Title: Maria Dundee eli Puolalaiset Tukholmassa - Historiallinen novelli
Author: Mellin, G. H. (Gustaf Henrik), 1803-1876
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maria Dundee eli Puolalaiset Tukholmassa - Historiallinen novelli" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

TUKHOLMASSA***


MARIA DUNDEE ELI PUOLALAISET TUKHOLMASSA

Historiallinen novelli


Kirj.

G. H. MELLIN


Suomentanut Arvo Lempiranta



Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapinossa, 1881.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.



Kova länsituuli puhalsi Ruotsin saaristossa. Itämeressä, jossa,
Elfsnabben'in ulkopuolella, eräs sotalaivasto majesteetillisesti
liikkui aalloilla. Viidentoista laivan avaroiden ja kullattujen
peräpeilien ylitse liehui Puolan lippu ja niiden kansilla vilisi
kiiltäviin haarniskoihin ja höyhentöyhtöillä koristettuihin
rauta-lakkeihin puettuja miehiä. Nuot suuret sotalaivat liikkuivat
vitkalleen ja juhlallisesti, jota ei kuitenkaan aina seurannut
järjestys ja täsmällisyys. Näytti siltä, kuin olisivat tuhlaavaisella
komeudella varustetut sotalaivat halveksineet seurata rajoitettuja ja
tarkkoja merisääntöjä, vaan vallattomasti tuulien ja aaltojen uhaksi
keijuelivat vaikeassa kulkuväylässä sataman suulla, jossa ne, tavan
takaa purjehtimaisillansa toistensa päälle, näyttivät yhtä
vaarallisilta itsillensä, kuin sille maallekin, jota ne lähestyivät.

Vähän matkan päässä puolalaisista sotalaivoista, seurasi tarkassa
järjestyksessä ja hyvin arvatuilla liikkeillä, kaksitoista suurta
Dantsigilaista laivaa, varustettuina sodan uhkaavilla tarpeilla,
kuitenkaan sen loistolla komeilematta. Hyvin miehitettyinä, vaikka
ainoasti yksinkertaisesti puetuilla merimiehillä, kiitivät ne terävästi
tuimaan vastatuuleen erinomaisella vakavuudella ja tanakkuudella, ja
saivat sentähden meren-oloihin tottuneelta paljon enemmän kunnioitusta,
kuin prameat edelläkävijänsä.

Yksi uhkeista puolalaisista purjehtijoista, ja juuri komein ja suurin,
oli vähän eronnut muusta laivastosta, ja halvensi itseänsä ajamaan
takaa pientä saaristo-jahtia, joka, revityin purjein ja sangen
turmeltuneessa tilassa, kuitenkin koki kaikin voimin päästä pakoon.

"Jos ei se mene Impisalmen ja Joutsenkallion väliin, niin me saamme sen
pian käsiimme," sanoi muuan ruotsalainen herra joka seisoi nuoren
puolalaisen päällikön rinnalla lippukirstun vieressä.

"Levittäkää vielä pari purjetta!" käski puolalainen perämiestänsä.
"Meidän täytyy nähdä mitä sillä ylpeällä pienokaisella on mukanansa.
Muuten olisin jo aikaa ammuttanut sen säpäleiksi."

"Siihen on vaikea osata näin kovassa ärjyssä!" lausui ruotsalainen
hymyillen. "Elfsnabben'in haltija on laskenut valkoiset lampaansa
merelle, ja kun ne leikkivät vesi-laitumellansa, ei ole helppo tähdätä
isompaakaan lapetta, kuin tuo pieni keijukainen meille näyttää. Se on
keveä kuin joku noista aalloista itse; ja rivakasta merimiestä se nyt
tottelee, se on varmaa."

"Jos näin oikein," jatkoi puolalainen, "niin vivahti tuolta ylihangan
partaalta tulipunanen hame. Olempa varma siitä, että tuolla aluksella
on joku ruotsalainen aatelisneito, taikka ehkäpä itse Anna-neiti,
kuninkaan sisar".

"Ei se ole mikään kuninkaallinen pursi," sanoi ruotsalainen äkkiä; "se
on erään Tukholmissa asuvan skottilaisen kauppiaan. Minä tunnen sen jo
sangen hyvin."

"Soo? -- Se onkin luultavaa!" vastasi puolalainen kopeasti, "sillä
eihän se tunne meri-tapoja ja vaatimuksia. Mutta kyllä me sen opetamme!
Valmistakaa pari Kartanilaista kanunaa alahangan keulalla; annetaan sen
perään pari rautapalloa. Saas nähdä, jos hän sitten laskee purjeensa."

"Herra Czarnkovski!" sanoi ruotsalainen vakaan ja uhkaavan näköisenä.
"se on ruotsalainen pursi ja me olemme jo Ruotsin vesillä. Varokaa
ett'ette te'e mitä ette voi vastata."

"Jos jo olemme Ruotsin aloilla," nauroi puolalainen, "niin olemme
matkamme pää-määrässä; ja jos saamme tilaisuutta kutittaa ruotsalaista
ja opettaa hänelle rahtusen nöyryyttä, niin te'emme juuri tehtävämme.
Olkaa valmiina ampumaan. Laukaiskaa!"

Heti ammuttiin molemmista kanuunista.

"Varomaton houru!" mumisi ruotsalainen, katsellen aaltoja pitkin
kiitäviä luotia, jotka siellä täällä, sattuessaan laineen harjaan,
pirskoittivat vaahtoista vettä ja siten osoittivat kulkunsa suuntaa.
"Vieläpä kadutte rohkeilevaisuuttanne, herra Czarnkovski!" lisäsi hän,
"olkaa siitä vakuutettu."

Puolalainenkin tähysti laukauksiansa, udellen niiden vaikutuksia.
Ainakin toinen luoti oli mennyt paikalle, sillä purressa huomattiin
muutamia horjuvia ja epävakaisia liikkeitä; näytti kuin se olisi sitten
taas tahtonut ohjata kulkuansa suoraan kuohujen lomitse, mutta kääntyi
samassa myötätuuleen, sen purjeet rupesivat häilymään, eli niinkuin
merimiehet sanovat: elämään, ja selvään näkyi ett'ei se enään totellut
peräsintä.

"Laskekaa pari venettä!" käski puolalainen kääriytyen komeaan siniseen
sametti-turkkiinsa; "me saamme matkustajia mukanamme Tukholmaan.
Tuokaamme ne tänne!"

"Ettehän itse jättäne laivaanne, herra Czarnkovski?" kysyi
ruotsalainen. "Eihän sovi, että uhkea Bresnovinamme on päällikköänsä
vailla tämmöisessä tuulessa. Dantsigin rihkamasaksat saisivat syytä
nauraa meille!"

"Rohjetkoon vaan vetää suutansa nauruun!" vastasi puolalainen
halveksivasti. "Jumalasta puhumatta olen minä herra täällä -- ja
tuolla!" lisäsi hän osoittaen jahtiin, joka nyt, kenenkään ohjaamatta,
keijui aaltojen leikkikaluna.

Veneet miehitettiin, ja pian ne lähestyivät, pöyhkeän muukalaisen
johtamina, hänen vihansa ja säälinsä onnetonta esinettä.

Jahdissa oli kunnollinen Blasius Dundee, porvari Tukholmassa, hänen
tyttärensä, kahdeksantoista vuotias Maria, nuori kauppa apulaisensa
Niilo Kristerinpoika ja pari renkiä.

