Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Naapurimme; Margreta - Kaksi kertomusta
Author: Lewetzow, Cornelia
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Naapurimme; Margreta - Kaksi kertomusta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



NAAPURIMME; MARGRETA

Kaksi kertomusta


Kirj.

J. [Cornelia Lewetzow]

("Erään nuoren tytön elämänvaiheiden" tekijä).



Pietarissa,
A. Lindeberg'in kustannuksella.
1884.

Pietarissa,
Evdofimovin kirjapainossa, 1884.



MEIDÄN NAAPURIMME.



Kun isäni monta vuotta sitte siirrettiin tänne kaupunkiin, tuli minun
osakseni vanhimpana tyttärenä seurata häntä asettamaan uutta kotiamme
kuntoon, sill'aikaa kun äiti ja lapset vielä asuskelivat entisessä.

Isä, jolla oli yhtä rajaton kuin ansaitsematon luottamus
kelvollisuuteeni, jätti kaikki minun toimitettavakseni, ja siinä sitte
seisoin eräänä aamuna epätietoisena ja avuttomana suuressa asunnossa
keskellä mattoja, heinäsiteitä ja puoleksi peitteistään esiin otettuja
huonekaluja. Huoneet olivat suuret ja kokonaan uudistetut; öljyvärin,
liisterin ja höylälastujen hajut täyttivät sopusoinnussa kaikki
huoneet. Yht'äkkiä aukaisin kaikki ikkunat.

Oli kaunis toukokuun aamu; puhdas, melkein liian raitis ilma virtaili
niin virkistävänä luokseni. Pitkän kadun hiljaisuutta häiritsi
ainoastaan erään vanhan leipämuijan vakavat askeleet; tuuli häälytteli
valkeata vaatetta hänen korinsa päällä ja välkytteli sitä auringon
paisteessa.

Vastapäätä oli pieni yksikerroksinen rakennus, jonka toisella puolella
oli piha, toisella puolella puutarha. Ruusut kukkivat peilikirkasten
ruutujen takana, rehevä murattiköynnös kiemurteli ikkunapuitteiden
ympärillä, varpunen viheriässä häkissään viserteli täyttä kurkkua,
sukkakudin oli pöydällä ompelukorin ääressä. Muistan selvään kuinka
vilkkaan tunteen se pieni talo minussa herätti siitä, että se oli
todellinen koti, rauhan ja rattoisuuden asunto. Mikä vastakohta
se oli verrattuna kaikkeen epäjärjestykseen, mikä täällä meillä
vallitsi; pihakin komeine pumppuhuoneineen, ja suurine, siistine
kyyhkyislakkaneen näytti niin järjestetyltä ja siistityltä, että sitä
oli oikein hauskaa katsella. Puutarhassa rehenteli helluntaililjoja ja
pioonikukkia; kukkapenkereet olivat sievästi tasoitettuja, käytävät
äsken haravoitut; perimmässä osassa pilkisti pari mehiläiskupua.
Viheriävartinen lapio oli nojautuneena pientä kukkivaa hedelmäpuuta
vasten; se oli varmaankin aivan äsken sinne asetettu; se näytti niin
elävältä. Kuka sen siihen oli asettanut? Mikä hyvä keijukainen siellä
hallitsi?

Tuskin olin näin kysynyt, kun jo sain vastauksen, kuitenkin aivan
toisellaisen kuin mitä olin odottanut. Pienen soman keijukaisen sijaan
näyttäytyi pitkä, jotenkin ruma ja ijäkäs nainen porstuan ovella;
hänessä huomattava itsenäisyys ja riippumattomuus osoitti häntä tuon
pienen valtakunnan hallitsijaksi. Hänellä oli kori käsivarrellaan ja
siitä hän sirotteli runsaasti siemeniä kyyhkysille. Kun alkuperäinen
hämmästykseni oli asettunut, en voinut muuta kun mielihyvällä häntä
katsella, niin puhdas tyytyväisyys loisti hänen rehellisistä,
kulmikkaista kasvoistaan. Hänellä oli yllään sini- ja valkoraakainen
pumpulihame, joka ahtaasti liittyi hänen sangen kauniisen vartaloonsa,
lumivalkoinen liinavaate-esiliina ja kunnioitusta herättävä, hyvin
laskutettu myssy, jonka nauhat päättyivät korusolmuun leuvan alle. Kun
kori oli tyhjennetty, laski hän kätensä sen sangalle ja katseli
ympärilleen; oli ikäänkuin hän olisi kiittänyt siitä, että aamu oli
niin kaunis. Vihdoin huomasi hän minut; me tervehdimme yht'aikaa; hän
astui ripein askelin pihan yli, kävi viistoon kadun poikki ja seisoi
edessäni.

"Anteeksi, oletteko majurin tytär? -- Niin, sitähän arvelin. -- Voi,
älkää panko pahaksenne, tahdoin vaan sanoa teille, että koska vesi ei
ole hyvää teidän kaivossanne, niin voitte sitä noutaa meiltä. Se on
kyllä tarkoitukseensa hyvää, Jumala varjelkoon minua herättämästä pahaa
mieltä, pehmeä vesi on kyllä oivallista tarkoitukseensa, mutta ei
juotavaksi. Meillä taas on kirkkainta lähdevettä, oikein Jumalan
siunausta, ja kylmää kuin jäätä se on. Ei, neiti ei saa ensinkään
kiitellä, sillä Herra nähköön, ei siitä minulle vahinkoa tule; kuta
enemmän sitä ammennetaan, sitä runsaammin sitä virtaa. Sitte löytyy
pihassani myös takaportti, jota tahdon pyytää teidän käyttämään, Sen
kautta päästään sivukaduille ja sieltä kävelytielle; siten pääsee
käymästä koko kadun loppuun, ja hyvin moni on tuosta takaportista
iloissaan. -- No, neiti, ei siitä maksa kiittää, olkaa vaan vait. --
Niin, nyt tiedätte, missä neitsy Brigitta Lund asuu, jos häneltä
jotakin haluaisitte; minä olen ollut kauvan tässä kaupungissa ja voisin
ehkä toisinaan antaa neuvoja." Hän nyökäytti päätään hyvästijätöksi.

Niin alkoi tuttavuutemme naapurimme kanssa.

Päivällisajan lähestyessä kuulin iloista melua pienen talon edustalla,
ja näin ihmeekseni kolme rajuavaa poikaa syöksevän sinne. He olivat
nähtävästi kotiintuneita, sillä lakit viskattiin porstuan nauloille ja
koululaukut päästettiin seljistä. Vähää senjälkeen he riehuivat ympäri
puutarhassa; pienimmällä oli kova kiire saada kuntoon heilukiikkua
kahden puun väliin, suurin -- ruskeasilmäinen, tummankauniilla
kiharoilla kaunistettu poikanen -- auttoi neitsy Lundia papuvarsien
pöngitsemisessä. Vihdoin he riemastuneina söivät illallista
huvimajassa. Vanha neitsy levitti tottuneella kädellä voita leivän
päälle; kun viimeinen oli saanut osansa, tahtoi ensimmäinen yhden lisää
ja niin edespäin.

Huoneemme oli rakennettu korkealle kivijalalle ja sen vuoksi saattoi
pohjakerroksessa olevasta salista katsoa suoraan huoneisin vastapäätä;
neitsy Lund niin sanoakseni vietti elämäänsä meidän silmäimme alla.
Aina ahkera, aina iloinen; se oli todellakin mieltä ylentävää. Minä
usein häpesin itseäni joutohetkinäni nähdessäni hänen uutterat kätensä
niin nopeassa puuhassa milloin ulkona, milloin sisässä, milloin
neulalla, milloin sukkavartaissa; hämäräaikakin käytettiin työhön.
Kunakin aamupuolena luki hän sanomalehden perin pohjin alusta loppuun
vakavin katsein silmälasit nenällä. Se oli velvollisuustoimi; täytyihän
seurata aikaansa ja tapauksia maailmassa. Kun lehti asetettiin syrjään
sai se tavallisesti pienen silittävän pyyhkäyksen, ja neitsy Brigitta
hengähti helpoitettuna; nyt se toimi oli suoritettu. Kaikki muut
askareet toimitti hän omituisella ripeydellä ja halulla, ja usein
tuntui minusta, kun häälyisi hänen ympärillään vaan iloisia ajatuksia
ja muistoja hänen yksinäisyydessään.

Me puhelimme hyvin vähän toisiemme kanssa, ja silloinkin vaan pari
kolme sanaa, mutta me pidimme hänestä; isänikin selitti, että hän piti
oiva lailla tuosta vanhasta naisesta, joka aina näytti niin iloiselta
ja tyytyväiseltä.

Kesämmällä sairastuin; se alkoi vilustuksella; minä en voinut mitään
nauttia, ainoastaan pari pisaraa raikasta vettä.

"Tämä on suoraan pumpusta," sanoi äitini usein, kohottaessaan päätäni
ja asettaen lasia suuni eteen, "hyvä neitsy on sitä itse tänne tuonut."

Se minua aina ilahutti ja ikäänkuin antoi makua vedelle.

"Eiköhän vähä vaahterasiirappia tekisi Julialle hyvää?" Äitini näytti
lääkärille lasin täynnä kirkasta, keltaista nestettä.

"Vaahterasiirappia!" hän väänsi epäävästi suutansa.

"Se on hunajaan valmistettu ja kuuluu olevan vaikuttavaista."

Vanhan tohtorin katse muuttui äkkiä iloiseksi, melkeinpä
veitikkamaiseksi.

"Hunajaan? Vai niin, neitsy Brigitta on siis ollut täällä; hän
sekaantuu aina minun ammattiini ja saa kunnian, kun minun hoidostani
sairaat paranevat. No, käyttäkää sitä sitte Herran nimessä, ei se
koskaan vahingoksi ole. -- Hän on kummallinen ihminen, tuo neitsy
Brigitta," jatkoi hän hymyillen, "jos tahtoo häntä ilahuttaa, niin on
häneltä pyydettävä jotain apua, heti loistavat hänen silmänsä ja häneen
tulee vireyttä, niin että kauhistaa; minä olen sitä usein, usein
koetellut. Ei puhettakaan kyyhkyislakasta; kaupungin kaikki sairaat
vaativat sieltä osansa, ja sieltä riittää kaikille. -- Niin, toivoisin
jo joutuneemme niin pitkälle."

Kauvan ei kestänyt, ennenkuin olimme siihen tilaan joutuneet; jos se
oli vaahterasiirapin ansio, sen jätän sanomatta, mutta niin melkein
luulen. Ensin kyyhkyislientä pari päivää, sitte kyyhkyispaistia;
tarjottimella oli kauniita kukkia pienestä puutarhasta. Vihdoin tuli
neitsy Lund itse oikein pyhänaamarissa ja sukkakudin kädessä.

"No, neitiseni, näytättehän oikein reippaalta! Jumala teitä siunatkoon,
lapsi kulta, maatkaa vaan hiljaa, noin. -- Minä otin työtä mukaani, en
sen vuoksi että aikoisin istua täällä kauvan, vaan sen vuoksi, että te
ehkä muuten, jos istuisin toimetonna, katsoisitte velvollisuudeksenne
huvitella minua, ja se ei olisi teille vielä hyväksi. -- Mikä hauska,
iloinen kamari teillä on, ja Jumalan kiitos siitä, että ikkunaverho on
ylöskäärittynä; minua oikein rasitti nähdessäni verhon alhaalla näinä
ihanina kesäpäivinä. -- Niin, nythän saatte jo huomenna istua vähän
ylhäällä?" -- hän istui tuolille, "jos minä häiritsisin teitä, niin
sanotte."

"Te ette koskaan voi häiritä, neitsy Brigitta, teidän läsnäolonne
vaikuttaa rauhoittavammin kuin kaikki pulverit. Toivoisin vaan, että te
kertoisitte minulle jotakin."

"Mitä sitte, neiti?" nauroi hän, "te olette jo aikoja sitten liiaksi
vanha kuuntelemaan minun satujani."

"Tahtoisin kernaimmin kuulla jotakin teistä itsestänne."

"Itsestäni?" neitsy Brigitta katsoi kummastellen minuun; "onko se
täyttä totta teiltä?"

"On. Te tekisitte minulle suuren ilon, jos kertoisitte."

"Minä koetan, jos taidan, mutta ette saa luulla, että elämäkertani
sisältää mitään merkillisiä asioita, tarkoitan sitä, mitä muut kutsuvat
merkillisiksi asioiksi; itse mielestäni on se ollut kyllä merkillinen."

Hän oli hetken aikaa vaiti, nyökäytti useat kerrat päätänsä, ikäänkuin
hän olisi muistutellut mennyttä aikaa ja alkoi sitte:

"Isäni oli poliisipalvelija; hän kuoli, kun olin lapsi, mutta minä
muistan hänen selkeästi; pieni, innokas mies, sielustaan ja sydämestään
virkaansa antaunut. Se ei ollut mikään kadehdittava toimi, sanoi kyllä
joskus äiti, kun isä oli kiireessä työssä etsimässä jotakin raukkaa,
jotta tuskin jouti syömään tai nukkumaan; mutta isän mielestä oli se
kunniallinen virka, koska siinä oli suojeltava hyvää pahaa vastaan, ja
saattoihan se totta ollakin. Jos hän sitte sai kiinni jonkun tuollaisen
kurjan raukan, oli hän oikein iloinen ja hyvällä tuulella, ja kertoi
että justitineuvos, se oli pormestari, kutsui häntä oikeaksi kädekseen.

"Meitä kotolaisia kohtaan oli hän aina hyvä ja hellä, mutta kun tapasin
hänet kadulla virkanutussa ja patukka kädessä -- virkansa
toimituksissa, kuten hän sanoi -- taisin tuskin häntä tunteakaan, niin
ankaralta hän näytti, se ei ollut sama isä, mikä meidän kanssamme
iltasin leikki. Hän on vielä niin selvästi edessäni pikku sisar
selässä; hän oli hänen silmäteränsä, ja pieni herttainen veitikka hän
olikin, aina ystävällinen ja iloinen. Äiti sairasteli usein eikä
suinkaan luullutkaan, että hänen reipas miehensä ennen häntä menisi
pois. Siinä hän nyt istui terveydeltään heikkona kahden turvattoman
lapsen kanssa; tulevaisuus näytti pimeältä. Pormestari oli kyllä hyvä,
mutta mitä apua siitä ajan pitkään oli?

"Silloin tuli sukulaisilta kirje, että he tahtoivat ottaa toisen
lapsista. Se oli metsätarkastajaperhe, siistiä ja hienoa väkeä; he
olivat aina meillä kortteeria, kun oli markkinat tai näytelmät
kaupungissa. He kyllä käyttivät kotiamme vaan poisastumispaikkana,
mutta me valmistimme heille paraita ruokia, mitä meillä oli, ja he
olivat hyvin ystävällisiä.

"Uskokaa pois, neiti, että minä olin hädissäni; toisen meistä he
tahtoivat, olihan luultavaa että he ottaisivat minun ja jättäisivät
pienemmän äidin hoitoon. Ja niin itkin, että silmät olivat päästä
mennä, sillä äiti oli minulle rakkain maailmassa. Tavaton nainen hän
olikin ja säätyänsä parempi kaikissa suhteissa.

"Heidän tulonsa edellisenä päivänä istuin kyyristyneenä eräässä loukossa
äitin puhellessa erään naapurivaimon kanssa.

"'Herra tiesi kumman lapsesta saan pitää.'

"'No, kaikkia vielä,' vastasi naapurivaimo, 'se asia on selvä, sellaiset
ihmiset katsovat ulkomuotoon, se on tietty, ja Martta on yhtä kaunis
kuin Brigitta on ruma.'

"Tämä lausuttiin heikennetyllä äänellä, mutta minä kuulin kuitenkin
jok'ainoan sanan. Äiti huomasi sen, ja naapurivaimon mentyä kutsui hän
minut luokseen ja kysyi:

"'Pahoittiko se sinun mieltäsi, Brigitta?'

"'Oi ei, äiti, minä tahtoisin olla paljoa, paljoa rumempi, jos vaan
saisin jäädä sinun luoksesi.'

"Silloin silitti äiti rokonpanemaa poskeani, pyyhki punaista tukka
parkaani taaksepäin -- niin, neiti, se on ollut punertava, vaan muuttui
varhain harmaaksi -- ja sanoi, että Jumala katsoo sydämeen, ja että
kauneus on vaarallinen lahja. Ruma kyllä löytää ystäviä, jos hän vaan
sellaisia ansaitsee, ja silloin hän ei niitä koskaan menetä, sillä ne
ovat todellisia ystäviä. Ja hän sanoi, että kauneus sitä paitsi on pian
katoava vieras; mutta minulta eivät vuodet voineet mitään ottaa,
ennemmin antaa. Se asia oli varmaan kauvan levännyt äitin sydämellä,
sillä hän puhui niin lämpimästi; minä kätkin sanat, vaikk'en oikeastaan
niitä käsittänyt.

"Mutta seuraavana päivänä, kun metsätarkastajan väki saapui, kävi
niinkuin naapurivaimo oli ennustanut; he valitsivat heti vähääkään
arvelematta pienemmän. Vähän hämilleni minä kyllä siitä jouduin, mutta
ilo oli kuitenkin minussa valtavampi. Minä hiivin kuitenkin
peilikappaleen luo sänkykamariin, ja katselin itseäni; ruma en minä
mielestäni ollut, ennemmin sangen sievä uudessa surupuvussani. Martta
tuli pian hyväksi ystäväksi vierasten kanssa; hän kun oli tuollainen
ystävällinen pieni olento, joka likeni kaikkia; mutta hän ei myöskään
käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys.

"Äiti ja minä oikein itkimme sinä iltana; oli niin tyhjää ja kolkkoa
kotona; oli kun olisimme toistamiseen kadottaneet isän.

"Seuraavana aamuna tuli eräs tuttava meille; hän oli myös leski, mutta
oli hyvissä varoissa ja oli hänellä vaan yksi lapsi. Hän oli hyvin
puettu, kelpo nainen, jolla oli pisamiset kasvot, mutta kauniit,
viisaat silmät. Hän teki leivoksia, mikä tuotti hyvää voittoa; ja sitte
hän kävi myös taloissa ja auttoi häissä, ristiäisissä ja muissa
suurissa pidoissa.

"'Kas tässä on vadillinen lihalientä, matami Lund,' sanoi hän
ystävällisesti, 'minä arvelin sen teille tekevän hyvää, ja sitte
tahtoisin kysyä teiltä, josko voisitte lainata minulle Birgittaa
pariksi tunniksi päivässä; minä tarvitsen vähän apua ja tytöllä voi
olla hyötyä siitä, että saa jotakin oppia. Minä palkitsen hänet sen
mukaan kun hän hyödyttää, tuo pikku vekara.'

"Äiti suostui ilolla tarjoukseen, ja minä seurasin heti eukkoa kotiin,
itse mielestäni suurena ja tärkeänä henkilönä. Oppiaika oli jokseenkin
pitkä, mutta kun koetin parastani, edistyin, ja eräänä sunnuntaiaamuna
hämmästytti Holm'in matami minua kirkkaalla taalerilla ja
muistutuksella, että jos Brigitta jatkaa sillä tavalla, niin hän pian
saavuttaisi oikean kätevyyden.

"Ei koskaan ole mitkään rahat minua niin ilahuttaneet kuin tämä taaleri,
neiti; minä oikein lensin kotiin. Äiti tahtoi sen säästää minulle,
mutta sitä minä en tahtonut; hänen piti sillä ostaa lihaa, arvelin
minä, ja niin ostettiinkin suuri kappale oivallista, lihavaa härän
lihaa. Minä sain useimmat ateriani Holmin matamin luona, ja silloin
arveli äiti voivansa tyytyä mihin hyvänsä, vaikka hän suuresti olisi
kaivannut ravitsevaa ruokaa. Se asia minua suuresti huolestutti siihen
aikaan, ja kun istuin Holmin matamin hyvin varustetun ruokapöydän
ääressä, ja hän niin lempeästi sanoi: 'Ota vaan eteesi, Brigitta, se on
sinulle hyvin suotua, katsopas Niiloa, kuinka kelpo lailla hän syö,'
Saattoi usein tapahtua, että kyyneleet tulivat silmiini muistellessani,
miten äitillä oli. Isän kuoltua oli hän oppinut kengän päällisiä
ompelemaan ja saanut työtä eräällä suutarilla, tulot olivat mitättömät,
mutta hän ymmärsi säästää ja tulla vähällä toimeen, ja niin kävivät
asiat kuitenkin hyvin. Väliin kun Holmin matami sai jäännöksiä
suuremmista pidoista, jakoi hän siitä äitille; ne olivat onnen päiviä.
Eläinteurastuksen aikana lähettivät tavallisesti metsätarkastajan väki
meille yhtä ja toista. He antoivat meille myös silloin tällöin kuorman
hylkypuita, ja siitä oli suuri apu. Martta oli istuimella ajurin
vieressä; hän oli kasvanut aika lailla, näytti reippaalta ja iloiselta
ja piti meistä niinkuin ennenkin.

"Iltasin opetti äiti minulle mitä itse taisi, mutta me olimme molemmat
väsyksissä, ja edistykset eivät juuri suuriksi tulleet. Kun minulle
tuli enemmän ikää, luki koulumestarin tytär kanssani tunnin joka päivä;
se oli suuri hyvätyö, ja hän saikin pienen hyvityksen minulta. Kun
sitte tulin suuremmaksi ja reippaammaksi, otti Holmin matami minut
mukaan kesti taloihinsa. Vieraat ihmiset eivät minusta pitäneet, sen
kyllä huomasin, mutta kun olivat minua pari kertaa käyttäneet, sanoivat
he, että pienoiseen kyllä voi luottaa, sen kyllä huomasivat; ja sitte
sain kiitokset luotettavaisuudestani ja tein kunnollisesti, mitä minun
tuli tehdä. Se nyt ei ansainnut kehumista, sillä jos toimittaa
askareensa vakavuudella ja innolla, onnistuvat ne, ja työ käypi
rakkaaksi, jota vastoin huolimattomalle se koko elämän läpi tulee
olemaan taakkana ja rasituksena. Minä ompelin nyt myös hienompaa
valko-ompelusta ja ansaitsin sillä tuntuvasti; asiat rupesivat meille
muuttumaan paremmiksi. Muitten lapsien kanssa en ollut paljo
tekemisissä; he kutsuivat minua punatukaksi ja kyökki rouvaksi, taikki
pieneksi pöllönaamaksi ja pilkkasivat minua vointinsa mukaan. Lapsilla
on välistä kummallinen halu kiusata toistaan. Minä panin asian enemmän
sydämelleni kuin se ansaitsikaan, ja pysyin heistä erillään, mutta kun
olin mielenlaadultani iloinen, en antautunut surun enkä katkeruuden
valtaan, tulin vaan vähän pikkuvanhaksi, niinkuin ne, joiden kanssa
seurustelin.

"Kun olin kahdenkolmatta vanha, kuoli äiti; hän oli ollut viimeisen
kuukauden hyvin heikko ja nukkui hiljaa ijäksi. Se olikin parasta,
sanottiin, hän oli kumminkin niin kivuloinen raukka, mutta minä en
voinut sanoa niin, sillä hän oli ollut minulle kaikki. Mutta suurena,
suurena lohdutuksena oli, että hänellä oli ollut viimeisinä aikoinaan
paremmat päivät. Joka kerta kun ajattelen, kuinka siististi ja hyvin
hänellä lopulta oli, kiitän Jumalaa.

"Äitin sairauden aikana kävi Martta meillä; hän oli nyt oikein kaunis
kuusitoistavuotias neito ja lempeä kuin enkeli. Hän vuodatti myös
katkeria kyyneleitä äitin kuolemasta, mutta hänen surunsa asettui
tietysti nopeammin kuin minun.

"Ensin aijoin jäädä entiseen kotiini ja elättää itseäni samalla tavalla
kuin ennenkin; mutta kaikkien mielestä olin liian nuori ja niin otin
paikan taloudenhoitajana justitineuvoksella. Siinä ei ollut vähää
hoidettavana, tuossa suuressa talossa; alussa kävi se melkein voimieni
yli, mutta tottumus vaikutti paljo. Palkka oli hyvä ja kohtelu samoin;
he olivat sangen kohteliaita kaikki, mutta pysyivät kannallaan, kuten
voi ymmärtää.

"Rouvan käly, joka kerran kävi meillä kahden pienen tyttärensä kanssa,
oli kokonaan toista luonnetta. Hän oli herttaisin ja ystävällisin
ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Mutta hän oli kauhean nuori,
eikä ymmärtänyt juuri ollenkaan taloustöitä, niin että minä sain olla
hänelle kaikessa apuna. Hän saattoi tehdä pilkkaa itsestään ja nauraa
iloisesti nurinpuolisille töilleen, ettei voinut olla yhtymättä
nauruun.

"'Te olette minun lohdutukseni, neitsy Brigitta,' sanoi hän ja taputteli
minua ystävällisesti, 'Jumala suokoon, että te muuttaisitte meille ja
panisitte taloa vähän kuntoon ja minua hiukan opettaisitte.' Mutta minä
pudistelin päätäni ja pormestari uhkasi sormellaan.

"'Ei saa houkutella toiselta hänen palveliaansa, Anna, muista että olet
lakipiirissä.'

