Title: Sekavia solmuja - Huvinäytelmä 3:ssa näytöksessä
Author: Lamberg, J.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sekavia solmuja - Huvinäytelmä 3:ssa näytöksessä" ***


SEKAVIA SOLMUJA

Huvinäytelmä 3:ssa näytöksessä


Muovaellut

J. LAMBERG


Apuna käytetty: Dillingin "Kotoisia kohtauksia".

Palkittu 1:sellä palkinnolla U. P. Alaupseeri-yhdistyksessä.



Helsingissä,
J. C. Frenckell ja Poika, 1894.



HENKILÖT:

_Kaarlo Kiipula_, etevä rakennusmestari.
_Liina_, hänen vaimonsa.
_Anna_, Liinan sisar.
_Riikka_, hyvin liukaskielinen  |
_Oortta_, hiukan ontuva         |  Annan ja Liinan tätejä.
_Liisa_, vähäkuuloinen          |
_Yrjö Varro_, leskimies, hammaslääkäri ja Kiipulan lapsuuden ystävä.
_Katri_, Kiipulan palvelustyttö.
_Lähetystön puheenjohtaja_.
_Neljä lähetystön jäsentä_.

Tapaus Helsingissä. Aika nykyinen.



Näyttämö:


Tavallisen hyvin kalustettu huone, ovia on perällä ja vasemmalla sivulla
yksi ja oikealla kaksi. Esiripun noustessa ompelee Liina jotain
koruompelusta ja Varro istuu sohvalla.

LIINA. Ei se nykyjään niin säännöllisesti ole koskaan tullut, en tiedä
missä hän kuleksinee.

VARRO. Ai, ai! Näyttää siltä kuin sopu olisi vähenemään päin tässä
talossa. Minun luullakseni ei Kaarlo suotta aikojaan lurjustele
kaupungilla, koska hän on raitis ja kunnon mies. Oletteko koskaan
kysyneet missä hän on ollut silloinkun hän viipyy tavallista kauemmin?

LIINA. Ei se kysymisestä parane, hän tavallisesti antaa vaan kierteleviä
vastauksia, ja syyttää raittiuspuuhiaan.

VARRO. Suokaa anteeksi että utelen perhesalaisuuksianne, mutta ehkä
olisi jotakin hyötyä noin vasta alkaville kuulla kokeneen aviomiehen
neuvoja, näissä niinkutsutuissa kotirettelöissä. Luultavasti itsekin
myönnätte minun olevan vähän kokeneemman tälläisissä asioissa, koska
olen kolme vuotta ollut naimisissa ja vuoden leskenä. Eikös siitä ole
vasta yksi vuosi kuin te muutitte tähän siunattuun säätyyn?

LIINA. Niinhän se, Jumala paratkoon on.

VARRO. Ja kuinka vanha teidän perintöruhtinaanne, eli toisin sanoen
pikku Kaarlonne on?

LIINA (huokaus). Kahdeksan kuukautta.

VARRO. Niin, niin! vanhuus ei ole aina kunniaksi. Voisihan tuo pikku
vesseli olla puolta nuorempi niin ... no kukapa sen nyt niin tietää,
mutta luulen kumminkin että silloin ei Kaarlo, teidän mielestänne,
tulisi liian myöhään kotio.

LIINA (loukkaantuneena). Miksi niin arvelette?

VARRO. Suokaa anteeksi niinkuin tiedätte niin tapani on aina puhua
ajatukseni suoraan. Tämä teidän avioliittonne on osaksi luettava
niitten, nykyjään, ikävä kyllä, useesti tapahtuviin pakollisiin
avioliittoihin, joista harvat ovat onnellisia; jos molemmilla
puolisoilla olisi hyvä tahto niinkuin, suokaa anteeksi, teidän
miehellänne on, niin teidänkin avioliitto olisi monelle esikuvana. Minä
en ymmärrä sitä, miksi panette niin vähän arvoa sellaiselle miehelle
kuin teillä on, te kyllä tiedätte kuinka suuressa piirissä hän on
kunnioitettu ja arvossa pidetty, eikä suinkaan suotta, sillä monelle on
ollut opiksi hänen esitelmänsä ja keskustelunsa työväen- sekä
raittiusyhdistyksissä, joihin, ikävä kyllä, hänellä on liian vähän aikaa
ottaa osaa. Ja täällä kotona hän ei voi vaikuttaa mitään, se on
ihmeellistä. Minäkin, vanha mies jo melkein, ikävöin hänen seuraansa,
sillä hänen lauseensa eivät ole teeskenneltyjä, vaan niistä uhkuu
tosipuhdasta henkeä. Hän ei varmaankaan teille puhele koskaan?

LIINA. Ooh! Kyllä hän puhuu liiaksikin ... niinkuin tekin (menee).

VARRO (yksin). Se oli sama kuin korjaa luusi, no oli menneeksi polttina
viidestä rinnasta (aikoo mennä).

KAARLO (tulee ovessa vastaan). No terve terve! Oletkos kauvankin jo
odottanut? Sinä et usko kuinka hyvällä päällä minä nyt taas olen ja
arvaas mistä syystä?

VARRO. Se olet sinä, joka voit oman surusi keskelläkin iloita; mutta
minä en ainakaan tällä haavaa ole hauskimmalla hatulla. Mutta kuka
käskee minun tunkemaan joka paikkaan nokkaani.

KAARLO. _Mitähän_ sinulle velihopia nyt sitte on tapahtunut, koska noin
puhut?

VARRO. Minulle on huomautettu että tästä paikasta on viisi hirttä
poikki, mutta hyvin hienosti, hyvin hienosti.

KAARLO. Elä hyvä ystävä ole siitä milläsikään. Hän ei käsitä sinua,
(huokaus) enämpi kuin minuakaan. Hän on välistä niin omituinen. Mutta
tänään voitti totuus! uskotko sen? Käyhän nyt vähän peremmälle niin
kerron sen sinulle.

VARRO. Täälläkö se tapahtui?

KAARLO. Ei, vaan rakennuspaikalla. Tänään pystytettiin katon harja, ja
niinkuin tiedät, on tavallista silloin, että isäntä kustantaa
harjakannut. Kauppaneuvos oli jo tehnyt luettelon minkälaisia juomia ja
kuinka paljon sitä ostetaan, hän tuli sentään minun luokseni
neuvottelemaan josko ne riittäisi eli tarvitsisiko enemmän. Arvaas mitä
minä hänelle sanoin?

VARRO. No tietäähän sen mitä sellainen raittiusapostoli kuin sinä olet,
sellaisesta sanoit. Sinä tietysti käskit vetämään ristin koko lapun yli.

KAARLO. En. Vaan minä esitin hänelle näin: nyt on muutamissa paikoin
hylätty jo tuo vanha tapa, yksi ja toinen on koettanut keksiä parempia
tilalle; minä puolestani en tahdo mitään määrätä, vaan esittää, ensiksi
herra kauppaneuvokselle tietysti ja sitte työväelle, -- tässä
kauppaneuvos rykäisi ja hymyili hiukan, minulla oli siitä jo vähän
toivoa yrityksen onnistumiselle. -- Herra kauppaneuvokselta kysyn minä
josko te suostutte antamaan tämän saman summan rahassa työmiehille sillä
ehdolla että he vievät säästöpankkiin joka pennin ja tuovat säästökirjan
teille nähtäväksi; syy jonka nojalla minä tätä ehdottelen on se että
minä ainakin luulen täten voitavan herättää heissä säästäväisyys intoa,
edes muutamissa, kuin vaan kerta alkuun pääsevät. Tässä luettelossa on
yhteiseksi summaksi tullut 150 markkaa ja työmiehiä on 60, se tekee siis
2 markkaa 50 penniä mieheen. Vähäpätöinen summa tosin, mutta sillä
saattaa olla siunaus, kuin se tulee hyvässä tarkoituksessa ja hyvästä
sydämmestä. He saavat sitte itse valita joko juomat tahi rahat, mutta
viimeiset ainoastaan yllä mainitulla ehdolla, minä kysyn heiltä sitte,
jos te vaan ensin suostutte.

VARRO. No suostuiko kauppaneuvos sinun hullunkuriseen esitykseesi?

KAARLO. Hän nauroi niin että maksaansa piteli ja lupasi toisen verran
enemmän, jos työmiehet vaan ovat niin hulluja, että suostuvat minun
esitykseeni. Hänen naurunsa teki minuun mahtavan vaikutuksen, minä
kiusallakin tahdoin hänelle näyttää, ettei työntekiät ole niin
alhaisella kannalla kuin hän, mahtava pohatta, luulee. Heti kokosin
työväen ympärilleni ja itse nousin tiilikasan päälle puhumaan, minä en
tiedä mistä sanoja syntyi, mutta ajatella en tarvinnut yhtään, niitä
tuli niinkuin itsestään ja mahtavan vaikutuksen teki esittelyni;
suurimpain juoppojenkin silmäkulmassa näkyi jotakin kiiltävän. Puheeni
loputtua kantoivat he minua käsillään ja hurrasivat niin, ettei loppua
tahtonut tullakaan. Sitte tarttuivat he kauppaneuvokseen kiinni, ja hän
sai samalla mitalla kuin minäkin; nyt loisti jo hänenkin silmäkulmansa
ja jaloilleen päästyään antoi hän minulle 600 markkaa käskien jakamaan
10 markkaa mieheen, hyvän tarkoituksen aluksi, taas kaikui valtaava
hurraa huuto. Sinä et usko kuinka jännittävä hetki se oli. Ja siitä minä
riemuitsen että kertakin minut ymmärrettiin ilman vasta väitteitä.

VARRO. Olisithan voinut kauppaneuvokselle vielä esittää, että hän olisi
kaupan päälle tarjonnut pullon limonaadia mieheen, eihän se olisi paljon
maksanut.

KAARLO. Se ei olisi ollut oikein, sillä jos jotakin pahetta aletaan
kerta hävittämään niin nyhdettäköön siltä myös juuret, ettei se
uudestaan rupeaisi kasvamaan. Jos nyt olisi tarjottu limonaadia, olisi
se ollut kuitenkin vanha tapa vaikka vähäsen erimuodossa, sellaisesta
muutoksesta ei olisi mitään hyötyä. Jos parannusta toden teolla
tahdotaan, niin perattakoon se vanha tapa juurineen, Siihen päämaaliin
minä pyrin ja olen aina pyrkivä. Ainakin minun omalla työalallani luulen
sen vähitellen menestyvän.

VARRO. Saatat menestyä, mutta epäilen sentään vähäisen sillä sinä olet
liian jyrkkä. Minun vanhaa päätäni et sinä kuitenkaan saa kääntymään; ja
et suinkaan sinä toden teolla tahdokaan että minunkin pitäisi luopua
rakkaista aamu- ja ruokaryypyistäni.

