Title: Kalastajakadun kauppias - Novelli
Author: Lassinen, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalastajakadun kauppias - Novelli" ***


KALASTAJAKADUN KAUPPIAS

Novelli


Kirj.

EMIL LASSINEN


Wiipurissa Matti Kurikka,
Wiipurin Sanomain kirjapainossa 1890.



I.


Yli-Tuomon talossa kasvoi kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhemman pojan
nimi oli Tapani, nuoremman pojan nimi Topias. Tytär Vappu oli syntynyt
Tapanin jälkeen, hän oli rakkain vanhemmille, rakkain veljille.

Topias kasvoi nuoruudessaan veljensä ohi, ollen jo seitsemäntoista
vuoden vanhana miehen mittainen, Tapani pysyi naulassaan monta vuotta,
mutta venähti sitte verrattain lyhyessä ajassa Topiaan tasalle. Poikain
isä oli silloin jo vanha ja riutunut mies. Hän käveli sauvan nojalla
eikä löytänyt opastamatta vaimo-vainaansa hautaa kirkkotarhasta.

Yli-Tuomon naapurina oli Ali-Tuomon talo. Ali-Tuomossa olivat tyttäret
Martta ja Helka ja poika Perttu. Martta ja Tapani vietiin kasteelle
yhtä aikaa, Vappu ja Perttu elivät kauan vallan tietämättöminä
toisistaan, ja Helka ja Topias oppivat aakkoset jokseenkin yksiin
aikoihin.

Heidän joukkoonsa kuului vielä Simo. Simon vanhemmilla oli pieni tupa
A1i-Tuomon maalla. Uudesti rakennettaessa tupa tosin muutettiin
kauemmaksi, mutta niinkauan kuin Simo siinä asui, niinkauan oli hän
seitsemäntenä seurassa, kesällä ja talvella, poudalla ja sateella.

Molemmat talot olivat yhdensuuruisia manttaaliltaan, tiluksiltaan ja
veroiltaan. Samat olivat kummankin talon kohtalot ja kokemukset.
Kasvoiko toisen pelto, niin kasvoi toisenkin, milloin Yli-Tuomoon tuli
katovuosi silloin tuli Ali-Tuomoonkin. Yli-Tuomon emännän haudan
vieressä oli Ali-Tuomon isännän hauta, malmiset ristit olivat lähekkäin
ja niiden vuosiluvussa ei ollut suurtakaan eroa.

Simo ei ollut läheskään täysikasvuinen kuin kamala onnettomuus kohtasi
isää, puu kaatui hänen päällensä ja löi hänet rammaksi. Lyhyenä aikana,
jonka eli vahingon jälkeen, ei hän nähnyt tervettä päivää. Kuolema
kuitenkin tuli ja onnettoman tuskat lopetti.

Yli-Tuomon karjaa Simo sitte kaitsi monta vuotta. Miehistyttyään lähti
hän ulos maailmaan, teki työtä ja elätti äitiänsä. Äiti ei napissut
kohtalon kovuutta, pojasta kuin tuli huolten häätäjä, puutteen
poistaja.

Yli-Tuomon emäntää haudattaessa nähtiin Simokin surusaatossa. Luoja oli
runsaalla kädellä jaellut antimiaan hänelle. Vartalonsa oli kookas,
kasvonsa tuoreet, terveet, astuntonsa reipas, mielensä valkoinen kuin
joutsen. Vaikka hän söi vieraan leipää, niin ei hänellä ollut silmissä
surua, ei äänessä raskasmielisyyden värähdystäkään...

Yli-Tuomon veljekset eivät milloinkaan eripuraisuudella katkeroittaneet
toistensa mieltä. Tapani kaivoi ojat, kylvi pellot ja himoitsi
suolaisia ruokia; Topias kutoi verkot, teki kotoaskareet ja söi
mieluummin puuroa ja maitoa.

Kuin Tapani sai isältään talonkirjat, nai hän Martan emännäkseen. Häät
vietettiin juhannuksena. Hääyö oli tavattoman kylmä, mutta pohjatuuli
oli liikkeellä ja varjeli hallanaran viljan. Tyynemmällä olisivatkin
rukiin tähkät jäätyneet ja toukojen oraat paleltuneet. Vappu ja Perttu
tanssivat häissä itsensä palaviksi; tulivat sitte ulos kylmään yöhön
jäähdyttelemään variaan. Kumpikaan ei tuntenut terävää pohjatuulta,
joka ahkeraan hääräili heidän ympärillään. He istuivat kaivonkannelle,
puhelivat iloisia asioita ja joivat kylmää vettä kaivosta. Kun palavuus
pakeni ja heitä molempia hyristytti, niin menivät he jälleen
häähuoneesen ja tanssivat hyristyksen pois itsestänsä. Häiden jälkeen
sairastui Vappu, eikä parantunutkaan enää. Juhannuksen tullessa
uudestaan nukkui hän kuolon uneen. Tulipunaiset ruusut poskillaan
valkenivat viimeisessä hengenvedossa lumivalkeiksi, ijäinen kauneus
astui katoovaisen kauneuden sijaan. Molemmissa taloissa itkivät ja
murehtivat silloin kaikki muut ääneensä, paitsi Perttu. Hänen
kyyneleitään ei kukaan nähnyt, hänen valituksiaan ei kukaan kuullut.
Kätensä eivät vapisseet kun hän otti mitan ruumiista, huokauksia ei
kuulunut kuin hän höyläsi laudat, teki arkun ja maalasi sen
valkoiseksi. Mutta Vapun kuoleman jälkeen ei hän koskaan nauranut. Aika
lievensi muiden surua, mutta Pertun mieli ei valennut eläissään;
hänestä tuli synkkämielinen mies.

Seuraavana juhannuksena veivät Helka ja Topias Tapanin esikoisen
ristittäväksi ja Topias pani pojalle oman nimensä. Samana päivänä
täytti hän itse yksikolmatta vuotta ja samana päivänä luki Tapani
hänelle perintöosuuden käteen. Antaessaan viimeisen setelin sanoi
Tapani:

"Nyt on oma kädessäsi."

"Niin on... Ja tosi edessäni."

"Eikä ookkaan kiviä kädessäsi!"

Koska Topiaalla jo entuudelta oli päällyssaappaat, hopeakello ja
ketunnahka-kauluksiset turkit, niin vei hän perintörahat yliaittaan,
tallehtien ne punaiseksi maalatun kirstun pohjalle. Kaiken omaisuutensa
ohessa oli hänellä vielä pulleat posket, kirkkaat silmät, rehellinen ja
turmeltumaton sydän. Helka katseli Topiasta kernaammin kuin ketään
muuta miestä; aina oli hänellä Topiaan varalle iloinen sana, kaksikin.

Yli-Tuomon ja Ali-Tuomon asukkaat eivät olleet vanhemmissakaan
miespolvissa riidelleet keskenään enempää kalavesistä kuin
raja-aidoista ja syönnösmaistakaan. Talojen pohjoispuolella levisi
ruohoinen Korsijärvi laajoine rantoine, pillistöine, kukkaruohostoine,
eteläpuolella oli peltoja monta kivenheiton matkaa. Taloilla oli
yhteinen iso nuotta, ja nuottakoppi seisoi Yli-Tuomon palstalla,
lähellä järven rantaa. Kopin ja talojen välillä kasvoi tiheätä lepikköä
ja koivikkoa, monta tynnyrinalaa kummankin isännän maata. Raja-aidan
kaaduttua ja lahottua käytettiin sitä yhteisenä vasikkahakana; se
loppui jykevänlaiseen petäjikköön, jossa raja näkyi selvästi...

Kului vuosi osa toistakin, nuoren Topiaan syntymisestä, niin kuoli
Yli-Tuomon vanha isäntä. Hän nukkui ikäloppuunsa, henki lähti rinnasta
ilman mitään nähtävää tuskaa. Veljekset seisoivat kuolinhetkellä isän
vuoteen vieressä ja Tapani sulki kuolleen oikean silmän kiinni ja
Topias vasemman silmän. Silloin oli syksy ja puiden lehdet alkoivat
kellastua. Kun veljekset olivat valvoneet ruumishuoneessa kolme yötä,
puheli Tapani Topiaalle:

"Laita, sinä Topi, kuorma ja lähde kaupunkiin, pitoihin tarvittavia
tavaroita tuomaan. Minä sill'aikaa ajelen käskemässä sukulaisiamme
hautajaisiin, ja jos ehdin, niin alotan huomenna kyntämään
rukiinsänkeä."

Topias laittoi kuorman, puki uudet kapulaiset vaatteet ylleen, pani
hopeakellon taskuunsa, valjasti hevosen ja läksi. Ensimmäisellä
virstalla ei tullut ketään häntä vastaan.

"Kuinkahan matkani luonnistuu, koska ei tule hyvää eikä huonoa onnea
vastaan", ajatteli Topias itsekseen. "Sais mies tulla vastaani ja antaa
hyvää onnea, sais vaimo olla tulematta huonoine onnineen."

Sitte alkoi hän vetämään hopeakelloaan teräksisellä avaimella. Avaimen
suu olikin säröillä ja meni rikki vetäissä, kello jäi puolivetoon.

"No kun ei vaan tämän pahempaa onnettomuutta tapahtuisi", ajatteli
Topias itsekseen. "Avain oli vanha ja huono; kaupungista saan ottaa
uuden; siellä saan myös kääntää viisarit kirkonkellon viisarien
mukaan."

Hän asetti kellon lakkariin ja antoi rikkinäisen avaimen jäädä
renkaastaan hiusvitjoihin.

Vitjat olivat Helan hiuksista ja Helan tekemät.

Toisen virstan lopussa juoksi vanha vaimo pienestä tuvastaan ulos
Topiaan jälkeen Ja kysyi huutaen;

"Menetkö, Topi, Helsinkiin?"

Topias kiinnitti ohjia, katsoi taaksensa ja vastasi:

"Menen, Helsinkiin minä menen."

"Sinähän sitte toimitat minunkin asiani."

"Toimitan halustakin."

Vaimo meni tupaan ja palasi kiireesti. Kädessä oli hänellä
täysivarttinaiseen kankaasen kääritty mytty, jonka ojensi Topiaalle,
sanoen:

"Veisit tämän minun pojalleni... Siinä on vaan paita, pari sukkia..."

"Simolle", huomasi Topias, asettaen mytyn sopivaan paikkaan rattaitten
pohjalle säkkien väliin.

"Hän on piharenkinä venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla."

"Vai venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla", toisti Topias, painaen
nimen lujasti muistiinsa.

"Vanhan kirkon takana."

"Hyvä juttu."

Topias läksi kulkemaan kolmatta virstaa. Hyvää ja huonoa onnea ei nyt
enää ajatellut, Vaan kauppias Alekseita ja vanhaa kirkkoa muistutteli
hän virstan loppuessa, toisen alkaessa.

"Kuinka hauska on tavata Simoa", ajatteli hän pitkin tietä itsekseen,
"jota en ole nähnyt sitte Tapanin häiden."

"Hopsis!" lausui hän hevoselle. "Mennään nyt niin, että harja sanoo
nipsis napsis, niin ehditään, niin joudutaan."

Hevosella oli hyvä halu juosta ja Topias ajoi auringonlaskun ajoissa
Hämeentullista kaupunkiin. Norjistuttaakseen pitkällisestä istumisesta
puutuneita jalkojaan, astui hän alas rattailta kävelemään hevosen
rinnalle. Laiha herra astuskeli joutilaasti ja tarkoituksettomilla
askeleilla samaan suuntaan kuin Topiaskin. Topias ohjasi hevosen
enemmän syrjään ja rupesi puheisin laihan ja joutilaan herran kanssa.
Noukkien heinänrikkoja vaatteistaan kysyi hän:

"Osaatteko suomea?"

"Osaanko suomea? Oh sepä vaan sanominen", vastasi herra
tuttavallisesti. "Minä taidan suomet, saksat, ryssät, venäjät..."

"Sittepä varmaankin tiedätte venäläisen kauppiaan Aleksein."

Herra siristi silmiään vastaukseksi.

"Vanhan kirkon takana", auttoi Topias.

"Paikalleen tiedän", virkkoi herra ja tuli lähemmäksi; "perin pennin
päälle tiedän..."

Topias katseli tarkemmin laihaa herraa, jonka rinnalla käveli vanhaa
kirkkoa kohden, ensiksi silmiin: toinen oli sinisempi, toinen
keltaisempi, sitte vaatteisin: housunpolvet ja kyynäspäät kiilsivät
vahvemmin kuin saappaanpäälliset. Hattu oli ohrariihen tomun värinen ja
useasta kohden taitoksissa. Lakattuaan katselemasta, puhui Topias
isävainajastaan muutaman sanan ynnä Tapanista ja Simosta sata sanaa.

Kun joutuivat vanhan kirkon taakse, huomautti herra:

"Nyt ollaan kohdalla. Tämä kolmikerroksinen kivimuuri on
venäjänuskoisen kauppiaan Aleksein."

"Ollaan niinkin," varmensi Topias, nähtyään saippuat, kynttilät ja
mänttihihnat alakerroksen akkunoissa, kivirakennuksen päässä.

"Mutta voi!" ruikutti samassa herra.

"No mikäs nyt?" kysyi Topias, katsoen häntä keltaisempaan silmään.

"Minun piti menemäni päivällisille..." Herra siristi silmiään ja mietti
sanojaan... "Kruununkomisariuksen luo", jatkoi hän sitte sukkelasti,
"mutta..."

"Myöhästyitte, eikö niin?"

"Perin pahasti myöhästyin."

"Ja minun tähteni."

"Teidän tähtenne tykkänään."

"Taidatte olla virkanne puolesta kruununsihteeri."

"Sitä vikaa on minussa ikävään asti; mutta niinkuin sanoin, niin
myöhästyin komisariuksen päivällisiltä."

Topias avasi eväspussinsa ja katsoi kruununsihteeriä sinisempään
silmään.

"Kuttuja siitä, vaikka myöhästyittekin."

"Niin onkin, kuttuja siitä."

Topias veti tupestaan puukon ja antoi sen herralle, virkkaen:

"Tässä sepäntekemä."

Herra leikkasi lampaankinkusta viilekkeitä, paistetusta juustosta
nurkan, löi voita väliin ja piiloitti ne ynnä rieskanpuolikkaan
pivoonsa.

"Talonisännillä on taloja ja isäntäin veljillä rahaa tuhansin markoin",
kiitteli hän sitte ja kääntyi lähtemään. "Aamulla on komisarius
vihainen minulle, hän on joka jäsenessään vihainen, mutta sanottuani
hänelle syyn, miksi myöhästyin, sanottuani hänelle, että neuvoin tietä
talonisännän veljelle, leppyy hän oitis, vieläpä hän kiittääkin minua
ja sanoo minun tehneen taiten talonisännän veljeä johdattaissani..."

Sihteeri poistui kähvelästi ja varmoilla askeleilla.

Topias ajoi kauppias Aleksein pihaan; hän heti tapasi Simon. Simon
mieli tuli hyväksi, nähtyään Topiaan ja vanhan äidin lähettämät
vaatekappaleet.

"Voi veikkonen!" saneli hän iloissaan. "Korjaamme hevosesi ja käymme
sisään, sillä minun päivätyöni on jo loppunut."

Simon huone oli pieni, mutta siisti ja puhdas. Pöydällä ei ollut tomua,
lattialla ei ollut sylkeä. Suuresta orangekukasta levisi hyvä tuoksu
huoneesen. Kukan vieressä oli kolme kirjaa; Uusi Testamentti,
katekismus ja virsikirja.

"Sinulla on vielä tallella nuo..."

"Ainoat rikkauteni maailmaan lähtiessäni. Rouva ne kerran näki ja hän
tahtoo, että pidän ne aina näkyvissä, vaikka ovatkin kansiltaan
mustettuneet."

"Ei minunkaan ole pysyneet puhtaampina."

"Muistatko vielä, miten paimenessa käydessämme lu'imme ulkoa
Jerusalemin hävityksen historian?"

"Muistan, tarkoinkin..."

"Siitä on kauan..."

"On... Sinun on täällä hyvä olla, jaksat kuin prinssi."

"Korkeammalle, veikkonen. Palvellessani herraskartanoissa olin orjana;
en muistanutkaan, että olin ihminen. Nyt elän entisen suhteen kuin
kuningas."

"Siltä näyttää..."

"Renki ja kadunlakasijakin ovat meidän rouvan mielestä ihmisiä, eikä
vaan työkoneita."

He makasivat yön yhdessä, jutellen ahkerasti. Topias kertoi Simolle
kotipuolen kuulumiset tuiki tarkkaan; Simo kertoi työstään, palkastaan,
joululahjoistaan ja ihmisystävällisestä emännästään. Enimmän ja
viimeiseksi puhui hän isännästään. Poikanulikkana oli kauppias Aleksei,
ennustaja-akan sanojen johdosta, tullut Helsinkiin, kolme kopekkaa
rahaa lompakossa ja sarkavaatteet yllä. Nyt oli hänellä kolme
kolmikertaista kivitaloa kaupungissa ja ... rahaa niinkuin muutakin
paperia!

"Minä uskon", sanoi Simo vakaasti, "että toiset ihmiset ovat määrätyt
rikastumaan, toiset köyhtymään."

"Älä niin usko."

"Sanoihan ennustaja Alekseillekin, että häntä täällä Helsingissä
odottavat suuret rikkaudet ja pitkä merimatka. Tottapa se sitte oli
ennakolta..."

"Hän sanoi sen onnenkaupassa. Muuallakin olisivat..."

"Samat seikat voineet olla häntä vastassa. Niinkö?"

"Niin."

"Voi se olla niinkin, mutta voi se olla toisinkin."

"Turkkilaiset uskovat, ett'ei ihminen voi onnelleen mitään."

"Uskoo moni muukin..."

"Mutta minä uskon, että jokainen ihminen yhden kerran elämässään
viskataan oikean onnensa tien alkuun. Ahkeruutta ja hyvää tahtoa sitte
vaan."

"Niin kaikki käy parhain päin. On se niinkin, mutta on se joskus
toisinkin; on onnikin joskus sokea."

Nukuttuaan vihdoinkin näki Topias unissaan ensin kaikkialla ruostuneita
kolmia kopekoita ja laihoja kruununsihteerejä, vaan sittemmin näki hän
yhtenään muhkeita kolminkertaisia kivirakennuksia; ja ... rahaa
niinkuin muutakin paperia!

Myytyään aamulla kuormansa, osti hän Aleksein puodista
hautajaispitoihin tarvittavat tavarat, niin rusinat ja rommit kuin
sillit ja viinatkin. Sileäleukainen Aleksei itse punnitsi hänelle
runsaalla mitalla, runsaalla vaa'alla. Rommiryyppyä tarjottiin
kaupantekijäisiksi. Topias kastoi huulensa rommiin, mutta jätti sen
ryyppäämättä, ilmoittaen samassa, ett'ei hän vielä koskaan ole
kallistanut lasia puolisuoraksikaan, saati sitte kokosuoraksi.
Ihmetellen mitenkä niin pitkä ja paksu mies saattaa kammoksua muutamata
rommipisarata, punnitsi Aleksei kaksi naulaa prenikoita ryypyn edestä.
Ne kelpasivat Topiaalle.

Simo lähetti vanhalle äidilleen Topiaan mukana terveisiä, kahvia,
sokuria, rahaa ja tiedon, että hän jouluna pääsee kotona käymään.

Katsellen taakseen kauppias Aleksein kolmikertaista kivirakennusta,
kunnes se katosi näkyvistä, läksi Topias kulkemaan vanhan kirkon
sivutse kotoa kohden.

"Jospa tulisi pohjalainen povariakka vastaani, niin..." ajatteli hän
itsekseen, mutta lopetti ajatuksensa keskeneräiseksi kirjakaupan
kohdalla ja astui alas rattailta.

Verevä poliisi, jolla oli pulska poskiparta ja mustat kulmakarvat, oli
virkatoimissa kirjakaupan lähellä. Hän kävellen seisoi tai seisoen
käveli kyltin kohdalla. Topias tunsi kaupungin lakeja ja asetuksia.

"Menisin kirjakauppaan", sanoi hän poliisille, "mutta..."

"Hevoista ei saa jättää kadulle yksin."

"Ei tässä näy porttiakaan lähellä, mistä ajaa sisään. Ja tämä hevonen
on hyvä ja hiljainen, ei pelästy eikä pillastu."

"Hevonen kuin hevonen ja laki kuin laki. Ei käy kuntoon, sanon minä..."

Vaillinaisesti puettu pitkä mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, ja
kasvot täynnä pitkänomaisia arpia, tuli samassa poliisin ja Topiaan
lähelle, vilkuen ahkerasti ympärilleen ja kävellen vieläkin
joutilaammin kuin iltainen kruununsihteeri eli peräti laahaamalla ja
vetämällä pitkää vartaloaan.

"Seisoisitteko hetken hevoseni vieressä?" kysyi Topias mieheltä, lukien
samassa arpeja kymmenkunta, niistä pari ihka nuorta ja uutta.

"Kyllä, kyllä seison vaikka viisi...."

Mies asetti kerkeästi nenänsä rommipullon lähelle; mutta se ei
ollutkaan poliisin mieleen ja hän sekaantui asiaan.

"Mars tuonnemmaksi, veitikas!" tiuskasi hän kiivaasti. "Mars tuonne
pääpuoleen, vanha veitikas!"

Mies totteli, mutta hänen muotonsa musteni; nuoremmat arvet ihan
irvistivät poliisille, joka jäi seisomaan pullojen liki.

Taivaansiniseen samettipukuun puettu nainen tuli Topiaan edellä ulos
kirjakaupasta. Tuuli irroitti riikinkukon höyhenen naisen hatusta ja
toi sen suoraan Topiaan syliin. Topias riensi naisen jälkeen, kosketti
häntä takaa päin samettiseen hihaan ja lausui:

"Kuulkaa!"

Nainen hypähti, peljästyi ja kiljahti:

"Hui, hui!"

Poliisi nauroi hihitteli, katseli vuoroin Topiasta, joka rauhallisena
seisoi, pitäen höyhentä kädessään, vuoroin naista, joka oli pelästynyt
itsensä puolipyörryksiin.

"Älkää, hyvä neitsy, minua pelätkö. Teiltä putosi tämä; tuuli sen
repäsi hatustanne."

Topias ojensi höyhenen naiselle. Sanaakaan sanomatta otti tämä sen
vastaan ja katsoi antajaa, niinkuin mitäkin hirmua. Kasvonsa olivat
valkoiset kuin poutavuoden uutisjauhot ja poskilla hieno, heleähkö
puna; puvusta löyhkähti hieno haju. Hän meni menojaan ja Topias tuli
poliisin puheille.

"Mitä peljättävää hän minussa näki, kosk'ei sanaa saanut suustaan, ei
suurta kiitosta..."

"Kiittäkää onneanne, ett'ei hän pyörtynyt ja ett'ette tarvinneet lähteä
lääkäriä hakemaan."

"Hän taisi olla niin korkeata herrasväkeä, ett'ei osannut suomen
sanaakaan. Tunsitteko te, mikä hän oli?"

"Hienotar hän oli, kuten itsekin näitte; hienohelma hän oli."

Poliisi lähti jälleen virkatoimelleen kyltin kohdalle. Pitkä mies tuli
heti hevosen pääpuolelta rattaiden viereen. Hänelle lausui Topias:

"Kiitoksia vaivastanne! Taidatte olla kivensärkijä."

"Ollaan sitäkin ... vaan ostakaa minulta jotakin."

Mies alkoi kaivamaan lakkareitaan, kiroten aina, milloin veti kätensä
ulos tyhjänä. Topias kielsi häntä:

"Älkää kirotko."

"Ei köyhän puhetta muuten uskota."

Mies kirosi yhä enemmän, mutta silloin uhkasi Topias:

"Joll'ette heti lakkaa kiroilemasta, niin minä en ostakaan teiltä..."

Mies totteli ja piti suunsa kiinni kuni naulattu.

Viimeiseltä löysi hän etsimänsä: se oli kellonavain. Hän sitä piteli
hyppysissään ja pyysi pyytämistään:

"Ostakaa se, hyvä isäntä, ostakaa."

Topias katseli ja koetteli avainta; se oli ehjä, uusi ja sopi aivan
hyvin hänen kelloonsa, joka oli istunut vedonpuutteesen.

"Sepä hyvä", iloitsi Topias miehelle, "unhotinkin ostaa avaimen, vaikka
omani särkyi eilen."

Sitte haki hän viidenkolmatta pennin rahaa kukkarostaan, mutta ei
löytänyt. Pienet rahat olivat niin tyyni, ettei jälellä ollut muuta
kuin kymmenen penniä.

"Voi kiusattu!" tuskitteli Topias sormitellessaan rahoja.

"Mikä nyt? Ettekö ostakaan...?"

Miehen muoto julmistui, arvet näkyivät kohta rumempina.

"Minulla ei ole pientä rahaa."

"Eikö yhtään?"

"On, mutta kymmenen penniä vaan."

"Oo, en minä enemmästä välitäkään, minulla on itselläni viisi penniä."

Topias laski kolikon miehen kouraan, iloiten samassa:

"Sepä vasta onni, ett'ette välitä enemmästä ja että teillä itsellänne
on viisi penniä. Jos tiemme toisten maailmassa sopivat vastuksiten,
niin kyllä muistan maksaa ne viisitoista penniä."

Saatuaan rahan lähti mies hypäkkäjalkaa eteenpäin. Topias nousi
rattaille ja teki rientoa hänkin, ehtiäkseen kotiin päiväiseen aikaan.
Hän ei ollut pelkuri eikä hevosensakaan ollut vauhko, mutta kuuttomana
aikana ovat metsävälit ikäviä kulkea yksinäisen matkamiehen. Jos mikä
risahtaa, nostaa hevonen korvansa pystyyn ja rohkeinkin mies kavahtaa.

"Mennään, kun on kerran mentävä", sanoi Topias hevoselle. "Ja mennään
niin, että harja sanoo nipsis napsis, niin ehditään kotiin
auringonlaskeissa."

Mutta kauaksi ei päässyt kuin pieni poika jo hänet pysäytti,
huutamalla:

"Pitäkää kiinni, rattaanruuvi putosi ja pyöräkin putoo tuossa
paikassa."

Topias hyppäsi alas rattailta, ruuvi oli poissa ja pyörä oli
sylkkääntynyt akselin päähän, perin putoamaisilleen.

"Kas halvattua, kuinka oli vaara tulossa, kuinka oli vahinko lähellä."

Poika toi pudonneen ruuvin, Topias väänsi sen vahvoilla käsillään
kiinni.

"Kyllä se nyt pitääkin", vakuutti hän itselleen, "mutta varmuuden
vuoksi, täytyy se ensimmäisessä pajassa kiertää avaimella lujemmasti ja
syvemmälle."

Sitte vasta katsoi hän onnettomuuden ehkäisijään. Poika oli
paljasjaloin, silmänsä olivat kyyneleiset, vaatteensa rikki kuluneet.

"Mikä sinun nimesi on?"

"Josu"

Poika vetäytyi pois päin, peittäen kämmenellään rikkinäistä housuaan.

"Älä mene, olet tarkka poika ja sinulla on sievä nimi; mutta mitä
varten itket, mikä sinua itkettää?"

"Minulla ... oli ... viisi penniä."

Kyyneltulva samassa syöksyi ja keskeytti vastauksen.

"Mitä sitte? Sinulla oli viisi penniä. Kadotitko sen?"

"En... Isä otti sen minulta vä ... ki ... sin."

Poika oli sulaa itkuunsa.

"Mitä olisit ostanut sillä viidellä pennillä?"

"Vehnäleipää."

"Älä nyt mene minnekään. Sano, syötkö mielelläsi prenikoita."

Pojan kyyneleiset silmät kirkastuivat, suu meni nauruun.

"Kaikki pojat syövät mielellä hyvällä prenikoita."

Topias haki Alekseilta saamansa kaupanpäälliset käsille.

"Tästä niitä saat."

Poika katsoi ihmetyksissään suurta pussia.

"Ja näin paljo!"

"Onhan niitä siinä; mutta saat vielä muutakin."

Topias avasi rahakukkaronsa, otti siitä kiiltävän markan ja pudotti sen
pojan laihaan käteen, lausuen:

"Näetkös, nuori ystäväni, sinutta olisivat nuo pullot särkyneet."

Pitäen markkaa ja prenikoita ylhäällä pyörähteli poika kantapäillään
ympäri kuin kehrä. Mielihyvissään katseli Topias lapsen rajatonta iloa.

"Oi onnenpäivä! Nyt saa äiti rahaa ja Maiju prenikoita. Hei, hei. Nyt
kotiin. Hei, hei."

Jalat eivät paljo painaneet, kuin hän mennä vilisti saaliineen.

"Sillä pojalla vasta kova isä", ihmetteli Topias rattaille noustessaan.
"Että julkesi ryöstää rahan lapselta."

Saavuttuaan ulos kaupungista taittoi hän lepästä oksan, vuoleksi
oksasta kaksi neliömäistä palikkaa ja numeroitsi palikkain sivut
pisteillä, alkaen yhdestä aina kuuteen asti.

Vaikka syksyinen päivä oli kaunis ja vilpoisa ja vaikka ei Topiaalle
matkalla sattunut kynnenvertaakaan vastoinkäymistä, unhotti hän
kuitenkin sanoa tavanmukaiset kaupunginterveiset sekä Helalle, jonka
ohi ajoi kaivon tykönä, että Tapanille, joka tuli häntä
vastaanottamaan, hevosta riisumaan ja tavaroita sisään auttamaan.

Hautajaispitojen loputtua ja vieraiden hajottua tuli Tapani
pohjanpuoleiseen kamariin puhelemaan Topiaan kanssa. Topias istui
pöydän ääressä, pidellen lepänoksasta vuoleksimiansa palikoita
kädessään. Kielekkeen muotoinen kirja oli auki pöydällä ja kirjassa oli
pyörän kuvia näkyvillä. Miettiväisen näköisenä katseli Topias niitä.

Tapani istahti vuoteenlaidalle, heitti jalkansa ristiin ja katseli
Korsijärveä, jossa tuuli ajeli laineita kukkaruohostojen ja pillistöjen
yli. Aurinko pilkisti silloin tällöin törmäin ra'oista, kullaten
säteillään kuohujen harjat. Nuottakopin ympärillä vihannoivat vielä
nuoret, elonvoimasta uhkuvat koivut. Sirkeä petäjikkö seisoi soreana,
tuuli huojutteli sen tuuheita latvoja; ohutkaarnaiset rungot
taivahtivat hiukan tuulen mieliksi, notkuivatpa paksummatkin petäjät.

Topias katseli vaan palikoita ja pyörän kuvia. Hän tunsi veljensä
käynnistäkin: askeleet olivat kiukkuisia ja rohkeita, soveltuen sangen
hyvin yhteen kasvojen kanssa, jotka olivat terävämmät kuin Topiaan ja
heikosti rokonarpiset. Samanlaiset kirkkaat silmät, samanlainen avoin
ja suora katsanto oli heillä molemmilla. Tapani alotti keskustelun. Hän
muutti oikean jalan vasemman jalan alta sen päälle ja kysyi samalla:

"Mitä kaikkia ostit kaupungista?"

Topias pudotti arpanopat kädestään pöydälle ja vastasi:

"Arpakirjan."

"Eli onnenpyörän."

"Kuudenkymmenen pennin maksavan."

Tapani hymyili ja seurasi tarkkaan arvanlyöntiä.

"Mitä muuta ostit?"

"Kellonavaimen, kymmenellä pennillä."

Topiaan ääni oli laimea ja hän laski yhteen palikkain pisteitä.
Naurahtaen jatkoi Tapani:

"Kitsas mies! Mitä vielä ostit? Sano salaisuus minullekin, minä sanon
sen Martalle ja Martta..."

"En minä mitään muuta ostanut."

Topias käänsi arpakirjan lehteä vasempaan, niin että pyörän kuvat
peittyivät ja näkyville tuli numeroittuja suunnikkaita.

Pettymystä ilmausi Tapanin kasvoille. Katseensa siirtyi Topiaasta ja
hänen toimistaan Korsijärvelle, kulki sieltä takasin yhteiseen
lepikkömaahan ja soreaan petäjikköön.

"Minä luulin sinun ostaneen jotakin Helalle."

Tapanin sanat menivät Topiaan toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.
Arpakirjasta hän vaan luki:

"Tee viisaasti tai tuhmasti, edestäsi löydät."

Puheleminen loppui vähäksi ajaksi, hopeakellon raksutus vaan kuului
huoneessa. Topias käänsi toistamiseen pyörän kuvat näkyville ja pudotti
palikat pöydälle. Muuttaen vasemman jalan oikean alta sen päälle,
virkahti Tapani:

"Niin, no; sinä olet minun veljeni ja sinä olet yhtä pitkä kuin
minäkin..."

"Yksitoista", laski Topias noppain silmiä yhteen ja kääntäen kirjan
lehteä, niin että numeroidut suunnikkaat tulivat jälleen näkyville.

"Ja sinulla on yhtäsuuret silmät kuin minullakin..."

Tapanin kuvanmalliseen lauseesen vastasi Topias arpakirjan sanoilla:

"Jos et sitte katso eteesi, niin katso taaksesi."

Silloin Tapani nousi ylös, läheni arpavehkeitä ja Topiasta. Vasemman
käden heitti hän selkänsä taakse, oikealla kosketteli hän
arpapalikoita. Hän ne asetti päällekkäin, lausuen vitkalleen:

"Niinkauan kun olet kotosalla, niin teet talon työtä ja syöt talon
ruokaa..."

"Isännän vieressä ja talon suuressa pöydässä; suorasti sanottu."

"Talon pöydässä niin, olkoon sitte suuri tai pieni, kyllä sopu suo
sijaa, sovussa syöty leipä on herkkua..."

"Eikä leipä sure syöjäänsä, joll'ei syöjä sure leipäänsä", koetti
Topias viisastella.

"Vaan milloin lähdet kotoa pois", puhui Tapani edelleen ja katseensa
siirtyi taas multamaiseen vasikkahakaan ja sirkeärunkoiseen
petäjikköön, "niin saat hevosen, lehmän, pari lammasta, saat sahratkin,
saat vähä joka lajia kädenkäännettävää, ett'et tarvitse paljain sormin
alkaa; vaan" -- Tapani katsoi jälleen Topiasta ja asetti nopat
vierekkäin -- "niinkuin äsken sanoin, niin sinä olet minun veljeni ja
sinulla on yhtä suuret silmät kuin minullakin. Ei tässä ole ahdasta,
olet yksissä töissä, yksissä..."

"Lämpöisissä."

"Vallan niin, yksissä lämpöisissä niin..."

Veljen asiallinen ja sattuva lisäys miellytti Tapania nauruhaluun
saakka.

"Kyllähän lähdet kun aikasi olet."

Hän heitti oikeankin kätensä selkänsä taa ja läksi pellolle, kyntämään
rukiinsänkeä.

Kolmatta kertaa ei Topias heittänyt arpaa, vaan meni, veljen lähdettyä
työmaalle, tupaan. Tupa oli suuri ja korkealla kivijalalla; sen seinät
ikimetsän hongista tehdyt ja lainehtiviksi veistetyt. Peränurkassa
suuri seinäkello, liidulla uudistettuine viisarine ja numeroine, löi
lyöntejään harvaan ja hartaasti...

Poika nukkui kätkyessä, Martta kuumensi juomaa karjalle. Lieden
lähellä, seinän vieressä, oli tammesta tehty kaappi, kiehkuroita ja
kuvakoristeita veistetty täyteen. Topias otti kaapista aapiskirjan ja
liidunpalasen, meni sitte kehdon lähelle istumaan, katsellen kirjan
alkulehteen. Martta kohensi padan alle tulta ja nauroi:

"Oletko homeessa?... Ei paljosta puutu, luulen ma, ett'et rupea jo
luettamaan poikaa, koska kirjat jo kannat..."

Yskähtäen nauruyskän, nosti Topias vasemman jalkansa oikealle polvelle
ja virkahti:

"Vähästä se vääristetään, josta..."

"Kalupuu kasvatetaan. Vähänä vitsa väännetään, nuorena mieli
taivutetaan, mutta liika on liikaa sittekin."

Koskettaen liidulla mustaan saapasvarteen päätteli Topias:

"Joka alkaa, alkakoon alusta ja lopettakoon loppuun. Sitte siitä jotain
syntyy. Aakkosien alusta piispatkin ovat lähteneet..."

Opetustapansa oli yhtä omakantainen kuin nerokaskin ja johdatti
helpommasta vaikeampaan. Hän veti liidulla saapasvarteen kaksi
vinosuoraa viivaa lähekkäin toisiaan, yhdisti viivat yläpäistä
hevosenkengällä, veti alapäihin koukerot ja iso A oli valmis.

Tyytyväisen näköisenä ihanteli Topias ensimmäistä kirjoituskoettaan.

"Nyt on pää pakolla. Alku vaan..."

"Vaikeata on."

Sitte Topias veti lyhyen viivan, piirsi sen vasemmalle sivulle
puolikuun nojaavaan asentoon, teki viivan alapäähän saman muotoisen
koukeron kuin äskenkin, niin pieni a oli ison jalkojen juuressa.

Samassa lapsi heräsi ja avasi silmänsä, ja samassa tuli Hela tupaan.
Hän meni suoraa päätä kehdon luo, hyväilemään poikaa tuikutuksilla,
heittosuukkosilla.

"Ihan sinulla on kummin posket, tui tui," puheli hän pojalle, "ja
kummin leuka, tui tui."

Ääni oli hopean heleä, liikkeet vallattoman suloiset, kasvojen iho oli
tumma, silmät tuliset ja silmissä pitkät ripset. Syntyperäistä ja
luonnollista suloa oli koko hänen olennossaan.

Poika tunsi hyväilijän, äännähteli ilolla ja soperteli sanoja
taitojensa takaa.

Sitte vasta huomasi Hela aapiskirjan ja liidunpalasen Topiaan kädessä,
ynnä kirjaimet saappaanvarressa. Heitellen suukkosia kehtoon,
päivitteli hän:

"No jopahan nyt jotain! Nyt olemme joutuneet tulesta kuumempaan, koska,
näen mä, lukemaan ja kirjoittamaan jo poukutetaan. Mikä meitä nyt
valaisee? Hukka ja häpeä tulee. Eiköhän vielä osata kummisedän
tuutilauluakaan, ei koskaan muisteta sen alkusanaa. Mikä se nyt taas
onkaan?"

"Pörhönen", auttoi Topias, survaisten kehdon liikkeesen.

"Pörhönen, niin vainenkin. Tui tui, pörhönen, tui tui."

Pyöritellen sakarisormeaan pojan nenän ympäri, lauloi Hela Topiaan
ainaisen tuutilaulun:

    "Pörhönen makaa saunanrahilla,
    Tuudin ma, tuudin ma lasta."

Laulun loputtua riuhtoi lapsi kätensä peitteen alta ulos ja tahtoi
Helan syliin. Martta oli saanut juoman valmiiksi ja Topias lähti häntä
auttamaan. Ennen lähtöään leikkasi hän aapiskirjan alkulehdestä levyn
taskuunsa; levyn toisella puolella oli kirjoituskirjaimet, toisella
puolella kertotaulu.

Helka jäi yksin tupaan pojan kanssa.

"Tui tui", saneli hän tuon tuostakin ja suuteli lemmikkiään.

Mutta äskeinen heleä ilomielisyys oli kadonnut äänestä. Tuitutuksien
sekaan varastihe huokauksia. Tuliset silmät katsoivat kaihoten ulos
kartanolle; katse jäi vedenviejiin.

Topias edistyi jättiläis-askelilla. Ammentaessaan kylmää vettä kuuman
joukkoon, laski hän lukua.

"Kaksi kertaa kaksi on neljä; kaksi kertaa kaksitoista on
kaksikymmentäneljä; kaksitoista kertaa kaksitoista on ...
sataneljäkymmentä ... neljä."

Vaan tuvassa lauloi Hela kummipojalleen:

    "Tärkin rientää nuoruuteni,
    Niinkuin laine rakkaus
    Polttava on..."

Martta kuuli laulun, mutta Topias ei sitä kuullut, sillä hän laski
kertomiansa lukuja yhteen ja sai niistä oikean summan, kaksi
kahdeksatta toistasataa.



II.


Talvi teki tuloaan, maa roudittui ja Korsijärvi jäätyi. Lepikkomaa
pudotti kellastuneen pukunsa, hieno lumisade peitti rantamat ja
kellastuneet alusvarisseet lehdet. Tähdet kimaltelivat öisin ylhäällä
taivaalla ja alhaalla Korsijärven pohjalla. Sitte satoi enemmän lunta
ja tähtiä ei enää näkynytkään järven pohjalla. Toivottu, ikävöitty
talvi oli tullut maille, mantereille. Tuuli puhdisti metsän, petäjikkö
näyttihe valkoisen lumen rinnalla entistä tuorekkaammalta, entistä
vehreämmältä, pitkät talvi illat kuluivat rattoisasti loimoavien
pystyvalkeiden ääressä. Lähenevä joulu loi töihin, tehtäviin
taikamaista siloa, kiiltoa. Jouluksi kiirehti Hela kodin ja sisaren
kankaat kudotuiksi; Jouluksi piti Tapanin kaikin mokomin saada tarha
tyhjennetyksi, jopa ennättää ajaa havutkin pohjalle ja Topiaallakin oli
omat kiireensä. Paitsi talontöitä, joita teki vähä sitä, vähä tätä,
kirjoitti hän kirjettä illat, aamut, jopa sydänyötkin, kirjettä
Helsinkiin, Simolle. Paljo työtä, tuskaa, vaivaa maksoi ensimmäinen
kirje kirjoittajalleen, monta hiki hernettä se otti otsalta, ennenkuin
oli alusta loppuun valmis ja lähtökelpoinen. Päivää ennen Helan lähtöä
kaupunkiin joulun tarpeita noutamaan, valmistui vaikea tehtävä. Topias
unhotti vaivansa, hikiherneensä, lukiessaan yksinkirjaimin kirjoitettua
kirjettä, jossa, monien ajatus- ja kielivirheiden ohella, oli
seuraavaa:

  "Onnellinen ystäväni Simo!

  "Täällä on kaunis talvi, hyvä keli ja ihmiset terveinä. Uusi
  lumi tarttui sataessaan seiniin kiinni ja ajautui pelloilla
  harjanteisin ja lakkapäihin, joten hyvän vuodentulon varmimmista
  enteistä ei enää puutu muu kuin ruislaihojen kaatuminen lakoon
  pohjoiseen päin. Joulukin tulee jonkerin konkerin kanssa,
  karkoittaen torkan pienten ja suurten, nuorten ja vanhain
  silmistä. -- Minun elämässäni tulee kohdakkoin tapahtumaan
  muutos, suuri muutos; minä tulen sinne Helsinkiin elämään,
  olemaan, syömään leipääni. Viisari minun onneni kompassissa
  osottaa hievahtamatta yhtä ja samaa ilmansuuntaa, sen kärki on
  yöt päivät sinne kaupunkiin päin. En voi olla lähtemättä vaeltamaan
  sen osottamaa tietä; en voi paeta onneani. Jos toisin tekisin,
  jos toisin eläisin, mitämaks tulisin onnettomaksi. -- Älä luule,
  että minun sieluni palaa hyvien ja pohjattomien rikkauksien
  perään. Laiskan linnaa ei ole missään ja rikas ja köyhä tulevat
  toisiaan vastaan, mutta Jumala on molemmat luonut. -- Vuokraa
  minulle puotihuoneusto, johonkin syrjäiseen taloon, jossa on
  rauhallinen elämä, siivoja ihmisiä ja jossa ei vuokra nouse
  kovin kalliiksi. Kuin tulet jouluna kotiisi, niin tulet meille
  ja puhut ensiksi minulle, mitenkä olet täyttänyt sinulle uskomani
  toimen. Siihen asti pysyköön tämän kirjeen sisältö meidän kahden
  salaisuutena, niin ett'ei kolmas henkilö, kuka ikänänsä olla
  mahtaakin, saa kirjaintakaan näistä riveistä nähdä tai kuulla.

