Title: Taavetti Livingstone, hänen elämänsä ja toimensa
Author: Lagus, F. H. B., 1855-1936
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taavetti Livingstone, hänen elämänsä ja toimensa" ***


TAAVETTI LIVINGSTONE, HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA TOIMENSA

Kirj.

F. H. B. Lagus


Helsingissä, 1881.
Kansanvalistus-seuran kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.


[Kuva: Taavetti Livingstone.]



I.


Erinomaisella mielihyvällä katselee ihmis-ystävä sellaisia henkilöitä,
jotka vaatimatta minkäänlaatuista omaa hyötyä työskentelevät
ihmiskunnan yhteiseksi eduksi ja varsinkin sellaisten kanssa-ihmisten,
joille onni ei ole suonut samoja etuja kuin rikkaille ja sivistyneille.
Kun tämänkaltainen työ sitäpaitse tehdään suurimmalla uutteruudella, ja
kun se on saanut alkunsa siitä osanottavaisuudesta, jonka Luoja
muutamille on antanut runsaammassa määrässä kuin toisille, niin on se
sitä kauniimpi, kuta harvinaisemmin sitä ylimalkaan nähdään. Sillä
ihmisluonnossa on jo alkuaan taipumus itsekkäisyyteen, ja paljo
useammin nähdään yksityisten sortavan toisten oikeutta oman etunsa
suurentamiseksi, kuin auttavan lähimmäistään, kärsien itse vahinkoa ja
siitä huolimatta kuitenkin uhraavan työnsä toisten hyväksi. Että
kuitenkin sellaisia ihmisiä on, jotka viimeksi mainitulla tavalla
tekevät, siihen on etupäässä syynä hengen sivistys ja nöyryys. Se mies,
josta tässä on aikomuksemme puhua, on koko elämässään osoittanut
olevansa juuri sellainen, että hänestä voi sanoa kaikki nämä ylistykset
vähintäkään liioittelematta.

Taavetti Livingstone oli syntynyt vuonna 1815 vähäisellä Ulva-nimisellä
saarella, joka kuuluu Hebridien saaristoon Skottlannin luoteisella
kulmalla. Hänen iso-isänsä oli köyhä mies, joka oli vuokrannut tämän
pienen saaren asumasijaksensa. Köyhyydestä huolimatta oli sekä hän että
hänen esi-isänsä pysyneet aina kelpo miehinä. Joku noista kovassa
työssä karaistuista miehistä oli koko kotoseudullansa tunnettu
tavallista suuremmasta ymmärryksestään ja älykkäisyydestään ja hänen
kerrotaan kuolinvuoteellansa kutsuneen kaikki lapsensa ympärillensä ja
sanoneen heille: "Minä olen kaiken ikäni tarkoin kuulustellut kaikki
tarinat, jotka olen saanut kuulla suvustamme, enkä ole esi-isistämme
kuullut ainoatakaan sanottavan epärehelliseksi mieheksi. Jos siis joku
teistä tahi lapsistanne rupeaisi epärehelliseksi, niin se ei ole mikään
sukuvirhe. Minä jätän teille tämän muistutuksen: olkaa rehelliset!"
Tämä varoitus annettiin sellaisella ajalla, jolloin, kuten Englannin
mainio historioitsija _Macaulay_ kertoo, ylämaan asukkaat olivat
melkein yhtäläiset kuin Kafferit Kap-maassa; jokainen, joka oli
varastanut karjaa, taisi päästä rangaistuksesta vapaaksi, kun vaan
antoi osan saaliista heimokuntansa päällikölle.

Livingstonen esi-isät olivat alkuansa katolilaisia, mutta heidän
isäntänsä kännytti heidät protestanteiksi käyskennellen heidän
keskuudessaan uutta oppia saarnaamassa ja hänen seurassaan oli mies,
joka kädessään heilutteli keltaista keppiä. Tämä katu oli kartanon
alustalaisten huomion vetänyt puoleensa suuremmassa määrässä kuin
isännän saarnat, ja uusi oppi kulki kauan sen jälkeen "keltaisen kepin
opin" nimellä.

Köyhyys pakoitti viimein asukkaat Ulva saarelta muuttamaan eräälle
puuvillatehtaalle kauniin Clyde-virran varrelle lähellä Glasgow'ia.
Täällä rupesi Livingstonen isä, palveltuansa tehtaalla, viimein
pitämään vähäistä kauppaa, jolla hän ansaitsi elatuksen perheellensä.
Hän kasvatti lapsensa erinomaisella lempeydellä ja rakkaudella, jolla
hän voittikin heidän sydämmensä niin suuressa määrässä, että
Livingstone vielä vanhoilla päivillään häntä muistelee suurimmalla
hellyydellä ja kunnioituksella. Perheen varattomuuden vuoksi pantiin
nuori Taavetti työhön pumpulitehtaaseen, että hänen pieni ansionsa myös
olisi helpoituksena tulojen ja menojen sovittamisessa yhtä suuriksi.
Poika oli silloin 10-vuotias ja hänen opinhalunsa tuli jo silloin ilmi,
sillä ensimmäisestä viikkopalkastaan käytti hän osan ostaaksensa
latinan kieliopin, jota hän uutterasti luki tehtaan iltakoulussa
ja kotona. Hän oppi tuntemaan roomalaisia kirjailijoita, ja
kuudennellatoista ikävuodellaan tunsi hän jo Virgiliuksen ja
Horatiuksen runot kokonaan. -- Paitse vanhoja roomalaisia runoilijoita,
luki hän suurella innostuksella kaikellaisia muitakin kirjoja, mutta
romaaneja hän ei lukenut. Tieteelliset kirjat ja erittäinkin
matkakertomukset saivat hänet ihastumaan; mutta hänen isänsä, joka
arveli tieteellisten kirjojen sotivan uskontoa vastaan, tahtoi
pakoittaa poikaa lukemaan vakavia uskonnollisia kirjoja, josta viimein
oli syntynyt isän ja pojan välillä niin suuri erimielisyys, että isän
täytyi käyttää vanhemman-oikeuttansa poikaa kohtaan ja viimeisen kerran
sanoo Livingstone saaneensa tutustua kepin kanssa, kun hän ei suostunut
lukemaan Wilberforce'n käytännöllistä jumaluusoppia. Mutta tämä
vastahakoisuus yksitoikkoisten ja kuivasisältöisien hengellisten
kirjojen lukemiseen oli sittemmin kadonnut, kun Livingstone jonkun
vuoden kuluttua oli saanut käsiinsä toht. Dick'in oivalliset teokset
"Uskonnon filosofiiassa", ja "Filosofiian tulevasta olemuksesta".
Näistä kirjoista oppi Livingstone sen, jota hän hartaimmasti oli
toivonutkin, nimittäin, että hänen oma ajatuksensa oli oikea siinä
kohden, ettei uskonto ja tieteellinen oppi ole keskenänsä vihollisia,
vaan ystäviä. Livingstone oli saanut jumalisen kasvatuksen Skottlannin
valtiokirkon opissa, ja oli helposti käsittänyt ihmisen sovitus-opin
vapahtajan kautta, mutta nyt vasta hän rupesi ajattelemaan, että hänen
tuli sovittaa nämä opinkappaleet itseensä. Hänessä heräsi palava
halu saada voimiensa mukaan työskennellä onnettomien pakanoiden
saattamisessa kristin-opin ja evankeliumin valoon. Sen vuoksi hän
päätti lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan. Voidaksensa sellaisena
toimiskella suuremmalla menestyksellä, rupesi hän lukemaan lääke-oppia.
Hänen palava halunsa kiihoitti häntä aina uusiin tutkimuksiin ja kun
hän 19 vuoden ijällä oli tehtaassa otettu kehrääjäksi, luki hän yhä
edespäin, niin, että hänellä oli kirja avoinna luonansa ja taisi työtä
tehdessään painaa mieleensä yhden lauseen kerrallaan, jonka hän kirjan
ohitse kulkiessaan oli siitä ennättänyt lukea. Kas tässä kaunis
esimerkki nuorisolle seurattavaksi! Työstänsä hän sai niin hyvän
palkan, että hän talvi-ajoilla harjoitteli opintoja Glasgow'issa ja oli
taas seuraavana kesänä tehtaan työssä. Omin apuinensa oli hän siten
työskennellyt saamatta vähintäkään aineellista kannatusta muilta ja hän
olisikin täyttänyt aikomuksensa mennä Kiinaan, mutta muutamat hänen
tuttavistansa kehoittivat häntä menemään Lontoon lähetysseuraan, koska
se oli kaikin puolin vapaa lahkolaisuudesta. Se ei lähetä pakanoille
episkopaalisen kirkon, ei presbyterisen eikä independentti-seurakunnan
oppia, vaan Kristuksen puhdasta evankeliumia, ja tämä olikin
Livingstonen mielestä aivan oikein.

Kun Livingstone oli suorittanut lääkärin arvoon vaadittavat tutkinnot
ja Englannissa laajentanut jumaluusopillisia tietojansa, oli hän valmis
lähtemään Kiinaan, mutta samaan aikaan oli syttynyt ankara sota
Englannin ja Kiinan välille. Livingstone ei sen vuoksi tahtonut lähteä
rauhattomalla ajalla tuohon eurooppalaisille suljettuun maahan. Sen
sijaan avautui hänelle uusi toiminnan ala Afrikassa, johon hänen
halunsa kääntyi luettuansa toht. Moffat'in teoksia. Hän astui siis
laivaan v. 1840 ja tuli Kap-kaupunkiin, josta hän vähän ajan kuluttua
lähti sisämaahan, kulkien ensin laivalla Algoa-lahteen, ja sieltä
maata myöten Kuruman-nimiseen lähetys-siirtokuntaan, Betshuanien
maassa, noin 700 engl. peninkulmaa[1] Kapkaupungista koillista kohti.
Tämän lähetys-uudisasuntolan olivat lähetyssaarnaajat Hamilton ja
Moffat perustaneet kolmekymmentä vuotta sitä ennen ja se oli jo
pidettävä etäisimpänä paikkakuntana sillä seudulla, jota taisi lukea
lähetystoimen työ-alaksi. Lähetys-huone ja kirkko olivat täällä
rakennetut kivestä, ja puutarhat, joita Kuruman-joki kasteli, kasvoivat
hedelmäpuita ja viiniköyunöksiä. Eurooppalaiset viljalajit menestyvät
täällä erinomaisen hyvin, ja seudun kauneutta enentää suuressa määrässä
ympäristön autio ja kolkko ulkomuoto. Koko paikan kauneus ja tuottavuus
on lähetyssaarnaajain ansiona pidettävä. Livingstone mieltyi tähän
seutuun suuresti, ja lienee siihen ollut sekin syynä, että hän täällä
oli tullut tuntemaan elämänsä seurakumppanin, toht. Moffat'in tyttären
Mary'n, jonka hän v. 1844 nai. Avio-elämässään oli Livingstone
onnellinen; hänen vaimonsa, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen,
oli syntynyt Afrikassa ja oli tottunut maan oloihin sekä kaikellaisiin
talous-askareihin, joita vaaditaan talon-emännältä, joka asuu
sivistyneiden kansain rajojen ulkopuolella. Kolme poikaa ja yksi tytär
olivat Livingstonen yksinäisessä elämässä suurena hauskuutena.

Asuttuansa jonkun aitaa Kurumanissa ja Mabotsa'ssa lähellä Kurumania,
siirtyi Livingstone etemmäksi koillista kohti ja asettui Kolobeng'iin,
Betshuanien maassa. Mabotsa'ssa uhkasi kerran Livingstonea ankara
hengen vaara. Sitä seutua näet rasitti suuressa määrässä petoeläinten,
varsinkin leijonain paljous. Päästäksensä näistä haitallisista karjan
hävittäjistä lähti kerran joukko miehiä metsästysretkelle ja saivatkin
joukon leijonia piiritetyksi. Livingstone oli lähtenyt mukaan
saadaksensa jonkun pedoista ammutuksi, mutta tällä matkalla kävikin
niin onnettomasti, että kuolettavasti haavoitettu leijona hyökkäsi
häntä vastaan ennenkun hän ennätti sen torjua päältänsä, puri häntä
ankarasti vasempaan käsivarteen, ja olisi ehkä repinyt hänet
kuolijaaksikin, jos eivät hänen seuralaisensa olisi häntä pelastaneet.
Omituisena ilmiönä kertoo Livingstone, ettei hän tässä tilaisuudessa
tuntenut vähintäkään tuskaa, vaan oli ikäänkuin horroksissa, vaikka
hän kyllä selvästi näki ja ymmärsi vaarallisen tilansa. Kun leijona
ravisti häntä niinkuin kissa hiirtä, katosi hänestä kaikki pelko ja
kauhistuksen tunne ja hän arvelee, että sama tunne mahtanee olla
kaikilla muillakin otuksilla, jotka joutuvat raatelevan pedon
saaliiksi, ja että tätä tunnetta täytyy pitää laupiaan Luojan säätämänä
seikkana, joka otukselta helpoittaa kuoleman tuskan.

Betshuani-kansan eri heimokunnista kertoo Livingstone, että heillä on
nimet eri eläinten nimien mukaan. Niin merkitsee esim. Bakatla-heimon
nimi -- apinasta syntyneitä, Bakuena -- alligatorista syntyneitä,
Batlápi -- kalasta syntyneitä j.n.e., ja kukin heimokunta välttää
kaikin tavoin sellaisen elävän tappamista, josta sillä on nimensä.
Näyttää siis siltä, kuin he ennen olisivat olleet eläinten
palvelijoita, kuten muinaiset Egyptiläiset. Kun tahtoo kysyä mihin
heimokuntaan joku kuuluu, kysytään mitä eläintä hän "tanssii", sillä
asukkaat käyttävät selittäessään sukuansa sanaa "bina" (tanssia) sen
elävän nimen kanssa, josta heillä on nimensä. Arvattavasti on samaa
eläintä ennen jumalana palveltu ja sen palvelukseen on tanssiminenkin
kuulunut. Samaa elävää he vieläkin pelkäävät ankarasti.

Livingstone asettui asumaan Bakuena-heimokunnan keskuuteen, ja tuli
pian hyväksi ystäväksi sen ruhtinaan Sitshelin kanssa. Tämä mies oli
erittäin ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen. Jo alussa oli Livingstone
mielihyvällä huomannut hänen taipuvaisuutensa ystävyyteen häntä kohtaan
ja sittemmin onnistui hänelle saada Sitsheli käännetyksi kristinuskoon,
jota oppia hän uutterasti rupesi selittämään alamaisillensakin.

Kun Sitsheli vielä oli lapsi, oli hänen isänsä suututtanut alamaisensa
niin, että he hänen tappoivat ja eräs ala-ruhtinas anasti vallan. Joku
mahtavampi mies, joka oli entisen kuninkaan sukulainen, oli surman
käsistä pelastanut hänen lapsensa. Näiden ystävät kehoittivat
naapurikansan Makololojen kuningasta Sebituane'a auttamaan Sitsheliä
takaisin hallitukseen ja sen hän tekikin, josta Sitsheli koko elämänsä
oli kiitollinen hänelle. Hän oli jo saanut valtansa vahvistetuksi kun
Livingstone tuli hänet tuntemaan. Sitsheli mielistyi pian
Livingstoneen, vaikka hän ensin suuresti peljästyi kuullessaan
Livingstonen puhuvan sellaisista asioista kuin "viimeisestä tuomiosta,
tulevasta elämästä, suuresta valkoisesta istuimesta, johon Hän istuu,
jonka kasvojen edessä taivas ja maa vapisevat", j.n.e., ja sanoi
Livingstonelle: "Sinä saat minun peljästymään, -- näistä sanoista minun
luuni vapisevat ja minulla ei ole enää voimaa ollenkaan; -- mutta minun
esi-isäni elivät samaan aikaan kuin sinunkin; miksi he eivät tänne
ennen saaneet tietoa näistä hirvittävistä asioista? Nyt he ovat kaikki
menneet pois pimeyteen, tietämättänsä mihin ovat joutuneet." --
Livingstone koki selittää matkan vaikeutta ja pituutta ja miten
valistus ja oppi vähitellen leviää etemmäksi parannettujen
kulkuneuvojen, laivojen y.m. avulla, ja lausui varmaan uskovansa, että
kristin-oppi vielä on leviävä kaikkeen maailmaan kaikkien kansojen luo
kuten vapahtajamme on ennustanut.

Kun tilaisuus ilmestyi, rupesi Sitsheli erittäin suurella innolla
opettelemaan lukemaan ja kuunteli hyvin mielellänsä Livingstonea kun
hän luki raamattua, etenkin profeetta Jesajan ennustusta, josta
Sitsheli usein niin ihastui, että hän lausui: "Kas sepä vasta oli mies,
tuo Jesaja! Hänpä oikein osasi kelpo lailla puhua!" Niin mielellään
rupesi Sitsheli lukemaan, että hän unhotti entisen lempi-toimensa,
metsästämisen, ja tarpeellisen liikunnon puutteessa alkoi hän, joka oli
laihanpuoleinen mies, pian lihota ja tuli jotenkin lihavaksi.

Kaikkialla tapasi Livingstone täällä rauhallista hyväntahtoista
väkeä, joiden kanssa oli helppo tulla toimeen, mutta he olivat paljo
heikommat kuin heidän naapurinsa Kafferit, jotka heitä suuressa
määrässä sortavat ja ahdistavat. Heidän pää-elatuskeinonsa on
karjanhoito ja metsästäminen, mutta maanviljelys on heille myöskin
tuttu. Metsänriistaa täällä on erittäin suurissa määrin ja sitä
pyydetäänkin hyvin monella tavalla. Suuria yhteisiä metsästysretkiä
panevat asukkaat toimeen siten, että ensin rakennetaan hyvin pitkät
lujat aitaukset, V kirjaimen muotoon niin että ne muodostavat toisessa
päässä kapean kujan, ja aitojen kulmaan jätetään aukko, jonka suulle
kaivetaan hyvin suuri kuoppa. Sen reunat peitetään tarkasti vehreillä
puun oksilla ja kun kaikki on valmiina, lähtee summaton ihmisjoukko
ahdistamaan metsän otuksia aitojen väliin. Peljästyneinä metsästäjäin
kovasta meluamisesta syöksee laumoittain kaikenlaisia eläimiä
aita-solaan, joka yhä kapenee, ja viimein juoksevat otukset suuressa
ahdingossa sekaisin eteenpäin, kunnes ne nurin niskoin putoavat
kuoppaan. Sillä tavoin pyydetään usein satamäärin varsinkin
antilooppeja, sebroja ja suurempia otuksia, niinkuin giraffeja,
elefantteja ja sarvikuonoja. Näiden rinnalla tavataan petoeläinten
joukossa leijonia, leopardeja, Kap-maan shakaaleja, erämaan kettuja eli
tsebroja y.m.m. Joskus jatkuu niin, että kuoppa tulee otuksia täyteen
ja toiset pääsevät toisten yli hyppimällä pakoon. Asukkaat sanovat
tuollaista pyydystä "hopo'ksi".

Livingstone eleli tämän kansan keskuudessa vuoteen 1852 saakka, jolloin
ankara kuivuus, joka uhkasi tehdä nälänhädän koko seudulle, pakoitti
Sitshelin muuttamaan heimokuntansa kanssa asuinsijaa Kolobeng-nimisen
virran rannalle noin 40 engl. peninkulmaa sen entisestä asuinpaikasta.
Uudispaikka sai saman nimen kuin virrallakin oli ja Livingstone seurasi
heimokuntaa asettuen hänkin asumaan Kolobengiin. Rakentaessaan asumusta
uudella seudulla täytyi Livingstonen itsensä tehdä kaikki työt, tehdä
tiiliä, muurata, olla seppänä, nikkarina j.n.e. sillä kansaa ei hän
voinut käyttää avukseen muutoin kuin käskyläisinä koska he olivat
kaikkiin töihin peräti tottumattomat. Kun hän jo oli merkinnyt
huoneensa paikan ja maahan pistetyillä puikoilla oli näyttänyt
minkälaiseksi huone oli tehtävä, olivat hänen apulaisensa vähällä tehdä
sen pyöreäksi, sillä heidän oli aivan mahdotonta ajatella nelikulmaista
asumusta, jommoista eivät olleet milloinkaan nähneet. Paitse näitä
tällaisia vastuksia oli erittäin suuri haitta Betshuanien naapureista
Transvaalissa, Boer'eista[2], joiden silmissä sekä lähetyssaarnaajat,
että englantilaiset kauppiaat ovat suurena kiusana. Boerit olivat
nimittäin tottuneet kohtelemaan alku-asukkaita väkivaltaisesti,
pakoittaen heitä usein orjuuteen ja rasittivat heitä muutoinkin kovasti
ja suurimmalla vääryydellä. Sitävastoin ovat ne boerit, jotka eivät ole
vetäyneet pois Englannin lakien suojeluksesta, tunnetut ahkerana,
raittiina ja erittäin vierasvaraisena kansanluokkana. Valitettavasti
ovat erämaan rajoilla asuvat boerit aivan toisenlaiset. Syntyneinä
sellaisessa maassa, jossa orjuus on varsin tavallista, ovat he
tottuneet pitämään sitä luonnollisena ja vaikka he uskonnollisen
opetuksen ja järjestetyn hallituksen puutteessa usein ovat vaipuneet
melkein yhtä alhaiselle kannalle kuin neekerit heidän ympärillään, on
heihin kuitenkin juurtunut tyhmä luulo, että he ovat naapureitansa
paljoa paremmat. He katselevat sen vuoksi englantilaisia kauppiaita
suurimmalla epäluulolla, ja pelkäävät, että he neekereille myyvät
pyssyjä ja ampuma-aseita, joten neekerit pian saisivat ylivallan, sillä
boerien ylivalta on vaan perustunut siihen, että heillä on paremmat
aseet, ja siten he ovat pitäneet kurissa neekerejä, joita on monta
vertaa enempi. Noita heikompia neekerejä vastaan tekivät he
Livingstonen aikana suurissa joukoissa oikeita metsästysretkiä, ja kun
he olivat saaneet miehet jostakin kyläkunnasta ampuma-aseillansa
karkoitetuiksi, oli tavallista, että he ryöstivät vaimot ja lapset
orjuuteen. Tekivätpä he useita ryöstöretkiä Sitshelin heimokuntaakin
vastaan silloin kun Livingstone asui Kolobeng'issä, hävittivät
Livingstonen asunnon ja turmelivat hänen kirjastonsa. Boerien alhainen
sivistyskanta näkyy siitäkin, että kuu he olivat saaneet kuulla
epätietoisia huhuja lordi Rosse'n suuresta tähtikiikarista
Kap-kaupungissa, he lausuivat suuresti paheksuvansa, että Englannin
hallitus sellaisen koneen oli varustanut heitä väjyäkseen toiselta
puolen vuoristoa.

Vuonna 1849 lähti Livingstone kahden Englantilaisen, Oswell'in ja
Murray'n kanssa tutkimusretkelle Ngami-järven seuduille ja kulki
silloin suuren Kalihari-erämaan kautta. Tämä erämaa, joka monin paikoin
on yhtä autiota ja kuivaa kuin Saharakin, on ollut suurena haittana
maan tuntemiselle, sillä harvat uskaltavat lähteä sen halki
kulkemaankaan. Monin paikoin on pelkkä melkoinen pölyhiekka näkyvissä
ja kosteita paikkoja on varsin harvassa. Kuitenkin asuu tässä erämaassa
ihmisiä, sillä siellä täällä kulkee pitkiä laaksoja ja entisten jokien
uurroksia, joiden pohjalla tapaa vettä kun niihin kaivetaan kuoppia.
Bakaliharit, joksi erämaan asukkaita sanotaan, ovat hyvin epäluuloiset
kaikkia muukalaisia vastaan ja säilyttävät vesipaikkansa suurimmalla
tarkkuudella. Luonto on kuitenkin kasvikunnassa luonut apukeinoja
janoon nääntyvän erämaan halki kulkijan hyväksi. Eräs vähäinen kasvi,
joka ulkomuodoltaan on ihan vähäpätöisen näköinen, on erämaan
asukkaille suurena siunauksena. Kun tämän kasvin juurta kaivaa pari
kolme korttelia, tapaa maan sisässä noin lapsen pään kokoisen
juurimukulan, joka sisältä on hyvin mehukas ja sen neste on
virvoittavaista. Toinen yhtä hyödyllinen kasvi on vesimeloni, joka
sade-ajan lopulla kasvaa suurissa määrissä ja sen hedelmiä syövät
kaikki eläimet erittäin halukkaasti.

Livingstonen ja hänen toverinsa matka alkoi Kesäkuun alussa.
Kuljettuansa suurella vaivalla ja taistellen monenlaisten
vastuksien kanssa, saapuivat matkamiehet Tsuga-virralle, joka tulee
Ngami-järvestä. Maa tämän järven ympäristöllä on erittäin hedelmällistä
ja vesirikasta. Ngami-järven suuruus ei ole sen suurempi, kuin että
jalkamies voi kiertää sen ympäri kolmessa päivässä. Matkalla tänne oli
Livingstone tullut tarkemmin tuntemaan elämää erämaassa ja kaikkia
niitä vaaroja, joita saa kokea sen kautta matkustaessa. Livingstonen
aikomus oli jatkaa matkaansa Ngami-järven pohjoispuolelle mahtavan
_Sebituane_ nimisen ruhtinaan maahan, mutta tienoppaiden puute
pakoitti häntä kääntymään takaisin.

[Kuva: Ngami-järven keksintö.]

Seuraavana vuonna, 1850 lähti Livingstone uudestaan näille seuduille,
mutta tultuansa Ngamin rannoille täytyi hänen kääntyä takaisin, sillä
hän tuli sairaaksi ja hänellä oli perheensä mukanansa. Sebituane
lähetti lähettiläitä Kolobeng'iin viemään lahjoja Livingstonelle ja
samalla hän antoi käskyn välillä asuville erämaan asukkaiden
ruhtinaille, Sekomille ja Letshulatebe'lle, etteivät he saisi
Livingstonea estää jos hän tulisi kolmannen kerran. Livingstone
lähtikin vielä kerran ja saapui Sebituanen alamaisten Makololojen luo,
jotka vastaanottivat hänet suurella ilolla ja ilmoittivat hänen tulonsa
heti ruhtinaallensa. Sebituane tuli kohta Livingstonea vastaanottamaan
ja he kohtasivat toisensa vähäisellä saarella suuressa Liambey- eli
Sambesi-virrassa, jonka yläjuoksulle nyt ensi kerran oli saapunut
eurooppalainen.

