Title: Helena Wrede - Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta
Author: Mellin, G. H. (Gustaf Henrik), 1803-1876
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Helena Wrede - Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta" ***


HELENA WREDE

Romantinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta


Kirj.

G. H. MELLIN


Suomentanut R. M. [Robert Mellin]


Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa, 1879.
H. F. Helmisen kustantama.



I.


Oi ihmis-sydän! Olentomme onnettomuuden ja onnen ihmeellinen
vallitsija! Ei voi kukaan polkea tuomioitasi, tuomittessasi meitä joko
elämään tahi kuolemaan. Tutkimaton! Itse olet tuomari ja teloittaja ja
-- rikollinen.

Oi ihmis-sydän! Taivaallisen valon säteiden ihmeellinen kangastus!
Pyhä maailma, sisimmän sisumme iäisistä kipinöistä muodostettu! Ei
mikään maallinen voima voi häiritä sitä paratiisia, jonka itsellesi
luot, ja kuitenkin sen ihanuus on katoavainen ja muuttuvainen, niinkun
häälyväin pilvien hahmut taivaalla, jotka, kyyneliksi muuttuneina,
maahan putoavat. Miksi kantaa ihanin onnesi omaa turmaansa helmassaan?

Sinä iäisen tulen tytär, joka kätket näkymätöntä ihanuuttasi
rinnassamme, joka vapiset valtimoissamme ja elät elostamme!
Hellätuntoinen, raskaasen tomuhuntuun peittynyt enkeli! Miksi etsit
onneasi ulkona itsestäsi? Miksi ja'at toisille hellyyttä, joka kuluttaa
meitä heidän vuoksensa, niinkun uhria epäjumalan kuvalle? Ah!
Moitittava silmäys jumaloituu silmistä, loukkaava ajatus, jonka synkeä
hetki vastaamme viskasi lemmityn huulilta, kohtaavat sinua
musertavaisesti, niinkun taivahan salamat. Sinä hentoinen, kaino nunna,
maallis-elämän vankilassa vapiseva, taivaasen ja kuolemattomuuteen
kyynelten harson läpi katseleva! Sinä kärsit ja kuolet, ihmis-silmän
huomaamatta kärsimistäsi!

Taiteilija vaan, innostuksensa unelmissa, julkenee lähennellä
pyhyyttäsi. Hän näkee ja tietää mitä tunnet, mitä toivot. Taiteen ja
lemmen oikeudet ovat yhtäläiset: ulkonaisten suhdetten pinnan läpi
silmäillä sielun syvimpään pohjaan.

Indian muinaistarut kertovat että, ennenkun ihminen luotiin, taivaan
ylevät henget, toisiaan lempiessään, kohtasivat toisiaan ja yhtyivät
yhdeksi ajatukseksi; mutta kun ensimäinen ja jalompi ihmissuku tuli
maan päälle, sen lempiväiset yhtyivät yhteen silmäykseen. Nyt liittää
rakkaus sydämen sydämeen, ja silmäys kuvastuu silmäykseen, ja ajatus
sulaa ajatuksen kanssa yhteen, ja ne kaksi lempivää puolisoa eivät ole
kaksi, vaan yksi: he tuntevat toisensa ja katsovat toistensa läpi, ja
heidän sielunsa läpinäkyväisyys toinen toiselle on heidän autuutensa.
Mutta pimeyden henki vaeltaa ihmiselämän läpi, huntu ilkkuvilla
kasvoillaan. Hän hiipoo niin mielellään vieraan tunteen lempivän
rintaan, hän houkuttelee nurjan silmäyksen lempivän silmistä, hän
synnyttää loukkaavan ajatuksen lempivän sielussa: ja löydettyään yhden
ainoan ajatuksen, yhden ainoan tunteen toisen puolison sydämessä
toiselta salatuksi, nostaa hän huntunsa ja liehtoo ensimäistä tuhon
tuottavaa kipinää, joka on tarttunut heidän onneensa, ja silloin voi
ainoastaan heidän loppunsa maan päällä pelastaa heidän lempensä
taivaalle.



II.


Ohut seinä eroitti pienoisen, yksinkertaisen kamarin vanhan
kirkkoherran suuremmasta tuvasta. Suuri, kullattu uudin, raskaalla,
tummanpunaisella samettisella esiripulla varustettu, valtasi melkein
kolmannen osan huonetta ja suuremmoisella loistollaan sitä enemmin
erosi huoneen muista vähistä ja kohtalaisista kaluista.

Jumalinen Saara, kirkkoherran vaimo, lykkäsi rukin luotaan, otti
himeästi palavan lampun käteensä ja lähestyi varovaisesti uudinta. Hän
piti lamppua selkänsä takana, ettei sen valo, hänen oman silmäyksensä
kanssa, pääsisi varjostimien sisäpuolelle häiritsemään siellä nukkuvaa.

Lumivalkealla pään-aluksella makasi nukkuva neiti. Kaksi viisitoista
vuotiasta kättä, joiden välitse musta hiuskutrinen kiekuroitsi,
peittivät ristiin laskettuina hänen kasvojaan, joista ainoastaan sievä
leuka, väriltään kun ruusun valkoisimmat lehdet, oli näkyvissä.

Kun eukko muutamia silmänräpäyksiä surullisella mielihyvällä oli
katsellut uinailevaa, siirtyi hän pois, asetti lampun pöydälle ja meni
ulos.

Kaikki oli hiljaa tässä pienessä kamarissa; lampun himeä valo tunki
varjostimien väliin ja valaisi uutimen sisäpuolella rippuvaa kannelta,
kuvastaen vipajavia säteitään kultaisen ristin timantteihin, joka
mustassa nauhassa rippui kantelen kielillä.

Äkkiä nousi kuunteleva tyttö istualleen, ja hänen suuret, siniset,
varjostimien välitse heloittavat silmänsä, tirkistelivät levottomasti
ympäri huonetta. Hän ojensi kätensä kohti korkeutta, ja rukoileva mieli
kuvastui hänen ihaniin kasvoihinsa. Tämä nuori tyttö oli yksi noita
hoikkia, ylhäisesti kasvatettuja olentoja, joiden jalot muodot melkein
aina sisältävät syvätunteisen ja haaveksivan sielun, ylevävoimaisen ja
intohimoisen.

Huomattuaan yksinään olevansa, tyttö taas kallistui vuoteelle, laski
kätensä ristiin ja silmäili, ajatuksiin vajonneena, himeästi
kimelteleviä timantteja.

Syvä huokaus kohautti hänen rintaansa; kyynel kiilsi hänen silmässään,
kiiluvassa kirkkaudessa noille kalliille kiville vertoja vetävä.

Hänen sielunsa häälyi vähitellen surullisten muistojen sinertävälle
virralle, niinkun uinaileva joutsen keinuu keveillä laineilla. Pyhäin
unelmien maailmasta, johon hänen sielunsa liehui, luikahti toisinaan
ajatus, kainossa kuiskeessa, hänen tummanpunaisten huuliensa ylitse.

"Poissa! i'äti poissa!" huokaisi hän, ja ristiin lasketut kädet
irtausivat toisistaan, niinkun rauenneina tästä karvastuttavasta
ajatuksesta.

"I'äti!" jatkoi hän, syvälle, syvälle vavahtaen ja kirkkaan kyynelen
irtautuessa hänen silmäripsiltään ja verkalleen vierressä hiljaisesta
kauhistuksesta kalvettuvaa poskea alas.

"Hänen kyynelensä olivat niin polttavan kuumat! Ah! oliko hänenkin
rintansa täynnä synkeitä aavistuksia?"

Lamppu rätisi ja sen valo leimahti yhtäkkiä, ikäänkun sammuakseen.
Tyttö kohautti äkisti päätänsä, tempaisi samettiset varjostimet
syrjään, ja katsoa tuijotti liekuttavaan liekkiin. "Pimeä tulee! -- Se
sammuu! -- Oi Jumala! -- Ja minä olen yksinäni!"

Hätäytynyt yritti kavahtamaan ylös; mutta jäi polvilleen vuoteellensa.
Pyhä tunne täytti hänen kokonansa. Taas veti hän tummanpunaisen
esiripun eteensä, ikäänkun hämärän harsolla kainosti peittääkseen
ruumistaan omilta silmiltään.

"Enpä olekaan yksinäni!" kuiski hän. "Sinä näet minun; sinä varjelet
orpoa!" -- Laski sitte vapisevat kätensä ristiin kasvoilleen, ja
äänetön rukous liikutteli hiljaa polvistuneen huulia tumman purppuran
varjossa.

Hiljaa kuiskittu rukous leyhki hänen hengityksensä kanssa kantelen
kielille, ja eräs salainen sointu, ainoastaan rukoilevan aistien
kuultava, väikkyi hänen ympärillään, ikäänkun kaiku enkelien harpuista
äärettömästä etäisyydestä.

Hän rukoili lapsuutensa viattoman iltarukouksen. Oli kun lapsuuden
rauhan leyhkä, noiden hänelle hyvin tunnettuin sanain olisi liehunut
hänen päänsä ja rintansa ympärillä.

Hän rukoili kaikkein rukousten rukouksen -- verkalleen, pyhällä
ponnistuksella, puhtaan hartauden hellällä todella. Taivaallinen voima
virtaili hänen olentonsa läpitse ja täytti hänen vakaalla
luottamuksella taivaalliseen Isään, nöyrällä uskalluksella, hiljaisella
toivolla.

Hän luki siunauksen itselleen juhlallisesti heltyneenä. Oli kun taivas
olis ympäröinyt hänen sielunsa rauhallaan: hänen rintansa hengitti niin
keveästi, sydämensä sykki niin vapaasti.

Vielä kerran leimahti lamppu. Hämärä valo värähteli esineillä ikäänkun
kuoleutuen. Samassa kun tyttö vajosi vuoteelle ja kääräisi keveän
peitteen ympärilleen, sammui tämä vähäinen valo, ja yö levitti siipensä
uinailevan ylitse. Öisissä varjoissa piilivät kuitenkin taivaan
enkelit, jotka rakkaudella silmäilivät vartioitun viattomuuden pyhää
lepoa.



III.


Tuvassaan, tulehman valossa, istui eräänä myöhempänä iltana, suuren
pöydän vierellä, hurskas, i'äkäs kirkkoherra Hattulanius, lukien ja
tutkistellen erästä lukua kreikkalaisessa Uudessa Testamentissään. Hänen
valkoisten hiusten varjostamalla otsallaan asui raskaita huolia, niin
näytti, ja ainoastaan pyhän sanan jumalallinen voima, joka piti hänen
ajatuksiaan työssä, voi antaa ja säilyttää rauhaa ja lohdutusta hänen
sydämessään. Hänen asuntonsa oli yhtä köyhä ja yksinkertainen, kun
pukunsakin, ja useat tyhjät hyllyt takan puolisella seinällä osoittivat
että hänen, vaimon tarkalla talouden hoidolla säästyneet, varansa
olivat kuluneet hätäytyneiden pitäjäläisten auttamiseen tänä kovana
aikana. Vanhus nojasi päätänsä kättä vasten ja kuunteli nurkissa
vinkuvaa tuulta, kun yht'äkkiä muutamia kovia paukauksia kuului
ovella. Samalla kun elähtynyt pappi nousi vieraalle ovea avaamaan,
hyökkäsi kamarista hänen vaimonsa ja pidätti häntä hätäisellä innolla.

"Jumalan tähden, Antti kulta, älä avaa!" huusi hän. "Voivat olla
kulkureita tahi Kasakoita taikka Venäläisiä tahi muuten varkaita ja
rosvoja!"

"Mitä ajattelet, Saara!" vastasi vanhus. "Olkoonpa ketä tahansa, niin
aukaisen Jumalan nimessä! Jos on joku, joka tarvitsee suojaa pahassa
ilmassa, niin pitäköön hyvänään mitä voimme tarjota. Jos ovat
vihollisia, niin jätämme itsemme Herran haltuun; -- jos emme hyvällä
aukaisisi, se vaan ärsyttäisi heitä yhä enemmin."

"Aukaise!" ärjyi kauhistuttava ääni ulkopuolella: "aukaise, muuten on
tämä tuhannen hökkeli ilmi tulessa kaikissa nurkissaan, ennenkun
ennätätte akkunareijästä köntiä ulos." Eukko puristi aina hätäisemmin
miehensä käsivartta. Mutta tämä käski hänen mennä kamariin, ja kun
eukko oli tehnyt käskyn mukaan, aukaisi hän oven.

Takan punoittava valo kohtasi useampia ratsumies-hahmuja, jotka
eriskummaisena vilinänä liikkuivat ulkopuolella. Tukeva mies
lammasnahka-turkissa ja ketunnahkaisessa lakissa, ankaroilla aseilla
varustettu, hyppäsi hevosen selästä ja astui matalasta tuvan ovesta
sisään, toisella kädellä tarttuen pappia kaulustaan ja toisella
välkyttäen lyhyttä miekkaansa. Silmänsä lentelivät, tarkastellen,
ympäri huonetta, ja hän kysyi sitten papin nimeä, perhettä ja
likiseutua.

Kun vanhus vapisevalla äänellä oli vastannut kysymyksiin, mies taas
meni ulos.

Matala-äänistä, vieraskielistä puhetta kesti nyt moniaita minuuttia,
vapisevan ukkorukan siitä vähintäkään ymmärtämättä.

Sitte astui moniaita ratsumiehiä alas ratsailta. Eräs heistä, joka
näytti olevan etevin, nostettiin toisten avulla satulasta ja vietiin
tupaan.

Tämä oli komeasti puettu uljas mies, näöltään noin neljänkymmenen
vuotias. Hohtavat aseensa osoittivat sotilas-säätyä ja hänen mustain
silmäinsä raukea katsanto sekä seuralaisten huolellinen
vaarinottavaisuus, että hän oli haavoitettu.

Vietäessään huolestuneen papin ohitse hän loi häneen kiivaan ja tuiman
silmäyksen, sanaakaan virkkamatta. Hattulanius kiirehti vetämään
suurta, koristettua nojatuoliaan, ainoata kallisarvoista huonekaluaan,
paitsi pienessä kamarissa olevaa uudinsänkyä, takan eteen, ja
haavoitettu istui siihen. Leveähartioinen mies, joka näytti olevan
haavoitetun herran uskollinen palvelija, kuiskaisi herralleen muutamia
sanoja; tämä näytti vähän miettivän ja antoi sitte vieraalla kielellä
muutamia käskyjä, joiden johdosta kaikki hänen seuralaisensa, paitsi
palvelijaa, poistuivat huoneesta.

Oudot matkalaiset menivät pirttiin, missä papin palkkaväki asui.
Hevoiset pantiin talliin ja suojuksiin ja kaikellaisia kaluja
kannettiin tupaan, puhuttelematta huoneen isäntää ainoallakaan
ystävällisellä sanalla. Sillä aikaa kävi papin vaimokin esiin, ja
nähtyään haavoitetun upseerin, hän unhotti kaikki muut asiat,
pitääkseen harrasta ja toimeliasta huolta vieraan mukavuudesta. Tämä
loi häneen ääneti silmänsä, mutta käänsi ne kohta taas valkean puoleen,
johon ajatuksissaan katsoa tuijotti.

Saatuaan tärkeimmät asiat toimitetuiksi, palvelija tuli katsastamaan
herransa haavan siteitä. Hän riisui häneltä takin ja liivin, ja nyt
näkyi, että vasempi olka oli siteissä. Siteitä korjattaissa kuului
äkkiarvaamatta kanteleen hiljainen helinä sisemmästä kamarista, mutta
se vaikeni, vanhan papin-vaimon sinne sisälle riennettyä.

Sävelet olivat kumminkin tarkkauttaneet vieraan huomiota. Viitaten
käski hän papin lähemmä astumaan, ja uteli nyt häneltä, tosin vähän
muukalaisella murteella, mutta hyvällä ruotsin kielellä, mikä huone se
oli, johon hänen vaimonsa oli mennyt.

Pappi sanoi sen olevan hänen naistensa kamari, mutta varsin ahdas.
Kuitenkin sanoi hän mielellään antavansa sen vieraalle, jos tämä katsoi
sen isoa tupaa paremmaksi.

Outo sotilas ei vastannut, eikä tohtinut pappikaan pitkittää puhetta,
vaikka hänen kyllä teki mieli.

Hetkisen aikaa itsekseen mietittyään hän siis lähti ulos koettamaan,
eikö hän muun väen joukossa, jonka hän tuota pikaa oli saanut
vieraikseen, voisi siivo-tavoin saada tietää, ketä olivat. Hän astui
pirttiin, tupaan, joka oli puoleksi ulko-, puoleksi asuinhuone,
varustettu avaralla tuli-sijalla keskellä lattiaa, mataloilla seinillä,
joissa oli ikkuna-rei'ät akkunain asemesta, ja korkealla katolla,
johon, tulisijasta nousevan savun sekaan, kaikehisia kaluja, yksin
vaatteitakin, oli ripustettu. Siellä oli nyt, papin molempain renkien
suureksi kauhuksi, tusina sotamiehiä ottanut koko sivupuolen pirttiä
haltuunsa. Lattialle olivat he rivittäneet satulakannettavansa
pään-alaisiksi ja niiden päälle sekä vuoteeksi levittäneet
lampaannahkoja, jotka olivat papin pirtissä kuivamassa. Näillä lepäili
nyt, ihan kun tiheä jono uhkaavia kanuunoita laivan partaalla, noiden
hurjain soturien, loikova, mutta yhtähyvin järjestetty rivi.

Muudan heistä, eräs punapartainen Saksalainen, ei kumminkaan maannut
heidän joukossaan, vaan kuhnosteli sinne tänne tuvassa, innokkaasti
hankkien atriaa, johon kuului lammas, otettu papin omasta
lammasnavetosta.

Hattulanius ei tohtinut virkkaa mitään tätä hänen vierasvaraisuutensa
omavaltaista käyttämistä vastaan, vaan kääntyi aivan tyynellä mielin
muukalaisen keittäjän puoleen, toivottaen hänelle ja hänen tovereilleen
makuisaa atriaa.

Saksalainen nyökäytti päätään, sanaakaan virkkamatta.

Nyt kutsui pappi esiin molemmat renkinsä, jotka kokonansa hämmästyneinä
olivat siirtyneet tuvan loukkoon, mistä katselivat noita rohkeita
vieraita. Toinen heistä pantiin noutamaan isoa pyttyä olutta, jota
vastoin toista käskettiin jättämättä vieraita yksinään. Pappi
toivoi, näetsen, todistajan läsnä-olon estävän heitä olemasta
mielivaltaisemmat, kun välttämättömästi tarvittiin. Sitten puhutteli
vanhus taas Saksalaista ja kysyi mistä vieraansa tulivat.

"Novgorodista", oli vastaus.

"Missä oli heidän johtajansa saanut haavansa?"

"Novgorodin luona."

"Mihin aikoi hän matkustaa?"

"Novgorodiin."

Pappi ei paljon viisastunut viekkaasti tirkistelevän ratsumiehen
lyhyvistä vastauksista. Vielä loi hän tarkastelevan silmäyksen rivissä
lepääväin ratsumiesten päälle, ja vähän mietittyään huomasi hän heidän
kaikkein olevan muukalaisia, luultavasti värvätyitä Saksalaisia Jaakko
De la Gardien armeijasta, joka tätä nykyä kävi sotaa Venäjällä. Pappi
poistui nyt taas, sittenkun hän suomeksi oli käskenyt renkiä tarkasti
pitämään silmällä vierasten liikkeitä. Kun vanhus taas tuli omaan
tupaansa, oli palvelija onnellisesti korjannut herransa haavan ja papin
vaimo ruvennut atriaa hankkimaan, mikä oli tehtävä yhtä haavaa
keittiönä ja salina olevassa isossa tuvassa.

Soturi, joka ei kaihtinut huoneellisia huolia, luultavasti sen tähden,
että sodassa oli niihin tottunut, suvaitsi mielellään kaikkityyni
saapuvillaan toimittaa, ilman että mietintönsä siitä häiriytyivät.
Toisinaan näytti hän tuskittelevan haavansa tähden ja liikahteli
tuontuostakin äkkipikaisesti; mutta muuten istui hän hiljaisena
paikallaan, leikitellen silkkitupsuin kanssa, jotka rippuivat hänen
miekkansa kallisarvoisessa kahvassa, minkä palvelija oli asettanut hänen
vierelleen.

Pappi istui penkille vähän ulommaksi, tarkemmin häntä katsellakseen,
jota vastoin palvelija meni ulos, vieläkin toimittamaan herransa
asioita.

Vieraan otsa oli sievästi muodostettu, hänen sysimustissa, kiharaisissa
hiuksissaan näkyi joku harmaakin karva. Tuikat silmänsä olivat yhtä
mustat. Sievä suunsa, jonka päällitse kaksi suurta, mutta huolellisesti
kammattua, viikseä levisi, näytti tottuneen ainoastaan komantamaan.
Koko vartensa ilmaisi ankaruutta ja sotaista kurjuutta. Papin sydämelle
ei juuri tuntunut hyvältä ajatellessaan, että hän rauhallisessa
asunnossaan suojeli mokomia vieraita. Hänen hyväntahtoinen ja toimekas
vaimonsakin aina huolestui huolestumistaan, jota enemmin hän tarkasteli
oudon soturin kolkkoa hahmua. Ja näin vallitsi vanhusten ennen
levollisissa ja rauhallisissa sydämissä pelko ja levottomuus.

Yleisen hiljaisuuden tuvassa vallitessa, ovi avattiin naisväen
kamarissa, joksi vanhus oli sitä sanonut, ja nuori, murhepukuinen,
erinomaisen ihana, neiti astui sieltä ulos.

Eukko riensi kohta pelvoissaan ja hämmästyksissään häntä vastaan ja
kuiskaisi hänelle jotakin korvaan.

Sivu mennessään tervehti tyttö kaikella kunnioituksella outoa soturia
ja leijahti, eukkoa käsivarresta kiinni pitäen, suuremmasta ovesta
ulos. Jotakin niin erinomaista ja lumoavaista oli tämän taivaallisen
olennon odottamattomassa ilmauksessa, että soturi liikkumattomana ja
hämmästyneellä ihastuksella kauan katsoa tuijotti hänen jälkeensä,
ennenkun käänsi kysyvän silmäyksensä vanhan papin puoleen. Tämä oli
isällisen hyvyyden hymyllä seurannut armaan olennon ulosmenoa, niin
ettei huomannutkaan vieraan silmäyksiä.

Soturi oli kumminkin ääneti, vaikka levoton uteliaisuus kuvastui hänen
kasvoihinsa.



IV.