  "-- Käteni kirjoittaa kankeasti, ajatukseni vuotaa raskaasti
  paperille. Jää hyvästi, voi hyvin maatapannessasi ja
  ylösnoustessasi, toivoo lapsuus-ystäväsi yksinkertainen

                                                    "Topias."

Oli ilta ja Hela ompeli kamarissaan valkean valossa, kuin Topias tuli
tuomaan kirjettä.

"Istu Topi", käski Helka, laskien neulomuksen kädestään polvelle.
"Kuinka poika on jaksanut tänäpäivänä?"

"Hyvin." Topias katseli harmaata, puolivillaista kangasta, jota oli
pöydällä suuremmissa ja vähemmissä osissa. "Söi päivällä
ruisjauhovelliäkin ja söi kuin mies, mutta..."

"Oikeenko totta?" Helka nauroi rakastavien onnellista naurua. "Sinä
opetat pojasta yhtä vahvan vellimiehen kuin itsekin olet."

"Ei tahtonut nukkua..."

"Pörhösen lauluunkaan!"

"Torumistani totteli toki kun käskin, mutta käännettyäni kasvoni
toisaanne, avasi velikulta silmänsä ja katseli minua salavihkaa. Minä
taas toruin: silmä kiinni nyt... Ja sitä tekoa tehtiin, siksi että
väsyi junkkari leikkiin ja nukkui."

"Juonet ja kaikki sillä pojalla! Mitä pidät kankaasta? Eikö ole
mielestäsi kaunista?"

"On, niin tasaisesti vesiharmaata."

"Tapani ja sinä saatte juhliksi samanlaiset vaatteet."

"Vieläköhän ehtinee?" Topias samassa veti syvän haukotuksen.

"Olet uneliaan näköinen; oletko valvonut?"

"Pikkusen..."

"Niinkuin lintunen."

"Minulla olisi asiaa sinulle, Helka."

Jo tuntui Helan sydämmessä toivon riemu ja autuuden aika. Jo ahdisti
suloinen ahdistus rintaa, jo poltti hurmaava tuli suonissa, poskissa;
ja taivas aukeni, jo...

"Puhu vaan, Topi", hän tyynesti lausui ja raapi neulankärjellä
neulomuksen päärmettä.

"Veisit tämän kirjeen..." Topiaan ääni oli veltto ja hän pani kirjeen
pöydälle, Helan eteen.

Neula meni hyppysissä poikki. Topias kuuli risahduksen ja katsoi
taittajaa silmiin; ne olivat iloiset miten ainakin. Somat kuopat
leikkivät poskilla entistä vallattomampina.

"Sinä kirjoittelet kirjeitä." Helka katseli leimasinta, johon kopekan
kuva oli painettu.

Sitte luki hän sujuvasti osoitekirjoituksen:

"Piharenki Simolle, kauppias Aleksein talossa, vanhan kirkon takana."

Topias sai vuorostaan kummastelemisen syytä. Hän sanoi, milt'ei
säikähtäen:

"Osaathan lukea kirjoitusta."

"Pikkusen."

"Niinkuin lintunen."

Helka kuunteli lumen narinaa, Topiaan mennessä kotiin hänen akkunansa
sivutse. Rintansa kohosi verkalleen, vesiharmaalle kankaalle putosi
suuri pisara haikeista silmistä.

"En enää itsekään ymmärrä itseäni; en tiedä mikä minuun on tullut",
sanoi, kätkien kasvonsa käsiinsä...

Posket olivat kuumat, polttivat käsiä...

"En minä ole enää niinkuin ennen... Murheeni, iloni, kaikki ovat
muuttuneet... Minä tahtoisin ... niin, mitä tahtoisinkaan?... Tahtoisin
olla lapsi, viiden vuoden vanha..."

Mutta kuin yö oli mennyt, niin haikea mielialakin oli mennyt. Aamulla
oli jälleen silmissä tulta, liikkeissä vallatonta suloa, äänessä hopean
helevyyttä. Rakkaus toivoo aina ja aamulla oli kaikki entisellään.

       *       *       *       *       *

Ja joulu tuli ja Simo tuli.

"Onnellista joulujuhlaa, iloa, rauhaa, rakkautta," saneli hän
kätellessään lapsuustuttaviaan, Yli-Tuomon talon väkeä.

Vahtoavaa olutta toi Martta mielehiselle vieraalle ja virkkoi:

"Hyvin sinä näyt voiman vieraalla maalla ja vieraiden ihmisten
keskellä. Et huolehdi, et ikävöi näitä maita, joissa autuaimmat ajat,
onnellisimmat päivät olet elänyt; kasvat vaan joka suunnalle, niin että
on oikein vaikea tuntea sinua samaksi Simoksi... Minä surisin, niin
että kuolisin, jos täytyisin jättää kotikynnyksen. Mutta sinä näytät
siltä, kuin olisi koko maailma sinun."

"Mies saa köyhtyä, mutt'ei laihtua", vastasi Simo. "Kyllä sitä sitte
käskisi suremaan, kallellaan kulkemaan... Ja köyhän miehen on sama,
missä hän makaa."

"Mene nyt järveen köyhyyksinesi!"

Topias puhalteli saippuakelloja pojalle. Huvi oli mielenperähistä
molemmille. Kellot kulkivat kauneina pojan nenää kohti, särkyivät äkkiä
kaikessa komeudessaan. Poika oli ihastuksissaan, tempasi, kurotti
käsiään, saadakseen kiinni monivärisiä palloja.

"Ihminen on kuin taivaan lintu, joka lentoon luotu on", lausui Topias
runollisesti puheesen.

"Niin lauletaan laulussa." Simo tarjosi Tapanille sikaarin.

"Olethan oppinut polttamaan", huomautti Topias.

"Meidän talossa polttavat joka mies. Alottelin huvikseni
pöllyttelemään, ja tunnustaa täytyy että edistynyt olen... Sinä et
taida vieläkään polttaa."

"En ole polttanut siitä pitäin kuin herkesimme pyörtänökärsämöitä
savuttelemasta ja pistimme pesään harjurin mahorkkaa."

"Josta molemmat pyörryimme. Vaan etpä pyörtynyt sinä Tapani.
Kiusottelit monet ajat Topiasta ja minua, tarjoilit tupakinsavuja..."

"Mutta lujia olitte tekin, ette huolineet, niin kunnian päälle kuin
kieltonne kävikin."

"Kävi se kunniaan ja miehenarvoon. Aina ho'it meille: Kas siinä kaksi
miestä, joilla on huono pää kuin kanalla ja karvaset jalat kuin
ryssäläisellä kukolla."

"Siitä asti olenkin pitänyt polttajan viran uskollisesti. Tupakki kukko
minusta tuli ja pahin laatuaan."

"Mies se, joka viran pitää, eikä se, joka viran saa." Topias puhalti
suuren kellon poikaa kohti. "Katso kuinka kaunis; kunpa se..."

"Vie, Topi, vieras kamariin", käski Martta. "Minä sill'aikaa laitan
päivällistä. Olethan, Simo, tämän päivän meillä. Eivätköhän sieltä tule
Perttu ja Helkakin seuran täytteeksi."

"Menkää, niin", yhtyi Tapani käskyyn. "Syötyämme laskeimme kyljelleen
tuohon pahnoille, käännämme lapsuutemme aikakirjat auki, luemme sieltä
jonkun sivun, jonkun lehden."

"Vaikka sen pääsiäisyön, jonka kaikin yhdessä valvoimme noitia
vahtimassa kotoni kolmesti muutetun olkiladon katolla", ehdotti Martta.

"Jolloin Vapun nenänpää äkkiä rupesi ankarasti syyhyymään", muisti
Simo. "Hotuun meni valvomisemme, Vappu nauroi ensin, sitte Perttu,
Helka ja Topi ja..."

"Noidat menivät toisia teitä."

"Lukemista on siinäkin", virkahti Tapani, ottaen olkipillin veljen
kädestä ja katsoen poikaa. "Likeinen ja kaukainen on se yö. Paitse
monia hautajaisia ei ole mitään erinomaista tapahtunut sen yön ja viime
yön välillä ja kuitenkin on tapahtunut määräämättömän paljo."

Topias ja Simo tulivat pohjanpuoleiseen kamariin.

"Annas kuin koetan, onko pääsi pehmennyt." Simo likisti Topiasta otsaan
ja takaraivoon. "Ei ikään olekaan. Ja minä luulin sen jo olevan yhtenä
liemenä. Kova se on, mutta järki ja ymmärrys hoi! Mihin olette omin
luvin menneet miehen päästä."

Topias äimistyi ja Simo rupesi nauramaan.

"Herran nimessä! Sano nyt jotain. Vaivaako sinua toiminnan puute, onnen
puute, vai oletko antanut virkaeron kaikelle, mitä sanotaan järjeksi?"

"Ei minua mikään vaivaa." Topiaan ääni oli masennettu. "Kyömähdyit
arvattavasti kirjeestäni."

"Oliko se ensinkään täyttä totta?"

"Oli, tunnethan ett'en loruile. Taisit pitää pilaa ja jättää..."

"Älä veikkonen!" Simon ääni oli jo vakavampi. "Kyllä minä pyyntösi
täytin."

"Siis vuokrasit huoneet..."

"Totta kai."

"Ja siinä oli se."

"Kalastajakadulla saat sopivat huoneet neljänkymmenen markan vuokralla
kuussa. Ovatko mielestäsi liian kalliit?"

"Montako huoneita on?"

"Neljä; ne ovat kellarikerroksessa ja niissä on jo ennenkin ollut
kauppaliike; niitä korjataan parhaallaan ... olivat liian hikiset."

"En voi sanoa, että olisivat kalliit."

"Helmikuun alussa saat ne haltuusi. Asuinhuoneesi vieressä on kaksi
pientä huonetta, joita voit käyttää varastohuoneina. Puoti on katua
vastaan; yhdessä huoneessa on hella; talliin ja liiteriin saat osan
samasta maksusta... Kaikki on niinkuin olla pitää. Onneksi olkoon
vaan."

"Sinä taidat pitää hulluutena koko..."

"Koska ilveilin niin paljo... Ei siitä ole hellä sanoa sitä eikä tätä.
Voi sun käydä hyvinkin, mutta voit myöskin lyödä pääsi seinään."

"Siinä onnen mukaan."

"Olethan kuullut sanottavan, että onnikin on usein miestä mukaan."

"Perusteesi horjuvat; syksyllä sanoit onnea sokeaksi..."

"Niin sanoinkin ja niin uskoinkin. Toinen ihminen rikastuu silmin
nähden; hänelle pienimmätkin seikat myöntävät; toinenkin ponnistelee,
mutta köyhtyy sittenkin, sillä kaikki käy hänelle vastavirtaa ja
vahingoksi. Toisin sinäkin teet, joko köyhdyt eli rikastut."

"Jos se on onneni tien pää..."

"Mutta jos ei olekaan. Sinun sijassasi olisin minä pysynyt kauniisti
kotona, kauppiaan toimi on rauhatonta ja vaivanalaista."

"Ei vaivatta valtakuntaan tulla. Minä kaks viis vaivoista, ei mies
vaivassa vähene."

"Ja silakka ei suolassa pahene..."

"Mutta rahat voivat vähetä... Vannomatta sentään paras."

Tapani ja Helka tulivat samassa sisään.



III.


Ja joulu meni ja Simo meni.

Joululla on oma suuri merkityksensä talven vaiheissa. Se on
rajapyykkinä pimeän ja valoisan ajanjakson välillä. Tapaninpäivän jo
sanotaan olevan kukonaskelta pitemmän edellyttäjäänsä, joulupäivää.
Juhlainen aika kuluu hupaisesti Paavalinpäivään ja Kynttilään, pimein,
ikävin vuodenaika onkin silloin päästy läpi ja kevättä ruvetaan
lukemaan, sananparren mukaan: "Yötä Uolevista, päivää Paavalista ja
kevättä Kynttelistä." Tullaan niin Matinpäivään. "Matti valkean
sytyttää, Matti valkean sammuttaa, Matin silmistä vettä tippuu",
sanotaan ylistellen, mielukkaasti Matista. Päivät pitenevät
pitenemistään, aurinko siirtää nousuaan yhä enemmän itään, tehden
jokapäivä yhä suuremman kaaren ja tullaan Mariaan. Nietokset litistyvät
alemmiksi, pienemmiksi, hanki kannattaa aamupakkasessa, mutta
sydänpäivällä solskuu lumi jaloissa. Ilma on mietoa, siinä on kevään
henki, sillä on kesän tavat: hien loihtii otsalle, ahavan poskille.
Kuin ulkoolta tullaan huoneesen, näyttää silmissä pimeältä, sanotaan
silmien jääneen ulos. Ulkoolla on enemmän valoa, sillä jo aikoja sitte
on valkeus voittanut pimeyden. Ja voitto alkoi Tapaninpäivänä
kukonaskeleella, niin suuri on joulun merkitys talven vaiheissa.

Yli-Tuomossa ja Ali-Tuomossa oli joulu eletty onnellisesti,
murheettomasti, ikivanhoja tapoja noudattamalla. Jouluna ei vielä
tiedetty Topiaan aikeita, ei osattu aavistaakaan, mitä tulossa oli.
Helka rakasti, toisen tunnin iloiten, toisen tunnin huolehtien; Tapani
teki työtä ahkeraan, väsyä ei ehtinyt lyhyenä päivänä, jossa hänen
sanainsa mukaan ei ollut kuin kaksi hämärää, aamuhämärä ja iltahämärä;
Martta väsyi enemmän.

Oltiin kynttilää lähellä; ulkona jo talvi-ilta hämärti. Illan hämärässä
kantoi Topias punaiseksi maalatun kirstun yliaitasta pohjanpuoleiseen
kamariin. Kirstu ei ollut painava ja Topias ei ollut ruumiinsa
rakennukselta huitukka, mutta kuitenkin hengästyi. Kätensäkin
vapisivat, ett'ei tahtonut osata avainta lukonkaraan. Sydän löi oudosti
ja hätäilemällä; rinnan alla tuntui kuin olisi hän tehnyt pahan,
rikollisen työn, tuodessaan kirstun monivuotisesta olinpaikastaan
kamariin.

"Houru mies minä olen", puheli Topias itsekseen, avaimen kirahdellessa
lukon herttamaiseen levyyn; "perin lapsihan minä olen... Kaarnaveneitä
uittamaankos minussa vaan löytyykin miestä?... E-ei! Tässä täytyy
karaista luontoansa..."

"Topias, Topias!" huusi sydän korkealla äänellä. "Nyt sinä pelaat
kallista peliä, nyt panet arpaan elämäsi, onnesi."

"Minä tahdon vaan rakastaa onneani", intti Topias itsepäisesti. "Ja
minä rakennan sen lujalle pohjalle, kovalle kalliolle."

"Petät itsesi", väitti sydän, "ja pakenet onneasi. Näkevin silmin et
näe, kuulevin korvin et kuule..."

Kirstun kansi aukesi paukahtaen ja Topias ei kuullut sydämmen
vastaväitteitä. Rahat olivat liikkumattomina vanhassa sukansääressä,
joka oli molemmista päistä nahkanauhoilla kiinni sidottu.

"Tässä on isän perintö", virkkoi Topias, setelitukkoa käännellen.
"Tässä on suuri summa siunattua rahaa, joka on omiaan onneni
kivijalaksi, kulmakiveksi."

"Kyllä rahoissa siunaus on", myönsi sydän, "mutta..."

"No muuta ei tarvitakaan", keskeytti Topias. "Jumala on siellä niinkuin
täälläkin..."

Tuvassa Martta tuuti poikaa nukkumaan; Tapani paulotti verkkoa, jonka
työn Topias oli alottanut, mutta viimeaikoina milt'ei kokonaan
laiminlyönyt. Takassa paloi pystyvalkia iloisesti, räiskyen. Liekit yhä
yltyivät ja yltyessään valaisivat laineetkin seinien veistoksissa.
Yliluonnollista tenhovoimaa on talvi-illan iloisessa valkiassa. Se
vilkastuttaa mielikuvituksen ja elähyttää aatokset liitelemään
elettyihin aikoihin, tai tuleviin päiviin... Niinpä Tapaninkin
mielikuvitus lähti lentämään. Hän puheli Martalle kevään tulosta,
kesästä, jotka Yli-Tuomon ja Ali-Tuomon mailla olivat kahta kauniimmat
kuin muualla maailmassa. Martta lauloi hennolla äänellä keveämielistä
ja tuntehikasta paimensäveltä, lietsoen siten puhujan lauseet
moninkerroin sinisemmiksi, lämpöisemmiksi.

"Ja sitte", virkkoi Tapani, jouduttuaan kauas nimipäivästään ja
kukonaskeleesta, joista lentoon lähtenyt oli, "järvi tuolla lainehtii,
hauki kutee sen rannoilla, lehti kasvaa hiirenkorvalle..."

Kesken Tapanin lausetta astui Topias sisään.

"Kuule Tapani ja kuule sinäkin Martta", lausui hän vähäisellä
hilpeydellä ja ponnistetulla mielenmaltilla; "minä aion lähteä ... minä
olen vakaasti ja täydellä järjellä päättänyt lähteä isäni majasta,
lapsuuteni leikkitantereilta..."

Tapanin sielussa olivat hellimmät tunteet juuri väräjäneet; hän ei
uskonut korviaan.

"Mitä puheita ne ovat?" kysyi hän ja veti vetämistään solmuja. "Niin
sinä puhut kuin unenpyörryksissä."

"Pois lapsuuteni leikkitantereilta", kertoi Martta Topiaan sanoja
aralla äänenpainolla ja ikäänkuin pahinta peläten, mutta samassa hän
voitti pelkonsa ja lisäsi: "Miksi moisia pajunkuoria tulet syöttämään
Tapanille ja minulle; eihän semmoista pilantekoa..."

"En minä syötä teille pajunkuoria, enkä puhu piloja." Topias katseli
saapasvarteen, jossa kirjaimenkäiväröitä kajasti. "Minä lähden tulevan
kuun ensimmäisenä päivänä Helsinkiin ja..."

"Tulet seuraavana huomisena kotiin kauniisti", ei Tapani malttanut olla
keskeyttämättä. "Ethän toki säkkiin mene maantavaraksi."

"Ei Tapani; en tule kotiin, sillä minä ... minä jään sinne ...
kauppamieheksi!"

Käpy putosi Tapanin kädestä; veljen tavaton laskento- ja kirjoitusinto
leimahti kuin palava aivoihinsa.

"No voi rieska maito ja hapan taikina!" huudahti hän kummastuksen
sekaisella ärtyisyydellä.

"Mitä ihmettelemistä siinä sitte?" koetti Topias välinpitämättömästi
lausua. "Onko se nyt niin kumman kummaa?"

Tuokion aikaa oli hämmästynyt Tapani mykkänä, mutta sitte tulvahtikin
sananvirta koskenkuohuna hänen suustaan. Topias kuunteli levollisena,
vaan kuin sananvirta huimassa menossaan syöksyi sokeasti lonkeroihin ja
ahdinkoihin, niin löi hän, ennenkuin veli ehti tasaiselle uralle
takaisin ja uutta vauhtia saamaan, ensimmäisen valttinsa ulos.

"Kuule Tapani!" sanoi hän, katsoen veljeä lauheasti rehellisillä
silmillään. "Sinä et vielä tiedä, että olen mitannut ja punninnut,
arvellut ja tuuminut asian selväksi kuin viisi sormeani ja kypsäksi
kuin pakkaisyö pihlajanmarjan; et myöskään tiedä, että olen jo
vuokrannut huoneetkin, mutta pitäisi sinun toki tietämän, että minä
olen sanani mittainen mies."

Tapani alkoi kääntelemään Topiaan valttia ja käänteli sen kerrassaan
kehnoimmaksi hakuksi.

"Olet sanasi mittainen mies", virkahti hän voittoisalla äänellä, "mutta
et ajattele mihin moinen sanansa mittaisuus viepi. Riiputko kiinni
järjettömässä päätöksessäsi vaan sen vuoksi, että olet sanasi
mittainen? Muistatko mitä rovasti saarnasi Heroteksesta, viisaasta
ruhtinaasta, joka hallitsi Juutalaisia ja kuunteli mielellään
Johannesta, kastajata? Muistat, joka sanan muistat..."

"Mitä Herotes, viisas ruhtinas, tähän kuuluu?" keskeytti Topias. "On
niitä muitakin viisaita."

"Kuuluu enemmän kuin luuletkaan. Pidoissa, syömingissä, juomingissa
teki hän lupauksen, äkkiväärän ja rajattomasti ajattelemattoman
lupauksen. Hän sitä heti katui, koska tuli surulliseksi; ja, ja, mutta,
mutta kuinkas kävikään? Hän tahtoi sittekin olla sanansa mittainen
mies. Väärä kunniantunto, sanoi rovasti, eli toisin sanoin, juuri
lausumasi sanansa mittaisuus, se se kutkutti ja kutkutti niin kovasti,
ett'ei rikkonut äkkiväärää ja mieletöntä lupaustaan. Jumalan mies
tapettiin, viisas ruhtinas sai maistaa helvetin tuskain esimakua
rinnassaan jo täällä maan päällä. Semmoista, niin siitä seurasi, kuin
oltiin sanansa mittaisia. Sinä olet nyt aivan Heroteksen tilassa, olet
samassa pyörässä kuin viisas ruhtinaskin; sillä päätöksesi on juopuneen
järkesi luoma, tuulen tuoma, löylyn lyömä. Riko se, lyö se tyhjäksi nyt
oitis. Muista Herotesta ja Johanneksen kaulanleikkausta."

Voitosta varmana levähti Tapani, odottaen myöntävää vastausta.

"Sinä teet hyttysestä peikon", vastasi Topias kylmästi. "Ei tässä nyt
ole kysymyksessä sormenkaan leikkaaminen, sitä vähemmin kaulan
katkaseminen. Tässä on nyt vaan kysymys minun onneni rakentamisesta."

"Tai onnettomuutesi alustamisesta", hyökkäsi Tapani puheesen, kerran
sileälle osattuaan. "Mitä meikäläisistä on kauppiaiksi? Ei niin iki
mitään. Niitä on Helsingissä jo ennestäänkin, niitä on siellä niin
turvattomasti. Sinä menet sinne niinkuin menisit päisin koisin
avantoon; sinä menet sinne höyhennettäväksi. Sinne pennisi tippuvat
kuin tina tuhkaan, kuivuvat kuin sylki kuumille kiville. Monen rahat,
suuremmatkin rikkaudet, ovat sinne kadonneet, niin ett'ei savuakaan..."

Tapani levähti pari sekuntia. Topias käytti ne edukseen ja löi
paraimman valttinsa esille.

"Venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla", virkkoi hän intoisasti, "ei
ollut Helsinkiin tullessa muuta kuin kolme kopekkaa rahaa taskussa ja
sarkavaatteet yllä. Nyt on hänellä kolme kolminkertaista kivimuuria ...
ja rahaa niinkuin muutakin paperia!"

"Rahaa niinkuin muutakin paperia!" matki Tapani, katkera ajatus
huulilla, loukkaava lause kielellä; mutta äkkiä teräväin kasvoin
ankaruus lieventyi, tuikea katse heltyi ja loukkaava lause jäi
sanomatta, katkera ajatus puhumatta.

"En minä tahdo asettua onnesi tielle." Tapani otti pudonneen kävyn
lattialta. "Minä olen sinun veljesi, enkä holhoojasi. Tee miten
parhaaksi näet... Minä puhuin mitä ajattelin."

Sitten alkoi hän vetämään solmuja, mutta niin ajatellen ja harvakseen,
kuin olisi jokaisen solmun lujuudesta riippunut ihmishenki.

Topias oli nyt astunut vaikeimman askeleen, hän oli hypännyt leveimmän
ojan yli, joka näkyvissä oli. Hän hengitti helpommin: veljen ja hänen
välinsä oli ehjä, yhtä ehjä kuin ennenkin. Tähän asti oli salaisuus
ollut raskaana taakkana; se oli painanut hartioita, mieltä, sydäntä;
nyt taakka vierähti, vierähti kauas.

Kuusisesta halosta räiskähti pauka kehtoon. Martta, vaikka istui
vieressä ei kuullut paukahdusta, ei nähnyt, että se putosi lapsen
päälle. Topias meni kehdon luo, heitti paukan valkiaan ja nosti kehdon
Martan edestä peremmälle.

"Ei palo ole ennen pahoja tietänyt", virkkoi hän samassa naurahtaen;
"eikä se kai nytkään pahaa ennusta."

"Ilma muuttuu", tuumiskeli hän kamariin mennessään, nähdessään
padanpohjan kipinöitsevän. "Huomenna paukkuilee ulkonakin."

Levottomalla kiireellä kattoi Martta illallisen pöydälle; meni sitte
Helan luo ja viipyi siellä kauan. Kuin hän palasi, oli tupa pimeä ja
hiilos räytynyt mustaksi. Hiiloksen vieressä istui Tapani, mietteisinsä
vaipuneena. Martta otti valkean ja kosketti häntä olkapäähän.

"Mitä sanoi Helka?" kysyi Tapani hätäisesti.

"Ei uskonut sanaakaan."

Seurasi lyhyt äänettömyys. Tapani veti Martan syliinsä.

"Hän on sinun ainoa sisaresi."

"Ja hän on sinun ainoa veljesi."

Tuvan peränurkassa löi suuri seinäkello yksitoikkoisesti lyöntiään.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä valmisteltiin Topiasta lähtöön. Martta hääräili
punaisen kirstun kanssa, pani siihen vaatteita, pieniä kapineita ynnä
kolme samanlaista kirjaa kuin Topias Simonkin pöydällä näki. Topias
itse oli pannut rahat alle; arpakirjan hän pani päälle.

Tapani toimitti kalukuorman, jossa oli joku tuoli, pöytä ja sänky,
ennen lähtöpäivää rautatieasemalle.

Helka ei tullut muuttopuuhia katsomaankaan. Topias häntä kaipasi, vaan
Martta selitti, ett'ei sisarensa ollut oikein terve.

Lähtöpäivän edellisenä iltana puheli Tapani kauan Topiaan kanssa
pohjanpuoleisessa kamarissa. Vanhempana ja kokeneempana neuvoskeli hän
nuorempaa ja kokematonta veljeä.

"Pidä silmäsi auki", varoitti hän, kopistaen piippunsa pesää peukalon
kynteen, "yöllä ja päivällä, istuessasi ja käydessäsi."

"Ole tarkka viiden pennin perään", jatkoi hän neuvojaan, pannen samalla
uutta tupakkia palamaan; "sillä penni on pennin veli. Mutta älä ime
kynsiäsi, kuin on kysymyksessä viisi markkaa tai viisikymmentä markkaa.
Niitä ei turhanpäiten liikutella, vaan on silloin aina markka, kaksikin
ansaittavissa, voitettavissa."

Eroaminen veljestä oli Tapanille raskasta; hän tuli liikutetuksi, kun
vaan sitä ajattelikin.

"Älä koskaan unhota", virkkoi hän heleällä äänellä, sanoessaan hyvää
yötä, "että sinulla on koti, syntymämaja, johon olet tervetullut
köyhänä ja rikkaana, onnettomana ja onnellisena. Jos asiasi hajaantuvat
ja menevät viistoon, jos ympärilläsi menee pilveen ja jos pahat päivät
tulevat, niin muistatko nyt aina, että sinulla on koti, että sinulla on
veli?"

"Muistan. Mutta muista sinäkin, että yksi silmä valvoo meidän kaikkien
ylitsemme. Hyvää yötä!"

       *       *       *       *       *

Tuli niin lähtöpäivä, raikas, talvinen pakkaspäivä.

Kirstu oli kannettu rappusille; Tapani valjasti hevosta tallin edessä
ja Martta oli mennyt kotiinsa Helan luo. Siunattuaan kunkin huoneen,
erikseen tuli Topias tupaan. Poika vielä nukkui kätkyessä, sillä oli
varhainen aamu. Peite oli kulkenut käsien päältä pois. Topias peitti
kädet, lausuen hiljaa:

"En saata herättää sinua. Jos en varmaan tietäisi, että hyvä enkeli
alati on vieressäsi, en hetkeksikään jättäisi sinua| Nuku nyt vaan
hyvästi."

Sitte tuli hän ulos ja nosti Tapanin kanssa kirstun rekeen.

"Raskas tuo onkin", sanoi Tapani, "vaikka Martta valitti, ett'ei sinne
saa sopimaan mitään. No, saammehan täältä vähä vähältä kulkemaan..."

"Ehkä toimeen tullaan."

Sitte he lähtivät. Lumi rutisi reen anturoiden alla, kulkunen soi
länkien umpussa heleästi. Ali-Tuomolan pihalla pysäytti Tapani hevosen;
Topias hyppäsi reestä ja lausui:

"En viivy kuin pari minuuttia."

Pertun tapasi hän tuvassa.

"Hyvästi nyt, Perttu!"

"Hyvästi vaan!" vastasi tämä, katsoen tylsästi Topiasta. "Mihin sinulla
on niin kiire?"

"Minä menen Helsinkiin. Anna nyt edes kätesi."

Perttu antoi kätensä koneentapaisella liikkeellä.

"Jaksa hyvin!" toivotti Topias ja meni kamariin.

Helka katseli Martan kanssa kukkia. Hän oli iloinen ja terveen
näköinen.

"Kesällä tulemme Topi ja minä kaupunkiin", sanoi hän vilkkaasti, "ja
tuomme sinulle kaikki kukkasia."

"Tulkaa vaan." Topias tarttui tutunomaisella kunnioituksella Helkaa
käteen. "Hyvästi nyt, Helka! Muista pitää Topia hyvänä minunkin
edestäni. Poikaa ja sinua tulen ikävöimään kaikkein enimmän."

Tummeni taas Helan silmissä; sydän sykkäili, poskia poltti, mutta hän
voitti itsensä.

"Kyllä sinä pian unhotat Topin ja minun", lausui hän kirkkain silmin,
"kuin rikastut ja rakastut..."

"Kaupungissa katoavassa", keskeytti Topias. "Ehtii sitä niihinkin;
kyllä ijässä aikaa on."

"Ja sadassa vuodessa päiviä."



IV.


"Onko tuo teidän oma hevosenne?" Topias ilosilmin katseli ylen lihavaa
hevosta, joka seisoi valjastettuna työreen edessä. Reessä oli kirstu,
joku tuoli, pöytä ja sänky.

"On, kyllä hevonen omani on" -- ääni oli puoleksi kerskaava, puoleksi
nauruinen -- "mutta talli, jossa sitä hoidan, on vielä vieraan."

"Sepä se." Topias uudestaan katsoi miestä, joka pujotti köyttä
kirstunkantimen lävitse. Miehellä oli pienet, ystävälliset silmät,
näppyläinen naama ja paksut kädet.

"Kalastajan kadullahan sanoitte..."

"Niin."

"Istukaamme sitte rekeen; kun on päällyssaappaat ja turkitkin yllämme,
niin on kankea kävelläksemme."

Topias totteli miehen käskyä ja istui kenopuoleen hänen viereensä.
Hiljaa lähdettiin ajamaan, kuljettiin monta katua pitkin, monta katua
poikin ja tultiin lopulla Kalastajakadulle. Mies ajoi määrätyn numeron
mukaan portista pihaan. Pihassa oli kaksi rakennusta, suurempi perällä
ja pienempi katua vastaan. Pienempi rakennus oli pihapuolelta
kaksikerroksinen ja oli siinä yksi kuisti. Suuremmassa rakennuksessa
oli kaksi kuistia. Topias meni ensimmäisestä sisään ja tuli kyökkiin.
Kyökissä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva vaimo ja nuori, kenties
kahdenkymmenen vuoden vanha tyttö. Vaimolla oli lempeät kasvot, tytöllä
kauniit, haaveelliset silmät ja musta puku yllä.

"Hyvää päivää! Minä olen Yli-Tuomosta ja..."

"Oletteko Topias?" Vaimo loi tutkistelevan silmäyksen Topiaasen.

"Olen ja uusi tulokas..."

"Olkaa tervetullut." Tyttö poistui perähuoneisin.

"Käske isä tänne", lausui vaimo hänen peräänsä.

Kotvasen kuluttua tuli talonomistaja ja antaen kättä toivotti Topiasta
tervetulleeksi. Hän oli lyhyt mies, puheli hilpeästi, mutta matalalla,
juohevalla äänellä, pitkät ajat katseli rävähtämättä Topiasta silmiin.

"Mennään nyt katsomaan huoneita."

Isäntä haki avaimet ja tuli Topiaan kanssa pienempään rakennukseen.
Puotihuone oli pienenläntä, ehkä noin kaksi Topiaan mittaa sivuunsa, ja
oli siitä ovi kadulle. Asuinhuone sen takana oli ruuhenmuotoinen ja
puolipimeä. Sen vieressä oli kaksi pientä huonetta, toinen hellalla
monistettu.

Ajuri nosti Topiaan kanssa huonekalut ruuhenmuotoiseen huoneesen ja
meni, saatuaan kyytipalkan, pois. Isäntä ja Topias jäivät kahdenkesken.

"Mitä nyt sanotte?" edellinen kysyi.

"Huoneet ovat sopivat ja hyvät, vallan hyvät." Topiaan ääni oli varma
ja hän avasi kakluuniluukut; heikkoa lämpöä tuntui tulevan pesästä.
"Tämmöisiksi olen ajatellutkin..."

"No, ei näissä kehua käy... Vajassa on pienennettyjä halkoja, ottakaa
sieltä käsikaupalla vaan..."

"Kiitoksia!... Tässä näkyy olevan yläkertaakin. Montako huonetta siellä
on?"

"Kaksi. Asuuko siellä nyt ketään?"

"Ei; ne ovat rappiolta ja tarvitseisivat perinpohjaista korjausta,
Kesäisin ajoin siellä on asunut yksi ja toinen, talvisin ei kukaan.
Möisin koko tämän rakennuksen, jos saisin jonkinmoisen hinnan."

"Ehkä minä ... vaan liian aikaista tuo lienee ajatellakaan."

Isäntä naurahti, katsoi hyvän hetken Topiasta.

"Surkea totuus on, että tässä ei ole kukaan rikastunut kaupalla. Tässä
oli viime vuonnakin eräs, hän osti ja möi, mutta rahat menivät kuin
tuhka tuuleen..."

Että tuo eräs toi sakko sakon selkään kapakoitsemisesta ja että hän
itse oli ristinkiusauksessa ennenkuin sai hylyn pois talosta, sen hän
jätti sanomatta.

"Älkää siitä sentään pelästykö. Voihan teillä olla toisenlainen ...
onni!

"Onni on kaikilla ihmisillä."

"Mutta sanotaanhan, että kesä kaikilla, vaan onni harvoilla."

"Paljo tyhjää puhutaan. Ei mikään ole hassumpaa ajatella kuin se, että
Luoja olisi luonut toisen ihmisen onnelliseksi, toisen onnettomaksi.
Kuin ihmiset hävittävät oman onnensa, jopa lähimmäistensäkin onnen,
niin sitte syytetään kohtaloa ja..."

"Jumalaa... Uskotteko sitte senkin, että kuin onnettomuus tulee, niin
se tulee..."

"Jumalalta. Kuinkas muuten? Seisoohan kirjassa, että kaikki päämme
hiukset ovat luetut..."

Isännän kasvot kirkastuivat.

"Nuori mies", sanoi hän laskien kätensä Topiaan olkapäille. "Minä sanon
vielä toisen kerran teille. Olkaa tervetullut!"

Hänen lähdettyään meni Topias Simoa tapaamaan. Simo kantoi jauhosäkkejä
makasiinin yläkertaan.

"Tämä on jo alkuna toiseen sataan, jotka olen tänäpäivänä yhtämittaa
kantanut." Hän heitti säkin keveästi kuin herneroivikkeen selkäänsä.

"Älä heippatissa! Jos minä autan sinua näiden loppujen kanssa."

"Älä tee itseäsi jauhoiseksi; mene edellä sisään; minä tulen heti."

Simon huone oli entistä puhtaampi. Oranjekukka oli nostettu huoneen
toiselle puolelle ja sen paikalla oli kukkakimppu vesilasissa. Lasin
vieressä oli joukko onnittelukortteja, niissä kaikissa joku
raamatunlause, kirjoitettu kauniilla naisen käsialalla.

Erääsen oli kirjoitettu punaisella läkillä:

"Isä ja äitikin tahtovat nähdä Teitä. Tulkaa tänä iltana kello
kahdeksan 'Pelastuksen portille.' Siinä odottaa Teitä J."

Simo oli hikisenä, kuin tuli sisään. Hän otti pesukaapista olutpullon,
avasi sen ja tarjosi Topiaallekin, mutta tämä ei huolinut.

"Juo nyt edes puoli lasia."

"Ei minua janota."

"Oma tahtosi." Simo joi oluen yksin ja sytytti papirossin.

Topias huomasi hänessä jotakin sisällistä rauhattomuutta, jota koki
kaikin tavoin salata. Hän ei puhunut mitään päästä päähän, vaan meni
asiasta toiseen, istahti, käveli, sytytteli ehtimiseen paperossiaan.

"Jaa, niin, sinä olet nyt Helsingissä." Simo raapaisi tulitikun
palamaan. "Juotko lasillisen punssia sitte?"

"En minä juo mitään, haaskaat tulitikkuja; palaahan tuo haikusi?"

"Palaa sen pitääkin. Tulitko jo tutuksi uuden isäntäväkesi kanssa?"

"Isännän kanssa puhelimme vähäsen. Minullakin on tänään kiirettä.
Tänään käyn ostamassa itselleni padan, kahvipannun ynnä muita
talouskapineita. Tule luokseni illalla, jolloin sulla on aikaa ja
sovita niin, että saat olla yötä kanssani."

"Kyllä tulen. Pahuus kuin jätin näkyviin." Simo korjasi kortit
pöydältä. "Ja joll'en tule illalla, niin tulen huomenna, kentiesi
aamulla jo."

"Aamulla minä menen kirkkoon. Täällähän pääsee kolme kertaa joka pyhä
kirkkoon."

"Pääset arkiloinnakin. Kyllä täällä kirkkohalusta pääset. Äitini..."

"Häneltä vainenkin paljo rakkaita terveisiä. Pistäysin pikimmältään
luonaan ohi kulkeissani tänäpäivänä. Eukko on tullut uudestaan
nuoreksi. Vaikka oli varhainen, niin jo rukki surisi ja valkea paloi.
Hän on kehrännyt Helan ja Martan edestä pellavat, villat... Ja hän
käski sanomaan sinulle, ett'et lähetä hänelle moniin aikoihin mitään,
hän ei niitä jaksa kuluttaa... Minä menen nyt. Tule niin pian kuin vaan
pääset."

Simo kävi jälleen työhön ja Topias lähti astelemaan Kalastajakadulle.
Itsekseen virkkoi hän:

"Simo on muuttunut... Hänessä ei ole enää tasapainoa."

Syötyään rieskaa, voita ja kalaa, jotka Martta oli mukaansa pannut
viikonvaraksi, kaivoi Topias sukansäären kirstun pohjalta, otti
siitä yhden setelin ja lähti, lukittuaan ovet, tarpeellisimpia
talouskapineita ostelemaan. Monta askelta hän astui, monta kauppaa hän
teki. Väliin tuli hän kotiin hevosella, väliin jalkaisin. Kuin
arkipäivä ehti loppuun ja kellonviisarit kuuden kohdalle, olivat
välttämättömimmät toimitetut. Yksin sangollinen vettä ja sylys
pienennettyjä halkojakin oli kannettu sisään. Odottaessaan Simoa,
keitti hän asuinhuoneen kakluunissa ryynivelliä maitoon ja söi hyvällä
ruokahalulla. Kului tunti, toinenkin eikä Simoa kuulunut tulevaksi.
Topias veti sängyn auki, teki sijan, ja laskihe, kotoiseen tapaan,
takaisin levolle.

"Jäin tänä iltana kylpemättä", lausui hän itsekseen, kuin kodin
lauantai-ilta kylpyine, puuroine ja pystyvalkioine, astui ilmielävänä
silmäin eteen; "mutta lukua siitä, täällä saa kylpeä vaikka joka
päivä."

Vaikka pieniä valkeita oli poltettu huoneessa monena päivänä ennen
Topiaan tuloa, hohkasi kuitenkin ilma viileältä. Saadakseen lämpimän
otti hän turkit peitteen lisäksi. Turkinkauluksessa oli oma tarinansa,
jonka Topias, unosen viivytellessä tuloaan, muisteli. Pyryisenä
talviyönä söi kettu myrkyn, käytyään kahtena pyryttömänä yönä sitä
kiertämässä, kaartamassa. Vasta kolmantena yönä puri myrkyn poikki,
mutta perin päästä, niin että virstan verran vielä jaksoi kompuroida
pois surmasijalta piiloon. Vaivoin pysyi hän Mikon jäljillä.
Piehtaroimasijat ynnä keltainen vesi, jota oli ulostanut, olivat
parempina osviittoina kuin sellaiset jäljet, jotka pyry oli melkein
umpeen ja näkymättömiin tuiskuttanut. Kuin mielevän Mikon voimat
vähenivät siihen määrään, ett'ei kyennyt aidan yli hyppäämään, niin
raon haki ja siitä raastoi itsensä lävitse. Ja pääsi niin tiheikköön.
Siellä oli sitte asettanut kaulansa kaksihaaraiseen katajaan ja siihen
jäänyt seisomaan kuin konsanaankin hengissä. Ja turkin kauluksena oli
nyt kaunis nahkansa.

Tarinaan liittyi sisarvainajankin muisto.

Vappu oli riihenpurnusta ruumenia noutamassa, hänen palatessaan
tiheiköstä saaliineen. Riihen oven edessä oli kelkassa koppa, kopassa
oli ruumenia ja lisää toi Vappu. Sukkela ajatus pistihe hänen päähänsä.
Vapun huomaamatta kätki hän ketun ruumeniin, meni sitte tupaan ja istui
vakaana miehenä pöydänpäähän syömään. Tuli Vappukin koppaneen perässä
tupaan ja rupesi nostelemaan ruumenia haudesaaviin. Sieltä tulikin
kettu käsiin. Hui, hui! siinäkös kiljaistiin. Akkunaruudutkin
helähtivät ja Perttu vakuuttaa vielä tänäpäivänäkin kiljahduksen
kuuluneen hänen korviinsa Ali-Tuomon pihalle... Eläisi Vappu vielä,
niin tänne Topias olisi viekotellut hänet emännöitsijäksi itselleen.
Olisiko tullut? Ihan varmaan! Sadat kerrat päivässä laulelisi Vappu:

    "Ja se rakkaus, ja se rakkaus!"

Turkit lämmittivät ja unonen tuli lämpimän kanssa. Topias luki
ehtoosiunauksensa ja nukkui.

       *       *       *       *       *

Palatessaan aamulla kirkosta meni hän Simon luokse, mutta tämä ei ollut
kotona. Kun Topias tuli puolipäivän saarnasta, nukkui Simo niin
sikeästi, ettei herännyt, vaikka Topias häntä pudisteli ja huuteli
hänelle korvaan. Vasta iltakirkosta tultuaan sai Topias hänet hereille
ja ylös.

"Isäsi oli aamu-uninen, äitisi on iltauninen, vaan sinä näyt tulleen
molempiin." Topiaan ääni oli loukattu, vaikka koetti leikkiä lyödä ja
iloiselta näyttää.

"Täydyin valvoa kauan illalla." Simo rohkeasti valhetteli.

"Missä olit aamulla?"

"Isäntäni asioilla."

"Työntoimessa pyhänä, juhlapäivänä!"

"Ei sitä auta sielua säästää, ku..."

"Älä noin puhu."

"No veikkonen; mitäs sitte ahdistat?"

Simo siivosi itsensä, joi pullollisen olutta ja tuli reipasmieliseksi.
Topias vaati:

"Lähdetään meille nyt."

"Mennään; minä ensin käyn tallissa."

