Title: Kuuriruhtinas ja Raharuhtinas
Author: Mühlbach, L. (Luise), 1814-1873
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuuriruhtinas ja Raharuhtinas" ***


KUURIRUHTINAS JA RAHARUHTINAS

Kirj.

Louise Mühlbach


Suomennos saksasta [Klas Benjamin Wenell]


Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1882.


Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa 1882.



1. Nuori prinssi ja juutalaispoika.


"Nyt olemme valmiit, eikö niin? Nyt palaamme takaisin päivällistä
syömään."

"Emme prinssi; emme ole vielä nähneet kaikkia katsomusta ansaitsevia
paikkoja tässä ihanassa Frankfurtissa; ja koska meidän heti päivällisen
syötyämme on matkaan lähteminen, niin on tarpeellista, että sitä ennen
suoritamme kaikki tehtävämme."

"Mutta mitä meillä vielä on katsomatta?" kysyi prinssi huoaten. "Minä
vakuutan Teille, herra hovimestari, että olen unhottava puolet
kaikesta, mitä olen nähnyt, ja minun äitini on sangen suuresti
vihastuva, jos minä en muista mitään mitä Te minulle olette
näyttäneet".

"Teidän pitää muistianne ahkerasti harjoitteleman, prinssini", lausui
ylihovimestari paroni von Emptich vakavasti. "Hyvä muisti on kallis
lahja jokaiselle, mutta varsinkin ruhtinaalle, ja koska teidän
kohtalonne kerran on asettanut Teidät sille sijalle, että
jolloinkulloin vielä tulette hallitsevaksi ruhtinaaksi, niin on Teidän
välttämättä muistianne teroittaminen. Ruhtinas ei saa unhottaa mitään,
hänen on pidettävä sekä suurimmat että pienimmät asiat tarkasti
muistissa".

"Niinkö, herra hovimestari?" kysyi poika, katsahtaen ivallisesti
sinisilmillänsä kasvattajansa tyveniin kasvoihin. "Ruhtinasko ei saa
mitään unhottaa? Ja ettekö Te vasta nykyjään ole minulle sanonut, että
ruhtinas ei ollenkaan tarvitse muistaa niitä solvauksia, joita hän
alamaisiltansa saa kärsiä, että hänen pitää olla jalomielisen, eikä
koskaan kostaa pahaa pahalla, vaan aina unhottaa hänelle tehdyt
vääryydet?"

"En sanonut unhottaa, vaan anteeksi antaa, prinsi", vastasi paroni
naurahtaen.

"Mutta minä nyt huomaan, että Teillä todellakin on hyvä muisti, enkä
siis epäile, että Te olette paneva kaikki mieleenne, mitä täällä
Frankfurtissa olemme nähneet, jonka vuoksi teidän ensimmäinen retkenne
maailmassa on teille hyviä hedelmiä kantava".

"Mutta sanokaas nyt minulle, herra paroni", kysyi prinssi, "minne Te
oikeastaan minua viette? Mitä nämä kaitaiset, inhottavat kadut ovat,
joita nyt kuljemme? Katsokaas vain, eikös tuossa ole suuri rautainen
portti keskellä katua? Ja kuinka kammoksuttavalta eikö tuolla puolen
porttia näytä! Missä me olemme, herra paroni, ja mitä täällä näillä
iljettävillä kaduilla voipi olla katsomista?"

"Prinssi, täällä on meillä sangen tärkeä katsottava: _ihmisen
kurjuus_", lausui paroni juhlallisesti ja, pysähtyen portin pielen luo,
tarttui hän prinssin käteen ja katsoi häntä vakavasti ja hellästi
silmiin.

"Prinssi", sanoi hän, "tänä päivänä saatte toisen suuren opetuksen
täällä. Ensimmäisen saitte Te keisarisalissa. Te saitte seisoa sillä
palkongilla, josta keisari kaikessa maallisessa loistossaan näyttäytyy
kansalle, joka häntä riemuhuudoilla tervehtii. Tällä palkongilla sanoin
minä teille, Saksan keisarin suuruudesta, loistosta ja komeudesta
kertoessani, että Te aina pitäisitte mielessänne, että keisarikin,
kaiken komeutensa, loistonsa ja kunniansa ohessa, on ainoastaan
ihminen, erehtyvä, harhaileva ihminen kuin muutkin. Nyt, näiden
kolkkojen porttein edessä seisoessamme, joiden takana alkaa tuo ahdas
likainen kaupungin-osa mustine, rumine huoneineen, nyt sanon minä
Teille: pitäkää aina mielessänne, että kerjäläinenkin on ihminen, ja
että Jumalan edessä köyhin ja viheliäisin on aivan yhtä hyvä kuin
jaloin herra ja mahtavin keisari. Nyt saatte nähdä Ghetto'n, vanhan
Juutalaiskadun Frankfurtissa".

"Juutalaiskadun!" huudahti poika ja astui kauhistuneena askeleen
taaksepäin. "Mutta sitä en halua nähdä, herra hovimestari, eikä se
ansaitsekaan katsomista, kuinka nuo vanhat, rumat Juutalaissaksat
likaisissa huoneissansa asuvat. En voi suvaita noita Juutalaisia, sillä
tiedänhän minä, että he kaikki ovat kehnoja, kurjia ihmisiä, joiden
koskeminenkin jo tuottaa häpeää, ja jotka sen vuoksi eivät saa asua
samoissa huoneissa eivätkä samoilla kaduilla kuin kristitty. Jokainen
Juutalainen on kerjäläinen, saituri, nylkyri ja petturi".

"Prinssi Wilhelmi", sanoi paroni totisesti, "muistakaa, että
ihmiskunnan vapahtajakin, että Jesus Kristuskin oli Juutalainen.
Tulkaa, prinssi. Te olette näkevä Juutalaiskaupungin, ja Te olette
siitä nä'ystä oppiva armoa ja lempeä osoittamaan; Te olette näkevä,
kuinka ihmisten ennakkoluulot ovat kokonaisen kansakunnan sortaneet
onnettomuuteen, häpeään ja alennustilaan. Tulkaa!"

Hän tarttui prinssin käteen ja astui hänen kanssansa tuon korkean
rautaisen kynnyksen yli, joka ulottui toisesta portin pielestä toiseen.

Tällä hetkellä astui portin pielen takaa poika esiin, jolla oli
rikkinäiset, likaiset vaatteet ja musta lakki päässä. Hän asettui
seisomaan suoraan paronin ja prinssin eteen ja katseli heitä terävästi
ja uhkaavasti pienillä mustilla silmillänsä.

"Ei ole tarpeellista, että te tuotte pikku herra prinssiä
tänne Juutalaiskaupunkiin", sanoi hän tuskin ymmärrettävällä
juutalaismurteella. "Tuo pieni prinssinulikka on nähnyt kylliksi,
nähtyään raastuvan ja keisarisalin komeuden, ja silloin on hänellä
ollut tilaisuus ylpeillä ja toivoa, että hänkin kerran vielä pääsisi
suurivaltaiseksi keisariksi, koska hän jo kumminkin on prinsi. Mutta
Juutalaiskaupungin komeutta, sitä hän ei tarvitse nähdä, sillä
onnettomuuden loistoa tuo nuori herra kumminkaan ei ymmärrä, eikä hän
siitä voi mitään oppia typerällä, paisuneella ruhtinaallisella
sydämmellänsä. Omien asuntojemme edessä kutsuu hän meitä kerjäläisiksi
ja pettureiksi, ja kumminkin on hänen opettajansa hänet tänne sitä
varten tuonut, että hän meistä jotain oppisi. Kuulkaashan tätä te
kaikki, kuulkaas Baruk, Beilchen, Schmuel ja Eva, kuulkaa Adam ja
Rakel, Jakob ja Abraham, Blümchen ja Laban, kuulkaas vain, täällä on
pieni herranen, joka nimittää meitä kerjäläisiksi ja pettureiksi!"

Ja kun hän oli näin kimakalla äänellä täyttä kurkkuansa huutanut,
aukenivat lähinnä olevain huoneitten matalat ovet, ja kokonainen parvi
ryysyisiä, mustasilmäisiä ja mustatukkaisia lapsia tulvasi niistä ulos.

"Mitä hän on sanonut? Mitenkä hän on meitä herjannut, Mayer Anshelm?"
kysyivät, kirkuivat ja nauroivat he sekaisin ja tarkastivat samalla
säihkyvin silmin tuota vaaleaveristä, sinisilmäistä prinssiä, joka
hämillänsä ja peloissansa vetäytyi opettajansa taakse.

"Hän on sanonut", huusi poika, "että me Juutalaiset --"

Mutta prinssin hovimestarin käsi laskeutui silloin äkkiä Mayer
Anshelmin olkapäälle, josta poika niin kummastui, että hän paikalla
pysähtyi.

"Mitä?" kysyi hän, "eikö teitä peloita koskettaa likaista
Juutalaispoikaa. Te laskette ylhäisen valkean kätenne minun
olkapäälleni, ettekö pelkää siitä saastuvanne?"

"Hiljaa, poikani", sanoi prinssin hovimestari. "Lakkaa nyt huutamasta
ja pauhaamasta, sillä muutoin meidän täytyy kääntyä takaisin, ja se
tulisi teidän omaksi vahingoksenne, koska teidän köyhät ja sairaat
siinä tapauksessa jäisivät ilman lahjatta".

"Herra paroni, minä olen vaiti", mutisi poika, ja hänen äskeinen ynseä
katsantonsa muuttui äkkiä nöyrän ja alamaisen näköiseksi.

"Sinä olet meitä kuunnellut?" kysyi paroni.

Poika katsoi häneen terävästi ja ynseästi. "Kuunnellut? En, sitä en ole
tehnyt, mutta minä olen kuullut. Minä seisoin portin pielen takana, kun
te molemmat tänne tulitte, ja siinä minun täytyi, vasten tahtoanikin,
kuulla sekä Teidän viisaat puheenne, että tuon pienen prinssin tyhmät
lörpötykset. Mutta sanokaapa minulle, herra paroni, mikä prinssi hän
oikeastaan on? Millä sukupuulla hän on versonut, ja mikä tähti
taivaalta on pudonnut kukkona hänen prinssillistä korkeuttansa
kiekumaan?"

"Sinä olet luvannut olla vaiti", sanoi paroni vakavasti. "Pidä siis
suusi kiini ja anna meidän rauhassa mennä edelleen".

Ja tämän sanottuansa otti hän kukkarostansa rahan ja antoi sen pojalle.
Mayer Anshelm säpsähti, ja vihan veret nousivat hänen kasvoillensa.

"En ole mikään kerjäläinen, herra", huusi hän, "en ole Teiltä mitään
almua pyytänyt, ja ilman edestä en myös otakaan mitään!"

Sen sanottuansa nakkasi hän rahan kadulle. Lapset, joita oli
kerääntynyt suuri joukko vieraita katsomaan, syöksivät kuin hurjat sen
perään. Siinä ei voinut eroittaa toista toisestansa, vaan kaikki meni
yhtenä mylläkkänä; eikä siinä kuulunut muuta kuin huutoa, herjaussanoja
ja uhkauksia. Jokainen tahtoi rahaa omistaa, jokainen tahtoi sen
toiseltansa ryöstää ja päästä sen yksinomaiseksi omistajaksi. Täten
syntyi tuota pikaa poikaisten kesken julma tappelu, jonka nähtyänsä
tyttöset heti vetäytyivät takaisin ja menivät kotiansa.

Nuoresta prinssistä oli tämä näkö niin hupainen, että hän paikalla
unhotti vastahakoisuuden ja harminsa sekä loistavin silmin ja hymysuin
katseli tuota sekamelskaa.

Mutta pieni Mayer Anshelm rypisti otsaansa, ja prinssin hymy näytti
pahoittavan hänen mieltänsä. "Herra paroni", sanoi hän, "Te tahdoitte
herra prinssille Juutalaiskaupunkia näyttää. Jos teille sopii, niin
minä lähden Teille näyttelemään kaupunkimme loistoa ja komeutta, sillä
meidän loistomme on meidän onnettomuutemme, ja meidän komeutemme on
likamme ja köyhyytemme. Haluatteko tätä nähdä, armollisin herra
paroni?"

"Niin, rupeappas meidän oppaaksemme", sanoi paroni. Sitten otti hän
prinssiä kädestä kiinni ja läksi astuskelemaan Juutalaispojan perästä,
joka kuljetti heitä likaisien katujen ja kolkkojen, synkkäin sopukkain
kautta. Silloin tällöin pysähtyi hän jonkun huoneen edustalle ja kertoi
heille haikealla äänellä, kuinka monta ihmistä näissä likaisissa
loukoissa yhteensullottuina asui, kuinka paljon kurjuutta ja surkeutta
nämä pimeät, päivättömät töllit kätkivät, joiden ikkunareiät olivat
savustuneilla papereilla tukitut, joiden ovista hirveä löyhkä ja haju
kadulle asti tunki. Sitten kertoi hän vielä, kuinka suuret verot
Juutalaisten täytyi Frankfurtin kaupungille maksaa, vaikka he olivat
niin suuressa köyhyydessä ja kurjuudessa, kuinka joka isän täytyi yksin
lapsensa henkikin rahalla ostaa ja jokaisesta perheensä jäsenestä
suorittaa suuri vero. Mutta kun he tulivat vanhan temppelin eteen,
jonka harmaat seinät näyttivät yhtä kolkoilta ja synkiltä kuin sen
ympäristökin, silloin loistivat Juutalaispojan silmät, ja hurskas
innostus valtasi hänet. Hän laskeutui polvilleen tuon vanhan
rakennuksen kynnykselle ja luki hiljaa, mutta hartaasti erään
rukouksen, sitten hyppäsi hän ravakasti ylös ja alkoi somalla,
iloisella äänellä kertoa siitä kunniasta ja loistosta, mikä
näiden muurien takana kätkeytyi, noista raskaista kultaisista
kynttiläjaloista, jotka olivat alttarille asetetut, tuosta kultaisesta
ovesta, jonka takana kaikkein-pyhimmän arkku säilytettiin. Sitten
kertoi hän Salomonin temppelistä Jerusalemissa, joka oli ollut
ihanampi ja parempi kuin kaikki nykyiset keisarien ja kuningasten
linnat ja palatsit, sekä kuinka Juutaan-kansa silloin oli ollut
rikkain ja mahtavin kaikista kansoista maan päällä, se kansa jota
Jumala edellä muita rakasti ja hoiti. Ja sitten kuvasi hän
vaikeroivalla, pitkäveteisellä äänellä, ikäänkuin hän olisi suruvirttä
veisannut, Herran kansan nykyistä alennustilaa, kuinka se on maailmaan
hajoitettu, kuinka se orjuutettuna ja häväistynä elää julmain,
kovasydämmisten ihmisten seassa, jotka sitä herjauksilla ja
parjauksilla vainoovat.

Pieni prinssi punastui, kun Mayer Anshelm, näin valittaessansa, käänsi
häneen silmänsä, mutta paroni katsoi kummastellen ja syvästi
liikutettuna tuota eriskummallista poikaa.

"Oikeinhan sinä olet oppinut mies", sanoi hän. "Mistä olet saanut
tietää kaikki nämä asiat, poikani?"

"Isäni on ne minulle opettanut", vastasi poika. "Isäni oli sangen
oppinut, vaikka hän oli ainoastaan kaupustelija-juutalainen, hän osasi
talmudin ja lakikirjat ulkoa ja noina pitkinä talvi-iltoina, jolloin me
pimeässä istuimme ja nälkää näimme, kertoi hän niin monta ihanaa asiaa,
että tuntui oikein valoisalta pimeässä kammarissamme eikä tiennyt
nälästä mitään".

"Puhut isästäsi, niinkuin häntä enää ei olisikaan. Onko hän jo
kuollut?"

"On, herra paroni", sanoi poika vesissä silmin. "Hän on kuollut ja
äitini on kohta häntä seuraava, sillä hän on kovin sairas ja heikko.
Lääkäri sanoo, että hän kenties voisi parata, jos hän tulisi pois tältä
umpikadulta ja pääsisi raittiisen ilmaan, Italiaan, tai merelle. Mutta
me olemme köyhiä ihmisiä emmekä voi muuta, kuin kuolla kurjuuteemme. Ja
vaikka olisimmekin rikkaita, niin äitini, joka jo tuntee kuoleman
rinnassansa, ei sittenkään lähtisi tältä pimeältä kadulta eikä
matalasta majastansa! Hän tahtoo siinä kuolla, missä isäkin kuoli".

"Mutta mitäs sinä sitte rupeat tekemään, kun äitisikin kuolee?" kysyi
paroni säälivästi. "Mitä sinusta tulee, poika parka?"

"Mitäkö minusta tulee?" kysyi poika naurahtaen. "Sen minä teille heti
kerron, herra paroni, minusta tulee rikas kauppias!"

"Rikas kauppias? Mistäs sinä sitten rikkautesi otat? Missä piilevät
sinun aarteesi?"

"Täällä ne piilevät, herra paroni", vastasi poika hymyillen, "täällä
päässäni ja sormissani. Ettekö tiedä, herra paroni, että Juutalaisten
sormissa on lumousvoima joka vaikuttaa, että, niin pian kun hän vaan
lujalla tahdolla kätensä ojentaa, dukatit ja guldenit rupeavat arkun
pohjalla tanssimaan ja vastustamattomasti pyrkivät hänen sormiinsa?"

"Sinä olet kummallinen poika", sanoi paroni nauraen. "Kuinka vanha sinä
olet?"

"Ummelleen kymmenvuotias, herra paroni, sillä minä olen syntynyt vuonna
1743".

"Sehän on minun syntymävuoteni!" huudahti prinssi vilkkaasti.

"Pyydän anteeksi, että olen rohjennut syntyä samalla vuodella kuin
herra prinssi", lausui pieni Mayer Anshelm ivallisella alamaisuudella.
"Tahtoisin olla seitsemää toista sataa kolmea viidettä vuotta ennemmin
syntynyt, sillä silloin olisin minäkin ollut prinssi, koska olen Levin
sukua, joka oli ylimmäisten pappien ja suurten herrain suku! Pyydän
vieläkin anteeksi, herra prinssi! Ja nyt olemme jo päässeet portille
takaisin, ja koska Te, korkeat herrat, jo olette nähneet kaikki, mikä
katsomista ansaitsee, niin lienee Teillä nyt kiire päästä pois tästä
likaisesta Juutalaiskaupungista. Kello lyökin jo kuutta! Se on se aika,
jolloin Juutalaiskaupungin portit suljetaan.

"Hyvä on, pieni Mayer Anshelm", sanoi paroni ja puheli hetkisen
prinssin kanssa. "Kuule, mitä minulla on sinulle Hänen Ylhäisyytensä
nimessä sanottavaa. Sinä olet älykäs, sukkela poika, ja sinä olet
voittanut prinssin suosion, jonka vuoksi hän mielellään tahtoisi
sinulle tehdä jonkun armon osoituksen".

"Niin, minä tahtoisin mielelläni sinulle tehdä jonkun armon
osoituksen", kertoi prinssi ylhäisesti. Jos sinä tahdot lähteä tältä
vanhalta, inhottavalta Juutalaiskadulta ja ruveta oikeaksi ihmiseksi ja
antaa itsesi kastaa, niin tahdon minä pyytää isääni, Hessenin
kuuriruhtinasta, että hän ottaa sinut huostaansa ja antaa sinun oppia
jotakin käsityötä jotta sinä suutarina tai leipurina rehellisellä
tavalla voisit henkesi elättää".

"Kiitän nöyrimmästi, mutta minä olen liian ylhäistä syntyperää,
ruvetakseni alhaista käsityötä oppimaan!" vastasi poika ylpeästi. "Olen
liian rehellisistä vanhemmista, vaihtaakseni uskontoani, kuten prinssit
ja prinsessat, jos heillä siitä on maallista etua, ja minä rakastan
tätä vanhaa, likaista Juutalaiskatua liian paljon, voidakseni sitä
koskaan hylätä. Täällä Juutalaiskadulla tahdon minä elää ja kuolla,
täällä tahdon minä tulla rikkaaksi mieheksi, miljonain omistajaksi".

