Title: Tunturikoski - Jemtlantilainen kertomus
Author: Onkel Adam, 1804-1889
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tunturikoski - Jemtlantilainen kertomus" ***


TUNTURIKOSKI

Jemtlantilainen kertomus


Kirj.

ONKEL ADAM [Carl Anton Wetterbergh]


Suomennos.


Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.



SISÄLLYS:

Tuntureilla
Oppi ja elämä
Kjell Kjellsson ja hänen lapsensa
Kosken Anna
Testamentti
Jemtlantilaiset häät
Huvimatkailija
Kodeissa
Kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin



Tuntureilla.


Suvella on tuo pieni järvi levoton; olkoon miten tyyni tahansa, niin
pyörteilee vesi sen pohjalla ja pinnalla, sillä järvi oikeastaan ei ole
mikään muu kun suvantopaikka tunturivirrassa, joka silloin tällöin
paisuu sen mukaan kuin lumi sulaa ylhäällä kukkuloilla tahi usvaa
jähmistyy harmaiden kivien syviin pintoihin ja sirisee alas halkeamiin.
Silloin liikkuu jälleen vesi ankarammin; mutta milloinkaan se ei ole
oikein hiljaa paitsi taimelta, kun vesi jäätyy melkein pohjia myöten ja
lepää vakavana ja hiljaisena, kuolleena ja kylmänä kuin vanha mies,
joka täydellisellä levolla kokee sovittaa kaikkia niitä hullutuksia,
joita hän on tullut tehneeksi vireänä ollessaan. Kuitenkin näyttää tuo
pieni järvi talvella melkein ystävällisemmän näköiseltä kuin suvella,
jolloin se näyttää lähes mustalta; sen vaikuttaa osaksi sen alituinen
liike ja pienet katkonaiset laineet, osaksi sen ylt'ympäri kiertävä
melkein musta havu-metsä, joka kuvastuu järven veteen. Tuolla ylhäällä
tuntureilla, maan loppukohdilla, näkee kasvikunnan köyhyyden, samoin
kuin nähdään suurinta ihmisellistä kurjuutta yhteiskunnan alimmissa
kerroksissa. Täällä nähdään kuusia, jotka sammaleisina ja vanhoina,
vaivaskasvuisina typistyneine oksineen ja murtuneine kuorineen seisovat
ja kerjäävät lämmintä ja kevättä, ja pienen pieniä koivuja, jotka ikään
kuin kauniit kerjäläislapset kapuilevat esiin tunturiroukkioiden
väliltä, kurottavat hienoja oksiansa aurinkoa kohden ja rukoilevat:
"hyvä herra, anna meille vähän kullastasi!" Tuollainen kasvullisuus
peittää koko someroisen tunturiseudun tuon pienen järven ympärillä,
ainoastaan yhdellä kohdalla näkyy aukea paikka ja siinä on pieni tupa;
se on uudisasunto.

Nyt oli yö, tyyni ja juhlallinen talviyö. Lietunturia ja Norjaa kattaa
tuolla ylhäällä kirkas, lempeä valo: se on revontulien loisto; se on
hiljaista ja tyyntä, tähdet vilkkuvat sen lävitse ikäänkuin ne olisivat
hopeaharson takana, ja kuitenkin on niin valoisa, että voi nähdä
pienimmänkin esineen. Etenkin jääkiteet välkkyvät oivallisesti; pieni
järvi ja puiden latvat säteilevät ikään kuin ruusutimantit tuossa
lumoavassa valossa ja tuolla korkealla pään päällä aivan lähellä
näyttää leijuilevan ilmassa lumikupooli juuri kuin väsymättömäin käsien
kannattamana; se on eräs tunturihuippu, johon on tältä paikalta kaksi
penikulmaa, -- sillä tavalla pettävät silmät etäisyyden suhteen, kun ne
eivät ole tottuneet tunturiseudun luontoon. Tuvan ainoasta pienestä
akkunasta loistaa valo kirkkaasta liekistä, joka palaa liedellä; tuo
loiste tekee kummallisen seoituksen noille kiiluville tähdille ja
ihanille revontulille, jotka johtuvat taivaan korkeimpaan kohtaan ikään
kuin liehuvilla silkkiköynnyksillä verhoillut hopeapylväät. Tuo
punertava valo tuvan akkunasta vilkahtelee niin huolellisena puiden
välillä noiden suurten taivaalla loistavien valojen suhteen, juuri kuin
ihmisen himmeät ajatukset verrattaessa niitä Jumalan omien ajatusten
selkeyteen.

Tuvan matalasta savutorvesta tuli savua, sillä huoneessa paloi muutamia
hyviä "kuivia juuria" liedellä ja "vuolukivi," s.o. pata tästä
kivilajista Handöl'in vuolukivilouhoksesta, riippui sangastaan sitä
varten laitetulla vivulla valkean päällä. Lieden edessä istui
keski-ikäinen nainen puhtaine ja kauniine muodonpiirteineen,
jommoisilla jemtlantilaiset talonpoikaisnaiset ovat merkityt.
Rehellisyys, uskollisuus ja urheus esiytyi noissa sinisissä silmissä ja
uljuus näkyi kirjoitettuna tuohon valkeaan otsaan ja kuvautui pyöreiden
huulien kaarevuudessa. Nainen, minä sanon, oli kuitenkin jo
neljänkymmenen vuoden ikäinen ja siis oli nuoruuden sekä ensimäinen
ihanuus että kukoistus käynyt lopulleen; sillä kovassa ilmanalassa
kovettuvat myöskin muodot; mutta kuitenkin näkyi jäljellä olevan vielä
jotakin nuorenmoisuutta: sitä ilmestyi katsannossa, joka on viimeinen
kauneuden hengettären turvapaikka, kun hän muuttelee, viimein varsin
pois paetakseen.

Tuo hyvä nainen istui siinä puuropatansa ääressä; tämä oli ainoa, joka
piti yllä keskustelua puhkinallansa, sillä nainen oli yksinänsä, jos ei
oteta lukuun yhtä paria vuohia, jotka nurkasta häkkinsä takaa pistivät
esiin päitänsä ja pitkäkkäisillä silmillänsä tarkastelivat
liesivalkeata sillä aikaa, kun yksi vuona, joka käveli vapaana
huoneessa, silloin tällöin käyskenteli edes ja takaisin ja kiipeili
vuoteisiin ja pöydälle sekä yritti päästä laudalle, jossa virsikirja
oli karstojen ja kopan vieressä, missä karvat säilytettiin.

"No, Piiro! annapas olla, hyi, kun sinä olet ilkeä!" nuhteli nainen.
"Vartoohan vaan siksi, kun Olli tulee kotiin, silloin saat sinä _oman_
herrasi, no, joudupas alas sieltä!"

Vuona totteli, vaikka vastahakoisesti, jonka se parhaiten osoitti
sillä, että se pian uudestaan yritti kiivetä ylös korkeuteen, joka
harjoitus erittäin näytti huvittavan sen nuorta luonnetta.

"Eilen oli ankara ilma," kertoi nainen, "saanhan nähdä ...
keskiviikkona he kulkivat Levanger'ista ja torstaina lähtivät he
Koululta, eilen olivat he tunturilaaksoissa; sillä he eivät kulkeneet
suoria teitä... Niin, matkaviskaalit nyt tulevat tähän maahan ja
menettelevät täällä aivan kuin 'tuolla etelässä,' hm, he eivät tiedä,
että meillä ovat omat tapamme täällä maassa ja poikani kyllä varoo
itsensä, -- niin aina, hän on niin viisas kuin itse Kjell Kjellsson,
niin rikas kuin hän onkin ... kunhan vaan hän ei olisi joutunut nyt
mihinkään onnettomuuteen."

"Tänä iltana on muuten kaunis ilma, mutta varmaankin on nyt kylmä,"
lisäsi hän, kun hän ensin oli puhellut läven akkunan jäähän; "mutta ei
Juho palele eikä Ollikaan, sillä vuohennahkaiset vaatteet ja jalkineet,
jotka minä laitoin, ovat kyllin lämpimät. Oi, jospa voisi hankkia
Juholle koirannahkaiset turkit; minä tiedän, että Kjell Kjellsson
kasvattaa niin paljon koiria saadakseen nahkoja, että hän kyllä voisi
antaa Juholle turkin aineet; mutta sitä tehdäkseen hän on liiaksi
saituri, Kjell ... rikas Kjell Kjellsson Nordhallissa, niin aina."

"Hm, jospa he nyt tulisivat!" oli nainen sanonut jo kumminkin
parikymmentä kertaa puuroa keittäessään, eivätkä he olleet kuitenkaan
vielä tulleet, vaan tuon äkäisen puuropadan täytyi nostaa pois tulelta;
mutta juuri silloin kuului lumi narisevan ja kellot hiljaisesti
helisevän, ja katsohan, tuolla järvellä tuli kaksi paria satuloittuja
hevosia, joista kaksi kantoi ratsastajaa, toinen suurta ja toinen
pientä, toisilla oli muuta kannettavaa.

"Tuollahan he ovat," huudahti vaimo itseksensä ja hypähti ylös;
"Jumalan kiitos .... Jumalan kiitos! minä pelkäsin niin tunturimyrskyä
eilen; Herra Jumala, semmoisilla matkoilla saattaa tapahtua paljon
pahaa ihmisille, jotka ovat ulkona."

Viimein pysähtyi ratsasmatkue tuvan edustalle, mutta ei kukaan tullut
tupaan; sillä ensin täytyi tavarat ottaa alas ja viedä puuvajaan.

Vaimo meni sillä aikaa ulos; mutta hän näki siellä vaan yhden Kjell
Kjellssonin rengin ja Ollinsa; isä ei ollut mukana, hän oli jäänyt
Levangeriin, niin hänelle sanottiin.

"Levangeriin, se ei ole mahdollista, Levangeriin! Mitä Jumalan nimessä
teki hän Levangerissa?" kyseli vaimo kiivaasti tuolta pitkältä
valkeanverevältä rengiltä.

"Hm ... niin, näettekö, Brita, siellä oli enemmän tuotavaa," sanoi
renki hätääntyneenä; "hän tulee kyllä heti jäljessä."

"Nyt eivät ole asiat oikein, ei, asiat eivät ole oikein!" huudahti
vaimo ja tarttui poikansa molempiin käsiin, ikäänkuin hän olisi
tahtonut pakolla vaatia totuuden, "sano, Olli .... missä isäsi on?"

Olli oli noin yhdentoista vuotias, kaunis poika, jolla oli avoimet ja
puhtaat piirteet ja jotakin nerokkaisuutta osoittavaista koko hänen
kasvoinsa muodossa; nyt hän kuitenkin näytti alakuloiselta ja käänsi
poispäin kasvonsa.

"Puhu, poika, missä on isäsi?" huudahti äiti, pudistaen häntä ja luoden
häneen silmäyksen, joka näytti tunkevan sydämeen asti.

"Hän on Levangerissa, äiti, hän on Levangerissa, hän tulee pian
jäljessä," lausui poika viimein vilkkaasti.

"Ei, Olli, hän ei ole Levangerissa," sanoi äiti; "sinä valehtelet,
Olli ... ethän sinä ole koskaan valehdellut minulle ... nyt on
tapahtunut jokin onnettomuus!"

"Elä vaivaa poikaa, Brita," virkahti renki; "mutta ole rauhassa, ei
Juholla ole mitään vaaraa, hän voi hyvin siellä, missä hän on ...
hm..."

Vaimo istautui ikään kuin uupuneena. "Lienee sitten niin, -- minä uskon
teitä," kertoi hän hetkisen aikaa. "No, minkä tähden jäi Juho jälkeen?"

"Niin, näettekös, hän jäi kauppias Denissen luokse, kun hänellä ei
vielä olleet kaikki pakat valmiina," lausui renki; "niin, senhän voitte
uskoa..."

Vaimo näytti tyyntyneeltä; mutta hän ei uskonut ainoatakaan tuon kelpo
rengin sanaa; sillä hän huomasi pojastansa, että kaikki asiat eivät
olleet oikein ja että vaan sääliväisyydestä ei tahdottu heti ilmoittaa
hänelle totuutta. Tavallista oli aina Ollin kotiin tullessa, että vuona
tuli hänen luoksensa ja alkoi leikkiä; nytkään ei se unhottanut
osaansa, vaan tuli aivan oikein, nuuski leikkikumppaniansa ja asettui
kahdelle jalallensa herättääksensä huomiota, mutta Olli ei ollut niin
kuin ennen, hän ei tarttunut sen pieniin sarviin eikä ojentanut
jalkaansa sen puskettavaksi; hän ei edes huomannutkaan hienokarvaista
ystäväänsä, joka viimein kärsimätönnä astui muutaman askeleen
taaksepäin, ryntäsi sieltä ja antoi uneksivalle leikkikumppanillensa
virkistysiskun kylkeen. Mutta tämäkään ei herättänyt pojassa
leikkihalua eikä suuttumustakaan, hän vaan astui pois syrjään ja vuona
seurasi häntä taukoomatta.

Tämän kaiken huomasi äiti; mutta hän oli liiaksi ylpeä kysyäkseen vielä
jotakin ja saadakseen samanlaisia kierteleviä vastauksia kuin ennenkin:
pianhan oli renki, joka oli läheisestä uudistalosta kotoisin, lähtevä
pois ja silloin jäi hän ja Olli kahden kesken.

Viimeinkin nousi vieras, lausui jäähyväiset ja ratsasti hevosillansa
polkua myöten metsän lävitse Römyreen päin -- ja tuvassa oli
hiljaisuus.

"Tahdotko syödä, Olli?" kysyi äiti ja vei puuroa pöydälle. "Tule ja
syö!"

"En, kiitoksia, äiti; minun ei ole nälkä," vastasi poika.

"Koska olet viimeiseksi syönyt?"

"Syönytkö? ... niin tänään varhain ... aamulla varhain, niin, ihan
varmaan söin silloin!"

"Sinä et muista, milloin olet syönyt," sanoi äiti, "sehän on
ihmeellistä. No, Olli ... olittehan te tunturi-myrskyllä tois'iltana
tuntureilla? Se oli silloin vaarallista täällä kumminkin."

"Myrskylläkö tuntureilla?... Emme ... sitä en minä tiedäkään."

"Nyt et sinä puhu totta, Olli," virkahti äiti; "katso minuun, poika,
älä pelkää, Olli, en minä pelästy ... varmaankin on minun iloni täällä
maailmassa loppunut, mutta se ei tee mitään ... tiedätkö, Olli ...
sinun isäsi on kuollut; hänelle on tullut loppu, voithan sinä sen
paremmin sanoa minulle kuin pappi, jota te tahtoisitte puhutella...
Juho on kuollut!"

Olisi tarvinnut tarkastella puhujan kasvoja, ennen kun voi käsittää,
millä äärettömällä voimalla sellainen tunturiluonto kuin hänellä oli,
voi lannistaa jokaisen tuskan piirteen. Olli nousi ylös ja käänsi
ensimäisen kerran tänä iltana kasvonsa äitiänsä kohden.

"Niin, äiti, isä on siellä, jossa hänen on parempi olla kuin täällä.
Tiedätkö äiti, hän on Jumalan, taivaallisen isän luona ... hän sai
loppunsa tois'iltana, niin kuin sanoit."

"Herra antoi ja Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty!" kuiskasi
leski raukka; mutta Olli astui hänen eteensä, laski kätensä hänen
olallensa ja tarkasteli häntä kauan silmillänsä, jotka ajatuksista
säteilivät ja välkkyivät tukahdutetusta itkusta; sillä hän oli
kuitenkin lapsi, hyvä, hellä lapsi, joka nyt ensimäisen kerran seisoi
elämän tunturimyrskyssä ja taipui siinä vähän -- mutta kuitenkaan ei
kimmausvoima murtunut.

"Äiti," sanoi hän, "näetkö, äiti, että isäni on poissa, hän ei enää
hoida kotiansa eikä omaisuuttansa, sinä olet yksinäinen, äiti!"

"Niin, rakas Olli ... niin olen yksinäinen, yksinäinen, ihan yksinäinen
täällä vuorten ja sammalien keskellä ... yksinäinen Jumalan ja sinun
kanssasi, poikani ... mitenhän käynee?... Se ei tee mitään minulle;
mutta sinä, poika raukka!"

Jokaisessa onnen kohtalossa on aina vastapaino, joka kyllä ei vaikuta
ensimäisessä silmän räpäyksessä, mutta joka kuitenkin vähitellen alkaa.
tuntua ja saattaa tunteiden ylipainon heilumaan sille puolelle, joka
osoittaa pyrkimistä tasapainoon. Ilossa on tämmöisenä ajatus onnen
vaihtelevaisuudesta ja, jos sitä ei ole, tottumus, joka tasoittaa
meidän tunteemme; murheessa on se aika ja tottumus tässäkin -- taikka
myös joku aate, joka herää ja saattaa sielun eräänlaatuiseen hiljaiseen
heilahtelevaan liikkeesen, joka ei ole murhetta eikä lohdutusta. Niin
oli nyt Ollinkin laita.

"Tiedätkö, äiti," alotti hän innokkaasti, "minä olen iso potka ... älä
pelkää, minä pidän kyllä huolen meidän taloudestamme ... minä olen
ajatellut paljon sillä aikaa kun me ratsastimme Suurlaaksosta tänne ...
minä pidän huolta kaikista, minä pyydän riekkoja ja otan pauloilla
jäniksiä, rupean kauppiaaksi, ostan vähän lisää ja matkustan kylään
(Trondhjemiin) ja Tukholmaan, siitä tulee oikein hauskaa ... hm. Kjell
Kjellsson oli köyhä raukka niin kuin minäkin, mutta hän ryhtyi toimeen
ja on nyt rikkain talonpoika koko tällä paikkakunnalla ja Herra tiesi,
onko niin rikasta miestä mailla kuuluvillakaan."

"Sinä olet lapsellinen, Olli raukka," keskeytti äiti, johon kuitenkin
pojan lämpimät, loistavat kuvailukset tekivät vaikutuksensa.

"Lapsellinen ... niin, äiti! Mutta katsohan, minä päätin, nähdessäni
isän olevan poissa, että minä tulen mieheksi ja oikein kelpo mieheksi
kauppatoimissa ... ja tiedätkö, äiti, kun minä niin sydämessäni
Jumalalle ja isälle vannoin, että minä autan sinua taikka kuolen, niin
tuntui minusta, vaikka oli niin kylmä, että jää helisi, ikään kuin
lämmin hengähdys olisi käynyt lävitseni ja juuri kuin lauhkea kesäinen
tuuli olisi minuun puhaltanut ... ja minä uskon täydellisesti ja
lujasti, että se oli isä, joka hyväksyi sillä tavalla minun
ajatukseni."

"Jumala siunatkoon sinua, poika ... niin, sinä olet oikeassa, Juho
kyllä Jumalan luona rukoilee sinun ja minun puolestani ja korkeudesta
tulee voimaa ja siunausta."

Hetkisen keskusteltua, jolla ajalla Olli selitteli aikomuksensa, kysyi
äiti, miten Juho hukkui; hän sen kyllä tiesi entiseltä, sillä semmoiset
tapaukset kuin tämäkin, eivät ole niin outoja tämmöisillä vaarallisilla
talvimatkoilla umpipoluilla ja tunturilaaksoissa, joissa kolkko kuolema
on levittänyt peitteensä vuorien ja syvyyksien yli. Olli kertoi
tapauksen muutamilla sanoilla, jotka olivat tarpeeksi äidille. Minä
tahdon, selvittääkseni asian teille, jotka ette ole yhtään talvea
olleet tässä ilmanalassa, kertoa sen myöskin.

Oli ilta, kun tuon pienen seuran piti kulkeman niin sanotun Suurlaakson
lävitse, joka on rajatuntureilla, ennättääksensä ennen yötä erään
tunturijärven rannalla olevalle uudisasunnolle. Näissä laaksoissa on
nähtävänä omituinen ilmiö tässä luonnossa, joka ikään kuin saita
äitipuoli näännyttää nälkään ja ruoskii lapsi raukkojansa. Suvella
peittää punainen sammal koko laakson vetisen pohjan, jonka muodostaa
ainoastaan yksi alanko tunturin ja matalan vuoriselänteen välillä;
siellä ja täällä laakson kulmilla lepäävät ikuiset lumikinokset, mutta
toisilla suunnilla, joihin auringon valo saattaa vaikuttaa, kasvaa
koivumetsä pitkin matalaa vuoriharjannetta. Mutta nämä koivut eivät
ennätä kunnaita korkeammalle; koko metsä on vaan noin paria kyynärää
korkeata. Koivut kuitenkin ovat toisin tahtoneet; niiden rungot ovat
pyrkineet kasvamaan ja ovatkin kasvaneet hyvin pitkiksi, mutta ei
korkeuteen päin, vaan ne ovat koukistelleet tuhansiin kiemuroihin kuin
korkkiruuvit, juuri kuin ukonnuolet kohonneet ylös ilmaan ja taas
taipuneet alas maata kohden juuri kuin saadaksensa uutta jalan sijaa
vieläkin paremmin kestääksensä lännen myrskyjä, jotka pyyhkielevät
kallioiden sivuja; mutta turhaan, ne eivät ole päässeet sittenkään sen
korkeammiksi. Tästä käärmeen kaltaisesti monista valkeista, tuskin
käsivarren paksuisista koivujen rungoista kudotusta ruhosta kohoaa yksi
lehtiviuhko taivasta kohden, ikään kuin nuo kylmät tuulet olisivat ne
semmoisiksi aitakasveiksi kerinneet. Nyt oli taas tämä laakso peitetty
lumella, joka sekanaisissa kinoksissa lepäsi läjättynä juuri kuin
myrskyinen meri jähmettyneenä; tuossa oli tuo umpinainen erämaan tie,
jota matkustajat kulkivat, silloin kun he menivät yli Ruotsin rajan,
jossa he saattoivat varrota veljeskansasta tuotujen kiellettyjen
tavarain tarkastusta. Se oli nimittäin niin sanottua salakuljetusta,
jota nämä henkilöt harjoittavat hevostensa selissä salaisesti
kuljettamalla joitakuita pakkoja huiveja ja vähän englantilaista
verkaa, joka kentiesi sittemmin tuli Tukholmassa olemaan koristeena
suurelle maailmalle.

Tämän tähden täytyi heidän kulkea semmoisia teitä.

Oli iltapäivä; tuolla ylhäällä tuntureilla laskee aurinko myöhempään,
ja se loisti vielä silloin taivaan rannalla, kun he tulivat laaksoon;
pian se kuitenkin laskeusi erään kaukaisen tunturikukkulan taakse ja
heti alkoivat tähdet kiilua täydessä kirkkaudessaan ja revontulet
alottivat leikkinsä. Kaikki ennusti onnellista matkaa ja nuo kaksi
miestä ja poika olivat hyvällä tuulella, vaikka pakkanen oli ankara ja
hevoset usein horjahtelivat lumihalkeamiin ja niitä täytyi nostaa ylös.
He juttelivat ja laskivat leikkiä kuitenkin, aina siihen asti, kun Juho
seisahdutti hevosensa.

"Mitä tuo on? Jumala varjelkoon tunturimyrskyn nousemasta!" lausui hän
ja katseli taivasta kohden, jossa sumu kerrassaan himmenti tähdet;
näytti siltä, kuin jos valkea huntu olisi vedetty yli taivaan kannen ja
revontulet leimusivat yhä heikommasti ja heikommasti siksi, kunnes ne
kokonaan sammuivat.

"Jumal' varjelkoon meitä!" sanoi Juho; "kiirehtikäämme! Täällä
edessämme on eräs tunturin haara, sinne pääsemme suojaan; aja, Olli ja
sinä Lassi! Meidän täytyy mennä eteenpäin; kiirehtikää, muuten olemme
hukassa!"

Molemmat nuoret tottelivat, sillä Juho oli ainoa, joka oli ennen
matkustanut tuntureilla; Olli ja tuo nuori renki olivat ensimmäistä
kertaa semmoisella retkellä. Tämä juuri vaikutti sen, että
kumpainenkaan heistä ei erittäin hämmästynyt tästä eikä uskonut mitään
todellista vaaraa edessä olevankaan; mutta he kiirehtivät kuitenkin
niin paljon kuin he voivat, sillä Juho oli niin sanonut.

He olivat kappaleen matkaa ratsastaneet, kun he kuulivat, että Juhon
hevonen horjahti lumihalkeamaan, mutta hän käski heidän jatkaa
matkaansa.

"Tunturille vasemmalle! Kiireesti, kiireesti!" kuului hän huutavan
heille; "joutukaa kiireesti! -- minä tulen perässä," kuulivat he
kaikuvan jäljessänsä.

Kaikki oli vielä kuitenkin tyyntä, vaikka kaikki kääriytyi tiheään
huntuun, joka vähitellen muuttui valkeasta vaalean harmaaksi, mustan
harmaaksi ja viimein ihan mustaksi.

"Missä on tunturi vasemmalla?" kysyi Olli, "minä en näe mitään
semmoista edessämme."

Vielä kuulivat he takaansa kaukaa Juhon huudon: "vasemmalle!
kiireesti!"

Tuskin oli viimeinen sana "kiireesti" kuulunut, ennen kun kerrassaan,
ikään kuin koko vuori olisi käännetty ylösalaisin, myrsky viskautui
alas laaksoon tuoden mukanansa lumivirran, joka kuohuen, juuri kuin
vaahto koskessa, nuolen nopeudella ryntäsi kallioita vastaan, pyörtyi
takaisin, lensi suoraan jyrkkää vuoritietä myöten ja katosi pimeyteen.
Myrsky ulvoi, möyrysi, niin että ei ollut mahdollista kuulla mitään
huutoa; yhtä mahdotonta oli myös pimeällä yöllä nähdä eteensä
lumivirran lävitse; hevoset seisahtuivat ja lankesivat polvillensa, --
noilla kahdella seikkailijalla oli siitä se onni, että he siten
joutuivat niin matalalle, että lumivirta meni heidän päidensä ylitse,
ainoastaan muutamia tuumia, mutta kuitenkin niin paljon ylempää, että
se ei heitä kohdannut; niin suoraan lentää lumi silloin, kun sitä
tunturimyrskyn siihen kuljettavat.

Hevoset, tottuneina tämmöisille matkoille, käydä tarpoivat lumessa
varjoisaa vuoritietä kohden ja pian olivat he kaikki suojassa. Myrskyä
kesti, lumi raivosi, lumivyöryjä viskautui alas tunturien kukkuloilta,
mutta he olivat rauhassa tuon vahvan etuvarustuksen takana,
kyyristyneinä semmoisen koivikon juurella, josta olen edellä kertonut.
Sillä tavalla kului yö ja aamu tuli, aurinko nousi; silloin tapahtui
lämpimän vaihdos ylhäisessä ilmassa ja myrskyn kotka sortui päivän
kultaisten nuolien kohtaamana. Kaikki jäi tyyneksi, selkeäksi, ja
ainoastaan hiljainen tuulen henki lähellä maata osoitti, että ilma
vielä oli liikkeessä. Silloin kiirehtivät matkustajat kätköstänsä. He
toivoivat vielä, että Juho, joka niin hyvin tunsi tunturimyrskyn, olisi
pelastunut; mutta laakso, josta he olivat kulkeneet, oli tasoitettu,
sitä ei ollut enää; ei kuulunut huutoihin vastausta, kaikki lepäsi
hiljaa päivänpaisteessa, joka kimalteli lumessa; mutta syvällä lumessa
nukkui tuo rehellinen, urhea Juho; eikä kukaan voinut, ennen kun
suvella, sanoa, missä hän oli. Olli oli isätön.

