan
kotoa ulkona ollut, retkeili näin tavoin mielikuvinnon aladdininlampun
avulla Pariisin salongeissa, Kreikanmaan myrttilehdoissa ja Rooman
katakombeissa. Alussa luuli hän näitä saduiksi, mutt' ei kuitenkaan
kauaa kestänyt, ennenkun hän ymmärsi paremmin.

Vuoden parin kuluttua haasteli hän yhdellä henkäyksellä George
Sand'ista, Honoré Balzac'ista, vedenhaltijasta Tenojoessa, Mooseksesta
ja Jehovasta, Johanneksen ilmestyksestä ja seitsenpäisestä pedosta.
Hänen aivonsa olivat joku sekasorto.

Näin tavoin kasvoi André norjalaisten, lappalaisten, kainulaisten,
ranskalaisten, englantilaisten ja venäläisten keskellä, siks kunnes
hänestä tuli täydellinen kosmopoliitta, jommoisia ainoastaan
norjalaisessa Finmarkenissa löytyy. Näillä, näette sen, ei isänmaan
rakkaus ole erittäin tulinen.

Tuo kolminaisesti sekoitettu rotu on tunnettu kauneudestaan, mutta se
saattaa samall' olla raukkamainenkin.

Andrén leveähköt kasvot, mustine, syvällä kiiluvine silmineen,
rohkeataipeiset silmäripsit ja tuhkankarvaiset hiukset, jotka
valuivat leveälle otsalle, osoittivat täydellisesti hänen äitinsä
kainulais-lappalaista sukuperää. Hän oli täydellinen kuva äidistänsä,
ja ehkäpä juuri tämän tähden isänsä häntä rakasti vielä tulisemmin ja
vieläkin huolehtivammalla hoinnolla.

Äidin ponteva, kainulainen uhmeus oli Andréssa sekaisin äidinäiden
samilaisen fanttasiian soinnukkaan lauhkeuden ja isän norjalaisen
kaihtivaisuuden sekä järkevän aprikoimisen kanssa, joka viimeksi
mainittu kaikissa tapauksissa toisinansa ja joissakuissa suhteissa
tukahdutti molemmat ensinmainitut.

Tämä vallankumouksellinen, epäsointuisa kolmen kansallisuuden sekoitus,
mit' yhä enemmän teroittivat nuo erilaatuiset vihmapisareet, joit'
yhteiselämä muiden ulkomaalaisten kanssa siihen tihmoeli, loivat tässä
perikuvan, jommoist' ei missäkään muualla maapallolla löydy.

André oli perinyt isänsä tavattomat luonnonlahjat yhdessä hänen
tietohalunsa kera, mutt' äidin luonto oli antanut tälle tietohalulle
voimaperäisyyden jok' oli palava ja hillimätön.

Hän hurmautui tuossa keveässä, puoliks ulkomaisessa kesäelämässä, ja
ajatteli viimein kauhulla ja salaisell' inholla talviyön murhaavata
ykstoikkoisuutta. Paimentolaisveri äidin suonissa virtaava, virtasi
myös hänen suonissaan. Hän halusi pois ja tahtoi liikkua elämässä.

Ja kun pohjoisimman kesä oli hyvästinsä ottanut, kun jokien äyräät
olivat autioina ja vuorten päällitasangot tyhjenivät, silloin saattoi
André ikävöiden huudahtaa halunsa, päästäksensä ulos maailmaan.

Jospa hän edes kerran pääsisi Sulitelman huipulle! Täältä hän kumminkin
voisi nähdä koko maailman yli ympäri!

Kautokeinoss' oli sivistyneitä ihmisiä ainoastaan isä ja nimismies.
Lauhkeamielinen, harteva nimismies suurine korvinensa, lempeine,
säveine silminensä ja kömyräkourinensa -- noine karhunkämmeninensä,
joista hän toisen tapansa mukaan laski Andrén pään päälle samalla kun
hän aina ystävällisesti yrähteli: "Sinä lapsukainen!"

Andreas Thorsen huomasi pojan mielihalun ja oli osaa ottavaisena hänen
nuoruutensa toivehessa. Oliko hänkin muinoin samaa toivonut?

Illoin aamuin rukoili hän Jumalaa siunaamaan hänen pyrintönsä, saada
André ulos maailmaan; ulos, oppimaan sitä, mit' ei isä ollut oppia
saanut, ulos, valmistautumaan Jumalan valtakunnan aseenkantajaksi ja
ihmisten, etenkin Finmarkenin siunaukseksi. Andrésta oli tuleva jotakin
suurta ja jotakin hyvää! Ne voimat, jotk' äidiss' olivat hukkahan
menneet, piti pojassa rehoittavan runsaasti ja jalosti kehitettämän.

Thorsen katseli kaikkea tätä hengessä ja oli luja uskossa niinkuin
patriarkka Abraham; mitä Jumala lupaa, sen Hän vahvana pitää, aivan
niinkuin Hänen sanansa on: niin ja amen.

Lapsellisessa luottamuksessa pani sentähden kanttori vuosi vuodelta
rahoja säästöön; mutta milloin oli summa niin suureksi tuleva kuin sen
piti tuleman? Ja André oli jo viidentoista vuoden vanha.

"Jumala on kyllä keinon keksivä ja lähettävä ihmeen ajan tullessa,"
sanoi Andreas Thorsen.

Tämän elämän ja tämän yhteisen palveluksen seurausta pitivät
matkustajat jonakuna tavattomana ilmiönä ja lappalaiset taas jonakin
suurena, jok' oli kaikkein heidän omaisuutensa, varmoina siitä, että
heill' on joku oikeutettu vaatimus kaikkeen heidän jakamattomaan
etuhunsa, niin, jopa isän uhraavan rakkaudenkin seurauksena, kasvoi
siellä jo lapsuudesta André Kautokeinolaisen kanssa eräs varjo, varjo
hänen oman röyhkeytensä, määrättömän, kaikkea vaativan olentonsa
kasvattama. Tämä varjo oli kainulaisen raivokas, maltiton
tarkoituksettomuus, joka myöhemmin, miehuullista luontoa parhaiten
osoittavan itsekkäisyyden muodossa, oli pahana henkenä elämän läpi
häntä seuraava.

Kun lappalaiset noina pitkinä talv'-iltoina istuivat kokountuneina
laattialla Andreas Thorsenin ympärillä takkavalkean loisteessa, joka
laskeutui heidän kasvoillensa, ja kuuntelivat noita suloisia sanoja
Jesuksesta Kristuksesta, joka kuoli ristillä, silloin sai André
kiusahengen kiroamaan tätä Jesus-nimeä, joka hänen käsityksessänsä tuli
merkitsemään kaikkea ahdasmielistä, suljettua ja ikävystyttävää.

Hän ei kuullut isänsä ääntä, vaan ainoastaan lappalaisten yht'äänisen
äkinän: "Jesus, rakas Jesus!" Hän syöks' ulos revontulten valaisemaan
yöhön ja kuunteli noita iloisia, virkistäviä, vieraita ääniä, jotk'
olivat hiljenneinä.

Andrén täytyi liikkua ja saada ilmaa. Hän astui suksille ja läksi
hiihtää hilpottelemaan noita lumipeitossa uinailevia laaksoja poikin
pitkin ja huurteisten, timanttikiiluisten tasankojen yli, joss' ei
kenenkään silmä yht' ainoata ihmisjälkeä keksinyt.

Vähän kumarruksissaan, jokainen hermo kiinnitettynä, jokainen jänne
pinnistettynä, sauva kädessä, suu puoliks ammollaan ja poskin
punoittavin hiihtää hivutteli hän, ajaen omaa varjoansa, niin että lumi
tuprusi hänen ympärillänsä pilkkailevassa pyörretanssissa.

Nuorukaisen uhkeudella, ylpeästi vaativin äänin, huudahti hän: "minä
menen!"

Valkoiset, mustasilmäiset riekot (metsikanat) peljätettyinä
pyrähtelivät ylös lumesta.

Tuhannet porot seisoivat tunturitasangoilla ja ihmetellen kuuntelivat;
ja näiden suuret sarvet hopeisilta hohtelivat kuun paistehessa.

"Miksi olet kulkeilla?" kysäsi Lamik Rikkut, joka ryömi ulos isänsä
maamajasta.

André syösti vaan sompasauvansa lumehen vauhtia vähentääksensä ja
napahutti häntä sauvallansa sivutse kiitäessään.



5. LUKU.


Ainoat matkailut, joita Andreas Thorsen vuoden kuluessa teki, olivat
talvi- ja kesäkäräjille. Ei kaupan innoss' eikä uutisten halussa
kuitenkaan näille matkoille antautunut, vaan sentähden, että häntä joka
kerta sinne houkutteli salainen toive -- edes hiukan saada vihiä
kadonneesta vaimostansa. André seuras isäänsä, ja nämä käräjäretket
olivatkin hänen riemujansa ja salaisia toiveitansa.

Oli Heinäkuun ensimmäinen päivä. Vesisaari, joka nyt on Finmarkenin
etevin kauppapaikka, oli silloin pahanpäiväinen kalastajapaikka, jonka
norjalainen asukkaisto tuskin nousi 200 suurempaan lukuun.

Lippujen liehunta ja kanuunan laukaukset ilmoittivat jo amtmannin
(virkamiehen) tuloa silloin, kun Kautokeinon matkalaiset ehtivät
kauppapaikalle. Kanuunan laukaukset tekivät Andréssa saman vaikutuksen
kuin vaskitorven räikkävä ääni ratsumiehen hevosessa.

Ensi laukauksella korpit, varikset ja kalakaijat parkasivat pahat
säveleet, toisella uudistivat he samat säveleet, mutta kolmannella
muuttui tämä yhdeks ainoaksi, korvia halkaisevaksi lintujen
konsertiksi, joka kajahteli kauas yli Varanginvuonon.

Aurinko paistoi noille turpeisille ja ruohopeittoisille
miniatyyribastioneille (pienoiskuva-vallinsarville), mitk' ympäröivät
Vesisaaren hökkeleitä, joita ne suojasivat ikäänkuin nämä olisivat
arkkusiss' olleet, ja valaisi kalansuomujakin, jotka koristivat
pakkahuonetta ja rantasiltoja.

Lappalaisten siniset, ruskeat, tulipunaiset ja vehreät mekot, jotka
selvästi eroitti valkoisista sarkahousuista, kilpailivat naisten
kirjavain, pitseillä koristettuin myssyjen kanssa.

"Diervan! diervan! burist! burist!" ääntelivät lappalaiset, samalla kun
he syleilivät toistansa toisin käsin. Lapset naurelivat ja itkivät
pienissä sammalilla vaatetetuissa komseissansa,[5] jotk' olivat
kiinnitetyt äitien hartioille.

Suomalaisia Haapajärveltä, karjalaisia Pää- ja Kuitojärvien rannoilta
ja pohjoismatkaajia, muodostaen heleänpunaisten huippulakkiensa kanssa
sekasotkuisen sekasorron, jossa venäläisiä kauppiaita Kuolasta ja
laivureita Valkealtamereltä pitkine partoinensa, korkeine,
turbaanimaisine takkeinensa ja kantapäille ulottuvine kauhtanoinensa
marsiskelivat sinne tänne niinkuin vapauden sankarit.

Tääll' ovat käräjät, täällä markkinat, tääll' on paljon paljo liittynyt
yhtehen ja yhdeksi, papin, kauppiaan ja esivallan on saatava osansa
hyödystä, koska kerran paikall' ollaan. Kirkonkellot ja hautaus-virret
soivat kilvan hää- ja ristiäisilojen kanssa.

"Nauttikaamme päivän vielä ollessa, ennenkun yö yllättävi, jolloin
nautinnot ovat lopussa!" Tämä pohjois-matkaajan, lappalaisen ja
kainulaisen tunnussana kesäkäräjillä.

Aurinko ei laskeudu konsaan, päivä, pitkän pitkä, lakkaamaton
kesäpäivä, jok' ei lopu koskaan, miksikäs nyt maattaisiin?

Sentahdenpä ei maatakaan. Yö kyll' aikanansa tulee, tulee tuo loputon
talviyö, jolloin Finmarkenilainen saa makailla kylläksensä.

Eihän nyt voi laata nauramasta, laulamasta, juttelemasta, ostamasta,
myömäst', ei syömäst' eikä juomasta!

Lappalaisten sydämellinen ja iloisa puheliaisuus kuului kaikkialta,
samalla kun kainulaisleiristä kaikuu:

"Perkele! Perkele!"

Mutta tämän yhtämittaisen valvomisen välttämätön seuraus on
väsymystila, jonka rajana on puoliks hengellinen hulluus. Kuljeskellaan
sinne tänne ikäänkuin kohmelossa, tai käyttääkseni jokapäiväistä
lausumaa: "ollaan hourehissa."

Kello oli kaks yöllä viimeisenä käräjäpäivänä, kun André hiljalleen
käyskeli lappalaisleirin läpi. Tavallisen paimentolaisen tapaisesti
olivat he asettaneet asumuksensa paljaan taivaan alle.

Puol'yön aurinko paistoi uneliaasti noille pienoisille, satunnaisesti
sovitetuille telttakujille, jotk' olivat muodostetut purjeista ja
kumotuista venheistä laitetuilla teltoilla. Ruokapadat kiehuivat
tulella, ja ympärillä kihisevien lappalaisten kasvoista saattoi kyllin
huomata rohkean matkavieraan läsnäolon, samalla kun toiset joukkiot,
ollen maassa polvillansa, pelasivat sakkuspeliä (jonkunmoista
schakkia.)

Kun André oli yhden rivin ohi kulkenut, tuli hän toiseen, jossa
hautajaisia vietettiin. Viinapullo kävi kädestä käteen, mutta vaimot
löivät rintoihinsa ja reviskelivät hiuksiansa myötäänsä ähisten ja
puhisten.

Tuon naurattavan näytelmän suututtamana André, niin pian kun hän
huomasi nuo tuskaiset ja väärähän vedetyt kasvot, erkani ja yhdell'
ainoalla harppauksella kävi kivelle ja alkoi kertoa ketusta, joka
pappina oli olevinansa.

Lappalaiset hämmästyivät ja katselivat ensin aivan kauhistuneina
Andréta, mutta pian kuitenkin voitti heidät Andrén naurattava kasvojen
juonnematkinta, jossa hän matki juuri heidän omia kasvojensa juonteita,
ja lopuksi pärähtivät he itkusuin hillitsemättömään nauruun.[6]

Joku omituinen, ulkomainen muoto, joka juuri oli paikalle saapunut,
seisoi täll' aikaa tuolla takapuolella ja tähtäili Andréta
pihtisilmäinten läpi.

Tuo oli kesk' ikäinen herra, vähäläntä ja rihainen, laiha kasvoiltaan,
joiden keltaista väriä vastaan valkoinen, hyvin hoidettu poskiparta ja
siihen kuuluva muu parta sekä samoin valkoiset, hyvin huolellisesti
käheroidyt hiukset loivat aivan omituisen nä'ön.

Hänen pukunsa oli sovitettu kasvojen värin mukaan. Sirotekoinen,
vaalean keltanen nankkiininen puku kilpaili kullankeltaisten
hansikkaiden, kullankarvaisen kauluksen ja rantehisten sekä
rusokeltaisen hellesuojimen (parasoll) kanssa.

Nuori tyttö, jok' oli hänen muassaan, oli kenties neljäntoista vuoden
ikäinen, ehkäpä hieman vanhempi! Somasti sovitettu matkapuku, jok' oli
hänen yllähän, osoitti piirteitä, mitkä kykenivät todistamaan
kypsyneempää ikää; hän näytti jo täysin kehittyneeltä.

"Mitkä merkilliset kasvot!" virkkoi vieras.

"Tämä pistävä sekoitus, tämä ositetun meren rotu!"

Tuo nuori tyttö käännälti päätänsä ja katsoi Andréta muutaman minuutin
ra'ollansa olevin silmin, mutta sitten taas tähysteli Varanginvuonoa
rantoinensa.

André, joka silmänräpäyksess' otti tuon iloisen, välinpitämättömän
silmäyksen solvaavimmaksi loukkaukseksi, vaikeni ja tuota pikaa tahtoi
laskeutua kivelt' alas.

"Seiso paikallas garcon (poika)!" huudahti vieras erinomaisella
ranskalais-norjalais-venäläisell' äänen kajeella. "Minä tahdon
piirustaa sinun kasvos!"

Hän veti luonnoskirjansa taskustaan, heitti hellesuojimensa kentälle ja
alkoi piirrellä pirteästi.

André jäi seisomaan kuni noiduttu ja katseli vierahan kättä, jonka
kallihit timanttisormukset kimaltelivat käden kiidellessä paperilla.
Olip' ihme, että miehen käsi saattaa kuitenkin olla niin pienoinen ja
niin valkoinen!

Uteliaina niinkuin lapset, tunkeutuivat lappalaiset yhä sakeampaan
matkustajan ympärille.

"Pää oikeaan! Valon tulee langeta suorempaan etupuolelle! --
Sinullahan ovat oikeen syvät varjot silmien alla, -- niin -- très-bien!
kumarra päätäs, kumarra päätäs, mon garcon (poikaseni), niin että
syntyperäinen kasvojen hämärre oikeen pääsee näkyviin! -- Mon dieu
(jumalani)! Tuommoiset tummat, puolimongolilaiset kasvot, joita
pohjoisnavan puol'yön aurinko valaisee, -- tuop' olis ollut arvollinen
esine Remgrandt'ille. -- Olga!"

Tuo nuori tyttö kumartui hänen olkapäänsä yli ja tarkasteli luonnosta,
originaalia (alkuperäistä) yhdelläkään silmäyksellä kunnioittamatta.

Andrén veri alkoi kiehua, ja vastenmielisesti hän puristi käsiänsä.

"Oivallisesti osattu," sanoi Olga, "otsan ainoastaan tulis olla yhtä
viivaa matalampi."

"Kuinka voi hän tietää sen olevan minun näköiseni, kosk' ei hän ole
tahtonut minua katsoa muuten kuin suljetuin silmin?" ajatteli André.

"Hän on itsensä näköinen!" huusivat lappalaiset käsiänsä taputellen.
"Hän on yhtäläinen oman lihansa ja verensä kanssa!"

Vieras heitti luonnoskirjan kärsimättömänä kädestään.

"Mikä on nimes?" huudahti hän.

"André!"

"Mist' olet kotoisin?"

"Kautokeinosta."

"Löytyykö Kautokeinoss' useampia ihmeolentoja kuin sinä?"

"Ei," vastasi André.

"Très-bien (aivan hyvä)!" Siellä kuitenkin lienee omituinen kansa,
sangen omituinen. Sinähän puhut ranskaa, -- sinä puhut venättä, minä
tahdon päästä sinne, minun pitää päästä sinne! Milloinka matkustat?"

"Aamull' ani varaksin."

"Kenen kera matkustat?"

"Isäni kera."

"Osoitas minua hänen luoksensa," sanoi venäläinen.

Siks aikaa jäi tuo nuori tyttö siihen. André käänsi päätään ja silmäili
häntä, mutta hän oli istuutunut kivelle ja tähysteli kiikarin avulla
Venäjän puolisia seutuja ja maisemia.

André ja tuo vieras herra kohtasivat Thorsenin, jota ympäröitsi suuri
ryhmä kainulaisia.

Venäläinen mursi vyöhykkeen ja astui suoraan Thorsenin luo.

"Nimeni on kreivi Vasili," sanoi hän, "olen Riikasta kotoisin ja
protestantti uskonnoltani, tyttäreni on kanssani, hän seuraa minua
kaikkialla, hän on seurannut minua jo kymmenennestä ikävuodestaan
alkain, olen hänet totuttanut aikaan tulemaan kamaripalvelijattaretta.
Me ai'omme matkata mukananne Kautokeinoon, monsieur Thorsen. Jos teidän
poikanne ottaa ollaksensa minun tulkkinani Kautokeinoon ja sieltä
takaisin Vesisaareen, niin luovutan minä tromsöläisen tulkkini ja
maksan teidän pojallenne 60 kruunua kuukaudessa."

Andreas Thorsen myöntyi mielellään tähän ehdotukseen ja lähtö
päätettiin tapahtuvaksi kolmen tunnin kuluttua.

Tämän suostumuksen tehtyä jättivät Thorsen ja André kreivi Vasilin, --
André tuiki tuimistuneena tuolle nuorelle tytölle siitä, ett'ei tuo
tahtonut katsoa hänehen.

Kun nämä matkalaiset kolmen tunnin kuluttua kohtasivat toisensa venheen
luona, oli matkueesen liittynyt Lamik Rikkut ja hänen setänsä Jaakko
Tudekas, ja hänen tyttärensä, jotk' olivat ainoat norjan kieltä puhuvat
lappalaiset, jotka löytyivät Kautokeinossa.

"Keitä nämä ovat?" kysyi kreivi.

"Kautokeinolaista väkeä, joka käräjiltä palajaa," vastasi Thorsen.

"Allons (no hyvä)!" sanoi kreivi Vasili ja sytytteli sikariansa.

Olga katseli kanttoria ja noita kolmea lappalaista tutkivilla
silmäyksillä; sitten ojensi hän yht'äkkiä kätensä Thorsenille hymyillen
ja uskoi hänelle itsensä venheesen nostamistoimen.

Thorsen otti hänet varovasti sylihinsä, ikäänkuin pienen lapsen, ja kun
hän huolellisesti levitti peuran nahkan hänen jalkainsa alle, katseli
Olga hänehen entisenlaisella lauhkealla hymyllä ja sanoi: "kiitos!"

André seisoi hiljaa ihmeissään. Sitten kävi hän suoraan Olgan ohitse,
niin että, hänen kyynärpäänsä sipasi Olgan vaattehesen.

"Miks et katso minuhun?" kysyi André kehoittaen.

"Katsonhan minä sinuhun," vastasi Olga välinpitämättömästi.

"Irtauta venhe maasta!" komensi Jaakko Tudekas. Kiireesti ja keveästi
viilsi venhe Varanginvuonon yli ja piirsi karhean, kaitaisen va'on sen
rasvatyyneen pintaan.

Olga, jok' oli asettainnut selin Andrésen, nojasi venheen laidalle ja
antoi veden pulputa sormiensa ra'oista.

André, jok' oli yksi soutajista, ei voinut olla tuohon hienoiseen
niskaan katsomatta, vaikka se niin ynseästi hänehen päin käännettiin.
Hän ei saattanut selittää miksi, mutta hän vihasi kuitenkin sitä.

Kun matkustajat olivat Varanginvuonon toisella puolella maalle
nousseet, sideltiin venäläisten matkalaukut ja kanninarkut
kyytilappalaisten hartioille nuoralla, joka kävi ristiin ryntäiden yli.

Varangintunturille aljettiin nousta leveätä postitietä myöten. Tämän
kiipeämisen vaivaloisuutta vielä enensivät hyttyset, jotk' ilmassa
sakeana kiehuivat, ja jotka matkalaisten vaatteille naavittautuen
kutoivat keveät huntuverhot heidän ympärillensä.

Kreivi Vasili vilvoitteli itseänsä yhtämittaa palmuleuhuttimella, jonka
hän kerran oli ostanut Egyptistä.

"On jo kahdeskymmenes vuorelle kiipeys, joita ma eläissäni olen tehnyt,"
kertoili hän.

Jok' ainoalla vesipaikalla, jonka ohi he kulkivat, syöksivät
lappalaiset vedenpartaalle, heittäytyivät vatsallensa ja kurnivat vettä
kuni janoiset koirat.

André astui ulomma kreivin tyttären luo. "Tarvitsetko apuani?" kysyi
hän töykeästi.

"Kernaammin käyn yksinäni," vastas Olga ja luottavaisena läheni Andreas
Thorsenia.

Vaikk' Olga piti isää parempana, -- no hyvä, tuohan tok' ei tehnyt
mitään, mutta mikä häntä raivostutti, oli ystävällisyys, jot' Olga
osoitti Lamik Rikkutille ja Seimke Tudekkaalle, ystävyys, joka tuli
vieläkin silmään pistävämmäksi sen isoisen välinpitämättömyyden kautta,
jota tuo nuor' immyt edelleen osoitti hänt' itseä kohtaan.

Kun Olga Vasili, songertaen norjankieltä, jota hän Norjass' ollessaan
oli oppinut, puhutteli noita nuoria lappalaisia, piili siinä aina hänen
nuorissa kasvoissansa joku kuvailematon ja Andrélle selittämätön
suojelevan hyvyyden lausuma. Kielen, jota nuo ra'ollansa olevat silmät
samall' aikaa puhuivat, saattoi ainoastaan Andrén kateuksekas vaisto
aavistaa, sill' ei hän niitä koskaan kohdannut, mutta tämä ärsyytti
häntä sitä eneimmin ja kiihoitti kostoon.

André kiiruhti edelle, hihuili, naureli ja vilkutteli valkoisia,
kiiluvia hampaitansa. Nämä pienet, kimakasti helähtelevät naurut
murtautuivat esille tummissa kasvoissa niinkuin salamat ja vaikenivat
yhtä pian.

Vaikka vaaleat itsessään, olivat nämä poikaiskasvot kuitenkin tummat.
Näissä äkillisissä salamoissa loisti jotakin kesytöntä.

Pitkä ja notkea kasvulleen oli, hyppeli hän kiveltä kivelle kuni
vuorivuohi. Tuota pikaa kiipesi hän irtanaiselle kallion lohkareelle,
ja samalla kun hän käännähti jäljestä tuleviin päin, nosti hän oikean
kätensä ja osoitti kärsimättömästi alaspäin,

"Tenojoki!" huudahti hän.

"Mon garcon (poikaseni)!" äännähti kreivi. "Aina ensimmäinen! Sinä saat
nimen Excelsior (etevämpi)."

Matala koivumetsä kohosi verkalleen aina yhä sen mukaan kuin eteenpäin
tultiin, ensin latvat, sitten ylimmät oksat ja viimein koko rungot,
siks kunnes Tenon pitäjäs koivumetsäisillä tuntureillansa, ikäänkuin
noitaiskulla lepäsi levitettynä heidän jalkainsa edessä.

Valtava Tenojoki kuohuen kulki iloisesti eteenpäin ja heinävien
niittyjen ja hyvälle hajahtelevien heinäsuovien ohitse. Valkoisten
koivunrunkojen muodostamain patsaistojen välistä näkyi lohipatoja ja
pitkiä jokivenheitä, joissa punaisiin ja keltaisiin kauhtanoihin
pukeuneet jokilappalaiset loiskivat.

Venäläiseltä ja hänen tyttäreltään pääsi imehdys-huudahdus.

"Ai -- C'est ca (tuossapa se)!" äännähti edellinen. "Tämäp' on jotakin
virvoittavaa; onpa jotakin uutta -- pohjoisleveyden 70:llä asteella.
Täss' on meidän ruokailtava."

Ennenkun kulku myötämaahan aljettiin, päätettiin levähtää.

Thorsen käveli kauemmaksi tasangolle löytääksensä joitakuita
tunturikasveja noille matkustavaisille. Täll' aikaa André ja
lappalaiset kokoilivat oksia ja sytyttivät roihuavan risuvalkean
karkoittaaksensa kutsumattomia vieraita, hyttysjoukkioita.

Täll' aikaa oli Olga, Seimke ja Lamik Rikkut asettainneet istumaan
muutamille kiville ja katselivat Tenojokea, tätä kumpuilevaa virtaa,
joka päilyi niinkuin leveä hopeainen vyö alahalla syvyydessä.

"Mikä on sen paikan nimi mistä sinä olet kotoisin?" kysyi Seimke.

"Genua", vastas Olga.

"Onko siellä niin kaunista kuin täällä?" jatkoi lappalaistyttö.

"Huoneet ovat marmorista".

"No, mitä se marmori on?" kysyi Seimke.

"Se on erästä valkoista kiveä", sanoi Lamik Rikkut kiireesti. "André on
kertoellut minulle siitä. Kerrotaanhan sadussa, että huoneet ovat
vallan valkoiset ja niiss' asuu haltijattaria."

"Onko marmori niin valkoista kuin lumi?" kysäs Seimke epäillen.

"Ei juuri täydesti niin valkoista", vastas Olga. "Niin, sittenpä en
täällä paljoa kauniimpaa, kun Jumala talven tekee".

"Se riippuu, minä mikin sen pitää. Kaikki kuitenkin kiittävät Genuaa
kauniiksi kaupungiksi".

"Onko siellä kadut kullasta?" keskeytti Seimke.

"Ei toki", vastas Olga, joka huomasi että luonnonlapsen vaatimukset
olivat ylön suuret tyydyttääksensä niitä.

"Taivaallisessa Jerusalemissa ovat kadut kullasta ja portit
jalokivistä", selitti Seimke.

"Miss' äitis on?" kysyi venäläinen tyttö.

"Rakkaan Jumalan luona"

"Siell' on minunkin äitini", sanoi Olga.

Lappalaisen tytön hellä, tuntehikas sydän sykähti kohta häntä vastaan.
Seimke puhkes itkuun. "Älä itke," lohdutteli Olga. "Löytyy yksi, joka
kyllä tahtoo olla meidän molempien äitimme."

Sill' aikaa kun tätä keskustelua mäenrinteellä pidettiin, oli André
illallisesta huolta pitänyt. Sukkelasti ja taitavasti asetti hän
aurinkomajan, otti ruokakalut esille ja pani ruokaa tuolle pehmoiselle
sammalvaipalle. Loikoen mukavasti venyttäytyneenä karhuntaljalle, löysi
kreivi Vasili nyt juuri uuden ja harvinaisen kasvin. Koko pitkän
elämänsä ajan etsittyänsä olemuksen kaunotieteellisiä kukkasia kokoili
hän vuosi vuodelta kukkaiskiehkuraista, jonka hän viimein aikoi viedä
mukanansa hautaan, jossa tämä, kuihtuneena ja kuivettuneena, yhdessä
hänen oman ruumiinsa kanssa mullaksi muuttuva oli.

"Pulmalliset kasvot!" jupisi hän, "inhoittava, mutta miellyttävä
samalla. Taivahan nimessä, miss' olen nämä kasvot ennen nähnyt? -- Ai,
c'est ca, nyt muistan jo. Kakstoista vuott' on sitten. Hän oli nouvaute
(uutinen), mutta hänt' ei voinut kesyttää. Très-bien (aivan hyvä), tuo
on samaa sekoitettua rotua, tässä kuitenkin enemmän euroopalaista
ainesta, joka tuon mongoolilaisen tekee vieläkin huvittavammaksi.
Garcon," huudahti hän rajusti, "tunnetko runollista perkelettä?"

"Kyllä, kyllä minä perkeleen tunnen," vastas André.

"Très-bien! Mutta löytyy, huomaatsä, eräs yksinkertainen perkele, joku
halpa-arvoinen alhainen henki, jok' yksinomaisesti jakaa pikkumaisia
vihoja, -- hän on karhea, hän ei ole kaunotieteinen, häneltä, huomaat
sen, puuttuu dressyyriä (totutusta). Se, joll' on saatana nimenä,
garcon, on 'ein Gemisch' (sekasotku), eräs häjyhenki, kauhuttava pahan
ja hyvän sekoitus; hänen vihassansa on suuruus ja jok' ainoassa
suuruudess' asuu joku jumaluus."

André ei vastannut; niinkuin ammuttu nuoli kiiti hänen silmäyksensä
pois Olgahan, joka telttiä läheni.

"Tääll' on kenttätuoli!" huudahti hän. Mutt' Olga käännähti ympäri
Rikkutiin päin.

"Anna minulle tuoli, Lamik", sanoi hän.

Lappalainen työnsi tuolin pian hänelle. Jos André olisi vaan
uskaltanut, niin olis hän samassa silmänräpäyksessä lyönyt tuolin
antajan maahan nyrkeittänsä.

"Sampanjaa!" äännähti kreivi.

André antoi korkin kiitää ilmaan ja laski lasihin.

"Kas niin, aivan vanhan juomanlaskijan taitavuudella!" virkkoi
venäläinen.

"Taivahan nimessä, monsieur André, kuka sinut on opettanut
sampanjankorkkia pompahuttamaan Varangintunturilla?"

Tuskin oli kreivi lausuttavansa loppuhun ehtinyt; ennenkun Thorsen
näkyi palajavan, ja yht' aikaa hänen kanssaan kiirehti eräs
eriskummainen jata toiselta puolelta ylös tunturiharjun yli.

Täm' oli joukkio lappalaisia, jotka kantoivat sairasta välissänsä.
Sairas makasi pitkällänsä peurantaljalla, mutta niin pian kun
lappalaiset näkivät Thorsenin, laskivat he kuormansa sammalikolle ja
temmelsivät siinä sen ympärillä.

"Rukoile hänen edestänsä, pane kätes hänen päällensä, niin hän tulee
terveeksi."

"Oi, rakkaat lapset, jos Jumala niin tahtoo!"

"Armollinen, laupeas isä kanttori! Armoinen, laupeas Isä Jumala! Älä
salli hänen kuolla, suo hänen saada elää, anna hänen saada kivussa
huojennus, hänell' ovat kovat tuskat, katso, hän voipi tuskin
hengittää, henki lähtee hänestä! Auta, Herra, auta!"

Ajoin nostivat he kätensä taivasta kohden ja toisin taas ojensivat ne
Thorseniin päin. Heidän rukousta kuvaavat liikuntonsa ja heidän palava
avuksi huutonsa, jonka hartautta vieläkin enensi samilaisen kielen
sujuvuus ja soinnollisuus, oli todellakin rukous, oli niin
vastustamaton, niin voimakas, että se kivikovan sydämenkin särkymään
sai.

Kyynel silmin katseli Thorsen heitä.

"Rakkaat lapset, Jesuksen nimessä!"

Lappalaiset ottivat lakit päästänsä ja laskeutuivat polvillensa,
kääntäen kasvonsa maata kohden.

"Omituinen näytelmä!" virkkoi Vasili kreivi, asettaen pihtisilmäimet
nenällensä ja astui joukkohon sampanjalasi kädessään.

"Mene sinäkin sinne", sanoi Olga Andrélle, mutta hänp' ei liikahtanut
paikaltaan, jäi uhkeasti paikallensa vaan.

Hätäisä silmäys sivulle luikahti tuon nuoren tytön tummain silmiripsien
alta ja pysähtyi hetkiseksi Andrén kasvoihin.

Pikainen tunne kävi Olgan sielussa siitä, että nämä kasvot kenties
kerran, asian haarain niin sattuessa, saattaisivat tulla peljästystä
tuottaviksi.

Salaman sukkeluudella tarttui Olga portviini pulloon, täytti pikarin,
kiiruhti pois, laskihe polvilleen sairaan viereen ja piti pikaria hänen
huulillaan.

Andrén silmät paloivat hänehen, mutta hän käänsi silmäyksen pois
liikkeen tekemällä, ikäänkuin jotakin olisi nieluun takertunut ja
tahtonut tukehduttaa häntä. Muiden huomaamatta polki hän kenttää.

Vaivaloisesti tyhjensi sairas lasin, jonka tehtyä hänen päänsä jälleen
vaipui peurantaljalle takaisin.

Polviltansa nousematta, näppäsi Olga kätensä ristiin. Hänen hattunsa
oli pudonnut, ja hajalla olevat hiukset laskeutuivat hartioille, kun
hän nosti hehkuvat kasvonsa Thorseniin päin.

"Herra Jesus Kristus", rukoili Thorsen, "jos sinun armollinen tahtos
on, että tämä sairas vielä saa elää, niin te'e hänet pian terveeksi,
pian, mutta jos Sinä olet päättänyt, että hänen tulee kuolla, niin
vapahda hänet, Herra, äläkä salli hänen pitemmältä vaivaa kärsiä. Sinä
et tahdo, että hän pitemmältä vaivaa kärsii, Herra Jesus! Onhan meillä
sinulta lupaus, että missä kaksi taikka kolme kokountuvat Sinun nimees,
niin Sinä olet heidän keskellänsä. Ja nyt rukoilemme me kaikki Jesuksen
nimeen: joko Sinä tahdot elämän tai kuoleman, niin älä anna hänen
enempää vaivaa kärsiä! Amen".

"Bravo! (hyvä)!" huudahti kreivi, mutta keskeytti ilohuutonsa, kävi
teltille takaisin ja pani pois sampanjalasinsa.

"Hän nukkuu", sanoi Olga.

"Viini!" sanoi kreivi Vasili.

"Usko!" huusivat lappalaiset samalla kun he kavahtivat ylös ja
riemuitsevassa kiitollisuudessa ojensivat kätensä valoisaa kesätaivasta
kohden.

Nuo hartaan virkeät kasvojen väreet, kätten liikkeet ja kyyneleet,
jotka vierren vettivät heidän kasvojansa, yhdessä loivat semmoisen
sydämeen koskevan te deum'in (Jumalan ylistyksen), jommoist' ei vielä
ennen ole minkään tuomiokirkon lakikuvuissa kajahdellut.

"Tunteita ilmaisevaa, kuvaavaa!" myhyili kreivi ja päätänsä
nyökähyttäen ilmoitti mieltymystään.

Kiitollisuutta uhkuen suutelivat lappalaiset Olgan ja Thorsenin käsiä,
nostivat sitten varovasti tuon nukkuvan sairaan vuoteinensa käsillensä
ja vaieten vaelsivat tiehensä.

"Monsieur Thorsen", sanoi kreivi, "voitteko selittää arvoituksen? Minä
sanoin, että viini oli se, jok' antoi tuolle sairaalle unta,
lappalaiset sanoivat, että se oli usko. Pardon (suokaa anteeksi), --
mitäs sanotte Te?"

"Minä sanon, että Jumala siunasi viinin ja käytti sitä
terveysvälikappaleena, ja _juuri sentähden_, että Hän näki meidän
_uskovan_, ja että Hän tahtoi auttaa".

"Se on kauniisti, sangen kauniisti!" huomautti venäläinen.

"Se on totinen tosi," sanoi Thorsen nöyrästi.

"Nous verrons (saamme nähdä)!" vastasi kreivi. "Kaunotieteinen totuus
saattaa esiyntyä rumassa, inhoittavassa muodossa, ja se saattaa myöskin
ilmautua kauniissa muodossa. Vive la forme (eläköön muoto)! Kaikki
elämässä perustuu siihen".

Kreivi oli hurmoutunut, hän oli innostunut. Monen monta vuott' oli hän
etsinyt originaalia (alkuperäistä), tavatonta, mi nyt täällä
"erämaassa" yht'äkkiä kumpusi vilpeänä, virvoittavana lähteensilmänä,
jonka nuorentavassa virrassa hän saattoi kylvettää vanhaa, riutunutta
ruumistansa.



6. LUKU.


Olga ja kreivi Vasili olivat istuutuneet peurantaljalle, jok' oli tuon
seitsentä kyynärää pitkän, kapean ja tasapohjaisen jokivenheen pohjalle
levitettynä. Tenojokea oli matkustettava.

"Nyt ette Te saa puhua, ette tyttärenne ettekä muidenkaan kanssa,"
sanoi Thorsen. "Istukaatte hiljaa! Vähinkin liikahdus saattaa aikaan
saada venheen kaatumisen."

"Soutakaatte, aivan niinkuin henki kysymyksess olis",[7] huudahti
viilettäjä, joka peräkaarten välissä seisoi.

Leveät, lyhkäiset airot vihloivat vettä tihein airauksin, ja nyt viilsi
venhe salaman nopeudella yhdestä kuohuvasta pudotteest' alas toisensa
jälkeen ja samalla suikelteli niinkuin käärme louhien lomitse.

Kuolon hiljaisuus vallitsi venheessä. Noiden kahden soutajan silmät
seurasivat tarkkaavaisesti perimiehen liikkeitä. Jok' ainoa jänner
hänen ruumiissansa oli pinnistyksessä, kulkua ohjatessansa tuota
louhten luomaa väylää myöten. Hiukankin vaan puolelle tai toiselle,
niin venhe on pirstoina ja matkaajat saavat sovittaa sormet soutimiksi.
Kun jäiden kulku keväisin koskissa mylläilee kiviä eri asemiin ja
paikkoihin, niin vaatii tämmöisten koskien kulku suurta tarkkuutta ja
taitavuutta. Kreivi ei hiustansakaan hievahuttanut; pidättipä melkein
hengenvetoansakin. Joka kerta, kun vaahto roiskahti hänen kasvoillensa,
hän vilkasi vaan. Tuntui hänestä, juuri kuin hän olis "Charons'in"
venheess' ollut.

Mutt' olipa kuitenkin yhtä melskettä ja kohinaa, joka saattoi ihmisen
kuuroksi tehdä. Notkeana ja kimmoisena tanssi jokivenhe jok' ainoan
aallon harjalla ja myötäili tavattomalle veden voimalle, joka
järvivenheen olis tuokiossa musertanut. Vesipisarat putosivat alas
niinkuin timanttisade.

André ei voinut silmäyksiänsä irroittaa Olgasta, jok' istui liikkumatta
ja ihmehtien katseli veden pyörteitä.

Ihme, ett'ei edes hätä ja pelko saanut nostamaan silmiänsä niin paljo,
ett' André olis viimeinkin voittanut edes kerran sen riemun, saada
suoraan katsoa Olgan silmiin, sen koston, saada nähdä Olgan
peljästyneenä.