"Sinusta tulisi rikas mies ja miljonain omistaja?" nauroi prinssi.
"Minun rouva äitini on kertonut, että miljonassa on paljon, hyvin
paljon rahaa. Mitenkä sinä poika parka, luulet voivasi saada miljonan?"

"Mitenkäkö luulen voivani saada?" kysyi Mayer Anshelm ynseästi. "Minä
tahdon sen itselleni ansaita".

"Mutta millä keinoin?"

"Työllä ja toimella, herra prinssi. Nykyjään kaupitsen minä
nuppineuloja ja käärelankaa; nuppineulat poimin minä kadulta, jonne nuo
koreat rouvakset niitä pudottelevat, käärelankasuikaleet haen minä
rikasten kauppiasten makasineista, jonne he niitä tavaramyttyjen
ympäriltä viskelevät. Niin, niin, nykyjään käyn minä kauppaa
nuppineuloilla ja käärelangalla, mutta kerran, kun aika on tullut, olen
minä kauppaa käypä kullalla ja hopealla, maahovilla, valta-istuimilla
ja kruunuilla. Jos te, herra prinssi, silloin kenties tahtoisitte antaa
vähäisen kruunun minulle myötäväksi, niin lupaan minä tehdä parastani.
Mutta nyt, ylhäiset herrat, pyydän minä rahaa. Minä olen kuljettanut
Teitä kokonaisen tunnin".

"Täss' on sinulle kolme guldenia", sanoi paroni ja pudotti rahan pojan
käteen.

"Kolme guldenia, pieni lisäys miljonaani", sanoi poika nauraen. "Kiitän
teitä".

"Siis ei nyt käy arvollesi ottaa meiltä rahaa lahjaksi?" kysyi prinssi
ylpeästi.

"En ole lahjaksi sitä ottanut", vastasi poika, "minä olen rahan Teiltä
rehellisesti ansainnut. No, tuossa tulee kaupunginpalvelija porttia
sulkemaan. Nyt valmistautukaa lähtemään, ylhäiset herrat. Mutta jos
taas kerran sattuisi mielenne tekemään tulla katsomaan vanhaa
Juutalaiskatua Frankfurtissa, niin ilmoittakaa itsenne minulle, minä
mielelläni teitä opastan".

"Ja kun sinä olet suuressa hädässä ja avun tarpeessa, niin tule Hanaun
linnaan", sanoi prinssi, "ilmoita itsesi portinvartijalle ja pyydä
päästäksesi minun puheilleni. Minä olen Hessenin prinssi Wilhelm ja
asun rouva äitini kanssa Hanaun linnassa".

"Ja minä olen Mayer Anshelm Rothschild ja asun rouva äitini kanssa
Juutalaiskadulla Frankfurtissa", sanoi pieni Mayer, vastaten prinssin
ylpeäään tervehdykseen yhtä ylpeällä päännyykäyksellä.

Hän jäi seisomaan ja katsoi prinssiä, joka pystyssä päin läksi
hovimestarinsa kanssa käsitysten katua pitkin vaunuinsa luo, jotka
ensimäisessä kadunristeyksessä heitä odottivat. Sitten kun molemmat
olivat hänen silmistänsä kadonneet, kääntyi Mayer Anshelm kotiinsa päin
ja, sormiansa napsauttaen, mutisi itseksensä: "Tuo on oikein typerä
poika! Jos hän olisi minun sijallani, niin ei hän elinpäivinään
miljonain omistajaksi pääsisi, vaan jäisi koko ijäkseen
romukauppiaaksi! Mutta nyt kotia, ja kiireesti! Kuinka iloiseksi eikö
äiti tule, kun hän näkee minun rahaa tuovan!"

Ja kiirein askelin riensi Mayer Anshelm pitkin Juutalaiskatua vanhaan
rapistuneesen kotiinsa, jossa hänen äitinsä häntä kuoleman kielissä
odotti.

"Äiti, armas rakas äitini!" huudahti hän avatessansa ovea; "äiti, minä
tuon sinulle --" Mutta tuo ilosanoma kuoli hänen huulilleen, ja
ääneensä huutaen juoksi hän äitinsä viheliäiselle vuoteelle. Mutta tämä
ei häntä nähnyt, hänen silmänsä olivat suljetut, syvä, kamala huokaus
tunki hänen rinnastansa, hänen keltaisella, kivenkylmällä otsallansa
oli suuria hikikarpaloita, hänen kalmankarvaiset, laihat kätensä olivat
rinnan päällä ristissä. Vuoteen vieressä istui kaisloista tehdyllä
tuolilla pieni tyttö, joka voi olla noin kuuden vuoden seuduilla, mutta
jonka kaikissa liikenteissä näki tuon vakavan, ymmärtävän käytöksen,
jonka hätä ja puute niin aikaisin kurjuuden lapsille lahjoittaa. Hänkin
oli pannut kätensä ristiin ja näytti rukoilevan, hänen suuret, mustat
silmänsä olivat ylöspäin käännetyt, ja raskaat kyyneleet valuivat
niistä pitkin hänen laihoja poskiansa.

"Mitenkä on äidin laita?" huusi poika ja riensi sairaan vuoteelle.
"Äiti, miksi et minulle vastaa, miksi et katso minuun ja iloitse että
minä taas olen kotona sinun luonasi?"

Mutta sairas ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa, hän vaan ähkyi ja
puhkui, ja hänen silmänsä pysyivät kiini.

Mayer Anshelm kääntyi kauhistuksissaan tuon pienen tytön puoleen ja hän
laski vapisevan kätensä hänen olkapäälleen. "Gudula!" sanoi hän
sydämmensä ahdistuksessa, "minkätähden äiti ei minulle vastaa? Gudula!
mikä äidille on tullut?"

"Hän on sairas, Mayer Anshelm, hän on hyvin sairas", vastasi pieni
tyttö itkusilmin. "Sinä pyysit tänä aamuna, kaupungille lähtiessäsi,
että minä menisin äitisi luo ja olisin hänen tykönänsä, kunnes sinä
asioiltasi palaisit. Kun minä tulin hänen kammariinsa, makasi hän
liikkumatonna laattialla eikä kuullut mitään, vaikka minä olisin kuinka
paljon häntä pyytänyt vastaamaan. Sentähden juoksin minä hakemaan apua
naapurivaimoilta, jotka tulivatkin ja panivat äitisi vuoteelle; minun
isänikin kävi täällä, mutta hän sanoi, ett'ei tässä ollut mitään
tehtävää, minun pitäisi vaan istua ja rukoilla, kunnes äitisi tulisi
aivan liikkumattomaksi."

"Mutta hän ei saa tulla liikkumattomaksi", huusi poika epätoivoissaan.
"Hänen pitää jälleen puhua ja aukaista silmänsä ja katsoa minuun. Äiti,
äiti! kuule toki vielä kerran poikaasi! Mayer Anshelm on taas täällä ja
hän on tuonut rahaa, paljon rahaa, ja hän voipi sinulle hakea, mitä
vaan parhaite tahdot syödä. Voi, katso toki kerta vielä minua, rakas
äitini, älä siinä niin suljetuin silmin makaa, armahda minua! Sydämmeni
pakahtuu murheesta, jos sinä siinä tuolla lailla makaat. Äiti, äiti!
avaa toki silmäsi, sano minulle jotakin!"

Ja katso! Pojan sydäntä särkevä valitus voi vielä kerran palauttaa
kuolevan äidin hengen maalliseen verhoonsa: äidin kuoleman kanssa
kamppaileva sydän alkoi jälleen tykyttää.

Hän avasi verkalleen raskaat silmänluomensa ja loi sanomattoman hellän
katseen poikaansa, jonka kyyneleet kuumina vuotivat hänen kylmälle
otsallensa ja näyttivät tahtovan tuota pakenevaa henkeä pidättää
maallisessa majassansa. Hänen huulensa, jotka tähän saakka olivat
olleet kovasti kiini puristetut, aukenivat, ja hän alkoi puhua, mutta
niin heikosti, ett'ei voinut eroittaa sanoja.

Mutta poika tukahdutti paikalla itkunsa, pidätti henkeänsä ja kuunteli
sykkivin sydämmin sanoja, jotka kuolevan huulilta melkein
kuulumattomina valuivat.

Yht'äkkiä nousi sairas pystyyn, avasi silmänsä aivan selälleen ja
katsoi poikaansa sanomattoman hellästi ja rakkaasti.

"Äiti, rakas äiti!" kuiskasi poika sairaan korvaan, "jos sinä minua
rakastat, niin jää minun luokseni! Älä jätä minua yksinäni!"

Rakkaus, äidin rakkaus antoi kuolevalle voimia, niin että jaksoi panna
kätensä lapsensa kaulaan ja puristaa häntä vasten rintaansa niin
innokkaasti, kuin jos hän ei koskaan olisi tahtonut häntä äidillisestä
huostastansa laskea.

"Jää hyvästi!" huusi hän kovalla äänellä, "jää hyvästi, poikani! Pysy
uskollisena isäisi Jumalalle, uskollisena itsellesi ja --"

Muuta hän ei sanonut; hänen kätensä irtautuivat pojan kaulasta, hänen
päänsä retkahti taa'päin, viimmeinen korahdus tunki hänen rinnastaan.
Hänen elämänsä lanka oli katkennut.

"Hän on kuollut! hän on kuollut!" huusi poika, heittäytyi polvillensa,
puristi äitinsä kättä ja katsoi häntä sanomattoman suruisesti, mutta
samalla myös pelon- alaisesti; hän ei uskaltanut puhua, ei itkeä eikä
valittaa. Mutta sitte, kun hänen äitinsä kasvonjuonteet olivat
kangistuneet, kun viimeinen elon-merkki niistä oli hävinnyt, palasi
häneen tunto siitä, mitä hän oli kadottanut, ja hän itki ja valitti
katkerasti.

"Minä olen aivan yksinäni", huusi hän tuskissansa. "Ei ole ketään koko
maailmassa, joka minusta mitään pitää, ei ketään!"

"Mayer Anshelm, minä sinusta pidän!" huusi vieno, vapiseva ääni hänen
vieressänsä ja kaksi pientä, hentoa käsivartta kietoutui hänen
kaulaansa, kaksi pehmeää huulta suuteli hänen poskeansa. "Älä sano,
että sinä olet yksinäsi, Mayer Anshelm, sillä pikku Gudula on sinun
luonasi ja hän tulee aina sinun luonasi olemaan! Minä pidän sinusta
hyvin, hyvin paljon, Mayer Anshelm".

Mayer Anshelm syleili silloin pikku Gudulaa ja hymyili kyynelsilmin,
sitten nojasi hän päänsä hänen olkapäälleen ja itki katkerasti.



2. Gudula kaunotar.


Kaksitoista vuotta oli kulunut Mayer Anshelmin äidin kuolemasta.
Kaksitoista vuotta oli kulunut. Ne olivat olleet sangen rikkaita
suurista maailman tapauksista ja myrskyistä. Sotaa oli Saksan maissa
kestänyt seitsemän pitkää veristä vuotta, sen kautta oli Maria
Theresialta hänen "rakas Schlesiansa" ikipäiviksi ryöstetty ja "häijyn
miehen" valtaan joutunut, sen kautta oli Preussi saanut uuden maakunnan
ja sen kuningas, Friedrich toinen, tuon loistoisan liikanimen "suuri".
Koko Saksa oli näinä kahtenatoista vuotena mennyt mullin mallin,
ainoastaan Juutalaiskaupunki Frankfurtissa oli pysynyt entisellänsä.

Siinä oli vielä tuo likainen rautanen portti paikoillaan, siinä olivat
vielä nuo pienet, kolkot rakennukset entisellään, joissa samat
ihmiskunnan ennakkoluulojen orjat, nuo häväistyt Juutalaiset, asuivat.
Siellä vallitsi noilla kaitaisilla kaduilla sama sekamelskainen hälinä
ja liike.

Juutalaiskaupungissa eivät nämä kaksitoista vuotta olleet mitään muuta
muutosta tehneet kuin vanhentaneet sen asukkaita. Mayer Anshelm oli nyt
pulska kaksikolmatta vuotias nuorukainen, pienestä Gudulasta oli tullut
kahdeksantoista vuotias soreavartaloinen, ihanamuotoinen neitonen.
Hänen huonot vaatteensa näyttivät hänen solakalla varrellaan
kuninkaalliselta purppuralta, hänen musta tukkansa, joka pitkissä,
paksuissa suortuvissa hartioille valui, oli päälaella kiinitetty
punaisella nauhalla ja muodosti täten ikäänkuin kruunun, joka hyvin
sopi hänen ylevälle, valkoiselle otsallensa. Eräs maalari oli kerran
nähnyt hänet kadulla ja ihastuksissaan seurannut häntä hänen kotiinsa
asti, jossa hän vanhan isänsä kanssa asui.

Gudula oli rohkeaan seuraajaansa heittänyt kuninkaallisesti
ylenkatseellisen silmäyksen ja kysynyt häneltä; mitä hänellä täällä oli
tekemistä hänen isänsä huoneessa, mutta taiteilijan siivo ja nöyrä
käytös oli pian hänet lepyttänyt, ja isänsä myönnytyksellä oli hän
suostunut rupeamaan erään suuren maalauksen esikuvaksi. Alun-pitäen oli
maalari aikonut muodostaa tuon kauniin Juutalaistytön Judithiksi ja
sitä varten kuvata hänen käteensä Holoferneen pään, mutta kuta enemmin
hän tuli huomaamaan hänen kauneuttansa, sitä paremmin tajusi hän
myöskin, ett'ei Gudulan kuva kaipaisi mitään lisiä, ja sentähden oli
hän hänet maalannut sellaisena kuin hän oli. Muotokuva oli pantu
erääsen suureen makasiiniin taide-ystäväin nähtäväksi, ja koko
Frankfurtin kaupunki ja kaikki vieraat, jotka siinä kävivät, olivat
tuota kaunista maalausta ihailleet kunnes Hessenin nuori maakreivi,
joka Hanaussa asui, sen korkealla hinnalla oli itsellensä ostanut.

"Mutta siitä päivin oli tuon kauniin muotokuvan esikuva tullut
kuuluisaksi, ja jokainen Frankfurtissa tunsi sen, ja kun Gudula kadulla
liikkui, huusivat katupojat hänen perästänsä: tuossa menee Gudula
kaunotar, Juutalaisten kuningatar!"

Ja sangen moni ylhäinen ja rikas herra, joka muutoin ei tuossa
likaisessa Juutalaiskaupungissa käynyt, tuli nyt sinne Gudulan vuoksi,
tehden syyksi asioimistoimia isän kanssa, vaikka heillä todellisuudessa
ei ollut muuta asiaa kuin päästä tytärtä imartelemaan.

Mutta Gudula osoitti heille kaikille niin ylpeää kylmäkiskoisuutta,
ett'ei kukaan noista ylhäisistä ja rikkaista herroista koskaan
uskaltanut toista kertaa astua jalkaansa siihen matalaan majaan, jossa
"Gudula kaunotar, Juutalaisten kuningatar" puolittain sokean isänsä
kanssa asui. Mutta ei ainoastaan ihailijoita ollut hänen luonansa
käynyt, vaan myös todellisia kosijoita, jotka pyysivät Gudulaa
vaimoksensa ja tahtoivat viedä hänet pois Juutalaiskaupungista
Frankfurtin loistavimmille kaduille, jos vaan tuo kaunis Juutalaisten
kuningatar olisi tahtonut luopua uskostansa ja muuta kristityksi.
Gudula oli jokaisen sellaisen ehdoituksen kauhulla hylännyt, ja hänen
isänsä oli liiaksi jäykkä- uskoinen Juutalainen, tahtoaksensa hänen
päätöstänsä siinä suhteessa vastustaa. Mutta tänään oli asia
toisellainen, tänään oli rikas Juutalainen kauppias Hanausta tullut
häntä kosimaan, ja taas oli hän antanut jyrkästi kieltävän vastauksen.

Mutta tämä kielto ei ollut saavuttanut hänen isänsä suostumusta, vaan
päinvastoin oli se saattanut hänet vihan vimmaan. Gudula oli silloin
vaan painanut päänsä alemmaksi ja katsonut ompelustansa tarkemmasti,
antaen täten isän vihan-purkauksien vastustamatta mennä ohitse. Mutta
nämä vihan-purkaukset eivät tahtoneet milloinkaan loppua, jonka vuoksi
Gudulan silmissä alkoi suuria kyyneleitä kimallella.

Hän laski ompeluksensa polvilleen ja katsoi rukoilevasti isäänsä, joka
istui vastapäätä häntä vanhalla, nahkalla verhotulla tuolilla.

"Isä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "jos sinä noin minua torut, niin
minun täytyy itkeä, ja jos minä itken, niin en minä voi ommella. Ja
kumminkin minun täytyy vielä tänä iltana saada tämä ompelus valmiiksi
ja viedyksi kreivitär Tettenbornille. Hän on hyvin omituinen rouva;
minun on täytynyt luvata vielä tänä iltana viedä ompelukseni hänelle,
ja jos minä en pidä sanaani, ei hän enää koskaan anna minulle työtä".

"Kun olisit ottanut tuon rikkaan Nathanin, niin et enää koskaan olisi
tarvinnut ommella", huusi hänen isänsä. "Et olisi enää tarvinnut olla
köyhä ompelija, vaan olisit voinut ajaa kauniissa vaunuissa ja
käyttäytyä niinkuin kuuna-päivänä kreivittäretkin. Isäini Jumalan
kautta! minä vielä harmista kuolen, kun ei ollut sinulla sen vertaa
älyä, eikä sen vertaa rakkautta isääsi, että olisit ottanut tuon
rikkaan miehen mieheksesi ja siten laittanut minun vanhat päiväni
murheettomiksi ja huolettomiksi".

"Isä", huudahti Gudula haikeasti, "minä tahdon sinun hyväksesi tehdä
työtä yötä ja päivää, minä tahdon olla vielä ahkerampi, kuin tähän
asti olen ollut, sinulta ei tule mitään puuttumaan, sinä tulet saamaan
kaikki, mitä suinkin vaan tahdot! Ainoastaan älä vaadi minua ottamaan
miestä, jota en rakasta."

"Miksi et häntä rakasta?" huusi vanhus vihoissaan. "Miksi et rakasta
Baruch Nathania, joka kumminkin on rikas mies; jota voipi rakastaa?
Tahdon sinulle sanoa, minkätähden et häntä rakasta: koska sinä Mayer
Anshelmia --"

"Isä, älä sitä puhetta enää jatka", huusi Gudula punoittavin poskin ja
nousi seisaalleen, "sinä solvaat ja loukkaat vaan minua sillä, mitä
tahdot sanoa!"

"Solvata ja loukatahan minä sinua tahdonkin", sanoi isä ynseästi.
"Tahdon iskeä sinun ylpeyteesi, että se heräisi rinnassasi, ja tahdon
iskeä sinun mielettömään rakkauteesi, että se kuolisi sydämmessäsi.
Luulet kenties, ett'en tiedä, minkä vuoksi sinä Baruch Nathanin
hylkäsit? Luulet kenties, etten tiedä, kehen sinä olet mieltynyt? Kyllä
minä kaikki tiedän, sillä mitä en voi silmilläni nähdä, sen kuulen minä
korvillani ja ymmärrän päälläni. Olen jo ammoin tietänyt, että Gudula
on antanut sydämmensä ihmiselle, jolla ei ole silmiä päässä nähdäkseen
Gudulan olevan nuoren ja kauniin ja häntä rakastavan; olen senkin jo
aikoja tietänyt, että Gudula on rikkaille sulhasillensa rukkaset
ainoastaan sen vuoksi antanut, että hän tahtoo olla vapaa Mayer --"

"Ääneti!" keskeytti Gudula hänen puhetulvaansa, laskien samalla kätensä
isänsä käsivarrelle, "Jehovan tähden ääneti; tuossa tulee kadun
toiselta puolen Mayer Anshelm meille. Mutta jos vielä yhdenkään sanan
tahdot samasta asiasta jatkaa ja hänen läsnä-ollessansa tytärtäsi
häväistä, niin vannon minä sinulle isäimme Jumalan kautta, että minä
menen sinne, missä Main-virta on avoin, ja hukutan itseni. Nyt puhu jos
haluat".