Silloin alkoi uusi ajatus liikkua hänen nuoressa rinnassaan ja hän tuli
kerrassaan täysi-ikäiseksi.



Oppi ja elämä.


Kiertävä koulumestari on oikeastaan kaikista Jumalan luomista ja
yhteiskunnan asettamista olennoista eriskummaisin. Onpa eräs kasvilaji,
jolla ei milloinkaan ole varsinaista paikkaa maassa, vaan joka uiskelee
ympäriinsä veden pinnalla, aina sen mukaan, mihin tuuli sen ajaa, ja
jonka juuret riippuvat ja koukkuilevat milloinkaan pohjaa
saavuttamatta; ja jos ne sen saavuttavatkin, eivät ne huoli siihen
kiinittyä. Sellainen muuttelehtava olento on myöskin kiertävä
koulumestari ja etenkin semmoinen kuin herra Koskinen, joka oli
valistuksen edustajana semmoisella maapalalla, joka oli yhtä suuri kuin
koko joukko saksalaisia ruhtinaskuntia yhteensä. Herra Koskisesta
saattoi huomata, että ihmiset kuitenkin ovat joitakin sangen tärkeitä
täällä maallisissa asioissa; sillä jos hänellä olisi ollut yhtäläinen
asema jonkun pienen herttuakunnan suhteen, kuin hänellä nyt oli tässä
suuressa valtakunnassa, kotipitäjäässänsä, niin olisi hänellä
varmaankin ollut hovi- tahi salaneuvoksen arvonimi, hän olisi ollut
Jumala tiesi minkä ritarikunnan ritari ja kuitenkin kahdentoista
tusinan oppineen seuran jäsen. Nyt sitä vastaan oli herra Koskinen
kiertävä koulumestari vähäväkisessä maassa ja hänen täytyi siis päin
vastoin kuin muut oppineet tekevät, kulkea ympäriinsä oppivan nuorison
luokse sen sijaan, kun oppilaat olisivat matkustaneet hänen luoksensa.

Herra Koskinen oli yksi niistä ihmisistä, jotka pakottavat ihmiset
huudahtamaan: "Herra Jumala! miten hän on pieni hyväntahtoinen
ihminen." Hän oli nimittäin pieni, pian harmaapäinen, perin
hyvänluontoinen mies, joka piti sunnuntaisin mustia mansesterihousuja
ja hännystakkia, siten erkaantuaksensa "talonpoikajoukosta;" sillä
herra Koskinen, vaikka hän oli hyvänluontoinen kuitenkin, tiesi sen,
että hän oli valistunut mies ja osasi, jos niin tarvittiin lukea sataan
asti sekä tunsi Ruotsin kohtalot niin tarkoin, kuin niitä on
mahdollinen oppia tuntemaan Wåhlin'in isänmaan historiasta, jota hän
käytti tietolähteenänsä. Tämän varman vakuutuksensa tähden kävi herra
Koskinen jotenkin suorana, ja kun hän kohtasi matkustavaisia herroja,
jotka tulivat katsomaan Tunturikoskea, ei hän koskaan unhottanut antaa
heidän tietää, että jos kohtalo ei olisi toisin määrännyt, niin hän
kentiesi istuisi Upsalassa professorina, etenkin kun hän oli käynyt
lävitse Frösön koulun ja ollut yhden lukukauden Hernösandissa. Mutta
tämän tien sulki häneltä lavantauti, vanhempain kuolema ja erityiset
kovan onnen kohtaukset, jotka olivat seurauksina eräästä hellästä
tunteesta jotakuta neitiä kohtaan Hernösandissa, jonka tähden hän siitä
alkaen oli ollut ylimysvaltiaiden vainon esineenä; sanalla sanoen, sekä
oppinsa tähden että politikin ja sukuylpeyden uhrina esiytyi herra
Koskinen huomiota puoleensa vetävänä henkilönä. Asia oli oikeastaan
niin, että hän oli käynyt lävitse Frösön koulun, mutta Hernösand, tuo
ihana neiti ja vaimo, joka oli pakottanut hänen pakenemaan tuntureille,
ne olivat vaan koukkuja tuolla hyvänluontoisella miehellä, joka aina
vähän häpesi, kun talonpojat vierasten läsnä ollessa nimittivät häntä
sanalla "te," jota hän ei niin mielellään suvainnut kuin "herra" nimeä.

Minun on mahdotonta sanoa, missä herra Koskinen -- minä sanon _herra_
Koskinen, sillä minä kunnioitan hänen kuolematonta olentonsa osaa, joka
kentiesi vielä lukee, mitä minä kirjoitan ja kentiesi vihastuisi
minulle, jos en sanoisi häntä herraksi -- oikeastaan asui; kysy
pilviltä, missä ne kulkevat, kysy meressä uiskelevalta lastulta, missä
se aikoo maalle nousta -- niin et saa mitään vastausta. Niin oli herra
Koskisenkin laita; hän asui "jokapaikassa ja ei missään." Usein
oleskeli hän Nordhallin kylässä, ei sen tähden, että tätä kylää, sen
ollessa korkealla tuntureilla, ympäröitsi koivumetsä ja ohrapellot --
viimeiset tuntureilla, -- pitkin Norenjärveä, joka kiiltävänä juuri
kuin rikkinäinen kuvastimen lasi tunkeutuu terävinä kiiloina metsäisten
ja kallioisten niemekkeiden välille; ei sen tähden, että Nordhallista
näki etäältä tuon kauniin Tunturikosken, "Ruotsin Niagaran," syöksevän
Tunturijärvestä Norenjärveen; ei, syy, jonka tähden hän mieluummin
oleskeli täällä, oli asiallisempi, nimittäin se, että hän asui Kjell
Kjelssonin luona, joka oli rikas kuin noita ja, niin kuin oikea kauppaa
tekevä talonpoika ainakin, vapaamielinen, etenkin kansaa kohtaan, joka,
enempää kuin Koskinenkaan, ei millään tavalla kilpaillut hänen
kanssansa, joka sitä paitsi ei ollut "Etelämaalainen," s.o. kotoisin
etelä-Ruotsista, jotka kaikki semmoiset Kjell Kjellssonin mielestä
olivat yhtä laatua ulkomaalaisia, joilla ei ollut "maassa" mitään
tekemistä.

Rikkautensa puolesta oli Kjell Kjellsson poikkeuksena tavallisesta
"talonpoikajoukosta" ja herra Koskinen puhui sen tähden mielellänsä
Nordhallilaisesta "ystävästänsä" Kjell Kjellssonista, huomauttaaksensa,
että hän oli ystävyydessä hänen perheensä kanssa.

Tätä teki hän myös tavallansa senkin tähden, että Kjell Kjellssonilla
oli, paitsi poikaa, joka kävi Frösön koulussa, pieni tyttö, jolle piti
opetettaman kristillisyyttä ja muita tietoja ja hänen opettajaksensa
oli herra Koskinen valittu. Hänen opettajakutsumuksensa ei kuitenkaan
supistunut siihen, vaan hänellä oli koottuna kaikki seudun lapset Kjell
Kjellssonin kesätupaan, jossa luonnollisesti pieni Ingepori oli etevin
henkilö naisväen puolella. Jos haluatte nähdä oikein kauniita,
raittiita, ravakoita ja vilkkaita lapsia, niin käykää semmoisessa
koulussa Norlannissa. Ilmanala on karaissut, mutta ei koventanut heitä.
Pontevuus ja voima, liittyneenä hienouteen ja noreuteen, osoittaitse
koko heidän muodossansa ja ilmestyy kaikissa heidän liikkeissänsä.
Pikku "Inka" -- jokapäiväisellä nimellänsä -- oli kahdeksanvuotias
sellainen pieni olento, jolla oli suuret tumman siniset silmät,
vakaisesti hymyilevä muoto, pienet kuopat poskilla ja puhdas väri
iholla kuin mansikalla ja maidolla. Harvat lapsista olivat niin ahkeria
kuin hän; sillä vaikka hän oli oikein hypähtelevän iloinen, oli hän
kuitenkin totinen silloin, kun niin tarvitsi olla. Ei voi mikään
näyttää rakastettavammalta, kuin tuo kaunis lapsi silloin, kun hän
ajatuksiinsa vaipuneena läksyjensä salaisuuksia miettien istui ja
katseli suoraan eteensä kauniilla ajatuksellisilla silmillänsä.

Itse herra Koskinen ajatteli itseksensä, että tuo Hernösandin neiti
olisi näyttänyt samanlaiselta ja väitti usein, että pikku Inka oli ihan
samanlainen kuin "Itävallan Maria Loviisa," joka oli naimisissa
Napoleonin kanssa. Inka oli siis hänen lemmikkinsä, eikä ainoastaan
vanhempainsa, vaan myös itsensäkin tähden.

Tuollaiset lemmikit ovat kuitenkin vaarallisia kenelle tahansa, ja
heikkoluonteiset ja etenkin turhamaiset ihmiset ovat enimmän joutuvia
tähän vallanalaisuuteen, joka tulee siten, että he helposti löytävät
lemmikkinsä eli hankkivat itsellensä epäjumalat, joita he palvelevat,
tietämättä minkä tähden, ja tottelevat luullessansa käskettävän. Herra
Koskinen ei ollut, totta puhuen, juuri mikään kovaluontoinen ja sen
tähden oli hänellä aina muutamia lemmikkiä oppilaittensa joukossa;
toisia hän taas ei voinut ensinkään kärsiä ja näitä paitsi oli hänellä
koko joukko semmoisia oppilaita, jotka saivat olla ja elää
jonkunlaisessa kiirastulessa; he kun eivät vielä olleet lemmikkiä
eivätkä vihattujakaan.

Tapahtuipa eräänä kauniina päivänä, kun aurinko hymyili oikein
ystävällisesti ja jää oli juuri sulanut Norenjärvestä ja kun koivut
tuoksuivat hentoine vaalean viheriöine lehtineen, että herra Koskinen
ei ollut oikein hyvällä tuulella; tämä oli sitä paitsi hänelle hyvin
tavallista koulussa, jossa hänen täytyi yllä pitää arvoansa ja esiytyä
kunnioitettavana, ja tässä heikoille ihmisille käy aina sillä tavalla,
että he tulevat kärsimättömiksi.

"Kuulehan, pikku Inkeri eli Kaunis Ingebori", lausui hän lempeästi,
sillä nyt oli lemmikki kysymyksessä, "kuulehan: Toinen Laulu?"

Pikku Inka hypähti ylös hämmästyneenä, sillä hänelle ei ollut sitä
läksyksi annettu ja hänen ystävänsä Koskinen oli erehtynyt kysyessänsä.

"Miten monta käskyä, lapseni?"

"Seitsemän."

"Mitä ne vaativat?"

"Ne vaativat ... vaativat..."

"Rak ... k..."

"Rakkautta Jumalaa kohtaan," lausui tyttö hädissään.

"Jumalaako? Lähimmäistämme tarkoitat kai," keskeytti koulumestari
puoleksi närkästyneenä, sillä se ei kuitenkaan ollut hyvin, että
lemmikki tuolla tavalla soperteli. "Hm ... hm... Kuinka meidän tulee
rakastaa lähimmäistämme?"

"Niin kuin itseämme".

"Se oli oikein vastattu," virkahti herra Koskinen jotenkin sovitettuna.
-- "No, sinä Lassin Anna Koskitorpasta", jatkoi hän kääntyen toisen
tytön puoleen, joka oli melkein saman ikäinen kuin Inka; "kuka on
meidän lähimmäisemme?"

Lapsi, joka oli Inkaa onnellisempi siinä suhteessa, että hän tiesi
entiseltä, mistä kysymys oli, vastasi heti: "Kaikki ihmiset, sekä
ystävät että vihamiehet, tutut ja tuntemattomat, köyhät ja rikkaat."

Se on kuitenkin ihmeellinen asia, että köyhäin lapset kaikki lukevat
nämä sanat, vaeltavat sitte ulos maailmaan ja kuitenkin uskovat, että
heillä on kristitty maailma edessänsä...

"Oikein, no niin, se kävi sentään päinsä," lausui herra Koskinen, sillä
Anna ei ollut mikään lemmikki, vaan oikeastaan yksi noita varsinaisia
syntipukkia, joita hän ei voinut kärsiä. "No, entäs raamatunlause?"

"Rak ... rakast ... rakastakaatte vihollisianne...?"

"No, entäs sitten?"

"Rakastakaatte vihollisianne, tehkäätte niille..."

"Mitä se on?" ärjyi herra Koskinen ja samassa silmänräpäyksessä sai
lapsi raukka viivaimesta kolauksen päähänsä.

"Miten se on?"

"Siunatkaatte niitä ...," kertoi lapsi itku silmissä, "jotka teitä
kiroilevat..."

"Onko se niin?" -- taas lyönti -- "sadattavat se on."

"Tehkäätte niille hyvää, jotka teitä vihaavat ... ja ...," nyyhkytti
pieni Anna.

"Ja? ... tahdotko, että minä opetan sinun lukemaan, minä? ... ja?..."

Ei mitään vastausta.

"Vai niin sinä et osaa paremmin! No, sinä saat jotakin muuta tekemistä,
että et joudu lakkaamatta nauramaan ja ilveitä tekemään," jatkoi hän ja
aikoi vielä kerran lyödä häntä, sillä tämän oppineen miehen vihan syy
oli oikeastaan se, että hän luuli huomanneensa Annan nauraneen häntä
jonkun kerran, juuri silloin kun hän muutti muotonsa mahdollisimman
juhlalliseksi, pitääksensä nuhdesaarnoja. Mahdotonta kyllä on keksiä
syitä niin kaukaa takaapäin, mutta luultavaa se kuitenkin oli, sillä
Anna nauroi mielellänsä ja herra Koskisella oli sellaisissa
tilaisuuksissa niin perin huvittavainen muoto ja liikkeet, että
nauruansa pidättääksensä olisi tarvinnut katsoa aivan toiselle
suunnalle.

Aiotusta lyömisestä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä Inka nousi ylös
ja otti kumppaninsa pään käsiensä väliin. "Lyökää minua, jos niin
tahdotte, Koskinen, mutta jos nyt lyötte, se kohtaa minua. Näettehän,
että Anna on minun lähimmäiseni, hän on köyhä, minun isäni on rikas,
siinä on kaikki. Mutta hän osasi paremmin kuin minä ja koska minua ei
kuritettu, niin häntä ei myöskään saa lyödä."

Ihmiset, jotka näkevät ukonnuolen iskevän maahan ihan juuri eteensä,
hämmästyvät kyllä varmaan, mutta herra Koskinen joutui, sanan koko
siveellisessä merkityksessä hämille, niin että hän ei osannut sanaakaan
lausua.

Olipa juuri kuin sala-kapina laivalla; koko tuo vallaton väestö voisi
tehdä ryntäyksen, puhumalla lähimmäisestä ja oikeudesta lain edessä;
sanalla sanoen, herra Koskinen näki täydellisen vallankumouksen
pienennetyssä muodossaan tässä muutoin rauhallisessa sekatuvassa, jossa
hän ennen oli vallinnut itsevaltiaana ja juuri itse parhain hänen
lemmikkinsä kohotti kapinallisen lipun. Hän oli samanlaisessa tilassa
kuin eräs Itämaiden sultaani, jota hänen omat suuri-visiirinsä, hänen
omat silmäteränsä ja lemmikkinsä uhkasivat. Semmoiset ajatukset
risteilivät kuin mehiläisparvi tuon hämmästyneen opettajan pienessä
päässä.

"Mi ... tä? ... o ... let ... ko hurja, Inka?... Hm ... istu! ...
hm ... oletko hurja?" olivat ainoat katkonaiset sanat, jotka hän voi
lausua, sillä hänelle ei pälkähtänyt päähän langeta pylvästä vasten
niin kun Cesar ja lausua: "sinäkin Brutoseni!"

"Niin, herra Koskinen, se on väärin," lausui Inka, "mutta ei se haittaa
mitään. Sinä Anna tulet minun kanssani kotiini, siellä saat jotakin,
kun vaan nyt et itke... Ei se ole minun syyni, että hän ei lyönyt
minua, joka en osannut," lisäsi hän ikään kuin itseänsä puolustellen ja
kiihkeästi liikutettuna.

"Istu, lapsi, kas niin, hiljaa nyt, Anna jää rauhaan", virkkoi herra
Koskinen, joka tappiostansa huolimatta kuitenkin tahtoi pitää jonkun
osan taistelutannerta itsellensä.

Mutta kuitenkin näytti siltä, kuin jos hänen pieni valtansa anastajatar
ei olisi suonut hänelle edes ainoata voiton hiukkastakaan, sillä hän
kohosi taas ja sanoi: "Niin, hänen täytyy jäädä rauhaan, sillä minä
olen sen luvannut hänelle, kuitenkin niin kauaksi kuin minä olen
koulussa."

Näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksensä ja että tämä kohtaus
kovasti liikutti häntä, sillä muuten oli hän perin hyvä, tottelevainen
ja iloinen lapsi. Ja juuri sellaiset luonteet ovatkin koko elämän
koulussa taipumattomimpia ja semmoisia, joihin mikään ei voi pystyä. Ei
kehu eikä hyväilykään voi semmoista lempeätä ja iloista luonnetta
taivuttaa, kun se kerran vakuutuksensa, pyhimmän aatteensa, puolesta
vastarintaan kiihoitettuna nousee ylös ja ravistelee sisunsa
jalopeuranharjaa, koska sillä ei ole liikuteltavana sen kissanhäntää.

Se on juuri tämä opin ja elämän erilaisuus, joka koulussa usein saattaa
selville käsityksen oikeudesta ja vääryydestä. Näin oli tapahtunut
Ingalle ja se oli herätys, jonka kentiesi vielä kerran näemme esiytyvän
toisessa muodossa.

Herra Koskinen oli tämän jäljestä aina vähän hämillänsä; mutta hänellä
ei ollut rohkeutta käyttää hyväksensä oikeata keinoa eli esittää
pienelle lemmikillensä, että hän oli tehnyt väärin siinä, että hän
koulussa vastusteli hänen valtaansa silloin, kun hänen olisi pitänyt
sovituksen enkelinä astuman esiin välittäjäksi. Tämä erehdys teki vaan
sen, että hän päin vastoin tuli vieläkin myöntäväisemmäksi ja se
vaikutti ihan toisapäin kuin tarkoitus oli. Ingan luonne muuttui siis
siten omavaltaisemmaksi kuin se muuten olisi tullut, sai liiallisen
jäntevyyden ja itseensä luottavaisuuden uljuuden, jonka ainoastaan
hänen hyvä sydämensä ja hänen selvä päänsä estivät kärsimättömäksi
ylpeydeksi tulemasta, semmoiseksi, joka ilmestyy etenkin rikkaiden
vanhempain lapsissa, jotka kaipaavat kasvatusta.

Kjell Kjellssonilla oli muuta tekemistä, kuin pitää huolta
tyttärestänsä, joka siis jäi äitinsä ja herra Koskisen huostaan.
Kumpikin heistä teki kaikki pahentaaksensa häntä, ja, aivan oikein,
tyttö siten sai taipumuksen elää aina oman tahtonsa mukaan ja oppi
tavallansa halveksimaan heikkoja ihmisiä. Toiset ihmiset ovat kuitenkin
erinomaisen kykenemättömiä turmeltumaan, samoin kuin toiset taas ovat
kykenemättömiä jalostumaan, mutta tämä ei oikeastaan ole mitään muuta
kuin voimaa ja voimattomuutta, tahtoa ja epävakaisuutta; edellinen
kasvaa itse parhaiten, jälkimäinen lankee, jos sitä ei tueta ja se voi
tuskin sittenkään pysyä pystyssä.



Kjell Kjellsson ja hänen lapsensa.


Varsin helppoa on paperilla siirtyä jonkun vuoden ajassa eteen tahi
taaksepäin ja sen tähden siirrymme mekin noin kahdeksan vuotta
eteenpäin ja tirkistämme ensin Kjellssonin kauniisen rakennukseen
tuolla ylhäällä Nordhallissa.

Se ei olekaan mikään mökki, vaan se on kokonainen kerros, jossa tämä
jemtlantilainen talonpoika asuu. Täällä näette seinillä ranskalaisia
tapeeteja, kuvastimia, kuvastinpöytiä, lattioilla mattoja ja salin
katossa kristalliruunuja. Jos te olette vieraita, otetaan teitä vastaan
jotenkin yhtä suurellisesti kuin jonkun Tukholman tukkukauppiaan luona,
mutta vilpittömällä, talonpoikaisella vieraanvaraisuudella, joka
vaikuttaa sen, että teille ei ole vaivaksi mikään muu kuin kentiesi
liikanainen "hyvää tarkoittavaisuus." Sellainen on Kjell Kjellssonin
talo. Mutta jos te tahdotte tietää, mistä kaikki tämä rikkaus on
tullut, niin älkää luoko silmiänne pelloille, joilla vilja on huonoa ja
harvaa. Tuolla niittykummuilla juoksee kyllä koko joukko varsoja, jotka
vielä vaihdetaan rahaan ja viedään tunturimaailmasta alas Tukholmaan
juomanpanijain rattaita vetämään ja tulevat viimein eläinrääkkäyksen
uhreiksi, jota vielä meidän kristitty kansamme harjoittaa; mutta
nämäkään eivät voi niin paljoa tuottaa. Ei myöskään metsää, jota on
täällä ympärillä kaikkialla, voida rahaksi vaihtaa, sillä siis ei
täältä mihinkään saateta kuljettaa. Siis ei vapaa luonto, talonpoikain
varsinainen kultakaivos, voi olla näiden rikkauksien lähteenä, jotka
kiiltävät vastaanne ja jotka itse Kjellille ovat antaneet semmoisen
mahtavuuden muodon, jota hän ei oikein voi salata, vaikka hänellä on
vähän mairittelevainen, varovainen ja ulkonaisesti ujosteleva luonto.

Mutta rikkauden lähde on huoneessa -- puodissa: siellä näette suuren
varaston silkki- ja verkapakkoja sekä paljon muuta kauppatavaraa, joka
on tuotu naapurikansalta ja aiotaan ensi tilaisuudessa lähettää alas
Ruotsiin. Selvää on myöskin, että Kjellssonilla tätä kauppaansa paitsi
on vielä koko joukko kaikenmoisia raukkoja, jotka pyytävät riekkoja ja
myyvät ne sitten polkuhinnalla tuolle mahtavalle, jonka vallassa he
ovat, ja että koko pitäjään köyhä kansa tuo hänelle voinsa -- kaikki
ulos vietäviksi. Mutta varsinaisena rikkauden lähteenä olivat kuitenkin
kankaat, silkkivaatteet ja huivit. Itse Kjell Kjellsson, joka aina
jonkunmoisella itseensä tyytyväisyydellä nimitti itseänsä talonpojaksi,
vaatetti itsensä kuitenkin niin kuin herra, vaikka hänellä milloinkaan
ei ollut hännystakkia; mutta kuitenkin olivat hänen vaatteensa
semmoiset, että hänen helposti voi eroittaa muista pitäjään asukkaista,
jotka osaksi olivat hänen käskettäviänsä ja osaksi kunnioittivat häntä
rikkaana miehenä, mutta jotka muuten mielellänsä "hammastivat" Kjell
Kjellssonia eivätkä oikeastaan kärsineet häntä, vaikka ei milloinkaan
uskaltanut kukaan "avata suutansa" pitäjään kokouksissa, kun Kjell
Kjellsson jotakin ehdoitteli. Me näemme siis, että hän oli oikea
rahaylimys, joka vaan purjehti talonpoikaisen lipun varjossa ja joka
muuten mielellänsä ja suunnassansa oli semmoinen mies, joka purjehtii
herrain lipulla.

Kjell Kjellssonin vaimo sitä vastaan oli iloinen talonpoikaisnainen
mustine, myssyn tapaisesti sidottuine päähineineen, ihan juuri samoin
kuin muillakin talonpoikaisnaisilla. Totta kyllä on, että hän käytti
silkkistä esiliinaa ja kalliita, pehmeitä ja komeita villahuivia, mutta
hän oli ja pysyi sittenkin talonpoikaisena naisena, vaikka näkyi, että
hän oli rikas.

Molemmat nämä puolisot olivat aivan erilaisia luonteeltaan. Kjell
Kjellsson oli taipuvainen, varovainen, nöyrä herroja kohtaan, mutta
käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden, missä hän voi vaatia
ystäviltänsä ja oman säätynsä jäseniltä samallaista kohtelua itsensä
suhteen. Hän oli siis hyvin nöyrä, niin kauan kun hän näki semmoisesta
hyötyvänsä, mutta muuttui, niin pian kun hän näki varma olevansa,
samassa määrässä ylpeäksi ja kopeaksi ja masensi sillä tavalla
jokaisen, joka asettui hänen valtaansa vastaan. Hänen Elsansa sitä
vastaan oli iloinen, ei milloinkaan oikein kohtelias, mutta vähemmän
kursaileva, jotenkin miehekäs olennossaan, mutta hän ei milloinkaan
tahtonut ketään sortaa. Häntä pitivät myös ylhäiset ja alhaiset, sekä
lähellä että kaukana, hyvänä perheen äitinä ja uskollisena ihmisenä,
joka kaikki parhaaksi käänsi sen mukaan kun hän voi sen tehdä.

Nyt oli poika tullut kotiin. Hän oli käynyt kaksi kertaa isänsä kanssa
Tukholmassa ja asunut siellä "Kruunussa" Heinätorin varrella, juonut
viiniä kauppakonttoorissa ja tavallansa ollut suurissa asioissa. Hän
oli pitkä, kaunis nuorukainen, mutta hänen katsannossansa ilmestyi
jotakin semmoista, jota ei oikeastaan voi hyväksyä. Hänkin harjoitti
pientä kauppaa omasta puolestansa ja hänelläkin oli rahoja korolla
monilla seudun raukoilla, joita hän nyt vuorostansa, harjoituksen
vuoksi, alkoi nylkeä. Tämä kaikki oli hyvin ja Kjell Kjellsson kiitti
Jumalaa poikansa tähden, joka ymmärsi omin neuvoinsa tulla toimeen, ja
äiti, joka siitä ei niin paljon huolinut, mietti, että Yrjö oli pitkä
ja kaunis poika -- ja vielä sitten niin vilkas kuin tuli. Ainoa, joka
ei ollut tyytyväinen, oli Inka. Hän oli vieläkin sama ylpeä, mutta
kuitenkin hellä sielu, joka niin kuin ennenkin vielä muisti, että
meidän lähimmäisiämme ovat: "kaikki ihmiset, köyhät ja rikkaat." Hän
auttoi uskollisesti äitiänsä taloustoimissa ja kun tuli vieraita, oli
tuo kaunis tyttö aina tarjoojana, vaikka hän aina punastui, kun isä
kehuen lausui: "No, Inka, olethan sinä tuonut vanhaa viiniä kellarin
perältä, näin harvinaiselle vieraalle et saa tuoda jokapäiväistä viiniä
-- ha, ha, ha." Muuten oli hän myös ahkera kuin mehiläinen, kun Yrjö
sitä vastaan täällä kotona käveli kuin suuri herra ja poltti tupakkaa
hopeoitulla piipullansa sekä vähän autti isäänsä laskuissa. Muuta hän
ei tavallisesti tehnyt mitään kuin poltti tupakkaa ja nukkui, jos ei
sattumalta tullut hänen luoksensa joitakuita muita varakkaiden
talollisten poikia; silloin saattoi hän koko yön istua heidän kanssansa
kammarissa ja pelata "killeä."