Niilo oli ollut peränpitäjänä ja, tarkalla silmällä ja vakavalla
kädellä, ohjannut pientä purjehtijaa takaa-ajavan laivaston edellä,
(jota sekä ukko Blasius että hänen tyttärensä, pelolla katselivat), kun
toinen kanuunan luoti mursi peräsimen ja jätti koko aluksen aaltojen ja
vihollisen oikkujen valtaan.

Maria kätki vaaleat kasvonsa esiliinaansa, kun hän näki ja kuuli toisen
luodin suhisevan muutaman sylen päässä itsestänsä, ja samassa tunsi
tuiman täräyksen, joka näytti musertavan koko aluksen, kun toinen luoti
sattui siihen ja tempasi peräsimen Niilon kädestä. Ukko Blasius
kiiruhti syleilemään tytärtänsä, ikäänkuin rohkaistaksensa ja
lohduttaaksensa häntä, vaikka hänen omia kasvojansa kasteli muutkin
pisarat, kuin ne jotka tuuli siihen pirskoitti.

Niilo ei kuitenkaan tullut neuvottomaksi. "Enpä olisi luullut niiden
niin kiivaasti meitä tahtovan," virkkoi hän ojasten voimakasta
varttansa ja rohkeasti katsellen mahtavaa vihollista. "Mutta nyt on
henkemme kysymyksessä. Laske pieni ruuhemme vesille, Tuomas! Ja ota
sinä Matti airot."

Pian oli pieni venonen vesillä. Blasius-ukko hyppäsi kiireesti siihen.
Niilo, joka ei muuten ollut rohkeutta vailla, näytti nyt tuskin
uskaltavan ojentaa kättänsä Marialle auttaaksensa häntä ruuheen. Vaikka
hän tänä hetkenä olikin pelosta vaaleana, levisi kuitenkin himmeä puna
hänen poskillensa, kun hän nuorukaisen väkevän käsivarren nojassa astui
veneesen. Niilo tarttui perämelaan ja voimakkailla vedoilla soutivat
rengit ruuhen yhä loitommalle vähitellen uppoavasta jahdista.

"Pankaa itsenne pitkäksenne veneen pohjalle, isä Blasius!" sanoi Niilo,
"niin tulee ruuhi tasapainoon! Ja sinäkin Maria, sillä sinun
tulipunainen hameesi pistää helposti silmiin aaltojen keskellä. Mutta
kas tuota Jumal'auttakoon. Ne laskevat veneitä vesille siten
ottaaksensa meidät! -- No, no! vielä ei ole kaikki hukassa!
Koettakaamme päästä kätköön Joutsenkallion taakse."

Tätä sanoessaan heitti hän nuttunsa Blasiuksen ja Marian ylitse, jotka
olivat pitkänänsä ruuhen pohjalla.

Jokainen aalto lennätti pienen ruuhen ensiksi korkealle ilmaan, ja
näytti sitten tahtovan nielaista sen syvyyteen, mutta taitavat miehet
pitivät sen tasapainossa, ja lähestyivät, mitä suurimmilla
ponnistuksilla pientä kalliota, jolla Niilo toivoi löytävänsä jonkun
lymypaikan. Etsiä parempaa maallenousu-paikkaa oli mahdotonta, sillä
kaikki muut olivat etäämmällä, jonka tähden hän päättikin laskea tähän.
Mutta kaikilla puolin rähisi kuohuva tyrsky pienen kalliokielen
ympärillä, joka ainoastaan oli muutaman kyynärän vedenpinnan
ylipuolella, ja jota ei olisi eroittanut aalloista muusta kuin
liikkumattomuudestansa, jos ei aaltojen särkyminen niitä vastaan olisi
peittänyt sen sivuja lumivalkealla vaahdolla. Niilo koetti laskea
maalle sen tuulettomalle puolelle, mutta sielläkin se oli milt'ei
mahdotonta. Suurimpien ponnistuksien perästä onnistui palvelijoille
pitää ruuhta niin lähellä kalliota, että Niilo taisi nostaa vapisevan
tytön siitä pois; mutta tuskin oli nuorukainen saanut jalansijaa
kalliolla, ennenkuin suuren suuri ärjy-aalto peitti hänen ja
kantamuksensa, ja lennätti ruuhen ison matkan päähän rannasta.

Nuorukainen piteli itseänsä eräällä kallionkulmalla voimalla, kuin
olisi hän kantanut koko maailman sylissänsä, ja vaikka kuolin-vaaran
pimeys ympäröi häntä, lensi erinomaisen suloinen tunne hänen sieluunsa,
kun hän tunsi kuinka tyttö kiihkeästi pani pehmeät käsivartensa hänen
kaulallensa ja kuinka hän hädässänsä painoi rintansa pojan kasvoa
vastaan. Hänen päähänsä lensi ajatus, että jos hän nyt hellittäisi
kättänsä, niin hän kuolisi elämänsä ihanimpana hetkenä, _hänen_
sydämmellensä -- mutta hän kokosi kaikki sielunsa voiman ajamaan tämän
viettelevän ajatuksen sielustansa, ja kun aalto vaipui takasin,
onnistui hänen parilla ravakkaalla askeleella päästä kallion huipulle.

Siinä seisoi hän nyt tyrskyvien kuohujen ympäröimänä, ja likisti
tainnottoman immen rintaansa vasten, selittämättömällä tunteella
katsellen hempeitä, vaaleita kasvoja, joille tuuli silloin tällöin
heitti suortuvan hajoillansa olevista tummista kiharoista. Mutta kuin
Maria tointui, käänsi siniset silmänsä häneen, ja kun hohtava rusko
levisi hänen poskillensa, punastui Niilokin rohkeudestansa että hän oli
katsellut häntä niin läheltä; kaino hämmennys kuvautui hänen
katseissansa ja hän laski immen hiljaa kalliolle.

Hän nosti silloin vielä kerran surullisen katseensa nuorukaiseen päin,
kätki sitten kasvonsa esiliinaansa. Hän vapisi kovasti.

"Sinun on vilu, Maria!" sanoi hän; "ota liivini yllesi!"

"Ei, ei minun ole vilu," vastasi hän, "mutta sinulla ei ole nuttua!"
Hän avasi solmesta huivin, joka oli hänen vyötäisillänsä, mutta hän ei
rohjennut avata silmäänsä taikka tarjota sitä hänelle.

Sanaakaan sanomatta otti Niilo huivin hänen kädestänsä ja sitoi sen
taasen hänen vyötäisillensä, vielä enemmän vavisten, kuin Maria, kun
hän käsillänsä ympäröi ja koski viehättävää impeä.

Hän kääntyi sitten ja katsoi merelle päin. Ruuhi oli melkeän matkan
päässä. Blasius-ukko istui sen pohjalla pidellen molemmin käsin sen
kumpaisestakin laidasta, ja ponnisti mahtavia keuhkojansa mitä
rajuimmasti voittaaksensa tuulen ja tyrskyn pauhua. Mutta
Joutsenkalliolle ei äänen haivettakaan kuulunut, vaan tuuli vei sen
päinvastoin laivastolle, jonka seurauksena oli, että Czarnkovskin
veneet yhä nopeammin lähestyivät.

Puolalainen laiva-päällikkö, joka tosin äkkiä suuttui, kun hänen
uljuuttansa koskettiin, ei kuitenkaan ollut tarkoittanut niin pahaa,
kuin nyt oli tapahtunut. Kun hänen uteliaisuutensa nähdä ketä jahdilla
olivat, oli ollut aiheena sen häviöön, tahtoi hän ainakin pelastaa
ihmis-raukat, jotka olivat vähällä hukkua.

