Title: Viimeinen Algonquini
Author: Lilla, Felix, 1842-1905
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viimeinen Algonquini" ***


VIIMEINEN ALGONQUINI

Kertomus

Kirj.

FELIX LILLA


Suomennos.



Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1882.



I.


Vuonna 1680 ilmestyi pyrstötähti taivaalle, herättäen pelkoa ja
kauhistusta kaikissa maakunnissa, mihin vaan sivistyksen valo ei vielä
ollut tunkeunut. Niinpä Delawaren ja Hudsonin rannoillakin aina
Ontarioon ja Champlain-järveen saakka Mohawkien, Irokesien ja Huronien
heimokunnissa. Nämät Indianit kokoutuivat suurin joukoin kuuntelemaan
pappiensa innostuneita puheita, jotka julistivat Manitoun, suuren
hengen, taivaan tulikirjaimilla ilmoittavan heille tahtonsa. Nyt oli
muka aika tullut karkoittaa valkoiset valtaajat maasta, valtaajat,
jotka olivat konnantapaisesti muutamilla rommitynnyreillä, huonoilla
villapeitteillä ja muilla senkaltaisilla repaleilla viekoitelleet
punaihosilta miehiltä heidän parhaat maansa ja metsänsä. Manitoun vihan
uhalla vaativat papit hävityssotaa Delawaren ja Hudsonin seuduilla
majailevia untisasukkaita vastaan.

Tässä laveassa maassa, joka nyt on uuden maailman mitä taajemmin
kansoitettuja, rikkaimpia ja teollisimpia seutuja, oli silloin sangen
vähän asukkaita. Satojen peninkulmain alat oli hiljaista, jylhää metsää
vaan, jonka sydänmaissa oleskeli lukuisasti karhuja ja susia, ja
majavat rakentelivat jokien rannoille ihmeteltäviä pesiänsä. Missä
nykyään ohrapellot aaltoilevat, tehtaiden suuret piipuntorvet savuavat,
komeat linnat ja maatalot matkustajaa viehättävät, rautatien junat
kiitävät ristiin rastiin, siellä seurasi indiani kaksisataa vuotta
sitten ja vielä paljoa myöhemminkin petoeläinten jälkiä tahi kuljeskeli
sotakulkuaan voittaaksensa saalista, vihollistensa päänahkoja.

Uudistalot, kaukana toisistaan jokien varsilla, olivat aina vahvojen
varustuksien ympäröimiä; mutta sittenkin oli niille uhkaavain
päällekarkausten vaara alati tarjona. Alinomaisessa sodassa elivät
nuoren Amerikan perustajat, nämät rautaiset miehet, jotka, osaksi
sorretun uskonsa tähden, osaksi valtiollisen vapauden toivossa, jota
eivät saaneet vanhassa Europassa nauttia, osaksi seikkailuhalusta,
olivat kirveineen aseineen tunkeuneet syviin metsiin ja laskeneet sinne
suuren amerikkalaisen vapaavallan ensimmäisen perustuskiven. Sillä
vapaat tunsivat he olevansa, vaikka he aina edelleen kuuluivat
europpalaisen ruhtinaan vallan alle. Ensin oli sinne muuttanut
ruotsalaisia, Kustaa Aadolfin urhoollisia sotureita, jotka Saksanmaan
tappelutantereilla olivat taistelleet kolmekymmen-vuotisessa sodassa,
sitten hollantilaisia ja viimein englantilaisia, jotka ajan kuluessa
riistivät itsellensä vallan, muuttivat Manhattan maalle rakennetun
kaupungin, New-Amsterdamin nimen New-Yorkiksi, Yorkin herttuan
kunniaksi, ja nimittivät koko tämän äärettömän suuren maan Uudeksi
Englanniksi.