Inka puhui harvoin veljensä kanssa, joka silmin nähtävästi
vastenmielisesti ryhtyi keskusteluun hänen kanssansa, vaan karttoi
häntä niin paljon kun hän voi. Mutta eräänä päivänä tuli tästä äkkiä
poikkeus, ja hän pyysi sisartansa käymään kanssaan kammariin
saadaksensa puhua hänen kanssansa.

"Mitä tahdot sitten, Yrjö?" virkahti Inka vähän tyytymätönnä, sillä hän
ei pitänyt tämmöisestä salaisesta keskustelusta.

"Niin, näethän, hyvä Inka," lausui veli huoletonna sytyttäessään
piippuansa ja heittäytyi sen jälkeen vuoteelle. "Niin, näethän, Inka,
minä olen sinun veljesi ja saan sanoa sinulle, että minä tiedän
kaikki."

"Mitä sitten?" kysyi Inka ja punastui.

"Niin, näethän, minä sanon sinulle, että jos sinä ja äiti vieläkin
autatte Juho Larssonin leskeä ja jos sinä vaan yhä vieläkin pidät
Ollista, niin minä ilmoitan sen isälle ja sinä saat nähdä, miten käy
koko tuolle rojujoukolle."

Inka punastui kovasti ja loi silmänsä maahan, mutta sitä ei kestänyt
kauan, pian kohotti hän taas päänsä, ylpeänä kuin kuningatar ja lausui
kovasti ja vakavasti:

"Vai niin; sinä tiedät, että Olli ja minä pidämme toinen toisestamme ja
että äiti tietää myöskin sen. No hyvä, mitä sinä aiot sen suhteen
tehdä?"

"Sinäkö ottaisit Ollin, sinä? Et sinä; vielähän isä on naittaja ja
sitten minä, ja mekö ottaisimme sukuumme kerjäläisen!"

"Onko Olli kerjäläinen?" keskeytti tyttö, tulipunaisena loukatun
tunteen tähden, "kerjäläinenkö?... Onko hän kerjännyt sinulta jotakin?
Ei, vaan hän on auttanut monta, jotka sinä olet nylkenyt luihin asti,
hän on tuottanut äidillensä iloa, hän on ahkera ja hyvä poika,
säästäväinen ja viisas... Mutta mikä sinä olet? Röyhkeä poika, joka
luotat isäsi rahoihin, joka et tee mitään koko pitkään vuoteen...
Jumala nähköön, ei ole vielä silläkään hyvä, että et tee mitään -- sinä
olet huono ihminen, Yrjö... Jumala armahtakoon sinua, veljeni!"

"Ha, ha, ha!" nauroi Yrjö ja puhalsi savuja piipustansa.

"Niin, sinä naurat; vielä tulee semmoinen aika, jolloin sinun täytyy
tehdä tili töistäsi," lausui Inka. "Muistatko tuota köyhää Paavalia,
häntä, jolta sinä ryöstit koko sen pienen omaisuuden, mitä hänellä
oli ... nyt hänen leskensä käy ja kerjää, sitten kun hän itse murhasi
itsensä, -- ja kaksi lasta on nääntynyt nälkään... Niin siinä on ja
kolme, jotka seisovat Jumalan luona ja huutavat kostoa Yrjö
Kjellssonille, niin nuori kuin hän onkin, -- nauratko, Yrjö, sen
sijaan, kun sinun pitäisi itkemän ... niin, kuuletko, äitisi ja siskosi
ovat usein itkeneet sinun tähtesi. Jumala antakoon sinulle paremman
tahdon!"

"Koska sinä aiot saarnata kirkossa?" kysyi Yrjö, kohoutuen toisen
käsivartensa nojaan. "Sinähän olet oikea pappi, sinä, yhtä hyvä kuin
autuas pastori Helisevä, joka lepää jo maan povessa ja jolla oli niin
kaunis ääni ja niin ilkeä vaimo, että sinä et voi hänelle vertoja
vetää ... saarnaa vähä vielä, se käy päinsä, soimaa minua, oikein
hyvin!"

"Rakas Yrjö!" lausui Inka, asettui vuoteen ääreen ja tarkasteli häntä
kirkkailla silmillään, joissa vihan liekin oli sammuttanut pari
kyyneltä, jotka tunkeutuivat silmäripsien välille; "rakas Yrjö: sinä
olit ennen niin hyvä poika, voisitko tulla vielä semmoiseksi?...
Katsohan minuun, Yrjö, katso rehellisesti, katso minuun, kas niin...
Luuletko sinä tulevasi onnelliseksi sillä tavalla -- etkö luule, että
Olli, tuo köyhä Olli, on onnellisempi kuin sinä?"

"Hittokos tiesi, mistä hän olisi onnellinen," jupisi Yrjö hampaittensa
välistä.

"Hän on onnellinen sen tähden, että hänellä on hyvä omatunto ja että
hän on ahkera. Hänen ei tarvitse kuunnella leskein ja orpoin huokauksia
silloin kun hän tahtoo levätä; hän ei tunne yhtään kyyneltä putoovan
kädellensä silloin, kun hän lukee vähiä rahojansa, hänen ei tarvitse --
huomaa se, Yrjö! -- kiittää ketään muuta kuin itseänsä siitä vähästä
omaisuudesta, mikä hänellä on. Ei kukaan muu kuin hän ole rakentanut
lämmintä ja sopivaa tupaa äidille, ei kukaan muu kuin hän ole
vaatettanut eukkoa lämpimiin ja hyviin vaatteisin -- kaikki on hän
tehnyt. Kaikki on hän oppinut itsestänsä. Rakas Yrjö, älä vihastu, vaan
muuta luontosi -- niin tulet paremmaksi!"

"Paremmaksi?... Minun ei tarvitse; minulla on, Jumalan kiitos, kaikkia,
mitä minä tarvitsen," keskeytti veli, joka hetkisen näytti kuunnelleen
sisarensa sanoja. "Kuitenkin on se minun tahtoni," lisäsi hän, "että
sinä et ajattele Ollia! Menisikö rikkaan Kjellin tytär naimisiin
semmoisen pojan kanssa, jolla on vaan uudisasunto?... Ha, ha, ha, sepä
olisi hauskaa nähdä!"

"Sen tahtoo ja sen voi rikkaan Kjellin tytär tehdä," lausui Inka.
"Tiedätkö, että sinun aikasi on pian ohitse, niin olet sinä alkanut ...
sinun täytyy pian kadota, sillä näethän, että sinun tiesi johtaa alas
päin, ymmärrätkös... No puhu vaan kaikki isälle, sen sinä saat kyllä
tehdä. Sinä voit saada aikaan sen, että Olli ei saa käydä täällä ...
mutta sinä et voi kertaakaan peijata häntä pelissä... Mutta meistä ei
tule eroa niin kauan kun me elämme... Tahdotko vielä jotakin
enemmän...?"

"En, en, siinä on jo kylliksi," virkkoi Yrjö huoletonna ja sisar lähti.

"No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, Inka!" huudahti äiti,
joka väelle päivällistä laittaessaan vireydessänsä itse oli tarttunut
hallitusohjiin taikka oikeastaan hallitussauvaan, sillä hän seoitti
puuropataa, vaikka se oli hänelle sangen vaikeata sen tähden, että hän
oli jotenkin lihava. "No, Herran nimessä, millaiselta sinä näytät, hyvä
Inka! Mikä sinua vaivaa, olethan sinä -- niin vaalea kuin ruumis?"

"Niin, se ei ole mitään, äiti, ei mitään," selitti tyttö ja koki
hymyillä. Keskustelu veljensä kanssa oli kuitenkin koskenut kovasti
häneen vasta jäljestäpäin, samoin kuin me usein hyvällä rohkeudella
kestämme taistelun hengen vaarassa ja vasta sitten, kun siitä olemme
onnellisesti pelastuneet, katsomme kauhulla taaksemme ja hämmästymme.

"Eikö mitään, Inka kulta? Se ei ole totta: sano minulle, mitä se on!
Katsohan, sinä olet miltei kuoliaaksi säikähtynyt."

"Niin, äiti! Yrjö tietää kaikki ja hän on uhannut ilmoittaa isälle,
että Olli ja minä pidämme toisestamme; siitä tulee katkera leikki"

"Herra siunatkoon, mitä sinä sanot, lapseni!" huudahti äiti, "ei
koskaan mitään hyvää! Yrjö on murheenlapsi, aina hän on kova ja
ilkeä... Herra Jumala, kun minulla pitääkin oleman semmoinen poika!...
Tiedätkö, Inka, että minä kuulen niin paljon valitusta hänestä joka
taholta, että minä olen kuullut hänestä enemmän yhtenä vuotena kuin
Kjellistä kahtenakymmenenä -- vaikka hänkään varmaan ei ole mikään
hyvä, kun vaan hänellä on oikeus puolellansa, se on selvä itsestänsä,
mutta Yrjö tuottaa vaan pelkkää onnettomuutta. Tiedätkö sinä, mitä ...
mutta kukatiesi on parempi..."

"Mitä sitten, äiti? Minä voin kyllä kuulla enemmän," keskeytti tyttö.

"Niin, näethän, hän käy silloin tällöin, niin kuin tiedät, Bergissä ja
minä olen kuullut Kjellin sanovan, että hän aikoo kosia rikasta tyttöä
Viggessä ... niin, se olisi kyllä hyvä, vaikka rahoissakaan ei ole
kaikki onnellisuus. Mutta tiedätkö, että hän käy nyt hyvin usein tuolla
Kalastajan Annan luona Koskitorpassa... Jumala varjelkoon hänen
uskottelemasta tyttöä jollakin hullutuksella."

"Anna, minun pieni, kelpo Annani -- hän, jota Koskinen kuritti, silloin
kun hänen olisi pitänyt minua kurittaman," surkutteli Inka; "minä
varoitan häntä."

"Niin, minä en tiedä varmaan," lisäsi äiti varovaisesti. "Koskinen oli
vaan täällä eilen ja puhui, ei siitä, että Yrjö tahtoisi pettää Annan,
mutta että hän vaan on liiaksi hyvä ollaksensa Annan, joka on niin
köyhä, -- ja sitä paitsi, niin kuin tiedät, Koskinen ei pidä oikein
tytöstä, hän aina morkkaa häntä, vaikka hän ei tiedä mitään pahaa sanoa
hänestä."

Herra Koskisen turhamainen, tuollainen lampaan viha, joka todellakin
itsessään on niin viaton ja hyvänluontoinen, kuin milloinkaan viha
saattaa olla, oli kuitenkin pysyväinen, kuin ijankaikkinen vihmasade,
joka kestää kauemman aikaa ja on paljoa tukalampi kärsiä kuin ukkosen
sade. Sitkeys vaikuttaa heikoissa ihmisissä voiman sijassa.

"Ja taas siis Koskinen," lausui Inka; "hän on semmoinen raukka sekä
silloin, kun hän on hyvä, että silloin, kun hän on paha. Mutta minä
tahdon varoittaa Annaa; usko minua, äiti, Anna on aina luottanut minuun
ja minä kerron koko kosimisen Bergissä. Kyllä se tuntuu katkeralta
alussa, mutta se on parempi, kuin kärsiä katkeruutta ijän kaiken."

"Mutta jos nyt Yrjö," muistutti eukko, "kertoo kaikki Kjellille? Sinä
saat nähdä, että hän tekee sen ja silloin sinä et milloinkaan saa
Ollia, sillä ennen kun hän ennättää yletä, siksi olet sinä jo
naitettu."

"Naitettuko?" kysyi Inka halveksivaisesti hymyillen. "Ei, äiti, se ei
tapahdu, se on varmaa... Minä olen isäni tytär, mutta en mikään
huonekalu, jonka hän voi myydä taikka vaihtaa."

"Mutta, Inka, Kjell ... minä tunnen isäsi, Inka, hän tekee sinun
onnettomaksi... Hän vainoo Ollia kuolemaan saakka ja antaa Yrjölle
kaiken sen vähän, mitä meillä on ... tekee sinun perinnöttömäksi,
lapseni, niin, hän tekee kyllä niin; sillä Kjell, niin hyvänluontoinen
kuin hän muuten onkin, saattaa myöskin olla kova kuin kivi ja kylmä
kuin jää, jos joku asettuu hänen tahtoansa vastaan. Jumala varjelkoon
Yrjön ilmoittamasta asiaa hänelle ja sillä tavalla tuhoamasta kaikkia.
Muuten näyttää siltä, että Olli menestyy, niin että, jos hän saisi
aikaa, Kjell kyllä suostuisi tähän asiaan."



Kosken Anna.


Kun katselette Tunturijärven ylitse, näette tuolla etäällä vasemmalla,
miten kokonainen pilvi seisoo hiljaa veden pinnalla, missä järvi
näyttää kaitaisen juovan kautta liittyvän mereen, jonka rajoja ette
eroita. Tämä on kuitenkin näön hairahdus; se on nimittäin ilmanranta,
jonka näette tuon juovan kautta; siinä päättyy Tunturijärvi ja syöksee
vetensä alas Noreniin. Tämä putous on niin sanottu Tunturikoski, jossa
arvaamaton veden paljous syöksyy kallioiden syrjien ylitse ja putoo
suorastaan alas Noreniin, joka alkaa alhaalta kallion reunasta. Tämä
vesiputous on kentiesi uhkein kuin mitä Ruotsin vaihteleva ja
yksivakainen luonto tarjoo nähtäväksi; se ei kyllä raivoa niin kuin
Trollhättan putous, ei vaahtoa niin kuin Elfkarlebyn koski, mutta se on
siitä huolimatta kauniimpi ja vaikuttaa luontoon voimallisemmin kuin
nuo edellä mainitut. Näyttää siltä, kuin jos Tunturijärvi muinoin olisi
ollut kaikilta suunnilta eheä vesiallas, jonka vesi juoksi pois
muutamia puroja myöten, joiden sijat vielä tuntuivat sammalistossa
lähipaikkeilla, mutta joku luonnon mullistus lienee lohkaissut palasen
pois sen laidasta ja pudottanut syvyyteen; silloin tunki vesi heti sen
jäljessä aukosta ulos ja syöksyi samaa tietä, muodostaen siten
Norenjärven niemineen ja monine lahtineen. Nyt on Tunturikoski putous,
jossa vesi kallioitten reunain ylitse syöksyy alas luotisuoraan alla
olevaan järveen noin kahdeksankymmenen jalan korkeudesta. Tätä paikkaa
on nimitetty "Ruotsin Niagaraksi," ja tämä, samoin kuin Amerikan
Niagarakin, on jakautunut kahteen puoliskoon, mutta sen keskellä ei ole
saari, vaan suuri kallionlohkare, joka lepää keskellä kallion syrjää ja
jota paikkakunnalla nimitetään Karhunkiveksi. Kansa kertoo, nimittäin,
että kerran karhu, joka aikoi uida Tunturijärven poikki, joutui virran
valtaan ja kulki siten putousta kohden, mutta onnistui juuri oikeassa
silmänräpäyksessä heittäytymään kalliolle, jossa hän istui, millään
tavalla sieltä pois pääsemättä. Muutamat lapset rannalta näkivät "tuon
voimakkaan" tilan ja alkoivat kaikin voimin viskellä kivillä sitä.
Karhu kärsi kauan aikaa tuota solvausta, mutta viimein loppui
kärsivällisyys; karhu alkoi möyrytä hirmuisesti ja näytti noille
ilkeille pojille hampaitansa, mutta kaikki turhaan; ei ollut
mahdollista saada heitä säikähtymään niin pitkän matkan päästä. Viimein
otti se oikein oivallisen hypyn päästäksensä kosken ylitse, mutta se
oli kuitenkin liiaksi lyhyt: vesi vei karhun vastustamattomalla
voimalla alas syvyyteen, hautasi sen kuohuvaan kattilaansa tuolla
alhaalla, viskasi pyörteesen ja nosti viimein sen ylös rikki revittynä
ja silvottuna Norenjärven tyynelle pinnalle. Tämän tähden nimitetään
kiveä Karhunkiveksi.

Muinoisina aikoina oli Jemtlannissa summattomasti enemmän metsäeläviä
kuin nyt; suuret laumat hirviä ja peuroja, koko karavanit karhuja ja
suuret joukot susia kuleksivat noissa hiljaisissa, asumattomissa
metsämaissa. Silloin ui tuhansittain eläviä Tunturijärven poikki, joka
eroittaa ylämaan alamaasta, ja moni näistä elävistä sai kuolemansa
Tunturikoskessa. Tästä syystä harjoittivat nuo harvat ihmiset, jotka
olivat asettuneet Norenjärven ympäristölle, jonkunlaista hirvi-,
peura- ja karhukalastusta ja kun semmoisia eläviä syöksyi alas
koskesta, ottivat he nuo kuolleet metsäläiset, jotka itse olivat
onnettomuuteen menneet. Olipa vielä tapana tuolla ylhäällä
Tunturijärvellä peloitella uivia eläviä lähestymään kosken niskaa
kohden ja sillä tavalla hankkia itselleen hyviä saaliita. Kaarlo XI
kävi Jemtlannissakin ja vielä on nähtävänä hänen nimensä erään
Nordhallissa olevan huoneen kattohirressä, merkkinä siitä, että hän
makasi siinä huoneessa. Hän tiesi kaikki kääntää rahaksi ja veroitti
siis Nordhallin kylän erittäin "eläväin pyynnistä Tunturikoskessa,"
joka veronmaksu jatkui aina Kustaa III aikaan asti, siksi kunnes se
katosi tahi sai toisen nimen, etenkin kun Tunturikoskesta ei enää saatu
mitään eläviä.

Tunturikoskea rajoittaa yhdellä rannalla metsäinen vuori, joka
penkereen tavoin kohoutuu ylöspäin, jotenkin jyrkästi, niin että kuuset
kasvavat ja nojaavat kosken päälle ja usein kukertuvat siihen ja sitten
tulevat takaisin valkeuteen kuin alastomat ruumiit, haaransa ja oksansa
tummine neulasineen ovat ne kadottaneet pyörteesen. Toisella rannalla
on luonto paremmin hymyilevä, kaunis koivumetsä peittää jyrkänteen
laidan Tunturi- ja Norenjärvien välissä ja heti ylhäällä mäellä,
lähellä sitä tavallista paikkaa, johon noustaan maalle, kun veneellä
kuljetaan putousta katsomaan, oli, siihen aikaan kun tämä on
kirjoitettu, pieni maja, jossa Lauri Larsson asui.

Lauri Larsson oli pieni kelpo mies, yhtä kelvollisen vaimonsa kanssa;
hän eli kalastamalla "sumussa" eli Tunturijärven laskulla kosken
niskassa, jossa usein nähtiin ukon ainoastaan muutamia syliä syvyyden
reunasta soutelevan pientä ruuhtaan edes ja takaisin pyytääksensä
nieriäisiä ja muita pieniä kaloja, sillä ainoastaan nuoret kalat ovat
niitä, jotka uhkamielisinä virtaa pelkäämättä leikkivät putouksen
partaalla. Mutta ukko Larsson oli myöskin se, joka kuljetteli
matkustajia molempain järvien ylitse ja joka kertoi kertomuksen
Karhunkivestä ja, jos joku oikein tahtoi tutkia, monenmoisia tarinoita
noidista ja pienistä tontuista, jotka asuivat noissa mustissa
kallioissa ja jotka silloin tällöin pitivät tanssiaisia Karhunkivellä
tahi istuivat veden pinnalle ja luistelivat alas syvyyteen kuin
hurjapäiset lapset. Tunturijärvessä asui myös haltijatar, joka oli
ihana nähdä silloin, kun häntä sai katsoa päin kasvoja, mutta joka
muutoin oli ontelo kuin kaukalo eli allas; hän oli vihollinen toiselle
samanlaiselle haltijattarelle, joka asui alhaalla Norenjärvessä, ja
toisinaan istuivat he kumpainenkin omalla alueellansa ja riitelivät
keskenänsä. Sanalla sanoen, Lauri ukko oli ihan taikauskoinen ja uskoi
lujasti luonnonhaltijat, menninkäiset, hongattaret ja kaikki muut sekä
vanhat että uudet hullutukset, ainoastaan toisilla nimillä.

Oli syksyinen ilta. Sakea sumu peitti järvet ja metsät; metsä oli
synkkä ja pimeä, vesi loiskui levottomana epätasaisten tuulenpuuskain
tähden, jotka kiirehtivät alas kaukaisilta tuntureilta. Ukko Laurin
ruuhi oli maalle vedettynä, mutta silloin tällöin liikuttelivat sitä
kuitenkin loiskuvat laineet. Tunturikoski kohisi jymisevällä äänellä,
juuri kuin jos kuljetettaisiin joitakuita pattereita kanoonia horjuvaa
siltaa myöten -- maa vapisi vienosti niin kuin se tavallisesti ennenkin
teki, ja tuo valkea usva, joka alituisesti peitti putouksen, näytti
tiheämmältä ja tiheämmältä kuin tavallisesti.

"Nyt he ovat liikkeellä," lausui ukko Lauri, kun hän astui tupaan,
jossa hänen vaimonsa askaroitsi lieden edessä ja hänen tyttärensä Anna
istui ja kehräsi.

"Ketkä sitten, isä?" kysyi tyttö hiljaa nauraen.

"Hm, hiiden seurue, tietääkseni; näinhän minä pitkän varjon tuolla
alhaalla laaksossa hiipivän puiden välillä, hm, ja kuulinhan minä
huudon metsässä; 'jänispyytäjä' huutaa ja se tietää onnettomuutta."

"Niinpä niin, nythän on ollut paha ilma koko ajan," virkahti akka ja
sysäsi oivallisia kuusipuitansa, niin että kipinät lensivät korkealle
ilmaan matalan savutorven kautta; "nyt on paha aika."

"Niin, sekä isä että äiti uskoo niin paljon," nauroi Anna, "minä en
pelkää ensinkään aaveita, minä; ainoa, jota minä olen pelännyt
aikoinani, oli tuo pieni Koskinen, silloin kun hän löi minua koulussa,
mutta se aika on jo ohitse."

"Ja sitä sinä loruat vielä," muistutti ukko Lauri vähän suuttuneena,
"sinä, joka olet valkea ja punertava, pullakka ja iloinen kuin talvinen
uusi kuu, sinä et ajattele mitään muuta kuin naurat vaan etkä käsitä,
että vielä on paljon semmoista, jota et sinä eikä Koskinenkaan ymmärrä,
niin oppinut kun hän luulotteleekin olevansa."

"Niin, niin, isä! Älä pahastu siitä, että minä leikkiä lasken," lausui
tyttö surullisesti hymyillen; "minä en paljoa ymmärrä ja sen tähden
puhun minä toisinaan vähän tuhmia, mutta, näethän, isä, minä olen tänä
iltana niin perin iloinen, saadaan nähdä, että vielä tapahtuu jotakin
oikeen hauskaa."

Anna olikin yksi semmoisista perinpohjin iloisista ihmisistä, jotka
eivät silmänräpäystäkään epäile sitä, että elämä ei olisi täynnä
onnellisuutta ja hauskuutta ja jotka katsovat murheen, ei miksikään
välttämättömäksi varjoksi, jota paitsi valolla ei olisi mitään
vaihtelevaisuutta, vaan ainoastaan muutamiksi mustiksi viivoiksi,
jotka silloin tällöin sattumalta tulevat taululle, mutta jotka eivät
millään oikeudella ole siihen kuuluvia eivätkä osia itse siinä
käsittämättömässä taideteoksessa, jota nimitetään kohtaloksi.

Koko Annan ulkomuotokin ilmaisi semmoista silmänräpäyksestä riippuvaa
luonnetta. Näissä kirkkaissa sinisilmissä, jotka eivät olleet suuret,
vaan semmoiset, että ne vetäytyivät kiini joka kerralla kun hän nauroi,
niissä oli jotakin niin iloista, niin lepertelevää, että ehdottomasti
täytyi katselijan auttaa tuota hyvää lasta nauramaan, etenkin kun tuo
pieni suu, poskikuopat, terve väri ja nuo täyteläiset posket antoivat
koko hänen kasvoilleen semmoisen iloisuuden ja luottavaisuuden muodon,
joka veti alakuloisenkin mielen vähän ylöspäin siltä savitieltä, jossa
se kaikessa totisuudessaan vaivalla kulkea tarpoo eteenpäin.

Anna oli myös iloisen luonteensa ja kauniiden kasvojensa tähden, joille
kaikeksi muuksi, vaan ei rumennukseksi, olivat nuo veitikkamaisesti
tirkistelevät silmät, tähti kaikissa naapuriston juhlatilaisuuksissa:
hän tanssi parhaiten "jemtpolkkia;" kukaan ei osannut niin vikkelästi
ja taipuisasti kuin hän pyöriä ympäri tuossa loihtuvaisissa tanssissa,
jossa soitto käy semmoisella säveleellä ja semmoisessa tahdissa, että
kukaan ihminen ei sitä saata matkia eli merkitä nuoteilla. Kukaan ei
osannut niin paljon kertomuksia kuin Kosken Anna, eikä kukaan laulanut
niin selvästi ja puhtaasti kuin hän. Niistä monista, jotka silloin
tällöin synkässä metsässä antoivat jonkun kansanlaulun säveleet kaikua
kalliosta kallioon ja puusta puuhun, tahi niistä, jotka kirkossa
veisasivat virsiä, ei ollut kenelläkään niin puhdasta, selvää ja
eheästi helisevää ääntä kuin Annalla: "soi kuin kello," sanottiin, kun
Anna lauloi.

"Saadaanpas nähdä, että tänä iltana tulee vieraita," lausui Anna. "Minä
näin, miten harakat hetkinen sitten hyppelivät oven edessä ja nauroivat
niin erinomaisen hyvänlaatuisesti; vieraita tulee, sen saa isä nähdä."

"Oh, kehrää sinä vaan äläkä siinä istu ja ennusta!" virkahti äiti vähän
vihaisesti; "kyllä minä tiedän, ketä sinä tarkoitat, mutta sinä et saa
Yrjöä, rikkaan Nordhallin Kjellin poikaa, sinä saatat kyllä semmoista
luulotella."

"Kukapa tiesi, äiti? Niin ihmeellisiä asioita on ennenkin tapahtunut,
Yrjö on kylläksi rehellinen poika."