Ei kauan viipynyt, ennenkun vanha nainen tuli takaisin sen ihanan
olennon kanssa. Tytön vaatteus oli kallisarvoisempi, kun että hän voi
olla tämän vanhan parikunnan tytär, ja koko hänen käytöksensä, luonteva
ja arvollinen kun ruhtinattaren, osoitti ylhäisempää säätyä.

Nyt, kun kaunottaren taas oli vieraan ohitse mentävä, liikahutti tämä
päätään, ikäänkun leppeästi tervehtiäkseen, vihjauksella osoittaen
tahtovansa neitoa tupaan jäämään.

Tytön vienoihin kasvonjuonteisin kuvastui nyt hiljainen hätäisyys. Hän
totteli heti ja istui kirkkoherran viereen, ikäänkun häneltä suojelusta
ja puollustusta etsien.

Nyt avasi vieras suunsa: "Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi hän.

"Elimäen pappila", vastasi kirkkoherra ja lisäsi: "Jumala antakoon
teidän Armollenne onnea ja voimaa parataksenne."

"Elimäki?" matki vieras ja hänen kulmansa rypistyivät uhkaaviksi,
samalla kun kalpeat poskensa silmänräpäykseksi punastuivat. "Elimäki?
Hm! Onko Anjala tästä kaukana?"

"Se on juuri tässä likellä", sanoi pappi: "ja tämä nuori tyttö, neiti
Heleena Wrede..."

"Wrede?" keskeytti vieras säihkyvin silmin ja hirmuisella äänellä.
"Niin, niinpä minustakin näytti, kylläpä tunsin kasvonuurteista tuon
kyykäärmetten suvun! Jumal' auta! Oletko Heikki Wreden tytär, häh?"

Rajusti liikahtaen nousi tätä sanoessaan uhkaava hahmu istuimeltaan, ja
samalla putosi hänen miekkansa kolisten lattiaan. Äkisti kumartui hän
sitä ottamaan, viskasi tupen luotaan, ja heilutti välkkyvää säilää,
joka takkavalkean edessä näytti veriseltä.

"Sano!" komensi muukalainen, jalkaa lattiaan polkien. "Oletko sen
petturin tytär?"

"Rukoile vierasta säästämään henkeäsi, lapseni!" sanoi pappi hiljaa ja
vapisten, nostaen rintaansa vasten nojauneen tytön seisalleen ja
viitaten häntä polvilleen lankeamaan.

Tyttö totteli ja ojensi, hätäisesti ja rukoilevasti silmäten, kätensä
hirmuista miestä kohti, samalla kun pappi laski toisen kätensä hänen
päänsä päälle ja ojensi toisen, sekä rukoillen että torjuillen, vieraan
puoleen. "Hellyttäköön kaikkivaltias Jumala sydämenne, ankara herra",
huokasi tämä hengen mies.

"Puhu, vai eikö kielesi osaakaan muuta kun sähistä?" ärjyi vihastunut.
"Sano, onko äitisikin se?" Hänen näitä viimeisiä sanoja sanoessa vapisi
toki hänenkin äänensä.

"Oi Jumalani!" puhkesi tyttö sanomaan: "olen sekä isätön että äiditön.
Veljenikin varmaan on jo kuollut. Saatte siis antaa minunkin kuolla,
mutta, jos mahdollista, ei näin julmasti -- ei näin hirmuisella
hetkellä..."

"Kuollutko? Onko äitikin kuollut?" sanoi vieras. "Siis kuollut
kumpikin!"

Hän viskasi miekan luotaan ja vaipui alas nojatuolille, peittäen
käsillään kalpeat kasvonsa.

Tyttö ei tohtinut nousta ylös, laski vaan kätensä ristiin ja näytti
hartaasti rukoilevan, johon rukoukseen vanha pappikin yhdistyi.

I'äkäs papin vaimo oli seisonut liikahtamatta kun kivettynyt
kauhistuksen kuva toisessa päässä huonetta, koko tämän hirmuisen
melskeen kestäessä. Nähtyään miehensä ja kalpean kuolinuhrin hartauden,
hänkin toipui, niin että tuskallisesti laski kätensä ristiin ja
rukoili.

Hurja vieras katsahti ylös. Kyynel oli kostuttanut hänenkin silmänsä.
Hän loi ne tyttöön, ja syviä liikutuksia näytti hänenkin sielussaan
taistelevan. Hänen kasvonsa ilmaisivat näitä vaihtelevia liikutuksia
jalolla eloisuudella.

Viimein sanoi hän vapisevalla äänellä: "Nouse ylös, nuori tyttö, ja
kiitä Jumalaasi! Älä pelkää enään!"

"Kiitä myöskin vierasta herraa!" kuiskaisi pappi.

Tyttö nousi, kävi vapisten vierasta käteen ja painoi sen huulilleen.
Sitte piteli vieras tytön kättä omassaan, katseli kummallisella
osanottavaisuudella hänen kasvojaan, veti hänen hiljaa luoksensa ja
vihdoin asetti tämän hennon olennon polvillensa. "Oletko äiditönkin?"
kuiski hän hellästi, mikä oli odottamatonta ja sentähden sitä
liikuttavampaa kuulla hänen suustansa. "Lapsi raukka, mitäpä sinun on
syytä... Onko nimesi Heleena?" Tyttö vastasi myöntämällä.

"Heleena!" jatkoi vieras, "unhota tämä hetki! En voinut hillitä
itseäni. Tästä lähtien tahdon olla sinulle äidin sijassa. Sinun pitää
tulla tuntemaan minua, Heleena! Heleena! Tiedänpä kenen nimeä kannat."

Hän näytti vaipuvan synkkeihin ajatuksiin. Hän katseli, silmiään
poiskääntämättä, nuorta tyttöä, ja hänen muotonsa yhä kirkastui ja
lauhkeni. Näytti kun olis hän päättänyt jotakin tykönään. "Oliko se
sinun kantelesi, jota kuulin soitettavan tuolla sisällä, kun
palvelijani sitoi haavani. Hyvä! huomenna tahdon kuunnella sinua! Mene
nyt, lapseni! Minä olen väsyksissä! Nuku makeasti ja levollisesti,
Heleena!" Hänen parran varjostamat huulensa koskettivat hiljaa tytön
otsaa, ja hän nosti hänen leppeästi polviltaan pois.

Neiti loi häneen kummasti väräjävän ja kuitenkin epäröivän silmäyksen,
kun samalla vanha rouva kiirehti hänelle kättänsä ojentamaan ja häntä
sisähuoneesen viemään.



V.


Yö oli jo puolessa.

Pienen kamarin lattialla uinailivat molemmat vanhukset muutamain
polstarien päällä, jotka eukko sinne oli vuoteeksi levittänyt. Heleena
valvoi vielä uudinsängyssään ja kuunteli, ajatuksiin vajonneena. Kaikki
oli hiljaa ulkopuolisessa huoneessa, missä outo soturi palvelijansa
kanssa nukkui. Kaikki oli hiljaa pihalla, jonne muudan ratsumiehistä
oli asetettu vartijaksi oven ulkopuolelle.

Heleena nousi hiljaa ylös, ulos katsoakseen. Kamarin akkuna ei ollut
pihalle päin, vaan päin erästä puistoa, joka vähän matkan päässä
huonerakennuksesta piiloitti eriskummaisia varjokuvia tukevien
puunrunkojensa välissä. Kirkas kuutamo kuvaili heleitä valoja hankien
hahmuille, ja pienen kamarin ulkopuolella oli valoisa, niinkun hyvin
valaistulla näyttämöllä.

Nyt hiipi eräs soturi varovaisesti metsästä ja lähestyi akkunaa. Hän
katseli tarkoin ympärilleen, josko vahti, joka käyskenteli toisella
puolella huonerakennusta, häntä huomaisi. Musta villakoira, jota hän
nuorasta talutti, ettei se itseään ilmaisisi, seurasi häntä
levottomana, mutta tottelevaisena.

Hän tuli niin lähelle, että kallisti kasvonsa akkunaruutua vasten ja
kurkoitti kamariin katsoakseen.

Keveänä, kuulumattomana kun henki, hiipi tyttö vuoteeltaan, käärittyään
suuren kaulaliinan ympärilleen. Herättämättä muuten keveä-unisia
vanhuksia, lehahti hän heidän ohitsensa. Hän nojasi käsivartensa
akkunan puitetta vasten, ja vinoon tulevat kuun säteet kohtasivat hänen
lumivalkoista otsaansa ja rintaansa.

Nuorukainen, nähtyään tämän kirkastetun olennon, laski merkillisesti
sormensa huulilleen. Tyttö teki samaten, ja he katselivat toisiaan
kauan sikeässä, tunnon ilmeisessä hiljaisuudessa.

Jo viimein nosti nuorukainen kätensä sydäntään vasten, sitte osoitti
hän päätänsä, juurikun henkensä olisi vaarassa ja laski taas äkisti
sormensa suulleen.

Kyynelet täyttivät tytön silmät. Hän pyhkäisi ne kaulaliinansa nurkalla
pois ja nojasi päänsä kättä vasten, surumielin katsellen kuutamon
valaisemaa nuorukaista.

Lopuksi nuorukainen painoi hiljaa huulensa akkunaruutua vasten.
Pikaisella liikahuksella riensi impi vastaamaan hänen suukkoseensa, ja
heidän huultensa toisiaan kohdatessa levisi huurua lasille; joka peitti
heidän kasvonsa toisiltaan.

Nyt koettivat he suudella toisten ruutujen läpitse, mutta aina tuo
kamala huuru peitti lasin.

Nyt viittasi nuorukainen surullisesti, teki vielä vaitiolomerkkinsä ja
siirtyi takaperin.

Tyttö laski kätensä yhteen, kallisti surullisena poskensa akkunan
pieltä vasten, ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hänen kyynelensä ja
metsän varjot perin peittivät nuorukaisen.



VI.



Koittavan aamuruskon ensimäinen himeä kimellus valaisi suurta huonetta,
jossa ankara vieras sotasänkyyn levitetyllä karhuntaljalla oli
nauttinut levotonta unta, palvelijansa hoitamana.

Eräs vahdista avasi hiljaa oven ja odotti käskyjä.

"Me jäämme tänne!" sanoi haavoitettu, ylöskatsahtava päällikkö.

"Mene levolle, Ruupertti! Käske luokseni joku toinen vahti. Katso,
Ruupertti, ettei mitään väkivaltaa tehdä. Maksa kaikki mitä miehet
tarvitsevat! Olen lähettävä sinua käskemään, sitte kun tahdon
pukeutua."

Ratsumies palasi oven luota ja sulki sen hiljaa mennessään. Palvelija
huolitteli vähän aikaa herraansa, lykkäsi kallisarvoisen, hyvin
raudoitetun laatikon niin lähelle sänkyä, että makaava helposti ylettyi
siihen, ja meni ulos.

Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle eräs sotilas, joka jäi oven
viereen seisomaan, äänettömänä ja liikkumattomana, kun kuvapatsas.

Päällikkö katseli häntä tuikasti tutkituin silmin ja loi ne sitte
akkunaan, jääden mietintöihinsä, jolla aikaa yhä heleämpi purppuravalo
levisi ruuduille. Rajun soturin sielu antautui muiston unelmien
valtaan. Niinkun siipirikkoinen kotka, äkkijyrkästi laukuillen ja
uloslennoissaan keskeytyen myrskyssä liitelee kohisevain aaltojen
päällä, niin hänenkin ajatuksensa mittailivat hänen myrskyisen elämänsä
kirjavia näköaloja, elämän, joka oli täynnä verisiä taisteluja ja
kummallisia seikkailuksia, mutta tahraamattoman sotilasmaineen
jalostuttama ja kaunistama. Mitä ihanimpia kuvia, hänen sydämelleen
pyhiä ja kalliita, muistui hänelle toisinaan mieleen, ja silloin
tällöin livahti äkisti joku sana hänen parran kaunistamilta huuliltaan.

"Hän on kuollut! sanoi hän itsekseen, ja hirmuisiin kuoleman
kamppauksiin tottunut soturi tunsi kamalan väristyksen tunkevan
sydämensä läpitse.

"Kamala!" lisäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan. "Ja kuitenkin --
rakastan häntä vieläkin! -- Rakastan häntä tyttäressään!"

Nousevan auringon ensimäinen säde kohtasi akkunaa, niinkun salaman
vikevästi lennähtävä valo. Hän liikahutti äkisti päätään ja käänsi pois
kasvonsa. Mutta pian katseli hän taas aina kirkkaammin valaistua
akkunaa.

"Niin, minä tunnen että rakastan tuota herttaista olentoa! Hän on yhtä
kaunis, kuin äitinsäkin, mutta puhtaampi. Hän on viaton!"

Hiljaisen mielihyvän ilmaus levisi hänen kasvoihinsa, kun ihanan neidin
hahmu liehahti hänen muistossaan. Ja pian ilmausi ikäänkun häpeänkin
tunne hänen miehuullisiin kasvoihinsa.

"Mutta minä olen uhannut häntä! Miekkani on ollut paljastettuna hänen
päänsä päälle!"

Hän rypisti suutuksissa mustia kulmiaan. Kuitenkin saivat hänen
kasvonsa pian tyynen näkönsä jälleen. "Hänen pitää tulla minua
tuntemaan! Meidän pitää sopia keskenämme."

Kirkas auringon säde valaisi hänen jaloa varttansa, ja selvä tunne
säteili hänen heltyneen sielunsa läpi. "Sopimus on kostoa jalompi!
Hänestä on tuleva elämäni rauhan enkeli. Hyvää tahdon tehdä hänelle.
Kirous on siunaukseksi kääntyvä!"

Taivaallisen tyytyväisyyden tunne lennähti sotilaan rinnan läpi. Hän
tunsi kummasti herttaisen mielialan sydämessään; oli kun joku jalompi
olento, heräävän hartauden tunteen kanssa, olisi hänessä syntynyt ja
levittänyt rauhaa hänen tuntoonsa.

Hän lähensi huomaamattaan kätensä toisiinsa, kumminkaan niitä ristiin
laskematta, ja hänen harjaumattomilta huuliltaan lähti, juurikun
epäröivänä ja vapisevana, puolinainen rukous, lapsuuden muistojen
jäännös.

Nyt paistoi aamuaurinko täydessä kirkkaudessaan huoneesen. Keveä uni
laskeutui haavoitetun uupuneille silmäripsille, jolla aikaa
liikahtamaton sotilas, joka seisoi ovella vahtijana, ponnistetuilla
silmillä katseli päällikkönsä levotonta uinailemista.



VII.


Aamupäivällä istui outo soturi, sittekun hänen palvelijansa oli hänen
vaatettanut, papin nojatuolissa, uudelleen viritetyn valkean äärellä,
mietiskellen monenmoista mielessään. Hän voi nyt paremmin. Unensa oli
häntä vahvistanut, ja hän tunsi itsensä iloisten toiveiden
elähyttämäksi.

Ukko istui ääneti akkunan vieressä, lueskellen kreikkalaista kirjaansa.

Toimekas emäntä toimitteli soveliasta aamiaista haavoitetulle
vieraalle.

Heleenaa ei ollut vielä näkynyt.

Palvelija nosti pöydän herransa tuolin luo, ja laski sen päälle sen
komeasti raudoitetun laatikon. Herra otti esille avaimen ja aukaisi
erään salalaatikon, jossa oli monellaisia papereita. Hän selaili niitä
hätimiten ja pani taas laatikon kiinni. Taas alkoi hän miettiä, ja
silmänsä levottomasti odotellen, käännettyinä sitä ovea kohti, josta
Heleena oli astuva ulos.

Eräs ratsumiehistä astui sisään. Tehtyään tervehdyksen päällikölleen,
kertoi tämä Englannin kielellä, että vereksiä jälkiä oli näkynyt metsän
ja huonerakennuksen välisellä peltotilkulla.

Ankaran herran kasvot punastuivat yht'äkkiä, josta voi huomata, että
hän oli vihastunut. "Missä on Heleena?" virkahti hän kiivaasti.

Tuskin oli hän kuuluvalla äänellä maininnut hänen nimeään, ennenkun se
armas olento seisoi ovella ja, kunnioittavasti ja arasti
tervehdettyään, ikäänkun tahtoi keksiä kohtaloaan julman muukalaisen
muodosta ja katsannosta. Hän kantoi kannelta käsivarrellaan
osoittaaksensa, että oli valmis tottelemaan hänen käskyään, jonka hän
jo eilen oli kuullut.

Malttaen mieltänsä käski ylhäinen soturi, vieraalla kielellään, asettaa
vahdin ulkopuolellekin huoneusta eli kartanoa.

"Pannaan, herra Översti!" vastasi ratsumies, teki sotamiehen-omaisen
kunnian osoituksen ja astui ulos.

Överstin silmät kääntyivät taas nuoren tytön puoleen, joka vapisten
seisoi siellä, viattomuudessaan. Hän katseli kauan tyttöä ja
katsantonsa lauhkeni vähitellen. Sodallinen kovuus suli pois hänen
mustilta kulmiltaan, ja leppeä hymy heloitti hänen oivallisten
viiksiensä välitse.

"Tule lapseni!" sanoi hän: "tule likemmä, Heleena!" Nuori tyttö
leijahti vapisevin jaloin hänen luoksensa. Nöyrästi liikahtaen kävi
soturi häntä käteen, tahtoen sitä huulilleen likistää. Kummallinen
tunne lennähti nuoren neidin rinnassa, hänen ajatellessaan, että hänen
elämänsä ja kuolemansa oli tuon ylpeän soturin rinnassa syvällä
kätkettynä.

Mutta vieras veti häntä likemmä luokseen, nostatti hänen alas laskettua
päätänsä, katsoi häntä kauan kirkkaisin silmiin ja suuteli häntä
otsalle.

Kiinteä odotus ja sikeä äänettömyys vallitsi huoneessa. Vanha
kirkkoherra ja hänen vaimonsa tuskin tohtivat hengittää. Mutta kun
Översti suuteli nuorta tyttöä, silloin putosi ikäänkun raskas kuorma
vanhusten sydämiltä. Molemmat huomasivat nyt, ettei tämä salatemppuinen
vieras ollutkaan mikään kuolon sanansaattaja tälle nuorelle, heidän
haltuunsa uskotulle tytölle, ja iloinen aavistus jostakin tulevaisesta
onnesta lennähti heidän mieleensä.

"Helkytä kantelettasi, lapseni!" sanoi Översti. "Sydämeni tarvitsee
toisia säveliä, kun sotamiesten kamaloita torvia ja luikureita. Kauan on
jo siitä, kun kuulin viattoman äänen."

Tyttö istui jakkaralle, jonka eukko työnsi hänen jalkainsa viereen. Hän
otteli muutamia hiljaisia sointuja kantelen raikkailta kieliltä, ja
säveliä laukuili hänen purpurahuuliltaan, taivaallisen heleitä ja
puhtaita, ja kumminkin niin surullisesti hellyttäviä, kun miltä enkelin
valitus kuuluisi, jos taivahan autuaat taitaisivat surra.

Hän lauloi:

    Sinervän järven rannalla,
    Metsikkö humisee;
    Rukoillen neiti ihana
    Suruissaan astuilee.

    Mi rukouksensa lienevi
    Vihannassa metsässä?
    Taivas sen kyllä kuulevi
    Yksinäisyydessä.

    Rannalla järven sinisen
    Hän nyt jo levähtää;
    Ei haudast' ääntä rukouksen
    Nyt kuulukaan enää.

Tytön mutkattoman, syvälle pystyvän laulun ohella oli omituinen,
ikäänkun salaista kipua osoittava ilmaus noussut rajun soturin
kasvoihin. Syvän kaipauksen osoite väikkyi hänen kulmissaan, ja pari
utuista kyyneltä näkyi herahtavan hänen silmäripsilleen.

"Heleena!" sanoi hän, ja hänen sitä ennen jyrkästi jyrisevässä,
raikkaassa äänessään tuntui nyt syvältä lähtevä vapistus; sen komentava
laatu oli kun ihmeen kautta muuttunut rukoilevaiseksi; oli kuin tuo
kivikova rinta olis ollut täytetty jollakin mahtavasti sulaavalla
tunteella. "Heleena, jos olet maillani, kun kuolen, niin laula tuo
laulu kuolinvuoteeni luona."

Salainen liikutus kohotti laulun ajalla nuoren neidon rintaa. Hän nosti
silmänsä ylhäisen valtijan puoleen, jonka sydäntä hän tahtoi hellyttää,
ja nähtyään jalompia ja hellempiä tunteita kuvastavan hänen jaloisiin
kasvon juonteisiinsa, hänen sielussaan heräsi ihmeellinen, vapiseva
ilo. Ei se ollut ilo siitä, että hän oli pelastunut kuoleman pelvosta;
ei ilo siitä, että hän oli onnistunut ylevässä sävelten taidossa. Se
oli jonkun salaisen aavistuksen kummallinen viehätys, jota aavistusta
hänen sielunsa ei selvään käsittänyt, mutta joka teki senkin hetken,
jolloin uhkaavan miehen miekka välkkyi hänen päänsä päällä, hänelle
pyhäksi, mieluiseksi muistoksi.

Laulettuaan Heleena nousi ylös, ja kun Översti rukoilevilla sanoilla
puhutteli häntä, hyrähti hän ankarasti itkemään. Ajatus, että kuolema
voi uhata Överstiäkin, vihlasi kun kimakka kellon ääni hänen
lempeimpiin tunteisin heltynyttä sydäntään. Hän voi ainoastaan ojentaa
kätensä Överstille mielen liikutuksella, joka osoitti, että aikoi
totella häntä, mutta karvaalla mielellä.

Taas otti Översti tämän hentoisen olennon ja laski hänen polvelleen.
Hän avasi sen kallisarvoisen laatikon, ja vapiseva kätensä tapasi
paperit, joita hän sitä ennen oli selaillut. Vielä kerran silmäili hän
niitä arvelevasti, jonka tehtyä ne viskasi roihuavaan takkavalkeaan.
Sitte otti hän esille erään kalliin koristuksen ja ripusti sen
kimeltävät hohtokivet herttaisen laulajattaren kaulaan.

Silmänsä viipyivät mitä hellimmällä mielihyvällä neidin silmissä, ja
koristettuaan hänet kallisarvoisella lahjallaan, likisti hän häntä
sydäntänsä vasten.

Silloin kohahti neitosen rinta, hänen pehmoinen käsivartensa solahti
hiljaa Överstin olalle, ja tummanpurppuraisina hohtavat huulensa
lähenivät hänen huuliaan. Översti vastasi hänen suukkoseensa, ja siihen
sulahti nyt perin hänen sotaisa sydämensä.



VIII.