"Vitahan rantaan!" komensi perimies ja venhe laskettiin rantaan
Polmak'in salvohuoneen viereen.

Kun Olga hyppäsi rannalle, seisoi André ja katseli häntä.

"Pelkäsitkös?" kysyi hän kiusotellen.

"Kyllä."

"Miks et kirkunut?"

"Minä en kiru koskaan."

Kun kreivi Vasili tunsi vakavan maan jalkainsa alla, oli hän hervoton
ja voipunut. Olipa varmaan jotakin uutta, jota hän nyt oli nähnyt ja
kokenut, mutta tämä uus oli nyt tarjoutunut niin tuimassa
vastemielisessä muodossa, että hermojen kiihoitus oli tuskaksi tullut
ja kaikki tyynihän, hänen mielensä mukaan, elämässä riippui muodosta.

Päätettiin siis ensinnä ja ennen kaikkia viipyä täss' yli yön ja
levähtää.

Polmak'ista, jossa Tenojoki tekee rajan Norjan ja venäläis-suomalaisen
Utsjoen välillä, (yhdellä rannall' asuu venäläisiä ja toisella
norjalaisia), jatkettiin matkaa Heinäkuun kuudentena päivänä, samaan
aikaan, jolloin Varangintuntureilla raikkaasti kajahtelivat kanuunain
paukahdukset, jotk' osoittavat käräjämatkojen suuntaa yhdeltä
kauppapaikalta toiselle kauppapaikalle.

Heinäkuun yhdeksäntenä päivänä oli Karasjoki pienine kirkkoinensa ja
kirkon säilöhuoneinensa jo levitettynä matkustavain silmäiltäväksi
tuolla kauniilla niemekkeellä, jonka tekee Karasjoki.

Hiekkaperäisiä maita, kauniiden lehtipuiden ja ikihonkain varjostamia
harjanteita, joiden päälakien ylitse paljas tunturi kohotaksen aina
pilvihin asti, aidaten tuon amfiiteaatterimaisen maapaikan.

190 vuotta sitten asettui muutamia kainulaisia Karasjoen varrelle lohen
pyytöä harjoittamaan. Tämä on Karasjoen seurakunnan perustaminen, mutta
taru tietää niinkin, että se on jo ammoisist' ajoist' ollut asuttu, ja
että nuo alkuasukkaat neljännellä- ja viidennellätoista vuosisadalla
karkoittivat ja hävittivät venäläiset, jotka taas vuorostaan saivat
väistyä länteenpäin tartarien edestä.

Fama (huhun jumalatar) lisää: "viimein oli siell' yks ainoa elävä mies
jäljell' Altenissa ja yksi Varangissa".

On kuitenkin Asfibagtin luona todellakin löydetty muutamien
kiviraunioiden jätteitä ja venäläinen keihäs.

Oli sunnuntai. Kun kreivi Vasili oli päättänyt ollaksensa
jumalanpalveluksessa, matkusti Thorsen, Lamik Rikkutin ja Jaakko
Tudekkaan seuraamana, etukynnessä Kautokeinoon.

Kirkko oli täpö täynnä lappalaisia, mutta kun pappi astui alttarille,
ilmoitettiin samalla, että kirkkotulkki oli tullut äkillisesti
kipeäksi.

Mit' oli nyt tässä tehtävä! Pappi ei tainnut sanaakaan samiskaa,
eivätkä lappalaiset ymmärtäneet ainoatakaan norjankielistä sanaa. Täss'
yleisessä hämmästyksessä ja säikähdyksessä löi André tuumansa tukkuun
ja tavallisella rohkeudellaan teki uskaliaan päätöksen. Hän tahtoi
Olgalle osoittaa, ken hän oli, hän tahtoi pakoittaa Olgaa silmäämään
hänehen. Lakki kädess' astui hän suoraan kuoriin alttarin eteen.

"Minä voin tulkkin' olla," sanoi hän. Pappi silmäili ihmetellen häntä,
mutt' antoi jumalanpalveluksen kuitenkin alkaa.

"Mitä pappi sanoo? Mitä pappi sanoo?" kuiskattiin Andrén ympärillä.

Selkein sanoin, vahvalla äänellä selitti hän papin saarnan sanasta
sanaan. Samoin kuin näyttelijään, tarttui hänehenkin vallitseva
miel'ala, hän taisi tarkalleen tehtävänsä, jota ylensi vielä tämmöinen
satunta eli situationi. Papin esitys jäi vähäpätöiseksi tuon viistoista
vuotiaan tulkin esittelyn rinnalla.

Pitkänä ja suorana seisoi André kuorissa; hänen silmänsä säteilivät
elävyyttä, ja tuo samilainen (lappalainen) kieli hänen suustansa soi
hurmaavalla innolla ja alkuperäisyydellä.

Lappalaiset itkivät, ohkivat ja vohkivat.

"Voipa saakelin poika!" jupisi kreivi Vasili. "Hänhän seisoo tuolla,
juuri kuin jos olis teaatterissa syntynyt ja kasvanut!"

Jumalanpalveluksen päätyttyä lähti pappi pois koko seurakunnan nähden
ja kiitti kauniisti Andréta. Nuorukaisen posket punin kukkivat, ja hän
vakoili Olgaa. Katsoiko hän sitä kunnianosoitusta, jok' Andrén osaksi
osui? Ei! Samassa silmänräpäyksessä, jolloin pappi tarttui hänen
käteensä, oli Olga kääntänyt päänsä alttariin päin.

Niin pian kun he olivat tulleet kirkost' ulos, koetti André kaikin
mokomin päästä Olgan kupehelle; sill' Andréta poltti se seikka, saada
tietää Olgan arvostelun noista nyt juuri täytetyistä tehtävistä.

"Enköstä minä tehnyt tehtävääni hyvin?" kysyi hän.

"Aivan. Sinä näyttelit komediian vallan hyvin!" vastas Olga.

Loppu matkan mietti André turhaan tuota ratkaistavaa, jot' ei hän
voinut suorittaa.

       *       *       *       *       *

Kautokeinoon tultuansa pyysi ja saikin kreivi Vasili asunnon kanttorin
luona.

Kreivi otti esille pihtisilmäimensä.

"Schlegelin filosofiia, Schleiermacherin teologiia, Göthen Faust,
tähtitieteellisiä teoksia! Mon dieu (jumalani), monsieur Thorsen, mitä
lukkarill' on tähtitieteen kanssa tekemistä?"

"Pitkinä, pimein' öinä on finmarkenilaisella kylläkin hauska tilaisuus
tähtitaivaan ihmetten selvittämiseen," sanoi Thorsen puolustaiden.
"Tähtitaivas on hänen lohdutuksensa ja hänen toivonsa."

"Tuop' oli siveellisesti kauniisti sanottu," tuumi kreivi.

"Sit' en tiedä," vastasi Thorsen. "Tiedän sen vaan siveellisesti tott'
olevan, ja siinn' on minuiselle kylliksi."

"Miss' emäntänne on, monsieur Thorsen," kysäsi; venäläinen.

Tuo puhuteltu vaaleni.

"Vaimoni ei -- ole kotona," vastasi hän tuskallisesti.

"Ai c'est ca (sepä se). Hän niinmuodoin on matkalla," huomautti kreivi.

"Teidän suruanne valitan. Mies aina puuttuu vaimoansa, monsieur
Thorsen."

Ensimmäinen ilta läheni loppuansa. Kreivi, jok' illallisen jälkeen oli
asettainnut akkunan viereen, havaitsi nyt joukon lappalaisia, jotk' eri
suunnilta marsiskelivat suoraan kanttorin asumuksen ovea kohti.

"Mitä nämä miehet tahtovat?" kysyi hän.

"Iltarukouksia pitää," selitti hänen isäntänsä. "Olen jo
kahtenakymmenenä vuonna pitänyt tääll' asumuksessani lappalaisten
kanssa ilta- ja aamurukoukset. Kreivi suokoon anteeks, ett'en tän'
iltanakaan te'e poikkeusta."

"Älkäätte epäröikö ollenkaan," sanoi kreivi Vasili. "Minä itsekin
tahdon olla läsnä tässä patriarkallisessa jumalanpalveluksessa."
Lappalaiset astuivat sisään.

"Hyvää päivää, isä!" lausuivat he kukin vuorollansa syleillessänsä
rakasta kanttoriansa. "Hyvää päivää, ja tervetuloa kotiisi jälleen.
Raste vifui (rauha huoneessa)!"

"Ihmel addi (Jumal' on se, joka sen lahjoittaa)!" vastasi kanttori.

"Ojenna kätes mulle, André! sanoi nimismies ja laski uskollisen oikean
kätensä Andrén pään päälle".

André pudisti sitä pois.

"Ota pois se!" kiljahti hän kiukkuisesti.

Lyhyen rukouksen jälkeen avasi Thorsen raamatun ja alkoi lukea yksiä
niistä luvuista, joita hän aivan ominpäin lappalaisia varten oli
kääntänyt.

Lappalaiset olivat kokountuneet hänen ympärillensä; muutamat istuivat
lattialla, toiset seisoivat ristissä käsin ja nojasivat toistensa
olkapäihin.

Kreivi Vasili istui hetkisen ja tarkasteli tuota joukkiota juuri
niinkuin hän olis tahtonut siitä mitat ottaa ja katsella sitä
erityisiltä näkökohdilta; sitten hän kiireimmiten heitti pois
sikarinsa, otti luonnoskirjansa taskustaan ja alkoi piirustella.

André, jok' oli tämän liikkeen keksinyt, tuli tyyni uteliaaksi. Hän
heitti pikaisen silmäyksen isäänsä; mutta kun tämä sattumalla käänsi
selkänsä hänehen päin, hiipi hän varovasti lähemmä ja tähysteli alas
kreivin olkapään yli.

Venäläisen käsi loitsi rohkeilla piirteillä kokonaisen kokouksen
peikkoja, hännäkkäitä ja sarvikkaita karilaita.

Hartaalla tarkkaamisella seurasivat Andrén silmät plyijyskynää aina sen
mukaan kuin tämä muodosti kaavion kaavion jälkeen. Se läheni lukkaria.

Thorsen sanoi "amen", ja kreivi pisti luonnoskirjansa kiinni; mutta
monen monta päivää senjälkeen seuras Andréta tyydyttämätön
uteliaisuuden tunne: "Oi voi, kun vaan saisin tietää, mitenkä hän isäni
oli aikonut piirustaa!"

Olga oli kuitenkin yhä edelleen täydellisesti välinpitämätön Andrén
suhteen. Hän kartteli Andréta niin usein kuin vaan voi ja otti
kehoittavan "sinän," jonka André yhtäpäätä viskasi hänelle vasten
silmiä, aivan sinnepäin vilkaisematta vastaan.

Hän kietoi itsensä Olgan ympärille niinkuin notkea käärme, ajoin
rohkeana ja epähäveliäänä, mutta toisin taas herttaisena,
rakastettavana ja miellyttävänä, nöyränä juuri kuin neapoolilainen
yleisön palvelija. Mutt' ei auttanut mikään.

Olga liittyi vaan likemmin Andreas Thorseniin. Kenties yks tunsi toisen
uhraavan ja alttiiks antauvan luonteen toisen myötätuntoisesta
mieltymyksestä. Seimke ja Lamik Rikkut olivat hänen mieltyneitä
orjiansa; sill' Olga otti aina puolustaaksensa heitä joka kerta, kun
hän huomasi, että nämä Andrén vallitsemishimosta kärsiä saivat.

Ankara oikeudentunto ja taipumus ain' ottamaan heikomman puolta
pitääksensä näkyi häness' olevan myötäsyntynyt ominaisuus, -- kaks
ominaisuutta, jotk' useinkin osoittavat vakavaa, jaloa luonnetta.

Jos sanoa vois, ett' André nuorukais-innoss' oli rakastunut Olga
Vasiliin, niin täytyy kuitenkin samall' aikaa lisätä, että tässä
rakkaudess osoittautui jonkunmoinen viha.

André aistontapaisesti tunsi, ett' Olgass' oli jotain semmoista, jot'
ei hän ymmärtänyt, ja jota hän sen tähden tahtoi esillä pitää.

Ja niin hän kuitenkin kuljeskeli, ollen mustasukkainen niin Lamik
Rikkutille kuin Seimkellekin osoitetusta, jok' ainoasta hymyilystä ja
kustakin katsahduksesta, jokaisesta sanasta, jonka he Andrélta
ryöstivät.

"Älä tottele häntä, Lamik, miten kuningatarta."

"Mahdotont' on muutoin," vakuutti Rikkut. "Oletko häntä konsaan
katsonut silmihin?"

"En!" huudahti André.

"Niinpä niin, sillä silloinpa sinä tottelisitkin. Veden haltija asuu
niissä sangen syvällä," vastasi lappalainen.

"Tuota vedenhaltijaapa juuri tahtoisin katsoa silmästä silmään,"
ajatteli André.

Hän tuskin oli päässyt mietteensä loppuun, ennenkun heidän ohellansa
Olga seisoi.

"Vies minua vähäsen venheellä joelle, Rikkut," sanoi Olga, ja samass'
astui lähellä maata kiikuskelevaan venheesen.

André juoksi kiireesti hänen jäljessään, päästi kiinitysnuoran ja
ponnalsi venheen maasta, ennenkun lappalainen mukahan ehti. Tämä kaikki
tapahtui semmoisella kiiruulla, ett'ei tuo nuori tyttö ennättänyt
selvitä ensi hämmästyksestänsäkään, ennenkun Lamik Rikkut huulin
hyypynyisin ja lupalla korvin kääntyi isänsä maamajahan takaisin.

Kun André oli venheen soutanut keskijoelle, paiskasi hän airot linkkuun
ja kapsahti seisoalleen.

Samassa silmänräpäyksess' ymmärsi Olga uhkaavan vaadinnan hänen
kasvoissansa. Hetki, jota hän oli aavistanut, oli nyt tullut: nämä
kasvot vaikuttivat hänehen selittämätöntä ja salaista pelkoa. Hän
kalpeni, mutt' ei virkkanut mitään.

André alkoi hurmalleen heilutella venettä.

Olga loi silmäyksensä ylöspäin, aivan ylöspäin, ja kallisti päänsä
taaksepäin, -- he katsoivat suoraan ja sirkeästi toisiansa silmiin.

"Nyt juur enskerta! Nyt juur enskerta!" riemuitsi André, seisoen vähän
etunojassa, ikäänkuin olis tahtonut ottaa harppauksen.

Hänen vihdoinkin nyt piti löytää Ahti syväll' aalloissa ja juuri näiss'
ylevissä silmäyksissä, näette, jos vaan se siell' asui! Nuo neljä
silmää eivät erenneet toisistansa, ne olivat sidottuina toisihinsa
ikäänkuin edeltämääräämisen taikavoimalla.

Olga ei tähystellyt, eikä hän liikahtanutkaan, mutta näpisti vaan
huulensa yhteen.

Silloin kaatoi André venheen. Mutta juuri samassa, kun he molemmin
jokehen joutuivat, tarttui hän Olgaan ja ripein ottein ui rantaan.

"Pelkäsitkös?" kysyi hän lyhyesti.

"Pelkäsin, -- minä kun en osaa uida."

"Miks et kirkunut?"

"Minä en kiru koskaan," vastasi hän kiiruhtaen ylös huoneesen.

André katsoi hänen jälkeensä niin kauan, kun hän vaan näkyviss' oli;
sitten hän heittihe ruohokolle kasvot maata vasten.

Jos hän vaan vois nuo silmät unhoittaa! Niin, nyt oli hän nähnyt Ahdin,
ja Ahti oli ryöstänyt hänen ymmärryksensä.

Tuo pitkäläntä sanaton silmäys oli iskenyt tulen nuorukaisen suonissa.

Morraava melu ja lovajastaminen läheni pakoittaen kuitenkin Andrén pian
nousemaan. Parvikunta ihmisiä, eriskummallisia nä'öltään: korppimustat
hiukset hurjasti riippuivat silmillä, vaimoilla, joita oli muutamia
mukana, olivat tulipunaiset housut, korko-ommellut komaginauhat ja
suipot mieshatut päässä. Tämmöinen parvikunta retki nyt joen parrasta.

Täm' oli Ruotsin lappalaisia Gellivaarasta ja Jackmock'ista. Heidän
kolkkean puhuntansa kai'ahdus, ja rumat kantapäille ylettyvät,
likaisilla alaspäin riippuvilla vuohen karvoilla leveältä reunustetut
mekot eroittivat nämä ensi silmäyksellä noista soreista,
maalaustaiteisesti puetuista Norjan lappalaisista.

Nimismies tuli samass' ulos huoneestansa.

"Sinä lapsenikos se oletkin!" sanoi hän.

"Älä sano minua lapsekses!" huudahti André vimmaatuneena, otti kiven ja
paiskasi sen hänen ovehensa.

Joll'ei nimismies samassa silmänräpäyksessä, kun André nosti kättänsä,
olis askelta syrjähän siirtynyt, niin olis varmaankin saanut kiven
otsaansa.

"Jumal' anteeks antakoon sinulle, sinä lapsukainen!" sanoi nimismies
lempeästi ja samassa kääntyi sisälle mennäksensä.

Andrén kasvot vääntyivät.

"Lapsukainen," oli nimitys, jota hän vihas yhtä katkerasti, kuin hän
vihasi nimismiestä, nimismiehen tyhmyyttä ja hänen hyvyyttänsä.

Andrén vastenmielisyys kasvoi voimakkaammaksi kuin hänen järkensä ja
tahtonsa; täm' otti hänet valtaansa ja näyttipä tuo toisin hetkin
tekevän hänet melkein syynalaisuudettomaksi.

"Jospa Jumala vaan olis suonut minun saada hänehen sattumaan!" sanoi
hän.



7. LUKU.


Heinäkuun loppupuolen ja alun Elokuuta oli kreivi Vasili matkoilla
Finmarkenissa ja Ruotsin Lapissa.

André seurasi häntä kaikkialla kielenkääntäjänä ja hellesuojimen
kantajana. Missä vaan venäläinen istuutui kivelle luonnoskirjansa
polvillensa levittäen, seisoi, huomaatte sen, André, miten kiinalainen
palvelija, hänen takanansa pidellen hellesuojinta hänen päänsä päällä.

Yks panoraama vaihtoi toisen kanssa.

Pientä laaksoa tuolla rehoittavine ruohoketoinensa, siimeksineine
metsinensä ja rikkaine kukastoinensa ympäröitsee sinertävä tunturien
luoma kehäke, -- tuo on Ruotsin Lapin paradiisi, se on Kvickjoki!
Paradiisin sulkee cherubi jäävaltikalla, tuo armoton, kuoloa uhkuva
Sulitelma.

Nämä sammalpukineiset temppelit, missä ne kuusen kuorella peitetyin
parjaisin muodostavat juhlallisia patsaskäytäviä, -- tääll' on
Jukasjärven ja Gellivaaran tunturipitäjäät!

Nämä maailman pohjoisimmat viljelysmaat, tämä siimehikäs metsä juuri
sillä rajalla, missä puukasvuisuus kaikki loppuu, nämä rehoittavat
viljapellot ja niityt, pursuavat puroset ja värehtivät järvet, joita
säpelehtävät saarnit ja lepät seppelöitsevät, nämä vapaat näköalat, tuo
peilikirkas joki perspektiivikuvissa näkyvine pitkine puukujinensa, --
tuo on Alten, Ultima Thulen seutujen päärly ja kruunu!

Ei siis ihme, että kreivi Vasili oli tyyni ihastunut täss'
ihmeellisessä maassa,[8] viehättynyt korkean Pohjolan kauneuteen, niin
viehättävään surumielisyyteen, sen hurmauttavaan hempeyteen, niin
juhlivaan suuruuteen, sen vaikutuksen viehättämänä ja elähdyttämänä sen
elon, jonka nämä pienet piipoittavat kääpiöt, kirjavine pukuinensa
tauluille toivat!

Tämä keveä, luonteva puku, jok' on taas jätteenä kaukaisimmasta
muinaisajasta, perintönä vanhoilta kansoitta! Göötiläiset nimittivät
lappalaisten nykyistä päskiä "paidaksi", kreikkalaiset "khitoniksi" ja
roomalaiset "tunicaksi".

André oli kohtalojen kirjassa määrätty kreivi Vasilin innokkaimmiksi ja
pysyväisimmiksi suosikaiksi sukeumaan. Kauan mietti venäläinen tät'
omituista luonnon ilmiötä, siks kunnes hän tästä tulevan runoilijan
loi.

Niin _oli_, ja _täytyi_ olla niin! Olihan poikanen kyllin kyllä
tenhovoimainen lauluttarien valitsemaksi lemmityksi päästäksensä!

Kreivi Vasili, näettekös, ei koskaan voinut taidetta eikä runoutta
ajatella muutoin kuin jonkun saatanallisen yhteydessä, tämän
"Gemisch'in" (sekasorron), tämän epätietoisen suuruuden seurassa, joka
niinkuin tunturin suunnattomat suuruudet oli ainoa taivaan ja maan
välillä, joka vaikutti hänehen. Kreivi päätti tehdä hänestä jotakin,
hän ei voinut päästää Andréta.

"Anna Andrén minua seurata Genuaan," sanoi hän Thorsenille. "Minä pidän
huolta hänen kasvatuksestansa, siks kunnes hän mieheksi tulee. Min'
annan hänen saada oppia kaikkea, mitä hän tahtoo -- minä pidän paljo
hänestä."

Kanttorin kasvoista loisti välähtävä, valtaava ilo. Ei hän hetkeäkään
ajatellut omaa, vuoskausia kestänyttä kaipaustansa, mutt' ainoastaan,
että poikanen nyt sai päästä pois, tullaksensa siks, miks hän luotu
oli, että nyt oli tapahtunut se ihme, jota hän odottanut oli, ja jonka
hän oli -- uskonutkin.

Sopimus sentähden hänen ja kreivin välillä oli pian päätetty. Isä ei
vähintäkään peljännyt lähettää poikaansa ulos maailmaan; "sillä lapsi,
jonk' edestä hän niin monen monta palavaa rukousta oli rukoillut, ei
saattanut hukkahan joutua." Hänen silmäyksensä näki kyllin kyllä
puutteita pojan luonteessa, mutta nämä täytteli hän kohta omalla
luottamuksellansa ja Jumalan vapahtavalla ja suojelevalla rakkaudella.

Seuraavana iltana kutsui Thorsen hänet sisään luoksensa.

"André", sanoi hän, "kreivi Vasili tahtoo sinut ottaa mukahansa
Genuaan, ja minä olen myöntynyt".

Riemuhuuto, raivokas ja kaikuva pääs Andrélta.

Thorsen katsoi murhemielin hänehen. Hän muisti äidin huudahdusta: "Minä
tahdon tanssia, minä tahdon elää, minä tahdon ulos!" Molemmat tahtoivat
he ulos, pois hänen luotaan, joka heitä rakasti enemmän kuin omaa
henkeänsä.

André näki tuskaiset tunteet isänsä kasvoissa, ja omatunto runteli
häntä. Aavistiko hän tuota pikaa uhria, ei voi tietää, mutta rakkauden
ja katumuksen käsittämänä ryömi hän kuitenkin särjetyin sydämin ja
nöyrtynein mielin esihin isänsä jalkain eteen, syleili hänen polviansa
ia sanoi ainoastaan tämän yhden ainoan sanan: "isä".

Kreivi tyttärinensä astui sisään.

"Olga", virkkoi kreivi, "minä olen Andrén ottanut ottopojakseni, hän
seuraa mukanamme Itaaliaan."

Henkeänsäkään vetämättä kapsahti André ylös odottaen, mit' Olga tuohon
vastais. Hän pälkyi Andrén silmihin.

"Très-bien (aivan hyvä)!" sanoi Olga astuen ulos.

André hänen jäljessään.

"Olga", äänsi hän yhteen purtujen hampaiden ra'osta, "miks et ole
isälles sanonut, että minä edellä puol'päivän kaasin sen venheen?"

"En koskaan puhu kenestäkään pahaa", vastasi hän. "Kieliä en kantele
konsanaan".

Kun huhu Kautokeinossa levisi, ett' André muukalaisen mukana tulee
ulkomaille menemään, niin nytkös väkeä virtaili kanttorin kotihin. Jok'
ainoasta tuntui kuin jos joku osa hänen omasta lihastansa ja verestänsä
olis ulos reväistävä. Eikö hän ollut heidän yhteinen lapsensa ja
veljensä? Eikö heillä kaikill' ollut omistusoikeus hänehen?

"Mikä sulorunoisuus? Mikä liikuttava yksinkertaisuus?" virkkoi kreivi.

"Onkoon siell' edes lunta siellä Genuassa? sanoi Lamik Rikkut
huolestuneena.

"Lapsukainen", mukisi nimismies. "Meidän Herramme seuratkoon sinua".

"Ja luopukoon sinusta", vastas André.

Ehtoon' ennen lähtöä istuivat Thorsen ja André yhdessä. Huolta pitävä
isä otti tuon vanhan kuvaraamatun hyllyltänsä ja vapisevalla kädellä
kirjoitti Andrén nimen ja päivänmäärän sen ensimmäiselle lehdelle.

"André", virkkoi hän verkalleen, ikäänkuin peljäten äänensä murtumista,
"älä huoli, vaikka tämä on vanha ja kulunut. Tämä on isäs Biblia, siit'
olet oppinut lukemaan ja tavaamaankin sekä kuvissa tuntemaan meidän
Herramme Jesuksen Kristuksen. Muista, muista, André, tämä on ollut isäs
ainoa ystävä elämässä. --  André", jatkoi hän samalla kun kyynel putosi
biblian päälle, "jos tarvitset jotakin, neuvoa tai lohdutusta, mietin
minä, niin tule pian. Ei kumminkaan kukaan voi sinua lohduttaa ja
neuvoa niinkuin isäs. Ja jos tarvitsisit rahaa, ajattelen minä, jotakin
hyvää ja jaloa niillä toimittaakses, auttaakses yksiä ja toisia, sillä
muutoin kreivi antaa sinulle kyllä kaikkea, mitä tarvitset, niin tiedät
minull' olevan vähäsen säästössä rahoja. Niit' ei ole paljo, André, ei
niit' ole paljo, mutta ne ovat säästetyt sinua varten, ja sinä olet
velvollinen kiittämään niistä meidän Herraamme, jok' on sinut niin
runsaasti siunannut. Minun poikani pitää voida tehdä hyvää,
hyödyllistä. -- Kirjoita isälles, André, kirjoita isälles!"

André heittäysi polvillensa isänsä viereen ja puhkes itkuun.

Thorsen kumartui hänen ylitsensä ja kietoi kätensä poikansa pään
ympäri.

"Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen!
Herra kääntäköön kasvonsa puolehes ja antakoon sinulle rauhan!" lausui
hän aivan kuihtuvall' äänellä.

Hän muisteli sitä talv'iltaa, jona hän oli saman siunauksen lausunut
vaimonsa hänest' erotessa. Tuohan oli hänen osansa elämässä, uhrata ja
uhrata, ja sentähden, että hän rakasti. Ja onhan rakkaus elämässä
uhraavaisuuteen antaumatta pelkkää teeskentelyä, valhetta.

Mutta kun poika nyt noin kokonaan omauntui isällensä viimeisenä iltana,
minkä hän vietti kotonansa, riensivät hänen ajatuksensa ihmeellisesti
ikävöiden tuon tuntemattoman, kadonneen äidin luo, sen äidin, jot' ei
hän voinut muistaa, ja jot' eivät lappalaiset koskaan nimittäneet, luo
sen äidin, joka vuotten kulull' oli muuttunut yhdeksi sen ikävöimisen
kanssa, jota hän kantoi tuntematonta, "tuot' ulkon' olevaa" kohtaan,
jonka hän olemass' olevan tiesi.

Fanttasiiamailmassansa oli André jo kauvan kuvaillut häntä, ja joka
kerta, kun isä kohtasi hänet, oli hän aina vaistontapaisesti tuntenut,
ett' äiti olis kumminkin ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.

Tänä hetkenä muuttui hän tästä kaikest' äkkiä loistavaks
olennollisuudeksi, jonka luo hän nyt täältä pääsevä oli.

"Isäni", sanoi hän veteisesti, "miss' äitini on?"

Ja taaskin Thorsen antoi saman kärsivällisen vastauksen, minkä hän ain'
oli antanut pojan tätä tutkaillessa.

"Äiti on poissa, mutta Jumalan avulla tulee hän takaisin. Älä André,
virka hänestä mitään, mutta rukoile, että hän pian kotihin tulis".

Lauantai oli tullut. Ääretön lappalaisjoukko oli kokoutunut ylt'ympäri
kanttorin asunnon. Siell' itkettiin, siellä langettiin polvilleen ja
rukoiltiin Andrén puolesta, Lamik Rikkut ja Seimke itkivät äänehen.

Nimismies tuskin uskalsi edes siunata tuota lapsukaista, jonka hän oli
nähnyt kasvavan kätkyest' asti, peljäten nyt juuri viimeisenä päivänä
yllyttävänsä hänen vihaansa.

Olga lohdutteli heitä, mutt' André tuns äkkinäisen harmin kaikkia näitä
ihmisiä kohtaan, jotk' olivat vanhall'-olijoita, ja joiden muka aina
kuolemaansa saakka oli tuossa "vanhassa" vaan elettävä.

"Vaella missä vaellat, André, niin Jumalan aurinko paistakoon sinun
ylitses!"

"Jumala täyttäköön sinun sarves, André!"

"Sisällinen tuomari (= lapp. nimitys omalletunnolle) johdattakoon sinua
kaikilla teilläs, André!" kajahteli kaikkialla hänen ympärillänsä, ja
kun venhe maast' irroitettiin, nostivat kaikki lappalaiset kätensä ja
huusivat Andrélle lappalaisten tavallisella jäähyväislauseella:

"Jumala suokoon meidän rauhallisesti kohdata toinen toisemme jälleen!"

Tuo vähäinen, sirpeillä leikattu ja säkeillä kotihin kannettu heinän
saalis oli nyt Vesisaaressa huonetten katoilla luo'olle levitetty
kuivamaan. Jäkälän luonti venäläisellä alueella tapahtui sinä päivänä,
jona kreivi Thorsenin ja Andrén kera saapui kauppapaikalle.

Tuota pois vetäinnyttä syysväkeä ikävöiden odotettiin takaisin. Monta
kertaa päivässä kiipesivät vaimot ja lapset katolle, varjosivat
silmiänsä kädellänsä ja tähystelivät Venäjälle päin.

"Jäkälävenheet tulevat!" kajahti huuto viimeinkin talosta taloon ja
huoneesta huoneesen. Odottavaiset kiiruhtivat katoilt' alas, ja nyt
alkoi tuo tunnettu jäkäläjuhla, jolloin, soittoniekka esinenässä,
lauletaan, tanssitaan, kerrotaan satuja ja ravitaan suolatulla kalalla,
voilla, maitovellillä ja lakoilla (muuramilla).

Höyryalus odotteli Varanginvuonolla ja tuprutteli savua
henkireiästänsä.

"Hyvästi André", sanoi Thorsen tarttuen hänen käteensä.

Ja nytpä tänä viimeisenä hetkenä vast' André pääs' oikein selkeälle
tajulle isästänsä eroamisesta, nyt tottakin tajuten, että hänen oli
erittävä isästänsä tuhansien peninkulmain päähän, monien merten ja
tuhanten tunturien taakse, niin, jopa jossakussa merkinnössä oli nyt
kokonainen maailma heidän välillensä tuleva.

Hän syöks ulos aluksesta, lyöttäytyi Thorsenin sylihin ja kipusi kiinni
hänehen, ikäänkuin ei mikään enää heitä vois eroittaa.

Kreivi viittas aluksen johtajalle ja tämä irroitti Andrén väkisellä;
mutta kun johtaja kantoi hänt' alas alukseen, ähkyi André juuri kuin
haavoitettu eläin.

Thorsenin silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutt' ei hän virkkanut
mitäkään.

Olga, joka heit' oli katsellut kiinnitetyllä tarkkaavaisuudella, ojensi
kätensä kanttorille.

"Minä olen sisarena hänelle", sanoi hän, samalla kun hän katsoi hänehen
kuvailemattoman uskollisella silmäyksellä.

"Jumala siunatkoon teitä!" vastasi Thorsen.

Vene työnnettiin maast' ulos. Thorsen näki heidän laskevan laivan
viereen, hän kuuli kanuunan laukauksen, hän näki höyrylaivan alkavan
hiljalleen hiipiä merelle päin, ja leijuili ainoastaan heikko savusäie
Varanginvuonolla.

Hän on poissa! Hänen vaimonsa oli poissa, hänen poikansa oli poissa, ja
-- -- hänen rakkautensa seurasi heitä molempia.

Kun savu oli hävinnyt, kääntyi hän hiljaa takaisin ja kävi allapäin
sieltä pois. Samana päivänä matkusti hän takaisin Kautokeinoon.



8. LUKU.


Marraskuun kahdentenakymmenentenä päivänä sai Andreas Thorsen Kölnissä
Hotel l'Europe'ssä kirjoitetun kirjeen, joka kuului näin:

Monsieur Thorsen!

Minä täytän tällä velvollisuuteni kasvatus-isänä, kun käyn kertomaan
teille, että teidän herra poikanne pari päivää sitten on juhlallisesti
otettu roomalais-katoliseen uskontoon.

Monsieur Thorsen, que faire (mitä tehdä)? Kirkko on -- kirkko, yks puku
on yhtäläisesti niin käytettävä kuin toinenkin. Vaikk' itse olen
protestantti, katson minä, näette sen, jok' ainoan uskonnon
oikeutetuksi, -- nim. _omalta_ laadultaan -- ja roomalais-katoöisen
palveluksen kaunis muoto, melkeinpä minut itseni saattoi kiusatuksi
teidän herra poikanne esimerkkiä seuraamaan, joll'ei puvun vaihto täss'
erinäisessä tapauksessa, se on: minun ijälläni, olisi mal -- à --
propos (sopimaton aika) niin hyvin kuin persoonallinen vaivauskin.

Monsieur! Kun minä tämän johdosta varmana oletin, että te --
uskonnon suhteen -- pidätte yhtä vapamielistä ja ihmisellistä
elonkatsantokantaa, -- saanko sanoa: aatetta, ideaa? -- mitä minä itse,
niin en minä pannut estettä teidän herra poikanne päätöstä vastaan.
Saanko imarrella itseänikin, että minä -- par instinct (vaistosta) --
olen totuuden tavannut?

Parole l'honneur (kunnia sanalla), monsieur Thorsen! Minä aatelis- ja
herrasmiehenä vakuutan teille, ett' olis ollut yhtä mahdoton muuttaa
tätä äkkipikaista innostusta kuin siirtää itse Mont Blanc'in huipun
Schweits'istä Ultima Thulehen.

Teidän poikanne seisoi lujana kuni kallio ja oli raivoisassa
hurmauksessa Excelsiorin (etevämmän) kaltainen, joka tulevaisuutensa
lipun käännälsi.

Ja totisesti! Jos olisitte nähneet sen hurmauksen, mikä hänet käsitti,
kun hän ensikerran astui Kölnin tuomiokirkon kuvun alle, kun hän ensi
kerran näki roomalais-katolisen palveluksen runollisen muotokauneuden
ja sen pyhän mystiikin (salaisuuden), kun hän ensi kerran kuuli
oratooriojen (= hengellinen opera) juhlivat, profeetalliset
virrensäveleet, ja kun hänen raikas, voimakas neronsa ja tämän kautta
myöskin hänen taiteilijasielunsa yhdell' ainoalla luonnilla joutui
vangiksi; -- monsieur Thorsen! Te olisitte sanoneet, miten minäkin:

"Ei kukaan voi kohtaloansa kiertää, magneetinen veto vie jokaisen omaan
alkuperäiseen luontais perustaansa."

Minä olen fatalisti eli sallimususkoja, monsieur! Teidän herra poikanne
ei ole luotu protestanttisuuden kalpeata päivän valoa, vaan
katolisuuden hehkuvaa värikomeutta varten.

Polttavat kyyneleet murtautuivat hänen silmistään, hän ei enää
pitemmältä voinut hallita itseänsä, hän heittäytyi polvillensa ja tuli
-- katolilaiseksi.

Monsieur Thorsen! Sallikaa minun kertoa: "que faire? Yks puku on niin
käytettävä kuin toinenkin."

Minä olen fatalisti. A la bonne heure (onnellisena hetkenä), täss' on
teillä koko historia!

Nyt olen kuitenkin päättänyt teidän herra poikanne viedä hänen
pyhyytenä paavin luo, saamaan Kristuksen, maan pääll' olevalta
käskynhaltijalta siunauksen hänen runolliselle kasteellensa; sill'
André Thorsenin roomalais-katolisen kirkon äidin helmaan ottaminen ja
hänen pääsönsä sävelitärten temppeliin on ajatuksilleni -- pardonnez-moi
(anon anteeksi)! -- ykseytenä, jot' ei jakaa voi.

Andreas Thorsen luki kirjeen monta kertaa läpi, sitten laskihe
polvilleen.

"Herra! Sinull' on muitakin teitä, joita myöten Sinä saatat hänet
johdattaa päämaalihin! Herra! Sinä olet kaikkialla, ja siell' ain' on
oleva yksi lauma ja yksi paimen."

Andreas Thorsen tiesi nyt, että hän ainoan poikansa oli uskonut
vaarallisen johdattajan huostaan, mutt' olihan kuitenkin "kasteen
enkeli hänen seuralaisenansa." Aina siitä hetkest' alkain, kun André
Kautokeinosta läksi, olivat pojan kirjeet ainoastaan isän ravintona.
Ajatuksissansa ositti hän poikansa elämää, ja vaikka hänen ruumiinsa
oli Finmarkenissa, seurasi hänen sielunsa uskollisesti tuota
nuorukaista hänen matkoillensa ja matkoillansa "avarassa maailmassa."

Kerta kerralta, kun kuuluma kaikui: "tunturiposti on tullut!" jatkui
tämä nuolen nopeudella majasta majaan, ja kaiku tuskin oli viimeiseen
ehtinyt, ennenkun kanttorin kotihin hyökättiin; sillä niin toden totta
kuin posti tuli, niin yhtä varmaan toi se myöskin monen arkin pituisen
kirjeen Andrélta.

Nämä säännöllisesti ja itkein kirjoitetut kirjeet katsottiin yhteiseks
omaisuudeksi. Tuona pitkänä väliaikana, jok' aina uutta kirjettä
varrotessa kului, luettiin vanha kirje kumminkin satahan piihin
uudestaan läpi ja läpi taas, siks kunnes lappalaiset vihdoin sen vallan
ulkoa osasivat, ja nimismies alkoi niiden sisältöä ymmärtää.

Touhu näistä kirjeistä, noista "suuren maailman" satumaisista
kertomuksista, taruna levisi ylt'ympäri Kautokeinon seurakunnan ja
sadun sankarina ain' oli André.

Lappalaiset eivät enää ravistelleet päitähän eivätkä sanoneet:
"Jumalakin hänt' uskoo!" Vaikk' André olis heille sanonut taivaan alas
maahan putoavan, niin evankeliumina olis tämä otettu vastaan.

"Lapsukaisestamme sukeutuu jokin," ennusti nimismies, ja hänen silmänsä
säkenöitsivät iloa.

Kirjeet, ja kaikki poikkeuksetta, olivat suomeksi kirjoitetut. Oliko
Andrélla, kun hän käytti tätä kieltä, tarkoituksena ainoastaan pitää
muistissaan sitä, vai tahtoiko hän antaa nuoruutensa turhamaisuudenkin
kainulaisille loistaa, ei varmuudella saateta sanoa, yhtä vähä kuin
sitäkään kysymystä voidaan varmasti vastata, paistatuttiko André näillä
kirjeillänsä ainoastaan omaa pojan rakkauttansa, jok' uskollisesti
muisti isän iloittamisen velvollisuutensa, vai myöskin sen ohessa
itserakkaudessansa, joka kernaasti tahtoi näyttää, mikä mies hänest'
oli tullut.

Kaikissa tapauksissa antoivat nämä kuitenkin vauhtia sille
fanttasiialle, joka hänessä kuohui. Andrén kirjeet olivat aina sen
mukaan kuin hänen vaurastumisensa edistyi, ajoin leikkimielisiä, toisin
paimenrunollisia ja jolloinkulloin taas mietelmällisiä kirjoitelmia;
mutta mikä niille suurimman arvon antoi, oli se, että nämä olivat isän
elämä, ja ett' isä niissä kaikissa näki Jumalan käden.

Vuonna 1838 toi posti sen uutisen, ett' André kunniall' oli suorittanut
pääsötutkinnon Bolognan yliopistoon, 1844 että hän loistoll' oli sieltä
päästetty, ja 1849 astui tämä "olympinen, jumalain valitsema
nuorukainen" runoilijain taistelu tantereelle, ilmaisten kauniin vihkon
lyyrillisiä runoelmia, jotk' uhkuivat rakkaudesta Finmarkenin luontoon,
sulo sävelin soiden ylistivät sen "isäistä" päivää ja sen "isäist'"
yötä.