Ja kovasti läähättäen ja mustanpunakkaana poskiltaan istui Gudula
varpatuolilleen ja otti käsiinsä ompeluksensa.

Samassa avautui myös ovi, ja nuori, jalovartinen ja kauniskasvoinen,
mutta vakaannäköinen mies astui sisään.

"Jumalan terveeksi", lausui hän vienolla sointuvalla äänellään ja antoi
kättä vanhukselle sekä nyykäytti, ystävällisesti hymyillen, päätänsä
Gudulalle. Tämä vastasi tervehdykseen lempeällä silmäyksellä ja rupesi
sitten taas työtään tekemään.

"Olet tänään tullut oikein aikaiseen konttorista, Mayer Anshelm", sanoi
Gudulan isä ja viittasi vieraalle, että hän istuisi hänen vieressään
olevalle puujakkaralle. "Onko mitään erityistä tapahtunut, koska sinä
nyt kokonaista tuntia ennemmin kuin muulloin pääsit pois tuon rikkaan
ja mahtavan herra Nathansonin konttorista?"

"On", vastasi Mayer Anshelm, "on todellakin jotakin erityistä
tapahtunut, ja sentähden tulen minä suorastaan teidän luoksenne,
saadakseni teiltä neuvoa. Sillä tiedänhän minä sen, että te molemmat
olette ainoat, jotka sydämmestänne minulle hyvää suotte. Teihin, isä
Baruch, luotan minä täydellisesti, niinkuin poika ainakin, ja sinua,
Gudula, rakastan minä, kuin jos olisit minun oma sisareni".

"Kuuletko, Gudula", sanoi vanhus, "hän nimittää itsensä minun
pojakseni, ja sinua hän rakastaa sisarenansa!"

"Minä tiedän sen ja iloitsen siitä, isä Baruch", sanoi Gudula ja loi
isäänsä silmäyksen, jonka merkityksen ainoastaan hän ymmärsi. "Mayer
Anshelm rakastaa minua kuin sisartansa, ja minä rakastan häntä kuin
veljeäni."

"Enkä minä koskaan ole mitään sisar Gudulalta salannut", huudahti Mayer
Anshelm innokkaasti. "Me olemme toistemme parissa kasvaneet, emmekä ole
ainoastaan yhdessä leikkineet ja nauraneet, vaan myös itkeneet ja
nälkää nähneet, ja hätä kiinnittää paremmin toisen toiseensa kuin hyvät
päivät. Tiedäthän vielä Gudula, kuinka sinä minua silloin lohdutit, kun
minun armas äitini kokoontui isiensä tykö, ja kuinka minä hänen
kuolinvuoteellaan sydämmeni hädässä ja epätoivossa katkerasti itkin ja
vaikeroitsin?"

"Tiedän minä vieläkin, Mayer Anshelm", vastasi toinen tyynesti. "Minä
olin rakastanut äitiäsi sangen paljon, ja sentähden itkin minä sinun
kanssasi".

"Ja panit pienet käsivartesi minun kaulaani, Gudula, suutelit minua ja
sanoit suloisella lapsen-äänelläsi: minä pidän sinusta, Mayer Anshelm!
Tuon hyvän, sydämmellisen sanan vuoksi olen minä sinusta pitänyt paljon
ja tulen sinusta paljon pitämään koko elin-aikani, minä tulen aina
olemaan veljenäsi, jos muutoin Gudula kaunotar ei halveksi olla minun
sisarenani".

"Tahdon aina olla sinun sisaresi, Mayer Anshelm. Mutta sano nyt, mikä
erinomainen asia sinulla oli kerrottavana, jonka johdosta tahdoit
meidän, isän ja minun, neuvoa kysyä."

"Niin, kerropa meille, miksi tänään olet tullut tuntia aikaisemmin
konttorista", sanoi vanhus. "Eihän tuo rikas Nathanson liene vaan
tullut vararikkoon?"

"Ei, isä Baruch", vastasi Mayer Anshelm nauraen, "hän ei ole tullut
vararikkoon, vaan hän on tänään voittanut kymmenentuhatta guldenia
onnellisessa kauppa- yrityksessä. Tästä iloissaan lisäsi hän palkkaa
jokaiselle kauppapalvelijalle neljä guldenia kuukaudessa ja minut
kutsui hän yksityishuoneesensa ja puheli siellä minun kanssani".

"Puheliko sinun kanssasi?" kysyi vanhus kummastellen. "Nuorinhan sinä
tietääkseni olet kaikista hänen konttoristeistaan. Kuinka kauan
oletkaan häntä palvellut, Mayer Anshelm?"

"Kolme vuotta, isä Baruch, sen perästä kuin oppi-aikani päätin".

"Kolme vuotta vaan! -- ja Nathanson kutsuttaa nuorimman
kauppapalvelijansa luoksensa kysyäksensä häneltä neuvoa!"

"Ei, isä Baruch, ei sen vuoksi", sanoi Mayer Anshelm niin hämillään,
että Gudula kummastuneena katsoi työstänsä "veljeensä".

"Minkä asian vuoksi siis Nathanson sinut kutsutti luoksensa?" kysyi
vanhus.

"Hyvin eriskummaisen asian vuoksi, jota en kuunapäivinä olisi voinut
arvata, isä Baruch."

"Eihän se liene vaan mikään onnettomuus sinulle?" kysäsi Gudula.

"Gudula, päinvastoin näyttää se minusta suurelta onnelta. Tuo rikas
Nathanson tahtoo ottaa minut yhdysmieheksensä ja kauppakumppaniksensa."

"Tahtoo ottaa sinut yhdysmiehekseen ja kauppakumppanikseen!" huusi isä
Baruch ällistyneenä. "Onko Nathanson tullut hulluksi? Onko hän
menettänyt sen vähän järkeä, minkä Herra Jumalamme hänen osakseen on
suonut? Tehdä sinut yhdysmiehekseen!"

"Isä, salli nyt kumminkin Mayer Anshelmin puhua asiansa loppuun", sanoi
Gudula ja katsoi niin kummallisesti tuohon hämillään olevaan nuoreen
mieheen. "Minun luullakseni hän ei vielä ole pää-asiaa sanonut. Puhu
siis, Mayer Anshelm. Millä ehdolla tahtoo tuo rikas Nathanson ottaa
sinut yhdysmieheksensä?"

"Hän on pannut minulle ainoastaan yhden ehdon, sisar Gudula. Hän ei
tahdo ottaa minua ainoastaan yhdysmiehekseen, vaan, koska hänellä ei
ole poikaa, joka hänen kuoltuaan ottaisi kauppaliikkeen huostaansa,
tahtoo myös tehdä minut pojakseen, jolloin minun tulisi ottaa hänen
nimensä, ja kauppahuoneemme nimi tulisi silloin olemaan: "_Mayer
Nathanson ja poika_."

"Ja ainoa ehto, minkä hän sinulle on pannut", sanoi Gudula ja rupesi
taas työtänsä tekemään, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, "ainoa
ehto on se, että sinä, Mayer Anshelm, nait hänen tyttärensä, Veilchen
Rahelin!"

"Oikein arvasit, sisar Gudula!" huudahti Mayer Anshelm iloissaan,
"oikein arvasit. Jumalan kiitos, että tämä tuli sanotuksi! Niin on
asia, minun on naitava Veilchen Rahel, se on ainoa ehto, minkä herra
Nathanson on pannut".

"Mutta sitä sinä tietysti et tee, etkä voikaan tehdä", huusi ukko
Baruch innokkaasti. "Naida Veilchen Rahel! Sama kuin jos naisit
vuoripeikon, joka on tekevä elämäsi helvetiksi! Etkö tiedä, että hän on
ruma ja katsoo kieroon kuin tarhapöllö? Etkö tiedä, että hän on
kivuloinen ja kyttyräselkäinen kuin kameli?"

"Tiedän kyllä", vastasi Mayer Anshelm tyynesti, "mutta minä tiedän
myöskin, että hän on hyvin lempeäluontoinen, ja ett'ei hänen kova
osansa ole voinut hänen sydäntänsä paaduttaa; hän on avulias ja
hurskas, ja köyhät ja sairaat siunaavat häntä, senhän Te hyvin
tiedätte, isä Baruch! Hänellä on hyvä ja lempeä sydän ja --"

"Ja tämän sydämmen on hän sinulle antanut?" kysäsi Gudula äkkiä.
"Veilchen Rahel rakastaa sinua, eikös niin?" "Hän kuuluu isälleen
sanoneen, asian niin olevan", vastasi Mayer Anshelm, kääntäen silmänsä
alaspäin, "ja sentähden on Nathanson koska hän ainoata lastansa
rakastaa, kutsuttanut minut luoksensa ja tahtoo tehdä minut tyttärensä
mieheksi."

"Entä sinä?" kysyi Baruch, "rakastatkos sinä tuota kaunotarta?"

"En", vastasi Mayer Anshelm miettivästi, "en rakasta häntä. Mutta
tahdon tunnustaa teille, isä Baruch ja sisar Gudula, ett'en minä luule
voivani ketään rakastaa; näyttää melkein siltä, kuin luonto ei
olisikaan minulle sitä lahjaa suonut. Olen tarkoin tutkinut sydäntäni
ja olen havainnut, että se on ahdas ja täydelleen tyytyväinen siihen,
mitä sillä nyt on, nimittäin rakkauteen teitä kohtaan, isä Baruch ja
sisar Gudula, eikä vaadi sen enempää. Niin palavaa hehkua ja innokasta
halajamista, kuin minkä runoilijat kertovat rakkauden olevan, ei minun
sydämmeni tunne ollenkaan. Täytyy tunnustaakseni, että minulla on ahdas
sydän, eikä siinä ole sijaa muille kuin teille molemmille! Mutta
arvelen kuitenkin, että sen eteisessä kumminkin löytyisi joku sija myös
Veilchen Rahelille; ja minä tulen aina olemaan hänelle kiitollinen
hänen rakkaudestaan ja --"

"Hänen rahoistaan", täytti Gudula lauseen.

"Oikein sanoit", huudahti Mayer Anshelm innokkaasti. "Hänen rahoistaan
tahdon minä olla hänelle kiitollinen, sillä ne tekevät minusta rikkaan
miehen. Ja pitääkö minun teille selittää, mitä se merkitsee? Se
merkitsee tässä kurjassa ja matoisessa maailmassa: että minä pääsen
vapaaksi, kunnioitettavaksi ja rehelliseksi mieheksi. Sillä tiedättehän
te että _köyhä_ Juutalainen on ylenkatsottu paria, ihmiskunnan
hylkyläinen, jolla ei ole tahdon vapautta, ei kunniaa eikä ihmisarvoa.
Minä olen nähnyt meidän kansan kurjuuden ja alennustilan, minä olen
nähnyt ja yhä näen, kuinka ne, jotka itseänsä kristityiksi kutsuvat ja
sanovat uskontonsa olevan rakkauden ja anteeksi- antamuksen uskonnon,
meitä halveksivat ja jaloin polkevat. He vihaavat ja vainoovat meitä
kaiken rakkautensa ohessa, he eivät voi meille antaa anteeksi, että me
puhumme toisellaista murretta kuin he, että meidän nenämme on luotu
toisennäköiseksi kuin heidän, että meidän silmämme ja tukkamme ovat
mustat ja kiiltävät; he soimaavat meitä että pysymme kiinni isiemme
tavoissa ja opissa, uskollisuutenne lukevat rikokseksi meille -- meille
_köyhille_ Juutalaisille! Mutta kun olemme _rikkaita_ Juutalaisia,
silloin he meille antavat anteeksi kaikki meidän luulotellut
rikoksemme ja ottavat meidät mielellänsä seuraansa eivätkä pidä mitään
lukua nenistämme, tukastamme eikä murteestamme! On siis pää-asia
Juutalaiselle päästä rikkaaksi, sillä kun hänellä kerran on rikkautta,
silloin on hänellä myöskin arvoa ja kunniaa. Sen olen tullut
huomaamaan maailmata katsellessani, ja kun minä kolme vuotta takaperin
palasin kotiini Fürthistä, missä vanhan setäni luona oppi-aikani
palvelin ja nälkää näin, silloin pysähdyin minä Juutalaiskaupungin
portilla ja lankesin siinä polvilleni. Kukaan ei sitä nähnyt, sillä
ilta oli jo tullut, ja pimeys vallitsi maata, mutta siinä minä
polvillani vannoin isiemme Jumalan kautta tahtovani tulla rikkaaksi
mieheksi, miljonain omistajaksi! Sitä en tehnyt kurjasta ahneudesta
enkä ylpeydestä tai kopeudesta, en myöskään kunnianhimosta; vaan minä
tahdon tulla rikkaaksi mieheksi kansani vuoksi ja siten ansaita sille
vapautta ja kunniaa. Minä tahdon tulla rikkaaksi, voidakseni Jumalan
kansaa kostaa Jumalan pojan kansalle. Tahdon päästä miljonain
omistajaksi voidakseni vetää Jumalan kansan ylös tomusta, päästää sen
alennustilastaan ja antaa sille takaisin sen pyhät ihmisoikeudet.
Tahdon päästä miljonain omistajaksi, särkeäkseni sen rautaisen
säleaidan, joka Juutalaiset kristityistä erottaa, että heidän täytyy
ottaa meidän kansalaisiksi yhteyteensä, että heidän täytyy suoda
meille oikeus ajatella ja uskoa omantuntomme ja vakuutuksemme mukaan,
ja kumminkin pitää meitä sen valtion oikeutettuina kansalaisina, missä
olemme syntyneet.

"Katsokaa, niin vannoin minä kurjan Juutalaiskaupunkimme portilla
polvillani ollessani. Ja minä aion valani pitää. Minä olen jo
ahkeruudella ja tarkkuudella: haalinut kokoon pienen pää-oman, olen
nähnyt nälkää ja kurjuutta, kärsinyt suuren tarkoitusperäni vuoksi,
koska tuosta pienestä pää-omasta täytyy tulla suuri, jolla voin alkaa
asioimisliikettä omiin nimiini. En ole hetkeäkään turhaan hukannut, en
ole suonut itselleni vähintäkään lepoa tai virvoitusta, kuten muut
nuoret miehet. Iltasilla konttorista kotia tultuani en ole muuta
huvitusta etsinyt, kuin että silloin tällöin olen pistäytynyt tänne
teidän luoksenne puhellakseni hetkisen teidän kanssanne, ja sitten olen
aina palannut kammiooni, jossa pitkin yötä olen puhdistanut ja
järjestänyt kauppiasten minulle uskomia kirjoja. Sitä tehdessä olen
talvella vilusta värissyt, kesällä helteestä hikoillut; usein olin
väsymyksestä nääntyä ja aina olin nälissäni, mutta aina ajattelin vaan
sitä, että tein työtä enentääkseni pää-omaani, ja siten olen minä
kestänyt ja aina vaan toivonut tulevaisuudelta sitä, minkä nykyisyys on
kieltänyt. Ja nyt", jatkoi Mayer Anshelm säihkyvin silmin koroitetulla
äänellä, "nyt tarjoutuu minulle äkki-arvaamatta tilaisuus pikemmin
päästä tarkoitukseni perille ja kerrassaan harpata monen pitkän
puute-ja kärsimysvuoden ohi, nyt voin tuota pikaa päästä rikkaaksi.
Sanokaa, eikö minun pidä käyttää tätä tilaisuutta?"

Ukko Baruch ei virkkanut mitään, vaan katsoi miettivän ja kysyvän
näköisenä tyttäreensä; Gudula oli jo aikoja unhottanut työnsä, ja
loistavin silmin ja hehkuvin poskin oli hän kuunnellut Mayer Anshelmin
innokasta puhetta. Nyt nousi hän hitaasti istuimeltaan ja astui
juhlallisesti hänen luoksensa.

"Mayer Anshelm", puhui hän, laskien valkoisen kätensä hänen
käsivarrelleen ja katsoen häntä hymyssä suin. "Mayer Anshelm, sinun
pitää käyttää tätä tilaisuutta rikkaaksi tullaksesi, kansasi kunnian ja
vapahtamisen vuoksi! Mene, Mayer Anshelm, ja sano tuolle rikkaalle
Nathansonille, että tahdot naida Veilchen Rahelin ja ruveta hänen
yhdysmieheksensä".

"Tee, niinkuin Gudula sinulle sanoo", lausui ukko Baruch juhlallisesti,
"sillä Jumalan sana on hänen suussansa, ja rakkaus on hänen
sydämmessänsä; hän on sinua suojelus-enkelinäsi neuvonut".

"Niin, suojelus-enkelinäni hän on minua neuvonut", kertoi Mayer
Anshelm, hellästi irroittaen tytön pienen, valkean käden käsivarrestaan
ja suudellen sitä. Gudula vavahti vähän, ja hänen kasvonsa menivät
kalmankalpeiksi, mutta sitä ei Mayer Anshelm nähnyt, sillä hän piti yhä
Gudulan kädestä ja painoi sitä huuliansa vasten. Mutta Gudula veti
kätensä hiljaa pois, ja nyt vasta Mayer Anshelm'kin huomasi hänen
kalpeutensa ja näytti ikäänkuin pitkästä miettimisestä tulevan
tolkulleen.

"Olet siis yksimielinen siitä, että minun on tuohon ehtoon
suostuminen?" kysyi hän Gudulalta. "Mutta oletko myöskin miettinyt,
että minä tyttöä en rakasta? Enkö minä tee hänelle mitään vääryyttä,
kun nain hänet, en itsensä, vaan rahainsa vuoksi? Voinko tehdä hänet
onnelliseksi rakastamatta häntä?"

"Sinä olet hänet onnelliseksi tekevä, Mayer Anshelm", vastasi Gudula ja
käänsi samalla, ikäänkuin satunnaisesti, päänsä toisaannepäin. "Sinä
olet hänet onnelliseksi tekevä, sillä hän rakastaa sinua ja saapi sinut
omaksensa. Mutta nyt jää hyvästi, Mayer Anshelm", lisäsi hän ja rupesi
kokoamaan ompeluksiansa, "en voi enää viipyä, minulla on vielä pitkä
matka käytävänä. Jos tahdot jäädä isän luo, niin jää".

"En jouda", sanoi Mayer Anshelm, "minunkin pitää lähteä. Minun täytyy
valvoa koko yö ja tehdä työtä, sillä minun pitää nyt saada kaikki ne
kirjat valmiiksi, jotka olen päätettäviksi ottanut. Huomenna täytyy
minun ne omistajilleen jättää, koska tästä lähtein tietysti en
enää jouda niitä päättämään. Nyt on tullut loppu pienelle
asioimisliikkeelleni, sillä rikkaan Nathansonin kumppanilla on
suuremmpia ja tärkeämpiä asioita toimitettavina. Jääkää siis hyvästi,
isä Baruch, ja huomenna, kun toisiamme kohtaamme, on kaikki toisin, ja
minä olen silloin Nathansonin kumppani".

"Ja hänen tyttärensä, Veilchen Rahelin, sulhanen", lisäsi Gudula,
huivia kaulaansa kääriessään.

"Ja sitte sinä tietysti lähdet tältä likaiselta Juutalaiskadulta",
sanoi Baruch, "ja muutat tuolle suurelle kadulle, jolla rikkaat teidän
kansasta asuvat, vieläpä kenties ostat itsellesi suurella rahasummalla,
kuten Nathansonkin, oikeuden asua ulkopuolella Juutalaiskaupunkia,
tuolla komealla kadulla, jolla suuret tukkukauppiaat asuvat".

"En, sitä en konsanani tule tekemään", huudahti Mayer Anshelm
kiihkeästi. "Silloinhan en enää olisi kansalleni enkä itsellenikään
uskollinen; näyttäisihän se siltä, kuin halveksisin ja häpeäisin
kansaani sen köyhyyden ja alhaisen arvon vuoksi, niinkuin nuo typerät
kristityt ylpeydessään tekevät. En, sitä en koskaan tee! Vaan oman
kansani keskellä, täällä tahdon minä elää, täällä tahdon minä asua, ja
täällä tahdon minä teidän kanssanne jakaa hyvät päiväni, niinkuin te
olette minun kanssani pahat päivätkin tasan panneet. Kun kerran olen
saanut vaimon kotiini, tiettävästi sisar Gudulallakaan ei liene mitään
sitä vastaan muistuttamista, jos sinä, isä Baruch, tyttärinesi asut
minun luonani, kuten minä kerran tahdoin tulla teidän luoksenne asumaan
ja elämään, mutta johon sisar Gudula ei suostunut, koska hän arveli
sitä sopimattomaksi. Sitte kun minä olen nainut mies, ei kukaan enää
saattane sanoa sopimattomaksi, jos me asumme yhdessä".

