Title: Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi
Author: Raitio, Konstantin, 1855-1924 [Editor]
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi" ***


TOINEN LUKUKIRJA KANSAKOULUJEN TARPEIKSI

Toimitti

K. Raitio


Kuudes, korjattu painos.


WSOY, Porvoo, 1903.



SISÄLLYSLUETTELO.


HUOMAUTUKSIA. Kun useissa kansakouluissa arvatenkaan ei ole varaa
hankkia erityistä lukukirjaa n.s. pientenlasten koulua eli kansakoulun
kuusiviikkoista valmistuskoulua varten, vaan käytetään niissä samaa
lukukirjaa kuin varsinaisessa kansakoulussakin, on tähän luetteloon
_vinokirjaimilla_ painettuna kappaleet, jotka tekijän mielestä
soveltuvat _valmistuskoulussa luettaviksi_.

Kun tätä lukukirjaa ei ole aivottu järjestään luettavaksi, ei
lukukappaleita ole sovitettu sisällyksen puolesta tarkoin
rajoitettuihin ryhmiin. Kuitenkin on pidetty silmällä että ne
kappaleet, joilla on sisällysyhteyttä, seuraavat toisiaan. Alla oleva
ryhmäjako osoittaa, millä pääaloilla kirjan sisällys liikkuu. --
Luetteloon on myös kappaleen nimen jälkeen sulkujen väliin asetetulla
numerolla osoitettu, mitkä kappaleet sopisivat _toiseen vuorokurssiin_.
Mutta kun vuorokurssijakokin suuresti riippuu koulun muusta
opetusohjelmasta, ei tämä osoitus pyri olemaan muuna, kuin viittauksena
ja ehdotuksena, jota kukin opettaja tarpeen mukaan itsenäisesti
muuttakoon.

Runokappaleet ovat tähdellä merkityt.


Satuja, kertomuksia y.m. helppotajuisia kappaleita
uskonnollis-siveelliseltä alalta.

     Alkulause.
  1. _Pienelle matkalaiselle_.* K. R.
  2. Hiiri ja leijona
  3. Kyyhkynen ja muurahainen,* muk. P. P. (Lasten Kuvalehti)
  4. Korppi ja Kettu. (2)
  5. Koira ja sen varjo,* muk. P. P. (Lasten Kuvalehti) (2)
  6. Kaksi vuohta. (2)
  7. _Viisas hiiri_
  8. Ylpeä härkä. (2)
  9. Sokea ja rampa. (Aisopos) (2)
 10. Joki ja lähde
 11. _Joki_*
 12. Susi, vuohi ja kaalit
 13. Tattari. Andersen (2)
 14. Halonhakkaaja. K. Schmidtin mukaan
 15. Lähde. (Kyläk. Kuval. 1881) (2)
 16. Tunnon rauha.* Oksanen (2)
 17. Oi, jos oisit sydämeni.* J. H. Erkko
 18. _Adalmiinan helmi_. Z. Topelius
 19. Se on kovaa. (Lasten Kuval. 1891) (2)
 20. _Älä heitä kiveä, se ponnahtaa takaisin_ (englantil. aihe)
 21. Pääskyselle.* F. P. Kemell
 22. Joudu, kevät.* O. J. (Suomen saloilta V) (2)
 23. Tulipalo. (Ruotsin Lärobok f. Folksk.) (2)
 24. Kelpo palvelija. (Saksasta)
 25. _Varo vaatteitasi_. (Läseb. för småskolan)
 26. _Löytö_. (Saksasta)
 27. Lörpötteiijä. (Saksasta) (2)
 28. Karhunnahka. (Saksasta) (2)
 29. Ystävällinen vastaanotto (Mau, Kristill. lukuk.) (2)
 30. _Pieni mierolainen_.* U. v. Schrowe
 31. Korpi kurjalla kotina.* Kant.
 32. Armottoman osa,* Kant
 33. Muinaiset ajat paremmat. Kant. (2)
 34. Oikeakiitos-uhri. (Mau, Kristill. lukukirja) (2)
 35. Herrasmies ja köyhä. (Mau, Kristill. lukukirja)
 36. Kiitollinen poika. (Mau, Kristill. lukukirja)
 37. Suvilaulu.* Suonio (2)
 38. Auringon säde. (Kasvatusopin. San.) (2)
 39. Rukous ruumiin ravinnosta.* Kaarlo Hammar (2)
 40. _Laivapoika_. (Ruotsin Läsebok för folksk.)
 41. Kunnioita isääsi ja äitiäsi. (Kert. historiasta ja elämästä)
 42. Huolellinen tytär. (Mau, Krist. lukuk.) (2)
 43. Ken unohtaa meidät viimeiseksi. (Kasvatusopin. San.) (2)
 44. _Puuvati_. (Mau, Krist. lukuk.)
 45. Pimiä isoton pirtti.* Kant
 46. Vähä ilo emottomalle käestä.* Kant
 47. Ohoh kullaista kotia!* Kant
 48. Kuva.* P. Cajander (2)
 49. Eli Rem. Z. Topelius (2)
 50. Erotus. (Lasten Kuval. 1890)
 51. _Puhu totta_. (Saksasta) (2)
 52. _Rehellinen poika_. (Saksasta) (2)
 53. Lapsuuden-aikainen muisto. K. R.
 54. Töllin aarre.* Alpo Noponen
 55. Säästäväisyys ja anteliaisuus. (Mau, Krist. lukuk.)
 56. Kymmenen hyvää ystävää. (Lasten Kuval. 1887) (2)
 57. Huolellisesti. (Lasten Kuval. 1887)
 58. Rehellinen työ. (Lasten Kuval. 1893, De ungas tidn. 1902)
 59. Toisin ennen, toisin eilen.* Kant
 60. Puhtaus. (Osittain Alpo Noposen muk.) (2)
 61. Vaarallinen varas. (De ungas tidning, 1902) (2)
 62. Mitä et koskaan kadu. (Kasvatusop. San.) (2)

Luonnon alalta.

 63. Karhu. (Ruotsin Läseb. för folkskolan muk.)
 64. Suksimiesten laulu.* Suonio
 65. Ilves. (Dahlström, Naturhist. läsebok) (2)
 66. Susi. (Ruotsin Läsebok för folkskolan)
 67. Hukka, karhu ja repo. (Satuja ja Tarinoita)
 68. Kissa ketun palvelijana. (Satuja ja Tarinoita) (2)
 69. Harakka, varis ja kettu. (Satuja ja Tarinoita) (2)
 70. Kyöstin metsästys. K. R.
 71. Käki. M. v. Wright'in muk.
 72. Lintuselle.* J. L. Runeberg.
 73. _Suomen salossa_.* Yrjö Koskinen
 74. _Varpunen_* Suonio (2)
 75. Syksytoiveita.* Oksanen (2)
 76. Talven aika. K. R.
 77. _Lumisateella_* Suonio (2)
 78. Unen tullessa.* J. Mustakallio (2)
 79. _Toukokuulla_.* K. R.
 80. Kauneinta metsässä. Z. Topelius
 81. Kevätlaulu.* U. v. Schrowe (2)
 82. Kevät* J. T. Granlund
 83. Sinikaunokki.* J. H. Erkko (2)
 84. Niittypuro.* J. H. Erkko (2)
 85. Keväällä.* Irene Mendelin
 86. Kuluu ikä laulamattaki.* Kant. (2)
 87. Mipä paimenten olla.* Kant.
 88. Paimenen pyhä.* J. Mustakallio
 89. Luoja tietää, sinä et.* Olli Wuorinen (2)

Kansan elämästä.

 90. _Kärsivällisyys_* J. L. Runeberg
 91. Mökin poika.* J. L. Runeberg
 92. Makkonen. Sara Wacklin (2)
 93. Korpiemme raivaajille.* Onni Joutsen (Suomen saloilta IV) (2)

Talven ja joulun aikaan liittyvää.

 94. _Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta_. Juhani Aho. (2)
 95. _Haltijan joululahjat_. Juhani Aho
 96. Jouluaamu. E. Aspelin'in muk.

Suomen luontoa, maata ja kansaa koskevaa.

 97. Suomen luonto. K. F. Ignatiuksen muk.

 98. _Kirkkovenheessä_* P. J. Hannikainen (2)
 99. Punkaharjusta.* (Olli Kymäläinen)
100. Savolaisen laulu.* Oksanen (2)
101. Salomaa.* P. Cajander
102. Sylvia linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla. Z. Topelius
103. Puijon mäki. (Suomen Kuvalehti) (2)
104. Suomi kaunis.* K. G. T. (Suomen saloilta IV)
105. Uudenmaan saaristossa. K. Suomalainen
106. Vaasan marssi.* Z. Topelius
107. Karjalan marssi.* P. J. Hannikainen
108. _Laulu Suomessa_.* Jaakko Juteini (2)
109. Ruhtinaalle.* F. M. Franzén
110. _Virsi kotimaan puolesta_* Suonio
111. Suomelle.* P. Cajander (2)
112. Kansalaislaulu.* J. H. Erkko (2)
113. Tuo kerta rajalle rauha.* Kant
114. Suomen kansan sukulaiset
115. Vieraalla maalia.*
116. Antti sedän pakinoita. K. R.
117. Poika Sammatista. Z. Topelius (2)
118. Uuno Cygnaeus. K. R.
119. Torpan pojasta kuvanveistäjä (Lasten Kuval. 1892)
120. Laula, laula, veitoseni.* Kant. (2)
121. Maamme.* J. L. Runeberg
122. Jos ma lauluille rupean.* Kant
123. Omat on virret oppimani.* Kant
124. Sananlaskuja
125. Kalevalan kertomuksia: (2)
       I. Väinämöinen
      II. Ilmarinen
     III. Lemminkäinen
      IV. Sota sammosta ja Väinämöisen soitto.* (Elias Lönnrot,
          Kalevala, lyhen, laitos)
126. Väinämöisen sanoja.* Kant
127. Runolaulaja.* P. Cajander (2)
128. Helsinki. K. R. (2)

Maantietoon liittyvää.

129. Matkakuvauksia. K. R.
       I. Nykyajan kulkuneuvoista
      II. Suomessa
     III. Venäjällä
      IV. Saksanmaa
       V. Sveitsi
      VI. Ruotsissa
130. Moskova ja Kreml. (Kyläk. Kuval. 1885) (2)
131. Tanskanmaa. (Ruotsin Läsebok f. Folksk:n muk.) (2)
132. Lontoo. (Ruotsin Läsebok f. Folkskolan) (2)
133. Käynti Neapelissa ja Vesuvius-vuorella (Kasvatusop. San) (2)

Raamatun historiaan liittyvää.

134. Pyhä maa. (Ruotsin Läseb. för Folkskolan)
135. Kristinuskon leviäminen. Waaranen (2)



ALKULAUSE.


Kun "toisesta lukukirjasta" tuli uuden painoksen julkaiseminen
tarpeelliseksi, oli luonnollista, että sitä oli mahdollisuuden mukaan
korjattava ja uusittava sekä siten koetettava saada se nykyisiä
vaatimuksia vastaavaksi. Oppikirjakomitean viittausten mukaan on tämän
uuden painoksen toimittamisessa pidetty silmällä, että se tulisi entistä
enemmän soveltumaan _ylempien kansakoulujen I ja II vuosiosastolle_ ja
liittymään oppilaiden ajatus- ja harrastuspiiriin näillä asteilla.
Moniaita kappaleita, joille ei samanaikuinen opetus vielä tarjoa mitään
yhtymäkohtia, on poistettu; niin esimerkiksi muutamat maan- ja
luonnontiedolliset kuvaukset, joiden aiheet kansakoulujen nykyisen
opetussuunnitelman mukaan tulevat vasta ylemmillä osastoilla esille.
Sitäpaitsi on jätetty pois muutamia muitakin raskaampia lukukappaleita.
Sijalle on koetettu saada sellaista, mikä olisi oppilaiden kehityskantaa
vastaavampaa ja muutenkin paremmin liittyisi muuhun samanaikuiseen
opetukseen, --varsinkin uskonnollis-siveelliseen ja oman maan luontoa ja
kansaa koskevaan. -- Mitä kappaleiden järjestykseen ja ryhmitykseen
tulee, viittaamme siinä suhteessa sisällysluetteloon. Tarkoituksena ei
kuitenkaan ole, että lukukappaleita yleensä luettaisiin kirjan
järjestyksessä, vaan että niiden _lukemisjärjestys suunniteltaisiin sen
mukaan, kuin muu samanaikuinen opetus, kouluelämä, vuodenajat y.m.
tarjoavat edellytyksiä niiden käsittelemiseen_. Täten lukukappaleet
pääsevät valaisemaan ja vahvistamaan sitä, mikä oppilaiden tajunnassa
kulloinkin on etualalla. Ja poikkeamista kirjan järjestyksestä vaatii
myös luettavan tekstin _jakaminen vuorokursseiksi_, jommoisia
kansakouluissamme nykyään lukemisenkin opetuksessa pidetään
tarpeellisina ja tarkoituksenmukaisina. -- Mitä lukukappaleiden
käsittelemistapaan tulee, pyydän siinä suhteessa viitata
allekirjoittaneen ja H. Niemen toimittamassa "Äidinkielen opetusopissa"
annettuihin ohjeisiin. -- Kirjan ulkoasua on myös koetettu uudessa
painoksessa saada selvemmäksi, välttämällä liian pientä ja tiheätä
painosta; kuvia on siihen hankittu, mikäli on ollut mahdollista kirjan
hintaa suuresti korottamatta.

Tekijä rohkenee toivoa, että tapahtuneet korjaukset ovat olleet
"toiselle lukukirjalle" eduksi ja että sen siten sallittanee osaltaan
kansakouluamme edelleen palvella.

Jyväskylässä Heinäkuulla 1903.

Tekijä.



1. Pienelle matkalaiselle.


    _1. Pien' on tuossa matkalainen,
    kirjat, taulut laukussaan;
    silm' on kirkas, hohtavainen
    viel' on puna poskillaan.
    Minne, minne käy sun tiesi,
    pieni, reipas matkamiesi?

    2. "Kouluhun" sä vastaat mulle,
    toivon hymy kasvoillas. --
    Käyös siis, ja Herra sulle
    Olkoon siellä oppaanas.
    Ahkeruuteen aikas käytä,
    isän, äidin toiveet täytä!

    3. Rinnassasi asukohon
    onnen riemu lapsuuden
    Olkoon sielus templi, johon
    henget astuu hyvyyden!
    Jotta toiminnoitas yhä
    johtais Herran tahto pyhä.

    4. Säännön tiedän taatun, vakaan,
    "Rukoile ja työtä tee!"
    Tiedot, taidot, sen mä takaan,
    siten sulle aukenee,
    tunnossasi rauha säilyy,
    puhtautta silmäs päilyy.

    5. Ja kun kerran koulustasi
    astut elon taistohon,
    kunto sull' on povessasi,
    voimakas käs'vartes on,
    taitosi myös käytät varmaan
    kunniaksi maasi armaan._



2. Hiiri ja leijona.


Kuumana puolipäivän hetkenä oli leijona laskeutunut puun varjoon
lepäämään. Silloin tuli siihen joukko hiiriä. Ne kiipesivät leijonan
päälle, juoksivat ja telmivät sen pinnalla. Leijona heräsi tästä,
julmistui ja otti yhden hiiristä kiinni. Kun tämä ei huomannut mitään
pakenemisen mahdollisuutta, pyysi se leijonalta monin kerroin anteeksi
epäkohteliaisuuttaan, sekä huomautti sille samalla, ettei eläinten
kuninkaan arvolle soveltuisi suuttua niin pieneen eläimeen. Leijona
leppyi ja päästi hiiren vapaaksi.

Joku aika sen jälkeen tapahtui, että sama leijona, metsässä
kuljeskellessaan, joutui metsästäjän verkkoon, josta se ei voinut irti
päästä. Se rupesi nyt kaikin voimin kiljumaan. Kun hiiri sen kuuli,
riensi se sinne ja nakerteli verkon rikki, joten leijona pääsi
vapauteensa.



3. Kyyhkynen ja muurahainen.


    1. Kerran juoda pikkaraisen
    teki mieli muurahaisen.
    Hänpä järvehen kumartui,
    mutta sinnepä kupertui.
    Oli onneksi lähellä kyyhky
    lehdon liepehellä.
    Tämä kuivan oksan otti
    sekä järvehen pudotti.
    Näinpä onneton pelastui,
    kalan vatsasta vapahtui.

    2. Toisen kerran pensahissa
    oli kyyhkyjä vahissa
    linnustaja pyssyinensä.
    Tuli kyyhky poikinensa.
    Pyssy kääntyi kyyhkysihin,
    muurahaisten ystävihin.
    Mutta silloin muurahainen
    ei ollut hitahanlainen:
    juoksi ampujan kädelle,
    oli purra sen verelle.
    Ampujan käsi värähti,
    laukaus metsähän tärähti.



4. Korppi ja kettu.

Korppi lensi kerran, juuri saalis suussa, hongan oksalle syömään. Kettu
huomasi tämän ja juoksi hongan juurelle. Vesissä suin katseli se korpin
saalista, miettien, millä viekkaudella sen omaksensa saisi. "Oi sinä
kaunis lintu", lausui se korpille, "kuinka kauniit ovat sinun
höyhenesi, kuinka suloinen on sinun äänesi! Kun sinä laulat, niin
oikein sydämelle käypi. Annahan nyt kuulla suloista lauluasi, että
rintani riemastuisi."

Korppi, tämän kuultuaan, arveli: "Ei se minua syyttä noin kiittäne.
Kuulkoon siis lauluani!" Nyt aukasi se suunsa ja alkoi rääkyä parhaansa
mukaan. Mutta silloinpa putosi saalis sen suusta. Kettu sen heti
tempasi käpäliinsä sanoen: "Tuki suusi, hurja, sinun äänesi on kehnompi
karhun mölinää."



5. Koira ja sen varjo.


    Pitkin joen porraspuuta
    kulki koira vieden luuta.
    Aivan kuononsa edessä
    näki hän varjonsa vedessä.
    Luuli siinä naapurinsa,
    suuren riitakumppaninsa,
    astelevan kinkku suussa.
    Nyt ei koiran mieli muussa.
    Kun tuleepi koston hetki,
    eipä muistu työläs retki --
    näin on koirienkin laita.
    Vaikk' olikin porras kaita,
    oli kinkku riistettävä,
    kumppani myös niistettävä.
    Katsomattansa etehen
    koira syöksyikin vetehen.
    Mutta virta huuhtoi vimman
    sekä saalihin somimman.



6. Kaksi vuohta.


Kaksi vuohta kohtasivat toissensa kapealla portaalla, jota myöten
kuljettiin virran yli. Toinen pyrki toiselle rannalle, toinen taas
päinvastaiselle. "Väistyhän vähän syrjään!" sanoi toinen vuohista.
"Mitä rohkenetkaan sinä vaatia", huusi toinen, "minähän olin ensiksi
sillalla; väisty sinä ja päästä minut ylitse!" "Minäpä en väisty",
sanoi ensin mainittu vuohi, "on minulla tässä yhtä paljo oikeutta kuin
sinullakin!" Näin riitelivät he vielä jonkun aikaa keskenänsä. Kun ei
kumpikaan tahtonut peräytyä, syntyi lopulta tappelu. He tähtäsivät
sarvensa eteenpäin ja puskivat tulisesti toisiansa. Mutta silloinpa
putosivat molemmat veteen. Sinne olisivat he hukkuneetkin, ellei paimen
olisi tullut heitä pelastamaan.



7. Viisas hiiri.


Hiiri tuli loukostaan ja näki pyydyksen. "Kas vaan", sanoi se,
"tuossahan on pyydys! Ne ihmisethän ovat olevinaan viisaita. Ne ovat
asettaneet raskaan painon laudalle, jonka toinen pää on puutikkujen
nojalle ylös kohotettuna. Yksi tikuista on varustettuna makealla
voileivän palasella. Jos minä vaan vähäsenkin koskisin voileipään,
silloin tikut liikahtaisivat paikoiltaan ja lauta putoisi minun
päälleni. Se olisi minun surmani. Mutta minäpä en koske voileipään.
Olen viisaampi, kuin ihmiset; minä tunnen heidän kavaluutensa."

"Mutta", jatkoi hiiri itsekseen, "haistella toki saa tuota voileipää.
Eihän pyydys pelkästä haistelemisesta laukea. Ja veres voileipä haisee
kuitenkin niin hyvältä. Annahan vähän haistelen sitä." Hiiri juoksi
laudan alle voileipää haistelemaan. Sattuipa töytäsemään sitä vähän
nokallaan. Silloin lauta heti pudota romahti alas, ja sen alle musertui
tuo viisas hiiri.

    "Ahneus se pettää viisaankin."



8. Ylpeä härkä.


Härkä pukeutui hevosen nahkaan ja luuli sillä hevosen arvoiseksi
pääsevänsä. Toiset järkevämmät härät nauroivat sille, ja niin tekivät
hevosetkin, vaikka he toisinaan piloillaan laskivat sen seuraansa.
Entistä härän työtä katsoi se nyt kovin halvaksi eikä siihen enää
ryhtynytkään, mutta eipä sillä myös ollut kykyä hevosen töihin. Tästä
oli seurauksena että se makasi päivät päästään laiskana. Mutta kun se
ei mitään tehnyt, niin ei se mitään ansainnutkaan. Hevosnahka kului
ensin karvattomaksi, sitten repaleiksi ja viimein täytyi härän heittää
se selästänsä. Mutta nyt oli härkä jo tullut vanhaksi ja kelvottomaksi
häränkin työhön, ja uuden hevosnahan ostamiseen ei sillä varoja ollut.
Viimein kuoli se nälkään, ja sen haudalle kirjoitettiin:

    Tähän vaipui vanha herrashärkä:
    syynä kuoloon työttömyys ja nälkä.



9. Sokea ja rampa.


Rampa mies istui suruissaan tien laidalla. Sokea sattui siitä ohi
kulkemaan. Rampa, jolle aika kävi pitkäksi, kun täytyi toimettomana
virua, huusi tälle: "Mitäs kuuluu, veikkonen?"

Sokea valitti, ett'ei voinut tiellä pysyä, ja kysyi häneltä, eikö hän
tahtoisi olla niin ystävällinen, että johtaisi häntä kappaleen matkaa.

"Ah", vastasi rampa, "senhän mielelläni tekisin, kun minulla vaan olisi
niin terveet jalat kuin sinulla; mutta minähän miesparka en saata
kävellä!" "Ja minä mies poloinen en saata nähdä", lausui sokea. Näin
valittelivat he toisilleen kurjuuttaan.

Äkisti juolahti sokean mieleen hyvä tuuma. "Kuulehan", sanoi hän
rammalle, "istu sinä minun selkääni; minä kannan sinua. Minä lainaan
sinulle terveet jalkani, lainaa sinä minulle terveet silmäsi." Tuumasta
toimeen. Sokea kantoi rampaa, rampa johti sokeata. Näin auttoi toinen
toistaan. Yhdessä pystyivät he nyt suorittamaan, mitä kumpikin erikseen
olisi ollut kykenemätön aikaan saamaan.



10. Joki ja lähde.


Joki ja lähde väittelivät kerran keskenänsä, kumpi toistansa etevämpi
olisi. "Ettäpä kehtaatkin rinnalleni pyrkiä", ärjäsi viimein joki,
"etkö huomaa, kuinka olen sinua paljo etevämpi! Minä kuljen ihanien
kukkanurmien halki; rannoillani on kauniita ja rikkaita kaupunkeja;
alituisesti kulkevat tavaroilla lastatut kauppalaivat minua pitkin;
kaikki ylistävät minua; ja minähän merenkin voimassa pidän, sillä ilman
minua se kyllä pian kuivuisi. Sinä sitävastoin juokset maan alla
piilossa ja tuskin kehtaat minulle silmiäsi näyttää!"

Tästä herjauksesta kävi lähde niin hävyn-alaiseksi, ett'ei enää
ollenkaan silmiänsä näyttänyt, vaan asui aina maan alla. Mutta
seurauksena tästä oli, että pian koko joki kuivui, se kun sai alkunsa
lähteen silmästä. Niinpä joki nyt liian myöhään havaitsi, että oli
aivan omaksi turmioksensa lähdettä soimannut.

    "Ylpeys käy lankeemuksen edellä."



11. Joki.


    Kas, lähde virtaa vuoresta,
    luo silmäns taivahalle,
    ja lemmenkukat partaalla
    suloa lausuu sille.
    Se on niin kirkas, loistava,
    se kuvaelee taivasta.

    Se puroks' sitte muuttuvi,
    mi kirkas ompi vielä,
    vaan kun sen vesi juoksevi,
    se himmentyypi tiellä;
    se kukkasia suutelee
    ja riemuisena rientelee.

    Vaan kun se rientää kauemmas,
    se paisuu suuremmaksi,
    se tanssii, ollen riemukas,
    ja muuttuu raivoisaksi.
    Sen aallot kiehuu, pauhaavi,
    niin että metsä kaikuvi.

    Vaan kun on aikans ryskännyt,
    niin hiljaiseksi jääpi;
    sen pinta on nyt tyyntynyt,
    se mereen häviääpi.
    Näin joki syntyy, kuolevi,
    niin elämämme virtaavi.



12. Susi, vuohi jo kaalit.


Erään miehen piti ruuhella kuljettaa susi, vuohi ja joukko kaaleja
virran yli. Mutta ruuhi oli niin pieni, ett'ei hän voinut ottaa siihen
samalla kertaa useampia kuin yhden noista kolmesta, hänen oli nyt
keksittävä, minkä hän niistä ensiksi veisi yli.

Ottaisiko hän ensi kerralla suden ruuheen? Sillaikaa söisi vuohi
kaalit.

Entä jos hän veisi ensin vuohen; sillä eihän susi sillaikaa kaalia
söisi. Sehän kyllä kävisikin päinsä ensi kerralla; mutta minkä ottaisi
hän toisella kerralla mukaansa? Sudenko? Jos hän sen veisi ja palaisi
sitten kaaleja ottamaan, niin se sill'aikaa söisi vuohen. Veisikö hän
siis toisella kerralla kaalit? Mutta silloinhan vuohi söisi ne, kun hän
palaisi sutta ottamaan.

Mies parka oli todella pulmallisessa asemassa. Hän olisi nyt vienyt
suden ensiksi ja sitonut vuohen siksi ajaksi kiinni, jottei se pääsisi
kaaleja syömään. Mutta ei ollut köyttä eikä puutakaan, mihin sitoa. Hän
mietti ja mietti, mutta sopivaa keinoa ei vaan löytynyt.

Viimein keksi hän sen kuitenkin. Hän otti ensi kerralla ruuheen vuohen.
Susi jäi kaalien luo eikä tietysti niihin koskenut. Toisella kerralla
vei hän kaalit, mutta otti paluumatkalla vuohen ruuheen ja toi sen
takaisin. Nyt otti hän kolmannella kerralla suden, jättäen vuohen
odottamaan. Siten tuli susi kaalien toveriksi. Viimein toi hän
vuohenkin, ja nyt olivat kaikki ehjinä toisella rannalla.



13. Tattari.


Kun ukkos-ilman jälkeen kulkee tattari-pellon ohitse, saapi usein
havaita, että se on aivan mustunut ja kärventynyt; näyttää siltä, kuin
olisi tulen liekki kulkenut sen ylitse, ja maamies sanoo silloin: "sen
on ukkonen tuhonnut!" -- Mutta miksi on ukkosen tuli sen näin
polttanut?

Kerron teille, mitä varpunen siitä on minulle jutellut. Varpunen on
puolestaan sen kertomuksen kuullut vanhalta halavalta, joka kaiken
ikänsä on kasvanut tattaripellon ääressä. Se on suuri ja arvokkaan
näköinen, tuo halava, mutta vanha ja ryppyinen; sen rungossa on
halkeama, jossa ruohoa ja sammalta kasvaa; se on kallistunut vinoon, ja
sen oksat riippuvat maahan päin, ikäänkuin pitkät, vehreät hiukset.

Kaikilla pelloilla sen ympärillä kasvoi viljaa: ruista, ohraa ja
kauraa. Ne olivat jo hyvässä tähkässä, ja jota raskaampia tähkät
olivat, sitä syvemmälle ne nöyrinä kumartuivat.

Mutta olipa siellä tattaripeltokin ihan vanhan halavan läheisyydessä.
Tattari ei kumartunut niinkuin muut viljat, vaan nosti ylpeänä ja
pönäkkänä päätänsä.

-- Minä olen aivan yhtä täyteläinen, kuin muutkin tähkät, sanoi se, ja
olenpa sen lisäksi niitä paljo kauniimpi; kukkani ovat ihanat kuin
omenapuun kukat; tuskinpa löytyy somempaa kasvia, kuin minä olen; vai
tunnetko, halava vanhus, todella ketään kauniimpaa?

Halava nyökytti päätään ikäänkuin sanoakseen: tunnenpa kylläkin! Mutta
tattari kohentelihe pelkästä ylpeydestä ja sanoi: Halava tuhmuri! Sehän
on niin vanha, että ruohoa kasvaa sen kupeissa.

Nousipa tuosta kauhea myrsky; kaikki kedon kukkaset supistivat yhteen
lehtensä tai kallistivat kupunsa alaspäin, jott'ei myrsky niitä
vahingoittaisi; mutta tattari se vaan ylpeästi piti päänsä ylhäällä.

-- Kumarru niinkuin mekin! sanoivat kukat.

-- Sitäpä en tee! sanoi tattari.

-- Kumarru niinkuin mekin! huusivat muut viljat. Nyt tulee myrskyn
enkeli. Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä alas maahan, ja hän
katkaisee hennon runkosi, ennenkuin edes ennätät häneltä armoa pyytää.

-- Tulkoon, mutta minä en tahdo kumartua! sanoi tattari.

-- Sulje kukkasi ja piilota lehtesi! sanoi vanha halava. Älä katso
salamaan, pilvien revetessä; sillä salaman läpi loistaa taivaan
kirkkaus, mitä ei ihmistenkään silmät siedä; mitenkä sitten kävisikään
meille mitättömille kasviraukoille, jos uskaltaisimme sitä katsoa.

-- Mitättömätkö! sanoi tattari. Minäpä uhallakin tahdon katsoa
taivaaseen.

Ja niin se tekikin ylpeydessään, vaikka salamoi niin, että koko avaruus
näytti olevan tulen vallassa.

Kun raju-ilma oli ohitse, näyttivät kukat ja viljat entistä
kauniimmilta. Ilma oli ukkosesta puhdistunut, ja kasvit olivat
virkistyneet; mutta tattarin oli salama mustaksi polttanut; se makasi
kuolleena ja hyödyttömänä pehkuna maan pinnalla.

Ja vanha halava heilutteli tuulessa oksiaan, ja suuria vesipisaroita
putoeli sen viheriäisiltä lehdiltä, ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja
varpuset kysyivät: Miksi itket, halava? Onhan kaikki nyt niin ihanaa!
Päivä paistaa, loistavat pilvet kulkevat taivaalla, ja kukkasista ja
pensaista leviää suloinen tuoksu. Miksi siis itket, vanha halava?

Halava kertoi nyt tattarin ylpeydestä ja rangaistuksesta; sillä
ylpeyttä seuraa aina rangaistus. Minä, joka tämän tarinan nyt teille
kerron, kuulin sen varpusilta; -- ne sen pyynnöstäni juttelivat minulle
eräänä iltahetkenä.

    Älä suulla suurentele, ellet kunnossa kykene.
    Ei neuvo väärään vie, oppi ei kaada kankahalle.



14. Halonhakkaaja.


Oli kerran halonhakkaaja, joka oli sangen tyytymätön toimeensa.
Kerrankin taas halkoja hakatessaan valitteli hän: "Kylläpä vaan saa
tässä vaivaa nähdä. Olemme me köyhät toki onnettomia. Annahan kun
olisin rikas ja mahtava, hätäkös silloin olisi elää!" Silloin tuli
siihen kaunis, kiharatukkainen poikanen. Sen puku loisti hopeasta, sen
sauva kullasta välkkyi. "Terve sinulle, sinä köyhä mies parka", sanoi
poika, "pyydä minulta, mitä ikinä sydämesi halajaa, ja heti tulee sinun
pyyntösi täytetyksi." Halonhakkaajaa jo vähän pelotti. Mutta pian
malttoi hän mielensä ja ottaen lakin päästään sanoi hän: "Hyvä
enkelipoikanen! Minä pyydän, että kaikki, mihin minä kosketan,
muuttuisi kullaksi". Poikanen hymyili surullisesti, mutta kosketti
kuitenkin halonhakkaajaa sauvallansa, sanoen: "Olisin suonut sinun
jotakin parempaa pyytävän. Mutta olkoon pyyntösi täytetty!" Sitten
katosi poika ylös kirkkaaseen ilmaan.

Nyt oli halonhakkaaja mielestään onnellinen. Hän ryhtyy heti
koettelemaan uutta taitoansa. Hän koskettaa petäjään. Sen oksat, kävyt
ja neulaset muuttuvat heti kultaisiksi. "Voi ihmettä, voi riemua!"
huudahti halonhakkaaja. "Nyt menen minä kotia -- ken viitsisi nyt
enää halkoja hakata! Täst'edes saan syödä pelkkiä herkkuja vaan ja
juoda, mitä mieleni tekee. Nyt vaan tahdon vielä viimeisen kerran
syödä entistä ruokaani." Hän ottaa leivän käteensä ja purasee sen
reunasta, mutta -- hänen hampaansa katkeavat, leipä oli muuttunut
kullaksi! Hän koettaa juoda vettä saviruukustaan, mutta sieltä ei heru
mitään, vesikin muuttuu kimaltelevaksi kullaksi! "Voi hirmua, voi
onnettomuutta! Mitä on minun nyt tekeminen?" voivotteli halonhakkaaja
kauhistuksissaan. "Enhän voi syödä ja juoda kultaa! Mitä olenkaan minä
tyhmyydessäni ja ahneudessani tehnyt! Olenhan halajamani onnellisuuden
sijasta hankkinut itselleni kuoleman! Voi jospa minulla kullan sijasta
olisi vaan leipää ja vettä!"

Kauhun vaikutuksesta heräsi halonhakkaaja unestaan. Kaikki oli näet
ollut vaan unennäköä hänen yöllä maatessaan. "Jumalan kiitos, että
minulla vielä on jokapäiväinen leipäni ja terve järkeni", sanoi mies
nyt. "Onhan uneni minulle opettanut, että Jumala on sangen armollinen,
kun hän ei kaikkia meidän pyyntöjämme täytä". Hulluudessaan moni anoo
kaikenmoista, muistamatta raamatun sanaa: "mitä auttaa se ihmistä, jos
hän kaiken maailman voittaisi, mutta sielullensa saisi vahingon!"

    Anna, armias Jumala, sitä mieltä miehen päähän,
    ett'ei huomenna katuisi töitä tämänpäiväisiä.



15. Lähde.


Eräänä aamuna yhtyi kolme matkustajaa erämaan lähteen vieressä.
Ensimmäinen heistä oli taideniekka, toinen vanha kunnianarvoinen ukko,
kolmas nuori poika, joka kadonnutta lammasta etsi.

Lähteen reunassa olevassa paadessa huomasivat he vanhan, puoleksi
hävinneen kirjoituksen: "_Ottakaa minut esikuvaksenne_".

Mitä merkitsee tämä kirjoitus? Matkustajat miettivät sitä.

"Oja, joka tästä lähteestä saa alkunsa, kulkee hiljaa liristen laajan
laakson läpi", selitti taideniekka, "järven halki juoksee se, puroja ja
jokia yhtyy siihen, kunnes se vihdoin on suureksi virraksi kasvanut.
Kirjoitus merkitsee, _että meidän tulee ahkerasti ja väsymättä tehdä
työtä, jos tahdomme rikkaiksi tulla_."

"Minä käsitän toisin kirjoituksen merkityksen", -- sanoi vanhus. "Tämä
lähde tarjoo vieraanvaraisesta virvoittavaa sisällystänsä kaikille,
jotka sitä lähestyvät. _Se kehoittaa meitä olemaan hyödyllisiä
lähimäisillemme_."

Ääneti kuunteli poika heidän selityksiänsä. Kun he häneltä kysyivät,
kuinka hän sanat ymmärsi, vastasi hän kainosti: "Lähteen vedellä ei
arvoa ole, jos se _puhtauttansa ja kirkkauttansa kaipaa sekoitettuna
inhoo sitä luontokappalekin. Jos tahdot olla arvossa pidetty, niin ole
puhdas_."



16. Tunnon rauha.


    1. Ah, kellä puhdas tunto on
    Ja katoamaton mieli,
    Jonk' ain' on retki polveton
    Ja laittamaton kieli,
    Jok' oikeast' ei luovuttaa,
    Ei väärän puoleen horjuttaa
    Voi vilpin viehätykset;

    2. Sen silmä aina kirkas on,
    Ja otsa puhdas hohtaa,
    povess' on sydän pelvoton,
    Jos kunka kumman kohtaa.
    Hän on kuin nuori neitonen,
    Jokaisen mielitehtoinen,
    Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

    3. Kuin yöksi maata painaksen
    Ja luojahansa luottaa,
    Hän kummitusten, peikkojen
    Näköj' ei säiky suotta,
    Vaan yön unittoman lepää
    Ja riemullisesti herää
    Hyvien töiden toimeen.

    4. Jos korvensyöntä yksinään
    Hän kolkkoakin kulkee,
    Tai meren aallot myrskyillään
    Hätään jos häntä sulkee,
    Hän hämmästy ei silloinkaan,
    Hänell' on rauha rinnassaan
    Ja turva tunnossansa.

    5. Hän kaunis on kuin kukkainen,
    Raitis kuin kevät-aamu.
    Vaan omantunnon-vaivainen
    Se hoippuu niinkuin haamu,
    Ja päivät sekä pitkät yöt
    Sen entiset pahuuden työt
    Hänt' aina ahdistavat.



17. Oi, jos oisit sydämeni.


    Oi, jos oisit, sydämeni:
    raitis kuni uusi oras,
    puhdas kuni kehdon lapsi,
    kirkas kuni lähteen silmä --
    niin jos oisit sydämeni!



18. Adalminan helmi.


1. Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö; ja koska
hän oli kuninkaan tytär, niin häntä sanottiin prinsessaksi. Hän oli
Adalmina nimeltänsä ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sentähden he
rakastivat häntä niin suuresti, että heidän rakkautensa oli melkein
liian suuri, sillä Jumala ei suvaitse että ketään rakastetaan
epäjumalan tavoin. Silloin unohdetaan, että _Jumalala_ tulee rakastaa
kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan.

Adalmina prinsessan ristiäisiin kutsuttiin kaksi hyvää haltiatarta,
punainen ja sininen haltiatar; semmoinen on tapa satujen kuninkailla.
Ja nuo molemmat haltiattaret eivät unohtaneet antaa kumminlahjaansa
pikkuprinsessalle. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren kalliin
helmen, niin verrattoman kauniin, ettei sen vertaista koskaan ole
nähty, ja sitä seurasi vielä kolme oivaa lahjaa. "Tiedä", sanoi
haltiatar, "niinkauan kuin Adalminalla on tämä helmi, tulee hän päivä
päivältä yhä _kauniimmaksi, rikkaammaksi ja älykkäämmäksi_. Mutta jos
hän kadottaa helmensä, silloin hän auttamattomasti myös kadottaa nuo
kolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa
takaisin, ennenkuin hän saa jälleen helmensä."

Sininen haltiatar sanoi: "Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa,
ettei moni enempää maailmassa haluakaan. Mutta onpa vielä lahja, joka
on kaikkein paras, ja sen minä annan Adalminalle, mutta vaan yhdellä
ehdolla. Niinkauan kuin prinsessalla on helmensä ja nuo kolme
lahjaansa, niin kauan on minun lahjani voimaton. Mutta jos hän kadottaa
helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin hän saa korvaukseksi
minulta neljännen lahjan. Se lahja on _nöyrä sydän_."

Molemmat haltiattaret nyökkäsivät päätään jäähyväisiksi ja katosivat
kuin kaksi valkeata pilveä siniseltä kesätaivaalta.

Kuningas ja kuningatar olivat hyvin tyytyväisiä. He ajattelivat:
"kunhan pikku prinsessa vaan tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi,
niin vähät siitä, millainen hänen sydämensä on. Me varjelemme kyllä
hänen helmeänsä, ja niin voi hän tulla toimeen ilman sinisen
haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar se tosiaan tiesi, mitä
prinsessa tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja,
mutta tuo sininen haltiatar oli oikein saita, kerrassaan saita; hän
antoi lapsukaiselle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle
maantien varrella heitetään kupariraha."

2. Nyt kuningas laitatutti kultakruunun, joka tarkallensa sopi pikku
Adalminan päähän ja oli niin tehty, että se prinsessan kasvaessa myöskin
samassa kasvoi ja sopi yhtä hyvin kuin ennenkin. Mutta kaikille muille
oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun
yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin lujasti, että
sen oli mahdoton siitä pudota.

Kruunu pantiin nyt Adalminan päähän, ja hän piti sitä sitten
alituisesti sekä maatessaan kullatussa kehdossaan että valveilla
ollessaan. Mutta koska hänen vanhempansa, kuningas ja kuningatar, niin
suuresti pelkäsivät helmen katoavan, niin oli jyrkästi kielletty
päästämästä prinsessaa kauemmaksi kuin sille portille, joka oli
kuninkaan kartanon ja puiston välillä. Ja kuitenkin hänellä oli
seurassansa aina ulos mennessään neljä kamaripalvelijaa ja neljä
kamarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään
tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Ei käynyt heidän
päinsä olla huolimattomia, sillä hirveä, punaviittainen teloittaja,
jolla oli julma parta ja hirmuinen teloitus-kirves, ei ymmärtänyt
leikkiä.

Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja kaikki kävi punaisen haltiattaren
ennustuksen mukaan. Adalmina kasvoi kaikkein kauneimmaksi prinsessaksi,
mitä koskaan on nähty, niin kauniiksi ja ihanaksi, että hänen silmänsä
heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä kevät-iltana. Minne hän
tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, kaikki kukkaset puutarhassa
kumartelivat hänelle ja lausuivat: "sinä olet meitä kauniimpi!"

Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että hänen ympärillensä
ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen huoneensa lattia oli kullasta
ja simpsukan kuorista; seinät olivat peililasia ja katto kultaa,
hohtokivillä koristettua; oi, kuinka se säihkyi lamppujen valossa!
Adalmina söi kulta-astioista, hänen vuoteensa ja vaatteensa olivat
kultaa; jos olisi ollut mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt
sitäkin, mutta se oli kuitenkin liian kovaa purra.

Ja niin älykäs hän oli, niin älykäs, että hän osasi arvata kaikkein
vaikeimmatkin arvoitukset ja muistaa kaikkein pisimmät läksyt, jos hän
vaan kerran niitä silmäili. Ja kaikki viisaat miehet kuninkaan
valtakunnassa kokoontuivat tekemään prinsessalle kysymyksiä. Ja kaikki
olivat yksimieliset siitä, ettei niin älykästä prinsessaa, kuin
Adalmina, koskaan ennen ole ollut maailmassa, eikä vastakaan tule
olemaan, niin kauan kuin maailma seisoo.

3. No niin, kaikki oli hyvin; kauneus, rikkaus ja äly eivät ole syntiä,
jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon mukaisesti,
mutta siinäpä juuri vaikeus onkin. Kuningas ja kuningatar olivat niin
ihastuneet Adalmina prinsessaan, että luulivat häntä parhaimmaksi ja
täydellisimmäksi olennoksi koko maan päällä. Ja onnettomuudeksi rupesi
Adalmina itsekin sitä luulemaan. Kun hän alinomaa sai kaikilta kuulla,
että hän oli tuhat vertaa kauniimpi ja rikkaampi ja älykkäämpi muita
ihmisiä, niin uskoi hän sen itsekin mielellänsä. Ja niin hän
kävi ylpeäksi mieleltänsä ja piti kaikkia muita, vieläpä omia
vanhempiansakin, itseänsä huonompina. Adalmina parka, tuo oli suuri
ruma tahra hänen kauneutensa loistossa; se oli suuri köyhyys hänen
rikkaudessansa, se oli suuri älyttömyys kaikessa hänen viisaudessaan,
ja hän oli vähällä sen kautta joutua kokonaan hukkaan.

Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän kävi. Ja ylpeyttä
seuraavat kaikkein ilkeimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli
häijyksi ja kovasydämiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki
kauniin kukkasen puutarhassa, niin hän kiirehti sitä jaloillansa
tallaamaan, sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos
Adalmina kohtasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa,
niin se suututti häntä sanomattomasti, sillä ei kukaan muu kuin hän
saanut olla rikas ja ylhäinen. Ja jos ketä toista tyttöä sanottiin
hyväksi ja ymmärtäväiseksi, niin Adalmina itki harmista katkeria
kyyneliä, sillä miksikä oli joku toinenkin älykäs?

Kun prinsessa oli viisitoista-vuotias, meni hän eräänä päivänä
kävelemään kuninkaan kartanon pihalle. Hän tuli portille ja yritti
puistoon, mutta portti oli lukossa, eikä kukaan uskaltanut sitä avata
vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Neljä kamarineitsyttä ja neljä
kamaripalvelijaa oli Adalminan seurassa; ensi kerran he kieltäytyivät
noudattamasta prinsessan käskyä. Silloin Adalmina vihastui, hän
vihastui niin silmittömästi, että hänen kauneutensa päivänpaiste
kokonaan himmeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä,
juoksi pois heidän luotansa ja kiipesi veräjän yli. Kun palvelijat
seurasivat jälessä, juoksi hän yhä kauemmaksi puistoon, kunnes ei
ainoatakaan palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välissä.

Silloin Adalmina ensi kerran eläissänsä tunsi janoa ja väsymystä, ja
hän istahti lähteen reunalle lepäämään. Alentuipa hän ammentamaan
lähteestä vettäkin hienolla, valkealla prinsessa-kädellään ja juomaan
sitä ihan niinkuin muutkin ihmiset, kun ei kukaan kumarrellen tarjoa
lautasella vesilasia. Yht'äkkiä huomasi hän kuvansa lähteessä. "Voi,
kuinka kaunis minä olen!" sanoi hän itseksensä ja kallisti päätään yhä
lähemmäksi vedenpintaa, paremmin nähdäksensä omaa kuvaansa, kunnes --
loiskis, siinä nyt koko kultakruunu helminensä putosi Adalminan päästä
ja katosi kuin nuoli lähteen värähtelevään kuvastimeen.

4. Adalmina sitä tuskin huomasikaan, niin hurmaantunut hän oli omaan
kauneuteensa. Mutta mitenkäs kävi? Tuskin oli lähteen vesi jälleen
tyyntynyt ja kirkastunut, niin Adalmina näki siinä aivan toisellaisen
kuvan itsestänsä. Hän ei nähnyt enää tuota ihmeen ihanaa prinsessaa,
jolla oli kultakudoksinen puku, kalliita kiviä hiuksissa ja välkkyvät
timanttirenkaat korvissa: hän näki vaan ruman ja köyhän kerjäläistytön,
paljaspäisen, avojalkaisen, vaatteet ryysyisinä ja hiukset
sukimattomina. Silmänräpäyksessä katosi myös hänen suuri älynsä; hän
tuli niin tietämättömäksi ja yksinkertaiseksi kuin kaikkein
oppimattomin ihminen, ja ihmeellistä oli, että hän samassa tuokiossa
kadotti muistinsakin, niin ettei hän enää tiennyt ken hän oli, mistä
hän tuli ja minne hän aikoi mennä. Hän tunsi vain hämärästi, että suuri
muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin, että hän juoksi pois
lähteeltä ja juoksi yhä kauemmaksi metsään, tietämättä, minne hänen
tiensä kulki.

Niin tuli ilta ja pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalminaa
pelotti yhä enemmän ja hän juoksi yhä kauemmaksi, kunnes hän etäältä
näki kynttilän valoa. Lähemmäksi tultuansa näki hän pienen mökin, jossa
asui vanha, köyhä eukko. "Lapsi parka", sanoi eukko, "mistä sinä tulet
näin myöhään illalla?" Mutta siihen ei Adalmina osannut vastata. Hän ei
edes tiennyt, kuka hän oli ja missä hänen vanhempansa asuivat. Sitä
eukko suuresti ihmetteli ja armahti häntä ja sanoi hänelle: "koska olet
niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun
luonani. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen saat
työksesi, lapseni, jos olet hyvä ja tottelevainen, ja tyydyt veteen ja
leipään sekä vuohen maitoon, jota saat joskus, kun meillä on pidot."

Niin, siihen oli Adalmina varsin tyytyväinen ja suuteli kiitollisena
eukon kättä. Sillä hänen tietämättään oli sininen haltiatar pitänyt
sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen lahjan, joka oli kauneutta, älyä
ja rikkautta parempi, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Paljoa
onnellisempi oli hän nyt kaitessansa vuohia, syödessään niukkaa
leipäänsä ja maatessaan kovalla olki- ja sammal-vuoteellansa. Paljoa
parempi hän oli nyt kuin ennen, sillä nöyrää sydäntä seuraa monta
oivallista lahjaa, niinkuin hyvä omatunto ja hiljainen tyytyväisyys,
lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne tahansa maailmassa joutuneekin.
Ja missä vaan Adalmina kulki, siellä levisi päivänpaistetta hänen
ympärilleen. Mutta se paiste ei lähtenyt enää hänen ulkonaisesta,
katoavasta kauneudestansa, vaan siitä kirkastuksesta, joka paistaa maan
päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä.

5. Mutta kuninkaan kartanossa nousi hirveä melu kun prinsessa oli
kadonnut. Ei siitä apua lähtenyt, että poloiset kamarineitsyet ja
hämmästyksestä puolihöperöt kamaripalvelijat, jotka olivat seuranneet
häntä veräjälle, viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä eikä
kuu paistanut ja jonka ovella punaviittainen, rumapartainen teloittaja
seisoi, kirves olalla. Kuninkaan ja kuningattaren suru oli sanomaton.
He käskivät koko valtakunnan pukeutumaan surupukuun ja kuuluttivat
kaikissa kirkoissa, että se, joka voi saada selvän Adalmina
prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos hän ei vähempään
tyytyisi, ja sitä paitsi puolen valtakuntaa kaupanpäällisiksi. Se oli
tapana siihen aikaan, kuten jokainen tietää.

Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja
ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet
ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään,
mutta eivät vain löytäneet. Vihdoin sattui niin, että nuori ja reipas
Frankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui tuon vanhan eukon
mökkiin. Siellä eukko istui surupuvussa; se tosin ei ollut kovin hieno,
mutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja
valkoiset. "Ketä surette, eukkoseni?" kysyi prinssi. "Kuningas on
käskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme", vastasi eukko;
"mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän oli kaunis ja
rikas ja älykäs, mutta ihmiset väittävät, että hänellä oli ylpeä sydän,
ja se oli paha asia, sillä sen tähden ei kukaan ihminen häntä oikein
rakastanut."

Samassa tuli Adalmina vuohinensa metsästä kotiin. Prinssi katseli häntä
eikä voinut käsittää, mitenkä tyttö, joka oli niin köyhä ja ruma,
kuitenkin vaikutti hänen sydämeensä niin ihmeellisesti, että hän
melkein heti piti hänestä. Prinssi kysyi tytöltä, oliko hän nähnyt
prinsessaa. "En", vastasi Adalmina. "Se on ihmeellistä", sanoi prinssi,
"kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä
prinsessaani. Mutta nyt en häntä enää etsi. Rakennan itselleni linnan
tänne metsään ja asun täällä kaiken elinaikani."

Tuumasta toimeen. Prinssi rakensi linnan lähelle sitä lähdettä, jonka
partaalla Adalmina kerran oli muuttunut. Tapahtuipa sitten kerran hyvin
lämpimänä päivänä, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui
alas juomaan lähteestä. "Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti
kimaltelee veden pohjassa?" sanoi hän itsekseen. "Annahan katson, mikä
se on."

Prinssi kumartui alas ja pisti käsivartensa lähteeseen ja nosti sieltä
kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen ihana helmi. Silloin hänen
mieleensä välähti ajatus: entä jos se olisi Adalminan helmi! Hän läksi
kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät
nähdä kalliin koristuksen, niin he jo huudahtivat molemmat: "Adalminan
helmi! Adalminan helmi! Oi, missä hän itse on, missä on kaunis, pieni
prinsessamme?"

6. Nyt kuningas laski, että prinsessa, jos hän eläisi, olisi
kahdeksantoista vuoden vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren
ennustuksen ja aavisti käyneen niinkuin todella oli käynytkin. Sen
vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa, että kaikki tytöt, jotka
olivat kahdeksantoista ikäiset, kokoontuisivat hänen kartanonsa pihalle
kruunua koettelemaan. Ja se, jonka päähän se täysin sopi, oli
tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan
prinssi Sigismund saisi hänet vaimokseen.

Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka
olivat vaille tai yli kahdeksantoista vuotta, eivät olleet sitä
muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä ja vähintäin tuhat tyttöä seisoi
pitkissä jonoissa onneaan koettelemassa. Aamusta varhain myöhään iltaan
kulki kruunu päästä päähän, kaikki sitä koettelivat, mutta kelienkään
se ei sopinut. Viimein tytöt rupesivat nurisemaan ja sanoivat:
"kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa ja kuka voittaa, hän
saakoon kruunun ja prinssin." Sitä keinoa piti prinssi Sigismund hyvin
pahana ja käski heidän odottamaan päivän laskuun asti. "Olkoon
menneeksi", sanoivat tytöt.

Vähää ennen auringon laskua asetettiin vartija tähystelemään, oliko
vielä ketään tulossa maantiellä. Prinssi huusi: "Ilta kuluu; vartija,
näetkö ketään tiellä?"

Vartija vastasi: "Näen kukkasten kallistavan päänsä uneen, sillä yö on
tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan."

Taasen kysyi prinssi: "Ilta kuluu; vartija, näetkö ketään tiellä?"

Vartija sanoi: "Pilvi peittää laskevan auringon, ja lintu metsässä
kätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, mutta en
ketään näe tiellä tulevan."

Vielä kerran kysyi prinssi: "Ilta on kulunut; vartija, etkö näe ketään
tiellä tulevan?"

Vartija sanoi: "Näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla.
Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön, joka ajaa vuohiansa
maantiellä."

"Koettakaamme kruunua paimentytön päähän", sanoi prinssi. Toiset tytöt,
jotka pitivät itseänsä paljoa parempina, huusivat: "ei, ei!" Mutta
kuningas tuotti paimentytön luokseen, ja katso, kun kruunua koetettiin
hänen päähänsä, niin sopi se täydellisesti.

Samassa meni päivä maillensa ja tuli pimeä, niin ettei voinut selvästi
erottaa paimentytön muotoa. Mutta Sigismund prinssi ajatteli
mielessänsä: "Kas, hyvä Jumala tahtoo että ottaisin köyhän tytön
vaimokseni, ja sen teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona
metsässä ja tiedän, että hänen ympärillänsä päivä paistaa, minne
hyvänsä hän käy."

Kaikki kansa huusi: "Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina
prinsessa!" Mutta moni ajatteli itseksensä: "tuohan on vaan köyhä
paimentyttö!"

7. Sitten paimentyttö vietiin kruunu päässä kuninkaan saliin, jossa
loisti tuhansittain vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien
kynttilöiden loiston voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kun hän
kultaiseen pukuunsa puettuna seisoi äkkiä kaikkien keskellä. Sillä
saadessaan takaisin helmensä, sai hän myös samalla jälleen punaisen
haltiattaren lahjat. Mutta paras puoli asiassa oli se, että hän samalla
sai pitää sinisen haltiattaren lahjan: hyvän nöyrän sydämen. Ja koska
hän sai takaisin myös hyvän muistinsa, niin hän muisti vallan hyvin,
kuinka ilkeä hänen sydämensä ennen oli ollut ja kuinka hän toiseksi
muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma ihminen, jolla on rauhallinen
omatunto, on paljoa onnellisempi kuin rikas ja kaunis kaikessa
ylpeydessänsä. Senvuoksi lankesi hän nyt polvilleen isänsä ja äitinsä
eteen ja pyysi heiltä ja kaikilta anteeksi entistä ylpeyttänsä, -- ja
osoitteeksi muuttuneesta sydämestään talutti hän esille metsätorpan
köyhän eukon, syleili häntä ja sanoi: "Armelias on rikas köyhyydessään,
mutta rikas, jonka sydän on kova, kärsii puutetta kaikkien aarteittensa
keskellä".

Ja kaikki, jotka tämän näkivät, eivät olleet uskoa silmiänsä. Mutta
Sigismund prinssi sanoi: "Minä tiesin näin käyvän. Adalminan helmi on
kaunis, mutta paljoa kauniimpi on nöyrä sydän."

Sitten vietettiin suuret, iloiset häät kuninkaan kartanossa, ja ne
neljä kamarineitsyttä ja neljä kamaripalvelijaa pääsivät vapaiksi
tornista ja punaviittainen, rumapartainen teloittaja asetti kirveensä
nurkkaan. Ja kaikki huusivat mailla ja mantereilla: "Kaunis, kaunis on
Adalminan helmi, mutta paljoa kauniimpi on nöyrä sydän!"



19. Se on kovaa.


"On todellakin kovaa ettei saa muuta kuin velliä, kun toiset saavat
kahvia ja paljon muuta hyvää", sanoi Maunu istuessaan murkinapöydässä,
suuri leipäpala kädessään ja vati höyryävää velliä edessänsä; "ja kovaa
on myös että täytyy nousta niin aikaisin aamulla ja tehdä työtä koko
päivä, kun toiset saavat olla laiskoina tahi tehdä, mitä tahtovat. Nyt
täytyy minun taas lähteä lunta kahlaamaan, kun toiset saavat ajaa
hienoissa reissä -- se on kovaa, se on väärin."

"Se on suuri siunaus", sanoi iso-äiti melkein niinkuin itselleen, siinä
missä istui ja kutoi lapasia Maunulle; "se on suuri siunaus, että
meillä on ruokaa, kun monet tuhannet kärsivät nälkää; se on suuri
siunaus, että meillä on asunto, kun monet tuhannet kodittomina mieron
tietä kulkevat; se on suuri siunaus, että meillä on näkö, kuulo ja
voimia työntekoon, kun niin moni on sokea, kuuro, kivulias ja heikko."

"Iso-äidin mielestä ei ole tietysti mitään kovaa", mumisi Maunu
nurpeillansa -- "jollei kova leipä", lisäsi hän sitten hiljemmällä
äänellä, sillä häntä hävetti kumminkin hänen epäkohteliaisuutensa
vanhaa iso-äitiä kohtaan.

"Kyllä, Maunu, kyllä minä tiedän jotakin, joka mahtaa olla hyvin
kovaa."

"Mikä se?" kysyi Maunu uteliaasti, sillä hän luuli iso-äidin viimeinkin
saaneen aihetta valitukseen ja tyytymättömyyteen.

"_Se on sydämesi, poikani, ja se mahtanee olla hyvin kova_, koska se ei
ole kiitollinen Jumalalle hänen monista suurista hyvistä töistään."



20. Älä heitä kiveä, se ponnahtaa takaisin.


Kaksi poikaista tähtäili kivillä varpusta, joka hyppeli jonkun matkan
päässä. Samassa tuli paikalle heidän iso-isänsä. "Älkää heitelkö kiviä,
pojat; ne ponnahtavat takaisin." "Miten voi kivi ponnahtaa takaisin?"
sanoi toinen pojista. "Kerron teille jotakin", sanoi iso-isä. "Onko se
oikein tosi kertomus?" kysyivät pojat. "Se on tosi. Viisikymmentä
vuotta takaperin olin minäkin poikanen, samallainen kuin tekin. Minua
aina huvitti kivien heitteleminen. Olin siihen hyvin tottunut, ja
kulutin aikaani sillä, kun minulla ei ollut ketään leikkitovereita.
Eräänä päivänä oli minun määrä mennä työhön erään vanhan pariskunnan
luokse. Ne olivat hyvin hyviä sekä ihmisille että eläimille, nuo
molemmat vanhukset. Heidän asunnossaan oli pääskystenpesiä joka
räystään alla, ja seitsemän vuotta perätysten oli sinne heti, kun talvi
oli ohitse, tullut sama lintu, pesinyt samaan paikkaan ja hautonut
munansa pojiksi. Vanhukset olivat aina kovin iloissaan, kun se saapui.
Tällä kertaa oli se tullut ihan samana päivänä, jolloin minäkin tulin
sinne työhön. Se lenteli ja liverteli ja näytti sekin olevan iloissaan,
kun taas sai palata vanhaan kotiinsa. Mutta minussa syntyi silloin tuo
kiven heittämisen halu. Oli mielestäni lystiä koettaa, osaisinko
siihen. Enhän edes toivonutkaan osaavani, se kun istui jotenkin
etäällä, mutta olisihan kuitenkin lystiä koettaa. Se istui erään
patsaan päässä ja katseli minuun päin. Se oli siinä aivan pelotonna.
Minä tähtäsin varmasti, heitin ja kivi osui sen päähän. Se putosi
kuolleena maahan. On totta mitä sanoin: se kivi ponnahti takaisin.
Sillä nähdessäni linnun putoavan, tuli minun niin paha olla, kuin jos
minua itseä olisi kivellä heitetty. Pysyin koko päivän tuolta paikalta
niin kaukana kuin mahdollista; mutta minä kuulin, kuinka sen puoliso
lenteli kuolleen toverinsa ympärillä ja valitti. Se koski ihan
sydänjuuriini asti.

"Vanhukset eivät sanoneet mitään; mutta minä tiesin, että he surivat.
En voinut sen jälkeen koskaan katsoa heitä suoraan silmiin. Kunpa
olisin rohjennut heille edes kertoa, miten minä kaduin pahaa tekoani.

"He ovat jo vuosia takaperin kuolleet; mutta tuota tapausta en voi
koskaan unhottaa. Tuntuu, nähkääs, siltä, kuin tuo kivi istuisi minun
sisässäni -- minun omassa-tunnossani."



21. Pääskyselle.


    1. Oi pääsky, lintu pienoinen,
    sä riemurinta kaunoinen!
    Jo taasen riensit Pohjolaan,
    jo taasen löysit meidän maan.

    2. Oi, tuttu mulle vanhastaan!
    Sun ääntäs taas mä kuulla saan;
    noh, terve, terve tultuas,
    ystäväni armias!

    3. Sä kaunokieli, kultasuu!
    oi, kuinka laulus luonnistuu,
    kun lennät ilmass' liehuten
    ja riemuvirttä veisaten.

    4. Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan
    sä riennät? Oi sä riennät vaan
    sen kauneutta katsomaan,
    sen ihanuutt' imehtimään.

    5. Sen saaret, salmet, laaksolot,
    sen kuusikot, sen koivikot,
    sen kukkaset koreudessaan, --
    et löynne, pääsky, vertojaan!

    6. Sen taivas ehtookullassaan,
    sen aamurusko loistossaan,
    ne toi sun, pääsky, Pohjolaan,
    ne sai sun tänne saapumaan.

    7. Sun Pohjolassa, herttainen,
    on rakastella rauhainen;
    sun tääll' on lysti ollakses
    ja armas aikaellakses.



22. Joudu, kevät.


    Kevät armas, joudu jo,
    talven kahleet poista!
    Nouse taasen, aurinko,
    kirkkahana loista;
    joudu jo.

    Sua, kevät, kaipaan ma
    päivänpaisteinesi,
    kaipaan taasen tuoksua
    kukkanurmiesi.
    Joudu jo!

    Kaipaan riemulauluja
    pikkulintujemme,
    kaipaan aallon loisketta
    taasen rannoillemme, --
    Joudu jo!

    Joudu, kevät, sulata
    talven routa maasta,
    riennä, kerro mahdista
    lämmön voimakkaasta!
    Joudu jo!

