Title: Tupa Uudentalon veräjällä
Author: Onkel Adam, 1804-1889
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tupa Uudentalon veräjällä" ***


TUPA UUDENTALON VERÄJÄLLÄ

Kertonut

Onkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]


Suomennos.


Tampere,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1882.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.



I.


"Aivan niin, juuri tässä pienen Kivi- ja Harmaasaaren välillä ajoi
rovasti vainaja vaimoneen lapsineen sulaan -- (knak, jää ritisee) noh,
eteenpäin nyt, Polle -- noh! ei mitään hätää, mutta tunnin kuluttua en
enää ajaisi tätä tietä, silloin tässä jo on railo."

"Onko toki säädyllistä viedä matkustajaa tämmöistä tietä?" kysyi
turkkiin puetettu herra, joka kyyristyneenä istui reessä, "onko vaan
säädyllistä? Minä teen muistutuksen seuraavan kestikievarin
päiväkirjaan."

"Oh, ei hätää mitään -- heissaa Polle -- ojennapas koipiasi, heposeni!
Saan sanoa herralle, että kun minä uskallan panna eläimeni alttiiksi,
niin ei herrankaan tarvitse pelätä -- (knak!) jää vähän ritisee, mutta
se on ilmanmuutteen tähden -- muuten, niin juuri tässä upposi rovasti
vainaja. Jää ei ole koskaan tällä kohden oikeen vahvaa, sillä tässä on
virtainen paikka, mutta nyt on ollut kovat pakkaset."

Matkustaja vaikeni ajatellen: olkoon menneeksi. Pian oli tuo
vaarallinen paikka kuljettuna ja Polle sai taas mennä lönköttää
tavallista kulkuaan; hevosen kaulassa oleva kellokin soi taas vanhalla
yksitoikkoisella tavallaan.

"Näkeekö herra tuolla kauempana pimeää mäntymetsää kohden siintävän
ikäänkuin saaren, jossa on lehdettömiä koivuja ja suuri tammi, joka
viittaa saaren itäistä puolta kohden?"

"Näen."

"Sitä sanotaan Ulpukansaareksi."

"Vai niin."

"Sillä, katsokaas siellä --"

"Kasvaa ulpukoita."

"Eipä niinkään; sillä on nimensä eräästä naisesta, joka nimitti itseään
Ulpukaksi. Hän eli saarella kaksi vuotta, kuoli siellä ja sinne hänet
hautasikin rovasti, joka upposi Uudentalon häistä palatessaan.
Kuitenkin niin ymmärrettävä, että se tapahtui kuusitoista vuotta sitten
ja rovasti upposi viime vuonna."

"Niin, sen kyllä ymmärrän, vaan miten oli Ulpukan laita?"

"Oi, siitä on pitkä juttu -- en minä tiedä, mutta Ulpukasta käy monta
kertomuta -- toiset sanovat hänen olleen prinsessan, toiset taas
neidin, joka kuului salaliittoon, minkä piti panna Gustavi Adolfi
viralta pois ja joka sentähden tuomittiin Tammisaareen, -- niin
nimitettiin saarta ennen muinoin, mutta se nyt on vaihtanut nimeä --
mutta maakirjassa on sillä vielä eteenkinpäin nimenä Tammisaari. Se
kuuluu Uudentalon alueesen ja on penikulman maasta; meidän käy matkamme
siitä sivutse, missä tupa on ja kapteeni on pystyttänyt uuden kiven
lähelle tupaa, ja kerrotaan että kapteeni käy siellä hyvin usein ja
sitte hän palaa sieltä punaisin silmin, eikä kukaan käy saarella paitsi
näin ja -- hm."

"Mitä sitte?"

"Niin katsokaas, herra. Te saisitte kyllä nähdä tuvan sisustan, jos
tahtoisitte; sillä minä olin utelias kerran kun kuljin tästä sivutse ja
menin sinne; ja miten hölkytinkään erästä luukkua, niin se aukeni ja
minä katsoin sisään --"

"Ja näit tavallisen tuvan."

"Eipä niinkään tavallisen -- uskokaa herra!"

"No, mimmoisen sitte?"

"Oi, siellä oli vaan kultaa ja silkkiä. -- Nyt hämärtää, ja jos herra
tahtoisi nähdä sen, niin voitte kyllä, kun ette vaan sitä kerro
kapteenille."

Matkustaja myöntyi ehdoitukseen ja matka suunnattiin Ulpukkasaarta
kohti, joka talvisen aamun hohteessa aikoi yhä selvemmin näkyä. Kohta
saapuivat he pienelle tuvalle, jonka haavikko peitti näkymättömiin ja
jota suojasi tuo mainittu suuri tammi. Aurinko nousi kirkkaana ja
ihanana, sen säteet kimaltelivat lumisilla kentillä ja kuuraisilla
puilla -- kaikki loisti purpuran ja hopean värisenä, kun talonpoika,
käyttäen entistä keinoaan, sai avanneeksi luukun ja matkustaja astui
lähemmäksi, tarkastaakseen autioksi heitetyn rakennuksen sisustaa.

Päivänvalon epävakaassa hohteessa, joka ikkunan ruutuihin loistaen
heitti pieneen huoneesen vaalean punaisen valon, näki matkustaja
kauniilla seinäpapereilla verhotun tuvan, jonka seiniä sitäpaitsi vielä
koristeli muutama öljymaalaus. Huone näytti käden koskemattomalta --
pieni kirjahylly oli huoneen toisessa nurkassa, yhdellä seinällä seisoi
mahonkipuinen laatikko ja toisessa nurkassa oli lasikuvun kattamana
marmorilta näyttävä kuva, joka esitti jotakin merenjumalaa, joka
sylissään piteli vesililjaa. Mutta lähinnä sitä ikkunaa, josta
tähysteltiin, oli kullalla rikkaasti koreiltu kannel. Monta kieltä siinä
oli katkennutta -- koko kantele näytti hyvin kolkolta ja rapistuneelta,
mutta sittekin hymyili kanteleen runkoa kaunistava keruupimin pää yhtä
suloisesti ja yhtä autuaana kuin muinoinkin.

Matkustaja vaipui syviin mietteisin, joista hänen kuitenkin pian
herätti talonpoika sanoilla: "Nyt kai sitte suljemme kurkistusreiän.
Eikö ole ihmeellistä -- hä?"

"Hyvin ihmeellistä," lausui matkustava herra. "Miten pitkä on
Niemelään?" kysäsi matkustaja, "se on kai näillä seuduin."

"Mitä vielä, tuolla kaukana se on -- tunnetteko herra Heikkilää?"

"Tunnen ja en tunne -- niin, kyllä minä tunnen hänen."

"Vai niin; hän on kapteenin poika, hän, vaikka on juuri kuin
meikäläinen."

"Ajapa sinne, ukkoseni."

"Vai niin -- no niin -- mutta eihän herra huoli kertoa, että me
saarella kävimme, siitä seuraisi vaan ikävyyksiä."

"En suinkaan; mutta miten on tuon asian laita?"

"Kas sitä minä en tiedä, mutta jossakin merkillisessä yhteydessä
kapteeni Heikkilä on tuon saarinaisen kanssa. Siitä ei enää kukaan koko
pitäjässä tiedä mitään, paitsi kapteeni itse ja vanha Mertta
Veräjätuvassa -- mutta akka on sekä sokea että kuuro, niin että ei
hänestä mitään selkoa saa ja sitä paitsi ei hän ole muiden ämmäin
tapainen."

"Miten niin?"

"Niin, kas hän voi olla kun niin tahtoo -- ja sen hän tekeekin."

Pian ajoivat he Niemelän kartanolle ja matkustaja astui reestä.

Ensimäinen, jonka hän näki, oli nuori mies, joka hakkasi puita. "Onko
herra Heikkilä kotona?" huusi matkustaja jotenkin tuimasti, niin kuin
tapana on, kun puhutellaan alempaa kansaa.

"Hm, se on hän itse," kuiski kyytimies.

"Hm, vai niin."

"On kyllä," arveli kirvesmies naurahtaen, "toden totta, Heikkilä on
kotona. Terve tuloa," lausui hän lähestyttyään vierastansa, "terve
tuloa! Mutta teidän luvallanne kysyen, mikä on nimenne, herra?"

"Nimeni on Arvelin, lääketiedettä lukenut filosofian kandidaati -- ja
matkustan tätä tietä, sanoakseni professori Malmilta terveisiä."

"Kiitoksia, kiitoksia! -- astukaa sisälle -- tehkää niin hyvin! --
miten se olikaan?"

"Kandidaati Arvelin," vastasi matkustaja ja kopisteli lunta jaloistaan;
"vaikka arvonimiä kyllä ei tarvita."

"Astukaa sisälle -- no, älkää kursailko! Kuule muoriseni! -- Tiedätkö,
tämä herra tulee yliopistosta ja tuo terveisiä Malmilta; sepä oli
oivallista -- no, ja Malm voi hyvin?"

"Niinpä todellakin, hän on onnellisin ihminen, minkä tunnen."

Tähän nauroi Heikkilä, nyökytti päätään vaimollensa ja sanoi: "kyllä
kuulee, ett'ei herra tunne meitä."

"Mutta, hyvänen aika!" virkkoi vaimo, joka oli ilomielinen ja erittäin
kaunis nainen, "eläähän Malm naimatonna."

"Niin, hän elää vaan tieteelleen."

"Vai niin; sanotaan hänen keittävän sekoituksia lasivadeissa ja että
hän on jonkinlainen apteekari."

"Hän on kemisti, luonnontutkija, mies, joka on tuottava isänmaalleen
kunniaa."

"Vai niin, mutta mitä hyötyä on semmoisista sekasotkuisista
keitoksista? Viime vuonna kirjoitti hän olleensa vähällä räjähdyttää
itsensä ilmaan, ja taas toisen kerran, että jotakin merkillistä ilmaa
oli joutunut hänen keuhkoihinsa, niin että hän siitä sai säryn
rintaansa. Mutta silloin Heikkilä kirjoitti hänelle, että hän
viisastuisi ja heittäisi mielestään semmoiset hullutukset."

Näiden mietteiden kestäessä oli tuolla kauniilla naisella niin totinen,
melkeenpä surullinen silmänluonti, että oli mahdoton nauraa hänen
pientä kykyään arvostella tieteiden arvaamatonta tärkeyttä.

Nuori matkustaja oli pääasiallisesti tyytyväinen oloonsa tuvassa, jossa
mikään ei ilmaissut enempää, kuin että se oli varakkaan ruotsalaisen
talonpojan maja, ottamatta lukuun muutamaa kaunista vaskipiirrosta,
jotka tavallisten Jönköpinkiläisten puupiirrosten asemesta koristivat
seiniä sekä että ikkunalaudalla raamatun ja virsikirjan vieressä, myös
oli maanviljelyskirjoja. Nuori vaimo askaroitsi lieden ääressä
valmistellen aamiaista ja talon perillinen, pieni, noin vuoden vanha
patruuna, istui orresta riippuvassa kopassa, joka oli kätkyen
sijaisena. Kyytimies oli myöskin jo käynyt sisälle ja Heikkilä tutki
vieraaltaan yhtä ja toista professori Malmista, johon hän myöskin
lisäsi, että se sentään oli kummallista, kun Malmista ei tullut pappia.

Suurus oli hetkisen päästä valmis. Lumivalkea vaate peitti
maalaamattoman pöydän; vastakirnutun voin lisäksi oli pöydälle asetettu
sievään järjestykseen munakeitosta, savustettua sian lihaa, erinomaisen
oiva juusto sekä hyvää surveleipää.

"Kas niin, herra Arvelin ja sinä Antti Ollinpoika, nyt haukkaamme
palasen," sanoi isäntä ja istui pöytään.

Meidän filosofian kandidaatimme mielestä kai oli vähän hullunkurista
syödä kyytimiehensä seurassa, vaan koe onnistui ja harvoin oli hän
syönyt niin ahmivalla ruokahalulla kuin nyt.

"Usein olen professori Malmin kuullut puhuvan herra Heikkilästä," sanoi
kandidaati.

"Niin isästäni."

"Ei, vaan teistä itsestä, herra."

"Minä en ole mikään herra -- sen kyllä hyvin näette -- minä olen
talonpoika ja tahdonkin olla talonpoika -- sen tietää Malm yhtä hyvin
kuin minä itsekin."

"Kyllä -- mutta minä ajattelin että --"

"No niin, kas siten ajattelee kaikki, siitä ei ole mitään sanomista;
mutta jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin sanokaa vaan minua
Heikkiläksi tai ennemmin Erkiksi, sillä se on ristimänimeni, ja
vaimoani Kristiinaksi tai Tiinaksi ja poika tuolla kopassa on nimeltään
Pekka Aapo Malmin mukaan, josta pidän kuin veljestäni, vaikka hän onkin
vaan lankoni ja vaari Uudessatalossa isäni jälkeen."

"Uudessatalossa," virkkoi kandidaati, "Uusitalo on kai suuri kartano?"

"Ei suinkaan, vaan talo, ja tämä on neljännes kruunun manttaalia."

Ulpukkasaari oli liiaksi jännittänyt kandidaatin uteliaisuutta,
voidakseen olla sen nimeä mainitsematta, etenkin kun hän luuli Erkki
Heikkilältä saavansa tietoja tuossa historiassa.

"Vai niin, eikö suurempi; mutta (kyytimiehelle) luulen kuulleeni sinun
sanoneen, että saaret, joiden sivutse kulimme, olivat Uudentalon
aluetta."

"Ei muut kuin yksi."

"Niin, nyt muistankin, se -- miten se taas olikaan?"

"_Tammisaari_," virkkoi Erkki.

"Aivan niin, siten se olikin, -- se näkyi, olleen jotensakin suuri."

"Eipä niinkään, isäni käyttää sitä vaan lammaslaitumena."

"Onhan siellä toki torppa; luulin nähneeni siellä rakennuksen."

Erkin kasvot synkistyivät ja vaimonsa heilutti häälyvää kätkyttä
kiivaammin kuin ennen.

"Se on tyhjillään," sanoi Erkki; "mutta olkaa hyvä ja ottakaa mitä on
tarjottavaa -- tehkää niin hyvin!"

Oli siis selvää, että jotakin salaista, jotakin erinomaisen merkillistä
eli yhteydessä Ulpukkasaaren jutun kanssa -- mutta miten saada selvä
siitä? Tietohalu on nuoren kansan hyvä avu, emme siis saa paheksia,
että kandidaati Arvelin tahtoi saada selon asiassa. Hän ei kuitenkaan
saanut tilaisuutta tarttuakseen johtolankaan, vaan hänen täytyi jatkaa
matkaansa, saatuaan tuhansittain terveisiä professori Malmille.

"Kuinka pelkäsin, että herra puhuisi pääni paulaan," pakisi kyytimies,
kun he olivat ehtineet vähän matkan talosta.

"Mitenkä niin?"

"Niin, kun herra mainitsi saarta."

"Eihän se ollut vaarallista; luulen itselläni olevan oikeuden nähdä
omilla silmilläni ja ottaa selko asiasta."

"Niin, niin, se on tietty."

"Mutta etkö sinä tiedä siitä asiasta mitään?"

"Tiedän kyllä vähäsen."