"Kaikki joutohetkeni vietin Holmin matamin luona; se oli ikäänkuin
kotini. Hänen poikansa oli äskettäin palannut matkoiltaan ja oli
ottanut arennille kaupungin ulkopuolella olevan höyrymyllyn. Mutta
enhän ole puhunutkaan Niilosta ennen?... Kun olimme lapset, olimme
hyvin vähän olleet toistemme seurassa, vaikka hän aina oli hyvä
minulle; muulla lailla hän ei voinutkaan, sillä se kuului hänen
luonteesensa. Hän oli oikein kaunis nuorukainen, neiti, korkea ja
solakka vartaloltaan, ja hänen kasvonsa olivat niin iloiset ja
vilkkaat; moisia silmiä en ole koskaan nähnyt, niin kauniit ja hyvät,
ja taitava hän oli, hyvillä pohjatiedoilla säätynsä mukaan. Voi olla
että äiti hänestä ylpeili ja halukkaasti puhui pojastaan; ihmiset
nauroivat sitä, mutta minä häntä mielellään kuuntelin. Iltasin teen
juotua sain tavallisesti olla omissa oloissani, kun meillä ei ollut
vieraita; minä otin silloin työtä mukaani ja menin Holmin matamin luo
ja olin aina sydämellisesti tervetullut. Niilo luki ääneen äitilleen ja
minulle; luulenpa että sinä talvena luimme läpi kaikki Ingemann'in
romaanit. Kun kevät tuli, teimme usein pienen kävelymatkan; Holmin
matami ja minä menimme yhdessä ja sitte Niilo riensi seuraamme
myllyltä, josta hän meitä tähysteli. Noita kävelymatkoja en milloinkaan
unohda vaikka eläisin tuhannen vuotta; sellaista kesää ei sittemmin
myöskään ole ollut. Me astuimme tavallisesti polkua aitausten tuolla
puolen viidakkoon ja sen kautta ulos rantavieruun, jossa seisoi vanha
tammi. Vesi oli joka ilta erilainen, mutta kaunis katsella ja mieltä
virkistävä. Kun käännyimme takaisin, alkoi hämytä, ja rauha vallitsi
pelloilla ja niityillä, niin että vaikenimme tahi puhelimme hiljaa,
ettemme häiritsisi. Holmin matamilla oli sukankudin mukanaan ja
astukseli hyvin hiljaa, niin että Niilo ja minä ennätimme edelle ja
saimme seisahtua häntä odottamaan. -- Mutta puhunkohan liian laveasti,
neiti? -- Sen huomaan kyllä itsekin.

"Ne olivat iloisia päiviä, ja minä niitä nautin täysin määrin,
ajattelematta mikä se olikaan, joka minut niin onnelliseksi teki.

"Juuri niihin aikoihin saapui kirje rouvan kälyltä, että he
armahtaisivat häntä ja luopuisivat minut hänelle. Miehen isä, joka myös
oli meidän rouvan isä, oli hyvin heikko ja taloudenhoitajattaren
terveys oli myös huono. 'Neitsy Brigitta tulee kyllä, jos vaan sinä
siihen myönnyt,' sanottiin kirjeen lopussa; mutta neitsy Brigittaa ei
haluttanut ensinkään muuttaa kaupungista, ja jäi sinne missä hän oli.
Rouva oli siitä hyvin mielissään; hän ei juuri tahtonut kieltää minua
lähtemästä, mutta tahtoi kernaasti minut pitää.

"Olette tai jo arvanneet, neiti, että minä pidin Niilosta. Tämä oli niin
vähitellen tapahtunut, tietämättäni, ja sen vuoksi en myöskään ollut
voinut noiden tunteiden heräämistä vastustella, niinkuin olisi pitänyt,
sillä olihan luonnotonta, että sellainen mies loisi katseensa minuun
raukkaan.

"Kerran kun tein pilkkaa rumuudestani, sanoi hän: 'Sinulla on omat
kasvosi, Brigitta, ja kun kerran niihin mielistyy, niin ovat ne
kauniit.'

"Näin hän puhui sydämensä hyvyydestä, mutta minä panin siihen syvemmän
merkityksen, ja se minua suuresti ilahutti.

"Hänen äitinsä viittasi nyt puheissaan myöskin siihen, kuinka
vähäarvoista kauneus on, ja mikä siunaus talossa on kahdesta
kelvollisesta, ahkerasta kädestä. Minä saatoin hyvin huomata hänen
toivovan meidän yhdistymistämme.

"Ja nyt alkoi Niilo puhella kanssani tulevaisuutensa toiveista. Tämä
tapahtui tavallisesti kävelyillämme, kun olimme ennättäneet niin kauvas
edelle, ettei äiti voinut meitä kuulla. Niin ja niin paljo hän
ansaitsi, niin ja niin paljo hänellä oli säästöpankissa, niin ja niin
paljo vaati vanha mylläri muuttaakseen pois ja jättääkseen kaikki
hänelle.

"'Eikö tämä näytä lupaavalta, Brigitta?' Ja hän katsoi tyytyväisenä
minua silmiin; ja vaikka hänen silmänsä osoittivat vaan tyytyväisyyttä
ja ystävyyttä, eikä rakkautta, niin rakensin kuitenkin ilmalinnoja,
minkä ennätin.

"Eräänä iltana, oli jo syyspuoli, tapasi hän minut portin edessä; hän
käänsi heti takaisin ja seurasi minua sisään. 'Kas vaan,' sanoi äiti,
'ennen oli Niilolla aina niin kauhea kiire; mutta nytpä luulen hänellä
jo olevan aikaa viipyäkin.'

"Minä tahdoin kääntyä pois, mutta Niilo räpytti minulle silmiään; hän
teki sen suoraan ja luottavasti, mutta minä selitin sen minun
tavallani.

"Miten ilta kului, sitä en tiedä; taivas oli tähtikirkas ja ilma oli
niin suloinen ja tyyni, kun tulimme ulos. Niilo seurasi minua
tavallisuuden mukaan kotiin.

"'Kuules, Brigitta, minä tahtoisin sinulle sanoa jotakin...' hän
vaikeni; Jumalani kuinka sydämeni sykki.

"'Minä olen jo kauvan aikonut puhua sinulle siitä,' alkoi hän taas,
'mutta nyt täytyy siitä mielestäni tulla täys tosi. Minä ... minä pidän
eräästä; äiti vanhus luulee olevansa niin viisas, hän luulee sen
sinuksi, niin, se on kuitenkin hyvä, että sinä olet järkevämpi.'

"Syvään, hyvin syvään vajosin näitä sanoja kuullessani, aina onnen
huipulta saakka, sillä siellä olin viimeisinä hetkinä seissyt. Päätäni
pyörrytti, mutta vaikka olinkin liikutuksen vallassa ja hämilläni, oli
se ajatus kuitenkin mielessäni, ettei hän saisi huomata, ei aavistaa,
mitä sielussani liikkui.

"'Brigitta,' hän tarttui käteeni, 'luulen sinun tietävän ketä tarkoitan;
Toivon saavani sinun suostumuksesi.'

"'Niin, niin, tietysti.' En tietänyt itsekään mitä sanoin.

"'Mutta hän ehkä mielestäsi on vielä liian nuori?'

"'Ei, ei, miksikä niin?' En vähääkään aavistanut ketä hän tarkoitti.

"'Kiitoksia, kiitoksia, sinä teet minun niin onnelliseksi. Herran avulla
olen oleva hänelle hyvä, uskollinen mies koko elämäni ajan. Kas, nyt
olemme jo pormestarin talon luona! kävele vielä vähän aikaa kanssani,
Brigitta, tunnen erinomaisen halun saada puhella kanssasi.'

"'Ei tänä iltana, Niilo, en uskalla.'

"Niin seisoin pienessä yksinäisessä kamarissani, ja tuska sai vapaasti
purkautua, mutta se ei siitä lauhtunut. Minä olin oikein mielenviassa
ja synnintekijä sinä hetkenä, niin synnillinen, että asetuin peilin
eteen ja ivailin vettynyttä naama parkaani. Tuskin olin sen tehnyt kun
jo kauhistuin itseäni, lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ettei
hän kokonaan ottaisi pois kättään minusta. Ja se auttoi; kun vaan
muistamme Jumalaa, on hän armoineen luonamme. Terveyttä ja hyviä
taipumuksia oli hän minulle antanut; oliko se hänen vikansa, että
turhamielisesti olin sydämeeni istuttanut petollisia unelmia?

"Näin sitte vähitellen toivuin ja muistuttelin kaikkea mitä Niilo oli
lausunut, ja silmistäni putosivat ikäänkuin suomukset. Marttaahan hän
rakasti, Marttaa, omaa sisartani; ne harvat kerrat, jolloin hän tuli
kaupunkiin, oli hän aina ollut heillä, olihan se niin luonnollista.

"Parempaa miestä ei äitimme taivaassa voinut hänelle toivoa. Jumala
heitä siunatkoon, sanoin, Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon! Mutta
suru sai kuitenkin mielessäni vallan.

"Toivo oli liian syvälle juurtunut minuun, olin ikäänkuin musertunut;
mistä saisin voimaa välttääkseni enään Niilon tapaamista? Voisinko sitä
kestää?...

"Seuraavana aamuna teepöydän ääressä näytti rouva minulle kirjettä.
'Taasen valitusvirsi kälyltäni,' sanoi hän, 'taloudenhoitajatar on
joutunut sairashuoneesen, itse voi hän pahoin, talo on mitä pahimmassa
epäjärjestyksessä. -- Mitä minä siihen voin? Sepä on oikein
lapsellista.'

"'Mutta herranen aika,' pormestari katsoi ylös sanomalehdestä, 'onhan
hänellä luullakseni syytä valitukseen. Voi, sen kuin voisi häntä
auttaa!' Katseensa sattui minuun, siinä oli ikäänkuin joku kehoitus.

"'Lienee ehkä parasta, rouva, että minä lähden sinne,' sanoin
kiihkeästi. Siinä oli ikäänkuin pelastus; pois, pois, kuta pikemmin,
sitä parempi.

"Rouva vastusteli heikosti arvokkaalla tavallaan; hän oli kovin äissään,
mutta minä en ollut sitä huomaavinani.

"Tuli kuuma päivä; hyyrivaunut, joiden tuli viedä minut höyrylaivalle,
läksivät jo seuraavana aamuna; minulla oli täysi työ talon
järjestämisessä ennen lähtöäni, ja sitte minun tuli myös vähän ajatella
matkakapineitani. Hämärässä kävi Niilo ohitse; hän oli siis poissa
kotoa; minä käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni hänen äitilleen
jäähyväiset. Hän ei ensinkään ollut tyytyväinen päätökseeni ja nureksi
hiljalleen hyvää tarkoittavalla tavallaan.

"'Viivy vähän, Brigitta, et saa mitenkään lähteä ennenkuin Niilo tulee.
-- Onpa hauskaa kuulla, mitä hän tästä äkkipikaisesta matkasta sanoo.
Istu tänne, lapseni, minuutin kuluttua on hän täällä.'

"'Kiitoksia vaan, mutta en uskalla odottaa. Jumala teitä siunatkoon
kaikesta osottamastanne suuresta hyvyydestä minua kohtaan. Hyvästi,
voikaa hyvin ja terveisiä Niilolle!'

"Härme peitti pellot kun seuraavana aamuna ajoin kaupungista ulos. Sumu
peitti metsikön ja nuo hyvin tutut paikat näkyvistäni: niin alakuloinen
en ole koskaan ollut, en ennen enkä jälkeen.

"'Tprro, seis!'

"Ajuri seisahutti hevoset; Niilo juoksi alas myllypolkua myöten
vaunuille.

"'Vai niin, sinä aijoit todellakin lähteä sanomatta minulle hyvästi,
aijoitko todellakin? Kuinka hennoit sitä tehdä?'

"'Ethän ollut kotona, Niilo.'

"'Niin, mutta kuitenkin! -- no, silloin minä tosiaankin pidän enemmän
sinusta, sillä sitä en minä milloinkaan olisi voinut tehdä. -- Hyvästi,
Brigitta, ja tule pian takaisin!'

"Ja tuo hyvä, ystävällinen mies pudisti käteni melkein asemiltaan.

"Ero Niilosta teki erittäin hyvää sydämelleni; olihan minullakin sijani
hänen sydämessään, sen huomasin, vähäinen ehkä, mutta se oli minun. Ja
kyynelet hiipivät esiin, toinen toisensa jälkeen, Vaan ne eivät enää
olleet tuollaisia katkeria, lohduttomia kyyneleitä. Ja minä rukoilin
Herralta voimaa palvella Häntä, mihin hyvänsä Hän minut asettaisikin,
ja että yksinäistä elämääni aina voisin viettää Hänen kunniakseen.

"Kuinka minut nuori rouva otti vastaan, sitä en voi kuvailla; oli
melkein kuin olisin ollut pelastava enkeli taivaasta. Ovet olivat
kaikkialla avoinna, kun tulin sisään; ei elollista olentoa näkynyt
missään, minä olisin voinut varastaa sekä kellot että hopeat. Vihdoin
löysin rouvan makaamassa sohvalla eräässä pienessä kulmahuoneessa;
hänellä oli kaula kääreessä ja hän näytti hyvin kurjalta; nuorin lapsi
makasi hänen käsivarrellaan.

"'Kaikki on niin hullusti kuin suinkin saattaa,' sanoi hän, ja se oli
totta. Alussa olin aivan kuin pilvistä pudonnut. Piika oli huolimaton
tyttö lölläkkä, siivoton ja päälliseksi vielä näsäviisas. Pormestarilla
kävi kaikki niinkuin nyörin mukaan, niin että kyllä ero oli tuntuva.
Mistä tuli alkaa? Pieni lapsi huusi samassa, ja niin alotin siitä. Se
oli, Herra nähköön, puhdas ja siisti, sillä rouva ei päivän pitkään
tehnyt muuta kuin riisui ja puki sen päälle; mutta maito sen pienen
raukan pullossa oli hapanta, niin, entinenkin maito istui vielä kiinni
reunoissa; sitä ei äiti ymmärtänyt. Mikä pieni kurja olento se oli!
Mutta hänellä oli niin kirkkaat silmät, aivan kun kaksi tähteä, ja minä
miellyin häneen heti.

"Toiset lapset tulivat nyt sisään puutarhasta; toinen oli pudonnut
ojaan, ja toinen oli hänen sieltä ylös vetänyt; he olivat kumpikin läpi
märät. Nyt heidän tuli saada toiset vaatteet, mutta ne eivät olleet
järjestyksessä; piika torui, lapset itkivät, rouva nauroi ja itki
yht'aikaa.

"'Tällaista elämää olemme viettäneet siitä saakka kun taloudenhoitajatar
sairastui,' sanoi hän, 'minä olen siitä teille kiitollinen, neitsy
Brigitta, että tulitte tänne.'

"Vähitellen alkoi tulla järjestystä taloon, mutta kovalta piti,
ennenkuin sain piikaa tottelemaan; hän oli tottunut huolimattomuuteen;
entinen taloudenhoitajatar ei juuri ollut järjestystä rakastava, sen
kyllä saatoin huomata. Kapteenin palvelija sitä vastaan oli reipas mies
ja suureksi hyödyksi minulle. Työtä riitti kyllä aamusta varhain maata
menoon asti, ja ajatusvoimani sain myös pitää vireillä, etenkin alussa,
ennenkuin kaikki tuli suunnilleen. Mutta sitä minä juuri tarvitsinkin,
sillä paras keino murhetta vastaan on työ. Kun iltasilla laskin
levolle, olin väsynyt ja nukuin heti.

"Ajatella muita ja huolehtia heistä tuottaa aina siunausta. Kun sitä
tekee vakuutuksesta ja parhaan kykynsä mukaan; täällä minua nyt
kunnioitettiin enemmän kuin ansaitsinkaan. Rouva ei olisi minusta
enemmän pitänyt, vaikka olisin ollut hänen lihallinen sisarensa.
Kapteeni oli myös hyvänluontoinen herra, jolleka helposti taisi tehdä
mieliksi. Ensimmäisenä päivänä kuulin hänen kyliä sanovan: 'huu,
eukkoseni. Sinun aarteesi on melkein linnunpelätyksen näköinen;' mutta
minun kuultavakseni se ei ollut aijottu, vaikka se kyllä korviini
koski.

"Kapteenin isän, entisen asiamiehen, huoneet olivat talon toisessa
päässä. Hän oli pieni, laiha herra; kasvonsa piirteet olivat terävät ja
samoin silmät, hän oli aivan kaljupää ja käytti mustaa kalottia.
Luuvalo oli häntä kovasti rasittanut ja tehnyt hänet kivulloiseksi; hän
istui aina pöngitettynä korkeaan nojatuoliin, jalat eräällä
kiikkujakkaralla ja pöytä oli edessä. Nuuskarasia oli ahkerassa
käytännössä, ja hänellä oli tapana puhuessaan napsauttaa sen kantta.
Aamuin illoin tuli eräs mies ja puki hänen ylleen ja riisui häneltä;
perhe toivoi, että hän pitäisi palvelijaa, mutta sitä hän ei tahtonut,
ehkä juuri sentähden, että he sitä toivoivat, sillä sellainen hän oli.
Vanhuksen hoito jäi nyt suurimmaksi osaksi minulle, ja se oli tukalinta
koko asemassani. Hänellä ei ollut levon einettäkään ja alinomaa piti
minun olla häntä passailemassa. Hänellä oli pöydällään pieni hopeainen
soittokello, ja sitä minun tuli totella, vaikka olisin ollut missä
toimessa hyvänsä. Kun ei ole tottunut sellaiseen kutsumiseen,
järisyttää se hermoja, ainakin se minuun teki sellaisen vaikutuksen.
Hän soittikin niin kiivaasti ja käskevästi; tuossa soitossa ilmaantui
oikein kärsimätön ja ärtynyt mieliala. Joka iltapäivä täytyi minun
lukea hänelle sanomalehdet, ja mikä oli vielä pahempaa, kuunnella
kaikkia hänen valitus virsiään ja moitteitaan sukulaisista. Jokaisella
erittäin oli koko syntiluettelo, ja jos minä sanoin vastaan ja
puolustin jotakin vakuutukseni mukaan, tuli asia kymmentä kertaa
pahemmaksi. Minulla oli usein halu puhua suuni puhtaaksi ja maalailla
hänen eteensä kaikki, mitä häntä itseään vastaan olisi ollut
muistuttamista, mutta se ei tietysti minun asemassani sopinut. Hänellä
oli kuitenkin hyvätkin puolensa, ja minua vastaan hän tuli erittäin
kohteliaaksi, kun hän oppi minut oikein tuntemaan.

"Talvemmalla kuoli entinen talouden hoitajatar ja pormestarin kanssa
päätettiin, että minun piti jäädä paikalleni. Minä olin kaikin puolin
hyvin tyytyväinen. Lapsista pidin hyvin paljo, erittäin oli pienin,
Akseli, iloni; hän varttui päivä päivältä, ja minä pidin sen osaksi
minun ansionani. Tuo pienokainen kurotti kätensä minua vastaan, kun
vaan näki minut ovesta, niin, hän tahtoi minulle, vaikka istui
äitinsäkin käsivarrella.

"Kotoa sain usein kirjeitä; Niilo ja Martta olivat nyt kihloissa.
Sisareni kirjeissä ilmaantui onni ja toivo; minä vastasin hänelle
vointini mukaan samaan tapaan.

"Te ehkä ihmettelette, neiti, etten voinut voittaa suruani ja iloita
heidän kanssaan. Jumala tietää, että kuitenkin rehellisesti taistelin
tunteitani vastaan. He tahtoivat, että minä välttämättömästi olisin
tullut kotiin häihin, mutta sen kielsin, siihen ei voimani olisi
riittäneet. Kapteenin väki eivät voineet tulla minutta toimeen,
kirjoitin vaan, ja se olikin totta. Mutta mitä teki Niilo? hän
kirjoitti silloin suoraan rouvalleni ja pyysi niin innokkaasti, että
hän antaisi minun tulla. Se oli häneltä ystävällisesti tehty, mutta
päätökseni oli kuitenkin luja. Rouva ei tietänyt millä tavalla hän
minulle kiitollisuuttaan siitä osottaisi, että minä jäin kotiin, mutta
tämä vaan minua rasitti, niinkuin ansaitsematon kiitollisuus aina
tekee.

"Ja vuodet vierivät; vähitellen sain rouvan ryhtymään kaikenmoisiin
rouvan tehtäviin kuuluviin askareihin. Talouskirjan hänen tuli joka
viikko läpi-käydä, kuinka vaikealta se hänestä tuntuikin.

"'Rahoja oikein seuraa siunaus teidän tänne tulonne jälkeen, niin,
voikin ja leipä riittävät paremmin, vaikka ruoka on paremmin
valmistettua. Onhan talouskirja parhaassa kunnossa, älkää minua
rasittako, neitsy Brigitta.'

"Vaan hänen täytyi kuitenkin, ja vihdoin rupesi taloustoimi häntä
huvittamaan ja hänestä tuli kelpo emäntä.

"Joka kesä minun kutsuttiin Niilon ja Martan luokse; heillä oli nyt
pieni poika, jonka minun tuli nähdä, mitä kauniin lapsi maailmassa.

"Minä kielsin kuitenkin; niin, en minä itsekään nyt voinut ymmärtää,
kuinka niin saatoin tehdä.

"Kapteenin vanhin sisar tuli usein meille; hän oli naimisissa erään
lähellä olevan kartanon omistajan kanssa ja oli aivan entisen rouvani
näköinen. Hän oli vakava, kylmänlainen rouva, hän oli kuitenkin aina
ystävällinen minulle; minä sanon aina, mutta tarkoitan oikeastaan
kahdeksaa taikka yhdeksää ensimmäistä vuotta; sitte hänen käytöksensä
minua kohtaan muuttui. Ensi alussa sitä en oikein tahtonut uskoa, enhän
ollut tehnyt mitään, josta olisin voinut hänen silmissään alentua; se
oli kaiketi vaan mielikuvitusta; seuraavalla kerralla, kun toisemme
tapasimme, oli hän kylmä ja nurja, oikein mahdikas. Minä en ollut
koskaan ollut liiaksi tuttava, vaikka olivatkin minulle ystävällisiä,
ja sen vuoksi se kaksinkertaisesti mieltäni katkeroitti. Eräässä
tilassa lausuin siitä muutaman sanan rouvalleni, mutta hän vaan nauroi.

"'Kälyni on vanha hupsu, neitsy Brigitta, siinä kaikki.'

"Tähän aikaan alkoi vanhan herran terveys vähän parata; toinen lääkäri
oli ottanut hänet hoitoonsa, ja lämpimät kylvyt auttoivat. Minun tuli
häntä aina tukea, kun hän alkoi kävellä; toiset eivät sitä oikein
osanneet, sanoi hän, vaikka se oli vaan joutavaa puhetta. Herra
nähköön, se ei ollut mitään hauskaa työtä, ja sitä paitsi oli aikani
täpärällä, mutta kieltää en tietysti voinut.

"Eräänä iltana, kun menin porstuan yli, kuului kovaa ääntä vanhan herran
huoneista. Tämä ei kuitenkaan ollut mitään outoa, ja minä en sitä sen
enempää ajatellut; kartanon omistajan rouva oli siellä, ja hän ei
koskaan voinut isänsä kanssa sopia.

"Minä riisuin lapsien yltä, heitä oli nyt kuusi, ja otin tavallisuuden
mukaan pienimmän käsivarrelleni viedäkseni sen sanomaan hyvää yötä
isoisälle; niin oli vanha herra itse toivonut ja pyytänyt.

"Rouva tuli vastaani etuhuoneessa; silmänsä olivat vettyneet ja hän loi
katseensa alas.

"'Antakaa tänne lapseni,' sanoi hän vaan, ja otti pienokaisen minulta.
Oli kun ukkonen olisi iskenyt eteeni, sillä sellainen ei hän ollut
koskaan minulle ollut. Samassa tuli käly ja mittaili minua katkerilla
silmäyksillä; sitte hän niiasi ja astui syrjään. Se ei kuulu miltään
näin kerrottuna, neiti, mutta olisittepa nähneet, kuinka hän sen teki,
niin perin ivaavalla tavalla, ett'ette voi uskoakaan. Vereni kuohui,
sillä sellaista en ollut heiltä ansainnut.

"Asiamies istui nojatuolissa ja hieroi käsiänsä; hän näytti ärtyneeltä,
mutta voittoriemu loisti hänen silmistään. Luultavasti ilmaantui
kasvoissani, että olin loukattu, sillä hän sanoi heti: 'Älkää ensinkään
huoliko siitä, neitsy Brigitta, älkää ensinkään siitä huoliko; me
voimme nauraa heille, niin sen voimme tehdä. Ei ukko vielä ole
elähtynyt, jommoiseksi he häntä tahtovat, hänellä on vielä halu tehdä
oman päänsä jälkeen.'

"Minä katsoa tuijottelin häneen, sillä en minä ymmärtänyt sanaakaan.

"'Tyttäreni tahtoo sanoa sitä rikokseksi teidän puoleltanne,' jatkoi
hän, 'hän sanoo, että te sitä kauvan olette tarkoittaneet. Mutta eihän
se olisi mikään niin kauhea onnettomuus, jospa se olisikin totta. --
No, tahdotteko tulla eukokseni, ja muuttaa kanssani täältä pois?'

"Hän esitti kysymyksen aivan hullunkurisesti ikäänkuin se olisi vaan
leikillä tapahtunut. Minä seisoin liikkumattomana, melkein
kivettyneenä, mutta heti sen jälkeen käännyin horjuvaa ukko raiskaa
kohden, joka haudan reunalla tahtoi rakentaa itselleen uutta kotia, ja
sanoin hänelle ajatukseni.

