Title: Torpan poika - Kuvaus kansan elämästä
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Torpan poika - Kuvaus kansan elämästä" ***


TORPAN POIKA

Kuvaus kansan elämästä


Kirj.

P. PÄIVÄRINTA


Porvoossa,
Werner Söderström'in kirjapainossa,
1900.



SISÄLLYS:

   I. Talo ja torppa
  II. Torpan poika ja talon tyttö
 III. Nuorukainen ja neiti
  IV. Aviopari
   V. Häviö
  VI. Uusi isäntä
 VII. Häissä
VIII. Tuhlaajapoika



I. Talo ja torppa.


"Tuhatjärvisen maan", Suomen, ihanimmassa paikkakunnassa, järveen
pistävällä korkealla niemellä oli talonpojan talo. Se oli vaan
tavallinen talo, jossa työtä tehden, vaivaa nähden ja säästäen elää
kitkuteltiin tavallista talonpojan niukkaa elämää, eikä se siis
semmoisenaan voinut vetää paikkakunnan huomiota puoleensa. Talon
tilukset olivat maalaatunsa ja asemansa puolesta oivalliset ja näköala
talosta oli mitä ihanin: tuolla maan puolella avara tasanko tiheine
taloineen ja ihanine viljavainioineen; toisella puolen taloa järven
lahdelmat, jotka tuuheain havu- ja lehevien lehtipuiden raoista
pilkistelivät esiin. Lahdelmien toisella puolen kohosivat järven äyräät
jyrkkinä penkereinä, joista tuuhea metsä suorana ja uljaana yleni
pilvenhattaroita kohden, jotka kilvalla liitelivät taivaan laella.
Sopipa jonakuna tyynenä, kauniina kesä-iltana luoda talosta silmänsä
ympäristöön, jolloin länteen laskeuva auringon loimo kultasi puiden
latvat järven äyräillä ja mäkien nyppylöillä, jolloin sorsaparvet
poikueinensa uiskentelivat tyynissä ja peilikirkkaissa, poimuttelevissa
ja sinne tänne hajauneissa järven lahdelmissa, jolloin kyntörastas
lauleli vainioilla olevissa puissa satasävelisiä laulujaan, jolloin
kalaparvet iloissaan pyrähtelivät ja loiskahtelivat järven sinikalvossa
Wellamon utuliepehissä, venheessä istuvan onkimiehen ympärillä, joka
heistä yhden ja toisen petoksella ketjautti venheensä pohjalle
päristelemään, ja jolloin rehoittavat vilja-kasvit hymyilivät kylän
viljavainioilla. -- Oi, kuinka paljon Luoja näkyi jakaneen hyvyyttänsä
tuolle tienoolle! Missä muualla maailmassa olisi kauniimpaa, missä
jalompaa?

Tämän noin hyvillä tiluksilla ja kauniilla näköalalla lahjoitetun talon
nimi on Niemimäkelä, joka löytyy erään pitäjään Peltolan kylässä.

Luulisi kai asukasten puheena olevassa talossa olevan varakkaita, mutta
niin ei kumminkaan ollut, niinkuin jo osaksi edellisestä tiedämme.
Kokemus on kaikkina aikoina todistanut sen tosiasian, että
tuotteliaalla tilalla ovat asukkaat useinkin köyhtyneet ja hävinneet,
sillä maan hyvät tulot ovat polvi polvelta veltostuttaneet asukkaat ja
vierauttaneet heidät pois maanviljelijöille niin tarpeellisesta ja
välttämättömästä työn teosta. Ja usein on myöskin käynyt niin, että
ihmiset karuilla maatiloilla ovat hyötyneet, sillä ne eivät ole
asukastensa sallineet pitkään ristissä-käsin loikoa, jos mieli siinä
elää ja toimeen tulla, ja niin on uutteruus pysynyt voimassa polvi
polvelta.

Niemimäkelän väki oli juuri tuota hyvän tilan veltostuttamaa väkeä,
jonka ohessa heidän toimeliaisuutensakin oli veltostunut; sentähden
vaipuivat he vaipumistaan velkakuormansa raskaan painon alle. Kauvan he
kokivat kippuroida ja ponnistella yhä paisuvaa velkaantumistaan
vastaan, että edes olisivat pysyneet isäinsä maalla; sillä ei toki
mikään ole talonpojalle raskaampaa eikä katkerampaa kuin luopuminen
pois rakkaalta maatilaltansa, jossa isän isät ovat niin monta polvea
asuneet, jossa joka salo ja niemi on niin tuttu, jossa joka puu, joka
kivi ja kanto niin elävästi muistuttaa lapsuuden leikeistä, nuoruuden
iloista, miehuuden vaivoista, ponnistuksista ja kärsimisistä, myötä- ja
vastoinkäymisistä. -- Oi, kuinka monen kansalaisemme on kumminkin
täytynyt tuo karvas pala niellä ja jättää ne penkereet, jotka
maailmassa olivat hänelle rakkaimmat!

Mikäpä siinä oli Niemimäkeläisilläkään neuvona, sillä he olivat jo
kauvan kokeneet lainoilla velkojansa maksaa; mutta se keino ei
lyhentänyt heidän velkojansa, vaan päin vastoin enensi niitä ja viimein
tuli pää vetävälle. Tosin he koettivat pahaa poistaa raatamalla joskus
satunnaisia isoja uudisviljelyksiä, mutta ne yritykset menivät päin
mäntyyn, sillä työ ei tullut koskaan toimella tehdyksi, ja lisäksi tuli
vielä se seikka, että silloin kun uudisviljelyksiä oli enin kylvössä,
tuli aina halla ja korjasi yhdellä iskulla kaikki pois, ja summittaisin
tehdyt isot ennakkolaskut tuloista siten aina menivät -- poroon. Siis
nekin yritykset paremmin edistivät kuin estivät häviötä.

Jospa he olisivat työnsä tehneet alusta alkaen, joka paikassa ja joka
aika, kunnollisesti, jospa he eivät olisi summittaisin ryhtyneet
satunnaisiin, isoihin, yli varainsa meneviin uusiin viljelyksiin; jospa
he olisivat tehneet työtä vakavasti, perusteellisesti, katsomatta
aikoihin ja säihin ja toivomatta ihmeitä tekevää onnea taivaasta, niin
kenties ei heidän olisi tarvinnut luopua Niemimäkelän maalta -- niin,
niin jospa ja kenties -- siinäpä se on asia! Mutta maailman meno on
niinkuin se on!

No niin! Vaikka meidän kyllä käypi sääliksemme Niemimäkelän asukkaat,
emme heitä kumminkaan saata enään auttaa, sillä asia on niinkuin se on:
isien maa tuli vieraalle myötäväksi!

Kun tuli tiedoksi, että Niemimäkelä tulee myötäväksi, ilmestyi
vieraasta paikkakunnasta ostaja. Hän tuli eräänä pyhäiltana Peltolan
kylään ja ajoi Jäykkälän taloon, joka oli Niemimäkelän likimäinen
naapuri. Vieraalla oli niin uljas hevonen ja niin loistavat hevoskalut
ja muut ajo neuvot, ettei mointa kylässä oltu ennen nähty. Heti vieraan
kartanolle tultua keräysi hänen ympärillensä uteliasta kansaa,
joka ihmetteli vieraan kaunista hevosta, sen kiiltävää karvaa,
kattilan-sangan muotoista kaulaa, tulisia, säihkyviä silmiä, korkeaa
kokoa ja pyöreää kaunista ruumista. He ihmettelivät vieraan
hevoskaluja, niiden kauniita tupsuja ja hopean värisiä heloja jo
nastoja, ja vielä vieraan kaunista kiiltävää rekeä kauniine tupsuinensa
ja nahkapeitteinensä. Eikä se kumma ollutkaan, jos he niitä
ihmettelivätkin; sillä Peltolan kylä oli tiheästi asuttu ja he elivät
yksistään maanviljelyksellä, jonkatähden kylän viljelykset olivat
laajenneet niin avaroiksi, että metsien oli ollut pakeneminen
loitommaksi, ja heidän hevosensa saivat kesät olla auran, karhin ja
kärryjen edessä ja talvet vetämässä kuormia kotia; sentähden eivät
Peltolan kyläläisten hevoset joutaneet korskumaan. Tuommoisia hopean
kirkkaita hevos-kaluja eivät he myöskään tarvinneet, vaan lujia,
valkeita rahkeita. Kirkkorekinä heillä oli vaan öljymaalilla maalatut
reet, eivätkä ne siis niin ankarasti kiiltäneet kuin vieraan reki, eikä
niissä ollut nahkapeitettä eikä kauniita tupsuja; kummako se sitten
oli, jos kyläläiset ihmettelivät vieraan hevosta ja kaikkia ajoneuvoja.

Vieras oli itsekin hyvässä asussa: hänellä oli iso, kallis turkki
päällä, joka oli pitkällä ja paksulla, kirjavalla vyöllä köytetty
kiinni; kaulassa oli hänellä isohko messinkilukkoinen matkalaukku;
kaikkien noiden tähden luulivat kyläläiset vierasta joksikin herraksi.

Kun vieras oli saanut hevosensa riisutuksi ja seinään kiinni lujasti
sidotuksi, kääntyi hän ihmisiin päin ja kysyi: "Onko tässä tämän talon
isäntä saapuvilla?"

"On", kuului vastaus.

"Saisinko rahan ja hyvän sanan edestä itselleni kortteeriä, hevoselleni
ruokaa ja suojaa?" kysäsi hän.

"Miksei. Mistä herra on kotoisin?"

"En minä ole mikään herra", sanoi vieras.

"Mikäs sitten?"

"Olenpahan talonpoika V:n pitäjäästä; pääasia on vaan, että saan maksun
edestä mitä olen pyytänyt?"

"Johan olen sanonut, että saatte, mutta mitä teidän hevosellenne pitää
antaa ruoaksi?"

"Kaksi kappaa kauroja tällä kerralla."

"Niitä ei ole meillä; halla pani kaurat tänä vuonna, ja vanhoja ei
ole."

"Ohria teillä on?"

"On."

"No antakaa niitä sitten pari kappaa!"

Isäntä lähti toimimaan ohria vieraan hevoselle ja kehoitti häntä
itseään menemään huoneesen; vieras meni.

Kun isäntä tuli takaisin, kysyi vieras häneltä: "Tiedättekö, isäntä,
möisikö tässä teidän kylässä kukaan maatansa?"

"Olen kuullut, että Niemimäkelä myötäisiin", sanoi isäntä.

"Näkyykö myötävä talo tähän teille, voisitteko osoittaa sen minulle?"

"Se näkyy tähän periakkunaan, tulkaa ja katsokaa!" sanoi isäntä,
kävellen akkunaa kohden. Kun vieras oli myös tullut akkunan luo,
osoitti isäntä sormellansa ja sanoi: "myötävä talo on tuo, joka on
tuolla järveen pistävällä korkealla niemellä."

"Olen kuullut siitä; asema on kaunis! Minun täytyy saada talo omakseni
ja vielä huomenna, mutta älkää kumminkaan puhuko tätä kenellekään ennen
huomis-iltaa!" sanoi vieras ja hymyili viekkaasti.

"Mitäpä minä hänestä puhuisin", sanoi Jäykkälän isäntä; mutta hänen
korvissaan soi niin kummalliselta tuo kieltäminen, ettei hän saisi
sanoa kenellekään vieraan haluavan ostaa Niemimäkelää, että vasten
tahtoansakin juolahti hänen mieleensä ajatus: "ei tuo ole ikänä oikein
kelpo mies."

Emme huoli sen enempää kertoa vieraan olosta Jäykkälässä sinä yön
seutuna; mainitsemme vaan sivumennen, että vieraan hevonen sai ohria ja
muuta ruokaa, niin paljon kuin halusi, ja että kun vieraalle laitettiin
ruoka, tarjosi isäntä hänelle ennen syömään rupeamista ruokaryyppyä,
mutta vieras ei huolinut siitä, eikä sanonut koskaan vielä viinaa
ryypänneensä. Sen kuultuaan rupesi isäntä katumaan ajatustansa vieraan
kelpomiehisyydestä. Mutta kun oli syöty ja tovi tupakoitu, nouti
vieras reestään otetuista eväsvaroistansa pullon, jota hän kutsui
"konjakkipotelliksi!" Sillä hän laittoi totia "illan kululle", niinkuin
hän sanoi, ja tarjosi totia isännälle ja muillekin talon miehille,
Lisäksi tuolle "illan kululle" noudatti vieras maakauppiaalta "tusinan
olutta", jota hän joi niinkuin rannan vettä ja tarjoeli talon
isännällekin.

"Minä en juo enää mitään", sanoi Jäykkälän isäntä, kun vieras pakoitti
häntä olutta juomaan.

"Mitä? Eihän tässä vielä ole liikoja juotu", sanoi vieras.

"Kaikki on liikaa, mitä yli ruumiin tarpeen nautitaan, olipa se sitte
vaikka vaan puhdasta vettä", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Kaikkia! Juohan tuota olutta niin paljon kuin tahtoo", sanoi vieras.

"Niin, mutta minä en ole koskaan kilvoitellut sitä, kuinka paljon minä
jaksaisin juoda, vaan olen aina tarkoittanut, kuinka vähimmällä aikaan
tulisin", sanoi Jäykkälän isäntä ja siihen se puhe loppui.

Näin iltaa viettäen tuli vieras kauhean puheliaaksi ja jo samana iltana
tiedettiin Jäykkälässä, että vieras oli mahdottoman rikas mies. Hän oli
kotipitäjässään myönyt kaikki tilansa pölkkymetsät pölkkyherroille ja
viimein koko tilansa; näin tavoin oli hän saanut useampia kymmeniä
tuhansia markkoja kukkaroonsa.

Kaikki nuot huomattuaan, rupesi Jäykkälän isäntä katumaan peruutustaan
vieraan kelpomiehisyydestä, sillä hän piti pahana enteenä tuon
"koljakin" ja oluen kelpaamisen, vaikkei hänelle ollut kelvannut
viinaryyppy ruuan alle!

Kun aamu tuli, pyysi vieras Jäykkälän isännän kumppanikseen
Niemimäkelään maankaupan tekoon, johon ehdotukseen isäntä suostuikin.
Vieras oli jo ennen kylään tuloaan urkkinut tiedot Niemimäkelän
talosta, tiluksista ja sen asukasten hädästä, jonkatähden hänellä oli
toivo saada kaupat mielensä mukaan sujumaan.

Kun maan-ostajat tulivat Niemimäkelään, kysyi vieras heti isännältä:
"Myöttekö te maanne?"

"Kun vaan hinnoissa sovitaan, niin myödään tämä talo", oli vastaus.

"Paljonko vaaditte maallanne?"

"Kahdeksantuhatta markkaa, yhdessä maksupostissa."

"Se on liian paljo näin alasmenneestä maasta; ottakaa neljätuhatta
paikalla kouraanne!"

"Ei niin halpaan hintaan käy maatansa myöminen."

"Minun täytyy sitte lähteä muualta maan-ostoon; kyllä minä maita saan",
sanoi vieras; samassa löi hän kädellään rinnallansa riippuvaan
matkalaukkuunsa ja sanoi: "Täällä on millä möllätään."

Kun Niemimäkelän isäntä luuli rahamiehen menevän pois tyköään ja kaupan
aikaan-saaminen heille kumminkin oli ainoa pelastuksen ehto, laski hän
maansa hinnan kuuteentuhanteen, mutta sitä innokkaammin tarjosi ostaja
neljäätuhatta! Jäykkälän isännän kävi kovin sääliksi uupuneen
naapurinsa perinpohjainen häviö, sillä jos he olisivat maansa myöneet
tarjottuun hintaan, ei heille itsellensä olisi jäänyt mitään, vaan ne
neljätuhatta markkan olisivat kaikki menneet entisiin velkoihin;
varsinkin harmitti häntä se seikka, kun naapurinsa oli joutunut
tunnottoman seikkailijan kelkkaan, jonkalaiseksi hän nyt jo vieraansa
tunsi. Hän koetti sopivassa tilaisuudessa saada tiedoksi Niemimäkelän
isännälle, ettei hän möisi maatansa niin helppoon; mutta tämä ei
käsittänyt oliko ne kieltämisen vai kehoituksen merkkiä. Jäykkälän
isäntä koki kaikin tavoin Niemimäkelän isännälle saada tietoa tuosta;
mutta se oli mahdoton, sillä ostaja piti hänet niin tarkoin silmällä
kaikkine liikkeineen, että eri mielipiteitä ei voinut ilmituoda.

Kun ostaja yhä vaan pysyi tarjouksessaan, sanoi Niemimäkelän isäntä
viimein alakuloisesti: "En tiedä! pitänee käydä toisilta miehiltä
kysymässä, mitä he siihen sanovat", ja niin lähti hän huoneesta ulos.

"Nyt meidän kauppamme käypi hyvästi", sanoi vieras, talon isännän pois
mentyä.

"Niin se käypi."

"Maa lienee ainakin kahdeksantuhannen arvoinen?"

"Kahdenkin-toista tuhannen."

"Se on kaunis voitto!"

"Saisitte te siitä maksan sen hinnan, jonka he vaativatkin; kyllä
sittekin voittoa jäisi."

"Mikä pakko maksaa paljoa, kun vähemmälläkin saa? Ja ilman sitä,
olisihan teillä itsellänne ollut kyllin aikaa maksaa maasta isot
hinnat."

"Minä en tarvitse sen enempää maata, kuin mitä minulla on", sanoi
Jäykkälän isäntä ja teetteli lähteäkseen ulos.

"Mihin, sen nimessä, te menette? Pysykää huoneessa siksi kuin kaupat on
tehty ja kirjallisesti vahvistettu", hätäili ostaja, kun näki Jäykkälän
isännän ulos pyrkivän; luultavasti pelkäsi hän, että luottamaton
kumppani kenties kuihkisi jotakin myöjälle ja niin pilaisi hänen
etuisan kauppansa.

"Minä käyn vaan ulkona", sanoi Jäykkälän isäntä ja meni ulos,
huolimatta rikkaan kiellosta, sillä hän oli omistansa toimeen tuleva
kansalainen, joka ei ollut joutunut kenenkään mammonan orjuuteen.

Kun Jäykkälän isäntä tuli ulos, tapasi hän kartanolla talon isännän
pienen poikasen jonka hän käski isäänsä käskemään talliin hänen
puheillensa, johon hän itse varalta meni. Kun talon isäntä tuli, sanoi
Jäykkälän isäntä: "Älkää, Jumalan tähden, myökö maatanne neljään eikä
vielä kuuteenkaan tuhanteen; antaa hän siitä kahdeksankin tuhatta, minä
panen pääni pantiksi siitä; jos lähtee pois, niin antaa vaan mennä,
kyllä vielä palaakin. Ei ole aikaa enempää puhua, mutta muistakaa, mitä
olen sanonut. Hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan, jonkatähden hän,
rahojensa turvissa, kokee teidät saada perinpohjin lankeamaan -- minä
menen edeltä kamariin, tulkaa te vähän jälestä!"

Kun Jäykkälän isäntä tuli kamariin, kysyi maan-ostaja häneltä:
"Tapasitteko talon isännän ulkona käydessänne?"

"Noo -- en", vastasi toinen vähän häpeillen. Samassa tuli talon isäntä
huoneesen.

"Mitäs toiset miehet sanoivat, aikovatko talon myödä neljään
tuhanteen?" kysyi ostaja.

"Mietimme siellä, ettemme myö maatamme alle kahdeksan tuhannen", sanoi
isäntä.

"Kyllä minä nyt jo ymmärrän, mistä tuulee ja mistä tämä kaikki on
kotoisin; olkoon kauppa sitte sinään, kyllä minä maita saan", sanoi
ostaja ja lähti paikalla pois.

Kun hän tuli kartanolle, seisoi hän siinä miettimässä tovin aikaa. Hän
palasi takaisin huoneesen ja sanoi: "Koska olette niin tinkisä, niin
minä nostan kaksituhatta, siis siihen määrään, johon olette suostuneet
maanne myömään."

"Ei alle kahdeksan tuhannen; alle se menee sittenkin oikeasta
hinnastansa", sanoi isäntä.

"Ei; niin paljoa en maksa ikänä maastanne; liiaksikin olen siitä jo
tarjonnut."

"Teidän täytyy sitten olla maksamatta", sanoi talon isäntä, vähän
ylvästellen, kun oli jo saanut rohkeutta.

"Te olette kummallisia ihmisiä! Te ette osaa antaa mitään arvoa
rahalle, ettekä omille sanoillennekaan!"

"Minkäpä minä sitte teen, kun asia kerran niin on miehissä päätetty."

"Minä en maksa kahdeksaa tuhatta."

"Ja minä en myö alle,"

"Kauppa siis jääpi tekemättä!"

"Kuinka itse vaan tahdotte."

"Minä tahdon niin, se on sanottu", sanoi ostaja, ja lähti taas pois.
Mutta kartanolle päästyänsä, palasi hän taasenkin takaisin ja sanoi:
"Tämän kauniin aseman tähden maksan minä vaatimanne kahdeksan tuhatta
markkaa, mutta en suinkaan maasta, sillä maakin lienee yhtä huonossa
reilasta kuin kartanokin, johon ei kelpo mies raskisi eläimiänsäkään
panna asumaan." Sitten kääntyi hän Jäykkälän isännän puoleen ja sanoi:
"Te tiedätte, kuka kylässä on kunnollinen kirjoitusmies; olkaa hyvä ja
noutakaa semmoinen tänne, että tehdään heti kirjallinen kauppa!"

"Ei sitä tarvitse kaukaa hakea; kyllä minä kirjoitan kauppakirjat",
sanoi vaadittu.

"Te kirjoitatte kauppakirjat!?"

"Sen kyllä kykenen tekemään."

"Mutta kirjoitus-aineet kumminkin puuttuvat."

"Tästä ei olisi pitkä matka kotoakaan kirjoitusainetta noutaa, mutta
kyllä niitä löytyy tässäkin talossa."

"Tässäkin talossa!?"

"Juuri niin."

"Joka talossako täällä sitten onkin kirjoitusmiehiä?"

"Useassa."

"Jopa oli kumma! Olkaa sitten hyvä ja ryhtykää työhön! minä maksan
vaivanne."

Talon isäntä nouti kirjoitus-aineita ja Jäykkälän isäntä rupesi
kirjoittamaan. Pian oli Niemimäkelän maankauppa kirjallisesti hyvässä
järjestyksessä kirjoitettu. -- No, mitäpä siinä muuta oli: kun
kauppakirjat olivat valmiiksi kirjoitetut, kirjoitti Niemimäkelän
isäntä alle, ostaja ja vierasmiehet panivat puumerkkinsä, rahat
maksettiin ja niin oli Niemimäkelä nyt tuon rikkaan vieraan ostajan
oma.

Katkera oli Niemimäkeläisille tuo pala, kun heidän täytyi luopua
isäinsä maasta, mutta lukijoille lohdutukseksi mainitsemme sivumennen,
ettei se heiltä ollut niinkään hullusti tehty; sillä he saivat velkansa
maksetuksi ja lopulla ostivat metsätalon, jossa sitte rupesivat elämään
ja vaurastumaan.

Nyt lähti Jäykkälän isäntä vieraansa kanssa Niemimäkelästä pois. --
Tiellä mennessään sanoi vieras Jäykkälän isännälle: "Kumma, kun täällä
on niin paljo kirjoitusmiehiä, vaikka he ovat niin köyhiä!"

"Kuinka köyhiä?"

"Eihän noiden asunnot näytä miltään loistavilta, eivätkä jaksaneet
ostaa tuota maatakaan, ja tuskinpa 'koljakkipotelia' löytyisi koko
kylästä jos niin tarve tulisi."

"Täällä pidetään jotakin huolta henkisistäkin tarpeista, sentähden on
paikkakunnassa kosolta kirjoitusmiehiä; sanomalehtiä ja muuta
kirjallisuutta luetaan. Mitä maan-ostoon tulee, niin niitä kyllä olisi
paljonkin, jotka sen olisivat kyenneet tekemään; mutta itsekullakin on
maata niin paljon, kuin he tarvitsevatkin, jonkatähden he eivät lisää
halua, sillä he katsovat paremmin maan tunnolliseen viljelemiseen kuin
sen laveuteen. Sentähden on varallisuus jakautunut kylässä melkein
tasaisesti, jonka vuoksi köyhiä ei ole laisinkaan, joita te luulette
meidän kaikkien olevan. Enkä minä sitä ymmärrä, että konjakkipullon
löytyminen talossa olisi mikään arvon ja varallisuuden merkki."

"Mitäs sitten tarjoaisi vieraalle?"

"Ryypyn paloviinaa ruuan alle, ja jolla on niin hieno suu, ett'ei sitä
kärsi, se olkoon ilman."

"Kylläpä se on raakaa!"

"Talonpoika ei tarvitse sen kypsempää."

"Mutta minusta tuntuu, että kyläläisenne tuhlaavat varallisuutensa
aivan turhaan."

"Kuinka turhaan?"

"Aviisuihin ja muihin joutaviin lorukirjoihin."

"Minun ajatukseni ei ole semmoinen. Minä olen käsittänyt, että henkinen
rikkaus on kukkaro-rikkautta parempi."

Nyt juuri tultiin Jäykkälän taloon, jossa ei ollut sillä kerralla muuta
tekemistä, kuin että vieras maksoi, mitä hän oli hevosineen talosta
yönseutuna kuluttanut, ja niin lähti hän kotipuoleensa.

Kun vieras jätteli Jäykkälän isäntää hyvästi, sanoi hän: "Minä kyllä
ymmärsin, että juuri teidän tähtenne sain maksaa maastani neljätuhatta
markkaa liikaa, vaikk'en viitsinyt siellä mitään siitä sanoa: me
tulemme edespäin naapuruksina asumaan -- minä pyydän: älkää vasta sitä
tehkö! Sen puheen päälle jääkää hyvästi!" ja samassa hän lähti.

"Minkähän toki teetkään", sanoi Jäykkälän isäntä vieraansa mentyä. --

Niinkuin lukija huomaa, oli silloin talvi, kun rikas mies osti
Niemimäkelän. Hän ei siis saanut eikä tahtonutkaan saada mitään selkoa
maan tilusten hyvyydestä; sillä kun hän oli mielestänsä mahdottoman
rikas, ei hän aikonut pitää mitään lukua vaivaloisesta ja vähän
tuottavasta maanviljelyksestä. Hän luokkaantui pois kotipuolestansa
sentähden, kun siellä oli melkein jokainen maan-omistaja myönyt
metsänsä pölkkyherroille, jonkatähden siellä oli paljo rahoja
liikkeellä; sentähden oli raha siellä arvotonta ja eläminen kallista.
Tuon kaiken tähden valitsi hän Peltolan kylän asuinpaikaksensa, jossa
elettiin ainoastaan maanviljelyksellä ja siis oli rahoja vähemmin ja ne
isommassa arvossa. Siellä luuli hän rahoilla voittavansa mahdottoman
paljon ja sen turvissa voivansa elää työtöntä laiskuri-elämää.
Edellisestä selkeää, minkätähden ei Niemimäkelän ostaja ollenkaan
pitänyt lukua tiluksen maista, vaan ainoastaan talon kauniista ja
korkeasta asemasta, josta hän saattoi silmällä pitää koko paikkakunnan
menon; siellä hän saattoi katsoa ja tarkastaa, rupeaisiko joku
kyläläisistä sortumaan raskaan taakkansa alle, jolloin hän heti
saattaisi lähettää nuot "lentävät lehdet", nuot kaikki-voivat rahansa,
valloittamaan ja kietomaan hätääntynyttä kansalaistaan pauloihinsa --
ja niin tuomaan ja kiskomaan taloon -- tuolle ylevällä asemalla
olevalle Niemimäkelälle -- takaisin noiden kurjain maanviljelijäin
hikeä ja väkeä moninkertaisesti. Siinä syy rikkaan miehen Peltolan
kylään tuloon ja Niemimäkelän maan ostoon.

Heti kun Niemimäkelän uusi isäntä lienee niin paljon joutunut, nähtiin
Peltolan kylässä kummia: hevosia ja miehiä tuli kosolta, jotka alkoivat
vetää kiviä ja hirsiä ja kaikkia rakennusaineita Niemimäkelään. Vanha
tupa revittiin alas ja uutta, varsin isoa rakennusta, ruvettiin sijalle
uudesta rakentamaan; samoin tehtiin muidenkin huonetten kanssa, ja
ennenkuin oli Juhannus käsissä, olivat kaikki huoneet vesikatossa.
Päärakennus oli rakennettu niin ko'okas ja uljas, korska päätyjen ja
räystästen kanssa, ettei moista oltu paikkakunnassa nähty, vaikka kyllä
oli entisiäkin hyviä huoneita. Kun se työ oli saatu tehdyksi, tuli
kohta toisenlaiset työ-aseet ja toisenlainen työ käsille. Nyt ruvettiin
nikkaroimaan, muuraamaan kaakeli-takkoja, rappaamaan, jauhamaan,
maalaamaan, petsaamaan ja pitsaamaan; siinä häntä nyt liikettä ja
hommaa oli! Ja ennenkuin kekri tuli, oli uusi kartano ihka valmis. --
Kummako se oli? Tiedämmehän jo, että Niemimäkelän uusi isäntä on rikas,
ja "kyllä ruoka syöpiä saa, helisevä hyppääviä" sanoo sananlasku.

Koko rakentamisen ajalla ei isäntä käynyt talossaan kuin yhden ainoan
kerran; sillä ei hän tahtonut tulla uuteen taloonsa asumaan, ennenkuin
se oli joka paikasta uudestaan rakennettu. Silloin kun hän kävi
rakennuksia katsomassa, oli hän niihin hyvin tyytyväinen, ja hän muutti
heti, kartanon valmiiksi tultua, Niemimäkelään perheinensä, jota ei
ollutkaan sen enempää kuin vaimo ja kaksi lasta, toinen poika, Kasperi
nimeltä, viisi vuotta vanha ja toinen tyttö, Anni, joka oli kohta
kolmen vuoden ikäinen.

Kun uudet tulokkaat olivat olleet jonkun ajan kylässä asumassa,
havaittiin pian, ett'ei tuo Niemimäkelän isäntäväki ollutkaan juuri
niin huonoa väkeä. He olivat höylejä kaikille ihmisille, väliä
pitämättä, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. He antoivat mielellänsä
köyhille almua ja kävivät melkein joka pyhä kirkossa, semminki
rukouspäivinä. He antoivat köyhälle väelle työtä ja maksoivat heille
hyvästi palkan, ja Peltolan kyläläiset iloitsivat uudesta, uljaasta
naapuristaan; mutta Jäykkälän isännällä oli heistä omat ajatuksensa,
varsinkin Niemimäkelän uuden isännän viimeisen hyvästijättöpuheen
tähden. Summa vaan oli se, että Niemimäkelän isäntäväki rupesi saamaan
yhä enemmän kunnioitusta ja luottamusta kyläläisiltään, jos kohtakin
Jäykkälän isäntä toisin ajatteli, ja heitä kutsuttiin usein kylässä
pidettäviin pitoihin ja kesteihin.

Tämä Niemimäkelähän se nyt on se talo, josta ja jonka perheestä aion
teille tämän kertomuksen toisena puolena kertoa.

Aivan Niemimäkelän pellon aidan vieressä, ihan talon tiluksien rajalla
oli jo aikoja ennen Niemimäkelän isännän tuloa ollut torppa, joka ei
ollut -- niinkuin jo näkyy -- Niemimäkelän maalla; Jäykkälän maalle oli
se torppa perustettu, sillä Jäykkälän ja Niemimäkelän tilukset olivat
rajatusten. Jäykkälän isännällä oli ollut monta vuotta palveluksessa
Matti niminen renki, joka oli Jäykkälän isännälle kaikinpuolin
mieluinen; sillä Matti teki työnsä kaikinpuolin tunnollisesti, oli myös
kaikkeen työhön pystyvä sekä ulkona että sisällä. Tämä Matti oli hyvin
lukuhaluinen, jonka tyydyttämiseksi hän sai lukea kaikki
palvelustaloonsa tulevat sanomalehdet ja muut kirjat, ja lisäksi haki
kirjoja lainaksi niin paljon, kuin vaan sai. Ja alkoipa Matti jo
renkinä ollessaan perustaa omaa kirjastoansakin; sillä hän aina vuoden
päästä, kun sai palkkansa, osti joitakuita kirjoja itsellensä. Ei hän
kumminkaan lukemiseensa tuhlannut työaikoja, vaan hän loma- ja
joutoaikoina, semminki pyhä-iltoina, virvoitti lukemisellansa kaipaavaa
henkeänsä. Tuolla tavoin tuli aikaa voittaen Matista mies, joka tarkoin
käsitti yhteiskunnallisen ja kansallisen asemansa. Eräänä vuonna
rakastui Matti samassa Jäykkälän talossa palvelevaan piikatyttöön;
seuraus oli se, että heistä tuli ensi syksynä aviopari, ja heidän
häänsä pidettiin Jäykkälässä. Häiden loputtua antoi Jäykkälän isäntä
heille edullisen torpanmaan, Niemimäkelän tiluksien rajalta,
palkinnoksi Matin uskollisesta palveluksesta; vielä hän lahjoitti
heille kaikennimistä talon kalua, yksin eläimiäkin kaikesta pitäin,
josta nuori parikunta kiitteli kyynelsilmissä.

Kun he näin olivat saaneet vaikutus-alaa omalle työllensä, rupesivat he
tekemään työtä yksissä neuvoin ja yhteisillä voimilla ja ennen pitkää
oli heillä omat huoneet ja omat peltotilkut kasvamassa. Suuresti heitä
edisti uuden talon rakennuksessa se, että Matilla oli melkoiset säästöt
vuosipalkoistaan; sillä hän oli tuiki säästäväinen. Siinä sitten
tekivät työtä ja heidän maallinen toimeentulonsakin parani aika ajalta.

Ennenkuin Matti aloitti rakentamaan torppansa huoneita, pyysi hän
kyläläisiä talkoolla häntä auttamaan rakennus-aineiden paikalle
saamisessa, ja sen vähäisen avun tekivät kyläläiset ilolla, sillä he
rakastivat uuden talon tekijöitä heidän rehellisyytensä ja
uutteruutensa tähden. Kun talkooväki tuli kartanoksi aiotulle paikalle,
muksautti eräs kylän isäntä kiven reestään kankaalle ja huudahti
samassa: "Lukula on tämän talon nimi!"

"Sitähän minäkin", äyhkäsi toinen isäntä, ja mätkäytti samassa
hirsikuormansa kumoon; siitä herran hetkestä ruvettiin torppaa
kutsumaan "Lukulaksi".

Siis se oli kylä, joka pani torpalle nimen, ja tuskinpa torpalle olisi
sen sukkelampaa ja sen asukasten sisällistä tilaa kuvaavampaa nimeä
kukaan muu voinut sepittääkään. Kyläläiset olivat jo aikaa huomanneet
Matin lukuhalun ja sentähden sepittivät he torpan nimen, ei sen
ulkoaseman, vaan asukkaan sisällisen tilan mukaan. Eikä kyläläisillä
ollutkaan syytä katua torpalle annetusta nimestään, sillä Lukulan Matti
ei heittänyt lukuhaluaan eikä sanomalehtien tilaamistaan ja uusien
kirjojen hankkimistaan sittenkään, vaikka hänellä oli niin paljo vaivaa
ja kulutusta uutta taloa perustaessaan; mutta yhä edelleen oli hänen
pöydällään useat sanomalehdet, ja kirjasto karttui karttumistaan, ja
muutamien vuosien kuluttua kävi niin, että kyläläiset tulivat aina
Lukulan Matilta kysymään selityksiä, jos he sanomalehdistä tai muista
kirjoista sattuivat tapaamaan semmoisia asioita, joita eivät itse
ymmärtäneet, ja silloin he aina saivat Matilta niin valaisevia
selityksiä, että ymmärsivät vaikeat paikat päivän selkeästi.

Kun Maiti oli vaimonsa kanssa asunut vuoden torpassaan, syntyi heille
kaunis, terve poika, joka kasteessa sai nimekseen Iisak, muistoksi
heidän suurimmalle hyväntekijällensä, Jäykkälän isännälle, jonka
kaimaksi ensimmäinen poika ristittiin; jonkun vuoden kuluttua saivat he
toisenki lapsen, vaan sen korjasi Tuoni ensimmäisellä ikävuodellaan.
Tuota tyttärensä kuoleman -- sillä tyttöhän se oli heidän toinen
lapsensa -- surivat he kauvan, eikä Jumala katsonut hyväksi lahjoittaa
heille enään muita lapsia. Ainoaa poikaansa, "Iikkaa", joksi he häntä
lyhennetyllä nimellä kutsuivat, hoitivat he niinkuin silmäteräänsä,
sillä hän oli heille kaikki kaikissa.

Kun Niemimäkelän asukkaat muuttivat uuteen kotiinsa, oli Iikka juuri
samanikäinen kuin Niemimäkelän Annikin, nimittäin kohta kolme vuotta
vanha -- merkillinen sattumus!

Uutten asukasten tultua, tuli heistä Lukulaisten kanssa kohta hyvät
ystävät, sillä niinkuin ennen on jo mainittu, Niemimäkeläiset olivat
kohteliaita kaikille ihmisille, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. Usein
oli Lukulan Matti työssä Niemimäkelässä ja sekä talon että torpan
muukin väki seurusteli usein toisissaan. Yhtä seikkaa toki ei
Niemimäkelän isäntäväki jaksanut käsittää, nimittäin sitä, kuinka
Lukulaiset ovat niin "hauskoja", kun he kuluttavat varojansa niin
turhanpäiväisiin loruihin, kuin "aviisut" ja muut lorukirjat ovat,
silloinki kun katovuodet ja muut vastukset kohtaavat heidän pieniä
torppansa viljelyksiä, jolloin he ovat pakoitetut muutakin
jokapäiväistä toimeentuloansa työllään palkitsemaan. Sen mielipiteensä
lausui kerran Niemimäkelän isäntä julkisesti Lukulan Matille, johon
Maiti naurahtaen vastasi: "Minä en tule muuten aikaan; lukeminen on
minulle tullut hengen tarpeeksi."

"Hengen tarpeeksi!" kertoi Niemimäkelän isäntä pilkallisesti ja lisäsi:
"eihän luvut vatsaa täytä"; mutta se ei pilannut naapurusten hyvää
väliä.

Kummallakin näistä naapuruksista oli erikoiset ystävänsä, jotka olivat
muodostuneet kummanki mielipiteiden mukaisiksi, sillä vaikka oltiin
kohteliaita kaikilleki ihmisille, veti kumminki kummankin erinkaltainen
sisällinen tila saman mielisiä ihmisiä puoleensa, jotka sitten
perehtyivät varsinaisiksi, niin kutsutuiksi "pöytä-ystäviksi".
Sellaiseksi ystäväksi Niemimäkelään perehtyi Hoitolan Heikki, joka oli
iso hevoskauppias eikä milloinkaan miesseuroissa puhunut paljoa muista
kuin hevosista. Hän oli isännälle mieluinen ja ainainen vieras, sillä
hänkin oli ankara hevoskauppias ja pyysi sitenki rahojansa voitolla
kartuttaa. Toinen varsinaisista Niemimäkelän isännän ystävistä oli
Metsälän Mikko; hän oli ankara metsästäjä ja siitä selvästä syystä oli
hän isännän ylimmäisiä ystäviä, sillä kun hän oli rikas mies, ei hän
viitsinyt tehdä työtä. Lukumies ei hän myöskään ollut, että olisi sillä
aikaansa kulumaan saanut. Sentähden täytyi hankkia jotain muuta
toimistelua, ja siksi oli hän jo aikaa valinnut metsästämisen.

Kerran oli Niemimäkelässä isännän nimipäivä kekrin tienoissa, sillä
isännän nimi oli Topias. Sinne oli kutsuttu monta isäntää ja emäntää
kylästä, joiden joukossa tietysti olivat Hoitolan Heikki ja Metsälän
Mikkokin; mutta löytyipä kutsuvierasten joukossa myös Jäykkälän ja
Lukulan isännät ja emännätkin. Kun oli syöty ja juotu päivän kunniaksi,
rupesivat vieraat puhelemaan keskenänsä sitä ja tätä.

"Puhutaanpa nyt noista tärkeistä yhteiskunnallisista asioista, koska
tässä on miehiä koolla", lausui Jäykkälän isäntä kuuluvasti.

"Mitkä ne niin tärkeät asiat olisivat?" kysyi Niemimäkelän isäntä.

"Semmoisina minä pidän kansakoulun-homman ja pitäjään sillan
rakennuksen, jotka nyt ovat päivän tärkeimpinä kysymyksinä", sanoi taas
Jäykkälän isäntä.

"Semmoiset asiat eivät ole mielestäni erin tärkeitä, jolla vievät vaan
kukkarosta, eivätkä tuo sinne mitään takaisin", sanoi siihen
Niemimäkelän isäntä ja lisäsi vielä vähän mietittyään: "Kansakoulu saa
olla hetikin poissa; sillatta ei pääse kulkemaan, se täytyy tehdä."

"Mitä me lastemme kasvatuksen eteen uhraamme varojamme, emme ole ikänä
muulloin niin ison kasvun alle ra -- -- --.

"Mutta meidän varsasta tulee kelpo juoksija, kunhan tässä tulee
talvikeli, että saattaa sitä opettaa", sanoi Hoitolan Heikki,
keskeyttäen Jäykkälän isännän puheen.

"Mitä yrititte sanomaan?" kysyi Niemimäkelän isäntä.

"Yritin sanomaan sitä, että kaikki ne aineelliset varat, joita uhraamme
lastemme henkiseen kehitykseen, kantavat niin isoa korkoa, ett'emme
koskaan ole rahoillamme niin isoa voittoa saaneet."

"Kukkaron kehitteleminen on paljoa edullisempi lapsillekin, kuin
kirjain, sillä edellisestä saavat he ruokaa ja vaatetta, jälkimmäisestä
ei muuta kuin tyhjää pään höyryä, joka ei täytä kumpaakaan tarvetta",
vastasi Niemimäkelän isäntä ylpeästi.

"Kyllä luulen -- -- --"

"Jänis ja orava ovat jo aivan puhtaat; pitäisi tässä joutua metsälle",
sanoi Metsälän Mikko.

"Eihän jänikset ja oravat kuulu tähän asiaan", muistutti Jäykkälän
isäntä, ja Lukulan Matin ja muidenki usean kyläläisen suu vetäysi
nauruun.

"Ja minulla on nyt uusi nalli-tousakin."

"Se sitäkin vähemmän."

"Se on semmoinen, ett'ei tarvitse hypein panna nallia nallipiikkiin;
kun painaa vaan tousan hienommassa päässä olevan reiän nallipiikkiin,
niin sieltä tarttuu nalli heti."

"Puhutaan nyt pääasiasta!"

"Sillä on jousi sisällä, joka ponnistaa toisen noin tousan reiälle."

"Ja tukot korviisi, ett'et kuule mitään muuta kuin nallien napsauksia
ja pyssyn paukauksia", sanoi Lukulan Matti.

"Minulta jäi vastaamatta talon isännän viimeinen pu --."

"Meidän ruuni on pahasti nilkkuna, löivät kengittäessä naulan lihaan;
milloinka hän sitte parannee?" ehätti taas Hoitolan Heikki sanomaan,
katkaisten siten Jäykkälän isännän puheen.

"Tässä ei ole minkään järjellisen puheen sijaa; vakaisia asioita täytyy
puhua ja vastata toisessa paikassa", sanoi Jäykkälän isäntä, otti
hyvästin ja lähti samassa pois, ja muut vieraat lähtivät myöskin paitsi
Hoitolon Heikki ja Metsälän Mikko.

"Vielä se tuo Jäykkäläinenki puhuu, jolla ei ole muuta kuin velkaa",
sanoi Niemimäkelän isäntä, toisten vierasten pois mentyä.