Muutaman peninkulman päässä Hudsoniin juoksevan Mohawk-joen suusta oli
kauniissa laaksossa hollantilaisen Joost van Bombelerin uudistalo.
Siinä asui noin neljäkymmentä henkeä, nimittäin: van Bombeler itse,
hänen vaimonsa, tyttärensä Gesina ja kaksi poikaa Adrian ja Cornelius,
kuusi muuta perhettä ja muutamia valkoisia ja mustia palvelijoita.
Viime mainitut olivat orjia, vaan kun heitä hyvin kohdeltiin, olivat he
uutterat työssään ja uskolliset. Ruotsalaiset ja englantilaiset
uudisasukkaat olivat tavallisesti jotenkin varattomia, jota vastoin
hollantilaiset olivat ylimalkaan lähteneet kotimaastansa melkoisen
varakkaina ja sen vuoksi olivatkin heidän uudistalonsa enimmiten
paremmassa kunnossa kuin muitten. He eivät mielellään luopuneet
kotimaisista tavoistaan, ja niinmuodoin toivat he mukanansa joukon
huonekaluja ja ylellisyystavaroita, joita paitsi he eivät luulleet
taitavansa tulla toimeen. Yksin tiiliäkin tuottivat he huoneitansa
varten Hollannista ja kuljettivat niitä suurella vaivalla ja
kustannuksella jokia myöten, ikäänkuin ei Amerikassa olisi ollut
rakennus-aineita yltäkyllin. Weltewredenin uudistalossa Hudsonin
rannalla olivatkin päähuoneet rakennetut täänkaltaisista pienistä
keltaisista tiileistä, jotka olivat kotoisin hollantilaisista tehtaista
valtameren toiselta puolen.

Vara-aitat ja ladot sitä vastoin olivat puisia, mutta nekin niin
huolellisesti rakennetut, että olivat paljoa sievemmän näköisiä kuin
metsäkorven muitten uudisasukkaitten karkeasti ja rumasti rakennetut
puulinnoitukset, joiden omistajat eivät pitäneet väliä alankomaalaisten
sievyyden ja siisteyden halusta. Korkea paalutus ympäröi pientä asuntoa
ja paalutuksen ulkopuolella leveine runsaskasvuisine maissi- a
riisivainioineen, sekä vehreine mehukkaine luhtaniittyineen, joista
iloinen karja sai ruohonsa, näytti tämä suloiselta ja rauhalliselta
tienoolta keskellä äärettömän laveaa aarniometsää, jossa piileskeli
niin salaisen kauhistavia ja hirmuisia vaaroja.

Iltapuoleen kauniina syyspäivänä istui Mynheeer van Bombeler
leveähaaraisen omenapuun alla oven edessä, rauhassa polttaen piippuaan,
joutilaana, arvokkaana päämiehenä tarkasti katsellen miten
uudisasukkaat ahkeroiden leikkasivat runsasta vuodentuloa ja korjasivat
sitä latoihin. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, suuri ja
voimakas. Hänen verevän-punaisista kasvoistaan oli parta aina kokonaan
ajettu. Ruskea valetukka peitti hänen päänsä, ja sen päällä oli
hänellä vielä musta samettilakki. Hänen muu pukunsa oli samanlainen
kuin Amsterdamin tahi Haarlemin porvareitten, kun he ovat luopuneet
töistänsä ja toimistansa ja joutilaina vaan enää katselevat maailman
menoa.

Näin istui hän hetken ääneti puhallellen savukiehkuroita
merenvahapiipustansa, kunnes huomasi paalutuksen portista astuvan
sisään nuoren miehen, joka nopein askelein lähestyi häntä. Tulija oli
kaunis ruskeakähäräinen, kirkaskatseinen, sinisilmäinen ja älykkään
näköinen nuorukainen, nimeltä Gisbert van Delft. Ollen herra van
Bambelerin kaukainen sukulainen toivoi hän, vaikka olikin köyhä,
voittavansa ihanan Gesinan käden. Hän palasi juuri metsästys-retkeltä,
jonka heti huomasi hänen saaliistansa, muutamista ammutuista
linnuista ja oravista, jotka riippuivat hänen vyöllänsä ja pyssynsä
hihnalla. Pitkästä matkastansa näytti hän uupuneelta.

"Herra Gisbert!" lausui vanha herra ystävällisesti moittien ja
pilkallisesti tarkastellen saalista, "eipä todellakaan maksanut vaivaa
muutamien linturaukkojen ja oravien tähden viipyä poissa kolmea päivää,
nyt kun jok'ainoaa kättä tarvitaan elon-leikkuuseen."

"Pelkäänpä, enoni", vastasi nuori mies hätäisesti, "että pian tarvitaan
joka kättä hirmuisempaan työhön. Nämät pienet elävät ammuin vasta
palatessani. Minun saaliini on tärkeä, vaikka paha uutinen."

