Title: Stuifen - Historiallinen kertomus
Author: Rack, B. A.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Stuifen - Historiallinen kertomus" ***


STUIFEN

Historiallinen kertomus


Kirj.

B. A. RACK


Suomensi A--a.


Helsingissä
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



Kun nykyaikana kulkee Ulmista rautatietä myöten Schwabin vuorten yli,
leviää Filsthaliin komea näköala kaunisten, reheväin kukkuloiden yli,
joiden korkeammilta huipuilta joko vanha linnanraunio tahi
päivänpaisteessa kimeltelevä valkoinen, pieni kirkontorni
ystävällisesti tervehtii matkustajaa; ja kun katse, tarkasteltuaan
sileätä Hohenstaufenia, lentää Staufeneckin ja Scharfensteinin
kauneihin raunioihin ja viivähtää vuosisata sitte salamaniskusta
palaneessa Rechbergerin omassa Hohenrechbergin linnassa, josta
kuuluisasta miehestä kuolematon schwabilainen runoilija Uhland lauloi,
että hän oli

    -- -- uljas nuorukainen
    Kauhu kauppa-, matkamiesten --

kun sitte vielä silmämme tarkastelevat ihan linnan läheltä korkeimmalta
kukkulalta näkyvää pyhiinvaelluskirkkoa, silloin ne varmaankin
hetkiseksi pysähtyvät korkeimpaan huippuun _Stuifeniin, joka,
kummallista kyllä, on mitä runsaimman kasvullisuuden keskellä ihan
paljas ja tyhjä. Ei ainoakaan ruohonkorsi sitä korista, harmaa rapakivi
vaan paistaa sen kyljestä -- kylmä, kuollut ruumis keskellä rehevän
tuoretta elämää.

Välttämättömästi johtuu matkustajalle, kaikkea tätä katsellessaan,
mieleen, että tietysti täytyy tuosta vuorenhuipusta ja sen kolkosta
tilasta olla olemassa jokin tarina. Ja niin onkin. -- Kun joku aika
sitte matkustin jalkaisin noilla tavallaan klassillisilla seuduilla,
kysyin sitä Hohenrechbergin pyhiinvaellus-kirkon vieressä asuvalta
papilta, ja hän kertoi ystävällisesti tarinan, joka monta miespolvea
oli Hohenrechbergissä säilynyt perintönä papilta toiselle. Hän ilahutti
minua niin suuresti sen kertomisella, että toivon sillä voivani yhtä
paljon ilahuttaa muitakin. Kerron sen siis semmoisena, kuin sen
vanhalta herralta kuulin.

Stuifen ei ole aina ollut yhtä paljas ja autio kuin nykyaikana; muinoin
olivat sen rinteet vehreiden vainioiden ja tuuheiden hedelmäpuiden
peittäminä niinkuin muutkin vuoret ympärillä, ja sen huipulla seisoi
komea, monitorninen linna, Stuifenburg, ylhäisen ja rikkaan von
Stuifenin kreivillisen suvun, herrojen von Rechbergin ja von Staufenin
naapurien kehto. Vuonna 1189, suurimman Hohenstaufi-keisarin Fredrik
Punaparran hallitusaikana, eli Stuifenburgissa vanha, kunnioitettava
kreivi Ulrik ja hänen poikansa Fredrik isänsä rikkauden ja mahtavuuden
ainoana perillisenä, kun elämän ja kuoleman Herra oli kerran katsova
otolliseksi kutsua vanhan kreivin toiseen eloon.

Ulrik oli hyvä, harmaahapsinen mies, jonka vanhuuttaan kyyristynyt
selkä ei tosin enää näyttänyt siltä, kuin olisi hän ennen muinoin
kookkaana ja uljaana ollut Konrad III:lla apuna Reinbergin
valloituksessa. Ei kukaan voinut arvata hänen laihoista, mutta vieläkin
jäntevistä käsivarsistansa, miten kauheita iskuja -- oikeita
schwabilaisiskuja -- Ulrik muinoin oli lyönyt pyhässä maassa, johon hän
oli uskollisesti seurannut samaa Konradia. Ei kukaan, joka näki hänen
sauvansa nojassa hiipivän linnassaan, olisi voinut aavistaa Ulrikin
ennen olleen urhon, joka oli seurannut nuorta Punapartaa hänen monilla
sotaretkillään Italiaan ja siellä vuodattanut vertänsä hänen kanssaan
ja hänen edestään Legnanon luona.

Jo viisitoista vuotta sitte oli hän kadottanut uskollisen puolisonsa ja
viidestä pulskasta pojasta oli neljä kaatunut Italiassa, joten hänelle
eloon oli jäänyt ainoastaan yksi, nuorin, joka hänelle, tälle elämänsä
syyspuolelle joutuneelle ritarille, vielä oli syntynyt, vaikka hän jo
pelkäsi jäävänsä sukunsa viimeiseksi; ja tämän poikansa oli hän,
keisarillisen ystävänsä kunniaksi, nimittänyt Fredrikiksi. Kummako
siis, että vanha herra rakasti kaunista nuorukaista enemmän kuin mitään
muuta maailmassa ja että hän huolellisesti suojeli häntä vaaroista ja
taisteluista jotka kentiesi olisivat voineet viedä hänetkin uhrikseen.
Sentähden olivat nuoren kreivin varukset ja ritarillinen miekka vielä
ihan käyttämättömät, sillä hän ei saanut edes ottaa osaa jotenkin
lakkaamattomiin tappeluihin erästä naapuriritaria vastaan, ja vielä
vähemmin salli kreivi Ulrik hänen lähteä Punaparran taisteluihin.
Kahdekskymmen-vuotinen ukko ei ottanut kuullakseenkaan Fredrikin
innokkaita rukouksia. "Stuifenit", vastasi hän pojallensa, "ovat jo
kylliksi vuodattaneet vertänsä keisarin ja valtakunnan hyväksi; sinun
velvollisuutesi on hoitaa sukuamme ja pitää Stuifenin vanhaa, jaloa
nimeä elossa!"

Se oli vanhan herran lempiajatus, ja hänen ainoa toivonsa oli saada
elää vielä niin kauan, kunnes Fredrik toisi kotiinsa rakastetun
puolison ja hän itse näkisi reippaat lapsensa lapset leikkivän
ympärillään. Vanhan herran toivo olikin juuri toteutumaisillaan, sillä
ennen pitkää piti Stuifenin viimeisen perillisen naiman kauniin,
vaaleaverisen Bertta von Hohenstaufenin, Schwabin herttuan Fredrikin
tyttären ja Fredrik Punaparran lapsenlapsen.

Jo lapsina olivat he olleet leikkikumppanit, ja myöhemmin, kun
suloinen Bertta lapsesta varttui immeksi ja Fredrik kasvoi pojasta
nuorukaiseksi, huomasivat isät, miten lasten keskinäinen ystävyys
kehittyi rakkaudeksi. Ilosta liikutettuna kannatti sentähden vanha
Stuifen eräänä päivänä itsensä Hohenstaufeniin, hyvän, vanhan tavan
mukaan pyytääkseen Berttaa pojallensa, ja yhtä iloisesti suostui
herttua Fredrik tyttärensä liittoon semmoisen miehen pojan kanssa, jota
hänen sukunsa oli niin monesta hyvästä kiittäminen. Bertan
kahdeksastoista syntymäpäivä määrättiin hääpäiväksi ja kaikki
iloitsivat siitä hetkestä, jolloin pappi oli yhdistävä nuoren parin
Hohenstaufenin kirkossa, jossa keisari Fredrikkikin aina kävi, milloin
oli kotosalla sukunsa perintölinnassa, ja jonka oven päällä vielä
nytkin on hänen muistoksensa kirjoitus: Hic transibat Caesar (tästä
kävi ylitse Caesar).

Mutta Schwabin herttuan ritarilliset lääniläiset eivät kaikki ilomielin
rientäneet toivottamaan onnea sulholle ja hänen kunnioitettavalle
isällensä yhdistyksestä Hohenstaufien sukuun. -- Yksi heistä teki sen
vihasta kuohuvin sydämmin, toivoen salaa, ett'ei koko aikomus
toteutuisi. Se yksi oli junkkeri (aatelisnuorukainen) Hanno von
Rechberg, joka myöskin oli koettanut voittaa Bertan suosiota hänen
rikkautensa tähden; hänen oli täytynyt väistyä muutamaa vuotta
nuoremman ja kauniimman Stuifenin tieltä. Osaten oivallisesti
teeskennellä, ei hän näyttänyt mitään semmoista, joka olisi voinut
herättää Fredrikissä luuloa, että Hannolla oli pahaa mielessä häntä
kohtaan. Mutta salaa mietti Hanno kostoa ja tuumaili miten voisi
häiritä rakastavien onnea ja estää heidän muutaman kuukauden perästä
tapahtuvaa yhdistystänsä, samapa sitte vaikka saisi sen aikaan
rikoksellakin nuorukaista kohtaan, joka aina oli ollut avosydämminen
hänelle ja luottanut häneen.

Äkkiarvaamaton tapaus tuli hänelle siinä oivaksi avuksi.

Muutama viikko ennen määrättyä hääpäivää kuului nimittäin kaikkialla
koko Saksan maalla uutinen, että uskottomat olivat jälleen voittaneet
Gottfried von Bouillonin jo lähes sata vuotta sitte valloittaman
Jerusalemin ja että pyhä hauta, jossa Kristuksen ruumis oli
levännyt, ja kaikki muutkin pyhät paikat taasen olivat joutuneet
seldshukkilais-turkkilaisten valtaan. Silloin kaikui vihan huudot koko
kristikunnassa, ja kun ijäkäs keisari nuoruuden innolla valmistautui
kaikkien niiden monien taistelujen jälkeen, joita hän oli kestänyt
omaksi ja valtakuntansa eduksi, päättämään urhoelämänsä taistelulla
Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi, tarttuivat nuoret ja vanhat
miekkaan, lähteäksensä pyhään maahan, ja kaikkialla kaikui jälleen
huuto, jolla "Käki-Pietari" muinoin innostutti ristiretkeläisiä:
"Jumala niin tahtoo, -- Jumala niin tahtoo!"

Schwabissa ja varsinkin sen vuoristoissa kaikui tämä huuto ritarien,
urhokeisarin jalosukuisten lääniläisten, innostuneissa sydämmissä.
Junkkeri Hanno von Rechberg kiinnitti ristin vasemmalle olalleen,
vaikka pyhän asian puolustuksen into häntä vähemmin kehoitti siihen,
kuin toivo, että siten ehkä paremmin onnistuisivat hänen pahat
vehkeensä jos hän nimittäin saisi Stuifeninkin houkutelluksi lähtemään
ristiretkelle vastoin isänsä kieltoa ja rakastavan morsiamensa
rukouksia. Ja sen hän toivoi saavansa aikaan joko puhetaidollaan tahi
ainakin pilkallaan. Ja jos vihattu kilpakosija kerran olisi pyhässä
maassa, toivoi hän helposti voivansa laittaa niin, ett'ei -- Fredrik
sieltä enää koskaan palaisi.

Näissä mietteissä ratsasti hän eräänä aamuna Stuifenin linnaan
jäähyväisille ennen lähtöänsä. Hyvin näkyvänä loisti punainen
ristinmerkki hänen valkean viittansa päällä ja miekkansa kahvaan oli
hän kiinnittänyt siunatussa rukousnauhassa riippuvan ristiinnaulitun
kuvan, jonka Hohenstaufenin arvoisa pappi oli lahjoittanut
hänelle hänen käydessään siellä jäähyväisillä. Jaloissa kilisivät
kultakannukset, jotka ynnä rautapaidan keisari Punaparta oli
omakätisesti antanut hänelle ritarimerkiksi Maintsin suuressa juhlassa,
kun hän monien muiden kanssa lyötiin ritariksi. Niin varustettuna astui
Hanno, häijy hymy huulillaan, Stuifenin linnan suuresta portista,
poikkeamatta vanhan kunnioitettavan kreivi Ulrikin luo, suorastaan
Fredrikin tuttuun huoneesen. Fredrik istui ikkunassa, synkkiin
mietteihin vaipuneena, katsoa tuijottaen ulos, sillä yleinen innostus
oli herättänyt hänenkin nuoruuden innostuksesta sykkivässä rinnassaan
palavan halua lähteä pyhään maahan, ansaitsemaan ristin puolesta
sotijana ritarin kannukset sekä kunniaa ja mainetta. Mutta ei vanha
Stuifen silloinkaan kallistanut korvaansa poikansa pyynnöille, vaan
kielsi jyrkästi häntä siitä enää puhumastakaan.