Vaikkapa nämä runoelmat -- oletamme kumminkin -- eivät olisikaan
korkeamman kritiikin, (arvostelun) oikeutetulta tuomioistuimelta
laakeriseppelettä saaneet, jos nim. olisivat oikeuden ja
puolueettomuuden vaa'alla punnitut, niin otti ne päivän uutishimo
kuitenkin aivan hyvin vastaan.

Andrén runoelmat tekivät epookin (käännekohdan) ja herättivät huomiota,
kiitos olkoon tavattoman vetovoimalle.

Täll' emme toki millään muotoa tahdo sanotuksi, että tuo loistava onni,
jonka hänen henkenä ensimmäiset tuotteet osaksensa saivat, oli kokonaan
ansaitsematonta. Huolimatta suurista puutteistansa sisälsivät hänen
runoelmansa, samoin kuin samilainen kielikin, itämaisen värikomeuden ja
intohimoisen fanttasiian, joka vallan varmaan sisähänsä sulki puhtaan
jumaluuden pyhän tulen kipinän neron alttarilla.

Mutt' onnetonta tämän ohess' oli tuo hurmaava luulottelemus: "Yhdell'
ainoalla harppauksell' olen päässyt Parnassuksen huipulle! Täydellisinä
ovat luonnon lahjani maailmaan syntyneet!" Tuo oli taiteen mielilauseen
täydellinen unhoittaminen: "ei nautinnoks ainoastaan!" Täm' oli
epikurolaisen (hekumastajan) unelma nautinnosta työttä ja taistelutta.

Pyhä riemu vavisti Andreas Thorsenin sydäntä. Herra oli hänelle
osoittanut suuruuttansa ja oli etsinyt hänen kotiansa. Isän sydämess'
ei kritiikki sijaa saanut, ainoastaan kauniin se tunsi ja kiitti
Jumalaa.

Samaan aikaan, kun Thorsenille lähetettiin runoelmain ensimmäinen
vihko, sai hän myöskin tiedon Andrén kihlauksesta kreivi Vasilin
tyttären Olgan kanssa. Ihmeellinen, mutta helposti selitettävä
hämmästys kohtasi tuota vaatimatonta miestä, ajatellessaan tätä
tulevaa, hienon hienoa miniäänsä.

"Hän antoi tuolle sairaalle lappalaiselle viiniä Varangin tunturilla,"
ajatteli hän sitten luontaisess' oikeuden tunnossaan. "Hyvä hän varmaan
on. Minä muistan hyvin hänen kasvonsa."

Lamik Rikkut ja Seimke Tudekas olivat nyt täyskasvuiset ja rakastivat
toisiansa.

Eräänä herttaisena, tyynenä kesäpäivänä, kun jo'essa lohet loiskivat,
ja linnut laulellen vihelsivät, kaikui Kautokeinossa kaks ääntä, jotka
lappalaisten ainoata unheen yöstä pelastunutta sankarirunoa eli eeposta
Bäive barnek'ista (auringon pojista) lauloivat.

  Seimke lauloi:

    On satu sanellut,
    Myös satu laulellut:
    Pois pohjantähden
    Takan' auringon ja kuun
    Hopeesta, kullasta
    Kaikk' kalliotkin luodut on.

  Lamik vastasi:

    Kulta, ku kuultaa,
    Hopea hohtaa!
    Tunturi meressä kuvastelee
    Ja säihky kuvalleen hymähtelee.

  Seimke jatkoi:

    Mistä tulet sä?
    Ketä etsit sä?
    Kuolon pöytäliinaako?
    Poik' auringon!

  Ja Seimke vastasi:

    Sarakka minut loi jäntevist' isäni jäntehistä,
    Voimaa sylihini join maidost' äidin valkeasta.

    Uljakka sekoitti maidon,
    Mieltä mun päähäni valoi,

    Mä myrskyn suojoa etsin,
    Ymmärrystä, mi vihan vois
    Lauhdutella vaan lemmeks pois,
    Menestyksess' ohjeita,
    Vastuksissa neuvoja,
    Onness', eloss ystävää,
    Ystävää myös kuolossa,
    Palkintoa suruissa,
    Lohdutusta tuskissa,
    Toisest' elost' aavistusta,
    Meist' molemmista perillistä.

    Seimke silloin riemuitsi
    Ja riemuissaan hän lauleli:
    Sekoitamme veremme,
    Yhdistämme syömmemme,
    Niin suruissa kuin iloissa,
    Poik' äidin viattoman!

Ja noina valoisina kesäöinä valvoi Lamik yhdess' auringon kanssa.

Hän käyskeli maamajojen välillä ja huudahteli:

"Nanna (rakastettu), tullos nannacam (lemmityinen) sielus lemmityisen
luoksi!"

Lamik Rikkut ja Seimke vihittiin Maaliskuun 15 päivänä Kautokeinon
kirkossa.

Pitkä valkoinen vyöhyt ristissä rinnan yli ja vyötäisen ympäri, seisoi
sulho morsiamen sivulla ja morsiamell' oli kaunis kruunu otsalla.

Hopeiset korko-ompelukset ja kirjavat nauhaset kimaltelivat
talviauringon paisteessa.

Vihittäessä pidettiin teltaa uskontaivahana morsiusparin pään päällä.

Yhteen aikaan ja juuri samana päivänä, valkoiseen silkkihin puettuna ja
rusokeltaisilla kukkasilla koristettuna, laski Olga Vasilikin
polvillensa André Thorsenin kanssa kreivi Vasilin "rukouskamarissa"
hänen palatsissansa Genuan kaupungissa.

Molempien parien huulilta läksi yhtäläinen uskollisuuden lupaus ja
kummallekin lausuttiin tuo jumalallinen, niin usein rikottu, mutt'
yhtähyvin täydesti muuttumattomassa voimass oleva käsky: "Jonka Jumal'
on yhdistänyt, sit' ei ihminen eroittaa saa." Ja ennen taivas ja maa
hukkuva on, ennenkun piirtokaan Jumalan sanasta.

Ensimmäinen tunturiposti, joka tämän yhteisen hääpäivän jälkeen
Kautokeinohon saapui, toi morsiuslahjan Andrélta ja hänen nuorelta
puolisoltaan Lamik Rikkutille ja juuri samalla kertaa sai Andreas
Thorsen seuraavat rivit:

  "Rakas Isä!

  Sydämeni on ylöllisesti täynnä riemua ja rakkautta, voidakseni
  lähettää Teille muita sanoja kuin seuraavat: 'Häntä rakastan
  rajattomasti!' Poikaas, rakas isäni, rakastan minä niin, että
  sinun täytyy rukoilla minun puolestani, ett'en vaan häntä rupeais
  Jumalanani pitämään! Rakastettu isällinen isä! Siunaa uskollista
  tytärtäs. Olga Vasililta.

  J. M. Ensi viikolla lähdemme Genuasta ja Heinäkuun alussa tulemme
  luokses."

"Herra Jesus," huudahti Andreas Thorsen, "jospa vaimonikin nyt jo olis
tullut, niin saattaisin sanoa; 'Herra, sinä olet osoittanut
vapahtavaisuutes. Herra, nyt suot palvelijas käydä rauhaan!' -- Mutt'
ei _hän_ viel' ole tullut."

Viistoista vuott' oli vierinyt Finmarkenin tunturien yli ja nämä olivat
jättäneet jälkiä, jotk' isku iskulta tulivat kivihin hakatuiksi.
Pontevan tahdon ja palavan rakkauden innostamana samilaiseen kansaan
oli pastori Stocksleth vihdoin viimeinkin saanut voiton. Samilainen
kieli oli saatu muuttumaan kirjakieleksi. Se oli saanut sanakirjan,
kieliopin, käsikirjan, biblian historian ja katkismuksen. Lutheruksen
kirjoittamat Kristuksen piinasaarnat, Uusi Testamentti, Davidin Psalmit
ja ote viidestä Mooseksen kirjasta olivat lapinkielelle käännetyt.

Lappalaisten kiitollisuus-riemu oli ääretön. Kahdeksan-yhdeksänkymmenen
vuoden vanhat ukot opettelivat lastensa lapsilta kirjaimet ja
sommittelivat niitä kokohon, oppiaksensa hekin vielä vanhoilla
päivillänsä lukemaan "omia kirjojansa" ennen hautaan joutumistansa.

Lutheruksen pientä katkismusta kannettiin talismaanina (taika- eli
suojeluskapineena) ryntähillä päskin eli hömmämekon alla.

"Nyt vasta voimme oikein nähdä, mitä meidän uskoa tulee ja mitä meidän
tehdä tulee!" riemuilivat lappalaiset ja sommittelivat seuraavan
kirjeen, joka pastori Stocksleth'ille lähetettiin.

"Armollinen opettaja ja sielujen paimen! Kautokeinon seurakunta on
paljo pitänyt Stocksleth'in kirjoista. Me kiitämme sinua, kun sinä olet
kääntänyt kirjoja meidän omalle kielellemme, ja rukoilemme sinua
edespäinkin, että Jumalan armiaall' avulla, jos mahdollist' on,
hankkisit tänne meille virsikirjoja, joita kirkoissa saattaisimme
käyttää. Toivoisimme, jos mahdollista, saavamme jonkun lapinkieltä
taitavan papin, joka vois saarnata meille meidän äidinkielellämme.
Ruumiillisten tarvetten puolesta tulemme sangen hyvin toimeen. Jumalan
armost' on osaksemme tullut, ett' olemme alkaneet käsittää syntisen
elämämme, jossa vaeltaneet olemme, ja Jumalan armosta tahdomme me
nöyryydessä liittyä Lunastajahan. Koko seurakunta enemmän kuin monen
monet terveiset."

Radien Attschje alkoi ainoan, totisen Jumalan edestä valtaistuimelta
siirtyä syrjään, ja alkehishengetkin uskalsivat enää ainoastaan
pimeässä sangen hiljaa kuiskaella. Se, joka kaikist' innokkaimmin
tarttui noihin uusiin kirjoihin, oli kumminkin Lamik Rikkut. Jo
ensimmäisenä päivänä, jona hän U. Testamentin kätehensä sai, opetteli
hän Johanneksen evankeliumin aivan ulkoa.

Päivän pojan kaltaisesti alkoi hän saada "aavistuksia toisesta
maailmasta."

Lappalaisen veress' asuva fanttasiia, jok' Andréta viimeisinä aikoina
oli ravinnut kaikellaisilla sekasotkuisilla esityksillä, pysähtyi
viimein raamattuun. Davidin psalmit olivat hänen runouttansa, ja
Salomonin korkeaveisu, jota hän suurella vaivalla ja vastuksella
norjankielellä tavaili, tuli hänen rakkaimmaksi laulukokoelmakseen.
Vähitellen loi Lamik Rikkut uskonnon itsellensä, ja täss' uskonnoss'
olivat erotiikki (rakkauden jumalaisuus), mystiikki (salaperäisyys) ja
symboliikki (tunnustuskirjaisuus) sulatettuna yhteen yht' omituiseksi
kuin ylöllisesti pinnistäväksi palvelukseksi, joka puoliks muistutti
Andrén katolilaisuutta. Molemmat kokivat saaduttaa Jumalan aistien
avulla.



9. LUKU.


Tromsö, Ultima Thulen pääkaupunki, on viljelyksen ja sivistyksen
omituisin rajapaikka pohjoiseen päin.

Sen asema on tuoll' ylähällä saarella, jok' uipi jäämeressä, ja jota
sydänyön aurinko kultailee.

Tätä pientä, ystävällistä viljeltyä saarta koristavat valkoisen vehreät
koivut, huvilat verandoinensa ja balkongeinensa, läiskyvin
suihkulähtehin ja ystävällisine kukastoinensa.

Juhannusaurinko, saaden toisinaan semmoisen polttavuuden, että tuskin
sen silmäin edessä voipi käydä kadun poikki ja varjossakin nousee lämpö
kolmattakymmentä astetta, antaa ehdottomasti sen vaikutuksen, että
luulee joutuneensa kukkien kasvatushuoneesen. Ehkäpä vielä vilkaisee
ylös lasikattoonkin, joka lienee nämä tuoksuavat kukkain kuvut
suojellut vilulta ja lumelta.

Tromsö lepäilee siellä pienoisine, virkeine kaupunkinensa ja katselee
Tromsöön harjulle, joka, ikuisen lumen peitossa, vartioitsee salmen
toisella puolella. Tuo valkoinen, kumpea harju seisoo fanttasiian
vahtimiesnä.

Itse saari nukkuu siellä välkkyvill' aaltoloilla vehreänä, niin
naurelevana ja auringon valaisemana, ikään jos sitä huuhtelis vesi
lämpöisempi kuin pohjoisen jäämeren vesi on, ja sitä paistelis
lämpimämpi aurinko kuin minkä pohjoisnapa omaa.

Tromsö on Jan van Huysum'in, jään, lumen ja hallan helmahan siveltämä
kukkaismaalaus.

Mutta pohjoisnavan aurinko laittaa myöskin kesäisen kukkain
kasvatushuoneensa niin paahtavan helteiseksi, että lehdet ja kukat
syntyvät tuota pikaa, vaan kuolevatkin yhtä pikaisesti. Nämä ovat
Pohjan auringon intokiihkoja.

Tuona kuumana kesäpäivänä, jona kreivi Vasili, hänen tyttärensä ja
André palasivat Finmarkeniin, ei Tromsö läheskään ollut niin sivistetty
ja kaunistettu kuin nyt, -- muistettakoon, ett' olemme ajassa
muuttainneet kolmekymmentä vuotta taaksepäin! -- mutta sill' oli
kuitenkin kyllin kyllä näytettävää, millä se saattoi kummastuttaa
vierahan semmoisen, jok' oli tullut Norjan pohjoisimpaan
hiippakaupunkiin vakuutettuna, siellä löytävänsä vaan lumen ja jään
yksinomaisen vallan.

Vaikkap' ei siellä vuonna 1851 ollutkaan niin monta huvilaa ja
puutarhaa kuin vuonna 1879, niin löytyipä joitakuita kumminkin, ja
vaikkap' eivät nämä olleetkaan erittäin täydellisiä, niin olivatpa ne
kuitenkin mitäkään ennalta aavistamattomalle oikein oiva virkistys.

Tromsöön asukkaisto oli jo aikaisin jalkeilla. Oltiin juhlatuulella jo
ennenkun unikaan oikein oli silmistä kadonnut. Niin henkisesti kuin
ruumiillisesti ojenneltiin itsiänsä lippujen istuttamisella,
ripustamalla kukkaiskiehkuroita ja heittämällä viimein tarkastava
silmäys tanssijaispukuihin, ruokaseteleihin ja juhlaprogrammiin.

Viestit runoilijan juhlallisesta vastaanotosta olivat jo Kristianiaan
ennättäneet, niistä riemusaatoista, joita hän rannikkokaupungeissa
osaksensa sai; mutta Finmarken tahtoi loistaa yli muun Norjan, aivan
niinkuin aurinko loistaa kuuta kirkkaammin. Jos muun Norjan innostus
oli tyyni ja vakainen ollut, niin tuli Finmarkenin vaahdota kuni sen
sampanjan, jota sen laivat suorastaan Ranskasta sinne saattelivat, ja
jonka katot ja kalaparvet, mitkä jäämerta hopeoitsivat, kalliisti kyllä
omilta itsiltänsä maksaa saivat.

Samoin kuin vuoristolaisilla on Finmarkenilaisillakin yks etu: tämä
miellyttävä ja vastustamaton innostumisen mahti, tämä salayhteinen
lahja, etelän kansojen tapaan tulla -- lapseksi hetken huumauksessa,
jota "lapsellista viattomuutta" itämaalainen ja lämpösen maan mies
_tavallisesti_ kainostelis, näette, jos hän tuntis sen.

Mutta -- miten sanottu! Nyt oli toden totta jotakin uutta aikaan
saatava, jotakin semmoista, jot' ei ennen oltu nähty. Juhlaprogrammi
oli näin kuuluva:

1. "Kun höyryalus näkösälle joutuu" -- tykin laukaus, yleinen liputus.

2. Kun höyrylaiva heittää ankkurin satamassa -- kerrottu kanuunan
laukaus.

3. Kun maallenousu laiturilla on tapahtunut -- kolmas laukaus,
esitelmä, laulua, nuoret naiset antavat kukkaisvihkon, yleinen
kukkaisten heittäminen ja hurraahuuto.

4. Tanssiaiset klupin huoneissa, tanssiaiset, serenaadi (iltalaulu) ja
huvitulitus. Juhlakomitean esimies lainaili Göthen teoksista, ja
naisten sydämet sykkäilivät ajatellessa, saada tuota pikaa istua
vastakkain "jumalaispojan" kanssa. Jopa silloinkin, kun joku
lyyrillinen runoilija naimisiss' on, vaikuttaa hänehen kuitenkin
jonkunmoinen rakkaudellisuus; hänhän henkii kokonansa maan erotiikkia
(rakkausoppia).

Tromsöön hieno yleisö oli yksmielinen kaikessa, paitse seuraavan
kysymyksen vastaamisessa:

"Oliko kukkaisvihko -- tämä merkityksekäs kukkio -- -- annettava
itselle runoilijalle vaiko hänen nuorelle armollensa?"

Naiset sanoivat: "runoilijalle. Me suosimme runoilijaa, mutt' emme
hänen puolisoansa."

Herrat taas, joiden sisuss' alkoi ritarius kuohua, määräsivät kuitenkin
yksissä mielin: "hänen puolisollensa. Me suosimme runoilijaa _juuri_
hänen puolisonsa kautta. Me osoitamme suurinta huomiotamme suosimalla
sitä, ketä hän suosii."

Ja yleisess' äänestyksessä, miten tavallista, herrat voittivat.

Kello oli kolme. Koristettuna lipuilla ja viirilipuilla, näyttelihe
"Prins Gustaf" Tromsöön satamassa, yleisen ammunnan kestäessä.

Kreivi Vasili oli vanhentunut viistoista vuotta. Aika oli piirrellyt
lukemattomat, hienoiset ja tiheät ryppypiirteet hänen keltaisille
kasvoillensa. Hän seisoi laivan kannella Andrén kupehella, jonka hän
oli "suvainnut" vävyksensä päästää, "sill' olivathan runoilijat
_kuitenkin_ -- aatelia ylempänä." Taiteilijana oli hän nyt kuukauden
ajan matkustellut luomansa taideteoksen kanssa. Eläinkesyttäjä näytteli
harvinaist' eläintä, jonka hän muinahismetsästä löytänyt oli ja sen
sitten dresseerannut (totuttanut).

Kreivi oli tyytyväinen itsehensä, vävyynsä ja koko maailmaan.

Tämä vanha kulunut maailma oli kuitenkin yht'äkkiä samalla omituisen
tapaiseksi muuttunut!

Maallenousu oli tapahtunut, puheenjohtaja oli puheensa pitänyt, ja
huumaavan hurraahuudon raikuessa kajahti kolmas tervehdyslaukaus
Tromsöön salmen ylitse.

André seisoi paljain päin. Vaikkapa hän nyt päivät yöt oli elostanut
jonkummoisessa juhlaviehkurissa, ei hän tuosta kuitenkaan tuntenut
pienintäkään väsymistä eikä tylsistymistä. Hänen luontainen, hehkuva
pontevuutensa saattoi kyllä ylellisyyttäkin kärsiä, kärsiä myöskin
kohmelot. Hänen oman toivonsa mukaan olikin hänen koko elämänsä oleva
joku henkinen viehkuroimus, muutoin ei hän elämästänsä väliä pitänyt.

Sädehtivin silmin, joiss' oli jonkunmoinen itsesyöpä tuli, ja
pörhistelevin sieramin seisoi hän siellä kyllästyneenä ja
hauskauntuneena juhlariemuhun.

Magneetisella voimalla veti hän mielet puolehensa ja valloitti ne
myrskyisellä väkirynnäköllä. Suurempi arvoista "haltijattaren hengestä"
ja "hengen tulivuoresta" muodostunutta persoonallista olentoa ympärillä
seisojat tuskin jaksoivat tajutakaan.

Hetki oli joutunut, jolloin tuo valmistettu uhkea kukkio oli annettava
nuorelle venakolle, jok' oli runoilijan puolisoksi tullut.

Kun nuori neitonen, jolle tämä kunniatehtävä oli uskottu, lähestyi
tuota nuorta rouvaa, käännälsi André tulisella liikkeellä päätänsä ja
heitti terävän, syövän silmäyksen Olgahan. Äänetönnä, kysyvänä oli
silmäys kiinnitettynä hänen kasvoihinsa.

Maltteliaan väsyneen näköisenä, kuitenkin ystävällisesti, kiitollisesti
hymyillen ojensi hän kätensä kukkiota vastaan ottamaan.

"Noli me tangere (älä kosketa minua), milloin näen sinut muserrettuna!"
mukisi André, samalla kun hänen silmäyksensä lensi tuohon kukoistavaan
olentoon, joka heidän edessänsä seisoi.

Tuosta pikaisesta ja odottamattomasta salaman säteestä peljästyneenä,
pudotti tuo nuori tyttö kukkion. André kumarsi pian sitä ylös ottamaan;
mutta kun hän sen antoi vaimollensa, kuiskasi hän, ja niin hiljaa, ett'
eivät muut kuin juuri Olga sitä kuulleet:

"Pardon (anteeks), madame!"

Ympärillä seisovat, jotka tätä kuiskausta luulivat joksikin suosion
osoitukseks Olgalle, päästivät raikuvan riemu- ja mieltymyshuudon;
mutt' "yleisön" riemuitessa ja käsiänsä taputellessa veti hänen
vaimonsa hunnun silmillensä.

Päivälliset olivat sangen onnistuneet, puheet maljojen ääressä
samoin -- oltiin aivan hurmauksissa, ja kreivi Vasili selitti
"näytelmä-järjestelmän" olevan "verraton".

"Beau monde" (hieno yleisö) oli vetäinnyt takaisin siihen huvilaan,
jossa suvitanssiaiset olivat pidettävät. "Viininhöyryssä" avartuivat
niin sydämet kuin aivotkin. Nuoret herrat heittelivät kirjavilla
nauhoilla käärittyjä renkaita ilmaan ja juoksivat ruohostoilla,
kesäisissä vaaleissa pukineissa hilpottelevien naisten kanssa kilpaa.

Väsyneinä ja hengästyneinä tuosta hilpeästä leikistä istuutuivat
vierahat pehmoiselle ruohostolle, tirkistelivät ylös puiden haarojen
lävitse sädehtivää, vaaleata kesätaivasta ja uteliaisuudella seurasivat
auringon sädetten leikkiä varjojen kanssa.

He kuuntelivat musiikin säveleitä ja lintujen laulua, samalla kun
monien kansallisuutten liput liehuivat ja viirit värisivät yli koko
salmen.

"Oi, oi tätä heijastusten maata!" huudahti kreivi Vasili innoissansa ja
tähysteli pihtisilmäimillään "kuvaamata" kädet ristissä rinnallaan.

André Thorsen hurmaannutti kaikkia.

Karski, voimakas, mutta samalla kaunis ja sopusointuinen runko kantoi
päätä, jok' oli pienoinen ja hienosti muodostunut.

Nämät kasvot, jotk' eivät olleet kauniit, mutta kuitenkin lumoavat,
tämä hymyily, joka paljasti nuo kauniit hammasrivit, nämä mustat
silmät, joista loisti jonkunmoinen sähköisä tuli, yhdessä jonkun
luontaisen, notkean soreuden mukana vaikutti jonakuna niin aistillisena
kuin hengellisenä hurmauksena.

Beau mond'ella, miten tästä voi huomata, ei ollut jälkeäkään runoilijaa
vastaan tehdystä arvostelusta eli kritiikistä, mutta sitä raskaammin
kohtasi tämä nyt hänen nuorta puolisoansa, sillä kritiikillähän joka
tilassa täytyy olla tehtävää.

Olga Vasili ei ollut mikään kaunotar, huomaattesen, jos "kaunottarella"
tarkoitettiin semmoista kaunista, joka hohtaa etähältä.

Hänen kasvojensa juonteet olivat säännölliset, hänen ihonsa kalpea ja
klassillisesti (oiva-arvoisesti) muodostunut päänsä tarkasti määrätty;
mutt' omituista koko hänen olennossaan oli joku hienous ja isous, joku
comme il faut, kohtelias hellätuntoisuus, jok' ei koskaan kieltäytynyt.

Hänen notkuva käyntinsä, viehättävät liikkeensä ja pukimensa, jonka
yksinkertainen, mutta valittu somuus näytti olevan joku pyhä salaisuus,
ikään kuin Eroksen (rakkauden jumalan) taiteessa harjauntuneen käden
jollekulle tai jotakin varten järjestelemä, tuli tuo kuitenkin kaikessa
salaisuudessa ja hiljaisuudessa kadehdituksi, mutta samalla myöskin
ankarasti arvostelluksi.

Tuolla nuorella venakoll' oli tapana, jonka hän oli aina lapsuudestansa
säilyttänyt, näettehän, pitää silmänsä puoliks ummessa jonkin tai
jonkun, jot' ei hän hyväksynyt, edess' ollessaan. Tämä tapa useinkin
antoi hänen silmäyksilleen jonkin suurellisen ja hyljeksivän katseen.

André oli häntä silmäillyt koko ajan, huomasi nyt kohta ja tiesi, mitä
"kello oli lyönyt".

Hän, joka kyllin tunsi näiden silmien eloisan suuruuden ja loistavan
tulen niiden avoimina ollessa, kirosi noita laskeutuneita silmäluomia;
hän tiesi nyt, mitä ne merkitsivät.

"Avaa silmäs!" jupisi hän hammasta purren.

"Mitä haluttaa!" kysäsi lähellä seisova kavaljieri. "Minä otaksuin
Teidän jotakin sanoneen."

"En mitään", vastas André, vetäen hansikkaan käteensä.

Tanssimusiikki alkoi uudelleen, ja André, jok' oli nuoren,
kukkionantaja neiden tanssihin pyytänyt, alkoi tanssin pyörtehessä
ryntäävän arvostelun.

"Voiá" kuiskasi kreivi Vasili. "Varo, varo, Olga, sinä virität tulen".

"Nous verrons", vastas Olga.

Juuri silloin kumars André kumppanitanssijattarellensa ja astui pois
poikki permannon puolisonsa luo.

"Minä tahdon tanssia sinun kanssas," sanoi hän käskevästi.

"Minä olen väsynyt", vastas Olga kylmästi.

Kreivi Vasili nojautui takaapäin Olgan olkapään ylitse.

"Kaikki silmät ovat tähdätyt sinuhun", kuiskasi kreivi hätäisesti.
"Taivahan nimessä, älä herätä huomiota!"

Olga nous oitis jalkeillensa.

Hurmaavat valsin säveleet täyttivät salin, he astuivat tanssivien
rivihin, mutt' Andrén kietoessa kätensä hänen vartalonsa ympäri,
värisivät hänen huulensa salatussa tuskassa.

André vedälsi kiivaasti häntä puolehensa, hän oli tukahtua, hänen
jalkansa tuskin liikahtivat laattialla, ja Andrén silmäys poltti hänen
kasvojansa.

Olikohan kärsimystä vai kostoa tässä kiukkuisessa syleilyksessä?

Yhtä pikaisesti kuin oli ottanutkin Olgan, jättikin hän hänet jälleen.

Ens hetkenä tarttui hän sampanjalasihin ja astui sitten keskelle salia.
Vapaan esittelyn henki oli hänehen iskenyt.

Tuota pikaa kokoontuivat tanssijat hänen ympärillensä. Soitto sammui,
kuolon hiljaisuus seurassa syntyi.

"En viiteentoista vuoteen", lausui hän, "ole nähnyt syntymäseutuani.
Väsymättä olen vaeltanut maasta maahan, nähnyt kaikkea ja nauttinut
kaikkea. Rauhatonna en ole löytänyt lepoa missäkään, paimentolaisena,
miten isoäitini kansa.

"Minä olen nauttinut etelän ylenpaltisuutta, minä olen lukenut
Vatikaanin saleissa ja unelmoinut Akropoolin raunioilla, mutt' en
missäkään ole voinut unhoittaa kesk'yön aurinkoa ja revontulten
liehuvaa liekkiä; ne melkein tuskaa tuovina seurasivat minua.

"Kun neljä kuukautta sitten seisoin Laokoonin kuvasarjan edessä,
huudahdin minä: 'mun täytyy mennä ylös Ultima Thulehen!'

"Halua, mikä minua veti, täydyin seurata; sill' Ahdin sielu vielä
vartosi turhaan vapauttajaansa. Hänen hätähuutonsa kohtasi korvani
maailman meuhun keskellä, keskell' innostusta, hurmauksen heltehessä.

"Niin vetäysin Pohjahan päin, ehdoton veto sinne, kuni
magneetineulalla.

"Oi, Ultima Thule! Kärsiväisyys peittää sinun kuvas. Suru selittää
hymys, kadotetun autuaallisuuden jälkipaiste lepäjää sun kalpealla
otsallas, ja läpikuultoisess' ilmass' on puhtaus.

"Tuntekaatte se, jos Te voitte, Te Ultima Thulen pojat uljahat!

"Jos Te sen voitte, niin kuunnelkaatte, kuinka luonto vaikeroitsee
kirouksen alaisena!

"Tuo huokaus, joka tuulessa väräjää, meren kuohuessa, virtain
loiskuttelussa, kaikessa tuossa luonnon-äänessä, joka maailman
avaruuden halki soipi, tuo täällä, tääll' ylähällä pohjoisnavan
hiljaisuudessa kaikista selkeimmin kuuluu, kaikki, kaikki ja jok'
ikinen esine tuntuu kuuntelevan, kätkevän kasvonsa ja kuiskaavan:
'pyhä, pyhä!' ikäänkuin seisoisivat he Jumalan kasvoin edessä.

"Täm' on luonnon vapahtamisikävöiminen, täm' on Ahdin valitus:

"Onko minulla mitään sielua?"

Suunnaton riemuhuuto purskahti niinkuin väkevä virta Andrén pään
päällä.

Tämä riehuva innostus ei kuitenkaan ollut mitään yhtä salaman nopeaa
silmäystä vastaan, yht' ainoata silmäystä, joka lennähti hänen vaimonsa
silmistä. Se tuiki kuni tulisäde ylt'ympäri Olgan koko olemuksen.

André ei tätä kuitenkaan huomannut; sillä kun hän käännähti sinne päin,
oli se jo laattiahan tähdättynä.

Andrén kasvot muuttuivat vihaa ilmaiseviksi.

Suosimus, jot' André illan kuluella osoitti tuota nuorta Louise
Walter'ia kohtaan, oli niin varomattoman huomattava, että tuommoisen
saattoi sallia ainoastaan sille, jok' on saanut yhteiskunnan moraalisen
(siveellisen) vapakirjeen. Jokaista muuta vastaan olisi seura
varmaankin "soveliaan" nimessä julistanut yksmielisen protestin
(kiellon); mutta suositulla runoilijallahan oli lupa kaikkiin
oikkuihin, jok' ainoaan juonehen.

Täss' erinäisessä tilassa pääteltiin ja jopa tuomittiinkin: "ei
ihmettä, että tuo mies voipi viluun kuolla! Tuommoisen vaimon kanssa
täytyy semmoisen runoilijaluonteen joutua kuolon kaltehelle. Hänen
vaimonsa on kylmä ja tunteeton kuni sadun lumikuningatar."

Ja niin tuli runoilijan armastelu eli kurttusi kuitatuksi ja anteeks
annetuksi, niin, melkeinpä tavallansa puolustetuksi sanalla:
"oikeutettu".

Ja imarteleva turhamaisuus sai tuon nuoren neidon kasvot rusoelemaan.

André tuskin näytti huomaavan muita kuin tuon armastelunsa esineen, ja
hän katsoi kaunotarta kasvoihin katkeamatta.

Olga ei tuota ollut huomaavinansakaan. Mutta kuitenkin silloin tällöin
loi hän silmäyksen tuohon nuoreen neitoon, ei mustasukkaisuuden, vaan
ihmeellisen, osaaottavan, äidillisen huolen katsehella.

Kauniin kaunis serenaadi (iltalaulu) lopetti juhlan, ja vielä kotvanen
seuran hajauttua ja sen hälinän tau'ottua sähähteli raketteja ilmaan ja
sampanjapullojen tulpat paukahtelivat.

       *       *       *       *       *

"Bon soir (Hyvää iltaa)!" sanoi kreivi Vasili laskiessansa kätensä
lukon käsimeen käydäksensä huoneesensa. "Minä onnittelen sinua, André!
Tämä mehuste (extrakt) oli ehtaa, väärentämätöntä, se oli oivallista."

Mies ja vaimo olivat nyt kahden kesken. Olga seisoi pienen akkunan
edessä ja silmäili edess' olevalle pienelle viheriälle tasangolle, jota
kesk'yön aurinko sangen herttaisesti lemmiten valaisi.

André kauan aikaa käyskeltyänsä edes takaisin laattialla, seisahtui
yht'äkkiä Olgan eteen ja keikisti päänsä ylpeästi taaksepäin.

"Sielläp' oli elävyyttä," sanoi André.

"Aivan niin, siell' oli elämää!" vastas Olga. "Sull' on oikein. Tuo
vast' oli elämää; sill' elämä on myöskin taikasokaisua (humbug)."

André tarttui Olgansa ranteihin ja kouristi niitä niin kovasti, ett'
Olgan täytyi kivusta kalveta.

"Hellitä, André."

"Oliko _tämän_ iltainen ilo taikasokaisua?"

"Aivan niin!" virkkoi Olga avaten ja kohottaen silmiänsä.

"Eiköhän mitään totuutt' ollut siinä, mitä tunsivat nämä tuhannet,
jotka tänään riemuitsivat minun tulolleni?"

"Tosin, André, sinä hetkenä siell' oli totuutta, mutta kun sampanjan
höyryt ovat haihtuneet, niin on innostuksenkin verho heidän silmiltänsä
langennut ja ankara kritiikki pääsee sisähän. Se, André, on kerran
sinun pääsi päälle lankeava, niin totta kuin sinä et ole Jumala, jonka
työt täydelliset ovat. Koko matkan olen vaiti ollut, mutta nyt täydyn
sanoa, mit' ajattelen ja mikä mieltäni painaa."

"Sinä et usko viehätystä sentähden, ett'et rakasta sitä."

"Kyllä, minä uskon Excelsiorin viehätyksen, joka tahtoo eteenpäin --
vaikkapa kuolemaan; minä rakastan sankarien ja marttyyrien viehätystä,
joka kivun ja kuolon keskellä näkee taivaan avoinna, mutta sit' en minä
usko päivällispöydän juhlaviehkurin muodossa. -- André! Tän' iltana,
seisoissas sampanjalasi kädessä, kun ympärillä seisojain imarteleva
riemuriehu kietoi laakeriseppeleen pääs ympäri, ja kaikki muuttui
sinulle luvalliseksi neron nimessä, silloin näki vaimos hengess' ajan,
jolloinka sinun tähtes ei enää niin kirkkaasti sädehti, miten nyt;
silloin uuteuden ja tuoreuden nimbus (pyhyyssätehistö) on sinun osaltas
kadonnut, ja -- ja -- hän näki, että jos runomus äkkiä sinulta
ryöstettäisiin, jos siinä et seisoisi runoilijana, vaan ihmisenä,
heikkona, puuttuvaisena ihmisenä, silloin anathemaa (kirousta)
huudeltaisiin siitä, mikä nyt on suotuna sinulle, silloin sinua
pidettäisiin kanteen alaisena ja syytöksen alaisena tuomittaisiin, ja
silloin, André, näin minä kaikki ne, jotka nyt parina kuukautena ovat
suostumustansa soittaneet sinulle, kaikki, kaikki yhtenä miehenä
kivittävän sinua hyvien avujen mielipahassa ja omavanhurskaudessa; ei
ainoakaan silloin siekailis eikä kukaan kysyis: 'kuka rohkenee viskata
ensimmäisen kiven?'"

André kavahti seisalleen.

"Olga Vasili!" huudahti hän. "Tämä on enemmän heijastavaa järkeä, kuin
mitä runoilija suvaita saattaa."

"Runoilijan tulee kärsiä, vaikka hän kuulee totuuden, jos hän itse
totuudest' on."

"Sinä sanoit silloin, kun minä olin tulkkina Karasjoen kirkossa: 'sinä
näyttelit oivallisesti komediiaa.' Minä en sitä silloin ymmärtänyt,
minä ymmärrän sen nyt! Näyttelinkö minä komediiaa tän' iltana?"

"Et, André, sinä olit ainoastaan sinä itse, sinun oma tulinen, voimakas
minäs; mutta se oli miel'ala, joka -- myöskin haihtuu pois."

André seisahti taas Olgan eteen, hänen silmäyksensä oli jääkylmä.

"Hän oli kaunis," sanoi André lyhyesti.

"Aivan, hän oli kaunis, mutta hän oli vielä jotakin muut' enemmän, jok'
oli parempi."

"Mitä?"

"Hän oli liika hyvä leikkikaluksi."

André naureli ivallisesti.

"Ken sanoo, että minä leikittelen hänen kanssaan?" kysäsi hän.

"Minä."

André kapsahti ylös ja nojausi Olgaan.

"Joka rakastaa, ei ole niin varma omistamisestansa, mutta rakastaa
pelolla ja vavistuksella. Sinä kuitenkin kerran olet joutuva kerjäämään
niitä muruja, jotka sinä kopeudessas hylkäsit!"

André sieppasi hattunsa ja syöks ulos.

Viereisen huoneen ovi avautui ja kreivi Vasili varovasti astui sisään.

"Pardon (anteeks), tyttäreni, mutt' isänäs on minun velvollisuuteni
varoittaa sinua. Sinä lasket leikin liika pitkälle."

Olga nojautui pöytään. Hänen rintansa nouseskeli nopein lyönnin ja
ilmaisi hänen kiihkeää mielen liikutustaan.

"Hän, jok' ei tahdo mitään voittaa, ei mitään voitakaan," vastasi hän.

"Suo anteeksi, mon enfant (lapseni), en ole oikein selvillä, -- mitä
sinä oikeastaan tahdot voittaa?"

"Andrén parempaa minää, hänt' itseä, vapaaksi kuonasta, jok' on
kultahan seoitettuna".

"Très bien (aivan hyvä)! Minä luulin tyttäreni sun tietävän, mihin hän
sitoutui ottaessansa runoilijan mieheksensä".

"Sen, isäni, kyllä tiesin ja tiesin myöskin, ett' en suinkaan pääse
ruusuille tanssimaan".

"Bien (hyvä), juuri sentähden, että sinä olet se, jonka sallimus on
määrännyt kukkia kylvämään hänen tiellensä".

"Kätkeäksenikö niitä kiviä, jotka minun hänen tieltänsä ja hänen
avullansa raivata tulis?"

"Miten tuon olettaakin, hyvä rouva (madame)! Antaun ainoastaan
kertomaan: sinun on vastattava, mihinkä sitoutunut olet. Pardon! Miks
et tahtonut tanssia hänen kanssaan tän' iltana? Sinun muistoas luulin
minä paremmaksi. Runoilijan vaimon ominaisuudeks ei mustasukkaisuus ole
sovelias; on aivan vähä palkitseva."

"Mustasukkainen en ole. Olisinpa jo tämän lyhyen avioaikani kuluessa
luullut kyllin kyllä osoittaneeni, ett'ei tuo ruma ominaisuus ole minun
luontooni kuuluva".

"Ole järjellinen, madame (rouva)! Suo'os hänelle nämä pienet vapaudet".

"Minä suon hänelle ne kaikki!"

"Mutta siin' ei kyllin; sun tulee ne unhoittaakin. Sun tulee unhoittaa
kaikki, paitse häntä, sun tulee ajatella ainoastaan häntä, eikä mitään
muuta. Mon enfant (lapseni), sun tulee totella neroa, joka häness'
asuu".

"En. Hänen puhdasta ihmisellistä tottelen ja taivun sen vaatimuksiin,
se sen ansaitsee".

"Silloin ei minulla ole mitään enempää sanottavana. Eri tavoin tahdomme
päämaalihin päästä, eri meill' on elämän katsantokantakin -- que faire
(mitä tehdä)? Syöksit miehes pois luotas sen sijaan kuin sun tuli hänet
suosittaa itsehes ja kelvata hänelle".

"Kelvata hänelle! Jumalani! Enköhän minä, tosiaan, kyllin ajatelle
puvullani koketteeraamista (kiekailemista), niin että jok' ikinen
poime, jok' ainoa rosetti (nauhasolmio) olisi hänen kauneuden tuntoansa
viehättävä? Enköhän minä laulele niitä lauluja, joita hän huviksensa
kuuntelee? Enkö minä lue niitä kirjoja, jotka hänelle kelpaavat?
Elänenkö ja hengittänenkö minä päivät päähytysten jollekin muulle kuin
hänelle? Uneksunenko minä öisin muista kuin hänestä? Mutta minun
parempaa minääni en myö hänen rakkautensa tähden; sittenpä en enää sen
ansaitsemisen arvoinen oliskaan".