"Noh, tuo kuuluville sitte!" jupisi kandidaati närkästyneenä samalla
tavalla kuin jos joku, kokiessaan päästä laatikkoonsa, huomaisi lukon
olevan sekaannuksissa ja avaimen suulle jääneenä eikä kiertyvän edes
eikä takaisin. Kyytimies kertoi jutun, jossa oikeastaan ei ollut mitään
ajatusta, niin että kandidaati sen kuultuansa oli jotenkin yhtä viisas
kuin sitä ennenkin; mutta uteliaisuutensa on hän juurruttanut muihin,
joten historia on tullut niin tutuksi, että se voi olla kertomuksen
aineena.



II.


Uudentalon Veräjätupa oli kuuluisa koko siinä seudussa; sillä jokainen,
ken oli matkustanut sitä tietä, oli vaihtanut sanasen akan tai hänen
poikansa Antti Pietarin tahi häntä nuoremman tyttären Priita Stiinan
kanssa. Antti Pietari oli noin yhdentoista vuotias, Priita Stiina vaan
kahdeksan; kumpainenkin heistä oli eri muotoinen, vaikka molempien
ulkomuoto todisti vahvuutta ja terveyttä. Antti Pietarilla oli vaalea
tukka, Priita Stiinalla musta, pojalla siniset, tytöllä ruskeat
silmät; poika oli tyly, melkeinpä äreä, tyttö taas huimapäinen kuin
tuuliaispää. Oli talvi -- kova talvi vuonna 1830 -- tuo mainio veräjä,
josta tuvalla oli nimensä, oli nostettu koukuistaan ja seisoi aidan
nojalla; matkustajat tuskin huomasivat silmätä peittynyttä tupaa
ikkunan edessä olevine aitoineen ja katajapensaineen, jotka vehreinä
olivat ikäänkuin vartioina molemmin puolin ovea. Tuvassa asui leski
lapsineen ja iso-äitineen, joka kehräsi päivät pitkään ja luki lasten
kanssa.

Oli, niinkuin sanottiin, talvi vuonna 1830. --

Oli varhainen aamu. -- Priita luki katekismoläksyään, iso-äiti kehräsi
ja äiti valmisteli aamiaista, asettaen pöydälle suuren vellivadin ja
sen ympärille pienet kivivadit lusikoineen.

Sur, sur! sanoi rukki, tik, tak! sanoi kello; Posse, talon uskollinen
koira, haukotteli ja näytti miettivältä siinä kun istui valkeesen
tuijottaen -- kaikki oli yksitoikkoista ja niin hiljaista, että itse
hiljaisuus kuului. Tämä näkyi ikävystyttävän tyttöä, jota jo monasti
oli muistutettu istuessaan pitämään jalkansa hiljaa; vaan sepä ei
olekaan helppoa, kun veri vilkkaana virtaa suonissa. Näkyi selvästi,
että Stiina odotti sopivaa tilaisuutta, saadakseen avata pienen
puhepussinsa ja kun Antti Pietari tuli sisään, tuoden mukanaan muutaman
puukalikan, saikin hän semmoisen.

"Ulkona on kai kovin kylmä, Antti Pietari? Tuuleeko siellä kyllä?"

"Tuulee maar."

"Sen kyllä kuulin yöllä, sillä minä olin valveilla, minä, ja ajattelin
Ulpukkaa."

"Vaiti, Stiina, ja lue!" sanoi iso-äiti -- sur, sur, sur --

"Minä jo osaan kaikki; mummo saa kyllä kuulustaa," väitti Stiina ja
antoi katekismon akalle, joka heti ryhtyi opettajatoimeensa ja kuulusti
tyttöä.

"No niin -- kas sitä! Mitä se on? annapa olla, Posse -- voi seistä
hiljaa? Mitä se on?"

Tyttö luki ristissä käsin, luki hyvästi, mutta tummat, vilkkaat
silmänsä vilkkuivat Antti Pietarissa, joka oli heittänyt kantamuksensa
valkeaan ja nyt syvästi tutkien luki erästä alutonta ja loputonta
kirjaa, jonka aarteen hän oli löytänyt romukopasta, minkä isä eläissään
oli ostanut pastori Oksasen huutokaupata. Läksy oli lopussa ja heti
mursi puhetulva tiensä.

"Niin, minä ajattelin Ulpukkaa, sanoin ma."

"Mitä lorumaista se on Ulpukasta?" kysyi mummo äreästi.

"Niin mummo, siitä kertoi vanha Tarkki viime viikolla tuolla
Pikituvassa, tiedättehän -- kun olin rohdinlankoja viemässä."

"Ne ovat vaan tuhmuuksia."

"No mitä tuo Tarkki retus sanoi?"

"Niin mummo, hän kertoi pitkän sadun Ulpukasta, miten kerran oli pieni
tyttö, joka lähti metsään ja siellä tapasi hän Ahdin, joka vei hänen
mukanaan -- ja laulun siitä oli hän kuullut laulettavan tuolla
Tammisaaren lähellä."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kertoi siihen aikaan soutaneensa kerran Tammisaarelle ja
kuulleensa sieltä niin, niin kauniin laulun että hän unohti kokonaan
onkimisensa, sillä, katsokaas, mummo, hän oli soutanut sinne onkiakseen
ahvenia, kertoi hän. Ja kuului niin kaunis soitto ja laulu metsästä,
sanoi hän; mutta hän pelästyi, sillä hän luuli laulajan olevan meren
neidon -- niin, siten luuli Tarkki; mutta niin kuuli hän tuon korean
laulun Ulpukasta ja sen hän vieläkin muistaa."

"Noo, ja sitte?" kysyi iso-äiti innokkaasti.

"Oi, ei mitään muuta; mutta hän puhui prinsessasta, jolla oli ruunu
päässään ja pitkät, mustat kiehkurat ja joka oli puettuna valkeisin
vaatteisin, jonka hän kerran näki rannalla, mutta silloin Tarkki kätki
itsensä pensaisiin ja oli siksi kun hän taas meni metsään -- ja sitte
lauloi hän taas; mutta Tarkki pelkäsi niin, ett'ei tohtinut mennä hänen
jäljessään; sillä ei se ollut oikea ihminen, mummo, vaan noita, niin
Tarkki luulee."

"Vai niin."

"Nyt olen maannut valveilla koko yön ja ajatellut laulua; mutta en saa
sitä kokonaiseksi. Laulu oli pienestä tytöstä, joka kävi karjassa." --
Ja nyt lauloi tyttö:

    "Käy orponen metsällä paimenna
    Ja torvensa vuorilla kaikuu,
    Ja äänen hän kuulee laineilta,
    Siell' Ahdin kantelo raikuu.
    Äl' usko sä viettely-ääntä!"

"Kas niin on alku; mutta enempää en muista -- onhan se kaunis, hyvin
kaunis, mummo, äiti ja sinä Antti Pietari?"

"On kyllä," vastasivat äiti ja mummo; mutta Antti Pietari katsahti
totisena kirjastaan.

"No, mitä sinä sanot, Antti Pietari, eikö se ollut kaunis laulu?"

"Eipä kehuttavaa. Olisi parempi, kun lukisit katekismoa, kuin että
loilotat lauluja."

"Niin kyllä, se olisi parempi," kertoivat sekä äiti että mummo; jos
kohta laulunsa ilahdutti Stiinaa, niin suostumusta hän kumminkaan ei
saanut omaisiltaan.

Mutta Stiina ei ollut sen luontoinen, joka väsyy ensimäisestä
onnistumattomasta kokeesta, hän mietti miettimistään lauluaan ja sana
sanalta ja lause lauseelta johtuikin mieleensä ja muodostui pitkiksi
riveiksi, mutta ajatuksetta. Stiina istui juuri selittelemässä
rohtimien solmuja kun Posse syöksähti levoltaan ja haukkui kovasti,
vaikka suopeasti. Tuon viisaan eläimen käytöksestä näki selvään, että
hän kuuli tutun jalan astunnan lumessa, ja oikeenpa ovi aukeni ja itse
Tarkki astui sisään.

"Jumalan rauha! Muijat jo jalkeilla," sanoi Tarkki ja kopisteli lunta
jaloistaan, niin että vanha lattia vavahteli.

"Jumalan rauha!" vastasivat äiti ja mummo, mutta Stiina huudahti: "Kas
tuossa tulee Tarkki! nyt mummo itse saa kuulla laulun Ulpukasta."

"Oi semmoisista ei mummo pidä väliä, vaan pienet lapset," vastasi
Tarkki naurahdellen. Tarkki oli vanha soturi, joka oli saanut eron ja
"eläkkeen" valtiolta, noin 32 killingin suuruisen kuukaudessa. Kesken
kaikkia sanoen olisi hullunkurista nimittää sellaista pensionia
"eläkkeeksi," ell'ei se samassa olisi surullista. Erään kenraalskan
huviksi valmistetussa karkumarssissa oli Tarkki kompastunut kantoon ja
murtanut kätensä niin pahasti, ett'ei hän enää mieheksi tointunutkaan,
varsinkaan sitte kun luuvalo oli siihen lisäksi tullut. Tämä teki sen,
että Tarkki vanhoina päivinään ei kyennyt työhön, vaan hänen täytyi
käydä leipäpalojaan pyytämässä mieron tiellä. Mutta Tarkki oli myös
retus, niin kuin mummo sanoi; mutta iloinen, suuttumaton retus, joka
huvitti monta, vaan ei käynyt vaivaksi kenellenkään. Hän oli seudun
jokapäiväinen sanomalehtihenkilö, joka asetti somaan sopusointuun
sanomalehden kaikki värit, valkoisen, harmaan ja punaisen. Vanha Tarkki
tiesi kaikki ja mitä hän ei tiennyt, sen hän sommitteli, miten parhain
taisi.

"Kas niin, Jumalan rauha! miten paljo kello on?" virkkoi vanha mies,
katsoen ympärilleen iloisilla "pullakkasilmillään," niin kuin Stiina
sanoi. "Mummo näyttää niin miettivältä -- hm, eivätkös rohtimet kestä?"

"Kestävät kyllä, Tarkki", myhäili muija, joka oli päättänyt kohdella
vierastaan tylysti, mutta jonka oli mahdotonta estää hymyään,
nähdessänsä suopean hulluttelijan ahavoituneen naaman ja pullakkaat
silmät.

"Kuulkaas, kun tiedän uutisiakin, Uudessatalossa on vieraita, pitkä
herrasmies"

"Vai niin, kuka hän lienee?"

"Niin, kas siinä pulma, mutta vanha Tarkki tietää sen kyllä -- se on
proviisori Upsalassa, proviisori tai professori tai jotakin sinnepäin,
jonka on määrä opettaa kapteenin poikaa, sillä nyt ei hänen oppinsa
riitä muka."

"Vai niin, aikooko hän niin; voi toki kuinka rikkaat maksavat
lapsistaan."

"Niin kyllä ja oppineita pitää kaikista nykyään tulla; niin ei ollut
ennen muinoin ja kelpo kansaa silloinkin oli -- hä, hä -- kapteeni ei
ollut tuhma hänkään. Minä muistan hänen vänrikki-ajoiltaan Saksassa ja
Norjassa; hän oli mies täynnä henkeä ja elämää! Tulkaa, pojat, sanoi
hän, hakatkaa päälle, sanoi hän, kuin hiiden pojat, sanoi hän, ja me
menimme. Mutta, kas pojasta pitää tulla oppinut mies, hänestä
poikaraukasta, ja pitää pakata hänen päähänsä kaikenlaista, josta ei
mitään hyötyä ole."

"Tottakai siitä hyötyä on," keskeytti Aapo Pietari katsahtaen
kirjastaan.

"Kuulkaas vaan, muna on viisaampi kanaa" nauroi Tarkki. "Niinkö sinä
arvelet poikanulikka! Tahtoisit ehkä lukea kapteenin luona, mitä?
Kenties piankin kyllästyisit siihen herttaisuuteen -- hä."

"Oi, hän on oikein hurmaantunut kirjaansa," sanoi mummo; "jospa niin
olisi Stiinankin laita mutta häntä ei saa muuten lukemaan kuin
pakolla."

"Vai niin, kyllä hän siitä paranee."

"No ehkäpä. Minkä näköinen tuo proviisori oli?"

"Niin, hän oli pitkä pulska herra, tukka lyhyeksi leikattu niskasta ja
käheröitty otsalta, ja minä ajattelin itsekseni: miltähän sinä juuri
näytät kapteenin rinnalla -- sillä kas kapteeni ei rakasta koreutta nyt
enempää kuin silloinkaan kun rouvansa eli; mutta muutamaa vuotta sitä
ennen oli hän oikeen korea; mutta sitte hylkäsi hän kokonaan koreuden."

"No ei hän suinkaan keikaile, Jumala nähköön. Mikä oli tuon herran
nimi?"

"Joka sen tietäisi. Mutta kyllä sen saatte kuulla vastaisuudessa."

"Mutta, rakas Tarkki, laulakaa tuo laulu Ulpukasta," pyysi Stiina.

"Oi, ei lapseni! äijän on tänäpäivänä äänikin sorruksissa. Kuulkaas,
olitteko kirkossa eilen?"

"Minä olin," vastasi äiti.

"No, enkö minä vetänyt nuottia niin pitkälle, että lukkari oli vähällä
tukehtua?"

"Vai niin, oliko se Tarkki, joka niin tavattomasti huusi siellä
alapäässä kirkkoa?"

"Niin oli; minä löin vetoa venyttääkseni pitemmältä kuin lukkari ja
Virtanen, lukkari, kiukustui niin, että olisi lyönyt minua -- sillä
katsokaas, se tiputtaa hänen kunniaansa, jos joku pitäjässä laulaa
paremmin kuin hän; mutta kas hän ei tuntenutkaan vanhaa Tarkkia, joka
niin monta kertaa on laulanut virttä sotaväen rukouksissa ja laulaa
paremmin kun viisitoista lukkaria arkkihiippakunnassa."

"Se ei ollut kauniisti tehty, Tarkki," muistutti mummo.

"Vai niin, no, eihän se aivan pahastikaan ollut, sen mukaan kuin minä
ymmärrän; se oli Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi, vanha mummo. -- No,
Antti Pietari, älä siinä istu ja tuijota kirjaan, menehän hakemaan
puukalikoita, että näemme puhella."

Poika totteli, sillä hän oli todellakin laiminlyönyt tehtävänsä ja
unhottanut kaikki risaisen kirjansa tähden.

"Jumala yksin tietää, mitä tuosta Antti Pietarista tulee, hän on laiha
säippärä ja köyhä eikä ole hänellä vähintäkään halua työhön, hän poimii
vaan kiviä ja kukkia ja lukee kirjoja missä vaan saa niitä kynsinsä ja
sanoo minulle: mummo, kunpa sentään osaisi latinaa -- eikö mummo osaa
latinaa vähääkään? kas hän on kuullut, että latina on niin hyvää."

"Niin, se on papin työtä," muistutti Tarkki.

"Mutta se ei mitenkään käy laatuun; pojasta tulee heittiö, raukka koko
elinajakseen."

"Niin, se tulee siitä, että hän tahtoo lukea," jatkoi pikku Stiina
erityisellä äänenpainolla, varmaankin sentähden, että se jotakin
vaikuttaisi.