KAARLO. Oi veikko! ikävä kyllä sanoa suora totuus niin hyvälle ystävälle
kuin sinä olet, mutta sinun kaltaiset niin kutsutut "kohtuulliset", nämä
ne juuri ovat kaikkein pahimmat raittiusasian viholliset sen
kohtuullisen nimen tähden. Kyllähän minä sallisin jokaisen käyttävän
sen, minkä hän kohtuulliseksi näkee, mutta kun sitä tyrkytetään
nuorisolle niin viattomana ja tarpeellisena aineena, että nuorukainen
todellakin luulee sen olevan elämässä yhtä tärkeää kuin ruoka elimistön
ylläpitämiseksi. Ettekö te kohtuuden suosijat ymmärrä sitä, että se
juuri nuorisossa vaikuttaa pahasti kuin näkevät teidän joka
tilaisuudessa, missä vaan useampi yhtyy, aina maistavan maljoja sen ja
sen asian eduksi, ikäänkuin se ei muuten menestyisi toimella ja teolla,
älä luule että nuoriso siitä saa pahaa esimerkkiä jos he näkevät jonkun
katuojassa huutavan avuksensa pahoja henkiä, ei, se on heille parempi
kuin raittiusesitelmä. Mutta teidän kohtuullisuutenne se se on...

VARRO. Ha, ha, ha! oikeinhan sinä taas alat kiivastua vaikka kyllä
tiedät että minä täydellisesti myönnän sinun olevan oikeassa, vaikka
itse en välitä enään elantotapaani muuttaa koska näinkin hyvin voin.
Mutta kuuleppas sinä raittiusapostoli, jos niin sallit niin jätämme
tämän asian johon sinä näyt jo olevan tarpeeksi perehtynyt ja alamme
uutta, ehkä vähän tärkeämpää. Luuletkos todellakin olevan mitään
tärkeämpää kuin raittiusaate?

KAARLO. Ei minun luullakseni mitään, jos vaan kaikki olisivat raittiita,
niin kaikki muutkin hyveet seuraisivat niinkuin reki hevosta.

VARRO. Löytyy poikkeuksia kuitenkin, olisit sinäkin paljon onnellisempi
jos tekisit työtä toisellakin alalla, edes yhtä paljon.

KAARLO. Mitä työalaa tarkoitat?

VARRO. Kaikki, jotka sinun tuntevat, tietävät että sinä olet kunnon
mies, paikassa missä hyvänsä, tietävät myös, ettei sinulla ole
onnellinen perhe-elämä, vaan sitä he eivät tiedä miksi, enkä minäkään,
vaikka olen paras ystäväsi, saa teistä oikeata selkoa, sen vaan näen
että ei kaikki ole niinkuin pitäisi olla noin kunnon miehen kodissa kuin
sinä olet. Sentähden minä, ystävänä ja kokeneena miehenä, neuvon sinua
antamaan enemmän arvoa perheonnelle kuin raittiusasialle.

KAARLO. Luuletko ettei vaimoni suosi raittiutta?

VARRO. En suinkaan, vaan rakenna ensin perheonnesi, niin siitä saat
uutta intoa muille pyrinnöillesi.

KAARLO. Se, se on minunkin tarkoitukseni ja siitä me täällä kotona
kahden kesken aina puhelemmekin, mutta vaimoni on niin synkkämielinen
että hän ei voi tulla iloiseksi, vaikka hän rakastaakin minua, luulen
että se tulee siitä kuin hän on aina kivuloisen lapsen ja lörppöakkain
parissa. Nuo noita-akat tätien hahmossa nehän ne valtaavatkin vaimoni
melkein kokonaan.

VARRO. Luuletko että hän rakastaa lasta?

KAARLO. Ikävä kyllä sanoa mutta ei se oikein siltä näytä, itse hän kyllä
vakuuttaa rakastamansa enkä minäkään siitä sen parempaa selkoa saa,
mutta paremmin hän viihtyy kuitenkin muualla kuin kotona, sen olen
huomannut, mutta syytä en tiedä miksi.

VARRO. No sitähän minä juuri sinulle sanoin, että muualla sinä hääräät
ja puuhaat ja olet ihmisiltä suosittu, mutta et kotonasi voi mitään
toimittaa perhe-elämäsi parantamiseksi, joka kuitenkin olisi kaikista
tärkein. Sinä näyt kyllä tietävän epäkohtia, mutta et kuitenkaan tiedä
syitä, josta ne johtuvat. Minä luulen, suo anteeksi, että sinä itse et
rakasta kotia etkä puolisoasi.

KAARLO. Luulo on tietysti vapaa, mutta erehdyt siinä kuitenkin. Vaikka
tämä kotielämä ei tunnukkaan niin erittäin viehättävältä, täällä en
juuri koskaan saa nähdä iloisia kasvoja paitsi silloin kuin pikku
Kaarloni on terveempi hymyilee hän joskus minulle ja se antaa minulle
rohkeutta toivomaan tulevaisuudessa onnellisempia aikoja. Minä ja
vaimoni olemmekin yhdistyneet melkein kuin pakosta, avio-onnemme sen
tähden on vähän heikon puolista, mutta onhan meillä pikku välittäjä,
luotan siihen että hän saa meidät lähemmäksi toisiamme. Siksi rakastan
vaimoani sen minkä voin, enkä halveksi häntä, vaikka ei hän voikkaan
mieltäni noudattaa.

VARRO. Taitaa olla niin että te ette ole luotu toisillenne.

KAARLO. Sitä ei auta arvella mitenkään päin, me olemme vannoneet toinen
toisellemme ikuista rakkautta papin edessä ja siitä ei enään pääse
mihinkään. Vaikka ei meillä molemmilla olekkaan samoja mielipiteitä,
olemme kuitenkin päättäneet kaikessa ystävyydessä mukautua toisillemme
kelvollisiksi aviopuolisoiksi.

VARRO. Naisilla tavallisesti on omituisia oikkuja, joita ei aina voita
yhdyselämälläkään; jos ei niihin mukaudu, niin onnellista elämää ei voi
tulla kysymykseenkään. Sillä heillä on ulkoa päin vaikuttavia ystäviä
niin paljon, jotka lörpötyksillään kumoavat järkevänkin miehen neuvot.

KAARLO. On kyllä, ja varsinkin nuo tädit. Jospa vaan voisin vapautua,
edes vuodeksi, noista kirotuista sukulaisista.

VARRO. Apropos! luin sanomalehdestä, että Luopioon rakennettava uusi
kirkko annetaan urakalle rakennettavaksi, voisithan koettaa, jos saisit
sen sopivilla hinnoilla tehdäksesi, silloinhan sinulla olisi hyvä
tilaisuus jättää nuo rakkaat sukulaisesi, edes vähäksi aikaa.

KAARLO. Siihen ei Liina koskaan suostu.

VARRO. Mutta etkö luule elämän maalla viehättävän häntäkin.

KAARLO. Elämä maalla on hänen mielestänsä samaa kuin kävellä sateisella
säällä Arkaadian edustalla paljain jaloin, kuunnella ryssäin loilotusta
ja hevosten hirnuntaa.

VARRO. Hyi Kaarlo, nyt olet liiaksi väärä vaimoasi kohtaan, ei hän
kuitenkaan maalaiselämää siksi käsitä; ja Annan hänen sisarensa, tuon
kelpo tytön te voisitte ottaa mukaan, silloin olisi teillä varmaankin
hauskaa.

KAARLO. Siinä olet oikeassa. Anna on kelpo tyttö, niin ketterä,
vaatimaton, järkevä ja viehättävä ja...

VARRO. No, no, innostuthan sinä varsin.

KAARLO. Verratessani häntä Liinaan niin...

VARRO. Jaa mutta sitä sinun ei pitäisi tehdä.

KAARLO. Eihän sitä voi välttää kuin joka päivä on siihen tilaisuus.

VARRO (itsekseen). Mies on toimitettava maalle ilman Annaa.

KATRI (laulaa kyökissä).

    Ajetaanpa pojat kyydillä
    Ja käydään kievarissa,
    Siell' on punssia pöydällä
    Ja viiniä pikarissa.

(Pieni paussi.)

    Siell' on punssia pöydällä
    Ja viiniä pikarissa.

VARRO. Kuuletkos mitä Katri sanoo. Hän on oikeassa. (Laulaa Katrin
kanssa) Siell' on punssia pöydällä ja viiniä pikarissa. Onko sulla
punssia? No, no! Kunhan nyt edes sinun jääkellari-kaljaasi saisi.

KAARLO (menee kyökin ovelle Katrille sanomaan).

VARRO. Ja sitte sikari palamaan ja lauletaan me niinkuin Katrikin, mieli
hilpeäksi.

KATRI (tuo kaksi pulloa kaljaa).

VARRO. No miksi olet niin totinen vaikka äsken laulelit? Anna hymyn
leikitellä ruusuposkillasi.

KATRI. Kuin suru särkee sydäntä, syömähampaita kolottaa ja vuotuinen
palkka on 96 markkaa, niin ei ole syytä nauruun.

VARRO. Iloitse sentään elämästä, tahi näytä edes iloiselta.

KATRI. Minulla ei ole muuta iloa tässä elämässä, kuin käyttää
Neilikka-rohtoja ja kulkea vetolaastari lappu korvain takana (menee).

VARRO. Ha, ha, ha, no onhan se heikon puoleista huvia. (Ottaa lasin) No
(laulaa) Maljamme veikkoset täytelkäämme j.n.e.

    Liina, Anna ja kolme tätiä tulevat heidän huomaamattaan.

OORTTA. Täälläpä siivoa on! Luulisi tulevansa yleiseen ravintolaan!

VARRO. Kaarlo oli hieman huonolla tuulella ja sen vuoksi...

LIINA. Täytyi hänen hakea lohdutusta pullosta ja kumppanista. (Ivalla)
Sehän on luonnollista.

RIIKKA. Sukulaiset eivät luonnollisesti ole kylläksi.

KAARLO (kiivaasti). Kyllä, täti, niistä saa usein enemmänkin kuin
tarpeeksi.

VARRO. Jos nuo pullot häiritsevät, niin minä lohdutan, että ne sisältää
vaan kaljaa. Jos minä taas annan aihetta eripuraisuuteen perheessä, niin
olen pahoillani ja pyydän anteeksi. Niinhän se on, että mies naituaan
tulee vieraaksi ystävillensä.

OORTTA. Siinä tapauksessa pitäisi teidän naida, herra tohtori,
uudestaan. Se olisi parasta teille sekä ystävillenne.

VARRO. Jos vaan tietäisin häiritseväni ystävääni tahi hänen vaimoaan,
niin menisin heti paikalla pois. Teidän käskystänne hyppään vaikka
akkunasta, arvoisa rouva.

LIINA. Ei ole tarvis. Niin suuria vaatimuksia minulla ei ole. Olen
täysin tyytyväinen jos menette ovesta!

ANNA. Liina!

VARRO. Tottelen paikalla käskyänne arvoisa rouva (menee. Kaarlo, pitkän
silmäyksen heitettyään vaimollensa, seuraa vihaisena perässä.)

OORTTA. Nyt voit olla varma ettei hän kohta tule takaisin; tuo mölhö.