    Ehkä lämpö tunkisi
    munkin sydämeeni,
    talven roudat poistaisi --
    Joudu keväimeni,
    joudu jo!



23. Tulipalo.


Eräässä kylässä syttyi tulipalo. Enin osa kylän väestä oli
silloin ulkotyössä jonkun matkan päässä. Kun sanoma saapui tästä
onnettomuudesta, riensivät kaikki kotia pelastaaksensa omaisuuttansa.
Heidän joukossaan oli myös muudan köyhä mies, jolla oli ainoastaan
pieni mökki. Kun hänelle sanottiin, että tämä oli syttynyt tuleen,
mutta että hän vielä ehkä voisi sen sammuttaa taikka ainakin tavaransa
pelastaa, kysyi hän, miten oli hänen lähimmän naapurinsa talon laita.
Kun vastattiin, että sekin oli tulessa, sanoi hän: "Sittenpä täytyy
minun rientää pelastamaan naapuriani, sillä hän on kipeä eikä voi
itseänsä auttaa. Hän varmaankin odottelee minua." Heti kiirehti hän
oman asuntonsa ohitse naapuri-raukan luokse. Tuli oli päässyt jo
siihen huoneeseen, missä sairas makasi, ja palava katto oli alas
putoamaisillaan. Siitä peljästymättä syöksyi mies savun ja liekkien
lävitse sisään, otti sairaan syliinsä ja kantoi hänet onnellisesti
turvaan.



24. Kelpo palvelija.


Parikymmentä vuotta takaperin paloi eräässä kylässä Sveitsissä muutamia
taloja. Yhdessä näistä taloista palveli Jooseppi niminen mies eräällä
käsityöläisellä. Hän heräsi tulen rätinään ja sen synnyttämään kamalaan
valaistukseen. Nopeasti puki hän ylleen vähän vaatteita ja herätti
muut palvelijat sekä mestarin perheen. Sitten kiirehti hän lasten
huoneeseen, tempasi ne vuoteilta ja kantoi ulos. Vasta sitten toi hän
oman arkkunsa, jossa hänellä oli se puku, jota hän asevelvollisena
käytti; säästämänsä rahat ja muut vaatteensa jätti hän liekkien
saaliiksi.

Kun hän syöksyi tuosta palavasta talosta ulos, kuuli hän
mestarin emännän surkeasti valittavan, että yksi lapsi oli
vielä poissa. Jooseppi syöksyi silloin hengen vaaralla uudelleen
palavaan rakennukseen. Hän saikin lapsen käsiinsä ja toi sen
vahingoittumattomana kartanolle, jossa hän laski sen vanhempien syliin.

Ennen paloa oli hän ajatellut vaihtaa paikkaa. Mutta nyt sanoi hän:
"Kun mestarille on tällainen onnettomuus tapahtunut, en häntä nyt voi
jättää; tahdon auttaa häntä talon uudestaan rakentamisessa".

    Ei se ole hädässä ollut, joka ei toista auta.
    Hädässä ystävä tutaan.
    Mieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.



25. Varo vaatteitasi.


Arvo oli pieni, vilkas poika. Hänen isänsä oli kuollut, ja nyt täytyi
hänen köyhän äitinsä yksinään tehdä työtä hankkiaksensa elatusta ja
vaatteita itselleen sekä pojalleen. Tätä ei Arvo kuitenkaan tullut
ajatelleeksi, vaan palasi usein leikeistään kotia vaatteet
rikkinäisinä.

Kerran oli leikki ollut hyvin hilpeätä. Pojat olivat siinä kilpailleet,
kuka paraiten voisi puuhun kiivetä. Arvo oli ollut siihen hyvin
taitava, mutta seurauksena oli, että hänen vaatteensa menivät
tavallista enemmän rikki. Äiti nuhteli häntä tästä lempeästi; kovuutta
ei hän tahtonut käyttää, kun Arvo muuten oli siivo poika.

Arvo meni vuoteelleen ja nukkui pian, kun oli väsynyt leikistään, mutta
heräsi myöhään yöllä ja huomasi äitinsä vielä istuvan työnsä ääressä.
Äiti paikkasi hänen vaatteitaan, ja kyyneleitä valui hänen silmistään.
"Miksi itket, äiti?" sanoi Arvo nousten istumaan vuoteellaan. -- "Älä
ole milläsikään, poikani", sanoi äiti, "en minä surusta itke." --
"Miksi sitten itket?" -- "Silmiäni kirveltää, kun valvon näin myöhään
ja teen työtä tulen ääressä", vastasi äiti. -- "Miksi et käy
nukkumaan?" kysyi Arvo. -- "Sittenpä et sinä pääsisi huomenna ehjin
vaattein kouluun; tiedäthän sinä minun haluavan, että olet ainakin
ehjiin ja puhtaisiin vaatteisiin puettuna."

Nytpä tulivat kyyneleet Arvonkin silmiin, ja hän pyysi äidiltään
sydämestään anteeksi, että oli hänelle surua tuottanut. Äiti antoikin
hänelle mielellään anteeksi ja unohti, nähdessään hänen kyyneleensä, ne
monet yöt, jotka oli saanut valvoa ja tehdä työtä hänen tähtensä.

Arvo ei koskaan unohtanut tätä hetkeä, ja ne kyyneleet, joita äiti
sittemmin hänen tähtensä sai vuodattaa, olivat aina pelkkiä
ilokyyneleitä.



26. Löytö.


Eero löysi maantieltä veitsen. Hän oli hyvin iloinen siitä, sillä siinä
oli kaksi terää ja kaunis valkoinen pää. Hän poikkesi metsikköön ja
leikkasi sieltä itselleen sauvan. Mutta siellä huomasi hän myös, kuinka
eräs mies saapui tuolle paikalle, josta veitsi oli löytynyt, ja katseli
alaspäin etsivän näköisenä. Hän ei nähnyt Eeroa, joka oli metsikön
varjossa. Eero ajatteli: "tuo mies on varmaan veitsen pudottanut".

Hän meni miehen luo ja kysyi, mitä tämä etsi. "Etsin veistä, jossa oli
kaksi terää ja valkoinen pää", vastasi mies. Eero pisti käden
taskuunsa, otti sieltä veitsen ja antoi sen miehelle, ilmoittaen
löytäneensä sen maantieltä. Mies hyvin ihastui ja kiitteli Eeroa. Mutta
Eero ymmärsi täyttäneensä velvollisuutensa. Emmehän saa koskaan pitää
omanamme sellaista, mikä ei meille kuulu.



27. Lörpöttelijä.


Kalle oli aika lörppösuu. Aina hän puhui ja toimitti ja oli
ymmärtävinään kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset. Vanha viisas
mies, joka kerran kuunteli häntä ja väsyi tuohon alituiseen
lörpöttelyyn, sanoi hänelle: "kun sinä nyt näytät kaikki tietävän,
sanopas minulle, miksi meillä ihmisillä on kaksi korvaa, mutta vaan
yksi suu!" Kalle vaikeni ja mietti kauan, mutta ei vaan päässyt sen
perille. "Sanon sen sinulle", virkkoi vanhus; "sinulla on kaksi korvaa,
mutta vaan yksi suu, jotta sinä enemmän kuuntelisit, mutta vähemmän
puhuisit."

    Ei puheen paljoudesta eikä kirjan suuruudesta.



28. Karhunnahka.


Kaksi nuorta metsämiestä lähti karhua ampumaan. Mennessään he jo
iloitsivat nahasta, jonka ampumaltaan karhulta nylkisivät.

"Jos minä sen ampuan", sanoi toinen, "teetän sen nahasta itselleni
turkin." "Mutta minä", sanoi toinen, "sen ampuankin ja sitten myön minä
nahan."

Kun he olivat päässeet metsään, kuulivat he karhun askeleiden rätinän.
Sydän alkoi kumpaisellakin pamppailla. Ja kun karhu hirveästi möristen
tuli yhä lähemmäksi, silloin heitti miehistä se, joka oli luvannut
karhun nahan myödä, pyssynsä pois ja kiipesi kiireimmän kaupalla
puuhun. Toinen, näin yksin jääneenä, ei uskonut enää voivansa karhua
vastustaa, mutta ei myöskään päässyt pakenemaan. Onneksi muisti hän,
että karhu ei kuollutta ihmistä koske. Hän heittäytyi pitkälleen
maahan, pidätti henkensä ja oli olevinaan kuollut.

Karhu tuli julmistuneena häntä kohden. Mutta kun se huomasi, että tuo
mies ei jäsentäkään liikuttanut, luuli se hänet kuolleeksi. Se nuuski
häntä sieltä täällä, mutta kun se ei huomannut hänen hengittävän, lähti
se tiehensä tekemättä mitään pahaa. Kun se oli jo kylliksi etäällä,
tointuivat nuo nuoret metsämiehet säikähdyksestään. Toinen kapusi alas
puusta, toinen nousi ylös maasta.

Silloin kysyi se, joka oli puussa ollut: "kuulehan, sanopas minulle,
mitä karhu kuiskasi sinun korvaasi". Toinen vastasi: "Kaikkea sitä minä
en ymmärtänyt; mutta yhden seikan se oikein selvästi mörähti minun
oikeaan korvaani, nimittäin: 'älä myö karhun taljaa ennenkuin olet
saanut itse karhun'. Ja vasempaan korvaani se kuiskasi: 'Se, joka
hädässä jättää ystävänsä, on huono mies'".

    Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa.
    Ei suuret sanat suuta halkaise.



29. Ystävällinen vastaanotto.


Eräässä kaupungissa istui muutamana sunnuntaina jälkeen puolenpäivän
perheen isä ja luki perheellensä Uutta Testamenttia. Hän oli juuri
tullut näihin Jesuksen sanoihin: "Joka holhoo senkaltaisen lapsen minun
nimeeni, hän holhoo minun" (Matth. 18, 5). -- Katso, silloin seisoi
eräs 8-vuotias poika hänen ovensa edessä ja pyysi almua. Mies keskeytti
lukunsa ja heitti vaimoonsa silmäyksen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Älkäämme ainoastaan kuulko Jumalan sanaa, vaan eläkäämme myös sen
jälkeen!" Vaimo, jonka sydän myöskin oli avoinna Herran varoituksille
sanassa, vastasi: "Rakas ystävä! Minulla on aivan sama ajatus kuin
sinulla; tehkäämme niinkuin on kirjassa." Sen perästä kutsuivat he
pojan sisään, ottivat hänen hyvin ystävällisesti vastaan sekä
kasvattivat häntä niinkuin omaa lastansa.



30. Pieni mierolainen.


    1. Armas päivä paistaa,
    kohta lämpimäks jo muuttuu sää,
    hanki loisteessansa hohtaa,
    sulain kiteet kimmeltää.

    2. Poika repaleissa vallan
    saloss' yksin kuljeksii.
    Hongat, kuuset huminallaan
    häntä täällä tervehtii.

    3. Pieni mierolainen aina
    yhä rientää eteenpäin,
    eipä murhe mieltä paina,
    rallatellen laulaa näin:

    4. "Hopsis jalat! Väsymystä
    tunnetteko? Talohon
    kohta päästään, siellä kystä
    minullekin kyllin on.

    5. Hongat, kuuset, vaiheitani
    tahdotteko tietää te?
    Kuulkaa, tässä kulkeissani,
    nyt mä teille kerron ne!

    6. Aina muistan riemuin vielä
    isän armaan mökkiä,
    viisi meit' ol' lasta siellä,
    vanhin niistä olin mä.

    7. Muistan kuinka kotikaski
    tähkäpäin jo kellerti;
    noro hallan irti laski,
    julma viljan runteli.

    8. Talvi tuli, loppui leipä,
    petäjäistä syötihin --
    Äitiin tarttui tauti, veipä
    hänet kohta hautaankin.

    9. Häntä multaan saatoin, itkin
    haudallaan ma hetkisen,
    kyynel poskipäätä pitkin
    vieri, jääksi hyytyen.

    10. Siitä asti tepastellut
    olen mieron tietä ain'...
    Jopa sulle kertoellut
    olen, metsä, muistelmain.

    11. Hopsis, jalat, joutukaa jo!
    muuten yövyn korpehen.
    Varjot synkät lankeaa jo,
    tuolla päivä laskeiksen." --

    12. Yhä kiitää, vaan ei vielä
    ihmis-asuntoa näy.
    Metsän haamut poikaa tiellä
    uhkaa, mustaks yö jo käy.

    13. Kylmä yltyy. Tähtein valo
    syttyy taivahalle jo,
    leimuelee pohjanpalo,
    huokaa synkkä hongisto.

    14. Kohta aamun koittehessa
    öinen jylhyys häviää --
    Vaan, ken tuolla kinoksessa
    kalvenneena lepäjää?

    15. Pieni mierolainen siellä
    lepoon vaipui viimeiseen,
    jäätyneenä kiiltää vielä
    kyynel silmän murtuneen.



31. Korpi kurjalla kotina.


     Kotihinsa muut menevät,
     Majoillensa matkoavat,
     Kurjall' ei ole kotia,
     Katalalla kartanoa;
     Korpi kurjalla kotina,
     Salo sauna vaivaisella.
     Moni on päivä päätön päivä,
     Useampi einehetön:
     Ilta ainaki tulevi,
     Yö etehen ennättävi.
     Moni tuikkari tulonen,
     Vilkuttavi valkiainen.
     Ei ole turvoa tulesta,
     Valkiaisesta varoa,
     Turvoa tuhoistakana,
     Vaivaistakana varoa.
     Tuikkaen tuli palavi,
     Vilkutellen valkiainen
     Eessä lapsen armottoman,
     Kohalla kovaosaisen.
     Noin tunsi tulen isäntä,
     Virkkoi valkian pitäjä,
     Tuvallinen tuumoavi,
     Ja sanovi saunallinen:
     "Pois turvaton tuvasta,
     Armoton katoksen alta!
     Tuulen vieä turvatonta,
     Ahavaisen armotonta,
     Varatonta vastarannan."

   Älä sorra sorrettua, särje särjetyn sydäntä.



32. Armottoman osa.


    Alahan' on allin mieli
    Uiessa vilua vettä.
    Alempana armottoman
    Käyessä kylän katua.
    Vilu on vatsa varpusella
    Jääoksalla istuessa,
    Vatsani minun vilumpi
    Astuessani ahoja.
    Syän kylmä kyyhkysellä
    Syöessä kylän kekoa,
    Kylmempi minun sitäi
    Jäävesiä juoessani.



33. Muinaiset ajat paremmat.


    Ajattelen aikojani,
    Muistan muita päiviäni,
    Parempia päiviäni,
    Entistä elantoani.
    Muin' oli ajat paremmat,
    Päivät kaikki kaunihimmat,
    Päivän laskut laupiaammat,
    Koriammat huomenkoitot.
    Toisin silloin touko kasvoi,
    Toisin maa orahan otti.
    Silloin nousi nuoret heinät,
    Kun ma nousin nuorukainen;
    Silloin kasvoi kaikki kaislat,
    Kun ma kasvoin kaunis lapsi.
    Kasvoin koissa korkiassa,
    Ylenin ylituvissa,
    Kaunihilla kannikoilla,
    Liioilla lihamuruilla.
    Vaan tuli surma suutimaton,
    Kesken yötä kenkimätön,
    Pois otti minun poloisen,
    Kauas kantoi Karjalasta
    Näille ouoille oville,
    Veräjille vierahille,
    Jossa harvoin päivä paistoi,
    Harvoin kuutamet kumotti;
    Harvoin on kuultu kuikan ääni,
    Harvoin kaakkurin kajatus;
    Harvoin on hauki vierahana,
    Siika ei sinä ikänä,
    Lohen poik' ei polvenahan.
    Niinpä nyt tätä nykyä,
    Tällä tuhmalla iällä
    Sijan tieän, kussa synnyin,
    Kanssa kaiken, kussa kasvoin,
    En tieä sitä sijoa,
    Kussa kuolo kohtajavi,
    Hengen loppu loukahtavi
    Näillä ouoilla ovilla,
    Veräjillä vierahilla.



34. Oikea kiitos-uhri.


Rikas nuorukainen, joka kauan aikaa oli sairastanut vuoteen omana, tuli
viimein terveeksi. Ensi kerran hengittäessään raitista ilmaa ja
katsellessaan luonnon kauneutta, sai hän ikäänkuin uuden elämän sekä
kiitti ja ylisti Luojaansa kaikesta sydämestänsä.

"O Isä!" huudahti hän, "Sinä, joka vuodatat kaikkein päälle iloa ja
siunausta, millä voipi ihminen, tämä heikko olento, palkita sinun
äärettömän rakkautesi! Kuinka mielelläni tahtoisin uhrata sinulle
kaikki, mitä minulla on!"

Eräs Jumalata pelkääväinen vanhus kuuli hänen sanansa ja sanoi: "Kaikki
hyvyys tulee ylhäältä; tuonne ylös et sinä voi lähettää mitään
takaisin; mutta tule minun kanssani, niin näytän sinulle, miten
paraiten voit Jumalata kiittää ja ylistää."

Nuorukainen seurasi heti, ja he tulivat erääseen mökkiin, jossa
vallitsi kurjuus ja viheliäisyys, sillä isäntä sairasti heikkona,
emäntä oli suruun vaipunut ja puolialastomat lapset itkivät leipää.
Nuori mies kauhistui tätä näkyä, mutta vanhus sanoi: "Katso tässä on
alttari, jolle voit panna kiitos-uhrisi. Nämä ihmiset lähettää Herra
sinun luoksesi. Kun sinä rakastat ja autat heitä, niin sinä myöskin
paraiten rakastat ja ylistät omaa ja heidän Jumalaansa."

Nuorukainen antoi liiastansa tarvitsevaisille, hoiti ja virvoitti
heitä, ja nämä kutsuivat häntä siunaten Jumalan enkeliksi.



35. Herrasmies ja köyhä.


Eräs ylhäinen herra, rikas ajallisesta hyvyydestä, mutta köyhä
jumalanpelosta ja kristillisestä uskosta, käveli muutamana iltana
tiluksillansa. Hänen tiensä kävi vanhan, lahonneen mökin ohitse, jossa
asui eräs mies monen lapsen kanssa sangen köyhissä varoissa. Kun rikas
kuuli jonkun sisällä puhuvan korkealla ja selvällä äänellä, seisahtui
hän kuuntelemaan. Ihmeekseen kuuli hän, että köyhä sydämellisimmillä
sanoilla kiitti taivaallista Isäänsä, joka oli antanut hänelle ja hänen
lapsillensa vaatteet ja jokapäiväisen leivän.

"Mitä!" sanoi herra itseksensä, "tämä kiittää vaatteista ja ruoasta, ja
minä en kiitä kaikesta ylellisyydestänikään!"

Hyvin häpeissään kiirehti hän kotiinsa ja oppi tästä hetkestä katsomaan
elämää sen oikeassa valossa. Hän päätti palata sen Jumalan tykö, jonka
hän rakkaudesta maalliseen tavaraan oli hyljännyt. Hänen elämänsä tuli
täst'edes jokapäiväiseksi jumalanpalvelukseksi ja lakkaamattomaksi
kiitokseksi. Eikä hän myöskään laiminlyönyt tehdä hyvää tälle köyhälle
miehelle, joka tietämättänsä oli ollut syynä hänen mielenlaatunsa
muuttumiseen.



36. Kiitollinen poika.


Eräs korkea herra tapasi kerran kävelemässä ollessaan ahkeran ja
iloisen talonpojan, jonka kanssa hän rupesi puhelemaan. Muutamain
kysymysten perästä sai hän tietää, ett'ei maa, jota talonpoika kynti,
ollut hänen omansa, vaan että hän oli päivämies ja sai palkkaa pari
markkaa päivältä. Herra, joka ei voinut ymmärtää, kuinka niin vähällä
voisi tulla toimeen, ihmetteli, että talonpoika oli niin hyvällä
mielellä.

Talonpoika vastasi: "Olisi hyvin huonosti, jos menettäisin ylläpitoon
kaiken päiväpalkkani; minun pitää tulla toimeen kolmannella osalla.
Toinen kolmas osa menee velkani suorittamiseen ja kolmannen osan panen
korkoa kasvamaan."

Tätä ei herra voinut ymmärtää, mutta päivämies, huomattuansa hänen
ihmettelevän, lisäsi; "Minä ja'an tuloni vanhempieni kesken, jotka
eivät enää jaksa työtä tehdä, ja lapsien kesken, joista ei vielä ole
työntekijöiksi. Edellisille palkitsen minä sitä rakkautta, jota he
minun lapsena ollessani ovat minulle osoittaneet, se on minun velkani
maksamista; jälkimmäisten toivon vanhoilla päivilläni pitävän itsestäni
murheen; se on se pääoma, josta kerran olen kantava koron."

Korkea herra mieltyi hänen vastaukseensa niin, että otti pitääksensä
murheen hänen pojistansa. Näistä tuli aikaa myöten yhtä kelvolliset
miehet kuin heidän isänsäkin oli, jota he vanhana hellästi hoitivat ja
runsaasti ravitsivat.

    Anna kättä köyhän miehen,
    köyhällä on lämmin koura.



37. Suvilaulu.


    Oisin pääskynä mä piennä,
    Suvilintuna iloisna,
    Lenteleisin, liiteleisin,
    Suomehen suhauttaisin.
    Sitte sinne saatuani,
    Perillenpä päästyäni,
    Ilmassa iloittelisin,
    Räystähällä riemuitsisin
    Kesän kaunihin tuloa,
    Tuloo armahan auringon.
    Vaan jos itkevän näkisin,
    Huolellisen huomaitsisin,
    Hälle mä visertelisin:
    Mitäs itket ihmisparka,
    Murehdit sä Mannun lapsi --
    Kohtalosiko kovuutta?
    Sydämeskö sulotuutta?
    Katso luonnon kauneutta,
    Ihanuutta ilman kaiken:
    Suot jo läikkyvi sulana,
    Järvet jäiden kahlehitta,
    Nietos nurmelta katoopi,
    Häviääpi maasta hanki,
    Päivyen taas paistaessa,
    Ahavan puhaltaessa;
    Korpi kukkia on täynnä,
    Puiden latvat lintusia;
    Kukat ne hajuelevat,
    Lintusetpa laulelevat:
    Iloitkaamme, riemuitkaamme,
    Laulakaamme, kiittäkäämme!
    Suven meille Luoja saattoi,
    Jumalamme joudutteli!

    Ellös itke ihmisparka,
    Murehdi sä Mannun lapsi!
    Hänpä, joka suven saattoi
    Näille Pohjanki perille,
    Joka kaikki suot sulatti,
    Pani järvet aaltoomahan,
    Kukat pienet kukkimahan,
    Lintusetkin laulamahan, --
    Suven saattavi sullekin,
    Kesän kerran kerittävi,
    Sielus nietokset sulattaa
    Lempensä lämmittämällä,
    Huoles hattarat hajottaa
    Henkensä puhaltamalla.



38. Auringon säde.


Aamuauringon kultainen säde pilkisti sisälle pienen puutalon ikkunasta
ja lankesi ompelukoneelle, jonka neula nuolen nopeudella hyppelehti
ylös ja alas. Nuori leski istui siinä joukko keskentekoisia paitoja
vieressään. Väliin hän katsoi kelloon. Itsekseen hän puheli: "Tänään
pitäisi työn olla valmis, enkä ymmärrä, miten se käy mahdolliseksi klo
4:ksi". Silloin juuri auringon säde hymyili hänelle vasten silmiä.
Hänen mielensä ihastui ja keventyi tästä. Reippaasti hän alkoi ommella
uutta saumaa.

"Naapuri, onko teillä yhtään kiehuvaa vettä? Minulla ei vielä ole
valkeata uunissa ja Kerttu raukka joisi niin mielellään kahvia."
Vanhanpuoleinen vaimo seisoi ovessa ja lausui tämän pyynnön vähän
arastelevasti. "Vesi kiehuu juuri minun pannussani, ottakaa
vaan, ikävä, ett'en ennätä teitä auttaa", vastasi nuori nainen
sydämellisesti. Hänen silmässään loisti auringon säde.

Kun vanha nainen palasi omaan huoneeseensa pannuineen, niin oli hänkin
sydämessään tuntenut päivänpaistetta ja heijastus siitä näkyi hänen
silmissäänkin.

Hän astui vuoteen ääreen, jossa nuori, sairas tyttö kalpeana lepäsi.
"Suuttuiko hän, mummo?" kysyi tyttö, huolestuneena. "Ei ensinkään, hän
oli niin ystävällinen ja herttainen, että se oikein teki sydämelleni
hyvää", vastasi mummo.

Ja auringon säde lensi kalpean sairaankin sydämeen. Köyhäin lääkäri,
joka ei ollut liioin ystävällinen mies, astui juuri huoneeseen. Hän
puhui harvoin sairaittensa kanssa ja tänään oli hän tavallista
huonommalla tuulella. Kerttu-raukan käsivarressa täytyi tehdä vaikea
leikkaus, mutta tohtori näytti olevan aivan ilman sydäntä ja sääliä,
vaikka kaksi sinistä silmää mitä herttaisimmasti häneen katseli.
"Kiitos, herra tohtori", lausui tyttö ystävällisellä äänellä, kun
työ oli tehty. "Hm, hän kiittää, vaikka minä vaan tuotin hänelle
tuskia", ajatteli tohtori itsekseen; ääneen hän jatkoi: "Te olette
ystävällinen".

Kerttu muisti ystävällistä naapuria ja mummon ystävällisiä silmiä sekä
sanoi iloisesti:

"Niin, minulle ovat myös kaikki ystävällisiä".

Kun tohtori läheni kotiansa, niin oli auringonsäde hiipinyt hänenkin
sydämeensä. -- Itkusilmissä tuli Miina, tohtorin talouden hoitaja,
aukaisemaan ovea. Hän oli pyytänyt kolmen päivän vapautta käydäkseen
tervehtimässä sairasta sisartaan; mutta tohtori oli sen kieltänyt, hän
ei tahtonut mennä ravintolaan ruokailemaan. Kynnyksen yli astuessaan
muisteli tohtori juuri nuorta kiitollista sairastaan ja sanoi:

"Miina voi kuitenkin mennä sisarensa luo, olen asiaa lähemmin
miettinyt."

Oi kuinka Miina tuli iloiseksi, hänen kasvonsa oikein loistivat, kun
hän jälleen riensi keittiöön -- auringonsäde oli pujahtanut hänenkin
sydämeensä. Kerjäläistyttö seisoi keittiön oven pielessä. Miina oli
juuri aikonut käskeä hänet pois, kun tohtori soitti ovikelloa. Nyt hän
ystävällisesti sanoi:

"Tuossa, lapsi, on sinullekin vähän päivälliseksi". Ja sitte hän oikein
täytti tytön korin ruokavaroilla.

"Äiti, äiti, minulla on leipää, lihaa, kalaa ja kaikenmoista hyvää
tavaraa sinulle syödä", huusi pieni tyttönen tultuansa äitinsä luo.
Kalpea ja riutunut vaimo pani kätensä ristiin ja sanoi: "Minä kiitän
sinua, Jumala!" Auringon säde tunki hänenkin sydämeensä, ja se lämpeni,
kun hän muisteli jumalallisen rakkauden aurinkoa. -- Ystäväni, oletko
huomannut, että jo pelkät ystävälliset sanat ja lempeät katseet ovat
auringonsäteitä. Ja'a niitä ympäristöösi, ja ne synnyttävät yhä uusia
auringonsäteitä.



39. Rukous ruumiin ravinnosta.


    Suo, Herra, meille aina
    ravinto ruumihin
    ja leipä kallis lainaa,
    oi Isä armoisin!
    Sä kätes avaa, anna
    myös meille tarpeemme
    ja armolahjas kanna
    nyt Suomen kansalle.

    Suo maasta kasvaa jyvät
    ja viljan pelloilla,
    suo vuodentulot hyvät
    kansalles armosta.
    Vaan hallan vahingosta
    sä meitä varjele
    ja nälkävuodet poista,
    jotk' uhkaa maatamme.

    Kovasta köyhyydestä
    meit' auta aina sä,
    mut sydämemme estä
    myös ylpeydestä,
    ett' antimistas emme
    kerskaisi milloinkaan,
    vaan nöyrä sydämemme
    sua yksin kiittäis vaan.



40. Laivapoika.


Eräs laiva oli matkalla valtamerellä. Se oli jo hyvin etäällä
mannermaasta, kun nousi kova myrsky, jota kesti viisi päivää. Laiva oli
semmoisessa vaarassa, että väki jo luuli hukkuvansa. Juuri kun myrsky
oli kauneimmillaan ja heitteli laivaa sinne tänne mahtavilla aalloilla,
joutuivat ison maston köydet epäjärjestykseen. Tämä vika oli
korjattava. Mutta näytti melkein mahdottomalta tuollaisessa myrskyssä
kiivetä ylös mastoon; ainakin oli sellaisessa yrityksessä kuolemanvaara
tarjona. Kapteeni käski erään laivapojan sinne kiipeämään. Tämä poika
oli hento ruumiiltaan, iältään vaan kolmetoistavuotias. Hän oli köyhän
lesken ainoa poika. Äidin oli köyhyydessään täytynyt lähettää rakas
poikansa merille elatustaan ansaitsemaan.

Kun poika oli kuullut kapteenin käskyn, katsahti hän ensin ylös maston
huippuun ja sitten alas aaltoihin, jotka vyöryivät laivan kannen ylitse
ja ikäänkuin kurottautuivat häntä syliinsä vetämään. Sitten katsahti
hän kapteeniin, seisoi hetken ääneti, mutta sanoi sitten: "minä tulen
heti".

Nyt juoksi hän kajuuttaan. Parin minuutin päästä palasi hän sieltä ja
alkoi sitten ripeästi ja uskaliaasti kiivetä ylös köysiportaita myöten.
Mies, joka on tämän tapauksen kertonut, oli silloin kannella maston
vieressä ja katseli hämmästyneenä kiipeävää poikaa. Hän kysyi
kapteenilta: "Miksi lähetätte tuon pienen pojan mastoon? Hän ei sieltä
elävänä alas pääse." Kapteeni vastasi: "Miehet usein putoavat, pojat ne
pitävät paikkansa; tämäkin poika kiipeää kuin orava". Mies katsahti
ylös: nyt oli poika mastokorissa, nyt nousi hän ylemmäksi; myrsky
kallisti laivan niin, että masto melkein koski laineisiin, mutta poika
pysyi lujasti kiinni, ja neljännestunnin kuluttua oli hän jälleen
terveenä ja reippaana laivan kannella.

Mies kiitti Jumalaa, sillä hän oli ollut pojan vuoksi suuressa
tuskassa. Samana päivänä puhutteli hän vielä poikaa ja kysyi häneltä,
eikö häntä ollut pelottanut. "Pelottipa kyllä", vastasi poika. --
"Senpä kyllä huomasin", sanoi mies, "ja varmaankin sinä kajutassa ensin
vähän tuumit asiata." "En minä tuuminut", vastasi poika; "minä vaan
tahdoin ensin rukoilla. Minä en luullut sieltä hengissä alas tulevani,
ja sen vuoksi tahdoin minä rukoilla ja uskoa itseni Jumalan huomaan.
Sitten en enää peljännytkään." Mies kysyi häneltä edelleen: "Missä olet
oppinut rukoilemaan?" "Sen opin kotona", vastasi poika; "äitini opetti
minut siihen, ja kun läksin kotoa, pyysi hän minua aina rukoilemaan
Jumalaa, että Hän auttaisi ja suojelisi minua hädässä."



41. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.


Preussin kuninkaan Fredrik Suuren aikana oli eräässä preussilaisessa
rykmentissä urhokas ja reima ratsumestari, jonka köyhät vanhemmat
asuivat Meklenburgissa. Kun ratsumestari seitsenvuotisen sodan
loputtua, kunniamerkillä koristettuna, tuli rykmenttinsä kanssa
erääseen kaupunkiin kotiseudullaan, tulivat vanhukset sinne
monivuotisen eron perästä jälleen tapaamaan poikaansa. He odottivat
häntä torilla. Niin pian kuin poika tunsi vanhempansa, laskeutui
hän heti alas hevosensa seljästä ja syleili heitä, vuodattaen
ilokyyneleitä. Hän pyysi heitä muuttamaan luokseen ja tarjoutui
sulostuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, mikäli hänen vähät varansa
sen myönsivät.

Kun kerran eräs upseeri laski siitä pilaa, että talonpojat istuivat
ratsumestarin pöydässä, vastasi tämä kiitollinen poika:

"Miksikäs minä en kiittäisi ja kunnioittaisi elämäni ensimmäisiä
hyväntekijöitä. Ennenkuin minä tulin kuninkaan ratsumestariksi, olin
minä näiden poika."

Nämä sanat tulivat kenraalin korviin. Hän meni ratsumestarin tykö ja
ilmoitti aikovansa vierailla hänen luonansa sekä lausui toiveen saada
hänen luonaan tavata muitakin upseereja.

Päivä, jolloin juhlallisuus oli tapahtuva, saapui. Kenraali tuli aivan
täsmälleen ja huomasi upseerien jo olevan koossa. Pöytään istuttaessa
kysyi kenraali: "Mutta, rakas ratsumestari, missä ovat teidän
vanhempanne? Minä luulen, että he syövät samassa pöydässä kuin tekin?"

Ratsumestari hymyili eikä tiennyt alussa, mitä vastata. Silloin nousi
kenraali ylös, meni itse hakemaan vanhuksia ja pakotti heidät istumaan
viereensä sekä keskusteli heidän kanssaan mitä ystävällisimmällä
tavalla. Pitäen heille julkisen puheen sanoi hän muun muassa: "Hyvät
herrat! Kunnioittakaamme sen miehen vanhempia, joka käytöksellänsä
osoittaa, että kiitollinen poika on suurempi-arvoinen kuin kopea
ratsumestari."

Myöhemmin sai kenraali tilaisuuden kertoa kuninkaalle siitä
kunnioituksesta ja rakkaudesta, jolla ratsumestari kohteli vanhoja
vanhempiansa. Fredrik Suuri oli siitä hyvin mielissään. Kun
ratsumestari pian sen jälkeen tuli Berliniin, kutsuttiin hänet
kuninkaan pöytään päivälliselle.

"Kuulkaa, herra ratsumestari", sanoi kuningas, koetellakseen häntä,
"mistä suvusta olette syntyisin ja kutka ovat teidän vanhempanne?"

"Teidän majesteettinne!" vastasi tämä suora sotilas, "minä olen
alhaisesta kodista; vanhempani ovat talonpoikaista väkeä ja saavat nyt
minun kanssani nauttia sitä varallisuutta, josta minä saan kiittää
teidän majesteettianne."

"Se on oikein", sanoi kuningas hyvin iloissaan. "Se joka kunnioittaa
vanhempiansa, on kunnollinen ja rehellinen mies, mutta joka heitä
ylönkatsoo, hän ei ansaitse, että hän koskaan olisi nähnyt päivän
valkeutta."



42. Huolellinen tytär.


Kuningas Kustaa III ratsasti kerran erään kylän läpi, eikä kukaan
tiennyt, kuka hän oli. Eräältä talonpoikaistytöltä, joka palasi
kaivolta, pyysi kuningas vähän vettä juodaksensa. Tyttö ojensi hänelle
sitä rohkeasti ja ystävällisesti, sanoen: "hyvin mielelläni, mutta
antakaa, herra, anteeksi, että minulla on kiire, sillä äitini odottaa
minua." -- "Mikä on sitten syynä kiireeseen?" kysyi kuningas. --
"Äitini on sairaana, eikä ole ketään, joka häntä hoitaa." -- "Vie minut
äitisi luo", pyysi kuningas; "minä tahdon nähdä sen, joka sinusta on
niin rakas." Sitten laskeutui hän alas hevosensa seljästä ja seurasi
hellää tytärtä. -- Viimein tulivat he sisälle matalaan majaan. Sieltä
kuului heidän korviinsa syvä huokaus vanhan, yksinkertaisella
olkivuoteella lepäävän vaimon rinnasta. Tyttö meni äitinsä luo ja
sanoi: "Rakas äiti, tässä on vieras herra, joka tahtoo nähdä teitä". --
"Muori parka", sanoi kuningas, "minä surkuttelen teitä!" -- "Niin",
vastasi sairas, "minun tilani olisi hyvin surkea, ellei Jumala olisi
antanut minulle tätä hyvää tytärtä, joka tekee kaikki lieventääksensä
minun kipujani ja hankkiaksensa minulle elämäni ylläpitoa. Jumala häntä
siunatkoon!"

Kuningas tuli hyvin liikutetuksi ja sanoi: "Ottakaa tämä rahakukkaro!
Minä olen teidän kuninkaanne, teidän isänne! Nyt tunnen minä ilon
isänä-olosta ja olen pian näyttävä, kuinka suuressa arvossa minä pidän
keskinäisen rakkauden." Tytölle sanoi hän: "pidä edeskinpäin huolta
äidistäsi!"

Tuskin oli hän pääkaupunkiin palannut, niin hän äidille ja tyttärelle
määräsi vuotuisen eläkkeen, jonka, toisen kuoltua, piti jäämän
jälkeenjääneelle.



43. Ken unohtaa meidät viimeiseksi?


Tuomas niminen käsityöläispoika, joka työmatkoillaan oli kauvan
oleskellut kaukana kotoaan, lähestyi iloisella mielellä kotikyläänsä.
Aurinko oli polttanut hänen kasvonsa ruskeiksi, hänen hiuksensa ja
vaatteensa olivat pitkästä vaelluksesta pölyisinä. Kun hän lähestyi
kotikyläänsä, tuli häntä vastaan nuori mies, joka aikoinaan oli ollut
hänen paras ystävänsä ja leikkikumppalinsa. Mutta tämä ei tuntenut
kuljeksivaa vierasta. Murheellisena astui Tuomas kotikylänsä kujaa
pitkin. Siellä näki hän sisarensa, joka hänen poissaollessaan oli
joutunut naimisiin, istuvan naapuritalon ikkunan ääressä. Hän tervehti
sisartaan ystävällisesti; mutta sisar ei tuntenut veljeään ja vastasi
varsin kylmästi hänen tervehdykseensä. Kyyneleet tulivat Tuomaan
silmiin ja kiirein askelin meni hän kotitaloaan kohti. Äkkiä näki hän
edessään vanhan äitinsä, joka juuri tuli kirkosta. Tuomas tahtoi
koetella äitiänsäkin ja sanoi sen vuoksi ainoastaan lyhyesti: "Hyvää
iltaa!" Mutta äiti tunsi poikansa heti, lankesi hänen kaulaansa ja
huudahti ilosta: "Oi, rakas poikani, rakas poikani!" -- Ystävät voivat
sinut unhottaa, siskosikaan ehkei sinua enää tunne, mutta äiti ei sinua
ikinä unhota.

    Suloinen syli isosen, äidin helma hempeämpi.



44. Puuvati.


Eräs vanha mies, jolta vanhuus oli heikontanut näön ja kuulon, asui
poikansa tykönä. Kun hänen koko ruumiinsa vapisi, sattui välistä että
hän syödessään riputteli ruokaa päällensä, joka niin suututti hänen
poikaansa ja tämän vaimoa, ettei hän enää saanut syödä heidän
kanssansa, vaan sai uuninnurkkaan kivilautasella niukan ruokamääränsä.
Usein katsoi hän vesissä silmin pöytään, jossa muut istuivat syömässä.
Eräänä päivänä sattui hänelle se kova onni, että kivivati särkyi, ja
kun pojan vaimo tästä häntä torui, ei hän virkkanut sanaakaan
puolustukseksensa, vaan ainoastaan huokasi. Seuraavalla atrialla täytyi
hänen tyytyä puuvatiin, jonka pojan vaimo oli vartavasten hänelle
ostanut.

Eräänä päivänä, kun nuori pariskunta istui pöydän vieressä, kantoi
heidän pieni, nelivuotinen poikansa puupalasia ja laudanpäitä kokoon,
ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän niillä aikoi tehdä, vastasi hän
sävyisästi: "Minä teen astian, josta isä ja äiti saavat syödä, kun minä
tulen isoksi".

Tämä viaton vastaus kävi vanhempain sydämelle ja pani heidät
ajattelemaan, kuinka pahoin he olivat vanhusta kohdelleet ja että
jotakin samanlaista voi tapahtua heille vanhoiksi tultuansa. Kun he
hetkisen olivat vesissä silmin katsoneet toisiinsa, taluttivat he ukon
pöydän ääreen, jossa hän täst'edes sai syödä heidän kanssansa niinkuin
ennenkin.



45. Pimiä isoton pirtti.


    Oli mulla muoto muinen,
    Oli muoto muien rinnan,
    Kun ma notkuin nuorempana,
    Kasvoin heinän karvallisna.
    Hyvä oli lapsen lassa olla
    Hyvän vanhemman varassa;
    Ikävä isättä olla,
    Outo äitittä eleä,
    Vaiva suuri vanhemmatta:
    Pimiä isoton pirtti,
    Vaikka päivä paistakohon,
    sokia emoton soppi,
    Vaikka kuu kumottakohon.



46. Vähä ilo emottomalle käestä.


    Käki kukkui kuusikossa,
    Käki kukkui, lintu lauloi,
    Kukkui muien kuultavaksi,
    Autuallisten iloksi,
    Ei minulle milloinkana,
    Ei kuku ajasta siitä,
    Kun kerran emoni kuoli,
    Kaatui kaunis kantajani.
    Elköhön emoton lapsi,
    Elköhön sinä ikänä
    Kauan kuunnelko käkeä
    Päivän puolelta mäkeä:
    Kun käki kukahtelevi,
    Niin syän sykähtelevi,
    Syän syttyvi tulelle,
    Pää palolle paukahtavi.
    Elköhön emoton lapsi,
    Elköhön sinä ikänä
    Kuunnelko kevätkäkeä
    Pohjan puolelta mäkeä:
    Itku silmähän tulevi,
    Veet poskille valuvi,
    Heriämmät hernet-aarta,
    Paksummat pavun jyveä;
    Kyynärän ikä kuluvi,
    Vaaksan varsi vanhenevi,
    Kuultua kevätkäkösen.



47. Ohoh kullaista kotia!


    Lämmin paita liinainenki
    Oman äidin ompelema;
    Vilu on vaippa villainenki
    Vaimon vierahan tekemä.

    Lämmin on emosen sauna
    Ilman löylyn lyömättäkin;
    Kylmäpä kyläinen sauna,
    Vaikka löyly lyötäköhön.

    Koria kotoinen leipä,
    Jos on täynnä tähkäpäitä;
    Vihavainen vieras leipä,
    Vaikka voilla voituohon.

    Villainen emosen vitsa,
    Ruokoinen isosen ruoska,
    Joskon viikon virpokohon,
    Rupeaman ruoskikohon;
    Vitsa vierahan verinen,
    Kyläläinen kynnäppäinen,
    Josko kerran iskeköhön,
    Tahi puolen koskekohon.

    Ohoh kullaista kotia,
    Armasta ison eloa!
    Jos oli leipeä vähempi,
    Niin oli unta viljemmältä;
    Ei toruttu torkunnasta,
    Makoamasta ei manattu.



48. Kuva.


    Mun huonehessani seinäll' on
    yks kuva halpa ja koruton,
    se siinä ollut on monta vuotta,
    ja aina ihaelen ma tuota.

    En tiedä mi siinä viehättää,
    lumenko peittämä harmaa pää,
    vai surun uurtamat vaot nuoko,
    vai silmän lempeä tuike tuoko.

    En tiedä; mutta niin lämmin on
    sen läheisyys kuin auringon,
    ja ompa kuin hänen katsannastaan
    heloittais taivahan rauha vastaan.

    Ma tuntikausia ihaillen
    kuvoa tuot' yhä katselen.
    Ei sulho kultoaan punastuvaa
    niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.

    Ja kun ma katson, niin vähittäin
    herääpi muistoja mielessäin,
    niin armahaita, niin ihanoita
    ja kaivatessani katkeroita.

    Ma poies mennehen polvekseen
    nään lapsuusmaailman riemuineen,
    nään kynttilöitä ja joulupuita
    ja ystävyksiä hymysuita.

    Ja ompa kuin kuva elon sais
    ja mua hellästi katsahtais,
    ja ompa kuin hänen katsannastaan
    heloittais taivahan rauha vastaan.

    Ja senhän vuoksi niin lämmin on
    sen läheisyys kuin auringon.
    Mut ken se ompi se armahainen?
    Mun oma äitini on se vainen.



49. Eli Rem.


Kaukana tuolla suuressa Amerikassa on monta rautatietä, joilla vaunujen
pyörät nopeasti kiitävät eteenpäin rautaisia kiskoja myöten, eikä
siellä ole hevosia valjastettu vaunujen eteen, vaan ne kuljetetaan
vesihöyryn avulla. Ja höyry kohoaa ensimmäisessä vaunussa kiehuvasta
kattilasta ja käyttää höyrykonetta, ja höyrykone panee pyörät
liikkeelle, ja niin kulkee ensimmäinen vaunu eteenpäin, vetäen kaikki
muut perässään. Usein on koko pitkä jono vaunuja kiinnitetty toisiinsa,
ja koska tämä kulkee kolme kertaa nopeammasti kuin virkku hevonen
juoksee, niin ihmiset matkustavat mielellään rautatiellä höyryvaunussa.
Sentähden ovat useimmiten kaikki vaunut täynnä, toiset ihmisiä, toiset
härkiä ja lampaita ja toiset kaikenlaisia tavaroita, joita kuljetetaan
paikasta toiseen.

Tosin on hyvä, että on rautateitä, ja melkein kaikissa maissa niitä jo
onkin. Onpa Suomessakin, vaikka tänne lienee niitä kenties vaikeampi
rakentaa, sillä täällä on paljo mäkiä ja järviä ja jokia, joiden yli
rakennettavat sillat maksavat paljo rahaa. Vaan jopa sentään useimmat
meilläkin matkustavat rautateillä. Tiedämmehän me, kuinka toisissa
maissa on porattu teitä läpi korkeiden vuorien, ja toisissa paikoissa
on rakennettu kauhean korkeita siltoja järvien ja syvien rotkojen yli;
niin, on semmoisiakin rautateitä, joissa kuljetaan kattojen päällitse
suurissa kaupungeissa. Kaikkea tätä on tehty sentähden, että ihmiset
ja tavarat voisivat tulla pian perille; sillä aika on kaikesta
omaisuudesta kallein. Nyt jo saamme Suomessakin syödä ruokaveron
Turussa, toisen Helsingissä ja kolmannen Viipurissa. Helsingistä
matkustetaan kahdessa vuorokaudessa Ouluun; semmoinen matka käy
nopeammin kuin rattailla istuen laiskaa kyytihevosta lyödessä.

Nyt tahdon kertoa jotakin, joka tapahtui rautatiellä Yhdysvalloissa
Pohjois-Amerikassa, eikä siitä ole pitkää aikaa kulunut.

Siellä on kaupunki nimeltä York, ja ennenkuin tullaan kaupunkiin
Baltimoresta, kulkee rautatie korkean sillan ylitse. Tapahtuipa, että
höyryvaunun kulkiessa sillan yli putosi hehkuvia hiiliä vaunun-uunista
sillalle, ja siitä syntyi tulipalo. Tuulen puhaltaessa kovasti ja kun
ei ketään ollut lähellä silloin, kun vaunut ohitse kulkivat, oli pian
koko silta tulen vallassa ja paloi poroksi.

Vähitellen tuli ihmisiä, jotka koettivat sammuttaa, mutta turhaan,
Silloin huusi joku heistä, että kymmenen minuutin perästä odotettiin
toista junaa samalta haaralta kuin edellinenkin; ja kun tien vieressä
oli vuori, joka esti siltaa tielle näkymästä, ennenkuin oltiin aivan
sen likellä, niin voisi tapahtua se onnettomuus, että toisen junan
johtaja ei tietäisi sillan palosta, vaan kulkisi täyttä vauhtia sinne
ja syöksyisi syvyyteen enemmän kuin sadan hengen kanssa, jotka
seurasivat mukana vaunuissa. Siinä seisoivat nyt kaikki neuvottomina ja
säikähtyneinä eivätkä tietäneet, mitä heidän piti tehdä, ilmoittaakseen
tuleville vaaraa.

Silloin oli siellä kaksitoistavuotias potka Eli Rem, ja hän oli
rivakkaampi kaikkia muita. Hän rupesi juoksemaan pitkin tietä niin
kauas kuin voi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän näki pitkän
jonon vaunuja tulevan tiellä täyttä kyytiä hyökäten häntä vastaan. Mitä
teki nyt Eli Rem? Huutaminen ei paljoa auttanut, sillä ei kukaan olisi
kuullut häntä suuren kolinan tähden, jota vaunut pitivät. Hänellä ei
ollut aikaa kauan ajatella. Hän asettui keskelle tietä, niin että
kaikkien vaunujen välttämättömästi täytyi kulkea hänen ylitsensä, jos
tahtoivat eteenpäin, ja siinä seisoi hän huutaen ja hojuen käsillään ja
viittaili minkä taisi. Junan kuljettaja, joka oli ensimmäisessä
vaunussa ja ohjasi koko junaa, luuli pojan olevan hullun ja huusi taas
puolestaan ja viittasi, että hän juoksisi pois tieltä. Mutta Eli Rem
seisoi paikallaan; seisoipa siinä kuolema silmiensä edessä, eikä
kuitenkaan väistynyt, sillä hän tiesi, että monen ihmishengen pelastus
riippui siitä, että hän seisoi paikallaan. Sillä tavalla täytyi junan
kuljettajan seisattaa kaikki monet vaununsa, ett'ei tulisi syypääksi
pojan kuolemaan. Mutta hän oli niin vihainen, että hän heti, kun juna
seisahtui, hyppäsi alas tielle ja rupesi lyömään Eli Rem parkaa, koska
hän oli uskaltanut tehdä junalle semmoisen viivykkeen.

Mutta nyt tuli muitakin ihmisiä juosten sillalta ja he kertoivat,
kuinka vähällä kaikki vaunut olivat syöstä syvyyteen. Silloinpa junan
kuljettajan silmät suurenivat ja kaikki vaunuissa olijat saivat
tietää, että heidän, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen Eli Rem'iä
pelastuksestaan. Siinä syntyi hämmästys ja ilo yht'aikaa niin suuressa
määrin, ett'ei sitä voi kertoa. Kaikki tulivat ulos vaunuista,
syleilivät ja suutelivat Eli Rem'iä kyyneleet silmissä, ja heti
koottiin hänelle sata kultarahaa palkinnoksi. Sitten menivät he
jalkaisin palaneelle sillalle, nähdäkseen sitä syvyyttä, joka oli ollut
nielaisemaisillaan heidät kaikki. Rivakka Eli Rem tuli lavealta
kuuluksi kaupungissa, ja kansa kantoi hänet riemukulussa hänen
vanhempiensa taloon. Mutta enemmän kuin kullasta ja kunniasta riemuitsi
hän siitä tiedosta, että hän hyvän Jumalan avulla oli pelastanut
satojen ihmisten hengen.

Niin, mitä sinä olisit tehnyt Eli Rem'in sijassa, jos olisit seisonut
keskellä rautatietä, kohiseva juna vaunuineen edessäsi ja aivan varmana
kuoliaaksi musertumisestasi, jos juna olisi kulkenut eteenpäin?
Mielelläsi olisit tahtonut tehdä hyvän työn ja pelastaa monen ihmisen
hengen, mutta olisiko sinulla ollut rohkeutta sentähden panna alttiiksi
omaa henkeäsi? Ja olisitko ollut niin nopea päättämään, ett'et yhtään
silmänräpäystä olisi miettinyt, vaan heti katsonut kuolemaa silmiin,
kun vielä oli aikaa? Niin, se ei ole varma. Sillä monella on hyvä
tahto, mutta kaikilla ei ole miehekästä rohkeutta. Ja monella, jolla
muutoin on sekä tahtoa että rohkeutta, ei ole samaa uskaliasta
päättäväisyyttä, kuin pienellä Eli Rem'illä, vaan he seisovat ja
miettivät, kunnes kaikki on liian myöhäistä. Muista tämä, rivakka
poika, kun sinunkin joskus on tehtävä hyvä työ! Siinä ei saa olla
mitään epäilystä. Reippaasti työhön, nopeasti, viisaasti, uljaasti, ja
Jumala suojelee sinua, niinkuin hän suojeli Eli Rem'iä.



50. Erotus.


"Ville, miksi olitte niin kauan vettä hakemassa? kysyi opettaja
pieneltä pojalta.

"Ämpäri kaatui ja meidän täytyi palata takaisin", vastasi poika
varmasti; mutta hänen muuten niin avonaiset ja rehelliset kasvonsa
kävivät vähän synkemmiksi kuin tavallisesti, ja hän loi alas silmänsä
opettajan katsoessa häneen.

Opettaja meni lattian poikki ja seisahtui toisen pojan eteen, joka oli
ollut Villen toverina vettä hakemassa.

"Kustaa, ettekö viipyneet veden ha'ussa kauemmin kuin olisi tarvittu?"

Kustaa silmäili hetken aikaa lattiaa hiukan levottoman näköisenä. Mutta
se levottomuus ei kestänyt kauan; sitten katsoi hän opettajaansa
suoraan silmiin.

"Viivyimme", vastasi hän rohkeasti; "me tapasimme Heikki Juusolan ja
seisahduimme leikkimään hänen kanssansa; sitten kaatui ämpäri, niin
että meidän täytyi uudestaan käydä kaivolla."

Sanokaapas, mikä erotus oli näiden molempain vastausten välillä?
Kumpikaan ei suorastaan valehdellut. Mutta kumpaan luulette opettajan
siitä lähtien enemmän luottaneen? Ja kumpiko heistä tunsi itsensä
onnellisemmaksi?



51. Puhu totta.


Pikku Yrjö sai kerran isältään lahjaksi sievän kirveen. Se tuotti
hänelle hyvin suuren ilon, sillä hänellä oli aina halu veistellä
kaikenmoisia pikku esineitä. Seuraavana aamuna meni isä pieneen
puutarhaansa. Siellä kohtasi häntä kovin surkea näky. Nuori, kukkiva
omenapuu, jota hän oli erityisellä huolella hoitanut ja josta hän nyt
ensi kertaa odotti hedelmää, oli poikki kaadettuna käytävällä. Hän
tunsi sydämessään mitä suurinta katkeruutta tämän ilkityön johdosta.

Samassa tuli Yrjö iloisena puutarhaan, äsken saatu pikku kirves
kainalossa. "Ken on tämän tehnyt?" kysyi isä vakavasti ja osoitti
kaadettua puuta. Yrjö, joka lapsellisessa ajattelemattomuudessa oli
tuon puun kaatanut, huomasi nyt isänsä vakavasta muodosta, miten
pahasti hän oli tehnyt. Hän ymmärsi, että ansaittu rangaistus tulisi
häntä siitä kohtaamaan, ja häntä hirvitti. Mutta kauan hän ei
epäröinyt. Kalpeana, mutta lujalla äänellä sanoi hän: "Isä, minä olen
sen tehnyt. Tahdoin koettaa, olisiko kirves terävä."

Isä katsoi hetken Yrjön rehellisiin silmiin. Suuttumus tuosta suuresta
vahingosta oli hänessä kyllä suuri, mutta toiselta puolen ilahutti
häntä pojan suoruus. "Isä, anna minulle anteeksi, en tee toiste enää
semmoista", sanoi Yrjö. "Annan sinulle anteeksi", sanoi isä, "mutta
minä toivon, että sinä myös koko elämäsi ajan aina puhut totta."



52. Rehellinen poika.


Eräs ruhtinaallinen henkilö käveli kerran vieraassa kaupungissa katua
pitkin. Häntä vastaan tuli köyhä poika, joka pyysi almua, koska hänen
äitinsä oli kipeä. Ruhtinas sanoi pojalle, että hänellä ei ollut pientä
rahaa, vaan ainoastaan suuria kultarahoja, jommoinen olisi ollut
pojalle liian suuri lahja. "Hyvä herra", sanoi poika, "antakaa minulle
kultaraha; minä käyn sen vaihtamassa ja tuon teille pientä rahaa!"
Ruhtinas naurahti, antoi hänelle kultarahan ja sanoi: "Jouduhan pian
takaisin ja tuo raha minulle!" Mutta itsekseen ajatteli hän, että poika
ei tulisi takaisin, vaan pakenisi kultarahan kanssa tiehensä. Tässä
luulossa käveli hän jotenkin kauas edelleen. Mutta poikapa tulikin, toi
rahat ja pyysi pientä ropoa. Ruhtinas sanoi: "Sinä lienet kunnon poika.
Miksi et pitänyt kultarahaa omanasi?" "Siksi ett'en ole mikään varas",
sanoi poika; "äitini ei myöskään varasta, vaan näkee mieluummin
nälkää."

Ruhtinas antoi nyt pojalle kaikki nuo vaihdetut rahat ja käski pojan
sanomaan äidillensä, että tämä terveeksi tultuansa kävisi hänen
luonansa. Äiti tulikin, ja ruhtinas lahjoitti hänelle monta kultarahaa.
Mutta pojan otti hän luoksensa, antoi hänelle hyvät vaatteet ja pani
hänet käsityöoppiin. Poika oli ahkera ja kunnollinen. Vähitellen tuli
hänestä rikas mies ja äitinsä turva.



53. Lapsuuden-aikainen muisto.


1. Eräs mies, joka jo oli miehuutensa iässä, kertoi seuraavan muiston
lapsuutensa ajoilta:

Olin vain kolmentoista vuoden ikäinen. Vanhemmiltani olin taas, kuten
usein ennen, saanut luvan mennä naapurikylään tervehtimään erästä
koulutoveriani. Hän oli, niinkuin minäkin, talonpoikaisten vanhempain
lapsi.

Hauskalta tuntui päästä muutamaksi päiväksi tuon toverini seuraan.
Meillä oli keskenämme monta viatonta huvitusta, joissa aika kului
rattoisasti. Milloin kävimme yhdessä marjoja poimimassa tai
kalastelemassa, milloin taas läheisessä havumetsässä leikimme sotilaina
tai vierittelimme kiviä pitkin jyrkkää kallionseinää alas ja
kuuntelimme siitä syntyvää pauketta. Usein juttelimme myös satuja
toisillemme.

Mutta voin sanoa, että pyrin tuohon taloon vieraaksi toisestakin
syystä. Toverini koko koti tuntui näet minusta peräti miellyttävältä.
En osaa sanoa, mikä sen vaikutti, mutta niin vaan tuntui minusta
aina sinne saapuessani, kuin olisin astunut johonkin rauhoitettuun
paikkaan, kau'as elämän levottomasta hyörinästä. Ja kuitenkin oli se
vaan tavallinen talonpoikaistalo. Huoneet olivat yksinkertaisia,
vanhanaikuisilla huonekaluilla varustettuja. Mutta tavallista suurempi
järjestys ja siisteys vallitsi niissä. Kaikkialla oli kodikasta, kodin
rauhallisuus ja lämpimyys huokui sieltä vastaan.

Isäntä oli jo vanha mies ja vanhan-aikuinen tavoiltaankin. Käytti itse
muun muassa vielä pukumallia, jota viime vuosisadan alussa hänen
kotiseudullaan käytettiin; muu väki talossa kyllä noudatti
nykyaikaisempaa pukumallia. Ukon koko olennossa oli jotakin
juhlallista. Harmaat hiukset valuivat hartioille, kasvot ilmaisivat
ankaraa vakavuutta, mutta samalla myöskin lempeyttä. Häntä katsellessa
muistuivat elävästi mieleen raamatun patriarkat. Sen näköisiä hekin
mahtoivat olla.

Emäntä oli hiljainen, lempeä olento. Alituiseen oli hän toimissaan,
hyörien sinne tänne, mutta aina tyyneys ja ystävällinen hymy
kasvoillaan. -- Sitä paitsi oli talossa useampia jo täysikasvaneita
poikia ja tyttäriä. Toverini oli nuorin talon lapsista. Mutta tästä
väkirikkaudesta huolimatta kävi tuossa talossa kaikki merkillisen
tyynesti ja tasaisesti. En koskaan havainnut mitään närkästystä väen
kesken, ei koskaan kuulunut nurjaa sanaa, vielä vähemmin törkeätä ja
sopimatonta puhetta. Ei milloinkaan puhuttu pahaa naapuritalojen
oloista; jos joku vieras sellaista yritti, katkaistiin puhe talonväen
puolelta jollakin sovittavalla lauseella. Erityinen Jumalan siunaus
näkyi tässä talossa vallitsevan niin perheolojen kuin varallisuudenkin
puolesta; sillä talo, vaikk'ei rikas ollutkaan, oli kuitenkin hyvästi
toimeen tuleva.

Mistä lähteestä valui onni ja rauha tämän suomalaisen talonpojan
majaan?

Varmaankin oli tälläkin perheellä aikoinaan ollut koettelemuksen
päiviä. Nyt oli taistelut taisteltu, rauha oli astunut sydämiin, ja se
rauha kuvastui kaikissa ulkonaisissakin oloissa. Minä näin tämän
perheen sunnuntaisin ja muulloinkin kokoontuvan raamattunsa ympärille.
Se avattiin, ja isäntä luki siitä jonkun luvun. Se raamattu oli vanha
ja kulunut. Sitä oli nähtävästi paljon käytetty. Ja minä aloin
aavistaa, mistä lähteestä tämän perheen rauha valui.

2. Sillä kerralla, josta kertomukseni alussa mainitsin, sain tästä
talosta viedä erityisen muiston mukaani. Olin jo viipynyt siellä
moniaita hupaisia päiviä ja tein poislähtöä. Istuimme tuvan portailla,
talon vanhukset, toverini ja minä. Oli ollut puhe siitä, miksi me
nuoret miehiksi tultuamme aivoimme. Mitään varmaa ei tästä asiasta
tietysti voitu sanoa puolelta eikä toiselta. "Tulevaisuutenne olkoon
Herran kädessä", sanoi isäntä puheen lopulla. Emäntä huokasi syvään ja
katsahtaen poikaansa silmillä, joissa asui hellä, pelonsekainen toivo.
Se oli se huokaus, jonka niin moni äiti lähettää Korkeimman tykö
rakastetun pojan tai tyttären tulevaisuuden tähden. Oi sitä äidin
rakkautta ja hellyyttä!

Ryhdyin viimein lausumaan jäähyväisiäni talonväelle. Isännälle käteni
tarjotessani tarttui hän siihen lujasti ja piti kauan omassaan. Kirkas
kyynel nousi hänen silmäänsä, ja näin että hän olisi tahtonut paljonkin
sanoa, ellei liikutus olisi estänyt.

"Olkaamme aina _rehellisiä_", lausui hän viimein vapisevalla äänellä,
"rehellisiä Jumalan ja ihmisten edessä, kyllä sitten meidän täällä
ajassakin hyvin käy!"

Läksin kotimatkalle. Kesäistä metsätietä vaeltaissani oli alati
silmäini edessä tuo korkeavartaloinen vanhus, kyynel silmässä, ja alati
soivat korvissani hänen sanansa: "olkaamme aina rehellisiä!"

Nämä olivatkin vanhuksen viimeiset sanat minulle. En saanut enää
koskaan häntä nähdä, sillä pian sen jälkeen vaipui hän ikuisen rauhan
majoihin.

Olen sittemmin tutustunut moneen talonpoikaiskotiin rakkaassa
Suomessamme. Ja, Jumalan kiitos, vielä löytyy niissä kodeissa
Jumalanpelkoa, kuntoa ja rehellisyyttä ja pitää edelleenkin löytymän,
jos vaan kasvava polvi osaa säilyttää näitä esi-isäin aarteita. Mutta
rakkaimman muiston olen saanut tuosta talosta, jossa lapsuuteni aikana
joskus oleskelin.

Olen sittemmin myös kuullut monta hyvää opetusta rehellisyydestä ja
muista hyveistä, mutta valtavimpana kaikuu minulle vielä nytkin tuon
vanhuksen vapisevalla äänellä ja kyynelsilmin lausumat sanat: "Olkaamme
aina rehellisiä, rehellisiä Jumalan ja ihmisten edessä!"