"Oi, kaikkia voi olla joko liian paljo tai liian vähä; hän on liian
paljon, sinä liian vähän kiintynyt kirjaan -- siinä vika. Oi, niin ei
taida Erkin tuolla olla aivan parasta; isänsä jankuttaa ja toruu; mutta
poika ei tahdo -- ja niin on hänen täytynyt tehdä viimeinen koetus,
ottaa koulumestari taloon. Semmoista turhamaisuutta! Jos pojasta ei ole
kirjamieheksi, niin tulee hän kai muutenkin toimeen, paras kaikista on,
että hänellä on talot ja majat, ett'ei isän kuoltua joudu puille
paljaille. Ei, mutta kas, hänestä pitää tulla herra ja sitävarten häntä
koulutetaan; sillä hän on, Jumala nähköön, herraväen lapsia ja niistä
täytyy kaikista tulla oppineita muka, olkoon niin Jumalan tahto tai ei.
Totta meidän Herramme tuommoisia ymmärtää, mutta sille ei voi mitään,
että luo herrasväen lapsen semmoiseksi, joka ei voi lukea ja köyhän
lapsen taas semmoiseksi, jonka päähän pystyy kaikki. Sitä ei voi
auttaa, mutta kuitenkin annetaan herrasväen lapsille oppia ja köyhän
lapsi jätetään tiedottomuuteen, näyttääksemme meidän Herrallemme ett'ei
se ole vaan me, jotka muodostamme ihmisiä."

"Voi, kuinka synnillisesti te juttelette."

"Synnillisestikö? Ei, mummoseni, minä todellakin olen nähnyt niin monta
kenraalia, jotka olisivat paremmin sopineet ojaa kaivamaan ja niin
monta pappia, joista Herramme aikoi torpparia, eikä rahtuakaan muuta,
niin ett'ei se suinkaan ole synti -- enkö ole nähnyt sotamiehiä, jotka
olisivat kelvanneet kenraaleiksi ja monta torpparia, joiden olisi
pitänyt olla pappia; minä tiedän sen olevan totta; mutta kas meidän
Herramme ei ole siihen syyllinen, sillä ihmiset ovat aina Häntä
viisaammat."

"Oi, miten hän puhuu!"

"Vai niin," keskeytti Tarkki vähän kiivaammin. "Eikö Jumalamme luonut
meitä kaikkia oman kuvansa mukaan ja kuitenkin rikasten lapset
pauloittavat itsensä, saadakseen vyötärönsä niin hoikaksi kuin
ampiaisen; sillä katsokaas, Herramme ei osaa tehdä oikeata mamsellia,
vaan sen täytyy tehdä kureliiveillä -- ja eivätkö he pue itseään
kummituksen näköiseksi, niin että on synti ja häpeä. Ei, mummo, kyllä
Jumala on viisas; mutta on niin vähän semmoisia ihmisiä, jotka eivät
luulisi itseään viisaammiksi."



III.


Oli todellakin totta, mitä vanha Tarkki kertoi, että Uuteentaloon oli
tullut opettaja. Se oli eräs ylioppilas, joka oli saanut tuon tärkeän
tehtävän, opettaa nuorta Heikkilää kelpo virkamieheksi, uskonnon,
valta-istuimen ja isänmaan tukeeksi; sillä jokainen, joka antautuu
kruunun palvelukseen, pitää sen velvollisuutenaan. Nuori mies, joka
tämän toimen oli saanut, oli aivan yksinkertaisesti nimeltään Lehtonen,
mutta hän oli etevä poika ja kotiopettajaksi oli hänen määrännyt
pehtorinsa yliopistossa, professori Maununpoika, joka vanalta
ystävältään kapteenilta oli saanut näin kuuluvan kirjeen:

  "Kiireesti, Uudessatalossa 2/XII 1830.

  Veli!

  Poikani on nyt kymmenen vuotta, enkä minä jaksa oppia hänen
  päähänsä ajaa -- joko hän on tölppöpää tai sitte nero; sillä
  luonnollisella tavalla ei hän voi mitään oppia. Lähetä sentähden
  minulle mies, jolla on enemmän kärsimystä kuin minulla, että
  saan tietää, kelpaako poika Kuninkaallista Majestetia ja kruunua
  palvelemaan tai ei. Entiseltään on jo tarpeeksi monta kelvotonta
  yhtähyvin oppineissa kuin muissakin, niin ett'ei minun poikani
  tarvitse enentää niiden lukua. -- Rakas veli, sinä tunnet ja
  tiedät mielipiteeni. -- Tervehdä rouvaasi ja lapsiasi
                                            vanhalta Heikkilältä."

"Tuo kunnon kapteeni Heikkilä on jotenkin omituinen ihminen," arveli
professori kääriessään kokoon tuon hullunkurisen kirjeen. "Herra
Lehtonen saa tyytyä häneen semmoisena kuin hän on ja myöntyä hänen
pieniin oikkuihinsa; mutta hän palkitsee hyvästi ja sydämensä on
läpikotaisin hyvä, jalo ihminen, josta pidän kuin omasta veljestäni."

Sekaisilla tunteilla, niin kuin sanotaan, nousi tuo nuori mies reestä,
nähdäkseen ensikerran tuon omituisen ihmisen silmästä silmään. Hän ei
milloinkaan ollut nähnyt ihmistä, jota olisi saattanut sanoa
erinomaiseksi, sillä keiloissa on kuningas ainoa erinomainen, sentähden
että sillä on pää ja niinhän on ihmistenkin kesken. Kelpo Lehtonen oli
vaan nähnyt yhdentapaisia ihmisiä; vaan nyt oli hän kohtaava ihmisen,
joka valettaissa ei ollut onnistunut eikä siis ollut muiden tapainen.

Kaptenin ulkomuodossa ei ollut mitään erinomaista. Hän oli pieni, laiha
mies, hyvin terävillä kasvojen piirteillä, tuuheilla kulmakarvoilla ja
vähän kaljupäinen.

"Vai niin, Maununpoika voi hyvin. -- No, miten hoitaa hän
professori-virkaansa?"

"Hyvin kaikkein mielestä."

"Istukaa, herra! -- vai niin; ja hänellä on sävykäs vaimo? Istukaa,
herra! se vaivaa minua kun te seisotte minun istuessani."

Kapteeni oli todellakin irtautunut, mutta mukavammin kuin tavallisesti
istuessa; hän oli nojallaan sohvalla, jalat tuolilla.

"Hänellä on viehättävä perhe."

"Vai niin. Polttaako herra tupakkaa?"

"Poltan vähän."

"Pitäkää piippuun siis, tupakkaa on tuolla."

"Kiitän nöyrimmästi."

"Nöyrimmästi?" kertoi kapteeni kylmästi; herra Lehtonen punastui ja
ajatteli: tuopa hassunaikainen patruuna!

"Jättäkää kursailut ja sievistyslauseet, herra; jos teitä haluttaa
polttaa, niin ottakaa piippu, jos ei, niin antakaa olla. Täällä te nyt
olette kuin kotonanne ja elätte niin kuin vaan parhain tahdotte. Niin,
se oli oikein," lisäsi hän ystävällisesti, kun herra Lehtonen melkein
suuttunena otti piipun ja pani siihen tupakkaa.

Herrat olivat pian järjestyksessä; mutta kapteeni keskeytti kohta
alkavan keskustelun ja sanoi: "Kutsukaa piikaa tuosta ovesta, nimensä on
Mertta, -- meidän kai tulee tutustua poikaan."

"Niin, olisi hauska nähdä häntä," sanoi kotiopettaja ja meni, vaikka
vastenmielisesti, näytetylle ovelle ja huusi: "Kapteeni kutsuu Mertta
neitsyä tänne!"

"Ei toki niin, herra, oletteko riiviössä!" huudahti kapteeni hypähtäen
istualtaan ja kertoi käskynsä: "kapteeni kutsuu Mertta piikaa tänne. --
Luulen että nuo Upsalan professorit eivät opeta oppilaitaan
punnitsemaan sanojaan."

Kotiopettaja oli vastata jotenkin terävästi; mutta Mertta tuli samassa
ja sai käskyn hakea Erkkiä.

"Kyllä, Erkki on tuvassa puusepän työtä tekemässä," oli vastaus.

"Käske hän tänne semmoisena kuin hän on," sanoi isä; "istukaa, herra!
Totta puhuen on poika, semmoinen kuin hän onkin, kiltti poika, mutta
saada hän lukemaan, kas siinä vastus, ja sitäpaitse olen minä kenties
kykenemätön lapsia opettamaan."

"Siihen tarvitaan erityistä tottumusta," sanoi kotiopettaja.

Pian tuli Erkki. Hän oli vahva ja ijälleen hyvin vaurastunut poika.
Kasvonsa olivat suorat ja rehelliset, silmänsä vilkkaat ja älykkäät.
Herra Lehtonen ajatteli sentähden heti: "typerämpien poikien olen
nähnyt suorittavan tutkintonsa."

Kotiopettaja alkoi keskustella ja huomasi kohta pojan olevan
teräväpäisen, sekä että hänellä oli vilkas käsityskyky, joka usein
sattui lystilliseksi.

"Kuulustelkaa mitä hän osaa; vanha mamselli on opettanut hänelle
katekismoa ja minä historiaa, maatiedettä ja vähän latinaa; mutta
itsekään en osaa juuri mitään, opetus ei ole sen tähden onnistunut.
Luullakseni on mamsellin opetus paras, sillä hänen ainettaan on poika
oppinut kuin papukaija ja sehän on keino tulla oppineeksi mieheksi.
Historiassa on hänellä omat ajatuksensa ja hän väittelee minun kanssani
niin ett'en kestä sitä."

Herra Lehtonen hymyili surkutellen isä raukan huolia, ajatellen oman
etevyytensä tekevän vaikutuksen. Katekismoläksyt olivat todellakin
papukaijan tavoin opitut, mutta historiaa oli nuori herra suvainnut
tutkien lukea. Vuosilukuja ei hän niin säntilleen muistanut, mutta
aikakausista muodosti hän kuvauksia ja arvosteli toimivia henkilöitä
niin elävällä vakuutuksella, kuin jos olisi hänellä ollut kunnia
persoonallisesti heitä tuntea, Kauvan ei kestänyt, ennen kun jo
opettaja ja oppilas väittelivät, ja jollakin tavalla päästäkseen
asiasta, keskeytti herra Lehtonen keskustelun sanoen: "no niin, paljoa
ei Erkki osaa, mutta kyllähän harjaantuu." Itsekseen ajatteli hän:
"Jumala varjelkoon jokaista köyhää ylioppilasta saamasta tuommoisia
oppilaita!"

"Mene ulos, Erkki", sanoi isä; "huomenna on sinun lukeminen tämän
herran edessä."

"No, mitä pidätte pojasta?"

"Hän on reipas poika."

"Kyllä, kelpo poika hän on; mutta koetelkaa nyt, mihin hän kelpaa,
neljäntoista päivän kuluttua tahdon tietää hänen loppuehtonsa."

"On vaikeata niin lyhyessä ajassa..."

"Nähdäkö, kelpaako poika lukemaan tai ei? Sitä en tahdo uskoa; jos hän
lukee, niin hänen pitää mennä pitkälle -- raukaksi hän ei saa jäädä."

Neljätoista päivää oli kulunut. Opettaja pyysi pitennystä, se
myönnettiinkin. Vihdoin oli kausi kulunut ja herra Lehtosen tuli tehdä
tili vaikutuksestaan.

Tultuaan kapteenin luo, näki hän siellä olevan vieraita. Kapteeni istui
vanhalla tavallaan ja melkein yhtä mukavasti istui eräs vanha
sotilaskin piisin vieressä. Vanha mies nousi istualtaan ja kumarsi
syvään maisterille, joka vaan huolimattomasti nyökäytti päätään ja
lähestyi kapteenia pyytääksensä puhutella häntä yksinään. Vaan kapteeni
katsoi häneen terävästi sanoen: "herra varmaankaan ei tiedä, kuka tuo
ukko on, kosk'ette näe häntä."

"Minäkö en näe? Kyllä, mutta minä en tunne häntä."

"Niin, katsopas, Tarkki, tämä on meidän kotiopettajamme," puuttui
kapteeni puheesen, "hyvin kiltti, lukenut mies; ja hän tuolla, tuo
ukko, on vanha Tarkki, joka silloin taisteli kuninkaansa ja isänmaansa
puolesta, kun herra tuli kouluun. Hän on monta kovaa kokenut, vanha
Tarkki -- istu, vanha toveri! Istukaa, herra, ja jutelkaamme hetkinen!
Vai niin," sanoi kapteeni vähän ajan vaiti oltuaan, "poika on hullu."

"Niin on; mutta sekä mummo että minä olemme koettaneet opettaa häntä
viisastumaan ja äiti raukkansa on itkenyt katkeria kyyneleitä, mutta
kaikki on samantekevää."

"No," jatkoi kapteeni kääntyen opettajan puoleen, "no miten on Erkin
laita?"

Herra Lehtonen näyttäytyi arvelevalta. "En voi sanoa mitään
lohdullista."

"Vai niin! No entäs sitten?"

"Erkillä on hyvä käytännöllinen pää, käytännön hän heti käsittää, mutta
itse tieteellisen perustuksen hän jättää, unhottaa; sanalla sanoen,
hänellä, suoraan puhuen, ei ole halua."

"Vai niin," myhäili kapteeni.

"Niin," jatkoi maisteri, "minusta todellakin tuntuu ikävältä sanoa
olevani liikaa täällä."

"Hm, se oli ikävää maisterille. Vai niin; se on teidän vakuutuksenne,
ett'ei Erkistä ole kirjamieheksi?"

"En tahdo väittää, ett'ei hän jollain tavalla voisi hinata eteenpäin ja
ottaa kameraali-tutkinnon, mutta..."

"Jumalan kiitos," sanoi kapteeni ja nousi istualtaan; "minä
todellakin pelkäsin teidän pelkästä kohteliaisuudesta sanovan Erkin
professori-ainekseksi. Jumalan kiitos! Kiitoksia herra! Vai niin, te
pidätte siis itseänne liikana täällä?"

"Niin, en luule voivani..."

"Jumalan kiitos siitä!"

Maisteri loukkaantui tietysti, vaikka jo jotenkin oli tutustunut
isäntäänsä. "Niin, minä olen valmis lähtemään huomenna."

"Vai niin, mutta oletteko toiminut niin, että jotakin hyötyneenä nyt
lähdette Upsalaan?"

"Enpä niinkään, mutta jos kapteeni tahtoo niin..."

"En minä maksa palkkaa tyhjästä," sanoi kapteeni naurahtaen.

"Minä en voi sitä vaatiakaan," sanoi kotiopettaja suuttuneena.

"Ja te luulette, ett'ette olisi saanut täyttä palkkaanne, vaikka
olisitte lähtenyt ensimäisenä päivänä? Puhukaamme järkevästi. Eihän
teillä nyt ole mitään tekemistä Upsalassa, eikö niin?"

"Niin, en voi kieltää otaksuneeni, että olisin poissa koko vuoden."

"Siinä tapauksessa jäätte paikallenne ja annatte Erkin lukea niin
paljon kuin tahdotte, vähän lukea ei taida haitaksi olla; mutta te
saatte tänne toisen opetettavaksenne -- sen hankkii Tarkki. Sinä Tarkki
menet Veräjätuvasta noutamaan tänne Antti Pietarin."