"Ja mikä se olisi?"

"Meitä uhkaa vaara. Indianit tuumivat päällekarkausta. He kokoontuvat
Georg-järven rannoille ja aikovat suurissa joukoissa ahdistaa
uudistaloja Hudsonin..."

"Joutavia! se on vaan tavallista lorua. Elämmehän me sovinnossa
Mohawkien ja heidän naapuriheimojensa kanssa. Vasta neljä viikkoa
sitten olivat muutamat heidän päämiehistänsä luonamme tavallisia
lahjojamme ottamassa. Osoittivathan he silloin vaan ystävyyttä."

"Ei, ei", huudahti Gisbert innokkaasti, "Se oli vaan indianein
kavaluutta, he olivat vakoojia. Pyrstötähti, joka öisin loistaa
taivaalla, on saattanut punaihoiset raivoon. Heidän pappinsa ennustavat
kuolemaa uudisasukkaille ja tämä on Manitoun käskystä tapahtuva
yht'aikaa kaikille, sillä 'suurta henkeä' uskovat he ja luulevat hänen
antavan pyrstötähden loistaa tulisoittona, murhamerkkinä taivaalla.
Tämä kaikki on valitettavasti aivan varma. Minä kävin englantilaisissa
uudistaloinsa koskien ylipuolella, ja siellä on heillä siitä varma
tieto. Yksi metsämiehistä oli joutunut indianein käsiin; heidän
aikomuksensa oli ollut tappaa hänet kidutuspaalussa. Kaikeksi onneksi
pääsi uhri karkuun, urkittuansa tiedon punaihoisten sota-aikomuksista."

Tätä kertomusta kuullessansa antoi vanha van Bombeler piippunsa sammua
ja hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin.

"Eipä todellakaan", lausui hän kotvasen aikaa mietittyään,
"kaikkivaltias Jumala erityisittä syittä anna kirkkaan merkin loistaa
taivaalla. Sota, rutto ja nälkä ovat sitä ennen aina seuranneet, samapa
täällä erämaassakin saattaa tapahtua. Meidän täytyy siis täst'edes olla
kahta vertaa enemmän varoillamme. Kiitän sinua innostasi, Gisbert."

"Onko Gesina jo palannut Albanysta?" kysyi nuori mies levotonna.

"Ei", vastasi vaan vanha herra, "minä odotan häntä vasta huomenna. Minä
lähetin Adrianin, ja Corneliuksen häntä noutamaan ja samalla myöskin
tuomaan ruokavaroja: viinaa, riisiä, sokuria, kahvia, suolaa ja
tupakkaa."

"Ellei heille vaan jokin turmio ole tapahtunut. Indianit kuljeskelevat
joukottain Hudsonin tienoilla, ja että heillä on pahoja aikeita
mielessään meitä kohtaan, se ei enää ole mitään salaisuus."

"Niin, niin, mutta ovathan hänen molemmat veljensä hänen kanssaan.
Cornelius ja Adrian kyllä tietävät miten he vaaratta pääsevät tämän
lyhyen matkan Albanysta kotiin."

"Te ette näy tuntevan Indianein aikeita, heidän rynnäkkönsä saattaa
tapahtua jo näinä päivinä. Paitsi sitä pitävät he jokea tarkasti
silmällä. Englantilaiset uudisasukkaat ovat maata myöten lähettäneet
sanan Albanyyn toimittamaan sotaväkeä kaukaisempien uudistalojen
puolustukseksi. Nyt on mahdollista, että punaihoiset ovat saaneet tämän
lähettilään käsiinsä. Ehkä olisi parasta, eno, ryhtyä mitä suurempiin
varotoimiin, ja pitää miehet aseissa ja karja paalutuksen sisäpuolella.
Minä lähden pienimmällä venheellä yön hiljaisuudessa, pimeyden peitossa
Albanyyn ilmoittamaan sotapäällikölle asian laidan ja pyytämään häneltä
muutamia sotamiehiä avuksemme. Ennen kolmannen päivän koittoa toivon
palajavani Corneliuksen ja Adrianin kanssa. Gesinan sitä vastoin olisi
paras viipyä Albanyssa sukulaistensa luona, koska hän siellä kaikin
puolin olisi paremmassa turvassa."