"Charmant! charmant (viehättävää)! Nyt olet oikeaan lämpöasteesen
ennättänyt, madame (rouva). Parole d'honneur (kunniasanallani), sinä
olet hurmaava, sinä Olga Vasili, mutta sinun täytyy käytännöllisesti
opetella toleranssia (suvaitsevaisuutta)! Anna hänen parvia, anna hänen
kurttisierata ja fanttisierata, se ei merkitse mitään. Kun hän on
kyllästynyt ja väsynyt sonetteihinsa ja serenaadeihinsa, niin kääntyy
hän kuitenkin aina takaisin sinun luokses".

"Minä kiitän sinua, isäni, minä kiitän sinua! Sinun isälliset neuvos
vivahtavat jotenkin siihen, mitä Shakespeare antaa Capuciuksen sanoa,
silloin kuu hän, Henrikki kahdeksannen niin julmasti ja raa'asti
hyljättyä puolisonsa, astuu kuningatar Kathariinan kuolinvuoteen
viereen. 'Kuningasta surettaa, että Te olette sairas. Minun kauttani
lähettää hän Teille kuninkaallisen tervehdyksensä, ja anoo Teitä
lohdutusta vastaan ottamaan.' -- Ja minäkö levollisesti ja nöyrästi
vastaan ottaisin rakkauden, jok' on lainass' ollut? En koskaan! Minä
rakastan hänt' yli kaiken täällä maan päällä, mutta minä en alenna
itseäni syntiä hyväksymään".

"Hyvää yötä, madame! Sinä olet hieman tulistunut".

Kreivi meni, ja Olga laskihe polvilleen.

"Kaks yhtä vastaan! Yksinäni, yksin, yksin! Oi, isä Thorsen, oi jos
luokses pian päästä voisin! Sinä voisit tämän sekasotkun selvitellä. --
Oi Jumalani! Auta minua pelastamaan häness' ihminen, vaikkapa runoilija
kukistuiskin!"

André oli kumminkin syössyt ulos, raivoissaan siitä, että hänen
vaimonsa oli ainoa olento, joka hänen voimaansa vastusti, ja jot' ei
hän voinut vetää tenhopiirihinsä.

Hänen vaatimustansa, ett' Olgan tuli olla yhtä innostuksekas ja
kritiikitön, miten muutkin kaikki, ett' Olgan ei tullut nähdä mitään
virheitä hänessä, että hän sais olla vaimonsa jumala ja vaimo hänen
rukoilijattarensa, jonka tuli olla onnellinen kyllä saadessaan suudella
tomua hänen jalkainsa alta, ei Olga tahtonut täyttää; tätä vaatimusta
vastaan kohos Olgan koko luonto kehoittavana protestina.

Ethillinen (siveellinen) Olgassa varustautui kuolon kamppailuun Andrén
esteetillisen (kaunotieteisen) kanssa.

Tätä elementtiä vihasi hän jo poikasena ja tahtoi ärsytellä. Ja André
vihasi sitä nytkin, vaikka hän rakasti Olgaa silmittömästi. André
tahtoi voittaa maksoi mitä maksoi eikä kammonut mitään välikappaletta
herättääksensä uinaelevaa mustasukkaisuutta, pelkoa kadottaa sen, josta
Olga nyt itsetunnossansa ja paremmuudessansa niin varma oli.

Hän tahtoi pakoittaa Olgaa avaamaan ja nostamaan silmiänsä samoin kuin
silloin, kun hän Tenojoella venehen kaasi. Hän oli kerjännyt Olgan
rakkautta, nyt piti Olgan saada kerjätä hänen rakkauttansa! Hän ei
ollut ilmaiseksi saanut kainulaisen uhmeutta perintönä!

Itseä jumaloitsevassa ja itsekkääss' elämässä, jok' alkoi hänen
lapsuudessaan ja sitten jatkui yhtä mittaa, täss' elämäss' oli vaan yks
ainoa, jok' uskalsi nousta häntä vastaan, ja tuo ainoa oli vaimo, jok'
oli hänelle kuuliaisuutta vannonut.

Tuo, tuo myrskysi ja kuohuili hänen sydämessään, kun hän verkalleen
käyskeli alaspäin kaupunkia, jok' uinaellen lepäsi puol'yö auringon
paisteessa.

Perhoset lepertelivät hänen ympärillään. Hän kuunteli hyttysten
surinaa, käkösen yksmuotoista kukuntaa, surumielisiä säveliä ja
aaltojen hiljaista höllytystä salmella.

Laulu kuului tuolt' etäältä.

André seisahti.

Joukkue venäläisiä matruuseja laulaen, pajattaen marsiskeli Tromsöön
katuja, parittain kaksin kaksin, äänenantaja esinenässä.

Viimeinen alkoi yksinkertaisell' äänellä, muut tarttuivat sitten pari
parilta, siks kunnes koko kööri oli täydessä pajatuksessa.

Tuo kaikk' oli yhten' äänneaaltona, joka kasvoi ja yleni, kunnes tulvas
ylitse. Kummallinen rytmi (polento), joka paussaa (vait' on) siinä,
missä toiset alkavat, ja alkaa siinä, missä toiset paussaavat!

Joku noista surumielisistä, slaavilaisista sävelistä veteisesti ja
ykstoikkoisesti, mutta sanomattoman vaikuttavasti ja liikuttavasti
kajahteli nyt Tromsöön salmella.

André ei hievahtanutkaan. Mit' aavisti hän tänä hetkenä? Aavistiko hän
kesänilossa salattua kipua ja alakuloisuutta, jota jok' ainoa Ultima
Thulen lapsi tuntee?

Itse heidän nautintonsa on kipua, sillä heti synnyttyänsä kuolee se.

Aavistiko hän yht'äkkiä tänä hetkenä kaikkein kappalten katoamista --
hänen oman elämänsäkin? André purskahti jääkylmään, särkevään
nauruun, niin vimmattuun, niin kauhuttavaan, jommoist' ainoastaan
hulluhuoneessa kuulla saa; sillä pahain henkien täytyi saada hänessä
mekastaa.

Nuo häness' asuvat kolme luonnonomituisuutta, nim. lappalaisen,
kainulaisen ja norjalaisen, olivat nyt joutuneet rikkovaan
eripuraisuuteen keskenänsä, Nämä kiskoivat kukin suunnallensa rikki
repiäksensä hänen sielunsa.

Hänen rinnassansa liikkui sekasorto vihollisia, yhdistettyjä voimia,
mutta tässä sekasorross' oli keskus ja tässä keskuksess' istui
"sisähinen tuomari", jonka lappalaiset olivat hänelle matkaan
lähtiessään antaneet, eikä tuo "sisähinen tuomari" jättänyt häntä
rauhaan. Mutta kun Andrén paha henki tuli hänen päällensä, niin silloin
oli taivas ja maa yhtenä sekasortona, ja tässäkin sekasorross' oli
keskus ja tämä keskus -- "Olen minä!"



10. LUKU.


Mutta henki kulkee kulkujansa. Ei kukaan tiedä, mistä hän tulee tai
kuhunka menee.

Tuulosen liekan lailla kiirehtää hän kautta maailman, kautta kansojen,
maiden, kaiken kautta virtavi se, laskihe polvilleen.

Yleinen ja suurenmoinen uskonnollinen herätys leveni Ameriikasta, jossa
teaatterihuoneita käytettiin P. Raamatun lukuhuoneina, Englantiin ja
sieltä Norjaan. Sama liike löysi tien myöskin ylös norjalaiseen
Finmarkeniin, se tarttui lappalaisiinkin (samilaisiinkin); sillä
kaikki, kaikki taivuttaivat Kaikkivaltiaan tahdon mukaan.

Sill' aikaa kun juhla juhlan jälkeen Tromsöössä pidettiin Andrén tulon
kunniaksi, puristelivat Kautokeinon miehet, vaimot ja lapset syleillen
toisiansa, valittivat syntejänsä, kehoittivat ja vannoivat toisillensa
ruveta kääntymystä ja parannusta tekemään.

Jo vuonna 1847 oli herätys ruotsalaisesta Karasuannosta hiipinyt
Finmarkeniin, mutta nyt alkoi se levitä yhä laveampiin piireihin.

Lappalaiset tulivat vapatahtoisesti ja antoivat omistajilleen kaikki,
mit' olivat lainanneet tai varastaneet. Omatunto heräsi synninunestaan,
ja viina oltiin vähällä kokonaan ajaa maanpakoon.

       *       *       *       *       *

"Jumalalle olkoon kiitos siitä Herran siunauksesta, joka Kautokeinon
osaksi tullut on!" kirjoitti Andreas Thorsen pojallensa. "Varjelkoon
toki Hän, armollinen Isä, ett'ei vaan lappalaisten fanttasiia pääsis
tuossa herätyksessä sijaa saamaan; sillä silloin saa se ohjaamattoman
luonteen, ja silloin muuttuu se kokonaan perkeleen asiaksi. Silloin on
sen ohjaaminen vaikeampi kuin poron hillimättömän."

"Olisko mahdollista!" arveli André. "Olin ainoastaan viidentoista
vuoden vanha jättäissäni heidät, siks en voi muistaa, onko tuo
samilainen fantasiia todellakin niin ohjaamaton. Minun on käytävä sinne
ja koeteltava, miten rikas tuo oikeastaan on. Tuop' olis komea koetus
heidän luonnonlaatunsa niin ymmärtämiseksi kuin myöskin sen
selittämiseksi."

"Karta, André!" pyys Olga. "Runoilija saattaa olla runoilija niin
paljo kuin hän tahtoo, mutta sill' ei ole oikeutta tehdä kokeita
kanssaihmistensä sieluissa."

"Kyllä, suo anteeks, siihen hänell' on oikeus silloin, kun hän luo
jotakin kuolematonta. Sankarina uudess' eepoksessani (sankarirunossani)
on lappalainen oleva, sentähden on minun tutkinnoita tehtävä. Et,
ystäväni, kuitenkaan tarvitse peloillas olla. Sankarirunoni ensimmäinen
osa tapahtuu Tromsöössä; täydyn sentähden, miel'alasta kiinni
pitääkseni, pysähtyä tänne siks, kunnes se valmis on. Vasta joulun
jälkeen matkaamme Kautokeinoon."

Olga kavahti seisoalleen.

"Vasta joulun jälkeen! André, kuink' on sydäntä sulla tämmöiseen
viivytykseen? Tuo vanha mies on varronnut poikaansa jo viistoista
vuotta, ja kun poika tulee, voipi hän isälliseen syliin kiiruhtamatta
olla julma kyllä viivytelläksensä kokonaisen puolivuotta vielä."

André yht'äkkiä käännähti.

"Olga Vasili, näyttääpä siltä kuin olisit vaivaloisimman työn tehdäkses
ottanut, seuratakses minua elämän läpi, minun omanatuntonani."

"Niin, André! Tuota juuri tahdonkin. Minä tahdon olla sinun omatuntos,
joka sinua aina väärintehdessäs muistuttaa."

"Ei täss' ole puhetta vääryydestä. Minä uhraan sydämeni
runoilija-kutsumukselleni. Aatteen, joka minut Tromsöönsalmelle
päästessäni valtasi, täydyn minä ensin vapauttaa -- sit' ennen en
matkustaa minä voi."

"Niin, sentähden että sinun runoilijakutsumukses on kultainen vasikka,
jonka sinä olet nostanut Jumalan sijalle ja rukoilet sitä."

"Malta, malta, tämä menee ylöllisyyteen! Etkö sinä tiedä, että
runoilijani innostus vaatii kaikkea muuta ennen maailmassa?"

"Ei tok' ennen kaikkia! ei tok' ennen kaikkia! Minä tiedän kaikista
parahin, että runoilijan intoumuksella on vaatimus, saadaksensa
etiketin ja seuraelämän velvollisuuksista poiketa, ja sinä tiedät
parahin minun itseäs suojelevan Arguksen silmillä, ett'ei sinua
häirittäisi; mutta kuitenkin löytyy korkeampi vaatimus, jost' et sinä
voi vapautua, vaikkap' olisit ensimmäinen kuolevaisista. Siunatuks' ei
tule se runon alttari, jolla pojan velvollisuus ja _sellainen_ isän
rakkaus uhrataan."

Kreivi Vasili oli kiintynyt joidenkuiden sanomalehtien lukemiseen, hän
nousi seisoalleen.

Hän ei kärsinyt enempää, hän tuprutti tulta ja liekkiä lävähytteli.

"Runoilijassa, madame, täytyy ethillisen vaatimuksen väistyä
esteetillisen edestä!" huudahti hän raivostuneena, kouristi korviansa
ja syöksyi ulos.

"André! André!" lausui Olga sydämensä kivussa. "Älä Esaun tavoin myö
esikoisuuttas kryynivellistä!"

"Olga Vasili," ärjäsi André hammasta purren, "sinun elämäs tarkoitus on
sekoittaa minun eloni viini koiruohoilla."

"Ei, puolisoni, ei! Tarkoitukseni on ainoastaan antaa oikeata viiniä
väärennetyn sijasta. Oi, Jumalani! Todellisuus saaduttakoon sinut ja
herättäköön sinut unelmistas! Sinun itsekkäisyydessäs asuu Nemesis
(kostonhaltija)."

"Nemesist' en voi peljätä".

"Mutta Jumalata täytyy sinun peljätä!"

"Kyllä," sanoi kainuulaisvaimon poika, käännähti samalla ja meni.

       *       *       *       *       *

"Hänen täytyy taipua, André," virkkoi kreivi Vasili, kun he kohtasivat
toisensa ruokasalissa. "Äidin oikut taas elävät hänessä; minä olen
hänen kanssaan riidassa uudelleen, ja minä sanon sinulle, André, minä
tahdon nähdä tämän taistelun loppuun taisteltuna niinkuin toinenkin
taisteltiin."

"Kuinka?" kysäs André.

"Hänen täytyy taivuttautua," vastasi kreivi. "Hän tuli kesytetyksi,
vapaalla tahdolla luopui hän vaatimuksistaan ja vastaan otti minun
rakkauteni, aivan armona. Vaimostani tuli elävä esimerkki, joka
osoitti, miten nöyryys tekee onnelliseksi. Ei ole soveliasta pakoittaa
miestä tekemään moraalisia tililaskuja vaimollensa. Voilà tout (kah
kaikkea)!"

André naurahteli. Jälleen yks noita synkeitä säihkeitä hänen mustilla
kasvoillansa.

Hän heittihe soffalle ja nosti käsivartensa päänsä päälle.

"Olga Vasili, sinun on niin hurmauntuneeksi tultava, että sinä unhoitat
omantuntos ja järkes rakkauden voiman vaikutuksesta!" huudahti hän.
"Mutta tämä nyt vielä on minun salaisuuteni, ja sillä tulen minä kerran
aivan aavistamattas ihastuttamaan sinua."

Hän nous ylös ja tuimin askelin asteli edes takaisin huoneessa,
ikäänkuin leijona rautahäkissänsä.

"Siks kunnes aika joutuu, jolloin rakastat minua siten, miten minä
rakastan sinua -- kaikesta sydämestäs, siks kunnes uskaltaisit uhrata
ijankaikkisen autuutes rakkauden riemulle, siks -- vihaan sinua!"

Hän pakottautui pukeimaan, mennäksensä sinne seuraan, jonne hän kutsun
oli saanut, mutta tuo "sisähinen tuomari" hänt' ei vaan jättänyt
rauhaan.

       *       *       *       *       *

Kesä kului ja talvi tuli. Juhlailut ja juhlamielet kestivät vielä,
miten Andrén nautintovoimatkin tämän synnyttämät. Tromsö ei vielä ollut
kyllästynyt Andrésen, eikä Andrékaan ollut kyllästynyt Tromsööhön.

Hän vaivahti tyyneen, tyytymys olemaan, oikein puhtaasen samilaiseen
huolettomuuteen. Tuo "sisähinen tuomari" nukahti, ja jos, jota tahdomme
epäillä, hänen omatuntonsa häntä silloin tällöin tölmiskeli, niin tuli
tämä epäsuotuinen muistuttaja täydellisesti äänettömäksi saatetuksi
hänen isänsä kirjeellä, jonka loppu kuului näin:

"Rakas André! Sinä tiedät, kuinka isäs odotti sinua ja sitä päivää,
jona hän sais sinut jälleen nähdä. Eikös tott' ole, lapseni, ett' ethän
konsaan ole epäillyt vanhan isäs ikävöimystä? Mutta minä kuitenkin
tyydyttäin siihen, mik' on isääs korkeampi, minä nimittäin tarkoitan
sinun elämäs kutsumusta; minä tulen lukemaan päivät ja odotan
kärsivällisesti, siks kunnes asian haarat sallivat sun saapua
tänne. Isäs ei ole ymmärtämätön, André, eikä hänellä ole mitään
vaatimuksiakaan, jotk' eivät hänelle kuulu. Jää Jumalan nimessä sinne,
miss' olet siks kunnes valmis olet, äläkä kiiruhda, sillä se saattais
olla vahingoksi sinun suurelle työlles."

Itsekkäisyydell' on tavallisesti vahva nahka, jok' ei tunne toisten
puutteita, samoin kuin se ei myöskään jaksa arvata kallisarvoista
sympatheettistä (myötätuntoista) kykyä, "voida rivien välistä lukea".

"Siinäpä näetsä!" sanoi hän vaimollensa. "Isäni ei toki täydelleen
ollut niin vaativainen ja ymmärtämätön kuin sinä luulit."

"Ei, minä näen sen," vastas Olga, kääntäen itsensä poispäin,
lopettaaksensa pukemisensa. Hänen kasvonsa olivat surumieliset,
surumielisyydess' oli katkeruutta ja myöskin hieman ylenkatsetta, mutta
hän kätki sen nostaissaan kätensä hiuksiansa järjestääksensä.

"Tuo suuri työ" kävi reippaasti eteenpäin, ja aina sen mukaan kuin tuo
työ edistyi, joutui isän kuva syrjemmälle ja syrjemmälle, niin, runon
loitsivassa valossa joutui se viimein vallan unheesen. Tuo harvinaisen
miellyttävä ja ihastuttava haamu, jonka hän jo aikaisimmasta
lapsuudestansa alkain oli tuolle tuntemattomalle äidillensä laatinut,
oli nyt tässä hänen uudessa eepoksessansa luotava lihaksi ja vereksi.

Mutta samalla kun hän vaipui tähän luontohon, jonka hän tuon äidin oli
arvannut omanneen, luontoon, jok' oli hänen omansa kaltainen, lankesi
sangen tumma varjo isän kuvalle.

Hänen oma lapsuutensa leikitsi hänen edessään. Ei hän muistanut isänsä
rakkautta, ainoastaan kodin ahtaan piirin vaan, sen suljetun ilman ja
oman ikävänsä.

Äiti lienee aikoinansa samaa elämää viettänyt, hän lienee tuntenut
samaa ikävää, ja hän pojan fanttasiiassa muodostui väkeväksi,
voimaisaksi kotkaksi, joka tahtoi lentää ulos vapauteen ja nousta
korkeuteen, samalla kun isä oli linnunvangitsija, joka piti nauhasta ja
häntä veti maata kohden.

Eräs tunne, vastenmielisyyden kaltainen, kohosi vähitellen runoilijan
mielessä tuota vanhaa miestä vastaan, jok' odotti, luki päivät, tunnit
ja yhtä haavaa nuhteli itseänsä kärsimättömyydestänsä. Niin kauan kun
André eli innostuksen hurmauksessa, oli lappalainen elementti (alje)
voittavana ja rakkaudellinen vallitsevana.

André kurttisieraili Louise Walteria yhä edelleen, mutta kun Olga oli
päättänyt olla olevinansa täydellisesti tietämättä koko asiasta ja
sentähden aina loi silmänsä alaspäin välttääksensä enempää näkemästä
kuin mitä tarpeellist' oli, ei hän aavistanutkaan, kuinka pitkälle tuo
oli mennyt. Eräs satunnainen lausuma herätti hänet kuitenkin tuosta
välipitämättömyydestä.

Tuo sattui eräänä iltana, jolloin yks noista tavallisista
viikkokonserteista, jotka koko talven ajan antoivat Troms'öön
seuraelämälle juhlallisluonteensa, pidettiin tilaisuutta varten
määrätyssä huoneuksessa.

Sali oli kauniisti valaistu, ja naisten puvut olivat säännellyt
uusimman pariisilaismuodin mukaan, mutt' Olga kuitenkin voitti
palkinnon näistä kaikista. Tuo valkoinen kaschmiiripuku, joutsenen
untuvalla reunustettu, edullisesti osoitti nuo hienot haahmoviivat
hänen kuvaimessansa ja kasvoissansa.

"Madame on sangen onnistunut!" kuiskasi kreivi Vasili ja katseli
pihtisilmäintensä läpi tytärtänsä. "Ryhti on oivallinen."

André puras huultansa, käännähti päätänsä ja heitti Olgaan silmäyksen,
joka näytti tahtovan nielaista Olgan koko olennon.

Sittenkun ensimmäiset musiikkinumerot olivat suoritetut, nous hän tällä
välin ylös ja asettihe Louise Walterin viereen istumaan.

Kaikkein silmät olivat nyt yhtä haavaa tähdätyt sille penkille, jossa
nämä istuivat. Tahallansa oli Olga sinnepäin katsomatta, mutt'
yht'äkkiä heräs hän tajuntoon kuullessaan paria sananvaihtoa, jotka
hänen takanansa kuiskaamalla kuiskattiin.

"Ot' hiis, näetkös, mitkä palavat silmänluonnit hän tuon tuostakin
Louise Walteriin iskee?"

"En. Minä näen, että hän kurttisieraa häntä himoitsevasti, mutta niitä
hupaisia erityisyyksiä en ole huomiooni ottanut."

"Niinpä katso niitä nyt sitten! Ne polttavat kuni saatana itse olis
nuo sytyttänyt. Hitto soikoon, poika! Jospa joku meistä muista
kuolevaisist' olis ollut tuo, ken noin huomattavasti olis uskaltanut
asettaida kansan juttelusta huolimattomaan tilaan, niin totta mar
olisimme saaneet kuritusta kärsiä, toverini!"

"Ja se oliskin oikeuden mukaista! Synti vaan, että tuo nuori tyttö on
vanhuksiton; hän puuttuu suojaa sieppaajasissejä ja maantie-rosvoja
vastaan. Hän on varomaton, hänestä puhutaan jo enemmänkin kuin nuoren
tytön maine sietää. Likapilkku lumella --."

"Aivan, niin on puhdasmaineisuus mennyt kaiken maailman tietä."

Olga punehtui ja hänen sydämensä lyöskeli kiivaasti. Hänestä tuntui
ikäänkuin jok' ainoa salissa huomais hänen punehtumisensa.

Kuitenkin täytyi hänen tämä kiusaus kestää. Hän istui liikkumatta.
Liekit lieskuivat hänen silmäinsä edessä, musiikin säveleet kohisivat
hänen sormiensa ohi, yks sävelkappale alkoi toinen loppui ja tämän
kaiken kestäessä hän ties, että kaikkein silmät olivat tähdätyt
määrättyyn paikkaan, ja että hän oli ainoa, jok' ei rohjennut silmätä
sinne.

"Tuota neittä täytyy varoittaa!" ajatteli hän. "Häntä täytyy varoittaa,
mutta, Jumalani -- miten?"

Kun naiset olivat etuhuoneesen päällysvaatteitansa ottamaan
kokountuneet, päätti Olga empimättä käyttää tätä tilaisuutta.

Käydessään tuon nuoren neiden sivutse, sanoi Olga hänelle hätäisesti ja
niin kuiskaamalla, ett'ei sitä muut kuin asianomainen kuulleet.

"Varo itseäs, lapsi! Teistä puhutaan. Runoilijat leikitsevät
fanttasiian kanssa ikäänkuin lapset leikkivät pallojen kanssa."

Hätäisen hurmauksen ruso levittihe Louise Walterin kasvoille. "Oliko
tuo totta otettu niin vakavalta kannalta, että siitä _puhuttiin_?"

Tuon nuoren tytön mairiteltu turhamaisuus vietti tänä konsert'iltana
loistavimman voittoriemunsa: "runoilijan rouva oli tullut
mustasukkaiseksi -- hänehen!"

Kun Olga oli päässyt huoneesensa, viskasi hän päällysvaatteen yltänsä
ikään kuin se olis tukahduttanut häntä, seisahti keskelle laattiaa ja
puristi kätensä kovasti vastatusten.

"Hänen tähtensä täytyy minun se tehdä," ajatteli hän, "hänen tähtensä
on minun velvollisuuteni -- alentautua, ja puhua Andrélle tästä --
tästä kurttisieruusta!"

Hän kuuli Andrén askeleet ulkona käytävällä; sydän sykki tuimasti,
mutta hän ei liikahtanut paikaltaan.

André astui sisään ja sulki oven.

"André," virkkoi Olga niin tyynesti kuin suinkin mahdollista ja
päätänsä kääntämättä, "sinä -- osoitat tuolle nuorelle Louise
Walterille jotakin -- jotakin tavatonta suosita."

Andrén silmät säihkyivät, ne kipenöitsivät. Yht'äkkiä hän syöks esille
ja taivuttihe Olgaa vasten kireästi jännitettynä.

"Niin, oletko sinä sen nähnyt?" tiuskasi hän.

"Kyllä, ja olen minä sen kuullutkin."

"No missä?"

"Tän'iltana -- konsertissa."

"Ja mitä sanot siitä?"

"En mitään --"

"Et mitään!"

"En. Minä en sano mitään muuta kuin -- tulee sääli tuota nuorta tyttöä.
Minä en sano muuta, André --."

"Et -- sinä et -- sano mitään muuta!"

Olga pusersi kätösensä mykkyrään. Hänen miehensä ei nähnyt, että ne
suonenvedon tapaisesti tärisivät.

"Minä en ole mustasukkainen."

"Et, Jumala tuon tiennee, sinä et ole mustasukkainen!"

"Mutta sinä saatat pilata hänen maineensa, André."

André päästi pilkkanaurun. "Sinä pikkarainen, avuisa laupeuden sisar!
Minä vakuutan sinua, että sinä turvallisesti saatat tyynnyttää ylön
hellän omantuntos. Vaikka runoilija, ylistetty suuruus, kurttisieraa
häntä, on niin kaukana hänen vahingoittamisestaan, että se pikemmin
koroittaa häntä toisten silmissä. Juuri se, että taideniekan silmät
valitsevat hänen kasvonsa katseltavaksensa, täytynee tulla kunniaksi
hänelle."

"Kunniaksi!" sanoi Olga. "Kunniaksi se, jok' on pilkka ja häpeä!"

"Tuon pilkan kantaa hän varmaan ilolla, madame! Mä annan hänelle
lahjan, jot' ei hän unhoita koko ikänänsä, vaan tallettaa sen pyhäin
jäännöstensä joukossa kallehinna muistonansa. En minä suinkaan te'e
hänelle mitään pahaa, hyvää vaan."

"André," uudisti Olga toistamiseen, "varo Nemesistä
(kostonhaltijatarta). Tämä sydämetön, harkittu 'flirtatiooni'
(leikintä) on kissan leikkiä hiiren kanssa. Tuo silloin olis parempi,
jos todellakin olisit rakastunut."

"Ja jos niin olis?"

"Jos niin olis!"

André kohautti olkapäitään ja syöks ylös.

"Jos niin olis!" äännähti Olga lyöden kätensä kasvoillensa. Kauhu, joka
hänet nyt äkkiä valloitti, oli ennen tuntematon, aavistamaton. "Onko
todellakin rakkautta kaikissa näissä kurttiiseissa? Mahtaisko hän --
ei! ei! ei! Oi, Jumalani, hän rakastaa ainoastaan minua, ainoastaan
minua! Tuo, tuo on hänen fanttasiiansa vaan, mutt' ei hänen sydämensä!"



11. LUKU.


Aurinko jätti pohjoisnavan, viimeinen höyryalus läksi sattumalta
samana päivänä etelään päin.

Isänsä kreivi Vasilin seurassa kävi Olga ylös saarelle sanoaksensa
jäähyväiset niin auringolle kuin höyryaluksellekin, tuolle suorastaan
muuhun maailmaan yhdistäjälle.

He kiiruhtivat saaren korkeimmalle paikalle, josta he kauemmaksi
saattoivat silmin seurata matkaajia, ja tähystivät etäälle salmen yli.

Keveät hölkkä-aallot kirmaisivat ja tanssivat höyryaluksen vetämällä
juovehella. Miks eivät voineet hillitä ratasta, joka niin armottomasti
riens eteenpäin?

Aurinko lähenihe yhä enemmän ja enemmän tunturin harjamaa.

Höyryalus hieppuvine savuinensa ja lieppuvine lippuinensa liuskeli
kau'emmaks ja kau'emmaks -- valoa, aurinkoa ja -- eloa kohden!

Auringon hehkuva silmä koski jo tunturin harjamaan.

Olga seisoi hengähtämättä, eteenpäin nojauntuneena. Oi, jospa hän vaan
vois saada kiinni tuon hehkuvan tuliterän ja pysyttää sen luonansa!

Höyryalus laski kanuunan laukauksen. Tomu pölähti yli salmen lähdön
merkkinä. Tromsöönsalmen kalalokki-parvet pyrähtivät ilmaan kirkuen ja
parkuen. Auringon silmä katseli alakuloisena Finmarkenin ylitse.

Laukaus vieläkin! -- Ja samassa hetkessä laskeus aurinko.

Kuolon hiljaisuus. Melkeinpä kalalokitkin hiljenivät. Ainoastaan
kanuunan paukaukset vielä viereskelivät, vakaisa kaiku kuului yhä.

Ei kukahan liikkunut tuoll' ylähällä saaren korkeimmalla paikalla. Joko
tajuten tai tajuamatta tunsivat he, että jumalais-olemus oli heiltä nyt
hyvästinsä ottanut. Silloin tuli André paljain päin kiiruhtaen tielle
päin. Hänell' oli hattunsa kädessään ja hänen käyntinsä oli
poikkelehiava ja kiiruinen ikäänkuin jos joku olis häntä takaa ajanut.

Vaimonsa kohdattua oli hänen hengityksensä hätäinen ja lyhyläntä; Olga
saattoi kyllä huomata, että hänen sydämensä löi kiihkeästi. Andrén
kasvot olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä levottomasti mulkoilivat
sinne tänne.

Nimeättömällä kauhulla katseli Olga häntä. Tämmöisinä hetkinä muuttui
André aina niin ihmeellisen kylmäksi ja vieraaksi hänelle. Olikohan
jotain mielisairautta hänen veressään?

André pisti hatun päähänsä, mutt' otti sen kiiruusti pois jälleen,
ikäänkuin hänen aivonsa olisivat tuless' olleet.

"Mitä merkitsee tämä?" kysäs Olga kauhistuneena.

"Täm' on minun salaisuuteni," vastas André.

Jokunen valon loiste heijaili hiljaisena vavistuksena, heijastuksena
tuolla kaukana veden pinnalla; se kalpeni kapenemistaan ja -- katosi.

Raskas kuni plyijy, harmaa miten ikukallio, yhdeksän viikon pituinen
hämärä levittäytyi Finmarkenin ylitse.

Äänettöminä käännyttiin ja kukin kävi kotihin omainsa luo.

André kuitenkin pian otti norjalaisen itsevallinnon, joka sielunsa ja
hulluutensa rautapaitahan kätkee, ja tämän lävitse on muiden vaikea
tunkeutua. Niinkuin kilpikonna vetäysi hän kuorehensa ja -- kätkeysi.

Hän oli nyt muuttunut ennalleen, puheli iloisesti ja reippaasti.

Olga silmäili hänen Janus-kasvojansa.[9] Minkä puolen käänsi hän nyt
heille? Ja minne oli toinen puoli joutunut?

Mutta sydämessänsä salas André tunteen siitä, että viimeinen
höyryaluksen kanuunan laukaus oli merkkinä Ultima Thulen pahoille
hengille.

Näiden tapana oli yllyttää häntä, kun aurinkoinen pois kulki.

Sillä tuon pitkän talv'yön tultua perimpään Pohjolaan, pääsevät pahat
henget irralleen.



12. LUKU.


Karasuannosta olivat "koirat lähetetyt Kautokeinoon meteliä
pitämään".[10] Kolme lappalaista, kolme kainulaista ja eräs vaimo,
yhteensä seitsemän henkeä, tulivat kuni "Herran enkelit" taivaasta
kuvailemaan ja maalaamaan helvetin tulisia tuskia.

Lappalaiset kutsuttiin ripitettäviksi, ja julkinen jumalan tuomio
langetettiin.

"Kuinka monta lasta (= syntiä) sinull' on?" kysyi tuomari.

"Viis," vastasi syytetty.

"Mitkä niiden nimet ovat?"

"Tanssi, juopumus, kortti- ia lautapeli, minä pidän joka sunnuntai
hetalevyötä vyötäisilläni."

"Tapa nämä lapses, hylkää nämä syntis kahdeksan päivän kuluessa; tule
sitten jälleen, jotta sinut punnitaan. Voi sinua silloin, jos sinut
liian köykäiseksi löydetään!"

Kahdeksan päivän kuluttua täytyi syntisen taas tulla tuomioistuimen
eteen.

"Oletkos tappanut lapses?" kysyi tuomari tuossa salaisess' oikeudessa.

"Olen," vastasi lappalainen.

"Milloinka?"

"Toissapäivänä kello ykstoista."

"Näitkös sielus ja ruumiis kärventyvän helvetin hulmuavissa liekeissä?"

"Näin."

"Näitkö Kristuksen tulevan vapauttamaan sieluas ja ruumistas?"

"Näin."

"Saattoiko Hän ruumiis ja sielus taivaasen?"

"Saattoi. Minä huomasin Herran enkelin, jok' astui alas ja liikutti
Bethesdan vettä."

"Sitt' olet sä toissa päivänä kello yhdentoist' aikaan saanut hengen.
Mene kaikkeen maailmaan ja saarnaa kadotusta kaikille kääntymättömille
ja katumattomille."

Mihin Herra Jumala asettaa temppelinsä, siihen perkele usein rakentaa
kappelinsa sen rinnalle. Pyhän askelissa toisinaan hiipii pahus.

Ihmissydänten pyhimpäin ja salatuimpainkin tunteiden tuli nyt
ilmestyksiss' ilmoittautua.

Murheen hahmona oli ulvonta ja äkäjäminen, ilon Jumalassa sitä vastoin
ilmaisi nauru, tanssi, keikkuminen ja juoksenteleminen. Uupumus ja
suonenvetoiset väristykset pidettiin silminnähtävinä "hengen liikkeiden"
tunnusmerkkeinä.

Mielen murtumisen merkiks oli vyötähis-hetalevyö pannaan julistettava
ja vaimojen myssyin sarvekkeet piti tasaisiksi litistettämän; sillä
noiss' ontoissa sarven muotoisissa puupalasiss' istua kökötti itse --
perkele.

Samoin kuin kreivi Vasili, sanoi lappalainenkin: "kaikki riippuu
muodosta!"

"Osoitas minulle Rievdadusmerkkis (kielimurteesi)! Oma suus on sinut
tuomitseva!"

Julkisen Herranehtoollisella käynnin ohessa, joka siihen aikaan
Kautokeinon kirkossa pidettiin, valloitti hurmaus nuo herkästi
liikutuksiin tulevat lappalaiset ja tämä muutamissa minuuteissa
koho' semmoiseks innostukseksi pyhän pöydän sakramentista, että
"hengellisestä viinistä" ilon juoneet syöksähtelivät toistensa sylihin
ja riehuisasti riemuten tanssivat juuri kuin päihtyneet Bachuksen pojat
alttarin edessä.

Koko seurakunta nousi seisoalleen. Etäimmällä istuvat kipusivat
penkeille ja katselivat toisten päiden yli.

Kauhistus kuvautui useimpain kasvoilla. Muutamat saivat suonenvedon ja
pyörrytyksen, toiset kiiruhtivat kirkost' ulos.

Lamik Rikkut katseli kauan tuota meteliä. Fanttasiia kuohui hänessä, ja
hän mietti Raamattua yöt päivät päähytysten. Hirmuinen hurjuus hehkui
lappalaisten aivoissa, Viimein leimahti tuli, ja Lamik Rikkutin, miten
hänen kanssaveljensäkin, sai henki valtahansa.

Oli kylmä, tähtikirkas jouluyö. Valkea Lamik Rikkutin majass' oli
melkein sammunut, kun Seimke heräs siitä' että hänen miehensä seisoi
nojautuen hänen ylitsensä. Kiljuvan hiiloksen paiste panihe hänen
poskilleen.

"Hyvästi, sinä synnin vaimo!" sanoi hän. "Nyt menen minä ulos työhön
Herrani viinamäkeen."

"Lamik! Lamik!" huudahti Seimke, "aiotko jättää minut?"

"Herra sanoo," vastasi Rikkut, "'joka rakastaa isää, äitiä, vaimoa,
sisarta tai veljeä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias.' Tän'
yönä on Hän ilmestynyt minulle, miten Pietarille Genesaretin järven
rannalla ja sanonut: seuraa minua, täst' edes saat sinä ihmisiä."

Ja Lamik Rikkut otti sukset ja kiiruhti pois maamajaltaan.

Seimke kapsahti ylös. Hän syöks ulos yöhön ja huuteli: "Lamik! Lamik!"

Mutt' ainoastaan hänen lohdutuksettoman äänensä kaiku hihuili hänelle
vastaan, eikä hän mitään vastausta saanut.

Ja epäilyksen hetkenä kääntyi tämä kristitty lappalainen sen
äidillisyyden ja armahtamisen suojaan, jonka lappalais-pakana löytää
Mader-akka'lta, samoin kuin katolilainen neitsy Martalta.

Ylös nostetuin käsin kiiruhti Seimke yli laaksojen ja tasankojen ja
huuteli: "Mader-akka! Mader-akka!"

Joulutähdet kiiluivat Kautokeinon tunturien päällä. Enkelit lauloivat:
"kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto!"

Mutta tämä joulu näytti pikemmin siltä, kuin perkeleen sotajoukot
olisivat vetäinneet esille Finmarkenin tundralle helvetin tulta
virittelemään.

Suru sydämmessä oli Andreas Thorsen lukenut jouluevankeliuminsa ja
käynyt levolle. Tuo nykyinen hiljaisuus ei ennustanut mitään hyvää; se
oli ainoastaan myrskyn edelläkävijä.

Kun tuo vanha mies, miten aina tavallista, oli uskonut vaimonsa,
poikansa, itsensä ja kaikki ihmiset Herran Jesuksen huostaan, nukahti
hän; mutta hänen maatessansa leveni huuto kulovalkean lailla
Kautokeinossa, että nyt oli helluntaijuhla toistamiseen tapahtuva maan
päällä.

Lappalais-maamajat olivat tyhjinä. Lamik Rikkutin johtamina olivat
samilaiset samonneet tunturille ja siellä näkivät he kaikki tuliset
kielet alas tulevan taivaasta ja palavan heidän kunkin päänsä päällä.
"Herran valitut" lankesivat hurmautuneina polvillensa lumeen.

Kello oli kaks, kun Thorsen heräsi kovast' ovelle kolkuttamisesta.

"Nouse ylös, kanttori!" huudahti ääni. "Onko sull' öljyä lampussas?
Herra on läsnä!"

Thorsen kapsahti ylös sängystään, viskas vaatteet yllensä, sytytti
kynttilän ja avas oven. Lamik Rikkut ja useita lappalaisia seisoi
suksillansa oven edessä.

Nämä olivat repineet myssyt päästänsä ja taivahan tähdet valaisivat
heidän ylön kiihtyneitä kasvojansa.

"Tule ulos!" äännähti Rikkut. "Minä olen herättänyt sinut synninunestas
puhumaan sielulles. Poikas tähden, jok' on sielunheimolaiseni, tahdon
vapahtaa sinut. Tuomion basuuna soi, Herra on ovessa ja kolkuttaa.
Pueta itses Kristuksen vanhurskauden pukuun, ennenkun se sinulle
myöhäist' on."

Juuri tänä hetkenä kuului sydäntä särkevä valitushuuto. Mustine, alas
olkapäille liehuvine hiuksinensa ja hömmämekko edest' ylös vedettynä
syöksi Seimke joukkoon.

Seimke tunsi taas oitis miehensä, hän laskihe kohta miestänsä polvista
halailemaan.

"Lamik!" äänsi hän, "tule takaisin kotihis!" Lappalainen potkasi pois
vaimonsa hurmatussa hehkussansa.

"Kristus sanoo: 'Eriä minusta saatana!'" tiuskas hän. "Ja Hänen sanansa
voimalla olen minä oikeutettu nimittämään sinua saatanaksi."

Thorsen otti Seimkeä kätehen ja työnnälsi häntä syrjähän.

"Mene pois täältä," sanoi hän vakaisella arvollisuudella, "mene pois
täältä, lapsi! Viini on teidät juovuttanut. Menkäät pois ja maatkaat
itsenne selviksi Jumalan nimessä. Sinua, Lamik Rikkut, kiitän hyvästä
tahdostas."

"Kiitä isääs perkelettä;" huusivat lappalaiset pois rientäessään.
"Jumalan lapset eivät taida vastaanottaa kirotun kiitollisuutta. Me
pyyhkiämme tomun jaloistamme."