Hänen rivakas miehistönsä ja isot, hyvät veneensä olivat pian ehtineet
Blasiuksen ruuhelle, ja nyt huusi puolalainen hänelle, että hän heti
lähestyisi veneitä.

Blasius-ukko huusi taivaan ja maan tähden armoa, hänen renkinsä
soutaessa ruuhta niin lähelle Czarnkovskin isoa venettä, että
puolalaiset merimiehet meren rajusti aaltoillessa vetivät sen keksillä
veneensä viereen, ja erinomaisella taidolla tempasivat Blasius-ukon
ison ruumiin möhkäleen ja heittivät sen päällikkönsä jalkoihin.

"Armoa! armoa! Teidän armollisin armonne!" huusi Blasius: "pelastakaa
lapseni, pelastakaa Mariani! Minä maksan mielelläni kaikki mitä minulla
on, kuin vaan pelastatte hänen!"

"Ahaa! Tuolla kalliollahan on punahameinen kaunottaremme!" huusi
Czarnkovski "Onko se sinun tyttäresi, ukko? Kuka siellä hänen
vieressänsä seisoo? Soutakaat sinne, pojat! Meidän täytyy pelastaa
hänet; muuten hän siellä pian kuolisi viluun ja nälkään."

"Jumala siunatkoon teitä!" ratkesi Blasius puhumaan. "Minä maksan
mielelläni mitä ikänäkin vaaditte lunnaiksi itseni, hänen ja väkeni
edestä."

"Tuki suusi lunnainesi, pöllöpää tolvana!" vastasi puolalainen. "Miksi
ette tottele sotalaivan merkkiä jahtinenne? Jos olisin tehnyt oikein,
olisin vaan ampunut teidät upoksiin, ja sillä hyvä."

Blasius-ukko ei uskaltanut vastata mitään, ja vene lähestyi nyt
Joutsenkalliota, josta Niilo oli yhtämittaa vaijeten sitä katsellut.

"Maria!" lausui hän vihdoin, "tahdotko, että antaumme puolalaisille,
taikka puolustanko minä sinua viimeiseen veren-pisaraan asti? Jos ne
uskaltavat lähestyä kalliota, niin minä, juuri kun tulevat kovimpaan
kuohuun, ruhjon niiden veneen murskaksi suurella kivellä."

"Ah, isäni!" huokasi tyttö väännellen käsiänsä.

"Niin, isäsi on puolalaisten hallussa," vastasi hän vähän ajan päästä.

Tyttö tuijotti vaijeten kuohuvalle meren pinnalle, jolla vihollinen yhä
lähestyi.

"Maria!" sanoi Niilo, ja hänen silmänsä säihkyivät. "Maria! tahdotko
kuolla?"

Maria pani kätensä ristiin, ja katseli häntä mitä sydämmellisimmillä
silmäyksillä, joista loisti hellyys ja hiljainen luottamus, ikäänkuin
hän olisi tykkänään tahtonut antaa elämänsä ja kuolemansa pojan
valtaan. Mutta Niilon rinnassa taisteli mahtavia tunteita toisiansa
vastaan. Uskaltaisiko hän jättää sen olennon, jonka hän piti pyhimpänä
maan päällä, pöyhkeiden vihollisten armolle. Hänen jalo ylpeytensä
kuiskasi: ei. Taikka rohkenisiko hän, kauheana kuolon enkelinä, äkkiä
painaa hempeän olennon rinnallensa, hyökätä hänen kanssansa syvyyteen
ja siten uhrata hänen nuoruutensa ja kauneutensa kylmien aaltojen
syvälle haudalle. Hänen sydämmensä sanoi hänelle, että hän ansaitsisi
paremman kohtalon, vaikk'ei hän -- Niilo -- puolestansa tiennyt mitään
suloisempaa.

Silloin kuului Blasiuksen ääni myrskyssä huutavan: "Lapset, lapset!
Älkäät peljätkö. Tämä on yksi kuninkaan uskollisia alammaisia,
jalomielinen herra, joka tahtoo meidät pelastaa."

Maria kiiruhti seisomaan ja ojensi kätensä isällensä. Nuorukaisen
silmään, joka seurasi kaikkia hänen liikenneitä, ilmaantui kyynel;
mutta hän oli vaiti, laski käsivartensa ristiin rinnallensa, ja katseli
uljaasti venettä, joka nyt tuli vallan kallion viereen.

"Kanna tyttö tänne!" käski Czarnkovski. "Joudu, poika, taikka minä ajan
luodin sinun kirotun kallosi lävitse!"

Katkera kiukku säihkyi Niilon silmissä ja liihottteli hänen
kielellänsä. Hän katsoi ympärillensä löytääksensä sitä kiveä, jolla hän
musertaisi puolalaisen veneen, mutta hänen katseensa sattui Mariaan.
Silloin suli kiukku hellyydeksi. Hän tukehutti voimakkaasti kaikki muut
tunteet, otti hänen syliinsä ja kantoi hänen alas veden rajalle, jossa
aallot pirskoittivat kuohuansa korkealle rintaansa asti. Czarnkovski
ohjasi veneen niin lähelle kuin mahdollista, ja samassa kuin muuan
aalto vei sitä lähelle sitä paikkaa, jossa Niilo seisoi, nousi hän
seisomaan, sai tytön vyötäille kiini ja tempasi hänen onnellisesti
veneesen. Mutta Niilo seurasi muassa, hänen jalkansa luisti liukkaalla
kalliolla, hänen kätensä ei ulottunut veneen partaasen ja hän syöksyi
alas kuohuvaan syvyyteen.

"Niilo, Niilo!" huusi Blasius-ukko.

"Taivaan Jumala!" huudahti Maria ja aikoi syöstä hänen jälkeensä, mutta
Czarnkovski esti häntä ja heitti hänen isänsä syliin, jolla ei myöskään
ollut halua laskea häntä.

Samassa kuin puolalainen antoi veneen tehdä käännöksen, koetteeksi, jos
olisi mahdollista pelastaa häntä, näkyi uivan nuorukaisen pää lähimmän
aallon harjalla. Heti heitti Czarnkovski itse köyden hänelle ja auttoi
hänen onnellisesti veneesen.

Kun kaikki olivat päässeet sotalaivan kannelle, heitti pöyhkeä
puolalainen märät turkkinsa hartioiltansa, ja pitkässä kullalla
kirjaellussa, tulipunaisessa takissansa, kauniina kuin ruhtinas,
asettui hän, käsi kullatulla sapelin kahvallansa suurmaston eteen.

"Tuokaat vangit tänne, minä tahdon tuomita heidät!" kuului hänen
äänensä, ja hänen kauniissa kasvoissansa loisti kovuus ja viha.

Vavisten asettuivat Blasius, hänen tyttärensä ja molemmat rengit hänen
eteensä. Niilo yksin katseli häntä rauhallisilla ja uljailla katseilla.

"Kuka teistä ohjasi purtta?" kysyi hän jyrkästi.

"Minä!" vastasi Niilo.

"Ja sinä uskallat uhalla kohdella sotalaivaa, poikanulkki?" ärjäsi
kiukustunut, "sinä uskallat uhalla kohdella oman kuninkaasi lippua, ja
rohkenet olla minun merkkiäni tottelematta. Viekää hän pois. Alas,
laivan syvimpään soppeen! Pankaa hän rautoihin ja kahleisin. Tottahan
kirotussa Tukholmassanne löytynee joku kaupunkin portti, jonka ylitse
käy naulata hänen kapinallinen päänsä!" Hän viittasi; silmänräpäyksessä
rajut puolalaiset käskyläiset tarttuivat nuorukaiseen ja veivät hänen
pois.