54. Töllin aarre.


    1. Tölli pieni kallellansa
    seisoi mäen laidassa;
    siinä äiti lapsiansa
    vaalieli armasna.

    2. Katovuott' ol' ollut monta.
    Kärsintähän puuttehen
    perhekuntaa avutonta
    hätä neuvoi yhteinen.

    3. Pala leivän karkeainen
    ravintona lasten on,
    mutta mieli nurkuvainen
    täällä oli koditon.

    4. Siunaukseen saman Herran,
    joka lesken Zarpatin
    jauhot riittämään sai kerran,
    luotti äiti tämäkin.

    5. Siunaten ja rukoellen
    pienosille leivästä
    jakoi äiti, kertoellen
    heille Luojan ihmeitä.

    6. Patriarkat, tuomaritkin
    tuttuja jo heille on,
    Tobiat ja Daviditkin,
    Salomokin verraton.

    7. Aapiskirjan, katkismuksen
    kun he ehti oppia,
    tuntevat he kaipauksen
    saada lisää lukea.

    8. Raamattu, tuo kirja parhain,
    josta kaikki ihmehet
    äiti heille kertoi varhain,
    oi jos sen ois saanehet!

    9. Kirveskalskehella isä
    leipää suuhun yhdeksään
    saanut ei, vaan äiti lisää
    työtä teki yhtenään.

    10. Ravinto se niukanlainen
    tölliss' oli aina vaan;
    vaatetuskin vajavainen.
    Miten kirjan hankkiskaan?

    11. Raamatun tok' armaillensa
    tahtoi äiti toimittaa,
    vaikk' ois vuoret saadaksensa
    pitänytkin louhentaa.

    12. Kärsi nälkää, teki työtä;
    rukin ääressä hän näin
    kehräs monta pitkää yötä
    kehruuksia emäntäin.

    13. Ponnistusta kauan kesti;
    viimein voitto saatihin,
    vaikka tautikin se esti
    pääsemästä maalihin.

    14. Jopa kirstun laatikosta
    markkaa löytyi kymmenen;
    Piplian niill' äiti ostaa,
    vahvan, nahkakantisen.

    15. Uusi aika, armahampi,
    koittaa pikku pirtissä,
    kuiva leipä makeampi
    ompi siitä päivästä.

    16. Aamusilla kirja varhain
    lukea jos otetaan,
    illoin kääritähän parhain,
    laatikkohon lasketaan.

    17. Siitä lasten vaisu henki
    voimaa, ravintoa juo,
    perheen koko elollenki
    siunauksensa se tuo.

    18. Vähitellen tuosta vaihtuu
    vuodet pitkät puuttehen,
    öisen usvan lailla haihtuu,
    päivä koittaa jällehen.

    19. Taivas avaa akkunansa,
    hedelmänsä jakaa maa;
    äiti saapi lapsiansa
    puutteetoinna kasvattaa.

    20. Varttuneina maailmalle
    töllin lapset kulkevat,
    nukkumahan nurmen alle
    toiset taasen muuttavat.

    21. Suojanaan on eri teillä
    elämän ja kuoleman
    äidin rukous ollut heillä,
    kallis sana Jumalan.

    22. Vanha äiti, kaihomiellä
    odotellen kutsua
    Herran iloon, elää vielä
    muistain pyhää lausetta:

    23. Nuori olin, vanhenneeksi
    tulin, mutt'en hurskasta
    Herran nähnyt hyljänneeksi
    enkä hurskaan lapsia.

    "Kärsivä kaikki voittaa."



55. Säästäväisyys ja anteliaisuus.


Kerran iski salama erääseen kylään ja poltti sen kokonansa. Koska
onnettomuus tapahtui heti leikkuu-ajan perästä ja vasta korjatut elot
paloivat myöskin, niin oli vahinko sitä tuntuvampi. Kaksi talonpoikaa
lähetettiin naapuriseutuun apua pyytämään. He tulivat varhain aamulla
erääseen taloon, jonka omistaja oli varakas maanviljelijä. Hän oli
paraillaan moittimassa renkiänsä siitä, että tämä oli jättänyt ne
ohjakset, joita hän edellisenä iltana oli käyttänyt, yöksi ulos
sateeseen, eikä ollut ripustanut niitä kuivumaan.

"Mitenkäs luulet tässä käyvän", sanoi toinen talonpoika toiselle; "mies
on varmaan hyvin saita, emmekä tässä taida paljon hyötyä."

Lähettiläät tuumivat lähteä paikalla pois, mutta päättivät kuitenkin
ennen lähtöänsä koetella, jonkatähden he kohteliain sanoin ilmoittivat
asiansa. Isäntä vei heidät sijalle, panetti pöytään ruokaa ja juomaa,
antoi heille melkoisen summan rahaa sekä lupasi vast'edes lähettää
vahinkoa kärsineille ohraa ja ruista siemeneksi.

Molemmat talonpojat tulivat hyvin hämmästyksiinsä eivätkä malttaneet
olla isännälle sanomatta, kuinka he puoli tuntia ennen olivat häntä
arvostelleet, jonka arvostelun he nyt huomasivat aivan vääräksi. Isäntä
vastasi: "Hyvät ystävät! Juuri sen kautta, että pidän huolen
omaisuudestani, olen päässyt niin onnelliseksi, että voin auttaa
toisia."

"Ei saaden rikastuta, vaan säästäen."



56. Kymmenen hyvää ystävää.


"Soisin, että minulla olisi edes yksi hyvä ystävä, joka auttaisi minua
eteenpäin maailmassa", mumisi Sakari nurpeillansa.

"Edes yksi hyvä ystävä!" kertoi vanha kiertokoulun opettaja; "et sinä
paljoa pyydä, ja sinulla on kumminkin _kymmenen_ hyvää ystävää, jotka
voisivat auttaa sinua, jos vaan tahtoisit heidän apuaan käyttää."

"Ei, ei, minulla ei ole läheskään niin monta", huokasi Sakari, "ja ne
muutamat, mitkä minä ystäviksi sanon, ovat niin köyhiä, ett'eivät ne
voi minua auttaa..."

"Lue sormesi", kehoitti vanhus hyvänsävyisesti.

Sakari katseli suuria, voimakkaita käsiään.

"Lue peukalo ja kaikki muut sormesi", uudisti koulumestari.

Sakari luki. "Niitä on kymmenen", sanoi hän, "tuonhan minä jo ennen
tiesin."

"No, älä enää koskaan sano, ettei sinulla ole kymmentä hyvää ystävää,
jotka voivat auttaa sinua eteenpäin maailmassa", tuumaili vanhus.
"Koeta sinä vaan, mihin ne kelpaavat, nämä ystäväsi. Se on paljoa
parempi kuin että laiskana istut ja valitat, ettei sinulla ystävää ole,
joka sinua eteenpäin auttaisi."

Poika mietti vanhan opettajan sanoja. "Taidatte olla oikeassa", sanoi
hän vihdoin. --

Ja nyt, monen kymmenen vuoden kuluttua, tietää hän kokemuksesta kiittää
kymmentä ystäväänsä, sillä niiden avulla on hänellä nyt oma talo ja
iloinen mieli.

    "Ei laiskan touko kasva."



57. Huolellisesti.


"Kas niin", huudahti Heikki ja pani pois harjan; "takkini ei tosin ole
ihan vapaa tomusta, mutta se ei tee mitään. Kuka siitä huolii!"

"Kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi, ansaitsee myös tulla hyvin
tehdyksi", sanoi vakava, mutta ystävällinen ääni hänen vieressään.

Heikki, joka oli luullut olevansa yksin huoneessa, kääntyi kummastuen
katsomaan, kuka puhuja oli. Hän näki isänsä.

"Poikani, takkisi on vielä aivan pölyinen. Harjaa se uudelleen ja
hyvin. Kun kaikki pöly on siitä lähtenyt, niin tule minun kamariini."

"Tulen, isä!" vastasi Heikki, vaikka hän itsessään oli nurpeillansa,
sillä hänestä oli takki kyllin hyvä semmoisena kuin se oli. Hän tarttui
kuitenkin harjaan, ja kun takki oli pölystä ja tomusta ihan vapaa, meni
hän isänsä luo.

"Heikki", sanoi tämä, "minä tahdon sinulle kertoa pienen kertomuksen.
Tunsin nuoruudessani köyhän pojan, joka äidiltään oli oppinut
sananparren: 'Kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi, ansaitsee myös
tulla hyvin tehdyksi.' Tämä poika tuli juoksupoikana rikkaan
asioitsijan palvelukseen; ja vaikka hänen tehtävänsä usein näyttivät
olevan sangen vähä arvoisia, koetti hän ne huolellisesti toimittaa.
Tämä miellytti isäntää niin, että hän otti pojan konttoriinsa. Ja poika
noudatti sielläkin entistä ohjettaan. Jos häntä lähetettiin asialle,
palasi hän kiireesti, sittenkun oli asian toimittanut; jos hänelle
annettiin tilikirja kirjoitettavaksi, teki hän työnsä huolellisesti.
Aste asteelta meni hän eteenpäin, kunnes hänestä tuli isäntänsä
rahaston hoitaja ja viimein asiakumppani. Hän on nyt varakas mies,
ja sydämestään soisi hän, että hänen poikansa Heikki ottaisi
noudattaaksensa samaa ohjetta, mikä hänelle menestystä on antanut."

"Mitä, isä, oletteko te ollut köyhä poika?" huudahti Heikki.

"Olen, poikani, niin köyhä, että ensi toimeni oli harjata ja puhdistaa
saappaita. Mutta kun minä tämän halvan työn huolellisesti tein, sain
minä muuta toimitettavaa. Jumalan siunaus etupäässä ja äitini neuvo:
'kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi, ansaitsee tulla hyvin
tehdyksi', jota yhäti olen noudattanut, ovat tehneet minut rikkaaksi
mieheksi."

Heikki ei koskaan unohtanut tätä keskustelua; ja aina kun hän oli
taipuva tekemään jotakin huolimattomasti, muistui hänen mieleensä ohje,
jota meidänkin alati pitäisi muistaa:

    Kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi,
    ansaitsee myös tulla hyvin tehdyksi.



58. Rehellinen työ.


1. Älä koskaan häpeä rehellistä työtä. Arvosi ei riipu siitä, mitä
työtä toimitat, mutta kyllä siitä, _miten_ sitä toimitat. Jokainen
rehellinen työ, jota huolellisesti tehdään, on kunniallinen. On nuoria,
joiden mielestä moni ruumiillinen työ on alhainen ja alentava; mutta he
erehtyvät suuresti.

Ihmiselle on joka päiväksi määrätty ruumiillista ja henkistä tehtävää,
ja siitä, miten ihminen sitä tekee, siitä riippuu hänen arvonsa. Työ,
jota tehdään ihmisten hyväksi ja oikeassa mielessä -- oli se mitä
laatua tahansa --, on aina ylentävää; mutta työ, jota teemme
vastenmielisesti ja orjallisessa hengessä, -- se alentaa. "Jos olisin
kengänparsija", sanoi kerran eräs jalo kristitty, "niin pyrkisin
maailman parhaimmaksi kengänparsijaksi." Nuorukainen, joka aina tahtoo
tehdä parastansa, oli hänen tehtävänsä kuinka halpa tahansa, kohoo
hyvin pian.

2. Eräänä päivänä huomasi muuan kauppamies puotiansa sulkiessaan että
viimeinen ostaja, köyhä, vanha ja raajarikko leski, oli unhottanut
lattialle tiskin viereen pienen jauhosäkin. Kaikki palvelijat olivat jo
lähteneet pois, ainoastaan yksi, joka joitakuita päiviä sitä ennen oli
kauppiaan palvelukseen tullut, oli enää puodissa. "Ole hyvä ja vie tuo
säkki vanhan vaimon kotiin", sanoi hänelle kauppias. Kun poika siihen
ylpeästi vastasi: "En minä ole tänne juoksupojaksi tullut", heitti
kauppias häneen säälivän silmäyksen, otti sitten itse säkin
kainaloonsa, sulki puodin ja vei säkin vanhan vaimon kotiin, jättäen
siihen ylpeän ja hämmästyneen pojan miettimään tekoansa.

Olen nähnyt kaupunginpoikia, jotka pitävät arvoansa alentavana kantaa
kotiin torilta äidin ostoksia. Vaikka näkevät että äiti väsyy raskasta
koria kantaessaan ja vaikka tietävät että siinä on ruoka-aineita
heille, niin häpeävät he tarjota apuansa; "sen saattaisi joku toveri
nähdä!" Mutta eipä näistä, jotka tällaista häpeevät, tulekaan kunnon
ihmisiä, joll'eivät muutu toisellaisiksi.

3. Seuraava kertomus eräästä Amerikan suurimmista miehistä ansaitsee
tulla kaikkien aikojen nuorison mieleen painetuksi.

Ylituomari Marschall oli hyvä ja ylevä mies. Hyvät ihmiset eivät ole
ylpeitä. Ylituomari Marschall'illa oli tapana itse käydä torilla
ostoksillaan ja itse kantaa kotiin, mitä hän oli ostanut. Usein näki
hänen aamuisin torilta palaavan, lihamytty toisessa kädessä, kasviksia
toisessa. Kerran näki hän torilla nuoren herran, joka kiroili ja oli
tuskissaan, kun ei saanut ketään, joka olisi kantanut hänen kotiinsa
hänen pienet ostoksensa. Tuomari meni hänen luokseen, nuhteli häntä
ystävällisesti, kysyi missä hän asui ja sanoi, kun oli sen kuullut:

"Tehän asutte likellä minun asuntoani; minä tahdon kantaa ostoksenne."

Kun sitten olivat ehtineet huoneen luo, jossa nuori mies asui, kysyi
tämä: "mitä olen velkaa?"

"Ette mitään", vastasi Marschall; "meillähän oli sama tie, eikä mytty
minua ollenkaan rasittanut?" Sitten erosivat he.

"Tunnetteko tuota kohteliasta miestä, joka kantoi myttyni?" kysyi
sitten tuo nuori keikari eräältä, joka oli nähnyt tapauksen.

"Tunnen kyllä. Hän on tuomari Marschall, Yhdysvaltain ylituomari."

"Miksi otti hän kantaakseen minun myttyni?"

"Kaiketi saadaksensa teitä ymmärtämään, ettette ole liian hyvä
auttamaan itseänne."

Jotenkin samallainen kertomus on meillä suuresta Elias Lönnrotistamme.
Hän kulki tavallisesti semmoisessa puvussa, ettei kukaan osannut
aavistaakaan, kuka hän oli. Kerran kantoi hän rantaan erään nuoren
ylioppilaan pyynnöstä hänen matkalaukkunsa ja souti sitten hänet järven
yli. Mutta kylläpä ylioppilas häpesi, kun sai tietää, kuka kantaja ja
soutaja oli.

4. Eräs nuori mies oli saanut kirjanpitäjän toimen kaupungissa, joka
oli hänen kotiseudultaan etäällä. Hän matkusti ottamaan saamansa toimen
vastaan. Mutta kun hän saapui perille ja pyrki sen henkilön luokse,
jolta hän oli paikan saanut, olikin tämä tehnyt vararikon ja koko liike
oli suljettu. Siinä seisoi tuo nuori mies nyt neuvotonna. Ei ollut
hänellä rahaa eikä ystäviä. Oli talvinen aika, ja hänen siitä syystä
vieläkin vaikeampi saada työtä. Mutta hän ei antautunut epätoivoon,
vaan ajatteli: teen työtä mitä tarjotaan. Kävellessään kadulla huomasi
hän erään talon kohdalla työmiehiä, jotka loivat lunta. Hän kysyi, eikö
hän saisi auttaa. Siihen myönnyttiin. Hän sai lapion ja loi sillä lunta
niin innokkaasti ja tarkasti, kuin olisi hän sitä tehnyt koko ikänsä.

Parin päivän perästä käveli talon omistaja lumenluojain ohitse. Hän oli
rikas mies ja samalla hyvin huomaavainen. Ihmeekseen näki hän, että
yksi lumenluojista oli erilainen kuin muut, näytti älykkäältä ja teki
työtään reippaasti ja huolellisesti. Hän pysähtyi ja puhutteli tuota
outoa lumenluojaa, joka vastasi kohteliaasti, mutta hyvin asiallisesti.
Pari minuuttia juteltuaan pyysi herra lumenluojan tulemaan
konttoriinsa. Ja siihen loppui lumenluonti. Tuo nuori mies sai
talonomistajalta sen sijaan konttori-työtä, ja sitä hän toimitti yhtä
tunnollisesti kuin lumenluontia. Hän sai isäntänsä luottamuksen ja
kohosi hänen liikkeessään pian hyvään asemaan. Hänen menestyksensä
johtui siitä, että hän ei kammonut halpaakaan työtä ja että hän tuota
halpaa työtä teki huolellisesti ja reippaasti.

    "Työ miehen kunnia."
    "Laiska töitähän lukeepi, virkku ei mitään virka".
    "Ei yhtä hyvää hyvästyminen, eikä kahta pahaa pahastuminen."
    "Ei miestä nutusta arvaaman pidä."
    "Kärsi pahaa, toivo parempaa."



59. Toisin ennen, toisin eilen.


    Toisin ennen, toisin eilen,
    Toisinpa tätä nykyä;
    Toisin ennen toimi käski,
    Toisin ennen työ opetti.
    Toimi käski tonkimahan,
    Maa väkevä vääntämähän,
    Ei kun nyt tätä nykyä,
    Elon entisen lopulla.
    Eip' on maaten maa pietty,
    Istuen isosen pelto;
    Ei suannut suuri pelto,
    Maa ei sallinut savinen
    Miestä verkaista vaolla,
    Koriata kuokan päässä,
    Piian pitkiä hameita,
    Sukan vartta valkiata.
    Nyt tämä nykyinen kansa
    Sekä kansa kasvavainen
    Maaten maitansa pitävät,
    Penkin päässä peltojansa;
    Syövät maansa makkaroina,
    Itroina isonsa pellon.



60. Puhtaus.


Olemmehan yksimieliset siitä, että terveys on ajallisen onnen
ensimmäisiä ehtoja. Mutta jokainen, joka laiminlyö puhtauden
noudattamisen, panee terveytensä lukemattomille vaaroille alttiiksi.

Ummehtunut, saastainen ilma asuin- ja makuuhuoneissa estää veren
puhdistumisen keuhkoissa. Kalpeat kasvot, voimattomuus ja haluttomuus
työhön ovat sen tavalliset seuraukset. Pitäkäämme siis asunnoissamme
ilma puhtaana.

Asuinhuoneiden lattian, seinien ja katon liassa ja pölyssä asuu
miljoonittain kaikellaisia taudin siemeniä. Lattialle sylkeminen on
yhtä siivoton kuin tuhoa tuottava tapa, sillä se on omansa edistämään
keuhkotaudin levenemistä. Pitäkäämme siis asuntomme puhtaana liasta ja
pölystä.

Vaatteiden, käsien, astiain ynnä muiden esineiden likaisuus, samalla
kun se on perin inhottava, on usein syynä tarttuvien tautien
raivoamiseen. Ihon säännölliselle toiminnalle on ruumiin puhtaus
välttämätön ehto. Pitäkäämme ruumiimme, vaatteemme, astiamme ja kaikki
esineet, joita päivittäin käytämme, puhtaina.

Mutta jos puhtaus jo terveyden kannalta on tärkeä, eipä sen merkitys
rajoitu vaan siihen. Yhtä suuriarvoinen on puhtauden noudattaminen
yleensä koko ajalliselle onnellemme. Siivottomuus karkoittaa kodistamme
rauhan, tyytyväisyyden ja hauskuuden. Ja pahinta on se, että ulkonaisen
puhtauden puute tavallisesti on sisällisen likaisuuden merkkinä.
Siivottomassa ympäristössä eivät jalot sielun ominaisuudet menesty,
sillä ihmisen ulkonainen elämä on sisällisen ihmisen kuvastin. Hyvä puu
ei kanna huonoja hedelmiä? Siivottomat tavat, pahat ajatukset, riettaat
puheet, tyhmät teot saavat aina alkunsa turmeltuneesta sydämestä.

Sieltä tulvivat nuo ruokottomat puheet, kirosanat ja rivot laulut,
joita valitettavasti niin usein saa kuulla siellä, missä nuorisoa on
koolla. Olisipa onni, jos sinä, nuori ystävä, oppisit niitä kaikesta
sydämestäsi kammoamaan.

Kun sinä, suuremmaksi tultuasi, saat oman kodin, tee se kodikkaaksi ja
hauskaksi. Pidä se puhtaana ja siistinä sisäpuolelta, pidä se puhtaana
ja siistinä myöskin ulkopuolelta. Lukemattomat asunnot Suomessa ovat
ulkopuoleltakin kolkkoja nähdä. Mikähän siihen on syynä? Etupäässä se,
että niiden ympäriltä on kaikki puut hakattu pois. Istuta sinä asuntosi
ympärille pieni puutarha koivuineen ja pihlajilleen. Hanki myös, jos
voit, muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Ne tulevat kaunistamaan
sinun asuntoasi suuresti, ja tuletpa huomaamaan, että niistä on suurta
hyötyäkin.



61. Vaarallinen varas.


"Missä on minun lakkini? En löydä sitä mistään. Voi voi, nyt minä tulen
kouluun liian myöhään!" Näin valittaa Kalle poika aamulla kouluun
lähtiessään. Ja lakkiaan etsiessään hän penkoo kaikki paikat hujan
hajan.

"Minä olen kadottanut sormikkaani. Eikö kukaan ole nähnyt minun
sormikkaitani? Voi kun minua suututtaa!" Lyyli tyttö se tällä tavalla
asialle lähtiessään touhuaa. Ja kaikki vaatteet etehisessä huiskii hän
sinne ja tänne, sormikkaitaan etsiessään.

"Lainaa minulle lyijykynäsi, omani on hukkunut. Voi voi, minä en ennätä
laskea lukuani ja saan jäädä jälki-istuntoon." Näin hätäilee Paavo
vierustoverilleen.

"Nyt en voi ommella -- olen hukannut sormustimeni. Mitenkäs nyt?" Se on
kiusallinen seikka Laina tytölle, jonka pitäisi saada ajoissa pukunsa
korjatuksi.

Tiedättekö, kuka kaikki nämä kysymykset ja voivotukset aikaansaa? Sanon
sen teille: se on herra Epäjärjestys. Se on kiusallinen ja kauhea
olento, kuten jokainen, joka vähänkin on rakentanut tuttavuutta sen
kanssa, kyllä hyvin tietää. Se vie kapineet pois niiden oikeilta
paikoilta, se hukkaa niitä, se tekee asunnot ikäviksi, se tuottaa
mielipahaa ja kiivastumista, ja jos emme sitä karkoita luotamme, saamme
pian huomata, että se on mitä vaarallisin varas.

Sinä ehkä huudahdat: Varasko! Onko epäjärjestys varas!

Siitä saat olla varma. Ja mikä asiassa on pahinta, on se, että se
varastaa sinun parhaan kalleutesi, sen, jota et millään rahalla voi
takaisin hankkia. Se varastaa sinun aikasi. Se tempaa ajan sinun
käsistäsi ja hävittää sen, etkä mahda sille mitään. Älä siis päästä
sitä ollenkaan kotiisi. Tunnen monta poikaa ja tyttöä, jotka sen vuoksi
eivät ole osanneet läksyjänsä.

Harrasta aina järjestystä, pidä laatikkosi kunnossa. Pane kirjasi aina
kirjojen pitopaikalle. Aseta lakkisi ja vaatteesi naulakoille. Hanki
joka esineelle oma paikka ja pane joka esine omalle paikalleen. Koeta
todenteolla estää tämä vaarallinen varas pääsemästä kotiisi.



62. Mitä et koskaan kadu.


    Että aina koetat tehdä parhaasi mukaan.
    Että vietät puhdasta elämää.
    Että olet ystävällinen köyhille.
    Että ensin kuulet, ennenkuin tuomitset.
    Että suljet korvasi panettelulta.
    Että olet kohtelias kaikille.
    Että säntillisesti pidät lupauksesi.
    Että toisten teoista etsit aina hyvät puolet.



63. Karhu.


1.

Karhu on suurin petoeläin Europassa.

Ollen luonteeltaan epäluuloinen ja arka, kätkeytyy se etäisiin
salomaihin, missä metsät eivät vielä ole harvenneet eikä
uutis-asutuksia ole perustettu. Ennen muinoin oli se paljon yleisempi,
asuskellen kaikissa osissa maatamme.

Harvoin tavataan karhu vuorilla ja ylävillä mailla, koska sen on niillä
vaikea elatustaan löytää; sitä vastoin viihtyy se hyvin suurissa ja
tiheissä metsissä, missä sillä on runsaasti saatavissa juuria ja
mehukkaita kasveja sekä mustikoita, puolukoita ynnä muita marjoja. Nämä
ynnä muurahaiset ovat nuoren karhun pääasiallisena ravintona. Kun se on
tullut vanhemmaksi sekä päässyt lihan makuun, syö se mieluimmin tätä
ruokaa. Silloin se käy karjan kimppuun.

Karhu on mainion voimakas eläin. Se voi, takajaloillaan käyden, kantaa
hevosen tai lehmän etukäpälillään. Se osaa uidakin kauan ja nopeasti,
ja kuumina kesinä kylpee se usein vedessä. Peloitettuna juoksee se
nopeasti, mutta kömpelösti. Sillä on hyvin kehittyneet aistit: näkö on
tarkka, kuulo hyvä ja hajuaisti erittäin hieno. Senpä tähden ihmiset
vaan harvoin saavat sitä kesällä metsissä tavata.

Karhu ryntää muita eläimiä vastaan aina kahdella jalalla. Siten voi se
vapaasti käyttää etukäpäliään saaliinsa kaatamiseen.

Vaikka karhu luonnoltaan on villi ja kiukkuinen, ei se kuitenkaan
hyökkää ihmisen kimppuun, ellei sitä ole suututettu. Haavoitettuna
ahdistaa se raivoisasti metsästäjää, varsinkin jos tämä pelkää ja
juoksee pakoon. Mutta jos metsästäjä häikäilemättä käy karhua kohden,
lähtee se useimmiten tiehensä ja osoittaa kiukkuansa vaan sammalille ja
kannoille, heitellen niitä sinne tänne. Omituista on, että se vaan
harvoin lyö ihmistä käpälällään; tavallisesti koettaa se puremalla tätä
haavoittaa.

Kesällä karhu on aina laiha, mutta syksyllä, kun se kypsyneistä
marjoista saa runsaasti ravintoa, lihoo se suuresti. Lokakuun
loppupuolilla lakkaa se syömästä. Marraskuun keskitienoilla menee se
pesäänsä, jonka se jo sitä ennen on valmistanut. Jos sitä ei häiritä,
makaa se siinä koko talven yhtämittaisessa levossa.

Karhun pesänä on havuista, sammalista ja kanervista tehty vuode, jonka
se laatii milloin mihinkin: vuoren-onkaloon, ulkonevan kallionkyljen
alle, kaatuneen puun juurien alle, tyhjennettyyn muurahaispesään,
maakuoppaan y.m. Kerrotaanpa sen joskus asettavan pesänsä suureen
puuhunkin, milloin sen runko on sattunut jakautumaan kolmeen tai
neljään haaraan, joiden väliin pesä mahtuu. Ennenkuin se menee
pesäänsä, makaa se muutamia päiviä sen ulkopuolella avonaisella
paikalla, tullakseen vakuutetuksi siitä, että pesä on turvallisessa
paikassa. Vanhat uroskarhut makaavat usein koko talven paljaan taivaan
alla, toisinaan aivan lumen peittäminä.

Vaikka karhu ei talvella mitään syö, pysyy se kuitenkin syksyisessä
lihavuudessaan. Ja metsästäjät vakuuttavat, että naaraskarhu, joka
talvileponsa aikana synnyttää penikkansa pesään, elättää niitä niin
hyvästi, että ne ovat jotenkin lihavia ja suuria, kun ne emän kanssa
lähtevät pesästä. Eikä emä kuitenkaan sillä aikaa mitään syö.


2.

Karhuja pyydetään monella tavalla.

Kun on satanut lunta paksulta, menee metsästäjä tammi- tai helmikuussa
muutamain seuralaisten kanssa pesälle. Jos tämä on kallion reunan alla,
työntää kaksi heistä kankensa pesään siten, että ne käyvät ristiin.
Karhu ryntää ylös ja pyrkii pesästä pois, mutta kanget ovat edessä; ja
metsästäjä tappaa sen silloin pesään. Mutta jos karhu syöksyy ulos,
ennenkuin kanget on työnnetty pesään, päästää metsästäjä koiransa sen
kimppuun ja lähtee hiihtäen ajamaan sitä takaa, kunnes hän sen
saavuttaa ja ampuu kuoliaaksi.

Kun karhu on kaatanut jonkun eläimen ja syönyt sitä kylläksensä, jättää
se tavallisesti jäännöksen paikalleen tai kaivaa sen maahan. Kun
tuollainen haaska keksitään, tehdään ampumamatkan päähän suojus, johon
asettuu yksi tai useampia metsästäjiä varustettuina ladatuilla
pyssyillä. He odottavat karhua jälleen haaskalle aterioimaan.
Tavallisesti se tuleekin vuorokauden tai parin perästä ja saa silloin
surmansa.

Monella muullakin tavalla voipi karhu joutua pelottoman metsämiehen
saaliiksi. Onpa joskus tapahtunut, että yksinäinen puunhakkaaja
metsässä kävellessään on äkisti tavannut karhun ja kirveellään sen
surmannut. Mutta rohkeutta ja kylmäverisyyttä sellaiseen tekoon
tarvitaan.


3.

Esi-isämme pitivät karhua melkein jumalallisena olentona. Vanhoissa
runoissamme ylistellään sitä monella tavalla ja annetaan sille
monenmoisia lempinimiä, niinkuin "mesikämmen", "metsän kuningas",
"metsän omena" y.m. Ja kun karhu oli kaadettu, pidettiin sen kunniaksi
juhlallisia peijaisia, joissa laulettiin runoja kuolleen salon-uroon
kunniaksi. Ja voipi sanoa, että kansa nytkin vielä katselee tätä
"metsän kuningasta" jonkinmoisella kunnioituksella. Siihen on
nähtävästi syynä sen mahtava voima, sen niin sanoaksemme "suora"
luonto, josta on kaukana esim. revossa ja sudessa tavattava viekkaus ja
kavaluus, sekä se peloton vastarinta, jota karhu ärsytettynä ja
kuoleman uhatessa osoittaa. Kalliin nahkansa ja hyvien tapporahojen
vuoksi, jotka sen kaatamisesta saadaan, on tämä otus alituisen vainon
ja hävityksen alaisena. Tiheämmin asutuilta seuduilta on se jo
hävinnytkin melkein sukupuuttoon.



64. Suksimiesten laulu.


    1. Ylös Suomen pojat nuoret,
    ulos sukset survaiskaa!
    Lumi peittää laaksot, vuoret,
    hyv' on meidän luikuttaa!
        Jalka potkee,
        suksi notkee
    sujuilevi sukkelaan!

    2. Heräs tuuli tuntureilla,
    lehahtihe lentämään. --
    Sukkelat on sukset meillä, --
    lähtään veikot, kiistämään!
        Saishan koittaa
        kumpi voittaa,
    eikö tuulta saavuttaisi

    3. Koti kontion on tuossa,
    siihen sukset kääntäkää!
    Havuin alla korpisuossa
    vanhus nukkuu röhöttää. --
        "Kuules, ukko,
        oves lukko
    miehissä jo murretaan!"

    4. Kohoaapi kämmenille
    metsän kuulu kuningas. --
    "Lähtään otso painisille,
    tässä löydät vertojas!"
        Hammasluske,
        keihäsruske
    kai'uttavi korpea.

    5. Jo on karhu kaatununna; --
    keihäs sattui rintahan;
    ukko nukkuu uupununna
    sikehintä untahan. --
        "Riemuellen,
        soitatellen
    viekää saalis kotihin!"

    6. Vaan kun verivainolainen
    Suomellemme rynnättää,
    silloin saalis toisellainen,
    veikot, meitä hiihdättää.
        Käsi sauvan,
        toinen raudan,
    teräväisen tempoaa.

    7. Verihinsä kohta nääntyy
    kuka meitä vastustaa,
    kenpä pakosalle kääntyy,
    senkin suksi saavuttaa.
        Pelastettu,
        rakastettu
    kohta ompi kotimaa.



65. Ilves.


Kissan sukuisiin petoeläimiin kuuluu maassamme, tavallista kotikissaa
lukuunottamatta, ainoastaan yksi eläin, nimittäin ilves.

Ilves on ison koiran suuruinen. Sillä on suuret, voimakkaat käpälät ja
niissä hyvin terävät ja vahvat kynnet, jotka se, samoin kuin muutkin
kissansukuiset pedot, voi vetää nahan sisään ja siten estää kulumasta.
Häntä sillä on lyhyt; korvat ovat siitä omituiset, että ne päättyvät
pitkällä, penselin-tapaisella mustalla töyhdöllä. Ilveksen nahka on
tiheä-karvainen ja pehmeä. Naaman ympärillä on sillä parta, joka antaa
tälle pedolle omituisen muodon, joten sen helposti erottaa muista
eläimistä. Sen nahalla on vaihteleva pohjaväri: milloin punertava,
milloin kelta-harmaa; mutta kaikilla ilveksillä on mustia tai
tummanruskeita pilkkuja tuolla pohjavärillä.

Nykyään löytyy ilveksiä ainoastaan Euroopan pohjoisissa salomaissa.
Suomenkin metsissä on se vielä yleiseen tavattavissa. Se oleskelee
vuorisilla metsämailla, joilta se talvisin kuljeskelee ympäristöllä.

Ilves etsii saalistaan tavallisesti hämärän aikana sekä joskus
yölläkin. Keksittyään saaliin hiipii se aivan kuin kissa lähemmäksi
ja ottaa sitte rohkean hypyn uhrinsa kimppuun. Jos se tapaa
laitumella esim. lammaslauman, tappaa se paljo useampia kuin se jaksaa
syödä. Etupäässä syö se kuitenkin lintuja, oravia ja jäniksiä;
viimeksi-mainittujen lihaa pitää se sellaisena herkkuna, että se
tavallisesti tappaa ne aivan sukupuuttoon niiltä tienoilta, missä se
oleskelee.

Jäniksiä pyytäessään asettuu ilves väijyksiin lähelle jäniksenpolkua.
Kun jänö sitä pitkin tulla puikkii, joutuu se ilveksen saaliiksi. Mutta
jos jänis joskus pääsee pakenemaan, ei ilves lähde sitä takaa ajamaan,
vaan hiipii nolona tiehensä tai asettuu uudelleen väijymään. Talvisin
se joskus hautaa jäniksiä lumeenkin, saadakseen niistä toisella kertaa
aterian itselleen.

Suurempia elukoita tappaa ilves siten, että hyppää saaliinsa niskaan,
repii kynsillään auki kaulasuonet ja istuu sitten elukan päälle
pureskellen sitä siksi, kunnes se verenvuodosta kuolee. Ensin syö se
saaliinsa sisukset: sydämen, keuhkot ja maksan; lihan syöpi se vasta
jälestäpäin, jos ei ole sattunut saamaan uutta saalista.

Vaikka ilves onkin arka, kulkee se kuitenkin nälän ahdistaessa
asutuille paikoille ja tunkeutuu karjattoihin, tappaen niissä viljalti
pienempiä elukoita.

Päivillä pysyy ilves tavallisesti paikoillaan, maaten jollain suurella
kivellä tai kallion reunalla, josta on mukava silmäillä ympäri
tienoota. Mutta jos saalis sattuu näkyviin, ei se malta olla
hyökkäämättä sen niskaan.

Ilves kiipee hyvästi puihin, ei kuitenkaan saalista etsiäkseen, vaan
vaaran ahdistaessa. Varsinkin pakenevat nuoret ilvekset niihin.

Ilveksen ääni muistuttaa vähän kissan naukumista, mutta on paljo
voimakkaampaa ja karkeampaa. -- Luonteeltaan on ilves villi ja
kiukkuinen. Henkeänsä puolustaa se viimeiseen asti. Kun koirat
ahdistavat sitä, rähisee ja murisee se sekä repii niitä terävillä
kynsillään; moni metsäkoira onkin tuollaisesta taistelusta saanut
pahoja arpia. Jo pienet, tuskin päivän vanhat poikaset purevat ja
kynsivät vimmatusti, kun niitä koettaa ottaa kiinni. Kuitenkin sanotaan
niiden tulevan sangen kesyiksi. Vanhemmat ilvekset sitä vastoin eivät
koskaan kesyynny.



66. Susi.


1.

Susi on sekä ruumiinrakennuksensa että kokonsa puolesta suuren
lammaskoiran näköinen. Kaula ja ruumiin etupuoli ovat sillä hyvin
vahvat ja jäntevät. Karva on varsinkin talvella tiheä ja pitkä; siinä
on osaksi hyvin hienoa villaa, osaksi pitempiä ja karkeampia karvoja.
Sen harmaa väri on talvella tummempi, keväällä vaaleampi. Susi on
tavattavissa melkein koko Euroopassa, pohjois- ja keski-Aasiassa sekä
myöskin pohjois-Afrikassa. Suomessakin on se kautta koko maan tunnettu.

Kesällä oleskelevat sudet mieluimmin tiheissä ja synkissä metsissä,
joissa niillä aina on sopivia piilopaikkoja tarjona. Mutta talvella
kulkevat ne lakeille ja asutuillekin seuduille, varsinkin jos on kovia
pakkasia.

Karhua likinnä on susi Euroopan suurin ja väkevin petoeläin. Ja sen
tuhot ja hävitykset ovat paljoa suuremmat kuin karhun. Se on niin
väkevä, että se juostessaan jaksaa kantaa lampaan kidassaan. Sillä
on hyvin kolkko olento ja ulkonäkö, mutta tarkka kuulo, näkö ja
hajuaistin. Nälissään ollessaan on se hyvin saaliin himoinen, kavala ja
rohkea. Siten ryöstää se metsistä parhaat otukset sukupuuttoon ja, mikä
vielä pahempi, hävittää maamiehen karjalaumoja suurissa määrin sekä
anastaa usein metsästäjältä koirat.

Ylipäänsä on susi arkaluontoinen ja pelkuri, mutta nälän ahdistaessa
voi se, kuten jo mainittiin, käydä hyvinkin rohkeaksi, jopa toisinaan
siinä määrässä, että hyökkää tiellä reen eteen valjastetun hevosen
kimppuun. Aniharvoin on susi sellaisissa tiloissa ihmisiä ahdistanut.
Milloin talvet ovat kylmiä ja tuiskuisia, silloin ovat sudet
vaarallisia, varsinkin koska ne silloin kuljeskelevat laumoissa
ja tappavat, mitä vaan eteen sattuu. Tulevatpa aivan lähelle
ihmis-asuntojakin ja tunkeutuvat navettoihin, joissa tietysti
tappavat karjaa, mikäli ennättävät. Ja vaarallista on pienten lasten
talvi-iltoina liikkua yksinään ulkona, milloin susia on kuuluvissa.
Muutamia vuosia takaperin kuului länsi-Suomesta kamalia kertomuksia
siitä, miten sudet olivat saaliikseen temmanneet pieniä lapsia.

Nälkäisenä voipi väkevämpi susi syödä heikomman toverinsakin. Karhukin
saattaa susilauman ahdistaessa joutua alakynteen ja jäädä näiden
petojen saaliiksi. Yleensä ahdistaa susi, ahnas ja ruokahaluinen kun
on, suurempia elukoita, niinkuin lehmiä, lampaita, sikoja, poroja y.m.,
mutta tyytyy niiden puutteessa pienempiinkin. Haaskat ovat sille myös
mieluisia.

Tavallisesti tappaa susi, samoinkuin ilveskin, yht'aikaa useampia
elukoita ja sitten vasta ryhtyy syömään. Lapissa ovat porolaumat aina
sen vainon esineenä, eikä se jätä niitä milloinkaan näkyvistään. Kun
vaan joku poro jääpi muiden jälkeen tai erkanee laumasta, joutuu se
heti suden saaliiksi. On tapahtunut, että susi yhtenä yönä on tappanut
kolmekymmentä poroa.


2.

Sudet etsivät saalistaan enimmäkseen hämärän aikaan ja öisin. Talvella
saapi usein havaita, että ne tekevät säännöllisiä matkoja, kulkien
matkalla melkein samoilla paikoilla, joten usein voipi edeltäpäin
arvata päivänkin, milloin ne jälleen saapuvat.

Saalista tavoittaessaan koettaa susi ensin hiipiä sitä lähelle ja
sitten pitkillä hyppäyksillä päästä sen kimppuun. Jos se ei heti saa
saalista kiinni, ajaa se sitä takaa. Jos on useampia susia yhdessä,
juoksee tavallisesti yksi niistä ahdistetun elukan jälkiä myöten ja
toiset koettavat syrjämatkoin päästä sen pakeille. Hevosia ja muitakin
suurempia elukoita koettavat ne ajaa soille ja nevoille, käsittääkseen
ne sieltä sitä paremmin.

Tavallisesti tarttuu susi saaliinsa kurkkuun. Isommat elukat, joihin se
on tällä tavalla kiinni käynyt, hinaavat sitä usein mukanaan siksi,
kunnes uupumuksesta ja verenvuodosta kaatuvat maahan. Silloin syö susi
ensin kuolleen elukan jalommat, verisemmät osat, sitten muutakin lihaa
siksi kunnes tuntee itsensä kylläiseksi. Jätteet kätkee se vastaisen
varalle.


3.

Susi ja koira ovat verivihollisia; milloin ne vaan tapaavat toisensa,
syntyy niiden kesken taistelu elämästä ja kuolemasta. Jos susi voittaa,
syö se vastustajansa, mutta koira sitävastoin jättää tappamansa suden
tämän omien toverien saaliiksi.

Susi ei helposti kesyynny. Jos sen penikkanakin ottaa hoidettavaksi,
pyrkii se vanhempana takaisin viileyteensä. Mutta suuri vaara on
tarjona, jos tuollainen susi pääsee vapauteensa, se kun näet on
kadottanut pelkonsa ihmisiä kohtaan.

Penikoitaan hoitaa emäsusi hellästi, kantaen niitä vaaran tullessa
hampaissaan turvallisempaan paikkaan. Kuukauden vanhoina jättävät
penikat jo pesänsä ja alkavat seurata vanhempiansa näiden retkillä.

Susi ei hauku, vaan ulvoo. Sitä saapi sen kuulla tekevän kovilla
pakkasilla, nälän ahdistaessa ja kun siltä on penikat ryöstetty.

Kun sudet kulkevat laumoissa, saapi havaita, että ne lumessa astuvat
toistensa jälkiin; joten näyttää, kuin olisi vain yksi susi kulkenut.
Kovemmilla teillä eivät ne näin varovaisia ole.

Suden elin-ajan arvellaan kestävän noin viisitoista, toisinaan
kaksikymmentäkin vuotta. Sen nahka on arvokas, siitä kun saapi hyviä
matkaturkkeja y.m.



67. Hukka, karhu ja repo.


1. Kerran hukka kulki kotiinsa Ilvolan taustalle. Sinne oli repo ja
karhukin keräytyneet, ja heidän yhteinen ohrahuhtansa kun oli paraiksi
joutunut, niin käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian
leikatuiksi, josta ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin
saatiin jo puimaan niitä, ja karhu haettiin apumieheksi. -- Oltiin
sitten kolmen miehen riihessä, niin kysyy karhu toisilta: "mitenkäs,
kuomaseni, tätä työtä tehdään?" Repo, joka ei mielellänsä puimaan
ruvennut, kapusi ylös parsille ja sanoi toisille: "teistä on toinen
väkevä, toinen taitava tuiki: puikaatte te, kuomaseni, viskatkaatte
riihi, minä mitätön mies täällä parsia pitelen, ett'eivät puut
päällenne putoo."

Karhu siitä puida pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot,
josta on silmänsä riimussa nytkin vielä, niinkuin riihen viskaajalla
on. Heidän tätä tehdessä istuu repo parsilla vaan, siellä suotta
aikojaan laulelee huviksensa ja aika välistä aina parren sortaa toisten
päälle. "Tapat sie varsin!" sanoi hukka, "tahallasi puita päällemme
pudottelet." "En, kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele", vastasi
repo, "raskaita ovat nämä parret, niin putoelevat, en jaksa niitä
pidellä." Tästä leppyivät toiset ja saadaan sovinnolla työ tehdyksi.

Oli siitä jo riihi puitu, viskattu ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että
kukin osansa saisi, niin sanoo hukka revolle: "milläpä nyt ja'amme,
kuoma, kapallako vai millä?" "Isommalle isompi kasa, pienemmälle
pienempi, se mielestäni on paras ja suorin jako", vastasi repo. Tähän
tyytyivät toiset mielellänsä, ja siten tuli karhulle olet, sudelle
ruumenet, revolle jyvät osaksi.

Yksissä kuletaan Ilvolan myllylle, ja kukin saapi riihiosaansa
jauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että heidän kivensä jauhaa
eri äänellä, kuin revon. Tästä kummastuen kysyvät revolta: "Miksikä
sinun kivesi panee 'jyrin, järin' jauhaissansa ja meidän panee 'tissis,
tassis?'" "Pankaatte hiekkaa kiven silmään, niinkuin minäkin", vastasi
repo, "niin panee kivenne samalla lailla, kuin minunkin." Neuvoa myöten
kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven silmään ja alkavat jauhaa
taas, niin panee heidänkin "jyrin, järin" ja vielä kovemmalla äänellä,
kuin revon. Täten sai jokainen riihiosansa jauhattaneeksi, ja
sovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen miehen myllyltä kotiin, jossa
jokainen korjasi jauhot aittaansa.

2. Kotiin tultua keittivät myllyssä käviät, kukin jauho-osastaan,
puuroa, mutta ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja makeata,
niinkuin oli toivottu, vaan mustaa, karvasta ja kelvotonta. Siitä
pahoillansa lähtee karhu revon luona käymään, saisiko hän tuolta
neuvoa, miten puuroa pitäisi keittää, että se parempaa tulisi. Niissä
mielin kulkeekin revon kotiin, jossa perheenmies ikään oli murkinakseen
puuroa keittänyt. Sen nähtyänsä katselee karhu tuttavansa keitosta ja
sanoo siitä revolle: "miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin
valkoista, minun keitokseni tuli niin mustaa ja karvasta?" "Mustaa
minunkin olisi", vastasi repo, "vaan minä jauhoni pesin joessa tuolla,
niin sen kautta tuli minun puuroni näin hyvää ja kaunista." -- Karhu,
tämän kuultuaan, päätti hänkin pestä joessa jauhonsa ja kulki sitä
tehdäkseen joen rannalle; mutta kun siinä jauhonsa veteen hajoitti,
niin joki vei ne myötänsä, ja siihen meni puuroaineet iäksi päiväksi.

Paljoa paremmin tuskin kävi hukallekaan. Kun ei keittämänsä puuro ollut
hänestä hyvänmakuista, luuli hän syyn olevan keittäjässä ja läksi,
niinkuin karhukin, saamaan neuvoa revolta. Niissä mielin otti hän
puuron aineita mukaansa ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa oli
puuropata liedellä kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta
luvan keittääkseen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön
oppisi. Sen soi repo mielellänsä, ja keittivät nyt kumpikin siinä
puuroa eri padalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kumminkin revon puuro
ennemmin valmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, mutta hukan
puuro oli mustaa, revon valkeata, vaikka sitä hukka ei niin kohta
sattunut näkemään. Vaan kun tuli hukka ennen syömään ruvettuansa ulkona
pistäymään, niin otti repo lusikallisen puuroa hukan padasta omaan
pataansa. Tulipa hukka takaisin ja rupesivat syömään. Hukka maisteli
suussaan puuroa ja sanoi: "eipä tämä maista juuri miltään; annapa,
kuomaseni, maistaakseni, millinen sinulla on puuro." "Maista, kuoma,
tuosta kohden, siinä on parasta", lausui repo. Hukka teki neuvoa myöten
ja sai omaa puuroaan suuhunsa; mutta kun se ei hänestä paljon millekään
maistunut, luuli hän vian olevan omassa suussansa eikä puurossa, ja
virkkoi nuivilla nenin: "yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunalla,
vaan on väli maistajilla, -- ei tämä ruoka mun suuhuni sovellu."

    "Ei kavaluus kauas auta."



68. Kissa ketun palvelijana.


1. Kerran repo sai kissan palvelijakseen. Kodissaan sille työt
määrättyään, niinkuin palvelijalle ainakin, lähtee repo tavalliselle
matkallensa ja kohtaa kävellessään tuttavansa hukan. Tälle tekee hän
hyvän päivän ja kysyy: "miten jaksat, kuomaseni?" "Meneehän tuo
päivästä päivään, Mikko kulta, tosin olivat jo hampaani naulaan käydä,
mutta sain toki viimeinkin hyvän härän tappaneeksi."

Sen kuultuansa antautui repo hukan seuraan, toivoen pääsevänsä hänen
saaliistaan osalliseksi, ja alkoi hänen kanssaan pakinoida, sanoen: "et
usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole suuren
suuri, mutta on niin sievä ja ovela, että söisi sinutkin, jos sattuisit
saapuville." "Vai niin; no pitäisipä minunkin se nähdä", sanoi hukka
revolle. "Kyllähän sen nähdä saat", tuumaili repo, "mutta älä pahasti
lähene sitä, muuten syöpi se sinut."

Hukka lähti nyt matkalle tätä ihmettä nähdäkseen ja kulki hiljaa
hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta
kissaa katselemaan, mutta tämä kun hukan kuvan siinä näki, luuli sitä
hiireksi ja töytäsi hukan kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet
koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväisesti, luullen kissaa isoksikin
eläväksi, ja pakeni metsään, minkä ennätti. Siellä selitti sitten
revolle tapahtuman sanoen: "nyt siellä sun asunnollasi kävin, mutta en
kuomaseni saanut koko elävää nähdä; kun vaan turpani pesän suuhun
pistin, se niin kipakasti raapaisi sitä, että nytkin vielä vihamoipi."
-- "Johan sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä sitä, kun
sinulle niin pahasti kävi", vastasi repo; "kiitä onneasi, ettei se
sinua kiinni saanut ja peräti tappanut."

2. Käyvät hukka ja repo yksissä metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin
karhu, mistä lienee matkoiltaan tullut. Repo, joka entisten petoksiensa
vuoksi pelkäsi häntä, aikoi ensi hämmästyksessään pakoon lähteä, mutta
kävi tuosta kuitenkin kohta rohkeammaksi, kun hukka ja karhu rupesivat
pakinoimaan keskenänsä. "Et usko", sanoi hukka karhulle, "minkälaisen
elävän Mikko on kotiinsa saanut; ei se ole suuren suuri, mutta söisi se
sinutkin, jos kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni sitä kävin minä
vast'ikään Mikon asunnolla, mutta en saanut kuin vilahdukselta vaan
koko petoa nähdä, se kun oli niin vihainen, että oli silmät päästäni
syödä."

Hukan kertomuksen kuultuaan halusi karhukin tätä näin ihmeellistä
eläintä nähdä. Vanhan vihansa unhottaen alkoi hän repoa puhutella,
sanoi: "etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi katsomaan?" --
"En jouda nyt kanssasi lähtemään", vastasi repo, "minulla on täällä
metsässä vähän asioimista; mutta lähde sinä, kuoma, yksinäsi, kulje
minun asunnolleni, niin kyllä sen mun vieraani siellä näet. Karta
kuitenkin, ett'et kovin rohkeasti sitä lähesty, muuten ehkä sen
kynsissä henkesi heität."

Neuvon mukaan kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti revon asunnolle,
jossa asettuu pesän suulle katsomaan; mutta kun kissa siitä vähän
tirkistelijän turpaa näki, luuli siinä hiiren olevan ja tavoitti karhun
kuonoa kynsiinsä. Tätä peljästyen läksi karhu pötkimään pakoon koko
paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: "no, sehän elävä lie. Se Mikon
kodissa olija; kun vaan pesän suuta likenin, tulla töytti se päälleni,
pitkä keihäs olalla." Karhu kissan häntää näet luuli keihääksi.

3. Kuultuansa, miten karhullekin oli käynyt, sanoi hukka: "pitäisi
meidän se Mikon kodissa asuja eläin tarkemmin nähdä, mitä tuumaa
pitäisimme?" "Kyllähän sen tarkoinkin nähdä saatte, kun tahtonette",
vastasi repo. "Laatikaatte pidot ja kutsukaatte se vieraaksi, niin
uskon minä sen tulevan." Tämä tuuma oli kaikista hyvä, ja hukka lupasi
vasta tappamansa härän pitoruuaksi. Repo läksi kutsumaan kissaa
pitoihin, sanoen lähtiessään: "minä kun vieraan seurassa kulen ja hänen
kanssaan aterialle rupean, niin olkaa jossakin piilossa ja katselkaa
sitä syrjästä, ettei se päällenne tulisi". -- Revon neuvoa seuraten
jäivät hukka ja karhu haaskan luo metsään; karhu kapusi kuuseen, hukka
taas hongan murtoon peittäytyi.

Ei aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle. He rupesivat
aterioimaan. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään
muistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäsi vähän
käpälällään kissaa, joka tästä rupesi murisemaan. Hukka kun niin oudon
äänen kuuli, halusi nähdä itse eläintä, mutta kun sitä nähdäkseen
kääntymään rupesi, niin hänen häntänsä risuissa vähän rusahteli. Kissa,
joka hännän päätä hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä
tavoittamaan, Sitäpä säikähti hukka kovasti ja juosta romahutti hongan
murrosta pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa ja kiipesi siihen
kuuseen, jossa karhu oli piilossa. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan
päällensä, hyppäsi kuusesta alas ja taittoi kolme kylkiluutansa. Vaikka
näin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan rohjennut haaskalle jäädä,
vaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi härkä revon ja kissan
syötäväksi.



69. Harakka, varis ja kettu.


1. Repo metsää kävellessään keksii eräässä kohden puun, jossa harakalla
on pesä ja pojat. Mikko, mielevä mies, asettuu kohta puun alle siihen
ja alkaa sitä joka puolelta tarkkaan katsella. "Mitä katsot, Mikko?"
kysyi puun latvasta harakka. -- "Katsonpahan tätä puuta suksekseni,"
vastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: "älä, veikkonen, tätä
puuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat." -- "No, yhden
pojistasi kun antanet", virkkoi repo, "minä en pesäpuutasi ota, vaan
käyn suksipuuta etsimässä muualta." Hädissään suostui harakka toisen
vaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka
siepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä.

Tästä ihastui harakka, luullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten
muut poikansa revolta säilytti; mutta toisena päivänä tuli repo jälleen
ja asettui taas puun juurelle. "Mitäs siinä istut?" kysyi harakka.
"Katson tätä puuta suksekseni", vastasi repo. "Älä, veikkonen, tätä
ota", rukoili harakka, "johan me eilen sovimme siitä, ett'et tätä puuta
kaataisi, vaan katsoisit suksipuuta muualta." "Taisihan se välipuheemme
semmoinen olla", vastasi repo; "mutta katso, minä en niin sopivaa
suksipuuta löydä koko metsästä, kuin tämä ompi. Täytynee minun siis
tämä sinun pesäpuusi kumminkin kaataa, ell'et mulle pesästäsi vielä
toista poikaa anna." Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä
toinenkin poikansa antaa revolle, joka hyvillään läksi matkaansa.

Suruissaan istuu nyt pesässään harakka, niin tulee varis hänen
luoksensa vieraaksi ja kysyy, pesää katsellen: "mihin, ystäväiseni,
kaksi poikaasi on kadonnut?" "Minä ne revolle annoin", vastasi harakka.
"Repo, näet, kaksi päivää perätysten on minun pesäpuutani käynyt
suksekseen katsomassa, niin sille täytyi kaksi poikaani antaa, ettei
hän koko pesääni sortaisi." -- "Ei sinun olisi pitänyt revolle mitään
antaa, ei poikaa, ei muuta, eihän hänellä ole veistä, ei kirvestä,
millä hän puun kaataisi", tuumasi varis. Tämän neuvon pani harakka
mieleensä ja päätti toiste olla varovampi, jos repo vielä koettaisi
viekastella.

2. Jo tuleekin toisena päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa
sitä suksekseen katsella, saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan
harakalta, mutta tämä on jo entisestäan viisastunut eikä enää repoa
pelkää, vaan sanoo pilkaten: "saat repo reuhkana matkaasi mennä, ei
sulla ole veistä, ei kirvestä, millä mun pesäpuuni kaataisit." "Ken
sinua neuvoi?" kysyi repo kummastellen. "Varis vieraana kävi, se minua
neuvoi." "Vai varis sinua opasti; no viisas hän on olevinansa, mutta
maltahan, vielä minä hänenkin petän."

Sen sanottuansa läksikin Mikko, mielevä mies, harakan pesäpuulta
matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittäytyi pitkällensä,
ojentaen kielen suustansa pitkälle, oli muka olevinaan kuollut. Ei
aikaakaan, niin varis lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi
hänen päällensä, luullen kedolla makaajata kuolleeksi. Rupesi jo kieltä
kuoliaan suusta nokkimaan; mutta repo, joka tätä varsin odotteli,
rämähti samassa eleille ja sieppasi variksen kiinni, sanoen: "nyt ei
sinua variskulta viisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse, kuin mun
vatsani täyttelet". -- "Älä, veli kulta, niin pahalla tapaa syö, syö
hyväisesti", rukoili varis, "työnnä tuonne törmän alle, kuhun jää
siipi, kuhun jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten
olet minua rangaissut."

Repo teki neuvon mukaan, mutta varis ei maata myöten mennytkään, vaan
lemahti lentoon ja sanoi mennessään revolle: "oli sinulla neroa
pyytääksesi, mutta ei ollut neroa saalistasi syödä!"



70. Kyöstin metsästys.


1. Haaviston Kyöstinkin piti saada isältään pyssy. Olihan hän jo iso
poika, joka muka kyllä jo ymmärtäisi pyssyä käyttää. Olisi kerrassaan
lystiä kulkea saloilla pyssy olalla, niinkuin muutkin metsämiehet, ja
ampua jäniksiä, metsoja, teeriä ynnä muuta metsän riistaa. Kyöstin isä
pani aluksi vastaan, mutta viimein hän taipui antamaan hänelle vanhan
haulikon käytettäväksi. Ja nyt oli Kyösti vasta miestä mielestään. Hän
jo edeltäpäin iloitsi siitä, kuinka hän nyt voisi hämmästyttää
kotiväkeä metsästyskertomuksillaan.

Ensimmäisenä poutapäivänä lähti hän liikkeelle. Pyssy oli muhkeasti
olalla, reppu riippui kainalossa. Ikävä vaan, ett'ei hänellä ollut
metsästystorvea, niinkuin herrasmetsästäjillä.

Hän vaelsi ensin pitkin maantietä, mutta poikkesi sitten tiheään
petäjämetsään. Käveli jolkutteli, joskus lauleli ja viheltelikin. Tämä
oli tosiaankin somaa ja kerrassaan miesmäistä. Kunpa nyt vaan joku
saalis osuisi hänen tiellensä! Petäjiköstä saapui hän niityn laidalle.
Siellä kasvoi kaunista koivikkoa. Ja mikäs on tuo tuolla koivun
latvassa? On teeri totta tosiaan. Kyöstin sydän alkoi pamppailla.
Hiljaa, tuskin hengittää uskaltaen, hiipi hän nyt ampumamatkan päähän.
Nostaa pyssyn, tähtää, laukaisee. Mutta mikä ihme! Kun ruudinsavu oli
hälvennyt, näki Kyösti teeren yhä edelleen istua kököttävän koivun
latvassa. Hän panee pyssyynsä uuden panoksen, tähtää uudelleen ja
laukaisee. Mutta sama tulos taaskin! Teeri istuu edelleen koivun
latvassa. Nyt Kyöstiä suututti. Hän otti kiven maasta ja aikoi näin
käsivoimin hyökätä teeren kimppuun. Hän meni lähemmäksi ja ojensi jo
kätensä heittoon, kun hän viimeinkin huomasi, että koivun latvassa oli
vaan -- teeren kuva. Ja hän muistaa, kuinka naapurin miehet talvella
juuri näillä tienoilla olivat olleet teeriä ampumassa. He olivat
jättäneet käyttämänsä kuvan koivun latvaan. Kyöstiä suututti ja
hävetti, hän sylkäsikin nolon mielialansa osoitteeksi. Tästä
tapauksesta ei hän aikonut kotona mitään kertoa, kaikki nauraisivat
hänelle kuollakseen.

2. Asteli tuosta sankarimme taas eteenpäin niityn laitaa. Hänen hyvä
mielialansa oli melkoisesti laimentunut. Ei tehnyt mieli enää laulaa ja
vihellellä. Mutta koettaa tahtoi hän edelleen. Hän saapui jälleen
petäjämetsään. Kuului pieni risahdus eräästä petäjästä. Kyösti silmäsi
sinne. Pian keksi hän petäjän oksalla käpyä pureskelevan oravan. Ja se
ei totta tosiaan ollut mikään kuva, vaan ihka elävä orava, sievä ja
ketterä. Kyöstin huomattuaan se parilla hyppäyksellä livahti petäjän
latvapuoleen. Mutta Kyösti näki sen sieltäkin. Entä jos ampuisin
oravan! Mutta eihän oravan liha kelpaa syötäväksi. Eipä kyllä, mutta
onhan oravan nahka kuitenkin kaupaksi käypä, saisihan sillä
parikymmentä penniä. Mutta kukapa sen näin kesän aikaan ostaisi? Ja
enhän minä osaa oravaa nylkeäkään. Ei maksa vaivaa oravaa ampua. Mutta
jos en minä siitä itse mitään hyötyä saisikaan, voisinhan sen kuitenkin
ampua ja lahjoittaa sen luurangon koulun luonnontieteellisiin
kokoelmiin. Sepäs vasta oli mainio ajatus! Minä ampuan "tieteellisessä
tarkoituksessa". Nämä sanat oli Kyösti jostakin sanomalehdestä lukenut,
ja hän tunsi sydämensä paisuvan luonnontieteellisestä harrastuksesta.
Ehkäpä opettaja lukuvuoden lopulla tai muussa sopivassa tilaisuudessa
antaisi yleisönkin tietää, että koulun oppilas Kyösti Haavisto oli
koulun kokoelmiin lahjoittanut oravan luurangon. Kyöstin pyssy kohosi
oravaa kohden. Mutta vielä empi hän. Mitä pahaa on tuo viaton, sievä
eläin sinulle tehnyt? Miksi tahdot turhanpäiten sen elämän katkaista?
Pyssyn piippu vähän aleni. Mutta taas muisti Kyösti koulun
luonnontieteelliset kokoelmat. Piippu jälleen nousi. Ampujan "käsi
käski, toinen kielsi". Kyösti tuossa kahden vaiheilla ollessaan yhä
kiihtyi. Käsi vapisi, sydän tykytti, ei hän pystynyt enää oikein
selvästi ajattelemaankaan, mutta ampua hänen lopultakin piti. Ja hän
ampui. Laukaus tärähti niin että metsä kaikui.