"Entä sitte tuo Lukulan Matti! Luuleeko hän lukemisellaan jäniksiä ja
lintuja saavansa kiinni", sanoi Metsälän Mikko, vähän närkästyksissään
Lukulan Matin korvan avauksesta, sillä Matin terävä lause oli
todellakin avannut sillä kerralla Metsälän Mikon korvat.

"Matti on kumminkin kelpo työmies, hän teki tuon pienen pilansa
houriopäissään paljaasta lukemisestansa", sanoi siihen Niemimäkelän
isäntä.

Kauvan vielä toisten vierasten lähdettyä, istuivat Hoitolan Heikki ja
Metsälän Mikko Niemimäkelässä, ja siellä puhuttiin paljon
hevoskaupoista, hevosista, metsästämisestä ja tietysti myös
Niemimäkelän mahdottomista rikkauksista; ja nyt se kävikin puhe
laatuun, kun ei ollut enään tiellä nuot kiusaavat yhteiskunnalliset
kysymykset, eikä niiden houraavat, köyhät vireillä-pitäjät, ja niin se
ilta kului.

Lukulan alinomaisia vieraita taas oli Jäykkälän isäntä ja muut
lukuhaluiset ja kirjallisuutta harrastavat kylän ihmiset, sillä Matin
kirjasto oli kaikille sitä haluaville avoinna, ja hän iloitsi
sydämmessään, kun hän saattoi jollakin tavalla olla kansalaisilleen
hyödyksi, ja kaikki Lukulan ystävät tunsivat itsensä toistensa veljiksi
ja sisariksi, sillä heissä vaikutti yksi ja sama henki, nimittäin
kansallishenki. He tunsivat, että hekin ovat luodut ihmisiksi ja että
he sillä oikeudella ovat luodut vapauteen, eikä toisten sorron alle, ja
vielä he käsittivät, että heilläkin on oikeuksia eikä ainoastaan
velvollisuuksia; tunsivatpa vielä senkin, että, jos kansan on mieli
noita oikeuksiansa saavuttaa, itsekunkin kansalaisen täytyy,
leiviskänsä jälkeen, taistella henkisillä ja aineellisilla varoillansa
niiden puolesta, muistaen sananlaskua: "ei makaavan kissan suuhun hiiri
juokse." Semmoisia olivat Lukulan ystävät, eikä sen isäntä muuta
kaivannutkaan.

Kerran kun Lukulan ystävät tulivat Lukulaan, oli pikku Iikka lavitsalla
rynkämöisillään, sanomalehti levällään edessä, josta hän oli lukea
haveltavanansa aika kyytiä. Iikka ei hämmästellyt eikä ujostellut
yhtään noita niin tuttuja vieraita, pitkitti vaan lukemistaan suurella
innolla. Kun vieraat tulivat huoneesen sisälle, käänsi Iikkaki päätänsä
heihin päin, vaan ei väsäyttänyt yhtään niin mieluista lukemistansa;
sillä olihan hänellä nyt "kirja" edessä, josta isä ja äiti olivat niin
usein lukeneet; miksi ei hän nyt lukisi, miksi hän nyt häpeäisi tuttuja
vieraita? Poika veti henkeään syvään aina silloin, kun oli henkivaransa
tyhjään ammentanut, katsoa vilkuili milloin jotakuta vieraista, milloin
isäänsä ja äitiänsä silmiin, mutta enimmän toki "kirjaansa", ett'ei
muka missään tapauksessa erehtyisi lukiessaan; sitä tehdessään oli
Iikan suu senkin seitsemässä soppelossa, että "kirjassa" olevat sanat
ja lauseet siten oikeiksi tulisivat. Eihän ne Iikan lukemiset olleet
sinnepäinkään, kuin ne "kirjassa" olivat; hän luki vaan sentähden, kun
näki isänsä ja äitinsäkin niin tekevän, ja siinä pääasia, tulipa luku
sitte minkälaista tuli. Hänen lauseensa ja sanansa olivat vaan
semmoisia lapsen viattomia sanoja ja lauseita kuin: "Pikku sisareni
tuli kipeäksi ja kuoli; se vietiin sitte kirkon-roopiin ja pantiin
multaa päälle ja isä ja äiti itkivät paljon; minulle teki suutari uudet
kengät ja äiti ompeli minulle uuden takin -- kissanpoika kynsi käteni
rikki, josta tuli verta; äiti pani tukon siihen ja se heti parani,"
j.n.e.; siis Iikan lukeminen oli vaan niitä havainnoita, joita hän oli
elämänsä aamuna käsittänyt.

Kun Jäykkälän isäntä oli kylläkseen katsellut kummipoikansa lukuhalua,
sanoi hän: "Niin se on; nuorena jo lapset tapailevat tekemään sitä,
jota näkevät vanhempiensakin tekevän; omena ei kauas puusta putoa!
Tuosta pojasta tulee vielä isänmaan kunnia."

"Jospa Jumala sen soisi!" sanoi siihen Lukulan Matti. Silloin, kun
pikku Iikan ensimäinen lukeminen nähtiin ja kuultiin, oli hän kohta
neljä vuotta vanha.

Tämä Lukulan pikku Iikkahan se on se "torpan poika", josta tämä
kertomus on nimensä saanut.

Katkerasti katui Lukulan Matti, kun ei hän ollut nuorena ollessaan
opetellut kirjoittamaan, vaikka hänellä olisi tilaisuutta siihen ollut,
mutta ei hän tuntenut vielä sen tarvetta silloin; vasta, kun hän tuli
Jäykkälään rengiksi, heräsi hänessä sen tarpeen tunto, kun hän sai
Jäykkälän isännän kirjastolla ja sanomalehdistöllä ravita kaipaavaa
henkeänsä. Mutta erehdyksensä aikoi hän korjata siten, että poikansa
tahtoi kaikin mokomin saada kirjoitusmieheksi.

Noinhan sitä elettiin sekä Niemimäkelässä että Lukulassa. Lukulan Matti
levitteli vointinsa mukaan torppansa viljelyksiä ja hyvinä vuosina
elettiin säästäen ja omistansa; mitä sattui puuttumaan pienessä
taloudessa, se hankittiin työllä; lukeminen pysyi myös entisessä
voimassaan.

Niemimäkelässä taas elettiin heidän tavallista elämäänsä. He näkyivät
nauttivan samaa kunnioittamista kyläläisiltään kuin ennenkin, mutta
tuon ennen kerrotun Niemimäkelän isännän nimipäivän perästä oli usea
kyläläinen samaa mieltä Jäykkälän isännän kanssa Niemimäkelän isännän
kelpomielisyydestä; mutta sen he pitivät salassa, sillä eivät he
halunneet juoruta. Tosin havaitsivat kyläläiset, että Niemimäkelän
ennestäänkin huonosti viljellyt tilukset vaan kävivät päivä päivältä,
aika ajalta sitäkin huonommiksi; mutta kun yleensä tiedettiin, että
Niemimäkelän isäntä oli mahdottoman rikas, niin ei huonosta
maanviljelyksestä juuri pidetty paljoa lukua. Tiedettiin myös kylässä,
että Niemimäkelään usein tuotiin olutkuormia ja mitä lienee tuotukin,
vaan kun ei kukaan koskaan nähnyt isännän olevan juovuksissa, niin
raukesivat ne tiedot aina siihen. Usein oli kumminkin semmoisia aikoja,
jolloin kyläläiset eivät päässeet Niemimäkelän isännän puheille!

Näiden näin erinkaltaisten naapurusten, Niemimäkelän ja Lukulan, väli
oli vaan edelleenki yhtä ystävällinen. Tosin oli Lukulan Matti usein
julkisesti saanut Niemimäkelän isännältä kuulla, että hän on köyhä,
mutta Lukulan Matti tiesi itsekin sen aivan hyvin eikä sentähden siitä
tuskautunut.



II. Torpan poikia ja talon tyttö.


Aika kului. Sekä Niemimäkelän että Lukulan lapset kasvoivat yhä
isommiksi, kumminkin toki eri tavalla. Kun Niemimäkelän lapset tulivat
niin isoiksi, että he voivat oppia lukemaan, otettiin heille kotiin
erityinen opettaja, mutta koreasti kiellettiin häntä luettamasta
lapsille "lorukirjoja", joita isäntä luuli opettajalla havainneensa,
sillä hän tahtoi lapsistansa saada "jumalisia ihmisiä", niinkuin hänen
sanansa kuuluivat. Opettaja oli tunnollinen ja ennen pitkää olivat siis
lapset "kirjalla". Mutta sitä sydämellistä opetusta ja hengen ja
ymmärryksen hellää kehitystä, jota ainoastaan isä ja äiti voivat antaa
lapsillensa, eivät Niemimäkelän lapset saaneetkaan lukemisensa ohessa;
sillä heillä oli vieras opettaja, joka palkan edestä, vaan ei
velvollisuudesta, opetti heille noiden äänten merkkien kokoonpanoa,
vaan ei niiden sydämeen vastaavaa tuntoa, jonkatähden lasten luku
jäikin paljaaksi ulkonaiseksi pakko-läksyksi, jolla sitten hädin-tuskin
voitaisiin rippikoulussa läpi päästä.

Lukulan Iikan opettajina taas olivat oma isänsä ja äitinsä, jotka eivät
ainoastaan sitä tahtoneet, että heidän poikansa oppisi vaan aakkoset ja
niitä kokoonpanemaan; vaan he rupesivat hellän isän ja äidin sydämellä
selittämään pienelle oppilaisellensa niitä totuuksia, joita luettu
sisälsi, olivatpa ne sitten hengellisiä taikka maallisia asioita.
Vaikutus senkaltaisesta opettamisesta oli silmiin pistävä: Iikka luki,
ei lukeakseen, vaan -- ymmärtääkseen. Ja heti kun Iikka oppi selvästi
sisältä lukemaan, oli hänellä isänsä kirjasto, lähinnä vanhempiaan,
rakkain maailmassa. Kun hän luki jotakin kappaletta, ja kun hänen pikku
ymmärryksensä ei jaksanut käsittää jotakin kohtaa, juoksi hän aina
isänsä ja äitinsä luo kysymään neuvoa, jota he aina vointinsa mukaan
hänelle ilomielellä antoivat.

Jo aikaisin teroittivat he hänelle totuuksia, joita Jumalan sana
sisältää, nimittäin niitä velvollisuuksia, joita ihmisellä on Jumalaa,
lähimmäistänsä ja itseänsä kohtaan, ja taas toisaalta, kuinka suuri
Jumalan rakkaus on langennutta ihmissukukuntaa kohtaan. Mutta he eivät
olleet niin pintapuolisia, että olisivat ahdistaneet pikku oppilaansa
yksistään uskonnollisiin kirjoihin ja niin ikävystyttäneet hänen
lukuhalunsa, ei, vaan he hankkivat hänelle lapsitajuista, hyödyllistä
muutakin lukemista, jonkatähden ei lapsi ikävystynyt enempää toiseen
kuin toiseenkaan; tuolla tavalla edistyi Iikka hämmästyttävästi opissa
ja ymmärryksessä.

Heti kun naapurusten lapset siihen määrään kasvoivat, että he kykenivät
liikkeelle, olivat he usein yksissä, eikä siinä tullut köyhyys tai
rikkaus kysymykseen; molemmat vanhukset luulivat myös lastensa
kasvatuksen toimittaneensa hyvästi, semminki Niemimäkeläiset, kun eivät
antaneet lastensa lukea mitään "lorukirjoja", jotka ovat muka niin
vaarallisia, varsinkin lapsille; ei naapuruksilla siis ollut siinäkään
suhteessa mitään pelkäämistä, ja niin saivat lapset seurustella
toistensa kanssa. Lapset olivatki vuoroon Niemimäkelässä, vuoroon
Lukulassa, ja olivatpa he kummassa hyvänsä: heille annettiin ruokaa ja
juomaa ja muita tarpeita. Lasten leikkikalut olivat toki kummassakin
erinkaltaiset. Niemimäkelän lasten leikkikaluina oli rattailla kulkevia
hevosia, nelirattaisia pieniä vaunuja, haukkuvia koiria, laulavia
lintuja, vedessä uipia kaloja, tanssivia vauvoja j.n.e. Niitä vallitsi
Kasperi kumminkin mielivaltaisesti; hän se ne järjesti ja isännöitsi,
ja Anni ja Lukulan Iikka saivat niitä katsoa, vaan ei koskea. Jos Anni
joskus muistutti, että hänen on niistä toinen puoli, tiuskasi Kasperi:
"Mitä sitte, vaan minun ne ovat." Kasperi ei osannut vielä "jonkun
oikeuden varjolla" puolustaa väärää toisen omaisuuden anastamistaan,
joka jo pienenä annettiin häneen juurtua; sillä Kasperin isä ja äiti
kuulivat ja näkivät kyllä usein poikansa väärän tavaran anastamisen,
jolloin he vaan tavallisesti naurusuin sanoivat: "Tuo Kasperi häntä on
viisas; siitä tulee kerran mies, joka omansa pitää!" Niin, he näkivät
poikansa nuoren paheen vaan hyvänä enteenä, jonka nojalla voitiin
Kasperille tulevaisuudessa hyvää ennustaa -- väärä ennustus!

Kumminkaan ei lapsille tullut koskaan isoja riitoja, sillä Iikka ja
Anni tyytyivät siihen, että saivat katsella leikkikaluja.

Lukulan Iikan leikkikalut olivat toista laatua. Siinä kokoelmassa oli
myös paljon kuvioita eläinmaailmasta, vaan ne olivat kiinni paperissa,
kaunisten kansien sisällä, toisien paperien välissä, johon ne olivat
kauniilla värikuvilla maalatut, ja niiden alla oli kauniita ja hupaisia
kertomuksia. Kun lapset tulivat Lukulaan, juoksi Iikka aina
kirjakaapillensa, otti sieltä kirjan kerrallansa, toi sen vierastensa
eteen, avasi sieltä kuvan, näytti sen vieraillensa ja luki sen alla
olevan luvun, ja sitte selityksiin käsiksi: miksi hyödyksi sen ja sen
on Jumala ihmisille luonut. Aina kun tuohon tutkintoon ruvettiin,
kyllästyi Kasperi siihen ja kyntti kotiansa; mutta Anni perehtyi niin
noihin pikku tieteilemisiin ja unohtui usein niiden tähden niin
kauvaksi, että Iikan isän täytyi viedä Anni illalla kotiinsa.

Niemimäkelän isäntä ei osannut aavistaakaan, että hänen tyttärensä
päähän Lukulassa rupeaa "lorukirjat" tunkeumaan, eikä Kasperikaan
osannut tuota kannella; sillä ei hän älynnyt Iikan kirjoja pitää hyvänä
eikä pahana.

Nyt olemme kertomuksessamme menneet vähän edelle. Kuu Iikka ja Anni
olivat kuudennella, olivat he niinkuin Kasperikin lukukinkereillä;
Iikka luetettiin ensin. Iikka luki sekä tavasi sisältä selkeästi ja
heleästi. Kirkkoherra oli niitä uskollisia sielunpaimenia, jotka
kaikella tavalla kokevat edistää pitäjäläistensä kristillisyyttä. Kun
hän oli jonkun luettanut, kysyi hän kaikilta luetetuilta, niin nuorilta
kuin vanhoiltakin, jonkun kysymyksen, niin käsittääksensä heidän
ymmärrystänsä kristin-opin kappaleissa. Kun kirkkoherra oli Iikan
sisältä luettanut, luetti hän hänellä ulkoa katekismuksesta ensimmäisen
käskyn. Iikka luki selkeästi. Tunteaksensa pojan ymmärrystä, kysyi
kirkkoherra häneltä:

"Sanopas lapseni, missä Jumala asuu?"

"Jumala asuu joka paikassa", vastasi Iikka ja seisoi tuossa
kirkkoherran edessä uljaana, katsoen häntä luottavasti silmiin.

"Kas niin!" sanoi kirkkoherra, "sinusta tulee kelpo mies", ja antoi
Iikalle kuvakantisen kirjan lahjaksi. Siinä seisoi Iikka nyt suorana ja
voitokkaan näköisenä, lapsellisessa viattomuudessaan.

Sitte tuli Kasperin vuoro. Hänkin luki sisältä ja ulkoa välttävästi,
vaan ei niin hyvästi kuin Iikka. Kirkkoherra luetti ulkoa Kasperilla
toisen käskyn, ja kysyi sen luettua:

"Kenen nimeä tässä käskyssä kielletään turhaan lausumasta?"

Kasperi seisoi siinä sanaa sanomatta, katseli pitkin nenäänsä ja
nypisteli ehtimiseen takkinsa ja liivinsä nappeja.

Kun kirkkoherra viimein sanoi: "Etkö sinä sitä voi sanoa?" sanoi
Kasperi:

"Mistä minä hänen tiedän," ja venytti samassa naamansa pitkääkin
pitemmäksi.

"Eivätkö isä ja äiti ole sinulle sitä kotona sanoneet?" kysyi
kirkkoherra; mutta Kasperi ei vastannut siihen mitään, katsoi vaan
pitkin nenäänsä ja nypisteli nappejansa.

Sitten tuli Annin vuoro; Anni luki sisältä selkeästi ja ulkoa sai hän
lukea kolmannen käskyn. Kun Anni oli sen lukenut, kysyi kirkkoherra:
"Kuka on meidän käskenyt pyhittämään lepopäivän?" ja katsoi samassa
lempeästi Annia silmiin.

Anni joutui kauheaan hätään: hänen kasvonsa leimahtivat tulipunaisiksi,
hän kääntyi Iikan puoleen ja katsoi häntä suurilla mustilla silmillänsä
niin rukoilevan ja luottavan näköisesti ja sanoi sitte ujosti: "Sano
sinä Iikka, joka tiedät, minulle ei ole kotona siitä puhuttu mitään!"

Ennenkuin kirkkoherra kerkesi sanoa mitään, sanoi Iikka: "Jumala käskee
pyhittämään lepopäivän", ja Anni huokasi niinkuin ainakin edusmiehen
kautta pulasta päässyt.

"Vai niin! kylläpä sinä olet nopea rupeamaan edus mieheksi, etkä ole
siihen kelpaamatonkaan, mutta koska olet kerran toisen edusmieheksi
ruvennut, niin sanopas vielä: mikä on lepopäivä, jonka Jumala käskee
meidän pyhittää?" sanoi taas kirkkoherra Iikalle.

"Lepopäivä on pyhä", vastasi Iikka, vähääkään ujostelematta.

"Sinä olet hyvästi toimittanut sinulle uskotun edustajan viran, sinusta
tulee kelpo mies; vie nyt isällesi ja äidillesi minulta kiitoksia
siitä, kun he ovat sinua opettaneet, ja pyydä heitä, että he
eteenpäinkin sinua opettaisivat", sanoi kirkkoherra Iikalle.

"Kyllä", sanoi Iikka ja yritteli lähtemään.

"Äläpäs vielä mene! Sinä et ole saanut vielä mitään palkkaa edustaja
toimestasi; tässä saat toisen, toisenlaisen kirjan vielä, joka olisi
tullut sinulle, jos hän olisi itse tehnyt sen, jonka hänen edusmiehensä
teki", sanoi kirkkoherra ja samassa antoi hän Iikalle toisen kirjan.

"Saanko minä tämän antaa Annille? Anni on niin hyvä. Annilla ei ole
kotonaan muita kirjoja kuin aapinen ja katekismus, mutta minulla on
kotona monta kirjaa", pyysi Iikka ja katsoi kirkkoherraa
rukoilevaisesti silmiin.

"Sinulla on vielä jalo sydänkin, anna vaan toinen kirjasi Annille",
sanoi kirkkoherra. Iikka antoi heti toisen saadun kirjansa Annille ja
niin sai hänkin kirjan. Mutta kirkkoherra ja koko kinkeriväki ihmetteli
niin nuoren lapsen vastauksia ja selvää käsitystä.

Kun ne temput oli läpikäyty, sanoi kirkkoherra Kasperille ja Annille:
"Viekää isällenne ja äidillenne terveisiä minulta, että he eteenpäin
puhuisivat teille enemmän Jumalasta, kuin tähän asti!"

Kasperi oli luullut, että hänkin saisi kirjan, niinkuin toisetkin; kun
hän näki, ett'ei hän kirjaa saanutkaan, purskahti hän kauheaan itkuun,
mutta hänen isänsä tuli ja otti Kasperin syliinsä ja vei hänet väen
taakse nurkkaan, jossa hän koki poikaansa lohduttaa, luvaten hänelle
makeisia ja rahaa, kun kotia tullaan, josta poika kohta tyyntyi.
Kinkeriväki kuuli silloin Niemimäkelän isännän sanovan väkijoukon
takana: "Kaikkia tuo pappi lapsilta kyselee! mistä ne semmoisia
tietävät", ja niin hän sysäsi lastensa taitamattomuuden kirkkoherran
syyksi, kun hän oli muka liiaksi utelias, eikä huomannut ollenkaan,
että vika lastensa taitamattomuuteen oli hänessä itsessänsä, kun ei
ollut koskaan lapsillensa puhunut Jumalasta, sitä vähemmin muuten
kehittänyt heidän ymmärrystänsä. -- Siihen se ensimäinen kinkerimeno
loppui.

Ei tuokaan Niemimäkelän lasten huonosti onnistunut kinkerimatka
muuttanut heidän vanhempiensa mieltä Lukulaisia kohtaan, sillä ainakin
oli heillä se mielipide, ett'ei heillä ole muuta velvollisuutta
lapsiansa kohtaan, kuin laittaa heidät "kirjalle", kyllä muka heille
sitte mieltä ja ymmärrystä tulee, kun tulevat isommiksi, jonka tähden
he eivät yhtään kadehtineet Lukulan Iikan onnistunutta kinkerimatkaa;
he pitivät Iikkaa paremmin turmeluksen tien suulla olevana, kun muka
hänelle jo niin nuorena "turhuuksia syötetään kaikenlaisista
lorukirjoista". "Kyllä maailman ranta neuvoo", sanoi Niemimäkelän
isäntä usein, kun vaan tuli puhe lasten kasvatuksesta, väärin käyttäen
tuota sananlaskua; ja neuvookinhan se, mutta se on kovin surkea koulu
ihmislapselle, tuo "maailman ranta".

Näistä syistä jäi Niemimäkeläisten ja Lukulaisten väli entiselleen
senki tapauksen jälkeen, sillä Niemimäkeläiset eivät pitäneet noista
vähävaraisista torpan asukkaista pahaa, jos eivät aivan hyvääkään.

Kerran, kun taas kaikki lapset olivat Niemimäkelässä, rupesi Anni
tahtomaan, että hänkin olisi saanut hallita leikkikaluja ja pitää
puolet niistä ominansa, mutta Kasperi ei mitenkään siihen suostunut,
sanoi ja intti vaan ne kaikki omiksensa. Se loukkasi kovin Iikan
oikeuden tuntoa ja hän sanoi Kasperille; "Niinköhän luulet, ett'ei
noita sinulta väkisin saataisi?"

"Koetappa näpistää", sanoi Kasperi ja oikasi nyrkkinsä.

Iikka ryntäsi käsiksi paletten avulla haukkuvaan koiraan ja Kasperi
koki Iikkaa lyödä mukiloida, kynsiä, purra, ynnä muuta, mutta ei mikään
auttanut: Iikka vei koiran. Kun Kasperi näki, ett'ei se keino auttanut,
vartoi hän sen ajan, että hänkin pääsi hyökkäämään koiraan käsiksi; nyt
vedettiin koiraa kahtaalle päin ja koira särkyi. Kasperi puhalsi heti
itkuun ja meni vanhemmillensa kantelemaan! Kasperin isä tuli ja otti
pelosta punehtuneen Iikan jotenki säälimättä käsipuolesta kiinni ja vei
hänet aika kyytiä ulos sanoen: "Koska sinä meidän lasten leikkikaluja
särjet, niin et saa käydä vasta meillä."

Nyt tapasi Iikankin valtava itku ja hän itki niin, ett'ei ollut kyetä
kotiansa kävelemään. Hän tunsi vaan sen, että Kasperi oli Annille paha,
ja että hänellä oli oikeus Annia puolustaa, jonkatähden hänen
mielestään Kasperi olisi ollut rangaistava eikä hän. Kun hän tuli
kotiansa, itki hän niin kovin, ett'ei hän kyennyt isoon aikaan
vanhemmillensa selittämään asian menoa. Kun hän viimeinki kykeni tuon
tekemään, kuuli Iikka kummia: isä ja äiti eivät hyväksyneetkään hänen
tekoaan, vaan sen sijaan, että olisivat häntä mairailleet ja Kasperia
ja hänen isäänsä moittineet, torua mäkyytti isä Iikkaa kelpolailla. Kun
Iikka oli itkustaan vähän tyyntynyt, sanoi hän änkkäämällä: "Kasperihan
tekee väärin, kun ei anna Annille puolia leikkikaluista."

"Mitä sitten? Sinä et saa puolustaa väärää tekoasi puolellakaan
sanalla. Jos kohtakin Kasperi oli väärässä, ei sinulla kumminkaan ollut
oikeutta mennä sitä omin käsin oikaisemaan", sanoi Iikan isä pojalleen;
mutta ei koskaan ole kukaan lapsi ahkerammasti ja hartaammasti istunut
kirjansa ääressä, kuin Iikka sen päivän istui.

Lasten viha ei ole pitkällinen, sillä se ei ole vielä muuttunut
kostonpyynnöksi. Jo samana iltana tuon tapauksen jälleen pyysivät
Niemimäkelän lapset hartaasti isäänsä, eikö Lukulan Iikka saisi käydä
heillä niinkuin ennenkin, sillä heille oli tullut Iikkaa ikävä, ja
siihen lastensa pyyntöön suostuikin isä, sillä ehdolla, ett'eivät he
enään särkisi leikki-kalujansa.

Niin rakentui taas entinen ystävyys lasten välillä, ja jo huomenna
tulivat Niemimäkelän lapset Lukulaan, jossa heitä otti hyvästi vastaan
sekä Iikka että hänen vanhempansa. Yhdestä suusta kokivat Niemimäkelän
lapset selittää, ett'ei heidän isänsä eikä äitinsä olleet enää Iikalle
vihaiset, ja että he olivat luvanneet Iikan käydä heillä niinkuin
ennenkin. Lukulassa pidettiin Niemimäkelän lapsia hyvänä: annettiin
ruokaa ja juomaa ja saatettiin illalla, kun tuli jo hämärä, heidät
kotiansa; ja jo huomenna oli Lukulan Iikka Niemimäkelässä yhtä hyvänä
vieraana kuin ennenkin.

Kerran taas olivat kaikki lapset Niemimäkelässä, jossa he leikkivät ja
talostelivat, mutta Kasperi vallitsi leikkikalut nyt niinkuin ennenkin.
Anni koetti vedota vanhempiensa oikeuden tuntoon; hän meni siis heidän
luokseen ja valitti, että Kasperi vallitsee kaikki hänenkin
leikkikalunsa, mutta isänsä ja äitinsä vaan sanoivat: "Anna Kasperin ne
pitää, koska hänen näkyy niitä niin mielensä tekevän; onhan niissä
sinun toinen puoli, jos kohtaki Kasperi niitä vallitsee", ja Iikan ja
Annin oli taas, kuten ennenkin, tyytyminen paljaasen leikkikalujen
katselemiseen.

Kun asiat olivat tuolla mälläkällään jonkun ajan olleet, tulivat taas
Niemimäkelän lapset eräänä päivänä Lukulaan. Iikka ja Anni ryhtyivät
kirjoja lukemaan, mutta Kasperille kävi semmoinen ajankulu ikäväksi,
sentähden rupesi hän Annia tahtomaan kotiansa. Mutta Anni oli juuri
vasta päässyt mieluiseksi tulleesen pikku tieteilemiseensä, sentakia
ei hänen haluttanutkaan vielä lähteä pois. Kostoksi sisarensa
tottelemattomuudesta uhkasi Kasperi repiä heidän, eli oikeammin Iikan
kirjan.

"Sitä et saa tehdä", sanoi Iikka, ja varusti itseänsä puolustavaan
asemaan; mutta Kasperi häristeli kumminkin kirjaa repimään. Jo sai
Kasperi tilan, että pääsi hyökkäämään kirjaan käsiksi ja siinä
kahakassa repesi kirjasta pari lehteä irti. Nyt tuli Kasperille
muutakin työtä, ei vaan kirjan repiminen; sillä Iikan kävi tuo
väkivaltainen työ niin vihaksi, että hän töytäsi heti Kasperin päälle,
ja vaikka oli koko joukkoa nuorempi, väänsi hän kumminkin Kasperin
allensa jommoisenkin taistelon perästä, ja löylytti häntä kelpo lailla;
sotaonni kääntyi Iikalle edullisemmaksi sentähden, kun hän oli
vahvempikasvuinen Kasperia, jos kohtakin nuorempi häntä.

Juuri kun Iikka oli Kasperia paraaltansa muksimassa, tuli Iikan isä
huoneesen ja sanoi hyvin tiukasti; "Mitä Jumalan tähden te nyt teette?"

Pojat, kun näkivät Iikan isän, heittivät heti taistelunsa siihen ja
molemmat puhalsivat itkuun.

"Tuo Iikka," änkytti Kasperi.

"Kasperi repi minun kauniin kirjani", änkkäsi Iikka itkunsa välistä.

"Vika on sinussaki! Miksi sinä menit Kasperin päälle?" sanoi Iikan isä
ja otti samassa poikaansa kädestä kiinni ja vei aikanujakkaa hänet
kamariin.

"Miksikä Kasperi sitte repi minun kirjani?" sanoi Iikka
puolustukseksensa itkussa suin.

"Sinä et saa puhua yhtäkään sanaa puolustukseksi; Kasperi teki siinä
kovin väärin, kun hän repi kirjasi, mutta sinä teit myös väärin, kun
menit Kasperin päälle; siitä torat sinulle. Kasperi saa pahasta
työstään semmoisen rangaistuksen, ett'ei hänen täällä ollessaan saa
enään koskaan ottaa kirjoja käsille", sanoi Iikan isä.

Niemimäkelän lapset lähtivät kotiansa heti, kun olivat tyyntyneet, ja
siellä Kasperi kertoi vanhemmilleen kaikki; mutta eivät he tuosta
olleet juuri millänsäkään, sillä he pitivät sitä hyvänä, kun Lukulan
Matti torui omaa poikaansa, eikä toki koskenut Kasperiin. Mutta eivät
he toruneet eivätkä moittineet sanallakaan Kasperin käytöstä, vaikka
Anni selitti heille, että Kasperi repi ensin Iikan kirjan!

Kun tuli huominen päivä, tuli Iikka isänsä luo, katsoi häntä
rukoilevasti silmiin ja sanoi: "Älkää, isäkulta minua enään toruko,
minä kysyisin teiltä jotakin."

"Puhu vaan, lapseni! En minä sinua muulloin toru kuin ainoastaan
silloin, kun pahaa teet."

"Toruittepahan silloinkin minua, vaikka Kasperi pahan teki."

"Sinä teit myös pahasti, kun Kasperia nujuutit."

"Minähän kostin vaan vääryyden."

"Sitäpä juuri ei saa tehdäkään."

"Eikö vääryyttä sitten saakaan rangaista?"

"Ei."

"Miks'ei?"

"Siks'ei kun Jumala sanoo: 'Älkäät kostako, minä tahdon kostaa, sanoo
Herra', ja taas toisessa paikassa sanoo Jumala: 'Älkäät pahaa pahalla
kostako, vaan voita sinä paha hyvällä'."

"Kostaako Jumala sitten pahantyön, jos ei se itse kosta jolle se on
tehty?"

"Vissimmästi, sillä Jumala ei valhettele."

"Entäs sitten, jos sekin itse kostaisi, jolle vääryys on tehty?"

"Semmoinen itse-kostaja joutuisi itsekin Jumalan koston alaiseksi,
sillä hän on kostanut vastoin Jumalan kieltoa."

"Kas niin! Johan äsken kuulin sen, ett'ei Jumala lupaa ihmisen itsensä
kostaa; mutta miksikähän Jumala niin tahtoo?"

"Siksi että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa
armonsa. Etkö sinä muista, kun Jumala huoneentaulussakin sanoo:
'Nöyryyttäkäät teitänne Jumalan väkevän käden alla, että hän teitä
ajallansa korottais?'"

"Korottaako Jumala nöyrät?"

"Vissimmästi hän nöyrät korottaa ja pahat rankaisee."

"No, sitten en minä enään koskaan kosta Kasperille, vaikka hän tekisi
kuinka paljon pahaa minulle ja Annille -- voi, voi kun ei se repisi
minun kirjojani!" huudahti hän sitten ikäänkuin ajatellen vieläkin,
että silloin ainakaan ei saattaisi olla kostamatta.

"Kuulithan jo, ett'ei Kasperi saa sinun kirjojasi enään nähdäkään, sitä
vähemmän repiä, siitä selvästä syystä, kun Kasperin täällä ollessa ei
oteta kirjoja käsille ollenkaan."

"Eikö Annikaan saa minun kanssani kirjoja lukea?"

"Kun Kasperi ei ole vaan täällä, niin saatte Annin kanssa lukea kirjoja
vaikka kuinka paljon."

"Sitten on hyvä, enkä minä ole enään Kasperille vihainen, enkä tahdo
kostaa hänelle, vaikka kohtaki tekisi pahaa minulle", huudahti Iikka,
kun ymmärryksensä oli selvennyt tuossa koston asiassa.

"Nyt sinä, lapseni, puhut oikein", sanoi Iikan isä ja sulki poikansa
syliinsä.

Kasperia ei haluttanut enään paljon oleskella Lukulassa tuon tapauksen
perästä, kun ei siellä ollut muuta hupia kuin ikäviä kirjoja, jotka
eivät häntä paljon huvittaneet, semminkin kun sekin ainoa hupi oli nyt
poistettu, joka hänellä niistä oli, nimittäin niiden repiminen. Mutta
sitä ahkerammin kävi Anni Lukulassa, sillä hän alkoi kaikissa puoltaa
Iikkaan ja pitää häntä parempana kuin veljeänsä Kasperia; ja minkä
Iikka varttui ymmärryksessä, sen varttui Annikin.

Itsestäänhän on selvä asia, että noissa ihmiselämän aamun seikkailuissa
lapset tulivat aina ijäkkäämmiksi ja samalla kasvoivat isommiksi, jota
jälkeä heidän ymmärryksensäkin vahvistui.

Kun Iikka oli kymmenennellä ikävuodellansa, luki hän eräänä päivänä
sanomalehtiä. Kun hän oli laannut lukemasta, tuli hän isänsä luo ja
sanoi:

"Noissa sanomalehdissä on semmoisia sanoja ja lauseita, joita en minä
ymmärrä: mitä merkitsee kansallisuus."

"Mikä kansa on se, joka tässä Suomessa asuu?"

"Tietysti Suomen kansa."

"Mikä kansallisuus on siis tällä Suomen kansalla?"

"Nyt ymmärrän: tietysti tällä kansalla on Suomen kansan kansallisuus."

"Et sinä vielä oikein ymmärrä sanaa: kansallisuus, vaikka luulet sen
ymmärtäväsi. Otetaanpa vielä joku esimerkki: mikä kansa Ruotsissa
asuu?"

"Ruotsin kansa."

"Mikä on siis Ruotsin kansallisuus?"

"Ruotsalainen kansallisuus."

"Sanopas nyt, mikä on kansallisuus?"

"Kun Suomessa on Suomen kansa, niin se on Suomen kansallisuus, ja kun
Ruotsissa on Ruotsin kansa, niin on Ruotsin kansallisuus."

"Enkö minä sitä jo sanonut, ett'et vielä käsitä, mitä kansallisuus on.
Ei kansallisuus vielä siinä ole, jos Suomessa on Suomen ja Ruotsissa on
Ruotsin kansa. Ei valtakuntien ja maakuntien rajat yksistään tee
kansallisuutta. Kansallisuudella on paljon hienompi, tunteellisempi ja
suurempi merkitys kuin pelkät rajat", selitti isä.

"Mikäs sitten kansallisuus on?"

"Kansallisuus ilmenee itsekunkin kansan kielessä, luonteessa,
elämäntavoissa, vaateparressa, työjärjestyksissä ja monessa muussa
seikassa, ja nämät eroavaisuudet ovat niin suuret, että eri
kansallisuudet voi aivan helposti toisistansa eroittaa", tuumaili isä.

"No mutta eivätkö nuo eri kansallisuudet voi sulaantua yhdeksi ainoaksi
kokonaiseksi kansallisuudeksi?" uteli poika.

"Eivät, sillä eroavaisuus on liian suuri. Suomen kansakaan ei ole
menettänyt kansallisuuttaan, vaikka monta vuosisataa on asunut niin
mahtavain kansain kuin ruotsalaisten ja venäläisten keskellä", koki isä
selitellä.

"Mikä sitten pieniäkin kansoja pystyssä pitää, kun eivät ne sulaudu
toisiin isompiin kansoihin?" uteli poika yhä.

"Se on kansallishenki, joka heitä tukee ja pystyssä pitää", sanoi isä.

"Mikä on kansallishenki?"

"Kansallishenki taas ilmenee siinä, että jonkun kansan jokainen jäsen
tuntee koko kansansa veljikseen ja sisarikseen ja taistelee kansansa
oikeuksien puolesta; ainoastaan semmoinen tunto ja henki voipi kansoja
eleillä pitää, niin ett'eivät ne sorru toisten kansain painon alle ja
niin joudu orjuuteen; semmoista henkeä ja käsitystä kutsutaan
kansallishengeksi, jota paitsi ei yksikään kansa voi kansana pysyä.
Siis se on: kansassa asuva isänmaallinen kansallishenki."

"Sodillako nuot kansallistaistelut ovat aina taisteltavat?"

"Monen kansan on täytynyt hirmuisilla sodilla taistella
kansallisuutensa puolesta, mutta pienet kansat eivät kykene isojen
kansojen kanssa rinnustelemaan; sentähden heidän taistelunsa käypi
aivan toisenlaiseksi kuin isojen kansojen, nimittäin henkiseksi
taisteluksi. Siis pienten kansojen kansallisuus riippuu siitä, mihinkä
määrään he tuntevat kansallisuutensa, mihinkä määrään kansa rakastaa
isänmaatansa ja toinen toistansa, mihinkä määrään kukin tekee työtä
kansansa ja isänmaansa hyväksi, mihinkä määrään kukin aineellisilla
varoillansa edistää kansallisia pyrinnöitä; siihen määrään voipi
pienten kansojen kansallisuuskin pysyä pystyssä. Siis pienen kansan
kansallisuus on sitä myöten turvattu, kuinka itse kansa on sivistynyt
ja kansallishengen elähdyttämä, sillä taitamaton ihminen ei voi
oikeuksiaan puolustaa."

"Onko meidän Suomessamme mitään kansallishenkeä?"

"Onpa semmoista rakkaassa isänmaassamme olemassa, -- Jumalan kiitos! --
vaikka se kyllä oli jo aivan nukkumaisillansa."

"Onko pitänyt taistella sen kansallisuuden edestä, joka meidän maassa
nykyään on?"

"Paljon on taisteltu meidänkin maassa sen kansallisuuden eteen, joka
meillä nykyään on. Vieraan vallan rinnalla ja sen kunnian puolesta
taistelivat esi-isämme kunnialla veristä taistelua ja kostuttivat
sydänverellänsä vieraita kenttiä ja tätä maata. Ja vaikka ei se
taistelu ollut mikään varsinainen kansallinen taistelu, niin esi-isämme
havaittiin niin urhokkaiksi, että, leikin loputtua, Europan suurin
hallitsija lausui voitetuille vastustajilleen: 'Suomen kansa on
korotettava kansojen joukkoon.' Esi-isämme taistelun hedelmänä on siis
meillä nyt se valtiollinen asema mikä meillä on. -- Paljo on myös
taisteltu, viimeisinä vuosikymmeninä, kansallisuutemme eteen
henkiselläkin alalla, joka todellakin on ollut varsinaista
kansallistaistelua."

"Ketä vastaan meidän on pitänyt sillä alalla taistella, sillä selvän
selvä asiahan on, että olemme Suomalaisia?"

"Sinä et ole lukenut historiaa, etkä siis vielä käsitä niitä asioita.
Monta vuosisataa oli maamme yhdistettynä Ruotsiin. Koko sen ajan oli
maassamme ruotsalaiset virkamiehet ja virkakunnat, ruotsalaiset
oikeustot ja koulut; kansan kielellä ei ollut mitään oikeutta, eikä
kansa niinmuodoin saanut nauttia niitä etuja, joita maamme ruotsalaiset
saivat. Siis kansalla ei ollut kielensä suhteen oikeutta päästä valtion
virkoihin eikä omiin kustantamiinsa koululaitoksiin, saamaan niissä
korkeampaa sivistystä. Niin ne ovat asiat enimmäksi osaksi nytkin, vaan
paljon on kumminkin henkisellä taistelulla saatu asioita paranemaan
kansallisuutemme hyväksi, mutta paljon -- sanomattoman paljon on vielä
taisteltava, ennenkuin kansallisuuden asiat maassamme ovat
tasapainossa. Nehän ne ovat meidän suomalaisen kansallisuutemme
vastustajia, nuot oman maamme Ruotsalaiset, jotka kokevat lujasti
kiinni pitää Ruotsin kielen oikeuksistaan tässä maassa, että he yksin
saisivat edespäinkin hallussaan pitää vaan virat ja nauttia niistä
tulevat palkkaedut, ja että he yksin saisivat nauttia sen korkeamman
opetuksen, jota vaan koululaitokset voivat tarjota, ja sen he tekevät
sentähden, että suomalaiset pysyisivät vaan työjuhtina ja heille
nöyrinä palvelijoina! Mutta yhä enemmän heltii heidän pestinsä, josta
he kokevat kynsin hampain kiinni pitää; yhä liukkaammaksi tulee heidän
jalansijansa, sillä heidän perustuksensa alkaa huljua, ja yhä enemmän
alkaa suomalainen kansallisuus voittaa alaa, mutta se on
kansallishengen taistelun voittoa. En minä saa sitä sinulle
selitetyksi, niinkuin usea kansalainen sen tuntee. Mutta sinä alat olla
jo siinä ijässä, että voit ruveta asioita ymmärtämään. Lue historiaa,
että jo nuorena oppisit tuntemaan asiain menon; semminkin kehoitan
sinua tarkoin lukemaan: 'Nuijasota, sen syyt ja tapaukset', 'Oppikirja
Suomen historiaan', 'Kuvaelmia 1808-1809 vuoden sodasta', ja sangen
valasevia ovat myös 'Vänrikki Stoolin tarinat'. Näin puheli Lukulan
Matti utelevalle pojallensa.

"Nyt minä ymmärrän täydelleen nuo sanomalehtienkin kiistat
'svekomaanein' ja 'fennomaanein' välillä! Minä tahdon taistella
suomalaisen kansallisuuden puolesta, niin paljon kuin Jumala minulle
voimia antaa!" huudahti Iikka innostuksissaan, saatuansa jonkunlaisen
käsityksen tuosta hänelle hämärästä kansallisuudesta.

"Kyllähän sinä nyt luulet hyvinkin käsittäväsi niitä asioita; mutta kun
sinä enemmän tulet käsittämään, huomaat, ett'et ole käsittänyt asioita
tosioloissa juuri paljon ollenkaan", sanoi isänsä naurahtaen.

Tämän keskustelun perästä painui Iikka syvemmälle isänsä kirjastoon. Ja
jota enemmän hän luki ja tutki kirjoja, sitä selvemmäksi kävi hänelle
isänsä lausuma totuus, ett'ei hän ymmärrä vielä juuri paljon mitään.
Historia tuli nyt Iikalle rakkaimmaksi ajattelemisen esineeksi; sitä
luki ja tutki hän ja siitä rupesi pojalle koittamaan uusi valo. Siitä
näki hän kansojen taistelut, niiden voitot ja tappiot; näki ja ymmärsi
kansojen muodostumiset kansoiksi, niiden ruumiilliset, henkiset ja
aineelliset ponnistukset vapautensa, kansallisuutensa ja oikeuksiensa
puolustamiseksi; siitä näki hän kansansa taistelut ja kärsimiset, näki
sen sorron, jota kansa oli vuosisatoja saanut kantaa, ja siitä hetkestä
tuli kärsivä Suomen kansa Iikalle rakkaaksi. Jumaloimisen tapaisella
kunnioittamisella kunnioitti hän suuria kansalaisiaan, jotka työllä ja
väellä olivat auttaneet ja vieläkin auttoivat oikeuksiinsa sorrettua ja
kärsivää kansaansa; heidän nimensä painuivat syvälle pojan mieleen, ja
niin alkoi hänelle koittaa uusi aika.