Överstin haava parani pian. Monta sanaa oli kulkenut hänen ja Ruotsin
armeijan välillä, joka nyt oli Venäjällä. Mutta jokaisen sieltä tulleen
ratsumiehen otti Överstin väki kohta vastaan ja vei päällikön luokse,
niin että monta päivää kului, ennenkun vanhan rovastin kiihkeä
uteliaisuus saada tietää vieraansa nimen tuli tyydytetyksi. Överstin
tätä ennen kalpeat kasvot kävivät sillä välin eloisammiksi ja
nuorekkaammiksi. Hän näyttikin nyt menestyvän niin hyvästi, ettei hänen
väkensä enään kuullut poislähdöstä mainittavankaan.

Heleena liehueli kun hempeä hengetär hänen ympärillään. Koko hänen
olentonsa oli käynyt varmemmaksi, kaino sydämensä ei vavahtanut enään
jokaisesta liikutuksesta. Hänen sielunsa, joka sitä ennen oli niinkun
joku noita harppuja, joilla tuuli soittelee epämääräisiä, ihmeellisen
ihania, katkonaisia, pikaan raukeavia säveliä, oli nyt saanut
mielialansa. Viisitoista vuotta oli astunut askeleen lapsuuden
ajattelemattomista iloista ja suruista vaurastuneen nuorukaisen
ylevämpään tuntoon tarkoituksensa perästä.

Sillä ihmeellisellä ja monesti itsensä kanssa riitaisella voimalla,
joka on omituista herkkätuntoisen sydämen intohimoissa, oli Heleenan
sydän kiintynyt tähän ylhäiseen, ensiksi kuolon enkelinä hänelle
ilmestyneehen vieraasen. Yksin vieraan ensimäinen hirmuinen uhkauskin
oli salaisen pelvon eriskummaisella voimalla temmannut hänen sydämensä
hänen puoleensa. Se hellyys, se jalo tunne, joka juhlallisilla hetkillä
puhkeili Överstin suljetusta rinnasta, ja joka kohteli häntä hehkuvalla
lämpöisyydellä, sytytti, syvällä neitosen sydämessä, vastaavan tunteen,
jonka mahtava tuli läpivirtaili häntä, niinkun uudella elämällä
yläilmoissa.

Oli myrskyinen, pilkkopimeä ilta, kahdeksan päivää Överstin pappilaan
tulosta. Vilkas tulehma levitti liekkuvaa valoaan tupaan. Översti istui
pää kättä vasten nojattuna ja katseli noita vilkkaita liekkiä, jotka
ikäänkun osoittivat olemisensa lyhyestä hetkisestä. Kirkkoherra istui
jakkaralla, käyttäen valkean valoa mieluiseen kreikkaisen kirjan
lukemiseen. Molemmat naiset olivat huoneessaan.

Äkkiä käännähti Översti vanhuksen puoleen. "Olen jo kauan ajatellut
kysyä teiltä, kunnian arvoinen Isä Hattulaneus", sanoi hän, "millaisten
suhteiden johdosta tuo nuori aatelisneito on tullut teidän taloonne.
Koska nyt olemme yksinämme, niin pyydän teitä käyttämään tilaisuutta,
kertoaksenne sitä minulle."

"Ah! ankara herra ja ritari ja Översti tahi kenraali!" alkoi
pappi, kiireesti kirjansa sulkien, ja huokauksella keventäen
kauan puhepakkoista mieltään. "Suokaa anteeksi, etten tiedä
kunnianimitystänne, enkä muutakaan nimeänne..."

"Sanokaa minua vaan Överstiksi!" keskeytti häntä vieras: "nimestä vähän
lukua, kun ette kumminkaan ymmärrä sitä, tahi ette osaa sitä ääntää.
Mutta asiaan."

"Ankara herra Översti!" jatkoi pappi, taas huoaten, nähtyään toivonsa
saada tietää vieraansa nimen menneeksi. "Tapaus on surullinen. Jos
Teidän Armollanne on jotakin moitetta Anjalan leskirouva vainajaa
vastaan, jota me kohdaltamme rakastimme ja kunnioitimme..."

"Jättäkää pois mitä ette tiedä, Herra Saarnamies!" keskeytti häntä
Översti.

"Ankara armonne antakoon anteeksi palvelijanne tuhmuuden!" rukoili
kirkkoherra, kovin säikähtyneenä katsahduksesta, mikä Överstin
sysimustista silmistä oli välähtänyt häntä kohti. "Olen, jos Jumala
suo, summittaisin selittävä asian, sillä kielen lahjalla, joka minulle
annettu on. Jalomielinen leskirouva Kerttu, joka omaa puoltaan lienee
ollut ylistettyä Ungern von Sternbergin sukua -- Armollinen Herra!
Pyydän kaikesta sydämestäni Teidän Armoanne olemaan armollinen. Mutta
en voi olla mainitsematta hänen nimeään. Kyllä ymmärrän Teidän Armonne
vihjauksen ja olen heti kohta jatkava. Mainittu leskirouva asui
Anjalassa, tässä Elimäen pitäjäässä, jossa minä mahdotoin Antti
Hattulanius olen pastorina ja kirkkoherran viran toimittajana. Hän,
sanon minä, asui täällä, sanon minä, aina siitä ajasta, kun autuain
Kaarlo Yhdeksäs lahjoitti hänelle muutamia taloja täällä Elimäessä,
hänen miehensä, urhoollisen herra Heikki Wreden, miehekkäästä teosta
Kerkholman luona, kun tämä riensi kuninkaalleen apuun, ja auttoi hänen
pulasta, antaen hänelle hevosensa, niin että hänen Majesteettinsä sen
selässä pelasti itsensä omalla kädellään ja miekallaan, lähinnä Jumalan
apua. Mutta urhoollisen Heikki-herran täytyi kumminkin surkeasti
heittää henkensä Puolalaisten veristen miekkain alla. -- Mutta näenpä
Teidän Armonne käyvän malttamattomaksi: tahdon siis vaan lyhykäisesti
mainita, että leskirouva Kerttu on kuollut, ja että nuori neiti Heleena
asuu minun ja vanhan vaimoni luona."

Översti kavahti kiivaasti tuolilta, mutta myhähtäen poisti
malttamattomuutensa ja sanoi varsin lempeästi, ett'ei yhä pahemmin
tyrmistyttäisi vapisevaa kertojaa: "Tiesinhän sen jo ennestäänkin,
arvokas Antti Isä! Mutta miksi tuli Heleena juuri _teidän_ taloonne,
sitä tahdoin tietää."

"Ankara Armonne!" pitkitti kirkkoherra. "Minä olin autuaan leskirouvan
rippi-isä, ja kun hän kuoli ja talo poltettiin ja poika kuoli, niin
otimme tytön luoksemme, siksi kun ehtisimme saada tietää Kuninkaan
armollisen tahdon tässä asiassa. Minä kirjoitin Hänen Majesteetilleen
jo viime kevännä, mutta emme ole vähintäkään vastausta saaneet. Kenties
on tällä viattomalla suvulla vihollisia..."

Hän kävi äkisti äänettömäksi Överstin silmäyksestä, mutta sai taas
rohkeutensa jälleen ja lisäsi omituisella hurskauden innolla. "Mutta
olenpa varma, ettei Herra ole orpoa hylkäävä. Kuninkaan sydän on Herran
kädessä, niinkun vesiojat, ja hän kääntää sen minne tahtoo. Hän on
kääntävä tytön vihollisten hankkeet hyväksi. Hurskas neiti Heleena on
rippilapseni ja niin kauan kun minulla on rauha huoneessani, ja muru
leipää pöydälläni, olen hänen kanssansa sen jakava. Kaikesta isänsä
tavarasta ei hänellä ole muuta jälellä, kun tuo uudinsänky, jossa
nukkuu. Mutta Herra antaa ystävilleen heidän nukkuissaankin mitä
tarvitsevat: Päivä on tuleva, jolloin hän saa takaisin, mitä häneltä
vääryydellä otettu on."

Överstin silmät säihkyivät kummallista tulta, mikä ilmaisi, että hän
tarmokkaalla tahdollaan hillitsi rinnassaan kuohuvat mielen liikunnot.
"Mitenkä kävi, kun talo poltettiin?" kysyi hän lopuksi.

"Se kävi niin, Armollinen ja Ankara Herra!" vastasi pappi: "että
irtonainen Venäläisjoukko Tatareja ja Kasakeita kävi ryöstöretkellä
täällä ja poltti sekä Anjalan että muut kylät ja talot joka suunnalla,
kunnes kuninkaan urhoolliset sota-päälliköt Brönitzin luona voittivat
koko Venäjän armeijan. Jumala varjelkoon kuningasta ja vahvistakoon
häntä, että hukuttaisi viholliset mahtavalla urhoollisuudella! Herra
Översti! suvaittakoon minun kysyä, onko meillä armeijastamme mitään
toivoa ja tohtivatko meidän miehet etsiä vihollista ja mitellä miekkoja
hänen kanssansa kentillä?"

"Kerttu rouva oli siis kuollut jo ennen hävitystä?" kysyi taas Översti.

"Niin, hän nukkui kuoleman uneen kuukautta ennen", jatkoi kirkkoherra:
"ja nuori neiti Heleena oli jo silloin, sen suuren hädän aikana,
luonamme, niinkun rouva vainaja oli määrännyt, siksi kun hänen
sukulaisensa ehtisivät tulla Liivinmaalta häntä noutamaan. Rouva ei
tahtonut, että näin nuori ja hento neito jäisi kotiin, koska siellä
vaan oli kaksikymmenen vuotias isäntä, nuori Fabiani herramme. Oi, sitä
hyvää Fabiani herraa! Tosin oli hän huima ja huikentelevainen, mutta
kyllä hän aikaa voittain olisi taantunut, jos olisi elää saanut. Mutta
hän paloi huoneisin tahi otettiin vangiksi. Siivo neiti Heleena surikin
häntä niin katkerasti, mutta kumminkin alkaa nyt, Jumalan kiitos, hänen
surunsa lievetä."

Översti palkitsi kertovan vanhuksen hyväksyvällä pään nyökäyksellä.

Tästä ilahtuneen kirkkoherran katsanto kävi nyt tuttavallisemmaksi. Hän
jatkoi: Teidän Armonne! Voipa liikuttaa kenenkä sydäntä tahansa, kun
niin nuori mies, kun Fabiani herra, noin temmataan pois puolivälissä
elämänsä päiviä. Tunnustan rakastaneeni häntä sydämestäni, erittäinkin
hänen äitinsä ja sisarensa tähden, vaikka hän teki minulle monta pahaa
kepposta. Mutta minun käy sääliksi tätä hurskasta ja viatonta Heleenaa,
että hänen täytyy kärsiä sukunsa vihollisten tähden; sillä sanotaanpa
suvun vihollisten lähettäneen Venäläiset sinne. Herra tuomitsee. Hän
voi kääntää kaikki hyväksi."

"Mitä siis tiedätte suvun vihollisista, Antti Isä?" keskeytti häntä
Översti äkisti.

"Oi, mitäpä minä tiedän, miesparka?" sanoi kirkkoherra. "Mitä vainaja
ripissä on minulle ilmoittanut, sitä en saa, enkä taida ilmaista. Mutta
tahdon rukoilla Herraa, että vainajan viholliset ja vainoojat
saattaisivat yhtä kristillisellä mielellä, yhtä sovinnollisina, ja yhtä
viattomina, kun hän, astua Hänen tuomio-istuimensa eteen, joka tutkii
sydämet ja munaskuut. Hän antoi kuolinhetkellään kaikille anteeksi,
senpä tähden lepääkin hän rauhassa, ja vanhurskasten lapsia on Herra
aikanansa muistava ja koroittava. Sillä jota Herra kurittaa ja
nöyryyttää, sen hän jälleen koroittaa!"

Kirkas ja tyven katsanto vanhuksen silmistä kävi syvälle sotilaan
sydämeen. Oli niinkun joku mahtava henki olis puhellut tästä
jumalisesta äijästä.

Översti nojasi, ajatuksiin vaipuneena, päänsä kättä vasten ja viittasi
kirkkoherralle, että vaikenisi.

Hattulanius näytti vähän hämmästyvän viittauksesta, mutta totteli. Hän
otti uudelleen kirjansa ja alkoi lukea, jonka ohella kuitenkin aina
tuontuostakin joku silmäys vilahti kirjan yli miettivän vieraan
puoleen.

Lopuksi virkkoi Översti: "Jos teidän tekee mielenne, arvokas Isä, niin
menkää naistenne luokse ja kysykää neiti Heleenalta, tekisikö hyvin ja
tulisi tänne ilahuttamaan sydäntäni jollakulla laulullaan."



IX.


Eräs ratsumies toi kirjeen Överstille. Kuninkaan vouti paikkakunnassa
tuli myös samalla. Kirkkoherra meni ulos voutia puhuttelemaan, toivoen
häneltä saavansa tietää vieraansa nimen, Överstin kirjettä lukiessa.



X.


Mutta nimismiehellä oli surullinen uutinen ilmoitettavana, nimittäin,
että nuori kuningas, saatuansa tietää Wreden suvun loppuneen, oli
antanut sen läänitykset muille, ja tahtoi neiti Heleenaa asumaan
leskikuningattaren luona Nyköpingissä, kunnes hän saataisiin
oivalliseen naimiseen. Kuningas lupasi samalla ensi syksynä lähettää
noutamaan nuorta neitiä hoviinsa. "Mutta kuka on vieraanne?" keskeytti
vouti puheensa, sanomainsa parhaassa vauhdissa.

"Sitä en voi sanoa; sillä enpä tiedä sitä itsekään", vastasi
kirkkoherra.

"Niinpä saatan minä teille ilmoittaa," virkkoi hiljaa vasta tullut
ratsumies, joka oli kuullut heidän kuiskeisen puheensa, ja kallisti
päänsä molempien kuuntelevien korvain puoleen: "Hän on se suuri Laske
Pelle."

Vouti kalvettui hämmästyksestä, samalla kun kirkkoherra punastui,
luullen ratsumiehen tekevän hänestä pilkkaa, kunnes hän ratsumiehen
muodosta huomasi hänellä olevan täyden toden. Molemmat pysyivät
kumminkin ääneti ja Hattulanius meni naistensa luokse ilmoittamaan tätä
merkillistä keksintöä, jolla aikaa vouti teki muutamia syviä
kumarruksia Överstille, joka, rypistynein kulmin, oli lakannut kirjettä
lukemasta ja nyt viittasi häntä astumaan likemmäksi.

Kuultuaan oudon soturin nimen vouti sai odottamattoman uutisen, jota hän
päätti hyväkseen käyttää. "Ankara, korkea-arvoinen Herra!" sanoi hän.
"Teidän korkea Armonne on siis se, joka tästä lähtien tulee ottamaan
ruunun tulot tässä pitäjässä. Kaikesta sydämmestäni toivotan Teidän
Armollenne onnea ja siunausta, ja toivon Teidän Armonne tulojen
lahjoitusmaista aikaa voittain käyvän suurimmiksi, kun autuaan
leskirouvan aikana. Kuitenkin tulee minun saattaa Teidän Armonne
tietoon, että rahvas on kovasti veroitettuna, ja viimeinen Venäläisten
hävitys lamasi niin voimat, että kansa tarvitsee aikaa toipuakseen ja
voidakseen verojaan suorittaa. Sen lisäksi ovat viholliset polttaneet
Anjalan kartanonkin, niin ettei Teidän Armonne siellä saa kattoa päänsä
päälle. Teidän Armonne katsonee kentiesi parhaaksi antaa tulonne
arennille, jotka tulot minä, jos Teidän Armonne näkee hyväksi
tarjoukseni hyväksyä, säännöllisesti ja ajallaan olen suorittava Teidän
Armollenne."

Voudin lopetettua puheensa, kääntyi Översti palvelijansa puoleen,
sanoen: "Anna satuloida hevoseni. Kaksi miestä seuratkoon minua. Muut
jäävät tänne. Te, nimismies, lähdette opastamaan!"

Överstin ääni ja katsanto olivat senkaltaiset, ettei koskaan kauan
viipynyt, ennenkun häntä toteltiin.



X.


Kun Översti palasi ratsastamasta ja sodanomaisella taidolla nelisti
pappilan kartanolle, kohtasivat hänen silmänsä ihanan Heleenan, joka
seisoi ovipieleen nojaten ja häntä katsellen. Heleenan kauniilla
kasvoilla näkyi joku mielikarvauden ilmaus, joka sitä ennen oli ollut
useita päiviä poissa, ja tervehdys, jolla hän vastaanotti Överstin,
osoitti uljaampaa arvoisuutta, kun minkä Översti koskaan ennen oli
hänessä havainnut.

Översti hyppäsi kepeästi hevosen selästä ja läheni neitoa. Nyt astui
kirkkoherrakin rouvansa kanssa etehisen portaille, katsannoltaan
kylmänä ja pelkääväisenä, joka kylmyys ja pelko vähitellen oli
poistunut, aina vieraan tulopäivästä alkaen, mutta nyt näytti kahta
kamalampana palanneen.

Ikäänkun pakollisella nöyryydellä he kumarsivat hänelle.

Översti tunsi äkisti kuuman leyhkän poskissaan. Vieno punastus näkyi
hänen kasvoinsa sotaisissa murteissa. Mutta jalon tunnon ilmaus kiilsi
hänen mustissa silmissään, ja hän kävi miehekkäällä majesteetillä nuorta
neitosta käteen. Silmäyksensä viipyivät mielellään tytön ihanain
kasvojen vienoissa ja kuitenkin ilavissa juonteissa. Tytönkin olento
suli kohta, Överstin näkemästä, ylevämmäksi luottamukseksi,
herttaisemmaksi tunteeksi. "Tule, Heleena!" sanoi Översti ja vei hänen
huoneesen. "Tuon sinulle terveisiä kodistasi. Olen käynyt paikalla,
missä äitisi koti oli. Kohta on se nouseva tuhastaan."

Heleenan silmät viipyivät, levottomasti kysyväisinä, hänen kasvoillaan.

Översti viskasi kaapun olaltaan, päästi miekan vyöltään ja istui
tavalliseen nojatuoliin. Kirkkoherra ja hänen rouvansa näyttivät
vaipuneen kiinteään odotukseen. Mutta Översti ei heistä pitänyt enään
mitään, vaan viittasi Heleenalle, että noutaisi kantelensa.

Nuori neitonen totteli, toi tämän säveltensä armaan tuudun ja istui
soturin jalkain vierelle. Hän lauloi:

    Pois isänsä kotoa rientääpi
    Isän nukkuissa neitonen,
    Ja metsässä valonen loistaapi,
    Ja vinkuupi tuulonen.

    Leipää vie köyhälle neitonen,
    Mink' itse on säästänyt;
    Ja aamun koitteessa punainen
    On metsä -- jo päivä on nyt.

    Isänsä neitonen kohtaapi:
    Pois silmäini edestä, sa!
    Hän murheella metsähän rientääpi,
    Siell' olo on rauhaista.

    Kolme päivää neitonen majassaan
    Puutettansa huokaapi,
    Hän rientääpi metsähän tuskissaan,
    Ja neitosen huomaapi.

    Hän vuotehen tekeepi kuolleelle,
    Sille neitosen laskeepi;
    Ja surusta haudan partaalle
    Hän itsekin kuoleepi.

Laulun ajalla Översti nojasi päänsä kättä vasten, ja silmäyksensä
laulajattareesen näyttivät osoittavan, että hän tässä laulussa
tunnusteli jotakin erityistä merkitystä, ehk'ei voinut sitä huomata.
Pitkään ja aateksivaisena vaiti oltuaan virkkoi hän: "Heleena,
lempilapseni! Tule istumaan polvelleni. Tule likemmä sydäntäni! Minä
kerron sinulle jotain."

Översti antoi vihjauksen kirkkoherralle ja hänen rouvalleen, joiden nyt
täytyi mennä pois, vaikka molemmat harvoin katkerammin pettyneellä
toivolla kun nyt olivat lähteneet omasta huoneestaan.

"Heleena!" sanoi Översti: "Annan sinulle kauniimman kaikista
muistoistani, ainoan, mikä on ollut sydämelleni jonkin niminen. Olet
vielä nuori, tyttöseni, mutta sinun tulee se ymmärtää. Sinun pitää
itkeä huoltani, minä kun en itse enään taida itkeä. Sanopas minulle,
Heleena, sepitsetkö itse noita laulujasi, vai oletko ne muilta oppinut?
Jos sinulla itsellä on ajatuksia ja sanoja lauluihin, niin laita laulu
minullekin kertomuksestani. Taidatko kuvailla kahta sisarta, jotka
kasvoivat mahtavan isänsä kartanossa, kauniita kun kaksi ruusua, toinen
punainen, toinen valkoinen. Vieraalta maalta tuli nuorukainen, isänsä
miekka vyöllä, ja nähtyään ne molemmat sisarukset hänen sydämensä
hehkui punaisen puoleen, mutta valkoinen huomasi, hiljaisuudessa
kyynelehtäen, hänen rakkautensa. Nuorukainen suuteli punaista, ja
valkoinen surkastui. Mutta kavaloita olivat ne suukkoset, jotka
nuorukaisen huulia lämmittivät. Hänen sotaan mentyään, noutamaan
laakeriseppeltä häiksensä, tuli ankara ritari valkoisen rakkautta
pyytämään. Mutta valkoisen sydän etsi parempaa turvapaikkaa, kun miehen
povea: kalvettunut kätkettiin hiljaa haudan kolkkoon morsiusvuoteesen.
Silloin otti ritari punaisen omakseen, ja he jättivät isän kodin ja
sisaren haudan. Mutta vieras nuorukainen tuli takaisin ruusuaan
etsimään. Oi, tyttöseni! Kovia valoja vannoi hänen täristynyt sydämensä
punaisen tyhjässä kamarissa, verestävän iltaruskon paisteessa. Julmia
kirouksia purki hän hänen puistossaan pilkkopimeänä syysyönä. Mutta
puoliyöstä alkoi hiljainen kuutamo ja hän itki kuumia kyyneliä
valkoisen haudalla."

Syvästi liikutettuna ja kiinteästi odottaen oli neitonen kuunnellut
kertomusta. Surullisna seisoi hän allapäin, pyhkien kyyneleitään, jotka
verkalleen vierivät hänen poskilleen.

"Heleena!" jatkoi Översti vapisevalla äänellä. "Tahdon jutella enemmän!
Pettynyt nuorukainen ajeli ritarin jälkiä ja puustit toisensa perästä,
jotka nyt seurasivat heidän onneaan, ne olivat nuorukaisen kostoa.