Huohottaen, kasvot kiihkosta punaisina rupesi Kyösti nyt tarkkaamaan,
mikä vaikutus laukauksella oli ollut. Ei näkynyt maassa oravaa. Minne
oli se joutunut? Vihdoin näki Kyösti, että se oli tarttunut erääseen
petäjän oksaan. Ja hän huomasi, että se vielä eli. Se oli siis vaan
haavoittunut. Tottumaton metsästäjä oli huonosti ampunut. Mitäs oli nyt
tehtävä? Jättääkö orava tuonne ylös itseksensä kitumaan ja kuolemaan?
Mutta sehän olisi julmaa. Tiesi kuinka monta päivää se vielä siellä
saisi kitua. Ei, sitä ei Kyösti voinut tehdä, niin julma hän ei toki
ollut. Hän rupesi nyt viskelemään sitä kivillä, saadakseen sen alas
putoamaan. Se viimein onnistuikin. Tuossa makasi nyt tuo eläinraukka
hänen edessään verissään, mutta elävänä. Ilkeä tunne täytti Kyöstin
sydämen. Miksi oli hän ampunut turhanpäiten, miksi oli hän viattomalle
eläimelle tuottanut tällaisen kärsimyksen? Ja Kyöstistä tuntui, kuin
olisi hän sillä hetkellä tahtonut piiloutua pois Jumalan ja ihmisten
kasvojen edestä häpeätään kätkeäkseen.

Mutta asia oli auttamattomissa. Kyöstin omatunto oli nyt herännyt. Hän
ymmärsi, ett'ei hän voinut pahaa työtään lisätä vielä sillä, että
jättäisi oravan kitumaan. Hänen täytyi tavalla tai toisella lopettaa
se. Hui miten ilkeä tehtävä!

Kyösti palasi kotiansa. Ei hän kenellekään retkestään kertonut.
Näytti hyvin umpimieliseltä ja nololta. Mutta pyssyn ja laukun hän
pani seinälle, eikä hän niihin sen jälkeen enää koskenut. Hänen
metsästys-intonsa oli mennyt. Kun hän täysikasvuisena miehenä sitten
tästä ensimmäisestä ja viimeisestä metsästysretkestään kertoi, lisäsi
hän: Ikävä tapaus se minulle oli, mutta paljon minä siitä opin. Siitä
päivästä asti en ole voinut nähdä luontokappaleita rääkättävän.



71. Käki.


1. Tällä linnulla, joka on niin yleiseen tunnettu ja jota keväällä
kesän ennustajana niin hartaasti odotellaan, on hyvin omituiset
elintavat.

Käki oleskelee melkein koko Europassa sekä Aasiassa ja
pohjois-Afrikassa. Suomeen saapuu se Toukokuun alkupuolella, mutta
muuttaa jo Elokuun lopulla ja Syyskuun alussa takaisin etelään,
Välimeren tienoille.

Käki vaihtaa pari kertaa väriänsä. Poikaset eivät ole vanhempien käkien
näköisiä eivätkä aina toistensakaan näköisiä. Kaksivuotiset naaraskäet
ovat milloin punasenruskeita, milloin harmaita. Vanhempana on käellä
yläpuoli ruumista sinisenharmaa ja alapuoli valkea tummilla
poikkijuovilla. Sen pituus on noin 14£ tuumaa.

Värinsä, ruumiinrakennuksensa ja lentonsa puolesta on käki hyvin haukan
näköinen, josta syystä kaiketikin kansan kesken on noussut se väärä
luulo, että käki täysikasvuisena muuttuisi haukaksi.

Käki lentää nopeasti, mutta kävelee vaivaloisesti, jonka vuoksi se vaan
hätätilassa laskeutuukin maahan. Se on levoton, hätäinen ja arka lintu.
Toisten lintujen, vieläpä toisten käkienkin seuraa se karttaa, ja
varsinkin pikkulinnut sitä hyvin vihaavat. Ainoastaan oman naaraansa
kanssa elää se sovinnossa, ja sille se kesällä antaa sointuvan ja
miellyttävän kukuntansa kuulua. Tämä kaunis kukunta onkin tehnyt käen
niin suosituksi linnuksi.

Käki elää perhosen ja muitten hyönteisten toukista, ja koska sillä on
hyvä ruokahalu, syö se sellaisia suuret määrät.

2. Yksi tämän linnun merkillisimmistä ominaisuuksista on se, että
naaras itse ei haudo muniansa eikä pidä huolta poikasistansa. Se näet
salavihkaa laskee munansa jonkun toisen linnun valmiiseen pesään ja
jättää ne vieraan haudottaviksi. Kivitaskujen, västäräkkien, leivosten
ynnä muiden hyönteisistä elävien pikkulintujen niskoille laskee se
siten muniensa ja poikaistensa hoidon. Kun naaraskäki on keksinyt
sellaisen linnun pesän, hiipii se sinne pesän omistajan poissa ollessa
ja laskee munansa pesään, usein vielä työntäen ulos ne munat, mitkä
siellä entuudestaan olivat. Käki munii vuosittain 4 tai 5 munaa, ja
joka munalle etsii se uuden pesän, joka tavallisesti kuuluu jollekin
toiselle lintulajille kuin edellinen pesä. Munimis-aika kestää
Touko- ja Kesäkuun, vieläpä osan Heinäkuutakin. Munat ovat
hyvin erilaisia värilleen: sinisen vihreitä, valkeanharmaita,
valkeankeltaisia, ruskeita, harmailla ja ruskeilla pilkuilla ja
viivoilla kirjavoituja. Käen omaan suuruuteen verraten on sen muna
hyvin pieni, tavallisesti vaan sen kokoinen, kuin senkin linnun muna,
jonka pesää se hyväksensä käyttää. Toisinaan laskee se munansa pesään,
jolla on niin ahdas aukko, että se ei itse pääse sinne sisälle. Sillä
on kuitenkin keinonsa: se munii maahan, ottaa munan nokkaansa ja
heittää sen sitte pesään, jolloin usein tapahtuu, että sekä käenmuna
että pesässä ennen löytyvät munat särkyvät.

3. Pikkulintu, joka tällä tavalla on saanut käenmunan pesäänsä, suuttuu
siitä toisinaan ja heittää munan ulos; mutta tavallisesti rupee se sitä
kuitenkin omien muniensa ohessa hautomaan. Munasta päässyt käenpoika on
hyvin pieni ja tavattoman ruma; sillä on suuret silmät ja leveä suu,
joten se on enemmän sammakon kuin linnun näköinen, mutta sillä on kova
ruokahalu ja se kasvaa pian. Muutaman päivän päästä ryöstää se kaiken
ravinnon kasvinkumppaneiltaan ja työntää ne viimein ulos pesästä.
Avuttomina ollen ne silloin tavallisesti kuolevat. Emälintu
tuollaisissa tapauksissa esiytyy niinkuin usein äidit ihmistenkin
kesken: se lapsi, joka sille enimmän surua tuottaa, on sille kaikista
rakkain. Niinpä antaa se omien poikastensa kuolla ja koettaa
viimeisetkin voimansa panna liikkeelle jaksaaksensa hankkia elatusta
ahnaalle kasvatillensa, jolla on alituinen nälkä. Eräs tiedemies näki
kerran myöhään syksyllä, miten yksinäinen västäräkki hyvin kiireissään
kokosi hyönteisiä sekä sitten lensi onttoon tammeen ruokkiakseen siellä
olevaa täysikasvuista käenpoikaa. Tämä oli näet yhä edelleen puun
sisässä olevassa pesässä, josta se ei mahtunut ulos lentämään. Vasta
sitten, kun aukko kirveen avulla suurennettiin, pääsi se vankeudestaan.
Tämän kasvattinsa vuoksi oli tuo pieni västäräkki raukka laiminlyönyt
ajoissa muuttaa lämpimiin maihin, ja piankin olisi sille kylmyyden ja
nälän kautta tuho tullut.

Käenpojan ääni on: tsis, tsis, tsis ja tsis, sis, sis. Nälissään
ollessaan se varsin myötäänsä sillä tavalla ääntää, ja siitä on helppo
huomata sen olopaikka.

Käenpoika ei siis ole mikään miellyttävä olento. Mutta onpa tahdottu
tehdä se vielä ilkeämmäksi, kun on syyttä parjattu sen olevan niin
ahnaan, että se lopulla, täysikasvuiseksi tultuaan, muka söisi omat
elatusvanhempansa.

    "Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän."



72. Lintuselle.


    Oi lausu lintu pieno,
    sa peippo pihlajan,
    kuink' aina voit sa laulaa,
    iloita ainian?
    Sun laulus aamust' iltaan
    ma kuulen kultaisen,
    ja ain' on kirkas äänes
    ja rikas riemu sen.

    Niin elantos on niukka,
    niin ahdas asuntos,
    mut majas maireutta
    vain soi sun laulelos.
    Et kylvä etkä niitä,
    et korjaa latohon,
    vaan huoli huomisesta
    se sulle outo on.

    Kuin moni maailmassa
    sai kultaa, kunniaa
    ja loistolinnoiss' asuu,
    maat, vallat omistaa,
    mut huoleen hänet huomen
    ja kyyneliin se koi
    vain nostaa, jolle juuri
    sun ylistykses soi!

    Miks ylös nurkusilmän
    niin kylmän vain hän luo?
    Hän mitä vaatii, kaikki
    kun Luoja lahjaks suo?
    Edessä jalkojensa
    kun kaikk' on riemut maan,
    miks' alempaansa tallaa
    ja lisää huokaa vaan?

    Ei, laula, lintu pieno,
    vaan onnest' ainiaan,
    en valitusta virtees
    sekoita konsanaan.
    Tee aina kesän tullen
    pihaani pesäses,
    opeta aamuin, illoin
    ilohos, onnehes.



73. Suomen salossa.


    _Honkain keskellä mökkini seisoo
    Suomeni soreassa salossa;
    honkain väliltä siintävä selkä
    vilkkuvi koittehen valossa.
    Hoi la la la la laa,
    Hoi la la la la laa!
    kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

    Kaukana korvessa käkönen kukkuu,
    sulhonsa suloutta ylistää;
    paimenten soitanto laitumen tieltä
    ääntänsä korviini vilistää.
    Hoi la la la la laa,
    Hoi la la la la laa!
    kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

    Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
    honkain humina ja luonto muu;
    itse en sydäntäin hillitä taida,
    riemusta soikohon raikas suu.
    Hoi la la la la laa,
    Hoi la la la la laa!
    kaikuu mun suloinen Suomeni maa._



74. Varpunen.


    Jos ruikutella voisin
    ma kielin sataisin
    tai kiurusena oisin
    kohoova pilvihin, --

    niin aina kiitteleisin
    suloista Suomea,
    ja Jumalalle veisin
    ma huokauksensa.

    Hän silmät ehkä loisi
    myös meihin raukkoihin
    ja päivän paistaa soisi
    saloihin synkkihin.

    Ei ääni mulle suotu
    oo satakielisen;
    heikoksi siipi luotu,
    ei kanna taivaasen.

    Vaan laulustani kuiten
    en huoli vai'eta,
    kun ääni lintuin muitten
    ei kuulu talvella.

    Paremmat laulu-äänet
    keväällä ehtinee,
    niin kuunnellessaan noita
    jo varpu vaikenee!



75. Syksytoiveita.


    Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
    lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
    talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
    -- miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!

    Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,
    kun suven-aikainen työn' turha se ollut tok' ei;
    aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni [jyvähinkaloni] paisuu,
    karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu [rasva].

    Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
    ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
    [Elon uuden siemen, jonka kylvin maan poveen, ei huku siellä.]
    mut suvi uus' kuni [kun] kirkastaa taas maita, se nousee
    uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.

    Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
    surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
    vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
    [kinostaa, tekee lumen näköiseksi],
    hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
    Nuorra [nuorena] ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
    kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
    tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
    joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
    Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
    henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,
    vaan valo uus' kun kirkastaapi jo uusia maita,
    uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.



76. Talven aika.


Usein kuulee valitettavan talvien pituutta ja kolkkoutta täällä
pohjoismaissa. Väitetäänpä vielä, että meillä muka olisi yhdeksän
kuukautta talvea eikä kolmeen kuukauteen mitään kesää. Sietääpä
lähemmin tarkastaa, ovatko nuo valitukset ja puheet oikeutettuja, vai
liioiteltuja.

Varsinaisia kesäkuukausia ovat tosin ainoastaan kesä-, heinä- ja
elokuu. Mutta useimmiten on jo toukokuukin niin lämmin ja ihana, että
sen saapi kesäajaksi lukea. Jos sitten, kuten usein on laita, vielä
syyskuussa kestää kauniita ja lämpimiä ilmoja, niin pelastamme
Pohjolalle kesää noin viisi kuukautta. Ja jäljellä olevat seitsemän
kuukautta eivät nekään ole pelkkää talvea. Maalis- ja huhtikuu ovat
näet kevätkuukausia, jolloin talven valta heltii, lumet ja jäät
sulavat. Kun kirkkaalla kevät-ilmalla päivä paistaa heleästi ja
leivonen livertelee ylhäällä ilmassa, tuntuu sydämessä niin suloiselta,
kuin olisi jo kesä käsissä. Ikävin vuoden-aika on epäilemättä
pimeä-öinen ja kolkko syksy, jota tavallisesti kestää loka- ja
marraskuun ajan. Ja sitten alkaa tuo monen niin kammoksuma talvi.
Mitäpä siinä oikeastaan on vikaa ja moittimista?

Ei se ole niin pitkän pitkä, ett'ei sitä kestää voisi. Joulu-,
tammi- ja helmikuuhan vaan ovat varsinaisia talvikuukausia. Monesti
toivoisi maamies sen pitemmäksikin, päästäksensä syksyn ja kevään
epätasaisista ilmoista ja huonosta kelistä. -- Eikä talvi ole niin
kylmäkään, ett'ei sitä kärsiä voisi. Hyvät ja lämpimät vaatteet tosin
tarvitaan, jos ulkoilmassa on liikuttava, mutta näin varustettuna eipä
mitään hätää olekaan. Ja kun pakkaseen kerran tottuu, ei se niin
ankaralta tunnukaan. Jos olisi valittavanamme Afrikan kuumuus tai
Pohjolan talvi, ennen toki pitäisimme raikkaan, pirteätä mieltä
herättävän talvemme. -- Mutta hirmuiset ovat talven tuiskut ja pyryt,
sanotaan. Totta on, että näiden aikana ei ulkoilmassa ole hauska
liikkua, mutta muistettava on, että tuiskuja on verraten paljon
vähemmän, kuin kirkkaita ja tyyniä ilmoja. Pysymme siis tuisku-ilmoilla
lämpimässä huoneessamme, istuen hauskan uunivalkean ääressä ja
toimitellen kotiaskareitamme. -- Väärin on myös sanoa talvea kolkoksi.
Puhdas, valkea lumi silloin kattaa maat ja vedet; ja kirkkaina päivinä
hohtavat lumikiteet kuin timantit hangen pinnalla. Eikä kaikki ole
silloin kuollutta luonnossa. Havumetsät pysyvät talvellakin vehreinä;
kun silmä väsyy valkeiden lumikenttien katselemiseen, tarjoavat nuo
metsät silloin miellyttävän vaihdoksen näköalassa. Entäs talven ihanat
tähti- ja kuutamoyöt! Olet varmaankin ollut joskus matkalla tuollaisena
yönä. Hiljaisuus vallitsee luonnossa, et kuule muuta kuin aisakellon
yksitoikkoista kilahtelemista ja reenjalaksen narinaa. Tähän pian
väsyisit, mutta kun nostat silmäsi tähtikirkkaaseen, kuun valaisemaan
avaruuteen, on siellä näky niin mahtavan kaunis, että väsymys kylläkin
pakenee. Ja pian kiitävät ajatuksesi kauas avaruuden maailmoihin,
taakse loistavien tähtitarhain. Kaunis ja juhlallinen on silloin
Pohjolan talvi. -- Ei ole tarvis puhuakaan talven huvituksista, ne me
nuoret kyllä tunnemme. Tiedämme myös, minkä edun talvi tarjoaa kaikelle
liikkeelle, kun pääsee jäitä ja muita oikoteitä myöten kulkemaan
keveämmin ja nopeammin, kuin kesällä, sekä liikkumaan kuormilla
metsissä ja muilla paikoilla, minne kesällä ei ole yrittämistäkään. --
Pian kuluvat nuo varsinaiset kylmät talvikuukaudet. Joululta alkavat
päivät pian pidetä, pian tulee "Kyntteli", josta muutamat jo kevättä
lukevat, ja kun maaliskuun loppupuolille päästään, ollaan jo armaisen
kevään kynnyksellä.

Mikäpä siis vikana meidän talvallamme! Ilman sitä piankin kesään
kyllästyisimme. Kun hyvä Luoja on suonut meille näinkin paljon hyvää
talven mukana, olkaamme tyytyväiset ja kiitolliset, vaikka talvi joskus
ankaraltakin tuntuu. Onhan lämpimillä kesämailla taas omat haittansa,
joista me raittiin Pohjolan asukkaat emme mitään tiedä.

    "Ei mene kesä vesittä, eikä talvi pakkasitta."



77. Lumisateella.


    Lumia lentää
    ristin ja rastin,
    leikkiä lyöden ja
    taistellen;
    vaan väsyneinä
    vaipuvat viimein
    etsien rauhaa
    povehen maan.
    Mutta kun päivä
    keväinen kutsuu,
    pilviks ilmahan
    haihtuvat taas.

    Ihmiset myöskin,
    maailman lapset,
    raatavat, lempivät,
    taistelevat;
    vaan väsyneinä
    horjuvat hautaan
    töistähän, teistään
    lepäjämään.
    Kerran kun kutsuvi
    Jumalan ääni,
    henkinä nousevat
    taivahasen.



78. Unen tullessa.


    Hiljaa, hiljaa! Ilta on.
    Taivas tummeneepi.
    Luonto tyyntyy lepohon,
    maa jo himmeneepi.

    Haukottava hämäryys
    pirtin pienen täyttää.
    Pärekin jo pihdissään
    pienemmästi näyttää.

    Tuutusessa tummemmin
    keinuu leino lapsi --
    alkaa armas äitikin
    tulla tummemmaksi.

    Sitte saapuu unonen,
    päreen sammuttaapi,
    pitkin pirtin penkkejä
    hiljaa hamuaapi --

    Istuvaiset nujertaa
    vitkon [vähitellen] vuotehelle,
    pitkälleen jo äidinkin
    kaataa kätkyelle.

    Yö jo on ja hämynen
    pirtti unelmoipi.
    Sirkka uunin korvassa
    tyytyväisnä soipi -- --



79. Toukokuulla.


Maa oli paljastunut lumesta, ja jäät tekivät lähtöänsä. Siellä täällä
näkyi jo vihanta ruoho nousevan maasta, ja puiden lehdet olivat
"hiirenkorvalla". Sattui olemaan oikein ihana Toukokuun päivä. Iloinen
lapsilauma vaelsi maantietä pitkin. Tänään oli näet koululla lupapäivä,
ja opettajansa johdolla kulkivat lapset nyt muutaman virstan päässä
olevaan Tuomisalon metsikköön vapauttansa viettämään. Oli määrä siellä
varsinkin kukkia poimia.

Maantien varrella oli taloja ja peltoja. Kyntömiehet ja hevoset olivat
ahkerassa puuhassa; kaurankylvö tapahtui näet parhaillaan. Hikisinä
kulkivat sekä kyntäjät että hevoset auran ääressä, mutta maamies
unhotti väsymyksen ajatellessaan, että hyvä Jumala hänen kylvönsä
siunaisi ja antaisi sen tehdä hedelmän ajallansa. Ruisvainiot
vehreydessään olivat ihanat nähdä. Kauan lumen alla maattuansa
näyttivät oraat nyt sitä suuremmalla innolla pyrkivän nousemaan. Koko
maisema näytti hymyilevän kevään kirkkaassa auringonpaisteessa.
Ylhäältä sinertävästä avaruudesta kuului kiurun suloinen kevätviserrys.
Luonto vietti onnellista lapsuutensa aikaa. Ja lapsuuden onni ja ilo
loisti nuorten koululastenkin kasvoilla.

Lähestyttiin jo matkan päämäärää, Tuomisaloa. Siinä kasvoi sekä
lehti- että havupuita. Sen päivänpuoleisella kupeella oli sievä nurmi.
Ruoho ei vielä ollut sanottavasti noussut, mutta sen sijaan kasvoi
siinä jotakin muuta, mikä oli omiansa elähyttämään lasten mielet. Se
oli näet koristettu monilukuisilla valkovuokoilla. Oletko nähnyt näitä
keväimen ihania lapsia? Taivaan puhtaus ja viattomuus asuu vuokon
lumivalkeassa kukassa; sen lehdillä on kevään ensimmäinen heleä
vehreys; sen tuoksu on vieno ja raikas, kuin olisi se henkäys tuon
keväällä uudistuvan ja kirkastuvan luonnon povesta. Mieli täyttyy
selittämättömällä armaudella sitä katsellessa.

Mutta syvemmällä metsän sisässä kukkii vielä valkovuokon sisar, tuo
vähän aikaisempi sinivuokko. Jo silloin kun leivon laulu alkaa kuulua
taivaalta, aukaisee sinivuokko kukkansa. Keväisen päivän paisteesta ja
taivaan sinestä kaiketikin sen kukka saapi tuon ihmeen ihanan
sinivärinsä, joka on kuin ensimmäinen toivon ja elämän hohde talven
kylmyyden ja kolkkouden jälkeen.

Valko- ja sinivuokoista sommittelivat lapset nyt herttaisen kauniita
kukkavihkoja. Opettaja huomautti heille, että heillä noissa vihoissaan
oli viattomuuden ja toivon värit. "Nehän oroat oikeat lasten värit",
sanoi hän. "Niin -- ja niistä väreistä me Suomessa pidämme", sanoi yksi
pojista.

Vielä muutamia muitakin kevätkukkia oli nähtävissä. Kaino orvokki
esimerkiksi oli jo aukaissut vaaleansiniset terälehtensä; voikukka ja
rentukka näyttelivät heleän keltaisia kukkiansa. Tämän ihanuuden
lisäksi levisi aukenevista puiden lehdistä raitis tuoksu, suloinen
hengittää, kuin olisi ikuisen nuoruuden henkäys siinä asunut. Ja koko
metsikkö kajahteli pesivien laululintujen viserryksistä. Rastaat,
peipot ja sirkut pitivät oikein kilpalaulajaisia. Laulu ei tosin tahdin
mukaan käynyt, mutta se oli niin heleätä, riemullista ja sydämellistä,
että sitä kannatti kuunnella; suruisimmankin sydän olisi siitä jälleen
virkistynyt. Ja väliaikoina kuului tuon tuostakin käen sointuisata
kukuntaa, josta luonnonihanuudelle herkät esi-isämme ovat laulaneet:

    Kun käki kukahtelevi,
    niin syän sykähtelevi,
    itku silmähän tulevi,
    ve'et poskille valuvi.

Kyllä oli siis lapsille tänä Toukokuun päivänä ihanuutta ja hauskuutta
tarjona. Keveillä sydämillä ja nauttien tästä Luojan lahjoittamasta
kauneudesta, jolle ei vertoja löydy, viettivät he päivänsä Tuomisalon
metsikössä luonnon helmassa, leikkien, lauleskellen ja kukkia poimien.

    "Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta,
    viikkokausi kivenviasta, yksi päivä pääskysestä,
    västäräkistä ei vähääkään."



80. Kauneinta metsässä.


1. Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin; luulen, ett'ei
kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja
koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät
sallineet, että nukuimme kauan aamusella, ja kotona oli vanha
kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:
"nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme
vuoteelta; kyllä tuo alussa tuntui raskaalta, mutta lopuksi ymmärsimme,
että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat "aamuhetki kullan kallis".
Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan
illalla.

Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,
alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi
mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti
itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin
oksat ja latva ja sidottaisiin paaluun; vaan näetsen, siitä minä en
huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajatteleppas, jos olisin
puu, niin lapset eivät tulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia
ripotellaksensa tuvan lattialle pyhäaamuna.

"Se onkin ainoa, mihin kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi
hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka", arveli
kuusi.

"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin
ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan
savustusaineeksi sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi
poikien jousipyssyyn, ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä
tehdään siirappia ja sitten..."

"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta,
kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kaunein
täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti
ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt
parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.

"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin
valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukkii näet,
hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee
olla kaunein", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista
kukista suloisin tuoksu.

Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli
kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi
kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan
kaunein", ajatteli hän salaa itsekseen.

"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti
vilpoisen, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli, jotka olivat täynnä
vuokkoja ja valokin kukkia.

"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on
vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua? Enkö ole
mahtavan näköinen?" Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että
oikein pelottaisi muita.

Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella
omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen
teistä luulee olevansa kaikista kaunein. Kysykäämme siksi peipposelta,
joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen."

Tuumasta toimeen; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan
eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.

2. Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
pienoisessa mökissä metsän rinteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,
ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä
Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi
on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että
kasvamme sinun viisaudessasi ja todistamme sinun voimastasi ja
ylistämme sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"

Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä
ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään
kuiskaukseen, ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän
tuossa viserti koivun latvassa:

"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on
kauttaaltaan kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,
mikä on kauneinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista
Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin
rakastettavan hyvää ja viattoman suloista, kuin nämä kaksi lasta, jotka
kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja
voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ellei ole nöyrää
sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.
Lasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten
viheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat
pienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa
metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa
ijankaikkisesti!"



81. Kevätlaulu.


    Jo kinos sulaa, katoaa
    Pois noron ouruvesiin,
    Ja roudatonna taasen maa
    Käy hangen alta esiin,
    Jo päivän silmä keväinen
    Taas paistaa meille myhäillen --
    Jo kevät tullut on!

    Jo riutuu ulapalla jää
    Ja laineen kahle irkoo,
    Taas tantereella nukkapää
    Jo kohta nurmi virkoo,
    Ja koivun urvut aukeaa
    Ja vihannaksi lehto saa --
    Jo kevät tullut on!

    Taas taivaan alla kiurusen
    Soi ääni korkealla,
    Ja tuttavamme käkönen
    Taas kukkuu kankahalla,
    Ei malta pieni perhokaan
    Nyt uinailuaan jatkamaan --
    Jo kevät tullut on!

    Siis mielen routa, murhe pois!
    Sen kevään lämmin voittaa --
    Ken kaihon orja olla vois,
    Kun riemun aika koittaa?
    Siis kevään laulu raikas vaan
    Nyt kaikkialla kaikukaan!
    Jo kevät tullut on!



82. Kevät


    1. Touon aika lähenee,
    Kylmät hallat vähenee,
    Päivä kirkkahasti
    Paistaa, ihanasti
        Korkealta,
        Taivahalta
    Siintävältä, loistavalta.
    Virta vilpas vieriää,
    Järven laine kieriää
    Hiljallehen rantaan,
    Pois katoopi santaan.
    Koivut, haavat
    Lehden saamat,
    Tuomet, raidat kukoistavat.
    Pensaat ja puut,
    Niityt ja haat,
    Laaksot ja muut
    Ruohoiset maat
    Kaunistuvat ihaniksi.
    Saaret, mantereet,
    Luodot, tantereet
    Muuttui taas jo tuttaviksi.
    Kukkula ja suo,
    Kaikki tyyni tuo
    Hauskuutensa tullessaan.

    2. Pienet linnut visertää,
    Pyyt ne puissa viheltää,
    Teeret kuhertavat.
    Kumppaninsa saavat
        Pikkusetkin
        Lintusetkin,
    Itse pienet perhosetkin.
    Sorsat ruo'istohon ui,
    Kyttä maahan kumartui,
    Rastas laulaa puussa,
    Äijä lahden suussa
    Ruuhessansa
    Verkostansa
    Päästeleepi saalistansa.
    Tuohen ja muun
    Astian tuo
    Ympäri puun
    Lapset ja juo
    Mahlajaansa naureskellen.
    Sitten lähdetään
    Leikittelemään
    Luikaten ja lauleskellen!
    Kiekot kieppumaan,
    Pallot paukkumaan,
    Mailallansa kukin lyö.

    3. Paimentorvi paikoin soi,
    Äijä laitumelta toi
    Touko-pellollensa
    Pari-hevosensa.
        Lapset kanssa
        Lampaissansa
    Soittelevat huilujansa.
    Nuori kansa tuomistoon,
    Maahan istui ruohistoon;
    Naiset kukkasista
    Kaiken-muotoisista
    Vääntää vaulat,
    Suuret paulat
    Kaunistamaan päät ja kaulat.
    Niin kevät tuo
    Riemuja maan,
    Uudeksi luo
    Luonnon ja maan
    Hauskuudeksi sydämelle.
    Laihot toukokuun,
    Kasvut maan ja puun
    Muistuttavat ihmiselle
    Uutta elantoo,
    Uutta olentoo,
    Uutta eloo elämään.



83. Sinikaunokki.


    Kysytte miks' elokaunikki
    Kasvoi pellon leipäviljahan,
    Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut? --
    Taivassinellään se muistuttaa,
    Että on maan päällä muutakin --
    Taivahista, pyhää, ihanaa --
    Paljon muutakin kuin leipä vaan.



84. Niittypuro.


    Näin moititaan: voi kuink' on murheinen
    Ja synkän musta niittypuron juoksu,
    Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen
    Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.

    Ei muisteta: tuo puro kotoisin
    On synkältä ja hallaiselta suolta,
    Ja korven kautta juosten, kuulikin
    Se näljänhätää, itkua ja huolta.

    Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,
    Vilkastui puro, iloisammin hyppii,
    Vaan murhe kuvastuupi muodossaan,
    Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.



85. Keväällä.


    Nyt on Suomen suloin aika:
    Nyt sen luonto kukoistaa,
    Nyt sen kaikuu laulun taika --
    Väinön kannel kajahtaa.

    Katso kuinka järvet hohtaa,
    Suomen sulojärvet nuo,
    Lehtoloista sua kohtaa
    Tuoksut, joita kukat luo.

    Tarkastele, nuorukainen,
    Onko kaunis maa, min näät:
    Tuolla hoikka koivahainen,
    Täällä kuuset kukkapäät;

    Tuolla niitty tuoksuvainen,
    Sinilampi laineineen,
    Täällä metsä laulavainen,
    Jylhät vuoret rotkoineen.

    Lehtoloissa linnut laulaa
    Linnun kielin suloisin,
    Suomalainen myöskin laulaa
    Suomen kielin kotoisin.

    Nyt on Suomen suloin aika:
    Nyt sen luonto kukoistaa,
    Nyt sen kaikuu laulun taika --
    Väinön kannel kajahtaa.

    Nyt on sunkin suloin aikas:
    Sull' on voimat nuoruuden,
    Sull' on sulo lemmen taikas:
    Lempi suuri Suomehen.

    Toimeen siksi! kaikin voimin
    Työsi maalles omista --
    Lempi vahva töin ja toimin
    Paljon, paljon aikaan saa.



86. Kuluu ikä laulamattaki.


    Noin sanoi minun emoni,
    Varotteli vanhempani:
    "Elä lapsi paljon laula,
    Tytär tyhjiä sanele;
    Ikä kultainen kuluvi,
    Aika armas rientelevi,
    Sinun lapsen lauluissasi,
    Kurjan kukkumaisissasi."
    Vaan ellös emoni surko,
    Valitelko vanhempani,
    Iän kultaisen kulusta,
    Armahan ali menosta,
    Minun lapsen lauluissani,
    Pienen pilpatuksissani! --
    Ikä kuitenki kuluvi,
    Aika armas rientelevi,
    Jos en laula polvenani,
    Hyrehi sinä ikänä;
    Aika kultainen kuluvi,
    Päivä kaunis karkelevi,
    Ilman lintujen ilosta,
    Varvuisten visertämistä.



87. Mipä paimenten olla?


    Mipä meiän paimenien,
    Kupa karjan katsijoien?
    Ei ole paha paimenien,
    Pah' ei karjan kaitsijoien:
    Kiikumma joka kivellä,
    Laulamma joka mäellä,
    Joka suolla soittelemma,
    Lyömmä leikkiä aholla,
    Syömmä maalta mansikoita,
    Ja juomma joesta vettä.
    Marjat kasvon kaunistavi,
    Puolukat punertelevi.
    Vesi ei voimoa vähennä,
    Jokivesi ei varsinkana.



88. Paimenen pyhä.


    Kaukaa kuuluu kumahellen
    Ääni kirkon kellojen,
    Tuota tarkkaa kaihoellen
    Mäellä paimentyttönen.

    Tuota tarkkaa -- Kyyneleitä
    Vierii vienoposkillen -- --
    Silloin sana tuulten teitä
    Syöksee immen sydämeen:

    "Älä itke, paimen pieno!
    Herra kuulee tässäkin!"
    Silloin vaipuu tyttö vieno
    Maahan, Herran jalkoihin.

    Pyhävirttä huminoipi
    Sitte maa ja taivaskin --
    Mäeltä mäelle sana soipi:
    Herra kuulee tässäkin.



89. Luoja tietää, sinä et.


    1. Nosta silmäs, ihminen,
    Lue tähdet taivaan;
    Mittaa koko avaruus
    Tarkallensa aivan!

    Sano, miks' ei luonnon lait
    Vanhene ja hajoo,
    Korkeuden kappaleet
    Syvyytehen vajoo?
    Ihminen, sä vaikenet,
    Luoja tietää, sinä et.

    2. Mistä tuuli matkustaa,
    Mihin pilvi kulkee?
    Kuka taivaan akkunat
    Aukaisee ja sulkee?
    Montako on lehteä
    Puissa, pensastoissa?
    Monellako linnulla
    Pesänsä on noissa?
    Ihminen, sä vaikenet,
    Luoja tietää, sinä et.

    3. Montakohan pisaraa
    Meressä on vettä?
    Montakohan maassa on
    Hietajyväkettä?
    Ota pienin elävä,
    Suurimpaan se vertaa,
    Onko toinen suurempi
    Toista monta kertaa?
    Ihminen, sä vaikenet,
    Luoja tietää, sinä et.

    4. Sano, mont' on päällä maan
    Ollut asukasta?
    Mont' on tällä hetkellä,
    Monta tulee vasta?
    Voiko järkes tunkea
    Kuolon salaisuuteen,
    Kuinka tomu kirkastuu,
    Virkoo eloon uuteen?
    Ihminen, sä vaikenet,
    Luoja tietää, sinä et.



90. Kärsivällisyys.


    Saarijärven salomailla asui
    tilallansa hallaisella Paavo,
    perkas, hoiti ahkerasti maataan,
    mutta Jumalalta kasvun toivoi.
    Vaimoineen ja lapsineen hän siinä
    niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,
    ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

    Tuli kevät, nietos suli mailta,
    myötänsä vei puolet orahista;
    tuli kesä, raekuuro kulki,
    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;
    tuli syksy, kaikki ryösti halla.

    Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:
    Paavo parka, kovan onnen lapsi!
    Sauvaan turvaa, Herra meidät hylkäs;
    miero raskas, raskahampi nälkä.

    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
    Herra koettelee vain, meit' ei hylkää;
    pane leipään puoleks petäjäistä,
    kaksin verroin minä ojaa kaivan,
    mutta Jumalalta kasvun toivon.

    Pantiin leipään puoleks petäjäistä,
    kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,
    lampaat myi ja siement' osti, kylvi.
    Tuli kevät, nietos suli mailta,
    mut ei orahia vesi vienyt:
    tuli kesä, raekuuro kulki,
    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä,
    tuli syksy, kaikki ryösti halla.
    Rintahansa lyöden vaimo lausui:
    Paavo parka, kovan onnen lapsi,
    kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
    kova kuolo on, mut toivo turha.

    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
    Herra koettelee vain, meit' ei hylkää.
    Pane toinen verta petäjäistä,
    ojat kahta suuremmat ma kaivan,
    mutta Jumalalta kasvun toivon.

    Pantiin toinen verta petäjäistä,
    kahta suuremmat loi ojat Paavo,
    karjan myi ja siement' osti, kylvi.
    Tuli kevät, suli nietos mailta,
    mut ei orahia vesi vienyt:
    tuli kesä, raekuuro kulki,
    mut ei kaatunutkaan kaunis olki;
    tuli syksy, halla kultaviljan
    koskematta korjaajalle säästi.

    Silloin Paavo polvistuen lausui:
    Herra koettelee vain, eipä hylkää.
    Myöskin vaimo polvistuen lausui:
    Herra koettelee vain, eipä hylkää.
    Mutta miehellensä virkkoi vaimo:
    Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,
    syrjähän nyt petäjäinen silkko,
    rukihisen nyt ma leivän leivon.

    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
    Vaimo, vaimo, _sit'_ ei kuri kaada,
    veljeään ken hädässä ei hylkää;
    pane leipään puoleks petäjäistä,
    veihän naapurimme touon halla.



91. Mökin poika.


    Jo olen hetken heilunut
    ma kirves kädessäin,
    mut voimani on vaipunut --
    ei horju honka näin.

    Jäi ennen jälki, kun ma löin;
    nyt käs' on tarmotoin,
    kun talven pettua ma söin
    ja vettä päälle join.

    Jos muille työhön muuttaisin,
    ehk' etu eessä ois,
    isännän ehkä löytäisin,
    ken selvän leivän sois.

    Kai kaupungissa palkan tois
    työ, toimi totinen. --
    Niin tuumin, mutta tuonne
    pois en toki toivo, en.

    Niin kuvastuisko kukkulat
    siell' lahtiin siintäviin,
    ois päivän koitot korkeat
    ja laskut lauhat niin?

    Niin humisisko honkapuu,
    lois tuomi tuoksuaan,
    ja laaksoss' impi laulusuu
    mua konsa kohtaiskaan?

    Vain lelu tuulen lennättää
    on pilvi turvaton. --
    Kodotta, vailla ystävää
    mit' ihmis-elo on?

    Ehk' kuulee Herra ääntä maan
    ja avun antaakin;
    parempi vuosi parempaan
    jo leipään auttaakin.



92. Makkonen.


1. Makkonen oli rehellinen ja varakas talollinen Siikajoen pitäjään
kuuluvassa Paavolan kappelissa. Hän oli kirkon isäntä ja nautti
kaikissa tärkeissä asioissa koko pitäjän luottamusta. Hän teki paljon
hyvää köyhille; samoin myös hänen vaimonsa. Tällä oli itsellä kymmenen
lasta, ja hän sääli eritenkin kaikkia orpolapsia. Hän oli ahkera ja
järjestystä rakastava emäntä, hoiti hyvin lapsiaan ja totutti niitä
pienestä pitäen jumalanpelkoon ja ahkeruuteen. Pojat olivat metsässä ja
pellolla uuraan isänsä mukana ja ottivat, mikäli ikä ja voimat
sallivat, osaa kaikkiin töihin. Tyttäret taas auttoivat äitiä navetassa
ja aitassa, pellolla ja niityllä. Mutta olipa tällä vireällä emännällä
vielä aikaa käydä valmistamassa kaikki talonpoikaispidot niillä
seuduin. Hän oli sävyisä ja viisas eukko, ja hänen neuvojansa kysyttiin
moninaisissa asioissa.

Onnellisena ja tyytyväisenä eleli Makkonen omaistensa keskuudessa. Kun
hän näki vaivansa tulevan palkituksi ja täyteläiset tähät pellolla
hiljaa huojumassa, kohotti hän hartaana kätensä taivasta kohden,
kiittäen kaikkien hyväin lahjain antajaa. Hän oli hurskas mies. Oli
todella kunnioitusta herättävää nähdä Makkosen sunnuntai-illoin
lukuisan perheensä keskuudessa, havuilla koristetussa tuvassa, pitävän
iltarukouksen. Heleällä ja sointuvalla äänellään aloitti hän ensin
virren. Kaikki väki yhtyi siihen, laulaen tuolla heleän suruisella
äänellä, joka kansan virsilaulussa on huomattavana. Lastenkin äänet
kuuluivat kirkkailta ja liikuttavan kauniilta. Virren jälkeen luki
Makkonen luvun raamatusta sekä muutamia iltarukouksia. Sen jälkeen taas
veisattiin hartain sydämin. Rukoushetki päättyi siten, että Makkonen
luki Herran siunauksen. Sitten levitti yö pyhän hiljaisuuden ja rauhan
Jumalan siunaukseen uskotun perheen yli.

2. Mutta tähänkin rauhan majaan löysivät pian surut ja tuskat tiensä.
Kuolon ankarimmat iskut kohtasivat Makkosen perhettä.

Tarttuva tauti levisi paikkakunnalla nopeasti. Makkonen ja hänen
perheensä jäsenet olivat ensimmäisiä hoitamassa ja auttamassa niitä,
jotka olivat sen uhreiksi joutuneet. Mutta pian makasi tuo jalo mies
itse taudin kaatamana, osoittamansa hyväsydämisyyden uhrina. Hän kuoli
ja parin päivän päästä myöskin hänen vaimonsa ja kolme vanhinta lasta.

Noiden vainajien ympärillä nyyhkytti seitsemän orpolasta, vanhin vasta
kahdentoista ikäinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset
itkivät, muuta he eivät osanneet näiden hyväksi tehdä. Makkonenhan oli
ollut heidänkin parhaana tukenaan ja neuvonantajanaan. Pitivät
kuitenkin huolen vainajain kunniallisesta hautaamisesta.

Hautajaisiin saapui seurakunnan kunnioitettu pappi itse ja kysyi
siellä: "kutka läsnäolevista tahtovat ottaa hoitaakseen pienokaisia ja
heidän kotiaan?"

Kaikki olivat liikutettuja ja halukkaitakin, mutta tehtävä ei ollut
helppo -- tarvittiin mietintöaikaa.

Mutta ennenkuin kukaan vielä ennätti vastata, tapahtui jotakin
hämmästyttävää. Pekka, talon vanha uskottu palvelija, joka aina ennen
oli ollut siisti ja puhdas, mutta nyt noessa ja takkuisena, kuin vanha
vahtikoira, kapusi alas uunilta, jossa hän syömättä ja itkien oli
viettänyt kolme vuorokautta. Hänen silmiänsä kirvelti, hän ei voinut
niitä nostaa päivää vasten. Ruskealla karkealla kädellään pyyhkieli
äijä nyt kyyneleitä, jotka väkisten virtailivat hänen silmistään ja
estivät häntä puhumasta. "Voi, voi!" oli kaikki, mitä hän ensi aluksi
sai sanotuksi, katsellessaan noita seitsemää orpolasta. Mutta viimein
voitti hän luontonsa ja nosti äkisti vanhimman pojan käsivarrelleen, ja
melkein huutamalla lausui hän: "Tässä on minun isäntäni! Häntä tahdon
minä palvella vaikkapa palkatta, kun hän vaan lupaa tulla yhtä
rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, kuin hänen isänsäkin oli, ja pitää
huolta pienistä siskoistaan. Ne ovat kaikki minulle niin rakkaat, ne
ovat minun hyväntekijäni lapsia!"

Ääneen nyyhkyttäen lupasi tuo kaksitoistavuotias poika kiitollisena
tämän ja vakuutti noudattavansa kokeneen Pekan neuvoja kaikessa.
Liikutettuina ilmoittivat talon muutkin palvelijat seuraavansa Pekan
erimerkkiä.

Pappi oli hyvin mielissään tästä köyhän palvelusväen
myötätuntoisuudesta. Itse tarjoutui hän pikku orpojen neuvonantajaksi
ja tueksi, uskoen heidät Kaikkivaltiaan suojaan.

3. Äidin sijaiseksi lapsille valittiin eräs vanha hyväntahtoinen
sukulainen. Sitte tarkastettiin talon raha-asiat. Tehtiin silloin se
vähän odottamaton huomio, että talo vielä oli suuressa velassa; osa
ostosummasta sekä korot olivat kyllä säntillisesti maksetut.

Kun tämä kaksitoista-vuotias isäntä tämän kuuli, näytti hän äkisti
saavan aivan miehen voiman. Vakavasti lausui hän: "Minä yksin tahdon
maksaa isä vainajan velan. Sisarten ei tarvitse siihen perintöön ottaa
osaa. Minä uskon että Jumala antaa minulle voimaa tehdä työtä niin että
talo tulee velattomaksi."

"Pidä sanasi, poikaseni", sanoi pappi, "ja tapahtukoon sinulle niinkuin
uskot!"

Seuraavana päivänä hautajaisten jälkeen oli nuoren isännän ensimmäisenä
huolena neuvotella Pekan kanssa, mitä olisi myötävä sen pikku velan
maksamiseksi, mikä oli hautajaisten vuoksi täytynyt ottaa.

Pekka sanoi, että sitä varten tulisi myydä vaan pari tynnöriä tervaa.
Mutta isännän itsensä tuli nyt tehdä ensimmäinen matkansa kaupunkiin,
koska Pekan ja muiden renkien täytyi jäädä kotiin raskaampiin töihin.

Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Hevonen
valjastettiin ilman ajopeliä kolmen tervatynnyrin eteen, niin että ne
pyörivät hevosen perässä. Sillä tavalla talonpojat yleensä kuljettavat
tervaa maamatkoilla.

Pari naapuria läksi samalla viemään tervaansa kaupunkiin, joten nuori
Matti Makkonen sai heidät matkatoverikseen.

4. Parin päivän päästä saapuivat matkamiehet Ouluun. Oli pimeä ja
myöhäinen syysilta. Matkatoverit hajaantuivat kukin majataloonsa. Matti
raukka jäi yksin kadulle. Kaupungin hälinä huumasi hänet niin, ettei
hän muistanutkaan majatalon nimeä, johon hänen piti mennä.

Pimeys tuli yhä suuremmaksi, satoi lumiräntää, ainoatakaan ihmistä ei
ollut näkyvissä. Valot sammuivat akkunoista toistensa jälkeen. Myrsky
yhä yltyi. Läpimärkänä ja väristen seisoskeli poika raukka tuossa
pimeässä syysyössä. Lumi pieksi kyyneleet pois ja hänen poskensa
punaisiksi. Hän ajoi väsynyttä hevostaan jonkun matkan eteenpäin, mutta
pysähtyi taas; ei tiennyt minne mennä, mistä suojaa saisi! Pelkäsipä
hän vielä että poliisi tulisi ja veisi hänet putkaan -- tällä olivat
matkatoverit häntä ilkamoisillaan pelotelleet. Poika parka oli jo
miltei lohduttomassa tilassa. -- Mutta silloin muistui hänelle mieleen
Jumala, muistui mieleen pienet siskot, kuinka ne kotona nukkuivat
rauhassa ja lämpimässä. Tästä sai hän vähän lohdutusta. Rohkeampana
ajoi hän eteenpäin kirkkokatua; mutta se loppui rantaan, eikä hän
vieläkään nähnyt ihmisiä eikä tulta akkunoissa. Ei hän nähnyt paria
tähteäkään, jotka yön synkeydessä näyttivät viittovan hänelle
lohdutusta ja valoa.

Matin tila kävi yhä surkeammaksi. Itkien ja hampaat kylmästä kalisten
päätti hän viimein panna kaiken rohkeutensa liikkeelle; hän koputti
lähellä olevan apteekin ovea, kun huomasi sen akkunoista valoa
häämöttävän.

Eräs proviisori avasi oven, näki säälien pojan surkean tilan ja käski
hänen ajamaan kuormansa kartanolle. Sitte johti hän hänet yöksi
lämpimään huoneeseen. Pian vaipui tuo nuori matkalainen makean unen
helmaan.

Aamulla kun talon herra oli saanut nähdä pojan ja kuullut hänen
kertomuksensa, tarjosi hän hänelle majaa luonaan ja lupasi ostaa hänen
tervansa. Talon nuoret tyttäret myös puhelivat ystävällisesti hänen
kanssaan ja tarjosivat hänelle makeisia. Mielellään olisi Matti jäänyt
sinne, mutta hän sanoi, että isä-vainajansa oli jäänyt heidän entiseen
majataloonsa jonkun verran velkaa ja että hän ei siitä syystä voinut
siitä majatalosta luopua, vaikka hänen isänsäkin oli jo aikonut sen
tehdä, koska se ei ollut mikään luotettava paikka.

"Jos tahdot", sanoi apteekkari, jota poika miellytti, "saat sinä
minulta rahoja tuon velan maksuksi. Ne voit sitte tuonnempana maksaa.
Voit myös siirtää talon velan minulle."

Nyt oli Matti ilon ja riemun vallassa. "En koskaan, en koskaan unhota
teidän hyvyyttänne minua kohtaan", sanoi hän silmät kyynelissä ja
puristaen tuon hyväntahtoisen herran kättä. Siinä oli vakavuutta tuossa
pojan kiitoksessa -- ja sanansa hän piti kuolinpäiväänsä asti, kuten
kunnon mies ainakin.

5. Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisen kaupunkimatkan
jälkeen eli köyhä leski halvassa mökissä Kajaanin tullin läheisyydessä
Oulussa. Kolme laihtunutta ja nälkäistä lasta oli hänen luonaan. Hän
oli jakanut niille viimeisen leivän ja käskenyt niiden menemään varhain
nukkumaan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla heidän vielä pyytävän
ruokaa, sitä kun hänellä ei sillä kertaa enää ollut. Lapset, jotka
olivat tottuneet itsensä kieltämiseen, lukivat iltarukouksensa ja
kävivät levolle, vaikka nälkäinen vatsa viivyttikin unen tuloa. Äiti
sen jälkeen kävi kaupungissa viemässä ompeluksia, joita hän viime
päivinä oli valmistanut. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin käsin,
sillä häntä oli käsketty vasta seuraavana päivänä maksua perimään. Näin
jäivät ruokavarat ostamatta. Toimettomana palasi hän kotiin lastensa
luokse. Uni ei tullut yöllä hänen silmiinsä. Aamulla varhain nousi hän
työhön, rukoiltuaan Jumalalta apua hätäänsä.

Äkisti alkoi hän kuunnella, hän oli kuulevinaan kärrynpyörien ratinaa.
Hän katsahti ulos akkunasta ja näki talonpojan, joka hiljaisesti
ajoi kuormaa kartanolle. Huomattuaan, että talonpoika, kuormansa
tyhjennettyään, aikoi huomaamatta lähteä pois, meni hän ulos ja tunsi
Matti Makkosen. Yllätettynä, hämillään ja punehtuen pyysi tämä kunnon
mies anteeksi, että hän muka nyt vasta voi maksaa vanhaa velkaansa.

Molemmille tuli kyyneleet silmiin. "Et sinä, Matti, ole minulle
mitään velkaa", sanoi leski. "Minkä olit isälleni velkaa, sen olet
kunniallisesti kuolinpesälle maksanut."

"Teidän suvullenne olen minä ainaisesti velkaa omasta ja omaisteni
toimeentulosta", sanoi Makkonen, jolla jo itsellä nyt oli kahdeksan
lasta. "Älkää hyljätkö sitä pientä korvausta, minkä minä nyt, mitään
rasitusta siitä tuntematta, voin tarjota hyväntekijäni tyttärelle.
Voisinko milloinkaan unohtaa, kuinka tekin olitte hyvä minulle,
orporaukalle!"

Näin pelasti Jumala lesken puutteesta tuon kiitollisen Makkosen kautta.
Eikä tämä kerta jäänyt ainoaksi. Sillä niin kauan kuin lesken lapset
vielä olivat pieniä, toi Makkonen vuosittain hänelle lahjaksi
maantuotteita. Ja yhä oli hän niin arkatuntoinen, että väitti vaan
maksavansa vanhoja velkoja.

    "Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet."
    "Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista."
            "Lupaus hyvä, anto parempi."
            "Miehen sana miehen kunnia."



93. Korpiemme raivaajille.


    Synkkä metsä ennen peitti salomaita Suomenmaan,
    Tuskin lomiin korpikuusten pääsi päivä paistamaan;
    Ikihongat, satavuosin paikoillansa seisoneet,
    Kauvan peitti isänmaamme päivärinnat, jyrkänteet.

    Kauvan kaikui korpimailla vihellykset kontion;
    Herrana se siellä liikkui, kuninkaana kuusikon.
    Mahtavana, vapahana, kuni ikikuuset nuo,
    Kulki kotiseudullansa metsän herra vankka tuo.

    Mutta kaukaa idän puolta kuului kummat kohinat,
    Aamusilla päivää vasten väikkyi savuhattarat.
    Silloin tällöin korpimailta kuului isku kirvehen.
    Ääntä tuota oudostellen painui karhu korpehen.

    Mutta yhä lähemmäksi kohu kumma kulki vaan,
    Luonnon vanhaa hiljaisuutta häiriellen tullessaan. --
    Suomen kansa siellä kulki etsinnässä isänmaan.
    Löytänyt sen täällä oli, kävi kodin laitantaan.

    Perheinensä tänne saapui kaukaa uutisasukas;
    Mies ol' vankkahartehinen, tanakka ja voimakas.
    Silmäyksen ympärilleen heitti ajatuksissaan,
    Kontin laski seljästänsä, loihe siitä lausumaan:

    "Jopa löysin talonpaikan! Tuoss' on sija navetan,
    Tuohon paikkaan tallin laitan, tuohon lammaskarsinan,
    Mutta tähän pirtin laitan, avaran ja korkean. --
    Kestäköön sen hirret vielä jälkeen niiden kaatajan!"

    Kirveen otti kätehensä ajatuksin totisin,
    Korven kuusta kaatamahan kävi kourin jäntevin.
    Kirves-iskut korpimaalta kajahteli kaikuen,
    Kokkohongat, korpikuuset maahan kaatui ryskäten.

    Talo nousi taivas-alle synkän korven keskehen,
    Korpi yhä kauemmaksi väistyi iskuin kirvehen.
    Kohta laajat vainiotkin ympäröivät taloa,
    Viljapellot, karjan kellot kiitti miehen kuntoa.

    Kiitos sulle kunnostasi, talonpoika tanakka,
    Korpiemme raivaaja ja peltojemme perkaaja!
    Sulle, tarmo esi-isäin, kiitosta ja kunniaa
    Lausuu polvet nousevaiset -- sua kiittää Suomenmaa.



94. Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta.


-- Katsoppas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean
jäätyneen jäniksen.

Kaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä
itseään kiittelemään:

-- No, jopahan sai saaliin!

-- Mistä sinä sen sait?

-- Jo sitä on poikaa!

-- Sinusta se vasta metsämies tulee!

Olikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka
ollut pellon alla aidan raossa ja melkein joka päivä oli hän käynyt
pyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen
vihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket
hehkuivat, silmät loistivat ja voiton riemulla riiputteli hän saalista
takajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vaan ei mitään
virkkanut. Äänetönnä hän vaan hämmenteli puuropataa lieden päällä,
sitten sanoi hän:

-- Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!

Pekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi
kuitenkin hiukan hänen iloaan ja hän koetti puolustella itseään sillä,
että sanoi:

-- Itsepähän kävi lankaan!

-- Vaan kukas sen pani sen langan?

Mutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vaan:

-- Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!

Eikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan
kuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla ja
missä vaan oli pupu polkua tehnyt aitain alatse laihopeltoihin tai
tepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka
pyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että
oli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne
talonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin
hän vaan tuli, sanottiin hänestä: -- Tämä Pekka se vasta poikaa on! --
Äiti vaan ei koskaan kiitellyt. -- Kaulastaanpahan on taas kuristunut.
Kuinkahan kauvan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.

Yksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ett'ei saanut käymään lankaansa
sitä jänistä, jota olisi mielensä kaikista enimmin himoinnut. Se oli
pihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon
ympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen
sijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein
ilmestyy entisen olinpaikoille.

-- Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin
somasti tepastelee.

-- Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.

Ja hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.

Mutta kun hän viritti lankansa yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää
polkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka
raon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjistä. Eikä se
näyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin
pihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan
pyyntihommia.

Mutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta
metsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan
korkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi
aina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon
edestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon,
johon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinänrakoon. Panipa vielä
vähän tuohenkäpryäkin jälen alle, että se siihen astuessaan säikähtää
ja lentää suin päin satimeen.

Varhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta
pyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt
satimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus ja hän
ponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja
pölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vaan toisesta
takajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle
tultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa
kiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden
alatse pääsi jänis pakoon. Ennenkun Pekka ehti päästä syvästä lumesta
taas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.

Takajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua ja hetken
päästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen
saavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän
edellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat
pelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas
aukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin
sinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun
jänis istua kökötti vuoren harjulla, ponnisteli Pekka vasta
puolimäessä.

Pekkaa alkoi jo uuvuttaa, hiki valui virtanaan otsalta ja sydän
läähätti niin, että täytyi välistä pysähtyä henkeä vetämään, kun
jalkaakin livetti niin, että oli tuon tuostakin siimalleen tuuskahtaa.
Päästyään mäen päälle jaksoi hän tuskin jäsentä liikauttaa.

Mutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee
aivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta
sauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu
jänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.

Ehtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt
viimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia
kiitävät he nyt molemmat rinnettä alas. Mutta keskellä mäkeä on
kaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis. Pekka ei saa suksiaan
käännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle puolelle suin päin
lumeen.

Kun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen
suksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle.
Jänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa
surullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen
verille, niin että hankikin punottaa.

Pekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää
niinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä ja jäniskin näyttää
huohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.

Hetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee
hiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.

Pekalta pääsee itku ja kun hän on aikansa itkenyt kahlaa hän toisen
suksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein,
yhä vetistellen, kotiinsa.

Äiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan mitä hänelle on
tapahtunut.

-- Ja sitäkö sinä itket, ett'et saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä
kun luulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä
vaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisit _sinä_
jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?

Muuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja
itki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä
yölläkin maatessaan vuoteellaan seinäänpäin kääntyneenä. Niinpiankun
hän vaan muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli häntä
surullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. "Entäs jos
olisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi."

Niinpiankun päivä alkoi valeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti
metsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi
hän helposti jäniksen jälet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli
niitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei
yrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli takertunut näreeseen.

Pekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena
otti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen
istumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja
puulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä
vilkuttaen.

Kun Pekka tuli kotiin, ei ollut hänellä muuta saalista kuin katkennut
jänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää
saalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel
kihahti hänen silmässään.

Sen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti
muidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.

Se jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui pian taas
tepastelemaan talon ympärillä -- ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä
nytkin.



95. Haltijan joululahjat.


Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He
laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla
hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki,
joka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei
jaksanut yhteen menoon ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua
levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.

Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikasi ja rentonaan heittäytyi
hän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan
seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku
poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:

-- "Mitenkähän se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa?"

Tuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan takaa
samassa hivahti hänen eteensä tielle pikku haltija, semmoinen
unienkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä
ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja
kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa
kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se
hänelle virkkoi:

-- Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.

-- Mitenkä sinä autat?

-- Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vaan siinä kelkassasi, kyllä
minä vedän.

-- Minnekkä sinä menet?

-- Menen joululahjoja viemään.

-- Annatko minullekin?

-- En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit,
vaikka sillä oli täysi vesitynnöri reessä.

-- Kenellekäs sitten annat?

-- Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja
pahoin pitelevät ja kiusaavat.

-- Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltijan
kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei
kelkkaa upottanut.

-- Vien jäniksille joululahjoja.

-- Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...

-- Olehan vaiti nyt!

Oli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltija hiljaa ja Heikki
näki valkosen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan
kahdelle jalalle haltijan eteen.

-- Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut
haapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat
mennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen
katkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että
saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan. -- Kuulehan, elähän mene...
Sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vaan riihen alle,
jos tahtovat joulujyviä noukkia... Kissa makaa tuvan uunilla
joulunpyhät.

Iloissaan lähti jänis mennä hippasemaan ja heitti kuperkeikan
mennessään.

-- Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.

-- Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.

-- Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa,
että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.

-- Minä ne katkon ja lauvon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja
koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen
laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat
kaikki hyvät metsän eläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoiteleisi.

-- Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.

-- Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista,
piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen ja silloin se muistaa.

-- Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yhtäkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia
unohtaa!

-- Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.

Puhuessaan näin oli haltija juosta hipsutellut keveästi kuin koira
hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi
hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta
ylisille pehmeihin heiniin. Haltija kurkisti alas häkkiin, se oli
heiniä täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan
eteen ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.

-- Mikset sinä syö? kysyi haltija.

Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vaan alla päin, huuli lerpallaan ja
korvat velttoina.

-- Polle! sanoi haltija taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa
kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltija?

Jo hörhähti ruuna vähäsen ja kohotti hiukan päätään.

-- Ei maista ruoka, sanoi haltija. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta
kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden on sen pitänyt
yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt
joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja
kovasti ajettiin eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle
pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerta päivässä halolla, toisen
heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnörin jyrkästä termästä
vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat, mutta siitä
on mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät turpaa
hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla sivaltavat. Se
löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän perästä se ei
enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?

-- En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.

-- Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan
lupaa olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja
eläimille. Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.

Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti ja sen
silmissä näkyi, että se alkoi leppyä.

-- Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltija yhä
hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja
uudet tiuvut ja mäkivyöt pislaihelain kanssa. Katein silmin sinua
kirkonmäellä muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja
kun talven kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee
kesä! Laitumelle pääset, kulet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi
myöten heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä
ahomailla syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet.
Kelpaako elääksesi?

Nyt hörhähti ruuna niin, että sieramet suurina tuprusivat, kyömisti
kaulaansa ja nyhtäsi ison heinävihkon häkistä.

-- Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, mitä olen puhunut eläkä
murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee sinua
nyt joka päivä taputtelemaan.

Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavotellen häntä
nuollakseen, pisti turpansa sieramia myöten kauroihin, ja alkoi niitä
purra rouskutella.

-- Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltija. Me lähdemme nyt
ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!

-- Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun olivat
tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas istui
kelkassaan.

-- Enkö antanut? -- kun mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt se
sitä kesään asti muistelee.

-- Muistaakohan se?

-- Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakaan hyvin kohtelet
ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vaan sen ja kaikki pahat
päivänsä unhottaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt
tiedät, mitenkä se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa. --
Hauskaa joulua nyt sinullekin!

-- Joko sinä menet?

-- Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä
lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko,
kuinka ne jo ammuvat, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet
muut talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon
on semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy
tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.

-- En lyö enää Pollea; huudahti Heikki innoissaan, mutta
silloin nyyhtäsi haltija kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia
taka-kaplaihin, niin että kelkka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja
kiiti kuin myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin
oli kelkka siinä, missä oli ollut silloin, kun haltija sitä ensin
vetämään lähti, ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset
ympärillään.

-- Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? ne kysyivät. -- Nukuitko
sinä?

-- Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.

-- Mitä sinä horiset?

-- Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi
kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.

Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vaan jäniksistä ja
peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan
huomenna katsomaan, niin itse näkevät.

Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin joulu-illan
kestäessä eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat,
että ne on taas niitä Heikin houreita.

Vaan Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltija oli hänelle
sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä
jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin
jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin
säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään.
Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei
heiltä olisi mitään puuttunut.

Vaan kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla
hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:

-- Elä lyö! -- jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi
lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.



96. Jouluaamu.


1. "Anna lasten nukkua", kuiskasi äiti Maijalle, "ne heräävät itsestään
kyllä varhain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät
akkunoihin!" Molemmat menivät, ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi.
Vilaukselta näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla.
Pimeässä välkkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.

On jouluaamu.

Kynttilöitä sytytettiin pappilan joka akkunaan, ja kauas loisti niiden
valo pitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät.
Himmeänä aamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön.

Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet, ja vilkas
liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? missä minun vaatteeni
ovat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä
herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen
vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä
olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä
puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa
perästä valmistui ja meni ulos kamarista.

On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä,
isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen
kaikki niin toimitetuksi, ett'ei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla
kirkkoon menemättä.

Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta
muuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.

Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja
myhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset
yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä
tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän
jokainen tänä aamuna pyrkii.

Jo olivat toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla
sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät
kirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa
liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar
Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä
makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen
hoitajaksensa ja kodin vartiaksi.

Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi
luistivat reet sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä
molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla
tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi
kuljettavaa tietä.

Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi
loimuava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo
kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen, ja korkea torni
haamotti tähdikästä taivasta kohden.

2. Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi
Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani
Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat,
piti hänenkin istua, ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen
naiset omaan huomaansa.

Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja
kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien
väliseinillä. Lukkari veisasi ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen
miesten vakavia, höriseviä, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä.
Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja käytävillä seisoi lapsia
vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, jossa
käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan muori, pikku Liisa piti
häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti
totisena molemmin käsin lakkiaan leukansa alla.

Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin
edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja
hän näytti niin oudon vakavalta.

Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen
ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla.
Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo
juhlallisessa puvussa isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona
olleet; ehkä koti yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin
pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se
kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja niin sanomattoman
lempeältä kuului isän ääni, kun hän alttarilta lausui: "älkäät
peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva
kaikelle kansalle. Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja."

Niistä sanoista hän sitte saarnasi.

Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein
kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja
ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset,
joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän,
ja he hymyilivät pyhästä ilosta.



97. Suomen luonto.


1. Suomen luonto on milloin hymyilevän kaunis, milloin synkän
surumielinen. Melkein kaikkialla tapaa siinä ylängöitä, laaksoja, vesiä
ja soita. Ylängöt ovat tavallisesti havumetsäisiä kumpuja, mäkiä ja
kangasmaita. Laaksoissa nähdään lehtimetsiä, viljeltyjä maita ja kyliä.
Vedet ovat milloin jokia ja koskia, milloin sinertäviä sisäjärviä. Suot
ja nevat ovat vesiperäisiä maita, joiden pinnalla silmä näkee vaan
sammalta ja muutamia kitukasvuisia puita.

Laaksot ja alankoseudut ovat tavallisesti viljeltyjä. Laakson
syvimmässä osassa juoksee joki tai välkkyelee sievä sisäjärvi, jonka
rannalla usein on kirkko sekä kyliä siellä täällä. Kyläin välillä on
peltoja ja niittyjä, ja etäämpänä rajoittaa tätä viljeltyä maata tumma
metsä joka taholla.

Enin osa maamme pinta-alasta onkin vielä metsien peittämänä. Ne
täyttävät laaksojen välillä olevat ylänköseudut ja erottavat siten
viljellyt tienoot toisistaan. Varsin usein on tuollainen metsien
rajoittama laaksoseutu erityisenä pitäjänä, jossa asukkaatkin kielensä
ja tapainsa puolesta eroavat naapuripitäjäin asukkaista.

2. Vaikka kaikilla Suomen maakunnilla onkin nuo edellä mainitut
päätuntomerkit, on niillä jokaisella kuitenkin luonnossa jotakin
omituista, mikä erottaa ne toisistaan. Suomen pohjoisimmassa kolkassa,
Utsjoen tienoilla, on maa kuivaa ja hedelmätöntä. Vuoret ovat
alastomia, pyöreitä tunturikumpuja; niiden välisissä vesiperäisissä
laaksoissa kasvaa vaan kitukasvuisia koivuja. Ainoastaan Tenojoen
laaksossa, jota jyrkät vuoret suojelevat kylmiltä tuulilta, kasvaa
koivu- ja mäntymetsää, mutta puut ovat matalia ja pieniä. Vähän
etelämpänä, Inari-järven tienoilla, kasvaa jo vuorilla metsää; ja
Ivalo-joen suupuolella saapi nähdä Suomen pohjoisimmat peltomaat.

Suolaselän eteläpuolella, Kemi-joen laaksossa, on tuntureita jo
harvemmassa, kummuilla kasvaa metsää, ja niiden väliset maat ovat
enimmäkseen kankaita ja upottavia nevoja. Näissä äärettömän
laajoissa salomaissa ovat virrat melkein yksinomaisina kulkuteinä.
Koskipaikoissa, joita on lukuisasti, sauvotaan veneet ylös tai
alaspäin, aina matkan päämäärän mukaan. Virtain ja järvien rannoille on
näiden seutujen harvalukuinen väestökin asettunut, raivaten sinne
niittyjä ja pieniä peltotilkkuja. Maanselän itäpuolella olevat seudut
ovat varsinaista vuorimaata. Kuusamoa kutsutaan pohjolan Sveitsiksi.
Sen korkeilla vuorenhuipuilla pysyy lumi melkein koko kesän sulamatta.

3. Etelä-Pohjanmaa on rinnemaata, joka hiljalleen viettää mereen päin.
Siinä on rinnatusten monta samansuuntaista jokilaaksoa. Näitä erottaa
toisistaan matalat vuorenselänteet, jotka ikäänkuin kylkiluut ruumiissa
kulkevat maanselästä mereen päin. Toisinaan ei näitä selänteitä saata
ollenkaan huomatakaan, ne kun useinkin ovat maanpinnan tasalla.
Kukin laakso on vanhoista ajoista asti muodostanut jonkinmoisen
yhteiskunnallisen kokonaisuuden. Maa on nimittäin tullut viljellyksi
pitkin jokivarsia. Jokien suupuolille rakennettiin ensimmäiset kirkot,
ja sieltä kulki sitten viljelys rantoja myöten jokien lähteille asti.
Tästäpä syystä ovatkin Pohjanmaan pitäjät aina näihin asti ulottuneet
ikäänkuin pitkät vyöt meren rannalta Suomenselkään. Melkein kaikki
vanhimmat emäkirkot ovat lähellä meren rantaa parin kolmen penikuorman
päässä toisistaan, mutta niiden entiset kappelit ovat sisämaassa,
joskus kymmenen ja vielä useammankin penikuorman päässä emäkirkosta.
Kappelit tosin ovat nykyään jo itsenäisinä pitäjinä, mutta maakunnan
muoto vielä ilmaisee, miten viljelys niillä tienoilla on kulkenut.
Jokien rannat ovat tavallisesti parin virstan leveydeltä viljeltyjä.

Maantiet, jotka jokivarsia myöten johtavat rannikolta sisämaahan,
kulkevat enimmäkseen hyvin asuttujen kylien ja viljelymaiden läpi.
Matkustaessa esim. Kyrö-joen vartta saapi kulkea penikuormamäärin
aaltoilevien viljavainioiden sivutse. Näiden viljeltyjen jokilaaksojen
väliset paikat ovat metsiä, matalia vuoria ja laajoja, viljelykseen
kelpaavia suomaita. Ylimalkaan on maa siellä tasaista. Suomen suurimmat
tasangot löytyvät etelä-Pohjanmaalla. Siitäpä syystä kaiketi nuo
tienoot ovatkin kaksi kertaa olleet sotatanterina, joilla maamme
kohtalo on ratkaistu.

4. Aivan toisenlainen on Savon ja Karjalan luonne. Tämä osa maatamme on
ehkä maailman järvirikkaimpia tienoita. Samalla on siinä tiheässä
vaaroja ja kumpuja. Korkeita ja jyrkkiä hiekkaharjanteita kulkee siellä
pohjoisesta etelään päin, ja näiden välillä on pitkät sarjat yksityisiä
kukkuloita. Niiden väliset laaksot ovat, varsinkin pohjois-Savossa,
pieniä ja ahtaita. Soita löytyy viljalti. Maa on hyvin kivikkoa, mutta
heinä ja vilja kasvaa siinä hyvästi. Omituista Savon maisemille
on, että, järvien rantoja lukuun ottamatta, tavallisesti vaan
harjannepaikat ovat viljeltyjä. Niillä näkee kyliä ja peltoja, kun
sitävastoin alavilla paikoilla on tiheitä lehtimetsiä, jotka hyvin
menestyvät vanhoilla kaskimailla.

Kun kauniina kesä-aamuna joltakin korkealta mäeltä katselee savolaista
maisemaa, on silmäin edessä mitä viehättävin näköala. Katselijan
jalkain juurella leviävät vihannat lehtimetsät, joiden välissä ja
ympärillä siellä täällä kimaltelee jonkun sisäjärven salmet ja
lahdekkeet. Edempänä kohoaa ylänkö, jonka harjalla on harmaita kyliä,
viljavainioita ja viheriäisiä lehtoja. Tämän harjanteen takaa näkyy
toinen samanlainen ja samansuuntainen harjanne, vähän tummempana ja
epäselvempänä vaan; ja äärimmäisenä, näköpiirin rajalla, voi ehkä vielä
hämärästi nähdä kolmannen harjanteen, jonka metsiä, vainioita ja kyliä
paljaalla silmällä ei enää voi erottaa. Siellä täällä kohoaa
harjanteiden välillä vielä yksityisiä kukkuloita tummine havumetsineen.

Joka paikassa on erilaisia näköaloja. Jos jonkun suuremman sisäjärven
rannalla nouset ylävämmälle paikalle, saat tuolla järvellä nähdä
lukemattomia kauniita saaria. Toisinaan on järvenselkien välillä saari,
jonka muodostaa pitkä hiekkaharjanne, mikä on ikäänkuin luonnollisena
siltana rantojen välillä. Tällaisista saarista on tullut mainioksi
varsinkin Punkaharju, joka kohoaa Puruveden kirkkaasta helmasta. Se on
seitsemän kilometriä pitkä, mutta ainoastaan 3, paikoin 12 metrin
levyinen ja noin 25 metriä korkea. Sen rinteillä kasvaa runsaasti
kaunista havu- ja lehtimetsää. Sekä saaren oman kauneuden että niiden
kauniiden näköalain vuoksi, joita se tarjoaa, käy siellä vuosittain
paljo huvimatkailijoita.

Karjalan pohjois-osassa on luonto melkein samanlaista kuin
Savossa. Harjanteet ovat siellä korkeammat, mutta loivemmat.
Etelä-Karjalassa, Laatokan pohjois- ja luoteisrannalla, näkee
sitävastoin graniitti-vuoria ja niiden välillä hymyileviä laaksoja.
Maisemat ovat siellä samoin kuin myöskin etelämpänä, Vuoksen
ympäristöillä, hyvin kauniita. Suomenlahden rannikolla on matalia
vuoria, joiden välissä on tasangoita. Salpausselän ja Suomenlahden
välisellä maalla tapaa paljo rapakiveä.

5. Samoin kuin Savossa ja Karjalassa, näkee Hämeessäkin kukkulain ja
laaksojen, maiden ja vesien alituisesti vaihtelevan. Kuitenkin on
maisemien luonto siellä vähän toisenlainen. Hämeen metsissä on
etupäässä mäntyjä ja kuusia. Ne eivät ole ahtaissa laaksoissa, vaan
harjanteiden huipuilla. Sieltä ne ikäänkuin suojelevat vartiat
katselevat alas tasangolle, missä laajat vainiot ja kauniit, saarekkaat
sisäjärvet leviävät niiden juurella.

Kehittyneemmän viljelyksensä kautta on Hämeen maisemilla, Savon
maisemiin verraten, hymyileväisempi luonne. Kasvikuntakin on niissä
rikkaampi. Vaahterat ja pähkinäpuut kasvavat etelä-Hämeen metsissä, ja
viljavainiotkin antavat lukuisampia tuotteita. Paitsi tavallisia
viljakasvia saapi siellä nimittäin nähdä runsaasti myöskin pellava-,
nisu- ja herneviljelyksiä.

Hämeen pohjoiset osat ovat enimmäkseen korkeita hiekkaharjanteita ja
kankaita. Ne ovat Suomen metsärikkaimpia seutuja. Valitettavasti ovat
kulovalkeat ja metsänhaaskuu siellä saaneet aikaan sen, että
paikoittain löytyy pitkiä aloja, jotka ovat aivan paljaat metsistä ja
kasvavat ainoastaan kanervaa ja pensaita.

6. Satakunnan sisäosissa on luonto melkein samankaltaista kuin
Hämeessäkin. Kun satakuntakin on rinnemaata ja jyrkempää, kuin muut
Suomen rinnemaat, juoksevat vedet siellä ylimalkaan nopeammin, ja
koskia ja putouksia on runsaasti. Ei missään Suomen maakunnassa ole
vesivoimaa enemmän käytettävissä kuin Satakunnassa. Suomen suurimmat ja
tärkeimmät tehtaat ovat niiden vesien varsilla, jotka Kokemäenjoen
kautta laskevat mereen. Maakunnan keskitse, luoteesta kaakkoon päin,
kulkee pitkä vuorenharju, jonka muutamat kohdat, niinkuin Pyynikin ja
Kangasalan harjut ympäristöineen, ovat ihanimpia Suomessa. Satakunnan
pohjois-osassa levenee Suomenselkä yläväksi hiekkatasangoksi, jonka
laiha maanlaatu vaan niukasti ja usein riittämättömästi palkitsee
viljelijän vaivat. Sitävastoin on Kokemäenjoen laakso Suomen enimmin
viljeltyjä ja asuttuja seutuja.

7. Suomenlahteen viettävä rannikkomaa Salpausselän eteläpuolella kuuluu
suurimmaksi osaksi Uuteen-maahan. Sielläkin on maanpinta ylimalkaan
hyvin epätasainen, vähemmin kuitenkin maakunnan itäisessä osassa,
jossa matalien vuorien välissä tavantakaa on suuria ja hedelmällisiä
laaksoja. Länsiosassa, jossa Lohjanselkä kulkee, vaihettelevat vuoret
ja kangasmaat. Salpausselän ja Lohjanselän välisessä kulmassa oleva
laakso on luontonsa puolesta Hämeen kaltaista. Metsäiset kukkulat,
kauniit sisäjärvet ja hymyilevät, viljellyt laaksot vaihettelevat
sielläkin.

Uudenmaan saariston sisäosat ovat luonnon-ihania. Niiden kauneutta on
monin paikoin vielä keinotekoisesti lisätty. -- Uudellamaalla on paljo
kauniita herraskartanolta, hyvin rakennettuja talonpoikaistaloja,
viljavia vainioita sekä hyvin hoidettuja metsiä. Kaikesta näkyy, että
viljelys siellä jo on vakaantuneempaa laatua.

Varsinais-Suomeen kuuluu Itämeren rannikko ja tämän ääressä oleva
laaja saaristo. Rantamaalla, jota vesi on leikellyt lukemattomiksi
saariksi, niemiksi ja lahdiksi, tapaa korkeita ja jyrkkiä kallioita
sekä pieniä, hyvin viljeltyjä vainioita. Ei missään ole viljelys niin
tunkeutunut jokaiselle pienimmällekin tilkulle, kuin täällä, Suomen
vanhimman sivistyksen pohjalla. Täällä vallitsee Suomen manner-ilma
lempeimmillään, ryytimaita näkee useimpien talojen ja torppainkin
edustalla; mehiläisten hoito on yleinen; metsissä kasvaa tammia,
saarnia, lehmuksia, jalavia y.m. pohjois-Suomelle tuntemattomia
puulajeja. Saaristossa on kauniita paikkoja, esimerkiksi tuo
runoilijain ylistämä, tuuheiden tammi-puiden peittämä Ruissalo y.m. Ja
historiallisia muistoja tapaa täällä kaikkialla. -- Maakunnan
sisäosissa ovat vuoret matalampia, ja toisinaan tapaa suuria
lakeuksiakin. Maanlaatu on kuitenkin pitkällisen viljelemisen kautta
laihtunut.

Ahvenanmaa ympärillä-olevan saariston kanssa muodostaa erityisen
maakunnan. Siinä on syvälle pistäytyviä lahtia ja vuonoja, pieniä
kukkuloita ja viljavainioita. Lempeä meri-ilma sekä hedelmällinen
maanlaatu ovat siellä synnyttäneet kasvikunnan, joka on rikkaampi, kuin
missäkään muualla Suomessa. Niityt tarjoavat karjalle mehukasta
ravintoa, jonka vuoksi karjantuotteet aina ovat olleet Ahvenanmaan
vientitavaroita. Ylipäänsä on tuon pienen saaren luonto viehkeä ja
miellyttävä. Talot ovat hyvin rakennetut ja useimmiten punasiksi
maalatut sekä varustetut puutarhoilla. Tämä kaikki vielä lisää seudun
kauneutta.



98. Kirkkovenheessä.


    Hei! soutakaamme pojat
    ja norjat neitoset!
    Me kilvan soutakaamme,
    ett' aallot vaahtoiset
    vierellä venehemme
    hilpeinä hyppelee
    ja kokka mahtavasti
    edessä kohisee.

    Ah, kaunis ompi ilma,
    tää Herran päivä on!
    Vienosti vedet välkkyy,
    on taivas sumuton,
    ja metsät vehreässä
    on juhlaverhossaan,
    ja vakavina vaarat
    nostaapi rintojaan.

    Ja uutta ihastusta
    vaan nousee mielehen,
    kun venhe viilettääpi
    välitse niemien,
    ja joka salmen suulla
    meit' yhä tervehtää
    taas uudet rannat, saaret --
    oi, hausk' on retki tää!

    Me airokkahat, kelvot
    olkaamme soutajat:
    pois joukostamme
    veltot ja -- turhan-kiskojat!
    Ken voimat taiten käyttää
    ja, harras toimessaan,
    mies ompi kestämähän --
    se meistä miesi vaan!

    Mut kunnon perämiesi
    täss' ensi arvon saa,
    hän kaikki karit tuntee
    ja suunnan suuntoaa,
    hän, hänpä meidät saattaa
    vakaasti valkamaan,
    siis kiitoksemme hälle
    nyt ensin kaikukaan!

    Ja nyt me laulakaamme,
    oi siskot, veikkoset,
    tään Suomen suloutta,
    mi hurmaa sydämet!
    Ja niinkuin mieli puhdas
    nyt kirkkomatkan' on,
    niin työssä tälle maalle
    se puhdas olkohon!

    Ah, herttainen on hetki,
    tää Herran päivä on!
    Jo kirkon torni nousee
    tuolt' yli kuusikon.
    Ja aamupaistehessa
    se noin kun hohtelee,
    totuuden pyhän tietä
    se meille viittailee.

    Niin maamme tulevaisuus
    myös meille hohtakoon,
    kuin pyhä templi tuolla,
    ja meitä kutsukoon!
    Se hohto sydämemme
    innolla täyttäköön,
    ja vauhti rientojemme
    sen ilmi näyttäköön!

    Hei! Soutakaamme veikot
    ja siskot armahat!
    Me kilvan soutakaamme,
    ett' aallot vaahtoisat
    vierellä venehemme
    hilpeinä hyppelee
    ja kokka mahtavasti
    edessä kohisee.

    Ja laulakaamme kaikki
    nyt täysin sydämin,
    kuink' on tää maamme kallis
    ja meille rakkahin,
    mut Herrallemme harras
    myös kiitos kohotkaan,
    ett' armostaan loi meille
    näin armaan isänmaan!



99. Punkaharjusta.


    Oli kerran miestä kolme,
    jotka sattuivat Savosta
    kulkemahan kuuluisahan,
    haluisehen Helsinkihin.
    Tuunan salmehen tulivat,
    joss' on saari salmen suussa;
    yli salmen saatettihin
    sille puolen Punkaharjun.

    Astuvat ylämäkeä,
    kääntelevät, katselevat,
    istuvat, ajattelevat;
    kuuntelevat kukkumista,
    kesä-linnun laulamista,
    kuinka siinä linnut lauloi,
    linnut lauloi, metsä soitti,
    antoi aurinko ilonsa,
    päivä paistoi pitkin nientä;
    siitä koko luonto liikkui,
    ilma silmissä iloitsi,
    ilahutti ihmiskunnan.

    Kaikki' näitä katsellessa,
    läikkyviä lähtehiä,
    järven, lahen lainehia,
    kerran vielä keskenänsä
    miehet mielestä hyvästä
    puhelevat puolestansa:

    "Kun ois tässä kukkasia,
    lehtipuita lempehiä,
    oksakaan omenapuuta,
    oisipa osa hyveä
    Paratiisin maan paria,
    Aatamin asunto-maata!"

    Tuosta kärryihin kävivät,
    rupesivat rattahille.
    Ratas vieri tietä myöten,
    aatos Luojan töitä myöten.
    Ajoit siltoa sinistä
    sekä harjua haluista;
    siell' on puista portti tehty,
    katu-varret kaunistettu.
    Tämä silta on silloin tehty,
    kun on kuu kokohon pantu,
    kun on aurinko aljettu,
    laskettuna maan perustus!
    Viel' ei vaivu vuoliaiset,
    eikä arkut alta murru!



100. Savolaisen laulu.


    Mun muistuu mielelleni nyt
      Suloinen Savonmaa,
    sen kansa kaikki kärsinyt
    ja onnehensa tyytynyt,
      tää armas, kallis maa.

    Kuin korkeat sen kukkulat,
      kuin vaarat loistoiset!
    Ja laaksot kuinka rauhaisat,
    ja lehdot kuinka vilppahat,
      kuin tummat siimehet!

    Sen salot kuin siniset on,
      puut kuinka tuuheat,
    ja kuin humina hongikon
    Syv' on ja jylhä, ponneton,
      ja tuulet lauhkeat!

    Ja kussa tähdet tuikkavat
      kovalla talvella,
    ja kussa Pohjan valkeat
    suloisemmasti suihkavat
      kuin Savon taivaalla?

    Tok' yhtä vielä muistelen,
      sen suihke armaampi,
    se silmä on savottaren,
    johonka taivas loistehen
      ja sinens' yhdisti.

    Me emme liioin kerskuko,
      sanomme kumminkin:
    Muu Suomi, ellös ilkkuko,
    jos meill' on hoikka kukkaro,
      jos köyhiks' keksittiin.

    Useinpa pelto kultainen
      se sulla kellerti,
    kun meidän vaivat, viljehen
    kumohon löi vihollinen
      ja poltti tuhkaksi.

    Ja monta kertaa sattui niin,
      kun meitä vainot löit,
    kun vaimot, lapset kaadettiin
    ja miehet sortui sotihin,
      sä rauhan leipää söit.

    Jos kielin voisi kertoa
      näkönsä vanhat puut,
    ja meidän vaarat virkkoa,
    ja meidän laaksot lausua,
      sanella salmensuut;

    niin niistäpä useampi
      hyv' ois todistamaan:
    "Täss' Savon joukko tappeli,
    ja joka kynsi kylmeni
      edestä Suomenmaan!"

    Siis maat' en muuta tietää voi
      Savoa kalliimpaa,
    ja mulle ei mikään niin soi
    kaikesta, minkä Luoja loi,
      kuin: "armas Savonmaa!"



101. Salomaa.


    Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa
    tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa.
    Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
    lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
    Nään sinut ennellään, nään taas tutut lempeät kasvot,
    joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.
    Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot
    kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.

    Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,
    salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;
    katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata,
    hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
    taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
    kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.

    Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
    noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
    noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani
    niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;
    nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
    kultia lähteissään heitellen yli maan,
    tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt
    Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
    tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,
    ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.

    Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
    tuolla sun helmassas, seurass' ystävien!
    Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
    polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
    Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin
    kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,
    nähnyt valtavat hahmot sen sekä rohkeudella
    taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
    nähnyt kaunoiset unet maalleni,
    toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat,
    toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
    teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...
    Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
    tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!

    Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
    valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
    kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
    muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.



102. Sylvia-linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla.


    Ma oksalla ylimmällä
    oon Harjulan seljänteen.
    Niin kauas kuin silmään siintää
    näen järviä lahtineen.
    Kas, Längelmänvesi tuolla
    vöin hopeisin hohtelee,
    ja Roineen armaiset aallot
    sen rantaa hyväilee.

    Kuin lemmikin sulosilmä,
    niin kirkas, niin sininen,
    on välkkyvä Vesijärvi,
    mi hiljalleen keinuen
    tuoll' hiipivi heidän luokseen
    ja satoja saariaan
    niin hellästi tuuditteleepi
    kuin emonen lapsiaan.

    Vaan ympäri lehtorantain
    on hongikko mietteissään
    ja vanhuksen lailla katsoo
    kuin lapset lyö leikkiään,
    ja peltojen laihot heitä
    ne tervehtii aaltoillen
    ja niittyjen kukkivat nurmet
    luo tuoksuja tuulehen.

    Mik' aarre, oi köyhä Suomi,
    ois sulosi vertainen!
    Tuon järvies sinivälkkeen,
    tuon hopeisen, kultaisen!
    Jos murhe tai riemu nostaa
    tääll' lauluhun säveleet,
    niiss' ainian kuvastuupi
    nää kirkkahan-sinervät veet.

    Mä vaan olen lintu pieni
    ja siipeni heikot on;
    vaan oisinko uljas kotka,
    niin nousisin lentohon,
    ja nousisin taivoon asti
    luo Jumalan istuimen,
    ja nöyrin, hartahin mielin
    näin laulaisin rukoellen:

    Oi taivahan pyhä Herra,
    sä isämme armias!
    Ah, kuink' on sun maasi kaunis,
    kuink' ihana taivahas!
    Sä järveimme säihkyellä
    suo lempemme tulta vaan!
    O Herra, intoa anna
    ain' maatamme rakastamaan!



103. Puijon mäki.


Kuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole
sykähtävin sydämin useasti ihaillut synnyinmaansa somia näköaloja! Kas
tuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen
halkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia
oksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa;
kaikki on siinä jylhää, mutta sentään sopusointuista ja silmää
miellyttävää, somaa. Käy vähä matkaa metsän halki, tulet ehkä
kunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet
suuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee
vihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä,
ja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmisasunnoita. Etäällä
järven toisella puolella siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla.
Tällaisia näköaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen
nientä, vaan erittäinkin Savo on niistä rikas.

Jos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon
mäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli.
Kauniina kesäiltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi
minnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja
niemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinertävillä salmilla
keksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa
nientä kohden, jonka keskisellä mäellä juuri luontoa ihailet. Samalla
niemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille on
luonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin
Kuopiolaisilla Puijon mäki on.



104. Suomi kaunis.


    On Suomi kaunis, kun tyyn' on ilta
    ja laulu rastahan laaksoss' soi
    ja päivä laskeva taivahilta
    viel' laakson lehtoja purpuroi!

    Ja päivän noustess' on kaunis Suomi,
    kun koski soittavi kanneltaan
    ja nurmi kukkii ja rannan tuomi
    kun hurmaa mun sulotuoksullaan.

    Ja kaunis Suomi on silmäellä,
    kun taivas suo valonlahjojaan
    ja kirkas kuu, kuni äiti hellä,
    luo katsehen joka nukkuvaan.

    Mut Suomi kuiten on kaunihimpi,
    kun aate kansoa innostaa
    ja joka mies, joka ainut impi
    sen eestä itsensä uhrajaa.



105. Uudenmaan saaristossa.


-- "No maisteri!" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut
kesäksi Uudenmaan saaristoon. "Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?"

-- "Lähden mielellänikin", vastasin minä, "sillä tämä rantanuotan veto
alkaa käydä hyvin yksipuoliseksi."

Ja todellakin! Jokapäivä aina samat apajalle joudut, samat köyden
vääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen
kaikkia niukka saalis, -- niistä olin jo saanut tarpeekseni.

Päivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään
kallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10
sylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni
molemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin
lähelle toisiaan samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. --
"Odottakaa huomiseen", virkkoivat he. "Ennen yötä laskevat muut
verkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan
on tullakseen!"

Alkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta
kaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia
yhteen jataan. Viimeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet
laskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä,
minne tahtoivat; joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on
kalamiehen toimi kerrassaan.

Tuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu
puolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta
umpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan
vähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät
yksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein
runsaisiin saaliisiin, mutta usein myöskin myrskyihin ja menetettyihin
verkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta
puolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin
salaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto
löi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi
kiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen
painuessaan viimein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla
kimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani,
-- mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin
kokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista
jäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan,
kun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:

-- "Kaisa!"

Välistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun
sanasutkauksen. Kuulin vielä kun joku virkkoi:

-- "Tuolla on Söderskär!"

En jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin näkevinäni Söderskär'in majakan
vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin
kokonaan. Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin. Aamu oli
jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä. Venemiehet
vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä hyppäsin ylös
ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun isäntä
virkkoi:

-- "Kyllä nyt on parasta että maisteri pysyy kokassa!"

Kiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen
se, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara
työ! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä
kiinni ja lyödessään sitä vadin laitaan, kuinka monta hikipisaraa,
kuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä välttämätön särvin
on joutunut valmiina vatiin! -- Tuuli yltyi yltymistään. Se vonkui
kamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti aalloilla, jotka vihaisesti
möyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka hetki isännän käskyä: "hakkaa
poikki!" Mutta yhä vetivät miehet, ja hopean hohtoisina kiilsivät
hailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä lyöden, kunnes uusi päälle
tullut verkkokerros pakotti niiden olemaan alallaan. Suurella mielen
jännityksellä katselin minä miesten työtä. Viimeinen verkko oli jo
nousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo näkyi, komensi isäntä:

-- "Reivaa purje ja vedä ylös!"

Käsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene
keikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan
rantaan päin.

-- "Söderskär'iä kohti!" komensi isäntä.

Tuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla
kiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan
rannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme
sen kallioiseen kylkeen.

Helpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä
ystävällisten majakkamiesten tuvassa.

-- "Myrskyksi vaan vetää taas", puhuivat Söderskär'in miehet. "Kunhan
vaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra
varjelkoon!"

-- "Tapahtuiko mitään erinomaista?"

-- "Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa
hirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota
salakaria tuolla -- näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon
pohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ettemme
päässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti.
Aalto paiskasi sen kariin."

-- "Pirstaleiksiko meni?"

-- "Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!..."

Kamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamieben
yksitoikkoisella äänellä.

Kuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet
ulapalla?...



106. Vaasan marssi.


    Miss' aukee laaja Pohjanmaa,
    veet merten, virtain vaahtoaa,
    me siellä maassa hallojen
    niin kasvoimme kuin kuuset sen!
        Ei niitä sää
        voi säikyttää,
        ei kuihtumaan
        saa talvetkaan,
    ei puute, kurjuus korpimaan.

    Kuin aallot järvein tuhanten
    käy rannoillamme yhtehen,
    niin liittohon myös meidät saa
    sun nimes, kallis synnyinmaa.
        Jos vainomies
        sun sulkee ties,
        niin kuolemaan
        me taistellaan
    kuin Vaasan urhot ainiaan.

    Et turvatta sa, Suomi, jää,
    on vankka pohjas ranta tää,
    ja muuris meidän olla suo,
    jot' eivät myrskyt maahan luo.
        Pois unteluus,
        ja hervakkuus!
        Niin onnehen
        maan pohjoisen
    vie kunto, työ sen poikien.



107. Karjalan marssi.


    Suloisessa Suomessamme
    oisko maata armaampaa,
    kuin on kaunis Karjalamme,
    laulun laaja kotimaa!
    Kun seison Imatralla
    ja kuulen kuohuaan,
    se huutaa pauhinalla
    näin mulle ainiaan:
    Suloisessa Suomessamme
    oisko maata armaampaa,
    kuin on kaunis Karjalamme,
    laulun laaja kotimaa!

    Vaan, veikot, konsa kaikuu
    näin äänin tuhansin
    ja rinnoistamme raikuu
    laulu ihanin:
    Suomessamme armahassa
    Väinön kiel' on vallassaan!
    Silloin kannel Karjalassa
    suloisin on soinnultaan!

    Ja salon siimeksessä
    kun kannel vieno soi,
    sävelten helkkehessä
    näin hongat huminoi:
    Suloisessa Suomessamme
    oisko maata armaampaa,
    kuin on kaunis Karjalamme,
    laulun laaja kotimaa!



108. Laulu Suomessa.


    Arvon mekin ansaitsemme
    Suomenmaassa suuressa,
    ehk'ei riista riemuksemme
    saavu miesten maatessa;
    laiho kasvaa kyntäjälle,
    arvo työnsä täyttäjälle.

    Suomen poika pellollansa
    työtä tehdä jaksaapi,
    korvet kylmät voimallansa
    perkailee hän pelloksi;
    rauhass' on hän riemullinen,
    mies sodassa miehuullinen.

    Opin teillä oppineita
    Suomessa on suuria,
    Väinämöisen kanteleita
    täällä tehdään uusia;
    valistus on viritetty,
    järki hyvä herätetty.

    Suomen tytön poskipäihin
    veri vaatii kukkaset,
    hall' ei pysty harmaa näihin,
    näit' ei pane pakkaset;
    luonnossa on lempeyttä,
    sydämessä siveyttä.



109. Ruhtinaalle.


    Eläköön armias,
    rakkahin Ruhtinas
    Suomenkin maan!
    Täälläkin toimea,
    tapoja, taitoa,
    parempaa oloa
    kartuttamaan!

    Pahojen pelvoksi,
    oikeuden ohjaksi
    eläköön hän.
    Korvenkin kodassa
    kullekin omansa,
    orvolle osansa
    säilyttämään!

    Karttaa suo, Jumala,
    kamalain juonia
    kansan ja maan!
    Hänestä hoivamme,
    turvamme toivomme,
    armahin apumme
    ain' olkohon!

    Eläköön Ruhtinas,
    vilpitön valtias
    meidänkin maan;
    rantamme rauhassa,
    lakimme vahvana,
    uskomme vakaana
    varjelemaan!



110. Virsi kotimaan puolesta.


    _Oi kuningasten kuningas,
    sä maan ja taivaan valtias,
    myös tälle maalle silmäs luo
    ja armos runsaat lahjat suo!

    Vähäinen meidän kansa on,
    maailman silmiss' arvoton;
    vaan mitä mahtavinkaan vois,
    jos voimaa sult' ei saanut ois?

    Kuin tomu edessäs on vaan
    suuruudet, voimat, vallat maan;
    kun viittaat, korkein alenee
    ja matalaiset ylenee.

    Kuink' usein juuri valitset
    aseikses pienet, alhaiset,
    siks että sinun voimasi
    selvemmin heissä näkyisi!

    Kun tahdoit kansan valitun,
    otitpa ylenkatsotun
    ja halvan Juudan kansan,
    sen teit vartijaksi totuuden.

    Ja Betlehempä, pienoisin
    tuo kaupungeista Juudankin,
    sai armon armoist' ylimmän,
    Messiaan nähdä syntyvän.

    Oi Herra, kuule meitä myös!
    tee meissäkin sun armotyös!
    Suuruutta emme rukoile,
    me pienuuteemme tyydymme.

    Jos meidän kansa aina sais
    vaan olla palvelijanais,
    sun töitäs aina toimittaa,
    valistua ja valistaa!_



111. Suomelle.


    Sinua, kultainen ja kallis maamme,
    sinua kaikki työmme tarkoittaa;
    elomme, onnemme me sulta saamme,
    sä ihanteemme, kaunis Suomenmaa.
    Jo pienoisista saakka meille kannoit,
    kuin äiti lapsillensa kaikki annoit,
    ja tyhjiks usein rintas imetit,
    ja usein kärsit nälkää saadaksesi
    paremman toimeentulon lapsillesi,
    ja usein vilussa sä värjähdit.

    Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta,
    mi jäät ja lumet poluiltasi luo,
    ja työmme harras poistaa nälkäs sulta
    ja elon sulle huolettoman tuo.
    Ja innon, jonka kätkit sydämeemme,
    sill' erämaasi viljaviksi teemme,
    näin vaivannäkös palkiten ja työs.
    Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,
    kun hyvä vaan on olla meidän äiden,
    niin silloin hyv' on olla meidän myös.

    Ja mitä -- vaikk' ei työmme suuremp' oisi
    kuin kipunan, mi syntyy sammumaan,
    ja verrata vaikk' eloamme voisi
    meressä yksityiseen pisaraan? --
    Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen,
    kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,
    ja katoamme tuimaan taisteloon.
    Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks
    ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.
    Jumala synnyinmaata siunatkoon!



112. Kansalaislaulu.


    Olet maamme armahin Suomenmaa,
    ihanuuksien ihmemaa!
    Joka niemeen, notkohon, saarelmaan
    kodin tahtoisin nostattaa.

    Kodin ympäri viljavat vainiot
    kalarantoja kaunistais,
    jalon kansan kuntoa laulelmat
    yli aaltojen kuljettais.

    Saisi kuulla maailma kummakseen,
    miten täälläkin taistellaan;
    pyhän, kauniin, oikean voitellen
    ilojuhlina riemuitaan.

    Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin
    edistykselle uhria toi,
    ihanteen, jalon aatteen alttariin
    rovon viimeisen kantaa voi.

    Kuinka uskaltaa sekä toivoa
    tämä kansa on tohtinut,
    vaikka vallitsi nälkä, kuolema,
    valo maast' oli sammunut.

    Tohti toivoa sekä voittaakin,
    valon temmata soihdukseen,
    omat laulunsa nostaa kuuluviin,
    ihanimmaksi oppaakseen.

    Työhön, työhön yhtenä kansana siis,
    rehellisehen, arvoisaan!
    Saman maan, saman kansan onnelle
    joka korsikin kannetaan.

    Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
    Suomen onnea valvomaan!
    Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa,
    isänmaahan ja maailmaan.
p/



113. Tuo kerta rajalle rauha.


    Oi Ukko ylinen herra,
    taivahallinen Jumala,
    tuo kerta rajalle rauha,
    Suomehen sula sovinto,
    rauha raukoille rajoille,
    sana kaunis Karjalahan!

    Kun toisit rajalle rauhan,
    Suomehen hyvän sovinnon,
    viel' ois miestä mielehistä,
    sulhoa sulosanaista,
    kyntäjäksi, kylväjäksi,
    siemenen sirottajaksi;
    itku ei kuuluisi kujilla,
    valitus vajojen päissä,
    lehot ei nurmelle leveisi,
    pellolle petäjän taimet.



114. Suomen kansan sukulaiset.


Me Suomalaiset olemme toista sukuperää kuin enimmät muut Europan
kansat. Nämä näet kuuluvat n.s. indo-europalaiseen kansaryhmään, jonka
alkuperäinen kotoperä lienee Indian ja Persian välirajalla, josta se
muinaisuudessa on levinnyt Europaan. Me Suomalaiset sitä vastoin
kuulumme n.s. ural-altailaiseen kansaryhmään, jonka aikaisimmat
asunto-alat on havaittu olleen Altai- ja Uralivuorten tienoilla.
Niinkuin me Suomalaiset, jotka nyt elämme täällä Suomenniemellä,
niin on paljo muitakin Suomensukuisia kansoja jo varhain noilta
alkuperäisiltä kotitienoiltaan siirtynyt Europan puolelle, jossa niitä
vieläkin tavataan suuret määrät. Aivan ilman heimolaisia me emme siis
täällä Europassa ole.

Eteläpuolella Suomenlahtea, Virossa ja Liivinmaan pohjois-osassa,
asuvat _Virolaiset_. Ne kuuluvat Suomen kansan hämäläiseen heimoon.
Niiden kielikin on niin suomenkielen kaltaista, että sitä pian oppii
ymmärtämään. Virolaiset ovat älykästä ja vilkasta kansaa, vaikka ovat
saaneet aina tämän vuosisadan alkupuolille asti olla orjina
saksalaisten tilanomistajain alla. Heillä on sanomalehtiä ynnä muuta
kirjallisuutta, kuin myös muinais-aikuisia kansanrunoja, jotka ovat
Suomalaisten runojen luontoisia. He harrastavat suuresti soittoa ja
laulua. Heitä on noin yhden miljonan vaiheilla.

Itäpuolella suomen rajaa asuu _Karjalaisia_, jotka ovat tunnetut
suuresta kauppahalustaan. He vaeltelevat usein täällä Suomessakin
kaikenmoista rihkamaa kaupustelemassa. Kansa heitä nimittää
"reppuryssiksi" ja "Arkangelin miehiksi". Kun kauemmin kuulisit heidän
puhelevan keskenään, oppisit pian ymmärtämään heidän kieltänsä, joka on
kyllä suomenkieltä, vaikka venäjänkielen tapaiset suhaus-äänet ja
venäläiset lainasanat tekevät sen korvallemme oudoksi. Heidän
keskuudestaan ovat enimmät Kalevalan runot saadut. _Inkeriläiset_
Pietarin ympärillä ovat myös Karjalaisia.

Sukulaisiamme ovat vielä Inkerinmaan länsiosassa elävät Vatjalaiset_,
sekä Äänisjärven rannalla ja sen eteläpuolella asuvat _Vepsäläiset_,
kuin myös _Liiviläiset_ Kuurinmaan rannalla. Nämä nyt mainitut
heimolaisemme ovat vähälukuiset, yhteensä vaan muutamia tuhansia.

Kaikki tähän asti luetellut sukulaiskansat voisimme pitää lähimpinä
sukulaisinamme; sillä heidän kielensä ovat vielä suuressa määrässä oman
kielemme kaltaisia. Etäisempiä sukulaisia ovat meille seuraavat kansat.

_Lappalaiset_ asuvat Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän
pohjois-osissa, elättäen itseään porokarjoilla ja kalastuksella. Heillä
ei ole hirsistä rakennettuja tupia, vaan kotia. Nämä tehdään siten,
että maahan pistetään seipäitä, joiden yläpäät yhdistetään yhteen;
seipäät peitetään saralla tai muilla kankailla; keskelle kotaa tehdään
kivistä tulisija, ja niin asunto on valmis. Lappalaisten kieli eroaa jo
suuremmassa määrässä Suomen kielestä, vaikka sukulaisuus niiden välillä
onkin helposti huomattava.

Niillä tasangoilla, missä suuri Volgajoki Venäjällä tekee mutkan
etelään päin, asuu laajalti Suomensukuisia kansoja. Niistä mainittakoon
ensinnäkin _Mordvalaiset_, nerokas, maata viljelevä kansa, jonka
lukumäärä nousee päälle miljoonan. Heille läheistä heimoa
ovat vähempilukuiset _Tsheremissit_, jotka niinikään elävät
maanviljelyksellä, mutta myöskin metsästyksellä. Paitsi kieliensä
kautta, ilmaisevat nämä kansat vielä ulkonäkönsä, tapainsa y.m. kautta
suomalaista sukuperäänsä.

Näistä koilliseen päin, Kamajoen tienoilla, asuu hajallaan Venäläisten
kesken _Syrjäänejä, Votjakeja ja Permalaisia_, jotka ovat läheistä
heimoa toisilleen. Nämä ovat Suomensukuisia kansoja, kuten heidän
kielensäkin osoittaa. Syrjäänit ovat pohjois-Venäjän uutterinta
kauppakansaa. Votjakit ja Permalaiset ovat maanviljelijöitä. Näiden
yhteinen lukumäärä tekee noin 400,000 henkeä.

Urali-vuorien molemminpuolin ja Obi-virran varsilla asuu kaksi
puolivilliä kalastaja- ja metsästäjäkansaa, _Vogulit ja Ostjakit_,
jotka myös ovat Suomensukuisia. Heidän lukumääränsä tehnee vaan likemmä
30,000 henkeä.

Useammat näistä itä-Venäjällä asuvista Suomen-sukuisista kansoista
arvattavasti vähitellen sekaantuvat Venäläisiin ja häviävät siten pois.
Heillä ei näet ole mitään kirjallisuutta tai omaa sivistystä, mikä
heitä estäisi häviämästä; sitäpaitsi asuvat he hajallaan pienenä
vähemmistönä lukuisan venäläisen väestön keskessä.

Mahtavin meidän Europalaisista sukulaiskansoistamme on uljas _Magyarein
eli Unkarinkansa_. Heitä on noin 6 1/2 miljoonaa. Heillä on
asuttavanaan laaja ja hedelmällinen Unkarin maa, Tonavan ja sen
lisäjoen Tiszan varsilla. He ovat sivistynyttä kansaa, jolla on laaja
kirjallisuus ja kehittynyt kieli. Tulisesti rakastavat he isänmaataan
ja ovat hankkineet sille itsenäisen valtiollisen aseman Itävallan
rinnalla, jonka keisari on Unkarin kuningas. Unkarinkieli on aikojen
kuluessa jo siksi muuttunut, että meidän Suomalaisten on aivan mahdoton
siitä mitään ymmärtää. Mutta oppineet miehet, jotka ovat Suomen ja
Unkarin kieltä toisiinsa verranneet, ovat huomanneet selvän
yhtäläisyyden näiden kielten rakennuksessa, vieläpä koko joukon
yksityisiä sanojakin todistavan tätä sukulaisuutta.

Ylimalkaan ovatkin kaikkien etäisempien sukulaistemme kielet
ennättäneet muuttua siinä määrässä, että ainoastaan kielitieteilijät
pystyvät tuon sukulaisuuden huomaamaan ja osoittamaan. Kuinka kuitenkin
vielä yksityisissä sanoissakin tuo yhtäläisyys ilmautuu, sen seikan
valaisemiseksi liitämme tähän muutamia esimerkkejä. Suomen kielen
_kala_ on Virolaisilla _kala_, Liiviläisillä _kalaa_, Lappalaisilla
_guolle_, Mordvalaisilla _kal_, Voguleilla ja Ostjakeilla _kul_ ja
Unkarilaisilla _hal_; _käsi_ on Virolaisilla _käsi_, Liiviläisillä
_keizh_, Lappalaisilla _kät, gietta_, Tsheremisseillä _ket_, Voguleilla
ja Ostjakeilla _kat, keet_, Unkarilaisilla _keez_; _neljä_ on
Virolaisilla _neli_, Lappalaisilla _nelje_, Mordvalaisilla _nila_,
Syrjääneillä ja Votjakeilla _njod, nil_, Voguleilla ja Ostjakeilla
_nile, ne_ ja Unkarilaisilla _needj_.

Olemme täten luetelleet Suomenkansan sukulaiset. Niinkuin olemme
nähneet, eivät ne ole maailman mahtavia kansoja. Useat niistä ovat
asettuneet epäedullisille asuinpaikoille, kylmille pohjan perille,
missä maanviljelys ja sen rinnalla syntyvä sivistys eivät ole
mahdollisia; useat taas ovat hajallaan Venäjän suurilukuisen kansan
keskessä ja ehkä vähitellen häviävät sen sekaan. Edullisimmissa
oloissa ovat tähän asti olleet Unkarilaiset ja me Suomenmaahan
asettuneet Suomalaiset, koska meillä on kaikki sivistyneiden kansain
ehdot ja olomuodot sekä mahdollisuus omaa kansallista elämää säilyttää.



115. Vieraalla maalla.


    (Virolainen laulu).

    Yksinäin, yksinäin
    täytyy pois mun rientämäin!
    Silmän täyttää kyynel karvas,
    loitos jäi mun maani armas,
    kauas kallis synnyinmaan'.

    Synnyinmaan', synnyinmaan'!
    konsa taas sun nähdä saan?
    Konsa kumpus mulle loistaa,
    sylis hellä huolen poistaa
    kaipaavalta kyynelin?

    Kyynelin, kyynelin
    vierahissa kuljeksin.
    Tääll' ei äidinkieli kaiu,
    huuliltain ei laulut raiu.
    Kaukana on äidinkiel'!

    Äidinkiel', äidinkiel'!
    Lemmekäs kuin äidin miel'!
    Vieras kiel' on outo, vento,
    tuosta taukos laulun lento --
    Vieras ään' on lemmetön.

    Pohjolain, Pohjolain!
    Siell' on hauska vaeltain!
    Siellä vienot lauluin liikkuu,
    kukkasilmikot ne kiikkuu
    päällä niittyin loistavain.



116. Antti sedän pakinoita.


1.

Oli suuri ilopäivä Kuusiston Laurilla, kun hänen setänsä, urkuri Antti
Arvola, tuli Kuusistoon muutamiksi päiviksi kalastelemaan. Kuusiston
läheisyydessä oli näet muutamia pienempiä järviä, joista kesäisin sai
runsaasti ahvenia. Lauri, kaksitoista-vuotias kansakoululainen, sai
noilla kalaretkillä olla sedän mukana. Antti-setä piti paljon pienestä
kalastus-toveristaan. Hän oli puhelias mies, ja milloin ei kala ottanut
oikein syödäkseen tai milloin hiljalleen soudeltiin pitkin järven
selkää, silloin Antti setä jutteli Laurin kanssa monenmoisista
asioista. Ujostelematta uskalsi Lauri sedältä kysellä, mitä vaan
halusi. Ja paljon oli Laurilla kyseltävääkin, koulussa oli näet pojan
tiedonhalu herännyt.

"Kuulkaapas, setä", sanoi Lauri, kun he veneessä istuivat onkimassa
Särkijärven selällä, "se meidän Matti renki ei osaa edes nimeänsä
kirjoittaa, vaikka on jo vanha mies."

"Eihän se niin kummallista ole", vastasi setä, "onhan vanhemman kansan
joukossa vielä sellaisia, jotka sitä taitoa eivät osaa, kun he
lapsuudessaan eivät ole saaneet mitään koulua käydä."

"Mutta parissa viikossahan tuon taidon oppisi", virkkoi Lauri. "Kun
vaan kirjaimet oppii ja tavata osaa, eihän se ole konstikaan."

"Eihän se niin vaikea taito olekaan, kun sen saa nuorena oppia."

"Kukahan lienee kirjoitustaidon ensin keksinyt?"

"Se on vähitellen keksitty. Muinaisajan ihmiset koettivat monella
tavalla saattaa ajatuksiansa näkyvään muotoon. Alkuperäisin tapa oli
piirtää esineiden kuvia merkitsemään niitä vastaavia sanoja. Nuo kuvat
aikojen kuluessa muodostettiin yhä yksinkertaisemmiksi piirteiltään,
kunnes niistä vähitellen kehittyi kirjaimia, joilla merkittiin
äänteitä."

"Missä maassa on kirjoitustaito ensin keksitty?"

"Vanhassa Egyptissä. Sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat
piirretyt jo noin neljätuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää."

"Kylläpä ovat vanhoja."

"Nykyään, kun kirjoitustaito on niin yleinen, emme oikein pysty
käsittämäänkään, miten suurenmoinen tämän taidon keksiminen on alkujaan
ollut. Paljon on ihmishenki saanut ponnistella, ennenkuin se
kömpelöistä ja hämäristä kuvakirjoituksista on johtunut kirjaimien
keksimiseen ja käyttämiseen. Senpä vuoksi kirjoitustaito nykyäänkin
vielä esim. Afrikan tai Australian raakalais-ihmisistä tuntuu
kerrassaan ihmeelliseltä, jopa yliluonnolliselta. Muistuu mieleeni eräs
tapaus, joka sattui englantilaiselle lähetyssaarnaajalle Williams'ille
Rarotongan saarella, joka oli yksi Austraalian saarista.

"Kun hän eräänä aamuna tuli kirkon rakennus-paikalle, huomasi hän
unohtaneensa kulmamitan kotiinsa. Hän otti lastun ja kirjoitti siihen
hiilellä muutamia sanoja vaimolleen pyytäen häntä lähettämään
kulmamitan. Sitten kutsui hän luoksensa erään saaren asukasten
päämiehistä ja sanoi hänelle: 'vie tämä vaimolleni!' Mies, joka oli
hyvin vilkasluontoinen, katseli lähetyssaarnaajaa aivan hämmästyneenä
sanoen: 'Tämä lastuko on minun hänelle vietävä? Sittenpä on hän pitävä
minua ihka hupsuna ja toruva minua turhasta juoksusta.' 'Ei suinkaan'
vastasi Williams, 'mene sinä vaan lastullesi kiireesti!' Kun mies
huomasi täyttä totta tarkoitettavan, otti hän lastun ja kysyi, mitä
hänen tulisi Williams'in vaimolle sanoa. Williams vastasi: 'Sinun ei
tarvitse sanoa hänelle mitään; lastu sanoo hänelle kaiken, mitä
hänen tarvitsee tietää.' Tästä kummastui mies yhä enemmän ja piti
mahdottomana, että lastu, jolla ei mitään suuta ole, voisi puhua.
Uudistetusta käskystä riensi hän kuitenkin perille ja antoi siellä
lastun Williamsin rouvalle. Tämä luki siinä olevan kirjoituksen, heitti
sen maahan ja toi miehelle kulmamitan. Mies oli ihmeissään ja kysyi:
'Mistäs tiesit sinä että miehesi tarvitsee kulmamittaa?' 'Lastuhan sen
sanoi.' 'Mutta minä en kuullut lastun mitään puhuvan', intti mies.
'Minäpä kuulin', sanoi rouva; 'lastu antoi minulle tietää, mitä mieheni
tarvitsee; vie nyt kiireesti kulmamitta hänelle!' -- Mies nosti lastun
maasta ja lähti juoksemaan kylän kautta työpaikalle, lastu toisessa,
kulmamitta toisessa kädessä. Ja vastaantulijoille uhosi hän
Englantilaisten muka suurta viisautta, kun he saavat lastutkin
puhumaan.

"Hänelle sitten kyllä koetettiin tuota salaisuutta selvittää, mutta se
kävi sittenkin hänen ymmärryksensä yli. Taikakaluksi luuli hän tuota
lastua ja kantoi sitä jonkun aikaa kaulassaan."

"Kylläpä oli tuhma", sanoi Lauri.

"Ehkäpä mekin olisimme olleet yhtä tuhmia hänen sivistysasteellaan",
sanoi Antti setä.


2.

Seuraavana päivänä istuivat Antti-setä ja Lauri jälleen onkimassa.
Lauri kertoi:

"Olin pari viikkoa takaperin isän kanssa kaupungissa. Päätin tällä
kertaa viimeinkin päästä erääseen paikkaan, johon jo kauan olin
halunnut. Olin nimittäin monasti itsekseni aprikoinut, miten oikeastaan
kirjat ja sanomalehdet syntyvät. Kotona ei sitä kukaan osannut oikein
minulle selvittää. Mutta nyt piti minun saada siitä selvä, minun piti
päästä kirjapainoon. Isä sen viimein lupasikin; eräs hänen tuttavistaan
vei minut sinne. -- Siellä minä sitten näin, kuinka latojat latoivat
irtonaiset metallikirjaimet vieretysten sanoiksi, riveiksi ja
kokonaisiksi sivuiksi. Näin vielä, kuinka nuo ladotut sivut pantiin
painokoneeseen ja kuinka ne tuon koneen avulla ensin mustattiin ja
sitten peitettiin paperilla, joka painettiin niitä vasten niin
tiukkaan, että nuo mustatut metallikirjaimet jättivät siihen kuvansa.
Näin, kuinka tällä tavalla saatiin lyhyessä ajassa sadottain
jäljennöksiä tuosta latomuksesta. Ymmärsin nyt, kuinka voidaan saada
tuhansia arkkeja painetuksi, kun kerran yksi arkki on noilla
metallikirjaimilla ladottu, ja kuinka samaa kirjaa voidaan helposti
painaa monta tuhatta kappaletta. Mutta sanokaapas, setä, joko vanhassa
Egyptissäkin tunnettiin kirjapaino."

"Ei toki", vastasi Antti-setä, "ei sitä tunnettu Egyptissä, eipä
muinaisessa Kreikassa eikä Roomassakaan, vaikka näissä maissa oli hyvin
rikas kirjallisuus. Kaikki kirjat siellä kirjoitettiin käsin. Ja niinpä
tehtiin vielä kauan jälkeenpäinkin. Sillä kirjapaino keksittiin vasta
noin neljäsataa viisikymmentä vuotta takaperin."

"Kertokaa, setä, jotakin sen keksimisestä!"

"Niinkuin jo mainitsin, kirjoitettiin kaikki kirjat sitä ennen käsin.
Jos tahdottiin jostakin kirjasta useampia kappaleita, palkattiin suuri
lukumäärä kirjureita, sekä lukija, jonka sanelemisen mukaan kirjurit
kirjoittivat. Näin saatiin samaa kirjaa joku satamäärä kappaletta
valmiiksi. Mutta mitä se riitti miljoonille ihmisille! Senpätähden
kirjat vanhaan aikaan olivatkin hyvin harvinaisia ja kalliita.
Ainoastaan rikkaat pystyivät niitä itselleen hankkimaan. Raamatusta
esimerkiksi maksettiin noin 2,500 Suomen markkaa, Ymmärrettävää on,
että näin ollen enemmistö ihmisistä oli suuressa tiedottomuudessa.
Mutta kirjojen tarve tuli yhä suuremmaksi, ja mietittiin helpompia
keinoja niiden monistelemiseen. Ikäänkuin ensimäisenä ituna kirjapainon
keksintöön on pidettävä puunleikkaustaitoa. Keksittiin näet, että kuvia
kävi helposti monisteleminen. Kuva ensin leikattiin laudalle sillä
tavalla, että se tuli olemaan korkeammalla laudan muuta pintaa. Jos
kuvat sitten siveltiin värillä ja paperi pantiin sen päälle, syntyi
tähän vastaava kuva. Sillä tavalla väriä ja paperia uusimalla, saattoi
valmistaa kuinka monta samallaista kuvaa tahansa. Pian johduttiin
tästä leikkaamaan kirjoituksiakin puuhun ja niitä samalla tavalla
monistelemaan. Mutta kovin suuritöinen oli isompien kirjain
monisteleminen sillä tavalla, koska oli jokaista kirjan sivua varten
leikattava eri lautansa. Ilmestyi viimein mies, joka nerollansa keksi
vapautuksen tästä vaivaloisesta työstä ja kerrassaan aukasi tien
kirjallisuuden levenemiselle ja siten samalla kaikelle henkiselle
kehitykselle ihmiskunnassa. Se mies oli saksalainen Johan Gutenberg,
kotoisin Mainz'in kaupungista.

"Kun kirjoituksen leikkaaminen puuhun vaati paljon aikaa ja vaivaa,
heräsi näet Gutenbergissä ajatus laatia irtonaisia kirjaimia, joita
saattoi latoa toistensa viereen sanoiksi, lauseiksi, sivuiksi ja siten
kokonaiseksi kirjaksikin sekä, kirjan valmistuttua, purkaa ne jälleen
irti toisia kirjoja varten. Tässä ajatuksessa juuri piili Gutenberg'in
keksinnön ydin ja ponsi. Yritys onnistui, ja suuri keksintö oli siten
tehty.

"Gutenberg'in irtonaiset kirjaimet eli _kirjasimet_ olivat ensin puusta
tehtyjä. Niitä ladottiin rinnatusten; siten syntyi sivu ja useampia,
mikäli tarve vaati; latomus kun kostutettiin musteella ja paperi
painettiin sitä vasten, syntyi paperiin vastaava jäljennös. Kun latomus
uudelleen kostutettiin ja siihen painettiin uusi paperi, syntyi siten
taas uusi jäljennös, näin saattoi nyt valmistaa satoja ja tuhansiakin
jäljennöksiä. Mutta monta vajanaisuutta oli tuossa keksinnössä vielä.
Puusta oli näet työläs leikata kirjaimia niin paljo, kuin niitä
pitempää latomusta varten tarvittiin, jota paitsi puukirjaimet tulivat
karkeita ja pian kuluivat. Tämän hankaluuden poistamiseksi ryhtyi
Gutenberg valamaan kirjaimia metallista. Se onnistui. Kirjasimet
tulivat kestävämpiä sekä säännöllisiä ja siroja muodolleen. Myöskin
laati hän painokoneen eli prässin, jonka avulla saattoi tasaisesti
painaa paperin latomusta vastaan. Täten oli nyt kirjapainotaito
keksitty."

"Siitä miehestä vasta rikas mahtoi tulla", sanoi Lauri.

"Niinpä luulisi. Mutta Gutenbergin kävi, niinkuin useampien, jotka ovat
jotakin suurta ihmisten hyväksi tehneet. Hän sai osakseen puutetta,
kateutta ja kiittämättömyyttä. Kun hänellä ei ollut itsellä varoja
hankkia kirjapainoa, täytyi hänen lainata rahoja eräältä rikkaalta Fust
nimiseltä porvarilta. Kun kirjapaino oli saatu valmiiksi ja siinä
alettu painaa Pyhää Raamattua, vaati Fust äkisti rahansa takaisin.
Gutenbergin täytyi nyt luovuttaa koko kirjapaino Fustille. Sittemmin
perusti Gutenberg kyllä vielä uuden kirjapainon, mutta sekin täytyi
varattomuuden takia luovuttaa toisiin käsiin. Köyhänä ja vastuksista
väsyneenä kuoli Gutenberg v. 1468. Jälkimaailma on kyllä ymmärtänyt
hänen keksintönsä suuruuden ja pystyttänyt hänelle muistopatsaan."


3.

"Milloinkas Suomeen saatiin ensimmäinen kirjapaino?" kysyi Lauri Antti
sedältä seuraavan päivän kalastusretkellä.

"Se perustettiin Turkuun vuonna 1642. Mutta suomalaisia kirjoja
painettiin jo sitä ennen Tukholmassa", vastasi setä.

"Kuka on ensimmäiset kirjat suomeksi kirjoittanut?"

"Sen miehen nimi oli Mikael Agrikola. Hän on suomalaisen kirjallisuuden
isä."

"Mihin aikaan eli tämä mies?"

"Hän eli noin kolmesataa viisikymmentä vuotta takaperin eli siihen
aikaan kuin katolinen oppi Suomesta poistettiin ja Lutherin uskonoppi
tuli maahan."

"Mikä mies se Luther oli? Olen hänestä kyllä yhtä ja toista kuullut ja
lukenut, mutta oikeata käsitystä minulla ei hänestä vielä ole."

"Hän oli oppinut, Jumalan hengen valaisema mies, joka Saksanmaalla
nousi katoolisen kirkon suuria erehdyksiä vastustamaan. Hän väitti muun
muassa, että Pyhä Raamattu on oleva meidän ainoa opettajamme uskon
asioissa. Katolinen kirkko ei sallinut kansan edes lukeakaan Raamattua,
mutta Luther käänsi sen saksan kielelle ja vaati, että kaiken kansan
tuli itse oppia sitä lukemaan. Myöskin piti kansalle nyt saarnattaman
sen omalla kielellä, eikä enää latinan kielellä, kuten katoolisissa
kirkoissa tehdään."

"Mutta kertokaapa jotakin Mikael Agrikolasta!"

"Hän oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Kun hän oli hyvin
lahjakas ja opinhaluinen, pääsi hän hyväin ihmisten avulla koulutielle.
Olipa hän jonkun aikaa Saksanmaallakin tohtori Lutherin oppilaana.
Palattuaan sieltä kotimaahansa, alkoi hän levittää Lutherin oppia
maahamme sillä tavalla, että rupesi toimittamaan suomeksi hengellisiä
kirjoja. Ensiksi toimitti hän aapisen, sitten katekismuksen ja
rukouskirjan. Tärkein kaikista hänen kirjoistaan oli Uuden Testamentin
käännös. Se ilmestyi painosta vuonna 1548. Sen jälkeen suomensi
Agrikola vielä muitakin Raamatun osia. Koko Raamattua hän ei ehtinyt
suomentaa, se saatiin noin sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1642. Näin
laski Agrikola perustuksen meidän kirjallisuudellemme ja samalla
Lutherin opille. Hänestä tuli senjälkeen Turun piispa, mutta tässä
tärkeässä toimessa ehti hän olla ainoastaan kolme vuotta. Hän kuoli
vuonna 1557."

"Vai sellainen se oli suomalaisen kirjallisuuden alku. Olikos
suomenkieli silloin samanlaista kuin nytkin?"

"Jokseenkin samanlaista, mutta sitä ei kirjoitettu aivan samalla
tavalla kuin nyt. Agrikolan täytyi itse harkita ja keksiä, miten
suomenkieltä olisi kirjoitettava, sitä kun ei oltu sitä ennen
kirjakielenä käytetty. Luonnollista oli, että tämä ensimmäinen yritys
oli monessa suhteessa vaikea. Saat ehkä joskus lukea jonkun näytteen
Agrikolan aikuisesta suomenkielestä. Kyllä sitä ymmärtää, mutta huomaa
samalla, että sanojen oikeinkirjoitus on erilainen kuin nykyään."

"Olen lainakirjastossa nähnyt tavattoman paljon suomalaisia kirjoja.
Onkohan siinä kaikki, mitä suomeksi on painettu?"

"Eipä suinkaan! Siellä lienee vaan pieni osa siitä, mitä meillä nykyään
on suomalaista kirjallisuutta. Ei ole nykyisenä aikana meillä
suomalaisilla enää luettavan puutetta. Kuka tahansa voi nyt hyvistä
kirjoista tyydyttää tiedonhaluansa."


4.

Seuraavana päivänä sattui olemaan erittäin ihana kesäpäivä. Särkijärvi
rantoineen, saarineen ja salmineen oli lumoavan kaunis. Kalamiesten
mieli kävi tästä iloiseksi. Hiljalleen soudeltaissa puhkesi Lauri
laulamaan. Hän lauloi: "Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen".
Kun laulu oli päättynyt, lausui Antti-setä:

"Onhan sinulla hyvä ääni; mutta kaunis on itse laulukin. Tiedätkö kenen
tekemä se laulu on?"

