Title: Torpan tyttö II - Kuvauksia kansan elämästä
Author: Lindgren, Anton Wilhelm, 1831-1901
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Torpan tyttö II - Kuvauksia kansan elämästä" ***


TORPAN TYTTÖ II

Kuvauksia kansan elämästä


Kirj.

A. W. LINDGREN


Hämeenlinnassa v. 1885,
Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.

Tekijän kustantama.



Onkiveden pitäjässä pidettiin syyskäräjiä.

Se oli jälkeen edellä kerrottuja tapauksia.

Tullilan Liisa oli polisi-tutkinnossa tullut niin paljon
epäluulon-alaiseksi Ruikan puupinon palosta, että hän oli haastettu
oikeuteen. Vaan niin suurta syynalaisuutta ei hänestä kuitenkaan
löydetty, että nimismies olisi rohjennut panna häntä kiinni.

Mutta juuri kuin käräjiä istuttiin ja asiaa tutkittiin, jossa Liisa oli
vastaajana, syntyi itse Ruikan talossa tulipalo.

Tämän jutun kerromme oikeuden protokollista, niinkuin ne olemme
lukeneet.

Tutkinto lakkautettiin, koska ilmoitus tuli käräjätaloon, että tämä
jälkimmäinen tulipalokin oli ulkoa sytyttämällä alkunsa saanut ja että
Liisan äiti luultiin siihen syypääksi.

Ei sekään palo tullut sitä vaarallisemmaksi. Olkilato tallin ja navetan
välillä oli sytytetty, niin että tarkoitus kyllä oli saada koko talo
poroksi. Ja siitä olisi saattanut tulla enemmän kuin aikomus olikaan.
Sillä koko kylä oli yhten ryhmään rakennettu, paitse Siuron talo. Mutta
kylän väki saapui pian apuun, lato hajotettiin ja kaikki muut huoneet
saatiin säilymään.

Mutta kysymys nousi kohta siitä, kuka oli tulen sytyttänyt. Ja niinkuin
sanoimme, epäluulo kohtasi Liisan äiteä. Hän oli nähty lähimmäisissä
tölleissä Ruikan yläpuolella. Hänen oli kuultu jo sitä ennen lausuvan
uhkauksia Ruikan emäntää kohtaan. Ja uhkaukset olivat juuri sen
laatuisia, jotka nähtävästi tarkoittivat paloa. Sillä ne julistivat
Ruikan emännälle tulevaa köyhyyttä. Hän oli kenenkään käskemätä ja
pyytämätä ollut tölliläisille avullisena perunan varsien leikkuussa ja
sitomisessa. Lähimmäisestä perunamaasta oli hänen ollut mukava
kenenkään huomaamata aidan ylitse pistää olkitukon Ruikan ladon
nurkkaan ja siihen sytyttää tulen, niinkuin jäljestä päin nähtiin
tapahtuneen.

Sekin tuli häntä vastaan todistukseksi, että hän oli ollut ensimmäisiä
paikalla, kun tulipalo huomattiin, ja että hän teeskeli avuliaisuutta
sammuttamisessa, vaikka hänen avuliaisuutensa oli niin ja näin ja hän
jo ensimmäisen vesikorvon kannettuansa valitti väsymystä ja hiipi
tiehensä.

Tästä kaikesta tuli uusi tutkinto, ja sekä äiti että tytär pantiin
kiini.

Ennen käräjän loputtua Onkiveden kylässä otettiin asia oikeuden eteen.

Nimismies, joka virkansa puolesta oli yleinen päällekantaja, hankki
tarpeelliset vieraat miehet.

Molemmat tulipalot, sekä puupinojen että ladon palo, tutkittiin
yhdessä.

Liisaa vastaan saatiin toteen näytetyksi, että hän Ruikan tanssista
pois työnnettynä oli monen kuullen lausunut ne sanat, jotka ennen
olemme kertoneet. Siihen tuli vielä lisäksi, että hän pojilta
porstuvassa oli kysynyt tulitikkuja. Ja lopuksi todistivat muutamat
niistä nuorista miehistä, jotka olivat juosseet Liisan kotiin, että
Liisa aivan samalla hetkellä näytti tulleen kotiinsa. Eikä hän
oikeudessa saattanut tehdä selvää, missä hän oli viipynyt koko sen
ajan, mikä oli kulunut hänen lähdöstänsä Ruikalta ja siihen, jona
pinojen palo havaittiin ja hän sitten löydettiin kotoa.

Joku tiesi todistaa viimeksi senkin, että Liisan vaalean karttuunisen
hameen liepeet olivat kynttilänvalossa näkyneet tummemmalta, ikäänkuin
märjältä iltakasteesta niitty-polulla.

Onneksi Puolamäen Ivarille ei hänen tarvinnut tulla todistajaksi. Sillä
ei kukaan huomannut hänen puhutelleen Liisaa Ruikan pihalla.

Hänen todistuksensa olisi ollut kyllinkin rasittava niihin sanoihin
katsoen, jotka Liisa oli hänelle lausunut.

Mutta kun Ivar oli kohta sen jälkeen kadonnut Ruikalta ja hänen oloansa
hyvin vähän siellä oli huomattu, koska hän ainoastaan hetken aikaa oli
seisonut ovella; niin ei kukaan muistanut mainita häntä
vieraaksimieheksi.

Itse ei hän ymmärtänyt pitää niitä sanoja niin painavina, että hän
olisi katsonut itseänsä velvolliseksi mennä niitä oikeudessa kertomaan.

Kuitenkin oli ilman häntäkin oikeudessa selville tullut, ettei kukaan
muu kuin Liisa ollut sytyttänynnä puupinoa ja hänen äitinsä olkilatoa.

Molemmat he kiven kovaan kielsivät koko ajan, äiti kylmällä jäykällä ja
joskus pilkallisella muodolla, tytär toisinaan tulistuneena, toisinaan
synkässä mielen liikutuksessa, niin että hän usein puhkesi itkuun.

Liisasta oli oikeuden protokollaan lisätty, että hän oli sievä
muodoltaan, sorea varreltaan ja mitaltaan keskinkertainen.

Tuomio julistettiin ja kuului niin, että molemmat olivat havaitut
kostonpyynnöstä tehneen itsensä syypääksi murhapolttoon, äidin
syyllisyys katsottiin kuitenkin suuremmaksi, koska hän oli aikoja
miettinyt kostoa ja vakavalla päätöksellä tehnyt pahatyönsä, jota
vastaan tytär äkillisessä mielen kiihoituksessa oli rikoksensa tehnyt.

Paitsi sitä oli äiteä vastaan muitakin rikoksia ilmi tullut.

Molemmat tuomittiin kuritushuoneesen, äiti viideksi ja tytär kahdeksi
vuotta.

       *       *       *       *       *

Tärkeimpiä askeleita, mitä ihminen elämässään astuu, on epäilemätä ja
varmaankin se, kun hän menee avioliittoon.

Olkoon se kumppani, jonka kanssa hän aikoo tämän liiton solmita, vaikka
hänelle kuinkakin rakas -- ja ehkä vielä sitä enempi -- tuntuu se hetki
kauhistavan juhlalliselta, jolloin tämä lupaus elin ajaksi lausutaan.

Sillä tietysti ei se ole kenellekään yhden tekevä minkälaiseen
tulevaisuuteen hän sitoo kanssansa toisen ihmisen.

Ja jota tunnollisempi joku on, sitä painavampi on hänelle se hetki.

Hän asettaa tietysti eteensä kaikkein ensinnä sen kysymyksen: Onko se
rakkaus, joka hänen sydämmessänsä nyt kytee, kestävä koko elin ajan?
Onko se rakkaus, jolla kumppani häntä lähestyy, kestävä koko
elinkauden? Entä jos ajan mittaan mieli muuttuu, toisen taikka toisen,
taikka molempain? Entä jos se onnellisuus, joka nyt kuvastaa heidän
edessänsä tulevaisuudesta, muuttuu onnettomuudeksi? Entä jos köyhyys ja
kurjuus astuu sen varallisuuden ja hyvän toimeentulon siaan, jota he
nyt toivovat ja odottavat?

Näitä ajatteli Marikin -- ja sitä enemmän, jota lähemmäksi se hetki
joutui, jolloin lupaus oli lausuttava.

Ja hän ajatteli niitä senkin vuoksi enemmän, koska hänellä mielestänsä
oli suurempi edesvastaus kuin muilla.

Jos hän olisi ollut menevä avioliittoon jonkun vertaisensa kanssa,
jonkun torpan pojan, jonka synnyntäehdot ja taloudellinen tila olivat
yhtäläiset hänen kanssansa, niin hän ei olisi näitä seikkoja tuntenut
niin painavasti.

Mutta hänelle oli pantu elin-ehdoksi kodollisen onnen luominen
semmoiselle, jota kaikki mailma piti häntä itseään etevämpänä -- joka
oli rikas eikä kuitenkaan rikas.

Epäilemätä on niitä monta, jotka menevät avioliittoon, ilman pitkiä
aprikoimisia, eivätkä kuvaa tulevaisuudesta eteensä mitään.

Sillä muutoin ei nähtäisi niin lukuisasti solmittavan avioliittoja,
joita muutaman vuoden perästä seuraa kaikkinainen kurjuus, minkä kuka
hyvään olisi saattanut jo ennakolta arvatakin. Toisia taas on, jotka
niin syvältä miettivät näitä asioita, etteivät milloinkaan uskalla
mennä avioliittoon.

Älköön kukaan luulko Marin olleen pahoillaan siitä että rikkaus jäi
pois heidän laskuistansa. Päin vastoin oli se hänen mielestänsä hyvä.

Sillä se olisi tuntunut rasittavalta, jos hän olisi tullut taloon,
tuomata siihen yhtä paljon kuin hänen miehensä.

Mutta hän epäili vieläkin, osaisiko Severin taipua varallisuudesta
varattomuuteen. Ja hän tiesi, jollei kokemuksesta, kumminkin
tunteellisesti, että köyhyys usein laimentaa ja jähdyttää rakkauden.

Vaan toiselta puolen, olihan Severinin isä aivan kuin viskaamalla
viskannut poikansa hänen syliinsä. Ja vielä lisäksi oli hän vaatinut,
että Mari, koska hän oli Severinissä herättänyt rakkauden, myöskin
tekisi hänestä miehen.

Ja mikä vaimo, mikä neito ei iloitsisi tämän kaltaisesta
luottamuksesta?

Mitä Severiniin tulee, niin ei hän näitä asioita niin syvältä
miettinyt. Hänestä oli kyllä siinä, ettei mikään estänyt häntä saamasta
Maria vaimoksensa.

Hän ei muistanut rikkautta eikä köyhyyttä. Hän tunsi itsessänsä
äärettömän voiman, jolla hän raataisi maasta onnen ja tulevaisuuden
itsellensä ja Marille. Sitä mahdollisuutta, että vastoinkäymiset
saattaisivat tulla kukistamaan tätä onnea, ei hän tullut ajatelleeksi.

Vaikka Severinin oli tyhjästä alkaminen, oli hänellä kuitenkin yksi
etu, jota ei ole tavallisilla köyhillä.

Hän olisi saanut lainata vaikka koko pitäjän rahat. Ja takaukseen hänen
edestään olisi kuka hyvään ollut valmis menemään.

Semmoinen etu ei ole aina todellinen etu, vaikka se joskus saattaa olla
hyväkin.

Moni on sen laatuisella kanssa-ihmistensä rajattomalla luottamuksella
syösnyt itsensä perikatoon ja ne jotka häneen ovat luottaneet.

Tämä luottamus Severiniin ei tietysti ollut hänen oma ansionsa, vaan
hänen isänsä.

Sillä Severin itse oli vielä liian nuori että kukaan olisi tietänyt
hänestä päättää sitä taikka tätä.

Senkaltainen isän ansio on juuri syynä siihen, että useimmiten rikkaan
ja säästäväisen isän pojasta tulee tuhlaaja.

       *       *       *       *       *

Oli taas tultu uuteen kesään, vaan ei siihen aikaan, jolloin maanmiehen
elovainiot ovat leikattavia niin kuin tätä juttua alottaessamme.

Nyt oli toinen aika, se jolle luonto lupaa paljon, vaan usein pettää;
jolloin pihlajat kukoistavat ja linnut laulavat; jolloin oraat ovat
vihantia ja apila nostaa päätänsä nurmesta; se aika jona ei vielä
tiedetä tuleeko kohtuulliset sateet ja kohtuulliset poudat eloa
edistyttämään vai pitkälliset sateet tai pitkälliset poudat sitä
turmelemaan.

Hallakin saattaa silloin vielä olla kätkettynä jossain suolähteessä ja
nousta sieltä pahoja töitänsä tekemään.

Olemme usein kummastelleet, miksi ei maanmies siihen aikaan ole iloinen
ja tytyväinen muodoltansa, koska linnut ilmassa, kalat meressä ja
eläimet kedolla ovat iloisia.

Tähän sanomme sen vastauksen, että jos kaikki onkin lupaavaa, niin ei
kaikki pidä lupaustansa. Ja hän tietää kokemuksesta, ettei hänellä ole
aikaa olla tytyväinen ennenkuin kaikki ovat ladossa ja aitassa, mitä
latoon ja aittaan on toivottu.

Hänellä en vasta silloin syytä olla tytyväinen -- jos on syytä -- kun
aurinko nousee myöhään ja laskee varhain; kun pääskynen muuttaa pois
hänen kattonsa räystään alta ja laulu linnut kuukausia sitten ovat
vaijenneet.

Mutta nuoret, jotka eivät ole kokeneet onnen vaihtelevaisuutta, ovat
iloisia silloin kuin linnutkin laulavat.

Mari oli nyt emäntänä Tuominiemen talossa ja Severin oli isäntä. Tosin
oli se vain arenti-talo. Ja tavallista on se luulo, että jokainen
viljelee mieluisesti ainoastaan omaa maatansa.

Mutta nyky-ajan maanviljeliät ovat niin hartaita ammatissaan, että se
on heille yhden tekevä kenenkä maan he saavat käsiinsä. He vääntävät,
karhivat ja kyntävät sitä yhtä halukkaasti kuin jos se olisi heidän
omansa.

He tietävät, että maa, vaikka se olisi omaakin, ei kasva mitään, jollei
siihen panna ahkeraa työtä. Ja taas toiselta puolen tietävät he, että
kun maata muokataan, palkitsee se työn tekiänsä, vaikka se
lainamaatakin olisi.

Tämä rakkaus maahan on syntynyt meillä luullaksemme vasta viime
aikoina. Se on maanviljelyskoulujen vaikuttama.