"Siitä meillä on vielä aikaa vastakin puhua, Mayer Anshelm", sanoi
Gudula, ovea avaten. "Nyt täytyy minun lähteä kreivitär Tettenbornin
luo, joka asuu toisella puolen kaupunkia uudessa kaupungin osassa".

Hän astui ovesta ulos; mutta ennenkuin oli kynnyksen yli kuivalle
päässyt, oli jo Mayer Anshelm hänen rinnallansa. "Alkaa jo hämärtää,
Gudula", sanoi hän. "Sinulla on pitkä matka, ja näin iltaisilla eivät
kadut tahdo olla oikein turvalliset, varsinkin näillä meidän kaidoilla
kaduilla hiipii näin iltamalla monta epäiltävää roistoa, erittäinkin
sen perästä kuin Hanaun maakreivi on matkoiltansa palannut. Kuuluu
olevan hyvin kevytmielinen herra, tuo maakreivi, ja väijyvän kaikkia
kaunottaria, mutta, kuten sanotaan, varsinkin meidän kansan kauniita
tyttäriä. Hän on jo ollut kahdeksan päivää täällä Frankfurtissa --"

"Minä tiedän sen", keskeytti Gudula häntä tyynesti.

"Kuinka, tiedätkö sen?"

"Tiedän kyllä; toissa päivänä näin minä hänet kreivitär Tettenbornin
luona. Minä olin siellä, kun maakreivi tuli ja kreivitär käski minun
odottaa, kunnes hän menisi pois. Mutta yht'äkkiä kutsuttiin minut
salonkiin. Nuori herra maakreivi halusi nähdä, josko minä olin kuvan
näköinen, jonka hän oli ostanut ja jota he Juutalaisten kuningattareksi
nimittävät."

"Sinun ei olisi pitänyt mennä sisälle!" huudahti Mayer kiivaasti.

"Miksi ei?" kysyi Gudula puolestaan ylpeästi ja tyynesti.

"Senvuoksi kun maakreivi on mainittava tytönryöstäjä, jota, kuten
sanotaan, kukaan ei voi vastustaa ja --"

"Kyllä minä häntä vastustan", sanoi Gudula tyynesti, "eikä hän tule
minun sydäntäni ryöstämään. Hyvästi vaan, Mayer Anshelm!"

"Etkö salli, että minä sinua seuraan kreivitär Tettenbornisi luo? Enpä
ole -- kesken puheen -- koskaan vielä kuullut häntä mainittavan. Mistä
sitte hänet tunnet? Joko hän on kauankin Frankfurtissa asunut?"

"Ei hän vielä ole täällä asunut kuin muutamia viikkoja. Paronitar von
Nimzwitsch oli minut hänen suosioonsa sulkenut, jonka vuoksi hän
kutsutti minut luoksensa ja antoi minulle koru-ompeluksia. Hyvästi,
Mayer Anshelm!"

"Enkö siis saa sinua seurata?"

"Et, Mayer; sinulla on työtä, ja aika on rahaa!"

Hän läksi rivakasti astumaan eteenpäin. Kuu heitti himmeän valonsa
hänen sorealle vartalolleen ja muodosti pitkän varjon kadulle. Mayer
Anshelm seisoi toisella puolen katua ja katsoi hänen jälkeensä, kunnes
hän eräässä kadunkolkossa hävisi hänen silmistään; sitten kääntyi hän
hitaasti ja meni siihen matalaan rakennukseen, jossa hän eräässä
yliskammarissa asui.

"Minun olisi kumminkin pitänyt häntä seurata", sanoi hän ajatuksissaan;
"hän on liiaksi kaunis, saadaksensa näin myöhään kadulla yksinänsä
rauhassa kulkea. Olisi kenties hyvä, jos minä menisin hänen perästänsä
ja -- Mutta ei se käy laatuun", keskeytti hän itseänsä, "Gudula sille
vaan nauraisi ja tekisi minusta pahanpäiväistä pilkkaa, vieläpä kenties
panisi pahaksensa jos minä hänen perästänsä lähtisin, ja ajattelisi,
että minä häntä epäilen enkä usko hänen itsensä voivan itseänsä
suojella. Taitaapa siis Gudula olla oikeassa, että aika on rahaa.
Tahdon sentähden ruveta työhöni".

Ja hän istui tuon vaapperan pöydän ääreen, joka oli täynnä paksuja
konttorikirjoja, ja alkoi työtään tehdä. Mutta kesken kiireintä
työntekoa hän aina aika-ajoin pysähtyi. Hän oli levoton Gudulan vuoksi,
kun hän niin yksinään oli lähtenyt tuolle pitkälle matkalle uuteen
kaupungin-osaan; ja lukujen ja rivien välistä oli hän toisinaan
näkevinään Gudulan suuret, kirkkaat silmät.

"Enpä olisi uskonut, että voi tulla noin levottomaksi sisaren vuoksi",
pakisi Mayer Anshelm itsekseen. "Mutta se onkin hulluutta, jonka vuoksi
en tahdo enää koko asiata ajatella, vaan pitkitän työtäni. Tänä yönä
pitää minun saada kaikki nämä kirjat valmiiksi". Ja hän ryhtyi
uudelleen kahta hartaammin työhönsä sekä kiintyi lukuihin ja laskuihin
niin, ett'ei hän muusta maailmasta tiennyt mitään. Täten kului tunti
tunnilta, yö oli jo tullut, kadulla oli kaikki hiljaa, kaikki liike oli
lakannut. Kaikki makasivat ja nauttivat lepoa päivän työstä ja
rasituksista -- kaikki nuo kurjat, vaivannähneet Juutalaiskaupunginkin
asukkaat. Tätä ajatellessa iloitsi Mayer Anshelm, hänen
rintansa kohoili vapaammin ja hengessä toivotti hän kaikille
kausalaisveljillensä ja - sisarillensa hyvää yötä. Silloin pyörähtivät
taas hänen ajatuksensa väkisinkin Gudulaan, ja hän nousi istuimelta,
vähän selkäänsä oikaistaksensa, astui ikkunan eteen ja katsoi ulos,
toivottaaksensa myös sisar Gudulalle hyvää yötä. -- Mutta kummallista!
tuosta tutusta ikkunasta pilkoitti vielä tuli, ja levoton varjo
liikkui yhtämittaisilla väliajoilla uutimilla. Se ei ollut Gudulan
solakan vartalon varjo, vaan se oli leveähartiaisen miehen.
Luultavasti oli se ukko Baruch, joka niin levotonna edes takaisin
siellä käveli. Jotain tavatonta oli siis ukolle tapahtunut, koska hän
nyt vielä oli valveilla ja niin kiihkeästi kammarissansa käveli. Kolme
vuotta oli Mayer Anshelm jo asunut häntä vastapäätä, mutta tätä kummaa
ei ukko Baruch vielä koskaan ollut hänen muistaaksensa tehnyt, vaan
ummelleen kello 10 oli hänen ikkunastansa tuli aina sammunut. Mayer
Anshelm oli sitä joka ilta tarkastanut, ja siitä tiesi hän, että isä
Baruch ja sisar Gudula olivat levolle menneet. Ja nyt olivat
tornikellot jo lyöneet 12, ja yhä Baruch vaan valvoi ja käveli
levotonna edestakaisin! "Entä Gudula! missä hän on?" Ei ainoatakaan
kertaa nähnyt Mayer Anshelm hänen varjoansa isän varjon rinnalla.
"Missä siis Gudula on?"

Tehtyään kahdesti itselleen tämän kysymyksen, syöksi Mayer
Anshelm ovelle, juoksi portaita myöten alas ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä kadulla.

Varjo uutimilla liikkui yhä yhtä levottomasti ja yhtä pitkillä
määrä-ajoilla kuin ennenkin.

Hetkisen seisoi Mayer Anshelm keskellä katua ja oli kahdella päällä,
mitä tehdä. "Minusta nähden", sanoi hän sitten melkein ääneensä,
"naurakoon ja ivatkoon Gudula minun pelkoani. Parempi on kärsiä sitä
kuin tätä kauheata epätietoisuutta. Minä menen!"

Ja parilla harppauksella oli hän ukko Baruchin ikkunan alla ja koputti
sitä kovasti.

Heti veti ukko uutimet syrjään ja huusi, ennenkuin oli kerinnyt vielä
ikkunata avatakaan, iloisella äänellä: "Sinäkö siellä olet, Gudula?
Hyvä, että viimmeinkin tulit!"

"Siis hän ei vielä ole kotia tullut, isä Baruch?" kysyi Mayer Anshelm,
ja hänestä tuntui melkein siltä, kuin jos häntä olisi kurkusta
rautapihdeillä puristettu.

"Se ei olekaan Gudula!" vaikeroi vanhus. "Mayer Anshelmhan se vaan on!"

"Niin, minä täällä vaan olen! Mutta päästäkää minut sisään, isä Baruch,
ja pian! Meidän täytyy tuumia, mitä nyt tehdään."

Ukko sulki ikkunan, meni ovelle, avasi sen ja käski Mayer Anshelmin
käydä sisään. Tämä seurasi ääneti vanhusta ja sulki sitten vapisevin
käsin oven. Hänen silmänsä tarkastivat, ikäänkuin jotain etsien, tuota
himmeän lampun valaisemaa huonetta. Sitten pysähtyivät ne tarkastamaan
vanhaa Baruchia, joka vavisten kuin haavan lehti hänen edessänsä
seisoi.

"Eikö hän ole vielä kotiin tullut?" kysyi Mayer Anshelm hetkisen
kuluttua.

"Ei", huusi vanhus kolkosti, "ei hän vielä ole tullut, vaikka on jo
kuusi tuntia kulunut siitä, kun hän lähti!"

"Minä lähden häntä etsimään, minä tuon hänet takaisin!" sanoi Mayer
Anshelm päättävästi. "Neuvokaa minulle tie, isä Baruch, niin lähden
häntä hakemaan".

"En tiedä tietä, Mayer Anshelm."

Huuto, joko kauhun tai vihan, pääsi nuorukaisen huulilta. "Te ette
tietä tiedä, Baruch? Ette edes tiedä minne Gudulan on meneminen, kun
hänen iltahämärässä täytyy yön selkään lähteä työtä hakemaan? Te olette
kelvoton isä, Baruch. Te käytätte itseänne väärin hyvää, suloista
lastanne kohtaan. Teidän hyväksenne hän työtä tekee, teidän hyväksenne
hän näkee vaivaa ja kiduttaa itseänsä, ettekä te edes tiedä, minne hän
milloinkin menee!"

Tämän puhui hän kovalla vihaisella äänellä, ja kuitenkin olivat hänen
kasvonsa kalpeat, ja hänen huulensa osoittivat surua ja murhetta.

Baruch katsoa tuijotti häneen, eikä voinut ahdistuksessaan mitään
vastata nuorukaisen kiivaasen syytökseen. "Muistelen minä hänen
kerran kertoneen, missä kreivitär Tettenbornin huvila on", sanoi hän
viimmein ikäänkuin pelonalaisesti.

"No, missä se on?" kiiruhti Mayer Anshelm kysymään. "Muistakaa Baruch!
kaikki riippuu siitä, että te sen tiedätte".

"Huvila on uudessa kaupunginosassa tuolla Mainin varrella", lausui
Baruch hitaasti ja ajattelevasti, joka sanaa punniten ja muistutellen.
"Sinne kuuluu nykyjään rakennetun paljon huviloita, mutta kreivitär
Tettenbornin huvila on kaikista suurin ja kauniin. Se on viimmeinen
huvila oikealla kädellä -- on Gudula sanonut -- ja se on yhtä kerrosta
korkeampi kuin muut, ja sen takana on suuri, kaunis puutarha, jossa
vielä on niin suuri huvihuone, että siinä voisi asua kokonainen
perhekunta".

Mayer Anshelm oli häntä niin tarkkaan kuunnellut, ett'ei uskaltanut
hengittääkään. "Entä vielä", sanoi hän lyhyesti, käskevästi, kun Baruch
pysähtyi.

"Mitään muuta en minä tiedä", vastasi Baruch hyvin pelonalaisesti.

"Siinä sitä jo onkin kylläksi, isä Baruch", sanoi Mayer Anshelm
päättävästi, "kylliksi, löytääkseni tuon huvilan. Minä tunnen tuon
uuden kaupunginosan, ja te olette kylliksi tarkasti neuvoneet
etsittävän huvilan. Antakaa, isä Baruch, minulle anteeksi, että minä
äsken pikastuin. Se tapahtui vaan Gudulan vuoksi. Antakaa minulle
anteeksi!"

"Minulla ei ole sinulle mitään anteeksiannettavata, Mayer Anshelm. Tuo
vaan Gudula elävänä takaisin, niin on kaikki hyvin!"

"Elävänä?" huusi kauhistuen Mayer Anshelm. "Mitä te sillä tarkoitatte,
isä Baruch? Lienettehän vaan siitä varma, että hän meni kreivitär
Tettenbornin huvilaan?"

"Niin toivon", vastasi vanhus ja purskahti itkemään.

"Olisiko hän siis vielä jonnekin muuanne voinut mennä?"

"Olisi! Mutta sitä en tahdo uskoa! En, en voi sitä uskoa! Meillä oli
tänä iltana, vähää ennen sinun tuloasi, pieni sanasota. Minä olin
suutuksissani ja toruin häntä siitä, kun hän ei huolinut Baruch
Nathanista, joka tänään kävi häntä kosimassa, ja toruessani tulin minä
jotain sanoneeksi, mikä häntä loukkasi. Silloin uhkasi Gudula mennä
sinne, missä Main on syvin, ja sitä sanoessaan oli hän niin
suruisen- ja totisennäköinen, ett'en sitä koskaan voi unhottaa."

"Mitä voitte te Gudulalle sanoa, joka häntä niin saattoi loukata, että
hän senvuoksi tahtoi henkensä menettää? Sanokaa se minulle!"

"En, en voi, enkä tahdokaan sitä sinulle sanoa, Mayer Anshelm, sillä
juuri silloin, jos sen sinulle sanoisin, on hän vannonut tappavansa
itsensä. Mutta enhän olekaan sinulle mitään sanonut, ja hän sen tietää,
sillä olihan hän täällä ja kuuli kaikki, mitä minä sinun kanssasi
puhuin. Hän siis ei ole mennyt veteen, ei, sitä hän ei ole tehnyt, vaan
hän on mennyt ainoastaan kreivitär Tettenbornin huvilaan."

"Ja minä tuon hänet sieltä takaisin, Baruch, minä etsin häntä joka
paikasta, tieltä sekä periltä, enkä palaa ilman hänettä. Jääkää
hyvästi!"

Hän nyykäytti päätään ja syöksi ulos kadulle sekä riensi eteenpäin,
minkä kerkesi. Ei hän joutanut sitä miettimään, että hän oli jättänyt
kammarinsa oven lukitsematta, että siinä olivat kaikki hänen työllä ja
hi'ellä keräämänsä säästöt ja pöydällä nuo päättämättömät
konttorikirjat; hän ei ajatellut mitään muuta, kuin miten hän paraite
löytäisi Gudulan, ja tämän vuoksi oli hän valmis vaikka henkensä
alttiiksi panemaan.

Oli kirkas tähti-yö, kuu heitti ystävällisen valonsa tuohon yksinäiseen
vaeltajaan, joka henki kurkussa riensi eteenpäin, ja muodosti kadulle
hänen edelleen pitkän varjon, jolla näytti olevan vielä suurempi kiire
Gudulaa etsimään kuin itse Mayer Anshelmilla. Tätä nähdessä ajatteli
Mayer Anshelm, että viimmeinen, mitä hän oli Gudulasta nähnyt, oli
hänen varjonsa; ja hirmuinen levottomuus käsitti hänet.

"Ja olisikohan se ollut viime kerta, kun häntä näin?" huokasi hän.
"Olisikohan hän varjollansa jättänyt minulle iäksi päiväksi hyvästi?"

"Ei, ei!" huusi hän ääneensä, "minun täytyy löytää hänet, minun täytyy
saada hänet takaisin, sillä --"

Minkätähden pysähtyi hän, minkätähden jäi hän seisomaan liikkumatonna,
kuin maahan kiini kasvaneena? Mikä otti hänen ajatuksensa niin kokonaan
valtaansa, että hän senvuoksi unhotti matkansa tarkoituksen, että hän
yhä vaan seisoi ja katsoi kuuhun, ikäänkuin löytäisi hän sieltä
selitystä jollekin odottamattomalle ja aavistamattomalle, minkä hän
yht'äkkiä sydämmensä sisimmästä pohjukasta keksi? Mikä se oli, joka
yht'äkkiä kirkasti hänen kasvonsa ja leimahti hänen silmässänsä? Oliko
hän nyt vihdoinkin ymmärtänyt sen salaisuuden, joka niin kauan oli,
hänen itsensä tietämättä, hänen sydämmessänsä piillyt? Oliko huoli
Gudulasta viimmeinkin särkenyt sen kuoren, minkä jokapäiväinen
seurusteleminen ja yhteiset lapsuuden muistot olivat hänen sydämmensä
ympärille muodostaneet?

Hän kohotti innostuneena molemmat kätensä taivasta kohti, ja hänen
huuliltansa herui muutamia sanoja, mutta niin hiljaa, niin
salaperäisesti, että ainoastaan Jumala ja tuolla ylhäällä oleva kuu ne
ymmärsivät. Ja sitten, sitten tunki hänen rinnastansa huuto, ilo- ja
riemuhuuto. Päivä oli koittanut hänen sydämmessänsä, ja valon
ensimmäiset säteet värähtelivät siellä!

Joutuisammin riensi hän sitten, ikäänkuin siivillä lentäen, pitkin
noita tyhjiä, kolkkoja katuja, joiden kamalaa hiljaisuutta ei mikään
muu häirinnyt, kuin yövartijain yksitoikkoiset huudot, jotka nyt
ilmoittivat ensimmäistä tuntia sydän-yön jälkeen. Täten pääsi hän pian
portille, joka varsinaisen kaupungin uudesta kaupunginosasta erotti.

"Tuoss' on uusi kaupunginosa! Jumalani, nyt anna minun osata oikealle
paikalle, anna minun löytää hänet, pelastaa hänet, jos hän on vaarassa,
kuolla hänen kanssansa, jos hän kuolla tahtoo!"

Edelleen riensi hän sivu huviloiden, jotka siinä seista törröttivät
kolkkoina, kamaloina kuin suuret, mustat ruumiinarkut, joille kuu
himmeällä valollansa valmisti kateliinat. Sivu kaikkien näiden riensi
hän, sillä niiden kanssa hänen ei ollut mitään tekemistä. Ainoastaan
viimmeistä huvilaa hän etsi.

Ja tuossa on tuo viimmeinen huvila; hän seisoo sen edessä, läähättäen,
hengästyneenä, ja katselee sitä kuolettavalla kauhistuksella, sillä
sekin on siinä yhtä pimeänä, kolkkona, yhtä yksinäisenä kuin kaikki
muutkin.

"Missä on Gudula? Isäini Jumala, missä on Gudula! Minun täytyy selvä
saada, minun täytyy hänet löytää, vaikka pitäisikin koko maailma unesta
herättää."

Ja hän vetää kellon nauhaa, rajusti, kuuntelematta mitään, kunnes
vihdoin pieni ikkuna portin vieressä aukiaa, ja vihainen, jyrisevä
miehen-ääni kysyy, mitä tämä melu merkitsi, ja kuka se oli, joka
uskalsi yörauhattomuutta tehdä.

"Tahdon tietää, josko Gudula vielä on huvilassa", huutaa Mayer Anshelm
jyrkästi.

"Gudula, kuka Gudula on?" kysyy portinvartija äreästi.

"Gudula, Baruch Schnapperin tytär, kreivitär Tettenbornin ompelijatar!
Hän on tänä iltana lähtenyt tänne työtänsä tuomaan, eikä ole vielä
kotiin palannut. Hänen täytyy siis täällä olla, ja minä olen tullut
häntä täältä noutamaan."