"Ritari taisteli vihollista vastaan jota ei nähnyt, mutta jonka
vainouksen hän tunsi, kunnes hänen kohtalonsa kuitenkin viimein soi
hänelle kunniarikkaan kuoleman ja kuolemattoman nimen. Mutta sukunsa
oli hävitettävä maan päältä, semmoiset olivat kirouksen ja kostonhimon
sanat."

Heleenan kalvettuvilla poskilla kyynelet jähmettyivät, ja hän katsoi
äänettömällä tuskalla kertojaa hänen synkeihin silmihinsä.

"Äitisi, nuori tyttö", pitkitti Översti, "oli punoittava ruusu, mutta
sinä olet enemmän hänen sisarensa, valkoisen Heleenan näköinen. Lilja
raukka! Isäsi suku on kuollut, minä tiedän sen, ja saatan sanoa sen
sinulle sillä kostoni on vainonnut vainajia, mutta he ovat kuollen
minulta välttyneet. Syytön olen heidän vereensä."

Heleena loi vapisten silmänsä alas, mutta nosti ne taas äkkiä taivasta
kohti kummaisen näköisenä. Överstin ääni vapisi vienosti, kun sanoi:
"Minäkin tahdon kiittää Jumalaa, joka on temmannut minulta pois koston
ja verivelan. Heleenani, voitko unhottaa, että miekkani on välkkynyt
pääsi päällä?"

Tyttö painoi äänetönnä kättään sydäntänsä vasten, ja katseli Överstiä
sovintoa ja anteeksi antoa osoittavilla silmäyksillä.

"Heleena!" jatkoi Översti. "Uskon silmäsi mielen-ilmausta, niinkun
evankeliumia. Katso minä olen vannonut isäsi suvun maan päältä
hävitettäväksi. Nimesi, koska olet viimeinen hänen sukuaan, kadotkoon
minun nimeeni. Tästä päivin olet minun. Lopettakoon siis sinun
rakkautesi, sovinnon pyhällä rauhalla, elämäni rauhattoman vihan.
Taidatko rakastaa minua, tyttö?"

Kummallisella kiiholla, ylikuohuvan tunnon innolla, likistyi neitonen,
äkisti punastuen kun uhkea ruusu, Överstin rintaa vasten, ja painaen
tulisen suukkosen hänen huulillensa.



XI.


Översti oli ei ainoastaan kuninkaan käskystä, vaan vielä ihanampain ja
suloisempain oikeuksien johdosta, aina siitä päivin, kun nuori Heleena
Wrede oli tullut hänen morsiamekseen, tullut Anjalan ja siihen
kuuluvain maatilain omistajaksi. Hän ratsasti usein emäkartanoon, jonka
hän uudestaan rakennutti. Vanha Hattulanius pudisti, surullisesti
katsellen, harmaata päätään, aina kun hän kirjastaan sattui nostamaan
silmänsä päivittäin yhä kauniimmin kukoistavaan Heleenaan, mutta sekä
hänen että väestönkin täytyi tunnustaa, että uudesta läänimiehestä oli
tullut paikkakunnan suojelus-enkeli sen sijaan kun luultiin häntä veren
imijäksi. Saara ei voinut koskaan kyllin ihmetellä ja kiittää Överstin
arvoisaa lempeyttä, kuin talonpojat aina useammin kävivät hänen luonaan
puutteitaan valittamassa.

Eräänä iltana tuli sanansaattaja Ruotsin armeijasta. Översti hämmästyi
kovin, lukiessaan kirjettä, jonka sai. Hän käännähti äkkiä kirkkoherran
ja hänen rouvansa puoleen, ja sanoi leppeällä huolella: "Rakas isä
Hattulanius, ja te, hurskas Saara-muori, mitenkä nyt teemme. Tänä
iltana tulee tänne lisää vieraita, jotka tahtovat jäädä tänne yöksi?
Mihin sijoitamme ne kaikki? Niitä tulee suuri joukko, rakas
Saara-muori. Mutta tottapa toimeen tultaneen. Laittakaa kalkki kohdat
parhaan taitonne mukaan. Tässä on teille rahakukkaro tarpeellisiin
ostoksiin. Jos Anjala olisi valmiiksi rakettu, ottaisin vieraani siellä
vastaan. Mutta minun täytyy ratsastaa heitä kohtaamaan."

Heleena oli asettunut ovelle, niinkun hän aina, Överstin ratsastamaan
lähtiessä teki, nähdäkseen hänen palajavan. Oli kaunis syys-ilta. Kuu
oli jo noussut puiden latvain yli, ja sen hopeainen hohde valaisi
pappilan kartanoa ja Anjalasta sinne johtavaa tietä. Heleena katseli
aateksivaisen osanottavaisuuden tunteilla yksitotisia vahtia, noita
rakastetun soturin uskollisia palvelijoita, jotka, ikäänkun kopeillen
suojelemastaan päällikkönsä morsianta, juhlallisella ryhdillä
astuskelivat edestakaisin, toinen toisella puolen huoneriviä, sillä
aikaa kun iloisa Saara sisällä johdatti päällikön muita miehiä kokonaan
toisiin toimiin kuin sotaisiin, käyttäen heitä apunaan huoneellisissa
huolissaan odotettuin vierasten vuoksi.

Vihdoin kuuli kuunteleva neitonen kavioiden kuminan etäältä. Joukko
tuntui olevan jommoinenkin, juminasta päättäen. Heleena lähetti yhden
ratsumiehistä, joka päällikkönsä morsianta velvollisesti kunnioittaen,
paljain päin meni hänen ohitsensa, rouvalle ilmoittamaan odotettuin
vierasten tuloa, jota vastoin hän itse seisoi kynnyksellä, epäröiden,
pitikö hänen palata tupaan, vai uskaltaisiko jäädä portaille,
rakastettuaan vastaanottamaan ja tervehtimään. Omituinen ujous
vieraiden suhteen, jotka olivat Överstin kanssa tulossa, ja halu saada
nähdä lempensä esinettä vierasten etupäässä ja ikäänkun iloita hänen
kunniastaan olla vieraita etevämpi kauneudessa ja arvossa, taistelivat
hänen levottomassa rinnassaan. Kummallinen kamala aavistus ahdisti
häntä, mutta juuri hänen epäröimisensä, mitä tekisi, kiinnitti hänen
liikkumattomaksi paikalleen.

Ratsastaja läheni kiireesti. Översti, tervehtämättä odottavaa
morsiantaan, hyppäsi ensimmäisenä hevosensa selästä ja riensi
ohjaksista pitelemään valkoista juoksijaa, jolla eräs kookas,
valkotukkainen nuorukainen oli ratsastanut. Tämä astuikin kohta
satulasta, ja Översti vei hänen nähtävällä kunnioituksella ja
mielihartaudella tupaan.

Nähdessään Heleenan huikaisevan kuutamon valaisemana, seisahtui
nuorukainen muutamiksi silmänräpäyksiksi juurikun hämmästyneenä.
Suuret, siniset silmänsä viipyivät uteliaasti, mutta ystävällisesti
neitosen katselemisessa, sitte otti hän sievällä kohteliaisuudella ja
jalolla suloudella häntä kädestä samalla luoden silmänsä taaksensa
Överstin puoleen. "Kuka on tämä nuori neito?" kysyi hän: "Ette ole
maininneetkaan, että saisimme tavata näin ihanan emännän luonanne,
Översti De la Chapelle!"

"Armollisin Herra!" vastasi Översti: "se on neiti Heleena Wrede,
viimeinen sukuansa. Hän oleskelee täällä hurskaan kirkkoherran luona,
siksikun Anjala ennätetään saada uudestaan raketuksi."

Heleena, joka hämmästyvästi aavistaen huomasi sen kunnioituksen, jolla
Översti kohteli outoa vierasta, kumarsi nyt syvään hänen edessään,
mielien samalla, kainosti punastuen, vetämään kättään pois hänen
kädestään.

Mutta vieras piti, vienosti puristaen, neidin pehmeitä sormia sormiensa
välissä ja sanoi: "Minua iloittaa nähdä teitä, nuori neiti Heleena
Wrede. Jalon ja mitä ylevämielisimmän miehen veri virtailee
suonissanne. Velvollisuuteni on pitää huoli tulevaisuudestanne, ja
koska itse tahdon ottaa sen huolen pitääkseni, niin olen antanut
äitinne läänitykset toiselle, eräälle urhoolliselle ja hyvin
ansiolliselle miehelle. Laittakaa itsenne valmiiksi lähtemään huomena
kanssani Ruotsiin, äitini hoviin Nyköpingissä, jossa tästedes tulette
asumaan. Matkalla tulee teillä olemaan mieluinen kumppani neiti
Markareeta Abrahamintyttäressä, joka isänsä kanssa seuraa minua
Ruotsiin."

Översti punastui melkein yhtä suuresti kun Heleena; mutta hän malttoi
kohta mielensä ja sanoi: "Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun kantaa
esiin erään rukouksen! Teidän armonne on ilahuttanut minua
läänityksillä ja suosiolla, joka paljon paremmin vastaa Teidän
Majesteettinne jalomielisyyttä, kun toiveitani ja ansioitani. Mutta
onnessani tulee kumminkin aina yksi kohta puuttumaan, jos ei Teidän
Majesteettinne kukkuroitse hyväin töittensä mittaa antamalla tämän
neidin minulle vaimoksi. Suvaitkoon Teidän Majesteettinne minun
ilmoittaa, että hän jo tätä ennen on antanut minulle sydämensä..."

Kuninkaan jaloisilla kasvoilla liikkui iloisa hymyily. Hän kohteli
aateksivaisena vapisevan neitosen kättä, juurikun tahtoen sitä
piloillaan punnita. "Saammepa puhella siitä hyvä De la Chapelle!"
virkkoi hän. "Ilokseni olen käyttänyt tätä tilaisuutta palkitakseni
ansioitanne minua ja valtakuntaa kohtaan läänityksillä, jotka niiden
omistajattarelle eivät olleet sen arvoisemmat, kun että voin ne hänelle
palkita. Mutta että uskoisin teille tämmöisen sulon ja ihanuuden, jonka
vasta tänään olen tullut tuntemaan, niin minun -- pitää olla iloisella
ja anteliaalla tuulella."

Nämä sanat sanottuaan päästi kuningas kaunokaisen käden ja astui tupaan
johon Översti, joka ei oikein tiennyt miten selittäisi kuninkaan sanat,
tästä syystä ujostellen häntä seurasi.

Sillä välin oli useita herroja ja eräs ihana nainen niinikään astunut
hevosten selästä alas. Outo herrasnainen riensi keveästi ja luontevasti
Heleenan luokse, sanoi pikimmältään nimensä olevan Markareeta, ja otti
häntä käsivarresta kiinni, astuakseen sisälle hänen kanssaan. Tuskin
oikein tietäen mitä tapahtui, seurasi Heleena häntä, kun samalla musta
villakoira juoksi eteen, hyppien ja liehakoiden hämmästyneelle
neidolle.

Heleena kiihkeästi huudahti: "Oi Jumala!" Hän ojensi kättänsä
taputellakseen koiraa, samalla kun silmänsä, eloisasti vilkkuen,
kääntyivät kuningasta seuranneiden ratsumiesten puoleen, ja nyt,
hevosen selästä astuttuaan, seisoivat loistoisana kehänä kahden
upseerin ympärillä, kuunnellen heidän käskyjään.

Mutta outo herrasnainen, joka luuli Heleenan koiraa peljästyneen,
tempasi hänen äkisti muassaan tupaan pois koiran seurasta.



XII.


Maaseudun yksinkertaisilla ruoilla katetun pöydän ympärillä istui nuori
kuningas muutamain seuralaistensa, ynnä Överstin ja hänen morsiamensa
sekä kirkkoherran ja hänen rouvansa kanssa.

Kuninkaan silmäykset lennähtelivät tuontuostakin ihanan Markareetan
puoleen, erittäinkin kun eräs vanha hollantilainen kauppias näöltään
viekas ja käytöksilleen varuisa, joka istui tytön vieressä, käänsi
toisaalle silmänsä. Kuningas oli erinomaisen kohtelias tälle tylylle
hollantilaiselle, mutta kohteliaisuutensa oli oikeastaan aiottu
kauppiaan vilkkaammalle tyttärelle, joka hymyhuulin ja vilkkuvin silmin
vastaili kuninkaan kohteliaisuuteen.

Kirkkoherra, joka oli havainnut kuninkaan alhaisuuden kaikkea kohtaan,
päätti käyttää varsinkin tätä tilaisuutta hyväkseen. Ikäänkun
rohkeillakseen harvinaiselle Överstille, joka ei suvainnut
pitkäveteisiä kertomuksia, laski vanhus, kuninkaan kehoittavan
käytöksen johdosta, puheliaisuutensa irralleen. Hän puhui erittäinkin
Wreden perheestä Anjalassa, joka varsinkin tarkistutti kuninkaan
huomiota ja osanottavaisuutta, etenkin kun tämän kanssapuheen ajalla
kuninkaalta ei jäänyt huomaamatta, että Överstin kasvot synkistyivät.
Molempain rakastuneiden silmäykset kohtasivat tuontuostakin toisiaan,
mielen-ilmauksen ohessa, joka Överstin silmissä oli aateksivainen ja
utelevainen, mutta neitosen levoton, hajamielinen ja häiriöinen.

Kun hollantilainenkin virkkoi jonkun sanan Wreden suvun loppumisesta
herra Fabianiin, Heleenan veljeen, katsahti kuningas erittäin tuikasti
Överstin päälle. Tämä otti kerrassa kaiken nerokkuutensa avukseen ja
sanoi korkealla äänellä: "Sallikaa, armollinen herra kuningas, että
käytän nämä harvat silmänräpäykset, joina teidän Majesteettinne
itsenomainen läsnäolo on minulle suotuna, esittääkseni erään tärkeän
asian. Teidän Majesteettinne on määrännyt minun heti kohta menemään
sotaan Augdovin luokse, eikä saata kukaan mieluummin kun minä rientää
taisteluun Teidän Majesteettinne ruunun ja kunnian puolesta. Mutta sitä
ennen rohkenen rukoilla, että Teidän Majesteettinne päättäisi minun
yksityisen elämä onnen. Jos kuolen, niin tahdon jättää Wreden suvun
viimeiselle vesalle, tälle nuorelle aatelisneidolle, hänen perimänsä
maatilat säilyneinä. Miespuolista Heikki Wreden jälkeistä ei ole enään
yhtään elossa, niinkun toivon..."

"Översti De la Chapelle!" keskeytti hänen kuningas, ylevän
sankarinvihan leimauksen välähtäessä hänen kauniissa ruhtinaallisissa
kasvoissaan: "Minä annan teille anteeksi tuon järjettömän ja syyttömän
vihan, nuo rangaistavat vainoukset jaloa Wreden sukua kohtaan.
Kunniarikkaat urotyönne peittäkööt niiden muiston unhotuksiin, ja
niihin katsoen tahdon koettaa, enkö voisi enemmänkin unhottaa. Tahdon
koettaa, enkö voisi unhottaa oman malttamattomuuteni, kun lahjoitin
teille Wreden maatilat, ilmoitettuanne, että hänen sukunsa jo oli
kuollut. En millään muotoa olisi suonut, että tämä jalo neiti
menettäisi laillisen perintänsä, jonka hänen isänsä ylistettävä teko
oli ansainnut. Mutta Luoja, joka paremmin kun me lyhytnäköiset
kuolevaiset tietää ohjata kaikki parhain päin, on suonut minulle
keinon, joka voi korjata malttamattomuuteni teon. Niin saatan siis
sydämellenne, urhoollinen Överstini, antaa rauhan enkelin, joka on
sammuttava viimeisen vihan ja koston kipinän mielestänne ja
oleva vielä yhtenä vakuutteena siitä, että urhoollisuutenne ja
päällikkö-omaisuutenne tulevat isänmaalle hyväksi. Minä annan teille
tämän nuoren neitisen puolisoksenne ja kutsun teitä tulemaan jouluksi
Nyköpinkiin häitänne viettämään. Silloin on teillä minun lupani tätä
asiaa varten eritä armeijasta. Sillä välin neiti Heleena seuraa minua
sinne."

Uljas soturi näytti hämmästyvän kuninkaan sanoista. Hän ei näyttänyt
oikein tyytyväiseltä. Vihdoin sanoi hän ikäänkun epäröiden: "Luuloni
on, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee minun, rukoukseni ohessa
ujoilematta sanoa ajatukseni, että nuori neiti Heleena ei tule
menestymään Teidän Majesteettinne hoviherrain ja ylhäisen nuorison
loistoisassa seurassa. Varmaan on hän mielummin, kun että antautuisi
vaaraan luikkivain ja imartelevain kavaljeerien joukossa..."

"Vai niin?" keskeytti kuningas: "niinkö luulette? Minulla on niin
täysi tosi tässä asiassa, että siinäkin suhteessa valmistan teille
levon ja turvallisuuden. Arvoisa Isä Antti Hattulanius! Noutakaa
käsikirjanne ja vihkikää tänä iltana nämä toisiinsa. Kuitenkin on
päätökseni järkähtämätön viedä tämä nuori morsian hoviini, missä sen
tähden sitä varmemmin odotan kohtaavani urhoollista Överstiäni
jouluna."

Levottoman Heleenan kasvot olivat milloin purppuran punaiset, milloin
liljan vaaleat. Hänen nuori rintansa aaltoili väkevästi, ja työlästä
oli tietää, oliko se morsiamen luonnollisesti liikutettu mieliala, vai
oliko jotain erityistä hänen sydämessään, mikä nyt ilmausi vapisevan
katsannossa.

Överstikin oli hämillään; mutta kuningas lykkäsi äkisti tuolin pöydän
viereltä: kaikki seurasivat hänen esimerkkiään ja kirkkoherra alkoi
lukea erästä pitkää ruokalukua, johon sulki esi-rukoukset esivallankin
edestä.

Sillä välin saivat nuori morsian ja hänen tuleva puolisonsa mielensä
malttuneiksi. Heleenan silmäys kävi varmemmaksi, ja heloitti kainoa
hellyyttä sulhaistansa kohtaan; mutta eriskummaisen tuskallisena
vilahti se toisinaan ympäri huonetta, ikäänkun hän olisi etsinyt
jotakin. Översti oli käynyt varsin levolliseksi ja loi silmäyksiä
häneen, täynnä leppeyttä ja lempeä. Hän näytti olevan tyytyväinen tähän
äkilliseen tapaukseen. Muukalaisten mielestä koko seikka oli
merkillinen, erittäinkin nuoresta Markareetasta, joka heti tarjoutui
morsianpiiaksi.

Kuninkaan viittauksesta kantoi eräs hänen hovipalvelijansa Överstin
kallisarvoisen laatikon lattialle. Kuningas levitti kaapunsa sen
päälle, kävi morsianta käteen, ja käski sulhasen ja papin tulemaan
pienoisen, äkisti tehdyn alttarin luokse, jonne hän itse talutti
morsiamen.

Kirkkoherran ääni vapisi, mutta sekä sulhanen että morsian, kun heiltä
kysyttiin, tahtoivatko rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä,
vastasivat selvästi tahtovansa. Mutta kun he siunauksen ajaksi
polvilleen langettuaan, taas nousivat ylös, oli morsian puhjennut
itkemään, eikä voinut hän hillitä kyyneliään.

Kuningas toivotti ensiksi onnea nuorelle parikunnalle, sitte muut hänen
seuralaisensa ja vanha Saara. Sillä välin astui sisään kolme kuninkaan
hovipalvelijaa, valmistamaan hänen yösijaansa sisempään kamariin. Musta
villakoira seurasi heitä; mutta kun tämä uskollinen eläin juoksi huoneen
läpi ja huomasi morsiamen, riensi se leppeästi hänen luoksensa, ikäänkun
liehakoimisillaan häntä tervehtiäkseen.

Morsian katsahti ylös säpsähtyneenä mutta kumartelevat hovipalvelijat
menivät kiireesti kamariin, eikä kukaan muu kun morsian -- ja kenties
kuningas -- havainnut, että eräs heistä katsahti häneen kumman
merkillisellä silmäyksellä, tehden kumartaessaan salaisen merkin
sormella huulillensa.

Markareeta kuiskaisi vanhalle Saara-rouvalle: "Olivatpa
äkkiodottamattomat häät! Tiesi Jumala, miten käynee. Översti ei
muistanutkaan riisua miekkaa vyöltään, ja kylmä teräs oli morsiamen ja
sulhasen välillä."



XIII.


Pari kivenheittoa pappilan kartanosta oli pienoinen pirtti, jota
kirkkoherran vaimo käytti humalan ja suomyrtin kuivaukseen sekä oluen
panoon. Tässä muutoin autiossa vähäisessä töllissä oli kuitenkin nyt
oivallinen takkavalkea loppuun palanut, niin että heleänpunainen hiilos
liekutti puolinaista valoa nokiville seinille. Vanha kirkkoherra ja
hänen vaimonsa lepäsivät olilla, sittekun vaimo kiireesti oli
valmistanut kaikki Heleenan lähdöksi. Toinen, karhunnahalla peitetty,
olkikupo oli ai'ottu Heleenalle vuoteeksi.

Korkealla kynnyksellä, ainoalla istuimella, mikä siellä oli, istui
illan toimista väsynyt Översti, ja hänen polvellaan itkevä morsian:
"Rakas ystäväni!" kuiski soturi: "Olen tänään juhlallisesti saanut
elämäni ihanimman osan, mutta minä temmataan pikaa pois onnestani, niin
etten ennätä sanoa sinulle, mitä tahtoisin sinulle uskoa! Minulla on
paljon sydämelläni, minkä tarvitsisit tietää, mutta säästän ne siksi,
kunnes puolisonasi tulen sinua kotiin noutamaan. Olen iloinen
tietäessäni sinun olevan etäällä vaaroista, siksikun ennätän järjestää
taloutemme. Nuku makeasti, nuori morsiameni! Tiedän puhtaan sydämesi
rakkaudella minua ajatlelevan."

Miehevä käsivartensa syleili ja hiljaa likisti jaloa rintaa vasten tätä
armasta olentoa, jonka lämpöiset huulet kohtasivat hänen huuliaan, ja
jonka kiihkoiset tunteet vilkkaasti kuvastuivat hänen hempeihin,
suloisiksi kyyneliksi sulaviin silmäyksiin, noihin kainosti
tuttavallisiin liikennöihin, jotka puhdas rakkaus käsittää ja joihin se
vastaa hellemmällä kaunopuheliaisuudella, kun mikä millään kielellä
maailmassa on.