Sillä ei kaikilla, jotka maanviljelyskoulua käyvät, ole toivoa saada
omaa maata pidelläkseen. Mutta he pitelevät, niinkuin sanoimme, halusta
kenen maata hyvänsä.

Severin oli saannut haltuunsa Tuominiemen arenti-talon viime Maarian
päivästä. Kohta sen jälkeen oli hän viettänyt häitä Marin kanssa ja
vienyt hänen uuteen taloon emännäksi.

Tuominiemi oli oikeastaan kruunun virkatalo. Se oli ollut viimeksi
herrasmiehellä, joka hänkin oli siihen paljon työtä tehnyt. Hän
oli pannut maat vuoroviljelykseen ja tuhlannut koolta varoja
tekolannoitus-aineisin.

Mutta hänelle tapahtui, niinkuin joskus tapahtuu muillekin, että hänen
täytyi luopua talosta, ennenkuin hän sai nauttia hedelmiä työstänsä ja
uhrauksistansa.

Uusiin perinpohjaisiin muutoksiin on nimittäin ryhdyttävä
varovaisuudella, ettei horjahdeta tieltä ojaan.

Herrasmiehen vahingot tulivat kuitenkin Severinin hyödyksi. Sillä
mahdollista on että hän muuten olisi saanut mennä samaa tietä.

       *       *       *       *       *

Oli iltapuoli, niinkuin sanoimme, sillä vuoden ajalla, jona päivät
alkavat tulla hyvin pitkiksi ja yöt hyvin lyhykäisiksi. Aurinko oli jo
laskun puolella. Ilmassa liikkui hienoa savua, jota päivän vieno tuuli
ei ollut saanunna hajoamaan. Se tuli talon kytömaasta, jota Severin oli
palkkamiestensä kanssa polttelemassa ja josta hän ei vieläkään ollut
palannunna.

Nuori emäntä oli toimessa karjapihassa, johon lehmät oli tuotu haasta.
Niissä oli kaksi hänen kotoansa Puolamäestä. Ne hän vanhan tuttavuuden
vuoksi itse lypsi. Ostolehmät ja mitä Severin oli kotoansa saanut,
tulivat palkkatyttöjen osaksi. Talon kissa liikkui sekin emännän
lähellä, odottaen osaansa ehtoomaidosta. Talon koira oli miesten kanssa
kytömaalla.

Kaikki oli tässä talossa nuorta: isäntä ja emäntä, kissa, koira ja
karja. Eipä kummaa että koko talon yli oli ikäänkuin levinnyt
runollinen vaippa.

Nuori emäntä oli tarkka maitokamarissa. Sinne kannettiin, mitä oli
lypsystä saatu -- ja koottiin puhtaisiin kehloihin. Näitä askareita
piti Mari miltei tärkeimpinä.

Marin maitokamari oli avara huone. Hän tahtoi sen niin, ettei se tulisi
umpihenkiseksi. Usein hän sitä tuuletti, pitämällä akkunoita auki.
Mutta kytömaan savu, joka muutoin ei hänen mielestänsä ollut katkeraa,
oli hänen maitokamarillensa haitaksi. Vaan verhoilla, joita hän levitti
akkunain eteen, koetti hän estää sitä tunkemasta huoneesen.

Näissä toimissaan odotti hän Severiniä. Ehtoollinen oli pöydässä
valmiina.

Severin tulikin, kasvonsa ja mekkonsa ihan savustuneina.

Mutta kun Mari kuuli miesten puheen pihalla, juoksi hän Severiniä
vastaan, ettei hän toisi savun hajua maitokamariin. Vaan Severin oli jo
ennättänyt porstuaan ja kiepasi Marin syliinsä.

"Nyt kai olet hyvin väsyksissä, Severin."

"En niinkään. Vielä minun tekisi mieleni rannalle, kun ilta on niin
ihana, -- tuletkos, Mari?"

"Tulen ainakin. Mutta ehtoollinen on valmis, ja väkikin on ateriansa
ansainnut. Mennään ehtoollisen jälkeen. Silloin on ilta vielä
ihanampi."

"No mennään."

Rannalle ei ollut pitkä matka, tuskin kiven-heittoakaan.

Sinne teki Marin usein mieli, mutta aina ei hän sinne kerinnyt.

Lukiallemme kuulunee oudolta täällä Hämeessä, kun maanviljeliä rakastaa
järvenrantaa niin paljon, että hän sinne pyrkii väsyneenäkin päivän
töistä.

Tosin nähdään jokaisen rakentavan -- jos suinkin mahdollista on --
asuntonsa lähelle järveä; vähin töllikin asettuu sinne; mutta emme
todellakaan tiedä mistä se tulee. Sillä ei kukaan niin suuresti
harrasta järvien laskemista ja kuivaamista kuin juuri hämäläinen.

Hän ei rakasta järveä, taikka jos hän rakastaakin, on hän valmis
laskemaan sen kuivaksi, jos se vain tuottaa hänelle tynnyrin-alankin
karua vesijättöä.

Severin ei ollut kuitenkaan sitä laatua. Hänen ihastuksensa oli järvi
Tuominiemen edustalla. Hänen ei mieleensä johtunut, että hän siitä
hankkisi itselleen vesijättöä, ei kyynärän pätkääkän.

Ja siinä mielipiteessä oli Mari hänelle hyvä toveri.

He läksivät rannalle, sittenkuin Mari oli saanut maitokamarinsa
kuntoon, sulkenut akkunat ja lukinnut oven.

Hänen täytyi siinä suhteessa olla varovainen, hänellä kun oli monta
kutsumatonta vierasta pitoihin: hiiret, kärpät y.m. Kissaakan ei ollut
takaamista, vaikka se tähän asti oli näyttänyt olevansa uskollinen.

Järvi oli sileänä, sinisenä heidän edessänsä. Hieno savun vaippa oli
levinnyt sen yli, niin ettei esineitä selvästi selittänyt toisella
rannalla, muuta kuin että ne olivat korkeat ja kukkulaiset.

Aurinko hohti punaisena savusumun läpi ja oli laskemaisillaan
kukkuloiden taka.

Talon koira, Sutki, joka aina seurasi isäntää, mihin tämä vain meni,
seurasi häntä nytkin rannalle. Ja kissa, joka mielellään liikkui, missä
emäntä liikkui, ei tahtonnut olla huonompi sekään.

Paitsi sitä oli se Sutkin pahin riita kumppani ja harmittavainen kiusan
tekiä.

Sillä usein, kun Sutki-parka ei tiennyt aavistaakan pahaa, lensi kissa
jostain loukosta vasten sen silmiä ja iski sille oiva korva-puustin.

Mutta kun Sutki tiesi olla varoillansa käänsi se kissan lyötäväksi
tuuhean häntänsä.

Ja mirri oli tytyväinen, kun sai sitäkin käpälällänsä vempahuttaa.

Ja nytkin, vaikka isäntä ja emäntä saapuivat rannalle kaikessa
hiljaisuudessa, tuli kissa ja koira sinne täydessä tappelussa.

Se tappelu kuitenkin oli pelkkää ystävyyttä, vaikka Sutki välin ärjyi
kissan kovissa kourissa.

Järvellä, vähän matkaa rannalta ui hanhi pari ja koko joukko keltaisia
nyrkin kokoisia pikku-hanhia heidän muassansa.

Marin ensimmäinen toimi taloon tullessaan oli ollut tämän hanhiparin
hankkiminen samassa kuin hän toi kanoja ja porsaita.

Hän oli siitä mielestä, että sellainen pikku karja myöskin hyödyttää.
Ja ne kauran jyvät taikka leivän murenat, jotka niille keväällä
suodaan, tuottavat voittoa syksyllä. Kesällä ne tuskin mitään pyytävät.

Tuominiemessä ne erittäin menestyivät. Siellä kun järvessä kasvoi
oivallista hanhen ruokaa. Ne olivat nytkin paraikaa vesiruohostossa
ilta-ateriaansa nauttimassa.

Mutta nähdessään Marin rannalla, jättivät he ateriansa ja läksivät
kaikki, sekä isot että pikku-hanhet uimaan rannalle.

Ja Marilla oli aina tämmöisiä tervehdyksiä varten leivän palasia ja
murenoita taskussaan, joita hän nytkin viskeli tuttavilleen. Palaset
täytyi hänen omilla valkoisilla hampaillaan pureksella pieniksi.

Ja pikku-hanhilaisetkin, jotka aivan hiljan olivat lähteneet
kuorestaan, noukkivat leivän mureneita aivan kuin he olisivat vanhoja
ja tottuneita.

"Esimerkin voima on suuri," sanoi tämän johdosta Severin, matkien
kuuluisaksi tullutta sanan partta; "kaupungissa käydessäni olen
huomannut, että varpuset ovat siellä paljoa kesymmät kuin täällä
maalla, niinkin kesyt, että jollenma olisi varovaisempi, saattaisin
astua niiden päälle kadulla."

"Minä olen koettanut varpusiakin kesyttää," sanoi Mari, "mutta tähän
asti ei se ole onnistunut."

"Kyllä se onnistuu aikaa voittaen," lausui Severin; "minä luulen että
sinä vielä kesytät, ei ainoastaan varpuset, vaan varikset ja teeret ja
metsotkin."

"Mutta mistä se tulee, että varpuset kaupungissa ovat kesyjä ja täällä
maalla pelkoja?" kysyi Mari.

"Tietysti siitä, että niitä täällä maalla vihataan -- ehkä minun
mielestäni suotta."

"Eikö ne vie muassaan pelkoa kaupunkiinkin?"

"Vievät kyllä. Mutta kaupungissa ne näkevät noita koti-kyhkysiä, joita
ne luulevat metsälinnuiksi. Niiden kanssa ovat he menneet yhteen
'renkaaseen'. Ja kun kyhkyiset kävelevät ihmisten jaloissa, kävelevät
varpusetkin."

"Minä aivon kesyttää talomme varpuset," sanoi Mari päättäväisesti,
"minä pidän niistä paljon, sillä syksyllä ja talvella, kun ei muita
laulu-lintuja ole, kokoontuvat ne talon pihlajaan ja pitävät
soittajaisia."

"Ne ovat todellakin ainoat kakofonistit, jotka usein saavat
moni-äänisen sopu-soinnun ja sentähden ansaitsevat kunnioitusta."

"Ja tytyvät itse vähään. Sillä synkällä marraskuullakin, kun joskus
hiukan päivän paistetta näkyy pilvien raosta, ovat he iloisia, aivan
kuin olin täysi kevä."

"Niillä ei ole almanakkaa, ne ehkä luulevat kevään silloin jo
olevankin."

"Eipä niinkään. Ne ovat kylläkin tarkkoja almanakassansa. Sillä vasta
maaliskuulla näet niiden alkavan kanniskella korsia nokassaan. Se on
kevään alku."

"Mutta Mari," sanoi Severin, "sinä, joka kesytät kaikki mitä luonnossa
on, etkös kesyttäisi noita järven kalojakin, jotka tuolla mukkelevat?"

"Salakat minä kyllä kesytän sulle, jos niistä huolit. Minä viskaan
niille tikun, niin ne kohta alkavat hypellä sen ylitse, ikään kuin
muutkin voimisteliat."

Näitä pakistessaan Marin kanssa, oli Severin hetken aikaa tarkasti
silmäillyt tyventä lahtea, joka oli vähän matkaa sivummalla.

"Toden totta," lausui hän hiljaisella äänellä mutta kiivaasti, "tuo
lahti on tällä hetkellä täynnä lahnoja. Se on hedelmä-lahna! Nyt Mari
saamme koettaa, onko sulla mahtia kesyttää niitä."

Ja Severin riensi lähelle olevaan nuotta-latoon, jossa hänellä oli
muutamia lahna-verkkoja. Ne hän pikaisesti kaappasi käsivarrellensa ja
tuli joutuen taas Marin luokse.

Aurinko oli jo laskenut kukkulain taka.

"Nyt on soutaminen niin hiljaa, ettei vähintäkään airojen loisketta
kuulu," sanoi Severin. "Järvessä ei ole ainoatakaan niin arkakuuloisaa
kalaa kuin lahna."

He astuivat hiljaa veneesen. Mari istui soutimille ja Severin perään.

Severin oli harras ja taitava kalastaja. Ja varhain keväällä, kun jäät
aukenivat rannoilta, pyyti hän haukia rysillä. Hän kävi yksin niillä
toimilla. Ja se onnistui hyvin.

Sitte myöhemmin, kun jäät tykkänään katosivat ja ilmat lämpenivät,
kävivät he yhdessä särjen kudulla. Mari oli taitava airoissa. Hän
piteli venettä niin tarkasti kuin kuka ikänään, eikä Severin tarvinnut
häntä milloinkaan neuvoa.

Mutta lahnoja ei tavattu kertaakan, eikä siis luultu niitä tälle
paikalle nousevan.

Sitä huvittavampi oli nyt, kun Severin näki tai luuli nähneensä
liikkuvan niitä lahdessa.

Mari kuljetti veneen aivan kuulumata lahden edustalle siihen suuntaan
kuin Severin viittasi. He eivät vaihettaneet sanaakan, sillä nyt oli
pakko olla ääneti. Mari souti pitkin lahden edustaa ja Severin laski
verkot. Se kävi hänen mielestään hyvin ja hän oli tytyväinen, kun työ
oli päättynyt. Sillä hän näki lahnaparven todellakin olevan apajassa.

Hän viittasi Marille, että soudettaisiin ulos järvelle. Ja kun oli
tultu niin kauvas, että uskallettiin puhua, lausui Severin.

"Ne ovat viekkaita veitikoita, nuot lahnat. Ne jäivät kyllä apajaan.
Mutta ei ole takaamista, että niistä ainoatakaan saamme."

"Eikö olisi ollut parempi", kysyi Mari, "kun olisi menty apajan
sisäpuolelle ja ajettu lahnat suoraa tietä verkkoon?"

"Sillä keinoin kaikkein vähimmin saa," selitti Severin. "Ne puikahtavat
verkon paulan alitse ja mistä he menevät. Verkkoon et niitä
väkivallalla saa sekauntumaan."

"Eiköhän nuotta olisi paras pyydys."

"Ei. Lahna menee nuotan aidankin alitse. Se paras keino on, kun antaa
sen mennä noin vapaehtoisesti verkkoon. Verkossa lienee sille jotain
viettelevää. Kun sen aika tulee lähteä lahdesta, ja se tapahtunee noin
puoli-yön aikana, niin se näkee edessänsä verkon. Mutta riimusilmukset,
jotka ovat avarat, pettävät sen. Ne eivät näyttäne sille ensinkään
peljättäviltä puoli yön hämärässä.