"Herra Jumala, kuinka hän suuttui! Mies parka moitti minua siitäkin,
että olin häntä niin huolellisesti hoitanut ja sen kautta antanut
hänelle syytä siihen luuloon, että voisin hänestä pitää; nyt ei hän
enää koskaan tahtoisi nähdä minua silmäinsä edessä, ei koskaan!

"Minä palasin nyt lastenkamariin. Rouva istui ja tuuditti pienoista ja
lohdutti sitä, kun se itki.

"'Älkää nähkö vaivaa,' sanoi hän niin kylmästi kun taisi, 'minä jään
itse tänne sisään.'

"'Minä en ymmärrä teitä, rouva. -- Teidän täytyy kuulla minua. Kuinka
sitä voi lukea minun syykseni, että appenne tahtoo tehdä minut pilkan
aineeksi vanhoina päivinä?'

"Hän katsahti ylös, kummastuneen ja kysyväisen näköisenä.

"'Rouva ehkä luuli, että minä tahdoin hänet ottaa?'

"'Te ette siis tahdo?' Hän syöksi ylös ja syleili minua riemastuneena.
'Jumala teitä siunatkoon, neitsy Brigitta! olenhan minä aina teitä
puolustanut ja nauranut koko asialle, mutta nyt tänään, kun appi itse
sanoi sen, luulin että kaikki oli sovittu. Kristo, hän ei tahdo, kelpo,
vanha Brigitta ei tahdokaan.'

"Kapteeni tuli nyt sisään, pudisti kättäni ja kiitti minua; se oli
todellakin hullua kaikki.

"'Petrea ei suinkaan vielä ole lähtenyt,' sanoi hän, 'minun täytyy etsiä
hänet tänne,' ja sitte hän syöksi ulos.

"Vähää sen jälkeen tuli hän takaisin sisaren kanssa; tämän kasvot oikein
loistivat, sen vakuutan. 'Minä olen teille tehnyt vääryyttä,' sanoi hän
ja puristi monet kerrat kättäni, 'suuresti vääryyttä.' -- Niinpä hän
todella olikin, ja minä pysyin vähän jäykkänä, vaikka en vihaa
kantanut.

"Oi, kuinka he olivat iloissaan! Se ei olisikaan ollut leikintekoa, jos
rikas asiamies olisi mennyt uusiin naimisiin, ja jos hän edes olisi
valinnut jonkun hienon naisen! vaan ei tällaista yksinkertaista halpaa
ihmistä.

"'Mitä nyt aijotte tehdä?' kysyi vieras rouva, 'minä olen teille apuna
neuvossa ja työssä.'

"'Niin, tänne en voi jäädä, mutta saanhan Jumalan avulla leipäni.'

"Kun tämän sanoin, alkoi oma, hyvä rouvani itkeä.

"'Minä tahdon itse passailla appi-ukkoa,' sanoi hän, 'mutta paras
ystäväni ei saa minua hyljätä.'

"Sellaiset sanat tuntuvat hyviltä pitkiksi ajoiksi, mutta jäädä en
kuitenkaan voinut; asiamies ei sitä myöskään koskaan olisi sallinut.

"'Nyt löysin keinon,' huudahti herran sisar samassa, ja sitte hän
esitti, että minä muuttaisin tänne kaupunkiin ja hoitaisin taloutta
hänen pojilleen, joiden tuli mennä isoon kouluun.

"'He ovat silloin hyvissä käsissä, ja me voimme heistä olla huoleti.
Voittehan saada Akselinne mukaanne,' lisäsi hän hymyillen.

"Minä pyysin miettimisaikaa, neiti, sillä se oli vakava askel, jota tuli
tarkoin tuumailla, kokonainen mullistus kaikissa elämäni suhteissa.
Loppu oli kuitenkin se, että suostuin ehdotukseen. Makso oli hyvä; itse
taitaisin myös ansaita jotakin sen ohessa; kyllä asia kävisi hyvin.

"Minä olin ollut perheessä niin kauvan ja olin siihen niin kiintynyt,
etten oikein voinut ajatella mahdollisuutta alottaa uudestaan outojen
ihmisten seassa; mutta sillä lailla olin riippumattomampi ja oli minun
parempi, ja luulin kyllä siihen toimeen kykeneväni. Lupa-ajan loputtua
alkaisi uusi elämä; olimme Heinäkuun keskipaikoilla, minulla oli siis
käytettävänäni viisi viikkoa.

"'Nyt voitte vihdoinkin kerran käydä sisartanne tervehtimässä,' sanoi
rouvani; 'se on teille minun puolestani suotua.'

"Niin, siihen tahdoin vapaata aikaani käyttää; haluni saada nähdä
Marttaa ja hänen kotoansa oli viime vuosina melkoisesti lisääntynyt. Ja
kuitenkin oli mieleni niin kummallinen, olin levoton, melkeinpä
pelkäsin, se oli niin kauheata, niin synnillistä, jos heidän onnensa
tuottaisi minulle kärsimystä. Minä en voinut saada tätä pelkoa
mielestäni, vaikka rukoilin Herralta apua.

"Niin sitte jätin hyvästi herrasväelle ja kaikille lapsi kultasille;
siellä ei ollut ainoakaan silmä kuivana, kun läksin, sen voin
vakuuttaa.

"Minä olin kirjoittanut Martalle tulostani, vaan en ollut määrännyt
päivää. Hyyryvaunujen ajaja seisahti tapansa mukaan pienen ravintolan
luona, aivan lähellä laivanlaskulaituria. Hänen harmaa tukkansa oli
tullut vaaleaksi, muuten oli hän muuttumatta.

"Oli lämmin päivä, mutta kävi tuuli; sinistä taivasta peitti tiheässä
valkoiset juovikkaat hattarat. Nyt saatoin jo nähdä kaupungin ynnä
myllyn; puut puutarhassa olivat melkoisesti kasvaneet, uusi rakennus
näytti niin kauniilta ja komealta!

"'Pitääkö tässä seisahtaa, neiti?'

"'Niin, kiitoksia, Pekka.'

"Kahlekoira alkoi haukkua, ja oveen ilmaantui mies, pitkä, jokseenkin
tanakka, myllärin pukuun puettu mies. Hän astui pari askelta vaunua
kohden.

"'Brigitta, Jumala sinua siunatkoon! Terve tullut!'

"Se oli Niilo. -- Alussa olin vähän pettynyt, sillä se oli hän eikä
kuitenkaan hän, ei sama kuva, jonka olin kätkenyt; mutta seuraavana
hetkenä kiitin Jumalaa koko sielustani, sillä nyt oli kaikki pelko ja
suru hävinnyt, ja se, mikä oli minua niin monta vuotta huolestuttanut,
oli kerrassaan kuin tuulen viemä. -- Te ette minua kaiketi ensinkään
ymmärrä, neiti, enkä minäkään silloin oikein itseäni ymmärtänyt, mutta
Herra olkoon siitä kiitetty, että saatoin antaa toisen käteni hänelle
ja Martalle toisen ja rakastaa heitä kumpaakin yhtä paljo.

"Sisareni oli pieni, lihava, punakka nainen, sievä ja kaunis katsella,
vaan ei kuitenkaan niin kaunis kuin se nuori tyttö, jonka olin
jättänyt. Poika oli pieni kaunis piltti; hän oli oikein isänsä näköinen
entisistä ajoista. Pienin lapsi makasi vielä kehdossa. 'Se on tyttö,'
sanoi Niilo, 'hän kantaa sinun jälkeesi Brigitta nimeä.'

"Minä asetin nyt matkatamineeni pieneen, somaan vierashuoneesen, joka
oli minua varten järjestykseen pantu. Heidän mielestänsä olin muuttunut
edukseni, ja se oli kyllä mahdollista, sillä rokon arvet eivät olleet
enään tuntuvia ja tukka oli silitetty taaksepäin myssyn alle; minä
käytin jo silloin myssyä.

"'Sinua kaunistaa vanhaksi tulo,' sanoi Niilo ja tarkasti minua niin
tyytyväisenä, että minun täytyi nauraa; mutta minä muistelin kuitenkin
äitin sanoja rumista.

"Te ette voi käsittää neiti, kuinka ihana se aika oli, jota siellä
vietin; oli kuin nuoruuteni muisto olisi palannut. Sydän oli niin
täynnä riemua, että minun väliin täytyi lähteä huoneesta kiittämään
Jumalaa siitä mitä hän minun hyväkseni oli tehnyt sekä sisällisessä
että ulkonaisessa suhteessa. Mutta hirveätä puuhaa he minusta
pitivätkin, ja kummalliselta tuntui sille, joka aina on tottunut muita
passailemaan, itse saamaan passailua muilta. He oikein silmistäni
näkivät, mitä minä toivoin.

"Ja me astuimme vanhaa polkua aitauksen toiselle puolelle ja metsikön
läpi suuren puun luokse; täti Brigitan puuksi he sitä kutsuivat.
Martalla oli kirsi-marjoja mukanaan, ja me istuimme sammalistoon ja
katselimme rasvatyyntä, sinertävää veden pintaa ja puhelimme Niilon
äiti vainajasta ja menneistä päivistä; mutta minun salaisuuteni tunsi
ainoastaan Jumala.

"Oikein virkistyneenä ja virvoitettuna jätin heidät; minusta oli
todellakin tullut, niinkuin sanotaan, uusi ihminen. Tulevana vuonna
minun piti tulla taas ja sitte viemään mennessäni pikku Heikki mukaani;
poikasella oli hyvä käsityskyky ja halu kirjoihin, hänestä piti tulla
lukumies.

"Sitte muutin pieneen kartanooni täällä. Kapteenin sisar lähetti minulle
monta oivallista huonekalua ja muita hyödyllisiä esineitä; itse ostin
mitä puuttui; minulla oli pieni säästövarasto, eikä minun siis
tarvinnut sääliä menoja. Jauhoja, ryyniä ja herneitä oli Niilo minulle
runsaasti varustanut, ja sisareni pani minut väkisinkin ottamaan
häneltä palttinaa ja lakanoita; ne olivat kotitekoista, hyvää ja
kestävää kangasta. Rouva, tarkoitan omaa rouvaani, piti huolta siitä,
mitä tarvittiin huoneiden kaunistukseen: vaskipiirroksia, pieni
öljyväritaulu, pöytävaate ja ikkunaverhoja. Meille tuli oikein kaunista
ja siistiä.

"Niin, oli oikein hupaista, sen voin vakuuttaa, varustaa omaa kotia;
olin niin iloinen, kun sain itse määrätä, missä kaapin piti seistä,
että kyllä huomasin, etten olisi sopinut miehelään menemään. Tuntui
niin kummalliselta saada olla itse määrääjänä tarvitsematta kysyä
neuvoa keneltäkään muulta kuin omalta järjeltään, mitä tulisi tehdä.
Asiamiehen soittokelloa muistelin usein, enkä sitä koskaan mielihyvällä
voinut tehdä.

"Poikien kanssa kävivät asiat hyvin; minä olen aina pitänyt lapsista ja
senvuoksi hyvin sopinut heidän kanssansa. Mutta Akseli olikin tavaton
poika, ja Heikki oli jo tullessaan niinkuin oma poikani. He olivat
ahkerat ja hyvät kaikki neljä. Rehtori sanoikin minulle kerran: 'Se on
teidän kunnianne, neitsy Brigitta, sillä ilomielinen ahkeruus on
tarttuvaista', mutta se oli noin puoleksi leikkipuhetta tietysti.
Väliin sattui kyllä myöskin tulemaan solmuja väliin pikku herrasväen
kanssa; mutta minä en koskaan turhan aikaisesti ollut myöntyväinen, ja
niin asiat tasaantuivat. Vanhemmat olivat aivan tyytyväiset ravintoon
ja kaikkeen. On oikein hyödykästä valmistaa ruokaa pojille,
neiti; vanhempi oikein mielihyvällä katselee heidän hyvää,
kelpo ruokahaluansa. -- Puutarhaa ja kyyhkyisiä hoidimme yhdessä, ja
lupa-aika ilahutti meitä kaikkia saman verran. Lyhyemmät lupa-ajat
vietin aina Akselin vanhempain luona -- asiamies oli nyt kuollut --
kesäluvat myllytalossa.

"Tulojani seurasi oikea siunaus; joka vuosi panin pienen summan säästöön
ja taisin pian ostaa talon; niin, olihan minulla myös vähän entisistä
ajoista; ompeluneulan avulla sain myöskin runsaasti. Olisin kyllä
voinut elää vähän mukavammin, mutta miksi sitä tekisin? Kuta ahkerampi
olin, sitä nopeammin kului aika toisesta Elokuusta toiseen.

"Akseli pääsi ylioppilaaksi, Heikki ja toiset pääsivät ylioppilaiksi,
mutta heillä oli pienempiä veljiä, jotka tulivat heidän sijaansa, ja
niin asiat jatkuvat; mutta nyt minulla on myös nuorin sisareni poika,
jos neiti on hänet huomannut, jolla on tummat kiharat; niin, hän
täyttää, luulen ma, jouluna jo neljätoista vuotta. Heikki on jo pappi
ja naimisissa; oikein Jumalan mies hän on. Minun pitää myös hoitaa
taloutta hänen pojilleen, sanoo hän, mutta kukapa uskaltaa niin kauvas
eteensä ajassa katsoa? Akselini muutti suuntaa ja meni upseeriksi; hän
uhrasi henkensä isänmaansa edestä, Jumala siunatkoon hänen muistoansa.

"Tämän kaupungin asukkaat osottivat minulle heti alusta tavatonta
ystävyyttä; niin, tahtoivatpa kutsua minua pitoihinsakin, mutta siksi
ei minulla ollut tarpeeksi kasvatusta, ja sen sanoin heille suoraan.
Tulla kauneisin vaatteisin puettujen ihmisten seuraan ja puhella
hienosti heidän kanssaan, sitä en ymmärtänyt; mutta jos he minua
jossakin suhteessa tarvitsivat, niin tiesivät missä asuin, ja voivat
tulla luokseni tahi lähettää minua etsimään.

"Niin, nyt olen päättänyt, neiti; kun en vaan olisi teitä väsyttänyt?
Mutta niin käy, kun vaan irroittaa vanhan puheliaan eukon
kielijännettä, niin sitä pulppuaa kuin lähteen silmästä."

"Teidän tulisi kertoa vielä enemmän, neitsy Brigitta, teidän tulisi
kertoa, kuinka paljon rakastavasta sydämestä ja avuliaasta kädestä
saattaa riittää, silloinkin kun niillä on vähän hallittavana."

Hän taivutti päänsä alaspäin: "Jumala on ollut minulle hyvä, neiti,
minä rakastan lähimmäistäni."

Vanhus kääri nyt sukankutimensa kokoon, taputteli ystävällisesti
kättäni ja meni; mutta siitä päivästä alkaen näytti minusta tuo pieni
kartano vielä ystävällisemmältä ja hauskemmalta kuin ennen.



MARGRETA.



Provasti ja hänen vaimonsa istuivat pienellä penkillä mäellä tammen
alla ja lepäsivät päivän vaivoista; lukuisa lapsiparvi pyöri heidän
ympärillään iloisesti leikkien, kiipesipä pieni poika rohkeasti aina
suuren tammen huippuun saakka äitinsä kielloista huolimatta.

Oli kaunis kesäilta, hiljainen ja rauhallinen; provasti poltti tupakkaa
pitkästä piipusta; hänen kasvoissaan ilmaantui hyvyys, vaikka jotakin
kummallista oli hänen katseessaan, joka siirtymättä ja tarkkaavana oli
luotuna mäen juuressa olevaan suureen kiveen, ja kuitenkaan ei hän sitä
huomannut, yhtä vähän kun hän huomasi iloisia peltoja, missä viheriä
vilja lainehti, tahi orjantappurapensastoa valkoisine kukkineen, joiden
suloinen tuoksu tulvaili hänen luokseen, tahi oivallisia lehmiä, hänen
omaa karjaansa, jotka olivat niityllä laitumella, taikka tuota pientä
juutilaista kylää, joka -- vaikkei se läheltä nähden ollut juuri kaunis
-- näytti niin viehättävältä ruohoisen mäen juurella. Hän ei kaikesta
tästä mitään huomannut; hänen ajatuksensa olivat kokonaan sisällisiä,
ja, vaikka olikin näkevä, koski ulkomaailma häneen yhtä vähän kuin
sokeaan.

Vaan mitä hän ajattelikaan? Siihen on helppo vastata; hän ajatteli
sitä, mitä hän aina ajatteli: eri kielien yhtäläisyyksiä ja
erilaisuuksia, sanojen yhteyttä ja alkujuurta.

Hänen ei olisi pitänyt ruveta papiksi, vaan tiedemieheksi,
kieltentutkijaksi; ja kuitenkin hän oli innokas pappi, vaan se hän oli
pakosta; hänen halunsa oli vaan opintoihin, ja hänen tuli suuresti
ponnistella voimiaan kohotakseen kuopasta, johon hän hengellisesti oli
vajonnut. Hän oli muuten niin hyvä, hänen sydämensä niin rakkautta
täynnä, hänen uskonsa niin luja, ja kun hän väliin pani tieteelliset
tutkimuksensa syrjään, oli hän hyvin viehättävä, iloinen, vieläpä
lapsellinen, hän katseli silloin mielihyvällä ja ihmetellen
tavallisimpiakin esineitä, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan uusia,
hämmästyttäviä ilmiöitä.

Mutta jos tuo kelpo pappi ei silmiään käyttänyt, niin käytti hänen
vaimonsa omiaan sitä paremmin. Siinä hän istui niin levollisena
silmälasit ohuella nenällään ja kutoi sukkaa, vaan ajatukset eivät
olleet yhtä levolliset, ja silmät vilkkuivat kaikkiin suuntiin; ei
mikään voinut jäädä niiltä huomaamatta, ei sekään, että tarhapiika
seisahtui pähkinäpensasten alle ja puhui pari sanaa -- ne olivatkin
tietysti pari pitkää sanaa -- armaansa, myllärin rengin kanssa.

"Kyllä hän on saava kuumaa," ajatteli provastin rouva, "niin, Herra
tiesi, miten kävisi, ellen minä kaikkea valvoisi," ja samassa hän loi
mieheensä vähän ylvästelevän katseen; hän ei miestään käsittänyt, ei
ollut häntä koskaan käsittänyt. Olihan kieli sellaista kuin se oli;
sillä voi lausua ajatuksensa kirjallisesti ja suullisesti, tehdä
itsensä muilta ymmärretyksi, ja sehän lie pääasia; minkälaista se
muinoisina aikoina oli ollut, kuinka se oli syntynyt, sehän oli vallan
yhden tekevää, ja hän piti provastia ihmisenä, jonka ajukammio ei ollut
aivan järjestyksessä. Kuitenkin hän häntä rakasti; provasti oli hyvä
mies, mutta ei ensinkään käytännöllinen; niinkuin lapsi, kun hänen tuli
jotakin toimittaa; rouva taas oli käytännöllinen, ja se oli suuri
siunaus provastille, että oli saanut hänet, arveli hän.

"Mutta missä Margreta viipyy?" kysyi rouva katsellen ympärilleen.

"Hän tulee heti," huusi pikku Paavo, jolla oli mitä avarin näköala
ylhäällä puun latvassa; "minä näen hänet puutarhassa; nyt hän avaa
puutarhan veräjän."

Äiti suuntasi terävän katseensa puutarhaan päin, josta kahdeksantoista
vuotias Margreta läheni. Hän oli korkeakasvuinen, solakka tyttö,
silmänsä olivat kauniit, siniset, posket rusottivat terveydestä,
hymynsä oli herttaisinta, äänensä ja naurunsa sointuvinta. Hän kiirehti
kepein askelin polkua myöten ja heilutti kirjettä kädessään.

"Aatteles, äiti," huusi hän, "minä olen saanut kirjeen Emililtä, ja hän
tulee pian."

"Pian?"

"Niin, odotapas niin saat kuulla: hänen ystävänsä Villiam Höeg --
muistathan hänen usein puhuneen hänestä, se nuori mies, joka peri niin
äärettömän paljon rahaa englantilaiselta äitiltänsä -- on tarjonnut
hänelle vapaan matkan ulkomaille. Eikö se ole hauskaa? Armas Emil.
kuinka se minua ilahuttaa! Jumalan kiitos, että hän jo on suorittanut
tutkintonsa. -- Nyt, äiti, aikoo hän tehdä pienen poikkeuksen tänne, ja
yhtyy ystävänsä kanssa Hamburgissa. Hän tulee jo huomenna!"

Nuori tyttö teki pienen hyppäyksen ja ojensi kauniita pyöreitä
käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

Äiti näytti tyytyväiseltä, vaan kuitenkin miettivältä, sukankudin oli
vaipunut alas hänen polvelleen.

"No niin," sanoi hän verkalleen, "minusta se on myöskin onnellinen
tapaus; nuorilla on hyötyä siitä, että saavat nähdä maailmaa;
sitäpaitsi hän ehkä voi tehdä edullisia tuttavuuksia; kaikissa
tapauksissa hän saa harjoitella kielten puhumista. Vaan mitä nyt! Minne
Margreta joutui?"

"Hän juoksi takaisin puutarhaan," kuului tammen latvasta, "hän poimii
kukkia ja sitoo kiehkuroita; tai tuossa hän tulee vesikannu ja pieni
harava kädessä; kyllä tiedän minne Greeta aikoo mennä, äiti, varmaankin
Ludvigin ja herra Jensenin haudoille." Rouva pudisteli päätään,
ikäänkuin olisi arvellut tyttären tehneen hyvin tarpeettoman matkan;
sitte kääntyi hän miehensä puoleen ja sanoi hänen käteensä tarttuen:

"Koll kultaseni, tahdotko ottaa huomataksesi minun puhettani?"

Tämä käänsi katseensa pois kivestä ja silmäili vaimoansa voimatta tehdä
eroitusta näiden molempien esineiden välillä.

"Emil tulee kotiin huomenna."

"Emil tulee kotiin huomenna," matki hän mitä soinnuttomimmalla äänellä;
sitte hän äkkiä voimakkaalla ponnistuksella kokosi ajatuksensa;
katseensa sai eloa, ja iloisella isällisellä tunteella kysyi hän:

"Tuleeko Emil huomenna kotiin?"

Kun rouva Koll tämän myönsi, katsoi hän erittäin tyytyväisenä
ympärilleen, poimi jalkojensa juurella olevan pienen kukkasen, joka
juuri oli yöksi sulkenut teränsä, ja selitti että se oli mitä kaunein
kukka, jota voi nähdä.

"On ihana ilta, ystäväni, tavaton ilta, ja poikani tulee; no, se täytyy
myöntää, ne ovat iloisia uutisia. Kaikki on niin kaunista ja verevää!
Vilja on niin korkeata, oikein ihmeellistä. Vaan kas, tässä kasvaa
'miekkoja'; ottakaamme niistä joitakuita mukaamme antaaksemme linnulle,
toisten kanssa voimme tapella; tulkaa tänne Paavo, Risto, Antti! Vai
niin, pikku Miinakin tahtoo päästä mukaan, niin, hän saa istua isän
käsivarrella."

"Nyt minä menen," sanoi rouva kohauttaen olkapäitään; "sinä tulet
mukaan. Sohvi, ja luet minulle sanomalehtiä."

Vaan Margreta astui reippaasti polkua myöten, joka vei ruispellon läpi
kirkkomaahan; sieltä täältä poimi hän kukan ja liitti sen kukkavihkoon.

Kirkkomaa oli mitätön, huonosti hoidettu ja rikkaruohojen peittämä;
ainoastaan siellä täällä näkyi jälkiä rakkaasta ja huolellisesta
hoidosta. Margreta asetti kukkavihkon pienelle lapsen haudalle,
haudalle veljen, jota hän tuskin muisti; kiehkuran hän ripusti
yksinkertaiselle, valkeaksi maalatulle puuristille, jossa oli
luettavana nimi Henrik Jensen.

Hän oli ollut pitäjän koulumestari, sukulaisitta, ystävittä; nyt eli
tuon vanhan nuoren pojan muisto ainoastaan nuoren, uskollisen tytön
sydämessä, joka seisoi kumartuneena haudan ylitse, kasteli kukkia,
haravoi ja puhdisteli, joten pieni hauta tuli somaksi ja sieväksi.

Hän oli hänestä pitänyt aina siitä saakka kun hän viisivuotisena
tyttöriepuna oli istunut hänen polvellaan ja kuunnellut hänen satujaan;
hän oli hänet opettanut soittamaan kirkon pieniä urkuja ja veisaamaan
kauniita virsiä; niitä oli hän veisannut vanhukselle, kun hän oli
kuolemaisillaan, ja niin kalpeana makasi vuoteellaan, ja hänen silmänsä
samassa siunaavina olivat kiintyneet tyttöön -- sitä hän ei koskaan
unohtanut.

Alkoi jo tulia pimeä, kun hän päätti työnsä; hänen tuli rientää kotiin,
jossa hänellä oli paljo toimittamista, sillä Margreta oli reipas tyttö,
oikein reipas tyttö.

Ennen täysikasvuiseksi tuloansa ja sisartensa kanssa käydessään
Bokedalissa, paronin perheen luona, jonka kotiopettajatar heitä yhdessä
paronin omien lasten kanssa opetti, oli pappilassa taloudenhoitajatar,
vaan vaikka tässä toimessa oli useita ja hyvin erinkaltaisia naisia,
olivat he kuitenkin kaikki toistensa kaltaisia siinä suhteessa,
etteivät voineet toimittaa askareitaan rouva Kollin mieliksi. "Pikku
Greeta, joka etupäässä rakasti rauhaa ja jolla oli hyvä sydän ja
erittäin ahkerat kädet, auttoi parhaan taitonsa mukaan ja tuli pian
huomaamaan, ettei kuitenkaan ollut aivan mahdotonta tehdä äitin
mieliksi.