Maria heittäyi puolalaisen jalkojen eteen. "Armollinen herra!" rukoili
hän, "älkää häntä rangaisko, hän on syytön. Minä olen saattanut sekä
hänen että isäni tähän onnettomuuteen. Minä rukoilin heitä molempia
pakenemaan ja he tekivät sen minun tähteni. Säästäkää häntä, armollinen
herra, ja antakaa minun kärsiä mitä olen ansainnut."

"Sinä et ymmärrä meritapoja, tyttö!" sanoi Czarnkovski, jonka tuima
näkö melkoisesti pehmeni, hänen yhä suurimmalla mielihyvällä katsellen
polvistuneen kaunista muotoa. "Sinä olet syytön; mutta se, joka lähtee
merelle, tottelematta ja tuntematta meren tapoja, hän vastatkoon
puolestansa! Mene sinä isäsi kanssa kajuttaan. Teille ei mitään pahaa
tapahdu. Minä vien teidät onnellisesti ja hyvin Tukholmaan. Tuon
röyhkeän konnan tuomitkoon kuningas, niinkuin hän tahtoo. Hän ei enään
koske minuun!"

"Armollinen herra!" kertoi tyttö kiinnittäen rukoilevat katseensa
häneen.

"Nouse seisomaan tyttö!" sanoi puolalainen kohteliaasti auttaen häntä.
Hänen silmi-kulmansa synkistyivät kuitenkin, kun hän jatkoi: "mutta
mitä se kavaltaja ja hänen kohtalonsa sinuun koskee? Onko hän sinun
veljesi?"

"Ei!" vastasi Maria, ja hempeä puna paloi hänen poskillansa, "mutta
minun omaatuntoani vaivaisi hänen onnettomuutensa ja kuolemansa."

"No, niin!" kuiskasi kohtelias puolalainen, "en minä ole niin
verenhimoinen, ja sinun tähtesi saakoon hän vapautensa, jahka pääsemme
Tukholmaan. Mutta älä enään lausu sanaakaan hänestä, ell'et tahdo, että
minä annan heittää hänen mereen."

Sitten vei hän, suurella kohteliaisuudella, hänen ja isänsä komeaan
kajuttaansa.

       *       *       *       *       *

Valdemarin-saarella eli Eläintarhalla, josta tähän aikaan Ruotsin
pääkaupungin hyvä vaisto ja maaseudun raikas luonto ovat yhdessä
koettaneet tehdä paratiisin, ei vielä puolen kolmatta vuosisataa
sitten, mikään komea huvila näyttänyt sievää, leveätä rakennustapaansa,
ei lemunnut valittujen kasvien ihana tuoksu, eikä suhissut vielä
iltatuuli missäkään taiteen tekemässä puistossa. Kolkko metsä peitti
koko saaren, ja Manillan, Ahlnäs'in, Listonhillin ja vieläpä
Rosendal'inkin kohdilla oli vaan jokunen kalastajan mökki. Mutta
mittumaarin jälkeen v. 1594 loihdittiin sinne eloisa ennus-kuva
kaikista loistavista juhlista, joita siellä myöhempinä aikoina on
vietetty. Rannalle oli nimittäin äkkiä-arvaamatta uusi kaupunki
noussut; tuon "sotilaan keveän kangas-kaupungin" oli tehnyt se joukko,
jonka pöyhkeät puolalaiset vapaasukuiset olivat varustaneet enemmän
tarpeenmukaisella prameudella tervehtiäkseen Sigismundo-kuningastansa
hänen toisella valtaistuimellansa Ruotsissa, ja antaaksensa
ruotsalaisille kuvan puolalaisten rikkaudesta, kuin toivossa vaikuttaa
jotakin suurta ja päättävää säveämielisen hallitsijansa luona. Eivät
milloinkaan ole muukalaiset Ruotsin maalle laittaneet rikkaampaa
leiriä, kuin se joka vilisi puolalaisia ylimmyksiä, ja näytti pikemmin
tahtovan asujen ja koristeiden tuhlaavalla komeudella häikäistä
kummastuneiden ruotsalaisten silmät, kuin urhollisuudella ja
miehuudella vaatia heiltä pelkoa ja kunnioitusta. Koko näytelmä oli
niinkuin taikakuva toisesta maanosasta, niin oudoilta ja aasialaisilta
näyttivät muukalaiset, ajeltuine päineen, kalliissa turkissansa,
pitkissä kullalla kirjaelluissa tulipunaisissa nutuissansa ja
keltaisissa saappaissansa.

Puolalaislauman maalle-astumisen jälkeisenä päivänä, virtasi suuri
joukko Tukholman asukkaita heidän leiriinsä, ja kilvoin pyysivät
etevimmät niistä nuoria ruhtinoita ja "voivoodia," jotka olivat lauman
päällikköinä, käymään taloissansa osoittaaksensa heille kaikenlaista
vierasvaraisuutta ja ystävyyttä, kaupungin nuorukaisten ja vieläpä
muutamain vanhempien porvarienkin katsellessa muukalaisia
epäluuloisilla ja uhkaavilla katseilla.

Nuoren Czarnkovski-ruhtinaan moniväriselle teltille, jonka kullatuilla
tangoilla liehui monenvärisiä silkkiliinoja lippuina, kiiruhti varakas
Blasius Dundee, ja päästettiin hän sisälle. Hän kumarsi pari kertaa
sangen syvään, kunnes nuori ruhtinas ystävällisellä alentavaisuudella
tarttui hänen käteensä ja kysyi kuinka hän jaksoi matkansa perästä.
Silloin alkoi Blasius-ukko lavean puheen omasta ja tyttärensä
kiitollisuudesta kaikesta hyvän-tahtoisuudesta, jonka ruhtinas oli
heille osoittanut, sekä semmenkin hänen armollisesta hyvyydestänsä
Niilo Kristerinpoikaa kohtaan, joka myöskin halusi saada hänelle
vakuuttaa kiitollisuutensa siitä, että hän heti Tukholmaan tultua oli
päässyt vapaaksi.

Hyvänsuopa Blasius-ukko lopetti puheensa nöyrästi pyytäen, että hänen
puolalainen armonsa näkisi hyväksi kunnioittaa hänen -- Blasiuksen --
huonetta käynnillänsä, ja, jos hän pitäisi sen arvollisuudellensa
sopivana, ottaisi siellä asuaksensa sen ajan, kuin hän Tukholmassa
viipyi.

Czarnkovski näytti olevan sangen tyytyväisenä tämän kutsumuksen
suhteen, hän nyökäytti armollisesti päätänsä ja kysyi missä Blasiuksen
talo oli, sekä lupasi tulla sinne päivällisten jälkeen.

Niinpian kuin Blasius oli asiansa toimittanut, kiiruhti hän veneelle,
jolla hän oli tullut sinne, joko hänellä nyt todellakin oli kiire
kotiin, taikka ehk'ei hän voinut tukehuttaa jonkinlaista mielen-kaihoa
siitä, että hän taasen oli muukalaisten luona heidän leirissänsä,
heidän vallassansa.
**
Kotona Blasius-ukon luona oli koko aamupäivällä ollut eloa ja touhua.
Puolen tusinaa naispalvelijoita perässänsä, astui Maria upeisin
vierashuoneisin, joiden kaunistuksiin ei hänen isänsä ollut säästänyt
mitään varoja. Yleinen hyökkäys siivillä ja muilla asianmukaisilla
aseilla tehtiin nyt muhkeille huonekaluille, jotka eivät kuitenkaan --
tämän sanomme nuoren hallitsijattaren kunniaksi -- ensinkään näyttäneet
kaipaavan tämmöistä myrskyä. Pöydille levitettiin peitteiksi kullalla
ja hopealla kudottuja kankaita, joita hyvänluontoinen Niilo
Kristerinpoika kantoi Blasius-ukon hyvin-varustetusta vara-aitasta.
Kellarista toi hän myöskin komean kullatun kannun ja hopeisen
käsi-astian, joita tuo rikas porvari ehkä oli aikonut arvolliseksi
lahjaksi kuninkaalle taikka jollekulle ruhtinaalliselle henkilölle.