Simo meni ulos, viipyi tallimatkallaan liiemmäksikin.

Kotiin tultua otti Topias kahvikeittimet käsille.

"Älä vaan minua varten keitä." Simo samassa otti punssipullon
taskustaan. "Minulla on tässä..."

Topias ei voinut salata mielipahaansa.

"Niinhän sinä juot kuin sateenkaari", sanoi hän ja kaatoi vettä
pannuun.

"Ei se tee mitään. Minä olen terve ja teen työtä kuin juhta."

"Totta puhut."

"Ei tämmöinen vattuvesi miestä mäkeen vie."

"Liian keltaistahan tuo on vattuvedeksi."

"Sitäkin on monenlaista. Tuo tänne lasi, juomalasi."

Simon täytyi juoda kahviakin. Keskusteltiin etupäässä kauppaliikkeestä.
Simo neuvoi Topiaalle tukkukauppiaan, joka myö parhaita tavaroita
helpoimmista hinnoista. Siltä Alekseikin ostaa suuret ostonsa. Topiaan
ei tarvitse juuri muuanne mennäkään rahoineen. Rihkamia tosin täytyy
ostella sieltä ja täältä, mutta niihin ei suuriakaan mene, niin
hyötyisiä kuin kaupassa taas ovatkin. Tukkukauppias on läpiviisas mies
ja ken häneltä kerran ostaa, ostaa toistekin. Kenelle hän kerran antaa
laskun päälle tavaroita, sen silmille hän ei lennä, vaikka jäisikin
maksamatta määräpäivänä. Yhdellä silmäyksellä katsoo hän ihmisen
lävitse, siksipä voi hän antaa tavaraa tuntemattomallekin velaksi.
Tähän asti on hän katsonut oikein..."

"Minä teen siis vaan elinkeino-ilmoituksen ja ajatan tavaraa
tukkukauppiaan puodista, niin olen kauppamies."

"Niin teet ... tuo tavaraa vaan. Ostajat, tietääkseni, tulevat itse."

"Ole huoletta niiden suhteen. Ostajia minä haen vaikka toreilta ja
kaduilta, joll'eivät muuten tule."

"Entä muuttokirjasi?"

"Kuulutettiin tänäpäivänä ensi kerran ja Tapani ne tuo kuin tulee
kaupunkiin... Jätä se punssipullo."

Simo oli täyttänyt lasin, aikoen viedä sen huulilleen.

"Jos minä sen jätän juomatta, niin minä en puhukaan sinulle..." Samassa
hän tyhjensi lasin.

"Puhu nyt suusi puhtaaksi. Minua niin pahoittaa..."

"Puhun kun puhuuki. Käydessäsi viime syksynä täällä en vielä juonut
punssia, en oluttakaan, minä vaan ajattelin yöt päivät tuommoista
pientä puotia kuin tuon oven takanakin on. Ajattelin kuinka
tukkukauppias katsoo minua noitasilmillään, kuin menen vähine rahoineni
hänen puheilleen. Minä luotin hänen silmiinsä, että ne taaskin näkevät
oikein ja rakentelin, rakentelin lakkaamatta... Mutta rakennukset
sortuivat romahtaen kuin näin hänet..."

"Kenet!"

"Puhun sinulle kaikki. Kuule, tämän talon isäntä on rikas."

Topiaasta tuo oli yhdentekevä, hän ei vastannut huomautukseen mitään.

"Kuuletko hän on summattoman rikas."

"Sinähän sitä hoet."

"Ja hänellä on tytär, yksi ainoa tytär, joka saa kaikki ne summattomat
rikkaudet, mutta kuuletko...?"

Simo keskeytti lausunnon ja kaatoi punssia lasiin. Topias ei
yrittänytkään estää häntä.

"Mitä mutta? Tämän talon isäntä on rikas; luonnottoman rikas; ja
hänellä on yksi ainoa tytär, joka perii kaikki isänsä summattomat
rikkaudet. Mitä sitte?"

"Niin on, juuri niin on. Minä tunnen isän hyvin, tyttären paremmin. Isä
on laatumies, tytär sula pyhyys, sula viattomuus, mutta..."

Simon muoto synkistyi, hän löi kädellä otsaansa ja työnsi kauniit
hiuskähäränsä pörröön.

"Eihän puheestasi tule totta eikä vettä; aina tulee mutta."

"Jumapeukko! kiivastui Simo. Hän on hih ... hih ... hihhulilainen!"
Sanat tulivat repäisemällä. "Isät, äidit, tyttäret kaikki he ovat
hihhulilaisia, yhtä kovia uskossaan, kuin maalain tuomio
päätöksissään."

"Semmoisiako, jotka jakelevat synninpäästöjä toisilleen ja
kirkonmenoissa pääasiallisesti suutelevat." Topias oli hänkin kuullut
uskonlahkolaisuuksien erinomaisuuksista.

"Juuri semmoisia niin. Jumapeukko! He jakelevat synninpäästöjä ja
suutelevat... Kuule, vaihtaisitko sinä uskoa?"

"En, kerralla sanottu."

"Etkö edes näön vuoksi, leikillä?"

"Ei usko ole mikään leikinasia; ei siitä saa leikkiä tehdä."

"Mutta hihhulilaiset eivät suvaitse julkisyntisiä, suuria syntisiä.
Heidän seastaan karsitaan juopot, varkaat... Mutta Kiesus auttakoon!
He ovat kaikki hihhulilaisia!"

"Ettäkö ovat asiat niin?" Topias oli kuullut ainoastaan pahoin
puhuttavan ja parjauksia laadittavan heistä, kuten vääräuskolaisista
ainakin.

"Jos olisit köyhä, toisen orja ja jos uskonvaihto, ulkonainenkin
uskonvaihto, pelastaisi sinut köyhyydestä ja orjuudesta, etkö sittekään
suullasi tunnustaisi...?"

"En, niinkauan kuin henki kulkee rinnassani, niinkauan tunnustan minä
isäini uskoa, sydämmellä ja suulla, mielellä ja kielellä."

"Ja kuitenkin pelkään minä sinua."

"Mitä?"

"Kuule, tytär suosii minua ja isänsä ei ole kylmäkiskoinen minulle. Ja
vaikka hän olisikin karsas minulle, vaikka hän vihaisikin minua, ei se
auttaisi mitään, sillä hän epäjumaloi siksi tytärtään. Isä määräsi
näiden huoneiden vuokran viideksikymmeneksi markaksi. Se on liian
paljo, sanoi tytär, neljässäkymmenessä on kyllä. Olkoon sitte, myönsi
isä. Eihän nuo hyvät ole. Mutta ne korjataan, lisäsi tytär; edellinen
kauppias aina valitti kosteutta... Kuule orjan päiväni loppuisivat,
minä en tarvitsisi tehdä juhdan tavoin työtä, sillä tytär tulisi
kanssani kihloihin, hän tulisi vaimokseni, mutta yhdellä ainoalla
ehdolla; minun pitäisi sitä ennen kääntymän heidän uskoonsa,
hih ... hu ... lin uskoon."

Simon ääni oli toivoton, katse tuskainen...

"Äsken sanoit pelkääväsi minua. Mitä sillä...?"

"Niin, näetkös, minä pelkään ... et sinä arvaa mitä minä jo pelkään."

"En, en kuolemaksenikaan."

"Minä pelkään, että kuin hän näkee sinun sielusi sisään, sydämmesi
soppiin, niin kylmenee hän minulle. Hän vie sinut, eli sinä viet hänet
ja minä jään paitse... Paitse summattomia rikkauksia. Jumal'avita!
Järkeni oli pimitetty, silmäni sokaistu, kuin toin sinut tähän taloon,
hänen lähelleen. Nyt en minä enää voi nukkuakaan..."

"Olet mieletön, olet juovuksissa..."

"Olenko minä mieletön?"

"Olet."

"Sano tuo kerran vielä, sano oikein kovaa."

Simon posket hohtivat; huulet olivat lujasti yhteenpuristetut; silmissä
näkyi kiihkeä hurjuus.

"Sinä olet mieltä vailla; sinä olet hullu."

Simo remahti nauramaan.

"Hullu minä olenkin niin", virkkoi hän sitte makealla äänellä. "Mikä
muu minä olisinkaan kuin hullu."

"Täytyykö sinun tuon kaiken tähden juoda punssia ja olutta. Pakoittaako
hän sinut juomaan?"

"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei heidän seassaan kärsitä juoppoja,
julkisyntisiä. Kuin joudut puhelemaan hänen kanssaan -- hänet tunnet
mustasta puvustaan, nöyrästä olennostaan ja silmistään. Oi niitä
silmiä! Semmoisia ei näe alttaritaulujenkaan kuvilla -- ja jos
puheissanne satutte minuun, niin älä virka hänelle mitään
olutpulloista, punssipulloista. Minä pyydän, älä, Luojan tähden, virka
sanaakaan. Etkö?"

"En, joll'ei kysy."

"Puhutko sitte?"

"Puhun; vähän minä valhettelemaan..."

"Nyt on vasta helvetti!"

Vihan vimmassa ja hammasta purren syöksyi Simo ovesta ulos.



V.


Maanantaina ryhtyi Topias toimiin. Hän teki elinkeino-ilmoituksen,
osteli vanhoja hyllyjä, vanhan tiskin, vaa'an, punnuksia, vieterikellon
ja muita sentapaisia kapineita. Täydellisen kirjanpidon hän heti
alotti, merkiten kaikki ostetut paksuun, omatekoiseen kirjaan.

Tiistaina olivat hyllyt paikoillaan, tiskillä oli vaaka punnuksineen,
harja, kyynärä, veitsi, sakset, harmaata paperia ja punainen lyijykynä.

Monta markkaa oli kalustoon huvennut. Muutaman pennin oli kukin kapine
maksanut ja monta pientä puroa tekevät suuren joen.

Keskiviikkona osti hän tukkukauppiaalta kahvia, sokeria, nisujauhoja,
silliä ynnä monta arvokkaampaa ja kalliimpaa kauppatavaraa, mutta ei
puoti vielä näyttänyt puodilta: hyllyt olivat niin hyvin kuin tyhjät.
Yhdenkin askeleen sai astua, yhdenkin kerran sai kukkaron avata,
ennenkuin tukkeutuivat tavaroilla täyteen, ennenkuin jokainen loma oli
osansa saanut.

Perjantain iltana oli puoti kauppakunnossa. Oli kultasilmäisiä
silmäneuloja, oli virkkalankaa, nappeja, ryynejä, perunajauhoja,
siirappia, silakoita, oli vähä joka lajia tavallista tavaraa.

"Paljo vielä puuttuu," sanoi Topias, asettaessaan makeistötterön
sikuripöttyjen viereen, "mutta on moni vähemmälläkin alkanut."

Sitte luki hän rahojensa tähteet. Puoti oli pieni, mutta markan
poikineen se ahmasi, joten rahavarain jäännös oli pieneksi käynyt.
Suurimman osan sai tukkukauppias, sai kahteen tuhanteen... Mitä oli
kuitenkaan hänen kauppansa tukkukauppiaan kaupan rinnalla? Yhteen
nurkkaan mahtuisi koko puoti, vaikka kolmea tuhatta kaikessa
pienuudessaan tavoittelee.

Iltatyökseen kiinnitti hän kyltin puodin oven päälle. Suurilla
ruskeilla kirjaimilla seisoi siinä:

    Siirtomaiden tavaran kauppa.
    Topias Yli-Tuomo.

Lauantai-aamulla, kello kuusi, sytytti hän valkean puodin lamppuun ja
meni ulos. Kirjaimet näyttivät niin kehoittavaisilta... Sittehän ihme,
joll'eivät tule ostamaan, sittehän ihme, joll'eivät huomaa uutta,
äskentullutta...

Jonkun kymmenen askelta käveli hän katua alas päin; tuntui tuulevan
suoraan vastaansa, mutta käännyttyään takaisin ei puhaltanutkaan
selkäänsä, vaan oikeaan korvaansa ja ihan puodin lähellä kävi tuuli
häntä vasten kasvoja.

"Kas, miten tuuli juonittelee täällä," ihmetteli Topias itsekseen.
"Elämästä ei ole mihinkään, joll'ei tiedä, mistä päin kulloinkin
tuulee. On kuin hullu myllyssä..."

Muurin ja seinän välistä löysi hän romukaluksi jätetyn, samean
läkkipultin. Käyttäen arpakirjaa kaavana leikkasi hän siitä liuskan,
käänsi sen toisesta päästään putkeksi. Veisti sitten halosta kepin,
teki kepin toiseen päähän tapin ja asetti siihen liuskan putkestaan.
Suutenaulan vielä löi tapin päähän niin ei päässyt liuska putoamaan,
hukkumaan. Aamuhämyssä, ihmisten vielä maatessa, kiipesi Topias katolle
ja naulasi kepin päädynharjaan kiinni.

"Hyvä ja halpa", lausui hän tuulensuunnan perille päästyään. "Yhtä
hyvin näyttää tuulen kuin Ali-Tuomonkin tuuliviiri."

Ali-Tuomon tuuliviiri oli kuutta syltä pitkän tangon päässä. Ja tanko
oli Helan kamarin edessä, akkunan kohdalla...

Päivän valjettua ei yhdeltäkään ohikulkijalta jäänyt huomaamatta
tuuliviiri. Pienet pojat pysähtyivät joukossa tähystelemään sitä ja
uutta kylttiä.

Topias istui tiskin takana matalalla jakkaralla, kädessään oli punainen
lyijykynä, edessään harmaata paperia. Elääkseen virallaan, voittaakseen
ruokarahat ja hyyryn kaupallaan, tarvitsi hänen myödä joka päivän
osaksi tavaroita vähintäin viidenkolmatta markan edestä. Muuten...

Kello kilahti vieterinpäässä, ovi aukeni ja ensimmäinen ostaja tuli
puotiin. Hän oli keskiaikainen vaimo, ennen aikojaan lakastunut kovissa
sielun ja ruumiin kärsimisissä. Kurttujen vaot olivat syvällä otsassa,
kasvoissa oli keltaisenvoipa väri, käsissä näkyivät suonet suurina. Hän
osti ryyniä, silakoita, kahvia ja sokeria, yhteensä kolmen markan
edestä.

Vaimon päästäessä auki esiliinan kolkkaa, johon rahat olivat solmitut,
kysyi Topias;

"Oletteko naimisissa?"

"Olen," vaimo hiljaa vastasi.

"Onko teillä lapsia?"

"On kaksi, tyttö ja poika."

"Ovatko ne vielä kylläkin pieniä?"

"Ei ... tyttö käy kansakoulua, poika on nuorempi ja on kotoolla."

"Entä miehenne, mitä työtä hän tekee?"

Vaimo ei vastannut, katsoi vaan lattiaan. Topias uudestaan kysyi;

"Onko hän sairaana?"

"Ei ... hän on Katajanokassa ... vankeudessa..."

Henkäämällä lausui vaimo sanat. Ei ollut voimaa siirtää silmiä
lattiasta, ei ollut voimaa lähteä menemään. Vilmehti niin silmissä,
polvet tahtoivat pettää siinä seisoissakin...

"Ja teillä on kaksi lasta, poika ja tyttö. Odottakaas hiukan."

Topias meni toiseen huoneesen, toi sieltä Martan lähettämät kalat ja
kaksi rieskaa.

"Katsokaa, tässä on aivan hyvää rasvaista lahnaa, mutta minä en ole
suolaisen kernas. Ottakaa te nämä, muuten kuivuvat ja pahentuvat."

"Tuhatta kiitosta!" Vaimo kääri kalat ja rieskat esiliinaansa. "Tuhatta
kiitosta!"

"Ei kestä kiittää... Te olette ensimmäinen ostaja. Tulkaa täst'edeskin,
tulkaa rahattakin, sillä tänään jää minulta juustonkappale, huomenna
lihanpala. Minä en heitä niitä hukkaan, vaan säästän teille, käykää
vaan useasti..."

Ostajia ei tullut satamalla, mutta tipahteli niitä päivän pitkään tuon
tuostakin. Poikkesi puotiin työmiehiä ostamaan venäjänlehtiä, tuli
pesijävaimoja ja pieniä tyttöjä ostamaan saippuaa ja kahvia markkasen
ja puolimarkkasen edestä.

Penni on pennin veli. Kuin Topias illalla, kellon lähennellessä kuutta
laski rahat, ensimmäisen päivän sisääntulot, sai hän kolmetoista täyttä
markkaa ynnä pennejä päälle. Tulos tyydytti häntä, kymmenen prosenttia
niistä teki täsmälleen yhden päivän vuokran. Ruokarahojakin olisi
tullut, ainakin yhden aterian osaksi, jos olisi ollut antaa kaikkea
mitä pyydettiin. Yksi pyysi kalapippureja, niitä ei ollut, toinen
kirjoitusmustetta, sitäkään ei ollut. Puuttuvat tavarat kirjoitti
Topias toisaalta paperille, päättäen lähimmässä tulevaisuudessa tuottaa
niitäkin ynnä muuta lisäksi, sen verran kuin itse muistaa ja kukkaro
kannattaa.

Kellon ollessa neljännestä vailla kuusi kirjoitti hän erityiseen
pääkirjaan: Helmikuun 8 p. kolmetoista markkaa, siis vaillinkia
kaksitoista markkaa.

"Kesän tultua," lausui hän sitte ja korjasi kirjan, "käy kauppa
tietysti paremmin, sillä silloin tulee Pohjanmaalta ja Savosta miehiä
tänne työnansioille pilvenpimeenänsä."

Topias aikoi jo sulkea ovet ja sammuttaa lampun, kuin kyökissä
näkemänsä nuori tyttö, mustane pukuneen ja kauniine haaveellisine
silmineen, tuli puotiin.

"Minä olen oman talon väkeä," sanoi hän, "ja tulen kuitenkin vasta näin
myöhään ensi kerran ostamaan teiltä. Ei syyttä sanotakaan, että
likimatkaiset useinkin myöhästyvät kirkkomatkalla..."

Vaatimatonta, tavoittelematonta ylevyyttä oli tytön olennossa,
teeskentelemätöntä suloa äänessä... Omituisella avomielisyydellään
lausui Topias:

"Simo on minulle puhunut teistä."

Haaveelliset silmät näyttivät vieläkin haaveellisimmilta.

"Onhan teillä perunajauhoja."

"On, on kultasilmäisiä silmäneuloja ja paidannappejakin."

"Sittehän teillä on kaikkia, mitä tällä erällä tarvitsenkin."

Topiaan punnitessa perunajauhoja tuli joku pyytämään viittä pulloa
olutta.

"Ei ole olutta", vastasi Topias.

Hakija lähti.

"Ettekö otakaan puotiinne olutta kaupaksi?"

"En; ei olut ole mitään tarpeellista."

Topias meni ulos, löi akkunaluukut kiinni, ja tuli sisään, sulkien
puodin ovet tullessaan.

"Joko te nyt lopetatte kaupan?"

"Jo; kello käy seitsemättä ja lepopäivä on alkanut. Juotteko teetä
kanssani? Minä osaan olla emännöitsijänäkin."

"Älkää pahastuko, en minä nyt voi jäädä, mutta tulkaa te meille iltaa
viettämään... Simokin ehkä tulee myöhemmällä. Ja" -- hän tarjosi
kätensä Topiaalle -- "sanokaa minua nimeltäni Johannaksi."

"Mielelläni... Tämän viikon muina iltoina olenkin ollut väsyksissä,
vaan tänään en väsynyt, tänään ei ole työ tappanut."

Topias otti käteensä lampun ja saattoi Johannaa pimeän huoneen ja
pimeän eteisholvin lävitse pihalle. Siinä tämä uudisti kutsun.

"Tulkaa noista takimmaisista rappusista," sanoi hän, osottaen suurta
lasikuistia rakennuksen perällä, "ja kääntykää ensimmäisestä vasemmasta
ovesta sisään."

Käytyään kylpemässä keitti Topias puuroa iltasekseen. Kylpy oli ollut
hyvää ja hyvältä maistui puurokin. Topi vaan puuttui. Olisi poika
viittäkin vuotta vanhempi, niin...

Siistittyään itsensä meni hän vierailemaan Johannan luo. Vastaanotto
oli sydämmellinen. Vanhempi vaimo, jonka kyökissä oli nähnyt, oli
Johannan äiti. Hän ja miehensä puhuivat eri murretta kuin Topias, ja
yleensä vähän vanhempaa ja vahvempaa suomea... Vaimo oli yhtä pieni
kuin miehensäkin. Topias katseli heitä kuin perhoispariskuntaa.
Suurenpuoleinen huone, johon Johanna hänet vei, oli sisustettu
maukkaasti. Aistikkaisuutta oli joka puolella, vaan loistoa,
ylellisyyttä ei missään. Albumeja, hengellistä ja kaunokirjallisuutta
oli pöydällä punaisissa ja mustissa kansissa. Kylmä kauneus oli
kadoksissa, kodikasta, viihdyttävää oli joka nurkassa. Värit olivat
sikin sokin. Punakantinen albumi oli mustalla pöydällä, mustakantinen
kirja valkoisella pöydällä. Jäykkä järjestys ja säännöllisyys oli
poissa sekin. Yksinäisiä tuoleja oli siellä täällä lattialla ja sohvan
edessä, monen pöydän lähellä seisoi suuria kukkia. Huoneessa tuntui
rauhalliselta ja tuo rauha kuvastui asujamissakin. Äkkinäiset tunteen
ilmaukset, mielenpurkaukset, hätäiset liikkeet olivat kuulumattomia,
näkymättömiä. Yhtä hiljaisella äänellä kuin he puhelivatkin yhtä hiljaa
ja meluttomasti kulkivat ovissakin. Mutta tasamielisyys, maltillisuus
ei ollut kuolettavaa, kylläännyttävää. Siinä oli sielullista ja
korkeampaa rikkautta. Uskonnollisuus oli heissä lihana ja verenä,
ulkonaisena ja sisällisenä ihmisenä.

"Olitte viime pyhänä kolme kertaa kirkossa," virkkoi isäntä, kun he
olivat asettuneet teepöydän ympärille.

"Olin", vastasi Topias. "Vanhassa kirkossa kuulin semmoista soittoa ja
laulua, ett'en muistanutkaan olevani maan päällä."

"Onko teillä sisaria ja veljiä?" kysyi emäntä.

"On minulla veli, hän pitää taloa kotona, oli minulla sisarkin, vaan
hän kuoli; vanhempani ovat myöskin kuolleet."

"Onko veljenne nainut?"

"On; hänen vaimollaan on sisar, minun ikäiseni."

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Johanna.

"Helka. Veljeni nimi on Tapani, vaimonsa nimi Martta. Martalla ja
Helalla on veli, Perttu."

"Vai Helka... Minä tahtoisin tuntea hänet. Onko teillä hänen
valokuvaansa?"

"Ei ole; mutta kyllä hän tulee tänne kesällä..."

"Onko veljellänne lapsia?" kysyi isäntä.

"On yksi poika, Topias niinkuin minäkin, kävelee ja puhuu jo
jotakuinkin."

Isäntä johti keskustelun Simoon, Topias kertoi lyhykäisesti Simon
onnenvaiheet. Hänen kertoessaan nousi Johanna kaatamaan teetä
kuppeihin.

"Älä enää", kielsi emäntä, "menee jo lautaselle..."

"Kovuutta on Simo saanut kokea maailman hartioilla," puheli isäntä,
"mutta voimia on lainattu ylhäältä samalla mitalla, niin ettei hän ole
sortunut. Korkeimman sormi on käynyt lankana hänen elämänsä lävitse.
Jokaisen ihmisen elämässä löytyy lanka, semmoinen ohjaava käsi... Sen
turvissa ei huku. Lanka on ehjä, vahva, sormi juuri silloinkin mukana
kuin me jo luulemme olevamme syvimmässä syvyydessä, auttamattomissa.
Uskottekohan...?"

"Niin minä juuri uskonkin. Kuin ei vaan ihminen hellitä sormesta, niin
kaikki tapahtuu parhaaksemme, hyväksemme. Sattumaa ei ole sitte
ensinkään, vaan se suurempi viisaus, se ohjaava käsi, lanka, sormi on
aina kohtalon määrääjänä, onnen määrääjänä."

"Parikymmentä vuotta sitte tulimme vaimoni, Johanna ja minä
Pohjanmaalta tänne kaupunkiin. Johanna oli silloin rintalapsi, vaimoni
ja minä olimme maallisesti ja hengellisesti köyhiä. Nyt on meillä yllin
kyllin, nyt ei meiltä puutu kumpaistakaan... Simonkin..."

"Simo rakastaa paljo äitiään," keskeytti Johanna, autuaallinen riemu
haaveellisissa silmissä.

Isännän oma tekemä harmooni oli huoneen perällä. Topias sitä katsoi
usein ja kertoi sitte kuinka Tapani ja Helka osaavat soittaa
kanteletta, edellinen virsiäkin numerojen mukaan, jälkimäinen
kansanlauluja korvakuulosta. Teeskentelemättä meni Johanna harmoonin
eteen, soitti ja lauloi hengellisen laulun: "Mä tiedän portin avoimen,
mi kultasaliin johtaa."

Hänen laulaessaan säettä: "Kuin portti auk' on mulle myös," tuli Simo
sisään. Säkeen kertauksessa muutti Johanna yhden sanan. Katsoen Simoa
silmiin lauloi hän:

    "On auk', on auki _sulle_ myös."

Simo ei sietänyt katsetta, vaan loi silmänsä laattiaan. Johanna silloin
nousi ylös, meni ja toi hänet teepöydän ääreen Topiaan ja emännän
väliin, jossa itse oli istunut.

Puhe kääntyi kauppias Aleksein rouvaan. Tämä oli onnellisesti kestänyt
hengenvaarallisen leikkauksen, josta leikkaaja lääkärikään ei rohjennut
mennä edesvastaukseen.

"Lääkärin poismentyä tänä aamuna lahjoitti kauppias tuhatta markkaa
kaupungin köyhille," tiesi Simo.

"Liekö sitte Jumala saanut äyriäkään, ei kenkään huoli kysyä,"
muistutti isäntä.

"Isä, isä! Kuinka niin sokeasti tuomitset?" torui Johanna. "Sydän on
salattu kappale. Isä, isä!"

Aika kului nopeaan; kello oli paljo, kuin vierailijat nousivat
lähtemään.

"Minä jään kanssasi yöksi," virkkoi Simo Topiaalle.

"Tuletko sitte huomenaamulla?" kysyi Johanna, antaessa kättä Simolle.

Tuskin kuultavasti vastasi Simo:

"Tulen."

Sanomaton onni näkyi haaveellisessa katseessa, jonka Johanna, lupauksen
saatuaan, loi Simoon. Tämä sieti katsetta kauemmin kuin taannoin.

Simo ja Topias valvoivat vaan lyhyen hetken vieraisilta tultuaan
ja asettausivat sitte levolle. Huone oli pimeä, hopeakello
raksutti pöydällä ja Topias nukkui muistellessaan Johannaa ja
perhoispariskuntaa.

Mutta Simo ei nukkunut ennen aamupuolta hiukkaistakaan, käänteli vaan
rauhattomasti vuoteella.

"Ei, minä en mene," sanoi hän tuskallisesti, kääntyen oikealta kyljeltä
vasemmalle, "sillä minä en voi, minä en julkea tehdä häntä
onnettomaksi. En saata särkeä, sortaa, murtaa... Ei, minä en mene."

"Mutta minä menen, minun täytyy mennä," jatkoi hän samassa, kääntyen
vasemmalta kyljeltä oikealle, "sillä minä tahdon tulla rikkaaksi, minä
täydyn välttämättä rikastua..."

"Olisinhan mieletön, joll'en menisi. Tulkoon lopuksi mitä tahansa.
Ainakin köyhyys ja orjan päivät loppuvat..."

Keitettyään aamulla kahvin, valmistihe Topias lähtemään kirkkoon. Simo
oli ollut harvapuheinen heräämöstänsä saakka, katseli yhteen paikkaan
pitkät ajat, katseli Topiastakin niinkuin kummitusta.

He erosivat pihalla. Siinä kysyi Simo:

"Puhuitteko minustakin illalla?"

"Puhuimme."

"Mitä?" Simon ääni oli pelonsekainen; hän katseli epäilevin silmin
Topiasta. "Mitä puhuitte minusta?"

"Puhuimme Jumalan sormesta askeleissasi, elämässäsi."

Simon katse muuttui, ääni rauhoittui.

"Vai Jumalan sormesta askeleissani, elämässäni. Vai semmoisia puhuitte.
Minä menen nyt Hannan kanssa. Tästä lähin käyn joka ilta luonasi.
Hyvästi nyt! Tänään tavataan vielä."

"Mene vaan Hannan kanssa, mene niin useasti kuin työstäsi joudat. Ja
käy luonani joka ilta, ole kanssani joka yö."

Topias kiirehti kadulle. Ihmisiä riensi kirkkoon, kirkonkellot alkoivat
soimaan. Harrasmielisesti nosti hän, syntymäseutunsa tavan mukaan,
lakkiaan juhlallisille äänille.

Laiha herra, kiiltävine housunpolvine ja kyynäspäine ynnä ohrariihen
tomun värisine, taitteellisine hattuine, käveli kadun toisella
vierellä, vaanien ja kurkistellen Topiasta aina Vanhan kirkon ovelle
asti. Siihen hän jäi. Topiaan palatessa kotiin seurasi herra häntä
taaskin Kalastajakadulle, aina portin kohdalle asti, tarkasteli
kylttiä, tuuliviiriä ja pyörsihe vasta sitte menemään, tyytyväinen hymy
huulien sopissa.



VI.


Uudet olosuhteet eivät saattaneet Topiasta luopumaan Yli-Tuomon
tavoista. Tänäänkin oli hän noussut ylös pari tuntia ennen päivän
kajastusta, eli samaan aikaan, jolloin Tapani tavallisesti meni talliin
hevosille eteen panemaan.

Kaksi tuntia olivat kuluneet kirjeen kirjoittamisessa kotiin. Kirje oli
vielä auki; kuoressa oli Helan nimi.

Päivemmällä taas eksyi ostajia puotiin. Topias, tottunut kuin oli
luomaan iloa, hupia, omasta kohdastaan, tuli puolitutuksi jok'ainoan
kanssa. Mitatessaan, punnitessaan kyseli hän ostajan kotiolot, ammatin,
jopa toimeentulonkin. Pieni vihjaus sitte vaan ja kauppias kertomaan
itsestään, alottaen tietysti Yli-Tuomon talosta ja lopettaen Topiin,
joka viiden vuoden kuluttua tulee sedän luokse asumaan ja kouluja
käymään.

Tietämättään ja tahtomattaan Topias sillä lailla varasti sydämmiä.

"Se on puhelias mies ja hyvä mies," päättelivät vaimot ja miehet
yksimielisesti.

Päivä oli puolessa; Topias silmäili rahaloodan pohjaan.

"Jos näin hurjaan kilahtelee iltaan saakka." sanoi hän, "niin vaillinki
saa kun saakin käpälät, pitkät käpälät."

Sitte meni hän puuhaamaan itselleen päivällistä ja jätti oven puotiin
auki. Iltasella keitettyä puuroa oli vielä vadissa.

"Siitä tulee oiva päivällinen, kun sen vaan paistaa voissa," sanoi hän
ja teki valkean ruuhenmuotoisen huoneen kakluuniin.

Topiaan syödessä tuli laiha herra puotiin sangen törkeän näköisenä.

"Kas, kruununsihteeri! Hyvää päivää vaan!"

Sihteeri tuli ilomielelle, hykerteli käsiään, muutteli jalkojaan,
keikisteli ja pokkuroi.

"Että vielä tavattiin! Minä olen monta kertaa ajatellut teitä; minä
puhuin komisariuksellekin..."

"Kuka olisi viime syksynä uskonut, että täällä piti tavattaman? En
ainakaan minä."

"Enkä minä, vaikka sata suuta olisi sitä vakuuttanut. Oletteko kauankin
olleet täällä kauppamiehenä?"

"Parahiksi viikon."

"Vai viikon vasta... Olkaa hyvä ja punnitkaa minulle..." herra siristi
silmiään ... "puoli naulaa naatriota!"

"Naatriota; mitä se naatrio on?" Topias katsoi keltaisempaa silmää.

"Se on semmoista ainetta, joka palaa ainoastaan vedessä."

"Löytyykö semmoistakin ainetta?"

"Löytyy hyvinkin."

"Ei sitä meillä vaan ole."

"Vaivattu! Ja kävelin näin pitkän matkan." Hän astui samassa askeleen
sillitynnyriin päin.

"Te olette tainneet käydä isot koulut." Topias yhä katsoi keltaisempaa
silmää.

"On sitä tehty sitäkin."

"Kenties akatemian oville asti."

"Valehtelematta."

Herra astui toisen askeleen sillitynnyriin päin. Topias katsoi häntä
sinisempään silmään ja kysyi:

"Pidättekö sillistä?"

"Pidänkö sillistä? Oh! Enhän minä muuta söisikään, komisariuskin..."

Topias ei kuunnellut loppuun, sillä sanat olisivat ehdottomasti
saattaneet hänet katsomaan sihteeriä keltaisempaan silmään, vaan
valitsi suurimman sillin, jonka käsiinsä sai, ja nosti sen
vehnäleivälle.

"Syökää, syökää leivän kanssa, sillä paljaaltaan on se liian
suolaista."

Kursailematta murjasi herra sillin poikki ja alkoi syömään
mieliruokaansa! Se meni sitä kyytiä; hän ehti syöneeksi ennen Topiasta.

"Ettekö tekin pidä sillistä?"

"En; ennen minä syön puuroa; puuro ja velli vasta ruokia ovatkin."

"Eivät janotakaan; minua jo janottaa. Antaisitteko yhden pullon olutta?
Minä kaikella kunnialla..."

"Ei ole olutta." Topiaan ääni oli melkein ynseä. "Vettä on
karahviinissa."

Sihteeri huomasi tehneensä virheen, mutta hän paranti sen oitis.

"Eikä ole oluesta lukuakaan," sanoi hän ja korjasi kalanroiskeet. "Vesi
on parempaa, terveellisempää."

"Sitä juovat herrain hevosetkin."

"Puhutte viisaasti kuin Salomo. Vesi on ... vettä, vanhimpia voitehista
piti sanomani."

Herra ei hätäillyt lähtemään, vaan katseli, kiitteli tavaroita ja
kyseli hintoja. Kaikki oli hänestä hyvää ja mieluisata, yksin
värjäämättömät kahvipavutkin olivat muka kuninkaallista laatua.

"Sanokaapa, oletteko olleet oikein ylioppilainen?"

"Hm!" yrähti sihteeri tavattoman salamyhkäisesti.

Topiaasta tuo oli yhtä kuin suullinen vakuutus ja hän kysyi josko
sihteerillä olisi aikaa ja halua opettaa hänelle luvunlaskua, yhden
tunnin päiväänsä.

Sihteerillä oli molempia. Yhdessä vuodessa lupasi hän tehdä ihmeitä,
opettaa kaikki suuretieteen salaisuudet Topiaalle.

"Jos tunnin päiväänsä laskemme, niin tulevana vuonna tähän aikaan te
kykenette tekemään vaikka almanakan!"

"Minun aikani vaan ei sovi muulloin kuin aamusilla. Illalla minua
unettaa ja päivällä on minulla, paitse kaupantekoa, senkin seitsemää
sivutyötä, pitää keittää, tomuttaa, pestä ... vaan aamulla kuudesta
seitsemään..."

"Sopii ihmeen hyvin, kun sovitetaan. Aamulla ovat ajatuksetkin
terävämmät."

"Sitä minäkin. Tulkaa sitte huomenaamulla, kello kuusi."

"Minuutilleen tulen."

"Kai palkasta sovimme."

"Sovimme niinkin." Sihteeri loi ahneen silmäyksen sillitynnyriin.

Hän oli jo lähtemäisillään, toinen käsi ovenripussa, toinen
takinlakkarissa, kuin Topiaan huomio kiintyi hänen pukuunsa, samaan
syksyiseen vaatteukseen.

"Kuinka te tarkenette noin ohuissa?" Äänessä kuului pelkkää sääliä.

Hämille vähääkään joutumatta selitti sihteeri, ett'ei maailmassa ole
muita kuin syitä ja seurauksia. Hänessä oli keuhkotaudin vikaa, ei toki
arveluttavassa määrässä ja lääkäri oli määrännyt taudin alun
tukehduttamiseksi ohuen, keveän puvun käyttämistä ja raittiin,
kylmähkön ilman nauttimista. Kahmaten takkinsa rintapieltä vakuutti hän
olevan täysivillaista likinnä ihoa.

"Taitaa olla tehokaskin parannuskeino, hyväkin lääke."

"On kyllä, mutta uskoa siinä vaan kysytään."

Illemmällä tuli isäntä ja emäntä tervehtimään Topiasta. He
nauroivat ... että Johannakin olisi tullut, mutta Simo on kielitellyt
ja mielitellyt. Tuolia ei muka löytyisi neljälle hengelle...

"Totta se onkin, kolme tuolia meillä vaan onkin."

Topias tarjosi vierailleen kahvia leivän kera. Hiljaisella, vaan
ylenpalttisella ilolla kertoi isäntä veljestään. Veli oli merimies ja
oli sairastanut Liverpoolissa useampia viikkoja. Eilen tuli kirje
veljeltä ja kirjeessä oli ilosanoma, suuri ilosanoma, veli paranee, on
jo terve. Avoveden tultua pyrkii hän tänne, kotirannoille.
Vuosikymmeniin ei ole käynytkään kotomaassa. Johanna ja setänsä eivät
ole koskaan nähneet toisiaan, muuten kuin valokuvissa, eivätkä
puhutelleet toisiaan muuten kuin kirjeissä. Hengenelatuksen eteen
taistellessa ohjasi Herra nuoremman veljen meriä purjehtimaan, vieraita
valtakuntia ja vieraita kansoja näkemään, vanhemmalle totiselle soi Hän
vakaantuneet, perheelliset olot, omassa maassa, oman kansan keskellä.
Johanna on monet kerrat vaatien pyytänyt setää tulemaan edes yhdeksikin
vuodeksi asumaan heidän kanssaan, on helpottanut vaatimuksensa
kuukaudeksi, viikoksi. Ja nyt toivonsa toteutuu. Meri ja Johanna ovat
veljen rikkaus, hänen kaikkensa. Kuin hän elämänsä ehtoolla luopuu
toisesta rakkaasta, tapahtuu se toisen rakkaan eduksi. Johannan ja
heidän luokse tulee hän silloin asumaan, kertoilemaan Johannan
pienokaisille, mitä kaikkia hän on nähnyt avarassa maailmassa. Kunpa
vaan kevät tulisi, kunpa vaan laineet rupeisivat loiskimaan.

"Johannan kärsivällisyyttä se kovin koettelee... Minulla on tässä
teille tuomisia." Emäntä antoi Topiaalle pienen vastakirjan, jonka
Johanna oli tehnyt ja jonka kannessa seisoi isännän ja Topiaan nimi.
"Huomisesta alkaen ostamme yksinomaan teiltä, sikäli kuin tarpeemme
soveltuvat teidän tavaroihinne."

"Ja tilin teemme kerran kuukaudessa. Saitteko hyvät tuomiset?"

"Sain, hyvät sain." Topias katseli kauniin pyöreitä kirjaimia
vastakirjan kansilehdessä.

"Kyllä Johanna pitää huolen, että sivut täyttyvät, sivu ja päivä siitä
olen varma, hänellä on tuhatta tarvetta viikossa. Hm, ei se
neljäkymmentä markkaa ole suuri herra. Se on kuin kädessä, että saatte
minulta joka tilissä toiset neljäkymmentä lisää; minä tunnen väkeni."

"Tuttavamme työmiesperheet tulevat myöskin ostamaan teiltä,
kirjoittakaa nyt kotiinne, ett'eivät sure siellä..."

"Minä jo kirjoitin, mutta en ole joutanut viemään sitä postiin."

"Mennään meille; Johanna toimittaa sen omansa ohessa."

Johanna kirjoitti kirjettä, heidän mennessä samaan suurenpuoleiseen
huoneesen, jossa lauantai-ehtoon olivat viettäneet. Pöydällä oli albumi
auki; siihen hän katsoi milloin vaan nosti silmänsä paperista.

"Tuo tuossa on veljeni," sanoi isäntä, osottaen Topiaalle
pienikasvuisen miehen kuvaa Johannan kuvan vieressä.

"Minulla on huonoja uutisia sinulle," jatkot hän nostaen Johannaa
leuasta, kuin tämä jo oli saanut kirjeen valmiiksi, "ja sangen huonoja
uutisia. Sanonko ma?"

"Sano nyt."

"Ajattele, kauppamiehen tuuliviiri on pyörinyt koko päivän ympäri
yhtäänne päin juuri kuin myllyn päällimäinen kivi. Äsken vaivasimme
päätämme mitä tuo mahtanee merkitä ja pääsimme kun pääsimmekin viimein
asian perille. Se tietää sitä, että..."

"No sais kuulla."

"Jäät tänä keväänä lähtevät kovan, hirmuisen kovan pohjatuulen,
pohjanmyrskyn kanssa. Tuuli, myrsky, ajaa veden samaa tietä kuin
jäätkin. Liverpoolista ei päästä, pohjaltaan pehmeämutaisen meren yli
minnekään ei reellä eikä rattailla. Kaikki meret päiväntasaajan
yläpuolella ovat kuivina ja setäsi on vankina. Tuuli ei käänny kuuteen
kuukauteen. Ja kuin kerran kääntyykin, niin neljänkymmenen asteen
pakkanen käy perässä, jäähdyttäen..."

Johanna hänet keskeytti, asettamalla etusormensa hänen huulilleen.

"On se niin ... mutta kauppamiehellä on ja kirje."

Topias otti kirjeensä esille, isäntä huomasikin, että se oli vielä
auki.

"Tule tänne istumaan," sanoi hän vaimolleen, "Johanna lukee ensin oman
kirjeensä, sitten..."

Johannan kirje oli pitkä ja lapsellisen puhdasta iloa täynnä; mutta
viimeinen arkki loppui samassa kuin alkoikin ja Johanna sulki joutuin
kirjeensä. Isäntä heti nauramaan:

"Kerronko teille kenestä siinä viimeisessä arkissa puhuttiin? Siinä
puhuttiin yhdestä nuoresta, kauniista, sievästä..."

Johanna otti Topiaan kirjeen käteensä, katseli paksuja kirjaimia sen
kuoressa.

"Helka Yli-Tuomo... Saako tätä lukea?"

"Nythän tulitte valeesta kiinni; kotiinne sanoitte kirjoittaneenne."

"Kyllä sen lukea saa, mutta ei siitä saa vähällä selvää."

Katseltuaan kirjeen kertaalleen lävitse luki Johanna:

  "Rakkaat Omaiseni!"

  "Minä voin hyvin ja olen joutunut hyvien ja kristillisien
  ihmisten katon alle. Lauantaina alotin myömään puotissani.
  Tule Tapani kaupunkiin ja tuo minulle jauhoja, ryynejä,
  herneitä, voita ja mitä muuta sentapaista vaan on aitoissasi
  liikenemään. Ota Pertulta lisää, että saat lajia suolaiseen
  kalaan asti. Helka voi myöskin lähettää tänne valkoisia ja
  puolivillaisia kankaitaan myötäväkseni. Katso perään Martta
  ett'eivät pane Topia reikätuoliin, jossa voi vioittaa rintansa
  ja kävellä jalkansa vääriksi; täti älköön puhelko vaillinaisia
  sanoja, vaan sanokoon sanat täydesti, ett'ei vaan tule pojasta
  sorakielinen. Teitä siunaamatta ei nuku milloinkaan.

                                                      "Topias."

"Menette nyt yhdessä viemään kirjeet postilaatikkoon", puheli isäntä ja
auttoi Johannaa pukeutumaan. "Ehkä parasta, että menette sinne Vanhan
kirkon puoleen. Luullakseni Simokin juuri tällä minuutilla lähtee
viemään kirjettä äidilleen... Tulkaa sitte kaikin kauniisti tänne,
täällä on illallinen valmiina."