"Luulen kyllä voivani ne toimet suorittaa," ajatteli hän itsekseen 16
vuotta täyttäessään, "ja sitten syntyisi meille lepo ja rauha: ne rahat
jäisivät sitte säästöön, ja nyt, kun Emilin opinto maksaa niin paljo,
olisi se kyllä tarpeen; sopiihan kuitenkin koettaa."

Ja koetus onnistui; tuo nuori tyttö nousi ylös leivosenkin noustessa,
ja kaikki sujui häneltä niin hyvin ja helposti. Ne olivat tosin
epärunollisia asioita nuo toimet, maidon kuoriminen, voin kirnuminen,
juuston valmistaminen ja voileipien tekeminen, mutta uskollinen,
rakkautta uhkuva mieliala, jolla hän tämän teki, jalostutti askareet.
Joka päivä jälkeen puolisen pelasi hän isänsä kanssa sakkia, ja kahvin
juotua teki hän hänen kanssaan pienen kävelyretken, hiljaa ja
levollisena, kun isä oli ajatuksiinsa vajonnut, ja viserrellen
kuin pieni iloinen lintu, kun isä oli halukas häntä kuulemaan.
Iltapäivällä hän hoiti puutarhaa vanhan Loonan avulla; se oli hänelle
virvoitukseksi, ja jos hänelle jäi joku lyhyt joutoaika, hiipi hän
tiheään niinipuumajaan lukemaan jotakin hyvää kirjaa; harvoin kuitenkin
tapahtui, että hän siellä sai rauhassa istua. Kristo ei saanut selkoa
läksyistään, hänen täytyi häntä auttaa; pikku Miina oli repinyt suuren
reijän hameesensa, se oli Greetan korjattava, ennenkuin äiti sai sen
nähdä; Paavo ja Antti olivat riitautuneet ja olivat tukkanuottasilla,
ja hänen täytyi käyttää kaikkea hellää, vaan vakavaa sisarellista
valtaansa heitä sovittakseen; ja näiden huolien ja puuhien jälkeen tuli
neljätoista vuotias Sohvi ja pyysi niin sydämestään häntä, seuraamaan
itseään vähän metsään, jota pyyntöä ei voinut kieltää.

Kun Margreta joskus kävi tervehtämässä nuoria neitoja, ikäkumppaniansa
ja uskottuja ystäviänsä, ja näki heidän neulovan mitä kauniimpia
päänalusia ja jalkatuoleja, joihin syntyi kukkasia heidän kättensä
työstä, ja kun hän ajatteli, että päivä oli kokonaan heidän omansa,
että he saattoivat lukea, soitella ja kävellä aivan oman mielensä
mukaan, niin tunsi hän kyllä itsensä sidotuksi ja arveli, että he
olivat häntä paljoa onnellisemmat; mutta eikö hän taas ollut paljoa
hyödyttävämpi? hän luuli melkein myös olevansa enemmän rakastettu ja
tarpeellinen. Monet äänet huusivat lukemattomia kertoja päivässä:
Margreta, Margreta, missä on Greeta? Hänkin oli onnellinen, niin, hän
ei tahtonut elämäänsä heidän kanssaan vaihtaa.

Rouva Koll oli merkillinen nainen; hän tiesi kuinka kukin asia oli
tehtävä ja taisi oivallisesti saada eloa ihmisiin, mutta itse hän ei
kyennyt toimeen, tahi ehkä oikeammin ei tahtonut. Sukkia hän kuitenkin
kutoi sekä suurille että pienille; sitä taas ei Margreta olisi voinut
tehdä. Useat kerrat päivässä kävi tuo sievä, siisti pikku rouva ympäri
talossaan ja tarkasti, josko kaikki kävi niinkuin piti, ja onneton
silloin se, joka oli ollut huolimaton!

Vihdoinkin oli Emilin kamari kunnossa. Peilipöydällä oli lasissa
kauniita niittykukkia ja lehtiä, kaikki hajutonta, jottei hänen unensa
tulisi häirityksi. Kulmassa riippui suuri tupakkipiippu ja kukkaro,
jonka Margreta itse oli kutonut ja joka oli täynnä tupakkaa, sillä Emil
tuli isäänsä ja oli vasta silloin oikein hyvällä tuulella, kun hänellä
oli piippu suussa. Mielikirjat eivät myöskään olleet unohduksissa;
vanha viulu, jota hän poikana oli vinguttanut, riippui seinällä,
onkivapa seisoi nurkassa, valkoiset ikkunaverhot, äsken ylösripustetut,
häälyivät edes takaisin avonaisessa ikkunassa; kaikki näytti niin
ystävälliseltä, raittiilta ja siistiltä, nuori tyttö katseli tätä
tyytyväisenä ja riensi sitte omaan pieneen kamariinsa. Kello oli jo
paljo, Emil saattoi kohta tulla, ja hän tahtoi ensin vähän pukeutua.

Margreta ei ollut turhamielinen; hän ajatteli kuitenkin seistessään
peilin edessä palmikoiden paksua, kiiltävää, vaaleanruskeata tukkaansa,
että olisi hauskaa, jos hän Emilin mielestä oli kasvanut edukseen.
Vaalean sininen puku pantiin ylle ja sen päälle yksinkertainen musta
esiliina, ja nyt hän oli valmis ja hiipi hiljaa ulos huoneesta
puutarhaan; Emil antoi tavallisesti vaunujen seisahtaa ja astui itse
edellä saapuakseen odottamatta; nyt tahtoi Margreta mennä häntä
vastaan.

Hän oli niin iloinen; hän katseli pieniä lintuja, jotka nousivat niin
korkealle ilmaan -- oi, suloista oli matkustaa; se kun saisi olla
mukana; mutta seuraanhan minä tavallaan mukana, ajatteli hän; saanhan
nähdä kaikki, jospa vaan toista kättä hänen kirjeittensä kautta.

Kun Margreta oli astunut melkoisen matkan, kuului äkkiä Emilin rakas,
hyvin tuttu ääni; samassa seisoikin hän hänen edessään.

"Sinä arvasit, että minun piti tulla tätä tietä, armas Greetaseni; oi,
annappas kun oikein katselen sinua, kuinka näytät kauniilta ja olet
tullut suureksi! Mutta, olinhan unohtaa, minulla on mukanani rakas
vieras; niin, voit tuskin häntä nähdäkään, polku on niin kapea, että
hän on aivan piilossa takanani. Se on Villiam Höeg; hänelle tuli äkkiä
halu seurata minua tänne; nyt jäämme tänne kolmeksi viikoksi."

Margreta hämmästyi vähän, kun hän näki tuon hienon, nuoren herran, joka
seisoi hattu kädessä ja katseli häntä veljen olkapään yli; hän rohkaisi
kuitenkin pian mielensä, sillä hän oli liian suora ja luonnollinen
ollakseen hämillään; sitä paitsi näytti vieras niin hyvältä ja
ystävälliseltä, ja vierasvaraisuus oli hänen mielestään pyhä
velvollisuus.

Vapaalla, vaan kuitenkin naisellisella tavallaan ojensi hän hänelle
kätensä ja kiitti hänen Emilille osottamastaan ystävyydestä ja siitä,
että nyt oli tullut heitä tervehtimään.

Oli kun jo olisivat kauvan olleet tuttavia, ja niinhän he olivatkin
veljen kautta. Margreta ei koskaan ollut nähnyt niin iloisia ja
onnellisia kasvoja; oli mahdotonta uskoa, että murhe tahi edes vakavat
ajatukset koskaan olisivat nostattaneet pilveä hänen avonaiselle,
kirkkaalle otsalleen.

He saattoivat käydä vaan perättäin; Margreta kävi edellä, sitte tuli
Villiam Höeg ja Emil viimeisenä.

"Me puhelimme juuri teistä ja teidän perheestänne, kun te tulitte,"
sanoi nuori mies, samassa kiinnittäen kourallisen ruiskukkia
olkihattuunsa, jonka hän sitte asetti reippaasti kallelleen kiharaiseen
päähänsä; "Emil on minulle esittänyt kaikki olonne, nyt luulen
todellakin tuntevani teidät kaikki sekä sisällisesti että
ulkonaisesti."

Provastin rouva hämmästyi kyllä, mutta oli myös hyvin tyytyväinen tuon
rikkaan nuoren miehen sinne tuloon; tuhansia iloisia tulevaisuuden
toiveita kuvastui heti hänen ajatuksiinsa; vaan hän oli, niinkuin
tiedämme, hyvin ymmärtäväinen nainen ja salasi sen vuoksi täydellisesti
ilonsa niin suuren kylmyyden varjoon, kuin kohteliaisuus salli.

"On vähän ajattelemattomasti, rakas Emilini, että olet kutsunut herra
Höeg'in tänne; mitähän houkutusta voisikaan yksinkertainen pappila
tarjota ylellisyydestä pilaantuneelle nuorelle herralle?"

"Sinä et häntä tunne, äiti kulta; hän ei ole vähääkään vaatelias, mutta
jos aijot kursailla häntä ja olla häntä kohtaan kylmä ja vieras, niin
on hänen olonsa täällä ulkona tuntuva erittäin ikävältä."

Mutta pastori Koll pudisti lämpimästi vieraan kättä ja pyysi hänen
olemaan pappilassa niinkuin kotonaan -- kehoitus, jota Villiam heti
noudatti.

Kun Margreta vähää senjälkeen tuli kutsumaan seuraa illalliselle
huvimajaan, näki hän ihmeekseen Antin istuvan vieraan polvella, ja
pikku Miina taas, joka muuten oli niin ujo, istui rohkeasti hänen
käsivarrellaan ja mellasti hyvin tuttavasti pienillä, palleroisilla
käsillään hänen kiharoissaan.

"He ovat oivallisia, vilkkaita lapsia; tuo pieni tyttö on teidän
näköisenne; me olemme jo hyvät ystävät," ja hän heilutti lasta ilmassa.

Aurinko oli tuskin noussut seuraavana päivänä, kun Margreta hiljaa hiipi
puutarhaan koppa käsivarrella ja veitsi kädessä; hän tahtoi hyvään
aikaan ottaa kasviksia ja valmistaa Emilin tietämättä hänen
mieliruokaansa aamiaiseksi. Ei kulunut paljo aikaa, kun hän kuuli
askeleita, ja kun hän äkkiä katsoi taakseen, seisoi veikko herra
käärittynä yönuttuunsa ja piippu hampaissa aivan hänen vieressään,
iloisen ja miettivän mielenrauhan kuvana; hänen ystävänsä, vaaleissa
kesävaatteissa, olkihattu päässä ja sikari suussa seisoi taampana ja
näytti vähemmin miettivältä, vaan enemmän huolettomalta ja
onnelliselta.

Margreta oli tottunut siihen, että Emil joutoaikoina seurasi häntä
kaikkialle; hän ei siis ensinkään ihmetellyt, että he seurasivat häntä
maitokamariin, missä he huvittelivat itseään syömällä kerman
viilipytystä. Puhe sujui niin sukkelasti. Margretalla oli niin
paljon kyseltävää, heillä niin paljo kerrottavaa, Emil kertoi
levollisella tavallaan. Villiam elävästi ja vilkkaasti. Teatteri,
kirjallisuus, seuraelämä -- kaikki otettiin puheeksi ja käytettiin
keskusteluaineeksi; vähän pintapuolista ehkä hänen arvostelunsa oli,
mutta nuoren tytön mielestä se oli niin hupaista, ja parasta kaikista
oli, että hänen hyvä sydämensä ilmaantui kaikessa.

Pappilassa syntyi elämää ja liikettä; vanha kuski ja verrattain yhtä
vanhat ruunat saivat olla ahkerassa työssä; sitäpaitsi teki nuoriso
pitkiä kävelymatkoja; Emil oli suuri kävelemisen ystävä ja tahtoi aina
astua yhä kauemmas.

"Mutta jaksaako sisaresi?" kysyi Villiam ja katsoi tyttöön.

"Jaksaa kyllä! Greeta on reipas tyttö." Ja niin astuttiin eteenpäin.

Nuori vieras oli hänelle hyvin kohtelias; milloin hänen tuli levätä,
milloin toi hän hänelle lasin maitoa ja Margretan tuli aina määrätä
kävelysuunnan. Hänestä tuntui niin uudelta ja oudolta siten olla
päähenkilönä.

Aika kului liian nopeasti, niin arveli jokainen, mutta ei se kenenkään
mielestä nopeammin kulunut, kuin Villiamin ja Margretan.

Eräänä sunnuntai-iltapuolena -- nuoret vieraat olivat silloin jo
kolmatta viikkoa pappilassa -- tuli Margreta kylän toisella puolella
olevasta mökistä kantaen pientä tyhjää koria; hän oli vienyt vähän
ruokaa eräälle sairaalle torpparille ja tuli nyt sieltä itkien -- voi,
hän oli nähnyt paljon kurjuutta ja surkeutta. Perheenisä makasi kovassa
kuumeessa; ne kädet, joiden tuli elättää vaimon ja pienoiset, lepäsivät
nyt voimattomina vuoteella. Hän ei voinut heitä auttaa, se tuntui niin
raskaalta; hän oli mielestänsä liian onnellinen; oliko hänellä oikeutta
olla niin onnellinen, saattoiko hän olla niin onnellinen maailmassa,
jossa vallitsi niin paljon surua ja puutetta? Oi, jos Herra lähettäisi
heille apua!

"Missä olette viipynyt niin kauvan, neiti Margreta?" kuului äkkiä
Villiamin ääni; hän istui erään surkastuneen leppäpensaan alla ja
piteli valkoista kukkaa.

Nuori tyttö astui hänen luokseen ja hiljaisella äänellä ja kyyneleet
silmissä kuvaili hän sitä surkeutta, joka niin oli koskenut hänen
sydämeensä.

"Te ette saa itkeä," sanoi hän; "voinhan minäkin vähän, Jumalan kiitos,
auttaa; Hamburgissa nostan rahani, nyt katson, kuinka paljo minulla on
täällä."

Hän otti esille rahakukkaronsa, laski matkarahat, juomarahat y.m. ja
ojensi Margretalle lopun, sanoen:

"Kolmekymmentä kahdeksan taaleria; toivoisin rahaa olleen enemmän."

Tytön silmät loistivat ilosta ja kiitollisuudesta! Hän tahtoi heti
kääntyä takaisin, hyvä sanoma ei saattaisi tulla liian aikaiseen;
Villiam nousi ja seurasi häntä.

"Jumala kuuli rukoukseni," ajatteli Margreta; "mutta eikö ole
kummallista? Ilo siitä, että voin tuoda apua, on kyllä suuri, vaan ei
kuitenkaan niin suuri kuin ilo, jonka tunnen, kun ajattelen, että
Emilin ystävä on niin hellätuntoinen, niin hyvä ja jalo."

Paluumatkalla pyysi Villiam häntä soittamaan urkuja, ja he menivät
kirkkoon ja veisasivat yhdessä virren; oli niin kummallista, tyttö
riensi ulos jälleen; sitte puhui hän hänelle herra Jensenistä heidän
kulkiessaan kotiinpäin polkua ruispeltojen läpi. Villiam poimi
terälehtiä useista valkeista kukista ja Margreta, joka kävi edellä,
kuuli hänen mutisevan hampaiden välissä: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei."

Rouva Koll seisoi avonaisessa puutarhan portissa heitä vastassa.

"Tule kanssani sisään, tyttöseni," sanoi hän; "minulla on sinulle sana
sanottava."

Greeta seurasi häntä kovin rohkeasti ja hämmästyi suuresti, kun äiti
otti silmälasit nenältään -- tämä tapahtui ainoastaan juhlatiloissa,
muuten ne olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet nenään -- ja pukeutui
ankaraan muotoon.

"Minua pahoittaa, että olen pakoitettu puhumaan vakavasti kanssasi,
tyttäreni, mutta sinä olet täysikasvuinen, Margreta, minkä seikan
melkein voisi luulla sinun unohtaneesi, eikä ole soveliasta että sinä
yksin käyskentelet nuoren herran kanssa; sinun tulee näyttäytyä omissa
oloissasi olevaksi; anna Emilin ja hänen mennä ja jää sinä kotiin. Ei
kukaan sinua niin rakasta kuin äitisi, tyttöni; minun olisi pitänyt
sinua ennen varoittaa; sydämen rauha on kallis asia, jota ei voi
tarpeeksi huolellisesti suojella. Nyt matkustaa herra Höeg pois eikä
luultavasti koskaan enään palaja tänne. Olo täällä on ollut pieni
vaihtelevaisuus tuolle keikarimaiselle, nuorelle herralle, pieni
idyllimäinen välikohtaus, joka hyvin lyhyessä ajassa on häviävä hänen
muistostaan; kas, se asia meillä tulee olla selvänä. Hän ei saa viedä
mukanaan kenenkään mielen rauhaa lähtiessään, ja jos kohta me emme
häntä voi unohtaa, tahdomme häntä kuitenkin muistella vaan
miellyttävänä seuraihmisenä."

Margreta ei sanaakaan vastannut tähän pitkään puheesen; hän oli ehkä
vähän kalpea, vaan seisoi aivan levollisena siksi kun äiti ensin
suudeltuaan hänen otsaansa ja sanottuaan häntä järkeväksi Greetakseen
oli mennyt matkaansa, mutta sitte puhkesi hän kyyneliin; kaikki hänen
sydämensä jänteet värisivät; tyly käsi oli paljastanut hänen pyhimmät
tunteensa, joiden olemassa oloa hän ei itsekään ollut tietänyt.

Hän ei koskaan enään tule tänne! Oliko se mahdollista? Niin, kenties
hän ei koskaan enään saisi häntä nähdä; se oli mahdollista, mutta se ei
ollut mahdollista, että hän kokonaan voisi heitä unohtaa; äiti ei häntä
tuntenut; hän ei ollut häntä tänään nähnyt, kun hän istui leppäpensaan
alla ja luki rahansa hatussaan auringon paistaessa suoraan hänen
sääliväisyydestä ja hyvyydestä loistaviin kasvoihinsa. Oli miten oli
sydämen rauhan kanssa; hän tahtoi kernaammin menettää sen kuin ettei
koskaan olisi häntä nähnyt. Oi, hän ei tahtonut häntä muistella
ainoastaan satunnaisena tuttavana, hän tahtoi häntä muistella jalona
ystävänä, veljenä; mutta kun hän näin ajatteli, oli kun Emil olisi
joutunut varjoon, ja hän hämmästyi, pani kätensä ristiin ja rukoili
Jumalaa, että hän säilyttäisi häntä hyvänä, hurskaana ja hänen
tahtoonsa mukaantuvana.

Sitte hän valeli silmiään kuumalla vedellä; hyvin murhellinen hän kyllä
vielä oli, vaan kuitenkin maltillisempi ja levollisempi; hän aukaisi
ikkunan antaakseen tuulen virvoittaa hänen hehkuvia poskiaan, ja katso!
aivan seinustalla kasvoi pieni valkoinen kukka; se hymyili niin
veitikkamaisesti hänelle, ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "tapahtuu,
ei, tapahtuu, ei."

Siitä päivästä alkaen oli Margretalla aina niin kiire, kun piti
mentämän kävelylle, ja kun he tahtoivat puhella hänen kanssaan
kyökissä, oli hän puutarhassa, ja kun he tulivat sinne, seisoi hän
makuukamarissa ja toimitti silitystyötä. Emil oli aivan suutuksissaan;
"näin hullusti ei koskaan ennen ole ollut: luulenpa tosiaankin että
Greeta on koko talossa ainoa, joka kykenee jotakin tekemään."

Villiam Höeg ei sanonut mitään, vaan näytti alakuloiselta ja
onnettomalta; sitä ei Margreta huomannut, sillä hän ei uskaltanut
katsoa häneen, mutta rouva Koll huomasi sen kyllä, ja hän hymyili niin
veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "hyvin käy."

Ne olivat ikäviä päiviä; pikku Greeta, joka ei kuitenkaan aina voinut
olla toimissa ja jonka mieli oli niin alakuloinen ja kummallinen
Villiamin seurassa, ikävöi vaan heidän poislähtöänsä; teeskenteleminen
oli hänen luonnolliselle ja suoralle mielialalleen vaivaksi. Miksi ei
hän ollut niinkuin ennen? Hän oli oikein suuttunut itseensä; hän arveli
itsekseen olevansa tuhma ja kummallinen, mutta asia ei siitä
parantunut.

Päivää ennen heidän lähtöänsä, istui koko perhe katetun suklaatipöydän
ääressä; kaikki olivat hyvällä tuulella ja iloisia paitsi vieras ja
Margreta, mutta sitä ei kukaan huomannut.

"Nyt on herra Höeg nähnyt kaikki kauniit kohdat ympäristöllä," sanoi
rouva Koll; "vaikka, totta tosiaankin, metsävuorella, jossa on lähde ja
niin kaunis näköala, ette ole ollut; sepä ikävää."

Se oli kipene viskattuna ruutitynnyriin; provastin rouva tiesi kyllä,
mitä sanoi.

"Voihan sitä auttaa," sanoi Sohvi vilkkaasti; "voimmehan mennä sinne
tänään."

"Niin, niin, äiti, saammeko, äiti, niin olet niin hyvä?" huusivat
lapset yhtä suuta.

Äiti suostui vihdoin asiaan; Greetan tuli laittaa retkitarpeet kokoon
ja asettaa kaikki järjestykseen, ja päivällisen syötyä ajoi kahdet
vaunut pihalle, vanhat ja uudet, joiksi ne kutsuttiin.

Vaikka Villiam tuhat kertaa kernaammin olisi tahtonut istua vanhoissa
vaunuissa, pakoitettiin hän kuitenkin suurimmalla kohteliaisuudella
istumaan provastin ja hänen rouvansa kera.

"Minä en voi mitenkään sallia, että te ajatte tuossa vanhassa romussa,
lapsille se on hyvä kyllä, ja Margretan täytyy myös olla siellä heitä
hoitamassa; ne ovat niin vallattomia, tuollaiset pienet."

Itse asiassa oli tämä matka rouva Koll'ille hyvin ikävä; Villiam oli
huonolla tuulella eikä puhunut sanaakaan hänen kanssansa; provasti ja
hänen poikansa istuivat takaistuimella ja keskustelivat tieteellisistä
aineista sanomattomaksi riemuksi toisilleen.

Metsämäki oli kaunis paikka, ja jos matka sinne ylös olikin vähän
vaivaloinen, niin kannatti se vaivan, kun seisoi huipulla ja katseli
seutua aina rantaan saakka, joka näkyi etäällä välkkyvänä tumman
sinisenä juovana; kaksitoista kirkkoa saattoi nähdä, useita metsiä ja
monta viehättävää, viheriöivää kenttää.

Jeppe ammensi padan vettä täyteen lähteestä ja valmisti, miten taisi,
kivistä tulisijan. Nuoriso kokosi kuivia oksia ja tanssi tulen
ympärillä, kun se oikein leimusi liekkiin; sitte tuotiin renkaat;
viheriällä, tasaisella paikalla huipulla sopi oivallisesti viskellä
renkaita.

Margreta hiipi hiljaa pois ja istuutui sammalistoon luonnollisen
maavallin taakse vähän matkan päähän muista, ja hän kuuli heidän
riemuitsevan ja nauravan; niin hänkin oli ennen tehnyt. -- Voisiko hän
sitä milloinkaan enään tehdä? Sitä hän ei luullut, ja niin hän puhkesi
itkuun.

"Onhan kaikki niinkuin ennenkin," ajatteli hän; "minulla on rakas
isäni, kelpo, järkevä äitini, siunattuja pikku siskoja, onnellinen koti
-- synnillistä on olla tyytymätön!" ja niin hän itki vielä rajummin.

Mutta kuka tuolta tuli? Se oli hän. Hän tuskin ennätti pyyhkiä pois
kyyneleet, ennen kuin hän seisoi hänen vieressään; kuitenkin oli
Villiam niin liikutuksen vallassa, ettei hän huomannut hänen itkeneen.

"Minun täytyy puhua kanssanne, neiti Koll, en voi tätä kauvemmin
kestää. Nyt matkustan huomenna, Margreta, ja teillä ei ole ollut
lohduttavaa sanaa minulle lausuttavana, vaikka minä olen kärsinyt niin
paljon ja te muuten olette niin hyvä. Ei ole kauniisti teiltä tehty
niin äkkiä vetäytyä pois, niin täydellisesti hyljätä minut sanaakaan
sanomatta. Ymmärtäkää minua oikein, minä en ole siksi itserakas, että
mitenkään panisin pahakseni, ett'ette minusta huoli -- päinvastoin,
kuinka raskaalta se tuntuukin, voin sen hyvin käsittää, mutta en voi
ymmärtää, että teillä, joka olette niin ystävällinen kaikkia muita
kohtaan, yksin järjettömiä luontokappaleitakin, ei ole ollut
ainoatakaan lohduttavaista, ystävällistä katsetta minulle. Oi, te
olette ollut hyvin kylmä: teidän olisi tullut minua lohduttaa, kuin
hyvä sisar, teidän olisi sääliväisellä ja lempeällä tavalla pitänyt
huomauttaa minulle, ett'ette tahdo tulla vaimokseni -- eikö niin?"

Margreta itki uudelleen ja oli kuitenkin halukas hymyilemään, niin
häiriintynyt, niin sanomattoman onnellinen hän oli.

"Eikö niin, Margreta?"