Tämän keskustelun jälkeen menivät molemmat huoneesen, missä rouva
suuresti peljästyi kuullessansa uhkaavasta vaarasta. Hänenkin
mielestänsä oli parasta, että tyttö asiain näin ollessa viipyisi
Albanyssa, ja nyt päätettiin siis, että nuorukainen lähtisi yön tultua
venheellä matkaan. Vanha herra kutsui muutamia vanhempia uudisasukkaita
keskustelemaan, mitenkä asunnoita vahvimmalla tavalla varustettaisiin.
Sillä aikaa virkisti Gisbert voimiaan syönnillä ja juonnilla ja vei
aseensa venheesen. Yön pimeydessä, kun pyrstötähti pitkine, pään
kohdalta aina taivaanrannalle ulottuvine häntineen, näkyi taivaalla,
lykkäsi hän venheen rannasta ja alkoi nopeasti kulkea jokea myöten,
vanhaa (silloin vielä kuitenkin uutta) hollantilaista Albanya kohti.



II.


Sydänyön aikana saapui Gisbert Mohawk-joen suuhun, jonka ohitse hänen
oli kulkeminen päästäksensä matkansa perille. Yö oli pimeä, ainoastaan
pyrstötähti levitti, jokeen kuvastuen, vaaleaa epäselvää valoansa.
Miten parhaiten taisi, vältti nuori mies keski jokea ohjaten venheensä
rantaa myöten, pysyäkseen siten korkeitten metsäisten kukkulain
varjossa. Tarkasti katseli hänen erämaan ilmauksiin tottunut silmänsä
ympärilleen, eikä ainoakaan metsäkorven ääni jäänyt häneltä
huomaamatta. Hänen vaatteesen kääritty melansa sukelsi äänettä veteen,
ja taitavan perämiehen vakavuudella ohjasi hän veneen tahtonsa mukaan.
Pyssy oli hänellä vieressänsä laukaisukunnossa; sen kuula osasi melkein
aina tarkoitettuun pilkkuun, sillä Gisbert oli paras ampuja koko
uudisasutuksessa.

Paljaat, korkeat kalliot kohoavat jyrkästi ylöspäin Mohawk-joen suussa
ja niiden välitse virtaa vesi eteenpäin. Nuoren miehen silmät
katselivat tarkasti kallioitten huippuja, missä hän äkkiä näki
peloittavan näön: suurenmoinen voimakas indiani, varustettu joutsella,
nuolilla ja kiiltävällä tapparalla kohosi kohoamistaan pimeydestä,
selvästi näkyen vaaleassa kuutamossa. Hänen päässään liehui kotkan
sulka, varmana merkkinä siitä että hän oli sotaretkellä.

Indiani oli jo silminnähtävästi huomannut yksinäisen venheen.

Gisbert tarttui pyssyynsä virittäen hanan.

Mutta samassa kuului kalliolta huuto, joka täytti hänet ilolla.
Algonquinien, uudisasukkaitten kanssa aina sovinnossa elävän pienen
indiani-heimon sotahuuto kaikui kimakasti hänen korviinsa ja äänestä
tunsi Gisbert yhden indianilaisista ystävistään: Unkaan Algonquinien
päällikön pojan, jonka hän usein oli tavannut metsästysretkillänsä.

Nopeasti souti hän rannalle odottaen kalliolta alas astuvaa indiania.
Hetken perästä hyppäsi punaihoinen soturi venheesen, ja nuori perämies
huomasi nyt, mitenkä ystävän silmät, jotka tavallisesti osoittivat
lempeyttä ja ystävällisyyttä, nyt olivat muuttuneet, miten ne
säihkyivät tuimaa uskaliaisuutta, milt'ei pirullista raivoa.

"Mitä teet valkoinen veljeni näin myöhään joella", kysyi indiani
englannin kieltä murtaen. "Tiedäthän että näin antaudut suuriin
vaaroihin."

"Sen tiedän", vastasi Gisbert. "Juuri estääkseni sitä vaaraa, jonka
taivaan loistava tähti on meille tuottanut, riennän Albanyyn
varoittamaan päällikköä ja pyytämään häneltä valkoisia sotureita
avuksemme. Luulevatko Algonquinitkin suuren hengen asettaneen tämän
valon taivaalle punaihoisille miehille merkiksi, että heidän muka on
hävittäminen valkoiset uudisasukkaat?"