"Oi, miten poika ihastuneekaan!" sanoi Tarkki ja hänen pulleat
silmänsä kiilsivät ilosta. Se ilahutti aina vanhaa Tarkkia, kun näki
muita iloisina ja sen tähden oli hän semmoinen retus kuin hän oli.

       *       *       *       *       *

Veräjätuvassa syntyi iloa kattoon saakka, niin kuin sanotaan, Tarkin
tuodessa sanomaa. Mummo kiitti Jumalaa, joka huojensi hänen suurinta
suruaan, sillä hän oli varma siitä, että Antti Pietari luopuisi
hullutuksestaan, kun saisi kokea miten vaikeata on todenteolla lukea.
Tähän johtopäätökseen oli hän tullut siitä, kun hän oli nähnyt,
millä riemulla koulupojat tulevat kotiin lupa-ajoiksi ja miten
vastenmielisesti he taas palaavat kouluun. Tästä oli hän päättänyt
lukemisen olevan vaikeata työtä, jota kukaan ei valitsisi, jos valinnan
vapaus olisi.

Antti Pietari sitä vastaan näki jo hengessään itsensä haudatuksi
kirjojen keskelle, lukien niitä kaikkia, niin kuin mehiläinen, joka
lentää kukasta kukkaan, sekä makeisiin että katkeriin, mutta kaikista
imee vaan hunajaa. Hänestä tuntui juuri kuin hän, ikään kuin erämaassa,
yht'äkkiä olisi huomannut virkistyttävän lähteen, tai ikään kuin
haaksirikkoon joutuneena olisi tuntenut noissa lauhkeissa
tuulahduksissa hajua maalta, joiltakin ihanilta maustinsaarilta.

Seuraavana päivänä oli Antti Pietari täydessä työssä. Hänen voimansa ja
halunsa vaan enenivät eivätkä suinkaan, niin kuin mummo oli
edellyttänyt, vähentyneet.

Olipa Uudessatalossa kaksi, jotka sydämensä pohjasta surkuttelivat
toisiaan. Erkki surkutteli Antti Pietaria, joka ei parempaa ymmärtänyt,
kuin istua kököttää kirjan ääressä; Antti Pietari taas Erkkiä, kun ei
häntä huvittaneet tutkimukset, vaan hän mieluummin teki työtä. Kumpikin
piti itseään onnellisempana ja niinhän tulee ollakin.

Kotiopettaja kertoi Antti Pietarin hyvästi edistyvän. "Hän on
todellakin harvinainen poika; jos hän olisi parempien ihmisten lapsia,
voisi hän mennä pitkälle."

Kapteeni käänsihe aivan kuin jokin olisi häntä pistänyt. "Mitä,
parempien ihmisien? Vanhempansa ovat rehellistä väkeä ja se on suuren
arvoista. Sitä paitsi näette, hyvä herra, Jumalamme jakavan oikeuden
mukaisesti."

"Minä en ymmärrä teitä, herra kapteeni."

"Vai niin, herra ei ymmärrä, että minun poikani saa talon eikä kelpaa
lukijaksi; Antti Pietarilla ei ole tilkkuakaan maata, mutta hänellä on
halu lukea -- mikä on seurauksena siitä? Se että Erkistä tulee
talonpoika ja Antti Pietarista herra -- sitä on Jumala tarkoittanut."

"Voi niin olla."

"Niin, se ei ainoastaan 'voi niin olla,' vaan se on varma, herraseni!"

"Minä en sitä epäile," sanoi herra Lehtonen huultaan purren, osaksi
suuttumuksesta, osaksi nauruaan pidättääkseen; sillä herra kapteenin
ulkomuoto ilmaisi hänen nyt olevan filosofin.

"Katsokaas, herra, kun tulette maailmaan, niin tulette huomaamaan
ihmisten olevan oikeen hyviä kun vaan saavat paikkansa, oikean
paikkansa. Miltä näyttäisi jos istuttaisi hedelmäpuita kivikkomäkiin ja
katajapensaita puutarhaan? Hedelmäpuut jäisivät hedelmättömiksi; ja
vaikka satoja kertoja ymppäisi omenia ja kirsikoita katajapensaisiin ja
vaikka niitä pensaita siistisikin, niin että olisivat puiden näköisiä,
niin ymppäys ei vaikuttaisi mitään ja pensaan latva olisi niinkuin
ennenkin katajaa. Kertokaa sitte minulle, että valtiossa ja kirkossa
käy huonosti, niin vastaan minä: asettakaa hedelmäpuut sinne, missä
niiden tulee olla ja antakaa männyn ja kuusen kasvaa vapaana metsässä,
älkääkä luulotelko voivanne saksilla ja ymppiveitsillä niitä muiksi
muodostaa, niin kaikki paranee. Oikein mieltäni kääntää, kun näen,
miten joka päivä ja hetki tehdään tuhmia kokeita, eikä tahdota käsittää
sitä, että se on taipumus, eikä tuo niin sanottu kasvatus, joka määrää
mihin kukin kelpaa."

"Niin eivät kaikki ajattele."

"On lystillistä kuulla, miten ihmiset ihmettelevät venäläisiä, jotka
liitupalasella merkitsevät rekryyteinsä selkiin, mitä kustakin tulee:
tuosta pillinpuhaltaja, tuosta tykkimies, tuosta torven soittaja ja
tästä kemisti rakettijoukkoon. Sitä sanotaan julmuudeksi; mutta kun me
paremmat ihmiset piirustamme lastemme selkiin ja kreivit kirjoittavat
samoin: 'Tästä tulee _valtiomies_, tästä _kenraali_ ja tästä
_hovimies_,' vaikka Herramme selvästi on valtiomiesainekseen
painanut merkin, joka ilmaisee, että hän olisi taitava rummuttaja,
kenraaliainekseen, että hän osaisi parkita vuotia ja valmistaa nahkaa
ja hovimiesainekseen, että hän kelpaa postiljooniksi, niin se on yhtä
julmaa ja käy yhä julmemmaksi, jos merkitään torpparin lapsiin, että
niistä pitää tulla torppareita, sen tähden, että he ovat syntyneet
torpassa."

"Mutta on todellakin harvoja paremmissa ihmisissä, jotka niin
ajattelevat."

"Se on sen tähden, ett'eivät ajattele niin mitään."

Herra Lehtonen nauroi.

"Siinä ei ole naurettavaa. Herra, mitä vanhempien tulee harrastaa?
Voimiansa myöten auttaa lapsiaan onnellisuuteen ja omavaraisuuteen. No,
hiisi vieköön! tekeekö joku silloin lapsensa onnelliseksi, kun
huolimatta hänen taipumuksestaan suutarin työhön, pakoittaa hänen
lukemaan kieliä ja valtiotiedettä, tehdäkseen hänestä umpimähkään
valtiomiehen? Suutarituolilla olisi hänestä tullut kelvollinen,
kunnioitettu ja itsenäinen mies, mutta töyrytuolilla tulee hänestä
kaksimielinen nukke, joka on riippuvainen kaikista ja etupäässä
armoista -- raukka, joka istuu siinä armontullen, häälyen ja joka hetki
on vaarassa taittaa niskansa. Sehän on huolenpitämistä lastensa
onnesta?"

"Nuo mietteet ovat tosia."

"Niinpä niinkin; ja kuitenkin ihmettelette, kun mieluummin näen
Erkistäni tulevan itsenäisen talonpojan, kuin virkamiesraukan, joka
alati olisi toisista riippuvainen sen tähden, ett'ei hän siksi kelpaa
ja taas mieluummin näen Antti Pietarin olevan kelpo virkamiehenä kun
kelvottomana työmiehenä."

"Enpä niinkään."

"Me emme väittele siitä asiasta," sanoi kapteeni hymyillen, "onhan se
päivän selvä ja niin selvä, että Tarkkikin ajattelee niinkuin minä."

"Sehän on miellyttävää," sanoi herra Lehtonen pilkallisesti.

"Niin, Tarkki ei olekaan tuhma mies. Ell'eivät ihmiset olisi olleet
typeriä, olisi Tarkki nyt novellinkirjoittaja tai sanomalehden
toimittaja -- siksi olisi hän sopinut paremmin kuin sotamieheksi ja hän
voisi myöskin nyt paremmin. Niin se on, herra! Jos Ludvik XVI olisi
saanut ruveta lukkosepäksi ja Aadolfi Fredrik sorvariksi niin kuin
Herramme tahtoi, Kustavi III näyttelijäksi, Fredrik I jahtimestariksi
ja itse Kaarlo XI kauppiaaksi, niin olisivat kaikki asiat toisin."

"Mietteenne ovat omituisia."

"Oi, halpoja ovat kaikkien mietteet, jos niitä tarkastaa; syynä siihen,
että ne ovat omituisia, on se, että meidän Herramme on omituinen."

"Siis tulee Antti Pietarista kirjamies?"

"Niin; poika saa lukea Erkin asemesta. Ne rahat, jotka tuhlaisin
pakoittaessani Erkkiä siksi, joksi hän ei kelpaa, maksan nyt
Veräjätuvan pojasta, tehdäkseni hänestä täydellisesti sen, mikä hänestä
on aiottu, siinä se."

Siksi se jäi; ja niin sai Antti Pietari oppineen kasvatuksen kun Erkki
päinvastoin sai oppia hakkaamaan, ajamaan härjillä ja hoitamaan hevosia
sekä tutkia mieliaineitaan ruohoja, viljalajia, siltoja ja ojia,
lehti- ja havumetsää, sekä miten maanviljelystä ylimalkaan hoidetaan.



IV.


On kaksi vuotta kulunut; Stiina on kymmenvuotias.

Nyt on kesä ja Havuvedessä -- kapeassa lahdelmassa, joka tunkeutuu
metsään, kasvaa ihania valkeita ulpukoita, jotka uivat vedessä kuni
tähdet sinertävällä taivaalla, uppoutuen ja taas näkyen niinkuin tähdet
pilvien lomitse. Rannalla istuu Stiina -- hän paimentaa naapurin karjaa
ja on yksinään koko avarassa metsässä, jossa ainoastaan lehmänkellojen
yksitoikkoinen helinä muistuttaa elosta ja liikkeestä. Ainoakaan lintu
ei viserrä, yksikään kala ei loiskuta tyyntä vettä, tuulonen uinailee
ja korkeudessa liitelee keveitä pilvenhattaroita hitaasti melkeenpä
tuntumattomasti eteenpäin metsien ja laaksojen yli. Pieni tyttö
rantakivellä, jalat riippuvat vedessä niin syvällä, että ne koskevat
hiekkapohjaan.

Tuolla ulapalla, jossa vesililjat kasvavat, on syvää liejua. Eräs
poika upposi viime vuonna, tultuaan syvälle lahdelle poimiakseen
ulpukoita. Ahti tempasi hänen syvyyteen; sillä ulpukoissa asuu Ahti, ja
pienet lapset eivät saa mennä kauaksi aavalle, sillä silloin tarttuu
Ahti jalkoihin ja vetää lapsen alas syvyyteen, jossa hänellä
vesiruusu-metsässä on salaovi linnaansa. Siellä kävelevät he sitte
pitkiä maanalaisia vesikäytäviä myöten, joita valaisee kimaltelevat
kultakalat ja kauvan käveltyään painaa Ahti erästä joustinta. Iso
portti aukenee ja nyt tullaan hänen kristallilinnaansa, joka on
rakennettu timanteista ja säteilee taivaankaaren kaikilla väreillä.
Aurinko taivaalta luo säteensä meren pinnalle, josta ne murtuneena
tuhansiin eri värilaseihin tulevat alas hohtavaan linnaan, jonka
porttien edustalla epätasaisella maanalalla rehoittaa ihania
merikasvitarhoja, joissa purpuranpunaiset korallipuut levittävät
lehvänsä, joissa liljoja kasvaa sametinhieneessä ruohossa ja
tuhansittain erivärisiä näkinkenkiä on hedelminä jokaisella korrella.
Siinä metsässä käy hänen karjansa laitumella, äärettömän suuria valaita
ja parvittain lentokaloja lentää lekuttelee puun latvasta toiseen.

Jokseenkin samanlaiset olivat Stiinan mietteet kun hän yht'äkkiä
niemekkeen takana olevalta lahdelta kuuli raikkaan, mutta ruman äänen
laulavan:

    Käy orponen metsällä paimenna
    Ja torvensa vuorilla kaikuu,
    Ja äänen hän kuulee laineilta,
    Siell' Ahdin kantelo raikuu.
    Äl' usko sä viettelyääntä!

"Oi, oi, se on vanha Tarkki, joka onkiessaan laulaa Ulpukan laulua."

    Ja jos tulet mulle sä morsioksi,
    Tääll' onnesi löydät; sä kultaa
    Saat vaatteiks, helmiä ruunuksi,
    Sua joutsenet valkeat soutaa.
    Äl' usko sä viettelyääntä!

    Hän Ahtia katseli lammella,
    Min kantelo aalloilla leikkii;
    Kuu loistaa taivahan kannella,
    Syän tyttösen oudosti sykkii.
    Hän kuunteli viettelyääntä.

    Ja Ahti, hän soittaa kantelettaan;
    Luoja suojele tyttöä köyhää!
    Ja vuodetta aaltohon valmistetaan,
    Missä morsian sulhonsa löytää.
    Hän uskoi jo viettelyäänen.

    Ja Ahti, hän lempii morsiantaan,
    Se kuolleena aaltohon vaipuu.
    Ei suutelot saa häntä virkoamaan,
    Ei lempijän katkera kaipuu.
    Ei kuule hän viettelyääntä.

    Ja henki on mennyt ja jäi tomu vaan,
    Ja huolissa itkee nyt Ahti:
    Suo Luoja, mä armahan ruumiin saan
    Kun henkensä maasta jo lähti.
    Hän uskoi jo viettelyäänen.

    Vaan Luoja, hän suuri on armossaan,
    Hän murheessa lohtua antaa.
    Tuo juuret jo saa sinihaudassaan,
    Sit' Ahti nyt helmassa kantaa.
    Ja nauraa se viettelyääntä.

    Ja valta kun väistyy talvelta,
    Kesä murtavi taas lumipeiton,
    Niin Ulpukka kasvaa lammella,
    Se on kuva kuollehen neidon.
    Ja nauraa se viettelyääntä.

    Taas Ahti kun soittaa kannelta,
    Se tahtia nyökkää aina;
    Siin istua saapi se lammella,
    Ohi kunnes on koittelun aika.
    Äl' usko sä viettelyääntä!

"Oi, tuohan oli Ulpukan laulu," sanoi hän itsekseen ja kaikesta, mitä
hän tätä ennen oli tästä laulusta kokenut yhteen sommitella, muodostui
nyt kokonaisuus.

Aurinko oli jo mailleen mennyt; vaan Stiina istui vieläkin paikallaan.
Hetkisen kuluttua nousi hän seisomaan kivelle, jolla oli istunut ja
lauloi siinä koko Ulpukan laulun puhtaalla, heleällä äänellä, johon
kaiku metsässä vastasi. Nuori tyttö näytti kirkastuneelta, kun hän
osasi laulun, jota niin kauvan oli halunnut kuulla.

Äl' usko sä viettelyääntä, lauloi hän. Äl' usko sä viettelyääntä -- nuo
sanat väristyttivät häntä niin omituisesti; hän ei milloinkaan ollut
tuntenut niin omituista tunnetta.