Iikka oli jo siinä ijässä, että hän teki keveämpiä töitä ja muita
pikkuasioita, mutta kun hänellä oli vaan pikkusenkaan loma-aikaa,
käytti hän sen aina lukemiseen; varsinkin pyhinä jälkeen puolenpäivän
istui hän kirjain ääressä. Jos hänelle sattui jolloinkin eteen tulemaan
semmoinen kohta lukiessaan, jota ei käsittänyt, meni hän vielä nytkin
isältänsä neuvoa kysymään, jolloin isä koki voimiensa mukaan hänelle
selityksiä antaa, niinkuin ennenkin.

Tämä aika se oli, jolloin Iikka alkoi opetella kirjoittamaan. Sen
parempaa opettajaa ei hänellä siihen ollut kuin kumminsa, Jäykkälän
isäntä; sillä mitään koululaitosta ei kylässä vielä ollut. Jäykkälän
isäntä olikin virkaansa kyllä kelvollinen, sillä hänellä oli kaunis
käsiala ja hän kykeni opettamaan oikokirjoituksenkin mukaan puhtaasti
kirjoittamaan. Opetus kävi siten, että Iikka laittoi kirjoitusvihkot,
joiden kanssa hän kävi Jäykkälässä, kummillansa niihin kirjoituttamassa
mallikirjaimia ja -kirjoituksia ja sittemmin oikasuttamassa itseltänsä
niihin tulleita kieli- ja kirjoitusvirheitä. Niin tuli Iikasta ennen
vuoden kuluttua välttävä kirjoitusmies.

Niinkuin ennestään jo tiedämme, oli Niemimäkelän isännällä toisenlainen
järjestelmä lastensa kasvutuksessa; mutta tuostakin mielestänsä niin
oivallisesta kaavastaan piti hän niin vähän lukua, ett'ei ottanut edes
siitäkään selvää, luetaanko Lukulassa vai ei noita hänen luullaksensa
niin turhia lorukirjoja Annin siellä ollessa; sentähden sai Anni
vapaasti edelleenkin käydä Lukulassa, ja ennenkuin Annin vanhemmat
osasivat aavistaakaan, oli hänkin välttävä kirjoittaja; mutta jos
Niemimäkelän vanhemmat olisivat täydessä valossa käsittäneet,
minkätähden Anni niin usein kävi Lukulassa, olisi kaiketi hänen siellä
käyntinsä pysähtynyt.

Kaikki, mitä Iikka edistyi opissa ja ymmärryksessä, omi Annikin
itsellensä; sillä Iikka oli laillaan hänen opettajansa. Lasten
kuvakirjat, leikkikalut ja muut lapsuuden askareet eivät enään
tyydyttäneet Iikkaa ja Annia, sillä ne olivat tehneet heissä jo
tehtävänsä; nyt oli heissä ymmärrys karttunut; tarvittiin siis
väkevämpää hengen ravintoa, jota ei heiltä toki puuttunutkaan, sillä
Lukulan kirjastossa ja sanomalehdissä oli kyllä, mitä he ensi aluksi
tarvitsivat. Sekä yleistä että isänmaan historiaa luettiin ja
tutkittiin ja heille molemmille rupesi kangastamaan isänmaa ja sen
kansa sortoa kärsivänä, mutta rakkaana. Vänrikki Stoolin tarinat
vahvistivat paljon heidän isänmaan-rakkauttansa, sillä niiden avulla
tulivat he tuntemaan ja näkemään kansan,

    -- "mi kunnian
   Edestä kaikki koitti,
   Nälissään, palellessahan
   Kuitenki vielä voitti."

Anni ihastui noihin Vänrikki Stoolin tarinoihin niin, että hän aivan
pian oppi ulkoa selvästi ja tunnokkaasti laulamaan "Pilven veikon",
"Torpan tytön" ja "Kuolevan soturin", jotka häntä parahiten
miellyttivät, luultavasti sentähden että niissä puhuttiin tytöistäkin.

Kerran, kun Iikka luki Annin kanssa, pyrskähti Iikka yht'äkkiä niin
hartaasti nauramaan, että vedet tulivat silmiin. Kun isänsä ja Anni sen
kuulivat, rupesivat he tiedustelemaan syytä äkkinäiseen nauruun, sillä
he kovin käsittivät, että jotakin erinomaista oli Iikka mielestänsä
taas löytänyt. Hänelle oli sattunut eteen Arvidsonin lause:
"Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis
Suomalaisia." Se lause oli pojan mielestä selvän selvä ja niin
totuuteen perustuva, että se sai hänet nauramaan!

"Selvähän se asia on, eipä siinä luulisi olevan kenelläkään mitään
sanomista, vaikka sitä he kyllä tekevät, mutta sen sanon, että heidän
vastaan-sanomisensa on väärällä perustuksella; sen täytyy oieta!" niin
huudahti Iikka innoissaan viimein.

Niin he kasvoivat ijässä, opissa ja ymmärryksessä aina isommiksi,
viljellen ahkerasti, tilaisuutta myöten, kaikkea sekä hengellistä että
maallista kirjallisuutta, jossa löytyvät elämänohjeet he käyttivät
henkisen elämänsä vaurastumiseksi, ja niin alkoivat he tulla lähemmäksi
sitä aikaa, jolloin heidän tuli ruveta ajattelemaan kasteensa liiton
uudistamista ja jolloin kaikkeus täydellä syyllä pakoitti heitä
harvemmin olemaan toistensa parissa.

Vaikka ei se kuuluisi oikeastaan tähän, täytyy kuitenkin mainita,
minkälaiseksi Kasperin elämä tällä aikakaudella muodostui, koska olemme
kertomuksessamme häntä usein muistelleet, vaikka tämän luvun nimi
osoittaa, että tässä olisi pitänyt kertoa vaan "torpan pojasta ja talon
tytöstä."

No niin! Kun Kasperi oli kerran luokkaunut pois sisarensa ja Lukulan
Iikan parista, rupesi hän hakemaan huvitustansa toisilta aloilta ja
niistä löysikin, mitä halusi.

Kasperi rupesi juoksemaan kylissä pyhät ja aret niin uskosti, ett'ei
hän käynyt kotonansa muulloin kuin syömässä, eikä säännöllisesti
silloinkaan, mutta öitä ei hän toki vielä ollut poissa kotoansa.
Vanhempansa eivät kuitenkaan kertaakaan kieltäneet eivätkä nuhdelleet
poikaansa tuosta vallattomasta kylän kulkemisesta; kenties he olivatkin
vaan hyvillänsä, kun Kasperi alotti niin loistavasti niin paljon
opettavammaisen "maailman rannan" koulussa käynnin -- kenties?

Kun Kasperi sai niin esteettömästi täyttää nuoruuden himojansa, tuli
hänestä liian varhain "aikamies"; sillä ennen rippikoulun ikäänsä oli
hänellä jo kallishintainen lakkarikello loistavine perineen lakkarissa,
kiiltävät anturakengät jaloissa, tehtaan hienosta verasta vaatteet
päällä ja hopeahelainen merenvaha-piippu hampaissa, ja kaikki ihmiset
näkivät, että Kasperi on rikkaan miehen poika. Laveassa maailman rannan
koulussa oppi Kasperi jo varhain kaikkea, mitä siellä oli oppimista.
Hän nakkeli usein rikki huoneiden akkunain laseja, viskeli kivillä
kuoliaaksi muiden kanoja ja kukkoja, katkoi lammasten jalkoja j.n.e. --
Kyläläiset eivät useinkaan sanoneet noita Kasperin vallattomuuksia
hänen isällensä, välttääksensä rikkaan ja mahtavan miehen vihoja. Mutta
kun Kasperi eräänä päivänä sattui kivellä nakkaamaan kuoliaaksi
Jäykkälän ison oinaan, meni Jäykkälän isäntä heti Niemimäkelään ja
ilmoitti siellä Kasperin isälle, mitä Kasperi oli tehnyt.

"Se on sattunut tapahtumaan Kasperilta vahingossa; mitä te oinaastanne
vaaditte? minä maksan", sanoi isäntä.

"Jospa se olisikin ollut vahinko eli sattumus, niin se olisi kyllä
anteeksi annettava, mutta minä olen aikoja sitten havainnut, että
Kasperi tekee sitä ehdoin tahdostaan, sillä hän on nakellut paljon
rikki talojen akkunalaseja, tappanut kanoja ja kukkoja, katkonut
lammasten jalkoja j.n.e.; enkä minä ole tullut teille saamaan maksua
tapetusta lampaastani, vaan sanomaan teille, että otatte vaarin
poikanne kasvatuksesta aikanansa, sillä jos hän saa tuota menoansa
pitkittää, hänelle saattaa tulla hyvin huono perintö", sanoi Jäykkälän
isäntä.

"Älä sinä tule koko kylän puolesta kantamaan Kasperin päälle; ota
lampaastasi niin paljon kuin tahdot, minullapa tuota on millä maksaakin
ja sillä hyvä; minä luulen lapsilleni voivani heittää kylläksi
perintöä, katso sinä vaan, mitä sinulla on jättää perillisillesi",
sanoi Niemimäkelän isäntä niin vihastuneena Jäykkälän isännän suorasta
puheesta, että hän unhohutti jo säädyllisyyden rajatkin, kutsuen
Jäykkälän isäntää ehtimiseen sinuksi!

"Aina te luotatte rikkauteenne ja ylpeilette siitä joka tilassa,
silloinkin kun teidän parastanne katsotaan! Mutta rikkaus katoo ja
ainoastaan totuus pysyy", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Kyllä minä itse pidän huolen lapsistani, ei sinun tarvitse sekaantua
siihen."

"Aikapa hänen näyttää; minä olen sanonut asian, joka on painanut
tuntoani; nyt on tuntoni puhdas, tehkää kuin tahdotte", sanoi Jäykkälän
isäntä ja lähti pois.

Näin sai Kasperi mielivaltaisesti kasvaa kaikissa vallattomuuksissa,
eikä häntä kotona koskaan varattu siitä! Sentähden rupesi Kasperille
karttumaan muitakin noita "maailman rannan" hyviä opetuksia. Hän alkoi
jo kursailematta juoda olutlasinsa ja oli hyvin riitaisa toisten kylän
poikien kanssa, joten usein syntyi tappelun kahauksia; sillä toisetkaan
eivät aina jaksaneet kärsiä Kasperin ilkivaltaisuuksia eikä hänen
rikkautensa kerskauksia, joka hänellä oli aina suussa kun hänelle vaan
joku vastahakoisuus tuli, silloin oli hänellä tapana sanoa: "mitä te
kerjäläiset puhutte?"

Vähitellen varttui Kasperi "maailman rannan" oppikoulussa niin, että
hänellä, rippikoulun ikään tultuansa, oli lakkarissaan -- kortit ja
että hän oli jo öitäkin poissa kotoansa!

Semmoinen oli Kasperin kasvatus!



III. Nuorukainen ja neiti.


Niemimäkelän lapset ja Lukulan Iikka olivat jo siinä ijässä, että he
menivät kaikki yht'aikaa rippikouluun, sillä Kasperikaan ei ollut vielä
ollut rippikoulussa, vaikka hän oli Iikkaa ja Annia vanhempi. Hengen
voimalla koki kirkkoherra nuorukaisille opettaa jumalallisia totuuksia,
jotka yksinänsä voivat ihmistä lohduttaa ja tukea hänen viimeisellä
hetkellänsä. Usko ja luottamus yhteen näkymättömään kaikkivaltiaasen
olentoon, joka johtaa ihmisen vaiheet, joka voittaa kaikki taivaat ja
maat, usko ihmisen omasta ijankaikkisesta hengellisestä olennosta, joka
ei ole turhaan luotu, -- tämä usko, tämä tunto on oleva lohduttava ja
sovittava enkeli, joka kuolinvuoteella kuiskuttaa ihmiselle luottamusta
ja toivoa tulevasta elämästä, joka toisella puolen hautaa alkaa
korkeammassa määrässä, kuin mitä tässä puuttuvaisessa maailmassa voipi
olla tarjona.

Niitä totuuksia opetti, niitä tyrkytti kirkkoherra lapsille; toiset
nuorukaiset niitä hartaasti kuuntelivat, toiset eivät niistä näyttäneet
pitävän mitään lukua, nukkuivat vaan, ja kun kirkkoherra sattui
silmänsä luomaan toisaalle, tekivät he pikku kompeitaan; niin vähän
huolivat he kirkkoherran voimallisista opetuksista!

Kasperi oli lakkariinsa varustanut erään paljetten avulla tirskuvan
lasten leikkikalun, jota hän aina silloin, kun kirkkoherra sattui vaiti
olemaan, puristi lakkarissaan, joten syntyi semmoinen tirske kuin
kaukaa kuuluvan, hyvin pienen rakkikoiran tirskuminen.

"Mikä se on, joka tekee häiriötä? pankaa sukkelaan se pois!" sanoi
kirkkoherra.

Kaikki nuorukaiset olivat vaiti.

Kun kirkkoherra oli hetken tointansa jatkanut heidän kanssansa, kuului
taas pari tirskausta!

"Se on Niemimäkelän Kasperi, joka tekee ilkeyttä; astu tänne
sukkelaan!" sanoi kirkkoherra, sillä hän oli ottanut tarkan vaarin,
kuka se oli, joka ilkeyttä harjoitti.

"Ei suinkaan minulla ole mitään", sanoi Kasperi, ja yritti salaa
antamaan tirskutus-konettansa vieressään istuvalle pojalle, joka
ottikin sen vastaan ja toi julkisesti kirkkoherralle; kirkkoherra otti
vastaan Kasperin tirskutus-koneen ja muserti sen rikki.

"Jos minä toisen kerran tapaan sinut vilpistelemästä, niin sinä saat
paikalla marssia koulusta pois!" sanoi kirkkoherra Kasperille.

Niin kului se päivä rauhassa, eikä kukaan tehnyt mitään ilkeyttä. Mutta
Kasperille alkoi jo huomenna käydä ikäväksi ihmisittäin olo. Kun ei
hänellä ollut enään tirskutus-konetta, jolla olisi voinut ilkeyttään
harjoittaa, mietti hän toisia keinoja sen aikaansaamiseksi. Hän repi
papereita irti virsikirjastaan ja katekismuksestaan, tukki ne suuhunsa
ja pureskeli ne koviksi ja märiksi myttyröiksi, joilla hän,
kirkkoherran silmien välttyessä, paiskeli toisia poikia toiselle
puolen huonetta. Sattuipa niin, että eräs semmoinen Kasperin heittämä
iso kuula lensi toisen pojan silmään! Kuula otti tuohon hellään
ruumiin-osaan niin kovasti, että poika oli kaatua selällensä ja hän
päästi kauhean itkun. Kirkkoherra näki, että tuo vamma tuli siitä, että
joku nakkasi poikaa silmään, vaan ei huomannut, kuka sen teki;
sentähden kysyi hän kiivaasti: "Kuka sen teki?"

"En suinkaan minä ole nakannut", ehätti Kasperi sanomaan, mutta silloin
nousivat kaikki koululapset ylös ja sanoivat, että Kasperi nakkasi ja
että hän on repinyt lehtiä kirjoistaan ja suussaan niistä pureskellut
kuulia, joilla hän on jo ennenkin muita pyssynnyt.

"Enkö minä jo eilen sinulle sanonut, että sinun pitää olla siivolla?
Sinä et ole totellut sitä! Jos sinä saat olla enemmän aikaa koulussa,
niin sinä turmelet toisetkin, sentähden mene heti tiehesi täältä ja
opettele tulevaan rippikouluun asti parempia tapoja", sanoi kirkkoherra
Kasperille.

Hammasta purren ja nurkkia kopsien lähti Kasperi koulusta pois ja meni
suoraan kotiansa, jossa hän itkusuin kertoi isällensä, kuinka
kirkkoherra oli hänet ajanut koulusta pois siitä pienestä syystä, kun
oli paperisipaleella nakannut toista poikaa.

"Sinun päällesi näkyy kaikilla olevan aita matalin, mutta älä ole
milläsikään: oletpa sinä rikas, mitä muut ovat sinun rinnallasi,
vaikkapa olisivat minkäkinlaisia luku- ja laulumiehiä; kyllä
kirkkoherrakin sen vielä anneissaan tuntee", lohdutteli ja uhkaeli
väärällä tavalla lastansa kasvattava isä!

Iikka ja Anni olivat parhaimmat sen vuotisista koululapsista sekä
lukunsa että ymmärryksensä puolesta, eikä Anni enään tarvinnut
rippikoulussa edustajaa, niinkuin ensimäisillä lukukinkereillä; sillä
hän tiesi nyt jo Jumalastakin, vaikk'ei hänelle kotona siitä puhuttu,
mutta sitä enemmän Lukulassa.

Kun kirkkoherra rippikoulun loputtua luetteli, kutka pääsevät
ensikerran kasteensa liittoa uudistamaan, kutka ei, antoi hän Iikalle
ja Annille kauniisti nidotut uudet testamentit, palkinnoksi heidän
hyvästä luvustansa ja ymmärryksestänsä. Kun oli tultu selville, kutka
"pääsevät", kutka ei, lähtivät "hyljätyt" hyppien, kirjojansa lyöden ja
seiniä kopsien, suurella jyräkällä pois, jota vastaan "päästetyt"
seisoivat niin hiljaisina ja nöyrinä, ikäänkuin he olisivat olleet
aivan eri ihmisrotua kuin nuot hyljätyt; mutta oliko nöyryys todellista
sydämmen nöyryyttä heissä kaikissa, vai oliko se vaan siitä tullutta,
että tunsivat itsensä paremmiksi kuin nuot jotka hyljättiin, -- sen
jätän lukijan mietittäväksi. -- Semmoisia ne koululapset olivat.

Kun Anni tuli kotiansa, lahjaksi saatu uusi-testametti muassaan, oli
hänen isänsä unhottamaisillansa tylyytensä kirkkoherralle Kasperin
tähden, kun Anni oli niin loistavasti läpi mennyt, että oli saanut
lahjan niinkuin Lukulan Iikkakin. Mutta pian sai hän takaisin entiset
mielipiteensä ja hän rupesi pitämään Annin koulu-onnea omana ansionaan,
sillä hän julkisesti lausui sen ilmi, kun sanoi: "Olipa tuo Anni
yhtähyvä koulussa kuin Lukulan Iikkaki, vaikk'ei hänelle ole luetettu
yhtään lorukirjoja!"

Kun tuli se päivä, jolloin lapset Herran pöydän edessä uudistivat
kasteensa liiton, pukivat kyläläiset itsensä pyhävaatteisiinsa ja
riensivät kirkolle; erittäinkin olivat ne vanhemmat siellä, joiden
lapset ensi kerran astuivat armo-pöydän luo. Ihmiset seisoivat
kirkko-aidan ympärillä puhtaissa pyhävaatteissansa, useat
paitahihasillaan, sillä nyt oli Suomen ihanin ja lämpimin vuoden-aika.
Kun he siinä hiljaksensa puhelivat päivän merkityksestä, alkoivat
kirkon kellot heleästi soida, kutsuen ihmisiä koolle Herran huoneesen,
ja samassa asteli pitkin tietä seurakunnan lukkari, suuri avain kädessä
ja kirjoja kainalossa. Kun lukkari tuli väkijoukon tykö, sanoi hän
heille kohteliaasti hyvän huomenen ja likimäisille tarjosi hän nuuskaa
isosta nuuskatousastaan. Sitte asteli hän juhlallisen näköisenä kirkon
portaita kohden, jotka olivat niin täynnä väkeä, päivän merkityksen
tähden, ett'ei lukkari ollut saada ovea auki. Kun hän viimeinkin sai
sen aikaan, pasahti kirkko yht'äkkiä väkeä täyteen, sillä jokainen
tahtoi nyt parhaalle paikalle, kuullaksensa paremmin kirkkoherran
tämänpäiväistä puhetta. Vanhoja köyryselkä-vaareja ja mummoja nähtiin
silloin rientävän, sauva kädessä, kirkkoon, joita aina joku pieni poika
tai tyttö ohjasi toisesta kädestä penkkiinsä.

Kun väki oli saanut itsensä sijoitelluksi penkkeihin, alkoi "papin
kello" soida, ja kappaleen ajan päästä tuli kirkkoherra kirkkoon,
rippilapset perässä; kirkkoherra meni sakastiin ja lapset sijoittuivat
kuoria lähimmäisiin penkkeihin. Kappaleen ajan päästä tuli lukkari
sakastista penkkiinsä, silmälasit päässä, avasi suuren virsikirjansa
ha'at, pani numerot taululle ja alkoi virren: "Tule, Pyhä Henki Luoja",
johon seurakunta ja rippilapset ottivat osaa, ja pian oli kirkko täynnä
heleää ja sointuisaa ääntä, jonka seurakunta sydämestään päästi,
veisatessaan mieltä ylentävää virttä; viimeisen värssyn ajalla menivät
lapset kuoriin alttarin ympärille.

Juhlallinen oli se hetki. Tuossa seisovat lapset, joita maailman
pahentavaiset myrskyt eivät ole vielä turmelleet; siinä seisovat he
vannoaksensa ikuista rakkautta ihmiskunnan suurimmalle hyväntekijälle,
Vapahtajalle; siinä aikoivat he tunnustaa kuolemaansa asti sitä uskoa,
jota heille on opetettu ja jota aistillinen seurakunta kaikessa
maailmassa tunnustaa, ja tehdä sitä tunnustustaan niin, että se saattaa
antaa heille ijankaikkisen rauhan; siinä aikovat he luopua pois
pahuudesta ja ruveta palvelemaan elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa.
He ovat tähän asti olleet vanhempiensa hoidon ja silmäin alla, nyt
joutuvat he paremmin omaan varaansa; lapsuuden aika on loppunut, ja
nuoruuden ikä alkaa. Jaksavatko he lupauksensa ja valansa täyttää?
Voivatko he vastustaa maailman vietteleviä, nieleviä ja onnettomaksi
saattavia hyrskyjä? Ne olivat kysymyksiä, jotka monen vanhemman
sydämestä sillä hetkellä puhkesivat.

Kirkkoherra, joka myös oli viime värsyn ajalla tullut alttarille,
rupesi sydäntä-liikuttavasti puhumaan, kuinka nämätkin lapset tässä
ovat kerran kalliisti ostetut Jumalan Pojan kalliilla verellä, kuinka
he kerran ovat jo otetut ja saatetut Jumalan lapsiksi Pyhän kasteen
kautta, mutta kuinka he ovat jo langenneet pois siitä kasteenliiton
armosta, josta Jumala kerran on heidät osalliseksi tehnyt, jonkatähden
heidän on tarvis uudistaa liittonsa Jumalan kanssa ja nöyrällä,
katuvaisella sydämellä rukoilla Häneltä syntein anteeksi saamista,
Hänen Poikansa ansion tähden. Laveassa, mutta pystyvässä puheessa
painoi kirkkoherra sydämelle sitä, kuinka nämät lapset lähtevät nyt
avaraan maailmaan, jossa he ovat niinkuin pisara meressä, maailman
pauhaavien myrskyjen seassa, jossa on monta vaaraa, monta viettelystä,
jotka saattavat pian turmella heikon taimen, jos ei se ole hyvin
istutettu ja hoidettu. Jos eivät vanhemmat ole hyvää siementä kylväneet
ihmis-sydämen keväiseen peltoon, jos ei heitä ole kasvatettu
kurituksessa ja Herran nuhteessa ja jos vanhemmat eivät ole valvoneet
heidän elämänsä aamua, niin että he ovat voineet kasvaa Herran Jesuksen
Kristuksen tuntemisessa; silloin hänellä oli syytä peljätä, että moni
näistäkin lapsista lankeaa uhriksi vanhempiensa kelvottomalle
kasvatukselle, uupuu, väsyy maailman viettelevälle, väsyttävälle ja
humisevalle tielle, saavuttamatta rauhan satamaa, jonka Jumala on
kaikille niille suonut, jotka uskossa loppuun asti vahvana pysyvät. Hän
rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän antaisi näille lapsille voimaa
sotimaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan, ja kaikkia niitä
vaaroja vastaan, joita he tuottavat ja aikaan saavat. Hän rukoili
voimaa ja siunausta niille opetuksille ja neuvoille, joita hän, heikko
ase, on kokenut heidän nuoriin sydämiinsä painaa, niin että ne
tulisivat heille ajalliseksi siunaukseksi ja ijankaikkiseksi
autuudeksi. Monen silmät vettyivät silloin ja monen vanhemman sydän
yhtyi kirkkoherran hartaasen rukoukseen.

Nyt astui kirkkoherra alttarilta alas ja rupesi kyselemään lapsilta
heidän kristinopin ymmärrystänsä. Heleällä lapsen äänellä tekivät he
seurakunnan edessä tiliä uskosta, jota he koko elämänsä ajan aikoivat
tunnustaa, ja kun kirkkoherra taas oli mennyt alttarille, lupasivat
lapset ikuista uskollisuutta rakkaalle Vapahtajallensa. Monen
seurakuntalaisen silmä ei liene ollut kuiva; niin liikuttava oli se
hetki.

Sitten muistutti kirkkoherra lapsia, kuinka elävä Jumala oli kuullut
heidän lupauksensa, ja rukoili vielä Jumalalta voimaa lapsille, vahvana
vastustamaan vihollisiansa; sen jälkeen laskeusivat lapset polvillensa
alttarin ympärille ja kirkkoherra piti heille rippisaarnan ja julisti
katuvaisille synnin päästön.

Moni sydän tuli kirkossa liikutetuksi, ja varma on, että moni lapsi
aikoi todenteolla ruveta elämään uutta elämää -- mutta, mutta, kuinka
moni heistä lienee tuon lupauksen pitänyt, sen jätän päättämättä. --

Eihän minulta olisi kenties tullut mainituksikaan noiden lasten
ensikertaa käymisestä Herran ehtoollisella, jos eivät Iikka ja Anni
olisi olleet siellä. He olivat sielläkin ensimäiset antamaan selviä
vastauksia kysymyksille ja kotiansa palatessaan olivat he niitä, jotka
aikoivat, sydämensä pohjasta, vastaisenkin elämänsä käyttää niin, että
se tulisi Jumalalle ja ihmisille kunniaksi.

Niemimäkelänkin isäntä oli kirkossa ja hän olisi ollut muuten hyvin
tyytyväinen, mutta se hänen kunniaansa kovin rapasi, kun kirkkoherra
hylkäsi Kasperin niin pienen rikoksen kuin paperisiukaleen nakkaamisen
tähden, ja hän piti paljon enemmän lukua Kasperin pääsemättömyydestä
kuin Annin pääsemisestä!

Niin kului joku vuosi ja Iikasta oli tullut nuorukainen ja Annista
neiti. Uusi aikakausi, uudet askareet ja toimet olivat au'enneet heidän
eteensä. Siinä seisoivat he vastaanottamassa, tullee vielä mitä
tulleekin. Maailman hyrskyjen turmelevat vihurit alkoivat tuntua heidän
ympärillänsä; mutta se siemen, joka oli kylvetty heidän sydämiinsä
pienestä pitäen, varjeli heitä sortumasta niiden ylivoiman alle.

Liikutuksetta tuskin voi ajatellakaan aikaa, jolloin lapsuus on
loppunut ja nuoruus alkaa. Tyvenen virran kaltaisena riensivät
lapsuuden hetket viattomissa leikeissä ja suruttomissa askareissa
maailman myrskyjen aaltoavaa merta kohden. Elämän kovuus, sen mustat
murheet ja rauhattomuus olivat lapsuuden ijällä tuntemattomat vieraat.
Kaikki lapsen ympärillä hengitti vaan rauhaa, iloa ja onnellisuutta.
Näin kului lapsuus ja lapsesta kypsyi nuorukainen. Äsken heikko ja
horjuva taimi seisoo nyt kukoistavana kukkasena elämän lavealla
tantereella, kaikki nyt on muuttunut; kaikki ne luonnolliset siteet,
jotka yhdistivät lapsen maailman kanssa, ovat nyt katkenneet. Pelolla
ja vavistuksella aavistaa jo nuorukainen sotaa, jonka tulevaisuus
kantaa povessansa; kohta tuo synkkä esirippu putoaa, ja maailman
ankarat myrskyt alkavat riehua ja ahdistaa häntä joka haaralla.
Lapsuuden rauha ja lepo on kadonnut nuorukaisen sielusta, ja
levottomuus, luonnolliset himot ja halut leimuavat liekkinä hänen
povessansa. Lapsuuden askareet eivät enään tyydytä, miehuuden vakavuus
ei kelpaa; mistä siis on apu etsittävä? Ainoana vakavana turvana ovat
lapsuuden ijällä juurrutetut opetukset, jotka, jos hyvät ja vahvasti
perustetut, yksinänsä voivat nuorukaisen varjella lankeamasta
vihollisensa uhriksi.

Ei mikään aikakausi ole niin täynnä yleviä ajatuksia ja jaloja töitä
kuin nuoruuden ikä: Milloin on isänmaanrakkaus lämpimämpi, milloin
ystävyys rehellisempi, milloin palaa rakkaus kirkkaammin, kuin
turmelemattoman nuorukaisen ja sievän tytön povessa?

Näin oli Iikastakin kasvanut nuorukainen, mutta hän katsoi uhkaavaa
tulevaisuutta rohkeasti silmiin ja koki saada toteumaan nuoruuden
unelmiansa, joita niin runsaasti pyöri hänen mielikuvituksissaan. Hän
oli niin innostunut ja saanut niin suuren luottamuksen itseensä, että
luuli maailman välttämättömästi tarvitsevan hänen apuansa ja että sen
meno oli muka mennyt väärin päin tähän asti.

Näissä nuoruuden mielikuvituksissa kasvoivat Iikka ja Anni aina
varttuneemmiksi nuorukaisiksi. He olivat nyt harvemmin toistensa
parissa kuin lapsuuden aikana, mutta toki he sentähden olivat joskus
yksissä toisten nuorukaisten seurassa. Kun kainous esti Annin käymästä
Lukulassa kirjoja lukemassa, otti hän Iikalta kirjoja lainaan ja luki
niitä lomahetkinä kotonansa salaa, ja kätki lukemasta päästyänsä
kirjansa huolellisesti, ett'ei hänen isänsä niitä näkisi, ja niin hän
koki ravita kaipaavaa henkeänsä, johon lapsuudessa oli kipinä
pudotettu, ikään kuin sattumalta, tuolla lapsuuden ystävän kodissa.

Annista kasvoi ja varttui kaunis, roteva neiti ja hänen sydämensä
puhtaus ja siveä ulkonainen käytöksensä olivat jokaiselle tutut;
sentähden hänen maineensa kasvoi päivä päivältä. Kun siihen vielä
lisäksi tuli, että hänen tiedettiin saavan mahdottomat perinnöt, niin
tuli hän mainioimmaksi neideksi koko paikkakunnassa. Kun Niemimäkelän
Annin asiat noin olivat, ei ollut mikään ihme, että hänellä oli paljo
loistavia kosijoita; mutta Anni ei huolinut yhdestäkään heistä, vaan
antoi heille järkiään rukkaset; olisipa melkein luullut, että Annin
sydämessä ei ollut sijaa millekään nuoruuden ihmeelle; mutta niin ei
kumminkaan ollut. Hänen sydämessään oli toki sija yhdelle, hänen
lapsuutensa ystävälle, joka siellä asui rakkaana -- unohtumattomana;
mutta tuota sydämensä salaista tunnetta ja toivoa ei hän tohtinut
oikeen vapaasti itsellensäkään tunnustaa, sitä vähemmin muille
ilmoittaa.

Kauan oli Iikkakin tuntenut sydämessään, ettei hän voi Annitta elää;
mutta molempain heidän tunteensa pysyivät kumminkin sydämessä vaan
kaipaavana painona; sillä he molemmat hyvin kyllä tiesivät, kuinka
mahdottomia heidän unelmansa olivat. Annin isähän oli semmoinen mies,
joka ei antanut mitään arvoa muulle kuin rikkaudelle, ja sitä ei
Iikalla ollut; se, mitä Iikalla oli, nimittäin hyvät mainittavat tavat
ja ominaisuudet, ei ollut Niemimäkelän isännän mielestä kukkaron
rinnalla minkään arvoista! Hyvinhän oli siis tiettävä, että, jos heidän
tunteensa olisivat tulleet ilmi, olisi Niemimäkelän isäntä niin
julmistunut, ett'ei olisi varmaa, mikä siitä viimein olisi tullut; ja
niin täytyi kumminkin heidän salata kaipauksensa sydämensä syvimpään
loukkoon, toisilleenkaan niitä ilmoittamatta.

Näitä ajatuksiansa ja tunteitansa alas painaen, rupesi Iikka innolla
isänsä kanssa raivaamaan pienen torppansa vielä viljelemättömiä
tiluksia; mutta pian olivat ne viljeltynä ja työn puute rupesi
tuntumaan tuossa pienessä kodissa. Paha oli Iikan lähteä kylältä työtä
hakemaan, sentähden mietti hän toisia keinoja. Hän vuokrasi talojen
isänniltä viljelemättömiä soita ja rämettä ja rupesi niitä raatamaan ja
viljelemään. Kun hän sai niistä viljaa, teetti hän niillä muillakin
työtä, sillä torpan maan tuotteilla eli pieni perhe jo vuoden yli. Näin
kasvoi Iikan varallisuus vähitellen ja jonkun vuoden kuluttua Iikka
tosin ei ollut rikas, mutta ei köyhäkään. Näin oli hän ryhtynyt
taloudellisiin askareisin, aina vaan siinä hienossa ja salaisessa
toivossa, että saisi kerran Annin kanssa yhdessä elää ja yhdessä
kärsiä.

Jota enemmän Iikka hyöri taloudellisissa askareissaan ja tuli tuntemaan
maailman menoa, sitä enemmän tuli hän havaitsemaan, ett'ei tämä maailma
olekaan mikään heikko kappale, joka välttämättömästi tarvitsisi hänen
apuansa, vaan että siinä jo ennen häntä on vallinnut järkähtämätön
järjestys, joka sortaa ja tyhjäksi musertaa kaikki, mikä ei sovi sen
kanssa yhteen. Sentähden täytyi hänen asettaa elämänsä yleisten
yhteis-elämän vaatimusten mukaan ja työskennellä siinä.

Se kansallishenki, joka Iikan sydämeen oli jo lapsuudessa istutettu, ei
pysynytkään enää hänessä ainoastaan sydämen tunteena, vaan se alkoi
näkyä jo päällepäinkin työssä ja totuudessa. Hän alkoi kirjoitella
sanomalehtiin tuon tuostakin, ja hänen kirjoituksensa useinkin
terävästi koskivat kansallisuuden oikeutta, ja pian nuo tuntemattoman
nimimerkin kirjoitukset herättivät yleistä huomiota. Uteliaat urkkijat
eivät tyytyneet kauvan tietämättömyyteensä, vaan ottivat selvän uuden
kirjoittajan todellisesta nimestä ja pian oli tietona, kuka se
oikeastaan oli. Luultiinpa jo niinkin tarkkaan tuntevansa hänen
kirjoituksensa, että kun sattui olemaan sanomissa samanhenkinen
kirjoitus ilman nimimerkittä, väitettiin kohta se hänen tekemäksensä;
sillä he muka tunsivat sen "sielun väreistä", mutta eksyivätpä useinkin
arvosteluissansa, sillä kansallishenki alkoi maassamme olla jo siksi
vireillä, että muitakin kirjoittajia löytyi kansassa, jotka vaativat
kansalle oikeuksiansa ja vetivät valkeuteen ne epäkohdat, jotka olivat
maassamme vallinneet. Vielä Iikka toimitti kylässään useinkin
arpajaisia, kun vaan oli joku hyvä kansallis-asia autettava. Hän
perusti kylän nuorisosta lauluseuran, joka kokoontui usein yhteen
laulamaan moniäänisesti isänmaallisia lauluja Iikan johdannolla, jota
he talvis-aikana tekivät vuoroon kussakin talossa paitsi
Niemimäkelässä; mutta kesäisenä aikana lauloivat he ulko-ilmassa
jollakin luonnon-ihanalla paikalla. Lainakirjaston perusti Iikka
kylään arpajaisilla ja vapaaehtoisilla lahjoilla, ett'eivät
vastaan-hangottelijat voineet mitään sanoa, kun ei heidän tarvinnut
kukkaroaan avata; omaa kirjallisuuttansa lisäsi Iikka myös runsaasti
vuosi vuodelta.

Eräänä kesänä, Juhannuksen aikana, tuli pitäjään pappilaan vieraiksi
useampia uusmaalaisia ylioppilaita, sillä he olivat sukua pappilan
herrasväelle. Kylän nuoriväki ja lauluseura oli kokoontunut
Juhannuksena jälkeen puolen-päivän eräälle kauniille lehto-kummulle,
joka oli likellä maantietä; ja Niemimäkelän Annikin oli siellä. Nuoret
väliin tanssivat kentällä, tuossa kauniissa, suuressa luonnon
juhlasalissa, jossa ei puuttunut valoa eikä koristuksia; väliin he taas
lauloivat isänmaallisia lauluja. Vieraat ylioppilaat olivat tiellä
kävelemässä sinne päin, jossa kylän nuoriso oli koolla. Mutta, kun he
kuulivat kummulta neliäänisen laulun, pysähtyivät he kuuntelemaan;
kylän lauluseura lauloi silloin juuri "Maamme". Kun laulu oli loppunut,
näkyivät ylioppilaat keskustelevan jotakin. Keskustelun loputtua
lähtivät he marssimaan sitä kumpua kohden, jossa kylän nuoriso oli
koolla, ja samassa, kun he marssinsa alkoivat, rupesivat he
sekaäänisesti laulamaan ruotsalaista laulua. Tuota tehdessään astelivat
he ryhdikkäästi tahdin mukaan, pää kekassa ja valkoinen ylioppilaslakki
kunkin päässä, ja heillä oli hienot rottinkisauvat kädessä, joita he
viuhtoivat hyvin keikarimaisesti. Kylän nuoriso kummulla luuli, että
herrat ylioppilaat tulevat heidän tykönsä, mutta pian huomattiin,
ett'ei heidän aikomuksensa niin ollutkaan. Sillä, kun he tulivat kummun
kohdalle, eivät he kääntäneet päätänsäkään noihin "moukkiin" päin, vaan
näyttivät aikovan mennä sivuitse, yhä ja pontevasti laulaen
ruotsalaista laulua. Samalla kuin kummulla olijat selvään huomasivat,
että ylioppilaat todellakin aikoivat sivu mennä, kuului yht'äkkiä
kummun puolelta kimakka, voimallinen vihellys. Sekä ylioppilaat että
kylän nuoriso kääntyivät heti katsomaan, mistä vihellys tuli, eikä
kenenkään ollut vaikea huomata, että viheltäjä ei ollut kukaan muu kuin
Lukulan Iikka, joka seisoi likimpänä tietä, ilvehymy suun sopessa.
Iikka oli ylioppilasten käytöksessä huomaavinansa ylönkatsetta kansaa
ja sen kieltä kohtaan; silti tuo hänen kansallistaistelunsa esikoinen
-- vihellys tuossa. Ylioppilaisiin sattui vihellys oikeaan paikkaan,
sillä heti kun huihahdus kuului, lopettivat he laulunsa ja astelivat
kylän nuorisoa kohden. Eräs heistä astui aivan Iikan nenän eteen ja
kysyi hyvin tuimasti:

"Miksikä vihelsit?"

"Me luulemme, että te ylenkatsotte kansaa", sanoi Iikka.

"Millä tavalla?"

"Meitä näkemättömyydellänne ja lauluillemme vastapainoksi aijotulla
ruotsalaisen laulun laulamisellanne."

"Mitäpä hirmua tuossa laulussamme kuulettekaan? Ruotsalaisen miehen
sepittämää lauluahan tekin viimeksi lauloitte."

"Maamme on sepittänyt Suomen mies, joka ei ole osannut Suomen kieltä,
mutta joka on rakastanut tätä maata ja sen kansaa, eli siis Suomen
kieltä taitamaton Suomalainen; sillä kieli ei tule tässä kohden
kysymykseen, vaan mieli."

"Me rakastamme myös tätä maata ja sen kansaa."

"Minkä verran?"

"Niin paljon, että me suomme Suomen kansalle kaikkea hyvää. Me
soisimme, että kansa tulisi varalliseksi ja että se perustuslakiensa
nojalla saisi nauttia rauhassa oikeuksiansa. Meillä on vilpitön
isänmaanrakkaus, uskokaa pois."

"Tuohan kuuluu jotenkin hurskaalta ja sovinnolliselta, mutta pelkäänpä,
että se on vaan jotain tekopyhyyttä. Sentähden sallikaa minun tehdä
kysymys: Miksikä te lauloitte suomalaisessa paikkakunnassa ja
Suomalaisten sortamiseksi ruotsalaisen laulun, vaikka olette
puheessanne noin selviä Suomalaisia?"

"Siksi kuin Suomen kieli on niin -- raakaa."

"Kas nyt te astuitte esiin oikeassa karvassanne! Sitä juuri
odotinkin. Siitä lauseestanne kuuluu, kuinka korkealla asteella teidän
isänmaan-rakkautenne on! Teidän rakkautenne Suomen kansaan on samassa
suhteessa, kuin jonkun kelpo isännän rakkaus on hevoseensa. Tuo hyvä
isäntä huoman, että hevonen on hänelle välttämätön elämän ehto, kun se
tekee hänen edestään raskaimmat työt; sentähden ei hän voi hevosetta
tulla aikaan. Tätä hevosta on ennen lyöty, sille ei ole annettu
tarpeeksi ruokaa, jonka tähden tuo tarpeellinen työjuhta on saanut
nähdä paljon kurjuutta, ja usein on hän uupunut, väsyneenä
vaivoistansa, ajajansa kovuuden ja ymmärtämättömyyden tähden. Mutta
viisas isäntä on huomannut, että eläinparallakin on nahka luiden ja
lihan päällä, johon ottaa lyödessä kipeästi; hän on huomannut, että,
jos ei sille anna tarpeeksi ruokaa, se laihtuu eikä jaksa tehdä
kunnolla raskasta työtänsä, jonkatähden se ruoka, jonka hän kieltää
hevoseltansa, tuottaa hänelle itsellensä vaan sulaa tappiota; sen
kaiken isännälle selvettyä, huomaa hän lopuksi sen tosiasian, että, jos
hänen hevosensa voipi hyvin, hän itsekin voipi pitää parempia ja
lihavampia päiviä kuin tähän asti. Sentähden tuo ymmärtäväinen isäntä
rupeaa kaikin tavoin parantamaan hänelle välttämättömän tarpeelliseksi
tulleen hevosensa taloudellista ja ruumiillista tilaa: hän antaa sille
tarpeeksi ruokaa ja iloitsee siitä, kun se on lihava; hän ei enää lyö
itse eikä anna muiden löydä sitä, hän ihantelee ja silittelee sen
kiiltävää karvaa, ja taputtelee ja halailee hevostansa; hän on sille
kaikin tavoin hyvä, mutta oman hyötynsä tähden. Mutta tuon hyvän
isännän päähän ei ole vielä kertaakaan jolkahtanut, että tuon hänelle
tarpeellisen hevosensa pitäisi päästä tasa-arvoon hänen itsensä kanssa.
Samassa suhteessa on teidänkin rakkautenne Suomen kansaan! Te kyllä
mielellänne suotte sen, että me kaikki tämän maan hiellämme ja
väellämme raataisimme niin lihavaksi, että 'askeleet tiukkuisivat
lihavuudesta', hankkiaksemme siten teille lihavammat ja murheettomat
päivät; mutta tasa-arvoon itsenne kanssa ette ole Suomen kansaa vielä
koskaan ajatelleetkaan: sen kieli on mielestänne vielä 'raakaa;' mutta
mitä olette tehneet tämän kauniin Suomen kielen koroittamiseksi ja
puhdistamiseksi? Ette mitään. Sillä kaikki kielemme puhtaus, sen
vaiherikkaat lauselmat ja sen hienotuntoisuus, jolla saatetaan
kosketella miten hienoja sielun tunteita hyvänsä, sen suloisuus, ovat
meidän oman maamme suomenmielisten oppineiden miesten ansio, jotka
todellakin ovat rakastaneet tätä kansaa ja uhranneet voimiansa ja
varojansa sen eteen, joille kiitos sen edestä! Te kuulille tältä
kummulta vasta kajahtavan suomenkielisen moniäänisen laulun; se oli
loukkauskivi teille, jonkatähden kostaaksenne teitte lyhyen keskustelun
perästä tuon mielestänne oivallisen kepposen, että rupesitte
laulamaan ruotsalaista laulua tästä sivu mennen, katsoen niin ylön
suomalaista kansaa ja sen kansallisia rientoja -- siinä teidän
isänmaan-rakkautenne!"

