Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Paul ja Virginia
Author: Saint-Pierre, Bernardin de, 1737-1814
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Paul ja Virginia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PAUL JA VIRGINIA


Kirjoittanut
Bernardin de Sainte-Pierre


Ranskankielestä suomentanut
O. A. Joutsen


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1905.



Sensuurin hyväksymä. Porvoo, huhtik. 12 p. 1905.



TEKIJÄN ELÄMÄKERTA.


Jos milloinkaan pitää paikkansa vaatimus, että runouden tulee kuvastaa
kansan ja aikakauden ajatuksia, niin toteutuu se siinä kirjallisuudessa,
mikä kukoisti Ranskassa neljännentoista, viidennentoista ja
kuudennentoista Ludvigin hallituskausina. Nämä ajanjaksot, jotka
itsessään olivat niin tärkeät merkitykseltään, että ne antoivat nimensä
vastaaville ajankohdille koko ihmiskunnan historiassa, sisälsivät
Ranskan historiaan nähden harvinaisen jyrkkiä kehityksenkäänteitä; ensin
ulkonaisen mahdin tavatonta nousua ja sitte sen asteettaista
vähenemistä; eri yhteiskuntaluokkien merkityksen vaihtumista, niin että
ennen vallassa olleet suistuivat alas ja syvyydestä nousi uusia
pinnalle; inhimillisten tapojen ja kaikkien elämänmuotojen alati
vaihtuvata naamiaishuvia. Kaiken tämän kirjavan kehityksen kuvastaa
samanaikainen kirjallisuus verrattoman selvissä peilikuvissa. Ludvig
XIV:nnen pöyhkeä aika loi n. s. valheklassillisen kirjallisuuden, joka
esitti antiikkisen maailman suurenmoisia tapauksia ja henkilöitä,
pukemalla ne oman aikansa kauheaan hovipukuun ja tekotukkaan ja
silminnähtävällä tarkotuksella koettaa enentää "aurinkokuninkaan"
hallituksen loistoa. Vaan tämän aikakauden loppupuoliskolla, kun
luonnottomasti keskitetty hallitustapa vei maan arveluttavaan
ulkonaiseen ja sisälliseen ahdinkoon, rupeaa ivan ja arvostelun
pukinjalka pistämään esiin kirjallisuudessa; Corneillen ja Racinen
sirotyylisen vaan hengettömän draaman sijalle astui porvarillinen
runous, jonka etevin edustaja Molière ruoski teennäisen hovisivistyksen
pönkeitä muotoja ja epäsuorasti ylisti maan elinvoimaisen keskiluokan
tervettä henkeä. Ludvig XV:nnen hallituskautena ennen alkanut
tapainturmelus höllytti kaikki yhteiskuntaa koossapitävät siteet ja
kehitti nurinpuolisuudet huippuunsa. Tämä sekaannuksen aika synnytti
uuden ivarunouden (La Bruyère, Le Sage), joka lopulta kumminkin
turmeltui siveettömäksi kirjallisuudeksi, jolle ei pyhinkään ollut pyhää
(Crebillon nuorempi, Gresset y. m.). Mutta toiselta puolen se
voimakkaissa hengissä herätti eloon uusia, positiivisia harrastuksia,
jotka tarkottivat vanhan yhteiskunnan kaatamista ja uuden, ihanteellisen
sijaan luomista. Valistus-filosofia katkoi kahleet kaikilla ajatuksen
aloilla, keskellä _Ancien Régimen_ valokohdista köyhää ja varjopuolista
kammottavan rikasta aikakautta se kohotti ihmisten aatokset tapailemaan
todellisuutta, luonnollisuutta ja ylevää siveyttä. Herätys tapahtui
Kanavan toiselta puolen; tutustuminen Englannin vapaisiin oloihin,
terveihin yhteiskuntamuotoihin ja siellä silloin vallassa olevaan
herkkätunteiseen, romantilliseen kirjallisuuteen (De Foen "Robinson
Crusoeen" ja Richardsonin siveysromaaneihin) mahtavasti vaikutti Ranskan
henkisiin vallankumousmiehiin, Montesquieuhön, Voltaireen, Diderot'hon
ja Rousseauhon. Molempain viimemainittujen kaunokirjalliset teokset
sisälsivät vaatimuksia tunteen, luonnollisuuden ja yksilöllisyyden
ylevämmyydestä silloisten elämän valhemuotojen rinnalla. Ludvig XVI:nnen
aikakautena viimein purkautuvat täten synnytetyt sähköiset voimat.
Tietoisuus kärsityistä vääryyksistä ja nurinpuolisuuksista synnytti
yhtäällä tulisinta mielenkiihkoa, salaman tavoin välähtäviä aavistuksia
pian koituvasta kostosta ja kaikenpuolisesta uudistuksesta; toisaalla,
nimenomaan runoudessa, missä valtiollinen tunne oli heikompi ja
mielikuvitus kerkeämpi, toivottiin ihmisystävällisiä parannuksia ja
unelmoitiin kauneudelle ja luonnonmukaisuudelle perustuvasta
ihanneyhteiskunnasta, joka saataisiin toimeen ilman verisiä
mullistuksia. Kyllästyminen vallassa oleviin kulttuurimuotoihin ja
ajatustapoihin ynnä hellämielinen taipumus etsimään turmelemattoman
luonnon helmasta terveitä, ehjiä elämänmuotoja johti ranskalaisen
runouden _romantillisuuden_ rikkaalle, usein liiaksikin rajainsa yli
riuhtovalle uralle, jonka Rousseau "Uudella Heloisellaan" ja
"Émilellään" oli perustanut. Romantillista harrastusta lisäsi Ranskan
siirtomaavallan erinomainen vaurastuminen, joka käänsi haaveilijain
huomion merentakaisiin maihin, ranskalaisten miesten näinä aikoina
suurella menestyksellä suorittamat klassillisen muinaisuuden tutkimukset
(Pompeijin esiinkaivaminen) ja antiikin tyylin jäljitteleminen kuvaavien
taiteiden alalla (Davidin maalauskoulu ja Pantéonin rakentaminen).
Tyypillinen edustaja tälle kahden maailmanhistoriallisen ajanjakson
välillä seisovalle, herkkämieliselle ja ihanteelliselle sukupolvelle on
käsissämme olevan "Paul ja Virginia"-idyllin kirjottaja.

Jacques-_Bernardin_-Henri _de Saint-Pierre_ syntyi Havren rikkaassa
merikaupungissa tammik. 19 p. 1737, polveutuen aatelissuvusta, joka
monilla isänmaallisilla teoilla oli kunnostanut itseään. Vanhemmista
tiedetään äidin olleen vakavaluontoisen naisen, joka antoi poikansa
käsiin vain uskonnollisia ja syväaatteisia kirjoja. Ensimmäinen kasvatus
siis opetti pojan ihailemaan luomakunnan suuruutta ja Luojan voimaa.
"Robinson Crusoen" lukeminen yhdisti tähän uskonnolliseen
haavemielisyyteen halun seikkailuihin kesyttömän neitseellisessä
luonnossa, mutta nuori Bernardin olisi mieluimmin tahtonut päättää
Robinsonaadinsa erakkona, jonka jalostava seurustelu kunnon ihmisten
seurassa olisi puhdistanut. Matka Martinique-saarelle ja tutustuminen
siirtomaahallitukseen käänsi tämän halun toisaalle: hän päätti lähteä
lähetyssaarnaajaksi tuntemattomiin, synkeihin seutuihin. Vanhempiensa
tahdosta hän kuitenkin jatkoi opintojaan, suorittaen viimein
insinööriupseerin tutkinnon Veraillesin insinööriopistossa. Hänen
sotilaallinen uransa ei kuitenkaan ollut pitkä; otettuaan osaa
sotaretkiin Saksassa hän sai 1760 eron virastaan, koska oli vastustellut
päällikköjään.

Nyt alkoi Bernardin de Saint-Pierrelle vaihteleva ja seikkailurikas
elämä. Omaistensa piirissä hän ei viihtynyt, ne häntä vieroivat ja
kielsivät häneltä apunsa, yksinpä isäkin, joka tällä välin oli mennyt
uusiin naimisiin. Maltan-saaren jouduttua vaaraan Ranskan hallitus
lähetti sinne avuksi useita insinöörejä, niiden joukossa hänetkin. Mutta
kun vaara pian oli ohitse, sai hän tyhjin toimin palata Ranskaan. Täällä
hän virkaa vailla joutui tukalaan asemaan, koettaen matematiikan
opetuksella ansaita leipäänsä. Onnettomuuksien ahdistamana hän rupesi
haaveilemaan lapsuutensa unelmia Robinson Crusoen seikkailuretkistä: hän
ajatteli jonnekin uuteen seutuun perustaa turvattomain ja kovaosaisten
siirtokunnan, jonka päällikkönä hän toimeenpanisi lakeja, mitkä eivät
vielä olisi olleet mahdollisia kotimaassa. Hän lähti etsimään
maailmankolkkaa, minne sijoittaisi uuden siirtolansa. Ensin hän
matkustaa Hollantiin, missä saa rohkaisevaa osanottoa, jopa rahojakin
yrityksensä toteuttamiseksi. Sieltä hän menee Venäjälle, jossa myöskin
voittaa mahtavia suosijoita; näyttääpä hetkisen siltäkin, kuin perisi
hän kaikkivaltiaan kreivi Orloffin aseman suuren Katariinan lemmikkinä.
Hän yrittää näytellä valtiollista ja sotilaallista osaa, kuitenkaan
onnistumatta. Hän luulee voivansa pystyttää uudelleen Puolan vanhan
valtiomuodon ja kansallisen itsenäisyyden ja antaa puhua kihlauksestaan
erään puolalaisen ruhtinattaren kanssa. Mutta hänen tuulentupansa pian
kukistuvat; ylhäinen morsian rikkoo välinsä hänen kanssaan, ja hän
siirtyy Saksiin, jonka Puolan vanhan valtijaan avulla hän toivoo
voivansa toteuttaa kunnianhimoiset unelmansa. Dresdenissä hänet otetaan
avosylin vastaan, mutta erään "Tuhannen yhden yön" tapaan aletun
seikkailun huono loppu saa hänet kääntämään selkänsä Saksin
vieraanvaraisuudelle ja siirtymään Berliiniin. Täällä avautui hänelle
hiljainen onni perheen ja avuliaiden ystäväin piirissä, vaan hänen
levoton henkensä ei ota mukautuakseen tyyniin oloihin. 1766 hän palaa
Ranskaan; täällä on hänen isänsä tällä välin kuollut, ja sukulaiset
osottavat kylmyyttä häntä kohtaan. Köyhänä ja yksinäisenä hän asettuu
Pariisiin, missä panee taivaan ja maan liikkeelle saavuttaakseen
turvatun jalansijan yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa muistelmia, tutkii
mitä erilaisimpia aineita, sota- ja tykistötiedettä, kasvatusoppia,
tähtitiedettä ja kemiaa, välttäen jonkinmoisella kammolla ajattelemasta
kaunokirjallisia aiheita, joilla myöhemmin hankki nimellensä
katoamattoman kunnian.

Monilukuisten turhien yritysten jälkeen hänen onnistuu kiinnittää
itseensä erään kreivi de Breteuilin huomio, joka lupaa hänelle hankkia
paikan markiisi de Castriesin johtamassa, Madagaskarin ja Ile de Francen
asuttamista tarkottavassa retkikunnassa. Mutta tämä yritys, joka
verhoutui filosoofisten ja ihmisystävällisten tekosyitten vaippaan,
tarkottikin todellisuudessa vain kurjaa orjakauppaa, niin että koko
retki oli sankarillemme suuri pettymys. Hän erosi retkikunnasta ja
asettui Ile de Francen yli-insinöörin käytettäväksi. Tällä saarella hän
eli kolme vuotta, saaden vaihtelevia kokemuksia Ranskan
siirtomaahallituksesta ja ennen kaikkea kooten aineksia ja vaikutelmia,
joita myöhemmin käytti hyväkseen julaistessaan mainiot teoksensa "Matka
Ile de Franceen" ja "Paul ja Virginia".

Ranskaan palattuaan alkaa taasen vaivaloinen taistelu olemassaolosta,
jota kuninkaan myöntämä 1,000 frangin suuruinen vuotuinen eläkekään ei
paljon lievennä. Hän hautoo uusia kunnianhimoisia unelmia: Intian
matkaa, ihannesiirtolan perustamista Jerseyn saarelle Englannin
Kanavassa, osanottoa Amerikan vapautussodan ensi puhkeemiseen, Niilin
lähteiden keksimiseen. Ennen mainittu kreivi de Breteuil suosittaa häntä
vihdoin suurelle valistusfilosoofille d'Alembertille, joka hankkii
kustantajan hänen teokselleen "Matka Ile de Franceen", mikä ilmestyi
1773. Tämä kirja avasi hänelle viimeinkin suuren yleisön suosion,
valistusfilosoofit ottivat hänet piireihinsä; mutta hallitus, jonka
huomiota tekijä oli tahtonut kiinnittää suunnitelmillaan, kielsi häntä
kuvaamasta siirtomaitten oloja yksinomaan synkässä valossa. Hän etsii
lohdutusta uusilta filosoofiystäviltään, vaan hänen kadehtijansa saavat
enimmät hänestä luopumaan, eikä "Arkadia" niminen teos, jossa hän
heille aikoi laveammin esittää rohkeita suunnitelmiaan, tullut koskaan
valmiiksi. Tähän aikaan hän teki Jean-Jacques Rousseaun tuttavuutta, ja
samanluonteisen suuren geneveläisen filosoofin seura oli omiaan
kehittämään hänessä alituisten vastoinkäymisten synnyttämää ihmisvihaa
ja yksinäisyyden kaipuuta. Tältä ajalta on "Luonnon tutkimuksia" (1784),
jossa hän jatkoi edellisissä teoksissaan suunnittelemiaan unelmia
yhteiskunnallisesta vallankumouksesta. Kaikesta viehättäväisyydestään ja
rohkeista päätelmistään huolimatta tämä kirjanen kuitenkin joutui
varjoon Rousseaun samanaatteisten teosten rinnalla.

Neljä vuotta myöhemmin alkoi varsinaisesti kaunokirjallisen tuotannon
aika Bernardin de Saint-Pierren elämässä. Sen alotti hänen suosituin
teoksensa, idylleistä mitä ihanin "Paul ja Virginia", joka ilmestyi
1784. Tämä kirja, joka esittää suloista lemmentragediaa kahden nuoren
ihmissydämmen välillä keskellä tropillisen maailman muhkeata loistoa,
tuli syystä kaikkien kansankerrosten lempikirjaksi. Se onkin La
Fontainen "Satujen" ja "Télémaquen" jälkeen Ranskan kirjallisuudessa se
kirja, josta on useimpia kaikenmuotoisia painoksia ilmestynyt kaikilla
Europan kielillä. Paitsi "Paul ja Virginiaa" on Bernardin de
Saint-Pierre julaissut suuren joukon muita kaunokirjallisia ja osaksi
filosoofisiakin teoksia, joiden luetteleminen veisi meidät liian
pitkälle. Hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän
Ranskan suuren vallankumouksen puhjettua luuli ajan tulleen
yhteiskunnallisten ja ihmisystävällisten suunnitelmainsa toteuttamiseen
ja sen vuoksi aluksi liittyi Robespierreen. Mutta nähtyään entisen
hirmuvallan vain vaihtuvan toiseen vielä hirveämpään hän yhtyi siihen
puolueeseen, joka nuoressa kenraali Bonapartessa näki nousevan auringon.
Napoleon keisariksi tultuaan muisti kirjailijaystäväänsä; sekä hän että
hänen veljensä Louis ja Josef myönsivät kukin hänelle 6,000 frangin
elinkautisen eläkkeen. Tämän kautta oli hänen taloudellinen asemansa
turvattu. Hän nai erään rikkaan kirjanpainajan tyttären ja tuli
nimitetyksi siveysopin professoriksi Normaalikouluun, jossa piti
luentoja "Sopusoinnusta luonnossa". Tämän oppilaitoksen lakkautettua hän
sai sijan Ranskan korkeimmassa oppineessa laitoksessa Instituutissa.
Keisarivallan kukistuttua hän menetti korkeitten suosijainsa myöntämät
eläkkeet ja vietti viime päivänsä jotenkin ahtaissa oloissa, eläen
Eragnyssa l'Oise-virran partailla. Hän kuoli tammik. 21 p. 1814, siis
juuri täytettyään 77:nnen ikävuotensa. Hänen leskensä -- hän oli jo
ennättänyt toisen kerran naida -- meni uusiin naimisiin erään vähän
tunnetun kirjailijan Aimé Martinin kanssa, joka piti huolta hänen
teoksiensa kokoamisesta ja julkaisemisesta.

Bernardin de Sainte-Pierren merkitys yhteiskunnan uudistajana haihtuu
varjoon valistusfilosoofian loistavampien tähtien rinnalla. Mutta hänen
"Paul ja Virginiansa" takaa hänelle katoomattoman kunniasijan
yleismaailmallisessa kirjallisuudessa; ja hänen oma hahmonsa sen viisaan
vanhuksen muodossa, joka tässä idyllissä kertojana esiytyy, on kautta
aikojen lämmittävä sydämmiä totuuden, luonnollisuuden ja
sydämmenpuhtauden ylistäjänä.



Sen vuoriharjanteen itäisellä rinteellä, joka kohoaa Port-Louisin
takana Ile de France-saarella, näkee matkustaja eräällä muinoin
viljellyllä alalla kahden pienen majan rauniot. Ne sijaitsevat melkein
keskellä muudanta korkeitten kallioiden paartamaa laaksoa, joka on avoin
vain pohjoiseen päin. Vasemmalla kädellä häämöttää n. k. Vartijavuori,
jolta annetaan merkki laivojen laskiessa saaren satamaan, ja vuoren
juurella on Port-Louis'n kaupunki; oikealla on tie, joka vie
Port-Louis'sta Pamplemoussen kylään. Etempänä on samanniminen kirkko,
joka bamburuokoa kasvavine kujineen kohoaa keskellä isoa tasankoa; ja
vielä kauvempana siintää silmiin metsä, joka ulottuu aina saaren toisiin
ääriin saakka. Suoraan edessään, merenrannikolla, kulkija näkee
Hautalahdelman; vähän syrjempänä oikealla Kovanonnen-niemen, ja kaikista
kauvimpana rajattoman merenulapan, jonka pinnasta pistää esiin
joitakuita asumattomia luotoja, niiden joukossa Miren keila, joka
näyttää vallinsarvelta keskellä meren kuohuja.

Käydessään sisään tähän laaksoon, josta tarjoutuu niin paljon
katsottavaa, kuulee kulkija vuoren kaikujen lakkaamatta toistelevan
läheisissä metsissä tohisevien tuulten kohinaa ja aaltojen pauhua, jotka
etäällä meressä särkyvät riuttoja vastaan. Mutta saavuttuaan noiden
mökkien luo ei hän enää kuule mitään kohinaa, eikä näe ympärillään
muuta kuin muurintapaisia kallioseinämiä, joiden juurella, kupeilla ja
halkeamissa, jopa pilviä piirtävillä huipuillakin puuryhmiä kasvaa.
Sadepilvet näiden kallioiden päällä leijaillessaan luovat usein
sateenkaaren niiden ruskeanvihreille rinteille ja kostuttavat niiden
juurella liriseviä lähteitä, joista vähäinen Lataniers-joki saa alkunsa.
Rajaton hiljaisuus vallitsee tässä laaksossa, missä kaikki, ilma, vesi
ja valo, on niin suloista ja tyventä. Tuskin vastaa kaikukaan niiden
palmujen huminaan, jotka siellä kukoistavat ylävällä asemallaan, alati
huojutellen pitkiä varsiaan taivaan tuulissa. Suloinen valohämy
vallitsee laaksonpohjassa, minne vain keskipäivän aurinko paistaa; mutta
aamunkoitosta lähtien sen säteet kohtaavat harjannetta, jonka huiput yli
vuoriston varjojen kohoten hohtavat kullan ja purppuran hehkussa taivaan
sinilakea vastaan.

Minusta oli aina mieluista palata tähän paikkaan, missä yhdellä haavaa
sai nauttia sekä äärettömyyden avarasta näystä että juhlallisesta
yksinäisyydestä. Kun muuanna päivänä istuin noiden majojen luona ja
katselin niiden raunioita, näin erään vanhan miehen käyskentelevän
läheisyydessä. Hänellä oli saaren vanhain asujanten tapaan pukunaan
lyhyt takki ja pitkät housut. Hän oli paljain jaloin ja nojasi itseään
kävellessään mustapuiseen keppiin. Hänen hiuksensa olivat vallan
valkoiset ja hänen kasvonsa jalot ja totiset. Tervehdin häntä
kunnioittavasti. Hän vastasi tervehdykseeni; ja hetken aikaa minua
tarkasteltuaan hän astui luokseni ja istahti lepäämään samalle törmälle
kuin minäkin. Tästä tuttavallisuudesta rohkaistuneena alotin puhelun.
"Isäni", sanoin hänelle, "voisitteko sanoa minulle, kenelle nämä majat
ovat kuuluneet?" Hän vastasi: "Poikani, noissa matalissa majoissa ja
tällä autiolla alalla asui kerran -- siitä on jo parisenkymmentä vuotta
-- kaksi perhettä, jotka niissä olivat onnensa kohdanneet. Heidän
elämäkertansa on liikuttava; mutta kukapa europalainen pitäisikään väliä
näiden Intian meritien varrella asuvain saarelaisten, nimettömäin ja
tuntemattomain, kohtaloista? Ken tahtoisi elää täällä köyhänä ja
unohdettuna, vaikkakin onnellisena? Ihmisiä miellyttävät vain ylimysten
ja kuningasten elämänvaiheet, vaikkei niistä kenellekään hyötyä ole." --
"Isäni", sanoin, "teidän näöstänne ja puheestanne on helppoa päättää,
että teillä on suuri elämänkokemus. Jos teillä on aikaa, niin pyydän
teitä kertomaan minulle, mitä tämän korven entisistä asujista tiedätte,
ja voitte olla varma, että maailman ennakkoluuloista turmeltuneinkin
ihminen mielellään kuulee kerrottavan onnellisuudesta, jonka luonto ja
hyveet tuottavat." -- Hetken nojattuaan otsaansa käsiään vastaan,
ikäänkuin muistutellen mieleensä muinaisia tapahtumia, alotti vanhus
kertomuksensa:

Vuonna 1726 päätti muuan nuori Normandiasta kotoisin oleva mies, nimeltä
de La Tour, siirtyä tälle saarelle onneansa etsimään, sittekun oli
turhaan etsinyt itsellensä virkaa Ranskassa ja turhaan pyydellyt
sukulaisiltaan apua. Hänellä oli mukanaan nuori vaimonsa, jota hän
suuresti rakasti ja jolle oli yhtä rakas. Tämä oli vanhaa ja rikasta
sukua samasta maakunnasta kuin hän, mutta salaa ja myötäjäisittä oli
nuori vaimo mennyt miehelleen, koska hänen sukulaisensa olivat naimista
vastustaneet, syystä ettei de La Tour ollut aatelismies. Tämä jätti
vaimonsa Port-Louis'hin tälle saarelle ja purjehti itse Madagaskariin
toivoen voivansa ostaa siellä muutamia neekeriorjia, joiden avulla
perustaisi tänne uudisasunnon. Mutta hän saapui Madagaskariin pahimpana
vuodenaikana, joka alkaa lokakuun keskipaikoilla; ja vähän ajan perästä
hän kuoli tarttuvaan kuumetautiin, joka siellä on vallalla kuusi
kuukautta vuodessa ja joka ikiajoiksi estää europalaisia sinne pysyvästi
asuttumasta. Hänen perunsa hävisivät teille tietymättömille kuten aina
niiden, jotka kuolevat kaukana kotimaastansa. Hänen Ile de Franceen
jäänyt vaimonsa oli nyt leski, kantoi lasta sydämmensä alla, ja muuatta
neekerinaista lukuunottamatta oli hän vallan yksin maailmassa, turvatta
ja suojatta. Sen miehen kuoltua, jota yksistään oli rakastanut, ei hän
tahtonut kehenkään toiseen turvautua. Mutta onnettomuutensa antoi
hänelle rohkeutta, ja hän päätti orjattarensa avulla raivata itselleen
pelloksi pienen maatilkun, josta saisivat elatuksensa.

Tällä miltei autiolla saarella, jonka maa oli yhteistä omaisuutta, hän
ei valinnut hedelmällisintä ja kaupalle edullisinta paikkaa; vaan
päinvastoin etsien jotain vuorenrotkoa, salaista turvapaikkaa, missä
yksin ja tuntematonna saisi elellä, siirtyi hän kaupungista näille
kallioille, niinkuin lintu pesäänsä. Niin on kaikilla hellätunteisilla
ja kärsivillä olennoilla se yhteinen taipumus, että haluavat vetäytyä
mitä jylhimpiin ja autioimpiin paikkoihin, aivan kuin kalliot voisivat
suojella heitä onnettomuuksilta ja luonnon rauhallisuus viihdyttää
heidän sielunsa levottomuutta. Mutta Sallimus, joka aina tulee
avuksemme, kun haluamme vain sitä mikä meille tarpeellisinta on, oli
rouva de La Tourillekin tallettanut tavaran, jonka vertaista ei rikkaus
eikä ylhäisyys voi antaa: nimittäin ystävättären.

Tällä seudulla oli jo vuoden ajan asunut muuan vireä, hyväluontoinen ja
hellätunteinen nainen nimeltä Margareeta. Hän oli syntynyt Bretagnessa
yksinkertaisista talonpoikaisista vanhemmista, jotka olivat häntä
rakastaneet ja olisivat hänet tehneet onnelliseksikin, jollei hän olisi
heikkoudessaan luottanut erään naapuristossa asuvan aatelismiehen
rakkaudenvakuutuksiin ja naimalupauksiin; tämä himonsa tyydytettyään
hylkäsi hänet, kielsipä vielä apunsa sen lapsen elättämisessä, jonka
isäksi hän pian oli tuleva. Silloin tyttöparka päätti ijäksi päiviksi
jättää syntymäkylänsä ja lähteä häpeäänsä piilemään siirtomaihin, kauvas
kotimaastaan, missä oli menettänyt köyhän, siveän tytön ainoan aarteen,
hyvän maineensa. Eräs vanha neekeri, jonka hän oli huokealla ostanut
lainaamillaan rahoilla, auttoi häntä pienen maatilkun viljelemisessä
tässä piirikunnassa.

Täällä tapasi rouva de La Tour, neekerinaisensa seuraamana, Margareetan,
kun tämä imetti lastaan. Hän ihastui suuresti kohdatessaan naisellisen
olennon, joka näytti olevan melkein samallaisessa tilassa kuin hän itse.
Muutamin sanoin hän kuvasi Margareetalle entisen elämänsä ja nykyisen
puutteensa. Margareetaa liikutti rouva de La Tourin kertomus; ja tahtoen
mieluummin palkita tämän luottamuksen kuin hankkia hänen kunnioitustaan
hän arvelematta tunnusti hänelle sen erehdyksen, johon oli joutunut
syypääksi. "Mitä minuun tulee", sanoi, "olen minä ansainnut kohtaloni;
mutta te, hyvä rouva ... te, joka olette hyvä ja siveä ja kuitenkin
onneton!" Ja itkien tarjosi hän hänelle turvaa majassansa ja
ystävyyttään. Rouva de La Tour, jota näin hellä vastaanotto suuresti
liikutti, sulki hänet syliinsä lausuen: "Ah, Jumala tahtoo siis tehdä
lopun kärsimyksistäni, koska hän teissä herättää minua, muukalaista,
kohtaan enemmän hyvyyttä kuin milloinkaan omaisiltani olen osakseni
saanut."

Minä tunsin Margareetan; ja vaikka asuin puolentoista penikulman päässä
täältä, tuolla metsissä Pitkän Vuoriston takana, katsoin häntä kuitenkin
naapurikseni. Europan kaupungeissa tosin katu tai pelkkä kiviseinä
pidättää saman perheen jäseniä vuosikausia toisiaan tapaamasta; mutta
näissä uusissa siirtomaissa pidämme naapureina kaikkia, joita vain
metsät ja vuoret meistä erottavat. Varsinkin siihen aikaan, jolloin tämä
saari harjotti vähäistä kauppayhteyttä Intian kanssa, oli täällä pelkkä
naapuruus samaa kuin ystävyys, ja vieraanvaraisuus muukalaisia kohtaan
oli yhtä hyvin velvollisuus kuin huvi. Kun kuulin naapurini saaneen
toverin, riensin hänen luoksensa, ollakseni joksikin avuksi kummallekin.
Rouva de La Tourissa tapasin miellyttävän naisen, jonka koko olento
ilmaisi jaloutta ja surumielisyyttä. Hän oli jo lähellä synnytystään.
Esitin molemmille naisille, kuinka tarpeellista olisi heidän lastensa
vuoksi ja varsinkin vastaisten siirtolaisten tulon takia, että he
jakaisivat keskenään tämän laakson, jota oli noin kaksikymmentä
tynnyrinalaa. He antoivat jakamisen minun toimekseni. Jaoin maan kahteen
jotenkin yhtä suureen puoliskoon, niin että toiseen tuli kuulumaan tämän
lakeuden yläosa, alkaen tuon pilvien peittämän kukkulan huipusta, mistä
Lataniers-joki saa alkunsa, aina tuonne jyrkkään halkeamaan asti, jonka
näette tuolla ylhäällä vuorenharjalla ja jota kutsutaan Ampumareijäksi,
se kun todellakin on tykinaukon näköinen. Maaperä on tässä niin kivistä
ja kuoppaista, että siinä on vaikea käydä; kuitenkin kasvaa siinä isoja
puita ja on se täynnä lähteensilmiä ja pieniä puroja.