ANNA. Niin täti, nyt olet käyttäytynyt oikein järkevästi. Nyt menee
huominen näytäntö myttyyn, sillä tämän jälkeen ei herra tohtori
luonnollisesti tahdo näytellä osaansa.

RIIKKA. Herranen aika, sen olimme varsin unohtaneet.

ANNA. Nyt on parasta kirjoittaa peräytymiskirje kaikille vieraille,
sillä äskeisen tapahtuman johdosta ei Kaarlo luultavasti tahdo ottaa
vastaan vieraita huomenna.

OORTTA. Alituisesti sinä Riikka loukkaat ihmisiä solvauksillasi.

RIIKKA. Vai niin! Minäkö hänet ulos ovesta käskin?

OORTTA (ivalla). Et suinkaan, luonnollisesti tein sen minä. Minähän
aina olen ilkeä ja epäkohtelias. Sinä sitä vastoin olet oikea
laupeuden-enkeli, joka lentelee ympäri tilauskutsumisia kädessä ja
lakritsirohtoja taskussa, ja olet itse hurskaus.

RIIKKA. Vai sinä mokomakin tahdot taas ruveta...

ANNA (keskeyttäen). Minusta olisi parempi että te, sen siaan kuin
riitelette siitä, kuka häntä on loukannut, menisitte molemmat hänen
luokseen pyytämään anteeksi. Jos kertomus tapauksesta pääsee kaupunkiin,
antaa se aihetta juorupuheisiin.

OORTTA. Sinä olet oikeassa lapseni, se meidän on tehtävä.

LIINA. Se on tarpeetonta täti.

RIIKKA. Päin vastoin on se ainoa keino. Tule Liisa.

LIISA. Mihin nyt? Joko nyt taas mennään?

RIIKKA. Jo, tohtori Varron luo.

LIISA. Vetääkö hän Liinan hampaan ulos?

OORTTA. Ei. Puhumme hänen kanssaan vaan huomisesta näytelmästä.

LIISA. Vai niin. Hyvästi lapset.

LIINA. Hyvästi tädit (tädit menevät). Minä en välitä rahtuakaan koko
näytännöstä.

ANNA. Se olikin vaan tekosyy jota käytin tätejä kohtaan. Minulla oli
tärkeämpiä syitä. Ensiksi tuli tohtori loukatuksi ja toiseksi ei sinun
ja miehesi välillä pidä olla eripuraisuutta. Moiset pienet kohtaukset
voivat kyllä näyttää hyvin vähäpätöisiltä, mutta seuraukset voivat usein
olla mitä kauheimmat.

LIINA. Mutta minä olen kyllästynyt tuohon tohtoriin. Hän juoksee täällä
joka päivä, aivan kuin kävisi kosimassa.

ANNA. No, tiedätkö ettei hän sitä tee?

LIINA. Minua hän ei ainakaan voi kosia.

ANNA. Entä minua?

LIINA. Joutavia; Kaarloa hän vaan etsii. He kuin ovat yhdessä, nauraa,
laulaa ja laskee leikkiä Kaarlo, mutta kuin minä olen yksin hänen
kanssaan, on hän niin järömäinen, istuu vaan työnsä ääressä. Olen varma
siitä, että hän on kernaammin tohtorin seurassa kuin minun.

ANNA. Sinä olet siis mustasukkainen tohtorille. Ja siitä syystä ajoit
hänen ulos. Ajatteles mitä seurauksia siitä voi olla.

LIINA. Seurauksia?

ANNA. Niin, jos sinä et salli että miehesi kotonaan seurustelee ja juo
lasin totia parhaan ystävänsä kanssa, niin...

LIINA (keskeyttäen). Mutta eihän Kaarlo juo totia, eikä muita väkeviä.

ANNA. Sitä parempi, Siksipä sinulla ei olekkaan mitään syytä vihata
hänen ystäväänsä. Ajatteles nyt, jos sinä laitat kotisi miehellesi
vallan sietämättömäksi, niin se voi käydä niinkin, että miehesi mieltyy
ravintola-elämään taas, niinkuin nuorena miehenä ollessaan. Nyt hän ei
juo, mutta sinä, tietämättäsi, laitat hänestä juomarin.

LIINA. Siinä suhteessa olen levollinen. Kaarlo ei unohda koskaan hyvän
puolison velvollisuuksia.

ANNA. Velvollisuuksia! Oletko varma siitä että itse olet aina täyttänyt
hyvän vaimon velvollisuudet?

LIINA. Kuinka niin?

ANNA. Eikö miehesi hyvin usein työstä palattuaan saa olla tapaamatta
kotona, muutakuin tuon jörön palvelustytön ja syödä huonosti
valmistettua ruokaa yksinään ikävässä, tyhjässä ruokahuoneessa? Kuinka
usein hän sentään istuu kotona työnsä ääressä, kuin sinä istut
teaatterissa, soittajaisissa ja tuttaviesi luona; hänen ainoa huvinsa
on: keskellä yötä lähteä hakemaan sinua kotia.

LIINA. Sitä en milloinkaan ole tullut ajatelleeksi.

ANNA. Etkö luule, että hän monenakin iltana mieluummin istuisi kotonaan
ja levähtäisi päivän töistä, jos sinä vaan tekisit kodin vähän
hauskemmaksi hänelle. Mutta sinä et salli. Hänen täytyy seurata sinua
tanssihuveihin, vaikka hän ei tanssikkaan. Luuletko häntä sen
huvittavan, kuin sinä kiemailet herrojen kanssa ja miehellesi tuskin
ehdit silmäystäkään antamaan? Ja entäs lapsen hoito sitte. Kaikki isät
mieluummin soisivat että oma äiti hoiteleisi heidän lapsiaan, sillä
vieras on aina vieras. Luulen että sinä vihaat lastasikin.

LIINA. Oi vaikene, vaikene jo, sinä olet oikeassa. Olen ollut liiaksi
itsepäinen ja ajattelematon, Sinä olet aina niin viisas ja hyvä; neuvo
mitä minun on nyt tekeminen?

ANNA. Sovi miehesi kanssa ja kirjoita tohtorille pari sanaa anteeksi
anoen menettelyäsi.

LIINA (istuu kirjoittamaan). Kelpaako näin alkaa?

ANNA. Kelpaa, -- hyvä -- -- vallan hyvästi, mainiosti.

LIINA (panee koteloon). Nyt saa Katri viedä sen kohta.

ANNA (Katri vie puita oikialle, pysähtyy kuuntelemaan seuraavan
repliikin ja menee sitte huomaamatta). Ei suinkaan. Et saa antaa
kielevän ilkeän piian tietää että lähetät tohtorille hempeitä kirjeitä,
hän voisi pahentaa maineesi. Kyllä minä jätän kirjeen hänen asuntonsa
portinvartialle. Hyvästi (menee ulos).

LIINA. Hyvästi (menee kamariinsa).

KATRI (tulee ruokasalista). Vai kielevä ja ilkeä piika! Kiitoksia
komplimangista neiti! Se kyllä pannaan muistiin. Vai niin, rouva
lähettää tohtorille rakkauden kirjeitä! Senpätähden ei tohtori ole
kahteen viikkoon koettanut suudella minua. Ja minä kuin luulin sen
syyksi että käytin kresoottia hampaisiini.

RIIKKA (tulee hyvin kiiruusti). Missä rouva on?

KATRI. Huoneessaan. Mutta ei taida olla hyvä häiritä häntä.

RIIKKA. Miksikä ei?

KATRI (salaperäisesti). Rouva odottaa varmaankin vieraita (teko yskää).

RIIKKA. Vieraitako?

KATRI. Niin tohtori arvattavasti tulee (teko yskää).

RIIKKA. Onko hän tullut kipeäksi?

KATRI (teko yskää).

RIIKKA. Mutta mikä sinua vaivaa ihminen?

KATRI. Neiti kai tietää, että rouva ja tohtori Varro ovat kirjeen
vaihdossa? Neiti Anna on kirjeiden kuljettaja.

RIIKKA. Luulempa että olet hassu tyttö. Rouvahan äsken melkein ajamalla
ajoi tohtorin ulos ovesta.

KATRI. Pelkkää ilveilyä neiti. Ettehän vaan uskoneekkaan hänen käyvän
täällä jok'ikinen päivä mestarin tähden, pitäkää vaaria, nyt on rouva
saanut mestarin menemään rakennuspaikalleen ja kymmenen minuutin perästä
on tohtori täällä, voinpa vaikka vannoa.

RIIKKA. Sepä kummaa, etten sitä ennen ole huomannut. Nyt menen paikalla
puhumaan tästä Kaarlolle. Mutta Herra sinua armahtakoon jos vaan
valehtelet!

KATRI (nostaa kaksi sormea ylös). Valallani vakuutan että Anna neiti on
parhallaan viemässä tohtorille hempeätä kirjettä, kuten hän sitä itse
nimitti. Sitäpaitse sanoi Anna neiti, etten (näyttää rintaansa) minä
saisi viedä kirjettä, koska se helposti voisi pahentaa rouvan maineen.
Minä sattumalta vein puita ruokasaliin ja kuulin kaikki, he eivät
huomanneet ensinkään minua.

RIIKKA. Voi minua poloista, mikähän tästäkin syntyy. (Töyttää ulos.
Tohtori tulee samalla, menevät jotenkin kovasti vastakkain.)

VARRO. Anteeksi, anteeksi! Onko rouva kotona.

RIIKKA (itsekseen). Nythän nään että se on totta. (Menee.)

KATRI. Tehkää hyvin ja astukaa sisään, hän tulee varmaan heti.

VARRO (tulee. Riikka menee ja vilkuu hyvin salaperäisesti. Katri
irroittaa siteen poskiltaan, silittää hivuksiaan ja pyhkii suutaan). No
Katri, mitenkä hampaan poltteen laita nyt on?

KATRI (hyvin kiemaillen). Kiitoksia kysymästä, kyllä minä nyt olen
melkein terve. Olen lakannut jo käyttämästä kresoottia. (Pyhkii suutaan
kiemaillen, suu ojennettuna tohtoriin.) Haluaako tohtori jotakin.

VARRO. Kyllä, kiitos. Tuo lasi vettä, juoksin niin nopiasti. (Katri
menee hyvin nolona.) Tyttö näkyy alkavan hännitellä minua. Naiset ovat
sentään hirveitä; jos heidän kanssaan vähänkään lasket leikkiä niin
luulevat heti että olet korvia myöten rakastunut. Mikähän rouvan päähän
pisti koska niin kiirellisesti kutsui vaikka äsken ajoi ulos?

KATRI (Tuo vettä). Tehkää hyvin.

VARRO. Kiitos. (Juopi.)

KATRI. (Tekoyskää.) Sanoitteko jotakin?

VARRO. En.

KATRI (suuttuneena). Mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitatte?

VARRO. Millä?

KATRI. Sillä, ettette sano minulle yhtään ystävällistä sanaa.

VARRO. Mutta hyvä Katri...

KATRI. Oh, kyllä tiedän mitä tarkoitatte. Te ette enää rakasta minua.