"Se uskaltaa pistää aluksi päänsä ja vähitellen koko oman itsensä
riimun läpitse. Vaan sitte on verkko vastassa. Sen silmukset ovat
niinikään pettäväiset. Lahna tuijottaa niihin, ja jota kauvemmin se
tuijottaa, sen suuremmiksi leviävät silmukset sen mielestä. Se tullee
siitä, että lahnan silmät eivät ole suoraan edessä, vaan pään
kummallakin sivulla."

"Pettääpä semmoinen tuijoittaminen usein ihmisenkin silmiä, niin että
esineet näkyvät ihan toiselta kuin ne alussa ovat."

"Aivan oikein, eikä siis ole syytä kummastelemiseen, jos lahna-parka
pettyy. Kun se on vähän aikaa katsellut noita silmukkeita, jotka sen
silmissä ovat tulleet avarammiksi ja siirtyneet kauvemmaksi, ui se
hiukan verran eteenpäin. Vaan samassa tuntee se kuonossaan ne langat,
jotka se luuli olevan kauvempana. Tästä se säikähtyy ja peräytyy, vaan
riimulangat koskettavat sen pyrstöä, josta se vielä enemmän säikähtyy.
Nyt se taas ryntää eteenpäin tuimalla vauhdilla ja tunkee kiinni
verkkoon. Ja tuskissaan alkaa se vääntää ja kietoa itseänsä verkossa
varsin auttamattomiin."

"Mutta sehän on julmaa." sanoi Mari.

"Ei niinkän julmaa kuin koukulla ja ongella kalastaminen. Lahnaa ei
verkossa vaivaa mitään kipu. Se ainoastaan kietountuu. Ja saatpa nähdä,
kun nostamme verkot, jos niihin on tarttunut lahnoja, kuinka kauniisti
ne ovat kapaloittuna, niin että niitä tuskin näkyy."

He soutelivat vielä vähän aikaa järvellä. Severin oli sillä välin
muuttanut airoihin ja Mari perään. Sillä ei ollut soveliasta, että
vaimo souti ja mies piti perää. Ainoastaan verkkoja laskiessa oli se
täytymys. Sillä Severin oli tottunut siihen työhön, jota Mari ei ollut
koskaan koettanunna.

"Ehkä soutelemme täällä siksi kuin tulee aika mennä verkkoja
nostamaan?" kysyi Mari.

"Siihen on vielä monta tuntia ja väsyisimme hukkaan," vastasi Severin.

"Minä en väsy, mutta suotta se ehkä on."

He päättivät mennä kotiin ja palata aamulla ennen auringon nousua
verkkojansa kokemaan.

He soutivat rannalle. Siellä istui Sutki uskollisesti odottamassa, ja
hänen jalkainsa edessä makasi mirre.

Näiden kahden kesken oli rauha tehty.

Ja rauha ja hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Ainoastaan lehtikertun
laulua kuului viidasta ja ruisrääkän huutoa vainiolta.

Ennen auringon nousua oli Severin ja Mari taas rannalla ja veneessä.

Nyt oli kokeminen, miten lahnat olivat kesytetyt. Pian jouduttin
paikalle.

Mari oli taaskin soutimilla. Mutta tällä kertaa oli huovattava, sillä
venettä oli vietävä perää myöden, verkkojen nostamista varten. Mari oli
hyvin taitava huopaamisessakin.

Severin tarttui puikkariin ja nostatti vähän verkkoa.

"Tämä painaa," lausui hän riemahtaen. Nyt ei ollut syytä olla niin
äänetönnä kuin ehtoolla, verkkojen laskiessa.

"Ehkä painaa vettymisestä," sanoi Mari.

"Ei. Se nykäsee. Siellä on koko lahnaparvi verkossa.

"Mistäs sen tiedät?"

"Siitä kun yksi menee, menevät kaikki. He noudattavat
kaiken-yhteisyyden aatetta."

Severin nousi seisoalleen. Verkko oli raskas, täynnä kaloja. Mutta ne
eivät välkkyneet, niinkuin särjet, tai salakat. Ne olivat kaikki
kapaloitiuna niinkuin Severin oli ehtoolla ennustanut.

Työ oli mitä raskaimpaa. Kolmen neljän, viiden naulan painavia lahnoja
oli niin paljon kuin verkkoon oli mahtunut. Kappaleen eräästään oli
Severinin pakko nostaa siitä veneesen.

Alituinen liikunto verkossa näytti, että saalis oli elävää, vaikka
kapaloittua.

Aikaa kului tähän kokemiseen. Mutta ennen päivän nousua olivat verkot
kuitenkin veneessä. Sitte soudettin joutuen rannalle.

"Mitäs tällä kalan paljoudella teemme?" kysyi Severin.

"Menet heti kaupunkiin myymään," vastasi Mari. "Maanviljeliän tulee
muuttaa rahoiksi kaikki mitä hän taloudestansa irti saa."

"Se on minunkin ajatukseni. -- Vilja ei yksin tuota korkoja ja velan
kuoletusta."

Severin juoksi taloon hakemaan väkeä avuksi verkkoja tyhjentämään.

Siinä olikin suuri työ, saalis kun oli runsas ja työ joutuen tehtävä.

Severin valjasti hevosen ja läksi kaupunkiin, korvollinen kaloja
rattailla.

Tori-aika oli jo ohitse, kun hän sinne saapui. Mutta hän seisahti
kuitenkin tyhjälle torille, päättäen lähteä kulkemaan talosta taloon
tavaransa kaupalle, jollei muu auttaisi.

Mutta pian saapui hyvälle tavaralle ostajia, ensiksi kaikista taloista
torin varrella ja sitten etäämmällä olevista. Sillä sanoma levisi pian.
Eikä aikaakan niin pohja näkyi Severinin korvossa, ja hän oli ansainnut
melkoisen rahasumman.

Osa saaliista oli kuitenkin jätetty kotitarpeeksi.

Ja emäntä palkkatyttöinensä ryhtyi ahkeraan työhön niitä perkaamaan ja
suolaamaan.

Heidän sitä tehdessään saapui Siuron isäntä ja emäntä taloon.

"Kas niin, kiltti väki, varhain liikkeellä, näemmä," huudahti ukko jo
kaukaa.

"Tervetultua, appi ja anoppi taloon," vastasi miniä iloisesti ja meni
vieraita vastaan ottamaan.

Sittenkuin tavalliset pysähdys-toimet olivat tehdyt ja hevonen riisuttu
ja saatu talliin, tahtoi Mari viedä vieraansa sisälle. Mutta Siuron
isäntä lausui:

"Olisinpa utelias tietämään, mitä te täällä askaroitsette."

Ja hän johti askeleensa toiselle puolen pihaa, jossa palkka-tytöt
kalveessa perkasivat kaloja.

"Mitä katalan kaikkea minä näen," huudahti ukko, "mistä mailmasta
tuommoisen kala-parven olette tavanneet?"

"Omasta lahdesta viime yönä," vastasi Mari. "Niitä oli kahta vertaa
enämpi. Mutta Severin lennätti toisen osan kaupunkiin."

"Minä en ole vielä eläissäni noinkaan suurta saalista nähnyt saati
kahta sen vertaa. Kuka sen jaksoi nostaa vedestäkään?"

"Severin nosti ja minä soudin."

"No toden totta, se olikin sinun onnellasi," riemasi appi.

"Mutta kuinka tiesitte niitä mennä lahdesta pyytämään, vai onko teillä
aina pyydykset ulkona?"

"Severin ja minä läksimme eilen iltasella rantaan, huviksemme vain,
sittenkuin töistä oli päästy. Siellä luuli Severin näkevänsä jotain
liikuntoa lahdessa. Hän päätti aivan oikein, että se oli lahna-parvi.
Me verkot veneesen ja laskemaan ne lahden suulle. Ennen päivän nousua
me taas mentiin kokemaan ja saalista tuomaan."

"Kas se onni oli," sanoi tähän kummastellen Siuron emäntä.

"Vaan nyt minulla on kaksi kiirutta, joka harvoin tapahtuu," muisti
Mari. "Lehmät odottavat lypsäjäänsä karja-pihassa. Ja tämä työ on kai
katkaistava."

Marilla oli totuus. Lehmät alkoivat mylviä levottomana tästä
tavattomasta odotuksesta.

Hän siis kiiruhti niiden hoidolle palkkatyttöjen kanssa, mutta lähetti
yhden heistä vieraille kahvia keittämään.

Siuron isäntä ja emäntä tulivat myöskin karja-pihaan, katsomaan kuinka
menestyneitä Marin elukat olivat. Ja heidän täytyi myöntää, että ne
olivat hyvässä ruokossa.

"Teillä mahtanee olla aimo syöttömaat," sanoi Marin anoppi, "koska
luontokappaleet noin kiiltävät."

"Meillä on sekä kelpo hakamaat että kylvöheinälohkoja semmoisia, jotka
pian tulevat rikottaviksi uudelle kylvölle."

"Teidän kävisi pitää ehkä enemmänkin karjaa."

"Epäilemätä tulemme pitämäänkin, kumminkin suvella sillä laitumet
menisivät muuten hukkaan. Kuinka heinän sato onnistuu, sen mukaan kai
jo lisäämme karjaa talveksi."

"Sehän näyttää lupaavalta."

"Olisimme jo hankkineet jonkun naudan lisäksi. Mutta minun teki mieleni
koota kokemusta tänä suvena. Jos laidunta rasittaa aivan suuri
karjakin, niin lehmät ehtyvät. Nyt ne antavat runsaan maidon."

Mari oli tätä puhuessansa lypsänyt ahkerasti kello-kaula lehmää. Hän
nousi nyt ja näytti kuinka paljo se oli herunut yökaudessa.

"Kas vaan," ihmetteli hänen anoppinsa. "Siinä on todistus hyvästä
laitumesta."

"Ja ehkä todistus siitäkin, ettei laidunta saa liiaksi rasittaa," sanoi
hänen nuori miniänsä. "Minä lypsän mieluummin paljon yhdestä lehmästä
kuin vähän kahdesta."

"Te tulitte liian varhain, hyvä appi ja anoppi," jatkoi Mari, "niin
tervetulleita kuin olettekin. Talon emännällä on näin aamuulla niin
monta askaretta, ettei hän kerkiä tavalliseen kohteliaisuuteen."

"Sen vuoksi me tulimmekin näin aikasin," vastasi tähän anoppi. "Me
tahdoimme nähdä sinua askareissasi, emmekä pyydä sinulta enempää
kohteliaisuutta, kuin että saamme nähdä sinun niissä."

"Paljon on toimia, joita emännän täytyy uskoa palkollisille," jatkoi
Mari. "Mutta maitokamariani en minä usko kellekään."

"Se on oikein," myönsi anoppi; "mutta niitä tulee joskus aikoja,
jolloin et aina itse pääse askareihin -- tulet joskus sairaaksi taikka
olet matkalla. Sillä ethän aivo alituisesti pysyä kotosella, Mari?"

"No, tietysti en, vaikkenma tähän saakka vielä ole käynyt kotoa poissa
muualla kuin kirkossa."

He menivät nyt Marin maitokamariin. Siuron ukko seurasi, mitään
puhumata. Hän jätti ne seikat emäntäin keskusteltavaksi, ikäänkuin ei
ne olisi kuuluneet hänen käsitysalaansa.

Maitokamari oli siisti, puhdas ja raitis, niinkuin sen jo eilis-illalla
näimme, ja veti hyvinkin vertoja Siuron emännän maitokamarille.

Mari avasi akkunat ja sovitti taas verhot päivää vasten.

"Tämä keino ei ole oikein hyvä," sanoi Mari. "Ilmatorvet seinissä ovat
ajanmukaisemmat. Severin lupasi tuoda semmoiset kaupungista."

"Ne lienevät todellakin mukavammat," sanoi Siuron emäntä.
"Niitä käy pitäminen auki yöt ja päivät. Eikä niistä pääse sisälle
pikku-varkaatkaan, ei edes talitintit, kun ne sulkee rautaverkolla,
joka päästää ilman kulkemaan."

Heidän näitä haastellessaan, täytti Mari tyttöjen avulla tyhjät ja
puhtaat kehlot aamumaidolla.

Sittekuin tytöt olivat menneet, jatkoi Mari.

"Ja mitä siihen tulee, että minä vain itse tahtoisin askareeni
toimittaa, niin olisi se aivan mahdotonta. Sillä ainahan estettä
sattuu. Tytöt, jotka minun kanssani askaroitsevat, näkevät kuinka minä
ne teen ja oppivat tekemään samalla tavoin. Ja minä aivon sovittaa
niin, että kun minulle joskus este tulee, joku heistä on luotettava
minun työni toimittamaan."

"Aivan oikein," myönsi anoppi.

"Ja taas, kun ei minulla ole estettä, ryhdyn minä itse toimiin ja
korjaan, mitä on korjattavaa."

Näitä kaikkia puheltaessa oli aamuaskareet toimitettu, karja hoidettu,
porsaat ruokitut ja vasikat viety hakaan.

Nyt vasta luuli emäntä hänellänsä olevan aikaa vieraitansa
kestitsemään.

Kahvi oli valmis. Mutta koska vieraat olivat jo varhain olleet ylhäällä
ja taloon kerinneet eikä Mari itsekään ollut einettä vielä tänäpänä
maistanut, toi hän pöytään voita ja juustoa ja aamu-maitoa.

Muuta ei talossa vielä ollutkaan omasta kohden, ei edes leipää. Sillä
uusi isäntä-väki oli vasta keväällä muuttanut taloon eikä vielä mitään
saanunna korjata muuta kuin karjan antia ja mitä järvestä oli saatu.
Edellinen oli runsasta, niinkuin itse Siuron emäntäkin oli sitä
kiittänyt. Ja jälkimmäinen oli vielä runsaampaa, niinkuin viime
yöllisestä saaliista olemme nähneet.

Vasta syksyllä oli toivo saada koota varsinaiset tuotteet sekä
maasta, että eläinkunnasta. Ja olemme nähneet että alku oli hyvä
jälkimmäisessä.

Tänäpänä, kun appi ja anoppi olivat, niin sanoakseni talon
katsojaisilla, saamme ehkä nähdä, mitä edellisestä on toivottavaa.

Palajamme kahvi pöytään. Että siinä oli leipääkin, oli ymmärrettävä.
Mutta jyvät olivat ostettavat, kunnes ensimmäiseen riiheen päästäisiin.

Ihka-valkoinen liina oli levitetty pöydälle. Kupit ja lautaset ja
veitset kiilsivät kirkkaudesta ja itse kahvipannukin.

Se kuului Marin ominaisuuksiin että kaikki mitä hän piteli, oli
puhtaudesta hohtavaa.

Itse nuoren emännän pukukin eli kirkas ja siisti.