Näillä seuduilla tavataan erittäin merkillinen pieni kärpäsen
kokoinen elävä, jota nimitetään tsetse. Tämä hyönteinen on Etelä- ja
Keski-Afrikassa sangen suurena rasituksena, sillä jos se kerrankin
puree raavas-eläintä, hevoista tahi koiraa, kuolee purtu eläin
auttamattomasti, usein aivan heti, mutta joskus pitemmän ajan,
tavallisesti kymmenen päivän kuluttua. Imevät vasikat, muuli-aasit,
aasi ja vuohi sekä metsänotukset eivät kuitenkaan kärsi vähintäkään
tsetsen puremasta, eikä sen purema tuota ihmisellekään mitään vahinkoa.
Tästä turmiollisesta hyönteisestä ei Livingstone tiennyt mitään
tullessaan Sebituanen maahan, ja häneltä kuolikin sentähden 43 härkää
kun hän ei tiennyt eläimiänsä varoa. Sebituane, jota Livingstone
kuvailee jaloimmaksi afrikalaiseksi ruhtinaaksi, jonka hän koskaan oli
tullut tuntemaan, lupasi heti ensi kerran kohdatessaan Livingstonen,
antaa hänelle tarpeeksi monta härkää, koska hän arvasi hänen juhtansa
tulleen tsetsen puremiksi, kuten ne olivatkin.

Sebituane oli silloin kun Livingstone hänet ensi kerran tapasi, 45
vuoden ijällä. Ulkomuodoltaan oli hän paljo vaaleampi kuin tavalliset
neekerit, hoikka ja pitkä, sekä kaljupäinen. Käytöksessään osoitti hän
arvokasta malttia ja puheessaan oli hän suorempi kuin kukaan muu
ruhtinas, jonka Livingstone oli tavannut. Sotilaana oli hän tunnettu
parhaimmaksi kaikista uudis-asuntojen toisella puolella. Rohkeudellaan
ja uljaalla toimellansa oli hän saanut kansansa, Makololot, kohotetuksi
suureen mahtavuuteen, ja taisi vastustaa tuota sotaisaa ja voimakasta
kafferilaista Matebele-heimokuntaa, jota suuresti peljätty Mosilikatse
hallitsi. Sodassa johti Sebituane itse joukkojansa, ja vihollisen
ilmestyessä koetteli hän sotatapparansa terää, kehuen sitä kyllä
teräväksi ja uhkasi, että joka selkänsä kääntää viholliselle, hän saisi
siitä maistaa. Sebituane oli niin nopea juoksemaan, että jokainen
tiesi, ettei pelkuri päässyt häntä pakoon. Jos joku vältti taistelua
tai vetäytyi siitä pois, oli Sebituanen tapa pilkallisesti kysyä
tahtoiko tämä mieluummin kuolla kotona, ja tämän toivon hän
tavallisesti täytti siten, että viipymättä mestautti pelkurin.

Sodassa Matebelejä vastaan, jotka asuivat Sambesi-virran eteläpuolella,
teki Sebituane tietämättänsä ihmiskunnalle hyvän työn kun hän karkoitti
virrassa olevien saarien asukkaat, jotka olivat auttaneet hänen
vihollisiansa. Nuo saarien asukkaat olivat nimittäin rosvoina kauan
estäneet kaikkea kulkua virtaa myöten ja sen yli. Nyt oli pääsö
Sebituanen maahan avattu. Hän itse osoittihe Livingstonea kohtaan
erittäin vierasvaraiseksi ja oli suuressa määrässä helpoittanut
Livingstonen tänne tuloa. Sebituane tiesi kaikki tärkeämmät tapaukset
maassansa, sillä hänellä oli erittäin hyvä taito saada alamaisiansa
itseensä mieltymään. Alhaisimpiakin köyhiä kohteli hän ystävällisesti
ja suurella vierasvaraisuudella. Tästä ihastuneina nämä mieltyivät
häneen ja antoivat hänelle kaikkia tietoja mitä suinkin taisivat.
Sebituane ei laskenut ainoatakaan muukalaisparvea luotansa menemään
antamalla heille jokaiselle, yksin heidän palvelijoillensakin, jonkun
lahjan, ja täten levisi hänestä hyvä maine laajalta ympäri. Jokainen
ihaili hänen hyvää sydäntänsä ja viisauttansa. Hän ihastui suuresti
siitä luottamuksesta, jonka Livingstone oli osoittanut tuodessaan
mukanansa perheensäkin. Sentähden hän tahtoi Livingstonelle näyttää
koko maansa ja lupasi hänelle minkä paikan hyvänsä tämä vaan tahtoi
asuaksensa.

Livingstone päättikin asettua tänne asumaan ja vaikuttamaan
lähetyssaarnaajana, ja hänen seuraajansa h:ra Oswell aikoi täällä
ruveta tarkempia maantieteellisiä tutkimuksia tekemään. Mutta aivan
kohta hänen tulonsa jälkeen sairastui Sebituane keuhko-tulistukseen
ja kuoli lyhyen ajan kuluttua. Hallitus jäi hänen tyttärellensä,
Ma-mochisane'lle, joka kyllä lupasi Livingstonelle asuinpaikan
ilmaiseksi, missä hän vaan tahtoi, mutta kun korkeammat seudut, jotka
ovat terveellisimmät, olivat vaikeammat puolustaa virran eteläpuolella
asuvien vihollisten hyökkäyksiä vastaan kuin virran rantamaat, jotka
taas olivat terveydelle varsin vahingolliset, niin lähtivät Livingstone
ja Oswell matkustamaan etemmäksi ja löysivät silloin Sambesin
keski-juoksun, keskeltä mannermaata. Tämä keksintö oli tärkeä, sillä
sitä ennen ei tiedetty Sambesin siellä olevankaan. Virta oli silloin
kuivimmallaan ja kuitenkin oli siinä kolmesta kuudensadan kyynärän
leveydeltä syvää vettä. Oswell sanoi, ettei hän missään, ei edes
Intiassa, ollut nähnyt niin komeata virtaa. Tulvan aikana se nousi
ainakin kymmenen kyynärää ja muutti silloin laakeat rannat ympärillänsä
parinkymmenen engl. peninkulman laajuudelta järveksi. Sambesin ja sen
oikealta puolelta tulevan lisävirran Tshoben mäkinen maa on alhaista
suomaata, ja sen tiheitä kaisilistoja käyttivät Makololot luonnollisina
suojinansa vihollisiansa vastaan. Livingstone ei kuitenkaan tahtonut
asettua asumaan näin terveydelle vahingolliselle seudulle, vaan päätti
lähettää perheensä Englantiin kunnes hän itse olisi etsinyt jonkun
terveellisen ja muutoin edullisen seudun asuaksensa. Hän matkusti sen
vuoksi Kap-kaupunkiin, oltuansa jo 11 vuotta erillään sivistyneiden
ihmisten seurasta. Hän tuli Kap-kaupunkiin huhtikuussa 1852, jolloin
sota oli paraillaan Kafferien ja Englantilaisten välillä. Kuitenkin
pääsi hän kulkemaan aivan rauhallisesti uudisasuntojen kautta, yhtä
turvallisesti kuin jos hän olisi matkustanut Englannissa. Saatuansa
perheensä lähetetyksi laivalla Englantiin, lupasi hän itse palata
heidän jäljessään parin vuoden kuluttua, kun hän ensin oli etsinyt ja
löytänyt sopivan ja terveellisen seudun työ-alaksensa.

Livingstone oli jo viettänyt yksitoista vuotta Afrikassa, jolla ajalla
hän oli oppinut maan-asukasten kieltä ja tehnyt useita matkustuksia;
niiden ohessa hän oli tieteellisillä tutkimuksilla hankkinut
monenlaisia uusia tietoja, mutta hänen suurimmat keksintömatkansa
alkavat vasta vuodesta 1852 ja niitä aiomme tästälähin tarkastella.



II.


Kesäkuussa v. 1852 lähti Livingstone Kap-kaupungista varsinaiselle
tutkimusmatkalle Sisä-Afrikaan. Tämä on ensimmäinen suurempi matkustus,
jonka hän teki, ja se kesti vuoteen 1856. Hänellä oli tällä matkalla
mukanansa ainoastaan muutamia seuraajia. Hän matkusti vaunuissa, joiden
eteen valjastettiin maan tavan mukaan härkiä. Kun moinen matkustustapa
ei juuri ole mukavinta eikä nopeatakaan laatuansa, niin kävi matka
hitaasti ja vaivaloisesti. Mutta kuitenkin saapui Livingstone ilman
erinäisiä suurempia vastuksia Kolobeng'iin, entiseen asuntoonsa.
Ennen tänne tuloansa oli hän tullut tarkemmin tuntemaan Grika-kansan
oloja. He asuvat Oranje-virran pohjoispuolella ja ovat syntyneet
hollantilaisten uudisasukasten ja hottentottien sekoittumalla.
Livingstonen matkustaessa tässä maassa oli siinä erittäin selvästi
nähtävänä mitä yhden miehen nero voipi aikaan saada. Grikojen valitsema
ruhtinas Waterboer, oli heitä hallinnut jo monta vuotta, ja jo heti
hallituksensa alussa oli hän julistanut kaikki ryöstöretket maassansa
kielletyiksi. Kap-maan hallituksen kanssa oli hän tehnyt liiton, jonka
nojalla hän vuosittain sai määrätyn rahasumman koulujen kustantamista
varten maassansa. Kun monet Kap-maan pohjoispuolella asuvat kansat
olivat usein hävitysretkillä hätyyttäneet rajoja, asettui nyt Waterboer
maan suojelijaksi tällä puolella ja piti omia alamaisiansakin niin
hyvin laillisessa kurissa, että kun muutamat heistä olivat lähteneet
ryöstöretkelle Oranje-virran eteläpuolelle, hän heti otti päämiehet
vangiksi ja tutkittuansa heidän asiansa oman neuvoskuntansa kanssa,
mestautti heidät muille varoitukseksi. Vähällä oli tämä työ kuitenkin
aikaansaattaa hänen oman perikatonsa, sillä muutamat hänen valtansa
alaiset alaruhtinaat nostivat häntä vastaan ankaran kapinan, mutta sen
hän kumminkin sai kukistetuksi. Sittemmin hallitsi hän kenenkään
vastustamatta ja kun hän huomasi sen turmion, joka väkevien juomain
kauppaamisesta rupesi yleensä leviämään hänen alamaisissaan, kielsi hän
kaiken viinan tuonnin maahan, ja tätä sääntöä noudatettiin niin
tarkoin, että jos joku keksittiin kuljettavan viinaa maakuntaan,
kaadettiin koko hänen varastonsa maahan. Näin lujat keinot olivat
viimein aikaan saaneet, että Grikat muuttuivat raittiiksi,
rehelliseksi kansaksi ja ovat nyt joltisellakin sivistyksen kannalla;
heidän pääkaupunkina Klaarwater on säännöllisesti rakennettu, siellä on
kirkko ja koulu ja sen asukkaita pidetään luotettavina ihmisinä. Heillä
on myöskin raamattu käännettynä omalla kielellänsä. Sen käänsi toht.
Moffat, Livingstonen appi. Omituinen seikka on, että Grikan kieli, kun
se on puhdasta, on niin runsasvaraista, että esim. Moffatin kääntämässä
viidessä Mooseksen kirjassa kaikki lauseet ovat täydellisesti
lausutut yhtä harvoilla sanoilla kuin Septuaginta-käännöksessäkin[3] ja
paljon lyhyemmästi kuin Englannin kielellä.

Grikojen maan läpi kuljettuansa tuli Livingstone Kolobeng'iin,
Betshuanien maassa, josta jo olemme edellisessä puhuneet. Sattumalta
olivat erityiset esteet viivyttäneet häntä pari viikkoa Kuruman'issa ja
siten hän ei joutunut näkemään sitä hyökkäystä, jonka boerit sillä
välin olivat tehneet Bakuaneja vastaan. Siitä tuli Livingstonelle tieto
kirjeessä, jonka ruhtinas Sitshelin vaimo Masebele toi mieheltänsä
toht. Moffatille. Kirjeessään lausuu ruhtinas Sitsheli seuraavasti:

  "Sydämmestäni rakastettu ystäväni, jolla on koko sydämmeni luottamus,
  minä olen Sitsheli; boerit ovat minut peräti kukistaneet, he
  hyökkäsivät minua vastaan vaikka en ole heille mitään pahaa tehnyt,
  He vaativat minua rupeamaan heidän alamaiseksensa ja minä sen
  kielsin. He tahtoivat, että minä estäisin englantilaisia ja Grikoja
  matkustamasta maani kautta (pohjoiseen). Minä vastasin: he ovat
  ystäviäni, enkä voi heistä ketään estää. He tulivat lauantaina ja
  minä pyysin, etteivät he sunnuntaina taistelisi, ja siihen he
  suostuivat. Maanantaiaamuna he alkoivat taistelun päivän valetessa
  ja ampuivat kaikin voimin, polttivat kaupungin ja hajoittivat
  meidät. He tappoivat kuusikymmentä miestä minun väestäni, ja
  ottivat vangiksi lapsia, vaimoja ja miehiä. He veivät pois kaiken
  karjamme ja tavaramme; ja myöskin Livingstonen talon he ryöstivät
  tyyten. Heillä oli 84 vaunua ja yksi kanuuna, ja ryöstettyään meidän
  vaunumme oli heillä 88. Metsästäjäin (muutamain  englantilaisten,
  jotka metsästelivät ja tutkivat pohjoisempana olevia maita) kaikki
  tavarat hävisivät kaupungin palossa ja boer'eja kuoli kahakassa 28.
  Niin, rakastettu ystäväni, vaimoni lähtee nyt lapsia tervehtimään
  ja Kobus Hae johdattaa häntä teidän luoksenne.

                                                 Minä olen Sitsheli
                                                 Machaaselin potka".

Tämä kertomus oli aivan todenperäinen eikä boeritkaan sitä valheeksi
väittäneet, kertoivat vaan Kap-kaupungissa ilmestyville sanomalehdille
syyn hyökkäykseensä olleen sen, että Sitsheli oli muka "yltynyt
liian röyhkeäksi". Bakuaneille seurasi tuosta ryöstöretkestä kova
nälänhätä. Sitsheli lähti Kap-kaupunkiin valittamaan ja apua anomaan
englantilaisilta; hän aikoi lähteä Englantiin saakka, mutta varojen
puutteessa hän ei sinne päässyt eikä Kap-maallakaan saanut apua. Tätä
seikkaa moitti Livingstone suuresti, että nimittäin Kap-maan
erikoishallitus jätti alku-asukkaat pahasti mahtavampain naapuriensa
sorron alaisiksi. Sitsheli kosti myöhemmin vihollisilleen ja valloitti
uusia maita, joten hänen valtansa ja mahtavuutensa kasvoi suuremmaksi
kuin ennen ja useat heimokunnat antausivat mielivaltaisesti hänen
hallituksensa alaisiksi.

Näiden rauhattomuuksien aikana ei Livingstone tahtonut viivytellä
Bakuanein maassa, vaan kiiruhti pohjoista kohti Kalihari-erämaan
kautta. Erämaan asukkaat, jotka aikaisemmin olivat osoittainneet
vastahakoisiksi ja olivat rakentaneet kaikellaisia esteitä Livingstonen
edellisellä matkalla heidän maansa kautta, olivat nyt erittäin
avulijaat ja heidän hallitsijansa Sekomi auttoi Livingstonea kaikin
tavoin niin että hän saapui Tsuga-virran alavarsilla oleville
suolalakeuksille. Nämä lakeudet ovat aivan tasaiset kuin meren pinta ja
niin laajat, ettei silmä eroita reunoja. Maa on kalkkiperäinen ja
ainoastaan ohut multakerros on päälliimmäisenä. Ilman-ala on
terveydelle hyvin turmiollinen, ja monet Livingstonen seuralaisista
olisivat peräti nääntyneet, jollet hän olisi saanut oppaiksi maan
asukkaita, jotka heidät johdattivat terveydelle vähemmin turmiollisille
seuduille. Livingstone kertoo täällä tavanneensa suuria aarniometsiä,
joissa kasvoi erittäinkin runsaassa määrässä sitä puunlajia, jota
eurooppalaiset nimittävät baobab'iksi mutta Bakuanit movana'ksi. Tämä
puu on erittäin merkillinen monen ominaisuutensa vuoksi. Kun näet
muutamat puun lajit Afrikassa ovat hyvin arkoja jos niiden kuorta
vahingoitetaan, niin että voivat siitä kuollakin, jota vastoin ne
keskeltä voivat olla lahoja ja voipi kovertaa niiden keskuksen pois
ilman että puu siitä näyttää ollenkaan kärsivän, ovat toiset aivan
päinvastaiset ominaisuuksiensa puolesta, niin että esim. sen voi kuoria
aivan paljaaksi ilman että puu siitä kuolee, mutta jos sisusta
loukataan, kuolee se auttamattomasti, niin on movana-puulla molempain
edellämainittujen puunlaatujen sitkeähenkisyyden ominaisuudet. Sen voi
nimittää kuoria alastomaksi ja kovertaa onteloksi ilman että se lakkaa
kasvamasta. Movanan kuorista tekevät alkuasukkaat lujia köysiä. Sen
vuoksi nähdään tämä puu useimmiten aivan paljaaksi kuorittuna niin
ylhäälle kuin ihminen ylettää. Tavallinen puu siitä heti kuivuisi,
mutta movana kasvattaa vaan uuden kuoren. Tuli ei kuoleta tätä puuta ja
Livingstone kertoo nähneensä Angolassa poikki hakatun movanan, joka
vielä pitkänänsäkin kasvoi. Usein tavataan se mahdottoman suurena, jopa
niinkin suurena, että sen ympärys on 100 jalkaa; suurimpain näiden
puiden ikä arvataan pariksi tuhanneksi vuodeksi. -- Matkustettuaan
suurten tasamaiden halki, jossa tällaisia puita kasvoi varsin
runsaassa määrässä antaen metsiköissään suojaa erittäin suurille
metsäeläinjoukoille, joissa nähdään leijonia, nälkäkurkia, elefantteja,
sebroja ja monilukuisia antilooppilajeja, saapui Livingstone
Tshobe-virran rannalle, jonka yli hän suurten vaivojen perästä pääsi
suureksi hämmästykseksi toisella puolella asuville Makololo'ille, jotka
arvelivat Livingstonen pudonneen taivaasta heidän joukkoonsa, sillä he
eivät luulleet kenenkään voivan kulkea virran yli heidän tietämättänsä.

Makololot vastaan ottivat Livingstonen ystävällisesti saattaen hänet
pääkaupunkiinsa Linyantiin.

Kun Livingstone ensimmäisen kerran kävi Makololojen maassa, kuoli
heidän lempeä ja jalo hallitsijansa Sebituane, jättäen hallituksen
tyttärellensä perinnöksi. Mutta tyttären ei tehnyt mieli hallita ja sen
vuoksi hän jätti hallituksen veljellensä Sekeletu'lle, joka nyt siis
hallitsi heimokuntaa ja vastaanotti Livingstonen ystävällisesti.
Makololot olivat tehneet hänelle puutarhan, johon he kylvivät maissia,
että hänellä, kuten he sanoivat hänen lähtiessään Kap-kaupunkiin, olisi
palatessaan syötävää niinkuin muillakin. Vaimoväki survoi nyt maissin
puisissa huhmareissa hienoksi jauhoksi. Tämän jauhovaraston lisäksi
lahjoitti Sekeletu kymmenkunnan astiata mettä, joissa kussakin oli
kolmen kannun verta. Kerran viikossa tai joka toinen viikko sai
Livingstone häneltä härän teurastaaksensa ja kaksi lehmää lypsettiin
aina häntä varten aamuin illoin. -- Sekä heimokunnan hallitsija,
että alaruhtinaatkin ovat hyvin vierasvaraisia ja kestitsevät
aina tuttaviansa ystävällisesti. Tämä seikka on myös yksi syy
monivaimoisuuteen, sillä kun maanviljelys on vaimojen työ, niin ei
ylhäinen mies, jolla vaan on yksi vaimo, voi kylliksi arvokkaasti
vastaanottaa vieraitansa.

[Kuva: Maata kuokkivia naisia.]

Makololot ovat tottuneet hallitsemaan eivätkä mielellään ryhdy itse
maanviljelykseen, vaan teettävät sen alamaisillaan. Sitävastoin on
toinen heimokunta nimeltä Makalaka, jonka edelliset ovat laskeneet
valtansa alaiseksi, maata viljelevä heimo. Se viljelee durra-viljaa,
maissia, papuja, maapähkinöitä, vesimeloneja, kurkkuja, sokuriruohoa,
imeliä perunoita ja maniokkia. Muutamin paikoin, jossa kuivuus on liian
haitallinen, ovat Makalakat ruvenneet viljelyksiänsä kastelemaan
keinollisesti. Maanviljelyskaluna täällä on kuokka, johon rauta saadaan
malmista sulattamalla, Tämä teollisuus on niin suuri, että Linyantissa
käytettävät kuokat pää-asiallisesti ovat tuodut verona alamaisilta
heimokunnilta.

Makololojen maassa viipyi Livingstone kuukauden ajan, jonka kuluttua
hän lähti hallitsijan Sekeletun kanssa Liambey-virtaa myöten ylöspäin
Sesheke nimiseen suureen kylään, joka on vähän matkaa ylempänä
Tshobe- ja Liambey virtojen yhdyntäpaikkaa. Täältä lähti Sekeletu,
Livingstone seurassaan ylöspäin virtaa myöten. Makololot ovat
tottumattomat kulkemaan vesillä, mutta sitä vastoin ovat heidän
veronalaisensa Barotset erittäin taitavat kulkemaan pienillä kapeilla
venheillään, jotka useimmiten ovat yhdestä puusta tehdyt ja
litteäpohjaiset, niin että niillä voidaan kulkea hyvinkin matalalla
vedellä. Barotse-heimon jäsenet nimittävät virtaa Liambeyksi, joka
merkitsee "suuri virta". Samalla virralla on alempana toiset nimet
Luambeji, Luambesi, Ojimbesi ja Tsambesi y.m. jotka merkitsevät samaa,
ja osoittavat, että asukkaat pitävät tätä mahtavaa virtaa kulkuväylänä
maassansa. Livingstone kertoo tästä virrasta suurella ihastuksella,
kuinka kauniit sen ympäristöt ovat ja kuinka sen leveys muutamin
paikoin on toista englannin peninkulmaa. Virrassa on kauniita saaria,
jotka enimmäkseen ovat metsäisiä. Metsän eläviä on summattomissa
laumoissa virran rantamailla ja vähän etempänä siitä olevilla
mäkirinteillä, varsinkin elefantteja ja muita suuria eläviä, niinkuin
virtahepoja, sarvikuonoja, puhveleja, antilooppeja y.m. Muutamat seudun
asukkaat, niinkuin Manyekit ovat erittäin taitavat valmistamaan
halkaistuista puun juurista somia vakkasia, toiset ovat eteviä
saviastioiden tekijöitä ja rautaseppiä. Luonteeltaan ovat he
rauhallisia, eikä sotia ollut koskaan ennenkun orjakauppa tuli
tunnetuksi, muutoin kuin karjalaumojen tähden, mutta senkin tiesivät he
välttää siten, etteivät pitäneet karjaa ollenkaan, etteivät nämä
houkuttelisi vihollisia ryöstöretkiin. Asukkaat ovat Sekeletun ja
Makololojen alamaisia ja kussakin kylässä asuu pari Makololo-heimoon
kuuluvaa miestä, jotka alaruhtinaina heitä hallitsevat. Heidän
hallituksensa on kuitenkin lempeä, sillä ankara hallitus vaikuttaisi,
että alamaiset pakenisivat jonkun mahtavamman heimokunnan turviin.

Livingstone oli tullut Sekeletun maahan kuivain aromaiden halki
Etelä-Afrikan suuren erämaan Kaliharin ympäri ja löysi kuumemman
kostean ilmanalan, jossa kasvullisuus ja eläinkunta olivat paljoa
rikkaammat, mutta seutu terveydelle vahingollinen, ja hän kärsi paljon
kuumetautia, joka näillä suomailla on hyvin tavallinen. Kun hän siis
huomasi, ettei nämä seudut olleet soveliaat uudis-asuntopaikaksi
eurooppalaisille, päätti hän etsiä toisen tien meren rantamaalle ja
lähteä kulkemaan länttä kohti Portukalilaisten pääkaupunkiin
länsirannikolla, S:t Paul de Loandaan. Tähän aikomukseen yhtyivät
Makololotkin mielellänsä, sillä heidän hartain toivonsa oli saada
avatuksi itselleen joku kauppatie valkoisten ihmisten luo. Sekeletu
valitsi sen vuoksi 27 miestä seuraamaan Livingstonea, ja tämän entiset
seuralaiset lähetettiin takaisin kotoseuduillensa Betshuanien maahan.

Marraskuun 11 p, 1853 lähti Livingstone niiden seuralaisten kanssa,
jotka Sekeletu oli hänelle antanut, kulkemaan länteen päin. Hän supisti
ruokavaransa ja muut matkatarpeensa niin vähäisiksi kuin suinkin,
voidakseen sitä vähemmällä vaivalla kulkea. Sitäpaitse luotti hän
siihen seikkaan, että hän tulisi kulkemaan seutujen kautta, joissa oli
viljavalta metsänriistaa ja toivoi siis voivansa olla huoleti ainakin
lihaeväästä. Makololoilla oli sitäpaitse mukanansa elefantin hampaita,
jotka heidän piti myymän rantamaalla valkoisille. Livingstonella oli
koneittensa joukossa myöskin laterna magica[4] eli taika-lyhty, josta
hänellä oli suuri hyöty oleskellessaan alku-asukkaiden seurassa.