"Opettaja sanoi, että sen on tehnyt _Sakari Topelius_", vastasi Antti.

"Aivan oikein. Tunnetko mitään muuta, mitä Topelius on kirjoittanut?"

"Lukukirjassa on häneltä kaksi kaunista satua: 'Koivu ja tähti' ja
'Adalminan helmi'. Sitten on hän kirjoittanut 'Luonnonkirjan' ja
'Maamme-kirjan'."

"Kyllä niin. Mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin. Ensinnäkin
suuren joukon kauniita satuja lapsille. Vielä on hän kirjoittanut
paljon ihania runoja, sellaisia kuin tuo äsken laulamasi, sekä suuren
joukon kertomuksia Suomen entisiltä ajoilta. Kun saat koulussa ensin
lukea Suomen historiaa, sitten voit lukea Topeliuksen kertomuksiakin.
Niiden nimenä on 'Välskärin kertomukset'. Mutta tiedätkö, mikä mies
Topelius oikeastaan oli?"

"Sitä en tiedä."

"Hän oli opettajana Suomen yliopistossa. Mutta samalla kirjoitteli hän
runoja, satuja ja kertomuksia. Ne ovat erittäin hyvää ja jaloa
luettavaa Suomen lapsille ja nuorisolle. Senpä vuoksi tulee lasten myös
tuntea tämä suuri suomalainen runoilija."

"Vieläkö Topelius elää?"

"Hän kuoli syvästi kunnioitettuna, rakastettuna ja kaivattuna
vuonna 1898, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Hanki itsellesi
lainakirjastosta Topeliuksen 'Lukemisia lapsille' ja lue niitä
lupa-aikoina. Tulet huomaamaan, kuinka tämä mies todella oli Suomen
lasten suuri ystävä ja opettaja."

"Sen tahdon tehdä ensi tilassa. Mutta olkaa, setä, hyvä ja selittäkää
minulle, mitä kirjoja Kalevala ja Kanteletar ovat! Olen niistä kuullut
paljon puhuttavan."

"Kalevala ja Kanteletar sisältävät Suomen kansan vanhoja runoja,
siis semmoisia runoja, joita kansa itse on sepittänyt ja laulanut.
Kalevalassa on kertovia runoja, mutta Kantelettaressa laulurunoja.
Elias Lönnrot on ne kaikki kansan suusta koonnut ja sitten julkaissut."

"Mitenkä hän ne kokosi!"

"Hän matkusteli paljon kansan keskuudessa, varsinkin itä-Suomessa ja
Venäjän Karjalassa; kansa lauloi hänelle ja hän kirjoitti laulut
muistiin."

"Vieläkös se Lönnrot elää?"

"Lönnrot kuoli vuonna 1884, kahdeksankymmenen kahden vuoden ikäisenä,
hänkin koko Suomen kansan kunnioittamana ja rakastamana. Hänestä kuin
myös Kalevalasta ja Kantelettaresta saat kyllä koulussasi enemmän
tietoja."

"Minä en ole koskaan täällä kuullut tuollaisia vanhoja runoja
laulettavan. Olisi hauska tietää miten niitä laulettiin."

"Tavallisesti siten, että kaksi laulajaa istui vieretysten tai
vastatusten, pitäen toisiaan kädestä, ja lauloi yhden säkeen
kerrassaan, jonka toinen laulaja vielä yksinään uudisti. Usein myös
säestettiin laulua kanteleella."

"Sepä mahtoi olla juhlallista. Onpa kerrassaan ikävää, ettei kansa
täällä niitä osaa laulaa. Ja entäs se kanteleen soitto! Opettajallamme
on kantele, ja olen kuullut hänen sillä joskus soittavan. Se on kovin
kaunista se soitto, paljon kauniimpaa kuin Mäkelän Taavetin
viulunsoitto taikka Arposen Villen hanurin renkutus."

"Kyllä se on kaunista. Enkä minä tässä suhteessa muuta soisi, kuin että
hanurit katoaisivat kerrassaan ja niiden sijalle tulisi vanha
kanteleemme joka taloon ja mökkiin. Ajattelen, kuinka esimerkiksi
iltapuhteet täällä maakansan keskuudessa kuluisivat rattoisasti ja
jalostavasti, jos joka perheessä olisi kantele ja joku, joka osaisi
sitä soittaa. Takkavalkean iloisesti loimutessa tehtäisiin kaikenmoisia
käsitöitä, mutta yksi joukosta aina ilahuttaisi muita laulullaan ja
kanteleensoitollaan. Laulettaisiin ja soitettaisiin hyviä lauluja ja
lopuksi joku virsi. Se olisi ihanaa iltapuhteiden viettoa. Kyllä raa'at
puheet ja huonot laulunrenkutukset, jotka nyt rumentavat kansamme
elämää, sitten vähitellen väistyisivät pois. Hankkikaapas te,
koululaiset, jokainen itsellenne kantele! Ehkäpä pystyisitte sellaisen
käsityönäkin koulussa tekemään. Ja oppikaa sitä soittamaan, se taito ei
ole ylen vaikea."



117. Poika Sammatista.


Sammatti on paikkakunta pobjois-Uusmaalla. Siellä on paljo vuoria ja
järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunista,
mutta yksinäistä ja köyhää.

Siellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin
sitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden
tytön, keralla. Torppa oli köyhä; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi,
sitä niukemmaksi kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen
vaimonsa olivat jumaliset ja ahkerat. Heistä oli turha nähdä nälkää,
kun he voivat ja jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän
räätälin-työtä, ja kun pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella
töissä, ryhtyi hän talvi-aikoina käymään taloissa ompelemassa
vaatteita.

Torpan luona oli iso mänty. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät.
Eräänä päivänä näki torppari neljä poikaansa ylhäällä männyssä. Kolme
vanhinta poikaa sysi ja tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa
ylimmillä oksilla, mutta neljäs poika, Elias nimeltään, istui alempana
oksalla selin runkoa vasten ja luki.

"No, Elias", sanoi isä, "etkö sinäkin tahdo kiivetä korkealle täällä
maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"

"Luen katkismusta", vastasi poika.

"Kaikkiapa saakin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet kuudennella
vuodella. Tulehan alas, niin opetan sinut ompelemaan nuttua!"

Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet;
mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden
vuoden iässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki
naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari", sanoi
pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."

"Ei ole varaa", vastasi isä.

Mutta miten olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan
suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita ja
toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun
Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja
Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli,
mutta täytyipä sentään asian käydä, ja kävikin se, sillä poika oli
uuttera. Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta
kauanpa ei ollut kotoa lähettää leipää, voita ja muikkuja, ja niin
täytyi pojan lopettaa koulunkäyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on
tapahtunut monellekin köyhälle pojalle Suomessa.

"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi
isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta
hän oli tottelevainen, nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa
taloissa, ompeli ja palttoi niin että sormia pakotti. Välistä sattui
niinkin, että hänellä oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin komeroon
lukemaan aikaisin aamulla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei
ollut pimeänä vuoden aikana, mutta osataanpa lukea päreenkin valossa.
Ja hauskinta oli kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla,
varisten raakkuessa sen latvassa. Mutta kun hän yksinään käveli
suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa
Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä
sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan
mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon
sydämen sykkivän ja osaisi lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli
humisi honkain tummissa latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia,
ammoin unhottuneita satuja. Tähdet taivaalla sanoivat: "täällä asuu
Jumala!" Ja jokainen nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta,
sanoi: "tässä on isänmaa!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen
sydämeensä, ett'ei hän koskaan voinut unhottaa niitä.

Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä käski häntä
ompelutyöhön, alkoi hän itkeä. "Miksi itket?" kysyi isä. Poika oli
vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluisemmin lukisi
kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.

Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii
enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, ja miten hän
neuvottelikaan naapurien kanssa, sai hän vähän apua, ja poika
lähetettiin Turkuun. Hänet otettiin koetteeksi alimmalle luokalle,
jossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä
tarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi
kuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta
silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi
laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää
päästä sinne takaisin.

Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi
häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa että
hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!"
virkkoi pastori; "pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi
minun luokseni, niin opetan sinulle latinaa!"

Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illoin, jolloin jouti räätälin
ammatiltaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella nousi hän
tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti
ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että
saattoi mennä Porvooseen lukiolaiseksi.

Hänestä tulikin nyt lukiolainen. Hän luki ja näki nälkää. Isä ja äiti
eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta
hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti
myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä
leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut
monta virttä, ja osasi hän muitakin lauluja. Hyviä kylän ihmisiä
liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat
mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Täten sai hän kokoon suuren
määrän viljaa, joten hänen ei tarvinnut enää nälkää nähdä. Mutta hänen
piti päästä ylioppilaaksikin, ja siihen hänellä ei ollut rahaa. Pitikö
hänen nyt uudestaan vielä ruveta räätäliksi?

Elias sai kuulla Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin.
Hän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinalaisista
lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, ja vähitellen
tuli hän kelvolliseksi proviisoriksi. Säästettyään kokoon pikku summan
matkusti hän Turun yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin
kahdenkymmenen vuoden iässä.

Nyt ansaitsi hän leipänsä johtamalla pienempien poikain lukemisia.
Siinä sivussa täytyi hänen hoitaa omiakin lukujansa. Seitsemän vuoden
kuluttua suoritti hän maisteritutkinnot. Silloin oli hänen tiensä
maailmassa turvattu.

No sinä, joka luet tätä pikkukertomusta, tahdotko tietää, mikä tuli
Sammatin pojasta, joka lukutiellään sai näin paljon kovaa kokea. Minä
kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin
koskaan on Suomessa syntynyt. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija,
professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija. Eikä siinä kyllä, sillä
niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka
etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo
ammoin unohtuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit
muinaisajoilta. Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti
kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja
katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli maassamme niin köyhää
tölliä, ett'ei hänen nimensä siinä olisi ollut tuttu ja rakas;
tuskin oli mitään niin etäistä maanosaa, ett'ei hänen kuuluisa
kansanlaulukokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden
miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin iäkkäänä kuoli, kokoontuivat sekä
rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille
osoittamaan hänen muistollensa kunnioitusta.

Mitä muuta tahdot vielä tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä,
yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli. Hän ajatteli
aina, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli
paljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin
yksinkertainen, että, missä häntä ei tunnettu, käskettiin hänet
kyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan
ja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia
yksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on
sepittänyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän
autteli salaa monta köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut
yhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen
mies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta
mainetta.

Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä
ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja
maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja
koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa;
joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää,
suinkaan unohda sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika
oli Elias Lönnrot.



118. Uuno Cygnaeus.


Nykyään on kansankin lapsilla Suomessa tilaisuutta saada hyödyllistä ja
tarpeellista opetusta. Varsinaisissa oppikouluissa tarjotaan laajaa ja
perinpohjaista opetusta kaikille niille, jotka pyrkivät tiedemiehiksi
tai papeiksi ja muiksi virkamiehiksi. Niissä kuitenkin vaan
varakkaimpien lapset voivat käydä. Sitä vastoin voivat usiammat lapset
jo käydä kansakouluissa. Niitähän nykyään jo löytyy melkein joka
pitäjässä, muutamin paikoin jo melkein joka suuremmassa kylässäkin. Ja
niissä tarjotaan opetusta kaikissa niissä asioissa, jotka ihmiselle
ovat tärkeimmät tietää, jotta hän voisi olla ja elää Jumalata
pelkääväisenä, kunnollisena ja toimekkaana kansalaisena. Kristinopin
perustotuudet niissä selvitetään; opetetaan hyvästi lukemaan,
kirjoittamaan ja lukua laskemaan; annetaan tietoja kansamme ja koko
ihmiskunnan entisistä vaiheista; opetetaan tuntemaan kotimaa ja vieraat
maat sekä Jumalan ihmeellistä luomakuntaa; harjoitetaan kaunista
laulua, vieläpä voimistelua ja käsitöitäkin. Onnellisiksi voimme nyt
sanoa Suomen lapsia, kun heille on kansakouluissa tarjona tällaiset
opin ja tiedon aarteet. Näin ei ole ollut vielä kauan laita. Noin
kolmekymmentä vuotta takaperin olivat kansakoulut vielä maassamme aivan
harvinaisia. Kansan lapset saivat tyytyä siihen lukutaitoon, mitä
heille kotona osattiin opettaa. Jos kiertokoulussa -- missä nimittäin
sellaisia löytyi -- vielä lisäksi opittiin vähän kirjoitusta, niin
olikin saavutettu se sivistysmäärä, mikä yhteiselle kansalle vielä
miespolvi takaperin oli mahdollinen saavuttaa.

Että laajempi tiedon ja opin tie on tullut Suomen lapsille
kansakoulujen kautta avatuksi, sen on vaikuttanut etupäässä yksi jalo
mies, jolla oli tähän asiaan lämmin into ja harrastus. Se mies on
Suomen kansakouluoppilasten aina muistettava. Hänen nimensä oli _Uuno
Cygnaeus_.

Uuno Cygnaeus syntyi Hämeenlinnassa 12 p. Lokakuuta 1810. Suoritettuaan
yliopistossa maisterin ja papintutkinnot, oli hän ensin jonkun aikaa
pappina Viipurissa, mutta määrättiin sitten lutherilaisen seurakunnan
pastoriksi venäläisille uutis-asutuksille Amerikan luoteiskulmassa.
Siellä oleskeli hän viisi vuotta. Palattuaan Pietariin oli hän siellä
v. 1846-1858 ruotsalaisen seurakunnan pappina ja koulun tarkastajana
sekä uskonnon-opettajana suomalaiselle nuorisolle. Tällä ajalla hän
varsinkin tutustui etevien ulkomaisten kasvattajain periaatteisiin
kansan-opetuksen alalla. Kun Suomessa Keisari Aleksanteri II:sen
toivomuksesta alettiin kansakoulujen perustamista tuumia, lähetti
Cygnaeus hallitukselle kirjallisen mietintönsä tästä tärkeästä asiasta.
Hänen siinä lausumansa aatteet katsottiin suuressa määrässä huomiota
ansaitseviksi. Hallitus määräsi nyt Cygnaeuksen matkustelemaan sekä
koti- että ulkomaille ja siten ottamaan selvää kansakouluasioista.
Matkoilta palattuaan ja annettuaan kertomuksen tekemistään
havainnoista, sai hän toimekseen valmistaa ehdotuksen kansakoulujen ja
seminaarien järjestämisestä Suomessa. Hänen ehdotuksensa sitten
pääasiassa hyväksyttiinkin. Itse nimitettiin hän v. 1861 Suomen
kansakoulujen ylitarkastajaksi. V. 1863 perustettiin Jyväskylään
seminaari mies- ja nais-opettajain valmistamista varten kansakouluille.
Cygnaeus itse oli tätä laitosta järjestämässä ja johtamassa ensi
vuosina. Sen jälkeen oli hänen harrastuksensa ja työnsä yhä
suunnitettuna seminaarien ja kansakoulujen kehitykseen maassamme.
Seitsemän uutta seminaaria on perustettu ja kansakouluja on syntynyt
vuosi vuodelta yhä enemmän. Pian alkaa jo jokaisella Suomen lapsella
olla tilaisuutta kansakoulusivistyksen saamiseen. Kansamme itse on näet
jo ruvennut huomaamaan, että hengenlahjain kehittäminen ja terveellinen
oppi ovat kaikille ihmisille välttämättömät ja että nousevan nuorison
kasvatus on elämän kalliimpia velvollisuuksia. Sen vuoksi rientää
Suomen lapsia, poikia ja tyttöjä, nyt joukottain kansakouluihin. Ja me
saamme toivoa, että niistä kerran kasvaa Suomelle kunnollisia
kansalaisia. Mutta se on etupäässä tohtori Uuno Cygnaeuksen ansio, että
näin pitkälle on päästy. Sydämensä rakkauden ja elämänsä voiman uhrasi
hän tämän tärkeän asian hyväksi. Sen edistämiseksi työskenteli hän
elämänsä loppuun asti. Paljo oli hänellä hankaluuksia ja vastuksia
voitettavana, mutta hänen harras intonsa ja uupumaton toimintansa
poisti vaikeudet. Ja elämänsä ehtoolla sai hän iloita työnsä
hedelmistä. Kansakoulu oli tullut Suomessa yleiseksi, se oli tullut
kansalle rakkaaksi.

Uuno Cygnaeus kuoli 2 p. Tammikuuta 1888. Häntä ja hänen työtänsä on
Suomen kansa aina kiitollisena muisteleva, sillä kansakoululaitosten
järjestämisellä on hän johtanut koko kansamme suurempaan sivistykseen,
henkiseen ja taloudelliseenkin kehitykseen.



119. Torpan pojasta kuvanveistäjä.


Kolmekymmentä vuotta sitten oli Virolahden pitäjässä Haminan lähellä
pieni poika, jota sanottiin Sillanpään Johannekseksi. Hänen isänsä oli
herrastalon torppari. Koti oli köyhä ja Johannes sai pienestä pitäen
tottua tekemään mitä voi. Kymmenvuotiaasta oli hän kesäisin pantu
käymään toisen torpan lehmiä paimenessa. Mutta Johannes ei ollut mikään
vetelehtijä, joka olisi työtä surkeillut, vaan niitä iloisia ja
virkkuja poikia, jotka aina ovat toimessa. Paimenessa ollessaan
hän teki vispilöitä ja luutia tai vuoleskeli haarukoita, joilla
kiinnitetään vaatteita köysiin kuivamaan. Toisinaan hän taas naperteli
kaikenlaisia somia leikkikaluja, sillä hän oli oikein näppärä puukkoa
käyttämään. Omissa pienissä toimissaan hän viihtyikin paremmin kuin
ikäistensä seurassa. Kun Johannes oli kolmentoista vuoden vanha, rupesi
herrastalon neiti pitämään koulua torpparien lapsille, ja siihen pääsi
Johanneskin. Koulussa saivat lapset harjoitella käsitöitäkin; tytöt
kutoivat sukkaa, neuloivat j.n.e, pojat taas saivat vuoleskella
kaikenlaisia esineitä puusta mallien jälkeen. Enimmin heitä viehättivät
eläimenkuvat, joita he kilvan jäljittelivät. Mutta Johannes se
kuitenkin oli paras mestari, niin että toiset pian luopuivat
kilpailusta hänen kanssaan. Kerran vuoli hän mallin mukaan istuvan
luppakoiran kuvan, jonka opettajatar lähetti veljelleen, kauppiaalle
Viipurissa. "Onpas se aika mestari, joka tämän on tehnyt!" huudahti
kauppias sitä katsellessaan. Se oli sievästi ja puhtaasti tehty, mutta
varsinkin koiran katse ja asento oli osattu hämmästyttävän elävästi.
Johannes tahtoi yhä uusia malleja. "Antakaa vaikka mikä kuva, kyllä
minä sen toimeen saan", pyysi hän opettajattareltaan. Neiti antoi
hänelle pienen sveitsiläisen huoneenmallin, tuskin nuppineulankaan
pituisen ja korkuisen. Hän piti mahdottomana että Johannes paksuilla
sormillaan voisi tehdä semmoista. Mutta jonkun ajan perästä tarjosi
poika hänelle nöyrästi ja vaatimattomasti pienen soman rasian, johon
oli kätketty uusi sveitsiläinen huone, melkeinpä mallia pienempi ja
sievempi. Siitä pitäen hankki neiti Johannekselle erityisiä, vaikeita
malleja. Hän leikkasi puusta samanlaiset ja niin hyvin että se herätti
kaikkien kummastusta; nähtiin että hänessä oli paremman kuin tavallisen
torpanpojan alku. Tuo viipurilainen kauppias kutsui poikaa luoksensa
tulemaan, ja Johannes lähtikin. Eräs venäläinen kenraali, joka sattui
käymään Viipurissa, sai nähdä pojan teoksia ja päätti toimittaa hänet
Pietariin oppimaan kuvanveistäjäksi. Vielä koetellakseen poikaa käski
hän Johanneksen leikata puusta Viipurin linnan kuvan. Sen tämä tekikin,
ja Viipurin linna syntyi ihka uutena leppäpölkystä.

Mutta Pietariin ei Johannes kuitenkaan tullut lähtemään. Muutamat
viipurilaiset keräsivät hänelle rahoja, joilla hän pääsi Helsinkiin
erään etevän kuvanveistäjän luo oppiin. Ja niin oli taiteilijan alku
valmis lähtemään ulos maailmaan.

Johannes Takasesta -- se oli pojan nimi -- tuli kuuluisa kuvanveistäjä,
jonka teoksia ihaillaan milt'ei hienoimpina ja taiteellisimpina, mitä
kukaan taideniekka on luonut. Hän muutti sittemmin Roomaan, jossa ovat
maailman suurimmat taideteoskokoelmat, ja jossa kuvanveistäjillä siis
on paras tilaisuus edistyä taiteessaan. Siellä hän sitten oli monta
vuotta, taistellen hädän ja puutteen kanssa, mutta kuitenkin
hylkäämättä jaloa taidettansa. Hän on kaavaillut Juhana Vilhelm
Snellmanin rintakuvan, joka on pystytetty Kuopiossa puistoon
tuomiokirkon edustalle, ja hän sai myöskin toimekseen jalon Keisarimme
Aleksanteri II:n kuvapatsaan valmistamisen sitä muistopatsasta varten,
joka oli pystytettävä Helsinkiin hänen kunniakseen. Hän ei kuitenkaan
ehtinyt työhön ryhtyä; kuolema katkaisi hänen elämänsä langan sitä
ennen, kun hän vasta oli 35 vuoden ikäinen. Syvää surua herätti
Suomessa hänen varhainen kuolemansa, sillä taiteilijan lahja, kyky
nähdä kauneutta luonnossa ja ihmisissä ja sitä esittää, on harvinainen
Jumalan lahja.



120. Laula, laula, veitoseni.


    Laula laula veitoseni,
    kuku, kuku kultaseni;
    anna aikasi ilohon,
    ääni laske laulamahan!
    Ota kaunis kantelesi,
    soitto kultainen kuleta,
    kielet soppehen sovita,
    käännä sormet soittamahan,
    jotta kuuluisi kujilla,
    kajahtaisi kankahilla,
    sekä soitto, jotta laulu,
    jotta ainoinen ilosi --
    kuuluisi kyliä myöten,
    kajahtaisi kaikin paikoin,
    Savossa soria soitto,
    ilo kaunis Karjalassa!



121. Maamme.


    _Maa, isänmaamme, Suomenmaa,
    soi sana kultainen!
    Ei laaksoa, ei kukkulaa,
    ei vettä, rantaa rakkaampaa,
    kuin kotimaa tää pohjainen,
    maa kallis isien.

    On Suomi köyhä, siksi jää,
    jos kultaa kaivannet.
    Sen vieras kyllä hylkäjää,
    vaan meille kallein maa on tää;
    sen salot, saaret, manteret
    ne meist' on kultaiset.

    Ovatpa meille rakkahat
    koskemme kuohuineen,
    ikuisten honkain huminat,
    täht'yömme, kesät kirkkahat,
    kaikk', kuvineen ja lauluineen
    mi painui sydämeen.

    Täss' auroin, miekoin, miettehin
    isämme sotivat.
    Kun päivä piili pilvihin
    tai loisti onnen paistehin,
    täss' Suomen kansan vaikeimmat
    he vaivat kokivat.

    Tään kansan taistelut ken voi
    ne kertoella, ken?
    Kun sota laaksoissamme soi,
    ja halla nälän tuskan toi,
    ken mittasi sen hurmehen
    ja kärsimykset sen?

    Täss' on sen veri virrannut
    hyväksi meidänkin,
    täss' iloaan on nauttinut
    ja tässä huoltaan huokaillut
    se kansa, jolle muinakin
    kuormamme pantihin.

    Tääll' olo meill' on verraton
    ja kaikki suotuisaa;
    vaikk' onni mikä tulkohon,
    maa, isänmaa se meillä on.
    Mi maailmass' on armaampaa
    ja mikä kalliimpaa!

    Ja tässä, täss'on tämä maa,
    sen näkee silmämme;
    me kättä voimme oientaa
    ja vettä, rantaa osoittaa
    ja sanoa: kas tuoss' on se,
    maa armas isäimme!

    Jos loistoon meitä saatettais
    vaikk' kultapilvihin,
    miss' itkien ei huoattais,
    vaan tähtein riemun sielu sais,
    ois tähän kurjaan kotihin
    halumme kumminkin.

    Totuuden, runon kotimaa,
    maa tuhatjärvinen,
    miss' elämämme suojan saa,
    sa muistojen, sa toivon maa,
    ain' ollos, onnees tyytyen,
    vapaa ja iloinen.

    Sun kukkas vielä kuorestaan
    vapaaksi puhkeaa;
    viel' lempemme saa hehkullaan
    sun toivos, riemus nousemaan,
    ja kerran laulus, synnyinmaa,
    korkeemman kaiun saa._



122. Jos ma lauluille rupean.


    Jos ma lauluille rupean,
    virrentöille työnteleme,
    laulan pihlajat pihalle,
    tammen keskitanhualle,
    tammelle tasaiset oksat,
    joka oksalle omenan,
    omenalle kultapyörän,
    kultapyörälle käkösen;
    kun käki kukahtelevi,
    kulta suusta kuohahtavi,
    vaski leuoilta valuvi,
    kultaisehen kuppisehen,
    vaskisehen vakkasehen,
    ilman maahan vieremättä,
    rikoille ripoamatta.
    Siitä tammen taittelemma,
    pihlajat pirottelemma,
    tyvet teemmä tynnyriksi,
    latvat laivan mastiloiksi,
    kesken kestipöytäsiksi,
    pikariksi pienet oksat.



123. Omat on virret oppimani.


    Ei ole seppä sen parempi,
    eikä tarkempi takoja,
    jos syntyi sysikeolla,
    kasvoi hiilikankahalla.

    En olo opissa ollut,
    käynyt mailla mahtavien,
    samonnut Lapin saloja,
    souellut Viron vesiä;
    omat on virret oppimani,
    omat saamani sanaset,
    tiepuolista tempomani,
    risukoista riipomani,
    pajukoista poimimani,
    vesoista vetelemäni,
    kanervoista katkomani,
    päästä heinän hieromani.
    Kun olin piennä paimenessa,
    lassa karjan kaitsijana,
    metisillä mättähillä,
    kultaisilla kunnahilla,
    kirjavaisilla kivillä,
    paistavilla paateroilla;
    tuuli toi sata sanoa,
    tuhat ilma tuuvitteli,
    virret aaltona ajeli,
    laulut läikkyi lainehina.
    Ne minä kerälle käärin,
    sykkyrälle syylättelin,
    panin aitan parven päähän,
    kukkarohon kultaisehen,
    rasiahan rautaisehen,
    vaskisehen vakkasehen.



124. Sananlaskuja.


    _1. Aika muuttuupi moneksi, ihminen ajan keralla.
    2. Edessä pitkä kanto kaskessa.
    3. Ei hyvä sana haavoita.
    4. Ei yhtä hyvää hyvästyminen, eikä kahta pahaa pahastuminen.
    5. Ei hädällä kauas keritä.
    6. Ei kaikki kultaa, joka kiiltää, ei kaikki hopeata, joka hohtaa.
    7. Ei lopu uni maaten, eikä työ tehden.
    8. Ei kaikki suuhun, mitä sydämessä.
    9. Ei miestä nuttuunsa arvaaman pidä.
    10. Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä ei
        kiitetä.
    11. Ei pidä ennen hypätä, kuin oja tulee.
    12. Ei saa siltoa sanoista, puita siihen tarvitahan.
    13. Ei Turku tunnissa tehty.
    14. Ei vesa kauas kannosta kasva.
    15. Ennen rauta katkeaa, kuin miehen sana ratkeaa.
    16. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
    17. Joka tyynellä makaa, se tuulella soutaa.
    18. Juuresta puuhun noustaan, ei latvasta.
    19. Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.
    20. Lupaus hyvä, anto parempi.
    21. Miehen sana miehen kunnia.
    22. Niinkuin korvessa huhutaan, niin korpi kaikaa;
        niinkuin tyhmälle puhutaan, niin tyhmä vastaa.
    23. Odottavan onkeen kala tulee.
    24. Parempi oma olkivuode, kuin on vieras höyhenvuode.
    25. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.
    26. Syy sysissä, syy sepissä.
    27. Totuus ei pala tulessakaan.
    28. Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä.
    29. Vähästä paljo tuleepi, kipinästä tuli syttyy.
    30. Väärin menee väärin saatu, pahasti pahoin koottu._



125. Kalevalan kertomuksia.


I. Väinämöinen.

Hämärässä muinaisajassa syntyi Väinämöinen, laulaja laveasuinen,
tietäjä iänikuinen. Hänen äitinsä oli ilman jumala, Ilmatar. Vasta
luodun maan päälle astuttuaan Väinämöinen rupesi sitä viljelemään. Hän
kaatoi ensimmäisen kasken ja kylvi siihen ensimmäisen ohran.

Hänen asuinpaikkansa oli Väinölässä. Siellä hän eleli aikojansa.
Hänestä tuli suuri laulaja, viisain mies koko kansan joukossa. Maine
hänen viisaudestaan ja laulutaidostaan levisi etäälle. Kuulipa sen
myöskin nuori lappalaisuros, Joukahainen nimeltään. Hän luuli itseään
suureksi laulajaksi ja kävi kovin kateelliseksi Väinämöistä kohtaan.
Vastoin vanhempiensa kieltoa lähti hän tapaamaan Väinämöistä,
kilpaillakseen hänen kanssaan laulutaidossa ja viisaudessa.

Kolme päivää matkustettuaan saapui hän Väinölään. Siellä tuli
Väinämöinen häntä vastaan ajaen hevosella. Nuori Joukahainen ajoi häntä
vastaan niin varomattomasti että valjaat takertuivat toisiinsa. Kysyi
vanha Väinämöinen: "ken olet sinä, joka noin tuhmasti ajat vastaan?"
Joukahainen vastasi: "olen nuori Joukahainen, mutta sanohan, mitä
kurjaa sukua sinä itse olet". Väinämöinen ilmoitti nimensä ja sanoi:
"Kun olet nuori Joukahainen, vetäy syrjähän vähäisen, olethan nuorempi
minua". Tähän vastasi Joukahainen: "mitäpä miehen nuoruudesta tai
vanhuudesta. Kumpi on tiedoilta parempi, se tiellä seisokoon, toinen
tieltä väistyköön. Jos lienet vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen,
niin ruvetkaamme laulamahan, mies miestä oppimahan, toinen toista
voittamahan." Väinämöinen lausui: "Mitäpä minusta on laulajaksi, kun
olen kaiken aikani elellyt vaan näillä Väinölän ahoilla, kotipellon
pientarilla; mutta sanohan sinä, mitä sinä enintä tiedät, yli muiden
ymmärtelet."

Nyt alkoi Joukahainen ladella tietojansa. Mutta ne olivat aivan
jokapäiväisiä asioita, jotka olivat kaikille tunnettuja. Väinämöinen
sanoi: "Nuo tietosi ovat lapsen tietoja, eikä partasuun uroon. Laula
syntyjä syviä". Joukahainen lauloi: "Tiedänpä tiaisen synnyn; tiedän
tiaisen linnuksi, kyyn käärmeeksi, kiiskin kalaksi. Vuoresta on vesi
syntyisin, tuli on syntynyt taivahasta, rauta ruostehesta. Märkä mätäs
on maista vanhin, paju puista ensimmäinen, hongan juuri huoneista,
paasi padoista." "Muistatko vielä enemmän, vai joko lorusi loppuivat?"
kysyi Väinämöinen.

Silloin Joukahainen turvautui valheeseen. Hän kertoi muka olleensa
niiden uroiden joukossa, jotka maailman loivat. Väinämöinen sanoi: "Sen
sinä suorastaan valhettelit, sillä ei sinua silloin nähty eikä kuultu".
"Kun ei liene itselläni mieltä ja viisautta", sanoi Joukahainen, "kysyn
mieltä miekaltani. Lähde, Väinämöinen, miekan mittelöhön." Väinämöinen
vastasi: "En pelkää sinun miekkojasi enemmän kuin sinun tietojasikaan.
Mutta en lähde sinun katalan kanssa miekkasille." Nyt Joukahainen murti
suuta, väänti päätä ja lausui: "Sen, joka ei lähde minun kanssani
miekkasille, sen minä laulan tunkiolle, nutistan läävän nurkkaan."

Jo loppui Väinämöisen kärsivällisyys, suuttuneena alkoi hän nyt itse
laulaa. Se oli vasta uroon laulua, sen voimasta järvet läikkyi, maa
järisi, vuoret vaskiset vapisi. Ja hän lauloi nuoren Joukahaisen
syvälle suohon, niin että hän sinne oli uppoamaisillaan.

Jo tunsi Joukahainen lähteneensä etevämpänsä kanssa kilpailuun. Hän
alkoi nyt rukoilla henkensä edestä ja lupasi Väinämöiselle ylen kalliit
lunnaat, jos tämä peräyttäisi pyhät sanansa ja päästäisi hänet suosta.
Väinämöinen siihen vihdoin suostuikin. Joukahainen pääsi suosta ja
lähti alla päin, pahoilla mielin kotiansa.

2. Kerran lähti Väinämöinen Pohjolaan pyytääkseen itselleen Pohjolan
tytärtä puolisoksi. Mutta matkalla väijyi häntä Joukahainen, jonka
sydämessä asui katkera viha ja kateus Väinämöistä kohtaan. Kun hän
viimein keksi Väinämöisen ratsastavan meren lahtea pitkin, jännitti hän
jousensa ja ampui. Nuoli sattuikin Väinämöisen hevoseen, mutta
Väinämöinen itse suistui meren aaltoihin.

Siellä hän ui kahdeksan päivää ja oli viimein aivan menehtymäisillään.
Tällöin keksi hänet suuri kotka, jolle Väinämöinen kerran oli
osoittanut hyvyyttä. Se käski Väinämöisen nousemaan selkäänsä ja kantoi
hänet Pohjolaan. Kun Louhi, Pohjolan emäntä, sai tietää, että vieras
oli kuuluisa Väinämöinen, ihastui hän suuresti ja kestitsi Väinämöistä
kaikella tavalla. Mutta Väinämöisen teki mieli kotia. Pohjolan emäntä
sanoi: "Hyvähän tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syödä lohta
lautaselta, sivulta sianlihaa." Mutta tähän vastasi Väinämöinen: "Mies
on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa Jumala että vielä
pääsisin omille maille. Parempi omalla maalla vesi virsun alta, kuin
vieraalla maalla mesi kultamaljoista." Pohjolan emäntä lupaa saattaa
hänet kotimaalle, jos hän takoisi Pohjolaan sammon, lupasipa vielä
tyttärensäkin siitä hyvästä hänelle puolisoksi. Väinämöinen sanoi: "En
taida sampoa takoa, mutta jos saatat minut omille maille, lähetän
sinulle seppo Ilmarisen, joka on taivasta takonut, ilman kantta
kalkutellut, se sinulle kyllä sammon takovi." Tähän lupaukseen luottaen
toimitti Pohjolan emäntä Väinämöisen kotimatkalle.

3. Väinämöinen laati itselleen venettä, mennäkseen uudelle
kosioretkelle Pohjolaan. Laulun voimalla hän sitä valmisteli. Olikin jo
saamaisillaan sen valmiiksi, mutta ei muistanut kolmea loitsu-sanaa,
joilla olisi veneen keulat saanut kuntoon. Monelta taholta koetteli
Väinämöinen noita loitsusanoja saada, mutta turhaan. Läksipä hän niitä
etsimään Tuonelastakin, kuolleiden valtakunnasta. Kolme viikkoa
matkailtuaan saapui hän Tuonelan joelle. Hän näki joen toisella
rannalla Tuonen tyttären ja huusi sille: "Tuo venettä, Tuonen tyttö,
yli joen tullakseni!" Tuonen tytär esteli häntä Tuonelaan elävänä
tulemasta. "Parempi olisi sinun palata omille maille; paljon on tänne
tulleita, ei paljon palanneita." Kun Väinämöinen yhä pyysi, vei Tuonen
tytär hänet viimein joen yli Tuonelaan. Siellä Tuonelan emäntä antoi
hänelle tervetuliaisiksi olutta, jossa sammakot ja madot uiskentelivat.
Kysyi sitten, miksi Väinämöinen oli Tuonelaan tullut. Väinämöinen
ilmoitti tulleensa etsimään sanoja, joilla veneensä valmistaisi.
Tuonelan emäntä virkkoi: "Ei Tuoni sanoja anna, etkä sinä ikinä enää
täältä kotiisi pääse". Väinämöinen laskeutui levolle, mutta ei
nukkunut. Tuoni itse ja hänen emäntänsä valmistivat suuren vaskinuotan,
ja Tuonen poika laski sen Tuonelan jokeen, jotta Väinämöinen ei pääsisi
pakenemaan. "Jokohan nyt lienee tuhoni tullut?" arveli Väinämöinen.
Mutta pian keksi hän keinon paetakseen. Hän loitsi itsensä saukoksi ja
pujahti semmoisena Tuonen verkon lävitse. Näin pelastui hän Tuonelasta,
mutta paljon oli hän siellä kokenut ja nähnyt. Hän kielsi kenenkään
ihmisen sinne itse ehdon tahdon menemästä, koska se paikka on ylen
kamala. -- Veneen valmistamiseen tarvittavat loitsusanat sai
Väinämöinen sitten ammoin kuolleen jättiläisen Antero Vipusen vatsasta
ja laittoi veneensä valmiiksi.

4. Suuren viisautensa ja tietäjä-taitonsa käytti Väinämöinen Väinölän
kansan hyväksi. Väinölän ja Pohjolan välille syttyi sota sammosta,
jonka Ilmarinen oli sinne takonut ja joka tuotti Pohjolalle suurta
onnea ja rikkautta. Väinämöinen ja muut Väinölän uroot kävivät sampoa
ryöstämässä Pohjolasta, ja siitä syntyi suuri taistelu Väinölän ja
Pohjolan väen välillä. Siitä taistelusta on kertomus tuonnempana.
Kuinka Väinämöinen tällä retkellä myös teki ensimmäisen kanteleen hauin
leukaluusta ja soitollansa hurmasi koko luomakunnan, kerrotaan myös
tuonnempana.

Kerran kuu ja aurinko laskeutuivat alas puunoksalle kuuntelemaan
Väinämöisen soittoa. Louhi, Pohjolan emäntä, otti ne siitä ja kätki
Pohjolan Kivimäkeen. Pimeys tuli maailmaan. Vilu tuli viljoille,
karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä ihmisille, kun ei
päivä paistanut eikä kuu kumottanut. Vihdoin sai Väinämöinen arvan
avulla tietää, että kuu ja aurinko olivat piilotettuina Pohjolan
kivimäessä. Väinämöinen päätti mennä ne sieltä pois hakemaan. Kun hän
astui Pohjolan tupaan, istuivat siellä Pohjolan miehet miekka vyöllä.
Väinämöinen vaati kuun ja auringon päästettäväksi irti Pohjolan
kivimäestä, mutta siihen ei suostuttu. Silloin Väinämöinen vaati
Pohjolan väkeä taisteluun. Ulos kartanolle mentiin nyt taistelemaan.
Väinämöinen kaatoi miekallaan Pohjolan väkeä kuin nauriin varsia. Nyt
pääsi hän vapaasti kivimäkeen. Mutta sieltä ei ollutkaan niin helppo
kuuta ja aurinkoa saada, ovet eivät auenneet käsivoimalla eikä
loitsuillakaan. Väinämöinen palasi kotia teettääksensä Ilmarisella
sopivia aseita ovien avaamiseksi. Louhi sai tästä tiedon ja hätäytyi.
Hän päästi kuun ja auringon kivimäestä. Ne nousivat jälleen entisille
sijoillensa taivaalla. Siitä nousi ilo koko luomakunnassa, ja
Väinämöinen tervehti kuuta ja aurinkoa toivottaen, että ne aina
tuottaisivat terveyttä ja onnea kansalle.

5. Kristinuskon Suomeen tullessa lähti Väinämöinen, joka ei uutta uskoa
suvainnut, Väinölästä pois. Hän astui meren rannalle ja lauloi siellä
viimeisen kerran. Hän lauloi itsellensä vaskisen veneen. Siihen hän
astui ja läksi purjehtimaan. Lähtiessään lauloi hän: "Annahan ajan
kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan uuden sammon
saattajaksi, uuden soiton suoriaksi, uuden kuun kulettajaksi, uuden
päivän päästäjäksi, kun ei ole kuuta, aurinkoa eikä iloa maailmassa".
Siitä purjehti hän vaskisella veneellään yläisihin maaemihin, alaisihin
taivosihin, jätti kantelon jälelle, soiton Suomelle sorean, kansalle
ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.


II. Ilmarinen.

Väinölän uroista oli seppo Ilmarinen kuuluisa taitavana takojana. Jo
maailmaa luotaissa oli hän taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut.

Hän se myös takoi Pohjolaan onnea ja rikkautta tuottavan sammon. Se oli
taottava joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä
jyvästä, kesäuuhen untuvasta. Kun Ilmarinen oli löytänyt sopivan
pajapaikan ja rakentanut palkeet ja ahjon, työnsi hän nuo aineet
tuleen. Kolme päivää ja yötä lietsoivat orjat palkeilla. Seppo
Ilmarinen kallistui nyt katsomaan ahjoon. Sieltä tuli kultakaarinen
jousi. Seppo Ilmarinen ei sitä hyväksy, se kun oli pahantapainen, joka
päivä ihmishengen vaati. Hän katkaisi jousen, tunki palaset uudelleen
ahjoon ja pani orjat lietsomaan. Seuraavana päivänä ilmestyi ahjosta
kullalla koristeltu vene. Ei Ilmarinen siihenkään tyytynyt, se kun
olisi suotta sotahan lähtenyt. Hän särki veneen, työnsi kappaleet
uudelleen ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Tällä kertaa tuli
ahjosta kultasarvinen hieho. Ei tyytynyt Ilmarinen siihenkään, se kun
metsissä olisi makaillut, maidon maahan kaadellut. Hän leikkeli hiehon
paloiksi, työnsi ne ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Nyt tuli
kultateräinen aura tulesta. Oli aura hyvännäköinen, ei ollut hyvän
tapainen, kylän pellot olisi kynnellyt, vainiot vakoellut. Seppo
Ilmarinen katkaisi auran kahdeksi ja työnsi ahjoon. Nyt laittoi hän
tuulet lietsomahan. Ne lietsoivat kolme päivää niin, että tuli tuiski
ikkunasta, säkenet ovesta räiskyi, ja savu nousi pilviin asti.
Ilmarinen kallistui silloin katsomaan, mitä ahjossa syntyisi. Ja hän
näki siellä nyt kirjokantisen sammon valmistuvan. Ilmarinen takoi sen
nyt taitavasti: yhteen laitaan jauhomyllyn, toiseen suolamyllyn,
rahamyllyn kolmanteen. Siitä jauhoi uusi sampo, jauhoi purnun
puhteessa, yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen
kotipitoja. Pohjolan emäntä oli siihen kovin ihastunut ja kätki sen
Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse. Palkaksi sai Ilmarinen
kauniin Pohjolan neidon puolisokseen.


III. Lemminkäinen.

Väinölän uroita oli myöskin kaunis Lemminkäinen eli Kaukomieli. Hänkin
oli mahtava loitsija, mutta samalla ylen sotaisa ja seikkailuihin
taipuvainen.

Kun Pohjolassa vietettiin seppo Ilmarisen ja Pohjolan neiden häitä,
jätettiin Lemminkäinen häihin kutsumatta, hän kun oli niin toraisa ja
tappelun haluinen. Tästä suuttui Lemminkäinen kovasti ja päätti käydä
Pohjolassa kostamassa tämän häväistyksen.

Saavuttuaan Pohjolan tupaan käyttäytyi hän hyvin ylpeästi. Hän kävi
istumaan peräpöydän päähän ja komensi Pohjolan väkeä kestitsemään
itseänsä. Pohjolan emäntä sanoi, ett'ei talossa nyt ollut vieraalle
tarjottavaa, kun vast'ikään oli häät pidetty. Lemminkäinen vastasi:
"Jopa on täällä syömät syöty, häät juotu, pidot pidetty. Oi sinä
Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas, pidit häät häijyn tavalla,
kutsuit kaiken muun kansan, minun heitit kutsumatta. En nyt liene
Lemminkäinen, ellei minulle anneta syötävää ja juotavaa." Pohjolan
emäntä käski nyt tuoda Lemminkäiselle olutta. Mutta siinä oluessa
mateli matoja ja sisiliskoja. Lemminkäinen onki ne pois ja joi oluen.
Mutta hän vaati edelleen parempaa kestitystä. Pohjolan isäntä silloin
sanoi: "Miksi sinä tulit tänne, ken sinut tänne kutsui?" Virkkoi
Lemminkäinen: "korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumaton; anna minun
ostaa olutta itselleni!"

Tästä Pohjolan isäntä suuttui. "Ei tässä pidot parane, jos ei vieraat
vähene, talo työlle, vieras tielle", lausui hän, sivalti miekan
seinältä ja vaati Lemminkäistä kaksintaisteluun. Tämä oli siihen heti
valmis. Miehet mittelivät miekkojansa. Pohjolan isännän miekka oli
vähän pitempi. Lemminkäinen sanoi: "Sinunpa miekkasi pitempi, sinun
ensin iskeminen". Pohjolan isäntä koetti iskeä Lemminkäistä päähän,
mutta ei tavannut; sen sijaan kävi miekka orteen, niin että se meni
poikki. Ilkkuen sanoi Lemminkäinen: "Mitä pahaa orret tekivät, kun
niitä tavoittelet? Mutta tukala on tora tuvassa, tuvan uuden
turmelemme. Käykäämme ulos pihalle, tantereelle tappelohon, pihalla
veret paremmat, kaunihimmat kartanolla." Ja niin menivät taistelijat
pihalle. Siellä Pohjolan isäntä yritti uudelleen lyödä Lemminkäistä
miekallaan, mutta ei osannut. Sanoi Lemminkäinen: "Annappas minäkin
koitan, jo on vuoroni minunkin". Ja hän löi, niin että tulta miekasta
tuiski, ja katkaisi Pohjolan isännältä kaulan.

Mutta nytpä Pohjolan emäntä julmistui: Hän lauloi tuhannen aseellista
miestä, jotka olisivat Lemminkäisen tuhonneet, ellei hän kiireimmän
kautta olisi paennut Pohjolasta.


IV. Sota sammosta ja Väinämöisen soitto.


    (Kalevan runot 39-43 lyhennettyinä.)

    Vaka vanha Väinämöinen
    itse tuon sanoiksi virkki:
    "Veli seppo, veikkoseni,
    lähtekämme Pohjolahan
    tuon on sammon saa'ntahan [saantaan, hankintaan],
    kirjokannen katsantahan;
    laatikaamme laiva suuri,
    johon sampo saatetahan
    Pohjolan kivimäestä,
    vaaran vaskisen sisästä!"

    Sanoi seppo Ilmarinen:
    "Vakavampi mainen matka,
    lempo menköhön merelle,
    surma suurelle selälle!"

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    "Lysti on venon vesillä,
    purren juosta jolkutella,
    veet väljät välkytellä;
    vaan kuitenki, kaikitenki,
    kun et mieline merisin,
    niin on maisin matkatkamme,
    rantaisin ratustelkamme!"

    "Tao nyt mulle uusi miekka,
    tee miekka tuliteräinen,
    jolla hurttia hutelen,
    Pohjan kansan kaikottelen,
    Saaessa [saadessa, tullessa] otolle sammon,
    kirjokannen katselohon."

    Tuo on seppo Ilmarinen
    takoi miekan mieltä myöten,
    senp' on kullalla kuvasi,
    hopealla huolitteli [koristeli].

    Vaka vanha Väinämöinen
    sai miekan tuliteräisen
    kätehensä oikeahan;
    senpä kuu kärestä paistoi,
    päivä paistoi lappeasta,
    tähet västistä [kahvasta] valotti.

    Sylkytteli miekkoansa
    vuoren rautaisen raossa,
    itse tuon sanoiksi virkki:
    "Jo minä terällä tällä
    vaikka vuoret poikki löisin,
    kalliot kaha jakaisin!"

    Lähteä luku [aika] tulevi,
    liitto [määrä-aika] käyä kerkiävi;
    yks' on vanha Väinämöinen,
    toinen seppo Ilmarinen,
    läksivät hevon hakuhun,
    kuloharjan kuuntelohon,
    suvikunnan [vuoden vanha] suitset vyöllä,
    varsan valjahat olalla.

    Astua ratustelevat
    kahen miehen rantamaita,
    kuului rannalta kujerrus,
    valitanla valkamalta.

    Vaka vanha Väinämöinen
    meni tuota katsomahan,
    näki purren itkemässä,
    venosen valittamassa,
    kysytteli, lausutteli:
    "Mitä itket puinen pursi,
    itketkö sä puisuuttasi,
    hankauttasi haveksit [huolehdit]?

    Pursi puinen vastoavi,
    vene hankava sanovi:
    "En mä itke puisuuttani,
    hankauttani haveksi;
    itken viejäistä [sellaista, joka veisi] vesille,
    laskiaista lainehille."

    "Muut purret, pahatki purret,
    ne aina sotia käyvät,
    tuovat täytensä rahoja,
    alustansa aartehia;
    minä lahon lastuillani,
    venyn veistännäisilläni;
    pahimmatkin maan matoset
    alla kaarteni asuvat,
    linnut ilman ilkeimmät
    pesän pielessä pitävät."

    Vaka vanha Väinämöinen
    tuossa tuon sanoiksi virkki:
    "Elä itke puinen pursi,
    vene hankava havise,
    kohta saat sotia käyä,
    tappeluita tallustella!"

    Vaka vanha Väinämöinen
    lauloi purren lainehille,
    lauloi ensin laitapuolen
    sukapäitä [sileätukkaisia] sulhosia,
    lauloi toisen laitapuolen
    tinapäitä [tinakoristeilla varustettuja] tyttäriä,
    lauloi vieläki lisäksi
    teljot täytehen väkeä,
    kuss' oli vähän sijoa,
    nuorukaisilta esinnä.

    Pani sulhot soutamahan,
    neiet ilman istumahan;
    sulhot souti, airot notkui,
    eipä matka eistykkänä [edistykään].

    Pani neiet soutamahan,
    sulhot ilman istumahan;
    neiet souti, sormet notkui,
    eipä matka eistykkänä.

    Muutti vanhat soutamahan,
    nuoret päältä katsomahan;
    vanhat souti, päät vapisi,
    eipä vielä matka eisty.

    Siitä seppo Ilmarinen
    itse istui soutamahan.
    Jopa juoksi puinen pursi,
    pursi juoksi, matka joutui,
    loitos kuului airon loiske,
    kauas hankojen hamina.

    Ahti saarella asuvi,
    Kaukoniemen kainalossa;
    kalatuutta Kauko itki,
    leivätyyttä Lemminkäinen,
    Ahti aitan pieneyttä,
    veitikka osan vähyyttä.

    Veisti laitoja venehen,
    uuen purren pohjapuuta,
    päässä pitkän nälkäniemen,
    paltalla [rinteellä] kylän katalan.

    Se oli korvalta korea,
    silmältä sitäi parempi;
    näki purren kulkemassa,
    venosen vaeltamassa,
    selvällä meren selällä,
    ulapalla aukealla.

    Huuti mies nenästä niemen,
    verevä vesien poikki:
    "Kenen on vene vesillä,
    kenen laiva lainehilla?"

    Miehet purresta puhuvat:
    "Mi olet mies metsän asuja,
    kun et tunne tuota purtta,
    keksi Väinölän venettä?"

    Sanoi lieto Lemminkäinen,
    virkkoi kaunis kaukomieli:
    "Jo tunnen perän pitäjän,
    jo älyän airollisen;
    minnekä menette, miehet,
    kunne läksitte, urohot?"

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    "Kohti pohjoista kulemme
    sampoa tapoamahan,
    kirjokantta katsomahan,
    Pohjolan kivimäestä,
    vaaran vaskisen sisästä."

    Sanoi lieto Lemminkäinen:
    "Ohoh vanha Väinämöinen!
    otappa minua miestä
    urohoksi kolmanneksi,
    kun saat sammon nostantahan,
    kirjokannen kannantahan;
    vielä mieki miesnä maksan,
    jos saisi tapella tarve."

    Vaka vanha Väinämöinen
    otti miehen matkoihinsa,
    veitikan venosehensa.

          -- -- --

    Vaka vanha Väinämöinen
    laskea karehtelevi
    tuon on pitkän niemen päästä;
    laski päivän maavesiä,
    päivän toisen suovesiä,
    kolmannen kosen [kosken] vesiä.

    Äsken [sitten] tuonne tultuansa
    noille väljille vesille
    puuttui pursi juoksemasta,
    venonen pakenemasta.

    Vaka vanha Väinämöinen
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Oi sie lieto Lemminpoika,
    kallistaite katsomahan,
    miss' on pursi puuttumassa,
    kivelläkö vai haolla."

    Se on lieto Lemminkäinen
    kallistitte katsomahan.
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    "Ei ole veno kivellä,
    ei kivellä, ei haolla,
    vene on hauin hartioilla."

    Vaka vanha Väinämöinen
    itse miekkansa veälti [tempasi],
    tempasi terävän rauan,
    veti haukea ve'estä;
    hauki katkesi kaheksi,
    pursto pohjahan putosi,
    pää kavahti karpahasen [venheeseen].

    Jo otti venonen juosta;
    vaka vanha Väinämöinen
    luotti [lähestytti] purren luotosehen,
    ravahutti [ravakasti laski] rantasehen.
    Siitä hauki keitetähän,
    murkinoiahan muruina,
    jäipä luita luotoselle,
    kalan luita kalliolle.

    Vaka vanha Väinämöinen
    noita tuossa katselevi,
    sanan virkkoi noin nimesi:
    "Mikä tuostaki tulisi,
    noista hauin hampahista,
    leveästä leukaluusta,
    jos oisi sepon pajassa,
    miehen mahtavan käsissä?"

    Sanoi seppo Ilmarinen:
    "Ei tule tyhjästä mitänä,
    kalan ruotasta [ruodosta] kalua,
    ei seponkana pajassa."

    Vaka vanha Väinämöinen
    itse tuon sanoiksi virkki:
    "Noistapa toki tulisi
    kalanluinen kanteloinen,
    kun oisi osoajata,
    soiton luisen laatijata."

    Itse loihe laatijaksi,
    tekiäksi teentelihe,
    laati soiton hauvinluisen,
    suoritti ilon ikuisen.

    Kust' on koppa kanteletta [kanteleen koppa]
    Hauvin suuren leukaluusta.
    Kusta naulat kanteletta?
    Ne on hauin hampahista;
    Kusta kielet kanteletta?
    Hivuksista hiien ruunan.

    Kun oli soitto suorittuna,
    vaka vanha Väinämöinen
    käski nuoren, käski vanhan
    soittamahan sormillansa
    tuota ruotaista rojua,
    kalanluista kanteletta.

    Soitti nuoret, soitti vanhat,
    soitti keskikertaisetki,
    ei ilo ilolle noussut,
    soitto soitollen ylennyt.

    Se on lieto Lemminkäinen
    sanan virkkoi, noin nimesi:

    "Ei ole teissä soittajata,
    tuokatte minulle soitto
    kahen polven pystyn päähän,
    kynnen kymmenen nenähän!"

    Saip' on kantelon käsille,
    soiton alle sormiensa;
    tuota käänti, tuota väänti,
    tuota sormin suoritteli,
    eikä soitto soitakkana,
    ei ilo iloakkana.

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    "Ei ole tässä nuorisossa
    tuon on soiton soittajaista;
    joko Pohjola paremmin
    saisi soiton soittamahan,
    josp' on laitan Pohjolahan."

    Siitä vanha Väinämöinen
    laittoi soiton Pohjolahan;
    soitti pojat Pohjolassa,
    soitti pojat jotta piiat,
    ei ilo ilolle tunnu,
    eikä soitto soitannolle.

    Sokea sopesta lausui,
    ukko vanha uunin päältä:
      "Heretkätte, heittäkätte!
    puhki korvani puhuvi,
    läpi pääni läylentävi [rasittavi],
    viepi viikoksi uneni."

    Noin ukko sanoiksi virkki:
    "Jos ei soitto Suomen kansan
    vasta vaikuta ilolle,
    tahi uuvuta unehen,
    niin vetehen visko'otte [viskatkaatte],
    aaltoihin upottaotte!"

    Soitto kielin kerkiävi,
    kantelo sanoin kajahui:
    "En mie vetehen joua,
    alle aaltojen asetu,
    ennen soitan suorijalla,
    vangun [äännän] vaivan nähnehellä."
      Soitto vietihin visusti,
    kannettihin kaunihisti,
    miehen laatijan kätehen,
    pyytänehen polvuksille.

          -- -- --

    Vaka vanha Väinämöinen
    istuiksen ilokivelle,
    hopeaiselle mäelle,
    kultaiselle kunnahalle.
      Otti soiton sormillensa,
    käänsi käyrän polvillensa,
    kantelen kätensä alle,
    sanan virkkoi, noin nimesi:
      "Tulkohon jo kuulemahan,
    kun ei liene ennen kuullut
    iloa iki runojen,
    kajahusta kanteloisen!"

    Alkoi soittoa somasti;
    jo kävi ilo ilolle,
    riemu riemulle remahti:
    ei ollut sitä metsässä
    jalan neljän juoksevata,
    koivin koikkelehtavata,
    ku ei tullut kuulemahan,
    iloa imehtimähän.

    Oravat ojentelihe
    lehväseltä lehväselle,
    tuohon kärpät kääntelihe,
    aioillen asettelihen,
    hirvet hyppi kankahilla,
    ilvekset piti iloa.

    Tapiolan tarkka ukko,
    ja kaikki Tapion kansa
    kulki vuoren kukkulalle
    soittoa tajuamahan.
    Itseki metsän emäntä
    loihe koivun konkelolle
    kanteloista kuulemahan,
    iloa imehtimähän.

    Mi oli ilman lintusia,
    kahen siiven sirkovia [kahdella siivellä lentäviä],
    ne tulivat tuiskutellen,
    kiiätellen kiirehtivät
    soittohon sulan urohon,
    Väinämöisen vääntelöhön.

    Korkealta kokko lenti,
    halki pilvien havukka,
    allit aaltojen seliltä,
    joutsenet sulilta soilta;
    pieniäki peipposia,
    sirkkuja sivertäviä,
    leivoja satalukuisin,
    rastahia ratki paljon,
    ilmassa ihastelivat,
    hartioilla haastelivat,
    tehessä isän iloa,
    soitellessa Väinämöisen.

    Itse ilman Luonnottaret,
    ilman impyet ihanat,
    iloa imehtelivät,
    kanteloista kuuntelivat,
    ken se ilman vempelellä,
    taivon kaarella kajotti,
    ken se pienen pilven päällä
    rusoreunalla rehotti.

    Uipi hauvit hangotellen,
    ve'en koirat vengotellen,
    lohet luo'oilta samosi,
    siikaset syväntehiltä,
    säret pienet, ahvenetki,
    mujehetki, muut kalatki,
    kaikki parvihin panihe,
    rantahan rakenteleikse
    virttä Väinön kuulemahan,
    soittoa tajuamahan.

    Ahto aaltojen kuningas,
    ve'en ukko ruohoparta,
    rinnoin aalloillen ajaikse
    ja lapaikse lainehille;
    sisarekset Sotkottaret,
    rannan ruokoiset kälykset,
    ve'en kalvolle vetäikse,
    luikahaikse lumpehelle;
    itseki ve'en emäntä,
    ve'en eukko ruokorinta
    väännäikse vesikivelle,
    vatsalolle vaivoaikse,
    tuota ääntä kuulemahan,
    iloa imehtimähän,
    kun oli ääni kummanlainen,
    soitanto ylen sorea.

    Siitä vanha Väinämöinen
    soitti päivän, soitti toisen;
    ei ollut sitä urosta,
    ollut ei miestä eikä naista,
    kellen ei itkuksi käynyt,
    kenen syäntä ei sulannut.

    Itsensäki Väinämöisen
    tippui tilkat silmistänsä,
    vierivät vesipisarat
    karkeammat karpaloita,
    hereämmät [suuremmat] hernehiä,
    pyöreämmät pyyn munia.

    Ve'et pyöri silmistänsä
    kaunihille kasvoillensa,
    rehe'ille rinnoillensa,
    päteville polvillensa,
    jalkapöy'iile jaloille,
    maahan alle jalkojensa,
    läpi viien villavaipan,
    sarkakauhtanan kaheksan.

    Vierivät vesipisarat
    rannalle meren sinisen,
    rannalta meren sinisen
    alle selvien vesien.
      Olipa sorea sotka
    ve'essä vilvoitteleiva
    rannalla meren sinisen;
    sanoi vanha Väinämöinen:
    "Usein utuinen sotka
    suullasi sukelteleihet
    alle syvien vesien,
    käyppä poimi kyyneleeni
    alta selvien vesien,
    annan sulle sulkaturkin."

    Saipa sotka poimimahan,
    poimi kyynelet merestä,
    alta selvien vesien,
    kantoi Väinölle kätehen:
    jo oli muiksi muuttunehet,
    kasvanehet kaunoisiksi,
    helmiksi heristynehet,
    simpukoiksi siintynehet,
    kuningasten kunnioiksi,
    valtojen iki iloksi.

         -- -- --

    Vaka vanha Väinämöinen,
    toinen seppo Ilmarinen,
    kolmas lieto Lemmin poika
    siitä lähtevät selälle,
    tuonne kylmähän kylähän,
    pimeähän Pohjolahan.

    Päästyänsä matkan päähän
    vetivät venosen maalle,
    teloille teräksisille,
    valkamoille vaskisille.

    Astuvat tuville tuosta,
    alle kattojen ajoihe;
    kysyi Pohjolan emäntä,
    tutkaeli tullehilta:
      "Mipä miehillä sanoma,
    millä matkalla olette?"

    Vaka vanha Väinämöinen
    tuopa tuohon vastoavi:
    "Sammosta sanomat miesten,
    sillä matkalla olemme;
    saimme sampuen jaolle,
    kirjokannen katselulle."
      Louhi Pohjolan emäntä
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Ei pyyssä kahen jakoa,
    oravassa kolmen miehen;
    hyvä on sampuen hyrätä
    Pohjolan kivimäessä,
    hyvä olla itseniki
    sammon suuren haltijana."

    Vaka vanha Väinämöinen
    itse tuon sanoiksi virkki:
    "Kun et antane osoa,
    tuota sammon toista puolta,
    niin on kaiken kantanemme,
    vienemme venehesemme."

    Louhi Pohjolan emäntä
    tuo tuosta pahoin pahastui,
    kutsui Pohjolan kokohon,
    pään varalle Väinämöisen.

    Vaka vanha Väinämöinen
    kävi kanteloisehensa;
    tuota kaikki kuulemahan,
    iloa imehtimähän.

    Väkeä väsyttelevi,
    rahvahaista raukaisevi,
    kaikki nukkui kuuntelijat
    Väinämöisen soitantoa [soitannosta].

    Siitä viisas Väinämöinen,
    tietäjä iän-ikuinen,
    ottavi uniset neulat,
    voiteli unella silmät,
    pani pitkähän unehen
    koko Pohjolan perehen.

    Meni sammon saatantahan,
    kirjokannen katsantahan,
    lauloa hyrähtelevi
    vaaran vaskisen ovilla,
    jopa liikkui linnan portit,
    ovet vahvat aukieli.

    Siitä vanha Väinämöinen,
    toinen seppo Ilmarinen,
    kolmas lieto Lemmin poika.
    saattelivat sammon suuren,
    veivät sen venosehensa,
    latjasivat laivahansa.