VARRO. Mutta hyvä Katri, minä en todellakaan tiedä antaneeni sinulle
mitään rakkauden todistusta.

KATRI. Vai ette! Voitteko kieltää lahjoittaneenne minulle kaksi
kalleripilettiä ja pullon hammasrohtoja?

VARRO. En, sitä en kiellä.

KATRI. Voittekos kieltää suudelleenne kaksi kertaa?

VARRO. Myönnän että tein ajattelemattomasti, mutta sitä en enää
milloinkaan tee.

KATRI. Voittekos kieltää sanoneenne minua morsiammeksenne?

VARRO. Se oli paljasta leikkiä.

KATRI. Oi niitä miehiä, niitä miehiä. (Vaipuu tuolille.)

VARRO. Kas niin, nyt hän pyörtyy. Näkyy että on palvellut parempia
ihmisiä. Hän käyttäytyy kuin vallasnainen. (Tarjoo vettä.) Juo vettä
niin se menee ohitse.

LIINA (tulee). Mikä Katria vaivaa?

KATRI (nousee ylös). Minä vaan pyörryin silmänräpäykseksi.

LIINA. Olipa se hyvä että se meni niin pian ohitse.

KATRI. Niin, se oli vaan sellainen kohtaus, kuin rouvallakin on välistä.
(Alkaa hiipiä ovelle päin. Liina vilkaisee hyvin loukkaantuneena
Katriin.)

VARRO. Kohtasin sisarenne kadulla, ja hän antoi minulle tämän kirjeen;
sen tähden riensin tänne, lausumaan teille sulimmat kiitokseni.

LIINA. Minun kiittää tulee että palasitte. Olen sydämmeni pohjasta
katunut käytöstäni. Uskallanko toivoa että suotte minulle anteeksi.

VARRO. Sen olen aikaa sitte tehnyt.

LIINA. Nähkääs, mieheni... (Katrille) Mitä siinä odotat?

KATRI. Voimani ovat niin lopussa että töin tuskin jaksan laahustaa
itseäni seinästä kiinipitämällä. (Menee.)

LIINA. Nähkääs, herra tohtori, mieheni on viime aikoina aina ollut
huonolla tuulella. Kuten tiedätte, tutustuimme me pelkästä sattumasta
toisiimme, ja naidessaan minut oli hän jo melkein vanha nuorimies. Nyt
pelkään että hän katuu naimistaan ja haluaa takaisin vapaasen
nuorenmiehen elämään ja olen luullut että ... että...

VARRO. ... Että minä kiihoitan tätä hänen haluaan, eikö niin?

LIINA. Juuri niin, sen myönnän. Mutta nyt olen tullut toisiin
mielipiteisiin, pelkään itse olevani syypää hänen huonolla tuulella
olemiseensa. Olen pitänyt liian paljon huveista, ollut itsepäinen ja
laiminlyönyt kotimme. Mutta tästedes tahdon koettaa tehdä parannuksen.
Sanokaa herra tohtori, ettekö siis enää ole vihainen minulle? Oletteko
antaneet anteeksi?

VARRO. Aikaa sitte. Mutta rangaistukseksi siitä että käskitte ulos
ovesta, saatte pitää minut täällä koko illan.

LIINA. Minä käsken Katrin sytyttämään lampun.

VARRO. Ei tarvitse! Onhan nyt vielä kyllin valoisa.

LIINA. Tapahtukoon tahtonne. Mutta, suokaa anteeksi, minun pitäisi
tänään vielä keriä villalankani.

VARRO. Saanko olla kerinpuina?

LIINA. Saatte, kiitoksia, vaikka se on jotensakin vaarallinen toimi.
Onneksi olen naitu, joten vaara nyt ei voi tulla kysymykseenkään.

VARRO. Niinkö luulette?

LIINA (asettaa langan tohtorin käsiin.) Niin (kerii) miehet eivät
milloinkaan ole paremmin naisten vallassa kuin kerinpuina käytettäissä;
silloin heidän kohtalonsa riippuu pienestä langasta. (Kerä putoaa, Varro
ryömii perässä ja saatuaan sen kiini kurottaa polvillaan ollen Liinalle.
Kaarlo tulee ja pysähtyy ovelle katsomaan.)

KAARLO. Suokaa anteeksi, tulen ehkä sopimattomaan aikaan?

VARRO. Et suinkaan. (Nousee ylös.) Minä kyllä olin vaimosi edessä
polvillaan, mutta ole sen puolesta levollinen, otin ylös vaan hänen
lankakeränsä.

KAARLO. Kaikessa tapauksessa et sinä ole ensimäinen narri, jonka hän on
pauloihinsa kietonut.

LIINA. Kaarlo! Minä käyttäydyin sopimattomasti tänään. Tohtori on jo
antanut anteeksi; nyt et sinäkään saa olla suuttunut.

KATRI (tulee kiiruusti). Täällä haetaan tohtoria, tulkaa heti paikalla.

VARRO. Toivon että suotte anteeksi. Hyvästi! (Menee. Katri myös
perässä.)

KAARLO (kylmästi). Hyvästi. (Heittäytyy sohvalle.)

LIINA. Sinä et vielä ole sanonut, annatko anteeksi sen, että olin
epäkohtelias herra Varrolle.

KAARLO. Minun puolestani saat kernaasti olla epäkohtelias hänelle.

LIINA (pienen väliajan perästä). Kaarlo.

KAARLO. Mikä hätänä?

LIINA. Eikö sinulla ole enää yhtään ystävällistä sanaa minulle?
Lupasithan kerran ettet olisi ankara, minäkuin olen niin nuori ja
kokematon. (Menee pallin kanssa miehensä viereen.) Nyt olen ollut ilkeä
ja pyydän sen vuoksi anteeksi, Saavathan lapset tavallisesti anteeksi
vaikka olisivat kuinka pahoja.

KAARLO (nousee ja suutelee). Lapsi sinä olet, se on totta.

RIIKKA (tulee). Kas kuinka kaunista. Siinä nyt molemmat lempiväiset
istuvat avioliiton paratiisissa.

KAARLO (pisteliäästi). Niin täti. Käärme vaan puuttuu, jotta kohtaus
olisi täydellinen.

RIIKKA (samoin). Sitä osaa voi tohtori Varro näytellä.

KAARLO (menee kiiruusti ulos).

LIINA (ihmetellen seuraa silmillään).

Esirippu alas.



Toinen näytös.


Sama huone.

(Liina seisoo kirjoituspöydällä uutimia kiini asettamassa.)

KATRI (laulaa kyökissä):

    Vanhan maantien varrella kasvoi
    Tasalatva honka.
    Tokkohan sitä uskollista
    Ystävätä onkaan.

KAARLO. (On katsellut Liinan työtä.) Tuo tyttö on oikea hirviö! Jos
häntä vaivaa hammastauti, niin kirkuu hän sen tähden, ja kuin
hammastauti lakkaa niin hoilottelee hän rekiveisuja. No, eikö sekään nyt
valmistu koskaan?

LIINA. Heti paikalla.

KAARLO. Teillä molemmilla näkyy olevan erinomainen halu häiritä minua
aina työssäni.

LIINA (laskeutuu ales). Onhan sinullakin hauskempi katsella puhtaita,
kuin likaisia uutimia. Muutoinkin tädit soimaavat sinua, että tupakoit
liian paljon huoneessa, etkä muista uutimia ollenkaan.

KAARLO (On alkanut piirustamaan). Jaa, tänään niiltä riivatuilta ei
kuitenkaan saane rauhassa olla.

OORTTA (ulkona). Oliko se piikki vai?

KAARLO. Kas niin! siinä ne jo ovatkin. (Tädit tulevat.)

RIIKKA (tullessaan). Tässä olemme nyt kaikki kolme, lapsukaiseni; mutta
minä en voi olla kauan tällä kertaa. No onnea, onnea, kultaseni, elä
kauan, kauan, niin että me saisimme iloita monta, monta kymmentä vuotta
sinun hyvin voinnistasi, (taputtaa poskelle) sinä 21-vuotias
kultalintunen.

OORTTA. Kaikkea mitä Jumala antaa voi, antakoon hän sinulle runsaalla
kädellä.

LIISA. Jumala antakoon sinun edeskinpäin pysyä terveenä, lapseni,
terveys on paras lahja, ja varjelkoon ettes vaan kuuroksi tule, niinkuin
minä, tätiraukkasi. (Äänen muutos.) Ja nyt me autamme, missä suinkin
voimme, ettet itse niin paljon tarvitse hääriä, nyt pitää sinun vähän
levähtää, että voit olla, vieraitten aikana, hilpeällä mielellä.

OORTTA. Niin, tänään et saa olla väsyksissä.

LIINA. Kyllä kai saan tarjota kupin kahvia?

RIIKKA. Kyllä, kahvikuppia vastaan emme pane vastalausetta, vai kuinka
Oortta?

OORTTA. Oliko se piikki vai?

LIINA. Kuinka sellaista voit luulla?

OORTTA. Siinä tapauksessa vaan tahdon sanoa etten pane arvoa kahville
enkä kahvijuoruille (vilkaisee Riikkaan) niinkuin muutamista ei voi
sanoa. (Liisalle.) Istu nyt tähän nojatuoliin, niin Kaarlo hankkii
sinulle sanomalehden.

LIISA. Kiitos. Kernaammin aamulehti.

KAARLO. Tässä on, täti, viimeinen numero, siinä kerrotaan kolmesta
hirveästä murhasta ja yhdestä katuryöväyksestä, puhumattakaan parista
itsemurhasta ja muutamista rautatie onnettomuuksista.

LIISA. Tuhannen kiitosta, sehän on oikein hauskaa.

RIIKKA. Niin, mitäs minun piti sanomankaan? Oikein, nyt muistan: Ei
suinkaan sinulla, Kaarlo, ole vanhaa saapasparia tahi kulunutta takkia
antaa minulle?

KAARLO. Jahka katson. Ne tietysti käytetään hyvään tarkoitukseen?

RIIKKA. Tietysti, tiedäthän suurimman iloni olevan auttaa
kanssaihmisiäni.

OORTTA. Siinä teet hyvin kauniisti, erittäinkin kuin ei kukaan
kanssaihminen vielä ole auttanut sinua.

RIIKKA. Siitä en ensinkään ole pahoilla mielin.

LIINA. Nyt menen tuomaan kahvia. (Menee.)

RIIKKA. Meidän mielestämme olisi paras syntymäpäivälahja minkä Liinalle
antaa voit, sininen silkkihame; sitä on hän jo kauan halunnut.

LIISA. Sepä ikävää. (Tarkoittaa lukemistaan.)

KAARLO. Sen tietää Jumala, ettei se hauskaa ole.

RIIKKA. Mikä.

LIISA. Se on kertomus Pariisista. Kyllä minä luen sen. (Lukee.)
Saint-Germainissa on nuori nainut mies hirttänyt itsensä, nuoralla, joka
oli punottu vaimonsa pitsi koristeista. Ruumiin kädessä oli paperi, joka
lähemmin tarkastettaissa huomattiin muotikauppiaan laskuksi.