"Ettehän ole milloinkaan sitä minulta kysynyt," kuiskasi hän aivan
hiljaa, mutta nuorukainen kuuli sen kuitenkin; hän katsoi vakavasti
häneen, ja toivo välkkyi hänen katseessaan.

"Jumalani, olisinko erehtynyt? Margreta, nyt kysyn sitä teiltä."

Ilman epäilystä ojensi neito hänelle kätensä; Villiam seisoi kuin
muuttuneena hänen edessään, loistaen onnesta.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttö!" sanoi hän; "nojaa käsivarteeni
-- tämä kätönen on siis minun, sinä et sitä tempaa pois; oi, minä olen
melkein liian onnellinen!"

Rouva Koll istui sill'aikaa eräällä puun kannolla ja kutoi sukkaa ja
katsoi milloin valkeaan, joka loi punaista valoa ruskeihin puiden
runkoihin ja Jeppe kuskin leveään, yksinkertaiseen naamaan, milloin
iloisiin lapsiin, jotka viskelivät rengasta; isä otti osaa leikkiin,
mutta hän ei ollut oikein kätevä; sitä paitsi hän vaipui ajatuksiin
juuri kun tuli rengasta vastaan ottaa. Vähän väliä väänsi äiti päätään
vähän syrjään nähdäkseen, eivätkö molemmat nuoret -- hän oli huomannut
heidän pois-menonsa -- pian näyttäytyisi. Kun he vihdoin käsityksin
tulivat, ei hän ensinkään hämmästynyt, vaan jatkoi sukan kutomistaan
mitä levollisimmalla tavalla.

Villiam meni suoraan provastin luokse.

"Herra provasti, minulla on teille pyyntö."

"On minulle erittäin mieleen, jos voin olla teille avuksi, nuori
ystäväni."

"Paraimman omaisuutenne tahdon teiltä ottaa; uskallatteko uskoa minulle
tyttärenne?"

"Tyttäreni! Margretan! Nyt jo!"

Isä loi katseen tyttäreensä ja ensimmäistä kertaa oivalsi hän, että hän
oli viehättävän kaunis, kun hän siinä seisoi punastuen ja kyynelissä
hymyillen, ja tämä liikutti häntä niin kovasti, että hän ehdottomasti
huudahti:

"Häntä itseäänkö rakastatte? Ettekö ainoastaan rakasta tuota ulkonaista
suloa, joka muutaman vuoden kuluttua on hävinnyt!"

"Sinä tuomitiet häntä väärin, isä kulta," sanoi Greeta kainosti, "hän
rakastaa minua juuri samasta syystä kun sinäkin; sen hän tekisi
sittekin vaikka olisin punatukkainen ja rokonarpinen -- eikö niin?"

Villiam arveli vähän ennenkuin vastasi:

"Suoraan sanoen, rakas Margretani, luulen että tuskin olisin ajatellut
sinua niin, että olisin sinuun tutustunut, jos olisit ollut
rokonarpinen, mutta voin myös vakuuttaa, että nyt edeskinpäin sinua
rakastaisin, vaikkapa, minkä Jumala tapahtumasta varjelkoon, tulisit
semmoiseksi."

Provasti katsoi häneen ystävällisesti.

"Suoruus on päähyve," sanoi hän, "vaan älkää panko pahaksenne, jos teen
muutamia kysymyksiä sille miehelle, jolleka minun tulee uskoa lapseni.
Hän on lämpösydäminen, hurskas ja viaton tyttö, mutta tottunut saamaan
johtoa, hän on nuori ja monessa suhteessa vielä kehkeentymätön ja
tarvitsee siis tukea. Kuinka on teidän uskonne laita?"

Nuori mies katsoi hyvin kummastuneena provastia, hetkisen aikaa seisoi
hän vakavana ja ajattelevaisena, mutta vastasi sitte äkkiä:

"Minä tunnustan evankelis-luterilaista uskontoa."

"Te tunnustatte sitä suullanne, mutta teettekö sitä myös sydämellänne?
Ainoastaan se mies, jolleka Jumalan sana on koko elämäänsä johtava
voima, voi tehdä vaimonsa onnelliseksi."

Rouva Kollilla oli vaikea hillitä itseään; mitä hänen miehensä
arvelikaan? Niin verrattoman etuisa avioliitto oli hänen tyttärelleen
-- halvalle maapapin tyttärelle -- tarjona, ja kuitenkin hän teki
estelyksiä.

Kosija ei kuitenkaan näkynyt ensinkään aikovan suuttua, vaan vastasi
hyvin vaatimattomasti, ettei hän ollut läheskään niin hyvä kuin hänen
tuli olla, vaan että hän aina oli pitänyt uskontoa suuressa kunniassa
ja että hän toivoi aikanaan parantuvansa.

Provasti taputteli häntä olkapäähän ja katsoi häneen lempeästi, melkein
hellästi.

"Te olette hyvä," sanoi hän, "sydämellinen ja hellä, ehkä liian hellä,
mutta te ette ole, ainakin minun luullakseni, tarpeeksi lujamielinen;
teidän luonteenne lujuus on vähemmin kehkeentynyt, kuin mitä se
tavallisesti teidän ijällänne on; se tulee luultavasti siitä, että
olette säästynyt vastoinkäymisen ankarasta, vaan usein hyödyllisestä
koulusta. Vaan vielä yksi asia: mikä te oikeastaan olette?"

"Herra Jumala, Koll kulta, herra Höeg on varakas; siinä suhteessa ei
ole mitään estettä olemassa."

Nuori mies katsoi appeensa hämmentyneenä, melkein nöyränä.

"Ei ainoastaan tarpeellisen toimeentulon tähden, Andrea," jatkoi
provasti levollisesti, "tulee omistaa hyödyllistä asemaa; tulee, näet,
hyödyttää isänmaataan ja lähimmäisiään, tulee kehittää lahjojaan ja
tehdä niin paljo hyvää kuin mahdollista. Sitä paitsi tulee itsenäisen
miehen voida elättää itseään ja omaisiaan luottamatta perittyihin
rikkauksiin; ja jos kohta ette vielä mitään olekaan, niin on teillä,
joka olette niin nuori, kaiketi kuitenkin tarkoitus tahtoa tulla
joksikin."

Nyt riensi Emil, joka muiden kanssa oli seissyt syrjässä ja kuunnellut,
ystävälleen avuksi.

"Villiam on ylioppilas parhaalla arvolauseella; hän on oppinut,
sivistynyt poika, jolla on taipumusta moneen asiaan. Tieteellisessä
suhteessa voi luullakseni toimittaa enin, jos ei ole sidottu, vaan
kylläksi riippumaton voidakseen yksinomaisesti antautua niihin
opintoihin, joihin on paras taipumus," ja Emil ajatteli samassa, kuinka
onnellisia hän ja isä olisivat olleet, jos heidän laitansa olisi ollut
sellainen.

"Jos kohta en mitään olekaan," sanoi Villiam hiljaa, "niin toivon
kuitenkin Jumalan avulla tulevani oikein hyväksi puolisoksi."

"No niin, huomaan kyllä, että sydämestänne pidätte tosistanne; te
olette mielestäni kaksi lasta, mutta hyviä lapsia, ja senvuoksi luotan
siihen, että Herra on ottava teidät suojaansa ja lahjoittava teille
runsaimman siunauksensa, niinkuin minä nyt annan sen teille minun
puolestani."

Hän sulki heidät syliinsä; he olivat kaikki kolme erittäin
liikutettuja. Sitte tuli äitin vuoro; hän oli aivan mielen liikutuksen
vallassa -- tämä oli niin odottamatta tapahtunut. Mutta sydämessään
ajatteli hän: "siitä saavat kiittää minua," ja hän oli mielestään niin
äärettömän viisas, kun hän itse asiassa oli vaan viivytellyt nuorten
onnea ja hankkinut heille raskaita, murheellisia päiviä.

"Minun ei koskaan mieleeni tullut," sanoi Emil, "että sinä voisit
mieltyä Margretaan, sinä, johon ei edes Köpenhaminankaan hienot
kaunottaret mitään vaikuttaneet. Minä olen aina ajatellut häntä
pieneksi papin rouvaksi, mutta rakkaampaa lankoa en milloinkaan olisi
voinut saada."

Pienoiset riemuitsivat ja syleilivät uutta veljeään; Jeppe kuski
raappasi jalkaansa ja toivotti onnea, hurrasipa vielä niin että metsä
kaikui.

"Kyllä minä valmistan kahvin," kuiskasi pikku Sohvi, "on parasta että
rupean ajoissa opettelemaan, nyt kun pian menetämme sinut, Greeta.
Muuten voin sanoa sinulle, että ensimmäisenä iltana, kun yhdessä
astuitte sisään, ajattelin, että teistä kyllä tulisi pariskunta, mutta
sinä et saa sitä kenellekään sanoa, sisar kulta, sillä silloin he
tekisivät minusta pilkkaa aamusta iltaan."

Margreta etsi taas suojaa pienen maavallin takana; hän kaipasi
yksinäisyyttä. Hän heittäytyi polvilleen ja kiitti Jumalaa sydämensä
pohjasta; oi, kuinka autuaallista oli saada häntä oikein rakastaa! Jos
hän nyt vaan voisi tehdä miehensä oikein onnelliseksi!

Ja Villiam tuli ja tarttui hänen käteensä aivan saman ajatuksen
vallassa.

"Suokoon Jumala, että voisin sinut onnelliseksi tehdä, rakas tyttö! Oi,
Margreta, isäsi on mainio mies; minä en ole milloinkaan kunniassa
pitänyt ketään ihmistä niin suuressa määrässä kuin häntä. Vakuutan,
että äsken, kun hän puhui minulle, olin vähällä luopua sinusta; minä
tunsin selvästi, ett'en ollut mahdollinen sinulle, että minun melkein
tuli peräytyä, mutta sitä en voinut; sen kautta olisin riistänyt
sydämen rinnastani, ja eihän sitä sovi ihmiseltä vaatia."

"Se olisikin ollut suuri synti minua vastaan", vastasi tyttö, ja sitte
istuutuivat ja puhelivat menneistä murheista -- kumpaistenkin mielestä
ne olivat olleet kauheita -- sekä nykyisyyden ja tulevaisuuden onnesta.

Provastin rouva istui yhä vielä levollisena kannollaan ja kutoi sukkaa,
vaan hän ei läheskään ollut niin iloinen kuin olisi saattanut luulla,
ja siihen oli syytä; hän oli turhan tarkka järjestyksen ihminen, ja
häntä rasitti suuressa määrässä nähdä Sohvin tottumattoman käden
liikkuvan ruokakorissa etsimässä kahvipapuja. Voi, sellaisia
kärsimyksiä tulisi hän usein saamaan kestää, joka päivä, kun Greeta
heidät jättäisi; niin, vanhimman tyttären naittamisella oli myös
varjopuolensa, vaikkapa joutuisikin rikkaisin naimisiin.

"Sinä rypistät pöytävaatteen, rakas Sohvi, sokeri valuu pussista;
pudotit nyt teelusikan -- ei, tätä en voi kestää!"

"Enkä minä myöskään," sanoi Sohvi, joka yhä enemmän hämmentyi ja oli
valmis itkemään; "jospa te, äiti, kääntyisitte poispäin, ettekä
katsoisi tänne, niin asiat menisivät itsestään."

Vihdoin oli kahvi valmis, ja tuo pieni seura istui ruohostoon valkoisen
pöytävaatteen ympäri; tarjoukset maistuivat kaikille hyvältä, paitsi
Greetalle, joka mielenliikutuksen tähden ei voinut mitään nauttia, ja
äitille, jonka mielestä ei mikään ollut niinkuin piti; kahvi oli
liiaksi kiehunutta ja Sohvi oli kömpelö tyttö ja sen lisäksi vielä
vähän nenäkäs.

"Huomenna en voi matkustaa," sanoi Villiam.

Emil näytti tyytymättömältä, mutta provasti selitti että oli parasta
lykätä matkaan lähtö viikkoa tuonnemmaksi, ja niin tapahtuikin.

Illalla istui Villiam muitta mutkitta vanhoihin vaunuihin, ja hän
kertoi Greetalle, että hän ei luullut rouvan hänestä pitävän ja että
hänellä oli vähän aavistusta siitä että hän oli tätä avioliittoa
vastaan.

"Nyt minulla siis on oikeutta olla luonasi," sanoi hän seuraavana
aamuna seistessään kyökissä ja katsellen kuinka Margreta sotki
vehnätaikinaa niin että kätöset kävivät ponnistuksista aivan
punaisiksi; "sinä oletkin liiaksi työllä rasitettu, kultaseni; Jumalan
kiitos, minä toivon voivani hankkia sinulle paremmat päivät, niin että
voit saada aikaa lukemiseen, jota niin rakastat; englannin kieltä
tahdon sinulle opettaa, sitä osaan yhtä hyvin kuin tanskan kieltä. --
Oi, kuinka suloista silloin on oleva! Sinä saat oivallisen pianon;
sillä laulusi on kyllä itsessään taikka urkusäestyksellä viehättävä,
vaan paras on kuitenkin paras. Kamarineito tulee sinulla myös olla --
ei, et saa ensinkään vastustella, ystäväiseni, se on aivan
välttämätöntä. Muuten et saa luulla aikovani laittaa talouttamme
suurenmoiseksi, en suinkaan, sillä, näetkös, jos rupeaa suurentelemaan,
niin eivät rahat kauvas riitä; mutta jos on kohtuullinen, niin pysyy
rikkaana ja on keinoja kaikkiin."

"Se on juuri minun mieleeni," vastasi Margreta ja löi kätensä yhteen;
"niin juuri minäkin ajattelen; kamarineito on vaan minusta liikaa,
mutta jos semmoinen minulla tulee olla, niin tahdon hänen tältä
seudulta."

Ja hän ajatteli voivansa ilahuttaa ja auttaa myllärin Inkeriä, joka oli
käynyt rippikoulua silloin kuin hänkin, ja joka oli niin taitava ja
siivo, vaan nautti äitipuoleltaan kovaa kohtelua.

"Sinulla on tuntehikas sydän, Margretani," sanoi Villiam viimeisenä
iltana kun yhdessä kävelivät, "minä luulen sinun rakastavan kaikkia
ihmisiä; kun tapaamme jonkun ja sinä heitä tervehdit, niin on sinun
tervehdyksissäsi 'hyvää päivää' tahi 'hyvää iltaa' sydämellisyys
sellainen, että tuntee sinun todellakin toivovan heille hyvää ja että
heidän murheensa ja riemunsa koskevat sinuun; mutta he katsovatkin
kaikki minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: sinä saat suuren aarteen --
oletko sen ansainnut?"

"Ystäväin, sinä huolestutat minua, sinä asetat minut liian korkealle;
minä olen vaan hyvin tavallinen tyttö, älä muuta luule, Villiam, muuten
petyt, muuten et tule olemaan minuun tyytyväinen."

"Lähtekäämme nyt jo matkaan," sanoi Emil seuraavana aamuna, "kyllä
hyvästijättämistä jo on tarpeeksi asti kestänyt."

"Hyvästi siis, Margreta; maaliskuussa tulen täysi-ikäiseksi, silloin
matkustan heti Englantiin ja saan raha-asiani järjestykseen;
toukokuussa tulen noutamaan morsiantani."

"Jos Jumala suo," sanoi tyttö ja hymyili kasvot kyynelissä.

Hänestä tuntui vähän tyhjältä ja ikävältä heidän lähdettyään, mutta hän
oli tervejärkinen tyttö, eikä liian tunteellinen ja hentomielinen, eikä
eroaika ollut niin pitkä; hän saisi usein kirjeitä, ja Jumala oli kyllä
suojeleva Villiamia ja saattava hänet takaisin hänen luokseen; ja sitte
hän pyyhki kyyneleet poskiltaan ja rupesi jälleen ajattelemaan
kotolaisiaan.

Ja aika kului, monta ja pitkää kirjettä kulki edestakaisin; lehdet
putosivat puista, päivät kävivät lyhyiksi, illat pitkiksi, ja kaikki
naiskädet pappilassa olivat ahkerassa työssä huomenlahjain
valmistamisessa. Sohvi kävi rippikoulua, ja Margreta neuvoi häntä
taloustoimissa, vaan hän oli vähän muistamaton ja epävarma, vaikka hän
koetti tehdä parastaan, ja sisko oli aivan huolissaan ajatellessaan
niitä ikävyyksiä, joita Sohvin tuli kärsiä, ellei hän hyvin taitaisi
hänen sijaansa täyttää. Greeta ei kuitenkaan ollut niin turhamielinen,
että olisi tahtonut tulla kaivatuksi ja palkitsemattomana muistelluksi.

"Tehkää nyt vaan kaikki mitä voitte häntä auttaaksenne," sanoi hän
Stinalle, sisäpiialle, ja Sissalle, kyökkipiialle, ja he lupasivat
varmaan. -- Mitäpä he eivät olisikaan Greeta neitille luvanneet?

Ulkona oli pimeä ja kylmä; tuuli kävi ja lunta satoi, mutta
pappilan salissa oli lämmin ja valoisakin, ainakin niin kauvas kuin
kahdesta kotitekoisesta, kiiltävissä kynttiläjaloissa komeilevasta
tali-kynttilästä lähtevä valo ulottui. Ompeluneulat kiikkuivat ylös
alas, kudinneulat edes takaisin; paljon ei puheltu, mutta itsekukin
ajatteli omia asioitaan ja rakensi ilmalinnojaan. Margretan ajatukset
liikkuivat siinä kodissa, jonka Villiamin rakkaus hänelle lahjoittaisi;
tämä ei ollut hänelle aikeitaan ilmoittanut; kaikki tulisi olemaan
odottamatonta.

Provasti istui sohvan kolkassa ja veteli savuja raskaasta piipustaan,
hänen huulensa olivat vetäytyneet hymyyn, hän piti kädessään pientä,
vanhaa kirjaa, arvaamattoman kallista, sanskritin kieltä. Kristo ja
Paavo lukivat myös, mutta ei suinkaan huvikseen; ne olivat seuraavan
päivän läksyjä, ikävää kielioppia, monia vaikeita vuosilukuja
sisältävää historiaa ja latinan lukukirjaa; väliin kuulustelivat he
toistensa tietoja. Pikku Antti rakensi korttilinnaa, oikein korkeata:
sen piti olla Greetan kartano, mutta kun se oli valmis ja seisoi siinä
niin komeana, hajosi huippu; se tempasi muita osia mukanaan -- voi,
sitä ei voinut auttaa, vaan kuitenkin, kaksi alakerrosta jäivät
seisomaan, niin että hän sittekin sai pienen hauskan kodin. Miina
juoksenteli ympäri ja leikki nukkensa kanssa; vähän väliä hiipi hän
pois uunin luo, kohosi varpailleen ja tunnusteli eivätkö omenat jo
olleet paistuneet pehmeiksi. Ja pieni lintu, joka oli sijoitettuna
viheriöiden kukkaruukkujen väliin Margretan kukkapöydällä, heräsi, ja
kun se huomasi valoa, luuli se jo olevan aamun ja alkoi visertää.

Tämä oli eräs ilta, ja ennen sitä oli ollut monta samanlaista, ja sitä
seurasi monta samanlaista.

Ja sinivuokot pilkistivät esiin, ja vähää sen jälkeen tuli esikköjä ja
orvokkia; niitä löytyi runsaasti pienessä ha'assa myllyn luona, ja
sinisilmäinen Inkeri istui ikkunassa ja katseli kirkkaita keltaisia ja
valkoisia värejä, ja sitte näki hän mitä iloisimpia tulevaisuuden unia.
Olihan hän nyt jo huomattava henkilö, hän oli oppinut kiharoitsemaan
tukkaa ja ompelemaan muotivaatteita kaupungissa.

"Saanpa nähdä suuren Köpenhaminan," ajatteli Inkeri, "kuusikymmentä
taaleria saan palkkaa; sehän on koko omaisuus, mutta minä panenkin osan
säästöpankkiin ja lähetän vähän kotiinkin; he kyllä tarvitsevat apua;
ja puettuna aijon käydä kuin pieni nukke ja saan sitä paitsi aina olla
rakkaan Greeta neitin luona -- sekin yksin on jo suuri onni."

Sohvi oli nyt päässyt ripille; hän puuhaili ja askaroitsi aamusta
iltaan ja hänen täytyi sen lisäksi joutohetkinään harjoitella pelaamaan
tuota jäykkää ja ikävää sakkipeliä.

"Nyt sinun täytyy luvata minulle, kulta siskoseni," pyysi Margreta,
"ettet laiminlyö isää missään suhteessa, siitä asiasta olen hyvin
huolissani, mene joka päivä hänen kanssaan kävelemään ja pelaa hänen
kanssaan ainakin yksi sakkipeli päivässä; pidä huolta siitä, että
löytyy tupakkaa hänen tupakkalaatikossaan ja tuoreita kukkia hänen
kirjoituspöydällään; talvella sinun tulee usein lämmittää hänen
huonettaan; itse hän sen aivan unohtaa ja voisi helposti vilustua pahan
päiväiseksi. Sitte sinun täytyy myös minulle luvata oikein pitää huolta
pikku Miinasta eikä antaa hänen juosta poikain kanssa, ett'ei hän
tulisi liian rajuksi. Ja muista, että sunnuntaisin, kun tulet kirkosta,
pistäyt katsomassa vanhaa Leenaa, siitä hän pitää hyvin paljo, äläkä
myös unohda antaa Loonalle, torpparin vaimolle, kaakkua joka kerta kun
meillä leivotaan ja vähän ryynijä ja lihaa silloin tällöin; ja hautoja,
Sohvi, niitä tulee sinun myös hoitaa ja minun tähteni joskus
kiehkuralla koristaa."

Vihdoinkin toukokuulla tulivat sulho ja Emil: jälkimäistä oli matka
erittäin huvittanut; edellinen arveli matka-ajan olleen liian pitkän,
mutta nyt se, Jumalan kiitos, jo oli mennyt -- ja hänen rehelliset
kasvonsa loistivat onnesta.

Hääpäivänä oli kaunis ja lämmin ilma; tosin kyllä silloin tällöin
sateli, mutta "se oli niinkuin pitikin olla" -- arvelivat vanhat
kylässä -- "sateli kultaa morsiamen kruunuun."

Kaunis oli morsian; hän näytti niin hurskaalta ja leppeältä, niin
onnelliselta ja kuitenkin niin liikutetulta. Sulhanen loisti ilosta;
vihkimystoimen aikana tuli hän kuitenkin hyvin vakavaksi, vuodattipa
kyyneleitäkin.

Koko seudun väestö saapui juhlapuvussa kirkkoon, ja siellä ei löytynyt
ainoatakaan, sen uskallamme varmaan sanoa, joka ei toivonut kaikkea
hyvää morsiamelle.

Tielle oli sirotettu kukkasia ja lehtiä; kylän nuoriso oli ollut
ahkerassa työssä, löytyipä kunniaporttikin, jonka huipulla oli iso
lippu, kirkon portaiden edustalla.

Bokedalin paronin väki olivat päivällisillä pappilassa; nuoret tyttäret
olivat morsiusneitoina; toinen oli sitonut ystävälleen myrttikiehkuran,
toinen ommellut morsiusnenäliinan.

Rouva Koll kiitteli heitä ja saneli heille paljo kohteliaisuuksia, ja
sitte katseli hän heitä tarkoin ja ajatteli, että koska he eivät
läheskään olleet niin kauniita kuin Margreta ja kun ei heillä ollut
läheskään niin järkevää äitiä kuin hänellä, niin he aatelisuudestaan ja
rikkauksistaan huolimatta tuskin milloinkaan saattaisivat päästä niin
hyvään avioliittoon, ja hän myhähteli ja oli sydämessään hyvin
tyytyväinen.

Kun lähtöpäivä koitti, olivat "uudet vaunut" ynnä niiden edessä
"ruunat" jo portaiden edessä; pikku Inkeri istui hattulaatikko polvella
ja kyynelsilmin Jeppe kuskin vieressä; heidän tuli pian lähteä
tullakseen oikeaan aikaan höyrylle; arkut ja kapsäkit olivat jo ennen
lähetetyt "vanhoilla vaunuilla." Ja Margreta jätti kaikille hyvästi,
kerran, kaksi, kolme, kauvimmin hän kuitenkin viipyi suljettuna isänsä
syliin. Rouva Koll itki oikein sydämestään; hän unohti kokonaan
järkevyytensä, ja hän kuiskasi: "kyllä minä olen kärsivällinen
Sohville," ja se oli parasta mitä hän taisi sanoa.

Talonväki seisoi vaunujen ympärillä; Margreta ojensi kätensä jokaiselle
erittäin; sitte nosti Villiam hänet vaunuihin; Jeppe läiskytti
piiskalla; Musti ulvoi surkeasti, ikäänkuin se olisi aavistanut, että
hän, joka sitä niin usein oli hyväillyt, antanut päästää hänet
kahleista ja antanut sille makupaloja, matkustaisi pois takaisin
palaamatta.

"Onnea ja siunausta!" huudettiin heidän jälkeensä. Vaunut pyörivät
nopeasti pois; hän nyökkäsi hyvästijätöksi päätään teille ja poluille,
puille ja rakennuksille, kylälle ja kirkolle. Myllyn edustalla seisoi
Inkerin perhe ja viittasi ja tervehti, mutta ne jäähyväiset eivät niin
raskaalta tuntuneet.

Ja höyrylaiva äännähti niin kummallisesti; pikku Inkeriä värisytti; se
tuntui melkein tukahutetulta kiljunnalta, ja sitte nousi musta savu
korkealle ilmaan, pyörät loiskuivat vedessä, tuntui oikein kamalalta,
ja pikku Inkeri arveli että tästä varmaankin tulisi kurja loppu.