    Siitä vanha Väinämöinen
    lähti pois Pohjolasta.
    Laskea karehtelevi
    selkeä meren sinisen;
    laski päivän, laski toisen,
    päivänäpä kolmantena
    tuo on lieto Lemminkäinen
    sanan virkkoi, noin nimesi:

    "Miks'et laula Väinämöinen
    hyrehi hyväntöläinen [hyvä mies],
    hyvän sammon saatuamme,
    tien oikein osattuamme?"

    Vaka vanha Väinämöinen
    hänpä varman vastaeli:
    "Varahinen laulannaksi,
    aikainen ilon pioksi;
    äsken laulanta sopisi,
    ilon teentä kelpoaisi,
    kun omat ovet näkyisi,
    omat ukset ulvahtaisi."

    Sanoi lieto Lemminkäinen:
    "Kun et lauloa luvanne,
    itse luome [luon itseni] laulamahan
    heitäme [heitän itseni, ryhdyn] heläjämähän."

    Sai itse säveltämähän,
    loihe kurja kukkumahan,
    äreällä äänellänsä,
    käreällä kulkullansa.

    Kurki istui kannon päässä,
    märän mättähän nenässä,
    sepä säikähti kovasti,
    lenti poikki Pohjolahan,
    vielä parkaisi pahasti
    Pohjan puolle saatuansa,
    sillä Pohjolan herätti,
    pahan vallan valveutti.

    Nousi Pohjolan emäntä
    unen pitkän maattuansa,
    kiirehti kivimäelle,
    vaaran vaskisen ovelle,
    sanoi tuonne tultuansa:

    "Voi polonen päiviäni!
    jop' on täältä sampo saatu,
    kaikki lukot lonkaeltu [sijaltansa väännetty]."

    Uutarta [Udutarta] rukoelevi:
    "Utu-tyttö, terhen [sumun] neiti,
    seulo seulalla utua
    selvälle meren selälle,
    jott' ei päästä Väinämöisen,
    osata Uvantolaisen!"

    "Kun ei tuosta kyllin liene,
    oi Ukko ylijumala,
    rakenna rajuinen ilma,
    nosta suuri säien voima
    aivan vastahan venettä,
    kulkematta kunnekkana!"

    Utu-tyttö, neiti terhen,
    u'un huokuvi merelle,
    sumun ilmahan sokesi.
    Piti vanhan Väinämöisen
    kokonaista kolme yötä
    sisässä meren sinisen.

    Yön kolmen levättyänsä
    sisässä sumun sakean
    virkki vanha Väinämöinen:

    "Ei ole mies pahempikana
    u'ulla upottaminen,
    terhenellä voittaminen."

    Veti vettä kalvallansa,
    merta miekalla sivalsi:
    nousi talma taivahalle,
    utu ilmoille yleni,
    selvisi meri sumusta,
    meren aalto auteresta.

    Siitä vanha Väinämöinen
    laski eelle laivoansa;
    oli aikoa vähäinen,
    jo Ukko ylijumala
    virkki tuulet tuulemahan,
    säät rajut rajuamahan.

    Nousi tuulet tuulemahan,
    säät rajut rajuamahan,
    kovin läikkyi länsituuli,
    luoe-tuuli tuikutteli,
    etelä enemmän tuuli,
    itä inkui ilkeästi,
    kauheasti kaakko karjui,
    pohjonen kovin porasi.

    Kovin silloin tuulet tuuli,
    aallot hakkasi alusta,
    veivät harpun hauvinluisen,
    kantelon kalan-eväisen,
    väen Vellamon hyväksi,
    Ahtolan iki-iloksi.

    Siinä vanhan Väinämöisen
    ve'et silmihin vetihe,
    itse tuon sanoiksi virkki:
    "Sinne sattui saalahani [saamani, tuottamani],
    katosi iki iloni,
    en tuota enempi saane
    sinä ilmoisna ikänä
    kuuna kullan valkeana."

  [Sampo-retkeltään palattuaan teki Väinämöinen koivusta
  uuden kanteleen.]

         -- -- --

    Louhi Pohjolan emäntä
    laittoi miehet miekkoihinsa,
    rakenteli Pohjan purren,
    suoritti sotavenosen,
    siitä läksi laskemahan,
    sekä läksi jotta joutui,
    sampoa tapoamahan,
    venehestä Väinämöisen.

    Vaka vanha Väinämöinen
    laskevi sinistä merta.
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    "Oi sie lieto Lemmin poika,
    nouse purjepuun nenähän!
    katsaite etinen ilma,
    tarkkoa takainen taivas,
    onko selvät ilman rannat."

    Tuopa lieto Lemminkäinen
    nousi purjepuun nenähän,
    katsoi iät, katsoi lännet,
    katsoi luotehet, etelät,
    katsoi poikki pohjan rannan,
    siitä tuon sanoiksi virkki:
    "Pieni on pilvi pohjoisessa,
    pilven lonka luotehessa."

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    "Ei se pilvi ollekkana,
    se on pursi purjehinen;
    katso toiste tarkemmasti!"

    Katsoi toiste, katsoi tarkoin,
    sanovi sanalla tuolla:
    "Saari kaukoa näkyvi,
    etähältä ennättävi,
    havukoita haavat täynnä,
    koivut kirjo-koppeloita."

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    "Jo vainen valehtelitki;
    havukoita ei ne olle,
    eikä kirjo-koppeloita,
    ne on Pohjan poikasia;
    katso tarkoin kolmannesti!"

    Se on lieto Lemminkäinen
    katsoi kerran kolmannenki,
    sanovi sanalla tuolla:
    "Jo tulevi Pohjan pursi,
    satahanka hakkoavi,
    sata miestä soutimilla,
    tuhat ilman istumassa."

    Silloin seppo Ilmarinen
    souti kourilla kovilla,
    souti lieto Lemminkäinen,
    souti kansa kaikenlainen,
    lyllyivät [notkuivat] melat lylyiset [mäntypuiset],
    hangat piukki pihlajaiset,
    nenä hyrski hylkehenä,
    perä koskena kohisi,
    eipä matka eistykkänä,
    ei pakene puinen pursi.

    Vaka vanha Väinämöinen
    jo tunsi tuhon tulevan,
    arvelee ajattelevi,
    siitä tuon sanoiksi virkki:
    "Vielä mä tuohon mutkan muistan,
    keksin kummoa vähäsen."

    Otti piitä pikkuruisen,
    tauloa taki [aivan] vähäsen,
    ne merehen mestoavi
    yli olkansa vasemman,
    sanovi sanalla tuolla,
    lausui tuolla lausehella:

    "Tuosta tulkohon karinen,
    salasaari kasvakohon,
    johon juosta pohjan purren,
    satahangan halkiella!"

    Se siitä kariksi kasvoi,
    loihe luo'oksi merehen,
    itähän pitemmin puolin,
    poikkipuolin pohjosehen.

    Tulla puikki Pohjan pursi,
    halki aallon hakkoavi,
    juoksi Iuotohon lujasti,
    kaaret poikki katkieli,
    meren myrskyn hiertimessä,
    lainehen rapaimessa [hyrskyssä].

    Louhi Pohjolan emäntä
    tohti toiseksi ruveta,
    levitäikse lentämähän,
    kokkona kohotteleikse,
    sata miestä siiven alla,
    tuhat purston tutkaimella,
    sata miestä miekallista,
    tuhat ampuja-urosta.

    Yllättävi Väinämöisen,
    lenti purjepuun nenähän,
    oli pursi päin pu'ota,
    laiva laioin kallistua.

    Vaka vanha Väinämöinen
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Ohoh Pohjolan emäntä!
    joko saat jaolle sammon
    nenähän utuisen niemen,
    päähän saaren terhenisen?"

    Sanoi Pohjolan emäntä:
    "En lähe jaolle sammon
    sinun kanssasi katala,
    kerallasi Väinämöinen."

    Tahtoi sampoa tavata
    venehestä Väinämöisen.
    Sammon saatatti vetehen,
    selvälle meren selälle;
    siinä sai muruiksi sampo,
    kirjokansi kappaleiksi.

    Mi meni muruja noita,
    sammon suuria paloja,
    alle selvien vesien,
    ne jäivät ve'en varaksi
    jäipä toisia muruja,
    pienempäisiä paloja
    selälle meren sinisen,
    meren laajan lainehille.
    Niitä tuuli työnnytteli,
    aalto rannallen ajeli.

    Vaka vanha Väinämöinen
    näki tyrskyn työntelevän,
    hyrskyn maalle hylkeävän
    noita sampuen muruja.
    Hän tuosta toki ihastui,
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Tuost' on siemenen sikiö,
    alku onnen ainiaisen,
    tuosta kyntö, tuosta kylvö,
    tuosta kasvu kaikenlainen
    Suomen suurille tiloille,
    Suomen maille mairehille."

    Louhi Pohjolan emäntä
    itse tuossa arvelevi:
    "Jo minulta valta vaipui,
    jo aleni arvioni,
    eloni meni merehen,
    sampo särkyi lainehisin."

    Läksi itkien kotihin,
    polotellen pohjosehen,
    ei saanut sanottavata
    koko sammosta kotihin;
    veipä kuitenkin vähäsen
    sormella nimettömällä,
    kantoi kannen Pohjolahan,
    sai rivan Sariolahan;
    siit' on polo Pohjolassa,
    elo leivätön Lapissa.

    Vaka vanha Väinämöinen
    itse maalle mentyänsä
    löysi sampuen muruja,
    kirjokannen kappaleita,
    rannalta merelliseltä,
    hienoselta hietikolta.

    Saattoi sampuen muruset,
    kirjokannen kappalehet,
    nenähän utuisen niemen,
    päähän saaren terhenisen,
    kasvamahan, karttumahan,
    saamahan, satoamahan,
    olui'ksi ohrasiksi,
    leiviksi rukihisiksi.

    Siitä vanha Väinämöinen
    itse tuon sanoiksi virkki:
    "Anna luoja, suo Jumala,
    anna onni ollaksemme,
    hyvin ain' eleäksemme,
    kunnialla kuollaksemme,
    suloisessa Suomen maassa,
    kaunihissa Karjalassa!"



126. Väinämöisen sanoja.


    1. Kielsi vanha Väinämöinen,
    epäsi Suvannon sulho
    kullalle kumartamasta
    hopealle horjumasta.

    2. Sanoi vanha Väinämöinen
    nuoremmalle veiollensa:
    Kaunis on kattila tulella,
    vaikka vettä kiehukohon;
    hyvä mieli miehen päässä,
    vaikka ilman istukohon --
    väki ei väännä hartioita,
    säre ei mieli miehen päätä.

    3. Sanoi vanha Väinämöinen
    nuoremmalle veiollensa:
    Hoida honkaista venettä,
    hoida hongan veistäjätä;
    pah' on orja palkatonna,
    paha paljon palkan kanssa --
    osallahan mies elävi,
    koira toisen kohtalolla.

    4. Sanoi vanha Väinämöinen
    nuoremmalle veiollensa:
    Aina auttavi Jumala,
    ajan kunkin katkasevi;
    viipyen erät paremmat,
    kauan ollen kaunihimmat --
    harvoin syötti harva verkko,
    silloin suurilla kaloilla.

    5. Sanoi vanha Väinämöinen
    nuoremmalle veiollensa:
    Jumalass' on juoksun määrä,
    ei miehen ripeydessä;
    juokseva johonki saapi,
    käypä kauas kerkeävi --
    usein käypi käypä härkä,
    kun jo hengästyi hevonen.

    6. Sanoi vanha Väinämöinen
    nuoremmalle veiollensa:
    Sitä kuusta kuuleminen,
    jonka juurella asunto;
    kiitä muille muita maita,
    itselle omia maita --
    omat maat makuisimmat,
    omat metsät mieluisimmat.

    7. Sanoi vanha Väinämöinen
    nuoremmalle veiollensa:
    soisin Suomeni hyväksi,
    Karjalani kaunihiksi,
    hyvin aina elettäväksi,
    kunnialla kuoltavaksi --
    laiskat Lappihin menevän,
    muut veltot Viron vesille.



127. Runolaulaja.


    Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
    kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,
    hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
    ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.

    Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
    jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
    Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
    vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.

    Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen;
    siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
    ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin ...
    kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.

    Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
    ja nuorukainen vanhust' esille taluttaa:
    "Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,
    kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"

    Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan,
    olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,
    hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen
    ne lumivalkeoina valuvat harteillen.

    Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus,
    "Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus,
    ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
    ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.

    Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan;
    vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,
    kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,
    säveltään visertääpi sydämin tykkivin.

    Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
    ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,
    ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
    ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.

    Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
    ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,
    hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on,
    ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.

    Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois,
    kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
    värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,
    ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.

    Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,
    punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,
    ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
    ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.

    Ja ompi niinkuin riemu taas näyttais riemullen,
    ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;
    iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
    ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.

    Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty,
    hän, hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,
    ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon
    satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.



128. Helsinki.


Helsinki on, niinkuin tiedämme, Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki.
Meistä Suomalaisista näyttää se niin suurelta ja komealta, että
luulemme sille tuskin vertoja löytyvänkään. Mutta muukalaisetkin, jotka
siellä käyvät, sanovat, että se on Europan sievimpiä kaupunkeja, jos
kohta se onkin pieni Europan varsinaisten suurten kaupunkien rinnalla.

Helsinki herättää huomiota varsinkin rakennustensa, puhtautena ja
järjestyksensä sekä ympäristöjensä kautta.

Mitä ensinnäkin rakennuksiin tulee, on niiden joukossa koko joukko
varsin komeita ja kauniita. Varsinkin viime vuosina on sinne
lisääntynyt paljo suuria kartanoita, jotka ovat rakennustaiteellisessa
suhteessa erittäin uljaita. Kun vaeltelee Helsingin valtakatuja ja
yleisempiä paikkoja pitkin ja näkee nuo monikerroksiset rakennukset
taiteellisine koristuksineen, luuleepa todellakin olevansa jossakin
Europan suurista kaupungeista. Mahtava Nikolain kirkko sekä Yliopiston
ja Senaatin suuret, arvokkaan näköiset rakennukset tarjoavat
Senaatin-torilla kävelijälle varsin mahtavan katseltavan. Vähän matkan
päässä näistä ovat Suomen säätyjen talo, Suomen Pankki, Valtioarkisto,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kartano ja Ritarihuone, kaikki uusia,
mahtavia rakennuksia. Viehättävimpiä paikkoja on myös n.s. Runebergin
puisto, jonka keskellä on suuren runoilijamme Johan Ludvig Runeherg'in
korkea kuvapatsas. Uljaita rakennuksia on sen ympäristöllä.

Kaikkialla Helsingissä valvotaan huolellisesti puhtauden ja
järjestyksen noudattamista. Siinä suhteessa varsinkin tekee se
ulkomaalaisiinkin matkailijoihin hyvän vaikutuksen.

Helsingin ympäristöllä on kauniita puistoja, Kaisaniemi, Kaivopuisto,
Alppila y.m., joissa kaupunkilaisten on mukava itseään kauniina
kesäpäivinä virkistää. Koska Helsinki on meren rannalla, voipi sieltä
monesta paikasta myös nähdä aavan meren. Sellainen paikka on varsinkin
n.s. Ohservatori-vuori, jossa on laitos tähtitieteellisiä tutkimuksia
varten.

Mutta vielä enemmän, kuin tuon ulkonaisen komeutensa vuoksi,
on Helsingillä meille suomalaisille suuri merkitys sen vuoksi,
että se todella on Suomen pääkaupunki ja sellaisena kaiken
valtiollisen ja henkisen elämämme keskuspaikka. Siellä on korkein
kotimainen hallitus-virastomme, Keisarillinen Senaatti, joka
Keisarin-Suuriruhtinaan nimessä hoitaa maan hallintoa ja ylimpänä
tuomioistuimena ratkaisee sinne vedotut oikeus-asiat. Helsinkiin
kokoontuvat kansamme edusmiehet valtiopäiville keskustelemaan ja
päättämään tärkeistä, koko maata koskevista asioista. Siellä on Suomen
korkein opisto, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto, joka valmistaa
maalle oppineita tiedemiehiä sekä pappeja, tuomareita ja muita
virkamiehiä. Samalla on siellä paljo muita kouluja. Siellä toimitetaan
Suomen suurimmat sanomalehdet, jotka sitten leviävät ympäri maata,
antaen tietoja sekä koti- että ulkomaisista oloista ja tapahtumista.
Siellä on suuria kokoelmia Suomen maalaus- ja kuvanveistotaiteilijain
teoksista. Monet seurat ja yhdistykset, jotka tavalla tai toisella
koettavat yhteiskuntaa ja yleisiä asioita edistää, vaikuttavat
tehokkaimmasti juuri pääkaupungissa. Täten on Helsinki todella tullut
maamme henkisen ja aineellisen kehityksen keskukseksi.

Elämä Helsingissä on sangen vilkasta. Asukasluku siellä nouseekin nyt
jo noin 100,000 tienoille. Suuremmilla kaduilla on alituinen liike ja
hyörinä; samoin myös avoveden aikaan satamassa, jossa on lukuisasti
höyry- ja purjelaivoja. Monet pääkaupungin asukkaat kuitenkin muuttavat
Helsingistä kuumaksi kesä-ajaksi maaseuduille saadaksensa siellä
nauttia maa-elämän rauhaa ja raittiimpaa ilmaa. Syksyllä yliopiston ja
koulujen avautuessa palaavat jälleen kaikki pääkaupunkiin takaisin.
Pian alkaa kaduilla vilistä koulunuorisoa ja muuta yleisöä. Hupaista
on silloin taas nähdä suuria laumoja ylioppilaitakin, valkea,
kultalyyryllä koristettu lakki päässä. Hekin tulevat kaikilta Suomen
ääriltä sinne lukujansa jatkamaan, valmistuaksensa työntekijöiksi
isänmaansa ja kansansa hyväksi.

Kun Helsinki täten on muodostunut oikein suuren kaupungin tapaiseksi,
on siihen siten tarttunut tällaisten kaupunkien varjopuoliakin. Ei voi
kieltää, että komeutta sekä ylöllisyyttä asunnoissa, puvuissa ja
nautinnossa on Helsingissä tavattavissa enemmän, kuin köyhän Suomen
kansan pääkaupungille soveltuisi. Mutta ehkäpä tällaiset puolet
vähitellen ajan kuluessa tasaantuvat kaiken sen hyvän ja jalon
vaikutuksesta, mitä pääkaupungistamme epäilemättä löytyy.



129. Matka-kuvauksia.


I. Nykyajan kulkuneuvoista.

Arvaamattoman nopeasti voi nykyaikaan matkustella. Kun ennen kului
viikkokausia tai enemmänkin matkustaessa esimerkiksi Oulusta
Helsinkiin, suoritetaan tuo matka nykyään likimiten yhdessä
vuorokaudessa. Ja mikä ero matkustamisen välillä! Ennen kuljettiin
hevosvoimalla, reellä tai rattailla, ja matkustavainen oli kaikkien
niiden hankaluuksien alainen, joita pahat ilmat, huono keli ja huonot
ajoneuvot mukanansa tuovat. Nyt sitävastoin kuljetaan höyryn voimalla,
mukavissa vaunuissa, pitkin tasaista rautatietä. Olkoon ulkona
millainen sää tahansa, lämpimässä rautatievaunussa istut aivan
turvallisena mukavalla istuimellasi. Ja kesäiseen aikaan pääsee
nopeakulkuisilla ja mukavilla höyrylaivoilla vesiä myöten
matkustelemaan. Totta on, että tällaista vauhtia kulkiessa ei juuri
ennätä tutustua teiden ja kulkuväyläin varsilla oleviin maisemiin ja
niiden asukkaisiin, mutta aikaa voitetaan paljo ja kaikki asiat tulevat
nopeammin suoritetuiksi.

Ja niinkuin nykyään liike omassa maassamme hyvien kulkuneuvojen kautta
on lisääntynyt, niinpä on se tehnyt ulkomaillakin ja vielä suuremmassa
määrässä. Eikä nykyään tarvita suuria valmistuksia ja puuhia
ulkomaamatkaa varten. Pieni matkalaukku, jossa on kaikkein tärkeimmät
ja välttämättömimmät matkatarpeet, on pian varustettu. Kaikkia tarpeita
et ota mukaasi, koska ne voit matkallasi huokeasta hinnasta hankkia ja
pääset siten kuljettamasta mukanasi suuria tavarajoukkoja. Jos sinulla
on aikaa liikenemään ja varallisuutta joku määrä, voit hyvinkin pian
tehdä matkan minne tahansa Europassa, ja vieläkin edemmäksi, jos asiasi
niin vaativat.

Tahdotko, nuori lukijani, joka äskettäin olet tutustunut oman maasi ja
Europan maantietoon, lähteä kanssani lyhyelle huvimatkalle oman maan
halki lähimpiin naapurimaihimme Europassa? Jos olet läksysi hyvin
lukenut ja muutenkin itsesi hyvin käyttänyt, luulisin tuon matkan
sinulle tuottavan virkistystä. Paljoja en sinulle tuosta matkasta
lupaa, koska meillä on kiire. Emme siis joudu missään kauvoja aikoja
viipymään. Matkustamme, minkä ennätämme, ja koetamme samalla kiinnittää
huomiotamme ympäristöömme. Voipihan siitäkin olla sekä huvia että
hyötyä.


II. Suomessa.

Mistä lähtisimmekään liikkeelle? Ehkä Suomen rautatien nykyjään
pohjoisimmasta kohdasta, Oulun kaupungista. On aamupäivä kun sanomme
jäähyväiset ystävällisille ja vilkkaille Oululaisille. Me istumme jo
vaunussa muiden matkustavaisten kanssa, ja juna lähtee liikkeelle.
Ensin se kulkee hitaasti, mutta vähitellen sen vauhti kiihtyy, jopa
kulkenee se ainakin kahden ja puolen penikuorman vauhdilla tunnissa.
Katselemme ympärillemme tutustuaksemme matkatovereihimme. Talonpoikia,
maakauppiaita ja muutamia herrasmiehiä istuu samassa vaunussa.
Matkustajat istuvat toistaiseksi itsekseen, ei kukaan puhele naapurinsa
kanssa, kaikki ovat hyvin juhlallisen ja vakavan näköisiä. Sellainen on
meidän suomalaisten luonto. Ellei tuossa harvapuheisuudessa mitään
pahaa olekaan, niin eipä haittaisi kuitenkaan vähän suurempi
vilkkauskaan. Mutta tämä sikseen. Kempeleen aseman ohi olemme jo
menneet, ja nyt aukenevat Limingan laajat niittymaat eteemme. Onpas
siinä viheriöivää alankoa niin pitkälti kuin silmä kantaa! Mutta pian
jättää kiitävä juna nekin jälkeensä. Yhä etelämmäksi tullaan.
Oulun läänin eteläosassa alkaa jo kaikenmoinen viljelys tulla
näkyviin. Peltoja, niittyjä ja hyvin rakennettuja kyliä näkee siellä
täällä tuon tuostakin. Iltapuolella päivää saavutaan Pohjanmaan
rannikolle ruotsinkielisen väestön asuma-aloille. Kuuluisan Kokkolan
kaupunginkin saamme sivumennen nähdä. Sitten kääntyy matka taas
rannikkomaalta sisämaahan päin suomalaisten keskuuteen. Nytpä
tullaankin etelä-Pohjanmaan hyvin viljellyille tasangoille. Toisin
paikoin saapi nähdä silmäkannot viljeltyä maata. Talonpoikaistalot ovat
upeita ja siistejä ulkonäöltään. Seinäjoen asemalla yömme vietettyämme
kiidämme seuraavana päivänä taas sisämaahan päin. Nyt tullaan
vähitellen varsinaiselle Hämäläisten alueelle. Sen voipi kuulla
vastasaapuneiden matkustavaisten kielimurteestakin. Seudut, joiden läpi
kuljemme, ovat hyvin vaihtelevia. Suomen luonnon moninaisuus tulee
näkyviin. Milloin metsiä ja kankaita, milloin kauniita järvimaisemia,
milloin erämaata, milloin taas hyvin asuttuja kyliä on tien varsilla.
-- Iltapuolella päivää olemme jo saapuneet Kangasalan luonnon-ihanille
seuduille. Hupaista olisi poiketa niitä lähemmin katsomaan, nousta
esimerkiksi Harjulan harjulle, jonka hurmaavan kauniista näkö-aloista
Topeliuksen Sylvia-lintu laulaa. Mutta tällaiseen poikkeamiseen ei
meillä ole aikaa. Pian jo saavumme kuuluisaan Tampereen kaupunkiin.
Juna viipyy tässä ainoastaan jonkun minuutin. Emme siis ennätä käydä
kaupunkia lähemmin katsomassa, mutta kehoitan sinua joskus toiste
siellä käymään. Kannattaa katsoa sen uljaita, monikerroksisia
tehdasrakennuksia, uljasta Tammerkoskea sekä kauniita ympäristöjä,
esimerkiksi ihanista näköaloistaan kuuluisata Pyynikin harjua.

Tunnin päästä jo saavamme Toijalaan, jossa Turusta päin
tulevat matkustajat yhtyvät seuraamme. Yhä vilkkaammaksi näyttää
matkustaja-liike käyvän. Kansaa monenmoista kulkee nyt jo mukanamme,
näkeepä muutamia ulkomaalaisiakin. Enemmistönä kuitenkin on vielä
hämäläinen maalaiskansa. Hyvin viljellyt seudut sekä talonpoikain
siisti vaatteus ja arvokas ulkonäkö osoittavat, että kuljemme
seuduilla, joissa kansa ylimalkaan on varakasta ja hyvästi
toimeentulevaa. Mutta Hämäläisestähän onkin se maine, että hän on
uuttera ja voimakas peltomies. Onpa matkailijani joukossa kuitenkin
myös vähemmän miellyttäviä ilmiöitä. Tuolla istuu näet joukko räyhääviä
miehiä. Kaupungista tullessaan ovat he "tuliaisiksi" ostaneet itselleen
paloviinaa. Sitä he maistelevat jo matkallakin. Oudoksuen katselet
tätä, kammoksuen kuuntelet rumia kiroussanoja, joita heidän suustaan
tiheään tulvaa. -- On jo ilta tulemassa. Kauan ei viivytä Hämeenlinnan
asemalla. Vilaukselta vaan voimme katsella noin virstan päässä olevaa
Hämeenlinnaa. Kun vielä tunnin aikaa matkustetaan, saavutaan Riihimäen
asemalle, josta toinen tie erkanee Helsinkiin, toinen Pietariin päin.
Tällä asemalla on suuri matkustaja-tulva. Kaikennäköistä kansaa saat
tässä katsella ja monta eri kieltäkin kuulla. Matkustavaisten joukossa
löytyy näet paljo ulkomaalaisiakin, jotka ovat matkalla, mitkä
Pietariin, mitkä Helsinkiin, mitkä taas Suomen ihania maisemia
katselemaan. Maamme luonnon ihanuus on näet jo tullut ulkomaillakin
tunnetuksi. -- Muutaman tunnin odotettuamme saapuu Riihimäelle
Helsingistä Pietariin päin menevä juna. Siihen astumme. Koska on yön
aika, ovat useimmat matkustajat etsineet itselleen leposijaa vaunuissa.
Niinpä on paras meidänkin tehdä, koska näkyy siksi tilaa löytyvän. Juna
viepi meitä nyt yötä myöten itään päin. Meillä ei siis ole tilaisuutta
katsella tien varsilla olevia maisemia. Ne ovatkin jotenkin
yksitoikkoisia, koska rautatie kulkee Salpausselän tasaisia rinteitä
pitkin. Yön hiljaisuutta ei häiritse muu kuin höyryveturin silloin
tällöin kuuluva vihellys, tai joku matkustaja, joka jollakin asemalla
astuu vaunuun tai menee siitä pois.

Aamulla olemme jo Viipurissa, Karjalan pääkaupungissa. Hauska olisi
käydä katsomassa tuota vanhaa, muistorikasta kaupunkia ja sen vanhaa,
Torkel Knuutinpojan rakentamaa linnaa, mutta juna viipyy Viipurin
asemalla ainoastaan 15 minuuttia. Ennätämme vain juoda lasin teetä
(joka juoma näkyy täälläpäin, samoin kuin Venäjällä, olevan hyvin
käytännössä) maukkaan "Viipurin-rinkelin" kanssa. Pian jo kuljettaa
juna meitä eteenpäin. Matkustettuamme vielä jonkun tunnin kiidämme
pienoisen Rajajoen yli, ja lähin eli Valkeasaaren asema on jo Venäjän
puolella. Suomen suuriruhtinaanmaan, rakkaan kotimaamme, olemme nyt
jättäneet. Joku viikko voipi mennä, ennenkuin sitä jälleen saamme
tervehtiä. Mutta vielä tuntuu olo kuitenkin kodikkaalta. Suuri osa
matkustajista on suomalaisia, varsinkin kauppiaita, jotka matkustavat
Pietariin kauppoja tekemään.


III. Venäjällä.

Jo ennenkuin Pietariin saavumme, huomaamme, että tuo Venäjän
keisarikunnan suuri pääkaupunki ei ole enää etäällä. Pitkin matkaa
Valkeasaaresta alkaen näkyy rautatien varrella tiheässä sieviä
kesähuviloita, joissa varakkaat Pietarilaiset kesäänsä viettävät. Seutu
ei itsestään muuten ole erittäin ihanaa; yksitoikkoista, havupuuta
kasvavaa alankoa on kaiken matkaa. Mutta Pietarilaiset pitävät
kuitenkin suurena onnena, että saavat täällä havupuiden siimeksessä
nauttia maaelämän raittiutta. Siksipä ovatkin Pietarin lähimmät
ympäristöt täynnä heidän huviloitansa. Ja maa, joka on luonnostaan
perin laihaa, on hedelmä- ynnä lehtipuita istuttamalla muutamin paikoin
muutettu oikein yrttitarhan muotoiseksi. Ja siellä täällä näkee laajoja
peltoja, jotka ovat viljellyt kuin ryytimaat. Kaalit, lantut, kurkut ja
muut kyökkikasvit rehoittavat niillä uuraan Venäläisen hoidolla. Tämä
on suomalaiselle silmiin pistävää. Suomalainen ei näet vielä suuresti
harrasta ryytimaan hoitoa, mutta Venäläinen sitä vastoin, joka paljon
enemmän käyttää kasviaineita ravinnokseen, hoitaa ryytimaitaan hyvin
innokkaasti ja huolellisesti. Eipä olisi vahingoksi, jos mekin enemmän
perehtyisimme tähän hupaiseen ja hyödylliseen viljelyshaaraan.

Tunnin kuluttua Valkeasaaresta lähdettyämme saavumme Pietariin Suomen
rautatie-asemalle. Hiljaisesta, yksinkertaisesta Suomestamme olemme
siis saapuneet keskelle suuren maailmankaupungin hälinää ja loistoa. Ja
nyt lähdemme katselemaan tuota kuulua kaupunkia. Jos olet Helsingissä
käynyt, et suurestikaan hämmästy Pietarin rakennusten komeutta. Sillä
yhtä komeita ja soreita löytyy edellisessäkin kaupungissa, jos kohta
vähemmässä määrässä. Mutta sille, joka ensi kertaa katselee tuollaista
jättiläis-kaupunkia, on jo rakennuksissakin ihmettelemistä. Kolmi-,
neli- ja viisikerroksisia kartanoita näkee sadottain. Moniaat ovat
rakennetut erittäin komeasti ja aistikkaasti, kuten esim. keisarilliset
linnat. On niissä yksinkertaisella maalaisella katselemista.

Mutta mennäänpä jollekin Pietarin liikepaikalle, esimerkiksi suurelle
Nevski-kadulle. Hauska on kulkea sileitä jalkakäytäviä myöten ja
katsella vastaantulevia ihmisjoukkoja. Kuka kulkee jalkasin, kuka ajaen
vaunuissa tai "isvosikkain" nelipyöräisissä ajoneuvoissa. On siinä
ihmistä jos jonkin säätyistä ja muotoista. Tuossa on parvi parrakkaita
työmiehiä, punapaitaisia ja leveähousuisia. Tuossa kulkee komppania
sotamiehiä. Tuossa ajaa komeasti puettu sotaherra. Miehiä, naisia ja
lapsia kiitää tulvinaan ohitse, kaikilla näyttää olevan kiire. Mikä on
puettu silkkiin ja samettiin, mikä kerjäläisen repaleisiin. Alituinen
ohitse ajavain hälinä huumaa silmäsi. Et jaksa enää tarkatakaan.
Omituiseen pitkään kaapuun puettu mies vetää kuitenkin huomion
puoleensa. Arvelet että se on joku muhamettilainen, jonka kotimaa on
kaukana Venäjän Aasian-puoleisilla alusmailla. Uljaan näköinen
Tsherkessi, Kaukasian lapsi, kulkee ohitsesi, päässä karvalakki ja yllä
pitkänläntä nuttu, jonka rintapuolet ovat varustetut lukuisilla
pistoleilla ynnä muilla aseilla.

Tylsistyt viimein katsellessasi tuota ihmishälinää. Alat tarkastella
kadun varsilla olevia asuntoja. Minne vaan katsot, näet mahtavia
palatseja. Niiden alakerroksissa on usein komeita kauppapuoteja ja
ravintoloita. Edellisissä vallitsee huikaiseva komeus ja tavarain
runsaus. Kyllä niissä on myytävänä, mitä vaan mielesi haluaa. Ja jos
pistäydyt niihin kauppoja tekemään, olenpa varma, että kielevät
kauppapalvelijat saavat kukkarostasi kopeekat heltiämään.

Ylimalkaan näkee kansan syvän kunnioituksen uskontoansa kohtaan
kaikkialla esiytyvän. Kirkkoja ja luostareita on paljon. Harras
Venäläinen aina kirkon kohdalla paljastaa päänsä ja tekee ristinmerkin.
Samoin hän huoneeseen tullessaan, ennenkuin talon asukkaita tervehtii,
ristii itsensä Jumalan-kuvan edessä. Matkalle lähtiessään ei hän unohda
siunata itseään. Tämä kaikki osoittaa, että kansa kaikessa elossaan ja
olossaan ikäänkuin tahtoo asettua Korkeimman silmäin eteen ja
suojelukseen. Paljo sellaisessa tavassa epäilemättä on pelkkää
ulkomuotoa, ilman sydämen hartautta, mutta ei ole miellyttäväisyyttä
vailla tuo ulkonainenkaan kunnioitus uskontoa kohtaan.

Mahtava Neva-joki laskee Pietarin lävitse Suomenlahteen. Useita komeita
siltoja on rakennettu sen ylitse. Ja sen pinnalla kulkee tiheään
pieniä höyrylaivoja, joissa aina on suuri joukko matkustavaisia. --
Kaikenmoisia kulkuneuvoja onkin tarpeen sellaisessa kaupungissa, kuin
Pietari on. Jalkaisin ei siellä jaksaisi matkoja suorittaa. Samoin kuin
nykyään muissakin suurissa kaupungeissa on Pietarissakin paljo suuria,
monta kymmentä henkeä vetäviä vaunuja, joita hevoset kuljettavat
pitkin katuja rautakiskoisia ratoja myöten. Niissä pääsee muutamalla
kopeekalla kulkemaan virstamääriä. Sitäpaitsi vilisee ajureita, n.s.
isvosikoita, jotka aina ovat alttiit kuljettamaan sinua, jopa perin
halvastakin, jos vaan osaat hyvästi tinkiä. Sillä Pietarissa, niinkuin
muuallakin Venäjällä, kuuluu tinkiminen välttämättömänä pahana kaikkeen
asioimiseen.

Hupaista olisi meidän käydä Pietarin monilukuisissa julkisissa
paikoissa, mutta tällä kertaa kuitenkin mieluummin tahdomme nähdä
palasen Venäjän maaseutuakin. Lähdemme Pietarista rautateitse
lounaaseen päin, Saksan rajalle. Se matka kestää vähän toista
vuorokautta. Istuinpaikat vaunussa saatuamme alamme tarkastella
ympärillemme. Siisteyden puolesta olisi vaunussamme yhtä ja toista
korjattavaa. Mitä matkustavaan yleisöön tulee, on se hyvin sekalaista:
upseereja, sotamiehiä, ylioppilaita, talonpoikaisia miehiä ja naisia,
kaupustelijoita, työmiehiä y.m. Melkein kaikki polttavat papyrosseja,
yksin herras-naisetkin. Puhellaan vilkkaasti ja isoäänisesti, ja
puhellessa tehdään käsillä liikkeitä. Vaunun etäisimmässä nurkassa
oleva nuori mies alkaa soittaa käsiharmonikkaa. Sävelten vaikutuksesta
alkaa koko hänen olentonsa elää. Kuulioihinkin tarttuu soiton hurmaus.
Venäläisen hilpeä ja soittoa rakastava luonne puhkee näkyviin. Jos tila
vaunussa sallisi, saisimme ehkä nähdä nuorten miesten pian pyörivän
huimaavassa tanssissa.

Seudut, joiden läpi kuljemme, ovat enimmäkseen yksitoikkoisia
alanko- ja nummimaita. Kyliä näkee vaan harvakseltaan rautatien
varsilla. Tämä osa Venäjää ei olekaan maan viljavimpia seutuja. Ne ovat
Venäjän keski- ja etelä-osissa. Siellä ovat mainion viljavat
"mustanmullan" maat, ja väkirikkaita kaupunkeja ja kyliä on tiheästi.

Väsyttäväksi alkaa käydä matkustaminen tätä yksitoikkoista seutua
pitkin. Muutamia kaupunkeja on tien varrella, mutta juna ei niiden
kohdalla kauvoja viivy. Tulee ilta ja yö. Juna yhä jatkaa kulkuaan.
Matkustajat käyvät uneliaiksi. Kukin koettaa nukahtaa istumapaikallaan,
mutta eipä se oikein onnistu. Levottoman yön jälkeen ollaan aamusella
jotenkin nurpeamielisiä. Mutta siitä toinnutaan. Matkustajilla on näet
mukanaan teekannut, joihin he asemilta saavat kuumaa vettä. Pian he
siis voivat nauttia mielijuomaansa, höyryävää teetä, jota moni heistä
jaksaa juoda hämmästyttävän suuret määrät. Elämä vaunussa vilkastuu. Ei
olla totuttu suuriin kursastelemisiin, vaan häikäilemättä aletaan
vaunussa siistiä puvut, pestä kasvot, suoria hiukset y.m.

Likeisen yhteydemme kautta Venäläisten kanssa olemme jo entuudesta
jossakin määrin oppineet heitä ja heidän tapojansa tuntemaan, joten
matka tähän asti ei ole voinut vielä tarjotakaan mitään erityisesti
uutta ja huomiotamme herättävää. Mutta juna kiitää eteenpäin. Pian
tulemme tutustumaan maahan ja kansaan, jotka ovat meille verraten
oudot. Tuntuupa sen vuoksi hieman juhlalliselta mielessä.


IV. Saksanmaa.

Ollaan siis ensimmäisellä rautatie-asemalla Saksan puolella, Preussin
kuningaskunnan alueella. Suuri muutos on tosiaan tapahtunut oloissa
muutamana minuuttina, joiden kuluessa olemme siirtyneet viimeiseltä
venäläiseltä asemalta ensimmäiselle saksalaiselle asemalle. Kansan
ulkomuoto, kieli, puku ja rakennuksetkin ovat toisenlaatuisia. Nuo
venäläisillä asemilla tavattavat teekeittiöt ovat melkein kadonneet.
Peränurkassa ei näe Jumalan-kuvaa eikä kansan tekevän ristinmerkkiä sen
edessä -- todistus siitä, että olemme tulleet toisen uskonnon alueelle.
Preussilaisethan ovatkin luterilaisia, tunnustavat siis samaa uskontoa,
kuin Suomen kansan enemmistökin. Muuten tapaamme yhtäläisyyttä omien
olojemme kanssa; ellei saksankieli, jota kuulemme puhuttavan,
muistuttaisi meitä siitä, että olemme vieraalla maalla, eipä sitä
muusta paljo huomaisikaan. -- Mutta juna lähtee pian Saksan ja Preussin
pääkaupunkiin Berliniin päin, ja sitä ennen ovat passimme ja
matkatavaramme tarkastuksessa käytettävät; rajan yli mennessä näet
täytyy muutamista tavaroista tullia maksaa, ja ilman täydellistä passia
ei matkustavaisen ole yrittämistäkään Saksan alueelle. Nämä
tarkastukset onnella kestettyämme istumme viimeinkin junassa, joka
hyvää vauhtia alkaa viedä meitä Berliniä kohden. Matkaa kestää noin
päiväkauden. Mainittuamme vaan, että maisemat, joiden läpi kuljemme,
ovat enimmäkseen laajoja tasangoita, joilla näkee paljon
viljelemättömiäkin aloja, kankaita ja metsämaitakin, siirrymme nyt
suorastaan Berliniin.

Junan pysähdyttyä sille asemalle, johon Pietarista tuleva juna saapuu
-- sillä Berlinissä, samoin kuin Pietarissa ja muissa suurissa
kaupungeissa, on monta rautatie-asemaa -- astumme katettuun, yhden
hevosen vedettävään vaunuun, jossa kuljemme johonkin majataloon eli
"hotelliin", niinkuin niitä sanotaan. Siellä puhdistettuamme
itsestämme matkan pölyt, lähdemme tarkastelemaan tätä suurta
kaupunkia, jonka asukasmäärä tekee noin kaksi miljoonaa. Kiirehdimme
kaupungin keskuksessa olevalle kuuluisalle "Unter den Linden-" eli
lehmus-kadulle. Sen keskikohtana on pitkin pituuttaan tuuheain
lehmusten varjoama kävelypuisto. Kadun molemmilla puolilla on mahtavia
rakennuksia, toinen toistaan kauniimpia ja komeampia. Istahdamme
viheriäiselle penkille lehmuksen varjoon ja katselemme ohi kulkevaa
ihmisten vilinää. Ja vilinää siinä on todellakin, aivan yhtä suurta,
kuin Pietarin Nevskikadulla. Yhden ja kahden hevosen vetämiä vaunuja
kulkee sadottain ohitsemme, mutta mitään sanottavaa jyrinää ei niistä
synny, kun katu tällä kohdalla on peitetty sementillä, jota myöten
pyörät kulkevat tasaisesti. Jalan kävelijöitä on katu melkein
mustanaan. Mutta, jos emme ota lukuun tuota suurenmoisuutta
rakennuksissa ja liikkeessä, emme tässä katsellessamme oikeastaan
mitään outoa huomaa. Katu itsessään muistuttaa koko lailla Helsingin
esplanaadikatua. Ja kun katselemme ohi kulkevia ihmisiä, emme
niissäkään mitään erityisempää huomaa, näyttävätpä kasvoiltaan ja
puvuiltaan melkein, kuin olisivat vanhoja tuttuja, joita muka olisimme
tavanneet Helsingissä tai muissa oman maamme kaupungeissa. Siinä
määrässä tekee yhtäläinen sivistys ja samallaiset olosuhteet ihmiset
toistensa näköisiksi. Ja vaikka olemme nyt jo koko joukon omaa
maatamme etelämpänä, ei asukasten ulkomuodossa vielä huomaa tuota
etelämaalaisten tummaverisyyttäkään paljoa suuremmassa määrässä, kuin
meilläkään. Sen vuoksi niiden yhtäläisyys omien kansalaistemme kanssa
on sitä tuntuvampi. Tarkemmin katsoessa huomaat kuitenkin useampien
kasvonpiirteissä jotakin omituisesti saksalaista. Varsinkin saat usein
nähdä kasvoja, jotka ovat laihanpuoleiset, mutta ilmaisevat suurta
henkevyyttä ja tarmoa. Ylimalkaan ovat Preussilaiset kookkaita ja
uljaita ryhdiltään. Siinä huomaa sotilaallisen kasvatuksen jälkiä.
Heidän varsinaiset soturinsa, joita kaikkialla tapaa, ovat enimmäkseen
voimakkaan näköisiä, soreavartaloisia miehiä.

Berlinissä on lukemattomia merkillisiä katseltavia; esimerkiksi
komeat kuninkaalliset linnat, mainio yliopisto, suurenmoiset
taideteoskokoelmat, eläintarha j.n.e. Niihin tarkemmin tutustuaksemme
tarvitsisimme moniaita viikkoja aikaa. Jätämme ne siis tällä kertaa ja
riennämme syvemmälle Saksaan, nähdäksemme, miltä maa ja kansa siellä
päin näyttävät. Teemme ensinnäkin matkan Saksin kuningaskuntaan.

Sinne päin kuljetaan ensin tasaisia maita myöten. Minne vaan katsot,
näet hyvin viljeltyjä peltoja ja metsiköitä, joissa on omena- ja
kirsikka-puita, pyökkejä, tammia y.m. kauniita lehtipuita.
Petäjä-metsää näkee täällä, niinkuin muuallakin Saksassa, vaan ani
harvoin. Kyliä, suurempia kuin meidän pikkukaupungit, on tiheässä. Ne
näyttävät jotenkin yhdennäköisiltä. Asunnot ovat enimmäkseen rakennetut
tiilistä, puuristikoista muodostettuihin kehyksiin. Puuta ei näet
täällä enää rakennustarpeiksi riitä. Kesällä näkee akkunoissa
puuliisteistä tehtyjä varjostimia, jotka ovat viheriäisiksi maalatut ja
siten rakennetut, että liisteet voipi sulkea umpeen tai eroittaa
toisistaan, aina sen mukaan, miten mieli tekee päivänvaloa tai varjoa.
-- Kullakin kylällä on tavallisesti oma pieni kirkkonsa, kivestä tai
tiilestä rakennettu, harja terävä, akkunat ylöspäin suippenevat. Ne
ovat siis samanlaatuisia kuin meidän vanhimmat kivikirkkomme ovat. --
Talojen ympärillä on tavallisesti puutarhoja. Sitenpä nuo muuten
harmaanväriset kylät näyttävätkin varsin sieviltä.

Huomaamme siis, että maisemat täällä Saksassa näyttävät koko lailla
toisenmoisilta kuin meillä Suomessa. Silmä ei enää näe meidän
havumetsäisiä salojamme, ei meidän soreita koivikoitamme, ei
sinijärviämme -- tasankoa vaan ja siinä peltoa, niittyä, ryytimaata,
hedelmäpuumetsiköitä, kaupunkeja, kyliä ja tehtaita. Eipä näe enää
meidän aitojammekaan. Mistäpä Saksalainen siihen tarvittavat puut
saisikaan? Kun hän lähettää raavas- tai hanhikarjansa niityille
laitumelle, panee hän siis paimenen aina mukaan.

Tällaista on ylimalkaan Saksanmaan maaseutujen ulkomuoto. Kaikkialla ei
kuitenkaan ole näin tasaista. Löytyy toisin paikoin kunnasmaisemia,
jopa juhlallisia vuoriseutujakin, niinkuin maantiedostakin jo olemme
oppineet. Ja sellaisilla tienoilla saapi nähdä havumetsiäkin.

Mutta tutustukaamme nyt myös junassa matkustavaan yleisöön. Sen
joukossa näkee köyhiä ja rikkaita, iloisia ja vakavia, aivan kuin
meilläkin. Mutta päihtyneitä ei näe. Se on huomio, jonka saamme
kaikkialla Saksan-matkallamme tehdä. Matkustavaiset puhelevat
vilkkaasti keskenään. Saksankieltä ei yleensä pidetä kauniina kielenä,
mutta hienona, sointuisana ja ytimekkäänä se mielestämme valuu
sivistyneen Saksalaisen huulilta. Voi huomata, että tämä kieli on
pitkällisen käytännön kautta käynyt perin notkeaksi ajatusten
ilmituojaksi. -- Vaunuun astuessaan lausuvat usiammat matkustajat
tervehdyksen ja samoin hyvästit sieltä poistuessaan. Tutut ja
tuntemattomat ovat pian hauskassa keskustelussa toistensa kanssa; ei
sen alkamiseen mitään juhlallisia esittelyjä tarvita. Ellet sinä
lähesty matkatovereitasi, lähestyvät he sinua, ja herttaisen
ystävällisissä pakinoissa on piankin puolelta ja toiselta juteltu
tehtävän matkan tarkoitukset, vieläpä elämänvaiheetkin. Kun olemme
muukalaisia, saamme tietysti tehdä selvää kotimaastammekin, josta
Saksalaisilla yleensä näkyy olevan himmeät käsitykset, he kun
kouluissaan tarkemmin tutustuvat vaan oman maansa maantietoon. --
Tällaista ystävällistä kohtelua saapi matkustavainen kaikkialla
Saksassa osakseen. Se tuntuu varsin hauskalta, etenkin kun omassa
maassamme useinkin matkustamme niin hiljaisina ja nyrpeinä, kuin
olisivat muut matkustavaiset vihamiehiämme tai olennoita, joista meidän
ei tarvitse vähääkään huolia. -- Mutta jatkakaamme matkakertomustamme.

Saavumme jo Saksin kuningaskunnan pääkaupunkiin Dresdeniin, jossa on
noin 250 tuhatta asukasta. Se on Elhevirran rannalla, kuuluisa
kauniista rakennuksistaan ja maailman-mainiosta taulukokoelmastaan. Sen
ympäristöt ovat erittäin kauniit. Siellä näemme päivänpuoleisilla
rinteillä ensimmäiset viiniköynnöstarhatkin matkallamme. Syyspuolla
kesää saisimme syödä niiden mehukkaita rypäleitä. Nyt sen sijaan on
saatavissamme halvasta kaikenmoisia muita hedelmiä ja eritenkin
mehukkaita kirsikoita.

Dresdenistä viepi juna meidät jonkun tunnin matkan päässä olevaan
"Saksilaiseen Sveitsiin", joka on ihanuudestaan kuuluisa. Tie kulkee
pitkin Elbejoen varsia Erzgebirge-vuoriston liepeillä. Kylläpä ovat
nämä seudut todellakin hurmaavan ihania. Tien varrella näkyy tuon
tuostakin korkeita, metsien peittämiä kukkuloita. Niiden rinteillä ja
huipuilla on usein komeita linnoja ja raunioita. Kukkulain väliset
laaksot sievine kaupunkeineen ja kylineen näyttävät niin rauhallisilta
ja onnellisilta, että luulisi ihmisten niissä elävän kuin Edenissä.
Likemmältä tutkien kaiketikin saisi kuitenkin nähdä elämän moninaisten
huolien ja murheitten sielläkin majailevan.

Jos tätä tietä vielä jonkun matkaa kulkisimme, tulisimme Böömiin,
Itävallan keisarikunnan alueelle ja katoolisen väestön keskuuteen.
Saisimme sillä matkalla nähdä Böömin pääkaupungin Pragin ja Itävallan
pääkaupungin, kauniin Wienin. Ja jos siitä vielä matkustaisimme
mahtavaa Tonava-virtaa noin päivän matkan, saapuisimme Unkariin,
sukulaistemme Magyaarein maahan. Mutta näin pitkille matkoille emme
tällä kertaa lähde, niin hupaista kuin se olisikin. Muistamme näet,
että meillä olisi Saksassa käytävä useissa paikoissa, joihin on
liittynyt suuria muistoja menneiltä ajoilta, muistoja, jotka ovat
meille Suomalaisillekin rakkaita. Miten paljo ovatkaan Saksan kansan
etevät miehet aikojen kuluessa tuottaneet tieteen, taiteen, keksintöjen
ja ylimalkaan inhimillisen sivistyksen alalla sellaista, josta on ollut
hyötyä koko ihmiskunnalle ja meidänkin kansalle! Mutta tällä kertaa
asuu mielessämme elävimpänä muisto siitä miehestä, joka kerran totuuden
voimalla kukisti paavilaisuuden Saksassa ja pohjoismaissa. Martti
Lutherista näet löytyy vielä Saksassa jäljillä paljo muistoja, ja niitä
nyt haluaisimme nähdä. Löytäisimme niitä etupäässä Wittenbergistä;
jossa hän, kuten historiasta tiedämme, uskonpuhdistajana eli ja
vaikutti, sekä Eisleben'istä, jossa hän syntyi ja kuoli. Matkustamme
viimeksi mainittuun kaupunkiin. Tie sinne kulkee vanhan Leipzigin
kaupungin ohi. Sen läheisyydessä tapaisimme Breitenfeld'in ja Lytzenin
taistelukentät, joilla 30-vuotisessa sodassa urhoolliset esi-isämmekin
vuodattivat vertansa puhdistetun opin puolesta.

Eisleben'in kaupunki on Harz-vuoriston kaakkoisella liepeellä. Se on
yksi Saksan n.s. pieniä kaupunkeja, vaikka se meidän käsityksemme
mukaan kuitenkin on koko suuri, koska siinä on noin 20 tuhatta
asukasta. Tässä, niinkuin useissa muissakin Saksan kaupungeissa,
herättää huomiota asuntojen vanhan-aikuisuus. Suuri joukko taloja on
monen sadan vuoden vanhoja, jo keskiajalla rakennettuja. Kun kävelee
noita kapeita katuja pitkin ja näkee nuo keskiajan malliin rakennetut
talot katujen varsilla, luulisi monasti siirtyneensä neljä tai viisi
vuosisataa ajassa takaperin, jos eivät asukkaat vaatepartensa kautta
ilmaisisi, että elämme nykyajassa.

Yksi tuollaisista vanhoista taloista Eisleben'issä on _Martti Lutherein
syntymätalo_. Siinä talossa syntyi Luther 10 p. Marraskuuta 1483. Sillä
on jo siis ainakin viidettä sataa vuotta ikää. Se on pieni,
kaksikerroksinen rakennus. Yläkerros on saanut kestää tulipalon
hävitystä, joten se on täytynyt osaksi uudesta rakentaa. Omituinen tunne
valtaa mielesi astuessasi tähän halpaan asuntoon, jossa yksi historian
suurimpia miehiä on nähnyt päivän valon, yksi niitä miehiä, joiden
hengen voimaa, lujuutta ja jaloa taistelua totuuden puolesta jo
lapsuudestasi saakka olet tottunut ihmettelemään ja kunnioittamaan.
--Tässä Lutherin syntymätalossa löytyy vielä moniaita muistoja hänestä,
esim. yksi hänen käyttämänsä pöytä, hänen kirjoittamiansa kirjeitä,
jotka ovat vielä siinä kunnossa, että niitä voipi lukea, muutamia
Lutherin aikuisia maalauksia y.m. -- Jäljellä on Eisleben'issä vielä
sekin talo, missä Luther 18 p. Helmikuuta 1546 kuoli. Ja vanhassa n.s.
Andrean-kirkossa on vielä käytännössä sama saarnastuoli, josta hän
aikanaan julisti Eislebeniläisille evankeliumia. -- Juhlallisilla
tunteilla eroamme näistä muistoista.

Monilukuisia merkillisiä paikkoja olisi meillä vielä Saksassa
nähtävänä, mutta ohjelmamme vaatii meitä rajoittamaan matkojamme. Emme
kuitenkaan lähde Saksasta, ennenkuin olemme nähneet edes vilahdukselta
kuuluisan Rhein-virran, Saksalaisten ihailun ja ylpeyden esineen.
Kiirehdimme siis lyhintä tietä Rheinin rannalle. Koblenz'in kaupungin
luona astumme yhteen noista suurista höyrylaivoista, jotka kuljettavat
huvimatkailijoita Rhein-virralla.

Rhein-virta lienee näillä tienoilla päälle 1,000 jalan levyinen. Onhan
siinäkin jo leveyttä virraksi. Sen vesi, joka Sveitsistä lähtiessään on
kirkasta, on täällä jo jotenkin sameata. Mutta tämän seikan korvaa
Rheinin rantojen arvaamattoman suuri ihanuus. Kun Koblenz'ista
matkustaa etelään päin, näkee rannoilla milloin jyrkkiä vuoria ja
kukkuloita, joilla useinkin on keskiaikuisten ritarilinnojen
jäännöksiä, milloin viheriäisten viinitarhain peittämiä mäenrinteitä,
milloin taas hymyileviä kaupungeita ja kyliä. Linnoista on tavallisesti
olemassa taruja ja kertomuksia niiltä ajoilta, jolloin ne vielä ovat
olleet rautaan puettujen ritarien asuntoina. -- Kaunis ilma, ihanat
rannat, synkät muinais-ajan linnat ja koko seudun viehkeys synnyttävät
matkailijassa unelman-tapaisen mielen-tilan, jossa hämärän ritari-ajan
haamut ja kauniit maisemat sulautuvat suloiseksi utukuvaksi, jota
ei tahtoisi häirittävän. Ja hiljalleen mentäissä taruperäisen
Lurlei-kallion ohitse hyräilemme saksalaisen runoilijan Heinen
tunnettua laulua: "En tiedä, mistähän lienee näin mielein murheinen --"

Bingen'in kaupungin kohdalla tekee Rhein-virta mutkan itäänpäin.
Tämä kohta on Rhein-virran kauniimpia. Sen vaikuttavaisuutta
lisää vielä virran pohjoispuolella, Niederwald-vuoriston korkealla
rinteellä kohoava naisolento, joka kuvaa Saksaa ja sen parikymmentä
vuotta takaperin saavutettua valtiollista ja kansallista
yhteyttä. Isänmaallisin tuntein katselee Saksalainen tätä
kansallis-muistopatsasta.

Matka Bingen'istä Mainz'in kaupunkiin ei enää ole niin viehättävätä,
koska Rheinin rannoilla sillä välillä on lakeita niittymaita.

Nähtyämme täten palasen Rheinin vartta suuntaamme matkamme vielä maitse
etelään päin. Haluamme näet pikimiten pistäytyä Sveitsissäkin. Kuljemme
Neckar-virran ihanien laaksojen läpi. Meillä on siten tilaisuus
tutustua Würtenberg'in ystävällisiin asukkaisiin sekä Neckarvirran
seutuihin, joilla rinteet ovat viinitarhoina ja laaksot peltoina,
kaupunkeina ja hedelmätarhoina. Ulm'in kaupungin tienoilla satumme
vaunusta katsahtamaan etelään päin. Etäällä taivaanrannalla näkyy
jylhä, valkeaharjainen pilviröykkiö. Vai ovatko ne todella pilviä?
Eivät oikein siltäkään näytä. Eräs toinen matkustajista huomaa saman
ilmiön. Hänen ihastunut huutonsa: "Alpit, Alpit!" selittää meille asian
laidan. Alppien lumiharjat näkyvät meille nyt ensi kerran. Ja kuitenkin
olemme Alpeilta vielä ehkä noin 18 penikuorman päässä! Mutta juna
kiitää yhä etelään päin. Malttamattomina odotamme matkamme päämäärää.


V. Sveitsi.

Yht'äkkiä tuopi juna meidät Boden-järven rannalle. Pitkistä ajoista
saamme taas nähdä _järven_! Miten suloiselta se tuntuu, sen voipi
aavistaa ainoastaan se, joka on kauan matkustanut järvettömiä
tasangotta myöten ja hengittänyt rautatie-pölyä keuhkoihinsa. Ja
mahtava on kerrassaan se näkymö, joka tämän järven rannalla aukenee
matkustajan silmäin eteen. Järvi on noin penikuorman levyinen, vaikka
se silmään näyttää vaan virstan tai parin levyiseltä. Sen vesi on,
samoin kuin muidenkin Sveitsin järvien, viheriäistä, mutta kirkasta ja
läpinäkyvää. Ja sen toisella rannalla on mahtavan kaunis Sveitsin
vuorimaa. Tähän järven pohjois-puolelle jo näemme koko majesteetillisen
Alppi-maailman. Laskeutuvan auringon säteet heittävät lumoavaa valoa
sen korkeimmille lumi- ja jäähuipuille. -- Kuljemme nyt höyrylaivalla
Boden-järven yli, milloin ihaillen Alppien mahtavuutta, milloin järven
rantoja sievine kylineen ja kaupunkeineen.

Niinkuin tiedämme, on Sveitsi pienoinen maa, pinta-alalleen noin
yhdeksäs osa Suomen pinta-alasta. Ja tästäkin alasta anastavat suuren
osan asumattomat vuoriseudut. Asukkaita on Sveitsissä kuitenkin enemmän
kuin Suomessa. Siitä voimme päättää, että Sveitsi, omaan maahamme
verrattuna, on monta kertaa tiheämmin asuttua. Tapaammekin matkallamme
myötäänsä sieviä kaupunkeja ja kyliä. Sveitsin pohjois-osalla, missä
nyt kuljemme, ei ole vielä varsinaisen vuorimaan luonnetta, jonka
vuoksi siellä näkee maanviljelystäkin harjoitettavan. Etelämpänä,
varsinaisten Alppien alueilla, on karjanhoito etevimpänä elatuskeinona.

Muutamassa tunnissa viepi juna meidät ensin Zyrich'in kaupunkiin, joka
on ihanan Zyrich'in järven rannalla. Tämän järven rannoilla näkee joka
haaralla viehättäviä kaupungeita, kyliä ja huviloita. Alpit näyttävät
olevan jo paljon lähempänä; juhlallisina ja korkeina kuin kesäiset
ukkospilvet rajoittavat ne näköalan etelään päin. Jonkun tunnin vielä
kuljettuamme rautateitse sekä veneellä pienen, sievän Zug-järven yli
saavutamme yhden Alppien etuvartioista, kuuluisan Rigi-kukkulan.

Tuossa on nyt Rigi mahtavana edessämme. Sen huipulle pitäisi meidän
nousta, saadaksemme sieltä lähemmältä katsella Alppeja. Mutta miten
jaksamme kiivetä pitkää ja jyrkkää rinnettä ylös? Siihen vaivaan ei
meidän tarvitse antautuakaan. Rigin huipulle vie meidät näet
höyryveturi pitkin rautatietä. Tämä rautatie on yksi nykyajan ihmeistä
kulkuneuvojen alalla. Tavallinen juna ei tietysti voisi nousta sileitä
kiskoja pitkin ylös jyrkkää rinnettä; senpä tähden onkin Rigille vievän
junan veturissa pyörä, joka on varustettu hampailla, mitkä junan
kulkiessa laskeutuvat niitä vastaaviin syvennyksiin radassa. Täten juna
pääsee ylöspäin, jos kohta hitaastikin.

Astumme siis junaan. Avonaisesta vaunusta on meidän mukava katsella
ympärillemme. Jota korkeammalle noustaan, sitä avarammiksi ja
juhlallisemmiksi käyvät näköalat. Lehtimetsäinen vuoren lieve jää
alapuolelle; sen havumetsäinen osuus alkaa. Päätä huimaa toisin
paikoin, kun rata on rakennettu hirvittävien rotkojen ja kuilujen
partaille, jotka nielisivät syvyyteensä, jos juna jotenkin joutuisi
kiskoilta pois. Pelottaapa sekin, että radan perustus ei aina kestäisi,
kun vuori näyttää olevan varsin haurasta kivilajia. Onnellisesti
kuitenkin pääsemme Rigin ylimmälle huipulle. Siellä on pienoinen
tasanko komeine ravintoloineen. Huvimatkailijoita on siellä myös
runsaasti, mikä miltäkin maailman ääreltä.

Matkamme vuoren juurelta tänne ylös, 11 kilometriä pitkä, on kestänyt
puolitoista tuntia. Täällä huipulla olemme nyt 1800 metriä eli lähes
kaksi virstaa merenpintaa korkeammalla. Niin korkealla emme ole
milloinkaan olleet. Kylmältä tuntuu täällä, vaikka on keskikesä.
Huipulla ei enää kasva puitakaan, vaan ainoastaan ruohoa ja muutamia
kukkasia.