"Minun täytyy mennä, lemmittyiseni!" kuiski viipyvä soturi jälleen:
"Ah! huomenna ainoastaan yksi jäähyväissuukkonen! Tänä iltana on tämä
viimeinen. Minun täytyy kiirehtiä, ennenkun kuningas kaipaa minua! Nuku
makeasti uskollinen morsiameni!"

Kieltäytyvällä mielikarvaudella nousi hän ylös, hempeä kaipaus vavahti
hänen äänessään, hänen kerran vielä kuiskaistessa: "nuku makeasti!"

Käärittyään oman kaapunsa morsiamensa ympärille, jätti hän hänen
yksinään ja riensi kartanoon, jossa hänen tuli maata entisessä
huoneessaan, suuressa tuvassa, yhdessä kuninkaan muiden upseerien
kanssa.

Kartanon vaiheilla seisoi muutamia kuninkaan miehiä vahtina,
sekä ulkopuolella varsinaista asuinhuonetta, että erästä vähäistä
Saara-muorin raivaamaa ruokakamaria, jossa Hollantilainen ja hänen
tyttärensä makasivat; mutta pienen pirtin luokse, joka sisälsi hänen
sydämensä simpukan, lähetti Översti yhden ratsumiehistään vartijaksi.
Tarkastettuaan kaikki vahdit ja huomattuaan niiden olevan
järjestyksessä, astui hän tupaan.

Kuningas oli jo mennyt levolle sisempään kamariin, jossa hänen kolmella
kamaripalvelijallaan oli vuoteensa lattialla. Översti heittäysi
äänetönnä sotasänkyynsä, silmänräpäyksen ajan katseltuaan muita
upseeria, jotka uinailivat vuoteillaan lattialla, kaikki täydessä
puvussa, miekat vierellä, niinkun vielä olisivat olleet niin lähellä
sodan näyttämöä, ettei käynyt sen tapoja poisheittäminen.

Oli jo puoliyö ja kuutamo lakkasi, niin että aina synkemmät varjot
peittivät uinailevia soturia. Nyt aukesi ovi hiljaa kuninkaan
huoneesta. Översti De la Chapelle, jota kuohuiset tunteet vielä pitivät
valveilla, nousi puoleksi istualleen vuoteellaan, mutta paneusi taas
makaamaan, nähtyään oven avaajan vaan olevan yhden kuninkaan
hovipalvelijoista, joka ihan ääneti ja keveästi hiipi tuvan läpi, musta
villakoira muassa.



XIII.


Kuningas heräsi jo päivän koittaessa ja antoi käskyn heti lähteä
matkaan. Hovipalvelijat varustivat nopeasti kaikki matkatarpeet, ja
kiirehtivät miehistöä järjestämään, jolla aikaa Översti riensi
pienoiseen pirttiin, ottamaan hyvästiä nuorelta puolisoltaan.

Hän heti hämmästyi, kun ei nähnytkään ratsumiestä, jonka oli sinne
vahtiin pannut. Hän huusi miestä ja sai tietää, että joku kuninkaan
väestä oli astunut hänen sijaansa puoliyön aikana. Se oli ollut eräs
kuninkaan omia hovipalvelijoita, sanoi ratsumies.

Överstin teki mieli likemmin tutkia asiaa, mutta hänellä oli kiire.
Avatessaan pirtin remuisen oven, seisoi Heleena mustassa samettisessa
matkaleningissä, melkein kun leskenpuvussa, polvillaan vanhan
kirkkoherran edessä, joka syvästi liikutettuna oli laskenut kätensä
hänen päänsä päälle, siunaten häntä. Eriskummainen tunne valtasi nyt
Överstin. Kummallisen kamala aavistus, ikäänkun kuolon kylmyys,
lennähti hänen sydämensä läpi.

Hän riensi Heleenan luokse ja nosti ylös rakastettunsa, joka päätään
vienosti kallistaen nojausi hänen rintaansa vasten, mutta samalla
juurikun vältti hänen suuteloaan. Kauniit kasvot olivat lumivalkeat.
Suuret siniset silmät olivat itkeytyneet. Kätensä olivat kylmät.

Äänettömällä mielikarvaudella siitä eriskummaisesta väristyksestä, joka
nyt valtasi hänen miehekkään rintansa, painoi Översti hiljaa, ikäänkun
lämmittääkseen, Heleenan hennot kädet sydäntään vasten. Nyt nosti
Heleena kasvonsa hänen puoleensa, ja katseli häntä utelevin, surullisin
silmin, niin että Översti ei oikein oivaltanut, pitikö hänen noista
silmäyksistä keksiä jotakin hienoa nuhdetta vastaansa. Hän tunsi
itsensä hämmästyneeksi, eikä kumpikaan mitään virkkanut.

Nyt leimahti äkkiä taas Heleenan rinnassa eloisa tunne. Purppurainen
kimellys kohahti hänen kalpeihin poskiinsa, silmä sulahti helläksi ja
hänen huulensa lähenivät Överstin huulia.

Samalla kuului torven rätinä kartanolta.

"Se on kuninkaan merkki, että nyt on lähteminen!" sanoi Översti,
kiihkeämmin syleillen Heleenaa. "Meidän täytyy kiirehtiä! Hyvästi,
armaani, hyvästi! Ole minulle uskollinen, oi elämäni ainoa onni!"

Heleena kiskaisi itsensä kiivaasti hänen käsistään ja heittäysi
polvilleen kirkkoherran ja ääneen itkevän Saaran eteen, sekä suuteli
vanhusten käsiä niin tuskallisesti, että Överstiä kummastutti
tällainen käytös tältä muutoin niin arvokkaalta ja toisinaan
komentavaltakin aatelineidiltä.

Heleena hypähti taas äkisti seisalleen ja heittäysi Överstin syliin.
Pitikö Överstin paha mieli epäluuloa, vai oliko todellakin Heleenan
helleyden osoituksessa jotakin outoa ja salamielistä. Hän tunsi
rintaansa ahdistavan, huomaten tykönään kummallisen halun
yksinäisyyteen, jossa voisi selvitellä sydämensä ristiriitaisia
tunteita. Mutta hän vei itkevän kiireesti kartanoon, missä hevoset
jo olivat satuloitut ja kuninkaan seurue oli juuri ratsaille
istumaisillaan. Hollantilainenkin tyttärensä kanssa oli jo satulassa,
valmiina lähtemään hänkin.

Kuningas astuessaan ovelle, kohtasi juuri nuoren parikunnan.
Omituisella osanottavaisuudella hymyili hän Heleenalle sekä ojensi
kätensä Överstille. "Minulla on kiire, De la Chapelle!" sanoi hän.
"Saatte antaa anteeksi, että hetikohta vien morsiamenne luotanne, mutta
äkkikuulemattahan sen teille annoinkin. Eihän olekaan niin pitkältä
jouluun, ettei aika kulua ennätä. Olkaa sydämellisesti tervetullut
Nyköpinkiin, äitini hoviin. Minä tahdon, sen tiedätte Överstini,
varjella rouvaanne, niinkun jalon ystävän minulle uskomaa aarretta.
Yksi hovipalvelijoistani olkoon aina Heleenan kanssa ja neiti
Markareeta. Voikaa hyvin, De la Chapelle! Olkaa onnellinen, niinkun
urhollisuutenne ansaitseekin! Olen tervehtivä nuorta poikaanne, vaikka
muuten parhaiten voitte lähettää terveisenne rouvanne muassa!"

Tumman purppuraisiksi karahtivat Överstin kasvot, hänen kumartaessaan
kuninkaalle ja sitte luodessaan utelevan silmäyksen Heleenan päälle.
Heleenan silmiin ilmestyi omituinen mielikarvaus mutta ei hämmästys.
Översti kävi äkisti häntä käteen, ja nyt luuli hän huomaavansa, miksikä
Heleena tänä päivänä oli näyttänyt hänestä niin kummalliselta, niin
vieraalta, niin kalpealta.

Hän huomasi tykönään muserruttavan häpeän tunteen siitä, ettei itse
ensin ollut ilmaissut hänelle salaisuuksiaan. Mutta kuka oli Heleenalle
ilmaissut tuon asian? Hän kuiski hellästi: "Voi hyvin! armaani! Tulet
vielä likemmin tuntemaan sen miehen sydäntä, joka sinua rakastaa! Ole
huoleti siihen asti! ole uskollinen ja onnellinen!"

Kuningas likisti kirkkoherran kättä, kiitti Saara-muoria
kohteliaisuudella ja nousi satulaan. Översti nosti morsiamensa
oivallisen juoksijan selkään, jonka hän oli hänelle lahjoittanut. Kaksi
hänen uskollisimmista ratsumiehistään nousi ratsaille, palvelijana ja
vartijana suojelemaan Heleenaa, ja eräs piikatyttö Anjalasta seurasi
häntä niinikään. Kaikki nämä hellän huolenpidon osoitukset puolisonsa
puolelta liikuttivat Heleenan sydäntä, ja silmäys, täynnä
uskollisuutta, silmäys, josta kaikki salamielisyys ja nuhde oli
tykkänään kadonnut, kohtasi Överstiä Heleenan silmistä, kun tämä
jalkojaan tömisyttävän juoksijan selästä kallistui alas, tarjotakseen
hänelle viimeisen, kyynelisen, salaman nopean, ikäänkun salavihkaisen
jäähyväissuukkosensa.



XV.


Vilkkaalla ilolla odottivat leskikuningatar ja nuoret hovineidit
kuninkaan tuloa Nyköpinkiin. Kuningas oli kirjoittanut äidilleen
Tukholmasta, niin että tämä tiesi hänen tulevan sinä aamuna, mutta heti
taas pitkittävän matkaansa Kalmarin laivavarville.

Torvet kajahtelivat linnan portilla; se oli merkkinä, että kuningas oli
saapunut.

Kuningatar, kädestä taluttava nuorinta poikaansa, kolmetoista vuotiasta
herttua Kaarlo Philippiä, ja hovineitijensä seuraamana, astui nyt
portaille esikoistaan tervehtimään.

Kuningas hyppäsi äkisti uljaan juoksijansa selästä ja riensi äitinsä
kättä nöyrästi suutelemaan. Tämä syleili äidillisellä helleydellä
kukoistavaa nuorta sankaria, ystävällisesti sivellen hänen poskiaan.
Kuningas vastaanotti kiitollisuudella ja pojallisella rakkaudella hänen
hyväilyksensä.

Sittenkun Kustavi Adolfi sen jälkeen oli suudellut veljeään, vilahtivat
hänen silmänsä, epävakaisen näköisinä, hovineitien puoleen, missä ne
jäivät viipymään erään armaan ja kainosti punastuvan neidin
katselemiseen. Se oli ihana Ebba Brahe, hänen nuoruutensa armahinen,
jonka hempeä silmäys, ainoastaan sivukiitävän salaman tavoin, uskalsi
häntä kohdata, samalla kun sydämensä sykki levottomista aavistuksista.

Tarkkasilmäinen kuningatar oli havainnut näiden lempiväin keskinäiset
silmäykset, ja tyytymättömyys rypisti hänen kulmiaan. "Astukaamme
sisälle", sanoi hän: "täällä ulkona on kylmä."

"Heikki!" käski kuningas: "Joudu viemään sisälle De la Chapellen
rouvaa." Samassa ojensi hän käsivartensa äidilleen ja talutti häntä
sisälle, hiljaa puhellen hänen kanssaan.

Kuninkaan seuralaisten joukosta riensi nyt eräs hovipalvelija, joka oli
ratsastanut Heleenan vierellä, nostamaan tätä hevosen selästä ja
saattamaan portaita ylös, missä pari neitiä odotti Heleenaa
kohteliaasti häntä vastaan ottaakseen ja kuningattaren huoneesen
saattaakseen. Hovipalvelija, jättäessään Heleenan näille uusille
saattelijoille, likisti hiljaa hänen kättään, ja Heleena vastasi, vähän
vapisten, tähän äänettömään jäähyvästiin.

Heti hänen kadottuaan riensi eräs nuori upseeri esille, ojentamaan
kättä hovipalvelijalle. Tämä kuiskaisi: "Minulla on kuninkaan käsky
jäädä tänne. Saan asua luonasi?"

"Terve tultuasi!" sanoi upseeri. "Mutta Heikki kulta..." Hovipalvelija
laski sormensa suulleen, ja riensi taas toimiinsa kuninkaan jatkettavan
matkustuksen suhteen. Upseeri meni hänen muassaan.



XVI.


Oli ihana Marraskuun ilta 1614. Kirkas kuutamo kumotti
härmettyneille puille, katoille ja maille. Ainoat kynttilät, mitkä
paloivat Nyköpingissä, olivat kaksi suurta vahakynttilää vanhan
leskikuningattaren makuukamarissa. Ankara ja tuima Kristiina makasi
vuoteellaan, kattoon kamalasti katsoa tuijotellen. Hänen sänkynsä
vieressä seisoi polvillaan kaksi hovineitiä, nuoruuden ihanuudessa
keskenään kilvoittelevaa. Toinen oli Ebba Brahe ja toinen Heleena
Wrede. Vuoroittain lukivat he rukouksia saksalaisista rukouskirjoista.
"Kyllä jo välttää", sanoi Kuningatar. "Menkää levolle, lapset.
Ajattele Herraasi ja miestäsi Heleena -- ja sinä, Ebba, ole -- -- --
ajattelematta. Älä ajattele mitään, se on paras neuvoni. Hyvää yötä,
lapset! Älä ajattele ketään miestä, Ebba! Sinulla ei ole oikeutta
siihen, sanon minä. Kas niin, hyvää yötä, lapset. Vieläkin sanon
sinulle, Ebba! tottele neuvojani ja ota järkesi vangiksi, laske lempi
menemään! Hyvää yötä, lapset! Mutta odottakaa, lapset, ottakaa tämä
toinen kynttilä mukaanne, vaikka voisittepa tulla toimeen
kynttilättäkin kirkkaassa kuutamossa. Ottakaa tuo toinen kynttilä;
tarpeetonta lienee uutta sytyttää! Hyvää yötä, lapset. Ebba, muista
mitä olen sinulle sanonut, tiedät sen: laske lempi menemään! Nukkukaa
makeasti!" Nuoret neidit suutelivat hänen käsiään, ja riensivät,
iloisina, että olivat sieltä päässeet, suuren salin läpi portaille,
joita myöten oli mentävä heidän kamariinsa. Kirkas kuutamo valaisi
korkeasta akkunasta erästä pykälää portaissa, jolla kaksi ihmishaamua
seisoi, aateksivaisina nojauten käsipuita vasten. Toisella oli puku
semmoinen kun kuninkaan hovipalvelijoilla; musta villakoira makasi
hänen jalkainsa juurella. Toinen oli puettu sen-aikaisten upseerien
tapaan.

Kun naiset astuivat avatusta salin ovesta ulos, ja kynttilän valo neiti
Ebban kädestä äkkiä valaisi molempia herroja, nähtiin kaksi
kahdenkymmenen vuotiasta nuorukaista.

Molemmat neidit, suljettuaan salin oven jälkeensä, seisahtuivat tähän
hämmästyneinä, heidän kasvonsa osoittivat, ettei mikään odottamaton
kohtaus ollut heitä hätäyttänyt.

Nyt riensi kuninkaallinen hovipalvelija neitien luokse, kumarsi syvään
Ebba Brahelle, ja kävi Heleenaa käteen. Hänen silmäyksensä viipyi,
herttaista hellyyttä osoittavana, muukalaisen soturin nuoren puolison
päällä. "Malta mielesi, Heleena!" kuiski hän: "hän se on!" Hän talutti
vapisevaa neitoa portaita ylös ja Ebba seurasi heitä kynttilä kädessä.
Kun kynttilän valo lähemmältä valaisi upseerin hahmua, putosi kaapu
hänen olaltaan, ja uhkea komeus millä hän oli koristettu, oli kun
loistoisan uhrin kaunistus; sillä nuorukaisen kauniit kasvot olivat
kalpeat, ikäänkun kuolema olis laskenut kätensä hänen sydämelleen.
Mutta hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, jotka hän raukeasti nosti
Heleenan puoleen, näkyi mielen-ilmaus, niinkun koko hänen elonsa olis
paennut hänen sydämestään ja asunut hänen silmäyksissään. Ehdottomasti
liikahtaen vaipui hän toiselle polvelleen.

Vieno punastus lensi kalpean Heleenan kasvoihin; hän riisui valkoisen
hansikkaan oikeasta kädestään, kaksi kallisarvoista sormusta kiilsi
hänen sormissaan -- toinen oli hänen vihkimäsormuksensa, -- ja hän
ojensi kätensä polvistuneelle, nostaaksensa häntä seisalleen.

Mutta upseeri veti kaunoisen käden huulilleen, suuteli sitä kahteen
kertaan, ja sitte likisti sen hellästi sydäntään vasten.

Levottomalla tuskan tunteella tahtoi Heleena hiljaa vetää kättään
takaisin. Silloin laski nuorukainen kolmannen kerran suunsa sitä
vasten, ja hänen huulensa hiljaa koskettivat kiiltävän vihkimäsormuksen
kalliita kiviä. Samassa lensi salamantapainen tempaus hänen olentonsa
läpi: hän päästi käden irti ja kavahti silmänräpäyksessä pystyyn.

"Isäni puoliso!" virkkoi nuorukainen matalalla äänellä: "oi äitini!"

Viisitoista vuotiaan äidin neitsyelliset kasvot leimahtivat
tulipunaisiksi. Hänen polvensa horjuivat, ja äkkiä haihtui taas,
ikäänkun kylmän kuolon löyhäyksestä, tuo heleä punastus, niin että hän
kävi yhtä kalpeaksi, kun kaksikymmen vuotias poikansa. Nuorukainen kävi
taas häntä käteen, mutta hovipalvelija otti Heleenan vyötäisistä,
eroitti heidän kätensä ja kantoi Heleenan portaita ylös. Vielä kerran
katsahti tämä nuorukaista jälkeensä, mutta hovipalvelija avasi kamarin
oven, suuteli häntä, kumarsi hämmästyneelle Ebballe, ja palasi
portaille, missä nuori De la Chapelle vieläkin seisoi, kirkkaasen,
koleaan kuutamoon katsoa tuijottaen.



XVII.


Eräänä sunnuntaina pisti leskikuningattaren päähän käydä kaupungin
kirkossa, sen jumalanpalveluksen sijassa, jota hänen saarnaajansa
muutoin pitivät linnan kirkossa.

Hovineitiensä seuraamana lähti hän jalkaisin kaupunkiin. Joki, jonka
vartta naiset astuivat -- jos matkaa olisi ollut pitemmältäkin, ei
totta Hänen Majesteettinsä olisi hevosia tilannut -- oli jäätynyt, ja
sen peilikirkkaalla pinnalla myllypadon alapuolella pyörähteli muutamia
luistelijoita. Ne olivat nuoria upseeria ja hoviherroja.

Leskikuningattaren tarkka silmä tunsi heistä muutamia, mutta hän
tahtoi, ennenkun kovasti rankaisi sapatin rikkomista, kuulla,
tunsivatko hänen neitinsäkin heitä.

Luoden katsannon, josta parin viikon kokemus oli opettanut Heleenan
uhkaavan vaaran enteitä tuntemaan, kääntyi kuningatar tämän neidin
puoleen, sanoen: "Rouva De la Chapelle! Tunnetteko tuota nuorta herraa
vaaleansinisessä takissa? Onko se kuninkaan kamaripalvelijoita, vai
kuinka? Ja tuo nuori upseeri? Varmaan hänen tunnette, rouva De la
Chapelle?"

Heleena punastui, samalla kun silmänsä hyvin kyllä olivat eroittaneet
tuon kalpean nuorukaisen, joka, aavistamatta kutka häntä katselivat,
luontoisella notkeudella ja omituisella sulolla pyörähytteli kaunista
varttansa, kauniisti vaihtelevissa asennoissa; mutta Heleena ei voinut
virkkaa yhtään sanaa.

Kuningatar jatkoi: "Se on se nuori Kaaprieli De la Chapelle. Mutta
ettepä tahtonekaan tutustua sukulaiseen, joka itse sunnuntaina antautuu
noin maailmalliseen ja turhamaiseen huvitukseen, sen sijaan että menisi
Herran huoneesen."

"Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun muistuttaa", virkkoi Heleena
innollisella hätäisyydellä, "ettei vielä ole yhteen soitettu. Jumalan
palvelus ei ole vielä alkanut, ja onhan tavallista, että nuoriso
käyttää luistinkeliä, heti kun siihen on tilaisuutta."

"Mitä?" huudahti kuningatar: "Ettehän tahtone puollustaa tuota nuorta
huimapäätä? Tässä ei tule kysymykseen, onko hän De la Chapellen poika
tahi jonkun muun. Hän on sapatin rikkoja, se on ajatukseni, ja
huomispäivänä on tuomio julistettava. Menköön täältä joko
Ranskanmaalle, jonne hän oikeastaan kuuluukin, tahi sotajoukkoon
Venäjälle, joka juuri on oikea paikka mokomille rajupäille ja
turmeltuneille ja hävinneille nuorukaisille. Tuo nuori hovipalvelija,
Heikki, saa juuri mennä muassa. Mutta joutukaamme!"

Kun kuningatar seurueensa kanssa läheni kirkkoa, huomasi heidät
kirkkoherra ja hän kiirehti nyt yhteen soittamaan. Kellojen
juhlallisesti soidessa astui kuningatar kirkkoon ja istui penkkiinsä.

Hänen Majesteettinsä ei voinut hillitä närkästystään nuorukaisten
harjoittamasta vallattomuudesta, vaan jupisi siitä itsekseen vielä
kirkkoonkin astuessaan. Heleena etenkin sai kärsiä harmistuneen eukon
toria; mutta hän koetti rohkaista mieltään, vaikka se kyllä katkeraa
oli.

Ennen pitkää tarkistui hänen huomionsa lehterille, missä hän samassa
havaitsi sekä nuoren De la Chapellen, että hovipalvelijan kalvakat
kasvot. Nämä olivat, ynnä muiden luistelijain kanssa, heti yhteen
soittaessa herenneet huvittelemasta ja kiirehtineet kirkkoon. Heleena
uskalsi huomauttaa itse kuningatartakin tästä; mutta siihen sijaan,
että tämän närkästynyt mieli olis asettunut, hänen harminsa vielä
enemmin kiihtyi nähdessään nuorukaiset.

Heleena, joka tiesi kuinka armahtamaton kuningatar oli tällaisten
nuorison hairausten suhteen, kävi sitä katkerammalle ja ikävämmälle
tunnolle, se kun häiritsi hänen hartauttaan jumalanpalveluksessa.
Väkevät urkujen sävelet, jotka virittivät oivallisia lutherilaisia
virsiä, kaikuivat kuin uhkaavat tuomiopasunat holveissa. Nuori,
huolestunut tyttö koetti väkisin karkoittaa noita häiritseviä
liikutuksia, ja kumartui alas penkkiinsä, kädet ristissä silmäin
edessä.