RIIKKA. Voi kuinka hirveän turhamielisiä ne Ranskan naiset sentään ovat.

OORTTA. Palatkaamme taas silkkihameeseen, sillä Liina tarvitsee sen
välttämättömästi.

RIIKKA. Aivan oikein, sillä harmaata silkkihamettaan hän ei voi enää
käyttää; se oli hänellä korkeakauluksisena teatterissa ja kaarelle
leikattuna raittiudenystävien vuosijuhlassa ja pitsillä reunustettuna
pakanalähetyksen myyjäisissä sekä viimein korkeaolkaisena neiti
Petterssonin häissä. Ja jos sitä viellä joksikin muuttaa, niin alkavat
ihmiset siitä puhumaan kaupungissa.

KAARLO. Voipi niin olla, mutta minulla ei ole varaa ostaa hänelle uutta,
sillä koko ansioni menee talouteen.

OORTTA. Lorua ystäväiseni, lorua. Niinkauan kuin minä elän, ei hänen
tarvitse olla...

KAARLO. ... Ilman sinisiä silkkihameita, ei herran nimessä, ostakaa
hänelle vaikka koko tusina, jos tahdotte. (Liina tulee.)

RIIKKA. Hiljaa, tuossa hän tulee jo.

KAARLO. Mitähän kaikkea te vielä illaksi puuhaattekaan?

RIIKKA. Minä olen keksinyt jotakin oikein hauskaa. Kaikki ihmiset
panevat nykyään toimeen seuranäytelmiä, sentähden olen minäkin
miettinyt, suosiollisella avulla, esittää muutamia kohtauksia
Macbethistä.

LIINA. Ja minä näyttelen lady Macbethinä.

RIIKKA. Meillä kolmella on myöskin roolimme.

KAARLO. Te luonnollisesti esiinnytte noitina? ... ei suinkaan piikki.

RIIKKA. Minä ja Liisa vaan olemme noitia.

KAARLO. Entä Oortta täti?

ORTTA. Minä otan Duncanin, Skottlannin kuninkaan osan...

RIIKKA. Aatteles kuinka vaikea meidän oli saada Liisa oppimaan
puhevaihtelot, hän kuin ei kuule mitään tavallista puhetta; mutta
päähäni pisti hyvä keino, ja nyt hän jo osaa osansa. (Huutaa.) Liisa! me
puhumme seuranäytelmästä. Mitä pitää sinun sanoa kuin lyön selkään?

LIISA. Terve Macbeth, Candorin thauni hi, hi, hi!

RIIKKA. Ja kuin nipistän käsivarttasi?

LIISA. Terve Macbeth, sinust' kuningas on tuleva!

RIIKKA. Nyt näet, että hän taitaa osansa. Mutta nyt täytyy minun viellä
pikimältään pistäytyä kaupungilla. Ensin pitää käydä viemässä kaksi
paria vanhoja saappaita ja pari uusia iltatutkistelemuksia köyhälle
leskelle, jonka kaikki viisi lasta ovat lavantaudissa ja sitten on
mentävä hengelliseen tee-kokoukseen, missä laadimme kutsumuksen
arpajaisiin, jotka toimeenpannaan eläkerahaston perustamiseksi viralta
pantuja sisäafrikan neekeriruhtinaita varten.

LIINA. Minä tulen mukana herkkumyymälään asti, jossa teen pieniä
ostoksia illaksi, puen vaan kapan ylleni, tulkaa täti. (Menee.)

OORTTA. Entä silkkihame?

RIIKKA. Tst! Minä ostan sen ja lähetän Kaarlolle laskun, niin saa hän
sen koreesti maksaa. No hyvästi, hyvästi niin kauaksi, kyllä minä kohta
palajan. (Menee.)

OORTTA (Liisalle). Minä menen auttamaan Katria niinkauaksi kuin Liina
tulee. (Menee.)

KAARLO. Mahdotonta on piirustaa tälläisessä metelissä, pääni on vallan
pyörällä. Kaikkivaltias on varmaan niin säätänyt, että Liisa täti on
kadottanut kuulonsa, muuten menettäisi hän varmaan sen pienenkin järjen
mikä hänellä on, kuuntelemalla noitten toisten lörpötyksiä. Nuo
sukulaiset, nuo sukulaiset, ottavat minulta hengen! (Vaipuu mietteisiin
käsi poskella.)

KATRI (laulaa kyökissä).

    Nätti tyttö,
    Poikain tuttu,
    Vaik'ei iku oma.
    Huh heijaa vikuvalla,
    Vaik'ei iku oma.

VARRO (tulee ja kuin häntä ei huomata, lyö Kaarloa olalle). Hyvää päivää
ystäväni. Varmaankin häiritsen sinua mietteissäsi. Arvattavasti uneksuit
olevasi rakennushallituksen yliarkkitehti, tai muuta sellaista?

KAARLO. En niinkään. Minä uneksuin olevani Macbeth, Skottlannin
kuningas, ja joka päivä eläväni ilossa ja riemussa, ja syöväni lämpöisiä
nahkasaappaita ja kylmiä iltatutkistelemuksia, tuotuja jostain sisäafrikan
herkkumyymälästä, kunnes eräissä syntymäpäiväkemuissa kaasin hengellistä
teetä uudelle silkkihameelleni ja rangaistukseksi siitä saan elämän ikäni
kuunnella rekihoilotuksia.

VARRO. Anna, anna, minun tunnustella valtasuontasi.

KAARLO. Ole huoletta, ei valtasuonessa ole mitään vikaa, mutta pää on
vaan täynnä akkain lörpötyksiä. Jaha, no, koska sinä tulit niin
voimmehan keskustella järkevämpiäkin asioita, mutta tässä emme saa
rauhaa, se on varma; tuo on kyllä kuuro ja -- sitäpaitsi näkyy
nukkuvankin, mutta kyökissä on kaksi ja ainakin toista kaksi tulee kohta
lisäsi vielä. Mennään tänne, ehkä täällä saa paremman rauhan. (Menevät.)

VARRO (mennessään). Vallanhan sinä näyt pelkäävän omia sukulaisiasi.

OORTTA (tuopi pesuastian ja rättiä sekä nipistää Liisaa käsivarresta ja
huutaa). Liisa!

LIISA. Terve Macbeth, sinust' kuningas on tuleva. (Herää.)

OORTTA (nauraen). Ehkä sekin, mutta ei vielä, minä olen nyt aluksi vaan
kyökkipiikana, ja sinä saat ruveta akkunoita pesemään. (Menee.)

    (Liisa alkaa pestä.) (Anna ja Liina tulevat.)

LIINA. (Annalle). Korjaa sinä nämät ostokset, minun täytyy viellä
harjoitella unissakäymis-kohtausta. (Liina oikialle, Anna kyökkiin.)

OORTTA (tullessaan Katrille.) Kanna ne palmut nummelle, jotka olemme
lainanneet puutarhurilta.

KATRI (tulee.) Nummelle? (Anna tulee.)

OORTTA. Niin, tarkoitan tietysti ruokasalia.

KATRI. Jahah. (Menee.)

ANNA. Sanoppas täti, kuinka aiot saada ruokasalin nummeksi muutetuksi?

OORTTA. Siten, että perälle asetamme kolme joulukuusta ja öljypuun sekä
palmun kummallekin puolelle, se tulee erinomaisen luonnolliseksi.

ANNA. Kasvaako Skottlannin nummella palmuja ja öljypuita?

OORTTA. Sitä emme tiedä kumpikaan, sillä emmehän ole olleet siellä.

VARRO (tulee). Hyvää päivää, ja hyvästi samassa vähäksi aikaa.

ANNA. Muistakaa vaan osanne.

VARRO. Kyllä. (Menee.)

OORTTA. Herra Jumala, ethän saa roiskia vettä Kaarlon paperien päälle;
odota, minä nostan paperit ja mustepullon ompelupöydälle siksi aikaa,
(Nostaa.) Ai herranen aika kuin olin vallan unohtaa hyytelön. (Menee
oikeanpuoleiselle ovelle.) Kaarlo! et saa sulkea makuuhuoneen akkunaa,
hyytelö ei jäähdy. -- -- Ajaa partasi voit sentään.

LIISA. Nyt ovat akkunat pestyt.

OORTTA. Mennään nyt vaikka astioita pesemään. (Menevät kyökkiin.)

LIINA (tulee kirja kädessä ja lukee). Täytyy koettaa, osaanko jo ulkoa
unissakäymis-kohtauksen. -- Helvetti on pimeä! -- Hyi loordi, hyi!
Sotamies -- pelkuri? Miksi me pelkäisimme sen tulevan ilmi kuin ei
kukaan ole kyllin mahtava vetämään meitä edesvastaukseen. Mutta kuka
olisi uskonut tuossa vanhuksessa olevan niin paljon verta? -- --
Eisentaanilla oli vaimo; missä hän nyt on? Kuinka? Eivätkö nämät kädet
siis milloinkaan tule puhtaiksi? -- --

KATRI (kulkee huoneen läpi). Peskää ne viheriällä suovalla, rouva, niin
minä aina teen kuin ovat hyvin likaiset. (Menee.)

LIINA (jatkaa). Täällä on verta, verta -- -- --

KAARLO (tulee oikealta ja painaa nenäliinalla poskeansa). Niin on,
tiedän sen kuin nyhdin kappaleen nahkaa leuastani. Riikka täti on
näetkös leikannut sahramileipää partaveitselläni.

RIIKKA (tulee). Nyt te saatte taas minut jälleen, rakkaani.

LIINA. Te vallan sekoititte minut. (Jatkaa.) Veren haju on viellä
jäljellä täällä. Kaikki Araabian lemuavat savutusaineet eivät voisi
puhdistaa tätä kätöstä, oh, oh, (menee ompelupöydän kanssa kumoon) oh!

KAARLO. Mutta mitä ihmeitä sinä nyt oikeastaan teet? Kaikki
piirustukseni uivat nyt musteessa. Voisithan ystäväni pitää silmäsi
auki.

LIINA. Herra Jumala! ethän tahtone, että pitäisin silmäni auki kuin olen
laady Macbeth, joka käy unissaan?

KAARLO (huutaa). Katri, Katri!

KATRI (tulee palmu kummassakin kädessä).

KAARLO. Pyyhi pian laattia puhtaaksi.

KATRI. Kyllä kohta.

KAARLO. Sinun pitää tehdä heti paikalla.

KATRI. Enhän minäkään ole muuta kuin yksi ihminen kahden käden kanssa;
enhän voi kumartua laattiaa pesemään silloin kuin seison palmut kädessä.
(Menee.)

LIISA (tulee kasa talrikkia kädessä ja kuin näkee kaikki laattialla
paperia kokoilemassa, aikoo mennä samaan kasaan, vaan kompastuu Kaarlon
jalkaan ja pudottaa samassa osan talrikeista).