"Oh, oh; hänen rehellisyytensä taitaa olla samanlaista kuin hänen
isänsäkin," jupisi ukko Lauri ja sysäsi vähän pyöreätä karvalakkia
päässänsä; "hän, varmaan on hän rivakka aina ja ymmärtää koota rahaa,
-- mutta tapahtuuko se aina oikein kunniallisesti..."

"Kunniallisestiko?" keskeytti Anna, "vai niin, Yrjökö ei menettelisi
kunniallisesti? Niin, sen minä sanon," jatkoi hän suuttumuksesta
punastuneena, "sen minä sanon, että kaikki, mitä pahaa sanotaan
Yrjöstä, se on vaan kateudesta tullutta, sen tähden, että he eivät ole
niin rikkaita kuin hän, siksi he eivät oikein tiedä kaikkea sitä pahaa
mitä he tahtoisivat hänestä juoruta -- se on oikein synti, puhua
Yrjöstä kaikkea semmoista."

"Niin kyllä, saattaa niin olla; varmaan on hän rehellinenkin," virkkoi
ukko, "hän antoi minulle yhden kartuusin, se oli hyvää tupakkaa,"

"Ja minulle hän antoi hopeavitjat ja neulat helyineen ja kelloineen,"
muistutti Anna. "Mutta vaiti, joku tulee ulkona, se on hän, minä tunnen
hänen astuntansa."

Tuskin oli tytön valvova korva huomannut tämän astunnan, ennen kun
matala ovi aukeni ja ihan oikein -- Yrjö astui kumartuen sisään, sillä
ovi oli niin matala.

"Hyvää iltaa -- hyvää iltaa, isä Lauri ja te, Laurin vaimo," virkkoi
Yrjö lempeästi, "ja sinä, Anna, joka istut siinä niin ihanana ja
hienona. Näettehän, minä olen ollut iltamatkoilla, ollut tuolla Pekka
Pietarinpojan luona ja poikkesin tännekin tirkistääkseni sisään."

Ukko Lauri tunsi itsessään sellaista kunnioitusta, joka köyhällä
kansalla on rahan ja rikkauden suhteen, -- hän kohotti lakkiansa ja
tervehti hyvin kohteliaasti vastaan; ainoastaan Laurin vaimo näytti
vähemmän ujostelevan rikkaan Kjellin poikaa, ja tämä tuli siitä, että
hän ei mielellään nähnyt hänen niin usein käyvän torpassa, sillä
hänestä oli mahdotonta, että Yrjöllä olisi ollut täydellä todella
jotakin tekemistä Annan kanssa.

Yrjö oli myös jo kauan tietänyt sen ja hän taas tarttui tavalliseen
apukeinoonsa. "Kuulkaahan, Laurin vaimo, minä olen monta kertaa juonut
maitoa täällä," sanoi hän, "ja niin monta kertaa lainannut Laurin
ruuhta ilmaiseksi, että minä, kun lähdin kotoa, ajattelin, että
Laurin vaimo ei siitä pahastuisi, jos hän saisi pienen palasen
pyhähameeksensa, joka hänellä ennestään on vähän vanhamainen. Mutta
Laurin vaimo on niin kelpo nainen, että hänen ei tarvitse pitää
huonompaa hametta kuin muidenkaan." Näin sanoen otti hän esiin mytyn,
joka sisälsi mustan kamlottisen hamekankaan.

Laurin vaimo tarkasteli tuota kaunista lahjaa iloisesti hymyillen ja
Anna katseli vuoroin äitiänsä vuoroin isäänsä riemuitsevilla
silmäyksillä.

"Oi, se on liian paljo," lausui vaimo ja tarkasteli kangasta kaikin
mahdollisin tavoin, sillä se ei ainoastaan mielistyttänyt hänen
turhamaisuuttansa, vaan se ihastutti häntä, koska hänen mielestänsä
semmoinen lahja olisi ollut liiaksi suuriarvoinen, jos ei Yrjön
matkoilla Koskitorppaan olisi ollut mitään todellista tarkoitusta.
Laurin vaimolle oli lahja kylläkin liiaksi suuri, mutta se oli
kuitenkin erittäin sopiva hänelle, jos Yrjö tahtoi, että hänen tuleva
anoppimuorinsa olisi näyttänyt maailmalle jonkunmoiselta.

Oli siis aivan luonnollista, että hän otti lahjan vastaan todellisella
kiitollisuudella.

"No, Anna," alkoi Yrjö ja istui tytön viereen, "sinä olet ahkera, sinä;
siinä teet oikein, sillä Jumalan pelolla ja ahkeruudella ihminen
voittaa kaikki, semmoinen on minun uskoni."

Anna loi salaisen silmäyksen vanhempiinsa, nähdäksensä, mitä tämä
lause heihin vaikuttaisi. "Niin, mitäpä muuta köyhällä tytöllä olisi
tehtävää," kuului vastaus.

"Mutta vaikka sinä tulisit rikkaaksikin, Anna, niin tarvitset sittenkin
ahkeruutta, sillä Jumala ei siunaa meitä, jos emme ole ahkeria ja syö
leipäämme otsamme hiessä." Niin puhui Yrjö oikein kauniita asioita
hetkisen, siksi kun äidin tarkkuus näytti keskeytyvän rohtimia
kehrätessään ja Lauri meni ulos, hakatakseen vähän puita valkeaan.
Silloin alkoi Yrjö kuiskua: "tiedätkö sinä, Anna, että minun isäni on
hyvin sairas ... hän oli toisiltana ulkona ja istui silloin eräällä
kivellä, ja silloin joku paha meni häneen. Meillä on ollut vanha Kirsti
Noitatorpasta ja hän on heittänyt arpaa ja kysynyt: oletko sinä
ilmasta, vedestä tahi maasta? ja arpa sattui maahan, sillä näethän, hän
istui kivellä ja silloin se tuli; Jumala tiesi, miten isälle
käynee!..."

"Onko niin pahasti?" kuiskasi Anna surullisesti silmäten Yrjöä. "Herra
Jumala, eihän hän ole mikään vanha, hän saattaisi kyllä elää vielä
kauankin."

"Niin, Jumala suokoon niin," huokasi Yrjö; "mutta jos hän kuolee, niin
sitä ei kukaan voi auttaa, me olemme kyllä tarjonneet hänelle sekä
'Tillyntippoja' että 'gratia probataa', hautoneet häntä sinapilla ...
sekä iskettäneet häntä, mutta hän tulee aina heikommaksi ja
heikommaksi, ja minä kävin nyt tuolla Kjellsmyrassa Pekka Antinpojan
luona, koska hän parantaa eläviä ja ymmärtää vähän auttaa ihmisiä
myöskin ... hän tulee tänä iltana meille ja saadaanpas nähdä, mitä hän
voi tehdä; hän sanoi, että se on vaan 'lennos,' mutta tuskin minä sitä
uskon."

"Herra Jumala, miten käyneekään?" huokasi Anna, joka tunsi itsensä
ihmeellisesti liikutetuksi; hänestä tuntui siltä, kuin jos Kjell
Kjellsson olisi ollut hänen ainoa tukensa täällä maan päällä, hänen
ainoa turvansa; mutta tämä oli vaan luulottelua, sillä hän tiesi sen,
että niin kauan kun Kjell eli, ei hän voinut milloinkaan toivoa Yrjöä
saavansa; mutta siitä huolimatta pelkäsi hän hänen kuolevan.

"Jos nyt isä kuolee, niin ei kukaan estä minua ottamasta sinut," lausui
Yrjö, "sehän on hyvä, Annaseni."

"Ja sillä tavalla sinä saatat puhua silloin, kun sinun isäsi makaa
sairaana kuoleman kielissä," muistutti Anna surullisella vakavuudella.
"Niin sinun ei pitäisi puhuman, se on syntiä."

"Niin, minä vaan sanon, että jos isä kuolee, jonka Jumala estäköön,
niin minua eivät rahat ihastuta, se vaan minua lohduttaa, että minä
saatan ottaa sinut ... niin minä tarkoitin. Saatat uskoa, että Inka ja
minä olemme paljon riidelleet sinusta.

"Kuinka niin?..."

"Niin, näethän, Inka on aina vähän ylpeä itsestään ja katsoo, että sinä
et ole kylliksi hyvä hänen veljensä vaimoksi; mutta hän kyllä taipuu
vielä kerran; hän kuitenkin vaikuttaa äitiin paljon; mutta, Jumalan
kiitos, minä olen täysi-ikäinen itse ja herra itse puolestani, jos
isäni kuolee.

"Ja Inka on kuitenkin aina ollut ystävällinen minulle," huokasi Anna,
sillä se katkeroitti häntä, että joku saattoi olla toisellainen kuin
mitä hänen käytöksensä osoitti. "Inka on aina näyttäytynyt minua
kohtaan niin ystävälliseltä," kertoi hän, "minä en voi uskoa, että hän
olisi niin petollinen."

"Vai niin, mutta katsohan, hän on semmoinen kuin tyttöjen on tapa olla,
vähän viekas puolestansa," huomautti Yrjö ilkikurisesti hymyillen. "Hän
on ylpeä ja suuri mielestään rikkautensa tähden ja luulee, että hän
yksinänsä saa mennä naimisiin köyhän kanssa ... hm, olethan sinä
kuullut, että Ollilla on tuumat mielessänsä; no hyvä, olkoon niin;
mutta silloin Inka ei saa sinun kimppuusi käydä ... ei, hänen täytyy
antaa olla sinut rauhassa. Saatat kuitenkin uskoa, että hän sittenkin
tahtoo estää meitä naimisiin menemästä, ja kun hän näkee, että hänellä
ei ole mitään voimaa minun suhteeni, silloin tulee hän kyllä sinun
luoksesi ja osoittaa sinulle, että minulla ei ole mitään todellista
aikomusta tämän asian suhteen; mutta elä kuitenkaan anna itseäsi
pettää."

"Niin, sinullako, Yrjö? Minä en usko, että kukaan voi olla niin halpa,
että hän lupaa eikä pidä ja haavoittaa jonkun tyttö raukan sydämen ...
ethän sinä tee sitä?"

"Kas niin, sinä alat jo epäillä," naurahti Yrjö, "miten käy sitten, jos
Inka tulee, sillä hän on uhannut minulle, että hän kyllä estää asian
sittenkin; hm, älä usko häntä!"

Yrjö istui vielä kauan sinä iltana Annan luona ja "sipisi ja supisi,"
niin kuin Laurin vaimolla oli tapana aina sanoa; viimeinkin hän lähti.
Anna ja ukko Lauri seurasivat häntä alas rantaan, jossa pian vene
sysättiin synkälle järvelle ja se alkoi kulkea muutamia loistavia
pilkkuja kohden, jotka olivat valaistuja akkunoita siellä ja täällä
Nordhallin kylässä.



Testamentti.


Yrjö lähti koko isänsä sairauden aikana harvoin pois sairashuoneesta,
vaan sitä vastaan hänellä oli paljon puhumista ja kuiskumista
sairaalle, joka näytti jännitetyllä ja tuskallisella tarkkuudella
kuuntelevan häntä. Viimein kutsuttiin herra Koskinen, joka yhden
kokonaisen päivän istui lukitussa kammiossa ja kirjoitti; mitä hän
kirjoitti, se oli kaikille salaisuus. Kuitenkin näytti herra Koskinen
sekä tuskastuneelta että hämmästyneeltä, kun hän kohtasi Ingan, joka
valvoneena ja murheellisena ollen ei kysynyt, mitä hän kirjoitti, mutta
luuli tietävänsä, että se oli kalunkirja. "Ei isä voi niin huonosti,
että Koskisen täytyisi kaikki kirjoittaa," sanoi hän ainoastaan.
"Jumalan avulla isä paranee jälleen."

"Niin, Jumala suokoon sen," lausui Koskinen surkuttelevalla äänellä,
"muuten ei ole hyvin, Inka kulta, ei ole hyvin, -- hm, toisinaan on
sangen vaikea olla semmoisena, joka osaa vähää enemmän kuin muut
ihmiset; näethän, pastori ja minä olemme ainoat tässä pitäjäässä, jotka
olemme vähää taitavampia kirjoituksessa ja tarkemmassa lu'ussa ja sen
tähden täytyy meidän molempain ohjata asioita, -- niin, niin,
saadaanhan nähdä, saadaanhan nähdä!"

"Mutta isä näyttää tänäpäivänä voivan paremmin kuin ennen; onhan se
hyvä merkki, herra Koskinen?"

"Hm, varmaankin; mutta, näet, se on myöskin kuoleman merkki. Inka
tietää, että kun valkea on loppumaisillaan, leimuaa se vielä juuri
sammuessaan."

Seuraavana päivänä tuli pappi ja nyt otettiin esille paperi, jonka
Kjell Kjellsson Yrjön, papin ja herra Koskisen saapuvilla ollessa
selitti olevan hänen viimeisen tahtonsa ja pyysi kahta jälkimäistä
todistamaan. Tämä tapahtui, ja kun nimet olivat kirjoitetut -- Pekka
Koskinen oli kirjoitettu taaksepäin kallellaan olevilla kirjaimilla
monine jäykkine viivoineen ja lenkkeineen, näyttäen hyvin aidalta,
jolla on kuivattu herneitä ja jolle on jätetty jäljelle muutamia varsia
-- tarkasteli Yrjö allekirjoituksia ja ivan ja ilon sekainen hymy
levisi hänen kasvoilleen ennen kun hän taas ennätti ottaa niille
surullisen muodon.

Kun tämä asia oli päättynyt, pyysi pappi Kjelliä ajattelemaan täältä
lähtöänsä. Tämä muistutus iski kuin salama kuolevaan, joka siihen asti
oli niin jännitetyllä tarkkuudella pitänyt huolta maallisten asioidensa
järjestämisestä, että hän melkein unhotti kuoleman tähden sitä
tekevänsä.

Hänen muotonsa muuttui; kuolema oli aina ollut hänelle kauhistus, ja
nyt, ikään kuin taikakeinojen avulla, kulki koko edellinen elämänsä
hänen ohitsensa, semmoisissa muodoissa, jotka nyt kyyneleillä ja
huokauksilla soimasivat häntä kovasti, kovasti, ja joita hän olisi
karttanut, jos hän olisi enemmän ajatellut sitä hetkeä, joka nyt jo oli
tulla ehtinyt.

Hän vaipui kuitenkin enemmän ja enemmän, ja pappi voi siis ainoastaan
päällimiten koskea kuolevaisen elämän pääkohtiin; mutta siinäkin oli
kylliksi nostamaan kylmää hikeä hänen otsalleen. Pian, sitten kun hän
oli saanut pyhän ehtoollisen, vaipui hän hiljaisesti huumehduksiin, se
muuttui unen horroksi ja unen horto kuoleman uneksi, juuri silloin kun
aamu koitti kylmänä ja usvaisena seudun yli.

Yrjö oli aivan tyyni; hän otti heti hallitusohjat, ja sitten kun
juhlalliset hautajaiset olivat pidetyt, otti hän kutsuttujen
todistajain läsnä ollessa esiin testamentin.

Se sisälsi, että koska Yrjö aina oli ollut kuuliainen poika, nimitti
isä hänen yksinänsä perillisekseen siinä tapauksessa, jos hänen
sisarensa Inka menisi naimisiin Kjellmyran Juho vainajan pojan Ollin
kanssa, joka avioliiton suostumus oli tehty isän tietämättä ja vastoin
hänen tahtoansa. Myöskin oli Elsa, vainajan leski, perivä toisen puolen
omaisuudesta lain mukaan, kuitenkin niin, että hänellä ei ole valtaa
mitään hävittää, vaan kaikki hänen kuolemansa jälkeen oli jäävä Yrjölle
ja Ingalle, jos, nimittäin, ei jälkimäinen tekisi vastoin isänsä
viimeistä tahtoa.

Semmoinen oli sen testamentin pääsisältö, jonka herra Koskinen oli
kokoon ährinyt ja sitten todistanut; hän oli ollut avullinen ryöstämään
lemmikiltänsä kaikki ja asettamaan hänen kärsimättömimmällä tavalla
veljensä vallan alaisuuteen.

Yrjö luki testamentin kovalla äänellä ja nauroi ivallisesti silloin,
kun hän tuli siihen kohtaan, joka teki Ingan perinnöttömäksi, jos hän
menisi naimisiin Olli Juhonpojan kanssa.

Äiti Elsa itki ja piti sen laittomana; Inka ainoastaan punastui,
mutta lausui samalla: "usko minua, äiti, Yrjö on kyllä sen tehnyt
laillisesti, niin että sitä ei voida kumota, mutta se on saman tekevä."

"Kyllä, kyllä, varmasti on se laillinen kirja," sanoi kihlakunnan
tuomari Thorshagasta, joka oli myös saapuvilla. "Kyllä Kjell tiesi
hyvin, mitä hän tahtoi. Sillä tavalla pysyy omaisuus koossa, eikä
suinkaan Inka ole niin hullu, että hän ottaisi uudisasukkaan, joka
kyllä on hyvä mies, mutta jolla ei ole mitään paitsi vanhaa äitiänsä,
joitakuita mullikoita ja muutamia hevosia, joita hän myyskentelee."

Inka hymyili katkerasti, mutta hän oli vaiti, vieläpä silloinkin, kun
Yrjö meni läheltä hänen ohitsensa ja kuiskasi: "näethän nyt, minä tein
sen, mitä lupasinkin sinulle."

Noin kahdeksan päivän kuluttua sen jälkeen tuli Olli Juhonpoika
uudistaloltaan ja ratsasti Yrjö Kjellssonin pihaan; tuohan oli uljas,
voimakas muoto tulisen hevosen selässä, hevosen, joka pöyhisteli ja
korskaili, kun ratsastaja astui maahan ja sitoi sen aitaan kiini. Inka
kiirehti rapulle ja toivotti häntä tervetulleeksi, mutta sellaisella
kasvojen muodolla, joka ei ennustanut hyvää.

"Hyvää päivää, Inka!" lausui Olli ja tarttui hänen käteensä, "sinä olet
ikävilläsi tänään. Niin, niin, isäänsä ei voi kadottaa muuta kuin yhden
kerran," lisäsi hän surullisesti huoaten; "mutta kiitä Jumalaa, Inka,
sinun isäsi sai kuolla vuoteesensa ... minun isä raukkani, joka kulki
toimillansa, kuoli luminietokseen eikä päässyt edes siunattuun
maahan ... me emme löytäneet häntä koskaan. -- Miten äitisi ja Yrjö
voivat?" jatkoi hän ja aikoi astua huoneesen.

"Yrjö ei ole kotona," lausui Inka; "mutta ennen kun sinä kohtaat äidin,
minä tahdon puhua kanssasi; tule tänne kammariin!"

"Oi, saanko minä niin rauhassa puhua kanssasi, Inkaseni, sinä minun
armas, hyvä Inkani."

Pian olivat he kahden Ingan pienessä kammarissa.

"No, Jumala siunatkoon sinua, Inka," alkoi Olli. "Minä olen usein ollut
pahoillani siitä, että me emme voineet puhua asiaamme isällesi; minä en
pidä tämmöisestä hiiviskelemisestä ihmisten tähden; mutta kentiesi oli
se paras niin kuin oli."

"Kuulehan, Olli, älä puhu mitään siitä," muistutti Inka ja istui
vastakkain sitä tuolia, jonka hän oli asettanut Ollille, "minä puhun
suoraan sinulle, Olli."

"Niin, sehän on selvää se," hymyili Olli.

"Niin, aivan suoraan, ihan niin kuin asia on. Tiedätkö, Olli, minä olen
muuttanut mieleni, sinun täytyy katsella asioita toiselta kannalta ...
nyt on asia niin, että me emme voi mennä naimisiin, se olisi väärin,
jos menisin naimisiin sinun kanssasi."

Olli vaaleni. "No, Jumalan nimessä, mikä nyt on? -- Inka kulta, ethän
sinä ole enää semmoinen kuin ennen, mitä tämä on? Etkö sinä huoli
minusta ... mitä, Jumalan nimessä, sinulla sitten on minua vastaan?
Minä tiedän, että pidän sinun niin rakkaana kuin elämäni ... niin,
semmoisena kuin vanhan äitini ja vielä vähän rakkaampanakin; mutta,
rakas Inka, eihän se ole täyttä totta?"

"On, Olli, oikein totta, minä en _voi_ mennä naimisiin sinun kanssasi."

"No, sinä kuitenkin _tahtoisit_ sen tehdä, jos voisit?" kysyi Olli ja
otti hänen molemmat kätensä omiinsa. "Tahtoisitko sinä, jos vaan
voisit? vastaa minulle, niin minä lähden!"

"Tahtoisin, Olli, minä tahtoisin varmaan, mutta en voi," lausui Inka ja
alkoi itkeä.

Tämä tyynnytti heti Ollin. "No, sinä olet taas hyvä jälleen," sanoi hän
lempeästi hymyillen. "No, mikä se on, joka sinua estää?"

"Minä olen perinnötön, jos otan sinun," lausui Inka ja loi kauniit
silmänsä Olliin, nähdäksensä mitä se vaikuttaisi häneen, mutta hän ei
huomannut hänen rehellisissä kasvoissaan edes pienintäkään hämmästyksen
merkkiä.

"Perinnötönkö, vai niin, eikö mitään muuta?" lausui hän; "se on Yrjön
töitä .. ja," lisäsi hän veitikkamaisesti hymyillen, "ja sinä
mieluummin pitäisit perinnön kuin minun? Niinkö, Inka?"

"Ei, mutta minusta ei ole mitään hyötyä sinulle; sinä olet köyhä ja
saat tehdä työtä kahdenkertaisesti minun tähteni, se ei saa tapahtua,
sen tähden täytyy sen jäädä sikseen."

"Kuulehan, Inka, sano minulle oikein totuus, huolitko sinä mitään
perinnöstä? Onko sinulle vaikeata tulla uudisasukkaan vaimoksi? Sano,
kaipaatko rahoja, jos menet naimisiin minun kanssani?"

"En ... en, sitä en tekisi, en koskaan, en koskaan!" lausui Inka.

"No, sittenhän ei ole mitään syytä olla ikävillään; tiedätkös, Yrjö
pitäköön sinun rahasi ja kuluttakoon niitä terveenä, mutta minä tahdon
pitää sinun ja antaa rahain mennä."

"Ja sinä et tule pahoillesikaan edes," sanoi Inka ja laski kätensä
nuorukaisen olalle, "et pahoillesikaan edes, sinä vielä hymyiletkin,
Jumala siunatkoon sinua sen tähden!"

"En, en, minä ajattelen näin: Jumala kyllä auttaa meitä... Tiedätkös,
minä en ole koskaan epäillyt uskoa Jumalaan."

"En minäkään, mutta sitä enemmän olen epäillyt uskoa ihmisiin," huokasi
Inka.

"Kas niin, anna surun jäädä; nyt menemme alas äidin luokse ... kunhan
hän ei olisi myöskin yhtä kummallinen; näethän, naisia ymmärtääksensä,
siihen vaaditaan oikein papin tiedot. Sinä tulit ja näytit niin
surkealta, että minä luulin onnettomuuden seisovan oven edessä, eikä
kuitenkaan ollut mitään muuta, kuin että veljesi oli peijannut sinua
niin kuin hän muitakin peijaa... Niin, sehän on jokapäiväinen veisu."

Mutta Elsa otti Ollin vastaan avoimin sylin ja oli niin sydämellisesti
iloinen noiden nuorten tähden, että hän silmänräpäykseksi unhotti
huolensa ja harminsa Yrjön käytöksen tähden.

He istuivat yhdessä kaiken päivän aina iltaan saakka ja miettivät
tulevaisuuden hankkeitaan, joiden koko perustuksena oli uudisasukkaan
tupa, pieni perunamaa ja laidunhaka, jossa Ollilla oli kaksitoista
hyvää lehmää ja kuusi nuorta hevosta, niin paljon oli hän rikastunut;
mutta kun hän viimein kertoi heille, että hänellä oli tuhat
riikintaaleria rahaa lainattuna ja sama verta kotonansa jäljellä, eivät
he enää tienneet rajoja ilollensa.

Viimeinkin näkyi Yrjö tulevan, juuri silloin, kun Inka laski
rikkauksiansa, jotka hän tuli saamaan tuolla ylhäällä tuntureilla.
"Näetkös, tuolia tulee Yrjö; nyt sinä pidät minua kiini vyötäisistä ja
me istumme juuri kuin jos sinä et huomaisikaan kun hän tulee; kas niin,
olemmehan kihloissa, se on selvää, elääksemme ja kuollaksemme, ilman
hänen rahojansa. Älä nyt vaan pahastu, Olli, tästä tulee näytelmä."

"En, -- en; minun mielestäni on Yrjöllä syytä pahastua enemmän kuin
meillä."

Yrjö astui sisään ja seisahtui kuin kiini naulattu, kun hän sai nähdä
nuo molemmat rakastavaiset istumassa peräpenkillä ja äidin katselevan
aivan tyynenä heidän hyväilemistään.

"Se menee jo liian pitkälle," lausui Yrjö viimein, "vielä pitää
paikkansa isän testamentti ja niin kauan..."

"Vai sinä se oletkin, Yrjö," lausui Inka nauraen, "näethän, tässä on
minun sulhoni, Olli Juhonpoika."

"Vai niin, sulhosiko? Sehän vielä on kuitenkin kahden vaiheella,"
vastasi Yrjö äreästi.

Olli ei siitä pahastunut, mutta hän nousi ylös ja jo hänen pitkä, solea
ja voimakas muotonsa teki vaikutuksen Yrjöön, niin kun olikin
kieltämätöntä, että hänen nuoret ja raittiit kasvonsa ja vaaleat,
suoraan leikatut hiuksensa, jotka niitä ympäröivät, antoivat hänelle
semmoisen voimakkaan muodon, että hänelle ei kukaan mielellään antanut
mitään loukkaavaa sanaa silloin, kun hän nousi ylös ja lähestyi.

"Sinä näytät tänään niin ikävän näköiseltä," lausui Olli ja laski
voimakkaan kätensä keveästi, mutta kuitenkin tuntuvasti hänen
olallensa. "Kiitoksia viimeisistä, lankomieheni! Inka on luvannut
minulle uskollisuutensa, isäsi on antanut sinulle rahat, siten me
molemmat saatamme olla tyytyväisiä!"

Yrjö olisi mielellään vastannut jotenkin pistävästi, mutta Ollin käsi
lepäsi raskaana hänen olallansa, ja sitä paitsi hän ei mitään
kadottanut sillä että hänen sisarensa seurasi omaa tahtoansa. Hän veti
siis suunsa vähän nauruun ja lausui: "Vai niin, jos niin on, niin
minulla ei ole mitään sitä vastaan, kun vaan Olli sitoutuu hyväksymään
isävainajan testamentin."

"No, herran tieten, ihan mielelläni, käräjäin käymiset eivät ole minun
tehtäviäni ja sitä paitsi olet sinä kyllä niin taitava lain mies, että
siitä ei mitään hyötyä tulisi. Minä vielä luovun myötäjäisistäkin, jos
niin tarvitsee, sillä Inka on saanut oikeat myötäjäisensä taivaan
Jumalalta, hyvän sydämen, uskollisen mielen ja rakkauden rintaansa.
Tiedätkö, Yrjö, semmoisia lahjoja voi ainoastaan Jumala antaa, mutta,
rahoja, näet, voi hitto hankkia niin paljon kuin hän tahtoo."