Thorsen kumartui Seimkehen, joka epätoivoisena lepäsi kyyristyneenä
lumessa.

"Mene kotiin, Seimke," sanoi hän lempeästi, "mene kotiin ja odota
miestäs Jesuksen nimessä."

Seimke nous ylös, ja nähtyänsä rakkahat silmät, jotka hänehen
katsoivat, kääntyi hän tottelevaisesti ja meni kotiin.

"Herra Jumala, Isä! -- Katso laupeudessas meihin ja ole meille kaikille
armollinen," rukoili ukko Thorsen, kun hän jälleen sulki oven ja meni
levolle.

Ja samalla kun lappalaisten "helluntaikaste" täytti jouluyön hoiluulla
ja kirkunalla, istui Seimke maamajassaan tuikkivan tulosen ääressä ja
odotti miestänsä Jesuksen nimessä. Pienten jouluenkelien liekissä
tanssiessa, nukkui pienokainen, vastasyntynyt Vaidi lämpöiseksi
sisustetussa komsissaan.

Kuitenkin tuskin oli Lamik Rikkut sekoittanut itsensä tuohon
uskonnolliseen liikkeesen, ennenkun hän valistuksensa ja lahjainsa
tähden tuli sen johtajaksi. Mutta samalla kertaa kun hänen ruumiillinen
persoonansa vankistui, tuli hänen hengellinen luontonsa siihen
suostumaan ja puhalsi hänehen raivoisan, pöyhkeän sielun.

Lamik Rikkutin herätys on samalla jonkunlainen runollisuus, jonka
innostuksen hän itse luonnollisesti uskoi olevan Pyhältä Hengeltä.

Nyt Jumalan lasten ei pitänyt tarvita ei kastetta, ei sakramentteja
eikä P. Raamattua; sillä "liikettensä" ja "havahdustensa" avulla saivat
he suorahan Jumalan vieraisille luoksensa ja näin tulivat he saatetuiks
ilmestyksest' ilmestykseen.

"Henki! henki!" tuli siksi päästösanaksi, joka kajahteli tunturista
tunturiin.

Nöyryys ja itsenkieltäminen olivat "olleita ja menneitä" asioita.
Itsepintaisuus, uhmeus, omahyöty, viha ja lihalliset huvitukset
seurasivat ylpeydenperkeleen askelissa, ja kunnianhimon kuume heräsi
lappalaisten veressä. Hirmuinen kilpajuoksu ja taistelu siitä, ken on
suurin Jumalan valtakunnassa, alkoi taudinoireena levittäidä ylt' yli
koko Kautokeinon.

Kun lappalaiset olivat vuossatoja olleet Jumalan Sanan saannista
suljetut, niin muuttuivat he nyt sen saatuansa lapsiksi, jotka tulen
kanssa leikittelivät. Nuo uudet kirjat olivat nyt vielä heille liiaksi
väkevää ravintoa; he eivät voineet sitä sulattaa.

Vaikka Lamik Rikkut selitti P. Raamatun olevan ylikuohuva lähde, kiskoi
hän kuitenkin omituisen terävätaitoisesti yhden Raamatun paikan eli
lauseen toisensa jälkeen oikeasta yhteydestänsä ja sommitteli sitten
tästä omavaltaisesti rikki revitystä sanasta järjestelmän eli
systeemin, jonka järjestys ja ajatusopillinen eli loogillinen
johdonmukaisuus eli konseqvenssi ilmoitti filosoofisesti ja
matemaattisesti tahountunutta aivoa.

Turhaan koki Andreas Thorsen salvata sitä virtaa, joka niin pian oli
puhkaissut penkereensä, nyt tulvehti ja huuhteli kaikkia. Lumiaavikon
kuolonhiljainen autioisuus vaatii lappalaisen korvan kuuntelemaan
jotakin ja kun useimmiten nuo luonnonäänet vaikkenevat, luopi hän itse
itsestänsä nuo salauksekkaat ja yliluonnolliset.

Ja -- kun kerran lappalaisen kuvitusvoima tulee kiihoitetuksi ja
säikäytetyksi, saattaa hän fanttisierailla itsensä kuolijaksi.
Thorsenin petollinen aavistus oli toteuntunut. Fanttasiia oli
pistäinnyt heräysliikkeesen ja alkoi toimitella pimeyden töitä.

Seimke ja hänen isänsä, Jakob Tudekas, olivat ainoat, joit' ei raivo
ollut käsittänyt; he uskollisesti liittäyivät kanttoriin.

Thorsenin lohduttamana ja kehoittamana oli Seimke nyt tyyntynyt ja
odotteli, lohdutuksekkaana lapsellisessa uskossaan sitä hetkeä,
jolloinka Lamik väsyis ja itsestänsä tulis kotiinsa takaisin.

Ja niin olivat nuo pyöreät lappalaismaamajat siellä vieretysten,
samalla kun leimuava rompsi roihuutti punertavaa paistettansa ulos
talvi yöhön. Lappalaiset pitävät paljo pyöreästä muodosta; aurinko on
pyöreä ja lappalaiset rakastavat aurinkoa.



13. LUKU.


"Sä arvelet niinmuodoin, ett'ei täällä tule mitään sielun ravintoa."

"En, sit' en tarkoita."

"Mitä tarkoitat sitten, rakas lukkari?"

"No sitä, ell'ette, jonkun vanhan ystävän kanssa tahdo tulla yhdessä
rukoilemaan, niin voittehan sen sitten jättää."

"Mutta sittenhän ei täällä mitään sielun ravintoa tule."

"Kyllä, kyllä, sitä tok' tulee."

"No, mutt' annatteko sitä silloinkin, kun ei ketään saavu sitä
saamaan?"

"Onpa kuitenkin yksi sanonut tahtovansa tulla."

"Ja tämän ainoan tähden aiot sinä todellakin pitää kokonaisen sielujen
ravitsemissaarnan.

"Aivan, niin aion minä."

Lappalaiset pärähtivät hillimättömään nauruun.

"Kuka on sitte tämä ainoa, lukkari?"

Andreas Thorsen nous ylös.

"Ibmel -- Jumala," sanoi hän juhlallisesti.

Pelästyneinä kunnioituksesta paljastivat lappalaiset päänsä ja tekivät
äänettömän kumarruksen.

Silmänräpäyksen hiljaisuuden käytti Thorsen hyväksensä ja alkoi
rukouksen, mutta tuskin oli hän lopettanut, ennenkun hiljaisuus jo
katosi, ja ääni kuului keskeltä seurakuntaa.

"Uskotko, lukkari, puhuvas hengessä sen, mitä nyt puhut meille
ihmisille?"

"Uskon," vastasi Thorsen, antamatta itseänsä häiritä, "minä uskon sen,
sentähden ett'en koskaan puhu mitään, muuta kuin mitä pyhä Raamattu
selvillä sanoilla on lausunut."

"Se on valhetta," huusivat lappalaiset, "sillä jos hengest' olisit,
miten me hengest' olemme, niin et sinä, joka sanot opettaja olevas,
antais kenenkään pitää rauhaa eikä eloa, joll'ei hän hengest' olis,
miten sinä ja me."

Hän tuskin oli puheensa lopettanut, kun eräs vanha vaivanen vaimo
leukkaleukoinensa, paljain päin ja harmaat hiukset vanutteisina
riippuen alas hartioille, syöksi sisään.

"Samilaiset! Samilaiset!" ulvahti Saara Hurri hiuksiansa sipaisten,
"Kristus on ilmestynyt minulle. Seisoen loistavalla pilvellä uskoi Hän
minulle tuomarivallan, ja Pietarin avaimet. Minä tulen herättämään
kuolleet profeetat. Ja Herra sanoi: 'Johdata tänne minun viholliseni,
jotk' eivät tahdo, että minä hallitsen heitä, ja tapa heidät minun
silmäini edessä!'"

"Rakkahimpani," sanoi Thorsen, "älkäät uskoko jokaista henkeä, mutta
koetelkaatte henget, ovatko ne Jumalasta! Sillä monta väärää profeettaa
on maailmaan tullut."

Saara Hurri navahutti nyrkkinsä pöytään ja viskasi Raamatun laattialle.

"Lukkari!" äyhkäs hän. "Minä kiroan sinut, sinä olet Jumalan
vihollinen!"

"Tuo vaimo on profeetta!" riehuvina huusivat lappalaiset, "kuulkaa,
kuulkaa, mitä hän vielä sanoo!"

"Kahlehtikaatte hänet!" sanoi Saara Hurri ja osoitti Thorsenia.
"Sitokaa hänet ja tappakaa hänet; sillä hän julistaa väärää oppia!"

Ja nuo lempeämieliset lappalaiset tulivat julmiks uskonvimmassaan, ja
tämä heidän julmuutensa käänsiin hillitsemättömimmällä raivolla
kanttoria vastaan, jota he aikoinansa kaikk' olivat rakastaneet.

"Sinä olet vaakalla punnittu ja köykäiseksi havaittu!" hälisivät he, ja
-- yhtenä miehenä kääntyivät he häntä vastaan ja mielivät törmätä hänen
päällensä.

Kyynel silmin katseli Thorsen heitä ja virkkoi: "Isä, anna heille
anteeks, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät."

Ja tuo hillimätön lauma kääntyi takaisin, ei kukaan uskaltanut laskea
kättänsä hänen päällensä.

Tuo vanha mies seisoi nyt koskemattomaksi julistettuna joukossa,
ikäänkuin hänt' olis näkyväin enkelien sotajoukko piirittänyt.

Kaikki kävivät ulos toinen toisensa jäljestä, ja kun huone oli tyhjänä,
lähti Thorsen pois ja sulki etuhuoneen ovea.

Tämäkin oli juhlallisuutta; sillä tuskin olivat lappalaiset ulos
pakkaseen päässeet, ennenkun joku selittämätön voima, joka heit' oli
ohjissa pitänyt, oli murtunut.

Uhkauksia ja juuri kuin kesyttömäin eläinten ulvontaa kuului huoneen
ympäri ja he hyökäilivät vasten ovea. Mutta vahva rautakanki kesti
heidän hyökkäyksensä.

Thorsen sammutti valkean.

"Jumalan nimessä!" sanoi hän sitä pöydälle laskiessaan.

Kirousten sade lankesi vielä hänen päällensä näiden hurjain ihmisten
suusta, huolimatta siitä, että Thorsen oli heit' opettanut, auttanut ja
lohduttanut.

"Tämä on liiallista, Herra," sanoi hän, "tämä on liiallista!"

Sammuttaissansa kynttilää, tuntui Thorsenista ikäänkuin kylmää vett'
olis hänen suonihinsa suihkutettu.

Lappalaiset viskasivat vieläkin yhden kiven ovehen, vaan sitten
vetäysivät pois.

Ulisten ja räyhäten yön pimeydessä lappelivat suksillansa peurakylästä
peurakylään, karkasivat maamajoihin, vetivät lapset ja vaimot ulos
lumeen ja ruoskivat heitä siksi, kunnes he uskoivat heidän Jumalaansa.

Thorsen, joka hetkisen tämän jälkeen oli mennyt ulos, seisoi hiljaa
huoneensa edustalla ja murhemielin kauhulla kuunteli hirmuisia huutoja,
jotk' yön läpi vihloutuivat.

"Isä Thorsen," kuului ääni hänen sivullaan.

Hän käännähti ja näki nuoren lappalaispojan, jonka kauniit kasvot
kääntyivät hänehen päin. Nuo ovat hurskaan näköiset ja iloa sädehtivät,
kuni enkelin kasvot.

"Isä Thorsen" sanoi hän, "isäntäni on minut lähettänyt asialle Jakob
Tudekkaan luo, mutt' uhkaten kovan kovalla selkäsaunall' on minua
kieltänyt sinun luokses poikkeamasta ja puhumasta sinun kanssas. Mutta
mun täytyy, isä Thorsen, mun täytyy sinun luokses tulla."

"No, minkätähden, Aiken Judnir?" kysyi kanttori.

"Niin, isä Thorsen. Isäntäni, Alits Virtotak, on tuot' uutt' uskoa, ja
hän on piessyt ja rääkännyt minua, -- nähkääs näit' arpia ruumiillani,"
hän paljasti rintansa, "niin, hän on houkutellut minua ja luvannut
rahoja minulle, jos minä luopuisin vanhasta ja rupeaisin uuteen uskoon.
Mutta minä tahdon pysyä vanhass' uskossani, isä Thorsen, ja sano nyt
jotakin hyvää minulle Jesuksen nimessä. Minä tarvitsen lohdutusta."

Tuon vanhan miehen sydän avartui, ja hän tunsi Herran armahtavaisuuden
ja uskollisuuden, Herran rakkauden, jok' ei unhoita omiansa.

Ja yön hiljaisuudessa, kun "saatana kävi laaksoiss' ympäri niinkuin
kiljuva jalopeura etsien, kenen hän sais niellä," istui vanhus ja tuo
nuori poika puhellen Jesuksesta ja Hänen autuaast' armostansa, ja
kiitollisuuden kyyneleet kastelivat heidän kasvojansa. Ja molemmat he
tiesivät, että heidän Herransa oli heidän keskellänsä; sill' olivathan
he kokountuneet Hänen nimessään.

"Tahdotko nyt salata, ett' olet minun luonani ollut?" kysyi kanttori,
kun lappalaispoika nous ylös pois lähteäksensä.

"En!" vakuutti hän riemuten. "En tahdo salata mitään, en vaiketa
mistään, vaan kärsiä kaikki, kaikki, ja tahdon vastaan ottaa
selkäsaunani!"

"Mene Jumalan kanssa," sanoi Thorsen; laulellen ja hypellen, kuni
lapsi, kävi Aiken marttyyriuttansa kohden.

Hän ties, että Alits Virtotak oli tuossa raivoavassa joukkiossa, mutta
miss' oli tämä? Hän kuuli sen kaikkialla, mutt' ei nähnyt ketäkään. Ei
edes yht' ainoata ihmisen kuvainta langennut lumelle.

"Ehk' ovat tuoll' ylähällä kirkossa?" ajatteli Aiken Judnir.

Aika vauhtia hiihtoa hivelti hän, mutt' ehdittyänsä kukkulan kupehelle,
seisahti hän ja eräs outo värähdys kävi hänen olemuksensa läpi.

Kirkkokunnas kiehui ihmisiä mustanaan. Kuni kääpiöitä kumpusi
lappalaisia ylös maasta; kivi, kivi ja taas kivi viukui ilmassa ja
kieppuen lensi kirkon akkunoita kohden. Oli yleinen kivitäntä.

Hengästyneenä viuhtoi Aiken vastamäkeä ylös ja syöstyi joukkoon.

"Malttakaas, malttakaas!" kiljahti hän nostaen kätensä pystyyn. "Te
ette saa kivittää Herran huonetta!"

Mutt' Alits Virtotak juoks esille ylös nostettu suksisauva kädessään ja
tarttui pojan käspuoleen.

"Miss' olet ollut?" ärjyi hän.

"Kanttorin kotona," vastas Aiken Judnir. "Minun kaikin mokomin täytyi
saada Jumalan lohdutusta uudenvuoden päiväksi."

"Hänehen on mennyt perkele," ärjyivät lappalaiset, "tuo paholainen on
hänest' ulos suomittava."

"Suokaa minulle anteeks, isäntäni," rukoili Aiken, "mutt' enemmän tulee
kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

Nämä sanat olivat nyt merkkinä siihen myrähän, joka nyt vallan sai.

Päski riistettiin häneltä, selkä paljastettiin ja hänet sidottiin
hihnoilla koivuhun kiinni.

"Herra Jesus! auta minua niinkuin sinä autoit pyhää Stefanusta!"
rukoili Aiken.

Suomitseminen alkoi. Lyönti seuras lyöntiä ja veri virtas valkealle
lumelle punaten sen.

"Auta, auta minua, Herra Jesus!" rukoili Aiken Judnir, "anna minun
saada Sinun tähtes kuolla."

Viimein vilpeni raivo.

Vihdoin väsyivät nuo ylös nostetut kädet ja vaipuivat alas!

Aiken päästettiin puust' irti, viskattiin kirkon oven edustalle, ja
enemmän verta janoavat lappalaiset kiiruhtivat pois paikalta.

Hiljaisuus alkoi kirkkokynnähällä. Uudenvuoden yö sädehtien katseli
kirkkaasti alas maahan.

Tuolla, tuolla lepäs hän kirkon oven edustalla, verehtivänä,
puol'alastonna, voimatta liikuttaa yht' ainoata jäsentänsä.

Aiken koki vetää itseänsä pois paikaltaan, saadakseen päskinsä
käsihinsä, mutt' oli mahdotonta. Ei mikään huuto voinut vapauttaa
häntä; sill' ei ketäkään ihmislast' ollut kuuluvissa, ja vaikkapa joku
olis ollutkin, niin hän ei jaksanut huutaa.

Nyt ties Aiken, että hänen oli kuolijaksi paleltuminen. Mutta hän makas
Jumalan huoneen oven edustalla kasvot käännetyt ylöspäin, ja
uudenvuoden tähtöset valaisivat hänt' alas.

Ristihin liitetyin käsin ja tyynt' onnellisuutta puhuvin katsehin makas
tuo nuori lappalainen odottaen kuolemaansa.

"Herra, tule pian ja kanna minut kotihin!"

Sädekiilto kimalteli lumella ja levittäytyi Kautokeinon laaksoon. Se
loisteli taivaast' alas maahan ja maast' ylös taivaasen ja tässä
sädekiillossa nyökäytteli enkelinpää alas hänelle. He lepäsivät kaikki.

"Kiitos, Herra Jesus, kiitos!" huo'ahteli Aiken.

Silloin heleä veisu kajahti kirkossa. Veisun hurskaat säveleet soivat
kauas uudenvuoden yöhön, ja Aiken ties, että nämä olivat Jumalan
enkeleitä, jotka lauloivat:

"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto."

Kun kuu kohos yli tunturien, oli Herra Jesus Aiken Judnirin kantanut
kotihin.

Hän makas kuolleena kirkon oven edessä, autuaallinen hymy huulilla,
kasvoilla ja hän vietti uudenvuoden juhlaa taivaassa.



14. LUKU.


Uudenvuoden päivän aamuna löydettiin hänen ruumiinsa lumesta. Thorsen
katsoi välttämättömäksi, että vakaviin hillitsemis-ohjeihin oli
tartuttava, joll'ei kapinaa tahdottu päästää semmoiseen leveyteen, jota
hän tuskin uskals ajatellakaan. Sentähden läks hän pois ja meni
nimismiehen luo.

"Meidän täytyy heti paikalla lähettää pikasanansaattaja voudille, jotta
hän lähettäis poliispalvelijoita," sanoi hän.

"Kenenkä lähetämme?" kysyi vallesmanni. "Täällä Kautokeinoss ei löydy
yhden yhtä lappalaista, johon uskaltaisimme luottaa. Jakob Tudekas on
liiaks vanha."

"Sitten täytyy sun itses matkustaa," tuumas Thorsen. "Lähde nyt aivan
paikalla, täss' ei auta minuuttikaan siekailla, ja ota mukahas
varaporo."

Vallesmannin lähdettyä kasvoivat kuitenkin levottomuudet hetki
hetkeltä.

"Mit' on minun tekeminen, pitääkseni heit' ohjissa?" mietti kanttori.
"On uudenvuodenpäivä. Menenkö avaamaan kirkon, sytytänkö kynttilät ja
pidänkö rukoukset kuorin ovella? Mahtaneehan tuo tok' olla minulle
luvallista hätätilassa, pelastaakseni ihmishenkiä."

Kohta tämän päätöksen tehtyäänsä meni hän Jakob Tudekkaan maamajalle.

"Tule mukahani, Jakob," sanoi hän, "menemme kirkkoon ja sytytämme
kynttilät. Sinä soitat kelloja."

Sanaakaan sanomatta nous samilainen ylös ja seuras häntä.

Kirkko avattiin, kynttilät sytytettiin ja kirkonkellojen hurskaasti
kutsuva ääni kajahteli ylt'ympäri Kautokeinon.

Lappalaiset seisoivat ja kuuntelivat.

Mit' on tuo? Eihän siellä tähän vuoden aikaan koskoinkaan ole
jumalanpalvelusta pidetty?

Mutta kirkonkellot kaikuivat yhä vaan, ja kynttilät loistelivat ulos
akkunoista.

"Tämä täytyy olla jotain ihmettä," ajattelivat lappalaiset ja
virtasivat tuot' imehtimään. Jok' ainoalta haaralta heitä riens ja
tunkeutuivat kirkkoon.

Andreas Thorsen seisoi kuorissa, ja jonkun sekunnin näki hän ikäänkuin
vilahdukselta Lamik Rikkutin haahmon, joka hiipi kirkon ovesta sisähän.

Kirkko tuli tungoksen täyteen, ja lappalaisten uteliaat kasvot olivat
käännetyt ylös kanttoriin päin.

"Jumalan nimessä!" ajatteli Thorsen, samalla kun hän alkoi lukea
alkurukousta.

Mutta samalla kajahti korkea, voimakas ääni kautta kirkon:

"Kirottu ole sinä, Andreas Thorsen!"

Kanttori käännähti ja näki Lamik Rikkutin, joka seisoi tuoll' ylähällä
saarnastuolissa ja tähysteli Thorsenia tuonne kuorihin alas vihaa
puhkuvin kasvoin.

"Astuos alas, Lamik Rikkut," lausui Thorsen tyynesti, käännähtäen taas
seurakuntaan päin, alkaen rukoilla:

"Isä meidän, jok' olet taivaissa -- -- --."

"Sinä, Andreas Thorsen, valhettelet!" lausui Lamik Rikkut kiitäen
saarnastuolist' alas kuorin etehen. "Sun on sanominen: 'isä meidän,
jok' olet helvetissä!' sill' isäs on perkele. Liittykäätte minuhun,
samilaiset! Semmoist' opettajaa emme kärsiä saa. Helvettiin hänet alas,
siell' on itku ja hammasten kiristys!"

Tuo lappalainenpa oli melkeen kunnioitusta vaikuttavan kaunis, siellä
sädehtivin silmin seisoessaan, avopäin ja sanain yhtenä virtana
juostessa hänen huuliltaan loimuavassa loistopuheliaisuudessa.

"Minä olen lihatta ylösnoussut!" ylpeili hän. "Hengen voimast' olen
totinen Jumala, ja ihmisellisen luontoni voimast' olen totinen ihminen.
Langetkaatte, samilaiset, polvillenne ja rukoilkaatte! Minä olen
Kristus!"

Tämä tuntui kuitenkin ylön rohkealta sille lappalaisparvelle, joka
samana päivän' oli Karasjoelta saapunut, ja jot' ei vielä villitys
ollut käsittänyt. Nämä astuivat esille ja ottivat Lamik Rikkutin
kiinni.

Rikkut teki riivattua vastarintaa, hän heittelihe oikeaan ja vasempaan,
ja kun hänen "uskonveljensä" kiiruhtivat hänen avukseen, murtausi hän
joukon läpi ja syöksihe ulos.

Kirkossa nousi nyt hirmuinen kahakka Karasjoen ja Kautokeinon
lappalaisten kesken. Verta virtas siunatulle permannolle, vannomiset ja
kiroukset tunkeutuivat ylös alttarille asti.

Thorsen, joka tunsi lappalaisten jok' ainoan uuden vaikutteen
vastaanottavaisuuden, huomas oitis, ett' ainoa pelastuskeino oli pika
pimeys.

"Sammuta kynttilät, Tudekas," sanoi hän. Mutta Jakob Tudekas remalla
silmin seisoi liikkumatonna tutkien tuimasti taistelevaa joukkiota.
Saastutus oli hänehenkin alkanut tarttua, ja kun pieni lappalaistyttö,
noin yhdentoista vuoden ikäinen yht'äkkiä juoks esille vaimojen
joukosta ylös alttarille ja viukuvall' äänellä huuteli: "veren! veren!
veren! veren, joka ristillä vuoti, anna vuotaa kiroukseksi!" syöksyi
Tudekas esille, laskihe polvilleen ja riemuitsi:

"Herra on totisesti kansaansa etsinyt! Herra, sinä olet tämän kätkenyt
viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen yksinkertaisille ja
halvoille!"

"Varo itseäs, Tudekas!" varoitteli Thorsen. "Seuraa kanssani kotiin."

Turhaan! Varoitukset ja kehoitukset sattuivat kuuroihin korvihin.

"Kun ihmiset vaitiutuvat, niin kivet puhuvat," huusi Jakob Tudekas.

Silloin sammutti Thorsen kynttilät ja pilkko pimeäksi muuttui kirkko.

Yht'äkkiä syntyi nyt kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut hiiren hievahdusta,
ainoastaan lappalaisten ähkyvä hengintä.

Kymmenen minuutin kuluttua seisoi Thorsen ypö yksinänsä jäljellä tuossa
pimeydessä.

Lamik Rikkut oli sill' aikaa kiitänyt kirkost' alas omalle
maamajallensa.

Seimke istui poron taljalla valkean ääressä, puol'alaston lapsi
polvillaan, silloin syöksyi hänen miehensä sisään.

"Nuo syntiset koirat vainoavat minua!" virkkoi hän. "Annas minulle
vähäsen lihaa ja leipää, minun täytyy kivuta ylös tuntureille!"

Seimke laski pikku Vaidin taljalle ja vavisten täytti hänen pyyntönsä,
samall' otti Lamik eväspussin ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.

"Jää lapses luo, Lamik," sanoi Seimke ja rukoillen tarttui hänen
käteensä.

Rikkut kiskas kiivaasti kätensä ja lausuen: "Jok' auraan laskee
kätensä, älköön katsoko taaksensa, muutoin muuttuu hän suolapatsaaksi,
miten Lothin vaimo!" kiiruhti hän pois vaan.

"Herra Jumala, Isä!" sanoi Seimke ottaessaan lapsen sylihinsä ja itkien
kokoon kääriytyi valkean ääreen. "Minun sydämeni on hento, voimaton
niinkuin siivetön lituraukka. Tule, tule Sinä ja ota se käsihis!"

Muutamia hetkiä sen jälkeen, kun Thorsen oli kotihinsa palannut, tuli
Seimke syöksähtäen hänen luoksensa lapsi seljässä.

"Tule ylös, rakas kanttori, tule ylös!" huusi hän, kyyneleet virtasivat
hänen kasvoiltaan. "Minun isänikin on saanut saastutuksen, tule ja
vapahda hänet!"

Thorsen seuras kohta häntä tämän maamajaan, mutta kun hän nosti ylös
porontaljan ja astui sisään, peräytyi hän ehdottomasti takaisin
nähdessään nä'yn, joka hänen silmäänsä kohtasi.

Jakob Tudekas puol'alastonna istui maalaattian keskellä ja vaikersi
niissä nuorissa, joilla hän sidottu oli. Vaahti kumpusi hänen suustaan,
ja hän oli Raamatussa mainittujen hortotilaan joutuneiden kaltainen.
Paljainpäin seisoivat lappalaiset hänen ympärillään ja katselivat häntä
pyhällä kunnioittamisella.

"Me täydyimme sitoa hänet," virkkoi joku heistä. "Henki tulvas hänehen
suuressa mitassa, ett'ei hänen ruumiinsa voinut kestää sitä."[11]

Thorsen silmäili häntä.

"Kuink' on nyt laitas?" kysyi hän.

"Minunko? jok' olin, olen ja olen oleva!" tutkas Tudekas. "Taivuta
polves!" ärjähti tyttärelleen.

"Kyllä, minun on se tehtävä," vastasi hän ja lankes polvilleen hänen
eteensä.

Tudekas nosti ylös sidotut kätensä.

"Tuo ei ole kylliks. Sinun tulee rukoilla minua, niinkuin -- -- --."

"Malttakaas, malttakaas!" sanoi Thorsen, "ei kuitenkaan missään
tapauksessa Jakob Tudekasta! Nouse ylös Seimke!" jatkoi hän, "sinun
tulee rukoilla Herraa, sinun Jumalaas ja hänt' ainoata palvella!"

Kun Seimke verkalleen nous ylös, loi Tudekas silmäyksen Thorseniin,
täynnä vihaa, mutta myöskin pelkoa.

"Saatana ottakoon sinut!" huusi hän.

"Sinä et saa nuhdella," sanoi lukkari.

"Kyllä, Belialin poika! Kun nuhtelemisen voima tulee ylitseni, niin
nuhtelen minä."

"Hänellä on oikeus nuhdella sinua," huusivat lappalaiset. "Jakob
Tudekas on hengissään, aavehissaan."

"Se henki, joka puhuu teidän suustanne, todistaa parhaiten, minkä
hengen lapsia olette," vastasi Thorsen. "Samilaiset, te olette
näyttäneet minulle teidän Rievdadus-merkkinne."



15. LUKU.


Pohjoisnapaseutujen pieni Pariisi. -- Näin monen monia vuosia sitten
kutsuttiin, kunnioitettiin Ultima Thulen pääkaupunkia, sen vaurastuneen
seuraelämän loiston, säädyllisyyden ja hienouden vuoksi, sen
taideaistin ja ihmetyttävän musiikkitaide "yksityiskokoelman" ja
erityisten etevien draamallisten kykyjen perusteella -- ylisummaan
lahjakasten ihmisten tähden.

Kavaljieri, joka vaan menestyksekkäästi ja suosiota saaden Tromsöön
seurapiireiss' esiytyi, saattoi empimättä esiytyä mimmoisess'
ulkomaankin salongissa hyvänsä; olihan hänen tapansa kyllin silitetty
ja polierattu.

Tuon omituisuuden sille osaks antoi sen virkeä meriliike, sen alituinen
kanssakäynti muun ulkomaailman kanssa, ja osaks myöskin se seikka, ett'
useat sen nuorisosta saivat kasvatuksensa ulkomaisissa kasvatus- ja
opetuslaitoksissa.

Että Tromsöön seuraelämä muodostui noin kauniisti ja niin rikkaasti,
oli kuitenkin samall' eräs välttämättömyys. Luonto suurinn' osana
vuodess' ei tarjoa mitään; tromsööläiset olivat eroitetut ja viitatut
omihin itsihinsä.

Samall' aikaa kun tuo edellämainittu, verinen draama varttui
Kautokeinossa, jatkui pariisilaiselämä vähäisvauhtisella
väsymättömyydellä ja lakkaamattomilla konserteilla ja dilettantti- eli
taiteensuosija-näytelmillä, illallisilla ja tanssiiaisilla, vaikka
paksu pimeys peitti pohjoisnapakaupungin niin sakeasti, että jopa
puol'-päivän aikanakin poltettiin kynttilöitä.

Mikä kirjava panoraama oli näillä kaduilla nähtävänä: luminietosten
peitossa ja himmeästi valaistut katselijan silmälle!

Kalleilla suden- ja karhun nahkoilla varustetut ja kudotuilla
verkkopeitteillä koristetut venäläiset re'et ryömivät pitkin katuja.
Mikä kulkusten kulina, mitkä näpeät piiskan viukehet! Mikä nauru,
kiljunta ja kiroileminen norjaksi, lapiksi, suomeksi ja venäjäksi!

Lotjia vilisi salmessa ja merimiehiä rantasilloilla. Mustaparrat,
vakahat venäläiset kauppamiehet kävelivät ympäri, taskut täynnä ryssän
pähkinöitä. Venäläiset ovat sävyisiä, hyvä luontoisia. He ovat
lapsrakkaita ja kernaasti tahtovat houkutella iloisen hymyilyn kaikille
laps-kasvoille, jotka he vaan kohtaavat, ja etenkin ryssän pähkinäin
avulla.

Mustilaistavoin olivat merilappalaisten joukkiot asettainneet kullekin
kadulle ja jokaiselle rantasillalle, jo etäämmältä tunsi heidät
peuranvuotainsa hajusta.

He nauraa hohottelivat ja purpattain pakinoivat, kingotuita kuivia
kalojansa kastoivat hylkeen-rasvaan ja kiittivät Jumalaa "hyvälle
maistuvasta" ateriasta.

Mikä harvinainen, kirjava olelma! Ylöllinen hienonnus ja sivistämätön
paimenelämä, raukea väsymys ja tajuamaton naiviteetti (viattomuus).

Jatkaos vaan olelmaas, sä omituinen pohjoisnavan elämä! Sinä
vaahtoava ja raitis, Tromsöön, jäämeren aalloill' uiskennellessa ja
pohjoisnapakaupungin tuhansien kotojen kynttilöistä valon paksuun
pimeyteen paistaessa.

Kuun hopea hohtehen valaisemana lepäs Ultima Thulen pääkaupunki
selittämättömänä, puoliks aavehen kaltaisena Fata Morgaanana
(heiastusten maana), jonka peljätään katoavan, jos sitä vaan lähestyy,
samalla kun taivaan tahtisoihdut piirustelivat ihmeteltäviä
riimukirjaimia sen pään päälle.

Tähdenlennot seurasivat tiheään toisiansa ja laskivat alas
pohjoisnavan mereen.

Seisahdu, sa kimeltävä sade, sä sekoitat nä'ön ja ajatuksen!

Revontulet leimahtelivat läp' avaruuden. Ne loistivat, ne
säkenöitsivät, ne vihelsivät sähkön viemaavassa viehkurissa. Täm' oli
alkehishenkien hillimätön linnustus.

Tromsö liemusi täydess' ilotulituksessa ja sädehtien loisti satuisehen
yöhön.

Kaikk' oli kuitenkin vielä tyyntä, eikä Kautokeinostakaan ollut vielä
mitään onnettomuus-sanomaa näille maille tunturien ylitse ehtinyt.

Mutta Tromsöön ilokkaassa seuraelamäss' alkoi pian hiljainen
aallehtiminen loiskaa. Tuo uskonnollinen herätys rupesi vähitellen
orastamaan hiippakaupungissakin, mutta tämä tapahtui kaikessa
tyyneydessä, hiljaisuudessa. Ei tämä viel' ollut päässyt niihin
piireihin, joiss' André asuskeli. Kuitenkin oli hän sattumoilta saanut
haahmeita tästä "mystillisest' ilmiöstä", kun hän väliin iltasilla
katuja vaelteli, kuuli hän virren veisuun yhdestä ja toisesta
huoneesta, joissa kristillisiä hartauden harjoituksia pidettiin.

Silloin André usein seisoi hiljaa, kuunteli ja katseli ylös akkunoihin,
joist' alas laskettujen kardiinien takaa valkeat loistivat.

Nämä satunnaiset haahmeet olivat kuitenkin kylliks antamaan hänen
helposti liikutuksiin joutuvalle fanttasiiallensa määrättömän
vaikutteen jostakin salauksekkaasta siin' ilmassa, jota hän hengitti,
kuohuvista, salatuista voimista, joit' ei hän vallita voinut.

Tuota pitkitettyä taistelua Andrén ja hänen nuoren rouvansa välill'
yllytti vielä hermoja kiihoittava unettomuus, jok' useinkin on
synkeiden aikojen armoton, laupeudeton seurakumppani. Molemmat olivat
he nuoret, elinvoimaiset ja -- -- väkevät, ei kumpikaan tahtonut
vaatimuksissaan mukautua, eikä kumpikaan tahtonut alentautua. Kiihkeä,
mielistynyt rakkaus, jonka he molemmin puolin tunsivat toisihinsa,
antoi taistelulle vauhtia, joka saattoi sen kukkupääksi.

Samoin kuin André viistoista vuotta sitten Kautokeinossa kietousi
tuohon nuoreen tyttöön yleispalvelijan okkeluudella valloittaakseen
hänet vihdoin, sen tähden taisteli hän nyt kuni Pygmalion, että hänen
Galatheansa sais sen hehkun ja miellynnän, jota hän vaati.

Pygmalion tahtoi tulla Galathean jumalaksi.

Olga ikävöitsi Andrén isää äärettömästi.

Tämä lopulta kävi niin rasittavaksi, ett'ei sit' enää kärsiä voinut,
sillä hänell' oli tunne siitä, että jos hän vaan pääsis tuolle vanhalle
miehelle purkamaan ja keventämään epäilevää sydäntänsä, niin kaikk' on
parhaaks kääntyvä.

Andrén "suuri työ" oli nyt valmis, tämä romanttinen eepos, -- sill'
Ultima Thulen poika oli luonnollisesti täysverinen romantiikko, -- joka
kaikkein toivoa myöten oli laittava maailman imehtimään.

Nuori runoilija oli nyt juuri lähettänyt käsikirjoituksen
kustantajalleen, kun hän ja kreivi Vasili erään' iltana
promeneerailivat kaupungin kävelypaikoilla.

Edellinen heistä nautti sydämessään innostuksensa tähteitä, samalla kun
jälkimmäinen sommitteli teoriiojansa prae existenssin (edelt'-olon)
kauneudesta ja syvämielisyydestä.

Hänen vävynsä vastaili hajamielisesti ja ykstavuisilla sanoilla. André
oli "anderswo engagirt (toisaalle tilattu)" eikä voinut luovuttaa
ajatuksiansa siit' äitinsä kuvasta, minkä hän runoelmassaan oli esihin
loihtinut.

Vihdoin täytti tämä kuva koko hänen sielunsa hivuttavall' ikävällä,
saada kerran nähdä hänet kasvoista kasvoihin.

Olishan ihme, jos tuo tapahtuis, mutta visseinä aikoina on ihmisluonto
valmis toivomaan jotakin odottamatonta jopa melkein kuin jos tuo
ikävöitty, kaivattu, kuvallisesti puhuen, kuolleist' ylös nousis.

Kreivi Vasili seisahti yht'äkkiä. He olivat juuri erään pahanpäiväisen
ravintolan, Hanssonäs'in edessä, johonka muudan matkaileva
karamattijoukkio oli avoimen juomalan eteen asettainnut.

"Voilà (kas tuossa)!" virkkoi kreivi Vasili, "Käykäämmepä hetkeksi
tuonne noita kuojailijoita katsomaan. Minä nä'in eräät kasvot, joita
minuutti parisen kyllä silmäillä sietää."

Kreivi avas portin, ja André konemaisesti seuras häntä, yhä edelleen
ollen vaipuneena omihin ajatuksihinsa.

"Tuoppinen olutta, ruo'ankauppiatar!" virkkoi kreivi Vasili hymyillen.

André, joka juuri silloin fanttasiiassansa katseli äitiä semmoisena,
mimmoiseksi hän oli hänet loppunäytöksessä kuvannut, kun tämä
Valkyrianin tulisell' ihastuksella sotisoihtua liehutteli, katsoi nyt
sitä naista, jok' olut tuoppisen heille toi.

Hän peräytyi, ikäänkuin käärme olis häntä puraissut. Hän heitti
tuoppisen kädestään naista vasten ja syöksyi ulos, ikään kuin tuo
virmahenki, joka häness' asui, ja jonka hän äidin maidoss' oli imenyt,
olis seurannut hänen askeleissaan.



16. LUKU.


Nyt oli hän seissut kasvot kasvoja päin tämän perkeleen kanssa.
Tuo oli hänen äitinsä! André tunsi hänet jälleen sen puoliks
pois-pyyhkiyntyneen valokuvan mukaan, jot' isänsä oli hänelle
näyttänyt; osoittihan tämä hänen juuri omia kasvojansa!

Ja vaikkapa koko maailma tahtois todistaa, ett'ei se ollut hän, olis
ääni hänen sydämessään kuitenkin sanonut: "sinun äitis oli hän!"

Oliko tämä veren ääni?

Kiirein askelin kiiti André eteenpäin, hän yht'äkkiä rupes pelkäämään
omaa luontoansa.

Kuva, jonka hän oli luonut ja esihin nostanut, oli ideaalisuuden
kantakiveltä rojahtanut alas todellisuuden lokahan, jota hän jaloin
tallaeli.

Pikaista pelkoa ja vastenmielisyyttä tuntien kiiruhti hän pois
hotellihin, pois vaimonsa luo hengittämään raitist' ilmaa.

"Laita kapineet matkareilaan, Olga," virkki hän, "parin päivän päästä
matkustamme Kautokeinoon!"

Sill' isä tuli nyt yhtämittaa maailmass' ainoaks ihmiseksi, joka hänet
pelastaa voi.

André tarttui vaimonsa käteen, ja nyt seuras eräs noista
naurunpuuskista, jotk' Olga jo ennalta tunsi.

Pikaisesti kiskas Olga kätensä, piti sitä silmäinsä edessä ja pakeni
tuota kamoittavaa pilkkanaurua, joka seuras häntä ja ytimiin saakka
jääti hänen elimensä.

"Kaikki, kaikki vaipuu minun jalkaini alla, minä pyörryn! Mik' olen
minä? Olenko kainulainen? Olenko lappalainen? Olenko norjalainen? Oi,
josp' olisin vaan yksi näistä, enkä vähäsen näistä kaikista! -- Jumala
taivaassa!" huudahti André, "jos voisin vaan päästä selville omass'
itsessäni!"

Kreivi Vasili oli kuitenkin jäänyt seisomaan ja remalla silmin
tähysteli tuota rihaista kainulaisvaimoa, jok' oli hänelle oluttuopin
ojentanut.

