Title: Laivuri Worse
Author: Kielland, Alexander L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laivuri Worse" ***


LAIVURI WORSE

Kirj.

Alexander L. Kielland


Suomennos Norjan kielestä ["Skipper Worse", Elisabeth Löfgren].


Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



I.


"Laurits! Saakelin poika! Ylös! Viiri selvilleen!"

Kippari Worse seisoi perällä laivamajan takana. Raitis pohjoistuuli
kävi vuonon yli, ja vanha priki purjehti mukavasti sisäänpäin, pienillä
purjeilla.

Virta meni ulospäin ja nosti lakkapäitä laineita sen niemen kohdalla,
jossa Sandsgaardin lahti alkoi. Kääntyessään sinnepäin, "Perheen
Toivo", tuo hyvä laiva, näytti hyvin menestyvän kodikkaassa vanhassa
satamassa.

Mutta kippari Worse vilkkui perämiehelle: "Tuhat tulimmaista, kyllä se
tietää missä ollaan, päästyämme niemen ohitse".

Sillä "Perheen Toivo" ei ollut muitten laivain laatuinen. Oli kenties
laivoja, jotka köykäisemmiltä ja hienommilta näyttivät; olihan
mahdollista -- vaikk'ei Jaakko Worse niitä koskaan ollut nähnyt --
mutta mahdotointa ei ollut että noiden uusmuotisten englantilaisten
parissa oli jokunen, joka purjehti hiukan paremmin.

Mutta siihen kaikki myöntymiset päättyivät kun päättyivätkin.
Vahvempaa, tukevampaa, kelvollisempaa kuin "Perheen Toivo" ei merellä
liikkunut eikä koskaan tulisi merellä liikkumaan.

Sentähden aurinko niin juhlallisesti valaisi Sandsgaardin taloja,
valaisi merta ja laivaveistämöä, valaisi koko tuota ystävällistä
lahtea, jossa sinertävät kesäaallot joukottain riensivät rannalle
ilmoittamaan että Jaakko Worse oli vuonolla.

Mutta Sakari meriaitta-renki oli sen jo ilmoittanut.

"Oletko oikein varma asiasta?" kysyi konsuli Garman terävästi.

"Me olemme hänet observeranneet kiikarilla -- herra konsuli! Se on yhtä
varmaan 'Perheen Toivo', kuin minä olen syntinen ihminen Jumalan
edessä. Se tulee juuri Sandsgaardin lahdelle".

Morten V. Garman nousi nojatuolistaan. Hän oli pitkä, vahva mies, tukka
kutrinen ja vaalea, alahuuli esiin pistävä.

Ottaessaan hatun ja kepin, vapisi kätensä hieman; sillä "Perheen Toivo"
oli ollut hyvin kauan poissa.

Ulkona konttorin etuhuoneessa seisoi kirjanpitäjä ikkunan edessä.
Konsuli otti kiikarin hänen kädestänsä, katseli vuonolle päin, löi
kiikarin kokoon ja sanoi: "Niin on todellakin. Jaakko Worse on
luotettava mies."

Ensimmäisen kerran oli laiva näiltä paikoilta käynyt Rio de Janeirossa,
ja sen uskaliaan työn Jaakko Worsen kunnianhimo oikeastaan oli aikaan
saanut. Mutta kun hän oli ollut niin kauan poissa, oli konsuli
heittänyt kaiken toivon "Perheen Toivosta", niinkuin monesta muustakin
viime vuosina.

Nyt hän kyllä oli hyvillään, sekä laivan, että vanhan kapteni Worsen
tulosta, mutta kuitenkin hänen askeleensa kuuluivat raskailta ja
huolistuneilta, kulkiessansa niitä leveitä portaita myöten, jotka
veivät toiseen kerrokseen.

Sillä enempi kuin yksi onnellinen matka tarvittiin huolistuneen
kauppamiehen mielen rauhoittamiseksi. Sandsgaard olikin tyhjä ja autio,
ei mitään nuorisoa, ei mitään seuroja, -- ainoastaan vanhoja muistoja
hienoista kavaljereista, kevytmielisesti puetuista naisista, jotka
olivat jättäneet huoneisin tuoksun, mikä saattoi sydämen tykyttämään.

Rouva Garman'in kuoltua viime kesänä olivat kaikki seurahuoneet
toisessa kerroksessa olleet lukittuina. Molemmat pojat olivat
ulkomailla, Kristian Fredrik Lontoossa ja Rikkard Tukholmassa, ja
konsuli Garman, joka koko elinaikanansa oli tottunut iloiseen,
huolettomaan seuraelämään, tietysti ei voinut juuri iloisesti elää
kahden vanhan pii'an seurassa -- hänen vaimo-vainajansa sisaria, jotka
nyt riitelivät hänen talonsa hoidosta.

Nähdessään hyvästä laivastansa kaiken sen viisauden, joka syntyi
laivaveistämöllä ja lahden rannalla, Jaakko Worsen sydän paisui
ylpeydestä. Kaikki veneet soudettiin ulospäin. Laivaväestön sukulaiset,
äidit ja morsiamet heiluttivat huiviansa, itkien liikutuksesta; enin
osa heistä oli jo aikoja sitten heittänyt kaiken toivon "Perheen
Toivosta".

Ei mikään sukulainen vastaan-ottanut kippari Worsea; hän oli leskimies,
ja hänen poikansa oli kauppakoulussa Lybekissä. Se häntä ilahutti, että
saisi kertoa noille muille kippareille klubissa Rio de Janeirosta,
jossa ei kukaan heistä ollut käynyt; mutta enimmin hän iloitsi kaikista
niistä jutuista, joita aikoi syöttää kippari Randulfille.

Mitä Randulfin mainio matka Taganrog'iin oli Rion matkan rinnalla! Hän
-- Worse -- ei pitäisi väliä, vaan voitelisi juttujansa oikein
paksulta.

Nuorena Jaakko Worse oli ollut aika hulivili, ja vieläkin hän oli
lystikäs vanha poika viidennellä kymmenennellä.

Hänen vartalonsa oli lyhyt ja tukeva, hänen kasvonsa, todellinen
kipparinaama -- neliskulmainen, punertava, suora ja lystikäs. Jos hänen
hiuskarvansa olivat luetut, ne varmaankin tekivät sangen suuren summan;
sillä ne kasvoivat niin tiheästi kuin saukon nahassa ja lisäksi aivan
omituisella tavallaan.

Näytti siltä kuin myrsky joskus olisi puhaltanut hänen kiireesensä
pienen spiralimuotoisen hiuspyörrön ja sitten loput hiuksista sivuille
ja otsallepäin. Ja siinä järjestyksessä hänen hiuksensa nyt pysyivät
järkähtämättömäsi, huolimatta kaikista myöhemmistä myrskyistä; korvien
eteen oli tuuli ajanut pienet kutrit, jotka muistuttivat juoksevasta
hiedasta myrskyn jälkeen.

Sillalta "rouvan vene" lykättiin vesille; kippari Worse hieroi
käsiänsä, se oli erinomainen kunnian-osoitus. Mutta kun hän sitten näki
konsulin itsensä astuvan veneesen, hyppäsi hän laivan kannella, kuin
vallaton poika. Sillä se, että konsuli itse tuli ottamaan laivaa
vastaan, oli tavatonta. Tavallisesti joku tuli konttorista, kun eivät
nuoret herrat olleet kotona; silloin Kristian Fredrik, mutta varsinkin
Rikkard oli vastassa jo kaukana vuonolla purjehtiakseen satamaan ja
juodakseen Marsala-viiniä laiva-majassa.

Prikin kääntyessä ankkuri-paikkaa kohti, oli "rouvan vene" vielä
kappaleen matkaa siitä. Mutta kippari Worse ei enää voinut malttaa
mieltänsä, vaan tarttuen vanttiin, nousi hän laivan portaalle, heilutti
hattuansa ja huusi niin että kuului yli koko Sandsgaardin: "Me tulemme
myöhään -- herra Kunseli! Mutta me tulemme varmaan!"

Konsuli Garman hymyili ja vastasi tervehdykseen, vetäen kaikessa
hiljaisuudessa sormukset pois oikeasta kädestään; sillä hän tunsi
varsin hyvin Jaakko Worsen käden-puserrusta kun Worse palasi
matkoiltaan.

Kannella seisoi kapteni kaikella kunnioituksella ja autuaana hattu
kourassa, konsulin noustessa varovasti ja kankeasti köysiportaita
myöten.

"Tervetullut kotia -- Jaakko Worse!"

"Kiitoksia vaan -- herra kunseli!"

Konsuli antoi kätensä puserrettavaksi.

Laivan miehistö seisoi kunnioittavasti ympärillä. Kaikki olivat pestyt
ja puetut -- valmiit astumaan maalle, sillä sukulaisia ja ystäviä oli
tulvaillut laivaan heidän lähestyessään, jotta eivät nyt ehtineet
ruveta ankkurin laskemiseen ja laivan kiinnittämiseen.

Konsuli tervehti heitä ystävällisesti. Nuo päivettyneet kasvot
näyttivät niin oudoilta ja reippailta täällä kotona kevätkesän
viileässä ilmassa; muutamalla oli tulipunainen paita, toisella sininen
merimiehen lakki, jotka olivat kotoisin tuosta merkillisestä Riosta. --
Ja kaikkien hymyilevistä kasvoista huomattiin selvästi että tiesivät
mitä perhanan poikia he olivat ja kuinka maltittomasti ikävöivät päästä
maalle näyttämään itseänsä ja kertomaan juttujansa.

"Täällä on eräs hulivili", sanoi kippari Worse, "hän läksi merelle
majapoikana; mutta me olemme tehneet hänet jungmanniksi matkalla. --
Tietäkää, kunseli, siellä kuoli pari miestä Riossa -- saakelin ankara
ilman-ala siellä! -- No Laurits! -- Esille nyt!"

Viiden-, kuudentoista vuotias poika sysättiin esille joukosta, hän
näytti nöyrältä ja ujolta; punaset ja pyöreät kasvonsa hohtivat kuin
omena ankaran pesun perästä.

"Mikä on nimensä?" kysyi konsuli.

"Laurits Seehus", vastasi poika.

"Laurits Voldeman[1] Seehus", oikasi kapteni; ja toverit tirskahuttivat
keskenänsä, sillä he nimittivät häntä Laurits Vollemandiksi.[2]

"Meillä on aina ollut syytä panna suurta arvoa kapteni Worsen
suositukseen, ja, jos tämä nuorukainen aikoo astua näin kunnollisen
merimiehen jälkiä" -- tätä sanoessaan konsuli kumarsi kaptenille -- "on
kauppahuoneeni häntä palkitseva hänen ansionsa mukaan. Paitse sitä on
koko laivaväki saava suhteellisen palkinnon tästä pitkästä ja
vaarallisesta matkasta. Kauppahuone kiittää jokaista erikseen heidän
kelvollisesta ja uskollisesta työstään."

Konsuli tervehti joka haaralle ja meni majaan kaptenin seurassa.

Miehistö oli mainiolla tuulella sekä palkkion tähden että sen
tavattoman tapauksen vuoksi, että laivan-omistaja itse tuli laivaan
kiittämään halpoja merimiehiä.

Konsuli Garman'in tapana ei ollutkaan liikkua paljon väkensä
keskuudessa. Ei sen vuoksi että hän olisi ollut kova isäntä -- päin
vastoin; hän tervehti aina ystävällisesti, sanoi myös silloin tällöin
jonkun sanan ohitse mennessään. Mutta hän oli sittenkin niin äärettömän
korkea ja ylhäinen että pieninkin ystävällisyys hänen puoleltansa
vastaan-otettiin kiitollisella ja ihastuksella.

Astuessansa puolen tunnin perästä jälleen veneesen, lähteäksensä
maalle, hurrattiin hänelle laivasta. Konsuli nousi seisalleen veneessä
ja otti hatun päästänsä. Hän oli hyvin liikutettu ja halusi kotiin
konttoriinsa ja yksinäisyyteen.

Konsuli vei mukaansa maalle laivan paperit ja pussillisen hyviä
Souvereign'ia.[J] Oli ollut hyvä matka; kauppahuone E. F. Garman ei
ollut moneen aikaan niin hyvin onnistunut asioissaan; se oli
ilahuttavaa; vaan siinä ei ollut tarpeeksi.

Niinä vuosina, joina Morten Garman isänsä kuoleman jälkeen oli
koettanut saada laveat asiansa kukoistamaan, ei hänen työnsä ollut
onnistunut.

Kauppahuone oli sotavuosina ja rahamuutoksen aikoina kadottanut niin
paljon, että sen voimat olivat moneksi vuodeksi masentuneet, -- niin,
näyttipä siltä, kuin ei se koskaan enää ottaisi voimistuakseen. Asia
oli nimittäin se, että tällä kauppahuoneella entisistä ajoista oli niin
paljon kiinteätä omaisuutta, ett'ei ollut minkäänlaista järjellistä
suhdetta sen ja vähentyneen liike-pääoman välillä; lisäksi tuli
velkoja, jotka rasittivat.

Asiat eivät parantuneet; Morten V. Garman, joka oli tavattoman ky'ykäs
kauppias, sai panna kaikki voimansa ja koko ahkeruutensa alttiiksi
pitääkseen voimassa talon vanhaa loistoa ja arvoa.

Niin kauan kuin hän vielä oli nuori, semmoinen elämä kävi päinsä, vaan
lähestyessään viidettäkymmentä vuotta, kun vaimonsa oli kuollut ja
Sandsgaard oli tyhjä ja autio, rasitti se häntä kaksinkertaisesti, että
kauppatoimensa, hänen ilonsa ja ylpeytensä, jota oli toivonut
saattavansa suurenmoiseksi ja voimakkaaksi, jäisi kitumaan hänen
jälkeensä, ilman elinvoimaa, ja kenties joutuisi rappiotilaan.

Talonpito Sandsgaard'issa oli aina ollut hyvin kallis. Vilkasluontoinen
kaunis rouva Garman oli mieltynyt seuroihin, naamiohuveihin ja
kaikenlaisiin huvituksiin, ja hänen miestänsä miellytti samanlainen
elämä kuin häntäkin.

Vuosisadan alkupuolen vapaat aatteet ynnä hänen asemansa suuren
kauppahuoneen ainoana poikana olivat saattaneet hänet harrastamaan
ylellisyyttä. -- Kaupungissa pilkattiin hänen turhamaisuuttansa ja
oltiin harmissaan siitä.

Vaan siitä ei hän itse tietänyt mitään.

Nuoruutensa elämästä ulkomailla ja avaroilta matkoiltansa toi hän
mukanaan oman ilman-alansa, jossa eli -- mielipiteitä ja aatteita,
jotka suuresti erosivat niistä, mitkä silloin vallitsivat tuossa
pienessä yksinkertaisessa kaupungissa taloudellisen ponnistuksen ja
voimakkaan hengellisen liikkeen muodossa.

Mutta Sandsgaard'issa elettiin vielä perukin eli valetukan
aikakaudella. Ylpeät virkamiehet ja kaupungin upserit elpyivät taas ja
löysivät vanhat tapansa jälleen Sandsgaard'in pidoissa, joissa syötiin
ja juotiin kauan pitkien pöytien ääressä; joissa seura oli niin hienon
hieno ja luotti niin vilpittömästi omaan hienouteensa, ett'ei
keskustelun aina tarvinnut olla niin tuskallisen hienoa; joissa rohkea
sana taikka käden tai jalan puserrus, mikä sattui minne sen ei olisi
pitänyt sattua, taikka viuhkan-takainen kuiskaus, mikä oikeastaan oli
suutelo korvalle; joissa sata pientä lankaa, liian keveitä olemaan
kevytmielisiä, sitoi koko seuran hienoon loistavaan silkkiverkkoon,
minkä suojassa irstaisuus näytti hienolta, sievältä, siveältä kuin
minuetti.

Ja tässä elämässä konsuli Garman uiskenteli -- vakavasti ja mukavasti
kuin kiiltävä kala.

Istuessaan suurina seura-päivinä aamupuolella konttorissaan, lenteli
hänen kynänsä paperia myöten, ja silloin hän kirjoitti parhaat
kirjeensä. Hänen ajatuksensa olivat niin selvät, hänen mielensä niin
terävä ja huoletoin, että pienet kuin suuretkin asiat tulivat
mainituiksi oikeassa järjestyksessä, oikeassa paikassa.

Samassa kirjeessä, jossa hän tilasi laivanlastillisen kahvia, ei
häneltä unohtunut tilaamatta kaksitoista tukkua lakkaa eikä kaksi
korillista hollantilaisia liitu-piippuja puotiinsa. Annettuansa
haaksirikkoa kärsineelle kaptenille käskyjänsä, voi hän ilman
vähintäkään vaikeutta kertoa kaikki yksityiskohdat niissä
uunintorvissa, joita oli nähnyt Lontoossa ja jommoisia hän tahtoi
rakennettavaksi kaupungin sairashuoneesen.

Mutta suoritettuansa postin k:lo 3 aikana, -- päivällis-aika hänen
suurissa seuroissaan -- konsuli ajoi partansa tarkasti, käytteli
hajuvesiä kaikenlaisista pulloista ja purkkiloista, astui sitten ylös
leveitä portaita myöten, puettuna pitkään siniseen takkiin, joka oli
varustettu kiiltävillä napeilla, puhkat olkapäissä, ahtaat liivit,
timanttineula röyhelössä ja harmaat hiukset kutrisina ja ikäänkuin
hiukan puuderoittuna. Tapahtuipa silloin välistä että hän hyräili
jotakin kevyt-mielistä ranskalaista nuottia -- ajatellen nuoruutensa
kepposia, asetellen kauniita sääriänsä kaikkien hienouden sääntöjen
mukaan; hän toivoi että polvihousujen aikakausi vielä palajaa.

Huolimatta nuoruuden kepposista oli konsuli Garman ollut aviomiehen
esikuva ajan vaatimusten mukaan; ja kun vaimonsa kuoli, hän suri häntä
koko sydämestänsä sekä pystytti monta, ystävällisillä kirjoituksilla
varustettua muistopatsasta vaimonsa mielipaikoille puistoon. -- Rouvan
kuoltua seurat lakkasivat, jotenka talon kulungit melkoisesti
vähenivät; mutta sen sijaan kaksi kulunkisummaa nousi aika lailla,
nimittäin nuorten herrain -- varsinkin Rikkard'in.

Konsulin luonto oli ikäänkuin kahtia jakaantunut noille pojille.
Rikkard oli hänen ylpeytensä ja hänen heikkoutensa. Hänen kaunis
ulkomuotonsa ja kevyt mielensä oli kuin heijastus konsulin omasta
nuoruudesta. Kun Rikkard otti parhaan hevosen, kauniimmat suitset sekä
konsulin oman ratsuraipan, jota ei muka kukaan saanut koskea,
silloin isä hiipi ikkunasta toiseen niin kauan kuin poikaa näkyi,
ihastuksissaan siitä tavasta millä hän istui hevosen selässä ja kuinka
hyvin kaikki hänelle soveltui.

Mutta vanhempaa poikaansa -- Kristian Fredrikiä -- kohtaan oli konsuli
ankarampi.

Välistä hän kenties kirjoitti Rikkard'ille kun hänen tuhlaavaisuutensa
meni liian pitkälle: "Voin varsin hyvin käsittää että se carrière,
jonka vanhempasi suostumuksella olet valinnut, kysyy kaikenlaisia
raha-menoja, jotka näyttävät turhamaisilta, vaan tarkemmin
tarkasteltuina, katsoen kaikenlaisiin suhteisin ja oloihin, voivat
olla, ellei välttämättömän tarpeellisia, kuitenkin yllämainittujen
olojen vaatimat; mutta toiselta puolen jätän sinun ratkaistavaksi, etkö
voisi saavuttaa samaa päämäärää diplomatisella elämän-urallasi paljon
vähennetyillä expense'illä. Varsinkin neuvon sinua pitämään regulair'iä
kirjaa raha-menoistasi; ei niin paljon siitä syystä, että minä
tahtoisin tarkastaa niitä, kuin siitä syystä, että kokemus on minulle
osottanut että siten parhaiten voimme tarkastaa itseämme."

Mutta kirjanpitoa Rikkard ei juuri harrastanut -- vielä vähemmin
säännöllistä kirjanpitoa; hän yritti silloin tällöin, mutta siitä
syntyi ainoastaan lystillisiä juttuja, jotka huvittivat vanhusta ja
saattoivat hänet unohtamaan rahat.

Kristian Fredrik puolestaan lähetti kuukausittain otteita
kassakirjastaan aina siitä ajasta alkaen, jolloin kävi Kristianiassa
koulua; ja näitä otteita konsuli tarkasti armottomasti. Jos niissä oli
virheellinen sijoitus, puhumattakaan laskuvirheistä -- tai joku summa,
joka näytti tavattoman suurelta, sai poika kohta ankaran kirjeen siitä,
kuinka peräti sopimaton huolimaton kirjanpito ja tuhlaavaisuus on
kauppamiehelle.

Tuo piti Kristian Fredrik'ia pelossa ja vavistuksessa, jopa loukkasikin
häntä välistä. Mutta hän olisi rauhoittunut, jos olisi nähnyt, millä
mieltymyksellä konsuli luki näitä siistiä laskuja, ja kuinka
huolellisesti ne sitten numeroituina laskettiin määrä-laatikkoonsa.

Paitsi sitä Kristian Fredrik nyt oli ainoa, jolle konsuli uskoi
tuumansa ja toimensa; ja pitkissä kirjeissään, joita hän ainakin kerran
kuukaudessa kirjoitti, selvitti hän asiansa perin pohjin vanhimmalle
pojallensa. Tapahtuipa että hän kysyi pojan ajatusta toisesta tai
toisesta asiasta.

Kaupungin taloudellinen edistys oli niitä seikkoja, jotka viime aikoina
erittäin kummastuttivat ja arveluttivat konsuli Garman'ia.

Aivan uusia henkilöitä ilmestyi taskut täynnä rahoja; ne ostivat
silliä, suolasivat omaksi edukseen ja lähettivät keväällä tuhansittain
tynnyriä ulkomaille. Suurta omaisuutta ansaitsivat Haugelaiset ja
kaikenlaiset allapäiset ihmiset, jotka sekoittivat raamatun lauseita
kauppakirjeisinsä eivätkä aavistaneetkaan mitä kirjanpito on.

Oli semmoista liikettä ja kiirettä ja virsien veisaamista ja
saarnaamista kaupungissa että vanhus Sandsgaard'issa ei voinut sitä
kyllin kummeksia. Ja kaikilla noilla ihmisillä oli rahaa.

Siitä alkoi sitten taas konsulin murheelliset mietteet, mutta ne hän
piti itsekseen. Ei Kristian Fredrikkään saanut tietää kuinka tukalat
olot hänellä välistä oli.

"Perheen Toivo" oli nyt kiinnitetty ja koristettu lipuilla ja
viireillä. Merimiehet läksivät maalle ja vieraita kävi yhtä mittaa
laivassa, sekä kaupungista että Sandsgaard'ista.

Kaptenin valkoinen vene laskettiin vesille, Jaakko Worse istui perään,
suurelle levitetylle lipulle, jonka kulmat ulottuivat veteen. Hänen
taaksensa Laurits Voldeman asettihe istumaan ja tarttui peräsimen
nuoriin; tuopa kaikki tulisi näyttämään aivan sotaveneeltä. Kuusi
miestä souti pitkillä vetämisillä, kuohuttaen vettä airoillaan.

Näin kippari Worse aina oli uneksinut palaavansa Rion matkaltansa,
sentähden hän olikin niin sielustansa iloinen lähestyessään kaupunkia.

Sillä eipä juolahtanutkaan hänen mieleensä soudattaa venettänsä
Sandsgaardiin, kävelläkseen sieltä kaupunkiin, vaikka se tie olisi
ollut suorempi. Hänen päähänsä oli pistänyt että Sandsgaard oli saari,
ja vaikka ilma olisi ollut minlainen hyvänsä, hän aina soudatti itsensä
sekä sinne että takaisin.

Hän näki jo että olivat nostattaneet lipun hänen makasininsa katolle
torisillan varrella. Worsella oli vanha avara kauppatalo, joka täytti
koko korttelin torin varrella ja päättyi suureen, viisikertaiseen
meri-aittaan lahden puolella. Sillä Jaakko Worsella oli rahoja, joita
oli säästänyt monta vuotta kipparina ollessaan ja ansainnut omalla
kauppaliikkeellänsä.

Ollessaan kotona talvisaikana oli hän hartahin kalastaja kohta
kalastus-ajan ensimmäisestä päivästä siihen asti kun se päättyi. Hän
osti, myi ja suolasi omaksi hyväkseen.

E. F. Garman ei käynyt sillikauppaa; se harjoitti enimmiten
välityskauppaa suolalla ja viljalla sekä pankki- ja vekseli-asioita.

Kippari Worse oli siis vuosien kuluessa tullut verraten rikkaaksi
mieheksi; ja oltuansa kauan poissa -- niinkuin tällä kertaa -- oli hän
utelias tiedustamaan mitenkä väkensä oli asioita sillä aikaa hoitanut.

Vaan ennen kaikkia hän kuitenkin halusi tavata kippari Randulfia; joka
kerta kun vaan sitä ajatteli, löi hän kätensä polveen ja nauroi
ääneensä.

Laivoja oli satamassa vähän, kesä kun oli, mutta siellä täällä saatiin
kuitenkin lippuja esille kun Jaakko Worsen vene kulki ohitse. Silloilta
ja meri-aitoista sataman molemmilta puolin tervehtivät tuttavat häntä,
hän vastasi tervehdyksiin ja hymyili -- ylpeänä ja mielihyvillään.

"Minnekä aiot mennä, Laurits?" kysyi hän heidän lähestyessään siltaa;
sillä Laurits Seehus'in koti oli Flekkefjord'issa.

"Arvattavasti matami Torvestad'in luo; siellä olen aina ennen asunut",
vastasi poika.

"Piru vieköön -- sanoi Jaakko Worse, olethan nyt täysikasvuinen, poika;
ethän voi jäädä asumaan tuon vanhan tekopyhän postillan luokse."

Mutta huomattuaan irvistyksiä soutomiesten kasvoissa, ymmärsi hän yskän
ja huusi: "Ahaa, saakelin poika! Vai tyttöjenkö tähden sinä tahdot
matami Torvestad'in luo! -- ole sinä varoillasi; tiedäthän että minä
sitäkin jaalaa komennan."

Se oli sukkeluus; sillä matami Torvestad asui pihanpuolella Worsen
talossa.

Mutta tori-sillalla odotti kippari Worsea katkera sanoma: Randulf oli
Itämerellä sillilastilla.



II.


"Saara! -- sinun on mentävä rukoushetkeen iltapäivällä", sanoi matami
Torvestad vanhimmalle tyttärelleen.

"Menen, äiti."

"Kippari Worse on tullut kotia; minä tahdon mennä häntä tervehtimään."

"Tuo kurja mies elää arvattavasti vielä synneissään, haluamatta päästä
veljesten kanssa armon-istuimen osallisuuteen. Aatteles Saara! Jos joku
meistä voisi tulla välikappaleeksi Herran kädessä tuon eksyneen
pelastamiseksi!"

Matami Torvestad katseli vakaasti tyttäreensä; mutta Saara, joka seisoi
kyökissä pöydän ääressä pesemässä astioita päivällisen jälkeen, ei
nostanut silmiänsä, jotka olivat tummat ja suuret, pitkillä ripsillä ja
mustilla kulmilla varustetut. "Voit kysyä ystäviltä, eikö joku heistä
tahtoisi poiketa meidän luo keskustelemaan siitä, mitä seurakunnassa on
puhuttu, ja siten vahvistamaan toisiamme armon liitossa."

"Kysyn, äiti."

Matami Torvestad meni perähuoneesen, joka oli hieman pimeä, pihan
perällä kun oli. Muuten se oli somasti ja kunnollisesti sisustettu,
kaikki oli puhdasta ja siistiä, mutta tuntui sentään jotenkin karulta.

Matami oli Veljesseurakunnan esimiehen leski, jonka esimiehen kuoltua
ei ollut jälkeistä tullut. Sillä todellisten Herrnhutien luku ei ollut
suuri, eikä heidän lukunsa lisääntynytkään, koska hengellinen liike
yleensä kävi Haugelaisten suuntaan.

Heidän opissaan olikin niin paljon sisällistä yhtäläisyyttä ja heidän
elämässään niin paljon ulkonaista yhtäläisyyttä, sitä ne, jotka olivat
herätyksen ulkopuolella, pitivät niitä niin yhtäläisinä kuin "hip" ja
"hop"; tosiasia oli että nuo kaksi hengellistä suuntaa vähitellen
sulivat yhteen.

Alkuansa ei eroitus ollut vähäinen yhteiseen sivistykseen katsoen
Haugen ystäväin ja veljesten välillä. Hauge etsi ja löysi ensimmäiset
uskovaisensa talonpoikien parista. Veljes-seurakuntaan taas kuului
suuri osa rikkaita kaupunkilaisia, jotka saksalaisten esimiestensä
kautta, sekä käyden Kristiansfeldt'issä ja muissa herrnhutien
pesäpaikoissa saavuttivat enemmän ulkonaista ja sisällistä sivistystä.

Mutta myöhemmin, kun Hans Nilsen Haugen herätys oli kaikunut yli maan
ja voittanut lukemattomat koetukset ja varsinkin Haugen pitkällisen
vankeuden ja hänen kuolemansa jälkeen, kun kansan tiedoksi tuli mitä
hirmuista väkivaltaa virkasääty oli harjoittanut viattomia, hurskaita
ihmisiä kohtaan -- silloin tämä liike sai monta uskolaista niissäkin
säätyluokissa, joissa siihen saakka oli kammottu ja ylenkatsottu noita
talonpoikaisia haaveksijoita ja raivijoita.

Se helpoitti yhteensulatuksen. Haugen ystävät olivatkin aina sopuisat
ja kärsivälliset missä vaan tapasivat elävää kristin-uskoa. Herrnhutit
eivät puolestaan olleet niin lukuisat ja voimakkaat että olisivat
voineet säilyttää erityisasemansa vaikkapa olisivatkin sitä tahtoneet.

Haugelaisten uuteen kokoussaliin matami Torvestad siis lähetti
tyttärensä, ja niinikään tuli hänen pieniin hengellisiin kokouksiinsa
heränneitä molemmista uskonlahoista ilman erotuksetta. Itse käytti hän
joitakuita sanoja ja lausetapoja, jotka muistuttivat asiantuntevia
hänen pitkästä olostansa Gnadanissa, ja häntä suuresti miellytti pienten
pietistillisten kirjain lukeminen, joista hän itse oli muutamia
kääntänyt saksan kielestä.

Perheen-huoneesta matami Torvestad meni kutomahuoneesen, jossa
palveluspiika heitteli sukkulaansa ahkerasti ja tahdikkaasti. Siinä
seisoi rukkia ja kerin-jalkoja ja ikkunalla oli räätälin työtä; sillä
talossa vuorottain harjoitettiin rukousta ja laulua sekä ankaraa ja
hyödyllistä työtä.

"Missä on Henriette?"

"Hän meni ulos kuulustamaan miksi lippuja nostetaan satamassa."

"Oi, oi -- Martha! -- kuinka kauan nuori sydän sentään riippuu kiinni
tämän maailman turhuuksissa! -- Näytäs kuinka pitkälle olet ehtinyt."

Saara sill'aikaa jatkoi työtään, hyräillen virttä. Hänen vuoronsa oli
hoitaa kyökkiä; hän ja piika pitivät sitä toimenaan vuorottain;
Henriette oli vielä liian nuori.

Saara oli 26 vuotta vanha. Vaikka hänen ruumiinsa oli voimakas ja
pulska raskaasta, terveellisestä elämästä, oli hän kuitenkin hyvin
kalpea kasvoiltansa; hän meni harvoin ulos eikä tuntenut maailmaa
pitemmälle kuin kirkolle ja kokoushuoneelle.

Hänen puikeat kasvonsa olivat sangen kauniit ja tuo voimakas leuka
muistutti vähän äidin käskevää muotoa. Tukka oli sileäksi kammattu ja
palmikot yksinkertaisesti ylöspantu takana.

Neiti Saaran kasvoissa ja koko olennossa ei ollut sitä kauneutta, jota
jokainen näkee toisena vuonna, mutta josta ei ole jälkeäkään
seuraavana. Hänessä oli päinvastoin jotakin kestävää: pyöreät, hienot
muodot, valkoinen iho ja tummat silmät tummine kulmineen tekivät hänen
kauneutensa sangen viehättäväksi ja pysyväiseksi.

Kolistellessaan kuppeja ja talrikkeja -- hyräillen virttään, ei hän
kuullut että eräs mies astui kyökin portaita myöten. Vasta kun ovi
avattiin, katsoi hän tulijaan, punastui ja loi silmänsä alas jälleen.

Ovella seisova mies, joka oli pitkä ja leveähartioinen, loi niinikään
silmänsä alas sanoen: -- "Saara! minä tuon sinulle 'Elämän kuolemassa',
josta puhuimme. Olkoon sinulla siitä todellista iloa!"

"Kiitos Hans Nilsen!" vastasi neiti Saara, katsomatta häneen; hän ei
voinut ottaa kirjaa käteensä, sillä käsi oli märkä; Hans Nilsen laski
sen sentähden penkille ja läksi taas pois.

Saara kuunteli hänen askeleitansa, kun hän astui yläkerrokseen; Hans
Nilsen Fennefos oli nimittäin matami Torvestad'in hyyryläisiä.

Sitten pyhki hän yht'äkkiä kättänsä, otti varovasti kirjan ja luki
sieltä täältä kappaleen innolla ja ilolla. Olihan Hauge itse sen kirjan
tehnyt, hän, josta Fennefos aina puhui, vaan josta äiti näytti vähemmin
pitävän; ei hänellä ainakaan ollut yhtään Haugen tekemää kirjaa.

Mutta neiti Saaralla oli muuta tekemistä kuin lukeminen. Hän laski tuon
rakkaan pienen kirjan, jonka Hans Nilsen itse oli sitonut, ikkunalle
eteensä ja aloitti työtänsä ja virttänsä uudelleen, mutta lauloi
oivallisemmalla äänellä. Välistä hän kumartui vähän eteenpäin, kallisti
päätänsä ja katseli sitä sinisen kesätaivaan kappaletta, jota näkyi
Worsen katon yläpuolelta, ja hänen tummiin silmiinsä tuli autuas
loiste, ikäänkuin hän olisi suoraan katsonut avattuun taivaasen.

Nyt kuului toisia askeleita alhaalta portailta, ja tällä kertaa Saara
kuuli selvästi; Henriette tuli, -- ei epäilystäkään -- reippaita,
nopeita juoksuaskeleita, sitten kaatuminen ja vähän melua, sitten
muutamia askeleita jälleen -- aivan niinkuin nuorten tyttöjen tapa on
kompastua rappusissa, kun äskettäin ovat saaneet pitkän hameen.

Henriette tuli sisään -- punaposkena, loistavana, hengästyneenä, tukka
hajallaan ja aloitti kiiruulla: "Oi Saara! oi jos olisit nähnyt! Ei
kummempaa! Kuinka ällistyin, -- jos vaan tietäisit, -- tiedätkös kuka
on kuilut kotia?"

"Hys -- hys -- Henriette", torui sisar, "entäs jos äiti tulisi ja
näkisi sinut!"

Kohta Henriette rupesi, käsiinsä sylkien, silittämään vallatonta
tukkaansa; mutta vai'eta ei hän voinut, vaan kuiskasi kiihkoissaan:
"minä olin torilla -- aivan alhaalla sillalla, -- älä kerro äidille; ja
silloin tuli kippari Worse soutaen, -- kippari Worse on palannut
Riosta, -- tiesitkö sinä sen? -- hänellä oli kuusi soutomiestä ja
lippu, -- ja perässä istui Laurits -- en tuntenut häntä ennenkun hän
hyppäsi maalle, -- noin pitkä hän oli" -- hän osoitti ilmaan -- "hän
näki minut, luulenpa että hän on jälessäni!"

"Ei, mutta Henriette" -- aloitti sisar ankarasti; ja veti kulmakarvansa
kokoon.

Mutta jumalatoin Henriette pieti kielensä suusta ja hiipi ulos
käytävään, josta toivoi pääsevänsä kutomahuoneesen huomaamatta.

Saaran kasvot näyttivät huolistuneilta, melkein ankarilta. Tuo raju
luonto sisaressa oli hänestä käsittämätön; semmoinen ei hän itse ollut
koskaan ollut ja hän tiesi että tuommoinen maailmallinen mieli oli
ankarasti taivutettava Herran pelvossa.

Kuitenkin tuntui ikäänkuin pistos hänen sydämessänsä kun nuoruus
Henriettessä kuohui yli laitojensa, tuntuipa melkein kuin hän itse
olisi tahtonut olla yhtäläinen.

Se oli vanha Aatami hänen lihassaan, joka yhä oli kuoletettava ja
upotettava; ja sitä hän pyysikin tehdä virsien veisaamisella,
rukouksilla ja sanan käyttämisellä; -- mutta kuitenkin -- --

Vielä kerta neiti Saaraa häirittiin, pyöreät, päivettyneet, hymyilevät
kasvot kun pistäytyivät ovesta sisään.

Mutta hymy katosi, ja Laurits astui huoneesen ujona ja ällistyneenä;
hän oli nähtävästi luullut tapaavansa toista kuin Saaraa.

"Tervetullut kotia Laurits", sanoi Saara ystävällisesti.

"Kiitoksia siitä", sanoi Laurits syvimmällä basso-äänellä, minkä taisi
kurkustansa pusertaa; hän jäi seisomaan ja hieromaan ruumistansa ovea
vasten.

"Tahdoitko puhua äitini kanssa?"

"Tahdoin -- tahtoisin kysyä, saisinko asua täällä."

"Hän on perheen-huoneessa."

Saara piti Laurits Seehus'ia melkein kuin nuorempana veljenään, sillä
aina siitä asti kun Laurits oli koulupoikana, oli hän ollut ja elänyt
matami Torvestad'in luona. Hänen oikea kotonsa Flekkefjord'issa ei
ollut hyvä, isä oli viinaan menevä ja siellä oli aina koko lauma pieniä
lapsia.

Vähän ajan kuluttua tuli Laurits ulos perheen-huoneesta hyvin kurjan ja
allapäisen näköisenä.

"No -- Laurits!" -- sanoi Saara, "pitääkö sinun kohta lähteä?"

"Pitää" -- vastasi hän rientäen ulos, "en saanutkaan".

Mutta astuessansa alas vanhoja tuttuja kyökin portaita myöten oli hän
mielestään onnettomin ihminen maailmassa, niin, hän itki -- ensi kerran
jungmanniksi päästyänsä.

Se ajatus oli ollut hänen ilonsa matkalla: että saisi vanhan
ylis-kamarinsa jälleen, saisi olla Henrietten seurassa joka päivä,
lahjoittaa hänelle kaikki ne oudot kalut, mitkä hänellä oli kirstussa,
hiipiä ulos soutamaan hänen kanssansa kun matami oli seurakunnassa, tai
laskea mäkeä hänen kanssansa talvis-iltoina kuutamossa, -- kaikki nämä
loistavat toiveet, jotka olivat niin varmat, niin monta kertaa
vakaantuneet pitkinä, yksinäisinä vahtituntina laivankannella -- kaikki
olivat rau'enneet.

Nyt ei hänellä olisi mitään iloa enää tässä maailmassa ja tuskinpa
tulevassakaan.

Saaran tuli häntä sääli sydämessään. Mutta äiti astui huoneesen ja
sanoi: "sinä näit Laurits'in? -- Saara!"

"Näin, äiti".

"Puhuttelitko häntä?"

"En -- sanoin häntä vaan tervetulleeksi".

"Luuletko että hän on herännyt?"

Saara ei tietänyt mitä vastata; mutta äiti jatkoi ankarasti: "sano sinä
vaan 'en' -- lapseni! Tuommoiselta ei kääntynyt katuvainen syntinen
näytä. Tuomio tosin on Herran; mutta meidän on käyttäminen silmiämme ja
järkeämme, jotta ei syyhyinen lammas tunkeu saastuttamaan koko laumaa".

Saaran oli sydämessään myöntäminen että äiti oli oikeassa; sillä hän
ymmärsi että Henriette ja Laurits nyt olivat siinä ijässä, että heidän
keskenäinen tuttavuutensa helposti voi muuttua syntiseksi rakkaudeksi.

Sill'aikaa kun Laurits oli kamarissa oli Saara arvellut itsekseen, että
velvollisuus kentiesi vaatisi häntä lausumaan äidille mielipiteensä.
Nyt hän pääsi siitä, ja hänen vakuutuksensa oli että asian nykyinen
laita oli paras noille nuorille.

Kuitenkin juohtui hänelle mieleen, kuinka nololta Laurits takaakin
näytti hiipiessään ulos kyökin ovesta ja kuinka pahoille mielin
Henriette joutuisi siitä, -- olihan Laurits aina asunut heidän luona.
Tietysti oli hyvä kummallekin että kiusaus saatettiin pois heidän
tieltänsä -- mutta kuitenkin! -- kuitenkin -- --

Jo kello seitsemän aikana oli Jaakko Worse lähtenyt pois klubista;
siellä ei ollut olemista.

Kaikki oli mennyt takalukkoon, ei mitään ollut käynyt hänen toivonsa
mukaan siitä asti kuin maalle astui.

Klubissa oli hän tavannut kaksi suomalaista haaksirikkountunutta
laivuria; aivan nuoria miehiä, jotka olivat tulleet Amerikasta. Toinen
heistä -- oikein hävytön naama, varustettu englantilaisella parralla ja
keltaisilla kellonvitjoilla -- oli ollut Rio de Janeirossa -- kaksi
kertaa.

Oi Randulf -- Randulf! Miksi olit sinä Itämerellä!

Kippari Worsen kävi niinkuin tavallisesti käy niiden, joilla on kevyt
mieli. Pieninkin ilo taisi saattaa hänet mainion hyvälle tuulelle ja
auttaa häntä kaikenlaisten vastusten halki; mutta jos -- päinvastoin --
pieni kiusa saattoi hänen mielensä toiselle uralle, silloin oli kaikki
päin männikköön, koko joukko onnettomuuksia muka sateli hänen päällensä
eikä kukaan ollut siihen määrään kohtalon vainooma, kuin hän -- sinä
päivänä; sillä tavallisesti hän sitten nukkui itsensä tasapainoon
jälleen.

Tänäänpä juuri oli tuommoinen onnettomuuden päivä siitä hetkestä asti,
kun Worse kuuli että Randulf oli poissa; sentähden ei hän havainnut
mitään ilon aihetta klubissa eikä konttorissa, ei kauppapuodissa eikä
meriaitassa, vaikka asiat oli nuhteettomasti hoidettu hänen poissa
ollessaan ja hänen väkensä olisi ansainnut enemmän kiitosta kuin
saivat.

Kiukkuisena ja alakuloisena hän käveli edes takaisin suurissa kauniissa
huoneissaan. Aurinko oli laskeumaisillaan luoteesen ja kaupungin
sataman sekä Sandsgaard'in lahden rajalla kuvautui keltaista
iltataivasta vasten "Perheen Toivon" raaka-puut.

Vaan apua ei ollut niistäkään. Päälle päätteeksi muistui mieleensä että
vanha satamavouti Snell klubissa oli vienyt hänet erilleen erääsen
nurkkaan ja kuiskannut -- sormi pitkää punasta nenäänsä vasten
painettuna: "Pop -- pop! Jaakko! parhaasen aikaan toit kun toitkin
vanhukselle muutamia killinkiä. Sanotaan -- pop -- pop -- että hän
tarvitsee niitä tätä nykyä."

"Hitto vieköön! mitä hän sillä tarkoitti?" huusi kippari Worse äreästi,
muistellessaan asiaa, "tahtooko tuo vanha veijari uskotella minulle
että E. F. Garman on killinkien puutteessa -- puh! -- mitä sinä tahdot?
-- Laurits!" huusi hän yht'äkkiä, nähdessään jungmanninsa ovessa.

"Ei mitään -- kapteni!" -- vastasi Laurits matalalla äänellä ja meni
taas. Mutta Worse juoksi hänen jälkeensä, sai hänet kiinni käytävässä
ja veti hänet sisään huoneesen.

Tosi on, mitä Laurits oli puhunut; hän ei oikeastaan tahtonut mitään.
Mutta kun hän surussaan ja hyljätyssä tilassaan näki ikkunoista
kaptenin, joka aina oli ollut hyvä häntä kohtaan, kävelevän edes
takaisin, uskalsi hän mennä sisään, toivoen saavansa jonkinlaista
lohdutusta.

Worse piti häntä niskasta kiinni ja katseli häntä: "Hm! -- vai niin, on
siis toinenkin, jolla ei ole ollut juuri hauskaa kotia palattuaan. Tule
poika! -- juokaamme lasillinen yhdessä, niin saat jälestäpäin kertoa
vastoinkäymisiäsi".

Kippari Worse avasi nurkassa seisovan ruokakaapin luukun, otti esille
kaksi ympyriäistä Hollannin lasia ja kaasi kirsikkaviiniä Lauritsille
ja vanhaa keltaista Jamaicaa itsellensä.

"Kas niin!" -- sanoi Worse heidän juotuansa -- "kerro nyt surujasi ja
huoliasi".

Mutta aloittamatta mitään kertomusta pisti Laurits hui hai lasinsa
ruokakaappiin ja kaptenin lasin niinikään, sysäsi luukun kiinni ja
istui puutuolille oven viereen.

Worse luuli pojan käyneen hulluksi; mutta ennenkuin ennätti aloittaa
mitään pauhinaa, kolkutettiin ovelle ja matami Torvestad astui sisään.

Laurits oli nähnyt hänen menevän ikkunan ohitse ja matamin pelko oli
siihen määrään painunut hänen vereensä, että matamin ilmestyminen
karkoitti kaikki muut ajatukset hänen päästänsä paitsi sen: kun ei hän
vaan näkisi meidän juovan.

Ei Worsekaan olisi tahtonut että matami olisi tavannut häntä
nuorukaisen kanssa ruokakaapin luukun edessä; ja kun hän nyt oivalsi
Laurits'in menetyksen, tirkisteli hän vaan viekkaasti toisella silmällä
poikaa, viedessään matamia sohvaan istumaan.

Hän oli puettu mustaan silkki-kaloppiin, tumman-harmaasen hattuun,
jossa oli suuri esiinpistävä lieri ja atlasinauhoja. Hänen pukunsa ja
koko hänen personansa näytti varakkaalta ja juhlallisen totiselta.

Tuo isonlainen, kaksinkertainen leuka sekä pystyssä pidetty pää tekivät
hänen katsantonsa käskeväiseksi. Siinäpä hän erosikin muista
heränneistä. Sillä ne koettivat ulkomuodossaan ja koko olennossaan
näyttää nöyriltä, niinkuin myös oli tullut tavaksi Haugen ystäväin
parissa maan läntisissä osissa puhua surkealla, imelällä äänellä.

Matami Torvestad ei ollut unohtanut että hän oli veljesseurakunnan
esimiehen leski, ja hän pyysi aina pitää taloansa hengellisen liikkeen
keskikohtana. Sentähden olivat hänen pienet kokouksensa -- puoleksi
raamatunselitys-hetkiä ja puoleksi iltaseuroja -- hänen mielestänsä
sangen tärkeät, ja samasta syystä otti hän taloonsa hyyryläisiä, jota
hänen ei tulojen vuoksi olisi tarvinnut tehdä.

Lauritsi'a ei hän siinä lukuun ottanut; hänet oli hän ottanut luoksensa
Flekkefjord'issa olevain ystäväin pyynnöstä; vaan muut, jotka asuivat
hänen luonansa, olivat hurskaita nuoria ihmisiä -- enimmiten
matkustavia maallikko-saarnaajia, jotka tulivat ja menivät, jäivät
muutamiksi päiviksi ystäväin luo keskustelemaan ja mieltänsä keskenään
ylentämään.

Ja siten matami saavutti sen, että hänen talonsa oli yksi kaupungin
heränneitten kokouspaikoista ja hän itse oli mitä mahtavimpia naisia,
jota vanhemmat tavallisesti kutsuivat neuvotteluihinsa.

Kippari Worsen edessä matami aina oli vähemmin ankara ja totinen kuin
kaikkien muitten, -- siitäkö syystä, että hän monta vuotta oli ollut
kipparin hyyryläisenä -- vaiko siitä että hän luuli siten paraiten
voittavansa hänen sielunsa armon kutsumukselle, vai oliko hänellä
kenties muita syitä.

Kaikissa tapauksissa oli huomattava, että hän hyvin vähän sekoitti
Jumalan sanaa ja hurskaita lauseparsia puheesensa keskustellessaan
Worsen kanssa; jopa kärsi -- niin, välistä nauroikin lystikkään
kaptenin sukkeluuksia, kun ne olivat aivan viattomia.

Sanottuansa häntä tervetulleeksi kotia ja kerrottuansa yhtä ja toista,
mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan, lopetti hän kysymällä, eikö
kapteni -- joka istui täällä niin yksinänsä -- tahtoisi tulla hänen
luoksensa illalliselle. Se ilahuttaisi hänen tyttäriänsä.

"Eikö tule muita?" kysyi Jaakko Worse epäluulolla.

"Mahdollista kyllä, että joku ystävistä poikkee meille palatessaan
seurakunnasta."

"Vai niin -- kiitoksia sitten minun puolestani!" mutisi Jaakko Worse
äreästi, "te tiedätte ett'en sovi siihen seuraan".

"Älkää sanoko niin -- kapteni Worse! vaan toivokaamme ja rukoilkaamme,
että tulisitte oikein hyvin sopimaan siihen seuraan, jossa Jumalan
sanaa kuullaan mielen ylennykseksi Herrassa"; sen hän sanoi hyvin
innokkaasti katsellen kaptenia viisailla silmillään.

Kippari Worse joutui vähän hämilleen ja käveli hetken aikaa. Ei ollut
helppo vastata tuommoisiin lauseihin; hän, hitto vieköön, ei tahtonut
mennä seurakuntaan, mutta hän kaipasi kohteliasta syytä kieltämiseen.

Laurits nousi samassa oven vierestä ja aikoi mennä.