Toiseen osaan mittasin koko alemman puolen, joka ulottuu Lataniers-joen
juoksua pitkin aina tähän aukeamaan saakka, missä nyt olemme ja mistä
virta kulkee kahden kukkulan lomitse mereen asti. Tässä näette niittyjä
ja jotenkin tasaista maata, joka ei kuitenkaan ole parempi kuin tuo
toinen osa, sillä sateisena vuodenaikana se on vetelää kuin suo, ja
poudalla se kuivaa lyijynkovaksi, niin että kun tahtoo siihen ojaa
kaivaa, on kirvestä käytettävä. Kun jako oli suoritettu, annoin
molempain naisten heittää arpaa osistaan. Ylempi puoli tuli rouva de La
Tourille ja alempi Margareetalle. Kumpikin oli osaansa tyytyväinen, ja
he halusivat vain jäädä asumaan liki toisiaan, "jotta", kuten he
sanoivat, "aina saisimme nähdä toisiamme, puhella keskenämme ja auttaa
toinen toistamme". Oli kuitenkin tarpeen, että heillä kullakin oli oma
asuntonsa. Margareetan asumus sijaitsi keskellä laaksoa, juuri hänen
alueensa rajalla. Aivan sen viereen rakensin rouva de La Tourin
palstalle toisen majan, niin että ystävykset yhdellä haavaa olivat
toistensa naapureina ja kuitenkin kukin perheineen asuivat omalla
alueellaan. Itse olen hakannut paalut vuorelle; itse olen kantanut
palmunlehviä merenrannalta näiden molempain majojen rakentamiseksi,
jotka nyt kuten näette ovat ovia ja kattoja vailla. Voi sentään, niistä
on sittekin liian paljon jälellä muistini virittämiseksi! Aika, joka
niin pian hävittää hallitsijain muistomerkit, näyttää näissä erämaissa
säästävän ystävyyden muistomerkkejä, pitkittääkseen kaipaustani aina
elämäni loppuun asti.

Tuskin oli toinen näistä majoista valmistunut, kun rouva de La Tour
synnytti tyttölapsen. Minä olin ollut kummina Margareetan lapselle, joka
oli saanut nimekseen Paul. Rouva de La Tour pyysi minua nyt yhdessä
hänen ystävättärensä kanssa antamaan nimen hänenkin lapselleen.
Margareeta pani sille nimeksi Virginia. "Hänestä on kasvava siveä
tyttö", sanoi hän, "ja hän on tuleva onnelliseksi. Minä en tuntenut
onnettomuutta ennenkun poikkesin siveyden tieltä."

Rouva de La Tourin toivuttua lapsivuoteestaan alkoivat nuo molemmat
maatilkut vähitellen korvata sekä sitä vaivaa, mikä minulla aika
ajoittain oli niiden hoidosta että varsinkin heidän orjainsa
uutteruutta. Margareetan orja, Domingo, oli jolof-heimoa, ja vielä
roteva ruumiiltaan, vaikka olikin ijäkäs. Hänellä oli kokemusta ja hyvä
luontainen ymmärrys. Hän raivasi erotuksetta kummallakin maa-alueella
pelloiksi ne alat, mitkä hänestä tuntuivat hedelmällisimmiltä, ja kylvi
niihin sellaisia siemeniä, mitkä mihinkin parhaiten sopivat. Hirssiä ja
maissia hän kylvi keskinkertaisiin paikkoihin, vehnää hyvään maahan ja
riissiä soisiin kohtiin, ja kallioiden juurille hän istutti melooneja,
kurpitseja ja kurkkuja, jotka mielellään kiipeevät ylöspäin. Kuiviin
paikkoihin hän kasvatti perunia, jotka niissä tulevat maukkaiksi,
ylängöille puuvillapensaita, sokeriruokoa väkevään maahan ja
kahvipensaita töyräille, joilla papu kasvaa pieni mutta sitä
oivallisempi; joen varsille ja asumusten ympärille bananas-puita, jotka
vuoden läpeensä kantavat hedelmäsarjoja ja suovat miellyttävää siimestä,
ja viimein vielä muutamia tupakantaimia lievittääkseen omia ja hyväin
emäntäinsä huolia. Vuorilta hän kävi hakkaamassa polttopuita ja siirteli
sieltä täältä kallionlohkareita syrjään teitä rakentaakseen. Kaikki nämä
askareet hän toimitti älykkäästi ja ahkerasti, sillä hän oli innostunut
työhönsä.

Margareetaan hän oli erittäin kiintynyt, eikä vähemmän rouva de La
Touriinkaan, jonka orjattaren hän oli nainut Virginian syntyessä. Hän
rakasti kiihkeästi vaimoansa, jonka nimi oli Mari. Tämä oli syntynyt
Madagaskarissa, jossa oli harjautunut joihinkin käsitöihin, etenkin
valmistamaan koreja ynnä jonkinmoista esiliinakangasta metsässä
kasvavista ruohoista. Hän oli muuten näppärä, siisti ja erittäin
uskollinen. Hän piti huolta ruoan laittamisesta, kasvatti muutamia
kanoja ja meni silloin tällöin Port-Louis'n kaupunkiin myymään sellaista
tavaraa, mikä ei ollut välttämätöntä molempien perheiden taloudessa. Kun
tähän lisäksi laskette pari lapsia varten pidettyä kuttua ynnä ison
koiran, joka yöllä vartioitsi ulkona, saatte jonkinlaisen käsityksen
näiden kahden pienen asunnon tuloista ja koko taloudesta.

Tullaksemme molempiin ystävyksiin, kehräsivät he puuvillaa aamusta
iltaan. Tämä työ tuotti heille ja heidän perheilleen vaatetarpeet; mutta
muuten puuttui heiltä totuttuja elämän mukavuuksia, niin että saivat
kotona käydä avojaloin ja vain pyhäisin käyttivät kenkiä mennessään
aamuvarahin kuulemaan messua Pamplemoussen kirkkoon, jonka näette tuolla
alhaalla. Sinne tosin oli paljon pitemmältä kuin Port-Louis'hin, mutta
vain hyvin harvoin he menivät kaupunkiin, sillä orjain tavoin puettuina
karkeaan siniseen Bengalin palttinaan pelkäsivät he siellä joutuvansa
ylenkatseen alaisiksi. Mutta tarkoin punniten: kumpi on parempi,
ulkonainen arvoko vaiko kotoinen onni? Sillä jos nämä naiset saivatkin
vähän kärsiä ihmisten ilmoilla käydessään, palasivat he kotiinsa sitä
tyytyväisempinä. Tuskin olivat Maria ja Domingo tältä harjulta äkänneet
heidät, niin juoksivat he vastaan alas laaksoon auttaakseen heitä
ylösnousemisessa. Orjainsa silmistä he näkivät, millä ilolla nämä heitä
olivat odottaneet. Kotona heitä kohtasi kaikkialla puhtaus ja vapaus,
joista eduista heidän tuli kiittää vain omaa ahkeruuttaan ja
palvelijainsa intoa ja uskollisuutta.

Samojen puutteiden ja miltei samanlaisten elämänkokemusten yhdistäminä
he puhuttelivat toisiaan ystävän, toverin ja sisaren suloisilla nimillä;
heillä oli vain yksi tahto, yksi harrastus ja yhteinen pöytä, jonka
ääressä aterioivat. Kaikki oli heillä yhteistä. Jos jolloinkin entiset
tunteet, tulisemmat kuin ystävyyden synnyttämät, heräsivät heidän
sydämmissään, ohjasi totinen jumalanpelko puhdasten tapain avulla ne
toista elämää kohden, niinkuin tulenliekki sytykkeen puutteessa kohoaa
maasta taivasta kohti.

Luonnolliset velvollisuudet enensivät vielä heidän yhteiselämänsä
onnellisuutta. Heidän keskinäinen ystävyytensä kiintyi kahta lujemmaksi,
kun heillä alati oli silmiensä edessä lapsensa, heidän yhtä kovaonnisen
rakkautensa hedelmät. Huviksensa he kylvettivät niitä samassa
kylpyaltaassa ja panivat nukkumaan samaan kätkyeen. Antoivatpa he usein
niille vuorotellen rintaa. "Ystäväni", virkkoi kerran rouva de La Tour,
"molemmilla on meillä kaksi lasta ja kummallakin niistä on kaksi äitiä."
Kuten kaksi vesaa, mitkä ovat kiinni kahdessa samanlaisessa puussa,
joilta myrsky on kaikki oksat riistänyt, kantaa paljon parempia
hedelmiä, jos kumpikin niistä irrotetaan emäpuustaan ja istutetaan
toiseen puuhun, niin nämäkin kaksi kaikista heimolaisistaan erotettua
ihmistainta, imiessään vuoroon molempain ystävysten rinnoilla, saivat
paljon hellempiä kuin vain sisarusten tunteita toisiinsa. Heidän äitinsä
jo kätkyein ääressä puhuivat heidän vastaisesta naimisestaan, ja nämä
unelmat lastensa aviollisesta onnellisuudesta, joilla he koettivat omia
surujaan lievittää, päättyivät sangen usein niin, että molemmat
hyrähtivät itkuun. Toinen itki muistellessaan kärsimystensä syynä olleen
avioliiton siteiden hylkimisen, toinen niihin alistumisen; toinen oli
pyrkinyt säätyänsä ylemmäksi, toinen laskeutunut halvempaan säätyyn;
mutta kumpaakin lohdutti ajatus, että kerran heidän lapsensa heitä
onnellisempina, kaukana Europan julmista ennakkoluuloista, saisivat
nauttia rakkauden ja yhdenvertaisuuden onnellisuutta.

Todellakaan ei löydy suurempaa helleyttä, kuin mitä nämä lapset jo
varhain toisilleen osottivat. Paulin itkiessä tarvitsi hänelle vain
osottaa Virginiaa; tämän nähtyään hän jo tyyntyi ja hymyili. Kun
Virginia jostain kärsi, huomattiin se jo Paulin parunnasta; mutta tämä
herttainen tyttö hillitsi tuskaansa, jottei Paul siitä huolestuisi. Joka
kerta kun tänne tulin, näin molemmat pallerot maan tavan mukaan aivan
alasti; tuskin he vielä kykenivät kävelemäänkään, mutta käsin ja sylin
he kaulailivat toisiaan, niinkuin Kaksoisten tähtiryhmää kuvataan.
Yökään ei voinut heitä toisistaan erottaa; se yllätti heidät usein
makaamassa samassa kätkyessä, poski poskea ja povi povea vastaan, kädet
kiedottuina toistensa kaulan ympäri ja nukkuneina täten toistensa
syliin.

Kun he oppivat puhumaan, olivat "veli" ja "sisko" ensimmäiset sanat,
joilla he toisiaan nimittivät. Lapsuus, jolla on mitä hellimpiä
hyväilynimiä, ei tunne tämän suloisempia nimityksiä. Heidän
kasvatuksensa vain lujensi heidän ystävyyttään, kohdistaen sen heidän
keskinäisiin tarpeisiinsa. Pianpa tuli kaikki mitä talouteen kuuluu,
puhtaudenpito ja heidän yksinkertaisen ateriansa valmistus, Virginian
osalle, ja hänen näitä toimittaessaan palkitsivat häntä veljensä
kiitokset ja hyväilyt. Paulkin puolestaan oli lakkaamatta puuhassa, joko
hääräsi Domingon apuna puutarhassa tai pieni kirves kädessään seurasi
tätä metsätöihin; ja jos hän näillä matkoilla näki kauniin kukan,
makean hedelmän tahi linnunpesän -- olivat ne vaikka miten korkealla
puussa -- kiipesi hän niihin käsiksi viedäkseen ne tulijaisiksi pikku
sisarelleen.

Yhden heistä jossain tavatessaan sai olla varma, että toinenkin oli
läheisyydessä.

Eräänä päivänä astuessani alas tuolta vuorenharjanteelta näin Virginian
juoksevan puutarhan äärimmäisestä sopesta kotoa kohden, hame takaa pään
yli viskattuna sateen takia.

Kaukaa katsoen luulin hänen olevan yksikseen; mutta kun kävin lähemmäksi
häntä auttaakseni, näin hänen vierellään Paulin melkein kokonaan
hameeseen hautautuneena, ja molemmat nauroivat sydämmen pohjasta tälle
omalle keksimälleen sateenvarjolle. Nuo kaksi suloista päätä, jotka
katselivat maailmaan saman hameen kankeista laskoksista, muistuttivat
mieleeni tarun samaan simpukankuoreen suletuista Ledan lapsista.

Koko heidän opiskelunsa käsitti vain keinoja olla toisilleen mieliksi ja
avuksi. Muuten he olivat tietämättömiä kuin kreolit, eivät osanneet
lukea eikä kirjottaa. He vähät piittasivat siitä, mitä ennen ja kaukana
heistä oli tapahtunut; heidän uteliaisuutensa ei ulottunut näiden
kukkulain huippuja kauvemmaksi. Maailman he luulivat loppuvan missä tämä
saarikin loppui; ja mitään viehättävää ei heille löytynyt omaa
olopaikkaansa etäämpänä. Keskinäinen sopu ja äitiensä tyytyväisyys oli
heidän pyrintönsä alku ja loppu. Milloinkaan ei hyödyttömäin opetusten
tarvinnut pusertaa kyyneliä heidän silmistään; milloinkaan eivät kuivat
nuhdesaarnat heitä ikävystyttäneet. He eivät tunteneet edes varkauden
käsitettäkään, kaikkihan heillä oli yhteistä, eivät kohtuuttomuutta,
sillä he olivat tyytyväiset yksinkertaiseen ruokaansa, eivätkä valetta,
sillä heidän ei tarvinnut toisiltaan totuutta salata. Heitä ei koskaan
pelotettu turhilla uhkauksilla, että Jumala hirveästi rankaisee
kiittämättömiä lapsia; heidän lapsenrakkautensa oli äidinhellyyden
hedelmä. Uskonnosta heille oli opetettu vain semmoista, mikä saattoi sen
heille rakkaaksi; ja vaikkeivät pitäneetkään pitkiä rukouksia kirkoissa,
ylensivät he sen sijaan kaikkialla missä olivat, kotona, kedolla ja
metsässä, viattomat kätensä taivasta kohden, ja heidän sydämmensä olivat
alati täynnä kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan.

Näin kului heidän varhaisin lapsuutensa niinkuin ihaninta päivää
ennustava aamurusko. Jo nyt he ottivat osaa kaikkiin äitiensä
taloudellisiin askareihin. Tuskin oli kukko kiekunnallaan kertonut
päivännoususta, kun Virginia kavahti vuoteeltaan, kävi noutamassa vettä
läheisestä lähteestä ja palasi kotia aamiaista laittamaan. Heti sen
jälkeen, kun aurinko kultasi kukkulat tämän laakson ympärillä, tulivat
Margareeta ja hänen poikansa rouva de La Tourin luo, missä pidettiin
yhteinen rukous ja nautittiin aamiainen; usein he söivät sen ulkosalla,
istuen nurmikossa vehmaitten banaanipuiden alla, jotka tarjosivat heille
valmiin aterian mehukkailla hedelmillään ja pöytäliinaksi pitkät,
kiiltävät lehtensä. Terveellinen ja runsas ravinto vaurastutti nopeasti
molempain lasten ruumiin, ja hellä kasvatus loi heidän kasvoilleen
puhtauden ja levollisen sielukkaisuuden ilmeen. Virginia, vaikka vasta
kahdentoista vanha, oli vartaloltaan jo enemmän kuin puoleksi varttunut.
Tuuheat vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään; suuret sinisilmät ja
korallinpunaset huulet valaisivat mitä herttaisimmalla hohteella hänen
kasvonsa; ne myhäilivät lempeästi hänen puhuessaan, ja kun hän oli
vaiti, ilmaisi niiden taivasta kohden kohotettu asento mitä herkintä
tunteellisuutta, jopa alakuloisuutta. Paulissa sen sijaan nähtiin kaiken
poikuusijän sulojen ohessa jo kehittyvää miehuullisuutta. Hänen
vartalonsa oli kookkaampi kuin Virginian, hänen ihonsa tummempi ja
nenänsä köyrympi, ja hänen mustat silmänsä olisivat joltisesta
ylpeydestä puhuneet, elleivät pitkät, viuhkan tavoin säteilevät ripset
olisi antaneet niille erinomaista lempeyden hohdetta. Vaikka hän aina
olikin liikkeellä, jäi hän tyynesti alalleen, kun huomasi pikku
sisarensa, ja istahti hänen vierelleen. Kun heitä näin äänettöminä
tapasi, lapsellisen luontevissa asennoissa ja avojaloin, luuli näkevänsä
edessään vanhanaikaisen valkean marmoriryhmän, esittävän paria Nioben
lapsista; mutta huomatessaan heidän silmäystensä aina etsivän toisiaan,
hymyilyn yhä hellemmin tapaavan hymyilyä, olisi tehnyt mieli kutsua
heitä taivaan lapsiksi, noiksi autuaallisiksi hengiksi, joiden koko
olemus on rakkautta ja joiden ei ole tarvis pukea tunteitansa aatoksiin
ja rakkauttaan sanoihin.

Mutta nähdessään tyttärensä näin vuosi vuodelta kehittyvän ihanuudessa,
lisäytyivät rouva de La Tourin hellät huolet. Hän sanoi usein minulle:
"Entä jos kuolen, mikä on Virginian kohtalo silloin ilman
varallisuutta?"

Ranskassa oli hänellä muuan täti, ylhäissäätyinen, rikas, vanha ja
tekopyhä neiti, joka hänen mentyään herra de La Tourin vaimoksi oli
tylysti kieltänyt häneltä kaiken apunsa; senpä vuoksi olikin hän
itselleen luvannut, ettei koskaan turvautuisi tuohon naiseen, vaikka
joutuisi miten ahtaalle hyvänsä. Mutta äidiksi tultuaan hän ei enää
kammonut mahdollisesti kieltävänkään vastauksen häpeätä. Miehensä
äkillisen kuoleman jälkeen hän ilmotti siitä tädillensä, kertoi
tyttärensä syntymästä ja kuvaili tukalaa tilaansa kaukana kotimaasta,
ilman elättäjää ja pieni lapsi hoidettavanaan. Mutta minkäänlaista
vastausta ei hän saanut. Yleväluontoinen kun oli, ei hän katsonut
enempää nöyryyttävänsä itseään, vaikka alistuikin alttiiksi sukulaisensa
nuhteille, joka ei milloinkaan ollut voinut antaa anteeksi hänen
naimistaan aatelittoman, vaikkakin kunnollisen miehen kanssa. Joka
tilaisuudessa hän siis vielä kirjoitti tädilleen, herättääkseen hänessä
myötätuntoisuutta Virginiaa kohtaan. Mutta vuodet vierivät vierimistään,
ilman että mitään elonmerkkiä tuli sukulaiselta.

Vihdoin viimein, vuonna 1738, kolme vuotta sen jälkeen kun herra de La
Bourdonnaye oli saapunut saarellemme, sai rouva de La Tour kuulla, että
tämä kuvernööri oli saanut kirjeen tädiltä hänelle jätettäväksi.
Välittämättä tällä kertaa kehnosta puvustaan hän kiirehti
Port-Louis'hin, sillä nyt voitti äidinilo hänessä ihmisarkuuden. Herra
de La Bourdonnayellä olikin todella kirje hänelle annettavana. Siinä
täti jankutti, että sisarentyttärensä oli ansainnut kohtalonsa, koska
oli huolinut seikkailijalle ja irstailijalle vaimoksi, että intohimoja
aina seuraa rangaistus, ja että hänen miehensä varhainen kuolema oli
Jumalan vanhurskas kuritus; että hän oli tehnyt aivan oikein
siirtyessään saarille säästääkseen Ranskassa asuvilta sukulaisiltaan
enempää häpeätä, ja että hän nyt oli maassa, jossa kaikki, paitsi
laiskurit, löytävät onnensa. Täten nepaintaan morkattuaan täti rupesi
ylistämään itseään: muka välttääkseen avioliiton usein turmiollisia
seurauksia oli hän itse pysynyt naimatonna. Asian todellinen laita oli
kuitenkin niin, että hän olisi mennyt vain jollekin hyvin ylhäiselle
miehelle vaimoksi, mutta vaikka hän olikin upporikas ja tällaisissa
naimiskaupoissa varallisuus yksin määrää, ei kuitenkaan ollut ketään,
joka olisi huolinut moista rumaa ja kovasydämmistä naista itselleen.

Jälkikirjotus sisälsi kuitenkin, että hän kaikesta huolimatta oli
sulkenut sisarensatyttären herra de La Bourdonnayen hyvään suosioon. Hän
oli niin todella tehnytkin, mutta tavalla joka nykyään on hyvin yleinen
ja joka suosijan tekee pelättävämmäksi kuin ilmeisen vihamiehen:
puhdistaakseen itseänsä kuvernöörin edessä sukulaistaan kohtaan
osottamastaan kovuudesta oli hän tekopyhän surkuttelun varjolla
herjannut häntä pahanpäiväisesti.

Rouva de La Tour, jota ei välinpitämättöminkään ihminen voinut ilman
osanottoa ja kunnioitusta katsella, sai varsin kylmäkiskoisen
vastaanoton herra de La Bourdonnayen puolelta, joka edeltäkäsin oli
saatettu nurjamieliseksi häntä kohtaan. Rouvaparan kertomukseen omasta
ja tyttärensä asemasta hän vastasi vain kuivasti ja yksitavuisesti:
"Saanhan nähdä ... saamme nähdä ... aikaa myöten ... täällä käy niin
paljon tarvitsevaisia... Miksi niin loukata kunnioitettavaa tätiä...
Itse olette kaikkeen syypää!"

Rouva de La Tour palasi asuntoonsa sydän täynnä surua ja mielikarvautta.
Kotiin tultuaan hän vaipui tuolille, heitti tädin kirjeen pöydälle ja
huudahti ystävättärelleen: "Kas siinä yhdentoista vuoden kärsimyksen
hedelmä!" Mutta kun ei kukaan toinen seurasta osannut lukea, otti hän
uudelleen kirjeen ja luki sen kokoutuneen perheen kuullen. Tuskin oli
hän päättänyt, kun Margareeta huudahti kiivaasti: "Tarvitsemmeko täällä
mitään sinun sukulaisiltasi? Onko Jumala meidät hyljännyt? Hän yksin on
isämme. Emmekö ole eläneet onnellisina tähän päivään asti? Miksi syyttä
murehdit? Sinulla ei ole rohkeutta enää!" Ja nähdessään rouva de La
Tourin itkevän hän heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä. "Ystävä
rakas", huudahti hän, "oma ystäväni!" -- Mutta oma nyyhkytyksensä
tukehutti häneltä äänen. Virginia tämän kaiken nähdessään kylpi
kyynelissä, pusersi milloin äitinsä milloin Margaretan käsiä huulillensa
ja sydämmelleen; mutta Paul, jonka silmät liekitsivät vihasta, puristi
nyrkkejään ja polki jalkaa, tietämättä keneen ryhtyä. Tähän hämminkiin
joutuivat vielä Domingo ja Mari juoksujalkaa, ja majassa kuului vain
valitushuutoja: "Ah, rouva kulta!... hyvä emäntäni!... äiti raukkani!...
elkää itkekö!..." Näin hellät ystävyydenosotukset haihduttivat viimein
rouva de La Tourin sydämmestä katkeruuden. Hän sulki Paulin ja Virginian
syliinsä ja lausui tyytyväisenä: "Lapsi kultani, te olette syynä minun
suruuni, mutta te myöskin olette minun koko iloni. Oi rakkaat lapseni,
onnettomuus kurotti minuun vain kaukaa, mutta onni asuu ympärilläni."
Paul ja Virginia eivät häntä ymmärtäneet; mutta nähdessään hänen
rauhoittuvan he hymyilivät ja alkoivat hyväillä häntä. Niin olivat taas
kaikki onnellisia, eikä tuo kohtaus ollut muuta kuin myrskynpuuska
keskellä kaunista pouta-aikaa.

Näiden lasten hyvä luonnonlaatu kävi päivä päivältä yhä enemmän ilmi.
Eräänä sunnuntaina, kun heidän vanhempansa olivat päivän koittaissa
lähteneet aamujumalanpalvelukseen Pamplemoussen kirkkoon, ilmautui muuan
karannut neekerinainen banaanipuistoon, joka ympäröi heidän kotiaan. Hän
oli laiha kuin luuranko, pukunaan vain karkea palttinariepu lanteiden
ympärillä. Hän heittäytyi Virginian jalkoihin, tämän juuri valmistaessa
aamiaista perheelle, ja sanoi: "Nuori neiti kulta, armahtakaa paennutta
orja parkaa! Jo kuukauden ajan olen harhaillut näillä vuorilla,
puolikuolleena nälästä ja usein metsästäjäin ja koirain takaa-ajamana.
Olen paennut isäntäni, erään rikkaan tilanomistajan luota tuolta
Mustanvirran takaa. Hän on kohdellut minua kuten näette." Samalla osotti
hän ruumistaan, joka oli raskaitten ruoskaniskuin ristiin rastiin
viileskelemä, ja lisäsi: "Tahdoin hukuttaa itseni, mutta kun tiesin
teidän täällä asuvan, arvelin itsekseni, että kun vielä asuu hyviäkin
valkoisia ihmisiä tässä maassa, ei sentään ole tarvis kuolla." Hyvin
liikutettuna vastasi Virginia: "Rauhoittukaa, onneton ihminen! Tässä on
ruokaa, syökää!" Ja hän antoi hänelle aamiaisen, jonka perheelle oli
valmistanut. Tuossa tuokiossa orjaparka oli ahminut sen suuhunsa.
Nähdessään hänen nyt olevan ravittu Virginia sanoi: "Ihmiskurja! Mieleni
tekee mennä pyytämään teille armoa isännältänne; kun hän teidät tuossa
tilassa näkee, tulee hän varmaan sääliväiseksi. Tahdotteko viedä minut
hänen tykönsä?" -- "Te Herran enkeli", vastasi orjatar, "seuraan teitä
minne vain haluatte." Virginia kutsui veljensä paikalle ja pyysi häntä
heidän mukaansa. Laiha orjanainen opasti heitä metsäpolkuja pitkin yli
korkeain vuorten, joita he vaivaloisesti kiipesivät, ja yli leveäin
virtain, joiden poikki he saivat kahlata. Viimein puolipäivän aikaan he
tulivat erään vuoren juurelle Mustanvirran partaalla. Siellä he näkivät
erään hyvin rakennetun kartanon, kunnollisesti hoidettuja viljelyksiä ja
ison joukon orjia puuhaten kaikenlaisissa töissä. Heidän keskellänsä
käveli heidän isäntänsä, piippu suussa ja ruokokeppi kädessä. Hän oli
pitkä, laiha mies, iho öljynkarvainen, silmät syvällä päässä ja
kulmakarvat mustat ja yhteenkasvaneet. Pelkääväisenä lähestyi Virginia,
pitäen kiinni Paulin käsivarresta, ja pyysi isäntää Jumalan laupeuden
tähden armahtamaan orjaansa, joka seisoi muutaman askeleen taempana.
Ensin isäntä ei noista kahdesta köyhästi puetusta lapsesta paljoa
välittänyt; mutta äkättyään Virginian sorean vartalon ja hänen kauniin
päänsä sinisen hunnun sisästä ja kuultuaan hänen suloisesti helähtelevän
äänensä, joka värähteli ja vapisi kuten hänen koko ruumiinsa armoa
anoessaan, otti hän piipun suustansa, kohotti ruokokeppinsä taivasta
kohden ja vannoi armahtavansa orjaansa ei Jumalan vaan Virginian tähden.
Heti antoi tyttönen merkin orjattarelle lähestyä isäntäänsä ja juoksi
Paulin seuraamana pois paikalta.

He nousivat yhdessä vuorelle samaa rinnettä myöten, jota olivat tulleet,
ja saavuttuansa sen harjalle istahtivat he puun alle, perin nääntyneinä
sekä väsymyksestä että nälästä ja janosta. He olivat einehtimättä
käyneet sitte auringonnousun kuudetta peninkulmaa.[1] "Siskoni", sanoi
Paul Virginialle, "sinun on nälkä ja jano ja täältä emme mitään ravintoa
löydä; palatkaamme siis takaisin orjan isännän luo ja pyytäkäämme
häneltä ruokaa." -- "Oi, ei toki, ystäväni", vastasi Virginia, "minä
pelkään häntä kovin. Muistatko mitä äiti on usein sanonut: jumalattoman
leipä täyttää suun soralla." -- "No, mitä sitte tehdä?" arveli Paul.
"Puut täällä ympärillä kasvavat vain pahoja hedelmiä, eikä ole täällä
edes tamarinttia eli sitroonaa, jolla voisit virkistää itseäsi." --
"Jumala pitää meistä huolen", virkkoi Virginia, "hän kuulee pienten
lintustenkin äänen, kun nämä häneltä ravintoa pyytävät." Ja tuskin oli
hän nämä sanat lausunut, kun he jo kuulivat läheisestä kalliosta
juoksevan lähteen lorinan. He juoksivat paikalle, ja virvotettuaan
itseään sen kristallikirkkaalla vedellä, he poimivat ja söivät
krassiruohoja, joita kasvoi lähteen partaalla.

[1] Tarkottaa tässä kuten muuallakin vanhaa ranskalaista peninkulmaa
(_lieue_), joita menee noin kolme nykyiseen kilometripenikulmaan. Suom.
muist.