"Hupsutusta! Hän on tosin täällä käynyt, mutta jo mennyt ammoin aikoja
tiehensä. Luuletteko kenties, rouva kreivittären pitävän
Juutalaistyttöä vieraanaan? Mikä sen tietää, missä hän maleksii!
Menkää kotianne, tottapahan yövartijat hänet korjaavat ja vievät
kotiinsa."

Ja portinvartija oli, karkeasti kiroten, jo aikeissa vetää ikkunaa
kiini, mutta vankka käsivarsi esti sen, ja vihasta vapiseva ääni
lausui: "Jos voisin nähdä naamanne, niin tulisi kurja suunne läheiseen
tuttavuuteen nyrkkini kanssa, kun ei paremmin osaa törkyänsä sisällään
pitää. Huomenna tulen päivällä takaisin, ja Jumala teitä auttakoon, jos
silloin kieltänne ette paremmin hillitse! Mutta nyt teidän täytyy
sanoa, mihin Gudula on joutunut, taikka minä huudan apua ja panen
kaikki naapurinne liikkeelle sekä haen kaupunginvartijat, huvilastanne
Gudulaa etsimään. Sillä hän on tänne tullut, eikä ole vielä kotia
palannut. Teidän täytyy tästä tili tehdä! Teidän täytyy tietää, mihin
hän on joutunut!"

"Ja te, te olette vimmapäinen, kun voitte tuollaisia mielettömyyksiä
vaatia", huusi portinvartija raivoissaan. "Se tässä vielä puuttuu, että
minun pitää silmällä pitää kaikkia ompelumamseleja, jotka täällä käyvät
töitään tuomassa. Mutta tällä kertaa satun minä aivan varmaan
tietämään, että puheena oleva Juutalaisten kuningatar Gudula kaunotar,
on mennyt täältä pois. Sattui nimittäin niin, että kreivitär ikään oli
ajelemaan lähdössä, ja siten tuli hän Gudulan kanssa portaita myöten
alas, ja minä kuulin hänen Gudulalle hyvin ystävällisesti sanovan:
'Lapseni, jos sinä kukkaisia rakastat, niin lupaan minä sinun mennä
puutarhaan ja tehdä siellä itsellesi kukkaisvihko. Sitten voit mennä
pois pienen portin kautta, joka on puuturhan takapuolella, jos se
lyhentää sinun matkaasi'. Ja niin meni Gudula puutarhaan, ja on sieltä
takaportin kautta mennyt pois. Se on kaikki, mitä minä tiedän, ja nyt
menkää matkaanne, ja jos te vielä uskallatte uudelleen tänne tulla,
niin päästän minä koirani irti, ja sitten saatte itse miettiä, miten
niistä selviätte".

Summattoman suuri nyrkki työnsi Mayer Anshelmin käsivarren pois ja
vetäsi ikkunan kitisten kiini.

Hetkisen seisoi siinä nuorukainen huumauksissa neuvotonna. Mitä oli
hänen nyt tekeminen? Mistä voi hän kadonnutta ruveta etsimään? Minne
piti hänen nyt askeleensa ohjata?

Puutarhaan oli Gudula mennyt! Tavallista tietä hän ei ollut lähtenyt
kotia! Ei siis Mayer Anshelmkaan saanut sitä tehdä, vaan hänen piti
häntä etsimän siltä tieltä, jota hän oli kulkenut.

Kaikki riippui siitä, että hän osautuisi tälle tielle, että hän
löytäisi portin, joka vei puutarhasta ulos.

Hän juoksi huvilan toiselle puolelle, josta puutarha alkoi. Puutarhaa
ympäröi joka puolelta korkea muuri, joka harjalla oli varustettu
rautakoristuksilla. Varovasti kulki hän sitä pitkin.

"Oi kuu, ole nyt minulle suosiollinen, helota kirkkaasti, äläkä heitä
mitään varjoa muurille!"

Kuu on hänelle suosiollinen, se valaisee joka kiven, joka sauman
muurissa -- se valaisee nyt myös tuon pienen, tumman portin, joka näkyy
muurin toisesta päästä.

Hän on löytänyt tuon puutarhanportin. "Tämä siin on se tie, jota Gudula
täältä on lähtenyt! Mutta onko hän todellakin täältä lähtenyt? Eikö hän
kenties vielä voisi olla puutarhassa?"

Ja salamana välähti hänen sielussansa se ajatus, että Gudula oli
isällensä sanonut puutarhassa olevan huvihuoneen, johon kokonainen
perhekunta mahtuisi asumaan.

Entä jos Gudula olisikin tässä huvihuoneensa? Jos hänet olisi sinne
houkuteltu, ja nyt väkisin häntä siellä pidettäisiin? Olihan maakreivi
kreivitär Tettenbornin tuttava! Ja olihan Gudula siellä nähnyt hänet,
tuon kevytmielisen ja irstaan miehen, joka oli Gudulan kuvan ostanut!
Ja voiko kukaan hänen kuvaansa nähdä, samalla häneen itseensä
rakastumatta?

Kolkko raivon huuto pääsi hänen rinnastansa, ja hän pudisti kaikin
voimin porttia. Se aukeni, ja hän astui puutarhaan.

Pensasten varjoama lehtokuja oli hänen edessänsä. Vakavin askelin läksi
hän sitä myöten astumaan ja tähysti tarkasti molemmille puolille,
huvihuonetta löytääksensä. Mutta joka haaralla oli vaan tiheätä
viidakkoa, mitään rakennusta ei hän missään huomannut.

Mutta tuolta, tuolta kimaltaa keskeltä viidakkoa ikäänkuin kirkas
tähti. "Tuli! tuli: tuolla täytyy siis tuon huvihuoneen olla, ja siellä
vielä valvotaan, koska tuli sieltä pilkoittaa".

Kaitainen polku, joka viidakkoon viepi, on hänen edessänsä. Hän syöksee
sille, seuraa sen mutkikkaita polvia viidakon läpi ja pääsee vihdoin
pienelle aukealle paikalle.

Tämän keskellä on huvihuone, ja sen ikkunat ovat kirkkaasti valaistut.
Mayer Anshelm läähätti kovasti, jonka vuoksi hän hetkiseksi pysähtyi
hengittämään. Hän katseli uteliaisuudesta hehkuvin silmin huvihuonetta,
josta hän kenties saisi selityksen Gudulan häviämiseen.

"Mutta jos hän siellä ei olekaan? Jos tämä viimmeinen toivo pettää;
mitäs sitten? Isäini Jumala, mikä sitten auttaa?" Mutta äkkiä tuntuu
hänestä, kuin kuulisi hän keskenänsä riiteleviä ääniä huvihuoneesta
päin.

Hän ei enää vitkastele, vaan menee varovasti eteenpäin. Ei kuulu mitään
liikausta, eikä näy vartijoita huvihuoneen ympärillä. Hän voipi hiipiä
aivan lähelle sitä, kukaan ei häntä siitä estä. Ikkunat tosin ovat niin
korkealla, että maasta jaloin niistä ei yletä sisään katsomaan, mutta
keskimmäisen ikkunan kohdalla on toki hyväksi onneksi palkonki, jonka
vieressä kaksi solakkaa akasiapuuta uljaana ilmaan kohoaa. Mayer
Anshelm kiipee, sukkelaan kuin kissa, toista myöten ylös palkongille.

Hänen sydämmensä sykkii niin rajusti, että jok'ainoan tykytyksen voipi
päällepäin tuntea, hänen täytyy pitää itseänsä ikkunan pielestä kiini,
jott'ei kaatuisi, hänen täytyy ensin asettaa luontonsa, että hän voisi
järjen mukaan menetellä ja toimia.

Äänet kuuluvat yhä; ja nyt hän jo eroittaa, että toinen niistä on
miehen, toinen naisen. Jälkimäinen ääni on hänen korvalleen kovinkin
tuttu!

Se on Gudulan ääni. Hän siin vielä elää ja on aivan lähellä häntä.
Mayer Anshelm on Gudulan löytänyt. Mutta entä jos hän ei olisikaan
pakosta täällä? Jos hän vapaasta tahdostaan olisi seurannut tänne
miestä, joka nyt puhuu hänelle raikkaalla, innokkaalla äänellä? Ja
kuka on tuo mies? Mitä puhuu hän hänelle? Mayer Anshelmin täytyy saada
tästä selvä, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Hiljaa hiipii hän aivan
ikkunan eteen. Uutimet sen takana ovat syrjään vedetyt. Hän katsoo
loistavasti sisustettuun, kirkkaasti valaistuun huoneesen -- mutta hän
näkee ainoastaan Gudulan, joka säkenöitsevin silmin ja mustanpuhuvain
poskin seisoo keskellä tätä huonetta, ja tuon nuoren, kauniin miehen
kullankirjaillussa univormussa, joka on polvillaan hänen edessänsä ja
rukoilevin silmin häneen katsoo.

"Ettekö tahdo minulle anteeksi antaa, Gudula? Vieläkö te olette minulle
vihoissanne?" kysyi pahoillaan oleva nuori mies sulavalla, sointuvalla
äänellä.

"Olen kyllä vihoissani", huusi Gudula raivokkaasti. "En elinpäivinäni
minä tätä anteeksi anna. Kuka on antanut teille oikeuden pitää minua
täällä vankeudessa ja väkivallalla estää minun täältä lähtemästä.
Olenko antanut siihen teille luvan, olenko ainoallakaan silmäyksellä
tai hymyllä teitä siihen kehoittanut?"

"Et, Gudula, sitä et, paha kyllä ole tehnyt. Mutta sinä kaunis
jumaloittava tyttö, täytyykö minun yhä uudelleen kertoa, että minä
sinua rakastan, että minä sinua jumaloitsen, että minä kuolen, ell'et
sinä vastaa minun rakkauttani? Eikä minun rakkauteni sinuun ole hetken
hedelmä. Minä olen rakastanut sinua jo kuukausmääriä, aina siitä
saakka, kun ensi kerran kuvasi näin!"

"Minä kiroan sen käden, joka minut maalasi!" huusi Gudula kiihkeästi,
"minä vihaan tuota kuvaa, joka on syy tällaiseen häväistykseen!"

"Ja minä siunaan sitä kättä, joka sinut maalasi", sanoi nuori upseri,
"minä rakastan kuvaa, joka kumminkaan ei voi kuin heikosti heijastaa
sinun lumoavaa kauneuttasi. Siitä saakka, kun tulin sen omistajaksi,
rakastan minä sinua, sitä olen yöt, päivät miettinyt, miten voisin
saada myös sinut omakseni. Sinun vuoksesi, Gudula, olen tämän huvilan
ostanut, sinun vuoksesi olen yhden uskotuistani pannut tänne asumaan.
Minä tiesin kyllä, että sinä olet yhtä viaton kuin puhdaskin, yhtä
ankara kuin taipumatonkin. Sen kaiken olin nähnyt sinun kasvoistasi,
minä tiesin, että arka metsäkauris on ensin kesytettävä, ennenkuin se
saa nähdä rohkean metsästäjän kasvoja, joka uskaltaa sitä vaania.
Senvuoksi olet sinä nähnyt ainoastaan kreivitär Tettenbornia, mutta et
ole tietänyt mitään siitä, kun minä, sinun puhellessasi kreivittären
kanssa, salaa olen ovenraosta sinua ihaillen katsellut. Mutta eilen en
enää enempää kestänyt, vaan, lempeästä teeskentelemättömyydestäsi ja
lumoavasta suloudestasi hurmautuneena, päätin minä, että minun nyt
pitää kuulla sinun äänesi, nähdä sinut kasvoista kasvoihin, ja että
tämän hetken pitää tuottaa ratkaiseva päätös."

"Ja ratkaisevan päätöksen se tuottaakin", sanoi Gudula niin ylevästi,
kuin jos olisi ollut todellinen kuningatar. "Tässä on teille ratkaiseva
päätös: minä ylenkatson teitä, minä kiroan tuota kunniatonta rouvaa,
joka on ollut teillä apulaisena. Aukaiskaa ovi ja antakaa minun mennä!"

Palkongilla oli toinen nuori mies polvillaan; kyyneleet heruivat hänen
silmistään, molemmat kädet oli hän taivasta kohti nostanut, ja hiljaa
lausui hän seuraavat sanat: "Siunattu olkoon hän näistä sanoistaan!
Kiittää tahdon häntä niin kauan, kuin elän!"

Sitten hyppäsi hän taas ylös kuuntelemaan ja ollaksensa valmiina
Gudulaa auttamaan.

Sisälläkin oleva nuori mies oli noussut ylös ja seisoi nyt Gudulan
vastapäätä. "En", sanoi hän säihkyvin silmin päättävästi, "en avaa tätä
ovea, enkä päästä sinua täältä, sinä olet minun vallassani, ja minä
pidän sinua vasten tahtoasikin luonani niin kauan, kunnes minä
rakkaudellani, uskollisuudellani ja alamaisuudellani olen sinun kovan
sydämmesi pehmittänyt ja pakoittanut sinut minua rakastamaan."

"Ei koskaan, ei koskaan se tule tapahtumaan!" huusi Gudula
vihastuneena. "Isäini Jumala, kuule minun valani: en koskaan minä tälle
miehelle anna anteeksi sitä häpeällistä rikosta, jonka kautta hän on
minut tänne valtaansa saanut, en koskaan minä tule häntä muutoin
muistelemaan kuin inholla ja kauhulla!"

"Naisten valoja!" sanoi tuo nuori upseri olkapäitään kohauttaen.
"Kaikeksi onneksi ei Jumala sellaisia valoja kuule, ei ainakaan sinun
Jumalasi, ihana lapsukainen, sillä sinun Jumalasi ei ole mikään
rakkauden Jumala, vaan koston!"

"Hän onkin minut kostava! Hänen käsiinsä jätän minä itseni ja asiani",
huusi Gudula nostaen kätensä taivasta kohti. "Viimme kerran vaadin
vielä teitä ovea avaamaan. Päästäkää minut pois! Monta pitkää,
tuskaloista tuntia olette te minua täällä vankina pitäneet ja
kiusanneet minua kunniattomilla tarjouksillanne, jotka yhtä paljon
haavoittavat minun sydäntäni kuin ylpeyttänikin. Näettehän sen jo, että
teidän sananne ovat turhat! Antakaa siis minun mennä taikka minä, totta
Jumala, surmaan itseni, ja te olette minun murhaajani!"

"Minä en sinua päästä etkä sinä itseäsi surmaa, Gudula. Nyt olet sinä
minulle vihoissasi, mutta vielä sinä kerran minulle anteeksi annat,
vielä sinä minua viimmein rakastatkin. Sinä tulet minun omakseni, ja
sitten sinä et enää itseäsi kätke, vaan koko maailman pitää tulla
näkemään meidän onnemme, meidän rakkautemme. Minä ympäröin sinut
kaikella mahdollisella loistolla ja elämän nautinnoilla ja --"

"Avatkaa ovi!" keskeytti Gudula häntä käskevästi.

"En! En!" huusi hän hehkuvasti. "Sinä jäät minun luokseni. Minä
kiinnitän sinut sydämmeeni ja tahdon sinut siinä ijän-kaiken pitää, ja
sinä olet oppiva minua rakastamaan."

"Pois minusta!" huusi Gudula kauhistuneena ja työnsi inholla pois hänen
käsivarsiaan, jotka olivat aikeissa häntä syleilemään, "pois minusta,
taikka --"

Tässä keskeytti hänet ikkunaruudun särkyminen, ja kun hän säikähtyneenä
sinnepäin päänsä käänsi, näki hän käsivarren työntäytyvän sisään ja
nostavan ikkunansäpin sijoiltaan. Ikkuna antautui, ja nuori mies
hyppäsi siitä sisään.

Gudula päästi ilohuudon, juoksi hänen luoksensa, kietoi molemmat
kätensä hänen kaulaansa ja painoi kuuman suutelon hänen huulillensa.
Mutta sitten, ikäänkuin säikähtyneenä omain tunteittensa kiihkeydestä,
tahtoi hän kovasti punastuen vetäytyä takaisin, mutta Mayer Anshelm ei
häntä sylistään päästänyt.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi tuo nuori upseri ja astui aivan Mayer
Anshelmin ja Gudulan eteen. "Kuka uskaltaa noin hävyttömästi rosvon
tavalla tänne tunkeutua?"

"Joku, joka on tullut Gudulaa pelastamaan", vastasi Mayer Anshelm
pystyssä päin. "Joku, joka tahtoo vapauttaa Gudulan sen käsistä, joka
hävyttömästi kuin metsärosvo on hänet ryöstänyt, herra maakreivi
Wilhelm Hessenistä!"

"Häpysi tuntematon roisto!" huusi maakreivi nyrkkiään heristäen, "minä
olen sinut opettava -- taikka en kuitenkaan", keskeytti hän
uhkauksensa; "itse minun nyrkkini koskettaminenkin olisi sinulle
ritarinlyönti ja tekisi Juutalaispojasta kavalierin. Minä rankaisen
sinua ansiosi mukaan. Varkaana olet sinä tänne tunkenut, minä
vangitutan sinut ja annan murtovarkaudesta nostaa sinua vastaan
kanteen!"

"Herra maakreivi, älkää sitä tehkö", huudahti Gudula, irroittaen
itsensä Mayer Anshelmin syleilyksestä ja astuen ruhtinaan eteen,
"armahtakaa meitä --"

"Vaiti, Gudula, vaiti", keskeytti Mayer Anshelm häntä ylpeästi. "Älä
nöyrry hänen edessänsä. Meidän puolellamme tässä oikeus on, ja --"

"Oikeus!" huudahti maakreivi ivallisesti. "Onko Juutalaisellakin
oikeutta? Vetoopa pilkoillasikin oikeuteen, Juutalainen, rohkenepa
koettaa minua kanteenalaiseksi saattaa, ja saat nähdä, tokko
Juutalainen oikeutta saapi riidassa Hanaun maakreiviä, vastaista
Hessenin kuuriruhtinasta vastaan! Minä heitän sinut murtovarkaudesta
oikeuden käsiin, ja, totta Jumala, sinä et rangaistustasi vältä!"

"Ja jos ihmisten vääryys minut tuomitsee, niin minä sen kärsin", lausui
Mayer Anshelm tyynesti, "mutta minä syytän teitä omantuntonne ja
Jumalan oikeuden edessä. Minä vakuutan julkisesti koko maailmalle
viattomuuteni ja julistan teidän rikoksenne."

"Ja kumminkin sinut tuomitaan!" nauraa hohotti maakreivi. "Mutta kuka
sinä oikeastaan olet? Mikä oikeus sinulla on tähän tyttöön?"

"Hän on minun veljeni, kallis, rakas veljeni", ehätti Gudula sanomaan.
"Herra maakreivi, te sanotte minua rakastavanne. No, näyttäkää nyt se
toteen. Olkaa jalomielinen, antakaa veljelleni anteeksi ja sallikaa
hänen vapaasti täältä lähteä, antakaa myös minun hänen kanssansa mennä;
kuolettakaa paha himonne, ja minä tahdon unhottaa, tahdon anteeksi
antaa, tahdon Jumalata rukoilla teidän edestänne. Olkoon tämä kamala
hetki salaisuutena, jota kielemme ei milloinkaan ole ilmaiseva.
Lausukaa nuo jalomieliset sanat: mene Gudula, minä en sinua estä!"

"En, en", huusi nuori ruhtinas suruisesti, "en, Gudula, en voi, sillä
minä rakastan sinua oikein todenteolla ja tahdon antaa sinulle siitä
todistuksen! Veljesi kuullen vakuutan minä sinulle uudelleen: minä
rakastan sinua! Ja minun rakkauteni on niin suuri, että se ei huoli
mistään ennakkoluuloista. Gudula, minä tahdon pitää arvossa sinun
siveytesi, sinun kunniasi. Minä pyydän sinua vaimokseni. Käänny
kristin-uskoon, ja sinä olet oleva minun puolisoni. Lailliseksi
puolisokseni minä en voi sinua tehdä, mutta vihittynä vaimonani tulet
sinä saavuttamaan arvoa ja kunniaa. Käänny kristin-uskoon, minä pyydän
sinua vaimokseni!"