"Ei -- ei -- Laurits!" huusi kapteni, "et saa mennä; pitihän meidän
puhua keskenämme. Minne ai'ot?"

"Minun täytyy mennä kaupunkiin etsimään itselleni yösijaa", vastasi
Laurits synkeänä, mutta vähän rohkeammin viinin jälkeen.

"Mitä -- tulethan asumaan matami Torvestad'in luona? Eikö niin?
Matami?"

"Ei", vastasi tämä kuivasti, "kuten tiedätte minun luonani asuu
enimmiten hurskaita nuoria ihmisiä. Minä en vastaan-ota meriväkeä."

"No -- mutta Laurits'illa on aina ollut ikäänkuin koti teidän luonanne,
matami! -- On liian kova kohtalo tulla kotia ja sitten joutua
heitetyksi kadulle."

Worse käsitti nyt että siinä oli syy jungmannin suruun, ja
hyväntahtoisuudessaan hän mielellään tahtoi auttaa poikaa.

Matami Torvestad ei vastannut siihen mitään; hän kiersi kalopin
ympärilleen ja aikoi mennä.

"Niin jääkää siis hyvästi -- kapteni Worse", sanoi hän, "ja
sydämellisesti tervetullut te olette. Puolen tunnin perästä tulee Saara
ja ehkä pari seurakuntalaista paitsi häntä, ja kenties joku meistä
sitten pitää pienen rukouksen. Ettekö te tunne mitään halua toisten
uskovaisten kanssa kiitoksella kääntymään Hänen puoleensa, joka on
pelastanut teidät myrskyistä ja saattanut teidät vahingoittumatta
pauhaavien aaltojen yli?"

"Tietysti -- tietysti -- matami! -- näettehän, mutta" -- Worse seisoi
kynsien korvanjuurta.

"Tulkaa nyt! Älkää olko vastahakoinen kutsumukselle!" Hän ojensi
kaptenille kättä ja katseli häntä ystävällisesti.

Mutta Worse peräytyi ja sanoi puoleksi leikillä: "en ole mielelläni
vastahakoinen. Mutta minusta te matami Torvestad olette sangen
vastahakoinen, kun ette suo Laurits paralle asuntoa. Tehkäämme sopimus?
-- Minä tulen raamatunselitykseen, jos te annatte Laurits'in asua
luonanne, -- mitä? Kätenne, matami Torvestad!"

"Tekisinpä enemmänkin, -- kapteni Worse! -- jos siten voisin edistää
armon työtä teissä", vastasi hän, hellästi ojentaen kaptenille
kättänsä.

Sitten sanoi hän tavallisella äänellänsä Laurits'ille: "sinä kuulet
että teen sen kaptenin tähden. Näytäs että käytät itseäsi niin, ett'en
sitä kadu. Sinä saat vanhan kamarisi; se on reilassa."

Näin sanoen hän läksi.

Kapteni ja jungmanni tyhjensivät vielä lasillisen ruokakaapin ääressä.
Se oli virvoittanut Worsea ja nähdessään kuinka sielun pohjasta
iloisena Laurits juoksi meripuodille noutamaan kirstuansa
kalleuksinensa, hän hetkeksi unohti kuinka kalliisti oli maksanut
jungmanninsa pienen yliskamarin.



III.


Hans Nilsen Fennefos kuului perheesen, joka aikaisin oli tullut
herätetyksi Haugen matkustaessa maaseuduilla. Lapsuudestansa asti hän
oli kuullut puhuttavan tuosta rakkaasta opettajasta; äitinsä oli
laulanut hänen virsiänsä ja itse hän oli saanut Haugen nimen.

Oli siis paljon, jonka olisi pitänyt saattaa hänet seuraamaan Haugen
jälkiä.

Mutta pojalla oli raju ja intohimoinen luonto, ja
kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti tuotti hän äidillensä
paljon surua irstaisella elämällänsä.

Tapahtuipa kerran eräänä yönä hänen palatessaan tanssiaisista, kun
aikoi hiipiä tuvan ohitse ylös kamariinsa, että kuuli äitinsä, joka
makasi valveilla, laulavan:

    "Sa sydän-surus jällen
    Ja tiesi louhikkaat
    Oi usko'os ne Hällen,
    Mi johtaa taivaat, maat.
    Ken levoon sinilaineen
    Ja myrskyn tyyneks saa,
    Hän tiesi perkaa, saineen
    Sydämmes lohduttaa".

Se virsi oli vasta hiljakkoin tullut tutuksi niillä seuduin, ja hän
tiesi äitinsä siitä paljon pitävän; mutta hän ei koskaan ennen ollut
paljon sitä ajatellut.

    "Ken Luojaansa vain luottaa,
    Sen toimet siunataan;
    Häll' avun Herra tuottaa
    Ja onnen päällä maan.
    Ei auta itku meitä.
    Ei huolten voihkaus;
    Sill' yksin taivon teitä
    Vain saapuu siunaus".

Tanssin ja juominkien höyryt haihtuivat hänen päästänsä; ja kun äidin
kaunis, kirkas ääni lauloi: "Sill' yksin taivon teitä; vain saapuu
siunaus", niin nuo sanat vaikuttivat häneen niin nähtävästi, että hän
purskahti katkeraan itkuun, jota hän ei voinut hillitä ennenkuin pääsi
ulos.

Sitten hän kulki koko yön isänsä kartanolla itkien ja tuskissaan
"taistellen Herran kanssa". Vasta päivän noustessa sai hän armon
rukoilla ja kiittää.

Mutta ensi kerran oli hän koko yön ollut ulkona talosta; ja kun hän
astui tupaan, nousi äitinsä penkiltä ja tuli ankarana häntä vastaan.
Mutta, nostettuaan silmänsä ja nähtyään muutoksen pojan kasvoissa ja
käytöksessä, sanoi äiti hiljaa: "poikani! varmaankin Jumala on sinua
lähestynyt tänä yönä". Ja iloisella, rohkealla äänellä hän alkoi:

    "Oi riemuitse mun sieluni!
    Sull' Lunastajas, Herrasi
    Soi uskon voiman uuden.
    Vierasna armo-alttarin
    Sun valtas autuus runsahin,
    Näit taivaan ihanuuden.

    "Oi Luoja, kiitos, kunnia!
    Tää juhlapäivä kultaisa
    Toi rauhan ihanaisen.
    Sua hartain mielin kiittelen
    Edestä hetken suloisen
    Ja armos taivahaisen."

Siitä päivästä alkaen Hans Nilsen ei enää mennyt tanssiaisiin; vaan
monivuotisen kiusauksen ja taistelun jälkeen saavutti hän viimein
sielun rohkeuden, jotta rupesi puhumaan omaistensa ja tuttaviensa
kanssa tuosta ainoasta tärkeästä asiasta. Seurakunnassa hän myöskin sai
puhua, ja yleinen mielipide oli että aikoja oli mennyt siitä, kun
olivat kuulleet niin elävää puhetta.

Mutta muistaen Haugen määräyksen, eivät vanhimmat sallineet hänen
lähteä ystävien luo muualle, ennenkuin hän oli vahvistunut puhtaassa
uskonnossa ja elämänsä oli tuottanut kääntymyksen todellisia hedelmiä.

Vasta täytettyänsä viisikolmatta vuotta hän lähetettiin ulos; ja
kuljettuansa sitten yhtä mittaa viisi kuusi vuotta paikasta toiseen --
joko kutsumuksesta tai Hengen lähettämänä, oli hän tullut hyvin
tunnetuksi ja suuresti kunnioitetuksi maallikko-saarnaajaksi
länsi- rannikolla -- aina Trondhjemin toiselle puolelle asti.

Ne ajat olivat nyt ohitse,[4] jolloin pappi vei nimismiehen tai
juopunee luutnantin mukanansa ja hajoitti noita hengellisiä kokouksia,
soimaten saarnamiestä tai sylkien häntä kasvoihin ja lähettäen hänet
sitten pois pitäjästä lähimmän nimismiehen luo.

Mutta vaikka ei maallikkosaarnaajoita nyt vainottu niinkuin muinoin,
uhkasi heitä kaikenlaiset muut vaarat nytkin, joten heidän tilansa oli
hankala.

Sillä papit eivät suinkaan olleet mieltänsä muuttaneet. Mutta
kun eivät enää uskaltaneet vangita ja julkisesti soimata "noita
haaveksijoita, noita vekkuleja, noita pettureja, valepyhiä konnia ja
kansanviettelijöitä", niin he salassa kuitenkin heitä väijyivät ja
panettelivat.

Tämä oli maallikoille ja varsinkin heidän esi- ja saarnamiehilleen uusi
kuritus kärsivällisyyteen. Sillä sitä myöten kuin heränneitten luku
kasvoi, tapahtui luonnollisesti sekin, että joku heistä lankesi
julkisiin synteihin tai havaittiin valehurskaaksi ja jumalattomaksi.

Ja silloinpa papit olivat liikkeellä; hartaasti ja innokkaasti he
kertoivat kertomistaan saarnastuoleista ja kodeissa kaikenlaisia
rosvojuttuja noista Haugelaisista, noista valepyhistä, jotka
ylenkatsoivat Jumalan huonetta ja turvautuivat omiin hämäriin
kokouksiinsa, joissa kaikenlaista ilkeyttä harjoitettiin.

Ja virkasäädystä levisi koko niinsanottuun sivistyneesen luokkaan
epäluulo ja kammo, jopa vihakin näitä rauhallisia ja yleensä sangen
kunnioitettavia ihmisiä kohtaan.

Siitäpä kirjallisuuteenkin tuli noita ilkeitä, konnantapaisia
maallikkosaarnaajia ja apostolin kaltaisia provasteja ja pappeja --
valon ja rauhan miehiä. Kirjallisuutta viljelevä osa yhteiskunnasta ei
paljon tietänyt maallikkosaarnaajista; mutta kuvaukset pidettiin
todenperäisinä; sillä pappeja -- rauhan miehiä tunsivat he hyvin.

Suurin osa tunsi pappeja, he kun lupa-aikoinaan olivat käyneet
pappiloissa, jotka käynnit aina ovat loistokohtia nuoruuden
muistelmissa -- joko kuun valaisemana kesä-yönä metsässä tai valkoisen,
kimeltävän lumipeitteen aikana, kun kulkusen helinä kuuluu kaukaa ja
lähestyy lähestymistään. Tämmöisen kehyksen ympäröimänä pappi nähtiin
-- kirkastuneena ystävällisenä ja kuitenkin niin totisen hyvänä; kuinka
hupaisia pöytäpuheita hän osasi pitää, kuinka hän rakasti viattomia
leikkipuheita ja kuinka hyvä oli olla vieraanvaraisessa talossa, joka
oli täynnä nuoruuden iloa, "isän" hellän totisuuden turvissa.

Pappi oli aina keskikohtana, -- ei ainoastaan vaimonsa ja tyttärien
huolenpitoon katsoen; nuorison leikeissäkin iloissa "isän" piti olla
muassa, muuten ei ollut niinkuin olla piti; suuri merivaahto-piippu
täytettiin hänelle ja nuoret ihmiset riensivät tuomaan hänelle tulta,
kun se sammui; ja kaikki häntä hellyydellä ympäröivät kun hänen toisena
joulupäivänä piti lähteä kappeli-kirkkoon saarnaamaan ja rouva
tottuneella kädellä kiersi hänet kaikkiin hänen villa-nuttuihinsa,
nahka-nuttuihinsa, tuluppeihinsa, vöihinsä ja turkkiinsa.

Ken olisi voinut unohtaa noita rauhallista lauantai-iltoja, jolloin oli
paras olla ulkona, jotta ei pappia häirittäisi kun hän mietti
saarnaansa konttorissa ja tupakansavu vieri ulos avainrei'ästä kuin
sininen käärme; tahi sunnuntaisaamuja ennenkuin kirkkoon mentiin, kun
odotettiin isää, joka söi muna-toddy'ansa vahvistaakseen ääntänsä.

Ja kuitenkin tuo lupa-ajan pappi saattoi olla aivan toinen mies kun hän
istui yksin talonpoikiensa kanssa vaivais- tai koulu-toimikunnassa;
konttorista kuului välistä ääni, jonka tuskin olisi luullut tulevan
valon ja rauhan miehen suusta.

Niin, tapahtuipa joskus kun nuoriso porstuassa etsi
päällysvaatteitansa, jollekin huvimatkalle lähteäkseen, että
sarkanuttuun puettu talonpoika tuli päistikkaa ulos konttorista ja
ovessa nähtiin punottavien kasvojen hohde, jotka äkkiä katosivat
jälleen, ja liehuva yönuttu samaten.

Silloin sanoi rouva tai joku tyttäristä: "oi! -- isä parka! Siinä oli
taas yksi noita ilkeitä Haugelaisia, jotka tekevät isälle niin paljon
harmia pitäjässä".

Eikä tuo mieliala heränneitä kohtaan hävinnyt silloinkaan kun
pietismi yliopistossa vallalle pääsi. Uudet opettajat ja papit, jotka
eivät ainoastaan olleet Haugelle kiitollisuuden velassa opin
syvämielisyydestä ja sen omistamisesta, vaan myös olivat omistaneet
tuon nöyrän ulkomuodon ja imelän puhetavan sekä tuon suhisevan
"s"-äänen Haugelaisuuden rappioajalta, näyttivät helposti unohtavan
että koko tuo kristillinen henki, jonka kurjista jäännöksistä he
elivät, oli jotakin, jota kansa alhaaltapäin oli itsellensä voittanut.
Ja samoin kuin arvoisat isänsä hekin rupesivat jaarittelemaan että
olivat kansan paimenet ja isät, että jokainen, joka mutkisti hiuskarvaa
heidän päässään, oli kumooja! -- hän kumosi kansan pyhyyden tuntoa ja
koski röyhkeällä kädellään tuohon muinaiseen ihanaan isälliseen väliin
seurakunnan ja sen paimenen kesken!

Hans Fennefos'in ensimmäisinä matkavuosina hän enimmiten tapasi vanhan
koulun pappeja, jotka väijyivät jokaista hänen sanaansa ja askelettaan
sekä tekivät hänelle ja hänen ystävilleen niin paljon haittaa ja harmia
kuin suinkin voivat.

Silloin oli tarkasti vaari pitäminen sekä itsestänsä että ystävistä, ja
siinä nuorella saarnamiehellä oli paljon taistelemista. Sillä hänellä
ei ainoastaan ollut tavattomia ruumiillisia voimia, vaan mieleltäänkin
hän oli uhkarohkea. Vanhat ihmiset sanoivat hänen paljon muistuttavan
Haugea tämän ensimmäisinä aikoina ennenkuin vainoominen oli hänet jo
masentanut.

Sentähden sanottiinkin noissa kirjeissä, joita seurakunnan vanhimmat
lähettivät ystäville kaikkialle, alinomaa että nuori Hans Nilsen yhä
oli kehoitettava tottelevaisuuteen vallanpitäjiä kohtaan, jotta ei
mitään riitaa eikä hämmennystä syntyisi.

Vähittäin hän oppi mieltänsä malttamaan niin että hän monessa paikoin
kaikessa hiljaisuudessa sai eripuraisuuden estetyksi papin ja
seurakunnan välillä.

Täten Fennefos, niinkuin moni muukin maallikkosaarnaaja, sai mielet
niin asettumaan että, jos papilla vaan oli hyvä tahto, hän melkein aina
-- sangen ansaitsemattomasti -- löysi pienen joukon todellisia
kristittyjä seurakunnasta, jotka mielellään kokoontuivat hänen
ympärilleen, jos ei hän nimenomaan tarjonnut heille kiviä leivän
sijasta, niinkuin nuo vanhat papit.

Vaan välistä Hans Nilsen'in oli vaikea malttaa mieltänsä. Vanhojen
kertomuksista Fennefos'issa tunsi hän hyvin kaikki Haugen elämän
vaiheet. Hän tiesi hyvin niiden nimismiesten, tuomarien ja varsinkin
pappien nimet, jotka olivat pilkanneet, vainonneet ja puoleksi
kuolijaksi kiduttaneet rakastettua opettajaa.

Ja missä vaan kulki, hän tapasi noita nimiä. Sekä tuomarinistuimet että
saarnastuolit heidän poikansa olivat perineet -- noiden vanhojen
inhoittavien vainoojien ruumiilliset, eikä ainoastaan hengelliset,
pojat.

Hänen nuori verensä rupesi suonissa kiehumaan, ja kun sanat vapaasti ja
terävästi lausuttiin seurakunnassa, huomasi hän että muidenkin laita
oli sama kuin hänen. Mutta silloin he kurittivat toisiansa lausuen: ei
ole esivaltaa toista kuin Jumalan asettama.

Matkustaessaan maan länsi-osassa jäi hän aina vähäksi aikaa matami
Torvestad'in luokse. Kaupunki oli avaralle levinneen herätyksen
keskikohtana, ja vähittäin Hans Nilsen kodistui siellä paremmin kuin
Fennefos'issa.

Sinne lähetettiin siis myös hänelle kirjeitä ystäviltä maan eri ääriltä
kun jotain kävi nurinpäin heidän parissaan tai kun halu kuulla hänen
puhuvan tuli heissä liian vastustamattomaksi.

Silloin hän läksi heidän luo tai kirjoitti heille kirjeitä; tai
vanhimmat lähettivät jonkun toisen hänen sijaansa jos joku siihen
sopiva henkilö oli tarjona.

Vaan eivät veljet eikä matami Torvestad häntä niin voimakkaasti
vetäneet kaupunkiin tahi saaneet häntä niin kauan sinne jäämään. Sillä
oikeastaan viihtyi hän paremmin talonpoikain parissa.

Matami Torvestad'ista hänellä oli paljon muistuttamista. Monissa kohdin
tuo matami oli liian veltto, täynnä saksalaista pietistillistä
haaveksivaisuutta, jota Fennefos ei kärsinyt, ja ennen kaikkia oli hän
Fennefos'in mielestä sekä talossansa että seurakunnassa liian
käskeväinen ja vallanhimoinen.

Fennefos'ia kaupunkiin veti etupäässä Saara.

Ei sen vuoksi että hän tietääksensä olisi rakastanut Saaraa
minkäänlaisella himolla. Mutta Saara oli niin herätyksen valloittama,
niin perehtynyt raamattuun ja hyviin kirjoihin, ett'ei hän tietänyt
toista ihmistä, jonka kanssa mieluummin olisi puhunut hengellisistä
asioista.

Ystävienkin keskuudessa pidettiin Saaraa suuressa arvossa, ja vanhojen
oli sydämellinen ilo kuulla tuon nuoren naisen puhuvan seurakunnassa
Jumalan sanaa. Se tosin oli harvinaista eikä hänellä ollut paljon "omia
sanoja". Mutta hän osasi niin monta virttä, niin paljon raamatun
lauseita ja kappaleita hyvistä kirjoista ulkoa, ja ennen kaikkia hän
oli perehtynyt itse raamattuun niin, että tuskin kukaan miehistäkään
siinä voi vetää hänelle vertoja.

Pöydällä matami Torvestad'in huoneessa oli siihen kiinnitetty pulpetti;
siinä oli aina avattu raamattu.

Se oli Saaran paikka ja sen viereen asetti matami tänään hyvän tuolin
kippari Worselle.

Muutamia totisia vaimoja oli nyt saapunut, ja he kävivät istumaan
pitkin seiniä, laskivat kädet helmaansa ja huokailivat. Pari nuorta
tyttöä istuutui Henrietten kanssa eräälle hyvin ahtaalle penkille uunin
viereen, ja muuan puolikasvuinen poika, jota vanhemmat veivät mukaansa
kokouksesta toiseen, istui -- kasvoiltaan vaaleankeltaisena, täynnä
suvipilkkuja ja näppylöitä, aivan tylsän näköisenä -- erään tuolin
reunalle, joka seisoi oven suulla.

Vähän ajan kuluttua tuli miesväki joukossa. Siinä oli veljekset Endre
ja Nikolai Egeland, joilla oli suurin talonpoikaiskauppa kaupungissa,
Sivert Jespersen, joka muutaman vuoden kuluessa oli ansainnut suuren
omaisuuden sillikaupalla, ja vielä neljä, viisi etevimmistä
Haugelaisista -- käsityöläisiä ja kauppamiehiä.

Matami Torvestad ojensi kaikille kättä ja koetti hankkia heille
istuinsijoja, joka lopulta oli varsin vaikeata, vaikka huone oli iso ja
täynnä tuoleja.

Hans Fennefos meni Saaraa tervehtimään ja kysyi samalla, kelle
nojatuoli oli asetettu?

"Kippari Worse tulee tänne tänä iltana", vastasi Saara katsomatta
häneen. Hans Nilsen hämmästyi ja hänelle tuli paha ollakseen, vaikk'ei
tietänyt mistä syystä; matami Torvestad tervehti häntä ystävällisesti,
vaan itse hän ei vielä mennyt paikallensa istumaan; hän käveli --
hieman kuumeentapaisesti, kunnes Jaakko Worse viimein tuli.

Avatessansa ovea, Worsen teki suuresti mieli pötkiä tiehensä. Hän tuli
suurista huoneistansa, joissa vielä oli vähän valoa laskeuvasta
auringosta. Mutta täällä oli pimeää ja ahdistavaa; kaksi talikynttilää
seisoi messinki-jaloissa valaisten pöytää ja raamatun pulpettia; mutta
huoneessa ei näkynyt muuta kuin sarja kasvoja pitkin seiniä.

Ei toivomistakaan päästä pois. Matami Torvestad otti häntä
ystävällisesti kädestä ja vei hänet sisään.

Paitsi sitä tunsi hän kaikki läsnäolijat, ja miehet astuivat esille
puristamaan hänen kättänsä ja sanomaan häntä tervetulleeksi kotia.

Yleinen oli ilo nähdä häntä seurakunnassa, sillä Jaakko Worse oli
mahtava mies kylässä ja tähän asti hän oli ollut melkein Haugelaisten
vihamiehiä ja pilkkaajia. He nyykkäsivät hymyillen matami
Torvestad'ille ja tämä nautti voitostaan.

Varsinkin oli Sivert Jespersen hyvillään. Hän ja Worse olivat vanhoja
tuttavia pohjoiseen päin tehdyiltä kalastusretkiltä; ja Sivert Gefvint
-- joksi häntä nimitettiin -- oli kokouksien ulkopuolella vilkas ja
näppärä mies. Samalla kuin hänen suunsa oli täynnä Jumalan sanaa ja
virsiä, oli hän rohkea missä hyvä voitto oli tarjona ja taisi purjehtia
kuin riivattu päästäksensä ensimmäiseksi kalastus-paikalle.

Kippari Worse murisi vähän ja silitti saukonnahkaansa kun Sivert
puristi hänen kättänsä, sydämellisesti ja hellästi sanoen häntä
tervetulleeksi. Oli nimittäin vanha juttu heidän välillänsä
suolakaupasta, jossa Worse arveli Sivertin häntä pettäneen; jota hän
olikin sanonut suoraan Sivert'ille monta kertaa heidän yhtyessään
kalastus-retkillä; mutta Sivert Gefvint hymyili vaan ystävällisesti ja
taputti Worsea olkapäälle.

Matami Torvestad vei nyt Worsen nojatuoliin; kipparin oli hyvin paha
ollakseen ja hän kiroili mielessään sekä Laurits'ia että matamia. Mutta
Laurits istui autuaana eräällä pallilla kahden lihavan matamin takana,
joiden välistä hän näki vähän Henrietteä.

Saara tervehti ujosti kippari Worsea; tämä silitti hänen päätänsä;
olihan hän nähnyt Saaran kasvavan pienestä tyttösestä.

Kun nyt olivat istumassa ja kaikki oli hiljaa, sanoi matami Torvestad:
"No -- pikku Erik Pontoppidan! voitko kertoa minulle mistä puhuttiin
seurakunnassa?"

"Pyhennyksestä" -- sanoi vaaleanaamainen poika oven suusta -- nopeasti
ja yksitoikkoisesti ikäänkuin olisi painettu sähkökellon nappia.

"Mitä virttä te lauloitte -- Henriette! muistanet kai?" kysyi äiti.

Henriette oli ollut rukoushetkessä, mutta tuo suru-sanoma ett'ei
Laurits saa asua heidän luonansa, oli häntä niin hämmentänyt, ett'ei
hänellä ollut suurta hyötyä siitä. Ja kun hän sitten kotia tultuansa
sai kuulla että Laurits kuitenkin oli otettu vastaan, tuli hän niin
rajattoman iloiseksi, että äidin kysymys tuli niinkuin sangollinen
vettä hänen päällensä.

Hän kävi tulipunaiseksi eikä tietänyt sitä eikä tätä.

Matami Torvestad katsahti hetkeksi ankarasti Henrietteen; sitten
kääntyi hän Erik Pontoppidan'in puoleen, ja kohta kun hänen silmänsä
oli nappiin koskenut, vastasi poika vilkkumatta:

    "Ei enää synnin valta
    Saa mieltäin hallita
    Sen voitan. Jumalalta
    Saan siihen voimia."

Kokouksessa oli monta, jotka nyykähyttivät ja hymyilivät kehoittavasti
pojalle. Tämän äiti, paksu kellahtava matami, sekä isä, Endre Egeland,
olivat ylpeät hänestä. Mutta Eerik Pontoppidan ei näyttänyt huomaavan
tätä kaikkea.

Henrietteä ei kukaan katsellut -- paitsi Laurits; tyttö istui
häpeissään ja piiloitti itsensä kahden ystävänsä taakse.

Matami Torvestad aloitti nyt ja muut jatkoivat ilman virsikirjoja:

    "Ei enää synnin valta
    Saa mieltäin hallita.
    Sen voitan. Jumalalta
    Saan siihen voimia".

Laulettiin kaikki kuusi värssyä. Jaakko Worsen korvissa tämä soi niin
kummallisen kolkolta ja ilkeältä -- kaikki nuo äänet matalassa
huoneessa, naisten terävät äänet ja miesten matala murina. Hitaasti,
äärettömän hitaasti laulettiin; jokaisen säkeen loppuun Sivert
Jespersen liitti muutamia kummallisia liverryksiä ja trimulantteja,
jotka olivat hänelle omituiset.

Yksi vanhimmista, joka oli puhunut rukouskokouksessa, ei ollut läsnä
tänä iltana matami Torvestad'in luona; tämä pyysi sentähden että joku
kertoisi hänen puhettansa. Näin sanoessaan hän ja moni muu katseli
Fennefos'in puoleen; mutta hän istui ääneti, huulet yhteen
puserrettuina; näytti siltä kuin ei hän tänä iltana tahtonut puhua.

"Niin, minä arvelen kaikessa nöyryydessä", lausui Sivert Jespersen,
"että vanhus puhui oikein hyvin ja sydämellisen yksinkertaisesti. Se
oli pyhän hengen vaikuttamaa, -- niinkuin pieni Erik Pontoppidan kohta
tiesi sanoa -- ja vanhus valitsi alkulauseeksi Lutheruksen sanat
artikkelissa: 'Minä uskon ja tunnustan etten omasta ymmärryksestäni ja
voimastani taida Jesuksen Kristuksen minun Herrani päälle uskoa, eli
hänen tykönsä tulla' -- ja näytti niin selvästi ainakin minun
mielestäni -- sekä raamatusta että jokapäiväisestä kokemuksesta kuinka
surkeasti meidän käy sekä hengellisessä että maallisessa katsannossa
jos luotamme lihaamme ja kurjaan järkeemme".

Nikolai Egeland, joka ei juuri ollut varustettu hyvillä hengellisillä
lahjoilla, lausui: "Minä uskon, Herra! auta epä-uskoani".

Hän ei todellakaan taitanut muuta kuin neljä viisi raamatun lausetta
ulkoa, joita käytti kun niin sopi, ja välistä eivät ne ollenkaan
sopineet. Mutta veljet tunsivat hänen uskollisuutensa ja kärsivät sitä;
hänelle ei ollut uskottu sen suurempaa lahjaa.

Eräs vaimoista huokasi: "se on totuuden sana -- Sivert Jespersen --
emme pitkälle pääsisi hengellisissä suhteissa omalla ymmärryksellämme".

Matami Torvestad ryhtyi nyt puheesen; hänen oli tapana istua ja
käännellä lehtiä kirjasissa, jotka olivat pöydällä hänen edessänsä,
vastapäätä Saaraa. Ne olivat hengellisiä kirjasia, rukouskokoelmia ja
hengellisiä lauluja. Ja löytäessään niistä jotakin soveliasta, hän sen
koroitti puheesensa, jotta osittain puhui omia sanojansa, osittain luki
kirjasta. "Kristityn on aina muistaminen", alkoi hän, "että armon
järjestyksessä on monta korkeata ja salaista ihmetyötä, joita kurja
ihmisjärki ei ikinä voi käsittää eikä ymmärtää. Sentähden ei meidän
koskaan tarvitse vaivata itseämme pyytämällä sitä käsittää; meidän on
ainoastaan luottaminen Jumalan kaikkivaltaisuuteen ja totisuuteen, joka
on sen meille ilmoittanut. Tosiaan -- niin pian kuin järki tahtoo
ruveta tutkimaan mitenkä se on mahdollista, jota Kristus sanoo, niin
meidän pitää kohta tietämän että silloin kiusauksen hetki on käsissä,
että perkele on läsnä, tuo vanha järkevä käärme, joka vietteli Eevan
kavaluudellansa, ja silloin meidän on heti turvautuminen Jumalan nimeen
puolustukseksi kuolemaa ja itse helvettiä vastaan. Suotakoon meille
kaikille armo siihen".

"Amen" -- sanoi Nikolai Egeland.

"Mutta armaani!" kysyi Sivert Jespersen, kääntyen nuorison puoleen,
"mitenkä meidän on saavuttaminen tätä armoa?"

"Se on pyhän hengen työ", kuului alhaalta oven suusta.

"Oikein vastattu -- pikku Erik! ja miksikä nimität tätä pyhän hengen
työtä?"

"Pyhennykseksi"

"Ja mitkä eri osat pyhennykseen kuuluvat? Voitko siihenkin vastata?"

"Uudesta-syntyminen, vanhurskauttaminen ja uudistus."

Taas kaikki mielihyvillään katselivat tuota oivaa poikaa. Itse hän
istui kasvot muuttumattomina, suu puoleksi avoinna -- valmiina kun vaan
nappia kosketettaisiin.

Mutta nyt Nikolai Egeland'in kunnianhimo paisui ja hän aloitti pisintä
raamatunlausetta, mitä osasi: "yhden ihmisen kautta synti tuli
maailmaan", mutta matami Torvestad katkaisi hänen puheensa lempeästi:

"Ihmeellinen on uudestisyntyneen ihmisen laita; hän ei ole
minkäänlaisen synnin eikä maallisen himon orjana, -- ei viattomissakaan
asioissa. Sanoessani ett'ei hän ole orja, en tahdo sillä kieltää että
hän heikkouden hetkenä voi joutua synnin valtaamaksi; mutta minä
tarkoitan ett'ei hän jää syntiin. Jos perkele tai liha äkkiarvaamatta
karkaavat hänen päällensä, niin että hän lankee syntiin, nousee hän
jälleen, valittaa Jumalalle hätäänsä ja pyytää anteeksi-antamusta, Ja
niin kauan kuin hän näin uudistetaan uskossa ja löytää rauhaa Jumalan
kanssa, hän aina voittaa synnin ja vaeltaa yhä edelleen hengessä."

Saara katseli Fennefos'in puoleen; sillä hän tiesi ett'ei Fennefos
voinut kärsiä sitä kirjaa, josta äiti sen luki. Vaan hän ei liikkunut.
Himmeässä valossa Saara näki hänen voimakkaat suorat kasvonsa -- vähän
ylöspäin käännettyinä ikäänkuin hän olisi lakeen päin katsellut. Koska
Fennefos ei näyttänyt tahtovan puhua tänä iltana, jatkettiin
keskustelua ainoastaan neljänneksen tuntia ilman mitään virkeyttä.
Saara istui koko ajan raamatun edessä; ja aina keskustelua myöten haki
hän raamatun paikkoja sieltä täältä -- joko itsellensä tai muille,
jotka pyysivät häneltä apua muistuttamisessa. Hän löysi kohta kaikki,
mitä haki, ja tärkeimmät paikat hän aina osasi ulkoa.

Kippari Worse ei tuota pyhennys-asiaa ymmärtänyt, ja häntä rupesi
kovasti väsyttämään. Häntä pitivät vielä valveilla yksistään Saaran
pienet sormet, jotka niin ahkerasti liikkuivat pyhän kirjan lehdissä.

Viimein hän kuitenkin olisi nukkunut; mutta silloin matami Torvestad
ehdotti, että he yhdessä veisaisivat erään virren.

Saara otti nyt virsikirjan, piti sitä kaptenin edessä, ja laulu alkoi.
Worse istui puoli-nukuksissaan ja katseli Saaran sormia. Silloin Saara
yht'äkkiä katseli häntä suurilla mustilla silmillänsä, sanoen:
"laulakaa tekin".

Kippari Worse heräsi selki selväksi ja rupesi ynähtelemaän sitä myöten
kuin Saara muutti sormiansa. Virsien veisaaminen ei ollut koskaan ollut
hänen hyviä avujansa, ja kun tuli sanoja semmoisia kuin Jumala ja
Jesus, häpesi hän päästää ne syntisestä suustansa.

Mutta hereillä hän oli ja vieläpä lisäksi: hänen oli hyvä ollakseen.
Tuon tuostakin hän katseli Saaran sormia ja käsivartta myöten hänen
vahvoja olkapäitänsä, katseli tuota hentoa valkoista ihoa korvien
takana ja leu'an alla, jossa kurkku hieman liikkui hänen laulaessaan.
He istuivat niin tuttavasti ja likellä toisiansa, kun Saara kallistui
hänen puoleensa, pitäen virsikirjaa, että kippari Worse tunsi jotakin
lämmintä ja naisellista läheisyydessään -- ensimmäinen kodikas tunne,
mitä oli tuntenut tänään.

Oli toinenkin, joka hyvin menestyi, vaikk'ei hänkään juuri seurannut
hengellisiä selityksiä, ja tuo toinen oli Laurits Seehus nurkassaan.

Hän oli niin onnellinen kovan kärsimyksensä jälkeen, ett'ei hänestä
ensinkään tuntunut samalta kuin muulloin rukouskokouksissa; voihan hän
nähdä Henrietteä. Ja koska pyhä sana ja laulu vaikutti häneenkin, joka
niin kauan oli ollut sitä vailla, tuli hän niin liikutetuksi, että
kiitti Herraa siitä, että oli pannut hänelle tuon pienen koetuksen,
jotta hän nyt sitä paremmin tajuisi kuinka onnellinen hän oli.

Virren veisattua talon tyttäret toivat teetä ja voileipiä. Sittenkuin
Endre Egeland oli lukenut pöytärukouksen, kaikki söivät ja joivat
paljon teetä, jonka jälkeen erosivat kello yhdeksän aikana.

Kun Worse taas seisoi huoneissansa ja näki matami Torvestad'in
vieraiden menevän torin yli, ei hän tietänyt pitikö hänen nauraa vai
kiroilla ajatellessaan että oli näiden ihmisten seurassa viettänyt
ensimmäistä iltaa.

Siinä meni Endre Egeland, josta kerrottiin että hän vietteli
talonpoikaistyttöjä alas makasiniinsa, ja Sivert Gefvint, joka niin
häpeällisesti oli Worsea suolakaupassa pettänyt. Jospa Randulf vaan
tietäisi! Kuitenkin ajatteli hän useita kertoja kuinka hauska oli ollut
laulaa neiti Saaran kanssa, ja hänestä tuntui ikävältä ja tyhjältä
suurissa avaroissa huoneissaan.



IV.


Seuraavana iltana kippari Worse taas oli klubissa, ja hyvä hänen oli
olla. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä siellä oli ollut niin kiusallista
noiden nuorten Amerikkalaisten seurassa.

Myöhemmin vanhat ystävät kokoontuivat hänen ympärillensä, ja hän kertoi
heille monta hauskaa juttua Rio de Janeirosta, lauloipa heille erään
englantilaisen laulunkin espanjalaisella jälki-säikeellä, minkä oli
oppinut eräältä kauniilta tytöltä, joka oli maannut riippu-matossa
kahden palmupuun välissä.

Se huvitti, sillä klubissa oli tapana laulaa melkein joka ilta; ja
opittuansa jälki-säikeen lauloi koko joukko voimakkaasti niin että
lusikat kilisivät suurissa höyryävissä toddy-laseissa:

    "Ah chio -- chio -- la-la-la,
    Ah -- chio -- chio voi!"

Siellä oli sekä satamavouti Snell että kontrollöri Aarestrup,
tullinhoitaja Preuss, palopäällikkö ja muuten koko joukko kipparia ja
laivan-omistajia.

Tietysti puhuttiin koko kaupungissa kippari Worsen olosta Haugelaisten
kokouksessa, ja hän sai pitää hyvänänsä paljon iva-sanoja sen johdosta.

Hänestä oli paras nauraa muiden kanssa; suuttuminen ei olisi asiaa
parantanut, ja lopulta oli hän niin jumalaton että luki pöytärukousta
Endre Egeland'in tapaan. Paitse sitä huvitti häntä kun kaikki klubissa
viimein päättivät että Jaakko Worse oli viekas vanha armastelija, joka
viljeli pyhien tuttavuutta kauniitten tyttöjen tähden.

Matami Torvestad ei sittemmin ollut häntä häirinnyt. Kun he tapasivat
toisiansa, pyysi hän aina kaptenia muistamaan jälkiänsä, mutta yhtä
lempeä hän oli, vaikk'ei Worse tullutkaan.

Saatuansa kapineensa laivasta, lähetti hän Laurits'in neiti Saaralle
viemään arkun, joka oli näkinkengillä koristettu ja ihmeellisin kapine,
minkä hän oli Riosta tuonut.

Tästä suuresta lahjasta matami Torvestad tyttärensä puolesta kiitti
kaptenia lempeästi, nuhdellen häntä siitä, sanoen että tällaiset komeat
esineet helposti nuoressa tyttösessä voivat synnyttää maailmallista ja
turhaa mieltä.

Kesän kuluessa Worse lakkasi kaipaamasta Randulfia. Hänestä tuntui
hyvältä olla rauhassa kotona, asiansa menestyivät hyvin, ja koko
kaupunki jumaloitsi häntä hieman, hän kun oli vienyt ensimmäisen laivan
Rioon.

Pojaltansa Lybekistä hän ei usein saanut kirjeitä. Mutta rätingeistä
hän näki että tuo nuori herra eli ja eli reippaastikin. Heidän välinsä
ei ollut koskaan ollut erittäin hellä, osittain siitä syystä että isä
oli niin paljon poissa kotoa ja osittain sentähden että poika oli
äitinsä mämmittelemä ja lellittelemä.

Äiti oli ollut teeskennelty hentohermoinen nainen, joka ei ajatellut
muuta kuin ritareja, linnaneitosia, aseenkantajia, kuutamoa, salaovia,
pitkiä kiharoita ja kierto-portaita.

Hän oli aikanansa viehättänyt perämies Worsea eräällä soutoretkellä
kuutamossa. Kippari Worse ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoa
naista, niin suuria kosteita silmiä -- ei Itämerellä eikä Välimerellä.

Ja tämä nainen oli tullut hänen omakseen ennenmainitulla
souto-retkellä, kun Worse, sittenkuin seura oli juonut kahvia eräässä
pienessä saaressa, oli ottanut hänet syliinsä ja kaalaten kantanut
häntä veneesen, odottamatta kunnes se pääsi oikein rantaan.

Sepä muistutti tuota hienoa naista vähäisen Romarinosta, joka iski
vahvan käsivartensa Mirandan hoikkaan vartaloon ja hyppäsi satulaan,
kallis taakka sylissään, lähtien hänen kanssansa kuorsuvalla
ratsullansa ulos linnan portista.

Mutta Worse oli yhtä vähän ritari, kuin hänen vaimonsa oli
kipparin-matami. Läpiluettuansa kaupungin lainakirjaston, vaimo vaipui
tunteellisiin unelmiin, joista ainoastaan heräsi valittamaan ja
voivottamaan; Jaakko Worse rupesi silloin lähtemään pitkille
merimatkoillensa.

Kerran kun Worse oli paluumatkalla Lissabonista, synnytti hänen vaimonsa
pojan, jonka joutuisaan ristitti Romarinoksi.

Se koski kipeästi Worsen sydämeen. Hän ei voinut oikein iloitakaan
tuosta pienestä, kehdossa olevasta kalpeasta olennosta sen nimen
tähden, joka ikäänkuin eroitti pojan hänestä ja veti hänet äidin
maailmaan. Ja olipa se todellakin mitä kummallisinta ajatella voi --
kun kuuli kippari Worsen sanovan: Romarino.

Tuon heikon huokailevan naisen kuollessa Romarino oli 15-vuotias; ja
hän lähetettiin erään perheen luo Kyöbenhamniin, joka konsuli Garman'in
pyynnöstä otti hänet huostaansa; kotia, tuohon suureen tyhjään taloon,
ei hän voinut jäädä, isä kun aina oli matkoilla.

Nyt hän oli 20-vuotias ja ennen Jaakko Worsen lähtöä pitkälle Rion
matkalle oli poika käynyt kotona.

Hän oli vielä nytkin vaalea-ihoinen ja vaaleatukkainen, puettuna
olivi-vihriään takkiin, keltaisiin liiviin, ahtaisin housuihin, joita
saappaiden alla olevat valkonahkaiset hihnat vahvasti pinnistivät.
Äärettömän korkeata silkkihuopahattua kannatti kolme hiuskarvaa tahi
oikeammin kaksi; ihmeellistä oli, ett'ei se pudonnut hänen päästänsä --
useammin.

Näin hän kummastutti muutamia päiviä pientä kalastuskaupunkia. Kävellen
hoikka espanjan-ruokokeppi kädessä, katseli hän ylön kaikki ja kaikkea;
eikä hän voinut oikein puhua Norjan kieltäkään.

Isä puoleksi ihaeli, puoleksi häpesi häntä. Mutta ihailu sai kovan
kolauksen, kun Tuomas Randulf eräänä päivänä vannoi että Romarinolla
oli hajuvettä nenäliinassaan.

Kuitenkin Worse aina rakasti poikaansa. Vaikkapa olisikin toivonut
hänessä olevan vähän enemmän merimiehen verta. Usein hän ajatteli
kuinka hyvältä olisi tuntunut jättää "Perheen toivo" pojallensa --
semmoisen kuin Laurits Seehus hänen olisi pitänyt olla.

Romarino Worse oli todellakin mitä hän näytti olevan -- keikari, joka
käytti hyväkseen isänsä rahoja ja sydämessään ylenkatsoi halpaa
kipparia, -- jota hän aikanaan oli äidiltänsä oppinut.

-- Mitä enemmän kippari Worse perehtyi kaupungin oloihin, sitä enemmän
rupesi hän miettimään kuinka laita oikein oli Sandsgaard'issa.
Sillä niinkuin ennen siellä ei ollut, perhana tiesi mitenkä siellä
oikein oli laita. Että rouva Garman oli kuollut, se teki tietysti
suuren eroituksen, vaan eihän se voinut olla syynä siihen, että
Sandsgaard'issa yhä vieläkin oli niin kolkkoa ja ahdistavaa. Viimein
Worse rupesi epäilemään asian oikeata laitaa. Ei yksistään satamavouti
Snell, silloin ensimmäisenä iltana, ollut viitannut siihen, että E. F.
Garman oli rahapulassa. Samaa hän sai kuulla useilta haaroilta. Ensin
hän nauroi, mutta lopulta häntä rupesi arveluttamaan.

Usein kun Worse soudatti itsensä Sandsgaard'iin, päätti hän sillä
kertaa puhua suunsa puhtaaksi konsulille. Herranen aika! -- jos E. F.
Garman todellakin oli rahan puutteessa, olihan Jaakko Worsella koko
joukko rahoja käytettävänä, ja enemmän hän voisi hankkia.

Mutta häneltä puuttui uskallusta kysymään.

Oli vanha tapa että niin pian kuin nähtiin kippari Worsen venettä
soudettavan Sandsgaard'in lahdelle, Sakari makasini-renki sai käskyn
ottaa kala-sumpusta suuren turskan; sillä se oli kippari Worsen
mieliruokaa.

Sekä neiti Mette että neiti Birgitte iloitsivat sydämestään kun hän
tuli; vaikka suuttuivat häneen julmasti kun hän ärsytti heitä, ja sitä
hän aina teki.

Tervehdittyänsä neitoja, Jaakko Worse aina ensimäiseksi meni
konttoriin, joka oli perheen-huoneen takana; ovi siihen oli
tavallisesti avoinna. Konttorissa hän tarttui almanakkaan, ja
havaitessaan että sillä päivällä oli pyhän Krispinuksen tai pyhän
Hieronymuksen nimi, oli hänellä tapana hieroa käsiänsä:

"Kuolema ja kirous, senkö pyhimyksen päivä se olikin! Minä tunnen sitä
Italiasta, se on heidän parhaimpia pyhiänsä. No -- pitää siis saada
lasillinen toddya tänä iltana".

Konsuli Garman hymyili ja vanha kirjanpitäjä Adam Kruse hirnakoitsi
pulpettinsa takaa; hän käskettiin tavallisesti toddylle kun kapteni oli
siellä. Sitten otti Worse, joka oli aivan kuin kotonansa talossa,
konttorin kaapin avaimet ja veti esille muutamia neliskulmaisia
Hollannin pulloja.

Illalla hän pelasi "styrvalt" neitien kanssa; konsuli istui heitä
katselemassa ja nauroi sydämmellisesti kun kapteni pelasi väärin ja
petti noita arvoisia nettiä niin, että heidän myssy-nauhansa vapisivat
vihasta.

Välistä konsuli ja Worse myös puhuivat politikia "Hamburger
Nachrichten'in" mukaan; silloin vanha kirjanpitäjä istui ääneti lasinsa
ääressä nöyrällä paikallansa nurkassa suuren lyömä-kellon vieressä
imien liitupiippuansa.

Vanhassa perheen-huoneessa, sataman puolella, seisoi kaksi
talikynttilää pöydällä sohvan edessä, jossa konsuli istui, ja kaksi
kynttilää paloi toddy-pöydällä uunin kohdalla, kun oli vieraita.

Yläpuolella valkoista panelia, joka oli yhtä korkea kuin nuo
kankea-selkäiset tuolit, oli seinät verhotut viheriäiseksi maalatulla
palttinalla. Harmaissa rullakartiineissa, jotka hiljakkoin oli tuotu
Kyöbenhamnista, oli kuvattuina Kristianborgin, Kronborgin ja
Fredriksborgin linnat. Etupuolella niissä seisoi joku pitkä
mies-vaeltaja erään puun juurella, katsellen yli veden pinnan linnaan
päin ja kolme vallasnaista, pitkä shaali hartioilla ja hattu päässä,
jotka hatut olivat vaunu-kuomien näköiset, käveli oikealle päin.

Uunin-nurkassa oli kerinpuut, joita neidit käyttivät kun eivät juosseet
toinen toisensa jäljissä tai puuhanneet taloustoimissa.

Rouva Garman'in kuoltua konsulin ei onnistunut jakaa työtä sisarusten
välillä. Kun neiti Birgitte hetken aikaa oli lukenut pöytävaatteita,
hopeita, pesoa y.m.s., valloitti hänet vastustamatoin halu valvomaan
ett'ei kyökissä haaskattaisi liian paljon voita. Ja kun neiti Mette
viikon aikaa oli hoitanut ruo'an laittamista ja talouskassaa, ei hän
voinut nukkua ennenkuin hänkin oli lukenut pöytäliinat ja hopealusikat.

Tämä sai aikaan suurta häiriötä taloudessa ja sisarten välillä
arveluttavia kahakoita, joista kuitenkin vaan viimeiset mainingit
tulivat konsulin näkyviin. Ainoastaan yhdessä asiassa he olivat
yksimieliset, nimittäin rakkaudessa kanaria-lintuun. Heillä oli ollut
useita lintuja vuosien kuluessa, ja joka kerta, kun kissa jonkun vei,
vannoivat he ett'eivät enää tahdo joutua semmoisen surun valtaan.

Mutta kapteni Worsen laskujen mukaan hovisuru kanarialinnun jälkeen
kesti ummelleen kolme viikkoa; sen ajan kuluttua hankittiin aina uusi.
Ne olivat aina naaraslintuja, sillä neidit eivät kärsineet mitään
urospuolista, ja paitsi sitä laulu heitä vaivasi.

Nykyinen kanarialintu oli suloisin, mikä heillä oli ollut. Sillä paitsi
muita oivallisia ominaisuuksia oli sillä sekin, joka alussa heitä vähän
hämmästytti: se taisi munia.

Mutta koska tuo pikkunen älykäs eläin nähtävästi tiesi kuinka turhaa
tuo muniminen yksinäisyydessä oli, ei se muninutkaan järjellisellä ja
varovaisella tavalla pesäänsä. Se etsi aina jotain korkeata paikkaa, ja
siitä se pudotti munansa alas pöydälle tai lattialle, jotta nuo somat
pienet munat menivät vallan murskaksi.

Tuo suretti suuresti neiti Birgetteä ja neiti Metteä, sillä kun ensin
olivat tottuneet tuohon ihmeesen, joka alussa heidän mielestään oli
sopimattomuuden rajalla, halutti heitä saada noita somia pieniä munia
-- yksi kummallekin heistä --, ja he tuumasivat ja miettivät mitenkä
saisivat lintua järjellisesti käyttäymään.

Häkkiin he panivat pumpulia ja hienoja lankoja; ympäri huonetta,
varsinkin niille paikoille, mistä joskus olivat löytäneet rikkinäisen
munan, he rakensivat taitavasti pieniä pesiä pehmeästä savesta ja
sisustivat ne pumpulilla ja jouhilla; jopa viimein juoksentelivat
ympäri huonetta, pesä kummassakin kädessä, kun linnun menetystapa
heidän mielestänsä oli arveluttava. Mutta parantumaton pikku eläin sai
aina heidän toiveensa raukeemaan tyhjiin. Sillä oli varsinainen
mielipaikka ylhäällä peilin päällä, josta se muni alas pöydälle kun ei
kukaan sitä huomannut.