Hän työnsi Johannan ja Topiaan menemään.

       *       *       *       *       *

Vaillingit pienenivät pienenemistään. Viikon keskipaikoilla pääsi
Topias jo kahteenkymmeneen markkaan, lopussa täyteen toivottuun
summaan. Iloissaan kuin sisääntulot harppasivat viiteenkolmatta
markkaan, kestitsi Topias opettajaansa; kruununsihteeriä, sinä ehtoona
keittoruo'alla ja kahvilla. Sihteeri kiitti ja kunnioitti talonpoikia
maasta taivaasen. Talonpojat ovat maan suola, maan voima, talonpojilla
on talot ja rahaa, viisautta ja jäntereitä!

Seuraavan viikon alussa tuli Tapani kaupunkiin. Topias otti veljensä
avosylin vastaan. Tapani ehti vaan yskähtelemään kuin Topias riisui
hevosen, vei sen talliin, toi vettä kaivosta, heiniä ja leipiä reestä.

"Mennään nyt sisään... Kuinka poika jaksaa?"

"Hyvin, ei muuta sanoa tule."

"Entä Helka; onko hän vielä sairas?"

"Ei juuri."

"Mutta ei tervekään; niinkö."

"No ... vähä pahoinvoipa ... joskus."

"Miksi ei tullut kanssasi lääkärin luo?"

"Ei ihminen pidä joka janoon juoman eikä joka hätään huutaman."

Tapani huomautti vielä, että karja on hoidettava, askareet tehtävät. Ei
kotoolta joudeta lähtemään milloin vaan...

"Mutta jos tulee yhä huonommaksi."

Veli sitä ei uskonut. Ja jos niin käy, pahenee eikä parane, niin
sopiihan sitten tulla; jonakuna kevätkauniina päivänä, jolloin karja jo
on laitumella.

Kesken keskustelua piupahti kello vieterinpäässä.

"Minäkin tulen katsomaan sinun riihtäsi!"

Tapani tuli puotiin. Oivallinen järjestys, joka siellä vallitsi, teki
hyvän vaikutuksen häneen. Puoti tosin oli pieni ja tavaraa vähäsen,
mutta kokonaisuudessaan se oli sievä. Tavarakin oli hyvää, ei ollut
turhia korukaluja eikä rahanviettelijöitä.

Kello kilahti taas. Hyvin veli osasikin puida riihtänsä, lyödä
sitomansa...

"Vieläkö väität ett'ei meikäläisistä ole kauppamiehiksi?"

"En, en sano enää... Sinä olet ikäänkuin luotu kauppiaaksi, solkutat
suutasi jokaiselle ja lasket lukua kuin vanhakin patruuna."

"Minäpä tunnenkin ostajani ja luvunlaskussa saan opetusta."

"Mutta pienet, kovin pienet ovat täällä paikat. Tuo asuinhuoneesikin on
soukka, pimeä. En minä vaatisi vihamiestänikään asumaan siinä."

Mitä Topias siitä huoli, kosk'ei haitannut kauppaa, itse elinehtoa.
Kauppa vaan käy, niin viiden vuoden päästä asutaan Kauppatorin lähellä,
suurissa huoneissa. Ja Topi tulee kouluja käymään...

"Ohhoo! Etpä sinä vähiä tuumailekaan."

"Provastiksi minä koulutan pojan."

"Kyllä sinä olet hyvällä alulla ja alku työn kaunistaa, mutta, hm..."

Tapani ei voinut pelkältä rahallisesta kannalta arvostella veljen uutta
tointa. Koko heidän suvussaan ei ollut maansa myöjää, onnensa
tavoittelijaa, vaan vanhoja auramiehiä olivat kaikki, tyvestä oksiin
saakka. Mikä sitte veljen noitui? Ahneusko? Ei sekään. Kukaties
ajattelemattomuus. Eipä sekään. Joka hänet tuntee, tietää myöskin,
ett'ei tuhmuus liioin... Jos ei se ole yksinkertaisuutta, lapsellista
toiminnan halua, joka piankin murenee, niin sitte sitä ei tule eikä
ymmärrä...

Johanna lähetti isänsä kutsumaan heitä talonpuolelle. Tapani
vastusteli, mutta isäntä ja Topias poukuttivat siksi että saivat hänet
lähtemään.

Johanna, joka Tapanissa oli odottanut saavansa nähdä Topiaan, ehkä
vielä suurennetussa muodossa, ihan hämmästyi tervehtäessään
pienikätistä, sirovartaloista ja liukasliikkeistä miestä, yhtäläisyyttä
ei huomannut muualla kuin silmissä. Katsanto ja silmät olivat
täydellisesti samat kuin Topiaallakin.

Koko illaksi anasti Johanna itselleen keskustelun ohjakset. Hän
pyöritteli puhetta Helan ympärillä, mutta niin hienosti ja taitavasti,
ett'ei kukaan hoksannut, miten yhä puhuttiin yhdestä ja samasta
henkilöstä. Väliin oli peittona Topi, väliin Martta, väliin järvi, mikä
vaan milloinkin paremmin verhosi.

"Poika osaa ikävöidä sinua," lausui Tapani. "Ensimmäisinä päivinä
lähtösi jälkeen puhui hän maatapannessaankin sedästä."

"Pelkään vaan, että unhottaa," epäili Topias.

"Mitä vielä?" väitti Johanna. "Helka pitää muiston vireillä, puhuu
monta kerta päivässä sedästä."

Tapani ei tyytynyt harmoonin katselemiseen loitommalta. Hän meni sen
viereen istumaan, paineli valkoisia näppäimiä alas. Isäntä meni
harmoonin eteen ja soitti yhdellä sormella virren nuotin.

Sitte vaati hän Tapanin ja Topiaankin soittamaan.

"Olisi Helalla aikaa tulla tänne joiksikuiksi viikoiksi," toivoi
Johanna, "niin soittaisimme virsiä ja lauluja."

"Ja sitte sinä hakisit Topiaan nostamaan tätä peliraukkaa rekeen,"
virkkoi isäntä, "Helan rekeen. Ja sanoisit minulle: Nyt isän täytyy
ostaa tuhannen markan pianon, Sillä lailla sinä kiertäisit
tarkoitustesi perille. Enkä minä sano sen vuoksi, että minulla itse
asiassa olisi sitä vastaan. Tällä ijällä ihminen ottaa useinkin pitkän
silmän oman silmän avuksi. Jos harmoonin niin käy, kuten Johanna
toivoo, niin näen minä nyt jo pitkällä silmälläni, että se jonkun
vuoden kuluttua seisoo suuren tuvan perällä. Tupa oli ihkasten uusi ja
sen akkunasta nähdään Korsijärvelle. No ... sitte on Joulu. Olkia on
lattialla, pystyvalkia palaa, nuori vaimo soittaa jouluvirttä. Kuinka
se kaikuu suuressa tuvassa! Samassa ajetaan hevosella pihaan, Nyt ne
tulivat, huutaa Topias ja ryntäikse vaimonsa kanssa pihalle. Siellä on
hevoskuormallinen kaupunkilaista herrasväkeä, pientä ja suurta... Entä
vanhat? kysyy Helka. Tuonne jäivät Yli-Tuomoon, vastaa Johanna. Nyt
näette, ett'ei minulla itseasiassa ole mitään sitä vastaan. Tulkoon
Helka meille muutamiksi viikoiksi ja laskekoon Johanna sitte Topiaan
nostamaan harmoonia... Tuolta Simokin tulee, kysykää häneltä, hän lukee
teille saman luvun..."

Emäntä meni Simoa vastaan.

"Vahinko, ett'et tullut viittä minuuttia ennen", sanoi hän ja otti
molempiin käsiinsä Simon käden. "Teimme nyt juuri hauskan matkan, oli
Joulu ja tähtitaivas..."

"Olinko minäkin mukana?"

"Olit ja ensimäisessä reessä."

Vieraat viipyivät kauan onnen ja rauhan kodissa. Hyvästijättäissä ei
Johanna antanut kättä Tapanille, jotta ei tämä millään muotoa voi
huomenna, ennen kotiinlähtöä, olla käymättä talonpuolella.

Topias luovutti sängyn Simolle ja veljelleen, asettuen itse maata
lattialle, johon oli tehnyt sijan omien ja yövieraiden turkeista. Hän
nukkuikin heti. Simo ja Tapani puhelivat vielä hyvän kuuron.
Viimemainittu tunnusti, että kotoolla on oltu puolisairaita, siitä asti
kuin veli tänne lähti. Mutta huomenna, kuin hän ennättää kotiin,
haihtuvat kovimmat huolet. Oli Jumalan onni, että veli joutui
tämmöiseen taloon.

Kuin Simo huomasi, että Tapani epäili hänen jollakin tavalla
vaikuttaneen Topiaan lähtöön, kertoi hän kirjeestä, jonka
äkkiarvaamatta sai ynnä epäilyksistään ja puolinaisista kielloistaan,
jotka julki lausui uhkarohkealle.

Tapani uskoi Simoa. Jos talossa olisi edes kaksi tytärtä, niin sitte
olisi juonet olleet juonessa...

Isäntäväestä Simo sitte vielä jutteli paljo, mutta yhden asian hän
kokonaan salasi: heidän uskonsa.

Aamulla, ummelleen kello kuusi, tuli kruununsihteeri. Katsellen häntä
karsaasti kysyi Tapani pöyhkeällä äänellä:

"Kuka Toohonen te olette?"

"Hän on kruununsihteeri, minun opettajani," selitti Topias. "Hän
kirjoittaa nelistämällä ja laskee lukua kynättä paremmin kuin muut
kynällä."

Sihteeri sai heti tilaisuuden näyttää ylistettyjä taitojaan, sillä
Simon mentyä pyysi Topias häntä kirjoittamaan hintaluettelon Tapanin
tuomille maantuotteille ja Helan kankaille.

Mahdikkaassa asennossa, pää viisausasteettain vähän oikeaan kallellaan,
juoksutti hän Tapanin sanat paperille sitä mukaan kuin ehtivät
ilmoille. Yhteissumma, jonka Topias tuli niistä maksamaan, oli samassa
sekin valmis.

"Hyvin meni," kiitti Tapanikin; "meni kun kuopiolaisen hevosen juoksu."

Käytyään isäntäväen puolella hyvästi sanomassa -- Johanna lähetti
tulikuumia terveisiä Helalle ja vanhukset kielsivät suremasta veljen
perään -- ja ostettuaan veljen puodista ostokset, rupesi Tapani
kiirehtimään lähtöä. Sihteerikin oli avuliaana valjastamisessa.
Erotessa antoi Topias Tapanille loistavan paperiin käärityn paketin,
muistuttaen samalla:

"Kuljeta sitä varovasti."

"Mitä vaarallista siinä sitten on?"

"Onpahan vaan namusia ja leikkikaluja Helalle ja pojalle."

"Hienoa on päällä, mitä sitte sisässä lieneekään?"

"Hienointa, kauneinta mitä olla saattaa. Monta jalkajuonta on toinenkin
poika sen kautta tehnyt."

Tapani arvasi kuka se toinen oli ja katsoi ystävällisemmin, joka oli
kaiken aamun ollut kuin armojen alla.

"Onko kirjoitusta muuallakin kuin kuoressa?"

"On, ja viljasti onkin."

"Kuka takaa vaikka olisi rakkauttakin."

"En ainakaan minä", rohkeni sihteerikin yhtyä pilapuheesen. "Rakkaus,
rikkaus kukoistavatkin vaan talonpoikain riveissä!"

Hyvästijättäissä antoi Tapani kättä sihteerillekin. Topiaalle sanoi
hän:

"Älä torku toimissasi, äläkä laske silmiäsi minuutiksikaan häppärään
täällä muurahaispesässä. Joka täällä torkkuu toimissaan, hänelle tulee
piankin luu eteen.

"Ja sauva käteen."



VII.


Hyvinä kaupanlisikkeinä olivat jauhot, ryynit eli kaikki Tapanin tuomat
maantuotteet. Myymäpalkkiokseen otti Topias niistäkin kymmenen
prosenttia, mutta harvoin niitä saatiin torilta samalla hinnalla kun
Kalastajakadun kauppapuodista. Vaillinkipäiviä ei enää tullut
ainoatakaan, päinvastoin tuli ylirahoja viikon kuutena päivänä niin
paljo, että pyhäpäivänkin osaksi tuli sisääntuloa toivottu
viisikolmatta-markkanen.

Työmiesperheet, jotka ostivat puodista, sanoivat kauppiaan olevan ihan
heidän väkeänsä, kosk'ei myynyt viinejä, oluvia ja koska pyhitti
lepopäivän. He toivat tuttavia muassaan ja siten muodostui rengas,
jonka tarkoituksena oli Topias Yli-Tuomon menestyminen ja edistyminen.
Helan kankaatkin menivät pian kaupaksi. Isäntä ja Simo ensimmäiseksi
ehtivät saada vesiharmaasta vaatteet itselleen.

"Mikähän lienee? Kaikki muut tulevat uudestaan, mutta hän ei tule,"
lausui Topias itsekseen eräänä aamuna.

Se, jota kaipasi, oli ensimmäinen ostaja, kellertävällä värillä
kasvoissaan. Päivä oli mennyt, toinen tullut jo monta kertaa ja kuivan
ruo'an tähteitä oli häntä varten koossa.

"Mikähän lienee syynä, ett'ei tule?" kysyi Topias toistamiseen
itseltään, vieden samalla ruoan tähteet kylmään huoneesen, ett'eivät
kuivuisi ja pahentuisi.

Sitte meni hän talonpuolelle ja pyysi Johannaa puotiin siksi ajaksi
kuin itse kävisi kaupungilla kauppatoimissa.

Kotiin tullessaan tapasi hän kivensärkijän laahaamassa kaduilla ja
porteissa pitkää vartaloaan. Kasvonsa olivat vaaleammat kuin syksyllä
eikä niissä näkynyt yhtään nuorta arpea. Hän tunsi heti Topiaan ja
kysyi siivolla äänellä:

"Saisinko puhua teille asiani?"

"Puhukaa, puhuen seikat selvenevät."

Mies alkoi puhumaan työmiehen kurjasta tilasta työttömänä aikana.
Kivimies, jos kukaan ihminen, on talvella kylmässä kelkassa, hädän,
puutteen...

Topiaalla ei ollut aikaa kuunnella loppuun.

"Jos asianne on kiireellistä laatua," sanoi hän ja lähti menemään,
"niin tulkaa puotiin Kalastajakadulle."

Tunnin kuluttua seisoi mies puodissa. Topias maksoi hänelle vanhan
velkansa, viisitoista penniä ja virkkoi puheen aluksi:

"Ostakaa te nyt minulta jotakin."

"Ei ole rahaa, kuin ei ole työtä."

"Niin, kivet ovat lumen alla."

Topias aikoi juuri kysyä miten on keuhkojen terveyden laita ja onko
lääkäri määräyksissään voinut mennä noin pitkälle vaatteuksen suhteen,
kuin jo mies pyysi markkaa lainaksi.

"Eihän minun rahaa sopisi, mutta..."

"Jos nyt tämän kerran."

Topias pisti etusormensa punnuksen hakaan, nosti siitä vitkalleen monta
kertaa. Pitikö hänen antaa, vaiko ei? Markka on pieni raha, mutta --
ajatus tuli kuin huumaus -- sillä saa monta lasia palo ... viinaa!

"Ei, en minä anna rahaa, mutta... Topiaan ääni oli päättäväinen;
punnuskin kolahtaen putosi ristille.

"Miksi ette anna? Pelkäättekö ett'en maksa?"

Topias ei virkkanut mitään, pisti taas etusormen hakaan ja nosteli
punnusta. Jos olisi pyytänyt tavaraa, vaikka viiden edestä... Miksikä
juuri pyysi rahaa? Raha on kovasti hupaa, harva sitä osaa hoitaa, ani
harva osaa sillä menetellä järkevästi. Mutta, toisaalla ajatellen, jos
ulkonäkö pettää, jos hän ei olekaan joutava, ratti; entäpä jos onkin
tositarvis. Mitäs sitte? No sitte hän maksaa sen. Siinäpä nähdään mikä
hän on. Jos se menee paloviinaan, niin se menee mentyään ja mies on
kunnoton, anturajuoppo.

"Hekää, tässä on." Topias antoi miehelle teräväsyrjäisen markan,
myntätyn samana vuonna, jolloin Topi oli syntynyt.

Polvet letkassa ja pää luuhassa lähti kiviensärkijä pois. Hän oli
löytänyt paistin, lihavan paistin, josta leikkaa kerran suuren
kimpaleen. Aikaa vaan tarvitaan ottaa avuksi, ett'ei pääse luisumaan
käsistä. Malttia vaan!

Parin päivän perästä sai Topias markan takaisin ja kiitoksia kasvuiksi.
Markassa oli terävät hampaat ja sama vuosiluku.

Kaksimarkkaa, jonka lainasi seuraavalla kerralla, maksoi mies niinikään
viivyttelemättä.

"Kas vaan, on samallainen lovi numeron vieressä kuin siinäkin, jonka
teille lainasin." Topias näytti sormellaan lovea; kiviensärkijä
ihmetyksissä katseli, ottipa rahan käteensäkin, käänteli sitä
sinipunaisen nenänsä edessä.

"Totta tosiaankin! kuinkahan onkin niin sattunut?"

Sitte hän lainasi viisi markkaa; piti sitä lainassa viikon ja maksoi
taas. Topias sai kouraansa kolme markan kappaletta, pieniä hopeita ja
kuparia. Kaikista päättäen ei mies ollutkaan ratti, anturajuoppo.
Tulkoonpa toinenkin, jotta on niin vähä vaatteita yllä ja niin paljo
arpeja naamassa ja maksakoon velkansa yhtä rehellisesti.

Kului taas viikko. Ulkoolla oli kova pakkanen ja kylmä tuuli.
Kiviensärkijä tuli kierosilmäisen miehen seurassa puotiin ja pyysi
saada puhutella kauppamiestä kahteen kynteen. Topias vei hänet
asuinhuoneesen, jättäen oven auki perässään. Kuin tuomittu seisoi
kumppani paikalla liikahtamatta vieterikellon alle.

Supattamalla kertoi kivien särkijä vaimonsa kuolleen yöllä. Voidakseen
saada vainajan kunniallisesti haudatuksi tarvitsisi hän rahaa
kaksikymmentä markkaa, voidakseen käydä surusaattoon, tarvitsi hän
saada lainaksi vaatteetkin. Työt ovat olleet onnettoman huonoja,
vaimovainaja oli ollut kivulloinen ja sairastanut pitempiä aikoja,
useampia vuosia. Kaikki on syöty, pisin sormi on aina täytynyt pistää
suuhun. Surkea totuus on, että vihkimäsormus ja vaatteetkin ovat siten
vähä vähältä, yksi toisensa erään tipahtaneet ... taikinakaukaloon!

"Kyllä saatte." Topias otti piirongista rahat. "Mitä vaatteita
sitten...?"

"Saisin nuo turkit, päällyssaappaat ja..." Mies katsoi umpikuorista
kelloa, joka oli pöydällä.

"Niin, niillähän voittekin mennä surusaattoon. Onkin tuima metsämiehen
ilma, ei nyt karvanen paina... Ottaisitteko kellonkin?"

"Ottaisin. Muutamia harvoja tuttaviani vaan kotoutuu luokseni vainajan
muistoa viettämään; mutta pienienkin pitojen isäntä näyttää nääliöltä
kellotta."

"Eihän tuo siitä pahene."

Rahojen lisäksi antoi Topias miehelle turkit, saappaat ja kellon.

"Tuokaa ne vaan pian takaisin, tarvitsen niitä joka päivä."

"Kyllä tuon ylihuomenna. Ja rahanne saatte keväillä, heti kivitöiden
aljettua."

Kierosilmäinen kumppani otti kantaakseen saappaat. Näytettyään
ystävällistä naamaa Topiaalle, lähtivät miehet tiehensä.

Illalla tuli Simo Topiaan luokse. Hän oli iloherkkänä kuin viritetty
viulu. Nähtyään ett'ei turkkia ollut naulassa eikä kelloa pöydällä,
sanoi hän:

"Kuule mies! Mitenkä olet elänyt?"

Topias alkoi puhua lumesta, kivistä ja kivulloisuudesta ja
taikinakaukalosta. Hänen äänensä oli uskollinen, mutta Simo nauroi,
niin että hyrski.

"Voi jotta mun illalla! Ja minkä muotoinen hän oli?"

"Pitempi minua ja..."

"Pitempi sinua! Älä uskomattomia puhu."

"Vähä pitempi minua ja arpeja kasvoissa."

"Arpeja kasvoissa! Soita sormillasi nyt kuin kellosi joit."

"Etteikö toisikaan takaisin?"

"Niinkuin ne kädestäsi annoit, niin ne menivät. Hari kontista kelloa,
turkkia ja kahtakymmentä markkaa."

"Vastaatko mies puheesi?"

"Vastaan, teen vaikka kirjat päälle."

Topias rupesi puhumaan yhdestä markasta, kahdesta markasta ja viidestä
markasta. Ulkonäkö niin pian pettää, se oli vähällä pettää hänetkin. Ja
yksi synti varkaalla, mutta yhdeksän kuulijalla.

"Rahan hän saikin pitemmäksi aikaa, mutta ylihuomenna tuo hän turkit
jo..."

"Kun ei olisi vaan laulua."

"Pois pahat puheet, panettelut. Onko hauska sulhasena?"

"On; ei sitä osaa vaan sanoin selittää."

"Juodaanko teetä?"

"Juodaan."

"Ja kerrotko sitte minulle, miten jouduit tutustumaan Annasi kanssa?"

"Enkö ole siitä jo puhunut?"

"Ei, et sanaakaan..."

Topias ryhtyi toimeen, teki tulen ja pani vettä pataan. Kuin he sitte
joivat teetä, kertoi Simo:

"Se oli syksyllä, vähän sen jälkeen kuin olit ollut täällä kaupungissa.
Olin tehnyt koko päivän rajusti työtä, mutta väsymystä en tuntenut
laisinkaan. Illalla sain toimekseni viedä muutamia kirjeitä
postilaatikkoon. Ilta oli kaunis, tuhannet lähdet tuikkivat taivaalla,
ohut hämäryys oli kaduilla, mutta moniaan minuutin perästä nousi kuu.
En mennytkään kotiin. Ajattelin äitiäni, muistelin lapsuuteni aikoja ja
kävelin. Mitään päämäärää ei kävelylläni ollut, astuin yhdeltä kadulta
toiselle kadulle, käännyin vasempaan ja oikeaan, aina miten vaan
sattui. Sitte tulin syrjäkaupungille. Meri levisi eteeni. Laivoja oli
ankkurissa, niistä yksi kolmimasto rannempana muista. Lyhdyn valkea
loimotti sen kannelta. Katsoin kelloani; se ei ollut vielä
kahdeksaakaan. Oli kuitenkin mielestäni sopiva aika kääntyä kotiin.
Lähdin niin kävelemään, mutta en pitänyt kiirettä. Katu, jota kävelin,
oli syrjäkatu. Yhtään ihmisolentoa ei näkynyt. Minulle se oli
nautintoa. Olin kulkevanani Korsijärven kuusikkoa, hongikkoa, olin
näkevänäni järven, sen poukamat, sen niemekkeet."

"Mutta yht'äkkiä kuulin laulua. Seisahdin ja katsoin etäämmä.
Humalaisia miehiä oli tulossa vastaani. Käynnistä ja lakeista tunsin
heidät merimiehiksi. En ole pelkuri. Miestä ja miehen voimaa en pelkää,
mutta teräkalua, sitä minä pelkään. Tiesin varmasti, että jos käyn
heitä vastaan, niin alottavat riidan. Yksi painava syy oli jo se, että
kävelin samalla puolen katua kuin hekin, toinen ja painavampi se, että
ylivoima oli heidän puolellaan."

"Koska onnikin oli niin suotuisa, että olin seisahtunut portin
kohdalle, niin kytkin sisuni ja puikahdin portin taa. Raosta saatoin
nähdä heidät. Portin lähellä seisahtivat he sytyttämään papirossiaan.
Eellimäisinä oli kaksi leveänaamaista karhua, perässä kaksi nuorta
heitukkaa ja keskellä soria mies, käsi nuoren tytön kaulalla. Laskekaa,
hyvät miehet, minut pois, laskekaa Luojan tähden, tyttö sammaltaen
rukoili. Laskemme, kun tulet ensin kanssamme käymään tuolla
kolmimastossa, sanoi ensimmäinen karhu. Ja kun juot minun kanssani
siskonmaljat, lisäsi toinen. Ja istut minun polvellani, pitkitti soria
mies. Hyvät miehet! Eikö teillä kenelläkään ole sisarta? Voi taivaan
Jumala...!"

"Enempää en kuullut. Samassa sekunnissa seisoin minä karhujen edessä
silmä silmää vastaan. He hämmästyivät. Minä käytin hämminkiä hyväkseni.
Silmänräpäyksen ajassa makasi toinen karhu verissä päin porttipatsaan
juuressa, toinen kadulla katkotuin käsin. Soria mies hellitti kätensä
tytöstä. Kolme pulloa putosi yhtä aikaa päähäni. Tyttö katsoi minua
kuin enkeli. Ylellinen säikähdys oli hämmentänyt tajunnan. Pakene,
pakene, käskin minä, sillä silmissäni alkoi pimenemään ja korvissani
suhisemaan. Hän lähti, juoksi kaksi askelta, käveli kolmannen ja
seisahtui taas taakseen katsomaan. Mene, mene, huusin hänelle. Ja hän
meni. Näin hänen juoksevan, lankeavan ja jälleen ylösnousevan."

"Minulla oli vaan enää kolme vihollista. Pojanheitukoita en pelännyt,
mutta soreassa miehessä huomasin löytäneeni vertahiseni väkevyydessä ja
notkeudessa. Kuitenkin näkyi hän kammoavan rehellistä taistelua eikä
laskenut minua käsiksi itseensä. Minä katsoin taasenkin tyttöä. Musta
pukunsa vielä haamoitti kadun päässä. Silloin toinen heitukoista
paiskasikin pullon minua kohden; se sattui ohimoihin, jalkani rupesivat
menemään ristiin ja minä peräydyin horjuen seinään päin. Mutta samassa
näinkin minä jotain kiiltävätä vaarallisen vastustajani kädessä.
Teräkalun ottaminen tappelussa hurjistuttaa minut aina. Siinä on jotaki
konnamaista. Raivona lensin häntä kohden, pääsin häntä kurkkuun kiinni
ja sain jalkansa sekaisin. Hänen täytyi kaatua alleni; pojat lähtivät
karkuun. Ansaitsisit kuolla, sanoin julmistuneella äänellä ja näytin
puukkoa, joka oli pudonnut viereemme. Minä mahdoin olla hirveän
näköinen, koska hän sulki silmänsä ja mainitsi Jumalan nimeä. Veitsen
vielä muistan heittäneeni kauas, sitte en muista mitään. Kuin heräsin
oli puolenpäivän aika, olin kotonani, rouva seisoi vuoteen vieressä,
minä olin veressä, vuoteeni oli veressä. Rouva ei puhunut mitään,
katseli vaan surullisesti ja nuhtelevaisesti minua ja meni pois.
Hetkisen kuluttua tuli lääkäri. Hän pesi haavani ja otti lasinsirpaleet
pois. Minä nukuin uudestaan ja aamulla olin terve, aamulla menin
työhön. Illalla kutsutti rouva minun luokseen. Hän vakuutti uskovansa,
että se oli ensimmäinen ja viimeinen harhaus. Minua oikein säälitti,
sillä niin liikutettu oli hän. Vielä tänäkin päivänä uskoo hän, että
olin ollut huonoissa paikoissa.

"Ja tyttö, jonka pelastit, oli Johanna."

"Hanna se oli, niin.. Minä sitte eräänä päivänä ajoin tavaraa asemalta
ja hän tuli vastaan. Hän puhui paljo, mutta minä en yhtään kuullut
sanojaan, Erottuamme en tietänyt edes hänen nimeänsä, enkä missä hän
asuu. Siitä päivästä aloin hutiloimaan töissäni, sain nuhteita useampi
päivä. Tiesi miten olisi rouvatta käynytkään. Ja kaiken lisäksi tuli
tytöltä kirje. Hän oli loukkaantunut, kuin en mennytkään kotonaan
käymään, kuten olin hänelle luvannut. Minä en lupausta muistanutkaan.
Parin päivän perästä hän kuitenkin leppyi siihen määrän, että rupesi
lähettämään onnittelukortteja. Niitä tuli joka päivä. Mutta minä tein
yhä työni nurin narin. Missä minä sain tunninkin teuhata, siellä oli
kaikki mullin mallin. Hevonenkin sai kärsiä vuorotellen nälkää ja
janoa. Joll'ei Aleksei olisi luullut, että aivoni kenties tärähtivät
kovista iskuista, niin ei olisi enää rouvankaan esipuheet auttaneet,
vaan olisin minä armotta saanut mennä talosta. Tuli toki loppu sillekin
ajalle, sillä erään kerran tuli kortti, mutta kortissa ei ollutkaan
raamatunlausetta, siinä oli pyyntö, että tulisin 'Pelastuksen Portille'
sinä iltana, kello kahdeksan. Minä menin ja menin hänen kotiinsa.
Vanhukset syleilivät minua ja itkivät ilosta."

"Pahaa aavistaen oli isä samana iltana pukenut ylleen kello yhdeksän,
kuin ei tytärtä jo kuulunut kotia, ja mennyt ulos. Rappusien juuressa
oli tytär maannut kädet ristissä, silmät auki."

"Eräs nais tuttava oli ollut vieraisilla heillä ja tytär oli lähtenyt
saattamaan tuttavaa. Paluumatkalla tulivat merimiehet vastaansa. Yksi
heistä otti väkisin tytön käden kainaloonsa ja kun tämä yritti
huutamaan apua, rupesivat miehet laulamaan. Ihmiset, joita ensin osui
tulemaan heitä vastaan, välttivät jo ajoissa toiselle puolelle katua ja
joka ei välttänyt luuli että tyttö oli humalassa kuin ei kyennyt omin
voimin kävelemään. Syrjäkadulle tultua ei ollut enää toivon
kipenääkään..."

"Ja sitte me tapasimme toisemme usein, ja sitte Hanna rakastui minuun.
Minä lakkasin hutiloimasta... Nyt tiedät mitä ei kukaan muut, paitsi
he, tiedä. Se saatiin pysymään niin salassa."

"Rouvalle sinun pitäisi kertoa..."

"Annetaan olla. Mikä on tapahtunut se on tapahtunut. Se olisi pitänyt
kertoa silloin, että olisi saanut pahan mielensä takaisin... Katsos
nyt, mitä varten minä kampaan hiukseni otsalle."

Simo lykkäsi kehärät ylös. Pitkä ja syvä arpi kulki ohimoiden
päällitse, lähellä hiuksien rajaa.

"Kyllä on ollut kova isku."

"Niin sanoi lääkärikin ja ihmetteli, ett'en paikalla kykertynyt...
Mennään maata. Tällä lyhyellä ajalla olen jo sinusta oppinut
iltauniseksi."

Hetkisen kuluttua oli huoneessa hiljaa. Ei kuulunut kuin tasainen
hengitys ja hopeakellon raksutus.

       *       *       *       *       *

Meni ylihuominen päivä, meni yhdeksän muutakin päivää, mutta
kivensärkijä ei laahannutkaan itseään Kalastajakadun kauppapuotiin, ei
koko kadullekaan. Topias oli kummissaan ja harmissaan. Moinen
muistamattomuus ja leväperäisyys vivahti hänestä hiukan niinkuin
epärehellisyyteen.

Simon kautta tuli asia tiettyviksi talonpuolellakin. Eräänä
päivällistuntina tulivat isäntä, Johanna ja Simo puotiin.

"Mennään nyt edes onnenkokeiksi hakemaan niitä pois," virkkoi ensin
mainittu. "Tottahan edes turkit..."

"Menkää niin," käski Simo, "mutta minä olenkin unhottanut sanoa, ett'ei
tuo laps'kulta edes tiedä missä se kunnonmies, se pitkä roikale,
asuukaan."

Simo nauroi tyrskien.

"Laps'kulta, voi laps'kulta sinua."

"Älä nyt hopota niin paljo." Johanna koetti näyttää vakavalta. "Sano,
isä, mitä me nyt teemme?"

"Mitäs me teemme? Hautaamme naurulla..."

Topias sattui samassa katsomaan ulos. Kadulla näki hän poliisin,
poliisilla oli mustat kulmakarvat ja pulska poskiparta.

"Tuo tietää, missä hän asuu." Topias hyppäsi kadulle ja huusi poliisin
sisään.

"Tiedättekö," kysyi hän sitte, "missä se mies asuu, joka syksyllä
vartioitsi minun hevoistani kirjakaupan kohdalla?"

Poliisi koetti parhaan perään muistutella, vaan ei saanut tapauksen
päästä kiinni.

"Minkälainen mies hän oli?"

"Pitkä kuin humalistosalko; vähä vaatteita yllä ja kasvoissa arpia."

"Ahaa!" Poliisi muisti asian kuin eilisen päivän. "Mitä se veitikka on
jo ennättänyt tehdä?"

Topias kertoi järjestyksessä kivensärkijän teot, tunnollisuudet ja
kunnottomuudet. Poliisi tuli rauhattomaksi niinkuin olisi seisonut
neuloilla.

"Voi veitikas! Tulkaa nyt kanssani. Voi vanha veitikas!"

Toiset jäivät puotiin; Topias lähti poliisin kanssa. Tunnin kuluttua
palasi hän, pyyhkien kylmää hikeä otsastaan.

"Mitä minä jouduin näkemään ja kuulemaan!" Topias veti hiuksiset
kellonperät taskustaan pöydälle. "Siinä on kaikki mitä sain takaisin,
nekin menivät poikki, mutta sainpa kun sainkin ne pois paholaisen
luolasta, parhaat toki sain pois. Minua oikeen viluttaa..."

"Nuo vitjat ovat Helan tekemät. Täällä on kuumaa kahvia. Hanna keitti
tällä ajalla. Juo, että lämpenet", pyysi Simo.

"Vai ovat ne Helan tekemät." Johanna otti vitjat käteen. "Minä jatkan
ne, niin hyvin kuin vaan taidan."

Juotua kahvia kertoi Topias:

"Tiellä jo poliisi ilmoitti minulle, että se mies, se kiviensärkijä
on tuonoin astunut vankilan portista ulos. Silloin minä jo pelkäsin
jatkaa matkaani, mutta menin yhtä kaikki. Ja me tulimme suureen
kivirakennukseen. Mustia miehiä, mustia naisia tuli vastaamme joka
sopessa, joka nurkassa. Kaikki he kävelivät horjuen, kaikilla heillä
oli pistävä katsanto, kaikki he haisivat paloviinalta. Käännytään pois,
sanoin minä poliisille, sillä minua pelottaa tämä talo ja tämän talon
ihmiset. Täällähän on erillaista kuin.. Mies ei saa koskaan pelätä,
vastasi poliisi; käykää kanssani vaan... Me nousimme rappuja ylös aina
kolmanteen kerrokseen. Sitte pysähdyimme ja poliisi rupesi jyskyttämään
nyrkillä oveen. Ryskytykseen vastattiin kiroomalla, vinkumalla. Poliisi
löi yhä kovemmin, uhaten särkeä sapelilla lukon, joll'ei paikalla
avattaisi. Vanha akka, jolla oli silmät kuin koiralla, avasi kiroten
oven eteemme. Tulkaa pois Herran tähden, sanoin minä poliisille, mutta
hän tuuppasi minut edellään huoneesen. Kaksi miestä makasi lattialla,
kiviensärkijä ja hänen kierosilmäinen kumppaninsa. Turkkia, saappaita
ja kelloa ei siellä ollut missään; siellä oli vaan viinaa, viinaa ja
tunkiota ylt'yleensä. Koiransilmäinen akka kiroili ja haukkui meitä.
Hän käski meitä tappamaan itsensä, paistamaan hänet elävältä. Oi, voi,
hän käski meidät syömään silmät hänen päästään. Poliisi tarkasti
huoneen. Hän nosti yhtä likaista ryysyä, laski toista ja helisti
kolmatta, kakluunin tuhvasta löysi hän kellon; hän näytti sitä minulle.
Ei se ole minun kelloni, sanoin minä, minun kelloni oli umpikuorinen
ankkuri. Sitte minä katsoin taakseni. Mustia ihmisiä oli tullut
tungokseen asti avoimen oven eteen. Tulkaa pois, tulkaa Herran nimen
tähden pois täältä, sanoin minä poliisille ja törmäysin samassa mustaan
joukkoon. Kauhean pitkä mies sattui eteeni. Miehellä oli silmät,
odottakaas, akalla oli silmät kuin koiralla, niin jo muistan, miehellä
oli pikkaiset, naskalimaiset silmät, semmoiset kuin tiikerilläkin. Ja
hänellä oli nuo vitjat kaulassa. Tuolla on minun kelloni, sanoin minä
ja tartuin vitjoihin. Linkkuveitsi, tavallinen kääntöpää, tuli
liivinlakkarista eli mistä lie tullutkaan ulos. Mies pihahti ja iski
kyntensä rintoihini. Mutta minä räimäsin hänet toisella kädelläni aina
kolmannen oven alle yhteen mykkärään, toiseen käteeni jäivät vitjat. Ja
sitte minä lähdin. Minä tulin kuin Jumalan tuuli, aina kahdella hypyllä
raput. Taakseni en katsonut ennenkuin kadulla, En minä osaa sitä puhua,
mutta semmoista en minä ole nähnyt maailman päivinä."

Korvat hörpässä oli Simo kuunnellut Topiaan kertomusta.

"Nyt kirjoitat kotiisi," sanoi hän, nauraen että oli tukehtua, "ja
mainitset kirjeessä kaiken tuon. Olen varma, että Helka heti pyörtyy ja
Martta ja Tapani sairastuvat keltatautiin. Parannuttuaan tulee Tapani
tänne kaupunkiin, vankkureilla ja luokkavaljailla viemään kotiin sinua,
laps'kulta!"

"Älä nyt ijäksi." Johanna taas kielsi, töin tuskin voiden itsekään
hillitä nauruaan.

Isännän kellossakin oli sama ääni. Huolimatta Topiaan vakavuudesta
nauroi hän:

"Helpolla siitä asiasta löytää hyvänkin puolen. Mies oli kaikissa
tapauksissa tunnokas, armelias mies. Olisi hänen sopinut ajaa hevosella
tuohon oven eteen ja kauppias olisi kiltisti nostanut rekeen kahvia,
nisujauhoja, sokeria... Epäilemättä!"

"Kuinka teissä on miehiä ilvehtimään." Johanna oli pannut vitjat
kaulaansa ja tuli ihan Topiaan lähelle. "Mene saattamaan Simoa ja
ostakaa sitte yhdessä sinulle uusi kello. Minä olen niinkauan
puodissa."

Ottaessaan rahaa lompakkoon, päivitteli Topias:

"Ei se kipeä, mutta se häpeä. En pitänytkään silmiäni auki, vaikka
Tapani niin moneen kertaan varoitti ja takoi päähäni:

"Tule jo, jok'ei katso silmillään, katsokoon kukkarollaan."

Illalla tuli poliisi puotiin, kirjoitti kellon numeron muistikirjaansa,
kyseli saappaiden ja turkkien tuntomerkit. Toruttuaan kauppiasta aika
lailla siitä ett'ei tämä heti ilmoittanut asiasta poliisille, meni hän
pois, päätellen mennessään:

"Veitikas! Mitä otti ja teki! Mutta sitte minä olenkin Matti, jos en
ennemmin tai myöhemmin tuo niitä käteenne. Vanha veitikas! Sitte syö
kissa kauroja, jos en tuo. Voi...!"

Vasta nyt selvisi Topiaalle kiviensärkijän viisas kavaluus. Markan
terävät hampaat ja kahdenmarkan lovi eivät myöskään olleet sattumia.
Rahat olivatkin samat. Myöntää täytyy, että mies oli viisas ja kavala,
mutta kaikessa viisaudessaan ja kavaluudessaan tuhma, sangen tuhma...

Onnistuukohan poliisi käsittämään ne? Tuskin. Simolla lienee oikein.
Hyvää huomenta niille saa sanoa, niin turkille ja saappaille kuin
kellollekin.

Pitikö asia salata kotiväeltä? Ei. Ilmi se kerran kuitenkin tulee.

Topias haki puodista paperia ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Helalle.
Kirjoitettuaan kaupastaan kuinka se yhä paremmin alkaa kannattamaan,
ilmoitti hän myöskin saaneensa jo maksaa ensimmäiset oppirahat, kuin
lainasi epärehelliselle ihmiselle kellonsa, vaatteita ja pienen summan
rahaa.



VIII.


Talvi oli mennyt ja päivät olivat jo keväisiä.

Tähän asti ei Topias ollut tuntenut ikävää nimeksikään. Tointa ja työtä
oli hänellä puuttumatta. Varhaisina aamuhetkinä lueskeli hän kirjoja,
joita Johanna hänen luokseen toi, päivillä oli hän kauppiaana puodissa,
emäntänä ja piikana kotonaan. Mielensä oli pysynyt kiinnitettynä
aineellisuuteen, käytännöllisyyteen. Pääkirjan numeroilla oli
ihmeellinen lumousvoima silmiin, mieleen.

Mutta kevät teki muutoksen. Päivät, jotka olivat ennen joutuneet iltaan
pian kuin puro putouksessa, alkoivat tuntumaan pitkiltä ja pääkirjan
numerot menettivät ihmeellisen lumousvoimansa. Ajatukset katkoivat
aineellisuuden kahleet ja puodilla, kaupanteolla ei ollutkaan enään
suurta arvoa. Topias koetti ajatuksiaan vangita, mutta ei voinut. Jos
niitä toiselta viereltä solmesi pääkirjaan, niin toiselta jo mennä
viuhkittivat järvelle, kummipojan kehdon viereen ja Helan kamariin.
Monta puuta, monta kiveä, monta mätästä, joiden olemassa oloa ei hän
ennen ollut huomannutkaan, keksivät ajatukset istumasijoiksi itselleen,
levähdyspaikoiksi lennolleen.

Kevätpäivä oli illassa, aurinko alenemaisillaan.

Luettuaan rahat, päivän sisääntulot, otti Topias pääkirjan tiskille,
kirjoitti numerot kirjaan. Kauppa oli käynyt vilkkaasti kaiken päivää,
tuskin puolta tuntia oli puoti ollut tyhjänä. Kuka jätti markan, kuka
kaksi ja niin korkeni summa yli yhdeksänkymmenen!

Tukkukauppias ja Simo olivat kehoittaneet häntä laajentamaan liikkeensä
ja muuttamaan keskikaupunkiin. Mutta Johanna oli kieltänyt kovasti ja
samassa saarnannut tyytyväisyydestä ja ahneudesta. Mitäpä jos ei
huolisikaan Johannan kielloista? Mitäpä jos laajentaisi liikkeensä ja
muuttaisi valtakaupunkiin...? Pääkirjan numerot muuttuivat;
yhdeksänkymmentä markkaa suureni yhdeksäksisadaksi markaksi!

Vieterikello oli vaiti; aurinko paistoi huoneesen oven pienistä
ruuduista. Nojaten kyynäspäillään tiskiin katseli Topias yhä kirjaan.
Hänen huulensa menivät hymyyn, sillä kopeat numerot samenivat,
himmenivät ja niitten sijassa näkyi pitkäripsiset silmät!

"Vielä ei ole päivä lopussa, vielä voisi yksi ja toinen käydä
kaupoilla, mutta minun mieleni on sairas ja ruumiini veltto. Kyntäminen
tai halkojenhakkaaminen olisi minulle nyt hyvin terveellistä."