Kun he sitte tähystelivät ympärillensä, eikö jotain ravitsevampaa ruokaa
olisi saatavissa, älysi Virginia metsän puiden joukossa nuoren
palmupuun. Pähkinä, joka kelluu sellaisen huipussa, on erittäin hyvää
syötävää; mutta vaikkei puu ollutkaan ihmisen reittä paksumpi, oli se
liki kuusikymmentä jalkaa korkea. Tämän puun sydänaine on vain hienoa
lustokudosta, mutta sen pinta on niin kovaa, että paraskin kirves
kimmoaa siitä takaisin; eikä Paulilla ollut edes veistä mukana. Hänen
päähänsä pälkähti virittää valkea puun juurelle, mutta siinä tuli toinen
vaikeus. Hänellä ei ollut tuluksia, enkäpä sitä paitsi luule koko
saarella löytyvän kiveä, jolla voisi tulta iskeä. Mutta hätä keinon
keksii, ja usein ovat hyödyllisimmät keksinnöt lähteneet
vähäpätöisimpäin miesten aivoista. Paul päätti virittää tulen neekerien
tavalla. Muutaman kiven terävällä kärjellä hän näversi reijän hyvin
kuivaan puunoksaan, jonka pani jalkainsa alle; saman kiven terävällä
syrjällä hän terotti toisen yhtä kuivan mutta toisenlaisen puunoksan,
jonka kärjen sovitti jalkainsa alla olevan oksan reikään, ja sitte
nopeasti pyörittäen sitä käsiensä välissä, niinkuin suklaamyllyä
pyöritetään, näki hän pian savua ja kipeniä nousevan hieromuksesta. Nyt
kokosi hän kasan kuivia ruohoja ja risuja palmun juurelle, sytytti ne,
eikä aikaakaan, kun puu jo kaatua rojahti kovalla ryskeellä. Tulen
avulla he irrottivat pähkinän palmun pitkistä, puisevista ja okaisista
lehdistä. Osan tästä hedelmästä hän ja Virginia söivät raakana ja toisen
osan tuhassa paistettuna, ja molemmat maistuivat heistä yhtä hyviltä.
Iloisina he nauttivat yksinkertaisen ateriansa, muistellen aamulla
tekemäänsä hyväätyötä; mutta tähän iloon sekautui huoltakin, kun
ajattelivat äitiensä levottomuutta heidän näin kauvan kotoa poissa
ollessaan. Virginialle etenkin johtui tämä seikka mieleen. Mutta Paul,
joka tunsi voimainsa taas virkistyneen, vakuutti etteivät he enään
kauvankaan viipyneet, ennenkun pääsivät rauhoittamaan vanhempiansa.

Päivällisen syötyään oli heillä kumminkin uusi pula edessä: ei ollut
heillä enää opasta kotiin johtamassa. Paul, jota ei mikään hämille
saattanut, sanoi Virginialle: "Kotimme on keskipäivän aurinkoa kohden;
meidän on siis astuminen kuten aamullakin tuon vuoren yli, jonka kolme
huippua näet tuolla alempana. Siis matkaan, ystäväni!" Vuori, josta Paul
mainitsi, oli se, jota kolmen huippunsa takia kutsutaan
Kolmirinnaksi.[1] He laskeutuivat siis alas vuorelta Mustanvirran
pohjoispuolitse ja saapuivat kotvan aikaa kulettuaan erään leveän virran
partaalle, joka katkasi heiltä tien. Tämä avara osa saaresta, joka
kokonaan on metsäin vallassa, on nykyäänkin vielä niin vähän tunnettu,
ettei sen useimmilla virroilla ja vuorilla ole nimeä. Virta, jonka
rannalle he tulivat, juoksee pauhaten kallioiden lomitse. Veden kohina
pelotti Virginiaa, niin ettei hän tohtinut pistää jalkaansa siihen
ylimenoa alottaakseen. Paul silloin otti hänet selkäänsä ja kävi
kuormineen virran liukkaita kiviä pitkin, veden pauhusta välittämättä.

[1] On olemassa paljon vuoria, joiden huiput ovat pyöreät kuin naisen
rinnat ja joilla kaikissa kielissä on tämä nimi. Ne sen todella
ansaitsevatkin, sillä niistä saavat alkunsa monet virrat ja purot, jotka
sitten hedelmöittävät maan. Ne yhä lisäävät näiden jokien vesiä
kokoomalla pilviä kallioisen huippunsa ympärille, joka kohoo kuin naisen
nisä niitä ylemmäksi.

"Elä pelkää", sanoi hän tytölle, "tunnen itseni kyllin voimakkaaksi, kun
sinä olet kanssani. Jos tuo Mustanvirran isäntä olisi kieltänyt armoa
orjaltaan, olisin tapellut hänen kanssaan." -- "Mitä!" huudahti
Virginia, "senkö ison ja ilkeän miehen kanssa? Mihin vaaraan olenkaan
sinut saattanut! Oi Jumala, miten vaikea on hyvää tehdä! Vain pahaa on
helppo tehdä."

Virran yli tultuaan Paul aikoi pitkittää matkaa kantaen sisartaan
selässään, kuvailipa mielessään voivansa taakkoineen nousta
Kolmirinta-vuorellekin, joka häämötti puolen peninkulman päässä heidän
edessään; mutta pianpa alkoivat hänen voimansa uupua ja hän oli
pakotettu laskemaan Virginian maahan ja itse levähtämään hänen
vierellään. Silloin virkkoi tyttönen hänelle: "Rakas veljeni, päivä
laskee; sinulla on vielä voimia, mutta minulta puuttuu. Jätä minut tähän
ja palaa yksin kotia rauhoittamaan äitejämme." -- "En suinkaan", sanoi
Paul, "sinua en jätä. Jos yö yllättää meitä täällä metsässä, niin teen
valkean, kaadan palmun, sinä syöt sen pähkinän ja minä teen sen lehvistä
sulle suojuksen." Kun Virginia oli hetken aikaa levännyt, taittoi hän
vanhasta, virran yli nuokkuvasta puusta pitkiä, alaspäin riippuvia
lehtiä ja valmisti niistä itselleen jonkunlaiset virsut, joilla verhosi
kivisillä poluilla veristyneet jalkansa; avuntekoon rientäessään oli hän
näet unohtanut panna kengät jalkaansa. Tuntiessaan tuoreiden lehtien
vilvastuttavan jalkojansa hän taittoi vielä bamburuovosta oksan, ja
nojaten toisella kädellä tähän tilapäiseen keppiin, toisella veljeensä,
lähti hän uudestaan matkalle.

Tällä tavoin he vitkalleen etenivät metsän halki; mutta korkeat puut ja
tiheät lehvät peittivät pian heidän näkyvistänsä Kolmirintaisen vuoren,
jota kohti astuivat, vieläpä auringonkin, joka jo teki laskuaan.
Vähitellen he vielä huomaamattaan eksyivät siltä tallatulta polulta,
jota tähän asti olivat kulkeneet, ja huomasivat tulleensa puiden,
köynnöskasvien ja kallioiden täyttämään umpisokkeloon, josta eivät
mitenkään löytäneet ulospääsyä. Paul asetti Virginian istumaan ja alkoi
itse juoksennella sinne tänne hänen ympärillänsä, löytääkseen tietä
tiheästä metsiköstä; mutta se oli turhaa vaivaa. Hän kiipesi korkeaan
puuhun nähdäkseen edes Kolmirinta-vuoren, mutta yltympäri ei hän
erottanut muuta kuin puiden latvoja, joista laskevan auringon säteet
enää ainoastaan harvoja valaisivat. Sill'aikaa peitti vuorten varjo
laaksoissa olevat metsät; tuuli hiljeni kuten tavallisesti auringon
laskiessa; syvä hiljaisuus vallitsi näissä yksinäisissä korvissa, eikä
muita ääniä kuulunut kuin vain hirvien ammunta, jotka tulivat etsimään
leposijaa näiltä syrjäisiltä seuduilta. Toivoen jonkun harhailevan
metsästäjän kuulevan hänen äänensä, rupesi Paul huutamaan täydestä
voimastaan: "Tänne päin, tänne päin, avuksi Virginialle?" Mutta vain
metsän kaiut vastasivat hänen huutoonsa ja toistivat moneen kertaan:
"Virginialle!... Virginialle!..."

Vaivoista ja mielikarvaudesta perin väsyneenä Paul laskeutui alas puusta
ja rupesi miettimään keinoja miten viettää yön tässä paikassa; mutta
siinä ei ollut lähdettä, ei palmuja, ei edes kuivia oksiakaan, joista
olisi voinut nuotion rakentaa. Nyt hän sai kokea kuinka riittämättömät
hänen apuneuvonsa olivat, ja hän purskahti itkuun. "Elä itke,
ystäväni", lohdutti Virginia, "ellet tahdo minun menehtyvän surusta.
Minunhan on syy kaikkiin sinun kärsimyksiisi ja siihen murheeseen, johon
äitimme nyt ovat joutuneet. Ei pidä tehdä mitään, ei edes hyvääkään,
vanhemmilta lupaa pyytämättä. Voi, kuinka varomaton minä olen ollut!" Ja
hänkin puhkesi kyyneliin. Kuitenkin sanoi hän Paulille: "Rukoilkaamme
Jumalaa, veljeni, hän on meitä armahtava."

Tuskin he olivat ennättäneet päättää rukouksensa, kun kuulivat koiran
haukuntaa. "Se on varmaankin", arveli Paul, "jonkun metsästäjän, joka
tulee illalla hirviä väijymään." Kotvan kuluttua haukunta kuului
kovemmin. "Minusta tuntuu kuin olisi se Fidele, meidän oma koiramme",
sanoi Virginia. -- "Ihan niin, tunnen sen äänen; olisimmeko tulleet jo
oman vuoremme juurelle?"

Ja todellakin seuraavassa tuokiossa syöksähti Fidele heidän jalkoihinsa,
ulvoi, vinkui ja hyväili heitä rajusti. Eivät olleet he vielä toipuneet
hämmästyksestään, kun samassa näkivät Domingon, joka juoksi heidän
luoksensa. Tämän hyvän, ilosta itkevän neekerin ilmautuminen saattoi
heidätkin itkemään, niin etteivät saaneet sanaa suustaan. Kun Domingo
oli saanut heidät tajuihinsa, huudahti hän: "Oi rakkaat nuoret
valtijaani, mihin levottomuuteen olettekaan saattaneet äitinne! Kuinka
he hämmästyivät, kun eivät kirkosta palattuaan löytäneet teitä! Minä
olin seurannut heitä messuun, ja Mari, joka oli askaroinut jossakin
sopessa, ei osannut sanoa minne te olitte joutuneet. Minä juoksentelin
talomme ympäri tietämättä mistä teitä etsiä. Vihdoin otin teidän vanhoja
vaatteitanne, annoin Fidelen nuuskia niitä, ja aivan kuin olisi tuo
eläinparka minua ymmärtänyt, rupesi se paikalla etsimään teidän
jälkiänne; yhä viuhtoen hännällään vei se minut aina Mustallevirralle
saakka. Siellä sain tilanomistajalta kuulla, että olitte tuoneet
takaisin erään karanneen orjattaren ja että hän oli luvannut tälle armon
teidän tähtenne. Mutta minkä armon! Hän näytti minulle naisparan, joka
oli jaloistaan kahleilla sidottu puupölkkyyn, kolmipiikkinen rautarengas
kaulassa. Sieltä vei Fidele yhä nuuskien minut Mustanvirran varrella
olevalle vuorelle, jossa pysähtyi ja rupesi haukkumaan täyttä kurkkua;
se oli erään lähteen partaalla lähellä kaadettua palmua ja tulta, joka
vielä suitsi. Lopuksi toi se minut tänne. Olemme nyt Kolmirintaisen
vuoren juurella, mistä meillä vielä on hyvän neljän tunnin matka kotia.
Mutta nyt teidän pitää syödä ja vahvistaa voimianne." Hän tarjosi heille
kakun, hedelmiä ja leilillisen juomaa, jonka heidän äitinsä olivat
vedestä, viinistä, sitroonanmehusta, sokerista ja muskotista
valmistaneet lapsillensa vahvistukseksi ja virkistykseksi. Virginia
huokasi muistellessaan orja paran kohtaloa ja äitiensä levottomuutta.
Moneen kertaan toisti hän: "Voi kuinka vaikeata onkaan tehdä hyvää!"
Sill'aikaa kun Paul ja Virginia ruoalla ja juomalla itseään vahvistivat,
iski Domingo tulta, ja etsittyään kallioiden välistä väärän puun, jota
sanotaan kiertopuuksi ja joka tuoreenakin palaa ilmiliekillä, viritti
hän siitä tulisoihdun, sillä yö oli jo tullut. Mutta kun heidän piti
yrittää matkalle, tuli vielä vastaan pahempi este: Paul ja Virginia
eivät enää voineet käydä, heidän jalkansa kun olivat turvonneet ja
vallan punaset. Domingo oli kahden vaiheella, menisikö kauvempaa
hakemaan heille apua vai viettäisikö täällä yön heidän kanssaan. "Missä
on se aika", valitti hän, "jolloin vielä kannoin teitä molempia
käsivarsillani? Nyt te olette tulleet isoiksi, ja minä olen vanha." Kun
hän vielä näin neuvottomana mietiskeli, ilmaantui parinkymmenen askeleen
päähän heistä parvi karanneita neekeriorjia. Joukon johtaja lähestyi
Paulia ja Virginiaa ja sanoi: "Te kiltit pienet valkoihot, elkää
pelätkö! Olemme nähneet teidän tänä aamuna käyvän erään neekerinaisen
kanssa Mustallevirralle pyytämään hänelle armoa ilkeältä isännältään.
Tämän vuoksi kiitollisuudesta kannamme teidät nyt kotia olallamme."
Sitte hän antoi vihjauksen, ja neljä väkevintä neekeriä teki tuota pikaa
paarit puunoksista ja köynnöskasveista, joille asettivat molemmat nuoret
ja nostivat ne olkapäillensä. Niin lähtivät he matkaan, Domingon
kulkiessa edellä tulisoihtu kädessä ja koko joukon ilosta huutaessa ja
siunatessa heitä. Liikutettuna sanoi Virginia veljelleen: "Ah ystäväni,
Jumala ei sentään koskaan jätä hyvää työtä palkitsematta!"

Vasta puoliyön aikaan he saapuivat kotivuoren juurelle, jonka
kukkuloilla paloi useita tulia. Tuskin noustuaan vuorelle kuulivat he
huudettavan: "Tekö siellä tulette, lapsukaiseni?" Yksin suin neekerien
kanssa he vastasivat: "Niin, me täällä olemme!" Ja pian he saivat nähdä
äitinsä ja Marin, jotka tulisoihdut kädessä astuivat heille vastaan.
"Onnettomat lapset", huusi rouva de La Tour, "mistä te tulette? Mihin
tuskaan te meidät olette saattaneet!" -- "Tulemme Mustaltavirralta",
sanoi Virginia, "olimme pyytämässä armoa karanneelle orja raukalle,
jolle aamulla annoin aamiaisemme, jottei hän olisi kuollut nälkään; ja
nämä toiset karanneet neekerit ovat kantaneet meidät kotia." Rouva de La
Tour syleili tytärtään sanaakaan sanomatta; ja Virginia, joka tunsi
kasvojensa kostuvan äitinsä kyynelistä, virkkoi: "Te korvaatte minulle
kaiken pahan, mitä olen kärsinyt!" Margareta sulki ilosta hurmaantuneena
Paulin syliinsä ja sanoi: "Ja sinäkin, poikani, olet tehnyt hyvän työn!"
Saatettuaan lapsensa majoihinsa valmistivat molemmat äidit runsaan
aterian karanneille orjille, jotka sitte palasivat metsiinsä toivottaen
heille kaikinpuolista onnea.

Jokainen päivä oli näille perheille onnen ja rauhan päivä. Ei kateus
eikä kunnianhimo häirinnyt niiden jäsenten väliä. He eivät halunneet
piirinsä ulkopuolelta turhaa kunniaa, jommoista joutavilla vehkeillä
saavutetaan ja parjauksen kautta menetetään, vaan tyytyivät olemaan
omain tekoinsa todistajina ja tuomareina. Tällä saarella, jossa kuten
kaikissa Europan siirtomaissa ihmisten uteliaisuutta vain pahanilkiset
puheet herättävät, olivat heidän avunsa, vieläpä nimensäkin
tuntemattomat; vain joskus, kun Pamplemousseen kulkeva matkustaja sattui
kysymään tasangon asukkailta: "Keitä tuolla ylhäällä noissa pienissä
majoissa asuu?" -- vastattiin hänelle umpimähkään: "Hyviä ihmisiä." Niin
levittävät orvokitkin orjantappurain alta kauvas suloisen tuoksunsa,
itse pysyen näkymättömissä.

He eivät keskuudessaan sietäneet panettelua, joka oikeuden varjolla
ehdottomasti taivuttaa sydämmen joko vihaan tai petollisuuteen; sillä
mahdotonta on olla vihaamatta ihmisiä joista uskoo pahaa, ja elää pahain
kanssa jollei tahdo peittää närkästystään hyväntahtoisuuden väärällä
naamarilla. Näin pakottaa parjaus meitä tekemään vääryyttä joko toisia
tai itseämme kohtaan. He sen sijaan eivät tuominneet ketään yksityistä
ihmistä, vaan neuvottelivat keskenään keinoista, joilla tekisivät hyvää
kaikille yhteisesti; ja vaikkei heillä ollutkaan varoja siihen, oli
heillä kuitenkin aina avuntekoon aulis mieli. Yksinäisyydessäkin eläen
eivät he villiytyneet, vaan päinvastoin tulivat yhä ystävällisemmiksi
muita ihmisiä kohtaan. Seuraelämän ilkeämielisillä kokkapuheilla ei
ollut jalansijaa heidän keskuudessaan; suuren luonnon puhelu täytti
heidän sydämmensä tykkänään ilolla ja ihastuksella. He hurmautuivat
Sallimuksen voimasta, joka heidän kättensä kautta valmisti näiden
jylhien kallioiden keskessä heille hyvinvointia, lukemattomia suloja ja
puhtaita, raittiita ja alati uudistuvia iloja.

Paul, joka kahdentoistavuotiaana oli vahvempi ja järkevämpi kuin
europalaiset viidentoista vanhoina, oli kaunistellut niitä paikkoja,
jotka Domingo oli yksinomaan viljelysmaiksi raivannut. Mustan ystävänsä
kanssa hän toi metsästä juurineen nuoria taimia, niinkuin sitroonan,
appelsiinin, tamarintin -- jonka pyöreä latva on aina heleän vehreä --
sekä taatelipalmun taimia, joihin viimemainittuihin aikaa myöten kasvaa
sokerin makea ja appelsiinilta tuoksahtava hedelmä; nämä taimet hän
istutti kotitasangolle. Siihen oli hän myöskin kylvänyt sellaisten
puiden siemeniä, jotka jo toisena vuonna saavat kukkia tai hedelmiä;
senkaltaisia olivat akaattipuu, jossa ylt'ympäriinsä riippuu pitkiä
valkeita kukkaterttuja niinkuin kristallit kattolampussa, Persian
syreeni, joka kohottaa korkealle pellavanharmaat kukkakiehkuransa, ja
papaijapuu, jonka oksaton, pylvääksi kasvanut ja vihreitten meloonien
kaartama runko päättyy isojen, viikunanlehtien tapaisten lehväin
muodostamaan ruunuun.

Näitten lisäksi hän vielä oli istuttanut badamien, mahonkipuiden,
"asianajajiksi" kutsuttujen puiden, poajavi- ja leipäpuiden ynnä
jam-ruusujen hedelmyksiä ja siemeniä. Enimmät näistä puista tarjosivat
nuorelle hoitajalleen siimestä ja hedelmiä. Hänen uuttera kätensä oli
tehnyt tämän laakson karuimmatkin paikat hedelmällisiksi. Monet
aloe-lajit, keltaisia ja punapilkullisia kukkia kasvava Intian
viikunapuu ja valo-ohdake pukivat kallioitten mustia huippuja ja
näyttivät tahtovan kilpailla pitkien, sinisillä ja tulipunasilla
kukkatertuilla ylpeileväin köynnöskasvien kanssa, joita paikoin riippui
alas jyrkkiä rinteitä pitkin.

Nämä kasvit hän oli sijoitellut sillä tavoin, että ne kaikki voi yhdellä
silmäyksellä nähdä. Laakson keskelle hän oli istuttanut matalat kasvit,
ympärille pensaat, sitten keskipitkät puut ja viimein kehän äärille
pisimmät puut, niin että tämä avara kehä keskustasta katsoen näytti
pyöröteatterilta, täynnä vihannuutta, hedelmiä ja kukkia, joiden välissä
vielä ruokakasvit, niittytilkut sekä riisi- ja vehnäpellot saivat tilaa.
Mutta asetellessaan täten kasveja oman suunnitelmansa mukaan ei hän
siltä poikennut luonnon järjestyksestä. Juuri sen viittauksia seuraten
hän oli yläville paikoille istuttanut sellaisia kasveja, joiden siemenet
lentävät tuulen mukana, ja vetten partaille sellaisia, joiden sydämmet
ovat luodut vedessä kulkemaan. Siten oli kukin kasvi sille ominaisella
paikalla, ja kukin paikka sai kasvistaan luonnollisen kaunistuksen.

Vuorten huipuilta juoksevat purot muodostivat laakson pohjassa paikoin
lähteitä, paikoin lammikoita, joiden pinnassa, kuni vihannan
kasvullisuuden kehystämässä kuvastimessa, päilyivät kukkivat puut,
harmaat kalliot ja taivaan sinilaki.

Vaikka maaperä täällä on hyvin epätasainen, oli näitä istutuksia sentään
enimmäkseen yhtä helppo käsin hoitaa kuin silmin katsella.
Todellisuudessa olimme me kaikki yksissä neuvoin avustaneet häntä tämän
tuloksen saavuttamisessa. Hän oli tehnyt käytävän tämän laakson ympäri
ja siitä lähteviksi useita sivuhaaroja, jotka ulottuivat kehän
ulkopiiristä keskustaan asti. Jylhimmätkin paikat hän oli käyttänyt
hyväkseen ja osannut sovittaa teitten mukavuuden maan karuuden mukaan,
niinkuin oli saattanut viljelyskasvit viihtymään metsäkasvien kanssa, ja
kaikki mitä sirkeimpään sopusointuun. Noista lukemattomista
vierukivistä, jotka nyt tukkivat nämä tiet kuten suurimman osan tämän
saaren pintaakin, hän oli sinne tänne latonut röykkiöitä, joiden
rakoihin loi multaa ja istutti niihin ruusu- ja vadelmapensasten ynnä
muiden kivistössä menestyväin pensaskasvien juuria. Vähässä ajassa nämä
rumat ja kolkonnäköiset kiviröykkiöt koreilivat mitä kauneimmalla
vihannuudella ja kukkasloistolla. Vanhojen nuokkuvain puiden paartamat
kallionkolot muodostivat maanalaisia holveja, minne ei helle tunkeutunut
ja missä keskipäivälläkin oli vilvas oleskella. Muuan polku luikerteli
jylhään metsänkätköön, jonka keskellä tuulten suojassa kasvoi istutettu
puu, hedelmiä täynnä. Tuolla häilyi viljavainio, täällä kukki puutarha.
Näille poluille näkyivät asumukset, noille toisille vuoren huimaavat
huiput.

Eräässä tiheässä, köynnöskasveja ja tatamak-puita kasvavassa metsikössä
ei keskipäivälläkään voinut nähdä eteensä; mutta tuon läheisen, vuoresta
esiinpistävän kallion laelta näkyi koko tämä laakso ja kauvempana meri,
jolla silmä toisinaan erotti Europasta tulevan tai sinne lähtevän
laivan. Tälle kalliolle molemmat perheet tavallisesti iltasin
kokoutuivat nauttimaan raitista ilmaa ja iloitsemaan kukkien tuoksusta,
lähteiden lorinasta ja valojen ja varjojen viime leikistä.

Mitään suloisempaa tuskin voi kuvitella kuin ne nimitykset, joita he
olivat antaneet useimmille tämän sokkelon viehättävistä paikoista.
Kallio, josta juuri kerroin ja josta minun tuloni jo kaukaa nähtiin, oli
saanut nimekseen: _Ystävyyden merkkipaikka_. Paul ja Virginia olivat
kerran leikkiessään istuttaneet sinne bamburuovon, jonka päähän
kohottivat vähäisen valkean liinan niin pian kun huomasivat minut
tulevaksi; -- niinkuin naapurikukkulalta aina lipulla annetaan merkki,
kun joku laiva ilmautuu merellä. Kerran juolahti mieleeni piirtää
kirjoitus tämän ruovon varteen. Matkoillani on minua huvittanut katsella
muinaisajan muotokuvia ja muistomerkkejä, varsinkin kun ne ovat olleet
varustetut hyvin mietityllä kirjoitelmalla; olen silloin ollut
kuulevinani kivestä ihmisäänen, joka on kaikunut halki vuosisatojen ja
muistuttanut matkustajalle keskellä autiota erämaata, ettei hän ole
siinä yksin, että samoilla paikoilla on ennenkin asunut ihmisiä, jotka
ovat tunteneet, aatelleet ja kärsineet kuten hän. Jos sellainen
kirjoitus on peräisin joltakin hävinneeltä kansakunnalta, kohottaa se
henkemme äärettömyyden piiriin ja herättää siinä aavistuksen omasta
kuolemattomuudestaan, sillä se osottaa ajatuksen elävän valtakuntainkin
hävittyä.

Piirsin siis Paulin ja Virginian viirin hoikkaan runkoon nämä
Horatiuksen säkeet:

      _... Fratres Helenæ, lucida sidera,
               Ventorumque regat pater,
      Obstrictis aliis, præter Iapyga._

"Helenan veljet, nuo teidän laillanne loistavat tähdet, ja itse tuulien
isä teitä ohjatkoot, elköötkä salliko muiden tuulien kuin länsituulosen
päällenne puhaltaa."

Muutaman tatamak-puun kaarnaan, jonka varjoon Paul joskus istahti
katselemaan tuolla kaukana käyvää merta, piirsin seuraavan Virgiliuksen
säkeen:

      _Fortunatus et ille qui novit agrestes!_

"Onnellinen olet, poikani, joka tunnet vain maalaisten jumalat!"

Ja rouva de La Tourin majan, heidän yhteisen kokouspaikkansa, ovelle
seuraavan:

      _At secura quies, et nescia fallere vita._

"Tässä asuu hyvä omatunto ja erehtymätön elämä."

Mutta Virginia ei hyväksynyt minun latinaani. Hän sanoi kirjoituksen,
jonka olin piirtänyt hänen viirinsä tankoon, olevan liian pitkän ja
oppineen. "Minusta olisi parempi", sanoi hän, "jos siinä olisi: _'Alati
häilyvä, mutta kuitenkin kestävä'._" -- "Se kirjoitus", vastasin minä,
"sopisi vielä paremmin siveydelle." Huomautukseni sai hänet punastumaan.

Näitten onnellisten ihmisten sydämmissä herätti vastakaikua kaikki
seikat heitä ympäröivässä luonnossa. He olivat antaneet mitä suloisimpia
nimiä ulkonäöltään mitä mitättömimmillekin esineille. Muuatta
appelsiini- ja banaanipuiden ja ruusupensasten ympäröimää paikkaa, missä
Paul ja Virginia toisinaan kävivät tanssimassa, kutsuttiin _Sovuksi_.
Vanha puu, jonka juurella rouva de La Tour ja Margareeta olivat
kertoneet toisilleen onnettomuuksistaan, sai nimekseen _Kuivatut
kyyneleet_. _Bretagne_ ja _Normandia_ olivat pari pientä maatilkkua,
joihin he olivat kylväneet viljaa, mansikoita ja herneitä. Domingo ja
Mari, joita samaten kotimaansa Afrikan muistot elähyttivät, kutsuivat
syntymäseutujensa mukaan kahta paikkaa, missä kasvoi korien kutomiseen
soveliasta ruohoa ja minne he olivat istuttaneet kurpitsipuun,
_Angolaksi_ ja _Fouillepointeksi_. Siten säilyttivät nämä
siirtolaisperheet suloisia muistoja kukin isänmaastaan vastaavan
ilmanalan tuotteilla ja lievittivät kaipaustaan vieraassa maassa. Oi,
miten tuhansia ihania muistoja olenkaan tuntenut puiden, lähteiden ja
kallioitten herättävän tällä paikalla, jolla nyt sekasorto vallitsee ja
josta, yhtä vähän kuin Kreikan klassillisesta mantereestakaan, ei ole
jälellä muuta kuin raunioita ja liikuttavia nimiä.