Näyttipä ikäänkuin ei häneen tarttuisikaan mikään sovaistus töistään ja
toimistaan.

Mari ja hänen vieraansa aterioitsivat pöydän herkuista ja joivat kahvia
päälle.

"No miltä tuntuu, Mari, jalka oman pöydän alla?" kysyi appi.

"Aina se on arveluttavaa, näin alusta kumminkin," vastasi Mari; "eipä
tiedä kukaan, kuinka lopussa käy."

"Onhan meillä jokaisella taivaallinen Isä, johon saamme luottaa,"
muistutti anoppi.

"Häneen minäkin turvaan," sanoi Mari, "ja mieleni pysyy siis
levollisena."

"Näyttäähän tässä talossa kaikki lupaavalta," lausui Siuron isäntä,
"vaikken ole vielä nähnyt teidän vainioitanne ja vuoroviljelystänne."

"Pahaksi onneksi on Severin poissa. Mutta kyllä minäkin ne tunnen ja
osaan teille näyttää. Vaan ehkei anoppi jaksa kävellä?"

"Jaksan kyllä, kun hiljaa käydään," sanoi anoppi.

Aamu aterian päätettyä läksivät kävelemään, sittekuin Mari oli antanut
palkollisillensa tarpeellisia määräyksiä.

Niinkuin olemme mainineet, oli Tuominiemen maat pantu
vuoroviljelykseen.

Niitä lohkoja käytiin nyt siis tarkastamaan. Suvi viljat ottivat niissä
enimmän tilan, Ruista kasvoi ainoastaan kahdessa lohossa. Sitä oli siis
apen mielestä vähän, vaikka laiho oli jotenkin hyvää.

"Eihän tuosta tule niinkään paljon, että puustellin arenti saadaan
maksetuksi," sanoi Siuron isäntä.

"Ei meidän olekaan pakko maksaa koko arentia rukiissa," vastasi Mari.
"Me saamme suorittaa muissakin viljoissa. Ja kauraa on paljon
kylvettynä."

"Onko muuta kuin vuoroviljelyksen lohkomaat."

"On suuri korpi, johon edellinen haltia oli aikonut kylvää ruista, vaan
ei jaksanut. Severin kylvi sen keväällä kauralla, ja siinä on aimo
oras."

"No se nyt on jotakin."

"Ja yhtä suuri korpimaa on valmiina ruiskylvölle. Se poltettiin
suurimmaksi osaksi eilen."

       *       *       *       *       *

Jätimme miniän appensa ja anoppinsa kanssa vuoroviljelyksiä tutkimaan.

Tietysti he ilman meidän johdatustamme löysivät tiensä sieltä takasin
taloon.

Sillä luottamuksella astumme ajassa pitkän askeleen eteenpäin.

Nyt on ihan toisenlainen vuoden aika kuin mitä edellisissä kohtauksissa
olemme kuvailleet. Lunta on maassa ja järvi on jäässä. Paitsi sitä on
järvellä oiva reki-keli.

Joulu on vietetty ja Loppiainen. Ja mikä vielä parempi on, verot ovat
maksetut kruunun makasiiniin. Ja hinkaloisss on vielä jäljellä jyviä --
liikeneepä ehkä myytäväksikin.

Sillä Tuominiemi sai hyvän vuoden tulon. Ja korpi tuli kelpo kylvöön
syksyllä -- ja vahvaan oraasenkin, samoin vuoroviljelyksen lohkomaat.

Nuori emäntä järjesti villa-kehruuta. Suveksi oli taas kangastuolit
pantavat käymään. Sillä tähän taloon ei ostettu aivinaista eikä sarkaa.
Sitä kudottiin kotona.

Nämät työt olivat palkka tyttöjen tehtävät, askareitten välillä. Emäntä
ei itse niihin kerinnyt, hän ainoastaan järjesti ja sovitti työt.

Talossa oli paljon neulottavaakin. Ja Mari oli saanut Severiniltä
jouluksi neulomuskoneen. Sitä hän nyt halusta pyöritti, tehden
vaatteita itsellensä ja Severinille niistä aivinaisista ja villa
kankaista, joita edellisenä suvena oli kudottu.

Sillä siitä ajasta keväällä, kun karja päästetään laitumelle, aina
heinä- ja elon-aikaan saakka, on naisväki joutilaana kutomaan kangasta.

Ja sitä työtä tehdäänkin vielä monessa kohden Hämeessä.

Tosin houkuttelevat hyvät pellavan hinnat monenkin myymään varastonsa
liian niukalle. Mutta harva ostanee kuitenkaan valmista kangasta
tehtaista, vaikka sitä halvallakin saadaan. Useimmat kutonevat yhä
vieläkin kangastarpeensa kotona.

Ainoastaan kirkkovaatteisin ostetaan tehtaitten ja ulkomaiden teoksia.

Ja se on ylellisyyttä, jota ei kukaan kadehtine niiltä, joilla
ylellisyyteen varoja on.

Mutta yhteinen kansa maalla käy vielä kotokutomissa vaatteissa
kirkossakin. Ja toivottava olisi, että he edelleenkin pysyisivät siinä
tavassa.

Mari oli leikannut paksusta aivinaispakasta tusinan paitoja
Severinille. Niitä hän nyt alkoi neuloa uudella koneellansa.

Hän tarttui työhön miltei tulisesti. Hänen muotonsa kuvasti -- ensi
kerran -- jotain huolellista, levotonta. Hän ei ollut tytyväinen.

Severin oli lähtenyt ajamaan jäälle, samalla oriilla, jonka seurassa
hänen ensikerran tapasimme. Se oli hyvä juoksia, ja hän tahtoi
opettaa sitä vielä paremmaksi. Hän oli päättänyt lähteä kaupunkiin
kilpa-ajolle. Ja sentähden hän sitä harjoitti joka päivä.

Se tietysti on paras keino, jos palkintoa voittaa mieli. Ja palkintoa
Severin toivoi, osittain rahain osittain kunnian vuoksi.

Sillä sanomalehdissä mainitaan niiden nimet, jotka voittavat, eikä
ainoastaan heidän, vaan hevosenkin nimi, muoto, ikä, koko j.n.e., jotka
tietysti aina on jotain viehettävää.

Mari oli Severinin kanssa ollut useat kerrat ajelemassa. Mari istui
silloin aina "kappi-reessä" ja Severin oli takana.

Mutta kun tuli kysymys kilpa-ajoista, niin ei Mari enää tahtonut olla
muassa. Silla kahden hengen painoa ei kelpo juoksia sietänyt Marin
mielestä.

Severin oli kyllä kehoittanut häntä nytkin tulemaan. Sillä sitä
paremmin Orkko sitten kiitäisi radalla, kun Severin yksin olisi reessä.
Vaan Mari oli hiljaisesti ilmoittanut mielipiteensä, ettei hän
puolestansa hyväksynyt noita Severin kilpa-ajo tuumia.

Silloin oli Severin, tapansa mukaan, siepannut Marin syliinsä ja
tanssinut hänen kanssaan pitkin laattiaa. Mutta hän oli kuitenkin,
huolimata Marin mielipiteistä, mennyt ajamaan.

Se ei ollut vielä pilvi, mutta se uhkasi tulla ensimmäiseksi pilveksi
heidän avioliittonsa taivaalla.

Se oli se, joka nyt huoletti Maria siinä kun hän istui neulomakoneen
ääressä.

Severin oli hyvä ja rakastavainen aviomies. Ja Mari piti hänestä ehkä
hellemmin kuin ennen.

Mutta heillä oli talous perustettava ja velka maksettava, eikä Marin
päähän mahtunut se ajatus että kilpa-ajovoitoilla velkoja
maksettaisiin.

Hän ei kuitenkaan hennonut siitä laveammin puhua Severinin kanssa.
Sillä hän olisi suonut miehellensä kaikkia mahdollisia huvituksia,
koska Severin, paitsi muuta, oli kaikin tavoin kelpo talon mies.

Mutta hän kamoksui kilpa-ajoja. Niissä oli hänen mielestänsä jotain
rajua uhkapelin muotoista, jota hän ei itsekään saanut ajatuksissaan
oikein selville.

Kaikessa tapauksessa olivat kilpa-ajot hänen mielestänsä ainoastaan
rikasten ja joutilaitten työtä, eikä vasta-alkavien, joilla maatilansa
oli ainoastaan arennilla.

Pyörittäessänsä neulomakonetta ei Mari kuullut että joku tuli
porstuaan.

Ovi aukeni ja sisään astui vanha tuttavamme unilukkari.

"Hyvää päivää, nuori emäntä," tervehti vieras, "niin ahkera ja
uskollinen."

Marin kasvot kävivät iloisiksi. Hän nousi työltään ja otti vieraan
vastaan ystävällisesti.

Sillä unilukkari oli kaikkien nuorten pitäjäläisten tuttu heidän
lapsuudestansa ja kunnioitettu vieras, mihin taloon hän vain meni.

"Niin yksin ja niin uuttera," lausui unilukkari. "Missä Severin on?"

"Hän on ajelemassa."

"Ajelemassa? Yksinkö; ettekö käy molemmin ajelemassa?"

Kysymys oli arka, mutta unilukkari oli suoraluontoinen mies, joka heti
sanoi mitä hän ajatteli, milloin hän ajatuksensa lausui.

Hänestä oli kummaa, että nuori aviomies oli yksin lähtenyt huvia
ajelemaan ja jättänyt nuoren vaimonsa kotiin.

Mutta Mari riensi selittämään asian oikean laidan.

"Severin vaatei kyllä minua kanssansa tälläkin kertaa," sanoi hän,
"niinkuin minä aina ennenkin olen ollut hänen kanssansa ajelemassa;
mutta minä ajattelin, että koska Severin opettaa hevostansa
kilpa-juoksuun, niin on kaksi henkeä reessä liikaa."

"Aikooko Severin mennä kilpa-ajoihin?"

"Onhan hänellä niitä tuumia ollut."

"Vaan ethän sinä häntä niihin tuumiin kehoita Mari?"

Taas huomasi unilukkari, että hän liian läheltä oli tarttunut toisten
asioihin, jotka oikeutta myöden eivät häneen koskeneet. Mutta sana oli
sanottu.

Ja se kajosi hiukan kipeästi Marin mieleen, koska Mari salaisesti oli
siitä ajatuksesta, ettei Severinin paikka ollut kilpa-ajoradalla.

"Minä en ole häntä juuri kieltänyt enkä käskenyt," vastasi hän
lyhyesti.

"Vaan sinun pitäisi kieltämän, luulenma." sanoi unilukkari.

"Pitäisikö hänen minua tottelemankin. Eikö miehellä saa olla omaa
tahtoansa?"

"Hänen pitää aina totteleman järjellistä neuvoa."

"Vaan enhän minä tiedä olisiko se neuvo niin järjellinen," sanoi Mari.
"Kaikki ihmisethän nyt puuhaavat kilpa-ajoissa, yksin naisetkin."

"Olkoonpa niiksi, vaan minä puolestani en pidä kilpa-ajoja semmoisesta
arvosta."

"Kuinka niin?" kysyi Mari, vaikka hän, niinkuin jo sanoimme, oli
salaisesti samasta mielestä kuin unilukkarikin.

"Ensiksi kuluu niihin paljon aikaa," sanoi unilukkari, "niin että
ainoastaan joutilaitten käy niihin ryhtyminen. Ja heille se huvi olkoon
myönnetty, koska ei heiltä muutakaan hyödyllistä saa odottaa."

"Ja toiseksi?" tutkasi Mari.

"Toiseksi on kilpa-ajoissa viisi, kuusikymmentä ajajaa, joista toiset
puolet jo tavallisesti hylätään ensi koetuksessa, niin etteivät pääse
kilpailemaankan. He ovat siis tehneet hukka-matkan. Eikä ainoastaan
sen, vaan paljon hukkatyötä, harjoitellessaan semmoisia konia, jotka
eivät kilpa-juoksuun kelpaa."

"Entäs ne toista kolmekymmentä, eihän nekään kaikki palkinnoita voita,
vaikka he kilpailemaan pääsevätkin?"

"Ei, niin. Ei niistä voita muut kuin viisi, kuusi, korkeintain
kymmenen. He kulkevat sitte kilpa-ajoista kilpa-ajoihin ja voittavat.
Ne kaksikymmentä ovat tehneet hukkatyön, niinkuin nuo kolmekymmentä
edellistäkin. Ja heille olisi parempi ollut, kun olisivat pysyneet
kotona."

"Ehkä teillä on vielä muitakin moitteen syitä kilpa-ajojen suhteen?"
kysyi Mari.

"On vielä kumminkin yksi ja se on minun mielestäni kaikkein tärkein,"
sanoi unilukkari. "Nuot ensiksi mainitut kolmekymmentä ovat epäilemätä
kaikki koettaneet väkisin herättää juhdissansa juoksia-kykyä. Se
synnyttää kaikkein ilkeintä hevosen rääkkäystä."

"Siinä minä puolustan Severiniä," lausui tähän Mari, "ettei hän
rääkkäämällä pakoita hevostansa juoksiaksi. Se osaa mennä niin paljon
kuin se tahtoo ilman lyömätä. Ja senkin minä itse olen nähnyt kello
kädessäni, että se toisena päivänä on juossut nopeammin kuin
edellisenä. Se tulee kai harjoittamisesta."

"Nytpä kuulen, että sinä, Mari, itse olet kiivas kilvan-ajaja."

"En aivan niin kuin ehkä puheestani luulette. Minusta on hauskaa kun
hevonen halusta juoksee ja hyvin juoksee. Mutta nuot kilpa-ajo juhlat
eivät minua sen vuoksi huvita. Ja myönnän mahdolliseksi senkin, että
moni rääkkää hevostansa, saadaksensa siitä juoksian."

"Ja minä puolestani myönnän, että niitä on järjellisiä hevosmiehiäkin,
jotka taidolla osaavat opettaa hyvän hevosen juoksemaan. Ja semmoinen,
kuulemma on sinun Severisi," sanoi unilukkari naurahtaen.

"Uskottehan minun puheeni?"

^Myönsinhän minä sen. Vaan en minä tänne tullut oikeastaan puhumaan
hevosmiehistä ja kilpa-ajoista. Minulla oli muuta asiaa."

"Olkaa nyt meillä päivällisillä. Severin tulee kohta kotiin, arvaten,
niin saamme sitte keskustella teidän asiastanne."

"Niin minun asiani koskeekin teitä molempia."

Samassa kuului kulkusten kilinää. Mari vilkasi ulos akkunasta.

"Tuossa Severin nyt tulee. Katsokaapas kuinka uljas hevonen hänellä
on."

"On kyllä," myönsi unilukkari.

"Eikä ensinkään rasitettu."