Matkalle lähdettiin ensin Tshobe-virtaa myöten kunnes se laski
Liambey'hin ja sitte kuljettiin tätä virtaa ylöspäin ihanan
Barotselaakson kautta ja jokaisessa kylässä, jossa noustiin
maalle, annettiin matkamiehille Sekeletun käskyn mukaan runsaasti
ruokavaroja. Suureksi ikäväkseen kuuli Livingstone, kun hän oli tullut
Nariele-nimiseen kaupunkiin, että vähän aikaa sitä ennen oli tehty
ryöstöretki pohjoisempiin osiin ja sen vuoksi oli hänestä varsin ikävä
kulkea samoja matkoja kuin hänen edelläkävijänsä rosvot, ja kun
Sekeletu tahtoi noiden pohjoisempien heimojen kanssa säilyttää rauhaa,
niin pakoitettiin hänen käskyläisensä Mpololo antamaan takaisin kaikki
ryöstämänsä vangit ja sovittaa naapurien kanssa rauha entiselleen.

Makololojen seassa ollessaan kertoo Livingstone tapahtuneen tapauksen,
joka osoittaa, että heidän seassansa ei vielä ollut tunnettu tapa antaa
rikkojan työllänsä sovittaa pahan työnsä. Eräs muukalainen kauppias oli
kulkiessaan heidän maassaan joutunut rosvojen käsiin ja kadotti kaiken
tavaransa. Makololoja suututti suuresti, että tällainen kohtelu
muukalaista kohtaan oli loukannut heidän mainettansa. Rosvo saatiin
kiini, mutta hän oli jo ennättänyt antaa saaliinsa toiselle, joka sen
vei piiloon, ja heimokunta oli neuvotonna miten sen piti menetellä
asiassa, sillä jos tavallinen kuoleman rangaistus olisikin käytetty
varasta vastaan, niin ei olisi tavarat kuitenkaan tulleet takaisin.
Asia lykättiin Livingstonen ratkaistavaksi ja hän maksoi itse kauppiaan
vahingon, mutta tuomitsi pahantekijän kuokkimaan maata puutarhassa
niin kauan kunnes hänen työnsä oli palkinnut sovitus-summan. Tämä
rangaistustapa otettiin heti seurattavaksi Makololojen seassa ja sen
jälkeen piti pahantekijöiden rikoksensa sovittamiseksi viljelevän
vissin määrän viljaa, siinä suhteessa kuin hänen rikoksensa oli
suurempi tai pienempi.

Makololojen joukossa ei vietetä mitään määrättyä lepopäivää paitse
ensimmäistä uuden kuun jälkeistä päivää, jolloin kansa ei mene työhön
puutarhoihinsa. Betshuanien pohjoispuolella olevien kansojen seassa on
tapana tarkoin pitää vaaria siitä milloin ensimmäinen reuna uudesta
kuusta rupeaa näkymään, ja kun he sen ensikerran huomaamat, tervehtivät
he sitä huutaen kohtikurkkua: "Kuä!" ja rukoilevat sitä suurella
äänellä. Niin huusivat esim. Livingstonen seuralaiset: "Anna matkamme
valkoisen miehen kanssa tulla onnelliseksi! Anna vihollistemme hukkua
ja tee Naken lapset rikkaiksi! Anna minun saada runsaasti lihaa tällä
matkalla!" j.n.e.

Matkustaessaan Liambey'tä ylöspäin tuli Livingstone tarkemmin tuntemaan
kasvi- ja eläinkuntaa tämän virran ympäristöllä ja kertoo siitä
suurella ihastuksella. Virta on niin rikas kaloista, että kun se tulvan
aikana paisuu kauas yli äyräittensä, hajoaa kauas niittymaille
summattomat kalaparvet, jotka jäävät asukkaiden saaliiksi kun vesi taas
laskee tasaisin ja kalansaalis on silloin niin runsas, etteivät
asukkaat voi kaikkea kuivaamallakaan saada talteen säästetyksi, vaan
suuret joukot jäävät mätänemään ja turmelevat ilmaa. Liambey eli
Sambesi on myös rikas suuremmista eläimistä, joista mainittavimmat ovat
virtahevot ja alligatorit. Virtahevot ovat venheellä kulkijoille
vaaralliset, sillä jos sellainen elävä nostaa ruumistansa vedestä,
kykenee se samalla nostamaan seljässänsä venheen, jossa kymmenkunta
miestä soutaa, kaataen sen kumoon; onpa usein niinkin äreä, että
hyökkää ihmisten kimppuun, varsinkin jos se on ärsytetty jollain
tavoin. Asukkaat tuntevat sen tavat jotenkin tarkoin ja välttävät sen
kanssa riitaan joutumista siten, että he keskipäivällä karttavat virran
keskikohtaa, jossa virtahepo silloin asuu, ja yöllä taas rantoja.
Suurimman osan aikaansa viettää virtahepo virrassa, jossa sitä ei
koskaan pyydetä. Yöllä se nousee virrasta maalle syömään rannoilla
kasvavaa mehukasta nurmea. Virtahepo ei ylipäänsä ole ihmiselle
vaarallinen eläin, paitse vanhat koirakset, jotka tavallisesti ovat
kiukkuisemmat muita, eivätkä mene pois tieltä vaan hyökkäävät
päinvastoin venettä vastaan ja ovat silloin hyvinkin vaarallisia.
Sellainen hävitti yhden Livingstonenkin venheistä. Sekeletun matkakunta
loppuu vähän matkaa Libonta-kaupungin yläpuolella ja Livingstone kulki
muutamia päiviä asumattomia seutuja kunnes hän tuli Balondain maahan.
Hän poikkesi pois pää-virrasta Liambey'stä sen lisävirtaa Libaa myöten
ja tuli tasaisille seuduille, jossa metsänriistaa oli varsin vähän,
niin että ruoka rupesi häneltä ja hänen seuralaisiltansa loppumaan. Sen
lisäksi oli metsän elävät täällä paljon arempia ja kun Livingstone
ampuessa tunsi vielä suurta haittaa kipeästä käsivarrestansa, johon
leijona oli purrut, niin alkoi hänen tilansa käydä jotenkin
tuskalliseksi. Livingstonea vaivasi myöskin suuresti kuumetauti, joka
täälläpäin on aivan tavallinen. Kun sadeaika myöskin sattui tähän
aikaan, niin oli hänen matkansa hyvin hankala. Häntä ilahutti kuitenkin
luonnon ihanuus, ja etenkin runsas kasvullisuus. Sade-ajalla
vallitsevat pilvet ja tiheät puut vaikuttavat metsissä hyvin synkän
varjon, joka on erittäin jyrkkä vastakohta Kaliharissa vallitsevaa
loistavaa auringonpaistetta vastaan. Ilma oli niin kostea, että pyssyt
ruostuivat yhä, vaikka niitä rasvattiin joka päivä.

Ulkopuolella Sekeletun maan rajoja tapasi Livingstone ensi kerran
naisen kansan hallitsijana, nimittäin Manenkon, jonka alueella hänen
täytyi jättää venheet jälkeensä ja jatkaa matkaansa maata myöten. Uljas
Manenko seurasi Livingstonea enonsa Shinten luokse, joka myös oli
hallitsija pohjoisempana asuvan kansakunnan keskuudessa. Tämä ruhtinas
vastaanotti Livingstonen hyvin ystävällisesti ja kestitsi häntä useita
päiviä, mutta täällä osoitti Portukalilaisten harjoittama orjakauppa jo
huonot seurauksensa, ja vierasvaraisuus oli tästälähin lopussa. Jo
Shinten tykönä oli Livingstone tavannut muutamia orjakauppiaita ja
missä nämä kerran ovat kulkeneet, siellä ovat myös neekerien
hallitsijat oppineet röyhkeiksi ja kiukkuisiksi, sillä orjakauppiaiden
on täytynyt nöyrtyä heidän tahtonsa mukaan kun he eivät voi luottaa
omaan väkeensä. Joka seudulla, mihin matkalaisemme tästä lähtien
tulivat, vaadittiin heiltä maksua sekä ruoka-aineista, että siitä, että
heidän sallittiin maan kautta kulkea. Usein täytyi Livingstonen panna
kaikki keinonsa liikkeelle voidakseen tyydyttää noiden ahnaiden
hallitsijoiden vaatimuksia, ja monta kertaa täytyi hänen ruoan
puutteessa teurastaa joku omista veto-juhdistansa.

Tammikuussa v. 1855 tuli Livingstone Shinten kaupunkiin, jolla myös on
toinen nimi Kabompo. Tämä sijaitsee erittäin ihanassa puolentoista
peninkulman levyisessä laaksossa, jonka keskitse vähäinen virta
mutkistellen juoksee. Tullessaan kaupunkiin löysi hän sen melkein
kokonaan bananien ja muiden leveälehtisten puiden peitteessä.
Ensikerran nähtiin täällä Afrikalaisten rakentamia nelikulmaisia
huoneita, joiden katot olivat pyöristetyt. Kadut olivat erittäin suorat
ja samoin aituukset eri talojen ympärillä. Jokaisen talon pihamaalla
oli istutettuna tupakkaa, banania, viikunapuita ja muita tarpeellisia
kasvia. Asukkailla oli jotenkin hyvä kauneuden aisti ja heidän
asumuksensa olivat siistimmät kuin muut neekerien asumukset, joissa
Livingstone sitä ennen oli käynyt.

Omituisimpia laatuansa on marimba niminen soittokalu, jolla Balondat,
tämän seudun asukkaat, soittavat. Tämä on tehty sillä tavoin, että
kahden kaaren tapaisesti taivutetun kepin poikki on sovitettu useita
puu-lastoja, joiden kantin alle on asetettu vähäinen ontelo kumiseva
astia; lastojen ja niiden alla olevien pikku astioiden suuruus
vaihettelee sen mukaan mimmoinen ääni tahdotaan saada. Ääni herätetään
siten, että puiseen lastaan lyödään vähäisellä kapulalla. Sellaisia
soittokoneita kuuluvat Portukalilaisetkin Afrikassa käyttävän
tansseissansa, ja sitä, joka on saavuttanut suuren taidon tämmöisessä
soitossa, pidetään hyvinkin suuressa arvossa.

Livingstonea kummastutti suuresti se suuri kohtelijaisuus, jota
Balondat osoittavat käytöksessään. Kun joku alhaisempi henkilö kadulla
kohtaa esimiehensä, heittäytyy hän heti polvillensa ja hieroo tuhkaa
tai hiekkaa käsivarsiinsa ja rintaansa ja taputtaa käsiänsä kunnes tuo
ylhäisempi on mennyt ohitse. Näin on hän siis osoittanut
kunnioituksensa ylhäisempää kohtaan.

Sade-aika pakoitti Livingstonea viipymään useita päiviä Shinten
kaupungissa ja tällä ajalla hän saavutti ruhtinaan erinomaisen suosion,
niin että tämä viimein merkiksi ystävyydestänsä salaisesti antoi
hänelle simpukasta tehdyn kaulakoristeen, jonka antamista pidetään
siellä hyvin suurena kunniana ja itse koristetta niin kallis-arvoisena,
että kahdella semmoisella voi ostaa orjan, ja viisi sellaista
pidettäisiin erittäin runsaana palkkiona puolenkolmatta sataa markkaa
maksavasta elefantin hampaasta. Lopuksi antoi Shinte Livingstonelle
luotettavia miehiä oppaiksi ja toivotti hänelle suurinta menestystä
matkalle, varustettuansa hänelle runsaan määrän evästä. Livingstone oli
hänelle lahjoittanut härän, joka hänellä oli mukanansa Sekeletun
maasta, ja kehoitti Shinteä kaupan kautta sieltä hankkimaan itselleen
karjaa, jota neuvoa tämä seurasikin, ja jonkun aikaa sen jälkeen, kun
Livingstone palasi samaa tietä, näki hän raavaseläimiä, jotka olivat
niin hyvin menestyneet, että ne olivat kuin parhaimman palkinnon
saaneet suuressa eläin-näyttelyssä.

Lähdettyänsä Shinten maasta sai Livingstone kärsiä paljon hankaluuksia
ja vastuksia erittäinkin kuumetaudista. Dilolo-nimisen järven luona
huomasi hän veden jakautuvan kahdelle eri haaralle, nimittäin
Sambesi-virtaan ja Atlantin mereen päin. Veden jakajana ei siis
ollutkaan mikään vuoriselänne, vaan monta peninkulmaa laaja tasanko.
Toisesta päästä tasankoa nimittäin alkoi Liba, joka laskee Liambey'hin,
toisesta Kasai, joka taas on Kongo-virran lisävirta.

Kasai on sangen kaunis virta ja juoksee viehättävien seutujen läpi.
Sitä ympäröivät mäenrinteet ovat tuuheilla metsillä peitetyt ja
kohoavat noin tuhannen jalan verran virran yläpuolelle. Virta on noin
sata kyynärää leveä ja suikertelee monessa mutkassa viheriän kauniin
laakson halki koillista kohti. Sen rantamilla nähdään vuoroin
kauniita metsikköjä, vuoroin reheviä niittyjä, joissa kasvaa erittäin
runsas heinä. Asukkaat osoittivat virran suuntaa ja sanoivat
Livingstonen seuralaisille, että vaikka nämä kuukausmääriäkin
kulkisivat virtaa pitkin, niin eivät he sittenkään näkisi sen loppua.
Vaikka Kasai-virran ympäristöt ovatkin ihania ja varsin hedelmällisiä
seutuja, niin olivat ne vielä asumattomia, jota seikkaa Livingstonen
seuralaisetkin suuresti ihmettelivät.

Kauan kestettyänsä monenlaisia kiskomisia maan asukkaiden puolelta
saapui Livingstone seuralaisineen viimeinkin syvään Kvilos-laaksoon.
Hänen ilmestymisensä täällä vaikutti suurta kummastusta asukkaissa,
jotka parvittain tulivat häntä ja hänen seuralaisiansa ammossa suin
katselemaan. Kylät laaksossa olivat hyvin tiheässä ja väkiluku runsas.
Lapsiparvia vilisi kaikkialla ja missä kyläkunnan asukkaat olivat
ystävällisempiä, siellä seurasivat heidän lapsensakin matkustajia
pitkät matkat. Maanlaatu tässä laaksossa on niin hedelmällistä, ettei
sitä koskaan lannoiteta. Kun yhtä paikkaa on viljelty jo niin kauan,
ettei maissi enää kauemmin siinä anna runsasta satoa, niin muuttaa
maanviljelijä vähän matkaa etemmäksi metsään, hävittää suuremmat puut
siten, että virittää tulen palamaan niiden juurelle, ja pienemmät hän
hakkaamalla raivaa pois; raivattuun paikkaan jäävät suuret puut usein
seisomaan kuivettuneina ja kuorettomina. Niiden väliin kylvetään
maissi, ja kohta on mitä runsain sato korjattavana. Entinen viljelysmaa
kasvaa vielä kauan sen jälkeen maniokkia, jonka juuri kuivattuna ja
hienoksi jauhettuna on tärkeä elatusaine näillä seuduin. Asukkaat
täällä ovat siisteytensä puolesta monenlaiset. Muutamia kyliä kehuu
Livingstone niin siistiksi, että kelpaisivat malliksi siinä suhteessa,
toiset taas olivat niin rikkaruohon peitteessä, että härän selässä
ratsastaja taisi niistä nähdä ainoastaan katot, vaikka hän oli keskellä
kylää. Toisissa kylissä taas ei ole rikkaruohoa laisinkaan, pumpulia,
tupakkaa ja monellaisia höystekasvia on istutettu huoneiden ympäri;
häkkiä on kanoja täynnä ja puutarhoissa kohtaa silmää miellyttävä näky
kun useampaa lajia viljaa niissä rehoittaa eri lailla kukin
tuleentuneena.

Kauan oli Livingstone ilmanalan vaikutuksesta kärsinyt kuumetautia ja
samalla hänellä oli sanomattomat vastukset kärsittävänä varsinkin
seudun asukkaiden puolelta, jotka röyhkeästi vaativat lahjoja siitä,
että he sallivat hänen kulkea maansa kautta. Hän saapui maaliskuun 30
p. 1854 syvän laaksomaan reunalle, jossa matka muuttui niin luisuksi
alamäeksi, ettei hän enää voinut ratsastamalla kulkea, vaan hänen
täytyi lähteä astumaan, joka hänelle tuntui hyvin vaivaloiselta koska
hän oli niin voimaton, että hänen toverinsa täytyi pidättää häntä suin
päin jyrkkyyttä myöten alas syöksemästä. Nyt oli hän tullut suuren
Kvango-laakson partaalle. Maiseman ulkomuodosta kertoo hän seuraavasti:

"Joka istuu sillä paikalla, josta Skottlannin kuningatar Maria katseli
Langsiden tappelua, ja katselee Clyde-virran laaksoa, hän saapi
vähäisen kuvan siitä ihanasta maisemasta, joka monta vertaa
hedelmällisempänä ja laajempana aukeni silmiemme eteen. Se on noin
sadan (engl.) peninkulman laajuinen ja tumman metsän peitteessä, paitse
missä heleän vehreä heinä verhoo niityt Kvango-virran partailla, jotka
siellä täällä kimaltelevat auringon valossa kun se kulkee rataansa
pohjoisella taivaanpuoliskolla.[5] Laakson vastakkainen reuna näyttää
korkealta vuori- ja kukkula-jonolta, jonka rinne on noin peninkulman
pituinen, vaikk'ei vuori näytä olevan kuin noin 1,000 jalan korkuinen.
Tultuamme Londan synkistä metsistä, vaikutti tämä oivallinen näky
meihin aivan kuin paino olisi otettu pois silmäluomistamme. Pilvi
kulki laakson halki ja salamat leimahtelivat siitä, mutta meidän
yläpuolellamme loisti kaikki heleimmässä auringon valossa. Kun tulimme
alas sinne, missä ukkoispilvi oli kulkenut, huomasimme, että rankka
sade oli pudonnut pilvestä ja laakson pohjalla, joka ylhäältä näytti
meistä aivan tasaiselta, löysimme koko joukon virtoja, jotka juoksivat
syvissä uomissaan. Kun alhaalta katselimme takaisin ylöspäin, näytti
rinne ylätasangon reunalta, jossa on paljo rotkoja ja esiin pistäviä
kallioita, ja nämä antoivat sille sahalaitaisen vuorenharjanteen
muodon. Sekä vuorenharjanne, että sen rinteet ovat metsäiset, mutta
suuret paikat jyrkemmistä osista ovat paljaat ja näyttävät katsojalle
sen punasen maanlaadun, joka on yleinen sillä seudulla, johon nyt
olimme tulleet".

Tavallisuuden mukaan tuli täälläkin kylän hallitsija vaatimaan veroa ja
rupesipa väkivallalla estämäänkin Livingstonea virran yli kulkemasta,
mutta kun hän näki, että matkustajat olivat tuskastuneet hänen
hävyttömyyteensä ja aikoivat käyttää väkivaltaa häntä vastaan, niin
jätti hän heidät rauhaan. Kuljettuansa Kvango-virran poikki, joka on
noin 150 kyynärän levyinen ja hyvin syvä, matkusti Livingstone
rikkaiden heinämaiden kautta, jossa heinä oli noin kyynärän verran
korkeammalla kuin ratsastajan pää, ja saapui Kassandje-nimiseen kylään,
joka jo oli Portukalilaisten aluetta, ja tästä alkaen oli kiusat ja
vastukset matkalla viimeinkin loppuneet, sillä Portukalilaiset olivat
erittäin ystävälliset ja vierasvaraiset sekä Livingstonea, että hänen
seuralaisiansa Makololoja kohtaan. Heitä kestittiin kaikkialla ja
autettiin kaikin tavoin.

Asukkaat täällä ovat, kuten muissakin Portukalilaisten maissa,
katolisen uskon tunnustajia, mutta ovat niin peräti tietämättömiä
kristinuskon opinkappaleista, että ovat pakanuuden rajalla. He
käyttävät tinasta tehtyjä pyhimysten kuvia taikakaluinaan aivan kuin
pakanat.

Pääsiäisjuhlaa vietettiin Kassandjessa ilojuhlana, vaikka
Portukalilaisilla ei täällä olekkaan pappia. Kylän asukkaat tekivät
miehen kuvan, joka oli olevinaan Juudas Iskariot; ja tätä kuljetettiin
ratsastushärän selässä ympäri kyläkuntaa. Pilkkasanoja ja kirouksia
kaikui joka taholta tuota tuolla kuvalla edustettua pahantekijää
vastaan. Livingstone ihmetteli, että asukkaat täällä osaavat lukea ja
kirjoittaa. Tämä taito oli hyvin yleinen ja on jäänyt perinnöksi
jesuiitoilta, jotka viime vuosisadalla karkoitettiin samalla kuin itse
emämaasta Portukalista, myöskin kaikista sen siirtomaista. Sitten kun
jesuiitat eivät enää ole olleet opetusta jakamassa, ovat asukkaat
opettaneet toisiansa ja luku- ja kirjoitustaito on siten säilynyt,
mutta kuitenkin on kansa uskonnolliselta kannalta huonossa tilassa,
sillä raamatun lukeminen on heiltä kielletty.

Suurimmalla kiitollisuudella ja mielenliikutuksella kertoo Livingstone
sitä suurta ystävyyttä ja huolenpitoa, jota asukkaat Loandassa
osoittivat häntä ja hänen kumppaneitansa kohtaan. Kassandjessa tapasi
Livingstone ensimmäiset valkoiset kauppiaat ja täällä hänen
seuralaisensa Makololot möivät osan siitä elefantin luusta, jonka
Sekeletu oli heidän mukanansa lähettänyt kaupaksi, saadakseen tietää
eroitusta hintojen väliltä Kap-kaupungissa ja Loandassa. Yhdestä
elefantin hampaasta saivat he Loandassa kaksi kivääriä, kolme pientä
ruuti-tynnyriä sekä englantilaista vaatetta sen verran, että koko
seurue tuli sillä vaatetuksi ja vielä päätteeksi ison joukon
helminauhoja. Tämä oli erinomaisen edullinen kauppa Makololojen
mielestä, joiden sitä ennen oli täytynyt yhdestä pyssystä antaa kaksi
elefantin hammasta.

Loanda on erittäin hedelmällistä maata, mutta Livingstonen
aikana siellä puuttui kelvollinen tie, jota myöten olisi päässyt
kulkemaan rattailla. Oli näet ennen ollut tapana, että kauppiaat
kaupparetkillänsä sisämaahan ostivat suuren joukon orjia, ja
kuljetuttivat näillä tavaransa kantamalla rantamaalle, jossa he
möivät sekä tavaransa, että orjansa; mutta kun v. 1845:stä alkaen
englantilaiset sotalaivat ovat alkaneet risteillä näillä vesillä estäen
orjakauppaa, niin on tullut mahdottomaksi viedä ulos orjia maasta ja
sen jälkeen ovat kauppiaat ruvenneet käyttämään sitä keinoa, että he
hallituksen välityksellä palkkaavat kantajia tavaroitansa kuljettamaan.

Kassandjen ja rantamaan välillä on kaunis ja erittäin hedelmällinen
vuorimaa nimellä Golungo Alto. Sen halki kulkee monta pienempää virtaa,
jotka muodostavat useita koskia ja putouksia, mutta vaikka näistä
toimelijaisuudella voitaisiin saada hyvinkin suuri hyöty, on niissä
juoksevan veden voima suurimmaksi osaksi käyttämättä. Suuret ja runsaat
metsät, joissa kasvaa jättiläis-suuria puita, on täällä äärettömänä
rikkautena, mutta melkein kokonaan käyttämättöminä niinkuin maahan
kaivettu leiviskä. Livingstone tapasi parven kirvesmiehiä, jotka
kokivat yhtä yksinkertaisella tavalla kuin ennen Robinpoika Kruuse
käyttää näitä luonnon rikkaita tuotteita hyväkseen. Neljä- tai
viisikymmentä jalkaa korkea puu, joka oli noin kolme tai neljä jalkaa
paksu läpimitaten, kaadettiin ja hakattiin lyhyiksi pölkyiksi, jotka
taas halaistiin paksuiksi lankuiksi, ja näistä miehet veistivät
suurella vaivalla tuuman paksuisia lautoja, joista valmistivat arkkuja
kaupaksi maan asujamille. Sellaiset olivatkin neekereille erittäin
mieluisia. Golungo Alton hedelmällisyyttä osoittaa se seikka, että
siellä varsin vähällä vaivalla viljellään maniokkia, kahvia,
pumpulipensaita, maapähkinöitä, bananeja, ananasta ja suuri paljous
muitakin hedelmälajia, joita lähetyssaarnaajat ovat tänne tuoneet
Etelä-Amerikasta. Korkeat kukkulat, joilla monenlaisia palmupuita
kasvaa, tekevät maan ulkomuodoltaankin ihanan näköiseksi. Palmuista on
huomattava erittäinkin eräs laatu, josta saadaan se öljy, josta
Euroopassa valmistetaan hienoa saipuaa, ja saman puun mehusta saadaan
myös väkeviä juomia.

Livingstonea ihastutti kaunis näky, kun hän tuli erään ala-päällikön
taloon, jonka tämä oli kauniilla tavalla koristanut istutetuilla puilla
ja kukkatarhalla. Molemmin puolin tietä oli talon läheisyydessä
istutettu puita pitkiin riveihin ja niiden väliin kukkia ja
ananas-kasvia. Kaikellaiset puut kasvavat täällä hyvin helposti kun
vaan pidetään huolta siitä, ettei rikkaruoho niitä tukehduta. Tämän
talon oli sen nykyinen omistaja hankkinut itselleen raivaamalla sen
paikan asumattomassa metsässä muutamia vuosia sitten; ja koko talo oli
hänelle tullut maksamaan noin 4 tai 500 markkaa. Hän oli maallensa
istuttanut noin 900 kahvipensasta ja kun tämä kasvi kolmivuotiaana
alkaa antaa hedelmää ja kuusivuotiaana on parhaimmallaan, niin
arveli Livingstone että talon omistaja oli saanut omansa ainakin
60-kertaisesti takaisin. Kaikellaiset hedelmäpuut ja viiniköynnökset
kantavat täällä hedelmän kahdesti vuodessa, ilman että niiden
viljelemiseen tarvitsee tehdä mitään työtä, eikä niitä tarvitse
kastellakaan. Samoin saadaan kaksi satoa kaikista vilja-lajeistakin kun
ne kerran ovat kylvetyt ja jos talvi-ajan[6] kosteita sumuja käytetään
hyväksensä, voipi vuodessa saada korjata eloa kolmestikin.