"Eivät", vastasi Unkas. "Algonquinit pitävät liittonsa eikä heillä ole
mielessään mitään pahoja aikeita valkoisia kohtaan."

"Mutta, punainen veljeni, huomaanhan sinun kuitenkin olevan
sotaretkellä?"

"Niin olenkin, vaan ainoastaan Mohawk-heimokuntaa vastaan."

"Taidamme siis pitää Algonquinit ystävinämme."

"Minä olen viimeinen Algonquini", vastasi indiani hiljaa. "Mohawkit
ovat surmanneet kaikki muut suvustani, sentähden että me viime
keskustelussa Georg-järvellä kielsimme yhtymästä murhahankkeesen
valkoisia vastaan. Yöllä syöksivät he meidän wigwameihimme
(majoihimme), heitä oli kymmenen yhtä vastaan ja he murhasivat
armahtamatta ukot, miehet, lapset ja vaimot. Minä heistä tapoin
seitsemän ja pääsin heidän kynsistään. Nyt olen sotaretkellä. Elämäni
ainoa toivo on enää saada niin monta Mohawkia murhatuksi, että taidan
sanoa: Nyt on heille Algonquinien puolesta kostettu."

"Tämä on hirveätä!" huusi nuori mies kauhistuen. "Kuljeskelevatko
Mohawkit jo uudisasuntojen ympärillä?"

"Yhdeksän heistä lähti tuskin tunti sitten suuressa venheessä
Hohawk-jokea myöten."

"Ja sinä Unkas, seuraat varmaankin heidän jälkiänsä? Aiotko yksin
taistella koko joukon kanssa?"

"Heillä on venheessä kaksi viina-astiaa, jotka he ryöstivät noilta
molemmilta valkoisilta miehiltä."

"Miltä valkoisilta miehiltä?"

"Kahdelta Weltewredenin uudistalon mieheltä, mistä sinäkin olet
kotoisin."

"Suuri Jumala!" huusi Gisbert kauhistuen. "Oliko valkoinen nainenkin
heidän seurassansa?"

"Oli."

"Se on Gesina! oi", ähkäsi nuorukainen kädet kasvoihin likistettyinä.
"Hän on enoni van Bombelerin tytär ja oli veljineen palausmatkalla
Albanysta kotiin."

"Sinä olet oikeassa, valkoinen veljeni."

"Tiedätkö, onko hän vielä elossa?"

"Kultakutrinen lilja on elossa ja makaa sidottuna venheessä
viina-astioitten vieressä."

"Jumalan kiitos, siis on hänen pelastuksensa vielä mahdollinen! Entä
hänen veljensä?"

"Tahdon näyttää sinulle missä he ovat", kuiskasi indiani tarttuen
melaan ja ohjasi venheen toista suuntaa. Kymmenen minutin perästä
saapuivat he paljasten kallioitten ympäröimään soukkaan lahdelmaan,
jonka rannalla matalaa pensastoa runsaasti kasvoi. Unkas hyppäsi maalle
ja hänen kumppalinsa seurasi häntä. Astuttuaan tuskin kaksikymmentä
askelta, siirsi indiani taajan pensaan syrjään, ja Gisbert näki nyt
kauhistuksekseen molempien serkkujensa ruumiit verissänsä, nuolien
lävistäminä, päälaet punaisina hiuksien asemasta, jotka niiltä oli
nahkoineen pois riistetyt.

"Etkö halua kostaa heille?" kysyi indiani. "Jos tahdot seurata minua
sotaretkelläni, niin tapamme kaikki yhdeksän Mohawkia ja pelastamme
valkoisen liljan ennen päivänlaskua."

"Siihen olen valmis", kuiskasi nuorukainen surumielin. "Oh kuinka
syvästi tämä koskeekaan heidän kurjiin vanhempiinsa! Mutta voimmeko
yksinämme toimittaa tämän kostotyön? Eikö olisi parempi viedä ensin
ruumiit uudisasuntoon ja sitten vasta ajaa vihollisiamme takaa, kun
meitä on useampia."