Kohta ilma hämärtyi. Hän palasi metsään, pian soi paimentorvi ja Stiina
ajoi karjansa kotiin. Mutta tultuaan Veräjätuvalle syleili hän äitiänsä
sanoen: "Enhän minä ole äiditön lapsi, joka kaitsee karjaa! sanokaa
äiti, enhän ole?"

Äiti katsoi häntä ihmeissään: "Mitä sinä puhut, tyttö? Tuommoista kysyt
minulta -- olenhan minä sinun äitisi."

"Niin, niin, niinhän se onkin," arveli tyttö otsaansa pyyhkäisten;
"mutta minusta tuntui Tarkin laulussa: 'Hän orponen metsän paimenna,'
niinkuin jotakin olisi löyhytellyt ympärilläni, kuin jos joku elävä
olento olisi lähestynyt minua ja kuiskannut, sinäpä se äiditön oletkin
-- joka tapaat Ahdin -- mutta älä seuraa hänen viekoittelevia
säveleitään."

"Rauhoitu, tyttöseni, älä ole lapsellinen!" sanoi äiti katsoen häneen
surullisin silmin; Stiina tarkasteli häntä tarkkaavaisesti.

Vihdoin kun äiti luuli poistaneensa kokonaan tytön aavistukset, hypähti
tämä jälleen, katsoi terävästi äitiänsä silmiin ja sanoi: "katso
minuun, katso minuun, äiti, ja sano: äitisi elää, minä olen äitisi."

Äiti loi silmänsä alas. "Stiina, ole järjellinen, äitisi elää, minä
olen äitisi." Mutta tuo hyvä vaimo ei katsonutkaan häneen.

"Siis äiditön," kuiski tyttö istuutuen, "äiditön":

    "Käy orponen metsällä paimenna
    Ja torvensa vuorilla kaikuu,
    Ja äänen hän kuulee laineilta,
    Ahdin kantelo raikuu.
    Äl' usko sä viettelyääntä!"

Näin lauloi hän hiljaa itsekseen ja suuret kirkkaat kyyneleet vierivät
hänen kukoistaville poskilleen.

"Minä luulen, että hulluttelet, tyttö!" sanoi äiti kaikkien vakuutusten
ja lohdutusten loputtua; "sinä hourailet."

Silloin katsoi tyttö äitiinsä kauniilla silmillään, joissa vielä
kyyneleet kiiluivat, ja sanoi: "nyt on taas kaikki hyvin, nyt on Stiina
iloinen jälleen."

Vaan eipä Stiinaan palannutkaan enään sama iloisuus kuin ennen; hän
käveli metsässä itsestään uneksien. Hän tunsi, vaikk'ei sitä tietänyt,
olevansa äiditön -- hän ei tietänyt, mistä etsiä omaisiansa; kotona
mökissä ei niitä ollut -- sekä äiti että isoäiti eivät olleet hänen.



V.


Tästä tapauksesta tuskin kuukausi eteenpäin, juoksi Erkki, joka oli
mukana heinänteossa, nuolen nopeudella Uuteentaloon isänsä luokse.

"Isä, tuolla tulee vieraita," huusi hän hengästyneenä; vieraita
Uudessatalossa, se oli jotakin harvinaista. "Suuret vaunut, kolme
hevosta edessä ajoivat meidän kujalle ja ovat pian täällä; minä juoksin
oikotietä ilmoittamaan isälle, isän tarvitsisi ajaa partansa."

Kapteeni siveli leukaansa; siinä oli parta semmoinen, jota maalla
sanotaan lauvantaiparraksi.

"Hm, vieraita! Eikö toki milloinkaan saa olla rauhassa!" sanoi
kapteeni, jota kumminkaan kokonaiseen vuoteen vieraat eivät olleet
häirinneet. Kuitenkaan se ei siitä parantunut. Kapteeni, vaikka vapaa
ihminen, oli syntynyt ja kasvanut taikauskossa, sentähden ajeli hän
partansa, sitoi valkean liinan kaulaansa ja pukeusi kauniimpaan
nuttuun, voidakseen arvokkuudella näyttäytyä kolmihevoisisille
vierailleen, joilla onneksi oli jokseenkin vaikea päästä leveillä
vaunuillaan kapealla tiellä, niin että viipyivät tarpeeksi kauan.
Ankara koirainhaukunta, jonka saivat aikaan kopin seinään sidottu Vahti
ja Valpas hauskoine perheineen, ilmoitti vaunujen lähenevän; pian ne
ajoivatkin kartanolle ja kääntyivät portaiden eteen.

Aivan tavallista on maalla tällaisissa tilaisuuksissa rynnätä ulos
"ottamaan vastaan," niin kuin sanotaan ja jo portailla vakuuttaa, miten
hauskaa oli, että ystävät tulivat; mutta kapteeni Heikkilä ei pitänyt
väliä siitä tavasta, hän vaan käveli salissa edes ja takaisin vähän
suuttuneena siitä, kun hän oli pakoitettu pukeutumaan valkoiseen
huiviin ja koreesen takkiin, joka oli ahdas kainaloista. Se ei myöskään
ollut tarpeen, sillä suuria vaunuja koristi kaksi lakeijaa takana ja
äärettömän suurilakkinen ajaja edessä.

Nuori herra hyppäsi vaunuista ja ojensi kätensä pienelle, vähän
köyrylle ja jotenkin vanhalle naiselle, joka rakkikoiran seuraamana
hitaasti ja varovasti astui vaunuista; häntä seurasi mamselli, kantaen
hattukoteloa.

"Olemme siis perillä. Hyvin kaunis tuo kastanja tuolla. -- Anna voisi
ottaa kukan puusta!"

"Anna! Kreivinna käskee teitä ottamaan kukan kastanjasta," kertoi
nuoriherra.

"Kas niin, rakas Teodor, nyt menemme sisälle. Kai tuo kapteeni kotona
on -- hm, hm."

Nuori mies tarjosi tädilleen käsivartensa ja he menivät.

Valpas ei ollut tuttu, vaan nuuski vanhaa naista jotenkin armottomasti;
hän sanoi sen tähden: "Pekka ajakoon pois tuon pahan eläimen, se muuten
varmaankin nielasee minun pikku Katalaanini -- se vapisee, eläin
raukka, ja sydämensä sykkii kuin kieli kellossa."

Vihdoin astuivat he saliin, jossa kapteeni oli asettautunut keskelle
lattiaa.

"Nöyrin palvelianne," sanoi kapteeni.

"Onko minulla kunnia nähdä kapteeni Heikkilä?"

"On, on niinkin," sanoi kapteeni tähystäen vanhaa naista, joka
merivihreillä silmillään katsoi häntä.

"Hm," toisti akka järjestellen harmaata läninkiään, avaraa
matkapukuaan, jota nimitetään mukavaksi epämukavaan asti: "hm, minua
ilahduttaa nähdä teitä, rakas kapteeni."

"Vai niin," sanoi kapteeni sellaisella kasvojen muodolla kuin jos hän
olisi juonut etikkaa; "en tiedä nimeänne, hm..."

"Sallikaa minun esitellä kreivinna Tigerstjerna."

Kapteeni vavahti vähän, vaan malttoi mielensä ja sanoi: "vai niin,
nöyrä palvelianne, tehkää hyvin ja istukaa!"

"Minun nimeni on myöskin Tigerstjerna," sanoi nuori mies, "muuten on
minulla virka kuninkaallisessa kansliassa."

"Sinä et mainitse, että olet kamarijunkkari," muistutti vanha kreivinna
istuutuen nojatuoliin.

"Oi, onhan selvää, että häveliäisyys esti hänen lausumasta jotakin niin
halpamaista," sanoi kapteeni, joka näytti äkäytyneeltä ja halukkaalta
ruveta riitelemään, jos vaan sattumus olisi suonut tilaisuutta.

Vanha nainen alkoi puhua ilmasta, teistä ja viimein talon koirista.
"Teidän tuo mustanne, rakas kapteeni, on koko peto, se nuuski minua,
murisi juurikuin olisin ollut käypäläinen."

"Se oli Valpas, niin, se koira on taitava kasvojen tuntija," oli
kapteenin vastaus.

"Katalaani raukka, pikku elukka! -- Otapas Teodor laukustani muutama
pieni leivos -- ei, ei niitä, ne ovat Ehrenkrok'in karamellia -- niin,
juuri tuo -- oi, miten makeata se syö, tuo siunattu eläin!" sanoi
harmaisin puettu rouva; "kapteeni pitäisi myös tämmöisen pienen koiran.
Laulapas Katalaani! Kas niin, istupas laulamaan, niin saat jotakin."

Tuo pieni vilkkusilmä lemmikki istuutui ja alkoi ulvoa muutamia
säveleitä. Tuo olisi kentiesi huvittanut jotakin muuta, vaan ei
kapteeni Heikkilää, joka monesta syystä oli suuttunut sydämensä
syvimmästä. Kun nyt näin oli pääty alkuun, alkoi armo varsinaisen
asiansa.

"Kapteeni on varmaankin kuullut nimeni jo ennen?"

"Niin -- olenpa kyllä," oli lyhyt vastaus.

"Jos kapteeni oli poikani yhteydessä erään ihmisen kanssa, joka..."

"Joka kuoli ja haudattiin niinkuin teidän poikannekin, rouva
kreivitär," keskeytti kapteeni hänen äreästi.

"Oi Jumalani, se oli suuri tappio, rakas kapteeni! Minä todellakin
surin häntä kovin, todellakin..."

"Todellako?"

"Huolimatta hänen kevytmielisyydestään, oli hän ainoa elossa oleva
lapseni."

"Vai niin -- ja hän kuoli kuitenkin."

"Hän pääsi toki tuosta yhteydestä."

"Pääsi kyllä."

"Vai niin, tuo ihminen on kuollut?"

"Niin ihmiset ovat kuolleet."

"Ketkä?"

"Sekä mies että nainen, senhän tiedämme?"

"Vai niin, mutta minä tarkoitan sitä ihmistä, joka..."

"Joka kuoli ensin -- se oli mies."

"Ei, ihmistä, hm..."

"Joka kuoli viimeiseksi, se oli nainen."

"Hyvä. Olen kuullut kerrottavan, että kapteeni Heikkilä otti hänen
holhotakseen."

"Vai semmoistako olette kuulleet?"

"Niin, sekä että hänellä oli lapsi, josta te pidätte huolta."

"Aivan niin."

"Elääkö lapsi?"

"Elää kyllä."

"Onko se poika vai tyttö?"

"Tyttö."

"Kaunis ja hyvin muodostunut?"

"Hän on äitinsä näköinen."

"Vai niin, ihminen oli kaunis."

"Niin oli sekä hyvä tyttö, jalo tyttö, siksi kun..."

Vanha nainen ei näyttänyt kuulleen häntä vaan pitkitti: "Kapteeni
käsittänee, että minulla, joka nyt olen lapseton, on jonkinlainen
oikeus ottaa lapsi hoidettavakseni, vaikka se todellakaan ei olisi
velvollisuuteni."

"Velvollisuutenne se kyllä olisi ollut, mutta oikeutta siihen ei teillä
koskaan tule olemaan," muistutti kapteeni.

"Emme nyt tahdo kuitenkaan riidellä sanoista, vaan minä suunnitin
matkani tämän kautta kun tulin Strömstadista -- olen kylpenyt
Strömstadissa ja tunnen itseni paljoa keveämmäksi entisestään --
suunnitin matkani tämän kautta, viedäkseni täältä tuon onnettoman
lapsen."

"Onnettomanko? Minun nähdäkseni on hän varsin onnellinen."

"Hän on kentiesi tässä talossa?"

"Hän on Veräjätuvassa maantien varrella."

"Hyvänen aika, Teodor, hän oli varmaankin se tyttö joka avasi meille
veräjän. Sinä sanoitkin, että hänen kasvonsa olivat hienonlaiset --
mutta olihan tuo raukka avojaloin."

"Niin, armollinen täti, hän oli ihana lapsi."

"No näyttikö hän tyytymättömältä?" kysyi kapteeni.

"Ei, mutta hän ei tiedä mitään parempaa. Nyt, rakas kapteeni, olisi
aikomukseni ottaa hän luokseni ja kasvattaa hän."

"Ja tunnustaisitteko hänet poikanne tyttäreksi."

"En, Jumala varjelkoon, mitä ajattelette, rakas kapteeni! Sehän olisi
jälleen saattaa esille tuo onneton historia."

"Vai niin; no mitä sitte aiotte hänestä, jos saa kysyä?"

"Oi, hänestä voisi tulla sävykäs ihminen ja sitte voisin naittaa hänen
jollekin kirjanpitäjälleni tai ehkäpä jollekin pehtorille."

"Vai niin; mutta yhtä hyvin voi hän mennä naimisiin torpparin kanssa."

"Minä tarkoitan tytön parasta."

"Niin, täti valvoo tytön etua," sanoi nuori herra. "Hänen kärsimisensä
liikuttaa tädin jaloa sydäntä."

"Oliko hänen jalkansa kipeä, kosta hän kärsi?" kysyi kapteeni.

"Ei, mutta herra kapteeni käsittänee, että eläminen torpassa raakain
ihmisten parissa on onnettomuutta."

"Voi olla raaka kahdella tavalla: käytöksessä ja menettelyssä -- raaka
pään suhteen tai sydämestään raaka. Onpa köyhää kansaa, jonka sydän on
sivistynyt ja sivistynyttä väkeä, joka on läpikotaisin raakaa kuin
skoonilainen limppu, vaikka kuori on kovaksi palanut, kiiltävä ja
kelpaamaton," lausui kapteeni kiivaasti. "Sanalla sanoen, tytön on hyvä
olla, hän ei tarvitse herrasväen sääliä eikä apua -- hän ei sovi
kamarineitsyeksi eikä naitettavaksi -- sanalla sanoen -- hän jää
tänne."

"Herra kapteeni puhuu joksenkin kiivaasti," sanoi kamarijunkkari.
"Herra kapteenin tulisi muistaa, että kreivinna on vielä heikonlainen
kylpömisensä jälkeen sekä että nainen on tunteellinen."

"Suokaa anteeksi, puhun levollisesti; puhukaamme levollisesti!"

Kapteeni istui ja tarttui vanhan naisen laihaan käteen. "Kuulkaa,
kreivinna, nyt puhumme kokonaan liioittelematta."



VI.


"Olipa," alkoi kapteeni vakavasti, vaan, niinkuin näytti, liikutettuna;
"olipa aika, jolloin minäkin olin nuori, olin kadetti -- minä olin
iloinen poika, kumppanieni ja opettajieni rakastama."

"Niin, olen kuullut kapteenin olleen erittäin edullisesti merkillisen,"
keskeytti hänen kreivinna ikään kuin lujittaakseen keskustelua.