Siitä oli katkeraa surua neiti Birgettellä ja neiti Mettellä; ja
tulisina hetkinä eivät voineet olla toisiansa syyttämättä siitä
onnettomuudesta. --

-- Eräänä iltana klubissa kysyi satamavouti ivallisesti: "Onko vanha
Aatami lähtenyt Bergeniin?"

"On -- hän läksi viime viikolla", vastasi Worse.

"Asioita tietysti. E. F. Garman'illa on paljon asioita Bergenissä."

"Lainata rahoja -- kenties -- pop -- pop."

"Kuulkaa nyt satamavouti! -- nyt olen jo saanut tarpeekseni tuosta",
huusi Jaakko Worse.

Mutta toinen jatkoi joutamatta häirityksi:

"Ei ole niin varmaa -- pop-pop -- tukalat ajat suurilla ja pienillä.
Puhuttelin kapteni Andersen'iä -- Freya --, hän tuli suoraan
Bergenistä. Vanha Aatami pyysi saadakseen pari tuhatta specie-taaleria
vaikka mistä -- tiesivät he; mutta hän ei saanut niitä -- niks -- ei!
sanoivat Bergeniläiset -- pop -- pop! Sinne ei ole vilkasemista!"

Nyt kävi liian hulluksi. Worse meni suoraan kotia. Joko nyt oli
ihmisten suussa, että E. F. Garman'in laita oli huono, ja että luotto
oli menetetty; silloin, Jumala paratkoon, oli aika Worsen ryhtyä
asiaan.

Seuraavana päivänä hän ilmautui konttoriin, lukitsi oven
perheen-huoneesen ja sisimpään konttoriin; hän halusi puhutella
konsulia kahden kesken.

Worse oli tänään hyvin kummallinen käytökseltään -- hän näytti puoleksi
ujolta ja puoleksi viekkaalta, jotta konsuli, nojautuen tuoliinsa,
kysyi:

"Onko jotain tapahtunut?"

"Ei -- ei suinkaan -- ei suinkaan", vastasi Worse, nojautuen milloin
toiseen milloin toiseen jalkaansa, "ai'oin vaan pyytää kunselilta
jotain."

"Me olemme aina valmiit täyttämään vanhojen ystävien toivomukset, sitä
myöten kuin voimia riittää. Istukaa -- kapteni Worse!"

"On nyt niin, että tahtoisin lähteä kalastus-retkelle tänä talvena
omaksi hyödykseni, -- ja -- ja sitten -- sitten --"

"Luulin teidän, kapteni Worse, menneistä ajoista tietävän ett'emme
tahdo estää teitä asioitsemisesta sillinkalastuksen aikana. Niin tulee
olemaan laita tänäkin vuonna --"

"Niin -- tietysti! -- Kiitoksia -- tiedänhän sen -- paljon kiitoksia!
mutta siihen tarvitaan paljon rahaa -- herra konsuli!"

Konsulin kasvot venyivät kun hän kuuli nämä sanat.

Mutta Worse rohkaisi mielensä ja pani suuren pomminsa räjähtämään:
"Tahtooko E. F. Garman lainata minulle 2,000 specie-taaleria
vekseli-obligationia vastaan?"

Morten Garman hypähti tuolissaan.

"Mitä! tahtooko Jaakko Worsekin lainata rahoja?"

"Niin -- katsokaas -- herra konsuli, kaikki ihmiset kokoovat rahoja
syksyksi kalastusta varten, ja minun tekee kerran mieli kilpailla Sivert
Jespersen'in ja noitten toisten kanssa --"

"Kas, siinä nyt ollaan!" huusi konsuli, "niin tähän aikaan eletään.
Toinen tahtoo olla toista parempi, ja sitte on vaan puhetta
lainaamisesta -- lainaamisesta ja keinottelemisesta; mutta kun sitten
tilinteon päivä tulee, -- silloin ollaan pulassa".

"Mitä siihen tulee -- herra konsuli! niin toivon että E. F. Garman
tietää Jaakko Worsen olevan 2,000 specie-taalerin arvoisen ja vähän
päällekin!"

"Hyvin mahdollista -- hyvin mahdollista", vastasi konsuli äkäisesti;
"mutta me olemme nyt jo siihen määrään etumaksuja antaneet puolen
maailman puolesta, ett'emme loppua siitä näe; suurempiin emme voi
ryhtyä näinä huonoina aikoina".

Jaakko Worse, jota huvitti pieni komedia, näytteli eteenpäin.

"Sepä paha kyllä", vastasi hän hieman äreän näköisenä, "että minun
täytyy kääntyä muitten puoleen, sillä sitten kentiesi luullaan ett'en
ole hyvässä sovinnossa kauppahuoneen kanssa, tai keksitään muita
valheita niiden lisäksi, mitä ihmiset jo hokevat --"

"Mitä sillä tarkoitatte? -- mitä sanotaan E. F. Garman'ista?" -- kysyi
konsuli terävästi.

"No -- eilen oli esimerkiksi klubissa eräs, joka sanoi, että muuan
henkilö oli lähtenyt Bergeniin hankkimaan rahoja muutamalle toiselle."

Konsuli Garman käänsi pois kasvonsa ja katseli ulos puistoon, jossa
syksy hajoitteli ensimmäisiä kellastuneita lehtiä; ei hän koskaan
ennen ollut nähnyt vaaraa niin läheltä; hänen kevyt mielensä, hänen
uhkarohkeutensa ei koskaan ollut oikein selvästi tajunnut että
kauppahuone E. F. Garman -- että vanha Sandsgaard -- kaikki riippui
hiuskarvasta -- valmisna raukeemaan niinkuin vararikkountunut ainakin.

"Niin niin --" mutisi hän, "oli hullusti tehty että lähetin Krusen
Bergeniin. Mutta --" yhtäkkiä väsyi hän kantamaan tuota taakkaa
yksinänsä, hän kääntyi suoraan Worsen puoleen, sanoen: "E. F. Garman'in
laita ei ole niin hyvä kuin luulet -- Jaakko!"

Hän tuli sinutelleeksi Worsea niinkuin muinoin kun Jaakko Worse oli
matrosina ja Morten Garman koulupoikana.

Nyt oli tuo viekas kippari Worse päässyt tarkoituksensa perille.
Yht'äkkiä hän heitti takkinsa auki, sieppasi setelipalan
rintataskustaan ja heitti sen konsulin eteen.

"5,000 specie-taaleria -- herra kunseli! Aluksi tämä, ja kymmenen tai
viisitoista tuhatta kun olen ehtinyt haalia ne kokoon"; hänen kasvonsa
loistivat ja hän nauraa hohotti täyttä kulkkua.

Mutta hänen ilonsa sai pikaisen lopun kun konsuli sysäsi rahapakan
luotansa, kysyen kylmimmällä äänellänsä:

"Mitä tämä tietää? -- mitä pitää minun tehdä noilla rahoilla?"

"Käyttää niitä, lainata, pitää niitä niin kauan kuin mieli tekee --
herra kunseli!"

"Ah, vai niin! -- Te olette siis ilveilleet täällä minun kanssani;
sangen somasti tehty -- herra kapteni Worse! Mutta niin pitkälle E. F.
Garman ei ole joutunut, että lainaavat rahoja omalta -- omalta
väeltänsä."

Hetkisen istui tuo viekas kippari Worse äänetönnä; mutta viimein se
tuntui hänestä liian hassulta; hän kiivastui ja löi nyrkkinsä pöytään:

"Ei, kuules Morten -- Vaari! nyt tuo ylhäisyytesi jo hyppää aisojen
yli! Jos E. F. Garman tarvitsee rahoja, niin on luonnollisinta että se
lainaa minulta, joka olen ansainnut jok'ainoan äyrin teidän ja isänne
palveluksessa!"

"Mutta etkös ymmärrä --" huusi konsuli, kiivastuen hänkin vuorostansa,
"tuhat tulimmaista, etkös käsitä että luottomme kärsii siitä jos
saadaan tietää että yksi omista kippareistamme on pelastanut meidät
pulasta?"

"Oh -- mene sinä metsään luottonesi päivinesi! -- rahat ovat luottoa
paremmat, luulisin ma! Minun rahani ovat totta tosiaan yhtä hyvät kuin
sinun -- Morten Garman! -- ja jos et sinä ota niitä, niin et olekaan
sama mies, minä sinua pidän."

Jaakko Worse oli nyt vallan innoissaan ja he sinuttelivat toisiansa
sitä huomaamattakaan.

"No -- no, Jaakko, älkäämme rikkoko ystävyyttämme!" -- sanoi konsuli,
järjestäen kaulaliinaansa; ensi kerran joku rupesi hänen käskijäkseen.
Hän katseli rahoja ja katseli ulos puistoon, ja pitkä äänettömyys
syntyi.

Kippari Worse oli noussut ja seisoi selin pöytää vasten, katsellen
seinällä olevaa karttaa. Perheen-huoneen vanha lyömäkello tikitti
yksitoikkoisesti.

Viimein konsuli Garman nousi ja meni Worsen luo.

"Kuules, Jaakko Worse! -- Minä otan rahasi jos tahdot ruveta
kumppanikseni."

"Mitä? -- mitä sanotte? -- kumppaniksi? -- Oletteko mieletön? herra
kunseli!"

"Kuulkaa nyt: te panette teidän pääomanne asioihimme, se on: niin
paljon pääomastanne kuin itse tahdotte, ja sillä te tulette Garman &
Worsen kauppahuoneen osakkaaksi prosentilla, jonka vast'edes voimme
määrätä."

"Ei -- ei -- kunseli! Se ei ollut tarkoitukseni. Muutettaisiinko
toiminimi? Se ei koskaan käy laatuun; eikä se ole tarkoitukseni?"

"Mutta se on minun tahtoni ja on ainoa keino. Istukaamme, puhukaamme
tyvenesti. -- Se ajatus, että lainaisin rahoja teiltä, on kärsimätön.
Sitä vastoin ei se ensinkään loukkaa tunnettani eikä väliämme, että me
ahtaana ja -- ja -- kuinka sanoisinkaan -- hm -- tukalana aikana,
julkisesti otamme kumppaniksemme miehen, joka monta vuotta on tehnyt
työtä kanssamme, jonka tähden liitämme hänen nimensä meidän nimeemme ja
tästälähin sanomme yhteisen kauppahuoneemme: Garman & Worseksi."

"Niin -- mutta, mutta -- kaikki muu kävisi laatuun, mutta nimi --
isänne nimi --"

"Isäni kentiesi ei olisi sitä tehnyt, mutta minä sitä tahdon. Tämä
keino on -- hm -- on kauppahuoneen pelastus; minä tahdon sen tunnustaa,
ja minä pyydän teitä suostumaan ehdotukseeni."

"Mutta, hyvä herra konsuli", aloitti Worse taas. Hän oli taas alentunut
tavalliseen asemaansa eikä voinut suostua siihen ajatukseen, että
tulisi itse konsulin, Morten V. Garman'in kumppaniksi.

Vaan toinen pysyi päätöksessään; ja koska hän todellakin sitä tahtoi,
ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.

He istuivat vielä kauan yhdessä keskustelemassa, mitenkä asiat
asetettaisiin tulevaisuudessa; ja konsuli sanoi suoraan toivovansa
ett'ei Jaakko Worse liioin sekaantuisi asioiden hoitoon, jota Worse
nauroi makeasti -- se ei voinut hänen mieleensä juolahtaa.

Soutaessaan kaupunkiin tuntui hänestä ikäänkuin hän nyt olisi aivan
toinen Jaakko Worse kuin se, joka souti Sandsgaardiin. Hänessä rupesi
liikkumaan suuria ajatuksia uudesta arvostansa, ja hän istui
mutisemassa: Garman & Worse, ja ajatteli minkä vaikutuksen tuo tulisi
tekemään Randulfiin. Ei hän kuitenkaan ollut oikein iloinen; se oli
hänestä liikaa, oli tapahtunut liian äkkiä; ja hän häpesi puhua siitä.

Vaan konsuli Garman ei pitänyt toiminimen muutosta salassa, ja
seuraavana päivänä uutinen oli luettavana kaupungin molemmissa
sanomalehdissä, jotka kokonsa ja sisällyksensä puolesta olivat
tavallisten kaalilehtien kaltaiset.

Helppo on arvata kuinka tervetulleena aiheena tuo oli pitoihin ja
ylimääräisiin juominkeihin klubissa. Jaakko Worsea kunnioitettiin
komeilla puheilla pöydässä, ja pilkattiin sitten mitä enemmän juotiin.
Kateus on aina sangen sukkelapuheinen, jotta Worsella ei ollut pelkkää
iloa ylennyksestänsä.

Ja Randulf, tuo vanha pölkky, joka Riiasta oli lähettänyt sanoman
paluumatkastaan, hän lähetti nyt tiedon siitä, että oli törmännyt
yhteen erään Rostockin laivan kanssa ja sitten palannut Volderaan
takaisin purkamaan lastiansa ja korjauttamaan vammoja. Nyt puuttui vaan
että hän jäätyisi kiinni syksyksi.

Saatuansa tiedon tuosta suuresta tapauksesta, kirjoitti Romarino ensi
kerran kiittävällä tavalla isälleen. Vaan isälle tuo kiitos ei
maistunut juuri makealta, se kun oli lausuttu näillä sanoilla:

"Vaikka olet hiomaton merimies, täytyy minun tunnustaa että tässä
tilaisuudessa olet temppuellut viisaasti ja hienosti."

Mutta matami Torvestad'in ystävällisyys kasvoi kahdenkertaiseksi, ja
syksyn tullessa, myrskyineen ja sateineen, Jaakko Worsen mielestä oli
hauska istua piharakennuksessa teekupin ääressä matamin ja neitien
seurassa -- kun siellä ei ollut rukouskokousta.

Klubissa he olivat niin kirotun sukkelapuheisia.



V.


Kun aurinko myöhään syksyllä laskeutui keltaisiin myrskyisiin
sadepilviin, tuli tuo pieni kaupunki pilkkosen pimeäksi, eikä tätä
pimeyttä millään lailla vastustettu -- jos ei ollut pidettävä
tämmöisenä vastustuksena eräs muurinrakosessa raastuvan ovella oleva
pieni, luminen lyhty.

Muuten oli pimeä, pilkkosen pimeä ahtailla mutkikkailla kaduilla, ja
silloilta putosi päistikkaa veteen se, joka sattui olemaan päissään tai
vieras kaupungissa.

Pienissä puotiloissa paloi hylkeenrasva-lamput tahi
talikynttilät; hienommissa puodeissa oli ruvettu käyttämään riippuvia
moderatöri-lamppuja, jotka vaivasivat vanhojen ihmisten silmiä.
Vesilätäkköjä valaisi silloin himmeä valo, ja ne, jotka hyvin tunsivat
katua, taisivat hyppiä eteenpäin jotensakin kuivin jaloin. Vaan enin
osa astui suuret saappaat jalassa niin että läiskyi rapakot.

Siellä täällä tuli pieni lyhty näkyviin, milloin huolistuneena maahan
kallistuen, löytääkseen käytävän pahimpien paikkojen yli, milloin
valaisten rohkealla tavalla ohitse kulkevien kasvoja tai mataloita
puurakennuksia.

Naisia meni vieraisin, käsivarrella kori josta kudinneulat pistivät
esille, tai palveluspiika valaisi varovasti tietä lyhdyllä, ja jälessä
hyppi pari kolme pientä tyttöä, joidenka oli mentävä tanssikouluun
hoikkine valkoisine säärineen ja suuret päällyskengät jaloissa.

Mutta kello seitsemän jälkeen tuskin oli mitään kynttilää puotiloissa
ja hiljaisuus vallitsi kaduilla; ainoastaan silloin tällöin pääsi
valon-raita lätäkköihin ja rapakkoihin kun jonkun kapakan ovi avattiin,
jossa merimiehiä tai kodistuneita juoppoja istui ryyppäämässä,
riitelemässä ja tappelemassa.

Sitten rupesivat yövartijat kulkemaan raastuvasta ympäri kaupunkia. Ne
olivat enimmiten vanhoja merimiehiä ja laivanveistäjöitä, jotka eivät
enään jaksaneet työtä tehdä; heidän äänensä oli karhea ja sekainen,
kyyryselkäisiä ja kuuroja olivat tavallisesti myöskin.

He kävelivät vitkaillen pitkissä, paksuissa sarkanutuissa, lyhty
vasemmassa kädessä, iskien raskasta piikkisauvaa katukivihin, jotta
heidän lähestymisensä jo kaukaa kuului. Määrätyissä kadunkulmissa he
huusivat mikä aika oli ja mistäpäin tuuli kävi niin, että jokaista
yövartijaa ymmärrettiin hänen omalla kadullansa, vaan tuskinpa missään
muualla koko maailmassa.

Kun sitten vieraissa kävijät palasivat kotia hyvään aikaan noin k:lo
10, näkyi taas muutamia lyhtyjä kaduilla; he kohtasivat yövartijaa ja
toivottivat hyvää iltaa; nuoret kysyivät mitä kello oli, kiusataksensa
häntä, mutta vanhat kysyivät täydellä todella mistäpäin tuuli kävi.

Vaan sen jälkeen oli kaupunki pilkkosen pimeä ja aivan kuin kuollut.
Joku juopunut mies horjui eteenpäin kunnes kaatui johonkin
kellarin-suuhun, katuojaan, mereen tai, jos hän kompastui yövartijaan,
raastupaan. Mutta ei ollut niinkään helppo kompastua yövartijoihin,
sillä heillä oli hyvin kätketyt makuu-sijat, joita sangen
vastahakoisesti jättivät kun heidän piti huutaa jotakin tai kun kadulla
kuului kierto-vahdin vanhojen, kankeain saappaitten kopina.

Kierto-vahti oli oikea palovahti. Siinä oli, luullakseni, oikein
ikivanhoja yövartijoita, joissa ei enää ollut mitään ääntä.

Heitä oli neljä viisi seurassa, ja kaikki olivat nostaneet kauluksensa
ja vetäneet alas nahkatakit niin syvälle, että tuskin mitään tulipaloa
näkivät ennenkuin heidän partansa korventui.

Ja kuitenkin kaupunki nukkui niin tyvenesti ja rauhaisasti.

Jos joku heräsi ja rupesi ajattelemaan kaikkia niitä ruis-varastoja,
mitä oli makasinissa, tai kuva toisensa perästä syntyi mielessä --
selvästi, vastustamattomasti, niinkuin niitä yön pimeydessä syntyy --
kuvia -- tulesta -- tulesta, joka hehkuu jossakin, sytyttää seinän
tuleen, pääsee valloilleen, ympäröi talon, polttaa tuhaksi rukiit,
suolat, tynnyrit ja koko puodin tavaroineen päivineen! Silloin kuului
laahaavia askeleita kadulla, vanhojen, kankeain saappaitten kopina,
piikkisauvat iskettiin katukiviin; ne lähestyivät ja kulkivat ohitse.

Ah, kulku-vahti! Kaikki järjestyksessä. Kas niin, Jumalan kiitos! nyt
saa tyvenesti jatkaa untansa.

Tai lapsi heräsi pahasta unesta ja makasi kuunnellen ja pelkäsi
mörköjä, varkaita ja rosvoja, jotka tulivat sisälle kyökin ikkunasta
tappamaan isää ja äitiä pitkillä puukoillaan! Silloin kuului ulkoa
kulmasta: "Kuule vartijan ääntä! kello on kymmenen lyönyt. Tyyni on
ilma!"

Ah, yövartija! Se en totta, vartija on siellä, siis ei mitään varkaita
eikä rosvoja kyökin ikkunasta. Kaikkien pahojen ihmisten täytyi pysyä
kotonansa, muuten vartija otti ne kiinni ja vei raastupaan; niin,
ehk'ei löytynytkään pahoja ihmisiä -- ainoastaan hyviä ja siivoja, ja
yövartijoita. Sitten nukkuivat taas levollisina ja kiitollisina,
eivätkä uneksineet enään niin mitään.

Mutta -- kun joskus kuului nuo kolme kauheata palolaukausta, jotka
panivat ikkunaruudut helisemään ja särkivät monta -- silloinpa oli hätä
ja tuska rajatoin.

Punertava valo hohti kaduilla kuin tulimeri sumeassa sade-ilmassa,
vaikkapa vaan olisi ollut tavallinen nokivalkea; pitkä Jörgen rumpali
rummutti kuin riivattu kapuloiden paksulla päällä; katuja pitkin juoksi
karkea-äänisiä miehiä ja kimakka-äänisiä poikia, huutaen täyttä
kulkkua: tuli on valloillaan! Tuli on valloillaan!

Ruiskuhuoneelle kokoontui lyhdyillä varustettua väkeä, huutaen,
kiroten: Avaimet? Ne riippuivat palopäällikön sängyn takana -- pois
noutamaan palopäällikköä! Pimeässä joku astui suoraan hänen
vatsallensa, ja avain-kimppu hukkui, piru vieköön, rapakkoon; etsiessä
sitä kolmella lyhdyllä, muutamat kipparit mursivat oven auki, ja
ruiskut kalisivat tietä myöten kolkolla kamalalla jyrinällä.

Vanhoja piikoja juoksi ulos kadulle pesuvati tai silitysrauta kourassa,
ja taloissa kaikki kokoontuivat isän ja äidin makuuhuoneen edustalle.
Pienet lapset istuivat itkemässä sängyissään; täysikasvuiset tyttäret
koettivat heitä lohdutella, puoleksi puettuina, hiukset hajallaan,
kalpeina, pelosta vavisten.

Mutta äiti käski keittämään kahvia -- lämmin kahvi on aina ja kaikissa
tapauksissa terveellinen; sill'aikaa tuli isä kotia ja kertoi kuinka
kävi.

Pojat olivat kohta pukeutuneet ja katosivat. Heistä se oli juhla,
kauhistuksen juhla. Punertava taivas yli pimeän yön, liekki, joka
välistä nousi paksusta savu-pilvestä, täysikasvuisia miehiä
juoksemassa, huutamassa; tuo kaikki jännitti heidän mieltänsä enemmän
kuin kymmenen romania; pyytäen uskaltaa jotain tavatonta, jotain
uljasta ja miehuullista, he syöksivät taloihin, joissa ei ollut valkeaa
eikä vaaraa, ja ryhtyivät raivokkaasti liikkumattomimpiin,
mahdottomimpiin esineisin, pelastaakseen niitä.

Palopäällikkö seisoi ruiskujen luona ja komensi. Kaksi riviä miehiä ja
puolikasvuisia poikia haalasi käsi kädestä vettä ylös ja tyhjiä ämpäriä
takaisin. Rannalla tai alhaalla kaivolla nuoret merimiehet täyttivät
vuorottain sankoja kunnes kastuivat läpimäriksi ja käsivarret kuolivat.
Porvarikunnan upserit sinisissä, valkonauhaisissa hännystakeissaan
juoksentelivat ympäri ja olivat joka paikassa pitkine sapelineen sekä
itsensä että muiden tiellä.

Mutta meri-pekat olivat tulessa. He olivat taloissa pelastamassa kunnes
katto romahti alas, olivat naapuritalon katolla, niitä märillä
purjeilla suojelemassa, repivät maahan aitoja ja pieniä rakennuksia.

Tuomas Randulf ja Jaakko Worse olivat pienistä pojista asti tunnetut
uljaimpina tulipalomiehinä. Aina olivat ensimmäiset paikalla, kantoivat
ulos vanhat ja sairaat ja seisoivat sitten kuumimmissa ja
vaarallisimmissa paikoissa sammuttamassa. Tosi on että he johtivat
kaikki, huolimatta siitä, että palopäällikön kolmikulmainen hattu oli
koristettu sekä keltaisilla että punaisilla sulilla.

Kaiken tuon tapahtuessa kauppiaat kärsivät kovinta tuskaa. Palovakuutus
oli aivan tavatonta; heränneistä moni arveli että palo-vakuutus olisi
epäluottamuksen osotus taivaan hallitsijaa kohtaan; muutamat sanoivat
vakuuttaneensa omaisuutensa Jumalan luona.

Mutta kun tuuli kiihtyi ja toinen pieni talo toisen perästä syttyi
tuleen, niin viisaimmat ja maltillisimmatkin joutuivat päästä pyörälle;
he juoksivat makasineissaan maalla ja rannalla ja olivat avullisina
heittämässä jauhosäkkejä ja jyväsäkkejä mereen, tehden työtä ja tuhoa
otsansa hiessä ja unohtaen pelastaa rahat konttorista puodin takaa.

Mutta läpi tulen ja savun -- korkealta yli melun ja huutojen kaikui
suuren kellon ääni tuomiokirkosta. Kolme neljä juhlallista lyöntiä,
sitten pitkä loma, sen jälkeen taas muutamia lyöntiä väliajan perästä.
Tuo kuului niin raskaalta, niin toivottomalta. Se ei ollut myrskykello,
jonka oli ihmisiä apuun ja pelastukseen herättäminen; se oli kirkon
armon huuto, tuo uudistettu epätoivon huuto Jumalan puoleen, että Hän
sammuttaisi riehuvan tulen.

Mutta talvis-yö taisi kertoa toisenlaisestakin elämästä tuossa pienessä
piki-pimeässä kaupungissa. Se oli joulun aikana tai kohta uuden vuoden
jälestä, kun lounas-tuuli lumipyryineen raivosi joka puolen tunnin
perästä ja tähdet sillä välin tuikkivat taivaalla.

Silloin kaupungin vuonoon yht'äkkiä purjehti joku vene, sitten
toinen ja vieläpä kolmaskin, sen perästä pieni jaala ja sitten taas
pieniä veneitä. Ne purjehtivat eri haaroille satamaan; hakivat
kiinnitys-paikkojansa makasinien edustalla tai siltojen luona.

Joku mies hyppäsi rannalle ja juoksi voimiensa takaa kaupunkiin; suuret
merisaappaat jättivät norsun jälkiä lumeen, joka peitti viimeisen
sateen muodostamat rapakot.

Vartija nosti lyhtynsä ja katseli miestä. Hänen saappaansa, hänen
housunsa -- niin, koko mies keltaseen nahkahattuunsa asti kimalteli
kuin hopeoittuna, täynnä lukemattomia pieniä tähtiä. Vartija hymyili
ja, vanha vakava otus kun oli ja seisoessaan juuri kippari Worsen
kulmassa torin varrella, hän huusi: "luoteesta käy tuuli; -- sillit
ovat tulleet."

Enemmän veneitä ja pieniä aluksia saapui satamaan; siellä täällä kilisi
ja kalisi ankkurit, joita laskettiin. Kolkutettiin makasinin seinään;
väkeä tuli näkyviin ja juostiin lyhty kädessä. Makasinin ovet
alimmaisissa kerroksissa heitettiin selki selälleen ja valossa nähtiin
miehiä veneissä siellä ulkona sekä hopean hohtava paljous kauniita
lihavia kevätsillejä.

Ylhäällä kaupungissa kolkutettiin kauppamiesten taloissa; koko talo
tärisi kun tuo suurisaappainen mies nosti kiven kadulta ja heitti sen
seinään, hän ei ollut peloissaan, hän tiesi olevansa tervetullut.

Kaikki heräsivät ja ajattelivat kohta tulipaloa. Mutta talon isäntä
hyppäsi heti sängystään ja heitti ikkunan auki.

"Minulla on teille terveisiä Iivari Österbö'ltä: hän on ostanut teille
neljä sataa tynnyriä."

"Tiedätkö hinnan?"

"Kolme ortia ja kahdeksantoista. Me olemme pohjoisen makasinin
edustalla 80 tynnörin kanssa; toiset ovat jäljissämme."

"Mistä käy tuuli?"

"Luoteesta, lumiräntää sataa."

"Juokse Laurin tuo Berjeen ja käske hänen ko'ota vaimoväki; hän tietää
tehtävänsä."

Ikkuna lyötiin kiinni; merisaapasjalka-mies juoksi eteenpäin ja kohtasi
tiellä miehiä, jotka myöskin olivat ruvenneet juoksemaan. Mutta
kauppamies kiiruusti pukeutui makasini-vaatteisin, jotka riippuivat
valmiina. Vaimo sängystä käski häntä ottamaan päällensä kaksi paksuinta
villapaitaa, ja niin hän tekikin. Hän tiesi miltä tuntui olla
makasinissa kun käy luoteistuuli, lumiräntää ajaen.

Vihurien tullessa tuuli kiihtyi, tuoden lumipyörteitä mukanansa; muuten
oli jotensakin ravakka luoteinen, ja veneitä sekä laivoja tuli
tulemistaan, kunnes koko satama oli yhtenä huutona ja meluna; aallot
loiskivat, purjeet nostettiin ja hyvien ankkuriketjujen iloinen hälinä
kuului niitä laskiessa.

Ylhäällä makasinien neljännessä kerroksessa näkyi valkeata;
hylkeenrasva-lamppuja asetettiin siellä täällä, väkeä saapui, miehiä,
akkoja ja nuoria tyttöjä; suolapuoti avattiin, vanteitten tekijä
puuhasi tynnyrien ääressä; miehet veneissä kävivät maltittomiksi,
huutaen he makasinissa oleville ilmoittivat että nyt aikoivat aloittaa,
ja ensimmäiset neljä kiiltävää silliä heitettiin makasinin laattialle.

Mutta nyt oli uutinen jo levinnyt yli koko kaupungin, etäisimpään
soppeen asti; kynttilöitä sytytettiin pikkusten ikkunaruutujen takana
ja lukemattomia kahvipannuja asetettiin tulelle. Kaikkialla puuhattiin
ja iloittiin; silli oli tullut -- silli, jota kaikki olivat odottaneet
ja jolta kaikki jotakin odottivat.

Nuoret tytöt ja vaimot, joiden piti "ganata" sillejä, s.o. perata
sisukset, pukeutuivat perkaus-vaatteisin, nauraen ja leikkiä laskien,
vaikka oli niin kolkkoa nousta, että hampaat kalisivat suussa. Ennen
kaikkia he sitoivat paksun liinan hyvästi päänsä ympäri, jotta ei
näkynyt muuta kuin suu ja nenä, sillä jos hiuksiin tuli sillilientä,
niin siitä syntyi haavoja.

Kun olivat valmiina, he juoksivat joukottain sen makasinin luo, jossa
jo edeltäpäin olivat tilanneet työtä itselleen; yks kaks he löysivät
työpiirinsä ja paikkansa keskellä sillikasoja, joihin heidän
puukenkänsä upposivat, keskellä suola-astioita ja tynnyriä ja tuon
onnettoman talikynttilän ympärillä, joka, kiinnitettynä kepin päähän,
oli pistetty sillikasaan ja aina oli vastuksena kun sitä piti niistää
märillä sormilla, kun se kaatui tai muuta hankaluutta aikaan sai. He
vetivät esille pienet terävät perkaus-puukkonsa ja sitten kiireimmän
kautta leikkaamaan silliä toisen perästä puhki.

Nyt oli lumi täynnä norsun jälkiä, eikä siitä ollut vähintäkään apua,
että vihurit uudestaan peittivät jäljet; uusi lumipeite sotkettiin heti
rapakkoon.

Ainoastaan ylhäällä kaupungissa leveimmillä kaduilla oli vielä sen
verran lunta, että koulupojat saivat aikaan pientä lumisotaa, kun aamu
vihdoin koitti.

Kun nuo kalpeat, vaaleanaamaiset yläluokkien koululaiset mennä
hössöttivät kouluun, kuollut kuorma latinalaisia ja kreikkalaisia
kirjoja kainalossa, ja ajatukset tiesi missä menneessä kultturi-ajassa,
aivot täynnä kielioppia -- puoleksi sääntöjä, puoleksi poikkeuksia --
ja kun sitten tiellänsä kohtasivat perkaustyttöjä, jotka menivät kotia,
seisottuansa silleissä puolen yön, niin silloinpa tapahtui että nuo
iloiset tytöt pistivät päänsä kokoon ja nauroivat.

He olivat vetäneet huivinsa alas, jotta vaan suu oli peittämättä, ja
kävelivät nyt keskellä katua iloisesti jutellen ja haastellen,
tulisina, punaposkisina työstä sekä koristettuina kiiltävillä
sillinsuomuksilla hameissa jopa nenälläkin. Moni heistä oli
saman-ikäinen, kuin nuo oppineet herrat, tai nuorempikin; kuitenkin he
katselivat heitä sangen ylhäiseltä kannalta ja nauroivat raikkaasti
niille halukkaille, ylenkatseellisille silmäyksille, joita heihin
luotiin.

Nuo oppineet herrat tuota kenties hiukan tajusivat. Mutta heitä
lohdutti plebs plebis tai semper varium et mutabile tai joku
senkaltainen klassillinen sukkeluus.

He tiesivät että sillit olivat tulleet viime yönä; he näkivät sataman,
jossa laivoja kiehui, ja näkivät kiireen kaupungissa.

Mutta mitäs tuo heitä koski? Ansaita rahoja! Hekö semmoista
ajattelemaan? Heidän maailmansa oli ylempi tuota raakaa joukkoa; he kun
kulkevat ad parnassum, ylenkatsoivat syvästi noita alhaisia sieluja,
kaikkea roskaväkeä, joka orjaili halki elämän, nenä maahan käännettynä
kuin kukoilla, ilman jumaluuden kipinää tieteen pyhältä alttarilta.

Ja tätä juurtunutta ylenkatsetta kansaa kohtaan he uskollisesti
säilyttivät kunnes joutuivat alas parnassus'elta ja tulivat
virkamiehiksi. Tosi kyllä, he oppivat puheita pitämään elinkeinojen
syntymisestä, vaan itse asiassa he olivat niistä välinpitämättömiä.

Tuskinpa muut virkamiehet iloitsivat runsaasta kalansaaliista, kuin
papit, sillä sen kautta heidänkin saaliinsa tuli runsaammaksi. Mutta
kun sillejä tulvaili rannoille, kun rahoja levisi rahvaalle, jotta
jokainen itse selvisi asioistaan, jopa pääsi vähän pinnallekin
kohoamaan, silloin lakimiehet valittivat huonoja aikoja.

Vaan kun rahvaan olot ovat tukalat, kun kalansaalis tai vuodentulo
menee hukkaan, kun niukat rahavarat sulkevat tulo-lähteet, jotta
vahvasti tapahtuu vararikkoja, ryöstöjä, pakkohuutokauppoja korkeilla
prosenteilla ja runsailla sivutuloilla -- silloinpa lakimiehet
menestyvät.

Vaan, huolimatta virkamiehistä ja niistä harvalukuisista perheistä,
jotka elivät eläkkeistänsä tai koroistaan, oli ilo ja juhlallinen mieli
yleinen kaikissa muissa kaupungin asukkaissa kun sillit tulivat. Tämä
tapaus oli kaikille tärkeä. Runsas kalansaalis saattoi monen
toiveittensa perille ja oli monelle pelastus huolista. Ensiksikin
olivat kaikki, joilla oli tekemistä merellä -- ja melkein koko kaupunki
kuului niihin -- ahkerimmassa työssä; itse kalastajista alkaen aina
suolaus-laitosten omistajiin ja keinottelijoihin asti -- kaikki olivat
kiihkoissaan niin kauan kuin kalastus-aikaa kesti.

Silloin eivät ainoastaan kipparit, vaan aivan nuoret perämiehetkin
saivat viedäkseen aluksia kalastus-retkille, ja mitä rohkeimmin
purjehdittiin, jotta päästiin ensimmäiseksi kalastus-paikalle, täyttä
lastia saamaan. Silloin toinen petti toista väärillä tiedoilla,
tapeltiin ja juotiin itsensä aika humalaan ajan ja tarpeen vaatimusten
mukaan.

Kotona klubissa oli hauskat illat; kaikki huoneet täynnä, ihmisiä istui
biljardinkin ääressä, joka muuten oli kielletty.

Joka viimeiseksi tuli, sai aina kertoa missä päin sillit olivat, mikä
hinta oli, kuinka monta lukkoa oli käytetty ja mitä muuten pohjoisesta
kuului. Se oli ainoa tapa, millä tietoja saatiin, ja näiden tietojen
mukaan toimitettiin. Välistä nuo tiedot olivat oikeat, välistä vääriä;
välistä oli kalansaalis runsahin kun kerrottiin että meri oli
valkoisena, sillit kun oli kääntyneet pois rannikolta; välistä kaikki
loppui juuri kun huhu tiesi kertoa suunnattoman suurista sillijoukoista
ja saaliista, ja siinä sitten istuttiin varastot täynnä kalliita
suoloja ja tyhjiä tynnyriä.

Juotiin myös sangen ahkerasti klubissa illoin kun oli oltu kotona
syömässä; silloin ei kukaan enää ajatellut asioita sinä päivänä, vaan
silloin laulettiin.

Tavallisesti joku nuori kippari astui esille ja, tehden äänensä niin
karkeaksi ja puuromaiseksi kuin mahdollista, kysyi eikö saisi tarjota
seuralle lasillista. He tiesivät että hän oli ansainnut yli 100
specie-taaleria yhdellä matkalla, jotta hänellä kyllä oli varaa
tarjota.

Kun malja oli asetettu vanhimpien, satamavouti Snell'in ja
luotsioltermannin eteen, laulettiin kernaasti uusi silli-laulu
nuotilla: "Ja nyt rakkaan sukupuolen malja".

    "Ylistäös tunturis uljuutta
    Ja laaksois loistoa, Norjan miesi,
    Mutt' laula myös mertesi suuruutta,
    Vaiheilla vuon jos on huonehes liesi.
        Ylt'yli rantaa
        Sen aallot kantaa
    Hopeeta ja kultaa -- näin aarteita antaa
        Ve'et Norjallen.

    "Ja valas ja lokki kun viestin tuo,
    Ett' aallot kiehuvi Ahdin viljaa,
    Niin pursista täyttyvi valtava vuo,
    Ja syvyys se nielevi verkot hiljaa.
        Kas! -- vedet valaa
        Hopeista kalaa
    Ja ruuhet ne riemuten laineilta palaa
        Taas rannallen.

    "Oi Vellamo, Ahtolan kaunoisin,
    Sa kultihin pohjoiset rantamme peitä!
    Sua kuohuvin maljoin ma tervehdin
    Ja laulan kuin taattomme ennen meitä
        Suo viljas iitää
        Vesiimme kiitää
    Ja riemun viestinä suo lokin liitää
        Vuonoimme luo".

He tyhjensivät pikarinsa vanhojen tavalla ja lauloivat laulun toisen
perästä vanhan Norjan ja meriliikkeen sekä perustuslain kunniaksi, ja
viimein luotsioltermanni sai lauletuksi laulunsa:

    "Pidä arvossa vanhukset seppele-päät,
    He mit' ovat olleet, sen meistä sä näät.
    Myös loistivat nuorina, uljaina he,
    Ja että he lempivät, toistamme me."

Myöhään yöllä ikkunat vielä voimakkaasti tärisivät yhteislaulusta,
sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä väkevämmin he huusivat ja löivät
paksuilla lasilla tahtia pöytään.

Vaan kaupungissa oli niitäkin, jotka eivät koskaan juoneet eivätkä
astuneet klubin oven sisäpuolelle ja jotka kuitenkin riippuivat
toimeentulonsa puolesta kalastuksesta. Ja nämä olivat Haugelaiset,
heränneet -- pyhät -- miten pilkkaajat heitä nimittivät.

Paitsi Sivert Jespersen ja veljekset Egeland, joilla oli suuret
suolaus-laitokset ja jotka harjoittivat maatavara-kauppaa, enin osa
Haugelaisista teki sillikauppaa. Parhaasta päästä he olivat
talonpoikia, jotka olivat tulleet kaupunkiin palvelemaan jonkun
"vanhemman" luona ja siellä oppivat Haugelaisten säästäväisyyttä,
vaatimattomuutta ja väsymätöntä uutteruutta.

Kun sitten alkoivat omin päin vähin asioida, he pian pääsivät
itsenäisiksi. Kalastusretkissä, joilla usein elettiin hyvin hurjasti,
he myöskin olivat osallisina, vaikka kärsivät paljon pilkkaa siitä,
että lauloivat virsiä eivätkä juoneet ja kironneet.

Vaan vähitellen muutkin rupesivat käsittämään ett'ei "pyhiä" ollut
ylenkatsominen. Heidän parissaan ei tapahtunut mitään hullutuksia
eivätkä heidän miehensä tapelleet eivätkä ryypänneet, heidän veneensä
oli aina reilassa ja pyytimensä parhaimmassa kunnossa; ja vaikka eivät
kiroilleet eivätkä juoneet, he kuitenkin purjehtivat kilpaa rohkeimpien
kanssa ja vaikka käyttäytyivät tyynesti ja puhuivat nöyrästi, he
kuitenkin pääsivät oikeuksiensa perille, ja jokainen ajatteli pari
kertaa ennenkuin heitä solvaisi.

Sivert Jespersen oli myöskin tuommoinen maalaispoika, joka oli
aloittanut tyhjin käsin. Nyt hänellä oli kaksi suurta makasinia
kaupungissa ja useita suolaus-laitoksia pohjoisessa; paitsi sitä
hänellä oli monta laivan-osaa.

Hän ei enää lähtenyt itse kalastusretkille; hän oli kuudennella
kymmenennellä, oli kyyryselkäinen ja kitui luuvaloa niinkuin useimmat,
jotka nuoruudessaan olivat olleet osallisina talvikalastuksessa.
Mutta sillien tullessa käveli hän makasinissaan ikivanhassa
kalmukki-takissaan ja karvalakki päässä, ja silloin hän oli
oivallisella tuulella.

Koko talo täynnä ihmisiä, silliä, suoloja, tynnyriä aina orsiin asti;
huutoa ja melua, vanteiden tekijäin iskuja; nosto-köysiä, joita
vedettiin ylös ja laskettiin alas, laattiat ja portaat märkinä ja
liukkaina sillien verestä ja suolavedestä, joka tippui ylisiltä
laattian läpi alas kivijalkaan saakka, sillien suomuksia pitkin seiniä,
minne vaan kääntyi, ja pahaa hajua niinkuin valaskalan vatsassa --
keskellä tuota kaikkea käveli Sivert Gefvint talikynttilä kädessä edes
takaisin ympäri koko taloa, puoliääneen laulaen mielivirttänsä:

    "O Kriste, Jumal-ihmisnä
    Rauhalla ihanalla
    Mun kurjan sielun täytit sä,
    Ja veres purppuralla
    Mun synnin vallast' irti sait
    Ja tyhjäks saatit kuolon lait."

"Ylös sieluni! laula ja iloitse -- ei -- ei!" huusi hän yht'äkkiä
terävällä äänellä. Jotain oli tekeillä perkaaja-tyttöjen parissa: joko
tappelivat taikka laskivat leikkiä; he olivat niin rajuja, että
kaasivat pari täytettyä tynnyriä, jotta sillejä lensi ympäri laattiaa
sekä suola-astioihin, kaikki mullin mallin.

"Ei, ei, ei!" toisti Sivert Jespersen, tultuansa paikalle, ja nyt hänen
äänensä taas oli lempeä ja suloinen kuin ainakin, "teidän pitää
menetellä varovasti Jumalan lahjoilla, jotta eivät mene hukkaan ja
pilaannu. Eikö niin, rakkaat lapseni?"

Hän katseli toisesta toiseen terävillä vaaleansinisillä silmillään ja
ikuisella hymyllään; tyttöjoukko vaikeni kuin muuri ja kaikki rupesivat
kiiruusti kokoamaan sillejä ja saattamaan kaikki entiseen
järjestykseen. Se oli kahta kauheampaa kun Sivert Jespersen sanoi:
rakkaat lapseni kuin jos joku muu olisi sanonut: te helvetin kekäleet!

Vaikka Haugen ystävät menettelivät näin hiljaisesti ja näyttivät
toimivan niin huolellisesti, eivät heidän asiansa suinkaan olleet
varmalla ja vakavalla kannalla. Jos vaan tapahtui että kalastus
onnistui huonosti parina vuonna tai tulipalo hävitti heidän
vakuuttamattomia kalleuksiansa, niin monet näönnäisesti suuret varat
menivät tyhjiin.

Sitäpä he itsekin tunsivat kun viipyi tavallista kauemmin ennenkuin
sillit saapuivat rannikolle, ja varsinkin kevätpuolella kun kassa oli
tyhjä ja silli-varat makasivat makasineissa ja niiden ulosvienti
riippui hinnan nousemisesta tai laskeumisesta Venäjällä tai Preussissä.

Silloin vapisivat heidän kätensä postin tullessa kerran viikossa, he
nukkuivat huonosti öisin ja lauloivat varsinkin siihen aikaan virsiä.

Heillä oli rukoushetkiä melkein joka päivä, he lukivat, rukoilivat,
lauloivat yhdessä. Ja kun näin kaikki olivat ko'ossa ja istuivat
katselemassa toisiansa, toinen tunsi toisen asiat ja kuinka paljon hän
oli pannut alttiiksi, kuinka hiljaiset ja hurskaat he olivat, kuinka
Jumalan käsi tähän asti oli heitä suojellut eikä nytkään heitä suinkaan
jättäisi -- jos ei minun ansioiden tähden, niin muiden -- silloin
saivat voimia rukouksista, hymyilivät ystävällisesti toisillensa ja
menivät hyvillä toiveilla kotia.

Eikä toivo pettänyt. Vuosi vuoden perästä heidän kävi hyvin, heidän
pääomansa kasvoi, ja he panivat sen kohta asioihin. Joka tänä vuonna
oli suolattanut 1,000 tynnyriä, hän tahtoi tulevana vuonna suolattaa
3,000; heillä oli aina silmät auki, aina purjeet reilassa, ja vaikka
käyttäytyivät niin hiljaisesti, laulaen virsiään ja puhuen nöyrästi, he
tosiaan olivat uskaliaita, rohkeita keinottelijoita.

Sepä se kaikkein vähimmin miellytti Hans Nilsen Fennefos'ia. Ei sen
vuoksi että olisi sotinut Haugen tahtoa ja järjestelmää vastaan, että
veljekset harjoittivat kauppaa, päinvastoin. Mutta se ei ollut tuota
vanhaa uutteruutta ja vanhaa tapaa, millä nöyrä toimeentulo
saavutettiin. Rahoja saatiin liian helposti ja liian suurin määrin.

Fennefos myös arveli että ylellisyys oli päässyt veljesten
seuraelämään, heillä oli päivällis-pitoja, joissa syötiin tarpeettoman
paljon.

Asian laita oli se, että näille ihmisille, yksinkertaisia tavoiltaan
kun olivat, paisti ja sokerileivokset olivat uutta ja tavatonta; ja
huomattuansa että heillä oli varoja siihen, iloitsivat he lapsellisesti
siitä, että kaupungin ruoanlaittaja-rouva valmisti ruokaa heille
niinkuin ylhäisten taloissa.

Fennefos puhui heille siitä, moittien heitä; he kuuntelivat häntä,
hymyilivät ja kiittivät; vaan mitään muutosta ei havaittu.

Kaupungin julkisessakin elämässä rupesivat nuo hiljaiset miehet, jotka
olivat rikastuneet kenenkään huomaamatta, astumaan esille. Useissa
kohdin oli pakko ottaa heitäkin lukuun; heidän hurskaat tapansa ja
puheensa saivat viimein olla pilkkaamatta.

Niin, mitä enemmän Haugen ystävät saavuttivat ulkonaista arvoa ja
kadottivat alkuperäistä hengellisyyttään, levisi heistä ja heidän
herätyksestään yhteiskuntaan sekä kaupungissa että maalla pintapuolinen
hurskaus ja julkinen tekopyhyys, joka kasvaa rehoitti.

Sellainen oli kaupunki siihen aikaan: vanha kaupunki täynnä uutta,
ahdas, mutkainen, synkkä ja pietistillinen, mutta raitis ja hymyilevä
sinertävää mertä kohti pulskine laivoineen, kelpo merimiehineen.

Se oli nähtävä jonakin lepopäivänä auringon paisteessa ja
pohjois-tuulessa, kajavain lentäessä vuonon yli edestakaisin sataman
valkoisten makasiinin ohitse, kun lahdella suolalastia purettiin ja
tuuli toi kaupungin puoleen tuon iloisen laulun: "Amalia Maria! me
tulimme Lissabon'ista", -- sill'aikaa kuin suoloja ratisi alas
puujuovaa myöten lastiveneesen hauskalla, unohtumattomalla äänellä ja
koko kaupunki tuli vähän silliltä, mutta vielä enemmän mereltä --
raittiilta Pohjoismereltä.

Ja ne, jotka olivat kauan olleet poissa kotoa ja maailmaa matkustaneet,
vakuuttivat ett'ei muualla maailmassa ollut semmoista ilmaa; ja he
lähtivät ulos maailmaan ja palasivat jälleen; kotona oli joitakuita,
joiden mieli teki myös maailmaan, mutta kaikki, jotka olivat ulkona
maailmassa, ikävöivät kotia.



VI.


Neiti Saara ja Henriette istuivat kutoma-huoneessa ja kerivät lankaa, --
Henriette kuiskasi. Äiti istui kirjoittamassa kirjeitä ja ovi oli auki;
mutta hän kuuli huonosti.

"-- Ja sitten, ajatteleppas, eikö ole kummallista mitä kaikkia he
voivat tehdä, he varastivat köyden, ajatteleppas --"

"Mitkä?"

"Laurits ja ne muut."

"Varastivatko?"

"Oletko hassu?" sanoi Henriette suutuksissaan, "luuletko että Laurits
varastaa! Ei, he ottivat sen vaan -- ottivat, ymmärrätkö, oven takaa,
oven takaa Worsen ryytipuodista -- tuommoisen köysi-raaskan, joka ei
ollut kuudenkaan killingin arvoinen -- rikkaalta kippari Worselta,
sekös nyt mitään tekisi?"

"Mutta, Henriette, tiedäthän sinä, ett'ei siitä riipu, otetaanko suurta
vai pientä, jokainen, joka varastaa --"

"-- on varas; niin minä tunnen sen raamatun lauseen", katkaisi
Henriette hänen puheensa yht'äkkiä, "mutta kuullos, mitä he tekivät
köydellä; eilen illalla Laurits kertoi sen minulle kyökissä teetä
puuhatessani --"

"Silloinko kun täällä oli rukouskokous?" kysyi Saara moittien.

Henriette nyökäytti päätään.