Rechbergin tulo herätti Fredrikin synkistä mietteistään; hän kääntyi ja
huomasi tuon valeystävän koristettuna niillä merkeillä, joita hän niin
palavasti tahtoi itsekin kantaa, ja vielä raskaammalta tuntui hänestä
isän kielto. Hän peitti kasvonsa käsillään, hilliten ainoastaan
vaivalla kyyneleitä, joita tuska ja suru väkisin heruttivat häneltä
silmistä; mutta raskas hengitys ilmasi aivan selvästi nuorukaisen
tunteet.

Salaiseksi ilokseen huomasi Hanno vaikuttaneensa vihattuun
kilpakosijaan toivonsa mukaan ja astui verkkaan likemmäksi.

"Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiset, Fredrik!" alkoi hän sitte.
"Muutaman päivän kuluttua lähden Regensburgiin, johon ristiretkeläiset
kokoutuvat."

Fredrik hillitsi väkisin kovan tuskansa ja ojensi, itse toisaalle
kääntyneenä, kätensä Hannolle.

"Voi hyvin," vastasi hän soinnuttomalla äänellä, "voi hyvin, sinä
onnellinen. -- Oi, jospa saisin seurata sinua!"

"Josko saisit?" toisti Hanno ivallisesti, olkapäitään kohottaen.
"Varmaankin aioit sanoa 'tahtoisin', jos minun on uskominen sinua --
sillä selvähän on, että nyt juuri mielelläsi kartat taisteluja ja
vaaroja, kun sinua odottaa rauhallisempi ja varmempi onni, se, jonka
kultasi tarjoo sinulle! Ole suora, ystäväni," lisäsi hän, ääneen
nauraen, "ja sano: jos tahtoisin!"

"Ei, ei!" huudahti Fredrik innostuneena, "ei minua rakkaus sido näihin
tuskallisiin kahleihin! Mutta isäni!" jatkoi hän, lyöden nyrkillään
otsaan, "isäni!"

"Kyllä ymmärrän", vastasi Hanno, yhä nauraen, "isäsi pelkää
ainokaisensa henkeä ja -- sinä olet liian kuuliainen poika ja -- ha,
ha, haa! -- kauan elät kaukana kaikista vaaroista ja taisteluista! --
Oi, hän on oikeassa, tuo vanhus -- sinun pitää naida, ett'ei uljasten
Stuifenien ja -- kuuliaisten poikien suku kuole olemattomiin!"

"Hanno!" huudahti Fredrik, "sanotko, ett'en _mielelläni_ lähtisi?
Luuletko minulta puuttuvan uskallusta lähteä vaaroihin? Hartain haluni
on päästä kerran koettamaan miehuuteni voimaa ja saavuttamaan
ritarillisissa taisteluissa mainetta ja kunniaa kuin esi-isänikin;
mutta isä kieltää jyrkästi ja -- katkerin mielin täytyy minun totella."

"Täytyykö?" kysyi Hanno, tullen äkkiä totiseksi, "täytyykö?! -- Jos
sinulla todellakin olisi halua lähteä sotaan mainehikkaan Punaparran ja
meidän, hänen sotilastensa, kanssa -- silloin olisi 'täytyy' huono sana
miehen suussa, ja helpostihan se voi -- jos vaan tahdot -- muuttua ihan
toiseksi."

"Mitenkä se on käsitettävä?" kysyi Fredrik kummastuneena. "Eikö
kuuliaisuus isälle ole pyhä velvollisuus?"

"On", vastasi Hanno, "mutta onpa toinen kuuliaisuus, joka on vielä
pyhempi velvollisuus kuin pojan isäänsä kohtaan!"

"Mikä?" kysyi Fredrik vielä enemmän kummastuneena.

"Esimerkiksi lupauksen täyttämisen velvollisuus --" lausui Hanno.

Ilon tuli välähti Fredrikin silmistä ja kavala ystävä jatkoi:

"Ainahan milloin hyvänsä voisit tehdä lupauksen ja isäsikin täytyisi
mukautua sinun tahtoosi tai paremmin sinun lupaukseesi, sillä hän ei
tohtisi menetellä vastoin Kristuksen tahtoa, joka määrää: sinun pitää
enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä! -- Mutta", lisäsi hän muuttuen
ivalliseksi jälleen, "mitäpä tässä puhun asioista, joihin et kuitenkaan
ole taipuvainen? Voi siis hyvin, kuuliainen poika; viikon perästä
lähden Regensburgiin; mutta sinä olet surullinen vielä viikon päivät ja
sitte suostut välttämättömään kohtaloosi ja -- nait! Ha, ha, ha!"

Lausuessaan viimeisiä sanojaan astui Hanno, kannukset kilisten, ovea
kohti.

Mutta Fredrik, jonka innostus oli yhä enemmän kohonnut ystävän
pilkallisesta puheesta, tarttui hänen viittaansa ja huudahti ääneen:

"Totta jumaliste, tee, niinkuin luulet; sillä pyhän ristin kautta, joka
sinulla on olallasi, vannon tässä: _minäkin otan sen merkin enkä tahdo
ennen antaa Bertalle kättäni alttarin edessä, ennenkuin olen vuoden
ajan taistellut pyhässä maassa -- niin totta kuin Jumala minua
auttakoon kuolinhetkelläni_!"

Tärkeät sanat olivat lausutut, ja vaikka Hanno kyllä odottikin
semmoista vaikutusta houkutuksistansa, onnistui se kuitenkin niin
äkkiarvaamattoman pian, että hän, vaikka olikin huono mies,
ehdottomasti tunsi itsensä liikutetuksi. Jonkinmoinen pyhä kauhu
masensi hänet; sitte läksi hän huoneesta vastaamatta sanaakaan, vaan
sydämmessänsä iloiten vehkeensä onnistumisesta.

Mutta Fredrik meni päättäväisesti isänsä luo ilmoittamaan, mitä oli
tapahtunut, ja kertomaan hänelle lupauksensa.

Kovasti koski Fredrikin sanoma vanhaan Ulrik-kreiviin, sillä vaikka
kyllä häntä hyvin huoletutti sekin ajatus, että hänen poikansa,
viimeinen Stuifen, olisi pitkällisessä sodassa, niin enemmän häntä
kuitenkin pahoitti tapa, jolla poika hankki isänsä suostumuksen, sekä
hänen uhkamielisyytensä ja tottelemattomuutensa. Äänettä kuunteli
vanhus poikansa kertomusta lupauksesta, mutta sitte ojensihe urho ja
vastasi: "Ei milloinkaan ole kukaan Stuifen jättänyt lupaustansa
täyttämättä -- mene Jumalan nimessä!"

Lausumatta sanaakaan jäähyväisiksi, antamatta edes kättäkään meni Ulrik
huoneihinsa, joista hän ei enää tullut ulos ennen Fredrikin lähtöä ja
joihin tottelematonta poikaa ei enää laskettu sisään, vaikka hän kuinka
innokkaasti olisi rukoillut. -- Mutta vähää ennen, kuin Fredrik nousi
hevosensa selkään, lähetti urho-vanhus hänelle miekan, jota hän itse
oli ennen käyttänyt pyhässä maassa ja Italiassa; vaan itse ei hän
tullut näkyviin.

Bertta, lempivä morsian, tuskastui myöskin sanomattomasti kuullessaan
Fredrikiltä erosanoman, mutta hän oli saksalainen neiti ja tajusi
täydelleen sulhonsa tunteet. Sanomattoman murheissaan kuunteli hän
armaansa jäähyväissanoja, vaan ei tahtonut ilmaista hänelle sielunsa
tuskaa eikä kehoittaa häntä jättämään aikomustansa sikseen; häntä
itseäänkin oli jalo asia innostuttanut, jonka edestä hänen isänsä
herttua Fredrik ja isoisänsä urhokeisari olivat tarttuneet miekkaan.
Mutta monta kyyneltä vuodatti hän salaa sotavyölle, jonka hän
taitavilla käsillään ompeli ja sitte erohetkenä kiinnitti sulhonsa
ympäri, kuiskaten ujosti rukouksen, että Fredrik muistelisi häntä ja
hänen uskollista rakkauttansa. Autuaallisesti hymyillen lausui hän,
niinkuin Fredrikkikin, ikuisen uskollisuuden ja rakkauden valan, ja kun
he vihdoin erosivat katseli hän kauan Hohenstaufenin linnan ullakosta,
miten tulinen sotaorit uljaasti kantoi häntä pois, kauan, kauan --
kunnes kyyneleet estivät häntä enää mitään näkemästä.

Toukokuun ensi päivinä vuonna 1189 kokosi keisari Saksanmaan kaikista
osista tulleet ristiretkeläiset Regensburgiin. Siihen aikaan tavaton
sotajoukko -- 30,000 ritaria ja toista sataa tuhatta miestä jalkaväkeä.
Sinne kaupungin lähelle laitettuun, suureen leiriin läksivät nuori
kreivi von Stuifen ja Hanno von Rechberg ratsumiestensä johtajina.
Riemuiten tervehtivät heitä ruhtinaat ja ritarit, varsinkin Bertan isä
Schwabin herttua Fredrik, joka oli sotaväen järjestämistä varten jo
aikaisemmin tullut Regensburgiin, aavistamatta, että hänen tuleva
vävynsäkin aikoi ottaa osaa retkeen.

"Kuinka, poikaseni, oletko sinäkin täällä?" huusi hän ystävällisen
leikillisesti hänelle, "eikö sinulla ole ollut kylliksi ristiä
tulevasta kohtalostasi, kun niin nuorena aiot joutua avioikeen alle?
Täytyikö sinun ottaa vielä tämäkin risti kannettavaksi? Vai oletko
rikkonut välisi Berttani kanssa ja saattaako se suru sinua etsimään
taistelua ja kuolemaa?"

Muutamilla sanoilla selitti Fredrik, miksi hän on pukeutunut aseihin
taisteluun Jumalan kunniaksi ja miten hän viimein vannomalla lupauksen
oli voittanut isänsä, jota hän muuten oli turhaan saanut rukoilla.

"Ha, ha!" nauroi sotaisa herttua, "siinäpä olet tehnyt aika kepposet
vanhukselle! -- Mutta", lisäsi hän äkkiä totisesti, "ei ole oikein
mieleeni, että sillä tavalla olet tänne päässyt -- vaan olkoon, nyt
olet täällä ja kyllä Jumala -- siihen luotan -- sallii sinun kunnialla
täyttää valasi!"

Vanha Punapartakin tervehti nuorta kreiviä mitä sydämellisimmin,
huutaen: "Vieläpä siis yksi Stuifen! Jumala suojelkoon sinua, vanhan
ystäväni viimeistä poikaa, ja armollisesti suokoon sinun palata kotiin
hänen luoksensa, joka jo on kadottanut niin paljon minun ja sukuni
edestä!"

Pian alotti sotajoukko matkansa Wienin kautta, Unkarin ja Kreikanmaan
läpi. Mutta vasta voitettuaan lukemattomia ja arvaamattomia vastuksia,
joita Kreikan kavala keisari Iisakki Enkeli (Angelus) viritteli,
huolimatta liitostaan Fredrik Punaparran (Barbarossan) kanssa, onnistui
ristiretkeläisten seuraavana vuonna maaliskuussa päästä laivoilla
Aasiaan. Reippaasti tunkeutui keisari eteenpäin, voitti kahdessa
suuressa taistelussa Ikonionin sulttaanin, Saladin-sulttaanin
liittolaisen, pakotti hänet suostumaan rauhaan ja raivasi siten
itselleen tien Syriaan.