KAARLO. Heittäkää ne kaikki kerrassaan, niin tulee häviö pikemmin.
Parasta on tehdä tuska mahdollisimman lyhyeksi.

LIISA. Mitä sanoit Kaarlo?

LIINA. Hän sanoi, että tädin pitäisi olla varovaisempi. -- -- Hyi
Kaarlo, minä en tunne sinua enää samaksi ihmiseksi kuin ennen; viime
aikoina olet muuttunut vallan toisenlaiseksi.

KAARLO. Mutta olenko minä nyt syypää tähän kaikkeen?

LIINA. Parempi olisi ollut kuin olisin saanut hukkua sillä kertaa kuin
sinä hyppäsit meteen ja pelastit minun.

KAARLO. Joko se historia taas otetaan esille.

LIINA. Jo. Sitä laivamatkaa en voi koskaan unhoittaa, sillä tuon kylmän
kylvyn jälkeen me kihl...

KAARLO. ... Kylmetyimme, niin oikein.

LIINA (itkee). Ei, me tulimme kihloihin.

KAARLO. Herranen aika! Eihän siinä mitään itkettävää ole.

LIINA (samoin). On kyllä, minun täytyy itkeä, miettiessäni, että sinä
sillä kertaa panit henkesi alttiiksi pelastaaksesi minut, ja nyt lopuksi
otat minulta hengen kylmäkiskoisuudellasi. Sinä et minua enää yhtään
rakasta.

KAARLO. Kuuleppas rakas ystäväni, minusta nähden pitäisi myöhempään
illalla näytettäväin kohtausten riittää sinulle, jottei sinun tarvitse
antaa mitään ylimääräistä näytäntöä, ennenkuin vieraat saapuvat. Mutta
jos sentään aijot sen tehdä, niin saat tyytyä noihin katsojiin. Minä
korjaan luuni (menee).

RIIKKA. Mikä hävyttömyys! Noihin, vai noihin! Ollaanko me vaan noita?
Mitähän se oikein sillä tarkoitti? Mutta maltahan jahka huominen päivä
valkenee, kyllä me sinun ripitämme, vai sillä lailla kohtelee hän
vaimoaan, ja tätiään, jotka hänen parastansa aina katsomme. Mutta
mennään nyt pukemaan pääharjoituksia varten. Kai tohtorikin on kohta
täällä (huutaa Liisalle.) Tule pukemaan nyt, tohtori tulee kohta.

LIISA (mennessään). Onko Liinan hammas taas kipeä?

    (Liina on itkeä nyyhkyttänyt koko ajan ja jää tyynyä
    vasten vielä tätien lähdettyäkin.)

RIIKKA. On. Tyynny nyt lintuseni pian ja pue itsesi. (Menevät.)

VARRO (tulee. Liina nousee, koettaa salata kyyneleitä). Mitä nyt on
tapahtunut?

LIINA. Te, herra tohtori, olette mieheni paras ystävä, teiltä ei minun
siis tarvitse mitään salata. Kaarlo on ollut hyvin häijy minulle tänään,
vaikka on syntymäpäiväni. Hän ei rakasta minua enää, muuten hän ei voisi
olla niin julma. Minä olen varma siitä, että hän rakastaa toista.

VARRO. Ja te olette arvanneet kuka tuo toinen on?

LIINA (epäröiden). Niin, olen sen arvannut.

VARRO. Ette suinkaan, hyvä rouva, luulen, että erehdytte. Tuota tunnetta
ei voi sanoa rakkaudeksi. Kaarlo pitää häntä arvossa, ihailee hänen
sulouttaan, viehättäväisyyttään ja hyviä ominaisuuksiaan, joita hän
joka päivä on tilaisuudessa näkemään. Mutta, että Kaarlo rakastaisi
häntä -- -- -- se ei ole totta.

LIINA. Häntä? Siis on olemassa todellakin joku hän.

VARRO (itsekseen). Nytpä hairahduin. (Ääneen.) Mutta hyvä rouva, se ei
ensinkään ollut aikomukseni.

    (Tädit tulevat. Oortta, turkki nurin, päässä kultanen kruunu,
    kädessä sauva ja toisessa omena.)

LIISA. Onko se hammas vedettävä pois?

VARRO. Ei suinkaan se muuten parane.

RIIKKA. Sinä, Oortta, olet vallan väärin käsittänyt osasi, Skottlannin
kuningas Duncan ei suinkaan ole näyttänyt tuonlaiselta.

OORTTA. No olethan sinä käsittänyt oikein. Noita-akka on ihan varmaan
ollut sinun näköisesi.

VARRO. Oikeinko te puvuissa esiinnytte loppuharjoituksessa?

OORTTA. Riikka kokee vaan solvaista minua, herra tohtori. Onko teillä
jotakin muistutettavaa pukuni suhteen? Tässä on valtion omena sekä
valtikka, ja kärpän nahka vaippa. Se kyllä on vaan jäniksen-nahkainen,
vaan niin kovin tarkka ei tarvis olla.

VARRO. Luonnollisesti ei, mutta luulin minä sentään teidän esiintyvän
housuihin ja takkiin, eikä mustaan hameesen puettuna.

RIIKKA. Saman sanon minä.

OORTTA. Hiljaa Riikka! Minä, Jumalan kiitos, ymmärrän kylliksi hyvin
mikä on sopivaa. Minä en tahdo näytellä kuningas Duncania miehen
vaatteissa. Ainoa seikka, josta en vielä ole selvillä, on: pitääkö minun
tulla sisään syöden valtio-omena, sillä nämä suomalaiset omenat ovat
hyvin happamia?

VARRO. Kuningas saa usein maistaa karvasta omenaa, neitiseni.

OORTTA. Te olette oikeassa, kyllä koetan. Mutta mikä Liinaa vaivaa?
Näytäthän niin onnettomalta lapseni.

LIINA. Minä vaan harjottelen rooliani. (Itkuansa pidellen.)
Eisentaanilla oli vaimo; missä hän nyt on?

RIIKKA. Hyvä, mainiosti näytelty. Nyt koetamme osaako Liisa vastaelmat.
(Nipistää häntä samalla.)

LIISA. Ai, ai!

RIIKKA. Meillä on loppuharjoitus.

LIISA. Vai niin. "Terve Macbeth! Sinust' kuningas on tuleva", hi, hi,
hi!

OORTTA. Mene sinä Riikka nyt kyökkiin, ruokia valmistamaan Katrin
kanssa. Liisa saa lukea tässä niinkauan kuin minä annan puvun
tohtorille. Muutaman tunnin perästä ovat vieraat jo täällä. (Menevät.)

LIINA (itsekseen). Mutta, kuka se nainen mahtaa olla jota Kaarlo
rakastaa ja jonka hyvät ominaisuudet hänellä on tilaisuus joka päivä
nähdä?

LIISA. Tämäpä vasta on hirveä kertomus. Aatteles, että eräs mies
Itaaliassa on myrkyttänyt itsensä, sen tähden, että rakasti vaimonsa
sisarta.

LIINA (hyppää ylös äkisti). Mitä sanot täti?

LIISA. Hän rakasti vaimonsa sisarta. Sen ilmoitti hän kirjeessä ja sitte
otti hän arsenikkia. Vaimo on tullut mielipuoleksi ja käly on mennyt
luostariin.

LIINA (itsekseen). Olisiko tuo viittaus minulle? Rakastaisiko Kaarlo
Annaa? Olisiko Kaarlon ystävällisyys ja sydämmellinen hellyys häntä
kohtaan muuta, kuin veljellistä rakkautta? -- -- --

LIISA. Tässä on myös hauska kertomus eräästä englantilaisesta, joka
putosi korkealta tunturilta päänsä halki, mutta voi, asianhaaroihin
katsoen, sangen hyvin. Luenko sen sinulle?

LIINA. Kiitos vaan, ei tarvitse.

OORTTA (tulee Varron kanssa). Nyt ei ole enää aikaa lukemiseen, sinunkin
pitää miettiä pukuasi. Tule nyt.

LIISA. Minulla on vaan eräs lapsenmurha lukematta, jahka sen lopetan,
niin sitte tulen.

OORTTA. Ei semmoiseen nyt enää ole aikaa. (Vetää käsivarresta). Tule nyt
vaan, niin puen sinunkin. (Menevät.)

VARRO. Jos te vaan voisitte taivuttaa miehenne muuttamaan maalle, edes
vähäksi aikaa, jolloin teillä olisi paremmin aikaa seurustella miehenne
kanssa, niin, minä ainakin luulen, että hän piankin unhottaisi sisarenne
hyvät ominaisuudet, joita hän kunnioittaa ja ihailee; mitään
syvällisempää rakkautta ei heidän välillään vielä ole, sen voin
vakuuttaa, mutta täkäläisissä oloissa voi siitä ajanmittaan olla
pahemmatkin seuraukset.

LIINA. Kyllä Anna saa tarkoituksensa perille, vaikka missä.

VARRO. Nyt te tuomitsette väärin. Annalla ei ole aavistustakaan miehenne
onnettomasta suhteesta; Anna on viatoin.

LIINA. Teistä näyttävät kaikki asiat erinomaisen valoisilta, vaikka ne
olisivat kuinka mustia. (Kaarlo tulee sisään vaan jää ovelle katsomaan,
häntä ei huomata.) Kiitos ystävällisyydestänne, jos vaan voisin luottaa
sanoihinne niin olisin onnellinen.

VARRO. Niinkuin tiedätte, puhun minä aina suoraan ja ilman verukkeita,
luottakaa minuun. Jos vaan saatte miehenne muuttamaan maalle, niin
tulette vielä onnelliseksi. Mutta ennen kaikkia, pitäkää kaikki vielä
salassa, sillä hutiloiminen voi asian pilata.

KAARLO (itsekseen), Se on siis kuitenkin totta! (Menee.)

LIINA. Kyllä kai minunkin on mentävä pukemaan. Tänä iltana ei ole muuta
tekemistä kuin teeskennellä alusta loppuun; jospa se vaan onnistuisi.
(Aikoo mennä kyökkiin vaan lähetystö tulee samalla.)

LÄHETYSTÖN PUHEENJOHTAJA. Onko meillä kunnia puhutella rouva Kiipulaa?

LIINA (ihmetellen). Kyllä.

LÄHETYSTÖN PUHEENJOHTAJA. Me olemme saapuneet tänne rouvan syntymäpäivän
johdosta, -- niin, me olemme kauppaneuvos Sorokoskan työmiehiä -- ja
teidän miehenne on meidän mestarimme. -- -- -- Ja -- koska teillä on
niin kunnon mies -- niin -- täytyyhän teidänkin olla -- kunnon
nainen -- -- --

LIINA. Onko mieheni lähettänyt teidät minua kiusaamaan, vai mitä te
tahdotte?