"Älä vaan kerro sitä äidille! Oi, hän on niin hupainen tuo Laurits; hän
naurattaa minua sanomattomasti, mutta ajatteleppas, he laskivat nuoran
kadun poikki, kaksi miestä piti kiinni kummastakin päästä kun tuli
hämärä, ja kun joku tuli kävellen, johonka olivat suuttuneet,
jännittivät he köyttä, jotta hän lankesi, ja sitten tuli sotakomisarius
-- tiedäthän, tuo äreä punakasvoinen -- ja lankesi nenälleen ja taittoi
käsivartensa."

"Olet varmaankin menettänyt järkesi, Henriette! Ethän arvanne tuota
hyvin tehdyksi?"

"Aivan mainiosti! Jospa vaan tietäisit kuinka ilkeä hän on; kaikki
pojat koko kaupungissa ovat suuttuneet häneen -- minä myöskin; kun hän
on virastossa, istuu hän koko ajan kiroilemassa tai huutamassa,
ja kun on oikein pahimmillaan, lyö hän -- ajatteleppas, hän lyö
ratsuraipallansa. Hyi sitä! se oli aivan oikein hänelle; jospa vaan
olisi taittanut molemmat käsivartensa -- tuo rakkari!"

Saara oli aivan hämillään; vaan samassapa äiti liikahti, juuri kuin
noustaksensa, ja sisaret työskentelivät hetkisen ahkeraan ja hiljaa.

Saara istui ajattelemassa että oli aivan hullu tuo Henrietten laita, ja
eiköhän hänen olisi velvollisuus puhua siitä äidille. Mutta matami
Torvestad oli niin kummallisen heikko nuorempaa tytärtänsä kohtaan.
Kerran oli hän sanonut: "Henrietten puolesta en pelkää, hän on helposti
taivutettu ja armon kutsumus on kyllä hänet herättävä aikanansa. Toisin
on sinun laitasi, Saara, sinulla on vastahakoinen luonto, joka aikaisin
on pantava Herran kurituksen alaiseksi. Ja kiitos Jumalalle, ei
rehellinen isäsi enkä minä ole säästäneet vitsaamme, ja Jumala on
antanut runsaan siunauksensa siihen, jotta nyt olet semmoinen kuin
olet."

Sen hän lausui tavattoman hellästi. Muuten oli äidin ja tyttären väli
hieman jäykkä. He taisivat keskustella maallisista ja hengellisistä
asioista, vaan avosydämisiä he eivät koskaan olleet.

Saaran kasvatuksessa oli noudatettu ankaria perusteita lapsen
velvollisuudesta vanhempiansa kohtaan, ja hän suuresti kunnioitti
äitiänsä. Hän olisi ennemmin hakannut kätensä poikki kuin loukannut
äitinsä tahtoa; vaan hän ei uskaltanut langeta hänen kaulaansa niinkuin
monasti olisi mieli tehnyt.

Kun Henriette raivio suuteli ja halaili äitiä, tuntui se hänestä niin
oudon suloiselta, mutta hän päästi äidin kohta, sillä hän tiesi ett'ei
äiti rakastanut hyväilemistä.

Kun tytöt olivat tehneet työtä hetken aikaa, kuiskasi Henriette taas:
"hän oli päissään lauantaina."

"Ken?"

"Laurits."

"Hyi! kuinka sinä sen tiedät?"

"Hän kertoi sen minulle."

"Mutta onhan hän kaikkea häpeätä vailla!"

"Oh, ei se suinkaan niin vaarallista ollut; ei hän ollut vallan
juopunut, ymmärräthän; ainoastaan hieman hutikassa, niinkuin sanotaan."

Henriette oli nähtävästi ylpeä Laurits'ista. Vaan ennenkuin Saara oli
tointunut kauhistuksestaan äiti huusi:

"Saara! tule tänne ja auta minua vähäisen. Missä on se paikka, jossa
Herra puhuu viinipuusta?"

"Johanneksen viidennessätoista luvussa."

"Lue se minulle."

Saara rupesi lukemaan ja äiti katseli häntä sill'aikaa tutkivalla
silmällä; mutta hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kirjeesen ja
siihen mitä luettiin.

Matami Torvestad kirjoitti monta kirjettä, joita pitivät suuressa
arvossa ystävät ympäri maata. Ne luettiin ääneen seurakunnissa minne
tulivat, ja säilytettiin sitten huolellisesti lainattaviksi
rasitetuille sieluille, jotka kaipasivat hyvää sanaa. Sillä hänen
kirjeensä olivat lempeitä ja helliä.

Saaran lukiessa kahdettatoista värssyä: "se on minun käskyni, että te
rakastatte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin", äiti
hänen keskeytti: "niin, tuota värssyä minä ajattelin".

Hän katseli kirjeesen, jatkaen ikäänkuin noudattamalla kirjoituksen
ajatussuuntaa, vaikka Saara varsin hyvin ymmärsi että äidin sanat
tarkoittivat häntäkin.

"Oikean viinipuun oksien ensimmäinen hedelmä on: rakkaus, veljesten
keskinäinen rakkaus; tätä rakkautta tuo suloinen Johannes sanoo Jumalan
lasten tunnusmerkiksi. Vaan, rakas sielu, ole varoillasi: tutki millä
lailla rakkautesi veljiin on syntynyt ja millä tavalla heitä rakastat;
rakastatko heitä sentähden, että ovat uudestaan syntyneet Jumalassa,
vai viehättääkö sinua heidän personallinen suloutensa. Tutki syntyikö
rakkautesi silloin ja sen kautta, että sinä itse etsit Herraa, halaten
hänen armoansa ja rauhaa Jumalan kanssa, rakastaen Häntä niin että niin
pian kuin kuulit tai näit jonkun muun halaavan ja rakastavan Herraa,
hän ainoastaan sen kautta tuli sinulle niin rakkaaksi, niin
miellyttäväksi, niin veljellisesti sinuun liitetyksi, jotta siitä
syystä unohdit kaikki hänen muut ominaisuutensa."

Saara kävi tulipunaiseksi ja kumartui raamatun yli; hän oli
aloittamaisillaan kolmattatoista värssyä, mutta äiti keskeytti:
"kiitos, Saara, sinun ei tarvitse lukea enempää; tahdoinpa juuri
herättää näitä mietteitä keskinäisestä rakkaudesta itsessäni pyhän
sanan kautta".

Ja hän jatkoi taas samalla tavalla -- puoleksi Saaralle, puoleksi
itselleen: "Kas siihen on kiusaaja taas pannut kavalan verkkonsa. Ole
varoillasi ja rukoile Jumalaa ohjaamaan askeleitasi, ett'et astu
siihen. Sillä syntinen lempi väijyy sinua veljellisen rakkauden
naamalla, ikäänkuin käärme piileili ihanain hedelmäin takana. Katso
siksi ettäs rakastat hengessä etkä lihassa. Vaan jos rakastat hengessä
ja tielläsi kohtaat sitä, joka etsii samaa Jumalaa, jota sinä rakastat
ja jossa rakkaudessa olette yksimieliset, niin tätä etsijää sinun on
rakastaminen. Ja vaikkapa hän olisi" -- nämä sanat hän lausui erittäin
pontevasti -- "ja vaikkapa tämä etsijä vielä on kaukana, on eksynyt
niin että hän ainoastaan vilahdukselta näkee valoa ja heikosti haperoi
sitä -- vaikkapa hänen ulkomuotonsa, hänen käytöksensä ja luonnollinen
mielentilansa on arveluttava, sinun kuitenkin pitää häntä rakastaa tuon
yhteisen rakkauden tähden, joka ensin teitä rakasti. Kas niin, lapseni,
kiitos avustas. Mene nyt työhösi ja rukoile Jumalaa rakkautensa kautta
selittämään sinulle mitä veljellinen rakkaus on, jotta et eksyisi".

Kun Saara oli ovella, äiti jatkoi: "Se minua kummastuttaa että kun
Henriette ja sinä istutte noin kahden kesken, te ette veisaa virsiä;
niin aina tehtiin minun nuoruuteni aikana. Se helpottaa työtä ja
varjelee sydäntä pahoista ajatuksista ja kiusaajan ahdistuksista".

Kohta sen jälkeen sisaret veisasivat hiljaa ja puhtaasti erästä virttä,
jota tiesivät äidin rakastavan:

    "Sun porttis, oves avaja,
    Kanss' nöyräst' itses' alenna, --"

Kun Henriette ei muistanut sanoja, hyräili hän kunnes muistuivat
mieleen jälleen. Mutta Saara istui vähän kalpeana laulamassa, hänen
silmiänsä poltti, vaan hän ei nostanut niitä.

Ei kumpikaan tytöistä kuullut että Hans Nilsen Fennefos tuli portaita
myöten ja jäi seisomaan oven ulkopuolelle.

Hän seisoi kuuntelemassa tuota kaunista laulua ja mieleensä muistui tuo
yö, jolloin kuuli äitinsä veisaavan. Hän tuli syvästi liikutetuksi;
hänestä Saaran suloinen ääni muistutti hänen äitinsä ääntä, ja
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Tultuansa ylös huoneesensa, ristiriitaiset ajatukset ajelivat toisiansa
hänen mielessään. Kuinka hyvä nyt olisi ollut jos hänellä olisi ollut
äiti neuvon antajaksi. Vaan hän oli kuollut kaksi vuotta sitten. Jotka
olivat olleet hän kuolinvuoteensa ääressä, he kertoivat että hän
ikäänkuin oli laulanut itsensä taivaasen.

Hans Nilsen tuli vanhimpien veljes-kokouksesta. Hän kuului itse niiden
joukkoon, sillä ikä ei ollut siinä määräävä vaan usko, rakkaus,
hurskaus ja kokemus hengellisissä asioissa -- sekä todellinen viisaus.

Kirje oli nimittäin tullut hänen kotipaikoiltansa, jossa valitettiin
että kaikellainen hentomielisyys oli päässyt valloilleen ystävissä
siellä; ja he rukoilivat innokkaasti että heille lähetettäisiin joku
mies tai vaimo virkistyttämään sammuvaa tulta, ennenkuin se hiiltyen
aivan sammuisi.

Mieluimmin he tietysti tahtoivat saada Hans Nilsen'in; mutta
tyytyisivät kehenkä hyvänänsä, jonka vanhimmat lähettäisivät heidän
luo.

Tämän kirjeen luettua, lausui vanhin heistä -- eräs vanhus, joka oli
tuntenut Haugea ja työtä tehnyt hänen kanssansa:

"No -- rakas Hans Nilsen! -- mitä sinä arvelet? -- Todistaako henki
sinussa että sinun pitää noudattaa veljesten kutsumusta? Vai tiedätkö
jotakuta toista, joka olisi sopivampi?"

"Minä luulen Hans Nilsen'in arvelevan että hänen on hyvä olla missä nyt
on", sanoi Sivert Jespersen, katsomatta postillasta, jonka lehtiä hän
käänteli.

Enempää siitä ei puhuttu. Mutta he olivat niin tottuneet toisiinsa,
ymmärsivät niin hyvin pienet viittaukset ja hienointa äänen korkoa,
että se äänettömyys, joka nyt syntyi, oli heille yhtä valaiseva ja
jännittävä kuin kiivas keskustelu.

Viimein Fennefos nousi ja vastasi:

"Tahdon tutkia itseäni ja rukoilla hengen johtoa; huomenna tai kenties
tänä iltana kokouksessa annan vastaukseni, jos Jumala sen sallii."

Nyt hän istui siinä ja pyysi olla täydelleen todenperäinen, päästäkseen
selville omasta itsestään.

Sen moitteen, jonka hän varsin hyvin oivalsi Sivert Jespersen'in
muistutuksesta, oli hän ennenkin saanut kuulla siellä täällä. Ylimalkain
tahdottiin häntä pitää seurakunnassa; vaan muutamia oli, joita hän
rasitti. Ne antoivat pieniä viittauksia siitä, että matami Torvestad'in
talo voi olla vaarallinen maallikko-saarnaajalle, voi houkutella häntä
hentomielisyyteen.

Kun Fennefos sen huomasi, hän kohta ajatteli Saaraa. Hän oli niin
tarkasti kuin mahdollista tutkinut sydäntänsä. Mutta hänen oli
mahdotoin päättää, oliko se ilo, jota hän tunsi Saaran seurassa,
syntisen lemmen alkua vaiko, mitä sen olisi pitänyt olla: sydämellistä
ystävyyttä ja rakkautta naiseen, joka oli kaikkia muita puhtaampi ja
parempi.

Vaan kun hän ei voinut tulla mihinkään varmaan päätökseen ja se rupesi
häntä vaivaamaan ja huolistuttamaan, oli hän eräänä päivänä mennyt
suoraan matami Torvestad'in luo ja kysynyt häneltä, arveliko hän että
hänen pitäisi mennä naimiseen, ja tiesikö hän siinä tapauksessa jotain
kristillistä naista, jonka voisi ehdottaa hänelle vaimoksi.

Se ei hämmästyttänyt matami Torvestad'ia. Oli tullut tavaksi Haugen
ystäväin keskuudessa ja varsinkin Herrnhutein seurakunnassa, että
nuoret tässä asiassa noudattivat vanhempien neuvoja. Sukkeluuksien
sepittäjät kaupungissa tiesivät kertoa että Torvestad-vainaja oli
saanut vaimonsa arvan määräyksestä Kristiansfeldt'issä.

Toiselta puolen oli niin luonnollista, että matami Torvestad nyt
ajattelisi omia tyttäriänsä, etupäässä Saaraa, jotta olisi sopinut
pitää Hans Nilsen'in kysymystä melkein kosimisena. Mutta hän pyysi
välttää vastausta. Hän ei uskonut että Hans Nilsen, joka oli niin hyvin
tunnettu ja rakastettu saarnaaja, vielä saisi la'ata matkustamasta
ympäri maata; ja itse hän kaiketi ymmärsi, lisäsi matami Torvestad,
että sen ei ole niin helppo päästä matkustamaan, joka on naimisissa.
Tätä nykyä ei hänen tuttavissaan ollutkaan ketään, joka soveltuisi
hänelle vaimoksi. Se hämmästytti Hans Nilseniä. Hän ei käsittänyt
minkätähden matami Torvestad ei tahtonut antaa hänelle tytärtänsä.
Hänen mieleensä ei juolahtanut, että matamilla oli toisia naimistuumia,
eikä hän ajatuksissaankaan olisi häntä vastustanut.

Hän pyysi päästä siihen päätökseen, että matami Torvestad oli oikeassa;
ponnistelemalla voimiansa se hänelle onnistuikin.

Viikko oli kulunut tuon keskustelun perästä, ja sen ajan kuluessa Hans
Nilsen tarkasti oli tutkinut itseänsä. Hän arveli että jos lihallinen
himo olisi häntä vetänyt Saaran puoleen, niin hän olisi kovasti
kärsinyt toiveensa rauetessa.

Vaan hän ei kärsinyt suuresti; muuta hänen ei sopinut sanoa. Hän olisi
ollut sanomattoman onnellinen jos olisi käynyt toivonsa mukaan; vaan
nyt, kun hän kuitenkin jäi Saaran läheisyyteen, eikä halunnut päästä
likemmäksi häntä, eikä tahtonut häntä paetakaan pahojen himojen tähden,
nyt hän katsoi todistetuksi, että hänen ajatuksensa olivat puhtaat, ja
hän rauhottui, vaikka mielensä oli vähän raskas.

Mutta sitten tuli tuo kirje, se selvä epäluulo, joka piileksi Sivert
Jespersen'in sanoissa, ja hänen omat tunteensa kuullessansa Saaran
laulavan. Kaikki epäilykset heräsivät jälleen, ja hänen istuessaan
pienessä kovassa sohvassaan illan hämärtäessä kuohui hänen verensä, ja
ajatuksia, joita hän ei tuntenut, tulvaili häneen, soimaten ja
puolustaen toisiansa.

Miksi ei hän tahtonut lähteä pois ja noudattaen kutsumusta kulkea
majasta toiseen pimeällä talvella? Miksi eivät vetäneet häntä
puolehensa kaikki nuo huolistuneet raukat, joita istui kaikkialla
yksinäisyydessään taistelemassa kiusausta ja epäilystä vastaan? Miksi
ei hän nyt, niinkuin ennen, pyrkinyt taisteluun helvetin voimia
vastaan?

Eikö ollut totta mitä Sivert Jespersen sanoi: hänen oli liian hyvä olla
missä nyt oli? -- Eikö ollut Saara -- yhä vaan Saara, joka teki kaikki
niin hyväksi ja siunatuksi hänessä sekä hänen ympärillänsä?

Hän tunsi että nyt läheni yksi noita pahoja hetkiä, jotka välistä häntä
ahdistivat -- varsinkin hänen nuoruudessansa. Hän väänteli käsiänsä,
rukoillen että Henki häntä johtaisi ja pimeys poistuisi. Hän hikoili,
hän vaipui kokoon tuskasta, ja hengitti raskaasti ja tukalasti. Ja
sill'aikaa ajatukset ajelivat toisiansa -- pahat, rumat, saastaiset
ajatukset, jotka eivät olleet hänen omiansa. Todellisen itsetutkimuksen
sijaan muisteli hän niitä epäilyksiä ja sitä pilkkaa, mitä oli kuullut;
outoja, sekaisia kuvituksia lenteli hänen aivoissaan, ja kun hän tahtoi
tehdä päätöstä, kiinnittää mielensä johonkin, päästäksensä tästä
kamalasta kiusauksesta, silloin hän ikäänkuin makasi voimattomana,
käsistä ja jaloista sidottuna, ja paholainen seisoi häntä nauramassa.

Nyt huusi hän ääneensä: "poistu minusta saatana!" ja hermottomana,
masennettuna hän heittäysi sohvalle, kätkien kasvonsa.

Vaan ummistaen silmänsä näki hän ikäänkuin pieniä tulikieliä, jotka
hänen silmälaudoistaan hohtivat, kokoontuen, hajoten, kunnes yht'äkkiä
pimeässä, ummistettujen silmiensä edessä luki sanan: lähde!

Hän hypähti seisalleen ja katseli ympärilleen hämärässä, kertoen sanaa:
"Lähde -- lähde!" Päänsä selvisi jälleen ja mielensä rauhottui; rukous
oli kuultu; henki oli häntä johtanut ja poistanut pimeyden ja hän
laskeutui polvilleen, kiittäen Jumalaa.

Sitten heitti hän yltään takin ja liivit, avasi ikkunan ja antoi sataa
kasvojansa vastaan. Hän oli selvillään omasta itsestänsä. Täällä oli
todellakin vaara käsissä; pois hänen täytyi lähteä mitä pikemmin, ja
nyt hän ikävöi -- kiitos Jumalalle -- hän ikävöi taistelua helvetin
voimien kanssa.

Sytytettyänsä kynttilän, ajoi hän partansa, käden vapisematta; hän oli
aivan tyyni, hiukan voimaton, vaan niin oudon iloinen ja tyyni
mieleltään. Sitten riisui hän kaikki vaatteensa, pesi voimakkaan,
kauniin ruumiinsa ja pukeutui puhtaisin vaatteisin.

Hans Nilsen'in otsa ei ollut aivan korkea, mutta leveä, ja katseensa
oli suora; hiukset tummat ja paksut, jonka tähden hän piti ne lyhyiksi
leikattuina; nenä oli suuri ja kaareva, suu vakava, huulet
kapeanlaiset, leuka vahva ja puhdas.

Koska huulet olivat niin kapeat ja parrattomat, näkyivät hampaat
selvästi kun hän puhui -- tiviit, suorat talonpoikaiset hampaat; moni
seurakunnassa katseli mielellään hänen suutansa kun hän luki tai
lauloi, tuo suu oli punainen ja valkoinen, raitis ja puhdas, eikä se
koskaan ollut maistanut tupakkaa eikä viinaa.

Puhtaus oli ylimalkain tuon miehen pääominaisuuksia. Vaatteensa olivat
puhtaat sekä kauluksensa, ja kasvotkin olivat puhtaat suurine selvine
muotoineen, voimakas leuka oli sileäksi ajettu parrasta. Silmistä,
jotka olivat harmaat ja kirkkaat, loisti niin puhdas ja totinen valo,
että ihmisiä löytyi, jotka eivät mielellään niihin katsoneet.

Hänellä ei ollut tuota terävän julkeaa katsetta, millä muutamat hänen
virkaveljistään tavallisesti tarkastivat syntistä, ikäänkuin olisivat
tahtoneet tunkea salaisen synnin ja pahuuden syvyyteen. Hans Nilsen
katseli aina ihmistä niinkuin heidän silmistänsä olisi odottanut samaa
puhtauden loistetta, joka hohti hänen omista silmistänsä, ja siitäpä
syystä kenties useimmat katselivat sivulle päin kun seisoivat hänen
edessänsä.

Melkein kaikki kaupungin Haugelaiset olivat kokoontuneet, koska oli
lauantai. He ilostuivat sanomattomasti kun Fennefos meni Endre
Egeland'in luo, joka juuri seisoi pienessä katederissa, aikoen lukea
postillasta, ja pyysi häneltä saadakseen puhua muutamia sanoja.

Kaikki asettuivat paikoilleen, oikein iloitakseen rakastetusta
puhujasta; oli niin pitkä aika siitä kuin viimein olivat saaneet häntä
kuulla; viime aikoina hän ei ollut tuntenut mitään kutsumusta puhumaan.

Vaan ilo kävi surunsekaiseksi Hans Nilsen'in aloittaessa: "Rakkaat
veljet ja sisaret! Minä seison tässä sanoakseni teille jäähyväiset!"

Oli sittenkin niin hyvä kuulla häntä. Vanhat innostuneina nyykäyttivät
päätään, hymyillen toisilleen. Se oli vanha tuttu ääni, tunnetuita
voimakkaita sanoja Haugen omasta ajasta, jolloin hyvä viini ei vielä
ollut käynyt laimeaksi ja sekoitetuksi.

Hans Nilsen'in ryhti oli myös aivan toisellainen kuin niiden, jotka
tavallisesti ohjasivat kokouksia; ääni ei ollut valittavainen eikä hän
koskaan hymyillyt. Korkeana ja jalona hän seisoi heidän keskuudessansa,
tehden harvoja ja yksinkertaisia liikuntoja, kääntäen silloin tällöin
kaunista päätänsä ja ikäänkuin valaisten jokaista soppea sädeloisteella
kirkkaista, harmaista silmistään.

Ensin hän neuvoi heitä totisesti ja vakavasti; sitten hän kiitti heitä
kaikkia sydämellisesti hyvästä ja uskollisesta veljeydestä; sitten hän
kääntyi, kaikkien nähden, erittäin Sivert Jespersen'in puoleen,
kiittäessään niitä, jotka olivat ojentaneet hänelle kättä kun hän
haparoi ja eksyi.

Lopuksi hän rukoili rukouksen, jota ystävät kauan muistivat. Se oli
niitä hetkiä, jolloin sanat tulivat hänelle myrskyn tavalla ja koko
hänen olentonsa hohti intoisuudesta.

Jälestäpäin he kokoontuivat hänen ympärilleen, saadaksensa häneltä
pienen muistisanan, sillä eihän kukaan voinut arvata kauanko hän tulisi
olemaan poissa. Kun tämmöinen rakastettu opettaja kerran lähti
matkoille, hän helposti vedettiin seudusta toiseen koko maan ympäri;
sillä kaikkialla tahdottiin häntä kuulla, ja varmaankin moni kutsuisi
häntä luokseen kun tietyksi tuli että hän oli kulussa.

Sentähden vallitsi nyt ystävissä kyyneleet ja surumielisyys. Fennefos
oli tosiaankin seurakunnan vahvimpia pylväitä. Sillä monesta muusta,
esim. nyt Endre Egeland'ista ja. Sivert Jespersen'istä -- lausuttiin
aina joku pieni "mutta"; ainakin heistä aina puhuttiin pahaa, ja
kaikilla haaroilla heitä ympäröi panettelijat ja pilkkaajat, vaan Hans
Nilsen'in maineessa ei koskaan ollut pienintäkään pilkkua. Niinpä
kaupungin uusi pappi, joka oli lähestyvinään Haugelaisia, puhui
Fennefos'ista suurella myötätuntoisuudella. Siitä eivät veljet niinkään
vähän ylpeilleet. Ei tapahtunut joka päivä, että pappismies kiitti
maallikkosaarnaajaa.

Hans Nilsen'in oli lähteminen parin päivän perästä niin pian kuin
vanhimmat olivat kirjoittaneet kirjeet, jotka hänen piti viedä
muassaan, sekä sittenkuin ne kirjat ja kirjaset olivat järjestetyt,
joita hänen piti jakaa rahvaalle matkallansa.

Oltiin lokakuun lopussa, ja Hans Nilsen'in tuli käydä talosta taloon
Kristiansand'iin asti, ko'oten ystäviä rukoushetkiin missä hän vaan
kulki.

Kristiansand'ista hänen piti mennä Saeter-laaksoon, ja joulun aikana
hän luuli olevansa kotipaikoillaan.



VII.


Se ei ollut teeskentelemistä kun matami Torvestad puhui kuinka paljon
arvoa hän siihen pani että Hans Nilsen asui hänen talossaan, ja että
koski häneen kipeästi kun hänen piti lähteä pois. Toiselta puolen hän
ei voinut salata että se nyt tapahtui sangen sopivaan aikaan.

Nyt hän pisti kaikki airot veteen, saadakseen tyttärelleen kippari
Worsen.

Syyt, miksi hän tahtoi aikaansaada tämän avioliiton, olivat hyvin
monimutkaisia. Itse hän kaiketi pääsyyksi selitti, että tahtoi pelastaa
eksyvän sieluraukan, joka ainoastaan sillä tavoin saatettaisiin pois
kadotuksen tieltä. Vaan ne, jotka häntä tunsivat, ne tiesivät että yhä
kiihtyvä vallanhimo oli hänen helmasyntiänsä.

Ja siihen katsoen Jaakko Worse kyllä oli tuon vaivan maksava, varsinkin
nyt kun hänestä oli tullut Garman'in kumppani. Se ei ainoastaan
ulkonaisesti vahvistaisi veljesten seurakuntaa, vaan -- joka hänestä
kenties oli kaikista tärkein asia -- se vahvistaisi hänen asemansa
veljesten keskuudessa, jos hän heille hankkisi tuon uuden
kallis-arvoisen veljen.

Sillä matami ei ensinkään epäillyt että hänen onnistuisi tehdä Jaakko
Worsesta "veli". Hän, matami, oli nähnyt maailmaa, oli nähnyt useita
vanhanpuolisia miehiä, jotka olivat naineet nuoret tytöt; hän aikoi
hallita Worsea tyttärensä kautta, hänen valtansa alkaisi tuolla pihan
perällä ja ulottuisi yli koko talon; veljet tulisivat häntä kiittämään,
ja Jumalan asia edistyisi.

Saara näki tuon kaiken lähenevän. Siitä asti kun keskustelivat
viinipuusta ei hän enää epäillyt mitä hänelle määrätty oli.

Lähtiessään Hans Nilsen lahjoitti Saaralle kalliimman kapineen, mitä
hänellä oli. Se oli omakätinen kirje Haugelta hänen äidillensä. Paperi
oli kellastunut ja kulunut ja läkki vaaleentunut. Fennefos, joka oli
ollut kirjansitojan opissa, oli itse tehnyt somat kannet, joissa kirje
säilytettäisiin. Kansiin oli Saaran nimi ja raamatun-lause painettuna.

Naisten kesken siitä puhuttiin paljon, niin merkillistä se heistä oli,
että Hans Nilsen luopui semmoisesta kalleudesta. Mutta joka sen
johdosta teki johtopäätöksiä matamin kuullen, hän sai niin terävän ja
jäähdyttävän muistutuksen, ett'ei kukaan yrittänyt sitä uudistamaan.

Saara oli hämillänsä; iloinen ja onnellinen lahjasta sekä niistä
sydämellisistä sanoista, jotka Hans Nilsen oli ennen lähtöänsä hänelle
lausunut; vaan muuten oli hän onneton, sanomattoman onneton. Öisin
makasi hän itkien vuoteellansa ja rukoili apua itsensä voittamiseksi.

Eräänä semmoisena yönä tuli äiti Saaran makuuhuoneesen. Siellä oli
aivan pimeä, ja Saara, joka makasi itkemässä, ei huomannut mitään
ennenkuin kuuli äidin sanovan: "Näetkös nyt, lapseni, että olen
oikeassa! Kiitä nyt Herraa että ajoissa huomasit vaaran".

Sen sanoi hän niin ankarasti ja moittivasti, että Saara nousi sängyssä
ja istui siinä kauan itkemättä ja rukoilematta ristiriitaisten
ajatusten vallassa.

Vanha Aatami häntä ahdisti, vaan Saara ei huolinut taistella hänen
kanssansa. Hän antoi pahojen ajatuksien tulla ja mennä minne vaan
tahtoivat -- hän ajatteli kaikkia vikoja, mitä ikinä oli havainnut
veljissä ja aavistanut äidissään -- hän ajatteli kippari Worsea
ja hänen tupakanhajuansa ja kirouksiaan, kunnes kävi aivan
vastenmieliseksi -- hän antoi ajatusten lentää kauas kielletyille
aloille, missä oli valoa ja onnea -- missä hän oli yksinänsä tuon
rotevan voimakkaan miehen kanssa, jolla oli raitis suu ja valkoiset
hampaat -- hän heittäysi taas pitkäkseen sänkyyn, uneksien
puolinukuksissa; vaan aamulla herätessään painoi häntä sanomattoman
kurjuuden raskas taakka.

Kippari Worse tiesi alussa sangen vähän siitä onnesta, joka oli hänelle
määrätty. Hän tarvitsi päinvastoin useita viittauksia matami
Torvestad'ilta ennenkuin käsitti, että tuo kaunis Saara, jonka oli
nähnyt kasvavan pienestä tyttösestä, voi tulla hänen vaimoksensa.

Vaan kun se selvisi hänelle, niin hänet valloitti tuo ukkojen rakkaus,
joka nuorentaa yhtä paljon kuin se sokaisee.

Kalansaanti oli hyvin runsas sinä vuonna. Jaakko Worse toimiskeli
väsymättä ja oli oivallisella tuulella. Ajatus noista lämpösistä
huoneista matami Torvestad'in asunnossa, hänen hauskasta sijastaan
Saaran vieressä, pehmeistä, hienoista käsistä, millä Saara tarjosi
hänelle teetä, johon matami -- sanomattoman suurena suosion-osotuksena
-- tiputti pari pisaraa rommia -- se ajatus häntä seurasi
kaikkialla; hänen juuri ollessansa mitä ahkerimmassa puuhassa sillien
tähden, ilmautui lempeä, melkein haaveksiva hymy hänen vanhaan
kippari-naamaansa, vaikka harvat sitä huomasivat tai ymmärsivät.

Ei hän ollut koskaan ollut niin toimelias eikä semmoisella
menestyksellä toiminut. Hän suolasi tänä vuonna kauppahuoneen
yhteiseksi eduksi ja osti suunnattoman paljon silliä. Ollen hilpeä ja
reipas kuin nuorukainen, toi hän vireyttä ja iloa mukanansa minne vaan
tuli; ja kaikki olivat siinä yksimieliset että Jaakko Worse oli
peijakkaan hauska vanha otus.

Mutta vanhaksi ei saatu häntä sanoa tähän aikaan.

"Piru on vanha", oli hänen tapana vastata, sysäten lasin luotansa, kun
joku oli kyllä onneton esittämään vanhan Worsen maljaa.

Vaan kun hän kalastuksen aikana sai aihetta lähteä kaupunkiin
sillilastineen, joudutti hän työtään makasinissa ja meni kotia pesemään
itsensä puhtaaksi.

Hän hieroi ruumistaan lipeällä ja muutti vaatteita alusta loppuun. Eikä
hän kuitenkaan ollut varma siitä, ett'ei häntä seurannut vähäisen
sillihajua ja sentähden -- jospa Randulf sen tietäisi! -- priiskutti
hän päällensä hajuvettä, jota Laurits kaikessa salaisuudessa oli
hänelle ostanut.

Puhtaana, sievistettynä ja parta ajettuna, saukon-nahka harjattuna ja
myrskyaallot, jotka rupesivat harmaantumaan, tarkasti järjestettyinä
sormien eteen näin ilmestyi kapteni Worse, Garman & Worsen
kauppahuoneesta, kosijana piharakennuksessa.

Hänessä oli jotain sydämellistä ja ritarillista esittäessään asiansa,
ja se olisi häntä kaunistanut vielä enemmän jos asia olisi koskenut
äitiä eikä tytärtä.

Vaan että naisi vanhanpuolisen, pyhän lesken, se oli ajatus, joka ei
ikinään olisi pöllähtänyt tuon lystikkään kaptenin päähän, ja sen
matamikin jo aikoja sitten oli ymmärtänyt.

Saatuansa kaptenin vauhtiin ja nähdessään hänen nuoruuden-intoansa,
matami muutti menetystapaansa, vetäysi takaisin eikä ensinkään
ymmärtänyt Worsen viittauksia, ja kun ne tulivat tarpeeksi selviksi,
oli hänellä lukemattomia arveluttavia seikkoja esiintuoda.

Saara oli ostettava korkealla hinnalla.

Ensiksikin oli tuo suuri eroitus ijässä -- matami tunnusti että eroitus
oli suurempi kuin hän oli luullut, hän ei todellakaan olisi uskonut
Worsen olevan niin lähellä viidettäkymmentä ikävuottansa.

Vaan -- sehän oli vähäisempää; tärkein arveluttavin kohta oli hänen
sielunsa tila, hänen kiroilemisensa, maailmallinen mielentilansa ja
että hän oli niin kiinnitetty kaikkeen, mitä tähän maailmaan kuuluu.

Worse myönsi ett'ei hän ollut Herramme kaikkein parahimpia lapsia, vaan
ei hän ollut huonoimpiakaan; ja voisihan hän parantua.

Niinpä todellakin, se oli välttämätöntä, jos hän tahtoi Saaraa
omakseen; hänen pitäisi peräti muuttua monessa suhteessa. Worse lupasi
kaikki. Hänestä tuntui niinkuin hän jaksaisi kärsiä rajattoman määrän
rukoushetkiä kun vaan saisi istua Saaransa vieressä ja sitten viedä
hänet mukaansa kotia.

Mutta kuitenkin jäivät välipuheet kesken. Worse ei todellakaan tietänyt
edistyikö hänen asiansa vai menikö se myttyyn. Hän oli nyt aivan
hurmauntunut ja hyppäsi Saaran ympärillä kuin vanha kalkkuna.

Mitä Saara ajatteli, siitä ei paljoa puhuttu äidin ja kosijan välillä;
matami Torvestad "tunsi tyttärensä". Ja Jaakko Worse, tuo vanha
viekastelija, luuli että, kun Saara punastui hänen katseistaan eikä
uskaltanut olla yksinään hänen kanssansa sekä kieltäytyi ottamasta
hänen lahjojansa, se muka oli ynseäin tyttöjen tapa, josta hän oli
laulanut ja jommoista oli nähnyt tarpeeksi sekä Itä- että Välimerellä.

Vaikka näytti siltä kuin konsuli Garman'illa olisi hyvin vähän
tekemistä kaupungin kanssa, oli hänellä kuitenkin urkkijoita, ja
Sandsgaardissa tiedettiin yhtä ja toista, sekä suurta että pientä, mitä
kaupungissa tapahtui. Varsinkin huvitti neiti Birgitteä ja neiti Metteä
kaikki uutiset, olkootpa mitä laatua tahansa.

Näin tuli pian Garman'in tiedoksi, että Jaakko Worse kävi kosimassa,
joka synnytti sekä mielipahaa että huolta konsulissa.

Ensiksikin se oli aivan hänen mieltänsä vastaan, että kauppakumppaninsa
meni uuteen naimiseen, se tekisi vaan asiat mutkallisemmiksi.

Toiseksi ajatteli hän levottomuudella, että nuo pyhät -- hän tunsi sen
joukon -- pilaisivat kunnon kaptenin häneltä.

Konsuli Garman melkein vihasi heränneitä, vaikka tunsi heitä sangen
vähän. Mutta häntä pahoitti, että jumallista oppia, joka oli
annettu ihmisille valistukseksi ja hyvien avujen sekä järkevän
sivistyksen enentämiseksi, muutamain kiihkoisten haaveksijain kautta
väärinkäytettiin rahvaan hämmentämiseksi ja villitsemiseksi, joka juuri
oli terveen ja käytöllisen kristillisyyden tarpeessa. Sentähden hän
kohta lähetti kapteni Worsea hakemaan kun neidit Birgitte ja Mette
kertoivat toinen toisensa suuhun, että Jaakko Worse nai pyhän matami
Torvestad'in tyttären.

Worsen tultua, konsuli suurella innolla rupesi puhumaan eräästä
laivasta, josta oli lukenut että se oli myytävänä Bremenissä. He saivat
Börsen-Hallen käsiinsä, tutkivat laivan suuruutta, sen ikää, ja
laskivat sen hintaa arviosta, ja viimein molemmat tulivat siihen
päätökseen, että tämä laiva olisi erittäin sopiva Garman & Worselle.

Toisen into tarttui toiseenkin; usein ei tapahtunut että konsuli noin
paistikkaa heittäysi uusiin yrityksiin; eikä aikaakaan, niin oli
päätetty että Worse heti huomenna tai ylihuomenna lähtisi eräällä
Bremeniläisellä laivalla, joka makasi ulkosatamassa odottamassa
pohjoistuulta, lähtisi laivan ostoon, jos laiva vastaisi kertomusta
siitä ja muuten olisi kunnollinen; sen tehtyään Worsen piti joko palata
Sandsgaard'iin tai ottaa rahtia, jos semmoinen olisi saatavissa
muualle.

Täynnä intoa ja toiminnan halua Worse jätti hyvästi, valmistuakseen
matkalle; vasta kun istui veneessä, juolahti hänen mieleensä että hänen
oli eroaminen Saarasta.

Tuo jalo laiva kävi yhä kehnommaksi hänen tätä ajatellessaan, ja hyvä
kauppa yhä arveluttavammaksi. Intonsa laimistui peräti ja hän istui
keksimässä tuhansia esteitä soutaessa lahden pohjukkaan.

Konsuli Garman puolestaan hieroi käsiänsä, hän oli hyvään aikaan
ryhtynyt asiaan. Sitten hän istui tuumimaan ja laskemaan tuota laivan
kauppaa; Jumala tiesi oliko se oikeastaan hyvä kauppa.

Iltapäivällä matami Torvestad huomasi että Worsen piiat kiireellisesti
harjasivat vaatteita ja piiskasivat matka-kapineita.

"Lähteekö kapteni matkoille, Martta?" kysyi hän ystävällisesti
parvelta, joka kulki sen rakennuksen ympäri pääpuolella, jossa hänen
asuntonsa oli.

"Lähtee", vastasi Martta äreästi, sillä piiat eivät rakastaneet
matamia.

"Vai niin? Tiedätkö minne?"

"En tiedä, mutta varmaankin pitkälle matkalle -- varmaankin pitemmälle
kuin viime kerralla, niinpä luulen."

Martta tunsi ilmassa että se harmittaisi matamia; ja siinä olikin
oikeassa. Matami Torvestad joutui aivan hämilleen. Vaan hän maltti aina
mieltään, palasi huoneisinsa ja jäi hetkeksi seisomaan miettimään.

"Saara! pane teepannu tulelle. Martta sanoo kapteni Worsen lähtevän
matkoille; vaan minä luulen hänen erehtyneen; mitä sinä arvelet?"

"Minäkö äiti?"

Matami Torvestad olisi tahtonut sanoa enempää, mutta Saaran katsanto
oli niin kummallinen että sanominen jäi sikseen.

Saara on viisas, hän ajatteli: ei tarvita sanoja.

Sitten silitti matami hiuksiansa, otti kalopin yllensä ja meni. Hän
meni ulos takatietä talon ympäri portille, sillä hän ei tahtonut mennä
poikki pihan, jossa Martta oli.

Jaakko Worse istui äreänä puhumassa makasinin-hoitajalleen, joka
samalla oli hänen valtuusmiehenänsä hänen poissa ollessaan. Kauppa
kaupungissa oli vielä Worsen yksityisenä asiana, huolimatta siitä että
hän oli otettu firmaan.

Niinikään oli Sandsgaard laitoksineen nyt niinkuin ennenkin konsulin
käsissä. Kumppanuus oli supistettu erityisiin osiin kauppatoimesta,
joihin Jaakko Worsen rahat oli sijoitettu, varsinkin laivaliikkeesen ja
mitä siihen kuului.

Nähdessään matami Torvestad'in, Worse lähetti pois makasinin-hoitajan
ja tervehti vähän hämillänsä.

"Tulen toivottamaan teille hyvää ja siunattua matkaa, kapteni Worse!"

"Kiitoksia -- hm -- suuri kiitos, matami -- minä olisin muuten --"

"Tuleeko siitä pitkällinen matka?"

"Sitä ei ole helppo tietää. Hän tahtoo että minä --"

"Kuka tahtoo, sanotte?"

"Konsuli -- konsuli Garman; hän lähettää minut Bremeniin laivan
ostoon."

"Lähettää?" sanoi matami Torvestad hymyillen epäilevästi, "en luullut
että toinen kumppani noin ilman muita mutkia voi lähettää --"

"Kumppani! -- No niin -- hän on konsuli Garman, näetten, ja minä olen
kippari Worse, eikä se seikka muutu koskaan. Ja paitsi sitä, kun on
kysymys laivan ostosta, niin se toimi juuri sopii minulle."

"Se minua kummastuttaa ja huolettaa, ett'ette yhtä hyvin voi sanoa
minulle todellista syytä lähtöönne. Meidän olisi sopinut odottaa teiltä
sitä vilpittömyyttä."

Worse katseli häneen suu selällään.

"Sillä tietäkää, kapteni Worse, minä ymmärrän varsin hyvin että
lähdette, päästäksenne irti kaikesta."

Hän aikoi jatkaa tällä uhkaavalla tavalla, mutta kapteni hyppäsi
seisalleen innoissaan ja hehkuvin kasvoin.

"Ei, tiedättekö, matami Torvestad, nyt teette minulle vääryyttä,
perhana vieköön -- anteeksi että kiroilen, mutta mitä on sanottava, se
on sanottava! Ensiksi olen käynyt vihan karvaiseksi miettiessäni
mitenkä pääsisin tästä kirotusta matkasta, ja sitten te tulette
sanomaan että menettelen viekkaudella ja saatanan konsteilla. Luulenpa
että joka ikinen on riivattu tänä päivänä!"

Hän astui ympäri huonetta, raapien saukon nahkaansa; mutta matami
Torvestad katseli häntä mielihyvillään; taakka putosi hänen
sydämestään.

Levottomuus ja hermottomuus, joka tullessa oli hänessä vallinnut,
hävisi aivan ja hän puhui taas levollisella ja ylpeällä äänellään,
niinkuin äiti ainakin puhuu arveluttavalle kosijalle.

"Sen jälkeen, mitä meidän keskenämme viime aikoina on puhuttu,
hämmästyin suuresti kuullessani tästä äkkipikaisesta lähdöstänne."

"Ettekö luule minun sitäkin ajatelleen? Vakuutan teille, matami, että
kun ajattelen että minun pitää lähteä ilman mitään varmaa lupausta,
olen hulluksi tulemaisillani. Piru periköön koko Bremenin laivan. Jos
vaan voisin keksiä jotakin syytä tai keinoa --!"

"Oh, kaksikymmentä vuotta sitten Jaakko Worse kai olisi jotakin keinoa
keksinyt tällaisessa tapauksessa."

Sepä koski hänen arimpaan puolehensa. Että häntä pidettäisiin vanhana
pöllönä, joka ei enää ymmärrä rakkautta, se suututti häntä
mahdottomasti; ja hän kuvasi matamille tunteitansa tulisesti ja
suoraan, ja matamin täytyi keskeyttää hänet, sillä sitä tuli jo
liiaksikin.

"Hyvä, hyvä, kapteni Worse! -- Kylläksi -- kylläksi, minä en sitä
epäile", huusi hän useita kertoja, "mutta muuta kuin maallista
rakkautta tarvitaan, olkoonpa se kuinka uskollinen tahansa. Se mies,
jolle minä täydellä luottamuksella uskoisin lapseni, minun Saarani, sen
pitää olla sidottuna häneen myöskin yhteisessä rakkaudessa Herraan. Ja
te tiedätte mitä usein olen sanonut: teidän merimiehen elämänne on
täynnä kiusauksia eikä ollenkaan sovelias kantamaan kääntymyksen
hedelmiä."

"Oi, matami, meillä kaikilla on heikko liha monessa kohdin", vastasi
kippari Worse, ja hän toivoi että tuo oli raamatun lause.

"Niin meillä on, kapteni Worse, muutamilla suuremmassa, toisilla
vähemmässä määrässä. Mutta juuri sentähden teidän pitää luopua siitä
elämästä, jossa on niin paljon kiusauksia tarjona. Entäs jos nyt olisin
antanut teille tyttäreni ja te sitten olisitte lähteneet kohta häiden
jälkeen."

"Ei, matami, siitä lähdöstä ei olisi tullut mitään, sen voisitte
huoleti vannoa!"

"Jos minä nyt -- otaksuen että antaisin suostumukseni, luuletteko että
konsuli siinä tapauksessa -- että teidän kumppaninne sallisi teidän
jättää tämä matka sikseen!"

"Tietysti! Tietysti! Sehän on selvä." Hän aivan innostui sitä
ajatellessaan.

"Voisinko luottaa siihen?"

"Niin, periköön minut --"

"Älkää kiroilko! Minä uskon paremmin ilman kirouksia. Istukaa taas ja
kuulkaa mitä minulla on teille sanottavaa. Olen viime aikoina paljon
miettinyt tätä. Sisällinen ääni ikäänkuin vakuuttaa minulle, että tämä
liitto tyttäreni kanssa olisi teidän sielunne pelastukseksi. Niin, minä
ai'oin jo paljon miettimisen ja huolen jälkeen määrätä ensi sunnuntai
hääpäiväksi --"

"Mitä -- mitä sanotte?" huusi Worse hyppien ylös tuolilta. "Oi matami,
te olette sentään peijakkaan kelpo vaimo!"

"Mutta nyt havaittuani että äkkinäinen matkakäsky voi riistää teidät
perheeltänne, heittääkseen teidät kiusauksiin ja vaaroihin, jotka
helposti -- me tiedämme kuinka helposti -- voi tukehduttaa hyvät
siemenet ja taas tehdä teidät kadotuksen lapseksi, nyt en uskalla
ajatellakaan sitä, että uskoisin teille lapseni, rakkaan Saarani!"

"Mutta, matami, matami! Minä en lähde, minä en tahdo lähteä, minä menen
suoraan konsulin luo ilmoittamaan että hän saa lähettää toisen; minä
vannon ett'en lähde!"

"Ehk'ette tällä kertaa, vaan toisen kerran, kun juolahtaisi kumppaninne
mieleen --"

"Ei koskaan! Jos saan hänet, niin minä lupaan --"

Hän vaikeni: ikkunasta näki hän "Perheen toivon" Sandsgaard'in
lahdella; ja matami Torvestad hymyili katkerasti.

"Älkää luvatko mitä ette kykene täyttämään. Saara on tosiaan
valmistettu, vaan vielä ei hän varmuudella tiedä mitään; en ole puhunut
ystävillekään siitä, ja häitä aioin viettää kaikessa hiljaisuudessa,
niinkuin tapa on meidän kesken, papin ja parin veljen läsnäollessa.
Onhan talonne valmis; teidän tulisi vaan viedä hänet siihen."

"Minä lupaan jättää meren siitä päivästä, kuin nain tyttärenne", sanoi
Jaakko Worse, ojentaen kättänsä.

Hän oli tullut ajatelleeksi että saisi viedä Saaran huoneisinsa, lukita
oven hänen jälkeensä ja aina pitää häntä siellä itseksensä.

Mutta matami sanoi: "Se on arveluttava asia. Olen kuullut puhuttavan
monesta merimiehestä, joka ei ole voinut luopua merestä, vaikka jo
olivat ijäkkäitä ja varakkaita ja vaikka heillä oli vaimo ja lapsia.
Sellaista nähdään, vaikk'en minä tosiaan sitä käsitä. Minusta
merimiehen pitäisi kiittää Jumalaa hyvästä satamasta myrskyisen elämän
jälkeen."

"Te olette oikeassa, matami, niin on minun laitani nyt. Antakaa
tyttärenne minulle ja saattepa nähdä että olen parantuva kaikin tavoin,
niinkuin te tahdotte."

He ojensivat toinen toiselleen kättä, ja Worse tahtoi kohta mennä
Saaran luo. Vaan mennessään pihan yli, jossa Martta sai käskyn panna
pois matkavaatteet, tuntui asia toki hänestä vähän arveluttavalta.

"Mitä luulette Saaran sanovan?" kysyi Worse hiljaa.

"Saarasta on tuleva uskollinen ja hellä puoliso sille miehelle, jonka
hänen äitinsä, rukoillen Jumalaa, on hänelle valinnut", vastasi matami
Torvestad vakaalla, varmalla äänellä, joka suuresti rauhoitti kaptenia.

Saara kuuli heidän tulevan; hän oli odottanut heitä, eikä jälkeäkään
näkynyt niistä kyyneleistä, joita hän oli itkenyt. Kalpeana kuin
ainakin, silmät alasluotuina, tuli hän huoneesen äidin kutsumuksesta.

"Saara! tässä seisoo mies, joka pyytää sinua vaimoksensa. Minä olen
luvannut sinun puolestasi että olet tuleva hänelle uskolliseksi ja
helläksi aviopuolisoksi Jumalan ja ihmisten edessä. Eikö totta,
lapseni, sinä tahdot noudattaa äitisi tahtoa, siten totellen Jumalan
käskyä?"

"Tahdon, äiti."

"Ojentakaa siis toinen toisellenne kättä Jesuksen nimessä -- Amen!"

Jaakko Worse oli liikutettu; hän yritti sanomaan muutamia sanoja siitä,
että tahtoi olla isänä Saaralle; vaan keskellä lausetta hän hoksasi
ett'ei se sopinutkaan, ja tahtoi sanoa jotakin parempaa, vaan silloin
siitä tuli paljasta sekasotkua, jonka tähden hän tyytyi pusertamaan
matami Torvestad'in kättä tavallista vahvemmin. Mutta morsiamensa
käteen hän tarttui hyvin varovasti ja nautti tuntiessaan kuinka pehmeä
ja hieno se oli.