Hiljaa nousi nyt seisalleen nuori upseeri, jolle joku muu oli antanut
jonkunlaisen vihjauksen. Keveästi ja joutuen astui hän lehteriltä ja
riensi kuningattaren penkin luokse, asettuakseen vahdiksi sen viereen.

Kun rukoileva Heleena, vakaisella ponnistuksella, taas oli tullut
siihen mielen tilaan, jota jumalanpalvelus vaati, nosti hän päänsä
ylös, mutta ei tohtinutkaan nostaa silmiään virsikirjasta. Äkkiä
huomasi hän kumminkin, että kuningatar kiivaasti liikahtaen käänsi
päänsä poispäin. Katsoessaan syytä siihen, kohtasi häntä kalpean
nuorukaisen katsanto, joka seisoi penkinoven vierellä ja katseli häntä
tuskallista hellyyttä osoittavilla silmillä.

Heleenan sydäntä vihlaisi ja hänestä oli, niinkuin hänen sielunsa olis
käynyt omituisen, tuskallisen muutoksen läpi. Outo henki väristytti
epäsointuisia tunteita hänen rinnassaan, ja hänestä oli, niinkuin eräs
hajaumisen tunne hiljaa olis tunkenut hänen pyhimpäin unelmainsa
maailmaan.

Hänkin käänsi kasvonsa pois ja katsoi taas kirjaansa. Mutta samassa
huomasi hän, että upseeri voisi väärin käsittää tämän hänen
liikahduksensa, ja että olisi kovasti tehty, jos ei hän edes
tervehtäisi nuorukaista, joka niin likisesti kuului hänen sydämensä
ystäviin.

Sentähden nosti hän uudestaan aateksivat silmänsä häntä kohti ja
tervehti häntä ystävällisellä pään nyökkäyksellä. Hän tunsi, että sen
hymyn ohessa, minkä hyvätahtoinen tervehdys vaikutti hänen huulillaan,
omituinen lämpö ilmaantui hänen poskiinsa, ja tämä tunto saatti ne sitä
enemmin purppuraisiksi. Hän tunsi, että hänen muotonsa ja katsantonsa
siten sai sanotuksi jotakin muuta ja enempää, kun hän tarkoitti, ja
omituinen hämmennys valtasi hänen mielensä.

Kalpea nuorukainenkin oli tervehtiessään muuttunut kasvoiltaan. Hieno
punastus lensi silmänräpäyksessä hänen kasvoihinsa ja hänen silmiinsä
kuvautui kimeltävä luonnon-ilmaus, ikäänkun kyynelsilmäinen enkeli olis
katsellut hänen olentonsa pohjasta, hänen silmäyksessään. Heleena ei
tohtinut enään katsoa ylös. Hänen rinnassaan vavahteli salainen
mielihaikeus, jossa kumminkin risteili yhtä salaisen onnellisuuden
sinkoilevia säkeniä.

Nyt alkoi taas uusi virsi. Muutamia surullisia ja suloäänisiä urkuin
suunnitelmia kävi edellä kirkkoveisua. Sävelet tekivät Heleenan
liikutetulle sydämelle hyvää. Hän tunsi itsensä ylentyneeksi ja hänen
sydämensä vapistus katosi hurskaasen hartauteen.

Veisu alkoi, ja kalpea nuorukainen koroitti äänen niin sydämestä
lähtevän ja puhtaan, ja samalla niin hellän vienon, että ainoastaan se,
joka istuu yhtä likellä kun Heleena, taisi kuulla sen. Hänen veisunsa
kosketti Heleenan tunteita ihmeellisesti. Heleenasta tuntui niinkun
upseeri olisi tahtonut vaikeroida hänelle vaivoja, joita hän itsekin
tunsi.

Koko elämä tunnetta ja kieltäymistä oli noissa hellissä sävelissä,
jotka, muiden äänien sopusoinnun avulla, ikäänkun rukoillen ja
arastellen luikuivat Heleenan sydämeen.

Heleena oli alussa äänetönnä, kuunnellen ihmeellisen lumouksen
viehättämänä; mutta pian tunsi hänkin tarpeen yhdistää äänensä hänen
ääneensä. Hänkin veisasi ja kun hänen tunteensa pääsi sävelissä
valloilleen, hengitti hän keveämmästi, hänen rintansa levostui, ja
kummankin nuoren, äidin ja pojan, äänet sulivat suloiseksi
sopusoinnuksi.



XVIII.


Illalla oli koko hoviväki kokounut leskikuningattaren suureen
tanssisaliin. Ankara Kristiina oli varsin tyytyväinen ja hyvillä
mielin, siltä ainakin näytti. Hän oli leppeä ja iloisa aina siitä asti
kun oli tullut kirkosta. Niin kummalta kun näyttikin, oli hän käskenyt
muutamia soittoniekkoja linnaan kutsuttaviksi ja tanssit pidettäviksi.
Vilkkaasti kun västäräkit olivat neidit kiirehtineet pukeutumaan mitä
koreimmasti, eikä herratkaan, hienoissa hansikoissaan ja uusimmissa
puvuissaan, antaneet naisille myöten sievyyden tunnossa ja loistossa.

Raskaista messinkikruunuista ja vahvoista kannattimista kohosi lukuisia
vaksisoitsuja, virittäen hurmaavaista valoa tanssihimoisten nuorten
päälle, isoruusuisille tapeteille ja ruutuiseen kattoon. Mutta ulkona
oli tyyni talvi-ilta. Heikko kuutamo koetti tunkea hiljaisen mutta
sakean lumirännän läpi. Linnan ulkopuolella seisovilla oli
eriskummainen näytelmä katseltavana, kun soitsuvalo salin akkunoista
pitkinä sädeviivoina kimelti sivu kiitävissä lumi hiuteissa, ja
ikäänkun haihtuvalla punalla pirskoitteli niitä. Maa kävi yhä
valkoisemmaksi.

Soittomiehet virittivät noita sulotunteisia, nopeasti viereviä,
sekä reimuilevia että vaikeroivia säveliä, jotka ovat ominaisia
pohjoismaiden kansallistansseissa. Soitossa oli omituinen sointu,
syvälle tuntuva, kaamea ja kuitenkin naurava, huima ja kuitenkin
suloinen. Muutamia tanssivia paria astui esille ja pyörähteli ensiksi
juhlallisella arvollisuudella, sitte yhä nopeammin ja sukkelammin
toistensa ympäri, milloin käyden toisiaan käsiin, milloin leijahtaen
toistensa ohitse, niin että vaan silmäyksellä kohtasivat toisiaan,
milloin tarttuen toisiaan vyötäisiin ja kepeästi tiehensä leijaillen
niinkun onnellisen lemmen hupaisella radalla.

Eräs kuningattaren kamariherra oli pyytänyt Heleenaa tanssimaan.
Heleena ei uskaltanut kieltäytä, vaan leijaili vaatimattomalla
arvoisuudella edestakaisin hänen kädessään. Kuninkaan kamari
palvelijakin herra Heikki, sekä nuori De la Chapelle, joilla ei ollut
mitään aavistusta kuningattaren närkästyksestä, kävivät tanssimaan
hekin. Molempain sukkeluutta ja aistia tässä taidossa ihmeteltiin
suuresti.

Heleena pyysi kohta kumppaliaan lopettamaan, ja siirtyi hiljaisuudessa
pois erään akkunan luokse. Ensin katseli hän talvisia, lenteleviä
lumihiuteita, jotka vilisivät ruutujen ohitse, kylminä ja
sydämettöminä, mutta iloisina ja keveinä, ajellen toisiaan aina
alemmaksi taivaan avaruuksista, ja lopuksi yhteen sulautuen kolkoksi
käärinliinaksi maan polulle, mutta puhtaina ja tahruumattomina.

Sitte katseli hän vilisevää liikettä salissa, missä nuorukaiset kävivät
poskiltaan yhä punaisemmiksi, silmiltään yhä kirkkaammiksi; missä
sydän, tanssin ajalla, uskalsi yhä lähemmä puhuvaista silmää; missä
kainous verhosi näkönsä eriskummaisella hunnulla, kudottu lempeän,
puolisyntyneen, salaisen kyynelen pian katoavasta huurusta; missä
liehuva huvitus houkutteli niin useita uinailevia tunteita hereille,
että kipu ja ilo häiriöissään suutelivat toisiaan; missä nuoriso
ilveillen osoitti kaiken nopeasti haihtuvan elämänsä kulun, ja vietti
sen kukoistusjuhlaa.

Surullinen tunne täytti Heleenan sydämen. Hän tunsi kohtalonsa
temmanneen hänen pois nuoruuden seuroista, ennenkun vielä sen
huvitusten pikari oli kerennyt hänen huulilleen. Hän tunsi itsensä niin
yksinäiseksi, kun hänen täytyi luopua iloisimmista vuosistaan,
nuoruutensa puhkeamattomain toiveiden sulosta, lemmen maailmasta, jonka
siemenen hän oli pois antanut, ennenkun oli saanut sen kukkasta nähdä,
onnellisuudesta, jonka arvoa ainoastaan kaipaus opetti hänen
aavistamaan, kun hänen velvollisuuksiensa cherubi paljastetulla,
lyövällä miekalla astui sen i'äti suljetun portin eteen.

Tämän surullisen tunteen ohessa näki hän niiden molempain nuorukaisten,
jotka olivat hänen sydämelleen iäisten arvoa, rientelevän tässä
kirjavassa, iloisessa seurassa. Haikea halu saada uskoa sydämensä
jollekin samantunteiselle sielulle, valtasi hänen; mutta kaikki kasvot,
jotka häntä kohtasivat, näyttivät hymyileviltä ja onnellisilta. Nuoren
De la Chapellen kalpeat kasvot olivat tanssiessa saaneet punan, joka
teki ne ihastuttavan kauniiksi. Hurja hurmaus näytti häntä elähyttävän
ja Heleena luki hänen silmistään ilon, josta hän ei tiennyt, oliko
se haikean epätoivon ponnistus, saada valheellisesti pukea
kuolemanvaaransa elämän ulkonäköön.

Kalvakasta Heleenasta tuntui, niinkuin hänen sydämensä kohtalo ilvehti
hänen tuskalleen, niinkun hänen onnettomuutensa nauraisi hänen sielunsa
sapattihetkellä. Hän kääntyi ulospäin syvän lumiavaruuden puoleen, joka
hämärästi kimelteli akkunan kautta. Aateksivaisena nojasi hän hetkisen
ajaksi polttavan otsansa kylmää ruutua vasten.

Silloin kuiskaisi ääni, niin sydämellisesti liikuttavainen, niin
säälivän lempeä, niin armaan suloinen, ja kuitenkin olivat sen sanat
niin musertavan karvaat: "Teillä on kipua, -- äitini!"

Heleena olisi toivonut -- oi kuinka kernaasti -- että hänen kuolon
enkelinsä olisi kutsunut häntä semmoisella äänellä.

Koko sielunsa ponnistuksella kiskoutui hän kumminkin erilleen
surullisista unelmistaan, loi silmänsä nuorukaiseen, ja häntä
kauhistutti. Hän värisi, ikäänkun jääkylmä kuun säde olis lävistänyt
hänen rintansa ja muuttanut hänen sydämensä lumeksi.

Nuorukaisen muutoin kalvakot kasvot olivat tulehtuneet eräästä hänen
sydämestään lähtevästä kummallisesta heijastuksesta. Hänen silmissään
ei asunut enään tuota ääretöntä, toivottomasti kuolettavaa
mielihaikeutta. Heloittava elo liikkui hänen silmissään, mutta hänen
huulissaan viipyi niiden tavallinen, surullinen mielenilmaus, ja hänen
kulmissaan asui pyhä kunnioitus. Heleenan rinta vapisi; mutta hän
jatkoi taisteluaan sydämensä kanssa, kestyttääkseen silmiään hänen
päällensä katsomaan.

Yleviä ja puhtaita ajatuksia lennähteli hänessä, antaen hänen
olennolleen arvollisuutta ja puhtaan omantunnon voittavaa voimaa. Hänen
katsantonsa kävi varmemmaksi, hänen sielunsa tunsi itsensä yhä
yleämmäksi, nuorukaista yhä etevämmäksi. Hänen katsantonsa vaikutti
nuorukaiseen niin, että tämä puolestaan raukesi yhä syvempään ujouteen.
Nuorukainen ojensi kätensä käydäkseen hänen käteensä; mutta kun Heleena
hiljaa veti kätensä takaisin, niin nuorukaisen katsannosta ja mielestä
hetken houreet kalvehtuivat.

"Kaaprieli!" sanoi Heleena äänellä, johon hän käytti kaiken olentonsa
ponnistusta, -- ja kuitenkin hän punastui -- "Puolisoni poika!
onnettomuus on edessäsi. Kuningatar on vihoissaan aamullisesta
kevytmielisyydestänne!"

Heleenan sanoista hämmästynyt nuorukainen kalpeni aina enemmin, ja hän
katseli häntä kysyvin silmin.

"Heikki on sanova sinulle enemmän!" jatkoi Heleena, tahtoen eritä
hänestä.

Mutta nuorukainen kävi häntä äkisti käteen ja pidätti häntä: "Oi
Jumalani!" huusi hän: "mitä tarkoitatte, -- -- -- äitini?"

"Kuningatar tulee!" keskeytti Heleena kauhistuen, ja tuota pikaa eroten
nuorukaisesta.

Kahden vanhemman rouvan seuraamana astui kuningatar keskelle salia ja
hänen vihjauksestaan tanssi taukosi; hämmästyneinä käänsivät kaikki
häneen silmänsä.

"Tanssi saa kohta taas alkaa!" sanoi Hänen Majesteettinsä, tuimasti
katsellen. "Kernaasti saatte tanssia ja huvitella enemmän, ystäväni;
mutta sanon teille, että tässä on ensin tuomio julistettava ja
rangaistus annettava. Tanssikaa sitte taas lapset. Kuules, marsalkki!
kutsu esille ne keveämieliset sapatin rikkojat, jotka tunsin
aamulla. Enkö ole antanut teidän leikitellä tarpeeksi, koska yksin
sunnuntai-aamukin käytetään leikkiin ja huvituksiin? Onko se lepopäivän
pyhittämistä, lapset? Käskyni on, että he hetikohta ajetaan hovistani;
niin on tahtoni. Marsalkki, taluta heidät ulos hetikohta!"

Komea hoviherra, marsalkki Hofman Bese, astui esiin, nosti sauvansa ja
lausui korkealla äänellä: "Hänen Armonsa tahto ja käsky on, että nämä
kaksi Hänen Majesteettinsä nuoren kuninkaan virkamiehistä, vänrikki
Kaaprieli De La Chapelle ja kamaripalvelija Heikki Heikinpoika, joilla
tähän asti on ollut pääsylupa Hänen Majesteettinsa hoviin, hetikohta
erkanevat siitä, sillä he ovat, sopimattoman menon tähden sapattina,
pois ajetut Hänen Majesteettinsä silmistä."

Marsalkki kolahutti sauvaansa lattiaan, niin että kajahti salissa.

Kaikki katselivat noita kahta rikollista hämmästellen ja kummastellen,
ja useimpiin kasvoihin ilmaantui osanottavaisuus ja suru.

De la Chapelle näytti kokonaan musertuneelta. Syvimpään häpyyn ja
epätoivoon vaipuneena loi hän kätensä toisiaan vasten ja horjui ulos
ovesta. Hovipalvelija loi tuiman silmäyksen tuimasti nauravaan
kuningattareesen, tarttui ylpeästi ystäväänsä käsivarteen, niinpä
kumarsikin kaikille naisille yhteisesti, ja meni taas salista.

Kuningatar otti taas sanellakseen: "Kas niin, lapset! Kaikki on taas
hyvinpäin. Tanssikaa nyt ja leikitelkää iloisesti. Ajettuamme pois nuo
keveämieliset haukat hupaisesta kyyhkyishuoneestamme, olkaamme taas
iloiset. No, lapset! Miksi ei tanssita? Tanssikaa! sanon teille,
lapset! Joutuen, soittakaa, soittomiehet! Ja jos näen jonkun surevan
noita rangastuja, niin hän saa mennä heidän muassaan, niin on tahtoni!
No niin, lapset, nyt lienee teillä lysti? Soittakaa, sanon minä!"

Hämmästyneet soittajat virittivät heti jyskävän polskan.

"Hiljaa!" keskeytti heitä kuningatar närkästyksissään. "Mitä tämä on?
Te uskallatte keskeyttää minua pärinällänne! Hiljaa, sanon minä, minun
puhuessani. Jos tekisin oikein, niin ajaisin kaikki soittajat ulos
ovesta. Mutta ette ymmärrä hovitapoja, ja kaikki olkoon anteeksi. No
niin, soittakaa nyt, ja heti paikalla! Mutta vielä kerran sanon teille,
lapset, minä olen väsynyt ja tahdon mennä levolle. Tanssikaa te vielä
vähän aikaa ja olkaa siivolla, lapset. Heleena ja Ebba tulevat
kanssani. Pidä heitä silmällä, rouva Sigrid Sparre! Soittakaa nyt, ja
tanssikaa, sanon minä!"

Soittajat hankkiusivat soittamaan, hätäisesti katsellen vihastunutta
kuningatarta.

"Niin, niin!" pitkitti kuningatar: "Ottakaa tästä esimerkkiä ja
varoitusta, lapset! Niin rikollisten ja rauhattomuutta tekeväin käy!
Sitä tahdoin sanoa! No niin, tanssikaa nyt, sillä niin käy
keveämielisten! Hyvää yötä, lapset, minä olen väsyksissä."

Hän meni: soitto alkoi; mutta nuo joksikin kalvakot naiset ja herrat,
jotka kyllä tanssivat käskyn mukaan, eivät juuri olleet puheliaita eikä
iloisia.



XIX.


Joulu lähestyi lähestymistään. Leskikuningattaren vieras-salissa
neuloivat hänen hovineitinsä joululahjoja, jotka enimmästi olivat
liinavaatteita hänen Majesteettinsä lapsille. Säästeliäs Kristiina oli
itse mitannut palttinan ja piti tyttöjä tarkalla silmällä, estääkseen
heitä haaskaamasta langanpäitä, jotka sen tähden kaunokaiset
tavallisesti -- söivät suuhunsa.

Nuoret olivat enemmiten iloisia ja huimia, niin pian kun ankara
kuningatar kääntyi heihin selin, ja heidän huimuutensa puhkeili
pilallisiksi kepposiksi, kun vaan tilaisuutta siihen oli. Ainoastaan
kaksi heistä pysyivät hiljaisena ja aateksivaisena: rouva Heleena De la
Chapelle ja neiti Ebba Brahe. Molemmilla olikin paljon ajattelemista,
sillä ei ainoastaan ranskalainen Översti, vaan kuningaskin oli viettävä
joulua Nyköpingissä.

Kuningatar lähti huonesta muutamaksi silmänräpäykseksi. Silloin astui
sisälle eräs neiti, joka jätti Heleenalle paperin. Tämä luki sen
hämmästyksekseen, jota turhaan koki salata. Kun nyt kaikki hovineidit
loivat häneen silmänsä, nousi hän ylös, käski kuiskaisten Ebbaa
kokemaan kuningattarelta salata hänen poissa oloaan, tahi ainakin
sanomaan jotain siihen syyksi, sekä meni ulos.

Huolestunut Heleena astui ylös kamariinsa, sittekun oli lähettänyt
piikatyttönsä sanomaan yhdelle niistä uskollisista ratsumiehistä, jotka
hänen miehensä oli hänelle palvelijoiksi antanut, että olisivat
valmiita seuraamaan häntä kaupungille.

Yksinään kamariin jäätyään laski Heleena tuskallisesti kätensä yhteen,
ja käveli muutamia kertoja edestakaisin lattialla, ikäänkun kahden
vaiheilla erään päätöksen suhteen, jota hän kumminkaan ei voinut
välttää eikä toistaiseksi jättää. Viimein astui hän pöydän vierelle,
nojasi kyynärpäänsä sen lautaan ja kallisti kasvonsa käsiään vasten.

Hänen näin seisoessaan, äänettömään mielihaikeuteen vaipuneena,
astui yht'äkkiä Ebba Brahe sisään ja syleili häntä ystävällisellä
osanottavaisuudella. "Etkö tahdokaan luottaa minuun?" kysyi hän
hellästi: "Sano minulle, Heleena, mikä sydäntäsi vaivaa! Vai enkö
olekaan sitä ansainnut?"

Heleena nousi jalolla voimalla seisomaan. Hän katseli ystäväänsä
kyynelsilmin ja puhkesi sanomaan: "Kyllä saat sen tietää, Ebba! Sano
minulle, sinä -- kenties en ole vielä hukassa? Ah! Mutta mahdotonta on
että se muuta olisi. Kuitenkin minun täytyy mennä, minun täytyy
kiirehtiä! Tänä iltana olen avaava sinulle sydämeni. Hyvästi siksi!
Työläs vaellus on edessäni; on kun olisin kuolemaan menossa."

Hän lykkäsi Ebban sylistään, avasi lippaansa, jossa kalliita kiviä oli,
ja otti sieltä kalliimman koristuksensa. Hän punnitsi oivallisia
kaulaketjujaan käsissään, suuteli kiiluvia kalliita kiviä ja pani ne
sitte yhdessä muiden koristustensa kanssa kukkaroon.

Kiireesti lähti hän huoneestaan ja ratsumies seurasi häntä eräälle
etäiselle rantakadulle, missä Heleena meni erääsen pieneen, komean
näköiseen huoneesen.

Heleena astui matalan etehisen kautta, jonne jätti navakan seuraajansa,
erääsen huoneesen, mistä eriskummainen sinertävä savu häntä kohtasi.
Kamala tunne, ikäänkun noituuden pelko, valtasi hänen. Vapisten astahti
hän askelen takaperin, mutta pian rohkaisi hän jälleen mielensä ja
astui erään elähtäneen hahmon luokse, joka ollen Hollantilaiseen pukuun
puettu, poltti tupakkaa. Heleena ei ollut vielä koskaan nähnyt tuota
eriskummaista nautintoa, ja ihmetteli nähdessään miehen syövän tulta ja
savua, ja hänen kamala tunteensa ikäänkun pimeyden henkien olosta siitä
yhä kiihtyi.