Vaikka Punaparta jo olikin 68 vuoden ikäinen, oli hän kaikkialla
ensimäinen, uljain ja väsymättömin. Hänen rinnallansa taisteli yhtä
uljaasti uhkarohkea nuori Stuifenin kreivi, jonka miekka tuhoili
pakanoita kuin ennen muinoin hänen isänsä kädessäkin, jolloin se
levitteli kuolemaa kaikkialla, mihin vaan sattui. Rechbergikin taisteli
urhollisesti ja häntä kunnioitettiin sotajoukossa yhtä suuresti kuin
Stuifeniakin. Yleensä mainittiin molempien nimiä yhdessä, sillä aina --
niin lepo-aikoina kuin taisteluissakin -- nähtiin Hanno Fredrikin
seurassa, niin että nämä eroamattomat ystävät saivat ristiretkeläisiltä
nimet "Kastor ja Pollux".

Mutta Rechbergin puolesta oli se ystävyys aivan teennäinen; hänen
alinomaisella oleskelemisellaan Fredrikin rinnalla oli ihan
päinvastainen tarkoitus, sillä hän teeskenteli ystävyyttä nuorta
kreiviä kohtaan ainoastaan sen tähden, ett'ei kukaan voisi epäillä
häntä, jos hänen onnistuisi murhalla tahi kavaluudella päästä
kilpakosijastansa. Avosydämminen Fredrik puolestaan piti osoitettua
ystävyyttä täytenä totena ja palkitsi sitä yksinkertaisesti
sydämmellisyydellä ja täydellä luottamuksella. Hän ei aavistanut, miten
pian hänen piti huomaaman kantaneensa povellaan käärmettä.

Vuosi, jonka Fredrik von Stuifen oli lupauksen tähden velvollinen
taistelemaan ristiretkeläisten kanssa, oli jo kulunut; mutta hän piti
häpeänä erota Jumalan soturien riveistä, ennenkuin jotakin päätöstä
saataisiin toimitetuksi pyhän asian hyväksi. Hän jäi siis
vapaaehtoisesti, varsinkin sen tähden, kuin ei enää oltu kaukana
vastaan tulevan Saladinin sotajoukoista, niin että jo seuraavina
päivinä voitiin joutua suureen tappeluun.

Useain pienempien taistelujen jälkeen, joilla ainoastaan tarkoitettiin
saada selvää pakanoiden sotajoukkojen asemista, kävi viimein koko
ristiretkeläisjoukko kahdessa osassa rynnäkköön. Schwabin herttua
Fredrik johti toista ja keisari itse toista. Tappelusuunnitelma oli
viisaasti harkittu. Schwabin herttuan piti valerynnäköllä antaa
sill'aikaa tekemistä vihollisten etupuolelle, kun Punaparta itse aikoi
tehdä päärynnäkön vihollisten toista kylkeä vastaan, jonka tähden hänen
täytyi mennä Kalykadnos-joen yli. Mutta tuo tavallisesti pienoinen joki
oli syvempi, kuin arvattiinkaan, ja sitä paitsi vielä sateista
paisunut; vaan rohkean Hohenstaufenin luonteen mukaista ei ollut
tuommoisten pienten vastusten karttaminen suurissa yrityksissä; hän
käski jalkaväen istua ratsastajien tarakkaan ja ensimäisenä ratsasti
hän itse jokeen. Viipymättä seurasi häntä Stuifen ja Stuifenia, kuten
tavallista, Rechberg sekä heidän perästänsä koko joukko.

Sieramet ilmassa ui keisarin hevonen, ohjia totellen, toista rantaa
kohti; jo oli sen onnistunut päästä ihan rannalle, ja siinä koetti se
vahvalla hyppäyksellä nousta maalle, mutta kaviot luiskahtivat
liukkaasta maasta, se putosi taapäin, kaatui kuperkeikkaa, ja kun se
jälleen kohosi näkyviin, oli satula tyhjänä -- keisarillinen ratsastaja
oli kadonnut.

Kauhistuksen huuto kajahti seuraavien ristiretkeläisten suusta;
jokainen tahtoi auttaa, jokainen pelastaa ruhtinaan ja päällikön.
Rechberg oli lähinnä sitä paikkaa, johon keisari oli kadonnut; äkkiä
kannusti hän hevostansa, mutta käännös oli liian pikainen, virta sai
raskasta kuormaa kantavan hevosen valtaansa -- hevonen ja ratsastaja
katosivat aaltoihin. Fredrik von Stuifen näki ystävänsä hukkuvan --
mutta mitäpä hän voi huolia ystävästä semmoisena kauheana hetkenä, kun
Punaparran henki oli vaarassa! Vaikkapa hukkuva olisi ollut hänen oma
isänsä, ei hän olisi ojentanut kättänsä, pelastaaksensa häntä; tuossa,
tuossa, jossa hukkuneen ruhtinaan punainen vaippa äkkiä tuli näkyviin
-- siinä täytyi hänen auttaa -- pelastaa! Kovasti korskuen halkoi hänen
sotaoriinsa aaltoja -- silloin tarttui äkkiä käsi nuoren ritarin
jalustimeen, kalpeat kasvot tulivat näkyviin -- se oli Rechberg.

"Auta minua, Fredrik!" voihkasi hukkuva, tuskastuneena ja
rukoilevaisesti katsellen häntä.

Mutta Stuifenin kreivi lykkäsi pois ystävän käden, joka jo oli
tarttunut satulaan. "Auta itseäsi, poloinen ystäväni," huudahti hän
hänelle, "minun täytyy pelastaa keisari!"

Toisen kerran katosi Hanno aaltoihin, mutta vaistomaisesti haparoi
hänen kätensä ympärilleen ja tapasi uivan hevosen pitkän hännän.
Epätoivoisella voimalla piti hän siitä kiinni, ja niin kuljetti
eteenpäin uiva ratsu häntä mukanansa. Samassa huomasi Stuifen taasen
keisarin purppuravaipan; hän painoi kannukset niin syvälle uljaan
oriinsa kylkiin, että se ähkyen ponnisti viimeiset voimansa, ja vihdoin
-- vihdoin, kumartuen sivulle päin, sai Fredrik kiinni veden päällä
kelluvasta vaipasta. Hän veti sen luoksensa -- Punaparran kalpeat
kasvot tulivat näkyviin ja, lujasti tarttuen rakastetun ruhtinaan
ruumiisen, ohjasi hän rantaa kohti. Hevosen onnistui päästä lujalle
maalle, se nousi korkealle pystyyn takajaloilleen, ja ponnistihe
maalle, samalla temmaisten Rechberginkin rannalle.

Kiireesti hyppäsi Fredrik hevosen seljästä; vapisevin käsin riisui hän
keisarin kypärin ja paljasti -- kuolleen kasvot.

Fredrik Punaparta, ritariston kaunistus, kristikunnan kunnia,
Saksanmaan ylpeyden ja toivon esine, oli poissa, hänen mainehikas
elämänsä oli loppunut, auttamattomasti loppunut!

Sillä välin olivat retkeläiset hankkineet ruuhen, jossa veivät
keisarillisen ruumiin takaisin turmiovirran toiselle rannalle; mutta
sill'aikaa, kun ruumista laskettiin ruuheen, näkyi äkkiä etäältä
pölypilvi, torvet toitottivat -- vihollisten ratsujoukko lähestyi,
uhaten joen yli tulevia kristityitä tuimalla tappelulla. Elähyttävästi
vaikutti se näkö surun valtaan vaipuneihin ristiretkeläisiin; nyt oli
pyhä velvollisuus täytettävä, taistelu keisarin ruumiista. Tuossa
tuokiossa olivat kristittyjen joukot järjestetyt. Ojennetuin keihäin ja
paljastetuin miekoin ryntäsivät he, sydän sykkivänä taistelun halusta,
kolmea kertaa lukuisampain turkkilaisten kimppuun. Etupäässä oli
Stuifen ratsumiehineen, ja ristiretkeläisten sotahuuto: "Niin on
Jumalan tahto!" kaikui paljoa voimakkaammin kuin "Allah -- Allah!" jota
virkuilla hevosilla ratsastavat muhamettilaiset parkuivat.

Hanno von Rechberg, joka tällä välin oli täydellisesti tointunut
kuolonhädästänsä, hyppäsi ensimäisen merkin kuullessaan ratsunsa
selkään; mutta hänen säikähtyneet silmänsä eivät olleet luotuina
vihollisjoukkoon, ne katselivat vihaisesti kaikkien muiden
ristiretkeläisten edellä rientävää Stuifenia, joka oli säälimättömästi
työntänyt hänet takaisin aaltoihin varman kuoleman saaliiksi. "Nyt tahi
ei koskaan!" kuiskasi hän kähisten ja ratsasti omien miestensä
johtajana rohkean von Stuifenin perään, kiiltävä miekka ja ohjat
vasemmassa, raskas, raudoitettu sotanuija oikeassa kädessä. Samassa
yhtyivät sotajoukot. Tulena välkkyi Fredrikin vanha sotamiekka ilmassa
ja milloin se vaan putosi alas, menetti aina yksi vihollinen henkensä.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kenttä täynnä kuolleita, kuolevia
ja haavoitettuja. Mutta yhä uusia taistelijoita tuli vastustamaan
häntä, ja tiheään kuin rakeita putoili iskuja vihollisten vääristä
miekoista, että urho tuskin enää jaksoi puolustaa itseään. Hänen
voimansa alkoi vähetä, jo vuosi hänestä vertä monesta haavasta; silloin
katsahti hän taaksensa, huomasi sinne päin kiiruhtavan ystävän ja huusi
hänelle: "avuksi, -- Hanno, avuksi!"

Mutta katkeran ivallisesti ja kavalasti nauraen vastasi ystävä hänelle
samat sanat, jotka Fredrik oli lausunut tuskin tunti sitten lykätessään
hänet takaisin aaltoihin: "Auta itseäsi, ystävä raukka!" ja hurjasti
katsoen Fredrikkiin löi hän nuijallaan häntä päähän. Ikäänkuin
ukonnuolen tapaamana kyyristyi uljaan Stuifenin kookas vartalo;
raskaasti ja hitaasti vaipui se alas hevosen seljästä maahan ja jäi
eteenpäin pyrkivien Rechbergin ratsumiesten jalkoihin. Hirmuisesti
tuhosivat voimakkaiden schwabilaisten miekat vihollisia. "Se on Jumalan
tahto -- se on Jumalan tahto!" huusivat he uudestaan toimittaessaan
veristä työtään ja sama huuto kaikui heidän takaansa apujoukoista,
jotka, huomattuaan uskonveljiensä vaaran, kiireesti, kuolemaa
pelkäämättä riensivät joen yli, päästäksensä osalliseksi heidän kunniaa
tuottavaan taisteluunsa.

Semmoista hurjaa rynnäkköä eivät turkkilaiset orjat voineet kestää; he
käänsivät nopsat ratsunsa ja pakenivat kuin nuolet, jättäen verisen
taistelukentän kristityille voittosaaliiksi.

Mutta kalliista oli voitto ostettu. Monen kristityn ruumis peitti
tappelutannerta, niiden joukossa Fredrik von Stuifenin ratsumiehet,
jotka olivat uhranneet itsensä rakastetun herransa edestä. Heidän uljas
päällikkönsäkin makasi, pahoja haavoja täynnä, hevosen kavioiden
polkemana, tosin vielä hengissä, mutta silminnähtävästi kuoleman
kielissä, urhollisen joukkonsa keskellä.

Ei ketään enää ollut elossa, joka olisi voinut ilmoittaa, että jalo
Stuifen oli kavalan Rechberg-ystävän kädestä saanut kuolon-iskun.

Teeskennellen surua ja tuskaa seisoi Hanno Rechberg uhrinsa verisen
ruumiin vieressä ja päästi häneltä Bertan antaman verisen vyön,
voidaksensa antaa sen morsiamelle, ilmoittaessaan hänelle sulhasen
kuolemaa. Häijysti hymyillen ratsasti hän pois ja muutamat toverit
kantoivat kuolevaisen lähellä olevaan asuntoon. Rechbergin inhottava
aikomus oli onnistunut, tarkoitus voitettu: Fredrik von Stuifen, Bertan
sulho, oli poissa tieltä. "Ah!" huudahti hän, päästyään telttaansa,
"vuosikauden saat itkeä, suloinen morsian, mutta sitte etsit lohdutusta
uuden armahan sylissä ja -- Kristuksen veren kautta -- se toinen on
oleva Hanno von Rechberg!"