Kaikkein viehättävin paikka tällä tasangolla oli kumminkin niin kutsuttu
_Virginian lepopaikka_. Sen kallion juurella, jota sanottiin _Ystävyyden
merkkipaikaksi_, on vuorenrotko, ja siitä pulppuaa esiin lähde,
muodostaen jo alkujuoksussaan pienen lammikon, jota kaikilta puolilta
ympäröivät hienoa nurmea kasvavat penkereet. Kun Margareeta oli
synnyttänyt Paulin, lahjoitin hänelle erään intialaisen kokospähkinän,
jonka itse olin saanut lahjaksi. Hän istutti tämän hedelmän tuon lammen
rannalle, jotta siitä nouseva puu olisi kerran hänelle muistona poikansa
syntymästä. Hänen esimerkkiään noudattaen myöskin rouva de La Tour
istutti samaan paikkaan toisen samanlaisen hedelmän Virginian synnyttyä.
Näistä kahdesta hedelmästä kasvoi kaksi kokospalmua, jotka tulivat
olemaan näitten molempien perheitten ainoana arkistona; toista
kutsuttiin Paulin, toista Virginian puuksi. Ne kasvoivat samassa
suhteessa kuin niiden nuoret haltijat, melkein yhtä pitkiksi; ja
kahdentoista vuoden kuluttua niiden latvat jo kohosivat majojen kattoja
korkeammalle. Jo koskettelivat niiden oksat toisiansa, ja niiden nuoret
hedelmätertut kuvastelivat itseään lammen pinnassa. Lukuunottamatta
niiden istuttamista oli tämä kallionrotko muuten jätetty luonnon itsensä
kaunistettavaksi. Sen ruskeille, kosteille pinnoille loivat leveät
kivimatarat vihantia ja mustia juovia, ja kanervapensasten tuuheat vanat
huojuivat tuulessa kuin vehreän- ja purppuranväriset nauhat. Niiden
naapureina kasvoi reunuksilla talvikkeja, joiden kukat muistuttavat
punasia leukoijia, ja Espanjan pippuriyrttejä, joiden veripunaset palot
voittavat korallinkin loistossa. Ympärillä tuoksui balsamikukkia
herttamaisine lehtineen ja basilika-yrttejä, jotka hajahtavat
fyytineilikalta. Vuoren huipulta riippui alas köynnöskasveja, jotka
liehuvina verhoina peittivät kallioseiniä kuten vehreät esiriput. Paikan
rauhallisuus houkutteli merilintuja yöpymään sinne. Auringonlaskun
aikaan nähtiin myrskylinnun ja merikiurun lentelevän pitkin merenrantaa,
ja korkealla ilmassa liiteli musta fregattilintu ja valkea
tropiikkilintu, jotka päiväntähden kera jättivät Intian valtameren
yksinäisyyden. Tämän lähteen reunalla, jonka koristelu oli yhtä haavaa
niin loistava ja jylhä, Virginia mielellään lepäsi. Usein hän tuli tänne
pesemään perheen liinavaatteita noiden kahden kokospalmun juurella.
Joskus vei hän kuttunsakin sinne laitumelle. Valmistaessaan juustoa
niiden maidosta huvitti häntä katsella, kuinka ne kiipeilivät ruohoa
etsimässä kallion jyrkillä rinteillä ja välistä väikkyivät kuni ilmassa
jonkun kallionlohkareen terävällä kärellä. Kun Paul huomasi paikan
miellyttävän Virginiaa, toi hän sinne läheisestä metsästä kaikenlaisten
lintujen pesiä. Emälinnut seurasivat poikasiaan ja kotiutuivat pian
tähän uuteen siirtolaan. Virginia niille toisinaan sirotteli riisin,
maissin ja hirssin jyviä. Heti kun hän tuli näkyviin, jättivät
viheltävät rastaat, suloääniset bengalilinnut ja tulipunasella
höyhenpuvulla koreilevat kardinaalilinnut pesänsä, smaragdinvihreät
papukaijat laskeutuivat alas läheisistä palmupuista, peltokanat
riensivät juoksujalkaa ruohikon halki, -- kaikki syöksyivät esiin sikin
sokin kuin kanaparvi hänen jalkoihinsa. Häntä ja Paulia huvitti suuresti
katsella niiden leikkejä, niiden ruokahalua ja helliä hyväilyjä.

Armaat lapset, näin vietitte ensi elinpäivienne viattoman ajan, alati
kehittyen hyvissä töissä! Kuinka monesti kiittivätkään äitinne tällä
paikalla, teitä syliinsä ottain, taivasta siitä lohdutuksesta, jota te
heille annoitte heidän vanhuudessaan, ja siitä että saivat nähdä teidän
astuvan elämään niin hyvillä enteillä! Kuinka monesti olen minäkin
näiden kallioiden juurella jakanut kanssanne yksinkertaisen aterianne,
joka ei riistänyt henkeä yhdeltäkään luontokappaleelta. Kurpitsat täynnä
maitoa, tuoreet munat, banaaninlehdillä tarjotut riisikakut, kukkuraiset
korit perunoita, mangohedelmiä, appelsiineja, granaattiomenia,
banaaneja, taateleja ja ananashedelmiä antoivat meille mitä puhtainta
ravintoa, mitä ihaninta silmänruokaa ja virvoittavinta nestettä.

Keskustelumme oli laadultaan yhtä herttaista ja viatonta kuin nämä
pidotkin. Paul usein puhui päivän töistä ja huomisen askareista. Aina
hän mietti jotain uutta ja tätä seuraa hyödyttävää. Jossakin olivat tiet
epämukavia; toisaalla oli paha istua; nuo nuoret lehdot eivät antaneet
tarpeeksi siimestä; Virginialle olisi joku toinen paikka mieluisampi.

Sateisen vuodenajan he viettivät kaikki yhdessä kotona, haltijat ja
palkolliset, kutoen ruohomattoja ja bambu-koreja. Seinillä riippuivat
hyvässä järjestyksessä haravat, kirveet ja lapiot, ja näiden
maanviljelyskalujen kohdalla lattialla niillä saatu saalis: riisisäkit,
vehnälyhteet ja banaanivarastot. Herkullisuuttakin täällä tapasi
yltäkylläisyyden ohella. Margareetalta ja äidiltänsä oli Virginia
oppinut valmistamaan makeata ja sydäntä virkistävää juomaa sokeriputken,
sitroonan ja sedraattihedelmän mehusta.

Kun yö tuli, söivät he iltaistaan lampun valossa; sitte kertoi rouva de
La Tour tai Margareeta tarinoita matkustavista, jotka öiseen aikaan
olivat eksyneet Europan metsissä ja joutuneet rosvojen käsiin, tahi
jonkun laivan haaksirikosta, jonka myrsky oli heittänyt jonkun aution
saaren rannalle. Nämä jutelmat liikuttivat suuresti lasten tunteellista
mieltä; ja he rukoilivat taivasta, että heidänkin kerran suotaisiin
osottaa armeliaisuutta sellaisille kovaosaisille. Sitte erosivat
molemmat perheet toisistaan ja kävivät kumpikin levolle omaan majaansa,
kaipauksella odottaen huomispäivän yhtymistä. Usein he nukahtivat sateen
roiskinaan, joka valui virtana heidän huoneittensa katoille, tai tuulen
huminaan, joka toi heidän korviinsa riuttoja vastaan särkyväin aaltojen
etäisen pauhinan. He silloin kiittivät Jumalaa oman henkensä
turvallisuudesta, joka tuntui kahta arvollisemmalle vaarojen etäällä
uhatessa.

Usein luki rouva de La Tour kaikkein kuullen jonkun liikuttavan
kertomuksen Vanhasta tai Uudesta Testamentista. He eivät liioin
viisastelleet näiden pyhäin kirjain sisällöstä, sillä uskonto oli heille
yksinomaan luonnollisen tunteen asia ja heidän siveysoppinsa hyvien
töiden harjoittamista, niinkuin Evankeliumi opettaa. Heillä ei ollut
erityisiä päiviä huvittelemiseen eikä toisia katumukseen. Jokainen päivä
oli heille juhlapäivä, ja koko luonto heidän ympärillään oli Herran
temppeli, jossa he lakkaamatta ihailivat Jumalan ääretöntä viisautta,
kaikkivaltaa ja laupeutta. Tällainen luottamus korkeimpaan voimaan
lohdutti heitä menneisyyden suhteen, rohkaisi heitä nykyoloissa ja ja
täytti heidän mielensä tulevaisuudentoivolla. Täten nämä naiset, jotka
onnettomuus oli tuonut luontoemon helmaan, kehittivät itsessään ja
lapsissaan niitä tunteita, joilla luonto estää meitä tyyten vaipumasta
kovanonnen taakan alle.

Mutta levollisinkin mieli voi joskus synkistyä; ja jos jolloinkin joku
tämän piirin jäsenistä näytti surulliselta, kokoutuivat kaikki muut
hänen ympärilleen ja poistivat häneltä mielihaikeuden enemmän
osanottavaisuudellaan kuin pitkillä lohdutuspuheilla. Kukin heistä
tällöin menetteli oman luonteensa mukaisesti: Margareeta käytti vilkasta
iloisuuttaan, rouva de La Tour lempeätä jumalanpelkoaan, Virginia helliä
hyväilyjään ja Paul suoramielistä sydämmellisyyttään. Yksin Mari ja
Domingokin tulivat apuun. Hekin huolestuivat, kun näkivät jonkun
huolestuneeksi, ja itkivät itkeväin kanssa. Niin liittyivät nämä hennot
taimet toisiinsa siten paremmin myrskyjä kestääkseen.

Kauniina vuodenaikana he joka sunnuntai kävivät kuulemassa messua
Pamplemoussen kirkossa, jonka tapulin näette tuolla alhaalla tasangolla.
Sinne tuli rikkaitakin saarelaisia kantotuoleissaan, ja he yrittivät
monesti tehdä noiden niin yksimielisten perheiden tuttavuutta ja
kutsuivat heitä huveihinsa; mutta nämä vastasivat aina heidän
kutsuihinsa kunnioittavasti ja kohteliaasti kieltäen, vakuutettuja kun
olivat, että mahtavat etsivät heikkojen seuraa vain imartelijoita
saadakseen, ja että imartelijaksi ehdottomasti tulee, kun ylistää toisen
niin huonoja kuin hyviä taipumuksia. Toiselta puolen he välttivät yhtä
varovasti saaren alhaisempain asujanten seuroja niissä vallitsevan
kateuden, panettelunhalun ja tapainraakuuden takia. Siitä oli ensimmältä
seurauksena, että edelliset pitivät heitä liian ujoina, jälkimmäiset
ylpeinä; mutta heidän varovaiseen käytökseensä yhdistyi nöyryyttä ja
kohteliaisuutta, etenkin köyhiä kohtaan, niin että he vähitellen
saavuttivat sekä rikkaiden kunnioituksen että köyhien luottamuksen.

Messun jälkeen heitä useasti tultiin pyytämään jollekin kristillisen
rakkauden työlle. Milloin pyysi joku mieleltään raskautettu heiltä
neuvoa, milloin joku lapsi rukoili heitä tulemaan äitinsä luo, joka
makasi lähittyydessä kipeänä. Heillä oli aina mukanaan hyödyllisiä
lääkkeitä saaren tavallisien tautien varalta, ja heidän ystävällinen
tapansa niitä tarjotessaan antoi näille pikku palveluksille sitä
suuremman arvon. Erittäinkin onnistui heidän haihduttaa sieluntuskia,
jotka heikolle tekevät yksinäisyyden niin sietämättömäksi. Rouva de La
Tour puheli sellaisella varmuudella Jumalan olemassaolosta, että sairas
häntä kuunnellessaan luuli Jumalan jo olevan läsnä. Virginia palasi
usein näiltä retkiltä silmät kosteina kyynelistä, mutta sydän iloa
täynnä, sillä hänellä oli ollut tilaisuus hyvää tehdä. Hän se olikin,
joka edeltäpäin valmisti nämä sairaille tarpeelliset lääkkeet ja
sanomattoman suloisesti heille niitä tarjosi. Näillä laupeudentöillä
käydessään he toisinaan jatkoivat matkaansa Pitkänvuoren laakson kautta
aina minun luokseni asti, jolloin odotin heitä päivälliselle kanssani
sen pienen joen kaltaalla, mikä juoksee asuntoni ohitse. Tämmöisiä
tilaisuuksia varten olin varustanut itselleni muutamia pullollisia
vanhaa viiniä, lisätäkseni intiaaniateriamme iloisuutta tällä Europan
makealla ja sydäntä virkistävällä tuotteella. Joskus muulloin yhdyimme
meren rannalla, eräitten toisten pikkuvirtain laskemapaikoilla, mitkä
virrat täällä eivät juuri ole puroja suuremmat. Kotoa toimme mukanamme
kasviaineksista valmistettuja ruokia, joihin lisäsimme meren
yltäkylläistä vieraanvaraa. Sen rannoilta pyysimme kivikaloja,
polyyppeja, punakaloja, merirapuja, simpukoita, äyriäisiä, meripiikkejä,
ostereja ja kaikellaisia raakkuja. Meren pelottava näky tarjosi meille
usein mitä tyvenintä huvia. Istuessamme kalliolla samettipuun
siimeksessä katselimme hirmuisia aaltoja, jotka vyöryivät kaukaa mereltä
ja pirstautuivat huumaavalla pauhulla aivan jalkojemme juureen. Paul,
joka muutenkin ui kuin kala, kävi usein riuttoja pitkin rohkeasti
aaltoja vastaan; kun ne sitte etenivät lähemmäksi, pakeni hän ylös
rannalle niiden vaahtoisten ja karjuvain hyrskyjen alta, jotka ajoivat
häntä takaa aina kuivalle asti. Mutta Virginia tämän nähdessään kiljasi
pelosta ja sanoi mokoman leikin häntä hirvittävän.

Aterioituamme lauloivat ja tanssivat meidän nuoremme. Virginia lauloi
maalaiselämän onnellisuudesta ja merimiestä kohtaavista vaaroista,
joille ahneutensa hänet saattaa alttiiksi tuolle raivoisalle elementille
antautuessaan, kun maanviljelys sen sijaan suo niin paljon rauhallisia
etuja. Välistä hän Paulin kanssa esitti pantomiimin, niinkuin olivat
nähneet neekerien tekevän. Ihmisten ensimmäinen puhelu lienee ollutkin
pantomiimia[1]. Sen tuntevat melkein kaikki kansat; se on niin
luonnollista ja ymmärrettävää, että valkoiset lapset viipymättä oppivat
sen, kun ovat nähneet neekerien sitä esittävän. Muistutellen siitä, mitä
äitinsä oli hänelle lukenut, mieleensä ne kohdat, jotka häntä enimmän
olivat liikuttaneet, näytteli Virginia niiden päätapaukset varsin
luontevasti. Niinpä hän Domingon patarummun päristessä astui varovasti
eräälle lähteelle ammentaakseen siitä vettä. Domingo ja Mari, joiden oli
määrä esittää midianilaisia paimenia, estivät häntä siinä ja karkottivat
hänet pois. Silloin ryntäsi Paul esiin, löi paimenet ja täytti Virginian
astian vedellä; ja auttaen sitä hänen päänsä päälle, pani hän samalla
hänen otsalleen talvikkein punasista kukista sidotun seppeleen, joka
erinomaisesti kohotti tyttösen hienon hipiän puhtoisuutta. Minä
näyttelin tässä leikissä Reguelin osaa ja annoin Paulille tyttäreni
Sephoran emännäksi.

[1] Pantomiimilla tarkotetaan sellaista näyttelemistä, jossa sanojen
sijasta käytetään vain eleitä. Suom. muist.

Toisella kertaa Virginia esitti kohtalon vainoomaa Ruthia, joka köyhänä
leskenä palajaa kotimaahansa ja siellä pitkän poissaolonsa jälkeen
huomaa itsensä vallan muukalaiseksi. Domingo ja Maria olivat olevinaan
elonleikkaajia. Virginia yrittelihe poimimaan tähkäpäitä sieltä täältä
heidän jälestänsä. Paul silloin otti patriarkan käskevän ryhdin ja teki
hänelle kysymyksiä, joihin tyttö vapisten vastasi. Pian kumminkin
Paulissa heräsi sääli, hän tarjosi viattomasti sorretulle
vieraanvaraisuutta ja turvaa; hän täytti Virginian esiliinan
kaikellaisilla ruokatavaroilla ja toi hänet meidän -- kaupungin
vanhimpain -- eteen, julistaen välittämättä Virginian köyhyydestä
ottavansa hänet vaimokseen. Tämän kohtauksen nähdessään muistui rouva de
La Tourin mieleen sukulaistensa armottomuus, oma avuton tilansa leskeksi
jouduttuaan ja Margareetalta saamansa hyvä kohtelu, sekä vielä nykyinen
toivonsa heidän lastensa vastaisesta onnekkaasta yhtymisestä, niin
ettei hän voinut pidättää itkuaan. Tämä hyvien ja pahojen päivien aatos
sai meidätkin kaikki vuodattamaan surun ja ilon kyyneliä.

Näitä näytelmiä esitettiin sellaisella todenmukaisuudella, että luuli
itsensä siirretyksi Syrian tai Palestinan kedoille. Meiltä ei puuttunut
tämmöisille näytelmille kuuluvia näyttämökoristeita, valaistusta eikä
orkesteriakaan. Näyttämönä oli tavallisesti joku tienristeys metsässä,
missä tienhaarat muodostuivat ympärillämme tuuhealehväisiksi
holvikaariksi. Niiden alla olimme koko päivän suojatut helteeltä; mutta
kun aurinko oli alennut taivaan rannalle, särkyivät sen säteet
puunrunkoja vastaan ja jakautuivat pitkinä loistavina lankoina metsän
pimentoihin, aikaansaaden siten suurenmoisen vaikutuksen. Välistä sen
kehä tuli kokonaan näkyviin jonkun polun päästä ja täytti silloin ilman
häikäisevällä valolla. Puitten vehreys, jota altapäin valaisi auringon
sahraminkeltainen hohde, välkkyi topaasin ja smaragdin loisteella;
puitten sammaltuneet, ruskeat rungot näyttivät muuttuneen
muinaisaikaisiksi pronssipylväiksi; ja linnut, jotka jo olivat
vetäytyneet rauhaisiin leposijoihinsa lehvien siimekseen, tervehtivät
hämmentyneinä tätä uutta aurinkoa tuhatäänisellä laululla.

Yö meidät usein yllätti näissä maalaisjuhlissamme; mutta raitis ja
lempeä ilma salli meidän levätä yömme metsässä lehtikatoksen alla, ilman
että tarvitsi pelätä rosvoja läheltä tai kaukaa. Seuraavana aamuna
kaikki palasivat kotiansa, minkä löysivät samassa tilassa kuin olivat
sen jättäneetkin. Sillä tällä varsinaista kauppaliikettä vailla olevalla
saarella vallitsi silloin sellainen rehellisyys ja yksinkertaisuus
tavoissa, että monissa taloissa ei ovia pantu lainkaan salpaan, ja
sellainen kapine kuin lukko oli useille kreoleille vallan ihmekalu.

Vuoden varrella sattui kuitenkin päiviä, joihin liittyivät Paulin ja
Virginian riemullisimmat ajatukset: ne olivat heidän äitiensä
nimipäivät. Virginia ei milloinkaan laiminlyönyt vehnäkakkujen
leipomisen mieluista hommaa, joita hän lähetti sellaisille köyhille
valkoihoisille perheille, mitkä tällä saarella syntyneinä eivät koskaan
olleet saaneet maistaa europalaista leipää ja mitkä kykenemättä orjia
pitämään olivat pakotetut elämään metsissään yksinomaan leipäpuun
hedelmällä; eivätkä ne sitäpaitsi köyhyytensä tukena omistaneet sitä
tylsämielisyyttä, mikä orjuutta seuraa, eivätkä sivistyneen kasvatuksen
antamaa rohkeamielisyyttä. Nämä kakut olivat ainoat lahjat, mitä
Virginia heidän taloutensa vähistä varoista voi valmistaa; mutta hän
antoi ne niin hyvästä sydämmestä, että ne saivat siitä kaksinkertaisen
arvon. Paul sai toimekseen viedä ne yllämainituille perheille, jotka
niitä vastaanottaessaan lupasivat seuraavana päivänä tulla vieraisille
rouva de La Tourin ja Margareetan luo. Silloin nähtiin saapuvan erään
perheenäidin parin kolmen kalpean ja laihan tyttärensä kanssa, jotka
olivat niin ujoja, etteivät julenneet kohottaa katsettaan maasta. Mutta
Virginia tuli heille avuksi; hän tarjosi heille virvoituksia, joiden
hyvyyttä hän korotti kääntämällä aina heidän huomiotaan johonkin
erityiseen puoleen niissä. Tuo mehuneste oli Margareetan keittämä, tämä
hänen oman äitinsä, tuon hedelmän oli hänen veljensä poiminut korkealta
puusta. Paulin piti tyttöjä tanssittaa. Virginia ei jättänyt heistä
huomiotaan, ennenkun näki heidät kaikki tyytyväisiksi ja kylläisiksi;
hän tahtoi, että he ottaisivat osaa koko hänen kotinsa iloon.
"Onnellinen on vain se, joka voi tuottaa toisillekin onnea", sanoi hän.
Kun vieraat tekivät poislähtöä, vaati hän heitä ottamaan myötänsä minkä
oli nähnyt heitä paraiten miellyttävän, puolustellen lahjainsa
tarpeellisuutta niiden uutuudella tai harvinaisuudella. Huomatessaan
heidän vaatetuksensa kehnouden hän valitsi äitinsä luvalla joitakuita
omista vaatekappaleistaan, mitkä pyysi Paulin kenenkään näkemättä
viemään heidän mökkiensä oven eteen. Näin hän teki hyvää itse Jumalan
tavalla, salaten itsensä ja näyttäen vain tekonsa.

Te muut europalaiset, joiden aivot lapsuudesta pitäen ovat täytetyt
ennakkoluuloilla todellista onnea vastaan, ette voi käsittää miten
luonto jo itsestään voi lahjoittaa niin paljon ymmärrystä ja viatonta
huvia. Teidän tietopuolisen sivistyksen ahtaisiin rajoihin sulettu
henkenne saavuttaa pian keinotekoisten nautintojen huipun; mutta luonto
ja sydän ovat tyhjentymättömät. Paulilla ja Virginialla ei ollut kelloa,
ei almanakkaa eikä muita ajantietoa, historiaa tai filosofiaa sisältäviä
kirjoja. Heidän elämänsä kaudet jakaantuivat luonnonaikojen mukaan.
Puiden varjoista he päättivät päivän hetket, vuodenajan puiden
kukkimisesta ja hedelmänteosta, vuodet elonleikkuiden lukumäärästä. Nämä
kauniit luonnonkuvat lainasivat heidän keskusteluihinsakin mitä suurinta
suloa. "Nyt on puolipäivän aika", sanoi Virginia toisille, "sillä
banaanien varjot laskeutuvat niiden rungoille;" -- tahi: "yö on tulossa,
koska tamarintit ummistavat lehtensä." -- "Koskas tulette meille?"
kysyivät kerran häneltä eräät naapurien tytöt. -- "Konsa sokeriruokoa
leikataan", vastasi Virginia. -- "Silloin on tulonne meille sitä
mieluisampi", lisäsivät tytöt. Kun Virginialta kysyttiin hänen ja
veljensä ikää, vastasi hän: "Veljeni on tuon ison kokospalmun ikäinen,
joka kasvaa tuolla lammikon rannalla, ja minä sen pienemmän puun
ikäinen. Mahonkipuut ovat kantaneet kaksitoista kertaa hedelmän ja
appelsiinipuut kukkineet neljäkolmatta kertaa, sittekun minä tulin
maailmaan." Heidän elämänsä näytti olevan yhteydessä puitten elämän
kanssa, kuten muinoin Tapionpoikain ja Metsänpiikain. He eivät tienneet
muista historiallisista aikakausista kuin äitiensä elinvuosista, eikä
heillä ollut muuta viisausoppia kuin hyväntekeminen kaikille ja nöyryys
Jumalaa kohtaan.

Ja tarvitsikohan näitten nuorten ihmisten ollakaan rikkaita ja oppineita
meidän tavallamme? Heidän puutteensa ja tietämättömyytensä päinvastoin
lisäsivät heidän onnellisuuttansa. Ei kulunut päivääkään, jona he eivät
olisi olleet toisilleen avuksi ja opiksi; ja vaikka erehdyksiäkin
saattoi tapahtua, ei puhtaalla ihmisellä niistä ole mitään pelättävänä.
Niin kasvoivat nämä luonnon lapsukaiset sen helmassa. Murhe ei ollut
koskaan synkistyttänyt heidän mieltänsä eikä tuonut ryppyjä heidän
otsaansa, kohtuuttomuus ei koskaan turmellut heidän vertansa, eivätkä
väärät himot himmentäneet heidän sydämmensä puhtautta; rakkaus,
viattomuus ja jumalanpelko kehitti päivä päivältä heidän sielunsa
kauneutta sanomattomaan sulouteen, mikä ilmeni heidän kasvoillansa,
asennoissaan ja liikkeissään. Elämän aamu loisti heistä kaikessa
kirkkaudessaan. Heidän kaltaisiaan mahtoivat olla esivanhempamme Edenin
puutarhoissa, kun he suoraan Jumalan kädestä lähteneinä näkivät
toisensa, lähestyivät ja puhuttelivat toisiaan kuten veli ja sisar.
Virginia oli lempeä, kaino ja luottavainen kuin Eva, Paul taasen Adamin
kaltainen, kasvultaan mies ja sydämmeltään lapsi.

Toisinaan heidän kahden ollessaan puheli Paul (joka on siitä minulle
tuhannesti kertonut) Virginialle töistään palatessaan: "Kun olen
väsyksissä, sinun näkösi minut virkistää. Kun tuolta vuorenhuipulta näen
sinut täällä puistossamme laakson pohjasta, olet sinä minusta kaunis
kuin ruusunumpu. Kun riennät kotiin äitiemme luo, ei peltokanakaan
poikaistensa perässä juostessaan ole niin sorea varreltaan ja kerkeä
jaloiltaan kun sinä. Vaikka kadotan sinut näkyvistäni puiden taakse, ei
minun ole tarvis nähdä sinua löytääkseni sinut taasen, sillä jotakin
sanoin kertomatonta jää sinusta jälelle ilmaan missä liikut, ruohoon
missä istut. Kun sinua lähestyn, hurmaat sinä kaikki aistimeni. Taivaan
sinilaki ei ole niin kaunis kuin silmäisi sini, bengalilintuin laulu ei
niin suloinen kuin äänesi kaiku. Vaikka vain sormeni päällä sinua
kosketan, värähtää koko ruumiini riemusta. Muistatko vielä sitä päivää,
jolloin liukkaita kiviä myöten kävimme yli virran Kolmirinta-vuoren
kohdalla? Kun tulimme sen rannalle, olin jo sangen väsynyt; mutta
nostaessani sinut selkääni tuntui minusta kuin olisin saanut linnun
siivet. Sano millä taijalla sinä minut olet lumonnut? Vireällä
ymmärrykselläsikö? Mutta onhan äideillämme enemmän järkeä kuin meillä
molemmilla yhteensä. Hyväilyilläsikö sitten? Mutta halailevathan he
minua useammin kuin sinä. Luulen että teet sen hyvyydelläsi. En
milloinkaan unohda miten sinä avojaloin kävit aina Mustallevirralle
saakka, pyytämään armoa karanneelle orja raukalle. Kas tässä, rakkaani,
ota tämä kukkiva sitroonanoksa, jonka taitoin metsästä; pane se yöksi
vuoteesi viereen. Syö tämä mesikakku; toin sen sinulle korkean kallion
huipulta. Mutta ensin levähdä minun rinnallani, jotta minäkin saisin
levänneeksi."

Virginia vastasi hänelle: "Oi veljeni! Aamuisen auringon säteet noilla
kukkuloilla eivät minua niin ilahuta kuin sinun läsnäolosi. Rakastan
äitiäni ja sinun äitiäsi, mutta rakastan heitä vieläkin enemmän, kun
kuulen heidän nimittävän sinua pojakseen. Kun he sinua hyväilevät,
tuntuu se minusta suloisemmalta kuin jos minua hyväilisivät. Sinä tahdot
tietää miksi minua rakastat, mutta rakastavathan kaikki toisiansa ketkä
yhdessä kasvavat. Katsohan lintusiamme, jotka samassa pesässä kasvaneina
ovat alati yhdessä kuten mekin. Kuule kuinka ne kutsuvat toisiaan ja
vastaavat toisilleen samasta puusta; niin myös minäkin kuullessani sinun
huilusi äänen ilman halki tuolta vuoren harjalta toistan sen säveleen
täältä laakson pohjasta. Sinä olet minulle rakas, varsinkin sen päivän
perästä, jolloin tahdoit minun takiani taistella sen orjan isännän
kanssa. Sen hetken jälkeen olen usein lausunut itsekseni: Ah kuinka
rohkea on veljeni mieli; ilman häntä olisin kuollut pelästyksestä.
Rukoilen Jumalaa sinun ja oman äitini edestä; mutta sinun nimeäsi
mainitessani tuntuu kuin hartauteni lisäytyisi. Rukoilen mitä hartaimmin
Jumalalta, ettei sinulle mitään pahaa tapahtuisi. Miksi menet niin
kaukaa ja niin korkealta etsimään minulle hedelmiä ja kukkia? Eikö
meillä puutarhassamme ole niitä yllin kyllin! Kuinka väsyksissä taasen
oletkaan! Olethan kokonaan hiestynyt!" Ja pienellä valkealla
nenäliinallaan hän kuivasi pojan otsan ja posket ja suuteli häntä monta
kertaa.