Topias korjasi kirjan ja rahat, pani oven salpaan ja meni ulos. Lumi
oli roskana ja räystäiltä lorisi vesi. Meren valkoiseen vaippaan oli
aurinko hioittanut sinisiä pilkkuja. Tuulikin oli pehmeätä, tuoreelta
ja makealta tuntui huulissa. Valtakaupungissa se ei olekaan semmoista;
siellä on tuulessa asfaltin hajuakin... Mutta täällä, Kalastajakadulla,
se on puhdasta, etenkin kuin tuulee tuolta mereltä, kuten nytkin. Ja
meri, sehän on kuin Korsijärvi. Kenties jo tulevalla viikolla sulaa
järvi ojan suusta, Tapani vie siihen rysiä ja niitä käy kokemassa
tietenkin Helka!

Taas näki Topias tuliset silmät pitkine ripsine.

"Minä menen Johannan luo, ehkä ikäväni sitten..."

Johanna tuli häntä ovessa vastaan, ilon, onnen taivas silmissä.

"Hyvä että tulit, aioinkin juuri tulla..."

"Minua vaivaa koti-ikävä. Ikävöin järveä, poikaa..."

"Laps'kulta!"

"Jos menisin viikoksi, kahdeksi kotiin."

"Laps'kulta!"

"Ei minun pääni yhtään kiellä, vaikka lähden huomenna."

"Laps'kulta!"

"Nähtyäni järven, pojan ja ... pitkän matkan."

"Kirjoita Tapani tulemaan vankkureilla ja luokkavaljailla."

"Naura vaan, parempi katsoa nauravan suuhun kuin... Sinulla on
silkkiliina päässäsi, minne...?"

"Mennään Simoa vastaan."

"Näin aikaiseen!"

"Tänään hän tulee aikaisemmin. Eikö hän ole puhunut sinulle..."

"Ei Simo enää kykene mitään järjellistä puhumaan. Hän on niin
onnellinen."

"Onko hän niin onnellinen?" Johannan haaveellisissa silmissä oli
verraton riemu. Hän tarttui Topiasta paksuun peukaloon kiinni. "Onko
hän niin onnellinen? Sano!"

"On, on. Onnellinen on sulhasesi."

"Huomenna on kihlajaisemme."

"Tule sitte, kultanen!"

He kävelivät puolittain kiirehtimättä. Topias lupasi kirjoittaa
Helalle, että jättää kaupunkiintulonsa tuonnemmaksi, häiksi. Tapani ja
Perttu voivat tulla maata myöten, Helka ja Topi junassa, päivää,
kahtakin ennen. Jakaisi vaan odottaa...

"Kuukauden. Simo tietää jo mitä rengin leipä maistaa. En minä anna
hänen olla kauemmin kenenkään käskettävänä." Johanna tuli lähemmäksi,
loi kauniit silmänsä Topiaasen ja likisti paksua peukaloa. "Sinä sanoit
hänen olevan niin onnellisen. Älä lue sitä minulle viaksi" -- ääni
muuttui hiljaiseksi -- "mutta minä olen ylpeä hänestä ... ja sinusta!
Oi, minä olen ylpeä kaikista teistä, joiden seurassa hän on kasvanut.
Tiedätkö, toisinaan on Simo juuri niinkuin sinä."

"Kaikki me olemme ylpeitä Simostakin. Marttakin sanoi jouluna..."

Topias keskeytti lauseensa ja hiljensi äkkiä askeleitansa. Heidän
kohdallaan kadun toisella puolella, oli kolme pientä poikaa kuumassa
käsikähmäkässä keskenään. Kaksi isompaa näkyivät olevan liitossa, joten
pienin taisteli ylivoimaa vastaan. Pieni urho, joka torjui lyöntejä ja
antoi lyöntejä, oli Josu. Päättäen sanoista, joita kahakassa
vaihdettiin yhtä tiheään kuin iskujakin, oli riidanaiheena joku löytö,
josta liittoutuneetkin vaativat osaa. Topias kiirehti apuun ja kehoitti
poikia:

"Sopikaa riitanne."

Ahdistajat tekivät aselevon ja suurempi alkoi selvittämään riidan
syytä. He olivat nähneet lakritsipyssyn kadulla ja lähteneet yhtä
haavaa kaapaisemaan sitä, mutta Josu oli vikkelin ja ennätti ennen.

"Vaikka on pienin."

Mitäpä tuo pienuuteen kuului? Vaikka onkin pienin niin on semmoinen
jehu! Tahtoo nytkin pitää yksin kaikki, vaikka jakaminen olisi vaan
oikeus ja kohtuus, koska se kaikin nähtiin.

"Kuinka te sen kaikin näitte?" virkkoi Josu, sovittaen itseään
parempaan puolustusasentoon; "edellänihän te kävitte."

Topias uskoi jo totuuden olevan Josun puolella, mutta toinen velikulta
tokasi:

"Jos me edellä olisimme olleet, kuinka me sitte olisimme nähneetkään?"

"Että löysit..."

"Kun olin niin hullu, että sanoin."

"Sama mieskin; sinä nyt olisitkin..."

"Sama jehukin; sinä nyt vaan..."

Huomattuaan asian haarat ristiriitaisiksi, rupesi Topias
rauhanvälittäjäksi. Hän sanoi osaa vaativille.

"Tyydyttekö siihen, että minä annan teille kummallekin viisi penniä ja
te sitte puolestanne annatte Josun pitää löytönsä?"

"Tyydymme; tuohipäitähän olisimme, joll'emme..."

"Oikeita nautoja olisimme..."

Topias antoi rahan kummallekin pojalle ja kysyi samassa:

"Ja oletteko nyt sopumiehiä?"

"Olemme. Hyvä Jussi minä olenkin!"

"Enkä minäkään ole mikään paha Paavo!"

"Uskon minäkin sen. Lakritsi vaan on ylen makeata ja... Tule Josu
huomenna käymään minun puodissani Kalastajakadulla. Minulla on asiata
sinulle. Tule siihen puotiin, jonka päädyssä on tuuliviiri."

Kertoen Johannalle syksyistä kohtaustaan Josun kanssa, jatkoivat he
taaskin matkaansa kiirehtämättä, mutta Simo ehti jo hyvän matkan heitä
vastaan. Topias tervehti häntä suorin sanoin ja runolla:

"Sinäpä ehdit häistä läksiäisiin... Sulhanen suuressa onnessa, etsivi,
rientävi, löytävi..."

Simo siitä nauramaan:

"Luetko arkkiveisuja, vai osaatko omasta päästäsi. Hitoissa! Ei täällä
muut kauppiaat ainakaan runohengestä rikkaita ole."

Topias aikoi vielä jatkaa Maan kyyhkysestä ja öljypuun lehdestä
niinkuin sulhasen ja morsiamen vertauskuvista, mutta ei voinut naurusta
hänkään.

"Hupeloita me ihan olemme", Johanna koetti hillitä nauruaan. "Ei olisi
liikaa, vaikka ihmiset osoittelisivat sormillaan meitä."

"Sano, että olemme hupsuja ja sano että osoittelevat varpaillaan meitä,
en minä välitä rahtuakaan. Miksi en nyt saisi nauraa ja olla iloinen?
Huomenna on minulla vapaapäivä, kentiesi ensimmäinen vapaapäivä
ijässäni. En ole herrastanut, en ole vetelehtinyt päivääkään, niin
pitkälle kuin itse muistan taakse päin vuosiani. Onko liikaa, jos nyt
olen hupsu? Lue, Topi, veisujasi, olkoot sitte arkista tai omasta
päästäsi." Simo otti käsivarrelleen Johannan, huolimatta
kadullakulkijain uteliaista silmäyksistä.

Aamulla tuli Josu puotiin. Topias ja Simo tutkivat hänen tietojaan.
Poika osasi kirjoittaa ja laskea lukua kuin kruununsihteeri. Kun hän
oli suorittanut kymmenmurto-esimerkin, kysyi Topias:

"Oletko käynyt koulua?"

"Kävin minä kansakoulua..."

"Kauankin?"

"Yhden päivän, tuntia vailla sekin."

"Kuinka sanoit? Yhdenkö päivän vaan?"

"Minä en tykännyt koulusta eikä koulussa tykätty minusta, ei
alussakaan. Siellä tuli heti riitoja ja sekaannuksia, tuli jos
jotakin."

"Kuinka sinä sitte osaat..."

"Minä opin kotoolla sen minkä Maiju oppi koulussa, laskennossa menin
hänen edelleenkin."

"Onko Maiju vielä koulussa?"

"Ei, hänen täytyi mennä palvelemaan kuin äiti kuoli... Maiju oli jo
viimeisellä luokalla."

Josu tuli perin toiseksi mieheksi puhuessaan Maijusta. Ilveellinen
puhetapa muuttui tunteelliseksi, puoli kesyttömille kasvoille ilmaantui
lapsellisen hellyyden värähdyksiä.

"Ja Maiju on sinun kultamurusesi." Topias tarttui takintapaisen
vaatteen kaulukseen. "Kuka on isäsi?"

Josun sydän meni syrjälleen, silmät katsoivat alas lattiaan ja siitä
oveen. Takintapainen vaatteen kaulus oli vähällä jäädä pitelijän
käteen.

"Minne sinulla on niin kiire? Mitä tuolla ulkoolla teet?"

"Mitä milloinkin, kuta kulloinkin. Enimmäkseen olen vapaana miehenä."

"Seiso nyt siinä."

Topias ja Simo poistuivat toiseen huoneesen. Molemmat olivat mieltyneet
poikaan. Poika oli katsonut karttamatta, silmät olivat viisaan
näköiset. Mitä hänellä oli pahoja tapoja, ne olivat päällä, näkyvissä.
Harjailee vaan, niin tulee hyväkin...

"Ja tuo puolivilli näkö katoaa saippualla, vedellä ja ravitsevalla
ruo'alla. Ota Josu puotipojaksesi, mutta kamita se kruununsihteeri,
niin ett'ei katso taakseen koko Kalastajakadulla."

"Älä veikkonen syyttä suotta..."

"Jonkin kolttosen hänkin sinulle tekee, kuten..."

Kello samassa kilahti ja Topiaan oli meneminen puotiin.

Josun kohtalo oli nyt päätetty. Topias käytti häntä suutarin ja
räätälin luona, osti pienen sängyn, pöydän ja tuoleja varastohuoneesen.
Johanna toi pöydälle kukkia, satukirjoja, Simo kuvia, leikkikaluja.

Ja Topiaan koti-ikävä meni sitä tietä, sillä Josusta sai hän ilon ja
surua, vieläpä runsaasti molempia. Vapaan katuelämän vapaista
sukkeluuksista ja nokkaviisauksista ei poika heltinytkään niin vähällä
harjaamisella kuin luultiin. Maata selkimäseljällään tiskillä ja siinä
maatessa syljeskellä kattoon oli yksi hänen mielitehtäviään. Joskus
ehätti Topias puotipoikansa pitämässä leikkiharjoituksia sillien
kanssa. Sillit olivat asetetut tiskille riveihin, pintooneihin,
kullakin neljä tikkua jalkoina ja nuppineula ratsastajana. Ilveileminen
oli Josun heikoimpia puolia. Jos ei ostaja ollut ikäihminen tai muuten
erin vakava ulkomuodolleen ja jos Josu sai vapaasti menetellä niin luki
hän kauppojenalkajaiseksi "hospodipomiloon" asianomaisine
sormiliikkeine, kauppojentekijäiseksi näytti hän mielellään jonkun
sirkuskonstin, joko sitte nostamalla molemmat jalat niskan taakse tai,
katsojan suureksi hämmästykseksi, puhaltamalla kymmenpennisen
kämmeneltään näkymättömiin.

Vaarallisimmiksi pahennuksiksi tulivat entiset kumppanit, vapaat
miehet. Kalastajakatu näkyi äkkiä tulleen katupoikien luvatuksi maaksi.
Topias Yli-Tuomon puodin lähellä niitä oli aina, aamua varhain, iltaa
hiljaan. Siinä he söivät, siinä he joivat, siinä oli heidän hyvä olla.
Puotiin puhuttiin viheltämällä, yskähtelemällä, viittoilemalla.
ainoastaan rohkeimmat uskalsivat tulla sisään tervehtimään Josua,
onnenpoikaa. Vainu oli heillä ihmeen tarkka, mutta sattui sentäänkin,
että se petti ja kauppias olikin itse puodissa. Mutta rohkealla olikin
sillä kerralla asiaa, hän kaupitsi kissankultaa ja harakankiviä.

Josukin oli monenmuotoisissa asioimisissa heidän kanssaan. Yhdelle oli
hän velkaa korvatillikan, toiselle nyrkkilyönnin, kolmannelle molemmat,
hypätä ulos kadulle ja maksaa velkansa korkojen kanssa oli minuutin
työ.

Topias oli avutoin, hän torui Josua, käski isällisin sanoin poikia
asettamaan leirinsä muuanne, turhaan molemmat. Pojat olivat paatuneita
velikultia ja Josu ei voinut luonnolleen niin mitään.

Mutta Simo keksi keinon. Hän toi Aleksein puodista pitkän rottingin,
piti sillä erään kerran havaannollisen näyteluennon, mitenkä menetellä
poikien kanssa. Se vaikutti silmin nähtävästi. Josun entiset kumppanit
ihan kiersivät Yli-Tuomon puotia.

Helalta tuli kirje, vastaus hääkutsuun. Johanna näki posteljoonin
poikkeavan puotiin ja hän tuli kuulemaan, lukemaan kirjettä. Topias oli
nyrpeällä mielellä, sillä hän juuri pääsi pauhaamasta Josua.

"Mitä poika on tänään taas tehnyt?"

"Mitäkö tehnyt? Muistakoon joku toinen hänen työnsä, mutta en minä.
Ensimmäiselle ostajalle saarnasi hän pitkän saarnan Pukkilan pappilan
apupapin papupadasta, toiselle kasvatti hän kuusta sokuritopan
huipulla, kolmannelle näytti hän pitkää kynttään, joita ei ole
leikannut puoleen ajastaikaan. Kynsi on kuulumaton taikakalu. Sillä
katoaa naarannappi, se tietää säät, tuulet, ostajan rahavarat eli
toisin sanoen: maailmassa ei tapahdu mitään, joka ei jo seisoisi
kirjoitettuna hänen kynnessään. Päivää ennen toista vedenpaisumusta
putoaa se itsekseen pois, ken sen ennen leikkaa, sarvinaudaksi paikalla
muuttuu. Neljännen ostajan kanssa meni hän ulos kadulle, heitti itseään
kiekkona, niin että tukka pöllyi. Ei siinä vielä läheskään kaikki
tämänpäiväiset vehkeet."

"Mainio poika!"

"Ja mikä minua enin harmittaa on se, ett'en saa olluksi kova sille
peijoonalle, en voi täydestä sydämmestäni sanoa ainoatakaan ankaraa
sanaa. Ei minusta olekaan hänen kasvattajakseen."

"Ohoi! Älä nyt niin korkealle kiipee. Näethän pojan silmistäkin jo,
että siellä sisässä on hyvää. Pahat tapansa ovat katupojan pahoiksi
tavoiksi pikemmin hyveitä. Tottahan tervesieluinen poika osaa hauskaa
pitää. Vai vaatisitko että hänen pitäisi istuman ja torkkuman? Ja sinä
juuri olet omiasi hänen isännäkseen, hoitajakseen. Hyvyyttä, hellyyttä
poika raukka tarvitseekin, sillä kovuus, ankaruus turmelisi kaikki.
Vähennä vaatimuksiasi nyt alusta ja muista, että hän on ollut vapaa
mies. Korota sitte vähä vähältä, ett'ei huomaakaan muutosta."

"Taidat olla oikeassa, ja oletkin."

"Lue jo kirje, olen utelias nyt kuten..."

Arastellen, ikäänkuin varoen, ett'ei vaan rikkoisi kirjaintakaan, avasi
Topias kirjeen. Helka kirjoitti:

  "Minä ja yks' nuori mies tulemme Simon häihin tulisella hevosella,
  rautaisilla rattailla. Simon äiti ei uskalla tulla meidän matkaamme,
  vaan hän ja Tapani tulevat hummalla. Martta jää kotiin Hannansa
  kanssa ja Perttu ei lupaa astua askeltakaan kenenkään kuolevaisen
  ilon tai surun tähden. Pelkään, että nuori mies jonka nenässä jo
  selvästi näkyy samanlainen pykäle kuin isänsäkin, ei enää tunnekaan
  setäänsä..."

"Onkohan se mahdollista?" kysyi Topias kesken lukemistaan.

"Se on nyt kuin kädessä", vastasi Johanna kiusalla. "Tietysti poika
vierastaa sinua, huutaa ja kirkuu, jos yrität ottamaan syliisi."

"Huonot häät minulla sitte..."

"Lue nyt eteen päin, laps'kulta."

  "Martta on terve ja Hannansa samoin", luki Topias edelleen. "Tapani
  on tullut entistä ylpeämmäksi. Minusta ja sinusta puhun hän niinkuin
  lapsista puhutaan. Jos väittelen hänen kanssaan, joka ei tapahdu
  harvoin, sanoo hän heti ylpeästi: Mikä sinä olet? Ei mikään muu kuin
  lapsi. Ja minkä muun luulet ison Topin olevan? Hän on lapsi niinkuin
  sinäkin. Ja lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä käytetään. --
  Kevät on ollut kaunis, lumi ja jäät menivät kuin härmä. Tätä
  ktrjoittaissani on akkunani auki, oraspellot vihannoivat, käki
  kukkuu petäjikössä, leivo livertelee ylhäällä ilmassa, järven
  pinta vilmehtii. En osaa kirjottaa tähän mitä näen, mitä tunnen.
  Lähden nyt verkkoja kokoomaan järvelle. Metsän puille ja järven
  laineille laulan mitä sydämmessäni tunnen. -- Nuori mies oli yötä
  kanssani ja hän nukkuu vielä. Päivällä piirustan tähän hänen
  kuvansa ynnä jonkun haarukan yhdistynein voimin. -- Yks' tyttö
  hupakko oli mustasukkainen Johannalle, mutta älä sitä kenellekään
  sano, sillä salaisuuden tietää ainoastaan Helka."

"Pian he jo tulevat." Johanna otti kirjeen, ruveten lukemaan sitä
itselleen uudestaan.

Simo oli Aleksein piharenkinä kihlausaikansakin. Topias ja Johanna
tekivät joka ilta kävelymatkan häntä vastaan. Oli iloa, oli onnea.

Ikäväkseen huomasi Topias Josun tupakoivan. Huoneessa haisi aamusilla
tupakilta ja rottingin pää oli musta. Topias seurasi Johannan neuvoa
eikä ollut tietävinäänkään asiasta, antoi vaan huomionsa vanhettua,
mutta ei unhottua.

"Poltatko sinä tupakkia?" kysyi hän sitte erään kerran päivällistä
syödessään mutta niinkuin sivumennen ja niinkuin ei poika olisi ollut
niitä miehiäkään.

"Poltan." Josu katsoi rohkeasti Topiasta silmiin.

"Minä ostin sinulle säästölaatikon ja panin sen pöydällesi. Milloin
olet päivän polttamata pudotan siihen viisi penniä. Se tekee viikossa
kolmekymmentä viisi penniä, paljonko vuodessa?"

"Kahdeksantoista markkaa ja kaksikymmentä penniä", vastasi Josu
vikkelästi.

"Rahoilla voit ostaa kirjoja tai voit niillä käydä kouluakin, voit
ottaa tunteja laskennossa ja kirjanpidossa. Nuorena on hyvä oppia."

Sen enempää ei asiasta sillä erällä puhuttu. Muutaman päivän kuluttua
otti Topias laatikon käteensä: siellä kilahti, mutta ei muuta kuin yksi
ainoa raha.

"Se on kallis raha." Topias asetti laatikon paikoilleen. "Ei kukaan voi
arvata kuinka kallis raha se on."

Samana iltana tulivat he kävelyltään Topiaan luo teetä juomaan. Simo
oli tottunut elämöimään pojan kanssa ja hän huusi:

"Josu hoi! Tule tänne, tule hätään."

Poika tuli; ovelle asti käveli hän jaloillaan, siinä muutti hän kädet
jaloiksi, käyden niilläkin suoraan kuin seiväs.

"Katsos; minulla on tässä uudenaikuisia paperosseja. Näiden päässä on
tulivehkeetkin. Katsos, minä raapaisen vaan, noin ... ja nyt se palaa,
nyt siitä tulee savut. Veisaatko taas sen vuorolaulun: 'Onko Keiturilta
ketään kirkoss?' niin saat itse raapaistakin sen palamaan."

Josun silmät kiilsivät; hän putisi, tutisi, niin teki mieli.

"No saat kaksi. Tiedätkö, näissä on yhdeksän makua: karamellin,
neilikan, piparikakun, punajuurikkaan... Manna ei ole näiden
rinnalla..."

"Minä en enää polta tupakkia; minä ostan kirjoja ja käyn koulua." Josu
heitti itsensä seisoaltaan ovensuuhun kolmella ympäriheitolla
taaksepäin, jäi joka kerralla jaloilleen ja meni ovesta ulos.

"Hauska kapine, tuo poika."

"On se. Ei sen kanssa ikävä tule; sillä on yhdeksin kopekit."

Ensimmäisten ulkomaalaisten laivojen tullessa Helsingin rantaan tuli
isännän veli. Johannan tyyneys ei kestänyt, kuin lyhyt mies, heiluvin
askelin astui sisään erään pyhäpäivän ehtoolla.

"Setä, setä!" huudahti hän ja hyppäsi merimiehelle kaulaan. "Viimeinkin
tulit."

Merimiehen rohkeat silmät kostuivat, kiinteät lihakset auringon
polttamissa kasvoissa värähtivät.

"Semmoinen olet, jommoiseksi olen sinut ajatellut, Johanna!"

Mutta rauhallisena, tyynenä kävi perhoispariskunta kaivattua vierasta
vastaan ja vei Simon eteen.

"Meillä on nyt kaksi lasta."

"Ja yhtä rakkaita ovat molemmat."

Merimies laski aarteensa Simon syliin.

"Teidänkin minä tunne", sanoi hän Topiaalle, "sillä Johanna on
viimeisissä kirjeissään aina puhunut teistä, koska olette sulhasensa
lapsuustuttava. Tuo pieni mies..."

"On minun puotipoikani, Josu nimeltään."

"Sinä Josu soisit varmaankin minun nyt heti alottavan puhelemaan
englantilaisten nyrkkitaisteluista ja kuuman Indian suurista
kaupungeista, mutta tänä iltana en minä vielä niihin ehdi, minulla on
lähempänä sydäntäni muita kerrottavia. Odota kiltisti toiseen
kertaan..."

Myöhäiseen iltaan kertoili merimies, mitä hänellä oli lähinnä sydäntä.
Kertomus siirtyi ajassa taaksepäin kaksikymmentä vuotta, paikasta kauas
Pohjanmaalle. Silloinkin oli kevät ja pyhäpäivä, kuten nytkin.
Matalassa, turvekattoisessa majassa vietettiin häitä. Hääväkeä oli
kolme henkeä, morsian, sulhanen ja kertoja. Viulua ja seppelettäkään ei
ollut, mutta oli uskoa ja rakkautta. Ainoastaan hän ja sulhanen
muistavat miten oli kaunis turvekattoisen mökin morsian. Hääilta oli
tienhaarana kahdelle veljelle. Kaksikymmentä vuotta on kumpikin veli
kulkenut tietänsä...

Ja sitten tuli Helka nuoren miehen kanssa. Johanna, Topias ja Simo
olivat häntä asemalla vastaanottamassa. Topiaalta ratkesi tilaisuudessa
kaikki malttinsa rikki. Hän teki sata tarpeetonta käännöstä,
pyörähdystä Helan ja pojan ympärillä, käveli milloin oikealla, milloin
vasemmalla puolella heitä, puhui ajatuksia, joilla ei ollut mitään
yhteyttä keskenään, nauroi ja ihmetteli, vaikk'ei mitään naurettavaa ja
ihmeteltävää ollut. Vasta väkevimmän puuskauksen ohi mentyä muisti hän
ottaa Helalta pojan syliinsä. Poika paukahtikin itkemään.

"Härkä laulakoon ja karhu tanssikoon! Katso kuinka koira karjaan menee,
lirkun lirkun kotiin tulee. Kissa vieköön! Täss' on kello, kaunis
katsella."

Topias veti kellon lakkaristaan, sommitteli sanojaan kaiken kauneiksi.
Ja poika tyyntyi, suu meni sokeriseksi ja käsi kiertyi Topiaan
kaulalle.

"Setä!"

"Kenen poika?"

"Tädin."

Kotoolla sai Topias Josusta apulaisen ja Topi oli ilonpäivissä heidän
käsissään. Puskettiin härkää, hypeltiin harakkaa, pidettiin piilosta.
Josu kasteli kielellään karamellia, pisteli niitä pojan kasvot täyteen.
Otti sitte revolverin, tähtäsi sillä pojan nenänpäähän. Helka kaljahti,
lipsahdus kuului ja paperossi lensi luotina ulos. Aseella, jonka oli
saanut Simolta, oli hän jo monta aikaa pelättänyt. Poika, ollen
muutenkin matkasta väsynyt, nukkui kesken aikoja iloonsa. -- --

Häävieraiden joukossa oli myöskin kauppias Aleksei rouvineen.
Viimemainitulla oli alhainen käytöstapa ja lempeät silmät.
Suositellen Topia itseensä istui hän Tapanin ja Simon äidin seurassa,
puheli asiantuntevan tarkkuudella maanviljelyksestä, karjan- ja
taloudenhoidosta. Josu, silmät kiiluvina kärkkyi siinä neljäntenä.
Lempeä ja ihmisystävällinen rouva voitti pojan suosion; Topi istui
hänen syliinsä, piteli sormuksia, kelloa.

"Minulla on tätikin; onko sinullakin?"

Tapani häpesi, kuin sinutteli rouvaa. Hän kompastellen torui:

"Poika sinä, johan sinä..."

"Kuka sinun tätisi on?"

"Helka. Äidillä on jo sormus ja tädillä on kello."

Mutta Josu ei ollutkaan keinoja vailla.

"Mennään kuvia katsomaan Topi", sanoi hän vilkkaasti, "siellä on
hevonenkin, pieni liinaharja."

Hevonen voitti; kello ja sormus menettivät arvonsa. Topi kurotti
käsiään Josulle.

"Menkää nyt", myönsi Tapani, "mutta tulkaa sitte tänne jälleen."

Harvat, valitut henkilöt olivat ne, joiden kanssa kauppias Aleksei
suvaitsi puhua sanan, kaksi. Huomattavassa määrässä tyytymättömän
näköisenä istui hän kamarissa albumia selaillen, omia sikarejaan
polttaen. Työmiehiä ja talonpoikia, karkeita ja ruskeita kasvoja näki
joka puolella, minne vaan silmänsä kääntikin.

"Joka kestäisi tätä tunnin, kaksi."

Mitäpä siitä, vaikka hän itse oli kansan alimmista kerroksista, koska
oli sivistynyt ja rikastunut. Hän taisi useampia eläviä kieliä ja oli
kuulu kavaljeeri. Hänen rikas, karjalainen luonteensa hurmasi häneen
hienotkin seuraihmiset...

Josu tuli Helan ja pojan kanssa kamariin kuvatauluja katselemaan.
Aleksei istui selin heihin.

"Katsos hepoa!" Josu hirnasi ja Topi häntä matki moneen kertaan.
Aleksei istui yhä selin heihin.

"Tulkaa tännemmäksi; täällä on kaunis kuva." Helka vei Josun ja Topin
toisen taulun eteen. Siinä oli puutarha, lintu oksalla, poika ja tyttö
pisteaidan ulkopuolella. Omenapuita ja viinamarja-pensaita kypsin
hedelmin oli puutarhassa. "Sano Josu, miksikä poika ja tyttö ovat
seisahtuneet tuohon puutarhan lähelle. Mitä he siinä tekevät?"

Hopean heleä ääni herätti Aleksein; hän kääntyi kuvatauluun päin.

"He katselevat noita omenia ja viinimarjoja", vastasi Josu,
"harmittelevat mielessään, ettei pisteaita ole harvempi ja matalampi."

"Sinä vekkuli! Haha-ha!"

Aleksei laski albumin kädestään pöydälle ja katsoi Helkaa.

"Sinä vekkuli! Etkö näekään sulosuuta laulajaa, jota poika ja tyttö
ovat seisahtuneet kuulemaan. Sinä vekkuli!"

"Maalaistyttö tuo on, hopeaääninen kaunotar, pitkin silmäripsin,
tummine kasvoine? On, on. Lyhyet helmatkin sen todistavat..."

Aleksei nousi ylös ja läheni heitä. Kysymys katsoi raukeilta kasvoilta
ja liehakoitseva miellyttäväisyys karkoitti varjon korkealta otsalta.
Kasvojen veltot piirteet elostuivat, kiihoittuivat; kiihko näkyi
silmienkin valossa. Hän rupesi puhumaan Helalle metisiä sanoja ja
kukitettuja lauseita, niinkuin olisi ollut edessään vaan mainittu
kaunotar.

Muutamalla ihmisellä on selittämätön viehätysvoima. Kaikki heidän
puheensa ja liikkeensäkin ovat viehättäviä. Viehättäväisyys on
luontaisena sädekehänä heidän olennossaan. Luonnottomassakin,
äkkiarvaamattomassakin asemassa, johon sattuma tai kohtalo viskaa
hänen, osaa hän viehättää. Helka ei ollut seurustellut koskaan
hienommissa piireissä, mutta kuitenkin osasi hän käyttää itsensä
tekemättä virhettä kauneus- ja hienoussääntöjä vastaan ja näyttämättä
typerältä maalaistytöltä. Väliin oli asia, josta puhuttiin, hänelle
kokonaan hämärä, väliin oli ihailijan sana kaksikielinen,
tuhatmielinen, vaan silloin salainen viehätysvoima ja vaistomainen
kauneudentunto tulivatkin avukseen ja hän lausui sukkelaan sanan,
teräksisen ajatuksen hämärästä kohdasta. Juuri silloin kuin
liehakoitsija odotti palkintoa medestänsä, kukistansa, juuri silloin
osasi hän nauraa hopeisimman naurunsa...

Kauppias Aleksei juopui ensin Helasta.

Mikä ihmeellinen talonpoikaistyttö! Avoin kuin kirja, mutta
kysymysmerkkejä siltäkin joka sivu täynnä, Suloutensa ei ole opittua,
tavoiteltua, se on luonnollista, olennollista. Mutta ei hän sentäänkään
ole tiedoton sen mahdista. Hän hurmaa ehdoin tahdoin. Ihmeellinen
talonpoikaistyttö!

Aleksei oli pelännyt saavansa ikävää työkansan seurassa ja sentähden jo
ennen häihin tuloaan sopinut rouvansa kanssa tunnista, jolloin
kiittäisivät ja sanoisivat hyvästi. Uhraten kaikissa omat ilonsa tuli
rouva kellonlyömällä Aleksein luo, valmiina lähtemään, jos pelätty
ikävä vaivaisi tätä. Mutta Aleksein pelko olikin ollut ennakkoluuloa.
Hänellä olikin hauskaa, hauskempata kuin missään tapauksessa olisi
voinut toivoakaan. Täällä näki hän monesta ajasta alkuperäistä
maakansaa ja tyyppejä...!

Rouva loi mieheensä kiitollisen katseen ja meni jälleen Tapanin
seuraan. Tapanilla oli vetovoima, Topi. Rouvan omasta onnesta puuttui
paras, hänellä kuin ei ollut yhtään lapsia.

Sitte Aleksei juopui viinistä.

Hornan taivas! Ihmeellinen maalaistyttö vältti häntä, mutta vältti
tulisin silmin, kuten suuren maailman nainen, saadessaan kultakalan
verkkoon. Ja mies, jonka seuraan hän pakenee, jolle puhuu, nauraa, on
pulleaposkinen pökelö, maalaistonttu, härkimys! Tekisikö hän niin
kietoakseen vaan lujemmaksi, sytyttääkseen vaan syvemmälle?
Jumal'avita! Niin hän tekeekin. Ja kysymysmerkit selvenevät. Laske vaan
verkkosi meteen, sytyttele vaan...

Mutta, kuka on tuo mies, joka katsoi häntä ja katsoi kuin kuolema,
kaunokaisen nauraessa hänen iloöljyllä voidelluille sanoilleen. Häntä
pelotti katse, jonka terävänaamainen ja rokonarpinen moukka häneen
iski. Se piru on syönyt hyvän ja pahantiedon puusta, olkoon sitte
keijukaisen suosikki, veli tai... Ykskaikki!

Viiniä, enemmän viiniä!

Tummanpunanen puku tuon vartalon ympärillä, ah! Muodinmukainen
tanssijaispuku korsetin kanssa, rinta ja käsivarret paljaina, ah!

"Kerrankin sain saarretuksi teidät aitaukseen. Nyt ette pääse edes
ettekä takaisin. Lupaatteko istua alallanne siinä istuimen vieressä,
niin haen limonaatia."

"Erehdytte minun suhteeni..."

"Kuinka?" Aleksei vaaleni hiukan ja otsalle levisi varjo.

"En minä mihinkään karkaa, hahaa. Ei minua kukaan kaipaakaan."

Hän istui uutimen viereen, ojensihe vartalonsa ja löi etusormen päitä
toisiinsa.

"Mikä hävyttömyys hienon pinnan sisässä! Kyllä minä limonaatin maksan,
maksan siinä sivussa muutkin makeat. Hahahaa! Äskeinen silmänräpäys jo
oli kylmää vettä, mutta nyt tulee vielä kylmempää... Jos minä tämän
alotin, alotin sen tietämättäni, loppukoon jo..."

Voittaja palasi, kaksi lasia tarjottimella.

"Kas tässä; siinä on vähä viiniä seassa. Te nauroitte täällä;
nauroittekohan vaan minua? kauniit naiset useinkin..."

"Minä nauran aina, milloin minun on vaan hauska."

"Onko teillä nyt hauska ollaksenne?"

Hän vastasi hopeanaurulla.

"Kauneuden malja! Rikkaus ja rakkaus on katoovaista, kauneus kestää
kuolemaan asti. Te olette kaunis, olette liian kaunis kuolemaan,
kuivamaan maalla. Tiedän minä mitä siellä on, tuhmia ihmisiä, lunta ja
lokaa. Viekää kukka puutarhasta korpeen, ei se siellä kauankaan
kukoista. Ei mikään hedelmä tuleennu.

"Raakako minä olenkin."

"Ajatelkaapa navetan sijaan muotimakasiinia, koruompelua tai..."

"Kyllä, (nyt minä maksan) mutta silloin minä ajattelen myöskin...
Sanonko minä mitä ajattelen?"

"Sanokaa."

"Minä ajattelen turhuuden ja himojen markkinoita."

"Nythän te olette kummallinen." Aleksei jo maistoi tappion esimakua;
hän vaaleni enemmän kuin äsken.

"Ja te olette _kunnoton_! Hahaa. Teidän maljanne!"

Hän nousi äkkinäisellä liikkeellä ylös. Silmät iskivät tulta,
haavoitetun sielun inho ja sääli, viha ja suru lähtivät silmistä
luoteina.

Aleksei astui ehdottomasti askeleen taaksepäin. Nauru kaikui vielä
hänen korvissaan. Oliko se hopean heleä? Jos ihminen silloin nauraisi
kuin sydäntä revitään rinnasta, niin juuri semmoiselta mahtaisi nauru
kuulua.

Mutta hän kohotti olkapäitään ja oli samassa taas kuulu kavaljeeri.

"Perhanan hyvä, ettei ollut täällä ketään, jonka kanssa olisin voinut
mennä vetoa lyömään. Olisin tuosta raakaleesta pannut yhden
kivitaloni..."

Aleksei etsi rouvaansa. Oikein harmiksi pisti kuin löysi hänet
kapeanaamaisen moukan seurassa, lapsi sylissä ja vanha ämmä vieressä!

"Tuolta noin tulee täti; tädillä on kello ja äidillä on sormus."

Helka ei ehtinyt kynnyksellekään kuin Aleksei jo rouvaneen meni ulos
toisesta ovesta.

"Olisimme olleet kauemminkin", sanoi hän morsiusparia hyvästijättäissä,
"mutta minun on oltava tullikamarissa puolen tunnin sisään."

Simo saattoi entiset haltijansa kuistille.

"Kiitän kunniasta, että..."

"Älä sano niin, älä hulluja... Olisimme olleet kauemminkin, mutta asiat
vaativat..." Aleksei tarjosi käsivartensa rouvalle ja läksi.

Simon äidin oli pakosta jääminen Helan kanssa kaupunkiin pariksi
päiväksi vielä häiden jälkeenkin, sillä salaliitto tehtiin ja Tapani
lähti salaa maata myöten. Lähdöstä ei virkettu eukolle sanaakaan,
oltiin vaan menevinään kaupungilla käymään. Kun hän huomasi sitte
petoksen, niin siitäkös hänelle hätä käteen. Matkustaa vanhalla
ijällään junassa, joka käy veden ja valkian voimalla! Onkos kuultukaan?
Huimasi päätä jo. Paljas ajatuskin, entä sitte itse matka. Juna
pihisee, puhisee ja lentää; se louskuttaa ja lentää. Mikä sen
hillitsee, kuka sen hallitsee? Mikä siitä eteen tulee, mikä lopuksi
lankee? Mikäs muu kuin tuomiopäivä!

Nuorten kesken oli ilo ja riemu ylimmillään aamusta iltaan.

"Nyt menette valokuvaamaan itsenne", vaatii Johanna Topiasta ja Helkaa,
"ja maksatte minulle velkanne."

Topias otti pojan syliinsä ja sanoi Helalle:

"Mennään, ja yksillä oven aukasemisilla."

"Niin kolmisinko?"

"Niin kai. Topi sopii istumaan polvillesi ja minä seison takanasi,
kuten Simokin seisoo tuossa kortissa Johannan takana."

"En minä anna sinun seisoa takanani, seiso yksin."

"Akkonesi", oli Simo valmis ivaamaan.

"Tuommoista puhetta", nauroi Johanna, "sanotaan neitojen kesken
rukkasiksi."

"Sanottakoon vaikka töppösiksi, mutta nyt sinä lähdet," Topias vei
Helan kun höyhenen.

Kaksi päivää ei ole pitkä aika, varsinkaan riemun vuossa. Simon äiti
luki matkustavaisten rukouksia maalla ja merellä, kävellessään
iloisassa seurassa Kalastajakadulla asemalle. Siinä vasta tuli kovin
eteen. Pelko vei vähät voimat, niin että Simon täytyi kantaa hänet
vaunuun.

"Älkää pelätkö, mummokulta", lohdutti Johanna häntä. "Tässä menette,
että hupsis vaan!"

Ero ei tullut heille kenellenkään karvaaksi, sillä Topiaan päähän
läiskähti sukkela tuuma.

"Tänä vuonna on Juhannus torstaina", sanoi hän ja rinkuloitti
sormellaan Helan olkapäähän niinkuin olisi kirjoittanut siihen sanansa.
"Aattona tulen kotiin. Kahta päivää varten en viitsi kiirehtiä
takaisin, vaan olen siellä maanantaihin asti. Muista sanoa Tapanille,
että tulee asemalle ottamaan minun. Kuule Simo, mikä estää teitä...?"

"Ei mikään. Tuletko Johanna?"

"Tulen; ilolla tulen. Sinä Topi osasit vasta sanan sanoa."

"Tule nyt pieni mies sedän syliin, niin saat suukkoja. Kas noin, yks,
kaks, kolme. Ja nyt antaa täti. Ota vaan, minä pidän kiinni. Kas noin,
yks, kaks, kolme. Nyt saat sedältä vielä yhteen kertaan. Laske, laske
vaan poika minulle... Kas noin, yks, kaks, kolme. Ihmeen makea suu
sinulla olikin!"

Josun mieliin ei ollut aiottu huvimatka. Jota lähemmäksi Juhannus-aatto
tuli, sitä väkäräisemmäksi ja koukkuisemmaksi näyttihe hän puheissaan,
olennossaan. Lausuipa kerran Topiaallekin:

"Minä vilistän tieheni, ett'ei kuu kuule eikä päivä näe, joll'ette
siksi ajaksi palkkaa poliisia tuohon puodin eteen."

Topias oli hyvinkin ymmärtävinään mitä poika pelkäsi. Hän katsoi
rottinkiin ja huomautti samassa:

"Onhan tuo tuossa; on pitkä ja vahva."

"Minä seitsemäntoista niistä, mutta..." Siihen selitys jäikin. Silmät
katsoivat lattiaan, häpeän puna nousi poskille.

Topias silloin puhui puoleensa päin:

"Mitä niitä hopsotuksia sitte? Kuka nyt niin arkalasta on, ett'ei
uskalla tämmöisenä valoisana vuodenaikana yksinkin asua talossa.
Saavathan takaovet olla..."

"Niin mutta..."

Omaksi onnettomuudekseen lausui Josu nuo kaksi sanaa. Topias hänet
pöngitti ylten ympäri.

"Tulisi Maiju ehkä äitisi kanssa, jos kehtaisi pyytää. Mutta kuka
kehtaa? Sanoisi pian jänishousuksi ja katsoisi almanakasta
syntymäpäivää, joka kohta yhdennentoista kerran..."

Ja Juhannus-aattona he menivät ilouhumussa ja jättivät Josun yksin
kotiin.



IX.


Kalastajakadun kauppapuodissa oli jo tapahtunut se, jota Josu oli
vapisten ajatellut.

Maanantai aamulla oli kruununsihteeri asemalla huvimatkailijoita
vastassa ja heille murhesanomia tuomassa. Kuin syöstyri oli Josun isä
lauantai-ehtoolla puikahtanut puotiin, rahalootaan. Poika yritti
vastustamaan, huutamaan, mutta isä löi häntä, löi niin kovasti että
veri juoksi raukan suusta, sieramista. Luulletikin näkyvät sinervät ja
sormensijat vielä tänäkin hetkenä pojan korvissa ja silmien alla.
Käpälämäkeen sitten rahoineen sen vilkkinän kanssa. Josu perästä
itkien, huutaen apua ja poliisia. Mihinkä poika, pikkanen taatiainen,
pitkän ryövärin jälessä pääsi? Ei mihinkään, ei kuhunkaan. Mutta
niinkuin suuhun ja käteen, niinkuin sallimuksesta joutuikin hän apuun
täpärimpänä sekuntina, Kalastajakadulle näkyi vaan enää rosvon haamu.
Hän likisti hattunsa syvemmälle ja lähti tuulispäänä ryövärin jälkeen.
Ja kiinni hän hänet sai, vaikka tosin yhdennellätoista hetkellä, sillä
liki suuren kivirakennuksen porttia jo ehti sissi. Sinne sisään jos
olisi ehtinyt kääntymään, niin ei olisi enää maksanut vaivaa muuta kuin
huutaa eläköön perään. Mutta oli hänkin siksi vikkelä. Poliisin
huostassa on nyt rosvo ja kauppiasta vaan odottavat rahoja perimään ja
päättämään...

Topias kelmeni.

"Jumalan onni, ett'ei tappanut poikaa. Minkähänmoinen peto,
minkähänmoinen julmuri onkaan se Josun isä? Nyt minä hullu, vaivanen jo
ymmärrän miksi poika pelkäsi yksin kotiin jäädä. Tulkaa sihteeri
kanssani."

Sihteeri tunsi tarkoin paikat ja vei Topiaan muitta mutkitta oikeista
ovista sisään. Huone oli alaston, rautaristikot ikkunain takaalla
lisäsivät synkeyttä. Topias näki jalkarautoja, käsirautoja seinillä. Ja
hän oli mennä seljälleen kuin näki edessään kiviensärkijän.

"Herra auttakoon! Tekö olettekin Josun isä? Ja jaloissanne on jo
raudat."

"Armahtakaa, armahtakaa!"

"Hämeen herrat köyhän miehen lasta", lisäsi kylmäverinen ja säälimätön
konstaapeli konnan rukoukseen. "Niin lauletaan Hallin Jannenkin
laulussa."