Toukokuun viimeisenä päivänä 1854 tuli Livingstone seuralaisineen
Portukalilaisten siirtomaan pääkaupunkiin S:t Paul de Loandaan.
Makololoille oli eräs toinen neekeriheimokunta koettanut vakuuttaa,
että valkoihoiset ihmiset oikeastaan asuvat meressä ja ryöväävät mustia
sinne heitä viedäksensä. Tätä juttua he levittivät sen vuoksi, ettei
heidän käsistänsä joutuisi pois se edullinen välikauppa, joka sitä
ennen oli jo kauan ollut sisämaiden asukkaiden ja rantamaalla asuvien
välillä. Jos Makololot alkaisivat itse käydä rantamaalla kauppaa
tekemässä, niin jäisi tietysti voitto noille välittäjöille tulematta.

Ensikerran nähdessään äärettömän meren pinnan hämmästyivät Livingstonen
seuralaiset sitä suuresti. Itse he jälestäpäin kertoivat
hämmästyksestään seuraavasti: "Me kuljimme isämme (Livingstonen)
seurassa siinä luulossa, jota vanhat ihmiset meille aina olivat
vakuuttaneet, ettei maailmalla olekkaan loppupäätä; mutta yhtäkkiä
maailma sanoi meille: minä olen lopussa; minua ei ole tämän enempää!"
He olivat aina ajatelleet maata loppumattomaksi tasangoksi.

S:t Paul de Loandassa ei asunut kuin yksi ainoa Englantilainen, hra
Gabriel, joka oli Englannin asiamies orjakaupan poistamista varten, ja
hän otti Livingstonen luoksensa kohdellen häntä ystävällisimmällä
tavalla. Livingstone oli kauan jo ollut sairas matkallansa ja saapui
Loandaan uupuneena, voimatonna. Hän kertoo suurimmalla kiitoksella
siitä avusta, joka hänelle osoitettiin ja vakuuttaa, ettei hän
koskaan unhota sitä nautintoa, jonka hän tunsi levätessään hyvällä
englantilaisella vuoteella kun hänen sitä ennen oli täytynyt ma'ata
paljaalla maanpinnalla.

Vaikka hän nyt oli päässyt lepoon ja nautti huolellista hoitoa, ei
Livingstone kuitenkaan tullut terveeksi ennenkuin parin kuukauden
kuluttua. Koska hänen tultuansa kaupunkiin tuli monta Portukalilaista
ylhäistä miestä häntä tervehtimään ja Angolan piispa, joka sillä kertaa
myös toimitti kuvernörin virkaa, lähetti sihterinsä Livingstonen luokse
tarjoamaan hallituksen palkkaaman lääkärin apua.

Muutamat englantilaiset sotalaivain päälliköt, jotka olivat tänne
saapuneet, tarjoutuivat viemään Livingstonen joko S:t Helenaan tai
Englantiin, mutta vaikka tämä tarjous olikin hänelle hyvin
houkutteleva, niin ei Livingstone tahtonut sitä hyväksensä käyttää,
sillä hän oli mukanansa tuonut Sekeletun alamaisia rantamaalle ja
tahtoi johdattaa heidät takaisin, sillä he eivät olisi omin neuvoin
kotiinsa päässeet. Tässäkin ilmautuu Livingstonen jalomielisyys ja
tarkkatuntoisuus kun hän ennen lähti vaivaloiselle matkalle takaisin,
kuin olisi oman terveytensä ja mukavuutensa vuoksi eronnut
kumppaneistaan. Hänen tarkoituksensa oli palata Sekeletun maahan ja
seuraten Liambeyta sieltä etsiä tie Afrikan itäpuoleiselle rantamaalle.
Jo kesäkuun 14 p:nä oli hän lääkärin avulla parantunut sen verran, että
hän taisi käydä seuralaistensa kanssa tervehtimässä piispaa. Herra
Gabriel oli Makololoille lahjoittanut vaatetta niin paljon, että he
jokainen olivat vaatetetut juovaisiin pumpulivaatteisiin ja punaiset
lasit päässä. Piispa vastaanotti heidät kuvernörinä, hallituksen
palatsissa. Kyseltyänsä Livingstonelta älykkäästi kaikellaisia seikkoja
Makololojen oloista, antoi hän näille rajattoman luvan käydä Loandassa
niin usein kuin he vaan tahtoivat. Makololot olivat tästä vastaanotosta
varsin hyvillänsä.

Yleisesti huomattiin Loandassa Makololojen käytös hiljaiseksi
ja siivoksi. He eivät voineet kylliksensä ihmetellä suuria
eurooppalaisten tapaan rakennettuja kaksinkertaisia kivirakennuksia ja
kirkkoja äärettömän valtameren rannikolla. Kaksinkertaisia
kivirakennuksia he eivät voineet käsittää huoneiksi, vaan selittivät
niiden olevan vuoria, joissa oli monta luolaa. Huoneeksi he käsittivät
samallaisen pyöreän oljista ja seipäistä rakennetun majan kuin heidän
omat asumuksensa ovat. Suuret laivatkin olivat heille jotakin ennen
aavistamatonta ja he arvelivat niistä, ettei ne mitään pursia olekkaan,
vaan kaupunkeja, ja kummoisia kaupunkeja, joihin piti kiipeämän köyttä
myöten!

Laivaväestön ystävällisyys, kun he Makololoille jakoivat ateriansa,
aivan samoin kuin nämäkin olisivat samallaisissa oloissa tehneet,
miellytti heitä suuresti, ja erittäinkin se seikka, että laivan väestön
päälliköt, upserit, jotka he saivat tietää Livingstonen kansalaisiksi
ja olevan täällä estämässä mustien ihmisten myymistä, osoittivat
Livingstonea kohtaan suurta kohtelijaisuutta ja ystävyyttä, vaikutti
heissä hyvin edullisen tunteen Livingstonea kohtaan. He olivat matkalla
Linyantista Loandaan osoittaneet Livingstonea kohtaan suurta
uskollisuutta ja nyt hän nousi heidän silmissään vielä suurempaan
arvoon, sillä he näkivät nyt sen, jota itse olivat aavistaneet, että
Livingstone kansalaistensa kesken nautti tavallista suurempaa
kunnioitusta ja arvoa, ja tämän jälkeen Makololot kohtelivat häntä
suurimmalla kunnioituksella.

Elokuun alussa uudistui Livingstonen tauti ja hän oli kauan sairaana
ennenkun hän toistamiseen parani. Sillä välin olivat hänen toverinsa
Makololot keksineet sen elatuskeinon, että rupesivat kaupunkilaisten
kanssa tekemään polttopuun kauppaa. Joka aamu lähtivät he varhain ulos
kaupungista ja keräsivät asumattomilta seuduilta polttopuita jotka he
kantamalla toivat kaupunkiin, jakoivat ne pienempiin kimppuihin ja
saivat ne helposti kaupaksi koska he antoivat suurempia kimppuja kuin
tavalliset puun kantajat. Kun satamaan tuli kivihiilillä lastattu laiva
Englannista tuoden varoja englantilaisille sotalaivoille, niin hra
Gabriel toimitti Makololoille työ-ansiota, että he saivat olla laivaa
tyhjentämässä. Kuukauden päivät he tekivät tätä työtä uutterasti
aamusta iltaan, eikä mikään heitä niin suuresti ihmetyttänyt kuin se
suuri tavaran paljous, joka yhteen laivaan mahtui. He kertoivat
sittemmin kuinka he puolitoista kuun kiertoa olivat niin ahkeraan kuin
taisivat aamusta iltaan purkaneet laivasta ulos "poltettavia kiviä"
mutta kuitenkin jäi pian saman verran jäljelle. Ansaitsemillansa
rahoilla he ostivat vaatteita, kaulahelmiä ja muita tavaroita
viedäksensä ne kotiansa.

Livingstone julkaisi muutamia kirjoituksia Angolan sanomalehdissä,
kertoen niissä matkoistansa ja tarkoituksestansa saada sisämaa avatuksi
kaupalle, ja nämä kirjoitukset saavuttivat Loandan hallituksen ja
kauppiaiden suosion siinä määrässä, että yleisten töiden toimisto
(Junta da Fazenda publica) hänen ylhäisyytensä piispan kehoituksesta
päätti antaa kauniin lahjan Sekeletulle. Lahjaksi määrättiin
täydellinen everstin puku ja hevonen, sekä useita pukuja jokaiselle
Livingstonen seuralaiselle. Kauppiaat puolestaan kokosivat yhteisellä
keräyksellä lahjoitukseksi koko joukon näytteitä kaikista heidän
tavaroistansa, sekä kaksi aasia, toivoen että tämä eläinrotu sikiäisi
Sekeletun maassa, sillä aasi ei kuole tsetse-kärpäsen puremisesta
niinkuin hevoset ja raavas-eläimet. Samalla antoivat piispa ja
kauppiaat Livingstonelle suosituskirjeitä Portukalilaisille
virkamiehille Itä-Afrikassa.



III.


Livingstone lähti nyt palausmatkalle ja myytyänsä jäljellä olevan
elefantin luun, jonka Sekeletu oli lähettänyt, osti hän runsaan määrän
pumpulivaatetta, ampumavaroja, kaulahelmiä ja pyssyn jokaiselle
seuralaisellensa. Makololot olivat itsellensä hankkineet niin paljon
tavaraa, etteivät he voineet kantaa Livingstonen tavaroita ja sen
vuoksi piispa antoi hänelle 20 miestä kantamaan hänen tavaroitansa ja
lähetti hänen edellensä, niin pitkälle kuin hänen matkansa ulottui,
käskyn kaikille päälliköille, että he auttaisivat Livingstonea
kaikella tavoin voimiensa mukaan. Ystäviltänsä Philomela-laivalla sai
Livingstone uuden oivallisen teltan, jonka he olivat hänelle
valmistaneet purjekankaasta. Häntä seurasi pitkän matkaa hänen
ystävällinen isäntänsä ja kansalaisensa h:ra Gabriel, joka
väsymättömällä huolenpidollaan Livingstonesta sekä antelijaisuudellaan
Makololoja kohtaan oli tullut heille kaikille rakkaaksi. Koko
palausmatkalla Linyantiin puhuivat Makololot hänestä suurella
kunnioituksella. Kaikkialla Portukalilaisten alueella vastaanotettiin
Livingstone seuralaisineen suurella vierasvaraisuudella ja hän kehuukin
sekä maata että kansaa suuresti. Maa on, kuten hän sanoo, erittäin
hedelmällistä, kahvi- ja pumpuli-pensas kasvaa täällä varsin hyvin ja
pumpulista kehräävät vaimot lankaa, josta miehet kutovat vaatteita.
Kahvi on jesuittain tänne tuoma ja on oivallista Mokka-laatua. Vaikka
Portukalilaiset eivät likimainkaan hyvin täällä viljele maata eivätkä
käytä hyväksensä sen suuria rikkauksia, varsinkaan sen runsaita
metalli-aarteita, niin on teollisuus kuitenkin tyydyttävällä kannalla
ja parempi kuin yleinen luulo siitä on Euroopassa. Käsityöläisiä saa
siellä hyvin helposta palkasta työhön ja maanviljelijöitä vielä
helpommasta. Kuitenkin on siellä paljo epäkohtia ja kaikellaisia
ennakkoluuloja poistettavana ja pääsyy maassa vallitseviin epäkohtiin
on se, etteivät siellä asuvat Portukalilaiset tahdo asettua sinne
vakinaisesti asumaan, vaan kerättyänsä siellä rikkauksia, muuttavat
tavallisesti takaisin kotomaahansa.

Helmikuussa v. 1855 saapui Livingstone Kassandjeen, jossa hän
tulomatkallansakin oli käynyt. Välttääksensä niitä kiskomisia,
joita hän tulomatkalla oli saanut kokea, lähti hän yhdessä erään
Portukalilaisen kauppiaan kanssa matkustamaan pohjoisempaa tietä ja
tuli Kabango nimiseen kaupunkiin, jossa Muatajanvo nimisen mahtavan
neekeriruhtinaan alamainen päällikkö Muatsantsa hallitsi. Hänen
kaupungissaan oli pari sataa pientä mökkiä ja kymmenkunta nelikulmaista
huonetta, jotka olivat siten rakennetut, että maahan oli lyöty seipäitä
ja niiden väliin oli kierretty heiniä. Asukkaat olivat ystävällisiä,
mutta osoittivatpa vähän petollisuuttakin. Livingstone jatkoi täältä
matkaansa melkein asumattomien seutujen kautta ja monessa kohden täytyi
hänen seuralaistensa raivata tietä tiheiden metsien halki ja asukkaat,
joita oli varsin harvassa, olivat yhtä saaliinhimoisia kuin niilläkin
seuduilla, joiden kautta he olivat ensikerralla kulkeneet. Kuljettuansa
Dilolo-järven ohitse, tulivat matkustajat Katema nimisen päällikön luo,
jonka tuttavaksi he jo olivat tulleet Loandaan mennessänsä. Tämä
alaruhtinas tahtoi osoittaa arvoansa oikein selvästi siten, että hän
ratsasti palvelijansa hartioilla. Hän sai Livingstonelta muutamia
lahjoja, ja osoitti kiitollisuuttansa antamalla vastalahjoja ja oppaan.
Tästälähin kulki Livingstone takaisin Makololojen maahan samaa tietä,
jota hän oli tullutkin. Ruhtinas Shinten tykönä hän sai uudelleen kokea
tämän miehen ystävällistä käytöstapaa ja palkitsi hänen ystävyytensä
runsailla lahjoilla. Shinte kestitsi häntä monta päivää. Livingstone
oli rantamaalta tuonut mukanansa monenlaisia hedelmäpuun siemeniä ja
taimia. Kun talvi-aika oli paraillaan, niin ei Livingstone tahtonut
viedä näitä arkoja kasvia etelämpään, Makololojen maahan, sillä hän
pelkäsi niiden siellä kuolevan, vaan jätti ne Shinten luokse, jossa ne
istutettiin maahan ja jäivät asukkaiden hoidettaviksi.

Ihastuksella kertoo Livingstone, että kaikki Keski-Afrikan kansakunnat
ovat hyvin taipuisat maata viljelemään. Makololot olivat Angolassa
keränneet monenlaisten viljelyskasvien siemeniä, ja jakoivat niitä nyt
ystävillensä. Muutamilla oli myöskin sipulia ja pippuria istutettuna
pienissä tinaisissa astioissa. Se seikka, että Balondalaisten omien
asuntojen ympärillä oli istutettu tupakkaa, sokuriruokoa ja
höystekasvia, vaikutti Livingstonessa sen vakuutuksen, että hänenkin
tuomansa kasvit hoidettaisiin. Hän erosi Shinten luota parhaimmassa
ystävyydessä ja jatkoi matkaansa hänen sisarensa Manenkon kylään. Sinne
oli hän menomatkalla jättänyt talletettavaksi gummista tehdyn venheen,
joka oli siten tehty, että sen voisi tarpeen vaatiessa panna kokoon;
mutta tarkemmin sitä katseltaessa huomattiin, että hiiri oli nakertanut
reiän sen pohjaan ja tehnyt siten koko venheen kelvottomaksi.
Livingstonen seuralaiset ostivat täällä puisia venheitä kylän
asukkailta ja hinta oli venheen pituinen helminauha. Matkustavaiset
olivat joutuneet likelle oman maansa rajoja, ja tsetse-kärpänen
teki heille taas vahinkoa. Livingstone huomasi, että hänen
ratsastushärkäänsä oli tsetse purrut ja tahtoi teurastaa sen
saadaksensa edes sen lihan hyväksensä, mutta hänen seuralaisensa eivät
tahtoneet sitä teurastaa, sillä he säälivät sitä. Tämä härkä oli
kantanut Livingstonea selässänsä suuren osan matkasta edestakaisin ja
oli aina pysynyt yhtä vastahakoisena eikä koskaan näyttänyt tyytyvän
isäntänsä ilkeyteen kun hän joka aamu pakoitti härkänsä jättämään
herttaiset laitumet jatkaaksensa matkaa. Livingstone kertoo tästä
itsepäisestä elukasta, että sen selässä oli parempi ratsastaa kuin
muiden härkien, mutta se oli luonteeltaan paljo äksympi. Tosin olivat
sen sarvet kasvaneet alaspäin, niin ettei se niillä voinut puskea,
mutta sen tapana oli milloin päähän pälähti, kesken hiljaista eteenpäin
kulkua syöstä äkkiä sivullepäin. Suitsien asemesta oli sillä kuonossa
olevan ruston lävitse pistetty kapula, johon hihna oli kiinnitetty. Kun
hihnaa veti kiinteälle, sai härän juoksemaan; jos hihnaa veti
sivullepäin, käänsi se päänsä sinne, mutta piti toisen silmänsä
kuitenkin kiellettyyn suuntaan päin ja meni sinne huolimatta
ratsastajan kaikista ohjauksista. Ainoa keino, jolla Livingstone sai
tämän itsepäisen palvelijansa seisattumaan, oli, että hän löi sitä
vitsalla turpaan. Kun härkä syöksi jonkun köynnöskasvin alaitse, jota
sen isäntä ei voinut välttää, veti kasvi usein ratsastajan suin päin
maahan ja tämmöistä tilaisuutta ei härkä koskaan laiminlyönyt
koettamatta kaupan päällisiksi potkaista isäntäänsä, jolla muka ei
ollut hänen ystävyyttään, eikä sitä ansainnutkaan. -- Makololojen
hellätuntoisuus teki, että "Sindbad" (siksi nimitti Livingstone
härkäänsä) sai rauhassa päättää päivänsä.

Manenkon hallitsemassa kylässä oli Livingstonella kerran tilaisuus
lääkäritaidollansa auttaa erästä naista, jonka käsi oli tullut niin
kipeäksi, ettei hän voinut ollenkaan tehdä työtä. Livingstone leikkasi
siinä olevan ajettuman, jota tehdessä muutama veripisara roiskahti
Livingstonen silmään. Kun hän sen pyyhki pois, sanoi nainen hänelle:
"Ennen olit minun ystäväni, nyt olet veriheimolaiseni; sen vuoksi tulee
sinun aina, kun toiste kuljet tätä tietä, lähettää minulle sanoma, että
minä valmistan sinulle ruokasi". Veriheimolaisuus-ystävyyden tekivät
neekerit keskenänsä sangen usein ja aina vakaalla tarkoituksella tulla
takaisin käymään ystäviensä luona, ja tällainen ystävyys säilytetään
aina järkähtämättä.

Livingstone saapui Heinäkuun 27 p:nä Libontaan ja Elokuun 13 p.
Narieleen, johon ne eläimet, jotka Loandasta oli tuotu, jätettiin
voimistumaan. Näissä paikoissa vastaan otettiin hän seuralaisinensa
niin suurella riemulla, ettei hän sellaista ollut koskaan ennen nähnyt.
Heitä pidettiin kuolleista nousseina, sillä taitavimmatkin tietäjät ja
ennustajat olivat lausuneet, että matkustajat kauan sitte olivat
manalle menneet. Livingstone selitti syyt matkan viipymiseen ja sitte
hänen seuralaisistaan eräs Pitsane niminen piti tuntikauden kestäneen
puheen, jossa hän kehui valkoisten ihmisten hyväntahtoisuutta yleensä
ja hra Gabrielin erittäinkin, ja että Livingstone oli matkalla heille
tehnyt paljon enemmän hyvää kuin he olivat odottaneetkaan, että hän oli
sekä avannut tien heille muiden valkoisten miesten maahan, että saanut
välillä olevat päällikötkin hyväntahtoisiksi taivutetuiksi. -- Kylän
miehistä nousi nyt vanhin puhumaan ja ilmoitti tyytymättömyytensä sen
seikan johdosta, että Makololot olivat Livingstonen matkustuksen ajalla
tehneet ryöstöretken kahta seutua vastaan heidän naapuristossaan. Tämän
uutisen oli Livingstone saanut kuulla ensimmäisiltä henkilöiltä, joita
hän takaisin tultuansa kohtasi, ja hänen seuralaisensa olivat heti
kiivaasti sanoneet, että kotona olijat olivat "mashue hela",
(hyvin ilkeitä ihmisiä). Vanhus kehoitti Livingstonea torumaan
Sekeletua niinkuin lastansa. Seuraavana päivänä piti Livingstone
jumalanpalveluksen kiitokseksi siitä, että olivat vahingotta päässeet
takaisin omaistensa luo. Hänen seuralaisensa koristivat itsensä
parhaimmilla vaatteillansa, jotka he olivat saaneet säilytetyiksi.
He kokivat käydä samaan tapaan kuin he olivat nähneet sotamiesten
astuvan Loandassa ja nimittivät itsensä Livingstonen "urhoollisiksi"
(batlabani). Jumalanpalveluksen aikana oli heillä jokaisella kiväärit
olkapäällä ja herättivät vaimojen ja lasten rajattoman ihmetyksen.
Barotse-laakson kautta kulkiessaan saivat matkustajamme kokea suurta
ystävyyttä asukkaiden puolelta ja kaikki osoittivat erinomaista
tyytymystänsä sen johdosta, että he olivat avanneet kauppatien
merenrantaan. Jokaisessa kylässä heille lahjoitettiin härkä ja
muutamissa kaksikin. Vaimot antoivat maitoa, jauhoja ja voita
yltäkyllin kaikki ihan ilmaiseksi ja Livingstone kertoo hävenneensä kun
hän ei voinut heille palkita heidän antelijaisuuttansa. Makololot
puolustivat itseänsä sillä, että matkan kustannukset olivat saattaneet
heidän tavaransa aivan loppuun ja Libontan asukkaat vastasivat: "se ei
tee mitään, te olette avanneet meille tien, ja me saamme unta". Kun
Sisä-Afrikan kansat ovat alituisiin monivuotisiin sotiin kyllästyneet
ja haluavat rauhaa, sanovat he haluavansa unta, sillä rauhan aikanahan
he uskaltavat levollisesti ruveta makaamaan pelkäämättä yöllistä
päällekarkausta. Livingstonen matkasta huomasivat Libontan asukkaat
heille olevan sen hyödyn, että he välittömän kaupan kautta valkoisten
kanssa voivat hankkia eurooppalaisia ampumakojeita ja siten vahvistaa
valtansa niin suureksi, ettei kukaan uskaltanut heitä hätyyttää, sitä
tarkoitti heidän puheensa kun he sanoivat saavansa unta.

Livingstonen seuralaisia suututti suuresti, että heidän vaimonsa olivat
menneet naimiseen toisten miesten kanssa sillaikaa kun he olivat tuolla
pitkällä matkalla Loandaan, jolla matkalla kului kaksi vuotta. Eräs
heistä koki salata suuttumustansa, arvellen että "vaimoväkeä on kuin
heinää, ja että hän kyllä hankkisi itselleen toisen eukon; entinen
menköön matkaansa"; mutta lisäsi heti sen jälkeen, että jos hänellä nyt
olisi käsissään vaimonsa toinen mies, niin hän siltä leikkaisi korvat
halki.

Narielestä lähti Livingstone Elokuun 13 p:nä ja samana päivänä häntä
kohtasi se vastahakoisuus, että hänen kulkiessaan venheellä pitkin
rantaa virtahepo päällänsä nosti venettä niin ylös vedestä, että se
vähällä oli kaatua, vaikka siinä oli kahdeksan miestä. Yksi miehistä
meni suin päin veteen, toiset hyppäsivät maalle, joka oli vaan kymmenen
kyynärän päässä. Virtahepo nosti kohta sen jälkeen päänsä vedenpinnasta
ikäänkuin katsoaksensa oliko se tehnyt suurenkin vahingon. Muuta
vahinkoa ei tullut kuin että miehet tavaroineen kastuivat. Tämä tapaus
oli varsin odottamaton ja harvinainen, sillä kun päivällä kulkee virran
rantaa, niin saapi olla rauhassa näiltä otuksilta, jotka aina
säännöllisesti ovat keskipäivällä keskellä virtaa ja yöllä joko
rantamatalikolla tahi maalla. Livingstonen miehetkin kummastuivat
suuresti tätä, ja huudahtivat: "Onko tuo peto hulluna!" He huomasivat
sen olevan naaraksen, jolta edellisenä päivänä oli tapettu sen sikiö.

[Kuva: Virtahepo hätyyttää Livingstonen venhettä.]

Suurena rasituksena täällä on, kuten jo on tätä ennen mainittu,
tsetse-kärpänen, jonka purema tappaa hevoset, raavaseläimet ja koirat,
mutta muille eläimille ei sen purema vaikuta mitään vaaraa. Aasit,
lampaat ja monet muut eivät siitä tunne mitään vahinkoa. Mutta onpa
luonto asettanut tsetsellekin vihollisen. Livingstone sanoo nähneensä
tuuman pituisen hyönteisen, joka on pitkäsäärinen ja lentelee
vilkkaasti ympäri joskus laskeutuen maahan. Tämä on tavallansa
verenhimoinen tiikeri, sillä se syöksee tsetsen ja muidenkin kärpästen
kimppuun, tappaa otuksensa, imee niistä veren ja heittää kuolleet
ruumiit syrjään.