Tämä ensimäinen kohtaus meni siis niin rauhallisesti kuin voi ja
iltasella hyppäsi Olli taas hevosensa selkään ja ratsasti öisessä
sumussa kotiinsa metsäin, jylhäin ja synkkäin metsäin lävitse; mutta
kaikki oli hänestä kuitenkin niin iloisaa ja valoisaa, sillä hänen
sydämessänsä loisti semmoinen ilo, jota hän koskaan ei ollut tuntenut
niin kirkkaana ja puhtaana kuin nyt.



Jemtlantilaiset häät.


Ei todellakaan ole mikään pieni asia toimittaa oikeat häät
Jemtlannissa. Elsa muoria oli mahdoton saada suostumaan siihen, että
häät pidettäisiin talvella, sillä hän tahtoi kuitenkin, että Inka
kunnialla lähtisi pois kotoansa. Itse Yrjökin oli liiaksi ylpeä
antaakseen sisarensa mennä naimisiin kaikkea komeutta ja loistoa
paitsi; ja mitä varmempi hän oli siitä, että hän yksin sai pitää rahat,
sitä paremmin tahtoi hän osoittaa olevansa "kunniallinen" siinä
merkityksessä, joka on sama kuin antelias.

Sitten kesti koko talven oikeata hyörimistä ja pyörimistä ja Inka teki
työtä kangaspuissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka,
valmistaen kaikkia niitä lukemattomia nenäliinoja, ruokaliinoja,
kaulahuiveja ja esiliinoja, jotka hän sitten jakoi häävieraille.
Kaikki kävi niin helposti ja hauskasti, vaikka Inka alituiselta
jyskytykseltään kangaspuissa tuskin malttoi kuunnella, mitä Olli puhui
käydessään häntä tervehtimässä. Yrjö oli melkein ainoa, joka näytti
alakuloiselta; mutta se tuli vaan siitä, että hän näki toisten olevan
iloisia ja se karvasteli häntä, kun hän ei itse voinut iloita.

Toisinaan oli hän myös poissa kotoa. Äiti luuli hänen käyvän tuon
rikkaan tytön luona Bergissä, mutta Yrjö ei puhunut mitään semmoista,
jonka olisi voinut siksi ymmärtää. Sitä vastaan kävi hän usein
tervehtimässä Kosken Annaa eikä Inka huolinut nähdä vaivaa sitä
estääksensä, sitten kun hän, erään kerran siitä puhuessaan Annan kanssa
ja lausuessaan suoraan ajatuksensa, menetti kaikki aseensa sillä, kun
Anna nauroi hänelle vasten silmiä ja selitti, että ei Yrjö eikä hänkään
ollut ajatellutkaan pitää toisestansa.

"Anna raukka!" lausui Inka usein äidillensä, kun he joinakuina iltoina
levähtivät, "Anna raukka, hän ei uskonut minua, mutta sitä vastaan
Yrjöä niin hyvin. Minä sanoin kaikki; Jumala häntä valaiskoon!"

Seuraavana kevännä, kun jäät lähtivät järvistä, oli jo kaikki niin
järjestyksessä, että voitiin panna kuulutus toimeen; mutta kahdeksaa
päivää ennen kun ensimäisen kerran piti kuulutettaman, lähti Yrjö,
Ingan naittajana, ja lautakunnan vanhin eli herastuomari, sulhon isän
puolesta, matkaan, kutsumaan ensimäisen kerran, se on, ilmoittamaan,
että häät tulevat Yrjö Kjellssonin taloon Nordhallissa, sillä sellaisen
täytyi aikanansa ilmoittaa sen tähden, että kutsutuille tulee aina
lähes yhtä paljon puuhaa kuin kutsujallekin. Täytyyhän aina valmistaa
itsensä arvonmukaisilla viemisillä, juustoilla, leivoksilla, makeisilla
ynnä muilla semmoisilla, joita täytyy olla mukana mennessä kunnollisiin
häihin. Kun sitten tämä ensimäinen kutsumus oli tapahtunut, ei enää
ollut ketään, joka vielä olisi ihmetellyt, kun seuraavana sunnuntaina
ensimäisen kerran kuulutettiin uudisasukas, kunniallinen ja siivollinen
nuorimies Olli Juhonpoika ja talon tytär, kunniallinen ja siveä Inka
Kjellintytär kristilliseen avioliittoon.

Jemtlannissa on tapa, joka muistuttaa tuota vanhaa hyvää ja loistoisaa
aikaa, jolloin naiset Ludviki XV:sta hovissa, saadaksensa kauniin ihon,
joka ilta asettivat kasvoillensa raakoja lihaviipaleita; näin ei
kuitenkaan Jemtlannissa tehty, mutta sitä vastaan piti morsiamen
ehdottomasti itse tehdä kaikki ne lihamakkarat, jotka häihin
tarvittiin, -- "saadaksensa valkeat kädet." Tätä ei kuitenkaan katsottu
Ingalle tarpeelliseksi, sillä hänellä olivat marmorivalkeat kädet ilman
tuota ikävää työtäkin ja nyt saivat siis muut tehdä lihamakkarat.

Muutamia päiviä toisen kuulutuksen jälkeen lähti Yrjö taas entisen
kumppaninsa kanssa hevosilla matkaan, saadaksensa tietää, ketkä vieraat
ottivat kutsumuksen vastaan ja ketkä eivät katsoneet itsellänsä olevan
aikaa tulla häihin. Useammat kuitenkin ottivat kutsumuksen vastaan,
sitä paremmin, koska he jo olivat leiponeet leivoksensa ja valmistaneet
makeisensa sekä koonneet kermaa voiksi.

Sillä ajalla oli tuolla kotona hirmuinen hyörinä ja pyörinä; Elsa muori
oli liikkeessä kuin "ikiliikkuja" ja kulki läähättäen huoneesta
huoneesen, sillä, huolimatta mistään herrastavoista, piti häät
kuitenkin vietettämän maan tavan mukaan. Suuri sali verhottiin sen
tähden liinavaatteilla, jotka vielä kaunistettiin kukkakiehkuroilla ja
seppeleillä, tehdyt tunturi maailman puksipuista, puolanvarsista, ja
tuhansilla kukilla, näillä hienosti tuoksuvilla kukilla, jotka kasvavat
tuolla ylhäällä kallioiden keskellä, ikään kuin osoittaaksensa, miten
heikkous yksinkertaisessa kauneudessaan kestää kaikki ja elää
sielläkin, missä voima murtuu ja käy tyhjäksi. Kattoon pitkän pöydän
päälle kiinitettiin telta, joka riippui alaspäin syvine ja monine
poimuineen ja jota myös kaunisteltiin kukilla, jota paitsi suunnattoman
suuri seppele ja kruunu riippuivat morsiamen aseman kohdalla.

Häät pidettiin sunnuntaina ja jo lauantai-iltana olivat kaikki
soittoniekat valmiina Yrjö Kjellssonin luona ja tervehtivät ihanilla
säveleillä häävieraita, jotka nyt kaikin miehissä jo saapuivat
hääpaikalle seuraavana päivänä sieltä sitten kirkkoon kulkeaksensa.
Luonnollista on, että heitä nyt heti kestittiin, mutta oikea syy, jonka
tähden he näin varhain tulivat, oli se, että tänä iltana piti
annettaman tuliaiset. Nyt kokoontui summaton määrä ruoka-aineita,
kaikki maukkainta ja parhainta laatua, mitä oli voitu kokoon saada,
jonka joukossa myös huomiota puoleensa veti niin sanottu häävoi
sokeritoppain näköisen muotonsa ja kaikkien noiden ruusauksiensa
tähden, jotka kaunistivat sen pintaa.

Sunnuntai-aamuna lähti joukko liikkeelle, ensin hevoisinensa soittajat,
pari nuoria renkiä, jotka istuivat satuloissansa kuin kiini naulatut ja
soittivat viuluillansa, huolimatta noiden iloisten luontokappaleiden
kaikista vehkeistä ja heiskauksista. Itse Ole Bull olisi semmoisessa
tilassa huonosti menestynyt; mutta tässä ei mitään haittaa tullut,
koska soittajat olivat tottuneet ratsastamaan ja samassa viulua
soittamaan -- harjoitus, jota koettamaan sopii kehoittaa semmoista
taidetta rakastavaa yleisöä, joka samassa kaipaa liikuntoa.

Kirkko oli lattiasta kattoon saakka lehdillä verhottu ja kukka
köynnyksiä riippui penkkirivien yltympäri muodostaen kaaria käytäväin
yli. Tuskin löytyy mitään muuta, joka olisi niin todellakin maalaisen
tapaan kaunis, kuin kirkko, joka on tällä tavalla kaunisteltuna kuin
morsian ja valoisa, iloisa ja pyhä kuin morsiamen mieli. Koko matkue
astui alas hevosten selistä, he kun olivat ratsastaen kulkeneet,
morsian ja kaikki muut naiset viistosatuloissa, kaunistetut punaisilla,
sinisillä ja keltaisilla rimsuilla ja tupsuilla.

Ingalla oli ylevä musta hevonen, voimasta ja vireydestä oikein
hypähtelevä, ja tuo suloinen, ihana neito, vyötäisiltään hoikka ja
solakka kuin vitsa ja jäntevä kuin raitis ruoko, istui niin keveästi,
niin reippaasti satulalla, että kukaan ei juuri mielellään olisi suonut
hänen sieltä maahan astuvan ja tulevan muiden ihmisten kaltaiseksi.
Tämä tapahtui kuitenkin, ja nyt kulki morsiuspari ja koko seura
kirkkoon, edellänsä nuo kelpo soittajat, jotka kaikkia viuluinsa kieliä
ankarasti kihnaten synnyttivät oikean metelin Jumalan huoneessa
morsiusparin kunniaksi.

"Miten hän on kaunis!" kuiskuivat melkein kaikki miehiset katselijat,
"ja miten hän on sievä!" ajatteli jokainen nainen, kun Inka astui
kirkkoon ja sijoittui kirkon perälle kuoriin.

Viimeinkin loppui saarna, jota todellakin harvat tarkkuudella
kuuntelivat, sillä juhlallisuus, tuo sievä morsian ja se mitä tuleva
oli, vetivät puoleensa kaikkien mielet.

Pappi astui alttarin eteen ja nuoret morsiusneidot levittivät suuren
silkkihuivin sulhon ja morsiamen ylitse, ja Inka ja Olli vihittiin
yhteen Jumalan ja maailman edessä. Ingan vastaus "tahdon" kaikui niin
lempeästi, mutta kuitenkin niin selkeästi, että siitä oikeastaan ei
voinut tietää, tulisiko Olli vai hänkö perheen haltijaksi; tuntui
siltä, kuin jos he molemmat tulisivat siinä yhtäläisiksi valtiaiksi --
ja niinhän pitää olemankin.

Kirkossa, joka oli ihan täynnä väkeä, oli hirmuisen kuuma. Kesäkuun
aurinko lähetti säteitänsä pienien akkunaruutujen lävitse ja paistoi
lämpimästi kaikkiin noihin lukemattomiin kuolonseppeleihin, jotka
kaunistivat patsaita, kadonneen onnen katoavina muistoina; se herätti
siis todellakin iloa, kun soittoniekat taas antoivat poislähdön merkin
ja morsiusjoukko kulki kirkosta pitäjään tupaan "leipäinjakajaisille."
Tämä kuului maan tapaan. Oli nimittäin monta eri lajia leipiä:
herneleipiä, keltaisia kuin vaksi, mutta karvaita niiden syödä, jotka
eivät pitäneet niitä kovin erinomaisina, ohraleipiä, vierreleipiä,
vohveleita ja voileivoksia yhteen pantuina ja näitä jaettiin koko
kirkkoväelle, joka sen tähden tunkeentui pitäjään tupaan melkein samoin
kuin Tukholman asukkaat kuninkaallisen näytelmähuoneen pilettiaukolle
silloin, kun neiti Lindiä siellä saatiin kuulla.

Tätä jakamista kesti kauan, mutta viimeinkin se loppui; nuori mies
nosti kauniin morsiamensa satulalle ja koko matkue lähti taas
liikkeelle musiikin sävelten kaikuessa.

Kotona oli jo pihalla koristettu pöytä, jolla jaettiin virvoituksia
ennen kun mentiin hääsaliin ja tuohon juhlallisesti kaunistettuun
ruokapöytään, johon kaikki sovitettiin arvonsa mukaiseen järjestykseen,
niin kuin tapa oli semmoisissa tilaisuuksissa. Ateria oli aivan
puhdasta pohjoismaalaista laatua; siinä oli tarjolla runsaasti
liharuokia ja kaikenmoisia erinomaisia ruokalajia, joita Elsa muori oli
keksinyt; olipa niin "oivallisesti," että jokainen ihminen hartaasti
toivoi; että päivälliseltä jo päästäisiinkin, joka viimein tapahtuikin.

Sitten asettui morsian ja sulho rinnakkain ja nyt oli vieraiden vuoro
astua esiin lahjoinensa, joiden joukosta etenkin mainittakoon, että
morsiamen äidin tuli antaa uusi ja kiiltävä tinainen malja, jonka
jälkeen morsiamen veli, Yrjö, astui esiin ja antoi jonkun satamäärän
riikintaalareita rahaa ja kaksi eläintä, jotka he itse saivat valita
mielensä mukaan; kaikki lähimmät ja etäisimmät sukulaiset tulivat
järjestyksessään ja viimein nuoriso, tuoden lahjansa, joista pienin oli
kaksi riikintaaleria eräältä rengiltä ja yksi taaleri eräältä
piikatytöltä, kaikki pankossa, useimmat hopearahoissa.

Tämän tuotteliaan juhlamenon jälkeen tarjottiin taas pienempiä
ruokalajia, kaikenmuoisia semmoisia, jotka hyvin maistuvat makeilta ja
tuntuvat keveiltä tämmöisen oivallisen päivällisen jälkeen. Nyt alkoi
tanssi; se loppuu piiriä tanssimalla morsiamen kanssa ja meillä on siis
syytä katsella häntä kyllin tarkoin ennen kun kaikki loistavuus
häviää. Huomiomme parhaiten kiinittyy hänen pääkoristeesensa. Ingan
silkkihienot, vaalean ruskeat kähärät ovat käännetyt ylös laskokseen,
niin että pää on kasvanut koko joukon korkeammaksi, siihen on sitten
laskettu paksusti kullattu morsiuskruunu monine mitalleineen ja
molemmin puolin suurine kukkakiehkuroineen, tehdyt viheriöistä,
punaisista ja suurista kiiltomessinkisistä ruusuista; näistä
koristuksista käyvät helminauhat ja vitjat; riippuen kierroksissa
hiusten rajalla. Muuten on hän vaatetettu mustalla silkillä, leveine,
vaaleanpunaisine ja valkeine nauhoineen vyötäisillä; hänellä on myös
kultakello, kultavitjat ja kalleuksia ylen määrin, jotka kaikki Elsa
muori on hankkinut kaunistaaksensa lempilastansa.

Soittoniekat ovat virittäneet viulunsa, kihnanneet sompaansa
kokonaiseen hartsikappaleesen, joka on kimitettynä viulun kaulan
takapuolelle ja alkavat vetää säveleitä, potkien tahtia molemmilla
jaloillansa, niin että se kuuluu juuri kuin jos neljä henkeä puimalla
toimittaisi mukasoittoa. Tanssi alkaa.

Tuo morsian raukka koristuksineen ja sulho ovat nyt tuomitut tanssimaan
joka ainoan häävieraan kanssa, aina vanhimmista ukoista nuorimpiin
poikiin saakka, mutta näitä paitsi on vielä useita, jotka haluavat
tanssia, ne ovat niin sanottuja "maitotallukoita" -- maitotyttöjä, --
jotka illalla kahdeksan aikaan ovat tulleet tuomaan maitoa tuliaisiksi
koko kylästä ja vielä etäänpääkin. Heitä ei ole vielä ennen kutsuttu,
mutta nyt heitä pyydetään tanssiin; ja kun sellaisia tuliaisia tuodaan
aina jokaisena iltana niin kauan kun häät kestävät, pitävät tämän edun,
"maitotallukkana" käymisen, kaikki seudun piiat vuorottain, käyden
kukin iltansa häätalossa, saadaksensa tanssia.

Tanssia kestää valkoiseen päivään saakka, noin kello kahteen yöllä, ja
silloin, kun pohjolan aurinko nousee ja kultaa valollansa koivumetsän
ja Tunturikoski loistaa kuin kirkas hopea, linnut alkavat laulunsa ja
kukat avaavat kasteisen kupunsa, vaikenee viulujen ääni ja kaikki
laskeutuvat levolle, kootaksensa voimia seuraavan päivän tanssin
rehkinän varaksi.

Lepo ei kuitenkaan ole pitkällinen; nuo väsymättömät soittoniekat
ryhtyvät taas työhönsä ja nyt on "pitkätanssi" alkava. Nuoriso
vaatettaa itsensä niin eriskummaiseen vaatteukseen kuin suinkin
tilaisuus myöten antaa ja keksintäkyky riittää muodostamaan ja sitten
kulkee koko hääjoukko huutaen ja laulaen, peltiä ja padansankoja
mukasoitoksi rämistellessä kaikkiin kylän taloihin, joissa tavallisesti
ollaan valmiita vastaan ottamaan. Sillä tavalla lähti nyt joukko Yrjö
Kjellssonin talosta Nordhallin kylässä ja jatkoi kulkuansa kaikkiin
kylään kuuluviin taloihin, jotka ovat pitkissä riveissä vuoren
rinteellä. Joka paikassa, jokaisessa tuvassa varrottiin siksi, kun tuo
kummallinen, ikään kuin kissannaukujaisia pitävä seura saapui ja sitten
kun se oli tapahtunut, pyysivät ne, jotka tuvissa asuivat, heitä
ottamaan muutamia pyörähdyksiä; se oli luonnollista, että silloin taas
nuo väsymättömät viuluniekat alkoivat säännöllisemmän soittonsa, jonka
mukaan sitten tanssittiin joka ainoan ukon, jokaisen eukon, naisen ja
tytön, vieläpä semmoisten lastenkin kanssa, jotka juuri olivat oppineet
kävelemään. Kaikkien piti saada vähän "pyörähtää" ennen kuu tuo
iloinen seura, sitten kun talon kaikki asukkaat olivat myös
"leivänjakajaisista" osallisiksi tulleet, lähti taas seuraavaan taloon
meteliänsä jatkamaan. Tämän pitkän tanssin jäljestä, jonka tähden
Nordhallissa täytyi kulkea noin puolen penikulmaa edes ja takaisin,
eivät vieraat kuitenkaan olleet niin väsyneitä, että he eivät olisi
tanssia jatkaneet vielä yöhön asti. Jokin lepoaika oli kuitenkin
välttämätön, sillä tiistaina seurasi emäntäkesti. Ollin täytyi erota
täksi päiväksi Ingastansa, sillä hänen tuli erityisessä huoneessa
nauttia juomia miesten kanssa ja Inka kestitsi varsinaisessa
häähuoneessa naisväkeä. Tällaisissa tilaisuuksissa juodaan tavallisesti
vähän liiaksikin, ja Yrjön, niin kuin kaikkien raakaluontoisten, oli
hauska katsella juopuneita ihmisiä; mutta tämä ei kuitenkaan nyt
menestynyt oikein täydellisesti, sillä Ollin olento oli sellainen, että
juuri kukaan ei mielellään unhottanut itseänsä hänen läsnä ollessansa
-- ja siis päättyi päivä jotenkin rauhallisesti, vaikka iltamalla
jotkut naapurukset istuivat keikkulaudoilla ja jaarittelivat
keskenänsä, tietämättä oikeastaan mistä kysymys oli. Päivä kuitenkin
loppui, ja jos aurinko sinä iltana näki tusinakunnan enemmän semmoisia
ihmisiä, jotka eivät tietäneet mitä he tekivät, ei se kuitenkaan
punastunut enempää kuin tavallisesti, sillä ihmiset käyttävät itsensä
usein tuhmasti, olematta sen tähden kuitenkaan niin iloisia kuin Inka
Kjellintyttären häissä.

Keskiviikko on kuitenkin jo viimeinen päivä naineille vieraille; vielä
on kuitenkin jäljellä yksi juhlallisuus, nimittäin kun "korjataan pois
hapan paisti." Kaikki tuosta mahtavasta kestistä jääneet luut ovat
nimittäin pannut sopiviin astioihin ja ne kannetaan nyt juhlallisessa
saatossa, soittoniekat edellä ja koko hääjoukko jäljessä, jollekin
aukealle paikalle metsään, jossa on joku erinäinen kallio tahi suuri
kivi. Tälle kivelle ladotaan kaikki luut ja sytytetään sitten suuri
valkea niitä polttamaan. Tällä ajalla väki käy suureen piiriin
ympärille ja tanssii tuota palavaa luukasaa kiertäen siksi kunnes se on
loppuun palanut; tätä viimeistä juhlaa seuraa taas kestitseminen, joka
kestää siksi kun häätalossa syödään päivällistä. Kun sitten kaikki ovat
asettuneet lepoon ja rauhaan, astuu ensin sulho esiin ja antaa
jokaiselle miehelle tupakalla täytetyn savipiipun jäähyväislahjaksi ja
hänen jäljessänsä tulee morsian lahjoineen. Tässä ovat nyt ne
nenäliinat, ruokaliinat ja kaulahuivit, joita Inka niin ahkeraa oli
kutonut kaiken talven.

Kun Inka nyt viimeisen kerran kotona ollessaan astui äitinsä eteen
kiittääksensä häntä kaikista lapsuutensa päivistä, nuoruutensa iloista,
rakkaudesta, uskollisuudesta ja rauhasta -- kun hän ojensi hänelle
lahjansa, oivallisen kakun, kiedottuna liinaan, joka oli sidottu
ruusullisella silkkinauhalla, niin koki hän vieläkin hymyillä, mutta
kuitenkin vierähti suuri kyynele tuolle ruusuiselle siteelle silloin,
kun hän kumarsi päätänsä ja äänetönnä antoi lahjansa. Elsa eukko nousi
ylös -- tuo muutoin niin iloisa, voimakas ja terve eukko vapisi kuin
haavan lehti -- ja sulki tyttönsä syliinsä. "Jumala siunatkoon sinua,
lapseni!" kuiskasi hän nyyhkien. "Älä unohda äitiäsi, kun panet jalkasi
oman pöytäsi alle!"

"En koskaan, en koskaan, äiti; en koskaan minä unohda sinua!" lausui
Inka. "Mutta," lisäsi hän, "jos sinun tulee täällä olosi vaikeaksi,
niin tule meidän luoksemme tuntureille!" Koko seurassa ei ollut ketään,
joka ei olisi tuntenut juhlalliseksi tuota hetkeä, jona vanha side on
revittävä sen tähden, että uusi on sidottu. Inka jatkoi kulkuansa ja
lahjoittamistansa ja kaikkialla näki hän, miten paljon hänestä
pidettiin, miten vastahakoisesti hän laskettiin kylästä pois. Ilta tuli
ja vieraitten tuli lähteä, ja jokaista heistä seurasivat soittajat
vähän matkaa tietä myöten vanhojen viimeiseksi huviksi.

Nuoriso ei vielä kuitenkaan lähtenyt, vaan jäi häätaloon ja tanssi koko
yön, niin että torstai-aamuna aurinko nousi ja oli jo korkealla
taivaalla, ennen kun soittoniekat viimeinkin saivat soittaa tuon
iloisen joukon pois talosta, johon taas tuli rauha ja hiljaisuus.

"Jumalan kiitos, että me taas olemme yksinämme!" lausui Inka sitten kun
viimeiset vieraat olivat lähteneet; "tiedätkö, Olli, että tämä juhla ei
ollut minusta läheskään niin iloista kuin olin sitä kuvitellut; minun
täytyy kuitenkin erota kotoa. Tiedäthän, että sieltä, missä on lapsena
elänyt, missä on leikkinyt lapsuutensa päivinä, sieltä eroaa ihminen
kuitenkin vastahakoisesti ja murheella."

Olli syleili pientä vaimoansa. "No, rakas Inkani, onhan meillä uusi
koti tuolla ylhäällä tuntureilla ja jos sinä tahdot, niin voihan äiti
muuttaa myöskin meidän luoksemme sinne, sillä minä en usko, että hän
täällä viihtyy."

"Näetkös, Olli," keskeytti Inka, "Yrjö näyttää semmoiselta kuin paha
omatunto ja ... ja ... huomasitkos, että Kosken Anna oli ainoa kaikista
tytöistä, joka ei tullut tänne minun häihini; tässä varmaankin on
onnettomuus tulossa ... muuten ei hän olisi ollut poissa minun
häistäni, sillä vanha ystävyys ei ruostu, niinhän sanotaan."

"Annako? Niin ... se on totta; häntä minä en nähnyt. Muuten oli täällä
paljo tyttöjä, maitotyttöjä ja muita oikein kelpo parvi, niin että hän
kyllä saattoi olla täällä minun huomaamattanikin. Tuollaisissa
ijankaikkisissa kemuissa tulee pää oikein sekaantuneeksi ja tuollainen
alituinen, yhtä mittaa monta päivää kestävä viulujen pirinä saattaa
pään oikein pyörälle; minä olen kiitollinen päästyäni tuonne ylös
tuntureille, siellä on tyyntä ja hiljaista järven rannikolla, ja vaikka
tupa on pieni, mahdumme me kuitenkin hyvin siihen."

Muutamia päiviä häiden jälkeen seisoivat hevoset valmiiksi
satuloittuina rapun edessä. Yrjön oli erään tärkeän toimen tähden
täytynyt matkustaa pois kotoa, ja ainoa, joka siis jäi kotia, oli Elsa
muori, joka vanhuutensa tähden ei voinut lähteä mukaan, mutta joka
lupasi niin pian kuin järvet ja sammalet ennättäisivät käydä jäähän,
tulla ja viipyä nuorten luona yli joulun.

       *       *       *       *       *

Nuo kolme henkilöä ratsastivat siis metsiä myöten ylös tuntureita
kohden, Olli, Inka ja vanha Juhon leski, Ollin äiti, joka laihana ja
hoikkana istui satulassaan yhtä lujasti kuin muutkin. Muutamia renkiä
kuormia kantavine hevosineen, morsiuslahjoja kuljettaen, seurasi
jäljessä.

Oli kaunis ja lämmin päivä, linnut lauloivat tuossa synkässä
mäntymetsässä, jossa yltä ympäriinsä löyhkäili tuore honganhaju, siellä
ja täällä koputteli tikka nokallansa kuivuneita mäntyjä, jotka
seisoivat alastomina nojallansa kallioiden välillä; mutta paljon
korkeammalle puiden latvoja kohoutuivat tuntureiden lumihuiput ja
sadottain kristallikirkkaita puroja porisi metsässä, hakivat tiensä
noiden moniin mutkiin kiertelevien puiden juurien lomitse, huuhtoivat
marmorijärkäleitä ja muodostivat putouksia, jotka vaahdoten
ruiskuttivat vettä somerikkoon.