Mutta jo muutaman aikaa oli Virginia tuntenut sairastavansa jotakin
tuntematonta vaivaa. Hänen kauniit siniset silmänsä tummenivat
reunuksiltaan, hänen ihonsa kellastui ja yleinen voimattomuus raskautti
koko hänen ruumistaan. Kirkkaus oli kadonnut hänen otsaltansa, hymyily
hänen huuliltaan. Hänen nähtiin yht'äkkiä riemastuvan ilman mitään ilon
aihetta ja murehtuvan ilman surun aihetta. Hän pakeni viattomia
leikkejänsä, armaita askareitaan ja rakastettuin, omaistensa seuraa; hän
kuleksi ilman päämäärää kaikkein yksinäisimmillä seuduilla, etsien lepoa
kaikkialta vaan löytämättä sitä mistään. Välistä Paulin nähdessään hän
astui riemahdellen tätä vastaan; mutta sitte yht'äkkiä veljeään
lähestyessään hämi hänet valtasi, hänen kalpeat poskensa punastuivat
ankarasti eikä hän uskaltanut katsella Paulia silmiin. Paul sanoi
hänelle: "Vihannuus peittää kalliomme, lintusemme laulavat kun sinut
näkevät, kaikki iloitsee ympärilläsi; sinä vain olet surullinen". Ja
koettaen tyttöä lohduttaa hän syleili tätä hellästi; mutta Virginia
käänsi päänsä pois ja pakeni väristen äitinsä luo. Tyttö parka tunsi
vain hämmentyvänsä veljensä hyväilyistä. Paul ei käsittänyt näitä
hänelle aivan uusia ja outoja oikkuja. Ja harvoin mikään onnettomuus
yksin tulee.

Muuan niistä kesistä, jotka toisinaan hävittävät kuuman ilmanalan maita,
levitti tuhoansa tänne saakka. Oltiin loppupuolella joulukuuta[1],
jolloin aurinko Kauriin kääntöpiirin kohdalta paahtaa pystysuorasti
lankeevilla säteillään Ile de Francen saarta kolme viikkoa umpeensa.
Kaakkotuuli, joka täällä vallitsee miltei vuoden ympäri, taukosi
puhaltamasta. Pöly kohosi sakeina pilvinä teiltä ja jäi ilmaan
ajelehtimaan. Maa rakoili joka haaralla; ruoho paloi karrelle; kuumia
höyryjä nousi vuorten kupeilta, ja enin osa puroista tuli kuiville. Ei
pilven siekalettakaan ilmautunut meren puolelta. Päivällä vain kohosi
punertavia huuruja yli sen pinnan, loimottaen auringon laskiessa kuin
tulenliekit. Eikä edes yökään tuonut viilakkuutta hehkuvaan ilmaan. Kuun
pallo nousi taivaanrannalle veripunaisena ja suunnattoman suurena.
Karjalaumat, jotka nääntyneinä maleksivat kaupungin kupeilla, kurottivat
kaulojaan korkealle ilmaan hengittäen raskaasti, ja laaksot kajahtelivat
niiden tuskaisesta ammonnasta. Yksin kafferilainen karjapaimenkin
oikaisi raajansa kedolle löytääkseen siitä vilvoitusta, mutta maa oli
joka paikassa polttavan kuuma ja tukahuttava ilma täynnä sihiseviä
hyönteisparvia, jotka koettivat sammuttaa janoaan ihmisten ja eläinten
verellä.

[1] Kuuman ilmanalan maissa, s. o. päiväntasaajan ympärillä, vuodenajat
ovat päinvastaiset kuin meillä pohjoisessa tai yhtä alaalla etelässä.
Niiden kesä, s. o. kuiva vuodenaika, sattuu joulun tienoilla, talvensa
eli sateenaikansa juhannuksen tienoilla. Suom. muist.

Eräänä tällaisena hehkuvana yönä Virginia tunsi kipunsa kahta
kovemmaksi. Hän nousi vuoteeltaan, istahti sen laidalle ja koetteli
taasen levätä, muttei saanut unta ei lepoa missään asennossa. Hän lähti
kuutamon välkkeessä kävelemään lammellensa. Sen lähteen hän näki vielä
miltei kuivaneenakin lirisevän hopeisena lankana alas kallioiden
ruskeilta rinteiltä. Hän sukelsihe veteen. Ensimmältä sen raittius
vilvoitti hänen aistimiaan, ja tuhansia suloisia muistoja palasi hänen
mieleensä. Hän muisteli, miten hänen äitinsä ja Margareeta hänen
lapsuudessaan huvikseen kylvettivät häntä yhdessä Paulin kanssa tässä
samassa lammessa; ja kuinka sitte Paul heittäen kylpypaikan yksin hänen
haltuunsa oli syventänyt sitä, peittänyt pohjan hiekalla ja kylvänyt sen
kaltaille hyvältä hajahtavia ruohoja. Vedessä, paljaitten käsivarsiensa
ja povensa vierellä, hän älysi niiden kahden kokospalmun kuvaiset, jotka
olivat istutetut hänen ja veljensä synnyttyä ja jotka ylhäällä
syleilivät toisiaan vehreillä lehvillään ja nuorilla
hedelmätertuillaan. Hän ajatteli Paulin ystävyyttä, joka oli suloisempi
kuin kukkien tuoksu, puhtaampi kuin lähteen vesi, lujempi kuin nuo
yhteenkasvaneet palmut; ja huokaus kohosi hänen rinnastaan. Hän uneksi
yön yksinäisyydestä; ja raivoisa tuli paloi hänen suonissaan. Yht'äkkiä
hän hypähti ylös, kauhistuen noita vaarallisia varjoja ja tuota vettä,
joka nyt jo poltti enemmän kuin kuuman ilmanalan tuliset säteet. Hän
juoksi äitinsä luo etsimään häneltä turvaa omaa itseään vastaan. Useita
kertoja hän puristi äitinsä käsiä, tahtoen huojentaa hälle huoliaan.
Useita kertoja oli hän juuri mainitsemaisillansa Paulin nimen, mutta
ahdistettu sydämensä lamasi häneltä kielen; ja laskien päänsä äidin
povelle hän ei voinut muuta kuin kyyneleillään kostuttaa sitä.

Rouva de La Tour arvasi kyllä syyn tyttärensä haikeuteen, muttei
tohtinut siitä hälle puhua. "Rakas lapseni", sanoi hän, "turvaa
Jumalaan, häneltä tulee elämä ja terveys. Hän sinua tänään koettelee,
palkitakseen sen sulle huomenna. Muista että olemme tässä maailmassa
hyvettä harjoittamassa."

Tällä välin kumminkin alkoi ylellisen kuumuuden vaikutuksesta merestä
nousta vesihöyryjä, jotka suunnattoman sateenvarjon tavoin peittivät
koko saaren. Vuorten huiput kokosivat niitä puoleensa, ja salaman
leimauksia värähteli tuon tuostakin sumujen peittämiltä kukkuloilta.
Pian alkoivat metsät, lakeudet ja laaksot kajahdella pelättävistä
ukkosenjyrähdyksistä, ja hirmuisia sadekuuroja lankesi kuin kuohuvia
koskia taivaasta. Vaahtoisia virtoja syöksyi kohisten alas vuoren
sivuja; laakson pohja oli pian mylvivänä merenä; tämä ylänkö, jolla
molemmat majat sijaitsivat, muuttui pieneksi saareksi ja laakson suu
suluksi, mistä pauhaavien vesien mukana kulki maakappaleita, puita ja
paasia sekasin yhtenä myllerryksenä.

Koko perhe oli kokoutunut rouva de La Tourin majaan vapisten rukoilemaan
Jumalaa; mutta täälläkin ryski katto hirvittävästi tuulenpuuskauksista.
Vaikka ovi ja akkunaluukut olivat tarkoin suletut, voi sentään sisässä
erottaa kaikki esineet seinähirsien raoista tulvaavan valon kautta, jota
nopeaan ja taajaan välähtelevät salamat synnyttivät. Peloton Paul kävi
Domingon seuraamana majasta toiseen myrskyn raivosta välittämättä,
tukien yhtäällä seinää kaarevalla puulla, toisaalla kaatuvaa aitaa
varaseipäällä, ja tuli kotiin vain lohduttaakseen perhettä toivolla
kauniin ilman pian palaamisesta. Tosiaankin herkesi sade illemmalla;
kaakosta puhaltava pasaatituuli otti tavallisen suuntansa, myrskypilvet
ajelehtivat luoteeseen päin, ja laskeva aurinko ilmautui jälleen
taivaanrannalla.

Virginian ensimmäinen halu oli jälleen nähdä lepopaikkaansa. Paul
lähestyi häntä kainostellen ja tarjosi käsivartensa tueksi kävellessä.
Myhäillen tyttö siihen tarttui, ja he lähtivät yhdessä ulos. Ilma oli
raitis ja heleä. Valkeita pilviä nousi vuorenhuippujen takaa, joita
sadepurot siellä täällä olivat uurrelleet kuohuillaan. Puutarha oli
tykkänään veden syömien kuoppien turmelema, ja enin osa hedelmäpuista
kiskottu juurineen maasta; suuret hietaläjät peittivät niittyjä ja
olivat kokonaan täyttäneet Virginian kylpyaltaan. Nuo kaksi kokospalmua
seisoivat kuitenkin edelleen pystyssä ja vihantina; mutta niiden
ympäriltä olivat kadonneet nurmipenkereet, lehdot ja linnut, paitsi
muutamia bengalilintuja, jotka läheisten kallioitten kärjiltä valittivat
suruäänin pienoistensa perikatoa.

Tämän hävityksen nähdessään Virginia sanoi Pauille: "Olette tuonut
tänne lintuja, mutta myrsky on ne tappanut; istutitte tänne puiston, ja
sekin on hävitetty. Kaikki katoaa täällä maan päällä; taivas yksin on
muuttumaton." Paul vastasi: "Voi sentään, kun en taida antaa teille
mitään taivaan tavarata! Mutta eihän minulla ole mitään, ei edes maan
päälläkään!" Virginia silloin punastuen virkkoi: "Onhan teillä Pyhän
Paavalin kuva."

Tuskin oli neitonen saanut tämän sanotuksi, kun Paul juoksi hakemaan
pyydettyä esinettä äitinsä majasta. Se oli pienoiskuva erakko
Paavalista, jota kohtaan Margareeta oli aina tuntenut suurta
kunnioitusta. Hän oli itse tyttönä ollessaan kantanut kuvaa kauvan
kaulassaan; sitte kun oli tullut äidiksi, pani hän sen poikansa kaulaan.
Raskaana ollessaan ja kaikkien hylkäämänä oli hän alati katsellut
hurskaan erakon kuvaa, niin että tämän kuvittelun voimasta hänen
kohtunsa hedelmä oli saanut jotenkin samallaiset piirteet; tästä syystä
hän oli pojalleen antanut saman nimen ja omistanut hänelle
suojeluspyhimykseksi tuon hurskaan miehen, joka oli viettänyt elämänsä
kaukana ihmisten piiristä, missä hän itsekin oli tullut petetyksi ja
sitte hylätyksi. Saadessaan Paulin kädestä tämän jalon kuvan virkkoi
Virginia liikutettuna: "Veljeni, sitä ei minulta riistetä pois niin
kauvan kuin elän, enkä koskaan unhota, että sinä olet antanut minulle
ainoan esineen maailmassa, minkäs omistat." Hänen ystävällisyydestään,
tästä odottamattoman tuttavallisesta ja hellästä käytöksestä ihastuneena
Paul tahtoi halata häntä; mutta ketterästi kuin lintu neitonen pujahti
hänen käsistään ja jätti hänet siihen aivan ymmälle joutuneena,
osaamatta ollenkaan käsittää tätä outoa käytöstä.

Tällöin sanoi Margareeta rouva de La Tourille: "Miksi emme naittaisi
lapsiamme toisilleen? Kumpikin he tulisesti rakastavat toisiaan, vaikkei
poikani sitä vielä tajua. Kun luonto hänessä kerran herää, on meidän
turhaa vartioida heitä; saamme vain pahinta pelätä." Mutta rouva de La
Tour vastasi siihen: "He ovat vielä liian nuoria ja liian köyhiä. Mikä
murhe meidät perisi, jos Virginia synnyttäisi lapsia, joita heillä ei
ehkä olisi varoja elättää! Sinun Domingosi on jo raihnainen, Mari taas
on kivuloinen. Minä puolestani, rakas ystäväni, tunnen näinä
viitenätoista vuotena suuresti heikontuneeni. Kuumissa maissa nopeaan
vanhenee, ja surut vanhentavat vielä nopeammin. Paul on ainoa toivomme.
Vartokaamme, kunnes aika vahvistaa hänen ruumiinsa voimia ja hän voi
elättää meitä työllänsä.

Tätä nykyä, kuten tiedät, ei meillä ole enempää kuin mitä joka päivä
tarpeisiimme käytämme. Mutta jos lähetämme Paulin joksikin aikaa
Intiaan, voi hän kaupanteolla ansaita varoja sen verran kuin tarvitaan
jonkun uuden orjan ostamiseksi; ja hänen tänne palattuaan naitamme hänet
Virginian kanssa, sillä en luule kenenkään voivan tehdä rakasta tyttöäni
niin onnelliseksi kuin sinun Paul-poikasi. Puhelkaamme tästä asiasta
naapurimme kanssa."

Niinpä tulivat nämä naiset tiedustamaan minun mielipidettäni, ja minä
yhdyin heidän suunnitelmaansa. "Intian vedet ovat meille suotuisia",
sanoin. "Kun valitsee sopivan vuodenajan, voi sinne päästä korkeintaan
kuudessa viikossa ja samassa ajassa palata takasin. Me kokoamme
piirissämme Paulille laivanlastillisen kauppatavaraa, sillä minulla on
naapureita, jotka hänestä paljon pitävät. Vaikka antaisimme hänelle vain
raakaa puuvillaa, jota täällä perkauskoneiden puutteessa emme voi
käyttää hyväksemme, mustaapuuta, jota täällä yleensä poltetaan uunissa,
ja joitakuita pihkalajeja, jotka muuten juoksevat hukkaan metsissämme,
niin saa hän kaiken sen edullisesti myydyksi Intiassa, ja meille
kaikille on siitä hyötyä."

Otin toimekseni hankkia herra de La Bourdonnayeltä luvan tähän retkeen,
ja ennen kaikkea tahdoin taivuttaa Paulin mielen siihen. Mutta miten
hämmästyinkään, kun tämä nuorukainen minulle hänen ikäisekseen kovinkin
järkevästi vastasi: "Miksi tahdotte minua jättämään perheeni moisen
tietymättömän onnenonkimisen takia? Mikä kaupanteko maailmassa olisikaan
edullisempi kuin maanviljelys, josta saa toisinaan viidennenkymmenennen
jopa sadannenkin jyvän? Jos tahdomme harjottaa kauppaa, emmekö voi sitä
tehdä viemällä liian viljan kaupunkiin, sen sijaan että tästä kulkisin
Intiaan? Äitimme sanovat Domingon olevan vanhan ja raihnaisen, mutta
olenhan minä nuori ja vaurastun päivä päivältä. Saattaisipa poissa
ollessani teitä kohdata joku onnettomuus, etenkin Virginiaa, joka jo
muutenkin on sairas. Oi ei, ei, en voi suostua lähtemään pois heidän
luotaan."

Hänen vastauksensa saattoi minut varsin hämille; sillä rouva de La Tour
ei ollut salannut multa Virginian tilaa eikä haluaan erottaa noita
nuoria vielä muutamiksi vuosiksi toisistaan. Näitä syitä en tohtinut
antaa Paulin edes arvatakaan.

Näihin aikoihin toi muuan Ranskasta saapunut laiva kirjeen rouva de La
Tourille hänen tädiltään. Kuolemanpelko, jota paitsi kovat sydämmet
eivät koskaan pehmentyisi, oli koskenut tähänkin naiseen. Hän käski
sisarensatyttären palaamaan Ranskaan, tai jollei tämän terveys sallisi
niin pitkää matkaa, hän ainakin lähettäisi Virginian, jolle täti lupasi
toimittaa hyvän kasvatuksen, naittaa hänet jonkun hovilaisen kanssa sekä
lahjoittaa hänelle kaiken omaisuutensa. Hän vielä lupasi edelleenkin
osottaa sukulaisilleen hyväntahtoisuuttaan, jos nämä noudattaisivat
hänen käskyjänsä.

Tämä kirje saattoi koko perheen suureen hämmennykseen. Domingo ja Mari
herahtivat itkuun. Paul seisoi jähmettyneenä hämmästyksestä, mutta
näytti pian puhkeavan vihan vimmaan. Virginia katseli äitiään eikä
uskaltanut hiiskahtaa sanaakaan. "Voisitteko todella jättää meidät?"
kysyi Margareeta rouva de La Tourilta. -- "En, rakas ystävä, en toki,
armaat lapseni", vastasi rouva de La Tour; "en lähde koskaan luotanne.
Teidän kanssanne olen elänyt ja teidän kanssanne tahdon kuolla. Vasta
teidän ystävyydessänne olen onnen löytänyt. Heikontuneeseen terveyteeni
ovat vanhat suruni syynä. Sukulaisteni tylyys ja puolisoni kadottaminen
ovat iskeneet sydämmeeni syvän haavan. Mutta sitte olen teidän
parissanne näissä mataloissa majoissa saanut nauttia enemmän lohdutusta
ja onnellisuutta kuin heimoni rikkaus ikinä olisi voinut antaa minulle
kotimaassani."

Rouva de La Tourin puhe sai ilon kyyneleet kaikkien silmiin. Paul
syleili häntä lausuen: "En minäkään luovu teistä, en ikinä lähde
Intiaan. Me tahdomme kaikki tehdä työtä teidän hyväksenne, emo kulta;
mitään ei teiltä pidä puuttuman meidän seurassamme." Mutta kaikista
iloisin oli kuitenkin Virginia, vaikka osasi sen hyvästi salata. Hänen
nähtiin lopulla päivää olevan hilpeä ja lempeä, ja hänen palannut
levollisuutensa vaikutti rauhoittavasti kaikkiin muihinkin.

Kun he seuraavana päivänä auringonnousun aikaan taas olivat
tavallisuuden mukaan tulleet yhteen aamurukoukseen, joka pidettiin
ennenkun eineelle ruvettiin, ilmoitti Domingo, että muuan herra kahden
orjan seuraamana ratsain lähestyi heidän asuntoaan. Se oli herra de La
Bourdonnaye. Hän astui sisälle majaan, missä perhe paraikaa istui
aamiaisellaan. Virginia kiiruhti tarjoamaan maan tavan mukaan kahvia ja
vedessä keitettyä riisiä, joiden lisäksi tuli höyryäviä perunoita ja
tuoreita banaaneja. Niitä tarjottiin kurpitsanpuoliskoista, ja
pöytäverhona oli banaanipuun lehtiä. Kuvernööri näytti ensimmältä
hämmästyvän asumuksen silminnähtävää köyhyyttä. Sitten hän rouva de La
Tourin puoleen kääntyen valitti, että saaren hallitusasiat häntä jossain
määrin estivät huolehtimasta sen yksityisten asukasten tarpeista, mutta
että rouva de La Tour kyllä oli aina oikeutettu turvaamaan häneen.
"Teillä on, rouvaseni", lisäsi hän, "Pariisissa korkeasukuinen ja hyvin
rikas täti, joka aikoo säätää teille omaisuutensa ja odottaa teitä
luoksensa." Rouva de La Tour vastasi, ettei hänen heikontunut
terveytensä sallinut hänen tehdä niin pitkää matkaa.

"No ainakaan", virkkoi herra de La Bourdonnaye, "ette voi kohtuuttomasti
kieltää tuota suurta perintöä tyttäreltänne, joka on niin nuori ja
rakastettava neitonen. En salaa teiltä, että tätinne on kääntynyt
Ranskan hallitusmiesten puoleen saadakseen hänet luoksensa. Virastot
ovat kirjoittaneet minulle, että tarvittaessa voisin käyttää tässä
asiassa hallintovaltaani; mutta kun sitä käytän ainoastaan tehdäkseni
tämän siirtokunnan asujamia onnellisiksi, odotan teidän vapaaehtoisesti
suostuvan tähän vain muutamia vuosia käsittävään uhraukseen, josta
riippuu tyttärenne yhteiskunnallinen menestys ja koko teidän elämänne
hyvinvointi. Miksi yleensä siirrytään saarille? Eiköhän vain rikkautta
etsiäkseen? Eikö silloin ole paljon miellyttävämpää mennä sitä omasta
kotimaastaan etsimään?"

Näin sanoen hän laski pöydälle ison pussillisen piastereita[1], jonka
toinen orjista oli muassaan tuonut. "Kas tässä", lisäsi hän, "on
rahasumma, jonka tätinne on määrännyt tyttärellenne matkavalmistuksia
varten." Sitte hän päätti puheensa nuhdellen ystävällisesti rouva de La
Touria, ettei tämä ahdingossaan ollut kääntynyt hänen puoleensa,
ylistäen kuitenkin rouvan ylevätä rohkeamielisyyttä. Silloin puuttui
Paul puheeseen ja lausui kuvernöörille: "Herrani, äitini on kerran
pyytänyt apuanne, mutta te olette hänet kehnosti vastaanottanut." --
"Onko teillä toinenkin lapsi, rouvaseni?" kysyi herra de La Bourdonnaye
rouva de La Tourilta. -- "Ei, herrani", vastasi tämä, "hän on
ystävättäreni poika, mutta hän ja Virginia ovat olleet meille yhteiset
ja yhtä rakkaat." -- "Nuori mies", lausui kuvernööri Paulille, "kun
olette hankkinut itsellenne maailmankokemusta, tulette myöskin tuntemaan
virkamiesten kovan kohtalon; tulette huomaamaan miten helppo on vetää
heitä nenästä ja kuinka he usein tulevat tahtomattaan antamaan
vehkeilevälle pahuudelle sen osan, mikä oikeastaan kuuluu itseään
salassa pitävälle ansiolle." Rouva de La Tourin pyynnöstä istui herra de
La Bourdonnaye katettuun pöytään hänen viereensä. Hän söi aamiaista
kreoolien tavalla, juoden kahvia vedessä keitetyn riisin kera. Häntä
miellytti tässä halvassa asunnossa vallitseva järjestys ja siisteys,
noitten rakastettavain perheitten sopu ja vieläpä niitten vanhain
palvelijain uutteruuskin. "Täällä näen", sanoi hän, "vain puisia
astioita, mutta sen sijaan on kasvoissa ilonhohde ja sydämmissä puhdasta
kultaa." Paulia kuvernöörin kohteliaisuus niin ihastutti, että hän
huudahti: "Toivon pääseväni teidän ystäväksenne, sillä te olette kunnon
mies." Herra de La Bourdonnayeta miellytti tämä todistus saarelaisten
avosydämmisyydestä; hän syleili Paulia, pudisti hänen kättään ja
vakuutti hänelle vastaisuudessakin ystävällisyyttänsä.

[1] Vanha espanjalainen raha, arvoltaan noin 4 mk. 50 p., jota näissä
ranskalaisissa siirtomaissa käytettiin. Suom. muist.

Aamiaisen syötyä hän otti rouva de La Tourin eriksensä ja ilmotti
hänelle, että aivan pian oli hän tilaisuudessa lähettämään tyttärensä
Ranskaan erään juuri lähtöä tekevän laivan myötä, että hän, kuvernööri,
uskoisi Virginian erään myöskin matkalle aikovan naissukulaisensa
turvaan, ja ettei suinkaan pitäisi päästää käsistään tällaista
erinomaista onnea muutamain vuosien pakollisen erilläänolon takia.
Viimein lisäsi hän poislähtiessään: "Tätinne ei enää voi elää kahta
vuotta kauvempaa, niin ovat hänen ystävänsä mulle vakuuttaneet.
Miettikäähän sitäkin tarkoin. Onni ei putoa joka päivä helmaamme.
Neuvotelkaa asiasta muidenkin kanssa. Kaikki järkevät ihmiset ovat
kanssani yhtä mieltä." Rouva de La Tour vastasi, ettei hän enää toivonut
maailmassa muuta onnea kuin tyttärensä, ja että hän jätti Ranskaan
lähdön tämän itsensä päätettäväksi.

Rouva de La Tourille ei todellakaan ollut vastenmielistä, että täten
valmistui tilaisuus erottaa Paul ja Virginia joksikin aikaa toisistaan,
jotta heidän onnensa sitte tulisi perustetuksi vankalle pohjalle. Hän
sen vuoksi otti tyttärensä erikseen ja puheli hänelle seuraavasti:
"Rakas lapsukaiseni, palvelijamme ovat jo vanhat, Paul on vielä liian
nuori, Margareetakin käy ijälliseksi ja minä itse heikoksi; jos sattuisi
minua kuolo kohtaamaan, mihin te ilman varallisuutta joutuisitte täällä
korpien keskessä? Jäisitte orvoiksi, ilman mahtavien apua, ja
pakotetuiksi herkeämättä muokkaamaan maata kuin päiväpalkkalaiset. Tämä
aatos minua surettaa." Virginia vastasi: "Jumala on tuominnut meidät
työtä tekemään. Olette itse opettanut minua työhön ja rukoukseen joka
päivä. Tähän asti ei Herra ole meitä hyljännyt eikä hän sitä vastakaan
tee. Hänen hyvä suosionsa kohdistuu etenkin onnettomiin. Olettehan itse
juuri sitä useasti muistuttanut, äiti kulta! Minä en voi taivuttaa
itseäni teitä jättämään." Liikutettuna virkkoi rouva de La Tour: "En
muuta tahdokaan kuin tehdä sinut onnelliseksi ja yhdistää sinut viimein
avioliiton siteillä Pauliin, joka ei enää ole sinulle pelkkä veli.
Ajattelehan nyt, että hänenkin onnensa riippuu sinusta."

Nuori neitonen, jossa rakkaus on herännyt, ei luule kenenkään siitä
tietävän. Hän vetää silmilleen saman verhon, joka peittää hänen
sydämensä; mutta kun ystävän käsi sitä kohottaa, puhkeavat silloin esiin
hänen rakkautensa salaiset tuskat ikäänkuin aukaistun sulun takaa, ja
luottavaisuuden suloiset purkaukset seuraavat entistä pidättäväisyyttä
ja salamyhkäisyyttä. Heltyneenä äitinsä uusista hyvyydenosotuksista
Virginia kertoi hänelle taisteluistaan, joita vain Jumalan silmä oli
nähnyt; kuinka hän huomasi Sallimuksen johdon tässä yhtyvän hellään
äidilliseen huolenpitoon, koetellen hänen taipumustaan ja ohjaten häntä
oikeaan; ja kuinka hän nyt siihen luottaen kaikista mieluimmin tahtoi
jäädä äitinsä luo, levollisena nykyisyyteen nähden ja ollenkaan
pelkäämättä tulevaisuutta.

Nähdessään luottavaisen puheensa vieneen vallan toisellaiseen tulokseen
kuin oli tarkottanut, lausui rouva de La Tour tyttärelleen: "Rakas
lapsi, en mitenkään tahdo sinua pakottaa. Päätä oman pääsi jälkeen,
mutta salaa rakkautesi Paulilta. Kun tytön sydän kerran on valloitettu,
ei rakastaja saa vaatia häneltä mitään enempää."

Illalla, kun rouva de La Tour oli kahden kesken Virginian kanssa, astui
heidän majaansa siniseen kauhtanaan puettu kookas mies. Se oli muuan
saaren lähetyssaarnaajia ja rouva de La Tourin ja Virginian rippi-isä,
joka saapui tänne kuvernöörin lähettämänä. "Lapseni", lausui hän
huoneeseen astuessaan, "Jumalalle olkoon kiitos! Nyt olette rikkaita.
Nyt saatte seurata sydämmenne ääntä ja tehdä hyvää köyhillemme. Minä
tiedän mitä herra de La Bourdonnaye on teille sanonut ja mitä te olette
hänelle vastanneet. Äiti hyvä, heikko terveytenne pakottaa teitä
pysymään täällä; mutta teillä, nuori neitiseni, ei siihen ole mitään
syytä. On toteltava Kaitselmusta ja vanhoja omaisia, vaikka nämä
olisivat meille joskus vääryyttäkin tehneet. Tämä on kyllä suuri uhraus
meidän puoleltamme, mutta se on Jumalan säätämä laki. Hän on uhrannut
itsensä meidän edestämme; meidän on siis hänen esimerkkiään seuraten
uhrauduttava perheemme hyväksi. Teidän matkanne Ranskaan saa hyvän
lopun. Ettekö siis tahtoisi matkustaa sinne, armas neitiseni?"

Katse maahan luotuna ja vapisevin äänin vastasi Virginia: "Jos se on
Jumalan säätämää, niin en enää vastusta. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Ja
hän purskahti itkuun.

Lähetyssaarnaaja lähti pois tekemään kuvernöörille tiliä matkansa
onnistumisesta. Tällä välin rouva de La Tour lähetti Domingon kutsumaan
minua hänen luokseen, keskustellakseen kanssani Virginian lähdöstä.
Minä en suinkaan ollut matkan puolella. Minun vakaa ajatukseni onnesta
on se, että luonnon tarjoomat edut ovat rikkauden etuja arvokkaammat ja
ettei meidän pidä etsimän ulkopuoleltamme sellaista, minkä löydämme
tykönämme. Nämä periaatteet sovitan poikkeuksetta kaikkeen. Mutta mitä
voivat kaikki minun puheeni kodin yksinkertaisesta onnesta näitten
suuren rikkauden herättämäin kuvitelmain rinnalla ja mitä minun luontoon
perustuvat väitelmäni maailman ennakkoluuloja ja hengellistä miestä
vastaan, jotka olivat jo kääntäneet rouva de La Tourin sydämmen? Hän
kyseli siis minun mieltäni vain kohteliaisuudesta, eikä enää arvellut
päätöksestään rippi-isänsä kanssa keskusteltuaan. Eipä enää kiellellyt
Margareetakaan, joka välittämättä niistä eduista mitä toivoi Virginian
rikkauden tuottavan hänen pojallensakin, oli innokkaasti vastustellut
lähtöä. Paul, joka ei tiennyt mitään siitä mitä valmisteltiin,
kummasteli noita salaperäisiä keskusteluja rouva de La Tourin ja hänen
tyttärensä välillä ja vaipui kolkkoon alakuloisuuteen. "Heillä on
joitakin hankkeita minua vastaan", arveli hän, "koska niin karttavat
minua."