Koko illan hän menetteli sangen kömpelösti, mutta hän oli niin
sanomattoman onnellinen että tuskin huomasi mikä katse Saaran kalpeissa
kasvoissa oli.

Palattuaan huoneisinsa, käveli hän kauan edes takaisin autuaissa
unelmissa; nyt oli tiistai, sunnuntaipäivään ainoastaan neljä päivää;
hän aikoi järjestää taloansa, se ei likimainkaan ollut tarpeeksi
hyvässä kunnossa.

Kauan hän mietti tuottaisiko vaimo-vainajansa sängyn alas ylisiltä,
vaan viimein hän kuitenkin päätti ostaa uuden.

Kaptenin mentyä matami Torvestad käski Henrietten panemaan maata; Saara
aikoi mennä samalla, vaan äiti käski hänen jäämään.

"Nyt saat kiittää Jumalaa kaikesta hänen armostansa, Saara!"

"Niin, äitini."

"Etkö kiitä minuakin?"

Saara oli ääneti eikä liikahtanut.

Äiti tunsi ikäänkuin pistoksen.

"Saara!" sanoi hän ankarasti.

Mutta nyt Saara katsahti äitiinsä ja silmissään välkkyi jotakin, joka
hämmästytti äitiä; hän ei kysellyt enää, sanoi vaan hyvää yötä, ja
tytär meni.

Matami Torvestad vaipui monenlaisiin mietteisin. Nuoruuden muistelmat
heräsivät, eivätkä ne olleet kauniita. Hänkin oli annettu miehelle,
jota ei tuntenut; vanhempi häntä oli hänkin ollut; vaan hän oli
ymmärtänyt kohdella vaimoansa oikealla tavalla.

Hän muisteli kyllä vuodattaneensa kyyneleitä ensi aikoina, vaan sitten
oli kaikki käynyt hyväksi; hän oli pelastunut turhamaisuudesta ja
joutavista rakkauden unelmista, ja niistä aikoi hän pelastaa
lapsensakin.

Vaan tuossa tyttären katseessa oli kuitenkin jotakin, joka sattui
arkaan paikkaan hänessä, ja tuo katse tunkeutui syvälle kuin
piikki. Hän, joka muuten oli niin varma itsestänsä ja tekojensa
oivallisuudesta, joutui tukalaan epäilykseen. Kaikki heränneet muistot
ja epäselvä pelko siitä, ett'ei hän kuitenkaan tuntenut tätä hiljaista
tytärtänsä perin pohjin, teki unen levottomaksi ja rasitti häntä
ilkeillä unilla.

Mutta Henriette, joka kuuli Saaran itkevän, hiipi hänen sänkyynsä ja
tahtoi häntä lohduttaa.



VIII.


Ensimmäinen varjo kippari Worsen autuaallisuudessa oli kohtaus konsuli
Garman'in kanssa, kun Worse meni ilmoittamaan kihlauksensa.

"Hyvää huomenta Worse!" huusi konsuli hänelle vastaan, "hän oli juuri
täällä, tuo Bremiläinen kapteni, hän ottaa kernaasti teidät mukaansa;
ja koska hän on valmis lähtemään, arvelen parhaaksi että ajatte
Smörvikiin tänään; meidän vaunumme tulevat teitä noutamaan kaupungista,
jotta voitte lähteä ensimmäisellä sopivalla tuulella."

"Kiitoksia, herra konsuli, mutta -- hm --"

"Onko tullut esteitä?"

"On, paha kyllä, on tullut esteitä."

"Joku onnettomuus?"

"Ei, ennemmin onni", hymyili Worse; hän ikäänkuin sieppasi vähän
rohkeutta tuosta käännöksestä. "Minä ai'on naida".

"Piru vieköön!" huudahti konsuli, unohtaen kaikki. "Hm -- naida -- sepä
odottamatonta. Kenenkä, jos saan kysyä?"

"Matami Torvestad'in tyttären; tiedättehän hänen asuvan talossani."

"Vai niin, minä en tietänyt -- en luullut Torvestad vainajalla olevan
mitään tytärtä soveliaassa ijässä."

"Onhan hän nuorenlainen -- minua vähän nuorempi", vastasi Worse kasvot
punoittavina, "vaan muuten hän on hyvin vakava ja totinen tyttö."

"Hänen perheensä kuuluu heränneitten joukkoon, aiotteko tekin, kapteni
Worse, ruveta Haugelaiseksi?"

"Enpä aiokkaan", vastasi Worse, koettaen nauraa, vaan konsulin ääni ei
juuri yllyttänyt nauruun.

"No niin, onhan se teidän vallassanne, hyvä Jaakko Worse", sanoi
konsuli nousten ojentamaan hänelle kättä; "vastaan-ottakaa
onnentoivotukseni; kun ette vaan tätä askelta koskaan katuisi.
Milloinka häitä vietetään?"

"Ensi sunnuntaina!"

"Vai niin, onpa teillä kiire, niin, niin -- kun ette vaan sitä kauppaa
katuisi!"

Kun Worse läksi, oli konsuli juoksemaisillaan hänen jälkeensä,
kertoakseen hänelle sydämensä oikeat ajatukset Haugelaisista ja
kaikesta heidän tekopyhyydestään. Mutta hän malttoi mielensä.

Morten V. Garman oli viisas mies, joka ei tuhlannut sanojansa. Hän oli
tarpeeksi asti tutkinut kippari Worsea tuon lyhyen keskustelun aikana,
ja hän tunsi jotensakin tarkoin rakkauden ja kaikki sen tunnusmerkit.

Jaakko Worse ei päässyt oikein tasapainoon ennenkuin oli kotona
huoneissansa, jossa päälle päätteeksi oli kauhea sekamelska pesuakoista
ja kaiken maailman käsityöläisistä.

Vaan täällä hän käveli onnellisena ja säteilevänä; silloin tällöin
täytyi hänen mennä piharakennukseen, saadakseen vilahdukselta nähdä
Saaraa. Paljon ei hän nähdä saanut, sillä sielläkin oli kiire
neulomisessa ja merkitsemisessä, ja Saara istui aina ujona ja työhönsä
kiinnitettynä.

Näin hän kulutti päivänsä, onnesta hurmauntuneena; perjantai-aamuna hän
huvikseen kertoi: ylihuomenna, ylihuomenna!

Hän ei ollenkaan huomannut, että ystävänsä pilkkasivat häntä ja
ennustivat hänelle sekä sitä että tätä; tuon ikävän kohtauksen
konsulinkin kanssa hän unohti. Ja tuo laiva Bremenissä, joka oli niin
suuressa määrässä molempia innostuttanut, siitä ei mainittu, kumma
kyllä, sanaakaan sittemmin heidän keskenänsä.

Sunnuntaina pappi vihki heidät matami Torvestad'in salissa muutamain
talon ystäväin läsnäollessa; ja illalla Saara annettiin Jaakko
Worselle, joka vei hänet huoneisinsa ja sulki oven hänen jälkeensä.

Vihdoin viimeinkin kippari Randulf tuli kotia. Worse riensi häntä
tapaamaan, ja he rupesivat kohta kertoa meluamaan toinen toisensa
suuhun. Mutta se ei ollutkaan niin hauskaa kuin olisi voinut olla.
Rio-jutut olivat jo vanhoja ja heidän välinsä oli jotensakin jäykkä,
kunnes Randulf viimein ryhtyi suoraan asiaan ja sanoi: "No, vanha
pakana, olethan nainut, kuulen ma, yhden noista yhdestätoista
tuhannesta viisaasta neitsyestä?"

"Niin olen, ukkoseni, usko pois, se on pulska nainen!" vastasi Worse ja
vilkutti silmiänsä.

"Varo vaan ett'ei hän tee sinusta semmoista voikokkaroa, jommoisia
Sivert Gefvint ja muut ovat."

"Ei, kiitos! Jaakko Worse on nähnyt naisväkeä ennenkin."

"No niin, tiedätkös Jaakko, en juuri voi kehua että suoriuit erittäin
hyvin ensimmäisen vaimosi kanssa."

"Oi, ole jo vaiti hänestä! Hän oli puolihupsu. Ei, tiedätkös, Saara se
on toista"; ja hän rupesi pitämään sangen harrasta ylistyspuhetta
kaikista Saaran oivallisuuksista, välistä kuiskaten, vaikka he istuivat
yksinänsä kippari Randulfin salissa.

Vaan Tuomas Randulfin kasvoista ei kadonnut tuo epäilevä hymy, joka
niin harmitti Worsea; ja mitä hartaammin hän jatkoi kertomustaan
vaimonsa oivallisuudesta ja omasta onnestansa, sitä suuremmalla
epäilyksellä Randulfin pitkä nenä vaipui alasvedettyjen suupielien yli,
kunnes Worse väsyi häneen ja tahtoi mennä.

"Äläppäs huoli mennä, vielä lasillinen! Onko sinulla semmoinen kiire,
Jaakko?"

"Niin, kello on puoli kaksitoista ja me syömme päivällistä kello
kaksitoista."

"Aijaa, joko alkaa?" huudahti Randulf riemuiten. "Nyt sinä jo roikut
vaimosi kellonnuorassa. Ehkä et uskalla juoda lasillistakaan enää,
voisihan hän sitä huomata. Hahahaa -- kylläpä sinä olet mainiosti
asioitasi hoitanut, Jaakko, minun poissa ollessani!"

Seuraus siitä oli että Jaakko jäi istumaan puoli yhteen ja tuli kotia
hieman punoittavana ja silmät nuoskeina.

Vaimonsa odotti häntä ruo'alla: heillä oli tuoretta turskaa, maksaa ja
mähnää. Saara oli hyvin totinen, tavallista totisempi, ja kun Worse
yritti puhumaan: "Randulf on palannut kotia" -- iloisella,
huolettomalla äänellä, niin vaimo hänen suureksi harmiksensa vastasi:
"Minä huomaan sen".

Vaan pahemmaksi asia vielä kääntyi, kun vaimo, sanaakaan sanomatta,
otti viinakarahvin pöydältä. Worse oli tottunut päivällis-ryyppyynsä.

Vaan hän ei tehnyt mitään vastaväitöksiä. Randulfin väkevä Marsala
vaikutti vähitellen, eikä hän ollut niin varma kielestänsä, että olisi
uskaltanut ryhtyä pitempiin puheisin. He söivät sentähden ääneti ja
Worse pani tavallisuuden mukaan pitkäkseen salin sohvalle,
päivällisunta nukkuakseen.

Tunnin verran hän tavallisesti nukkui, vaan tänään ei hän herännyt
ennen kuin kello viisi; ja hämmästyi suuresti kun havaitsi olevansa
käärittynä harmaasen shaaliin; tuolilla sohvan vieressä oli suuri
kupillinen kauralientä. Hän makasi liikkumatta ja mietti, pää oli
raskas, muisto huono ja täynnä aukkoja. Hän muisti varsin hyvin, että
pari poikaa seisoi nauramassa hänelle kun hän näppärästi hyppäsi
porraskiven yli Egeland veljesten ryytipuodin edustalla, ja että hän
täydellä todella oli aikonut käydä polisimestarin luona ilmoittamassa
mitä pojat olivat tehneet; sitten hän selvästi muisti viinakarahvin,
joka hävisi erääsen kaappiin; vaan sen jälkeen oli hänellä vaan
epäselvä, vaaleanpunainen muisto turskan mähnästä. Hän aikoi nousta,
mutta samalla Saara tuli ruokahuoneesta: "Ei, ei, sinä olet sairasna,
sinun täytyy jäädä makaamaan."

"Oh, älä lörpötä, Saara, se ei merkitse mitään. Se oli ainoastaan,
näetkös, että --"

"Minä menen noutamaan äitiä", vastasi Saara ja meni ovea kohti.

"Ei, ei, mitäpä hänestä? Mieluummin minä sitten jään makaamaan jos
välttämättömästi tahdot."

Hän pani jälleen maata ja Saara tarjosi hänelle kauralientä.

Se maistui todellakin hyvältä hänen hermottomassa, janoisessa
kurkussaan; hän kiitti ja yritti tarttumaan Saaran käteen, vaan Saara
ei sitä sallinut.

Saara seisoi Worsen takana, katsellen hänen harmaita hapsiansa, ja
onnellista oli Worselle, ett'ei hän nähnyt tuota katsetta.

Kippari Worse makasi siis koko päivän sohvallansa, ja se tuntuikin
hänestä oikein hyvältä, väsynyt kun oli aamupuolisesta humalasta. Vaan
seuraavana päivänä oli hän reipas jälleen. Viinakarahvia ei hän
kuitenkaan uskaltanut kysyä; se oli poissa eikä palannutkaan.

Pojaltansa Romarinolta Worse sai sangen ikävän kirjeen. Tuo nuori herra
selitti miten hullua oli ottaa nuori vaimo vanhuuden päivillä, jonka
ohessa hän jotenkin suoraan valitti sitä aineellista vahinkoa, mitä
hän, Romarino, sen kautta tuli kärsimään.

Worse suuttui ja antoi kirjeen Saaralle; hän luki sitä Worsen maristen
kävellessä edestakaisin laattialla.

"Eihän sinun sovi odottaa muuta", sanoi Saara. "Tuo nuori mies ei
arvattavasti ole saanut parempaa opetusta äidiltänsä eikä sinulta. Mitä
kylvätte, sen saatte niittää. Tahdotko että minä kirjoitan hänelle?"

"Oikeinpa kiittäisin sinua, Saara, jos tahtoisit sen tehdä", vastasi
Jaakko Worse iloisesti; se olisi suuri helpoitus hänelle itsellensä.

Ihmeteltävä oli mitä kaikkia Saara ymmärsi ja kuinka paljon hän sai
muutetuksi ja järjestetyksi talossa, kerran siihen ryhdyttyänsä. Se
olikin tarpeellista, sillä tietty oli että paljon tuhlaavaisuutta ja
epäjärjestystä vallitsi talossa, jossa ei ollut emäntää ja jonka isäntä
enimmiten oli matkoilla.

Ensi aikoina häiden jälkeen Saara ei huolinut mistään. Kun hänen
puoleksi kehkeytynyt nuoruutensa ja surkastuneet toiveensa sekä alkava
rakkautensa noin armottomasti sotkettiin maahan, lankesi hänen eteensä
ikäänkuin tumma esirippu, joka peitti häneltä elämän eikä jättänyt
hänelle muuta toivottavaksi kuin että autuaallisen kuoleman kautta
pääsisi kaikesta.

Vaan eräänä päivänä oli jotakin uutta hänessä herännyt.

Hän tuli kotia muutamilta ostoksilta kaupungilta ja tapasi huoneissansa
äidin, joka seisoi siellä järjestämässä, asettamassa tuoleja pitkin
seiniä ja levittämässä pieniä kirjojansa pöydille.

Saaran tullessa, sanoi äiti -- eikä hänen äänensä ollut niin vakava
kuin tavallisesti: "arvelenpa että pidämme rukoushetkeä sinun
huoneissasi; täällä on kuitenkin tilavampi ja valoisampi".

"Oletko kysynyt mieheni mieltä asiassa?"

"Mieheni"! Tuon sanan kuuli hän ensi kerran, ja se lausuttiin niin
vakaasti ja varmasti että leski säpsähti.

Saara rupesi aivan tyynellä mielin kokoilemaan äidin kirjasia yhteen
kasaan, jonka hän pani oven suulla olevalle tuolille, asetti pari
tuolia paikoillensa ja sanoi sitten, katsahtamatta äitiinsä: "en tahdo
pitää rukoushetkiä talossani kysymättä mieheltäni".

"Siinä varmaankin teet oikein, rakas Saara", vastasi matami Torvestad
hyvin ystävällisesti, mutta huulensa vapisivat, "ja kenties se oli
ajattelemattomasti tehty minulta. Toivon että tulette meille illalla?"

"Jos mieheni tahtoo."

Äiti meni kirjoinensa.

Saara painoi kädet rintaansa vasten; sillä vaikka tämä oli tapahtunut
hiljaa, molemmat tiesivät että oli ollut taistelu, kapina, ja että
tytär oli voittanut äitinsä.

Saara seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen tukevia
mahonkihuonekaluja, ikkuna-verhoja, peilejä, avainkaappia, jonka avain
oli hänen taskussansa. Hän meni ja avasi kaapin ja katseli niitä suuria
ja pieniä avaimia, jotka siinä riippuivat.

Hän oli kuullut miehensä sanovan rajattomassa onnellisuudessansa:
"Katso, tämä kaikki on nyt sinun! Sinä voit tehdä sen kanssa mitä
tahdot; jos jotain puuttuu, jota tahtoisit, niin sano vaan sananen ja
se on heti paikalla hankittava".

Mutta hän ei ollut ottanut noita sanoja huomioonsa. Mitäpä kaikesta
tuosta! Voisiko mikään palkita hänen menetettyä elämäänsä.

Vasta kun näki äidin puuhaavan hänen huoneissansa, hän heräsi, ja
siitä hetkestä alkain hän pysyikin hereillä.

Pian lakkautettiin ne "yhteiset" ostokset, joita matami Torvestad
alussa toimitti molemmille perheille; Saara ryhtyi nyt itse toimeen. Ja
hiljaa, mutta vakaasti supistettiin äidin valtakunta jälleen
piharakennukseen luhtineen.

Saara oli reipas ja hyvin opetettu sekä oli perinyt äidin
järjestämis- ja hallitus-ky'yn. Tämä kyky ei ollut koskaan päässyt
vaurastumaan hänessä; äiti oli aina hänen päällikkönsä, ja Saara oli
orjaillut piian askareissa tarkkana ja hurskaana, huolimatta sen
enemmän niistä kaluista, jotka eivät kuitenkaan hänen omiansa olleet,
kuin ett'ei hän vaan lyönyt rikki mitään.

Nyt hänellä oli oma tavaransa, hän oli vapaa ja hänellä oli varsin
toisellaiset varat kuin äidillä käytettävinä. Rikas rouva Worse, joksi
häntä sanottiin kauppapuodeissa, oli aivan toista ja mahtavampaa kuin
leski-matami Torvestad, ja sepä se uudestaan herätti Saaran elämään ja
sulatti osan siitä jäästä, jota oli kokoontunut hänen ympärillensä.

Kun ensimmäinen pahin aika oli ohitse, hän karkoitti unelmansa ja
nuoruutensa niin hyvin kuin taisi rukouksilla ja lukemisella, ja
talouden toimet estivät synkkiin ajatuksiin vaipumasta.

Varsinkin kostui Jaakko Worse tuosta muutoksesta. Se jäädyttävä
kylmyys, jolla Saara alussa kohteli häntä, oli välistä koskenut häneen
kipeästi keskellä kaikkea hänen autuuttaan.

Vaan nyt Saaran käytös häntä kohtaan muuttui, hän ei koskaan ollut
hellä, tuskinpa ystävällinenkään; vaan hän kärsi häntä kuitenkin, teki
hänen olonsa talossa hauskaksi ja puhutteli häntä, kysyipä häneltä
hänen asioistaan ja toimistaan.

Kippari Worse selitti, eikä väsynyt ihmettelemään että naisella voi
olla niin hyvä ymmärrys. Ennen pitkää Saara taisi antaa hänelle hyviä
neuvoja ja viimein Worse neuvotteli hänen kanssansa kaikesta.

Näin vuosi kului ja talvi tuli.

Saara kävi ahkerasti rukoushetkissä kuin ennenkin. Hän istui usein
äidin luona vanhalla paikallansa raamatun edessä. Hän oli entistä
kauniimpi, sillä hänen katsantonsa oli vapaampi; pukunsakin oli
toisellainen.

Hän ei suinkaan koreillut vaatteillansa; ankarinkin Haugelainen ei
siinä olisi voinut löytää moitteen sijaa. Vaan naiset, jotka asian
ymmärsivät, huomasivat että hänen palttina-vaatteensa olivat kaikkein
hienointa lajia, hänen villapukunsa yhtä kalliit kuin silkki-vaatteet,
ja että hänen kauluksensa olivat pitseistä, jotka maksoivat ainakin
pari taalaria kyynärä.

Miehetkin huomasivat jotakin erinomaista tuossa nuoressa vaimossa ja
sanoivat usein vaimoilleen: "katsokaa Saaraa; noin teidän pitäisi
pukeutua, noin teidän pitäisi taloanne hallita!" Äitikin sai paljon
kiitosta siitä, että niin hyvin oli kasvattanut tytärtänsä.

Kippari Worse ei aina ollut mukana rukoushetkissä. Kun hän joskus
mieluummin meni klubiin tai Randulf'in luo, ei Saara sitä vastustanut.

Vaan yleensä hän näytti paraiten menestyvän kotonansa. Talvella kun
kynttilöitä aikaisin sytytettiin, istui hän salissa työssänsä. Jaakko
Worse oli nimittäin sangen kätevä, ja nuoruudessansa hän oli oppinut
vähän laivanrakennustaitoa. Ja nyt oli hän ottanut rakentaakseen pienen
mallilaivan, puolentoista kyynärän pituisen, jossa hän kaikissa
erityiskohdissakin mukaili "Perheen Toivoa".

Saara luki ääneen hänelle. Hän luki Scriver'in, Johan Arndt'in,
Lutheruksen ja muiden teoksia. Worse ei kuunnellut erittäin tarkasti,
mutta Saaran ääni oli niin suloinen ja hauska kuulla, ja hän oli niin
kaunis kun kynttilä valaisi hänen valkoista otsaansa ja tummaa, sileää
tukkaansa.

Klubissa oltiin aina Jaakko Worsen mielestä liian sukkelapuheisia.
Randulfkin oli hyvin paha häntä ärsyttämään. En tiedä mistä syystä,
mutta Randulfin palaaminen oli kun olikin pettynyt toivo. Aina hän
laski pistosanoja tuosta naimisesta; itse hän oli leski, lapset
täysikasvuiset, vanhin poika oli kipparina ja asui kaupungissa.

Toinen seikka harmitti myöskin Worsea, se nimittäin että Randulf puhui
ehtimiseen, kuinka heidän tulisi käymään tänvuotisessa kalastuksessa.
Worse muisti nimittäin lupauksensa matami Torvestad'ille. Vaan eräänä
päivänä Saara sanoi joitakuita sanoja, jotka osottivat että hän arveli
Worsen lähtevän kalastusretkelle kuin ennenkin.

"Niin mutta --" sanoi Worse, "minun täytyy sanoa sinulle, että
ennenkuin menin naimisiin, täytyi minun luvata äidillesi ett'en
koskaan --"

"Tiedän sen, äiti on sen kertonut minulle. Vaan sen lupauksen äiti otti
sinulta minun tähteni, ja sentähden minä päästän sinut siitä. Sinä voit
lähteä jos tahdot."

Saara oli sen sanonut äidillekin, heidän puhuessaan asiasta, joko
sentähden että mielellään tahtoi päästä miehestään vähäksi aikaa, tai
sentähden, ett'ei hän tässäkään asiassa tahtonut riippua äidistä. Niin
äiti ainakin käsitti sen, ja häntä rupesi yhä enemmän arveluttamaan.

Mutta Worse rupesi nyt hyvin innokkaasti puhumaan kalastuksesta ja
Randulf ajatteli itsekseen: nyt on hän saanut luvan. Kalastus tuli
kuitenkin huono sinä vuonna; sillit nousivat epätasaisesti ja
muuttelivat joka hetki; myrskyä ja rajuilmaa oli myös. Ei oikein
luonnistunut kippari Worselle; vanha onni oli jättänyt hänet, uskallus
myöskin, sanoi moni; Worse kävi vanhaksi, se oli yleinen mielipide.

"Niinpä niin", sanoi Randulf klubissa, "kun noin vanha mies saa niin
nuoren vaimon, niin hän pian on ollut ja mennyt" -- ja hän teki
liikunnon ikäänkuin olisi vääntänyt riepua ja heittänyt sen luotansa.

Kun Jaakko Worse palasi kotia, vaivasi häntä luuvalo ja hän kävi
istumaan uunin nurkkaan vaimonsa luona. Kotona oli parasta olla; ja
keväällä, kun "Perheen Toivon" piti lähteä pitkälle matkalle, Worse
itse esitti että päällikkyys annettaisiin jollenkin toiselle
laivurille, joka oli kauppahuoneen palveluksessa.

Laurits Seehus pääsi silloin perämieheksi. Talvella oli hän käynyt
Bergenin merikoulussa tutkintoa suorittamassa, ja ennen lähtöänsä oli
hän ottanut Henrietteltä uskollisuuden valan elämässä ja kuolemassa.

-- Ei seuraavanakaan kevännä Jaakko Worse lähtenyt merelle. Hän valitti
luuvaloa ja vaivoja vatsassa; tohtori ei tietänyt mitä se oli; vaan hän
pelkäsi maksassa olevan vikaa.

Mutta vaimoonsa Worse kiintyi yhä enemmän. Kun tuota vanhaa miestä
alkoivat vaivata luuvalo ja huono ruoansulatus, hoiti vaimo häntä
tyttären tarkkuudella; ja kun hän samalla oli hänen vaimonsa, sepä
saattoi Worsen vielä onnellisemmaksi ja kiitollisemmaksi.

Aikoja myöten myöskin veisaaminen ja lukeminen hänen ympärillänsä
huomaamatta rupesi vaikuttamaan Worseen.

Hän oli aina kuvaillut itselleen Jumalaa konsuli Garman'in näköiseksi
teräväksi ja ankaraksi herraksi, joka kuitenkin sydämessään oli
hyväntahtoinen ja jota oli helppo tyydyttää kun vaan ei menetelty
viekkaudella ja saatanan kujeilla häntä kohtaan.

Vaan nyt hän oppi aivan toista.

Vähätpä siitä, että hän oli ollut kelpo merimies eikä koskaan ollut
pettänyt yhtäkään norjalaista miestä (saksalaisia ja ruotsalaisia ei
hän ottanut lukuun), että oli ollut rehellinen ja tehnyt kaikille
oikeutta. Tarvittiin paljoa, paljoa enemmin.

Usein heidän lukiessaan ja puhuessansa kääntymisen vaikeudesta, syvästä
tuskasta kiusauksen hetkenä, hän salaa ajatteli itsekseen: lieneeköhän
totta tuo kaikki?

Hän epäili suuresti Sivert Gefvintiä eikä uskonut Endre Egeland'in
kursauksia; siksi tunsi hän heitä liian hyvin nureelta puolelta.

Mutta Saara -- Saara! -- hän, joka kuitenkin kaikessa oli itse
täydellisyys, hän sanoi jok'ainoana päivänä, ihan jok'ainoana päivänä
saavansa taistella vanhaa Aatamia ja perkelettä vastaan omassa
lihassaan.

Se saattoi kipparin vähitellen arvelevaiseksi, ja hän kysyi näkikö
Saara paljon vanhasta Aatamista hänessä.

Saara sanoi sen näkevänsä ja Worse sai tietää enemmän itsestään kuin
häntä halutti kuulla. Ensiksikin, että hän kiroili, sitä hän itsekin
ymmärsi vääräksi, ankarasti hän koettikin jättää pois kiroukset; mutta
tuo tapa oli niin juurtunut; vaan omasta mielestänsä hän oli parantunut
siitä. Mutta hänessä oli kuitenkin niin paljon sekä vanhaa Aatamia että
itse perkelettäkin, että hänen oli hyvin paha ollaksensa.

Saara tahtoi että hänen piti veisata ja rukoilla, vaan sitä ei hän
voinut. Hän ei vielä ollut saavuttanut Hengen vapautta käyttämään
Jumalan sanaa -- sanoi Saara.

Ei -- sitä pahempi, sitä vapautta hänellä ei ollut, jospa hänellä
sentään olisi; sehän varmaan olisi tehnyt hänelle hyvää.

Mutta nähdessään rukoushetkissä millä suloisella hengen vapaudella
Sivert Gefvint käytti Jumalan sanaa, kuullessaan hänen teeskennellyllä
äänellään kuiskaavan niin imelästi ja hurskaasti, ja kun samalla tuli
muistaneeksi miten tuo mies oli julkeasti häntä pettänyt suolakaupassa,
silloin hengen vapaus ei kelvannut Jaakko Worselle, vaan hän meni
klubiin.

Seuraavana päivänä häntä aina kohdeltiin ikään kuin hän olisi ollut
sairas; kaikki sanat olivat turhia, niin totiset kuin leikillisetkin;
kauraliemi ja harmaa villashaali ilmestyivät silloin taas ja vaimonsa
istui hänen viereensä kutomaan. Viimein Worse uskoi olevansa sairaana,
kun hänen vaimonsa sanoi sen. Kirje, jonka Saara oli kirjoittanut
nuorelle Worselle, teki erinomaisen hyvän vaikutuksen; ja kun Romarino
joku aika sen jälkeen palasi kotia, aloittaaksen omia kauppa-asioita,
oli hänen ja nuoren äitipuolen väli hyvin ystävällinen.

Romarino, keikari, liehakoi hieman Saaran edessä, vaan sitä Saara ei
huomannut, tai ei huolinut siitä vähintäkään; vaan talossa oli
kuitenkin nyt vähän nuoruutta. Ja vaikka Jaakko Worse ei ainoatakaan
askelta ottanut neuvottelematta Saaran kanssa, näytti kuitenkin aina
siltä kuin vanhus olisi ollut vastahakoinen ja nuoret vetäneet yhtä
köyttä. Vaan kun Romarino oli asettunut itsenäiselle kannalle ja nainut
erään neiden Bergenistä, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli
iloinen ja maailman-mielinen ja ettei hänen perheensä kuulunut
heränneisin, silloin tuli Saaran ja Romarinon väli kylmäksi. Vanhoilla
ja nuorilla Worseilla ei ollut mitään yhteisiä rientoja, ja he näkivät
toisiansa hyvin harvoin. Romarino osti itselleen talon ja eli hyvin
suurellisesti. Vanha Worse pudisti päätänsä.

Viipyi vähän aikaa ennenkuin matami Torvestad käsitti että hän
täydellisesti oli erehtynyt tyttärensä suhteen. Vaan vähittäin hänelle
selvisi, ett'ei siihen voinut mitään. Tuosta silmäyksestä alkaen, jonka
matami oli saanut kihlaus-iltana, Saara oli irtautunut hänen vallastaan
ja astui yht'äkkiä esiin hänen vertaisenansa; pianpa matami
Torvestad'ista tuli vaan rouva Worsen äiti.

Viisas kun oli, salasi hän että oli pettynyt. Mutta hän lupasi
itselleen, ett'ei kävisi niin Henrietten suhteen; hänen pitäisi saada
mies, jota matami tulisi hallitsemaan, ja itse olisi hän pidettävä
aivan toisellaisessa kurissa kuin tähän asti. Aluksi tuon lapsiraukan
tulisi istua Saaran paikalla kun Saara ei ollut läsnä.

Hans Nilsen Fennefos'ista tuli parin vuoden kuluessa hyvin vähän
tietoja. Hänen sanottiin kulkevan pohjoisessa, pohjoisempana kuin
koskaan ennen oli käynyt, aina synkimmässä Ruijassa asti, sanoivat
muutamat.

Vanhimmat saivat tietää yhtä ja toista, vaan sitä ei kerrottu
seurakunnalle. Jos kysyttiin Fennefos'ia, niin vastattiin että jokainen
saa hoitaa itseänsä, tai että Herran tiet ovat käsittämättömät.

Ystävät eivät nimittäin tietäneet mitään iloisia uutisia Hans
Nilsen'istä.

Hän, joka ennen oli vaeltanut seudusta toiseen suloisena rauhan
sanansaattajana, hän jätti nyt jälkeensä rauhattomuutta ja hämmästystä.
Sanottiin että hän liikkui Herran myrskyn lailla; puheensa oli tulen
kaltainen, ja moni tuli heikkomieliseksi häntä kuullessansa --
kerrottiinpa erään nuoren tytön surmanneen itsensä Fennefos'in saarnan
johdosta.

Papit ryhtyivät hänen kimppuunsa virkakertomuksissaan; hänen vanha
maineensa sävyisyydestä katosi ja uskottomat huusivat riemuten: "Kas --
kas! Hänkin!"

Suuri oli suru tästä heränneissä, minne vaan uutinen tuli, ja vähittäin
se tietysti pääsi leviämään, vaikka vanhimmat koettivat sitä salata.
Useat kirjoittivat hänelle ja rukoilivat häntä hartaasti palaamaan
etelään päin; he toivoivat että hänen henkensä taas rauhottuisi, hänen
päästyänsä vanhojen ystävien pariin.

Vaan hän ei tullut, ja viimein koko maa oli täynnä parkunaa, jota oli
herättänyt tuo raju saarnaaja, joka veisaten kulki majasta majaan läpi
lumen, ja jota oli saattamassa kalpeita miehiä ja naisia, hapset
hajalla, itkien ja huutaen sekä vaatteitansa repien.

Silloin vanhimmat pyysivät matami Torvestad'ia kirjoittamaan hänelle.

Seuraavana päivänä matami antoi heille sinetillä suljetun kirjeen. Se
oli vasten sääntöjä, vaan olot olivat niin eriskummalliset, ett'ei
mitään vastaväitöksiä tehty. Kirje lähetettiin syksyllä, ja
kevät-puolella kerrottiin Hans Nilsen'in kulkevan etelään päin.

Vaan kirjeen Saara oli kirjoittanut; äiti oli itse sitä pyytänyt.



IX.


Garman & Worsella oli muutamat hyvät vuodet. Virkistävänä virtana
Jaakko Worsen rahat kulkivat hervahtuneessa kauppatoimessa,
jakauntuivat eri haaroihin ja saattoivat koko ruumiin virkeäksi ja
väkeväksi. Eikä kauan viipynyt ennenkuin kauppahuone jälleen oli
saavuttanut maineensa sekä kotona että ulkomailla.

Konsulin kasvot kävivät jälleen sileiksi ja huolettomiksi, hänen
askeleensa olivat reippaat ja nuorekkaat, hänen kulkiessansa ylös
leveitä portaita myöten katsomaan niitä vieraita käsityöläisiä, jotka
hän oli tuottanut Kyöpenhaminasta koristamaan seurahuoneita
ylikerrassa.

Keväällä Kristian Fredrik palasi kotia; hänen kasvatuksensa oli
päättynyt, oltuansa viime talven Parisissa.

Konsuli iloitsi suuresti poikansa palaamisesta, varsinkin nyt kun
ylpeydellä voi näyttää hänelle talon mahtavuutta ja asioiden
kukoistavaa tilaa.

Mutta tuo Worsen juttu. Konsuli Garman kirosi sydämessään haugelaisia
ja pyhiä entistä kiivaammin.

Niin oli käynyt kuin hän oli pelännyt: he olivat turmelleet kippari
Worsen konsulilta.

Samaa arvelivat neiti Birgitte ja neiti Mettekin. Naimisensa ensi
aikoina kippari kyllä tuli usein Sandsgaard'iin ja koetti olla aivan
niinkuin ennen.

Vaan se ei enään onnistunut, hän ei päässyt oikeaan alkuun enään, ja
kaikista oli ikävä tuntea että vanhat hyvät päivät olivat olleet ja
menneet.

Ainoastaan kerran oli rouva Saara Worse käynyt Sandsgaardissa. Konsuli
antoi suuret päivälliset äskennaineitten kunniaksi.

Silmät alasluotuina Saara istui loistavassa pöydässä konsuli Garmanin
rinnalla. Ympärillä oli hienoja herroja ja naisia, joiden kasvot hän
oli nähnyt kaduilla tai kirkossa. Seurassa kuului leikkipuhetta ja
naurua sekä iloista melua, jonka vertaista hän ei ollut eläissään
kuullut, ja sinä päivänä seura kuitenkin koetti hillitä itseään tuon
nuoren rouvan tunnetun hurskauden tähden.

Jaakko Worse, joka oli tottunut siihen ja oli kaikilta rakastettu,
istui siinä sanomattoman tyytyväisenä ja tahtoi nyykätä vaimolleen.
Vaan tämä tuskin nosti silmänsä koko päivällis-aikana, ja palattuansa
kotia -- Worsen täytyi tällä kertaa ajaa -- sanoi Saara miehelleen että
hänestä tuntui aivan kuin olisi ollut helvetin etupihassa.

"Eikö mitä, Saara, kuinka voitkaan puhua noin? Ne ovat todellakin
siivoja, kunnon ihmisiä kaikki."

"Ymmärsit kai että he ainoastaan pilkkasivat sinua?" sanoi Saara
terävästi, sillä niin hän oli asian käsittänyt, kun pormestari ja joku
muu pyysivät saada kunnian juoda vanhan kaptenin ja nuoren sulhasmiehen
maljaa.

Sinne Saara ei tullut enää. Ensiksikin oli hän kylläksi viisas
ymmärtämään ett'ei hän koskaan voisi perehtyä siihen piiriin; mutta
toiseksi tuntui todellakin hänestä, joka lapsuudesta saakka oli kuullut
ainoastaan totista ja hurskasta puhetta, saatanalliselta tuo ilo ja
huolettomuus ihmisissä, jotka nauroivat ääneen juodessaan vaarallista
viiniä.

Konsuli Garman moitti aina kälyjänsä siitä, ett'eivät olleet kertoneet
hänelle kippari Worsen hankkeista haugelaisten suhteen. Hän arveli että
kyllä olisi parantanut kipparin jos vaan olisi saanut hänet
hoidettavakseen ennenkuin tauti oli liian pahaksi kääntynyt.

Mutta Worse näytti olevan tyytyväinen, ja sehän oli hyvä niin kauan
kuin sitä kesti. Vaan Sandsgaard'issa häntä kaivattiin, ja kun hän
vetäysi pois mereltä, jättäen "Perheen Toivon" muiden huostaan, heitti
konsuli kaiken toivon hänestä ja piti häntä pilattuna, hukkaan
joutuneena.

Konsuli oli nyt entistä yksinäisempi, ja usein käveli hän synkissä
ajatuksissa edes takaisin puutarhamajan edessä olevalla leveällä
hiekkatiellä.

Se oli lammikon rannalla. Tällä rannalla kasvoi kaunista ruovokkoa.
Lammikko oli varmaankin ennen ollut paljoa suurempi, sillä konsuli
muisti lapsuudestansa että oli ollut vettä molemmin puolin majaa ja
silta, jota nostettiin.

Olipa hänellä myös hämärä muisto muutamista naisista valko-sinisessä
veneessä ja miehestä punaisessa silkkitakissa, joka seisoi kokassa airo
kädessä.

Nyt lammikko oli niin pieni, että olisi ollut naurettavaa pitää venettä
siinä. Konsuli mietti usein mitenkä tapahtui että lammikko noin
supistui vuosi vuodelta. Ruovokko kai pääsi liiaksi rehoittamaan, ja
joka vuosi hän käski puutarhuria pitämään ruovokkoa silmällä, vaan se
ei auttanut.

Puutarha oli alkuansa järjestetty puhtaasen ranskalaiseen malliin
leveillä suorakulmaisilla käytävillä, tiheillä, leikatuilla
pensastoilla ja lehto-kujilla tai sanomattoman pienillä
nukkeen-tapaisilla puksi-puu-pensastoilla. Säännöllisten matkain päässä
oli pyörö, missä neljä tietä yhteen sattui, ja keskellä tätä pyöröä
päiväkello, muistopylväs tai jotakin semmoista. Vaan puutarhan rajalle,
varsinkin luoteispuolelle, oli tiheään istutettu puita, jotka
muodostivat kehyksen tarhan ympäri. Ne olivat yksinkertaisia kotimaisia
puita, joiden tuli suojella hienoa ranskalaista puutarhaa ja sen
vieraita kasveja ja kukkia kylmältä merituulelta.

Maja ynnä lammikko olivat päärakennuksesta länteen päin; ja vaikka
sinne ei ollut monta askeletta, sitä kuitenkin entisinä aikoina
pidettiin jonkinlaisena Trianonina, johonka lähdettiin kahvia juomaan
ja soittoa kuulemaan. Komea kulku kävi silloin sinne mitä
mutkallisimpia teitä sillan yli ja lammikon ympäri, tai astuttiin
veneesen ja soudettiin kolmella aironvetämisellä toiselle puolelle,
lausuttaessa lukemattomia kohteliaisuuksia ja sukkeluuksia.

Tätä kaikkea Morten Garman muisteli nuoruudestansa varsin hyvin. Itse
oli hän koettanut pitää voimassa vanhat tavat ja temput, mutta se oli
onnistunut vaan puoleksi. Ihmiset muuttuivat, lammikko ruohistui; niin
isän komea puutarha oli peräti ruohistumaisillaan.

Molemmin puolin leveätä hiekkakäytävää, joka majalle vei, oli niin
tiheä leikattu pensasto, että nuorten naisien oli, puutarhurin suureksi
harmiksi, tapana istahtaa siihen, ja säännöllisen matkan päässä oli
siinä kuusi puksipuu-pyramidia. Siellä konsuli mielellään käveli
edestakaisin; siellä oli vielä koko tuo vanha jäykkä komeus olemassa.

Vaan puutarhassa rupesi näyttämään hyvin kirjavalta. Tavalliset
yksinkertaiset puut, jotka oli istutettu suojaksi, rupesivat nyt,
saatuansa paksut rungot ja vahvat juuret, leviämään omin päin, ja koska
eivät päässeet kasvamaan luoteesen päin, lähettivät ne pitkiä oksia
puutarhaan päin suorakulmaisten käytävien ja säännöllisten puksipuisten
nukkeen-pensastojen yli.

Joukko nuoria pyökkipuita nosti kapinaa. Monta vuotta olivat ne melkein
olleet kasvamatta. Pohjoistuuli katkaisi latvat ja taivutti ne sekä
kaikki muut puut sisäänpäin, jotta näyttivät siltä kuin olisivat
saksilla viistoon poikkileikatut. Vaan saatuansa vihdoin tarpeeksi
voimaa alhaaltapäin, rupesivat ne leviämään, kasvoivat toistensa ja
muitten puitten niskoille, taistellen jokaisesta auringon säteestä ja
kiiltäen raittiudesta ja tuoruudesta.

Toiset puut noudattivat esimerkkiä; niinpä nuo vaatimattomat
seljapensaatkin, jotka seisoivat ihan aidan vieressä ja ensimmäisinä
kovina vuosina kestivät kaikkea tuota kurjuutta pohjoistuulelta, nekin
elpyivät ja koettivat nostaa pyöreitä latvojaan yhtä korkealle kuin
nuoret pihlajat ja poppelipuut, jotka sisempänä kasvoivat.

Sekä konsuli että puutarhuri pitivät niitä silmällä, vaan eivät paljoa
mitään niille voineet. Joka haaralla nuo halvat kotimaiset puut kasvaa
rehoittivat yli kuivan, komean tarhan. Puiden suojaan istutetut pensaat
eivät enää ottaneet menestyäkseen, niistä kasvoi ainoastaan nälkä-oksia
taikka ne kuivuivat peräti; siistit pensas-kasvit, jotka ennen oli
leikattu pieniksi tyynylöiksi, paisuivat suuriksi, heinäkuorman
tapaisiksi; käytävät, missä ennen mahtui kaksi kävelemään, ummistuivat
niin että yksi henkilö töin tuskin pääsi liikkumaan.

Ei ollut puutarhuri siihen syypää, mutta puutarha oli päässyt niin
pitkälle, että muuttui puistoksi; eikä sitä olisi muulla neuvoin
jälleen saatu alkuperäiseen Ranskan malliin, kuin että olisi kaadettu
puut ja aloitettu alusta.

Vaan se ei käynyt laatuun; arvelipa moni että se oli kauniimpi nyt
noilla korkeilla puilla kuin ennen. Mutta konsuli näki suruksensa
kuinka hänen oiva puutarhansa vuosi vuodelta supistui, kunnes oli
jälellä ainoastaan tuo leveä hiekkakäytävä ja nuo kuusi pyramidia
huvimajan edustalla.

Kävellessään siellä valoisina, hiljaisina kesä-iltoina, näki hän
kapinallisten puitten lävitse vilahdukselta keltaisen-punasta
iltataivasta, jonka hohde valui yli Sandsgaardin lahden länteenpäin
merelle, jonka pinta oli kuin peili pitkine aaltoviiruineen. Hän tuli
ajatelleeksi että puutarhamajan katolta muinoin oli ihana näköala
merelle. Nyt sekin oli ummessa. Puutarhan kävi samoin kuin
kaupunginkin: ne kasvaa rehoittivat niin, ett'ei enää tuntenut toista
eikä toistakaan.

Huvimajan peräpuolella oli panelissa salaovi, jonka avain aina oli
konsulin taskussa. Monta pientä muistoa rakkauden seikoista tulvaili
häntä vastaan kun hän nyt vanhoina päivinä joskus avasi tuon salaoven.
portaat olivat ahtaat; nyt hänen varmaankin olisi vaikea päästä ylös,
mutta nuoruudessa, hyvänen aika, kuinka kepeästi silloin lennettiin
ylös ja alas!

"Le nez, c'est la mémoire", sanoi hän kertoen omat komppasanansa, kun
tunsi hajua umpinaisessa huoneessa olleesta vanhasta mahonkipuusta, ja
hyräillen käveli hän edestakaisin nuoruutensa puutarhan pienessä
jäännöksessä, asetellen varovasti ja sievästi kauniita sääriänsä,
uneksien että hänellä oli jalassa kengät ja valkoiset silkkisukat.

Mutta tiellä puutarhan ulkopuolella seisahtui eräs matkamies ja katseli
vuonon yli.

Se oli tuo tunnettu maallikkosaarnaaja Hans Nilsen Fennefos.
Ko'okkaana, laihana, pistävä loiste vaaleissa silmissään, seisoi hän
siinä äänetönnä mietteissään; hän nojasi pienen suljetun portin
tolppaan.

Selässä hänellä oli suuri laukku, jossa kantoi hengellisiä kirjoja ja
kirjasia; hän oli pölyinen ja väsynyt, käytyänsä koko päivän auringon
paisteessa.

Kolmeen vuoteen ei hän ollut käynyt näillä seuduilla, ja paljon oli
hänessä tapahtunut sillä aikaa.

Kuullessaan että Saara oli naitu kippari Worselle, tunsi hän ankaran
sisällisen pistoksen, ruumiillisen tuskan, joka oli tukehduttaa hänet.
Hän käsitti nyt täydellisesti, että hän kuitenkin rakkaudella oli
sidottu tuohon vaimoon, rakkaudella, jonka rinnalla hänen rakkautensa
veljiin, jopa Jumalaankin oli heikko ja mitätön. Hän kauhistui omaa
itseänsä ja heittäysi tomuun katuen ja rukoillen. Ja koska hänestä
tuntui kuin ei mikään rangaistus eikä mikään sovitus olisi kyllin
ankara näin suuresta petoksesta, näin kamalasta rikoksesta, kävi hän
ankaraksi muitakin kohtaan; ja hän rupesi tulisella innolla saarnaamaan
parannusta ja rankaisemaan syntisiä kovemmilla sanoilla kuin mitä
kukaan oli käyttänyt ennen häntä.

Kolme vuotta hän eli tässä ankarassa, jyrkässä taistelossa syntiä
vastaan omassa itsessään sekä ympärillänsä, ja sen ajan kuluessa hänen
onnistui voittaa sydämensä ja perata pois syntinen rakkaus, ja hänelle
selveni että hän niinkuin veljetkin tähän asti oli osoittanut liian
vähän ankaruutta niin elämässä kuin opissa.

Sentähden hän noudattikin kutsumusta ja palasi etelään. Lukiessaan
Saaran kirjettä, tuli hänen sääli sekä Saaraa että veljiä, jotka
sokeasti vaelsivat synnissä ja itsehurskaudessa.

Vaan kulkiessaan etelään päin ystävällisempien seutujen kautta, missä
asui ihmisiä, jotka vanhastaan häntä tunsivat ja vastaanottivat häntä
hellällä huolella, hän ei voinut vastustaa sitä lempeää vaikutusta,
minkä se teki hänen mieleensä. Ja kulkiessaan Sandsgaard'in läpi,
täytyi hänen seisattua niiden muistojen valloittamana, jotka hänessä
heräsivät kun hän näki tuon ystävällisen lahden ja kaupungin
kirkontornit, jotka jo tulivat näkyviin.

Hans Nilsen tutki vielä kerran sydäntänsä, vaan ei löytänyt siitä muuta
kuin mitä siinä olla piti. Saara oli hänelle niinkuin sisar tai veli;
hän oli toisen miehen vaimo ja Fennefos toivoi että hän oli onnellinen.

Vaan ennenkuin meni eteenpäin, katsoi hän sattumalta aidan yli, ja
oksien välitse näki hän konsuli Garman'in, joka oli kävelemässä.

Fennefos tunsi hänet ja intohimoinen luontonsa pääsi taas voitolle, kun
hän näki tuon kääntymättömän vanhuksen, joka käveli noin huoletonna
synneissään keskellä rikkauttaan, silmien ja lihan hekkuman
ympäröimänä, käveli avo-silmin suoraan helvetin piinaan.

Hän tarttui sauvaansa ja meni eteenpäin; he saisivat kokea tuolla
kaupungissa, että Hans Nilsen Fennefos oli palannut.

Iltaruskon viimeinen hohde katosi ja taivas muuttui sinertävän
vihriäksi ilman rannalla; kylmä tuuli keinutti pitkiä sitkeitä
pyökin-oksia, ja konsuli Garman meni sisälle.

Puutarhassa oli hiljaista ja se kasvoi umpeen puista ja pensaista.
Lehdikkäät latvat peittivät käytävät, taistelivat, päästäkseen
eteenpäin, tai kuolivat, kuivuivat siimekseen, vettä kun niihin
pisarteli muista oksista. Ylhäällä sekä alhaalla pisti oksia esiin,
tehden yhä ahtaammaksi tuota pientä aukkoa huvimajan edustalla, ja
lammikko supistui vuosi vuodelta.

Vaan se, joka taivutti oksia sivulle päin ja tunkeutui sisään
pensastoon, hän saattoi vielä nähdä jälkiä suorakulmaisista käytävistä
ja pienistä leikatuista nukkeentapaisista pensas-aidoista. Siellä oli
pimeätä ja nuoskeata, liukasta vihriäisestä sammaleesta ja vanhaa
kuolleen hajua puksi-puusta, joka mätäni.



X.