"Fennomaanit, riivatut, ovat sinun riivanneet aivan hulluksi."

"Minä myös olen fennomaani, enkä häpee ollenkaan lukea itseäni niiden
joukkoon, jotka taistelevat tämän kansan oikeuksien puolesta, ja koska
te ette tunnu olevan fennomaaneja, niin tottapa te olette svekomaaneja,
ja kun ne nimet kerran selville tulevat, ei ole sitten enää kummankaan
mielipiteet salassa."

"Älä nyt noin tyhjästä tuommoista melua nosta! Kun kerran Suomen kieli
kypsyy ja kohoaa suurempaan arvoon, niin mielellämme suomme sille samat
oikeudet kutu Ruotsin kielellekin; mutta niin kauvan kuin ei se kelpaa
sivistystyöhön, on se mahdoton."

"Niinhän se on ruotsinkiihkoisten mielestä, jotka luulevat ainoan
henkireiän tulevan Ruotsista Suomeen, eivätkä huomaa, että Suomen
kielelle on käännetty paljon kirjallisuutta muistakin kielistä, ei vaan
Ruotsin kielestä; ja lieneekö Ruotsi ainoa sivistyspiste maailmassa,
josta valo lähtee kaikkiin muihin maailman kohtiin, tarvitsematta itse
tuoda sivistystänsä muualta, kääntämällä muunkielisiä hengen tuotteita
omalle kielellensä? Me tunnemme, minkä hengen lapsia te olette, enempää
todistuksia emme tarvitse."

Kun Iikka ja uusmaalaiset ylioppilaat niin kiistelivät kansallisuuksien
puolesta, oli kylän nuoriso vetäynyt heidän ympärilleen, kuullaksensa
paremmin heidän otteluaan; Annikin oli vetäynyt saapuville ja kuunteli
tarkoin asian menoa. Kahta kauniimpi ja uljaampi oli Iikka nyt Annin
mielestä kuin koskaan ennen ja kahta kalliimmalta tuntui hän nyt Annin
sydämelle, kun hän tuossa järjellisesti taisteli kansalaistensa
oikeuksien puolesta, ja Iikka tuntui Annin mielestä paljoa
oppineemmalta kuin nuo uusmaalaiset ylioppilaat. Kauniina, kukoistavana
seisoi siinä Anni; sillä hänen sydämessään liikkui kaksi maailman
väkevintä tunnetta, rakkaus ja kansallisuus, jotka sekaisin aaltoilivat
hänen nuoren sydämensä piirissä; sentähden tuli veri tavallista
hehkuvammaksi hänen muutoin lumivalkoisilla kasvoillansa. Ylioppilaat
eivät olleet ennen Annia huomanneet, mutta nyt havaitsivat he hänet;
nähtävästi hämmästyivät he Annin uljaasta ja kauniista näöstä. Kiivain
väittelijä heistä astui Annia lähemmäksi ja sanoi: "Sinä olet kaunis
tyttö! Sinä et suinkaan ole niin itsepintainen, sivistystä vihaava
fennomaani, kuin tuo poika tuossa?"

"Me emme ole ensinkään niitä, jotka sivistystä vihaamme, päin vastoin
haemme me sitä, mutta niitä me emme voi rakastaa, jotka meiltä sen
kieltävät, ja tahtovat meitä pitää pilkkanansa", ehätti Iikka siihen
sanomaan.

"Enpä minä sinulta sitä kysynytkään, sinut tunnen jo; vastauksen vaadin
tältä kauniilta tytöltä", sanoi ylioppilas, kääntyen Annin puoleen.

"Me Suomen neidet tunnemme asian niin olevan kuin tää nuorukainen on
teille selittänyt", lausui Anni vastaukseksi, punastuen vieläkin
enemmän.

"Ohoh! kaunis neitiseni, ethän toki liene koko Suomen neitien
edustaja!"

"Tyhjät imartelemiset eivät ole soveliaat; ja me puhumme kaikkien
niiden puolesta, jotka aikakautensa ja asemansa tuntevat", ehätti Iikka
sanomaan, päästääksensä Annia pälkähästä, johon ylioppilas oli hänet
imartelevasti saattanut.

"Kuinka monta Suomalaista niitä on, jotka jotakin tietävät!"

"Niin te sokeudessanne ja itserakkaudessanne luulette; mutta kansa
astuu lujalla tahdolla ja vakavasti oikeuksiansa kohden ja niitä ei ole
vähä, jotka niin tekevät, vaikka te luulette, että me kaikki olemme
tuhmia, jotka emme mistään tiedä. Ja kansan täytyy päästä
tarkoituksiensa perille, ja autuas ottaa silloin ajasta vaarin." Näin
puheli Iikka ja viimein ylioppilaat lähtivät pois, mutisten mennessään:
"Saakelin itsepintaisia he ovat!"

Kylän nuorisokin hajousi ja kukin meni kotiansa, sillä jo oli tullut
ilta; mutta moni nuorukainen ja neiti tunsi isänmaanrakkauden
povessansa palavan hehkuvammin kotiansa mennessä kuin kummulle
tullessa!

Näin kului Juhannuspäivä ja monta muuta Herran päivää, eivätkä Iikan ja
Annin sydämen toivot näyttäneet saavan sen parempaa päätöstä, vaan ne
pysyivät yhä salassa, yhtä mykkinä ja yhtä toivottomina kuin ennenkin,
ja tuota heidän sydämensä kalvaavaa tunnetta ei tiennyt kukaan
kuolevainen ihminen paitsi he itse; mutta pää se tulee viimein
vetävälle, ja niinpä kävi tässäkin.

Eräänä pyhänä syksykesällä, jälkeen puolenpäivän, oli taas kylän
nuoriso kokoutunut iltaansa viettämään kauniille kentälle järven
rannalle, jossa vuoroon taas laulettiin isänmaallisia lauluja
moniäänisesti, väliin taas muutoin leikittiin. Sitte nimettiin leskiä
juoksemaan, ja jos leski oli roteva ja vilkas juoksemaan, piti hän
parillisia pahassa piikkarassa. Nyt sattui roteva pari joukon
jälkimäiseksi ja roteva poika oli myös se, joka leskenä odotti joukon
etummaisna, ja kaikki odottivat mielen jännityksellä, miten tuossa
kävisi. Nyt tulla suhahti pari lesken sivutse täyttä vauhtia ja leski
potkasi jälkeen. Hänelle onnistui heti kiistan alussa eroittaa tyttö ja
poika toisistaan ja hän lyöttäysi tyttöä ahdistamaan koko voimallansa
saadaksensa hänet kiinni, ja niin juoksivat he järven rantaa kohden
aika vauhtia. "Älä antau, Mari!" kuului ehtimiseen joukosta kehoituksia
tytölle, joka näytti olevan auttamattomissa; sillä hänen edessään,
aivan likellä, oli jyrkkä ja syvä järven ranta ja hänen takanaan tuo
leikillään häntä ahdistava roteva nuorukainen, joka ei mistään hinnasta
näyttänyt tahtovan heittää saalistansa. "Älä antau, Mari!" kuului taas
ehtimiseen joukosta, kun näkivät, että tyttö alkoi olla jo hyvin
ahtaalla järven ja vainoojansa välillä. "Ei vielä", kajahti silloin
äkkiä Marin suusta ja hän teki äkkimutkan samassa ja aikoi siten
pelastauta aivan vastustajansa sivutse, mutta hänen jalkansa sija petti
ja hän muksahti päätänsä myöten järveen! -- Kauhea hätähuuto kajahti
koko nuorisosta ja kovaonnista tyttöä ajava nuorukainenkin tyhmistyi
niin, ett'ei hän kyennyt yrittämään mitään tytön pelastamiseksi; samoin
olivat toisetkin neuvottomia, mutta hätäilemään ja voivottamaan kyllä
kaikki kykenivät. Silloin juoksi Lukulan Iikka joukon lävitse järven
rannalle ja hätäilemättä, voivottamatta ja muilta neuvoa kysymättä
syöksi hän vaate päällä järveen, sukelsi niinkuin lohi pohjaan ja pian
ei näkynyt veden pinnalla muuta kuin hienoja väreitä sillä paikalla,
johon Mari ja Iikka olivat hävinneet! Kaikkien silmät olivat
kiinnitetyt siihen yhteen kohtaan järven pinnalla; hetki oli kovin
mieltä jännittävä! Kauvan ei viipynyt, ennenkuin veden pinta kuplahti
ja samassa tuokiossa puljahti Iikka veden päälle, etsitty tyttö
kainalossaan! Rannalla seisovat ojensivat hänelle pitkän aidaksen,
johon Iikka tarttui toisella kädellänsä kiinni, ja niin vetivät toiset
heidät molemmat maalle. Iikka oli harjoittaunut oivalliseksi uimariksi,
jonkatähden hän oli niin pelkäämätön, auttaaksensa toista vaarasta.

Pelastettu tyttö oli maalle saadessa taidotonna; mutta tointui
kuitenkin pian. Pelastettu Mari oli varakkaan Koiviston isännän ainoa
lapsi ja juuri Iikan ja Annin ikäinen; he olivat olleet yht'aikaa
kaikin rippikoulussakin. Huhu tapaturmasta oli levinnyt kylään, sillä
jotkut olivat juosseet sinne apua hakemaan. Sanoma oli tullut Koiviston
isännänkin korviin ja hän juoksi paikalle, avopäin, niin paljon kuin
hän vaan jaksoi. Kun hän tuli paikalle, oli Mari jo selvällä toimellaan
ja mahdoton paljous nuoria ja vanhoja hänen ympärillänsä. Heti kun
Koiviston isäntä pääsi väkijoukon luo ja näki tyttärensä pelastuneeksi,
huudahti hän: "Kiitos Jumalan! kun ma näen vielä lapseni elävänä."
Sitte kysyt hän: "Kuka on pelastanut lapseni silmin nähtävästä
vaarasta?"

"Tää meidän kylän reipas poikamme sen on tehnyt, jota paitsi saisimme
tässä nyt kaikin viettää surullista hetkeä", lausui eräs joukosta,
osoittaen samassa Lukulan Iikkaa.

"Minä olen kyllä kauvan havainnut, että Iikka on kelpo poika, mutta yhä
kelvollisemmaksi näen hänet nyt. Sinä olet tänäpäivänä tehnyt jalon
työn ihmiskunnalle, mutta minulle niin jalon, ett'ei minulla ole niin
paljoa rikkautta, että voisin sinun hyvän työsi palkita. Jumala on
katsonut hyväksi ottaa toiset lapseni pois, joka on minulle tuottanut
paljon murhetta, ja jos tuo ainoa elossa oleva nuorin lapseni olisi
tapaturman kautta tullut pois, niin minäkin olisin murehtien pian
kallistunut hautaan. Jalo nuorukainen! Ota sentähden palkinnoksi
työstäsi, mitä minulla maailmassa on rakkainta ja kalleinta, ota
omaksesi kaikki se, mitä olet tänä päivänä pelastanut, sinä olet sen
ansainnut -- älä sano vastaan, sen parempaa ei minulla ole tarjota ja
minä luulen, että itse palkintokin on siihen tyytyväinen!" puhui
Koiviston ijäkäs isäntä värisevin äänin koko väkijoukon kuullen.

"Kiitän nöyrimmästi; mutta millä olisin sen palkinnon ansainnut? sillä
olenhan vaan täyttänyt tavallisen ihmis-velvollisuuden", sanoi Iikka
ujosti ja punastui korvia myöten.

Olipa joukossa muitakin kolme, jotka punastuivat kenties vielä
enemmänkin kuin Iikka. Ensimäinen noista kolmesta punastujasta oli
Niemimäkelän Anni, joka Koiviston isännän puheen kuultuansa ensin
vaaleni kuolon kalpeaksi, vaan kohta jälleen punastui niin, että luuli
veren tipahtavan; hän näkyi pelkäävän, että muutkin huomaisivat hänen
mielenliikutuksensa, sentähden kätki hän kasvonsa nenäliinaansa ja
lähti pois. Toinen noista punastuvista oli Jäykkälän isännän nuorin
poika, Aappo, joka oli paikalle tullut vähää ennen kuin Koiviston
isäntä, sillä ei hän ollut sillä kerralla sattunut olemaan alusta
alkaen toisten nuorten joukossa; hän punastui myös kovin, kuullessaan
Koiviston isännän puheen. Kolmas punastuja oli tuo vaarasta pelastettu
itse, Koiviston Mari, jonka poskista katosi ensin se ainoakin puna,
joka niihin oli voinut nousta säikähdyksensä jälkeen; mutta pian nousi
vieno puna takaisin kaksinkertaisilla voimilla hänen kauniisin
kasvoihinsa, ja hänkin lähti kotiinsa "muuttamaan kuivia vaatteita
päällensä", niinkuin hän sanoi; hänenkin punastumisensa vaikutti isänsä
puhe. Kaikki hajausivat kotiansa, eivätkä nuoret enää aikoneet koskaan
tulla leikkimään niin liki järven rantaa.

Tahtoisitte kaiketi tietää syytkin noiden poikien ja tyttöjen
punastumiseen? Kuulkaahan sitten: Iikka punastui siksi, kun
Niemimäkelän Annikin oli kuulemassa Koiviston isännän puhetta, jota hän
ei olisi Annin suonut kuulevan; Anni taas punastui sentähden, kun
Koiviston isäntä lupasi Iikalle niin hyvät ehdot, kuin oman ainoan
tyttärensä, jonkatähden hän luuli turhaksi rau'enneen sydämensä
rakkaimmat, vaikka kyllä salaisimmat toivot. Jäykkälän Aappo punastui
sentähden kun hänellä oli jo ystävyys solmittuna Koiviston Marin
kanssa, ja hän luuli nyt tuon ystävänsä kadottavansa; Koiviston Mari
taas sentähden, kun luuli tapauksesta ja isänsä puheesta seuraavan
monta rettelöä: Iikka oli roteva, kaunis ja kiitettävä nuorukainen,
siitä oli kaikilla yksi mieli; hän oli vasta pelastanut hänet varmasta
kuolemasta, siis Iikalla oli täysi oikeus vaatia häntä omaksensa;
mutta, kun hän oli antanut jo sydämensä toiselle, mitä ajattelisi
silloin jaloluontoinen Iikka, mitä ajattelisi silloin hänen isänsä, jos
ei hän saattaisi suostua isänsä ehdotukseen? Niin laveat ahdistukset ne
olivat, jotka panivat Marin sydänveret liikkeelle. Aapon ja Marin
ystävyyden liittoa ei tietänyt kylässä kukaan muu kuin he itse ja
Lukulan Iikka, ei Marin isäkään, ja sentähden Koiviston isännän puhekin
tuli semmoiseksi; muussa tapauksessa olisi hän ollut varovampi.

Iikka ymmärsi kohta Aapon ja Marin tuskan. Kun Iikka ja Aapo menivät
kotiansa ja tulivat kahden kesken, kuiskasi Iikka Aapon korvaan: "Älä,
ystäväni, ole noin suruissasi! ei sinulle tule mitään vaaraa, sinä saat
armaasi, sillä niin jalo tarjous kuin se olikin, en minä sitä
kumminkaan voi ottaa vastaan monesta syystä; vie nämät terveiseni
Marille, niin pian kuin voit, sillä minä näin, että hänelle tulee
raskaat hetket."

"Sinä, ystäväni, olet aina yhtä jalo ja ylevä!" sanoi Aappo Iikalle ja
otti häntä kädestä kiinni. "Tänä iltana minä kirjoitan Marille ja
selitän koko asian", lisäsi hän vielä ja nähtävästi hänen otsansa
kirkastui.

Ei kenenkään rauhaa nuo tapaukset niin visuun ryöstäneet kuin
Niemimäkelän Annin; sillä Iikan toivo ei noista kännyt huonommaksi kuin
ennenkään, jos ei paremmaksikaan, ja Aapon ja Marin asia tuli pian
selville. Mutta Anni-rukalta katosi kerrassaan kaikki toivo; sillä
kuinka olisi Iikka vastaan-ottamatta niin loistavaa tarjousta? ja
muutoin el hän tiennyt varmaan, rakastiko Iikka häntä, vai ei; hän meni
kotiansa, sulkeusi siellä kamariinsa ja valtavalla itkulla koetti
tyhjentää murheella täytettyä sydäntänsä. Anni lykkäsi luotaan kaikki
yhä uudistuvat kosijansa ja laihtui päivä päivältä. Entinen iloisuus,
elävyys ja rauha katosi häneltä, ja synkkä surumielisyys valtasi hänet
kokonaan. Kaikki huomasivat Annin elämän muutoksen ja kokivat saada
selville syytä siihen, mutta turhaan; sillä Anni ei uskonut
salaisuuttansa kenellekään, hän piti sen omana tietonaan ja kantoi
mykkänä raskasta taakkaansa, sillä tavallinen neitien kainouskin esti
häntä muille suruansa ilmoittamasta. Tuossa tukalassa tilassa kului
syyskesä kekrin tienoille.

Iikka oli varttunut oivalliseksi metsästäjäksi ja pian oli hän
paikkakunnan kuuluisin kyttä. Hän oli jo ollut kahdessa karhuntapossa
osallisena ja yhden kontion oli hän kaatanut yksinänsäkin. Kaikki ne
karhun tapot tapahtuivat ulkopitäjissä, sillä oman pitäjään metsät
olivat huonot eikä niissä isompaa riistaa ollut. Iikka oli niissä
osoittanut rohkeaa urhoollisuutta ja pelkäämättömyyttä, jonkatähden
hänen maineensa kasvoi aina kunniakkaammaksi. Aina, kun sydämensä
huolet rupesivat Iikkaa kovin rasittamaan, sieppasi hän tarkan
luodikkonsa seinältä ja lähti metsään, silloin kun luvallinen
metsästys-aika oli, sillä siellä sai hän hetkeksi kevenemään
murheellisen sydämensä.

Eräänä päivänä kekrin seudussa ei Anni tullut kotonansa aikaan,
jonkatähden hän lähti kävelemään läheisimpään metsään, jossa hän usein
ennenkin oli käynyt tuolla vapaan taivaan alla, vapaassa Jumalan
ilmassa, noiden tuulen hengähdyksistä huojuvain, murheettomain puiden
parissa, vuodattamassa murheellista sydäntänsä. Kun hän oli kappaleen
matkaa kulkenut metsää, tuli hän erään pienen aukean rintaan. Siinä
antoi hän taas kyyneliensä vapaasti vuotaa, sillä olihan siinä sopiva
paikka työhön, jossa ei kukaan häirinnyt hänen kyyneleitänsä, jossa ei
kukaan kummaksuen katsonut hänen murheellista tilaansa, jossa ei kukaan
turhalla uteliaisuudella kysellyt hänen murheensa syytä; siinä oli
hänellä paras paikka maailmassa sillä kertaa.

Kun Anni oli parhaallansa noissa unelmissansa ja kyyneltensä
vallassa, hyppäsi metsästä lumivalkoinen jänis pienelle aukolle ja
seisahtui silmänräpäykseksi keskelle sitä. Yht'äkkiä leimahti tuli
metsänlaidasta, pamaus kuului ja samassa kaatui jänis kuoliaana siihen
paikkaan, sillä tarkalla kädellä ohjatun luodikon luoti oli lävistänyt
sen otsan. Samassa kuului iloinen huudahdus: "halloo" ja roteva,
varteva, uljas nuorukainen tuli metsästä aukealle, toisia jäniksiä
selässä, ottamaan kaatamaansa jänistä. Eipä saanut tällä kerralla Anni
olla siinäkään rauhassa, sillä metsästäjä havaitsi hänet. Nyt olisi
Anni suonut olevansa aina maailman äärissä, niin hämmästyi hän, kun
huomasi, että hän tuli keksityksi, vaikka tuo nuori metsästäjä ei ollut
kukaan muu kuin Lukulan Iikka, jota hän enimmän maailmassa rakasti.

Kun Iikka havaitsi Annin, tuli hän heti hänen luoksensa, riisti
selästänsä jänikset maahan ja istui Annin viereen mättäälle.

"Miten, Jumalan tähden, sinä olet tänne joutunut?! Sinä olet itkenyt,
minä näen sen selvästi! Kauvan olen minä huomannut, että sinua vaivaa
joku sisällinen murhe: ilmoita se lapsuutesi ystävälle, ehkä voisin
sinulle olla jonakuna apuna!" sanoi Iikka.

"Murhettani en sano kenellekään, sen vien kanssani hautaan", sanoi
Anni.

"Murhe on yksin vaikea kantaa; todellakin se viepi ihmisen kesken
ikäänsä hautaan: sano minulle huolesi, ehkä voisin siihen ottaa osaa!"

"En milloinkaan; sitä en tee."

"Joko sydämesi sitte on kylmennyt lapsuutesi ystävään niin kovin,
ett'et saata hänelle uskoa enään mitään?"

"Jumala sen tietää, ett'ei sydämeni ole vielä yhtään kylmennyt sinua
kohtaan; mutta en silti saata suruani sinulle ilmoittaa, sentähden kun
ei minun sovi niin tehdä."

"Suru on kyllä itsellänikin, mutta ottaisin mielelläni osaa sinunkin
suruusi, sillä me miehenpuolet olemme vahvemmat sitä kantamaan!"

"Onko sinullakin murhetta?"

"Voi! jos sinä tietäisit?"

"Nyt olet itse samassa paikassa kuin minäkin! Sano sinä surusi minulle,
ehkä sen ilmoittaminen lieventäisi minunkin murhettani!"

"Ei. Sitä en tohdi oikein ilmoittaa itsellenikään."

"Siis kannamme kumpikin murhettamme salassa?"

"Niin täytyy tehdä."

"Varmaan on joku saanut sydämessäsi sijansa, jota et saata lapsuutesi
ystävälle sanoa, ja se painanee sydäntäsi?"

"Niin se on; tosi on, että sydämessäni on sija yhdelle; ja se siellä
painaa."

"Koiviston Mari?" kuiskasi Anni tuskin kuultavasti ja samassa hän
vaaleni valkeaksi kuin lumi.

"Ei Koiviston Mari, eikä kukaan muukaan niin kauvan kuin minulla on
toivoa pikkuisenkaan lapsuuteni ystävästä Niemimäkelän Annista", sanoi
Iikka ja otti samassa hiljaa Annin käden omaansa.

Anni ei ottanut kättään pois Iikan kädestä ja varmimmaksi vastaukseksi
Iikan hämärälle kysymykselle kallisti hän vienosti päänsä Iikan rintaa
vasten, painoi toisen kätensä silmiensä päälle ja rupesi taas itkeä
tihistämään. Ja Iikka vapisi mielen jännityksestä ja liikutuksesta
niin, ett'ei hän suinkaan olisi kyennyt luodikkoansa ohjaamaan, vaikka
mesikämmen olisi tuohon tullut heitä häiritsemään. Eikä se kumma
ollutkaan, jos muutoin uljaskin nuorukainen heltyy tuona tärkeänä
hetkenä, jolloin hänen täytyy suustansa liikkeelle laskea salaisuus,
jota ei hän ole tohtinut itseksensäkään oikein vapaasti ajatella, sitä
vähemmin muille sanoa. Ja onhan se tunnustus tärkeä koko nuorukaisen
tulevaisuudelle, sillä siitä saattaa tulla onni tahi onnettomuus.

"Saanko minä sinulta varmemman vastauksen?" kysyi Iikka, kun olivat
enintä mielenliikutustaan saaneet tyyntymään.

"Parempaa vastausta en voi sinulle antaa kuin sydämeni. Sinähän se
olet, joka siellä olet aina pysynyt rakkaana kaikissa elämäni
kohtaloissa. Sinun tähtesihän se sydän on niin paljon kärsinyt, kun
luulin, että sinä otat vastaat Koiviston isännän tarjoaman palkinnon,
jonka niin loistavasti ansaitsit", sanoi Anni liikutettuna.

"Sinä erehdyit siinä. Siitä asti, kun minä olen tullut jotakin
tietämään, olet sinä yksinäsi valloittanut sydämeni; muut kaikki ovat
siellä olleet kuolleet; mutta en ole uskaltanut sydäntäni sinulle
au'aista."

"Kas! Eikö se käynyt, niinkuin jo sanoin, että sinun murheesi
ilmoittaminen saattaisi lieventää minunkin murhettani; nyt minun
murheeni on jo poistunut", sanoi Anni hilpeästi.

"Ei meidän murheemme vielä ole kaikki poistunee, päin vastoin ne
alkavat uudessa muodossa; mutta ne eivät ole vaikeat kantaa, kun kerran
nämät meidän molempien nykyiset murheemme ovat poistetut; tiettävästi
isäsikin kovin julmistuu, kun saa vaan tämän tietää", sanoi Iikka.

"Sen minäkin kyllä uskon, vaan ei meidän pidä siitä säikähtää", sanoi
Anni jo rohkaistuneena.

Samassa olivat he kuulevinansa metsästä jotakin risahdusta, ja molemmat
säpsähtivät, että joku heidät olisi keksinyt; Iikka nousi seisomaan,
tarkasteli ja tähysteli seutua katselemalla ja kuuntelemalla, mutta
mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ja niin he jälleen rauhoittuivat.

Siinä he vannoivat toisillensa ikuisen rakkauden ja Iikka selitti,
miten Koiviston Marin ja Jäykkälän Aapon välit oikeastaan olivat, joka
rauhoitti ja vakuutti Annin mielen vielä paremmin. He aikoivat asian
pitää salassa siihen asti, kun joku sopiva tilaisuus antaisi syytä sen
ilmaisemiseen.

Mutta tuo heidän viimeinen päätöksensä onnistui kaikkein vähimmän,
sillä Metsälän Mikko oli myös metsästämässä, josta kumminkaan ei Iikka
tietänyt mitään. Mikko oli havainnut saman jäniksen, jonka Iikka ampui
Annin näössä, ja hän vaani sitä myös ampuakseen; mutta kun näki, että
sen Iikka ennätti, vetäysi hän piiloon, ja kun hän kuuli, että Iikka
jotakin puhutteli, hiipi hän heidän huomaamattansa niin liki kuin
mahdollista ja kuunteli tarkkaan heidän puheensa. Tuo kamala ihminen
meni jo samana iltana Niemimäkelään ja kertoi siellä kaikki, mitä hän
oli nähnyt ja kuullut.

Jo seuraavana aamuna sai Anni parka isältänsä kauheat torat ja
haukkumiset, kun hän käyttää itseänsä niin "kehnosti", että seurustelee
"kerjäläisen" kanssa. Hän uhkasi ajaa Annin tyhjin käsin pois kotoa,
jos hän toisen kerran saa kuulla, että Anni seurustelee Iikan kanssa.
Anni rukka itki, että oli vedeksi sulaa, ja rukoili isäänsä, ett'ei
menisi Lukulaan möykkäämään, kun kuuli isänsä uhkaavan sinne mennä.

"Eihän Lukulaiset ole meille mitään pahaa tehneet, miksi te sinne
menisitte?" pyyteli Anni.

"Eikö siinä ole kylläksi pahantekoa, kun rohkenevat, sen tuhannen
kerjäläiset, kurkotella minun tytärtäni; heidän pitäisi toki tietää
huutia ja sen he tulevatkin kohta tietämään", uhkasi Niemimäkelän
isäntä, ja sillä päällä lähti hän Lukulaan!

Kun hän tuli Lukulan huoneesen, oli kaikki väki kotona; he oudoksuivat
Niemimäkelän isännän tuloa, sillä ei hän ollut moneen vuoteen käynyt
Lukulassa. Heti tultuansa ärjäsi hän: "Täälläpä istutaan ja kukaties
lasketaan lukua meiltä saatavista isoista rikkauksista, mutta p----le
vieköön, niitä ei tulekaan, minä olen se mies, minä."

Lukulan vanhukset eivät tienneet tuosta Iikan ja Annin välistä mitään,
sentähden säikähtivät he kovin naapurinsa karkeasta käytöksestä. "Mikä,
Jumalan tähden, teitä nyt vaivaa, naapuri, kun käytöksenne on noin
kummallinen, ett'en ymmärrä teitä ollenkaan? Milloin ja miten olemme
teiltä rikkauksia tahtoneet?" sanoi Iikan isä.

"Ei maar tiedä; itse tuota lienetkin varsaasi siihen hulluuteen
opettanut!"

"Mikä on asian todellinen laita? Sanokaa suoraan!", sanoi Lukulan Matti
kiivaasti, sillä hänenkin kärsimyspussinsa alkoi revetä naapurin
hävyttömyyden tähden.

"Asia on suoraan sanoen se: tuo sinun poikasi on niin kelvoton, että
rohkenee kurkottaa niin korkealle kuin minun tytärtäni, saadakseen
hänet viekotelluksi peräänsä."

"Oh! Eikö sen pahempaa; sopikoot he välinsä", sanoi Matti.

"Enkö minä siitä jo sanonut, että te p----n kerjäläiset olette kaikki
yksissä neuvoin? Eikö siinä ole ollut kyllin, kun olette saaneet olla
mökissänne rauhassa ja minä olen teitä pitänyt niinkuin ainakin
ihmisiä, ja siitä hyvästä te tulette niin rohkeiksi, että uskallatte
ryhtyä minun lastani viekoittelemaan; mutta te tulette näkemään, ketä
te olette pistäneet", sanoi Niemimäkelän isäntä raivoissaan.

"Hyvä naapuri! Me emme todellakaan tiedä mitään koko tuosta hämärästä
jutusta poikamme ja tyttärenne välillä, joka teitä niin kovin näkyy
pahoittaneen. Mutta ihminenhän meidänkin poikamme lienee, jonka tähden
en luulisi teillä olevan syytä noin paheksua, jos kohtakin asiat
olisivat niinkuin luulette niiden olevan", sanoi Matti malttavasti.

"Se on kumminkin liika rohkeasti tehty, sillä hän ei ole sen
suurempi-arvoinen kuin kerjäläinen".

"Emmehän ole teiltä emmekä muiltakaan mitään kerjänneet; mitä olemme
teiltä saaneet, olemme sen työllä taikka rahalla rehellisesti
maksaneet", sanoi Matti.

"Teidän pitää pois tästä mökistä! minä en kärsi semmoista kerjäläisiä
peltoni aidan vieressä", sanoi Niemimäkelän isäntä ja tömisti jalkaansa
lattiaan.

"Ohoh, naapuri! Jo nyt alkaa tulla liiaksi! Pitäisi teidän toki se
tietää, että tää torppa on meidän, josta ei teillä ole voimaa meitä
pois ajaa."

"Sepähän nähdään, kuinka kauvan torppa on teidän", vastasi Niemimäkelän
isäntä ja lähti pois.

Koko jyräkän aikana ei Iikka puhunut yhtäkään sanaa; sillä tavallinen
ujous ja hämmästys siitä, kun heidän uusi ja salassa pidettävä
liittonsa oli noin äkkiarvaamatta tiedoksi tullut, pidätti häntä. Iikan
äiti pelkäsi, että nyt heidän pitää lähteä pois rakkaasta torpastaan
tuon mahtipontisen rikkaan naapurin suuttumisen tähden, ja se ajatus
häntä niin kauhistutti, että hän oikein vapisi; mutta, kun miehensä
hänelle vakuutti, ett'ei naapurilla ole voimaa heitä ajaa torpasta
pois, rauhoittui hän kohta.

Niemimäkelän isäntä ei ollut käynyt Jäykkälässä kertaakaan sen erän
perästä, kun hän oli siinä yötä silloin, kun kävi maankaupan teossa;
sillä Jäykkälän ja Niemimäkelän isäntien mielipiteet olivat niin
erinkaltaisia, ett'ei heistä voinut ystävyksiä tulla. Mutta nyt nähtiin
se kumma, että Niemimäkelän isäntä asteli Jäykkälään!

Harvinainen vieras otettiin talossa hyvästi vastaan ja vietiin oikein
"vieraskamariin", johon talon isäntäkin kohta tuli.

"Ettekö myö minulle Lukulan torppaa?" kysyi Niemimäkelän isäntä heti,
kun talon isäntä tuli.

"En. Mitenkä minä sen möisin, kun se on Lukulan Matin?"

"Teidän maallahan torppa kumminkin on."

"Niin onkin ja siltipä minä tiedän, kuka torpan oikea omistaja on."

"Kun torppa on kerran teidän maallanne, niin teillä on suuri valta
torppaan; myökää se minulle, minä maksan siitä teille hyvän hinnan!"

"En myö, enkä rupea mihinkään vehkeilemisiin; kauppain täytyy pysyä
pyhinä."

"Mitä hyötyä teille tuosta on? Minä maksan siitä kaksi tuhatta; eikö
sovi?"

"Vaikka tarjoaisitte Lukulasta koko Niemimäkelän ja vielä kaikki
rahanne päälliseksi, en sittenkään rupeaisi rikkomaan puhtaan
omantuntoni rauhaa ja tekemään vääryyttä lähimmäisilleni; mutta kysyn
sentähden teiltä: miksi te niin haluatte omaksenne Lukulan torppaa?"

"Lukulan poika on tullut niin hävyttömäksi, että on rohjennut ruveta
viekoittelemaan minun tytärtäni peräänsä! Sentähden minä tahtoisin
saada torpan omakseni, sillä minä tahdon karkoittaa pois mailta
halmeiltani niin rohkeat kerjäläiset."

"Se on tosi, että teidän tyttärenne on paraita tyttäriä paikkakunnassa
sekä näkönsä että siveytensä ja ymmärryksensä puolesta; mutta
uljaampaa, ymmärtäväisempää nuorukaista en tiedä, kuin Lukulan Iikka
on; sentähden ei olisi yhtään mielestäni kumma, jos heistä tulisi
aviopari, semminkin kun Iikalla on isompi osa tyttärenne henkisessä
kasvatuksessa kuin teillä. Todistukseksi, ett'en ole yksin noiden
edellisten mielipiteitteni kannattaja, mainitsen sen, että Koiviston
isäntäkin olisi kernaasti antanut ainoan tyttärensä Iikalle; mutta nyt
ymmärrän syyn, miksi ei hän ottanut vastaan oivallista tarjousta.
Katsoen näihin asianhaaroihin, ei teillä olisi yhtään syytä kadehtia
tyttärenne onnea. Ja ilman näitä, ei Iikka eikä hänen vanhempansa ole
mitään kerjäläisiä, joiksika te heitä kutsutte, vaan hyvästi toimeen
tulevia rehellisiä kansalaisia, jotka vielä ovat ahkeruudellaan ja
säästäväisyydellään koonneet melkoiset varatkin", sanoi Jäykkälän
isäntä ujostelematta.

"Siis te ette myö Lukulan torppaa minulle?" kysyi Niemimäkelän isäntä,
huuliansa pureskellen ja nähtävästi tyytymätönnä Jäykkälän isännän
puheesen.

"En mistään hinnasta; se, mikä on kerta sanottu, on sanottu ja se pitää
uskoa", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Kyllähän minä sen tiesinkin, ettei minulla ole teiltä mitään hyvää
odotettavana. Te olette aina vaan tielläni poikinpuolin, mutta ehkä
kerran tulette huomaamaan, että olisi ollut tarpeesen olla ystävyydessä
minun kanssani, mutta silloin se mahtanee olla myöhäistä", uhkasi
Niemimäkelän isäntä.

"Minä en rupea väärällä tavalla itselleni ystäviä hankkimaan; joka ei
tahdo olla oikealla ystävä, se olkoon vihamies, sama se", arveli
Jäykkälän isäntä, ja vieras lähti hammasta purren pois.

Kun pari viikkoa oli kulunut, tuli taas Niemimäkelän isäntä Jäykkälään
vieraiksi; mutta hän ei tullut nyt yksin, vaan hänellä oli kumppaneina
nimismies ja rättäri! Kun Jäykkälän isäntä havaitsi, että vieraita
tulee taloon, meni hän heitä vastaan ja vei heidät vieraskamariin.
Isäntä kehoitti vieraitansa istumaan ja toimitti heille piippuja ja
tupakkaa; mutta Niemimäkelän isännän silmät loistivat ilosta. Nimismies
otti matkalaukustaan paperivihkon, tuli sen kanssa Jäykkälän isännän
eteen ja sanoi: "Tässä on teille tuhannen markan velkomus Niemimäkelän
isännältä. Hän on sen hakenut kuvernööristä ja saanut heti takavarikon
siihen, jonkatähden, jos maksoa ei tapahdu, minun pitää kirjoittaa
takavarikkoon kalua tuhannen markan arvosta."

"Eihän minulla ole velkaa Niemimäkelän isännälle yhtäkään penniä",
sanoi Jäykkälän isäntä.

"Teillä on ollut velkaa eräälle toiselle isännälle, Niemimäkelän isäntä
on lunastanut teidän velkakirjanne ja saamamies on sen siirtänyt
hänelle, siis hänellä on ollut täysi oikeus hakea se teiltä", selitti
nimismies.

"Niinkö asiat ovat? silloin on asia aivan oikea. Ei tässä niin kiirettä
ole: istukaa nyt niin kauvan, kun emäntä tuo kahvia! Sen jälkeen
tuumitellaan asiasta", sanoi Jäykkälän isäntä hätäilemättä.

Koko nimismiehen puheen ajan tarkasteli Niemimäkelän isäntä talon
isäntää hymyssä suin, sillä ei mikään olisi hänelle ollut mieluisempi
katsoa, kuin aina hänen tiellänsä olevan ja häntä vastustavan
naapurinsa hätä ja tuska, ja yhä kirkkaammasti loistivat kostoa
pyytävän, rikkaan ja kunnianahneen Niemimäkelän isännän silmät!

"Joko nyt soisit, että olisit myönyt minulle Lukulan torpan?" kysyi hän
voittoriemulla Jäykkälän isännältä.

"Niinkö te olette hajamielinen, että luulitte tuolla kepposella
saavanne ilkeät tarkoituksenne perille ajetuksi ja puhtaan omantuntoni
saastutetuksi? Sanon suoraan, ett'en antaisi Lukulan torppaa teidän
haltuunne, vaikka menettäisin sentähden maani ja mantuni, kun kerran
olen saanut tietää teidän tarkoituksenne", sanoi Jäykkälän isäntä
tuimasti.

Nyt nousi Niemimäkelän isännän viha korkeimmalleen ja samassa
tuokiossa katosi hänen kasvoistansa tuo äsken niin loistava ja
voitokkaan-näköinen ilme. Hän kavahti istualtaan seisoalleen, hyppäsi
talon isännän eteen ja sanoi: "Jumaliste! Sinä et ole vielä nöyrtynyt!
Minä olisin vielä saattanut antaa anteeksi ja seisauttaa asian siihen,
mutta sinä olet aina ylpeä kuin saakeli. Kirjoittakaa, fallesmanni,
paikalla! minä tahdon näyttää, mitä ylpeys ja suuri suu maksaa."
Samassa toi emäntä kahvia.

Kun kahvi oli juotu, meni talon isäntä kaapillensa ja tarjosi
"kahviryypyn" nimismiehelle ja rättärille, jotka sen ottivatkin; mutta
Niemimäkelän isännälle ei hän tarjonnutkaan, sanoihan vaan: "Tarjoaisin
naapurillenikin, vaan hänellä on niin hieno suu, ett'ei sinne saata
muuta panna kuin olutta ja 'koljakkia'."

Niemimäkelän isäntä puri hampaitaan yhteen. Sitten otti Jäykkälän
isäntä kaapistansa lompakon, otti sieltä rahoja ja luki ummellensa niin
paljon, kuin nimismies sanoi velan nousevan kasvuin ja hakukustannusten
kanssa, jonka tehtyä hän sanoi:

"Jumalan kiitos! Nyt en ole penninkään velassa yhdellekään ihmiselle,
Niemimäkelän isännälle sitäkin vähemmän. Enkä ole velkaa siksi pitänyt,
ett'en olisi sitä kyennyt jo aikaa maksamaan; mutta minulla on ollut
isoja maanviljelyksen parannuksia ja laajennuksia tehtävänä, silti en
ole tahtonut."

"Niin kelpo mies tekee", sanoi nimismies ja antoi rahat Niemimäkelän
isännälle; mutta tämän kasvot olivat jo sillä välin venyneet pitkiksi
kuin tyhjä kukkaro, eikä niissä enään näkynyt jälkeäkään pirullisesta
ilosta, joka niistä Jäykkälään tullessa ja siellä ollessakin loisti.

"Nyt luulen jo teidän, hyvä naapuri, käsittävän, ett'ei tuo koston
pyyntö ensinkään luonnistunut eikä saattanut Lukulan torppaa teidän
käsiinne, saadaksenne siellä vielä ilkeämmästi kostaa aivan viattomille
ja paljoa paremmille ihmisille, kuin itse olettekaan", sanoi Jäykkälän
isäntä naapurillensa.

"Paljoa paremmille ihmisille", toisti Niemimäkelän isäntä ja lähti
vihapäissään pois; nimismies ja rättäri lähtivät myös, sanottuansa
ensin jäähyväiset talon väelle.

Niinkuin jo tiedämme, oli Jäykkälän isäntä pitänyt velkaa eräältä kylän
varakkaalta mieheltä, maanviljelyksensä parannuksen tähden.
Niemimäkelän isäntä oli jo kauvan tietänyt tuon. Kun hänellä oli
mielessä kurittaa tuota kyllä jäykkää naapuriansa, meni hän nyt, kun
hänen kostonhimonsa oli korkeimmallansa, saamamiehen tykö, lunasti
häneltä Jäykkälän isännän velkakirjan, pani sen hakemukseen ja sillä
tavoin luuli nöyryyttävänsä uppiniskaisen naapurinsa, mutta erehtyi
siinä suuresti!

Tiettyhän se oli, ett'ei Niemimäkelän isäntää olisi tarvittu ollenkaan
ulosmittausyrityksessä; mutta kuitenkin hän tahtoi välttämättömästi
silloin olla saapuvilla, sillä hän tahtoi hekumoida tuon hänen
luullaksensa köyhän, suulaan naapurinsa perinpohjaisella
hämmästyksellä, tuskalla ja syvällä lankeemuksella!

Kun Niemimäkelän isännän ja Jäykkälän isännän saamamiehen kepposet
tulivat kylässä tiedoksi, kauhistuivat kyläläiset kovasti molempien
tekoa, mutta erittäinkin tuota mokomaa Jäykkälän isännän velkojaa, kun
hän kyllä halpamielisesti antoi hänen velkakirjansa Niemimäkelän
isännän haltuun, vaikka hän hyvin kyllä tiesi, ett'ei hänen saamisensa
olisi siellä hukassa ollut!

Niin ne asiat päättyivät, eikä Niemimäkelän isäntä saanut Lukulaisia
pois torpastansa, eikä Jäykkälän isännälle hikirupea, vaikka hän olisi
pannut maatakin alemmaksi heidät, jos olisi voinut. Iikka ja Anni
kärsivät ja pitivät liittonsa pyhänä, toivossa, että se kerran vielä
oli toteutuva täydellisemmäksi!