Oli sumuinen ja viileä aamu; Villiam kääri kaapun hyvästi nuoren
vaimonsa ympäri ja istui senjälkeen hänen viereensä.

"Oi, kuinka olen iloinnut tästä hetkestä, kuinka olen uneksunut tästä
matkastamme kotiimme, ja todellisuus on kuitenkin tuhat kertaa parempi.
Vaan sinä olet murheellinen -- älä sitä salaa, Greeta, se on niin
luonnollista; minä pidän sinusta vaan enemmän, kun tunnet niin suuren
rakkauden omaisiasi kohtaan; tiedänhän kuitenkin että minulla on ensi
sija sinun sydämessäsi -- eikö niin?"

"Niin on, enkä minä sinua tahdo kyyneleilläni vaivata."

Hän koetti rauhoittaa mieltänsä ja puheli iloisesti miehensä kanssa,
mutta outo tunne vallitsi kuitenkin hänessä, sen lisäksi hän oli vähän
kipeä laivan häilyvistä liikkeistä, kivihiilihajusta ja sumusta. Inkeri
oli mennyt makuusijalleen, hän oli sairas, enemmän kuin koskaan ennen
oli ollut, ja hän luuli aivan varmaan kuolevansa.

"Olen utelias kuulemaan," sanoi Villiam, "mitä tulet pitämään
kodistamme; oudolta sinusta on varmaan tuntuva kadun äärellä asuminen,
mutta kotimme on terveellä ja raittiilla paikalla; se on Bredgaden
varrella, ja siitä sinä pian voit tulla Langelineen [suosittu
kävelypaikka Köpenhaminassa, josta on näkyala salmelle] hengittämään
meri-ilmaa. Me menemme usein kävelemään ja ajelemaan, ja kun sinua
haluttaa päästä maalle, niin lähdemme pienelle maatilalle,
Lindebackaan, jonka olen isoäitiltäni perinyt -- siitä en luullakseni
ole ennen sinulle puhunut -- ja siellä syömme viiliä ja marjoja."

Vihdoin oltiin matkan perillä; pikku Inkeri ryömi esiin kalpeana ja
surkean näköisenä, mutta kuitenkin iloisena että kaikki oli hyvin ja
onnellisesti päättynyt. Margreta tahtoi mieluimmin mennä jalkaisin;
ilma ja liike olisi häntä virkistävä.

"Tämän kadun varrella me asumme," sanoi Villiam, ja hänen kasvoistaan
loistava onni kuvastui myös hänen vaimossaan.

Inkeri katseli kaikin puolin ympärilleen, katseli ylös ja alas korkeita
huoneita -- kaikki oli erittäin komeata! Konsulin suuri kartano siellä
kotona ei täällä näyttäisi miltään, ja hän oli itsekin mielestään niin
vähäpätöinen.

Villiam soitti kelloa, portti aukeni -- mutta kuka sen aukasi? Inkeri
väänsi päätään kaikkialle, siellä ei löytynyt ketään; se oli niin
kummallista, melkein pelottavaa, se oli taikatemppujen tapaista.

Astuinkäytävä oli valoisa, leveä ja mukava; ensimmäisessä huoneessa
seisoi jäykkä ja korea palvelija, joka aukasi heille pääovet.

Tämä ei ollut ensinkään Greetan mieleen; hän oli toivonut, ettei heillä
olisi palvelijoita -- mutta ehkä ei voinut toisin olla.

Villiam riisui häneltä nopeasti matkavaatteet; hänellä oli kiire
näyttämään hänelle asuntoa.

"Kas tässä on eteishuone, mitäs siitä pidät? Ja tässä on sali ja
ruokahuone."

Ne olivat kolme suurta, korkeata huonetta; kalusto oli Margretan
mielestä erittäin kallisarvoinen. Tulisivatko nämä loistohuoneet --
sellaisilta ne hänestä näyttivät -- todellakin olemaan hänen kotinsa,
tulisiko hän täällä viihtymään? Olihan Villiam sanonut, ettei hän
tahtonut tehdä suuremmoisia varustuksia. -- Eikö tämä hänen mielestään
ollut suurenmoista? Hän oli ajatellut kotinsa aivan toisellaiseksi, ja
kuitenkin oli Villiam tehnyt tämän niin kauniiksi hänen tähtensä; hänen
tuli olla kiitollinen ja onnellinen. Ja hän katseli kuvapatsaita,
tauluja, komeita, kullattuja peilejä ja marmoripöytiä, avattua
flygeli-pianoa, ommeltuja mattoja, pöytäkelloja, lamppuja ja
kynttiläkruunuja.

"Niin maukasta ja kaunista!" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, ja
hän ajatteli että kaikki tämä sopi Villiamille, hänen luonnolleen ja
kasvatukselleen; hänelle itselleen ei se oikein sopinut, ainakaan ei
hän vielä voinut siihen oikein perehtyä. Villiamin huone häntä enin
miellytti; se oli pieni, eikä läheskään niin komea.

"Oletko tyytyväinen?"

"Mitenkä muuten? Mutta nyt tahdon nähdä kyökin ja Inkerin huoneen."

"Kyökin? Niin, tyttöseni, sen saat kernaasti nähdä; mutta muuten ei
sinulla tule olemaan mitään tekemistä kyökkiosastossa; minä olen saanut
oivallisen kyökkipiian, oikein aarteen, joka voi hoitaa kaikki, vaan
joka myös tahtoo sitä hoitaa ilman mitään sekaannusta; sillä ehdolla on
hän pestattu. Sinä näytät aivan hämmästyneeltä, ystäväni; tietysti sinä
annat määräyksiä, ainoastaan töistä sinä olet vapaa. -- Kas tässä on
Fredrika; olkaa hyvä ja näyttäkää rouvalle kyökki ja mitä täällä muuten
voi olla katsottavaa."

Fredrika oli suurikasvuinen, siisti tyttö, valkoinen palttinaesiliina
edessään; hän niiasi hyvin sievästi ja selitti olevansa valmis käskyä
noudattamaan, mutta hänen kohteliaisuutensa ilmoitti kuitenkin
selvästi, että "tämä oli hänen osastonsa." ja kun hän aukasi kaapit ja
ovet, muistui Margretalle mieleen vanha kuski kotona, kuinka tämä, kun
hän lapsena oli pyytänyt saadakseen nähdä hänen taskukellonsa sisustaa,
oli hampaittensa välissä mumissut "ainoastaan tämän kerran vaan."

Kello 6 seuraavana aamuna astui Margreta täydessä pukimessa saliin. Ei
kukaan muu ollut vielä noussut, ei ääntä kuulunut; niinpä tosiaankin,
täällähän ihmiset nukkuvat parhaimpina aamuhetkinä; siihen hänenkin
pian piti tottua; olihan aivan tarpeetonta, että hän nousi ylös, eihän
hänellä ollut mitään tehtävää, ei mitään laiminlyötävää.

Ja hän astui edes takaisin noissa suurissa huoneissa ja katseli monia
erilaisia esineitä, jotka kaikki olivat hänen. Se oli niin kummallista.
Sitte hän otti kirjan ja istui lukemaan. Kuinka usein hän ennen oli
toivonut saavansa olla häiritsemättä; nyt hän oli, ja hänen mielestänsä
olisi ollut hupaista, jos joku noista rakkaista pienistä häiritsijöistä
siellä kotona olisi juossut sisään ja vaatinut hänen hoitoansa.

Kyyneleitä alkoi vieriä hänen poskilleen, mutta äkkiä hän maltti
mielensä; oli kiittämätöntä itkeä, kun oli syytä olla niin onnellinen,
kun rakasti ja nautti vastarakkautta. Hän hengitti syvään muutaman
kerran, ikäänkuin poistaakseen rinnastaan taakan, ja ajatteli: mikä
minua vaivaakaan? Se tulee varmaankin Köpenhaminan ilmasta, sanotaanhan
sen olevan niin väsyttävän.

"On ihana ilma, Margretani," sanoi Villiam, kun hän vihdoin astui
sisään; "niin pian kun olemme syöneet aamiaista, menemme yhdessä
kävelemään. Pidätkö sukulaadista? Minä juon sitä tavallisesti joka
aamupuoli."

"Minä pidän siitä paljo," vastasi hän, mutta hänestä oli hirmuista
komeilemista joka päivä elää niin kuin siellä kotona oli tehty
ainoastaan juhlina ja syntymäpäivinä, ja kun hän tuli aamiaispöydälle,
joka oli ainoastaan heille kahdelle katettu, ja näki lohia, munia,
merirapuja, kylmää kananpojan paistia, sallateja, ja jälkiruokia,
menetti hän kokonaan ruokahalunsa. Vaan Villiam söi vahvasti.

"Täällä Köpenhaminassa voi saada sangen hyvää ruokaa," sanoi hän, "ja
kuitenkin vakuutan, ettei mikään kaikesta tästä minusta maista niin
hyvältä kuin sinun kotileivottu vehnäleipäsi pappilassa."

Aamiaisen jälkeen puki Margreta ylleen uuden silkkilevätin ja uuden
olkihatun. Inkeri selitti, ettei mitään kauniimpaa ollut koskaan nähty.

"Joko lähdemme, Villiam?"

Hän tarkasti häntä ja puhkesi nauruun.

"Minä pöllö!" sanoi hän, "joka en tuota ole ajatellut! Et sinä voi
mennä ulos tuo kömpelö hattu päässäsi ja tuo inhottava musta levätti
ylläsi; ne ovat aivan vanhan muotisia. Ystäväni, älä pane pahaksesi,
mutta kasvosi ja vartalosi ansaitsevat todellakin paremman kehyksen."

Huoaten Margreta jälleen riisui päältään hatun ja levätin, huoaten puki
hän ylleen kallisarvoisen saalin ja kepeän, hienon hatun, joka heti
tuotiin kaupungilta. Oliko hän joutunut oikealle paikalleen?

"Nyt näytät enkeliltä," sanoi Villiam ja asetti hänen käsivartensa
omaansa; palvelija aukasi ovet, ja he menivät kävelemään ja
tervehdyksille.

Villiamin lähin sukulainen oli eräs hänen isänsä serkku. Eversti Höeg
oli lehtimies; hänellä oli ainoa tytär, pieni sievä kuusitoista vuotias
tyttö. Eversti oli perin rehellinen soturi, hyvä ihminen, vaan ennen
kaikkia hellä isä; hän oli Villiamille osottanut suurta hellyyttä, ja
hänellä oli suuri ansio isättömän ja äidittömän pojan huolelliseen
kasvatukseen; hän rakasti häntä sydämestään ja oli toivonut että
lähemmät siteet olisivat heitä toisiinsa yhdistäneet. Tieto Villiamin
kihlauksesta oli pettynyt toivo; ne unet, joiden hän oli parin vuoden
perästä toivonut toteuntuvan, olivat nyt ainiaaksi hävinneet. Ne eivät
siis olleet suotuisimpia tunteita, joilla hän vastaan otti tuota pientä
juutilaista papintyttöä, joksi hän häntä kutsui.

"Hän on kyllä sievä, mutta hänessä on vähän varsinaista sisältöä; hänen
puheensa ja käytöksensä ovat jokseenkin kömpelöt; minä en ymmärrä, että
Villiamilla oli niin pienet vaatimukset kasvatuksesta ja tiedoista,
mutta mitäs tehdä? Kun lapsi saa tahtonsa täytetyksi, niin se ei itke."

Tällainen oli everstin tuomio, ja kun hän eräässä piirissä kävi
oraakelista, niin tuomittiin koko siinä piirissä samalla tavalla;
ainoastaan yksi nousi tätä vastaan, hänen oma tyttärensä, pikku
Paulina; hänen mielestään uusi serkku oli kauniimpi ja parempi kuin
kukaan hänen tuttavistaan.

Ja päivät kuluivat; Emil sai apulaispaikan, ja hänkin joutui siis pois.
Margreta näki kaikki, mikä pääkaupungissa katsomista ansaitsi; he
tekivät tuttavuuksia ja joutuivat maailman hälinään; parhaimmat puvut
eivät olleet Margretalle tarpeeksi hyvät; Villiam toivoi, vieläpä
vaati, että hän kaikissa suhteissa loistaisi. Kuinka mielellään hän
olisi tahtonut olla yksinkertaisesti puettuna; kaikki tämä komeus
poltti häntä, mutta hän ei tahtonut mielellään vastustella peläten
surettavansa häntä. Kerran sanoi hän kuitenkin:

"Enkö saa luopua tästä kiinalaisesta saalista ja antaa rahat köyhille?"

"Aivan kernaasti saat antaa rahat pois; suloiselta tuntuu tehdä muita
onnelliseksi kun on itse onnellinen, mutta saalin saat kaikissa
tapauksissa pitää."

Margreta lähetti apua hätää kärsiville sanomalehti-ilmoitusten mukaan,
mutta tämä ei tuottanut hänelle läheskään samaa iloa kuin silloin, kun
hän oli ennen antanut vaikka vähänkin, sillä se oli tapahtunut
itseuhrauksen kautta; hänen oli itse täytynyt luopua tarpeistaan
voidakseen muita auttaa, ja hän oli tuntenut ne, joita hän autti.

Joka päivä oli niin pitkä, vaikka he nauttivat kaikenlaisia
huvituksia; hän istui ja ompeli nojatuoliin punaisia ja valkoisia
orjantappuranruusuja ja pyökkioksia, ja tätä tehdessään hän ajatteli
kuinka paljon hän ennen oli hyödyttänyt näillä käsillään, ja kuinka
kallista se työ oli, jota hän nyt niillä toimitti.

Hän taisteli kuitenkin rohkeasti masentaakseen alakuloista mieltänsä ja
ollakseen onnellinen, ja Villiam luuli hänen onnelliseksi.

Kesä oli hyvin kuuma; Margreta uneksi kodin puutarhan varjokkaista
käytävistä, lehmusmajoista, suuresta tammesta ja rauhallisesta
kirkkomaasta. Pikku Inkeri uneksi viileästä piilipuiden varjostamasta
myllylammesta, sukulaisistaan ja ystävistään; siellä hän oli tunnettu
ja rakastettu, mutta täällä -- kuitenkin lohdutti häntä hänen kaunis
uusi hameensa. -- Vahinko vaan, ettei kukaan siellä kotona voi minua
nähdä, ajatteli hän.

"Sinä näytät vähän kalpealta ja väsyneeltä, oma Margretani," sanoi
Villiam eräänä päivänä; "huomenna lähdemme Lindebackaan; se on varmaan
sinua virkistävä, mutta silloin meidän tulee varhain olla ylhäällä."

Niin, häntä virkisti viileän aamuilman hengittäminen, viheriöiden
niittyjen, monien lemuavien heinäsuovien näkeminen; se oli oikein
siunaukseksi! Ja kuta enemmän he kaupungista poistuivat, sitä enemmän
kodikkaalta hänestä tuntui. Oli kun olisi hän tuntenut ojan reunalla
istuvat ja sinikukista kiehkuroita sitelevät pienet, vaaleatukkaiset
lapset ja nuoren maitotytön, joka kantoi kaksi loistavasti puhdistettua
leiliä; oli kun olisi hän tuntenut läävän luona istuvan ja sukkia
kutovan paimeneukon, joka nousi seisaalleen ja maahan saakka kumartaen
tervehti heitä; pieni koirakin, joka vinkuen seurasi vaunuja, oli
hänelle hyvin tuttu, ja kulkukauppias, joka väsyneenä, pahkasauvaansa
nojaten vaelsi tietä pitkin, kuumuuden ja taakan tehdessä kulkua
vaivaloiseksi, tuntui hänestä vanhalta ystävältä; vaan niinpä hän
olikin; hän nosti hattuaan ja iloisesti hämmästyen hän epäselvästi
äännähti; se oli Perttu ukko -- sama, jolta hän joskus oli ostanut ja
jolle hän aina oli jotakin tarjonut.

"Nyt olemme pian perillä, mutta saan edeltäpäin pikku eukolleni
ilmoittaa, ett'emme kenties ole ensinkään tervetulleita. Kartanoa
hoitaa eräs kummallinen vanhus, joka oli isoäitini oikeana kätenä, äreä
ukko, jolle ei mikään ole mieliksi ja joka aina on napisevalla ja
moittivalla tuulella; mutta hän on hoitanut kartanoa neljäkymmentä
vuotta, sen vuoksi en henno häntä eroittaa."

"Sepä olisikin suuri vääryys koko ikäkauden palveluksen perästä. Oi,
kuinka täällä on kaunista, tuolla, missä tie kääntyy alas kirkkaalle,
siniselle järvelle päin; kas, kuinka kauniina huoneukset pilkistävät
esiin viheriöiden puiden välillä; se on oikea paratiisi."

"Sitä en juuri voi sanoa; vaan miten onkin, niin tämä on Lindebacka."

Margreta tarkasti tuntijan silmällä hyvin hoidettuja latoja ja
ulkohuoneita; hän katseli muhkeita lehmuksia ja kurkisti aitauksen yli
puutarhaan, joka oli siistitty ja "hyödyllinen," vaan kaunis se tosin
ei ollut; ainoat siellä löytyivät kukkaset olivat muutamat suuret
tulpaanipensaat.

Koira kopissaan joutui aivan raivoon, kun vaunut ajoivat pihamaalle;
piika, joka ammensi vettä kaivosta, pudotti hämmästyksissään täyden
sangon kaivoon takaisin.

"No, herranen aika, herrasväki on täällä! Olli, Olli, herrasväki on
täällä!"

Olli ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi pitää kiirettä; levollisin
askelin astui hän vaunujen luo ja otti verkalleen harmaan huopahatun
harmaasta päästään.

"Hyvää päivää, Olli; toivota meille onnea, tämä on nuori vaimoni; hän
halusi nähdä ympäristöä täällä. Kas niin, tyttöseni, annappas, kun
autan sinut alas vaunuista; niin, täällä on kaikki vähäistä ja
yksinkertaista, mutta koska olet mielistynyt seutuun, niin aijon
tulevana vuonna repiä alas tuon rakennuksen ja rakentaa sinulle kauniin
huvilan sijaan."

"Älä sitä tee, silloin en siitä enää pitäisi; onhan rakennus sitä
paitsi vahva ja kaunis; olisi anteeksi-antamatonta, olisi syntiä repiä
sitä alas. Katsoppas haikaraa, kuinka vakavana hän istuu, ja täällä on
pääskysen pesiä, se ennustaa onnea. Minä oikein rakastan tätä paikkaa,
Villiam; täällä, jossa isoäitisi on elänyt ja toiminut, jossa hän on
sinua ajatellut, sinua rakastanut ja surussaan poikansa kuolemasta
saanut sinusta lohdutusta, täällä on mielestäni pyhä paikka."

Olli seisoi raskas avainkimppu kädessä ja katse poistumatta luotuna
Margretaan tämän puhuessa; hän unohti kokonaan aukaista ovea.

"Sinä olet oikeassa, Margretani; isoäidin perintö on pidettävä pyhänä;
et saa luulla olevani kylmäluontoinen, vaan minä häntä tuskin
muistankaan -- älä näytä niin murheelliselta; jos minulla olisi ollut
sukulaisia, niin et sinä täydellisesti, niin kokonaan omistaisi
rakkauttani. -- Mutta Ollin tarkoitus näyttää olevan antaa meidän
seistä täällä ulkona."

Avain helisi lukossa; oli kummallinen ummehtunut ilma sisällä, vaan
Margreta aukasi äkkiä ikkunat, niin että puhdas ilma virtaili sisään;
hän nojautui ulos ja katseli järveä, joka oli aivan lähellä välkkyvän
peilin kaltaisena tuoreessa viheriässä kehyksessä.

Tomu peitti vanhanaikaisia huonekaluja; hän pyyhki sitä pois ja
katseli sitte kutakin osaa erikseen; korkeaselkäisiä tuoleja, suurta
seinäkelloa, korkeita, kapeita peilejä, joita ylhäällä kaunisti
kullatut enkelit sinisellä pohjuksella.

Ikkunan luona oli ebenpuinen silkkiompeluksilla kirjaeltu nojatuoli, se
ei ollut muiden näköinen ja olikin joutunut sinne myöhemmin; nuori
englantilainen nainen oli sen anopilleen ommellut, ja Margreta katsoi
surumielisesti noita vaalenneita värejä, jotka olivat kadottaneet
tuoreutensa ja loistonsa. Sohvan yläpuolella oli maalaus, joka kuvaili
kahta pallisilla olevaa poikaa; ne olivat Villiamin isä ja eversti; he
näyttivät iloisilta ja suruttomilta, ja kummallista oli ajatella, että
toinen jo kauvan sitte oli kuollut ja toinen harmaapäinen vanhus.

"No, ystäväni, oletko nyt tarpeeksesi ennättänyt katsella kaikkia näitä
merkillisyyksiä? Kas tässä tuo Olli aamiaista."

"Mitä talossa löytyy," sanoi vanha Olli jonkinlaisella ylpeydellä,
osoittaen pöytää, johon lumivalkealle vaan karkealle liinalle oli
asetettu suuri juusto, suuri viilipytty, vati kukkurallaan mansikoita,
lautanen munia ja lautanen paksuja sianlihaviipaleita.

Puutarhaan vievät ovet olivat auki; orjantappuraruusujen ja jasmiinien
lemu tunkesi huoneesen; mehiläiset lensivät ulos ja sisään pesissään;
varpuset nokkivat rohkeasti punaisia kirsimarjoja huolimatta suuresta
linnun pelätyksestä, joka häilyi edes takaisin.

"Täällä on todellakin hauskaa, se minun täytyy myöntää; mutta mitä
sinulla on siinä, Olli?"

"Se on mettä, herra; saanko luvan juoda nuorikkojen maljan?"

"Sinä olet oikea noita, Greeta; olethan lumonnut tuon vanhan karhun --
älä suutu, Olli, -- ja tehnyt hänestä sivistyneen ihmisen."

"Maljanne siis, ja tulkoon teille vastedes enemmän halua oleskelemaan
täällä kuin tähän saakka. No, nyt on ateria päätetty, niinkuin näkyy;
korjaa pöytä, Anna Maija. Ei, herra, saatte luvan odottaa hetkisen
vielä; tässä on tilikirjat, teidän täytyy ne tarkastaa."

"Jumala minua niistä armollisesti varjelkoon! Sitä en tee, enkä minä
huoli ensinkään siitä, että Olli rypistää otsaansa. Tilit ovat
parhaassa järjestyksessä, siitä olen aivan vakuutettu; minä kiitän
teitä siitä, että niin oivallisesti toimitte ja järjestätte täällä.
Minä olen aivan tyytyväinen, ja siinä lienee tarpeeksi."

Nuori mies otti hattunsa ja pakeni nopeasti puutarhaan.

Vanhuksen kasvoihin ilmaantui niin huomattava synkkyys ja katkeruus,
jonka tähden Margreta kiirehti sanomaan: "Jos pidätte asian niin
tärkeänä, niin minä kernaasti tahdon niitä tarkastaa."

"Jumala teitä siunatkoon ja kiitoksia! Tässä on kaikki; minun
mielestäni kumminkin tulisi hänen uskollisesta ja monivuotisesta
palveluksestani osoittaa minulle tuon vähäpätöisen oikeuden, vaan ei
edes sitäkään; minua harmittaa sellainen kohtelu."

"Te ymmärrätte miestäni väärin, Olli; hänen käytöksensä on juuri
todistuksena hänen rajattomasta luottamuksestaan teihin."

"Sitä ei ole vaikea saavuttaa, armollinen rouva; hän sanoisi samaa
jokaiselle konnalle; hän tahtoo olla vaivoista vapaa; jos maatila
tuottaa paljo tai vähä, se on hänelle yhden tekevä. Kun väliin istun
omissa ajatuksissani, tuntuu kuin elämäni olisi hukkaan mennyt. Miksi
raadan ja teen työtä? Mitä hyötyä on siitä, että pellot ovat paraiten
viljeltyjä koko ympäristöllä ja maatila enin tuottava? Minua suututtaa,
kun ajattelen, että meidän renkien ja piikojen työn hedelmän hän ehkä
polttaa sikarreissa. Olkaa rauhassa, rouva hyvä, minä en aijo sanoa
mitään loukkaavaa, mutta aivan hullua oli kun päärakennus olisi ollut
alasrevittävä; minä en koskaan ole unohtava, että te puhuitte sen
puolesta, en koskaan unohtava, että tahdotte vaivata itseänne
katsomalla näitten paperilippujen läpi. Niin, rouva vainajan aikana
kävivät asiat täällä toisin; hän johti ja hallitsi itse, ja uskollinen
palvelija tuli huomioon otetuksi; hän oli oppinut, kaunis ja
aatelissukua, mutta kumminkin kävi hän kyökissä, olutkeittiössä ja
kehräsi talvella. Sitte tuli Fredrikin opiskella, ja meidän täytyi
supistaa tarpeitamme, mutta asiat menivät kuitenkin hyvin, ja sitte,
juuri kun hän oli päättänyt, juuri kuu luulimme hänestä iloa saavamme,
kiiruhtaa hän kihlaamaan englantilaisen neitosen. Sieltä ei tänne tule
mitään hyvää; englantilainen otti meidän laivamme; siitä on nyt kauvan
sitte, mutta mieli pysyy samallaisena; se on ainakin minun ajatukseni.
Rikkauksista ei ollut loppua; he tulivat ajaen neljällä hevosella, ja
nuori rouva oli käärittynä silkkiin ja pitseihin; näytti siltä kun
olisi hänet voinut puhaltaa kumoon; en tiedä sopiiko sitä kutsua
kauneudeksi. Vanha rouva piti hänestä ja näytti hänelle kaikki talossa;
kananpojat ja porsaat tuli hänen myös nähdä; minä astuin jälessä ja
näin kuinka varovasti hän sipsutteli, ettei silkkikengät likaantuisi;
hän teki myös viittauksia Fredrikille, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa,
että tuo oli kummallista, että hänen äitinsä vei hänet sinne; kas, sitä
en milloinkaan anna anteeksi. Seuraavana vuonna sai hän pienen pojan;
hän oli myös englantilaiseksi tehtävä eikä saanut isoisänsä nimeä.
Vanha rouva oli sylikummina ja hän sanoi kyllä: 'hän on herttainen ja
hyvä rouva, tuo minun poikani vaimo; Olli ei saa olla hänelle
nurjamielinen,' mutta siinä kohdassa minun täytyi olla rouvalle
tottelematon. Sitte kuolivat molemmat kuumetautiin rikkauksistaan
huolimatta eräällä siellä käynnillään; pojan, joka heidän poissa
ollessaan oli meillä, me pidimme; silloin minä rakastin häntä kun
silmäterääni, mutta sitte, kun rouva kuoli, joutui hän pois, ja yhä
selvemmin huomasin, että hän mieleltään tuli äitiinsä, sillä
ulkomuodoltaan on hän aivan isänsä kaltainen; kun minä nyt en oikein
pitänyt hänen äitistään, niin väheni myös rakkauteni poikaan; mutta se
korottaa hänen arvoansa minun silmissäni, että hän on valinnut teidän
vaimokseen; hänen isoäitinsä ja minä emme olisi paremmin hänelle
voineet valita. Mutta tässä seison ja lörpöttelen; voitteko saada
selvää vareksen varpaistani, rouvaseni?"