"Siinä kuluu vaan liian paljon aikaa", vastasi indiani. "Ruumiit ovat
tässä hyvässä kätkössä, siihen asti, kunnes voimme viedä ne
Weltewrdeniin. Minä tunnen Mohawkit, he eivät kuljeta varastettua
viinaansa aivan kauas. Hyökätkäämme heidän päällensä kun kaikki ovat
ehtineet tulla juovuksiin. Minun tapparani kyllä on tekevä hiljaista
työtä; sinä, valkoinen veljeni, saat kultakähäräisen liljan, minä
kaikki päänahat."

"Rientäkäämme sitten."

He astuivat venheesen ja Unkas tarttui melaan, että Gisbert saisi
levähtää.

"Etkö voinut auttaa sukulaisiani?" kysyi viimemainittu.

"Minä hiivin Mohawkien jäljissä", vastasi indiani, "vaan saavuin
paikalle vasta sitten, kun murhatyö jo oli tehty. Minä seurasin
venhettä rantaa myöten, vaan minun täytyi pian kallioitten ylikäyvän
vaivaloisen tien tähden jäädä heidän jälkeensä. Mutta tiesinhän minä
kuitenkin, ett'eivät heidän päänahkansa pääsisi kynsistäni, sillä minä
kuulin aivan selvästi murhaajitten meluavan ilosta, kun huomasivat
tuliveden."

Nyt saapui pieni venhe molempine matkustajineen Mohawk-joen suuhun.
Kaksi tuntia seurasivat he niitä uusia purjehdusvesiä myöten murhaajien
kulkua. Vihdoin kuiskasi Unkas melkein kuulumattomasti "vaiti". Hän
nosti hiljaa melansa ja laski venheen rannalle.

Gisbert ymmärsi nyt kohta oltavan tarkoituksen perillä, ja hänen
sydämensä sykki kovasti, sillä hän muisteli rakastettua Gesinaansa,
jonka asema todellakin oli kauhea.

Indiani kallisti korvansa maahan ja kuuli kaukaisen epäselvän melun.
Sitten veti hän tapparansa vyöltään, viittasi kumppaniaan itseänsä
seuraamaan ja hiipi ääneti pensaitten välitse.

Kuljettuaan neljännestunnin kuulivat he molemmat selvästi Mohawkien
juomametelin ja näkivät liehuvan leirivalkean. Yhä likemmäksi hiipivät
he, kunnes he tuskin neljänkymmenen askeleen päässä juomaseurasta
laskeutuivat maahan senkaltaiseen paikkan, mistä he täydellisesti
taisivat nähdä vihollisen leirin kokonaan.

Hohawkit olivat rikkoneet pohjan yhdestä viina-astiasta ja laskeneet
sen valkean viereen ja kaikki yhdeksän ammensivat nyt turmelevaa
juotavaa häränsarviinsa, joita he sitten riemuiten ja meluten
tyhjensivät. He olivat jo kovin päihtyneinä, eivätkä edes huolineet
asettaa vahtia, joka varoittaisi heitä vaaran lähestyessä. Venhe oli
rannalla puuhun sidottuna, mutta Gisbert ei taitanut nähdä, oliko
Gesina siinä vai ei.

Tuska ja levottomuus rakastetun tähden kiduttivat nuorta miestä, tehden
hänet melkein mielettömäksi. Hän esitteli hiljaa kumppanillensa, että
he hiipisivät venheen luo pelastamaan nuorta neitoa. Mutta Unkas ei
sitä pitänyt edullisena. Hän vaan kehoitti Gisbertiä malttamaan
mieltänsä, vakuuttaen, ett'ei enää kauan viipyisi, ennenkuin viina oli
Mohawkit voittanut ja niin muodoin täydellisesti saattanut heidät
heidän käsiinsä.

Hän olikin oikeatta. Indiani toisensa perästä kompastui puolen tunnin
kuluessa maahan, siksi että viimein yksi ainoa -- jättiläisen kokoinen
vanha soturi -- enää jäi istumaan viina-astian viereen. Hän joi
lakkaamatta, iloisesti ulvoen sortuneella äänellään katkonaisia
kappaleita indianilaisesta sotalaulusta.

"Nyt on aika otollinen!" kuiskasi Unkas. "Seuraa minua veljeni!"

Noin kahdenkymmenen askelen päähän lähestyivät he valkeata. Silloin
jännitti Algonquini jousensa, laski sille nuolen ja laukasi.