Sanaakaan sanomatta antoi Niilo kallisarvoiset kalut Marialle, joka
yhtä ääneti, alakuloisena otti ne vastaan ja pani ne sijoillensa. Mutta
kuin molempien nuorten silmät sattumalta tapasivat toisensa,
punehtuivat he molemmin ja seisoivat ujoina ja hämmentyneinä toistensa
edessä. Niilo ei enään luullut saattavansa entisellä veljellisen
tuttavallisella tavallansa puhutella häntä, ja se koski hänen
sydämmeensä kipeästi, että Maria piti itsensä ikäänkuin enemmän
vieraana hänelle, aina heidän vaarahetkestänsä Joutsenkalliolla, vaikka
tunne hänessä -- Niilossa -- sanoi, ett'ei hän milloinkaan ollut niin
ansainnut hänen sydäntänsä, kuin juuri silloin. Niilo jo suuttui omalle
kainoudellensa.

Äkkiä tuli Blasius-ukko huoneesen: "Hän on täällä tuossa paikassa,
lapset!" huudahti hän. "Minä toivon, että otat hänen hyvin vastaan,
Maria. Ja sinä Niilo, ole kohtelias hänelle, ja muista, että ainoasti
hänen jalomielisyytensä säästi sinun henkesi!"

"Minä en vaivaa häntä läsnäolollani!" vastasi Niilo jalolla ylpeydellä.
"Jos hänellä oli oikeus ottaa minun henkeni, niin en minä ainakaan
häneltä armoa rukoillut. En minä tietänyt, että kuningas oli kutsunut
laivaston tänne, omia alammaisiansa takaa ajamaan."

"Malta, malta, Niilo!" alkoi taasen Blasius-ukko, "minä tiedän hyvin,
että sinä, niinkuin monet muutkin nuoret tuli-hullut, et juuri paljoa
pidä kuninkaasta sentähden, että hän on paavin-uskolainen; mutta muista
että hän nyt kuitenkin on kuninkaamme, jota meidän tulee totella ja
pitää kunniassa: kuinka rehellisesti ja kunniallisesti Kaarlo-herttua
sitävastoin käyttäikse, tuomitkoon Jumala!"

"Herttua tarkoittaa kuitenkin isänmaan parasta," vastasi Niilo, "ja
kaikki rehelliset miehet, jotka toivovat menestystä totuudelle ja
oikeudelle, pysyvät hänen puolellansa."

"Niin, niin!" sanoi Blasius. "Hänen ruhtinaallinen armonsa on viisas ja
mahtava herra; mutta nyt on kuninkaalla täällä kuitenkin koko
sotajoukko!"

"Semmoinen sotajoukko!" keskeytti Niilo ylpeällä hymyllä, "pari sataa
taalalaista, jotka huomenna tulevat kaupunkiin, ja me, Tukholman
porvarit, pidämme heidät helposti asemillansa. Mutta kyllä se meille
vaivoja saa, sillä minun täytyy taasen mennä vahtiin."

Näin sanoen otti hän leveän iskumiekan seinästä ja meni ulos.

"Älä viivy kauvaa, Niilo!" huusi ukko hänen peräänsä. "Täytyyhän sinun
kuitenkin tervehtiä Czarnkovskia."

Sitten kääntyi hän tyttärenä puoleen ja kiitti häntä siitä, että kaikki
oli kunnossa ja valmiina vieraan tuloksi.

Ei viipynytkään kauvaa ennenkuin loistava ratsastaja seurue pysähtyi
Blasiuksen portille. Uljas Czarnkovski, puettuna sulaan kultaan ja
purpuraan, hyppäsi juoksijansa selästä ja heitti ohjat yhdelle monista
palvelijoistansa. Blasius-ukko tuli portilla häntä vastaan ja sanoi
hänen tervetulleeksi. Silloin puolalainen viittasi seuruettansa
palaamaan leiriin takaisin, hänen itse seuratessa isäntäänsä huoneisin.

Uudistuneella mielihyvän tunteella näki loistava muukalainen taasen sen
tytön, joka ensi silmänräpäyksestä pitäen oli hänessä saattanut aikaan
tunteellisen vaikutuksen. Marian kaino tervehdys ja sydämmellinen
kohteliaisuus, soivat hänelle yksin-kertaisen ja suloisen hempeyden,
joka sitä enemmän miellytti ja ihmetytti häntä, kun se oli uutta sille,
joka ennen vaan oli tottunut seurustelemaan maansa etevimpien ja
sivistyneimpien kaunottarien kanssa.

Puolalainen otti aimo ryypyn espanjan viinillä täytetystä
tervetulijais-pikarista, mutta näytti halukkaammin kuuntelevan Marian
kainoja sanoja, kuin Blasius-ukon lystillisiä kokkapuheita ja taajoja
kehoituksia juomaan.

"Minä en ensinkään pidä teidän kaupunkianne niin hyvän- ja
kauniin-asemallisena, joksi sitä on minulle kiitetty!" virkkoi hän muun
muassa. "Sehän on ihan vuorien ja metsien keskellä, ikäänkuin se olisi
rakennettu keskelle jylhää itämaata. Ei! Näkisitte te Varsovan ja sen
ympärillä olevat kauniit tasangot! Ne ovat tasaiset niinkuin ääretön
vesi, ja uhkea Veiksel-virta kiertelee itseänsä pääkaupunkimme ohitse,
ikaänkuin hopea-aalto, jolla kaikki, mitä maassamme on kaunista ja
kallista, virtailee meille. Siellä näkee ja nähdään niin pitkälle kuin
silmä kantaa."

"Meitä ruotsalaisia ei tarvitse nähdä niin pitkälle, emmekä me tahdo
itsekään niin paljoa nähdä," sanoi Maria hymyillen, "me rakastamme
enemmän vuorien ja laaksojen vaihettelevaisuutta, kuin väsyttäviä
tasankoja; ja mitä teidän virtaanne koskee, on meilläkin täällä
Tukholmassa semmoinen, jonka nimi on Määlari, ja jonka tuhansien
saarien lehtimetsineen ja niittyineen, kylineen ja kirkkoineen, tuskin
tarvinnee pelätä vertailua."

"Unohdattepa Tukholman paraan aarteen," sanoi puolalainen kohteliaasti,
"unohdatte puolustajattaren, joka yksin sille antaisi äärettömän
arvon."

"Hm! hm!" virkkoi Blasius-ukko, "tarkoitatte kai 'Kolmen Kruunun'
tornia? Niin, varmaa on, että moni tanskalainen on puskenut päänsä
veriseksi sen vanhoja muuria vastaan!"

Czarnkovski hymyili, katsoi punehtuneesen Mariaan, ja nielasi naurunsa
aika ryypyn kanssa, jonka hän otti pikarista.