"Älkää keskeyttäkö minua; antakaa minun puhua! -- Minä olin nuori,
iloinen ja vähän haaveksiva -- ja olin vaan kahdeksantoista vuotias.
Silloin kävin usein erään pääkaupungissa asuvan yksityisen opettajan
herra Dumond'in luona. Hän oli lyhyt ranskalainen, vilkas niinkuin koko
hänen kansansa -- hän oli siirtolainen; hänen oli täytynyt paeta
isänmaastaan saman asian tähden, joka teidän pojaltanne vaati hengen.
(Vanha nainen haisteli hajuvesipulloaan.) Hänellä oli tyttö -- silloin
kymmenvuotias lapsi, tuulihattu, iloisin olento minkä koskaan olen
nähnyt. Hän puhui kanssani ranskaa, satoja kertoja leikimme yhdessä ja
arvelimme meistä tulevan parin. Vanha siirtolainen hymyili vähän
isomaisesti; hänen ei päähänsäkään pistänyt, että Adelaidensa vajoisi
niin syvälle kuin mennä naimisiin korpraali Heikkilän pojan kanssa,
vaikkapa hänestä olisikin tullut upsieri. Hän oli varma Ranskassa
tapahtuvasta muutoksesta, entisyyden paikoilleen asettamisesta, jolloin
Dumondin suku jälleen saisi entisen arvonsa, sen tähden hän kärsi
nureksimatta ja näytteli kielenopettajan roolia. Mutta hän antoi lasten
leikkiä, ajatellen: kun Adelaide kerran minun kanssani ilmestyy
entiseen loistoonsa palanneessa Versaillessa, kun hän esitellään Ludvik
kahdeksannelletoista ja ympäröidään koko ranskalaisen aatelin vanhalla
komeudella, silloin unohtaa hän vinttikamarin köyhässä Tukholmassa ja
tuon kadetti raukan, korpraalin pojan. Vaan tuo hyvä ranskalainen kuoli
ennenkuin uudistus tapahtuikaan. Napoleon piteli jättiläisvoimallaan
särkynyttä valtiota koossa, estäen sen sekä kukistumasta että
vanhoilleen pääsemästä; taikasanallaan, sanallaan 'tulkoon,' käski hän
hajonneita muuria jälleen kokoutumaan, rakensi uuden Ranskan vanhan
raunioista. Uuden rakennuksensa rintamuurille asetti hän
voittoseppeleen, se oli päätöskivi, joka kaiken piti koossa ja vasta
sitte kun se putosi, kukistui kaikki -- entiseksi soraläjäksi."

"Me joudumme valtiollisiin asioihin, kuulen ma," sanoi kamarijunkkari.
"Täti on lukenut niin paljon tuosta Bonapartesta että hän voi
kuvitella..."

"Suokaa anteeksi, minä tein katsahduksen," sanoi kapteeni
kuivakiskoisesti.

"Tuo Korsikalainen oli vaarallinen ihminen," sanoi kreivinna taputellen
Katalaansa, joka väristen oikoili hänen sylissään. "Jumalan kiitos,
että kaikki taas on kunnossa tuossa onnettomassa Ranskassa ja että
Ludvik Filipin on onnistunut kurittaa sitä vallatonta kansaa."

"Eihän meidän pitänyt puuttua valtiollisiin asioihin," muistutti
kapteeni, "eikö niin ollut?"

"Niin, enemmän tuosta kieliopettajasta."

"Hän kuoli ennen kun unelmansa toteutuivat, mutta vielä
kuolinvuoteellaankin uneksi hän saavansa lämmitellä vanhan
kuningasvallan päivänpaisteessa. 'Olen ollut uskollinen kuolemaan
saakka,' kuiskasi hän kuollessaan. Silloin oli tyttärensä
kahdentoistavuotias; se oli 1813, samana vuonna jona Napoleonin tähti
laski. Minä olin ainoa, joka itkevän tytön tukena olin hänen
kuolinvuoteensa ääressä. Tyttö tutki isänsä rintaa, sydän oli herennyt
sykkimästä; hän suuteli vaienneita huulia, hengitys oli tauonnut; tyttö
katsoi isänsä puoleksi suljettuihin silmiin, niiden loisto oli
sammunut. Minä olin nuori upsieri; tämä kohtaus liikutti minua syvästi.
Kuin Adelaide näki isänsä kuolleeksi, syöksi hän syliini sanoen:
'Heikkilä! Te olitte isäni ainoa ystävä, olkaa minunkin!' Minä sulin
tuon hyvän lapsen syliini ja lupasin aina olla hänen ystävänsä. Minä
pidinkin sanani. Eräs perhe otti hänen luokseen opettamaan muutamille
neidille ranskan kieltä. Tunnetteko sen perheen, rouva kreivinna?"

Vanha nainen oli vaiti, haistellen hajuvesipulloaan.

"Yhdentekevä; tyttö kasvoi siinä perheessä, hänestä tuli kukoistava
kaunotar, älykäs, nerokas, kaikkien ihmettelyn esine. Ranskalainen
vilkkautensa oli kokemuksen koulussa saanut jotakin liikuttavaista;
iloleperrysten keskellä näkyi suru ja suruin ohessa taas ilo. Perheessä
oli yksi ainoa poika, nerokas ja jalo; hän rakasti tyttöä; mutta tuskin
oli äiti sitä vielä huomannut, kun jo Adelaide karkoitettiin talosta.
Hän olisi vajonnut syvälle, mutta rakkautensa pidätti häntä."

"Kertokaa vähän kiireemmin tuo inhoittava seikka," sanoi kreivinna;
"säästäkää tunteitani!"

"Eiväthän toki omat tekonne liene semmoisia, että ne loukkaavat
tunteitanne, jos niitä kerrotaan," sanoi kapteeni ja jatkoi: "salainen
liitto solmittiin nuorukaisen ja tytön välillä, ja seurauksena siitä
salaisesta rakkaudesta oli..."

"Niin, nyt siis olemme ehtineet lapseen," sanoi akka, "nyt pyydän tuota
lasta ja te kiellätte sen minulta. Te näette minulla olevan, puhuakseni
teidän tapaanne, pyhiä oikeuksia."

"Turmella myös tämä lapsi? Ei, rouva kreivitär! Jatkakaamme puhettamme.
Tuskin vielä aavistitte asian laitaa, kuu jo poikanne sai käskyn lähteä
Pietariin. Kuka toimitti hänelle sen?"

"Minä. Jollakin tavalla täytyi estää tuota onnetonta yhtymystä."

"Olkoon niin. Samaan aikaan sai tyttö käskyn muuttaa; poliisillakin oli
luullakseni asiassa tekemistä; oltiinpa nimittää häntä..."

"Siksi, mikä hän oli, katalaksi viettelijäksi," sanoi vanha nainen.

"Hyvä; poikanne joutui epätoivoon ja hukkui Ahvenanmaan ja mannermaan
välillä -- eikö niin?"

"Niin ainakin toivon sen olleen."

"Ei kreivitär, vieläkin nukkuu omatuntonne, vielä uinailee parempi
ihmisenne. Poikanne -- murhasi itsensä. Hän ei tahtonut elää. Kukapa
oli..."

"Rakas täti, tämähän on kauheaa; lähtekäämme pois," sanoi
kamarijunkkari.

"Hyvä Teodor, minä olen tottunut onnettomuuksiin ja häväistyksiinkin,"
sanoi kreivinna hieroen ohimoitaan hajuvedellä; "jatkakaa, herra
kapteeni, suokaa kiusan olla lyhyen."

"Poikanne ei ollut milloinkaan tottunut hillitsemään tahtoaan, sen
tähden tekikin hän tuon yhtä tarpeettoman kuin typerän päätöksen. Hänen
sijassaan minä olisin ottanut eron virastani, päästäkseni tottelemasta
käskyä ja nainut tyttöni sukuni nenän edessä."

"Erittäin hyvin punnittuja lauselmia."

"Punnittuja tai ei, ne ovat aineesen sopivia; mutta tarpeeksi tästä.
Silloin tyttö kirjoitti minulle, muistutti minua lupauksestani ja pyysi
turvapaikkaa; mutta semmoista, jossa ei tapaisi ainoatakaan ihmistä ja
jossa voisi kätkeä itsensä, surunsa ja häpeänsä. Tuolla järvessä,
kreivitär, on saari, näettekö tammea siellä? -- Sinne siirsin pienen
tuvan; itse paperoitsin sen; sisustin sen omin käsin, somistin sen niin
hyvin kuin voin, minä tiesin mitä suru on, olin juuri jäänyt leskeksi,
oltuani pari vuotta onnellisena. Minä rakensin onnettomalle suojapaikan
ja suostutin erään vaimon asumaan siellä. Hän on hyvä eukko, vanha
Mertta Stiina Veräjätuvassa; hänpä olikin ainoa uskottuni. Adelaide
tuli, kauniina kesäyönä sousin itse hänen Tammisaareen ja asetin hänen
asumaan pieneen tupaan. Silloin hän taas vaipui syliini ja sanoi: 'Te
olette pitänyt sananne, kiitoksia! kiitoksia!' ja hän sai itkeä, tuo
lapsi raukka. Syksymmällä synnytti hän tytön; mutta äiti oli vähällä
kuolla eikä hän voinut hoitaa lastaan; sen tähden otti eukko lapsen
mukaansa Veräjätupaan tyttärensä luo; siellä tyttö vieläkin on ja hän
kastettiin Priitaksi, sen tähden, ett'ei mikään muistuttaisi häntä
ylhäisestä alkuperästään."

"Se oli teiltä erittäin kauniisti tehty."

"Mutta," pitkitti kapteeni, "mutta sairastaessaan vioittuivat hänen
aivonsa ja parannuttuansa oli hän ajoittain sekainen; silloin
kuleksi hän uneksien saarella, asettui pitkiksi ajoiksi rannalla
oleville kallioille ja lauloi lauluja, joita itse oli sepittänyt
yksinäisyydessään ja joihin hän itse sävelsi nuotin. Ympäristön
asukkaat sepittivät sadun, että saarella kummitteli, että siellä asui
kuninkaan murhaajatar ja tuhansittain kertomuksia toinen toistaan
kummallisempia kuului hänestä. Mutta kahden vuoden kuluttua oli taas
saarella hiljaista: levoton henki oli laulanut laulunsa, kannel oli
vaiennut, keruupipää vaan sen rungolla hymyili niin kuin ennenkin. --
Nyt tiedätte kaikki, rouva kreivitär," sanoi kapteeni ja nousi
seisaalleen.

"Minä kiitän tiedoista; mutta minua haluttaa itse kasvattaa lapsi."

"Mutta, hyvä kapteeni," alkoi kamarijunkkari, "te olette jalo, viisas
mies ja ymmärtänette, että tässä kohden asettautte sallimuksen
sijaiseksi. En moiti vakuutustanne siitä, että tyttö maalaistyttönä on
onnellisempi kuin jonkinlaisena jäsenenä meidän perheessämme; myönnän
hyvin ymmärtäväni syyt siihen; mutta siitä huolimatta käsittänette,
miten onneton hän olisi, jos hän alkuperänsä saisi tietää eikä silloin
olisi senlaisessa asemassa, joka jotenkin tyydyttäisi hänen
vaatimuksiansa."

Kapteeni oli tottunut aina ennen olemaan oikeassa, jonka tähden hän nyt
vähän hämmästyi tuosta muistutuksesta. Hän tarkasteli kamarijunkkaria.
"Vai niin, niin, te voitte olla oikeassa; en tahdo olla Jumalan
sijaisena -- tyttö saa itse valita."

Veräjätupaan lähetettiin sana ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin, että
tyttö ja vanha Mertta Stiina odottivat.

"Käskekää heitä sisälle!" sanoi kapteeni.

Vanha kreivinna oli ottanut lasisilmät nenällensä, sillä ilta alkoi jo
lähetä ja suuret puut ulkopuolella pimensivät huonetta. Eukko ja
Priitta tulivat sisälle.

"Täällä on rouva, joka tahtoo puhutella teitä, menkää hänen luoksensa!"
sanoi kapteeni.

"Hyvää iltaa lapsi," sanoi kreivinna; "noh, hyi sinua Katalaani! Vaiti
-- hiljaa! (Vov vor rrr vov vov, murisi Katalaani.) Kulkiessani
veräjästä huomasin sinun, lapsi. (Vov rrr rrr vov vov rrr, sanoi
Katalaani, pullistaen vilkkusilmiään.) Ole vaiti, pikku eläin, eihän
kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa."

Tyttö niiasi.

"Nyt on kysymys: tahtoisitko tulla luokseni ja olla talossani?"

Stiina katsoi kysyvästi mummoon.

"Senhän toki ymmärrätte, että lapsenne minun luonani saisi kaikki
paljoa paremmin kuin teidän köyhässä mökissänne. Hänestä tulisi minulle
kamarineitsy; sillä minä pidän pienokaisesta."

"Oi, sanokaa suoraan, kreivinna, kaunistelematta, minä olen tytön
isoäiti ja otan lapsen omakseni -- sehän joltakin kuuluisi."

"Isoäitini!" huudahti tyttö ja astui eteenpäin ikään kuin vaipuakseen
hänen syliinsä; "mutta kuka sitte on äitini?"

"Ulpukka, lapseni!" sanoi kapteeni taputellen hänen päätään.

Vanha kreivinna oli pyörtyä, niin loukattuna piti hän itseään, mutta
ihminen on kestävä ja vanha nainen taisi voittaa tunteensa.

"Niin, sana on lausuttu, vaikka se sinussa, lapsi, herättää liian
suuria vaatimuksia; minä olen isäsi äiti _tavalla tai toisella_."

"Te, kreivinna, tarkoitatte, että tavalla tai toisella olitte äiti
pojallenne," muistutti kapteeni kuivakiskoisesti.

"Poikani ei sinua milloinkaan omistanut, sinä olet avioton, lapsi
raukka, mutta kuitenkin minä tahdon pitää huolta sinusta. Sinä saat
tulla luokseni; tule lapsi!"

Stiina syvästi liikutettuna kumartui nyyhkien vanhan naisen jalkojen
juureen.

"Sinä saat tulla luokseni, minä kasvatan sinun ja sinä voit vielä
saavuttaa onnen."

Tyttö itki.

"Tahdotkos?"

"Tahdon, isoäitini!"

"Kuuletteko, kapteeni, hän valitsee itse?" muistutti kamarijunkkari.

"Kuulen kyllä."

"Rauhoitu, lapseni, sinä kyynelilläsi vallan tahrit läninkini. Et
tiedä, miten kaunista minulla on Liljalassa."

Tyttö nousi silmiään pyyhkiellen.

"Paljoa kauniimpaa kuin aavistatkaan."

Tyttö peräytyi askeleen.

"Sinä saat kauniit vaatteet, ehkäpä silkkiset."

Tyttö peräytyi vieläkin askeleen.

"Saat ajella kanssani kaksi hevosta edessä."

"Ei, ei," huusi Stiina haltioissaan, tarttuen mummon kaulaan. "Pitäkää
minä vielä, mummo, minä en tahdo! En tahdo lähteä Veräjätuvasta."

"Mutta ehkä se on onnesi," kuiskasi akka kyynelsilmin; sillä hän piti
paljon lapsesta.

"Ei, ei! Kuuletteko mummo:

    "Ja jos tulet mulle sä morsioksi,
    Niin onnesi löydät; sa kultaa
    Saat vaatteiks', helmiä ruunuksi,
    Sua joutsenet valkeat soutaa.
    Äl' usko sä viettelyääntä!"

lauloi hän hiljaa.

"Mitä tämä on, minä en ymmärrä," sanoi kreivinna; "miks'ei hän nyt
huoli tarjouksestani, miksi laulaa hän?"