"Eipä tuo siltä näytä."

Severin katsahti ylös reestänsä ja näki Marin akkunassa. Hän nosti
lakkiansa ja kumarsi uljaasti. Hän tervehti myöskin unilukkaria, jonka
hän näki akkunassa ja tunsi.

"Nyt on kai Orkko juossut monta virstaa nopeammin entistä," sanoi
unilukkari, "koska Severin näyttää niin mieltyneeltä."

"Surullinen ei kuin juuri koskaan ole," lausui tähän Mari. "Mutta
arvattavasti onkin hevonen kuljettanut yhtä henkeä paremmin kuin
kahta."

Hyvät aikoja kesti vielä, ennenkuin Severin kerkisi sisälle. Sillä hän
oli tarkka hevosmies ja hoiti ja kuivaili virkkuansa huolellisesti,
ennenkuin hän sen peitti ja lähti tallista.

Severin tuli sisälle iloisen näköisenä.

Hän tervehti vierasta ja sanoi sitte vaimollensa:

"Kas niin Mari. Sinulla oli totuus. Orkko voitti radalla puolen
minutia, kun ei sillä ollut reessä muuta kuin yksi henki."

"Kyliähän minä sen arvasin."

"Mutta eikös kahden olisi hauskempi ajaa?" kysyi tähän unilukkari.
"Mitä hyvää siitä on, jos hevonen hyvin juoksee, kun ei siitä muille
ole huvia kuin ajajalle."

"Kun hevosta opetetaan voittajaksi, niin ei se ole huvin ajoa," lausui
lyhyesti Severin. Hän tahtoi sillä ikäänkuin katkaista kaikki ne
väitteet kilpa-ajoja vastaan, joilla hän tiesi unilukkarin olevan
varustettuna.

Unilukkari ymmärsi myöskin, ettei tässä kinaaminen mitään hyödyttäisi.
Sentähden hänkin jätti laveammat puheet siitä asiasta.

Mari ilmoitti, että päivällinen oli pöydässä ja he kävivät kaikin
kolmen aterialle.

Unilukkari aikoi nyt tuoda esille asiansa, mutta kun hän havaitsi, että
hän jo muutenkin oli koskenut arkoja paikkoja, päätti hän vielä viipyä.

Puhe kääntyi siis tavallisiin ja jokapäiväisiin asioihin. Haasteltiin
kelistä, ilmasta, tavarain hinnoista kaupungissa j.n.e.

Mutta Severin, jonka mieli yhä liikkui hevosessaan ei malttanut olla
siitä puhumata ja sen juoksua kehumata.

"Saanko luvan kysyä," lausui nyt sen johdosta unilukkari, "paljonko
vaatisit virkustasi, jos sen myisit -- vaikka en minä sitä osta,"
lisäsi hän varovasti.

"En todellakaan tiedä," vastasi Severin. "En ole koskaan ajatellut sitä
myydäkseni, kun olen sen kotoa saanut, ikäänkuin perintönä."

^Mutta ajatellaanpas, että se olisi sinulle taloutesi haitaksi taikka
suoraan vahingoksi, etkös sittenkään luulisi olevan sinulla oikeutta
myydä?"

"Minun täytyisi kuitenkin siinä tapauksessa kysyä lupaa isältäni.
Sillä häneltä minä sen sain varsana. Ja hän sen kasvatti minulle
täysi-hevoseksi, kun minä olin kotoa poissa."

"Siinä tietysti ajattelet aivan oikein. Mutta jos kysyisit ja saisit
luvan, paljonko vaatisit?"

"Minun olisi ehkä ensin kuuleminen, mitä suuret hevosmiehet semmoisesta
luontokappaleesta tarjoavat. Vaan tässä pyydän kysyä, millä tavoin te
ajattelette, että se hevonen saattaisi tulla minun taloudelleni
haitaksi taikka vahingoksi."

"Se on helppo sanoa minun kannaltani. Sen hoito ja ruokko maksaa
tietysti enemmän kuin kahden hyvän lypsylehmän, ja hyöty on vähempi."

"Mutta jos minä voitan sillä esim. ensimmäisen palkinnon kilpa-ajoissa,
niin minä niillä rahoilla sekä ostan että ruokin kaksi lypsy lehmää."

"Onnen kauppa on -- onnen kauppaa," sanoi unilukkari -- eikä hän sen
enempä huolinut siitä asiasta pakinoida, koska hän jo oli selittänyt
mielipiteensä Marille.

Severin ei kuitenkaan menettänyt näistä unilukkarin vastaväitteistä
sitä hyvää mielen tuulta, minkä hän äskeisessä ajossa oli saavuttanut.

"Joka ei onnea tavoita, se ei onnea voita," oli vain hänen yhtä lyhyt
vastauksensa.

Mari ei sekaantunut tähän keskusteluun.

Hänessä oli salainen tunne, joka vakuutti hänelle, että unilukkarissa
oli totuus.

Mutta rakkaus mieheensä esti hänen antamasta sille tunteelle sitä siaa,
jonka se ansaitsi.

Kuitenkin se vaikutti hiljaisesti hänen mielessänsä, niin että hän
hartaammin kuin ennen rupesi toivomaan ettei Severin olisi niin ahkera
noissa kilpa-ajoharjoituksissaan.

Päivällisen jälkeen he puhuivat niitä, näitä, kunnes kahvi tuli.
Silloin muisti taas unilukkari asiansa ja lausui:

"Mainitsin jo tullessani, että minulla oli isännälle ja emännälle
asiaa. Se on kuitenkin sitä laatua, että sen parhaiten saatte selville
tästä kirjeestä."

Unilukkari otti kirjeen povitaskustansa ja antoi sen Marille.

"Pyydän siis," jatkoi hän, "että jonain joutohetkenä luet sen ja
keskustelet asiasta miehesi kanssa. Saamme sitte joskus kuulla, mitä
päätätte."

Päivä rupesi jo hämyttämään, niin ettei enää kelvolla käynyt lukeminen
kirjoitusta, joten Marikin pisti sen taskuunsa, vaan päätti kuitenkin
heti valoa sytytettyänsä lukea se.

Unilukkari sanoi nyt jäähyväiset, ja Severin seurasi häntä ulos. Mutta
havaittuansa, että unilukkari oli tullut jalkasin, pisti hän yhtäkkiä
hevosen valjaisiin ja saatti hänen kylään.

Mari sytytti sillaikaa lampun ja päätti lukea tuon hänelle annetun
kirjeen.

Se oli kirjoitettu unilukkarille ja Liisan nimi oli sen alla, hänen,
joka paraikaa istui vankiudessa murha-poltosta.

Hän ei valittanut nykyisiä kohtaloansa. Hän kärsei mitä hän oli
hurjuudellansa ansainnut. Eikä hänen kärsimisensä olleet ankarat.

Mutta häntä kauhistutti se kohtalo, mikä hänen osaksensa tulisi, kun
hän kuukauden, parin päästä laskettaisiin vapauteen.

Hänen ei käynyt lähteä mailmaa vaeltamaan, jos hänen parannuksestansa,
minkä hän vankiudessa oli alottanut, tulisi mitään hedelmää.

Ei hänen myöskään käynyt elää ja asua yksinänsä äidin kolkossa kodissa
-- sillä äidin vankius kestäisi vielä vuosia. Ja heidän yhdessä
elämänsäkin tulisi olemaan kolkkoa. Se muistuttaisi alati heidän
yhdenkaltaista rikostansa.

Äiti oli tosin, jonkinlaisesta rakkaudesta tytärtänsä kohtaan, tehnyt
samanlaisen rikoksen, kuin tytärkin, ja lain silmissä vielä raskaamman.

Mutta epäiltävä oli, tulisiko se rakkauden side heitä yhdistämään vielä
niinkin, että he yhdessä parannusta tekisivät.

Kaikessa tapauksessa kestäisi vielä vuosia, miten sanottu, ennenkuin
äiti pääsisi vankiudestansa.

Ja niinä vuosina toivoisi hän, Liisa, saavansa elää kunniallisten
ihmisten parissa -- jollei kunnialliset ihmiset häntä niin halveksi ja
kamoksu etteivät ota häntä halvimmaksi palveliaksensa.

Hän oli kääntynyt unilukkarin puoleen, koska unilukkari oli ollut
hänenkin opettajansa, kun hän, Liisa, vielä lapsena ja viattomana oli.

Siis pyysi hän, että unilukkari, joka kovan kuoren alla oli
hellä-sydäminen mies, astuisi hänen välittäjäksensä.

Ja Liisa ei itse tietänyt, kenen palvelukseen hän mieluummin pyrkisi.
Hän jätti sen asian unilukkarin huoleksi, joka paraiten tunsi
pitäjäläiset, sekä hyvät että pahat.

Mutta hän oli kuullut, että Mari oli emäntä Tuominiemellä. Ja jos hän
halusta toivoi kenenkään palvelukseen pääsevänsä, oli se Marin.

Tämän kaltainen oli se kirje, jonka Mari oli saanut unilukkarilta
lukeaksensa.

Ja luettuansa sen, vaipui hän syviin ajatuksiin.

Hänen oli aina tullut sääli Liisan kohtaloa. Se oli tosin itse
ansaittua. Mutta hän oli tehnyt rikoksensa vihan pikaisuudessa ja sitte
kuin hänen tunteensa olivat tulleet kipeästi loukatuiksi.

Ja Mari ymmärsi, että Liisan kohtalo, niinkuin hän itsekin kirjoitti,
tulisi vielä raskaammaksi, jollei häntä joku ottaisi turviinsa.

Kristillinen rakkaus vaatei häntä ottamaan Liisan taloonsa. Vaan mitä
sanoisi siitä muut palkolliset -- ja mitä sanoisi Severin?

Palkollisia tiesi hän kyllä saavansa; mutta pahin seikka oli se, ettei
hänen miehensä ehkä siihen suostuisi.

Hän päätti heti siinä asiassa kysyä Severinin mieltä, Ja hän tuli
levottomaksi, kun ei Severin jo palannut saatolta.

Vasta pimiän tullessa saapui hän. Ja Mari käski hänen lukemaan
unilukkarin antaman kirjeen.

Mutta Severin oli tuskin ehtinyt silmäillä sen läpi, ennenkuin hän
kiivaasti lausui:

"Se villikissa."

"Mutta hänen kirjeensä osoittaa, että hänessä on tapahtunut suuri
mielen muutos", sanoi Mari, "ja paitsi siksi en minä koskaan ole
luullut häntä niin pahaksi kuin miksi hänen rikoksensa on hänen mailman
silmissä tehnyt."

"Sinä olet hyvä sydämminen tyttö," sanoi Severin nuorelle vaimollensa,
"ja se olkoon sinulle kunniaksi, mutta käytännöllisessä elämässä ei
hyvä-sydämmellisyys aina ole paikallansa. Minä en tahtoisi vastaan
sanoa sinua missään. Mutta tässä asiassa minun täytyy. Minä en tahdo
sitä ihmistä talooni."

Mari ei tahtonut pahoittaa Severinin mieltä muistuttamalla hänelle,
että hän jo toisessakin asiassa oli ollut muusta mielestä kuin hänen
vaimonsa. Se oli tuossa kilpa-ajo-puuhassa. Mari lausui ainoastaan:

"Minä luulen ettei tässä ole kysymys pelkästä hyvä-sydämmellisyydestä,
vaan kristillisestä rakkaudesta, joka samassa on velvollisuus."

"Sen velvollisuuden saa jokainen muu pitäjäläinen ottaa päällensä."

"Mutta jollei kukaan ota?"

"Niin ei ole missään laissa sanottu, että meidän tulee ottaa."

"Siis joutuu tuo eksynyt ihmis-raukka hukka-tielle sentähden ettei
kukaan pitäjäläinen katso velvollisuudeksensa enemmän kuin toinenkaan
häntä turvata."

"Miksi juuri meidän pitäisi häntä turvaaman?"

"Sentähden ennen kaikkea, että hän on laskenut toivonsa juuri meihin."

"Niin, hän on laskenut toivonsa sinuun, mutta ei minuun."

"Ethän siitä liene pahoillasi. Hänen ei sopinut kääntyä sinun puoleesi
muuta kuin minun kauttani, senhän ymmärrät."

"Olkoonpa niinkin. Mutta kaikessa tapauksessa en minä suostu siihen,
että hän otetaan meille."

"Minä pelkään, että me tavalla tai toisella saamme katua sitä."

"Pelkäätkös, että hän tulee polttamaan meidänkin talomme."

"En. Sitä en pelkää. Mutta kipinä saattaa tulla muualta ja polttaa
meidän onnemme tuhaksi,"

"Sinä olet aika lailla taikauskoinen, Mari," sanoi Severin naurahtaen
ja syleili vaimoansa.

"Sanotte taika-uskoksi sitä, kun omatuntomme vaatii meitä täyttämään
velvollisuuksiamme?"

"No, myönnän ettei se ole taika-uskoa, vaan liian arkaa omaa tuntoa."

"Severin, Severin, minä toivoisin, ettei sinun tarvitsisi tulla
havaitsemaan, ettei omatunto ole koskaan liian arka."

Mari jätti tässä miehensä ja meni ilta-askareihinsa. Hänen mielensä ei
kuitenkaan ollut keveä. Mutta talouden toimet saivat hänen kuitenkin
hetkeksi unhottamaan raskaat tunteensa.

Severin ei myöskään ollut aivan tyytyväinen.

Mutta hän luuli kuitenkin täyttäneensä kaikki velvollisuudet omaa
talouttansa kohtaan, kun hän oli jäykästi asettunut vaimonsa liiallista
hellä-tuntoisuutta vastaan. Hän ei huomannut että se hänen puolestansa
oli pelkkää itsekkäisyyttä.

       *       *       *       *       *

Kilpa-ajot olivat tulossa.

Se tuotti kaupungissa kaikenmoista puuhaamista. Työmiehet, joilta
talvella puuttuu ansiota, saivat nyt viikkokausiksi tekemistä. Rata oli
avattava jäällä. Telineet olivat rakennettavat, samoin lehteri
katselioille ja kiikaritorni kilpa-tuomareille.

Toivoivatpa muutkin kaupunkilaiset yhtä ja toista tuloa ja voittoa.
Sillä kilpa-ajot ovat ikäänkuin pienet markkinat. Ne tuottavat
tavallista enemmän liikettä.

Moniaat kaupunkilaiset saivat kortteeri-rahaa talleistansa ja
asunnoistansa.

Enin voitto lankesi kuitenkin kaupungin ravintoloille sekä
kortteereista että muusta liikkeestä. Sillä kilpa-ajoniekat olivat
enimmästään varakasta väkeä. Ja vaikka ei kaikki olleetkaan varallisia,
tahtoivat he kumminkin siltä näyttää. Useimmat heistä asuivat sen
vuoksi ravintoloissa.