Blasius-ukko oli illaksi kutsunut luoksensa muutamia ruotsalaisia
herroja, joiden tulo ei juuri näyttänyt huvittavan puolalaista. Hän
tosin tervehti heitä kohteliaasti, niinkuin säädyllisyys vaati, mutta
hän ei puuttunut heidän puheisiinsa, vaan puhui päin vastoin pikariansa
huulillansa ja silmillänsä nuorta emäntää, joka siitä tuon tuostakin
joutui tavan takaa hämillensä.

Ruotsalaiset herratkin näyttivät olevan nyreissänsä ja vähä-puheisina
pöyhkeän puolalaisen seurassa. He katselivat häntä epäluuloisin
silmäyksin, eivätkä näyttäneet saada hyvää makua viiniin, hänen
maljaansa juodessansa.

Oli jo joksikin myöhään illalla, kun Niilo Kristerinpoika äkkiä astui
huoneesen. Hänen silmänsä säihkyivät ja hän näytti olevan kovasti
liikutettuna; mutta niinpian kuin hän näki kokoontuneen seuran, otti
hän ikäänkuin hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja jäi seisomaan.
Blasius-ukko kiirehti häntä vastaan ja kysyi mitä kuului, Marian
jäädessä seisomaan loitommalle ja kääntäen häneen levottoman
silmäyksen.

"Ei mitään!" änkytti Niilo ja hänen äkkinäisyytensä sijaan tuli nyt
kainous ja hämi, nähdessänsä niin monta ylhäistä herraa edessänsä. "Se
oli vaan vähäpätöinen seikka!"

"Mitä? mitä?" kysyivät kaikki herrat, ja nousivat äkkiä istuimiltansa.
Puolalaisenkin silmissä osoittihe uteliaisuus, vaikka hän nähtävästi
rauhallisena jäi istumaan.

"Puolalaisten herrojen palvelijat ovat lyöneet muutamia porvarien
renkiä ja työntäneet ne järveen," sanoi Niilo vihdoin; "mutta ne
saatiin heti ylös, ja koko meteli on jo loppunut."

"Kuka riidan alkoi?" kysyi muuan herroista.

"Se oli -- se oli," änkytti Niilo nolona, ikäänkuin ei hän mielellänsä
olisi loukannut vierasta herraa; "se oli herra Czarnkovskin lakeija,
joka huviksensa ampui luodin erään porvarin hatun lävitse!"

"Semmoinen väkivalta käy liian pitkälle!" mumisivat herrat, ja
kääntyivät nuhtelevin katsein Czarnkovskiin päin.

Hän nosti pikarin huulillensa ja virkkoi kylmästi: "Minä tutkin
huomenna sen asian, ja rangaistutan syyllisen."

"Hm! hm!" alkoi taasen Blasius-ukko, vähän hämillänsä; "nyt on parasta
ett'emme enään puhu siitä asiasta ennenkuin huomenna. Tule sinäkin
juomaan Niilo! Mutta älä enään mainitsekaan sitä asiaa."

Niilo ei näyttänyt olevan oikein hyvillänsä puolalaisen seurassa, mutta
tämä viittasi armollisella alentuvaisuudella hänen tulemaan lähemmäksi,
ja sanoi: "Älkää peljätkö, nuori mies, en minä teille pahaa tarkoita!"

Sanomatta sanaakaan, mutta terävämmällä katseella, kuin hänen
silmissänsä luuli olevankaan, istui Niilo pöydän viereen, jolle Maria,
kenenkään huomaamatta ja ikäänkuin ajatuksissansa, asetti pikarin jonka
hän itse oli täyttänyt.

"No, minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen!" sanoi Czarnkovski hymyillen
ja kääntyen nuorukaisen puoleen: "Te olette ravakka merimies, ja te
olette nyt kokemuksesta saanut käsityksen sotalaivoista merellä. Jos
tahdotte tulla minun palvelukseeni, saatte heti ruveta käskijäksi
peräsimen vieressä Bresnovinallani, sen sijaan kuin viimein olitte
sidottuna sullottu sen pohjaan. Maljanne, nuori mies!"

Niilo milloin punehtui, milloin vaaleni, ja kaikki muut läsnäolijat
osoittivat tyytymättömyyttänsä puolalaista kohtaan tuimilla
silmäyksillä. Blasius-ukko alkoi puhua: "Minä pyydän että te, ankara
herra, näkisitte hyväksi unhottaa menneet asiat, niinkuin mekin ne
olemme unhoittaneet; sillä totta teidän armonne ymmärsi, ett'ei niin
pienellä jahdilla, kuin minulla oli, jonka teidän armonne näki hyväksi
lahjoittaa Aallottarille, voinut olla mitään pahaa mielessä koko
laivastoa vastaan."

"Sitä ette te ymmärrä!" keskeytti puolalainen ja rypisti suuttuneena
silmäkulmiansa. Viini oli hänen hermoillensa tehnyt vaikutuksen, ja hän
löi pikarin pöytään niin että sen pohjaan tuli iso lommo. "Minä kyllä
huomaan," jatkoi hän, "ett'ei tässä maassa järjestys ja kunto juuri
suurin vallitse. Pieni jahti ei pidä asianakaan kohdella sotalaivaa
uhalla, ja talonpoika ja porvari tahtoo ruveta aatelismiehen
vertaiseksi. Tämä ylpeys pitää kuitenkin lannistettaman, ja sentähden,
tietäkäät se, on Sigismundo-kuningas kutsunut meidät tänne. Teidän
moukka-ruhtinaallenne, herttualle, me kyllä säilö-paikan hankimme; tämä
nuori mies on kokenut minkälaista minun Bresnovinassani on olla."

"Ja te luulette, herra Czarnkovski, että Kaarlo-herttua milloinkaan
astuu laivalle, jolla ei Ruotsin lippu ole paljon Puolan lippua
korkeammalla?" kysyi yksi ruotsalaisista herroista pilkallisesti
nauraen.

"Ruotsin lippu korkeammalla kuin Puolan lippu?" kertoi puolalainen
vihastuneena, laskien kätensä upealle miekkansa kahvalle. "Minulla on
tässä sakset, joilla minä erinomaisen sukkelaa niistäisin sen sormet,
joka rohkenisi nostaa muuta kuin minun maani ja minun kuninkaani lippua
Bresnovinan lipputangolle."

"Ho, hoo!" sanoi ruotsalainen herra. "Onhan meillä ruotsalaisillakin
laivoja ja miehiä, jotka minun tietääkseni ovat laveammalle näyttäneet
sinikeltaista lippua, kuin teidän koreankirjavat riepunne ovat voineet
loistaa. Saa nähdä mitä hyviä tapaatte saaristossa, jahka lähdette pois
kiikistä, johon niin koreasti ryömitte, meille tullessanne!"

Czarnkovski nousi vihan vimmassa seisaallensa, ja kiiltävä
sapelin-säilä lensi tupesta. Mutta Niilo tarttui äkkiä ja lujasti
nostettuun käsivarteen, ja kun Maria huudahti pelästyksestä, asettui
puolalainen heti, pyysi häneltä suurimmalla kohteliaisuudella anteeksi
malttamattomuuttansa, ja toivoi Blasiukselle hyvää yötä.

Niilo tarttui hopeaiseen kynttilänjalkaan, jossa pari vahakynttilää
paloi ja saattoi hänen huoneesensa. Vakaat ruotsalaiset jäivät
kuitenkin vielä isoksi ajaksi jälelle, ja laskivat vihansa
valloillensa, lyöden lujasti nyrkkiänsä pöytään.