Matalassa vanhan-aikuisessa salissa Sivert Jespersen'in talossa
katettiin pitkiä pöytiä. Pöytäliina ja servetit olivat hienointa
tamasti-langasta, mutta veitset huonoja ja kahvelit rautaiset. Siellä
täällä, kaukana toisistaan, seisoi Medoc-pulloja; paitsi sitä oli
pöydällä vettä, suolaa ja leipää, eikä mitään muuta.

Isäntä pelkäsi kuitenkin että tuo kenties oli liian ylellistä.
Tavallisesti hänen ruokapöytänsä oli katettu vaksi-vaatteella ja hän
otti perunat vadista sormillaan sekä kuori ne tasku-veitsellänsä. Tämän
päivän pidot olivat kotia palanneen Hans Nilsen'in kunniaksi; ei ollut
helppo tietää kuinka ankaraksi hän oli käynyt.

Vanhimmat olivat määränneet että Fennefos ensin oli kutsuttava
luotettavimpien veljesten ja sisarten piiriin, jotta tulisi ilmi miten
hänen oli laita. Ei ollut viisasta antaa hänen kohta puhua
rukoushuoneessa. He pelkäsivät häntä sydämessään, ja jokaisella oli
jonkunmoista omantunnon vaivaa.

Fennefos oli ollut neljättä päivää kaupungissa, vaan häntä ei oltu
liioin nähty sillä aikaa. Hän oli enimmiten kotona ja puhui matami
Torvestad'in kanssa. Päärakennuksessa Worsen luona oli hän myös käynyt.

Kun Saara ja hän ensi kerran kohtasivat toisiansa, olivat he kahden
kesken, ja kun Saara ensi kerran loi tummat silmänsä häneen, vapisi
hänen äänensä; vaan hänen mielensä asettui kohta ja hän puhui sitten
tyynesti ja totisesti katsomatta paljon Fennefos'iin.

Saara ei sanonut juuri mitään; kuunteli vaan hänen ääntänsä.

Kippari Worse tuli sisään ja sanoi Hans Nilsen'in sydämellisesti
tervetulleeksi; vaan Hans Nilsen hämmästyi nähdessään kuinka laivuri
näinä vuosina oli vanhentunut; kun oli niin hermoton ja iho niin
keltainen.

He puhuivat tulevan päivän pidoista Sivert Jespersen'in luona, ja Worse
käveli edes-takaisin, silittäen saukon-nahkaansa; nähtävästi hänellä
oli jotakin mielessä.

"Hm -- hm --", sanoi hän pari kertaa, kun muut vaikenivat, "on 24 päivä
kesäkuuta huomenna, niin on totta tosiaankin -- hm, hm -- Juhannuspäivä
-- niin, niin on!"

"Onko Juhannuspäivä joku merkillinen päivä kippari Worselle?" kysyi
Fennefos; hän tahtoi olla ystävällinen Saaran miehelle!

"Merkillinenkö päivä! niinpä niin -- luulisinpa, Hans Nilsen! Monena,
monena vuotena -- se on Randulfin syntymäpäivä, näetten -- ja aina
poikuuden iästä asti -- no niin, niin, mitäpä siitä, ne ajat ovat
olleet ja menneet."

"Te tahdotte ehkä sentähden mieluummin olla kippari Randulfin luona
huomenna kuin mennä Sivert Jespersen'in luo."

"Häpeä on sitä tunnustaa, mutta sitä minä todellakin tahtoisin
mieluummin."

"En luule kenenkään sitä paheksivan jos et tule Sivert Jespersen'in
luo", sanoi Saara; nähtyänsä Fennefos'in jälleen, tahtoi hän mielellään
päästä miehestänsä kokonaiseksi päiväksi.

Jaakko Worse ilostui kuin lapsi tästä odottamattomasta käännöksestä ja
riensi kippari Randulf'ille ilmoittamaan että hän oli saanut luvan
tulla.

Saara ja Fennefos jäivät istumaan kahden kesken, ja hetken äänettömyys
syntyi.

"Eikö miehesi ole terve?"

"Ei, hän on sairas; minä luulen että hänellä on sisällinen tauti."

"Sinä tarkoitat ruumista; minä ajattelin sielua. Onko hän vielä
synneissään?"

"Pahoin sitä pelkään, Hans Nilsen. Sana ei pääse häneen vaikuttamaan."

"Oletko koettanut auttaa häntä, Saara?"

"Olen, olen koettanut, vaan suuria hedelmiä en näe työstäni,"

"Ehkä et ole koettanut oikealla tavalla. Hän on ollut voimakas mies,
ehkä tarvitaan voimallisia keinoja hänen taivuttamiseen."

Saara olisi tahtonut kysyä enemmän siitä, mutta heidät häiritsi matami
Torvestad, joka tuli Fennefos'ia noutamaan. He olivat sopineet yhdessä
menemään erästä tyttö-kotia katselemaan, jonka haugelaiset olivat
perustaneet.

Saara seurasi heitä, joka äitiä ei liioin miellyttänyt. Hän oli viime
aikoina joutunut aivan syrjälle tyttärensä tähden ja koetti nyt kaikin
voimin saada pitää Fennefos'ia itsekseen.

Hän oli kuitenkin olevinaan hyvin iloinen, ja he menivät kaikki kolme.
Saara tunsi outoa iloa ollessaan Fennefos'in seurassa, vaikka hän koko
ajan kallistui äidin puoleen, joka matalalla äänellä kertoi hänelle
yhtä ja toista vastaan-tulevista.

Vaan tultuansa kotia jälleen, sanoi Hans Nilsen jäähyväiset matami
Torvestad'ille ja seurasi Saaraa hänen huoneisinsa.

He puhuivat kauan keskenänsä, ja Saara kertoi hänelle veljeksistä ja
kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Kun hän piankin
huomasi että Fennefos arvosteli kaikkia ankarammin ja synkeämmin kuin
ennen, hän tietämättään myös antoi kertomuksilleen synkemmän värin. Hän
kertoi veljesten laimeudesta, heidän ilettävästä halustaan ko'ota
maallista tavaraa, kuinka he syntisestä turhamaisuudestaan pyytävät
saavuttaa ihmisten kunnioitusta, kuinka sallivat nuorten pappien
imartelemisella lörpötellä heitä sinne tänne ja tunkea heidän
armeliaisuuden-laitoksiinsa ja lähetys-toimiinsa.

Fennefos kuunteli ja kiitti Saaraa, kun hän oli lopettanut.

"Mutta sinä, Saara, kuinka sinun on?"

"Kiitos, Hans Nilsen", vastasi Saara ja katseli häneen, "itsestäni en
mitään voi, vaan Herra on ollut voimani, jotta luulen voivani sanoa,
että minun nyt on hyvin".

Hän kääntyi yht'äkkiä ja sanoi hyvästi.

Päivällisillä Sivert Jespersen'in luona istuttiin hiljaa odottaen.
Kaikki katselivat tarkasti Hans Nilsen'iä, joka istui Saaran vieressä
totisena ja harvapuheisena, jommoisena oli ollut sinne tultuansa.

Ennenkuin lihalientä tarjottiin, luki eräs valkopäinen, sinikätinen
vanha mies pöytärukouksen; hän oli värjäri. Sitten veisattiin: "sydämen
pohjast' veisatkaamme".

Lihaliemen jälkeen olisi pitänyt tulla lohta, mutta isäntää oli
ruvennut arveluttamaan viimeisenä hetkenä, ja hän oli keittäjä-rouvan
suureksi harmiksi kieltänyt panemasta sitä pöydälle. Sentähden tuli
ainoastaan lampaanpaistia, jota syötiin suunnattoman paljon. Keittäjä
oli uskaltanut laittaa paistin kanssa syötävää salatia, jommoista
suurin osa läsnä-olijoista ei ennen ollut nähnyt. Eräs vanhuksista
sanoi sentähden leikillisesti: "mitä nyt. Pitääkö meidän syödä ruohoja
niinkuin kuningas Nebukadnesar?"

Naurettiin vähäisen ja matami Torvestad käytti tilaisuutta kertoakseen
että, hänen ollessaan nuorena Gnadanissa, hän ei saanut juuri mitään
muuta kuin tämmöistä ruohoa ja muita kaaliksia.

Siitä tuli sitten puheeksi veljesseurakunnan eri laitokset ja sen
johtavat henkilöt, ja puhuttiin sitten vielä vanhoista hurskaista
opettajista ja saarnaajista, jotka viime vuosisadalla olivat
herättäneet uutta henkeä Saksanmaan kristillisissä.

Hans Nilsen oli vaiti tai puhui puoliääneensä Saaralle muutamia sanoja.
Vaan moni vilkastui puhuessaan noista asioista, jotka huvittivat
kaikkia ja jotka kaikki hyvin tunsivat. Matami Torvestad oli erittäin
innostunut; noihin asioihin oli hän perehtynyt, eikä jättänyt mitään
tilaisuutta käyttämättä, jolloin sai puhua niistä miehistä, joista
nuoruudessaan oli kuullut niin paljon.

"Toden totta", sanoi Sivert Jespersen, "moni siunattu sana Juhana
Arndt'ilta, Spener'iltä ja Franckelta on meille säilytetty.
Herrnhuteissakin on sittemmin ollut monta hurskasta Jumalan miestä".

"Me voimme oppia yhtä ja toista heiltä ja he meiltä", sanoi vanha
värjäri.

"Minä lu'in juuri tänään pienestä kirjasta, joka minulla on, eräästä
ilmestyksestä, jonka muuan Francken ystävistä näki. Sittemmin tuli
saman miehen tiedoksi, että Francke kuoli juuri samana hetkenä kun hän
sen näki". Näin sanoessaan veti matami Torvestad taskustaan yhden
noista ijankaikkisista kirjoista, ja Sivert Jespersen pyysi häntä
lukemaan tuosta ilmestyksestä, jos se oli sama kirja, mitä hänellä
siinä oli.

Se se oli ja hän oli ottanut sen mukaansa sentähden, että hän ja
vanhimmat olivat tulleet siihen päätökseen, että pitäisi lempeillä
sanoilla koettaa herättää iloisempaa ja luottavaisempaa mielen-alaa
heidän rakkaassa ystävässään ja veljessään Hans Nilsen'issä.

Valmistuttiin kuuntelemaan. Enin osa oli päättänyt atriansa, mutta
jotkut miehistä ottivat vielä paistinpalasen ja söivät hiljaisuudessa
matami Torvestadin lukiessa. Heidän mielensä kävi vähän keveämmäksi ja
he katselivat vapaammin Fennefos'in puoleen.

Matami Torvestad luki hyvin, ääntämättä väärin vieraita sanoja niinkuin
muut, jotka nuoruudessaan olivat saaneet huonompaa opetusta:

"Tuli viimein aika, jolloin Elias -- sillä tarkoitetaan Franckea -- oli
otettava pois; se oli vuonna 1727. Pimeydestäni näin kirkkaan
ilmestyksen autuaitten asunnoista. Minä näin suuren rauhanruhtinaan,
ympärillään suuri joukko vapautettuja, hymyhuulin heille lausuvan:
'Isäni siunatut! Te rakastatte minua ja minä teitä, me riemuitsemme
toisistamme. Ja nyt meillä on uusi ilon aihe. Tässä uudessa
Jerusalemissa pitää meidän huomenna viettää ilon juhlaa. Suuri siunattu
sielu on silloin kruununsa saava. Hän riisuu nyt päältänsä maallisen
verhonsa.'

"Kohta huusi koko taivas suurimmalla kunnioituksella: Amen! Amen!

"Mutta kuka? kysyi toinen toiselta, oi kuka tuo uusi suuresti siunattu
ystävä lienee?

"Huomioni kiintyi nyt kolmeen, jotka olivat arvokkaimmat vanhuksista ja
korkean-autuaasti koristetut kruunuilla ja puhtaalla hohtavalla
silkillä pääenkelin loisteessa. Ken on tuo? tuo? tuo? kysyi sydämeni
hetkeksi. Ja kohta tunsin heidät: ne olivat Luther, Arndt ja Spener.
'Veljeni', sanoi Spener, 'luuletteko minun voivan arvata ketä
kuninkaamme tarkoittaa tuolla autuaalla ystävällä, jota huomispäivä on
kirkastava? Varmaankin Francke on kruunattava; sillä hän on
rehellisesti taistellut'.

"äin puhui armas Filip Jakob; ja Vapahtaja, joka samassa seisoi hänen
läheisyydessään, vastasi hymyillen: 'sinä sanoit sen'.

"Koko taivaassa taputettiin tästä ilolla käsiä.

"Siis tuli se autuas päivä, jota Francken sielu niin kauan oli
halannut. Suuri joukko autuaita palvelushenkiä, jotka seisoivat
valmiina ja toivoivat saavansa toimittaa kuninkaansa käskyjä, sai
samalla Vapahtajalta viittauksen lähteä noutamaan Francken sielua.
Taivaan portit avattiin, Israelin vaunut ja ratsujoukot lähtivät
tavallisessa loistossaan alas noutamaan Eliasta.

"Pyhällä vaatimattomuudella astui Francke Sionin portista sisään, ja
samassa kääntyi Vapahtaja esikkonsa puoleen: 'katso', sanoi hän, 'katso
Franckeni. Katso kuinka tämä sielu kultaisten vaatteidensa loistossa
kuitenkin autuaallisimmin loistaa sydämensä nöyryydessä!'

"'Mutta tule, Hernan Augustini!' jatkoi kuningas. 'Tule valittu
sisareni. Käy kunnia-istuimellesi mun oikealle puolelleni.'

"Vaan kun nyt huomasi että kuningas itse tuli häntä vastaan, heittäysi
Francke heti paikalla sievimmällä nöyryydellä hänen jalkojensa juurelle
ja suuteli hänen hameensa lievettä.

"Sionin kuningas riensi nyt nostamaan ylös morsiantaan ja antamaan
hänelle rauhan suudelman.

"Oi jos olisin voinut nähdä ja kuulla enemmän! Mutta nyt ilmestys
katosi kun Vapahtaja otti puhdasta morsiantansa kädestä ja vei hänen
isänsä luokse. Sinne minun heikko näköni ei voinut eikä uskaltanut
heitä seurata."

Suurin osa läsnäolijoista ilmoittivat mieltymystänsä hymyllä ja
nyykkäyksillä, jotkut näyttivät kuitenkin vähän miettiväisiltä. Sivert
Jespersen katui ett'ei hän aikanaan ollut paremmin sopinut matami
Torvestad'in kanssa.

Tosin oli hän älykäs vaimo, jolle kyllä sopi uskoa asian johtaminen,
vaikkapa se olisikin vähän mutkallinen. Vaan se juuri oli hänen
heikkoja puoliansa, ja Sivert Jespersen tiesi varsin hyvin kuinka
suuresti Fennefos kammosi tämmöistä liiallista mielen kiihoitusta. Hans
Nilsen istui yhtä tyyneen näköisenä, mutta hän ei puhunut enää, vaan
näytti olevan ajatuksiinsa vaipuneena.

Muut sitä vastoin rupesivat vilkastumaan. Hapanta Medoc-viiniä juotiin
varovasti ja vaaleanpunaiseksi sekoitettuna vedellä ja sokurilla;
muutamat joivat kotona tehtyä kaljaa, enin osa heistä joi ainoastaan
vettä.

Mutta se lempeä veljellinen mieli, joka heidät yhdisti, kuohui nyt
muutamissa yli laitojen; he hymyilivät toisillensa ja taputtivat toinen
toistaan olkapäälle tai poskelle. Vähittäin levottomuus Hans Nilsen'in
suhteen haihtui ja he iloitsivat vaan nähdessään häntä jälleen, vaikka
hän istuikin niin äänetönnä heidän keskuudessansa. Eihän kukaan voinut
tietää mitä koetuksia Herra oli hänelle lähettänyt; kun sairas mielensä
parantui, hän kyllä saisi vapauden armonlahjan niinkuin ennen.

Nyt kaikui yht'äkkiä hänen äänensä, ja samalla vaikenivat kaikki.

"Sydämestä rakastetut veljeni ja sisareni! Kutsutut ja valitut Herran
Jesuksen Kristuksen rauhassa Jumalassa, suotakoon teille hurskautta ja
pyhyyttä, viisautta ja kärsivällisyyttä, oikeata rakkautta ja
nöyryyttä, joka on puhdistettu pyhän hengen tulessa ja isän
kurituksella -- hän kutsukoon, valaiskoon, varjostakoon, innostuttakoon
ja valmistakoon teitä täydellisesti ijankaikkiseen autuuteen! Amen!"

He tunsivat äänen, moni heistä nuo kummalliset vanhan-aikuiset
sanatkin; se oli Haugen oma tervehdys eräästä hänen kirjeistänsä; ja
veljet ajattelivat: nyt tulee!

Alussa hän puhui hiljaa, jopa surumielisesti "ensimmäisestä
rakkaudesta", hän muistutti että itse Haugekin viimeisinä vuosinaan oli
tunnustanut ett'ei ensimmäinen rakkaus hänessäkään palanut niinkuin
armon ensi päivinä.

Sen jälkeen hän kuvasi veljesten tukaluutta pahoina päivinä; hän kiitti
ja ylisti Jumalaa, joka oli ollut voimallinen isissä, jotta liekki ei
ollut sammunut, vaan loisti kirkkaasti yli maan.

Vaan sitten hän puhui veljesten tukaluudesta hyvinä päivinä, ja kaikki
kallistivat päätään ajatellen: nyt tulee.

Ja sitä tuli kun tulikin myrskyn lailla. Niin kuin isku iskun päälle
sattuivat hänen sanansa heihin, milloin siellä, milloin täällä, aina
arkoihin paikkoihin; jokainen tiesi mitä joka sana tarkoitti, eikä
kukaan katsellut toista. Heille ei jäänyt aikaa ajatella mistä hän
kaikki tiesi; sillä ajatukset eivät päässeet toiselle uralle kuin hänen
määräämäänsä suuntaan.

"Mitä nyt on jälellä", huusi hän, "mitä nyt on jälellä ensimmäisestä
rakkaudesta teissä? Tuntisiko hän ystäviänsä jos vielä oleskelisi
täällä maallisessa verhossaan, hän joka isämme herätti, hän jota moni
vanha meidän seurassa on nähnyt kasvoista kasvoihin? Ja se Vapahtaja,
jonka veressä te olette kutsutut ensimmäiseen rakkauteen, tunteneekohan
hän teitä tuomion päivänä? Voi, voi teitä! Hyvä henki on jättänyt
teidät ja te olette vallassa uuden hengen, joka on täynnä maallisia
murheita, ylpeyttä, vallattomuutta ja himoja, ja teidän tähtenne
pakanat pilkkaavat Jumalan nimeä.

"Vai oletteko unohtaneet vanhan vihollisen? Vai arveletteko
ymmärtämättömästi sydämissänne että vanha käärme nukkuu? Voi teitä!
Sillä te -- te nukutte! Ja heräämisenne tulee olemaan rikkaan miehen,
joka heräsi helvetin piinassa".

Useat vaimot rupesivat itkemään. Miehet istuivat kallistaen päätänsä,
joka kerta kuin uusi isku tuli. Vaan kun Hans Nilsen oli lopettanut,
sanoi Sivert Jespersen nöyrästi hymyillen: "Nyt lienee parasta että
laulamme:

    "Oi että olen aikanain
    Ma hekkumassa uinut".

Kolmatta värssyä veisatessa keittäjä-rouva toi jälkiruokaa. Isäntä
väänsi kasvojansa mitä hirvittävimmällä tavalla hänelle, pudistaen
päätänsä, vaan hän johti virttä ja hänen täytyi pitää vaari kaikista
äänensä väristyksistä ja vavistuksista.

Keittäjä-rouva ymmärsi kuitenkin varsin hyvin hänen tarkoituksensa.
Mutta koska hän ei saanut tuoda lohta, ei pirukaan saisi häntä
jättämään jälkiruokaa sikseen. Hänen maineensa olisi pilattu kaikissa
hienoissa taloissa jos tulisi tiedoksi että hän päivällisissä
kahdellekolmatta hengelle oli tarjonnut ainoastaan lihalientä ja
paistia -- ei kalaa eikä jälkiruokaa.

Sepä ei ikinä maailmassa saisi tapahtua! Ja kasvot punoittavina
sisällisestä liikutuksesta kantoi hän itse pöydälle suuren vadillisen
rasvaisia torttuja ja asetti ne ihan Sivert Jespersen'in eteen.

Se teki sanomattoman tuskallisen vaikutuksen, ja isännän ääni oli aivan
tukehtumaisillaan, kun hän aloitti neljättä värssyä:

    "Ma vihan maljan täyttänyt
    Oon laitojansa myöten."

Jälkiruoka jäi koskematta; virren perästä vanha värjäri luki kiitoksen
ruoasta, jonka jälkeen vielä laulettiin kaksi värssyä virrestä:

    "Me atriamme päätämme
    Ja kädet ristiin saamme."

Kahvia juodessa vallitsi tukala äänettömyys; muutamat olivat syvästi
liikutetut ja surumieliset, toiset katselivat tuskissaan vanhimpia.
Naiset kokosivat päällysvaatteensa, mennäkseen rukoushuoneesen, jossa
raamatunselitys oli pidettävä; Fennefos ja muutamat miehistä menivät
myös.

Mutta Sivert Jespersen'in pieneen konttoriin, höystepuodin takana,
kokoontui viisi kuusi vanhimmista. He saivat liitupiippunsa sytytetyiksi
ja istuivat kauan aikaa aivan äänettöminä polttamassa. Ei kenenkään
tehnyt mieli aloittaa.

"Tietääkö kukaan mikä suolan hinta on pohjoisessa, Bergenissä?" kysyi
Endre Egeland, joka tahtoi päästä siitä, mikä ikävää oli.

Vaan näytti siltä kuin ei kukaan olisi tietänyt suolan hinnoista
mitään; oli selvä että jotakin muuta oli keskusteltava.

"Niin, niin", huokasi Sivert Jespersen, "kyllä tuokin voi olla meille
hyödyksi!"

"Totisesti", vastasi toinen, "on monta virhettä korjattavana ja
rangaistavana sekä sinussa että minussa".

"Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et näe malkaa omassa
silmässäsi", sanoi nyt Nikolai Egeland näppärästi.

"Vaimon neuvot ja vaimon puheet eivät aina tee miestä lempeämmäksi",
sanoi vanha värjäri hiljaa.

Äänettömyys syntyi, kunnes kaikki, jopa Nikolai Egelandkin olivat asian
perille päässeet. Sitten joku sanoi: "Me tarvitsemme paljon väkeä
talossamme tänä vuonna. Herra on siunannut sekä niittymme että
peltomme".

Se tarkoitti muutamien haugelaisten omistamaa taloa lähellä kaupunkia.

"Me tarvitsemme miestä, joka ymmärtää sekä työtä tehdä että ko'ota
väkeä rukoushetkiin loma-aikoina", sanoi Sivert Jespersen.

Taas pitkä vaitiolo; toinen katseli naapuriansa, ja tämä katsoi
toisaalle päin, nurkkaan, jossa vanha värjäri istui, monta silmää
katsoi nyt samaan suuntaan. Ei ollut helppoa nähdä minne vanhus katsoi;
hän istui vilkkuvassa paksussa tupakan savussa.

Lopuksi nyykäytti hän päätänsä monta kertaa: "Niin, niin, koska te niin
arvelette, rakkaat ystävät, niin täytynee mun kaiketi koettaa sanoa se
hänelle".

Se helpoitti nähtävästi suuresti muitten mieltä, ja nyt vasta rupesivat
hyvin hartaasti keskustelemaan suolan hinnoista.



XI.


Kippari Randulfin pieni talo oli korkealla ja näköalana oli sekä
kaupungin lahti että vuono. Nuo kaksi ystävää oli syöneet ja juoneet
kunnollisesti; nyt vetivät he päivällisunta. Isäntä tavallisella
paikallansa sohvalla ja vieras suuressa nojatuolissa.

Ikkunat olivat avoinna. Päivä paahtoi. Rauhallisena iltapäivän aikana
kaupungista ei kuulunut mitään melua, kärpäset surisivat ja lentelivät
sisään ja ulos ja tuulonen leuhotteli ikkunanverhoja.

Suuria, kirkkaita hikipisaroita kokoontui Jaakko Worsen nenälle; hän
makasi selällään tuolissa, suu avoinna, ja kuorsaeli.

Randulf kuorsaeli myöskin, vaikk'ei juuri niin kovasti. Silmillään
hänellä oli keltainen silkkiliina, jonka hänen vanha emännöitsijänsä
joka päivä sai sitoa hänen päähänsä, muuten ei hän saanut unta.

Jyrkällä rinteellä talon ulkopuolella oli muutamia poikia, jotka
leikkivät "mablis" nimistä peliä; he rupesivat huomaamaan nukkuvien
jyrinää ja kokoontuivat nauraen ja meluten ikkunan alle. Vaan yht'äkkiä
Randulfin emännöitsijä ryntäsi heidän kimppuunsa luudallaan ja pojat
läksivät yhtenä sekamelskana päistikkaa alas mäkeä, huutaen ja nauraen,
niin että Worsen silmät avautuivat rakoselleen ja hän kallisti päätänsä
toiselle puolelle.

Nyt oli aivan hiljaista kunnes kuorsaus taas pääsi alkuun; airojen
loiskina kuului veneestä, jota soudettiin ulos lahdelle, ja majavan
huutoa kaukaa vuonoita. Randulfin emännöitsijä seisoi vartioimassa
luudallaan, ja nuo kunnon kaptenit nukkuivat vielä puolen tunnin ajan.
Vihdoin Randulf nousi, otti siteen silmiltään ja haukotteli.

Worse heräsi puoleksi ja sanoi kohta ylpeästi: "Oi, kuinka sinä olet
nukkunut! En uskonut sinun heräävänkään enään".

"Heräävän?" kertoi Randulf pilkallisesti, "minä en ole saanut unen
kipinettäkään syntisiin silmiini, niin sinä kuorsaat."

"Minä en kuorsaa koskaan", vastasi Worse vakaasti, "paitse sitä olen
valvonut koko sen ajan, minkä sinä nukuit."

"Nukuin? Minä en nukkunut ollenkaan, kuuletkos!"

"No mutta sen kai minä paraiten tiedän, joka olen istunut tässä --"

-- "kuorsaamassa, niin! Kuorsailit kuin mies."

Tästä nyt pitivät vähän nalkutusta kunnes selvisivät unesta.

Sitten he sytyttivät piippunsa ja pukivat takit yllensä; Randulfin
luona he aina olivat paitahihasillaan, ja juhlahetkiä ne olivat
Worselle, sillä kotonaan ei hän saanut olla paitahihasillaan.

Sitten kävelivät nuo vanhat kipparit ympäri kaupunkia, kaikilla
silloilla, pistäytyivät meriaitoissa ja köysitehtaan radalla sekä
tarkastivat suurella epäluulolla erästä uutta laivaa, jota rakennettiin
laivan veistämöllä. Joka paikassa he tapasivat tuttavia, joiden kanssa
juteltiin; Randulf oli parhaimmalla tuulellaan, ja Worsekin vilkastui,
vaikk'ei ollut sama mies kuin entisinä aikoina.

Tämmöinen käynti kaupungilla oli hänestä nyt varsin outoa ja uutta.
Sillä viime aikoina ei hän mennyt juuri omaa makasiniansa kauemmas.

Hänen oli käynyt niin kummallisesti; ei hän itsekään sitä käsittänyt.
Mutta siitä hetkestä kun hän jätti "Perheen Toivon" muiden huomaan,
eivät entiset työnsä ja toimensa häntä enää huvittaneet. Niin, kun hän
nyt näki laivan purjehtivan myötätuulella ulos kaupungin lahdelta, se
melkein häntä tuskastutti, vaikka se ennen oli hänestä ihaninta
maailmassa.

Vaan tänään Randulf sai hänet niin virkistetyksi, että hän pari kertaa
huomaamattaan kiroilikin, joka sanomattomasti ilahutti hänen
ystävätään.

Sillä niinkuin konsuli Garman murehti Randulfkin puolestaan että Jaakko
Worse meni hukkaan, kuten sanoi. Hän ei enää pilkannut Worsea, sillä se
ei maksanut vaivaa. Vaan klubissa hän lämpöisen lasin ääressä uskoi
ystävilleen kuinka surullista oli nähdä semmoisen merimiehen helmen,
kuin Worse oli, perin pilattuna hengellisen vaimon kautta.

"Tuo perhanan Rostockilainen!" oli hänen tapana sanoa lopuksi. Sillä
hän tarkoitti sitä Rostockin laivaa, joka oli purjehtinut hänen
päällensä Volderaassa; sillä se oli hänen järkähtämätön uskonsa että
jos hän, Randulf, olisi ollut kotona, Jaakko Worsea ei koskaan olisi
saatu pauloihin.

Kello seitsemän aikana he palasivat Randulfin pieneen taloon
oivallisella tuulella ja nälkäisinä kuin sudet. Syötyänsä aika tavalla
-- Worsella ei ollut pitkään aikaan ollut niin oivaa ruokahalua --
saivat he höyryävät toddylasit pöydälle avonaisen ikkunan eteen; ja
sininen savu heidän piipuistaan tuli milloin toisen, milloin toisen
suusta, ikäänkuin kaksi rekattia olisi toisiansa kanunanlaukauksilla
tervehtinyt.

Poltettuansa kauan ääneti, sanoi Worse: "Meri voi olla kaunis
tämmöisenä kesäiltana -- maljasi!"

"Meri on aina kaunis, Jaakko! maljasi!"

"No niin, niin kauan kuin nuoria ollaan."

"Nuoria! Sinä et ole kuin kolme vuotta minua vanhempi, eikä Tuomas
Randulf vielä kymmeneen vuoteen aio ryömiä maalle, siinä vakuutuksessa
voit hirteen mennä."

"Toista on sinun laitasi, näetkös, minussa kun on tämä sisällinen
tauti, sinä tiedät --"

"Lörpötyksiä!" vastasi Randulf, "ei minulla ole juuri paljon tolkkua
maksasta, keuhkoista, suolista, sisuksista, pernasta ja muusta romusta,
mitä sanotaan meillä olevan vatsassa, mutta sen minä tiedän että se,
joka on meren oma, kituu sairaana maalla; aivan niinkuin talonpoika
oksentaa kuin kissa kun hän laivaan joutuu. Sepä on totuus vakaa ja
järkähtämätön."

Jaakko Worse ei voinut väittää tätä puhetta vastaan; hän murisi vaan
hiukan ja hieroi vatsaansa.

"Oletko koettanut Riga-balsamia?" kysyi Randulf.

"Oletko hullu? Onhan tautini sisällinen."

"Ja sinä et luule Riga-balsamin kelpaavan sisällisesti käytettynä? Jos
saat oikeata lajia, niin se on terveellistä sekä sisällisesti että
ulkonaisesti käytettynä, sen mahdan minä tietää!"

"Paitsi sitä ei sinulla ole vikaa vatsassa", lisäsi Randulf
syvämielisesti, "ennemmin sydämessä, sillä tuo rakkaus ja tuo akkaväki,
sen sanon sulle, se se aina on ollut sinun pitali-tautisi, Jaakko;
kaiken ikäsi olet ollut hupsu naisväkeen katsoen, ja aina he ovat sinua
narranneet, sitä olen monasti nähnyt sekä Välimerellä että Itämerellä.
Vaan tämä viimeinen villitys on kuitenkin pahin, sillä nuo pyhät,
näetkös --!"

"Ole varoillasi, Tuomas, kun Saarasta puhut. Hän on ollut minulle
suureksi siunaukseksi. Mitä minusta, vanhasta sairaasta ukosta olisi
tullut ilman häntä?"

"Sinusta ei olisi tullut vanhaa sairasta ukkoa, ilman häntä", puhkesi
Randulf puhumaan, vaan toinen näytti nyt niin uhkaavalta että Randulf
otti syvän kulauksen ja yski aivan hirveästi sen jälkeen.

"Ei, ei", sanoi Worse, juotuansa hänkin, "Saara on ollut minulle hyvä
vaimo sekä ruumiille että sielulle, ja häneltä olen oppinut paljon,
jota en tietänyt ennen."

"Se oli totuuden sana, Jaakko! Annas kun kerron sinulle mitä olet
oppinut: sinä olet oppinut istumaan uunin nurkassa kuin vanha ämmä ja
riippumaan naisten hameista kiinni, antaen kulettaa itsesi
rukouskokouksiin, Jumala paratkoon, niinkuin munkkien aasit Espanjassa
-- sen hän on sinulle opettanut!"

"Odotas Tuomas!" vastasi Worse ja nyykkäsi päätään vakavan näköisenä,
"tulet vielä kokemaan että minä olen oikeassa. Minä olin samallainen
kuin sinä, vaan toista olen kokea saanut, ja sen sinäkin saat kun
aikasi tulee; silloin vasta ymmärrät kuinka syntiset me olemme."

"Syntiset! No niin, mutta niin huono kuin moni muu en kuitenkaan ole
etkä sinäkään, Jaakko! Minä olen nyt tuntenut sinua yli neljänkymmenen
vuoden, vaan parempaa miestä ei löydy Norjan maassa ja valtakunnassa,
sen pituinen se!" Ja hän löi nyrkkinsä ikkunalautaan.

Worse ei ollut aivan tunnoton tälle ylistyspuheelle, vaan hän mutisi
kuitenkin, puhdistaessaan piippua uunin edessä: "Niin, mutta enemmän,
paljoa, paljoa enemmän vaaditaan!"

"Kuule nyt sana niin hyvä kuin kaksi! Tunnetko Sivert Jespersen'iä,
jota myöskin Gefvintiksi sanotaan?"

"Kyllä, kiitos."

"Ehkä muistat nuo 200 tynnöriä suoloja, jotka ostit häneltä eräänä
vuonna pohjoisessa Kinnissä."

"No niitä en taida niinkään pian unohtaa."

"Vastaa nyt pieneen, hyvin pieneen kysymykseen: pettikö hän sinua vai
eikö pettänyt?"

"Konnamaisesti", vastasi Worse pontevasti ja vakuutuksella.

"No, näetkös! Tahdotko nyt vastata vielä yhteen kysymykseen: minkä
luulet enemmän miellyttävän Herraamme, rehellisen merimiehenkö, joka
pitää kitansa kiinni ja hoitaa laivaansa, vaiko tuommoisen valepyhän,
joka varastaa pahemmin kuin kreikkalainen juuri kaikkivaltiaan Jumalan
silmien edessä ja sitten jälestäpäin veisaa hänelle virttä vasten
naamaa? Hä? Kummastako luulet hänen enemmän pitävän?"

"Sitä et tiedä sinä enkä minä, Randulf, sillä tuomio on Herran, joka
tutkii sydämiä ja munaskuita."

"Munaskuita!" huusi Randulf pilkallisesti. "Sivert Jespersen'in
munaskuita! Kylläpä maksaisi vaivan semmoista tutkia! Ei, ukkoseni!
Herramme on mies, joka tietää mitä tekee, eikä anna pettää itseänsä."

"Sanonpa sinulle jotain -- Tuomas Randulf! Jumalan kanssa ei ole
suinkaan niin helppo sopia kuin he meille ovat opettaneet. Sillä,
näetsen -- kävisi kyllä laatuun hänen itsensä kanssa; mutta ensinnä on
kaikki nuo tehtävät pyhän Hengen kanssa."

"Etkö luule että minä häntä tunnen?" kysyi Randulf suuttuneena.

"Mutta näetkös, on niin monta mutkaa hänen kanssa; ensinnä on se,
jota he sanovat uudesta-syntymiseksi ja kääntymykseksi, -- ei
uudesta-lunastus, se se ensiksi tulee; -- ei! nytpä olen sen jälleen
unohtanut, mikä nyt ensiksi tuleekaan?"

"No se on kai ympärileikkaus, sitä kai tarkoitat", sanoi Randulf
vakavasti.

Mutta silloin täytyi Jaakko Worsen hymyillä vasten tahtoansa; ja nyt
jättivät he jumaluusopin sikseen ja panivat itselleen toisen
totillisen.

"Mutta siitä et pääse -- Jaakko! se oli sekä synti että häpeä, että
luovuit merestä niin aikaisin; ja sen sanoo joka mies, ken sinua
kyselee."

"Kyseleekö kukaan minua?"

"Kyselee sinua! Sinua totta tosiaan kysellään Kyöbenhamnista
Kronstadt'iin asti. Muistatko tuota paksua neitoa 'Drei Norweger'
nimisessä ravintolassa Villanissa?"

"Sielläkö, missä me tanssimme, sinä tiedät?"

"Ei peijakas, sehän oli Königsbergissä; hyvänen aika, oletko jo sen
unohtanut? Mutta tuo paksu neito Villanissa itki katkeria kyyneleitä
kun kuuli että olit nainut ja jäit kotiin. -- Ach du lieber, sanoi hän,
was soll nu den arme Minchen machen, kun tuo lustige Jaakko Worse on
gegiftet sich!"

"Sanoiko hän todellakin niin?" huudahti Worse liikutettuna. "Mutta
kylläpä kerrot sitä hullunkurisesti. Se on kummallista, Tuomas, ett'et
koskaan opi puhumaan saksaa --"

"No tiedätkös, minä tulen varsin hyvin toimeen, sillä minä huomaan heti
kun tahtovat minua peijata. Silloin he tulevat niin imeläsuisina ja
sanovat: 'guten Abis!' mutta kun he sanovat: 'das globis', niin silloin
saa olla varoillansa, sillä silloinpa vasta ovat oikein viekkaita."

"Annappas heidän koettaa minun kanssani! Ei, ukkoseni, kyllä minä
niille kyytiä annan!" huusi Worse kerskaavasti. "Vanha Bencke
Danzigissa sai sitä kokea hän. Ensiksikin pettivät minua sillikaupassa,
niinkuin aina tekevät."

"Aina!" todisti Randulf.

"Ja sitten ruiskaupassa."

"Äläppäs toki!"

"Mutta lopuksi olivat panneet jotakin uutta saatanan kujetta
konossementtiin."

"Mitä se oli?"

"Perhana tiesi, mutta minä näin että se oli jotakin uutta, jota siinä
ei ollut ennen, enkä tahtonut allekirjoittaa."

"Tietysti."

"Ja konttoristi, joka oli jonkunmoinen tanskalainen, hän seisoi
valmiina kynä kädessä ja tahtoi minua houkutella, se muka ei merkinnyt
mitään, oli päinvastoin laivan eduksi, ynnä muita loruja, jota oli
helppo ymmärtää valheeksi. Niin, siitä seurasi sitten vaan että minä
vannoin tahtovani senlaista konossementtia, joihin olin tottunut,
muuten en kirjoittaisi alle, vaikkapa sekä priki että rukiit jäisivät
mätänemään Danzigin rannalle."

"Tietysti", virkkoi Randulf.

"Vaan meidän tästä kiistellessä tulee ukko Bencke itse ulos konttoriin,
ja tanskalainen hänelle selittämään mikä oli asia. Ja ukko kävi
helkkarin vihaiseksi, ymmärräthän, ja rupesi sitten haukkumaan ja
kiroilemaan saksaksi, niin paljon kuin jaksoi. Mutta nyt minäkin
suutuin ja käännyin hänen puoleensa ja sanoin hänelle saksaksi,
ymmärrätkös; juuri näin minä sanoin hänelle: 'Bin Bencke bös, bin Worse
ock bös!' ja huomattuansa että ymmärsin saksaa ei hän uskaltanut
hiiskua sanaakaan; hän kääntyi vaan ja korjasi luunsa konttorista. Vaan
se, joka sai toiset konossementit, olin minä!"

"Silloinpa olit reipas, Jaakko!" huudahti Randulf; oli kauan aikaa
siitä kun hän oli tuon jutun kuullut.

He joivat menneitten päivien muistoksi ja vaipuivat mietteisin kumpikin
kohdaltansa. Molempien kasvot punoittivat ja Worse näytti tavattoman
terveeltä ja reippaalta sinä iltana. Kellahtavat kasvot olivat
kadonneet, mutta myrsky-aallot korvien edessä olivat valkoiset kuin
hyrsky.

Viimein Jaakko Worse sanoi: "Nähdessäni tuommoisen suuren pöydän kuin
sinulla on tuossa sohvan edessä, en voi käsittää että pöytä taisi
haleta, niinkuin taannoin Königsbergissä, sinä muistat".

"No mutta, Jaakko, tanssimmehan pöytää vasten täyttä vauhtia."

"Niin, täyttä vauhtia se oli", nauroi Worse.

"Ja juuri Sankt Antonius, kuinka sitten juoksimme!" huusi Randulf ja
nauroi että tärisi.

"Ja niin pilkkosen pimeä silloin oli, että meidän oli vaikea löytää
laivaa. Mitähän tuo pöytä lienee maksanut?"

"Sanoppas muuta, Jaakko: minä en koskaan ole käynyt siinä talossa
sittemmin."

"Enkä minäkään."

He muistelivat toista juttua toisen perästä nuoruutensa ajoilta;
kertoivat niitä vaan puoleksi muutamilla viittauksilla, sillä he
osasivat ne kaikki ulkoa molemmat.

"Mitäs sanot, pannaanko pikku pisara lisäksi, Jaakko?"

"Se saa olla sangen pikkunen, se."

"Tavallinen vuoteen-lämmittäjä", arveli isäntä ja meni noutamaan
lämmintä vettä.

Kello ei ollut yli kymmenen, ja Worsella oli lupa jäädä yhteentoista
asti; hänellä oli sentähden hyvä omatunto, ja sitä myöten kuin
Randulfin vanha Jamaika-rommi lämmitti hänen päätänsä, unhotti hän sekä
sisälliset tautinsa että huolet sielustansa.

Juodessaan kolmatta lasia Randulf esitti, että he puhuisivat Englannin
kieltä, jota puhuivatkin hyvin vakaasti -- tavallansa.

Sammuva hohde pohjoistuulen pilvessä, jonka taakse aurinko oli
laskeutunut, teki ystävien kasvot vielä punaisemmiksi, heidän
istuessaan avonaisen ikkunan ääressä Englannin kieltä puhumassa.

Vuono oli tyyni kuin peili; äärimmäiset niemet ja saaret kohosivat
korkealle veden pinnasta; lähempänä kaupunkia suuremmilla saarilla ja
vuoristossa nuoriso sytytti kokkoja. Savu nousi suoraan ylös ilmaan ja
valkeat hohtivat vaaleasti valoisassa kesä-yössä.

Veneitä, joissa oli tyttöjä ja poikia, kulki edestakaisin; eräs
merimies oli tullut kotia, tuoden mukanansa harmonikan, jolla hän osasi
soittaa "Kun pohjoismeri pauhaa" ja monta muuta kaunista laulua.

Sarjanen veneitä seurasi sitä venettä, missä hän istui; välistä
muutamat lauloivat hänen soittamiansa lauluja, mutta enin osa oli vaiti
ja kuunteli tuota outoa soitantoa, katsellen pitkin vuonoa merelle päin
-- pohjoismerelle, joka pauhasi ja herätti heissä surun ja toivon
muistoja, muistoja rakkaudesta ja kaipauksesta.

Haugelaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet rukoushuoneen. Muutamat
Sivert Jespersen'in vieraista palasivat illallista syömään, toiset
menivät suoraan kotia.

Saara ja Fennefos kohtasivat toisiansa mennessään ulos. Molemmat kai
tunsivat ett'eivät muut oikeen suvainneet heitä, sentähden olikin
luonnollista että he yhtyivät toisiinsa; niin, tultuansa torille,
poikkesivat he vasemmalle eivätkä menneet kotia, vaan kävelivät
kappaleen matkaa lehtikujassa, joka vei Sandsgaard'iin päin.

Ei kumpikaan heistä suuresti huomannut luontoa. He eivät olleet
oppineet muuta kuin että kaikessa mitä tässä maailmassa ympäröi meitä,
piilee lihan, silmien ja ylpeyden kiusaus. Saara ei ollut paljoa
nähnyt, mutta ei Fennefoskaan, joka oli kulkenut ympäri maata,
käsittänyt luonnon ihanuutta muulla tavoin kuin että se seutu oli
kaunis, jossa kaikki hyvästi kasvoi, ja että se oli ruma, missä oli
ainoastaan vuoria, vettä ja pensastoa, vaan vahänlaisesti ruokamultaa.

Yhtäkaikki hiljainen, lämmin kesä-ilta vaikutti heihin, heidän
tietämättään. He olivat taas puhuneet seurakunnan suurista vammoista ja
kuinka tarpeellista oli että joku ryhtyi toden teolla niiden
parantamiseen.

Mutta nyt keskustelu lakkasi; he seisahtuivat ja katselivat ulos
vuonolle päin, jossa ilotulia sytytettiin, veneitä soudettiin, josta
soitantoa ja laulua kuului; Saara huokasi syvään ja kääntyi palatakseen
kaupunkiin.

Hans Nilsen olisi tahtonut sanoa jotakin maailman lasten lyhyestä
synnin ilosta, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi, hän katkaisi
puheensa, eikä aikaakaan, niin hän kysyi, oliko Saaralla ollut iloa
siitä kirjeestä, jonka hän oli Saaralle lahjoittanut heidän viimein
erotessaan.

"Oi, kyllä, Hans Nilsen", vastasi Saara ja katseli ylös hänen
puoleensa; hän punastui vähäisen, eikä sanonut sen enempää; mutta
Fennefos joutui aivan hämille.

Nyt he palasivat kaupunkiin. Portilla Saara kysyi, eikö hän tahtoisi
hetkeksi poiketa heille. Fennefos seurasi tietämättä mitä teki, ja
tultuansa huoneesen, istui hän eräälle tuolille.

"Hyvä on saada levätä", sanoi hän, sillä hän oli niin kummallisen
väsynyt.

Iltarusko valaisi hämärästi ikkunan edustaa, vaan sisempänä huoneessa
oli jotensakin pimeä. Saara meni kyökkiin koettamaan oliko taka-ovi
suljettu; pii'at olivat menneet levolle, talo oli kuin kuollut, kello
oli kymmenen paikoilla.

Saara toi kylmää vettä ja vatunmehua, ja Hans Nilsen joi, vasten
tapaansa, kohta suuren täyden lasillisen; hän oli sekä väsynyt että
janoinen, sanoi hän.

Saara istui sohvalle vähän matkaa hänestä; vaan ei kumpikaan puhunut.
Mutta vaitiolon kestettyä pari minutia, se tuskastutti molempia ja he
rupesivat puhumaan yht'aikaa, vaan vaikenivat heti taas.

"Mitä aioit sanoa?" kysyi Hans Nilsen.

"Minä -- aioin vaan kysyä etkö tahtonut enemmän marjanmehua ja vettä",
sanoi Saara epäillen.

"En, kiitoksia! Nyt minä menen."

Hän nousi ja meni yli laattian. Hattu oli pöydällä, mutta Fennefos
käveli, niinkuin ei olisi tietänyt missä oli, ikkunaan päin ja katseli
valoista iltataivasta.

Saara nousi myöskin ja meni erään kaapin luo, joka oli ikkunoiden
välissä ja jossa hän rupesi yhtä ja toista toimimaan.

Fennefos huomasi että Saara oli hänen takanansa, ja palasi tuolille.

"On ollut kaunis ilma tänään", sanoi hän ja äänensä soi niin oudolta ja
sumealta, ja vaikka hän äsken oli juonut, oli hänen suunsa taas aivan
kuiva.

Saara vastasi myös aivan epäselvästi, otti lasin, josta Fennefos oli
juonut, ja asetti sen tarjottimelle; hänen kätensä vapisi niin, että
lasi kilisi tarjotinta vasten.

Hans Nilsen nousi taas, käveli ikäänkuin houreissa sinne tänne ja tuli
viimein Saaran luo, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin; Saara
käänsi kasvonsa hänen puoleensa niin että valo sattui häneen.

Fennefos'in huulet liikkuivat, vaan ääntä ei kuulunut, kunnes hän
viimein sai lausutuksi: "sinä olet niin kalpea".

"Mitä sanot?" kuiskasi Saara; Fennefos'in ääni oli niin epäselvä,
ett'ei hän ymmärtänyt.

Fennefos yritti vielä kerran ja ikäänkuin auttaaksensa puhetta, joka ei
tahtonut sujua, lähestyi hänen kätensä Saaran poskea. Hän tuli
koskeneeksi tuohon hienoon pehmeään ihoon, ja silloin hän ei enää
tietänyt mitä teki; hänen päässänsä suhisi, hän ei tietänyt kuinka se
oli tapahtunut, mutta hän piteli Saaraa vahvoilla käsivarsillansa,
melkein nosti häntä laattialta ja suuteli suutelemistaan hänen
silmiänsä, hänen suutansa.

Saara ei irroittanut itseänsä eikä sysännyt häntä luotansa, mutta hänen
ruumiinsa läpi kävi väristys, jonka Fennefos huomasi.

Fennefos päästi Saaran hetkeksi, jotta voi katsella hänen kasvoihinsa;
toisen silmät tunkeusivat sisälle toisen silmiin; Fennefos näki kalpeat
kasvojen muodot, huulet, jotka vielä olivat puoleksi avoinna hurjista
suuteloista; hän voisi viedä hänet, hän oli hänen sylissänsä, taas
päätä huimasi -- silloin juoksi hän pois, huutaen: "Herra auta meitä!
Mitä me teemme?"

Mutta kun ovi oli suljettu, riensi Saara yli laattian ja kuunteli. Hän
kuuli hänen syöksevän ulos porstuasta, kuuli porttia lyötävän kiinni ja
nopeita askeleita ikkunan ohitse.

Silloin hän kääntyi päivän valoon päin, painaen kädet rintaansa vasten;
suupielissä vapisi jotain, mikä katkeralta hymyltä näytti; sitten
heittäytyi tuo nuori, voimakas nainen alas laattialle ja itkeä
nyyhkytti.

Kun Jaakko Worse tuntia myöhemmin iloisena ja "tasaisesti ladattuna"
hoperoi kotia päin, istui hänen vaimonsa lukemassa pipliaa kahden
kynttilän valaiseman pöydän ääressä, ikkunaverhot alas laskettuina.

"Hyvää iltaa", aloitti Worse lystikkäästi, "vieläkö pikku rouvani
valvoo? Tule, pannaan nyt maata, Saaraseni!"

Saara jatkoi lukemista, katsomatta kirjasta. Worse pani hattunsa pois
ja viittasi Saaraan mennessänsä laattian yli.