Hollantilainen kauppias otti piipun suustaan, katseli hetkisen aikaa
tätä kaunista naista ja sanoi: "Jos oikein näen, niin olette kaunis
matkakumppanimme Anjalasta, jonka näin odottamatta saan nähdä luonani.
Mikä teidät on tänne saattanut, rouva De la Chapelle?"

Heleena veti pitkään henkeään. Sitte alkoi hän vaistomaisella
kohteliaisuudella: "Juuri muisto hyvyydestänne matkallamme, herra, ja
herttaisen tyttärenne kohteliaisuus antavat minulle rohkeutta puoleenne
kääntymään. Luulin saavuttaneeni Markareetan ystävyyden ja rohkenen
siis kääntyä hänen isänsä puoleen."

"Terve tultuanne!" sanoi kauppias; "Mutta millä voin auttaa teitä?"

"Missä Markareeta tätä nykyä on, ja kuinka hän voi?" keskeytti Heleena.

"Ah, Markareetani on Liivinmaalla," vastasi kauppias, katsellen
Heleenaa salamielisillä, utelevilla silmäyksillä. "Tottapa hän
kumminkin saapunee tänne jouluksi. Joo, joo! Hän lienee jo matkalla.
Voisiko _hän_ mitenkään olla avuksenne, rouvaseni?"

"Ah!" sanoi Heleena huo'aten: "Tulen luoksenne, herra Aprami Cabeleau,
erään tärkeän asian vuoksi, jota en ymmärrä, mutta joka kuitenkin on
minun toimitettava. Tarvitsen rahaa."

"Oi, oi, nuori rouva!" keskeytti Hollantilainen, vedellen oivia savuja
piipustaan, hyvin arvelevan näköisenä: "Sepä on vaikea ja tukala asia.
Eikö miehenne, Översti, ole lähettänyt teille tarpeeksi neularahaa? Se
on kyllä ikävää. Pantitta ei uskalla milloinkaan lainata tässä maassa,
sillä muutoin ei saa koskaan rahojaan takaisin."

"Minulle on sanottu, että teillä, herra Aprami, on paljon rahaa," sanoi
Heleena: "ja varmaan olette myös kunniallinen mies. Ette suinkaan
tahtone käyttää tietämättömyyttäni hyväksenne, vaan auttaa minua
pulasta, kun niin hartaasti rukoilen sitä. Minä tarvitsen paljon rahaa,
enemmän kun ymmärrän, osaan sanoakaan. Tahdotteko auttaa minua?"

Hollantilainen kohoutti olkapäitään. "Se on minulle mahdotonta", sanoi
hän. "Kuningas on lainannut kaikki rahani, ja minä olen pahemmassa kuin
pulassa. Tuskin itse leskikuningatarkaan saisi minulta pantitta rahaa
lainaksi."

"Annanhan minä mielelläni teille pantin", huudahti Heleena hätäisesti,
"jos vaan tahdotte auttaa minua. Mutta kaiken mokomin: tehkää mitä
taidatte. Mieheni on varmaankin palkitseva toimeliaisuutenne."

"Siinäpä temppu onkin", sanoi Hollantilainen. "Miesten on hyvin harvoin
tapa palkita sitä, joka auttaa heidän vaimojaan. Kuitenkin, nuori,
kaunis rouvaseni; kuka ei mielellään tekisi jotakin teidän vuoksenne.
Annas kuulla ehdotuksenne."

"Ehdotukseniko?" keskeytti Heleena. "Teidän, herra Aprami, on asia
tehdä ehdotukset. Ajatelkaa, että tyttärenne olisi jossakussa maassa,
missä ei hänellä olisi yhtään ystävää ja auttajaa. Ajatelkaa häntä
sijassani, ja auttakaa minua, niinkun tahtoisitte häntäkin autettavan."

"Hm!" sanoi Hollantilainen. "Markareetani ei joudukaan semmoiseen
tilaan, mistä ei hän ymmärtäisi suoriutua ja auttaa itseään. Hän on
neuvokas ja viisas tyttö, sen voin sanoa hänen kiitoksekseen."

"Hän on onnellinen, kun niin on isänsä opetusten ja kasvatuksen
johdosta", sanoi Heleena innokkaasti. "Mutta katsokaapa, herra Aprami,
eivätkö nämä maksa suuria summia?"

Heleena ojensi kukkaron, jonka kauppias tarkoin tutki, katsellen
jok'ainoaa koristusta erikseen ja punniten kaikkia kädellään, ei
huomaavinaan Heleenan malttamattomuutta odottamaan, että hän lopettaisi
tutkimisensa.

Jo viimein puhkesi Heleena sanomaan: "Sanokaa minulle, herra Aprami
kulta, kuinka paljon rahaa voitte antaa minulle, jos annan teille
kaikki nämä koristukset, siihen asti että saatte rahanne takaisin?"

"Vai niin, vai niin!" sanoi Hollantilainen lukiessaan: "kolme -- neljä
-- kas niin -- viisi, annas olla -- neljä siihen -- tekee yhdeksän. --
Se olisi ylen paljon -- kasvu siihen vielä. -- Tuleepa siihenkin kuinka
pitkäksi ajaksi. Kuinka pian voitte maksaa rahat jälleen, rouva De la
Chapelle?"

"Sitä en nyt tiedä", vastasi Heleena: "Mieheni saa pitää siitä huolen,
kun tulee."

"Vai niin?" sanoi Hollantilainen myhäillen: "Hänkin saa tietää tämän
asian? Saapa olla yksissä tuuminkin? Asia käy sitte vaikeammaksi. Mutta
yhtäkaikki. Kylläpä voisin antaa parisataa tukaattia noista kalliista
kivistä."

"Enemmän, enemmän, herra Aprami!" huudahti Heleena innostuneena.

"Kenties kolme sataa!" sanoi kauppias. "Mutta enempää ei minulla ole."

"Ei se riitä!" vastasi Heleena. "Enemmän minun täytyy saada. Eikö nämä
kivet olekaan suurempi arvoiset. Minulle on sanottu, niiden olevan
verrattoman kalliita."

"Verrattoman kalliit", keskeytti Hollantilainen närkästyneenä; "ei
mitään maailmassa ole verrattoman kallista, rouvaseni! Ei mitään ole
maailmassa, jota ei kävisi punnitseminen ja rahalla maksaminen."

"Enemmän tarvitsen minä, herra Aprami!" sanoi taas Heleena.
"Katsokaapa, onko teillä enempää. Totta kai teillä on!"

"Enempääkö?" sanoi kauppias: "No, kuinka paljon enemmän siis?"

"Tuhat ja vielä enemmän!" huudahti Heleena.

"Tuhat! se on kovin, kovin paljon!" sanoi Hollantilainen
arvelevaisesti.

"Ei ei! Enemmän kun tuhat täytyy minun saada!"

"No, no! saatte kaksitoista sataa, mutta ei äyriäkään enempää!"

"Tuhat viisisataa täytyy teidän antaa, herra Aprami kulta!" sanoi
Heleena, vaistomaisesti epäillen hänen tarjouksensa vilpittömyyttä.

"No jospa senkin antaisin, teidän tähtenne!" sanoi kauppias vihdoin
viimein. "Annan teille tuhat viisisataa puhdasta ja täysi painoista
kultarahaa! -- niin, mitäpä ei tehdä ystävää auttaessa?"

Hän alkoi laskea hätäisesti, -- olisipa luullut Heleenaa ahnaimmaksi
olennoksi maan päällä -- seurasivat hänen silmänsä kauppiaan
laskettelevia sormia ja tuskin voi hän hengittää levottomuuden tähden,
ennenkun hän, kultarahatakkansa kanssa, pääsi ulos hänen luotaan.



XX.


Eräässä kamarissa, josta oli näkyala joen poikki, Nyköpingin rannalle,
käyskenteli nuori De la Chapelle edes takaisin lattialla, kannel
kädessä, otellen tuontuostakin tuimia, katkonaisia sointuja
soittimestaan. Hän näytti koettavan sävelien taikavoimalla vallata
muutamia myrskyileviä tunteitaan sekä yhdistää ja levoittaa niitä.
Mutta että se oli turhaa työtä, sen ilmaisivat hänen silmänsä, jotka,
vaikka syvälle hänen kalpeihin kasvoihinsa painuneet, säkeilivät kuin
tulivuoren liekit lumilakealla. Kamala epätoivo asui rypistyneillä
kulmilla, mutta tuon muutoin kauniin suun ympärillä väikkyi pilkallinen
hymy, hirmuinen iva.

Hän viskasi pikaisesti kantelen kädestään ja katseli ympäri huonetta,
ikäänkun etsien jotakin. Havaitsipa oven olevan raollaan, ja sen
ulkopuolella naisihmisen seisovan, joka häntä katseli. Hän tunsi heti
Heleenan, jonka nähtyään hän pani kätensä kasvoinsa eteen.

Nyt astui Heleena kamariin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja
uskaliaisuutta, joka ihmeellisesti jalostutti hänen muutoin niin hentoa
varttansa. Hän lähestyi epätoivoon vaipunutta nuorukaista surullisella
hellyydellä ja katseli häntä kauan äänettömänä. Oli niinkun Heleenan
silmäys olisi tenhonnut koko nuoren miehen olennon. Nuorukainen alkoi
hiljaa vapista, kätensä vaipuivat verkalleen hänen kasvoiltaan ja
näpistyivät ristiin, jonka ohessa hänen surumielinen silmäyksensä
kainosti kohosi lattiasta ja rukoilevasti kiintyi Heleenaan. Entinen
hurja iva oli kadonnut hänen kasvoistaan, ja ainoastaan kalman kalpea
mielihaikeus kuvastui niihin.

"Kaaprieli!" sanoi hän hiljaa: "Minä surkuttelen sinua kaikesta
sydämestäni. Mutta Luoja ohjaa kaikki paremmin kun me ymmärrämme.
Jumalan tahto on, että meidän pitää erota. Matkusta Ranskanmaalle!
Jospa tulisit niin onnelliseksi, kun minä ja isäsi toivotamme!"

Heleena ojensi hänelle kalliin rahakukkaron: "Minä tiedän ja toivon,
että olet Ranskanmaalla saavuttava kunniaa ja onnellisuutta. Olen
rukoileva Jumalaa, että se onni olisi niin tyydyttäväinen sydämellesi,
että siitä saisit runsaan korvauksen niistä vastuksista ja suruista,
joita täällä olet kärsinyt. Ota jäähyvästini ja siunaukseni.
Sydämmestäni tahdon tervehtää isääsi. Tottapa kerta kirjoitat hänelle!"
Nuorukainen katseli Heleenaa hämmästyneenä. "Täytyykö minun siis
matkustaa?" kysyi hän. "Eikö kuningas voi auttaa näin vähäpätöistä
asiaa? Onko mahdollista, että niin vähäinen asia, varomattomuuteni
sunnuntai-aamuna, on karkoittava minun hovista, valtakunnasta, -- sen
näkyvistä, joka on minulle enempi, kun kuningas ja isänmaa --
äidistäni!" Lisätessään nämä viimeiset sanat väikähti taas katkera
mielen-ilmaus hänen huulillaan.

Heleena punastui: "Tottapa lienee parasta niinkun on. Älä yritäkään
kääntämään kuningasta äitiään vastaan. Et tiedä, Kaaprieli, kuinka
karvasta on äidille nähdä poikansa tottelemattomuutta."

"Poikansa?" keskeytti nuorukainen: "Armollinen äitini, anna minulle
anteeksi!" hän kumarsi ylpeästi ja harmistuneesti.

"Anna anteeksi sinulle!" jatkoi Heleena arvokkaasti, ja pikainen
närkästyksen ilmaus vivahti hänen kauniissa huulissaan: "Lähde pian,
Kaaprieli, lähde onnellisesti." Heleena siirtyi takapetin, mutta
seisahtui ovelle, katsellen vielä kerran nuorukaista. Tämä seisoi
liikkumattomana, katsoa tuijottaen hänen jälkeensä.

"Kaaprieli!" sanoi Heleena, mielen kuohusta murtuneella äänellä: "jää
hyvästi!"

Äkisti hyökkäsi nyt nuorukainen ja lankesi polvilleen hänen eteensä,
tarttui häntä käsiin ja suuteli niitä rajulla innolla. "Pitääkö minun
lähteä?" kysyi hän ja kuumia kyyneliä valahti hänen silmistään.

"Jää hyvästi!" kuiski Heleena tuskin kuuluvasti, mielien vetämään
käsiään takaisin.

Mutta nuorukainen piti niitä kiinni, likistäen niitä ankarasti
rintaansa vasten. "Oi äitini! Oi Heleena! Pitääkö meidän erota? Ei, ei!
Minä jään tänne, minä jään kotia! Enhän voi elää missään muualla maan
päällä, kun kotona! Ah! nyt vasta tiedän mikä koti on, nyt on isäni
antanut minulle kodin, kun tiedän mikä enkeli siinä asuu. Sallikaa
minun jäädä tänne!

"Et saa jäädä, Kaaprieli," sanoi Heleena: "itsesi tähden en salli sitä.
Hyvästi! -- kenties iäksi. Älä koskaan unhota, että -- -- muserrat
sydämeni, jos en saa kuulla sinun saaneen lepoasi ja onneasi jälleen!"

"Oi Jumala!" huokasi nuorukainen: "hukassa olen! En kestä tätä. Mitä
pahaa olen tehnyt, että minun ajaa maanpakolaisuuteen isäni kodista
minun -- oma äitini?"

"Etkö itsekin huomaa, että sinun täytyy lähteä?" kysyi Heleena, vaivoin
kokien itseään hillitä ja säilyttää sitä etevämmyyttä nuorukaisen
suhteen, jota hän alusta alkaen oli kokenut näyttää. "Etkö tunne, että
kotona tulisit päivä päivältä onnettomammaksi? Sinä olet soturi, ja
soturi ei saa kaivata muuta kotia, kun leiriään, ei rakastaa mitään sen
enemmän, kun kunniaansa. Kaaprieli, älä jää kotiin. Minä rukoilen
sinua, minä, joka niin hartaasti suon sinulle hyvää. Lähde niin pian
kun voit, Kaaprieli! Vai etkö tunne, että kuolettaisit minun tuhansia
kertoja jokaisella katsannolla surevasta silmästäsi? Minä kuolisin
tuhansia kertoja jokaisesta raukeasta hymystä kalpeilta kasvoiltasi."

Polvistunut nuorukainen huomasi hyvin yhä vienommasta äänestä, yhä
hellemmistä rukouksista ja nuhteista, ettei Heleena kauemmin kykenisi
taistelemaan arvollisuutensa puolesta. Eriskummainen, synkeä halu
ruveta vastarinnaksi valtasi hänen mielensä. Se oli eräs noita pimeyden
henkiä, joka helteisesti suhisevin siivin liehahti hänen sielunsa
ylitse. "Ei Heleena!" sanoi hän. "En voi lähteä. Tiedän kuolevani
mielihaikeudesta, mutta salli minun täällä kuolla!"

Heleena tempasi äkisti kätensä irti hänen kädestään ja hypähti pari
askelta takaperin. Hän laski kätensä ristiin niin rukoilevan näköisenä,
että nuorukainen loi silmänsä alas eikä tohtinut enään katsoa häntä
silmiin. "Kaaprieli! Minä rukoilen sinua, minä vannotan sinua! Tottele
minua, -- taikka älä ainakaan kuoleta minua näin pitkällisesti. Pelasta
meidät molemmat! Molemmat olisimme hukassa, jos et lähtisi. Minä
rukoilen sinua polvillani, lähde matkaan!"

Heleena tahtoi langeta polvilleen, mutta nuorukainen kavahti ylös
salaman nopeudella, tarttui häntä vyötäisistä kiini ja likisti häntä
sydäntään vasten. "Älä rukoile minua!" huudahti hän. "Älä polvistu
eteeni. Jos epätoivoni jälleen heräjää, niin se vaan tekee mieleni yhä
katkerammaksi."

Heleena kiskaisi itsensä irti ja väänteli epätoivoisena käsiään.

"Oi Jumala!" huudahti hän: "Eikö kukaan tahdo armahtaa minua ja antaa
minulle kuolemata!" Mutta äkkiä tapasi nuorukaista ikäänkun parempi
tunne. Jalompi henki kävi hänen läpitsensä. Hän katseli Heleenan
epätoivoa syvimmän heltymyksen silmäyksellä ja lähestyi häntä nöyrällä
ja rukoilevalla liikennöllä. "Antakaa minulle anteeksi, Heleena!"
huokasi hän: "Te olette jalompi kun minä! Te olette vahvempi kun minun
sydämeni on! Äitini! Menköön, minä tottelen teitä! Jääkää hyvästi!"

Heleenan kasvoissa näkyi nyt kirkastuneen mielikarvauden ilmaus,
mielikarvauden semmoisen, joka samalla sisältää erinomaista iloa. Hän
oli kun alttiiksi antavaisuuden enkeli. "Kiitän sinua, Kaaprieli",
sanoi hän ja ojensi hänelle vapaaehtoisesti ja ystävällisesti kätensä.
"Jää hyvästi! Oi, jospa saavuttaisit onnen, niin ihanan, kun sydämeni
sinulle suo!"

"Onnen?" matki nuorukainen, ja hirmuinen ivanauru rumensi taas hänen
jalot kasvonsa: "Onnen? Pois sysätty, karkoitettu, hyljätty kun
rikollinen, kun katala pahantekijä? Ja yhtäkaikki sanotte, että olen
onnen saavuttava! On onni minullekin, -- ja se -- se on i'äti hukassa!"

"Kaaprieli!" sanoi Heleena ylevällä vakaisuudella: "Nyt ei puhunutkaan
jalo sydämesi. Oi, mutta älä anna paremman tuntosi tulla voitetuksi.
Olet luvannut lähteä, mutta lähdekin sillä jalomielisellä päätöksellä,
että olet suruasi suurempi ja parempi. Sen voi mies tehdä."

Nuorukainen loi silmänsä alas, mutta nosti ne taas hurjan epätoivoisena
ylös. "Miksi näyttäisin itseäni väkevämmäksi ja paremmaksi kun olen",
sanoi hän: "Enkö ole ilmankin onneton, lisäämättä suruani koettamalla
sitä salata. Eikö epätoivoni saisi edes valittamalla helpotusta etsiä."

Heleena punastui, mutta äkisti taas rohkaisi hän mielensä. "Älä puhu,
älä sano niin, Kaaprieli!" rukoili hän. "Yksi ainoa sana suustasi voisi
minun kuolettaa! Mutta erotkaamme nyt. Voi hyvin, jää hyvästi i'äti."

Heleena mieli rientämään pois, sillä kamala pelko valtasi hänen
sydämensä, että nuorukaisen hurjuus esiintyisi tunteina ja sanoina,
jotka hän tahtoi i'äti kätketyiksi salaisen aavistuksen pimeyteen,
jonkunlaisen epätietoisuuden varjoon. Mutta nuorukainen pidätti häntä
vielä.

"Antakaa minulle anteeksi, ennenkun erkanemme!" huokasi hän: "Antakaa
minulle joku sana lohdutukseksi, suosionne merkiksi, joka seuratkoon
minua vieraalle maalle, kuolemaan asti! Heleena, armas äitini -- koska
minun siksi on teitä sanominen, -- kultanne ei minua iloita. Se haihtuu
niin pian! -- Mutta voitteko antaa sydämelleni aarteen, joka tekee
minun äärettömän onnellisemmaksi. Heleena, minä pyydän teitä
pyhittämään huuleni suukkosella. Sitte ne eivät milloinkaan enään tule
naisen suuhun koskemaan."

Hämmästynyt Heleena peräytyi. Hänen urhomielisestä käytöksestään tuli
kerrassa loppu. Hän punastui ja kalpeni, ja hellän äidin sijassa seisoi
nyt viisitoistavuotias tyttö syvästi mielenkuihuisen nuorukaisen
edessä.

"Kiellätkö minulta tämän viimeisenkin rukouksen?" kysyi nuorukainen
hellästi. "Voitko kieltää sitä, Heleena? Käyneehän äidin poikaansa
suuteleminen jäähyvästihetkellä!"

Heleena kalvettui taas siitä katkerasta mielen-ilmauksesta, mikä
esiintyi noissa sanoissa. Vapisten ja peljäten että uudelleen
kiihdyttäisi nuorukaisen hurjuutta, käänsi hän kasvonsa hänen kasvoinsa
puoleen ja suuteli häntä kaksi kertaa.

Molemmat olivat sitte niin ääneti, niin täynnä hiljaista, ehkä
äänetöntä mielihaikeutta. He katselivat toisiaan muutamia
silmänräpäyksiä, ja erkanivat sitte sanaakaan virkkamatta.

Heleenan avatessa ovea tuli hovipalvelija Heikki. Tämä loi utelevan
silmäyksen Heleenaan ja De la Chapelleen, havaitsi rahakukkaron, jonka
Heleena oli pannut pöydälle, ja nyökäytti päätään tyytyväisesti. Sitte
tarjosi hän Heleenalle käsivartensa ja saatteli häntä lähelle
hovilinnaa.

Erotessaan Heleenasta loi hän tuikean silmäyksen tuimaan palvelijaan,
joka oli heitä seurannut kappaleen matkan päässä. Sen tähden hän vaan
likisti Heleenan kättä hyvästellessään.



XXI.


Vanha Hattulanius istui kreikkalaisen kirjansa vierellä, niinkun
tapansa oli, takkavalkean vaiheilla, vanhan Saaran toimitellessa
talouden askareita. Vanhus laski kirjansa kiinni, ja katsoa tuijotti
riutuvaan ahjoon, siitä lähtevän himeän punaisen valon turhaan kokiessa
taistella hämärää vastaan. Hirmuinen myrsky vonkui pienen kartanon
nurkissa, ja lumi pyryili suunnattomiksi nietoksiksi, jotka ikäänkun
äärettömän liitumeren laineet tulvasivat maiden yli. Petäjät metsissä
notkuivat ja väännähtelivät, niinkun kuoleman tuskissa, ja toisinaan
kuului rajuilman tohinan läpi taittuvan petäjän paukkuva räiske, tahi
toisiaan kihnuttavain oksain kimakka ryskinä.

"Jumala varjelkoon niitä, jotka nyt ovat matkalla!" huokasi jumalinen
kirkkoherra.

"Tämmöisellä hukkain ja varkaiden ilmalla pysyy toki jokainen rehellinen
ihminen kotonaan," sanoi Saara. "Jos joku nyt on ulkona, ei hän ole
oikeilla retkillä."

"Älä sano niin, vaimoni!" sanoi kirkkoherra: "Älä tee syntiä..."