Narielestä tuli Livingstone Seshekeen, ja jo kauan sitä ennen sai hän
kuulla, että Makololojen viholliset Matebelet olivat tuoneet joukon
tavaroita Livingstonelle Sambesi-virran etelärannalle. Mutta Makololot
eivät tahtoneet uskoa vihollistensa puhetta, sillä he pelkäsivät, että
viholliset tahtoisivat viekkaudella saada jotakin tuhoa tuottavaa
noituutta ja taikakaluja heidän luoksensa. Kun Matebelet viimein
jättivät tavarat toiselle rannalle vakuuttaen että Moffat (Livingstonen
appi) oli lähettänyt ne "Nake'lle" (Livingstonelle) ja menivät
matkaansa sanoen Makololojen syyksi jos tavarat turmeltuisivat,
uskalsivat nämä viimein suurella varovaisuudella lähestyä noita
tavaramyttyjä, veivät ne saarelle keskellä virtaa ja rakensivat huoneen
niiden yli. Livingstone löysi ne sittemmin hyvin säilytettyinä kun ne
jo olivat olleet saarella toista vuotta.

Tultuansa Makololojen pääkaupunkiin Linyantiin, löysi hän sinne
jättämänsä tavarat täydellisesti samassa tilassa kuin hän ne oli
jättänytkin. Koko väestö tulvasi kokoon kuulemaan kertomusta tuosta
merkillisestä matkasta, jolla heidän toverinsa olivat saapuneet
maailman loppuun saakka ja kääntyivät sitte vasta takaisin, kun ei
enää ollutkaan maata kuljettavana, ja myöskin halusivat he nähdä ne
lahjat, jotka Loandasta oli lähetetty. Livingstone selitti, etteivät
ne ole hänen omaisuuttansa, vaan että valkoiset miehet olivat ne
lähettäneet lahjaksi osoittaaksensa ystävyyttänsä ja haluansa tulla
kauppa-yhteyteen Makololojen kanssa. Kun eräs vanha mies tiedusteli
olivatko matkamiehet nähneet Livingstonen vaimoa, täytyi heidän vastata
etteivät he häntä nähneet, sillä hän asui arvattavasti vielä etempänä
kuin maailman loppu olikaan.

Lahjat, jotka Livingstone toi Loandasta, vastaanotettiin suurimmalla
ihastuksella ja kun Sekeletu seuraavana sunnuntaina tuli Livingstonen
pitämää jumalanpalvelusta kuulemaan, herätti hänen univormupukunsa
suurempaa huomiota kuin saarna. Livingstone oli päättänyt seurata
Sambesi-virran kulkua kunnes hän tulisi Afrikan itärannalle, ja monet
Makololot tarjousivat vapaaehtoisina häntä seuraamaan, voidaksensa
palattuansa kertoa yhtä kummallisia asioita kuin länsirannalla kävijät.
Sekeletu lähetti heti Livingstonen palattua uuden retkikunnan Loandaan
arapialaisen kauppiaan Ben-Habibin johdolla. Tämän retkikunnan matka
olikin onnistunut, sen sai Livingstone myöhemmin palattuansa Englantiin
tietää kirjeen kautta hra Gabrielilta. Ben-Habib oli kuitenkin niin
tottumattomasti tehnyt kauppaa, että retkikunta oli kaupassa petetty.
Afrikan sisämaassa ei rahaa käytetä ollenkaan, vaan tavara vaihdetaan
tavaraa vastaan ja molemmin puolin tingitään sen verran kuin kukin
taitaa.

Se menestys, joka oli seurannut Livingstonea ja hänen seuralaisiansa
matkalla Loandaan, innostutti Makololoja auttamaan häntä itäänkin päin
matkustamaan. Ruhtinas Sekeletu lähti Livingstonea seuraamaan 200
miehellä ja antoi hänelle joukon tavaroita, joilla hän saisi vaihettaa
itselleen venheitä ja muita tarpeita. Sitäpaitse lupasi Sekeletu
Livingstonelle kaiken elefantin-luun, joka vaan löytyi hänen maassaan,
ja vaati, että Livingstone ottaisi sitä mukaansa niin paljon kuin hän
suinkin taitaisi. Hän sai myös suuren joukon kantajia tavaroita
kuljettamaan.

Muutaman päivän kuluttua tuli Livingstone Sambesi-virran suurimman
kosken, Viktoria-kosken niskalle, josta lähtien hänen täytyi jatkaa
matkaa maata myöten, sillä mahdoton oli enää kulkea veneillä virtaa
myöten joka oli muuttunut pauhaavaksi koskeksi, ja syöksi jyrkkäin
terävien kallioiden välitse. Viktoria-koskesta kertoo Livingstone, että
neekerit sitä sanovat "kaikuvaksi savuksi", ja syynä tähän on, että
siitä nousee tavattoman suuria höyrypatsaita, joiden huiput ylettyvät
pilviin asti. Alapäästä ovat nuo höyrypatsaat vaaleita, vaan ylhäältä
tummat, joten ne ovatkin hyvin savun näköisiä. Sambesi-virta syöksee
täältä äkkijyrkästi syvään kallioiden väliseen kuiluun, joka on niin
kapea, ettei virran niskalla venheellä kulkija ollenkaan näe mihin tuo
ääretön vedenpaljous katoaa. Kosken suuruuden voi arvata kun ajattelee,
että se tuhannen kyynärän levyisenä syöksee jyrkän kallion yli suoraan
310 jalkaa alas ja sitte ahdistuu kallionrotkoon, joka ei ole leveämpi
kuin 40 kyynärää. Koskesta nouseva höyry taajenee ylempänä ilmassa ja
putoaa takaisin maahan lakkaamattomana sateena. Vähäiseen saareen
kosken niskalla kylvi Livingstone monenlaisia siemeniä, ollen
vakuutettu, että koskesta nouseva höyry ja kosteus auttaisi hänen
istutuksiaan kasvamaan.

Sekeletu oli saattanut Livingstonea Batokain maahan, jotka ennen ovat
olleet itsenäiset ja harjoittivat silloin suurimpia julmuuksia ja
ilkitöitä, kunnes Sekeletun isä Sebituane pakoitti osan heistä
alamaisiksensa. Maa, jonka kautta Livingstone kulki, oli erittäin
kaunista ja oli ennen ollut tiheästi asuttua, mutta nyt siitä olivat
asukkaat vähentyneet hyvin suuressa määrässä edellisten sotien vuoksi.
Batokat, jotka olivat äärettömän suurien karjalaumojen omistajat,
olivat turhaan koettaneet vastustaa Makololojen valloituspuuhia ja kun
he olivat voitetut, olivat Makololot saaneet niin paljon karjaa,
etteivät voineet niitä edes pitää luvussa. Sekeletu jätti Livingstonen
seuraajiksi 114 miestä saattamaan häntä meren rannalle.

Vähitellen alkoi maa kohota kunnes Livingstone tuli siihen
ylämaahan, joka rajoittaa Sisä-Afrikan tasangot ja jonka Sambesi-virta
Viktoria-koskessa katkaisee. Tätä seutua Livingstone kuvaa erittäin
sopivaksi uudis-asukkaille sen vuoksi, että se on terveellinen ja
hedelmällinen. Makololot kehuvat sitä parhaimmaksi maaksi, kuin he
tuntevat. Täällä olikin Sekeletun isävainaja Sebituane ensin asunut
ennenkun Matebelet hänen sieltä karkoittivat ja ryöstivät häneltä
kaiken karjan, jonka jälkeen hän muutti länteen päin ja perusti sen
valtakunnan, jossa hänen poikansa nyt hallitsi. Asukkaat olivat
vierasvaraisia ja ystävällisiä eivätkä tunteneet orjakauppaa.
Metsä-eläviä oli niin paljon, että Livingstone ei sano missään
nähneensä sellaista runsautta, mutta kun ne olivat arkoja, oli hänellä
kuitenkin vaikeuksiakin saada elätetyksi suurta seuraajajoukkoansa.
Monet hänen seuralaisistansa olivat kuitenkin taitavia metsästäjiä ja
hankkivat silloin tällöin elefantin tahi jonkun muun suuren elävän
paistiksi. Kerran sattui sellaisessa tilaisuudessa, että yöllä heidän
ympärillensä kokoutui hyenaparvi, joka ilkeällä ulvomisellaan piti
heidät valveilla. Livingstone, joka tiesi että neekerit uskovat hyenain
aina tarkoittavan jotakin ulvomisellaan, kysyi väeltänsä syytä siihen,
miksi hyenat niin kovasti ulvoivat ja sai vastaukseksi, että ne
iloitsevat edeltäpäin siitä saaliista, jonka ne tietävät huomenna
saavansa elefantin jäännöksistä.

Lintujakin kertoo Livingstone täällä olevan hyvin suuressa määrässä ja
mainitsee niistä omituisen sarvikuonolinnun, jolla nokan päällä on
suuri luinen kasvannainen. Kun tämä lintu on tehnyt pesänsä,
tavallisesti ontevaan puuhun, ja muninut munansa, niin koiraslintu
tukkeaa pesän suun niin pieneksi, että auki jää ainoastaan pieni reikä,
josta naaras pistää nokkansa ulos; koiras syöttää naarasta niin kauan,
kunnes pojat kykenevät lentoon, jolloin naaras on erinomaisen lihava,
ja asukkaat pyytävät sitä silloin suurena herkkupalana; koiras itse on
samalla ajalla laihtunut hyvin laihaksi. -- Toinen omituinen lintu on
mesikäki, joka on hyvin ahnas mettä syömään, mutta kun mehiläispesä
sattuu olemaan sellaisessa paikassa, ettei se sitä saavuta, houkuttelee
se ihmisiä pesän luo, ja saapi tavallisesti aina osan medestä, kun nämä
sen löytävät.

Asukkaat näillä seuduilla ovat hengellisessä kehkeymisessä paljon
jäljempänä sisämaan asukkaita, ja olivat silloin kun Livingstone heidän
maansa kautta kulki, niin paljon sorretut mahtavampain naapurien
hyökkäyksien kautta, että he suurimmalla hartaudella toivoivat rauhaa.
He ovat iholtansa vaaleampia, melkein kahvin-värisiä, johon on kaadettu
kermaa, eivätkä pidä mustaihoisuutta minäkään kauneutena. He rumentavat
itsensä siten, että yleisesti lyövät pois etuhampaat yläleuasta, eikä
heidän tirannihallitsijansakaan ole saaneet tätä tapaa poistetuksi.

Orjakaupan ja portukalilaisten kauppiaitten menettelyn seuraukset
alkoivat tuntua yhä selvemmin kuta etemmäksi matkustajat kulkivat itään
päin. Asukkaat tulivat yhä enemmin vihamielisiksi ja epäluuloisiksi ja
usein oli heidän ja matkustajain välillä syttynyt riitoja, jotka olivat
vaikeita sovittaa. Kuljettuansa erään Tsumbo-nimisen Portukalilaisten
hyljätyn kauppa-aseman jäännöksien ohitse, joutui Livingstone
seuralaisineen Portukalilaisten ja alkuasukkaiden sotatantereelle.
Hänen täytyi nyt kulkea virran eteläpuolelle, ja jatkaa matkaansa sillä
puolella virtaa kunnes hän tuli Tete-nimiseen Portukalilaisten
perustamaan kauppapaikkaan, maaliskuulla 1856. Täällä asuva
portukalilainen päällikkö Tito Augusto d'Arajo Sicard vastaanotti
Livingstonen ystävällisimmällä tavalla. Kun Livingstone maaliskuun 2 p.
iltapuolella väsyneenä seisattui Teten ulkopuolella noin 8 engl.
peninkulman matkan päähän eikä samana päivänä enää jatkanut matkaa
kaupunkiin, vaan jäi yöksi lepäämään leiripaikalle, lähetti hän vaan
kaupungin päällysmiehelle ne suosituskirjeet, jotka hän oli saanut
Loandan piispalta sekä muilta henkilöiltä siellä. Seuraavana aamuna
k:lo 2 heräsi hän kun kaksi upseria sotamieskomppanian kanssa tuli
häntä vastaanottamaan tervehtien häntä tervetulleeksi ja tuoden hänelle
aineksia eurooppalaisen aamiaisen valmistusta varten. Hänen
seuralaisensa hämmästyivät suuresti ja luulivat noiden aseellisten
miesten tulleen heitä ja Livingstonea vangitsemaan. Kun Livingstone oli
tullut Teteen, sai hän vielä suuremmassa määrässä kokea portukalilaisen
päällikön ystävyyttä; sillä tämä koki kaikin tavoin virkistää hänen
uupuneita voimiansa, antoi Makololoille maakappaleen viljeltäväksi
kunnes he voisivat palata kotiansa, vieläpä piti heitä talossaan kunnes
he ennättivät rakentaa itselleen majoja, antoi heille viljaa, y.m.
Livingstonen pikku tyttärelle vietäväksi hän lahjoitti rukousnauhan,
jonka eräs Teten asukkaista oli valmistanut siellä saadusta kullasta;
samoin hän antoi näytteitä kultahiekasta, jota oli saatu kolmesta eri
paikasta Teten ympäristöllä ja jotka vieläkin säilytetään geoloogisessa
museumissa Lontoossa.

Tetessä Livingstone viipyi puolitoista kuukautta, sillä hänen täytyi
odottaa sopivampaa vuodenaikaa matkustaaksensa, ja tutki sillävälin
tarkemmin näitä seutuja. Tetessä ovat Portukalilaiset hallinneet jo
kauan aikaa, ainakin toista sataa vuotta, vaan kuitenkaan ei tämä
uudisasuntola ole voinut kehittyä parempaan kukoistukseen, vaikka se on
luonnostansa rikkaalla ja hyvin edullisella paikalla. Suurin syy siihen
on orjakauppa ja Portukalilaisten sodat alkuasukasten kanssa. Kerran
oli sellaisen sodan ajalta Teten maaherra lähtenyt kurittamaan erästä
kapinoitsijaa, mutta tämä oli lähettänyt joukon väestänsä Teteen, ja
turvattomana tuli silloin kaupunki perin pohjin hävitetyksi tulipalon
kautta, niin ettei jäänyt kuin kirkko jäljelle. Livingstonen aikana oli
kaupungissa vieläkin jäännöksiä ja raunioita näiltä ajoilta, ja Teten
koko asukasluku oli parin tuhannen paikoilla. Kahvin sekä muiden
hyödyllisten kasvien viljelys on joutunut suuresti rappiolle entisiin
aikoihin verraten. Paitse kultaa, jota täällä on huuhtomalla löydetty,
on myös runsaassa määrässä rautaa, joka on erinomaisen hyvää.
Kasvikunnan rikkaudesta voisi toimelijaisuudella saada hyvinkin suurta
hyötyä tälle maalle, mutta valitettavasti on kauppa kulkenut monen
käden kautta eikä suoranaista yhteyttä ole pidetty emämaan ja
siirtokuntien välillä. Suurin onnettomuus maalle on kuitenkin
orjakauppa, joka tuskin meidänkään aikoinamme lienee lakannut näillä
seuduilla.

Saatuansa tietää, että Sambesi-virran suupuolella oli tullut
nälkä-aika, päätti Livingstone jättää seuralaisensa Makololot Teteen ja
jatkaa matkaansa ainoastaan muutamain toverien kanssa. Välttääksensä
epäluuloa, jätti hän kaiken Sekeletun hänelle antaman elefantin-luun
erään luotettavan Portukalilaisen haltuun sillä käskyllä, että jos hän
ei palajaisikaan, tämä möisi sen ja lähettäisi sen edestä tavaroita
Sekeletulle. Muutoin oli Livingstonen tarkoitus lähteä Englantiin niin
pian kun hänelle siihen ilmestyisi tilaisuus, sekä palata sieltä jonkun
ajan kuluttua. Englannissa hän tuumi ostaa omilla varoillansa tavaroita
Sekeletulle, ja sitte ottaa palkinnokseen niiden hinnan siitä summasta,
joka saataisiin kun elefantin-luu olisi saatu myydyksi.

Lähdettyänsä Tetestä huhtikuun 22 p:nä v. 1856 kulki Livingstone
veneillä pitkin Sambesi-virtaa Senna nimisen, rappiolle joutuneen
portukalilaisen kylän ohitse, jonka asukkaat hänelle kuitenkin
osoittivat kaikkea ystävyyttä. Virta on täällä ala-varrellansa jo
paisunut niin suureksi, että kun Livingstone oli keskellä virtaa, niin
ei kumpaakaan rantaa näkynyt. Vasemmalla puolella laskee siihen likellä
sen suuta Shire niminen lisävirta, joka kulkee erittäin hedelmällisten
ja terveellisten seutujen halki, jotka sen pahempi, ovat jääneet
sivistymättömien neekerien haltuun, vaikka kyllä alku olikin tehty
näiden maiden viljelemiseen ja niiden asukkaiden sivistyttämiseen.

Tultuansa Kilimaniin, Sambesin suulla, sai Livingstone kuulla, että
Englannin hallitus sekä Kap-maan siirtokunnan hallitus olivat pitäneet
paljon huolta hänestä ja lähettäneet laivan häntä vastaanottamaan
Sambesin suulla, mutta että laivan väestön päämiehet olivat laivalta
maalle tullessaan hukkuneet, sillä Sambesin suu on melkein täynnä
salakaria. Tällainen uutinen tuntui niin lempeän miehen kuin
Livingstonen mielestä kumminkin katkeralta. Hän otti muutamia
seuralaisistansa Kilimaniin saakka, vaikka huonon vuodentulon vuoksi
olikin vaikea saada elatusta, että nämä saisivat nähdä valtameren.
Makololot olisivat mielellänsä seuranneet etemmäksikin, vaan
Livingstone oli epätietoinen miten hän itsekään pääsisi Englantiin.
Oltuansa kuusi viikkoa Kilimanissa sai hän kuitenkin erään
Englantilaisen laivan mukana Kap-kaupungista 150 puntaa matkarahoja
sekä kaikellaisia muita tarpeita. Samalla laivalla pääsi myös
Livingstone maksutta Mauritius-saarelle, josta hän sitte palasi Egyptin
kautta Englantiin.

Hän otti mukaansa matkaseuransa päämiehen Sekvebun, joka oli älykäs
mies ja oli monta hyvää työtä tehnyt hänelle, sillä Livingstone tunsi
olevansa suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle ja tahtoi tehdä
Sekeletun mieliksi, joka oli käskenyt häntä ottamaan koko seurueen
kotiinsa saakka. Suuret matkakustannukset estivät Livingstonea
ottamasta toistakin miestä mukaansa, joka seurueesta oli ainoa jäljellä
hänen mukanansa. Tätä koki Livingstone peloittaa tulemasta mukaan
sanoen hänen kuolevan jos tulisi niin kylmään maahan kuin Englantiin.
"Siitä ei ole lukua," vastasi tämä, "salli vaan minun kuolla jalkojesi
juuressa".

Kun Livingstone ja Sekvebu Kilimanissa erosivat ystävistänsä, oli kova
myrsky, joka olisi voinut peljättää vanhojakin merimiehiä. Aallot
pauhasivat niin korkeina, että kun laiva oli laineen pohjalla ja vene
toisen laineen takana, niin ei sinne näkynyt laivan mastojakaan.
Sekvebu näki nyt ensi kerran valtameren. Vene nousi laineen harjalle ja
syöksi siitä nopeasti eteenpäin sellaisella vauhdilla, että se törmäsi
toista aaltoa vastaan kuin karille; suuret hyökylaineet syöksivät vettä
veneen ylitse ja kaikki näytti hukkuvan. Mutta vene syöksee vaan
laineen halki ja jatkaa kulkuansa laivalle; sillä välin yksi
merimiehistä ammentaa vettä venheestä ämpärillä niin paljon kuin
kerkiää. Sekvebu-parka kysyi peljästyneenä: "Tälläkö tavoin teillä on
tapa matkustaa?" Livingstone hymyili ja vastasi: "No niin, kuten näet,"
ja koki häntä lohduttaa ja rohkaista. Sekvebu oli tosin eläessään
nähnyt venheitä paljon ja monellaisia, mutta mokomaa hän ei ollut
ikänään nähnyt. Kun he saapuivat laivalle, heilui se niin ankarasti,
että maamoukat, -- joksi Livingstone nimittää itseänsä ja Sekvebua --
tottumattomina vesillä kulkemaan eivät millään tavoin voineet köysiä
myöten nousta laivaan, vaan heille täytyi laskea alas istuin, jossa he
hinattiin ylös aivan kuin naiset, jotka joskus käyvät laivaa
katsomassa. Laivalla heidät vastaanotettiin suurimmalla ystävyydellä ja
olivat siellä pian tottuneet kaikkeen, paitse Livingstone -- omaan
äidinkieleensä, jota hän ei ollut puhunut puoleen neljättä vuoteen, ja
oli jo kolmentoista vuoden kuluessa sitä ennen siitä melkoisesti
vieraantunut. Hän arveli siis laivalla olleensa hyvinkin naurettava
keskustelukumppani, kun hän luuli tuntevansa äidinkielensä
täydellisesti, mutta puhuessa ei keksinytkään sanoja.

Laivalla oppi Sekvebu vähän Englannin kieltä ja oli tullut upserien
sekä miehistön lemmikiksi. Olo sotalaivalla pani alussa hänen päänsä
pyörälle, kun kaikki hänestä oli niin outoa; mutta Livingstonelle hän
virkkoi usein: "Sinun kansalaisesi ovat oikein kelpo miehiä," ja
ihmetteli "kuinka kummallista tämä maa oli, jossa näkyi -- pelkkää
vettä". Alituinen jännitys, jossa hänen kehittymättömät sielun voimansa
olivat, vaikutti viimein, että hän tuli mielipuoleksi ja rupesi
tappamaan itseänsä. Livingstone sai hänen toki rauhoitetuksi, vaan
ainoastaan lyhyeksi ajaksi, Upserit kehoittivat Livingstonea panemaan
Sekvebun kahleisiin, mutta sitä ei hän tehnyt, sillä hullut muistavat
usein kovan kohtelun, jonka ovat saaneet kärsiä, eikä Livingstone
tahtonut, että Sekeletun maassa sanottaisiin hänen kohdelleen tämän
etevimpiä miehiä samalla tavalla kuin he ovat nähneet orjia
kohdeltavan. Sekvebu hukutti viimein itsensä Mauritius-saaren satamassa
ja olisi kyllä voinut pelastua jos hän olisi tahtonut, sillä hän oli
hyvä uimari. Onnettoman Sekvebun ruumista ei koskaan löydetty.

Mauritius-saaren raitis ja viileä ilmanala virkisti suuresti
matkoistaan väsynyttä Livingstonea, jonka asukkaat vastaanottivat
suurella ystävyydellä: hänen isäntänsä, kenralimajuri Hay pakoitti
ystävällisesti hänet viipymään luonansa kunnes hän oli monista
vaivoistaan virkistynyt ja tullut terveeksi afrikalaisesta
kuumetaudista, jota hän kauan oli sairastellut. Marraskuulla lähti
Livingstone vihdoin punasen meren tietä Egyptiin ja sieltä Englantiin,
johon hän saapui joulukuulla 1856.

Kotimaassa hän vastaanotettiin erinomaisella ihastuksella ja
kunnioituksella. Hänelle koottiin kansallispalkintona 20,000 puntaa eli
noin puoli miljonaa markkaa.

Livingstonelle oli onnistunut hänen suuri aikeensa matkustaa
Etelä-Afrikan poikki merestä mereen ja tällä retkellänsä hän teki
tunnetuksi nämä maat, joista Europan tiedemiehillä ei ennen ollut
vähintäkään luotettavaa tietoa. Etelä-Afrikan sisämaat, joita ennen oli
pidetty autioina erämaina, näytti Livingstone olevan suuria
hedelmällisiä alankoja, jotka tavallisesti eivät olleet paria tuhatta
jalkaa ylempänä meren pintaa. Hän oli keksinyt Etelä-Afrikan suurimman
jälkeisen virran ja tutkinut sen juoksun melkein sen lähteistä suuhun
saakka. Vasta meren rantamaiden läheisyydessä tavataan ylänköjä ja
korkeampia selänteitä, jotka eivät nekään kohoa hyvin korkeiksi. Ne
kansakunnat, joiden maiden kautta hän oli kulkenut, olivat melkein
kaikki olleet rauhallisia ja sillä hengellisellä kannalla, että ne
voivat vastaanottaa korkeampaa sivistystä. Suurimmaksi osaksi oli
heille pohjoisempien maiden turmio, orjakauppa, tuntematon ja monet
heistä sitä inhosivat. He elävät järjestetyissä yhteiskunnissa, heillä
on pysyväiset asuinsijat ja he harjoittavat sekä maanviljelystä että
karjanhoitoakin. Metsästys on heille kuitenkin tärkeä elinkeino ja sen
vuoksi onkin heidän elämässään vielä paljon raakuutta nähtävänä. Maan
hedelmällisyys on erinomainen, vaikka paikoittain terveydelle
vahingollinenkin. Kuitenkin on monta seutua, jotka terveellisen
ilmanalansa ja hedelmällisen maanlaatunsa vuoksi ovat erittäin
sovelijaat suurenkin ihmisjoukon elättämiseen. Maanviljelys on vielä
hyvin alkuperäisellä ja yksinkertaisella kannalla. Kun maanpinta on
parin tai kolmen tuuman syvyydestä saatu kuokituksi, pistää kylväjä
lapiolla maahan vähäisen kuopan. Siihen hän kourastaan pudottaa
muutamia maissin siemeniä ja peittää ne mullalla, jonka hän sysää
kuoppaan jalallansa. Neljän kuukauden kuluttua saa hän varman runsaan
sadon, tavallisesti satakertaisen, joskus suuremmankin.

Etelä-Afrikassa on usein voimallisten päällikköin toimesta syntynyt
suuria valtakuntia heidän valloitustensa kautta, mutta ne hajoavat
tavallisesti heidän kuoltuansa. Varsinkin ovat Kafferilais-heimokunnat
viime aikoina sellaisia perustaneet. Niin ovat Matebelet Mosilikatsen
johdolla perustaneet suuren ja mahtavan valtakunnan Sambesin
keskikohdan eteläpuolelle; Makololot Sebituanen johdolla Sambesin
ylävarrelle eli Liambeyn ympäristölle, ja pohjoisempana asuvat
Londa-heimokunnat ovat jo kauan aikaa sitte perustaneet Muatajanvon
johdolla voimakkaan valtakunnan, jonka asukkaat kuitenkin ovat toista
heimokuntaa kuin Kafferit, sillä heillä on iho aivan toisennäköinen,
nimittäin kellertävä, niin että he ovat keltatautia sairastavien
Etelä-Eurooppalaisten näköisiä. Heidän ja etelämpänä asuvien
heimokuntien kielien välillä on kuitenkin niin suuri yhtäläisyys, että
se selvästi todistaa heidän olevan samaa sukuperää.