IV. Aviopari.


Kun Niemimäkelän isännän koston tuumien kävi niin nolosti, käänsi hän
vihansa yksin Anniin. Ei siinä vielä ollut kyllä, että hän itse
raa'alla tavalla sätti ja kiusasi kärsivää tytärtänsä, vaan hän yllytti
vielä huonosti kasvatetun poikansakin, Kasperin, sisarensa kimppuun, ja
Kasperi teki mielityötänsä niin suurella innolla, ett'ei hän
tyytynytkään paljaasen raakaan suulla haukkumiseen, vaan kävi usein
lyömäänkin Annia! Vielä päälliseksi sai isä senkin aikaan, että
Annin äitikin rupesi toisten kanssa Annia vihaamaan ja sättimään! Eikä
isännän ollutkaan vaikea saada vaimoansa siihen taipumaan; sillä
kodissa vallitsevat mielipiteet olivat aikojen kuluessa jo juurtuneet
hänen mielestänsä niin oikeiksi, ett'ei hän luullut missään muualla
maailmassa oikeaa olevankaan, kuin ainoastaan Niemimäkelässä!

Kaiken tämän tähden tuli Annin tila kovin surkuteltavaksi, semminkin
kun hänelle kävi vihamieliseksi oma äitinsäkin, jolta hän toki siihen
asti, kumminkin muissa asioissa, oli saanut aina jotakin hoivaa ja
huojennusta; sillä viimeinen on toki äiti, joka sulkee sydämensä
lapseltansa, vaikka lapsi näyttäisitkin rikokselliselta. Mutta kun
se viimeinen turva on poissa lapselta, joka on jo tullut muiden
perheen jäsenten vihattavaksi ja jonka luullaan sen ansainneen
tottelemattomuudellansa ja sopimattomalla käytöksellään, silloin on hän
kaikki turvansa kodissaan kadottanut ja vainotun tila on tullut monta
vertaa surkeammaksi.

Niin he vihasivat Anni-rukkaa yksistä neuvoin, milloin he uhkasivat
ajaa hänet tyhjin käsin pois kotoa, milloin pieksää hänet ikuiseksi
vaivaiseksi. Toisinaan he taas lyöttäysivät hyväksi Annille, jolloin
aina rukoilivat kyynelsilmissä, ett'ei hän toki häpäisisi itseänsä ja
heitä niin köyhällä naimisella. Niinä hetkinä kokivat he aina Annille
esitellä toisia muka parempia ja rikkaampia kosijoita, mutta Anni
hylkäsi ylönkatseella kaikki tarjoukset ja sanoi ennen tahtovansa
kuolla kuin luopua Iikasta! -- Niin luja on totinen ja vilpitön
rakkaus!

Tuosta hetkestä pitäin vihasivat Niemimäleläiset kaikkia kyläläisiä,
mutta enimmän toki Lukulaisia ja Jäykkäläisiä, sillä kaiken tuon
luullun onnettomuutensa luulivat he heistä lähteneen. Kun asiat olivat
kerran niin muodostuneet, eivät Niemimäkelän isäntä ja emäntä käyneet
enään koskaan missään kylässä eivätkä kyläläiset käyneet heillä, sillä
heidän mielipiteensä, luonteensa ja elämän tapansa olivat kaikin puolin
tulleet kyläläisille tutuiksi. Eivät kyläläiset kutsuneet
Niemimäkeläisiä enään milloinkaan pitoihinsakaan, ja niin he jäivät
yksinänsä viettämään suurehkoa ja itsepintaista elämäänsä, hautoen
siellä itsekkäitä mielipiteitänsä, kuinka muka muut kyläläiset ovat
köyhiä ja pahoja ja vieläpä hävyttömiäkin, kun kehtaavat heitä
ylönkatsoa ja vieläpä vastustaakin.

Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikko olivat edelleenkin Niemimäkelän
vieraita ja ystäviä, vaikka he olivat jo molemmin maaltansa hävinneet
-- kuinka se tapahtui, tulemme edempänä kertomaan. Heitä pitivät
Niemimäkeläiset keppihevosinaan ja urkkivat heillä tietoja muiden
kyläläisten asioista ja pyrinnöistä, siten saadakseen heitä paremmin
kurissa pitää! Heidän kauttansa tuli Iikan ja Annin liitto
Niemimäkelässä niin äkkiä tiedoksi, ja heidän kauttansa isäntä sai
tietää, että Jäykkälän isännällä oli velkaa jollekin! He olivat niin
Niemimäkeläisten mielivallassa, että he näyttivät maksun vastaan
saattavan heidän puolestansa tehdä vaikka mitä, sillä useinkin he
olivat vierainamiehinä Niemimäkelän isännän alituisissa käräjäjutuissa;
mutta oikeus rupesi heitä viimein kammoksumaan eikä pitänyt heidän
todistuksistansa viimeiseltä enään mitään lukua. -- Halpamielisiä
ihmisiä! --

Eräänä pyhä-iltana oli taas kylän nuoriso Lukulassa koossa ja ensi
kerran Iikan ja Annin välin ilmitultua rohkeni Annikin pujahtaa
Lukulaan, jäljempää toisten sinne tuloa. He lukivat siellä sanomalehtiä
ja mikä mitäkin kirjaa iltansa kuluksi ja Lukulan Matti selitti heille
yhtä ja toista; joku heistä luki kerrallaan ääneen ja toiset
kuuntelivat. Silloin paiskattiin ovi yht'äkkiä seinään ja samassa
tuokiossa seisoi keskellä lattiaa -- Niemimäkelän isäntä! Hänen
silmänsä säihkyivät vihasta ja hän katseli tuimasti ympäri huonetta,
ikäänkuin jotakin saalista etsiäkseen. Kaikki huoneessa olijat
joutuivat hämille, mutta Anni punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja
hän vapisi niinkuin haavanlehti. Kun isänsä säihkyvät ja etsivät silmät
tapasivat hänet, ärjyi hän vihasta kähisevällä äänellä: "Täälläkö sinä
olet? sinä et siis tottele!" Ja samassa tempasi hän pelosta vapisevan
tyttärensä lattialle kumoon, sieppasi tuolin ja rupesi sillä onnetonta
lyömään! Mutta silloin pistäysi Jäykkälän Aappo väliin, otti tuolista
kiinni ja sanoi: "So, so! Ei sillä lailla!"

"Mitä saa----aa? Eikö minulla ole lapseni yli valtaa?" sanoi tulistunut
isä.

"Ei niin paljon, että saisitte häneltä hengen ottaa, milloin tahdotte",
sanoi Aappo.

"Mutta minä olen isä ja minä annan hänelle selkään tässä teidän
kaikkien nähden", sanoi isä vihasta kähisten.

"Mutta jos sen yritätte tekemään, niin silloin saatte minun kanssani
tekemistä", sanoi Aappo, ja sivalsi tuolin häneltä pois kädestä.

"Aina te p----t olette minun tielläni, mutta sittenkin minä tahdon
näyttää, että minä olen isä ja että minulla on jotakin valtaa lapseni
yli: koska hän on niin tottelematon ja hävytön, niin tässä teidän
kaikkien kuullen sanon, ett'ei minulla ole enään tytärtä: sinä et saa
astua koskaan jalkaasi meidän kynnyksen yli, etkä saa tinaista neulaa
perinnöksi -- et koskaan, enkä auta sinua, vaikka näkisin kaulasi
jalaksen alla; saat nyt olla, niinkuin tahdot, kasvatteisi, turvatteisi
ja kerjäläistesi suojan alla", sanoi hän tyttärellensä.

"En minä, isä-kulta, teiltä mitään tahdokaan, kun vaan saan olla poissa
kotoa -- voi, kun sydämeni keveni ja on niin lysti. Mikä on rikkaus
rauhan suhteen? Kyllä minä mielelläni kävisin useinkin kotona, vaan kun
ette te, isä, tahdo; mutta en minä kumminkaan usko, että te kauvan
saatatte niin kova olla, kuin nyt aiotte. Kotiin en minä tahdo tulla:
kyllä Jumala minustakin murheen pitää!" sanoi Anni isälleen.

"Niin, koeta nyt!" sanoi isä ja lähti pois vihapäissään.

"Mihin minä poloinen nyt joudun?" sanoi Anni isänsä pois lähdettyä.

"Lähde meille! siellä kyllä on työtä ja ruokaa sinullekin", sanoi
Jäykkälän Aappo, ja hänen kanssaan lähti Anni Jäykkälään, jossa koko
talon väki otti hänet ilolla vastaan; sillä he olivat kauvan
surkutelleet Annin tukalaa tilaa. Siellä sai hän työtä, ruokaa, suojaa
ja turvaa. Muu nuoriso hävisi myös Lukulasta pois ja huomenna oli taas
kylällä tietona uusi tavattomuus Niemimäkelän isännän elämästä ja
ylpeydestä.

Ensi pyhänä kuulutettiin kirkossa ensi kerta kaksi uljainta
paikkakunnan parikuntaa: Jäykkälän Aappo ja Koiviston Mari, Lukulan
Iikka ja Niemimäkelän Anni.

Mitäpä siinä muuta oli: kun aika joutui, pidettiin Iikan ja Annin häät,
joissa ei puuttunut mitään, vaikka olivat torpan pojan häät, jos ei
vaan sitä puutokseksi lueta, kun siellä ei näkynyt morsiamen isää,
äitiä eikä veljeä, vaikka he olivat Jäykkälän isännän kautta kyllä
komeat kutsut saaneet. Mutta kutsut saatuansa oli Niemimäkelän isäntä
vannonut, ett'ei sitä päivää koskaan valkene, jolloin hän astuisi
jalkansa sen kynnyksen yli, jossa hänen tottelematon tyttärensä
kerjäläisjoukkoineen oli. Mutta mitäpäs siitä! eihän se kumminkaan
estänyt asiain menoa ja häät pidettiin, kun pidettiinkin.

Nyt olivat Iikan ja Annin toivot ja sydämen halut tulleet täytetyiksi,
joille he tähän asti olivat eläneet: he olivat -- aviopari. He olivat
monta sydämen kipua ja raskasta hetkeä saaneet viettää tuon elämänsä
hartaimman toivon tähden ja niin he olivat oppineet jo osaksi tuntemaan
elämän myrskyjä, joita maailma nuorukaisille tuopi, nielaistaksensa
heitä kauheihin laineisiinsa ja hyökyihinsä; mutta Iikka ja Anni eivät
sortuneet niiden voiman alle, sillä he olivat jo nuoruudessa saaneet
hyvän kompassin, Jumalan pelon, ja tukevan peräsimen, henkisen
kehityksen, joiden avulla he pääsivät kunnialla vaaralliselta
näyttävästä taistelusta, ja heidän voittonsa oli totuuden voitto.

Kaikki menneet vastukset, murheet ja koetukset eivät nyt tuntuneet
heidän mielestänsä enään miltään; sillä olivathan he kumpikin löytäneet
sen, jonka edestä he olivat taistelleet ja kärsineet, nimittäin
toisensa, ja siinä oli heille kylläksi. Mitäpä siitä, jos eivät
olleetkaan rikkaita -- jos Anni ei saanutkaan perintöä, jos heitä
sanottiinkin joskus kerjäläisiksi -- ei se tee mitään, sillä näyttäähän
maailma niin avaralta ja lupaavalta; mikäpä tässä olisi hätänä, koska
heillä on terveet ruumiit ja puhdas omatunto? Ei, tulevaiset mustat
murheen haahmot eivät saa huolettaa ja häiritä heidän onneansa eikä
heidän sydämensä iloa ja rauhaa, koska entiset ovat menneet ja
poistuneet; ja nyt tunsivat he itsensä niin onnellisiksi, kuin kukaan
maailmassa voipi itsensä tuntea.

Päästyänsä vapaiksi kaikista menneistä murheistansa, rupesivat he
innolla käsiksi taloudellisiin toimiin ja Anni tunsi itsensä pienessä
torpassa tuhatta kertaa onnellisemmaksi, kuin omassa kodissaan; sillä
nyt hän sai vapaasti lomahetkinä lukea ja tutkia kirjoja, eikä koskaan
kuulunut isän ja veljen soimauksia noita lorukirjoja ja niiden
lukijoita vastaan. Nyt ei hänen korviinsa enää kuulunut koskaan isän ja
Kasperin laveita ja alinomaisia puheita ihmisen suurimmasta onnesta --
rikkaudesta; vaan sen sijaan tunsi hän sydämessään, ett'ei ihmisen
suurin onni ole ensinkään rikkaus. Mutta rikas, mahdottoman rikas oli
Annikin mielestään, sillä hän oli saavuttanut sen, joka hänelle oli
maailmassa kallein ja rakkahin, lapsuutensa ystävän; olihan siis syytä
olla tyytyväinen ja iloinen, olihan Anni nyt niin vapaa ja rauhallinen;
mitäpä sitä olisi vailla?

Iikka yksissä neuvoin nuoren vaimonsa kanssa pitkitti eteenkinpäin
rämeitten ja soitten vuokraamista ja viljelemistä, joten heillä oli
useinkin melkoiset kylvöt, ja kun Jumala siunasi maamme useilla hyvillä
vuosilla, niin heidänkin varallisuutensa karttui aika-ajalta, ja ennen
pitkää ei heitä pidetty vähäarvoisina, sitä vähemmin "kerjäläisinä"
muualla kuin Niemimäkelässä.

Entistä virkeämmäksi käymäpaikaksi tuli nyt Lukulan torppa kaikille
niille kyläläisille, jotka olivat jo isänmaallisen yhteishengen
elähyttämiä; sillä torpan kirjasto oli paisunut jo melkoiseksi ja se
oli kaikille sitä haluaville aina avoinna. Ja kun kyläläiset tulivat
Lukulaan, oli Lukulan perheellä aina hyvä tilaisuus herättää heihin
isänmaanrakkautta. Jos mikä yhteiskunnallinen taikka kansallinen
kysymys tuli, sai Iikka olla aina niiden solmujen selittäjänä ja
toimeen panijana.

Ensi vuosina, kun Iikka ja Anni olivat naimisessa, tuli taas kipeä
kansallinen kysymys esille. Nuolen nopeudella lensi kansan korviin se
hämmästyttävä uutinen, että Helsingin suomalainen alkeisopisto oli
tuomittu kuolemaan. Hämmästys käsitti silloin kansan ja hätähuutoja
kajahti yli koko maan, sillä kansa käsitti hyvin asian tärkeyden. Se
käsitti, että, jos tuo maamme sydänpaikassa, pääkaupungissa, oleva
suomalainen alkeisopisto kuolisi, se olisi suomalaisen kansallisuuden
kuolema. Tuota yksinkertaista kuolemaa välttääksensä rupesi kansa
innokkaasti keräämään varoja, ja tuota keräämistä toimitettiin milloin
milläkin tavalla: isompia ja pienempiä lahjoja annettiin, arpajaisia,
laulajaisia, seuranäytelmiä ja muita kansan huveja toimitettiin ympäri
maatamme, siis:

    "Pelastukseks' isänmaan
    varansa kansa kantoi,
    ja rikas uhras aarteitaan
    ja köyhä ropons' antoi,
    ja niinkuin vaimot Karthagin
    helynsä riisti naisetkin
    ja kullat kulmiltansa."

Saatiinpa noita varoja kokoon miten saatiinkin, mutta kansa kantoi
kaikki ne ilolla suurelle isänmaalliselle uhrialttarille, suomalaisen
alkeisopiston hengissä pitämiseksi maamme pääkaupungissa ja samalla
kansallishengen virittämiseksi ja voimassa pitämiseksi koko maassamme.

Kun tieto tuosta edellä selitetystä asiasta tuli Peltolan kylään,
rupesi Iikka heti hommaamaan arpajaisia sen hyväksi. Innokkaissa
puheissa selitti hän kyläläisilleen asian painon. Iikka pyysi Jäykkälän
isännältä huoneen arpajaisten pitämiseksi, sillä heidän omat
torpanhuoneensa olivat liian pienet siihen toimeen; Jäykkälän isäntä
lupasikin ilolla huoneen ilman maksua. Iikka ja Anni pyytelivät pitkin
kylää asiamiehiä, jotka ottivat voittoja vastaan halullisilta
antajilta, ja innolla riensivät ihmiset tuomaan voittoja ja niin
uhraamaan jotakin kansallisen pyrinnön hyväksi.

Iikka, Anni, Jäykkälän Aappo ja Mari -- sillä Aapollahan oli jo vaimona
Koiviston Mari -- ottivat toimeksensa, muun muassa, arpajaishuoneen
kaunistuksen, ja arpajaispäivän aamulla oli huone niin kauniisti
sisustettu ja voitot niin sievästi järjestetyt, ett'ei kylässä oltu
semmoista ennen nähty. Voitot olivat periseinälle laitetut hyvään,
siistiin ja kauniisen järjestykseen jokaisen nähtäväksi; mutta keskellä
voittoja oli isoilla tulitetuilla kirjaimilla luettavana sanat:
"Isänmaan alttari". Huoneen muut seinät ja katto olivat kaunistetut
havu- ja marjainvarsi-köynnöksillä, joita mutkikkaasti ja poimukkaasti
kiemuroitsivat ympäri huonetta. Salin toiseen päähän oli laitettu sievä
puhujasija nuorista kuusen näreistä ja havuista.

Kun väki kokoontui arpajaisia viettämään, ei tietty aavistaakaan, kuka
pitäisi puheen. Nytpä liehahti puhujasijan havu-ovi auki, ja siihen
ilmestyi Lukulan Iikka. Jalona, korkeana seisoi hän tuossa; hänen
kasvonsa olivat tyynen ja rauhaisan näköiset, ja hän alkoi seuraavan
puheen:

"Arvoisat kansalaiseni! Minä luulen, ett'ei minun tarvitse paljoa puhua
käsillä olevan asian eduksi, sillä tiedänpä, että te käsitätte sen
tärkeyden yhtä hyvin kuin minäkin. Tiedänpä, että teissä vaikuttaa
isänmaallinen kansallishenki, joka teidät on saattanut niin tehokkaasti
osaa ottamaan tähän suureen kansalliseen asiaan ja joka teidät on
kehoittanut niin lukuisasti tulemaan tähänkin tilaisuuteen, uhraamaan
roponne isänmaan alttarille. Minä tiedän että te kaikki käsitätte,
että:

    "sydämettä, Jumalatta
    on se, jok'ei hartahasti
    innostuisi puoltamahan
    tätä maata kuoloon asti."

"Kansallishenki on kansassa herännyt; se on sydämiin sytyttänyt toivoa
ja tuolle toivolle rupesi jo kipinä valoa koittamaan; mutta aamukoiton
valoa uhkaavat synkät pilvet hämäräksi jälleen saattaa! -- ei, ne
uhkaavat sen kokonaan sammuttaa. Mutta koska meidän sydämiimme on
kerran toivo sijansa saanut, niin toivo ei anna häpeään tulla; siis
olemme me velkapäät voimiamme myöten estämään, ett'ei kansallemme
tärkeä valon kipinä saisi sammua. Meidän oppineet miehemme ovat
varojansa, voimiansa ja vieläpä kunniaansakin uhraamalla tehneet työtä
meidän eduksemme, jonka raskaan työn hedelmänä on sekin, mitä me tässä
koolla olevat tunnemme ja tiedämme kansallisuudestamme, ja vielä
enemmän: se, mitä koko kansamme tietää ja tuntee siitä. Mitä olisimme
me ilman heitä? Vieläkin kysyn: mitä olisimme me, jos ei meillä olisi
oppineita kansallismielisiä miehiä, ja mitä meillä olisi silloin
odotettavana? Eipä, hyvät ystävät, muuta kuin lopullinen, vaikka sitkeä
kansallinen kuolema. Paljon ovat suuret miehemme tehneet meidän
hyväksemme, mutta me emme saa mahdottomia heiltä odottaa ja vaatia;
sillä jos eivät he saa myötävaikutusta kansalta, niin heidänkin
voimansa -- vaikka innokkaatkin, vaikka vahvatkin -- viimein uupuvat ja
nääntyvät, uupuvat ja nääntyvät kiittämättömän kansansa henkisen
velttouden tähden, ja se uupuminen ei ole sen vähempi kuin kansan
kansallinen uupuminen. Itsestäänhän on siis selvän selvä, että jos
tahdomme välttää tuota kansallista uupumistamme, täytyy kansan ruveta
myötäisesti vaikuttamaan heidän kanssansa ja silloin saa asia
kaksinkertaisen painon. Siis: kansan pitää, itsekunkin leiviskänsä
mukaan, auttaa heitä sekä henkisillä että aineellisilla varoillansa. Ei
ole siitä kysymystä, kuinka suuret nuo voimat ja varat ovat, sillä
pienistä puroista kasvaa viimein väkevä ja mahtava virta, joka
esteettömästi rientää eteen-päin, niin ett'eivät sitä voi mitkään
tokeet tai sulut seisattaa. Surullista on sanoa, että meidän noin pitää
taistella kaksinkertaista taistelua, mutta niin on maailman meno! Jolla
kansalla ei ennestään ole sitä, jota hän kaipaa, jota hän tuntee
tarvitsevansa, olkoonpa vaikka kansallisia oikeuksia, sen kansan täytyy
taistella henkistä taistelua, sillä taistelematta ei ole kukaan
oikeutettu mitään saamaan; siis kaikkinainen ajallinen hyvä, niin
yksityisillä kuin kansoillakin, on työn ja vaivan panttina, mutta työ
käypi sitä helpommaksi, keveämmäksi, näkysämmäksi ja tehosammaksi, kuta
useampia on työntekijöitä, vaikka eivät kaikki niin paljoakaan
tekisikään. Surulla täytyy tunnustaa, ett'ei kaikki kansalaisemme tunne
vielä työn tarpeellisuutta! Osa kansastamme makaa vielä sikeää
pimentolan unta niin makeasti, ett'eivät he voi vielä seurata aikaansa,
eivät voi ottaa osaa kansallisiin rientoihin. Kun he kuulevat jonkun
kansallisen riennon, jonkun kansallisen hätähuudon, nostavat he kyllä
päätänsä ja katsoa ällistävät asian menoa ja mitä on tekeillä; mutta
sen edemmäksi he eivät voi vielä päästä. Eivät he voi nousta
jaloillensa pudistamaan unta silmistänsä ja seuraamaan toisia, vaan he
vaipuvat jälleen samaan uneliaisuuteen, samaan huolettomuuteen, ja niin
he alkavat taas nukkua sitkeää untansa! Mutta se ei saa niin olla.
Meidän pitää vetää heidätkin kanssamme samaan joukkoon, samaan työhön,
samaan kansalliseen pyörteesen, johon meidän ja meidän koko kansan
tarkoitus on vihdoin saapua. Mutta tuota heidän herättämistään ei saada
muutoin aikaan, kuin toimittamalla heille valoa; eihän rehellinen ja
tunnollinen ihminen kehtaa kirkkaalla valolla nukkua, sillä se on
pimeän ajan työtä; sentähden pitää meidän hengestä estää, ett'eivät
valon säteet pääsisi sammumaan. Mutta ei siinä vielä kyllä, että sen
estämme, vaan meidän pitää myös hengestä auttaman, että valo yhä
enenisi ja karttuisi, sillä mistä valoa otettaisiin, jos ei sitä olisi
olemassakaan? Jos me kaikki yksistä neuvoin teemme mitä voimme, niin
meidän täytyy voittaa; sillä yhteinen ponnistus ei saata niin voimaton
olla, että se tyhjään raukeaisi. -- En tahdo enempää puhua, sillä
niinkuin ennen olen maininnut, käsitätte, ystäväni, asian hyvin ja
tiedän, että tunnette kyllä sydämissänne, minkätähden täällä nytkin
koossa olemme ja mitä tuo lause tämän huoneen peräseinällä merkitsee."

Kun Iikka oli puheensa lopettanut, kajahti kolminkertainen
eläköön-huuto huoneessa.

Ennenkuin Iikka oli puheensa alottanut, oli Niemimäkelän isäntä tullut
arpajaishuoneesen ja pistäynyt muiden taakse, joten häntä ei moni
huomannut siellä olevankaan. Kun Iikka oli puheensa lopettanut ja
huudot loppuneet, astui Niemimäkelän isäntä esiin ja kaikki heti
ymmärsivät, ett'ei tuo ilmestyminen suinkaan ollut arpajaisille
miksikään eduksi, jos ei vahingoksikaan.

"Siihen sinä kyllä olet mies, houkuttelemaan ihmisiä kaikkiin
hullutuksiin ja viettelemään heiltä ainoatkin rahansa, ja nuo sitten
ovat niin hulluja, että antavat itsensä vietellä jos mihin hulluuteen!"
alkoi Niemimäkelän isäntä puhua äreästi.

"Ette suinkaan, naapuri, mahtane puhua muiden kuin omasta puolestanne",
muistutti Jäykkälän isäntä.

"Minä puhuu omasta ja muiden puolesta", sanoi hän.

"Itse puolestanne ei teidän tarvitse mitään puhua, sillä saattehan olla
arpoja ostamattakin ja muiden puolesta en luulisi teillä olevan
oikeutta puhua", sanoi taas tuo ainainen kukistumaton vastustajansa.

"Se on kyllä tosi, ett'en itse puolestani tarvitse juuri paljoa puhua,
sillä minulla on toki siksi mieltä, ett'en tuommoisiin hullutuksiin
rupea; mutta sen suurempi oikeus on minulla puhua tuon yksinkertaisen
kansan puolesta, jota Jumala paratkoon narrataan ja mielellään milloin
mihinkin hulluuteen, ja kiskotaan heiltä viimeinenkin raha-penni, jonka
he kyllä tarvitsisivat tosihinkin", sanoi kansan ja säästäväisyyden
nimessä taas Niemimäkelän isäntä.

"Luuletteko meidän olevan niin tyhmiä, ett'emme tiedä, mitä teemme? Te
näytätte aina vaan meitä pitävän typerinä, köyhinä, mutta me toki
ymmärrämme uhrata jonkun rovon isänmaamme ja kansamme hyväksi,
sen sijaan kuin te pyydätte estellä ja turhaksi tehdä meidän
isänmaanrakkauttamme, tulemalla tänne häiritsemään meidän toimiamme ja
vieläpä kansan nimessä puhumaan sopimattomia puheita, ikäänkuin kansa
ei itse tietäisi, mitä tekee; vieläpä puhutte kansan kukkaronkin
puolesta, vaikk'ei siinä oikeastaan ole mikään muu suojeltavana kuin
oma hyvin kuristettu kukkaronne, josta ei vielä ole nähty yhtään penniä
kirpoavan mihinkään kansalliseen asiaan, eipä edes niinkään likeiseen
tarpeesen, kuin omain lastenne kasvatukseen! Ja sillä puheella pyydän
minä, että tekisitte sentään hyvän meille, että menisitte pois
häiritsemästä meidän asiaamme!" sanoi talon isäntä kaunistelematta.

"Te häväisette minua hävyttömillä sanoilla! Te käskette minua pois!
Hyvä! Mutta tuo teidän ylpeytenne onkin siihen loppunut, sillä minä
näytän teille -- hurja joukko -- minkä verran teillä on oikeutta
tuommoisia ylöskantoja toimittaa, kerjätä ja kiskoa ihmisiltä rahoja.
Te olette kyllä viisaita mielestänne, jonka nojalla sitten olette noin
suurisuisia, mutta nähdäänpä kuinka pitkälle tuota viisautta kestää",
sanoi Niemimäkelän isäntä uhkaavasti. Tyytymätön kohina alkoi kuulua
väkijoukosta, ja yksi ja toinen olisi ollut valmis jotakin sanomaan,
vaan hän oli jo vihapäässään puitsinut jalkoinsa.

Kun arpajaisten pitäjät olivat päässeet odottamattomasta vastuksesta,
rupesivat he kohta toimeensa. Pian olivat kaikki arpaliput myödyt ja
permanto peittyi tyhjillä lipuilla, ja jotka voittoja saivat,
korjasivat ne pois. Kylän nuorukaiset ja neidet lauloivat isänmaallisia
lauluja sekaäänisesti illan kuluksi ja Iikka lausui väliin jonkun
kappaleen Vänrikki Stoolin Tarinoista; muita ravintoaineita ei ollut
kuin teetä ja kahvia. Mitäpä siinä oli: arpajaiset loppuivat, mutta
niiden pitäjät voivat lähettää kauniin summan tuohon suureen
kansalliseen tarkoitukseen.

Arpajaisten vaikutus ei kumminkaan siihen vielä loppunut. Niemimäkelän
isäntä oli käräjämatkoillaan tullut niin viisaaksi, että tiesi sen,
ett'ei arpajaisia saa pitää sakon uhalla. Tuon viisautensa nojalla
tuli hän Jäykkälään kumoamaan koko arpajaishommaa ja niin saamaan
muut ihmiset tuhmiksi ja riistämään itsellensä uutta arvoa
tietäväisyydellänsä. Hänellä oli varma luulo jo Jäykkälään tullessa,
että nyt hänellä on ainakin se valtti, jolla hän vissimmästi saa
kostetuksi uppiniskaiselle naapurillensa, Jäykkälän isännälle ja
vihatulle vävyllensä, jolle hän oli vannonut kostavansa kuolemaansa
asti; Jäykkälän isännän luuli hän saavan sakkoon siitä, että antoi
huoneensa arpajaisten pitoon, ja vävynsä, kun pani ne toimeen. Tuossa
koston himossa haastatti hän sekä naapurinsa että vävynsä käräjiin
arpajaisten pitämisestä. Mutta noilla hänen mielestään niin
rikoksellisilla syytetyillä oli oikeuteen tuoda asianomaisen
kuvernöörin lupa arpajaisten pitämiseen, ja arvaapa sen, että
Niemimäkelän isäntä sai käräjissä pitkääkin pitemmän nokan.

Niinhän se aika kului, mutta Niemimäkelän isännän sydän ei sulanut
vävylleen eikä tyttärelleen, ja missä hän suinkin luuli jotakin
voivansa, yritti hän aina kostamaan heille; niin kivikovaksi oli hänen
sydämensä paatunut omaa lastansa ja kelpo vävyänsä kohtaan!

Iikka ei koskaan vastustanut appivaariansa, vaikka kuinkakin
hävyttömästi hän olisi Iikkaa kohdellut, sillä hän tunsi syvää
kunnioittamista häntä kohtaan; olihan hän kumminkin hänen siveän
vaimonsa isä, joka laillaan oli kasvattanut hänelle kumppaniksi armaan
puolison, joka niin usein lohdutti hänen sydämensä ja oli hänelle
kaikki kaikissa; siinä syy, jonkatähden Iikka aina vaikeni, kun
Niemimäkelän isäntä tuli vaan näkösälle, tulipa hän minkä näköisenä
milloinkin tuli.



V. Häviö.


Niemimäkeläisetkin olivat ennen olleet vaan tavallisia ihmisiä, jotka
vaivaa nähden elää kitustelivat karulla maatilallansa, jonkatähden he
eivät olleet parempia eikä pahempia kuin muutkaan ihmiset, eivätkä
herättäneet mitään huomiota. Eivät he silloin olleet ylpeämpiäkään kuin
muut ihmiset, eikä heillä näyttänyt olevan juuri mistään niin isoa
huolta. Mutta heti, kun he möivät metsänsä pölkkyherroille useammasta
kymmenestä tuhannesta markasta, tuli heille kyllä monenkaltaiset
huolet; sillä kyllä raha huolta antaa. Ensinnäkin tuli huolta siitä,
kuinka tuo ikävä ja ruumista rasittava työ saataisiin poistetuksi ja
kuinka elämä saataisiin niin mukavaksi, suloiseksi ja työttömäksi kuin
suinkin mahdollista, ja se ensimäinen huoli toi monta, monta muuta
huolta tullessaan! Se toi sen huolen, kuinka oikein pian saataisiin
karkeat sarkanutut yltään poistetuiksi ja rikasten arvonmukaiset,
hienommat ja mallikkaammat vaatteet sijaan; se toi sen huolen, kuinka
hiukaava ja jälväävä sydän-ala saataisiin vaikenemaan ja tyytymään,
ett'ei se aina kurisisi ja mouruaisi ja olisi jotain aina kaipaamassa;
mutta huolista huolin oli kumminkin se, kuinka tuo pieneen paikkaan
supistettu ihana metsä, eli toisin sanoen: tuo metsästä saatu raha oli
niin säilytettävä, ett'ei se missään tapauksessa pääsisi vähenemään,
vaan että se päinvastoin enenisi ja kasvaisi. Mutta olipa heillä nyt
neuvoja, jos pahoja päiviäkin; sillä olihan nyt rahaa, ja raha kaikki
voittaa. Entiset karkeat nutut poistettiin siten, että kaupungista
ostettiin uudet palttoot, takit ja turkit, oikein muodin-mukaiset, ja
samalla tuotiin myös tehdasten hienoa verkaa ja muuta vaatetta, joista
mestari-räätälit saivat sepittää uuden uutukaisia somia pukuja; hyvät
korskuvat hevoset ja mukavat ajokalut laitettiin -- miks'ei? sillä
olihan nyt rahaa, paljon kärsinyttä ruumista helpoitettiin siten, että
työnteko heitettiin kokonaan pois ja sitä ruvettiin, palkinnoksi
paljoista vaivoistaan, mukavasti liehuttelemaan mukavissa
keinutuoleissa ja väliin oi'aistiin sitä topatulla sohvalla; kun siihen
kylläyttiin, lähdettiin ajamaan korskuvilla hevosilla ja mukavilla
ajokaluilla. Kurisevaa sydänalaa ja vellovaa vatsaa korjattiin suun
kautta, jolle heti koettiin laittaa oikein "potelli-olutta", ja muuta
"troppia", johon ensimältä sekoitettiin "jäärnästiä" ja "alueeta", että
se tulisi tehokkaammaksi täyttämään ankarain velkojain vaatimuksia.
Niiden piti olla ensin niinkuin kasteen vetenä muille, vasta pantaville
hyville aineksille, ja niin sekin epäkohta ihmis-elämässä tuli
vähitellen korjatuksi! Huolten huoli poistettiin siten, että muutettiin
pois rikkaasta paikkakunnasta, jossa metsät kullenkin tuhansia
tuottivat, ja mentiin "köyhään" kylään, jossa rahoille saadaan kasvua
yhdeksän-kymmentä sadalta, ja noinhan ne huolet tulivat poistetuiksi!
Semmoinen se oli heidän asemansa ja tilansa, kun he tulivat
Niemimäkelään Peltolan kylässä.

Ennen on jo mainittu, että Niemimäkelän isäntäväki oli köyhille hyvä
Peltolan kylään tultuansa ja siellä ollessansa. Mutta ei heidän
hyvyytensä tullut ihmisrakkaudesta eikä sääliväisestä sydämestä köyhiä
kohtaan; vaan he tekivät laupeuden työtään siinä taitavaisessa uskossa,
että, kun he antavat köyhille almua, Jumala siunaa heidän rahoillensa
monenkertaiset voitot ja siten kasvattaa heidän varojansa paljoa
kiiruummasti kuin tavallisesti. Mutta niin pian kuin joku köyhä sattui
jotenkin loukkaamaan Jumalalta niin paljon hyvää toivovan isännän
mielipiteitä tai oikeuksia, silloin ei ulkokultainen Jumalan pelko ja
rakkaus paljoa vaikuttanut isännän mielessä; sillä silloin hänen
hyvyytensä muuttui yht'äkkiä kauheimmaksi ja katkerimmaksi koston
pyynnöksi. Ennestäänhän jo tiedämme, ett'ei Niemimäkelän isäntä antanut
mitään armoa semmoisillekaan talojen omistajille, jotka perheinensä
tulivat hyvästi toimeen, kun ei heillä vaan ollut "rahoja"; se
selittänee parahiten, minkälainen ajatus hänellä oli niistä, jotka
olivat pakoitetut armoleipää hakemaan.

Kaikin tavoin kokivat he rahoillensa hakea siunausta ja runsasta kasvua
sekä hengellisesti että aineellisesti, ja edelliseen kuuluu sekin, että
käsillä olevat setelirahat ja muut arvopaperit säilytettiin Raamatun
lehtien välissä, jolla talletuspaikalla oli se tarkoitus, että heidän
rahansa tulisivat siten _pyhitetyiksi_, ett'ei niihin mikään
"kateensilmä" pystyisi! Hopea- ja kultarahojen säilytyspaikassa piti
olla joku pieni "jumalinen" kirja! -- ja noin monistettuna kaikilla
hyvillä varokeinoilla, odottivat he Jumalalta -- siunausta!

Kun he muuttivat Peltolan kylään, tarjoelivat he rahoja kyläläisille
lainaksi, mutta Peltolan kyläläiset pelkäsivät velkaa pahemmin kuin
vihollista, sillä he olivat elämän koulussa jo oppineet tuntemaan sen
vaikutukset; sentähden eivät he takertuneetkaan paulaan niin helposti
kuin Niemimäkelän isäntä oli luullut.

Niinkuin ennen on mainittu, olivat Peltolan kyläläiset maata viljelevää
ja työteliästä kansaa. Ei ollut koko kylässä yhtään isäntää, joka ei
olisi itse ensimäiseksi noussut aamulla ylös ja herätellyt sitte
väkensä. Kun se oli tehty, oli emännillä jo ruoka pöydällä valmiina ja
isäntä meni edellä pöytään ja muu väki perässä. He ottivat lakit pois
päästään, siunasivat ruokansa ensin ja söivät sitten eineensä. Kun
siitä toimesta oli päästy, lähtivät he keveällä sydämellä
yksimielisesti työhön, isäntä edellä, jossa hän kaiken päivää teki
työtä paraana miehenä ja ohjasi muidenkin tekoa. Ja kun isännän tarkka
silmä oli kaikkialla valvomassa, kävi työ joutuin ja perusteellisesti.
Sentähden tuli tuo maanviljelys ja sitä seuraava työ heille rakkaaksi;
se oli heidän aarteensa, josta he elivät ja toimeen tulivat, ja siitä
aarteesta maksoivat he kaikki yhteiskunnalliset maksut ja vieläpä
heillä ulottui joku ropo yleisiin ja kansallisiin tarkoituksiinkin.
Tosin ei heidän aarteensa ollut Raamatun eikä muiden kirjojen lehtien
välissä, mutta sen enemmän oli niitä kyläläisten päässä ja sydämessä,
sillä he olivat Jumalaa pelkääväistä kansaa ja kokivat pitää lastensa
kasvatuksesta hyvää huolta.

Kun kyläläiset niin työnsä ja elämänsä perustivat, oli heidän
toimeentulonsa sillä kannalla, että he elivät omistansa ja niin eivät
he tarvinneet lainoilla lisätä toimeentuloansa; siinä syy, jonkatähden
eivät kyläläiset halunneet ottaa rahalainoja Niemimäkelän isännältä,
vaikka väliin oli kovakin rahanahdinko, mutta niidenkin läpi menivät he
muuten keinottelemalla.

Mutta "maa ei ole miehettään, eikä kylä kirveittään", sanoo sananlasku
ja niinpä kävi tässäkin; sillä olipa kumminkin kylässä kaksi, jotka
ymmärsivät tuon Niemimäkelän isännän hyväntahtoisuuden hyväkseen eli
oikeammin pahakseen käyttää. Ne olivat Hoitolan Heikki ja Metsälän
Mikko. He ottivat kumpainenkin heti isomman rahasumman lainaan, muka
maanviljelystään parantaaksensa, mutta rahat eivät joutaneetkaan
maanviljelyksen parannukseen; niillä oli muitakin reikiä, sillä nyt oli
rahaa, tuota maksun välikappaletta, jota kaikki haluavat; sopihan nyt
elää. Hoitolan Heikki teki hevoskauppoja kahta innokkaammin kuin ennen,
sillä nyt se kävi laatuun; nyt oli hyvä voittaa, kun oli rahoja, joiden
turvissa sai kaupat mielensä jälkeen sujumaan. Hän vaihtoi usein
Niemimäkelän isännänkin kanssa hevosia ja päällisti hänelle useita
satoja markkoja ja etua tuottavat päälliset maksettiin aina uudella
velkakirjalla! Niin lisääntyi velka lisääntymistään. Metsälän Mikko
kyllä ei tehnyt hevoskauppoja, että olisi sillä velkaantunut, vaan hän
heitti työnteon kokonansa pois ja rupesi ryypiskelemään, ja kun hän
tuli pöhnään matkoilla ja markkinapaikoissa, otti hän aina niin
liiaksi, että tuli aikaan taidottomaksi, joissa tiloissa viekas veli
piti useinkin siitä huolen, että hänen lakkarinsa ja taskunsa tulivat
hyvin puhdistetuiksi; mutta vahinko piti aina palkita -- uudella
lainalla!

Niemimäkelän isäntä näki kyllä kotkan silmillä ylevältä asemaltaan,
kuinka siinä viimein käypi, sillä olihan hän rukoillut tai ainakin
muutoin keinotellut Jumalalta rahoillensa siunausta; hän odotti nyt
sitä.

Sattui tulemaan katovuosi ja kova rahan puute alkoi tuntua maassa.
Silloin yht'äkkiä tuli kuvernööristä takavarikko-välipäätös sekä
Hoitolan Heikille että Metsälän Mikolle, ja nimismies pani
takavarikkoon kummaltakin elon elämän. Molemmat talon ystävät tulivat
Niemimäkelään ja kyynelsilmissä rukoilivat, ett'ei heidän ainainen
hyväntekijänsä olisi niin kova ja saattaisi heitä mierontielle niin
kovana aikana, mutta nyt oli entinen ystävyys loppunut ja isäntä sanoi
vaan kylmästi: "Minä näen selvästi, että te hälvenette; mistä minä
sitte omani saan? Ei minun käy odottaminen."

Kyläläisetkin näkivät, mitenkä Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon käypi,
sentähden ei heitäkään haluttanut auttaa heitä.

Mikäpä siinä oli Hoitolan Heikillä ja Metsälän Mikolla neuvona; töiden
ja toimien hedelmät alkoivat ruveta näkymään. Ystävä ei kallistanut
korviansa heidän viittauksillensa ja "hyviä kylänmiehiä" ei ollut,
sillä he olivat ne itse sopimattomalla käytöksellään vieroittaneet pois
tyköänsä. Kuulutettu huutokauppa-päivä tuli ja Niemimäkelän isäntä
huusi heidän maansa mantunsa ja kaikki, mitä heillä oli, itsellensä
polkuhinnasta, sillä kyläläiset eivät tahtoneet puuttua eikä sekaantua
heidän rettelöihinsä; mutta Niemimäkelän isäntä iloitsi sydämensä
pohjasta, sillä näyttihän ainakin siltä, kuin hänen rahansa olisivat
todellakin tulleet pyhitetyksi Raamatun lehtien välissä, ja että hänen
köyhille antamat almunsa eivät olisi hukkaan menneet, koska ne
näyttivät niin rupeavan kasvamaan. Hän möi molempien velkamiestensä
maat, jommoisellakin voitolla, entisen kotipuolensa miehille, ja
irtaimistollakin hän kiskoi isot voitot. Semmoinen se oli Hoitolan
Heikin ja Metsälän Mikon taloudellinen loppu. Mutta Peltolan kyläläiset
kauhistuivat tekoa niin, ett'eivät he olisi huolineet Niemimäkelän
isännän rahoista, vaikka hän olisi antanut niitä kuinka halvalla
kasvulla tahansa, ja he alkoivat vierautua hänestä ja hän heistä aina
enemmän ja enemmän.

"Vanha ystävyys on luja", sen osoitti Metsälän Mikon ja Hoitolan
Heikinkin kohtalo. Kun joku aika oli kulunut heidän häviöstänsä, että
enin sydämen suru oli ennättänyt haihtua, tuli heidän ystävyytensä
entiselleen Niemimäkelän isännän kanssa ja he olivat myötäänsä
Niemimäkelän työmiehinä ja muutoinkin kaikkena kaikessa, niinkuin ennen
olemme jo nähneet, ja jonkun ajan takaa näkivät he vaan hänessä
taasenkin suurimman hyväntekijänsä!