Molemmat äsken naimisiin menneet ratsastivat kauan äänettöminä toinen
toisensa rinnalla; he näyttivät ajatuksiinsa vaipuneilta. Viimein
naurahti Inka ja lausui: "Olli, me ajattelemme nyt ihan samaa." Olli
naurahti myös, mutta loi silmäyksensä taivasta kohden. "Niin," lisäsi
vielä Inka, "niin, sinä ajattelet niin kuin minäkin ja kiität Jumalaa,
joka on kaikki tehnyt niin ihanaksi ja kauniiksi ... etkö niin?"

"Niin, Inka, me emme voi Jumalaa kiittää kyllin siitä, että hän on
antanut meille terveen tahdon ja puhtaan tahdon sekä ihanan maansa
asuaksemme."

Matka kesti kauan; vasta iltasella ennättivät he tuota kiertelevää
vuoripolkua pitkin Ollin avaroille aloille. "Elä luule, Inka, että
täällä on niin hyvää minun luonani kaikki kuin siellä alhaalla
Nordhallissa," lausui Olli, "mutta eihän se haittaa mitään, sillä
olethan sinä tyytyväinen semmoiseen kuin meillä on?"

"Olen, rakas Olli, elä huolehdi siitä," kuului vastaus, mutta siitä
huolimatta ei Inka kuitenkaan voinut olla uteliaisuudella katselematta
eteensä ja itsekseen toivomatta, että tupa ei kuitenkaan olisi liiaksi
kurja; mutta hän oli jo kauan sitten ajatellut olevansa uudessa
kodissaan ja hän oli valmis tyytymään semmoiseen tupaan, millainen
Ollilla oli hänelle antaa.

Viimeinkin pääsivät he tuon pienen järven rannalle. "Mikä tuo on?
Asuuko täällä muita kuin sinä?" kysyi Inka kun hän näki pienen,
siistin, punaiseksi maalatun rakennuksen valkeine akkunalautoineen ja
viheriöine puitteineen olevan edessänsä järven toisella rannalla ja
kuvastuvan kirkkaasen veteen.

Olli oli tarkkuudella ja ikään kuin epäillen tarkastellut nuorta
vaimoansa, mutta kun hän näki hänen iloisesti hämmästyneen, muuttui
hänen muotonsa iloisemmaksi. "Se on sinun ja minun tupani, näethän,
minä olen rakentanut sen sinulle, sinua varten ... tyydytkö asumaan
siellä?"

"Tyydyn, tyydyn, oi niin kaunis ja sievä, rakas Olli, kiitos, Olli
kultaseni; oi noin sievät akkunalaudat ja viheriät puitteet, oi miten
tuo on kaunis!" Niin leperteli Inka kuin lapsi koko loppumatkan, mutta
tuskin oli hevonen pysähtynyt, kun hän jo oli maassa ja kiirehti
huoneisin. Kaikki oli oikein talonpojan tapaan, mutta katsohan, tuolla
ullakolla oli pieni kammari varustettu Ingan puoleksi hienomman
makuaistin mukaan.

"Oletko nyt tyytyväinen ja pysytkö tyytyväisenä, Inka?" kysyi Olli ja
syleili iloista vaimoansa.

"Olen, olen; minä olen ja pysyn tyytyväisenä sinun kanssasi ja tuvan
suhteen nyt ja koko elinaikani."

"Jumala siunatkoon sinun tulosi, rakas, armas, hyvä Inkani!" kuiskasi
mies ja painoi sydämellisen suudelman noille ruusuisille huulille.



Huvimatkailija.


Erään järven rannalla Kentissä on kaunis maatila, joka, siihen aikaan
kun meidän kertomuksemme alkaa, kuului sir Edward Ellisille. Hän oli
silloin jo ijäkäs mies, mutta hän oli koko ikänsä elänyt naimattomana
ja oli nyt siis todellinen "vanhapoika." Vanhainpoikain säädyssä on se
omituista, että sen jäsenet tottuvat erityisiin tapoihinsa, joita he
eivät tahdo jättää. He vaatettavat itsensä omalla tavallansa, syövät
omaan tapaansa, nukkuvat sillä ajalla, jolloin ketkään muut eivät nuku
ja antavat aatteiden kaivaa sieluunsa niin syviä juovia, että ne
vaativat oikean sulun, jos heidän joinkin tavoin täytyy olla yhteydessä
toisten kanssa. He tulevat, niin kun he itse mielellään väittävät,
"itsenäisiksi miehiksi," taikka, jos muut saavat asiasta arvostelunsa
antaa, "kummallisiksi patruuneiksi." Sellainen mies oli sir Edward
Ellis, itse Englannissa kummallinen mies, joka merkitsee, että hän
kaikissa muissa maissa oli jotenkin käsittämättömän eriskummainen
olento.

Hän oli elänyt monta, monta vuotta yksinänsä tilallansa
kammaripalvelijansa, pöydänkattajansa kanssa, sanalla sanoen miehen
kanssa, joka toimitti kaikki tehtävät, mitä palvelijalla saattaa olla,
nimittäin tuon pitkän Juhon kanssa, joka punaisessa liverissään
(palvelijapu'ussaan) hoikkine ja koukertelevine ruumiineen näytti
itä-intialaiselta kravulta. Sir Edward Ellis ei käynyt milloinkaan
matkoilla; hänen oivalliset hevosensa seisoivat tallissa, juoksivat
laitumella eivätkä tehneet mitään, niillä oli yhtä hyvät laiskanpäivät
kuin milloinkaan jonkun pääkirkon pispalla tahi pastorilla. Sir Edward
ei niitä milloinkaan käyttänyt, vaan istui huoneessansa, jossa hän
tutkisteli vaakunatiedettä ja hänellä siis alituisesti oli vaakunakirja
kädessänsä, saadaksensa selvän kaikista niistä jalopeuroista, tähdistä,
pölkyistä ja ruusuista, jotka merkitsevät niin paljon ja niin vähän
tässä maailmassa. Syy, jonka tähden hän näin oli mieltynyt
vaakunatieteesen, oli se, että hän, Jumala yksin tietää minkä haarojen
kautta, oli keksinyt olevansa sukua Stuartien, Lancasterien ja
Howardien ynnä monien muiden heimoille ja su'uille, joissa hänellä oli
esi-isiä ja äitiä, serkkuja ja tätiä, mitkä pöyhkeilivät vaakunoillansa
hänen avaralla sukutaulullansa. Miten on tiettyä, on ihmisiä, jotka
koko ikänsä taukoamatta lukevat samaa kirjaa kannesta kanteen, vuodesta
vuoteen. Minä en tarkoita tässä Raamattua, jota kyllä sietää lukea niin
kauan, vaan aivan yksinkertaisia ihmisellisiä kirjoja, semmoisia kuin
esimerkiksi Cookin matka maan ympäri, jota minun tietääkseni eräs vanha
maapappi tutki kaksikymmentä vuotta. Minä olin vielä silloin poika, kun
mies istui ja luki Cookin matkaa, minä pääsin ylioppilaaksi ja tulin
kotiani yliopistosta, ja vielä istui hän ja luki Cookin matkaa -- minä
menin tervehtimään ukkoa, mutta tulin sopimattomalla ajalla, minä
häiritsin häntä, sillä hän luki Cookin matkaa ja huvitteleiksi
parhaimmalla tavalla Unalaschalla tahi jollakin muulla venäläisellä
reposaarella.

Samalla tavalla oli sir Edward kolmekymmentä vuotta lakkaamatta
tutkinut vaakunatiedettä ja nimenomaan opetellut saksankieltä,
lukeaksensa Gattererin vaakunatiedettä, joka on pääteos, josta saadaan
selvä "vaakunakilvistä," "tinctureista" ja kaikista muista tuohon aimo
tieteesen kuuluvista seikoista. Hänellä ei siis koskaan ollut aikaa
nauttia luontoa; kukat tuoksuivat puutarhassa, puut puistossa
suhisivat, mutta sir Edward pysyi huoneessaan, paitsi yhden kerran joka
kesä, silloin kun hän lähti ulos ja katseli, miten hänen vaakunansa --
nelijakoinen kilpi, punaisella, sinisellä, keltaisella ja viheriällä
pohjalla, valkea risti punaisella pohjalla, keltainen tähti sinisellä
ja sininen risti keltaisella sekä punainen ruusu viheriällä pohjalla --
kukki suurella penkereellä puutarhassa, johon puutarhuri puksipuuaidan
ympäröimään paikkaan kukkia istuttamalla oli sen muodostanut.

Tämä oli pian sanottu ainoa kerta, kun hän kävi ulkona viheriässä
luonnossa, muuten istui hän huoneessaan, käveli ja jaloitteli
sukusaleissaan.

Mutta kuitenkin lienee tämä monivuotinen tutkiminen viimein jotenkin
tullut ikäväksi, koska eräänä sateisena syysaamuna, kun pitkä Juho tuli
sisään kahvitarjottimineen, kääntyi sir Edward punapukuiseen
palvelijaansa päin ja lausui: "tänään sataa."

"Niin, aivan hirmuisesti, ja nyt onkin Lokakuun seitsemäs päivä."

"Ota alas korkeasti autuas kuningas," lausui sir Edward, "ja anna tehdä
taulua varten laatikko!"

"Hänen majesteetinsa kuningas Kaarlo ensimäinenkö, jalo ja kaivattu
muistossa?" kysyi Juho suuresti ihmetellen.

"Niin ... ota myös tämä kirja ja vie se vaunujen laatikkoon, laita
kuntoon myös minun vaatteukseni ... hevoset olkoot matkaan valmiina
kello kaksi rapun edessä!"

Pyrstötähti toisinaan koskee pyrstöllänsä meidän katoovaista maatamme
ja silloin se tästä tapauksesta tulee jotenkin hämmästyneeksi, mutta
koko maa ei voi tulla niin hämilleen kuin pitkä Juho silloin, kun hän
useita vuosikymmeniä jo palveltuansa sai kuulla sir Edwardin lähtevän
matkalle.

"Sir lähtee siis matkalle?" kysyi hän.

"Niin ... matkalle," kuului vastaus.

Kello löi kaksi ja vaunut olivat rapun edessä, tuo suuri kirja
kannettiin alas ja laskettiin vaunujen laatikkoon (se oli
vaakunakirja), Kaarlo ensimäisen muotokuva, laatikkoon sijoitettuna,
asetettiin etupuolelle, ja nyt tuli sir Edward tavallisessa
yönutussansa ja ainoastaan viitta olkapäillä, istui vaunuihin ja lausui
tilanhoitajalle, joka suuresti ihmetellen seisoi astuimen vieressä ja
vartosi saavansa joitakin käskyjä: "pöydällä on kirje." "Aja!" Vaunut
alkoivat vieriä ja pitkä Juho nyykäytti palvelusväelle, sillä hän oli
sanonut heille, että hän uskoi sir Edwardin menevän kilparatsastuksia
katsomaan lähimpään kaupunkiin.

Matka tuli kuitenkin pitemmäksi, se kulki erääsen merikaupunkiin, ja
seuraavana päivänä kello kaksitoista meni sir Edward pitkän Juhon
seuraamana ja kuningas Kaarlo ensimäinen ynnä vaakunakirjansa mukanaan
erääsen sievään laivaan, joka oli satamassa ja johon tavarat olivat
kuljetetut.

Tuskin oli hän ennättänyt laivaan ennen kun ankkuri nostettiin ylös,
purjeet levitettiin ja laiva lähti merelle sillä aikaa kun pitkä Juho
asetti Kaarlo ensimäisen kuvan sir Edwardin kajutan seinään. Juho tiesi
hyvin, että ei maksanut vaivaa kysyä, mutta hän luuli, että laiva
tekisi pienen kierroksen ja pian laskisi rantaan, sillä se oli jotenkin
varmaa, että sir Edward ei tekisi pitkiä matkoja. "Hm," jupisi pitkä
Juho, "hm, hm."

"Mitä se on?" kysyi sir Edward.

"Mihin mennään, sir?"

"En tiedä."

"Ettekö tiedä, sir, mihin laiva on menevä?"

"En."

"Hm ... hm..."

"Sinä olit itse laivalla minun lippuni kanssa," muistutti sir Edward.
"Minä kirjoitin: 'allekirjoittanut tahtoo seurata mukana laivalla ja
nousta maalle siellä, mihin te ensikerran laskette rantaan. Edward
Ellis.'"

"Hm, hm, me menemme merelle."

"Niin menemme, minä näen sen ... mene!" Juho meni ja hänen herransa jäi
selailemaan vaakunakirjaansa.

"Mihin mennään?" kysyi Juho eräältä vanhalta matruusilta, jonka hän
sattui kohtaamaan.

"Mihinkö? niin me menemme Itä-Intiaan."

"Itä-Intiaanko?" kysähti Juho niin hämmästyneenä, että hänen punainen
pukunsa oli vaaleta samalla tavalla kuin hänen omat laihat poskensakin;
"emmekö laske maalle ennen?"

"Laskemme Madeirassa ... ja S:t Helenassa sekä myöskin Kapissa."

"Madeirassa, siellä jossa viiniä kasvaa," jupisi Juho; "hm, tästähän
tulee mukavaa."

Laiva kynti kuitenkin laineita. Juho sai nähdä delfiinejä, hajia ja
muita kummallisia kappaleita vedessä, hän sai nähdä meren loiston
käännepiirein välillä ja kuuman ilmanalan linnut sitten, jotka
uhkamielisinä ja uljaina kiikkuivat mastojen päissä, mutta sir Edward
ei ollut milloinkaan ulkona kannella, vaan oleskeli kajutassaan ihan
juuri samoin kuin kotonansakin, vaakunakirjoineen ja Kaarlo ensimäisen
muotokuvan seurassa. Tuo ihana saari kohousi viimeinkin vedenpinnan yli
ja kuvastui tumman sinistä, puhdasta taivasta vasten, jota etelässä
kaunistaa ruhtinaallinen aurinko, levittäen kulta sadetta yli avaran
meren.

"Nyt me olemme Madeirassa, laiva laskee rantaan!" virkkoi Juho
varovaisesti herrallensa.

"Sijoita kuningas laatikkoon, muista kirja ja vaatteet," lausui sir
Edward, jatkaen lukuansa juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Laiva oli tuskin laskenut ankkuriin ennen kun sir Edward astui ylös
kannelle, maksoi matkansa ja kulki veneellä maalle. Siellä hänelle
hankittiin huone, taulu ripustettiin seinään ja taas alkoi hän elämän
samallaisen kuin kotonaankin.

Kun he olivat olleet Madeirassa ja asuneet Funchallissa muutamia
kuukausia, kun sir Edward astui toiseen laivaan, -- kysyi Juho, mihin
matka piti; laiva oli matkalta Trondhjemiin.

Tultuansa Norjaan, muuttivat he maalle; mutta sir Edward alkoi nyt
saada uuden aatteen, hän tahtoi nähdä maata ja hän päätti sen tähden
matkustaa jalkaisin.

"Sir, sitä minä en voi kestää," lausui pitkä Juho, kun hän sai tietää
herransa aikomuksen; "minä olen opetellut seisomaan, mutta kävelemään,
kulkemaan, sitä minä en voi kestää, varsinkaan tuollaisessa mokomassa
maassa."

"Etkö sinä pidä tästä maasta?"

"En, herra varjelkoon, eihän täällä kasva viiniä!"

"Pidätkö sinä enemmän Madeirasta?"

"En, vieläkö mitä!"

"Entäs Englannista?"

"Pidän, kuinkas muuten."

"Sinä matkustat Englantiin; minä jään tänne...!"

"Minäkö matkustaisin ilman teitä, sir!" huudahti tuo uskollinen
palvelija melkein itkien.

"Sinä matkustat, minä jään tänne," kuului päättävä vastaus, josta ei
käynyt mihinkään vetoaminen. Juho sai siis matkustaa takaisin
Englantiin, ja sir Edward antoi sijoittaa tavaransa rattaille ja
matkusti itse Ruotsin rajaa kohden; hän oli nyt seikkailuksilla ja
seikkailuja hän kohtasikin.

       *       *       *       *       *

Oli kauniina syysiltana juuri auringon laskun aika, kun Kosken Lauri
oli pienine ruuhinensa Tunturijärven vastakkaisella rannalla. Ukko oli
saattanut nimismiestä, joka oli käynyt torppia katselemassa, ja oli
juuri kääntymäisillään takaisin, kun eräs kummallinen mies harmaassa
hatussa ja lastinkinutussa korkeine saappaineen tuli tietä myöten ja
viittasi hänelle. Tuo kummallinen mies näytti noin kuudenkymmenen
vuotiaalta, harvoine hiuksineen, jotka pistäytyivät esiin harmaan hatun
alta. Hänellä oli myös terävä, jotenkin kummallinen nenä ja pari
kirkkaita, rehellisiä harmaansinisiä silmiä vilkkui oivallisimpain
kulmakarvain välillä kuin mitä milloinkaan tavataan. Lauri ukko luuli
hänen täydessä totuudessaan tontuksi, joka oli muuttomatkallaan, ja
eikä semmoista pientä noitaa ole hyvä vastustella. Tuo kummallinen mies
oli jo tullut rannalle, asettautui ruuheen ja puhui muutamia
käsittämättömiä sanoja sekä viittasi suoraan järven toiselle puolelle,
jossa ukon pieni harmaa tupa siinsi koivumetsiköstä.

Lauri ukko ei oikein tiennyt, mitä hän olisi ajatellut; mutta sitten
kun hän oli kovalla äänellä lausunut: "Jesuksen, minun vapahtajani
pyhään nimeen," jolloin tuo eriskummainen mies veti suunsa hymyyn,
mutta ei kadonnut, tarttui ukko airoihinsa ja souti voimakkaasti järven
yli.

He pääsivät pian rantaan ja tuo vieras mies astui veneestä maalle ja
meni tupaan.

Siellä seisahtui hän kummeksien, kun hän näki edessänsä pienen iloisen
eukon, joka toivotti häntä tervetulleeksi; mutta tämä ei kuitenkaan
ollut se, joka veti puoleensa hänen huomionsa: akkunan ääressä,
laskevan auringon punakeltaisten säteiden valaisemana istui nuori
nainen ja katseli ulos tuota kääpiömäistä pientä metsää huomaamatta
tulijaa. Hän oli kaunis olento, vaikka hän oli vaalea ja laiha ja
poskillaan oli tulinen purpuran hohde, vaikka huulensa olivat vaaleat
ja otsansa valkea kuin marmori. Noin kolmen vuoden ikäinen lapsi istui
leikkien lattialla ja hän näkyi olevan vanhan eukon lemmikki.

Ukko Lauri tuli myös huoneesen ja nyt otti vieras esiin pienen kirjan
ja alkoi sokertelevalla ruotsinkielellä kysellä: "onko huonetta; onko
vuokrata huonetta; maksetaan hyvin?" Lauri ukko ymmärsi nyt, että
vieras oli ihminen, ja arvasi heti, että hän oli yksi noita
"engelsmanneja," jotka kaiket kesäkaudet asuvat Niklaksen talossa
Skalstugassa ja kalastavat "angelelilla" tunturijärvissä. "Kuuletkos
eukko, hän on varmaankin joku englantilainen, kyllä kai hän saa
kammarin, jos hän niin haluaa," lausui hän ja samassa vei hän vieraansa
porstuan peräkammariin, joka, huolimatta vaan perin kohtalaisesta
laitoksestaan, näytti kuitenkin miellyttävän vierasta.

Niin oli sir Edward joutunut nyt oikeihin seikkailuksiin, ja tämä
kuitenkin vaikutti jotakin hänen muuten niin väsyneesen, niin
äänettömään ja vanhoihin tapoihinsa vaipuneesen sieluunsa. Täällä tuli
hän varsin hyvin toimeen, sitten kun hän oli saanut tavaransa, jotka
hän oli jättänyt jälkeen matkallansa, kun hän oli saanut taas
kuvataulun, vaakunakirjan, pyssynsä ja vaatteensa. Vähitellen oppi hän
puhumaan ruotsinkieltä taikka, oikeammin sanoen, jemtlannin kieltä,
mutta hyvin huonosti, se on selvää; mutta kuitenkin ukko Lauri ja hänen
vaimonsa ymmärsivät häntä hyvin, ja itse Annakaan, huolimatta
vaaleudestaan ja noista katkeran surun piirteistä, jotka kuvautuivat
hänen riutuneissa, mutta vielä sittenkin kauniissa kasvoissaan, ei
voinut olla vähän hymyilemättä noille jotenkin kummallisille
kieliharjoituksille. Muuten istui hän tavallisesti akkunan ääressä ja
teki työtä; mutta hänelle ei ollut työ juuri minkään arvoista, sillä
hänellä siihen ei ollut voimia eikä haluakaan. Ainoa, joka tuossa koko
perheessä näytti iloiselta, oli pieni Yrjö, tuo poika, joka istui
äitinsä jalkain juuressa lattialla silloin kun sir Edward tuli
huoneesen.

Anna raukka! Niin oli käynyt kuin Inka oli aavistanutkin. Jo Ingan
häiden aikana hyljäsi Yrjö uhrinsa ja vältti siitä alkaen Koskitorppaa
joka matkallansa. Sitä vastaan kävi hän usein Bergissä ja huhu tiesi,
että hän menisi naimisiin tuon Viggen rikkaan tytön kanssa.

Mutta vähän aikaa sen jälkeen kuultiin, miten pieni lapsi itki tuolla
tuvassa Kosken rannalla ja miten vanha eukko lauloi kehtolaulua
viihdyttääksensä pienokaista.

Seuraavana kesänä istui usein iltasilla kalpea, kuihtuva nainen tuon
matalan tuvan ulkopuolella ja silmäili ajattelematonna Tunturijärven
tyynen veden yli. Hänen vaaleat hiuksensa olivat järjestämättömissä
kähäröissä hänen otsansa ympärillä, laihat, melkein lävitse hohtavat
kätensä lepäsivät toimettomina hänen polvillansa; hän näytti
ajatuksiinsa vaipuneelta. Mutta viimeinkin avasi hän vaaleat huulensa
ja lauloi huikaisevalla, selvästi soivalla äänellä seuraavat sanat,
semmoisella säveleellä, joka tahtomatta tuli ulos hänen sydämestänsä.

    Oi tule, veden neitonen,
    Syliisi ota raukkanen,
    Mua tuudi sini aalloilla
    Ja raivon veden kuohuilla
    Pyörtehessä.

    Siks' kiikun sitten aalloilla,
    Kun _hänen_ saan ma kuolleena,
    Puhtaaksi pesen sielunsa,
    Ja valkaisen kuun valolla
    Pyörtehessä.

Mutta kun tuo vaalea nainen oli laulanut laulunsa, seisoi aina eukko
hänen selkänsä takana ja herätti hänen unelmistaan, lausuen; "Anna,
Anna, älä ajattele niin, muista lapsi raukkaasi!"

Silloin aina hymyili Anna ja meni äänettä tupaan, otti lapsen syliinsä
ja suuteli siksi, kunnes se naurusuin nukkui hänen rinnallensa.

Sillä tavalla oli Anna elänyt hiljaista elämää siksi kun sir Edward
tuli perheesen. Hän käsitti heti koko asian ja ensimäisen kerran näytti
siltä, että häntä miellytti joku ihminen. Hän istui usein pitkät hetket
ja tarkasteli tuota kalpeata äitiä sekä leikitteli lapsen kanssa; oli
juuri kuin jos Anna olisi ollut hänen oma lapsensa.

Sillä ajalla matkusteli Yrjö edes ja takaisin Nordhallin ja Viggen
väliä, jossa viimeksi mainitussa paikassa tuo niin sanottu "Bergin
rikas tyttö" asui. Tämä niin nimitetty tyttö ei kuitenkaan ollut enää
nuori; monenlaiset luonteen virheet, etenkin hillitsemätön kiivaus ja
vähää enemmän kuin tavallinen riidanhimoisuus olivat saattaneet hänen
pelätyksi kotiseudullaan, ja vaikka rikkaus houkutteli yhden ja toisen
ajattelemaan sinnepäin, pelästyivät he kuitenkin aina täyttä totta
tekemästä. Tuo rikas tyttö ei myöskään katsonut hyväksi ottaa ketään
köyhää poikaa, sillä "rikkaat rikkaita hakee" -- mutta rikkaat olivat
varoillansa. Ainoa, joka siis uskalsi kosia tuota ankarata kaunotarta,
oli Yrjö, joka ei katsonut mitään muuta kuin rahoja ja joka otti vaimon
ikään kuin välttämättömän pahan, josta kukaan ei voinut pelastaa.
Bergin rikkaalla tytöllä, niin kuin tiedämme, ei ollut erinomaisia
sielunlahjoja; mutta ulkonaisessakaan suhteessa ei hyvä Jumala ollut
antanut hänelle esikoisen oikeuksia. Hänellä oli pitkä ja
jyrkkäpiirteinen, hyvin miesmäinen ruumis, pistävästi merkilliset
mustat kasvot ja mustat hiukset, jotka, tavallisesti epäjärjestyksessä,
sykkyräisesti peittivät pään ympäri. Tiedettiin myös kertoa, että koko
tuo suku oli alkuansa tattarilaista verta ja polvi polvelta oli ollut
tunnettuna raivomaisesta luonteestaan ja ylellisestä ahneudestaan;
mutta nämä omaisuudet olivat tehneet su'un rikkaaksi ja Mertta oli,
niin kuin häntä tavallisesti nimitettiin, Musta-Mertta, eli Viggen
Mustan-Pekan ainoa perillinen.

Sinä talvena, jona sir Edward muutti asumaan ukko Laurin tupaan, meni
Yrjö naimisiin Viggen Mustan-Merttan kanssa, ja silloinkin vietettiin
häät, jotka kestivät kokonaisen viikon. Nuoripari muutti kotiinsa
Nordhalliin ja eli niinkuin sellaisen parikunnan tulee elää, ilman
rakkautta, ainoastaan oman hyödyn yhteen liittäminä, joka näkee
tulevansa tyydytetyksi ainoastaan rahoilla. Yrjöllä ei ollut nyt enää
muuta kuin kolme toivetta, ensimäinen, että hän saisi perillisen,
toinen, että Viggen Musta-Pekka kuolisi ja kolmas, että pian sen
jälkeen Merttakin menisi kaiken maailman tietä, sillä hän oli jo saanut
kokea niin paljon aviosäädyn onnea, että hän näki kaikista parhaaksi
sen, jos se saisi kauniin lopun.

Sir Edward huomasi, että Anna oli nyt vieläkin hiljaisempi kuin ennen,
että hän työskenteli vähemmän ja uneksi enemmän kuin ennen; hän
kiinittyi sen tähden vieläkin paremmin tuohon köyhään perheesen.
Vanhanapoikana ja rikkaana eläessään ei hän koskaan ennen ollut
tilaisuudessa tutustua köyhien sisälliseen elämään, hän ei ollut ennen
nähnyt, miten ilo ja tuska, nauru ja itku vaihtelehtivat toistensa
kanssa noiden raukkain sydämissä. Sir Edward ei, sanalla sanoen, ollut
milloinkaan ajatellut mitään muuta elämän varjopuolta kuin ikävyyttä;
hänen oma elämänsä oli taulu, joka oli maalattu harmaalle harmaaksi, ja
vasta nyt näki hän oikean värillisen taulun, jossa vaihtelehti kirkas
auringon loiste ja synkät, mustat varjokuvat. Annan mieli tuntui
hänestä semmoiselta kuin eräs vanhan mestarin kuvataulu, joka esitteli
Betlehemiä yöhön varjottuna ja ainoastaan tuo johtava tähti loi siihen
kiiluvan valonsa. Yö oli tuon tyttö raukan sydämessä; mutta kuitenkin
loisti siellä ystävällinen tähti.