On ilta. Laskeutuvan auringon valossa katselemme nyt ympärillemme.
Olemme sanomattoman ihmettelyn valtaamina -- niin mahtavaa ja kaunista
on kaikki se mitä näemme. Luomme silmämme etelään päin. Bernin ja
Glärnisch-alppien majesteetillinen vuori- ja kukkulasarja on siellä
nähtävissämme. Lähimmillä kukkuloilla ja huipuilla ei vielä näe lunta,
mutta etäämpänä näkyvät ovat melkein kaikki peitetyt ikuisella lumella
ja jäällä, joka hohtaa kummallisen ihanasti ilta-auringon säteistä.
Koko tuo mahdottoman suuri kukkula- ja vuoriryhmä näyttää olevan aivan
lähellä; arvelisit lähimmille lumihuipuille suorin matkoin olevan noin
pari virstaa. Kuitenkin on lähimpäänkin niistä, Titlis nimiselle
huipulle, vähintäänkin 3 penikuormaa. Ja edempänä oleville
jäähuipuille, Finsteraarhorn'ille ja Jungfraulle, on kartasta päättäen
matkaa noin 7 penikuorman tienoille. Ilman puhtaus ja läpinäkyväisyys
täällä ylhäällä on niin suuri, että silmä kokonaan pettyy matkain
pituuden suhteen.

Monilukuiset ovat ne kukkulat, jotka nostavat lumipeitteiset päänsä
muuta vuoristoa ylemmäksi. Korkeimmat niistä kuitenkin ovat nuo
edellä mainitut Finsteraarhorn ja Jungfrau, joista edellinen on 4275
metriä (yli neljä virstaa) ja jälkimmäinen 4167 metriä merenpintaa
korkeammalla. Rigi on siis kuin lapsi näiden jättiläisten rinnalla. Ja
kuitenkin olemme Rigillä mielestämme jo hirmuisen korkealla. Jos olisi
pilvinen sää, saisimme nähdä olevamme pilvienkin yläpuolella, nämä kun
usein kulkevat Rigin huippua alempana.

Näköala pohjoiseen päin on äärettömän laaja, siellä kun ei ole mitään
korkeampia vuoria sitä rajoittamassa. Lähempänä erottaa hymyilevien
maisemien piirteet vielä jotenkin tarkoin, mutta edempänä, näköalan
rajalla, muodostavat maisemat vaan siintävän ja himmeän juovan,
josta paljaalla silmällä on mahdoton yksityiskohtia erottaa. Nuo
taivaanrannalla olevat seudut ovatkin jo Baden'in, Württenberg'in ja
Bayern'in eteläosiin kuuluvia.

Rigin juurella kiertelee monimutkainen, kaunis Vierwaldstätter-järvi.
Tänne ylös näyttää se kapealta, melkein kuin olisi se vaan suurempi
joki, vaikka sillä muutamin paikoin on 3-4 virstan leveys.
Matkustajahöyrylaivat, jotka kulkevat sen pinnalla, näyttävät tänne
ylös mitättömän pieniltä. Näkyypä eräs soutuvenhekin ja siinä soutaja.
Voipi erottaa soutajan tekevän soutuliikkeitä, mutta venhe näyttää
pysyvän aivan paikoillaan.

Yö saapuu. Maisemat peittyvät pimeyteen. Mutta pian nousee kuu
näkyviin. Huvimatkailijat ovat siirtyneet huoneisiinsa. Yksinäsi ja
hiljaisuudessa voit katsella, miltä alppi-maisemat kuutamolla
näyttävät. On vaikea sanoin selittää sitä jylhää kauneutta, missä ne
silloin esiintyvät. Hiljaisuus, mikä kaikkialla vallitsee, lumihuiput,
jotka aaveentapaisina kuultavat kuutamossa, tieto siitä, että olet
täällä korkeudessa muusta maailmasta erotettuna -- kaikki tämä
vaikuttaa melkein värisyttävän tunteen sielussasi, on kuin
ijankaikkisuuden maailma jo esikartanoillaan sinua ympäröitsisi...
Mutta alhaalla Vierwaldstätter-järven rannoilla vielä valvotaan,
Kussnach'in ja Luzern'in kaupungeista näkyvät tuhannet tulenliekit
tänne ylös. Siellä alhaalla on maailma rientoineen ja touhuineen,
suruineen ja iloineen...

Aamulla varhain, auringon noustessa, kiirehdimme jälleen
ulos. On ihanata nähdä täältä auringon nousua ja miten se
säteillään luo hohtoa Alppien huipuille, ensin lähemmille sitten
etäisemmille. Mutta värisyttävän kylmältä tuntuu ilma täällä ylhäällä.
Vähitellen se kuitenkin lämpenee. Katselemme nyt uudelleen Alppeja,
Vierwaldstätter-järveä ja muita näköaloja. Kiikarikin on tarjona, ja
kummaksemme näemme sen avulla muutamia huvimatkailijoita kävelemässä
pitkin edellä-mainitun Titlishuipun lumista harjannetta. Rohkeat
huvimatkailijat näet joskus nousevat luotettavien oppaiden avulla
korkeimmillekin Alppihuipuille. Mutta vaivaloisia ja vaarallisia
nuo nousut ovat. Jalka voi pettää jäätikkö-rinnettä kiivetessä,
luotettavalta näyttävä lumihanki voi upottaa ja matkustaja siten pudota
alas johonkin hirvittävän syvään kuiluun, josta paluu ei enää ole
mahdollinen, tai saattaa ylhäältä irroittunut lumivyöry hänet allensa
haudata. Kertomuksia tällaisista tapahtumista on runsaasti. Joskus
saattaa itse vuorikin lohjeta ja syöstä hirvittävällä voimalla alas
laaksoihin. Rigin läheisyydessä on sellainen vuori, nimeltään Rossberg.
V. 1806 irtautui sen kupeelta noin parin virstan pituinen lohkare ja
syöksyi alas laaksoon, haudaten allensa neljä kylää.

Vaikealta tuntuu erota siitä ihmemaailmasta ja ihanuudesta, mikä Rigin
huipulla on ollut nähtävänämme ja nautittavanamme. Kuitenkin on meidän
siitä eroaminen. Laskeudumme nyt rautatietä myöten jälleen alas vuoren
eteläpuolista rinnettä myöten. Hämmästymme sitä etelän rehoittavaa
kasvullisuutta, mikä Rigin täänpuolisella juurella aukenee eteemme.
Viikuna-, manteli- ja kastanja-puut menestyvät siellä, ja koko paikka
on lumoavan ihana. Tuntuu, kuin olisimme jo lämpimän Italian alueella,
vaikka se alkaa vasta Alppien eteläpuolella.

Italia, ihana, suurien historiallisten muistojen maa! Ja Venetia, Roma
ja Neapel! Nehän kaikki houkuttelevat meitä tuonne Alppien toiselle
puolelle. Gotthardin kuuluisan tunnelin läpi sinne menisi tie,
ja pian olisimme pohjois-Italiassa. Mutta olemmehan jo nähneet Europaa
suuren palasen. Ja mielessä alkaa tuntua koti-ikävä, halu päästä
jälleen kotikuusien kuiskehille. Astumme nyt laivaan ja kuljemme
Vierwaldstätter-järven yli Luzern'in kaupunkiin. On helteinen
kesäpäivä, ja järven viheriäinen, kirkas pinta on rasvatyynenä. Mutta
kuumuuden rasitusta ei muistakaan katsellessa järveä ympäröivää
Alppi-maailmaa. Kuljemme kuin unelmassa tai tarumaailmassa. -- Laivalla
on muutamia sveitsiläisiä käsityöläisperheitä. Niiden lapset
lauleskelevat sveitsiläisiä kansanlauluja kaksiäänisesti. Sveitsin
vuorista ja muusta luonnosta on laulujen aihe. Muukin sveitsiläinen
yleisö innostuu ja yhtyy lauluun. Erään laulun värssyt aina loppuvat
sanoilla: "oi armas vuoristo, nyt hyväst' jää, nyt hyväst' jää!" Sanat
ja sävel painuvat mieleemme. Mekin sanomme sillä laululla hyvästi
Sveitsin ihanalle vuorimaalle. Suorinta tietä kiirehdimme kotia päin,
Saksan kautta Pohjolata kohden.


VI. Ruotsissa.

Olemme Saksan pohjois-rannalta saapuneet Itämeren ylitse Ruotsin
etelä-rannalle. Tahdomme näet hiukan tutustua tähänkin maahan, jonka
kansan kanssa ennen muinoin olemme niin monta yhteistä vaihetta,
yhteistä iloa ja surua kestäneet. Malmön kaupungista kuljemme
rautateitse Tukholmaan, Ruotsin pääkaupunkiin.

Olemme kuvitelleet mielessämme, että Ruotsi ylimalkaan näyttäisi
jotenkin samanlaiselta, kuin kotimaammekin, sillä erotuksella vaan että
Suomessa löytyy enemmän järviä kuin Ruotsissa. Mutta mitä ainakin
Ruotsin eteläisimpään osaan, Skoonen maakuntaan, tulee, on se
kerrassaan toisenlaatuista, kuin Suomi. Pikemmin voisi sanoa sitä
pohjoisen Saksan näköiseksi. Äärettömän laajat viljellyt tasangot
leviävät joka haaralle. Kyliä on tiheään, ulkonäölleen samanlaatuisia,
kuin Saksassakin. Mutta jota pohjoisemmaksi tullaan, sitä enemmän
muuttuvat seudutkin samanluontoisiksi, kuin ne kotimaassammekin ovat;
kasvullisuus vaan, maan eteläisemmästä asemasta riippuen, on tietysti
rehoittavampi. Mutta metsät, järvet ja nummet vuorottelevat täälläkin
viljeltyjen tienoiden kanssa. Sievät maalaiskartanot jonkun järven
tienoilla ovat kuin vanhoja tuttuja etelä-Suomesta. Koivumetsääkin
alkaa ilmaantua runsaammin, kuin etelämpänä, missä pyökki ja
tammimetsät olivat yleisempinä. -- Rautatie kulkee eräässä kohden
mainion Göta-kanavan ylitse. Tätä suurenmoista laitosta emme kuitenkaan
tällä kertaa joudu tarkemmin ja laajemmalta silmäilemään. Sivumennen
vaan näemme Ruotsin kukoistavan tehdaskaupungin Norrköpingin. Kuljemme
vielä jonkun tunnin rautatietä ihanien seutujen lävitse ja saavumme
Ruotsin pääkaupunkiin Tukholmaan.

Tukholma on kerrassaan kaunis kaupunki, niin hyvin asemansa ja
ympäristönsä kuin rakennustensa puolesta. Luulemme että harva kaupunki
Europassa sille tässä suhteessa vertoja vetää. Rakennuksista on
huomattavin kuninkaallinen linna. -- Tukholmassa on noin 300,000
asukasta. Se on siis varsin suuri kaupunki. Ja kun katselee elämää ja
liikettä sen kaduilla ja julkisilla paikoilla, ei luulisi olevansakaan
Pohjolassa, vaan jossakin keski- tai etelä-Europan suurista
kaupungeista. -- Tukholmalaiset, niinkuin Ruotsalaiset ylimalkaan, ovat
iloisia ja ystävällisiä. Ja matkustavaiset Suomalaiset saavat
tavallisesti osakseen hyvin herttaista kohtelua. Noin 650 vuotta
kestänyt yhteytemme Ruotsin kanssa ja monet kauniit historialliset
muistot, jotka ovat Ruotsin ja Suomen kansoille yhteiset, ylläpitävät
keskinäistä kunnioitusta ja ystävyyttä näiden kansain välillä.
Sitäpaitsi ovat, kuten tiedämme, monet muut seikat ja olosuhteet
Ruotsin ja Suomen kansoilla samanlaatuiset. Siksipä oleskelu Ruotsissa
tuntuukin Suomalaisesta vähemmin oudolta, kuin muissa vieraissa maissa.

Mutta jo on meidän aika sanoa jäähyväiset ystävällisille
Ruotsalaisillekin. Astumme Tukholmassa suomalaiseen höyrylaivaan, joka
noin 18 tunnissa viepi meidät Itämeren yli oman kotimaamme rantaan.
Olemme jo kauan tunteneet koti-ikävää, mikä vieraalla maalla toisinaan
aivan vastustamattomasti valtaa matkustajan mielen. Lähenemme nyt Turun
kaunista saaristoa; on kuin ilo kotimaan jälleennäkemisestä suloisesti
raukaisisi koko olentoamme. Laivan merimiehistä useat haastavat suomea;
tuntuu oikein nautinnolta saada jälleen vapaasti lausua ajatuksiaan
rakkaalla äidinkielellämme. Ajatuksemme lentävät tuon tuostakin
kotihimme, omaistemme luo, joista useat viikot olemme olleet
erotettuina. Mutta jopa lähenee Suomen mantereen ranta. Saarien välitse
näemme Turun tuomiokirkon tornin kohoavan korkeuteen. Terve sinulle,
vanha Turku, sekä sinulle, ylevä kirkko ja kallis muisto Suomen
menneiltä vuosisadoilta! -- -- --



130. Moskova ja Kreml.


"Joka ei ole Moskovaa nähnyt", sanoo Venäläinen, "ei ole kaunista
nähnyt." Eikä hän peräti väärässä olekaan. Harvassa näetsen löytyy
kaupunkia, joka niin omituisella tavalla vetäisi tulijan huomion
puoleensa, kuin seitsemälle kunnaalle rakennettu ikivanha
keisarikaupunki.

Kun silmä ensi kerran etäältä näkee Moskovan lukemattomia rakennuksia
punaisine kattoineen, joiden yli kohoaa kullattuja kaarevia kupoleja,
ristejä ja kirjavia kirkontorneja, täytyy myöntää, että Venäläisen
rakkaus vanhaan pääkaupunkiin on oikeutettu. Vielä enemmän kiihtyy
huomio, kun itse kaupunkiin ehtii. Kirjava liike kaduilla, itämaalainen
koreus ja lännen raitis viljelys -- tämä kaikki tekee omituisen
vaikutuksen. Joka askeleella tapaa uutta ihmeteltävää. Moskova on
Venäläisen mielestä nimi, johon hänen maansa pyhimmät muistot yhtyvät,
se on sitäpaitse uudenaikaisen Pietarin vastakohta, oikean,
vääristelemättömän venäläisyyden edustaja. Seitsemän vuosisataa on
kulkenut sen ohitse, raakalais-kansat ovat sitä ryöstäneet ja
hävittäneet, tuli on useita kertoja tuhonnut milloin kaupungin
kokonaisuudessaan, milloin sen erityisiä osia, mutta raunioistaan
on se aina kohonnut ja pysynyt semmoisena, minä se alusta oli:
tosivenäläisenä kaupunkina. Sentähden on se kansalle rakas, sentähden
nimitetään sitä milloin milläkin lempinimellä. Nimi "äitiseni" tavataan
jo vanhoissa kansanlauluissa, ja siksi nimittää kansa sitä vielä tänä
päivänä.

Moskovan ihmeellisin paikka on "Kreml", satojen vuosien muistoista pyhä
Venäjän vallan kehto. Kreml on kaupungin sisässä sijaitseva kaupunki,
sillä vieläkin on sillä 1,500-2,000 asukasta. Muinoin nousi asukkaiden
luku paljoa suuremmaksi, kun Venäjän tsaarit, korkeampi papisto ja
valtakunnan ylimykset siinä pitivät asuntoa. Vielä seitsemännentoista
vuosisadan keskipaikoilla oli Kremlissä kolmattakymmentä katua, joista
nyt enää on jäljellä ainoastaan yksi: Komentajankatu. Matkustajaan
vaikuttaa Kreml, kuin sadun lumottu linna, joka odottaa ritarin
kotiintuloa herätäkseen suuruutensa ja kauneutensa uinailusta
uuteen elämään. Paitse suurta keisarillista palatsia, ylensuurta
synodaalirakennusta, senaatinpalatsia ynnä muita suuria rakennuksia, on
Kreml'issä vielä tänä päivänä 15 kirkkoa, 1 kappeli ja 2 luostaria.
Vahvat muurit, joiden läpi 5 porttia vie, ympäröivät tätä
kokonaisuutta. Vallihaudat, mitkä muinen erottivat Kreml'in muusta
kaupungista, ovat nyt täytetyt, ja kaunis leveä katu on anastanut
niiden paikan, mutta vielä ylläpidetään 18 tornilla varustetut
linnanmuurit, ja tarkoin valvotaan, kun jotakin vanhaa parannetaan tahi
uutta laitetaan, ettei alkuperäistä rakennustyyliä loukata. Kreml onkin
pysynyt vapaana uuden ajan rakennustavan kaikista vaikutuksista.
Sentähden voidaan sanoa, että Kreml on Venäjän valtakunnan historia
hakattuna kiveen, joka niin sanoaksemme heijastaa Venäjän onnen
vaiheet.

Kreml'in keisarillinen palatsi on erinomaisen loistava. Se sisältää
kaikkiaan 700 eri huonetta. Näistä ovat mainittavimmat ritarisalit,
luvultaan 5: äärettömän suuri Yrjänän sali, seinät täynnä
marmori-levyjä, joihin on piirretty Venäjän sotarykmenttien nimet ynnä
perustusvuodet sekä niiden upseerien nimet, joiden rintoja Venäjän
korkein urhollisuuden arvomerkki, pyhän Yrjänän risti, on kaunistanut;
Aleksanterin sali, mikä lumoo katsojaa suurilla seinäpeileillään,
punaisilla silkkitapeteillaan ja rikkailla maalauksillaan ja
aseillaan; Antreaan sali, jossa puhtaasta kullasta tehty keisarillinen
valta-istuin tavataan; Katarinan sali, jossa on keisarinna Katarinan
valta-istuin, ja viimein Vladimirin sali 4,000 naulaa painavine
pronssisine kynttiläkruunuineen.

Tähän vertoja vetävää loistoa tavataan myöskin muissa huoneissa. Niinpä
esim. keisarillisessa makuuhuoneessa on vuoteen vieressä kaksi
erinomaisen kallista marmori-pilaria, jotka sanotaan neljän miljoonan
markan arvoisiksi. Perintöruhtinaan puolison vastaanottohuone,
hopeahuoneeksi sanottu, on maailman rikkaimpia. Kaikkialla kohtaa silmä
täällä hopean huikaisevaa loistoa: seitsemän raskasta, hopeasta
tehtyä pöytää, kukin kullattujen tuolien ympäröimänä; hopeisia
kynttiläkruunuja riippuu katosta, ja taiteellisesti tehdyillä
hopeakehillä ympäröidyt suuret peilit heijastavat huoneen sanomatonta
loistetta.



131. Tanskanmaa.


Tanska on ystävällinen, ihana saarimaa. Siellä ei ole vuoria, vaan
melkein kaikkialla viheriöiviä tasangoita, hedelmällisiä peltoja ja
kauniita metsiä. Seelannissa on rikkaita viljavainioita, vanhoja
kaupunkeja muinais-muistoineen, hautakumpuineen ja linnoineen;
Fyen'issä on puutarhoja, kauniita herraskartanoita sekä rikkaita
talonpoikaistaloja; Juutinmaalla tapaa paljo nummia. Suurempien saarien
ympärillä on joukko pienempiä saaria.

Näillä Tanskan saarilla, joita Pohjanmeri, Kattegat, Skagerrak ja
Itämeri aalloillaan piirittävät, vallitsee raitis, ystävällinen ja
keväinen henki. Nämä ominaisuudet on kansallakin. Vaikka sen muinaiset
muistot ovat vakavia, vaikka perhe-elämä ja olot ylimalkaan ovat
Pohjolan tapaan, voipi kuitenkin selvästi huomata, että Tanska yhdistää
Skandinavian eteläiseen Europaan ja että etelän eloisuus sekä
saaristolais-kansan hilpeys asuu Tanskan kansassa.

Kööpenhaminan Tanskalaiset ovat muukalaisen mielestä hyvin hilpeitä,
iloisia, avuliaita, avosydämisiä ja puheliaita. Kööpenhamina on
Tanskalle saman-arvoinen kuin Pariisi Ranskalle. Se on maan keskusta,
josta henkeä ja elämää virtaa koko maahan. -- Vilkasta on elämä
Kööpenhaminassa. Suurimmilla kaduilla on yhtenään liikettä, väkeä
vilisee ja juoksee, tunkee ja lykkii toisiaan, mutta kaikki näkyvät
siitä huolimatta olevan iloisella mielellä.

Jos tahdot päästä tuntemaan Tanskalaisten luonteen rakastettavia
puolia, niin mene kaduille, käy köyhimmänkin kansan joukkoon, katsele
sen keskinäisiä kauppoja ja muita suhteita, puhuttele sitä, kysy tietä
tai pyydä jotakin avuntekoa, ja sinun täytyy ihmetellä sitä
hyväntahtoisuutta ja auliutta, jota sinulle osoitetaan.

Tanskalainen maalaiskansa on hyvin sivistynyttä. Se seuraa innokkaasti
yleisiä asioita. Maanviljelyksensä ja karjanhoitonsa on se kohottanut
erittäin korkealle asteelle. Tämän kehityksen ovat Tanskassa
aikaansaaneet kansakoulut ja varsinkin kansanopistot, jommoisia
Suomessakin jo on muutamia. Onpa tullut tavaksi, että suomalaiset
talonpojat käyvät opintomatkoilla Tanskassa, oppiakseen Tanskalaista
maatalouden hoitoa ja varsinkin nähdäkseen, miten pikkuviljelijät
siellä osaavat tarkoituksenmukaisesti viljellä maitaan ja järjestää
talouttaan.



132. Lontoo.


Lontoo, Englannin pääkaupunki, rakennettu kummallekin puolen Themsen
jokea, on maailman suurin kaupunki; sen väkiluku nousee noin viiteen
miljoonaan.

Kaupungin vanhin osa on kaupan keskustana, toinen pääosa on hallituksen
paikka ja kolmas useimpain tehdasten alueena. Näiden ohessa kuuluu
kaupunkiin joukko kyliä, jotka nyt ovat ainoastaan eri kortteereina ja
vähempinä kaupungin osina.

Huonerakennuksia tässä jättiläiskaupungissa on lähes 800,000 ja katuja
16,000, joista muutamat ovat puolen penikulman pituisia. Yksityisten
huoneet eivät ylimalkaan ole suuria; tavallisesti ovat ne rakennetut
ainoastaan yhdelle perheelle. Varakkaampainkin huoneet ovat
ulkonäöltään yksinkertaisia, mutta sisältä erittäin hyvässä
järjestyksessä, mukavia ja puhtaita.

Yleisistä rakennuksista ovat ainoastaan muutamat rakennukseltaan
kauniita, mutta ne ovat tavallisesti sitä suurempia ja komeampia.
Niistä mainittakoon vaan kuningattaren palatsi, parlamentin eli
eduskunnan uusi talo ja suuri museo eli kokoelmahuone, johon on
kerättynä taiteen ja kirjallisuuden tuotteita kaikista maista ja
kansoista. --

Kirkkojen luku on noin 700, ja niistä on Paavalin kirkko suurin
kaikista protestanttisten maiden kirkoista. Se on ristin muotoinen ja
keskustan yli kohoaa suuri ympyräinen kupu, jota kannattavat 400 jalan
korkuiset pilarit. Tässä, niinkuin Westminsterinkin kirkossa, näkee
kalliita muistomerkkiä, joita kansan kiitollisuus on rakentanut maan
mainioimmille miehille.

Huomattava on myöskin pörssi eli kauppamiesten kokoushuone. Se on
suuri, vaikka ei mikään kaunis rakennus. Sen keskellä on avonainen
neliö, jonka kaikilla puolin on katettu pylväskäytävä. Tässä käytävässä
on kunkin kansan kauppiailla määrätyt paikkansa, ja siellä on
kokous-aikana kauppiaita koolla kaikista maailman osista. On laskettu
tähän maailman-kaupan keskustan ympärille joka tunti keräytyvän noin
50,000 ja joka päivä noin 500,000 ihmistä, ja äänien ja kielten
sekanaisen surinan siellä saattaisi verrata kosken pauhinaan.

Liike Lontoon kaduilla on niin suuri, että töin tuskin edelleen pääsee,
jos ei vaan halua väen virtaan antautua. Kaksi semmoista virtaa käy
näet lakkaamatta vastakkain katujen leveillä käytävillä niiden
kummallakin puolella. Katujen keskusta on täynnä hevosilla ajavia.
Isompien katujen varsilla on puotia, suurista, komeista akkunoistaan
milt'ei läpinäkyviä, toistensa kanssa kilpaillen tavarain somuudella ja
paljoudella.

Monilukuisia rautateitä, osaksi huoneiden yli rakennetuita, kulkee
Lontoon läpi melkein kaikkiin suuntiin, ja niillä on kaupungissa
useampi kuin sata pysäyspaikkaa. Enemmän kuin kolmesataa höyrylaivaa
kulkee edestakaisin Themsen joella, jossa laivoja on niin pitkältä,
kuin silmä kantaa, ja mastoja niin tiheässä kuin puut metsässä.
Molemmin puolin jokea itään päin ovat laivain tokat, joihin laivat
kuljetetaan tavarain lastaamista ja tyhjentämistä varten ja joiden
rannoilla on äärettömiä tavara-aittoja. Lontoon tokassakin saa jo kaksi
sataa laivaa hyvästi tilaa; ja Länsi-Indian kauppaa varten rakennetut
tokat ovat vieläkin suurempia.

Erääseen paikkaan, missä liike joella on vilkkain, on siltain sijaan
rakennettu joen alainen käytävä eli niin sanottu tunneli, jota
jalan-kulkijat käyttävät.

Lontoon kaupungin sisässä on vielä suuria puistoja ja avonaisia
paikkoja, joihin on istutettu puita ja pensaita. Tämä seikka ynnä
järjestys ja puhtaus, joka ylimalkaan vallitsee, tekevät Lontoon,
vaikka ilma on siellä kosteata ja alati kivihiilen savulla sekoitettua,
kuitenkin terveellisemmäksi, kuin monet muut suuret kaupungit ovat.

Lontoota ei tosin voi sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksikään
kaupungiksi, mutta sen sopiva paikka, sen teollisuus, sen kauppa ja
meriliike, sen rikkaudet sekä väestön uutteruus ja vakava mielenlaatu
tekevät sen kuitenkin maailman ensimmäiseksi kaupungiksi.



133. Käynti Neapelissa ja Vesuvius-vuorella.


1. Sananlasku sanoo: "Neapelin kun on nähnyt, voi rauhassa kuolla";
silloin on näet nähnyt mitä kauniinta on olemassa, jottei enempää muka
enää saata toivoa. Tuo usein kuulemani lause mielessäni istuin junassa,
joka aika vauhtia hetki hetkeltä kiidätti minua Etelä-Italian kauneinta
rannikkoa kohti. Tie kulki joka paikassa halki viljavain vainioiden ja
reheväin rotkojen, joissa näki viiniköynnösten kiehkuran tavoin
kietoutuvan silkkipuiden runkojen ympäri sekä ojentavan hennot oksansa
puusta puuhun, joten koko tarha oli aivan kuin vihreäin seppelten
koristamana. Rypäleitä ei näin keväällä nähnyt, mutta sen sijaan sattui
silmään aika ajoin tummanvihreä sitruuna- tahi appelsinipuu, jonka
lehtien välistä näki hedelmien runsain määrin riippuvan oksilla, ja
omituisinta kaikesta oli se, että sama puu latvastaan oli täynnä
valkeita, tuoksuvia kukkia.

Saloja, tuollaisia laajoja asumattomia seutuja, joita kotimaassa
rautateiden varsilla tuon tuostakin huomaa, en vielä missään täällä
etelässä ole nähnyt, vaan joka paikassa kohoavat ihmisasuntojen valkeat
kiviseinät, vihreine, enimmäkseen suljettuine puuluukkuineen, joka
painaa koko rakennukseen omituisen kuolleen leiman. Katot ovat aivan
litteät, joten talo mielestäni muistuttaa suurta korkeaseinäistä
laatikkoa. Kaipaa kodikkuutta. Ja sitten on vielä jotain, jota
suomalaisen silmä sanomattomasti kaipaa näissä Luojan siunaamissa
viljavissa maissa: vettä, järviä, jokia, puroja. Tuon tuostakin näki
virran uoman, näki siltoja siellä täällä johtavan sen yli, mutta vettä
oli siinä tuskin nimeksikään. Jopa muutamassa paikassa näki virran
puhtaalla hiekkapohjalla vaatteita levitettyinä kuivamaan, aivan kuten
meillä kotona niitä nurmikolle hajoitetaan! Ja missä vettä oli, oli se
omituisen harmaan kellertävää ja liejuista sekä enimmäkseen aivan
matalaa.

Saavuttiin Välimeren rannalle. Nyt ei enää tarvinnut vettä kaivata!
Laajana, äärettömänä, ihanan sinisenä levisi edessäni tuo mahtava meri,
joka erottaa kaksi maanosaa toisistaan. Satuin saamaan asunnon läheltä
rantaa, joten aina aamuin ja illoin pieneltä, ikkunan edessä olevalta
parvekkeelta saatoin katsella kauas etelää kohti, josta kevään raikkaat
tuulet puhalsivat. Caprin saaren jyrkät kalliot oikealta puolen
sulkivat näköpiirin ja Sorrenton suloiset seudut vasemmalta kehyksen
tavoin ympäröivät lahtea. Vielä enemmän mantereen puolella, vasemmalla,
kohosi Vesuvion jättiläiskukkula, jonka huipusta lakkaamatta savua
tuprusi, joten koko sen puoleinen osa maisemaa oli ikäänkuin
harmahtavan harson verhomana.

Elämä kaduilla eroaa yleensä Italiassa paljon siitä, mitä meillä
Suomessa on tottunut näkemään, mutta enemmän, kuin missään muualla,
huomaa sitä Neapelissa. Useimmat kadut, varsinkin vanhemmissa osissa
kaupunkia, ovat hyvin kapeat ja pimeät, korkeat kivitalot kun näet
kohoavat niiden kummallakin puolen, ja suuri osa alakertojen asukkaista
oleskelee kaiken päivää ulkona. Siinäpä elämää on! Mikä on missäkin
touhussa ja toimessa: nikkari häärää höyläpenkkinsä ääressä; pesijätär
hieroo vaatteita, aina toisinaan tyhjentäen likaveden kadulle ilman
pitemmittä mutkitta; vihanneskauppias kiljuu kimakalla äänellä
tavaroitaan kaupaksi; maidonmyyjä kuljettaa muhkeata lehmäänsä katua
pitkin, aina vähän väliin pysähtyen sitä lypsämään sen mukaan kuin
ostajia sattuu; suuret vuohilaumat liikkuvat siinä samaa tarkoitusta
varten kuin lehmäkin; ja kymmenittäin kohtaa miltei joka askeleella
pieniä mustasilmäisiä lapsukaisia, jotka mikä milläkin tempulla
koettavat huomiota herättää ja siten almuja saada ohikulkijoilta.
Kerjääminen on Neapelissa kehittynyt äärettömään määrään, joten tuskin
voi kadulla liikkua kuulematta aina tuon tuostakin milloin vanhan,
milloin lapsen, milloin kurjan raajarikon, milloin aivan terveen miehen
surkealla äänellä huutavan: "Pieni roponen, hyvä herra!" Ei näy olevan
halua työhön, vaan tuolla tavoin on elämä mukavampaa. -- Omituinen
seikka, joka täällä heti herättää huomiota, on se, miten äärettömiä
kuormia pieni aasi saattaa liikkeelle saada, puhumattakaan
siitä, että näkee hevosen välistä vetävän rattaita, joissa istuu
viisitoista, jopa kaksikymmentäkin henkeä. Kylläpä siinä kohden olisi
eläinsuojelusyhdistyksellä paljon tehtävää Välimeren rannalla.

2. Nousu Vesuviolle viehättää tietysti kaikkia Neapelissa kävijöitä,
joten ne, jotka suinkin voimiensa puolesta siihen kykenevät, harvoin
jättävät siellä käymättä? Sinne on tapana kulkea varsinkin kahta tietä:
toinen mukavampi, johtaa sinne suoraan Neapelista, ja sitä myöten voi
ajaa huipun juurelle, josta mäkijunalla pääsee miltei kraaterille asti;
toinen tie Pompejin kaupungista päin on paljoa vaivaloisempi, mutta
omituisuutensa takia hauskempi. Ensin ajetaan vaunuissa jonkun matkaa,
sitten alkaa nousu hevosen selässä. Tätä kestää siksi, kunnes tullaan
tuhkakummun juurelle, josta joko jalan voi astua ylöspäin, tai myöskin
saattaa käyttää yllämainittua mäkijunaa. Tämä ei kuitenkaan vie aivan
perille asti, vaan vielä on viimeistä jyrkännettä kiivettävä yhä
enemmän kuumenevassa tuhassa, kunnes lopulta seisotaan savua suitsuavan
jättiläiskraaterin reunalla. Omituinen tunnelma valtaa mielen tuolla
ylhäällä. Lakkaamatta tupruaa ruskeaa savua paksuina patsaina noista
suuren suurista aukoista maassa. Välistä näkee liekkien luovan niihin
punertavan hohteen. Kellertävää tulikiveä on kraaterin seiniä
koristamassa ja omituinen haju täyttää ilman. Tuhka, jossa seisoo, on
aivan lämmintä ja monesta kohden ympärillään näkee hienoja savupilviä
nousevan maankuoren alta, todistuksena siitä, mikä lakkaamaton tuli
tuolla jalkojen alla hävitystyötään harjoittaa.

Näkö-ala kraaterilta saattaa kirkkaalla säällä olla suurenmoinen, mutta
enimmiten estää milloin sumu, milloin tuulen merelle päin ajama savu
näkemästä selvään niitä ihania maisemia, jotka edessä ovat. Kauan ei
saa olla ylhäällä, sillä opas, joka sinne kuljettaa, tavallisesti ennen
määrääjänkin kuluttua alkaa kiirehtiä. Mutta tällainen lyhytkin käynti
Vesuviolla on kuitenkin jättänyt mieleen unohtumattoman muiston. On
nähnyt luonnon jättiläisvoimin tekevän työtään, jota ei mikään
ihmisnero ole voinut muuttaa tai toiseen suuntaan ohjata; on kuullut
liekkien räiskynnän maan sisästä, jota ääntä vuosituhansia lakkaamatta
on jatkunut; on tuntenut olevansa "tuhkaa ja tomua" Jumalan äärettömän
ylevyyden rinnalla.

Kraaterista levinnyt tuhka peittää laajalta maan yltympärillä, joten
siinä ei mikään kasvi enää voi elää, vaan koko maisema on kauttaaltaan
yksi ainoa musta kukkula, jossa ei muita elonmerkkejä näe kuin junaa
varten rakennettuja asemahuoneita toisella rinteellä, ja toisella
muurattua kiertelevää tietä jalkamiehiä varten. Mutta alempana alkaa
siellä täällä jokunen viheriä pensas, jopa pienoinen puukin ilmestyä
tien varrelle. Ja kun vielä enemmän laskeutuu, on kohta kaunisten
viinitarhojen keskellä. Aivan tulivuoren alla on useampia pikku
kaupungeita, muiden muassa Uusi Pompeji, joka muinaisen samannimisen
kaupungin vieressä nykyään kohoaa. Sieltä muutaman askeleen päässä on
nähtävänä nuo laavan alta esille kaivetut, jotakuinkin hyvässä kunnossa
olevat jätteet, jotka todistavat, että tuossa paikassa aikoinaan oli
kukoistava kaupunki säännöllisine katuineen ja taloineen, julkisine
kokoushuoneineen ja amfiteaattereineen. Kun astuu noita katuja myöten,
joilla paikoittain huomaa rattaiden kuluttamia jälkiä kivityksessä, ja
kun pistäytyy sisälle asuinhuoneisiin, joiden seinissä kuviakin vielä
näkee maalattuna siellä täällä, saa hyvän käsityksen siitä, että tässä
kaupungissa Kristuksen aikaan liike oli varsin vilkasta, ennenkuin
laavavirta sen hautasi allensa v. 79. Kun vielä lisäksi näkee niitä
erityiseen museoon koottuja tavaroita, jotka Pompejista on löydetty:
pronssi-, puu- ja kiviastioita jos jonkinlaisia, aseita, kuvapatsaita
ja maalauksia, niin edellämainittu käsitys yhä enemmän vahvistuu. Miten
arvokkaita lähteitä historian ja muinaistieteen tutkimukselle onkaan
täältä löydetty! Samassa museossa näkee myös muutamia tuhkan peittämiä,
kivettyneitä ihmisruumiita. Kummallista on katsella niitä! Saattaa
jäsenten jännityksestä ja kasvojen tuskallisista piirteistä aavistaa,
mikä kauhu täytti mielen, kun äkkiä nuo onnettomat näkivät olevansa
elävältä suljettuina hautaan, josta ei ollut mitään mahdollisuutta
paeta.

Suurenmoisen hirveältä mahtoi tosiaan aikoinaan näyttää tuo Vesuvion
purkaus, joka hautasi allensa Pompejin sekä sen läheisyydessä olevan
toisenkin kaupungin, Herkulanumin. Voi mielessään kuvata, miten
tuliliekit silloin leimahtelivat kraaterin suusta, miten kuumat
mahtavat laavavirrat vyörivat laaksoon rinteitä myöten, miten kaikki
elävät olennot päistikkaa paeten koettivat henkeään pelastaa, miten
tuskanhuudot sekä ihmisten että eläinten mahtoivat kaikua yli tienoon.
Ja lopulta, hävitystyön tauottua, olivat noitten sitä ennen
kukoistavien kaupunkien sijalla höyryävät laava- ja tuhkaläjät
todistamassa ihmisvoiman mitättömyyttä luonnon jättiläis voiman
rinnalla.



134. Pyhä maa.


1. Maa ennen ja nyt.

Merkillisempää maata ei ole, kuin Palestiina eli, miten sitä toisin
sanotaan, _Kanaa_, Israelin maa, luvattu ja pyhä maa, omaisuuden maa,
jossa taivaan ja maan Herra usein ja monella tavalla puhui profeetoin
suun kautta, jossa David ja Assaf korottivat pyhiä ylistysvirsiään.

Juutalaisten maa, kolmenkolmatta penikulman pituinen ja kolmentoista,
toisin paikoin viidentoistakin penikulman levyinen, ulottui pohjaan
päin Libanonin vuoreen, itään Jordanin jokeen ja Kuolleeseen mereen
tahi, jos maa itäpuolella Jordania lukuun otetaan, Syrian erämaahan,
etelään Arabian erämaahan ja länteen päin Välimereen, jonka rannalla
filistealaisilla kuitenkin oli pitkä rantamaa. Abrahamille annettu
lupaus tarkoitti koko Eufratin virran ja Välimeren välistä maata; koko
tämä seutu olikin Davidin ja Salomonin päivinä "Judan valtikan" alla.
Vapahtajan aikana oli päämaa Jordanin läntisellä puolella jaettu
kolmeen osaan; eteläisinnä Judea, keskellä Samaria ja pohjoisinna
Galilea aina Libanon vuoreen saakka. Jordanin itäisellä puolella oli
Perea.

Täällä ei ole lyhimpäin ja pisimpäin päiväin, kesäkuuman ja
talvipakkasen suurta erotusta eikä lämpimän ja kylmän äkkinäistä
vaihtelua, niinkuin meidän pobjoisissa maissamme. Pisin päivä kestää
viidestä aamulla seitsemään illalla, lyhin seitsemästä aamulla viiteen
illalla.

Vuoden-ajat ovat kesä ja talvi. Talvi eli sade-aika alkaa Lokakuun
loppupuolella sateella, joka valmistaa vainiot kynnölle ja kylvölle ja
pukee kuivan maan raittiin viheriäksi. Joulukuussa alkavat sitte
yhtämyötäiset sateet ja lumen aika; mutta jo Helmikuussa kukoistavat
puut, varsinkin mantelipuu, ja vilja vaurastuu, kunnes se, vuoroon
saaden auringon paistetta ja vienoa sadetta, kypsyy Huhtikuussa,
jolloin, sateen kokonaan loputtua, leikkuu alkaa. Nyt astuu sijaan
kuuma vuoden-aika aina Lokakuuhun saakka, jona aikana ilma on alati
selkeä, viheriäisyys lakastuu, lähteet kuivuvat, ja erämaasta
virtaavaiset lämpimät tuulet rasittavat maata; vainioita virvoittaa
kuitenkin koko tänä aikana viljava yökaste. Kesäkuusta alkain kypsyvät
viinamarjat ja muut etelän hedelmät.

Tämä maa oli kerran Jumalan siunauksesta ja ihmisten uutteruudesta
totisesti kaunis ja ihana maa, missä maito ja hunaja vuotivat.
Muinaisina aikoina kastelivat maata lähteet, ojat tahi kaivetut kaivot
ja lammikot. Useimmat niistä ovat nyt kuivuneina tahi tukittuina.
Komeat, alati viheriöitsevät tammi- ja terebinttimetsät kaunistivat
vuorien kukkuloita ja laiteita; varjoisa platani, korkea puksi-puu,
tuoksuava myrtti, hieno, vakainen sypressi ja etenkin majesteetillinen
ja hyvänhajuinen seeteri Libanonin vuorella olivat maan kaunistuksena.
Kalliita hedelmäpuita oli yleensä istutettuna: ihana daadelipalmu,
siunauksen ja menestyksen kuva, manteli- ja granatipuu, Johanneksen
leipäpuu, viikunapuu ja lehdekäs öljypuu arvokkaine hedelmineen.
Kautta koko maan ulottui viinamäkiä mehevine rypäleineen ja rikkaita
vilja-vainioita, jotka kasvoivat nisua, ohraa ja kaikellaisia
maahedelmiä. Jokaisen askeleen maata laaksoissa ja vuorilla oli
tiheä ja uuttera väestö suurimmalla huolella viljellyt, ja maan
tasoittamisella ja taidollisella kastelemisella oli ihmisien uutteruus
saanut aikaan hedelmällisyyden, josta pyhät kirjoittajat kiittäin ja
ihmetellen puhuvat ja veisaavat. Niityillä ja vainioilla vilisivät
lukuisat karja- ja lammaslaumat.

Kuningas Davidin aikana, milloin maa oli voimakkain, asui siinä viiteen
miljoonaan ihmisiä; ja vielä tänä päivänä arvataan ympäri maan piiriä
hajonneita Juutalaisia olevan sama määrä.

Vaikka pyhä maa vieläkin paikoin on yhtä hedelmällinen, kuin muinen, on
suurin osa siitä nyt kuitenkin autiona ja viljelemättömänä: maa on
turmeltunut ja surkean näköinen. Se ei ole likimainkaan muinaisen
kaltainen. Pelloilla kasvaa orjantappuroita ja ohdakkeita. Kaupunkien
jäännökset ovat muuttuneet metsäeläinten asunnoiksi. Kadut ovat
autioina ja tasoittamattomina. Ryöstäen ja murhaten kulkevat erämaan
Beduinit maassa ja raiskaavat, mitä maamies vaivalla ja työllä
rakentaa. Hedelmällisimmät peltomaat ovat muuttuneet laitumiksi. Maa,
jossa kerran Vapahtaja vaelsi ja hänen opetuslapsensa ensin saarnasivat
evankeliumin sanaa, huokaa nyt puolivillien Turkkilaisten vallan alla.


2. Näköala Galileassa.

Galilea on Libanonin eteläisellä liepeellä, Samarian pohjoisella
puolella. Se on vesi- ja metsärikas vuorimaa, täynnä kukkuloita.
Välimereen päin laskeutuu maa vähitellen; etelään kallistuu se
jyrkempään Jesreelin laaksoa vastaan, mutta syvimmälle ja jyrkimmästi
Genetsaretin merta vastaan.

Maa oli muinoin erinomaisen hedelmällinen. Parhaimmat pähkinä-, palmu-,
viikuna- ja öljypuut kasvoivat Galileassa. Viinamarjoja ja viikunoita
sai kymmenen kuukautta vuoteensa, muita hedelmiä koko vuoden. Puhdas
ilma, sopiva ilman-ala, hyvä maanlaatu tekivät kasvullisuuden mitä
viljavimmaksi. Kristuksen aikoina oli Galileassa kaksi sataa neljä
kaupunkia ja kylää.

Eteläistä suuntaa juoksee alas Libanonista koko ylä-Galilean läpi
Naftalin vuori, joka etelässä yhdistyy jyrkkään Natsaretin vuoreen.
Tämä vuori on Jesreelin laakson pohjoisena rajana.

Vähä yli penikulman matkan Kanaasta etelään on Natsaret suloisessa
ja hedelmällisessä laaksossa. Kolmelta puolen ulottuvat vuoret
aina kaupungin luoksi, ja neljännellä on soma laakso, joka kasvaa
viikuna- ja öljypuita. Sieviä, valkeita huoneita seisoo vieretysten
puoliympyrässä vuoren laidetta ylöspäin. Täällä ovat ne polut, joita
Vapahtaja lapsena vaelsi. Kaupungissa olevassa luostarissa kaikuvat
ylistysvirret hänen kunniakseen. Kaupunki, jossa asuu noin kolme
tuhatta ihmistä, on nähtävästi varakas; useimmat asukkaat ovat
kristityitä. Pääpuolella kaupunkia olevalta kukkulalta on verrattoman
kaunis näkö-ala Galilean yli. Likellä kaupunkia juoksee öljypuiden
varjossa Neitseen kaunis lähde, josta Maria ehkä nosti vettä.

Kaksi penikulmaa Natsaretista kaakkoon kohoaa yksinäinen, kaunis Tabor.
Sen laiteita peittää tiheä tammimetsä; huippu nousee tuhannen jalkaa
laaksoa korkeammalle ja on melkein kolmannes penikulmaa ympäri mitaten.
Linnoituksen ja kirkon jätteitä makaa siellä hajallansa. Taborin huippu
on usein pilvien vallassa; aamusumut riippuvat sen ympärillä vanuneiden
hiuksien tavoin. Mutta kun tuuli ja päivänpaiste ovat ne hajoittaneet,
avautuu tältä vuorelta mitä ihanin näkö-ala.

Vuoren juurelta alkain levenee Jesreelin hedelmällinen laakso, jonka
toiselta puolelta näkyy Endor, missä Saul kysyi neuvoa noitavaimolta.
Ei kaukana siitä on Nain, jossa leski kuolleen poikansa paarien ääressä
sai kuulla Vapahtajan sanat: "elä itke!" -- sen toisella puolella
Gilboan vuori ja eteläänpäin Efraimin vuori ynnä Ebal ja Garizim.
Lounaaseen siitä kohoaa kaunis Karmelin vuori. Koillisessa nostaa
Hermon juhlallisena alati lumista huippuaan vainioiden yli, jotka
Jordanin rantoja pitkin laskeutuvat Genetsaretin kirkkaisiin aaltoihin.
Idässä saa silmä seurata Jordanin eteläistä juoksua, ja tämän toiselta
puolen sinertää tammista ja laitumista rikas Basanin vuorimaa ja sitä
etelämpänä Gileadin mustat vuoret.

Taborista etelään levenee vainio Jesreelin eli Esbrelonin laakso,
viiden penikulman levyisenä juosten idästä länteen. Kristuksen aikana
tätä alaa peittivät monet kansakkaat kaupungit ja kylät. Jakobin
ajoista nykyisiin saakka ovat sitä tallanneet kierteleväiset kansat
laumoineen. Mutta näillä tantereilla on tulisimpia taistelujakin
kamppailtu. Täällä esim. Barak löi Kananealaiset vihollisessa
taistelussa, jota Debora ylistää, ja täällä Josia kaatui taistellessaan
Egyptin kuningasta vastaan. Tämän laakson itäpuolelta kohoavat Gilboan
vuoret, missä Saul ja hänen poikansa löysivät kuoleman.

Gilboan vuoren luoteisella syrjällä on korkealla kaunis Jesreelin
kaupunki. Siinä asui Ahab ja hänen kujeellinen vaimonsa Isebel
loistavissa linnoissa ja likellä Nabot, jonka veren he vuodattivat
hänen viinamäkeään anastaakseen. Lakeuden läpi virtaa länteen Kison,
jonka rannoilla Barak sai toisen suuren voiton Kananealaisista, ja joka
knljetti lyötyjen vihollisten ruumiit mereen. Ahtaan laakson läpi
virtaa se Jesreelin lakeudelta Akkon lakeudelle, missä Foinikialaiset
asuivat.

Tämän lakeuden eteläisellä puolella on Karmel. Päättyen jyrkäksi
niemeksi, kohoaa se korkealle ympärillä olevan maan ja meren yli.
Karmel on kaunis ja hedelmällinen vuori. Sen juuria peittävät
laakeri- ja hedelmäpuut; ylempänä kasvaa viikunapuita ja tammia; koko
metsä on täynnä kauniimpia kukkasia. Sitä paitsi on Karmel mainio
kahdesta tuhannesta luolastaan, joita asukkaat käyttivät majoinaan,
tallinaan, pakolaisina ollessaan piilopaikkoinaan ja puolustussodissa
linnoituksinaan.


3. Judea.

Pyhässä maassa on monta hedelmällistä lakeutta. Semmoinen on Välimeren
rantalakeuskin, joka ulottuu Karmelin vuoresta aina Gatsan kaupunkiin.
Sen pohjoista osaa nimitetään Saronin ja eteläistä Sefelan lakeudeksi.
Molemmat yhdistyvät toisiinsa Joppen merikaupungin luona.

Joppessa länsimaiden toivioretkeilijät tavallisesti astuvat maalle.
Joppe on suomeksi "kauneus". Kaupungin paikka onkin kaunis, mutta
kuitenkin on se näöltään kolkko. Lännessä näkee silmä lavean meren,
joka on sininen, niinkuin korkea taivaskin; idässä näkee etäällä Judean
siniset vuoriseinät; likinnä kaupunkia kasvaa oranja-puistoja.
Täällä näkee matkustavaisia kaikilta suunnilta: Beduinia valkeissa
villavaipoissa, Armenialaisia pitkissä valkean ja punaisen juovaisissa
nutuissaan, pitkäpartaisia Juutalaisia kaikista maailman osista;
Turkkilaisia ratsastaa kopeina ohitsesi, ja köyhiä kreikkalaisia
perheitä, jotka ovat toivioretkellään, istuu katujen kulmissa, syöden
riisiä tahi keitettyjä ohria puukupeistaan.

Kaktus-pensastojen välitse menee tie Saronin lakeutta myöten Judean
vuorille. Tällä lavealla lakeudella on lukuisia karjalaumoja. Keväällä
on lakeus erittäin kaunis nähdä. Tanner on viheriä, mitä kirjavin
kukkapeitto yllä. Tulpaanit, valkeat ja punaiset ruusut, valkeat ja
keltaiset liljat ja muratit kukkivat täällä ihmisten hoidotta.
Myöhemmin muuttuu lakeus suureksi, rikkaaksi viljavainioksi. Mutta kun
vilja on korjattuna ja hehkuvat auringon säteet ovat polttaneet kaikki
kasvit, näkee ainoastaan alastoman, punertavan maan, josta siellä
täällä nousee terebintti tahi vaalealehtinen öljypuu.

Ahtaita laaksoja myöten lähestytään nyt Judean vuoria. Ensin
luikertelee tie puiden ja pisteleväin pensaiden välitse, mutta kuta
edemmäksi tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvikunta, sitä kivisemmäksi
ja ahtaammaksi tie. Tuhka-harmaat kukkulat, päälletysten syöstyt
kallionmöhkäleet, orjantappurat ja ohdakkeet kallioiden ra'oissa
tekevät seudun kolkoksi. Sitten tullaan Emauksen kautta vuorelle.

Pian näkyy öljypuilla ympäröitty kukkula. Se on Öljymäki. Korkeita
torneja, mahtavia kupukattoja, leveitä muureja pilkistää silmään, ja
vähitellen näkyy koko kaupunki. Se ei ole suuri, ei loistava eikä
komea, jotta se siten olisi etevämpi itämaan muita kaupungeita, ja
kuitenkin näyttää se hyvin erinomaiselta juhlallisessa vakavuudessaan
ja synkkämielisessä viehättäväisyydessään. Se on Jerusalem, maailman
kaikista kaupungeista enimmin ylistetty ja muistorikas.

Penikulma eteläänpäin Jerusalemista on Betlehem. Mahtavaa
vuorenselännettä ylöspäin nousee kaupunki portaiden tavoin. Viinipuu
menestyy tämän vuoren laiteilla. Manteli-, öljy- ja viikunapuut
peittävät kukkuloita, ja alastomain kallioiden välitse näkyy kultaisia
viljavainioita ja viheriöitä suloisia laaksoja. Näillä vainioilla poimi
Ruth tähkäpäitä Naemille. Täällä Isain poika veisaili ensimmäiset
virtensä, ja täällä ilmoitti enkeli paimenille Vapahtajan syntymisen.

Muutamia penikulmia etelämpänä Betlehemiä on Hebron kauniissa
maakunnassa. Hebron oli Kaanaanmaan vanha pääkaupunki. Täällä asui
Abraham Mamren laaksossa ja sitte David. Ympäristö on rikas
kaikkinaisista hedelmistä, etenkin viinimarjoista. Täällä on mainio
Eskolin viinimarjain laakso, josta Israelilaisten vakoojat leikkasivat
jättiläisoksan, jota kahden miehen täytyi kantaa sauvalla.

Hebronia etelämpänä on maa aaltomaista, korkeaa lakeutta, jota vuoret
kolmelta puolelta ympäröivät, mutta joka itään käsin alenee Judan
erämaahan. Täällä on Judan kaupunki, jossa Zakarias ja Elisabet
asuivat. Tästä länteen päin ovat ne seudut, joissa David vaelteli
Saulin murhaavia käsiä vältellessään ja Sifin nummella ynnä Maonin ja
Karmelin vuorilla oleskellessaan maanpakolaisena, petettynä, vainottuna
ja kuitenkin ihmeellisellä tavalla Jumalan suojelemana. Etelämpänä
alkaa erämaa eli korpi. Kaupungit, kylät, puut ja viljavainiot katoavat
katoamistaan. Eteläisin kaupunki, Palestinan rajapaikka, on Ber-Saba.



135. Kristinuskon leviäminen.


Apostolit ja ensimmäiset kristityt rakastivat Herraansa ja Mestariansa
ja sentähden he mielellänsä tekivät, mitä hän oli käskenyt. Jeesus oli
heille sanonut: "Menkäät siis ja tehkäät kaikki kansat minun
opetuslapsikseni, kastaen heitä nimeen Isän, Pojan ja P. Hengen ja
opettaen heitä pitämään kaikki, kuin minä olen teidän käskenyt", ja
sentähden he julistivat lähellä ja kaukana sanomaa Jesuksesta
Kristuksesta ja kastoivat hänen nimeensä. Jo Apostolien elin-ajalla
levisi evankeliumi Vähään-Aasiaan sekä Europassa Kreikanmaalle ja
Italiaan, vieläpä Espanjaan asti; etelässä sitä saarnattiin Egyptissä
ja pohjois-Afrikassa sekä itäänpäin Armeniassa, Persiassa ja
Babyloniassa. Kaikkialla syntyi kristillisiä seurakuntia; ja
kaikkialla, jossa evankeliumin valo alkoi koittaa, poistuivat
epäjumalanpalvelus ja pakanalliset tavat.

Mutta kristityt saivat maailman puolelta kokea vihaa ja vainoa. Jesus
oli jo opetuslapsilleen sanonutkin, että he tulevat vihattaviksi hänen
nimensä tähden; hän oli painanut tämän heidän mieleensä, sanoen:
"Muistakaat sitä sanaa, kuin minä teille sanoin: ei ole palvelija
suurempi herraansa. Jos he minua vainosivat, niin he myös teitä
vainoovat." Vaino kohtasi sekä Juutalaisten että pakanain puolelta.
Juutalaiset olivat Jeesuksen ristiinnaulinneet ja he myös vainosivat
hänen opetuslapsiaan. Stefanus oli ensimmäinen, joka Jerusalemissa sai
vuodattaa verensä uskonsa tähden ja sillä tavalla todistaa Herrastansa.
Hän tekikin sen kärsivällisesti ja ilomielin. Kuollessaan huokasi hän:
"Herra Jesus, ota minun henkeni", ja viimeiset sanansa olivat rukous
hänen murhaajainsa edestä: "Herra, älä lue heille tätä syntiä". Vaino
kasvoi yhä ja moni muukin veritodistaja eli marttyri sai kuollessaan
osoittaa, kehen Herraan hän uskoi. Apostoleista oli Jakob vanhempi
ensimmäinen, joka kärsi marttyrikuoleman. Juutalaisten puolelta ei
vaino kuitenkaan saattanut kauan kestää, sillä he olivat Roomalaisten
vallan alla ja Jerusalem hävitettiin jo vuonna 70 Kr. j. Mutta sitä
ankarammaksi tuli vaino pakanain puolelta. Saarna ristiinnaulitusta
Kristuksesta oli todellakin "Juutalaisille pahennus ja Kreikkalaisille
(pakanoille) hulluus", niinkuin apostoli Paavali sanoo.

Ensimmäinen suuri vaino pakanain puolelta tapahtui keisari Neron
aikana. Roomassa raivosi vuonna 64 suuri tulipalo, joka hävitti osan
tästä suuresta kaupungista. Silloin syytti harmistunut pakanallinen
kansa kristityitä tämän suuren onnettomuuden aikaansaamisesta, ja
keisari itsekin väitti heitä siihen syypääksi. Tämän johdosta syntyi
ankara vaino kristityitä vastaan, jossa suurta julmuutta käytettiin.
Kaikki, jotka kristityn nimeä tunnustivat, otettiin kiinni ja
kidutettiin kuoliaaksi. Kuka heitettiin petojen eteen tahi käärittiin
eläinten vuotiin ja heitettiin koirien raadeltavaksi, kuka
ristiinnaulittiin, kuka milläkin tavalla tapettiin; toisia voideltiin
piillä, pystytettiin patsaille keisarin puistoon ja sytytettiin
juhlatiloissa palamaan. Tällaisten soihtujen valossa kansa sitten
katseli keisarin toimeenpanemia huvituksia; valaistuilla teillä keisari
itse ohjasi hevosiaan kilpa-ajoissa. -- Tässä vainossa mestattiin
Paavali, ja apostoli Pietari, niinkuin kirkollinen taru kertoo,
ristiinnaulittiin pää alaspäin. Sangen suuri oli tapettujen luku, niin
kertoo eräs roomalainen kirjailija; mutta vaino ei nähtävästi ulottunut
Rooman kaupungin ulkopuolelle.

Vielä oli kristityillä monta muutakin vainoa kestettävinä pakanain
puolelta, ja jotkut näistä ulottuivat yli koko laajan Rooman
valtakunnan. Tahdottiin hävittää heidät kokonansa, koska eivät
suostuneet palvelemaan valtakunnan epäjumalia eikä kantamaan uhria
kuvapatsaille. Lukuisten marttyrien joukosta mainittakoon Smyrnan
piispa Polykarpus, joka kärsi kuoleman v. 167. Kristittynä otettiin hän
kiinni ja tuotiin maaherran eteen. Maaherra sääli tätä vanhusta, sillä
Polykarpus oli lähes 100 vuoden vanha, ja sanoi hänelle: "Ajattele
vanhuuttasi; sano jotain pahaa Kristuksesta, niin päästän sinut
vapaaksi". Polykarpus vastasi tähän: "Minä olen häntä palvellut 86
vuotta, eikä hän ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa; kuinka
minä nyt voisin pilkata kuningastani ja Vapahtajaani?" "Minulla on
villipetoja", uhkasi maaherra. "Anna niiden tulla", sanoi Polykarpus
tyynesti. "Niin tahdon sinua tulen kautta pakottaa", huusi maaherra;
mutta vastaus kuului: "Tuli polttaa ainoastaan vähän aikaa ja sammuu
sitten, mutta jospa tuntisit ijankaikkisen kadotuksen tulen, joka
jumalattomia varten palaa. Vaan mitä viivyttelet; toimita tänne
mitä haluat." Nyt pystytettiin rovio, kohta liekit tarttuivat
kunnia-arvoiseen vanhukseen. Vielä roviolla kuultiin Polykarpuksen
rukoilevan, kiittävän ja ylistävän Herraa Kristusta.

Antiokian piispa Ignatius sai myös kärsiä marttyrikuoleman v. 115. Kun
hän vangittiin ja tuotiin keisari Trajanuksen eteen, tunnusti hän
rohkeasti Kristuksen kuninkaakseen ja että Kristus asui hänen
sydämessään, vaikka hän kyllä tiesi, mikä semmoista tunnustusta
seurasi. Keisari langetti tuomion, että piispa oli vietävä Roomaan ja
siellä näyttelykentällä heitettävä petojen eteen. Tuomion kuultuaan
kiitti Ignatius Jumalaa, että hän oli katsonut hänet mahdolliseksi
kärsimään samaa kuin Herran apostolitkin.

Vainoojat eivät julmuudessaan katsoneet kristittyjen sukupuolta eikä
ikää. Vaimojen ja lastenkin seassa löytyi monta, jotka saivat kärsiä
paljon uskonsa tähden, mutta kuitenkin pysyivät uskollisina loppuun
asti. Eräs korkeasukuinen nuori rouva Karthagosta, nimeltä Perpetua,
tuli oikeuden edessä syytetyksi siitä, että hän oli kristitty. Vaikka
vanha isä, joka oli pakana, häntä rukoili säästämään itseänsä, ja
vaikka pieni lapsi, jota hän rinnoillaan kantoi, hellitti hänen
kyyneliään, niin ei voinut hän kuitenkaan kieltää, vaan tunnusti
rohkeasti. "En voi muuta sanoa, kuin että olen kristitty". Kolkkoon
vankeuteen pantiin hän nyt, vaan sielläkin oli hän tyytyväinen ja
iloinen siitä, että pieni lapsi hänelle jätettiin. Vihdoin otettiin
lapsikin häneltä pois, ja hän heitettiin petojen eteen monen muun
kristityn kanssa päivänä, jolloin uusi keisari astui hallitukseen.
Samassa tilaisuudessa heitettiin petojen eteen eräs orjapiika. Kun
vartija häneltä kysyi: "Miten sinun nyt käy, kun joudut petojen eteen?"
vastasi piika: "Minä tosin saan kärsiä; mutta on minulla toinen,
joka kärsei minun edestäni, sentähden minäkin mielelläni kärsin".
Ylistysvirsiä veisaten menivät he näyttämölle, jossa petojen hampaat
heidät kohta musersivat.

Vaikka kovin paljo kristityitä hukkui näissä vainoissa ja vaikka löytyi
semmoisiakin, jotka kidutusten ja kuoleman uhatessa kielsivät uskonsa,
niin ei kristittyjen luku kuitenkaan vähentynyt. Marttyrien veri oli
todellakin siemen, josta kasvoi uutta laihoa uskossa ja rakkaudessa
kirkon vainiolla. Rauhallisempina väliaikoina he rakensivat kirkkoja,
levittivät pyhiä kirjoja ja järjestivät seurakuntia. Viimeinen ankara
ja laajimmalle ulottuva vaino alkoi vuonna 303. Keisari antoi käskyn,
että kristittyjen kirkot hävitettäisiin koko Rooman valtakunnassa ja
heidän pyhät kirjansa poltettaisiin. Monta vuotta kesti tätä vainoa
erittäinkin Aasiassa. Suuri joukko ihmisiä pakeni pois metsiin ja
erämaihin vainoa pakoon, mutta toiset taas kärsivät rohkeasti kuoleman,
ennenkuin uskonsa kielsivät. Vihdoin väsyivät vainoojatkin. Se keisari,
joka tässä vainossa oli ankarimmin raivonnut kristityitä vastaan,
joutui itse Jumalan tuomion alle, hän sairastui kauheaan tautiin, jossa
ruumiinsa vähitellen mätäni. Silloin hän kuolin-vuoteeltansa v. 311
antoi julistuksen, jossa kristityille myönnettiin jumalanpalveluksen
vapaus, ja käskettiin heitä ahkerasti rukoilemaan valtakunnan ja
keisarin edestä.

Tämän jälkeen vainot lakkasivat; ja kun Konstantinus Suuri sitten tuli
keisariksi v. 323, julisti hän kristinuskon valtion uskonnoksi Rooman
valtakunnassa. Vanha, sivistynyt pakanamaailma oli nyt voitettu, ja
tästälähin voi kristinusko levitä kaikkiin ilmansuuntiin muihin
pakanakansoihin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.