Vaikka vaimo oli jo viidenkymmenen vuoden vanha, jaksoipa hän vielä
vetää huomiota puoleensa. Tuhkanväriset hiukset olivat harmaiksi
tulleet, mutta nuoruuden tuli loisti vielä hänen mustissa silmissään.

"Nuot kasvot minä tunnen," mutisi hän pihtisilmäimiä nenällensä
laskiessaan.

"Niin," sanoi nainen, ihmeellinen tukahduttava pilkkahymy huulillaan,
"nuot kasvot tunnet sinä ja -- ne olet sinä häväissyt. Sinun tähtes
jätin minä sen miehen, joka sinuun ja minuun verraten oli ikäänkuin
Jumala. Sinun, kurjan, tähtes hylkäsin minä hänet, jonka jalkojakaan
sinä et ole kelvollinen suutelemaan, -- sen vanhan miehen, joka
varmaankin on anteeks antanut ijäkkäälle vaimollensa."

Hänen mustat silmänsä suitsuttivat vihansalamoita, ja porttia
osoittaessaan, kuvailemattomalla ylpeäll' ylenkatseella niin äänessä
kuin katseessa, sanoi hän:

"Mene, minä en enää saastua tahdo sinun henkimisestäs!"

Tuot' ei kreivi Vasili antanut toista kertaa ilmoittaa itsellensä. Tämä
vastaanotto oli liiaksi vastenmielistä. Kuinka taivahan nimessä tämä,
jo kauan sitten unhoitettu Karasuannon vaimo, oli tänne tullut,
ikäänkuin pilvistä pudoten!

Kreivi peräytyi pian ja yht'äkkiä tuns itsensä kerrassaan niin
harmittavan pikkaraiseksi.

Mutt' Andreas Thorsenin vaimo jäi jäljelle seisomaan, kyynäspäällään
nojaten portinpieleen, ja tähysteli tuota pois rientävää.

Hän ei ollut nähnyt poikaansa, hän oli nähnyt ainoastaan kreivi
Vasilin.

Kun hän juuri ehtoon' ennen oli tullut sinne erään kuojailijajoukkion
kanssa, joka hänelle elatuksen antoi, ei hän tiennytkään Andrén olevan
Tromsöössä, yhtä vähän kuin huhukaan hänen poikansa satumaisesta onnen
kohtalosta koskoinkaan hänen häilyvän elämänsä ajall' oli hänen
korvillensa päässyt.

Aina ei ajatellut lastansa. Hän ajatteli ainoastaan sitä miestä, jonka
hän oli hyljännyt ja jok' oli niin hyvä hänelle ollut.

"Ja minä vanha vaimo olen tarvinnut seitsemän ja kakskymmentä vuotta
tullakseni takaisin hänen luokseen!" ajatteli hän murheellisesti. "Nyt
enää en minä voi! Oi, josp' edes saisin kontata hänen jalkainsa eteen
ja sitten -- kuolla."

Kreivi Vasili kiiruhti tiehensä, ikäänkuin hiis jonkun vastenmielisen
muiston muodoss' olis tavotellut tallata hänen kantapäilleen.

"Nyt matkustamme Kautokeinoon," sanoi hän hengästyneenä hotelliin
tultuansa. "Ilma ei ole hyvä täällä, me tarvitsemme näyttämön
vaihetusta."

Kreivi Vasilin ilo siitä, ett' Andrén päätös oli yhtäpitävä hänen oman
päätöksensä kanssa, sai tuon pienen miehen hurmouksesta hämilleen.

Olga kätki kuitenkin ihmetyksensä täst' yhtä pikaisesta kuin
odottamattomasta kääntehestä.

Matka määrättiin pian, ja kun Andréta vastoin uutta miel'alaansa ei
voinut pakoittaa antamasta muutamien voittoriemun kukkain maassa maata
ja kuihtua niit' oitis poimimatta, niin -- vuoden ajan ankaruudesta
huolimatta -- määrättiin matkustus tapahtumaan Hammarfestiin, Vardöön
ja Vasinon kautta eräällä lotjalla, jonk' oli Vesisaareen määrä mennä.
André sen ohessa toivoi, että hänen vaimonsa näkis nämä paikat talven
aikana.

André, hänen vaimonsa ja appivaarinsa olivat kuitenkin tuskin Tromsööstä
lähteneet ennenkun tieto Kautokeinon levottomuuksista saapui
hiippakaupunkiin ja herätti hirmuista hälinää ja suurta murhetta.

Erinomaisiin toimenpitoihin ryhdyttiin ja virastot, nimittäin: pispa ja
piirinamtmanni, suoriutuivat heti paikalla matkalle Kautokeinoon.

André läheni verkalleen Itäfinmarkenia.

Hänell' oli siellä joku työ tehtävänä -- mutt' itse ei hän aavistanut,
mikä.



16. LUKU.


Louise Walter, jonka kasvatusvanhempainsa kanssa piti käymän
tervehtimässä muutamia sukulaisia Vesisaaressa, seuras mukana
matkaseurassa. Andrén huomio oli jotenkin höltynyt; hän väsyi, kun ei
hän voinut mitään päätöstä puristaa näkyviin.

"Tuo nuori tyttö on liian alakyntinen hänelle, voidaksensa herättää
hänen mustasukkaisuuttansa," ajatteli hän. "Minä saan silmäillä
löytääkseni jonkun etevämpi lahjaisen naisen, joka paremmin osaa Olgaa
pinteessä pitää. Minä en antaunnu, Olga Vasili. Venhe kaatuu, ja sinun
on silmäs avaaminen ja nostaminen!"

Joulupäivän ehtoo oli.

Vanhan Vardöhus'in -- muinoin Vargögarhus, luultavasti vuonna 1310
perustanut Gissur Galle, joka kuningas Hakon viidennen hallitessa oli
lähetetty ylös Finmarkeniin veroa kiskomaan, -- mannermaast' eroittaa
tuo paria pyssynkantamaa leveä Busesundin salmi.

Saattavatpa kuitenkin talven myrskyt meuruta tuossa kaidassa salmessa
niin, ett' yhdistys mannermaan kanssa usein on lakkautuneena, ja
Vardöön asukkaat silloin ovat täydellisesti eroitetut koko muusta
maailmasta. He näinä myrskyajan piustoina ovat kokonaan joutuneet
jäämeren hillimättömän vihan lapsiksi.

Muutoin on talven kylmyys verrattain heikko ja meren rannikkoa pitkin
nähdään koko talven aika kauttaaltansa lampaita, jotka haeskelevat
jäkälää niillä main, joist' on lumi tuiskussa muualle siirtynyt.

André vaimoinensa ja kreivi Vasili Vardöön hienon, sivistyneen yleisön
kera olivat kutsutut illallisille ja tanssiaisiin Vardöhus'in
komendantin luo.

Myllyävä myrsky ulvoi. Venäläiset lotjat, jotka kelluivat
kiinnitettyinä Busesundissa, repivät ja ruhjoivat ankkurivitjansa kuni
voimattomassa kuolon kamppauksessa. Haahkatelkät ja kalalokit koettivat
kirkuen saada töppösensä tarttumaan mastojen huippuihin, ja tuota
viittäkymmentä kyynärää korkeata kallioseinää vasten, joka seisoi
ryntähin avoimeen mereen päin, ja jonka suojelevassa turvassa kaupunki
pienine kirkkoinensa rähjötti, pursuivat aallot semmoisessa raivossa,
että poreilevan vaahdon pirottelivat kallioseinän suippoiset särmät, ja
myrsky suomitsi eteenpäin yli saaren.

Sakea lumiryöppy esti vieraita näkemästä eteensä askeltakaan.
Ainoastaan silloin kun revontulet leimahtelivat ylös pyryilman läpi,
saattoivat he jonkun sekunnin nähdä komendantin asumuksen häämöittävän
ja noita ystävällisiä, punaisiksi maalattuja huoneita, jotka
kohottautuivat linnan muurien yli.

Väsyneinä ja melkeinpä uupuneina ryömivät vieraat edes kaitaa,
kaadetuista koivun vesoista laitettua kujaa, jok' aina talven aikana
yhdisti linnan ja kaupungin. Tämä varovaisuus oli samalla joku käskevä
välttämättömyys; sill' ilman noiden alastomain, rapistuneiden
tienosoittajain käsivarsitta olisivat kulkijat eksyneet lumi-pyryssä ja
armotta joutuneet pois radalta ulos meren nieltäviksi.

Komendantin asunto oli valoisa ja hauska. Naisten valkoiset puvut ja
kukkais-kiehkurat sointuivat sangen hyvin pyryn ja pakkasen maalaamien
rusoposkien kanssa. Samovaara kiehui kihisten ja karavaanitee höyrysi.

André oli taas oma itsensä. Mielenkiihko oli haihtunut pois, hänen
"paaninen kauhunsa" oli tyyntynyt ja tuntui hänestä nyt ainoastaan
pieneltä jutkulta, jonka hänen kiihtynyt fanttasiiansa oli matkaan
saanut. Hän tuns itsensä vakuutetuksi siitä, niin, hän saattais
vaikkapa vetoa lyödä, ett'ei se ainakaan ollut hänen äitinsä. Melkeinpä
hän naureli itse hänellensä, samalla kun hän kurttisieraili nuorta
englannikkoa, Miss Hopea, jok' isänsä kera Kaasjordenista sinne tullut
oli. Tuo oli nuori nainen, jonka nyt kaikkein sielutieteellisten
olettamusten mukaan piti osaaman Olgaa pinteessä pitää. Hän tahtoi
vaimollensa osoittaa, mitä hänell' oli oikeus tehdä. Hänen tuli nostaa
ja avata silmiänsä!

Olga otti kuitenkin huomioonsa tät' uutta lemmityistä yhtä vähän kuin
entistäkään; sillä hänen ajatuksensa samassa saivat suunnan, joka hänet
täytti tuskalla ja levottomuudella.

Aina sen mukaan kuin ilta kului, eivät nimittäin hänen silmänsä
kääntyneet Louise Walterin kasvoista, joiss' oli kiusallinen
värivaihdos huomattava.

"Tuliskohan todellakin tämä kurja, syntinen leikki saamaan vakavat
seuraukset!" ajatteli hän, ja närkästys valahti hänen keveästi
kuohuvaan vereensä.

Katiljongitanssi alkoi. André valitsi Miss Hopen
tanssikumppanittarekseen, mutta samana hetkenä, kun hän kiinnitti
solmiota neitosensa vaatetukseen, käännähti Louise Walter nopeasti
ympäri ja kävi vierehiseen huoneesen.

Olga, jok' oli hoksannut kyyneleet hänen silmissään, nous istuimeltaan
särjetyin sydämin ja kiiruhti heidän jäljissä tuohon vierailuhuoneesen.

"Hyvä lapsi," sanoi hän, samalla kun hän koko hänen pikaisen luonteensa
jalolla elävyydellä kietoi neiden sylihinsä juuri kuin suojellaksensa
häntä, "ole levollinen, ole levollinen, kyllä se menee ohi, kaikki
tyyni! Minä olen hänen vaimonsa ja näes, -- minähän tään kannan,
sentähden että kunnioitus minulle itselleni sanoo: sinun _täytyy_ se
kantaa."

Hätäisessä kiitollisuuden tunnossa ja samalla häpeästä ja katumuksesta,
painoi tuo nuor' impi lämpimän suutelon hänen huulilleen ja lennähti
pois.

"Hän on pelastettu," ajatteli Olga. "Oi, Jumalani! -- Kuinkahan monta
eloni ajalla tulen olemaan pakoitettu pelastamaan hänestä?!"

Kreivi Vasili avas nyt oven ja hiljaa sulki sen jälkeensä.

"Olga, minä olen nähnyt, mitä juonia sinull' on ollut; minä näin, että
sinä kävit sisään hänen jäljissään. Allons (no hyvä)! Minä tahdon
ainoastaan pyytää sinua, ett'et osanottavaisuuttas näytä niin ihan
ilmeisesti. Tässä tilaisuudessa huomaan minä sen jopa jotenkin
kiihkoutuneeksi ja exaltteeratuksi (intomieliseksi), eikä täysin
motivieratuksi (aprikoituksi). Kunniani nimessä, tuo nuori nainen
mahtaa varmaankin olla hyvin ahdasmielinen, sangen tyhmä, pöllöpää, jos
hän vaan minkään syvemmän merkityksen on antanut Andrén huomioon
otolle. Minä itse aikoinani olen exelloinut (loistanut) samallaisissa
viattomissa kurttiiseissa, ja -- kunniani nimessä, tohdin
käytännöllisen kokemukseni perusteella varmasti vakuuttaa, että
tämmöisillä kurttiiseill' on peräti pieni, ihmetyttävän vähäinen
merkitys. Joku runoilija, taideniekka -- par exemple (esmerkiks) --
alinomaa tarvitsee yhden tai toisen viattoman stimulatioonin
(yllykkeen). Tämä on psykolooginen tripuutti (sielutieteellinen vero)
nerolle, -- voyez (katsokaas) Göthe!"

"Jota minä halveksun enemmän kuin sulttaani haaremissaan," keskeytti
Olga hänet tukahtuneell' äänellä, mielipahan valloittamana rikki
reväisten hansikkaansa.

"Te käytätte ylön ankaria lausumia, madame! Tuop' ei ollut comme il
faut (miten olla pitää), -- noita modereeraten (kohtuullisentain)
tehette te viisaimmin."

"En. Päinvastoin toivoisin löytyvän vieläkin ankarampia lausumia,
voidakseni niillä täysin ilmaista sen inhon, jota minä tunnen tätä
suunnittelun mukaista murhasysteemiä vastaan."

"Murha, madame?"

"Aivan niin, -- naissydämen pyhimpäin tunteiden murha, murha hänen
sielussaan asuvasta parhaimmasta, murha sille hänen omaisuudelleen,
joka kerran on kääntäivä vasten murhaajaa, vasten murhaajaa koston
enkelinä, Nemesiksenä, koston haltijattarena."

"Sinua, tyttäreni, en jaksa seurata. Sinun ajatuksillas, minun
silmissäni, aina on se vika, että ne saavat korkealle lennättävät
siivet. Sinä puhut murhasta ja Nemesiksestä, jota vastaan minä
ainoastaan sivumennen ryhdyin muistuttamaan sinua tuosta pienestä,
huokeasti käsitettävästä ja helposti anteeks annettavasta
etuusoikeudesta, joka -- --"

"On helvetistä kotoisin."

"Fi donc (hyi sentään)! Joka kerta, kun runoilija luo jonkun uuden
naiskuvan, ja hän yhdenaikaisesti sattumoilta kohtaa jonkun kaavan
kuvallensa, täytyy hänen, voidakseen tälle luonnoksellensa antaa elämän
ja hengen, rakastua sulostautua siihen, siks kunnes sen vartalo valmis
on, eikä hän sit' enää tarvitse. Tämä on tarpeellinen värityksen
vuoksi."

"Ja kuitenkin venyttää hän uhrinsa piinapenkille ja uskoo tehneensä
velvollisuutensa, kun hän on piinapenkille ja uhrin päälle ruusuja
riputellut; ja kun modelli eli malli on kuollut, pusertaa jonkun
kyyneleen hänen muistonsa kunniaksi ja lohdutaksen sillä, että hän
tällä kyyneleellä, tällä surumielilisen suloisella, soinnukkaalla
kukkiolla on lepyttänyt vihoitetun Jumalan."

"Tuop' on oikeen ihmetyttävää, miten sinun kieles on realistista,
aineellista, aistillista; eip' uskoisi sinua minun tyttärekseni."

"Se lienee realistista sentähden, että se valitettavasti on totta."

"Mutta myöskin epäkaunista, rumaa."

"No hyvä! Sata kertaa kernaammin rumaakin kuin valhetta."

"Pardon! Sinull' ei ole ideaalista perustusta, sinä et jaksa käsittää
eikä sinulla sentähden ole mitään sympathiaa (myötätuntoisuutta) niihin
uhreihin, joit' ideaali vaatii. Mieluisemmin toivoisin, että sinun
miel'alas sointuis enemmän siihen suuntaan, minkä tanskalainen
runoilija kuvaa antaessaan kuningattaren Dyveke'lle, joka hänen
kanssaan kilpaili kuninkaan rakkaudesta, sanoa näin: 'olkaamme
ystävykset! -- Me itse iloisina ja onnellisina, tulee meidän tehdä
Kristiern'imme päivät onnellisiksi.' Tämä oli naisen rakkauden suuruus,
madame, tämähän unhoitti itsensä rakastetun tähden."

"Suuruus, jok' oli kiihoitettu ja siis naiselle liian halp'arvoinen.
Tuo tanskalainen runoilija oli kuitenkin psykoloogi kyllin, antaaksensa
Dyveke'n kiittää itseänsä tuosta kunniasta. 'Hänen rakkauttansa en
jonkun muun kanssa jakaa voi!'"

Kreivi Vasilin katsanto kävi perin norpalleen, saadessaan kuulla tuon
äkkinäisen, odottamattoman varustusmuutoksen; kreivi haeskeli turhaan
teoriioissansa tuota odottamatonta.

"Vaimon täytyy taipua miehensä tahdon mukaan," sanoi hän vihdoin
peljästyneenä.

"Tietysti, isäni! Mutta naisen jalous ja korkeus ei saa taipua miehen
kurjuudelle ja itsekkäisyydelle." -- --

"Miss' olet ollut?'" kysyi André, kun hän pian sen jälkeen meni Olgan
sivuitse franseisin vuorossa.

"Minä olen koettanut tehdä hyvää vähäsen siellä, missä sinä olet tehnyt
pahaa," vastasi hän matalasti.

"Mit' olet uskaltanut?"

"Minä en ole mitään uskaltanut," sanoi hänen vaimonsa. "Minä olen
ainoastaan tehnyt velvollisuuteni."

Samassa silmän räpäyksessä riens eräs linnoituksen upseereista sisään
tanssivien keskelle.

"Tietoja Kautokeinosta!" huusi hän. "Uskonvimma on tullut Karasuannosta
ja tehnyt Kautokeinon lappalaiset hulluiksi. Siellä on täydellinen
kapina ja meteli, väkivaltaisuus ja oma kosto, kukaan ei ole varma
hengestään!"

Kovasti sattui tämä sanoma. Hämmästyneinä ja kauhistuneina kokoutuivat
vieraat hänen ympärilleen.

André, jok' oli päästänyt neitonsa tanssin tau'ottua, puikahti
piirihin. Hän oli kuolon kalpea kasvoiltaan. "Minun isäni!" huudahti
hän.

"Kanttori on turvassa," vastasi luutnantti, "ei kukaan rohkene koskea
hänehen."

André hengähteli syvästi, ikään kuin olis tahtonut jonkun
odottamattoman ja vasten mieltä tulleen kuorman pois viskata
rinnoiltaan.

Tällä kauhun sanomalla ja sen saattamalla pikaisella peloll' oli se
kiitettävä vaikutus, ett' iltakemut kohta lakkautettiin ja kun ilmakin
oli tyyntynyt, niin pääsivät vieraat aikaiseen kotihinsa.

"Mit' on uskonto!" huudahti André, kun he kävelivät takaisin Vardöhön.

"Esthetiikkiä," vastasi kreivi Vasili. "Joll'ei niin olis, niin
tohtisin antautua sanomaan: sinull' ei ole mitään uskontoa. Sinä olet
protestantti ollut, sinä olet -- sen verran, minkä minä tiedän, --
vielä roomalais-katolilainen."

"Bravo (hyvä)! Minä yhtä kernaasti saattaisin olla
kreikkalais-katolilainen, tulenpalvelija, muhamettiläinen, -- minull'
olis halu koetella kaikkia uskontoja, ko'otakseni --"

"Extraktia (mehustetta)!" virkkoi kreivi Vasili.

"Extraktia!" kertoi André. "Aivan hyvä! Ratkaise vaan minulle problemi
(tehtävä)! Kuinka voipi jumalisuus tulla elinvoimaksi?"

"Sen ehkä tulet nyt näkemään," sanoi Olga.

André seisahti.

"No, mitäs sitten on olevinansa tämä uskonvimma?" virkkoi hän. "Minä
Tromsöössä vaiston tapaisesti aavistin, kun minä seisoin, katselin
akkunoihin ja virsiveisun kuulin kaikuvan ulos huoneista. Mitä taivahan
nimessä on tämä?"

"En tiedä," vastas Olga. "Tiedän vaan, ett'ei elämä ole leikkiä, ei,
vaan vakavuutta, eikä sillä sentään ole lainkaan leikittelemistäkään.
Uskonvimma ei ole luotu kokeiden tekemisen välikappaleeksi."

"Minun täytyy päästä Kautokeinoon," huudahti André. "Ken uskaltaa tulla
seurassani?"

"Minä, minä," sanoi Olga, "minä tahdon tavata sinun isäs."

"Ja minä seuraan myötä, mes enfants (lapsukaiseni)," vakuutti kreivi
Vasili. "Kosk' eivät lappalaiset uskalla koskea kanttoriin, niin eivät
he uskalla meihinkään koskea."

"Varo sinuas, André!" pyys Olga. "Varo sinuas, kun Kautokeinoon
tulemme. Vaatia taivasta taisteluun kanssansa, saa koston."

"Saamme nähdä," sanoi André.



17. LUKU.


Tunturiretki alkoi.

Lappalaiset olivat evästetyt kakkusilla, jotka, päällystettyinä
sakealla nisujauhotahtaalla ja maidolla ja sitten kuivatut, siroeltiin
voilla, siirapilla ja vihdoin piroteltiin jauhettua poron juustoa
niiden päälle.

Poron lihaa, poron kieliä, kylmetettyä poron maitoa, ydinluita ja
nahkoja sekä vuotia, määrätyt myötäviksi tuoll' alahalla Tenojoella,
kaikki nämä kokohon suorittiin ja tungettiin kuormarekihin.

Nuo vierahat, jotka ilman kylmyyden tähden näkivät olevansa pakoitetut
paneimaan lappalaisten talvipukuun, pian näyttäytyivät maan omituisessa
kostyymissa (pukineessa).

Karvaiset säärykkäät, jotka nilkoista polviin ulottuivat, valkoiset
punaisella reunustetut komagit (puol'saappaat), täytetyt pehmoisella
kuivatulla arovillalla, ja kiinni sidotut nilkoista värillisillä
villanauhoilla, ynnä päski, jok' otetaan ylle miten paita pään ylitse,
hetalevyö, poronnahkaiset kinttaat ja puuhkea karvainen lakki loivat
yhtenä jonkun kokonaisen, joka näiss' oloiss' oli yhtä käytännöllinen
kuin se vieraiden silmissä sen ohess' oli täydellisesti originaalinen
(alkuperäinen).

Porot ainoine hylkeennahkasine ohjaksinensa, päitsineen,
kaulanauhoineen, nuorinensa ja kulkusinensa, tanssivat levottomina
noiden pienten lattea tällaisten venhetten edessä, jotka venheet olivat
sevältä suipot, mutta perältä tasapäiset. Nämä kantavat nimiä pulkka,
kärris ja ahkio ja ovat lappalaisten rekinä. Tämmöisen re'en pohjalla
sojottaa matkaava pitkällään.

Kärris on avonainen venhe, jota vastaan pulkka on varustettu eteenpäin
kaartavalla ja peuran nahkalla päällystetyllä kannella, jonk' alle
jalat työnnetään. Pulkka katteensa takia on turvallisempi naisten
käytettäväksi.

Miss Hope ja hänen isänsä olivat päättäneet matkustaa mukana
Karasjoelle, jost' aikoivat kääntyä takaisin Kaasjordeniin, eräälle
englantilaisten kuparikaivokselle Finmarkenissa.

André, joka lahjoitti englannikolle koko jakamattoman huomionsa, jätti
kreivi Vasilin toimeksi, saada Olga oikeen hyvin asetetuksi ja
pakatuksi pulkkaansa.

Tuo nuori venakko pusers itkua, joka kiipes ylös hänen kurkkuunsa, ja
näytti yksinomaisesti miettivän vaan taidekäsitettä, mitenkä poroa
ainoastaan yhdell' ainoall' ohjaksell' ohjataan.

Eikö hän edes yht' ainoata sanaa tule sanomaan, ennenkun lähdetään
luistamaan?

Ei. Hän jo hyppäs kärrikseensä, mutt' oli tuskin pohjihin ennättänyt,
ennenkun hän yht'äkkiä syöks ulos jälleen ja heitti hätäisen silmäyksen
Olgahan -- pulmallisen, tuskaisen.

"Älä ole pelokas," selitti lappalainen, "vaimos on tunturilappalaisen
hoteissa."

"Oletteko kaikki jo valmiit?" kysyi vappus (tien osoittaja).

"Kyllä, antakaatte mennä!" vastas André.

Vappus vaan kerran rostas poroansa ohjasperillä, ja katso, karavaani jo
ens hetkess' oli täydessä vauhdissa.

Noiden meuhaavien, suippokuonoisten lapinkoirain
kiihoittamina laskettelivat porot toistensa ohi vallattomimmassa
ja hillitsemättömimmässä laukassa ja hyppeessä.

Pulkat ja kärriset kiitelivät ja kimpoilivat ja hillimättömimmästi
kiepsahtelivat puolelle ja toiselle, kumohon keiskahtivat ja taas
kääntyivät oikealle tallallensa, samalla kun lappalaiset hilpeä
luonteisina ajoin istuivat pohjalla, toisin taas ratsastivat perälaudan
syrjällä ja toisinaan taas seisoivat suorina rekilöissään.

Vähitellen järjestyi jata paremmin; jyrkimpäin tunturisyvänteiden ääriä
ajettiin niin täpärältä, että nuo tottumattomat matkustajat melkein
luulivat joka hetki noine kiepsahtelevine rekinensä syöstyvänsä alas
syvyyteen.

Olgan huomiohon ei tuo sattunut. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi ja
veri kuohui hänen suonissaan, ajatellessaan niitä vaaroja, jotk' Andrén
isää uhkasivat.

Jospa me nyt vaan ehtisimme ajoissa perille pelastaaksemme hänet!

Sisällisessä levottomuudessa ja puoleks unessa, niinkuin elämänsä
olikin ollut haaveileva talvisatu, vaelsi hän eteenpäin tasaisessa
lakkaamattomassa vauhdissa läpi ykstoikkoisten lum'aavikkojen, jotka
säteilivät eriskummallisen loistavass' aamu- ja iltaruskossa, joka
pimeän ajalla valaisee taivaanrannan (horisont) yhdeksäst' aamulla
kolmeen iltapäivällä.

Juhlallisena ja synkkämielisenä säteili se hämärässä ja kuvasti
lumitunturin alabasterikuvut (valkeakivi) ruusunpunaisiksi.

Olga ei voinut silmiänsä kääntää pois erääst' edessään olevasta
paikasta, joka kiilsi niinkuin kulta.

"Mitä on tuo?" kysyi hän.

"Se on hautakivi," vastas lappalainen.

Hätäisä tervehdys, jonka hän teki, kun hän salaman nopeudella ajoi sen
sivuitse, antoi tietää, hänen vielä salaisuudessa palvelevan
samilaisten kivijumalia.

Kaukaa häämötti Olgalle lappalainen, joka polvillaan laahas itseänsä
kivelle rukoilemaan Ibmeliä.

Sakea sumu levittihe tuon maiseman yli.

"Seis," kiljasi tienosoittaja. "Meidän täytyy nyt antautua rajuilman
valtaan!" miten lappalaiset itse tavallisesti lausuvat.

Jata seisahti. Oli kokonaan tyyni ja niin sakea sumu, että sitä,
vappuksen sanain mukaan, saattoi veitsellä leikata.

"Mik' ääni tuolta kaukaa sumusta kuuluu?" kysäs Olga.

"Se on Apparas (= salassa synnytetty ja murhattu lapsi), joka lepäjää
tunturilla ja huutaa äitiänsä," vastas lappalainen. "Kysykäätte vaan!
Apparas kyllä vastaa teille ja sanoo, kuka hänen äitinsä on"[12]

"Ajammeko eteenpäin?" kysyi André.

"Kyllä," vastas tienneuvoja, "minä ja minun poroni tiedämme tien."

"Onko tuo joku gaupe (susi), jok' ulvoo?" virkkoi Olga.

"Se on Apparas, joka valittaa," lausui lappalainen.

Karavaani eli matkue läksi taas liikkeelle ja mentiin entistä vauhtia,
vaikka sumu oli niin sakea ja niin läpäisemätön, ett'ei kukaan
matkueessa voinut omaa poroansa edessään eroittaa.

"Eihän tuoll' ole ketään!" virkkoi Olga pelollisena. "Taivahan nimessä,
sanos minulle, mikä tuo on?

"Se on Apparas, joka nauraa," vastas lappalainen.

Ja kun Olga neljännen kerran hermokiihkoisessa levottomuudessaan kysyi:

"Mik' on tuo ääni tuoll' etäällä sumussa?" antoi lappalainen
muuttumattoman vastauksen, min ennenkin:

"Se on Apparas, jok' itkee."

Yhäti eikä koskaan pettävällä vakavuudell' ajoi kuitenkin vappus
esinenässä; joka viides minuutti hän heittihe ulos kärriksestä, kaivoi
kädellään pois lumen ja pulkan pohjaa koeteltuaan, hyppäs hän siihen
taas takaisin.

Tämä omituinen sokean pukin matka oli jo kestänyt koko vihaisen tunnin,
-- matkalaiset alkoivat jo tuntea merikipeän oireita, -- kun sumu yhtä
päätä alkoi hälvetä tuntumatta vähimmänkään tuulen viuhkan, jok' olis
puhallellut sitä pois.

Muutos tuosta sakeasta sumusta kirkkaimpaan sädeloistohon, joka,
selittämättömän rikeneen sumun pois ajoi, ylös taivahalle ampuihe, oli
niin pikainen ja valtaava, että nuo matkaajat, huikaistuina, täytyivät
pitää kätensä silmäinsä edessä.

Revontulten kaarre näkyi taivahan rannalla ja ylenihe aina
taivaslaelle.

Kaari katosi, ja valon luihkekielekkeitä ampulehti ylös pohjoisesta
keltaisina, sinisinä, punaisina ja sinipunervina raketteina.

Pyöriviä tulilaineita vyöryi idästä länteen ja lännestä itään.

Suurenmoinen luonnon leikkitulitus muodostihe niin loistoisilla,
vaihtelevilla värikiuhtehilla ja niin haaveellisissa muodostumissa,
ett'ei minkään ihmisen kuvatteluvoima olis osannut loitsia edes
vähääkään tuon kaltaista.

Valoisat usvat ja vaalevat kiertehiskaarteet heijailivat taivaan ja
maan välillä.

Vaikka kaiken maailman timantit, rubiinit, safiirit ja topaassit kaikk'
olisivat ko'otut yhteen ainoaan säde kiehkeröön, niin eivät ne
sittekään, lähi mainkaan, olis voineet olla kuvauksina tämän
väririkkaus kaarteen taivahaisesta loistoisuudesta.

Ilman läpi viilsi räjähtelevä kohiseminen.

"Onko tuo nyt sähkö?" kysyi Olga.

"Se on Saivo Sarvak (porot manalasta)," vastas lappalainen.
"Revontulissa vaeltavat ne ain' yli vuorten."

Olga vaikkeni. Hän arvas ymmärtävänsä lappalaisten miel'kuvatin, niin
että jokaisella purolla, kullain kukkasella, jok' ainoalla heinän
korrella, niin, jopa sillä pulkallakin, missä hän istui, oli oma,
kuolematon sielunsa; sillä kaikk' yht'äkkiä muuttui hänen ympärillään
eläväksi.

Lappalaisen mielessä kiehuu koko avaruudessa, auringossa, kuussa ja
tähdissä legiooneja sieluja.

Talvikuu tuli nyt revontulten sekaan, ja kaikki varjo katosi
pohjoisnavan mailta.

Porot juosta hölkyttelivät äänettöminä matkojansa yli soiden ja maiden,
yli tunturitasankojen; eivät porot eikä re'et heittäneet himmeintäkään
varjoa lumelle.

Tämä luonnonilmiö vaikutti taikavoimaisesti, yliluonnollisesti, ja
täydellinen varjottomuus lopulta tuntui tuskalliselta.

"Kunniani puolesta!" jupisi kreivi Vasili arastavin hermoin. "Ihminen
ei kestä omaa varjoansa turhaan etsiessään."

Ei kukaan lausunut sanaakaan; hiljaisuus hiveli mieliä melkein kuin
joku lohdullinen lumous.

Tälle taivahan itämaiselle loisteliaisuudelle alastomana vastakohtana
levitettynä lepäsi puuton talvimaisema. Kituvat vaivaiskoivut ja kaks
pientä, mustaa lappalaistelttiä olivat ainoat esineet, joiden
varjosteet näkyivät valkoisella lumella. Mutta muutoin vaan lunta,
lunta ja taas lunta!

Metsikanat olivat kaivainneet hyydykseensä, tuohon talven pehmoisehen
untuvavuoteesen. Silmät vaan näkyivät ja nämä olivat nähdä ikäänkuin
mustat kivihiili-helmet, jotka matkaaville ystävällisesti tuikkivat.

"Miltäs teistä tuntuu tämä maa?" kysyi vappus.

"Tääll' on ylön paljon lunta," vastas kreivi Vasili.

"Aivan niin, mutta sepä juur' on hyvä poroille," virkkoi lappalainen
tyytyväisenä. "Poro menestyy parhaiten lumessa."

Lyhkänen päivä oli illalle joutunut, ja koivuviidakko, jok' ylensi
päänsä lumitasangon yli, valittiin yksikaksi.

"Täss' asuu Läibbe-olmai, metsän jumala!" ilmoitti lappalainen.

"Oletteko suurempaa puuta nähneet?" kysyi tienosoittaja riemuten.

Lappalaiset riisuivat porot. Sukset saatihin käytäntöön, sillä porot
olivat oitis laitumelle laitettavat, sill' aikaa kun toiset lappalaiset
laulaen ja nauraen heiluttivat teräviksi tahkottuja kirveitänsä,
hakkasivat teltin varaseipäitä, kokoilivat oksia ja lapioivat tuon
irtaimen lumen pois, laatien täydellisesti säännöllisen ympyrän.

Muutamien minuuttien kuluttua oli tuo musta, savuttunut liinainen
telttikota kuntohon laitettu. Oivallinen valkea roihuten paloi
keskellä, ja savu tupruili ylös tuost' avarasta, nelikulmaisesta teltin
kattoaukosta.

Vaatteista lumen kopisteltua ripustettiin pata tulelle. Tähän pantiin
kylmettynyttä poron lihaa, mutta tämän padan viereen pantiin kihisemään
toinen lumella täytetty pata.

Allensa pistetyin jaloin kokoutuivat samilaiset rompsin ympärille,
sammuttivat janoansa lumesta sulaneella vedellä, jota he ryypiskelivät
padasta, sanoen:

"Jumalalle olkoon kiitos hyvästä ja lämpimästä huoneesta!"

Roihuava rompsi valaisi polvillaan kämpivän keittäjän kasvoja, samalla
kun hän tuossa tärkeässä virassaan, pois puhallellen poron lihan päälle
nousevaa rasvaa, siirteli suukkostaan edes takaisin padan laidalla.

Matkustajat olivat asettainneet vähän etäämmälle roviosta, mutt' yhtä
kaikki tuiskahtelivat kipinät toisinaan vallan vasten silmiä ja
jokaisen kymmenen minuutin kuluttua täytyi heidän nostaa telttavaatteen
lievettä saadaksensa hiemasen raitist' ilmaa.

Olgan sydän oli raskas. Savu ja kuumuus saattoivat hänet viel' enemmän
ahdistavaan asemaan.

André, jonka silmät ja korvat taas uudestaan olivat englannikkoon
kiinnitetyt, ei vaimolleen lausunut sanaakaan ja tuskinpa silmäs
sinnenpäinkään, miss' Olga oli asustava.

Epäilys uudistui taas ja sen mukana miel'paha ja alakuloisuus.

Ruokaa laiteltiin ja pian olikin uhkea illallinen syötävänä.
Lappalaiset ahmivat kakkusia, ruisjauhopiirakoita, savustettua lohta ja
kylmettynyttä poronmaitoa, jok' oli sekoitettu "variksenmarjoilla."

Yövahti valppaan koiransa, Tschalmon, tuon nelisilmän kera, laitettiin
laitumelle poroja kaitsemaan ja vartioimaan, mutta jäljelle jääneet
lappalaiset, päät toistensa polvilla, latoutuivat levolle tulisijan
ympärille.

Nuo matkustajat liittyivät likelle heitä. Kaikki nukkuivat -- paitse
Olga.

Tuli sammui. Hän kuuli ainoastaan noiden nukkuvain ihmisten hengityksen
ja sutten ulvonnan teltin ympärillä. Semmoinen kamoittava, haikeasti
vaikeroiva susikööri!

"Susi on ulkona!" mykisivät lappalaiset unimielissään.

Ihmeellinen, rampaava tunne jostakin oudosta ja hyljätystä käsitti
hänen mielensä.

Olihan hänenkin elämänsä, aivan niinkuin tämä maakin, sumea ja vaaroja
täynnä!

Hän kauhistui ajatellessaan näitä molempia. Lämpönen käsi laski hiljaa
ja varovasti hienon nahkavaatteen hänen kasvoinsa yli.

Hän ties oitis tämän miehensä kädeksi. Hänen nuori sydämenä tuli kohta
lämpimämmäksi, ja kun hän savuaukosta katseli tähtitaivasta ja sivutse
sähähteleviä revontulia, ajatteli hän ahkerasti vanhusta Kautokeinossa.
Olga rukoili hartaasti Jumalaa suojelemaan häntä.

"Oi, jospa nyt ajoissa joutuisimme sinne," kuiskas Olga.

"Eivät he rohkene koskea hänehen," sanoi André. --

Aamu tuli.

Lappalaiset syöksyivät ulos teltistä, pesivät kasvonsa ja kätensä
lumella, laskeutuivat polvillensa aamurukousta pitämään, ottaen lakit
päästänsä kolmenkymmenen asteen pakkasessa.

Tuskin olivat he siitä polviltansa nousseet, ennenkun ympärill' olevat
kukkulat, kunnahat ja tunturit kajahtelivat huudoista ja koirain
haukunnasta.

Ja alas kukkuloilta, alas tuntureilta lasketteli poroja tuhansittain,
kiitäen keveää laukkaa.

Porojen kyntyräiset eivät kopise.

Sitä vastaan antaa näiden jäsenten liike sähköllisesti räiskyvän äänen,
jonka tuiskutuulen suhinan tai, pikemmin rankkasateen läiskinän
tapaisena äänenpitona suittaa monen penikulman päähän kuulla.

Nuoret neitoset työpussinensa puumaljainsa kera kuljeskelivat eläimen
luot' eläimen luo, -- samalla kun nuoret miehet pyydystivät lipsoilla
poroja kiinni.

Porot olivat lypsettävät.

Punehtivina, naurellen ja hiestyneenä heittivät lappalaiset kirjaillut
pästinsä, riisuen rintansa jähdyttääksensä tuota kuumettunutta verta,
niin sanottiin.

Lappalaispojat kieputtivat lämpsiänsä. Nämä viuhuivat ilmassa, porot
nostelivat päitänsä pudistellen ilmassa ja kiinni ottivat lipsiä
korkeilla, haaraisilla sarvillansa.

Lappalainen piti taas täydellä voimallansa. Poro hyppeli pystyyn ja
veteli häntä mukanansa, mutt' eipä lappalainen vaan hellittänyt, hän
piti kiinni!

"Oletteko jotain uutta Kautokeinosta kuulleet? huudahti André.

"Hullusti ovat asiat," vastasivat lappalaiset. "Siell' ovat ne erään
pieksämällä tappaneet ja kirkossakin tapelleet."

"No entäs kanttori?" kysyi André.

"Hän jaksaa aivan hyvin," vastasivat lappalaiset. "Ne perkeleet eivät
uskalla koskea hänehen."

"Valjasta poro!" komensi tienosoittaja.

Matkaa jatkettiin Varangintunturin yli.

Lappalaiset alkoivat laulaa, muutamat kyselivät, toiset vastasivat.

Olipa Bäive barnek. Värsy värsyltä luisti edes takaisin kärriksestä
kärrikseen matkueen eteenpäin rientäessä.

Puol'päivän ajoissa tuli kuu näkyviin Tenojoen toisella puolella. Se
valeli seudulle hiljaista, juhlivaa valoansa.

Olga ajatteli tuota muinoista kesäpäivää Varangin-tunturilla ja nääs:
André sattui ajattelemaan juuri samaa. Mutt'ei kumpikaan tuost'
ilmoittanut toisellensa.

Matkue seisahti sen jyrkän vierun harjamalle, joka laski Tenojoen
alanteesen.

"No eihän meill' ole varaporoa mukana!" huomautti André äkkiä. Hän
huomas nyt vasta, että varaporot olivat jätetyt jäkälälaitumille.

"Niit' emme tarvitsekaan," vakuutti tienosoittaja. Poro porohon ja
pulkka pulkkahan köytettiin kiinni, toinen toisensa viereen yhteen
riviin. Ja näin sitä sitten kiidettiin alas tuohon huimaavaan
syvyyteen.

Olga sulki silmänsä.