Ja ravintolat olivat hyvillä mielin noista kilpa-ajoista. Sillä ne
tulot, joista he tavallisina aikoina olivat puutteessa, vuotivat heidän
laatikkoonsa sitä runsaammin kilpa-ajopäivinä.

Ja niitä päiviä kesti, niinkuin markkinoitakin, aaton aatot ja runnun
runnut. Sillä vaikkei itse kilpa-ajoja ollut muuta kuin kaksi päivää,
nimittäin koetuspäivä ja ajopäivä, niin alkoivat valmistukset jo päiviä
ennen, ja lopetukset loppuivat päiviä myöhemmin.

Jo aaton aattona siis näkyi kaupungissa noita pieniä "kappi-rekiä," ja
niissä istui kussakin enemmän tai vähemmän majavannahkoihin puettu
mies.

Reen edessä taas oli enemmän tai vähemmän kilpa-ajoihin luonteva
hevonen. Kuitenkin näkyi usein tämä seikka jo ajokaluistakin. Sillä
vaikka reki olikin "myötä menevä," oli kuitenkin siloissa taikka
aisoissa jotain puuttuvaista. Välin oli toinen aisa maalattu, toinen
taas valkonen, metsästä tähän tarpeesen kyhätty.

Se todisti, että jo kotoa oli lähdetty puolivälisillä toimilla, taikka
oli tiellä ajettu aisa rikki johonkin kujaan tai portin pieleen.

Hevosen suhteen ei kuitenkaan ollut karvaan katsomista. Sillä kuka
tiesi, mitä jalopeuroja ne saattoivat olla koetuspäivänä radalla.

Usein tapahtui kuitenkin, että tämmöiset aisapuolet reet hyljättiin
hevosineen.

Ne täyttivät sitte kilpa-ajossa väkilukua, vaikkei niitä radalle
päästetty. Ja kaupungin kaduilla he sitten ajelivat ahkerasti,
kiihottaen isvosikoita kanssansa kilpailemaan.

Varsinaiset kilpa-ajajat saapuivat vasta koetokseen. Heillä oli
rekensä, aisansa, silansa ja hevosensa kelpaavassa kunnossa. Ja itse
miehetkin. Tavallisesti he olivat sitä laatua, että useimmat heistä
hyväksyttiin kilpailemaan.

Semmoinen ajaja oli myöskin Tuominiemen haltia, Severin. Hän oli itse
muodoltansa muhkea, hänen hevosensa uljas ja hänen ajokalunsa siistit.

Koetoksessa oli Orkko verrattava parhaimpiin. Sen juoksu oli kaunista.
Ei se kertaakaan rikkonut eikä liioin varastanut.

Ja kuitenkin se joutui ratamatkan etevimpäin rinnalla.

Tosin ei se ollut kaikkein paras.

Mutta Severin ei sitä ensinkään kiihoittanutkaan. Hän tiesi, että se
sillä juoksulla hyvin tekisi matkansa määrätyssä ajassa, niin että se
hyväksyttäisiin kilpailiaksi.

Toisena päivänä se vasta saisi koettaa ja näyttää, mihin se kelpaisi.

Mutta se herätti jo katseliain huomiota tässä ensimmäisessä juoksussa.
Tosin ei siitä lyöty vetoa, niinkuin on tapana Englandissa. Mutta
rikkaat hevosmiehet ja herrat tulivat sitä jo ostelemaan. Ja he
tarjoilivat mikä mitäkin. Vaan Severin vastasi ettei hän millään
hinnalla luopuisi hevosestaan.

Tulipa niitäkin, jotka tarjousivat sitä kilpailussa ajamaan. He
väittivät ettei Severin osannut itse ajaa, että semmoinen hevonen
voittaisi ensimmäisen palkinnon, jos sillä olisi taitavampi mies
ohjissa.

Useat näistä "tarjokkaista" olivat noita aisa-puolia, joilla ei ollut
toivoa päästä ajolle omilla virkuillaan, koska he olivat hylätyt.

Severin ei kuitenkaan huolinut heidän tarjouksistansa. Hän tunsi itse
paremmin hevosensa ja tiesi mihinkä määrään hän sen saisi juoksemaan.

Mutta "tarjokkaat" eivät tahtoneet päästää häntä vähällä. He surisivat
hänen ympärillänsä kuin kärpäset, niin että hän ärttyi ja läksi ajamaan
pois radalta.

Hänen mielestänsä oli koko se huvi, minkä hän kilpa-ajoissa oli
itselleen toivonut, pilattu. Ja äkeissänsä ajoi hän korttieriinsa,
lukitsi Orkon talliin, sittenkuin hän oli sen kuivannut, juottanut ja
opettanut. Itse asunnossaankin oli hän vielä niin varovainen, että hän
kätki rahansa, mitkä hän oli ottanut mukaansa, lukon taka.

Seuraavana päivänä oli itse pää-kilpa-ajot, palkinnon saamista varten.
Se oli kaunis talvi-päivä, maaliskuun alussa. Aurinko loisti kirkkaasti
ja sulatti lunta, vaan ei tehnyt mitään vahinkoa radalle, siksi oli
kumminkin ilma kylmää.

Severin oli viettänyt yönsä kortteerissaan. Hän oli siis raittiimpi
radalla kuin moni muu, joka oli pitänyt yötä ravintolassa.

Varhain aamulla valjasti hän Orkkonsa ja ajoi sillä kerran pari radan
umpeen. Se näytti olevan raitis ruumiiltaan ja jäsenniltään sekin ja
juoksi matkan hyvin.

Hän vei sen uudestaan korttieriin ja riisui sen. Sitte hän läksi
kaupunkia kävelemään, sillä hän oli levoton; kilpa-ajot alkaisivat
vasta kello 11, eikä aika tahtonut kulua.

Viimein se kuitenkin alkoi lähetä määrä-tuntia, joten Severin nouti
hevosensa ja ajoi taas radalle.

Sinne oli nyt kokoutunut paljon väkeä, sekä ajajia että katselioita.

Severin ei kuitenkaan jälkimmäisistä lukua pitänyt. Hän asettui ajajain
riviin, odottamaan kunnes hänen nimensä huudettaisiin.

Hän päätti olla paljoa tarkempi kuin edellisenä päivänä. Sillä nyt
riippui palkinnon voitto hänen ajamisestaan.

Sittenkuin viisi tai kuusi hevosta oli ajanut, tuli hänen vuoronsa. Hän
oli kuullut huudettavan heidän minuti- ja sekunti-lukunsa; mutta ei ne
olleet ylen lähellä sitä aikaa, jonka hän koto-jäällä oli voittanut.

Hänellä oli siis vielä hyvä toivo.

Hänen nimensä huudettiin ja hän laski Orkkonsa menemään.

Orkko ei viivytellyt. Se ikäänkuin tiesi, että sen nyt tuli tehdä
työnsä puhtaasti.

Severin ei huudellut, eikä ärjynyt ja karjunut sille. Ei hän myöskään
nykinyt sitä toisesta taikka toisesta suitsesta, niin kuin monen tapa
on, ei hän liion peljätellyt sitä rautaisella marhaminnalla, vaan
kehoitti sitä hiljaisella puhuttelemisella yhä parantamaan juoksuansa.

Ja kaukaa katseliatkin näkivät että se yhä paransi, vaikkei se
vähintäkään siinä kadottanut uljasta ryhtiään.

Kelloa soitettiin palkintotuomarien telineiltä. Minuti oli ajettu.
Severin luuli olevansa radan puolivälillä taikka kumminkin lähellä
sitä. Hän puhutteli hevostansa.

"Nyt Orkko," sanoi hän, "on meidän koettaminen, kuka täällä tänäpänä on
radan herra, mekö vai muut."

Ja hän kiristi hiukan suitsista.

Orkko kuuli puheen ja tunsi suupielissään kiristyksen. Hän harppasi
vielä pitempiä askeleita ja otti niitä taajemmin.

Se oli hänestä huvityötä, koska hän kerran oli luotu juoksiaksi.

Asian ymmärtäväiset katseliain joukossa ja kilpatuomarit näkivät jo
arviolta, että tuo juoksia tulee olemaan päivän sankari.

He pelkäsivät vain, että se tulisi tekemään jonkun pila-työn, rikkoisi
taikka rupeisi varastamaan.

Vaan Orkko ei tehnyt kumpaakan. Se olisi hävennyt silmänsä sokeiksi,
jos joku olisi siitä sanonut, että siinä oli jonkinlaista vilppiä.

Luontokappaleet tulevat usein isäntiinsä. Ne perivät taikka saavat
tavalla jollain heidän omituisuuksiansa.

Erittäin nähdään se koirissa. Jos isäntä on rehellinen, niin on koira
samoin. Vaan salapurian koiran isäntään ei ole luottamista.

Severin ei ollut vilpistelevä mies ja sen vuoksi oli hänen hevosensakin
kaikkia vilppiä vailla. Ja kun Severin ei myöskään ollut liian tulinen,
niin ei ollut pelkäämistä, että hevonenkaan rupeisi radalla hätiköimään
ja rikkomaan.

Ensimmäinen ratakerta oli loppumaisillaan. Samassa kolkkasi kello
toisteen. Kohta sen jälkeen saapui Severin lähtöpaikalle ja jatkoi
matkaansa uudelleen. Orkon silmät välkkyivät siinä kun se lensi
katseliain ohitse.

Kauppaneuvos K., joka istui katseliain joukossa, lausui, että jos tuo
hevonen on ostettavissa, niin hän sen ostaa.

"Aiotteko tekin kilpa-ajolle?" kysyi joku hänen tuttavistansa.

"En; mutta minä tahtoisin kerran hevosen, jolla olisi hauska ajaa."

"Onhan teillä kyllä hyvät hevoset."

"On niin, mutta ne ovat työhevosia ja kuormahevosia. Minun tekisi jo
mieleni saada hevosen omankin rekeni eteen."

Pian oli rata toisteen juostu ja katseliain ohitse menty, ennenkuin
kelloa soitettiin. Orkko oli siis toisella ratakerralla melkoisesti
parantanut juoksuansa.

Kolmannella kerralla soitettiin kelloa juuri kuin Orkko saapui
katseliain kohdalle.

Joku luuli huomaamansa, ettei sen silmät enää välkkyneet niin
kirkkaasti. Se oli erittäin naisväen ja neitosien havainto. He ovat
enemmän kuin miehet tunteitten vallassa ja langettavat tuomionsa sen
jälkeen.

Siis ei pitäisi heidän tuomionsa mukaan hevosta juoksutettaman
peräksyttäin kolmea rataa. Kahdessa olisi kylliksi, niinkuin maakylien
kilpa-ajoissa on tavallista.

Mutta kun tiedemiehet ovat vakuuttaneet, että hevonen, jos se
joltinenkin on, juoksee kolme virstaa siinä kuin kaksikin, niin on se
valtion kilpa-ajoissa tullut säännöiksi. Emmekä me pyydä sitä sääntöä
muuttaa, koska Orkkokin sen matkan juoksi, hengästymätä tai
nikahtumata.

Ja kun se kolmannen kerran lensi katseliain ohitse, huudettiin
"eläköön," vaikka "eläköön" on jokseenkin pitkäpiimäinen sana tuon
kosmopolitisen hurrahuudon asemasta, joka paljon pikaisemmin sanoo mitä
se tarkoittaa.

Sentähden ehti Severin ajaa, kun eläkööntä veisattiin, pois radalta ja
oli jo hyvän matkaa kaupunkia kohden ennenkuin viimeinen kadensi tuosta
mainiosta kansallishuudosta oli vaiennut.

Hän hillitsi hevoisensa käymään ja kävelytti sitä jonkun puolen tuntia,
kunnes se lakkasi höyryämästä, ja vei sen sitte korttieriin, jossa hän
tapansa mukaan kuivaili ja pyhkieli sitä.

Saatuansa sen aivan kuivaksi, peitti hän sen loimella, pani apetta sen
eteen ja meni kuulustelemaan, kuinka muiden oli käynyt.

Kauppaneuvos K., joka oli uhannut ostaa Severinin hevosen, sai hänen
silmiinsä väkijoukossa ja tuli häntä asiasta puhuttelemaan.

Mutta Severin vastasi, niinkuin ennenkin, ettei hän ollut aikonunna
sitä myydä.

"Mutta jos myytte", sanoi kauppaneuvos, "niin älkää sitä muille myykö.
Minä maksan sen mitä muutkin tarjoavat."

Severin antoi vaaditun lupauksen.

Kilpa-ajo lähestyi loppuansa. Severin sai kuulla, ettei yhdenkään
hevonen ollut juosnunna määrän matkaa niin pikaisesti kuin hänen ja
että hänellä oli siis toivo ensimmäisestä palkinnosta.

Eikö niistä hevosista, jotka sittemmin vielä juoksivat, yksikään ollut
sanottavasti etevä?

Useat herrat ja hevosmiehet tulivat nyt Severinin hevosta ostelemaan.
Hän ei enää aivan jyrkästi kieltäynyt sitä myymästä. Kumminkin tahtoi
hän kuulla, minkä arvon hinnasta antaisivat hänen hevosellensa.

Se on vasta näiden päiväin tapauksia, että Suomen hevosesta
kilpa-ajoradalla maksetaan 6,000 markkaa.

Severin ei tiennyt vaatia niin suurta hintaa, ei puoltakaan siitä.
Kuitenkin päätti hän pyytää niin paljon ettei hän luullut kenenkään
sitä maksavan.

Hänelle tarjottiin puolentoista tuhatta, joka on korkeimpia hintoja
hyvästä hevosesta. Mutta asia jäi pelkkiin tarjouksiin. Kuitenkin sai
kauppaneuvos K. kuulla tarjoukset.

Kun kilpa-ajot olivat päättyneet, mentiin yhteisille päivällisille.
Severin olisi mielellään jäänyt niistä pois. Mutta kun hän ei tietänyt,
milloinka palkintotuomarit julistaisivat päätöksensä, päätti hän
seurata heitä ja muita hevos-ystäviä.

Päivälliset olivat komeat, niinkuin semmoisissa juhlallisuuksissa
ainakin. Se ei vaikuttanut mitään, että ravintoa oli yleensä vähän ja
että vadit loistivat tyhjyydestä, ennenkuin ne vierasten päähän
pääsivät. Saivat he edes toisista jollei toisista ruokalajeista.

Ja sillä välin pidettiin puheita ja juotiin maljoja. Jokainen maistoi
sen verran kuin luuli varainsa kestävän.