Sir Edwardissa oli tapahtunut kummallinen muutos; hän ei lukenut enää
kirjojansa, tirkisti harvoin vaakunakirjaansa ja tarkasteli tuskin
milloinkaan tuota korkeata sukulaistansa Englannin Kaarlo ensimäistä,
vaikka se riippui hänen huoneensa seinällä kauniisti huolitellussa
raamissaan; päin vastoin alkoi sir Edward kulkea ulkona, harjoitteli
itseänsä ampumaan kuulia jäniksiin ja teiriin, siihen asti kun hän
osasi ampua oikein, ja silloin tuli hän usein kotiin saaliinensa ja
auttoi Laurin eukkoa laittamaan niistä ruokaa englantilaiseen tapaan.

Tuolla köyhällä perheellä oli hyvä aika siitä alkaen, kun sir Edward
muutti siihen asumaan, sillä hän ei ollut likimainkaan semmoinen, joka
säästää muutamia killinkejä enemmän tahi vähemmän, ja siitä hyötyi
talous suuresti. Yhden ruotsalaisen riikintaalerin antaminen oli
hänelle tyhjänpäiväinen seikka, mutta Laurin perheelle oli se jo hyvin
suuri asia.

Kaikki tämä sekä samalla tuon hyvän ukon ystävällisyys teki hänen
kaikkien suosikiksi, ja etenkin Anna kiinittyi häneen samoin kuin
hänkin oli Annaan kiinittynyt, sekä pikku Yrjö, jota hän pitkät hetket
kiikutteli polvillansa hyryellen "Rule Britanniaa" tahi jotakuta muuta
englantilaista kansanlaulua, jota hän oli kuullut nuoruudessansa ja
jonka unhottumattomat säveleet taas heräsivät hänen sielussansa.

Talvi kului, kevät tuli myöhään, lumikinokset kestivät kauan sulaa;
mutta viimein, niin kuin ennenkin, melkein niin kuin yhdellä
loihtulyönnillä katosi lumi, jäät irtautuivat rannoista ja virtasivat
kolisten ja ryskyen koskesta alas, ja samassa oli maa viheriässä
pu'ussaan, puut vaatettuivat vaaleanviheriöiksi ja sinivuokot
levittivät kukkavaippansa niityille.

Oli lämmin kesäkuun ilta; joitakuita päiviä ennen oli pyryttänyt ja
koko seutu oli ollut peitettynä lumella, joka valoi hopeatansa
viheriälle maalle, mutta nyt oli lumi poissa ja koko luonto oli raitis,
kuin lapsi, joka astuu kylmästä kylvystä, iloisa, rauhallinen, lämmin
ja ihana, iloiten auringon paisteessa.

Anna istui tapansa mukaan tuvan ulkopuolella, katseli laskevata
aurinkoa, ajatteli ja uneksi entiseen tapaansa eikä kukaan häntä
häirinnyt, mutta vanha eukko ja sir Edward, kumpainenkin akkunastansa,
pitivät tyttöä tarkalla silmällä, sillä tuo hänen laulunsa koskesta
kuului niin kummalliselta ja voi siis hyvinkin tapahtua niin, että
"hänelle pistäisi päähän jotakin," niin kuin eukko lausui, jos ei
pidettäisi häntä silmällä. Tänä iltana oli hän taas tavallista
synkempi, istui ja tuijotti järvelle päin, jota varjosti metsä, minkä
taakse aurinko vaipui -- taivas punotti ja vivahteli kullalta ja
sinipunervalta, lempeä valo levisi tuon viljelemättömän seudun yli,
jossa koski lepäämättä, pauhaten ja kuohuen syöksyi alaspäin
kallioilta.

Silloin lähestyi tuolta järveltä liukuillen ruuhi, hiipien kuin kavala
vihollinen tuossa synkässä metsän varjossa rantamalla. Anna katseli
ajattelemattomana tuota ruuhta, joka läheni virran alkua, laskeakseen
maalle toiselle rannalle, muuten sekä tavallisesti käyttämättömälle
että sopimattomalle paikalle; tavallinen maallelaskun paikka oli ukko
Laurin tuvan kohdasta. Mutta ruuhi ei voinut siellä päästä maalle,
kevätvirta oli liiaksi voimakas antaaksensa sen pysähtyä äkkijyrkkäin
kallioiden oheen; ruuhi kulki siis takaisin virtapaikkaan ja näytti
aikovan lähestyä sitä rantaa, jolla tupa oli. Tämä kaikki kuvastui
Annan synkissä silmissä, mutta se ei voinut vaikuttaa mitään ajatusta
hänen sieluunsa, joka aivan toisia asioita mietiskeli, päin vastoin
alkoi hän ensin hiljaa ja sitten yhä kovemmin laulaa pientä vanhaa
lauluansa. Kun hän ennätti sanoihin:

    Siks' kiikun sitten aalloilla,
    Kun hänen saan ma kuolleena,

herätti hänen unelmistaan ankara huudahdus; hän katsoi ja näki veneen
keikkuvan kosken virrassa. Hän oli kuullut tuon äänen ennenkin, niin,
se oli Yrjö, joka huusi apua: "airo, Jumalan tähden, airo! Minä pudotin
aironi," huusi hän ja koki jälelle jääneellä airolla turhaan ohjata
ruuhta, jota virta vei vitkalleen, mutta varmasti koskea kohden.

Anna hypähti ylös ja juoksi alas rantaan; mutta siellä ei ollut mitään
ruuhta, sillä Lauri oli itse mennyt omalla ruuhellaan järven toiselle
puolelle; siellä ei ollut mitään pelastusta. Muuten olisi hän soutanut
kuohuihin ja oman onnettoman henkensä uhalla pelastanut sen, joka
armahtamatta oli syössyt hänen alas häväistyksen syvyyteen.

"Herra Jumala, auta, Anna, auta!" huusi tuo onneton ja kulki
vastustamattoman virran mukana yhä kiireemmällä ja kiireemmällä
vauhdilla putousta kohden; vielä kipinä toivoa ... jos hän ottaisi
oivallisen hypyn, voisi hän kentiesi päästä Karhunkivelle! Hän sousi
siis kaikin voimin vasemmalle puolelle; ruuhen nopeus kiihtyi, se
ryntäsi eteenpäin hirveällä vauhdilla. Tuo kalpea mies teki työtä
henkensä edestä, mutta se ei kuitenkaan onnistunut; ruuhi sivusi
pelastuspaikan, keikahti nurin ja silmänräpäyksessä oli tuo kalpea mies
mustine pursineen kadonnut syvyyteen.

Anna oli tuskassaan vaipunut maahan polvillensa ja tuijotti taivasta
kohden ikään kuin hän olisi tahtonut saada sieltä alas äsken
kirkastuneen tähden avuksi, -- se oli kuitenkin liiaksi myöhäistä,
kaikki oli mennyt, kaikki oli hiljaisena paitsi koski, joka
yksitoikkoisesti ja synkästi kohisten jatkoi kulkuansa ja viskasi
pirstotun ruuhen ja Yrjön ruumiin kiehuvaan pyörteesensä.

Kun Anna näki, että ruuhi oli kadonnut ja siis kaikki oli lopussa,
ryntäsi hän ylös houreissaan ja syöksyi rantaa kohden: "puhtaaksi pesen
sielunsa," kuiskui hän itsekseen ja olisi heittäytynyt koskeen, jos
häntä ei olisi siitä estänyt pari laihoja käsiä, jotka pitivät
hänestä kiini. Anna katsoi taaksensa, se oli englantilainen, joka
ystävällisillä eriskummaisilla silmillään katseli rukoillen häntä, niin
että hän heräsi houreistansa, "Hän sai loppunsa, hän sai loppunsa, ja
se tapahtui minun tähteni," lausui hän hiljaa ja työnsi laihoilla
lävitse kuultaneilla käsillään liehuvia hiuksiansa; "se tapahtui minun
lauluni tähden."

"Tule lapseni," sanoi englantilainen, "tule meidän kanssamme tupaan, se
olisi hyvin väärin sinulta ... ei hänen tähtensä ... huono mies, huono
mies." Sillä tavalla sai hän tuon tyttö raukan huoneesen, jossa pieni
Yrjö työskenteli parhaiten kaarnaveneineen ja nauroi isoisesti kun äiti
astui sisään. Mutta Anna tarttui lapseen, nosti hänen semmoisella
voimalla, jota ei olisi voinut häneltä odottaa, ja puristi tuon
ihmettelevän pojan syliinsä.

"Yrjö, Yrjö, älä ajattele pahaa isä raukastasi äläkä äiti
parastasikaan! Pian olet sinä äiditönkin."

Tuo pienokainen ei ymmärtänyt, mistä kysymys oli, vaan hän alkoi itkeä
katkerasti. "Niin, itke, Yrjö. Jumala suokoon, että minäkin voisin
itkeä -- itkeä ainoastaan -- miksi lauloin minä koskesta, koskesta ja
hänestä? hänestä? Sinun isästäsi, Yrjö?"

"Viihdy lapseni, viihdy," lausui Laurin eukko, "sinä selviät pian, ...
jos sinä ja Yrjö tapaatte toisenne, sen tietää parhain Herra yksinään."

Tämän tapauksen jäljestä kuihtui Anna nopeammin kuin ennen, vähän ajan
kuluttua ei hän enää voinut edes horjua entiseen tapaansa istumaan
tuvan ulkopuolelle, katsellaksensa Tunturijärvelle, kun iltasumu
tummekuvana leijui veden pinnan yläpuolella ja viimein katosi usvaan,
joka pilvenä seisoi kosken päällä; tämä tummekuva oli se, jonka Anna
oli nimittänyt veden neidoksi ja tälle hän oli laulunsa sovittanut.

Annan täytyi pysyä vuoteessa; mutta mitä heikommaksi hän tuli, sitä
tyynemmäksi ja iloisemmaksi näytti hänen mielensä muuttuvan; hän oli
ikään kuin kirkastettu, taivaallinen lempeä loiste levisi yli koko
hänen laihtuneen olentonsa, joka, melkein lävitse hohtavana ja heikkona
kuin hyötyoksa talvella, pian oli tomuksi raukeava.

Oli eräs ilta syksyn tullessa. Vielä oli englantilainen täällä, sillä
Anna ja hänen lapsensa sitoivat hänen tähän paikkaan semmoisella
voimalla, jota hän itse ei voinut selittää. Oli ilta, juuri auringon
laskun aika, ja ulkona kasvavan koivumetsän löyhyväin haarain ja oksain
häiritsemänä kuvautui punerva hohde tuvan valkeaan uuniin; koko päivän
oli Anna ollut melkein tunnottomana ja äänettömänä, nyt lepäsi hän
tuossa ja näkyi uinuvan epätasaisesti hengittäen. "Hän tekee
loppuansa," lausui Laurin eukko, otti niukat liinavaatteensa
ripustaaksensa akkunaan sitten kun Anna olisi loppunut. Nainen muistaa
jokaisen pienenkin asian, mihin asemaan hän tulleekin; hän voi ajatella
huntuhuivia silloin kun hän palaa rakkaudesta, voi ajatella
kuollaksensa säädyllisesti silloin kun hän kuolee ja voi ajatella mitä
pikku seikkaa tahansa silloin, kun hän menettää kaikki.

Ei siis ollut ihmeellistä, että Laurin eukko muisti olevan tarpeellista
panna lakana akkunan eteen ja, niin kuin hän näytti tekevän, tyynenä
laittaa kaikki järjestykseen, silloin kun syvin suru ahdisti hänen
sisintä olentoansa.

Lauri itse ja sir Edward istuivat vuoteen ääressä; tuvassa oli
hiljaisuus, ainoastaan pikku Yrjö, joka istui tuon hyvän englantilaisen
polvella, nauroi veitikkamaisesti, kun hän näki, miten liipotin löi
edes ja takaisin hänen ystävänsä, englantilaisen, kellossa, jonka tämä
oli avannut, osoittaaksensa sitä pienelle lemmikillensä; viimein
lähestyi eukkokin ja katseli taistelevaa lastansa niin sydämellisillä,
niin vakavilla silmäyksillä, että siinä ilmestyi yhdessä ainoassa
silmäyksessä koko äidillinen murhe.

Hetkinen aikaa kului, aurinko oli jo sammumaisillaan ja tuo punertava
loistopaikka uunissa tuli aina himmeämmäksi ja vähäisemmäksi. Silloin
levisi yht'äkkiä hymy tuon kuolevan marttyrin kalpeille kasvoille;
huulensa, nuo mykät, kuivat, vaaleansinervät huulensa aukenivat, ja
silloin kuului hiljainen hyminä, juuri kuin tuuliharpun ääni silloin
kun tuuli leikkii sen jänteillä, sävel ikään kuin kaukaisuudesta tuleva
ja yhä heikkoneva siksi, kunnes se kokonaan vaikeni. Se oli tuo Annan
entinen laulu, viimeisen laulunsa loppusanat:

    Puhtaaksi pesen sielunsa
    Ja valkaisen kuun valossa
    Pyörtehessä.

Viimeisiä sanoja voivat he tuskin enää kuulla, niin etäisiä tuntuivat
ne olevan; ne olivat tuon pakenevan hangen viimeiset sanat -- kun ne
olivat lauletut, ojensi Anna koko ruumiinsa suoraksi, päänsä vaipui
sivulle päin ja ilta-auringon viimeinen loiste heitti ruusunpunaisen
kirkkauden kuolleen otsakulmille.

Vanhemmat lankesivat polvillensa ja kiittivät Jumalaa tyttärensä
onnellisen lopun tähden. Pieni poika tarkasteli heitä kaikkia
ihmetellen ja hymyili, juuri kuin kaikki olisi ollut vaan pilaa ja
iso-isä ja iso-äiti vaan turhan vuoksi olisivat polvillensa langenneet;
hän katsoi englantilaiseen ikään kuin kysyäksensä, mitä se koitti
merkitsisi; mutta sir Edwardin rehellisissä silmissä, syvällä noiden
tuuheiden kulmakarvain alla, oli pari suuria kyyneliä matkalla alaspäin
-- ne menivätkin alas sir Edwardin huomaamatta ja putosivat hänen
kultaisille kellonsa perille. Lapsi lausui: "näetkös, kyyneleet
vierivät kullalle."

Mutta sir Edward puristi lasta itseänsä vasten ja sanoi: "jos saat
elää, Yrjö, niin tämä ei ole viimeinen kerta, kun näet kyyneleiden
vierivän kullalle!"

Heti hautajaisten jälkeen, jotka olivat yksinkertaiset ja erityisiä
puuhia vailla, asettui sir Edward taas pieneen kammariinsa; näytti
siltä kuin jos hän nyt olisi tahtonut levätä niiden kauhistuttavien
tapausten jäljestä, jotka hän oli nähnyt; mutta hän ei enää
viihtynytkään yksinäisyydessä niin kuin ennen, hän ei viihtynyt oikein
muuten kuin silloin, kun pieni Yrjö oli huoneessa hänen luonansa ja
käänteli ylös alaisin hänen tavaroitansa. Yrjö oli sellainen lemmikki,
että hän sai katsella ja selailla tuon hyvän sirin kallisarvoista
vaakunakirjaakin, jonka kauniit heleät värit erinomaisesti huvittivat
lasta.

Kaikki mukautui pian jälleen vanhaan tapaansa. Sekä ukko Lauri että
hänen vaimonsa lohduttivat itsensä pian sillä, että he eivät enää
olleet pitkäikäisiä, joka lohdutus usein tekee sen, että vanhat niin
helposti kantavat tappionsa ja näyttävät meistä niin tyytyväisiltä,
että me selitämme sen tunteitten velttoudeksi. Ainoa, joka heitä
huoletti, se oli pieni Yrjö; ja usein kun lapsi nukkui uinuen
vuoteellansa, istuivat vanhukset hänen vieressään ja huokasivat:
"mitenhän käynee tuolle lapsi raukalle sitten kun me kuolemme pois,
kuka opettaa hänelle jumalanpelkoa ja ahkeruutta?" Nämä kysymykset
koskivat heihin kovasti, sillä tässä ei ollut tuota lohdutusta: "me
tulemme pian jäljessä."

Sillä tavalla istuivat he erään kerran myöhään illalla, kun
englantilainen astui heidän ahtaasen majaansa.

"Huomenna minä lähden, minä tahdon matkustaa kotiini Englantiin,"
lausui hän ja istui heitä vastakkain.

"Lähdettekö?... Oi Herra Jumala," huudahti eukko, "lähteekö hän pois?
Sitten tulee tänne oikea yksinäisyys meille!"

"Te ette enää kauan elä," virkahti sir Edward kuulematta eukon sanoja;
"te kuolette pian, olette jo vanhoja molemmat."

"Niin oikein, Jumalalle kiitos sen tähden," huokasi kumpainenkin.

"Yrjö jää ilman hoitajaa ja suojaa," jatkoi sir Edward.

"Niin jää, se on meidän ainoa huolemme."

"Minä tahdon viedä Yrjön mukaani Englantiin, otan hänet lapsekseni."

Sekä ukko. Lauri että hänen vaimonsa säpsähtivät kuullessansa tuon
vartoomattoman ehdoituksen, mutta se koski heidän sydämiinsä kovasti,
hyvin kovasti; kuitenkin, se oli Jumalan sormi.

"Jumala tietää," lausui ukko, joka ensiksi otti puheen vuoron, "Jumala
tietää, että meidän on vaikea laskea poika luotamme pois, se ei ole
meidän tahtomme, vaan Hänen, joka asuu taivaassa, se on Herran tahto,
me tottelemme, ja poika ei voisi milloinkaan täällä saada kaikkia sitä,
mitä hän saa siellä kaukana."

"Rakas herra, olkaa hyvä pojalle," rukoili eukko, "muistakaa, että hän
on köyhä poika, jolla ei ole ketään puolustajaa, teitä paitsi!"

"Minun poikani ... niin kuin sanottu, saa nimen Ellis ... Yrjö Ellis,
tulee kelpo mieheksi ... oikein rikkaaksi," virkkoi englantilainen
lyhyesti, "pidän huolta teistäkin, jätän rahaa papille teitä varten, ei
tarvitse nälkään nääntyä kun lähden pois," jatkoi hän ja tarttui Lauri
ukon käteen. "Tarvitsen vaunut, tahdon lähteä huomenna."

Seuraavana päivänä olivat mukavat matkakärryt Tunturijärven toisella
rannalla valmiina; sir Ellis oli sijoittanut valmiiksi kuvataulunsa,
kirjansa ja vaatteensa. Ukko Laurin ruuhi oli rannalla; ukko itse oli
pukeutunut parhaimman mukaan, päässänsä oli pieni nukkainen
patalakkinsa, yllänsä liivin alla oli hänellä nahkainen röijy, jonka
ylellisyyden englantilaisen anteliaisuus oli hänelle hankkinut. Pieni
Yrjö oli ylimäärin iloinen; hän luuli, että he lähtivät matkaan vaan
huvin vuoksi ja nauroi leperteli niin kuin nelivuotiaan lapsen on
tapana tehdä, kun hän vartoo jotakin uutta.

Silloin otti vanha mummo pojan polvellensa, katseli häntä kauan
lempeillä silmäyksillä, suuteli monin kerroin tuota valkeata otsaa ja
noita purpuranpunaisia huulia. "Sinä menet köyhyydestä rikkauteen,
murheesta iloon, sinä et koskaan muista enää vanhaa mummoasi, et
koskaan muista Annaa -- sinä tuskin tiedät meitä ollenkaan -- mutta
yhtä hyvä, se ei haittaa mitään, vaikka sinä et täällä maailmassa
meistä mitään tietäisikään; me kohtaamme kumminkin toisemme kerran
Herran luona ja siellä sinä tulet meidän luoksemme ja puhut rakkauden
sanoja meidän kanssamme, -- Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, Jumala
antakoon sinulle puhtaamman sydämen kuin hänelle, joka joutui kosken
pyörteesen!"

Lapsi hymyili. "Saat olla varma siitä, mummo, että Yrjö tulee pian
takaisin, minä menen vaan vähän ulos tuon hyväntahtoisen englantilaisen
kanssa," lausui poika lohdutellen, "älä nyt itke, mummo, ei ole mitään
vaaraa järvellä silloin kun ukko Lauri itse soutaa."

"Mutta kun sinä vielä kerran itse soudat, varo silloin putousta, varo
virtapaikkaa, se vie ja vie hitaasti siksi kun se vie putouksen
partaalle, etkä enää voi pysähtyä."

"Niin, kyllä varon sitten kun tulen kerran suureksi... Oh, älä pelkää,
kyllä minä pysyn selvällä vedellä ja varon joutumastani virran suulle."

"Tee niin, tee niin, Yrjö, muista se!" kuiskui eukko ikään kuin
profeetallisesti aavistaen, että pojalle kävisi hyvin, ja kun sir
Edward matkavaatteisinsa pukeutuneena astui huoneesen poikaa ottamaan,
hymyili hän ainoastaan ja kuivasi poskiltansa niukat kyyneleensä.

"Kas niin, nyt lähdetään, nyt lähdetään ... hyvästi eukko, olkaa
rauhassa, älkää huolehtiko Yrjön tähden ... hän voi hyvin, oikein
hyvin, kuukaudessa olemme Englannissa, saa leikkiä minun puistossani
... niin."

Nyt mentiin alas alukseen; ukko Lauri istui soutamaan ja ruuhi vilisi
eteenpäin järvellä; vanha eukko, joka seisoi rannalla ja päivää vastaan
silmäillessään piti kättänsä auringon varjona, katseli kauan tuota
pientä poikaa, joka englantilaisen kehoituksesta heilutti pientä
hattuansa ilmassa jäähyväisiksi.

"Kas niin, ei mitään puheita enää," virkkoi englantilainen, kun he
olivat päässeet toiselle rannalle ja ukko Lauri taputti poikaa ja
lausui häneltä jäähyväiset, "pojalle käy hyvin. Tahtooko Yrjö ajaa?"

"Tahtoo ... totta kai, tahtoo!" huudahti poika. "Katsohan, vaari, minä
saan ajaa, ajaa linjaalirattailla!"

Rattaat lähtivät liikkeelle, ja niin matkusti nyt sir Edward, kuningas
Kaarlo ensimäinen kuvana ja pieni Yrjö ahteista, kiertelevää tietä
Norjaa kohden.

       *       *       *       *       *

Sir Edwardin tilalla tuli hirmuinen hyörinä, kun hän, edeltäpäin
rivilläkään tuloansa ilmoittamatta -- hänen luultiin, päättäen siitä
mihin hän viimeksi oli rahaa määrännyt lähettämään, olevan Ruotsissa --
eräänä kauniina päivänä ajoi maatilansa kartanolle. Itse pitkällä
Juhollakaan ei ollut yllään punertava palvelijapukunsa, vaan hänen
täytyi kaikessa kiireessään pukeutua tuohon koko komeuteen, jonka
tähden se näytti hyvin huonosti sopivan hänen päälleen.

Sillä ajalla oli sir Edward, pitäen kädestä kiini Yrjöänsä, seisonut ja
varronnut ison sisäänkäytävän edessä, kunnes viimein pitkä Juho sydän
kurkussa tuli avaimien kanssa ja tuskin voi tulla esiin tuolla
katkonaisella tervehdyksellä: "Oletteko ... taas kotona, sir?" johon
hän sai lakonilaisen vastauksen:

"Olen, kotona."

Kaikki oli huoneessa entisessä järjestyksessään, olisi, jos tomua
ei olisi pois pyyhiskelty, näyttänyt siltä, kuin jos kukaan ei
olisi käynyt huoneissa sen jälkeen kun sir Edward lähti matkaan:
paperit, kirjat, kirjeet ynnä muut olivat kaikki entisessä kelpo
järjestyksessään, sillä Juho ei ollut uskaltanut siirtää ainoatakaan
esinettä paikastansa; sir Edward ei siitä olisi ollut hyvillään.
"Katsohan, Yrjö, täällä me asumme," lausui sir Edward ottopojallensa,
"onhan täällä yhtä hyvä olla kuin siellä kosken rannallakin?"

"Kyllä niin, on kyllä, mutta eihän täällä ole vaaria ei mummoa."

Sir Edwardilla ei ollut mitään vastata tähän muistutukseen, hän vaan
katkaisi keskustelun käskemällä Juhon ripustamaan Kaarlo ensimäisen
muotokuvan entiselle paikallensa. Tuo hyvä kuningas oli ollut poissa
matkalla kolmatta vuotta.

Juho, vaikka hän oli hyvin totutettu, oli kuitenkin hiukan utelias, ei
itse puolestansa, ei, herra varjelkoon, mutta muut palvelijat kysyivät
aina salaneuvokselta kaikkea uutta, mitä he tahtoivat tietää ja sehän
olisi ollut häpeäksi salaneuvokselle, jos hän ei olisi tietänyt ja
tuntenut kaikkea. Seisoessaan rapuilla kuninkaan kuvaa ylös ripustaen
mietti hän, millä tavalla hän saisi tietää, mikä tuo pieni vieras
oikeastaan oli miehiään, ja kun sir Edward muutamaksi silmänräpäykseksi
meni ulos, kysyi hän Yrjöltä, mistä hän oli; tämä tapahtui kuitenkin
hyvästä syystä englannin kielellä ja yhtä hyvästä syystä Yrjö sitä ei
käsittänyt, jonka tähden hän vaan pudisti päätänsä. "Hm, sir Edwardilla
on kummallisia aatteita," ajatteli pitkä Juho, "hm, minä kysyn häneltä
itseltä; kentiesi tuo on tuleva palvelija." Hän tekeytyi siis niin
rohkeaksi, että hän, tuodessaan taas tuon vanhan tavallisen kahvikupin
herralleen, kysyi: "Hm, miksi nimitetään pikku poikaa?"

"Sir Yrjöksi," kuului vastaus.

"Siriksikö?"

"Niin, siriksi; hän on minun poikani."

Tämmöisellä täydellisellä ilmoituksella täytyi Juhon astua tuon
salaisuuksia tuntemattoman palvelijajoukon keskelle. "Kuulehan, Juho,
kuka se poika on? Onko hän Madeirasta vai Norjastako?"

"Hm, pojan nimi on sir Yrjö ... ja on sir Edwardin poika."

"Poikako? eihän se ole mahdollista."

Juho tekeytyi salaperäisen näköiseksi. "Mahdollista taikka mahdotonta,
minä kuulin sen sirin omasta suusta, siinä kylläksi, poika on hänen
ihan oma poikansa."

"Eihän hän ole koskaan ollut naimisissa," ihmetteli keittäjä.