Kun Niemimäkelän isäntä näki, että hänen rahojensa karttumisen onni
loppui niin lyhyeen Peltolan kylässä, nimittäin noiden kahden talon
häviöön, ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin sijoittaa rahansa pankkiin,
mutta pankki ei maksanut kuin neljä sadalta kasvua, jonkatähden hänen
rahojensa kasvaminen kävi paljoa vähemmäksi kuin yhdeksänkymmentä
sadalta, jonka hän oli niille kasvuksi uneksinut; eikä tuota tappiota
voinut sekään parantaa, että koettiin köyhille antaa almua ja että
käsirahoja pidettiin Raamatun lehtien välissä.

Niin kului joku aika. Niemimäkelän maanviljelys kävi vuosivuodelta niin
huonoksi, ett'ei tuottanut taloon vuosinaisia tarpeita! Kummako se oli,
sillä isäntä ja talon poika eivät valvoneet päin perin mitään työtä sen
koommin kuin kylään tulivat, jopa kaiketi, sillä he olivat liika hyviä
ja rikkaita niin halpaan ammattiin kuin työn perään katsomiseen, ja
työn tekemisen itsensä katsoivat he niin ylön, ett'ei sen tekijällä
ollut heidän mielestänsä kunniaakaan! Sentähden koko talon työ ja hoito
oli vieraan väen hallussa, jotka eivät taas huolineet muusta, kunhan
vaan päivä meni ja toinen tuli; eikä talon hoito parannut sittenkään,
vaikka sitä hoitamaan tuli viimeiseltä Hoitolan Heikki ja Metsälän
Mikkokin. Tuommoisen hoidon kautta tulivat Niemimäkelän tilukset kovin
rappiotilaan: niityt pensastuivat ja jäivät aidoitta ja ladoitta,
sentähden väheni heinän saalis vuosi vuodelta ja viimein ei niistä
saatu kuin vähän sänkeä karjojen jaloista, ja niin saadut heinät olivat
sekä huonoja että kalliita, kun kallis työväki päinensä niitä
koperoitsi. Heinien osto kasvoi siis vuosi vuodelta talossa. -- Pellot
jäivät ojittomiksi ja aidattomiksi ja ne viljeltiin niin huonosti,
ett'eivät ne kasvaneet oikein puita eikä heiniä, mutta viljaa sitäkin
vähemmin; sillä niitä pidettiin kumminkin siksi rauhatoinna, ett'ei
luontokaan niissä saanut kasvukuntaansa levittää! Ja kun niissä oli
jotakin kylvöä, haparoitiin niitä harvoja korsia, joita huonosti
ruokottu maa oli jaksanut kasvaa, vasta talven tullessa lumen seasta
pois, ja silloin eläimet olivat niistä jo runsaan osan ottaneet,
huonojen aikojen tähden! -- Kylläpä sen arvaa jo edeltäkin päin, että
semmoisella maanviljelyksellä ei peltokaan antanut talouden tarpeeksi
viljaa, jonkatähden kaikki talossa tarvittava vilja ihmisille oli
vuosittain ostettava; sillä korskuvat syöttiläishevoset ja muu karja
tarvitsivat kyllä syödäksensä kehnon ja vähän viljan, jonka maa antoi.
Mutta olipa toki Raamatun raoissa rahaa ja pankista saatiin toista;
paha vaan, ett'ei pankki maksanut yhdeksääkymmentä sadalta kasvua.

Eipä siinä ollut vielä kyllä, että talon tulot pienenivät, ett'eivät
rahat kasvaneetkaan määrättömästi; mutta siihen tuli vielä lisäksi
aivan päinvastainen seikka, nimittäin se, että samassa määrässä kuin
tulot pienenivät, menot talossa suurenivat. Sillä yhä useammin
tarvittiin tehdä matkoja kaupunkiin, tuomaan sieltä ehtimiseen
olutkuormia, "koljotti" pulloja ja muita "troppeja"; sillä isännän
hävytön velkoja -- sydänala -- oli tullut yhä ankarammaksi
vaatimuksissansa ja lisäksi oli tullut vielä toinenkin yhtä tyhjä ja
vellova sydänala, kuin isännälläkin oli, nimittäin Kasperin; ne
kaksoisvelkojat olivat tulleet niin ankariksi, ett'eivät tyytyneetkään
enään katkeroihin "alvee"- ja "jäarnästi"-troppeihin, vaan heille piti
antaa oikein virtanaan jalostuttavaa nestettä, oikein alkuperäisessä
puhtaudessaan! Mutta yhä useammin kuului kylässä, että Niemimäkelän
isäntä taas on "kipeänä", sillä kukaan ei ollut päässyt hänen
kamariinsa; yhä useammin kuului kylällä, että Kasperi taas oli
juovuksissa! Kaikkiin näihin asianhaaroihin katsoen oli se paha, kovin
paha, kun rahat eivät tuottaneetkaan yhdeksääkymmentä sadalta, sillä
varat eivät kumminkaan olleet niin äärettömät, että niukka neljän
prosentin kasvu olisi riittänyt laiskan, työttömän ja huolettoman
perheen ylöllisen ja harrastelevan elämän tarpeisiin; vaan päivä
päivältä, vuosi vuodelta, tuli pääomaan isompi kolo. Siihen vielä
lisäksi tuli, että isänsä ehtimiseen sai maksaa ja sovittaa Kasperin
rikoksia, joita hän usein juovuspäissään teki, eikä isällä ollut yhtään
syytä nurkua, ett'ei Kasperi ollut hyvästi alkanut "maailman rannan"
kouluansa ja että hän on liiaksi saanut lukea "lorukirjoja".

Se aika, jolta nämät viimeiset kertomukset ovat, on jo jonkun ajan
edempänä Iikan naimisista, ja kylällä rupesi nyt kulkemaan kaikenlaisia
huhuja. Sillä tiettiin salakähmää, että Niemimäkelän isäntä onkin aina
silloin juovuksissa, kun hänen sanotaan olevan kipeänä; siellä
tiettiin, että hän taas on saanut maksaa niin ja niin paljon Kasperin
pahoista töistä; siellä tiettiin, että Niemimäkeläisten varat eivät
olleetkaan niin suuret, kuin on luultu; sillä niitä pitää kuluttaa joka
vuosi runsaasti. Mutta se oli vaan salaisena kuiskeena harvain kesken,
sillä eivät he halunneet juoruta.

Tosin olivat he yhtä pönäköitä, yhtä ylpeitä, yhtä arkoja kunniastaan
kuin ennenkin; tosin oli heillä vielä korskuvat hevoset, kiiltävät
hevosvärkit, kauniisti sisustetut uljaat huoneet ja rahoja Raamatun
raoissa, mutta useassa kohden alkoi näkyä rikkinäisiä akkuna-ruutuja,
jotka saivat jäädä siihen korjaamatta, ja joku riutunut savupiippu oli
ilmestynyt tuon korskallisen rakennuksen katolle, yhtä huonolla
korjausonnella kuin rikkinäiset akkuna-ruudutkin, ja niitä pitivät
kyläläiset pahana enteenä.

Tosin ajoi isäntä vielä kirkolle yhtä komeilla hevosilla ja
hevosvärkeillä kuin ennenkin ja kuski oli hänellä ajamassa
kuskilaudalla niinkuin ennenkin, aisakello tärpätti aisassa niinkuin
ennenkin ja suuri karhuntalja liehui reen perässä niinkuin ennenkin --
kaikkiko niinkuin ennenkin? -- eipä kuitenkaan kaikki, sillä aikoinaan
kauniit vaatteiset suitsivarret olivat jo poikki olleet useasta kohden,
jotka sitten olivat solmiellut kiinni niinkuin parhaiten oli taidettu,
mutta solmuhan on aina solmu. Kuskilauta oli pitkän ajan reessä ollut
jo rikki ja niin se nytkin oli; mutta yhtäkaikki istui kuski siinä
pönäkkänä, kädet suorana, niin ohjaten solmuisilla suitsivarsilla
hevosta; mutta tuo rikkinäinen kuskilauta natisi, ritisi ja ratisi
alinomaa ajaessa, ikäänkuin muistuttaen ehtimiseen jotain talouden
toimien vaillingista, muistuttaen, että asiat eivät kaikki olleet
niinkuin olla pitäisi; suuri ja ennen niin romea umpikulkunen rämisi
myös ränkien korvissa niin epäsointuisesti, että sen sointu kuului
siltä, kuin joku olisi kepakolla rummuttanut rikkinäisen paistinpannun
pohjaan, ja kyläläiset kuiskaelivat toisillensa: "jopa Niemimäkelän
isännän hevosvärkit rupeavat huononemaan".

Noiden ennetten aikana Niemimäkelän isäntä tuli käymään eräänä päivänä
Jäykkälässä! Hän ei ollut käynyt juuri monasti siinä talossa, ei
useammasti kuin olemme nähneet, ja niilläkin hänen käyntikerroillansa
oli hänen asiansa jotenkin oudonlaisia. Niemimäkelän isäntä ei
kuitenkaan tullut nyt Jäykkälään kopeana ja uhkaavana, niinkuin
edellisillä kerroilla oli tehnyt, vaan hän tuli höylinä ja kohteliaana
niinkuin hyvä ystävä ainakin. Talonväki otti vieraansa hyvästi vastaan
ja isäntä vei hänen kamariin, mutta kaikki Jäykkäläiset kummastelivat
keskenänsä: mikä oli saattanut hänet heille tulemaan! Niemimäkelän
isäntä puheli höylisti talon isännän kanssa ja jälkimäinen iloitsi
sydämessään, että naapurissa oli varmaan joku muutos tapahtunut
parempaan päin. Kun vieraansa oli niin kohtelias ja kun oli puheltu
niitä näitä, rohkesi Jäykkälän isäntä viimein kysyä häneltä:

"Ettekö aio jo ottaa vävyänne ja tytärtänne kotiinne? Vaikka kyllä he
tulevat hyvästi toimeen tuossakin, vaan tekin näyttäisitte tarvitsevan
heidän apuansa."

Niemimäkelän isännän kasvot muuttuivat tuota kuullessansa ja verisuonet
pullistuivat hänen otsassansa ja aivenillansa, ja värisevin huulin
vastasi hän: "Ei ikänä kerjäläisiä", ja Jäykkälän isäntä havaitsi
silloin pahoin pettyneensä.

Niemimäkelän isäntä tyyntyi taas ja hän muuttui entisellensä, yhtä
kohteliaaksi. Kun oli taas puheltu sitä ja tätä, sanoi hän viimein:
"Ettekö, hyvä naapuri, lainaisi minulle parituhatta markkaa muutamaksi
viikoksi? Minulla on kyllä rahoja pankissa, mutta minä tarvitsisin tuon
joutavan summan äkkiä, eivätkä rahat joudu pankista niin pian kuin
tarve vaatisi, sillä minulta sattui käräjärahat loppumaan."

"Minä en ota rahoja lainaan enkä minä anna rahoja lainaan", sanoi
Jäykkälän isäntä jäykästi.

"Tuon vertaista summaa!"

"En vähää enkä paljoa, eikä minulla paljoa olekaan."

"Jopa oli kumma! ja minä olen itse tarjonnut sinulle rahaa lainaan."

"Mutta en minä ole sitä tarjousta ottanut vastaan, enkä siis ole teille
siitä mitään velkaa. Minä tiedän, kenellä on rahoja käsillä, jonka
paremmin sopii ryhtyä teidän asioihinne: se on teidän vävynne, menkää
ja lainatkaa häneltä; minä tiedän, että hän ilolla lainaa teille",
sanoi Jäykkälän isäntä.

"En, vaikka paikalle nääntyisin", sanoi Niemimäkelän isäntä ja lähti
pois, mutta ei yhtä kohteliaana kuin oli tullut.

Tuota naapurinsa rahan lainaan hakemista piti Jäykkälän isäntä hyvin
kummana, ja kun joku vaan puhui Niemimäkelän rahoista ja rikkauksista,
pudisti hän epäileväisesti päätänsä, mutta ei puhunut kenellekään siitä
sen enempää.

Tosi on, että Raamatun välistä olivat nyt Niemimäkelässä rahat
loppuneet, ja kun ei hän saanut lainaa kyläläisiltänsä, laittoi hän
poikansa pankista noutamaan useampia tuhansia markkoja. Kasperi lähti
matkaan kaupunkiin ja nosti siellä tarvittavat rahat. Oli iltapäivä,
kun hän rahat sai haltuunsa. Hänen sydän-alansa rupesi taas velkomaan
saataviansa ja nyt oli hyvä tila tyydyttää jo tottunutta velkojaa. Hän
meni ravintolaan ottamaan "naukkuja" ja siellä tuli kohta paljon hyviä
ystäviä, sillä olihan Kasperi rikkaan Niemimäkelän poika, jolla oli
rahoja, ja raha antaa rintaa. Naukkujen ottoa tihitettiin ja siitäkös
tultiin hyvälle tuulelle. Aika tuli ikäväksi; ruvettiin ajan kuluksi
pelaamaan! Peli-into kiihtyi kiihtymistään ja naukkuja otettiin väliin
lisäkiihoitukseksi. Kasperi tuli juovuksiin, jonkatähden ei hän ollut
edes kunnollinen pelaajakaan, ja hän kadotti markan markan perästä,
sadan sadan perästä, ja aamun tullessa ei hänellä ollut rahaa kruunun
mynttiä! Hän kauhistui ja hirmustui itsekin tilaansa, kun oli
kadottanut kaikki rahansa; ja kuinka hän kotiinsa menisi, kun ei
hänellä olisi rahoja? Hän rupesi koettelemaan tappeluonneansa, kun ei
pelionni auttanut. Vihasta vahtoavin suin töytäsi hän rahojensa
voittajien kimppuun, ryöstääksensä heiltä kadotetut rahansa takaisin.
Tappelu kävi raivoisaksi, päihtymys ja epätoivon vimma teki Kasperin
tiikerin kaltaiseksi. Hän haavoitti pahoin vastustajiansa, ja
ravintolan huonekaluja ja astioita särkyi paljon siinä mylläkässä.
Vaikka Kasperin vastustajia oli useampi, eivät he voineet häntä
hillitä, sillä hän löi vimmatulla innolla, kaikilla, mitä vaan käteensä
sai. Mutta heti tappelun alkaessa oli eräs heistä juossut kaupungille
poliisia hakemaan hätään; poliisi tulikin, otti Kasperin kiinni ja vei
hänet kaupungin vankilaan, yhtä tyhjänä rahoista, kuin oli kaupunkiin
tullutkin! Kyllä Kasperi koki sanoa, että hän on Niemimäkelän Kasperi,
vaan ei mikään auttanut, poliisi teki tehtävänsä. -- Se oli kova
tutkinto Kasperille, hänen isällensä niin mieluisessa maailman rannan
oppikoulussa!

Kasperia ei laskettu irti kaupungin vankilasta, ennenkuin asia tuli
tutkituksi raastuvassa. Eräs maaseudulta kotoisin oleva todistaja oli
kerinnyt lähteä pois kaupungista, jonkatähden tutkinto viipyi useampia
päiviä. Kasperi lähetti isällensä heti sanan, että hän tulisi
kaupunkiin lunastamaan poikaansa pois pahasta pinteestä, johon hän oli
joutunut. Isä tulikin kaupunkiin ja koki kaikin tavoin saada poikaansa
pois ilman rangaistuksetta. Hän nosti pankista taas rahoja ja kulutti
satoja nurkkasihteereille asiansa auttamiseksi; mutta mikään keino ei
auttanut, sillä ei raha eikä Niemimäkelän nimen arvokkaisuuskaan
painanut mitään oikeuden vaakakupissa, vaikka hän luuli niin paljon
painavansa Peltolan kylässä rahoinensa kansalaistensa kesken. Kasperi
sakotettiin vaan armotta juopumisesta ja tappelusta, ja hän tuomittiin
maksamaan vielä kaupan päälle kaikki tappelussa särjetyt huonekalut.
Tosin sakotettiin toisiakin Kasperin juoma- ja tappelukumppaneita;
mutta mitäpäs se häntä auttoi, jos muitakin oli samassa kadotuksessa?
Niin se seikka loppui.

Ensi kerran eläessään havaitsi Niemimäkelän isäntä, ett'ei Kasperi
tehnyt oikein, ja vihan ja kiukun väessä haukkui ja sätti hän
poikaansa, kun hän oli niin paljon hänelle tehnyt aineellista vahinkoa,
ja uhkasi pieksää poikaansa; mutta hänen mieleensä ei johtunut
vähääkään, että suurin syy Kasperin pahantapaiseen elämänlaatuun oli
hänen oma vikansa, kun hän oli liian löyhästi valvonut poikansa
kasvatusta. Tosin oli isä pojallensa valinnut ja määrännyt oppikouluksi
tuon moniluokkaisen maailman rannan; mutta nyt havaitsi hän, että
siellä saatetaan opettaa muutakin, ei vaan rahojen kokoamista, vaikkapa
aivan päinvastaisiakin asioita. Mutta sen kaiken piti hän vaan poikansa
vikana, jolla oli niin "huono pää", ett'ei hänestä voinut sen parempaa
tulla.

Elämä Niemimäkelässä tasaantui taas tuonkin tapauksen perästä
entiselleen, eikä siitä ollut sen pitempää, mutta kylässä alkoi kuulua
hiljaisia, salaisia kuiskeita, asiantuntevain kesken, että Niemimäkelän
isäntä oli nostanut pankista viimeiset rahansa Kasperin lunastamiseksi
ja että hänellä on jo velkojakin!

Niin kului aikaa vielä ummellensa puolitoista vuotta, eikä mitään
erinomaista tapahtunut. Kasperi vaan eli tavallista menoansa: ajoi
hevosella kylästä kylään, talosta taloon, markkinoilta markkinoille ja
oli melkein aina hujakassa. Hän haki muka nyt morsianta itsellensä,
jonka piti olla hyvin rikkaan ja muuten maanvalion, rikkaan
Niemimäkelän ainoalle pojalle. Mutta Kasperin elämäntavat olivat jo
tunnetut laajalle, sillä "hyvä kello kauas kuuluu, paha sanoma vielä
etemmäs"; sentähden ei kukaan kunnon neiti tahtonut yhtyä hänen
kanssansa. Jospa hän olisi aikanansa nainut jonkun siveän ja
lujaluontoisen, vaikka köyhemmänkin tytön, joka silloin ei olisi ollut
mahdotonta, niin kenties olisi koko Niemimäkelän ja Kasperin elämä
tullut toisenlaiseksi; kenties olisi talo tullut häviöstä pelastetuksi,
kun olisi hellä käsi tullut tasoittelemaan ja hillitsemään talossa
syntyviä epäkohtia, kun olisi tullut hellä sydän, vaikka ei rikaskaan,
palkitsemaan huonoa kasvatusta -- kenties, kenties?

Kaikkialla saivat Kasperin naimatuumat huonon lopun ja alakuloisuus
valtasi koko talon väen; eikä kummakaan, sillä kuuluisalla nimellä oli
Kasperin naimisen kautta luultu saatavan toisia rahoja menetettyjen
sijaan.

Eräänä pyhänä, kun väki kirkosta palasi, toivat he sen oudon uutisen
tullessaan, että Niemimäkelän talo irtaimineen päivineen kuulutettiin
pakko-huutokaupalla myötäväksi! Eikä se uutinen kovin kyläläisiä
oudostuttanutkaan, sillä olihan ollut liikkeellä jos jonkinlaisia
kuiskeita.

Nyt olivat rahat loppuneet jo Raamatun sisältäkin; ei Raamattu
ollutkaan niitä pyhittänyt vääryyteen. Olisipa tainnut olla parempi,
jos olisivat itse sieltä hakeneet pyhitystä, kenties olisi silloin
rahatkin tulleet pyhitetyksi; ehtynyt oli nyt Raamattu, ehtynyt pankki
ja maa oli jo aikaa ehtynyt; ehtyneet olivat myöskin ne monet
lainanantajat, joilta isäntä oli jo kauvan salaa rahaa lainannut; mutta
heidän sydän-alansa ja kunnianhimonsa, ne eivät olleet ehtyneet! Metsät
olivat kyllä kerran ennenkin jo kauniina pölkkyinä uineet pitkin
virtoja ja putouksia teille tietämättömille Niemimäkelän isännältä,
mutta nyt ne olivat uineet toisenkaltaisina ja toista tietä ja vieläpä
toisenlaisia putouksiakin myöten, semmoiseen kuiluun, josta eivät ne
enään palanneetkaan takaisin minään luotettavana esineenä, vaan
ainoastaan paksuna sakeana sumuna, jota kutsutaan turmelukseksi.



VI. Uusi isäntä.


Määrätty huutokauppa-päivä tuli. Kyläläiset kokoontuivat Niemimäkelään
silloin lukuisasti, sillä ei heidän tarvinnut nyt enään pelätä isännän
kostonpyyntöä eikä tuota ylvästelevää rikasta orjailla, sillä rikkautta
ei hänellä enään ollut; hän oli nöyrtynyt ja masentunut. Nyt on hän
huomannut, että kirjojen käsitteleminenkin saattaisi olla joksikin
hyväksi ihmiselle tässä maailmassa, ajattelivat kyläläiset; mutta
lienevätkö heidän ajatuksensa olleet aivan oikeat?

Kun väki oli kokounut, alkoi nimismies myödä irtainta kalua ensimältä;
muita kun tuli puolipäivän seutu, ruvettiin maata myömään. Isäntä ja
Kasperi olivat kumpikin juovuksissa, mutta emäntää ei näkynyt;
luultavasti oli hän surunsa ja häpeänsä tähden piiloittanut itsensä.
Ensikerran näkivät kyläläiset Niemimäkelän isännän juovuksissa, sillä
ei nyt käynytkään laatuun kätkeytä kamariinsa lukon taakse; ei nyt
ollut ketään, joka olisi sanonut isännän olevan kipeänä: kaikki oli nyt
julki, julki oli nyt rikkaus, julki juominen, julki poikansa huono
kasvatus. Mutta ei hän osannut pitää syvää lankeemustansa ja
turmelustansa omana vikanaan, vaan kaikki vastuksensa ja
onnettomuutensa luki hän kyläläistensä syyksi; heissä näki hän
pettyneen toivonsa musertajat. Noissa mielipiteissä kulkea hoiperteli
hän väkijoukon seassa ja vihasta tuijottavin silmin katseli ja
tarkasteli jokaista kyläläistään silmiin, ikäänkuin tahtoen vielä
entisellä mahdillansa vaikuttaa pelkoa ja orjuutta heissä, ja näyttipä
siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "mitä te kerjäläiset". Lukulan
Iikkakin oli ensikerran käymässä appelassaan sitte naimisensa; hän oli
tullut katsomaan asiain menoa. Surullinen oli appelan tila nyt; kaikki
oli mennyt, ja hän luuli appensa jo toki leppyneen taikka ainakin
leppyvän heille, kun noin olivat asiat; mutta kun hänen appensa
pitkitti yhä äsköistä etsimistään, havaitsi hän viimein vävynsä.

"Täälläkö sinäkin p----n roisto olet?" karjasi hän ja samassa sivalsi
hän pesukorennon, jolla yritti vävyänsä holvaamaan päähän, mutta kun
hän ojensi korentonsa lyödäksensä sillä, takertui siihen kymmenenkin
kättä, jotka kyllä voivat tyhjäksi tehdä koko yrityksen.

"Aina te olette minun tielläni ja kiusanani! Teidän, sen vietäväin, syy
se on, että minun asiani näin ovat", sanoi hän, kun näki, että hänen
iskunsa estettiin.

"Siltikö, kun ette meidän kaikkien kanssa saaneet tehdä, niinkuin
Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon kanssa teitte?" sanoi Jäykkälän
isäntä.

"Sinähän se juuri oletkin, joka olet pahin syy minun onnettomuuteeni ja
joka olet aina ensimäinen tuota roistoa puoltamaan", sanoi isäntä.

"Mikä rähinä siellä? minä vaadin järjestystä", äyhkäsi nimismies ja
kaikki vaikenivat.

Nyt ruvettiin maan myöntiin ja talon isäntä mennä hoiperteli aivan
pöydän viereen istumaan. Juuri kun maan myönti alkoi, kuiskasivat
Jäykkälän isäntä ja Iikka jotain toistensa korvaan.

Entisiltä Niemimäkelän isännän kotipaikoilta oli tullut usea mies
huutokauppaan ja kylän kesken tiettiin, että he aikovat huutaa maan
itsellensä; mutta tuo tieto ei ollut kyläläisille mieluinen, sillä
Hoitolan ja Metsälän talot eivät olleet tulleet yhtään voitolle uusien
isäntiensä kaupassa, vaan paremmin tappiolle; sillä he olivat tuoneet
pahoja, rivoja ja raakoja tapoja tullessansa kylään, jotka
silminnähtävästi alkoivat levitä ja turmella sen asukkaita;
ja taloudelliselta kannaltakin katsoen olivat he jo aivan
häviämäisillänsä.

"Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kuusituhatta markkaa", huusi
nimismies, sillä maan hinta oli jo kohonnut siihen määrään noiden
vierasten huutajien huudoista.

"Seitsemäntuhatta!"

"Seitsemäntuhatta", toisti nimismies.

"Kymmenen tuhatta", kuului outo ääni muiden takaa.

"Kymmenentuhatta markkaa, tuleeko lisää? kymmenen tuhatta markkaa!
Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kymmenentuhatta markkaa, kuuletteko
kymmenentuhatta markkaa! tuleeko lisää? eipä taida tulla:
kymmenentuhatta markkaa on tarjottu, ensimäinen, kymmenentuhatta
markkaa, toinen ja kymmenentuhatta markkaa, kolmas kerta" -- kop --
vasara putosi pöytään.

"Kuka se oli, joka teki viimeisen huudon? tulkoon tänne kauppakirjan
tekoon ja maksamaan!" kehoitti nimismies. Arvatkaapa, kuka se oli, joka
tuota nimismiehen kehoitusta totteli, joka tuon viimeisen huudon omisti
omaksensa? Se ei ollut kukaan muu kuin Lukulan Iikka, talon vävy, joka
tuli ujona pöydän tykö.

Kun siinä liki istuva appensa huomasi, että hänen vävynsä oli tehnyt
viimeisen tarjouksen, hypähti hän ylös ja huusi kuin vimmattu: "Ei
kerjäläiselle, ei roistolle".

"En ole mikään kerjäläinen, enkä roistokaan, minä maksan paikalla
kahdeksantuhatta markkaa ja Jäykkälän kummi lainaa minulle parituhatta,
niin minä pääsen selväksi tästä asiasta", sanoi Iikka ja luki pöytään
kahdeksantuhatta markkaa ja Jäykkälän vanha isäntä antoi loput, niin
asia oli lukossa.

"Voi, voi! minun maani ja tilani joutuu suurimmalle roistolle ja
vihamiehelleni!" vaikeroitsi Niemimäkelän isäntä, kun havaitsi, että
Iikka ainakin maksoi huutonsa.

"En ikänä minä ole teille ollut vihamielinen, vaan te olette itse niin
otaksuneet; en ole teille vielä koskaan pahaa sanaakaan sanonut. Ja
todistaakseni puhettani sanon tässä kaikkien kuullen, ett'en päästä
teitä pois tästä talosta, vaan te saatte olla ja elää talossanne vielä
murheettomampaa elämää kuin ennen, sillä minä otan talouden asiat
hoitaakseni, sentähden kun minä jäin parintuhannen markan
edesvastaukseen tämän talon hinnasta. Jos Jumala terveenä pitää,
toivon, että me elämme eteenkin päin. Te voitte olla meille nuorille
neuvona ja apuna monessa asiassa; kenenkä tykönä teidän olisi parempi
asua kuin oman tyttärenne ja vävynne kanssa?" sanoi Iikka
appivaarillensa.

"Sinä minua elätät!" mutisi isäntä häpeissään vävynsä puheesta.

"Teillä on jalomielinen vävy, sanon minä, eikä hän ole mikään
kerjäläinen, niinkuin te kuulutte häntä nimittävän, sillä eipä ole joka
miehen lakkarissa kahdeksaatuhatta markkaa; saatte kiittää Jumalaa, kun
hän on sallinut teille noin kelpo vävyn", sanoi nimismies.

"Kelpo vävyn!" toisti appivaari ja lähti pois.

No mitäpä siitä oli: maan myönti päättyi, niinkuin se päättyi, ja tuo
appivaarinsa ylönkatsoma kerjäläinen, torpan poika, oli nyt hänen
menneen talonsa isäntä; sillä Iikkakin osasi "kukkaroa" kehitellä, kun
tarvittiin, vaikka hän kyllä oli kehitellyt "lorukirjojakin" -- niin
käypi usein maailmassa: "vuoroin vieraina ollaan".

Muukin huutokauppa päättyi ja niin ei ollut Niemimäkeläisillä muuta
turvaa jälellä, kuin tuon heille niin halpana pidetyn lorukirjain
lukijan, vävynsä kunniasana!

Heti huutokaupan jälkeen muuttivat Iikka ja Anni Niemimäkelään, mutta
Lukulan Matti ei luopunut rakkaasta torpastaan, joka heidän kättensä
työllä oli tullut siihen tilaan, että se voi hyvästi ruokottuna antaa
heille murheettoman toimeentulon. Niemimäkelän isännällä ja emännällä
ei ollut mihinkä mennä, sillä ei heillä ollut mitään turvaa ja he
olivat työn jo niin unhottaneet, ett'ei heistä ollut työlläkään itsensä
elättäjäksi. Sentähden heidän täytyi tyytyä vävynsä tarjoukseen ja
ruveta elämään edelleenkin entisessä kodissaan, vävynsä ja tyttärensä
armoilla.

Kyllä se kova solmu ruveta ottamaan ruokansa toisen kädestä, kun ennen
saivat olla käskijänä ja päälläpäsmärinä kaikissa, vieläpä luulivat
voittavansa, rahojensa turvissa, kaikki muut kyläläisensä ja
kansalaisensa; niin käypi tässä matoisessa maailmassa! Nythän se astui
Annikin isänsä "kynnyksen yli", vaikka isänsä ei sallinut sitä koskaan
tehdä -- niin käypi!

Kun Iikka ja Anni tulivat Niemimäkelään, oli Anni niin liikutettu,
ett'ei hän saattanut kyyneleitänsä pidättää. Hän tarttui syliksi
isäänsä ja äitiinsä ja pyysi, ett'eivät he olisi enään hänelle
vihaiset. Äitinsä heltyi myös kyyneleisiin ja pyysi tyttäreltään ja
vävyltään anteeksi, kun hän oli asiatta ja ilman syyttä ollut heille
paha, mutta isä ei ollut niin herkkä eikä tunnokas; hän vaan loi
silmänsä mihin vaan sai ja oli ääneti; lieneekö hävennyt?

Kasperille sanoi Iikka: "Ole sinäkin tässä! Kyllä tässä lienee työtä ja
ruokaa sinullekin. Jos rupeat työtä tekemään ja itseäsi parantamaan,
niin voimme jollain tavalla yhdessä elää, eivätkä vaivasi mene
hukkaan"; mutta Kasperi kirosi hirveästi lankonsa ihmiselliseen
tarjoukseen ja vannoi hirveän valan ett'ei koskaan jalkaansa astuisi
tämän talon kynnyksen yli! Hänellä oli jo matkareppu valmisna; hän löi
sen selkäänsä ja hyvästiä sanomatta isälleen ja äidilleenkään, sitä
vähemmin sisarelleen ja langolleen, lähti hän yön pimeään, sillä oli jo
myöhäinen ilta.

Kasperi oli kyllä loistavasti käynyt läpi maailman rannan oppikoulun
alaosastot, nyt lähti hän sen yliopistoon! ja mitä hän siellä oppi,
saamme vasta nähdä.

Nyt tuli Niemimäkelässä toisenlaiset tavat. Kaikkien ensimäinen työ
Iikalla oli puhdistaa talo kelvottomasta työväestä. Saivat siitä
kyytinsä Hoitolan Heikkikin ja Metsälän Mikko, vaikka he kyllä kokivat
liehakoida ja juoruta uuden isännän ja emännän edessä, saadaksensa
heiltäkin suosiota, mutta sen enemmän inhosi Iikka heitä ja pois heidän
piti lähteä, sillä hän tahtoi rehellistä ja kunnollista työväkeä.

Kaikkialla rupesi Iikka innolla talon tiluksien parannuksiin. Kun nyt
oli talvi, laittoi hän miehiä metsään aidaksia hakkaamaan, sillä pellot
ja niityt olivat aidattomina; havut vedätti hän heti kotia ja laittoi
miehet heti niitä hienoksi hakkaamaan lantatunkiolle; talvikaudet
hääräsivät miehet metsässä kirveiden ja hevosien kanssa, mutta ei
sahapölkkyjen hakkuussa eikä vedossa, vaan talouden tarpeellisissa
toimissa.

Kevään tullen tuli toisenlaiset toimet. Nyt ruvettiin aitain panoon ja
ojien luontiin, niin pian kun maa tuli sulaksi. Niistä olikin mahdoton
työ, sillä aidat olivat aivan levällään, niinkuin olemme ennen jo
nähneet, ja ojat olivat niin ummessa, että niissä kasvoi yleensä
kaikenlaista puunvesaa; ne luotti Iikka nuoran avulla niin suoriksi ja
kauniiksi kuin höylätyt. Sen tehtyä tuli kyntäminen ja lannan veto ja
taas kyntäminen. Joka paikassa hyöri aina Iikka itse katsomassa työn
perään ja teki etunenässä itsekin työtä, kun oli vaan vähänkin aikaa.
Ei Iikka toivonutkaan ensi vuonna runsasta vuodentuloa, kun hänen
täytyi kylvää entisen isännän huonosti ruokottuihin peltoihin, mutta
hänellä oli säästössä hyvinä vuosina saatua viljaa, jota hän soistaan
oli saanut niin paljon, että hän kyllä tuli vuoden yli omistansa
aikaan.

Iikka oli leikkisä ja iloinen isäntä ja hän laski aina jonkun
leikkisanan, jos kenen työmiehensä tykönä kävi. Jos joku työ ei käynyt
niinkuin sen olisi käydä pitänyt, tahi jos joku työ tuli huonosti
tehdyksi, ei hän vihassa ja kiukussa ruvennut kohta työväkeänsä
haukkumaan ja parjaamaan, niinkuin moni taitamaton isäntä tekee; vaan
hän oli yhtä leikkisä, yhtä iloisa kuin silloinkin, jolloin työt olivat
hyvästi tehdyt, mutta leikin seassa ja varjossa ilmoitti hän
vajanaisuudet, ja niin tulivat epäkohdat korjatuiksi, vieläpä niin
sievästi, ett'ei työväki huomannut, että epäkohtia oli ollut
olemassakaan. Tuommoisella käytöksellään voitti Iikka työväkensä
kunnioituksen ja luottamuksen ja he rakastivat uutta isäntäväkeä,
jonkatähden työt tulivat toimella ja tunnollisesti tehdyiksi.

Tuolla tavalla paranivat Niemimäkelän tilukset aika vauhtia ja muutaman
vuoden kuluttua olivat ne mitä parhaimmassa kunnossa.

Niemimäkelä ei nyt enään ollut kuin joku vanhanaikainen linnoitus
keskiajalla, niinkuin se oli entisen isännän viime aikoina ollut; vaan
se muuttui nyt iloiseksi taloksi, jossa kävi runsaasti vieraita, ja
kyläläiset, semminkin pyhäiltoina, istuivat Niemimäkelässä ja
keskustelivat siellä talon isännän kanssa ajan kysymyksistä. Kaikki,
jotka vaan taloon tulivat, otettiin ystävällisesti vastaan, ja usea
outo matkustajakin poikkesi sinne, katsomaan merkillistä ja toimekasta
miestä, joka jo niin paljon oli toiminut kansallis-asioissa ja joka
torpan pojasta oli kohonnut uljaan talon isännäksi. Eivätkä he koskaan
katuneetkaan pienen matkan tekoa, joka taloon oli, sillä he löysivät
aina isännässä iloisen ja vieras-varaisen miehen, joka kaikki otti yhtä
ystävällisesti vastaan. Kun tuli sitten kysymys kansallisuudesta, niin
isäntä tuli kuin uudesta syntyneeksi, sillä silloin pääsi hän käsiksi
oikeaan mieli-asiaansa, ja innokkaasti ryhtyi hän asian selityksiin ja
semmoisiin selityksiin, jotka olivat asialle avuksi. Ja ainahan se asia
tuli silloin puheeksi, kun joku vieras poikkesi taloon, sillä sinne
eivät muut poikenneet kuin semmoiset, joissa itsessäänkin vaikutti
kansallishenki. Useinkin palasivat he talosta lämpimämmällä ja
palavammalla sydämellä, kuin sinne menivät; sillä siellä oli puhallettu
uutta sytykettä, uutta virikettä, uutta lämmintä ja tulta heidän
sydämeensä.

Iikan maanparannus-puuhia edistytti paljon se, ett'ei hänen tarvinnut
kovin paljoa kustantaa kartanon rakennukseen, sillä huoneet eivät
olleet vanhat; hän pääsi sillä, kun korjasi vaan rappiolla olevat
kohdat. Hänellä oli nyt huoneita kyllältä ja yhden kamarin pyhitti hän
kirjastollensa. Hän laittoi huoneen mukavaan asuun, ja seinille oli
asetettu kirjahyllyjä, jotka olivat kirjoja täynnä. Huoneessa ei ollut
mitään muuta asutusta kuin kirjasto. Siellä istui Iikka aina pari
tuntia joka ilta, virvoittamassa työstä väsynyttä sieluaan ja
ruumistaan, ja niin hän jalostutti henkeään kirjallisilla tuotteilla.
Kun ei vaan vieraita ollut, ei hän antanut häiritä itseänsä; mutta jos
niitä oli, oli hän aina altis heille.

Vanha isäntä sai elää ja olla talossa niin mukavasti kuin halutti.
Häneltä ei puuttunut mitään, ei ruokaa eikä juomaa, ei vaatetta eikä
lämmintä, eikä kukaan hänelle kärissyt eikä sanonut sopimattomia
sanoja; mutta ei hän ollut sittenkään tyytyväinen tilaansa, sillä
kumminkin puuttui häneltä jotain, nimittäin olut- ja konjakkipullot,
joita hän oli tottunut mielensä mukaan hallitsemaan ja kallistelemaan.
Häneen nousi väliin entiset pahat iilinsä, jolloin Iikka ja Anni saivat
kuulla entisiä rivoja ja hävyttömiä sättimisiä; mutta he eivät olleet
millänsäkään ukon pauhinasta, sillä he tiesivät, ett'ei sillä ollut
mitään merkitystä; he nauroivat ja lepertelivät vaan niin kauvan, että
ukon täytyi leppyä. Vanhan isännän elämä ja luonne näytti ensimältä
semmoiselta, kuin ei hänen elämänsä ja asemansa olisi yhtään muuttunut
entisestään; niin kopea ja käskevä se oli. Silloin, kun hän tuli
kärtyiseksi, lienee hänelle muistunut mieleen entiset paremmat ajat,
jolloin hän oli kymmenien tuhansien omistaja, joka seikka tekee ihmisen
niin otolliseksi ja mainioksi, ajat, jolloin häntä kuuntelivat kaikki
muut, paitsi tuo jörö naapuri, Jäykkälän isäntä, ajat, jolloin ei
kukaan sanonut vastaan muut kuin tuo sama jörö, ajat, jolloin hänellä
oli antaa tuolle kurisevalle ja anovalle sydän-alalle, mitä vaan sen
mieli teki. Kaikki edelliset edut olivat nyt menneet, mutta tuo
jälkimmäinen oli pysynyt entisessä voimassaan, velkovana ja ankarana
saamamiehenä; mitä hän nyt sille antoi, millä tyydytti sitä? ne olivat
kysymyksiä, jotka tekivät ukon kärtyiseksi. Ensimältä koki hän antaa
tuolle velkojalle riskisti vettä, sillä hän oli niin tottunut juomaan,
että hänen täytyi jotakin juoda, ja Iikka ei ollut tietävinäänkään
hänen muka parhaasta tarpeestaan, eikä vanha isäntäkään kehdannut
suoraan siitä käristä, kun ei hänelle juomisia laitettu; sillä hän
kumminkin tunsi tunnossaan, että hänen asiansa oli huonolla
perustuksella, semminkin kun hänellä oli muutoin niin hyvä elämä ja
hoito; jota enemmän hän juomisen himossaan joi vettä, sitä kurjemmaksi
hän havaitsi tilansa, sitä kärtyisemmäksi tuli hän. Mutta tuo veden
juonti ei ollut miksikään pahaksi hänelle, sillä juuri veden juonnin
tähden tuli hän viimein siihen tilaan, että voi tulla toimeen
himoitsematta väkeviä juotavia; tuota toivoikin Iikka ja iloitsi
sydämessänsä, kun näki, että ukko rupesi vettä juomaan.

Aina, kun ukko tuli pahalle päälle, oli hänellä olevinaan joku
erinomainen syy, josta hänen tuli pauhata: milloin hän kurisi ja
möyrästi siitä, kun kaikki talon varat tuhlataan tyhjiin loruihin; se
saarna tapahtui aina silloin, kun Iikka lisäsi kirjastoaan taikka
tilasi sanomalehtiä. Milloin taas siitä, että työväelle syydetään
kaikki, mitä hengestä irti oli; milloin taas, että mierolaisille ja
maankulkijain kitaan syydetään elo elämä, ett'ei oman väen suuhun jää
elävää einettä; se jyräkkä tuli aina silloin, kun vieraita oli talossa
ollut. Siitä oli kuitenkin hyvä, ett'ei ukko koskaan vierasten kuullen
hiiskunut mitään, mutta sen enemmän heidän pois mentyänsä. Vierasten
aikana hän istua murrotti itseksensä hiljaa; mutta jos vieras meni
hänen tykönsä ja puhutteli häntä, niinkuin muka ei muuta isäntää
talossa olisikaan, siiloin ukko tuli iloiselle tuulelle ja rupesi
kehumaan ja ylistämään vahvaa taloaan, sen uljaita huoneita, sen
oivallisia peltoja ja niittyjä, väliin vilkasten ympärilleen, kuulisiko
tuota kukaan; kaikista näkyi, niinkuin ei hän muistaisikaan langennutta
suuruuttansa.

Kerrankin piti ukko oikein aika jyräkkää. Hän oli taas kärteynyt
työväelle, jota talossa nytkin oli paljon. Ukko tuli Iikan nenän eteen
pöydän luo, jossa Iikka oli syömässä muun väen kanssa, ja löi nyrkkiä
pöytään, niin että astiat helisivät, ja sanoi: "Tätä menoa ei kestä
kauvan, meidän pitää paikalla erota, minä tahdon sen."

"Erotaan vaan ja heti, mutta vaarin puolelle kaiketi minä rupean, en
minä tule vaaritta aikaan", sanoi Iikka hilpeästi totuudessa.

"Kyllä sinulla juonia on", sanoi ukko ja lähti häpeissään pois.

Kukaan väestä ei nauranut, sillä Iikka ei ollut koskaan kärsinyt sitä,
että ukkoa olisi kukaan pilkannut; mutta ukon pois mentyä purskahti
koko väki nauramaan sen sukkelan kepposen tähden, jonka Iikka ukolle
silläkin kerralla teki. Tuolla tavalla voitti Iikka aina hyvyydellä
ukon pahuuden. Ei puolella sanallakaan Iikka koskaan sättinyt ukkoa
hänen entisistä synneistänsä, vaan antoi ukon vapaasti luulotella
olemattomasta rikkaudestaan ja suuruudestaan ja isännöidä niinkuin itse
tahtoi.

Niin kului taas joku vuosi ja Iikka oli jo saanut tilukset niin hyvään
kuntoon, että hän alkoi saada hyviä vuoden tuloksia. Ennen pitkää
maksoi hän kummivaarillensa, Jäykkälän isännälle, ne parituhatta
markkaa, jotka hän häneltä oli lainaksi ottanut maan hintaa
maksaessaan, ja nyt ei ollut Iikka penninkään velassa yhdellekään
ihmiselle; tuosta hetkestä pitäen karttuivat hänen aineelliset varansa
aika vauhtia.