Kun nyt sellainen huhu oli levinnyt saarella, että näille karuille
kallioille oli rikkautta karttunut, nähtiin sinne kiipeilevän
kaikenlaisia kauppiaita. He levittivät näissä köyhissä majoissa näkyviin
Intian kalleimpia kankaita, Goudelourin komeita puuvillakutomuksia,
Paliacaten ja Mazulipatanin huiveja, Dacan musliineja, yksivärisiä ja
raitaisia ja kirjailtuja läpikuultaviksi kuin päivä; Suratin
heleänvalkeita baftateoksia ja kaikenvärisiä ja mitä harvinaisimpia
pitsejä, kudotut tähditetyllä pohjalla ja vihreillä säteillä. He
avasivat kääryistään Kiinan komeita silkkikankaita, kuvilla kudottuja
lampasseja, valkealta välkkyviä, ruohonkarvaisia ja hohtavan punaisia
damasteja; rusottavia tahtisilkkejä, sileitä satiineja, pekiiniä
pehmeätä kuin verka, valkeaa ja keltasta nankiinia, jopa Madagaskarin
ruohosta kudottua esiliinakangastakin.

Rouva de La Tour antoi tyttärensä ostaa kaikkea mikä tätä miellytti; hän
piti vain vaaria tavarain hinnasta ja kelvollisuudesta, peläten
kauppiasten heitä pettävän. Virginia valitsi kaikkea minkä luuli
kelpaavan äidillensä, Margareetalle ja Paulille. "Kas tämä kappale",
sanoi hän, "sopii huonekalujen päälliseksi ja tuo puvuksi Marille ja
Domingolle." Sillä tavalla olivat piasterit viimein kadonneet pussista,
ennenkun hän vielä oli ennättänyt ajattelemaankaan omia tarpeitaan.
Hänen oli siis ottaminen osansa niistä lahjoista, joita oli perheen
toisille jäsenille jakanut.

Tuskautuneena näistä onnen runsaista antimista, joiden arvasi ennustavan
Virginian poislähtöä, tuli Paul muutamia päiviä myöhemmin minun
luokseni. Alakuloisena hän sanoi: "Sisareni lähtee pois; hän on jo
ryhtynvt matkavalmistuksiin. Tulkaa te meille, pyydän sitä teiltä
hartaasti. Käyttäkää ylevää älyänne vaikuttaaksenne hänen äitiinsä ja
minun äitiini, jotta he pidättäisivät häntä lähtemästä." Noudatin Paulin
pyyntöä, vaikka hyvin tiesin esitysteni olevan turhia.

Jos Virginia oli minusta näyttänyt viehättävältä sinisestä Bengalin
palttinasta valmistetussa hameessa ja punanen huivi päässä, oli
kuitenkin peräti toista nähdä häntä tämän maan vallasnaisten tapaan
vaatetettuna. Hän oli nyt puettu valkoiseen musliinihameeseen, joka oli
alustettu ruusunvärisellä tahtisilkillä. Hänen hoikka ja korkea
vartalonsa ilmeni selvästi ruumiinmukaisen liivin alta, ja hänen vaalea
tukkansa ympäröi kahteen palmikkoon kierrettynä ihmeteltävän kauniisti
hänen neitseellistä päätänsä. Alakuloisuus kuvastihe hänen ihanista
sinisistä silmistään, ja hänen sydämmessään taistelevat ristiriitaiset
tunteet antoivat hänen hipiälleen elävyyttä ja hänen äänelleen
liikutuksesta väräjävän soinnun. Hänen komea pukunsa, jota hän näytti
vasten tahtoaan kantavan, saatti hänen riutuneen tilansa vielä
liikuttavammaksi. Häntä ei voinut nähdä eikä kuulla tuntematta mitä
syvintä sääliä häntä kohtaan. Paulin surumielisyys tästä vielä kasvoi.
Margareeta, jota poikansa mielentila huoletti, sanoi hänelle heidän
kahdenkesken ollessaan: "Poikani, miksi pidät sydämmessäsi turhia
toivoja, jotka tekevät eronhetken sulle vain sitä katkerammaksi? On jo
aika, että ilmotan sinulle omasi ja minun elämäni salaisuuden. Neiti de
La Tour kuuluu äitinsä kautta rikkaaseen ja korkea-arvoiseen sukuun;
mutta sinä olet vain köyhän talonpoikaisnaisen poika, ja, mikä vielä
pahempi, sinä olet äpärä."

Sana 'äpärä' oudostutti Paulia. Hän ei koskaan ollut kuullut sitä
lausuttavan; sen vuoksi hän pyysi äitinsä selittämään hänelle sen
merkityksen, johon tämä vastasi: "Sinulla ei ole ollenkaan ollut
laillista isää. Tyttönä ollessani rakkaus minut vietteli heikkouteen,
jonka hedelmä sinä olet. Rikokseni riisti sinua suojaamasta isän
sukulaiset ja katumukseni äitisi sukulaiset. Onneton sinä, jolla ei ole
muita omaisia koko maailmassa kuin minä yksin!" Ja kyyneleet virtasivat
hänen silmistään. Paul halasi häntä ja lohdutti: "Oi rakas äiti, koska
minulla ei ole muita omaisia kuin te, tahdon teitä rakastaa sitä
hellemmin. Mutta minkä salaisuuden mulle ilmaisittekaan! Nyt näen miksi
neiti de La Tour on karttanut minua jo kaksi kuukautta ja minkä vuoksi
hän nyt on päättänyt matkustaa pois. Ah, epäilemättä hän minua
ylenkatsoo!"

Kun illallisen aika tuli, istuivat kaikki pöytään, mutta kukin sangen
erilaisilla tunteilla, syöden vähän ja puhuen vieläkin vähemmän.
Virginia lähti ensiksi ulos ja kävi istumaan samalle paikalle, missä nyt
olemme. Paul häntä pian seurasi ja istahti hänen viereensä. Molemmat
olivat hetkisen vallan ääneti. Oli yksi noita ihania öitä, jotka ovat
niin tavallisia kuuman ilmanalan maissa ja joiden kauneutta ei
taitavinkaan sivellin voi kuvata. Kuu kumotti keskellä taivaslakea
hienon pilvikehän paartamana, joka vähitellen haihtui näkymättömiin. Sen
valo levisi vähitellen saaren vuorille ja kukkuloille, jotka
kimaltelivat vihreän ja hopean hohteessa. Tuulet pidättivät
hengitystään. Metsien kätköistä, laakson pohjasta ja kallioiden kärjiltä
kuului tukahutettuja ääniä, lintujen hiljaista lemmenviserrystä, jotka
pesissään hurmautuivat yön valoisuudesta ja ilman levollisuudesta.
Nurmikosta kuultiin hyönteisten hyrinää. Tähdet tuikkivat taivaalla ja
kuvastelivat värähdellen merenkalvoon. Hajamielisen haaveksivana kulki
Virginian katse pitkin taivaan hämäräistä äärtä, josta kalastaja-alusten
punaset tulet välkkynällään merkitsivät saaren rannikon. Sataman suussa
hän älysi erään valon ja tumman varjon; se oli sen laivan lyhty ja
haamu, jonka oli määrä viedä hänet Europaan ja joka nyt ankkuroituna ja
valmiina lähtöön odotteli tyvenen loppumista. Tämä näky saattoi hänet
surulliseksi ja hän käänsi päänsä pois, jottei Paul näkisi hänen
itkevän.

Rouva de La Tour, Margareeta ja minä istahdimme muutaman askeleen päähän
heistä banaanipuiden alle; ja yön hiljaisuudessa kuulimme selvästi
heidän puhelunsa, joka ei koskaan mene mielestäni.

Paul lausui: "Neiti, teidän sanotaan lähtevän kolmen päivän päästä. Ette
arkaile siis uskaltaessa henkeänne alttiiksi meren vaaroille ... meren,
jota ennen niin kammositte." -- "Minun täytyy totella sukulaisiani ja
velvollisuuttani", vastasi Virginia. -- "Te jätätte meidät kaukaisen
sukulaisen vuoksi, jota ette koskaan ole nähnyt!" -- "Voi sentään",
huudahti Virginia, "minä tahtoisin jäädä tänne koko ijäkseni, mutta
äitini ei sitä salli. Rippi-isäni sanoi Jumalan tahdon olevan, että
matkustaisin, ja että elämä on vain koettelemusta... Oi, se on liian
kova koettelemus!"

-- "Mitä kuulen!" huudahti Paul; "niin monet syyt määräävät teitä
lähtemään, eikä yksikään syy teitä pidätä! Ah, on vielä muuan syy, jota
ette mulle maininnut. Rikkaudella on suuri viehätys. Te löydätte pian
uudessa maailmassanne uuden veljen, jolla nimellä ette minua enää kutsu.
Valitsette hänet, tämän veljen, syntymänne ja varallisuutenne mukaisista
miehistä, joiden verralle minä en kelpaa. Mutta minne oikeastaan
tahdotte matkustaa onnellisemmaksi tullaksenne? Mihin maahan aijotte
siirtyä, joka olisi teille rakkaampi kuin syntymämaanne? Missä löydätte
armaampaa seuraa kuin siellä, missä teitä rakastetaan? Kuinka voitte
elää ilman äitinne hyväilyjä, joihin olette tottunut? Mikä perii hänet
vanhuudessaan, kun ei saa enää nähdä teitä vierellänsä, pöydässänsä,
kodissansa, kävelyillänsä, joilla olitte hänen sauvansa? Ja mikä perii
minunkaan äitini, joka rakastaa teitä yhtä paljon kuin hän? Mitä sanon
heille kummallekin, kun näen heidän itkevän teidän poissaoloanne? Te
julma olento! En tahdo puhua ensinkään itsestäni; mutta mikäpä minunkaan
perii, kun aamuisin en enää näe teitä joukossamme ja yö tulee ilman
että teitä saan tavata? -- kun katselen näitä kahta palmua, jotka
istutettiin meidän syntyissämme ja jotka ovat niin kauvan olleet
keskinäisen ystävyytemme todistajina! Ah, koska sinua kerran uudet
kohtalot viehättävät, koska etsit toisia maita kuin synnyinmaasi ja
toisia etuja kuin mitä minä työlläni voin ansaita, niin salli minun
seurata sinua laivalle jossa lähdet. Minä suojelen sinua myrskyissä,
jotka sinua maallakin niin pelottavat. Minä painan pääsi povelleni,
lämmitän sydäntäsi omaa sydäntäni vasten; ja Ranskassa, mistä menet
etsimään rikkautta ja ylhäisyyttä, palvelen sinua orjanasi. Ollen
onnellinen vain sinun onnestasi, tulen noissa palatseissakin, missä
sinua palvellaan ja jumaloidaan, tuntemaan itseni kyllin rikkaaksi ja
kyllin jaloksi saadessani tehdä sinulle kaikkein suurimmankin uhrauksen,
kun saan kuolla jalkojesi juureen."

Nyyhkytys tukeutti häneltä äänen; sitte kuulimme Virginian tuon
tuostakin syvästi huoaten vastaavan: "Sinunhan vuoksesi minä lähden ...
sinun vuoksesi, jonka näen joka päivä köyristyvän raskaassa työssä
elättääksesi kahta vähäväkistä perhettä. Jos käytän tilaisuutta
rikastuakseni, niin teen sen ainoastaan palkitakseni sinulle
tuhatkertaisesti meille osottamasi hyvyyden. Onko mikään rikkaus sinun
ystävyytesi vertainen? Miksi mainitsit minulle syntymääsi? Oi, jospa
olisi vallassani vielä valita itselleni veli, niin kenen valitseisin
jollen sinut? Oi Paul, Paul! Sinä olet minulle paljon rakkaampi kuin
veli! Kuinka olenkaan saanut taistella sydämmeni kanssa pitäessäni sinua
erillä itsestäni! Minä tahdoin, että olisit minua auttanut taistelemaan
omaa taipumustani vastaan, kunnes taivas voisi siunata liittomme. Mutta
nyt minä jään, minä lähden, minä elän ja kuolen ... tee minulle mitä
tahdot! Voi minua avutonta tyttöparkaa! Hellyyttäsi jaksoin vastustaa,
mutta nyt en tuskaasi jaksa kestää!"

Hänen näin puhuessaan tempasi Paul hänet syliinsä ja puristaen häntä
kiinteästi povelleen hän huudahti raivoisasti: "Minä lähden hänen
kanssaan! Mikään ei voi riistää häntä minulta!" -- Me juoksimme kaikin
hänen tykönsä. Rouva de La Tour sanoi hänelle: "Poikani, jos te meidät
jätätte, mikä meidät sitte perii?"

Hän toisti värisevällä äänellä edellisen sanat: "Poikani... Poikani...
Tekö minun äitini!" huudahti hän, "te joka erotatte veljen hänen
sisarestaan! Molemmat olemme imeneet teidän rintaanne, molemmat
kasvaneet teidän jalkainne juuressa, oppineet teiltä toisiamme
rakastamaan ja tuhannet kerrat sitä toisillemme vakuuttaneet. Ja nyt te
erotatte meidät toisistamme! Te lähetätte hänet Europaan, tuohon
raakalaismaahan, joka on teiltä kieltänyt turvapaikan, julmien
sukulaisten luo, jotka teidät itsennekin ovat hylänneet. Te sanotte
minulle: sinulla ei ole enää oikeutta häneen; hän ei ole sinun sisaresi.
Hän on minulle kaikki, rikkauteni, perheeni, sukuni, koko minun onneni.
En tunne mitään muuta onnea. Meillä oli sama katto päämme päällä, sama
kehto, lapsena keinuaksemme, ja meillä totisesti tulee olemaan sama
hautakin. Jos hän lähtee, täytyy minun seurata häntä. Kuvernöörikö sen
estäisi? Estääkö hän ehkä minua hyppäämästä mereen ja uiden seuraamasta
häntä? Meri ei ole minulle kolkompi hauta kuin maakaan. Jollen saa elää
hänen vierellään, olen ainakin kuoleva hänen silmäinsä edessä, kaukana
teistä. Te kovasydämminen äiti! Te tyly nainen! Elköön valtameri, jonka
huostaan hänet uskotte, saattako koskaan häntä teille takasin!
Kantakoot sen aallot teille minun ruumiini, ja kun se yhdessä hänen
ruumiinsa kanssa keinuu näitten rantojen riutoilla, soittakoot meren
aallot ikuisesti korviinne kadotettujen lastenne hautajaissoittoa!"

Hänen näin puhuessaan sulin hänet syliini; epätoivo oli saattanut hänet
aivan suunniltaan. Hänen silmänsä säkenöivät, hiki juoksi isoina
karpaloina hänen palavilta kasvoiltaan, hänen polvensa vapisivat; ja
minä tunsin hänen sydämmensä lyövän raivoisasti.

Pelästyneenä huudahti Virginia: "Oi ystäväni! Minä vakuutan sinulle
lapsuutemme leikkien nimessä, sinun ja omain kärsimysteni ja kaiken
nimessä, mikä ijäksi yhdistää kaksi onnetonta olentoa kiinteästi
toisiinsa, että jos jään tänne, elän vain sinulle; ja jos lähden, niin
palaan kerran takasin luoksesi. Otan teidät todistajikseni, teidät jotka
olette johdattaneet minua lapsuudessani, jotka määräätte koko elämäni ja
jotka nyt näette kyyneleeni. Vannon sen nimessä taivaan joka kuulee
minun sanani, nimessä meren jolle minun nyt on lähteminen, ja nimessä
ilman jota hengitän ja jota en koskaan ole valheella saastuttanut."

Niinkuin aurinko Apenniinien harjalta sulattaa ja viskaa syvyyteen
jäävuoren, niin suli tuon nuorukaisen rinnasta hurja raivo hänen
kuullessaan rakastettunsa hellän äänen. Hänen kohotettu päänsä vaipui
alaspäin, ja silmistään valui kyynelvirta. Hänen äitinsä kyyneleet
sekautuivat siihen, hänen äänetönnä syleillessään poikaansa. Rouva de La
Tour, joka myös oli vallan suunniltaan, sanoi minulle: "En tätä enää voi
kestää; sydämmeni on rikkiraadeltu. Tuosta onnettomasta matkasta ei saa
tulla mitään. Hyvä naapuri, taluttakaa pois poikani! Kokonaiseen
viikkoon ei kenkään meistä ole saanut unta silmiinsä."

Minä sanoin Paulille: "Ystävä rakkaani, teidän sisarenne jää tänne.
Huomenna puhumme siitä kuvernöörin kanssa. Päästäkäämme tämä perhe jo
käymään levolle, ja tulkaa itse täksi yöksi nukkumaan minun luokseni. On
jo myöhäistä, keskiyön aika; etelän risti on oikealla taivaanrannalla."

Hän antoi vaijeten minun saattaa hänet kotiini; ja levottoman yön siellä
vietettyään hän nousi vuoteestaan auringon kera ja palasi omaan
kotiinsa.

Mutta miksikä pitkittäisin teille tätä kertomusta? Ihmisen elämässä on
vain sen toinen, miellyttävä puoli tuntemisen arvoinen. Kehityksemme
kulku käy nopeasti kuin se taivaanpallo jolla liikumme, se kestää vain
yhden päivän, eikä toinen puoli tästä päivästä saa valoa, jollei toinen
samalla ole pimeään peitetty.

-- Isäni, vastasin hänelle, minä rukoilen teitä kertomaan mulle lopunkin
tästä tarinasta, jonka niin liikuttavalla tavalla olette alkanut.
Kuvaukset onnesta huvittavat meitä, mutta kertomukset onnettomuudesta
meitä opettavat. Miten siis kävi lopulta tuon kovaonnisen Paulin?

-- Ensimmäinen olento, jonka Paul näki kotiinsa palatessaan, oli Mari,
joka erään kallion huipulta katseli aavalle ulapalle. Tälle hän jo
kaukaa huusi: "Missä Virginia on?" Orjatar kääntyi katselemaan nuorta
isäntäänsä ja purskahti itkemään. Miltei mieletönnä Paul juoksi
joutuisasti alas satamaan. Siellä hän sai kuulla, että Virginia oli
tullut päivän koittaissa laivaan, joka heti oli nostanut purjeensa ja
oli nyt jo näkymättömissä. Hän palasi asuntoonsa, jota mitteli ristiin
rastiin puhumatta kellekään sanaakaan.

Vaikka tämä kalliokehä takanamme näyttää melkein pystysuoralta, voi
kumminkin muutamia vaivaloisia polkuja myöten kulkea noille penkereen
tavoin yleneville kaltaille aina tuon keilamaisen ja ylinousemattoman
kalliohuipun luo, jota kutsutaan Peukaloksi. Sen juurella on puiston
tapainen, isoja puita kasvava paikka, joka on niin korkea ja jyrkkä,
että se näyttää ilmassa häilyvältä metsältä, jota joka haaralta
saartavat kauhistuttavat syvyydet. Pilvet, joita tämän vuoren huippu
lakkaamatta kokoaa puoleensa, ylläpitävät useita puroja, jotka syöksyvät
niin syvälle vastaisen laakson pohjaan, ettei kukkulalta kuule ollenkaan
putouksen pauhua. Tältä paikalta näkee suuren osan saarta, vuoria ja
kukkuloita, niiden joukossa Pieter-Boothin ja Kolmirintavuoren
metsäisine laaksoineen, ja etempänä aavan meren ja Bourbon-saaren, joka
on neljänkymmenen peninkulman päässä täältä länteen päin.

Tältä ylhältä kukkulalta Paul vielä erotti laivan, joka vei Virginian
pois. Hän näki sen häämöttävän enemmän kuin kymmenen peninkulman päässä
vain pienenä tummana pilkkuna keskellä valtamerta. Hän jäi sinne osan
päivästä, tykkänään vaipuneena laivan katselemiseen; se oli jo kadonnut
kun hän vielä oli sen näkevinänsä; ja vaikkei hän taivaanrannalta enää
erottanut muuta kuin autereista usvaa, istui hän yhä edelleen tässä
jylhässä paikassa, jossa tuulet lakkaamatta pieksevät palmujen ja
tatamac-puiden latvoja. Niiden kumea pauhu ja jyminä kuului aivan kuin
kaukainen urkujensoitto ja vaivutti mielen syvän alakuloiseksi. Sieltä
löysin Paulin, pää painuneena kallionkylkeä vastaan ja silmät maahan
luotuina. Olin jo etsinyt häntä aamunkoitosta alkaen; vaivoin sain nyt
hänet jättämään tämän kolkon paikan ja lähtemään kotiinsa. Saatoin hänet
sinne; ja hänen ensimmäiset sanansa rouva de La Tourin nähdessään
sisältivät katkeran valituksen, että tämä oli hänet pettänyt. Rouva
parka kertoi meille sitte, että kun tuuli kello kolmen aikaan aamulla
oli jälleen noussut ja laiva oli valmiina lähtöön, oli kuvernööri
eräitten esikuntansa herrain ja lähetyssaarnaajan seuraamana saapunut
noutamaan Virginiaa kantotuolilla, ja että huolimatta tyttären
vaikerruksesta ja hänen ja Margareetan kyyneleistä olivat he raastaneet
pois neidon, huutaen täyttä kurkkua, että se muka tapahtui heidän
kaikkien parhaaksi. "Jospa ainakin olisin saanut ottaa häneltä
jäähyväiset", sanoi Paul, "niin olisin nyt paljon levollisempi. Olisin
sanonut hänelle: Virginia, jos sillä aikaa kun olemme kasvaneet yksissä
olen tullut lausuneeksi sanan, joka on teitä loukannut, niin pyydän
teitä suomaan sen anteeksi ennenkun jätätte minut ainaiseksi. Olisin
hänelle sanonut: Koska minun ei enää ole sallittu teitä jälleen nähdä,
niin hyvästi, rakas Virginia, hyvästi! Eläkää siellä kaukana minusta
tyytyväisenä ja onnellisena!" Ja nähdessään äitinsä ja rouva de La
Tourin itkevän, sanoi hän heille: "Etsikää nyt toinen poika minun
sijaani kuivaamaan kyyneleitänne!" Sitte hän raskaasti huoaten erosi
heistä ja rupesi harhailemaan metsissä asuntonsa ympärillä. Hän riensi
kaikille paikoille, jotka olivat olleet Virginialle mieluisimmat.
Kutuille ja niiden pienille vohlille, jotka määkien häntä seurasivat,
hän virkkoi: "Mitä minusta tahdotte? Ette enää koskaan saa nähdä häntä,
joka antoi teidän kädestään syödä." Tultuaan Virginian lepopaikalle ja
nähdessään lintujen piirtelevän ilmaa siellä hän huudahti: "Lintu parat!
Ette milloinkaan enää lennä häntä vastaan, joka oli teidän hyvä
ruokkijanne!" Ja Fidelen nähdessään, joka häntäänsä heiluttaen juoksi
hänen edellään ja nuuski joka paikkaa, hän huoaten sanoi sille: "Ah, et
sinäkään häntä koskaan löydä!" Viimein hän istahti kalliolle, jolla hän
viimeisen kerran oli puhellut Virginian kanssa; ja katsellessaan aavaa
merta, jolle oli nähnyt katoavan Virginiaa kulettavan laivan, purskahti
haikeaan itkuun.

Tällä välin me seurasimme häntä askel askeleelta, peläten hänen
kuohuksissaan ryhtyvän johonkin onnettomaan tekoon. Hänen äitinsä ja
rouva de La Tour rukoilivat häntä mitä hellimmillä sanoilla, ettei hän
epätoivollaan enentäisi heidän murhettaan. Vihdoin viimein jälkimäisen
onnistui rauhoittaa häntä sellaisilla hyväilynimillä, jotka olivat
omiaan herättämään hänessä uudelleen toivoa. Hän kutsui Paulia
pojakseen, rakkaaksi pojakseen, vävykseen, jolle hän sydämmestään soi
tyttärensä. Hän sai hänen lopultakin palaamaan kotiin ja nauttimaan
vähän ravintoa. Paul istui kanssamme pöytään sen paikan vierelle, missä
lapsuudentoverin oli tapa istua, puhutteli häntä kuin läsnäolevaa ja
tarjosi hänelle niitä ruokalajeja, joiden tiesi Virginiaa enimmän
miellyttäneen; mutta kun viimein huomasi erehdyksensä, rupesi hän
uudelleen itkemään. -- Seuraavina päivinä hän kokoili kaikkea, mikä oli
ollut Virginian käytettävänä, viimeiset hänen kantamansa kukkakimput,
kokospähkinän kuoresta valmistetun maljakon, josta Virginian oli ollut
tapana juoda; ja kuten nämä muistot poislähteneestä ystävästä olisivat
olleet hänelle kalleimmat esineet maailmassa, suuteli hän niitä tuon
tuostakin ja kantoi niitä povessaan. Ambrapihka ei levitä suloisempaa
tuoksua kuin ne esineet, joita rakastetun käsi on pidellyt. Mutta kun
hän viimein huomasi oman tuskansa yhä lisäävän äitinsä ja rouva de la
Tourin kaipausta ja että perheen tarpeet vaativat katkeamatonta
työntekoa, rupesi hän Domingon kanssa muokkaamaan puutarhaa.

Pian sen jälkeen tuo nuorukainen, joka kreolien tavoin oli tähän asti
ollut välinpitämätön kaikelle mitä maailmassa tapahtui, pyysi minun
opettamaan häntä lukemaan ja kirjoittamaan, jotta voisi ruveta
kirjeenvaihtoon Virginian kanssa. Sitten hän halusi opiskella
maantiedettä, saadaksensa jonkinlaisen käsityksen siitä maasta minne
lemmittynsä kohta olisi nouseva, ja historiaa, tunteakseen niiden
piirien tapoja, joiden keskuudessa tämä tulisi elämään. Samaten oli
rakkaus hänellä vetovoimana halutessaan täydentää tietojansa
maanviljelyksessä ja taitoansa karuimmankin maan helpoimmalla tavalla
pelloksi raatamisessa. Epäilemättä tuleekin ihmisen enimmistä
edistyksistään tieteen ja taiteen alalla kiittää tämän tulisen ja
levottoman intohimon lupaamia nautintoja; ja toiselta puolen lienee
rakkauden rikkoutumisesta saanut alkunsa filosofia, joka lohduttaa meitä
kaikissa vastoinkäymisissä. Sillä tavoin on luonto, yhdistäessään kaikki
oliot rakkauden siteillä toisiinsa, tehnyt sen samalla yhteiskuntamme
etevimmäksi liikevoimaksi ja tietojemme ja nautintojemme perustajaksi.

Paulia ei kuitenkaan maantieteen opiskelu suurestikaan huvittanut, se
kun sen sijaan, että kuvaisi kunkin maan luontoa, luettelee meille vain
niiden valtiollisen jaon. Historiakaan, varsinkaan nykyajan historia, ei
hänelle tarjonnut sen suurempaa viehätystä. Hän ei havainnut siinä muuta
kuin yleisiä, aika ajoittain sattuvia onnettomuuksia, joiden syitä hän
ei käsittänyt, aiheetta ja tarkotuksetta synnytettyjä sotia, salaisia
juonia, huikentelevaisia kansakuntia ja julmia hallitsijoita. Hän piti
enemmän romaaneista, jotka liikkuen etupäässä inhimillisten tunteiden ja
harrastusten alalla tarjosivat hänelle usein kohtauksia samanlaisia
kuin mitä hänen omassa elämässään oli sattunut. Mikään kirja ei sen
vuoksi häntä niin suuressa määrin huvittanutkaan kuin kertomus
Telemakhoon seikkailuista,[1] joka sisältää kuvauksia maalaiselämästä ja
ihmissydämen jaloista ja luonnollisista intohimoista. Siitä hän luki
äidilleen ja rouva de La Tourille ääneen ne kohdat mitkä häntä enimmän
miellyttivät; ja lukiessaan näitä liikuttavia muistelmia tukehtui hänen
äänensä nyyhkytyksiin ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hän luuli
Virginiassa löytävänsä Antiopen arvokkaisuuden ja viisauden ynnä
Eukhariin kovat kohtalot ja hellyyden. Mutta sen sijaan häntä vallan
hämmensivät nykyaikaiset romaanimme, jotka uhkuvat törkeän vapaita
tapoja ja periaatteita; ja tietäessään näiden romaanien antavan
todenperäisen kuvan Europan seuraelämästä hän pelkäsi, eikä ilman
syyttä, Virginian siellä turmeltuvan ja unohtavan hänet peräti.

[1] Mainion ranskalaisen kirjailijan piispa Fénélonin teos "Télémaque",
joka kuvaa Odysseyn pojan Telemakhoon seikkailuita isäänsä etsiessään.
Tämä kuuluisa teos muuten aatesisällöltään muistuttaa "Paul ja
Virginiaa" ja on tavallaan jälkimmäisen edelläkävijä. Suom. muist.

Oli todella kulunut jo enemmän kuin puolitoista vuotta, ilman että rouva
de La Tour oli saanut tietoja tädistään ja tyttärestään: kuitenkin oli
hän vierailta matkustajilta kuullut Virginian onnellisesti saapuneen
Ranskaan. Vihdoin viimein hän erään Intiaan matkustavan laivan myötä sai
vastaanottaa käärön ja omakätisen kirjeen tyttäreltään. Vaikka tämä
rakastettava ja lempeä neitonen olikin lauseissaan hyvin varovainen,
saattoi äiti kuitenkin arvata hänen olevan hyvin onnettoman. Kirje
kuvasi niin elävästi hänen tilaansa ja luonnettaan, että muistan sen
melkein sanasta sanaan.