Mohawk-sotilas huokasi kerran, pudotti häränsarvisen pikarinsa tuleen
ja lankesi itsekin pää edellä liekkiin. Nuoli oli lävistänyt hänen
sydämensä.

Viipymättä riensi nyt Unkas leiripaikkaan. Hurja, pirullinen kostonhalu
loisti hänen kasvoistansa, kun hän lyödä sivalsi kiiltävällä
tapparallansa oikealle ja vasemmalle, joka iskulla voittaen Mohawkin
päänahan. Yksi päihtyneistä Indianeista koetti nousta ja rientää
pakoon, mutta laukaus Gilbertin pyssystä teki heti hänen aikomuksensa
tyhjäksi. Kaikista muista piti Unkas yksinään huolen. Gisbert jätti nyt
liittolaisensa yksin toimittamaan kostotyötään ja riensi veneen luo,
josta hän löysi Gesina van Bombelerin, kädet, jalat sidottuina, kapula
kauniissa suussansa, tainnoksissa makaamasta. Nopeasti avasi Gisbert
lemmittynsä siteet, valeli hänen otsaansa vedellä ja sai hänet siten
tointumaan. Alussa ei tyttö muistanut mitä hänelle oli tapahtunut,
mutta tultuansa selville hirveästä asemastaan itki hän katkerasti
muistaessaan veljiensä kauhean kuoleman.

Unkas lähestyi, verinen tappara kädessä. Hänen vyöllänsä riippui
yhdeksän veristä päänahkaa. Tästä kauheasta näöstä pelästyen huudahti
Gesina, sillä hän luuli uuden vihollisen lähestyvän, vaan Gisbert
rauhoitti häntä heti kertomalla, kuinka paljon kiitollisuutta he olivat
tälle Algonquinille velkaa.

Nyt lähtivät he kotimatkalle, suuressa venheessä, sidottuaan Gisbertin
pienen ruuhen sen perään. Päivän koitteessa saapuivat he Weltewredenin
uudis-taloon. Sanomaton oli Gesinan vanhempain suru heidän kuullessaan
molempien nerokasten poikainsa kuolemasta, mutta he kiittivät Jumalaa,
että heille kumminkin tyttö oli säilynyt. Gisbert ja Algonquini saivat
kaikilta uudisasukkailta paljon kiitoslauseita nerostansa ja
uskaliaisuudestansa.

Muutamat miehet lähtivät kohta noutamaan nuorukaisten ruumiita
merkitystä paikasta. Unkas tarjoutui lähtemään pienessä venheessä
Albanyyn ilmoittamaan uudisasunnon vaaraa ja pyytämään apua. Tarjous
otettiin mielihyvällä vastaan ja vanha van Bombeler antoi hänelle
kirjeen englantilaiselle maaherralle.

Nyt vasta käsittivät uudisasukkat vaaran suuruuden. Elo korjattiin
läheisimmiltä pelloilta joutuisasti latoihin; kaukaisemmat vainiot
jätettiin leikkaamatta, kaikki karja ajettiin paalutuksen sisäpuolelle
ja vahteja asetettiin kaikkialle. Aseet olivat hyvässä kunnossa ja
ampumavaroja oli yltäkyllin. Weltewredenin uudisasukkat taisivat siis
nyt rohkein mielin odottaa Indianein päällekarkausta.



III.


Jo kolmantena yönä äsken kerrotun tapauksen jälkeen syöksivät
punaihoiset joukottain metsästä ja koettivat sotahuutoa ulvoen lähestyä
paalutusta sitä repiäksensä. Se ei heille kuitenkaan onnistunut.
Uudisasukkaitten innokas ampuminen karkoitti heidät takaisin. Sitten
koettivat he palavilla nuolilla pistää uudistalon puurakennukset
tuleen. Hollantilaisilla naisilla oli täyttä työtä sammuttaessaan
siellä täällä leimahtavia liekkiä. Onneksi oli tyyni ilma heille
erinomaisen suureksi avuksi heidän työssään ja esti suuren tulipalon
syntymistä. Aamun koittaessa vetäytyivät Mohawkit, jotka olivat
joutuneet tappiolle, takaisin metsiin, vieden mukanansa kaatuneet ja
haavoitetut heimolaisensa.