"Jumalan nimessä!" sanoi hän itsekseen.

Tämä matka oli kuva hänen avioliitostaan. Ei hänell' ollut muuta
tehtävää kuin "antaa mennä," ja jättää itsensä Jumalan käteen,
ajattelematta sitä kadotuksenkuoppaa, joka hänen jokaisella puolellaan
oli ehkä avautuva.

Porot ja pulkat sommiteltiin kaikk' yhteen sekasotkuun. Ohjakset,
vetohihnat ja kärrikset koipien välissä syöksyivät eläimet suin päin
yhdessä vyörehessä jyrkänteest' alas.

Vihdoin päästiin pohjahan. Notkeina ja elastillisina (kimmoisina)
nostivat porot jälleen itsensä ylös vahingoittumattomin koivin, samalla
kun lappalaisetkin limpoilivät pulkistaan ja asettivat kaikk' uudelleen
järjestykseen.

Miss Hope oli tuosta jyrkästä mäenrinteest' alas tullessa päästänyt
kovan kirkunan, jota vastaan Olga, miten tavallista, ei ääntänyt
hituistakaan.

Ajopelist' ulos päästyä kääntyi André vaimoonsa päin ja uudisti ne
kysymykset, mitkä hän jo poikana kaks kertaa oli tehnyt:

"Miks et kirkunut?"

Ja samoin, miten Olga silloin vastasikin:

"Minä en kiru koskaan."

"Hänell' on kaunis veri (= hän näyttää kauniilta)!" huudahti vappus,
osoittaen Olgaa viattomuuden kuvailemattomalla ihmeellä. "Hän on Ruona
niejdda (= kevään jumalatar)."

André käännähti hätäisesti, kieppas viinaryyppäimen lähimmän
lappalaisen kädestä ja kaatoi sisään.

"Ryyppääs, tienosoittaja," huudahti hän ryyppäintä heiluttaen.

"Tämä on André Thorsenin malja," virkkoi tienosoittaja.

Martensnäs'istä Palmak'iin, Palmak'ista Karasjokeen!

Kertomukset Kautokeinosta muuttuivat yhä enemmän ja enemmän
levottomuutta herättäviksi, mutta kun nämä samalla toivat sen
rauhoittavan vakuutuksen, ett'ei kanttoria mikään onnettomuus
kohdannut, niin katosi kuitenkin Andrén pelko täydellisesti.

Ylimalkaan antoi hän aina helposti rauhoittaa itsensä ja kaikesta
sielustaan inhoi jokaista häiritsevää huolta ja levottomuutta. Samall'
aikaa kun Olgaa, kaikista järjen syistä huolimatta vaivasi ja vainosi
tuskansa tuon vanhan, puolustuksettoman miehen tähden, André
tyytyväisenä lyöttihe lepohon, varmasti vakuutettuna, ett'ei kukaan
rohkene koskea hänehen.

Erikoiskohdat ja asia noille matkalaisille maalattiin kaikilla
todellisuuden, hirmua herättävillä väreillä.

"Voilà, (nääs tuossa), poeetinen perkele, André!" huudahti kreivi
Vasili käsiänsä käppäellen. "Tuossa se on! Sen häijyydess' on suuruus
ja jokaisessa suuruudess' asuu joku jumaluus."

"Yhtä kaikki tohtis tapahtua, että te lähemmässä tuttavuudess' ette
näkiskään tätä perkelettä niin täysin poeetiseksi," huomautti Olga
ivallisesti. "Jumaluus ei pelkää mitäkään arvioimisia, se vois helposti
nähdä hyväksi, ilahduttaa teitä kysymyksellä elämästä tai kuolemasta."

"Aivan, kyll' ymmärretään!" virkki André, jok' yhtämittaa puuttui kykyä
"tätä elonvoiman" probleemia eli suoritettavaa ratkaisemaan, "mutta
tässähän nyt juuri kohtaamme tuon gordiolaissolmun: kuinka voipi
uskonto tulla kysymykseksi elämästä tai kuolemasta?"

"Etkö tästä jotain aavistusta tuntenut silloin, kun poikasena katolisen
kirkon helmaan heittäysit?" kysyi Olga.

"Tuo oli vaan taiteen viehätys," tokas André, "se oli uskontoa,
puettuna runollisuuden muotohon. Mutt' uskonto sinänsä ja pelkästään,
kuinka taivahan nimessä voi se tulla joko -- -- -- tai."

"Sen lapsuudessas kumminkin kyllin kyllä näit."

André seisahti.

"Näinkö minä sen? missä sitten?

"Isäs luona."

"Tuost' uskonnosta minä olen unhoittanut ihan kaikki, paitse ainoan
sen, että minä inhoksuin sitä. Uskonto on joku aate, idea, ja siitä
voipi väitellä, uskonto on eräs miel'ala, ja sillä saattaa
fanttisierata".

"André, miks ei sinun sieluus koskaan se pelko pääse, että sinä
kuitenkin mahdollisesti voisit joutua vääriin päätöksiin Jumalasta?"

"Sentähden, ett'en usko hänehen. Jumalan ovat luoneet ainoastaan meidän
omat aivomme; hän on meidän oman kuvitteluvoimamme sikiö."

"Elämän nautinto," huudahti kreivi Vasili, "on määritelmä pahan ja
hyvän alkuatoomeille (hiukkeille). Näiden alkuatoomien täytyy löytyä
Kautokeinossa."

Oleskeleminen Karasjoessa tuli kuitenkin koko joukon pitemmäksi, kuin
mikä oli määrätty. Täällä piti englantilainen matkaseurue hyvästi
jätettämän, mutt' André lykkäsi hyvästijättöä niin pitkälle kuin
mahdollista.

Miss Hopen englantilainen hidasluontoisuus ärsytti ja hänen
välinpitämätön vastustamisensa kiihoitti häntä, ja kun André ei ollut
tottunut _tahtomaan_ voittaa naista, olematta hänellä myöskin _voimaa_
osaamaan sen, tuli se viimein kunnian asiaksi hänelle, ei jättää
taistelutannerta ennenkun oli saanut voiton ja tehnyt tehokkaan
vaikutteen. Kainulainen tahtoi "esille!"

Tämä odottamaton vastaanottamattomuus alkoi huvittaa häntä, miten joku
ilmiö, ja hänen huomionsa alkoi saada hieman vakavuuden hahmoa, jot'
ikäänkuin kylmä teräs tunki sisälle hänen vaimonsa sydämeen.

Mit' oli tämä? Alkoiko hän tuta mustasukkaisuutta ja oliko hänellä
todellista syytä siihen? Eiköpä hän muuta tiennytkään, kuin sokeana
sinne tänne kuljeskella?

"Hän poimii kukkia kuni Göthe," selitti kreivi Vasili.

"Jotk' ovat kastellut sydänverellä," vastas Olga.

"Itkeekö hän? kysyi André."

"Ei," vastas kreivi Vasili.

"Jospa minä vaan yhden ainoan kerran jaksaisin pusertaa jonkunkaan
kyyneleen näist' ylpeistä silmistä!" huudahti André kiihkeästi.

"Sit' et koskaan voi," makuutti kreivi Vasili. "Jos joku sydämen
kavaltaja kohoaa, niin hän sen jo syntyessä tukahduttaa".

"Sep' ei ole naisellista! Kyyneleethän ovat sangen sopivat naiselle!"

Andrén puolisoa inhoitti kuitenkin tämä epäselvä ja luonnoton elämä,
joss' ei kenelläkään ollut tolkkua itsestänsä eikä muistakaan; joss' ei
kukahan tiennyt, millä perustalla hän seisoi, mutta kukin vaan näytteli
rooliansa komediiassa (pilanäytelmässä). Tuo viheliäinen elämä, jota
vietettiin, ei ollut senlaatuista, jommoista hän tahtoi sen olemaan,
parempi silloin siis paeta tuon vanhan isän luo!

Kärsimättömyys kiehui hänen koko olennossaan, hänen veressään.
pitkällistä, asteettain tapahtuvaa varttumusta, joko hyvään tai pahaan
ei hän jaksanut seurata. Olga Vasili vaati korjausta ja muutosta kohta
paikalla. Ja ennen kaikkia; mik' oli väärin, se oli väärin. Vääryys
täytyy huomata heti, ja kerran täytyy huomattuna, on se oitis
ojennettava. Hän vaati täysin valmista, selvää seurausta, eikä hän
tahtonut odottaa,

"Itkeekö hän?" kysyi André.

"Ei," vastas kreivi Vasili, "hän ei itke koskaan".



18. LUKU.


"En, minä en itke koskaan," ajatteli Olga, jok' oli kuullut heidän
keskustelunsa, "minä en itke koskaan."

Sydämen syvä suru, joka kiristää aina epäilykseen asti, ei voi saada
kyyneleitä. -- "Miks elämme, hän ja minä? Tehdäksemmekö toisemme
onnettomiksi? Ja minähän tahdoin vaan onnea hänelle saaduttaa."

"André," virkkoi Olga kolmantena päivänä jälkeen heidän tulonsa
Karasjoelle, "toimita nyt niin, että minä saan vappus'sen, minä en
jaksa varrota kauempaa, minun oitis täytyy päästä matkalle
Kautokeinoon."

"Ole niin hyvä," sanoi André, "vappukses saat huomen aamulla.

"Etkö sinä tule myötä?"

"En," vastas André.

Kun Olga seuraavana päivänä pulkassaan varustettuna istui, uudisti hän
varoituksensa: "varo sinuas, André, Kautokeinoon tultuas. Et osaa
tietää, mikä vaikutus sanoillas on."

"Siit' en huoli," vastas André kylmästi. "Jos lappalaiset minun
kertomuksistani hulluiks tulevat, mitäpä minun siihen tulee!"

Olga silmäs häntä, mutta hänen silmäyksensä kohtas uudestaan vaan
pelkkää -- kainulaisen uhmeutta.

"André," sanoi hän, "Nemesis vartioitsee sinua: varo, varo tutkainta
vastaan potkimista!"

"Voitko vannoa, ett'ei vaan vuorill' ole yhtäkään lappalaista?" virkki
André vappukselle.

"Kyllä, aivan varmaan! Niit' ei ole Kautokeinossakaan, sillä ne kaikk'
ovat vetäinneet Karasuantoon päin".

"Niinp' aja sitten! Minä 'annan nyt puolisoni sinun kunnias kätehen,'
miten lappalaisen tapa on sanoa."

Heidän lähdettyä saattoi André heittäidä maahan ja kieritellä itseänsä
aivan niinkuin kerran poikana ollessaan tehnyt oli.

"Minä rakastan ainoastaan sinua, sinua ainoastaan, ainoastaan sinua!"
huusi hän, "mutta minä tahdon esille 'hyvän', joka sinuss' on. Parempi,
kymmenkertaisesti parempi olis, jos olisit vähemmin hyvä; sillä silloin
kumminkin voisimme paremmin yhteen sopia!"

Neljänneksen matkan kuitenkin seurasivat Olgaa, hänen tietämättänsä,
hänen miehensä ja isänsä. Nämä seurasivat hänen pulkkaansa ja
seisahtivat, arvatessaan hänen seisattavan, sillä he toivoivat, ett'ei
Olga olis aavistanut heidän läheisyydess' oloansa.

       *       *       *       *       *

Jäätyneitä jäkäliä ja jäätyneitä järviä!

Siellä täällä vaan sammaltuneita kiviä. Nämä lepäsivät hiljaa ja
liikkumattomina.

Oli, näette, lappalaisia, jotka väijyivät yhtä ja toista, ja joita,
pään yli vedettyine päskinensä ei tarkinkaan silmä sammalest' eikä sen
kivest' osannut eroittaa.

Vappus hyräili ensimmäiset säikeet "Karhunampujan laulusta:"

"Kiitos, hyvä sä: et oo vahingoittanut, keihäst' etkä sauvoa!"

Tuo pitkäveteinen, ykstoikkoinen laulu soi kaihten surumielisesti
tyveneessä ja hiljaisuudessa.

"Tuolla lensi joku lintu," virkkoi Olga.

"Se oli taikalintu," sanoi vappus.

Hän tuskin sai sanottavansa sanotuks' ennenkun eräs pilvi lumiryöpyn
kera kulki heidän ohitsensa.

Vappus kieppas kohta lakkinsa päästään.

"Tuossa ratsasti Rota (= paholainen) ohi uhrihevosellansa!" huudahti
hän.

Ympärillensä tähystelemisestä väsyneenä, saamatta silmäilynsä esineeksi
yht' ainoata elävää olentoa, keksi Olga vihdoinkin erään olennon, joka
hypellen tuli heitä vastaan.

"Se on samilainen," sanoi vappus.

"Nyt olen minäkin saanut vallan tuomita!" huusi lappalainen, kättänsä
huiskutti ja hyppeli edelleen.

"Luulisitteko jonkun lappalaisteltin tääll' olevan?" virkkoi opas.

Olgan sydän sykki ja hämäränä aavistuksena liikkui siellä joku
kamoittava, jok' oli heitä kohtaava.

Kaks poroa keu'otti kuolleena tunturilla, sarvistaan sekautuneina
toinen toisehensa. Sattuu, näette, toisinaan, että porot puskuillessaan
käyvät sarvista irtipääsemättömästi kiinni.

Lappalaisteltti het' ilmestyi heidän eteensä.

"Olispa parempi ollut, ett'emme olis noita kohdanneet," virkkoi vappus,
"mutta koska nyt nain on sattunut, niin paras käydä sinne ja
lämmitellä."

Vaikka vastenmielistä, seuras Olga kuitenkin hänen viittaustaan, mutt'
astuttuansa sisään, hän kääntyi kauhistuneena takaisin.

Teltti oli tapö täynnä lappalaisia, joista muutamat hyppelivät valkean
ympäri, toiset loikuivat maassa, vääntelehtivät ja suonenvedon
tapaisesti tempoivat itsiänsä, ikään kuin olisivat noidutut olleet.

Hurjamielinen ulvonta kaikui hänen ympärillään.

Eräs kymmen vuotias poika kirkui kaikesta voimastaan.

"Hän tahtoo antaa siitä hengestä, mikä hänell' on!" huusivat
lappalaiset.

Vanha harmaa hiuksinen vaimo kävi ympäri paljain päin. Hän lyykisteli
ja naureli:

"Minä olen neitsy Maria," sanoi hän, "minä olen siittänyt Pyhästä
Hengestä. Minä olen siunattu vaimoin seassa."

Olga kiiruhti pulkkaan. "Joutuisasti matkalle!" käski hän. "Minä en voi
tuolla sisäll' olla!"

Meluavain ihmisten raa'at huudot ja elämöimiset kohosivat korkeuteen
hänen ympärillään, ikään kuin lainehtiva meri, ain' enemmän ja enemmän
kuta kauemmaks alaspäin päästiin.

Vallattomuudet, ruoskimiset ja sisälle murtaumiset olivat kauhua ja
hämmästystä levittäneet porokylihin.

Hyppien, ulvoen ja kiroillen, kähein määräämättömin kurkkuäänin
ärjähdellen kulkivat joukkiot maamajalta maamajalle.

"Herramme, katso armossa meidän puolehemme," rukoili vappus, "minä
luulin Kautokeinon lappalaisten lapelleen Karasuantoon käsin."

"Minä en ole pelkuri," vakuutti Olga. "Aja vaan!"

Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä kaikuivat valitus- ja
avunanomushuudot läp' ilman. Nuo harhauntuneet kuljeskelivat
siellä täällä "suont'iskemäss' ihmis-lapsiin; sillä synnin meri
piti uloslaskettaman."

"Tätäkö se onkin?" ajattel' Olga, inhoen ja kauhun valtaamana sulkien
silmänsä. "Tätäkö se onkin?"

Hänestä tuntui siltä, kuin jos hän helvettiin joutunut olis.

He seisahtivat jälleen eräälle lappalaisteltille. Miehet ja vaimot
hartaina piiriss' istuivat rompsin ympärillä; sisäänkäytävän edess'
oikoi eräs lappalainen maaten.

"Hiljaa!" varoittivat miehet. "Noaid nukkuu,[13] ja henget käyvät hänen
jalkojensa yli." ..

"Noaid nukkuu," tuumivat vaimot, "ja kuoleman lintu saattaa hänen
sielunsa kuolletten valtakuntaan."

"Alits Tario on kipeä," sanoivat lappalaiset. "Noaid matkustaa
kuolletten valtakuntaan, rukoilemaan hänen kuollutt' äitiänsä,[14]
ett'ei tämä enää kiusais häntä."

"Ysss -- -- hiljaa!" kuiskasivat kaikki, "Noaid nukkuu!" Olga, hän
laskihe taas pulkkaansa ja ajoi eteenpäin.

Uskonnollisen haaveilun keskellä viel' yks palanen rauhallista,
uinailevaa pakanallisuutta! Vastaan inttailu oli voittavana.

       *       *       *       *       *

Olga tuli Kautokeinoon; siellä vallitsi kuolon hiljaisuus. Lappalaiset
kaikin olivat vetäinneet vuorille, joilta hän nyt juuri oli tullut. Ei
tuulen hievahdusta eikä jalan kapsahdusta.

Pulkka seisahti kanttorin huoneen edustalle. Hän tuns aivan hyvin tämän
jälleen!

Olga nous ylös pulkasta, maksoi vappukselle, avas oven, joka tavallista
tapaa vastaan oli lukeitsematta jäänyt, viistoista vuott' oli kulunut
siitä, kun hän oli tämän kynnyksen yli astunut! -- ja kiiruhti sisään.

Tääll' istui hän tuon yksinäisen kynttelin ääressä, joka loisti
akkunasta, ja Raamatustaan luki kertomusta tuhlaaja pojasta.

Liikkuminen häiritsi häntä, hän katsahti ylöspäin.

Olga heitti päskinsä päältään.

Hän se oli! Olga tunsi hänet jälleen! Olivat nuo samat siunatut silmät.

Kunnia vanhukselle! Hän on yks noita kunniasukuisia ja yksnäisiä
elämässä.

"Isä, isä auta minua!" virkkoi Olga, laskihe polvilleen ja ojens yhteen
puristetut kätensä ylös häntä vastaan.

Andreas Thorsen kavahti seisoalleen.

"Minä olen Olga, sinun tyttäres. Auta minua, auta minua taistelussa
mieheni itsepintaisuutta vastaan!"

Thorsen nojautui hänehen.

"Mit' on hän rikkonut sinua vastaan?" kysy Thorsen kähein äänin.

"Minun isäni ja minun mieheni ovat molemmat virittäneet paulan
vangitaksensa minua, he ovat liittoutuneet pakoittaaksensa minua
vääryyteen ja valheesen. Kuule sinä, vanha mies, kuule!

"Minun täytyy varoittaa miestäni omalta isältäni; hän on hänen henkensä
vihollinen!"

"Mitä hän on pahaa tehnyt sinua vastaan?" kysäsi Thorsen. Hänen
kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi.

Olga kertoi. Hän avas sydämmensä ja sill' elävyydellä, joka virtas
ulos, ilmaisi hän ikään kuin omaa taistelevaa, hiukenevaa sieluansa.

"Tuo oli itsekkäisyyttä ja itsenjumaloimista! Tämä oli se, jota minä
hänessä vihasin jo vielä lapsina ollessamme, mutta kun minä sinulle
lupasin, tullakseni hänen sisareksensa, niin silloin unhotin, sentähden
että minä aloin rakastaa häntä ja uhrata minuni hänen tähtensä. Tuot'
en, isä Thorsen, enää nähnyt, sit' en minä nähnyt, kun annoin nuoren
rakkauteni hänelle! Minä rakastin häntä niin kiivaasti, ett' unhotin
taistelun, mutta -- nyt on se alkanut uudelleen. Oli ainoastaan
aselepoa, ei rauhaa, ei!"

"Lapsukainen, lapsukainen," virkkoi vanhus, "maltas, älä sano enempää!
Tuo on hänen äitinsä luonto."

"Ja onko tämä seuraava hänt' asti kuolemaan? Onko hurskas miel'paha ja
halveksiminen tuomitseva minun rakkauteni sammumaan?"

"Halveksiminen on raskas sana. Paremp' itselles, jos halvekimises
muuttuis sääliksi. Sääli on parempi sana."

"Ei sääliä mitään semmoiselle, jok' on alhaista ja kurjaa!"

"Älkäät tuomitko! Mitalla, millä muille mittaat, mitataan sinulle
takaisin. -- Laps raukka, tule tänne! Sinull' ei ole äitiä ollut
ollenkaan."

"Ei, minull' ei ole äitiä ollut ollenkaan. Minä olen itse minuni
kasvattanut. Yksinäni oman itseni kanssa olen minä kasvanut ja saanut
siksi, mik' olen niin hyvässä kuin pahassakin."

"Sinull' on herttainen, ylevämielinen luonto," sanoi Andreas Thorsen,
silmäillen häntä isällisellä rakkaudella, "ja sinull' on luja tahto.
Sinun on huokea toimia ja taistella, mutt' aivan varmaan vaikea kärsiä
ja suvaita."

"Sit' en minä voi," sanoi Olga, "mun täytyy sinulle tunnustaa totuus."

"Mutta Raamatuss' on vieläkin kirjoitettuna: rakkaus kärsii kaikki,
suvaitsee kaikki, toivoo kaikki."

"Vaikeaa on, isä, vaikeaa on. Kun André tekee vääryyttä, niin minun
täytyy siitä sanoa hänelle. Minä en jaksa olla vaiti, minun täytyy
puhua."

"Paremp' on, lapsi, parempi, jos et niin paljoa puhuis hänelle, vaan
olisit ääneti ja rukoilisit hänen edestään."

"Mahdotonta! Ken vaikkenee, hän suostuu. Isä Thorsen, minä kirjoitin
sinulle: 'Rukoile minun puolestani, ett'en häntä rakastais enempää kuin
Jumalaa!'"

"Ja tuon tottakin tekisin, joll'en olis hänelle sanonut totuutta."

"Mutta totuudenkin saattaa sanoa joko sopivaan tai sopimattomaan
aikaan. Sinä työskentelet liiaksi, sinä oletkin aivan kuoleman rajahan
väsynyt. Jätä nyt kaikki työ Jumalalle. Rukoile ja -- odota."

"Odota!"

"Rakastava ei koskaan vuottamisessa väsy."

"Ei koskaan väsy -- vuottamisessa!"

"Ei. Minä olen varronnut vaimoani jo seitsemänkolmatta vuotta."

"Seitsemänkolmatta vuotta!"

Olga katsahti ylöspäin ja alkoi saada aavistuksen rakkauden
kaikkivallasta ja suuruudesta.

"Minä vieläkin vuotan häntä, minä vuotan häntä kuolemaani asti. Vaikk'
en varrota _tahtoiskaan_, niin vartoaisin minä kuitenkin yhtä kaikki.
Odota nyt sinäkin miestäs, hän tulee kyllä. Hyvä Jesus on varmaan hänet
herättävä uudestaan ja hänet saattava sinun luokses, mutta meidän,
Olga, täytyy molemmin jättää tämä asia Jumalan huomaan, ei hätäillä
eikä tahtoa pakolla saada mitataan edistymään. Mutta meidän täytyy vaan
_uskoa_, että se tapahtuu! Uskotko sinä?"

"Uskon, minä uskon, isäni, mutt' auta minun epäuskoani!"

"Siispä tahdomme me molemmin, lapseni, odottaa Jumalalta vapahtamista
ja valmistaa meitämme Jumalan kirkkautta katselemaan."

"Antaos suudelma mulle, isäni! Minä olen äiditön ja isätön. Minull' ei
ole ketäkään isää, paitse sinua."

Mutta juuri samassa, kun Olga laskeusi polvilleen tuon vanhan miehen
edessä, ottaaksensa hänen siunauksensa, pilkistivät akkunasta sisään
kalpeat, korskeat kasvot. Mustat silmät tähtäsivät kauan ja äänettä
heitä molempia.

Keveä kynsäys akkunan ruudulle sai Thorsenin ylöspäin katsahtamaan, ja
kasvot katosivat, mutta kun hän hetkisen kuluttua kävi sulkemaan auki
jäännyttä ovea, puikahti ylävä hahmo sivulle päin, samalla kun se
isoovass' ikävöimisess' ojensi käsivartensa Thorseniin päin.

Oi, miks eivät tuon naisolennon silmäykset polttaneet vanhuksen
kasvoja?

Tuo uskollinen kynttilä oli viimeinkin saanut kutsutuksi hänen vaimonsa
kotihin.

Thorsen seisoi pikaisesti hiljaa ja kuunteli.

"Mit' on tuo ääni tuoll' etääll' yön helmassa?"



19. LUKU.


Eräs yksinäinen lappalaismaja lepäsi tunturin keskellä; virren säveleet
soivat sielt' ulos lum'aavikon hiljaisuuteen.

Lamik Rikkut saarnasi; lappalaismajassa pidettiin jumalista kokousta.

Mutta samalla hiipi "hänen sielunsa veli," Fantasus, varjotonna, ikään
kuin joku revontulten kyöpeli, ylös tunturihökkelin ylitse.

Fanatismin eli vimman perkele oli pukeunut fanttasiian loistoisimpaan
pukuun.

André tuli ajaen kärriksessään pois yli ylänkötasankojen. Hän oli vähän
verran päässyt kreivi Vasilin edelle, hän kun osas olla omana
oppahanansa.

Poro juosta helkytteli matkoansa, ikäänkuin untuvaista tietä myöten, ja
äänt' antamatta viilsi kärris va'on keveään lumiriittahan, mutta sitä
seurasi Nemesis jäljissä.

André oli "syynalaisuudeton," ärtyhermoinen, kiihoittunut, hän oli
haltijoissaan. Revontulet tekivät hänehen saman sähköllisen vaikutuksen
kuin ukkonen tekee muihin. Lappalaisen Renvot oli hänehen käynyt
käsiksi; hän näki näkyjä, ilmakuvastelmia, hallucinatiooneja eli
hourehullutelmia.

Talv'yöhyt! Kätkeös valo, joka punertavana ja suruisena yölamppuna
loistaa ulos pimeyteen. Te ihmisten hyvät enkelit! Sammuttakaatte
Jumalan tähden tämä valo, tämä köyhä, pettävä valo!

Myöhään! Lappalais-majan läheisyys oli Andrélle jo ilmitullut.

Hän seisahti ja astui ulos käärien ohjasta käsivarteensa. Hän kuuli
virren veisuun ja itkun tiherrystä.

"Minä olen utelias," ajatteli hän ja kohoitti poron taljaa.

Eräs kuvaama hänen edessään näyttäytyi niin pistävältä, niin
tavattomalta, että se olis voinut aikaan saada rajun mieltymysmelun
teaatterissa.

Tuo peuran talilla täytetty lamppu olis tuskin kyennyt valaisemaan
majan sisustaa, joll'ei roihuava rompsi tulisijalla olis heittänyt
epätasaista paistettansa kokountuneiden päälle.

Ja tungokseen tungettuina, pästeihinsä punareunaisiin peittäytyneinä ja
linkkuveitsiin vyöhön pistetyin seisoivat lappalaiset.

Ääneti seisoivat kaikki, lakittomat kurkistetut päät ja silmät tähdätyt
erääsen mieheen, siihen lappalaiseen, joka heille julisti ilmestyksen
Sanaa seitsenpäisestä pedosta. Olipa jotain mystillistä tuossa näössä,
erittäinkin siinä punaisessa, helvetillisessä valaistuksessa.

"Tuo täytyy olla Lamik Rikkut!" ajatteli André, seisoessaan
ulkopuolella ja katsellen peurannahkan alle.

Joku ihmeellinen, viel' uinaileva lausuma lepäs noissa kiinni
vedetyissä pupilleissa (silmäteräsissä).

Tuo ol' itse Loke, joka jumalaistarun palatsista alas astuneena
esteellisesti nautitsi tätä nykyä.

"Samelaiset!" huudahti Lamik Rikkut.

"Peljätäksensä Jumalaa, täytyy tehdä syntiä;[15] sill' ainoastaan hän,
ken synteilee, pelkääpi Jumalaa. Mutta me, samelaiset, emme pelkää
Jumalaa, sillä ne, joill' on henki, eivät voi synteillä. Me olemme
Jumalan jäseniä, ja eihän Jumala jäsentänsä voi rangaista eikä tuomita.
Me olemme kuolleet, emmekä sentähden enään voi kuolla. Löytyy
hengellinen ja lihallinen ruumis, veljet, mutta meillä ei ole
lihallinen, vaan hengellinen ruumis.

"Se kylvetään katoavaisuudessa, mutta nousee ylös katoamattomuudessa,
se kylvetään kunniattomuudessa, mutta nousee ylös kunniassa, se
kylvetään heikkoudessa, mutta nousee ylös voimassa.

"Samelaiset, me olemme uuden maan päällä! Me olemme Raamattu, me olemme
uusi Testamentti, me olemme Sinai, meidän ruumiimme on laki, sentähden
olemme oikeutetut tuomitsemaan mailmaa.

"Me olemme Isä Jumala, Poika ja Henki, me olemme kolminaisuus! Poika on
kadottanut voimansa; sillä se on meille annettu, ja meissä se on saanut
kuolonvoiman tappamiseen.

"Veljet! Me olemme tulleet tekemään sotaa. Siellä, missä me olemme, ei
rauhaa saa olla. Te ette saa luulla minun tulleen rauhaa tuomaan maan
päälle. Minä en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa. Lasten pitää
riitelemän vanhempainsa kanssa, sillä kirouksen pitää menemän polvesta
polvehen, aina meidän ensimmäisiin esivanhempihimme saakka.

"Jotka tässä mailmassa eivät pääse synnistä vapaiksi, eivät tule
taivaan valtakuutaan.

"Samelaiset! Me tutkistelemme kaikkein ihmisten sydämmet ja munaskuut,
me olemme kaikkitietäviä! Me emme tarvitse antaa papeille, emme
esivallalle veroa, emmekä osotttaa sille kuuliaisuutta.

"Anna Isän tulen (= pitkäisen tulen) langeta maan päälle ja hävittää
jumalattomat.

"Saata tänne minun viholliseni, jotk' eivät tahdo, että minä heitä
hallitsisin, ja tapa heidät minun silmäini edessä!"

"Amen! Amen!" huusivat lappalaiset kätensä ylentäen. Seurakunta lankes
polvillensa.

Tuop' oli kohtaus, joka kyllin oli vallitsemaan arvollinen!

Eikö Andrélla jo lapsuudest' ollut vakaa tunto siitä, että kaikki oli
hänen tähtensä? Samoin kuin Lamik Rikkut oli runoilijakin jumala, jota
tuomitsemaan ei kenelläkään oikeutt' ollut. Täss' oli hengellinen
sukulaisuus molempien fanttasiioissa: ne lensivät taivaasen.

Ens hetkenä seisoi André kivellä korkeammalla polvillaan olevata
joukkoa.

Varo sinuas, varo sinuas, runoilija! Onko innostukses Jumalasta vai
saatanasta?

Luonto otti oikeutensa! Sivistyksen siteet katkaistiin tuokiossa, ja
koko lappalaisen hillimättömyys oli päässyt vallalleen. Mutt' olihan
André päässytkin ylös korkealle tunturille.

Paholaisen voimat, jotka vallitsevat Ultima Thulen talv'yössä,
valittavat äänet, haikeat huokaukset, ja kauhun parkuna, joka kuuluu
ylt'ympäri pohjannavan, kaikki tämä sai yllykettä.

Ne parkuivat kiukussa, raivossa, mielettömyydessä.

Käsitteet hairauntuivat, ja yks asia sekoitettiin toisehen yhdeksi
sotkuiseksi sekamelskaksi.

Lappalaisten aivoissa suli kansallisuus kristillisyydeksi, synti
kansallisuuspetokseksi, perkeleen ijes samaksi kuin eurooppalaiset,
lappalainen samaksi kuin kristitty ja norjalainen ol' yhtä kuin pakana.

Ei André koskaan ollut niin tajutta luonnostellut (improvisoinut), niin
saatanaisin ihastuksin kuin tänä hetkenä.

Mutt' edesvastaus, runoilija, edesvastaus? Milloink' olet
syynalaisuudeton?

Ja lappalaiset kuuntelivat. He silmäilivät ylös noihin hehkuviin
kasvoihin, paholaisemaisesti kauniit kaikessa kesyttömyydessä,
langenneen enkelin kasvot, jumalallinen ilmestys.

Nämä ne olivat kasvot, joit' Olga jo lapsena aavistanut oli.

Hän tuohusti ne jollain manalan tulella, joka myrkyn tavoin virtas
heidän suonissaan.

"André on tuo!" riemuitsi Lamik Rikkut ja taivuttihe ylivoiman edessä,
jok' oli vallinnut hänen lapsuuttaan. Hänen onnenkohtalonsa oli tämä
voima.

"Kosto! kosto!" huuteli André ankarasti. "He ovat juovuksissa
jumalattomuuden hengestä. Pois juurittakaatte heidät, samelaiset!"

"Lappalaiset, te Jumalan valitut, eteenpäin suuruutehen, loistohon, ja
vapauteen! Excelsior (etevämpi)!"

Hengellisesti päihtyneinä tulivat lappalaiset ulos.

Erämaan lasten fanttasiia on helposti liikutettu, ja se on synkkä kuin
itse sydänyö.

He riensivät ulos. Ajatuksesta tekohon on ainoastaan yks askel
samelaisilla.

Sanaakaan virkkamatta Lamik Rikkut ja hänen toverinsa suorivat sukset
jalkoihinsa. Sukset olivat asetetut pitkihin riveihin ja vartoilivat
tuoll' ulkona maamajan edessä.

He ottivat sauvat kätehensä ja luistivat tiehensä.

Oi runoilija, runoilija, mit' olet tehnyt sä?

Porokylästä porokylään vyöryi joukkio.

Yön pimeydessä kolkuttivat he oville, huusivat asukkaita ulos Pyhän,
Jehovan nimessä, Jumalan rangaistuksella perkeleen lapsia
rangaistaviksi.

Kutsumus oli tullut cherubilta, sanansaattajalta, joka juuri samana
yönä oli taivaast' astunut tunturille.

Tämä oli heille antanut jonkun jumalallisen tunnussanan, joka kuului:
"Excelsior!"

Tuo muukalainen sana antoi kunnioituksen ainetta, juuri sentähden,
ett'eivät he sit' ymmärtäneet.

Kolkkona talv'yönä kasvoi metelöitsevä joukkio. Kulkiessa porokyläin
sivutse suurentui joukkio yhtämittaa, kuni kieriävä lumipallo nädällä
lumella.

Mutta Kautokeino uinaili jäässä, lumipeittoisessa rauhassa. Nimismiehen
rouva ja lapset lepäsivät unessa, lapset uneksuivat.

Silloin yön pimeydessä ja hiljaisuudessa marsivat nuo koston janoiset
lappalaiset liukuen mustina varjoina myötämäkeen, joka laaksoa
ympöröitsi.

"Excelsior! Excelsior!" mäen vierteheltä mäen viertehelle.

Kaikilta haaroilta, kaikilta kukkuloilta tulla huuhtoivat he, nämä
äänettömät hahmot ja syöksivät kiireesti, äänettöminä tiikerin tavoin,
noita kahta norjalaista huonetta kohti.

Nukkuvat herätettiin sotahuudolla: "Excelsior!" Tuo hirmua herättävä
huuto kajahteli kuni villien ulvonta, aivan niinkuin perkelitten parku
Gehennassa.

       *       *       *       *       *

Kun André sai miettonsa takaisin jälleen, oli hän ypö yksinään.

Maamaja oli typö tyhjä, ja lamppu räystähän all' alkoi sammua. Puut
tulisijall' olivat jo tovi aikaa sitten tuhkaksi palaneet.

André kavahti seisoalleen ja syöksyi ulos. Tuoll' ulkon' oli tyhjää.
Hänen kärriksensä, hänen poronsa, ja suksetkin olivat poissa, ei yht'
ainoata elävää olentoa nähtävissä.

"Burist! Burist!" huusi hän.

Ei mitään vastausta, -- tunturitasanko oli tyhjä.

Silloin hiipi hänen mielehensä aavistus jostain hirmuttavasta,
kauhistavasta -- hän ei tiennyt itsekään miksi, -- kalvaava katumus,
jommoista joskus juopunut yht'äkkiä selittyänsä saattaa tuntea.

Mik' oli syynä lappalaisten arvoituksekkaasen katoamiseen? Minnek'
olivat he menneet?

Jäljet! -- Jäljet? Kuinkahan olisivat jäljet yön aikaan löydettävät?
Suksien latua kylmettyneellä hangell' on valoisimmalla päivälläkin
työläs seurata.

Tekemistänsä tietämättä, kiinnitti hän ainoat jääneet sukset
jalkoihinsa, koppoi sauvan kätehensä ja läksi luistamaan.

Jyrkänteit' alas, kallion reustojen yli, tasangolta tasangolle!
Nimeämätön kauhu käsitti hänet.

Porokylästä porokylään, -- ei niin yhden yhtä miest' ollut koko
tunturilla.

"Minnek' ovat ne menneet?" kysyi hän vaimoilta. "Alas laaksoon,"
vastattiin, "Jumalan tuomiota toimittamaan."

Alaspäin, lakkaamatt' alaspäin! Ei koskaan hän elämässään viel' ennen
ollut tehnyt moista suksiretkeä.

Hänen polvensa kangistuivat, veri huulilla karpaloitsi kovan
ilmanpainon tähden, hänen hampaansa olivat yhteen purrut, kaula
kiedottu, valtimosuonet löivät, jokainen veripisara hänen ruumissaan
huusi: "eteenpäin!"

Pohjanpalon liemuavat liekit raivottarina seurasivat häntä ylähällä
hänen päänsä päällä.

André oli alahalla. Arkaillen vilkasi hän ympärillensä, kuni pahan
omantunnon kouristellessa.

Oli aivan tukahduttavan hiljaista, ja tämä kamottava hiljaisuus uudisti
hänen tuskansa. Se oli kätkeytyneen, piilevän vihamiehen kaltainen.

Miettimättä miksi, ohjasi hän kuitenkin matkansa nimismiehen ja isänsä
asunnoille armahille. Siell' ei hän ollut viiteentoista vuoteen ollut!

André taivutti muutamia kuuraisia oksia sivulle ja kuunteli.

Silloin kuuli hän yöss' äänen, jok' oli veren hyytää hänen suonissaan.

Eikä tämä mitään muut' ollut kuin kerrottu huuto: "Excelsior!"

Oi laupeas Jumala! Tuo oli murhaparku.

Hän kiirehti matkaansa. Nimismiehen rouva lapsinensa pakeni sisään ja
sulkeutui huoneesen, mies kiskottiin ulos.

Tili, tili, runoilija! Etkö sinä te'e tiliä tästä?

Linkkuveitsi nostettiin nimismiehen pään päälle.

André survaisi sauvan pois lumehen, syöksyi esille ja heittihe hänen
päällensä. Hän nosti kätensä.

"Pidättäkää!" huudahti hän. "Hänen verensä tulkoon teidän ja teidän
lastenne päälle!"

Mutta runoilija oli tullut heikoksi ja voimattomaksi sitä helvetin
kummitusta vastustamaan, jota hän juur itse oli esihin kehoittanut.

Lappalaiset eivät häntä kuunnelleet.

André näki viimeisen silmäyksen vallesmannin sammuvista silmistä,
silloin kun tämä kaatui lumelle, hän kuuli vaimojen selkiin
lämähteleväin ruoskain viuahtelevat sävelyet, hän kuuli lasten
viattoman hätäitkun; kääntyi hän minne kääntyi näki hän näitä
pilkkahymyisiä, virnailevia lappalaisnaamoja, ja kaiken tämän yli kuun
vaalevan, kauhuttavan kuolonpaistehen!

Hän luuli joutuneensa Rognarok'in hirmuihin. Sieluu tuskat, kauhu ja
kipu musersivat hänet. André riensi toisen luota toisen luo, hän
rukoili, hän uhkaili, hän kiroili -- turhaan!

Nemesis oli valloittanut hänet, sillä hän oli potkinut tutkainta
vastaan ja vähänä pitänyt Jumalaa.

Runollisen perkeleen kera ei ollut leikittelemistä, sillä se käänsi
kyntensä omaa itseä vasten.

Mutta vaikka lappalaiset joutuivat raivoon hänen sanoistansa, piti hän
siitä vähät väliä!

Sitten käännähti hän ympäri ja näki isänsä ja vaimonsa raivoisan joukon
keskellä.

Hänen isänsä, hänen vanha harmaapää isänsä, -- oi, kuinka vanhaksi hän
oli tullut! Andreas Thorsen paiskattiin maahan, mutta samassa
silmänräpäyksessä juoksahti ylevä kainulaisvaimo hänen päällensä,
peitti hänet ruumiillansa ja vastaan otti sen kuolonpiston, jok' oli
tarkoitettu Andreas Thorsenin sydämeen.

Hän otti sen omaan rintahansa.

Lamik Rikkut nosti linkkuveitsen Olgan pään varalle.

Silloin kiskas André veitsen hänen kädestään, sulki vaimonsa sylihinsä,
ja melkein tainnuksissa laskihe polvilleen ja rukoili taivaan Jumalan
apua soveliaiden sanojen sovittamiseen noille hillimättömille.