      "Rakkahin äitikultaseni!

      Olen jo kirjoittanut teille monta kirjettä omalla kädelläni; mutta
      kun en ole niihin mitään vastausta saanut, on syytä pelätä,
      etteivät ne ole perille tulleet. Tällä kertaa toivon lähetykseni
      paremmin onnistuvan, koska olen ryhtynyt varovaisiin
      toimenpiteisiin saadakseni kuvailla teille oloani ja kuullakseni
      uutisia teistä.

      Olen vuodattanut runsaasti kyyneleitä sitte erottuamme, -- minä,
      joka en ennen juuri milloinkaan itkenyt kuin vain muiden
      onnettomuuksien tähden. Isotätini hämmästyi suuresti, kun tänne
      tultuani ja hänen kysyttyään taitojani sanoin, etten osannut lukea
      enkä kirjoittaa. Hän kysyi mitä oikeastaan olin saanut oppia
      sittenkun tulin maailmaan; ja kun vastasin hänelle, että olin
      oppinut pitämään huolta taloudesta, sanoi hän minun saaneen
      palvelustytön kasvatuksen. Seuraavana päivänä hän vei minut
      oppilaaksi erääseen suureen luostariin Pariisin läheisyydessä,
      missä minulle kaikenlaiset mestarit opettivat muun muassa
      historiaa, maantietoa, kielioppia, suuretiedettä ja
      ratsastustaitoa; mutta kaikkiin näihin tieteenhaaroihin tuntuu
      minulla olevan niin vähän taipumusta, etteivät nuo herrat saa
      minua suurestikaan edistymään. Huomaan olevani koko surkea
      ihmisolento, joka on saanut vain vähän ymmärrystä osakseen,
      niinkuin heidän puheistansa kuuluu. Kumminkaan ei tätini
      ystävällisyys minua kohtaan siltä vähene. Hän antaa minulle joka
      vuodenaika uusia pukuja ja pitää seuranani kahta kamarineitsyttä,
      jotka käyvät upeasti puettuina kuin ylhäiset naiset. Onpa hän
      vaatinut minua ottamaan kreivittärenkin arvonimen, mutta samalla
      luopumaan sukunimestäni de La Tour, joka on minulle yhtä rakas
      kuin teille kaiken sen tähden, mitä olette kertonut isäni saaneen
      kärsiä teidät naidessanne. Sen sijaan hän on antanut minulle
      teidän sukunimenne, joka myöskin on minulle rakas, koska teitä
      sillä tyttönä ollessanne kutsuttiin. Kun näin itseni olevan näin
      loistavassa asemassa, pyysin tätiä lähettämään teillekin jotain
      apua. Rohkenenko teille kertoakaan hänen vastaustansa! Mutta
      olettehan te aina käskenyt minun pysymään totuudessa. Hän vastasi,
      ettei teille olisi avusta paljoakaan hyötyä siinä yksinkertaisessa
      elämässä jota vietätte, päinvastoin vain haittaa. Ensin koetin
      vieraan käden kautta antaa teille tietoja itsestäni, koska itse en
      osannut kirjoittaa. Mutta kun en tänne tultuani löytänyt ketään,
      johon olisin voinut luottaa, ahkeroin yöt ja päivät oppiakseni
      lukemaan ja kirjoittamaan, ja onkin Jumala armossaan suonut minun
      päästä näiden taitojen perille vähässä ajassa. Ensi kirjeeni
      uskoin kamarineitsyeni matkaan toimitettaviksi, mutta minulla on
      syytä luulla, että nämä ovat jättäneet ne isotädilleni. Tällä
      kertaa olen ottanut turvani erääseen ystävättäreeni koulutoverieni
      joukossa, jonka myötäliitetyllä osotteella pyydän teidän myös
      lähettämään minulle vastauksenne. Isotätini on minua kieltänyt
      kirjoittelemasta kellekään koulun ulkopuolella, sillä hän pelkää
      sen haittaavan niitä suuria tarkoitusperiä, joita hän sanoo
      itsellään olevan minun suhteeni. Kenenkään muun ei hän salli käydä
      minua katsomassa kuin erään vanhan herran, jonka hän sanoo olevan
      ystävänsä ja paljon pitävän minusta. Totta puhuen en minä tästä
      herrasta vähintäkään välitä, jos yleensä täällä kenestäkään voisin
      pitää.

      Minä elän täällä rikkauden loisteessa, enkä saata kuitenkaan
      kutsua penniäkään omakseni. Mulle sanotaan, että jos omistaisin
      rahaa, olisi se vain minulle vahingoksi. Yksin vaatteenikin
      kuuluvat kamarineitsyilleni, jotka niistä riitelevät ennenkuin
      olen niistä luopunut. Ylellisyyden helmassa elän, mutta olen
      kuitenkin köyhempi kuin koskaan teidän joukossanne ollessani,
      sillä minulla ei ole mitään muille antaa. Huomattuani, ettei tuo
      suuri oppi, jota mulle tyrkytetään, ollut minulle miksikään avuksi
      vähimmänkään hyväntyön harjottamiseen, turvauduin sukkapuikkoihin,
      joiden käyttämiseen te onneksi olette minua opettanut. Tässä siis
      lähetän useita pareja omakutoisia sukkia teille ja täti
      Margareetalle, Domingolle lakin ja Marille yhden punasista
      huiveistani. Tähän kääröön olen sitäpaitsi pannut niiden hedelmäin
      sisälmyksiä ja kiviä, joita minulle välipalaksi tarjotaan, sekä
      kaikenlaisten puiden siemeniä, joita olen kedoilta koonnut.
      Täkäläisillä niityillä kasvaa paljon kauniimpia kukkia kuin
      siellä, vaikkei niistä täällä kukaan välitä. Olen varma, että te
      ja äiti Margareetta olette paljon tyytyväisemmät tästä
      siemenpussista kuin piasteripussista, joka on ollut syynä meidän
      eroomme ja minun kyyneliini. Suuri on minun iloni, kun te kerran
      saatte nähdä omenapuiden kasvavan banaanien vierellä ja pyökkien
      syleilevän kokospalmuja lehvillään. Silloin luulette itsenne
      muutetuiksi takasin Normandiaan, jota niin rakastatte.

      Olette käskenyt minun kertoa teille iloistani ja suruistani.
      Mitäpä iloa minulla onkaan ollessani erotettuna teistä; ja mitä
      suruihini tulee, koetan niitä lievittää sillä ajatuksella, että te
      Jumalan käskystä olette minut määrännyt tähän asemaan. Katkerimmin
      minua kuitenkin se surettaa, ettei täällä ole ketään, jonka kanssa
      voisin puhella teistä. Minun tai oikeammin isotädin kamarineitsyet
      -- sillä he ovat enemmän hänen kuin minun palveluksessani --
      sanovat minulle heti, kun koetan johtaa puhetta niihin henkilöihin
      ja asioihin, jotka ovat minulle rakkaimmat: Neiti, muistakaa että
      olette ranskatar ja että teidän pitää unohtaa tuo villien maa. Ah,
      pikemmin voisin unohtaa oman itseni kuin sen maan, jossa olen
      syntynyt ja jossa te elätte! Tämä maa minusta vasta onkin villien
      maa, sillä täällä minä elän aivan yksin enkä omaa ketään, jolleka
      voisin kertoa siitä rakkaudesta, jota hautaan asti teitä kohtaan
      tuntee,

                                        kaikkein rakkahin äitikulta
                                   teidän kuuliainen ja hellä tyttärenne
                                           Virginia de La Tour.

      Suljen suosioonne Marin ja Domingon, jotka lapsuudessani ovat
      minua niin rakkaasti hoitaneet; hyväilkää myöskin puolestani
      Fidèleä, joka löysi minut metsästä."

Paul hämmästyi kovin, kun Virginia ei maininnut häntä kirjeessään
sanallakaan, vaikka oli muistellut yksin talon koiraakin; poika poloinen
ei tiennyt että nainen, kirjoittipa miten pitkältä hyvänsä, vasta
lopussa ilmaisee rakkaimman ajatuksensa.

Jälkikirjoituksessa Virginia suositteli nimenomaan Paulille kahta lajia
lähettämistään siemenistä, nimittäin orvokkia ja purtojuurta. Hän antoi
samalla muutamia ohjeita näiden kasvien luonteesta ja sopivimmista
paikoista, mihin niitä istuttaa. "Orvokki", kirjoitti hän, "tekee pienen
tummasti sinipunertavan kukan, joka mieluimmin kätkeytyy pensasten alle,
mutta suloinen tuoksunsa sen pian ilmaisee." Virginia neuvoi istuttamaan
sen lammikon rannalle hänen oman kokospalmunsa juurelle. "Purtojuuri
taasen", lisäsi hän, "kasvattaa kauniin vaaleansinisen kukan, jossa on
mustalla pohjalla valkeita pilkkuja. Se näyttää kantavan surupukua ja
kutsutaankin sen vuoksi leskenkukaksi. Se menestyy paraiten karuilla ja
tuulisilla paikoilla." Hän pyysi Paulin istuttamaan sen sille kalliolle,
missä he olivat yöllä viimeisen kerran puhuneet toistensa kanssa sekä
antamaan tälle kalliolle rakkaudesta häneen nimeksi _Jäähyväisten
kallio_.

Nämä siemenet hän oli sulkenut pieneen kukkaroon, jonka kutous kyllä oli
hyvin yksinkertainen, mutta joka sai Paulille pian määrättömän arvon,
kun hän huomasi siinä kirjaimet P. ja V. yhteenkudotuiksi hiuksista,
jotka hän heti niiden kauneudesta tunsi Virginian omiksi.

Tämän hellätunteisen ja jaloarvoisen neitosen kirje sai kyyneleet koko
perheen silmiin. Hänen äitinsä vastasi hänelle kaikkien nimessä, että
hän sai jäädä tahi palata, miten itse tahtoi, vakuuttaen heidän kaikkien
hänen lähdettyään kadottaneen parhaan osan onnestaan ja että hän itse
oli vallan lohduton.

Paul kirjoitti ystävälleen hyvin pitkän kirjeen, jossa lupasi
saattavansa puutarhan kyllin arvokkaaseen kuntoon häntä vastaanottamaan
sekä kylvävänsä Europan kasvit yhteen afrikkalaisten kanssa, samatenkuin
Virginia oli kukkaroonsa kutonut heidän molempain nimet yhteen. Vielä
hän lähetti hänelle kypsiä kokospähkinöitä hänen omalta lammeltansa.
Muita saaren hedelmiä hän ei tahtonut lähettää, lisäsi hän, jotta halu
itse nähdä niiden kasvua toisi Virginian sitä pikemmin takasin. Hän
pyysi tätä nopeasti noudattamaan perheen ja nimenomaan hänen omaa
harrasta toivomustaan, koskei hän, Paul, ystävästään erotettuna löytänyt
iloa enää mistään.

Paul istutti huolellisesti, ja tosiaan mitä suurimmalla huolella, nämä
Europan kasvien siemenet, erittäinkin orvokin ja purtojuuren, joiden
kukilla tuntui olevan jonkinlaista yhtäläisyyttä Virginian luonteen ja
nykyisen olon kanssa, ja koska tämä oli juuri niitä niin lämpimästi
suosittanut. Mutta joko olivat ne matkalla pilautuneet tahi eivät ne
menestyneet tämän Afrikan osan ilmanalassa; niistä ei itänyt kuin harva,
eivätkä nekään ehtineet täysikasvuisiksi.

Mutta kateellisuus, joka niin usein koettaa ennättää ihmisten onnen
edelle, varsinkin Ranskan siirtomaissa, levitti saareen huhuja, jotka
saattoivat Paulin kovin levottomaksi. Sen laivan miehistö, joka oli
tuonut Virginian kirjeen, vakuutti hänen jo olevan morsiamena;
tiedettiinpä jo sen hoviherran nimikin, jonka pidi hänet naida; jopa
jotkut sanoivat häät jo pidetyn ja itse niissä mukana olleensa.
Ensimmältä Paul ei paljon välittänyt noitten kauppalaivureitten
puheista, jotka niin usein levittävät vääriä huhuja minne vain saapuvat.
Mutta kun monet saaren asukkaat myötätuntoisuutta teeskennellen
riensivät häntä lohduttamaan tämän tapauksen johdosta, rupesi hän
kuitenkin lopulta itsekin sitä vähin uskomaan. Ilman sitä oli hän
muutamista lukemistaan romaaneista nähnyt petosta pidettävän vain
leikkinä; ja kun tiesi näiden kirjain täysin todenperäisesti kuvaavan
Europan tapoja, pelkäsi hän rouva de La Tourin tyttärenkin siellä voivan
turmeltua ja unohtaa entiset valansa. Nämä luulottelut tekivät hänet jo
hyvin onnettomaksi; mutta hänen pelkonsa vielä kasvoi sen johdosta, että
vaikka sitten puolen vuoden ajalla Europasta saapui useita laivoja, ei
Virginialta mitään tietoja kuulunut.

Tuo onneton nuorukainen, jonka sydäntä kaikenlaiset ristiriitaiset
tunteet raatelivat, tuli usein minun luokseni, vahvistaakseen tai
hajottaakseen epäilyksiänsä minun kokemuksillani maailmasta.

Minä asun, kuten olen teille kertonut, noin puolentoista peninkulman
päässä täältä muutaman puron varrella, joka juoksee Pitkänvuoren sivua
pitkin. Siellä vietän elämääni vallan yksin, ilman vaimoa, ilman lapsia,
ilman orjiakin.

Sen harvinaisen onnen perästä, että olemme löytäneet sopivan
elämäntoverin, on epäilemättä yksinäinen elämä kaikkein suotuisin
olomuoto. Jokainen, jolla on paljon valittamista muita ihmisiä vastaan,
etsii yksinäisyyttä. Sangen huomattava seikka myöskin on, että kaikki
ristiriitaisten ajatussuuntain, turmeltuneitten tapojen tai
hirmuvaltaisten hallitusten kautta onnettomiksi joutuneet kansakunnat
ovat keskuudessaan siittäneet kokonaisia kansanluokkia, jotka ovat
antautuneet täydelliseen yksinäisyyteen ja naimattomuuteen. Niin on
käynyt muinaisessa Egyptissä sen turmeluksen aikana ja Kreikassa
byzantiolaisen keisarivallan aikana; meidän päivinämme huomataan
samallaista taipumusta Italiassa ja suuressa osassa Europan itäisiä ja
eteläisiä maita. Yksinäisyys palauttaa osittain ihmisen takasin
luonnollisen onnen helmaan eristämällä hänet yhteiskunnallisista
onnettomuuksista. Meidän niin monien ennakkoluulojen kautta
rikkoutuneessa yhteiskuntaelämässämme on sielu alituisen levottomuuden
vallassa; siinä pyörii lakkaamatta tuhansittain riehuvia ja keskenään
ristiriitaisia ajatussuuntia, joiden alle tämän kurjan ja
kunnianhimoisen yhteiskunnan jäsenet koettavat sortaa toisiansa. Mutta
yksinäisyydessä sielu vapautuu kaikista näistä häiritsevistä, vieraista
ajatuksista, siinä herää tunto itsestään, luonnosta ja kaiken luojasta.
Kuten mutaisen puron vesi ensi juoksullaan turmelee pellot joiden läpi
juoksee, mutta sitte johonkin pieneen lampeen tullessaan seisottaa
vetensä, jättää liejunsa pohjaan ja saa alkuperäisen kirkkautensa,
sitten kuvastaen kuultavalla kalvollaan rantainsa vihannuuden ja
hohtavan taivaan, siten myös yksinäisyys saattaa ruumiin ja sielun kyvyt
jälleen sopusointuun keskenään. Erakkojen luokassa voivat ihmiset
myöskin saavuttaa pisimmän ijän, kuten nähdään Intian bramiineista.
Vihdoin pidän yksinäisyyttä niin välttämättömänä kaikelle onnelle
maailmassa, että minusta tuntuu mahdottomalta, että siinä voisimme
nauttia minkäänlaista pysyvää onnea tahi sovittaa käytöstämme millekään
vakaalle periaatteelle, jollemme hanki itsellemme sisäistä
yksinäisyyttä, josta ajatuksemme vain harvoin poikkeavat ja jonne
vieraat ajatukset eivät koskaan tunkeudu. Tällä en tahdo sanoa, että
ihmisen on elettävä ehdottomasti yksinään, sillä tarpeittensa kautta hän
on yhdistetty koko ihmiskuntaan; hän on siis velvoitettu työskentelemään
muittenkin ihmisten hyväksi, ja kuuluu hän sitäpaitsi olentonsa kautta
luontoon. Mutta niinkuin Jumala on jäsenemme tarkoin sovittanut sen
taivaankappaleen alkuaineiden mukaan jolla elämme, jalat mannerta
polkeaksemme, keuhkot ilmaa hengittääksemme ja silmät valoa nähdäksemme,
ilman että näiden elinten käytäntöä voimme muuttaa, niin on myös Hän,
kaiken elämän luoja, tallettanut yksinomaan itseänsä varten jaloimman
elimistämme, sydämmen.

Elän siis elämääni kaukana ihmisistä, joita olin tahtonut palvella ja
jotka minua vainolla palkitsivat. Matkusteltuani monissa Europan maissa
ja joissakuissa Amerikan ja Afrikan osissa seisahduin pysyväisesti tälle
harvasti asutulle saarelle, jonka lauha ilmanala ja yksinäisyys minua
miellytti. Majani, jonka rakensin metsään muutaman puun juurelle,
peltotilkku, jonka sen eteen omilla käsilläni raivasin, ja puro, joka
juoksee oveni ohitse, riittävät hankkimaan minulle toimeentuloni ja
huvini. Näitä nautintojani lisään muutamilla hyvillä kirjoilla, jotka
opettavat minua, miten tulla paremmaksi. Niiden kautta vielä se maailma,
jonka jätin, on avullisena onneni rakentamiseen, ne kun kuvailevat
minulle intohimoja, jotka ihmisiä kurjuuteen syöksevät; ja verratessani
heidän kohtaloansa omaani lisäävät he onneani epäsuoralla tavalla.
Tunnen silloin olevani kuin haaksirikosta jollekin kalliolle pelastunut
ihminen, joka yksinäisyydestään katselee ulkona maailmassa riehuvia
myrskyjä; levollisuuttani vain enentää niiden kaukainen pauhina. Kun
ihmiset eivät enää ole minun tielläni enkä minä heidän tiellään, en
heitä enää vihaa, vaan säälin heitä. Tavatessani jonkun kova-osaisen,
riennän auttamaan häntä neuvoillani, niinkuin virran viertä kulkeva
kurottaa kätensä siihen hukkuvalle raukalle. Mutta vain viattomain
ihmisten olen huomannut ääntäni kuulevan. Luonto saa turhaan huutaa
luoksensa muita ihmisiä; kukin näistä muodostaa itselleen siitä kuvan,
joka soveltuu hänen omille intohimoilleen. Kaiken ikänsä hän vain ajaa
takaa tätä harhaan vievää kuvaa, ja sitte hän syyttää taivasta
erehdyksestä, johon itse on syypää. Niistä monilukusista kovaonnisista,
joita olen koettanut johdattaa takasin luonnon helmaan, en ole tavannut
ketäkään, jota ei oma kurjuutensa olisi hurmannut. Ensimmältä he minua
tarkkaavaisesti kuuntelivat, toivoen minun auttavan heitä kunniaan tai
rikkauteen; mutta nähtyään minun tahtovan opettaa heitä tulemaan toimeen
ilman näitä, he pitivät minua itseäni kurjana olentona, joka on ajanut
takaa heidän vaivaista onneaan. He pilkkasivat yksinäistä elämääni,
väittivät yksin vain olevansa hyödylliset jäsenet ihmiskunnassa ja
kokivat kaikin voimin vetää minua pyörteeseensä. Mutta minä, vaikka
seurustelenkin kaikkein kanssa, en usko itseäni ja sisintä olemustani
kellekään. Usein riittää minulle vain oman itseni tutkiminen ja siitä
oppia ottaminen. Nykyisessä rauhallisessa tilassani muistelen entisiä
pyrinnöitäni, joille silloin annoin niin suuren arvon, saavuttamaani
suosiota, rikkautta, mainetta, nautintoja ja aatesuuntia, jotka ovat
ristiriitaiset keskenään kaikesta mitä maan päällä on. Vertaan monia
ihmisiä, joiden olen nähnyt tuimasti kiistelevän noista valhekuvista ja
jotka jo ovat menneet pois täältä katoovaisuudesta, puroni aaltoloihin,
jotka vaahdoten särkyvät rantakallioihin ja katoovat jälkiä jättämättä.
Mitä minuun tulee, annan ajan virran viedä itseäni tyynesti eteenpäin,
kohti iankaikkisuuden ääretöntä merta; ja katsellessani luonnon
todellisia sopusointuja ylennän mieleni Luojan tykö, toivoen parempaa
kohtaloa toisessa maailmassa.

Vaikkei metsän kätkössä lepäävästä erakkomökistäni tarjoudukaan niin
vaihtelevia näköaloja kuin tältä ylävältä paikalta, missä nyt istumme,
on sen ympäristössä kuitenkin paljon mieltäkiinnittäviä kohtia
nimenomaan minun laiselleni miehelle, joka mieluummin syventyy omaan
itseensä kuin tarttuu ulkonaisiin seikkoihin. Majani vieritse juokseva
puro kulkee suorana viivana metsän halki, niin että se näyttää pitkältä
kanavalta, jota reunustavat kaikenlaiset lehtipuut. Siellä kasvaa
tatamac-puita, mustapuita, omenapuita, öljy- ja kanelipuita, palmulehdot
kurottavat siellä täällä pitkiä paljaita runkojaan enemmän kuin sadan
jalan korkeuteen, ja niiden laajat latvatupsut näyttävät muun metsän yli
kohotessaan uudelta, paljon ylävämmältä metsältä. Köynnöskasvit
monimuotoisine lehtineen muodostavat puusta puuhun luikerrellen yhtäällä
kaarevia kukkaiskäytäviä, toisaalla pitkiä vihertäviä uutimia.
Hyvänhajuisia lemuja lähtee useimmista puista ja tarttuu niin kiinteästi
vaatteisiin, että pelkästä tuoksusta voi tuntea, ken joku hetki sitten
on kävellyt tällaisessa metsässä. Kukkimisaikana ne ovat valkeat kuin
olisivat puoleksi lumen peittämät. Loppupuolella kesää tulee sinne
monenkaltaisia outoja lintuja, joita käsittämätön luonnonvaisto on
johtanut tälle saarelle kaukaisista maista ja aavain merien takaa
etsimään täkäläisten puiden siemeniä; ja niiden höyhenloisto paistaa
omituisesti puiden auringon ruskettamaa vihannuutta vastaan. Sellaisia
ovat muitten muassa monenlaiset papukaijat ja sinikyyhkyset, joita
täällä sanotaan Hollannin kyyhkysiksi. Apinat, näitten metsien
alkuperäiset asukkaat pitävät iloaan puitten tummahtavilla oksilla,
joista niiden harmaa ja vihertävä karva ja sysimustat naamat pistävät
silmiin; jotkut riippuvat vain hännästä ja kieppuroivat ilmassa, toiset
hyppivät oksalta toiselle kantaen penikoitaan sylissään. Murhaava
pyssynlaukaus ei koskaan ole pelästyttänyt näitä luonnon rauhallisia
lapsia. Ilma kaikuu niiden ilosta ja riekunasta ynnä eräitten
Austraalian lintujen oudosta raksutuksesta, joita ääniä metsän kaijut
etäälle kantavat. Puro, joka kohisten kulkee kallio-uomassaan metsän
halki, kuvastaa paikka paikoin kirkkaassa kalvossaan puiden
kunnianarvoisen vihannuuden ja pimennot samatekuin niiden asukkaiden
hilpeät leikit; tuhatta jalkaa etempänä se syöksyy eri kalliokerroksia
alaspäin, muodostaen pudotessaan yhtenäisen kristallikirkkaan
vesipatsaan, joka alhaalla särkyy vaahdoksi. Tuhansia sekanaisia hälyjä
lähtee tästä pauhaavasta vedestä, jotka tuulten metsään ajamina tuntuvat
milloin pakenevan kauvas etäisyyteen, milloin lähestyvän kaikki
yht'aikaa, huumaten kulkijan korvia kuin isojen kirkonkelloin jyminä.
Ilma, jota vetten alinomainen liikunta alati pitää puhtaana, säilyttää
poutaisimpanakin kesäaikana tämän virran rannoilla vehmauden ja
vilppauden, jonka vertaista harvoin tapaa saaremme korkeimmilla
kukkuloillakaan.

Vähän matkaa etempänä on muuan kallio, kyllin kaukana putouksesta,
jottei sen pauhu häiritse korvia, ja kylläksi lähellä sitä, jotta voi
nauttia sen näöstä, vilppaudesta ja etäisestä kohinasta. Toisinaan
helteisimpänä aikana menimme me, rouva de La Tour, Margareeta, Virginia,
Paul ja minä, syömään päivällistä tämän kallion juurelle. Kuten aina
toimillaan toisten hyötyä tarkoittaen, ei Virginia syönyt yhtään
hedelmää ulkosalla pistämättä sen siemeniä tai sydämmyksiä maahan.
"Niistä on nouseva puita", sanoi hän, "jotka tarjoovat hedelmiään
jollekin matkustajalle tai ainakin linnuille." Erään kerran hän syötyään
papaijahedelmän tämän kallion juurella oli istuttanut sen siemenet
maahan. Pian sen jälkeen kasvoi sillä paikalla useita papaijapuita,
niistä yksi naaraspuu, s. o. hedelmiä kantava. Virginian poislähtiessä
ei tämä puu vielä ulottunut hänen polviinsakaan saakka; mutta kun
sellaiset kasvavat nopeasti, oli se parin vuoden päästä jo
kahdenkymmenen jalan pituinen, ja sen varsi kannatti pyöreässä
latvassaan useampia kerroksia kypsiä hedelmäterttuja. Kun Paul kerran
sattumalta tuli tälle paikalle, ihastui hän suuresti nähdessään tuon
ison puun saaneen alkunsa vähäisestä siemenestä, jonka hänen
ystävättärensä kerran oli istuttanut; mutta samalla tämä näkö hänessä
herätti murhemieltä, sillä olihan puu todistajana Virginian
pitkällisestä poissaolosta. Esineet, jotka säännöllisesti ovat silmäimme
edessä, eivät saata meitä huomaamaan elämän pikaista juoksua, sillä ne
vanhenevat kanssamme huomaamattomasti; mutta ne, jotka näemme taas
yht'äkkiä vuosien takaa edessämme, muistuttavat meille miten kiireisesti
päiviemme virta vierii. Paul sekä ihastui että murehtui tuota raskaita
hedelmiä kantavaa papaijapuuta katsellessaan, kuten matkamies, joka
kauvan kotimaasta poissa-oltuaan ei enää tapaa aikalaisiaan, vaan niiden
lapsia, jotka hänen lähtiessään vielä uinuivat äitiensä rinnoilla, mutta
nyt jo itse ovat vakaita perheenisiä. Vuoroon hän tahtoi hakata puun
maahan, koska se hänelle liian elävästi muistutti Virginian pitkällistä
poissaoloa, vuoroon muistellen Virginian jaloa tarkotusta tätä puuta
istuttaessaan hän suuteli sen runkoa ja puheli sille rakkauden ja
kaipauksen sanoja. Oi kallis puu, jonka jälkeläisiä vielä elää puittemme
joukossa, olen katsellut sinua suuremmalla mielenkiinnolla ja
kunnioituksella kuin ikänä Rooman riemuportteja! Enentäköön luonto, joka
hävittää joka päivä kuningasten kunnianhimon muistomerkkejä, monin
kerroin metsissämme näitä nuoren köyhän tytön ylevämielisyyden
muistomerkkejä!

Tämän papaijapuun juurella tiesin varmasti tapaavani Paulin, kun hän
tuli minun puolelleni. Eräänä päivänä tapasinkin hänet siellä syvästi
alakuloisena ja jouduin siellä hänen kanssaan puheluun, jonka tahtoisin
kertoa teille kokonaisuudessaan, jollette jo ikävysty pitkistä
poikkeemisistani, jotka sentään ikäni ja näiden viimeisten
ystävyydenosotusten takia suonette mulle anteeksi. Kerron sen teille
kaksinpuhelun muodossa, jotta voitte arvostella tämän nuorukaisen
tervettä luonnollista järkeä; ja teidän lienee helppo tehdä erotus
puhujain välillä hänen kysymystensä ja minun vastausteni sisällöstä. Hän
sanoi minulle:

"Minä olen suuressa tuskassa. Neiti de La Tourin lähdöstä on jo kulunut
kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, emmekä puoleen yhdeksättä kuukauteen
ole saaneet häneltä mitään tietoja. Hän on rikas ja minä köyhä; siis
lienee hän jo minut unhottanut. Olen aikonut minäkin astua laivaan ja
purjehtia Ranskaan palvelemaan siellä kuningasta ja siten perustamaan
onneni; ja kun kerta olen tullut suureksi herraksi, ei neiti de La
Tourin isotäti ole kieltävä minulta nepaimensa kättä."

*Vanhus.*

Oi ystäväni! Ettekö itse ole sanonut mulle olevanne alhaista syntyperää?

*Paul.*

Äitini on niin mulle sanonut; minä en puolestani tiedä mitä syntyperällä
tarkotetaan. En ole koskaan havainnut, että olisin kehnompi muita, tai
että muut olisivat minua paremmat.