"Minä pysyn uskollisena isäini Jumalalle!" lausui Gudula juhlallisesti
"Juutalainen olen ja Juutalaisena tahdon myös pysyä!"

"Siis hylkäät tarjoukseni?" kysyi maakreivi surun- ja vihansekaisella
äänellä. "Tahdot siis syöstä veljesi onnettomuuteen?"

"Minä en ole Gudulan veli", sanoi Mayer Anshelm, katsoen vakavasti
ruhtinaan säkenöitseviin silmiin.

"Et hänen veljensä -- no, mikäs sinä sitten olet?"

"Minä olen hänen ystävänsä, hänen sulhasensa, hänen vastainen miehensä.
Tule, Gudula, laske kätesi minun käteeni ja sano herra maakreiville,
että minulla on pyhä oikeus tässä seista, että sinä tahdot ruveta
vaimokseni!"

Ja lempeästi hymyillen pani Gudula kätensä Mayer Anshelmin käteen,
mutta puhunut hän ei sanaakaan.

"Herra maakreivi", pitkitti Mayer Anshelm, "tämä on toinen kerta, kun
me toisiamme kohtaamme. Kaksitoista vuotta takaperin tulitte te
Juutalaiskaupunkiin meidän kansan häpeää ja onnettomuutta joutavasta
uteliaisuudesta katselemaan. Silloin sanoi kopea ruhtinaanpoika
ynseälle Juutalaispojalle: 'kun tullet jolloinkin suureen hätään ja
onnettomuuteen, niin tule minun luokseni Hanauiin ja pyydä minulta apua
ja sinä olet sen saapa'. Herra maakreivi, nyt olen minä hädässä ja
onnettomuudessa, sillä minulta tahdotaan ryöstää minun kalliin
omaisuuteni; Herra maakreivi, minä rukoilen teiltä, joka olette
määrätty kansaa hallitsemaan, apua sitä nuorta miestä vastaan, joka
himojensa sokaisemana on aikeissa itseänsä häväistä ja kunniatansa
loukata. Herra maakreivi! tätä apua ette ole salliva, että kurjalta
Juutalaiselta, jolta ihmiset ovat kaikki riistäneet, kaikki paitsi
perhe-elämän onnen, että, sanon minä, häneltä vielä tämäkin
häpeällisesti ryöstetään. Te olette ruhtinas, te olette rikas mies, te
ette voi Juutalaiselta, köyhältä mieheltä, varastaa hänen ainoata
omaisuuttansa!"

"Varastaa?!" huusi maakreivi vimmastuen.

"Varastamiseksi sitä nimitetään, kuu toiselta laittomasti ja
väkivaltaisesti jotakin ottaa", sanoi Mayer Anshelm tyynesti. "Herra
maakreivi! minä olen varkaan tavannut ammattinsa harjoituksesta, ja
otan siis häneltä omani takaisin. Tule Gudula, seuraa minua, isäsi
sinua odottaa. Herra maakreivi on vähän kummallisella tavalla sinua
kosinut, sinä et ole hänestä huolinut, vaan sanonut suoraan, ett'et
häntä rakasta; hänellä siis ei ole mitään oikeutta sinuun. Tule, me
menemme täältä pois. Jos vielä hitunenkaan kunniata, ylevyyttä ja
jalomielisyyttä tässä ruhtinaanpojassa on, niin hän ei meitä estä.
Minulla ei ole mitään puolustuskeinoa eikä -aseita tätä uljasta miestä
vastaan, vaan minun puolellani on _minun_ oikeuteni ja _hänen_
omatuntonsa. Tule, Gudula, me palaamme takaisin kotiimme,
Juutalaiskaupunkiin".

Hän piti Gudulaa kädestä kiini, talutti häntä vakavin askelin ovelle,
avasi sen ja astui hänen kanssansa ulos.

Maakreivi oli täll'aikaa toisaannepäin katsonut! Kuultuaan Gudulan ja
Mayer Anshelmin ovesta menevän, juoksi hän ovelle, mutta jäi siihen
seisomaan ja piti ovenpielestä kiini, ikäänkuin pakoittaaksensa
itseänsä tähän pysähtymään. Syvä huokaus tunki hänen rinnastansa, ja
hänen silmistänsä valui kyyneleitä, vihan, häväistyksen ja loukatun
itserakkauden kyyneleitä.

Käsitysten riensivät Mayer Anshelm ja Gudula puutarhan läpi. Kukaan ei
heitä estänyt, kukaan ei heitä nähnyt. Kuu kumotti kirkkaasti, valaisi
heidän polkunsa, näytti heille portin, josta Mayer Anshelm oli tullut,
sekä seurasi heitä ystävällisesti heidän pitkällä matkallaan.

Kumpainenkaan heistä ei mitään puhunut; siksi olivat heidän sydämmensä
liian täydet. Ainoastaan kerran kysyi Gudula: "Hätäilikö isäni hyvin?"

"Hätäili, Gudula", vastasi Mayer Anshelm, "hän hätäili hyvin, mutta hän
on hurskas mies ja lohduttaa itseänsä rukouksella".

"Kiiruhtakaamme", sanoi Gudula, ja he kiiruhtivat minkä kerkesivät.

Vihdoinkin olivat he perille päässeet, vihdoinkin olivat he kulkeneet
portin läpi, joka vei Juutalaiskaupunkiin, he olivat enää vaan
muutamain askelten päässä rakennuksesta, jonka ala-ikkunoista kirkas
tuli pilkoitti, ja jossa Baruch Schnapper kuolemantuskassa tytärtänsä
odotti.

He astuivat sisään. Ilohuuto tervehti heitä, ja isä ja tytär
syleilivät, ääneensä itkien, toisiansa.

"Isä Baruch", sanoi vihdoin Gudula ja osoitti Mayer Anshelmia, "hän on
minut kuolemasta ja häpeästä pelastanut. Se on hänen ansionsa, että me
jälleen olemme yhdessä."

"Minä olen hänen edestänsä rukoileva aamuin ja illoin", huudahti
Baruch, ojentaen hänelle kätensä. "Minä olen häntä rakastava kuin omaa
poikaani".

"Sallikaa minun jäädäkin pojaksenne, Baruch", sanoi Mayer Anshelm,
"antakaa minulle oikeus rakastaa teitä isänäni!"

"Mitä sinä sillä tarkoitat, Mayer Anshelm?" kysyi Baruch kummeksien.

"Tahdon teille sen sanoa, isä Baruch, ja varsinkin sinulle Gudula. En
enää kutsu sinua sisar Gudulaksi, niinkuin eilen illalla. Nämä muutamat
tunnit ovat matkaansaattaneet minussa suuren muutoksen, ne ovat
ilmaisseet minulle suuren salaisuuden, joka minussa on itsenikin
tietämättä, lapsuudesta asti piillyt. Kun minä tänä yönä läksin sinua
etsimään, Gudula, niin silloin tuntui minusta yht'äkkiä, kuin jos minun
sydämmessäni kaikkein pyhimmän kaltaiset ovet olisivat avautuneet, ja
minä näin sinut, minun elämäni enkeli, minun tulevaisuuteni toivo, ja
minä tunsin yht'äkkiä, mitä siihen saakka en vielä ollut tiennyt, että
minä sinua rajattomasti rakastan, että elämälläni on ainoastaan silloin
mitään arvoa, jos sinä tahdot sen minun kanssani jakaa, Gudula. Ja
sentähden siis nyt sinulta kysyn, Gudula, josko huolit minun
rakkaudestani ja sydämmestäni, josko tahdot minut tehdä onnelliseksi
ihmiseksi antamalla minulle sydämmesi ja rakkautesi? Mieleni olisi jo
tiellä tehnyt sinulle sanomaan, että minä sinua rajattomasti rakastan,
ja pyytämään sinua vaimokseni. Mutta minä tiesin, että siveä tyttö
sellaisiin kysymyksiin vastaa ainoastaan isänsä läsnäollessa. Ja
sentähden kysyn minä sinulta, Baruch, ennenkuin Gudula vastauksen
antaa, josko sinä tahdot minua tyttäresi mieheksi ja tahdot antaa
minulle Gudulan vaimoksi?"

"Ilomielin tahdon minä sinut ottaa tyttäreni mieheksi", huudahti
vanhus, "tahdon antaa sinulle Gudulan vaimoksi ja päälliseksi vielä
siunaukseni. Mutta ei, ei", keskeytti hän puheensa, "eihän se käy
laatuun: ethän sinä enää voi ketään kosia. Mayer Anshelm, onko minun
siitä sinua muistutettava, että sinä olet tuon rikkaan Veilchen Rahelin
sulhanen, joka sinua niin innokkaasti rakastaa, että tahtoo sinun
kanssasi jakaa elämänsä ja omaisuutensa? Onko minun myös siitä
muistutettava, että sinä enää et voi kellenkään antaa sydäntäsi, kun se
kerran on Veilchenille lahjoitettu? Ei ole kulunut vielä enempää kuin
eräitä tunteja siitä, kun kävit meiltä neuvoa kysymässä, josko Veilchen
Rahelin naisit, jonka kautta tulisit rikkaaksi mieheksi, ja me olemme
molemmat yllyttäneet sinua sitä tekemään. Sentähden voin minä nytkin
vaan sanoa: mene ja nai rikkaan Nathanin tytär ja tule rikkaaksi
mieheksi!"

"Sanot olevan vaan muutamia tunteja siitä, kun sen sanoit", lausui
Mayer Anshelm ja katsoi tarkasti Gudulaa. "Mutta niin ei asian laita
ole, vaan on siitä jo kokonainen ijäisyys kulunut, joll'aikaa uusi
elämä minulle on alkanut. Siihen asti olin elänyt sekä sokeana että
kuurona! Minä olin kovasti rikkonut rakkauttani ja onneani vastaan, ja
sydämmeni mielettömässä sokeudessa hain minä onnea sieltä, mistä sitä
ei ollut löydettävissä, ja vaadin rahalta sitä, minkä ainoastaan
rakkaus voi antaa, nimittäin elämän onnea ja iloa; Gudula, rupea
vaimokseni, ja minä olen rikkain mies maailmassa, sillä minulla on
silloin sellainen tavara, jota kaikilla maailman aarteilla ei voi
lunastaa, nimittäin kaunis, siveä ja rakastettu vaimo! Gudula, sano,
että sinä minua rakastat, ja silloin olen minä miljonain omistaja,
vaikka minulla maailman silmissä ei olisi mitään! Mutta rakastetun
vaimon sydän maksaa enemmän kuin kaikki miljonat maailmassa, ja
tyytyväisemmällä mielellä kallistaa päänsä hänen rintaansa, kuin
kulta- ja jalokivikasoja vastaan".

Gudula ei vastannut mitään, hän oli päänsä kääntänyt, niin ett'ei
kumpikaan heistä hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen he kumminkin
näkivät, että koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuulivat että hän itkeä
niiskutti.

"Gudula", sanoi hänelle isä, "Gudula, nyt minä sanon Mayer Anshelmille,
minkätähden sinä tahdoit mennä sinne, missä Main syvin on".

Gudula kääntyi äkkiä ja he näkivät hänen punoittavat poskensa, joita
pitkin kirkkaita kyyneleitä runsaasti valui. "Isä, jos sinä sen sanot",
huudahti hän innokkaasti, "niin menen minä ja teen sen, minkä vannoin".

"Mayer Anshelm, pidä häntä kiini, ett'ei hän pääse", sanoi vanhus
nauraen: "Minä uhkasin eilen illalla sanoa sinulle hänen sydämmensä
salaisuuden, ja silloin vannoi hän Mainiin menevänsä, jos minä sen
sinulle ilmaisisin".

"Ja mikä salaisuus se oli?" kysyi Mayer Anshelm loistavin silmin.

"Enhän minä tohdi sitä sanoa. Kysy Gudulalta itseltään."

Mayer Anshelm kietoi hellästi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi
häntä kysyvästi silmiin. "Gudula", sanoi hän rukoilevalla äänellä,
"eilen illalla sanoin sinulle, että tahdoin panna vaikka henkeni
alttiiksi, päästäkseni rikkaaksi. Nyt olen minä suuren aarteen
löytänyt, jonka omistajaksi kaikin mokomin tahdon päästä, sillä se
tekee minusta kerrassaan rikkaan miehen. Mutta aarteenkaivajan täytyy
tuntea päästösana, jos hän mielii saada aarretta maasta kohoamaan.
Mutta nyt minä luulen, Gudula, että sinun salaisuutesi on tuo
tarvittava päästösana. Mikä se siis on, jota isäsi ei uskalla minulle
ilmaista?"

"Että minä sinua rakastan!" huudahti Gudula, kietoen molemmat
käsivartensa sulhasensa kaulaan ja likistäen häntä rintaansa vasten.

"Gudula", huudahti Mayer Anshelm riemuiten, "minä kiitän sinua! Minä
olen aarteeni löytänyt ja minä olen nyt rikas mies!"



3.


Onnellisilla ei ole mitään historiaa, vaan vuodet vierivät heidän
ohitsensa huomaamatta kuin kesäiset päivät. Mayer Anshelm oli aarteensa
löytänyt, ja hän piti sitä pitkin ikäänsä suuressa arvossa, vielä
elämänsä ehtoolla nimitti hän Gudulaa kauniimmaksi ja paremmaksi
puoleksensa. Gudulalla oli osansa Mayer Anshelmin kaikissa ajatuksissa,
kaikissa riennoissa, hän kärsi iloisesti hänen kanssansa puutetta, kun
he vielä köyhinä olivat, hän teki hänen kanssansa työtä, hän, sanalla
sanoen, pyrki samaan päämäärään kuin miehensäkin, että ainoastaan
rikkaus voi päästää heidät olevaisten olojen sorrosta, antaa heille
vapautta ja panna heidät tilaisuuteen vaikuttamaan kansalaistensa hädän
ja kurjuuden lievittämiseksi.

Ja he tulivat rikkaiksi, ja monivuotisen ahkeran työn, säästäväisyyden
ja keinottelemisen perästä pitivät Frankfurtin kristitytkin rahamiehet
Mayer Anshelm Rothschildia arvossa; häntä tervehdittiin kunnioittavasti
pörssillä, kun hän siellä kävi kolmen vanhimman poikansa seurassa,
jotka hän jo aikaisin oli ottanut apulaisikseen ja osallisiksi
pankkiliikkeesensä; jokainen halasi tietää, mitä papereita Mayer
Anshelm milloinkin osti, sillä he olivat vakuutetut, ett'ei
hän koskaan huonoja osta eikä koskaan ryhdy epätietoisiin
keinottelemisiin. Jokainen otti hänestä osviittaa, koska kaikki
tiesivät, että hän ei ainoastaan ollut viisas ja älykäs asiamies, vaan
myös perin rehellinen, jonka sanaan voi ehdottomasti luottaa.

Ainoastaan itsensä, oman neronsa ja väsymättömän toimellisuutensa ja
ahkeruutensa kautta oli Mayer Anshelmista tullut se mikä hän oli,
nimittäin rikas mies, ja juuri senvuoksi hän iloitsi ja sanoi
ylpeydellä pojillensa: "mikä minä olen, sen minä olen itseni kautta,
enkä muiden! Työ on ollut minun suosijani, ahkeruus ystäväni ja
säästäväisyys armas äitini. Niiden avulla on minusta tullut se, mikä
olen, nimittäin rikas mies, jolla ei ole mitään muita kiittämistä kuin
taivaan Jumalaa, joka myös on antanut minulle enemmän kuin rikkautta:
armaan, hellän vaimon ja kymmenen tervettä lasta. Siis olkaamme
edelleenkin ahkeroita töissämme ja toimissamme, niin Jumalan siunaus on
meitä aina seuraava."

Monta monituista vuotta oli täten kulunut, mutta ne eivät olleet
katkaisseet Hanaun maakreivin ja Mayer Anshelm Rothschildin välistä
yhteyttä, joka niin kummallisella tavalla oli alkunsa saanut. Maakreivi
oli ottanut säätynsä mukaisen puolison, hän oli isänsä kuoltua 1785
perinyt Hessenin kuuriruhtinaan istuimen ja muuttanut sinne asumaan,
mutta yhä oli hän mielessänsä pitänyt huvihuoneessa tapahtuneen
kohtauksen, ja sentähden näytti hänestä välttämättömältä antaa Mayer
Anshelm Rothschildille jonkinlaista hyvitystä siitä häväistyksestä ja
murheesta, minkä hän hänelle oli matkaansaattanut, sekä näyttää hänelle
kuinka suuri luottamus ja kunnioitus hänellä oli häntä kohtaan.

Sentähden nimitti hän Mayer Anshelm Rothschildin v. 1801
hovi-asiamieheksensä. Saatuaan ruhtinaan virkavahvistuskirjan meni
Mayer Anshelm sitä näyttämään Gudulallensa joka istui lastensa
huoneessa. Hän ojensi paperin Gudulalle ja kysyi hymyillen josko
hän vielä pitäisi vihaa kuuriruhtinaalle ja josko hän sallisi
miehensä ottaa kuuriruhtinaan tarjoaman arvonimen ja viran.

Gudula katsoi vilaukselta paperiin ja sitten hymyili hänkin. "En pidä
enää kuuriruhtinaalle vihaa", sanoi hän; "päinvastoin on hän meille
toimittanut jonkinlaista puhemiehen virkaa, ja ilman hänettä ei Mayer
Anshelm nyt olisi minun rakas mieheni. Mutta haluaisin kumminkin
tietää, mitä hyvää suurelle Mayer Anshelm Rothschildille siitä on, jos
pieni Hessenin kuuriruhtinas hänet hovi- asiamieheksensä nimittää".

"Hessenin kuuriruhtinas on verrattomasti rikas herra", vastasi hänen
miehensä vakavasti, "hän olisi mahtava ja arvoisa herra, vaikk'ei hän
olisikaan ruhtinas, sillä hänellä on monen miljonan guldenin omaisuus".

"Mutta tiettyhän on, millä tavalla hän sen on saanut", sanoi Gudula
olkapäitään kohauttaen. "On myönyt alamaisparkojansa Englantilaisille,
että he heitä auttaisivat Amerikan vapautta ja itsenäisyyttä
kukistamaan. On antanut Englannin maksaa jokaisesta kaatuneesta maansa
lapsesta sata guldenia, eikä ole rahoja antanut kaatuneitten
turvattomille perillisille, vaan on pistänyt ne omaan kukkaroonsa;
kerran, kun eräässä tappelussa Mississippin varrella oli kaatunut
ainoastaan muutamia Hesseniläisiä, oli herra kuuriruhtinas vartavasten
kirjoittanut Englatilaisten komentavalle kenraalille Amerikassa ja
päivitellyt, että niin vähän Hesseniläisiä oli tappelutantereelle
jäänyt, sekä vaatinut, että vastaisissa kahakoissa piti Hesseniläiset
aina pantavan vaarallisimpaan paikkaan! [Historiallinen totuus.] Kyll'
on kelpo maan-isä, tuo Hessenin kuuriruhtinas, ei todellakaan
ansaitse sitä kunniaa, että Mayer Anshelm Rothschild rupeaa hänen
hovi-asiamieheksensä".

"Olet kyllä oikeassa, Gudula", sanoi Mayer Anshelm miettivästi, "hän on
kehno maan-isä, joka on rahasta alamaisiansa Englantiin myönyt. Mutta
hän on kuitenkin antanut aihetta suureen ja jaloon taideteokseen. Jos
Hessenin kuuriruhtinasta ei olisi ollut, niin ei Friedrich Schiller
olisi kirjoittanut murhenäytelmää 'Kavaluus ja rakkaus', jota vasta
olit minun kanssani teaterissa katsomassa ja jonka vuoksi sinä niin
hartaasti itkit".

"Kelvottomalla ruhtinaalla on hän siis tarkoittanut Hessenin
kuuriruhtinasta?" kysyi Gudula vilkkaasti.

"Aivan niin, Gudula", vastasi Mayer Anshelm nauraen, "ja sinusta on
kokonaan riippunut, että Schiller lady Milfordilla ei ole tarkoittanut
Gudula Schnapperia".