Koska seurassa enimmästä päästä oli pelkkiä hevos-ystäviä, niin oli
ymmärrettävä, että puheetkin koskivat heidän ammattiansa.

Ja jos niihin puheisin oli luottamista, niin olivat hevosystävät
isänmaallisempia kuin muut. Sillä koska hevonen on jaloin
luontokappaleista, niin olivat hevosten jalostuttajat jaloimpia
kaikista.

Jota edemmäksi ehdittiin päivällisateriassa, sitä innostuneemmaksi
tulivat puheet. Ja niitä jatkettiin vielä päivällisten jälkeenkin,
sittenkuin palkintotuomarit olivat siirtyneet erilleen, tutkimaan,
kutka päivän voitosta olisivat osallisiksi julistettavat.

Istuivatpa muutamat runojakin sepittämään päivän ja hevosten kunniaksi.
Niitä runojansa he sitte lauselmoivat seuran ja iltapuolen iloksi.

Mitä Severiniin tulee, niin ei hän alusta maistellut paljon maljoja,
sillä hän oli päättänyt olla varovainen. Mutta ajan mittaan tuli hänkin
innostuneeksi. Puheita pitämään ei hän kuitenkaan rohjennut.

Vaan nyt tuli se juhlallinen hetki, jolloin palkinto-tuomarit astuivat
ulos juttu-kamaristansa ja julistivat korkean tuomionsa, jonka mukaan
Severin tuli saamaan ensimmäisen palkinnon.

Hän ajatteli nyt voitollisella mielellä Maria, joka ei ollut ollunna
hyvillään hänen lähdöstänsä kotoa. Se muisto oli koko ajan painanut
hänen mieltänsä ja tehnyt hänen olonsa kilpa-ajoissa ikäväksi.

Vaan nyt, kun hän tulisi voittajana kotiin ja lisäksi melkoisella
raha-summalla, taipuisi epäilemätä Marinkin mieli kilpa-ajojen
puolelle.

Saatuansa rahat ja niitä seuraavan voitto todistuksen, oli Severinin
aikomus heti lähteä pois ja läpi yön ajaa kotiinsa. Mutta ne muut
palkinnon voittajat kuiskasivat hänelle, ettei ollut soveliasta lähteä
niin kiittämättöminä. Heidän oli muistaminen hevois-ystäviä ja
toimimiehiä maljalla, jonka he yhteisesti tilaisivat.

Severin ei siis kehdannut olla kiittämätöin hänkään. Malja tilattiin,
ja Severinin, joka ensimmäisen palkinnon oli saanut, tuli pitää
puheenkin. Hän ei ollutkaan siinä kohden aivan taitamaton ja suoritti
tehtävänsä jotenkin hyvin.

Mutta se malja oli hänelle vahingoksi, sillä hän unhotti aikomuksensa
lähteä heti kotimatkalle.

Hän tuli vielä viivähtäneeksi ja solmisi tuttavuuksia ja ystävyyksiä.
Niitä oli ehkä joukossa semmoisiakin, jotka aisa-puolina olivat hylätyt
kilpa-ajoista, vaan joita ei täällä yleisissä ravintoloissa käynyt
hylkääminen.

Tietämätänsä ja ymmärtämätänsä joutui Severin semmoisten pariin.

       *       *       *       *       *

Severin heräsi korttierissaan. Se oli jotenkin varhain aamulla. Hän
tunsi pistoksen sydämmessään. Jotain kauheata, hirmuista oli
tapahtunut. Hän nousi istualleen vuoteellansa.

Pää tuntui raskaalta. Mutta se ei ollut mitään hänen mielensä raskauden
suhteen.

"Mari, Mari!" huudahti hän tuskissaan.

Vaan Mari oli hänestä kaukana. Ja hän oli vielä kauempana Marista.

Hän koetti koota muistojansa. Kuinka oli hän unohtanut lähtemästä
ajamaan kotiinsa läpi-yön, niinkuin hän oli päättänyt? Se oli se malja,
joka oli juotu hevos-ystäväin kunniaksi.

Hän oli saanut uusia tuttavia, joiden nimeä hän ei kuitenkaan tiennyt
ja joiden kanssa hän oli lähtenyt kulkemaan.

Hän hyppäsi vuoteeltansa ja juoksi koettamaan taskujansa. Revolveria ei
ollut niissä. Mari oli saanut estetyksi hänen ottamasta revolveria
mukaansa. Rosvoista hän pääsisi yhdellä ruoskan siimauksella heidän
korviensa ympäri; samoin susista -- semmoisella hevosella. Koko
susi-laumakaan ei sitä voittaisi juoksussa.

Severin muisti Marin silmäyksen sinä hetkenä. Se ei ollut iloinen,
niinkuin tavallisesti. Pikemmin siinä oli koko joukon surua, miltei
moittimista, kun Severin läksi kilpa-ajomatkalle.

Ja nyt!

Hän koetti uudestaan taskujansa ja sai käsiinsä voitto-todistuksen
kilpa-ajoista ja rahakukkaron. Mutta se oli likimain tyhjä. Hän oli
voittanut ja samassa kadottanut. Uudet ystävät olivat hänen
viekotelleet peli-huoneesen, jossa hän hämärästi muisti nähneensä
kaikenlaisia haamuja, herroja, puoliherroja ja pettureita.

Hän muisti myöskin himmeästi että siellä oli vielä maistettu
jonkunmoista viiniä, joka hänen oli yhä enemmän hurmannut ja saattanut
panemaan pelipöytään voittorahojansa. Alussa se oli tapahtunut pilan
vuoksi, vaan sitte kiihossa. Hän oli toivonut saavansa rahat takaisin
kahdenkertaisesti. Mutta ne olivat menneet.

Se ei häntä niin suuresti rasittanut kuin se häpiä että hän, Severin,
joka oli ylöspäin pyrkivä mies, oli vaipunut alemmaksi.

Kuinka hän enää kehtaisi näkyä kunniallisten kuntalaisten keskuudessa,
joka niin syvään oli langennut.

Mutta sanokaamme hänen kunniaksensa, ettei sekään hänen mieltänsä niin
paljon painanut, kuin se todellisuus, että hän, vaikkei kukaan sitä
tietäisikään, oli langennut. Itse lankeemus oli se, joka häntä vaivutti
niin, ettei hän rohjennut silmiänsä nostaa yhä leviävää aamuruskoa
kohden, joka akkunasta alkoi loistaa sisälle.

Aamurusko oli aina ennen ollut hänen ihastuksensa. Nyt se oli hänen
mielestänsä kolkompi kuin synkemmät myrskypilvet. Ja nekin olisivat
olleet liian kauniit. Ainoastaan maanjäristys tai mailman loppu olisi
häntä tällä kertaa tydyttänyt. Ne olisivat kerrassaan haudanneet hänen
ja hänen häpiänsä.

Se oli jumalaton ajatus. Mutta hän oli itse ollut niin jumalaton, ettei
hän tietänyt edessänsä olevan muuta kuin perikadon. Ja hän olisi suonut
sen tulevan jota pikemmin sitä parempi.

Mutta päivä valkeni valkenemistaan. Ja Severinin mieli synkeni
synkenemistään. Vaan tätä kurjaa elämää oli kuitenkin jatkettava.

Severin oli hamasta lapsuudestaan kammonut kortteja. Usein oli hän
nähnyt toisten poikain niitä pitelevän, mutta hän oli aina ylpeästi
siirtynyt heidän paristansa.

Vaan nyt ensikerran oli paha henki hänen vietellyt -- ei paha henki --
uudet toverit -- ei uudet toverit -- malja ja viini -- ei, hän itse oli
vietellyt itseänsä panemaan rahansa onnen pöydälle. Hän oli hukannut.

Kuinka hän kehtaisi katsoa Maria silmiin? Ja äitiänsä? Ja isäänsä?

Viimeinen seikka oli miltei kaikkein katkerin. Sillä Severin oli
itseviisaudessaan ja itserakkaudessaan pitänyt itseänsä monessa
suhteessa isäänsä parempana.

Ja nyt! Kuinka korkea hänen isänsä oli hänen rinnallansa!

Hän itse oli tuhlaaja poika, joka ei ollut verrattava hänen isänsä
alhaisimpiin palvelioihin.

Severin puki päällensä. Sillä tehtävät olivat tehtävät vaikka kuolema
pakoitti sydämmessä. Hän meni talliin katsomaan Orkkoa.

Orkko hirnui ja hörähti häntä vastaan. Se oli kaivannut häntä ehtoolla
ja pannut levolle ilman pahnoja ja juomata. Mutta sitä oli aina ennen
hyvin hoidettu, niin että, vaikka se nyt olisi toivonut samaa hoitoa,
se ei ollut aivan pahoillansa siitä että hoitoa kerran puuttui. Se oli
pikemmin ikävillänsä, kun ei se nähnyt isäntäänsä ja tuttavaansa.

Sen vuoksi se nyt hirnui pikemmin ilosta, kuin puutteen tähden,
kuullessaan isäntänsä avaavan tallin ovea.

Severin tunsi aivan hyvin sen äänen ja tajusi Orkon mielen. Mutta se
lisäsi hänen alakuloisuuttansa.

Ja ehdottomasti muistui hänen mieleensä kansan laulu:

"Voi sinua, voi minua, voi ettei olis kumpaakaan!"

Sillä, jollei Orkkoa olisi ollut, niin ei hän olisi joutunut
kiusaukseen.

Jos hän olisi ollut rajumielinen pohjalainen, niin hän ehkä
synkkämielisyydessään olisi pistänyt puukon Orkon kurkkuun ja siten
tehnyt lopun kaikesta ystävyydestä. Nyt hän vain hyväili hevostansa --
ja lausui vielä kerran:

"Voi sinua, voi minua, voi ettei olis kumpaakaan."

Mutta eihän se Orkon syy ollut, että Severin joutui pelurien pariin.
Oma se hänen syynsä oli. Sen hän itse tunnusti ja rupesi Orkkoa
valjastamaan. Sillä pois oli täältä lähteminen, vaikka sitte mentäisiin
mailman toiseen päähän.

Severin istui rekeen, samaan rekeen, jossa hän oli istunut eilispäivänä
ja ajanut radalla ja voittanut. Ja sama hevonen oli hänen edessänsä.

Mutta mikä eroitus!

Severin ajoi ulos kadulle. Se oli vielä ihan tyhjä ihmisistä. Hän ei
sen enempää ohjannut Orkkoa. Mutta Orkko tiesi, missä päin koto oli. Se
lähti sinnepäin.

Ja Severinin mielestä se juoksi liian virmasti. Hän olisi tahtonut
viipyä kotimatkalla ikänsä loppuun eikä sinne koskaan saapua.

Aurinko nousi kirkkaana, mutta se oli outo aurinko Severinin mielestä.
Puut olivat kuurassa edellisen yön pakkasesta.

Ne välkkyivät auringon säteissä, niinkuin monivärisillä jalokivillä
koristettut.

Mutta ne häikäsivät Severinin silmiä. Sillä kaikki, mikä eniten oli
häntä huvittanut, tuotti nyt hänelle pelkkää ikävyyttä. Yksin
varpusetkin, jotka kylän räystäillä tirskuivat päivän paisteessa,
julistivat hänelle alakuloisuutta.

Hän muisti Liisaa, joka vankeudessa istui ja jota hän oli kieltänyt
Marin ottamasta palvelukseensa. Kuinka Severin oli ollut itserakas! Ja
nyt ei hän ollut rahtuakaan parempi.

Tosin oli Liisa vihan vimmassa tehnyt pahaa muille, ja hän, Severin,
ainoastaan itsellensä; mutta hän oli koettanut pelissä voittaa ja
saattaa toiselle sitä tappiota, joka oli langennut hänelle itsellensä.

Entä jos hän olisi voittanut pelissä sen rahasumman, minkä hän itse oli
hukannut? Se tosin olisi ollut kahta vertaa katkerampi.

Sillä olisiko hän todellakin ollut niin halpa-mielinen, että hän olisi
juljennut ne rahat pitää? Kuka tiesi mihin viettelyksiin hän olisi
joutunut, jos hän vielä kaiken kurjuuden päätteeksi olisi voittanut.

Näissä synkissä ajatuksissaan kulki matka yhä edelleen ja tie lyheni.

Kuinka hän kohtaisi Maria ja vanhempiansa? Sen kysymyksen teki hän
itselleen ehtimiseen. Tietysti tuli hänen ensin kohdata nuoren
vaimonsa, joka häntä kotona odotti -- ei voittajana, arvattavasti, vaan
ei niin häpiällisesti voitettunakaan.

Hevonen päristeli useat kerrat, juostessaan tietä. Se todisti että
isäntää kotona odotettiin ikävöiden. Mutta kuinka kehnona hän saapui
kotiin ja kuinka vähän hän ansaitsi olla tervetullut!

Viimein alkoi kotiseutu lähestyä. Orkko hörähti ilosta. Ensimmäinen,
joka kuuli heidän tulonsa, oli tietysti talon tarkkakuuloinen koira
Sutki. Se haukahti muutaman kerran ja lähti vastaan otolle.

Severin näki sen jo kaukana tulevan liehakoiden. Se oli uusi pistos
hänen mielessänsä niistä monesta samanlaisesta, jotka hän oli tänäpänä
tuntenut. Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Sutki oli iloinen hänen
kotiin tulostansa, hän kun oli niin sortuneena.

Kun Mari kuuli kulkuset, riensi hän ulos Severiniä tervehtämään ja
vastaan ottamaan.

Mutta hän näki kohta hänen muodostansa, että jotain synkkää oli
tapahtunut. Ja hänenkin mielensä synkeni, niin ettei hän iloisesti ja
leikkipuheella tervehtänyt Severiniä, niinkuin hänen aikomuksensa oli
ollut, vaan kysyi vaikiasti:

"Severin, oletko sairas?"

"Sairas kyllä minä olen," vastasi Severin, alhaisella äänellä ja alkoi
hevostansa riisua. Mari näki ettei tässä ollut siaa kysymyksille ja
tutkimuksille. Hän rupesi sen vuoksi auttamaan Severiniä hevosen
riisumisessa ja lausui vain:

"Mene sisälle, kyllä minä tämän hoidan."

Severin totteli ikäänkuin käskyä. Hänessä ei ollut tällä hetkellä
ruumiin eikä hengen voimaa, niin että hän olisi edes kyennyt vastaan
sanomaan vaimoansa. Hän siis meni sanaakan lausumata huoneesen ja, kun
hän oli saanut päällysvaatteensa yltänsä, paiskasi hän itsensä suulleen
sohvalle ja painoi kasvonsa syvään pään aluseen.