LÄHETYSTÖN PUHEENJOHTAJA. Me tahdomme vaan toivottaa teille,
kunnioitettava rouva, pitkää ikää -- -- ja kaikkein armollisimman
siunausta koko elinaikananne -- -- --. Teidän miehenne on niin hyvä
ja viisas -- -- ja se tulee siitä, kuin rouva on niin hyvä ja viisas
-- -- sillä -- -- sillä ilman miestä ei vaimo -- -- tuota -- -- ilman
vaimoa ei mies ole mikään, vaan kuin on sellainen vaimo elämän
kumppanina kuin te, niin saa mies sydämmet puolellensa ja rouvallensa.
Eläköön rakkaan mestarimme rouva, eläköön raittius, (kaikki) eläköön,
eläköön, eläköön! (Menevät.)

LIINA. Selittäkää hyvä tohtori, jos voitte, mitä pilantekoa tämä oli?

VARRO. Ei suinkaan se mitään pilantekoa ollut, päinvastoin, se oli suuri
kunnia saada koko lähetystön onnentoivotukset. (Nauraen.) Sen kyllä
myönnän, ettei sanat olleet oikein sujuvia (totisena) mutta sydän
kuitenkin tarkoitti hyvää ja sehän pääasia on.

LIINA. Niin, sehän se pää asia on. (Menee.)

VARRO. Vaimo parka, noin nuori ja kaunis, ja sentään onneton. Minun
täytyy pelastaa hänet, mutta kuinka? Minä nain hänen sisarensa, jos vaan
Anna siihen taipuu; tottahan silloin mustasukkaisuus loppuu.

Esirippu alas.



Kolmas näytös.


(Sama huone. Tulenvarjostin on lisää. Liina istuu sohvalla,
käsi poskella.)

KAARLO (tulee huoneestaan, ulos lähdössä.) Oletko kipeä?

LIINA. Olen, kärsimykseni ovat suuremmat kuin arvata voit.

KAARLO. Minun mentyäni luultavasti lähetät tohtoria noutamaan?

LIINA (katsoo hämmästyneenä). Kuinka niin?

KAARLO. Älä ole olevinasi niin viaton. Yhden asian tahdon vaan sanoa
sinulle: Toissa päivänä ajoit sinä tohtorin ulos ovesta, vaan tänään
teen sen minä, jos hän vaan tulee.

LIINA. Mutta, minä en ymmärrä sinua?

KAARLO. Jos sanon sinulle, että sattumalta pysähdyin ovelle eilen,
kuuntelemaan sinun ja tohtorin keskustelua, niin luultavasti nyt
ymmärrät?

LIINA. Sinä kuulit siis keskustelumme?

KAARLO. Tiedän kaikki.

LIINA. Siinä tapauksessa voin helposti käsittää, että vihaat tohtoria.

KAARLO (ottaa povitaskustaan revolverin. Nauraen ilkeästi). Näetkös tätä
kapinetta? Kaksi kertaa olen tavannut sinun ystävällisessä suhteessa
tohtorin kanssa, ja kolmannen kerran lörpötti Riikka täti jostain
rakkauden kirjeestä, jota silloin en edes viitsinyt sen tarkemmin
kuunnella, mutta nyt huomaan, että sekin oli totta. Ja jos hänet vielä
täällä tapaan, niin ammun ensin hänet ja sitte itseni. Nyt menen ulos
hankkimaan vähän ampuma varoja. Eilen en tahtonut sanoa mitään,
estääkseni skandaalia syntymästä vieraitten läsnä ollessa; ja kyllä hän
saa olla rauhassa nytkin, jos vaan osaa pysyä täältä pois. Mutta, jos
hän tänne tulee, niin olkoon varuillansa. Muuten kai se on parasta, että
mietimme avioeroa. Moisten tapausten jälkeen on yhdyselämä sietämätöntä.
(Menee ulos.)

LIINA. Avioeroa! Niin pitkälle on siis onneton himonsa saattanut
hänet, ettei voi elää enään minun kanssani. Ja onko Annalla edes
aavistustakaan hänen lemmestään? Miksi ei, ehkäpä hän vielä elähyttääkin
sitä? Tätä kaikkea kauhistusta miettiessä menee pääni vallan sekaisin,
kun en vaan tulisi hulluksi.

ANNA (tulee ulkoa). Terve sisko! (Ei saa vastausta). Mutta, mitä täällä
on oikein tapahtunut? Onko teillä taaskin ollut kohtauksia?

LIINA. Ei mitään. (Aikoo mennä.)

ANNA. Rakas Liinaseni, uskoudu minulle, eihän kukaan ole lähempi
auttamaan ja lohduttamaan, (aikoo halata) kuin oma sisaresi.

LIINA (Raivoisasti). Laske minut! (Sysää pois.)

ANNA. Mutta Liina, mikä sinun on?

LIINA. Anna anteeksi, siskokulta, olen niin häijy ja katkera, mutta minä
olen niin onneton, niin sanomattomasti onneton. (Syleilee rajusti Annaa
ja menee itkien kiiruusti huoneeseensa.)

ANNA (aikoo seurata, vaan jää ovelle). Nyt ei taida asiat olla oikein?

VARRO (tulee). Hyvää huomenta! Kiitos viimeisestä. Kuinka rouva voi?

ANNA. Pelkään ettei hän voi oikein hyvin.

VARRO. Mikä häntä vaivaa?

ANNA. Saman kysymyksen olen minäkin tehnyt, mutta turhaan. Pelkään hänen
olevan kipeän enemmän sielun, kuin ruumiin puolesta. En enää tunne
sisartani, hän on niin hermostunut ja herkkä ärtymään, ja samoin on
miehensäkin laita. Pelkään, etteivät he elä oikein onnellisesti yhdessä
ja kuitenkin tiedän, että he molemmat rakastavat toisiaan oikein
sydämmestään. Ainoastaan pienet kohtaukset tekevät heidän elämänsä
karvaaksi, ihan joutavat asiat. Liina on vähän ajattelematon, mutta olen
varma siitä, että hän vielä parantaa itsensä, olen joskus puhellut hänen
kanssaan, välistä oikein vakavista asioista, ja hän myöntää olevani
oikeassa.

VARRO. Te olettekin niin hyvä ja järkevä. Ansaitsisi sitä mennä naimaan
uudestaan jos saisi teidän kaltaisenne vaimon.

ANNA (hymyillen). Se ei liene vaikeata.

VARRO. Eikö? Neiti Anna! Minä vihaan verukkeita, enkä juuri osaa
esiintyä huokaavana kosiana, sen vuoksi kysyn suoraan: tahdotteko tulla
vaimoksi leskimiehelle? Päivä päivältä, on se käynyt selvemmäksi, että
rakastan teitä, lemmin teitä, enemmän kuin ketään naista tähän asti, jos
te vaan aina pysytte tuollaisena samana hyvänä Annana.

ANNA. No niin. Te olette puhuneet suoraan; en minäkään tahdo
teeskennellä enkä vaatia ajatus aikaa, koska kysymys oli muka niin
odottamaton y.m., sillä se ei olisi totta. Olen huomannut teidän pitävän
minusta, ja miksikä sitä kieltäisin -- -- -- minä pidän myöskin teistä.
Eikä mikään ole minulle rakkaampaa, kuin teidän tulevan onnenne
edistäminen, jos se vaan minusta riippuu.

VARRO (likistää rintaansa vasten). Kiitos, kiitos kelpo tyttöseni. Mutta
eikö meidän nyt, kun olemme ajatelleet omaa onneamme, pitäisi vähän
miettiä ystäviemmekin onnellisuutta. Minua surettaa nähdä heidän
molempain kärsivän. Minusta olisi parasta jos he muuttaisivat vähäksi
aikaa maalle.

ANNA. Aivan niin, te olette oikeassa.

VARRO. Sinä (suutelo).

ANNA. Sinä.

VARRO. Katsoppas armaani, kuin sisaresi tulee erilleen näistä turhan
päiväisistä huveista, voisi hän tehdä kodin miellyttävämmäksi. Ehkä
Kaarlokin jättäisi sitte vähemmäksi nuo ijankaikkiset raittiuspuuhansa.

ANNA. Olet oikeassa, mitä edelliseen tulee ja tahdon esitellä sitä
Liinalle. Mutta mitä pahaa siinä on, jos Kaarlo harrastaa raittiutta?
Raittiudesta riippuu sentään osaksi koko kansamme onni ja saatpa nähdä,
että vuoden päästä olet sinäkin ehdottomasti raitis, saatpa nähdä.

VARRO. No, no, etköhän nyt sentään usko minusta liian hyvää? Eiköhän se
sinuakin vähän harmittaisi, jos minä alkaisin kulkemaan kokouksesta
kokoukseen ja yhdistyksestä yhdistykseen ja sinä vaan kotona
tuudittelisit lasta.

ANNA. Hyi sinua! Ei ensinkään, minä vaan odottaisin kahta rakkaammin
sinua kotona, kuin tietäisin, että käyt sotaa koko maailman vihollista
vastaan ja minun kiitollisuuteni elähyttäisi vaan sinua raskaassa
velvollisuudessasi. Mutta nyt menen minä esittelemään Liinalle -- -- --

VARRO. Ei, ei, salli se minun tehdä, luulen saavani hänet paremmin kuin
sinä järki perusteita tottelemaan.

ANNA. Niin minäkin luulen. Hän oli niin kummallisen kiihkoisessa
mielentilassa, että sysäsi minutkin pois, oikein raivoisalla
kiivaudella, ja riensi huoneeseensa.

VARRO (itsekseen). Vai jo ollaan niin pitkällä!

ANNA. Minä menen sillä välin kävelemään, kuin pidät hänelle
nuhdesaarnan. Mutta, jos minä menisin Kaarlolle saarnaamaan, kai siitä
olisi hänellekin hyötyä, ei suinkaan hänkään ole ihan viaton.

VARRO. Anna se kernaammin jäädä tekemättä siksi kuin olen puhunut
sisaresi kanssa.

ANNA. Sama se, tapahtukoon tahtosi. Hyvästi siksi.

VARRO. Hyvästi armaani. (Saattaa ovelle, suutelevat. Koputtaa rouvan
ovelle.) Rouva Kiipula, laskekaa sisälle, minulla on teille tärkeää
puhuttavaa. Varro täällä on, tulkaa ulos silmänräpäykseksi niin kerron
teille tärkeän uutisen.

LIINA (pelästyneenä tulee). Herra Jumala, tekö täällä tohtori! Minä
pyydän menkää, jättäkää silmänräpäystäkään viipymättä tämä talo, muuten
syöksette meidät kaikki onnettomuuteen. (Katsoo ikkunasta.)

VARRO. Onnettomuuteen? En suinkaan, päin vastoin kerron teille
onnellisen tapahtuman. Sisarenne ja minä olemme kihloissa.

LIINA. Mitä sanotte! Oletteko te ja Anna kihloissa? (Vilkuu ikkunaan.)

VARRO. Olemme, eikä tyttörukalla ole mitään aavistusta Kaarlon
onnettomasta himosta. Jos teidän nyt vaan onnistuisi taivuttaa miehenne
muuttamaan kaupungista, kävisi kaikki hyvin. Silloin voisitte olla vähän
enemmän kotona ja, suokaa anteeksi, tehdä se vähän hupaisemmaksi
miehellenne, jättää huvit ja seurustelut sukulaisten kanssa vähemmäksi,
niin hän unohtaisi pian hullumaiset rakkauden houreensa.