IV.


Niin innokas mies kuin Livingstone, ei malttanut kauan viivytellä
kotimaassansa, vaan lähti jo vuoden 1858 alussa Englannista Afrikaan
jatkamaan tutkimuksiansa. Häntä kehoitti tähän monta seikkaa.
Ensiksikin oli hän jättänyt seuralaisensa Teteen ja luvannut johdattaa
heidät takaisin heidän kotimaahansa, eikä tahtonut rikkoa heille
antamaansa lupausta. Mutta vielä oli Livingstonen tarkoitus vaikuttaa
voimiensa mukaan kristinuskon levittämistä ja vastustaa orjakauppaa
niin paljon kuin suinkin; sitäpaitse oli hän päättänyt tarkoin tutkia
Sambesi-virran kulkua Viktoria-kosken ja Teten välillä, joka matka
vielä oli tuntematon koska hän oli sen matkan kulkenut maata myöten,
eikä seurannut virran rantoja. Useat oppineet herrat, jotka eivät
olleet koko maassa käyneet, rupesivat näet epäilemään, että
Viktoria-kosken ja Sambesi-virran välillä olikaan mitään yhteyttä.

Täten alkoi siis Livingstonen _toinen_ tutkimusretki, joka kesti
vuodesta 1858 vuoteen 1864 saakka. Tilan vähyys tässä kirjassa estää
niin tarkoin kertomasta tätä ja hänen kolmatta retkeänsä Afrikassa kuin
hänen ensimmäistä retkeänsä, vaikka hän näillä jälkimmäisilläkin
retkillä on tehnyt yhtä tärkeitä ja suuria keksinnöitä.

Livingstonen toisella tutkimusmatkalla oli hänen mukanansa useita muita
Eurooppalaisia, niiden joukossa hänen veljensä Charles, tohtori Kirk ja
useita lähetyssaarnaajia. Heillä oli mukanansa pieni höyrylaiva, joka
oli mukavamman kuljetuksen vuoksi rakennettu siten, että sen voi
hajottaa kolmeen eri osaan. Tällä höyryvenheellä he toivoivat voivansa
tarkemmin ja helpommin tutkia Afrikan virtoja.

Tultuansa Portukalilaisten vähäiseen kaupunkiin Mosambik'iin Afrikan
itärannalla, laitettiin höyryvene kuntoon ja matkustajat tulivat
Sambesi-virran suulle, josta he virtaa myöten kulkivat Teteen; täältä
Livingstone teki monta retkeä marraskuussa 1858 ja tammikuulla 1859
virtaa ylöspäin Kebrabasa-nimisten koskien luo, mutta täällä huomattiin
mahdottomaksi päästä tuolla pienellä laivalla etemmäksi ja Livingstone
palasi Teteen, josta hän kirjoitti Englantiin ja tilasi toisen
mukavamman pikkulaivan itsellensä. Mutta ennenkun tuo uusi höyryvene
saapui perille, teki Livingstone vielä useita tutkimusretkiä entisellä.
Hän oli nähnyt, että Sambesi-virran suupuolella siihen laskeutuu
lisävirta pohjoisestapäin, vaan tämä lisävirta, nimeltä Shire, oli
vielä peräti tuntematon. Portukalilaiset eivät siitä tietäneet antaa
mitään tietoja; he sanoivat koettaneensa kulkea sitä ylöspäin, mutta
virrassa oli muka kasvanut niin tiheässä vesikasveja, että ne estivät
kulkua; pääsyy miksi Portukalilaiset eivät päässeet kulkemaan virtaa
ylöspäin, lienee kumminkin ollut se seikka, että asukkaat rannoilla
olivat ampuneet heitä myrkytetyillä nuolilla. Livingstone lähti
tammikuulla 1859 Shire'ä tutkimaan ja hänkin sai kokea vihollista
kohtelua. Vaimot pakenivat joka paikassa mihin hän miehineen tuli ja
miehet seurasivat rannoilla, valmiina käyttämään nuoliansa ja jousiansa
estääksensä häntä maalle nousemasta. Tingane nimisen kylän kohdalla
keräytyi heitä yli 500 estämään Livingstonea etemmäksi pääsemästä,
mutta kun hän oli saanut heille selvitetyksi, ettei hän miehineen
ollut heidän vihollisensa Portukalilainen eikä orjakauppiaskaan,
vaan toista kansaa, joka koki orjakauppaa vastustaa, niin he
tulivat hyviksi ystäviksi ja Livingstone taisi jatkaa matkaansa
esteettömästi, kunnes hän saapui erään kosken luo, jonka hän nimitti
_Murchison_-koskeksi Tämän kosken yläpuolelle ei Livingstone enää
voinut höyryvenheellä kulkea ja palasi sen vuoksi takaisin Teteen.

Parin kuukauden kuluttua lähti Livingstone uudestaan tutkimusretkille
näille seuduille ja tällä kertaa asukkaat vastaan ottivat hänet
suurella ystävyydellä. Livingstone jätti silloin pienen höyrylaivansa
Shibise nimisen kylän kohdalle ja jatkoi tutkimusretkeänsä maata
myöten, joten hän huhtikuussa tuli Shirva nimisen järven luo, muutaman
päivän matkan päähän Shire-virrasta koilliseen päin. Tämä järvi oli
ennestään Eurooppalaisille niin tuntematon, ettei sitä tiedetty
olevankaan. Livingstone huomasi sen hyvin rikkaaksi eläimistä, sillä
siinä oli summaton joukko kaloja, krokotiilejä, ja virtahepoja.
Sitäpaitse siinä oli hyvin runsaasti verimatoja. Järvi oli noin 60 tai
80 engl. peninkulman pituinen ja parikymmentä peninkulmaa leveä. Vesi
tässä järvessä on suolaisenpuoleista, josta Livingstone päätti, ettei
siitä lähde mitään virtaa, ja tätä arvelua eivät myöhemmät tutkimukset
olekkaan kumonneet. Järveä ympäröivät korkeat vuoret, joiden korkeimmat
huiput kohosivat 6-8,000 jalan korkeuteen. Maa oli hyvin hedelmällistä
ja matkustajat viipyivät siellä jonkun aikaa, mutta kun heillä ei
ollutkaan tarkoituksena täällä laveampiin toimiin ryhtyä, niin
palasivat he vieläkin Teteen.

Tetestä lähti Livingstone jo seuraavan elokuun ajalla uudelle retkelle,
tullaksensa suuren Niassa-järven luo, jota alkuasukkaat nimittivät
myöskin _Niinjesi_ eli Tähtijärveksi. Matkalla löysi Livingstone
lähteen, jossa vesi oli kiehuvan kuumaa. Lähteestä lähti puro, joka
alkupäässä oli niin kuuma, että siinä voi keittää munia ja vielä 50
kyynärän päässä lähteestä taisi sen vettä käyttää lämpimänä
kylpypaikkana. Puron kirkas vesi oli houkutellut hyönteisiä ja muita
pieniä eläviä laskeumaan puroon, mutta ne olivat siinä kaikki kuolleet.

[Kuva: Mangandshalainen kankuri.]

Siinä maassa, johon Livingstone tuli, lähdettyänsä Shire-virran
rannalta, asui Mangandsha-niminen kansa, joka harjoitti maanviljelystä
ja osaksi teollisuuttakin, sillä jokaisessa kylässä oli taitavia
seppiä, raudan sulatus-uuni ja hiilipolttimot. Asukkailla oli tietysti
vakinaiset asuinpaikat ja he viljelevät ohraa ja pumpulia. Pumpulista
naiset kehräävät lankaa, josta miehet kutovat vaatetta. Tämä työ käy
kuitenkin hyvin hitaasti heidän yksinkertaisten työkalujensa vuoksi.
Luonteeltaan he ovat rauhallisia ja ystävällisiä. Heidän joukossaan
tavataan myös taitavia savi-astian tekijöitä ja kelpo korien
palmikoitsijoita. He tahtovat mielellään koreilla kaikellaisilla
koristuksilla, esim. helminauhoilla, messinkirenkailla, y.m. vaikka
heidän koristeensa eivät aina heitä tekisikään kauniimmaksi. Vaimot
esim. venyttävät ylähuulena niin pitkäksi, että se viimein on
inhottavan näköinen, mutta kun "muoti" niin vaatii, niin sitä hekin
noudattavat. Tämä huulen venyttäminen tapahtuu siten, että siihen
puhkaistaan reikä, johon pannaan puusta tai jostakin muusta aineesta
tehty koriste, jolla reikä vähitellen laajennetaan. Koristetta, jota
nimitetään pelele'ksi, kannetaan sittemmin aina huulessa. Toinen
yleinen tapa Mangandsha-kansan keskuudessa on oluen juonti. Olutta he
valmistavat hirssi-viljasta, jota he viljelevät, ja tavallisesti sai
Livingstone seuralaisineen vastaanottaa lahjaksi suuren astiallisen
olutta kun hän tuli johonkin kylään. Parin päivän vanhana tämä juoma on
virkistävää ja hyvän makuista, mutta vanhentuneena se muuttuu väkeväksi
ja pahaksi nauttia. Joskus tapasi Livingstone koko kyläkunnan
juovuksissa tästä juomasta.

Livingstone oli jättänyt pienen höyrylaivansa Shire-virrassa olevien
useiden koskien alapuolelle, joita yhteisellä nimellä nimitetään
Murchison-koskiksi, ja kulki jalkaisin seuraten Shiren juoksua.
Noustuansa ylämaahan löysi hän tovereineen erittäin miellyttävän ja
kauniin seudun, jolle luonto suurimmassa määrässä oli tuhlannut
lahjojansa. Maan laatu oli erinomaisen hedelmällinen ja ilmanala raitis
ja terveellinen. Asukkaita on täällä hyvin tiheässä ja he ovat paljon
etevämmällä sivistyskannalla kuin monet sisämaan kansat. Heillä on
tapana asua kyläkunnissa, joilla kullakin on päällikkönsä. Tämä taas
voi olla ylipäällikkö monen kyläkunnan yli ja hänelle maksetaan
veroa, joka velvoittaa hänet vaaran ja hädän uhatessa puolustamaan
alamaisiansa. Jos hän sen laiminlyö, laiminlyövät myöskin alamaiset
veron maksun, mutta tunnustavat siinä kuitenkin tekevänsä väärin
laillista päällikköänsä vastaan.

Huomiota ansaitseva vaikka inhottava tapa on Mangandsha-kansalla
myrkkyjuoman kautta todistaa jonkun syyttömyyttä tai syyllisyyttä
johonkin asiaan. Jos syytetty juotuansa myrkkyjuoman, jota sanotaan
muave, ei kuole, julistetaan hän viattomaksi, mutta päinvastaisessa
tapauksessa katsotaan häntä syylliseksi. Taikausko tekee, että jokainen
epäilemättä juo myrkkyä näyttääksensä viattomuuttansa. Tietysti
tällainen tapa on vaatinut summattoman monta ihmishenkeä ja vaatii
vieläkin, kunnes se saadaan lakkautetuksi. -- Livingstonen tullessa
erääsen kylään, oli sen päällikkö edellisenä päivänä kestänyt
onnellisesti tällaisen koetuksen ja hänen alamaisensa osoittivat sen
johdosta iloansa siten, että he joivat olutta, tanssivat ja löivät
rumpua kaksi vuorokautta yhtämittaa.

Uskonnolliset käsitteet Mangandsha-kansan keskuudessa ovat hyvin
yksinkertaiset. He uskovat korkeimman olennon olevaksi, jota he
nimittävät Mpambé eli Morungo, jo myöskin ihmissielun kuolemattomuuden.
Eräs vanha kylänpäällikkö selitti: "Täällä maailmassa elämme ainoastaan
muutamia päiviä, mutta kuoleman jälkeen me elämme vielä kerran; missä
ja minkälaisessa tilassa tahi seurassa, sitä emme tiedä, sillä kuolleet
eivät tosiaan palaja sitä meille sanomaan. Joskus palajavat kuolleet ja
näkyvät meille unessa, mutta he eivät koskaan puhu, eivätkä sano mihin
he ovat menneet tahi miten heille on käynyt".

Syyskuussa v. 1859 saapui Livingstone seuralaisineen Niassa-järven
eteläpäähän, josta Shire-virta alkaa. Shiren laakso on alkupäässä noin
12 engl. peninkulman levyinen ja sitä rajoittavat korkeat kukkulat.
Koska kulovalkea, joka poltti suuret kuivettuneet heinäiset maat,
levitti äärettömän paljon savua ympäri koko seutua, niin eivät
matkustajat voineet kauaksi nähdä. He eivät kauan viipyneet Niassan
rannoilla, vaan palasivat takaisin laivallansa rantamaalle,
virkistääksensä siellä voimiansa uusille retkille.

Livingstone lähti jälleen Sambesi-virtaa myöten Teteen, josta hän lähti
viemään Makololoja takaisin heidän omalle maallensa. Niistä, jotka hän
oli tuonut mukanansa sisämaasta, oli vaan 100:n paikoilla elossa, mutta
monet näistäkin olivat pitkällisen kotoa poissa-olon ajalla Tetessä
hankkineet itselleen vaimoja ja lapsia ja karkasivat Livingstonen
seurueesta takaisin, sillä he eivät voineet vaimojansa viedä
kotomaahansa koska useimmat heistä olivat orjia, eivätkä heidän
vaimonsa voineet lähteä isäntiensä luota, ja puolisoiden välinen side
oli niin luja, etteivät miehet sitä voineet katkaista. Jäljelle
jääneiden kanssa jatkoi Livingstone matkaansa sisämaahan pitkin virtaa.
Kebrabasa-koskien ohitse täytyi heidän kiertää maata myöten ja sitte
jatkettiin matkaa taas venheillä. Mainittujen koskien ympärillä olevaa
seutua kuvaa Livingstone erittäin kauniiksi. Summattoman suuret metsät,
joissa kasvaa kaikellaisia kallisarvoisia puita, peittävät ympärillä
olevat kukkulat. Suurin putous koko Kebrabasa-koskijaksossa on
Morumbva, jonka putous on noin 20 jalkaa. Mutta kuu nämä kosket
kulkevat syvässä rotkossa jyrkkäin kallioiden välissä, niin nousee vesi
niissä tulvan aikana noin 80 jalkaa korkeammalle ja silloin katoaa
vähäiset putoukset, kivet ovat syvälle veden alle haudatut ja väkevä
höyrylaiva voisi kenties nousta vastavirtaan Sambesin ylävarrelle.

Livingstone poikkesi viimein pois Sambesin varrelta Songve nimisen
lisävirran kohdalla ja jatkoi matkaansa maata myöten Viktoria-koskelle
saakka. Korkealta vuorelta kosken alapuolella oli matkustajilla kaunis
näkö-ala koko kosken yli monine mutkinensa. Se syöksee, kuten jo on
kerrottu, äkkitaitteisissa polvissa mutkittelevan kalliorotkon kautta.
Tarkempien mittauksien kautta sai Livingstone tutkituksi, että
Viktoria-koski syöksee kahta vertaa korkeammalla putouksella kuin
Niagara! Veden paljous on kuitenkin Niagarassa suurempi. Tohtori
Livingstonen veli, joka oli käynyt Amerikassa ja nähnyt tuon
mahdottoman vesiputouksen, arveli Viktoria-koskea kauniimmaksi, sillä
vesi siinä oli erinomaisen kirkasta ja hohti kuin kirkkaassa
auringonvalossa kiiluva lumi.

Putouksien yläpuolella jatkoivat matkustajat kulkuansa taas venheillä
ja tulivat viimein Seshekeen, jossa Makololojen päällikkö Sekeletu
vastaanotti heidät niinkuin vanhat ystävät ainakin. Sekeletu oli
Livingstonen poissa ollessa sairastunut spitalintapaiseen ihotautiin,
josta Livingstone paransi hänet helvetinkivellä.

Seshekestä matkusti Livingstone Linyantiin, jossa hän löysi kaikki
tavaransa, jotka hän sinne oli jättänyt, säilytettyinä ja hyvässä
kunnossa. Vaikka Sekeletu hyvin mielellänsä olisi pitänyt Livingstonen
asumassa maassansa, palasi tämä kuitenkin takaisin Teteen ja sieltä
rantamaalle, tammikuussa v. 1861. Tähän aikaan tuli Englannista
höyrylaiva Pioneer tuoden mukanansa piispan ja lähetyssaarnaajia,
joiden piti asettua Niassa-järven seuduille. Laiva annettiin heidän ja
Livingstonen käytettäväksi ja sillä he tekivät retken Sambesin suusta
pitkin meren rannikkoa pohjoiseen Rovuma-nimisen virran suulle, jota
myöten koettiin kulkea laivalla ylöspäin; mutta kun virrassa alkoi
vesi nopeasti laskeutua vähemmäksi, täytyi Livingstonen palata
takaisin sillä Pioneer kulki 5 jalkaa syvässä ja olisi voinut
tarttua kiini virrassa, jossa tapauksessa sen olisi täytynyt odottaa
ensi tulvaa päästäksensä irti. Taas lähti hän lähetyssaarnaajain
kanssa Shire-virtaa myöten ylöspäin, mutta tällä kertaa oli
Mangandsha-heimokuntain kesken syttynyt sota, johon oli ollut syynä
orjakauppiasten väkivaltaisuudet ja hirmutyöt. Livingstonea kohtasi nyt
monet hankaluudet ennenkuin hän vihdoin pääsi Niassa-järvelle
syyskuussa 1861 ja purjehti venheillä sen länsirantaa myöten pohjoista
kohti saavuttamatta kuitenkaan järven toista päätä. Lokakuussa hän
lähti takaisin ja tuli Pioneer-laivalle. Sillävälin oli hänen
puolisonsa tullut Englannista tuoden mukanansa pienen höyrylaivan, jota
oli aiottu Niassa-järvellä käytettäväksi ja oli kokoon pantava 24:stä
eri kappaleesta. Kun tällä pienellä laivalla taas oli tehty yritys
Rovuma-virtaa myöten saapua Niassa-järvelle, huomasi Livingstone sen
mahdottomaksi sillä hän kohtasi koskia, jotka eivät sallineet hänen
kulkea etemmäksi. Muutoin olivat asukkaat Rovuman seuduilla erittäin
ystävällisiä, sitä enemmin kuta etemmäksi hän oli tullut rantamaalta.
Hän kääntyi takaisin taas jatkamaan yrityksiänsä Shire-virtaa myöten
päästä Niassa-järvelle. Laivaa hän ei saanut kuljetetuksi koskien
yläpuolelle, vaan kulki maata myöten tämän järven eteläpäähän, josta
hän lähti venheillä eteenpäin.

Niassa on yli 30 Suomen peninkulmaa pitkä ja keskimäärin noin 4
peninkulmaa leveä. Sitä ympäröi korkeat vuoret, varsinkin
pohjoispuolella ja useita pieniä virtoja laskee siihen monelta
haaralta. Usein raivoo tällä järvellä ankarat myrskyt ja Livingstonen
ensi kerran kulkiessa sitä myöten oli hän jo kerran kovassa hengen
vaarassa, silla venheellä hän ei voinut lähestyä rantaa, jota vastaan
aallot olisivat lyöneet venheen pirstoiksi ja laineet kasvoivat niin
hirveän suuriksi, että olivat vähällä peittää koko venheen. Järven
syvyys vaihettelee 15:n ja sadan sylen välillä, ja tulvan aikana nousee
siinä vesi tavallisesti puolitoista kyynärää. Sen rantamailla asuu
hyvin lukuisa väestö, taajempi kuin monessa muussa seudussa Afrikassa.
Livingstonen käydessä Niassa-järvellä oli orjakauppa siellä hyvin
suuressa voimassa ja hän arveli, että tälle järvelle rakennettu laiva
voisi tuota häpeällistä elinkeinoa estää suuremmassa määrässä kuin
kymmenen Afrikan itärannikolla vartijoina kuljeksivaa sotalaivaa. Tällä
toisella matkallansa Niassa-järvelle erosi Livingstone tovereistansa ja
kulki kauemmaksi länteenpäin järven rantaseuduilta, mutta hänen täytyi
viimein palata kun hän kohtasi varsin vihamielisiä asukkaita noilla
ylämailla.

Tultuansa takaisin Shire-virran varrelle, jossa Pioneer-laivan oli
kauan täytynyt olla yhdessä kohden, sillä vesi virrassa oli niin
matalaksi laskeutunut, ettei Pioneer voinut kulkea takaisin meren
rantaan, vaan täytyi odottaa tulvaveden aikaa, sai Livingstone Kap-maan
hallitukselta käskyn tulla takaisin, sillä Pioneer-laivaa ei enää
luvattu hänelle käytettäväksi muuta kuin korkeintaan sen vuoden
loppuun. Livingstone oli myöskin tuskastunut niihin lähetyssaarnaajiin,
jotka häntä seurasivat, sillä he olivat useasti valittaneet hänen
itsepäisyyttänsä eivätkä ymmärtäneet noudattaa tämän kokeneen miehen
neuvoja, vaikka hän parhaiten tunsi Afrikassa vallitsevat suhteet. Hän
päätti sen vuoksi palata Englantiin, ja tämän päätöksensä hän pani
toimeen helmikuussa 1864, jolloin hän Afrikasta purjehti ensin Intiaan
ja sieltä Suetsin kautta Englantiin, ja saapui kotimaahansa kesäkuussa
samana vuonna.

Livingstonen toinen suurempi tutkimusmatka oli nyt lopussa ja se, oli
kestänyt 6 vuotta. Tämän matkan seuraukset olivat myöskin hyvin
suuret. Sen kautta nimittäin tuli Euroopan asukkaille tunnetuksi
Sambesin suupuolella olevat maat, Shirva- ja Niassa-järvi sekä
niiden ympärillä olevat hedelmälliset ja terveelliset seudut, jotka
rikkauksinensa odottavat toimeliasten Eurooppalaisten työtä
tuottaaksensa runsasta hyötyä viljelijöillensä ja muillekin maille,
sekä erittäinkin vanhaa ja järjestetyn turvallisen elämän siunausta
sen nykyisille onnettomille asukkaille, joita raakuuden ja
orjakaupan tavottama turmellus rasittaa. Eurooppalaisten perustamat
uudis-asuntolat näillä seuduilla tekisivät suurinta hyötyä maan
asukkaille, jos samalla vaarinotettaisiin ihmisellisyyden ja omantunnon
vaatimukset sivistyksessä ja taidossa jälkeen jääneitä kanssaihmisiä
neekerejä kohtaan, jotka suuressa määrässä ovat osoittaneet kykenevänsä
oppimaan hyvää Eurooppalaisilta, jopa ystävyydellä ja alttiudella
ovat heitä melkoisesti auttaneetkin. Ilman Makololojen suurta
ystävällisyyttä Livingstonea kohtaan ja heidän hänelle antamaa,
voimallista apuansa olisi hänen ollut hyvin vaikea tehdä ensimmäistä
suurempaa matkaansa, joka juuri herätti tiedemiesten ja Englannin
hallituksen sekä koko sivistyneen Euroopan huomion näihin maihin, joita
tarkemmin tutkimaan Englannin kansa ja hallitus varusti tuon mainion
kansalaisensa.

Alituinen sota ja rauhattomuudet asukasten kesken tekee kuitenkin hyvin
vaikeaksi saada maata laveammalta asutuksi ja viljellyksi, ja
alkuasukkaiden hyviä ominaisuuksia ei sivistynyt ihminen aina niin
hyvin huomaa sen törkeän ulkokuoren alta, jonka raakuus, juoppous ja
muut paheet luovat heidän ympärillensä. Täällä voitti Livingstone
kuitenkin niinkuin muuallakin maan asukkaiden kunniotuksen ja
rakkauden, ja häntä nimitettiin yleisesti "hyväksi valkoiseksi
mieheksi", aivan toisin kuin Portukalilaisia, joiden kanssa neekerit
olivat alituisissa riidoissa. Orjakauppiaita hän kuitenkin aina
vastusti, sillä nämä menettelivät melkein aina hirveimmällä ja
julmimmalla tavalla, ja Mangandsha-kansan maassa pelasti Livingstone
kerran koko parven orjia, jotka nuo petomaiset ihmisrosvot olivat
saaneet matkaansa.

Ikävä on sekin seikka mainita, että Portukalilaiset ovat hänen suuria
ansioitansa koettaneet hyvin suuressa määrässä vähentää. He ovat näet
kokeneet väittää, että ne ennen tuntemattomat maat, jotka Livingstone
on avannut tieteelle ja saattanut ne tunnetuiksi, ovat muka olleet
heille melkein kaikki jo ennestään tutut, ja Livingstonen omista
matkakertomuksista ovat Portukalin hallituksessa olevat ylhäiset
virkamiehet teettäneet otteita ja kertomuksia, joita he jälestäpäin
ovat kunnottomalla tavalla väärennettyinä julkaisseet, lisäellen omia
arvelujansa ja arapialaisilta kauppiailta saatuja tarinoita. Näissä
kaikissa kirjoituksissa selvästi näkyy Portukalilaisten täydellinen
tietämättömyys niiden maiden suhteen, joiden keksimisestä ja
tutkimisesta on kunnia Livingstonelle tuleva.



V.


[Kuva: Livingstonen viimeinen retki.]