Seuraavana yönä uudistivat he vielä jäykemmin päällekarkauksensa ja
tappoivat muutamia uudisasukkaita, vaan ei tälläkään kertaa onnistunut
heidän rynnäkkönsä. Kolmantena iltana saivat uudisasukkat apua
Albanysta. Unkas, Algonquini, oli onnellisesti saapunut kaupunkiin ja
maaherra, joka jo ennen oli muilta haaroilta kuullut uudisasunnoiden
vaarallisesta tilasta, päätti lähettää niin paljon sotaväkeä kuin
mahdollista kaukaisempien uudistalojen suojelukseksi.

Mohawkien täytyi asiain näin ollessa heittää sikseen kaikki pahat
aikomuksensa Weltewredeniä vastaan. Toisissa taloissa onnistui heille
paremmin; he pistivät monen läntisemmän asunnon tuleen ja tappoivat
kauhealla tavalla armahtamatta miehet, vaimot ja lapset ja riistivät
heiltä päänahat.

Nyt syttyi tulinen kostosota heitä vastaan; sotamiehet ja uudisasukkaat
yhtyivät partiojoukoiksi. He tunkeutuivat aina St. Georg- ja
Champlain-järvien rannoille oleviin indianikyliin, jotka he polttivat
ja hävittivät.

Näitä retkiä kutsuttiin "scalping partie'iksi" (päänahkojen voittamisen
retkiksi), koska niihin partiojoukkolhin kuului ystävällisiä
indianejakin, jotka pitivät päänahkojen riistämistä tehtävänänsä.
Eräällä semmoisella onnistui kostajille, joiden muassa Gisbert van
Delftkin oli, indianein tavalla hiipiä liki erästä Mohawkien
leiripaikkaa. Lähestyessään kuulivat he indianilaisen sotaurhon
kuolinvirren. Rohkeasti riensivät he eteenpäin ja syöksivät
äkkiarvaamatta punaihoisten kimppuun, jotka paraikaa olivat tappamassa
saatua vankia antaen hänen tavallisuuden mukaan kidutuspaalussa kärsiä
kauheimpia tuskia.

Unkas, viimeinen Algonquini oli metsässä joutunut heidän käsiinsä.
Hänen maatessaan olivat he syösseet hänen päällensä ja päättäneet heti
tappaa hänet tällä hirmuisella tavalla. Sillä aikaa kun he nuolilla
haavoittivat häntä, pistivät palavia lastuja haavoihin, laskivat
hehkuvia hiiliä hänen päänsä päälle polttaaksensa hänen silmänsä,
rupesi Unkas, joka tahtoi kuolla urheana soturina, veisaamaan
kuolinvirttänsä, missä hän kertoi kostotöistään Mohawkia kohtaan ja
luetteli päänahat, jotka hän heiltä oli voittanut.

Mohawkit ihmettelivät tätä kestäväisyyttä ja koettivat kaikin tavoin
enentää hänen tuskiansa. Iloissaan kun olivat tästä kauheasta työstään,
ei heillä ollut kylliksi varovaisuutta. Suuri hämmennys tapahtui
senvuoksi, kun scalping partie noin yht'äkkiä syöksi heidän päällensä.

Useammat Mohawkit ammuttiin tahi surmattiin, heidän kuollonhuutonsa
kaikui metsässä ja soi suloiselta kuolevan Algonquinin korvissa.
Gisbertillä oli vielä tilaisuutta lempeästi pudistaa kuolevan ystävänsä
kättä. Sitten haudattiin nuori sankari samaan paikkaan missä hän oli
kuolintuskansa kärsinyt; uudisasukkaat ampuivat kunnialaukauksen
hänen haudallansa ja ystävälliset Indianit ripustivat sen päälle
Mohawkeilta voitetut päänahat kunniamerkiksi.

Vielä useampiakin sotaretkiä sai Gisbert aikaan punaihoisia vastaan.
Terveenä ja raittiina palasi hän niistä ja nai Gesinan, johon
avioliittoon vanha van Bombeler vaimoineen antoi siunauksensa.

Pyrstötähti oli aikoja sitten kadonnut taivaalta, mutta vielä kului
monta vuotta, ennenkuin indianilainen sota loppui ja rauha jälleen
vallitsi nuoressa uudismaassa, Uudessa Englannissa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viimeinen Algonquini" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.