       *       *       *       *       *

Keisarin kuolema seisautti tietysti vähäksi ajaksi ristiretkeläisten
toimet, sillä kaikki pyhän haudan puolesta taistelijat epäilivät sodan
onnistumisesta, kun suuri ylipäällikkö nyt oli poissa. Tosin rupesi
Schwabin herttua Fredrik sotajoukon komentajaksi, mutta näytti siltä,
kuin olisi onnikin luopunut kristityistä ja turmiota ennustava tähti
enää vaan valaissut kristin-uskon sankareja. Taudit rupesivat
rasittamaan heitä, niin että monta tuhatta joutui niiden uhriksi; ja
kun herttua Fredrikkikin, joka oli johtanut joukon Akkon kaupungin
eteen, siinä kuoli ruttoon, sai iloisesti ja rohkeasti alotettu
ristiretki kehnon lopun, ainakin saksalaisten puolelta; ranskalaiset ja
englantilaiset saapuivat vasta myöhemmin pyhään maahan. Ruhtinaat,
ritarit ja herrat palasivat väkineen kotiin, mutta moni, joka lähti
kotoa viidenkymmenen johtajana, palasi yksin tahi ainoastaan muutaman
palvelijan seurassa kaukaisesta maasta.

Niiden harvojen joukkoon, joiden rautainen luonne kesti ilman-alan ja
tautien vaivat, kuului Hanno von Rechbergikin, ja vaikka hän oli
ripustanut mustan suruvyön hartioilleen, oli hänen sydämmensä kuitenkin
täynnä iloa, sillä hän voi kotona, Paitsi Fredrik herttuan kuolemaa,
ilmoittaa myöskin vihatun Stuifenin lopun. Täynnä toivoa läksi hän
sentähden pitkän, vaivaloisen alppimatkan perästä suorastaan
Hohenstaufenin linnaan ilmoittamaan herttuan onnettomalle leskelle sekä
epätoivoiselle tyttärelle ja morsiamelle puolison, isän ja sulhon
kuolemaa. -- Kalmankalpeana, mutta ulkonaisesti tyynenä kuunteli luja
Hohenstaufenin tytär kauhean ilmoituksen; mutta kun Hanno, ikäänkuin
sanojensa vahvistukseksi, otti esiin tutun, armahaisen, verellä
tahratun vyön, valahtivat kyyneleet vastustamattomasti hänen
silmistänsä ja ääneensä valittaen heittäytyi hän yhtä onnettoman
äitinsä syliin, joka, huolimatta omasta vahingostaan ja tuskastaan,
koetti lempein sanoin lohduttaa rakastettua lastansa. Rechbergikin
koetti lohduttaa aivan masentunutta tyttöä ja oli kylliksi malttamaton
muistuttamaan että, kun aika oli parantanut hänen sydämmensä haavan,
hän kyllä toisen rakastavan miehen rinnalla vielä oli löytävä kadotetun
onnensa. Mutta Bertta vastasi hänelle ainoastaan halveksivalla
katseella ja meni huoneesensa itkemään ja etsimään lohdutusta siltä,
joka yksin voi antaa sitä, leskien ja orpojen isältä.

Hanno puolestaan läksi linnasta, kiroten itseään ja
taitamattomuuttansa; hän ei voinut kieltää, että oli lausunut
viittauksensa sopimattomaan aikaan ja että hän sen kautta oli
vaikuttanut ihan vastoin toivoansa. Mutta pian rohkasi hän mielensä
jälleen. "Joutavia", lausui hän itsekseen, "kaikki morsiamet toivovat,
kun kadottavat armahansa, luostariin. Aika, tuo suuri, taitava lääkäri,
kyllä parantaa senkin, mikä näyttää parantumattomalta; luottakaamme
aikaan!"

Niin sanoen poikkesi hän Stuifenin linnaan vievälle tielle,
ilmoittaaksensa Fredrikinkin isälle ett'ei hänellä enää ollut poikaa.
Vanha Stuifen kuuli kamalan uutisen lausumatta sanaakaan surunsa
osoitteeksi. Mutta muutaman päivän perästä tavattiin hänet kuolleena
nojatuolistansa. Hänen sydämmensä oli särkynyt; hauta, joka kätki niin
monta hänen esi-isäänsä, aukesi jälleen ja otti vastaan, kuten
luultiin, Stuifenin jalon suvun viimeisen jäsenen. Mutta vielä eli yksi
sen-nimine henkilö eräässä talossa Kalykadnos-joella, vaikka
semmoisessa tilassa, että olisi voinut luulla kuolon korjaavan
hänetkin; vielä eli kaivattu Fredrik: kiitos taitavan käden ja --
rakastavan sydämmen huolellisesta hoidosta!

Talo, johon pahasti haavoitettu vietiin, oli erään rikkaan vanhan
juutalaisen oma, jonka oli täytynyt paeta Jerusalemista, kun
muhamettilaiset, jälleen valloitettuansa pyhän kaupungin, enemmän
vainosivat "valittua kansaa" kuin kristityitä. Varovainen Iisakki, oli
kuitenkin saanut pelastetuksi kaikki aarteensa, ennenkuin hän
kerjäläisen puvussa läksi Jerusalemista ainoan tyttärensä Esterin
kanssa, jonka hänen vaimo-vainajansa oli jättänyt hänelle. Mutta tuossa
erittäin kurjannäköisessä Kilikian mökissä lähellä Seleukeiaa, jonka
hän oli valinnut itselleen turvapaikaksi, ei kukaan voinut aavistaa
rikkauksia olevan, ei tietää, mitä aarteita köyhännäköisen talon
ontelot seinät sisälsivät. Siellä eli vanha Iisakki, kuten näytti, niin
varatonna kuin köyhin hänen kansalaisistaan, joka elättihe huonon ja
arvottoman tavaran kaupalla. Viekas, älykäs juutalainen oli osannut
pettää kaikki niin, että oli yksinäisyydessään turvattu kaikesta
ryöstön ja väkivallan vaarasta, joita hän varmaankin olisi saanut
kokea, jos olisi näytellyt rikkauksiansa.

Ainoastaan se puoli talosta, jossa Esterin huoneet olivat, oli
koristettu komeudella, jonka vertaista saa nähdä vaan itämaalaisten
asunnoissa. Huonekalut olivat hyvänhajuisesta puusta, koristetut
runsailla veistoksilla, ja niiden päälle oli levitetty raskasta
turkkilaista vaatetta. Lattia oli pehmeiden mattojen peitossa, niin
että askeleet kevenivät kuulumattomiksi. Pitkin seiniä asetetut tyynyt
ja sohvat olivat mitä kalliimmasta kulta- ja silkkikankaasta, samoin
ikkunain edessä riippuvat varjostimet, jotka estivät paahtavan
auringon säteet tunkeutumasta sisään. Jokaisen huoneen keskellä oli
marmorisäiliö, josta iloisesti nousevan suihkulähteen viileä vesi nousi
korkealle, puhdistaen ja vilvastuttaen ilman.

Niin ylelliseksi ja komeaksi oli vanha Iisakki laittanut tyttärensä
huoneet, sillä hän rakasti ihmeen kaunista Esteriänsä mitä hellimmin ja
katseli useasti ihaillen hänen hoikkaa vartaloansa, jonka kauneuden
kallis ja loistava puku saattoi vielä näkyvämmäksi. Hänen kasvonsa
olivatkin verrattoman kauniit.

Otsansa lumivalkeutta enensivät suuret mustat silmät, joiden yli
kauniit kulmat kaarehtivat, ja runsaat mustat kähärät, jotka
pilkistivät esiin hänen helmillä ja jalokivillä koristetun
käärepäähineensä alta. Nenä oli hieno ja kapea, mutta sen melkein
huomaamaton kaarehtiminen ilmoitti hänen kuitenkin kuuluvan siihen
kansaan, joka on tullut tunnetuksi kotkan-nenästänsä. Kasvot olivat
tavattoman hienot, mutta ne hän itämaalaisten tapaan piti, vierasten
saapuvilla ollessansa, aina hunnun peitossa.

Mutta vieläpä tietonsa ja taitonsa kauttakin erosi Ester useimmista
heimokuntalaisistansa. Mitä huolellisimmin oli Iisakki kasvattanut
häntä ja hankkinut hänelle opetusta, niin että Ester puhui, paitsi
hebreaa, hyvin sujuvasti monta muutakin itämaista kieltä ja lisäksi
vielä niin sanottua lingua francaa (Ranskan kieltä), jolla
ristiretkeläiset tavallisesti koettivat tulla toimeen maan asukkaiden
keskessä. Tämän viimemainitun avulla, joka oli itä- ja länsimaisten
sanojen seoitusta, oli hän oppinut Englannin, jopa Saksankin kieltä. --
Erityinen osa hänen tiedoistansa oli hänen lääketaitonsa, jota
juutalaiset yleensä, sekä miehet että vaimot, siihen aikaan niin paljon
harjoittivat, että juutalaiset lääkärit olivat kaikkialla suositut ja
ristiretkeläisetkin ruhtinaat ja ritarit, sairastuttuaan tai
jouduttuaan haavoitetuksi, mieluimmin jättäytyivät jonkun tuohon muuten
niin halveksittuun kansaan kuuluvan oppineen hoidettaviksi. Sekin
lääkäri, jonka jalo Saladin, kuten tarina kertoo, lähetti pahasti
sairastuneelle Englannin kuninkaalle, Rikard Leijonansydämmelle, ja
joka hänet onnellisesti paransikin, oli juutalainen.

Ester oli oppinut lääketaitonsa Jerusalemissa sedältänsä, joka oli
erittäin kuulu monista salatuista keinoistaan. Hän oli vähää ennen
juutalaisten karkoittamista jälleen valloitetusta Jerusalemista kuollut
hyvin vanhana; mutta salaisuutensa jätti hän tarkalle oppilaalleen,
veljensä tyttärelle Esterille.

Tähän taloon siis, jossa Iisakki asui tyttärineen, vietiin pahasti
haavoitettu ritari ja jätettiin vanhan juutalaisen huostaan. Mutta heti
Fredrikin kavalan ystävän mentyä kumppalineen, lähestyi Ester
palvelustytön seurassa haavoitetun vuodetta; taitavasti puhdisti ja
pesi hän syvät haavat, tutki ne hienoilla aseilla ja iloksensa huomasi
pian, ett'ei ollut ihan mahdotonta pelastaa nuoren, kauniin ritarin
henkeä, vaikka hänen päänsä kyllä olikin erittäin pahasti haavoitettu.
Huolellisesti voiteli hän avonaista haavaa, jonka Rechberg oli
piikki-nuijallaan lyönyt, parantavalla voiteella, jota ainoastaan hän
osasi valmistaa kuolleen setän neuvojen mukaan, ja pani sitte
kullankarvaisille kähäröille kylmän kääreen, jota hän tuon tuostakin
kostutti samalla voiteella. Tunnottoman puoleksi avonaiseen suuhun
kaatoi hän muutaman pisaran virkistävää nestettä, jolla oli todellakin
ihmeteltävä vaikutus. Fredrikin melkein sammunut elonkipinä alkoi --
kiitos sille keinolle! -- jälleen hehkua. Ensiksi rupesi nuorukaisen
rinta hiljaa, tuskin huomattavasti kohoamaan hänen heikosta
hengityksestään ja tuskin tuntuvasti rupesi sydänkin sykkimään, mutta
pian, muutaman pisaran nieltyä, muuttuivat kalman kalpeat posket
vaalean-punaisiksi, suonien tykytys yhä kovemmaksi, enentyen
vähitellen, kunnes sairas joutui kuumeen valtaan, jota Ester toivoikin,
sillä ilman sitä ei mikään haava voi parantua. Mutta senkin sai hän
uusien lääkkeiden käyttämisellä autetuksi mielensä mukaan, ja heti
kun hän sairaan sekavista katseista ja houreista huomasi aivot
kiihottuneiksi, voiteli hän hänen kulmiaan ja otsaansa hyvän-hajuisella
voiteella, josta haavoitettu yhä enemmän rauhoittui ja viimein vaipui
syvään uneen.