LIINA. Ah, minä tekisin kernaasti kaikki mitä voisin, mutta se on jo
myöhäistä. Hän on jo puhunut avioerosta ja sanonut ettei hän voi elää
yhdessä kanssani.

VARRO. Sehän on mahdotonta!

LIINA. Päin vastoin, liiankin totta, ja teitä hän vihaa.

VARRO. Minua?

LIINA. Niin, hän oli kuullut meidän keskustelumme eilen ja nyt on hän
raivoissaan sentähden, että ilmaisitte hänen salaisuutensa. Hän kulkee
ladattu revolveri taskussa ja on luvannut ampua ensin teidät ja sitte
itsensä, jos vaan tapaa teidät täällä.

VARRO. No, mutta, onko hän jo mielenviassa?

LIINA. Pelkään melkein ettei hänen laitansa ole oikein. Kaikessa
tapauksessa ette saa ärsyttää häntä enään, sen vuoksi pyydän teitä
menemään, ennenkuin hän tulee takaisin.

VARRO. Olkoon niin, ehkä se on järjellisintä, vaikka itse puolestani en
häntä pelkää.

LIINA. Ei ainoastaan teidän tähtenne, vaan minun tähteni, hänen, meidän
kaikkein tähtemme on se parasta. Menkää siis, niin teette kiltisti.

VARRO. No niin, noudatan tahtoanne.

LIINA. Herra Jumala! olen unohtanut katsoa ikkunasta ulos! Nyt tuli hän
jo portista sisään, ja nyt on hän jo portailla. Piiloutukaa,
piiloutukaa, muuten tappaa hän meidät kaikki.

VARRO. Juoksenko ruokasaliin?

LIINA. Elkää, elkää, sieltä löytää hän teidät. Menkää ennen tämän
tulenvarjostimen taakse, se on vanhanaikainen tarvekalu, jonka
lainasimme Oortta tädiltä seuranäytelmää varten. Se on kyllin suuri
kätkemään teidät.

VARRO. Mutta enkö polta itseäni?

LIINA. Ette. Uuni ei ole kuuma. Koko tuntiin ei sinne ole puita pantu.
Kiirehtikää vaan.

VARRO (menee piiloon). Tästä tulee draamallinen kohtaus.

LIINA. Heti kun mieheni menee johonkin muuhun huoneeseen, pitää teidän
ottaa tilaisuudesta vaari ja hiipiä ulos (ottaa koruompeluksen
käteensä).

KAARLO (tulee). Katri arveli tohtorin olevan täällä.

LIINA. Hän on mennyt.

KAARLO. Kummallista, etten häntä kohdannut. Arvattavasti ei hänen tee
mielensä tavata minua.

LIINA. Ei suinkaan, mielettömiä ihmisiä jotka kulkevat revolveri
taskussa, ei ole niinkään hauska kohdata.

KAARLO. Mieletön, niin, olet oikeassa; mutta kuka on saattanut minut
mielettömäksi? Voi Liina, Liina! Ettet ole välittänyt kodostasi, että
olet pannut suuremman arvon turhanpäiväisille hameille ja sukulaistesi
seuralle, sen voin antaa anteeksi. Mutta, että uskottomattomasti olet
pettänyt minut, riistänyt minulta parhaan ystäväni, johon luotin kuin
itseeni, kuin sinuun, sitä en milloinkaan anna anteeksi. Nyt ei ole
minulla enää mitään, olen kadottanut kaikki mitä rakastin, vaimoni, sekä
ainoan todellisen lapsuuden ystävän (itkee, puheen ajalla on Anna
tullut sisälle ja mennyt tohtorin viittauksesta varjostimen taakse.)

LIINA. Uskottomasti pettänyt sinut? En koskaan ole rikkonut sinua
vastaan, eikä ystäväsi myöskään; mutta sinä vihaat häntä sentähden, että
hän on havainnut salaisuutesi ja ilmaissut mielettömän rakkautesi
viattomaan sisareeni.

KAARLO. Minun rakkauteni sinun sisareesi? Nyt menee jo liian pitkälle.
Jos luulet koristavasi luvattoman suhteesi tohtoriin, panettelemalla
viatonta sisartasi, niin petyt Liinaseni.

LIINA. Olisiko se mahdollista?

KAARLO. Mikä?

LIINA. Joko olemme molemmat mielettömiä, tai on kaikki hirveää väärin
käsitystä.

KAARLO. Minun puolestani se ei ole mikään väärin käsitys... Minä kyllä
tunnen jutun rakkauden kirjeistä, ja olen omin silmin nähnyt.

LIINA. Vai niin, tuo viaton kirjelippuko kysymyksessä on? Salli minun
selittää.

KAARLO. Tässä ei tarvita mitään selityksiä.

LIINA. Ja kuin minä olen todistanut olevani syytöin, niin on sinun
vuorosi todistaa, oletko yhtä viaton.

KAARLO (itsekseen). Olisiko sittenkin joku erehdys?

LIINA. Kuule Kalle, kuuntele minua tyyneesti, ehkä koko tulevaisuutemme
onni riippuu tästä selityksestä.

KAARLO. No selitä sitte. (Ovikello soi.) Nuo sukulaiset, nuo sukulaiset
ottavat minulta hengen. (Tädit tulevat.)

RIIKKA. Tänään olemme päättäneet jäädä tänne puolipäiväksi ja syödä
eilisten pitojen jäännökset. Tänäpaivänä annan köyhieni -- -- --

OORTTA. -- -- -- Olla rauhassa.

RIIKKA. Jollei kukaan vaivaisi kanssa ihmistään enemmän kuin
minä -- -- --

OORTTA. Luonnollisesti olen se minä, joka en koskaan voi antaa ihmisten
olla rauhassa, sano ajatuksesi suoraan Riikka. Olenhan minä jo tottunut
sinun pistelypuheisiisi. Ohhoh kuinka teillä on kylmä.

RIIKKA. Totta kyllä, ei täällä ainakaan lämmin ole. Katri! -- --
Tuleppas panemaan puita pesään.

LIINA. Minun mielestäni on täällä hirveän lämmin.

RIIKKA. Päin vastoin lapseni. Vapisethan vilusta.

KATRI (vie puita uuniin). Ai!

OORTTA. Mikä sinua vaivaa Katri?

KATRI (änkyttää). Minä, minä sain vaan tikun sormeeni.

OORTTA. Lisää nyt kerrassaan niin, että riittää.

KATRI. Voitte olla levollinen, että tulee tarpeeksi lämmin. (Menee
Kaarlon luo.) Ehkä herra on hyvä ja antaa rahaa kaaliksiin. (Rahoja
ottaissaan hiljemmin.) Tohtori on piilossa tulen varjostimen takana.
(Menee riemuiten.)

KAARLO (istuutuu ja katselee lakkaamatta vaimoaan).

RIIKKA. Kuinka te kaikki olette niin äänettömiä?

OORTTA. Lohdutamme itsemme sillä, että sinä puhut siihen siaan kaikkein
edestä.

RIIKKA (Liisalle). Eikö sanomalehdissä ole mitään uutta?

LIISA (on koko ajan lukenut nojatuolissa sanomalehtiä). On. Berliinissä
on tapahtunut hirveä murha, eräs leipuri on paistanut vaimonsa
rakastajan.

RIIKKA. Sehän on kauheata!

LIISA. Luenko sen ääneen?

KAARLO (innostuneena). Lue, lue. (Pitää silmällä varjostinta ja vaimoaan
sekä on hyvin levoton.)

LIISA (lukee). Berliinissä, erään suurimman kadun varrella, asui vanha
leipuri, jonka nuori vaimo oli luvattomassa suhteessa erään sotilaan,
miehensä ystävän kanssa. Eräänä sunnuntaina tapasivat nämä toisensa
leipomahuoneessa. Kuin vaimo kuuli miehensä lähenevän, kätki hän
rakastajansa leivinuuniin, vaimo ei tietänyt, että uuni oli lämmitetty
ja kuin tuo onneton vaimo miehensä mentyä aukaisi uunin luukut, löysi
hän kolme sokurikakkua ja armaan sotilaansa ruskeiksi paistuneina.

KAARLO (nauraa hyvin kamalasti). Sehän oli erinomaista, (Pitää yhä
silmällä varjostinta.)

RIIKKA. Täällä haisee käry, tuli on varmaan tarttunut johonkin. (Alkaa
etsiä hyvin kiiruusti. Tulenvarjostin kaatuu. Varro ja Anna tulevat
esiin, kaikki kauhistuvat. Liina parkaisee ja vaipuu sohvalle melkein
pyörryksiin.)

ANNA (tarkastaa hamettaan). Täältä se käry haisee, me molemmat olemme
syttyneet tuleen. Mutta arvaahan sen, kuin sydämmessä on palava rakkaus
ja selän takana kuumennettu uuni, voi todellakin tulla liian kuuma.

KAARLO (lähestyy vaimoaan). Anna anteeksi Liina! Nyt käsitän kaikki.

LIINA (puristaa innokkaasti miehensä kättä, melkein itkien). Kuin jäämme
kahden kesken, niin annamme täydellisen selityksen toisillemme.

KAARLO. Ja sitte toivon, ettei meidän välillämme tapahdu useampia
erehdyksiä.

RIIKKA. Mutta Anna! Mitä tämä merkitsee? Kuinka kehtaat sinä piiloutua
naimattoman herran kanssa varjostimen taakse?

ANNA. Se merkitsee, että Varro ja minä tahdoimme antaa kihlauksemme
tiedoksi oikein loistavalla tavalla. Samassa kuin tulenvarjostin kaatui,
alotimme avioelämämme suuren draaman ensi näytöksen.

KAARLO. Avioliitto ei ole ensinkään draamallinen; se on vaan sarja
kohtauksia.

ANNA. Mutta sen yhdistää aina punainen lanka.

VARRO. -- -- Ja se lanka on lemmen jumalan punoma.

KAARLO. -- -- Ja sukulaiset ja ystävät pitävät siitä huolen, ettei
langasta solmuja puutu.

LIINA. Me molemmat muutamme maalle niin pian kuin mahdollista, eikö
niin, Kaarlo?

KAARLO. Olkoon menneeksi, muutetaan vaan, ja tehdään avioliitomme
suloiseksi luonnonlasten elämäksi.

    (Tädit ovat poislähdössä.)

RIIKKA. Minä pelkään, että tuo luonnonlasten tapainen elämä käy vähän
pitkäksi ajan mittaan.

KAARLO. Ole levollinen täti; voimmehan silloin tällöin saada tilaisuuden
pieniin kotoisiin kohtauksiin. Toivon teidän välistä tulevan luoksemme,
näyttelemään vieraitten osaa.

OORTTA. Oliko se piikki vai?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sekavia solmuja - Huvinäytelmä 3:ssa näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.