Kaksi kovaa paukausta ovelle keskeyttivät hänen puheensa. Saaraa
vapistutti ja hän heittäysi miehensä käsivartta vasten, jonka tämä
ojensi ylösnostaakseen. "Ole hiljaa Jumalan tähden, Antti kultani: Ne
ovat pahoja ihmisiä!"

"Niinpä sanoit silloinkin, kun Översti tuli meille viime syksynä!"
vastasi kirkkoherra.

"Niinpä niin!" vastasi Saara: "Mitä hyvää siitä vieraasta lienee ollut,
sen Jumala tietäköön!"

"Vaimo!" sanoi kirkkoherra: "Hillitse kielesi, ettet syökse meitä
onnettomuuteen."

Näin sanoen meni hän ovelle ja avasi.

Hyvin tunnettu kamaripalvelija, Rupertti, astui sisään ja sanoi
terveisiä itse Överstiltä, joka myös samalla astui alas ratsaalta,
käskien väkensä majoittua entisiin paikkoihin. Kirkkoherra otti
vieraansa sydämellisellä ilolla vastaan, kyseli häneltä ehtimiseen yhtä
ja toista, mikä koski hänen rouvaansa, muistamatta, ettei Överstikään
ollut rouvaansa nähnyt siitä asti, kun hän itse.

Harvinaisella alhaisuudella ja mielihyvällä puristi Översti vanhuksen
kättä näyttäen omituisella hyvällä mielellä jälleen näkevän tämän
vähävaraisen asunnon, missä hän ensi kerran tapasi nuoren puolisonsa.
Hän katseli ympärilleen tässä matalassa tuvassa, ja sanoi, ojentaessaan
kättä Saaralle: "Jos nytkin tahdotte antaa minun olla vieraananne,
muori kultaseni, niin en tahdokaan vaivata teitä niinkun viimein.
Huomenna varhain matkustan taas. Minulla ei ole rauhaa, ennenkun näen
nuoren morsiameni. Olen pikimältäni käynyt Anjalassa, ja käskenyt
laittaa kaikki kohdat kuntoon kotiin tuloksemme uudelle vuodelle, mutta
en tahtonut siellä viipyä. Tahdoin mieluummin vielä kerran viettää yön
luonanne, arvokas Isä Antti ja Saara muori."

"Hyvin terve tultuanne, ankarin Armonne!" sanoi eukko sydämellisellä
ilolla. "Se on suuri kunnia halvalle kodillemme! Jumala siunatkoon
Teidän Armoanne, kun otatte hyväksenne!"

Illallinen oli kohta valmistettu. Vanha Saara kysyi, tahtoiko Översti
maata tavallisessa sängyssään, vai laittaisiko hän vuoteen suureen
uudinsänkyyn pienessä kamarissa. Hieno punastus lennähti soturin
kasvoihin, pyytäessään jälkimäistä.

Eukon pannessa kaikkia kohtia järjestykseen, tuotatti Översti pullon
viiniä, jota hän pyysi kirkkoherran kanssansa tyhjentämään. Joka
ryypyltä kävi kirkkoherra aina puheliaammaksi, ja viimein otti hän
puheeksi vaimonsakin taikauskoiset ennustukset, ettei hyvin kävisi,
koska vihkiessä kylmä teräs oli morsiamen ja sulhasen välillä.

Översti, joka ei juuri peljännyt kylmää terästä, hymyili ja sanoi:
"Tunnen Heleenani hellän sydämen, ja jos hän ei tule onnelliseksi, niin
se on minun syyni!"

"Niin, niin!" myönsi kirkkoherra: "Hän on harvinainen nainen. Pikainen
on hän kyllä kaikessa, mutta hänellä on niin herttaisen hyvä sydän,
aivan niinkun Hänen Herrautensa näki hyväksi mainita."

Saara tuli samassa kamariin. Hänenkin täytyi maistaa pikarillinen
viiniä.

Sittekun hän syvään niiaten oli juonut Hänen ankaran Armonsa onneksi,
pyysi hän nöyrästi: "että Hänen Armonsa pelastaisi hänen eräästä
ankarasta huolesta, jonka esineenä oli pienoinen laatikko."

"No, mikähän se olisi?" kysyi Översti hymysuin.

"Ah, Hänen Armonsa!" huudahti Saara: "Olen varsin huolissani, miten
saanen sen pienen laatikon omistajalleen. Nuori ihana neiti Markareeta
Cabeliau matkusti tästä sivu pari päivää tätä ennen, ja oli meillä
yötä. Hänen vanha isänsä oli yhdessä matkassa. He olivat matkalla
Nyköpinkiin, ja sanoivat, että Teidän korkea Armonne siellä varmaan
tapaa heidät. Jumala suokoon Hänen Armolleen onnellista matkustusta
sekä iloa perille päästessä. Niin, sitähän aioinkin sanoa, että nuori
Markareeta unhotti laatikon tänne. Ei se ole juuri suuri, mutta varmaan
on siinä kalliita kapineita, niinkuin rikkaat kauppiaat aina
kuljettavat niitä muassaan."

"Hyvin mielelläni, rakas Saara muori!" nyökäytti Översti päätään: "Minä
tunnen sekä Aprami Cabeliau'n että hänen tyttärensä varsin hyvin, ja
tapaankin heitä varmaan!"

Vielä kerran nyökäytti Översti päätään vanhalle parikunnalle, käski
palvelijansa olla varhain valmiina lähtemään, ja meni pieneen kamariin.

Pöydällä nuoren Heleena Wreden entisessä huoneessa paloi taas sama
pieni lamppu, ja sen vierellä oli pienoinen kallis arvoinen laatikko.
Saara muorin rukki oli asetettu syrjään ja ison uudinsängyn punaiset
samettiset esiriput olivat auki vedetyt. Ulkona riehui rajuilma
yhtenään, Överstin sitä huomaamatta.

Aateksivainen soturi astui muutamia kertoja edes takaisin lattialla.
Hänestä tuntui niin kummalliselta. Suloisessa ruusun hohteessa väikkyi
hänen muistissaan sen ihanan neidin kuva, jota hän sanoi puolisokseen.
Hän kertoili muistossaan koko rakkautensa kohtalon, kuinka se syntyi
hirmuisella silmänräpäyksellä, kuinka sitä niin useat Heleenan
lempeyden armaat osoitukset elvyttivät, kuinka se kerrassa iäksi
päiväksi vahvistettiin samalla hetkellä, jona hänen täytyi hänestä
erota. Kaikkityyni oli ihana unelma -- ainoastaan jäähyvästi
hetken päällä häilähteli jotakin synkeätä, jotakin hämäräisesti
huolettavaista. Hän pudisti päätään itsekseen, ja hän olisi toivonut
sen toisin olleeksi. Hän olisi tahtonut uudelleen elää noita viimeisiä
hetkiä Heleenan kanssa, ja sanoa hänelle muuta, kun mitä oli sanonut.

Tyytymättömyyden ja levottomuuden tunne heräsi hänessä. Hänen kuluneen
elämänsä vieläkin kaukaisemmista ajoista tunki toisinaan hahmuja hänen
muistiinsa, joita hän kiivaasti koetti karkoitella, kiinnittämällä
ajatuksensa rakastettuun Heleenaansa.

Hän kiirehti vuoteelle menemään ja lymysi nyt punaisten esirippujen
varjoon.

Hän koetti nukkua, mutta se oli turhaa koetusta. Myrskyn ryske, joka ei
koskaan ennen liene hänen untansa häirinnyt, kajahteli hänen omassa
sisussaan eriskummaisella tavalla. Huolettavat ja sekaiset aavistukset,
joita hän väkisin koki karkoittaa, pitivät häntä valveilla.

"Oi Heleenani!" huokasi hän: "Oletko vienyt muassasi täältä ne
viattomuuden ja rauhan enkelit, jotka lepoasi vartioitsivat? En kadehdi
sinulta niiden taivaallista seuraa. Ah, autuudekseni olen ne sinun
luonasi löytävä!"



XXII.


Neiti Ebba Brahe ja rouva De la Chapelle kävelivät, pitäen toisiaan
vyötäisistä, edestakasin isossa, kolkossa salissa, jota kynttiläruunut
ja lampetit valaisivat. Se oli leskikuningattaren iso tanssisali.
Molemmat olivat surulla mielin; mutta Ebba, jolla oli tyynempi luonto,
koki lohdutella kiihkoista ystäväänsä, joka näytti olevan kovin
mielenkuohuisena.

"Niin niin, se on ollut ja mennyt!" sanoi Ebba. "Näen, ettei minulla
olekaan onnea odotettavana niin huikentelevalta sydämeltä, kun hänen
on. Usko minua, Heleena, emme tulekaan niin onnellisiksi, kun nuorena
luulimme. Jollei parempaa ja rauhallisempaa turvapaikkaa omalle
tunnolle olisi, kun nuoruuden rakkaus, niin olisimme hukassa. Ei, muuta
onnellisuutta ei ole, kun velvollisuuksien täyttäminen, niin luulen
minä tästä hetkestä alkaen."

"Oi Jumala!" huokaisi Heleena: "Mitkä velvollisuudet! Minä kauhistun
niitä!"

"Älä tee sitä, Heleena!" jatkoi Ebba. "Usko minua, tuo levollinen onni,
olla ylevän ja vakaisen miehen vaimo, on tosiaankin paljon parempi kun
se hupa, minkä nuorukaisen huikenteleva suosio tuottaa. Eipä olekaan
niin vaikeata uhrata rakkautta kunnioitukselle. Moni saa uhrata
sen jääkylmälle velvollisuudelle ilman muuta palkintoa kun
välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta. Se on nyt kerta meidän naisten
kohtalo."

"Ah, se on kova kohtalo!" valitti Heleena: "Mutta sinä kannat kohtalosi
voimalla. Kuitenkin näen sinun haikeasti surevan. Tuo kavala
hollantilaisnainen! Ja kuningas on todellakin rakastunut häneen."

"Se on varsin varma!" vastasi Ebba punastuen: "Ja minä menen sen tähden
naimisiin Jaakko De la Gardien kanssa. Elämä pyhitetty huoneellisille
velvollisuuksille, on palkitseva minulle kadonneet nuoruuteni unelmat."

"Ah! huomaan että olet oikeassa!" sanoi Heleena: "Mutta tuleeko
minullakin olemaan sellaista voimaa? Pelkään, että puolisoni näkeminen
minun kuolettaa. Ja kuitenkin, enkö ole täyttänyt velvollisuuttani? Ah,
mikä minua kuolettaa on se, etten tehnyt sitä mieluisesti, että olen
tehnyt sen särjetyllä sydämellä. Jumalan olkoon kiitos, että se on
ollut ja mennyt!"

"Niin ensimmäinen hetki on vaikea!" sanoi Ebba huo'aten ja meni
ystävänsä kanssa akkunan luokse: "Mutta kyllä levostumme, kun vaan on
sydäntä tekemään vakaisen päätöksen."

Ebba Brahe kohotti kaunista kättänsä, käänsi timanttisormuksen, joka
hänellä oli sormessa, akkunaruutua vasten ja piirsi siihen nuo hyvin
tunnetut värsyt:

    "Kohtalooni tyydyn vaan,
    Ja kiitän Herraa armostaan."

Molemmat nuoret naiset katselivat äänettöminä tätä kirjoitusta, kun
samassa ovi aukesi ja kuningas itse astui sisään taluttaen äitiään,
leskikuningatarta. Heidän jälessään tuli loistoisa saattokunta, jonka
joukosta Heleenan tarkka silmä likinnä kuningasta keksi sen uljaan
soturin, jota hänen täytyi puolisokseen sanoa. Kuningas tervehti
etäältä, hämmästyneesti katsahtaen, kaunista punastuvaa Ebbaa; mutta De
la Chapelle riensi Heleenan luokse, suuteli kalvettuvaa otsalle ja
suulle, ja likisti, ihastuksissaan, koko hovin läsnä ollessa
kainostelevan naisen rintaansa vasten.



XXIII.


Kuningas oli käskenyt koulun rehtorin Nyköpingissä kirjoittamaan
ilvenäytelmän, jota muutamat koulupojat ja teinit Linköpingistä --
Strengnäsin lukiota ei silloin vielä ollutkaan -- tulisivat
näyttelemään urhoollisen Översti De la Chapellen hääpäivänä.

Oppinut maisteri Sveno Svinevadensis oli salaisuudessa tehnyt
merkillisen teoksensa, lisännyt näyttelijäkunnan muutamilla nuorilla
hoviherroilla, ja oli juuri eräässä hovilinnan isossa salissa, valmiina
aloittamaan suurta näytelmäänsä, jolla oli seuraava nimitys: "Viipurin
pamaus, ratki surkea ja ajateltava kometiiaa, Ruotsalaisten iloinen
Venäläisten surullinen nähdä ja kuulla, jossa näytellään: kuinka
mahtava ja sotakuntoinen kapteini, Canutus Posse, räjäytti monta
tuhatta Tatarilaista ilmaan ruutimiinulla, kokoon pannut Sveno
Svinevadensis, jouluaattona vuonna 1614, Nyköpingin hovilinnassa."

Tuskin oli Översti De la Chapelle tointunut ihastuksistaan ja Heleena
malttanut mieltänsä, ennenkun eräs hoviherra, joka oli puettu
prologoksi (esipuhujaksi), kutsui koko seuran astumaan näytelmäsaliin.
Kaikki riensivät sinne suuresti iloisina ja uteliaina. Heleena oli
iloissaan tästä tilaisuudesta saada itsekseen mietiskellä, ollessaan
näytelmää katselevinaan; hän meni siis mielellään muassa. Översti ei
ollut näytelmästä juuri milläänkään. Kun seurue pitkän käytävän läpi
astui näytelmähuoneesen, näki Översti sivu mennessään toisen Heleenan
palvelioista, erittäin merkillisesti ja levottomasti katsellen,
seisovan siellä. "Odota täällä!" kuiskaisi Översti hänelle äkisti,
saliin astuessaan.

Heleena oli sekä huomannut palvelijan arveluttavan katsannon että
kuullut puolisonsa sanat. Kamala aavistus lennähti hänen mielessään, ja
hän mietti mitähän palvelijalla olisi sanomista. Heleena tahtoi ennen
häntä ennättää, sillä hänellä olikin paljon miehelleen uskomista; mutta
hänen täytyi odottaa siihen tilaisuutta.

Kun seurue oli istunut paikoilleen ja näytelmä alkanut, puikahti
Översti pois. Heleena katsahti hätäisesti hänen jälkeensä, liikahtaen
juuri kun olis tahtonut paluuttaa häntä; mutta Översti nyökäytti
ystävällisesti päätään, ikäänkun levoittaakseen häntä, lupasi kohta
tulla takaisin ja meni huoneesta:

Heleena antautui omain levottomain ajatustensa valtoihin, huolimatta
pitkäveteisestä näytelmästä, jonka henkilöt nyt astuivat esiin toinen
toisensa perään, pitivät pitkiä puheita tahi lauloivat lauluja, lukua
pitämättä nykyisemmän ajan vaatimuksista taiteelta.

Lopuksi astui esiin nuorukainen, jonka näky karkoitti veret Heleenan
poskilta ja uhkasi pakahuttaa hänen sydämensä.

Se oli solakka, kalpea mies ritarillisessa puvussa, kannel pansaroitulla
käsivarrellaan. Hän astui esiin jalolla arvoisuudella, silmäyksensä
lennähtivät seuran ylitse ja jäivät viimein Heleenaan katsomaan. Hän
lauloi:

    Siell' istui Kymijoen partaalla
    Matkustaja rukoillen.
    Hän yksin kuuli rukouksensa,
    Se oli niin murheinen:
    Kun tuuli katosi nuoruuteni,
    Ei oo mulla rauhaakaan;
    Mun ruusuni ryöväri tempaisi;
    Valmis olen kuolemaan.

    Näin yksinänsä hän laulaapi
    Rajuilman noustessa.
    Himeästi tähtyet tuikkaapi,
    Hänen surmaapi salama.

Laulun sävelissä oli eriskummainen tuskallisuus, jonkunlainen
epätoivoisuus, jonka ilmausta kuitenkin levonsivat ne hiljaa raukeavat,
kantelelta otetut soinnut, joilla laulaja lopetti laulunsa.

Kuulijat, joita teeskentelevän soitannon nautinto ei ollut pilannut,
olivat syvältä liikutetut, ja itse näytelmän tekijäkin, herra Sveno
Svinevadensis, ihastui noista sävelistä, jotka elähyttivät ja
kunnostuttivat hänen typerämielisiä värsyjään.

Mutta hän, jota laulajan silmät olivat tähdänneet, ja jonka sisimmäinen
rinta oli vastannut tähän haikeamieliseen lauluun, oli viimeisiä
säveliä kuullessaan vaipunut penkilleen jälleen, ja tuskallinen
kalmankalpeus peitti hänen kasvojaan.

Samassa silmänräpäyksessä kävi voimakas käsi hänen vyötäisiinsä. Se oli
Översti. Säpsähtynyt Heleena katsahti ylös; mutta musertava katsahdus
Överstin silmistä kohtasi häntä. Överstin kulmat olivat kammoittavasti
ryppyisinä kun hän hampaitaan purren kallistui Heleenan kuvan puoleen
ja kuiskaisi: "Tule pois täältä, uskoton! Minä haastan sinut oikeuteen.
Sinä olet myönyt koristimesi, sinä olet pettänyt rakkauteni, -- -- --
mutta hiljaa! hiljaa!"

Hän laski sormensa Heleenan suulle ja kantoi hänen pois, kuuntelijain
huomion ollessa kääntyneenä Svinevadensis'en mestariteoksen
pitkitykseen.

Ulkopuolella ovea seisoi näytelmäntekijä, teoksestaan ihastuksissaan --
sillä innossaan piti hän soitantoakin tekemänänsä -- ja huusi
Överstille, joka riensi ohitse kalpean morsiamensa kanssa: "Sepä kävi
oivallisesti! Ukonnuoli kuolevaan iski! Mutta mitäs se on Viipurin
Pamauksen suhteen? Seisottukaa kaikin mokomin sitä kuulemaan!"



XXIV.


Översti astui morsiuskamariin, pyörtynyt morsiamensa sylissä. Hän
asetti hänen komealle vuoteelleen, loi hurjan silmäyksen häneen, ja
käveli edes takaisin, antaakseen hänelle aikaa tointua, ja malttaakseen
itsekin mieltään sekä ryhtyäkseen johonkin päätökseen.

Samassa astui sisään kaksi nuorukaista, joita Överstin palvelijat
turhaan kokivat estää. Sillä aikaa kun toinen, lumikalpea Kaaprieli,
loi hurjia silmäyksiä ympärilleen ja viimein tuikasti katsahti
hämmästyneesen isäänsä, astui toinen, hovipalvelija Heikki, rohkeasti
morsiussängyn viereen ja mitä hellimmästi suuteli kalvettunutta.

Översti ei tiennyt mitä ajatteli. Hän ryhtyi miekkaansa.

Mutta nyt kuvautui lempeämpi ja jalompi tunne nuoren pojan kasvoihin.
Hän astui luokse ja pidätti isänsä kättä. "Oi isäni!" sanoi hän:
"kohtahan jätämme hyvästit toisillemme!"

"Hyvästit!" matki kummastunut Översti. "Enhän minä tiedä..."

"Ettekö tiedä, isäni?" keskeytti nuorukainen.

"Ei olekaan siis teidän tietenne, kun hän -- minun -- minun äitini --
antoi minulle rahaa matkustaakseni pois? Ette suinkaan tiedäkkään, että
kuningatar on ajanut minun pois hovista?"

"Oi Jumala!" huudahti isä: "Se olikin sen tähden kun hänen korunsa
olivat Hollantilaisella. Mutta kuka..."

"Jää hyvästi, Heleena!" sanoi hovipalvelija. "Minä menen sotajoukkoon
Liivinmaalle Kaaprielin kanssa."

Silloin kuiskaisi Heleena tuskin kuuluvalla äänellä: "Ah, älä vielä
lähde -- ota minua kanssasi Anjalaan!

"Sisar raukka!" huokaisi hovipalvelija.

Överstin kasvot lensivät tulisen punaisiksi. Säihkyvä silmäys välähti
vapisevaan ja hämmästyneesen palvelijaan, joka kiirehti ulos, toinen
nuoreen Heikki Fabiani Wredeen.

"Isäni!" sanoi Kaaprieli. "Tiedän kostosi kauan vainonneen Wreden
sukua; mutta Heikki on ystäväni ja hyväntekijäni. Hänen sisarensa on
puolisonne. Minä sanon häntä äidikseni, ja silloinhan kostonne toki
lienee loppunut!"

Kalpea hymy elähytti Heleenan kauniita kasvoja. Hän ojensi kätensä
rukoilevasti herransa ja puolisonsa puoleen, ja silmäys niin
taivaallinen, että se olisi sulattanut paholaisenkin jäisen sydämen,
kohtasi Överstiä hänen raukeista silmistään.

Översti astui hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä katuvaisella
helleydellä ja likisti sitä huuliaan vasten.

Heleena piti hänen kättään omassaan, otti hiljaa veljensä käden ja vei
sen Överstin käteen.

Uljain ja vakain silmin katseli Fabian Wrede vanhaa vihollistaan; mutta
kun pyhä tunne elähytti Överstin kasvoja, ja hän levitti sylinsä
nuorukaista kohti, vaipui tämä, suloisesti sovitettuna, hänen jaloa
rintaansa vasten. Heleena laski kätensä ristiin. Se taivaallinen
silmäys, jonka hän oli luonut korkeuteen, kohtasi sitte nuorta De la
Chapellea, joka seisoi oven vieressä ja itki.

Isä riensi poikansa luokse ja likisti häntäkin kotvan aikaa sydäntään
vasten.

Heidän näin seisoessaan, ääneti toisiaan syleillen, kuiskasi Heikki
ankarasti vapisten: "Hiljaa, hiljaa! -- älkää häiritkö Heleenaa -- hän
uinahtaa! Oi Jumala! --"



KIRJAN ARVOSTELIJAN LISÄYS.


Herra rohvessori A. Fryxell mainitsee Ruotsin historiassaan (kuudes
osa, sivu 70), että nuori De la Chapelle, jota sotamiehet kutsuivat
pieneksi Laske-Pelleksi, samoin kun isää isoksi, oli siinä osastossa
Ruotsin sotajoukkoa, joka, Johan Banérin komennossa, 9 päivänä
Syyskuuta v. 1621 väkirynnäköllä valloitti Riikan kaupungin. Vanha De
la Chapelle kehoitti siellä poikaansa uskollisesti työntymään
eteenpäin. Nuorukainen totteli -- ja kaatui samassa silmänräpäyksessä,
tiheän luotisuihkun lävistämänä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Helena Wrede - Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.