Väsymättömänä ja huolellisesti valvoi Ester monta viikkoa lääkärinä ja
sairaanhoitajana haavoitetun vuoteen vieressä, leväten ainoastaan
Fredrikin nukkuessa ja jättäen hänet silloinkin vanhan imettäjänsä
huomaan, joka sai käskyn herättää emäntänsä, jos sairas heräisi tahi
jos joku muu tapaus vaatisi hänen läsnäoloansa. Niin hoiti hän
väsymättömän kärsivällisesti vierasta ritaria ja kestäväisyydellään
onnistui hänen pelastaa nuorukaisen henki, ryöstää kuolemalta varma
saalis.

Sairaan tila parantui parantumistaan, vaikka kyllä hitaasti, ja samassa
määrin, kuin se edistyi -- nimittäin siitä alkaen, kun hänen
ymmärryksensä selkeni -- lakkasi Ester tulemasta parantuvan vuoteelle,
sillä vaikka lääketaidon harjoittaminen sallikin hänelle paljoa enemmän
vapautta, kuin itämaalaiset tavat suovat naisille, käsitti hän
arkatuntoisuudessaan kuitenkin, että hänen täytyi tehdä niin. Heti
huomattuansa ritarin selkeämmin ja kummastuneena katselevan ympärilleen
komeassa huoneessa, läksi hän siitä pois eikä palannut, ennenkuin
sairaan säännöllisesti palaava kuume iltaisin teki hänen läsnäolonsa
välttämättömäksi. Esterin läsnäolo vaikutti muuten aina ritariin
rauhoittavasti, yksin hurjemmissa houreissakin. Heti kun hän ritarin
omalla kielellä pyysi häntä pysymään hiljaa tahi laski pienen viileän
kätensä hänen kuumalle otsalleen, asettuivat hänen hurjat hourauksensa
ja hän oli hiljaa, kärsivällinen ja tottelevainen kuin lapsi ja
noudatti kokonaan Esterin tahtoa. Surumielin huomasi kuitenkin Fredrik,
kun hänen ajatusvoimansa selveni, miten huntuun peitetty nainen yhä
enemmän väistyi hänen vuoteensa luota. Vaikka huoneessa aina
vallitsikin puolihämärä, huomasi hän kuitenkin liikunnoista hänet
nuoreksi, ja kun hänen ajatuksensa olivat täydellisesti ja pysyväisesti
selvinneet, rupesi hän yhä enemmän ikävöimään ystävällistä
hoitajatartansa. Lisäksi halusi hän sanomattoman uteliaasti tietää, ken
hän oli. Mutta kaikki, mitä hän kyseli vanhalta palvelijalta, joka
poissa olevan sijasta aina istui hänen vuoteensa vieressä, jäivät
vastaamatta, kenties sentähden, ett'ei hän ymmärtänyt lingua francaa
tahi ei ollut sitä ymmärtävinään.

Kaukaiseen kotiinkin ja Bertan luo lensivät hänen ajatuksensa, mutta
omaksi kummastukseksensa ei hän enää voinut muistella morsiantansa yhtä
innokkaasti ja palavan rakkauden tunteilla kuin ennen; hänestä oli,
kuin muistelisi hän kuollutta ja hänen kuvaansa hämmensi yhä enemmän
olento, joka niin hellästi hoiti häntä, vaikka hän vaan kuin unissaan
näki hänen lähestyvän, heti taas kadotaksensa. Viimein koetti hän
muistaa, mitä hänelle oli tapahtunut ja mikä seikka oli saattanut hänet
siihen taloon ja sen naisen hoidettavaksi, joka alati oli hänen
mielessänsä.

Vähitellen johtui hänen mieleensä heinäkuun kymmenes päivä -- keisarin
kuolema -- tappelu muhamettilaisten kanssa; äkkiä muisti hän kohtauksen
Rechberginkin kanssa ja yhä enemmän selveni hänelle, että se olikin
Hanno, joka sotanuijallaan haavoitti häntä, saattaen hänet surman
suuhun. Siitä joutui hän semmoiseen raivoon, että hän äkkiä hurjasti
uhaten nousi istualleen vuoteesen ja huusi vihan vimmassa: "Haa, konna
-- pelkuri, kurja pettäjä! Antakaa minulle miekkani, että voin
rangaista sitä konnaa!"

Peljästyen kuuli Esterin vanha palvelija, joka istui hoitajana vuoteen
vieressä, tuon raivoisan uhkauksen, ja kun hän ei ymmärtänyt saksaa, ei
hän voinut käsittää sitä muuksi kuin uudeksi houraukseksi. Totellen
emäntänsä käskyä veti hän siis peloissansa kellonnauhaa, kutsuen siten
emäntänsä avuksi.

Heti aukesikin ovi ja Ester astui huoneesen. Luoden nopean katseen
sairaasen, luuli hän heti käsittävänsä asian laidan. Hänetkin petti
sairaan uhkaava, hurja katse ja hehkuvat posket, sillä hän luuli
potilaan jälleen saaneen kovan kuumeen. Huolimatta sentähden olla
varovainen tai peittää kasvojansa, astui hän vuoteen viereen, pakotti
lempeällä väkivallalla sairaan jälleen laskeutumaan maata ja puhutteli
häntä tapansa mukaan saksaksi.

"Tyyntykää, herra ritari -- pahan haavanne tähden on se välttämätöntä!"

Ensi kerran katsoi ritari ihan selkeänä kasvoihin ihmeen kaunista
olentoa, joka kumartui hänen ylitsensä; ikäänkuin lumottuna tuijotti
hän sen hellän olennon suloiseen muotoon, joka niin väsymättä hoiti
häntä. Ester varmaankin huomasi siitä, ett'ei hän kumartunutkaan
kuumeen hourauksissa olevan ylitse, sillä ensi kertaa punastui hän,
huomatessaan ritarin ihastuneet silmäykset. Säikähtäen ja hämillään
koetti hän peittää kasvojansa hunnulla, mutta Fredrik tarttui hänen
vapisevaan käteensä ja puhutteli häntä niin hellin sanoin, ett'ei Ester
eläessään ollut semmoisia kuullut:

"Oi, älä riistä minulta suloista näköäsi, älä peitä noita taivaallisen
ihanoita kasvoja, jotka niin lempeästi ja kirkkaasti kuin aurinko
lämmittävät sydäntäni. Oi tyttö -- ell'et ole enkeli, taivaasta tullut
lohduttaaksesi minua tuskan ja mielettömyyden pitkinä hetkinä -- sano
-- oi, sano, kuka olet, että voin rukoilla sinua kuin pyhimystä tahi
kunnioittaa ja palvella sinua ihanimpana neitinä, jolle ritari
milloinkaan on pyhittänyt elämänsä!"

Kristinuskoisten ritarien sen-aikainen naisten haaveksivainen
ihaileminen ei ollut Esterille outoa eikä tapakaan, jolla he ilmasivat
sen; hän koetti siis uskoa Fredrikin sanat vaan ritarilliseksi
kohteliaisuudeksi, mutta hänen miehekkäät, kauniit kasvonsa ilmoittivat
niin paljon lempeyttä, että neiti tuskin voi tointua ja tyyntyä.
Paremmin vastataksensa ritarille vaan jotakin kuin kertoaksensa kuka
oli, sanoi hän jälleen punastuen:

"Te erehdytte, herra ritari; minä en ole mikään korkeasukuinen nainen,
minä olen vaan Ester -- juutalaistyttö."

"Oi, ole kuka ja mikä hyvänsä!" vastasi ritari, innostuneena suudellen
kauniin tytön kättä, "minulle sinä olet olento, jolle olen suurimman
kiitollisuuden velassa, sillä sä olet hoitanut minua, kärsivällisesti
olet valvonut vuoteeni vieressä, vaikka olen ollut sinulle vieras, ja
kestänyt luonani, kun kaikki muut jättivät minut, ja sinun kätesihän se
oli, joka poisti polttavan pakotuksen haavoistani, joka pelasti elämäni
-- oi, anna minun suudella sitä, tuota siunattua, kallista kättä!"

Ja taasen painoi Fredrik huulensa Esterin pienelle, valkoiselle
kädelle, kun hän, hämillään ritarin äkkinäisestä tunteiden ilmi
puhkeamisesta, oli unohtanut vetää sitä pois. Mutta tuntiessansa hänen
palavat suutelonsa, yritti hän, yhä enemmän punastuen, irroittaa
kättänsä, mutta Fredrik piti kiinni ja lausui rukoilevasti:

"Oi, älä taasen pakene minua, suloinen olento! Jää luokseni, sillä et
varmaankaan ole pelastanut henkeäni, että saisin jälleen kuolla
ikävään, kun en näe sinua -- oi, nyt voin käsittää, miksi sydämmeni
ikävöi kasvojesi näköä, ne kun täyttivät koko sieluni, vaikka
ainoastaan ikäänkuin unessa olin ne nähnyt -- oi, Ester se oli lemmen
ikävä! -- Ester -- tyttö -- minä -- minä rakastan sinua!"

Ei kukan nainen olisi voinut vastustaa semmoista puhetta;
kuumaveriseen itämaalaistyttöön, ihanaan Esteriin, vaikutti ritarin
lemmen-ilmaseminen tavallisella lumousvoimallaan, sitä enemmän, kun hän
sairaan lääkärinä oli jo ensi päivästä saakka, jolloin hän tuotiin
taloon, surkutellut häntä kaikesta sydämmestänsä. Mutta "säälistä
rakkauteen on ainoastaan yksi askel", sanoo sananlasku, ja Esterillä
oli hellä sydän ja herkästi liikkuva luonto; oliko siis kummallista,
että ritarin innokkaat sanat "minä rakastan sinua" tunkeutuivat
hehkuvana säkenenä tytön sydämmeen ja saattoivat ennen heräämättömät
tunteet ilmi-tuleen? -- Ikäänkuin ehdottomasti totellen vierasta voimaa
kumartui hän kauniin valkeaverisen nuorukaisen yli, jonka säihkyvät
silmät koettivat lukea hänen sielunsa salaisuutta, ja tunnusti
rakkautensa tulisessa suutelossa, jonka hän painoi hänen huulillensa.
Mutta tuskin sai hän ilmaisseeksi sydämmensä tunteet, kun naisellinen
ujous jälleen pääsi hänessä valtaan; punastuen hiuksiinsa saakka
irroittihe hän ja riensi pois huoneesta. Lyöden kätensä yhteen
kummastuksissaan siitä, mitä oli nähnyt, seurasi palvelija rakastettua
emäntäänsä, ja Fredrik jäi yksin -- yksin sydämmensä kanssa, joka oli
täynnä autuaallista onnea!

Hän olisi voinut ääneensä riemuita, kun tiesi olevansa sen ylevän
olennon rakastettu, joka uskollisesti ja hellästi kuin paras
suojelusenkeli oli hoidellut häntä; ylenluonnolliseksi ylisteli hän
itseänsä, kun oli voittanut tämän lempeän neiden sydämmen, jossa
suurimman kauneuden ohella, kuin hän elämässään oli nähnyt, oli myöskin
paremmat henkiset lahjat ja sydämmen etevyydet kuin kellään muulla
naisella auringon alla, kellään koko maan päällä, yksin --
Bertallakaan. Bertallako?... Totta taivahinen, kuinka äkisti ja
raskaasti johtui hänelle nyt mieleen kaukana kotimailla oleva jalon
ruhtinaan tytär, joka häntä oli niin sydämmellisesti ja uskollisesti
rakastanut ja nyt ikävissään odotteli hänen palaamistansa! Miten
katkeroitti nyt yht'äkkiä hänen mielensä tieto, että oli pettänyt sen,
jolle oli vannonut uskollisuutta, että oli rikkonut hänelle annetun
sanansa -- juutalaistytön tähden.