       *       *       *       *       *

Pöyhkeiden puolalaisten ja Tukholman porvarien jo ennestäänkin
jännittynyt väli, kävi päivä päivältä yhä tuimemmaksi. Puolalaiset
herrat eivät rangaisseet alammaisiansa heidän hillittömistä ja
väkivaltaisista julkeuksistansa. Nämät, jotka sentähden pitivät kaikki
hävyttömyydet heille luvallisina, saattoivat pelkkiä levottomuuksia
kaupungissa aikaan, niin että Valdemarin-saaren loistavasta leiristä
tuli kaupunkiin yhtä paljon levottomuutta, ja milt'ei vaaraa, kuin
todelliseltakin viholliselta. Kuitenkin olivat kaupunkilaiset
pitkämieliset ja kärsivät kaikkea ylivaltaa ja pilkkaa viimeisiin asti,
vaikka heidän lopuksi täytyi puolustaa itsiänsä ilkivaltaisia vastaan.

Czarnkovski, jota vierasvarainen isäntänsä kohteli mitä suurimmalla
hyväntahtoisuudella, koki kaikin tavoin vastata sitä, vaikka hän
osoitti jyrkkää halveksimista toisille porvareille. Hän osoitti etenkin
Marialle mitä suurinta kohteliaisuutta ja huomallisuutta, jota Maria
koetti välttää, mutta jota hänen isänsä katseli erittäin suopein
silmin, etenkin sitten, kun hän oli saanut tietää, että Czarnkovskin
rikkaudet olivat hänen arvoansa ja ylhäisyyttänsä suuremmat.

"Herra Czarnkovski!" sanoi Blasius-ukko eräänä iltana; "teillä on
luultavasti kaunis talo ja ihana morsian Varsovassa, jos rohkenen
arvata."

"Minulla on kaunis talo," vastasi puolalainen, luoden katseen
punehtuvaan Mariaan; "mutta se on tyhjänä, sillä se on kauniinta
koristettansa, suloista morsiota vailla. Monesti olen uneksinut, kuinka
minä olen tuonut sinne hempeän ulkomaalaisen immen; mutta minä en tunne
ketään, joka minulle sydämmensä antaisi."

"Oh! kukapa ei antaisi sydäntänsä niin nuorelle ja kauniille herralle,
kuin te olette," virkahti Blasius-ukko: "Teidän tarvitsee vain valita,
ja minä olen varma siitä, että saatte, kenen vaan tahdotte
vaimoksenne."

Samassa avattiin ovi ja Niilo astui huoneesen; hän pysähtyi ovelle
hattu kädessänsä, ja näytti tahtovan puhua jotakin, mutta häneltä
puuttui rohkeutta.

Maria, joka heti huomasi ett'ei hänellä ollut mitään ilahduttavaa
kerrottavaa, loi häneen tuskallisen ja rukoilevan katseen, mutta Niilo
ei nostanut silmiänsä häneen, vaan alkoi vitkalleen puhumaan: "Herra
Czarnkovski! Teidän palvelijoillenne on nyt heidän röyhkeytensä
maksettu; muutamat Kaarlo-herttuan soturit, joiden päälle ne
karkasivat, antoivat niitä aika lailla selkään."

"Minun palvelijoitani selkään?" kysyi puolalainen ja nousi äkisti ylös.
Tuulen puuskana töyttäsi hän ovelle ja katosi, tölmäten sivutse
mennessään Niiloa rintaan, niin että hän meni seljällensä.

"Minne se nyt meni?" kysyi Blasius äimistyneenä. "Sinä tulit taasen
oikein turmion tuojana tänne Niiloseni!"

Tulinen puna poskillansa nousi Niilo ylös. Sanaakaan sanomatta otti hän
miekan seinästä ja aikoi mennä ulos.

Mutta Maria tarttui äkkiä hänen käteensä ja sanoi rukoillen: "Niilo!
Älä mene nyt ulos! Viivy hetkinen vaan! Sinä olet nyt liian raivoisella
mielellä. Niilo, minä rukoilen, älä mene nyt!"

"Maria!" vastasi hän, "velvoisuuteni kutsuu minua. Minun pitää mennä
vahtiin."

"Mitä sinä tahdot, tyttö!" ärjäsi Blasius; "mene heti huoneesesi! Ja
sinä, Niilo, mitä hänen on sinun kanssasi tekemistä? Mene! te'e
tehtäväsi, ja sillä hyvä! Minä kyllä opetan tyttäreni tottelemaan."

Maria meni huoneesensa, peittäen kasvonsa käsillänsä ja Niilo lähti
vaijeten pois.

       *       *       *       *       *

Vahtitornissa, sen portin päällä, joka Kauppakadulta vei merelle päin,
istui Niilo Kristerinpoika, tarkasti katsellen puolalaisten leiriin,
jonka kirjavat telttirivit näkyivät Laivasaaren (Skeppsholmen) ja
Linnasaaren (Kastellholmen) väliltä. Kirkas virta juoksi melkein
huomaamattomalla liikkeellä kaupungin muurin vieressä, kuvastaen niiden
uhkeiden laivojen kuvia, jotka vähän etäämmällä olivat valmiina viemään
Ruotsin kuningasta pääkaupungistansa. Yleinen äänettömyys valliisi
kaikkialla.

Vahdissa oleva nuorukainen antaui sydämmensä unelmille, jotka jokaista
luonnon ihanuutta nautitessa, heräävät ihmisessä ja muodostavat
yhdistys-siteen hänen sisämailmansa ja sen mailman kanssa, jonka kuvat
näkyvät hänen ulkonaisille aistillensa. Hän muisteli lempensä hempeätä
esinettä, jonka lemmen hän oli valmis hengellänsä vahvistamaan, mutta
jonka määrän hänen kainoutensa ehkä ijäksi kätkisi sydämmensä syvimpään
soppeen; hän tosin aavisti, että immenkin povessa häntä kohtaan paloi
tunne, joka hänelle oli niin pyhä, että hän ainoasti etäältä rohkeni
uneksia siitä ikäänkuin paremman elämän ihanimmasta autuudesta.
Hiljainen kyynel kasti hänen silmiänsä.

Mutta pian hän huomasi outoa liikettä hänen edessänsä olevien molempien
saarien välistä. Muutama iso vene kulki sotalaivoista leirille, josta
kuului aseen kalsketta. Vihdoin näkyivät laivaveneet taasen, mutta
täynnä puolalaisia soturia; ne soutivat suoraan kauppaporttia kohden.
Niilo, joka ei tietänyt, jos tämä tapahtui kuninkaan käskystä, taikka
jos se oli kopeiden puolalaisten omia julkeuksia, tuumi juuri jos
hänen piti nostaman hätärymyä vai ei, kun hän huomasi että hänen
käsivarsiinsa äkkiä otettiin takaapäin kiini, ja häntä itseä hinattiin
takaperin torninportaita myöden alas. Kun hän oitis täyttä kurkkua
huusi: "aseisiin!" välähti tikari hänen silmiensä edessä, ja ääni käski
puolan kielellä hänen vaikenemaan. Hän vaikenikin, mutta niinpian kuin
hän oli laahattu kadulle, ja siellä tunsi lujan maan jalkojensa alla,
tempasi hän äkisti toisen kätensä irti, ja lujasti ottaen kiini
vastustajansa kurkkuun vapautti hän toisenkin kätensä, mutta nyt tunsi
hän tikarin terän luistavan sivunsa ja käsivartensa välitse. Vihdoin
hän kuitenkin keksi sen keinon, että hän äkkiä juoksi muutaman askeleen
sinulle, saattaaksensa paljastaa miekkansa.