Univormuun puettu herra toi Topiaalle kiviensärkijän rosvoamat rahat.
Siinä oli seteleitä, kuparia ja hopeaa puoleensataan markkaan.

"Kaiketi tahdotte asian oikeuden eteen?"

"Armahtakaa, armahtakaa..."

"Lupaatteko", kysyi Topias änkyttäen kiviensärkijältä, "ett'ette tämän
erän perästä jalallannekaan astu Kalastajakadulle, ette puoleen
piiriinkään?"

"Lupaan; armahtakaa..."

Sihteeri ei malttanut pysyä erillään keskustelusta, vaan meni syyhyttä
saunaan. Kallistaen päätään oikeaan sanoi hän saarnaavaisesti:

"Kiittäkää onneanne, että jouduitte tekemisiin näin hyvän miehen
kanssa. Olisi nyt joku toinen, niin ei teitä auttaisi rukous eikä
raha."

"Suus kiinni, sinä nälkäroukku! Armahtakaa..."

"Sitä sappea, kun sillä miehellä on. Älkää häntä päästäkö noin vähällä;
vaatikaa..."

"En minä vaadi mitään muuta kuin sen, ett'ette tule käden
ulottumaani ... oi, voi tätä huonetta!" Topias syöksyi suin päin
kadulle, hengitti vasta siellä vapaasti.

"Oi voi sitä miestäkin, sitä kiviensärkijää! Kaivamalla kaivaa hautaa
itselleen. Josu poika! Onkohan sinussa enää ehjää luuta? Minä hullu..."

Puolijuoksussa tuli Topias Kalastajakadulle. Puodin ovet olivat
kiinni... Mutta näkiköhän vaan oikein? Kiinni ne ovat...
Juhannus-aattona jäi Josu piirustamaan kuvaa, jolle oli nimeksi pannut:
"Hellät Toverit." Se esittää kahta suutarin oppipoikaa tukkanuotan
vedossa. Poikia lähestyy takaapäin ja salaa mestari, voitonriemu
silmissä ja laskahihna kädessä. Kuva pani naurutuulelle katsojan, niin
oli luontevasti tehty...

"Josu tule avaamaan." Topias löi oveen. "Tule Josu."

Ovia ei avattu; ei vastattukaan mitään. Topias meni pihanpuolelle,
Poika on joko hartaassa työssä toverein kanssa ... tai vuoteenomana.

"Josu hoi! Tule avaamaan. Ei täällä pahaa miestä nyt ole. Josu, Josu!
Etkö minua tunne äänestänikään?"

Simo samassa tuli kuistin rapuille, huusi sieltä:

"Älä kolhi käsiäsi tyhjänpäiten. Ei siellä..."

"Onko hän sitte siellä?"

"Ei; ei ole siellä eikä täällä..."

"Mistä sen tiedät?"

"Tule kuulemaan."

Topias meni, sydän kurkussa, pahin pelko povessa. Heti
lauantai-ehtoisen tapahtuman jälestä oli Josu tullut kyökkiin, avaimet
kädessä, vanhat vaaterievut yllä. Emäntä oli yksin kyökissä ja hänelle
antoi Josu avaimet. Ei ollut itkeneen näköinenkään eikä muutenkaan
erittäin surullinen, sanoi menevänsä vaan Maijua tapaamaan ja ehkä
yönkin hänen kanssaan olemaan, Emäntä ei osannut mitään aavistaa, ei
vaatteistakaan, poika kuin oli ylen tarkka ja säästäväinen omalleen.
Mutta aamulla tulikin Maiju heille ja hän ei ollut nähnytkään Josua
sitte Juhannuspäivän, jolloin yhdessä kävivät kirkossa. Tyttö parka
itki jo tullessaankin. Emäntänsä oli taaskin kurittanut häntä
syyttömästi. Isäntä on juoppo ja riitelee vaimonsa kanssa joka päivä.
Vaimo purkaa kiukkunsa palvelustyttöön, lyö hänkin sitä joka tohtii.
Molemmat ovat rangaistut häpeällisistä rikoksista.

Johannan äiti ei julennut laskea tyttöä takaisin synninpesään, vaan otti
hänet omalla edesvastauksellaan kesken kuukautta palvelukseensa. Maiju
on kyökissä keittämässä kahvia kotiintulleille.

"Hätäkös tässä sitte, kerran Maiju on täällä."

Topias meni kyökkiin. Siellä oli neljäntoista vuoden vanha, hento
tyttö, jonka silmät ja kasvojenpiirteet muistuttivat ensimmäistä
ostajaa, ennen aikojaan lakastunutta vaimoa. Hän oli itkenyt silmänsä
turvoksiin Josun tähden eikä huolinut Topiaan lohdutuksista.

"Ei hän tule, ei hän taivu", virkkoi hän surullisesti pudistaen päätään
ja hilliten kyyneleitään. "Josu on..."

"Kuin muistaa miten hyvä hänen oli täällä, niin tulee piankin. Jahka
vähän kärsii, koettelee."

"Ei, ei... Te ette tunne Josua. Nälkää, vilua ja janoa Josu kyllä on
mies kärsimään, mutta totella ja taipua ei hän voi. Josu ei koskaan ole
totellut ketään muita, paitsi äitivainajata..."

"Minä näin äitisi kerran. Eikö hän kuollut maaliskuussa?"

"Kuoli. Jos hän eläisikin vielä, niin kyllä Josukin tulisi." Maiju ei
voinutkaan enää hillitä kyyneleitään...

"Älä nyt itke. Huomenna tulee uusi päivä ja huomenna Josu jo katuu ja
tulee."

Topias ei odottanut kahvia, vaan meni edellä kotiin. Josun huone oli
siivottu; vaatteet, paidasta alkaen, olivat naulassa, säästölaatikko,
kirjat, revolveri ja Toverit pöydällä. Uudet saappaatkin, joita säästi
niinkuin olisivat olleet kultaa, seisoivat pesukaapin ja muurin
välissä.

Pääkirja oli piirongissa; kahden päivän sisääntulot olivat siihen
merkityt ja rahat asetetut eri komeroon rahalaatikossa.

Simon ja Johannan tultua menivät he puotiin. Pieninkin kapine oli
paikoillaan. Lootassa oli rahaa toistakymmentä markkaa.

"Katsokaas", huudahti Topias osottaen sormellaan lattiaa; "tuossa on
verta, ja tuossa, ja tuossa. Voi kaiken kauheata miestä!"

Hyytyneitä verilätäkköjä olikin lattialla monessa kohden. Kuin he
katselivat tarkemmin, niin huomasivat että verta muuannekin oli
pirskunut pisaroittain.

"Voi mua hullua...!"

Sinä ehtoona valvoi Topias kauemmin; mieli ei tyyntynyt, ajatukset
eivät rauhoittuneet. Ennen maata menoaan kävi hän vielä Josun
huoneessa, katseli kirjoja, kuvaa, etsi veripilkkuja vaatteista.
Lähtiessään pudotti hän säästölaatikkoon viisi penniä.

Nukkuissaan hän näki ilkeitä unia. Hän oli taas olevinaan suuressa
kivirakennuksessa. Siellä kolmannessa kerroksessa näki hän Josunkin,
muita mustempana, muita likaisempana. Suuri rakennus sitten muuttui
äkkiä pieneksi alastomaksi huoneeksi, jonka seinillä oli käsirautoja ja
jalkarautoja ja jonka akkunan takaalla oli rautaristikko.

Aamu tuli ja kaikki olikin vaan unta, pahaa unta. Jumalan kiitos,
ett'ei toki totta ollut. Oli jo surua tarpeeksi; vähemmässäkin.

"Missä raukka yönsä lepäsi? Kukaties paljaan taivaan alla, kovalla
kalliolla. Mitä hän päivällä tekee? Pahuutta. Mitä hän kuulee ja näkee
ympärillään? Pahuutta."

Semmoisia kysymyksiä versoi Topiaan päässä; ne katkeroittivat hänen
mielensä ja muuttivat hänen tyynen luonnonlaatunsa kärtyiseksi,
äreäksi.

Vaan olihan kaupungissa poliiseja. Topias puhui niille onnettomuuden
tapauksen. Lopuksi lausui hän käskeväisesti ja niinkuin vihoissaan:

"Etsikää poika vaikka harmaan kiven sisästä; kyllä minä maksan
vaivanne."

Poliisit ryhtyivät etsimään paraan perästä ja heitä auttoi sihteeri,
Hänkin huini poikajoukkoja toreilla, satamissa, mutta kului viikko,
toinenkin eikä vaan Josun jälkiä haistettu. Topias tuli kärsimättömäksi
yhä, ei jaaritellut ostajien kanssa niinkuin ennen ja harventi
käyntejään talonpuolella.

Päiväsurunsa oli toki hänelläkin. Erään kerran loppui kahvi ja oli
lähdettävä kaupungille uutta toimittamaan. Tukkukauppiaalle luki
silloin Topias suolaisen arvostelun muurahaispesän järjestyksestä ja
vertaili sitä kyläkuntain järjestykseen. Edellinen oli kehno
jälkimäisen suhteen. Maalla jos katosi ihminen, niin liikkeelle
lähtivät kylämiehet eikä ajateltukaan heretä ennenkuin kadonnut oli
löydetty. Kuinka toisin täällä! Vaikka on sotaväkeä ja muuta väkeä,
jotka joutaisivat hakuun lähteä, niin tietävinäänkään ei olla pojan
katoamisesta. Se on sydämmetöntä välinpitämättömyyttä kuin annetaan
heikon ja turvattoman...

Minkäpä sille teki tukkukauppiaskaan, vaikka oli säälivä luonto
hänellä. Ja pojassahan itsessä syy. Miksikä karkasi?

Topias ei suvainnut Josua sanottavan syylliseksi puolella sanallakaan.
Isän, konnan kaikki syy. Se hirtehinen oli taikinanmurena, josta sitten
hapatus kävi.

Olihan se niinkin. Mutta mitään muuta keinoa kuin odottaa talvea ei
ollut. Kylmä ja nälkä pehmittävät, ottavat sisun pois. Odottaminen
siis...

Tuosta jo Topias suuttui; hän avasi tukkukauppiaan silmät ja korvat
lausumalla:

"Ja minä sitten istun kädet ristissä odottaen talvea, kylmää. Niinkö
sanoitte? Ajatelkaa, että poika olisi oma lapsenne. Odottaisitteko
sitten vaan talvea, istuisitteko kädet ristissä...?"

Kysymys ei kuulunut säädyttömältä, nenäkkäältä, niin lämmin oli siinä
henki ja niin sydämellisesti lausuttiin sanat.

"Kyllähän tulee kuin aikansa on. Eihän maa niellyt, eihän meri vienyt
poikaa. Toivotaan vielä." Tukkukauppias puristi Topiaan kättä. "Minulla
on kiirettä. Hyvästi! Toivotaan toki..."

"Toivossa aikakin kuluu." Topias lähti kävelemään kotiin päin.

Ilma oli rasittavan tyyni ja kuuma. Keskikesän aurinko paahtoi
pilvettömältä taivaalta; säteet heijastivat laseista, seinistä,
trottoareista ja polttivat kävelijän kasvoja. Keskikaupungissa ei
liikkunut tuulen värettäkään. Hitaasti ja niinkuin aprikoiden
askeleitansa, käveli Topias; ruumiinsa oli kuuma mutta mielensä kylmä.
Kuin hän vaan näki pienen pojan, niin heti sen Josuksi luuli ja luokse
riensi, ilonsirma silmissä, toivonsirma sydämmessä.

Pettymyksien lisäksi tuli hän vielä käyneeksi harhaan. Merenlahti jo
näkyi, mutta katu ei ollutkaan Kalastajakatu.

"Sekö vielä tässä!" napisi hän itsekseen.

Mutta samassa näkikin hän kaksi poikaa lahden rannalla; pojilla oli
onget olalla ja tuohiset kädessä.

"Annas ollaksensa! Eikös nuo olekin Josun silloiset riitaveikot?"
Topias taas kiirehti ilon ja toivonsirmaneen.

"Narttu vieköön! Samat velikullat ovat ja ongelle menossa. Sitte minä
olenkin ämmä, jos ei tästä nyt..."

Topias lähti juoksemaan poikien perään ja huusi heille:

"Kuulkaa, hyvät Jussit."

Pojat seisahtivat. Jo matkan päässä otti Topias rahakukkarostaan kaksi
markan kappaletta. Saavutettuaan pojat hypitteli hän markkoja
kämmenellään ja kysyi:

"Näettekö, mitä minulla on tässä kädessäni?"

"Näemme; siinähän on kaksi herraa!"

"Kaksi nuorta ja kaunista herraa!"

"Nyt on seikka semmoinen, että te saatte nämä rahat, nämä nuoret ja
kauniit herrat, jos vaan tahdotte ansaita ne."

"Jos me tahdomme ansaita ne! Käskekää meitä ja me menemme vaikka mihin,
vaikka tervatynnyriin."

"Ja me teemme vaikka mitä, syömme vaikka naulan rohtimia."

"Minä osaan polttaa tupakkia, niin että savu käy korvistani."

"Ja minä saan savun tulemaan kynsieni alta."

"Minä osaan itkeä ja nauraa yht'aikaa."

"Ja minä osaan näytellä humalaista."

"Pahanpohtimet! Sanokaa jo mitä tahdotte."

"Sanokaa niin mitä tahdotte. Pahanpohtimet."

Pojat haltioissaan ja uteliaina odottivat mitä heidän piti tekemän.
Saatuaan suunvuoron virkkoi Topias:

"En minä ollenkaan epäile taitojanne, mutta nyt niitä ei tarvitakaan.
Jos tahdotte ansaita nämä, niin hankkikaa minulle tieto Josun
nykyisestä olopaikasta ja hankkikaa se hyvin pian."

"Ettekö mitään muuta vaadikaan?"

"Siinäkö koko työ onkin?"

"Mutta teidän pitää menetellä niin viisaasti ja varovaisesti, ett'ei
Josu saa haistaakaan. Uskallatteko..."

"Käännetty ja väännetty! Ettei tuota nyt..."

"Luettu ja laulettu! Ettei tuota nyt..."

"Siis sovittu asia. Te otatte selvän missä Josu nyt oleksii ja minä
annan teille kummallekin markan. Tuohon käteen."

Pojat eivät virkkaneet sitä tai tätä; katselivat vaan onkimatoihin.

"No ettehän uskallakaan."

"Kyllä me vaan uskallamme, mutta..."

"Asioissa on niin monta mutkaa."

"Käskitte meitä äsken tekemään sen hyvin pian."

"Jos me nyt menemme tuhlaamaan aikaa juonikkaiden särkien ja ahvenien
kanssa, niin ymmärrättehän, ettei tulekaan työstämme valmista hätään.
Mutta jos te uskotte antaa meille kummallekin etukäteen kymmenen
penniä, niin..."

"Ostamme korppuja syödäksemme ja heitämme ongellemenon... Tiedättekö,
särki ei olekaan niin yhdenpäiväinen; se närppii silloin tällöin ja
tarttuu onkeen koska muistaa. Jotta nyt pääsisimme paikalla toimiin,
niin antakaa meille kummallekin etukäteen..."

"Kymmenen vaivaista!"

"Eli kymmenen viheliäistä!"

Topias antoi kummallekin pojalle kymmenen penniä, lausuen antaissaan:

"Täysinäisen herran saatte kumpikin sitte."

"Mutta ettehän vaan syö sanaanne?"

"Ja juo lupaustanne."

"Älkää, hyvät ystävät, sitä epäilkö."

"Me lähdemme nyt sitten katsomaan missä Josu oleilee."

"Ja huomen-illalla tulemme sanomaan teille missä hän asustelee."

Kello kolmesta saakka istui Topias seuraavana päivänä, milloin hänellä
vaan oli joutilasta aikaa, puodin kynnyksellä ja tähysteli siinä
poikain tuloa. Silmänsä eivät väsyneet katselemiseen ja mielensä pysyi
jännityksessä. Kello ehti kahdeksaan, liike hiljeni kaupungissa ja
Kalastajakadulla; kello yhdeksän aleni aurinko taivaanrantaan,
merenpinta punerti. Yö, kaunis kesäyö hiipi kaduille käsikädessä
hiljaisuuden kanssa.

Kello kymmenen tulivat pojat.

"Tässä me nyt olemme ja nyt me tiedämme missä Josu on."

"Ja nyt me tulimme sanomaan teille missä hän on."

"Nyt on hän talossansa."

"Nyt on hän linnassansa."

"No ilmattu ihme!" Topias vei pojat huoneesen.

"Annettuaan heille voileipää ja maitoa syödä ja markan rahan
kumpaisellekin, sanoi hän:

"Ilmattu ihme! Lähtekäämme nyt."

He kulkivat kauas merenrannalle, Katajanokan taakse. Kuin sitten suuri,
kumoon kaadettu venhe näkyi etäällä, seisahtuivat pojat ja kysyivät:

"Näettekö tuota venhettä tuolla kaukana?"

"Näen."

"Sen alla on nyt Josu."

"No ilmattu ihme!"

"Menkää te nyt yksin; me jäämme tähän."

"Odottamaan teitä ja Josua."

Astuen varpaillaan ja pidättäen hengitystään läheni Topias venettä.
Savupilviä tuli sen päästä merenhiekalle ja heikkoa vihellystä kuului
alta.

Topias keikahutti veneen ylös. Josu oli jo makuulla, toinen käsi niskan
alla, toisessa kädessä sikarinpätkä. Perunanhituja, paistetun kalan
jätteitä ja suolakkeita oli hänen vieressään tuohisessa. Vuode oli
tehty kortteista, sammalista ja lehdistä.

"Sinä taas poltat, vaikka minä olen joka ilta pannut säästölaatikkoosi
kuusi penniä."

Josu ei liikahuttanut jäsentäkään, katsoi vaan avaruuteen ja vastasi:

"Kaikki katupojat polttavat."

"Onko sinun täällä parempi ollaksesi kuin kotoolla, Kalastajakadulla?"

"On."

"Kuinka niin? Minä luulisin täällä olevan hyvinkin katalan oltavan."

"Täällä en tarvitse pelätä isääni, sillä täältä ei hän löydä minua. Ja
vaikka löytäisikin, niin ei minulla ole mitään otettavaa. Täällä on
hyvä olla."

"Tule kotiin nyt."

"Enkä tule."

"Kasvatkin niin paljo, ett'ei vaatteesikaan sitten enään sovi ja minä
täydyn taas ostaa uudet sinulle. Heitä jo se sikaari suustasi."

Josu totteli ja heitti pätkän mereen.

"Menköön tuonnekin, mutta en tule, en."

"Miksi et tule?"

"Minä olen katupoika, minä olen rosvon poika." Sanat tulivat
korahtamalla.

"Miksikä niskoittelet? Ethän niskoitellut äidillesikään."

"Kuka sen sanoi?"

"Maiju."

Josu rupesi vapisemaan, kätensä puristuivat nyrkkiin.

"Isä lyö minua ja muut lyövät Maijua", lausui hän riivatulla äänellä.
"Minusta ei ole lukuakaan, mutta Maijusta. Kun minä kasvan suureksi,
niin minä tapan ne ihmiset, jotka ovat lyöneet Maijua."

Nojaten veneensyrjää vastaan antoi Topias minuutin mennä. Ankaralla
äänellä, lausui hän sitten:

"Sano minulle, kenenkä äidillä on semmoinen poika, joka karkaa hyväin
ihmisten luota pahuuden palvelukseen. Sano minulle kenenkä äidillä on
semmoinen poika, joka jo nuorena ja pienenä miehenä miettii ihmisiä
tappaa."

Koston idut tulivat kitketyiksi ajoissa ja niissä el vielä ollutkaan
syviä juuria: Josu kieritteli itseään hiekalla ja itki.

Topias kylvi kylvöään muokattuun ja pehmeään peltoon. Hän
nuhtelevaisesti jatkoi:

"Muut tahtovat sinulle hyvää, mutta itse sinä tahdot itsellesi pahaa.
Etkö ole kuullut sanottavan, että ihminen saa niitä kaloja joita hän
onkii. Minä selitän sen lauselman siten, että ongella siinä
tarkoitetaan ihmisen ajatuksia, haluja. Ajatteletko, haluatko tehdä
pahaa, niin myös kerran toteutuvat ajatuksesi, halusi; kerran ne ovat
kaikki tekoina. Paha on makeata ja pahat työt tulevat joutuinkin
rakkaiksi; pitkäkin nuora täyttyy niistä pian, sillä yksi pahateko on
portaana toiselle pahemmalle. Mutta sitten ne kuristavatkin. Kuin
pahojen töiden nuora tulee täyteen, ei se enää olekaan makea, sillä se
on piikkiä täynnä. Kukin paha työ on piikki ja jokainen piikki pistää,
kuristaa. Tämä karkaamisesi on myöskin yksi piikki, pitkä ja terävä,
hyvin pitkä ja terävä."

Josu kätki kasvonsa hiekkaan; itki että ruumiinsa vavahteli.

Topias käänsi veneen kumoon, tarttui Josua käteen ja lausui lempeästi:

"Sano minulle kutka nyt tuolla korkeudessa, tähtien takana iloitsevat
kyyneleistäsi, murheestasi."

Nousten polvilleen ja katsoen Topiasta silmiin, vastasi Josu:

"Jumala ja äiti."

Aurinko nousi, rastas viserti aamuvirttä riemumielin. Yön lyhyt valta
oli loppunut ja ihana kesäaamu alkanut.

"Mennään nyt." Topias nosti Josun seisomaan.

He lähtivät kävelemään kotiin Kalastajakadulle.

       *       *       *       *       *

Johannan setä ikävöi merelle, pyynnöt, rukoukset eivät auttaneet. Kuin
orjan herransa käskyä, täytyi hänen totella aaltojen houkutuksia.

"Kuin tulen toisen kerran, niin sitten jään luoksenne olemaan. Herran
huomaan siksi." Hän irroitti kaulastaan Johannan kädet ja läksi.

Vastoin Johannan ja hänen vanhempainsa tahtoa osti Simo talon
Kruunuhaasta ja tahtoi muuttamaan sinne. Johanna tuli alakuloiseksi,
vaan suostui muuttoon, koetettuaan ensin tehdä heikkoa vastarintaa
jonkun kerran. Itsekään ei tiennyt miksi aavisti ja pelkäsi onnettomia
päiviä, ilotonta tulevaisuutta. Sisällinen ääni, hyvän hengettären
tapainen, puhui ja pelotteli. Korviaan ei voinut tukkia ääneltä,
levollisesti ei voinut ajatella tulevia aikoja.

Vanhukset olivat kiintyneet Kalastajakatuun. Siinä olivat alottaneet
köyhänä elämään. Muuttamisesta eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan,
niin raskasta kuin ero ainoasta lapsestaan heille olikin.

Maiju sai vapaasti valita palveluspaikan, joko lähteä nuoren emännän
kanssa tai jäädä edelleenkin vanhaa emäntää palvelemaan. Tyttö oli
epätiedossa muuttoaamuun asti. Josu ja Johanna olivat maneeteina,
kumpikin veti puoleensa häntä. Ratkaisevana silmänräpäyksenä voitti
Johanna ja Maiju seurasi nuorta pariskuntaa heidän ensimmäisenä
palvelijanaan.

Sunnuntaipäivät vielä olivat heille kaikille hiljaisen riemunpäiviä.
Sunnuntaiaamuina tulivat Johanna, Simo ja Maiju vanhuksien luo ja
yhdessä sitte lähtivät sanaa kuulemaan. Kirkkotie tosin eroitti heistä
Topiaan, Josun ja Maijun, mutta ero ei häirinnyt sielujen sointua.
Erotessa ja yhtyessä oltiin iloisia ja ilossa oli hengellistä rikkautta
virtanaan.



X.


Uusi toiminta-ala avautui Topiaalle luettuaan sanomalehdestä
ruokatavarain hankintaurakan erääsen valtionlaitokseen. Hän kirjoitutti
sihteerillä tarjoukset, joiden täyttämisen isäntä ja Simo takasivat, ja
meni paperineen huutokauppaan. Koska hinnat olivat alhaisimmat kuin
kenenkään muun tarjoojan ja takuumiehet tunnetut, niin hyväksyttiin
Topiaan tarjoumukset, vaikka hän itse olikin nimetön, tuntematon.
Hyväksymistä olikin hän toivonut kuin kuuta nousemaan. Silmämääränään
tästä ensimmäisestä hankkimisesta ei ollutkaan juuri voitto, vaan
jalansija yleisessä luottamuksessa.

Kihamoissaan meni hän huutokaupasta Simon luokse. Simo piteli käsissään
vyyhtiä, jota Johanna keri kerälle. Topias oli juopunut onnesta.

"Kymmenen vuoden kuluttua", sanoi hän nauraen, "on minullakin oma talo,
on tämmöinen pitkä ja pulska; uskokaa jos..."

"Hyväksyttiinkö paperisi?" kysyi Simo.

"Kuinkas muutoin? Sanokaa minun sanoakseni, että kymmenen vuoden..."

"Istu pohatta", käski Johanna.

"Oih kuinka käteni kuoltuivat", valitti Simo, laskien vyyhdin tuolille.
"Annatko Hanna viiniä, niin juomme Topin onneksi. Ken tietää vaikka
mies olisi luotu..."

"Kauppaneuvokseksi... Täytyyhän teille sitten antaa." Johanna toi
heille viiniä, otti käsityötä itselleen ja istui keinutuoliin. Hän
näytti onnelliselta...

Topias näytti rakentelujaan Simolle. Ensimmäinen urakka oli vaan
pienenä alkuna seuraaville, suuremmille. Ja sen täyttäminen
kunnollisesti on etuisampi pientä voittoa. Jos vähemmin tunnokkaasti
sen täyttäisi, niin saattaisi voittaa jonkun kymmenen markkaa, mutta ei
voittaisikaan hyvää nimeä. Ja hyvä nimi kuitenkin tuottaa
vastaisuudessa tuhatta kertaa enemmän.

Simo oli samaa mieltä.

"Siinäkin tapauksessa", lausui hän, kaataen viiniä Topiaan lasiin,
"että et saisi vaivoistasi mitään, voitat paljon, jos tavarat ovat
hyviä. Kiitoksen saaminen niistä on sinulle tavallaan pääoma."

"Niin on veikkonen. Otaksukaamme että toisessa samanlaisessa
tilaisuudessa joku muu tekee yhtä halvan tarjouksen kuin minäkin. Ei
ole vaikea päättää kumpaiselle annetaan: sille, jonka kunto on taattu,
jonka rehellisyys ja omanvoiton pyytämättömyys tunnetaan."

"Sinun päätäsi, miten siellä on viisauden suonia."

"Mutt'ei yhtään rakkauden suonta", nauroi Johanna. "Oletko saanut
kirjettä Helalta?"

"Olen ... tässä on. Siinä kyöpelin vuorenkin kuva. Lue se."

"Juodaan Helan malja."

"Helan malja! Vaan mennäkseni takaisin äskeiseen pakinaamme, sattuu
sitten tulemaan tuhansia kysymykseen. Yli-Tuomon Topias astua jomppii
taaskin paperineen herrain eteen, herrat tuumivat ja tuumivat, sillä
hänen tarjouksensa ovat joitakuita pennejä korkeammat leiviskältä ja
tynnyriltä kuin alhaisimman tarjoojan. Ja kas vaan ihmettä mitä
tekivät! Topiaalle työnsivät koko herrauden. Mitähän varten? Sitä
varten, että tietävät hänet tunnolliseksi, kunnolliseksi. Jos siitä
voittaa, ajattelevat herrat, niin voittakoon hän. Jos ei siitä taas
voita, tulevat tavarat sittenkin hyviä... Kenen malja nyt juodaan?"

"Hannan."

Viini oli kirkasta ja tulista. Simo esitti yhä uusia maljoja ja Johanna
naurahdellen maistoi Topiaan lasista tai kastoi siihen sokuripalasen.

"Puhu nyt", käski hän useinkin Topiasta, "minä kuuntelen..."

Topias olikin puhetuulella. Huutokaupasta johtui puheensa ensin
mieskohtaisiin asioihin, niinkuin Kauppatoriin, pitkään ja pulskaan
taloon ynnä Topiin, joka tulee tänne koulua käymään; mutta pian hän
alkoi puhumaan yleensä koko maailmasta ja sen ihmisistä niinkuin
aikoisi huutokaupassa nekin ostaa itselleen.

Simokaan ei saanut kylläänsä Topiaan iloisuudesta. Hän käänti taas
puhetta kysymällä:

"Kuinkas on Helan laita ja kuinkas on rakkautesi laita?"

Topias joi uudelleen Helan maljan ja vastasi kysymykseen tuntemattoman
runoilijan sanoilla:

    "Yhden tytön mielitietty soisin olevani,
    Rakkaudesta rikkaammaksi soisin tulevani."

Vasta viinin loputtua karahviinista muisti hän lähteä. Johanna käski
hänen menemään suoraan kotiin, vielä etehisessäkin huusi perään:

"Älä vaan poikkee minnekään. Muista se!"

Topias tuli ulos kaupunkiin. Hän näki ainoastaan isoisia ja kauniita
kasvoja kaikkialla. Ihmeellisen keveänä leijui mieli halki maiden, yli
taivasten.

Esplanaatilla oli seitsemän värisestä lasista tehty satasärmäinen
virvokemyymälä. Nuori nainen möi siinä hunajaa, kylmiä vesiä ja hienoja
sikaareja. Naisella oli taivaansininen silkkipuku yllä, kultaa
sormissa, korvissa ja ranteissa. Tunnettuaan naisen samaksi, jonka
hatusta syksyllä putosi riikinkukon höyhen, meni Topias myymälän sisään
ja tervehti häntä hyräillen kansanlaulua:

    "Hyvää iltaa, kulta ihanaisen."

Hymyillen kahdelle valkolakkiselle herralle, jotka menivät myymälän
sivu, vastasi nainen.

"Hyvää iltaa!"

"Olette jo oppinut suomea."

"Suomi on kaunista kieltä... Hunajaako tahdotte?"

"Antakaa hunajaa... Suomi on kaunis maa, Suomen kansa on kaunista
kansaa. Ja Suomen kieli ja Suomen laulut!"

    "Hunaja ja mesileipä makealle maistuu.
    Kultani huulet ja suu..."

Topiaan laulellessa ja juodessa hunajaa tuli kauppias Aleksei
myymälään, osti makeahajuisen sikaarin ja naureli naiselle.

"Vanha tuttu! Juotteko kanssani lasin hunajata?"

"En."

Aleksei nauroi ja nainen nauroi.

"Minä sitten juon yksin... Loiskis! sanoo suomalainen... Ja laulaa:

    "Ja se rakkaus ja se rakkaus!
    Ai, ai, ai se rakkaus..."

Naisen sydän syttyi lauluun. Hän uhkaavaisesti osotteli etusormellaan
kauppias Alekseita ja lauloi laulun ruotsiksi:

    "Och den kärleken, och den kärleken!
    Ack, ack, ack den kärleken..."

Aleksei rupesi jatkamaan puhetta ruotsiksi.

"Suomi on kaunista kieltä, miksei...?" Topias loukkautui ja lähti pois.

Vähän matkan päässä tuli kruununsihteeri häntä vastaan. Hän käveli
arvokkain askelin ja päänsä oli ylevästi vasempaan kallellaan. Topias
aikoi juuri kysyä minne menisivät juomaan lasillisen viiniä, mutta
sihteeri sai kielensä liikkeelle ennen. Heitellen vanhaa sateenvarjoaan
ylös olkapäähän ja alas saappaansa kärkeen sanoi hän:

"Eikö käydä kappeliin?"

"Käydään... Sanoittekin miehen sanan."

Siellä vesi suihkusi, torvet soivat ja viinurit juoksivat. Siellä oli
kansaa, nuorta ja vanhaa, nauttimassa ruokaa ja juomaa, soittoa ja
kesäillan kauneutta.

Topias tilasi viiniä. Hännystakkiin puettu viinuri toi sitä, kantaen
kolmella sormella tarjotinta, jossa lasit olivat. Eikä läiskähtänyt
viini maahan, vaikka juosten tuli ja tarjotin sormilla heilui kuin
seinäkellon heiluri.

"Loiskis! sanoo suomalainen." Topiaan mieli liiteli yhä
yleis-ihanuuksissa. Täällä kappelin lähellä asuisi hän kymmenen vuoden
kuluttua. Ja kartano onkin omansa, ei ole siitä velkaa penniäkään,
vaikka on yhtä pitkä ja korkea kuin Simonkin talo. Vahinko, ett'eivät
Johanna, Simo ja Josu ole muassa. Mutta, voihan hän kutsua heidät
luokseen vaikka jo huomenna, ja tarjota viiniä. Illalla sitte voivat
tulla tänne yhdessä. Köyhtymättä voi hän kerran viikossa sen tehdä...

Milloin eivät torvet soineet, puhui sihteeri rahasta ja talonpojista.
Talonpoika, jolla on rahaa, on aatelia. Raha yksin on kuninkuutta, se
yksin antaa arvoa, älyä. kaikki muu on turhuutta!

Tuli aamu ja tilinteon aika. Topias heräsi täysin pukeutuneena. Hänen
päänsä oli raskas, ruumiinsa kipeä, korvansa soivat, kätensä vapisivat.
Ja ajatuksensa olivat niin sakeat, ett'ei tolkkua tahtonut saada edes
nykyisestä hetkestä. Simon luona olonsa kuitenkin muisti vähittäin
täydelleen. Hän siellä joi viiniä, jopa laulelikin. Mutta minne meni
sieltä? Senkin vielä muisti, että Johanna käski häntä kotiin. Totteliko
hän käskyä? Eipä suinkaan. Satasärmäiseen lasihuoneesen meni hunajaa
juomaan, laulelemaan, juopuneena reuhkaamaan. Siinäkö loppu? Ei
likimainkaan. Oli vielä muutakin, oli soittoa ja kansaa, viiniä ja
marmoripöytiä. Eilen oli raha kuninkuutta, eilen olivat talonpojat
aatelia. Ravintolan suuressa salissa vielä yöllä käytiin. Sihteeri söi
ja hän maksoi, maksoi issikallekin, joka hänet ravintolan edestä kotiin
toi, odotusrahoja yli määrän.

Ohimoluunsakin olivat niin arat, etteivät sietäneet sormella painaa,
kurkkua kuivatti, hengitys kävi säännöttömästi, epätasaisesti, sydän
tykki kiivaasti...

"Kuinka minun on tuskan kuuma."

Topias nousi ylös, nouti kylmää vettä, joi sitä, hauteli sillä
silmiään, ohimoitaan. Sitte keitti hän kahvia ja herätti Josun.

"Mihin aikaan minä tulin kotiin?"

"Taisi olla puoliyö."

Raukkamaisuus ei ollut Topiaan luonteenmukaista. Kahvia juodessa
virkkoi hän iloisesti:

"Viinalla ja viinillä ei ole yhtään eroa, toinen juovuttaa niinkuin
toinenkin."

"Viina on vaan kalliimpaa; siihen meni äitini talo."

"Oliko äidilläsi talo?"

"Oli ennen aikaan. Vaan isän luona kävi usein vieraita. Hän tarjosi
heille viiniä ja joi itse kanssa. Viiniä ja vieraita kesti niinkauan
että talo myötiin ja me muutimme asumaan hyyryille. Olin silloin jo
niin suuri, että muistin kaivata kodin pientä puutarhaa, jossa Maiju
leikki kanssani. Kuin viini ja vieraat loppuivat, rupesi isä juomaan
viinaa ja lyömään..." Josun ääni sortui ja hän nousi lähteäkseen
avaamaan puodin ovea.

Topias hänet esti.

"Vielä yksi asia tänä aamuna ennenkuin aljetaan päivän työt", sanoi hän
ja otti poikaa kädestä kiinni. "Muistitko sinä siunata itseäsi illalla
ennen nukkumistasi?"

"Muistin."

"Hyvä että muistit. Eilen minä join ensi kerran viiniä niin paljo, että
tulin humalaan; eilen illalla panin ensi kerran siunaamatta levolle.
Mutta niin ei tapahdu enää toista kertaa. Yhdy liittooni, ett'emme
milloinkaan juo viiniä, emmekä milloinkaan nuku siunaamatta."

"Äidilleni olen tehnyt samat lupaukset, vaan merenrannalla jo tulin
rikkoneeksi toisen. Nyt lupaan uudestaan teille."

       *       *       *       *       *

Kesä loppui ja syksyn raikas tuuli jo puhalti mereltä. Taivas oli
selkeä, kirkonkellot kaikuivat ja ihmisiä liikkui kadulla. Topias ja
Josu seisoivat pihalla katsellen kadulla kulkijoihin.

"Ehkä Johannan hampaita on ruvennut uudestaan särkemään ja ehk'eivät
sen vuoksi tulekaan", lausui Topias. "kiiruhtakaamme jo, muuten
myöhästymme."

He lähtivät. Kadulla tuli Johanna heitä vastaan. Ja hän olikin yksin!
Tervehtämättä, näkemättä meni hän Topiaan ja Josun sivutse.

"Entä Simo ja Maiju?" kysyi Topias kääntyen hänen peräänsä.

Johanna ei vastannut, nosti vaan muhvia kasvojen eteen ja pakeni
Topiasta.

"Hän oli itkenyt", virkkoi Josu, "eikä hän nähnytkään keitä me olimme."

"Itkenyt hän niin oli eikä hän juuri eteensä nähnyt. Minä luulen että
Maiju on mennyt edellä kirkkoon ja odottaa siellä meitä."



XI.


Tuli kylmä talvi; pitkiä pakkasia ja pitkiä pyryjä oli yhtenään. Topias
ei ollut vetänyt vääriä viivoja piirustuksiinsa eikä ollut laskenut
väärin laskujansa. Ensimmäisestä urakasta ei hän päässyt kymmenenkään
markan isännäksi, mutta jo syksytalvella huusi hän suuremman huudon,
josta voitti sievän summan, lähimaihin kolmeensataan markkaan.

Josu vaurastui ja kehittyi nopeasti. Älykkäissä kasvoissaan ei näkynyt
jälkeäkään entisestä katupojasta. Sielunsa oli terve, mielensä hilpeä
ja vilkas, järkensä terävä. Hän oli isäntänsä oikea silmä, oikea käsi.

Oli aamupäivä, ulkoolla pakasti ja pyrytti. Lumisena ja kuuraisena tuli
Topias kaupungista, mutta ei malttanut riisuakaan ennenkuin jo virkkoi
Josulle:

"Vaikka ajattelisit pääsi yhdeksään kertaan ympäri, niin et sittekään
arvaisi mitä äsken tein."

"Ettehän vaan ostaneet pitkää ja korkeata..."

"En toki. Minä otin hankkiakseni satatuhatta luudanvartta."

"Vai satatuhatta. No eipä vähät mitään. Kuka niitä tarvitsee?"

"Ne viedään ulkomaille, sorvataan vaan ensin täällä sorvaustehtaassa.
Tehtaan herrojen kanssa minä kontrahdin tein."

"Tehtaasen on, tiedän mä, Alekseillakin osansa. Mutta nyt minun täytyy
lähteä."

Josun oppitunti kirjanpidossa alkoi ja hänen oli joutuminen opettajansa
luo. Vääntäen Vappuvainajan laulun sanat, hyräili hän mennessään:

    "Ja se rikkaus, ja se rikkaus!"

Josun mentyä otti Topias Helan valokuvan käteensä, katseli sitä ja
lauloi laulun vääntämättömänä.

Sitte katseli hän kontrahtia, johon oli nimensä kirjoittanut. Arvelutti
ylen rohkea kauppa ehtoineen, määräyksineen, vaikka oli rahasta tiukka
aika kaupungissa ja maalla. Jos siitä kastumaan rupee, niin kastuu
kaulaa myöten, jos takavoitoksi kääntyy, niin ei siitä selvitä sadalla
markalla, eipä vielä kahdellakaan. Penni on pieni raha, mutta jos
penninkin voittaisi joka varrelta, niin kyllä kastuisi kaupasta ja
kastuisikin roimasti. Puolet eli viisikymmentä tuhatta semmoista
tuumanpaksuista kalikkaa löytyy surutta kodin ja Yli-Tuomon
niitynmäkilöistäkin...

Kruununsihteeri tulikin samassa puotiin. Hän oli surullinen ja kuin
puhui niin hampaat kalisivat ja ääni kähisi.

"Te saatte tuolla lailla kuoleman yskän. Kasvonne ovat siniset."

"Minä yskälle sen seitsemän, mutta..." ääni muuttui surkeaksi ja lause
keskeytyi.

"Onko vieläkin pahempia...?"

"On; komisarius on kuollut!"

"Ja te olette nyt viraton."

"Niin olen."

"Minulla on työtä teidän moiselle miehelle."

"Ettehän leikkiä laske?"

Topias näytti sihteerille luudanvarsi-kontrahtia.

"Minä otan teidät apulaisekseni, jos ette vaan ole kovin kallis."

"En minä ole kallis; minä tyydyn siihen palkkaan, jonka itse annatte."

"Josun huoneessa saatte asua, saatte muuttaa jo huomenna, kyllä minä
siksi toimitan sängyn. Mutta huomenna jo täytyy lähteä luudanvarsia
ostamaan. Ostakaa joko läheltä eli kauempaa, mistä vaan saatte
helpommalla hinnalla ja huokeimmilla ehdoilla."

"Semmoista puhetta kelpaa kuunnella. Talonpojat vaan ymmärtävätkin..."

"Huomenna puhutaan tarkemmin."

Josun tultua kotiin meni Topias Simon luo. Johanna itki ja Simolla oli
edessään pöydällä punssipullo, ryyppäili siitä, vaikka oli jo puoli
humalassa. Topiaan silmät ihan sokenivat suuttumuksesta, mutta sen
sijaan, että olisi ruvennut pitämään nuhdesaarnaa, virkkoi hän
viattomalla äänellä:

"Myötkö minulle vanhat turkkisi?"

"Mitä niillä teet?"

"Kysy sinä sitä. Sano myötkö eli etkö?"

"Pöhkö! Osta tai ota ilmaiseksi. Pöhkö!" Simo kaatoi punssia lasiin.
Johanna tuli häntä estämään ja pyytämään.

"Älä Simo kulta enää ryyppää."

Simo kiersi toisen kätensä Johannan ympäri ja veti hänet hellästi
syliinsä, toisella kädellään vei hän huulilleen punssilasin ja tyhjensi
sen.

Illalla meni Topias talonpuolelle. Vanhukset istuivat teepöydän ääressä
ja vaimon oikea käsi oli miehen vasemmassa kädessä. He paraillaan
lukivat Jaakopin epistolasta sanat:

"_Autuas on se mies joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu
on, niin hänen pitää elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut
on, jotka häntä rakastavat_."

Topiaan inhimilliset viisaudet menivät tuhansiksi kappaleiksi. Hänen
mielensä oli pakahtua, mutta äänettömyys huoneessa oli siksi pyhä,
ett'ei sitä voinut rikkoa. Emäntä kaatoi teetä kuppiin ja viittasi
häntä juomaan. Tee oli jäähtynyt kylmäksi. Topias joi kylmää teetä ja
tuli murretuin mielin pois.

Illan yksinäisyydessäkin hän vielä näki heidän äänettömän surunsa. Hän
näki miten turvautuivat suuressa murheessaan Jumalan sanaan, miten
alistuivat napisematta korkeimman tahdon alle.

Monta kertaa ennen nukkumistaan huokasi Topias:

"Voi taivaan hyvä Jumala ja perhoispariskunta!"

Aamulla varustettiin sihteeri matkaan. Rahaa antoi Topias niin paljo
yli käsirahojen, että sai ostella voitakin yhdellä tiellä ja rahojen
lisäksi hyviä neuvoja pään täydeltä. Penni piti säästettämän missä sen
vaan voi säästää, turhaan kyydillä ajeleminen oli vältettävä ja
pyrittävä matkamiesten ja muiden semmoisten rekeen, jotka vievät
helpommalla.

Sihteeri nosti turkinkauluksen korvilleen ja vakuutteli lähtiessään
rahoineen, ohjeineen:

"Te olette tyytyväinen matkaani; saatte nähdä vaan."