"Oi niin, hän laulaa laulua Ulpukasta, jonka poikanne vaimo lauloi
seisoessaan järven rannalla. Kansa on kuullut ja oppinut sen."

"Sepä omituista."

"Ei niinkään; siinä laulussaan äiti varoittaa tytärtään -- ja äitiään
tulee hänen totella enemmän kuin sekä minua että teitä, kreivitär."

"Sinä et tahdo?"

"En, en," jupisi tyttö ja pudisti kiharaista päätään.

"Mutta ajattelepas kaikkea: kauniit vaatteet, komea koti ja kaksi
hevosta edessä..."

"Ei, ei, en milloinkaan!"

"Minä en siis voi sinua auttaa?"

"Ette, hyvä rouvaseni," sanoi Stiina, pani kätensä ristiin ja kyyneleet
valuivat hänen poskilleen; "antakaa minun olla köyhänä äidittömänä
lapsena, joka paimentaa karjaa metsässä; sallikaa minun jäädä."

"Selvästi näkyy," kuiskasi kreivinna miehensä veljen pojalle, "että
tytär on äidiltään perinyt kiihkeän luonteen."

"Niin on suureksi onneksi," sanoi kapteeni, joka kuuli muistutuksen.

"Matkani tänne oli aivan tarpeeton," sanoi vanha armo noustessaan.

"Eipä muutakaan, sen mukaan kuin minä käsitän," oli kapteenin lyhyt
vastaus.

Selvää on, että hyvästijättö oli yhtä kursailematon kuin itse siellä
oleminen. Ainoa, mikä herätti jonkinlaista huomiota, oli se, että ajaja
ajoi veräjäpieleen ja että kreivinna, joka paraillaan oli ottaa
virkistäviä lääkkeitä, pelästyksestä kadotti rohtopullonsa. Vähän ajan
kuluttua rohtojen haju vaan todisti, että Uudessatalossa oli käynyt
"tunteellinen sielu."

       *       *       *       *       *

Monta vuotta tämän jäljestä, istui kapteeni nahalla päällystetyssä
nojatuolissaan ja puheli nykyisen komministerin, entisen kotiopettaja
Lehtosen kanssa. Postinkuljettaja toi postilaukun; kapteeni aukaisi sen
ennustavan näköisenä.

"Kirje Antti Pietarilta!" huudahti hän iloisena; "paksu kirje; mitähän
se sisältää, kun tuntuu niin pehmeältä."

Kirje au'aistiin ja -- Antti Pietari Malmin maisterikirja putosi
kuoresta.

"Katsokaas vaan -- latinaa," sanoi kapteeni päätään pudistaen ikään
kuin saadakseen jonkun lauselman liikkeelle, vaan turhaan, ne olivat jo
kaikki hukkuneet; mutta sen verran ymmärsi hän, että Antti Pietari oli
tullut maisteriksi ja saanut kunniakirjan; se oli kirjeessä.
Komministeri katseli iloisin silmin kaunista silkkikangasta, vaan ei
näyttänyt kuitenkaan niin iloiselta kuin olisi sopinut odottaa. Ei
paljoa puuttunut, ett'ei tuo hyvänlainen mies tuntenut itseään
halvemmaksi; hän, opettaja, ei saanut kirjettä -- ja hän, opettaja, ei
ollut filosofian maisteri.

"Mutta hänpä oli koko poika tuo Veräjätuvan poika!" sanoi kapteeni.
"Tiedättekö, pastori, minä nimitin hänen Malmiksi, sillä hänessä oli
jotakin metallin tapaista, oli se sitte kultaa tai pelkkää rautaa; oli
jotain, joka soi hänen sielussaan, jotain, joka kiilsi hänen silmissään,
joka sai minun ajattelemaan: tuossa on malmia, jota Jumalan aurinko ei
saa mitään kasvamaan, sen täytyy sulaa opin ahjossa, niin saadaan nähdä
mitä kuonan alla piilee. Hm, tuossa on myöskin paketti. Saa nähdä...
'Herra Komministeri Lehtonen'."

Komministerin kasvot kirkastuivat. "Oh hoh, minuakin oli hän
ajatellut;" ja ihmetellen kirjeen omituista muotoa, aukaisi hän sen.
Siinä oli tuoreen laakeriseppeleen puolikas; siihen oli kiinitetty
paperiliuska, jolle Antti Pietari oli kirjoittanut: "Puolet
laakereistani tulee hyvälle, valistuneelle ja innokkaalle
opettajalleni."

Kyyneleet nousivat rehellisen papin silmiin: sillä hänkin oli tavallaan
osallinen laakerijuhlasta; mutta kapteeni sanoi: "Katsokaas, pastori,
eipä ollutkaan niin typerää vaihtaa roolia; katsokaapas tuonne, eikö
ole hauskaa nähdä miten Erkki niittää hyvästi, miten hän johtaa renkiä
ja on reipas, vahva nuorukainen! Se on toista kuin jos hänestä olisi
tullut vaikkapa as -- asinum -- tai miten se nyt on?"

"Asinus," ilmoitti pastori.

"Niin, asinus, se merkitsee promotioniaasi, tai jos hän tuskalla olisi
suorittanut hovioikeuden tutkinnon ja olisi nyt ylimääräinen kymmenissä
asioissa, saamatta kelpo rengin palkkaa ja vielä vähemmin omaamatta
rengin kuntoa ja kykyä tullaksensa toimeen maailmassa."

"En voi sitä kieltää."

"Ei, sen uskon minäkin, hitto ollen, koska voin arvotonna pitää
nimitykset: maisteri ja renki, puhutellessani Antti Pietaria ja
Erkkiä."

       *       *       *       *       *

"Ja Ahti hän lempii morsiantaan," lauloi Stiina istuessaan ahkerana
kangaspuissa. "Ja Ahti hän lempii morsiantaan. Herranen aika, miten
säikytit minun! Ei, mutta nyt katkesi lanka. No, annas kun solmean --
tai solmea sinä, Erkki."

"Niin katsopas: Ja Ahti hän lempii morsiantaan."

"Niin, mutta enpä minä kuollutkaan, vaikka minun vähän säikytit."

"Tiedätkös, minä tulin kertomaan uutisia. Nyt on kaikki kunnossa -- 'Ja
Ahti ei istu nyt lammella, ohi nyt on jo koittelun aika,' -- niin nyt
on kaikki Niemelässä kunnossa."

"Vai niin, minäpä käyn katsomassa, millaista siellä on. Minun
luullakseni olet laittanut siellä vähän herrasväen tapaan;
onhan selvää, ett'ei Uudentalon kapteenin poika voi elää aivan
yksinkertaisella talonpojan tavalla; mutta jos luulet, että minä hankin
itselleni muun päähineen kuin myssyn ja tykin, niin olet erehtynyt."

"Niin, ne sopivat sinulle, sen tiedän jo edeltäpäin; mutta katsos,
siellä on tupa ja kamari, eikä edes maalatuita huonekaluja; sillä mummo
saa ne huuhtoa hiekalla ja vedellä valkeiksi -- siten näyttää
talonpojan tupa siistimmältä."

"Aivan niin kuin tiesit minun tahtovani; näes, minua aina on
suututtanut nähdessäni, miten talonpojat maalaavat huonekalunsa
vaaleansinisiksi ja punaisiksi ikään kuin likaa peittääkseen tai kun
olen nähnyt tuvassa petsattuja tuoleja ja koreita akkuna verhoja; sillä
silloin tietää varmaan sen olevan hyljätyn huoneen, jossa ei kukaan
asu."

"Ja joka tulee homeelta."

"Ja omenilta tai suolatuilta orjantappuran lehdiltä, joita on sokuri
astiassa."

"Ei mitään tuommoista. Ainoastaan muutamia tauluja, jotka isäni
lahjoitti; eihän niistä haittaa ole?"

"Ei suinkaan. Tiedätkö, me otamme kotiimme äitini kuvan, vedenjumalan
kuvan, tiedäthän, ja kanteleen; ne voivat olla vinnikamarissa, jossa ei
muita käy kuin me."

Täten keskustelivat nuoret kauvan, miten asettaisivat hauskan kotinsa;
kumpikaan heistä ei ajatellut vanhaa kreivinnaa ja hänen loistoaan.
Käykäämme hänenkin luokseen!

Tuo pieni akka istui syvässä tyynyjen ympäröimässä nojatuolissa. Hän
näytti kivulloiselta, vaan ei kuolevaiselta. Lääkäri oli kuitenkin
hänelle yhtä välttämätön henkilö joka päivä, kuin kelloseppä oli
kellojen vetämiseen joka viikko. Lääkärin alituisetta avutta, niin
kreivitär ajatteli, ei luonto olisi voinut pysyä koossa neljääkolmatta
tuntia.

Mielestään oli hän uppoavan veneen tapainen; sillä eroituksella vaan,
että hän ammensi sisäänsä rohtoja pysyäkseen pinnalla. Koko hänen
elinvoimansa oli kiinapuun kuori, hän oli, niin sanoaksemme,
läpikotaisin vahvistettu tuolla kallisarvoisella kuorella. On siis
luonnollista, että lääkäri oli saapuvilla.

"Vai niin, tohtori ei luule sen olevan terveydelleni ja hengelleni
vaarallista, jos joskus sattuisin ottamaan noita vehreitä rohtoja
kuusikolmatta tippaa viidenkolmatta sijaan?"

"En luule, siitä olen varma."

"Niin, kas kamarineitsy hätiköitsee joskus ja kaataa liikaa; mutta ne
ovat harvinaisen väkeviä."

"Erittäin vaikuttavia."

"Tohtori ei voi milloinkaan käsittää miten kipeä oikeastaan olen.
Tohtori ei vielä tunne minun ruumiini rakennusta. Oi, lääkeneuvoksen
kuoltua en ole saanut lääkäriä, joka tarkkaan tuntisi kipujani; niin,
herra tohtori, olen näinä viitenäkolmatta vuotena koetellut kaikkia
pääkaupungin lääkäreitä; mutta kukaan ei ole ymmärtänyt tautiani;
sairautenani oikeastaan on heikko ja ärtyvä hermosto, heikko rinta,
vatsavammoja, päänsärkyä ja omituinen ilkeä tunne käsivarsissa ja
säärissä, jonka lisäksi on vielä taipumus synkkämielisyyteen."

"Tauti on monimutkainen ja rouva kreivinnalla on oikein siinä, että
lääkärin täytyy tarkoin tuntea kreivinnan ruumiinrakennus, voidakseen
hyödyttää. Suvaitkaa kysyä ruokahaluanne..."

"Oi, rakas tohtori, ei ensinkään ruokahalua; minä ihmettelen, että voin
elää niin vähällä. Jaana neitsyeni ihmettelee aina, miten voimissani
pysyn."

"Oi niin, ell'ei kiina..."

"Niin oikein, kiina, sepä se on, niin. Minä ajelen kaksi tuntia
päivässä ja liikun siis tarpeeksi asti, se on selvä; mutta juotuani
kupillisen choklaata muutaman sokurileivoksen mukana, en voi nauttia
mitään ennen yhtätoista; silloin tavallisesti syön metsäkanan tai pyyn.
Tohtori tietää, ett'ei semmoisissa elävissä ole paljoa syötävää.
Katalaani voi syödä kaksi kerrassaan, mutta sitä ei voi emäntänsä.
Kello neljän tahi puoli viiden aikaan syön päivällistä, siinä on
harvoin enemmän kuin kuutta lajia. Jos tohtori näkisi, miten vähän syön
paistia, niin tohtori ihmettelisi."

"Niin, todellakin."

"Ja kuitenkin ovat useammat pääkaupungin lääkärit väittäneet minun
nauttivan liiaksi, se on omituista. Mutta onpa lääkärejä, jotka
luulevat ihmisen voivan elää ilmalla ja vedellä -- se on tavatonta."

"Niin, onpa todellakin minulla virkaveljiä, jotka pelkäävät ruokaa;
mutta minun ajatukseni on..."

"Niin, tohtori on luultavasti havainnut lääkkeiden olevan terveyden
puutteita paikkaamassa, se on minun ajatukseni. Terveys ei ole lääke;
jos aina voisi pysyä terveenä eikä milloinkaan sairastuisi, niin ei
tarvittaisi lääkärejä eikä rohtoja, kun kerran on ehditty lapsuuden
ajasta."

"Niin, se on todellakin totta."

"Minun ruumiini ei kärsi rasvaisia, herra tohtori, mutta minä syön
niitä niin kovin kernaasti ja minun tavallani paljon. Miten korjata
tämä virhe? Ruumiini ei siedä rasvaisia aineita, sehän on selvä."

"Jos kreivinna suvaitsee, niin kirjoitan pienen lääkemääräyksen."

"Kyllä, rakas tohtori, minä kiitän teitä. Jos nyt olisi täällä ollut
tohtori K----, olisi hän sanonut: älkää syökö rasvaisia aineita. Ha ha
ha, tuntuu hullunkuriselta saada niin yksinkertainen määräys
lääkäriltä."

Lääkäri hymyili säälivästi.

"Niin, on todellakin hullunkurista," alkoi vanha rouva uudelleen.
"Olkaa hyvä ja kirjoittakaa! Kenties tarvitsen sitä tänään; sillä
tuossa tulee hovimestari. Muutamia ystäviä tulee luokseni tänään,
ainoastaan muutamia. Miten monta kuverttia?"

"Kahdeksanneljättä, kreivitär," vastasi hovimestari kumartaen.

"Silloin tällöin käy muutamia ystäviä luonani," lisäsi akka, "muutamia
läheisiä ystäviä."

Hän pani silmälasit nenälleen ja katseli luetteloa.

"Presidentti v. M. vapaaherrattaren ja kahden neiden seuraamana -- hm,
kuules, Mellstedt, pane hyvin hyvää viiniä presidentille, hän ymmärtää
arvostella sitä ja on sitä paitsi semmoinen, joka ei säästä ketään ja
minua kaikkein vähimmän. Hm, hovisaarnaaja, vai niin, niin hän saa
toista numeroa."

Vanha nainen alkoi merkitä; sillä hän oli tavallaan tyystä, vaikka
kyllä talossa kului kosolta.

"Tiedättekös, tohtori," sanoi hän tuttavallisesti hovimestarin mentyä,
"tiedättekö tohtori, ei ole hauskaa omata joukko ystäviä, joita
oikeastaan ei voi kärsiä; mutta minun tuttavuuteni on semmoinen, minä
en voi sitä välttää; he kutsuvat minua ja minun täytyy kutsua heitä.
Tänään on luonani niin sanottu seoitus; joukko kaikenlaisia ihmisiä,
joiden kanssa olen tekemisissä ja antaakseni seoitukselle väriä ja
mallia, olen kutsunut presidentin -- miksi sanotaan sellaista lisäystä
lääkkeessä?"

"Corrigensiksi, aine joka lieventää maun," sanoi tohtori hymyillen.

"Niin, juuri semmoista on presidentini. Hän on aina seurassa; sillä hän
syö mielellään hyvää ja minun keittäjäni on taitava. Kerran annan
teidän maistaa eräänlaista soppaa, jota kukaan muu ei osaa keittää kuin
hän."

Tohtorin lääkemääräys oli kirjoitettu ja rohto tuotiin kotiin ollakseen
saatavilla, kun kreivinna oli syönyt juotetun vasikan maksaa.