Hänen kertomuksensa oli syvästi liikuttanut Margretaa; hän oli vähän
suutuksissaan, mutta hän kunnioitti kuitenkin Ollia ja sääli
häntä. Tilit olivat pian tarkastetut; sitte näytteli Olli hänelle
kaikki paikat talossa ja hän oli iloissaan Margretan asioiden
ymmärtäväisyydestä. Hän viskasi herneitä kauniille kyyhkysille ja
taputteli suurta äreätä Musti koiraa, kunnes tämä näytti aivan kesyltä.

"Kuka on tuo vanha vaimo, Olli?"

Ennen kun Olli ennätti vastata, läheni vanhus, paksuun sauvaan nojaten;
hänen harmaa tukkansa pilkisti esiin ahtaan päähineen alta; hän niiasi
sen verran kuin ikä salli.

"Minä olen Hannun Briita, teidän luvallanne: minä olen ollut täällä
monta, monta vuotta, ennenkuin Ollikaan tähän taloon tuli; silloin oli
iloisia päiviä; olin nuori ja minulla oli hyvät päivät; en ajatellut,
että vanhoina päivinä saisin paimentaa pikku karjaa ja perata
puutarhaa. Se on vanhalle selälle vaivaloista. Ettehän, rouva hyvä,
suorapuheisuuttani paheksune?"

"Hän on todellakin liian vanha; jonkun muun tulee sitä tehdä, Olli."

"Olkoon niin, rouva hyvä, mutta nähkääs, omin luvin en voi sellaista
tehdä; minä en voi olla antelias sellaisella, joka ei ole minun omaani.
Rouva vainaja määräsi, että hänen tulisi täällä saada kuolinpäiväänsä
asti elatusta, ja jotain hyötyä arvelin hänen kuitenkin voivan tehdä,
vaan jos niin on ett'ette tahdo..."

"Ei, sitä en tahdo, enkä myöskään tahdo, että Olli niin paljon raataa
ja työskentelee. Ettehän enää ole nuori ja olette jo niin paljon
toimittaneet."

"Miksi hyväksi? Ei kukaan tiedä, ei kukaan näe sitä."

"On silmä, joka seuraa uskollista palvelijaa kaikissa hänen toimissaan;
sitä sanoo sisällinen tunne -- eikö niin?"

"No, eukkoseni, oletko jo valmis? Sinä olet todellakin liian
myöntyväinen. Nojau käsivarteeni ja menkäämme järvelle päin. Vaan sinä
näytät niin vakavalta."

Hän olikin vakavalla mielellä; hän ajatteli vanhaa Briitaa, ja häntä
suretti, että Villiam, joka soi kaikille niin hyvää, ei ottanut selkoa
asioista eikä pitänyt huolta siitä, että ainakin hänen omilla
alustalaisillaan olisi hyvä olo.

"Katso, Greeta, tämä on minun venheeni; toisella kerralla voimme
purjehtia. Tuo pieni punainen talo tuolla on metsävartijan; keltainen
rakennus kylän päässä on pappila; ne ovat varmaankin provastin
lapsenlapsia, jotka viskelevät 'voileipiä' rannalla."

Nuori rouva riensi pienokaisten luo; hän ajatteli omia pikku siskojaan;
he katselivat kummastellen kaunista, hienopukuista naista, joka heitä
niin sydämellisesti suuteli, ja pikku tyttö ojensi hänelle suuren
kukkavihkon.

Margreta katseli valkoisia kukkia ja ajatteli sanoja: "tapahtuu, ei,
tapahtuu, ei;" ja hän muisteli luulleensa tulevansa täydellisesti,
sanomattoman onnelliseksi, ja nyt... Rakastiko hän Villiamia nyt
vähemmin? Oi ei, ei, ei! Hän pusersi hänen käsivarttaan ikäänkuin
löytääkseen suojaa tätä ajatusta vastaan. Ei, hän ei häntä vähemmin
rakastanut, vaan toisella tavalla; Villiam ei ollutkaan, niinkuin hän
oli luullut, virheetön ja turhamaisuuksia vailla; tosin kyllä hän
pilkkasi toisten ja omaa käytöstään, vaan hän ei sitä muuttanut ja
kuitenkin hän oli niin erinomaisen hyvä; Margreta oli mielestään
kiittämätön; eihän ihminen voi olla täydellinen -- oliko hän sitä
itsekään? Vaikuttiko hän miehessään hyvää? Hän pelkäsi, ettei hän
vaikuttanut hänessä mitään.

Samassa määrässä kun kesä kului, väheni myös Margretan iloisuus, joka
siellä kotona oli ollut niin vilkas; hänen poskeltaan hävisi osa sen
punasta ja silmästä osa sen loistosta. Tehdä työtä muiden eteen, uhrata
voimansa muiden edestä, oli muuttunut hänen toiseksi luonnokseen; nyt
oli hän pakotettu aina olemaan päähenkilönä; kaikki häntä palvelivat,
mukaantuivat hänen tahtonsa jälkeen ja olivat hänelle kaikessa apuna,
Se komeus ja hyvä elämä, jota hänen täytyi viettää, vaikka se soti
hänen periaatteitaan vastaan, olivat vähällä riistää häneltä
kunnioituksen häntä itseään kohtaan. Kun hän oli kävelyllä ja näki
ahkeran työmiehen ja pienen väsyneen lapsentytön, niin hän heitä sekä
kadehti että häpesi. Hän oli mielestään haudattu ruusuvuoteelle, joka
hänet vähitellen tukehuttaisi.

Vähitellen tapahtui Villiaminkin mielentilassa muutos; tuo melkein
kiihkoinen onnellisuus, minkä hän ennen oli tuntenut, väheni; hänen
olentoonsa tuli jotakin enemmän joka päiväistä, ja kun hän aamiaisen
jälkeen mukavasti oikaisi jäseniään pehmeässä nojatuolissa, sanoi hän
tavallisesti: "no, tyttöseni, mitä meidän nyt tulee tehdä saadaksemme
tämän päivän kulumaan?"

Ystävänsä nuoren miehen ajoilta, jotka alussa olivat vetäytyneet
hänestä pois, tulivat jälleen näkyviin, veivät hänet seuraansa ja
auttoivat häntä parhaan taitonsa mukaan kuolettamaan aikaa.

Margreta kävi levottomaksi. Rakastiko hän vaimoaan vähemmin? Eikö hän
enää ollut miehelleen kaikki? Siinä tapauksessa oli vika hänessä,
Margretassa, ajatteli hän; hän itse oli usein ääneti ja surumielinen,
hänen täytyi koettaa miestään huvitella -- ja hän tutki tavattomalla
innolla kaikkia lehtiä voidakseen puhella hänen kanssaan valtiollisista
asioista, mutta siitä hän ei paljo kiitosta saanut.

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Ja minä kun aina olen ollut siitä
iloinen, ettet koskaan ole puuttunut valtiollisiin asioihin? Ei mikään
niin vähän sovellu naiselle."

"Etkö tahdo pelata sakkia, Villiam?"

"Tietysti kernaasti, jos se sinua huvittaa."

Hän ei koskaan enää pyytänyt häntä sakkipeliin; Villiamin tähdenhän hän
sitä oli tahtonut. Eikö hänellä siis ollut mitään keinoa saadakseen
ajan hänelle hupaisemmaksi, hänelle, jonka edestä hän olisi
sydänverensä vuodattanut?

Päivässä oli viisitoista, kuusitoista pitkää tuntia; suuret pöytäkellot
sen ilmaisivat kuuluvalla tavalla; ainoastaan yhtenä näistä tunneista
oli hän oikein iloinen; silloin istui hän miehensä pienessä huoneessa
ja oppi englannin kieltä.

Seuraelämässä ei Villiam läheskään aina ollut häneen tyytyväinen.

"Minun mielestäni sinun pitäisi voida tehdä itsesi enemmän huomatuksi
kuin esim. eilen; ethän sinä lausunut melkein sanaakaan."

"Mitä minun piti sanoa? Ensin kertoi koko seura juttuja jahtimestarin
perheestä; minä aivan mykistyin hämmästyksestä, kun kuulin kuinka
huonoja he ovat; ja sitte kun he saapuivat ja kaikki olivat niin
ystävällisiä ja kohteliaita heitä kohtaan, mykistyin huomatessani
heidän kavaluuttaan."

"Bravo, Greeta; siitä heidän pitää saada tietoa."

"Oi ei, Villiam; jos sinä minua rakastat, niin älä siitä puhu."

"No, niin olen siis siitä puhumatta; mutta sinun täytyy luvata minulle
laverrella aika lailla ja puhella tyhjästä, niinkuin toisetkin; muuten
sanovat he, että olet yksinkertainen."

Ja hän koetti laverrella, niinkuin Villiam oli toivonut, mutta hänestä
tuntui kuin kadottaisi hän hyvän ajatuksensa kaikista ihmisistä, ja
vaikka hän huolellisesti vältti kaikkea kavaluutta, kaikkea panettelua
ja imartelua, oli hän mielestään kuitenkin vähemmin suora, vähemmin
todellinen ja vähemmin hellä.

Väliin tunsi hän olevansa voimaton ja väsynyt.

"Sen vaikuttaa Köpenhaminan ilma," sanoi Villiam, "mutta keväällä
matkustamme vanhempiasi tervehtimään ja sitte lähdemme ulkomaille, niin
kyllä jälleen voimistut."

Hän hymyili, mutta tuntui niin kuin hän ei edes toivoisikaan
voimistuvansa, kuin olisi elämällä, joka oli hänen edessään kuin
tasainen maantie, ilman esteitä tahi taistelua, vaan vähän houkutusta.

"En koskaan ole nähnyt sinua niin kauniina," sanoi Villiam eräänä
talvi-iltana, katsellessaan nuorta vaimoaan, joka oli baalipukimessa.

Hän olikin tavattoman iloinen, ja ylpeydellä huomasi Villiam sitä
ihmettelyä, minkä hänen vaimonsa kauneus ja sievä tanssi herätti; vaan
äkkiä huomasi hän hänen kalpeana ja liikutettuna menevän erääsen
syrjähuoneesen; hän riensi hänen jälkeensä.

"Armas Margretani, oletko sairas?"

"En, en vähääkään, mutta minä en voi enempää tanssia. Sinä varmaan olet
minua ymmärtävä. Tuo nuori tyttö tuolla, jolla on heleänpunaset
orjantappuraruusut, valitti äsken, että hänen kavaljeerinsa, tohtori
Grön, kutsuttiin pois; vähää sen jälkeen palasi hän takasin, ja kun
tyttö puheli lääkärin vaikeasta kutsumuksesta, sanoi hän: 'se oli vaan
tässä kartanossa; vinttikerroksessa on eräs kuolon kielissä; on niin
harmittavaa kun he yhä lähettävät minua hakemaan, vaikka jo ennen olen
sanonut, ettei enää mitään apua löydy' -- ja sitte he tanssivat,
Villiam, ja musikki soitti; vaan meidän, meidän täytyy täältä pois,
meidän täytyy kotiin -- eikö niin?"

"Älä vaan puhu siitä kellekään; älkäämme tehkö itseämme naurettaviksi
Antakaa anteeksi, rouva, meidän täytyy lähteä kotiin; vaimoni ei voi
hyvin."

He istuivat umpinaisissa vaunuissa; ulkona oli pimeä ja kylmä:
yövartija huusi kello 1; Villiam ei lausunut sanaakaan, ja Margreta oli
ahdistettu, niin murheellinen, niin peloissaan, että oli tehnyt
miestänsä vastaan.

Kun he saapuivat kotiin, meni Villiam heti huoneesensa; Margreta seisoi
hetken epätietoisena; sitte kolkutti hän hiljaa miehensä huoneen
ovelle.

"Sinä et saa olla minuun suuttunut. Villiam; minä kyllä tiedän, että
suuressa kaupungissa aina on sairaita ja kuolevaisia, vaan ei
kuitenkaan itse juhlakartanossa. Ajattele kuinka häiritseväistä soitto
on kärsivälle, kuinka tuskallinen hänen vuoteensa äärellä oleville. Kun
isä kotona meni sairasta ripittämään, etsin aina yksinäisyyttä
rukoillakseni; oi, se on juhlallinen hetki, jolloin sielun tulee astua
Jumalan kasvojen eteen. -- Sinä varmaankin minua ymmärrät, sinä et
myöskään olisi voinut tanssia, kun tiesit että lähimmäinen saman katon
alla taisteli viimeistä taisteluaan. Oletko minuun suuttunut, Villiam?"

"Suuttunut!" hän sulki hänet syliinsä ja nyyhki: "Oi Margreta! Jumala
olkoon minulle armollinen!"

"Suuttunut!" toisti hän; "olisinko suuttunut sinuun sentähden, että
olet viaton, lempeä ja hyvä; niin huonoksi en kuitenkaan ole tullut;
niin huonoksi en, Jumalan avulla, milloinkaan ole tuleva. -- Minä
muistan isäsi sanat: 'hän on nuori, voitteko olla hänelle turvana?'
Oi, minä olen huono turva, minä, joka en osaa edes itseänikään turvata.
Useasti ajattelen, että menen taaksepäin, että yhä enemmän häviän
tyhjyyteen; pitäisikö minun myös vastustella sinussa löytyvää hyvää,
Margreta?"

Margreta suuteli hänen kalpeata otsaansa; hän löysi sanoja, jotka
voivat häntä lohduttaa ja rauhoittaa, sanoja, jotka saattoivat herättää
hänen itseensä luottamustansa. Villiam ei ollut hänelle milloinkaan
ollut niin rakas kuin nyt, kun hän nöyrästi ja vilpittömästi tunnusti
virheensä. Ja hän rukoili palavasti, että Jumala saattaisi heidät
molemmat oikealle tielle -- kuinka, sitä hän ei tiennyt, sen tuli Hänen
viisaudessaan määrätä!

Lähinnä seuraavina päivinä oli Villiam vakava, mutta tämä haihtui
vähitellen, ja hän tuli ainakin näennäisesti entiselle mielialalleen.

Pikku Inkeri ilmoitti eroavansa toimestaan; hän ei voinut kauvemmin
kestää istumalla piilosilla ja katselemalla pihalle. Hilpeä mieli oli
hänet jo aikaa jättänyt, ja nyt hän jo rupesi myös kuihtumaan.

Hänellä oli kyllä ollut erittäin hyvä olo, ja vieläpä sen lisäksi monta
huvitustakin, mutta hän ei jaksanut alinomaa istua neulomassa;
sitäpaitsi oli niin ikävää istua yksin, ilman että oli edes kissaakaan
seurakumppanina; ei edes hyvä ruokakaan maistanut, kun se oli yksin
syötävä; tätä kaikkea ei palkinnut se, että sai kantaa neitin nimeä ja
käydä puettuna valkoisissa alushihoissa ja nyörikengissä.

Margreta oli mielipahoillaan Inkerin aijotusta poismuutosta, vaan
Villiam selitti olevansa iloinen päästessään kauvemmin näkemästä pikku
Inkerin surumielisiä kasvoja ja että heidän tuli saada sijaan oikein
sukkelan tytön, joka oikein ymmärsi tukkaa kähäröidä.

Lindebackassa he eivät olleet käyneet, mutta nuori rouva oli lähettänyt
vanhalle Briitalle naulan kahvia ja lämpimän talvipuvun; Olli oli
saanut kirjoja ja tupakkaa.

"Te ette näytä terveeltä," sanoivat Margretalle ystävät ja tuttavat.
Hän tunsikin olevansa heikko, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut
sisällistä voimaa, ja jonkinlaisilla sairauden tunteilla näki hän
kevään lähestyvän ja luonnon puhkeevan eloon. Hän ei edes halannut
päästä kotia tervehtimään; hän pelkäsi, että he huomaisivat hänessä
tapahtuneen muutoksen.

Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella kolkutti nuori rouva kirja
kädessä tavallisuuden mukaan miehensä huoneen ovea, mutta ei mitään
kutsuvaa "astu sisään!" kuulunut.

"Olisiko hän mennyt ulos?" ajatteli hän ja aukasi oven; ei, hän oli
kotona; kalpeana kuin ruumis ja tuijottavin katsein istui hän sohvalla.

Hän joutui hirveän kauhun valtaan, tuskan, johon verrattuna kaikki
hänen entiset murheensa olivat mitättömät.

"Villiam, oletko sairas? Herra Jumala, Villiam, sano minulle!"

Villiam nousi seisaalleen.

"Minä en ole vähääkään sairas; suokoon Jumala, ettei minua mikään muu
kuin se vaivaisi, vaan se on pahempaa. Margreta parka, sinun tähtesi se
minua enemmän surettaa; yksin olisin sen kohta voinut kestää.
Ajatteles, se englantilainen kauppahuone, johon olin antanut rahani, on
tehnyt konkurssin, me olemme köyhät."

"Vai niin, se on mielen liikutus, joka on tehnyt sinut niin kalpeaksi
ja kätesi kuumeesta lämpimäksi. Herralle kiitos, ett'et ole sairas!"

Villiam kohotti päätään ja katsoi vakaasti, melkeinpä ankarasti häneen.

"Margreta, onko tämä sielun lujuutta vaiko kevytmielisyyttä?"

"Ei kumpaakaan; se on rakkautta sinuun; jos vaan saan pitää sinut, olen
onnellinen. Luuletko minun rakastaneen tätä rikkautta? En, sitä en ole
tehnyt; se on melkein seissyt välimuurina minun ja onneni välillä. Se
kuorma, jonka luulit helpommin voivasi yksin kantaa, ei ole minulle
mikään kuorma; minulle oli rikkaus taakkana, joka minua painoi ja
sorti."

"Etkö sinä siis ole ollut onnellinen?"

"En, sillä minä en ole ollut oikealla paikallani; minä en mennyt
eteenpäin parempaan; se oli vaan kummallista paikallaan olemista;
elinvoimani oli niinkuin halvaantunut; luulen tuskin, että olisit minut
kauvan saanut pitää."

"Margreta!"

"Oi, älä pelkää! Sinä et minua kadota; sydämeeni virtaa eloa, voimaa ja
rohkeutta; minä tunnen, että Jumala lähettää tämän meidän hyödyksemme,
mutta minä ymmärrän varsin hyvin, ett'et sinä, joka olet kasvanut
rikkaudessa ja ylöllisyydessä, heti voi niin ajatella."

"En, sitä en voi; minä en voi virittää mitään riemuvirttä meidän
onnettomuudestamme; minä näen kohtalomme suoraan silmiin: köyhyyttä."

"Olemmeko veloissa, Villiam?"

"Veloissa! Eikö siinä ole kyllä, ett'ei meillä ole mitään, millä elää;
käsitätkö sinä tämän asian oikein?"

"Entäs Lindebacka?"

"Lindebacka! Siitä ei maksa puhua!"

"Siinä on kaksisataa tynnyrinalaa maata, niin hyvää ja hyvin viljeltyä
kuin missään muualla koko Tanskassa, kiitos vanhan Ollin. Isoäitisi
asui siellä; me voimme myös siellä asua, ja sinä saat nähdä, Villiam,
tarpeellinen vaimosi on sinulle oleva, ja kuinka onnellisiksi me
tulemme. Älä loukkaannu minuun iloisesta mielestäni; kaikki on
aatoksissani niin valoisata; jos nyt vaan voisin sinua lohduttaa!"

"Minun velvollisuuteni oli sinua lohduttaa, Margreta, ja tässä seison
niin ymmärtämättömänä, vaan ei kuitenkaan enää onnettomana. Me alamme
nyt alusta, niinkuin niin moni ennen meitä on tehnyt. Usko minua, minä
en ainoastaan rakasta sinua suuresti, vaan kunnioitan, ihmettelen
sinua. Useimmilla miehillä olisi tällaisissa suhteissa murheittensa
lisäksi itkevä ja valittava vaimo, vaan minun vaimoni seisoo rohkeutta
ja luottamusta täynnä valmiina vastaan ottamaan ja voittamaan kaikki
uhkaavat vaikeudet."

He istuivat sohvalle; Margreta piteli miehensä molempia käsiä omissaan;
hän teki suunnitelmia, hän itki, hän nauroi. Ensimmäistä kertaa hän nyt
oikein puheli hänelle rakkaudestaan, ja Villiam sai luoda katseen hänen
sieluunsa, josta hän tuli huomaamaan, ettei se rikkaus, jonka hän oli
kadottanut, ollut mitään verrattuna siihen, minkä hän vielä omisti.

"Kiitos, Margreta, sinä olet minulle tehnyt enkelin työn -- Jumala
sinua siunatkoon! Nyt voin levollisesti ajatella asioitani; huomenna jo
matkustan Hamburgiin, sieltä Londoniin katsoakseni, josko mitään voi
pelastaa; minä epäilen sitä, mutta tahdon tehdä velvollisuuteni ja
koettaa kaikki."

Inkeri istui ja ompeli pienessä kamarissaan, jonka ikkuna oli pihalle
päin, kuu nuori rouva, vähän kalpeana, vaan loistavin silmin ja kasvot
kirkastettuina, astui hänen luoksensa.

"Onpa hyvä, että lähdet meiltä, pikku Inkeri," sanoi hän
veitikkamaisesti, "sillä nyt en voi enää kauvempaa pitää kamarineitoa.
Me emme enää ole rikkaita, Inkeri: meidän tulee jättää tämä suuri
kartano ja muuttaa maalle, ja siellä tulee paljo työtä ja puuhaa."

"Onko se totta, onko se aivan totta? Enpä luullut tuon rikkauden
milloinkaan loppuvan. Isä kyllä aina sanoi: 'köyhyys kestää, rikkaus
haihtuu,' vaan en luullut sen niin pian ja äkkiä tapahtuvan ... ja te
kun olette niin hyvä!" Inkeri nyyhki. "Vaan en kuitenkaan teitä jätä,
sitä en voi; minä olen nuori ja vahva, minä tahdon teidän edestänne
raataa ja työtä tehdä."

"Kiitos, uskollinen pikku Inkeri! Onnettomuudessa oppii tuntemaan
oikeat ystävänsä. Mutta niin pahasti eivät asiat kuitenkaan ole."

Ja Margreta kuvaili kaunista maatilaa kirkkaan järven rannalla ja
suurta metsää niin elävästi, että Inkeri pyyhki pois kyyneleensä ja
piti heidän kohtaloansa ennemmin kadehdittavana kuin surkuteltavana; ja
kun hän jäi yksin, lauloi hän niin korkealla ja kirkkaalla äänellä,
että kuului aina kyökkipiialle asti, joka ajatteli: "kas tuota
vahingosta iloitsevaa olentoa, joka iloitsee siitä, että herrasväki on
joutunut kurjuuteen, ja että minä menetän paikkani."

Seuraavana päivänä läksi Villiam matkaan. Hän oli levollinen, vaan
hyvin vakava.

"Minä jätän kaikki sinun huostaasi, Margreta," sanoi hän, "järjestä ja
aseta niinkuin parhaaksi näet. Jää hyvästi, uskollinen vaimoni,
hyvästi!"

"Tule pian takaisin, Villiam! Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon!
Hyvästi rakkaani, joka olet minulle kaikki!"

Margreta kumartui ulos akkunasta siksi ettei vaunuja enää näkynyt;
sitte riensi hän Inkerin luo.

"Nyt meidän pitää ottaa esiin kaikki ne pukuni, joita paitsi voin
toimeen tulla; niistä aina voi jotakin saada; ainoastaan sinisen
silkkihameen, josta mieheni niin paljon pitää, pidän itselleni; muuten
on pappilasta tuotu vaatevarastoni hyvä kyllä. Sitte lähetämme hakemaan
huonekalujen kauppiaan, joka voi ostaa osan huonekaluista; loput me
pidämme, sillä minä tahdon laittaa kaikki kauniiksi Lindebackassa,
ettei mieheni missään suhteessa tarvitse kaivata sitä mukavuutta, johon
hän on tottunut."