Samalla ajalla, jolloin Livingstone oli Etelä-Afrikassa tehnyt
tutkimusmatkansa, oli monta muutakin tiedemiestä matkustellut Afrikassa
sen tuntemattomia maita tutkimassa. Pohjois-Afrikassa olivat
Saksalaisen Barth'in ja Englantilaisen Richardsonin yhteiset matkat
Saharan erämaan läpi Sudaniin ja Tsad-järven ympäristölle
mainittavimmat, Keski-Afrikaa olivat tutkineet hyvin monet tiedemiehet
useimmista eri kansakunnista; mainittavimmat niistä ovat Amerikalaiset
Du Chaillu ja Stanley, Englantilaiset Burton, Speke, Petherick, Grant,
Baker ja Cameron, sekä Saksalaiset Rohlss, Schweinfurth ja Nachtigall.
Muutamat näistä matkustelivat yksin, toiset toverien seurassa, olipa
innostus Afrikan tutkimista varten saanut pari hollantilaista naistakin
rouva ja neiti Tinne'n lähtemään Niilin ympäristöihin; mutta heitä
kohtasi onnettomuus. Saharan erämaassa he tulivat murhatuiksi.
Viimeisinä aikoina ovat Stanley'n ja portukalilaisen majurin Serpa
Pinto'n tutkimusmatkat huomattavimmat.

1-2

Noin monien miesten toimesta oli Afrikan sisämaassa, joka tämän
vuosisadan keskipaikoille saakka oli pysynyt Eurooppalaisille melkein
täydellisesti tuntemattomana, löydetty suuria järviä ja mahtavia
virtoja, joiden ympärillä asui paikoin puolisivistyneitä maata
viljeleviä kansoja, paikoin verenhimoisia ihmissyöjiä. Oli tullut
Eurooppalaisille tutuksi, että Afrika ei ollut mikään hedelmätön
erämaa, vaan että sen keskiosa on maailman hedelmällisimpiä
ja rikkaimpia seutuja, joka odottaa, että sivistyneet kansat
uudis-asuntoja perustamalla, kristinuskon levittämisellä, sekä
järjestetyn kaupan ja turvallisen liikkeen kautta tekisivät näiden
seutujen asukkaat osallisiksi sivistyneen ja järjestetyn yhteiselämän
hedelmistä.

Niilin alkulähteet, suuret järvet Keski-Afrikassa, olivat jo löydetyt
kun Livingstone lähti kolmannelle ja viimeiselle tutkimusmatkallensa.
Mutta Keski-Afrikan sisämaa oli vielä peräti tuntematon ja Livingstonen
mieli paloi saadaksensa tätä tutkia ja senvuoksi hän lähtikin jo v.
1865 sitä tutkimaan. Hänen tarkoituksensa oli tällä kertaa saattaa
Niassa- ja Tanganjika-järvien väliset seudut tunnetuiksi ja koska tämä
viimeksi mainittu järvi ei vielä ollut tarkoin tunnettu, toivoi hän
löytävänsä jonkun siitä lähtevän virran ja saada selville onko se
yhteydessä Niilin kanssa, kuten hän luuli, sekä tutkia sen
länsipuolella olevia seutuja.

Livingstone matkusti ensin Bombaihin Intiassa, jossa hän otti mukaansa
muutamia nuoria neekereitä, joita siellä lähetyskoulussa kasvatettiin
lähetyssaarnaajiksi, sekä kaksitoista intialaista sotamiestä
hoitamaan niitä aaseja ja kameleja, jotka hän oli matkaansa varten
hankkinut, sillä nämä eivät kuole tsetse-kärpäsen puremasta niinkuin
raavaseläimet ja hevoset. Tultuansa Afrikaan hankki Livingstone
palvelukseensa myöskin muutamia miehiä Antsuan- eli Johanna-saarelta
Mosambik-kanavassa, sillä tämän saaren asukkaita pidetään luotettavina
ja kelvollisina tavarankantajina. Hänellä oli siis mukanansa
kohtalaisen suuri seurue, jossa oli 12 intialaista sotamiestä, 9 miestä
Johanna-saarelta, 1 Komoro-saaristolainen, 7 vapautettua orjaa ja 2
miestä Sambesin varrelta, jotka hän oli ottanut mukaansa koetteeksi.
Eläimiä hänellä oli kuusi kamelia, kolme puhvelia, kaksi muulia ja
kolme aasia, yhteensä 31 miestä, joista nuo intialaiset sotamiehet
olivat varustetut kelvollisilla Enfield-mallin mukaan tehdyillä
rihlatuilla kivääreillä. Livingstone oli nämä aseet saanut lahjaksi
Intian hallitukselta. Kun raha noissa tuntemattomissa maissa oli aivan
arvotonta, sillä maan asukkaat eivät sille antaneet mitään arvoa, vaan
tekivät vaihtokauppaa, niin täytyi Livingstonen viedä mukanansa
kymmenen pakkaa vaatetta ja kaksi säkillistä lasihelmiä, joilla hän
voisi vaihettaa tarpeita alkuasukkailta. Sitäpaitse oli hänellä omaa
tarvistansa varten monta laatikkoa lääkkeitä, vaatteita, tieteellisiä
koneita ja muita tarpeellisia tavaroita. Livingstone alkoi matkansa
Rovuma-virran vasenta rantaa kulkien ja tällä matkalla häntä kohtasi
ylen paljo hankaluuksia. Usein hänen täytyi kirveillä hakkuuttaa auki
tie edestänsä kun se oli niin kapea, ettei sitä käynyt kulkeminen.
Näillä pienillä poluilla, jotka mutkittelivat aivan sinne tänne
tiheässä metsässä, oli kamelien vaikea kulkea, sillä niiden korkeus
teki, että puiden oksat heitä estivät. Matkan hankaluutta ja hitautta
lisäsi vielä Johanna-miesten ja intialaisten haluttomuus jo velttous
työnteossa.

Jo matkan alussa olivat sipojit (siksi nimitetään syntyänsä intialaista
sotaväkeä) sekä Johanna-saarelaiset kyllästyneet eteenpäin kulkemiseen
ja kokivat siten pakoittaa Livingstonea palajamaan takaisin, että he
rääkkäsivät juhdat kuoliaiksi. Kun ei tämä koe auttanut, yllyttivät he
alkuasukkaita Livingstonea vastaan syytellen häntä kaikella tavoin.
Livingstone tuskautui tällaisista kujeista ja erotti sipojit pois
seurastansa. Hän antoi heidän palata takaisin rantamaalle ja varusti
heille kylliksi tarpeita paluumatkalle. Nuo sipojit olivat niin ilkeätä
joukkoa, että alkuasukkaat luulivat heitä Livingstonen orjiksi. Heillä
oli tapana pakoittaa ensimmäistä lasta tahi vaimoa, jonka tapasivat,
kantamaan heidän pyssyjänsä ja ampumavarojansa, ja käyttivät neekeriä
vastaan uhkauksia ja lupauksia, joita eivät kuitenkaan voineet täyttää.
Tunnin marssiminen oli kylliksi riittävä aika että he jo valittivat
uupumusta; he olivat silloin jo olevinansa aivan voimattomia ja
seisattuivat viivytellen siten kulkua, ja miettivät uusia juonia
isäntäänsä vastaan. Selvää on, ettei tällaisista puolustajoista olisi
ollut muuta kuin vastusta jos joku suurempi vihollisparvi olisi
Livingstonea ahdistanut.

Rovuma-laaksossa oli tullut nälkä-aika, ja vaikka asukkaat
vastaanottivat Livingstonen ystävällisesti, niin oli hänen kuitenkin
ollut vaikea saada seurueellensa kylliksi ruoka-aineita. Hän oli
kuitenkin päässyt Rovuma-virran lähteiden ohitse kesäkuussa 1866
erääsen kylään, jonka hallitsija oli Uhijou-nimiseen kansaan kuuluva
päällikkö. Tämä kylä oli kahdeksan päivänmatkaa Rovuma-virran
eteläpuolella ja siitä oli lavea näköala Niassa-järven ja siihen
laskevien jokien ja virtojen yli. Tämän paikan ja Rovuman välinen seutu
oli asumatonta erämaata, jossa Livingstonen seurue oli kärsinyt paljon
nälkää ja moni hänen miehistänsä oli karannut.

Livingstone saapui elokuussa 1866 Mponda nimisen päällikön kylään,
jonka alue on Niassa-järven läheisyydessä. Tällä matkalla karkasi
häneltä taas pari miestä, ja eräs kolmas, nimeltä Bekotani, jota
Livingstone oli suuresti suosinut, tahtoi myös erota, sanoen syyksi,
että hän oli tavannut veljensä, joka muka asui Niassa-järven
itäpuolella ja että hänen sisarensa oli Mpondan lempi-vaimo. Kun
Livingstone huomasi Bekotanin haluttomuuden seurata häntä, vei hän
tämän Mpondan luo, ja siellä tuli ilmi, että Bekotani oli puhunut
valhetta. Livingstone jätti tuon vastahakoisen seuralaisen Mpondan luo
-- saatuansa kuitenkin ensin vakuutuksen, ettei häntä pahoin
kohdeltaisi -- varusti hänet vaatteilla ja helmillä, kunnes hänen
"suuri veljensä" tulisi häntä vastaanottamaan. Tämä hyväntahtoisuus
Livingstonen puolelta sai kuitenkin huonon palkan. Bekotani koki kaikin
tavoin houkutella entistä toveriansa, erästä toista Livingstonen
palvelijaa, nimeltä Chumah luopumaan Livingstonen luota ja jäämään
hänen luoksensa. Hän lupasi veljensä kautta toimittaa Chumah'ille
vaimon ja niin paljon olutta juoda kuin vaan haluttaisi. Chumah kysyi
kuitenkin neuvoa Livingstonelta, joka häntä kielsi uskomasta Bekotanin
viettelyksiä, sillä hän epäili tämän aikovan tehdä entisen toverinsa
orjaksi. Chumah olikin kylliksi varovainen ettei luottanut tuohon
kavalaan viettelijään, vaan pysyi Livingstonelle uskollisena koko
matkalla.

Livingstone aikoi kulkea Niassan yli, mutta arapialaiset, jotka kyllä
tiesivät, että Livingstone aina julkisesti vastusti heidän ilkeätä
orjakauppaansa, eivät antaneet hänelle lainaksi minkäänlaisia venheitä,
vaikka niitä kyllä lupailivat, ja viimein täytyi Livingstonen kulkea
järven eteläpuolitse sen ympäri, kun hän kauan oli turhaan odotellut
arapialaisten lupauksien täyttämistä.

Niassan rantamaalla tuli eräs arapialainen samaan kylään, missä
Livingstone oli ja kertoi että parvi järven länsipuolella asuvaa
Masitu-kansaa oli ryöstänyt häneltä kaikki hänen tavaransa.
Johanna-saarelaisten päällikkö Musa sai tästä kyllin syytä ruvetaksensa
juonittelemaan Livingstonea vastaan. Hän tuli Livingstonen luo
kertomaan tuota kuulemaansa juttua, eikä mitkään hirveät sivukohdat
siinä suinkaan jääneet unhotuksiin. Livingstone kysyi uskoiko Musa
tuota kertomusta.

"Aivan varmaan, sillä tuo arapialainen vakuutti että se on totta,
oikein totta".

Livingstone arveli, ettei tuon arapialaisen puhetta ollut uskominen,
sillä Masitut eivät olisi tyytyneet pelkkään rosvoamiseen, vaan
olisivat hänet tappaneetkin. Saadaksensa asiassa luotettavaa tietoa,
mentiin kylän päällikön ajatusta kysymään, ja tämä selitti heti
arvelematta arapialaisen puheet perättömiksi valheiksi, sillä jos joku
hyökkäys olisi hänen alueellensa tehty, niin hän olisi varmaan saanut
siitä tiedon.

Tähän ei kuitenkaan Musa tyytynyt, vaan väitti: "Ei, ei, tohtori, ei,
ei, ei! Minä en tahdo tulla Masitujen luo, heidän tapettavakseen. Minä
tahdon nähdä jälleen isäni, äitini ja lapseni kotona Johannassa. En
tahdo tietääkään mitään koko Masituista!"

Tähän vastasi Livingstone, ettei hänkään tahtonut, että Masitut
tappaisivat Musan, vaan koska tämä oli peloissaan, niin hän lupasi
kulkea suoraan länteen päin kunnes tulisivat niin kauas, etteivät
viholliset heitä saavuttaisi.

Musa ei tyytynyt tähänkään lupaukseen, vaan huokaili ja valitteli yhä
sittekin: "Jos meillä olisi kaksi sataa kivääriä, niin minä tulisin
mukaan, mutta kun nyt olemme näin vähälukuiset, niin viholliset
jonakuna yönä tekevät hyökkäyksen meitä vastaan ja tappavat meidät joka
miehen".

Livingstone uudisti lupauksensa kulkea suoraan länteen päin, välttäen
Masitujen aluetta. -- Tuskin oli hän sinnepäin alkanut matkustaa, niin
Musa ja kaikki muut Johanna-saarelaiset karkasivat seurueesta.
Tällainen käytös oli jo niin suuresti harmistuttanut Livingstonea, että
hän sanoo tunteneensa kiusausta ampua Musa ja muutkin rauhattomuuden
synnyttäjät, vaan oli kuitenkin jäljestäpäin hyvillänsä, ettei hän
ollut saastuttanut käsiänsä heidän verellänsä. Pari päivää myöhemmin
koki toinenkin hänen miehistänsä samallaista levottomuutta saada
toimeen, mutta Livingstone kielsi ankarasti, ettei Masituista saisi
tästälähin hiiskua sanaakaan, ja sai siten uusia karkauksia vältetyksi.

Johanna-saarelaiset, jotka olivat palanneet takaisin meren rantamaalle,
levittivät Kilva-kaupungissa sen huhun, että Livingstone oli Masitujen
maassa murhattu. Tämä huhu saapui Englantiin ja maatieteellinen seura
Lontoossa varusti heti retkikunnan tutkimaan, olisiko asia tosi vaiko
ei. Retkikunta kulki Shire-virtaa myöten ylöspäin ja sai luotettavia
tietoja siitä, että Livingstone vielä oli elossa, ja häneltä myöhemmin
tulleet kirjeet todistivat asian todeksi.

Niassan rannoilta lähdettyänsä oli Livingstone tullut ennen aivan
tuntemattomiin maihin, joissa orjakauppakin ja sen turmellukset eivät
olleet ollenkaan tunnetut; näitä seutuja eivät mitkään ihmisryövärit
olleet vielä saastuttaneet. Kuten Livingstone aina oli ennenkin
huomannut tällaisissa maissa olevan asian laidan, olivat asukkaat
todella hyviä ja vierasvaraisia ihmisiä, ja vähäisen palkan edestä he
kuljettivat hänen tavaroitansa kylästä kylään. Ilman heidän apuansa ei
Livingstone olisikaan millään tavoin voinut kulkea niiden
tuntemattomien maiden kautta joihin hän nyt oli saapunut.

Sen jälkeen kun Johanna-saarelaiset olivat lähteneet karkuun hänen
palveluksestansa, tuli Livingstone _Lobisa_ nimiseen ylänkömaahan, jonka
kautta kuljettuansa hän saapui leveään _Lobemba_-laaksoon, joka
sateisella ajalla oli kokonaan tulvillansa. Laaksossa kulkee Kambesi eli
Tshambesi niminen virta, jota muutamat matkustajat olivat selittäneet
samaksi virraksi kun se, joka laskee Intian valtamereen. Livingstone
luuli alussa myöskin tätä samaksi virraksi, mutta kun virran suunta oli
aivan toisappäin, alkoi hän virtaa tarkemmin tutkia ja tuli huomaamaan,
että se olikin alkuvirta toiseen vesistöön, joka kulki pohjoista kohti,
ja laski _Bangveolo_-nimiseen järveen, josta taas lähti se suuri virta,
joka on Tanganjika-järven länsipuolella. Tanganjikan ja tämän virran
vesistöt eroitti korkeat vuorimaat, joiden yli kuljettuansa Livingstone
löysi Liemba-nimisen järven. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin
osoittaneet, että Liemba on juuri Tanganjikan eteläinen pää. Näiltä
seuduilta tuli hän Londaan, jossa mainio päällikkö Kasembe hallitsi.
Tämän maan olivat Eurooppalaiset tulleet tuntemaan ensi kerran
portukalilaisen matkustajan tohtori Lacerdan kautta, joka v. 1798 oli
käynyt Londassa, ja samoin oli majuri Monteiro käynyt siellä v. 1831,
mutta nyt ei entistä pääkaupunkia enää ollut, sillä se oli jo muutettu
toiseen paikkaan, kuten melkein aina tapahtuu Afrikassa, kun uusi
ruhtinas tulee hallitukseen toisen jälkeen.

Ruhtinas Kasembeä sanoo Livingstone älykkääksi rotevaksi mieheksi.
Koko henkivartija-joukkonsa läsnäollessa oli tämä vastaan-ottanut
Livingstonen ja oli puettuna tavalliseen juhlapukuunsa, lyhyeen
tulipunaiseen karttuunitakkiin. Eräs alapäällikkö, joka kuninkaan ja
vanhempien päällikköjen neuvostossa oli määrätty hankkimaan tietoja
valkoisesta miehestä, nousi kuninkaan edessä seisoalle ja selitti
juhlallisella äänellä tutkimuksiensa seuraukset. Hän oli saanut tietää,
että valkoinen mies oli tullut etsimään virtoja ja järviä, vaikka hän
puolestaan ei voinut ymmärtää mitä valkoinen mies mokomilla tiedoilla
tekisi; kuitenkin hän oli siitä vakuutettu, että valkoinen mies oli
tullut hyvissä aikeissa. Kasembe tiedusteli mihin päin Livingstone nyt
aikoisi kääntyä. Livingstone vastasi aikovansa kulkea eteläänpäin,
jossa siellä päin kuuluu olevan järviä ja virtoja. Tähän virkkoi
Kasembe: "Mitäs siellä teet? Onhan täällä vettä lähempänäkin". Ennenkun
Kasembe lopetti kokouksen, antoi hän käskyn, että valkoisen miehen piti
saada esteettömästi kulkea hänen maassansa mihin hän vaan tahtoi.
Livingstone oli ensimmäinen Englantilainen, jonka hän oli nähnyt, ja
hän oli mieltynyt tähän valkoiseen mieheen.

Vähän aikaa sen jälkeen kun Livingstone oli viety kuninkaan eteen, tuli
kuningatarkin suureen huoneesen, ympärillänsä suuri joukko keihäillä
varustettuja nais-sotureita. Kuningatar oli kaunis nuori nainen, ja
selvästi näkyi, että hän oli tahtonut tehdä valtaavan vaikutuksen
tuohon muka sivistymättömään valkoiseen mieheen, sillä hän oli pukeunut
oikein komeasti ja piti kädessään summattoman suurta keihästä. Mutta
Livingstone oli odottanut hänen näyttäymistään aivan toisellaiseksi, ja
hän ei voinut pidättää itseänsä purskahtamasta kaikuvaan nauruun, joka
poisti koko vaikutuksen tuosta juhlallisesta näyttäymisestä, sillä
hänen naurunsa oli niin raikas, että hänen majesteettinsa kuningatar
ensimmäisenä yhtyi nauramaan, ja naissoturit oikeiden hovinaisten tavan
mukaan, katsoivat velvollisuudekseen seurata ylhäistä esimerkkiä.
Kuningatar joutui tästä varsin hämillensä ja lähti seuralaistensa
kanssa pois huoneesta. Tämmöinen peräytyminen ei ole juuri
kuningattarelle sopiva, ja oli varsin nolo verraten hänen muhkeaan
näyttäytymiseensä.

Vuoden 1867 alusta, jolloin Livingstone tuli Kasemben hoviin,
maaliskuun puoliväliin saakka v. 1869, jolloin hän tuli Udshidshiin
Tanganjikan itä-rannalla, työskenteli hän oikaisten niitä virheitä,
joita portukalilaiset matkustajat ovat tehneet kertomuksissaan. Kun
Portukalilaiset puhuvat Kambesi-virrasta, nimittävät he sitä "meidän
oma Kambesi", s.o. siksi virraksi, joka heidän alueensa kautta kulkee
Mosambikin kanavaan. Saadakseen selkoa näistä asioista, tutki
Livingstone näitä seutuja matkustellen useita kuukausia ristiin
rastiin, kysellen jokaiselta vastaantulijalta samoja asioita, kunnes
hänen täytyi niistä lakata, ettei sanottaisi: "Se mies on hullu;
hänellä on vettä aivoissa".

Hänen tutkimustensa kautta on kuitenkin tullut selville, ettei Kambesi
ole minkäänlaisessa yhteydessä Intianmereen laskevan Sambesin kanssa,
vaan että se päinvastoin laskee aivan toisanne päin. Erhetys on
arvattavasti tapahtunut siten, että toht. Lacerda kulkiessaan täällä
oli kuullut Kambesin nimen ja arvelematta pitänyt sitä samana kuin
Sambesi ja piirtänyt sen suunnan viimeksi mainitun virran mukaan.

Ruhtinas Kasemben hovista lähdettyänsä löysi Livingstone Moero eli
Mviru nimisen järven, johon etelästäpäin laskee suuri ja vesirikas
virta nimeltä Luapula. Tämän virran hän löysi kun hän kulki ympäri
järven rantoja sen eteläpäähän. Kun hän sitte seurasi Luapula-virtaa
ylöspäin etelää kohti, tuli hän huomaamaan, että se tuli suuresta
Bangveolo- eli Bemba-järvestä, joka pinta-alaltaan on melkein saman
kokoinen kuin Tanganjika-järvikin. Tutkiessaan mikä olisi suurin
Bangveoloon laskeva virta, huomasi hän, että se oli Kambesi. Tämän
virran juoksun hän oli siis tullut tuntemaan sen lähteistä Bangveoloon
saakka, ja että virta jatkui eri nimellä (Luapula) Mviru-järveen, eikä
lakkaa siihenkään, vaan juoksee yhä pohjoiseen mutkitellen joskus
länteenkin päin. Oli siis tullut selväksi, ettei tämä virta ollut
laisinkaan sama kuin Mosambikin kanavaan laskeva Sambesi, vaikka sen
nimi oli jotenkin yhtäläinen. Livingstone oli vakuutettu, että hän nyt
oli löytänyt Niili-virran alkulähteet, sillä hän luuli Luapula-virran
olevan yhteydessä Niilin kanssa; mutta myöhemmin on Amerikkalaisen
Stanleyn tutkimusmatka selittänyt, että Luapula onkin Kongo-virran
alkuvirta. Tultuansa tuntemaan Kambesin ja ne järvet, joiden kautta se
kulkee, palasi Livingstone takaisin Kasemben hoviin. Siellä hän näki
vanhan harmaapartaisen arapialaisen nimeltä Mohammed ben Sali, jonka
Kasembe oli ottanut vangiksi epäluulon alaisena. Livingstone vaikutti,
että hän päästettiin vapaaksi, mutta sai sitä kyllä jäljestäpäin katua,
sillä tämä palkitsi hyvän työn pahalla ja vietteli Livingstonen
palvelijat, jotka kaikki paitsi kahta hylkäsivät isäntänsä ja menivät
tuon arapialaisen palvelukseen. Useimmat heistä katuivat kuitenkin
käytöstänsä ja palasivat Livingstonen luo, joka Kasemben luota Londasta
matkusti Tanganjikan itäpuolelle Udshidshiin, johon hän tuli
maaliskuussa 1869.

Pitkälliset vastahakoisuudet, joista tauti ei ollut vähimpiä,
pidättivät tämän jälkeen Livingstonea kauan yhdessä kohden
Udshidshissa. Hän oli sinne saapunut sairaana palvelijoittensa
kantamana. Arapialaiset olivat jos jollakin tavalla koettaneet kiskoa
häneltä hänen viimeisiäkin varojansa, joita hän koki kaikin tavoin
säästää voidaksensa tarkemmin tutkia Tanganjikan ympäryksiä. Tällä
alalla hän kirjoitteli monta kirjettä ystävillensä Englannissa, ja
vaikka moni luuli Livingstonen jo kuolleeksi, oli kuitenkin
maatieteellinen seura vakuutettu siitä, että hän oli elossa, ja että
Musan viekas kertomus oli perätön valhe.

Kesäkuun lopulla 1869 lähtikin Livingstone Tanganjikan poikki sen
länsipuolella olevaan maahan Uguhhaan uusille tutkimuksille, joiden
seurauksena oli, että hän löysi siihen saakka tuntemattoman ison
järven, jonka Moero-järvestä tuleva Lualaba-virta yhdistää samaan
vesijaksoon, minkä hän sitä ennen oli löytänyt ja saattanut
Eurooppalaisille tunnetuksi. Muutamain kauppiasten seurassa kulki
Livingstone Tanganjikan rantamailta länttä kohden ja tuli Bambarre
nimiseen kauppapaikkaan, Manjuema nimisessä maassa. Liki puolen vuotta
täytyi hänen täällä viipyä, sillä hän sai jalkoihinsa ajoksia, joista
vuoti veristä märkää kun hän astui. Päästyänsä näistä tuskista hän
jatkoi matkaansa ja tuli silloin leveän virran luo, joka mutkitteli
milloin pohjoista milloin länttä kohden ja joskus eteläänkin. Sen
leveys oli paikoin yksi paikoin kolme Engl. peninkulmaa. Erinomaisella
kärsivällisyydellä seurasi hän virran kaikkia mutkia kunnes hän näki
sen laskevan pitkään ja kapeaan Kamolondo-järveen. Hän kääntyi sitte
takaisin eteläänpäin samaa virtaa myöten, kunnes hän tuli samaan
paikkaan, jossa hän oli nähnyt Luapula-virran laskeuvan Moero-järveen.