André kapsahti lähell' olevalle kivelle, pitäen Olgaa kiinteästi
sylihinsä suljettuna hän nosti kätensä, miten Moses Israelin kansan
puolesta, ja epäilyksen hehkusta loistivat hänen kasvonsa.

"Voi teitä! Te langenneet. Te, jotk' ette tiedä laupeudesta! Henki
hengestä, silmä silmästä ja hammas hampaasta. Ken miekkaan tarttuu, hän
miekkaan hukkuu. Kirous sulle, sä samelainen rotu! Sä kadotat
ijankaikkisen autuutes, sanoo Herra Kaikkivaltias."

Väristen niinkuin kaisla, tuskallisest' odottamisesta, nojasi hän
puunkantoa vasten.

Ja katso! Hänen vanha mahtinsa tuli takaisin, lappalaiset väistyivät
peljästyksen lannistamina, melkeinpä kuin jos joku jumala olis heille
puhunut.

Yks ainoa, vakoileva silmäys sivulle, peljästynyt kuni kärppä,
varastihe ulos Andrén silmistä.

Mielen maltti sai ylivoiman. Hänen täytyi yhtä mittaa käyttää tät'
etua, minkä hän voittanut oli, ja käyttää se viimeiseen asti, jos hän
voittaa tahtoi.

Hän osoitti ylös tuntureille ja katseli niitä.

Hiljaisina väistyivät lappalaiset takaisin.

André piti heitä silmällä, hän piti kätensä ojennettuna, pitäen heit'
edelleen peloitettuina. Hän ties tämän kohtauksen maksavan puolisonsa
ja isänsä hengen. Hänen hermonsa olivat pinnistetyt niinkuin
eläinkesyttäjän hermot.

Ja nuo kesyttömät eläimet tottelivat heidän herransa käskeviä
silmäyksiä. Lamik Rikkut taivuttihe taas "kohtaloonsa" ja --
esimiehensä valtaan.

Arastaen ja vavisten kätki hän kasvonsa, samoin kuin Mefistofeles
piiloutui ristin edessä.

He pistivät veitsensä vöihinsä, sitasivat suksensa ja hiihtivät ylös
tunturille päin.

Mutta hiihtäessä viimeisen lappalaisen mustahkona varjona kuvastellen
tähtitaivasta vasten tuolt' ylähältä valkean mäen harjulta, lankes
André tainnoksiin. Sielun jännitys oli liian ankara ollut.

Runoilija oli oppinut voimansa tuntemaan, -- mutta millä hinnalla?

Hän oli langennut alas tuon murhatun kupehelle ja sai pilkun otsahansa
tämän verestä.

Todistaneekohan tämä veri häntä vastaan ja huutaneekohan se taivaasen
tuomiopäivänä.



20. LUKU.


Siinä makasivat he -- -- äiti ja poika. Olgan haudellessa Andrén otsaa
lumella, seisoi hänen isänsä kumartuneena, yli tuon vierahan, jok' oli
hänen henkensä pelastanut. Veri virtasi hänen rinnastaan, punasi lumen
siltä kohdalta.

Thorsen katsoi noihin mustihin silmihin, jotka kiiluivat kuumehin
välkkyen tähtien tuikkivassa valossa. Thorsen hypähti taaksepäin.

"Aina!" äännähti hän vapisevin äänin, "näinkö saan sinut kohdata
jälleen?!"

"Andreas," sanoi kuoleva, "minä olen syntiä tehnyt taivasta ja sinua
vastaan, enk' enää ole kelvollinen sinun vaimokses nimittää."

André avas silmänsä. Samana hetkenä, jona hänen tajuntansa toipua
alkoi, ei hän muuta nähnyt kuin synkeät kasvot, joita hän, aina siit'
aikain kuin hän Tromsöössä nämä ensi kerran näki, pahan henkensä
kasvoiksi nimitti. Täss' olivat ne taas! Nämä olivat kuitenkin hänen
äitinsä kasvot!

Sama inho ja peljästyksekäs kauhu valtas hänet nyt, miten silloinkin.

Ja ikään kuin olis tahtonut työntää koko syyn nyt tapahtuneesta
hänelle, ikään kuin olis tahtonut syyttää häntä siitä perinnöstä, minkä
hän Andrélle antanut oli, ja joka kaiken tämän oli matkaan saanut,
vieritti André koko vastauksen, koko syntikuorman tuon heikon olennon
hartioille.

Hän kavahti seisoalleen.

"Kirottu ole sinä!" huudahti hän.

Thorsen nosti kätensä.

"Älä kiroa!" sanoi hän.

"Aina," virkkoi vanhus, "miehes oli viimeinen, ken tahtoi heittää
ensimmäisen kiven".

"Andreas", lausui hänen vaimonsa, kätensä ristihin liittäin, "minä
hylkäsin sinut erään miehen tähden, jok' ei ollut arvollinen sinun
kenkärihmojas päästämään. Minä olin hänet erään kerran Karasuannossa
nähnyt, mutt' et sinä siitä mitään tiennyt, siit' en sinulle mitään
maininnut. Tämän miehen tähden jätin sinut, Andreas, ja luulottelin
rakastavani häntä sentähden, että hän lupas minulle vapautta, loistoa
ja diamantteja; tuohan oli kokonainen satu. Hän ei pitänyt mitään
lupausta, Andreas, hän ei pitänyt mitään. Hän ryöväsi minulta
viattomuuteni ja sitten -- hylkäsi minut."

"Hänen nimensä!" huudahti Andreas Thorsen kuolon kalpeana, raskaasti ja
harnaasti henkeä vetäen.

"Kreivi Vasili!" virkkoi Aina.

"Kreivi Vasili!" huudahtivat nuo kolme, jotka seisoivat hänen
ympärillään.

Tuo oli kolm'ääninen, hengetön huudahdus.

"Hänen nimensä oli Henri Vasili ja oli kotoisin Riiasta. Hänet näin
minä kuukaus sitten Tromsöössä, -- hän oli tullut vanhaksi mieheksi.
Andreas! Sittenkun hän minut hylkäsi, olen minä elänyt kunniallist'
elämää: minä ajattelin sinua. Minä monessa maass' olen elänyt suuressa
köyhyydessä, mutt' olen kuitenkin aina kunnialla henkeni elättänyt,
häpeämättä ja punastumatta mitään tekoani. Tänne nyt olen hiihdellyt
ain' ikävöiden sinua."

"Aina, Aina!" itkien nyyhki tuo vanha mies. "Miks'et ole ennemmin
tullut kuin vasta nyt?"

"Häpeä esti minua takaisin tulemasta, Andreas. Syntini poltti, se
korvensi sieluani, minä isosin, minä janosin nähdäkseni sinun kasvos,
mutt' en saanut sanotuksi; 'Anna minulle anteeksi.' En voinut
nöyryyttää minuani, Andreas, minun itsepintaisuuteni on tarvinnut
seitsemänkolmatta vuotta päästääksensä minut sinun luokses.

"Vaimo," sanoi Andreas Thorsen suudellen häntä. "Sinä tulit, vaikka
vast' yhdennellätoista hetkellä. Sinä tulit ja annoit minulle
sydänveres."

"Oi, jospa se vois sovittaa! Minä olen väsynyt, Andreas. Minä olen
vetäinnyt esille niinkuin koira, kuollakseni sinun jalkais juuressa.
Tuo oikeushan vanhalla vaimollas kumminkin oli".

"Lapsi, lapsi!" huudahti hänen miehensä kokiessaan uudestaan ehkäistä
veren vuotamista, "minä tiesin sinun tulevan. En vielä koskaan ole
epäillyt sinua, minä olen sinua rakastanut ja odottanut sinua."

"Sittenpä kuolen mä iloisena. Vapahtaja, jot' olet minut opettanut
tuntemaan, on nyt minut kotihin saattanut. Anna veren vuotaa, Andreas,
anna sen vuotaa, onhan se sinun tähtes, sinun edestäs. Minä olen saanut
pelastaa sinun henkes! Anna nyt minun saada näin kuolla! Minä olen
kumminkin ollut rakas sinulle, niin rakas!"

Andreas Thorsenin vaimo oli kuollut, kun kreivi Vasilin pulkka
seisattui kanttorin asumuksen edustalle.

Veren näki hän lumella, kuolleen kasvot näki hän myös, hän tunsi ne
jälleen, ja nuo kolme, jotka hänen ruumiinsa ympärillä seisoivat. He
silmäilivät häntä.

Kreivi Vasili seisahti, hän tuns olevansa liika olento,
vastenmielisesti otti hän hatun päästään.

"Kreivi Vasili," virkkoi Andreas Thorsen vapajavin äänin, "mit' olette
syntiä tehneet vaimoani vastaan, antakoon sen Jumala teille anteeks!
tänä hetkenä en minä sitä tehdä voi. Menkäätte, menkäätte!"

Sanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä heittihe ryssä
pulkkaansa ja -- ajoi matkahansa.



21 LUKU.


  "Karasuanto -- Tammikuulla.

  Ma chera fille![16]

  Koska persoonallinen läsnäoloni Kautokeinossa nykyisten katalain
  ja erittäin tukalain asianhaarain vallitessa olis täydellisesti
  väärin asetettua, nim.: olis poissa paikaltaan, matkustan minä
  täältä suoraan Pietariin, joss' ai'on viettää talven ja päälliseks
  odottaa teidän tuloanne.

  Ilma Finmarkeniss' ei minusta tunnu hyvältä, se ei soinnu minun
  ruumiini rakennukseen.

  Viattomaksi ja syyttömäksi todistaminen olis kerrassaan liiallista,
  -- tarkoitan tuota tapahtunutta, -- vielä sitäkin suuremmalla syyllä,
  kun minä jollain tämmöisellä tulisin samalla tunnustaneeks erään
  vian, jota minä -- rikoksena -- en voi osakseni ottaa. Herrasmies
  on velvollinen täyttämään kaiken sen, minkä hänen omantuntonsa
  hänelle myönnyttää.

  Ett' yhden kerran nuoruuteni päivinä olen hätäisän matkustuksen
  tehnyt ruotsalaisessa Lapinmaassa, mutta norjalaisell' alueella
  käymättä, on tosasia, mutta mi myöskin on tosasia, on se, että
  minä -- parole d'honneur! -- olen yhtä vähän aavistanut, että tuo
  murhattu Karasuantolais-vaimo oli Kautokeinosta kotoisin, kuin
  myöskin, että hän -- quel fatalite (mikä sattuma!) -- oli
  kanttorin vaimo.

  Käytökseni häntä kohtaan oli luonnollisesti järjestynyt hänen
  arvonsa mukaan, eikähän aatelismiehen kunnialta voitane enempää
  vaatiakaan.

  Tyttäreni, sä lienet niin hyvä, ettäs sillä hellyydellä, mikä näin
  tukalassa tilaisuudessa tarpeellinen olla saattaa, appi-isälles
  esihin viet minun sympathiani eli myötätuntoisuuteni ja vilpittömän
  osanottamiseni hänen aviolliseen tragediiaansa (surunäytelmäänsä),
  jossa minä kaikessa viattomuudessani, onnen kohtalon määräyksestä,
  olen noin onnetonta näyttöosaa näyttelemään joutunut. -- Ken
  kohtaloansa vastaan voi sotia?

  Aivan epäilemättömänä pidän, että hän minulle anteeks antaa, kun
  minä, kiitos kaunis täydelliselle tietämättömyydelleni, en tuota
  vaimoa tiennyt hänen puolisokseen enkä siis tosasiassa ole tahtonut
  enkä myös olekaan loukannut häntä.

  Mitä hänen pojalleen sitä paitse olen tehnyt, täytynee näin bon
  ton'isten (hyväsointuisten) herrasmiesten kesken pitää jonakuna
  satisfactioonina (loukkauksen sovituksena).

                                          Sinun mielistynyt isäs
                                              Henri Vasili."

Olga kietas kätensä Andreas Thorsenin kaulaan.

"Anna anteeks hänelle, isä," lausui hän. "Anna hänelle anteeks minun
tähteni."

"Minä olen hänelle anteeks antanut," vastas vanhus, "minä olen hänelle
anteeks antanut _hänen tähtensä_. Lapseni, oletko oikeen hänen kasvonsa
nähnyt?"

Aivan kuin marmoriin hakattuna lepäs siellä kainulaisvaimo valkoisella
vuotehella ja rauha kuvautui hänen kasvoillaan.

Poliispalveliat olivat, olivat vihdoin viimeinkin Kautokeinohon
saapuneet, ja Lamik Rikkut toisten vallattomimpain kapinan nostajain
kera oli vangittu.

Andreas Thorsenin vaimo ja vallesmanni haudattiin, ja pispa, joka
päivää ennen oli paikalle saapunut, itse toimitti hautausmenot.

Myrskyn jälkeen oli tyyni tullut.

Katuin, surren ja murehtien kokoutuivat lappalaiset noiden murhattujen
vereksille haudoille.

Hehän olivat murhanneet nuo kuolleet, ja olihan Jumala vaativa heidät
heidän kädestään!

He olivat selvinneet juovustilastaan ja kauhistuen näkivät nyt, että
lyönti oli kohdannut kanttorin vaimoa, häntä, juuri häntä, jota he
kaikin olivat odottaneet, ja joka nyt oli tullut hänen henkeänsä
pelastamaan -- -- heiltä, ja sitten kuolla!

"Jumala antakoon anteeks! Jumala antakoon meille anteeksi!" huusivat
he. "Anna meidän itkeä kanssas! Isä Thorsen! Suo meidän hänet ostaa
takaisin kyynelillämme!"

Ja Andreas Thorsen katseli heitä, kun nämä, yks toistansa seuraten,
heittäytyivät kasvoillensa maahan hänen jalkojansa halailemaan.
Vanhuksen kasvot olivat ikäänkuin kirkastetut.

"Sä olit kuitenkin niin rakas mulle!" lausui hän.

Hänen elämänsä pulmaisa arvoitus oli nyt ratkaistu, ja nyt oli hän
katsellut Jumalan vapahdusta.

Sittenkun pispa oli puheensa lopettanut astui Jakob Tudekas esihin
haudan partahalle.

"Samelaiset," sanoi hän paljastaen päänsä, "minä tunnustan, että minä
olen mennyt harhaan, minä olen poikennut Jumalan sanan totuudesta. Minä
olen anteeks anonut Jumalalta ja ihmisiltä, ja nyt minä hylkään tuon
väärän uskon." Tuskin kuuluvalla äänellä, itkun pusertamana, lisäsi
hän:

"Minä pyydän noilta kuolleiltakin anteeks." Huokaillen ja ähkyen
lankesivat lappalaiset polvilleen, nostivat ylös kätensä ja huusivat:

"Kuolleilt' anteeks anomme!" Sitten lukivat he kuuluvasti niitä
rukouksia, joita pispa heidän luettavikseen edellä luki.

Kapina oli ohitse; tukahdutettu yhdell' iskulla.

Hitunen todellisuuttakin tuossa liikkeess' ilmautui siellä ja täällä,
mutt' useimmat kuitenkin pian hoksasivat, ett' uusi paikka vanhaan
vaatteesen pantuna rikkoo koko vaatteen.

Nuo herätyksen hedelmät, jotka näkyvin pääsivät, osoittivat kuitenkin,
"ett' uskonvimma oli sisältänyt jonkun verran Jumalalle mieleistäkin
murhetta, vimmaiset tuulahdukset kumminkin tähtäsivät Häntä, jok' yksin
ja ainoastaan antaa sielun rauhan."[17]

Paloviinan juonti samoin kuin sen kauppakin oli täydellisesti lakannut
ja vanhemmat nauttivat lasten opetusta kaksinkertaisell' innolla.

Jumala oli antanut "hengen tuulahduksen" leuhahtaa kansansa ylitse, ja
Kautokeinon seurakunta lähetti uudistetun pyynnön saadaksensa papin,
jok' asuis vakinaisesti siellä ja osais heidän omaa kieltänsä.

Kun hallitus edellisiin tapahtumiin ja pyyntöön nähden oli huomannut
papin tarpeellisuuden, niin lappalaisten toivomus vihdoin viimeinkin
täytettiin vuonna 1852.

Ruumissaaton kirkosta lähdettyä, istui vielä jäljellä lappalaisvaimo
eräällä hautakivellä nyyhkyttäin itkien.

Seimke oli tuo. Laps hänen polvellaan oli ruvennut itkemään, vaikk'ei
hältä mitään puuttunut, mutta Seimke ties tämän itkevän isänsä
synteilyjen tähden.

Lamik Rikkut noiden toisten vangittujen kanssa oli lähetetty vankeuteen
Tromsööhön, missä hän esivaltaan vaikutti urhealla lujuudellaan ja
hehkuvalla vakuutuksellaan.

Kaikki kokeet, saada häntä huomaamaan syntinsä, olivat kuitenkin
kerrassaan hedelmättömät. Jok' ainoan Raamatun lauseen odan, joka häntä
vastaan asetettiin, käänsi hän taitavuudella ahdistajaa itseä vastaan.

Joka kerta kun pispa jätti hänet hyvästi lausuen: "Jumala olkoon sinun
kanssas", vastas Lamik Rikkut aina uhmeasti ja itseensä tyytyvänä:

"Aivan varmaan! Minä jään tänne kaiken Jumalan voiman kanssa, ja niinpä
menee pispa tiehensä ilman Jumalatta!"

Muutamat metelin nostajista tuomittiin vankeuteen, mi lyhemäksi, ku
pitemäks ajaksi, toisia taas vesi- ja leipä-vankeuteen, mutta metelin
itse johtajina tuomittiin Lamik Rikkut, eräs toinen lappalainen ja kaks
vaimon puolta kuritushuoneesen Kristianiaan. Se lappalaisista, jok'
antoi kuolon iskun vallesmannille, mestattiin.[18]

Heidän tuomioissaan otettiin kuitenkin melkoisesti huomioon
armoittamiseen kehoittavat asianhaarat, että, näette sen, fanatismi oli
jollain tavoin saattanut heidät syynalaisuudettomiksi.

"Tuomios, Lamik Rikkut, on langennut," vakuutti pispa.

"Minä vetoan isän, kuninkaan päätettäväksi," vastas Lamik Rikkut
karskisti. "Minä tahdon koetella, onko hän Jumalasta vai perkeleestä."

Kun tuomio armoituksetta palas takaisin, repäs Lamik Rikkut sen kahtia,
huudahtaen:

"Isä kuningas on tuomittu! Anathema (kirous) langetkoon tuomitulle!"



22. LUKU.


Tällä välin väippyi André elämän ja kuoleman välillä.

Hänen elonsa rakennus hänen ympärillään oli rojahtanut kokohon ja
haudannut hänet.

Hänen teeskennelty ideaalinsa katosi tyhjyyteen. Todellisuus
asettautti hänen eteensä; se pakoitti hänet itseänsä silmihin
katsomaan.

Hänen äitinsä oli langennut vaimo, hänen johtajansa ja kasvattajansa
oli hänen äitinsä viettelijä, ja kaiken tämän romun keskellä seisoi
ainoastaan hänen isänsä horjumatonna, suorana, ilman huojahtamatta; se
isä, jota hän oli epäillyt ja kartellut häntä. Sielläp' oli viimeinkin
suuruus, ja tuossa suuruudessa varmaan asui joku jumaluus.

Täm' oli hirvittävä herääminen unelmasta. Tuossa kuolon taistelussaan
sai hän todellisuuden tuekseen ja havaitsi, ett'ei se ollutkaan etheriä
(ohuinta kaasua), vaan tanevaa lihaa ja verta.

Hänell' oli syytä äitinsä kuolemaan, samaa myöskin vallesmannin, hän
oli tappanut nämä, ja Herran käsi lepäs raskaasti hänen päällään.

André oli havahtunut ja näki, että hirmuist' oli langeta elävän Jumalan
käsiin.

Hän oli nyt kokenut, kuinka uskonto saattaa tulla joksikuksi joko --
tai, hän oli tuntenut, että se oli elinvoima, ja hän oli kokenut, että
löytyi Jumala, joka sanoo: "minä olen Jumala, eikä minua paitse ole
ketäkään."

Kuni Herodes oli hän tuomittu, ja hänen pilkkaava ylpeytensä oli
punnittu ja aivan köykäiseksi löydetty.

Hän muisti sen kerran, kun poikana heitti kivellä nimismiestä päätä
kohti: Laupeas Jumala, kuinka polttivat nämä kuollehen sanat: "Jumala
antakoon anteeks, lapsukaiseni", niinkuin palavat kekäleet hänen päänsä
päällä. Kuinka paljo hän olis antanut jos vielä kerran nämä sanat olis
saanut kuulla.

Se nimi, jota hän oli ylenkatsonut, olis nyt ollut hänen suurin
lohdutuksensa.

Tämä raskas, kömpelömäinen käsi, jonka koskettamista hän oli vihannut,
se lepäsi nyt hengetönnä ja kylmänä.

Taudin houreissa pyysi André, että tämä laskettaisiin hänen päänsä
päälle.

Hänen isänsä ja vaimonsa eivät saaneet mennä hänen luotansa.

Hän huus heidän nimiänsä, ja raivoisassa kuumeessansa taisteli hän
lakkaamatta heidän elämästänsä. Hän oli olevinaan näiden kahden
vainajan kuolonkamppauksess' uudelleen ja uudelleen, siks kunnes se
hänet itsensä kulutti.

Andrén rakkaus vaimohonsa ja isäänsä murtautui viimein aivan estämättä
esihin läp' itsekkäisen kalliomuurin, aivan kuin kaikkea nielevä,
tulivuoresta tupruten vyöryvä laavavirta. Itsekkäisyys oli murrettu ja
epäjumalan kuva kukistunut maahan. Rakkaus tasoitti epäsoinnut ja loi
uudelleen tuon rikkuneen yhteyden.

Ja Olga sovitti pojalle sen, mink' isä oli äidille rikkonut.

Ahdistuksessa rakastettunsa kadottamisesta, oppi tuo voimakas vaimo
tulemaan lapseksi, jättämään tahtonsa Jumalan käteen.

Pelkistettynä ja puhdistettuna kasvoi hänen rakkautensa niin, että se
tuli yhtä suureks kuin tuon vanhan miehen, jok' äskettäin oli vaimonsa
ruumista siunannut.

Vanhus vei hänet edes Jesuksen jalkain juureen, ja siellä taisteli Olga
puolisonsa hengen edestä, siks kunnes Jumala oli siunannut hänen
rukouksensa ja vapahtanut Andrén Olgalle ja hänelle itselleen.

André katsoi alinomaa vaimoonsa; hän ei voinut luovuttaa silmäyksiänsä
Olgan kasvoista.

"Olga", sanoi hän, "minä olen syntiä tehnyt Jumalaa ja sinua vastaan,
rakastatko minua vielä?"

"Rakastan, minä rakastan sinua!"

"Minä olen tappanut äitini ja vallesmanni-vanhuksen, minä olen tappanut
lapsuuteni ystävän sielun, minä olen tallannut isäni sydäntä, minä olen
kolmimurhaaja, rakastatko minua yhä vielä?"

Olga laskihe polvilleen miehensä kupehelle ja kieriävin kyynelin
vakuutti:

"Rakastan, minä rakasta sinua!"

"Voiko Jumala anteeks antaa?" kysyi André. --

Jo ens päivänä, kun Andrén sairaus oli tietoon tullut, tuli Seimke
Olgan luo.

"Sinä olet yksin," sanoi hän, "suo minun saada auttaa sinuas ja sinun
palvelijattarenas olla".

Ja uskollisesti täyttikin Seimke ne velvollisuudet, mitkä hän
täyttääkseen oli ottanut, sillä hän ties miehensä veistä nytkyttäneen
Olgan pään päällä.

"Sinä olit hyvä minulle lasna viel' ollessas," sanoi Seimke koko
sydämen tulvivalla kiitollisuudella. "Sit' en mä unhoita koskaan."

André tervehtyi, mutt' oli heikko vaan ja jokin häness oli taittunut.
Elinhaava, jonka hän saanut oli, näytti olevan ylön vaikea parantaa.

Tähän aikaan ennätti kritiikki (arvostelu) hänen eepoksestaan
Kautokeinoon. Se puhui fiasco'a (epäonnistuntaa). Andrén ylimielisyys
oli paistanut kaikkein rajojen ylitse, ja kritiikki lopult' oli
kohdannut hänen päätänsä.

"Tämä on Nemesis," sanoi André tyveneesti. "Minä olen rangaistukseni
ansainnut sentähden, että minä runoelmassani kielsin isäni rakkauden."

Aikaa kului.

"Oi, jospa vaan aurinko tulis", virkkoi André.

"Oi, josp' aurinko pian tulis!" kertoi isä. "Sitä hän tarvitsee, se
vuodattaa lohdutusta hänen sairaasen mieleensä; pimeys turmelee hänet."

Idässä kuumoittava heikko valo, joka koko Tammikuun osoittaa auringon
kulkua taivaan rannan alapuolella, kävi ain' enemmän ja enemmän
rusoittavammaksi, värihohteisemmaksi.

Viimein ilmestyihe korkea leimuava pyramiidi.

Andrén silmät olivat kääntämättömät tähdätyt itäänpäin. Oi, kuinka hän
ikävöi aurinkoa!

Ja aurinko tuli.

"Aurinko tulee!" kajahteli suusta suuhun. Tuhannet sielut riemuitsevat
vuos vuodelta kahdennenkymmenennen Tammikuun päivän aamuna.

"Tänään tulee aurinko!"

Ilo lennähti kuni sähkön kipinä sydämestä sydämeen, huoneesta
huoneesen. Jokainen, ken vaan saattoi käpäliänsä käyttää, oli
jalkeilla.

Seisottiin ja vuotettiin; siell' oli hiljaista niinkuin kirkossa.

Kello oli kymmentä minuuttia vailla kakstoista.

Pinnistys kävi melkeen kärsimättömäksi.

Kello oli viittä minuuttia vailla kakstoista.

Katsos! Silloin alkoi kultainen hohde levittäytyä pyramiidissä noiden
kahden tunturihuipun välillä, johonka kaikkein silmät tähtäsivät.

Hohto kävi yhä heleämmäksi ja heleämmäksi. André ei hengittänytkään.

Joki levittäysi louhien välillä kirkkaana kuvastimena vastaan
ottaakseen tuon jumalallisen kuvan; jok' ainoa aalto oli sileä ja
tasoitettu.

Aurinko nous esihin!

Verkalleen kohoitti se sädehtivän silmänsä.

Vuoriseinät avasivat valtaporttinsa, ja sen kautta nähtiin tuota pikaa
taivasten taivahasen, Jumalan ijankaikkiseen autuuteen.

Katselijat laskeusivat polvilleen ja lauloivat:

"Kuin kulta aurink' esiin käy."

Mutt' André puhkes itkuun; jokin häness' oli nyt tullut vapautetuksi.

"Anna anteeks minulle!" virkkoi hän vaimolleen ja isälleen, "anna
minulle anteeks, samoin kuin Jesus Kristuskin katkeralla kärsimisellään
ja kuolemallaan minulle anteeks antanut on."



23. LUKU.


Kertomat Lamik Rikkutin tuomiosta ehtivät nyt Kautokeinoon.

André, jok' oli vielä niin heikko, ett'ei hän jaksanut matkalle lahtea,
kääntyi Olgahan päin ja tarttui hänen käteensä. Kyyneleet kiiluivat
hänen silmissään:

"Vaimoni," virkkoi hän, "matkustatko minun sijassani Tromsööhön ja
rukoilet Lamik Rikkutia minulle anteeks antamaan?"

"Kyllä, minä matkustan!" myönnytti Olga.

"Sano hänelle, ett'en minä saa lepoa ennenkun tiedän, ett'ei hän kanna
vihaa minua vastaan."

Kun Olga oli matkahan valmistainnut, tuli Seimke hänen luokseen ja
lapsi seljässä komsissaan.

Hän laskihe polvilleen ja nosti kyyneleiden kostuttamat kasvonsa Olgaan
päin.

"Anna minun seurata myötä", anoi hän. "Isän kaari (= vesikaari) on
uskollinen. Minull' on jano, nähdä mieheni viimeiset silmät."[19]

Erityiset esteet viivyttivät kuitenkin niin, ett' Olga ja Seimke
saapuivat Tromsööhön vasta paria päivää ennen, kun Lamik Rikkut oli
vietävä laivaan, jok' aikoi matkata etelään päin.

Seimke kiiruhti kohta paikalla lapsinensa vankihuoneelle.

"Kuink' on hänen laitansa?" kysäs hän.

"Hän on yhtä taipumaton," vakuutti vanginvartija, "hän ei tahdo katuen
tunnustaa."

"Päästäkäätte meidät sisään," anoi Seimke.

Vanginvartija avas oven.

Lamik Rikkut nous seisoalleen, hänen kahleensa kalisivat.

"Seimke!" sanoi hän.

Seimke otti lapsen ja nosti sen ylös käsivarsillaan.

"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle!" virkkoi hän kyyneleitä
tulvaavin silmin, "ell'et Jumalan valtakuntaa vastaan ota, miten pieni
lapsi, et suinkaan pääse sisälle sinne!"

Kun Lamik Rikkut näki lapsensa, lankes hän polvilleen. Hän riipas lakin
päästään ja kätki kasvonsa.

Iloa säihkyvin silmin kiiruhti Seimke Olgan luo takaisin.

"Lapsemme on vapahtanut hänet," riemuitsi hän. "Hän katuu ja
tunnustaa!"

Lamik Rikkutin katumus oli yhtä raju kuin hänen rääväämisensäkin oli
ohjaton ollut.

Oli kauhea yö.

Lamik Rikkut ei saanut unta.

Kuu hopeoitsi tuon ruosteisen rautaristikon ja paistoi vankilaan, jonka
täytti vaalean sinertävä valo, juuri kuin jos se Belialin tempeli ollut
olis.

Hän kavahti ylös ikäänkuin miel'puoli, kiskoi kahleitansa. Näiden
kilisevä ja kaliseva ääni sytytti kauhua viel' enemmän hänen verehensä.

"Mit' oli hän tehnyt?"

Hän lähettiin otsalleen, jonka hän loukkas kiviseen permantoon niin,
että veri virtas hänen kasvojansa myöten.

Hänen esisäinsä jumalat, lum'aavikon autuus ja koko maailman ääretön
kaikkius vetäytyivät hänen luoksensa. Tunturin alkehishenget täyttivät
vankilan, nämä marsivat hänen jalkainsa yli, nämä pieksivät
noitarumpua, he lauloivat laulujansa, he tarttuivat hänen
sieluhunsa. --

"Mit' on hän tehnyt?"

Lamik Rikkut kavahti seisoalleen. Kylmä hiki valui hänen ruumiiltaan,
hän riisti päskin päältään ja paljasti rintansa. Omantunnon piti sitä
piiskaella.

Oliko tuo joku varjo kuun paistehessa?

Se oli Rota (= paholainen), joka tuli, ajaen uhrihevosellaan, noutamaan
häntä kuolleitten valtakuntaan.

Lamik Rikkut päästi kipeän kirkunan, -- raatihuoneen tornikello löi
kakstoista.

"Puol'yön aikaan!" jupis Rikkut, hänen polvensa lysmistyivät hänen
allansa.

Helvetiss' oli hän. Lappalaisten kuolleitten valtakunta oli muutettu
kristittyjen helvetiksi.

Saatana seisoi hänen edessään: hän katseli saatanaa silmästä sisään.

"Mit' oli hän tehnyt?"

Lamik Rikkut paiskahti pitkälleen permannolle, permanto luokkoutui pois
hänen altaan: hän vajos alas pimeyteen.

Silloin näki hän itsensä rauhattomana, kirottuna henkenä vaeltelevan
ympäri maamajalta maamajalle Kautokeinossa, nostavan porontaljaa
ja löytääksensä vaimonsa huutaakseen: "Nanna! Nanna! Nannacam
(rakastettusein)!"

Ja silloin seisoi hänen vaimonsa hänen edessään, laps käsvarsillaan,
sen kohoitti ylös äännähtäin:

"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, _joll'et_ Jumalan valtakuntaa
lapsen tavoin ota vastaan, niin _et_ sinne sisähän pääse!"

Mutta hänen takanansa seisoi Vapahtaja, Jesus Kristus, joka sanoi:
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänään olet sinä minun
kanssani oleva paradiisissa!"

Ja Lamik Rikkut laskihe polvilleen.

Kaikella lappalaisen lapsenuskolla omisti hän armon ja
anteeksantamuksen juur samana hetkenä, minä se hänelle annettukin oli.
Miten ryöväri ristillä, antoi hän koko sydämensä ristiinnaulitulle,
Jesukselle Kristukselle.

"Seimke", sanoi Lamik Rikkut, "minulle on tunturiasukasten kirous
julistettu, mutta minä siinä kärsin ansioni mukaan. Kun maamajassas
istut, laps käsvarrellas, niin ajatellos hänen isäänsä, jok' on
korkeiden muurien sisälle suljettu, ja rukoile Jesusta, että Hän pian
tulis vankihuoneen oven avaamaan, että vangittu siit' ulos vois käydä."

"Lamik," sanoi Seimke, "vapauteni on vankiutta, ell'en sitä sinun
kanssas jakaa saa!"

"Terveisiä isälles," sanoi Rikkut.

"Kyllä, hänelle vien terveisiä."

"Terveisiä poroille", anoi Lamik Rikkut.

"Minun on niitä tervehdittävä," sanoi Seimke itkien.

Vanginvartija avas oven, ja Olga astui sisään.

Olga astui vangin luo ja tarttui hänen kätehensä.

"Lamik Rikkut", pyysi hän, "André lähettää minut, vaimonsa, sinun
luokses ja pyytää: anna anteeks hänelle!"

"Minä annan anteeks hänelle", lausui Lamik Rikkut, ja ylpeydellinen
nöyryys levittihe tuon nuoren lappalaisen voimakkaissa kasvoissa. "Hän
oli sieluni sukulainen. Me molemmat olemme syntiä tehneet ja molempia
koskee Jumalan kunnia. Suo anteeks mulle, sä! -- Jos vaan paholainen
minuss' olis tekonsa täyttänyt, niin et enää elävien joukoss' oliskaan.
Sano hänelle, rouva, että tämä kaikk' ei ollut mitään (= valhetta) ja
että kirous karkoittuu, mutta siunaus lähestyy. Sanokaatte, rouva,
hänelle, että me kohtaamme toinen toisemme Jumalan luona."

Lamik Rikkut puhkes itkuun ja suuteli vaimonsa ja lapsensa kättä.

"Lamik!" huudahti Seimke, kietoessaan kätensä hänen kaulaansa, "Jumala
Kaikkivaltias suokoon meidän taas kohdata toinen toisemme
taivaallisessa rauhallisuudessansa!"

Kun höyryalus luikui pois yli salmen, seisoi Lamik Rikkut laivan
peräosiolla ristihin lyödyin käsin ja katseli taaksensa Tromsööhön
päin.

Hän ajatteli sit' aikaa, jona hän linkoili Javrisduoddarin tasangoilla.

"Jumalan kanssa", lausui hän. "Ken tälle kivelle lankee, hän olkoon
muserrettu; mutta se, jonka päälle hän lankee, sen lyö hän
kappaleiksi."



24. LUKU.


Nordkapin edustall' oltiin, kesä oli ja oli myöskin yö silloin.

André yksin keinui venheessään tuoll' ulkona Pohjolan merellä ja
tähtäili etähälle avaruuteen. Puol'yönaurinko paistoi.

Runoilijan pursi piirs eteenpäin tuon läpikuultoisen vedenpintaa,
ikäänkuin olis itse ilmassa keinunut.

Maailma hänen yläpuolellaan, maailma ympärillään ja maailma hänen
allahan.

Maat' ei lainkaan nähtäviss' ollut. Euroopaa ainoastaan Nordkap, jok'
yksin seisoi vahdissa Maggeröötä. Pohjoiseen päin olivat pohjoisnapa,
Bären Ejland ja Huippuvuoret, muutoin -- ainoastaan taivasta ja merta.

Ei mitään esinettä silmälle, paitse sukeltelevia kalalokki parvia ja
eräs venäläinen lotja, jonka kaitainen runko kuvasteliin jyrkissä,
mustissa linjoissa tuolla rauhaisalla kultamerellä.

André lepäs paikallaan venheessään, samalla kun aaltoset hiljalleen
läiskehtivät hänen ympärillään, yksin puol'yön auringon ja tuomarinsa
sekä vapahtajansa kanssa.

Ja katsos! Sielläpä juuri auringonterä hehkui, avas itse näköalan,
taivasrannan, vaan taivasrantaa monin verroin korkeamman ja avaramman.

Levittihe maa, jota ruusuiset pilvet kannattivat. Enkelien päät
pistäytyivät niist' ulos ja enkelien siipyet hopealta hohtelivat.

Eräs meri oli tuoll' ylähällä Fata Morganan[20] maassa niin
kiiltoisana, niin läpikuultoisana, niin kristallikirkkaana, ett'ei
semmoista maan päällä konsahan nähty.

Mutt' eteenpäin matkaansa liiteli joutsen.

Erään slavilaisen laulun säveleet kajahtelivat tuosta venäläisestä
lotjasta, nuo suruisat säveleet vyöryskelivät etähälle pohjoisnavan
merellä, mutta noissa säveliss' kuuli André joutsenen laulun,
joutsenen, joka tuoll' ylähällä pyhässä puhtaudess' uiskenteli.

Sen tunsi hän. Täm' oli Ahdin kipua ja surumielisyyttä, joka kohos ylös
Jumalan istuimen eteen.

Mutta -- mitä sin' yönä pohjoisauringon valossa runoilijan ja hänen
sielunsa lunastajan välillä tapahtui, ei kukahan tiedä.

Mit' André näki tuossa luvatussa maassa, johonka hän sin' yönä
silmäillä sai, ei tiedä kukaan.

Mitä joutsen lauloi, ei sitäkään kukaan tiedä.

Ainoastaan se, joka sen oli kuullut ja nähnyt.

Mutt' aamun tultua oli runoilija uudesti syntynyt, kastettu
puol'yönauringon tulikylpehessä kaukana Jäämeren aaltoloilla, -- hän
oli katsellut Ahtia kasvoista kasvoihin.

André Kautokeinolainen saattoi sen hetken kuluttua kertoa ihmisille,
mitä joutsen tuoll' ylähällä pohjoisnavalla lauloi.



VIITESELITYKSET:


[1] Ultima = äärimmäinen, laidimmainen. Thulella ymmärsivät vanhimmat
sivistyskansat jotakin satumaista saarimaata maailman viimeisessä
ääressä. Ehkä tarkoitettiin sillä pohjoista Skotlandia, Norjan
rannikkoa tai Islandia. Suomentajan muist.

[2] Tundra on aina jäässä oleva lakea kenttä.

[3] Tosiasia, jonka lääkärit Finmarkenissa ovat huomanneet.

[4] Sopinee epäillä.

[5] Eräs puinen purtilo, jok' on nahalla päällystetty, karitsan nahalla
ja sammalella sisustettu ja varustettu pienellä suffletilla, jonka
reunoiss' on useat rivit kirjavia lasihelmiä.

[6] Huolimatta tästä mielen keveästä ja pikaisesta muutteesta surust'
iloon, saattaa kuitenkin lappalaisten suru ja kaipaus käydä niin
syväksi jonkun rakkaan vainajan jälkeen, ett'ei se lakkaa ennenkun
kuolemassa.

[7] Huomaatte, että vaikka vauhti on kylläkin suuri, täytyy kuitenkin
soutaa siksi, että venhe paremmin peräsintä tottelisi, kun, näette,
venhe kulkee vettä kiireemmin!

[8] Jos 70:ttä leveysastetta tahtois vaan ympäri matkustaa, mitä
merkillisen synkeitä ja kauhuttavia vastakohtia saiskaan silloin nähdä!

[9] Janus on entisten roomalaisten eräs jumalaisolento.

[10] Tosiallinen lappalaisten oma lausuma. Ks. norsk theologisk
tidskrift. Kapina Kautokeinoss' oli vuosina 1851-52.

[11] Stocksleth'in mukaan tos'asia.

[12] Tämä taikausko sietää kiittämistä sentähden, että lapsen murhat
lappalaisilla ovat sangen harvinaiset, ja jos tuo joskus tapahtuu, niin
äiti leikkaa murhatulta lapseltaan kielen, ett'ei tämä muka kykenis
hänt' ilmaisemaan.

[13] Noaidit edell' olleen paastoamisen jälkeen nukkuvat
taikatarmoisess' unessa.

[14] Nuo kuolleet sukulaiset vaivailevat eläviä kaikellaisilla
taudeilla.

[15] Katso Stocksleth.

[16] Rakas tyttäreni.

[17] Pispa Juelin kirjeestä.

[18] Tosasiallisesti tapahtui itse mestaus vasta marrask. 8 p. 1852.

[19] Halajan nähdä hänet ennenkun hän matkustaa.

[20] Fata Morgana = heijastusten maa. -- Nordkap'in sen tuvill' usein
tapahtuu heijastuksia.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "André Kautokeinolainen - Kertomus perimmästä Pohjolasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.