Iikalle ja Annille oli Jumala lahjoittanut jo kaksi tervettä ja
kaunista lasta, pojan ja tyttären. Ensimäinen lapsi oli poika, ja kun
hän syntyi Niemimäkelässä, tahtoi Annin äiti, että hänestä tehtäisiin
enon kaima ja että hän ristittäisiin Kasperiksi. Mutta kun ristittävän
lapsen isä ja äiti olivat lukeneet Topeliuksen Luonnonkirjasta
kertomuksen "Kasper ei saa oppia mitään" ja kun eno Kasperikin näytti
samankaltaiselta Kasperilta, eivät he hyväksyneet mummon ehdottamaa
nimeä eivätkä panneet sitä pojallensa, vaikka he hyvin kyllä tiesivät,
"ett'ei nimi miestä pilaa, jos ei vaan mies nimeä". Olipa siihen
toinenkin syy: Iikan isä oli velvollinen saamaan kaiman heidän
ensimäisestä pojastaan ja Iikka lohdutteli siitä vähän nyrehtynyttä
anoppimuoriaan vanhalla sananlaskulla: "mieshän Mattiik' on". Mummo ei
ottanutkaan kovin lujalle nimen panossa; hän lähti pois, vaikka vähän
tyytymätönnä.

Annin äiti olikin leppynyt kaikesta sielustaan ja mielestään vävyllensä
ja tyttärellensä. Hän kiitteli sydämessänsä Jumalaa, kun hänellä oli
niin kelpo lapsi, kuin Anni oli, ja kun hänen oli onnistunut saada niin
kunnollinen vävy, kuin Iikka. Mummon tunto ei ollutkaan vielä tullut
poltin-raudalla merkityksi, sentähden oli hänessä taas paremmat tunteet
sijansa saaneet; ainoastaan kodin väärät mielipiteet olivat ajaksi
himmentäneet ja varjokkaalla sumullansa peittäneet hänen sielussaan sen
totuuden valon, jonka ijankaikkinen totuus jo luomisessa istutti
ihmissydämeen. Se totuus pääsi taas hänen sydämessään voitolle; sillä
kodin synkät sumut olivat nyt hälvenneet, joiden takaa hän selvästi
näki menneen pimitetyn elämänsä surulliset hedelmät. Niiden läpi näki
hän taas vävyssään ja tyttäressään kirkkaasti loistavan totuuden
voiton. Usein hän illan hämärässä muisteli katkeruudella niitä
surullisia tapauksia, joita mennyt elämä oli hänelle niin runsaasti
tuonut. Hän muisteli niitä onnellisia aikoja, jotka heillä oli ennen
metsäin myöntiä, jolloin heiltä ei mitään puuttunut, jos kohtakaan
eivät olleet rikkaita, jolloin ei kukaan heitä ylönkatsonut eikä
inhonnut. Hän muisteli rikkauden aikaa ja sen loistavuutta, mutta sitä
piti hän elämänsä suurimpana onnettomuutena, niinkuin se todella olikin
niin väärin käytettynä kuin he rikkauttaan käyttivät. Usein hän
muisteli poikaansa Kasperia, silloin heltyi hän aina kyyneleihin; sillä
hänellä oli äidin sydän langennutta ja harhateillä olevaa poikaansa
kohtaan. Hän tunsi syvällä surulla, että suurin syy hänen poikansa
onnettomuuteen oli juuri heissä itsessään, nimittäin heidän huonossa
kasvatuksessaan, ja sepä tunto kovin kalvasi eukon sydäntä. Ei hän
koskaan muistellut surullisia muistojaan muiden kuuloon kuin Iikan ja
Annin, ja he kokivat aina häntä lohduttaa ja poistaa hänen murhettansa.
Aina, kun posti tuli, oli eukko ensimmäisenä kyselemässä Iikalta tai
Annilta: "kuuluiko Kasperista mitään?" siinä yksinkertaisessa luulossa,
että "aviisuissa", joissa on kaikki maailman tiedot, lienee tietoja
Kasperistakin; eikä eukko siinä aivan turhaan luullutkaan, sillä
kerran, kun posti tuli, oli eräässä sanomalehdessä luettavana, että
eräs Kasperi Niemimäkelä, Peltolan kylästä, on pantu kiinni --
varkaudesta. Kun Iikka havaitsi tuon uutisen, vei hän sen kohta
nähtäväksi Annille, joka kalpeni kuoleman kalpeaksi. Samassa taas tuli
Annin äiti ja kysyi: "Kuuluuko Kasperista mitään?"

"Kasperista ei kuulu mitään, ei enempää kuin ennenkään. Oi kuinka
mielelläni minä antaisin teille tietoja Kasperista, kun vaan
voisin, mutta se on mahdoton; hän on meiltä kaikilta poissa --
tietämättömissä", ehätti Iikka sanomaan, sillä ei hän tahtonut lisätä
kiviä kuorman päälle.

"Onneton poikani! Isäsi ja äitisi syy se on, että sinä noin olet;
armahtakoon meitä kaikkia Jumala!" sanoi eukko ja kyyneleet alkoivat
vieriä alas hänen murheesta lakastuneita kasvojansa myöten.

Anni istui tuolilla kalpeana kuin palttina ja hänen äitinsä havaitsi
nyt vasta, missä tilassa hän oli. "Jumalan tähden, mikä sinulle tuli,
Anni?" sanoi äitinsä ja tarttui tyttärensä käteen.

"Minulle tekee pahaa, minä pyörryn äiti; tuokaa minulle kylmää vettä!"
kuiskasi Anni tuskin kuultavasti.

Nyt vasta havaitsi Iikka, kuinka syvän haavan hän oli arvaamatta
iskenyt vaimonsa sydämeen. Hän heitti anoppimuorinsa pitelemään
vaimoansa kiinni ja juoksi itse vettä noutamaan; pian tuli hän
takaisin, ja vedellä virkistellen saivat he töin tuskin estetyksi
Annin pyörtymästä, mutta useammaksi vuorokaudeksi kaatui Anni
tautivuoteelle; niin kipeästi otti sisaren sydämeen langenneen veljen
surullinen kohtalo. Mitähän, jos murrettu äidin sydän olisi saanut sen
uutisen tietoonsa? Mitähän, jos hiljan herännyt ja sentähden paljon
kärsinyt omatunto olisi tuon lisänuolen saanut, omatunto, joka niin
paljon jo oli kärsinyt huonosta lastensa kasvatuksesta, -- lisänuolen,
jossa täydessä määrässä olisi näkynyt hedelmät, joita maailmanrannan
oppikoulu oli voinut hänen pojallensa antaa, johon kouluun he olivat
lapsensa uskoneet? Oi, vastatkaa, vastatkaa! Olisikohan murheesta
murrettu sydän sitä voinut kestää? Ei, ei se olisi jaksanut, se olisi
epäilemättä katkaissut kulutetut, heikontuneet elimet ja niin olisi
nuoli saattanut kärsivän ja katuvan sydämen ennen aikaansa hautaan.
Mutta tuota uutista, tuota lisänuolta ei hän saanut tietää, sillä Iikka
ja Anni hyvin käsittivät, minkä vaikutuksen se olisi tehnyt
kärsimyksistä heikontuneessa sielussa.

Kun Anni sairasteli muutamia vuorokausia, tointui hän entiselleen;
mutta sen erän perästä ei hänen mielestänsä mennyt onneton veljensä ja
kahta rakkaammalta tuntui Kasperi nyt Iikasta ja Annista kuin koskaan
ennen. Oi kuinka mielellänsä he olisivat sulkeneet syliinsä onnettoman
Kasperin ja kokeneet häntä saattaa oikealle tielle, kun se vaan olisi
käynyt laatuun! Mutta se oli mahdoton, sillä Kasperista ei saatu sitten
enään minkäänlaista tietoa, kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt ja
päässyt taas vapaaksi, vaikka Iikka koki kaikin tavoin häntä
kuulustella.

Niin kului aika. Annin äiti hoiteli lapsia ja sureskeli kadonnutta
poikaansa; mutta nöyränä, katuvaisena kantoi hän elämänsä kohtaloa ja
nöyrällä sydämellä tunnusti hän, että se elämän siveys ja puhtaus,
jonka hänen tyttärensä omisti, ei ollut heidän ansionsa, vaan Iikan.
Vanha isäntä oli yhtä synkkämielinen kuin ennenkin, eikä hän koskaan
kysellyt: "kuuluuko Kasperista mitään?" Väliin hän tärkeytyi ja
rietausi niinkuin ennenkin; kun hän sai vaan jotenkin vähänkään varoja,
osti hän kohta viinaa ja joi niinkuin ennenkin, ja kun ei saanut
viinaa, joi vettä niinkuin ennenkin; mutta summa vaan oli se, ett'ei
talossa annettu hänelle mitään väkevää juotavaa eikä varoja niiden
hankkimiseen, ja siitä ukko kävi kärtyiseksi niinkuin ennenkin.

Jumala lahjoitti taas Iikalle ja Annille terveen ja kauniin pojan. He
rakastivat Kasperi parkaa niin sydämestään, ett'ei enään mitkään
ennakkoluulot voineet estää heitä tekemästä pienestä tulokkaasta kaimaa
onnettomalle enolle, ja nähtävästi iloitsi ukkokin tuosta; lieneekö
hänenkin sydämessään liikkunut jotain tunteita onnetonta poikaansa
kohtaan. Kenties, kenties, mutta päälle ne eivät ainakaan näkyneet.

Kun kunnallislautakunnan esimiehen virka tuli pitäjäässä avonaiseksi,
valitsivat pitäjään miehet yksimielisesti Iikan siihen; mutta Iikka ei
ottanut vastaan tuota luottamusvirkaa, vaan pyysi, että hän saisi olla
erillänsä siitä, sillä hänellä oli kyllä muutakin tekemistä, luvaten
samassa kuitenkin apuansa, jos niin tarvittaisiin. Hän esitteli, ett'ei
siihen toimeen ole luonnollisempaa eikä soveliaampaa miestä koko
pitäjäässä kuin Jäykkälän Aapo, ja tämä valittiinkin, eikä kunnalla
ollut koskaan syytä katua vaaliansa; sillä hän toimitti kaikki asiat
toimella ja se kävikin hyvin laatuun, sillä Iikka oli lähellä ja he
olivat aina yhtenä sieluna ja sydämenä.

Hoitolan talo oli keskellä kylää kauniilla asemalla, ja siinä oli
vankka kartano. Niinkuin jo ennestään tiedämme, tuli taloon muukalaisia
asumaan entisen isännän -- Hoitolan Heikin -- hävittyä. Tiedämme myös
ennestään, ett'eivät nuo muukalaiset, jotka olivat ennen metsällänsä
eläneet, voineet hälvenemättä olla ja elää semmoisessa paikkakunnassa,
jossa piti työnteolla elää; mutta sitä emme vielä tiedä, että Hoitolan
uudet asukkaat olivat nyt jo niin hävenemäisillään, että he
tarentelivat myömään Hoitolaa eräälle mustalaiselle, joka sen kanssa
hieroi kauppaa.

"Niitähän täällä nyt vielä tarvitaan; meidän kylässä ei ole koskaan
vielä ollut mustalaisia, eikä tule vielä nytkään; Hoitola on jo
kylläksi levittänyt raakuutta paikkakuntaan, nyt sen on aika ruveta
levittämään valoa ja niin palkitsemaan sitä vahinkoa, mitä ennen on
ihmiskunnalle aikaan saanut", sanoi Iikka asian kuultuansa.

Peltolan kylässä ei ollut vielä nytkään kansakoulua, vaikka sitä oli
yritetty monta kertaa toimeen panemaan; sillä olipa aina vähän enempi
vastaan-panijoita kuin tahtojia.

Ensi pyhänä sen jälkeen kun tieto oli saatu siitä, että mustalainen
tarentelee ostamaan Hoitolaa, oli taas pitäjään kirkossa kuulutus
kansakoulun perustamisesta Peltolan kylään. Kun kokouspäivä tuli, meni
Iikka kokoukseen. Kun vastapuolue rupesi rähisemään, pyysi Iikka
puheenvuoroa, jonka hän saikin. Heleällä äänellä, voimakkaassa puheessa
selitti hän koulun edut ja samassa kumosi järkevästi ja peruksellisesti
vastaanpanijain väitteet. Iikan puheen perästä ruvettiin heti
äänestämään, ja katso, koulun ystävät voittivat niin suurella
enemmistöllä, että vastustajat menivät vihoissaan ja pitkällä nokin
pois koko kokouksesta, ja niin tuli Hoitola, tuo entinen pahuuden ja
irstaisuuden pesä, kansakouluksi kylään. Koulu pantiin kohta voimaan ja
niin jäivät mustalaiset tulematta sekä Hoitolaan että koko Peltolan
kyläänkin; Hoitolaan tuli nyt asumaan "valkolaisia", nimittäin opin
valon kipinöitä, jotka kirkkaina säteinä alkoivat levitä kansaan.

Kertomuksemme alussa tuntui, että Peltolan kyläläiset olivat jotenkin
valistunutta kansaa ja että he pitivät huolta henkisistäkin
tarpeistansa, ja kertomuksemme kansakoulu-asiasta näyttää aivan toista.
Tosi on, että Peltolan kyläläiset olivat valistuneempia kuin usean muun
paikkakunnan asukkaat; mutta siihenkin katsoen, kauvan, kauvan tahtoo
pimentolan puoli olla voitolla! Kauvan saa valopuoli vaikuttaa ja
taistella, ennenkuin saapi varjot poistumaan, sumut hälvenemään,
ennenkuin totuus saapi voiton, ennenkuin kansalliset asiat saavat
yksimielisen sopusoinnun, ja vaikkapa vaan enemmistön suosion; näin on
niissäkin paikkakunnissa laita, joissa se parhaallaankin on; mitä sitte
muualla? Enimmiten on vielä niin, että täytyy työtä tehdä ja vaivaa
nähdä, vieläpä kärsiä pilkkaakin vaivoistaan, jotakin kansallista asiaa
ajaessaan. Mutta jos tuota työtä tehdään uupumatta, väsymättä,
nureksimatta, suuttumatta, tehdään useammilla yhdistetyillä voimilla,
niin kansan silmät aukenevat ja totuus jääpi voitoksi. Ja useinkin on
niin käynyt, että pimemtolaiset kiittävät niitä, jotka ovat
ponnistelleet heitä itseään vastaan, niitä, jotka ovat taistelleet
heitä vastaan heidän hyväksensä, kiittävät heitä, vaikka usein myöhään,
sitte, kun heidän hyväntekijänsä ovat uupuneet, väsyneet ja laskeuneet
siihen lepoon, johon ei enään parjaajan eikä soimaajan raaka panetus
kuulu.



VII. Häissä.


Joku aika tuon kansakoulukokouksen jälkeen tuli pitäjään pappilaan
häät, sillä eräs nuori ja kunnollinen pappi nai kirkkoherran tyttären.
Häissä oli monenkaltaista väkeä: siellä oli rovasteja, kirkkoherroja,
apulaispappeja, ylioppilaita, metsäherroja, kauppamiehiä ja vielä
siihen lisäksi eräs viralta pantu kruununvouti. Siellä oli arvokkaampia
talon isäntiä ja emäntiä, joiden muassa olivat myös Niemimäkelän isäntä
ja emäntäkin; sanalla sanoen: siellä oli vieraita kaikensäätyisiä
ja -nimisiä. Paljon oli siellä myös herrasnaisia ja neitoja, jotka
itseänsä vaatettaessa olivat toisiensa kanssa kokeneet kilpailla
turhuudessa, parhaan taitonsa jälkeen. Sen kilpailunsa olivat he
tehneet niin pontevasti, että heidän oli onnistunut tehdä ihminen
melkein tuntemattomaksi. Sentähden näyttivätkin he kaikkien
järjellisten ihmisten silmissä paremmin vaatekaapeilta kuin
järjellisiltä olennoilta, paremmin apinoilta kuin kauniilta
sukupuolelta.

Silloin oli heinäkuun alkupuoli ja kylmä, kolkko pohjoistuuli oli jo
puhaltanut useampia vuorokausia, jonkatähden maamies käveli synkkänä ja
alakuloisena tiluksillansa, tarkastellen väliin taivaan rantoja,
ikäänkuin toivoen jotain lohdutusta, jotain lievitystä, synkistyneelle
ja elämän huolista raskautetulle sydämellensä; semmoinen oli ilma,
semmoiset olivat maamiehen mielialat silloinkin, kun häät olivat
pappilassa. Hää-vieraat eivät paljon joutaneet ajatella kolkkoa ja
uhkaavaa ilmaa, sillä itsekullakin oli kyllältä hommaa ja jotain touhua
-- sehän oli tietty, sillä nyt oli häät ja häissä ollaan iloisia, ja
ilon aikana ei jouda murhe mieltä rasittamaan. Mutta olipa kumminkin
hää-vierastenkin joukossa niitä, joille ei ilo ilolle maistunut tällä
kerralla, vaan jotka murheellisen näköisinä usein tarkastelivat
taivasta; heidän mielensä ei jaksanut olla iloinen, vaikka he olisivat
olleet yhtä oikeutetut siihen kuin toisetkin kutsuvieraat, sillä hekin
olivat -- häissä.

No, mitäpä siitä. Vihkiminen toimitettiin suomeksi tavallisilla
kirkollisilla juhlamenoilla ja vihkimisen päätettyä toivotettiin
nuorelle parikunnalle onnea maljojen kanssa -- kaikki oikein, eikä
siitä sen enempää. Sen tehtyä kannettiin vieraille kahvia
monenkaltaisien kahvi-leipien kanssa -- oikein sekin, eikä siitäkään
sen enempää. Sen jälkeen kannettiin totiaineita esille ja vieraita
kehoitettiin tekemään itsellensä lasit -- siitä vähän enemmän, sillä
maljojen aika on myös puheitten aika.

Häävierasten joukossa oli paljon ruotsikiihkoisia. He tunsivat nimeltä
Niemimäkelän Iikan, jota he olivat oppineet pitämään päästä viiriönä
houkkana; hän muka oli yksi niistä hurjista kirkujista, jotka joka
tilassa nostavat melua ja uneksivat suomalaista kansallisuutta,
vaikka se heidän mielestänsä oli ihka mahdoton. Kun he saivat tietää,
että Iikkakin oli häissä, tahtoivat he saada tietoonsa, kuka
talonpoikaisista vieraista oli Iikka, saadaksensa niin tutustua
ulkonaisestikin tuon houkkion kanssa. He kokoontuivat Iikasta ulommaksi
yhteen ryhmään ja katsoivat häntä niinkuin "lehmä uutta konttia";
näyttivätpä siitä, kuin he olisivat pelänneet Iikkaa niinkuin
ruutimiinaa. Erinomaisemman kärkäs oli häntä tähystämään tuo viralta
pantu kruununvouti.

Häissä oli myös paljon kansallismielisiä ihmisiä ja he olivat
kokoontuneet Iikan ympärille. Heissä vaikutti yksi ja sama
kansallishenki ja he keskustelivat kansallisista asioista juuri
silloin, kun tuo toinen joukkio ullankanteelta tarkasteli Iikkaa,
nähdäksensä, minkä näköinen mies tuo hurja talonpoika oli.

Iikan ympärillä oleva joukko pyysi nyt juuri, että hän pitäisi puheen.
Kun taaempana oleva joukkio, joka piti itseään ainoina sivistyneinä
näissä häissä, sen kuuli, tulivat he kohta lähemmäksi sitä joukkoa,
jossa Iikka oli.

"Jumaliste! Pitäkääpä puhe ja oikein komea. Tehän olette oikein
fennomanien pappi", ehätti eräs ruotsikiihkoisista pilkallisesti
sanomaan.

"Virkani kautta! Pitäkääpä puhe ja panenpa palkkani pantiksi, että se
puhe tulee olemaan sivistyneille korville oikein hauska kuulla,
ymmärrättekös veikkoset? puhe tulee olemaan hyvin sivistynyt, oikein
fennomaninen", ehätti viralta pantu kruununvouti pilkallisesti
säestämään ja viimeistä osaa lausuessaan katsoi hän joukkiotaan silmiin
ja kaikki hänen kasvonsa juonteet olivat pilkallisessa ilvehymyssä.

"Pidä vaan puhe, Iikka!" kehoitti joku Iikan ystävistä.

"Ei minun tällä kerralla haluta pitää puhetta, sillä minä näen selvään,
että nuot verettömät tahtoisivat minusta tehdä keppihevosensa", sanoi
Iikka.

"Puhu vaan, Iikka! Mitä sinä heistä väliä pidät; juuri sentähden on
sinulla sitä suurempi syy puhua, kun heitäkin on saapuvilla", kuiskasi
Iikkaa lähellä oleva Jäykkälän Aappo hänen korvaansa.

"Yhtä kaikki", sanoi Iikka, nousi samassa seisomaan ja piti seuraavan
puheen:

"Kunnioitettavat kansalaiset!" (Kaikki iloinen melu vaikeni). "Minua on
pyydetty puhumaan tässä tilassa jotain. Toisten pyynti perustuu siihen,
että he luulevat saavansa kuulla puheessani jotain hyvää ja
kelvollista, jota ei kuitenkaan minulta tule; toiset ovat taas
pyyntönsä perustaneet siihen, että saisivat oikein pilkan ja ivan sijaa
kansaa vastaan ja kaikkia niitä kohtaan, jotka kansan etua valvovat.
Siihen sitte vielä lisäksi tulee, että ympärilläni näen enimmältä
osalta niitä, jotka ovat siunatusta opinlähteestä saaneet ammentaa
sieluunsa niitä totuuksia, joita maailma on tähän saakka havainnut ja
tunnustanut ainoiksi oikeiksi tiedetten alalla. Katsoen näihin
asianhaaroihin, huomannette kaikki, ett'ei tehtäväni ole meikäläiselle
mikään helppo asia; mutta aionpa kuitenkin puhua jotain. Älkäätte
luulko, että puhuisin jonkun imartelevan hääpuheen; minä puhun vaan
siitä, joka sydämelleni on rakkain ja kalliin asia ja sentähden pyydän
jo edeltäpäin, ett'ei minun puheestani kukaan pahenisi, sillä sydämen
kyllyydestä suu puhuu. Siis aion puhua, niinkuin ukko Törne puhui,

    "maasta parhaimmasta päällä maan
    ja kansasta sen, hänen kansastaan."

"Aion puhua siitä kansasta, joka taistellen nälän kanssa on täällä
kylmässä, kolkossa pohjoisessa ilma-alassa tämän maan raivannut
kylmästä korvesta, joka on tehnyt tämän maan mahdolliseksi
yhteiskunnallisille ihmis-asumisille. Aion puhua siitä kansasta, joka
on, miekoin taistellen ulkonaisia vihollisia vastaan, vuodattanut
tuoreimman sydänverensä isänmaansa hyväksi, siitä kansasta, jonka
taisteloiden ja kärsimysten hedelmänä me nautimme niitä valtiollisia ja
yhteiskunnallisia etuja, jotka meillä ovat olemassa; puhun siitä
kansasta, jonka kärsimisten ja vaivojen hedelmänä mekin voimme tämänkin
hupaisen hetken huolitta viettää keskellä ylöllisyyttä; siitä kansasta,
joka nytkin, synkällä, raskaalla mielellä kävelee viljavainionsa
ympäristöllä ja tähystelee taivaan rantoja, sillä luonnon-voimat
uhkaavat taas yhdellä iskulla korjata pois hänen vuoden-pitkään
vuodatetun hikensä ja väkensä. Kolkko, synkkä on kansan sydän noita
ajatellessa ja katsellessa, sillä hän näkee tulevaisuutensa myös
kolkkona, synkkänä; sillä hänellä on tuolla kotona kaikki, mitkä
maailmassa ovat hänelle rakkaimmat. Siellä on hänen vaimonsa, joka on
jo niin paljon hänen kanssaan kärsinyt elämän kovuutta, ja uusi
kärsiminen, uusi taistelu uhkaa taas. Tuolla kotona on hänellä rakkaat
lapsensa, jotka odottavat häneltä leipää ja joiden kanssa hän on niin
usein palansa jakanut; mitä antaisi hän nyt heille, jos halla veisi
kaikki? Valtio ja yhteiskunta vaatii häneltä myös saataviaan; mutta
millä suoritettaisiin niitä, jos niin kävisi? Mutta samassa huomaa hän,
että hyvästi järjestetyssä valtiossa on vasaramies, joka osaa antaa
selvääkin selvemmän vastauksen sille kysymykselle. Näissä mietteissä
tulee hän kotiinsa. Hän havaitsee lapsensa ja huomaa samassa, että
rakkaimpansa hän ainakin saa itse pitää, nimittäin vaimonsa ja
lapsensa; ne eivät kelpaa kenellekään, mutta hänelle ne kelpaavat. Hän
sulkee lapsensa syliinsä ja murheen ja ilon kyyneleet vuotavat sekaisin
hänen tunnokkaasta sydämestänsä ja ainoastaan nuot pienoiset ja
vaimonsa -- voivat eleillä pitää, voivat jotain vahvistusta ja
lohdutusta luoda hänen murheesta ja työstä väsyneesen sieluunsa.

"Tuo kansa se on, joka nurisematta -- uupumatta, väsymättä on kantanut
elämän raskasta kuormaa, se kansa, jolle tämä maa on rakas ja kallis.
Se on se kansa, joka ei ole kuitenkaan saanut osaksensa niitä
kansallisia oikeuksiansa, joita se itsellensä oikeudella vaatii,
katsoen omiin suuriin vaivoihinsa ja kärsimisiinsä.

"Saattaisiko kukaan joukossamme olla niin tunnoton, ett'eivät tämän
kärsivän kansan kärsimiset kävisi hänen sydämellensä? Saattaako kukaan
olla niin tunnoton, ett'eivät kansan sydämeen lyödyt haavat tuntuisi
pistoina itsekunkin omassa sydämessä? Saattaako kukaan meistä olla niin
tunnoton, ett'ei hankkisi tuolle sorretulle ja kärsivälle kansalle
valoa ja tekisi työtä ilolla sen eduksi ja auttaisi häntä niihin
oikeuksiin, jotka oikeudella ovat hänelle tulevat. Saattaako kukaan
meistä iloita silloin, kun kansa suree, ja päinvastoin? vastatkaa
sydämissänne, sillä minä kysyn vaan. Mutta kiitos Jumalan! kansa on
silmänsä saanut auki ja kansallishenki on häntä ruvennut elähyttämään.
Hän on tullut huomaamaan, mikä kallis aarre toki tuo kansallisuus on,
ja hän taistelee ilolla, murhettensa seasta, sen eduksi ja sen
saavuttamiseksi. Hän on tullut käsittämään, ett'ei todellista vapautta
saada ilman kansallisuutta ja että

    "parempi orjan elämää
    on kuolo hirsipuussa."

"Hän on tullut huomaamaan sen, ettei ilman taisteloa saada mitään tässä
matoisessa maailmassa, ja sentähden hän taistelee ilolla
kansallisuutensa eduksi henkisillä voimillansa ja aineellisilla
varoillansa. Ja tämä taistelo, tämä tarkoitusperä ei ole suinkaan
väärä, niinkuin muutamat sitä tahtovat luulotella; kansalla on oikeus
vaatia itsellensä kansalliset oikeutensa ja heidän vaatimuksensa ei ole
mikään muu kuin ihmisellinen vaatimus. Kansa ei tyydykään enään
paljaisiin lupauksiin ja Judaksen kaltaisiin suun-antamisiin ja käden
ojentamisiin; sillä he ovat havainneet, ett'ei tuo kaikki ole muuta
kuin kavala esteleminen ja univirren veisaus suomalaiselle
kansallisuudelle, jolle eräältä taholta tahdotaan vaan kallis asiamme
lykätä kauvas tulevaisuuden hämärään sumuun.

"Tuo kaikki on jokaiselle isänmaan ystävälle ilahuttavaa, mutta onpa
asialla muitakin ilahuttavia puolia. Maamme sivistyneessä säädyssä
rupeaa myös suomalainen kansallishenki levenemään ja juurtumaan, ja
yliopistossa saapi isänmaallinen henki yhä enemmän alaa, maamme opin
tiellä olevissa nuorukaisissa. Ja sitä tehden, kun he sieltä hajauvat
maamme virkakuntiin, sitä tehden muuttuvat sivistyneet säädyt
kansanmielisiksi, jotka jo isoksi osaksi niin ovatkin; sitä tehden
poistuvat nuot surulliset muistelot ja harmaat sumut, jotka niin kauvan
ovat himmentäneet meidän kansallisuuttamme ja kokeneet sammuttaa sen
tulta. Yhä he harvenevat ja poistuvat unohduksen hämärään sumuun ja yhä
enemmän saapi ihmisellinen vaatimuksemme alaa oppineittemmekin seassa,
ja yhä enemmän iloitsee kansa, sillä hän on saanut uuden, vankan sään
köyteensä, jota ei voi katkaista enään mikään voima, mitkään vehkeet ja
tekosyyt. Silloin me tulemme ystäviksi ja veljiksi kaikin ja teemme
yksimielisesti työtä isänmaan hyväksi, kukin voimiensa jälkeen; kuka
voi silloin polkea ja sortaa meidän kansallissivistystämme?

"Silloin on meidän hyvä olla, sillä sydänten katkeruudet ovat
poistetut. Silloin saapi isänmaa toisen muodon, toisen suunnan,
sisällisessä ja ulkonaisessa kehittymisessään. Pontevasti pyrkii se
silloin eteenpäin henkisissä riennoissaan ja aineellisessa
vaurastumisessaan, sillä sen poikien voimat ovat kootut yhteen ja luja
on kolmisäinen köysi. -- Ja nyt, kunnioitetut kansalaiseni! pyydän,
että yhdessä sydämessä juomme suomalaisen kansallissivistyksen onnen
maljan! Jumala siunatkoon maatamme ja sen kansaa! Hän siunatkoon
jokaista poikaa ja neitoa, miestä ja vaimoa! Eläköön Suomi ja sen
kansallisuus!"

Kolminkertainen eläköön-huuto seurasi Iikan puhetta ja he joivat ilolla
onnen-maljan suomalaiselle sivistykselle ja kansallisuudelle.

"Kas vaan tuota hurjaa talonpoikaa! Hän saarnasi niinkuin kiivain
hihhulli-pappi", sanoi viralta pantu vouti.

"Älä nyt rupeakaan viisauttasi jakamaan, sillä se on tässä jotenkin
huonosti paikallaan", sanoi joku vierasten joukosta voudille. Sitten
tuo sanoja astui Iikan luo, tarttui häntä kädestä kiinni ja sanoi:
"Kiitän teitä kauniista, voimallisesta, lämpimästä ja isänmaallisesta
puheestanne. Te ette taida enään tuntea minua, mutta olemmepa vanhat
tutut."

"En muista ennen nähneeni teitä, herra", sanoi Iikka.

"Monta Herran vuotta sitten, Juhannus-yönä tuolla maantien vieressä
mäellä."

"Silloinen kiista-kumppanini, ylioppilas?"

"Niin. Niin poikamaista kuin kiistamme lienee silloin ollutkin, mutta
minä en saanut sitä mielestäni haihtumaan. Paljon olette tekin sitten
vaurastuneet kansallisissa asioissa, mutta minä vielä enemmän; sillä
olenpa nyt täysin suomimielinen ja pidän kunnianani sitä, että olen
mahdollinen sitä nimeä kantamaan", sanoi vieras.

"Tunnenpa selvästi, ett'ette ole mikään ulkokullattu, ja minä iloitsen
siitä. Terve tultuanne kansan joukkoon! Minä luulen, ett'ette tule
katumaan kauppaanne, sillä kansan kiitollinen sydän ja rakkaus on oleva
palkkanne totuuden voitosta", sanoi Iikka ja puristi sydämellisesti
kädestä tuota entistä, uudesti syntynyttä tuttuansa ja sydämmellinen
ystävyys solmiusi heidän välillänsä.

Paljon aikaa oli jo kulunut siitä, kun he olivat ensi kerran
toisiansa tavanneet Juhannus-yönä tuolla maantien vieressä
mäellä. Outoina, vieraina olivat he silloin toisensa kohdanneet
ja toisiansa ylönkatsoivat he puhellessaan. Ylönkatseella oli
ylioppilas silloin kohdellut kansan nuorison leikkejä ja heidän
poikamaisia kansallis-puuhiansa, ja hän aikoi yhtä poikamaisessa
kansallis-sorrossaan kumota yhdellä iskulla noiden nuorten fennomanien
tarpeettomat houreet, joita hän piti vaan haaveina, jotka muut olivat
hetkeksi heidän päähänsä panneet, vieläpä sulana hävyttömyytenä. Hän
tapasi noista nuorissa kiivastelijoissa lujan vastarinnan, ainakin
lujemman kuin luulikaan, ja vaikk'ei hän luullut tuossa poikamaisessa
taistelussa tulleensa tappiolle, vielä poiskaan lähtiessään, niin sai
hän kumminkin sieltä ajatuksiinsa semmoisen vaivan, jota ei voinut
sieltä pois karkoittaa ja joka sitten tuli ensimäiseksi herätykseksi
hänen kansalliseen uudesta syntymiseensä. --

Nyt pyysi kirkkoherra puheen vuoroa ja kaikki vaikenivat. Ollen kansan
mies, kiitti hän julkisesti Iikkaa hänen vasta pitämästä puheestansa.
Hän huomautti, kuinka syvästi kansa itse käsittää kansallisuutensa,
vaikka eräältä taholta väitetään, ett'ei kansa itse ymmärrä eikä tahdo
ymmärtää niistä asioista mitään, vaan että he muka huutavat ja meluavat
umpi-silmissä muutamien riivattujen suomikiihkoisien perässä,
tietämättä, mitä he oikeastaan tahtovat. Puheensa vahvistukseksi
viittoi hän sitten, kuinka voimallisesti kansallisliikkeet ovat
nykyaikana olleet vireillä ympäri maatamme, kun vaan jossain kohden on
kansallisia oikeuksia kansalta kielletty. Hän kehoitti jokaista
kansalaista ottamaan ajasta vaarin eikä turhilla tekosyillä
ponnistelemaan kansan oikeutettuja vaatimuksia vastaan. Hän sanoi kyllä
tietävänsä, että semmoisia houreita on syntynyt muutamien ihmisten
päässä, ett'ei suomalainen voi sivistyä, mutta hänen mielestään oli tuo
turhaakin turhempi loru, koska suomalaisella on samanlainen
ruumiinrakennus ja yhtä järjellinen sielu kuin muillakin kansoilla.
(Suostumushuutoja). Hän esitti maljan Suomen kansalle, joka juotiin
innokkailla hurraa-huudoilla.

Kun kaikki nuot toimet olivat loppuneet, tulivat äsken mielestänsä
niin uljaat ja pilkallista ivaa täynnä olevat ruotsikiihkoiset
alakuloisiksi, ja nurpolla-nokin vetäysivät eri joukkioon, jossa he
näkyivät hiljaksensa keskenänsä haastelevan, vilkuillen väliin
ympärillensä, ikäänkun olisivat pelänneet, että joku kuulisi. Siihen
joukkioon meni viralta pantu kruununvoutikin, eikä hän koko iltana
enään yritellyt pilkkaamaan Iikkaa eikä muita kansallismielisiä.
Itsekukin valitsi mieluisensa puhekumppanin ja niin se ilta kului
hupaisesti, tapahtumatta sen suurempaa häiriötä.

Muuta ei ole enään sanomista koko häistä. Kun aika joutui, syötiin
illallista ja sen jälkeen hajausi itsekukin levolle.

Vaikka ilma oli niin kylmä ja kolkko, ei kuitenkaan tullut hallaa sillä
kerralla; mutta muutamia viikkoja jäljemmäs tuli niin kova halla, että
kokonaisia maakuntia jäi leivättömäksi, joka toi kovan köyhyyden ja
kurjuuden tullessaan.



VIII. Tuhlaaja-poika.


Niin kului taas joku vuosi. Iikka hyöri taloudellisissa ja
perheellisissä toimissaan niinkuin ennenkin. Kansakoulu oli kylässä
vaikuttamassa ja alkoi näyttää siunatuita hedelmiänsä. Kovimmankin
koulun vastustajan täytyi nyt jo myöntää, että se on tuiki tarpeellinen
laitos. He eivät panneet lapsiansa ensimältä kouluun, peläten niistä
herroja tulevan, vaan kun he uteliaisuudesta kävivät koulua katsomassa
siinä mielessä, että osaisivat paremmin sortaa ja parjata sitä, jäivät
he avoimin suin katsoa öllöttämään, kun lapset opettajan edessä tekivät
selvää opinkappaleista. Tuo lasten nokkeluus ja ymmärtäväisyys meni
niin heidän sydämeensä, ett'ei heillä ollut yhtään suuhun tulevaa sanaa
kansakoulua vastustaakseen ja moittiakseen, ja etunenässä he
toimittivat lapsiansa kouluun. He tunnustivat, että olivat olleet
väärässä kansakoulua vastustaessaan, ja kiittelivät niitä, jotka sen
olivat toimeen panneet heistä huolimatta.

Mutta eihän tämä kansakoulun asia kuulunutkaan taas koko
"tuhlaaja-poikaan", josta aikomuksemme oli puhua! Vaan ryhdymmepä
nyt asiaan.

Oli erään vuoden elokuu lopulla. Ilma oli kauneimpia elokuun ilmoja,
Taivas oli peitetty tiheällä lämpimännäköisellä pilviverholla ja lempeä
etelätuulonen huhahteli puiden latvoissa ja huoneitten seinissä. Puut
ja ne viljat, jotka vielä olivat leikkaamatta ja kullan-keltaisina,
täysine tähkäpäineen, odottivat sirppimiestä, nuokahtelivat ja
huojahtelivat tuulen huhahdellessa, ikäänkuin siten kiitelläksensä
Luojaa suuresta hyvyydestänsä. Huoneitten seiniin tuntui lempeä
tuulonen siltä kuin lempeä hyvänsuopa ihmisien varjelus-enkeli olisi
siivillänsä huuhdellut niitä ja kuiskannut: "Olkaa hyvässä turvassa!"
Ihmiset hyörivät kaikkialla töissänsä: toiset paitahihasillaan
leikkasivat täysinäistä viljaa ja pystyttivät peltosaroillensa tiheään
täysinäisiä, vankkoja kuhilaisia; toiset tekivät eloaumoja riihiensä
luo ja iloisena istui maanmies elokuormansa päällä, hyräillen
mieli-lauluansa, sillä hän tiesi saavansa palkan raskaasta työstänsä;
toiset kuokkivat suuria ja kauniita perunoita maasta ja kantoivat niitä
kellareihin talven varaksi. Siellä täällä kuului jo varstan jyske
kylässä, ja illan tullen istui maamies vankan ja painavan jyväkuorman
päällä, nokisena, likaisena ja tomuttuneena, mutta iloisella ja
tyytyväisellä sydämellä, sillä hän tiesi nyt saavansa aittaansa ja
salvoonsa viljaa, jonka turvissa hän voi tulevaisuutta rohkeasti katsoa
silmiin, jolla hän voi perheensä kanssa vuoden yli toimeen tulla, jonka
turvissa hän voi kaikki yhteiskunnalliset maksunsa suorittaa. Kun hän
oli saanut viljan aittaansa korjatuksi, oli häntä jo odottamassa kylpy,
jossa hän sai puhdistaa itsensä tomusta ja noesta; sieltä tullessaan
istui hän alasti jollekin kivelle tai pellon pientarelle ja tähysteli
ylös korkeuteen. Tuulonen oli tyyntynyt ja taivaanrannat olivat
pallistetut purppuravärisillä pilvien reunoilla, joka lupasi jatkoa
kauniille ilmalle. Ylemmäksi ilman siivellisten lentoa kohosivat hänen
ajatuksensa tuossa suuressa ja kauniissa luonnon hämärässä,
haaveksivaisessa kuva-temppelissä. Hän näki kaikkialla Luojan suuruutta
ja hyvyyttä. Hän näki oman pienoisuutensa ja mitättömyytensä tuon
suuren Luonnon-Herran rinnalla ja huudahti: "Mikä on ihminen, ettäs
häntä etsiskelet?" Hän näki tuossa luonnon suuressa peilissä
hengellisen alastomuutensa ja rupesi haluamaan vanhurskauden vaatteita,
joita suuri Sovittaja voipi ihmiselle antaa mutta kas! Olihan hän
ruumiillisestikin alasti, sillä nyt alkoi tuntua kylmältä, jos kohtakin
oli kaunis ilma, sillä hän oli ollut ties kuinka kauan tuossa
hurmaavassa ja haaveksivaisessa tilassaan. Hän läksi huoneesensa, jossa
vaimonsa oli hänelle laittanut puhtaat vaatteet päälle pantaviksi.
Iloinen valkea paloi takassa ja valaisi huoneen seinämiä, sillä pimeys
oli jo saanut voiton Pohjolan valoisilta kesä-öiltä. Iloiset, terveet,
punaposkiset lapset hyppelivät paitasillaan lattialla, sillä he olivat
tahtoneet olla "itän kantta taunatta", mutta olivat ennen isää
joutuneet kotiin, sillä heillä ei ollut vielä mitään haaveksimista, ei
mitään huolta eikä surua; iloa heillä piti olla vaan ja senpätähden he
nyt tuossa hyppivät viattomassa ilossa ja leikissä ja pyrkivät kilvan
isän polvelle. Tämä niin kotoinen ilmiö teki avonaiseen isän sydämeen
lumoavan vaikutuksen, sillä hän huomasi, että hänelläkin on jotain
tehtävää, jotain toimitettavaa luonnon suuressa valtakunnassa. Tuota
kaikkea tuntiessaan sulki hän syliinsä vaimonsa ja lapsensa ja hän
tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin kukaan kuolevainen maailmassa
saattaa olla.

Kenen sydän ei aukeaisi niin kauniina iltana? Kenen ajatukset eivät
lentäisi korkeuteen? Kuka saattaisi kantaa vihaa lähimmäistänsä
vastaan, siiloin kun hän itse tuntee Luojansa ja Herransa suurta
rakkautta ja hyvyyttä? Oi, ei toki kukaan. Löytyisikö joku semmoinen
ihmislapsien seassa, niin hän ei ole itse vielä tuntenutkaan Jumalan
rakkautta, ijankaikkista rakkauden lähdettä, ja sentähden on hänen
sydämensä musta -- on pimeä!

Semmoinen aika ja ilta se oli, kun taas tuli posti kylään. Iikan
sanomalehdet noudettiin heti ja paikalla oli taas Annin äiti
kyselemässä vävyltänsä: "kuuluuko Kasperista mitään?"

"Ei kuulu Kasperista entistä enempää; missä hän raukka mahtanee
aikaansa viettää. Oi, muori-kulta, kuinka mielelläni ottaisin hänet
vastaan ja sulkisin syliini, kun hän vaan katuvaisena tulisi
luoksemme", sanoi Iikka vastaukseksi, ja Kasperin äiti huokasi
raskaasti ja suuret vesikarpaleet silmissä meni hän taas pois, yhtä
toivotonna pojastaan kuin ennenkin.