Tämän järven ympäristöä kuvaa Livingstone erinomaisen kauniiksi. Järveä
ympäröi kaikilla puolilla korkeat vuoret, joiden rinteet ovat huippuun
saakka runsaimman kasvullisuuden peitteessä. Kovan kosken pauhinalla
rientää virta järvestä syvän ja ahtaan vuorisolan kautta, mutta
päästyänsä ulommaksi se laajenee ja tyyntyy hiljaisempaan juoksuun,
ensin tehden ison mutkan länttä ja lounatta kohden ja sitte pohjoiseen
päin kunnes se laskee Komolondo-järveen. Maan asukkaat nimittävät
virtaa Lualabaksi, mutta eroittaaksensa sen muista samannimisistä
vesistä on Livingstone nimittänyt sen Webbin virraksi erään hyvin
rikkaan Englantilaisen muistoksi, joka oli Livingstonen vanhimpia ja
parhaimpia ystäviä, Komolondo-järvestä lounaasen päin on toinen suuri
järvi, joka Lomame-virran kautta laskee vetensä Lualabaan. Livingstone
nimitti tämän järven Lincoln-järveksi, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain
murhatun presidentin Lincoln'in muistoksi. Lukijamme tietänee, että
presidentti Aaprahami Lincoln vainaja oli se, joka lakkautti orjuuden
kotomaassansa ja siten vapautti häpeällisestä ikeestä 4 miljoonaa
neekeriä. Hänen ihmisrakkaudesta hehkuvasta mestarillisesta
puheestansa, jonka hän piti astuessaan virkaansa, ja jossa hän
selitti ne syyt, joihin nojaten hän oli julistanut orjat vapaiksi
kotomaassansa, oli Livingstone Englannissa kuullut osan luettavan ja
oli siitä erittäin suuresti innostunut. Tätä muistellessaan päätti
Livingstone nimittää löytämänsä järven sen miehen nimellä, jonka jalot
toimet ansaitsevat kaikkien rehellisten ja totuutta rakastavien
ihmisten suurinta kunnioitusta, ja on siten Lincolnin muistolle
pystyttänyt muistopatsaan, joka on pysyväisempi kuin mitkään kiviset
tai metalliset muistopatsaat.

Livingstone seurasi Lualaba-virtaa pohjoiseen päin ja näki siihen
yhtyvän sangen monta muutakin virtaa, joista hän merkiksi ainoastaan
tärkeimmät karttaansa. Hän saapui viimein Nyangve-nimiseen paikkaan,
jossa sanottiin, että siitä pohjoiseenpäin on järvi, johon Lualaba
laskee; mutta kova sairaus esti häntä jatkamasta matkaansa, ja hänen
täytyi vastoin innokasta haluansa lähteä paluumatkalle Udshidshiin,
johon oli hyvin pitkä matka. Sinne hän saapui kantotuolissa melkein
vähissä hengin, uupuneena ja kärsien kaikellaisia puutteita.

Pitkä aika kului sen jälkeen ilman että Livingstonesta saapui
minkäänlaista sanomaa Eurooppaan ja moni arveli jo häntä kuolleeksi. Jo
ruvettiin tuumailemaan retkikunnan lähettämistä häntä etsimään, kun
Englannin konsuli Sansibarissa, tohtori Kirk, joka oli ollut
Livingstonen seurueessa hänen toisella matkallansa Sambesin
alavarrella, sai maaliskuussa 1871 kirjeen kahdelta arapialaiselta
kauppiaalta, ilmoituksella, että kristitty matkustaja oli loka- tai
marraskuussa edellisenä vuonna ollut arapialaisen kauppiaan Mohammed
ben Garbin tykönä Monakoso-nimisessä paikassa Tanganjikan länsipuolella
ja että hänellä oli vaan muutamia palvelijoita luonansa ja kärsi suurta
puutetta.

Kun tämä tieto tuli Eurooppaan, jossa Livingstonen viimeiset
tutkimus- ja löytömatkat olivat vetäneet hyvin suuren huomion
puoleensa, ruvettiin heti varustamaan retkikuntaa, joka veisi hänelle
apua, ja sitä varten koottiin suuria rahasummia. Luutnanttien Dawsonin
ja Henn'in sekä Livingstonen pojan Oswaldin johdolla lähti retkikunta
Englannista helmikuussa 1872 ja tuli pian Sansibariin, mutta täällä
heitä kohtasi se uutinen, että heidän aikomuksensa oli jo eräs toinen
mies ennättänyt täyttää, nimittäin Amerikkalainen Henry Morton Stanley.

Stanley oli New-Yorkissa ilmestyvän suuren sanomalehden New-York
Herald'in palveluksessa oleva reporteri, eli matkustavainen uutisten
urkkija. Mainitun sanomalehden omistaja James Gordon Bennett oli
Pariisissa silloin kun sanoma Livingstonen hädän-alaisesta tilasta oli
saapunut Eurooppaan. Hän päätti silloin lähettää lehden kustannuksella
Stanleyn Livingstonelle apua viemään, ja hankkimaan tietoa oliko
Livingstone enää hengissäkään. Stanley oli silloin Espanjassa, jossa
Karlistalaissota riehui paraikaa, ja saatuansa sähkösanomalla
kutsumuksen tulla Pariisiin, tuli hän sinne ja lähti heti taas
sanomalehden kustannuksella matkalle toisaanne. Ennenkun hänen piti
Livingstonea lähteä etsimään, piti hänen kuitenkin ensin käydä useassa
paikoin Etelä-Euroopassa ja Aasiassa, ja viimein Intian kautta lähteä
Afrikan itärannikolle sieltä tunkeutuaksensa sisämaahan kunnes hän
löytäisi Livingstonen. Kaikki nämä retket toimitti Stanley ja
kuljettuansa satoja peninkulmia Eurooppalaisille ennen tuntemattomia
teitä saapui hän vihdoin marraskuussa 1871 Udshidshiin, jossa hän
tapasi Livingstonen sairaana ja kärsien paljon puutetta. Sansibarista
lähdettyänsä oli Stanleytä kohdannut kaikellaisia vastahakoisuuksia,
niin että hänen täytyi taistella milloin rosvoavia maan asukkaita,
milloin nälkää ja omia kapinallisia seuralaisiansa sekä tautia vastaan
ja viipyi siten matkallansa rantamaalta Tanganjikan itärannalle saakka
236 päivää.

Kun Stanley tapasi Livingstonen, oli tämä sairaana ja kaiken
puutteessa, mutta sillä hoidolla, jota Stanley hänelle antoi, sekä sen
avun kautta, jonka hän nyt sai, virkistyi Livingstonen ruumiillinen ja
hengellinen voima niin suuressa määrässä, että hän taas ryhtyi
tutkimuksiansa jatkamaan. Yhdessä Stanleyn kanssa kulki hän venheillä
pitkältä Tanganjika-järven pohjoista ja läntistä rantaa pitkin etsien
jotakin tästä järvestä muihin vesiin johdattavaa virtaa. Sellaista
virtaa he eivät kuitenkaan löytäneet. Päinvastoin tulivat Livingstone
ja Stanley huomaamaan, että Tanganjikasta ei lähtenyt pohjoiseenpäin
mitään virtaa, vaan että siihen laski Rusisi. Stanley vietti
Livingstonen tykönä joulun ja vielä jonkun aikaa eteenpäin; helmikuussa
1872 lähti Stanley palausmatkalle ja Livingstone seurasi häntä Tabora
nimiseen suurempaan kylään, johon Stanley oli tulomatkallansa jättänyt
suurimman osan tavaroistansa ja aseistansa. Nämä jätti hän nyt
Livingstonelle, joka jäi vielä Afrikaan, ja lähti itse takaisin
Sansibariin, palataksensa Englantiin. Sansibarissa Stanley kohtasi sen
lähetyskunnan, joka Englannin maatieteellisen seuran toimesta oli
lähtemäisillään Afrikan sisämaahan Livingstonelle apua viemään, ja joka
siis nyt oli myöhästynyt. Tämän retkikunnan johtajat näkyivät suuresti
kadehtivan Stanleyn saavuttamaa kunniaa. Luutnantti Dawson ensin, ja
hänen jälkeensä Henn luopuivat retkikunnan päällikkyydestä, ja viimein
myöskin Oswald Livingstonekin, hyvin vastahakoisesti, sillä sairaus
esti häntä lähtemästä pitkälle matkalle. Stanley kokosi silloin
retkikuntaan kuuluvat miehet, ja lähetti heidät erään arapialaisen
johdolla menemään Livingstonen luo. Itse hän palasi Englantiin, jossa
alussa epäiltiin häntä valhettelijaksi ja petturiksi, jopa väitettiin,
ettei hän ollut koskaan Afrikassa käynytkään. Kuitenkin täytyi
maatieteellisen seuran jäsenten viimein tunnustaa Stanleyn ansiot
Livingstonen auttamisessa ja hän sai Englannin kuningattarelta
vastaanottaa kauniin muistolahjan.

Taas kului pitkä aika ilman että oli Livingstonesta saatu mitään
varmaa tietoa; mutta v. 1873 alkoi uudelleen kuulua huhuja hänen
kuolemastansa, ja kohta saatiin varma tieto, että hän huhtikuun 27 p:nä
1873 oli kuollut Tshitambo nimisen päällikön maassa Bangveolo-järven
eteläpuolella olevilla suoperäisillä mailla. Hän oli kauan sairastanut
punatautia ja toivoi paranevansa saadakseen jatkaa matkustuksiansa,
mutta eräänä aamuna hänen palvelijansa löysivät hänen hengettömänä
rukoilevassa asennossa siinä majassa, jossa hän oli sitä ennen asunut.

Hänen uskolliset palvelijansa, joista kaksi, nimeltä Susi ja Chumah,
olivat kauimman aikaa pysyneet hänen palveluksessaan, kokivat hänen
ruumistansa voidella estääkseen sitä mätänemästä, ja lähtivät
viipymättä sitä viemään Sansibariin. Kaikki Livingstonen paperit ja
muistoonpanot aivan hänen kuolinpäiväänsä saakka ovat säilyneet ja
tulleet Englannin maatieteellisen seuran haltuun.

Matkalla Sansibariin joutuivat Livingstonen palvelijat Fipa nimisen
kansan maahan, jossa heitä kiellettiin kuljettamasta ruumista
etemmäksi. He keksivät silloin sen keinon, että lupasivat sen haudata,
ja kun asukkaat olivat siihen tyytyneet, hautasivat he yöllä jonkun
osan tavaroista, jotka olivat tarpeettomat, ja käärivät Livingstonen
ruumiin siten, että se oli tavaramytyn näköinen. Täten he onnellisesti
saapuivat Sansibariin, josta ruumis lähetettiin Englantiin.
Englantilaiset, jotka hautaavat mainioimpain miestensä ruumiit
Westminster Abbey-kirkkoon, hautasivat sinne Livingstonenkin maalliset
jäännökset.

Etelä-Afrikan tutkijasankari, joka väsymättömällä innolla ja
uutteruudella oli elämänsä päämaalia kokenut täyttää, oli nyt lakannut
toimestansa. Seuraukset hänen työstänsä eivät kuitenkaan koskaan joudu
unhotuksiin, siksi ne ovat liian suuret ja mainiot. Hän oli elänyt
Afrikassa yhteensä kolmekymmentä vuotta ja oli joka paikassa osannut
voittaa niin hyvin alkuasukkaiden kuin muidenkin kunnioituksen ja
rakkauden.

Sivistymättömätkin kansakunnat, joista monet eivät olleet kuulleetkaan
valkoisista ihmisistä, nimittivät häntä "hyväksi valkoiseksi mieheksi"
tai "hyväsydämmiseksi valkoiseksi mieheksi", säilyttäen häntä aina
rakkaassa muistossa.

Eurooppalaiselle sivistykselle on Livingstone avannut suuria
vaikutusaloja, rikkaita hedelmällisiä maita, joiden asukkaat
vuosituhansia ovat olleet sivistyneille kansoille peräti tuntemattomat.
Hänen työnsä jäi tosin häneltä keskitekoiseksi, mutta se on kuitenkin
ollut voimallisena kiihoituksena muille tiedemiehille jatkamaan hänen
tutkimuksiansa, jota onkin tehty viime ajoilla uutterammin kuin koskaan
ennen, ja niiden seuraukset ovat suuremmat, kuin vuosisatojen kuluessa
ennen saavutetut.

Mutta ei ainoastaan tieteellisessä, vaan myöskin muissa suhteissa on
Afrikassa tehdyistä tutkimuksista ollut hyötyä. Hyvin monessa paikassa,
jotka nuo mainiot matkustajat ovat saattaneet Eurooppalaisille
tutuiksi, on heidän vaikutuksestansa sekä kristinuskon valo ja sen
siunausta tuottavat vaikutukset, että kaupan tuottama aineellinen hyöty
päässyt levenemään Afrikan raakuudessa ja orjuudessa kauan kituneille
kansakunnille.

Saadaksemme täydellisemmän kuvan Livingstonesta, tulee meidän tarkastaa
hänen luonnettansa ja uskonnollisia mielipiteitänsä. Muutamat ovat
väittäneet häntä lavertelijaksi ja heikkomieliseksi, että hän muka
pitkällisen Afrikassa olonsa kautta oli muuttunut aivan toisellaiseksi
mieheksi kuin se kunnioitettava ja vakava lähetyssaarnaaja, joksi hänet
tulee tuntemaan hänen ensimmäisistä teoksistaan, hänen kertomuksistansa
Etelä-Afrikassa. Nämä väitökset, joita ainoastaan hänen kadehtijansa
ovat voineet levitellä, ovat kumminkin aivan vääriä. Livingstone, jos
kukaan, oli hiljainen ja harvapuheinen mies; hänen puheessaan ilmestyi
aina hiljainen leikillisyys, jota hän ei milloinkaan ystäviensä
seurassa säästänyt. Hänen naurunsa oli aina niin viettelevä, että se
sai kaikki hänen seurassaan olevat nauramaan. Se väitös, jonka hänen
entinen matkatoverinsa, Englannin konsuli Sansibarissa tohtori Kirk oli
lausunut, että muka Livingstone ei paperille pannut huomioitansa ja
tieteellisiä tutkimuksiansa, on myöskin väärä, sillä hänen matkoiltansa
on tallessa hänen päiväkirjansa, joissa melkein jokainoalta päivältä on
muistoonpanoja ja tarkkoja tietoja kaikista seikoista, joita hän oli
ottanut tutkiakseen. Kaikki hänen tekemänsä kartat osoittavat, että hän
on ne valmistanut huolellisesti ja ahkerain töiden kautta saavutetulla
kokemuksella. Mitä siihen ilkeään väitökseen tulee, että muka
Livingstone viimeisellä matkallansa olisi mennyt naimiseen afrikalaisen
ruhtinaan tyttären kanssa, siitä ei tarvitse muuta sanoa, kuin että se
on perätön valhe, joka on häpeäksi sille, joka julkeaa yhdistää
sellaisen parjauksen tohtori Livingstonen nimen kanssa.

Tutkittakoon vaikka kuinka tarkasti Livingstonen luonnetta miltä
puolelta hyvänsä, niin ei siitä löydy sellaista puolta, jota voitaisiin
sanoa huonoksi. Sitä seikkaa ovat hänen kadehtijansa kyllä moittineet,
että hän ei ollut oikein hyvässä ja ystävällisessä suhteessa Englannin
maatieteellisen seuran kanssa, mutta siihenkin on aivan luonnolliset
syyt. Hän oli hellätuntoinen siinä suhteessa, ettei hän sallinut
keksinnöitänsä ja muistoonpanojansa niin muutella ja mestaroida kuin
hyvin monet ilmatieteen tutkijat, jotka tätä tiedettä olivat koko
ikänsä tutkineet ainoastaan kotonansa oman pöydän ääressä, olivat
halukkaat ja valmiit tekemään. Tällainen korjailemisen into yltyi usein
niin suureksi, että sellaisia seikkoja, jotka monet matkustajat olivat
omin silmin nähneet ja yksimielisesti kertoivat samalla tavalla,
kuitenkin Englannissa väitettiin vääriksi, siitä syystä, että kotona
olevat tiedemiehet olivat saaneet päähänsä toisellaisen ajatuksen
asiasta. Niin olivat esim. tiedemiehet Galton ja Beke väittäneet aivan
valheeksi, että mitään Tanganjika-järveä ollenkaan on, koska he olivat
saaneet toisellaisen ajatuksen asiasta, vaikka neljä eri matkustajaa
oli käynyt tämän järven rannalla ja kukin antanut siitä kertomuksensa.
Nuo kotona oppineet olivat näet kuulleet jonkun arapialaisen kauppiaan
kertovan, että Keski-Afrikassa on summattoman suuri järvi, ja tahtoivat
sen vuoksi kartoillensa piirustaa Tanganjikan, Niassan ja Niilin
lähde-järvet yhdeksi ainoaksi järveksi, vaikka monet monituiset
matkustajat olivat näyttäneet toteen, että järviä oli ainakin kuusi,
joilla jokaisella on oma erityinen nimensä. Oliko siis kumma jos
Livingstone ei mielellänsä ehdottomasti jättänyt monivuotisten
vaivojensa hedelmiä sellaisten miesten arvosteltaviksi, vaan kääntyi
sellaisten ystäväinsä puoleen, joiden hän tiesi oman kokemuksen nojalla
pitävän arvossa muiden tutkimuksia, ja tietävän, ettei hän varmana
asiana esitellyt kirjoituksissaan muuta kuin sen, minkä hän oli
tutkimalla itse tullut varmaan tietämään? Jokainen etevä tutkija on
tarkkatuntoinen sen suhteen, ettei hänen tutkimuksiansa väärennetä. Jos
Livingstone tunsi harmia siitä, että hänen työnsä hedelmien kanssa
siten meneteltiin, niin siitä ei häntä millään tavoin voi moittia;
sitäpaitse on hänen suhdettansa Englannin maatieteelliseen seuraan
monella taholla kuvattu pahemmaksi kuin se olikaan.

Hänen luonteessansa on monta hyvin miellyttävää ja rakastettavaa
puolta. Hänen lempeä tyyneytensä ja rohkea luottamuksensa työnsä
menestymiseen eivät häneltä koskaan kadonneet. Hänen suustansa ei
päässyt milloinkaan valitusta tuskallisesta levottomuudesta eikä hänen
pitkällinen poissa-olonsakaan kotoa omaistensa luota saanut häntä
surullisiin vaikeroimisiin. Vaikka hänellä oli tilaisuus kotona viettää
rauhallista mukavaa elämää sivistyneen ja hienon yhteiskunnan
keskuudessa ja nauttien kaikkea, mitä aineellinen varallisuus ja
oppineiden ylhäisimpäin kansalaisten kunnioitus sekä perheen läsnäolo
olisivat hänelle voineet tarjota, valitsi hän kuitenkin mieluummin
vaivaloiset tutkimukset Afrikan tuntemattomissa aarniometsissä ja
terveydelle vahingollisilla suomailla, sillä hän oli pannut elämänsä
päämääräksi tutkia ja tunnetuiksi saattaa nämä maat niin suuressa
määrässä kuin hänen voimansa sallivat. Hänessä tapaamme todellakin
uljuutta, jäykkyyttä ja kestäväisyyttä suurimmassa mitassa. Vaikka
hänen mielensä paloi päästä kotiin, ei hän kuitenkaan jättänyt työtänsä
kesken.

Hänen sielunvoimistaan on erittäinkin merkillinen hänen erinomaisen
hyvä muistinsa. Kun Stanley oli hänen kanssansa Udshidshissa, ihmetteli
hän suuresti, että Livingstone ulkoa luki pitkiä runoja Englannin
etevimpäin runoilijain teoksista, vaikka hän pitkään aikaan ei ollut
tilaisuudessa saada kirjoja käsiinsä. Mutta tämä seikka lienee
selitettävä siten, että sellainen muisti, jota ei ylen paljon uusilla
asioilla vaivata, uudistaa kaikki ennen saadut tiedot ja painaa ne sitä
tarkempaan talteen. Hänen vanha ulkomuotonsa, hänen pitkää ikää ja
monia vaivoja osoittava raskas käyntinsä, hänen koukistuneet hartiansa
ja harmaa partansa peittivät toisennäköisen kuoren alle sen vilkkaan
leikillisyyden ja hänen elonvoimasta hehkuvan ja voimakkaan sielunsa
runsaat lahjat, jotka hänessä piilivät ja tulivat aina esiin kun hän
kertoi lukemattomia leikillisiä pilajuttuja tai kertomuksia entisistä
metsästysretkistä, joissa päätehtävä aina oli jollakin hänen
ystävistänsä. Omia ansioitansa hän ei milloinkaan kiitellyt.

Kun Livingstonen luonnetta tarkastetaan uskonnolliselta kannalta,
täytyy hänestä sanoa, että uskonto hänessä parhaiten ilmestyy hänen
elämässänsä ja töissänsä. Uskonto näyttäytyi Livingstonessa
parhaimmalta puoleltansa. Se johti aina hänen käytöstänsä sekä
hänen omia palvelijoitansa, että pakanallisia maan asukkaita ja
ulkokullattuja Arapialaisiakin kohtaan ja kaikkia muitakin kohtaan,
joiden kanssa hänellä oli jotakin tekemistä. Uskonto oli hänen tehnyt
hiljaiseksi ja hurskaaksi kristityksi; ihmisluonnossa oleva
raakamaisuus ja yksipäisyys oli hänestä kadonnut ja poistunut. Hän oli
tullut erittäin ystävälliseksi seurakumppaniksi ja erittäin lempeäksi
isännäksi. Ensi kerran tullessaan Udshidshiin sai hän Arapialaisten ja
heidän jälkeistensä puolelta kokea vihamielisyyttä ja kaikellaista
kiusaa, mutta hänen tyyni ystävällisyytensä ja lempeä iloinen
luonteensa muutti kaikkien mielet niin, että häntä siellä viimein
yleisesti kunnioitettiin. Yksin muhamettilaiset, jotka yleensä eivät
koskaan liioin osoita ystävyyttä kristittyjä kohtaan, olivat häneen
mieltyneet eivätkä milloinkaan kulkeneet hänen huoneensa ohitse häntä
tervehtimättä, tavallisesti lisäten sanat: "Jumalan siunaus sinua
seuratkoon!" -- Joka sunnuntaiaamuna keräsi hän ympärillensä vähäisen
ystäväpiirinsä ja luki yksinkertaisella luonnollisella äänellä
rukouksia ja jonkun luvun raamatusta; sen jälkeen hän piti tästä lyhyen
selityksen, jota kaikki kuulijat tarkkuudella ja utelijaina
kuuntelivat.

Se seikka, että Livingstone niin suuressa määrässä on jaksanut kestää
kaikkia niitä vaivoja, joita Keski-Afrikan Eurooppalaiselle sopimaton
ilmanala ja vaivaloisen matkustuksen rasitukset ylenpalttisen
runsaasti tarjoavat, ei ole yksinomaisesti sanottava hänen lujan
ruumiinrakennuksensa, vaan myöskin hänen kohtuullisen ja säännöllisen
elämänsä ansioksi. Hänen oma lääkäri-taitonsa pelasti myöskin hänen
monta kertaa turmiollisista taudeista, jotka ovat Afrikan ilmanalassa
tavallisia, ja jotka olisivat paljon aikaisemmin tappaneet
tottumattoman matkustajan.

Olemme koettaneet täten antaa lukijalle kuvan Livingstonen luonteesta
ja hänen vaiherikkaasta elämästänsä sekä lyhykäisesti kertoa pääkohdat
hänen toimistansa, jotka parhaiten todistavat mikä suuri ja jalo henki
asui hänen rinnassansa ja millä uutteruudella hän pitkitti työtänsä,
jonka seurauksena viimein oli, ettei hän kotomaassa omaistensa seurassa
saanut päättää päiviänsä, vaan kuoli kaukana villien raakalaisten
maassa, etäällä kaikista sivistyneistä ihmisistä ilman mitään helläin
ja rakkaiden ystäväin apua.

Mutta häntä elähytti aina se toivo, että Kaikkivaltias hänen työllensä
antaisi sen menestyksen, että siitä seuraisi siunausta ja edistystä
Keski-Afrikan kurjuudessa eläville asukkaille ja toivokaamme, että
myöskin niin tapahtuu, sillä ovathan Eurooppalaiset useissa paikoin jo
perustaneet uudisasuntoja, lähetyssiirtokuntia ja kauppapaikkoja noiden
pimeydessä vaeltavain pakanain keskuuteen, eikä kukaan voine kieltää,
että etupäässä tohtori Livingstonen työ, hänen ihmisrakkautta henkivät
kirjoituksensa ja uutterat muistutuksensa kotomaansa hallitukselle ovat
aikaansaaneet sen, että orjakauppa on englantilaisten sotalaivojen
avulla erittäin suuressa määrässä saatu vähennetyksi sekä Atlantin,
että Intian-meren puolella. Kaikkien täytyy myöntää, että uuttera ja
vaatimaton lähetyssaarnaaja ja matkustaja Taavetti Livingstone on
töillään tehnyt nimensä ikuisesti muistettavaksi ja että hän on
osoittanut olleensa sellainen ihmiskunnan ystävä, jommoisia sangen
harvoin tavataan.



MUISTUTUS.


Kartalla on selvyyden vuoksi merkitty ainoastaan ensimmäinen ja kolmas
matkustus. Toisen matkustuksen jälkiä on lukian helppo löytää nimien
avulla, ja sen merkkiminen olisi melkein tarpeeton, koska se suureksi
osaksi tapahtui pitkin Sambesi- ja Shire-jokea.

[Kuva: Etelä-Afrikan kartta.]



VIITESELITYKSET:


[1] Englannin peninkulmia menee noin 6,61 yhteen Suomen peninkulmaan.]

[2] Boer'eiksi (luetaan: buur) sanotaan niitä valkoisia Afrikassa
syntyneitä Hollantilaisten, Saksalaisten ja hugenottien jälkeläisiä,
jotka asuvat villien kansojen naapureina Kap-maan rajamailla.]

[3] Septuaginta'ksi sanotaan alkuperäisestä hepreankielisestä tekstistä
kreikan kielelle käännettyä vanhaa testamenttia.]

[4] Lukijamme tietänevät, että tämä on lyhdyntapainen kone, jonka
avulla voidaan suurennuslasien lävitse pimeässä kuvata kaikenmoisia
kuvia seinälle tai jollekin eteen pingoitetulle esiripulle.]

[5] Kun Kvango-laakso on päiväntasaajan eteläpuolella, niin näkyy
aurinko keskipäivällä tietysti suoraan pohjoisessa.]

[6] Oikeata talvea ei tietysti ole, vaan sitä vastaava sateinen vuoden
aika, joka alkaa huhtikuussa, ja on paljon lyhyempi kuin talvi meillä.]





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taavetti Livingstone, hänen elämänsä ja toimensa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.