Gudula punastui, kuin olisi hän vielä silloinen kahdeksantoista vuotias
tyttö. "Isäni Jumala olkoon kiitetty, ett'ei minulla ole mitään
yhteyttä tuon onnettoman lady Milfordin kanssa, jonka vuoksi minun niin
paljon täytyi itkeä. On oikein jalo näytelmä tuo, minkä Schiller
Hessenin kuuriruhtinaasta ja hänen kelvottomasta hallituksestansa on
tehnyt; ja Schillerin vuoksi tahdomme me hänelle anteeksi antaa, emmekä
enää käy tuomiolle hänen kanssansa. Anna hänelle se kunnia, että otat
hänen arvonimensä vastaan! Ja kenties poistuu hänen miljonistansa, kun
sinä niitä hoidat, se kirous, mikä niissä on, ja muuttuu siunaukseksi!"

Mayer Anshelm otti siis Gudulan myönnytyksellä arvonimen vastaan, hän
tuli rikkaan Hessen-Kasselin kuuriruhtinaan hovi-asiamieheksi; hän
hoiti vilpittömästi ja toimellisesti hänelle uskottuja miljonia, ja
kuinka epäluuloinen tuo saita kuuriruhtinas muutoin olikin, niin oli
hänellä kumminkin Mayer Anshelmin rehellisyyteen ja taitoon täysi
luottamus, sillä hän näki, että hänen pää-omansa yhäti karttui tuon
nerokkaan ja varovan asioitsijan käsissä.

Mutta sill'aikaa kuin Mayer Anshelm Rothschild pienessä hupaisessa
asunnossaan Frankfurtin Juutalaiskaupungissa vietti onnellista
perhe-elämää ja tuon uljaan valtakaupungin pörssillä saavutti yhä
suurempaa arvoa ja kunniaa, sill'aikaa oli Frankfurtin ulkopuolella koko
maailma mennyt mullin mallin, koko Europa kajahteli sotahuudoista ja
miekankalskeesta, ja Napoleonin, Marengon, Austerlitzin ja niin monen
muun tappelun voittajan nimi lenti tuulen nopeudella ympäri Europaa ja
täytti kaikkein ruhtinasten sydämmet pelolla ja vapistuksella, kaikkein
kansain sydämmet vihalla ja inholla. Ja vihdoin tulla jyrisi hän tuohon
vanhaan valtakaupunkiin Frankfurtiinkin, ja kauhusta kalpeana huusi
toinen toisellensa: "Ranskalaiset tulevat! He lähestyvät Mortierin
johdolla! He ovat Hanaun, Kasselin ja koko kuuriruhtinaan alueen
valloittaneet ja miehittäneet sekä ajaneet itse ruhtinaan maanpakoon! Ja
nyt he tahtovat valloittaa Frankfurtinkin, nyt on tuho saavuttanut
meidän vanhan valtakaupunkimme, meidän vapautemme ja oikeutemme!"

Iltapuolella tänä kauhun ja pelon päivänä, kun Mayer Anshelm jo aikoja
oli sulkenut konttorinsa ja tullut kotiinsa päivän ponnistuksista
levähtämään, ilmoitettiin hänelle, että ulkona oli eräs vieras, joka
välttämättä halusi häntä puhutella.

"Päivä on jo laskenut", sanoi Mayer Anshelm pahoilla mielin, "eikä
tänään enää mitään kauppoja tehdä".

"Päivä on laskenut, mutta se on jälleen nouseva, niin ainakin minä
toivon", lausui vakava, surullinen ääni hänen takanansa, ja kun Mayer
Anshelm kääntyi, näki hän ovessa miehen seisovan, joka oli pitkään
viittaan huolellisesti kääriytynyt.

"Kuka te olette?" kysyi Mayer Anshelm, nousten ylös ja otteen
tuntematonta vastaan. "Millä oikeudella te luvatta tulette sisään ja
kuuntelette minun sanojani ja --?"

"Antakaa palvelijan mennä ulos, herra hovi-asiamies, minulla on teille
puhumista", vastasi vieras vakavalla, käskevällä äänellä ja astui
samalla peremmäksi.

Mayer Anshelm lienee äänen tuntenut, koska hän ei enää tehnyt mitään
vastarintaa, vaan käski palvelijan mennä ulos ja sulki oven hänen
mentyänsä.

Sitten palasi hän takaisin vieraan luo, joka sill'aikaa oli ähkyen
istuutunut isännän nojatuolille.

"Onko mahdollista, armollisin Herra? Te se olette, ja yksin, vieläpä
jalkaisin?" huudahti Mayer Anshelm ihmetellen.

"Yksin, jalkaisin, ja pakolaisena!" vastasi vieras ja kallisti
väsyneenä päänsä tuolin selkänojaa vasten. "Minulla on nälkä, minä olen
väsyksissä, minä olen koko päivän kävellyt. Antakaa minulle jotain
syötävää, Mayer Anshelm Rothschild".

Mayer Anshelm ei mitään vastannut, hän syöksi ulos huoneesta, huusi
vaimonsa luokseen, sipisi jotain hänen korvaansa, ja sitten puuhasivat
he molemmat sekä keittiössä että kellarissa. Mayer Anshelm kantoi itse,
kuin jos hän olisi ollut tuon vieraan herran palvelija, ruoat ja
ruoka-astiat omaan huoneeseensa ja kattoi pöydän vieraallensa, joka
yhä nojatuolissa istui unenhorroksiin vaipuneena.

"Armollinen Herra, jos Teidän Korkeutenne suvaitsette, pöytä on
katettu", lausui Mayer Anshelm hymyillen ja lykkäsi pöydän vieraan
eteen.

Tämä joi nopeasti lasillisen viiniä ja söi muutamia paloja. Mayer
Anshelm seisoi häntä vastapäätä ja katsoi miettien hänen silmiinsä ja
kalpeihin kasvoihinsa. Äkkiä katsahti vieras häneen, ja molempain
miesten silmäykset kohtasivat toisensa.

"Mayer Anshelm", lausui vieras, "minä ajattelin vast'ikään jo ammoin
kuluneita aikoja".

"Samoin minäkin, armollinen Herra Kuuriruhtinas", vastasi Mayer Anshelm
sävyisesti.

"Ajattelin niitä aikoja, kun me poikanulikoina toisiamme ensi kerran
kohtasimme. Siitä on nyt kolmekuudetta vuotta kulunut, ja kumminkin
muistan vielä aivan selvään, minkä näköinen te olitte seistessanne
minun edessäni viisaine, ynseine kasvoinenne, mikä minua, ylpeätä
ruhtinaan poikaa, sangen suuresti suututti. Korvissani soipi vielä
äänenne, kun te minulle, hyvästi jättäessänne, sanoitte: minä
olen Mayer Anshelm Rothschild ja asun rouva äitini kanssa
Juutalaiskaupungissa Frankfurtissa. Jos minua tarvitsette, niin tulkaa
vaan luokseni".

"Olin oikein hävytön lurjus siihen aikaan", sanoi pankkiiri hymyillen.

"Ettepä niinkään, päinvastoin luulen, että minä olin hävytön", vastasi
kuuriruhtinas, "ja sentähden on minun kohtaloni kenties vaatinut, että
teidän silloinen sananne oli toteutuva. Mayer Anshelm Rothschild, minä
olen teidän luoksenne tullut siitä syystä, että minä teitä tarvitsen".

"Teidän Korkeutenne, Te tiedätte, että Te voitte luottaa minun
palvelusintooni".

"Minä tiedän, että te olette rehellinen ja kunnon mies, ja minä luotan
teihin. Katsokaa minua", jatkoi kuuriruhtinas ja avasi viittansa, "minä
olen pukenut itseni talonpojan vaatteihin, ja ainoastaan tämä valhepuku
on minun henkeni pelastanut. Ranskalaiset ovat minut karkoittaneet,
ovat kaupunkini miehittäneet, virkamieheni ajaneet pois, ja Napoleon,
hyvin tuntein vihani häntä ja hänen kirottua rosvoustapaansa vastaan,
on julistanut minun menettäneeksi perimäni valtaistuimen. Perheeni on
jo saapunut onnellisesti Tanskaan, vaan minä en voinut sitä seurata,
sillä pitihän minun ainakin pitää huolta omaisuudestani, kun maani tuli
minulta ryöstetyksi. Varmat arvopaperini otan minä mukaani, mutta kovaa
rahaa -- ja te tiedätte, että suurin iloni on katsella kauniita
kultakääryjäni -- kovaa rahaa en voi mukaani ottaa. Olen itse latonut
rahat säkkeihin, joissa päälläpäin on eloja, ja talonpojaksi
vaatetettuna olen tuonut säkit talonpoikaisilla vankkureilla tänne.
Vankkurit ovat portillanne. Mayer Anshelm Rothschild, tahdotteko ottaa
rahani huostaanne?"

"Tahdon, Herra Kuuriruhtinas", vastasi pankkiiri lyhyesti.

"No käskekää sitten väkenne kantamaan säkit tänne. Uskollinen
kamaripalvelijani on vankkurein luona."

"Mutta, Teidän Korkeutenne, eiköhän olisi parempi, että minä yksinäni
kantaisin säkit sisään?"

"Mahdotonta! Ne ovat liian raskaat, sillä ne sisältävät kolme miljonaa
louis- doreissa ja kovissa kultakolikoissa. Minä olen jakanut ne
kahteentoista säkkiin."

"Kolme miljonaa!" huudahti Mayer Anshelm huoaten, "on vaikea näinä
rauhattomina aikoina säilyttää niin paljoa rahaa".

"Mutta te sen kuitenkin voitte tehdä", sanoi kuuriruhtinas;
"kiiruhtakaa, Rothschild, purattakaa kuorma, että minä tietäisin rahani
olevan teidän huostassanne. Sitten lähden heti pois".

Tunnin kuluttua oli kuorma purettu, ja kaksitoista kultarahoilla
täytettyä astiaa oli Mayer Anshelmin kammarissa. Kuuriruhtinas katseli
niitä hyvin hellästi ja suruisesti, aivan kuin rakastava heittää
jäähyväiset rakastetullensa.

"Mayer Anshelm Rothschild", sanoi hän, "minä uskon teille sen, mikä
minulle on kalliinta, tärkeintä ja tarpeellisinta maailmassa, nimittäin
rahani. Minä olen kurja, paon-alainen mies. Te olette varjeleva minua
siitä, ett'ei minusta tule kerjäläistä. Tahdotko tehdä sen?"

Mayer Anshelm Rothschild laski molemmat kätensä rahasäkille ja lausui:
"Minä vannon temppelimme kaikkein pyhimmän kautta, Jehovahn kautta
taivaissa ja kaiken sen kautta, mikä minusta on pyhää maassa, minä
vannon ja vakuutan Teille, Herra Kuuriruhtinas, tahtovani tallettaa ja
suojella rahojanne ja, jos tarve vaatii, niiden vuoksi panna henkenikin
alttiiksi. Vannon myöskin tahtovani pitää tämän asian salassa".

"Minä tiedän teidän pitävän valanne", sanoi kuuriruhtinas totisesti ja
antoi kättä pankkiirille. "Ja nyt jääkää hyvästi, Rothschild, minun
täytyy lähteä. Rukoilkaa minun edestäni, että minä onnellisesti
pääsisin vainoojieni käsistä ja löytäisin turvapaikan, kunnes koston
hetki on tullut, jolloin Saksan kansat ja ruhtinaat ovat päältänsä
pudistavat ne alennuksen ja häväistyksen kahleet, joita he nyt
kantavat".

Kuuriruhtinaan mentyä, sulki Mayer Anshelm kammarinsa oven, ja jos
Baruch Schnapper olisi vielä elossa ollut ja, niinkuin ennenkin, asunut
vastapäätä, olisi hän ihmeeksensä nähnyt vävynsä huoneesta koko yön
tulen tuikkavan, ja hänen varjonsa ikkunan uutimilla liikkuvan, sekä
toisinaan valon kammarista häviävän ja kellarin pienestä ikkunasta
ilmestyvän; ja tätä näkyä olisi kestänyt koko yön. Mutta Baruch
Schnapper oli jo ammoin aikoja kokoutunut isäinsä tykö, ja ainoastaan
pankkiirin palvelija kummeksi huomen-aamuna, kun näki herransa vaatteet
saven, maan ja kalkin vallassa.

Mayer Anshelm ei kenellekkään ilmaissut paon-alaisen kuuriruhtinaan
käyntiä, sillä olihan hän hänelle vannonut pitääksensä sen salassa.
Mutta kuitenkin levisi siitä sangen pian hämärä huhu ympäri koko
Frankfurtia, sillä naapurit olivat nähneet vaunut Mayer Anshelmin
portilla ja huomanneet myös senkin, että säkit näyttivät olevan
erittäin raskaat kantaa, ja tämän olivat myös kantajatkin vakuuttaneet
ja sanoneet salaperäisesti, että säkeissä varmaankaan ei ollut eloja.
Ja tätä aprikoitiin ja mietittiin siksi, kunnes lähimmiten päästiin
totuuden perille, ja se tieto levisi kaikkialle, että kuuriruhtinas oli
onnellisesti paennut ja jättänyt miljonansa hovi-asiamiehensä Mayer
Anshelm Rothschildin säilytettäviksi. Ja tämä sanoma levisi eteenpäin,
suusta suuhun, ulos maailmaan, Ranskalaisia vastaan, jotka nyt Hanausta
marssivat valloittamaan ja muuttamaan tuota vanhaa vapaata
valtakaupunkia suuriherttuan Napoleonin armosta asuntokaupungiksi! Ja
Saksalainen oli se mies, joka valloittajan käsistä tämän
suuriherttuallisen kruunun vastaanotti!

Mutta ennenkuin tuo vastasepitetty suuriherttua voi pääkaupunkiinsa
tulla, täytyi tältä pääkaupungilta ensin ryöstää sen vanhat vapaudet ja
oikeudet, täytyi sen menettää perustuslakinsa ja lakata olemasta vapaa
Saksan valtakaupunki! Napoleon oli sanonut, että niin piti tapahtuman,
ja mitä tämä mies sanoi, pidettiin siihen aikaan Jumalan sanana.

Ranskalaiset lähestyivät Hanausta ja Kasselista suurissa kolonneissa,
ja mitä muuta voi Frankfurt tehdä, kuin heittäytyä voittajain armoille?

Se heittäytyi Ranskalaisten valtaan, jotka nyt mieltänsä myöten
kaupunkia hallitsivat. Frankfurtin kelpo porvarit, jotka aamuisilla
vuoteelta noustessaan vielä olivat vapaita Saksalaisia, huomasivat
hämmästyksellä iltasilla olevansa suuriherttuan Napoleonin armosta
alamaisia.

Iltapuolella samana päivänä marssi eräs osasto Ranskalaista sotaväkeä
Juutalaiskaupunkiinkin. Osaston eturinnassa marssiva upseeri kysyi
portilla värjötteleviltä lapsilta, jotka avossa suin katsoa töllöttivät
noita komeita sotamiehiä, josko he tietäisivät, missä Mayer Anshelm,
Hessenin kuuriruhtinaan hovi-asiamies asuu.

Kaikki ne sen tiesivät, nuo töllistelevät lapset, ja juoksivat
halullisesti edeltäpäin tietä näyttämään sotamiehille Mayer Anshelm
Rothschildin asuntoon.

Mayer Anshelm istui rauhallisesti työhuoneessansa kirjainsa ääressä,
kun ovi äkkiä aukeni, ja Gudula kalpeana ja hengästyneenä syöksi
sisään.

"Mayer Anshelm, ranskalaisia sotamiehiä on tunkenut asuntoomme! He
vartioitsevat katua ja pihamaata, he seisovat portailla ja porstuassa.
Me olemme hukassa! He ovat saaneet tietää, että kuuriruhtinas on käynyt
sinun luonasi, että --"

"Hiljaa, Gudula", keskeytti hänen puolisonsa häntä tyynesti, "etkö näe,
että emme ole yksin?"

Ja niin olikin. Eräitä ranskalaisia upseereja seisoi huoneessa, ja
avonaisesta ovesta näkyi välkkyvillä kivääreillä varustettuja
sotamiehiä.

Mayer Anshelm astui tyynesti upseereja vastaan ja kysyi heidän
asiatansa.

"Meillä on käsky vaatia teiltä ne miljonat, jotka entinen Hessenin
kuuriruhtinas teidän huostaanne on antanut", sanoi yksi upseereista.

"En ole mitään miljonia saanut kuuriruhtinaalta", vastasi Mayer Anshelm
tyynesti.

Upseeri naurahti. "Te ette siis tahdo antaa noita miljonia? Keisari
Napoleon on käskenyt, että ne ovat annettavat Frankfurtin
suuriherttualle. Meillä on ankara käsky ottaa teiltä nämä miljonat".

"En tiedä mistään miljonista", huudahti Mayer Anshelm. "Herra
kuuriruhtinas ei ole antanut minulle mitään säilytettäväksi".

"Me tiedämme aivan varmaan, että tuo viralta pantu kuuriruhtinas on
teille miljonansa uskonut, älkää siis sitä kieltäkö. Teidän
omaisuutenne säästetään, teiltä ei mitään ryöstetä, teidän täytyy vaan
antaa pois se, mikä ei ole teidän."

"En tiedä mistään miljonista", vakuutti Mayer Anshelm.

"Minä varoitan teitä", huusi upseeri kiivaasti. "Te näette, että teidän
asuntonne on miehitetty, aseellisia sotamiehiä seisoo ovenne edessä.
Meillä on tarkat käskyt, ja jos te ette hyvällä suostu niitä antamaan,
niin ryhdymme me mitä ankarimpiin keinoihin. En voi teiltä salata, että
henkennekin on vaarassa, jos yhä kiellossanne pysytte".

"Hän on hukassa! Ne hänet tappavat", mutisi Gudula, polvilleen vaipuen
ja kohottaen kätensä taivasta kohti.

"He voivat minut tappaa", sanoi Mayer Anshelm tyynesti, "mutta he eivät
voi pakoittaa minua tunnustamaan, mitä en tiedä".

Upseeri viittasi, ja muutamia sotamiehiä astui huoneesen. "Vartioitkaa
kaikkia ovia", käski hän, "tutkikaa kaikki huoneet tarkasti ylisestä
alkaen kellarikerrokseen saakka, älkää päästäkö ketään talosta ulos, ja
missä vastusta tehdään, siinä käyttäkää aseitanne. Menkää! Minä
velvoitan teitä tutkimaan kaikki mitä huolellisimmasti!"

Sotamiesten tahdinmukainen astunta kuului, ja nyt levisi niitä kaikkiin
huoneihin oikein kosolta. Mayer Anshelm seisoi vaaleana, vaan
miehuullisen näköisenä keskellä kammariansa ja kuunteli tarkasti
sotamiesten melua ja pauhinaa. Gudula oli yhä polvillaan ja rukoili.

"Herrani", sanoi upseeri, "minä vielä uudelleen vakuutan teille, että
meillä on käsky, tarpeen vaatiessa, käyttää viimeisiä keinoja. Jos te
ette miljonia anna, on minun kova täytymykseni, ammuttaa teidät
maankavaltajana ja kapinoitsijana".

Gudulalta pääsi kauhun ja hädän huuto, ja hän hypähti ylös, juoksi
miehensä luo, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja likisti häntä
hellästi rintaansa vastaan.

"Mayer Anshelm", rukoili hän, "armahda minua ja lapsiasi! Sinä et saa
kuolla, sinun täytyy meidän tähden elää! Sinun täytyy taipua väkivallan
alle! Sinä et saa antaa henkeäsi kurjan rahan vuoksi! Oi minun
Jumalani, he tappavat sinut!"

"He tappavat minut, mutta minä olen rehellisenä miehenä kuoleva", sanoi
Mayer Anshelm vakavasti. "Mene tyttäriesi luo, Gudula, ja käske poikain
tulla tänne!"

"Kukaan ei saa tänne tulla", sanoi upseeri. "Kaikki huoneet ovat
vartioitut, ja missä kukin on siinä hän pysyy, kunnes te hänet
tunnustuksellanne vapautatte, taikka vastaisessa tapauksessa, kunnes
teidät on ammuttu".

"Siis jäävät lapseni vangeiksi", lausui Mayer Anshelm tyynesti, "ja
sinä, Gudula, jäät minun luokseni ampumisen toimeenpanoon asti!"