Mari oli jäntevä ja voimakas vaimo. Ja vaikka hän huomasi, että jotain
pahaa oli Severin'ille tapahtunut, ei hän kuitenkaan säikähtynyt eikä
luullut vahingon olevan auttamattomissa.

Hän talutti Orkon talliin, peitti sen loimella ja viskasi sille heiniä,
joita Orkko rupesi ahneesti syömään. Siitä hän näki, ettei kumminkaan
sille ollut mitään pahaa tapahtununna.

Tämän jälkeen meni hän sisälle ja näki Severin makaavan sohvalla,
kasvot pään-aluseen kaivettuina.

"Severin," sanoi Mari, "minä näen, että sinun tuntosi on sairaampi kuin
ruumiisi. Sinulle on jotain tapahtunut. Sinä olet velvollinen sanomaan
sen kaunistelemata -- sitä velvollisempi, jota pahempi tapahtuma on,
niinkuin minä olen velvollinen kantamaan osan sinun kuormastasi."

"Se kuorma on minun yksin kannettavani," vastasi Severin, "se ei
ensinkään sovi sinulle."

"Saatpa nähdä, että sopii, kun vain puhut ja puhut totta."

Severin oli ääneti,

"No sitte minä rupean juttelemaan sinun edestäs," sanoi Mari. "Kuule
nyt!"

Ja hän laski kätensä Severinin pään päälle. Se tuntui niin
virkistävältä Severinille.

"Sinä tulit kilpa-radalle. Sinä ajoit ensimmäisen kerran radan
umpeen -- -- --"

Severin oli yhä ääneti.

"Ja toisen ja kolmannen kerran," jatkoi Mari. "Ja kaikki kävi hyvin."

"Kaikki kävi hyvin," vastasi Sevevin.

"Mutta siellä oli kolme, neljä parempaa hevosta kuin Orkko. Ne
juoksivat nopeammin -- ja voittivat -- ja saivat palkinnot."

"Jospa olisivatkin voittaneet ja saaneet palkinnot," huoahti Severin ja
nousi istualleen sohvalle."

"No sitte voitti Orkko ja sinä sait palkinnon, niinkö?"

"Niin, Orkko voitti ja minä sain palkinnon."

Ja Severin kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, teeskentelemätä ja
kaunistelemata.

Ja kun se oli tehty tunsi hän kohta melkoisen helpoituksen sille
hirmuiselle tunnon vaivalle, joka häntä oli painanut.

Mari istui hänen vieressänsä sohvalla. Severin ei koko aikana, kun hän
jutteli, rohjennut katsoa Maria kohden; vaan nyt hän vilkasemalla
rohkeni.

Marin katsanto oli surullinen, eikä hän alussa lausunut mitään. Vaan
hetken aikaa oltuansa ääneti, sanoi hän:

"Se oli ikävä tapaus, ja se todistaa, ettei sinua ole määrätty
kilpa-ajajaksi."

"Lieneekö minua määrätty juuri muuksikaan," virkkoi Severin, "minä
tunnen itseni tällä hetkellä sangen kehnoksi."

"Se on hyvä, ettäs tunnet; pahempi olisi, jollet tuntisi; sitte ei
olisi toivoa parannuksesta."

"Te vaimot olette onnellisia; te ette joudu senlaisiin kiusauksiin."

"Kylläpä niitä on meilläkin kiusauksia," sanoi Mari. "Muista
esimerkiksi Liisaa."

"Minä muistin hänen jo tiellä ja ajattelin, etten minä ole häntä yhtään
parempi, pikemmin huonompi."

"Senpä vuoksi on hyvä aina pitää muistossa sitä lausetta, joka sanoo:
'hän, joka seisoo, katsokoon ettet hän lankea'."

"Minä en pyydä olla vastaan, jos tahdot ottaa Liisan palvelukseesi."

"Se on hyvä. Minä annan kohta siitä tiedon unilukkarille."

"Ja tiedätkös vielä mitä, Mari. Nyt on käräjät kirkonkylässä. Minä
aivon mennä sinne ja ilmoittaa etten minä kykene talouttani hoitamaan,
vaan pyydän, että oikeus määrää sinun hoitajakseni."

"Nyt puhut leikkiä, Severin. Sitä et millään tavalla saa tehdä," sanoi
Mari. "Minä luulen ja tiedän, että sinusta tämän tapauksen perästä
tulet ehkä vielä parempi talouden hoitaja kuin tätä ennen."

Severin syleili vaimoansa. Marin lempeys ylensi häntä monta vertaa
enemmän kuin torat olisivat tehneet: ja hän teki ikuisen päätöksen,
ettei hän enää koskaan sanoisi vaimoansa vastaan eikä ryhtyisi
mihinkään puuhaan, jota Mari ei hyväksyisi. Hän myönsi nyt itsellensä,
että jos hän ei olisi mennyt kilpa-ajoihin, niin ei tämä ikävä tapaus
olisi kohdannut.

"Minä en ikänä mene kilpa-ajoihin," lausui Severin hetken perästä.

"Se onkin paras niin."

"Ja paras on, että myymme Orkon," jatkoi Severin. "Mitä me niin
kalliilla hevosella teemme. Minulle tarjottiin siitä jo hyvät hinnat."

"Mutta ikävä on antaa sitä kilpa-ajajillekin," sanoi Mari. "Ei kaikki
pitele hevostansa niin kauniisti kuin sinä."

"Meidän ei tarvitsekaan myydä sitä kilpa-ajajille. Kauppaneuvos K.
ostaa sen itsellensä ajohevoseksi. Ja hänellä Orkko saa yhtä hyvät
päivät kuin meillä."

"Tietysti on meidän kuitenkin pyydettävä lupa sen myymiseen isältäsi."

"Tietysti. Ja sinun täytyy se lupa hankkia. Ja sinun tulee myöskin
kertoa isälleni, mitä tyhmyyksiä minä kaupungissa tein. Hänellä on
oikeus saada siitä tieto."

"Eikö olisi parempi, ettäs itse puhuisit?"

"Minä pyydän, että sinä sen teet, Mari," sanoi Severin. "Niin
tarpeellista kuin minä luulen olevankin, että isä ja äiti sen saavat
tietää, sillä en minä tahdo pahantekoani heiltä salata, niin vaikeata
ja miltei mahdotonta on minun itse sitä jutella. Mutta sinä Mari osaat
sen tehdä mukavasti."

Vaikka se Marille oli ikävää, ei hän kuitenkaan raskinnut kieltää,
joten hevonen valjastettiin, ja Mari lähti ajamaan appelaan.

Siellä hän kertoi molempain sekä apen että anopin kuullen, mitä oli
tapahtunut.

Anoppi puhkesi itkuun ja apen muoto synkistyi.

"Vai niin, vai niin," päivitteli Siuron isäntä, "joko hänestä nyt on
tullut juomari ja peluri."

"Minä toivon," sanoi Mari, "ettei hänestä ole tullut kumpaakan. Ja
paras todistus siitä on, että hän tuntee vikansa syvästi, ja sekin,
ettei hän ole tahtonut sitä salata teiltä -- eikä minulta."

Anoppi pyykäsi pois kyyneleensä.

"Mahdat nyt ennustaa totta, rakas Mari," lausui hän. "Ja hyvä on, että
edes sinulla on toivo."

Ukko ei virkkanut mitään, mutta uudisti muistossaan entiset
ajatuksensa, että jos Severinistä tulisi miestä, olisi se Marin ansio.

Sitte tuli puhe Orkon myymisestä, jonka hinnasta ja ostajasta Mari
kertoi, mitä Severin oli sanonut.

"Severin tahtoo myydä hevosen, saadaksensa hukata vielä nekin rahat
korttipelissä," sanoi hänen isänsä.

"Sitä hän ei tee, appi hyvä."

"Takaatkos?"

"Takaan."

"Mihin sitte aivotte panna rahat?"

"Karjaamme on tarve lisätä, ja mitä ylitse jää, viedään pankkiin."

"Se on sinun tuumasi?"

"Niin, ja Severinin."

Siuron isäntä suostui siihen, että Orkko myytäisiin.

Ja jo parin päivän perästä läksivät Severin ja Mari sillä kaupunkiin.

Mari ei olisi huolinut mennä mukaan ja tahtoi sillä näyttää, ettei hän
epäillyt Severinin oikein asioimisesta; mutta Severin vaatei häntä,
eikä luvannut mennä yksin. Sentähden he läksivät molemmin.

Kauppa-neuvos K. oli hyvin iloissaan, kun he tulivat tarjoamaan hänelle
hevosta. Hän maksoi tinkimätä hinnan, mitä vaadittiin.

       *       *       *       *       *

Astumme ajatuksissamme aikaa vähäisen, vuosia vaihettelevia muutamia.

Severin ja Mari, taikka oikeimmin Mari ja Severin olivat onnella ja
menestyksellä hoitaneet talouttansa Tuominiemellä.

Sanoimme Mari ja Severin, sillä jälkimmäinen, vaikka ulkoa nähden
isäntä talossa ja väkensä komentaja, noudatti kuitenkin emäntänsä
tahtoa.

Hänen itseviisautensa ja itserakkautensa oli saanut semmoisen
tärähdyksen, että vaikka hän siitä muuten virkeni, ei hän enää koskaan
luottanut tuumiinsa, jos Mari jollain tavalla ei niihin mieltynyt.

Ja sen vuoksi vallitsi talossa hyvä sopu, kauniinta laatua.

Korpimaat laajenivat laajenemistaan viljelykselle ja kasvattivat
runsaat laihot heinää, kauraa, ruista.

Karjapiha laajeni myöskin ja maitokamari -- ja kanain ja hanhien luku.

Mari oli saanut uskollisen ja uutteran apulaisen Liisasta, johon hän
sai luottaa askareissa ja taloudessa, kun ei hän itse lapsiltaan aina
niihin kerinnyt.

Ne lapsetpa viettelivät apen ja anopinkin useimmin Tuominiemelle, kuin
he siellä muuten olisivat käyneet.

Iso-isä kutsui niitä ulpukoiksi ja piti heitä sangen rakkaana. Ja
ulpukoita ne olivatkin; niillä oli vaaleat hiukset, niinkuin heidän
äidillänsä, ja ruskeat silmät.

Ivar kävi niinikään usein sisartansa ja Severiniä tervehtämässä. Mutta
hän oli harvapuheinen kuin ennenkin. Enimmästään tapahtui hänen
käyntinsä pyhä päivinä kirkkomatkoilta, sillä arkipäivinä ei hän
kerinnyt töiltänsä.

Mari huomasi kuitenkin, ettei Ivarin matkat olleet niin paljon häntä ja
Severiniä varten, kuin pikemmin Liisaa.

Mutta hiljainen kuin Ivar oli, ei hän ryhtynyt Liisan kanssakaan
puheisin.

Sen vuoksi päätti Mari kerran itse puhutella Liisaa siitä asiasta. Vaan
tämä kielsi kohta ja sanoi että entuudet olivat tehneet tulevaisuuden
hänelle mahdottomaksi. Hän ei tahtonut saattaa häpiää kunniallisille
perheille, tunkeumalla heidän sukuunsa. Hän oli kiitollinen, kun hän
sai heitä palvellakin.

Eikä siinä auttaneet mitkään vastaväitteet Marin puolelta.

Mari puhui siitä asiasta Severinille ja anopille ja apellensa, eikä
kellään ollut sitä vastaan. Sillä he olivat kaikki nähneet, mikä kelpo
ihminen Liisasta oli tullut. Vaan Liisa itse pysyi järkähtämättömänä.
Ja ainoastaan aika voisi ehkä parantaa hänen mielensä syviä haavoja.

Mutta Siuron isäntä ja emäntä olivat tulleet vanhoiksi. Erittäin
rasitti talouden hoito emäntää, joka olisi tarvinnut nuoren apulaisen
taikka kokonaan päästä kaikesta.

Ja isäntä huomasi, että Severin oli häntä monta vertaa toimeliaampi,
Hänenkin mielensä teki päästä jo kaikista huolista ja vaivoista.

Mutta pää-asiassa teki molempain mieli saada läheisyyteensä lapset ja
lasten lapset. Heille tuli raskaaksi elää käyden kahtauttaan suuressa
varakkaassa talossa, kun heidän oli mahdollinen saada niin suloista
väkeä jokapäiväisiksi elinkumppaniksensa kuin Mari ja hänen lapsensa
olivat.

He keskustelivat asiasta niin, että Siuron rustholli kokonaisuudessaan
annettaisiin Severinille ja Marille, ja vanhukset eläisivät yhdessä
heidän kanssansa.

Tätä tulivat vanhukset yhtenä päivänä ehdottelemaan nuorille.

Tosi kyllä että Tuominiemi oli tullut Severinille ja Marille rakkaaksi,
koska he siellä olivat avioelämänsä alkaneet ja taloutensa siellä
ruvennut hyvin menestymään, mutta vanhusten mieltä ei ollut
pahoittaminen.

Kuitenkin oli päätettävä, ettei noita inhoittavia eläke-ehtoja, jotka
olivat niin tavallisia, kun vanhat luovuttavat lapsilleen talonsa,
saisi tulla kysymykseen. Heidän taloutensa olisi pysyvä yhteisenä, niin
kauvan kuin yksikin eläisi, paitsi mitä lapsiin tuli.

Severin ei kammonut ryhtymästä isänsä taloa hoitamaan, kun hänellä oli
niin soma apulainen kuin Mari oli, josta hänen isänsä piti yhtä paljon
kuin silmä-terästänsä.

Severin oli tullut siihen havaintoon, että mitä erimielisyyksiä ikinä
oli ollut syntymäisillään, Mari ne aina oli saanut tasoitetuksi. Ja
Mari ne edelleenkin olisi tasoittava, jos niitä ilmaantuisi.

Siis sovittiin niin, että Ivar ottaisi haltuunsa Tuominiemen ja
muuttaisi sinne vanhempainsa kanssa.

Mari ei kuitenkaan tahtonut, että Puolamäki, hänen syntymäkotinsa,
joutuisi vieraille.

Sen vuoksi päätettiin ottaa Puolamäki kartanon haltuun. Ja Mari piti jo
ennakolta juhla-hetkinänsä, jolloin hän saisi Severinin kanssa käydä
vanhassa kodissansa, sen taloutta ohjaamassa.

Yksi ainoa seikka jäi järjestämätä. Tuominiemeen saatiin kyllä tukeva
isäntä Ivarista, vaikka siellä ei ollut emäntää.

Vaan koska nyky-ajan romanit tavallisesti päättyvät sillä, että
jätetään jotain lukiain arvattavaksi ja tulevaisuuden suhteen
kuviteltavaksi, niin jätämme mekin ja sanomme:

_Jälkimmäisen osan loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Torpan tyttö II - Kuvauksia kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.