"Usko pois, Saara! Meillä on ollut hauska päivä."

"Kaikillako kolmella?"

"Kolmella?" sanoi Worse ja seisahtui, "siellä oli ainoastaan Randulf ja
minä."

"Sinä valehtelet; kolme teitä oli", vastasi Saara vakaasti.

Nyt Jaakko Worsen päähän pölähti se onneton luulo että Saara laski
leikkiä. Hän nuoskeilla silmillään hymyillen lähestyi halaamaan Saaraa:
"Vai niin, sinä tiedät sen paremmin kuin minä itse! Missä olet koulua
käynyt ja tullut niin viisaaksi? Ken oli kolmas -- hä?"

"Perkele", vastasi Saara ja nosti yht'äkkiä silmänsä, "itse saatana
istui teidän välillänne."

Kippari Worse horjahti taaksepäin.

"Usko pois, hänellä on ollut hauskin päivä teistä. Hän on riemuinnut
kun kiroukset ja manaukset sekä törkeät puheet ja kaikki sydämenne
saastaisuus tulvaili yli huulienne. Etkö nähnyt hänen käyriä kynsiänsä,
kun hän asetti eteesi lasin, että juopuisit saastaisuuden viinistä?
Etkö kuullut kuinka hän nauroi, teidän vieriessä syntinne ilkeydessä,
kypsyäksenne helvetin tuskaan ja piinaan?"

Worse rupesi hieromaan vatsaansa; nyt hän taas tunsi tautiansa siinä.

"Mutta, Saara, älä sano niin", rukoili hän sill'aikaa kuin Saaran
silmät katselivat häntä niin kylmästi ja kolkosti, että hän nosti
kättänsä suojellakseen itseänsä niiltä.

"Kuinka kauan aiot sinä pilkata Herraa, sinä vanha mies? Etkö ollenkaan
pelkää katumattomien rangaistusta? Vai etkö ole mitään kuullut etkä
mitään lukenut perimmän pimeyden kauhistuksista?"

Worse pakeni kauhistuneena makuuhuoneesen. Humalassa kun oli, ei hän
oikeen voinut käsittää tuota; hän kuuli vaan nuo kamalat sanat ja tunsi
vaan noiden tummien silmien vainoovan häntä, pari kertaa hän
liikuttavasti rukoili Saaraa taukoomaan, vaan jota kerta häntä
säikäytettiin uudestaan, jotta masennettuna ja kurjana hiipi
makuuhuoneesen ja meni sänkyyn.

Vasta kun Worse oli kuorsaillut kokonaisen tunnin, tuli hänen vaimonsa
hiljaa huoneesen ja pani maata hänen vierehensä.



XII.


Joka ilta, kun Henriette pani maata, kertoi hän sen valan, jonka oli
vannonut Lauritsille ennen hänen lähtöänsä: "Minä lupaan ja vannon
rakastaa sinua uskollisesti elämässä ja kuolemassa ja ett'en koskaan
mene vaimoksi toiselle".

Mutta joka aamu hän noustessaan huokaili ja välistä itki, sillä kaikki
oli niin synkkää, ja hän pelkäsi jokaista uutta päivää.

Hänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänään oli äiti suoraan sanonut
hänelle, että hänen piakkoin pitää mennä naimiseen. Laurits oli
lähtenyt pitkälle matkalle eikä varmaankaan palajaisi kahteen vuoteen;
ja vaikkapa hän palajaisikin, Henriette varsin hyvin tiesi, ett'ei äiti
sallisi heidän saada toisiansa.

Näin Henriette horjui rohkean valan ja mustimman epätoivon välillä,
milloin oli hän alakuloinen, milloin tuuditti hän itsensä rohkeihin
unelmiin pulskasta Lauritsistaan, kuinka Laurits häntä rakasti ja
kuinka vilpittömästi Laurits luotti hänen uskollisuuteensa.

Hänen vartalonsa ei tullut niin voimakkaaksi kuin sisaren oli, vaan hän
pysyi hoikkana ja laihana; hänen hienot, vilkkaat kasvonsa olivat aina
jännitettyinä, ikäänkuin hän joka hetki olisi odottanut jotain. Hän
uskoi asiansa Saaralle, ja Saara puhui hänelle ja kehoitti häntä
tottelevaisuuteen.

Mutta Henriette oli kylläksi viisas huomaamaan mitenkä Saaran oli
avioliitossaan; eivätkä Saaran kehoitukset tottelevaisuuteen olleet
liioin pontevia.

Monta päivää Sivert Jespersen'in kestien jälkeen Hans Nilsen oli
näkymättömissä; hän ei tullut aterioimaan eikä ollut kotona yölläkään.

Matami Torvestad ei olisi huolinut siitä paljon, sillä semmoista oli
ennenkin tapahtunut. Fennefos'illa oli monta ystävää lähiseuduilla,
joita hän välistä kävi katsomassa. Mutta matamia huoletti se että vanha
värjäri useita kertoja oli käynyt kysymässä Hans Nilsen'iä, tahtomatta
uskoa hänelle mitä asiaa hänellä oli Fennefos'ille.

Matami oli nyt melkein lohdutettu pettymyksestään Saaran suhteen.
Huomatessaan että tyttärensä kasvoi häntä korkeammaksi, oli matami
kylläksi viisas tyytymään siihen loisteesen, joka hänenkin osakseen
tuli tuosta rikkaasta naimiskaupasta.

Ja vaikk'ei Henriette likimaillakaan täyttänyt Saaran paikkaa raamatun
pulpetin ääressä, käytiin kuitenkin vielä matamin pienissä kokouksissa
ja hän säilytti arvonsa vanhimpien parissa.

Mutta viime aikoina tapahtui muutos, joka häntä huoletti. Hän huomasi
pian, että se, mitä hän oli päivällisillä lukenut Francken taivaasen
lähdöstä, oli tehnyt pahan vaikutuksen. Saipa myös tietää että
vanhimmat pitivät neuvotteluja Fennefos'ista, häntä niihin kutsumatta.
Vanhalla värjärillä oli nähtävästi salaisia asioita Fennefos'ille.

Matami Torvestad mietti asiaa tarkasti ja teki päätöksen. Kun Hans
Nilsen viimein tuli viidennen päivän iltapuolella, otti matami häntä
portailla vastaan ja vei hänet huoneesensa.

"Viimein kuin olit kaupungissa", aloitti hän ilman mitään johdantoa,
"kysyit minulta pitäisikö sinun mennä naimiseen; silloin vastasin
kieltävästi, mutta nyt luulen että jo olisi aika."

Hans Nilsen liikutti tuolia, ja nyt vasta matami huomasi kuinka oudolta
hän näytti.

Hän istui kääntyneenä pois päivän puolelta; kirkkaat, harmaat silmänsä,
jotka muuten aina suoraan katselivat sitä, jota hän puhutteli, olivat
maahan luotuina, ja kun hän nyt nosti ne, katseli hän aina syrjään.
Kalpea hän myöskin oli, mutta välistä hän punastui ja koski kädellänsä
kasvoihin, ikäänkuin niitä peittääkseen.

Hämmästyksissään matami unohti jatkamisen ja kertoi yhä: "nyt olisi jo
aika". Fennefos puolestaan luuli että matami tiesi kaikki, niinkuin hän
yleensä luuli jokaisen näkevän hänen syntinsä ja saastaisuutensa. Ja
kun matami kertoi kertomistansa, että hänen olisi aika mennä naimiseen,
häpesi Fennefos niin ett'ei tiennyt minne katsoa.

Matami Torvestad ei oikein käsittänyt mitä näki, vaan sen hän ymmärsi
että Fennefos tavalla tai toisella oli tullut murretuksi; ja semmoisena
ehkä olisi helpompi häntä ohjata.

"Silloin, Hans, sinä myöskin kysyit minulta, tunnenko jotain
kristillismielistä nuorta naista, joka sopisi sinulle. Nyt luulen
tietäväni yhden. Tyttäreni --"

Fennefos tuijotti hetkeksi matamiin niin että matami melkeen pelästyi:
"Oletko sairas, Hans Nilsen?"

"En, minä olen ainoastaan väsynyt."

Mutta nyt matami Torvestad rupesi häntä epäilemään: "vai pitääkö minun
uskoa, että sydämesi on kietoutunut syntiseen rakkauteen? Siinä
tapauksessa, Hans Nilsen, rukoile Jumalaa sinua suojelemaan ja
auttamaan taistelussa paholaista vastaan omassa lihassasi. Sinussa
pitäisi olla mies voittamaan, jotta et joutuisi semmoiseen kurjaan ja
ilettävään paulaan. Henriette on kyllä nuori, mutta sinun luonasi
tietäisin hänen olevan hyvissä turvissa, ja minä toivon ja uskon että
hän tulisi sinulle siunaukseksi."

Fennefos tointui nyt sen verran, että voi kiittää; ei hän tosiaan vielä
ollut ajatellut mennä naimiseen; olihan se totinen asia --

"Ei ihmisen ole hyvä olla yksin, ei ainakaan miehen", lausui matami
Torvestad pontevasti, "sen sinäkin tiedät, Hans Nilsen; ja sinä kyllä
muistat mitä Paulus sanoo --"

"Kyllä kyllä", Fennefos kiiruhti keskeyttämään, "koska arvelette että
minun pitäisi se tehdä, niin rukoilen Jumalaa kääntämään sitä
parhaaksi."

"Tahdon puhutella Henrietteä", sanoi matami Torvestad.

"Kiitos, mutta minä tahtoisin mieluummin itse --"

"No niin, minä luotan sinuun; hän on tuolla kutomahuoneessa."

"Nytkö kohta! Minä arvelin --"

"Ei ole mitään syytä lykätä sitä toistaiseksi", vastasi matami
Torvestad, avasi oven ja huusi ulos palvelustytön; sitten antoi hän
Fennefos'in astua sisään.

Hän antoi viedä itsensä kuin koira. Ei epäilemistäkään, ett'ei matami
tietänyt kaikkia. Ja häpeä siitä ja väsymys tekivät hänet aivan
koneeksi matamin käsissä. Neljä päivää oli hän kuljeskellut pitkin
rannikkoa, välttäen kaikkia tuttavia, ja vieraitten ihmisten luona oli
hän nukkunut ja syönyt. Koko ajan oli hän taistellut katumuksessa,
pelossa ja vavistuksessa. Mutta hän oli palannut epätietoisena,
rauhattomana, mielessä epämääräinen aikomus noutaa kapineensa ja lähteä
kauas pois.

Kun hän nyt seisoi Henrietten edessä, joka katsoi levottomasti hänen
kasvoihinsa, ei hän tietänyt mitä tehdä.

Mutta Henriette, joka oli saanut tarpeeksi paljon viittauksia viime
aikoina, rohkaisi mielensä ja sanoi puoliääneen: "Hans, minä olen
kihloissa".

"Minä olen antanut Laurits Seehus'ille valani elämässä ja kuolemassa",
lisäsi hän, katsoen vakaasti Fennefos'iin. Hans Nilsen katsoa tuijotti
tuohon lapseen, joka suoraan tunnusti rakkautensa elämässä ja
kuolemassa, niin ylevänä, häntä niin paljoa puhtaampana.

"Kuuleppa, hyvä Hans", sanoi Henriette ja laski tuttavasti kätensä
hänen olkapäilleen, "sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan ja olet
aina ollut hyvä ihminen. Sinä et ole minua ottava tällä tavalla, sen
minä tiedän; mutta sinun täytyy auttaa minua äitiäni vastaan."

"En suinkaan tahdo tehdä sinua onnettomaksi, Henriette; mutta sinä et
saa vastustaa äitiäsi."

"Mutta minä en tahdo enkä voi ottaa ketäkään toista, paitsi sen, jota
rakastan!"

"Kuule lapsi!" sanoi Fennefos tyynesti ja katseli Henrietteä
surkutellen; tämä ei ollut ensi kerta kun rakastunut nais-parka etsi
häneltä neuvoa, ja tänään hän ymmärsi heitä paremmin kuin koskaan
ennen; "ei mikään haava ole katkerampi sitä, jonka rakkaus lyöpi
nuoruudessa. Mutta sille on kuitenkin parannus tarjona, joka etsiipi
rauhaa täyttämällä velvollisuutensa Jumalan käskyjen tottelemisessa ja
noudattamalla heidän käskyjään, jotka on pantu meitä hallitsemaan. Sinä
et sano voivasi mennä vaimoksi sille, jota et rakasta, vaan muista
kuitenkin kuinka usein sydän erehtyy nuoruuden ijässä --"

"Niin, katsele esimerkiksi Saaraa", keskeytti Henriette, "mitä häntä
auttaa kaikki hänen rikkautensa ja hurskautensa; minä tiedän että hän
on onnettomin olento maailmassa."

Hans Nilsen kääntyi pois; hän oli taas aseeton.

Mutta Henriette meni ikkunan luo ja katseli avaran pihan päällä olevaa
taivasta, löi vakaalla päätöksellä kädet yhteen ja sanoi matalalla
äänellä: "olenhan paitsi sitä vannonut."

Hans Nilsen palasi matami Torvestad'in luo ja sanoi vaan, ett'eivät
Henriette ja hän voineet sopia. Matami aikoi tehdä kysymyksiä, mutta
nyt Fennefos ei kestänyt sitä enää, vaan lähti pois, niihin
vastaamatta.

Vaan ei hän tuolla ylhäälläkään saanut lepoa, jota kyllä olisi
tarvinnut, sillä hänen huoneessansa istui vanha värjäri häntä
odottamassa.

"Olen sinua odotellut, Hans Nilsen, ja käynyt sinua hakemassa useita
kertoja. Meissä kaikissa hehkuu halu saada puhua ja ahkeraan
seurustella kanssasi. Mutta meistä näyttää siltä kuin tässä talossa
olisit enemmän mieltynyt naisten puheesen ja seuraan."

Fennefos oli nyt niin väsynyt että hän puolinukuksissa kuunteli
vanhusta; hän ymmärsi että tahtovat saada hänet pois matami
Torvestad'in luota, jota hän itsekin mielellään tahtoi.

"Tuossa talossamme on paljon väkeä ko'ossa", jatkoi värjäri, "ja
enemmän sinne saapuu leikkuu-aikana. Muutamat meistä arvelivat että
olisi hyvä jos meillä siellä olisi luotettava mies, joka voisi sekä
työtä tehdä että lepoaikoina puhua Jumalan sanaa. Sivert Jespersen'illä
ja noilla muilla on niin paljon toimia kaupungissa, ja arvelimme
sentähden että kysyisimme eikö Hans Nilsen tahtoisi muuttaa sinne?"

"Sen tahdon mielelläni tehdä, jos luulette siitä jotain hyötyä olevan."

"Me arvelimme että menisit sinne huomenna?"

Fennefos hämmästyi vähäisen, mutta suostui, saadakseen rauhaa; kohta
värjärin mentyä heittäysi Fennefos vuoteelleen ja nukkui.

Matami Torvestad seisoi hetken aikaa miettimässä Hans Nilsen'in mentyä,
niinkuin hänen tapansa oli. Sitten avasi hän tavallansa juhlallisesti
kutomahuoneen oven: "Henriette mene ylös ja pane maata!"

"Kyllä, äiti", vastasi Henriette, joka keskusteltuansa Fennefos'in
kanssa oli vaipunut syvimpään alakuloisuuteen; hän vavisten läheni
äitiä, sanoakseen hyvää yötä, vaikka aurinko oli vielä korkealla
taivahalla.

"En tahdo sanoa sinulle hyvää yötä, ja ilman illallista saat olla",
sanoi äiti sulkien oven.

Noin alkoivat nuo suuret rangaistustoimet Gnadanissa, ja matami
Torvestad muisti vieläkin kuinka ne vaikuttivat ja taivuttivat
vastahakoisintakin.

Kun Jaakko Worse heräsi aamulla Randulfin muistorikkaan syntymäpäivän
jälkeen, jaksoi hän hyvin huonosti, pää oli raskas ja siinä kolkutti
kuin vasara pajassa; vatsassa tunsi hän vanhat vaivat.

Vaimonsa oli aikoja sitten noussut, ja Worse heräsi oikeastaan siitä,
että pari makasini-miestä tuli sisään ja ottivat Saaran sängyn, joka
seisoi hänen sänkynsä vieressä.

"Mitä te täällä teette?" kysyi Worse äreästi.

"Me muutamme matamin sängyn ulos saliin."

"Mitä tuhmuuksia?"

"Hiljaa, hiljaa!" sanoi vanha makasinin-päällikkö, "kapteni, ette saa
suuttua; te olette sairas, kapteni, ettekä saa puhua -- sanoi matami."

Worse murisi hieman ja katseli tylsin katsein sängyn jälkeen, joka ulos
muutettiin.

Kun vaimonsa kohta sen jälkeen tuli huoneesen, sanoi Worse: "Ettäs olet
muuttanut sängyn, Saara! Tiedäthän että huomenna taas olen terve;
ainoastaan ensimäinen päivä on niin ilkeä -- hyi! -- en koskaan maista
totia enää, se on ilkeätä sekasotkua!"

"Sinä olet sairaampi kuin luuletkaan sekä ruumiillisesti että
hengellisesti, ja minusta sinun pitäisi hakea apua molemmille --
varsinkin sielullesi -- ennenkuin on myöhäistä."

"Oi, kultani, tiedäthän että mielelläni tahdon; mutta sinun täytyy
auttaa minua, Saara! Tule tänne luokseni istumaan ja lue vähän
minulle."

"En tänään", vastasi Saara.

Worse makasi siis yksinänsä sängyssään koko päivän ja voi hyvin
pahasti. Seuraavana päivänä hän ainakin oli selvä päästään, mutta
vatsakivut vaivasivat häntä niin että hän jäi vuoteellensa.

Saara tuli silloin tällöin sänkyhuoneesen, ja Worse rukoili niin
liikuttavasti häntä jäämään sinne; kun hän oli yksinänsä, tuli
mieleensä niin paljon tuskallisia ja kamalia ajatuksia.

Saara istui silloin ikkunan ääreen kirjoineen; hänkin oli hankkinut
itsellensä kirjasia, niinkuin äiti.

"Onkohan niin, Worse, että tahdot kääntyä ja tehdä parannusta
synneistäsi; vai tahdotko sitä vielä kauemmaksi lykätä?"

"En, en, kultani, tiedäthän kuinka mielelläni tahdon kääntyä; mutta
sinun täytyy auttaa minua, Saara, enhän tiedä sitä enkä tätä."

"No -- tahdon siis ruveta lukemaan sinulle hyvää kirjaa yhdeksästä
vaikuttavasta syystä, jotka herättävät ihmistä synnin tunnustamiseen ja
saattavat hänet katumaan ja parannusta tekemään. Kuuntele nyt tarkasti
ei ainoastaan korvillasi, vaan myöskin vastahakoisella sydämelläsi, ja
siunatkoon Herra sanaansa."

Sitten luki hän hitaasti ja pontevasti: "Ensiksi Jumalan suuri armo
saattaa meidät kääntymään, niinkuin apostoli sanoo kirjeessä
Roomalaisille toisen luvun neljännessä värssyssä: Jumalan hyvyys
saattaa sinut parannukseen.

"Sitten puhdas ja selvä Jumalan sana saattaa meidät katumukseen. Sillä
niinkuin Herra muinoin lähetti profetansa, niin hän vielä joka päivä
lähettää saarnaajansa ja välikappaleensa, jotka ikäänkuin pasuunalla
huutavat hänen sanansa ja antavat suloisen Aaronin-kellon soida
ihmisille, siten herättääkseen heitä kääntymään.

"Meidän tulee myöskin tarkasti huomioon ottaa Jumalan tuomiot, joilla
hän maailman alusta on tuominnut paatuneita syntisiä, nimittäin
vedenpaisumukset, vahvat myrskyt, oudot uhkaukset taivaalta, ilmatulet,
jotka syöksevät alas tulta ylhäältä, ja maanjäristykset jalkojemme
alla, jotka kaatavat huoneet kumoon meidän päällemme."

"Lissabon", mutisi Worse; hänellä oli kuva salissa sohvan yli suuresta
maanjäristyksestä.

"Neljäs vaikuttava syy on syntiemme rajaton luku, kun elimme
himoissamme, juopumuksessa, syömäryydessä ja kauhistavassa epäjumalan
palveluksessa.

"Viides on elämämme lyhyys, joka totisesti huutaa meitä kääntymään.
Sillä elämä kuluu nopeasti, ikäänkuin lentäisimme täältä, ja meidän
vuotemme pikemmin kuin juttu.

"Kuudes syy on vähäinen luku niitä, jotka autuaiksi pääsevät; sillä
portti on ahdas ja tie on kaitanen, joka elämään viepi, ja harvat ne,
jotka sen löytävät.

"Seitsemänneksi kuolema meitä uhkaa, joka on lihalle vastenmielinen, ja
ajatus kuolemasta on katkera jokaiselle, joka on vangittu maailman
hekkumassa."

Worse liikkui levottomasti sängyssä, ikäänkuin olisi tahtonut
keskeyttää, mutta Saara jatkoi:

"Meidän pitää myöskin muistaa tuomion päivää, joka on tuleva kuin varas
yöllä, jolloin taivahat katoovat suurella melulla; elementit sulavat
kuumuudesta ja maa sekä kaikki, mitä siinä on, palaa poroksi.

"Mutta yhdeksäs ja viimeinen syy on helvetin piina, joka kaikista
tuskista on suurin ja kauhein. Raamattu hirvittävällä tavalla puhuu
kadotettujen tilasta ijankaikkisessa tulessa, jossa käärme ei koskaan
kuole eikä tuli koskaan sammu; kadotuksesta, sammumattomasta suosta,
joka ijankaikkisesti palaa tulikivellä ja tulella; sitä sanotaan
Gehennaksi, joka selitettynä on: ijankaikkinen piina; ja kirjoitettu
on: tämä luola on eilisestä valmistettu, -- jopa kuninkaallekin -- se
on syvä ja avara tarpeeksi. Tuo asumus siellä sisällä on tulta ja puuta
suurimmassa määrässä; Herran henki on sytyttävä sitä ikäänkuin
tulikivi-virtaa."

"Kuules Saara, etkö luule että voisit lukea jotakin muuta?" kysyi Worse
levottomasti.

"Helvetin piinan päiviä", jatkoi Saara lukemistansa, "tulee aina
kestämään eikä sen vuodet koskaan lopu. Kun niin monta vuotta on
kulunut kuin ihmisiä on maailmassa ja tähtiä taivaalla, kun niin monta
tuhatta vuotta on loppunut kuin kiviä ja hietaa on meren pohjalla,
tulee paitsi näitä vielä kymmenen sataa tuhatta lisäksi. Ne, jotka
eivät kadu kuullessansa tätä, he saavat sitä kokea ja tulla repaleiksi
revityksi. Kaikki juomarit ja pilkkaajat ja ne, joidenka jumalana
heidän vatsansa on, ja ne, jotka palvelevat himojansa, ynnä kaikki
epäuskoiset tulevat samana päivänä seisomaan Jumalan tuomioistuimen
edessä. Silloin Jumalan majesteetti on ilmestyvä vereen asti kostavalla
miekalla ja tuomion sauvalla. Perkele, tuo vanha saatana, on seisova
toisella puolella heidän päällekantajanansa ja heidän allansa on oleva
helvetin avonainen kita valmiina heitä nielemään."

"Saara, Saara! Älä lue enemmän!" pyysi Worse.

Mutta Saara koroitti ääntänsä ja sanat leikkasivat kuin terävät
veitset: "silloin on se julistettava tuo kauhea ja hirvittävä tuomio:
menkää pois, te kirotut, ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja
hänen enkeleillensä valmistettu on! Siellä saavat juoda Jumalan
ijankaikkisen vihan pikarista, pimeyden valtakunnassa, perkeleen
kauhistavassa läheisyydessä, kaikkien Herran kirottujen vihollisten
parissa. Siellä surkea ja surullinen Jumalan vihan pauhina on aina
soiva heidän korvissansa, siellä on oleva itkua ja hampaitten
kiristystä, siellä ei muuta iloa ole kuin hirveä tyhjyys, voivotus ja
ääretön valitus. Heidän huutonsa ja ulvontansa on oleva ankara, syvät
heidän huokauksensa ja heidän kurjuutensa niin sanomaton, että ulvovat
kuin koirat ja villisudet, ja ulvoten, raivoten tulevat he huutamaan
kadotuksessaan: voi, voi, voi minua että synnyin maailmaan! Oi ett'en
koskaan olisi syntynyt, ett'ei äitini koskaan olisi minua synnyttänyt!
Kirottu se hetki, jolloin sikisin, se hetki, jolloin synnyin, ja se
päivä, jolloin äitini rintoja imin".

"Saara! Lopeta Jumalan tähden!" huusi Jaakko Worse; hän istui
sängyssään, pitäen kiinni siitä molemmin käsin, hikihelmet nousivat
otsallensa ja hän vapisi niin että sänky tärisi.

Saara käänsi terävät silmänsä hänen puoleensa ja sanoi:

"Oletko vihdoinkin langennut elävän Jumalan käsiin?"

"Saara, Saara, mitä pitää minun tehdä?"

"Rukoile!" vastasi hän ja meni.

Worse makasi väännellen itseään tuskissa ja vaivoissa, huusi Saaraa,
pyysi häntä armahtamaan ja tulemaan hänen luoksensa; hän kuuli että
Saara oli viereisessä huoneessa. Vihdoin Saara tuli.

"Saara, miksi olet niin kova minua kohtaan? Semmoinen et ollut ennen."

"Minä en kohdellut sinua oikealla tavalla."

"Luuletko että tämä on oikea?"

"Toivon niin olevan."

"Niin, niin, sinä ymmärrät sitä paraiten; mutta sinun pitää auttaa
minua -- Saara, älä mene pois luotani!" ja hän piti Saaran kädestä
kiinni, ikäänkuin olisi ollut uppomaisillaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen hän sai nousta vuoteestaan; hän käveli
ympäri taloa, missä Saara oli, levotonna kun Saara lähti huoneesta.

Tai istui hän jossakin nurkassa hengellinen kirja kädessä, ei juuri
lukeakseen, vaan suojellakseen itseänsä paholaisen hyökkäyksiltä.

Sillä nyt hän oli päässyt selville siitä, mitä ei ennen ollut oikein
uskonut, että paholainen aina oli häntä väijymässä.

Kun Saaran oli onnistunut peloittaa Worse luotansa, heltyi hänen
ankaruutensa. Ainoastaan silloin kun Worse häntä vaivasi tai viittasi
siihen, että hän nyt oli terve taas ja että sänkyä sopisi muuttaa
paikallensa jälleen, silloin ilmaantui taas tuo kova katse Saaran
silmiin ja hän luki tai puhui Worselle jotakin, joka saattoi hänet
puolihulluksi.

Itse Saara kulki ikäänkuin synkimmässä pimeydessä. Ei hänellä ollut
rukouksia eikä virsiä mielessä, ja rukoushetkissä kuunteli hän
hajamielisenä.

Sinä hetkenä, jolloin Fennefos häntä syleili, tuli hänelle selväksi
mikä ääretön petos oli hänelle tehty. Hänen nuoruutensa, hänen kuohuvan
verensä, lämpimän, äärettömän rakkautensa tähän mieheen, kaikki olivat
he sortaneet ja kukistaneet Jumalan sanalla, saarnoilla, virsillä,
raamatunlauseilla, puheilla ja rukouksilla.

Ja tuo kaikki ei ollut muuta kuin sanoja -- sanoja -- sanoja --, joita
hän pilkalla viskasi luotansa. Hän ei enää tietänyt mitään uskosta ja
toivosta, mutta rakkaudesta hän tiesi, tiesi rakastavansa yhtä ainoata
miestä, rakastavansa häntä raivokkaasti, hurjasti.

Fennefos'in poissa-olon aikana kävi Saara kuin kuumeessa. Kun hän
palasi, muutti hän Saaran äidin luota haugelaisten taloon. Se oli aivan
kaupungin läheisyydessä, ja Saara, joka muuten ei päässyt lähimpien
katujen ulko-puolelle, rupesi tekemään pitkiä kävelyretkiä
lähiseuduilla.

Suuren kiven tai aidan suojassa seisoi Saara katselemassa Fennefos'ia,
kun hän oli työssä ulkona. Jos Saara ei saanut häntä nähdä, istui hän
vuoren rinteelle ja tuijotti eteensä tai poimi kukkasen ja tarkasti
sitä joka puolelta, ikäänkuin se olisi ollut jotain outoa, jota hän ei
ollut koskaan ennen nähnyt.

Rukouskokouksissa sai hän katsella Fennefos'ia, mutta tämä ei puhunut
koskaan eikä hän kertaakaan katsellut siihen suuntaan, missä Saara
istui.

Saarassa ei kukaan huomannut mitään erinomaista, mutta Fennefos'issa
arvelivat edullisen muutoksen tapahtuneen. Se ylenpalttinen ankaruus,
millä hän oli aloittanut, oli hänestä tykkönään kadonnut, sen sijaan
oli hän melkein nöyrä käytökseltään.



XIII.


Se talo, jota useat etevimmät haugelaiset omistivat, oli jotensakin
suuri, ja paitsi maanviljelystä siinä harjoitettiin vähän
tehdasliikettäkin.

Siinä oli siis tarpeeksi työtä sille, jonka tuli johtaa kaikkea, ja
Fennefos ryhtyi kun ryhtyikin tavattomalla innolla ja voimalla toimeen.
Mutta ensi viikkoina hän ei voinut johtaa rukoushetkiä tuossa suuressa
työmies-joukossa, joka haugelaisten tapaan kokoontui atrioille ja
kotirukouksiin suureen huoneesen pitkän yhteisen pöydän ääreen.

Hans Nilsen supisti toimensa siihen, että oli ensimmäisenä työssä, vaan
rukoushetkinä oli hän ääneti ja alakuloinen. Vaan parin kuukauden
kuluttua tällä tavalla nosti hän taas päätänsä ja kirkkaat harmaat
silmänsä. Raskaassa ruumiillisessa työssä ja kaiken sen edesvastauksen
alaisena, jossa hän oli päällysmiehenä, saavutti hänen vahva, terve
luontonsa jälleen tasapainon.

Hän katui kyllä alati tuota heikkouden hetkeä ja häpesi siitä,
mutta hän rupesi myöskin käsittämään että se saattaa tapahtua
parhaimmallekin, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli tullut hänen
avukseen viimeisenä hetkenä.

Mutta samalla kuin tuo tapaus oli ilmaissut Fennefos'ille hänen oman
heikkoutensa ja saattanut itseensä luottamuksen hänessä horjumaan
suuressa määrässä, saattoi se hänet myöskin epäilemään oliko oikein
että hän vaati niin paljon muilta, kuin hän vaati.

Ajatellessaan noita huolistuneita raukkoja tuolla pohjoisessa, oli
hänestä väärin rasittaa heitä niin suurilla vaatimuksilla;
ajatellessaan noita haugelaispohattoja täällä, oli hänestä häpeä elää
heidän keskuudessansa. Välistä hän toivottomuudessaan arveli että oli
yhtä hullusti siellä kuin täällä, ja hän ikävöi jotakin aivan uutta.

Näin pitkälle päästyänsä, oli hänen miettiminen mitenkä hän tästälähin
asettaisi elämänsä. Jäädä tänne ei hän voinut. Omasta puolestaan ei hän
pelännyt suuresti -- vaikka hän ei koskaan enää tohtinut olla varma
itsestään. Vaan Saaran tähden täytyi hänen lähteä pois. Tuntuipa vielä
ikäänkuin tulivirta olisi juossut hänen suonissaan muistellessa noita
silmiä, joihin hän hetkeksi oli katsonut, silloin kuin Saara oli hänen
vallassaan; ja katsomattakaan Saaraan tunsi hän samaa tulta kun he
tapasivat toisiansa rukoushetkinä.

Heidän oli eroaminen, se oli selvä asia; sitä hän kertoi kertomistaan
itsekseen, eikä kuitenkaan lähtenyt. Täällä oli tarpeeksi työtä myöhään
syksyyn asti, ja sitä paitsi -- minne hänen oli lähteminen?

Jätettyään tämän paikan ei ollut yhtään paikkaa koko avarassa
maailmassa, joka olisi vetänyt hänet puolehensa; ei kotiseutu eikä
ystävät ylt'ympärillä; mieluimmin tahtoisi hän päästä näkemästä ketään
ja elää yksinänsä.

Hänen sydämensä kärsi syvistä haavoista ja hän ajatteli näinä aikoina
usein Henrietteä. Hänkin oli sidottu elämässä ja kuolemassa rakkauteen,
jota ei yksikään ajatus saisi saastuttaa. Saaran edestä tahtoi hän
rukoilla.

Mutta vanhimmat murehtien pitivät Hans Nilsen'iä silmällä. Sivert
Jespersen'in talossa pidetty puhe teki suurta vahinkoa. Ihmisten kesken
kerrottiin että haugelaiset olivat eripuraisia keskenänsä ja että
Fennefos oli eronnut heistä.

Veljestenkin parissa vallitsi levottomuus. Ne, jotka eivät olleet
läsnä, tahtoivat tietää mitä Fennefos oli puhunut; mutta ne, jotka
olivat olleet läsnä, vastasivat kiertämällä. Sill'aikaa kasvoi sekä
ystävissä että vihamiehissä uteliaisuus ja into saada selville oliko
jotain arveluttavaa tuossa kunnioitetussa ja yleisesti tunnetussa
miehessä. Lisäksi tuli hänen muuttunut käytöksensä kohta puheen
jälkeen; epäilemättä oli jotain tapahtunut, arvattiin sitä tätä, ja
vanhimmat istuivat neuvottelemassa. "Minä arvelen", sanoi Sivert
Jespersen, katsoen ympärillensä pienessä veljespiirissä, "että kaikki
olemme yksimieliset siitä, että tässä asiassa on naisia osallisina?"

"Olen kuullut kerrottavan", sanoi Endre Egeland, "että hän paljon on
viljellyt matami Torvestad'in tyttären, Henrietten tuttavuutta."

"Henriettenkö?" kertoi Sivert Jespersen, venyttäen tuota epäilevää
kysymystä.

Hetken hämmästys ja äänettömyys syntyi.

"Ei, ei", sanoi vanha värjäri, "emme saa uskoa niin pahoja asioita."

"Kaikissa tapauksissa, rakkaat ystävät", sanoi Sivert Jespersen
lempeästi, "täytyy meidän kaikkien yhtenä miehenä tuumia, mitenkä
voisimme auttaa veljeämme Hans Nilsen'iä kaikessa tuskassa ja
koetuksessa. Minä olen ajatellut, jos siihen suostutte, että
kokoontuisimme maataloon lauantaina iltapäivällä. Tarkastettuamme
kirjoja, voisimme kenties puhua hänen kanssansa vähän."

"Vaan olkaamme varovaiset", arveli vanhus, "emmehän tiedä mitään
hänestä."

"Ei, rakas ystävä, enhän minä tarkoittanutkaan että me
ymmärtämättömyydellä --"

"Minä tiedän että olet varovainen, Sivert Jespersen; mutta muistakaamme
että hän on väkevin meistä; emme saa häntä kadottaa."

Lauantai, jolloin sopimuksen mukaan kokoontuivat taloon, oli viimeinen
päivä syyskuuta. Heillä oli siis tarkastettavana koko kuukauden tilit
talosta, värjäystehtaasta, myllystä y.m.

Tilit olivat kunnossa ja kaikki hyvässä järjestyksessä; he kiittivät
Hans Nilsen'iä ja olivat erittäin ystävällisiä. Mutta kun kirjat oli
kiinnilyöty ja sopimuksia tehty tulevaisuudesta, jäivät he istumaan
tuoleillensa pitkin seiniä. Fennefos, joka istui keskellä lattiaa,
katseli tyynesti toisesta toiseen.

Ei keneltäkään jäänyt huomaamatta, että hänellä tänään oli entinen
katsantonsa; alakuloinen, epävakaa katse, jota jonkun aikaa olivat
hänessä havainneet, oli aivan kadonnut, ja, päivettyneenä ja terveenä
siinä istuessaan kalpeitten kaupunkilaisten keskellä, näytti hän heistä
voimakkaammalta kuin koskaan ennen.

Sentähden teki värjäri viittauksia Sivert Jespersen'ille ja nousi
ikäänkuin mennäkseen.

Mutta Sivert Jespersen oli päättänyt päästä selville Fennefos'in
salaisuudesta tai ainakin hankkia itselleen ja vanhimmille voimaa
hallitsemaan tuota itsenäistä nuorta miestä.

"Me olemme puhuneet keskenämme", aloitti hän, "me olemme puhuneet
sinusta, rakas Hans Nilsen, niin me olemme todellakin puhuneet sinusta.
Me arvelimme kaikki että sinä käytit jotensakin ankaria sanoja
taannoin, tiedät itse, minun kodissani."

"Puhuin innostuksen voimalla; ja jos sanani olivat liian kovia, pyydän
teitä antamaan ne anteeksi; luulin ne tarpeellisiksi, mutta vihaa ei
ollut sydämessäni."

"Ei suinkaan olekaan", jatkoi Sivert Jespersen, "mutta meitä on
huolistuttanut se alakuloinen mielentila, jossa sittemmin olemme sinua
nähneet. Sinä olet vielä nuori, Hans Nilsen, ja me olemme vanhoja,
ainakin vanhemmat sinua kaikki. Ja me niin hyvin tunnemme nuoren veren
koetukset; ja jos olet joutunut tappiolle taistelussa vihollista
vastaan omassa lihassasi, niin ojennamme me sinulle kättä."

Hans Nilsen Fennefos katseli kirkkailla silmillään toisesta toiseen, ja
kaikkein mielestä katseli hän tuskallisen kauan Endre Egeland'ia,

"Minä kiitän teitä, vaan Jumala on ollut minulle armollinen, enkä siinä
tarvitse mitään käden ojennusta."

"Sanomattoman hauska kuulla!" lausui lempeästi Sivert Jespersen. "Vaan
älä suutu minuun, rakas ystävä! Jos kohta ulkonaisessa merkityksessä
olemme lankeemuksesta suojeltu, ethän unhottane että totisia sanoja on
kirjoitettu ajatuksista, sanoista ja haluistakin."

"Tahtookohan kukaan teistä heittää ensimmäisen kiven?" kysyi Hans
Nilsen tyynesti läsnäolijoilta.

Ei kenkään vastannut, ja se, joka istui lähinnä Sivert Jespersen'ia,
polki häntä jalalle, saadakseen hänen lakkaamaan. Vaan nyt oli
myöhäistä; Fennefos teki päätöksen, nousi yht'äkkiä ja puhui näin:

"Rakkaat veljet ja ystävät! Tosiaankin käytin kovia sanoja viimein
teille puhuessani. Minä tulin kurjuuden majoista ja näin ylöllisyyttä,
minä tulin nälästä ja kärsimyksestä ja minut pantiin rikkaan miehen
pöytään istumaan. Sentähden muistin mitä Hauge on jättänyt meille
ohjeeksi: Vanhimmat älkööt salliko kanssavanhimmissaan mitään
velttoutta, vaan rangaiskoot heitä tarpeen mukaan sekä yleisesti että
jokaista yksityisesti. Tarkasti ovat ne silmällä pidettävät, jotka ovat
saavuttaneet uskovaisten kunnioituksen ja jotka pyytävät olla hyviä
kristittyjä, jotta eivät tottuisi imartelemiseen ja leväperäisyyteen,
vaan kärsivät ankaria muistutuksia ja yksinkertaista ruokaa. Sentähden
minä puhuin velvollisuuden tunteitten ohjaamana. Vaan sen jälkeen on
Herran käsi koskenut raskaasti minuun; ja suuressa viheliäisyydessäni
arvelin ett'en koskaan enää rohkenisi astua esille puhumaan rankaisevaa
sanaa. Sillä aikaa olette nähneet minun alakuloisena ja masennettuna
kulkevan parissanne. Mutta kiitetty olkoon Jumala, joka on nostanut
minut jälleen armonsa kautta; nyt uskallan toivoa ett'ei Herra peräti
hylkää minua levottomana välikappaleena. Vaan, rakkaat ystävät, teidän
pariinne en voi enään jäädä."

Kaikki katsoivat levottomasti häneen.

"Aiotko erota veljistä?" kysyi vanhus.

"En, sitä en ai'o, mutta minun täytyy tähteä pois täältä, oman
heikkouteni tähden ja sen vuoksi että pelkään en voivani tämän jälkeen
kyllin ankarasti rangaista ja varoittaa teitä, sillä, rakkaat ystävät,
luulen että te surkeasti eksytte monessa asiassa."

"Aiotko taas lähteä pohjoiseen päin?" kysyi yksi.

"Vai onko Herra vetänyt sydämesi pakana-raukkojen puoleen Afrikassa?"
sanoi toinen.

Hans Nilsen katsahti häneen: "Kiitos siitä sanasta; sitä tahdon miettiä
ja rukoilla henkeä neuvomaan minulle oikeata tietä".

Se oli heille kaikille helpoitukseksi. Lähetystoimikin oli heidän
työalansa, herätetty ja alkuunpantu herrnhutien ja Haugen ystävien
kautta. Jos Hans Nilsen joutui lähetystoimeen, oli hän vastakin heidän
omansa, eivätkä he kadottaisi häntä; vasta nyt he tunsivat minä tukena
hän oli heille kaikille.

Sivert Jespersen rupesikin kohta kehoittamaan häntä suostumaan siihen,
että hänet lähetettäisiin pimeille pakanamaille.

Vaan tuo puhetapa että "hänet lähetettäisiin" sekö sen vaikutti, vai
eikö Hans Nilsen tänään voinut kärsiä Sivert'iä, yhtä kaikki, hän
vastasi jotensakin jyrkästi: "jos minä menen, ainoastaan yksi
minut lähettää, ja se on Herra Jumala. Olkaa myös varoillanne
lähetystoimessa, rakkaat ystävät! Muistatte kuinka teitä pilkkasivat
sekä epäuskoiset että papit kun ensin aloititte. Ja katsokaa, nyt jo,
kun se tuli, jonka te sytytitte, on levinnyt yli maan niin että apua ja
rahoja runsaasti teille tulvailee, katsokaa nyt tulee noita samoja
pappeja parvittain kuin korppeja, joita lihavan haju tänne houkuttelee.
He eivät tahdo jättää kristillistä työtä maallikkojen haltuun, kun
siinä kerran on elinvoimaa, vaan tahtovat taivuttaa sitä kirkon
alaiseksi, kuten sanovat, s.o. he tahtovat pilata työnne, tuoden siihen
ylpeytensä ja suvaitsemattomuutensa; niin kauvan kuin hyvin käy
tahtovat he olla etunenässä huutamassa: kas tässä olemme me! vaan jos
jotain nurin käy, silloin ryömivät he taakse, sanoen: niinpä käy kun
kansa saa hallita itseänsä".

Vanha tuli leimusi nyt hänessä. Vanhimmat katselivat toisiansa
murehtien, kun olivat kadottamaisillaan tämän veljen, ja yksi heistä
sanoi:

"Vaan jos et tahdo ruveta meidän lähettilääksi, minne sitten aiot
mennä?"

"Kyllä kai minä pakanoita löydän", vastasi Hans Nilsen, "vaan
erotkaamme nyt täksi kertaa; ja sallikoon Jumala, joka isämme herätti,
meissä kaikissa ensimmäisen rakkauden voimalla, jotta voisimme
toimittaa hänen työnsä hänelle mieliksi."

Sitten ojensi hän heille kättä toiselle toisensa perästä, ja he
menivät.

Oli tyyni, raskas syys-ilta. Tuo pieni seura kulki ketojen poikki
kaupunkiin päin. Haugelaistalo, joksi rahvas sitä nimitti, oli tuossa
kauniin ilta-auringon valaisemana, kelvollisine maalattuine
rakennuksineen. Maa oli laihaa, mutta hyvin hoidettua ja kunnollisten
kiviaitojen taakse oli siellä täällä istutettu puita.

Vaan kun tuo pieni seura tuli kiviaidan portille, josta tie meni
suoraan alas kaupunkiin, seisahtui vanha värjäri ja hyrskähti itkuun.
Muut kokoontuivat hänen ympärillensä.

"Tässä seisoin keväällä 1804 isäni ja Hans Nilsen Haugen seurassa.
Siihen aikaan tässä oli kanervikko ja paljaita kallioita minne vaan
kääntyi. Isäni ja Hauge puhuivat tämän alangon ynnä rämeikön
ostamisesta, niinkuin sittemmin tapahtuikin. Hauge neuvoi mitä täällä
oli tehtävä ja toimeenpantava -- melkein niinkuin me sitten teimme. Kun
meidän sitten oli kotiin meneminen, sanoi isäni: 'kun nyt vaan Jumala
antaisi siunauksensa siihen!' Hän ajatteli kai maallista siunausta,
isäni; olihan se rohkea teko, ja paljon rahoja ei siihen aikaan ollut
Haugen ystävillä. Mutta Hauge itse hymyili, sanoen: 'En todellakaan
pelkää sen puolesta, Ingebret, jos tarkoitat maallista hyvää. Ennemmin
pyytäisin Jumalaa varjelemaan jälkeläisiämme liian suuresta
ulkonaisesta myötäkäymisestä. Ja sinun tulee muistaa' -- sanoi hän
sitten minulle -- 'sinun, joka olet nuori: vahvaa selkää tarvitaan
kantamaan hyviä päiviä.' Minä näen häntä niin selvästi edessäni juuri
semmoisena kuin hän tässä seisoi. Olihan hän itse vielä nuori eikä
minua paljoa vanhempi, ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin olisin
seisonut ylevän, arvoisan henkilön edessä, jolle minun tuli syvästi
kumartaa. Jotain senkaltaista tunsin minä tänäänkin nuoren Hans Nilsen
Fennefos'in puhuessa. Ei sitä ole kieltämistä: hän on oikeassa, ja
ensimmäinen rakkaus on meissä laimeentunut."

Vanhus pudisti surumielisenä päätänsä ja meni alas kaupunkiin päin;
muut seurasivat äänettöminä.

Matami Torvestad kävi harmaaksi harmista näihin aikoihin. Veljet olivat
vieneet pois Hans Nilsen'in hänen luotansa ja jatkoivat toimintaansa
hänen selkänsä takana: Gnadan'in temput näyttivät myöskin aivan
hyödyttömiltä.

Tosin Henriette taipui ja kalpeni nälästä ja sisäänsulkemisesta, vaan
uhkarohkea tuli syttyi sen sijaan hänen silmissään; ja eräänä päivänä
äiti kuuli hänen laulavan reippaalla äänellä:

    "Merimiehen morsian rakastaa
    Mert' aavaa, jylhää, aaltosaa:
    Se ompi vuode morsiamen
    Ja kehto sulhon poikasen."

Nyt matami Torvestad ei enää voinut malttaa mieltänsä; ja miettimättä
hyökkäsi hän huoneesen Henrietten luo ja antoi hänelle aika
korvapuustit kummallekin korvalle, sanoen mennessään: "kyllä minä pian
opetan sinulle toista laulua; odotappas vaan!"

Henriette istui kuin kivettyneenä. Oli hän ennenkin nähnyt äitinsä
suuttuneena ja lapsuuden ijällä saanut monta korvapuustia, vaan
semmoisena ei hän koskaan ennen ollut äitiänsä nähnyt. Hyvää hän ei
aavistanut; vaan niin kauheata, kuin nyt seurasi, ei hän voinut
aavistaa.

Tuntia myöhemmin Henriette kutsuttiin ulos saliin, jossa oli Endre
Egelandin vaimo. Tämä paksu, kelpeä rouva suuteli Henrietteä, ja nyt
ilmoitettiin että Henriette oli samana hetkenä kihlattu Erik
Pontoppidan Egelandille, ilkeimmälle miehelle, mitä hän tiesi
maailmassa.

Kuultuansa tämän kihlauksen meni Saara piharakennukseen äitinsä
puheille. He sulkeutuivat lukon taakse, mutta keskustelu tuli lyhyeksi.
Matami Torvestad torjui kohta tyttärensä pois luotaan, ja kun Saara
ratkaisevana hetkenä istui äitinsä edessä vanhassa huoneessa, ei
hänellä ollut rohkeutta ruveta lopulliseen taisteluun.

Mitä oli hänen sanominen? Pitikö hänen ilmaista oma kurjuutensa, oma
häpeänsä.

Saara meni ylös Henrietten luo. Kaikkiin hänen puheisinsa Henriette ei
vastannut muuta kuin: "En tahdo, en tahdo; olenhan minä luvannut."
Henriette oli sairaana, oli kuumeessa.

Saara riisui vaatteet hänen päältänsä ja sai hänet vuoteelle; mutta
äiti tahtoi itse hoitaa häntä. Ja Saaran täytyi lähteä pois
alakuloisempana, onnettomampana kuin oli tullessaan ollut.

Mitä syksymmäksi aika kului, sitä enemmän Saaran sydän paatui.
Fennefos'in katse oli kirkastunut jälleen; hän katseli Saaraa ikäänkuin
tämä olisi ollut hänestä hyvin kaukana.

Eräänä päivänä kerrottiin että Fennefos rupee lähetyssaarnaajaksi.
Saara kuuli sen ja pimeys peitti hänen sielunsa. Hän vihasi äitiänsä ja
kammosi miestänsä; vaan hän oli niin hiljainen käytökseltään, ettei
kukaan aavistanut mitä ajatuksia hänessä kuohui.

Jaakko Worse oli nyt todenteolla ruvennut perkeleen kimppuun.
Vähitellen hänelle muka selvisi että paholainen aina ja kaikkialla oli
läsnä sekä hänen ulkopuolellansa että sisimmässä sydämessään. Ja he
taistelivat, perkele ja kippari Worse, aamusta iltaan ja yöllä hänen
unissaan.

Tavallisesti Worse joutui tappiolle.

Vaan joskus hänenkin onnistui pettää tuota viekasta saatanaa, kun hän
hyvään aikaan huomasi hänen kirotut juonensa.

Niinpä eräänä päivänä Randulfin seurassa.

Randulf oli saanut Worsen mukaansa kävelymatkalle kaupungille, käveli
jutellen hänen kanssansa ja houkutteli häntä yhä kauemmaksi
laivaveistämöön päin; mutta yht'äkkiä Worse sen huomasi.