Margreta käveli edes takaisin huoneissa innokkaasti miettien, mitä
voisi myydä, ja mitä jättää, kun hänen miehensä setä, eversti Höeg,
astui sisään.

Tämä huomasi hämmästyksellä hänen punaiset poskensa ja vilkkautta
osoittavat kasvonsa ja huudahti tyytyväisenä:

"Huhu on luultavasti nyt niinkuin tavallisesti tehnyt hyttysestä
elefantin; se tiesi kertoa, että Villiamin omaisuus oli hävinnyt. Minä
riensin heti tänne tarjoomaan kaiken vallassani olevan avun, vaan minua
ilahuttaa, ettei sitä tarvitakaan."

"Oi, minä kiitän teitä sydämestäni; pikainen apu on kaksinkertainen
apu; vaan Jumalan avulla tulemme kyllä toimeen, vaikka huhussa kyllä on
perää."

Hän pyysi häntä istumaan ja selitti sitte suoraan mielen tilansa ja
tuumansa.

"Nyt te kyllä minua ymmärrätte, setä kulta, kun sanon, että tämä
onnettomuus, joksika maailma sitä kutsuu, tuntuu minusta
vapauttamiselta. Me vietimme niin mukavata, kiirutonta elämää,
jommoista ainoastaan vanhuksilla elämänsä ehtoolla hyvin käytetyn,
hyödyllisen elämän jälkeen on oikeus viettää. Me olisimme kyllä
voineet, ja meidän olisi epäilemättä täytynytkin itsellemme
velvollisuuksia määrätä, ei ainoastaan nauttia, vaan myöskin vaikuttaa;
vaan sitä me emme ymmärtäneet, ja meidän tulee kiittää Jumalaa, että
hän on armollisesti vienyt meidät pois tästä hyvästä elämästä -- joka
vähitellen olisi meitä köyhdyttänyt sekä hengellisesti että
ruumiillisesti -- että hän on pakoittanut meitä työhön, sillä työttä
lepo ei ole suloinen. -- On todellakin suuri helpoitus, että Villiam on
poissa; häntä olisi rasittanut nähdä vierasten käyvän tinkimässä meidän
tavaroistamme ja huoneiden vähitellen tyhjentyvän. Kun hän palajaa
takaisin, toivon kaikki jo olevan hyvässä järjestyksessä rakkaassa
Lindebackassamme. Ensimmäinen tekoni on oleva eron antaminen
palvelijalle ja piialle, niin, se tapahtuu jo tänä päivänä; minä voin
kernaasti maksaa kolmen kuukauden palkan ja ruokarahat; tämä on kun
pisara meressä verrattuna meidän kalliisen talouden hoitoomme."

Eversti katsoi ystävällisesti häneen; hän näytti hänestä niin hyvältä,
niin järkevältä, niin kauniilta; hän oikein toivotti mielessään onnea
Villiamille vaimon valitsemisessa, ja oli samassa niin sydämestään
iloinen, ettei hänen oma tyttärensä nykyisissä suhteissa ollut joutunut
hänen veljensä pojan vaimoksi.

"Teidän käytöksenne ja koko teidän ajatustapanne kunnioittavat teitä
suuressa määrässä, nuori ystäväni, teillä on jalo ja rohkea sielu, ja
minä olen katsova suureksi kunniaksi, jos saan olla teille turvana
Villiamin poisollessa."

Ja tuo ylpeä vanha upseeri tarttui kunnioittavasti pienen juutilaisen
papintyttären käteen ja suuteli sitä.

Kyökkipiika sai rahansa; hän oli hyvin äreä, kohotti nenäänsä korkealle
ja meni; palvelija taas, jolla ei ollut ollut niin paljon tilaisuutta
syrjästä ansaita, oli hyvin tyytyväinen saadakseen jonkun aikaa olla
omana herranaan.

Tuskin olivat he lähteneet ennenkuin pikku Inkeri hiipi kyökkiin, jonne
hän ennen ei ollut uskaltanut mennä; ja hän kurkisteli pöytien alle,
hyllyille, ruoka- ja höystetavarakaappeihin. Sepä oli hauskaa; nyt hän
sai hallita siellä. "Minä kyllä pidän huolta päivällisestä," sanoi hän
iloisena.

Mitä hän nyt valmistaisi? Löytyi paljo hyviä ja hienoja ruokalajeja,
vaan hän pudisti päätään kaikelle, Piti saada jotakin muuta, jotakin
uutta, joka oikein maistuisi. Hän tunsi ilmassa, mitä melkein piti
olla, ja sitte päätti hän valmistaa munamaitoa ynnä vehnäleipäkuutioita
sekä paistettua silliä ja potaatia.

Hän sai suuret kiitokset laitoksistaan; ei mikään voinut maistaa
paremmalta taikka tehdä parempaa vaikutusta.

Vähän väliä kävivät tuttavat vierailemassa, toiset todellisesta
ystävyydestä, useimmat uteliaisuudesta, nähdäksensä kuinka Margreta
vastaanotti tapauksen, ja nämä lausuivat teeskenneltyjä lohdutuksia,
antoivat epäkäytännöllisiä neuvoja ja tekivät sopimattomia kysymyksiä;
hyvin harvat tulivat muista syistä; he ajattelivat, että kun hänen
kuitenkin täytyi -- mikä heitä erittäin suretti -- myydä suuren joukon
kalleuksistaan, niin saattivat he yhtähyvin niitä ostaa; huonekalujen
kauppiaat tarjosivat niin hävyttömän vähän; sellaiset ihmiset käyttävät
aina tilaisuutta hyväkseen. Ja Margreta kiitteli heitä ystävällisesti,
vaan huomasi pian, että he tarjoilivat vielä vähemmin kuin huonekalujen
kauppiaat.

"Kuinka on mahdollista, että hän voi olla niin levollinen, niin
tyytyväinen? Hän mahtaa olla kevytmielinen tahi välinpitämätön,
tai..." ja äänet hiljennettiin ja sanoja kuiskailtiin petollisesta
konkurssista ja että he ainoastaan muodon vuoksi olivat omaisuutensa
kadottaneet.

Vaan eversti iski nyrkkinsä pöytään, temppu minkä hän, hienon maailman
mies, teki ainoastaan silloin, kun hän oli todellisesti suuttunut, ja
lausui äänellä, joka oli niin äreä kuin jos hän olisi komentanut
uppiniskaisia sotilaita:

"Margreta nauttii minun rajatonta kunnioitustani; nöyränä ja
tyytyväisenä mukaantuu hän onneensa ja on kiitollinen siitä, ettei hän
ole kadottanut mitään, jota rakastaa, vaan ainoastaan tyhjää korua ja
turhuutta, johon hänen sydämensä ei milloinkaan ole ollut
kiinnitettynä. Me, maailman lapset, emme varmaankaan -- ainakin tunnen
sen itsessäni -- voisi olla käytöksessämme hänen kaltaisiaan, vaan sitä
enemmän tulee meidän hänen käytöstään kunnioittaa. Mitä minuun tulee,
niin pidän sen minua kohtaan tehtynä loukkauksena, jos joku hänestä
lausuu pahaa sanaa."

Mutta nuori rouva järjesti kaikki levollisesti ja tarkasti,
ajattelematta mitä maailma tuomitsi. Kun kaikki rätingit olivat
maksetut -- höyste- ja lihakauppiaan rätingit olivat ihmeen suuret
eivätkä ensinkään todistaneet Fredrikan rehellisyyttä -- oli hänellä
vielä jäämäänkin melkoinen summa säästörahaksi, johon ei saanut koskea.

Toukokuun 10 päivänä tuli itse Olli häntä noutamaan. Olli nautti oikein
sydämestään iloitsevan; englantilaiset rahat, jotka vaan olivat tuoneet
onnettomuutta, olivat menneet; nyt pääsi Lindebacka jälleen kodin ja
olopaikan arvoon; hänen vaikutuksensa tuli hyödylliseksi ja
siunaukseksi. Ja hän läimäytti aika lailla piiskallaan ja katseli
ylpeydellä pientä kaunista ajopeliä, "rouva vainaan uusia vaunuja,"
jotka ostettiin Villiamin ristiäisiksi ja joiden edessä tuliset,
ruskeat hevoset korskuivat.

Margreta katseli ympärilleen tyhjissä huoneissa; hän katseli kartanoa
seistessään vaunujen luona; sitte ojensi hän kätensä everstille,
suuteli ystävällistä Paulinaa, ja he läksivät.

Pikku Inkeri istui Ollin vieressä; hän oli kuin lintu, joka oli päässyt
häkistään; hän haasteli, hän otti ohjakset Ollin käsistä itse
ajaakseen, eikä Olli suuttunut; näytti siltä kuin tuo ankara vanhus
olisi erittäin mieltynyt iloisen tytön seuraan.

Margreta oli ääneti ja mietteisin vajonneena; oikein iloinen hän ei
voinut olla ennenkuin hänellä taas oli Villiam kotona, ennenkuin hän
näki hänet onnellisena rauhallisessa kodissa, ennenkuin hän
kokemuksesta sai tietää, etteivät supistuneet elämän ehdot ja
mukavuuden puutteet liiaksi hänen mieltänsä painaisi.

Lindebackassa käännettiin kaikki mullin mallin, maalattiin ja pantiin
uudet seinäpaperit. Kauvan ei kestänytkään ennen kuin siitä tuli mitä
sievin pikku koti, niin hauska, niin kaunis, niin valoisa; hän ei
voinut miellyttävämpää ajatella; jos nyt vaan Villiamkin oli samaa
mieltä.

Vanha Olli oli kyllä vähän nyreissään noista monista muutoksista, vaan
itse asiassa oli hän vallan tyytyväinen; ainoastaan hänen omaa
huonettansa, hänen puutteellista, pimeätä, tyhjää huonettaan ei saanut
liikuttaa; vaan siitä huolimatta varusti Margreta hänelle pienen
puutarhaan päin antavan kamarin mukavine nojatuolineen,
kirjoituspöytineen, kaappineen ja oikein mukavine vuoteineen. "Niin voi
Olli oleskella, missä hän tahtoo," sanoi hän veitikkamaisesti, ja
pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin hän oleskeli siellä päivin ja
pian hän jäi sinne yöksikin.

Puutarhamaa kaivettiin; kauniita käytäviä ja kukkapenkereitä
valmistettiin; siihen työhön otti Inkeri innolla ja halulla
osaa. Eräänä päivänä kun hän iloisesti laulellen hääri nuorten
mansikka-istutusten kastelemisessa, syöksi kauhean suuri koira
hänen eteensä, ja kun hän pelästyneenä hyppäsi syrjään, seisoi hän
koiran isännän, nuoren metsävartijan edessä, joka kantoi suurta kalaa.
Tämä nosti hatun päästään, kumarsi syvään ja sanoi:

"Antakaa anteeksi, rouva, minä etsin Olli Hansonia; hän ei ollut
kamarissaan, sentähden luulin hänen olevan täällä; minä tahdoin vaan
jättää hänelle tämän hau'in."

"Minä en ole rouva, nimeni on neiti Aabye," vastasi hän
veitikkamaisesti, ja näytti siltä kuin nuori mies olisi tullut
iloiseksi saadessaan kuulla, ettei hän ollutkaan rouva. Tyttö saattoi
hänet kartanoon, jota vieras tuskin saattoi enää tunteakaan; sitte söi
hän aamiaista Ollin kanssa ja sai vihdoin itse rouvalta tietää, että
pikku neiti Aabye, poskikuopistaan ja iloisesta luonteestaan
huolimatta, oli tyttö, jonka sydän oli oikealla paikallaan, tyttö, joka
oli kestänyt koetuksensa.

Siitä hetkestä alkaen oli nuorella Lundilla vähän väliä asiaa
Lindebackaan; milloin tahtoi hän kysyä Ollilta neuvoa jossain asiassa,
milloin toi hän kalaa, metsäriistaa, vieläpä kukkiakin omasta
puutarhastaan. Sattui niin sopivasti, että hän sai puhella Inkerin
kanssa, ja hän kehoitti tyttöä käymään tervehtimässä hänen äitiään,
joka oli niin yksin.

Nuori tyttö katseli joka päivä kamarinsa ikkunasta metsävartian
asuntoon, jonka oven edustalla kasvoi kaksi pähkinäpuuta, ja hänen
mielensä teki mennä sinne, vaan rohkeutta siihen hänellä ei oikein
ollut. Hän näki vanhan äitin istuvan auringon paisteessa kehräämässä;
hän näytti niin ystävälliseltä ja lempeältä; Inkeri piti mielestään jo
hänestä, ja sitte huokasi hän ja ajatteli kaikenlaista.

Pappilan väki ajatteli myös usein nuoria naapureitaan; erittäin
kuvitteli hyvä rouva innokkaasti mielessään heidän kurjuuttaan, ja
usein vettyivät hänen silmänsä heitä ajatellessaan.

"Lorup kulta," sanoi hän eräänä päivänä miehelleen tarjotessaan hänelle
tarjooman riisipuuroa ynnä paksua kermaa, "minä menen heitä
tervehtimään; heidän tulisi kyllä tulla ensin tänne, mutta siitä en
väliä pidä. Auttaminen ja lohduttaminen on suurin iloni."

"Väliin voipi myös tulla sopimattomaan aikaan, Katriseni," muistutti
konsistorineuvos lyhyesti.

"Sinä olet kunnon mies, Lorup, vaan oikeata tunteellisuutta sinussa ei
ole."

Tämän lausuttuaan pyyhki rouva kyyneleen lihavalta poskeltaan ja otti
enemmän sokeria ja kermaa puuroonsa ajatellessaan pientä puhetta, jonka
aikoi pitää noille nuorille onnettomille ihmisille. Hän, näet, erittäin
mieluisasti saarnaili ja teki itse mielestään sen paljoa paremmin kuin
miehensä. Tämä oli yksi tuon hyvänluontoisen rouvan keppihevosia;
toinen, jota hän enemmän salaa ratsasti, oli lääkärinä oleminen.
Hänellä oli kokonainen apteeki, joka oli koko maailman käytettävänä;
siinä oli enemmän tai vähemmän viattomia aineita, niinkuin
vetoplaastaria, tanskan kuninkaan rohtoja, kuohupulveria, johanneksen
kukkateetä, tohtori Morrisonin pillereitä, revalenta arabica'a -- jonka
yhtäläisyyttä hernejauhojen kanssa hän ei milloinkaan tahtonut myöntää
-- ja jonkinlaista viheriäistä kummalliselta haisevaa nestettä, joka
oli yleinen apukeino tauteja vastaan yleensä, vaan koleraa vastaan
erittäin.

Pieni paksu rouva oli yhtä punainen kuin hänen hattunsa nauhat,
saapuessaan Lindebackaan, ja niin hengästynyt, että hänen täytyi levätä
tien vieressä olevalla penkillä. Siinä hän järjesti ajatuksiaan ja
muistutteli puhettaan.

Ei sovi kieltää, että rouva Lorup vähän hämmästyi nähdessään kauniin
tyytyväisen nuoren emännän noissa sievän siisteissä huoneissa, joihin
verrattuina hänen omansa jäivät aivan varjoon. Hänen kyyneleensä ja
lohdutuspuheensa piti säästää sopivampaan tilaisuuteen; tässä ei ollut
ensinkään syytä puhella maltillisuudesta, kärsivällisyydestä, siitä,
ettei tule kiinnittää sydäntään maallisiin asioihin; tässä ei ollut
mitään syytä tarjoomaan suojaansa, vaan kun rouva Lorup oli vähän
ennättänyt toipua, tuli hän aivan tyytyväiseksi ystävällisestä
vastaanotosta ja ajatellessaan sopivaa seuraelämää.

Nyt oli kaikki valmiina Villiamin vastaan otoksi -- kuinka pian hän
saapuisi? Viimeisessä kirjeessään, joka ilmoitti, ettei mitään saanut
pelastetuksi, kirjoitti hän: "minä tulen, kun minua vähimmin odotat."

Oli heidän hääpäivänsä; Margreta täytti kukkamaljat kukilla ja
pyökkipuun oksilla, ja koristeli itseään parhaan mukaan. Hänellä ei,
vastoin tavallisuutta, ollut rauhaa; hän ei voinut olla paikallaan
kymmentä minuutia.

Taivas oli niin sininen, niin selkeä, ei ainoatakaan pilven hattaraa
näkynyt, aallot loiskuivat niin viehättävästi; metsä oli äsken lehtiin
puhjennut, niin kaunis. Margreta astui polkua pienelle mäelle, josta
voi nähdä maantielle. Hän saapuu aivan varmaan tänään!

Hän ikävöi häntä niin sydämestään, ja kuitenkin hän pelkäsi saavansa
nähdä hänet alakuloisena ja masennettuna, pelkäsi, ettei hän voisi
häntä lohduttaa.

Kas, tuolla näkyy tomupilvi kaukana, hyvin kaukana! Minkä vuoksi se
panee hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, kuin tahtoisi se rinnan
särkeä? Voihan se olla mitä hyvänsä, vaan Margreta ei ajatellut eri
mahdollisuuksia; hän riensi yli kenttien maantielle. Ne olivat
postivaunut; yksi mies istui niissä, se oli hän, se oli luonnollista,
hän tiesi sen. Mies hyppäsi alas vaunuista, ja hän lepäsi miehensä
sylissä.

"Jumalan kiitos, että taas olet täällä!"

Margreta katsoi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen
sielussaan. Villiam näytti erinomaisen iloiselta, vaan muuttuneelta;
hän oli Margretan mielestä tullut pitemmäksi; hänen katseessaan loisti
voimaa, hänen hymyssään miehuullista vakavuutta, hänen käsivartensa
lepäsi hellästi ja ikäänkuin suojelevana vaimonsa vyötäisillä.

"Tänään vuoksi sitte, Margreta! Ei, älä luule, että sitä päivää
surumielisyydellä muistelen; tämä päivä tuntuu mielestäni vielä
suloisemmalta; minun rakkauteni on myös jalostunut; se on tullut
vakavammaksi, syvemmäksi, todellisemmaksi."

Margreta tarttui hänen käsivarteensa; hän oli niin kiitollinen
Jumalalle, niin nöyrä, ja kuitenkin niin ylpeä hänestä.

Kun he astuivat pappilan puutarhan ohi, seisoi rouva Lorup siellä ja
nyökäytti heille päätään ja viittoi heille käsimuiskuja. Nuori
metsävartija, joka tuli Lindebackasta, jonne hän oli vienyt kaloja,
nosti hatun päästään hymyillen ikäänkuin olisi iloinnut Margretan
onnesta.

"Mutta, Margreta," huudahti Villiam, "onhan täällä aivan niinkuin oli
kotona sinun vanhempiesi luona: kaikki katsovat sinuun, ikäänkuin
oikein sinua rakastaisivat."

Hän saattoi miehensä puutarhan läpi sisään; hänen hämmästyksensä oli
sekä naurettava että liikuttava.

"Armas ystäväni, voin tuskin uskoa silmiäni; olethan tehnyt ihmeitä; ja
minä, joka olin varustaunut pitämään kaikki hyvänä sellaisena kun ne
olivat; onhan täällä niin erinomaisen kaunista, kauniimpaa kuin mitä
meillä ennen oli, niin kaunista, jommoiseksi ainoastaan sinun
rakkaudesta rikas sydämesi sen voi tehdä."

Sitte pudisti hän Ollin kättä ja sanoi tahtovansa, että Olli tahtoisi
hänelle perin pohjin opettaa maanviljelystä; hymyilevä Inkeri katsoi
häneen kummastellen.

"Eihän tuo ole Inkeri! Noita kasvoja en tunne enää! Eihän sillä pikku
tytöllä, joka tahtoi meidät jättää ja palata kotiinsa, ollut tuollaiset
kasvot."

Kaikki nauroivat. Sitte juotiin kahvia, ja kaikki oli niin miellyttävää
ja maistui Villiamista niin oivalliselta.

"Tämän vehnäsen olet itse leiponut, Greeta; minä tunnen sen niin hyvin
pappilan ajoilta; Sohvin tekemät eivät oli läheskään niin hyviä. Sinä
näytät kummastuneelta, mutta sen minä voin paraiten arvostella; minä
tulen suoraa tietä sieltä ja tuon mukanani lämpimät terveiset niiltä,
jotka ovat sinulle rakkaat. Isäsi on kelpo mies; me ymmärrämme
toisiamme, ja minä rohkenen sanoa, että me olemme tosi ystäviä. Äiti ei
oikein voi sitä minulle anteeksi antaa, että omaisuuteni joutui
häviöön; hän viittaili siihen, että minun olisi pitänyt kiinnittää
rahat maatiluksiin täällä kotimaassa. 'Kyllä maalla viisaita löytyy,
kun merellä vahinko tapahtuu' -- eikö niin, vai mitä sinä arvelet?"

"Niin luulen minäkin. Vaan omaa huonettasi et vielä ole nähnyt,
Villiam."

Hän saattoi hänet hänen kauniisen, varjokkaasen kamariinsa.

"Täällä on sanomattoman hauskaa, Margreta; tässä on tuntuva oikein
hauskalta istua ja tehdä työtä. Sinä katsot minuun, oma vaimoni --
niin, minä olen kyllä ennen ollut laiskuri ihminen, vaan Jumalan avulla
on nyt muutos tapahtuva. Muistatko mitä isäsi sanoi: 'Itsenäisen miehen
tulee luottamatta perittyihin rikkauksiin voida elättää itsensä ja
omaisensa.' Sen voin tehdä! Oi jos tietäisit, kuinka se ajatus tekee
minut onnelliseksi; me voimme tulla toimeen, vaikkapa ilman
Lindebackaakin, tätä isoäitini perintöä. -- Istu tänne viereeni,
Margreta, niin saat kuulla. Jo aivan nuorena tunsin, synnyltäni
englantilaisena ja tanskalaisena, tarpeen isäini kielelle kääntää, mitä
minua Englannin kirjallisuudessa ihastutti; niin, minä alotinkin sitä
tekemään, vaan olin liian epävakava työtä päättääkseni; nämä kokeet
olen minä nyt näyttänyt eräälle kirjakauppiaalle, jonka mielestä ne
olivat hyvät ja joka jätti minulle enemmän töitä ja lupasi minulle
kestävää tointa. Se on Jumalan siunaus, Greeta, ei ainoastaan sen
lisäyksen tähden, joka siitä meidän tuloillemme syntyy, vaan myös ja
vielä enemmän sen terveellisen vaikutuksen tähden, minkä se on minun
mielentilaani tekevä; ja se tuntuu minusta samassa lahjana äiti
vainajaltani -- hänen kauttansahan minä niin täydellisesti olen
englannin kieltä oppinut. -- Sinun ei tarvitse miestäsi hävetä,
Margreta; hän voi sen kuorman kantaa, mikä hänelle on määrätty. Sinä et
myöskään häntä häpeä, päin vastoin -- minä luen pienen lumoavan vaimoni
välkkyvästä silmästä ja hänen loistavasta hymyilystään, että hän
miehestään ylpeilee."

       *       *       *       *       *

Oli vanhan vuoden viimeinen ilta, ilta, joka on merkillisen juhlallinen
kaikille niille, jotka aatoksiinsa johdattavat menneet päivät.

Lindebackan salissa olivat punaset ikkunaverhot ikkunain eteen
levitetyt; tuli räiskyi ja leimusi niin hauskasti ja iloisesti
tulisijassa; Margreta makasi sohvalla, vähän kalpeana, vaan
onnellisena; kehto seisoi aivan lähellä häntä, ja hän katseli
pienokaista uinailevaa poikaa, ja hän katsoi mieheensä, joka aatoksiin
vajonneena seisoi sen äärellä.

"Niin, Margreta, me tahdomme kiittää Herraa tästä vuodesta; kaikki,
minkä se on mukanaan tuonut, on hyvää. Se on minulle opettanut, mikä
siunaus minulla on sinun puhtaassa sydämessäsi, sinun rikkaassa
rakkaudessasi; se on opettanut minulle elämän totuutta, vaan samassa
elämän arvoa; nyt on minulla yhtä vaikeata saada aikaa riittämään kuin
minulla ennen oli saada sitä kulumaan; se on lahjoittanut meille tämän
aarteen, pienen poikasemme, jota toden totta emme tule heittiöksi
kasvattamaan. Kaiken tämän on vuosi meille antanut, vaimoni, ja se on
vienyt meidät lähemmäksi Jumalaa; toivokaamme, että voimme sanoa samaa
vuoden päästä; toivokaamme, että voimme tuntea tulleemme paremmiksi,
silloin olemme myös onnellisemmat, jos se on mahdollista."

Ja Margreta kääri käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja ajatteli: "se
ei ole mahdollista."

Mutta palvelusväellä oli hauskaa. Vanha Olli tuli mitä iloisimmalla
tuulella ja kantoi sylissään punssimaljaa, ja kaikkein mielestä se
lemusi niin hyvältä. Olli täytti lasit ja esitti herrasväen maljan; se
tyhjennettiin riemulla. He hurrasivat ja toivottivat onnellista uutta
vuotta, niin että kuului pitkät matkat.

Vaan Inkeri, missä hän oli?

Niin, jos tahdot hänet nähdä, niin saat astua routaista polkua myöten,
joka narisee jalkaisi alla; välkkyvät tähdet kyllä osottavat sinulle
tietä metsävartijan pieneen taloon. Suljettujen luukkujen kautta
tunkeuu esiin pieni kapea valojuova lumelle. Siellä sisällä on pikku
Inkeri.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Naapurimme; Margreta - Kaksi kertomusta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home