Niinpian kun kiiltävä säilä välkkyi hänen kädessänsä, vetäyi vanha
puolalainen soturi takaisin joukkoon, joka hänen taistellessansa oli
astunut maalle ja tullut portista sisään. Niilo ei ruvennut häntä takaa
ajamaan, vaan riensi vahtitupaan kumppaniansa kokoomaan.

Blasiuksen huoneen edessä olivat puolalaiset tavanneet pari porvaria,
jotka olivat metelin tähden tulleet ulos, ja ilkivaltaiset heitukat
olivat par'aikaa täydessä työssä harjoittamassa käsivoimiansa heidän
selkiinsä ja hartioihinsa kun Niilo muutamien aseilla varustettujen
porvarien ja taalalais-soturien kanssa riensi niiden avuksi. Muuan
taalalainen, joka näki erään puolalaisen upseerin pari kertaa lyövän
toista porvaria, nosti heti väkipyssynsä silmälle, ja ampui heti
pöyhkeätä muukalaista niin, että hän oikeni hengetönnä maahan.

Blasius-ukkokin tuli hämmästyneenä portillensa tyttärensä kanssa, joka
pyysi ja rukoili, ett'ei hän syöksyisi hengen vaaraan. Niilo huomasi
samassa Czarnkovskin, joka juoksi Blasiuksen portaille. Samassa
silmänräpäyksessä oli hän, hirmuista miekkaansa heiluttaen,
vihollisensa jäljillä, ja puolalaisen pää turpaanin kaltaisene
lakkineen olisi varmaan kierinnyt Marian jaloissa, jos ei Blasius-ukko
olisi itse rientänyt väliin ja saanut vihastuneen nuorukaisen kädestä
kiini. "Niilo! tahdotko murhata vieraamme?" huusi ukko innoissansa,
"muista että hän on kuninkaan miehiä; mitä tästä tulee, jahka kuningas
saa sen tietää?"

Mieltänsä malttaneena loi Niilo ylpeän katseen vastustajaansa ja sanoi:
"Kätkekää hän sitten huoneesenne, isä Blasius, sillä jos hän tulee
ulos, hän, joka on tämän levottomuuden nostaja, niin en minä vastaa
hänen hengestänsä. Nyt minä lahjoitan sen hänelle."

Samassa hetkessä kuului torven toitotusta suurtorilta ja muutamia
herroja nähtiin ratsastavan väkijoukon keskelle. "Tehkää tilaa
kuninkaan maaherralle kreivi Erkki Brahelle!" huusi eräs ratsastaja ja
heti taukosi tappelu, miekat laskettiin alas ja sekä puolalaiset että
ruotsalaiset pyrkivät lähemmäksi kuulemaan mitä maaherralla oli
sanomista.

Kovilla sanoilla ja peljättävillä uhkauksilla käski hän aseitten
laskemisen kummallakin puolella. Puolalaiset saivat käskyn viipymättä
palata leiriinsä ja pysymään hiljaa ja ruotsalaisia kehoitettiin
"kärsiväisyyteen" vieraita kohtaan. "Kuka on kutsunut vartion aseisin?"
kysäsi kreivi vihdoin, tuiman näköisenä.

Niilo astui esiin ja kertoi kuinka kaikki oli tapahtunut. Kreivi ei
näyttänyt uskovan hänen puhettansa, kun hän käski oitis vangita hänen.
Tätä hirmuista käskyä annettaissa päästi Maria, joka oli jäänyt
seisomaan isänsä viereen, kimakan hätähuudon, ja aikoi mennä
lepyttämään kovaa herraa. Czarnkovski, joka myös seisoi siellä, esti
häntä ja astui itse kreivin luo.

"Päästäkää tuo nuori mies, kreivi Brahe!" sanoi puolalainen; "ei hän
ole muuta tehnyt, kuin täyttänyt velvollisuutensa ja ansaitsee sitä
paitsi minun erityisen kiitollisuuteni, sentähden että hän säästi minun
henkeni, vaikka se oli hänen käsissänsä. Hän on tehnyt minulle saman
hyvän työn kuin minäkin hänelle. Minä toivon, kreivi, että sanani ovat
kylliksi, ett'ei miekkani tarvitse pelastaa häntä."

Kreivi tervehti kohteliaasti puolalaista ja viittasi väellensä
päästämään Niilon. Czarnkovski käski väkensä heti lähtemään leiriinsä,
hyppäsi erään sitä varten tuodun hevosen selkään ja ratsasti kreivin
rinnalla pois.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä istui Blasius-ukko tyttärensä sivulla, huolestuneena
siitä kohtalosta joka oli Tukholman kaupunkia kohtaava, sillä
puolalaiset varustivat itseänsä kovimpaan vastarintaan, sekä
purkivat sentähden katukivetkin ja veivät niitä ylös huoneisin
puolustus-aseiksi. Niilo astui äkkiä huoneesen ja sanoi, että hän aikoi
varustaa portin, niinpian kuin taistelu alkoi, ja puolustaa sitä
viimeiseen verenpisaraansa. Hän kielsi Blasiuksen ja Marian
pelkäämästä, sillä Kaarlo-herttua tulisi kaikissa tapauksissa ennen
pitkää kaupunkiin sotajoukon kanssa.

Samassa avattiin ovi ja Czarnkovskin muhkea varsi nähtiin siinä. Hän
astui hämmästyneen Blasiuksen luo, tarttui hänen käteensä ja kiitti
häntä hyvästä vierasvaraisuudestansa ja hyväntahtoisuudestansa. Sitte
tarttui hän punehtuneen Marian käteen.

"Nuori tyttö!" sanoi hän ja surullisuus oli selvästi nähtävänä hänen
jaloissa kasvopiirteissänsä. "Sinä olet minun rinnassani herättänyt
monen muiston, joka on seuraava minua Itämeren toiselle puolelle. Ota
tämä pieni ystävyyden-todiste -- eihän sinun sentähden tarvitse
punastua! -- vieraalta, jonka ainoasti uhkaavilla aseilla, myrskyisellä
merellä täytyi taistella itsellensä onnen saada sinulle vakuuttaa
ihastuksensa!"

Hän painoi kalliin sormuksen hänen sormeensa. Niilo rypisti
silmäkulmiansa ja punastui, mutta ei sanonut sanaakaan. Blasius-ukko
sitä vastoin laski kätensä lukulle, ikäänkuin levottomana odottaen tuon
korean puheen loppua.

Maria ei voinut olla antamatta kaunista katsetta ja käden puserrusta
vieraalle, joka oli hänelle osoittanut niin suurta kunnioitusta ja
hyväntahtoisuutta. Czarnkovski kääntyi sitten Niilon puoleen. Hymy
levisi hänen huulillensa, kyynelkasteen kadotessa hänen silmistään, kun
hän sanoi: "Me olemme nyt kuitit, nuori mies! Tässä jätän minä teille
aarteen, joka olisi ansainnut vieläkin yhden taistelun. Blasius-ukko,
kunnon ystäväni, suostuu varmaankin teidän onneenne, jonka minä toivon
tulevan niin ihanaksi, kuin täällä maan päällä on mahdollista. Me
olemme saaneet käskyn heti mennä laivoillemme, ja kuningas seuraa meitä
Puolaan; mutta minä olen aina mielihyvällä muistava kunnon Blasius
Dundee'ta, Maria-kaunoista ja hänen onnellista miestänsä. -- Jääkäät
hyvästi!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maria Dundee eli Puolalaiset Tukholmassa - Historiallinen novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.