Mutta liian voimakas oli viehättävän Esterin lumous. Mitä oli Bertan
yksinkertainen sulous tämän tyttösen verrattoman kauneuden rinnalla,
joka hänelle nyt oli lahjoittanut sydämmensä? Mitä oli hänestä Bertta
sen autuuden rinnalla, joka häntä odotti Esterin sylissä? Väkisin
karkoitti hän mielestänsä Bertta-raukan muiston; nykyistä viehättävää
lemmittyänsä tahtoi hän vaan ajatella -- ainoastaan häntä rakastaa,
rakastaa äärettömästi ja olla hänen rakastettunsa. Mitä hän siitä
huoli, että Ester oli juutalaistyttö -- että hän kuului tuohon niin
halveksittuun kansaan? Kukapa häntä voi moittia seurustelustaan Esterin
kanssa? Koko kristitty sotajoukko uskoi hänet epäilemättä kuolleeksi;
ja luultavasti oli se tieto saapunut jo kaukaiseen kotiinkin. Kukapa
siis voi hänelle enää sanoa vasten silmiä: "Sinä olet rakkaudellasi
juutalaistyttöön rikkonut kristityn velvollisuudet ja soaissut
ritarikunniasi?"

Näillä ajatuksilla tukehutti Fredrik kaikki rauhaansa häiritsevät
omantunnon muistutukset, ja kun Ester illan suussa palvelijansa kanssa
palasi hänen luoksensa täyttämään lääkärivelvollisuuksiaan, silloin
kertoi Fredrik innokkain sanoin toistamiseen rakkautensa;
autuaallisesti hymyillen vaipui Ester hänen syliinsä, ja kun Fredrik
häntä niin piti rinnoillansa, sydämmellään, silloin haihtui
haihtumistaan Bertan kuva ja kaikki muut katumuksen mietteet sammuivat
taivaallisen onnen rinnalla, joka jokaisesta rakastetun suutelosta
runsaammin virtasi hänen olemukseensa.

       *       *       *       *       *

Kaksi kuukautta oli jo kulunut siitä asti, kun Fredrikillä oli ilonansa
kauniin Esterin rakkaus. Nuoruuden tyhjentymätön, mahtavasti luova ja
uudistava voima ja rakkauden virkistävä onni olivat yhdessä
vaikuttaneet niin, että Fredrik oli kohta entisissä voimissaan.
Mutta hän ei kumminkaan vielä ajatellut lähteä vierasvaraisen
juutalaisen talosta, joka ei edes aavistanutkaan, että hänen tyttärensä
oli salaisessa sekä omansa että ritarin uskonnon kieltämässä
rakkausliitossa hänen vieraansa kanssa. Vanha Rakel, Esterin palvelija,
oli kyllä monesti velvollisuutensa mukaan ilmoittamaisillaan sen
isälle, mutta Esterin, hänen rakastettunsa, rukoukset ja onnellisuus,
jonka salaisuuden ilmaseminen olisi hävittänyt, saattoivat hänet
olemaan vaiti, ja lieneepä siihen osaltansa vaikuttanut myöskin se,
että Rakel siten pelkäsi menettävänsä Esterin luottamuksen.

Niin pysyi Esterin ja Fredrikin liitto häiritsemättä. Kumpikin nautti
onneansa kuin huumauksissa, muistellen ainoastaan nykyhetkeä, mutta ei
tulevia aikoja. Ester, joka ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut
rakkautta, rakasti kaunista ritaria tulisen innokkaasti, mutta samalla
mitä hellimmästi, sillä hänen luottavaiseen mieleensä ei soveltunut
ajatus, että se mies voisi mahdollisesti hänet pettää joka hänelle joka
päivä pyhimmillä valoilla vakuutteli ääretöntä rakkauttansa. Fredrik
puolestansa uskoi nyt vasta oppineensa tuntemaan todellisen rakkauden
jota varten hän vaan eli ja johon koko hänen olemuksensa peittyi. Niin
elivät molemmat onnellisessa unessa; mutta niin kuin unta ainakin,
seurasi tätäkin huumausta -- herääminen.

Iisakki-vanhus kertoi eräänä päivänä vieraallensa ristiretkeläis-joukon
vastoinkäymiset, mitä tuhoja sille olivat ruttotaudit ja taistelut
tuottaneet ja miten koko joukko, Schwabin herttuan Fredrikin kuoltua,
täydellisesti hajosi.

"Kaikki saksalaiset ritarit", päätti Iisakki kertomuksensa, "palaavat
kotiin, sota on lopussa. -- Tekin, jalo herra, kun olette jälleen ihan
terve, voitte lähteä paluumatkalle kotimaahanne, ettekähän te siitä
pahastu, että minä pyydän teitä lähtemään kohta, sillä näinä päivinä
täytyy minunkin erään tärkeän kauppa-asian tähden lähteä pitkälle
matkalle, eikä teidän siis enää sovi olla vieraana tässä talossa, jossa
ei asujamina ole muita kuin nuori tyttö ja muutamia palvelijoita."

Fredrik peljästyi. -- Kotiinko? -- oliko hänen palattava kotiin! Tämä
sana hajoitti kerrassaan lumouksen, jonka vallassa hän oli ollut.
Kauniin kotinsa viehättävä kuva ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen
ja hän alkoi innokkaasti ikävöidä ihanan Schwabin vuoria, sen
hedelmällisiä laaksoja, viheriöiviä metsiä ja niittyjä, pauhaavaa
Nekkaria ynnä kukoistavia kaupunkeja ja kyliä. Niin, hänen täytyi
päästä kotiin -- kotiin esi-isiensä monitorniseen, muhkeaan linnaan,
kotiin vanhan isänsä luo, joka luultavasti vuodatti verikyyneleitä
viimeisen poikansa ja viimeisen Stuifenin kerrotun kuoleman tähden --
kotiin -- Bertan luo!

Bertanko luo?! Taaskin sattui hyljätyn morsiamen muisto kuin polttava
tuli hänen sieluunsa. Bertan luo oli hänen palattava kotiin, tuon ennen
niin sydämmellisesti rakastetun luo, jonka koko elintoivo oli hänessä,
joka häneen luotti nuoren sydämmensä ja rakkautensa koko voimalla, --
jonka hän kuitenkin oli pettänyt! Uskalsiko hän, uskoton lupauksensa
rikkoja, astua hänen eteensä? Vaan kuitenkin, eikö hän sitte voisi
jälleen sovittaa mitä oli rikkonut? Niin, hänen täytyi lähteä kotiin
onnettoman luo, jonka hän nyt oli näkevinään silmäinsä edessä mustassa
murhepuvussa ja neitsyeellisen lesken huntu kasvoilla! Katuen tahtoi
hän langeta hänen jalkainsa juureen, suudella pois noiden lempeäin
kyyhkyläissilmien kyyneleet ja vast'edes horjumattomalla rakkaudella
palkita surut ja äärettömät tuskat, joita Bertta oli hänen tähtensä
kärsinyt -- koko elämänsä kestävällä rakkaudella ja uskollisuudella
päätti hän poistaa uskottomuutensa! -- Niin, hänen täytyi lähteä Bertan
luo!

Entä Ester?! -- Olihan hän rakastanut häntäkin tulisen innokkaasti,
hurmautuneena hänen ihmeellisestä kauneudestansa! Olihan hän vannonut
hänelle lukemattomia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden valoja! Ja
Ester, jota hänen vielä oli kiittäminen hengestäänkin, oli myöskin
rakastanut häntä niin innokkaasti kuin ainoastaan kuumassa ilmanalassa
elävien kansain tyttäret voivat rakastaa! Olihan hän, luottaen
hoidettavansa valoihin, uhrannut ritarillensa kaikki, mitä hänellä
uhrattavaa oli! Sopiko ritarin nyt sovittaa tehty rikos toisella
uskottomuudella?...

Hänen sielunsa horjui hirveässä ristiriidassa; tekipä hän niin tai näin
-- petos oli kummallakin puolen edessä! Ja kumminkin, voiko hän vielä
kauan torjua tai arvella? Välttämättömyyden ehdottomat käskyt saivat
olla uuden aiotun petoksen puolustuksena, sillä olihan hänen pakko
lähteä pois -- juutalainen oli oikeassa -- eihän hän, kun isä oli
matkoille lähtemässä, enää voinut kauemmin nauttia vierasvaraisuutta,
jota hänelle jo oli osoitettu liiankin kauan. Ja vaikkapa hän nyt olisi
_voinutkin_ viipyä -- ei hän sitä enää olisi _tahtonut_, sillä siitä
asti, kun Bertta oli jälleen johtunut hänen mieleensä, tunsi hän,
katuessaan uskottomuuttansa, vanhan rakkautensa yhtä voimakkaasti
heräävän kuin koti-ikävänkin. Mutta suhdettansa Esteriin alkoi hän,
vaikka kyllä vastahakoisesti ja hitaasti, katsella toiselta kannalta;
nyt vasta osasi hän huomata sen liiton arvottomuuden ja käsittää, miten
suuri juopa oli uskottoman juutalaistytön ja kristityn, -- halveksitun,
kaupustelijan tyttären ja jalon, arvokkaan kreivi Ulrik von Stuifenin
pojan ja perillisen välillä. Voiko hän vieläkin olla epätietoinen
siitä, mitä hänen oli tehtävä?

Mutta miten päästä juutalaisen talosta, miten erota Esteristä? Vaikka
hän kyllä ei enää tuntenutkaan entistä tulista rakkautta kaunista
juutalaistyttöä kohtaan, niin oli tyttö kuitenkin vielä hänelle sen
verran rakas, että hänestä tuntui äärettömän tuskalliselta peruuttaa
valansa, joihin Ester oli niin turvallisesti luottanut. Ja voiko hän
odottaa, että Ester antaisi ihan rauhallisesti lähteä pois sen, jota
hän ijäisesti uskoi omaksensa kiitollisuuden, rakkauden ja
velvollisuuden tähden? Ei suinkaan! -- Hänen olisi täytynyt kestää
hirmuinen kohtaus ja -- hän, tuo urhollinen ritari, peloton sotilas,
joka vähääkään arvelematta oli rientänyt niin moneen vaaraan ja
tappeluun, tunsi sydämmensä vapisevan, kun vaan ajattelikin seurauksia,
joita hänen eronsa tästä kuumaverisestä itämaiden tytöstä tuottaisi.
Mutta kuinka voisi sitte välttää tuon peljätyn tapauksen? -- Kavaluus
yksin voi hänet pelastaa. Se, tuo petoksen veli, sai auttaa häntä
petoksen teossa.

Näitä mietiskellen ja näissä aikeissa meni Fredrik Esterin huoneesen.
Onnellisesti hymyillen riensi Ester hänelle vastaan, tarjotakseen
viehättävää suutansa suuteloon; mutta kauhistuen huomasi hän äkisti
Fredrikin muuttuneen muodon, hänen epävarman katseensa ja synkästi
rypistyneet kulmansa.

"Mikä sinulla on, rakas Fredrik?" kysyi hän ehdottomasti vavisten ja
koettaen pienellä kädellään silittää hänen otsaansa. "Mitä merkitsevät
nuo pahat rypyt, jotka eivät sovellu sinun kauniisen muotoosi?"

Fredrik pusersi kauniin, rakastavan olennon, joka murheellisena katsoi
häneen tummilla silmillänsä, hyvin levottomasti sydämmelleen ja vastasi
epävakavalla, värähtelevällä äänellä: "Ne ovat surun ryppyjä, ainoa,
rakas Esterini -- sillä minun täytyy -- lähteä pois."

Ester kalveni. "Herra Jumala!" huudahti hän, tarttuen hätäisesti sylin
rakastettuansa; "poisko sinä lähdet? -- Minkätähden -- mitä on
tapahtunut?"

"Isäsi -- --"

"Onko hän saanut tietää rakkautemme?" keskeytti Ester kauhistuneena.

"Ei", vastasi ritari lyhyesti.

"Miksi olet niin harvasanainen?" kysyi Ester moittivaisesti ja kiersi
samalla hellästi käsivartensa Fredrikin kaulaan. "Oi, näethän tuskani;
puhu: mitä isästä?"

Muutamilla sanoilla ilmoitti Fredrik tuskallisesti kuuntelevalle
tytölle, mitä juutalainen oli hänelle kertonut ja mitä hän oli lausunut
kertomuksensa johdosta. -- "Ja sentähden", sanoi hän lopuksi, ollen
olevinaan hyvin liikutettu, "täytyy minun -- lähteä pois!"