Niemimäkelän väki oli sinä päivänä ollut perunain otossa. He olivat nyt
päivätyönsä päättäneet, sillä nyt oli jo ilta. He kantoivat reippaasti
perunoita saaveilla kellariin ja laittelivat aseitaan järjestykseen,
pitkittääksensä samaa tointa huomennakin. Saavit ja muut astiat
puhdistettiin ja pantiin suullensa järjestykseen; kuokat kopistettiin
mullasta ja pantiin etehiseen, huomista odottamaan; astiat
komahtelivat, kuokan varret papattivat ja vintti-tangot rämähtelivät,
kun väki niitä järjestykseen laitteli. Iso, roima valkea paloi takassa
ja suuri pata langastansa riippui vipu-koukussa liedellä tulen päällä.
Pata oli täynnä kiehumassa kauniita ja puhtaiksi pestyjä perunoita.
Arvokkaan--näköinen emäntä hyöri padan ääressä, suuri avainkimppu
vyöllä. Hänellä oli pitkävartinen kauha kädessä, jolla hän ehtimiseen
hämmenteli vasta höystetyitä perunoita. Por, ro-ro-ro-ro ro-ro, panivat
perunat padassa, ikäänkuin olisivat ne kilvan tahtoneet kiittää hyvää
emäntäänsä. Iloisesti palava valkea punasi emännän kasvot entistä
punaisemmiksi, tahtoen sekin, niinkuin vanha kotilieden tuttu ainakin,
siten näyttää hyvyyttänsä emännälle ja tehdä hänestä miellyttävääkin
miellyttävämmän; väki puheli iloisesti keskenänsä ja riisuskeli
päältään pois multaisia vaatteitansa. Vanhimmat talon lapset olivat
koulussa ja nuorimmat tepastelivat tuvan lattialla ja tyytyväisyys
näytti olevan jokaisen osana.

Semmoisessa asussa oli Niemimäkelän koti-elämä sinä hetkenä, kun ovi
aukeni ja huoneesen astui ryysyinen ja ryppyinen mies, jonka päätä ja
harmaita hiuksia peitti resuinen lakki. Heti tupaan tultuansa ja ujon
hyvän-illan sanottuansa, vetäysi hän varjoon uunin ovipuolimmaiseen
nurkkaan. Emäntä huomasi kuitenkin heti, että joku köyhä tuli
huoneesen. Hän otti pärevalkean käteensä ja meni katsomaan tullutta,
niin tavoin tunteakseen häntä, sillä hän oli oikea köyhäin äiti, joka
ei köyhiä holhonnut sentähden, että Jumalan olisi pitänyt sen edestä
kasvattaa heidän maallisia tavaroitansa, vaan hän teki sen
ihmissääliväisestä sydämestä ja hellästä armeliaisuudesta köyhiä
ihmisiä kohtaan. Sentähden tunsi hän kaikki kylän köyhät ja he hänen
sitä paremmin. Mutta kas! Hän ei tuntenutkaan tuota tullutta, joka
alasluoduin silmin istui uunin pankolla.

"Mistä tämä vieras on?" kysyi emäntä tulleelta.

"Olen outo muukalainen. Olisiko emäntä niin hyvä, että saattaisi luvata
ruokaa ja suojaa onnettomalle?" sanoi tullut, ja hänen kasvonsa
värähtelivät.

"Miks'ei", sanoi emäntä, "olkaa vaan niinkuin kotonanne."

Samassa tuli Iikka tupaan ja havaitsi vieraan.

"Mistäs tämä vieras on kotoisin?" kysyi hän heti oudolta.

"Oi, älkää kysykö, kuka ja mistä! Tutut ja tuntemattomat tiet ja polut
ovat kotoni; ihmisten pilkka, nauru ja armottomuus on ainainen, hyvin
ansaittu kumppanini ja pieksetty, rikkirunneltu ruumiini on ainoa
tavarani. Älkää, hyvä isäntä, ajako minua yön selkään! minä olen hyvin
väsynyt; emäntä lupasi minun olla yötä", sanoi outo rukoilevasti,
särkyneellä ja murtuneella äänellä, ja suuret vesikarpaleet vyöryivät
alas hänen kuihtuneita kasvojansa.

"Älkää olko millännekään, ei teitä pois ajeta, ja ruokaa ja lepoa
saatte kyllä. Nyt ei tarvitse surra teidänkään, sillä Jumala on
siunannut taas vuodentulon hyvyydellänsä ja on siis antanut teillekin
osanne", sanoi Iikka lohduttavaisesti.

Väki kokoontui pöydän ympärille iltaselle, isäntä edellä, ja emäntä
käski vieraankin tulla pöydältä syömään.

"Ei toki, ei -- sitä en tee -- sinne en tule; tuokaa tänne penkille
minulle pala leipää ja jotakin kuivan kieleni kostukkeeksi", pyysi
nöyrämielinen muukalainen, eikä häntä saatu pöydälle syömään, vaikka
kuinkakin olisi kehoitettu, vaan hänelle täytyi emännän viedä ruokaa
penkille, johon muukalainen oli siirtynyt, siinä rupesi hän
alakuloisena syömään.

Talon lapset eivät menneet muun väen kanssa iltaselle, sillä heillä oli
eri ruoka-aikansa. Isännän Kasperi oli silloin seitsemännellä
ikävuodellansa ja toiset lapset sitä nuorempia, joita Jumala oli
hänelle jo siunannut useampia. Lapset menivät tuon oudon, murheellisen
käypäläisen tykö penkille ja rupesivat lapsen viattomuudessa häntä
puhuttelemaan. Lasten kävi sääliksi vieraan murheellisen näköinen
muoto, sillä he olivat isältään ja äidiltään oppineet rakastamaan ja
kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, niin köyhiä kuin rikkaitakin, ja
säälimään köyhiä. Kaksi nuorimmista lapsista käpäsi vieraan polvelle,
sittenkuin hän oli syömästä päässyt, ja silittelivät hänen kyyneleistä
kostuneita, kuihtuneita kasvojansa. Vieras ei näkynyt pahenevan
lapsiin, sillä hänen haavoitetulle sydämellensä näkyi tekevän hyvää
lasten myötätuntoisuus. Hän otti käsillänsä molempia lapsia ympäri
kiinni ja kiikutteli heitä polvillansa; lapset käpertyivät kiinni hänen
kaulaansa ja mihin vaan saivat, ja puhelivat hänen kanssaan. Pikku
Kasperi seisoi vieraan edessä lattialla, sillä hän ei mahtunut hänen
syliinsä.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi vieras toiselta polvellansa olevalta
lapselta.

"Iikka, minä olen isän kaima."

"Entäs sinun nimesi?" kysyi taas vieras toisella polvella istuvalta
tyttöseltä.

"Anni, äidin kaima."

"Entäs tuon pojan nimi, joka lattialla seisoo?" kysyi taas vieras.

"Minun nimeni on Kasperi", sanoi lattialla seisova poika ja katsoi
vierasta silmiin.

"Kasperi!" sanoi vieras ja hänen kasvonsa värähtelivät. "Onko teidän
talossa muuta Kasperia kuin sinä?" kysyi hän sitte toinnuttuansa
hämmästyksestään.

"Ei", vastasivat lapset.

"Kenenkäs kaima sinä sitten olet?"

"Minä olen enon kaima", sanoi Kasperi.

Aina enemmän värähtelivät vieraan kasvot ja hänen ruumistansa
vapistutti.

"Missä hän sitten nyt on?" kysyi hän taas toinnuttuaan.

"Hän on maailmalla", vastasivat lapset.

"Mistä te tiedätte, että teillä on Kasperi-niminen eno?"

"Isä, äiti ja mummo ovat sanoneet, että meillä on Kasperi-niminen eno
maailmalla", sanoivat lapset ujostelematta.

"Ovatko isä, äiti ja mummo puhuneet teille mitään muuta eno
Kasperista?"

"Ovat; isä ja äiti sanovat aina, että meillä on eno, jonka nimi on
Kasperi ja joka on maailmalla. He ikävöivät eno Kasperia, ja hänen
muistokseen tekivät he hänelle kaiman. He puhuvat usein Kasperi-enosta
ja toivovat, että hän tulisi pian kotia. Kun isä ja äiti lukevat
sanomalehtiä, tulee mummo aina kyselemään heiltä: 'kuuluuko Kasperista
mitään?' Mutta isä ja äiti sanovat: 'ei kuulu Kasperista mitään', ja
mummo lähtee silloin aina heti pois ja itkee."

"Voi, hyvä Jumala", huudahti vieras ja purskahti itkuun.

Lapset säikähtivät tuota ja kyselivät: "Mikä teille tuli, mikä teille
tuli? Älkää, hyvä vieras, itkekö! Emmehän me ole teille pahat, eikä
isä, äiti eikä mummokaan, älkää itkekö!"

Kun vieras oli sen verran itkustaan tointunut, että hän saattoi puhua,
kysyi hän taas lapsilta: "Vieläkö teidän mummonne elää?"

"Vielä."

"Entäs ukkovaari?"

"Vielä."

"Missäs he ovat, kosk'ei heitä näy?"

"He ovat jo nukkumassa."

"Onko teitä muita lapsia kuin te?"

"On meitä vielä kaksi; ne ovat meitä vanhemmat."

"Missä he ovat?"

"He ovat koulussa."

"Koulussa, koulussa, vaan eivät toki maailman rannan koulussa, jossa
minä poloinen olen ollut", mutisi vieras itseksensä ja hän purskahti
taas itkuun ja lapset kokivat häntä lohduttaa.

"Voi, voi, hyvät lapset, teillä on pahanen eno, kelvoton eno", änkytti
vieras itkunsa seasta.

"Ei, ei, meidän enomme ei ole kelvoton, sen on isä ja äiti sanonut,
enomme ei ole kelvoton -- te narraatte meitä, vieras", sanoivat lapset
hätäilevästi.

Vieras tuli nyt niin hiljaisen itkun valtaan, ett'ei voinut mitään
puhua lapsille, ja se oli häneltä hyvin suotu, kun lapset alkoivat
vetäytyä pois hänen tyköänsä; he menivät veljensä ja sisarensa luo,
jotka nyt juuri tulivat kansakoulusta, ja hyppivät ja pyörivät heidän
ympärillänsä.

Vieros pani penkille suullensa maata ja antoi siinä kyyneleensä
vapaasti vuotaa, ja koko talonväki katsoi kummeksien outoa, kurjaa ja
onnetonta muukalaista.

Isäntä oli korvapielellään kuunnellut lasten ja vieraan keskinäistä
puhetta, vaikk'ei hän ollut koko keskustelusta tietävinään mitään;
niistä katkonaisista lauseista, joita hän kuuli, ja vieraan suruhun
vaipuneesta tilasta päätti hän, että vieraalla mahtoi olla joku kova
omantunnon vaiva, joka häntä niin kovin ahdisti ja rasitti, jonkatähden
hän päätti ottaa selvän asiasta, voidaksensa jollain lailla keventää
hänen kuormaansa; siinä mielessä asteli hän itkeä nyhkivän, köyhän
muukalaisen luo.

"Mikä teitä vaivaa, kun olette noin surullinen? Teillä mahtaa olla joku
salainen omantunnon vaiva? Enkö saattaisi mitenkään olla teille
lohdutukseksi?" sanoi isäntä vieraan tykö tultuansa.

"Oi, ette mitenkään, isäntä kulta", sanoi vieras itkunsa seasta.

"Tahtoisitte kai jotain puhua tilastanne kahden kesken? Siihen kyllä
saamme tilaa, kun tulette minun perässäni", sanoi isäntä säälivästi.

"Oi! Ei, ei. Ei minulla ole mitään semmoista, joka ei saisi tulla
vaikka koko maailman tietoon -- mutta minun sydämeni tahtoopi haljeta
-- vaikea on kumminkin se tehtävä -- Jumalani! Sanat takertuvat
kurkkuuni -- minä olen Kas -- -- Kaspe -- -- Kasperi, teidän vaimonne
veli ja oma lankonne -- -- entinen Niemimäkelän -- rikas Kasperi --."

"Hyvä Jumala! Olisiko hän todellakin Kasperi?" sanoi Iikka ja astui
askeleen taakse päin.

"Älkää epäilkö, lankoni! Sama Kasperi minä olen, joka jo lapsena
ollessani tein teille ja sisarelleni Annille niin paljon pahaa. Sama
Kasperi, joka tästä huoneesta huutokauppa-päivänä lähti ja vannoi
hirveän valan ei astuvansa jalkaansa tämän huoneen kynnyksen yli --
voi, minun tuntoani polttaa niin kovin -- nyt minä olen rangaistu
Kasperi, varkaudesta piiskattu Kasperi, vankeudessa istunut Kasperi. --
Nyt olen uljaasti käynyt läpi maailman-rannan kouluni, johon minut niin
aikaisin syöstiin, ja nyt minä tiedän täydelleen sen oppimäärän -- voi,
älkää katsoko minuun noin oudosti, lankoni! -- Minä olen nyt jo, vaikka
hiljan, katuvainen Kasperi ja sovitusta, anteeksi-antoa olen minä
lähtenyt saamaan", puhui vieras sydäntä särkevällä äänellä itkunsa
seasta ja nousi penkin viereen seisomaan.

Iikka käveli nopeasti vieraan luo, sulki hänet syliinsä ja sanoi:
"Totisesti olet sinä lankoni Kasperi; sen tiedän nyt, kun selvemmästi
puhuit; mutta paljon olet muuttunut näöltäsi, paljon olet rikkonut,
paljon olet kärsinyt, paljon olet vanhentunut, mutta paljon on
sydämesikin pehmennyt ja paljoa -- vielä paljoa enemmän voimme sinulle
anteeksi antaa. Kiitos Jumalan, että sinut jälleen saimme! Kaikki on
unhoitettu ja nyt me emme erkane enään koskaan -- ei koskaan. Yhtä toki
pyydän sinulta: älä Jumalan tähden sano äidillesi, että olet rangaistu,
sillä se hetki olisi hänen viimeisensä. Minä kyllä olen sanomista
huomannut, eikä olet rangaistu, mutta minä olen sen huolellisesti
salannut kaikilta ihmisiltä, saati sitte mummolta -- -- se totuus ei
ole hänelle tarpeellinen tietää, eikä kukaan saa mummolle sanoa, mitä
eno on tässä lausunut, ei lapsetkaan", sanoi Iikka, yhä riippuen
onnettoman kasvinkumppaninsa kaulassa. Kun hän oli puheensa lopettanut,
valtasi hänetkin mielenliikutus ja he itkeä nyhkivät siinä yhdessä.

Kun väki näki ja kuuli kaiken tuon, eivät he tienneet mitä sanoa ja
ajatella.

Niin pian kuin lapset huomasivat, että heidän isänsä oli tunnustanut
oudon muukalaisen langoksensa ja siis eno Kasperiksi, lähtivät he
juosta tapittamaan äitinsä tykö ja hengästyksissään sanoivat he; "eno
Kasperi on tullut."

"Olkaa joutavoimatta!" sanoi äiti.

"Oikein todella; isä ja eno tuolla tuvassa syleilevät toisiaan ja
itkevät", vakuuttivat lapset.

Sen kuultuaan lähti emäntä heti tupaan.

Vaikka mummo ja ukkovaari olivat jo levolla, juoksivat lapset
yhtäkaikki heidän makuuhuoneesensa.

"Eno Kasperi on tullut", sanoivat lapset sinne päästyänsä, hengittäen
raskaasti.

"Jumalani! Mitä puhutte lapset?" sanoi mummo, joka ei vielä ollut
nukkunut.

"Eno Kasperi on tullut", vakuuttivat lapset, "isä ja eno syleilivät
tuvassa toisiansa ja äitikin meni sinne."

Mummosta tuntui lasten puhe niin todenmukaiselta, että hän nousi ylös
vuoteeltansa, pani hameen päällensä ja lähti tupaan; ukkovaari vaan ei
liikkunut paikaltakaan, vaikka hänkin oli valveella!

Kun emäntä tuli tupaan, olivat vielä Iikka ja Kasperi kiinni
toisissansa, itkeä tihistämässä.

Kun Kasperi näki sisarensa tulevan, heitti hän Iikan irti ja riensi
Annin syliin ja taivaan nimessä rukoili häneltä anteeksi antoa.

"Jumalani! Sinä se olitkin, veljeni Kasperi! Luulin sinua oudoksi,
köyhäksi muukalaiseksi, ja pyydän sinulta anteeksi erehdykseni", sanoi
Anni liikutettuna.

"Köyhääkin köyhempi, muukalaistakin muukalaisempi, kurjaakin kurjempi
on onneton veljesi, rakas sisareni."

"Voi rakas veljeni! Siinä on kyllä, kun olemme sinut saaneet jälleen
lapsuuden kotiin, ja menneistä ajoista emme muistele milloinkaan; ne
kätkemme unhotuksen synkkään hämärään. Koe nyt rauhoittaa itseäsi ja
tunteitasi, sillä äiti on kohta täällä, ja kun hän näkee sinut tuossa
mielen tilassa niin se ei tee hyvää hänen heikolle terveydellensä."

Samassa astui Kasperin ja Annin äiti huoneesen.

Eno Kasperi heitti sisarestaan irti ja asteli horjuen äitiänsä kohden.

"Voi äiti! Minä olen poikanne Kasperi, onneton poikanne minä olen",
sanoi Kasperi äidillensä värisevin äänin, eikä uskaltanut tarttua
tuijottavan äitinsä kädestä kiinni.

Äiti katsoa tuijotti ensin poikaansa silmiin, sillä nähtävästi ei hän
luullut ikävöidyn poikansa olevan tuonlaisessa tilassa häntä
tavatessaan. Mutta kun hän toipui ensin hämmästyksestänsä ja tunsi
hänen äänensä, ryöpsähti hän poikansa, tuon ryysyisen, vanhentuneen
kuleksijan kaulaan ja hoki: "Minun Kasperini, totisesti sinä olet
Kasperini! Nytpä tiedän toki Kasperista jotain; oletpa nyt minun
sylissäni! Mutta voi, mitä sinä olet saanut kärsiä, kun olet noin
vanhennut ja tullut noin ryysyiseksi; mutta kuitenkin sinä olet siinä
-- mutta onko tämä vaan hauskaa unta? -- Ei, ei, se on totinen tosi,
tuossahan sinä lunnin, kuin koettelen sinua -- tosihan se on onkin.
Jumalan kiitos! että mä sain poikani, joka kadonnut oli -- kiitä
Kasperi Jumalaa: sinulla on jalo sisar ja lanko! Pyydä heiltä anteeksi,
mitä heitä vastaan rikkonut olet! Voi, voi Kasperi, minun Kasperini",
huusi ja hätäili tuo kauvan poikaansa huolehtinut ja surrut äiti,
kaikella äidin rakkaudella ja alttiiksi-antavaisuudella, vaikka hän
poikansa tuossa tilassa löysi.

"Lanko ja sisar ovat jo minulle anteeksi antaneet, nyt on minun vielä
saatava anteeksi teiltä ja isältä: antakaa, äitikulta, tekin anteeksi
ilkeän poikanne rikokset!" rukoili Kasperi ja itkeä tihersi ja piti
äidistään kiinni.

"Vaikka sinulla olisi enemmän rikoksia kuin sinulla onkaan, niin minä
voisin ne kaikki anteeksi antaa, kaikki unhottaa. -- Äidin sydän on
verraton, äidin rakkaus on ääretön katuvaiselle pojalleen. -- Täällä
sydämessä -- -- --", sanoi hän ja painoi kätensä sydämensä päälle,
mutta itku tukahutti hänen sanansa.

"Missäs isä on, koska hän kuuluu vielä elävän? Joko hän nukkuu? Minun
pitää vielä tänä iltana saada häneltäkin anteeksi", sanoi eno Kasperi
ja silmäeli tuskallisesti ympärillensä.

Iikka meni ukkoa käskemään.

Ensin ukko esteli, eikä sanonut tietävänsä mitään Kasperin kotia
tulosta; mutta kun Iikka puheli hänelle, rupesi hän vastahakoisesti
kömpimään ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut enään milloinkaan kauvan
vastustaa Iikkaa, kun oli oppinut tuntemaan hänen lujan ja perustetun
tahtonsa, ja niin tuli ukko Iikan kanssa vastahakoisesti tupaan.

"Voi isäkulta! Voitteko tekin antaa anteeksi onnettomalle, katuvaiselle
pojallenne, yhtä sydämellisesti, yhtä alttiiksi-antavaisesti kuin äiti,
lanko ja Annikin ovat antaneet?" sanoi eno Kasperi ja rupesi astumaan
isäänsä kohden.

"Kirottu, riivattu; älä lähene minua!" ärjäsi isä ja nosti kätensä
uhkaavaan asemaan!

Kaikki läsnä-olevat hämmästyivät.

"Topias, Topias! ajattele toki, mitä sanot!" sanoi mummo,
hätäyksissaän.

"Minä olen sen ajatellut, jonka sanonutkin", sanoi ukko
huolimattomasti.

"Niin, tiesinhän minä sen, ett'ei teidän sydämenne ole vielä sulanut
paatumuksestansa. Ja se taitaa teitä hyvin ilahuttaa, kun voin teille
sanoa, että olen nyt läpikäynyt kaikki maailman rannan koulun luokat,
johon te, isä, minut niin uljaasti jo nuorena laitoitte. Teidän
ansionne se on, isä, että poikanne tässä nyt seisoo edessänne näin
uljaana ja oppinunna, ja kaikkien ihmisten ja oman isänsä
kunnioittamana. Miksikä en voisi olla yhtä onnellinen kuin muutkin
ihmiset, jos olisin saanut oikeaa opetusta? Miksikä en saattaisi olla
ihmisille hyödyksi, niinkuin muutkin ihmiset, jos ette jo lapsuudessa
olisi tukahuttaneet minussa kaikkia ihmisellisiä tunteita ja jos ette
olisi istuttaneet sydämeeni jo pienokaisena turhuuden siemeniä ja
turhaa luottamusta noihin jo hyvästi uitettuihin pölkkyihin eli, toisin
sanoen, niillä saatuihin rahoihin? Missä ovat nyt metsät? Missä rahat?
Kaikki ovat menneet, ja minä ja te itse seisomme tässä kaiken turhuuden
ja kurjuuden esikuvina! Katsokaa vävyänne, tuota 'kerjäläistä' ja
'lorukirjojen' lukijaa, jota te niin uljaasti itse vihasitte ja
opetitte minunkin samoin tekemään. Eikö hän ole se, jonka turvissa
saatte tärveltyneen henkenne hengissä pysymään? Oi isä, isä! Kova on
tuo maailman rannan koulu ja karvaat ovat sen hedelmät." Niin sanoi eno
Kasperi anteeksi antamattomalle isällensä ja hänen koko ruumiinsa
tärisi epätoivon vimmasta.

Ukko ei puhunut yhtäkään sanaa, lähti vaan könttimään kamariinsa.

"Rauhoitu nyt jo, lanko, ja pane levähtämään, että virkistyt!
Huomennapa sitten saadaan likemmin keskustella", sanoi Iikka.

"Huomennako? Minua ei ole huomenna täällä", sanoi eno Kasperi.

"Missäs sitten?"

"Tielle, tielle lähden taas, josta minä tulinkin. Pois tahdon
lähteä jo heti, tästä teidän paristanne, jotka olette minulle niin
paljon hyvää osoittaneet, jota minä en ole ansainnut -- pois, pois
anteeksi-antamattoman isän silmien edestä ja korvien kuulosta, kauvas
tuonne kolkkoon synkkään yöhön, unohduksen hämärään sumuun -- niin
kauvas kuin voimani riittävät, ja silloin, kun ne uupuvat, huokaan
mielelläni viimeisen henkeni, kun ma tiedän, että te olette minulle
anteeksi antaneet", sanoi eno Kasperi, itki ja koperoitsi turvakoitaan.

Kaikki itkivät, lapsetkin.

"Et sinä san lähteä meiltä pois ikänä", sanoi isäntä ja pistäysi eno
Kasperin eteen.

"Älä, hyvä Iikka, päästä Kasperia", rukoili äiti.

"Älä nyt lähde veljeni pois, varsinkin tuossa tilassa. Me pidämme sinut
kaikin veljenämme", pyysi Anni.

"Älkää lähtekö meiltä pois eno, on meillä teillekin ruokaa ja me olemme
teille hyvät", pyysivät lapset itkussa suin.

"Älkää estelkö, älkää pidätelkö minua, minun sydämeni ei kestä
kauvemmin -- se katkeaa -- särkyy", huusi eno Kasperi sydäntä
särkevällä äänellä ja pyrki ovea kohden.

Iikka pistäysi taas hänen eteensä ja otti kovissa omantunnon vaivoissa
olevan rikoksellisen lankonsa kiinni ja sanoi: "ei niin, lanko!
Olemmehan ennenkin olleet käsikähmässä; olen ennenkin vienyt sinut
tyrmään, se täytyy nytkin tehdä; mutta nyt teen sen paljoa
mieluummasti, sillä välimme luulen kallistuvan parempaan päin."

Näin sanoen otti Iikka eno Kasperiin syliksi ja vei kovasti vastaan
ponnistelevan ja kiemuroivan epätoivoisen lankonsa aika nujua porstuaan
ja sieltä lukuhuoneesensa, jonka hän lukitsi sisäpuolelta, ja avaimen
pisti taskuunsa.

Mitäpä siinä auttoi kuihtuneen ja vähätkin voimansa vähentäneen miehen
vastaan-ponnistelemiset, sillä hänen taluttajansa oli täysirahkeinen,
muhkea mies, jolla oli voimaa jäntereissä ja lujuutta tahdossa; seurata
täytyi eno Kasperin häntä.

Koko yön näkyi Iikan lukuhuoneesta valkea, sillä Iikalla oli siellä nyt
outoa ja tärkeää lukemista. Hänellä oli luettavana ja tutkittavana
paatunut, mutta nyt rikki musertunut ihmissydän, sydän, joka siihen
iskettyjen haavojen tähden sairasti epätoivon kauheaa tautia; tuota
luki, tuota tutki hän ja otti osaa toisen kärsimyksiin ja tuskiin.

Noita särkyneitä ihmissydämen kappaleita koki Iikka sovitella yhteen ja
saada niistä jotain kokonaista ja eheää, ja pala palalta, kappale
kappaleelta sai hän niitä paikoilleen sijoitetuksi. Hänellä sattui
saapuvilla olemaan avullista lääkitystä tuohon pahaan ja vaaralliseen
tautiin, lääkitystä, joka on ainoa parannuskeino murheelliselle ja
haavoitetulle omalletunnolle, nimittäin Jumalan oma pyhä sana. Iikka
otti kirjastostaan esille pyhän raamatun ja asetti sieltä eteen Jumalan
armolupauksia. Hän otti sieltä esille kuvauksen tuhlaaja-pojasta ja
osoitti, kuinka mielellään isä otti vastaan langenneen, mutta
katuvaisen ja nöyryytetyn poikansa.

"Voi, voi! Mutta minun isäni ei ottanut minua vastaan", vaikeroitsi
Kasperi tuskissaan.

Silloin Iikka selitti, ettei tässä olekaan kysymys luonnollisesta, vaan
taivaallisesta isästä, joka kyllä anteeksi antaa Kasperillekin, jos
vaan katuvaisella sydämellä, Hänen Poikansa ansion tähden, rukoilee
Häneltä anteeksi antamusta.

"Onko se niin, onko se niin!" sanoi eno Kasperi ja hengitti raskaasti
huokumalla. "Minä kyllä olen sen lukenut montakin kertaa, mutta minä
olen luullut sen olevan luonnollisen isän, joka ottaa vastaan ja
anteeksi antaa langenneelle pojallensa, onko se niin?"

"Niin se on", sanoi Iikka ja monta muuta kohtaa selitti hän raamatusta.
Eno Kasperi rupesi hengittämään yhä keveämmästi, ja ennenkuin päivä
valkeni, vaipui hän levollisesti uneen.

Kun eno Kasperi nukkui, lähti Iikka huoneesta pois ja väki oli kaikki
jo ylhäällä. Mummo tuli heti Iikan tykö ja kysyi: "Missä Kasperi nyt
on, vieläkö hän elää?"

"Kasperi nukkuu lukukammarissani sohvalla. Hän on saanut levon
rasitetulle ruumiillensa ja käsittänyt rauhan ahdistetulle sielullensa:
ei hän enään pyri meiltä pois. Mutta hänen pitää antaa nukkua rauhassa,
sillä hän tarvitsee lepoa", sanoi Iikka.

Kun mummo tuon kuuli, hyrähti hän itkuun ilosta; sillä äidin sydän on
äidin sydän.

Iikka toimitti heti saunan lämmitä.

Kun sauna oli pääsemäisillänsä, heräsi eno Kasperi ja tuli tupaan,
mutta niin nöyränä kuin lammas ja hänen kasvoistansa loisti
tyytyväisyys ja rauha. Saunan jouduttua vietiin eno Kasperi saunaan,
jossa hän pestiin saippualla joka paikasta; saunasta tultua kerittiin
hänen hiuksensa ja leikeltiin häneltä kynnet, jotka olivat kasvaneet
pitkiksi kuin kotkan kynnet. Sitte ajettiin parta ja sen jälkeen
puettiin hän päästä jalkoihin asti uusiin puhtaisiin vaatteisiin ja
uudet sukat ja kengät annettiin hänen jalkoihinsa. Näyttipä todellakin
siltä, kuin tuhlaaja-poikaa olisi luonnollisessa olossa vastaan otettu.
-- Ja totta tosiaankin -- eno Kasperi näytti nyt paljoa nuoremmalta
kuin illalla ja helposti olisi hänessä nyt jokainen kyläläinen tuntenut
entisen Niemimäkelän Kasperin; mummo oikein riemuitsi poikansa
nuortumisesta.

Tieto tuosta tuhlaaja-pojan kotiin tulosta levisi pian ympäri kylää ja
usea tuli katsomaan entistä Kasperia. Tyynenä kesti eno Kasperi kaikki
uteliasten utelemiset ja katselemiset, eikä hän tekeytynyt heille
paremmaksi, puhtaammaksi, kuin olikaan; sillä hän tunsi sydämessään,
että hän oli saanut oikein pahain tekoinsa jälkeen.

Ensi aikoina ei eno Kasperi voinut eikä jaksanut mitään toimitella,
mutta aikojen kuluttua rupesi hän itsestänsä tekemään talon työtä.
Ukkovaarin sydän ei heltynyt poikaansa kohden sen pehmeämmäksi; vaan
hän meni poikansa sivu vastaan tullessa taikka muutoin kohdatessa,
niinkuin ei häntä olisi näkevinänsäkään! Se teki eno Kasperin sydämelle
kipeää.

Eno Kasperi olisi hyvin viihtynyt Niemimäkelässä, entisessä lapsuuden
kodissaan, sillä kaikki rakastivat ja säälivät häntä, ja lapset
iltaisin kieppuivat hänen polvillaan ja silittelivät hänen päätänsä ja
kasvojansa, samalla puhellen viattomia lasten puheitansa, joiden seassa
oli usein: "Ettehän, eno, mene milloinkaan meiltä pois?" Kaikkihan tuo
oli hyvin, vaan tuo isän kylmyys ja anteeksi-antamattomuus rupesi taas
kovin rasittamaan hänen sydäntänsä.

"Isän tylyys rasittaa kovin mieltäni", sanoi eno Kasperi erään kerran
Iikalle.

"Ehkä hän nyt jo käypi sovintoon kanssasi", sanoi Iikka.

"Sitä en usko", sanoi eno Kasperi ja huokasi raskaasti.

"Sopiipa kumminkin koettaa", sanoi Iikka. Samassa tuli ukko huoneesen.

"Ettekö te, isä, saata jo antaa anteeksi katuvaiselle ja murretulle
pojallenne?" rukoili eno Kasperi ja katsoi luottavasti isäänsä silmiin.

"Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä", sanoi isä kylmästi ja
meni pois, päätäänkään poikaansa päin kääntämättä.

"Voi, voi! Enkö minä sitä arvannut", sanoi eno Kasperi surullisesti.

"Saatatkos sinä anteeksi antaa isällesi kovan käytöksensä kohtaasi?"
kysyi Iikka.

"Olen jo aikaa sydämestäni hänelle anteeksi antanut ja sentähden
tahtoisin täydelliseen sovintoon päästä hänen kanssaan."

"Kun sinä olet jaksanut isällesi anteeksi antaa; niin en luulisi olevan
syytä antaa valtaa murheellesi, joka voisi sinulle tulla taas
vaaralliseksi."

"Kyllä niinkin, mutta minä en voi kauemmin olla teidän talossa isän
tähden."

"Mihinkä sitte aiot?"

"Kauvas en aio mennä; otan palveluksen jossain kylän talossa.

"Nyt on taas tarpeellinen meidän mennä lukukamariin; sieltä olemme
ennenkin saaneet hyviä neuvoja -- eikö niin?" sanoi Iikka.

"Mennään vaan."

Ja he menivät.

Kun he olivat siellä kahden kesken istuneet pari tuntia, tulivat he
ulos ja eno Kasperin otsalta olivat kadonneet synkät pilvet,
jotka uudestansa alkoivat siihen kokoutua ja synkistää hänen
tulevaisuuttansa. Iikka puki päällensä ja lähti kylään, kenellekään
virkkamatta, mihinkä hän meni; eno Kasperi jäi taloon.

Iikka meni suorastaan Lukulaan isänsä tykö ja heti, kun hän sinne tuli,
menivät he isänsä kanssa kamariin kahden kesken. Kauvan olivat he
siellä, eikä kukaan tiennyt, mitä he keskustelivat. Viimein kuului
tupaan selvästi Lukulan Matin sanat: "Siinä tapauksessa mutta ei
missään muussa." Molemmat tulivat kamarista tupaan ja Iikka lähti
kotiansa.

Kun Iikka tuli kotiansa, meni hän heti lukukamariinsa ja eno Kasperi
meni perässä. Kun he sieltä tulivat, silloinkos vasta eno Kasperin
kasvot loistivat; mutta kukaan ei puhunut mitään asiasta, väki vaan
virkkoi: "miksikä eno Kasperi on noin iloisen näköinen?" ja lapset
sanoivat: "eno on nyt niin iloinen."

Kun huomispäivä tuli, nähtiin Peltolan kylässä kummia: Lukulan väki,
kiluineen, kaluineen, alkoi muuttaa Lukulasta Niemimäkelään, jonka ei
luultu koskaan voivan tapahtua, niin kauvan kuin vanha isäntä oli
elossa. Niemimäkelän toisella puolen kartanoa olevassa rakennuksessa
oli valmiit, siistit huoneet odottamassa Lukulan vähälukuista perhettä.
He toivat kaikki eläimensäkin, sillä he tahtoivat itse ne ruokkia ja
hoitaa, että heilläkin muka olisi jotain tekemistä ja omaa.

Kun Lukula oli tuolla tavalla tullut tyhjäksi, alettiin Niemimäkelästä
sinne viedä kaikenlaista taloutta alottaessa tarvittavaa kalua: muun
muassa vietiin sinne lehmä, nuori mullikka ja pari lammasta talon
navetasta; myös vietiin sinne parin vuoden vanha varsa. Kun Lukulan
pieni talo oli noin saatu alkuun sisustetuksi, menivät Iikka ja eno
Kasperi sinne, ja kun Iikka illan tullen palasi kotiansa, ei hänellä
enään ollutkaan kumppania; sillä eno Kasperi oli jäänyt Lukulaan; hän
oli nyt Lukulan isäntä.

Tuota Lukulaahan Iikka olikin käynyt eilen isältänsä eno Kasperille
kodiksi pyytämässä, ett'ei hänen olisi tarvinnut enää vieraan työhön
mennä, kun ei hän saattanut Niemimäkelässä enään olla, isänsä kovuuden
ja anteeksi-antamattomuuden tähden. -- Molempien talojen, sekä Lukulan
että Niemimäkelän isännät olivat emäntiensä kanssa yön seutuna
keskustelleet asiasta ja tulleet yksimieliseen päätökseen.

Eno Kasperi otti heti huonemiehiksi uuteen taloonsa köyhän, mutta
kunniallisen parikunnan, jotka hoitivat hänen eläimiään.

Siinä rupesi sitten eno Kasperi tekemään työtä, joka vaikutti
terveellisesti häneen sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Siinä hän
koki unhottaa rikoksiansa, ja nöyrällä sydämellä ja nuhteettomalla,
parannetulla elämällänsä koki hän korjata, mitä hän ennen oli rikkonut
kansalaisiansa kohtaan. Olisihan kaikki mennyt mukana, mutta isän kova
sydän, se väliin saattoi eno Kasperin murheelliseksi.

Kun kyläläiset näkivät, että Kasperi oli todella elämänsä parantanut,
rupesivat he häntä pitämään samassa arvossa kuin muitakin ihmisiä ja
kävivät usein Lukulassa.

Jonkun ajan kuluttua nai Kasperi erään ikäpuolen kunniallisen
vaimo-ihmisen, sillä hänen oli mahdoton tulla yksin toimeen talouden
hoidonkin tähden. Usea arvokas kyläläinen oli Lukulassa Kasperin häissä
ja Niemimäkelän väki kaikki -- no sepä nyt on tietty. -- Ei sentään
aivan kaikki, sillä ukkovaaria -- Kasperin isää -- ei saatu mitenkään
sinne! Se leikkasi kovin taas Kasperi paran sydäntä. Vaimonsa oli
siveäluontoinen ja helläsydäminen, joiden avujensa kautta hän oli
suurena apuna ja lohdutuksena Kasperin pimeinä aikoina. Lankonsa
kirjastosta piti hän aina lainassa kirjoja, joiden lukemisella hän sai
monta murhetta poistumaan ja loma-aikansa hupaisesti kulumaan.

Eräänä päivänä sai eno Kasperin isä halvaustaudin. Hän kaatui
seisoalta-jaloin, eikä voinut liikkua eikä puhua ja tunnotonna
kannettiin hänet vuoteellensa. Hän näytti ensin ihan kuolleelta, vaan
kun häneen iskettiin suonta ja hierottiin ahkeraan, tointui hän sen
verran, että hänessä nähtiin hengen olevan. Siinä hän sitten hengittää
hohotti eikä näyttänyt mistään muusta tietävän. Yht'äkkiä kirkastui
hänen katsantonsa ja hän koetti katsella ympärillensä ja katkonaisia
sanoja kuultiin hänen sommittelevan. Kun mentiin likemmäksi
kuulustelemaan, mitä sairas sanoisi, kuultiin hänen sanovan: "maailman
ranta Kas -- Kasperi -- anteeksi -- voih! -- --"

Heti arvattiin, että ukko kaipaa poikaansa Kasperia, jonkatähden häntä
lähdettiin paikalla noutamaan. Silläaikaa katseli sairas levottomasti
ympärilleen, ja jos ovi milloin kävi, katsoi hän aina sinne päin, josta
huomattiin, että sairaalla oli vielä kuulo ja ymmärrys. Taas aukeni ovi
ja Kasperi tuli. Sairas katsoi heti oveen päin, ja kun hän havaitsi
Kasperin, kohotti hän kättänsä sinne päin ja sammalti: "Kaspe-ri, --
maa-ilmam-ran-ta, -- anteek-si. Juma-la-ni." Kasperi ymmärsi heti
isänsä tarkoituksen. Hän meni kiireesti isänsä vuoteen luo, otti
isäänsä kädestä kiinni, laskeusi polvilleen isänsä vuoteen viereen ja
itkusta tukehtuneella äänellä sanoi: "anteeksi isä -- anteeksi taivaan
nimessä -- anteeksi."

Sairas sai vaivalla kätensä polvillansa olevan poikansa kaulaan ja
katkonaisilla sanoilla sammalti: "an-teek-si, Kaspe-ri kaik-ki; an-na
si-nä-kin an-an-teek-si! -- Ju-Ju-ma-la." -- -- -- Samassa valahti
sairaan käsi irti poikansa kaulasta, ja kun hänen kätensä autettiin
vuoteesen, oli elämä hänet jättänyt.

Kauan oli Kasperi vielä polvillansa vuoteen vieressä, sittenkin vielä,
kun elämä oli hänen isänsä jättänyt. Hän itki siinä niinkuin pieni
lapsi, sillä suru ja ilo sekaisin aaltoeli hänen sydämessään. Kuollut
-- elottomaksi tullut oli hänen isänsä; hän oli antanut anteeksi -- oli
pyytänyt anteeksi, ja se tieto -- se tunto saattoi hänen sieluunsa
sanomattoman ilon ja rauhan, ja tuon surun ja lohdutuksen hetkenä ei
hän voinut kyyneleitänsä pidättää.

       *       *       *       *       *

Mitäpä minulla olisikaan enään tähän kertomukseen lisättävänä.
Mainitsen vaan, että kenties ensi kerran talon perustamisen jälkeen
kaunis ja ihana näköala Niemimäkelästä oli ensi kerran sopusoinnussa
talon asukasten sisällisen tilan kanssa, sillä he näkivät ihanoita
näköaloja suomalaisen kansallis-sivistyksen alalla. He näkivät siellä
ja täällä kiivaasti taistelevia joukkoja vastakkain ja toinen noista
taistelevista joukoista taisteli suomalaisen kansallisuuden taisteloa.

Suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien sotalipussa oli
tunnussanoina: "Valoa kansalle, oikeuksia kansalle, tasa-arvoa
kansalle". Ei heidän tarvinnut koskaan muuttaa niitä tunnussanoja;
sillä ne olivat perustetut vankalle kansallis-perustukselle. Tätä
lippuansa seurasivat, sen suojassa taistelivat he. -- Jos heidän
vastustajansa pitivät mitä keinoa, jos he muuttivat sotalippunsa
minkänäköiseksi tahansa, niin käänsivät ja pitivät kansallistaistelijat
vaan aina samaa lippuansa heille nähtävinä.

Sen näkivät ja havaitsivat Niemimäkeläiset ja silloin tunsivat he
sydämessään toivon ilon, ja silloin suli heidän sisällinen tunteensa
yhteen kauniin ulkonaisen näköalan kanssa. Silloin, silloin tunsivat
he, että:

    "Täss' olla meidän mieluist' op
    ja kaikki suotuisaa;
    vaikk' onni mikä tulkohon,
    meill' isänmaa on verraton.
    Mit oisi maassa armaampaa,
    mit oisi kalliimpaa?

    Ja tässä, täss' on tämä maa,
    sen näkee silmämme;
    me kättä voimme ojentaa
    ja vettä, rantaa osoittaa,
    ja sanoa: kas tuoss' on se,
    maa armas isäimme!"

Eikö tässä ole ajallista autuutta kuolevaiselle, vai kuinka? Ja tätä
autuutta saapi jokainen kansalainen nauttia, joka vaan tämän isänmaan
rakkauden on käsittänyt tosi-kansalliselta kannalta; häneltä ei puutu
uskoa ja toivoa isänmaansa tulevaisuudesta ja sen kansallistaistelon
voitosta, sentähden tekee hän ilolla työtä sen toteutumiseksi -- ilolla
eikä sapella sekoitetulla mielen katkeruudella.

Eipä ole mitään enään kerrottavaa "torpan pojastakaan", sillä
hän on nyt jo itsenäinen, vapaasti toimiva kansalainen, joka
itsekin parast'aikaa taistelee joka tarjoutuvassa tilaisuudessa
kansallis-aatteiden toteentumisen eduksi, joka rakastettuna ja
lukuisan perheensä keskessä ilolla täyttää niitä elämän kalliita
velvollisuuksia, joita Jumala on hänelle määrännyt, joka luottamusta
saaneena on pitäjäänsä ja kansansa kunnia, jonkatähden he rakastavat
häntä ja hän sitäkin enemmän heitä, ja hän on niin kansalle kuin
yksityisillekin apuna hyvissä neuvoissa perustettujen tietojensa
nojalla. Jätämme hänet taistelemaan kunniakasta ja voitollista
kansallis-taisteloaan.

Kun vielä mainitsen, että eno Kasperin sydämeltä putosi raskas taakka
hänen isänsä kuolinhetkenä ja tuo kuorman putoaminen kirkasti hänen
ennen niin pimeän ja synkän elämänsä, ja että eno Kasperi sai vielä
pienen perillisenkin, josta hän oli suuresti iloissaan ja josta hän jo
ristiäisissä oli sanonut, ett'ei hän suinkaan poikaansa pane maailman
rannan kouluun, jossa hän itse oli ollut, ja että hän pani pojalleen
nimeksi "Iikka", muistoksi vuorostaan kelpo langolleen, -- ja kun vielä
mainitsen, että eno Kasperi voitti ajan pitkään parannetulla elämällään
kaikkien ihmisien suosion, niin kertomukseni "torpan pojasta" on
loppunut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Torpan poika - Kuvaus kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.