"Tahdon rukoilla, tahdon rukoilla!" kuiskasi Gudula ja vaipui taas
polvilleen.

Nyt vallitsi hiljaisuus kammarissa. Ovella seisoi sotamieheä, upseerit
olivat vetäytyneet ikkunanpoukamaan.

Vähän ajan kuluttua astui eräs ordonanssi sisään ja kertoi, että he
olivat ylisen läpi läpeensä tutkineet ja tarkastaneet, löytämättä
mitään rahaa tai arvopapereita.

"Te yhä pysytte kiellossanne?" kysyi upseeri.

"Pysyn", vastasi Mayer Anshelm tyynesti.

"Vieläkö sittenkin, jos minä teille sanon, että me vakoojiemme ja
asiamiestemme kautta varmasti tiedämme kuuriruhtinaan täällä käyneen ja
antaneen teille rahansa?"

"Vielä sittenkin!"

"Vieläkö sittenkin, jos minä teille ilmoitan, että te kiellollanne ette
ainoastaan tuomitse itseänne kuolemaan, vaan myös saatatte kaikki
uskolaisenne vaaraan? Sillä jos te ette meille anna noita
miljonia, niin teidät ammutaan, ja sallitaan sotamiesten ryöstää
Juutalaiskaupunkia."

"Mayer Anshelm, ole armollinen", huusi Gudula, "pelasta kurjat
uskolaisemme. Antaunnu väkivallan alle!"

"Niinhän minä teenkin, sentähdenhän minä annankin henkeni alttiiksi",
lausui Mayer Anshelm juhlallisesti.

"Ja monen muun uskolaisenne hengen, sillä tiedättehän sen, että, kun
Juutalaiskaupungin ryöstö kerran on alkanut, tekee uskonvimma ryöstön
uskontaisteluksi."

"Mayer Anshelm", voivotteli Gudula, "muista isääsi ja äitiäsi, jotka
eivät, haudassakaan ole rauhaa saavat, jos heidän poikansa tulee
orjuutetun kansamme syöksemään yhä suurempaan kurjuuteen; muista sitä
onnettomuutta ja surkeutta, mikä meidän kansaamme ennestäänkin
ahdistaa, äläkä tahdo enää sitä lisätä. Poista meistä uudet turmiot,
kun se on sinun vallassasi, armahda heikkoja ja sairaita, pelasta
kansasi!"

Siinä seisoi Mayer Anshelm, liikkumatonna, kalmankalpeana, kiini
puristetuin huulin, ja katsoi suruisesti ja kysyvästi ylöspäin.

Uudelleen tuli ordonanssi ilmoittamaan, että alakerroskin oli jo
tyystin tutkittu, mutta ei mitään löydetty.

"Niin, menkää siis alas kellariin", käski upseeri, "ottakaa kuokat ja
lapiot mukaanne, tutkikaa sitä hyvin tarkoin, ja jos sieltäkään ette
mitään löydä, niin on tutkimus loppunut, ja sitten seuraa ampuminen".

"Mayer Anshelm", huusi Gudula epätoivoissaan, "säästä minulle lastesi
isä, pelasta kansasi!"

Hänen miehensä ojensi itsensä suoraksi ja hengähti syvästi, hänen
värähtelevistä kasvonjuonteistaan voi nähdä, että hän oli viimmeisen
taistelun itsensä kanssa taistellut. Hiki oli suurissa karpaloissa
hänen kalpealla otsallaan, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä heikko
ja murrettu.

"Oli menneeksi", sanoi hän, "minä myönnyn. Jumala on todistajani,
ett'en muuta voi tehdä. Herra katteini, huutakaa väkenne takaisin,
älkää antako kokonaan hävittää taloani. Antakaa käsky, että sotaväki
heti poistuu minun talostani, ja päästäkää minun lapseni vapaiksi, niin
minä olen valmis teille antamaan vaatimanne rahat".

"Vihdoinkin!" huudahti upseeri. "Minä sanon teille, että te jo
seisoitte haudan partaalla, sillä minä olisin teidät arvelematta
ammuttanut, koska minulla oli ankara käsky niin tehdä. Vaimonne
rukoukset, jotka teidän itsepäisyytenne pehmittivät, ovat pelastaneet
teidät kuolemasta. Herrat upseerit, viekää sotamiehille käsky, että
tutkimus on loppunut, ja asettakaa väestö kadulle, kunnes toisin
määrätään. Ainoastaan tällä ovella olevat vartijat jäävät paikoilleen".

Upseerit lähtivät huoneesta pois, ja katteini sanoi pankkiirille. "Nyt,
herrani, pitäkää lupauksenne ja antakaa minulle rahat".

Mayer Anshelmin rinnasta tunki vielä kerran syvä, kamala huokaus, ja
hän näytti oikein henkeä tavoittelevan. "Gudula", sanoi hän sitten
vaimolleen, "mene nyt pois. Nyt sinua ei enää kukaan estä. Mene
perhehuoneesen ja odota minua siellä lasten kanssa. Minä tulen teidän
luoksenne heti, kun olen päättänyt asiani tämän herran kanssa".

Gudula tarttui miehensä käteen, suuteli sitä innokkaasti, katsoi häneen
kiitollisesti ja läksi sitten sanaakaan virkkamatta pois.

Mayer Anshelm odotti, kunnes Gudula oli oven sulkenut, ja sitten astui
hän vakavin askelin toiselle puolelle huonetta. Sinne tultuansa otti
hän seinältä kirjahyllyn kohdalla olevan kuvan pois. Pieni rautainen
ovi näkyi sen alta. Pankkiri otti povilakkaristaan avaimen ja aukasi
oven. Nyt näkyi seinään tehty syvennys, joka oli täynnä rahakääryjä,
pullollaan olevia palttinakukkaroita ja arvopapereita.

"Tässä on, herrani", sanoi Mayer Anshelm kolkosti. "Siinä on kaksi
miljonaa kahdeksansataa tuhatta thaleria kullassa ja hyvissä
arvopapereissa".

Kahden tunnin kuluttua astui Mayer Anshelm perhehuoneesen, jonne hänen
vaimonsa, poikansa ja tyttärensä jo edeltäpäin olivat kokoontuneet.

Hän tervehti heitä pään-nyykäyksellä, ja ihmeteltävä rauha ja
tyytyväisyys loisti hänen kasvoistansa. Keskelle huonetta jäi hän
seisomaan ylevänä, vakavana, jollaisena pojat eivät häntä olleet
muulloin nähneet kuin tärkeinä, ratkaisevina hetkinä.

"Poikani, sydämmeni ja rakkauteni lapset", lausui hän, "ottaessani
teidät osallisiksi liikkeeseni, mikä oli se sana, jonka minä panin
teille elämänne laiksi? Vastaa sinä, Anshelm, veljiesi nimessä. Mikä on
se laki, jonka minä teille olen antanut?"

"Olkaat uskolliset itsellenne ja niille, jotka teihin luottavat",
lausui nuori mies juhlallisesti. "Pysykäät isäinne uskossa, olkaat
ahkerat ja rehelliset. Pyhänä sananne pitäkäät, ja lupauksenne olkoon
horjumaton kuin kallio. Älkäät ylenkatsoko vähintäkään voittoa, kun se
vaan tulee rehellisellä tavalla, mutta hylätkää suurinkin voitto, jos
sitä ei rehellisesti voi saada. Niin olette meitä neuvoneet, isä, ja
minä toivon, teidän meille antavan todistuksen siitä, että olemme sen
mukaan eläneet".

"Ja minä toivon", huudahti heidän isänsä innostuneena, "minä toivon
teidänkin kuolinhetkelläni minulle antavan sen todistuksen, että olen
sen mukaan elänyt. Poikani, minä olin eräälle miehelle, joka minulle
oli uskonut rahansa, pyhällä valalla vannonut ne säilyttääkseni ja
henkenikin niiden turvaksi alttiiksi pannakseni. Olinko minä velkapää
pysymään sanoissani?"

"Olitte", huusivat pojat kuin yhdestä suusta.

"Ja jos minä voin pelastaa hänen rahansa antamalla omani niiden
sijasta, oliko minun se tehtävä?"

"Oli!" vastasivat pojat.

"No, hyvä on, minä olen siis tehnyt velvollisuuteni. Minä olen pitänyt
sanani. Minulle uskottu raha ja omaisuus on pelastettu, mutta minun ja
teidän koko omaisuus ja kaikki, mitä meillä oli, on mennyt. Minä olen
taas köyhä mies!"

"Et ole", huudahti Gudula, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan värähteli
ikuisen nuoruuden ja ikuisen rakkauden säteitä! "Sinä olet rikas, Mayer
Anshelm, sillä sinä olet kunnon mies, sinulla on vaimo, poikia ja
tyttäriä, jotka kaikki sinua rakastavat. Sinä jätät lapsillesi
perinnöksi kunniallisen nimen ja puhtaan tunnon".

Mayer Anshelmilta pääsi ilohuuto, ja hän likisti vaimoansa rintaansa
vastaan.

"Gudula", huudahti hän, "minä sanon sinulle tänään sen, minkä sanoin,
kun sinä tulit köyhän Mayer Anshelmin morsiameksi: minä olen rikas
mies, sillä sinun sydämmesi on aarre, pysyväisempi kuin kaiken maailman
kullat ja rikkaudet! Poikani, rikkautemme on mennyt, mutta ei voimamme.
Meidän on alusta alkaminen. Meidän on tehtävä työtä, ja Jumala on sille
siunauksensa antava!"

-- -- -- Ja Jumala antoi siunauksensa! Rothschildin kauppahuone yhä
vaan varttui ja voimistui, eikä sen luotettavaisuutta oltu vielä
hetkeäkään epäilty. Eihän kukaan tietänyt, että Mayer Anshelm oli oman
omaisuutensa menettänyt, ainoastaan se oli vaan luultu, että
Ranskalaiset olivat pakoittaneet Mayer Anshelmin antamaan pois
paon-alaisen kuuriruhtinaan rahat, eikä häntä siitä kukaan moittinut,
sillä tietty asia oli, että hänet väkivallalla oli siihen pakoitettu.

Ja siten aika kului, ja nöyryytetylle ja jaloin poljetulle Saksallekin
valkeni koston päivä, joka kahleissa olevan jalopeuran tavoin oli
maassa madellut kaikkivaltiaan Napoleonin jalkain juuressa, tämä Saksan
kansa mursi kahleensa, pystytti päänsä ja pakoitti ruhtinaansa
vallan-anastajasta luopumaan ja yhtymään kansalliseen vapautukseen.
Saksan kansa sai taistelemalla vapautensa ja kunniansa takaisin, ja
Lokakuun 18 päivänä vuonna 1813, silloin kosti se sortajilleen, silloin
maksoi se heille palkkansa, silloin ajoi se Napoleonin paon-alaisine
joukkoineen Saksasta pois, ja sitten, sitten otti tuo jalomielinen
jalopeura mielisuosiolla kahleet uudelleen päällensä ja järjestyi
jälleen kahlehtijainsa ja herrainsa vallan alle, kutsui paon-alaiset
ruhtinaansa takaisin, ja vapaista Saksan miehistä tuli taas
kahdeksanneljättä ruhtinaan Saksalaisia alamaisia.

Hesseninkin kuuriruhtinas palasi Leipzigin tappelun perästä
valtakuntaansa, ja hänen kansansa, joka jalomielisesti oli unhottanut
kaiken sen vääryyden, mitä hän sille oli tehnyt, otti hänet jälleen
hallitsijaksensa.

Otettuansa alamaisiltansa uskollisuuden valan, läksi kuuriruhtinas
Frankfurtiin, missä hänen ensimmäinen toimensa oli kutsuttaa
pankkirihuone Rothschildin päämies luoksensa.

Neljännestunnin kuluttua ilmoitettiin kuuriruhtinaalle pankkiri Anshelm
Rothschildin tulo, ja hän käski hänet päästää sisään ja meni häntä
vastaan ovelle.

Mutta eihän se ollutkaan Mayer Anshelm Rothschild, joka astui sisään,
vaan paljoa nuorempi mies, joka tuskin näytti neljänkymmenen vanhalta.

"Kuka te olette, herra?" kysäsi kuuriruhtinas. "Minä lähetin noutamaan
hovi- asiamiestäni, Mayer Anshelm Rothschildia."

"Teidän Korkeutenne, hän ei voi kutsumustanne seurata, sillä Jumala on
hänet luoksensa kutsunut."

"Hän on siis kuollut?"

"Teidän Korkeutenne, hän kuoli vuosi takaperin."

"Hän oli kelpo mies", sanoi kuuriruhtinas huoahtaen. "Minä luotin
häneen rajattomasti ja olen osoittanut sen hänelle. En voi häntä siitä
nuhdella, että luottamukseni seuraus tuli onnettomaksi. Olen
asiamiesteni ja valtuutettujeni kautta saanut tietää kaikki ja muun
muassa senkin, että isänne vasta urhoollisimman vastustuksen perästä
pakon vaatimana antoi rahani noille häpeämättömille Ranskan
metsärosvoille. Teidän isänne on käyttänyt itsensä kuten rehelliselle
ja uskolliselle miehelle sopii, sen todistuksen minä hänelle annan
vielä hänen kuoltuansakin; ja mitä niihin kolmeen miljonaan tulee,
mitkä minä hänelle annoin, niin minä olen ne jo unhottanut. En siis
niiden vuoksi ole teitä tänne kutsunut; minulle on vielä Jumalan kiitos
jäänyt eräitä miljonia ja ne tahdoin minä antaa teidän isällenne
hoidettaviksi. Valitan, että hän on kuollut, sillä, kuten jo sanoin,
hän oli rehellinen, uskollinen mies, eikähän se ollut hänen syynsä,
että minun miljonani häneltä ryöstettiin."

"Teidän Korkeutenne", sanoi Anshelm Rothschild hymyillen, "teidän
miljonianne ei ole ryöstetty!"

"Mitä tarkoitatte? Eikö se olekaan siis totta? Eikö teidän isäänne
olekaan ryöstetty?"

"Teidän Korkeutenne, kyllä se on totta. Mutta isäni oli Teidän
Korkeudellenne vannonut säilyttääksensä hänelle uskomanne rahat, ja hän
on valansa pitänyt. Hän antoi Ranskalaisille, jotka häntä kuolemalla
uhkasivat, oman omaisuutensa ja pelasti siten teidän Korkeutenne kolme
miljonaa."

"Vai niin, että minun miljonani kuitenkin vielä ovat tallella!"
huudahti kuuriruhtinas ilosilmin.

"Teidän Korkeutenne, kauppahuone Rothschild on valmis, milloin vaan
käskette, maksamaan Teille ne kolme miljonaa ynnä niille juoksevat
korot vastaanottopäivästä asti."

Kuuriruhtinas katsoi kummastuneena, henkeä vetämättä pankkirin tyveniin
kasvoihin. "Kaikkiko?" kysyi hän hetkisen kuluttua. "Te voisitte salata
kaikki, ja te annatte minulle kaikki, sekä pää-oman että korot!?"

"Se on tietty", vastasi pankkiri tyynesti. "Ainoastaan yhtä pyytää
kauppahuone Rothschild Teiltä, nimittäin: että tahtoisitte ottaa
huomioonne ne vaikeat suhteet, joiden vallitessa isäni pelasti
miljonanne, ettekä siis laskisi korkoa korolle, vaan lukisitte tämän
koron meille hoitokustannusten palkkioksi. Olemme valmiit milloin
hyvänsä kaikesta tilin tekemään".

"Mutta minä en aio ottaa noita kolmea miljonaa", huudahti kuuriruhtinas
vilkkaasti. "Herra pankkiri Anshelm Rothschild, te olette isänne poika!
Minä olen kerran isänne edessä hävystä luonut silmäni maahan, hänen
poikansa edessä en sitä tahdo tehdä. Te ette tule minulle noita kolmea
miljonaa maksamaan, ne jäävät teidän liikkeesenne, eikä tään-koommin
tarvitse enää olla mitään puhetta koroista eikä prosentista, joita te
minulle tarjoatte. Vasta tänä päivänä minä annan nuo kolme miljonaani
teille, herra pankkiri Rothschild, ja vasta tästä päivästä alkaen
voitte minulle niistä korkoa lukea, mikä kumminkaan ei saa nousta
enempään kuin puoleen tavallisesta korkokannasta".

"Teidän Korkeutenne, en tiedä, josko voin jalomielistä tarjoustanne
hyväkseni käyttää, ja --"

"Älkää virkkako mitään", keskeytti kuuriruhtinas häntä vakavasti,
"älkää puhuko jalomielisyydestä, sillä silloin täytyy minun tunnustaa,
että te se olette, joka jalomielisyyttä osoitatte, te, pankkiri
kuuriruhtinasta kohtaan. Minä olen näinä paon vuosina tullut
käsittämään paljon uutta, ja ruhtinaallinen ylpeyteni on oppinut
nöyrtymään ja tullut ymmärtämään, että muitakin ruhtinaita on kuin
ainoastaan laillisia, ja että raha yhtä hyvin valta-istuimia rakentaa
kuin syntyperäkin. Me keskustelemme siis valta valtaa vastaan, herra
Anshelm Rothschild. Minä olen kuuriruhtinas, te olette raharuhtinas. Ja
kenties on raharuhtinas sittenkin mahtavampi kuuriruhtinasta. Mitä minä
suinkin vaan voin tehdä, teidän valtaanne lisätäkseni, sen olen tekevä.
Te olette näkevä, herra raharuhtinas, ett'ei kuuriruhtinas ole
kiittämätön ja ett'ei hän häpeä julkisesti jokaiselle tunnustaa, kuinka
suuressa kiitollisuuden velassa hän teille on!"

Ja kuuriruhtinas piti pankkirillensa ylihovi-asiamies Rothschildille,
jonka hän nimitti Hesseniläiseksi finanssineuvokseksi, sanansa, piti
hänelle paremmin sanansa kuin kansalleen, jolta hän pian peruutti
lupaamansa perustuslain.

Kun sitte kaikki ruhtinaat kokoontuivat Wienin kongressille, kun
siellä, kuten Lignen ruhtinas lausui, "Europan ruhtinaat lupa-aikaansa
viettivät", kun siellä "kongressi tanssi, mutta ei päässyt eteenpäin",
silloin kertoi Hessenin kuuriruhtinas eräissä iloisissa pidoissa läsnä
oleville kuninkaille ja ruhtinaille kertomuksen kolmesta miljonastansa
ja kauppahuone Rothschildin rehellisyydestä. Ja kummastellen
kuuntelivat ruhtinaat tätä harvinaista juttua, ja jokainen näistä
kruunatuista herroista selitti olevansa valmis näin erinomaista
rehellisyyttä palkitsemaan. Ja tällä kertaa pitivät kaikki ruhtinaat
sanansa. Itävalta korotti Rothschildin veljekset vapaaherran arvoon,
Preussi nimitti heidät salaneuvoksiksi, muut ruhtinaat antoivat heille
tähtiä rintaan, ja kaikki ruhtinaat, sekä pienet että suuret,
turvasivat raha-asioissa Rothschildeihin, raharuhtinoihin, joista pian
todenmukaisesti voi sanoa, että rauha ja sota oli heidän vallassaan
paremmin kuin laillisten ruhtinasten.

Gudula, Rothschildein kanta-äiti, joka uskollisesti pysyi pienessä
asunnossaan Juutalaiskaupungissa, vaikka pojat jo ammoin olivat
itsellensä ruhtinaallisia palatseja rakentaneet Frankfurtiin, Wieniin,
Parisiin, Neapeliin ja Lontoosen. Gudula tunsi myös aivan hyvin
poikainsa, raharuhtinasten, voiman. Kun vuonna 1830 eräs naapurivaimo
itkein hänen luokseen tuli ja valitti vallankumouksen johdosta, joka
riehui Ranskassa ja Puolassa, sekä arveli nyt suuren sodan syttyvän,
silloin vastasi Gudula rouva hymyillen: "olkaa huoleti, naapurikulta.
Minä sanon pojalleni, ett'ei hän antaisi rahaa noille ruhtinoille, ja
milläpä ne sitten sotia käyvät!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuuriruhtinas ja Raharuhtinas" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.