"Poisko -- vai pois!" huusi onneton tyttö käsiänsä väännellen
tuskissaan. "Entä minä?! Mitä sitte minusta tulee?!"

"Ester!" sanoi Fredrik, väkisin hilliten liikutuksensa, "sinä olet
minulle jo niin monesti osoittanut sydämmellistä rakkautta; sinun
vallassasi on osoittaa vielä suuri uhraus; minun täytyy lähteä pois --
ilman sinutta, suloinen Ester, en kumminkaan voi elää. Sentähden -- jos
voit minun tähteni hyljätä isänmaasi, isäsi ja uskosi, niin -- lähde
minun kanssani kaukaiseen kotimaahani minun linnaani!"

Fredrik vaikeni ja hengähti syvään, sillä hänestä olikin ollut
vaikeampaa, kuin oli luullut, lausua tuo valhe, jolla hän toivoi
pettävänsä rakkauteensa sokeasti luottavan tytön. Muutamat innokkaat
suutelot, ajatteli hän, poistavat Esteriltä viimeisenkin epäilyksen
hänen rehellisyydestänsä. Mutta rakastava tyttönen ei ollenkaan uskonut
rakastettuansa semmoiseen petokseen kykeneväksi. Kyyneliensä läpi
onnellisesti hymyillen, katsoi hän Fredrikkiä silmiin ja vastasi:

"Voitko ollenkaan luulla, ett'en täyttäisi pyyntöäsi, rakas mies? Voi,
hyvä Fredrik", jatkoi hän ja kätki punastuen kauniit kasvonsa hänen
sydämmelleen, "missä sinä olet, siellä on minun isänmaani; ja vaikkapa
veisit minut erämaahan, olisin sielläkin onnellinen ja mieltyisin
siihen, kun yhdessä minun kanssani kärsisit sen kauhuja! -- Isänikö? --
Saanhan hänen sijaansa sinun isäsi -- Uskoniko? -- Onhan ainoastaan
_yksi_ Jumala, ja palvelenpa minä häntä sitte sillä nimellä, kuin
kristityt häntä palvelevat, tai Jehovana, hän pysyy kuitenkin aina
samana Jumalana, jonka armo ijankaikkisesti kestää! Hän kyllä kuulee
Ester-parkaa sittekin, vaikka hän rukoilee häntä kristittyjen tavalla,
ja on hänelle armollinen ja laupias, vaikka hän rakkaudesta sinuun
luopuukin isäinsä uskosta. Sentähden, rakas Fredrik, on sinun uskosi
myöskin oleva minun uskoni ja sinun kotisi minun isänmaani!"

Häpeissään niin suuresta rakkaudesta, joka oli valmis suostumaan
kaikkeen, käänsi ritari kasvonsa poispäin; hän oli vielä liian
alkavainen teeskentelemistaidossa, niin että hänen täytyi peljätä
polttavan häpeäpunan, joka kohosi hänen kasvoillensa, ilmasevan hänen
petoksensa. Mutta hänen täytyi päättää, mitä oli alkanut -- "Bertan
tähden", kuten hän vakuutteli omalletunnollensa.

"Oi, kiitos sulle!" sanoi hän teeskennellyllä ilolla: "tuhannesti
kiitos rakkaudestasi ja uudesta, suuresta uhristasi, jonka minulle
annat! Kuule siis, miten on tehtävä. Huomenna lähden minä pois
ikäänkuin kotimatkalleni; kumminkin menen vaan Seleukeiaan odottamaan,
kunnes isäsi lähtee asioilleen -- sillä hänen ei tarvitse aavistaa,
että sinä lähdet minun kanssani -- sitte palaan noutamaan sinua
ja -- --"

"Ja sitte tämän lyhyen eron perästä", keskeytti Ester innokkaasti hänen
puheensa, "ei minua enää erota sinusta mikään muu kuin kuolema!"

Vastaamatta mitään sulki Fredrik Esterin syliinsä ja, vielä kerran
suudeltuaan rusottavia huuliansa, lähti hän pois huoneesta
valmistautumaan matkalle.

Toisena aamuna astui hän kirkkaissa teräsvaruksissaan Iisakin eteen,
joka niin kauan oli osoittanut hänelle vierasvaraisuutta. Lämpimin
ja kaunein sanoin lausui hän hänelle kiitoksensa ja pyysi sitte
lupaa saada ottaa jäähyväiset uskolliselta ja väsymättömältä
hoitajaltansakin. Mielellään suostui siihen Iisakki ja kutsui heti
tytön sisään.

Ester astui Fredrikin eteen ikäänkuin ottamaan jäähyväisiä semmoiselta
mieheltä, jota kohtaan hän, niinkuin hoitaja sairasta kohtaan ainakin,
tunsi erittäin suurta ystävyyttä, vaan ei sen enempää. Hymyillen
kuunteli hän Fredrikin jäähyväissanat ja vastasi niihin levollisesti ja
soveliaan ujosti, niin ett'ei luulevaisinkaan silmä olisi voinut
huomata mitään, joka olisi herättänyt epäilystä, että noiden kahden
välillä olisi mitään sopimusta. Yhtä levollisesti näki hän Fredrikin
sitte nousevan ratsunsa selkään ja ratsastavan pois. Ainoastaan
sydämmessään huusi hän hänelle tuhansia onnentoivotuksia.

Kahdeksan päivän perästä läksi Iisakikin asiamatkoille; Ester otti
häneltä, jonka hän salaa aikoi hyljätä, jäähyväiset niin katkerasti
itkien, ett'ei isä voinut ymmärtää lapsensa liiallista liikutusta, kun
hän läksi pois vaan pariksi kuukaudeksi.

"Abrahamin Jumala siunatkoon sinua, rakas Esterini!" sanoi hän
vapisevalla äänellä. "Hän olkoon aina sinun kansasi ja johtakoon
sydäntäsi ja askeleitasi joka hetki!"

Ester vapisi. Tuskastuen irroittautui hän vihdoin rakkaan, vanhan
isänsä käsistä, jonka luota hän kuitenkin aikoi karata vielä suuremman
rakkauden tähden. Sitte -- kun isä vihdoin läksi -- meni hän
huoneihinsa valmistamaan omaa lähtöänsä, sillä saattoihan minä päivänä,
minä hetkenä hyvänsä sulho tulla kutsumaan häntä matkalle uuteen
kotiin. -- Mutta hän odotti kahdeksan, odotti neljätoista päivää
turhaan. Vihdoin alkoi hirmuinen epäilys levitä hänen sieluunsa. Salaa
lähetti hän uskotun palvelijan hankkimaan tietoja kadonneesta. Kohta
palasikin tämä takaisin: saksalainen ritari, kreivi Fredrik von Stuifen
oli jo kymmenen päivää sitte lähtenyt kaupungista meritse kotia kohti.

Kauhistuneena huudahtaen vaipui Ester-parka, tuon hirveän sanoman
kuultuansa, maahan; epäilys, jonka hän ainoastaan vastahakoisesti oli
laskenut mieleensä, oli nyt muuttunut peruuttamattomaksi varmuudeksi
-- hänet oli petetty -- häpeällisesti petetty, hyljätty ja kavallettu!

       *       *       *       *       *

Onnellisesti oli Fredrikin matka päättynyt; ilosta sykkivin sydämmin
oli hän vihdoin saapunut kotiinsa esi-isiensä linnaan, jossa häntä,
kuin kuolleista ilmestynyttä, riemuiten tervehdittiin "linnan
isännäksi", sillä nyt hän vasta syväksi suruksensa sai kuulla rakkaan
isänsä, jalon Ulrik-kreivin, kuoleman. Fredrik vaipui sanomattoman
murheissansa vanhuksen haudalle, jolta sydän oli murtunut surusta
ainoan pojan luullun kuoleman tähden -- mutta eivät mitkään kyyneleet
voineet palauttaa häntä enää eloon, häntä, joka oli laskenut poikansa
menemään sotaan, antamatta hänelle anteeksi tottelemattomuuttansa tai
sanomatta edes sanaakaan jäähyväisiksi; ja tästä sodasta toi hän nyt
kyllä mukaansa tuota niin innokkaasti ikävöityä mainetta, vaan se maine
-- niin todisti hänen sydämmensä -- oli ostettu omantunnon rauhalla.

Kuka voisi kuvailla riemua, jonka Fredrikin paluu vaikutti
Hohenstaufen-linnassa? Kuka kertoa uskollisen Bertan onnea, kun hän
niin pitkän ja katkeran murhe-ajan jälkeen taas lepäsi rakastettunsa
sylissä? Kuka kuvailla hänen puhtaan rakastavan sydämmensä tunteita,
kuka hänen kiitollisuuttansa Jumalaa kohtaan, joka oli hänelle
lahjoittanut takaisin sen, jonka luultua kuolemaa hän oli niin
katkerasti itkenyt?

Kylmät, kuolleet sanat eivät voi koskaan kuvata niin lämpimiä tunteita;
Bertan yksi hymy hänen lempeän, syvällisen silmänsä yksi katse lausui
paljoa enemmän.

Koko seudun ritaristokin iloitsi nuoren kreivin onnellisesta
palaamisesta ja kaikki riensivät siitä iloansa osoittamaan. Ainoastaan
Fredrikin läheisin naapuri Hanno von Rechberg ei ollut vähääkään
hyvillänsä kuolleeksi luullun ylös nousemisesta, sillä kauhistuen
huomasi hän, että hänen vehkeillensä oli tullut loppu ja että hän nyt
oli saava niistä rangaistuksen. Ja todellakin kreivi Stuifen heti
syytti ritariston edessä Hannoa, että hän oli uskottomasti ja kavalasti
haavoittanut häntä tappelussa ja pudottanut hevosen seljästä; sillä
epäilemättä toivoi hän voittavansa Bertan, kun ensin oli poissa tieltä
se mies, jolle hän muiden nähden teeskenteli sydämmellistä ystävyyttä.
Turhaan koetti Hanno kieltää syytöksen todellisuutta, turhaan heikontaa
sitä selittämällä, että sotanuija, jonka hän avuksi rientäessään oli
viskannut vihollista kohti, oli pahaksi onneksi sattunut ystävään.
Turhaan -- Fredrik uudisti syytöksensä ja vaati petollista ystäväänsä
taisteluun, Jumalan tuomioon.

Silloisen tavan mukaan ei Hanno uskaltanut epäytyä semmoisesta
taistelusta; mutta hän ei sitä toivonutkaan, sillä hän oli urhollinen
sekä ruumiinvoimiltaan ja aseihin tottumukseltaan täydelleen Fredrikin
vertainen. Hän saattoi siis toivoa voittavansa pahoista haavoista vielä
heikon vastustajansa, ja silloin oli hänen ritarikunniansa puhdas
kaikesta häpeästä, sillä Jumala itse oli, kuten yleinen mielipide
uskoi, sovittanut taistelun viattoman eduksi. Mielellään sanoi Hanno
olevansa valmis todistamaan viattomuuttansa vaaditulla Jumalan
tuomiolla.

Kolmantena päivänä vaatimuksen jälkeen tapahtui taistelu ritariston
valitsemain taistelutuomarien ja koko herttuakunnan ylhäisten edessä.
Molemmat tulivat esiin tuomarien tarkastamiin varuksiin pukeutuneina,
ja vakuutettuansa alttarin edessä asiansa oikeaksi, rukoili kumpikin
vielä julkisesti Jumalaa, että hän viattomalle antaisi voiton, vaan
petolliselle ja valapattoiselle häviön.

Iloisesti ja vapaasti teki Fredrik tämän valansa; mutta Rechbergin
huulilta tuli se vaan hitaasti ja melkein käsittämättömän epäselvästi,
sillä tiesihän hän itse sanansa Jumalan pilkaksi. Mutta uhkamielisenä,
voimaansa ja taitoonsa luottaen astui hän sitte paljain miekoin
vastustajansa eteen, jonka kohtalo nyt, niinkuin hän toivoi, oli hänen
kädessänsä; hän oli iloissaan, kun edes sai kostaa Fredrikille, vaikka
kyllä Bertta oli nyt häneltä ainiaaksi kadonnut.