Josun silmät olivat syrin karin ja hän ei puhunut eikä pukahtanut
tuntikausiin. Topias valmistihe lähtemään kolmen junassa kotiin.

"Mitä varten on nenäsi mennyt solmuun?"

"Miksi otitte meille vierasta väkeä? Ei sihteeristä ole meidän
mieheksi."

"Älä nyt lähimmäisestäsi pahoin ajattele, parempi että lähdet tuliaisia
ostamaan ja pistät pienen runon Helalle."

"Viikkoon aikaan ei ole ollut talkkunajauhoja ja runohenki..."

"Surkea runoniekka! Minä pyydän Helkaa laittamaan talkkunapussin
kaulaani. Mene nyt ostamaan..."

Josu puki palttoon ylleen, veti hansikkaat käsiinsä ja lähti. Päänsä
heitti hän vallattoman mahtavaan asentoon.

Topias ei voinut katsella menoaan nauramatta, niin tuo osasi astua
hienosti ja pitää päänsä uljaasti kenossa. Olisi Maiju näkemässä niin
syntyisi riita kuin kovasin pikkuparoonin ja palkkapiian välille.
Harvas ja kerta kuin Maiju heillä käy tulee siitä aina nupinaa ja
jupinaa, Josu kuin aina ärsytteli herrasryhtiä tavoittelemalla
puheissaan, askeleissaan. Maiju jo uskoo, että ylpeys kasvaa veljen
toiseksi olennoksi.

Kauan viipyi Josu kaupungilla, mutta Topiaalle ei tullut aika pitkäksi,
sillä aivonsa oli rakentelmia, tuulentupia täynnä. Yksi rakas ajatus
tuli ja toinen meni; juotos ne kaikki yhdisti yhdeksi kukkapoluksi. Ja
kukkapolun äärimmäisessä päässä oli pitkä ja korkea kivikartano
valtakaupungissa!

Josun hoilaus hänet herätti rakkaista unelmista.

"Ijät ja ajat olitkin..."

"Kävin monessa paikassa, mutta nyt olenkin runotuulella. Lyijykynä vaan
tänne."

"Voi velikulta, veikkonen!"

Josu löi laulua makeiden ja kauniiden ympäryspaperiin sillä aikaa kuin
Topias vyötti turkkiaan.

"Nyt ollaan valmiita."

"Niin täälläkin ... painovirheetkin ovat jo..."

"Hyvä... Huomenna tulen takaisin ... Pyöritäänpä nyt tuulimyllyä
ennenkuin erotaan."

He pyörivät siksi että molemmat hengästyivät.

"Nyt minä lähden. Hyvästi vaan!"

Josu tuli perään puodin kynnykselle ja virkkoi Kalevalan tapaan:

"Mitäpä jos olisi koppoa net'en korjahan?"

"Voi vekkuli itseäsi!"

Kirjaimet kultasepän kyltissä näkivät Topiaan ja kaukaa kääntivät
kylkeään, niin että olivat aina suoraan häntä kohden.

"Mitäpä jos olisi mennä ostamaan sormuksen?"

Tietämättään oli Topias lausunut sanat ja tietämättään oli hän tullut
kadun poikki kultasepän puotiin. Pieni oli sormus, jonka osti;
pikkusormessaan ei se mennyt kuin hivenen ylitse ensimmäisen taipuman.
Mutta tuulentuvat ja kivikartanon se varjosi ja syrjään sysäsi. Se
vaihtoi ne kaikki pitkiin silmäripsiin ja hopean heleään ääneen.

Kolmatta kievarin väliä oli asemalta Yli-Tuomoon, mutta kolmatta ei
ollut enää pitkältä, pari virstaa vaan sivutietä. Ne Topias käveli,
laskien kyytimiehen Simon kodin kodalta takaisin menemään. Pienessä
tuvassa oli jo pimeä hänen mennessään ohi. Sisään olisi muuten
poikennutkin terveisiä tuomaan. Mutta nyt ei sopinut. Nukkukoon eukko
rauhassa, kuitenkin on kukkunut aamua aikaiseen...

Taivas oli tähdessä eikä tuullut nimeksikään. Tähtien karkelota oli
kuukin tullut katsomaan ja valaisi nyt kapeata metsätietä. Valkoiseen
hankeen loivat puut ja pensaat varjoja; metsän hiljaisuus oli täynnä
haltiain haastelua, impein hengähdystä.

Metsätie loppui ja aukeama alkoi. Näkyi valkea Helan kamarissa, näkyi
tuuliviiri akkunan kohdalla. Jota lähemmäksi Topias tuli tuuliviiriä ja
valoa, sitä nopeammiksi muuttuivat askeleensa. Ali-Tuomon pihalla hän
ei enää käynyt, hän juoksi, nousi rapuissakin kahdella hypyllä.

Perttu luki iltavalkian lähellä "Sibyllan ennustuskirjaa".

"Sinäkö se olitkin. Kuuleppa kuinka tässä..."

"Minä se olen. Entä Helka?"

"Tuli juuri kotooltasi ja meni kamariinsa... Tässä sanotaan..."

"Älä joutavia jaarittele." Topias meni hiljaa kamariin.

Helka istui selin oveen, kutoi sukkaa ja hyräili:

    "Voi mikä lienee tullutkaan,
    Kuin ei jo kultaani kuulukaan."

"Helka!" virkahti Topias ja astui hänen eteensä.

Helka siunahti; ääni värisi kuin haavanlehti ja sukankutimet putosivat
helmalle.

"Säikähdin; tulit kuin taivaasta pudotettu." Ääni oli tyynempi, mutta
silmät olivat jo ehtineet tulistumaan, sydän oli jo ehtinyt
sykkäilemään.

"Minä ostin sinulle sormuksen. Sopiiko minun ostamani...?"

Vallaton hymy oli hiipimäisillään Helan huulille, vallattomat kuopat
olivat muodostumaisillaan poskille, mutta kuin katsoi hän Topiasta
silmiin, niin voimat pettivät, sulut murtuivat ja sydän otti
väkirynnäköllä omansa.

"Sinä paha poika!" sanoi hän puoleksi itkien puoleksi nauraen. "Olethan
ikäsi tiennyt ett'ei Helan sormeen kenenkään muun sormus sovikaan."

Tapani leikkasi tallinparvella silppua heidän mennessään Yli-Tuomoon.
Martta puuhasi tuvassa illallista, Hanna oli hereillä kätkyessä ja Topi
siinä vieressä puuhevosineen.

"Setä, pörhönen!" Hevonen kaatui nurin niskoin ja Martta oli vähällä
särkeä saviastian.

"Hyvät lapset, Herran lahjat. Mistä siunatuilta...?"

Mutta jo näkikin sormuksen siskon sormessa.

"No jo nyt..."

Kuin tuulessa juoksi hän tallinsillalle ja huusi Tapanille:

"Tule sisään; vieraita tuli."

"Keitä?"

"Sulhaisia ja morsiamia."

"Oletko järjelläsi?"

"Olen... Tule nyt."

Hälinä kuului tallinparvellekin Tapanin korviin. Ketähän väkeä siellä
onkaan? Helan heleä ääni kuuluu yli muiden, mutta kuuluu sieltä
karkeampikin ääni, vaikka poika kirkuu kuin veitsissä. Sulhasia ja
morsiamia. Totta toisen kerran! Siitä on kauan kuin tyttö on noin
heleästi nauranut.

Käytyään ensin tallin miespuolessa tuli Tapani tupaan ja jäi
hämmästyneenä seisomaan ovensuuhun. Veli kotoolla! Ja minkäänlaista
tietoa edeltäkäsin lähettämättä. Mitä onkaan tapahtunut? Ei ainakaan
mitään ikävää, eihän silloin noin peuhattaisi.

Vilahdukselta näki hän sormuksen Helan sormessa kun hän keinutteli
tyttöä käsivarrellaan. Sitäkö siis ilo ja häly merkitseekin?
Semmoisella hypylläkö se tehtiinkin? Veljen toinen silmä on auennut,
ehkä toinenkin kohta aukenee. Lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä
käytetään.

Tapani sammutti soihdun, meni ja nykäsi veljeänsä, lausuen samassa:

"Tule jo katsomaan tytärtänikin, miten on kasvanut kauniimmaksi sitte
viimeisen. Sillä on tädin silmät, äidin..."

"Mennäänkö Topi?"

"Ei; ajetaan vielä."

"Tehdään toi ja syödään voi."

Metakoimisesta ei olisi hevin heretty, Martta avasi matkalaukun, löysi
sieltä Josun ostamat ja heitti ne Helan syliin, tullen itse viereen
katsomaan. Päällyspaperiin oli kirjoitettu lyijykynällä kaksijaksoinen,
ontuva runo jonka Helka heti luki:

                   I.

    Mulla on kihlat, neitonen!
    Annatko suukkosen, kultanen?
    Istutko rekeen, impynen?
    Astutko vaunuun lintunen?

                   II.

    Tunnissa kahdessa elämänkorpi, on
    Viipsitty vaapsittu, kannot ja kuopat
    Kunnialla kuljettu Kalastajakadulle.
    Neitonen, kultanen, impynen, lintunen!

"Sitä Josua, sitä senpäiväistä vekkulia?" Helka nauroi heleästi.

"Sepä merkillinen poika katupojaksi", ihmetteli Martta. "Minä olen aina
ajatellut häntä likaseksi riikiöksi, sellaiseksi, jonka hampaat aina
ovat irvissä..."

"Älä nyt ... näkisit kerran häntä..."

"Kannattaakin pojan runoilla ja suitsuttaa sinun kunniaksesi. Onhan
sinulla taas paita ja sukat valmiina... Vaan kuule Topi! Lakkaa jo ja
joudu tänne, muuten Hanna ja täti..."

Toista kieltoa ei tarvittu.

Melukin sitte heikkoni vähitellen. Topin silmät menivät sikkaraan ja
Hanna nukkui äidin syliin. Taaskin hiilos räytyi mustaksi ja tupa
kenenkään huomaamatta pimeni; mutta ei räytynyt hiiloksen lähellä
istujain mieli, ei raskautunut sydän ajatusten paljoudesta. Suuri
seinäkellokin tuvan peränurkassa löi lyöntejään iloisesti ja
hypähtelemällä riensi viisari liidulla uudistettujen numerojen yli.
Martan ottaessa valkeata oli kello jo yksitoista.

"Miten ilta joutui, miten aika meni! Minä luulin, että olemme vasta
istuneet tunnin, korkeintaan kaksi."

Tapani etsi hiiloksesta hehkuvan hiilen piippunsa pesään, virkkoi
samassa:

"Illallinenkin on jäähtynyt. Voi noita lapsia!"

Ketä lapsia hän sitte sanoillaan tarkoitti, ei Helkakaan muistanut
kysyä.

Topias palasi yöjunassa Helsinkiin. Ilma hankitsi pyryä, taivas oli
nahkapilvessä, tuuli kylmästi ja tuiskutti pieniä jäärakeita tuulen
kanssa. Joutuakseen pikemmin kotiin, otti hän aseman luota issikan.
Kuomireki, yhden hevosen vetämänä, joutui kiitämään edellään. Äkkiä
hevonen pysäytettiin tulisesta juoksustaan ja turkkeihin puettu herra
astui ulos. Katu oli siltä kohdalta pimeä, mutta ohi ajaessaan näki
Topias herran suutelevan valkoista kättä, joka kuomista ojennettiin
ulos. Taaskin leikillisesti uhattiin etusormella ja samassa nauraen
saneltiin:

"Ack, ack, ack den kärleken..."

Sitte hevonen käännettiin ympäri ja annettiin mennä takaisin
tulisessa juoksussa. Herrakin läksi kiireesti eteen päin ja istui
kadunristeyksessä issikan rekeen, Siinä kaasulyhdyn valo lankesi
kasvoilleen ja Topias tunsi hänet kauppias Alekseiksi.

Josulla oli vielä valkea ja hän tuli hypäten avaamaan Topiaalle. Joka
ovi oli etusalvassa.

"Terveistä! Helka kiitti runostasi ja lähetti sinulle taikinajauhoja
ja" -- Topias veti matkalaukusta paidan ja sukat -- "nämä... Katsoppa
vaan!"

"Voi yhdeksänkymmentä kuinka kauniit sukat! Niissähän on taivaankaaren
kaikki värit... Olisitte tuoneet pojan tänne, kosk'ei kerran tyttö..."

"Älä hätäile. Annetaan ensin Joulun mennä toisen tulla, niin..."

"Mitä sitte?

"Istuvat korjahani molemmat."

"Voi haikula! Ottiko neitonen kihlat, antoiko kultanen suukkosen?"

Topias nosti leikkihaluisen pojan jalkaterilleen seisomaan, hypitteli
häntä hyvän kuuron, hokien:

"Otti ja antoi, otti ja antoi."

Hehkeämielisenä palasi sihteeri matkaltaan. Voita oli hän ostanut alle
keskihintojen ja luudanvarret oli saanut monta prosenttia helpommalla
kuin isäntänsä. Kaupungin lähitienoilla olivat talonpojat nostelleet
nokkaansa hänelle ja olleet kitsaita vitsametsistään, mutta hän
käänsikin heille selkänsä ja meni ylemmäksi maakuntaan. Ja kyllä vaan
tuli matkat maksetuiksi, vaivat palkituiksi. Jota ylemmäksi meni, sitä
alemmaksi laskeusivat voin ja luudanvarsien hinnat, sitä auliimmasti
avattiin ovet herrasmiehelle, joku kylvi kultaa maakuntaan! Niin
vierasvaraistakin oli kansa, ett'ei hänen tarvinnut majataloissa asua
ja yösijoista rahaa maksaa. Ja rikkaita olivat talonpojat. Rahaista
rahaa tosin ei ollut, mutta sen parempi, oli ruokainen koti, oli
suuruksinen ja rasvainen aitta. Eikä hän vielä ollut lähelläkään
maansydäntä, jonne mielensä paloi, luonnollisuuden tilassa olevia
ihmisiä katsomaan. Mikäpä siellä olisi elellessä tietoviisaan miehen?
Opettaisi ymmärtämättömille ihmisille mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä
on oikein mikä väärin, jakelisi heille neuvoja käräjänkäynnissä, niin
sylin täydeltä kantaisivat elantotarpeita neuvojalle. Kyllä vaan
kelpaisi tietoviisaan elellä maan sydämmessä!

Tuohon huomautti Josu, vastenmielinen iva huulilla:

"Eihän maantie tietääkseni nouse pystyyn eteenne. Minä teidän
sijassanne lähtisin laulaen maansydämmeen asumaan."

Siristäen silmiään hymyili sihteeri Josulle ja jatkoi puhettaan.
Pitkittä pakinoitta sovittiin sahaus- ja vetopalkoistakin. Eivät
tinkineet, eivätkä väheksineet hänen ehdoitelemiansa hintoja.

"Lisäämme nyt sitte juomarahat", virkkoi Topias kiihkoissaan, "niin
voimme heti laskea voitot eli tappiot."

Sihteeri otti kynän käteensä ja teki numeroita arkin sivun täyteen.
Ilahuttava tuhatluku tuli viimeiseksi.

"Onko se voittoa?"

"On. Ja se on niin lujasti laskettu, ett'ei sormea väliin saa; ja jos
tuppaamalla saisikin, niin kyllä summa nelinumeroisena pysyy."

"Toisin sanoen: se voi yletä, mutt'ei aleta. Minä olin pöllö kuin en
uskaltanut ottaa viittäsataa tuhatta toimittaakseni. Olisi kelvannut
korjata viisituhatta markkaa yhden tuhannen sijaan."

"Entä jos vielä...?"

"Nyt se on myöhäistä. Minä kävin sorvaustehtaan konttoorissa
kuulemassa. Heillä on tiedossaan jo tämänvuotiset luudanvarret, on yksi
miljoona ylikin. Ne jotka minun jälkeeni tulivat kaupoille olivat
viisaita, ottivat kukin niin paljo kuin vaan saivat. Ja sen he tekivät
minun vahingokseni."

"Viisaus on alusta maailman elänyt tyhmyyden kustannuksella."

"Mutta en minä vahingostani välitä; pelkään että äkkinäinen
rikastuminen ja menestyminen ei ole terveellistäkään."

Josua vaan ei sihteeri voinut vetää nenästä. Sitä kylmemmäksi kävi
heidän välinsä, jota enemmän hyvitteli poikaa, jota enemmän koetti olla
hänelle mielin kielin. Josu karttoi sihteerin seuraa, vastasi
mielittelyihin lyhyvin, mutta hiotuin lausein. Niiden terä teki
useinkin naarmun, vaikka sulaa leikkiä olivat olevinaan. Vaikka
kumpikin näin olivat silmätikkuina toisilleen, niin eivät tosin
kaunanneet toisiaan selän takana. Kerran vaan Josu väitti Topiaan
kanssa, ett'ei hän koskaan näe sihteerin sinisempää silmää, molemmat
ovat muka yhtäläiset keltaiset.

Sihteeri piilotti vihanhampaan kokonaan ja palkitsi pahan hyvällä. Hän
kiitti Josua edessä ja takana, kotona ja kylässä. Semmoinen poika,
ett'ei toista viidessä maaherran läänissä. Äly terävä kuin madon kieli,
sydän sokurinen kuin koivun mahla, silmät ja korvat tarkemmat kuin
lintukoiralla!

Sisätuloja oli sihteerillä kirjoitustyöstä, jota vähin erin sai
kaupungista, keneltä, ei Topiaskaan tullut kysyneeksi. Kirjoituksilla
oli aina kova kiire, sihteeri ei silloin joutanut syömäänkään yhdessä
pöydässä, haukkaili vaan iloissaan voitaleipää ja keikutti kynää
paperilla. Valmiiksi saatuaan lähti niitä perille viemään ja viipyi
säntilleen sillä tiellä yön ja päivän yön perään. Vedenjanoisena ja
väsyneenä tuli aina niiltä matkoilta kotiin.

"Josu ja minä emme juo viiniäkään", lausui Topias hänelle erään kerran,
jolloin taas tuli janoisena ja töhertyneenä kotiin. "Tulkaa meidän
seuraamme; raittiin miehen elämää ei voita mitään."

"Sen minä teenkin. Miks'ette jo ennen sanoneet noita sanoja?"

Seuraavalla kerralla viipyi hän taaskin määrätyn aikansa. Sen verran
vaan muutti tapojaan, ett'ei janonnut vettä isäntänsä nähden.

Pyryjen ja pakkasien aika jo oli ohitse, vaan kevätkylmiä riitti vielä.

Josu oli isännästään oppinut illantorkuksi, aamunvirkuksi, mutta eräänä
iltayönä ei hän saanut nukutuksi, vaikka kuinka olisi koettanut.
Sihteeri oli edellisenä iltana lähtenyt kirjoituksia saattamaan ja
vanhojen laskujen mukaan piti, jo hetkinen sitte, askeleensa kuuluman
eteisholvissa. Siellä oli avaimellakin kätköpaikka. Ett'ei Josun
yörauha tullut sihteerin tähden häirityksi, oli Topias keksinyt oivan
keinon: avain pistettiin vesisangon alle, milloin sihteeriä odoteltiin
yöksi kotiin.

Josu luki sadun ketusta ja koetti taaskin nukkua, mutta turhaan.
Ajatukset olivat kaikkea muuta, vaan ei väsyneet. Maanrajalla olevasta
akkunasta paistoi kuu huoneesen kapean juontuvan. Ovi isännän kamariin
oli raollaan ja sinnekin tunkeutui juontuva pienenä valoviivana. Siellä
isäntä nukkui, harva ja tasainen hengityksensä kuului kellon kera.
Valkoiset luut piirongin lukoissa ja avainkimppu näkyivät raosta
juontuman kohdalla. Eilen oli isäntä tehnyt lopputilin sorvaustehtaan
herrojen kanssa ja tuhatta markkaa oli kassalaatikossa liikerahoja.
Pienet rahat, liki tuhatta markkaa, oli vienyt tukkukauppiaalle. Kumma,
kuinka ajatukset soutivat...

Mutta jo kuuluikin eteisholvissa tutut askeleet, semmoiset vauhkat ja
viekkaat, niinkuin olisi astuja menossa naapurin naurismaahan.

Josu veti peiton ylitseen ja rupesi nukkumaan koiranunta. Sihteeri kuin
taas lukee vanhat luvut hänestä, sanoo häntä pirun mieliharmiksi,
koiranpoikaseksi ja jos joksikin, niin nauraa hän peiton alla, nauraa
ja kuuntelee.

Sihteeri tuli sisään, laski avaimen pöydälle, heitti turkit yltään,
riisui saappaat jaloistaan ja istui sängynlaidalle. Ovenraosta näki hän
valkoiset luut piirongin lukoissa, hän näki avainkimpun ja hän
säikähti. Sitten häntä rupesi yskittämään, hän yski monta kertaa
kovasti, kuunnellen välillä, henkeään vetämättä. Lakattuaan yskimästä
läheni hän Josun vuodetta.

"Josu, Josu!"

Josu hengitti melkein kuorsaten.

"Mihin olet pannut tulitikut?"

Ei vastausta; nukkui kuin kivi.

"Makaavat illasta kuin raavaat ja sitte kuhnailevat puoli yöstä,
Nukkukaa hölmöt..." Sukkasissa meni sihteeri ovelle ja siitä piirongin
luo.

Josu heitti päältään peitteen, mutta hengitti raskaasti.

Kuinka hiljaa sai piirongin auki! Eivät narahtaneet saranat, ei
kolahtanut laatikko kuin taitavat kädet koskettelivat. Nyt jo lukitsee
oven; peitto pään yli tai tuho tulee tai surma syö.

Kuunvalossa luki sihteeri rahat:

"Yks, kaks, kolme, neljä ... kymmenen."

Lukiessa putosi kolme seteliä lattialle, muristen hätiköimistään otti
sihteeri ne jälleen ylös.

Jo oli toinen saapas jalassa, toinen kädessä, mutta suurempi viisaus
tuli väliin, hän laski kädestään saappaan, höpisten:

"Tuhatta markkaa vaan! Pitkällekö sillä pääsee, kauanko tuhannella
markalla rahoissa pysyy? Herrankakkulat! Olisi viisituhatta edes...
Malta sinä paha paisuma. Sinutta tämän talon hyvyydet olisivat minun.
Malta sinä pirun mieliharmi; vielä sinä kerran nukut ajattomalla
ajalla."

Sihteeri veti jalastaan pois saappaan ja meni uudestaan sukkasissa
piirongin luo. Tullessaan höpisi hän:

"Tuhatta markkaa vaan! Voi taivaanvaljaat, kuin ei ollut edes viittä
tuhatta. Odota sinä käärmeenpoikanen! Linnunsilmä, sinun viisaudestasi
ja älystäsi tulee täysi. Viisaudessasi ja vihassasi sinä vielä kerran
nukut itsesi ja tuhkapöperön isäntäsi kuivalle kankaalle!"

Aamulla teki Topias tilin sihteerin kanssa. Kuin vaatteet, jotka oli
hänelle ostanut ja antanut, vähennettiin palkasta, niin jäi saamista
sata markkaa. Topias avasi piirongin, ottaakseen yhden setelin
rahoista, jotka oli voittanut luudanvarsikaupassa, mutta Josu
puikahtikin eteen, pyytäen:

"Malttakaas hiukan."

"Mitä nyt sitte?"

"No minä näin iltayönä niin hassuja unia tai näkyjä, tai..."

Veri pakeni sihteerin kasvoilta.

"Mitä näkyjä?"

"Näin rahoja otettavan täältä ja pantavan tänne; näin vietävän ja
tuotavan satamarkkasia. Antakaas kuin katson."

Sihteeriä rupesi yskittämään ja hän yski itsensä punaiseksi.

Josu veti rahalootan auki, otti kymmenen seteliä siitä ja luki ne
kertaalleen syrjistä.

Sitte hän lausui:

"Aivan oikein... Uneni, näköni on totta, näitä rahoja on käsitelty."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä illalla luin nämä rahat ja asetin ne samalla ikänsä mukaiseen
järjestykseen, vanhimman alle, nuorimman päälle. Nyt ne ovat sekaisin,
nyt ei niissä ole ensinkään järjestystä."

"Älä houraile! Kuka näitä olisi liikutellut, kotoolla olimme joka
mies."

Topias antoi yhden setelin sihteerille; tämä oli yskiä keuhkonsa
kappaleiksi.

"Näkyjä, näkyjä", kangerti hän. "Minäkin olen nähnyt näyn, kuulkaas
niin kerron..."

Josulla oli hallussaan kidutuskoneen ruuvit. Hän yhä kiristi:

"Vaikka olimmekin kotoolla, ei se merkitse mitään. Avainkin oli
iltayöstä vesisangon alla."

"Mutta sen kätköpaikkaa ei tiedä muut kuin me. Ja kuka nyt olisi
liikutellut rahoja eli ottanut ja pannut, vienyt ja tuonut niinkuin
sinä sanot, älä päättömiä puhu, äläkä muita hulluna pidä."

Sihteeri pääsi henkiin, yskäkin lakkasi.

"Jos rahoista edes olisi pois", tajusi hän huomauttaa, "niin..."

"Mekin uskoisimme näkysi, niin ikävätä kuin olisikin..."

"Oli mitä oli, mutta kyllä näitä vaan on pidelty, sanokaa vaan minun
nähneeni vaan unia, näkyjä..."

"Joissa ei ole päätä eikä perää..."

"Enempää kuin minunkaan näyssäni. Kuulkaas, minä kerron..."

Josu jätti heidät ja meni puotiin. Topiaalle kertoi sihteeri:

"Komisariusvainaja ei suvainnut tupakkia poltettavan konttoorissa.
Ymmärrätte sanomattakin että ukon kieltoja oli tarkoin toteltava. En
minäkään, vaikka olin palvellut häntä kymmenen täyttä vuotta,
uskaltanut edes iltasilla työstä lähtiessäni sytyttää savua suuhuni
ennenkuin ovi oli selkäni takaalla. Mutta hänen sairastaissaan
kuolintautiaan haikuttelivat apulaiseni, kaksi nuorta poikaa, eräänä
aamuna. Minäkin poltin paperossin, sillä en osannut pelätäkään, että
sairas mies kömpisi meitä katsomaan. Mutta kuinkas kävikään? Konttoorin
ollessa pahimmillaan savua täynnä näin minä vainajan astuvan rappuja
ylös. Tuli ja tervatut tappurat, kuinka minä peljästyin, kuinka minä
tunsin kylmiä virtoja selkärangassani kulkevan, sillä esimiehenä ja
vanhimpana olin minä, ja yksin minä, jokaisesta epäkohdasta
vastuunalainen. Ja komisarius tuli konttooriin, käveli keskelle
lattiata. En uskaltanut nostaa silmiäni työstä, odotin vaan joka
silmänräpäys räjähtävän, salamoivan. Vaan ihmeekseni ei hän virkkanut
niin luotua sanaakaan, seisoi vaan tuokion keskellä lattiata ja lähti
sitte ääneti pois. Minä ihmettelemään, mutta apulaisenikos vasta minua
ihmettelemään, sillä he eivät olleet nähneet ketään. Vedimme asiasta
suunuottaa iltaan asti. Illalla tahdoin minä saada täydellisen voiton,
jota varten vaadin apulaiseni käymään rouvanpuolelle. Ja luuletteko,
mitä minä sain siellä kuulla -- minä, joka olin kertonut mitkä
vaatteetkin hänellä oli yllä, mikä hattu päässä -- minä sain kuulla
ett'ei komisarius ollut koko päivänä astunut jalallaankaan ulos
huoneesta. Se oli näky ja se tiesi kuolemaa; hän kuolikin kohta."

"Kukahan meistä nyt kuolee? Varmaankin te, joka uskotte..."

Sihteerillä oli sukulainen maakartanossa lähellä kaupunkia. Nyt häntä
halutti mennä tervehtämään sukulaistaan, jota ei ollut nähnyt moneen
aikaan. Koska ei ollut mitään kiireitä töitä, niin tulisi viipymään
siellä kuukauden, ehkä enemmänkin.

Siis matkalaukku kuntoon ja hyvästi näkemään asti.

Josu lakasi hänen jälkensä kadulle asti ja virkkoi sitte:

"Nyt hän meni meiltä ja meni ijän päivän kanssa."

Topias oli kummissaan ja kysyi:

"Mitä sinä oikein ajat takaa?"

"Ei puheeni ollutkaan unta, näkyä, vaan täyttä totta." Josu rupesi
kertomaan yöllistä tapahtumaa unhottamatta ainoatakaan sanaa.

Topiaan oli pakosta uskominen. Hätähinen lähtö, yskiminen ja
punastuminenkin vaan varmensivat pojan sanoja.

"Senkö sain kiitokseksi?" Topiaan sydänala ihan turposi mielipahasta.
Viluinen ja nälkäinen mies, jonka taivas'alta otti hoitoonsa, sanoi
kiitokseksi häntä tuhkapöperöksi. "Ja kuivalle kankaalleko sanoi meidän
kerran nukkuvan? Houkko mies! Ei hänellä ole onnemme ohjia. Vaikka
hänelle olisi onnistunut tekemään meidät keppikerjäläisiksi, niin emme
siltä olisi hukassa. Alottaisimme uudestaan ja muutaman vuoden päästä
olisimme entisessä tommissa, mutta hän arvatenkin olisi ehtinyt sillä
ajalla haaskata varastamansa ja kurjuus taas edessään kahta kovempana."

"Tulkaa tänne, minä näytän vielä muutakin." Josu vei Topiaan sihteerin
kirjoituspöydän eteen, kaivoi laatikosta kaksi rypistynyttä
paperipalasta, joihin oli kirjoitettu kauppiaan nimi. "Toinen näistä on
teidän kirjoitustanne, toisessa sihteerin, Sanokaa kummassako on teidän
kirjoitustanne; tuntekaa, eroittakaa omanne."

Topias tirkisti, vertaili nimiä toisiinsa, mutta ei kyennyt päättämään
minnekään päin, niin yhtäläiset olivat nimet. Kirjaimet olivat kuin
valetut toisensa näköisiä, ylöspäin vinoon meni kumpainenkin nimi,
kuten ainaki hänellä itsellään, oliko sitte viivaa paperissa tahi ei.

"Voi vitsottu! Vai on näistä toinen hänen. Minä en ole mies sanomaan
kummastakaan, ett'ei olisi omaa työtäni."

Josu otti käteensä mustuneemman paperipalasen.

"Katsokaa, tässä on ristimänimen ja sukunimen väli lyhempi kuin tuossa
toisessa, tässä ovat pilkut suuremmat ja rumemmat, ynnä isot kirjaimet
suhteellisesti pienemmät. Tämä on teidän omaa kirjoitustanne, tuo
toinen on hänen jäljennöksensä."

"Onpa niinkin."

"Hän ei luullut minun nähneen salaisia harjoituksiaan, mutta niin
pökelö en toki ollut. Minä näin kohta ensimmäiset kokeensa ja tämän
onnistuneimman otin tuhasta. Tuota alkuperäistä säilytti hän
huolellisesti, mutta unhotti sen kerran pöydälle. Minä silloin pistin
nämä molemmat laatikkoon. Minun lakkareistani ja kaikista muista
koloista etsi hän sitä kymmeneen kertaan, mutta laatikosta, omien
papereittensa seasta, ei hän osannut etsiä."

"Sen miehen pää olikin siis pahoja aivoituksia täynnä; eihän kukaan
aikeettomasti opettele tuommoisia taitoja. Luullakseni olisi hän minun
nimelläni koettanut saada rahaa eli aatelia itselleen. Ja tuommoisen
viisauden vaikutuksesta me sitte nukkuisimme itsemme kuivalle
kankaalle. Mikä rohkea mies! Hän naurattaa minua melkein yhtä paljon
kuin säälittääkin."

"Nyt minä pääsin hänestä."

"Pääsit kyllä. Minä vieläkin sanon sinulle, että ihmisen onni on toki
paremmissa käsissä. Älä koskaan pelkää pimeyden valtaa ja sen voimaa.
Niillä on lyhyet ja heikot kädet."

Sihteeri ei tullutkaan kuukauden kuluttua takaisin, kuten oli luvannut,
Sekin todisti häntä vastaan, sillä puhdastuntoinen ei olisi suotta
välttänyt tulla näkyville.

Kesällä, tullessaan pankista, jossa piti liikerahojaan juoksevalla
tilillä, näki Topias hänet Esplanaadin satasärmäisessä lasihuoneessa.
Hän oli hienosti puettu ja kauppias Aleksei oli hänen seurassaan.
Yhdessä puittivat he itsensä toisesta särmästä ulos kuin Topias
toisesta särmästä tuli sisään. Nainen katseli ahkerasti kuvastimeen ja
korvissaan oli uudet hohtokivillä koristetut korvarenkaat. Hän niitä
katseli, puhellen ja nauraen itselleen. Pyydettyään hunajata kysyi
Topias:

"Taidatte olla kauppias Aleksein sukua."

"Olen", vastasi nainen naurahtaen.

"Tehän se olitte, joka lauloitte: Ja se rakkaus!"

"Varmaankin sisar."

"Orpana vaan... Ai, ai, ai se rakkaus..."

Topiasta kylläännytti kuherteleminen; hän joi hunajan hätään ja meni
pois.

       *       *       *       *       *

Kesällä synnytti Johanna tyttären ja hänen henkensä häilyi elämän ja
kuoleman välillä. Hän oli kuumeessa kaksi vuorokautta ja puhui koko sen
ajan taivaasta ja kunnian kruunusta. Simo silloin vannoi:

"Jos hän jää henkiin, niin tottelen tahtoaan ja muutan Pohjanmaalle
maata viljelemään."

Johannan vanhemmat kuulivat valan, iloitsivat siitä ja kiittivät
Jumalaa.

Sitten kuume lakkasi ja sairas vaipui pitkälliseen uneen. Herättyään
oli hän terve; voimatkin palasivat vähitellen.

Mutta Simossa taisteli paha ja hyvä. Kuin vanhukset muistuttelivat
valan, esteli hän:

"Emme vielä muuta; ei Hanna ole vielä täysin terve; vähän aikaa vielä."

Siten hän tinki tuntonsa kanssa niinkauan että paha voitti hyvän.
Omantunnon soimaukset valan rikkomisesta ja hyvän hengen hyljäämisestä
upotti hän viiniin ja väkeviin juomiin. Johanna oli vaan enää varjo
siitä mitä ennen oli ollut. Silmäin haaveessa oli haudan haavetta,
äänen murheessa oli haudan murhetta, kasvot olivat kuin hautaan
laskettavan kasvot. Silmät ja sydän itkivät aikansa; sitte ne
lakkasivat ja Johanna oli kuin elävältä kuollut.



XII.


Oli sysky-ilta ja myrsky kävi kovasti. Tuuli vihelsi katujen kulmissa
ja rajusti löivät aallot laituria vastaan.

Topias ja Johannan isä astuivat kiirein askelin Kruununhakaan päin ja
tulivat sisään onnettomuuden majaan.

Simo oli selvänä. Akkuna merelle päin oli auki ja hän istui avatun
akkunan lähellä, kuunnellen myrskyn vinkunata, vaahtopäiden riehua.
Viereisestä huoneesta kuului matalaa puhetta.

Topias veti taskustaan paperin heti kuin tuli sisään, avasi sen Simon
eteen pöydälle ja käski:

"Kirjoita nimes alle."

Simo luki kirjoituksen ja katsoi sitte ulos pimeyteen. Paperiin oli
kirjoitettu, suurisummaista hyvitystä vastaan, avioeron myönnytys
Johannalle. Muutama kynänveto ja hän on vapaa, muutama kynänveto vaan
ja hän on viisi kertaa rikkaampi entistä!

"Kirjoitatko?"

"Kirjoitan."

Johannan isä rupesi lukemaan rahaa; korkeita setelipinoja kohousi
eteensä pöydälle. Johanna tuli sisään viereisestä huoneesta, jättäen
oven peräänsä auki. Äitinsä ja Maiju istuivat siellä, kumpikin
puolellansa kehtoa.

Topias sulki avatun akkunan; Johanna tuijottaen katsoi isäänsä ja
setelejä. Hiuksensa olivat hajallaan ja kalman väri oli kasvoillaan.

Simo kastoi kynän läkkiin, kirjoitti kirjaimen, alun toistakin, mutta
laski äkkiä kynän kädestään, nousi ylös ja lausui:

"En minä kirjoitakaan."

"Miksi et kirjoita?" kysyi Topias hämmästyneenä.

Simo katsoi setelipinoihin pöydällä.

"Kyllä minä kirjoitankin, mutta en minä jätä tytärtäni
_hihhulilaisille_; en minä anna lastani..."

Johanna peitti käsillään kasvonsa ja virkahti rukoilevalla äänellä:

"Taivasten tähden! Älkää lastani..."

Setelit putosivat isän kädestä; hän näki tyttärensä sielun tuskan,
kuinka se oli ankara ja rusentava, hän näki oman voimattomuutensa ja
hän jo luuli että kaikki on hukassa.

Mutta Topias läheni Simoa ja lausui kovalla äänellä:

"Paljonko tahdot lisää rahaa, että luovut lapsesta niinkuin
eronmyönnytyksessä seisoo? Suurenko summan tahdot? Sano!"

"Kymmenentuhatta."

"Kirjoita sitte vaan nimes; rahat saat paikalla."

Simo istui jälleen kirjoittamaan ja painamaan sinettiään nimensä alle.
Johannan äiti kääri sill'aikaa vaatteita lapsen ympäri ja lähti Maijun
kanssa edellä kotiin.

Johannan isä luki rahoja, käski samassa:

"Menkää nyt."

Tuuli puhalti setelit pöydältä lattialle; setelien sekaan kaatui
Johanna.

"Minä haen ajurin", lausui isä, "menen samalla lääkärin luo ja vien
hänen edellä kotiin."

Hän läksi kiireesti.

"Lapseni, lapseni", rukoili Johanna. "Älkää ryövätkö minulta lastani.
Minä kärsin mielelläni vaikka kuolemaan asti kuin ette vaan vie minulta
lastani. Tuokaa, tuokaa..."

Simo katsoi ulos myrsky-yöhön; tuuli ulvoi, vaahtopäät valittivat
rajusti. Kädet ristissä ja kattoon tuijottaen vaikeroi Johanna yhä:

"Viekää minut vaikka hautaan, mutta antakaa minulle lapseni,
antakaa..."

Issikka samassa ajoi pihaan; kolina kuului kamariin.

Topias heitti peitteen Johannan yli ja otti hänet syliinsä. Simo ei
kääntänyt kasvojaan.

"Kuule Simo", virkkoi Topias kynnyksellä seisoen ja ovea avaten.

Simo käänsi katseensa heihin.

"Mitä sanomista sinulla on?"

Ääretön ylenkatse näkyi Topiaan silmissä ja kuului sanoissa kuin
virkkoi:

"Ei sinun sielussasi olekaan Jumalan kuvaa, siellä on _rahan_ kuva.
Hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Johannan sielussa oli henkinen yö. Hän puhui toisen hetken kuolosta ja
haudasta, toisen hetken taivaasta ja kunnian kruunusta.

Mutta perhoispariskunta ei horjunut uskossaan.

"Herralta on tämä tullut," sanoivat he, "ja meidän pahain tekoimme
tähden on tämä tullut."

Ja henkinen yö rupesi vitkalleen valkenemaan kirkkaaksi päiväksi.
Tuskan henkien ahdistaissa Johannaa, huusi tämä lastaan ja Topiasta.
Kuin he tulivat näkyville vaipui hän katselemiseen ja nukkui.
Ensimmältä olivat unet lyhyitä ja horrostilan tapaisia, mutta aikaa
mukaan pitenivät ne ja muuttuivat raskaammiksi. Kalman väri katosi
kasvoista samassa määrässä kuin levon hetket pitenivät. Kevaillä ei
silmissä enää ollut haudan haavetta, niissä oli kärsimyksissä
kirkastuneen sielun ylevää ja korkeata surua.

Simo lähti jo talvella rahoinensa, summattomine rikkauksinensa
Pietariin.

Kesällä lähtivät Johanna ja vanhempansa Pohjanmaalle ainiaaksi. Maiju
seurasi heitä arvelematta sinne tai tänne. Josusta ja Topiaasta
erosivat he laivarannassa.

"Maiju ja minä tulemme Jouluna häihisi", virkkoi Johanna antaessaan
kätensä Topiaalle.

"Rautasilla rattailla", lisäsi hän samassa, kuin kyynelvirta syöksähti
silmistä, ja lähti Maijun kanssa joutuin laivaan.

Johannan isä piti kädessään Topiaan oikeata kättä, äiti vasempaa.

"Ja me tapaamme toisemme tuolla korkeudessa."

"Karitsan häissä."

Topias ei saanut sanaa suustaan ja Josu itki, ett'ei tahtonut
jaloillaan pysyä.

"Maiju, Maiju", pyysi hän, "älä mene, älä..."

Savu tuprusi laivasta, koneet rytisivät, vesi solisi pyörissä.

Laivan keula kääntyi aavaa kohden. Peräkannella seisoi Johanna, lapsi
sylissään ja Maiju vieressään.

Topias ja Josu seisoivat rannalla; peräkannen ja rannan väli rupesi
levenemään levenemistään; suuri laiva pieneni pieneksi pilkuksi ja
katosi sitte näkyvistä.

"Nyt he menivät, nyt ei heitä enää näykään. Maiju, Maiju!"

Topias tarttui Josua käteen ja lähti.

Niinkuin varkain, roiskahti mustasta pilvestä raskas sade; he kastuivat
läpimäriksi ennenkuin ehtivät kotiin Kalastajakadulle. Aurinko paistoi
koko sateenajan, vaikka vettä tuli taivaasta, niin että katot
sauhusivat.

Illalla nukkui Josu kyyneleihinsä. Väliovi oli auki ja Topias kuuli
hänen kuiskaten huokaavan:

"Maiju, Maiju, älä mene."

Vielä kuului sieltä kuiskaamalla:

"Äiti!"

Sitte huokaukset kuolivat; Josu nukkui rauhan unta.

Topiaan ajatukset lähtivät lentämään lintujen teitä. Ei näkynyt enää
katuja eikä kauppapuoteja, mutta näkyi järvi, lepikkömaa ja
sirkeärunkoinen petäjikkö. Petäjikön rintamalle laittoivat ajatukset
pitkän ja korkean kivijalan; kivijalalle kohousi hirsikerros toisensa
päälle, siksi että koko rakennus oli valmis pärekattoineen,
savupiippuineen ja tuuliviirineen. Ja lepikkömaan karhivat ja kyntivät
ajatukset pitkäsarkaisiksi, syväojaisiksi pelloiksi. Saroissa lainehti
puna-olkinen ruis, olissa pitkät tähkäpäät kaarentivat kaulojaan.
Järveltä tuuli rintamalle päin. Tuuli toi mukanaan makean lemun
puna-apilaasta, jota rukiin takana kasvoi. Siellä mehiläiset surisivat,
pörisivät. Hauen molskahdus järvessä kuului lähteensilmälle saakka;
lähteensilmä oli laitettu kaivoksi. Alempana oli ulkohuoneita sekä
riihi, navetta ja talli. Niiden yli näki rintamalta Yli-Tuomoon,
Ali-Tuomoon. Tyynenä pyhä-aamuna kuuluu Yli-Tuomosta kanteleen soitto,
kuuluu Tapanin ehjä ja voimakas ääni...

Nauraen unissaan kuiskasi Josu:

"Äiti! Minä saan Maijun kiinni, äiti!"

Topiaan ajatukset ajautuivat karille. Josun täytyy erota hänestä ja
kulkea alotettua tietä. Poika on nuori ja maailma on viettelyksiä
täynnä. Yksi ainoa hairahdus voi turmella hyvän alun. Ruo'an, vaatteen
ja palkan ohessa tarvitsee hän isällistä hoitoa, lempeätä kohtelua. Ja
molempia saa Josu -- ajatus tuli kuin korkeudesta -- tukkukauppiaan
luona.