Lääkärin lähdettyä alkoi pukeminen; siitäkös vaiva kamarineitsyelle,
varsinkin kun akka kivulloisuuden tähden oli hyvin tunteellinen tai,
niin kuin sanotaan, äreä. Viimein joutui kello puoli viiteen, vaunuja
tuli, ja jalan astujoita tulvasi leveitä portaita ylös ja kreivinna
antoi itseään taluttaa salonkiin ottaaksensa vieraita vastaan.

"Terve tuloa, rakas presidenti! Minua ilahduttaa nähdä teidän taas yhtä
iloisena ja terveenä kuin eilen illalla. Oli erittäin vilkasta
vapaaherrattaren illallisilla."

"Oli kyllä, erittäin vilkasta; minä en ollut sisällä vaan pelasin koko
illan; kuulin kuitenkin Babeten pianonsoiton. Todellinen nero, tai mitä
arvelee neiti Jaana; joka itse suorittaa niin vaikeita asioita? Eikö
Babette soita ihastuttavasti?"

"Niin, ihastuttavasti, mestarillisesti, aivan kun Chopin itse," sanoi
laiha tyttö, jonka läpikuultavat sormet näkyivät pianoa varten
luoduiksi.

"Hyvää päivää, rakas laamanni! Terve tuloa, hovisaarnaaja ja te rakas
Wennergrén!" Niin istui vanhus tervehtien ja kumartaen kaikille
herroille, siksi kuu kaikki olivat kokoontuneet.

Päivälliset olivat herkulliset. Presidenti kehui viiniä suureen ääneen;
vaan hovisaarnaajan ja rakkaan Wennergrénin, erään hyvänlaisen
maisterin, mielestä veti tuo hyvä viini suun väärään.

Samaan aikaan istuivat mummo, äiti, Stiina ja Erkki pienessä
Veräjätuvassa, syöden viiliä suuresta pytystä, nauraen ja leikkiä
laskien.

Keillä hauskin oli?

       *       *       *       *       *

Oli talvi, ihan niin kuin kertomuksemme alussa. Veräjä seisoi aidan
nojalla; aita oli kokonaan lumen peittämänä, ainoastaan muutama sieltä
täältä esiin pistävä seiväs todisti sen olevan olemassa. Tuvassa surisi
rukki niin kuin monta vuotta ennenkin, se oli mummon pellavan
kehruukone, joka äänsi kuin ruisrääkkä, etsiessään saalista lämpimänä
kesä-iltana.

"Ja sinä sanoit, että Malmi on kutsuttu; tuleeko hän?" sanoi äiti,
aivan kuin olisi ollut puhe jostakin muusta eikä hänen omasta
pojastaan. Eroitus parempain ja huonompain ihmisten välillä onkin vielä
niin suuri, juopa "raa'an" joukon ja "sivistyneiden" välillä niin
leveä, että köyhä tuntee itsensä vieraaksi omalle lapselleen, kun se on
hypännyt juovan toiselle puolelle. Jos ajattelemme asiaa, niin
huomaamme, että mökin asukas, köyhä raukka, jonka poika on kohonnut
herraksi, ei milloinkaan sano "poikani", vaan mainitsee hänen nimensä
ja ikään kuin selittääksensä liikanaista lyhyyttä lausetavassaan lisää:
"sillä hän on minun poikani." Ylpeyttä se ei ole eikä nöyryyttäkään,
vaan tunne, että ovat eroitetut, saa hänen siten puhumaan. Samaa tunsi
nytkin äiti Antti Pietarin suhteen, jonka tähden hän nimittikin häntä
Malmiksi; hän oli vieras, herra, joka kuitenkin oli levännyt hänen
sylissään ja joka ensimäisen sivistyksensä oli saanut mummolta.

"Erkki sanoi Malmin luvanneen tulla," vastasi Priita Stiina, joka
reunusti morsiuskenkiään silkkinauhalla; "kyllä hän tulee."

"Hän varmaankin on hyvin kasvanut," sanoi mummo; "hän ei näyttänyt
heikolta, tuo Malmi."

"Mutta mikä hän oikeastaan on?" kysyi äiti.

"Oi, hän on samanarvoinen kuin pappilan maisteri, hän ei ole
komministeri vaan apulainen siellä yliopistossa," sanoi Stiina; "mutta
Erkki kertoi kapteenin sanoneen semmoisten apulaisten olevan parempia
kun meidän."

       *       *       *       *       *

Niin kuin monta vuotta sitten, paloi nytkin valkea pesässä; Posse oli
kuuro ja melkein sokea, vanhuuttaan oli se jo paljasselkäinen ja
harmaapartainen, mutta alkoi kuitenkin murista, sillä se tunsi jonkun
vieraan liikkuvan ulkopuolella.

Tuvan kolme asukasta istuivat vanhoilla asemillaan; mummo keskellä
lattiaa, Stiina pesän ääressä valkean loisteessa ja äiti puuhaili
illallista, sillä kello osoitti tavallista ruokatuntia: seitsemää.

"Mutta kuka Herran nimessä on tuolla ulkona puuvajassa?" sanoi viimein
Stiina, "siellä on joku vieras. Hyi! olin juuri mennä noutamaan
muutamia puukalikoita, sillä muuten valkeamme pian sammuu, mutta nyt en
uskalla."

Silloin aukeni ovi ja sievään turkkiin puettu herra astui sisään
kantaen puita sylissään.

"Valkea ei pala hyvästi äiti," sanoi hän heittäessään puut valkealle,
joka taas leimahti ilmituleen. "Hyvää iltaa mummo, hyvää iltaa äiti ja
sinä olet kai Priita Stiina?" sanoi vieras tytölle, joka niiasi niin
syvään kun suinkin oli opetettu.

"Oi, hyvänen aika! Antti Pietari! Antti Pietari!" huudahtivat kaikki ja
syöksyivät hänen ympärilleen kuin unesta heräten.

"Niin, teidän entinen Antti Pietarinne," sanoi hän ja syleili heitä
kaikkia. "Jumalan rauha! Tiedättekös, äiti, nyt jään tänne yöksi."

"Oi, eihän Malmi voi täällä nukkua," sanoi äiti, joka nyt oli ehtinyt
malttaa mielensä ja huomasi että Antti Pietari kuuluisi sopimattomalta.

"Malmi on tottunut parempaan," sanoi mummo; "mutta hyvä Jumala, miten
hän on kasvanut isoksi, hän on aivan isänsä näköinen kun tarkemmin
katsoo."

"Oi, miten hieno takki hänellä on!" sanoi Stiina silitellen hienoa
turkkia; "koettakaas, äiti, niin hienoa kuin sametti. Oi, Jumala
nähköön, en minä luullut hänestä oikeata herraa tulevan. Vai niin,
Malmi tunsi minun?"

"Niin, Stiina, heti. Mutta älkää nyt nimittäkö minua tuolla
ijankaikkisella Malmi nimellä."

"Sehän on hänen nimensä," sanoi mummo; "eihän meidän sovi sanoa vaan
Antti Pietariksi."

"Sopii kyllä, mummo. Katsokaa, sen tähden toin puitakin,
muistuttaakseni teitä siitä, että olen sama Antti Pietari kuin
muinoinkin."

Äiti oli todellakin hämmillään pyytäessään häntä syömään.

"Kas meillä on vaan yksi vati," sanoi hän, "ja vaan puulusikoita; mutta
tuossa on Malmin -- Antti Pietarin aioin sanoa, sinun oma lusikkasi.
Katsopas siinä on: A. P. P. P., joka merkitsee Antti Pietari Pietarin
poika; Malmin isän nimi oli Pietari."

Yliopiston apulainen Malmi, koki kaikin tavoin muuttaa omaistensa
puhuttelutapaa, mutta hieno takkinsa, kaulahuivinsa ja kellonsa estivät
heitä häneen tutustumasta.

Hän teki itselleen vuoteen matkavällyistään ja nutuistaan -- ja hän
nukkui taas äitinsä tuvassa.

Hänen nukuttuaan nousi äiti, viritti tulta päreesen nähdäkseen hänen
oikein. Hän tähysteli häntä kauvan; viimein kuiskasi hän itsekseen:
"Onpa hän sittekin oma Antti Pietarini." Seuraavana aamuna meni poika
tuvasta ja kohta kuulivat he vanhan kirveen olevan täydessä työssä.
Antti Pietari oli taas kotona, hän hakkasi puita äidilleen ja
mummolleen, niin kuin oli ennen tottunut. Silloin juoksivat kaikki ulos
ja huusivat: "Katsokaas Antti Pietaria! Etkö luule olevasi liian hyvä
hakkaaman puita äidillesi Veräjätuvassa!"

Vasta nyt hän oikein tunnettiin, -- eikä ollut hän enää Malmi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina ajoivat vanha mummo ja äiti häkkireessä ja
Priita Stiina Malmin reessä kirkolle; siellä oli häät ja lähestyessään
kirkkoa näkivät he reen, kaksi virmaa varsaa edessä, tulevan hyvää
vauhtia Niemelän tietä ja Uudestatalosta päin mukavan laition, jota
veti kaksi sävyisää hevosta.

"Tuolla tulee Erkki ja kapteeni sitte!" huusi Stiina.

Urut soivat, väkeä saapui vähitellen kirkko täpö täyteen, sillä kaikki
tahtoivat nähdä kun Veräjätuvan Stiina vihittiin kapteenin pojan
kanssa.

Vihkimys toimitettiin ja Erkki ja Stiina olivat aviopari.

Häät olivat aivan tavalliset talonpoikaishäät; äiti ja mummo, Stiinan
ahkeruus ja Malmin lisäys maksoivat viulunsoittajat, sillä kaksi
semmoista siellä todellakin oli häiritsemässä Jumalan huoneen rauhaa.
Stiina olisi hyvin mielellään tahtonut kirkon ruunua, mutta hänen oli
täytynyt luopua siitä, sillä hänellä ei ollut varaa vuokrata sitä. Ja
koettaessaan huomauttaa siitä, että kirkonruunu aina pukee morsianta,
oli Erkki kääntänyt kuuron korvansa häneen päin. Erkki ei käsittänyt
mitään ja sentähden oli Stiinalla mirtistä tehty ruunu tummilla
kiehkuroillaan.

       *       *       *       *       *

Eräänä kauniina, kirkkaana talvipäivänä vei Uudentalon kapteeni
vastanaineet mukanaan Tammisaarelle. He astuivat hitaasti kuin
surujuhlaan lumista tietä tuvalle. Kapteeni avasi oven, he astuivat
pimeään huoneesen; mutta kohta avattiin luukut ja Jumalan päivän paiste
tulvasi huoneesen, loisti kullatulla keruupipäällä ja Adelaiden
harpunkielillä, merenjumalalla ja vesililjalla. Valo säde kultasi
jokaisen esineen, ikään kuin se olisi ollut utelias lapsi, joka kauvan
odotettuaan ja vihdoin sisälle päästyään kosketti ja iloisilla
silmillään tähysteli kaikkia.

Kapteeni seisahtui merenjumalan kuvan eteen.

"Tiedättekö, lapset, tuon kuvan olen itse tehnyt liidusta ja
paperitaikinasta; kuva ei ole aivan huonosti onnistunut. Minä tein sen
valmistaakseni Adelaidelle hauskan hetken. Adelaide! -- Nyt kerron
hänen elämäkertansa."

Kapteeni kertoi säntilleen tuon onnettoman kertomuksen ja sanoi
vihdoin: "Tiedättekö, lapset! hääpäivänä menin Adelaiden haudalle;
siellä oli viheriätä lumen alla, minä otin muutaman lehden. Onnellinen
sinä, joka ajoissa muistit Ulpukan laulun, muuten olisit nyt
kamarineitsy tai yhteen taottuna jonkun armollisen rouvan pitkäsormisen
kirjanpitäjän kanssa. Stiina, laulapas Ulpukan laulu," sanoi kapteeni
taputellen miniänsä päätä, "laulapas!"

Ja Stiina alkoi laulaa katsellen vaiennutta kanteletta: "Käy
orponen..."

"Klang," äänsi kannel -- yksi sen kielistä katkesi auringon lämmön
vaikutuksesta; "klang" kertoi kaiku vanhasta soittokoneesta -- ja
Stiina vaikeni.

Syvä hiljaisuus vallitsi kauvan. Vihdoin sen keskeytti kapteeni, joka
silmiään pyyhkiellen sanoi: "Tapaus on aivan luonnollinen, auringon
valo on lämmittänyt yhden noista ruostuneista kielistä, siinä ei ollut
mitään luonnotonta; mutta totta on, sen uskon -- sinä et ole äiditön
jos kohta äitisi onkin kuollut. -- Nyt lähdemme kotiin lapset!"

Nyt vasta muisti Stiina halunsa viedä kantele kotiinsa. Nyt mainitsi
hän sen.

"Ei, lapseni, huone olkoon koskematonna niin kauvan kuin minä elän,"
sanoi kapteeni, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

       *       *       *       *       *

Eräs puhuja sanoi kerran: "kohtalo on aina ollut osanani." En voi sille
mitään, että rehellinen kirjapainon taituri valitsee morsiamen
hienommasta seurapiiristä enkä sillekään, että niin sattui sille, jonka
tehtävänä oli saattaa tämä pieni kertomus ihmisille ikitiedoksi.
Muutama päivä sitte tuli Jaana, tuon hyvän armon kamarineitsy,
emäntänsä luo. Vanhus istui tapansa mukaan tyynyjen ympäröimänä
odotellen jotakin uutta, sillä hän imi uutisia aivan kuin Bononikivi
valoa taas valaistakseen.

"No, Jaana, mitä kaupungilla tapahtuu?"

"Oi, ei mitään erinomaista, mutta minä tapasin Saarisen."

"Vai niin; sitte kuin olette naimisissa, kannan minä ensimäisen
lapsenne ristille."

"Nöyrimmät kiitokset".

"Ja vielä?"

"Hän antoi minulle arkin, jonka hän oli kaapannut eräästä kirjavasta
romaanista, joka ilmestyy jouluksi. Minä ajattelin, että sen kuuleminen
kentiesi huvittaisi armoa!"

"Niin, lue vaan!"

Jaana luki tämän kertomuksen. Kieltää ei sopine, että tuota hyvää akkaa
harmitti kuulla itsensä noinkin hyvin kuvailtuna tekonimen varjossa.

"Joko loppui?"

"Jo, teidän armonne."

"Tuo mielestäni on kirjoitettu ihmisille näytteeksi siitä, että
kunkin tulee seurata kutsumustaan, eikä huolia siitä, mitä ihmiset
ajattelevat."

"Siltä tuntuu."

"Hm, tuon kirjan voisi kirjoittaja omistaa Rudensköldille, joka on
kirjoittanut pitkän lorun sukukierrosta ja joka opettaa talonpojan
lapsia."

"Niin, sehän sopisi."

En siis sentähden, että tahtoisin lopettaa nimellä, joka jokaiselle
kansan ystävälle on rakas, enkä koristaakseni tätä kertomusta tai
antaakseni sille arvoa, jota se muuten puuttuu, vaan että tuo hyvä
rouva saisi tahtonsa täytetyksi, tiedän hänen aina sitä vaativan,
omistan tämän pienen kertomukseni ihmisystävälle, _jalolle Torsten
Rudensköldille_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tupa Uudentalon veräjällä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.