Ylimäisen taistelutuomarin merkistä alkoi ottelu. Miehuullisesti ja
taitavasti aljettiin se kummaltakin puolen; lakkaamatta putoili iskuja,
niin että kilvet heleästi soivat. Mutta kun kreivi von Stuifen koki
hyvin tarkatulla voima-iskulla vaivuttaa vastustajaansa maahan ja sitä
varten varomattomasti tunkeutui yhä lähemmäksi Hannoa, niin tämä vaan
puolusteli itseänsä, kunnes Fredrikin voimat alkaisivat väsyä taikka
hänen varomattomuudestaan saisi sopivan tilaisuuden iskeä.
Rohkaistuneena tuosta vihamiehen hidastelemisesta kohotti Fredrik,
luullen moista arkuutta pelon merkiksi, vihdoin miekkansa korkealle
Rechbergin pään päälle, lopettaaksensa aimo iskulla koko taistelun;
mutta notkeasti ja sukkelasti väistyi Hanno miekan tieltä, joka, jos se
vaan olisi sattunut, olisi samalla kertaa halaissut sekä kypärän että
pään, ja ennenkuin Fredrik ennätti nostaa kilpeään suojaksi, tapasi
kova isku hänen kypäräänsä, niin että hän huumautuneena horjahti ja
vaipui polvilleen. Kiiruusti tahtoi nyt Hanno käyttää hyväkseen
saavutettua voittoansa ja uudella iskulla saattaa vastustajansa
haudan omaksi; riemuiten hypähti hän eteenpäin, mutta sotkeutui
hillitsemättömässä nopeudessaan äkisti kannuksiinsa, kompastui ja
kaatui ihan pitkällensä maahan. Silmänräpäyksessä hypähti nyt Fredrik,
joka oli pikaisesti tointunut huumauksestansa, kaatuneen luo, painoi
polvellaan hänet maahan, pisti miekkansa kärjen hänen rautakauluksensa
rakoon ja huusi kovalla äänellä: "Hanno von Rechberg, Jumala on antanut
henkesi minun käsiini; tunnusta vikasi ja -- niin totta kuin Jumala on
antanut oikeuden voitolle -- minä lahjoitan sinulle kurjan henkesi,
että sitä käyttäisit katumukseksesi! Vaan jos kiellät, sysään miekkani
syvemmälle!"

Kerran vaan katsahti Hanno kauhistuneena kirkkaasen miekkaan, joka oli
häntä lävistämäisillään, ja lausui sitte sortuneella äänellä: "Vedä
pois miekkasi, Fredrik! -- niin, Jumala on tuominnut oikein -- _minä
olen syyllinen_!"

Myöntymyksen tulva kuului ylimysten riveistä, jotka olivat taistelun
todistajina ja katselijoina. "Jumala on oikein tuominnut!" huusivat he,
"surmaa hänet, kreivi Stuifen, tuo kunniaton kavaltaja, tee hänelle
oikeus!"

Mutta Fredrik nousi ja sanoi: "Minä olen antanut sanani ja sen täytän
kavaltajallekin! -- Nouse ylös, Hanno, ja kärsi häpeääsi koko
elinikäsi!"

Kalpeana ja vavisten totteli Rechberg Fredrikin kehoitusta ja
häpeissänsä kuunteli taistelutuomarien tuomion, jotka julistivat hänet
ritari-arvonsa ja aatelisuutensa menettäneeksi. Raivoissansa katseli
hän, miten hänen ritarimiekkansa ja kilpensä rikottiin ja palaset
viskattiin hänen jalkoihinsa. Sitte lähti hän häväistynä ja
kunniattomana pois taistelukentältä.

       *       *       *       *       *

Kuukausi tämän tapauksen perästä vietettiin komea juhla
Hohenstaufenburgissa. Muhkeasti koristettu oli ihana linna, ja ensi
kertaa liehui taas Hohenstaufien mustan-punaisen-keltainen lippu
murhelipun sijasta sen harjalla, sillä nyt oli ilopäivä ja keisari
Henrik VI, Bertan setä, oli tullut saattamaan rakkaan veljensä tytärtä
alttarin eteen, jossa hänet vihdoin niin katkerain ja kovien
kärsimisten jälkeen oli annettava miehelle, jota hän niin uskollisesti
oli rakastanut. Sentähden oli nyt Hohenstaufien sukulinna loistavasti
koristettu ja sentähden liehuivat myöskin Stuifenburgin harjalla
Stuifenien ja Staufenien yhdistetyillä vaakunoilla koristetut liput.

Vihkiäisjuhlan perästä ratsasti suuri, juhlallinen saattoseura
Stuifenburgiin, jossa juhlapäivälliset odottivat. Oli helteinen aamu ja
synkkiä pilviä kohosi lännestä päin, niin että hääväki kiiruhti
kulkuansa, päästäkseen vielä ennen rajuilman puhkeamista nuorikkojen
asuntoon. Töin tuskin onnistui se, sillä juuri kun ensimäiset kirkkaat
ukontulet välähtelivät ja jo muutamia suuria pisaroita putoili,
pääsivät he pihaan ja leikkiä laskien seurasivat keisaria ja nuorta
paria seppeleillä ja lipuilla juhlallisesti koristettuun saliin, jossa
ruhtinaallisesti varustettu pöytä odotti vieraitansa. Kaikki olivat
juuri asettuneet paikoillensa ja monilukuiset Stuifenien väreillä
koristetut palvelijat jo alkaneet toimittaa täänpäiväisiä
velvollisuuksiansa, kun yksi heistä lähestyi linnan nuorta isäntää ja
ilmoitti hänelle, että eräs harpunsoittaja-vanhus tahtoi huvittaa
seuraa taidollansa ja sentähden pyysi päästä juhlasaliin.

Mielellään suostui kreivi Fredrik tähän pyyntöön, sillä niinä aikoina
oli tavallista, että laulajat ja soittajat esityksillänsä maustivat
ylhäisten atrioita. Kohta aukesi sentähden ovi ja sisään astui
harppuinensa vuosien painosta kyyristynyt harmaatukkainen ja -partainen
laulaja. Syvällä kumarruksella tervehtien ylhäistä seuraa siirtyi
vanhus erääsen salin nurkkaan odottamaan hetkeä, milloin hänen
huvitustansa haluttaisiin. Onnellinen ja antelias isäntä käski heti
asettaa hänelle ruokaa ja juomaa, vaan vapiseva vanhus kiittäen
ainoastaan pudisti päätänsä, ja mitään nauttimatta pysyi hän
äänettömänä paikallansa. Hänen suurista, tummista silmistään loisti
kumminkin outo tuli, joka ei soveltunut hänen korkeaan ikäänsä, ja aina
vaan katseli hän onnellista Fredrikkiä, vielä onnellisemman Bertan
puolisoa.

Äkkiä tarttui keisari maljaan ja sen korkealle kohottaen kehoitti
läsnäolevia juomaan nuoren parin menestykseksi ja ainaiseksi onneksi.
Iloissaan tahtoivat kaikki seurata kehoitusta, mutta silloin nurkasta,
jossa laulaja istui, kajahti kummallinen, kolkko nauru. Hämmästyneinä
katsahtivat vieraat ukkoon, joka nyt oli noussut suoraksi ja huusi
kirkkaalla äänellä:

"Ainaiseksi onneksiko? -- oletko sinä sen ansainnut, kreivi Fredrik von
Stuifen? -- Uskallatko toivoa, että taivas sinulle suo ainaista onnea?"

Niin sanoen heitti vanhus äkisti yltänsä valepuvun, tempasi päästänsä
tekotukan ja harmaan parran ja kaikkien ihmeeksi ilmestyi siihen --
nuori, ihmeellisen kaunis nainen itämaisessa puvussa -- _Ester_.

Kalman kalpeana oli kreivi jo ensimäisen hänelle lausutun sanan kaiun
kuullessaan hypähtänyt ylös; hiukset pystyssä kauhistuksesta katsoa
tuijotti hän ukkoon, joka juuri oli muuttunut tuoksi niin häpeällisesti
petetyksi tytöksi. Voimatta lausua sanaakaan seisoi hän kuin
kuvapatsaaksi kangistuneena ja piti käsiään ikäänkuin suojana kauniin
tytön hirmuiseen ilmestykseen päin ojennettuina.

Mutta ennenkuin vieraat olivat tointuneet hämmästyksestään, jatkoi
Ester kovalla äänellä:

"Vastaa, uskoton ja kunniaton ritari -- minulle, joka sinut pelastin
varmasta kuolemasta -- minulle, joka sinulle soin suojaa ja sinua
väsymättä hoitelin, kun sinut avuttomana ja hyljättynä tuotiin isäni
huoneesen minulle, jolle sinä kiitollisuudesta lupasit rakkautta ja
pyhimmillä valoilla vannoit ikuista uskollisuutta -- minulle kurjalle,
joka sinun valoihisi luottaen antauduin kokonani sinun omaksesi, vaan
jonka sinä kuitenkin petit ja hylkäsit -- vastaa minulle kavala,
uskoton mies -- voitko sä toivoa että taivas suo sinulle ainaista
onnea?!"

Koko ruumis vapisevana ja kuitenkin kauhusta ikäänkuin jäykistyneenä oli
rikoksellinen kuullut tytön hirveän syytöksen -- mutta sanaakaan ei hän
saanut vastatuksi. Silloin nousi onneton Bertta miehen vierestä, joka
oli häntäkin niin kavalasti pettänyt, ja tuskasta valittaen pakeni sen
sydämmen luo, joka yksin ei voinut häntä pettää -- uskollisen äidin
sydämmen turviin.

Mutta Ester nosti nyt kätensä taivasta kohti ja lausui äänellä, jonka
kaiku oli kovempi kuin ukkosen kolkko jyrinäkin:

"Kuule minua, sinä viattomuuden suojelija ja kostaja, sinä väkevä
Jumala, joka näet ihmisten sydämmiin ja joka tuomitset kaikki ihmiset
tarkalla oikeuden mitalla heidän syntiensä ja pahojen tekojensa mukaan
-- kuule minua, vanhurskas Jumala, ja muuta siunaus, jota tälle
pettäjälle tänä päivänä rukoiltiin -- kiroukseksi! -- Kirottu hän, joka
minun sydämmeni sorti, joka on pyhää nimeäsi pilkannut ja käyttänyt
vääriin valoihin! Kirous hänelle, ja sille paikalle, joka tuon
valapaton on kasvattanut -- kirous!"

Sitte vaikeni hän ja syvästi hengittäen, kädet ylös kohotettuna,
katseli taivaasen, ikäänkuin odottaen, että se vastaisi hänelle.

Ja taivas oli kuullut ja -- antoi vastauksen. Ukonnuoli iski alas
linnaan, niin että vähän ajan perästä olivat katot ja tornit
ilmitulessa ja musta savupilvi nousi tuosta Esterin kiroamasta
paikasta.

"Tuli on valloillaan!" huusivat kauhistuneet vieraat ja kiiruhtivat
oville pelastuakseen liekeistä, jotka tavattoman nopeasti levisivät
yliympäri.

Ainoastaan kaksi henkilöä jäi saliin: kreivi Fredrik, joka ukontulen
iskiessä alas oli voimattomana vaipunut maahan, ja Ester, joka, edes
yrittämättäkään paeta liekkien ympäröimästä ja savuisesta salista,
pysyi levollisena ja silmät taivasta kohti käännettyinä paikallansa.

Silloin äkkiä vaipui koko linna läjään ja hautasi raunioihinsa
viimeisen Stuifenin ja hänen uskottomuutensa uhrin.

       *       *       *       *       *

Vuosisatoja on siitä asti kulunut; ei Hohenstaufenburgista eikä
Stuifenin linnasta ole enää muurin raunioitakaan jäljellä. Kumminkin on
Esterin kirous aina tähän päivään asti vaikuttanut, sillä tuo ukontulen
tapaama paikka on siitä asti pysynyt paljaana, ihan kasvittomana. Niin
on se todistuksena rangaistuksesta, jonka Jumala lähetti pahantekijän
ja hänen huoneensa yli.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Stuifen - Historiallinen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.