Löytyypä vielä toinenkin keino. Jos tukkukauppias ei helly ottamaan
poikaa palvelukseensa, niin maalataan kylttiin uusi nimi. Hänellä on
niin paljo rahaa pankissa, että voipi huoletta mennä olemaan
petäjikköön, kyntämään ja kuokkimaan lepikköä; Josu jääköön
kauppiaaksi. Teille tietymättömille hän ei vaan jätä poikaa, sillä
eihän hän enää saisi lepoa yöllä eikä päivällä, joll'ei olisi varma,
että poika on hyvässä turvassa, isällisessä hoidossa. Äidinkin,
kuihtuneen vaimon, kuvan näkisi aina nuhtelevaisena edessään.

Josu nukkui itsensä iloiseksi. Huoneestaan kuului aamulla, Topiaan
herätessä, iloinen ääni:

"Hyvää huomenta! Kenestä näitte unta yöllä?"

"Helasta ja Topista. Entäs sinä?"

"Minä näin äidistä ja Maijusta. Olimme kodin puutarhassa, Maiju leikki
kanssani ja äiti luki kirjaa vieressämme. Kirjan kannessa oli suuri
kultaristi."

"Kauniita unia näitkin. Sano paljonko minulla on rahaa jouksevalla
tilillä pankissa?"

"Kahteen tuhanteen."

"Ja puodin pesäarvo...?"

"Teki viime viikolla viidettä tuhatta. Vaan mitä varten niitä nyt
tahdotte tietää." Josu tuli Topiaan huoneeseen keveämielisenä,
ilokielisenä. "Rahaa meillä on että alimaiset mätänevät", sanoi hän,
ottaen Helan valokuvan pöydältä käteensä. "On rikkautta, on rakkautta."

"Istu kirjoittamaan, sillä aikaa kuin minä keitän kahvia."

"Runoako? En minä nyt..."

Topiaan sydäntä karvasteli, mutta hän lausui peittelemättä.

"Kirjoita sanomalehti-ilmoitus, että meillä huomisesta alkaen myydään
tavaroita kahdenkymmenen prosentin alennuksella."

Josu tuli äänettömäksi ja kauniit kasvot muuttuivat surullisiksi. Hän
ymmärsi täydellisesti mitä ilmoituksesta seuraa. Muutama viikko niin
puoti on tyhjä ja isäntä lähtee pois. Maijukin on kaukana Pohjanmaalla.

Tummeni Josun silmissä ja hän koetti puhua, mutta ääni murtui, sanat
sotkeutuivat. Kuitenkin totteli hän ja istui kirjoittamaan, vaan paperi
kastui kyynelistä ja kirjoitus tuli kaikenmuotoista.

Saatuaan kahvin valmiiksi otti Topias Josun istumaan polvelleen.
Kietoen sormensa ympäri pojan korvakiharoita virkkoi hän:

"Kultapoikani! Älä nyt itke, minä en jätä sinua kadulle. Kas tässä
uutta paperia, kirjoita nyt siihen kauniisti."

Josu taas rupesi kirjoittamaan.

"Ehk'ei tätä paperia viedäkään. Ja jos viedäänkin, tapahtuu sekin
hyväksesi, parhaaksesi. Ei ihmisen onni ole sattuman käsissä, kaikki
mitä tapahtuu, tapahtuu hyväksemme."

Heti kun väkeä tuli puotiin, lähti Topias kaupunkiin. Kalastajakadulla
tuli häntä vastaan kauppias Aleksei ja kruununsihteeri.

"Olimme tulossa teille," virkkoi ensin mainittu, "vaan..."

"Käännytään takaisin, ei minulla mitään niin painavan kiireitä asioita
olekaan."

"Ei, mennään vaan teidän tietänne ja jutellaan käydessämme."

He kääntyivät kävelemään Topiaan kanssa ja Aleksei puhui käyntinsä
tarkoituksen. Epähuomiossa ja katsomatta tarkemmin suuria varojaan oli
hän tilannut lastillisen kahvia ulkomaalta. Koska oli havainnut Topiaan
toimenmieheksi, niin tuli hän esittämään eikö tämä ottaisi osaa
lastista, vaikka ei muuta kuin tuhannen markan eli kahden edestä.

Sihteeri auttoi Alekseita. Hän olikin asian alkuun pannut. Pelkästä
hyvästä sydämmestä oli ehdoitellut, että tulisivat viriän ja valppaan
Topiaan luo, tälle hyötyisätä kauppaa tekemään. Kahvi tulisi nimittäin
monta penniä naulankin osaksi helpommaksi tukkukauppiaiden hintoja.
Säkin osaksi siitä jo painuisi monta markkaa ja tuhatta eli kaksi
tuhatta markkaa antaisivat sievän voiton, jos vaan nyt hellittäisi ne
kukkarosta.

Loppupäätös sihteerin puheesta oli se, että Topiaan nyt jos koskaan
sopisi korjata lompakkoonsa monta sataa markkaa niinkuin tieltä
löydettyjä rahoja.

"Tilaus vaan olisi paikalla maksettava. Sanokaa nyt..."

"Olisin ilomielellä suostunut ehdotukseenne," vastasi Topias, "mutta
lopetan kauppani."

"Antaudutteko kokonaan suuriin liikkeisin?"

"Minä lopetan isot ja pienet liikkeet ja lähden maalle, kotiin."

"Sitte ei enää puhuta mitään."

"Minulla on yksi täpärä asia, enkä tiedä, vaikka vielä illalla tulisin
tilaamaan..."

"Tulkaa vaan; kuukauden kuluessa saapuvat kahvit."

Tukkukauppias oli kiukkuisella päällä kuin Topias tuli puhuttelemaan
häntä; hän par'aikaa vihoitteli vanhemmalle konttoristille ja
vanhemmalle kauppapalvelijalle.

"Te olette kaikki yhden yhtäläisiä niin monta kuin teitä on," moitti
hän. "Sata sokuritoppaa kastui eilisessä sateessa, niin että lohkeevat
nyt käsiin. Mutta liikuttiko se teitä, hyvät herrat?"

Vanhempi konttoristi puhdisti ensin itsensä. Konttoorissa oli eilen
tiukalta työtä, siellä on tänäpäivänä, huomenna ja aina tiukalta työtä.
Ei konttoorista joudeta kävelemään ja kurppailemaan laivanpurkausta
katsomaan; ei siellä kukaan piittaa sokuritopuista, kastukoot tai
pysykööt kuivina...

Hänet keskeytti vanhempi kauppapalvelija. Puodissa ja makasiinissa oli
eilen ollut kiire toisen kiireen kyljessä. Kolmattakymmentä tilausta
toimitettiin maakauppiaillekin, niin että kyllä pysyivät jalananturat
kuumina. Vaikka eilen olisi satanut kultamunia, niin ei puodista ja
makasiinista olisi kukaan joutanut rantaan varvastelemaan ja pilviä
kurkistelemaan...

"No, no, hyvät herrat. Yksi nuori poika konttooriin lisää ja puotiin
samoin. Jos sokerit sittekin kastuvat, ammun minä teidät kuuhun. Hyvät
herrat! Kaksi nuorta poikaa avuksemme."

Konttoristi ja kauppapalvelija poistuivat töihinsä. Tukkukauppias
kääntyi Topiaan puoleen.

"Miten nyt ovat asianne? Te näytätte niinkuin olisitte hävinnyt mies.
Ovatko asianne niin tahi näin, puhukaa vaan. Minä autan kolme kertaa
miestä."

"Minä tulin puhumaan teille Josusta."

"Puotipojastanne. Onko se vesari taas lähtenyt merenrannalle
suolakkeita syömään."

Topias näytti sanomalehti-ilmoitusta ja virkkoi samassa:

"Josu tulisi mielellään teille konttooripojaksi."

"Onko tämä hänen kirjoitustansa?"

"On, mutta se on hätä hätää söhritty; hän osaa kauniimpaakin ja osaa
hän vähän kirjanpitoakin."

"Vai niin, vai niin. Hyvä, hyvä. Lähettäkää se juupeli tänne tänään,
nyt oitis. Menkää nyt sanomaan, että hän laittaa luunsa tänne."

"Kyllä; minä vaan puhuisin ensin kaksi sanaa."

"Puhukaa, puhukaa."

Pyöritellen käsissään hattua ja katsoen tukkukauppiasta rävähtämättä
silmiin, puhui Topias:

"Se on sillä lailla, että se Josu on hyvä poika ja se Josu on paha
poika. Ja sitte se on sillä lailla, että minä rakastan häntä, niinkuin
omaa lastani. Nyt en minä ole koskaan puhunut pahaa hänelle, syystä
että minä olen ollut hänen virheilleen sokea, umpisokea. Mitä ikänään
hän on tehnytkin, on aina ollut minun mielestäni hyvin ja mainiosti.
Mutta nyt hän tulee tänne ja täällä luultavasti katsellaan häntä
toisilla silmillä, täällä nähdään kaikki hänen vikansa. Nyt minä pyydän
teitä muistamaan, että minä löysin Josun kadulta, pyydän teitä
muistamaan, ett'ei hänellä ole ollut onnellista lapsuutta nimeksikään.
Juuri niinä aikoina jolloin ihmisen ilot ovat sydämmellisimpiä, juuri
niinä aikoina, jotka kaikille ihmisille pysyvät kullan kauneina läpi
elämän, on hän saanut kärsiä kovuutta, ankaruutta, vilua ja nälkää. No,
tuo kovuus ja kärsiminen ovat kivetyttäneet hänet. Paha puhe, kova puhe
vaikuttaa häneen hyvin vähä taikka ei mitään. Kaikki kovuus, missä
muodossa se ilmaantuukin, on hänelle vanhaa tuttua. Mutta hyvä puhe,
isällinen puhe, se on hänelle uutta, sillä siihen ei hän ole tottunut.
Hän janoo isällisyyttä, lempeyttä; sillä lailla, niin on minun
ensimmäinen sanani."

"Puhukaa toinenkin sananne."

"Sitte minä pyytäisin, että poika saisi asua minun kanssani niin kauan
kuin täällä olen. Se on nyt sillä lailla kerran, että hän on minulle
rakas kuin oma lapseni."

Tukkukauppias soitti kelloa, vanhempi konttoristi tuli sisään.

"Tässä on koulua käymätön talonpoika, mutta hänen kanssaan täytyy
meidän jutella hetkinen. Istukaa, hyvät herrat."

Tukkukauppias soitti uudestaan ja hiljemmin. Palvelus-tyttö tuli
sisään.

"Saisimmeko tänne kahvia?"

Josu kirjoitti kirjettä Maijulle kuin Topias, ilosta hedelmöiden, tuli
kotiin.

"Missä näin kauan olitte?"

"Tukkukauppiaan luona; hän on nyt sinun uusi isäntäsi. Joutuin pukemaan
puhtaat vaatteet yllesi, sillä nyt heti tulet menemään hänen eteensä.
Näet nyt kuinka kaikki tapahtuu hyväksemme. Mitä olisitkaan oppinut
meillä? Itseviisas sinusta olisi kukaties ajan pitkään tullut. Mutta
siellä sinä opit, siellä sinusta tuleekin kunnon mies."

Topias itse harjasi Josun pienet saappaat, haki puhtaimmat kalvostimet
ja puhtaimman kauluksen hänelle.

"Pitkä poika sinä oletkin. Mene nyt." Topias kantoi käsivarrellaan
hänet kadulle.

Päivällä poikkesi posteljooni puotiin ja antoi Topiaalle kirjeen,
päällekirjoitus oli Helan, mutta itse kirje oli selvää ja kaunista
käsialaa. Uteliaasti luki Topias:

  "Tänä vuonna saadaan runsaasti heiniä ja rukiita, toukoviljat
  vaan kaipaavat sadetta. -- Sinusta on ollut paljo surua ja
  murhetta omaisillesi, me kuin täällä kaikin pelkäsimme, että
  löit kirveesi kiveen kuin möit maasi ja lähdit sinne kaupunkiin
  kauppariksi. Sisareni (edesmenneet viisaat ovatkin väittäneet
  lyhyen mielen ja pitkän tukan useinkin olevan lähitysten
  toisiaan) itki illat, aamut, mutta nyt nauraa niin paljon, että
  minun usein täytyy lähteä karkuun, ett'en tarvitseisi kuulla
  mokomaa iloa. Nauramiseensa ei hän tarvitse pyytää minulta lupaa,
  mutta hänen naimiseensa on minullakin sana sanottava. Sille,
  jonka hän valitsee miehekseen, annan minä taloni ja tavarani,
  mutta sen miehen ei pidä hyppelemän pennien perässä, sanottakoonkin
  ettei maaten markkoja koota, nukkuen heliseviä hopeita. Sisareni
  pitää vanhettuman karjaa hoitaessa, kangasta kutoessa ja puuroa
  keittäessä. Ja hänen miehensä pitää päivettymän tuolla ulkona,
  hikoileman kotipellon saroilla ja pesemän tomun käsistään ja
  kasvoistaan kotikeittoisella saippualla ja kotikaivon vedellä.
  Ajattele sitten mitä sinun rauhaas kuuluu, sillä minun tahtoni
  yli te ette ole miehiä menemään, niin totta kuin minua sanotaan
  YIi-Tuomon Pertuksi."

Vasta kahdeksan jälkeen illalla tuli Josu kotiin; hän ei ollutkaan niin
iloinen kuin Topias oli toivonut.

"Mitä siellä näin kauan teit?"

"Virheitä." Josun ääni oli kirpeä ja hän läväytteli sormiaan niinkuin
niitä olisi pahasti polttanut.

"Saitko torumisia?"

"En saanut, mutta hävetti niin tuhottomasti. Ajatelkaa, minä laskin
kaksi ja kolme kuudeksi. Herran poika ja silkkilangan solmu! Oletteko
kuulleet kummempata, kuin että kaksi ja kolme on yhteensä kuusi?"

Luettuaan Pertun kirjeen istui Josu Topiaan polvelle ja sai siinä pian
hyvän mielensä takaisin. Tukkukauppias oli hänen mielestään
kevätpakkanen; sekin usein on kylmä, sitte löyteä ja lopulta lämmin.
Napista oli vetänyt hänet lähemmäksi, pienen nenänsä eteen ja siinä
katsonut kissansilmää pitkän minuutin ennenkuin rupesi kyselemään
isästä, äidistä, Maijusta, koulunkäymisestä ja merenrannalla olosta..."

"Kysyikö sitäkin?"

"Kysyi niinkin; hän kysyi senkin mitä siellä tein, millä sain päiväni
kulumaan iltaan."

"Mitä siihen vastasit?"

"Minä sanoin syöneeni vaan marjoja, juoneeni lähteen vettä ja
laulelleeni vangin lauluja katupoikain ja nuoren kansan laulettaviksi.
Tukkukauppias oli jo silloin lämmin. Hän pyyhki silmäni kuiviksi ja
pyysi minua sepittämään runoa tyttärelleen Vienolle. Vienon
syntymäpäivä on ensi viikolla; hän on vuotta nuorempi minua."

"Näitkö häntä?"

"Monta kertaa. Päivällistunnilla korjasin hänen päivänvarjonsa ja
lupasin lähteä etsimään kukkia hänen kanssaan. Oh, kyllä vaan Vieno
viepi semmoisia kukkia opettajalleen ett'ei toinenkaan tyttö."

"Miksi et tullut päivällistunnilla kotiin?"

"En joutanut. Oli kopioittava röykkiö kirjeitä ja korjattava se tytön
päivänvarjo."

"Onko Vieno hyvä tyttö?"

"Ei liioinkaan hyvä. Me jo riitelimmekin..."

"Älä ihmeitä!"

"Hän tahtoi minut tekemään päivänvarjonsa entistä huonommaksi, mutta
minä en huolinut totella hänen tyhmiä neuvojaan. Sitten hän suuttui ja
lupasi viedä sen Aarnelle...?"

"Kuka se Aarne on?"

"Uusi puotipoika... Mutta hän tulikin takaisin kiittämään minua ja
sanomaan, että se on hyväksi laitettu... Nyt minun on nälkä. Ennen
päivällistä tein virheen ja suutuin siitä itselleni niin, että
ruokahalunikin meni. Illalla taas paloi mieleni kotiin eikä ruoka
maittanut. Tuossa puodin lähellä vasta tunsin että on nälkä."

"Minäkin olen illallisetta. Olen pitänyt puuroa sinua varten kuumana."

"Lyödään voita silmään... Kas Perttua, kuinka kovan teki teille."

"Teki, kovat teki."

"Kahdeksaan asti saan olla joka aamu kotoolla. Oli siellä konttoorissa
toista kuin täällä puodissa. Siellä ollaan hiljaa kuin hiiret, kynät
vaan ratisevat, paitsi milloin käy vieraita. Aleksei kävi illalla
meillä ja vei kantamuksen rahaa mennessään... Syödään nyt jo."

Vanhoista tavoista poikettiin sinä iltana, juotiin teetä ja valvottiin
kauemmin kuin ennen. Väliovi jätettiin auki ja Josu asetti vuoteensa,
niin että siitä näki isäntänsä. Vihdoinkin nukuttiin siinä iloisessa
tiedossa, että yhdessäoloa riittää vielä kuitenkin kuukauden aikaa.

       *       *       *       *       *

Topiaan kirjoitettua Pohjanmaalle, että hän lähtee piammiten pois
kotiin maata viljelemään ja peltoa perkkaamaan, tuli sieltä muun mukana
käsky myödä puotirakennus heti. Jos Topias olisi ollut rahan ahvattu,
olisi hän voinut hyötyä välitystoimestaan, sillä hinta oli määrätty
peräti alhaiseksi. Sama näppylänaamainen ajuri, joka oli hänet
ensimmäisen kerran kyydittänyt Kalastajakadulle, osti talon, luki rahat
pöytään ja kiitti onneaan, etteivät muut kerinneet ennen häntä. Hän oli
perheellinen mies ja asui Vanhan kirkon takana, lähellä kauppias
Aleksein taloa. Oman talon, oman tontin omistaminen oli kytenyt
mielessään toistakymmentä vuotta. Kydön savu ei suinkaan tuntunut
kitkerältä... Omat ja vaimon perintörahat olivat heidän naimisestaan
saakka kasvaneet pankissa, uutteruus ja säästäväisyys olivat antaneet
vauhtia kasvamiselle ja pienistä perintörahoista paisui ajan pitkään
talonhinta. Aikaa siihen meni, mutta kydön haju oli siksi makea, ett'ei
ajan pituus tuntunutkaan. Oma hevonen saa syödä omassa tallissa, lapset
saavat putoilla kuhmuja päähänsä omissa rappusissa eivätkä enää sitte
ole kenenkään jaloissa... Ollen saaristolainen syntymältään rakasti hän
meren tuulta, myrskyn kohinaa ja aaltojen vyörykkeitä. Talo oli siis
kuin tehty häntä varten. Vaimo voi laittaa ruokakaupan puotiin.

Miehelle tuli onni onnen lisäksi, sillä Topias ilmoitti lahjoittavansa
vaimolle koko puotikaluston, tiskistä ja hyllyistä vieterikelloon
saakka.



XIII.


Kuukausi oli kulunut loppuun ja huominen päivä oli lähtöpäivä,
eropäivä. Topias hääräili punaisen kirstun ympärillä, asetellen siihen
lyhyet ja pienet tavarat, jotka eivät menneet kaupaksi. Josu oli tullut
kotiin päivällistunniksi; hän katseli Topiaan puuhaa, sormellaankaan ei
auttanut, sanaakaan ei sanonut.

"Lähde jo, ett'et vaan myöhästy ja mene Vanhan kirkon kautta ja käske
tämän talon uusi isäntä tulemaan tänne hevosella, niin viemme kirstun
asemalle."

Josu lähti. Topias katsoi akkunasta hänen peräänsä ja näki hänen
pyyhkivän silmiään nenäliinalla.

Arpakirja vielä sopi kirstuun, sitte lukko paukahti kiinni ja Topias
istui kannelle.

Onnellinen ajuri oli myöskin vikkelä liikkeissään ja Topias ei ehtinyt
ajatuksissaan vaipua pitkällekään ennenkuin hän jo tuli iloisena
sisään.

"Sama kirstu kuin siiloinkin," virkkoi hän, tarttuessaan rautaiseen
kourasimeen, "eikä oo painollakaan isoa eroa."

"Sama on niin."

"Myökää minulle nuo sängyt."

"Pienemmän myön, mutta suurempaa en, sillä sen vien kotiin. Avaimet
tuon teille huomenna."

Asemalta palatessa tuli verevä poliisi heitä vastaan ja sanoi
Topiaalle:

"No olette te vielä näillä mailla, kävin teitä tapaamassa mutta ette
ollut kotoolla ja minä jo luulin, että olette mennyt pois. Koettakaapa
arvata mitä minä tänään löysin."

"En minä ole lautamies."

"Minä löysin karhunpesän!"

"Älkää ihmeitä! Oliko pentujakin?"

"Oli, oli turkit, saappaat ja kello. Tulkaa kanssani."

Kolmatta vuotta oli poliisi onkinut, heitellen täkyjään kaikkiin
mahdollisiin ja mahdottomiin pyörteisin, ennenkuin närppäsi. Ja
muutenhan hän olisikin ollut Matti, muutenhan olisikin kissa syönyt
kauroja, joll'ei olisi osannut kutupaikkaan. Samojen ihmisten luota,
joita Maiju vähän aikaa palveli, löytyivät ne. Kello oli ehjä,
saappaita ei oltu pidetty ja turkkien sisässä oli koiruohoja, joten
nekin olivat säilyneet hyvinä.

"Kauneimmat kiitokset vaivastanne! Ei näiden rahallinen arvo suuri ole,
mutta..."

Topias katkasi lauseensa ja jätti niiden kalleuden selittämättä
poliisille. Hän hyvin tiesi, että jos olisi ruvennut puhumaan vaan
turkeistakin, joiden päällys oli alusta loppuun, lampaan keritsemisestä
niin kankaan valmistamiseen saakka, siskovainajan työtä, olisi
niistäkin jo syntynyt kertomus satahaaraiselle kertomukselle.

"Ovathan ne hyviä lajiksensa. Ja jokainenhan tarvitsee saada omansa
pitää ja nautita."

Turkit ja saappaat asetti Topias pärekoppaan, jonka vei asemalle.
Samalla tiellä meni hän kellosepälle ja vaihtoi Simon kanssa ostamansa
kellon pienempään ja sievempään kelloon, maksoipa vielä hyvät
välirahatkin, kelloseppä kuin ei muuten ollut halukas vaihtokauppaan.

Josun tullessa illalla kotiin oli kyltti pois oven päältä ja puoti oli
tyhjä. Lakeita hyllyjä ja alastomia akkunoita jäi poika katselemaan,
niin että Topiaan täytyi hänelle huutaa:

"Tule saamaan voitaleipää ja kahvia. Ei jauho- ja sillikaupan
lopettaminen kannata Salomonin tavalla tutkistella maailman
katoovaisuutta. Tule, saat kaksi kertaa viisitoista tippaa."

Josu tuli ja hyppäsi suoraan Topiaan syliin. Naureli sitte ja puheli
paljon Vienosta. Ehtimiseen sattui heidän välillään kahinoita. Mutta
sittenkin on Vieno hyvä tyttö; kiukkuinen ja oikullinen hän on, mutta
sydämmestään perin hyvä, sen tietää siitäkin, että vaikka suuttuu
kymmenen kertaa, niin aina katuu välillä ja pyytää anteeksi.

Kauppias Alekseikin joutui Josun puheenaineeksi. Kaupungissa liikkuu
pelottavia huhuja hänestä. Kaksi viikkoa sitten oli hän lähtenyt
kauppa-asioilleen Tukholmaan ja nyt pelätään hänen menneen Tukholman
kautta Amerikkaan. Rouvakin oli päivällä käynyt tukkukauppiaan luona ja
itkusilmin lähtenyt pois. Aleksein matkaan yhdistetään erään nuoren ja
hienon naisen katoaminen, tiedetäänpä puhua eräästä keppiherrastakin,
jolta Aleksei olisi ostanut itselleen passin. Minkä verran puheissa on
totta, ei kukaan voi varmuudella sanoa, mutta paljaita juoksujuttuja ei
ne ole, sillä tukkukauppias on kuin tulen sisässä, ei ole nukkunutkaan
moneen yöhön. Satatuhatta pitäisikin olla kysymyksessä.

Kahvilasti ja kaksi tuhatta markkaa pöllähti Topiaan päähän. Mutta
olisiko rikas ja hieno herra peijata kehdannut lähimmältään? Eihän nyt
kuitenkaan. Sittehän ihmiset ovat huonommat maan matoja. Jos rikkaatkin
anastavat itselleen petoksella kanssaihmistensä rovot, niin mitä
ihmettä sitte köyhistä, kaikkinaisen kurjuuden lapsista. Kuin ei olisi
vaan kielittelijäin koko juttu. Ja onkin. Kerrankos vaan matkoilla ja
erittäinkin kauppa-asioilla viivytään yli ajan? Ja viipymiseen lyödään
nyt joka talossa käytettä, vaikka juoma jo käy niin kovasti, että
tynnyrin vanteet ovat katketa. Kuin jokainen pistää pieneen lintuun
höyhenen, tulee siitä semmoinen kokko. Rouvankin ovat siten pelottaneet
ja ehk'ei ole saanut kirjeitä, kirjeetkin joskus hukkuvat...

Josu jo piteli hivusvitjoja kädessään ja kiskoi kelloa ulos lakkarista.

"Minulla on uusi kello," ehti Topias selittämään, "tahi ei se enää
uusikaan ole, mutta ei ole enää..."

"Tämähän on vanha, vanhanaikainen. Mistä..."

"Minä lainasin. Kuule nyt, että minä lainasin kerran tämän kellon sinun
isällesi."

"Milloin?"

"Silloin kuin äitisi kuoli, Hän ei tuonutkaan sitä takaisin, vasta
tänäpäivänä sain sen."

"Voi isä sinua!"

"Kuulithan että minä lainasin sen hänelle, itse annoin sen hänelle
käteen. Tähän aikaan ei tämmöinen kello paljo maksa, mutta silloin kuin
minä tämän ostin, olivat ne kalliita. Minulle se on kallisarvoisempi
kuin mikään muu kello. Olin silloin kuudentoista vuoden vanha kuin sen
sain. Kahden syksyn metsänriista meni sen hintaan. Moni pyy, moni
teeri, ja moni koppelo heitti henkensä satimissani, monet metsämatkat
tein, ennenkuin oli kuusikymmentä markkaa koossa. Kuusikymmentä markkaa
se maksoi, mutta tuhanteen en sitä möisi."

"Mitä teitte toisella kellollanne?"

"Vaihdoin sen sievempään, pienempään ja tein vielä väliäkin. Arvaappa
kuka sen kellon saa?"

"Hän, mesimarjan kukka!"

"Ei sinne päinkään. Sen pienen sievän kellon saa eräs nuori poika,
josta minä toivon paljo." Topias avasi Josun takin, pisti liivin
reikään koukun. Kaunis kello riippui kauniissa vitjoissa. "Ja se poika
olet sinä."

Josun silmiä huikasi kaunis kapine, kuorensyrjät olivat puhdasta
kultaa.

"Lue mitä kuoreen on kirjoitettu."

Josu luki:

"Ahkeruudesta ja uskollisuudesta."

"Kaupungissa käydessäni tulen aina tervehtimään sinua. Tottapahan
tukkukauppiaskin sanoo minulle Josun olevan ahkeran ja uskollisen.
Ihmisen ei pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja
ahkeran pitää hänen aina oleman."

Viimeisen yön tahtoi Josu maata yhdessä huoneessa. Hän veti sänkynsä
Topiaan sängyn viereen, pani väliin tuolin ja kellon tuolille.
Iloisesti raksutti kello: tik, tak, tik, tak, tik, tak. Josu puheli,
naureli, kuunteli raksutusta, katseli kelloa ja nukkui iloonsa.

Topias oli kirjoittanut Tapania tulemaan huomenisena kaupunkiin häntä
kotiin ottamaan. Unikuvissa hän jo lähti ruuhenmuotoisesta huoneesta
matkalle. Jo näkyi rakas järvi, jo näkyivät ikihongista salvetut
harmajat rakennukset, jo näkyi tuuliviiri Yli-Tuomon talon päädyssä ja
jo kuului hopean heleä ääni rapuilta, siinä olivat häntä vastassa Helka
ja Topi.

"Tik, tak, tik, tak, tik, tak," nipsutti kultasyrjäinen kello tuolilla.

"Uskollisuudesta ja ahkeruudesta," kuiskasi kellon omistaja unissaan.
"Ei ihmisen pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja
ahkeran pitää hänen aina oleman."

"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

Aamulla petti uni molemmat, mutta enemmän Topiaan. Josu heräsi ensiksi,
keitti kahvin, veti kellonsa ja herätti sitte Topiaan, virkkaen
nauravalla suulla:

"Kellot ovat kohta seitsemän."

Topias hieroi unen silmistään ja otti herättäjän pienen käden käteensä.

"Vai ovat kohta seitsemän! Unikekojahan olemmekin olleet!"

"Jos nyt kerran... Kahvi on valmista; sitä keittäessäni jo päätin, että
olen tänäpäivänä iloinen."

"Ja mitä syytä oliskaan meillä olla surullisia? Jouluna tulet häihini
puolta korttelia pitempänä. Ihmiset kyselevät, kuka tuo nuori herra on,
sillä hän on kaunein poika jonka ovat eläissään..."

"Tpruu, tpruu."

"Ja Maiju tulee ja Johanna tulee."

Jälellä olevat huonekalut Topias tuskin ehti toimittaa asemalle niin jo
Martta ajoi pihaan. Topias oli kaukaa jo tuntenut hevosen ja rientänyt
ulos.

"Sinä sieltä tulitkin."

"Tapani jäi kylvämään rukiita."

Leipiä ja Helan kananpoikia oli Martalla ollut kuormana. Iltapuolella
vasta oli lähtenyt kotoa ja läpi öisin kulkenut, vähän vaan yösydännä
levähtänyt ja syöttänyt, Kotoolla on kiirettä kiiretten päällä. Heinät
saatiin kuivina korjuun, mutta nyt kiirehtää ruis. Tähkäpäät ovat
pursulleen jyvistä ja jos rapisemaan ehtivät, menevät kuin suola...

"Niitetään yöllä."

"Hyvä, että tulet kotiin, minäkin saan käteni irti ja pääsen pellolle."

"Mutta minäpä parannankin tapani, käyn käsiksi suolaiseen hankeen ja
aurankurkeen. Nyt saa hevonen levätä ja syödä tuossa viileässä, menemme
sisään juomaan kahvia ja odottamaan Josua. Minä en tohdi lähteä
ennenkuin poika pääsee päivälliselle."

Tuotuaan hevoselle vettä ja paloiteltuaan leipää heinien sekaan, vei
Topias Martan huoneesen.

"No kanat ja kaikki!" huudahti tämä seisoen keskeltä soukan huoneen
lattiata. "Tämmöisessä karsinassako sinä oletkin asunut. Tässäkö se
onnela nyt onkin?"

"Näethän, että huonekalut ovat poissa, eihän mikään huone..."

"Ja tänne sinä olisit julennut tuoda Helan! Hulluksi hän täällä olisi
tullut. Voi hyvä poika! Kuin tässä nyt pitäisi liikkuman, menemän
pöydän luo, ovelle ja perälle, niin mihinkäs tässä nyi menisit? Enhän
minä panisi lampaitanikaan..."

"Älä nyt niin ylpeä ole; istu nyt."

"Mihin?"

"Vaikka tuohon sänkyyn ja onhan täällä toisessa huoneessa Josun
tuolikin vielä."

Hämillään ja nolona toi Topias tuolin Martalle.

"Olisin minä kaiken tämän tiennyt, niin aasin olisin sinulle ostanut ja
lahjoittanut, jolla olisit lähtenyt täältä sikoruuhesta."

"Lopeta nyt jo, ylpeä talon emäntä, tai minäkin rupean puhumaan."

"Puhu vaan, et sinä kuitenkaan voi puhua tänne päivänpaistetta."

Martan kopeus katosi Josun tullessa puotiin.

"Kuka herra tuolta tulee tänne?" kysyi hän ja nousi istumasta.

"Tule Josu lyömään kättä Martalle."

"Onko tuo nyt se Josu?"

"On, sama velikulta."

Josulla oli suuri paketti kädessään; hän laski sen lattialle, meni
sitte Martan eteen, levitti kätensä ja kysyi:

"Kuinka Topi jaksaa?"

Martta vähän arasteli ottaissaan hänet syliinsä.

"En minä rohkene sinua pitää niin hyvänä kuin Helka määräsi," sanoi
hän, suudellen Josua otsalle. "Ja kahdenkesken olette asuneet näissä
huoneissa, Topi tässä ja sinä tuossa toisessa."

"Niin olemme."

"Kuule Topi! Minä otan kaikki äskeiset puheeni takaisin. Ei Helka
täällä teidän kanssanne olisi muistanut ikävöidäkään. Annatko minulle
anteeksi?"

"Annan, vaan en rangaistuksetta; sen saa määrätä Josu. Kerro hänelle
rikoksesi, minä sillä aikaa käyn leipurissa."

Martta istui tuolille, piti Josua sylissään ja kertoi tuonnoisen
ylpeytensä melkein liioteltuna.

"Lueppas tuomiosi nyt."

"Oletteko lukeneet Päivärinnan kirjoja?"

"En, häpeä sanoakseni. Helka niitä osaa ulkoakin."

"Minä tuomarinanne määrään ne luettavaksenne. Kun ne on luettu olen
varma ett'ette toista kertaa puhu halveksivaisesti vaivaisimmastakaan
mökistä. Punaisen kirstun pohjalla niitä on monta kappaletta.
Tyydyttekö tuomiooni?"

"Tyydyn, luen vaikka lehden päivässä... Minulla on sinulle
alusvaatteita. Sopiko paita, jonka Helka viimeiseksi lähetti; me
pelkäsimme..."

"Sopi hyvinkin... Saanko antaa teille valokuvani ja Maijun kuvan?"

"Anna hyvä lapsi! Noita käsiä ja jalkoja kuinka ovat pienet... Topi jo
tulee. Kuule! Minun täytyy lukea kaikki Päivärinnan kirjat."

"Olit hyvä tuomari, Josu. Moinen rangaistus johtaa parannukseen. Tulkaa
nyt tänne puotiin syömään ja juomaan."

He istuivat kolmisin tiskille. Martta tahtoi emännöidä ja hän kaatoi
kahvia, hoputteli Josua syömään ja juomaan kilpaa hänen kanssaan.

Tunnit menivät ilon kuhinassa; lähtö oli edessä.

Ovet olivat jo lukitut ja hevonen jo seisoi valjastettuna. Pidellen
avainnippua kädessään katseli Topias pihanperällä olevaa rakennusta,
jossa monta iltaa oli istunut perhoispariskunnan ja Johannan seurassa.
Nyt siellä oli ventovierasta väkeä, jotka niin tarkasti noudattivat
kaikkia muodollisuuksia, ett'eivät edes tapaturmassa milloinkaan
lausuueet hyvää päivää kuin pihalla vastaan joutuivat tulemaan.

Äkkiä Martta purskahti nauramaan ja tuli ihan Josun eteen.

"Kuin nauratte, olette juuri kuin Helka."

"Tärkeimmän olin unhottaa. Helka, vallaton tyttö, määräsi että minun
pitää tuoman hänelle suukkosen sinulta."

Josu kurotti käsiään, heitti päänsä taaksepäin suuteloasentoon. Martta
kumartui ja painoi häveliään suukkosen pojan punaisille huulille.

"Ottakaa tekin Topillekin yksi ja ottakaa vähä rohkeammin."

"Minun ja Josun täytyy mennä Vanhan kirkon kautta ja viedä nämät
avaimet. Aja Pitkälle sillalle ja odota siellä minua."

Sillä tiellä joutuivat Josu ja Topias kulkemaan Aleksein talon ohitse.
Siinä puodin kohdalla oli liikettä. Kadulle oli keräytynyt joutilasta
kansaa katselemaan kuinka oviin lyötiin suuret sinetit ja rautakanget
nostettiin akkunaluukkujen yli. Joutilas joukko ilvehti ja napisi.

"Hän on mennyt Amerikkaan," sanoi yksi.

"Ja varastanut miljoonan," lisäsi toinen.

"Englannista lähetti tänään sähkösanoman vanhalle rouvalleen," tiesi
kolmas, "ja ilmoitti siinä, että hän on jo laivassa miljoonan ja
uuden..."

"Niin suuret herrat tekevät," keskeytti neljäs. "Tehkääpä muutkin niin,
varastakaapa vaikka ei muuta kuin leivänpala nälkäänne, niin on
kruununköysi kaulassanne, raudat ja puntit jaloissanne."

"Ei herrain työt kuulu raukoille mitään," lisäsi viides. "Herra on aina
herra ja köyhä on aina raukka. Aleksei eli herroina ja nyt hän petkutti
miljoonan. Miljoonassa on niin paljo rahaa, että köyhää pyörryttää, jos
vaan..."

Topias ja Josu jättivät joukon pitkittämään ivaansa, napinaansa.

"Mennään tuonne virvokemyymälään," sanoi ensin mainittu, "myyjänä
siellä on kauppias Aleksein sukua ja hän puhuu meille vakaiset todet.
Ei joukon puhetta ole uskominen."

He tulivat satasärmäiseen lasihuoneesen. Mutta siellä ei ollutkaan enää
taivaansinisiä värejä suosiva nainen. Naisessa, joka siellä nyt oli, ei
näkynyt olevan mitään mielivärejä; puku vaan oli ohut ja
ruumiinmukainen, joten pehmeän vartalon kauneudet pääsivät väkisinkin
näkyviin.

Naisen hymyillessä herttaisesti Josulle, kysyi Topias:

"Minne se entinen neitsy, joka oli kauppias Aleksein sukua, on
joutunut?"

Suloisesti hymyillen vastasi nainen:

"Hän on mennyt ulkomaille, kolmen kreivin laivassa!"

"Antakaa sitte vettä, mutta kylmää, hyvin kylmää."

Samassa Topias kuuli vieressään kruununsihteerin äänen:

"Vesi ja talonpojat sopivatkin mainiosti toisilleen, ei veistä väliä
kummallakaan... Nöyrin palvelijasi, nuori ystäväni. Oletko, hieno
herra, hiljattain tavannut isääsi?"

Topias katsoi häntä pitkään ihmetellen ja lausui:

"No eikös vaan olekin molemmat silmänne keltaiset, kysykää vaikka
keneltä."

Nainen hätimiten siirsi silmänsä Josusta kruununsihteeriin, purskahti
samassa huikeasti nauramaan. Sihteeri kalpeni kasvoilleen.

       *       *       *       *       *

Tukkukauppiaan rouva istui verannalla, kirjaellen kaunista
silkkivaatetta. Vieno itki ja oli onneton, veti tavan takaa uudinta
syrjään ja katsoi pihan poikki portille.

"Ylpeä poika, häjy poika! Minä en huoli niistä kasveistakaan, vaan
menen yksin hakemaan uusia. Ylpeä poika! Minä revin hänen runonsa rikki
ja heitän palaset tuleen."

"Vieno sinua, kuinka olet paha," torui rouva. "Tiedäthän, että hänen
entinen isäntänsä lähtee tänään kaupungista pois. Ja sinä et olisi
laskenut häntä sanomaan hyvästi. Vieno sinua, kuinka olet häijy ja
paha."

"Enkö olisi laskenut? Tällä ajalla olisi jo sata kertaa ehtinyt sanoa
hyvästi. Hän olisi voinut tulla puolen tunnin perästä takaisin, mutta
hän ei tahtonut, sillä hän on niin ylpeä."

"Sinä olisit voinut mennä pyytämään puodista Aarnea kanssasi."

"En minä huoli Aarnesta mihinkään kanssani."

"Miksi et huoli? Onhan Aarne hyvä poika."

"Semmoinen hyvä; ei riitele koskaan kanssani, myöntää kaikki. Mutta
ylpeä Josu onkin jo tuolla."

Topias ja Josu olivat tulleet portille. Nyt heidän tuli erota. Topias
kumartui ja puhui kauniin kultalinnan Josun eteen.

"Viiden vuoden kuluttua," sanoi hän, kiertäen kätensä pojan ympäri,
"tulee Topi tänne kaupunkiin koulua käymään. Sinä palvelet viisi vuotta
tässä talossa ja asetat sitte oman jalkasi pöydän alle ja Topi tulee
asumaan sinun luonasi. Minä panin kaikki voittorahani pankkiin sinua
varten. Hyvästi nyt! Muista joka ilta ja aamu puhella Jumalan kanssa."
Topias irroitti Josun kädet itsestänsä ja työnsi hänet portista sisään.

Vieno siirti uutimen kokonaan syrjään ja huusi:

"Ylpeä poika!"

Josu jäi seisomaan keskelle pihaa.

"Miksi et tullut heittämään kanssani volangia?"

Vieno nousi seisomaan verannan syrjälle ja pudotti renkaan keppiin.

"Ylpeä poika!"

Hän samassa heitti renkaan korkealle ilmaan. Keskellä pihaa rupesi
rengas putoamaan alas ja putosi Josulle kaulaan.

Kirkas nauru kuului verannalla. Loukattu tyttö oli kostanut. Hän lähti
juoksemaan Josun luo, nauroi kirkkaasti juostessaan.

"Sattuiko kipeästi?"

"Ei."

"Kuinka sinä olet vaalea! Mikä sinun on?"

"Mene, hyvä Vieno, pyytämään isältäsi, ett'en minä tarvitsisi mennä
konttooriin iltapuolella. Pääni on kovasti kipeä ja..."

"Voi kuitenkin! Ethän vaan kuole?"

"En; minä panisin niin mielelläni maata."

Vieno lähti juoksemaan. Äidilleen hän huusi:

"Josu on kipeä ja minä pelkään, että hän kuolee. Voi kuitenkin!"

       *       *       *       *       *

Meri oli tyyni, lehti ei liikkunut, tuuli ei kulkenut. Polttaen paistoi
aurinko Sörnäsin vankilan seinään.

Kuinka kolkko on kartanon komeus, kuinka kauhea on sen uljuus!

Maantien lähellä oli kaksi vankia työssä, kiviä louhimassa. Vartija oli
kolmantena; nojaten kiväärinsuuta vasten, seisoi hän vankien vieressä,
joista toinen oli lyhyt ja kierosilmäinen, toinen pitkä, arveliailla
kasvoilla.

Kierosilmäinen mies löi moukarilla poran päähän. Ilma oli tukehduttavan
raskasta ja sinne asti kuului:

"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."

Heidän ohitseen ajoi matkamies maantiellä. Hevonen käveli rivakkaasti
ja miehen rinnalla oli nuori vaimo. Kauhun kylmä hyristys kävi vaimon
sydämmen lävitse, nähdessään vangit ja kiväärin.

Mutta mies, joka istui vangin puolella, tervehti heitä, lausuen:

"Hyvää iltapäivää!"

Pitkä mies katsoi maantielle ja näki Topiaan. Moukari jäi ylös, arvet
kasvoissa värähtelivät.

Nojaten kiväärinsuuhun, vastasi vanginvartija matkamiehen
tervehdykseen:

"Jumal'antakoon!"

Samassa moukari putosi poranpäähän. Kuului taas:

"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."

Kierosilmäinen mies nosteli, kierteli poraa kivenrei'ässä. Hän kiroten
kielsi pitkää miestä:

"Älä lyö poraa poikki, älä lyö terää rikki."

Matkamiehen hevonen lähti juoksemaan.

"Täysinäinen kuin pallo," puheli vanginvartija, "ja juoksee niin että
harja sanoo nipsis napsis, nipsis napsis."

Mutta pitkä mies löi vimmatusti poranpäähän. Matkamies katsoi vielä
taakseen, näki pitkän miehen, näki moukarin kohoavan, putoavan.

Ja tukehduttavan raskaassa ilmassa kuului kovasti:

"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalastajakadun kauppias - Novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.