Hän kuuli muutamilta ohitsejuoksevilta pojilta, että laiva oli
sysättävä mereen, ja nyt hänen oli helppo nähdä paholaisen paula.

Sillä se oli perkeleen tavallisia kepposia, että viekoitteli hänen
ajatuksiansa entisen elämän synti-kurjuuteen semmoisten asiain avulla,
jotka koskivat merta ja laivoja.

Sentähden oli Worse jo aikoja sitten pannut "Perheen Toivon" puoleksi
valmistuneen mallin ylisille, ja kun hän nyt huomasi että perkele häntä
houkutteli Tuomas Randulfin muodossa, kääntyi hän yhtäkkiä ja riensi
kotia Saaran luo.

Mutta Randulf suri ystäväänsä, ja illalla hän lausui klubissa: "nyt on
Jaakko Worse pian mennyt; muistakaa sanani: hän ei elä enää kauan, sen
näin hänestä tänään".

"Sitä en usko", sanoi toinen, "kylläpä hän näyttää vähän kelmeältä ja
haljakkaalta, mutta --"

"Mutta, minä näin sen hänen housuistaan", vastasi Randulf.

"Mitä perhanan tuhmuuksia sinä puhut, Randulf?" huusi luotsioltermanni
pelipöydän äärestä.

"Vai tuhmuuksiako?" vastasi Randulf, halukkaana kiistelemään. "Olkoon
sinun sanasi kaikessa kunniassa ja minun sanani pujahtakoon plakkariin;
mutta niin on kuin sanon. Kun kuolema on miehen merkinnyt, käy hän noin
kummallisen oikoseksi ja löyhäksi housuissaan."

Kaikki nauroivat ja sanoivat syyn siihen olevan sen, että sairaat
ihmiset laihtuvat.

"Ei, ei", huusi Randulf innoissaan, "Minä tarkoitan aivan toista.
Housut näyttävät noin tyhjiltä, raskailta ja pitkiltä, ikäänkuin
olisivat putoamaisillaan, ja edessä jalan kohdalla kääntyy niissä kolme
suurta taivetta. Kun sen näen, niin tiedän: se mies ei kauan elä.
Siihen voitte luottaa, sillä se on vakaa ja järkähtämätön totuus."

Kun huonoja ilmoja tuli Lokakuulla, Jaakko Worse vielä harvemmin meni
ulos; hän ei kärsinyt vilua ja istui mieluummin huoneessa. Kirjasia hän
luki niin hyvin kuin taisi; vaan ei hän kuitenkaan saavuttanut hengen
vapautta, jota niin suuresti kaipasi.

Rukouskokouksissa oli kummallista nähdä, noiden tyynten, hartaiden
kasvojen parissa, tuo vanha huolistunut mies tuuheine harmaine
hiuksineen, joka, kasvot rypyssä ja löyhinä, katseli toisesta toiseen,
halukkaasti kuunnellen mitä puhuttiin ja toivoen kerrankin saavansa
kuulla ne sanat, jotka antaisivat hänelle rauhaa ja hengen vapautta.

Mutta paholainen oli saanut hänestä liian lujasti kiinni. Hän pani
kirouksia Worsen kielelle ja pahoja ajatuksia hänen sydämeensä;
kokouksissa, kun Sivert Jespersen luki postillasta, tuli perkele,
kulettaen noita 200 tynnyriä suoloja, tai käänsi paholainen hänen
silmänsä niin, että hän luuli Endre Egelandin istuvan vilkkumassa
nuorille tytöille pienillä vihriäisillä silmillään.

Yöllä, tuulen vinkuessa pienessä solassa Worsen talon vieressä, perkele
vei hänet ulos myrskyiselle merelle "Perheen Toivolla", jotta hänellä
oli syntinen ilo ajatellessaan kuinka hän hallitsi tuota komeaa laivaa
ja kuinka kauniisti se purjehti isoilla laineilla.

Tai perkele kiusasi häntä ylpeyteen, kun Garman & Worse teki hyviä
kauppoja, taikka suuttumiseen ja kärsimättömyyteen kun Romarino tuli
pyytämään rahoja tai hänen nimeänsä johonkin paperiin.

Käyttipä perkele Tuomas Randulfiakin hänen kadotuksekseen; ja eräänä
päivänä kun he tapasivat toisiansa Worsen portilla, täytyi Worsen
rientää jälleen kotia Saaran luo; hän oli selvästi näkevinään että
Randulfilla oli pitkät käyrät kynnet.

Makuuhuoneessa oli parasta olla, varsinkin kun Saara oli siellä. Siellä
hän osasi torjua perkeleen luotansa, jos piti oikein tarkkaa vaaria.

Vaan Worsen kivut yltyivät yltymistään; hän nukkui huonosti ja kadotti
ruokahalunsa. Hänelle kelpasi vielä ainoastaan hernerokka ja sianliha,
jota hän aina oli merellä syönyt. Kun hän tunsi rokan hajua kyökistä,
silloin hän aina virkistyi.

Vaan eräänä päivänä juolahti hänen mieleensä että sekin oli paholaisen
viekkaita pauloja, jotta paholainen houkutteli hänen ajatuksiansa pois
siitä ainoasta, mikä oli tärkeä, ja ajoi ne takaisin entisen elämän
suureen synti-kurjuuteen.

Ja heidän istuessaan pöytään, hän tuskin uskalsi koskea ruokaan;
perkele oli hernerokassakin.



XIV.


Rakas Kristian Fredrik!

Autuaan äitisi kuoltua, jonka liian aikaista poismenoa vieläkin
suremme, en muista olleeni niin content ja hyvällä mielellä kuin tähän
aikaan. Jokaisen ihmisen elämässä on aika, jolloin hänen olentonsa ja
sisällinen luontonsa ikäänkuin muuttuu ja toiseksi vaihtuu. Hänen
harrastuksensa ovat samat, se into, millä hän työnsä toimittaa, ei
vähene; ja kuitenkin saa hän, tämän ajan tultua, ikäänkuin toiset
silmät, millä voi nähdä, ja osaksi toiset tunteet, millä voi tuntea.

Se muutos, jota näin olen vaan epäselvästi voinut kuvata,
välttämättömästi tapahtuu kun nuoruudesta astumme vanhuuden ikään, ja
tämän askeleen olen minä astunut viime vuosina äitisi kuoltua; kiittäen
armollista Jumalaa, voin minä tänään sanoa että olen onnellinen
ollessani vanha mies.

Varsinkin on sydämeni täynnä kiitollisuutta ajatellessani, kuinka
paljon ruumiillista voimaa ja terveyttä minulla vielä on, ja varsinkin
että minulla on henkistä verveä, jotta ei mikään, joka tähän asti on
sieluni voimia puoleensa kääntänyt, vielä ole käynyt minulle vieraaksi
tai yhdentekeväksi. Mieleni on ainoastaan tyynempi, aivot toimittavat
paremmin functioniansa, himojen häiritsemättä, nuoruuden, välistä
liiallisen innon sijaan on astunut kypsyneen miehen tyyni
miettimis-voima.

Minä kirjoitan tänään sinulle tavallista laveammalta, rakas poikani, ja
aineista, joihin tavallisesti emme ole koskeneet correspondenceissamme;
mutta syynä siihen on haluni saada sinua käsittämään ne olot, joihin
kerran joudut, niinkuin myöskin toivoni, että tämä kirje on oleva
viimeisiä, joita kirjoitan ollessamme näin kaukana toisistamme. Sillä
nyt ja vast'edes se on toivoni ja isällinen tahtoni että entisten
sopimuksiemme mukaan palajat kotias ensi keväänä; sinun päätettäväksesi
jätän tahdotko palata kotia Parisin ja Kyöbenhamnin kautta vai tahdotko
lähteä takaisin Englantiin, tullaksesi sieltä jollain ensimmäisistä
merikrapu-laivoista.

Ilolla olen näkevä sinua kotona taas hyvissä voimissa, ja minä toivon
että sinä puolestasi olet menestyvä ja oleva onnellinen näissä oloissa
sekä työtä tehdessäsi kauppatoimessamme. Ei ole mennyt mielestäni että
itse pidin Sandsgaard'ia tomuisena nurkkana kun suuresta maailmasta
sinun ijälläsi palasin, monta vuotta ulkomailla oltuani, Vaan elämäni
kokemus on minulle opettanut että mies, jolla on järjellinen elämän
filosofia ja siveelliset mielipiteet, helposti tulee toimeen minne vaan
kohtalo hänet asettaa. Ja minä rohkenen toivoa että, vaikkapa
tulisitkin suoraan Parisista, et ole pitävä Sandsgaard'ia aivan
ala-arvoisena olopaikkana; olen nimittäin viime aikoina antanut
sievistää ja decorerata päärakennusta, jotta minusta ei muuta näy
manqueraavan, kuin joukko nuoria ja iloisia ihmisiä loihtimaan esille
niitä aikoja, joissa muistoni vielä rakkaudella viihtyy, vaikka
kaipauksen ja surun huntu niitä puoleksi peittää.

Epäilemättä se seikka on herättänyt huomiotasi, että minä
viimeaikaisessa correspondenceissamme täydellä intentionilla olen
pyytänyt saada sinua tutustumaan asioihimme koko niiden laveudessa sitä
myöten kuin se on ollut mahdollista minulle, rupeamatta liian lavealta
niistä kirjoittamaan. Minä pidän sinua nimittäin jo apulaisenani ja
associena, joksi en voi pitää sinua sopimattomana, vielä vähemmin
kelvottomana, päättäen kirjeistäsi ja kirjanpidostasi sekä
esimiehiesi lausunnoista sinusta ollessasi ulkomailla. Tiedät
siis että kauppahuoneellamme on ollut hyviä vuosia; tavallisesti
kauppamies ei sitä mielellään sano, mutta meidän kesken voin sanoa:
kauppahuoneellamme on ollut tavattoman hyviä vuosia. Sinä olet siis,
kuten toivon, iloisella hämmästyksellä huomaava, että moni kauppahaara,
jota tähän asti, resourcien puutteessa, en ole voinut tarpeeksi
cultiverata, nyt niinkuin nuoret kasvit, runsasta sadetta saatuansa, on
ilahuttavalla tavalla kasvanut, kun käytettävissäni on ollut contantia
rahoja. Kotia tullessasi olet siis löytävä avaran työalan nuorille
voimillesi, samalla kuin pääset kärsimästä sitä huolta ja pelkoa, jota
minä monena vuotena, sinun ja kenenkään tietämättä, olen kärsinyt.

Minä tulen nyt siihen kohtaan kirjeessäni, jota täydellä syyllä sopisi
sanoa sen pää- eli cardinali-kohdaksi: nimittäin Worsen ja meidän
välisiin suhteisin. Correspondenceissamme emme paljon ole koskeneet
tähän asiaan; kuitenkin olen ollut huomaavinani että ainoastaan lapsen
kunnioitus on estänyt sinua ankarammin arvostelemasta minun asemaani
Worsen suhteen sekä hänen ottamista kauppahuoneesemme. Tahdon siis,
rakas Kristian Fredrik, kerran sanoa sinulle selvillä sanoilla:
se oli kauppahuoneemme pelastus, ni plus ni moins. Voipi olla että tämä
seikka on hieman alentavaista meille; mutta itse puolestani en voi
nytkään käsittää asiaa toisin, kuin että se olisi ollut vieläkin
alentavaisempaa ja creditillemme vahingollisempaa, jos me vähitellen ja
salassa olisimme vastaanottaneet subventionia omilta kippareiltamme.
Sentähden minä itse vaadin toiminimen muuttamista, syystä että katsoin
oman arvomme vaativan suoraa käytöstä, ja myöskin niiden principien,
jotka vallitsevat solidissa kauppamaailmassa. En tahdo kuitenkaan
kieltää että minusta tuntui raskaalta jättää isäni vanha toiminimi,
enkä ole huomaamatta niitä rettelöitä, jotka voivat syntyä tästä
kumppaniudesta. Näitä seikkoja olen minä viime aikoina tarkasti
miettinyt, ja aikomukseni on tämän kirjeen kautta selvittää sinulle
nykyistä asemaa sekä lyhyesti esittää sinulle yleisissä piirteissä
tuumani, jotka tulevaisuudessa toivon voivani realiserata.

Vanha Jaakko Worsemme on tätä nykyä hyvin sairas, ja, päättääkseni
käynnistäni hänen luonansa muutamia päiviä sitten, en voi, paha kyllä,
epäillä että hänen päivänsä ovat luetut; hänen avioliittonsa tuli
hänelle, kuten ennustin, huonoksi onneksi, sillä, niinkuin arvattavasti
tiedät, hänen vaimonsa on noita hengellisiä haaveksijoita, ja näiden
muutamien vuosien kuluessa on hänen onnistunut, äitinsä ja tuon pyhän
joukon avulla, siihen määrään turmella vanhaa Worseamme, ett'en tahdo
tahrata tätä paperia kuvaamalla hänen surkeaa decadenceansa, vaan
tahdon ennemmin, tukehduttamalla suruni ja harmini, pysyä ainoastaan
käytännöllisissä asioissa.

Kun nyt Jaakko Worse kuoleman kautta eroaa -- ja, hänen nykyiseen
tilaansa katsoen, emme voi muuta, kuin toivoa hänelle pikaista ja
helppoa loppua -- on siis perinnön-jako toimitettava hänen leskensä ja
hänen poikansa välillä ensimmäisestä avioliitosta, ja tältä taholta
helposti rettelöitä voi syntyä kauppahuoneellemme.

Päästäksemme niistä olen minä päättänyt, ajan tultua, tarjoutua
lunastamaan nuoren herra R. Worsen osan kauppahuoneessamme selvillä
rahoilla, jonka tarjomuksen luulen hänen hyväksyvän niin hyvin siitä
syystä että aion offererata hänelle melkoisen rahasumman, kuin siitä
syystä että hän minun, ehkä pintapuolisen päättämiseni mukaan, hyvin
mielellään ottaa runsaan määrän selviä rahoja tai helposti kaupaksi
meneviä arvopapereita. Kuten jo ylempänä mainitsin, en liioin tunne
tuota nuorta miestä, mutta sen käsityksen olen kuitenkin saanut, että
nuori herra R. Worse ei ole niitä henkilöitä, joidenka kanssa me
tahtoisimme työtä tehdä. Minä kyllä luulen että minä, niin kauvan kuin
sallimus suo minulle voimia johtaa asiat, voisin pitää hänet alallansa,
mutta en kuitenkaan tahdo vaivata sinua compagnonilla, johon emme voisi
täydelleen luottaa.

Tämän muutoksen toivon saavani panna toimeen ennenkuin palajat, ja
toivon sinun sitä hyväksyvän. Tosin on se vähän loukkaava, tuo lyhyt
kumppanius Worsen kanssa; mutta toiselta puolen emme koskaan saa
unhottaa että vanhan Jaakko Worsen rahat meidät pelastivat; täten
painan siis sinun mieleesi, että pidät tätä perhettä silmällä; meidän
tulee aina töin ja sanoin sitä auttaa.

Tämän affairen järjestettyäni on mieleni oleva tyyni; ja minä toivon
että meille sitteki vielä jää kaunis sarja vuosia, joiden kuluessa
yhdessä saamme työtä tehdä "Garman & Worsen" hyväksi.

Jos sinä nyt jo olet tullut Parisiin, niinkuin otaksun viimeisestä
kirjeestäsi päättäen, niin sinulla varmaankin on ollut ilo tavata
veljesi Richard legationissamme, minne tämän kirjeenkin lähetän.
Epäilemättä teillä molemmin puolin tulee olemaan paljon hauskuutta ja
hyötyä toinen toisenne seurasta tuossa suuressa kaupungissa. Veljesi
Richard voi relationiensa kautta saattaa sinut seurapiireihin, mihin
muuten et voisi muukalaisena päästä; toiselta puolen en ensinkään
epäile että sinun läsnäolosi monella tavalla voi hyödyttää nuorempaa
veljeäsi.

Seurauksena siitä elämän-urasta, jonka Richard on valinnut, ovat
suuremmat expensit ja ylöllisempi elämä kuin kauppiaalle olisi
soveliasta; huolimatta siitä lasken kuitenkin sydämellesi että
kehoittaisit Richard'ia rajoittamaan menojansa vähäisen. Älä ymmärrä
minua niin että tarkoitukseni olisi vaatia teitä käyttämään lyhyttä
yhdessäoloanne siten, että sinä antaisit hänelle ankaria lectiones, en
myöskään tahdo että sinä puhut hänelle niin, että hän arvelee minun
olevan pahoillani. Päinvastoin toivon että molemmat käytätte oloanne
Parisissa iloisten ja kauniitten muistojen keräämiseen, johon on niin
monta oivaa tilaisuutta tuossa kaupungissa -- tietysti siinä määrässä
ja semmoisilla kulungeilla, kuin sopii gentlemanille meidän
asemassamme, kuitenkin aina välttämällä tarpeetonta tuhlaamista, joka
ainoastaan on huonosti cultiverattujen turhamainen halu kerskailevaan
ostentioniin. -- Koska veljesi olo Parisissa arvattavasti tulee
kestämään kauemmin kuin sinun, olen toimittava accreditiviä, jotka
kauppahuone lähettää teille tässä samassa postissa Richard'in ordrelle;
ja puhuessani nuoremmasta veljestäsi tahdon, meidän kesken, vielä
ilmoittaa sinulle jotakin. Minun kuoltuani et tule löytämään mitään
contoa Richardin nimellä. Hänen kasvatuksensa on, monesta syystä, ollut
sinun kasvatustasi kalliimpi; mutta kuitenkin on minun tahtoni että te
hyvinä veljeksinä ja'atte tasan; neuvon sinua sentään ainoastaan
osittain maksamaan veljellesi mitä hänelle tulee, ja pyydän sinua
olemaan hänelle tykkänään antamatta viimeistä osaa.

Sillä minä pelkään että Richard veljelläsi, kaikkien hänen
luonnonlahjojensa ja kauniitten ominaisuuksiensa rinnalla, on hyvin
vähän kykyä kokoomaan ja säilyttämään maallista tavaraa. Sentähden
sinä, rakas Kristian Fredrik, joka suosiolliselta luonnolta olet saanut
tämän ky'yn, saat olla Richardin veljellisenä holhoojana. Sano tuolle
rakkaalle pojalle sydämellisiä terveisiä minulta, pyydä että hän jonkun
soitannon harrastajan avulla tuttavapiiristänsä sinun kanssasi valitsee
hyvän flyygeli-pianon Erard'ilta; sitten pitää sinun toimittaa se
hyvästi sisäänpakatuksi ja tänne lähetetyksi, jos et itse voi ottaa
sitä mukanasi keväällä tullessasi. Meidän vanha claver ei vastaa
nykyajan vaatimuksia äänen mahtavuuteen katsoen, ja äitisi kuoltua on
minun tuskallista kuulla noita vanhoja säveleitä, jotka liian
katkerasti muistuttavat minua suuresta, palkitsemattomasta tappiostani.

Täällä on monta viikkoa ollut ankaria ja pitkällisiä myrskyjä, ja me
olemme saaneet kuulla monesta haaksirikosta ja onnettomuudesta merellä
pitkin rannikkoa. Kaikeksi onneksi ei meidän laivoja ole näillä
vesillä; vaan monesta kaupunkimme laivasta, jotka ovat Itämerellä,
ollaan hyvin levottomia. Sinua tulee hämmästyttämään se vauhti, johon
laiva- ja kauppaliike on joutunut viime aikoina meidän hyvässä
kaupungissamme. Arvattavasti tulet myöskin, niinkuin minäkin,
kummastelemaan paljoa siitä, mitä täällä tapahtuu ja tehdään. Erittäin
sekä kummastuttaa että huolettaa minua se, että tuo hengellinen
haaveksivaisuus, jota minun nuoruudessani nähtiin ainoastaan
talonpojissa ja sivistymättömissä henkilöissä, ei ole parantunut eikä
la'annut, vaan päinvastoin tähän aikaan näyttää leviävän ja voittavan
alaa niissäkin yhteiskunnan kerroksissa, joita olisi luullut
järjellisen opinnon kautta suojelluiksi semmoiselta hulluudelta. Onpa
minulle kerrottu että on nuoria pappejakin, jotka ovat taipuvaiset
hyväksymään, jopa suorastaan yhtymään tuohon kerrassaan mielettömään ja
vahingolliseen "herätykseen", joksi sitä sanotaan. Jokaisen hyvän ja
todellisen isänmaan-ystävän tulee surkutella tätä. Sillä yhtä
hyödyllinen kuin järjellinen uskonnollinen oppi on yhteiselle kansalle,
yhtä vahingollista ja turmiollista on kun vale-pyhät ja peräti
oppimattomat subjektit ryhtyvät pyhään raamattuun, jota eivät osaa
selittää eivätkä kunnollisesti käyttää. Ja jos todellakin niin on asian
laita, jota tuskin voin uskoa, että pappissääty jälleen taipuu
pietistiseen taika-uskoon, sekä järjettömään tuskittelemiseen ja
haaveksimiseen, silloin pahasti pelkään että tämä tulee olemaan
suureksi vahingoksi rakkaalle isänmaallemme. Vaan sinä tiedät että on
kappale matkaa kaupungin ja Sandsgaard'in välillä, ja minä toivon että
olet huomaava ilman täällä ulkona olevan yhtä puhtaan ja raittiin kuin
ennenkin. Ja nyt lopetan, rakas poikani, hellällä tervehdyksellä
sinulle ja Richardille minulta ja tädeiltäsi. Noilla hyvillä ihmisillä
on juuri nyt hovisuru, niinkuin Jaakko Worse sanoi ennen muinoin; mutta
he iloitsivat kuitenkin saadessaan nähdä sinua jälleen, ja minä luulen
että kohta aikovat naittaa sinut; sillä he kaipaavat ja suuresti
haluavat pieniä lapsia. Niin, suoraan sanoen, niinpä minuakin suuresti
haluttaa nähdä uutta elämää, naurua ja tepastelevia askeleita vanhassa
talossa.

                                     Sinua rakastava isäsi
                                       Morten V. Garman.



XV.


Voihan myrskyä kestää, jopa ankaraakin, kun ollaan mannermaalla.

Mutta kun tuulee lakkaamatta viikkokaudet, yöt-päivät pääksytysten,
jotta ei kukaan enää tiedä tolkkua siitä, milloin toinen myrsky alkoi,
toinen taukosi, silloin ovat ne harvoja, joita ei valloita tuskallinen
ahdistus, varsinkin jos asuvat pienessä puukaupungissa aavan vuonon
rannalla ja meri tuolla ulkona ulvoo.

Silloin taivas laskeutuu niin matalaksi että pilvet ikäänkuin
laahaavat maassa, ja sadetta ja hyrskyä pärskyy kauas maalle; päivä on
vaalean-harmaa keltaisine rajuilman välähdyksineen, ja yö on pilkkosen
pimeä kuin ruumis-arkku.

Pahimmalta tuntuu kun makaa hereillä ja turvattomana vuoteellaan
myrskyn vinkuessa pienillä, mutkikkailla kaduilla ja sen heiluttaessa
kattorännejä ja heittäessä kattotiiliä maahan.

Kun ei ole nukkunut kelvollisesti moneen yöhön ja aamusta iltaan on
katsellut ilmapuntaria ja tuota harmaata, pilvistä taivasta tahi
autiota katua, jossa siellä täällä on rapakossa punasia pilkkuja
muserretuista kattotiileistä, taikka kuunnellut kertomuksia kaupungissa
tapahtuneista vahingoista ikkunoissa ja katoissa tahi satamassa -- tahi
kuinka tuli oli pääsemäisillään valloilleen viime yönä -- tulipalo
tämmöisessä myrskyssä! -- silloin moni rupee epäilemään käykö maailma
tavallista menoansa vai eikö se ole joutunut pois saranoiltaan, eiköhän
kaikki repeä repaleiksi ja mene yhteen myttyrään, jotta meri pääsee
vyörymään matalien rantakallioin ylitse ja heittämään talot ja kirkot
ja koko komennon ulos vuonolle kuin tyhjiä tulitikkurasioita.

"Jumalan viha puhaltaa yli maan", sanoivat haugelaiset ja pitivät
hattujansa kiinni mennessään rukouskokouksiin; ovessa heitti tuuli
kaulavaatteen kulman vaimojen pään yli, jotka tulivat aivan
pyöryspäisinä matalaan, hämärään kokoussaliin.

Siinä he sitten istuivat, toinen toiseen litistyen, ja joka luki, hän
sai koroittaa ääntänsä mahdottomasti tai aivan vaieta kun myrsky oikein
ankarasti ravisti ulkona olevia sarapuita sekä ovia ja ikkunoita.

Hiljaisuudessa, joka seurasi kun vihuri oli asettunut, rupesi hän taas
lukemaan, mutta ääni oli heikko, ilman intoa ja reippautta. Ja he
katselivat toveriansa, vaan rohkeutta eivät missään havainneet; naiset
säpsähtivät jokaisesta tuulen puuskasta ja miehillä oli paljon
ajattelemista.

Useat haugelais-laivat olivat paluumatkalla Itämereltä tai S:t
Ybes'istä. He odottelivat odottamistaan, vaan ei mikään tullut ja tuuli
kiihtyi yhä ankarammaksi -- kääntyen lounaasta luoteesen ja yltyen
yltymistään; jos eivät laivat ole päässeet hätäsatamaan itärannikolla,
niin Jumala armahtakoon sekä heitä että meitä!

Itse Sivert Jespersen istui hymytönnä, pistäen kädet takinhihoihin
kunnes sai kyynyspäistä kiinni; sitten istui hiljaa nipistelemässä
niitä, ikäänkuin olisi tahtonut pitää jotakin kiinni.

Matami Torvestad istui ylpeänä ja mahtavana paikallansa; häntä katseli
moni, hänpä ainakin oli tyyni. Vaan se, jota he kaikki ikävöivät, hän
ei ollut heidän parissansa.

Jo kahdeksan päivää sitten oli Fennefos kaikessa hiljaisuudessa
jättänyt hyvästi ystävilleen; hän lähti Englantiin eräällä
hollantilaisella laivalla, joka oli kärsinyt merivahingon; sieltä aikoi
hän varmaankin lähteä Intiaan.

Ei hän kuitenkaan vielä ollut päässyt pois maasta, sillä tuo
hollantilainen laiva oli myrskyn tähden mennyt hätäsatamaan, ja siellä
Fennefos oli Smörvikissä puolen peninkulman päässä kaupungista; pari
päivää sitten oli hän asioissa käynyt kaupungissa.

Myrsky oli ollut jotenkin kohtuullinen päivällisaikaan asti; mutta
hämärässä se kääntyi lounaiseksi ja kiihtyi ankarammaksi kuin koskaan
ennen. Suuria maininkia vyöryi lahteen, nostaen laivat ja raskaat
lossiveneet, ja kuohuen makasinien alla olevaan kivimuuriin, nousivat
siellä täällä ylös laattialankkujen välitse, sillä vesi oli tavattoman
korkealla. Suurien laivojen köysissä vinkui ikäänkuin sata helvetin
klarinettia olisi soitettu, ja riihulteissa ja ankkurivitjoissa rätisi
ja ratisi.

Jaakko Worsen makasini-luhtia myöten tuli hoikka valkoinen haamu
juosten, haparoiden portaita alas, ja seisoi ensimmäisessä kerroksessa,
jossa laattia ikäänkuin lainehti joka kerta kuin aallot nousivat
huoneen alla.

Ponnistaen kaikki voimansa, sai hän oven sen verran rakoselle että
pääsi siitä ulos, ja kumartuen mustan veden yli kertoi hän vielä kerran
pienen valansa ennenkuin päästi itsensä irti:

"Minä lupaan ja vannon uskollisesti rakastaa sinua elämässä ja
kuolemassa ja ett'en koskaan nai toista. -- Laurits! oma Lauritsini!"

Nyt päästi hän itsensä irti, ja lainehtiva meri vei hänet erään lossin
alle, joka oli kiinnitetty makasinin viereen. Vasta myöhään illalla
huomasivat muutamat merimiehet, jotka olivat käyneet eräässä laivassa
koettamassa sen ankkuriköysiä, jotakin valkoista, joka keinui ylös ja
alas torisillan kiviportaitten edustalla.

Huhu siitä levisi yli koko kaupungin vielä nopeammin kuin tämmöiset
huhut tavallisesti leviävät, sillä kaikki olivat niin säikähdyksissään
ja mielet niin jännitetyt pitkällisistä rajuilmoista, että tuo ruumis,
joka löydettiin, ikäänkuin kuului asiaan, myrskyn seuralaisena, ja
viidessä minutissa oli huhu lentänyt läpi kaupungin.

Pienet lapset, jotka olivat maata panemaisillaan, kuulivat kuinka piiat
kyökissä päivittelivät; vaan kun kysyivät äidiltään mitä oli
tapahtunut, vastattiin heille vaan, että sitä ei pienille lapsille
kerrota; ja siitä he päättivät että se oli jotain hirvittävää ja
hiipivät vavisten peitteen alle.

Vaan itse huhua kerrottiin useilla eri tavoilla. Muutamat sanoivat että
Henriette oli houreissaan juossut sängystänsä -- hänessä oli lavantauti
-- sill'aikaa kuin matami Torvestad oli rukouskokouksessa ja piika
ulkona. Toiset vaan mutisivat ja pudistivat päätänsä.

Viimemainitut olivat lopuksi enemmistönä.

Toiset arvelivat että tässä taas oli tullut ilmi mitä noiden "pyhien"
parissa harjoitetaan.

Henriette Torvestad oli murhannut itsensä, se oli varma asia; hänelle
oli lapsi syntyvä -- tai äiti tahtoi pakoittaa häntä ottamaan
miehekseen Erik Pontoppidan'in; niin syypää oli äiti, hän ja
haugelaiset, nuo kamalat, kamalat haugelaiset, jotka eivät suoneet
itsellensä eikä muille mitään iloa, he olivat tappaneet tyttöparan, he
toivat onnettomuutta kaupunkiin; sentähden siellä oli niin kolkkoa ja
kylmää, ikäänkuin se paikka olisi kirottu; ruumiita uiskenteli
kaupungin lahdella ja myrskyt ulvoen seurasivat toisiansa lakkaamatta,
niinkuin tuomion päivä olisi käsissä!

Monen täytyi mennä ulos pihalle, vaikkapa se ilkeätä olikin, saadakseen
selkoa asioista; he näkivät ihmisjoukon parin hämmentyneen lyhdyn
ympärillä torilla.

Haugelaiset saivat kuulla uutisen juuri rukouskokouksesta tultuansa.
Sivert Jespersen pukeutui kavaijiinsa jälleen, nosti kauluksen ja
riensi pitkin pimeitä katuja matami Torvestad'in luo.

Vaan useammat kuin hän olivat uskaltaneet lähteä ulos; levottomat
miehet ja naiset haugelaisseurakunnasta pelkäsivät istua yksinään
kotonansa, kuultuaan tuon uutisen, joka ikäänkuin herätti pahaa
omaatuntoa heissä kaikissa. He rohkaisivat mielensä ja menivät ulos,
saadakseen varmuutta ja kuulemaan mitä vanhimmat arvelivat asiasta.
Kaduilla torin seuduilla he tapasivat toisiansa, mutta matami
Torvestad'in kulmaan Worsen-solan päähän oli jo kokoontunut paljon
ihmisiä lyhtyineen.

Joka kerta kun joku haugelaisista pyrki menemään ohitse, nostivat he
lyhtynsä hänen kasvojensa eteen ja huusivat hänen nimensä, lausuen
pilkkasanoja ja sukkeluuksia. Heidän täytyi kulkea mutkateitä,
päästäkseen taloon; ovella seisoi pari ystävistä, jotka avasivat kun
ääni oli tuttu ja sulkivat sen kohta taas.

Sisäpuolella olivat he mielestään turvissa, sillä Worsen talo oli
rakennettu neliön muotoiseksi, piha keskellä niinkuin linnassa. Mutta
siellä vallitsi hämmästys ja kauhistus. Matami Torvestadin sanottiin
menettäneen järkensä; hän istui jäykkänä sängyn vieressä katselemassa
ruumista, josta vettä tippui, eikä kukaan saanut sitä lähestyä. Vanha
värjäri oli hänen luonansa, muita hän ei kärsinyt.

Ja päärakennuksessa makasi Jaakko Worse taistellen viimeistä
taisteluaan perkelettä vastaan. Hän makasi eräässä pihan-puolisessa
kamarissa; torin-puolisissa huoneissa ei uskallettu pitää valkeata,
jotta ei tuo ulkopuolella oleva joukko kiihtyisi vielä hullummaksi,
joka joukko kasvoi kasvamistaan ja josta uhkaavia ääniä kuului.

Vähitellen kokoontuivat enimmät arvokkaimmista miehistä ja naisista
haugelais-piiristä. Kalpeina he kulkivat, kaikki olivat hämmentyneinä
ja tuskastuneina; heillä ei ollut mitään johtajaa, ja myrsky raivosi
yhä ankarammin niin että huone tärisi.

Jaakko Worse makasi sängyssään kelpeänä, kasvot vääntyneinä. Monta
päivää hänellä oli ollut kovia kipuja; nyt näytti siltä kuin kaikki
vähitellen lamautuisi, ja lääkäri sekä muuan viisas akka sanoivat että
hänen viimeinen yönsä oli käsissä.

Vaan taistelu ei vielä ollut lopussa. Se nähtiin Worsen silmistä, jotka
katselivat levottomasti toisesta toiseen kun Saara oli ulkona. Välistä
näytti hän joutuvan suureen tuskaan, hän mutisi jotain, jota he eivät
ymmärtäneet, ja väänsi käsiänsä.

"Paholainen häntä riivaa", sanoi yksi naisista.

Ja se ajatus oli muillakin. Muutamat rupesivat etsimään virsikirjasta
tai raamatusta tai noista lukuisista pienistä kirjasista semmoisia
rukouksia, joita sopii lukea kun perkele ihmistä ahdistaa.

Vaan enimmät heistä puhuivat tuosta kamalasta, Henrietteä koskevasta
jutusta tai katselivat levotonta, ulkopuolella olevaa ihmisjoukkoa.

Saara käveli edestakaisin tylsin kasvoin, jotka näyttivät olevan
surusta kivettyneet. Vaan surua ei se kuitenkaan ollut.

Eroaminen Fennefos'ista ja Henrietten kuolema iskivät häneen
lamauttavalla voimalla, jäädyttäen ja paaduttaen hänen sydämensä. Hänen
kuoleva miehensä tuolla sängyssä, säikähtäneet miehet ja naiset, melu
kadulla -- se kaikki koski häneen sangen vähän! Hän olisi voinut
istahtaa keskelle huonetta nauramaan heille kaikille.

Mutta ulkopuolella kiihtyivät ihmiset kiihtymistään. Pari poikanulikkaa
rupesi jyskyttämään seinää, muutamat lähestyivät ikkunoita, kiipesivät
vesilaudalle ja painoivat kasvonsa lituskaisiksi ikkunalasia vastaan.
Haugelaiset kätkeytyivät nurkkiin; Sivert Jespersen makasi melkein
pöydän alla.

"Jonkun pitää mennä ulos ja saattaa heidät järkeensä", esitti yksi
vanhemmista vaimoista.

Sivert Jespersen'in olisi pitänyt mennä, hän oli heistä vanhin, vaan
hän ei uskaltanut. Hän tiesi varsin hyvin että hänen ilmestymisensä
vaan pahentaisi huonoa asiaa. Vanha värjäri oli ylhäällä matami
Torvestad'in luona; parempi olisi pyytää häntä koettamaan.

Ei kenenkään mieleen juolahtanut kääntyä polisin puoleen; kaupungissa
eivät olleet -- ainakaan haugelaiset -- tottuneet toivomaan apua siltä
taholta, vaikka melske nyt täytti koko tuon ahtaan kadun ja suuren osan
torista kippari Worsen talon edustalla. Siellä oli varmaankin hienoa
väkeä joukossa, sillä muutamat lyhdyt olivat noita kalliita,
kuusikulmaisia, kiittävästä messingistä.

Vaan heidän keskustellessaan, oliko vanha värjäri haettava vai ei,
vaikeni ihmisjoukko tuolla ulkona tykkönään; kuultiin ainoastaan niiden
nopeita askeleita, jotka juoksivat ahtaalta kadulta ulos torille.
Siellä he kokoontuivat jonkun ympäri, ja kaikki lyhdyt käännettiin
keskikohtaan päin, jotta siinä oli verraten valoista; ja muiden päitten
yli näkivät haugelaiset taas oman Hans Nilsen Fennefos'insa.

Hän puhui kansalle; sanoja he eivät kuulleet riehuvan myrskyn tähden,
mutta he tiesivät että kaikkien sydämet taipuisivat jos hän tahtoi
niitä taivuttaa; ja heidän kaikkien, miesten sekä naisten, rientäessä
ikkunoille, kiittivät he Jumalaa tästä pelastuksesta, ikäänkuin heidän
henkensä olisivat hiuskarvasta riippuneet.

Mutta Saara jäi yksinänsä istumaan sairashuoneesen. Nyt oli hänen
mielensä kiintynyt tuohon ainoaan ajatukseen: että hän saisi nähdä
Fennefos'in jälleen; hän värisi sitä ajatellessaan, melkeinpä vapisi,
ja hänestä tuntui tuo kaikki kärsimättömältä.

Worse katseli häntä, vaan hänen kiihtyneistä kasvoistaan vanhus ei
löytänyt mitään lohdutusta; hän ummisti silmänsä ja näytti menevän
tainnoksiin.

Fennefos tuli portista sisään ja häntä vastaanotti pimeässä käytävässä
lukuisat kädet ja hellät sanat. Ensimmäiset sanansa, kun hän astui
huoneesen, olivat: "Miksikä istutte tässä pimeässä? Peloittaako teitä
valo?"

Heidän mielestänsä hän puhui liian kovalla äänellä, he kun olivat koko
ajan kuiskanneet; mutta pari naisista meni noutamaan kynttilöitä ja
ikkunaverhot laskettiin alas.

"Sinä tulit parhaasen aikaan, Hans Nilsen!" sanoi Sivert Jespersen ja
taputti häntä hellästi olkapäälle.

"Kuinka ihanat niiden jäljet, jotka rauhaa puhuvat, jotka iloisia
sanomia tuovat", sovitti Nikolai Egeland.

"Minä muuten tuon teille surusanoman", sanoi Hans Nilsen, katsellen
totisesti toisesta toiseen, "vaikka näen että tässä talossa on surua
kylläksi. Me saimme tuolla Smörvikissä iltapäivällä tietää, että
laivanne Ebenezer on joutunut haaksirikkoon Bratwald'in eteläpuolella;
ei ainoakaan mies pelastunut; sentähden tulin tänne, jotta
valmistuisitte pitämään huolta leskistä ja orvoista."

"Herra antoi ja Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi", sanoi Nikolai
Egeland.

Sivert Jespersen kääntyi pois ja meni yksinään toiseen huoneesen; hän
näytti lukua laskevan.

Kadulta ihmiset hajosivat vähitellen. Fennefos oli tunnettu ja
laillansa kunnioitettu; sekin vaikutti että hän, jonka kaikki tiesivät
lähteneen ruvetakseen lähetyssaarnaajaksi Intiassa, nyt yht'äkkiä
seisoi heidän keskellänsä.

Paitsi sitä oli Fennefos'issa erinomainen ominaisuus, joka vaikutti
että jokaisen täytyi kuunnella hänen puhuessaan. Hän puhui heille
muutamia totisia sanoja siitä, kuinka kohtuutonta on lisätä painoa
taakkaan kun Herran käsi raskaasti on koskenut jonkun veljen huoneesen.

Nuo hienot lyhdyt katosivat ja muut seurasivat; paitsi sitä oli niin
kolkkoa ja märkää myrskyn raivotessa torilla; joukko hajosi
hajoomistaan, muutamat löivät seinään pahankurisella tavalla,
mennessään matami Torvestad'in kulman ohitse.

Fennefos oli istuutunut haugelaisten pariin sairashuoneessa ja puhui
vielä kerran heille. Henrietten kuolema oli syvästi häntä liikuttanut
ja jokainen sanansa värähteli liikutuksesta ja säälistä ja vaikutti
jokaiseen tuskastuneesen sydämeen.

Kaikki huusivat, muutamat itkivät hiljaa; ainoastaan Saara istui
puoleksi pois kääntyneenä, kasvot muuttumattomina. Välistä kääntyi hän
Fennefos'in puoleen; ja Fennefos katseli häntä aivan niinkuin muitakin
suorilla kirkastuneilla silmillään. Vaan Saaran syvät, tenhosat silmät
tunkeusivat hänen silmiinsä kuin valitus, kuin huuto suurimmassa
hädässä: nyt kun hän oli vapaaksi pääsemäisillään, nytkö olisi kaikki
myöhäistä, turhaa, autiota; eikö tahtonut hän auttaa? Hän ei tahtonut
mitä Saara tahtoi. Hän puhui niinkuin hän jo olisi ollut kaukana heistä
ja he vaan kuulivat rakastetun äänen Jumalan siunauksen sanoja heille
etäältä.

Sitten hän nousi, sanoi hyvää yötä ja hyvästi heille.

Se hämmästytti ja koski heitä kipeästi: nytkö hän taas heidät hylkäisi,
veisi rauhan pois, jonka tullessansa oli tuonut? He tunkeusivat hänen
ympärilleen rukouksilla ja hyvillä sanoilla, puhuivat myöskin myrskystä
ja kamalasta ilmasta -- "tuskin sinä löydät tien, Hans Nilsen, tässä
pimeydessä."

Siihen vastasi hän tyynesti äitinsä virrellä:

    "Sa sydän-surus jällen
    Ja tiesi louhikkaat
    Oi usko'os ne Hällen,
    Mi johtaa taivaat, maat.
    Ken lepoon sinilaineen
    Ja myrskyn tyyneks saa,
    Hän tiesi perkaa, saineen
    Sydämmes lohduttaa".

Ovella kääntyi hän vielä kerran ja katseli lempeästi heitä kaikkia.
Viimein tuli hän Saaran luo, joka seisoi ihan hänen läheisyydessään;
ojensi hänelle viimeisen kerran kättä jäähyväiseksi, hänen silmistään
loisti koko tuo vanha, viaton rakkaus heidän nuoruutensa ajoilta,
hartaana ja suorana, mutta surumielisenä ja täynnä sydämellistä sääliä.

Muut saattoivat häntä porstupaan; Saara otti kynttilän ja meni
ylikerrasta noutamaan jotakin liinavaatetta. Mutta liinakaapin
edustalla vaipui hän maahan ja rupesi yht'äkkiä itkemään.

Ensin itki hän intohimosta ja katkeruudesta, vaan vähitellen kaikki
suli ja hän itki Henriette paran tähden, itki oman itsensä tähden, itki
kaikkea tätä ääretöntä kurjuutta. Muuta ei hänelle jäänyt kuin tuo
kirkas, puhdas katse, ja siinä katseessa kyyneleet sulattivat hänen
paatumuksensa, ja lempeät, hurskaat ajatukset palasivat siitä ajasta,
jolloin Hans Nilsen ja hän seurasivat toisiansa rukoushetkiin ja kotia
ja jolloin puhuivat niin viattomasti ja suloisesti toisillensa.

Näin tapasi kaksi naista hänen itkemässä liinakaapin edessä, ja toinen
sanoi toiselle: "Kas kuinka hän häntä rakasti!"

Saara nousi hämmästyneenä, mutta tyyntyi heti kun ymmärsi heidän
tarkoittavan hänen miestänsä.

Muutamat äidit, joilla oli pieniä lapsia, menivät nyt kotia,
havaittuaan kadun tyhjäksi. Vaan enin osa tahtoi jäädä sinne koko yöksi
valvomaan ja rukoilemaan kippari Worse raukan edestä ja ollakseen
saapuvilla jos jotain tapahtuisi piharakennuksessa. Silloin tällöin
joku meni sinne kuuntelemaan oven takaa. Vanhan värjärin ääni kuului,
ja se ilahutti heitä, sillä he päättivät että matami Torvestad oli
entisellään taas, koska vanhus voi hänelle puhua.

Keskiyön aikana tuotiin kahvia saliin, ja he menivät vuorottain sinne
kupillista ottamaan, pysyäkseen hereillä.

Vaan sairashuoneessa istuivat he lukemassa pyhistä kirjoista, taikka
joku rukoili sairaan edestä, että Herra pian päästäisi hänet vaivoista
ja siunaisi hänen viimeiset hetkensä, suoden hänelle rauhaa.

Jaakko Worse oli maannut ihan liikkumattomana pari tuntia; he eivät
tietäneet oliko hän tunnoissaan vai ei. Saara istuutui sängyn viereen
ja otti häntä kädestä; ensi kerran hän siten osoitti miehellensä
vapaaehtoisen hyväilyn tapaista. Vaan se oli myöhäistä. Worse ei sitä
huomannut.

Yön kuluessa myrsky asettui, ja rukoukset sekä lukemiset laimentuivat
myöskin. Kaikilla oli ollut niin paljon mielenliikutusta, että väsymys
heidät valloitti kun myrsky ei enää riehunut niin ankarasti; sairas
makasi äänetönnä ja tyyneenä.

Muutamat nukahtivat; Sivert Jespersenkin ummisti silmänsä; vaan hän ei
nukkunut, hän yhä lukua laski. Lukeminen taukosi. Oli vallan hiljaa
huoneessa.

Mutta yht'äkkiä kaikki heräsivät. Sillä sängystä Jaakko Worse huusi;
"Laurits! Perhanan poika! ylös ja viiri selville!"

He juoksivat sängyn luo kynttilät kädessä, ja hämmästyneinä he katsoa
tuijottivat kuolevaan, luulivat että perkele itse puhui hänen
suustansa; Saara oli laskeutunut polvilleen sängyn viereen ja rukoili.

Mutta siinä makasi Jaakko Worse aivan muuttuneena; silmät olivat
puoliavoinna eivätkä nähtävästi kyenneet näkemään enään; vaan tuo
kärsivä, levoton katse oli poistunut hänen kasvoistansa, olipa siinä
melkein tuo vanha, lystikäs laivuri Worse; tuuhea, lumivalkea tukka
kauniisti muodosti nuo muuttumattomat myrskylaineet, ja kädet hän
hiljaa asetti peitteelle, ikäänkuin nyt olisi jonkun tehtävän
suorittanut.

Sillä viimeisellä hetkellä paholainen jätti hänet rauhaan ja kun tauti
viimeisen kerran tärisytti hänen vahvaa ruumistansa ja aivot viimeisen
kerran vavahtivat, silloin välähti keskeltä kirjavia, epäselviä
muistoja ja sekasia ajatuksia, jotka riensivät ohitse, yksi kuva, joka
hetkeksi loisti tuon kärsivän miehen mielessä.

Se kuva oli tuo mainio kotiintulo Rio-de-Janeirosta, hänen
kunniapäivänsä.

Laivuri Worse seisoi "Perheen Toivossa"; raitis pohjoistuuli puhalteli
yli vuonon ja vanha priki hiljaa purjehti satamaan pienillä purjeilla.

Hän avasi silmänsä, vaan hän ei nähnyt noita kalpeita kasvoja
ympärillänsä.

Hän näki auringon loistavan Sandsgaardin lahdella, jossa siniset
kesäaallot joukottain riensivät rannalle ilmoittamaan, että Jaakko
Worse oli vuonolla.

Hän yritti nostamaan päätänsä nähdäkseen paremmin, mutta se vaipui
takaisin pään-alukselle, ja hän sanoi sanomattoman tyytyväisesti
hymyillen:

"Me tulemme myöhään, herra konsuli, mutta me tulemme varmasti!"

Näin vanha kippari Worse purjehti pois elämästä.



VIITESELITYKSET:


[1] Merkitsee: Ylpeä mies.

[2] = Pyöreä mies.

[3] Englantilaista kultarahaa.

[4] Viime vuosisadan lopussa ja tämän alussa olivat papit Norjassa
kuivia rationalisteja (järkeis-oppisia), jotka eivät voineet tyydyttää
kansan hengellistä tarvetta, jota eivät käsittäneet, ja jotka kansan
sivistymättömyyttä ylenkatsoivat.

Silloin rupesi oppimaton talonpoika -- Hans Nilsen Hauge -- syntynyt
1771 -- kulkemaan ympäri maata, ja keskustelujen sekä hengellisten
kokouksiensa kautta hän vähässä ajassa sai hengellisen elämän rahvaassa
kukoistamaan. Talonpojat jättivät tappelut ja juomingit ja rupesivat
työhönsä; ja pian oli tällä hengellisellä liikkeellä useita keskikohtia
avarassa maassa, joissa ahkerat ihmiset perustivat tehtaita ja
kaikenlaisia hyödyllisiä laitoksia ja työntekijät sekä työn teettäjät
veljellisessä rakkaudessa kokountuivat Jumalan sanaa kuulemaan.

Että rahvas näin auttoi itseänsä sekä hengellisissä että maallisissa
asioissa, sitä ei virkasääty voinut kärsiä. Papit saivat ystävällisen
käden-ojennuksen lakimiehiltä ja vanhan asetuksen nojalla vuodelta
1741, joka koski hengellisiä kokouksia, saivat he Haugen vangituksi.

Kymmenen vuotta hän pidettiin vankeudessa. Mutta kun kaikki, mitä ilmi
saatiin lukemattomien kuulustuksien ja tutkimusten kautta, ainoastaan
oli uutta todistusta miehen nuhteettomasta elämästä, suurista lahjoista
ja jalosta luonteesta, hänen vihamiestensä viimeinkin täytyi päästää
hänet vapaaksi ja tyytyä ryöstämään häneltä loput hänen omaisuudestaan.

Kuitenkin he olivat voittaneet, sillä Hauge oli ruumiillisesti
masennettu pitkästä epäterveellisestä vankeuden elämästä; monta vuotta
ei hän sen jälkeen elänyt, -- sairaana ja rampana, mutta uljaana ja
rohkeamielisenä loppuun asti.

V. 1824 hän kuoli. Mutta vasta 1842 saivat maan edusmiehet tuon
vanhan asetuksen vuodelta 1741 kumotuksi -- huolimatta kuninkaasta,
valtioneuvostosta, amtmaend'eistä, yliopistosta, piispoista ja
papeista.

(Tämä muistutus seuraa saksalaista painosta.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laivuri Worse" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.