"Ei, mutta se on kuitenkin niin kuin minä sanoin," vastasi pitkä Juho
ja ojensi itsensä, tehdäksensä suuremman vaikutuksen; mutta se ei
auttanut mitään.

"Juho ei tiedä hiukkastakaan enempää kuin me muutkaan," muistutti
ajaja, "hän on matkustanut siren mukana niin kuin joku muukin
matkalaukku."

"Minäkö?" kysyi Juho, "tiedättekö, että minä tiedän hyvin paljon, mutta
minä voin olla vaiti ... luuletteko ... voin olla vaiti. Sir Yrjö on
poika talossa, niin paljon saatte tietää, mutta ette vähääkään
enempää."

Ja siksi asia jäikin. Sir Edward hankki opettajan pikku pojalleen ja
antoi hänen opetella ratsastamaan pienellä shetlantilaisella hevosella,
ja pojalle oli hevonen erinomaisen hupainen, mutta koti-opettaja yhtä
ikävä.

Vähän aikaa muisti Yrjö vielä vanhan vaarinsa ja mummonsa ja vieläpä
kuolevan äitinsäkin, kosken ja tuvan sekä järven, mutta vähitellen
tunkivat toiset kuvat nämä tieltään pois, ja viimein oli hänen
muistissansa vaan himmeä kangastus tuosta etäisestä maasta ja noista
vanhuksista, jotka iltasilla kuusipuista tehdyn valkeansa ääressä aina
istuivat ja puhuivat pienestä Yrjöstä, joka matkusti kaukaiseen maahan.

Sir Edward palautui takaisin vanhoihin tapoihinsa, mutta Yrjö oli
kuitenkin yhtenä poikkeuksena, eikä pitkä Juho uskaltanut enää olla
varma siitä, että hän jonakuna kauniina päivänä taas ei saisi lähteä
johonkuhun maailman viidestä maanosasta, sillä se, mikä oli tapahtunut
kerran, voi hyvin tapahtua toistekin. Pikku Yrjö oppi pian puhumaan
Englannin kieltä ja hänen ruotsinsa olisi pian kokonaan unohtunut, jos
ei sir Edwardia olisi huvittanut puhua sitä, niin hyvin kuin hän sitä
osasi, Yrjönsä kanssa, jonka hän oli saanut oikeuden ottaa omaksi
pojaksensa.



Kodeissa.


Uudistalossa tuntureilla menestyi kaikki hyvin. Olli Juhonpojasta tuli
arvossa pidettävä mies ja Ingasta samanlainen vaimo, ja heidän
perhettään kaikkialla mainittiin vierasvaraiseksi ja hupaiseksi. Olli
matkusti joka vuosi kylään (Trondhjemiin) ostamaan kaikellaisia
tarpeellisia tavaroita; mutta muuten oli hän kotona talossansa ja antoi
heidän, jotka tahtoivat häneltä jotakin ostaa, tulla itse hänen
luoksensa. Hän ei siis luopunut alkuperäisestä tarkoituksestansa,
ollaksensa rehellinen, uskollinen ruotsalainen talonpoika. Hän ei
pukeutunut herramaiseen hännystakkiin raakuudessa kilpaillaksensa
puoliherrain kanssa, vaan hän pysyi yhtä yksinkertaisena
vaatteuksessaan, kuin rehellisyydessään, suoruudessaan ja
kunniallisuudessaankin olennossaan. Totta kyllä on se, että hänen
talossansa oli semmoisia mukavuuksia, joita monella talonpojalla ei
ole, mutta tämä ei tullut kuitenkaan mistään ylellisyydestä, vaan
siistiyden, mukavuuden ja kauneuden aistista, joka aina asuu hyvässä ja
puhtaassa sielussa ja joka alituisesti tulee esiin tuhansissa eri
muodoissa. Se on kauneuden tunne, joka tulee siitä, että sydämessä on
jotakin kaunista, ja sen täytyy painaa merkkinsä kaikkeen, minkä kanssa
se joutuukaan keskuuteen. Ollilla ja Ingalla oli kaksi lasta, poika ja
tyttö. Kun heidät nyt tapaamme, ovat he molemmat lukemassa herra
Koskisen edessä, joka, vanhana tiedon ja sisälu'un invaliitina on
saanut olinpaikkansa Olli Juhonpojan perheessä, samoin kuin hän muinoin
oleskeli Kjell Kjellssonin luona. Molemmat lapset olivat herra Koskisen
lausunnon mukaan hyvin kilttiä lapsia, mutta siihen ei ole oikein
luottamista, sillä herra Koskinen tahtoi olla vanhemmille mieliksi;
mutta siihen voimme luottaa, että molemmat lapset olivat terveitä,
voimakkaita, iloisia ja punaposkisia lapsia, vilkkaita ja ravakoita,
mutta samalla myös semmoisia, jotka äiti yhdellä ainoalla
silmäykselläänkin voi saada tottelemaan, hän kun oli itse lastensa
kasvattaja ja hoitaja. Kasvatus tuli kuitenkin vähää vaikeammaksi
silloin, kun Elsa mummo poikansa onnettoman kuoleman jälkeen muutti
Ingan luokse asumaan. Eukko teki kaikki turmellaksensa lapset, ja
toisinaan nosti hän ankaran vastarinnan silloin, kun herra Koskinen
antoi heille pitkät läksyt taikka kun Inka hillitsi heidän meteliänsä.

"Antakaa lasten olla rauhassa tuolta maalliselta lukemiselta," lausui
hän silloin, "siinä on kylliksi talonpoikaiselle ihmiselle, kun hän
osaa lukea Jumalan sanaa välttävästi, en minäkään ole koskaan enempää
osannut -- ja jos he vähän melua pitävät, niin muistakaamme, että he
kyllä vielä saavat aikanansa murheitakin."

"Oh, mummo, te ette enää muistakaan," nauroi Olli, "että te olitte
oikein ankara Ingalle, mutta se on teille kiitokseksi, mummo, sillä se
teki Ingasta hyvän puolison ja hyvän äidin."

"Olinko minä ankara? Ei, sen Herra tietäköön, että jos Ingalla ei olisi
ollut sellaista kykyä kuin hänellä on, niin olisi hän kyllä perin
turmeltunut."

"Kas niin, siinä on meillä siemen, mummo, ja te tahdotte nyt kokea,
onko meidän lapsukaisillamme yhtä hyvä kyky ... mutta varokaa, mummo,
heissä on jotakin minunkin luonteestani ... ja, näette, mummo, jos
meidän Herramme aikanansa, tuona yönä, te tiedätte, ei olisi masentanut
minun mieltäni, niin Jumala tiesi millainen kelvoton mies minusta olisi
tullut."

Nordhallissa piti hallitusta Yrjön leski yhden vuoden; sen jälkeen meni
hän uuteen naimiseen erään leski raukan kanssa, jolla oli kuusi lasta.
Tässä hän sai avaran komento-alan vallanhimolleen ja ankaruudellensa.
Musta-Mertta ei ollut sukuansa huonompi, vaan hän antoi ruokaa
miehellensä ja lapsille niukalla kädellä eikä kärsinyt mitään
vastaväitteitä, jonka tähden hän hallitsikin omavaltaisesti perheessä.
Ainoa kerta, jolloin hänen uusi miehensä pääsi herraksi perheessä, oli
silloin kun hän oli ollut poissa kotoa ja saanut vähän liiemmäksi, kun
hän tuli laukaten kotiin, astui huoneesen, katsoi tuimasti, jos Mertta
lausui jotakin suututtavasti, joka tavallisesti tapahtuikin; silloin
hän katsoi hyväksi ajaa hänet ja lapsetkin ulos, osoittaaksensa, että
hän oli "herra" talossa. Mertta salasi vihansa miestä vastaan, mutta
löi tavallisesti lapsia, saadaksensa sitä "purkaa johonkin;" mutta
seuraavana päivänä, kun mies oli selvinnyt ja kärsi päänkivistystä sekä
katui tekojansa, tarttui Mertta asiaan ja maksoi seitsemänkertaisesti
takaisin sen, mitä hän oli saanut kärsiä, niin että mies ei taas vähiin
aikoihin uskaltanut lähteä rohkeutta hakemaan.

Tuolla kosken rannalla asui vielä ukko Lauri ja hänen vaimonsa.
Vanhuksista tuntui niin yksinäiseltä ja tuskalliselta asua kahden
tuvassaan ja alati kuunnella tuon valtavan kosken kohinaa sekä katsella
ulos mustalle järvelle, metsiin ja tuntureille, mutta missä oli heidän
onnensa elänyt ja kuollut, siinä tahtoivat hekin kuolla.

Syksy oli tukalin; silloin alkoivat lehdet varista laaksossa, ankarat
sadekuurot paisuttivat veden järvessä, koski pauhasi kovemmin, kalliot
kaikuivat, tuolla alhaalla syvyydessä kuului surinaa ja talvilinnut
istuivat pian lehdettömille puiden oksille ja rääkyivät rumaa ilmaa.
"Tiedätkö mitä, eukko, nyt taas ei ole kaikki hyvin," lausui ukko
Lauri, "minä näin veden haltijan, hän purjehti ylöspäin Tunturijärvellä
eilen illalla, huuhkain huuteli metsässä, niin että ääni kaikui juuri
kuin jos joku ihminen olisi ollut veden hädässä; niin, kuului
samallaiselta kuin silloinkin, kun Yrjö syöksyi koskeen ja hukkui
meidän silmäimme edessä; tiedätkö mitä, semmoisen äänen minä kuulin
metsässä ja sen jälkeen kuului naurua, ikään kuin pienet tontut
olisivat nauraneet uppoavan hätähuudoille."

"Hui, miten sinä puhut, Lauri, minä tuskin sitä uskon," virkahti eukko.

"Mutta minä uskon," vakuutti ukko jotenkin kiivaasti; "mutta tiedätkö,
siinä ei vielä ole kylliksi, eilen illalla oli kuuvalo, se loisti niin
kirkkaasti koskelle ... minä olin niin kummallisella mielellä;
tiedätkö, eukko, minä menin polkua myöten alas putouksen partaalle,
mutta pysähdyin kauhistuksesta, sillä tuolla alhaalla itse pyörteessä,
keskellä usvan hämärää, minä luulin nähneeni jonkun liikkuvan, ja minä
kuulin juuri kuin jos joku olisi siinä laulanut. Silloin minä muistin
Annan ja kuuntelin tarkasti; silloin, kuuletko eukko, silloin minä
selvästi kuulin ja ymmärsin laulun sanat:

    Oi, hän ei pesten puhdistu,
    Kuun valossa ei vaalistu
    Pyörtehessä.

Ja heti sen jäljestä kuulin minä vaan, miten vesi sohisi ja kiehui
tuolla alhaalla, ja kuu meni pilven hattaran taakse."

"Ei, Lauri, ei," huokasi eukko, "meidän tyttö raukkamme, jos hän pesisi
puhtaaksi sielun, jossa on niin paljon rahan ahneutta, petollisuutta ja
uskottomuutta, siihen ei riittäisi Tunturijärven vesi, Vaikkapa sitä
olisi niinkin paljon kuin meressä."

"Amen, amen!" lausui ukko Lauri. "Mutta kuitenkaan, eukko, meidän
tyttäremme ei ole kaukana meistä, kentiesi hän kuulee, mitä me puhumme
nytkin -- kuulkoon vaan, me emme puhu emmekä ajattele mitään semmoista,
jota Jumala taivaassa ja hänen enkelinsä eivät kuulisi ja näkisi --
miksi ei sitten meidän oma tyttäremme sitä tekisi?"

"Minä tahtoisin mielelläni tietää, miten pieni Yrjö voi," lausui eukko
keskeyttäen. "Oi, minä ajattelen niin usein tuota poikaa. Kaikki olisi
ollut hyvin, jos hän olisi ollut täällä meidän luonamme, hän olisi
voinut poistaa niin monta ikävää hetkeä meiltä molemmilta."

"Ja sitäkö sinä toivot?"

"En, minä en sitä toivo, mutta, näet, minä vaan niin ajattelen."

"Syntiä on ajatella niin omaksi hyödyksensä; poika tulee onnelliseksi,
hän tulee rikkaaksi mieheksi ja unhottaa meidät, niinhän pitää
olemankin. Eihän muista koivu, mistä on tullut siemenensä, josta hän on
kasvanut, eihän muista ihminen, kuka se on ollut, joka ensimäisen
kerran otti hänen syliinsä, eikä hän häntä siitä kiittelekään; ei,
eukko, helpompi on unhottua kuin itse unhottaa."

"Etkös sinä sitten usko," muistutti eukko, "että me kohtaamme toisemme
Jumalan luona?"

"Uskon niinkin, siellä me olemme kaikki yhtä hyviä."



Kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin.

"Minua ihmetyttää," lausui eräs nuorukainen, ollen taaksepäin
nojallansa sievässä veneessä, joka laski rantaan juuri Norjaan vievän
uuden maantien kohdalle, "minua ihmetyttää, kukahan se ylhäinen herra
on, joka tulee kulkemaan veneessä. Nimismies pyysi, että me ottaisimme
meidän veneen, sillä täällä Tunturijärvellä ei ollut kylliksi hyvää
semmoista, ja saatat uskoa, että meillä oli hirmuinen puuha ja vaiva
ennen kuu saimme tämän mäestä ylös ja tänne järvelle; toinen vene on
tuolla alhaalla Norenissa, jos tuo armollinen herra tahtoisi tulla
ylitse meidän puolelle. Herastuomari ällisteli ihmeissään, kuka se
olisi, josta itse maaherra kirjoitti voudille ja vouti nimismiehelle;
hän on varmaankin suuri herra, joka matkustaa alaspäin, kenraali,
luullakseni, joka katsastaa kentiesi sotajoukkoja matkallansa."

"Niin, niin, hän saattaa olla kumminkin joku kreivi tahi prinssi; mutta
olkoon kuka olkoonkin, hän tahtoo katsoa Tunturikoskea luullakseni;
mutta sittenhän jo on kulunut hyvä aika kun hän Nordhallista lähti
alaspäin. -- Minun äitini puhuu aina koskesta ja Annasta, joka lauloi
niin että metsät kaikuivat," lausui tyttö, joka oli nuorukaisen kanssa.

"Herra Jumala, sehän on huono kertomus!" lausui nuorukainen, pitkä
kaunis mies, muutaman vuoden kolmannella kymmenellä; "minäkin olen
kuullut äitini ja mummoni kotona kertovan tuosta kauniista Kosken
Annasta, vaikka he eivät mielellään ota puheeksi sitä asiaa, sillä hän,
joka koskesta syöksyi alas, hän oli minun oma enoni."

"Niin, sen minä tiedän. No, Juho, ethän sinä kumminkaan tahdo mennä
koskesta alas?" lausui tyttö.

"En, Jumala varjelkoon; kyllä minä osaan paremmin katsoa eteeni. Se ei
ollut miksikään vahingoksi, että isä lähetti minut vieraiden luokse,
sillä näethän, se tekee hyvää kun aina ei ole kotona yhtä mittaa;
silloin tulee, sanoo mummo, semmoiseksi kuin Yrjökin oli, itsepäiseksi
ja viheliäiseksi ihmiseksi, joka luulee, että kaikki voi käydä päinsä."

"Ja sitä paitsihan sinusta ei olisi tullut minulle sulhoa," nauroi
tyttö, niin että pari valkeita hammasriviä pistäysi esiin noiden
sieväin ruusuhuulien väliltä, "kas sehän olisi ollut kaikista pahin
seikka."

"Kuulehan, sinä pikku lintuseni ... kuulehan! Sinä saat kentiesi
kävellä ympäri järven, sillä voi tapahtua niin, että prinssi ei
suvaitse sinun seurata mukana veneessä ... mutta vartoo torpassa siksi
kunnes tuo ylhäinen herra palaa takaisin, niin kun luulen hänen
tekevän, ja silloin minä vien sinut kotiin palatessani."

"Oh, saathan nähdä, prinssi katsoo kyllä minun niin hyväksi kuin jonkun
muunkin, ja sitä paitsi minä osaan soutaa, onhan täällä kaksi paria
airoja ... niin, näethän minä tulen yli järven, sillä on niin hauskaa
nähdä semmoisia ylhäisiä ihmisiä; minä en tiedä, miten ne viihtynevät,
mutta hekään eivät tiedä, miten rattoisaa meillä on täällä ylhäällä
Nordhallissa ja niin hupaista sitten."

Nyt tulivat vaunut vierien ahteessa; ne olivat uhkeat, mutta kuitenkin
keveät matkavaunut ulkomaalaista mallia; kummassakin ovessa välkkyi
hohtavasti maalattu vaakuna.

"Nuohan ovat toisellaiset vaunut kuin papin vanhat harmaat vankkurit,
jotka näyttävät kuin teiren pesältä," huomautti tyttö.

Vaunut seisahtuivat ja nuori mies astui niistä ja auttoi jäljessänsä
yhtä nuorta naista ulos.

Palvelijakunta jäi vaunujen luokse ja tuo nuori pari läheni venettä.

"Onko tämä tilattu vene?" lausui nuori mies, ja kun hän sai myöntävän
vastauksen Juholta, auttoi hän seurassaan olevan naisen siihen ja astui
itse jäljestä; vene lähti liikkeelle.

Tuolla nuorella ylhäisellä herralla oli kauniit hienot kasvot, joissa
näkyi hieno ylimyksellisen korskeuden juonne suun ympärillä; mutta
siitä huolimatta oli hänen silmissänsä jotakin, hymyilevä ja vähän
tirkistelevä luonne, joka ilmaisi iloista luontoa, ja kaikkea muuta
paitsi ylpeyttä.

Jos olisi tahtonut ruveta vertailemaan toisiinsa noita kahta naista,
jotka istuivat veneessä, toinen päivänvarjoineen ja hienoine
juurihattuineen, toinen pienine ja valkeine, tanakoine käsineen
soutaen, niin olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä näytti somemmalta.

Tuolla ylhäisellä naisella oli semmoinen yläilmainen hienous koko
muodossaan, semmoinen henkinen miellyttäväisyys, joka usein kuvastuu
sivistyneessä naisessa; silmät, suu, nenä ja kädet, kaikki olivat sitä
laatua, että ne herättivät kunnioitusta ja mieltymystä.

Tuo kaunis soutajatar sitä vastaan ei ollut hieno, mutta niin valkea ja
punainen sekä niin perin rehellinen ja iloisen luontoinen, että hänestä
täytyi jokaisen pitää yhtä paljon kuin tuosta ylhäisestäkin naisesta.

"Pysähdyttäkäähän vene!" käski ylhäinen herra, kun oli ennätetty
keskelle järveä. "No, missäs on tupa? Tuolla niemellä oli ennen tupa."

"Sitä ei ole enää, armollinen herra, sillä sekä ukko Lauri että hänen
eukkonsa ovat olleet kuolleena jo monta herran vuotta."

Vieras herra hymyili katkerasti.

"Ei täällä siis ole ketään?"

"Ei ketään enää semmoista, jolla olisi ääntä suussa, jos ei oteta
lukuun jotakuta lintua ja koskea, joka kohisee vuodesta vuoteen."

Vene läheni maata aivan likeltä koskea.

Tuo ihana lady ei voinut olla vähän vaalenematta, kuu vene kulki niin
läheltä äkkijyrkkää putousta, jota valkea usva osoitti.

"Tule Betty," lausui vieras herra englannin kielellä seuraajallensa,
"käykäämme katsomaan, täällä se olisi, täällä, ja tässä kasvaa
katajapensaita; ei, mutta vaiti, tässähän on uunin raunioita."

Vieras herra kävi lähemmäksi ja istui vielä jäljellä oleville
nurkkakiville.

"Täällä, Betty, täällä minä olen syntynyt," jatkoi hän, "täältä otti
minun tuo jalo Ellis, täällä minä löysin tulevaisen onneni itse siitä
mitään tietämättäni. Katsohan, minä muistan vielä kaikki niin kuin
eilisen päivän; tuolla, missä nuo kukkaset kasvavat, siinä oli minun
äitini vuode, siinä kuoli hän, tässä uunissa oli avoin liesi, jossa
minä usein leikin tikuilla ja puiden kuorilla; tuolla oli sir Ellisillä
oma kammionsa ja sen seinällä riippui Kaarlo ensimäisen muotokuva...
Katsohan, silloin olin minä pieni, mutta minä muistan kuitenkin
kaikki."

Nuori nainen katseli uteliaana ympärilleen tuossa uudessa luonnossa,
joka levisi hänen silmäinsä eteen; se oli uusi, mutta kuitenkin oli
täällä entisiä muistoja, hänen rakkaan Yrjönsä lapsuuden muistot olivat
tähän paikkaan kiini kasvaneet.

"Kentiesi," jatkoi Yrjö, "on minulla täällä sukulaisia tässä
vuoristossa, mutta minä en tunne heitä... Sir Edward ei ottanut
milloinkaan heistä selvää; minä olen siis yksinäni kotiseudullani."

Tuon nuoren miehen koko olento oli surullinen, mutta ylevä; hän nousi
ylös, poimi muutamia kukkia siltä paikalta, jossa hänen äitiraukkansa
oli kuollut, ja pani ne varovaisesti kirjalaukkuun, josta hän sitten
otti paperin ja piirsi sille seudun.

"Katsopas, hän on piirtäjä; hän on varmaankin joku saksalainen,"
kuiskasi Juho.

"Ei, hän on englantilainen, hän puhuu niin hampaittensa välistä,"
oikaisi tyttö.

Nuori pari käyskenteli muutamia tunteja putouksen ympärillä, tarkasteli
sitä kaikilta puolilta ja vasta sitten kun kuu jo oli hetkisen
loistanut taivaalla, tulivat he takaisin veneelle.

"Nyt tulee myöhäinen soutaa kotia," lausui tyttö; "minä pelkään niin
aina koskea kuuvalolla."

"Tiedätkö, Signe," lausui Juho, "tiedätkö, että sen, kenellä on
uskollinen sydän, hänen ei tarvitse pelätä koskea."

"Silloin en minäkään pelkää ensinkään," nauroi tyttö.

Juhlalliselta tuntuu iltasilla kuun valossa liukua jollakulla pohjolan
kuvastimen tapaisella järvellä ja katsella mustia metsiä, jotka ikään
kuin puitteina sitä ympäröivät, ja noita korkeita lumisia tuntureita,
jotka näkyvät niin loihtumaisessa puolihämärässä ja näyttävät
pettyneille silmille niin läheisiltä ja uhkaavilta.

"Hyvästi, poikaseni!" lausui vieras herra, kun he taas olivat vaunujen
luona. "Tässä saat palkkasi, ja tässä, ystäväiseni," lisäsi hän, "on
teille kummallekin kaupanpäällisiä. Jos joku kysyisi teiltä, kuka se
oli, jota te sousitte jälleen yli, niin muistakaa, että se on teidän
maanmiehenne, joka on syntynyt tuolla torpassa ja jonka nimi nyt on
Yrjö Ellis."

"Kah, Herran nimessä," oli Juho juuri sanomaisillaan, mutta hän ei sitä
tullutkaan tehneeksi, hän vaan kumarsi ja vaunut lähtivät.

"Sehän olikin tuo pikku Yrjö, josta mummo on puhunut, että eräs
englantilainen otti hänet mukaansa. Mummo väittää kiven kovaan, että
hän on myyty turkkilaiselle eikä kärsinyt ukko Lauria eukkoineen niin
kauan kun he elivät; mutta hän on suuri herra -- se vasta tuntuisi
joltakin, kun olisi niin suuri herra ja saisi ajaa niin kuin hänkin,"
lisäsi Juho.

"Vai niin, tahtoisitko sinä todellakin niin?" kysyi Signe, katsellen
häntä hymyilevillä silmäyksillä. "Sinä luulet, että sinulla olisi
silloin parempi ... kuin nyt?"

"Ei, ei, Signe, en minä semmoista tarkoittanut; Jumala siunatkoon
sinua... Ajakoon hän vaunuissaan englantilaisen armaansa kanssa ja
menköön hoviin sekä eläköön suuresti ... tiedätkös, Signeni, vuoden
kuluttua meille käy paremmin, sillä silloin isä antaa minulle talon.
Laula vähän, Signe, minä olen niin iloinen tänä iltana!"

Ja Signe lauloi niin että metsän rannat kaikuivat, häiritsemättä sillä
seutuansa:

        Sa kuule, metsä synkkä, kaikuva:
        Voitanko onnen rakkaudella?
(kaiku) Voitat onnen rakkaudella.
        Sa kuule laakso synkkä, rauhainen;
        Hän suoko mulle rakkauden, sormuksen?
(kaiku) Hän suo sulle rakkauden, sormuksen.
        Sa kiidä, venonen,
        Ma kuuntelen
        Metsän synkän kaikua.

        Mä saanko sitte käydä vihille,
        Nojata rakkahani rinnalle?
(kaiku) Nojaat rakkahasi rinnalle.
        Ja nukunko kuin lapsi illalla,
        Heräänkö armahani rinnalla?
(kaiku) Heräät armahasi rinnalla.
        Sa kiidä, venonen,
        Ma kuuntelen,
        Metsän synkän kaikua.

Tuo iloinen pieni laulu kaikui ympäri rannikoitta.

Pian työntyi vene rantaa vastaan, ja molemmat nuoret, jotka kumpikin
olivat Nordhallista, kiipivät alaspäin jyrkännettä myöten kosken
varrella.

Kirkas hopeasade tihkusi ylös koskesta, johon kuu loisti niin kolkosti,
tyynesti kuvastaen hopeakehänsä tuohon ylös kohoavaan usvaan; mutta
pian kulki vene nuolen nopeudella, pitkin Norenjärven tyyntä pintaa
myöten ja laski Nordhallin kylän rantaan; molemmat rakastavaiset
astuivat veneestä maalle.

"Hyvää yötä, Signe!" lausui Juho. "Kun minä saan tavata mummon, niin
minä kerron sinulle koko kertomuksen Tunturikoskesta, minä olen nyt jo
saanut siitä perusjohdon."

"Ja tulevana vuonna sinä saat talon?" kysyi Signe.

"Niin, se on varma se..."

"Hyvää yötä, Juho, hyvää yötä! Minä uneksun sinusta ja talosta," ja
niin juoksi hän matkaansa iloisesti nauraen, päästäksensä ajoissa
kotiinsa ja kertoakseen pienestä Yrjöstä, joka oli tullut
englantilaiseksi.

       *       *       *       *       *

Ihmiset tulevat ja menevät, heidän kohtalonsa vaihtelevat, mutta luonto
pysyy samanlaisena. Kuu loistaa niin kuin ennenkin ja Tunturikoski
kohisee nyt samoin kuin tuhansia vuosia sitten.

Tuo koski ansaitsee nähdä, matkustakaa siis sinne silloin, kun olette
väsyneet katsellessanne maalattuja vesiputouksia teatereissa ja
nauttiessanne teeskenneltyä kohteliaisuutta ystäviltänne; tuolla
ylhäällä Jemtlannissa löydätte iloisen mielen -- jalon luonnon, ja
näiden kummankin edustajan -- Tunturikosken.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tunturikoski - Jemtlantilainen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.