*Vanhus.*

Syntyperänne alhaisuus sulkee teiltä Ranskassa tien korkeihin virkoihin.
Ja mikä vielä pahempi on, se estää teitä pääsemästä mihinkään
arvokkaaseen virkaluokkaan.

*Paul.*

Mutta olettehan itse minulle monet kerrat lausunut, että syy Ranskan
mahtavuuteen oli se seikka, että halvinkin alamainen voi siellä
saavuttaa kaikki mitä halusi, ja olette myös luetellut minulle paljon
kuuluisia miehiä, jotka pienistä oloista lähteneinä ovat tuottaneet
isänmaalleen kunniaa. Tahdoitteko siis vain masentaa rohkeuttani?

*Vanhus.*

Rakas poikani, mitä sanoin, sitä en ota koskaan takasin. Olen sinulle
sanonut totuuden menneistä ajoista; mutta nyt ovat asiat aivan toisin.
Kaikki on nykyään rahalla saatavana Ranskassa, kaikki on siellä
nykyaikana muutamien harvojen sukujen perinnöllisenä omaisuutena tai
erityisten säätyluokkain saaliina.[1] Kuningas on aurinko, jota
ylimykset ja etuoikeutetut säädyt pilvinä ympäröivät, niin että on
miltei mahdotonta, että joku sen säteistä meihin sattuisi. Ennen
muinoin, vähemmän monimutkaisen hallinnon aikana, on sellaisiakin
ihmeitä nähty. Silloin sai kyky ja ansio kehittyä kaikilla aloilla,
kuten viljelykselle vasta aukaistut uudismaat kantavat mehuisamman
sadon. Mutta sellaisia suuria kuninkaita, jotka osaavat tuntea ja valita
ihmisiä, ilmestyy vain harvoin. Tavalliset kuninkaat antavat kaikissa
teoissaan heitä ympäröiväin ylimysten ja virkakuntain vaikuttaa
itseensä.

[1] Pyydämme lukijan muistamaan, että kirja ilmestyi 1788, ja että heti
sen jälkeen puhkesi näiden luonnottomain sääty- ja omistusolojen
synnyttämänä Ranskan suuri vallankumous, joka kaikista kauheuksistaan
huolimatta saattoi ihmisen luonnollisen arvon ja kyvyn tunnustetuksi ja
kehityskelpoiseksi. Suom. muist.

*Paul.*

Mutta enkö voisi löytää jonkun näistä ylhäisistä, joka minua suosisi?

*Vanhus.*

Ken ylhäisten suosioon pyrkii, sen pitää palvella niiden kunnianhimoa ja
mielitekoja. Teille ei se onnistuisi, sillä olette ilman suurta
syntyperää ja sitäpaitsi olette liian rehellinen.

*Paul.*

Mutta minä olen tekevä sellaisia urotöitä, pitävä niin uskollisesti
sanani ja täyttävä niin tunnollisesti velvollisuuteni, olen niin innokas
ja luotettava ystävyydessäni, että ansioni nojalla tulen otetuksi jonkun
sellaisen ylimyksen perheeseen, kuten on käynyt vanhoina aikoina, joista
olette antanut minun lukea.

*Vanhus.*

Oi rakas ystäväni! Vanhassa Kreikassa ja Roomassa pitivät ylimykset
näitten valtioiden rappeutumisenkin aikana hyviä avuja suuressa
arvossa; meillä on sitävastoin kyllä ollut joukko kansasta nousseita,
kaikin puolin eteviä miehiä, mutta niistä en tiedä yhtäkään, joka olisi
tullut otetuksi johonkin ylhäiseen perheeseen. Ilman kuninkaitamme
olisivat hyveet Ranskassa ikuisiksi tuomitut rahvaanomaisiksi. Kuten
olen sanonut, antavat he niille joskus arvoa, kun niitä jossakin
havaitsevat; mutta nykypäivinä annetaan niille kuuluvat kunniasijat vain
rahasta.

*Paul.*

Jollen löydä sellaista ylimystä, koetan pyrkiä jonkun virkakunnan
suosioon. Omistan tykkänään siinä vallitsevan hengen ja mielipiteet ja
saatan sen rakastamaan itseäni.

*Vanhus.*

Tulette siis tekemään kuten muutkin ihmiset; myötte vakaumuksenne
saavuttaaksenne onnea?

*Paul.*

Oi, en suinkaan! Olen etsivä yksinomaan totuutta.

*Vanhus.*

No, sitte saatte rakkauden sijaan niittää vihaa. Muutenkaan eivät
virkakunnat paljon välitä totuuden ilmitulemisesta. Yleisestä
mielipiteestä eivät kunnianhimoiset ihmiset huoli, kunhan vain saavat
hallita.

*Paul.*

Voi kuinka onneton olenkaan, kun kaikki käy mulle vastoin! Olen tuomittu
viettämään elämäni halpa-arvoisessa työssä, kaukana Virginiasta. -- Ja
hän huoahti raskaasti.

*Vanhus.*

Jumala olkoon teidän ainoa suojelijanne ja koko ihmisyys se virkakunta,
johon astutte! Pysykää alati uskollisena kummallekin näistä! Perheillä,
virkaluokilla, kansoilla ja kuninkailla, kaikilla on omat
ennakkoluulonsa ja intohimonsa, ja usein niitä saa palvella paheitten
avulla; mutta Jumala ja ihmisyys vaativat meiltä vain hyveitä.

Ja miksi oikeastaan tahdotte pyrkiä muita etevämmäksi? Se ei ole mikään
luonnollinen tunne, sillä jos se jokaista ohjaisi, olisi meillä kaikkien
sota kaikkia vastaan. Tyytykää täyttämään tehtävänne siinä asemassa
mihin Sallimus teidät on asettanut; siunatkaa kohtaloanne, joka sallii
teidän säilyttää omantuntonne levollisena, eikä pakota teitä isoisten
tavoin antamaan onnenne riippua alhaison vaihtelevista mielipiteistä,
tai alhaisten tavoin alistumaan ylimystön tahdolle voidaksenne elää.
Elätte maassa ja olosuhteissa, missä toimeentulonne ei vaadi teitä
pettämään, huikentelemaan ja halventamaan itseänne kuten useimpia
niistä, jotka etsivät Europassa onneaan; missä säätynne ei tukahuta
hyveitänne; missä voitte rankaisematta olla hyvä, tosi, vakaa, neuvokas,
kärsivällinen, kohtuullinen, siveä, armelias ja hurskas, ilman että
mikään irvihammas tekisi pilkkaa viisaudestanne, joka vasta on
nupussaan. Taivas on antava teille vapautta, terveyttä, hyvän omantunnon
ja hyviä ystäviä. Kuninkaat, joiden suosiosta kunnianhimoisesti
uneksitte, eivät ole niin onnelliset.

*Paul.*

Ah, minulta puuttuu Virginia! Hänettä minulla ei ole mitään, mutta hänet
saadessani omistan kaikki. Hän yksin on minulle suku, kunnia ja
rikkaus. Mutta koska hänen sukulaisensa tahtoo hänet naittaa miehelle,
jolla on mainehikas nimi, ja koska opinnoista ja kirjoista tulee
viisaaksi ja kuuluisaksi, niin tahdon minä opiskella! Tahdon saavuttaa
laajoja tietoja ja niillä isänmaatani hyödyttää, ketäkään
vahingoittamatta ja kestään riippumatta; tahdon tulla kuuluisaksi, ja
maineeni on silloin omaa ansiotani.

*Vanhus.*

Poikani, suuri nero on vielä harvinaisempi lahja kuin syntyperän etevyys
ja rikkaus, ja epäilemättä on se kaikista suurin lahja, koska sitä ei
voi koskaan riistää omistajaltaan, vaan hankkii se tälle yleistä
kunnioitusta. Sitä hankitaan vain kaikenlaisten kieltäymysten kautta,
mitä hienoimmalla tunteellisuudella, joka tekee meidät onnettomiksi
sisäisesti ja ulkonaisestikin aikalaistemme vainojen takia. Valtiomies
ei Ranskassa kadehti sotilaan kunniaa eikä sotilas merimiehen; mutta
kaikki asettuvat siellä tiellenne, sillä jokainen luulottelee
omistavansa neroa. Sanotte tahtovanne hyödyttää ihmisiä? Mutta ken saa
maatilkun kasvamaan viljaa yhden lyhteen enemmän kuin ennen, tekee
ihmisille suuremman hyödyn kuin se, joka kirjoittaa heille kirjan.

*Paul.*

Ah, hän joka istutti tämän papaijapuun, on antanut näitten metsien
asukkaille suuremman lahjan kuin jos olisi lahjoittanut heille
kokonaisen kirjaston.

Näin sanoen hän ihastuneena syleili ja suuteli puuta.

*Vanhus.*

Kirjoista paras, Evankeliumi, joka saarnaa yhdenvertaisuutta,
ystävyyttä, inhimillisyyttä ja sovintoa, on vuosisatojen kuluessa ollut
europalaisilla julmuuksien peitteenä.

Kuinka paljon yleistä ja yksityiskohtaista hirmuvaltaa saarnataankaan
vielä sen pyhässä nimessä maan päällä! Tätä nähdessään voiko kenkään
kerskailla hyödyttäneensä ihmisiä jollain kirjalla? Muistatteko vielä,
minkä kohtalon useimmat viisautta julistaneet filosoofit ovat saaneet
palkakseen? Homeros, joka puki viisautensa niin kaunismuotoisiin
säkeihin, sai koko elinaikansa kerjätä almuja. Sokrateen, joka antoi
ateenalaisille niin ihania opetuksia sekä puheillaan että tavoillaan,
tuomitsivat nämä tyhjentämään myrkkypikarin. Hänen jalon oppilaansa
Platonin heitti orjuuteen sama ruhtinas, joka häntä oli suojellut; ja
ennen heitä sai Pytagoras, joka vaati inhimillistä kohtelua
eläimellekin, osakseen polttorovion Krotonissa. Mutta miksi kauvemmin
puhua? Suurin osa näistä suurista nimistä on säilynyt meidän päiviimme
jollakin pilkallisella piirteellä rumennettuna, joka muka osottaa heidän
luonteenominaisuuttaan ja josta kiittämätön ihmiskunta juuri on heidät
tuntevinaan; ja jos joukosta joidenkuiden maine on pysynyt eheänä ja
puhtaana meidän aikaamme asti, on se vain sen vuoksi, että asianomaiset
ovat eläneet etäällä aikalaistensa seurasta, ollen niiden kuvapatsaiden
kaltaisia, joita vallan ehjinä kaivetaan esiin Kreikan ja Italian
mantereesta ja jotka maan poveen kätkettyinä ovat säästyneet
raakalaisten raivolta. Näette siis että tieteiden myrskyistä mainetta
saavuttaakseen ihmisen tarvitsee omistaa hyveitä sekä alttiutta
uhraamaan oman henkensäkin sen edestä. Mutta luuletteko tällaisen
maineen saavuttavan arvonantoa Ranskan rikkaiden ja mahtavien puolelta?
Hekö paljoa välittäisivät tiedemiehistä, joille tieteensä ei tuota
kunnioitusta isänmaassaan, ei korkeita virkoja eikä pääsyä hoviin! Tämä
inha vuosisata hylkii kaikkea, mikä ei luo rikkautta ja hekumallisia
nautintoja; mutta oppi ja hyve eivät tuota mitään arvopaikkoja, sillä
valtiossa on kaikki rahalla saatavana. Ennen palkittiin niitä kirkon,
esivallan ja hallinnon viroilla; nykypäivinä kelpaavat ne vain kirjojen
kyhäämiseen. Mutta tämä hedelmä, jota maailma niin ylenkatsoo, on aina
taivaallisen alkuperänsä arvoinen. Juuri nämä kirjat ovat luodut
valaisemaan muuten niin pimeää elämää, lohduttamaan onnettomia,
valistamaan kansoja ja lausumaan totuuden itse kuninkaillekin. Se on
kieltämättä ylevin tehtävä, minkä taivas kuolevaiselle voi uskoa. Ketä
ei lohduttaisi vääryyttä tai halveksumista niiden puolelta kärsiessään,
joiden hallussa onnen aarteet ovat, ajatus siitä, että hänen teoksensa
tulevat kautta vuosisatojen kaikissa kansakunnissa olemaan salpana
erhetyksille ja hirmuvaltaisuuksille, ja että sen pimeyden povesta,
jonka keskellä hän on elänyt, hänen nimensä on sädehtivä loisteella,
joka himmentää kuningastenkin kunnian, joille ylistäjänsä imarmielin
ovat pystyttäneet pian unhoon häipyviä muistomerkkejä?

*Paul.*

Ah, en pyytäisi tätä kunniaa muun kuin vain Virginian vuoksi, jonka
siten saattaisin rakkaaksi koko maailmalle! Mutta te, joka tiedätte niin
paljon, sanokaa minulle, joudummeko me koskaan naimisiin. Tahtoisin olla
viisas, voidakseni ainakin tietää mitä vast'edes tapahtuva on.

*Vanhus.*

Kenpä, poikaseni, enää tahtoisikaan elää, jos tuntisi tulevaisuuden?
Yksi ainoakin ennakolta arvattu onnettomuus jo tuottaa meille niin
paljon turhia huolia! Tieto varmasta onnettomuudesta myrkyttää meiltä
kaikki sen edellä käyvät päivät. Ei pidä edes liian tarkasti tutkia
meitä lähinnä ympäröiviä asioita; taivas, joka antoi meille ymmärryksen
huomataksemme tarpeitamme, on antanut meille tarpeemmekin pannakseen
rajan ymmärryksellemme.

*Paul.*

Sanoitte rahalla voitavan Europassa saada arvoa ja kunniapaikkoja.
Matkustan siis tästä Bengaliin rikastumaan, niin että sitte voin lähteä
Pariisiin naimaan Virginian. Astun jo heti paikalla laivaan.

*Vanhus.*

Mitä! Jättäisittekö hänen äitinsä ja omanne!

*Paul.*

Olettehan itse neuvonut minua matkustamaan Intiaan.

*Vanhus.*

Virginia oli silloin täällä. Mutta nyt olette te oman äitinne ja hänen
äitinsä ainoa tuki.

*Paul.*

Virginia kyllä saa rikkaan sukulaisensa auttamaan heitä.

*Vanhus.*

Rikkaat eivät välitä muista kuin niistä, jotka tuottavat heille kunniaa
täällä maailmassa. Heillä on köyhiä sukulaisia, jotka ovat vielä
säälittävämmässä asemassa kuin rouva de La Tour, nämä kun ilman apua
heidän puoleltaan saavat uhrata vapautensakin leivän edestä ja viettää
elämänsä luostareihin sulettuina.

*Paul.*

Millainen maa tuo Europa onkaan! Oi, on vallan välttämätöntä, että
Virginia palajaa kotiin. Mitä hyötyä hänellä on rikkaasta
sukulaisestaan? Hän oli niin tyytyväinen näissä majoissa eläessään, niin
sievä ja kyllin korea punanen huivi tai kukkaskiehkura päässään! Palaa
takasin, Virginia! Jätä palatsisi ja ylhäinen asemasi! Tule takasin
näille kallioille, näiden metsäin ja meidän omain kokospalmujemme
varjoon. Voi sentään, ehkäpä olet tällä hetkellä onnetonkin!... (Ja hän
purskahti itkuun.) -- Isäni, elkää salatko mitään: jos ette voi sanoa
minulle voinko saada hänet vaimokseni, niin ilmaiskaa minulle ainakin
rakastaako hän vielä minua, eläessään siellä korkeain herrain parissa,
jotka puhuvat kuninkaankin kanssa ja saavat alati nähdä häntä!

*Vanhus.*

Oi ystäväni, olen varma että hän teitä rakastaa; tiedän sen monestakin
syystä, mutta ennen kaikkea sentähden, että hän on niin jalo-avuinen. --
Minun näin puhuessani hän kavahti kaulaani vallan hurmaantuneena ilosta.

*Paul.*

Mutta uskotteko Europan naisten olevan niin kavalia kuin heitä niissä
näytelmissä ja kirjoissa kuvaillaan, joita olette antanut minun lukea?

*Vanhus.*

Naiset ovat kavalia niissä maissa, missä miehet ovat hirmuvaltiaita.
Kaikkialla siittää julmuus petosta.

*Paul.*

Miten voidaan naisia kohdella julmasti?

*Vanhus.*

Siten että heidät naitetaan omaa mieltään kysymättä, nuoria tyttöjä
vanhuksille ja hienotunteisia naisia kylmäkiskoisille miehille.

*Paul.*

Miksi ei naiteta niitä keskenään, jotka toisilleen sopivat, nuoria
nuorten kanssa ja rakastavia rakastajainsa kanssa?

*Vanhus.*

Siksi ett'eivät useimmat Ranskan nuorista miehistä ole kyllin varakkaita
voidakseen mennä naimisiin ja etteivät he siksi tule ennenkuin vasta
vanhoina. Nuorina he viettelevät lähimmäistensä vaimoja; ijäkkäinä ollen
eivät he voi saavuttaa puolisoidensa rakkautta. Nuorina ollessaan he
itse ovat pettäneet; vanhoiksi tultuaan he itse vuorostaan tulevat
petetyiksi. Se on maailman yleinen laki ja järjestys: yksi ylellisyys
on aina toiselle vastapainona. Siten elävät useimmat Europan asujamet
kaksinkertaisessa epäjärjestyksessä; ja tämä epäjärjestys kasvaa
yhteiskunnassa samassa määrässä kuin varallisuus kokoutuu vain muutamien
harvojen käsiin. Valtio on kuin puutarha, jossa pienet puut eivät voi
kasvaa, jos on liian paljon isoja puita niitä varjoomassa; mutta tässä
on kuitenkin se erotus, että puutarha voi olla kaunis, vaikka siinä on
vain vähän suuria puita, mutta valtion onnellisuus riippuu aina
alamaisten paljoudesta ja yhdenvertaisuudesta, eikä vain muutamista
harvoista rikkaista.

*Paul.*

Mutta miksi miehen pitää olla rikas voidakseen mennä naimisiin?

*Vanhus.*

Jotta voisi kuluttaa päivänsä ylellisyydessä, tarvitsematta panna rikkaa
ristiin.

*Paul.*

Miksikä hän ei työtä tekisi? Teenhän minä niin mielelläni työtä!

*Vanhus.*

Sen vuoksi että Europassa ruumiillista työtä pidetään häpeällisenä; sitä
kutsutaan siellä koneelliseksi työksi. Juuri maanviljelys on siellä
halveksituin kaikista ammateista. Käsityöläinen on jo paljon suuremmassa
arvossa pidetty kuin talonpoika.

*Paul.*

Mitä! Se elinkeino, josta ihmiset elävät, on halveksittu Europassa! En
tätä ollenkaan ymmärrä.

*Vanhus.*

Totta kyllä; luonnon helmassa kasvaneen ihmisen on mahdotonta käsittää
yhteiskunnan turmelusta. Voi helposti luoda itselleen kuvan
järjestyksestä, muttei epäjärjestyksestä. Kauneudella, hyveellä ja
onnella on kaikilla määränsä, mutta rumuus, pahe ja onnettomuus ovat
määrää vailla.

*Paul.*

Rikkaat ihmiset ovat siis hyvin onnellisia. He eivät missään kohtaa
vastuksia, he voivat ylenmäärin hankkia nautintoa niille, joita
rakastavat.

*Vanhus.*

He ovat enimmäkseen vallan kyllästyneet nautintoihinsa, koska näiden
hankkiminen ei tuota heille mitään vaivaa. Ettekö ole huomannut, että
lepo tuottaa nautintoa vain väsyneelle, ruoka vain nälkäiselle, juoma
vain janoiselle? No niin, rakkauden ja vastarakkauden nautinto
saavutetaan samaten ainoastaan monien kieltäymysten ja uhrausten kautta.
Rikkautensa riistävät rikkailta ihmisiltä kaikki nämä nautinnot, ne kun
surmaavat heiltä kaikki tarpeet edeltä käsin. Tähän tulee vielä lisäksi
heidän joutilaisuuttaan seuraava ikävystyminen, ylpeys, jonka heidän
ylellisyytensä synnyttää ja joka ei kärsi vähintäkään kieltäymystä,
vaikkeivät rajuimmatkaan nautinnot heitä enää tyydytä. Tuhansienkaan
ruusujen tuoksu ei miellytä kuin vähän aikaa; mutta kipu yhden ainoan
okaan pistosta tuntuu kauvan jälkeenpäin. Yksikin onnettomuus keskellä
kaikkia nautintoja on rikkaille tällainen orjantappuran oas keskellä
kukkien paljoutta. Köyhille sitävastoin on pienikin nautinto keskellä
heidän murheitaan kuin kukkanen okaiden keskellä; he tuntevat sen
elävästi, sillä jokaista vaikutelmaa lisäävät sen vastakohdat. Luonto
pitää kaikkia ilmiöitä keskenään tasapainossa. Kummanko tilan siis
pidätte parempana, senkö ettei enää ole juuri mitään toivottavana vaan
kaikki pelättävänä, vai senkö ettei paljo mitään ole pelättävänä vaan
kaikki toivottavana? Edellisessä tilassa ovat rikkaat, jälkimmäisessä
köyhät. Mutta nämä molemmat äärimmäisyydet ovat yhtä vaikeat ihmisen
kestää, sillä hänen tosi onnellisuutensa on kohtuullisuudessa ja
hyveissä.

*Paul.*

Mitä tarkotatte hyveellä?

*Vanhus.*

Poikani, te joka työllänne elätätte vanhempianne, ette kaipaa siihen
selitystä. Hyvettä me harjotamme, kun teemme työtä toisten hyväksi,
kelvataksemme yksinomaan Jumalalle.

*Paul.*

Oi kuinka hyväavuinen Virginia siis onkaan! Hyvettä noudattaen on hän
tahtonut tulla rikkaaksi, voidakseen sitte vain toisille tehdä hyvää.
Sen vuoksi hän läksi saareltamme, ja sen vuoksi hän myöskin on palaava.

Ajatus Virginian pian tapahtuvasta palauksesta sytytti niin tämän
nuorukaisen mielikuvituksen, että kaikki hänen epäilyksensä katosivat.
Virginia ei siis ollut kirjoittanut, koska hän jo oli tulossa takasin.
Ei kulunut kauvan, ennenkun Europasta voisi saapua kotiin näin hyvällä
tuulella! Hän luetteli mielessään laivoja, jotka olivat suorittaneet
tämän neljäntuhannen viidensadan peninkulman pituisen matkan vähemmässä
kuin kolmessa kuukaudessa. Se laiva, jolla Virginia tulisi, ei
tarvitsisi enempää kuin kaksi kuukautta. Olivathan laivanrakentajat
nykyään niin taitavia ja merimiehet niin sukkelia! Hän puheli
varustuksista, joihin hän oli ryhtyvä ystävänsä vastaanottoa varten,
uudesta asunnosta, jonka hän rakentaisi, niistä huvituksista ja
yllätyksistä, joita hän Virginialle joka päivä valmistaisi, sittekun
tämä oli tullut hänen vaimokseen. Hänen vaimokseen!... Tämä aatos vallan
huumasi hänet. "Sitte ainakaan, isäni", sanoi hän minulle, "ei teidän
enää tarvitse tehdä mitään, jollette omaksi huviksenne. Virginia kun on
rikas, ostamme me paljon orjia, jotka työskentelevät meidän hyväksemme.
Teidän pitää aina olla parissamme, eikä ole teillä oleva huolta muusta
kuin omasta viihtymisestänne ja hauskuudestanne." Ja ilosta vallan
suunniltaan hän lähti kertomaan perheelleen tästä haavekuvasta, joka
hänet nyt oli hurmannut.

Mutta suuria toiveita seuraa pian suuri pelko. Rajut intohimot heittävät
sielua aina yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Usein, jopa heti
seuraavana päivänä palasi Paul tyköni hyvin huolestuneen näköisenä ja
puheli minulle: "Virginia ei kirjoita minulle mitään. Jos hän olisi
todella lähtenyt Europasta, olisi hän siitä minulle ilmoittanut. Ah,
huhut, joita hänestä on kerrottu, ovat sittekin liian tosia! Hänen
tätinsä on varmaankin naittanut hänet jollekin ylhäiselle herralle.
Rikkaudenhimo on hänetkin turmellut kuten monen muun. Noissa kirjoissa,
joissa niin hyvin naisia kuvataan, on hyvettä olemassa vain romaanin
aiheena. Jos Virginialla sitä todella olisi ollut, ei hän olisi luopunut
äidistään ja minusta. Minun alati ajatellessani häntä niin kauvan kuin
elän, on hän unhottanut minut. Sill'aikaa kun minä suruuni kuihdun, hän
vain huvittelee. Voi, tämä aatos vie minut epätoivoon! Mikään työ ei
enää miellytä minua, kaikki ihmiset minua ikävystyttävät. Jospa Jumala
edes sallisi sodan puhjeta Intiassa! Sinne lähtisin kuolemaan."

"Rakas poikani", vastasin hänelle, "sellainen rohkeus, joka heittää
meidät kuoleman suuhun, on vain hetkellistä rohkeutta. Usein se saa
alkunsa ihmisten tyhjistä suosionosotuksista. Mutta on olemassa
toisellaista rohkeutta, harvinaisempaa ja tarpeellisempaa, joka auttaa
meitä ilman todistajia ja kiitoksen toivoa kestämään elämän
jokapäiväisiä vastoinkäymisiä: se on kärsivällisyys. Se ei taivu muiden
ihmisten mielipiteiden eikä omain intohimojemme yllytyksiin, vaan yksin
Jumalan tahtoon. Kärsivällisyys on hyveitten rohkeutta."

"Ah", huudahti hän, "minulla ei siis ole hyveitä lainkaan! Kaikki asiat
minua rasittavat ja saattavat minut epätoivoon."

"Sellaista hyvettä", vastasin, "joka aina on yhtenäinen, pysyvä ja
muuttumaton, ei ole annettu meidän ihmisten osaksi. Keskellä moninaisten
intohimojemme riehunaa järkemme usein hämmentyy ja pimentyy; mutta onpa
valotorneja, joista saatamme uudelleen sytyttää soihtumme: ne ovat
tieteet.

Tieteet, poikaseni, ovat meille taivaallinen apu. Ne ovat sen viisauden
säteitä, joka maailmankaikkisuutta ohjaa; ja taivaallisen taidon
valaisemana on ihmisen onnistunut kiinnittää niitä maahan. Päivän
säteitten tavoin ne meitä valaisevat, ilahuttavat ja lämmittävät, sillä
ne ovat jumalallinen tuli. Kuten tuli ne saattavat koko luonnon
alamaiseksemme. Niiden kautta me yhdistämme lähellemme kaikki seikat,
kaikki paikat, kaikki ihmiset ja kaikki ajat. Ne kutsuvat meitä takasin
inhimillisen elämän järjestykseen. Ne hillitsevät himoja, ne
tukehuttavat paheita, ne kiihottavat hyveihin niiden jalojen miesten
antamain esimerkkien kautta, joita ne ylistävät ja joiden
kunnianarvoisia kuvia ne alati meille esittelevät. Ne ovat taivaan
tyttäriä, jotka astuvat alas maan päälle lievittämään ihmiskunnan
kärsimyksiä. Nuo suuret kirjailijat, joihin ne ovat innostusta valaneet,
ovat aina ilmautuneet aikakausina, jotka ovat olleet ihmiskunnalle
vaikeimmat kestää, raakuuden ja tapainturmeluksen aikoina. Rakas
poikani, tieteet ovat lohduttaneet miehiä, jotka ovat olleet vielä
onnettomammassa asemassa kuin te nyt; sellaisia ovat olleet Xenofon,
joka karkotettiin maanpakolaisuuteen tuotuaan kotimaahan kymmenentuhatta
kreikkalaista; Scipio Africanusta väsyttivät roomalaisten herjaukset,
Lucullusta heidän eripuraisuutensa ja Catinatia hovin kiittämättömyys.
Kreikkalaiset, jotka kaikessa olivat niin kekseliäät, olivat asettaneet
jokaiselle eri tieteitä edustavista Runottarista osan ymmärryksestämme
hallittavaksi; meidän on siis niiden haltuun annettava intohimomme,
jotta ne pitäisivät niitä kurissa. Niillä on sielunvoimiimme nähden sama
tehtävä kuin Tuntien haltijoilla, jotka valjastivat ja ajoivat
auringonjumalan hevosia.

Lukekaa siis kirjoja, poikani. Viisaat miehet, jotka niitä ennen meitä
ovat kirjoittaneet, ovat edellämme astuneet kovanonnen polkuja,
ojentavat meille kätensä ja kutsuvat meitä seuraansa, konsa kaikki
elävät meidät hylkäävät. Hyvä kirja on hyvä ystävä."

"Oi", huudahti Paul, "minun ei tarvinnut oppia lukemaan niin kauvan kuin
Virginia oli täällä! Hän ei ollut minua oppineempi; mutta kun hän
katsahti minuun ja kutsui minua ystäväksensä, oli minun mahdoton olla
surullinen."

"Epäilemättä", vastasin, "ei löydykään sen miellyttävämpää ystävää kuin
morsian, joka meitä lempii. Naisella on sitä paitsi aina hilpeää
iloisuutta, joka hälventää miehen murheet. Hänen sulonsa haihduttavat
synkät aaveet mielestämme. Hänen kasvoillansa päilyy aina suloinen
lumousvoima ja luottamus. Mikä ilo ei olisi lisäytynyt hänen ilostansa?
Mikä otsa ei kirkastuisi hänen hymystänsä? Mikä viha voisi vastustaa
hänen kyyneleitänsä? Virginia palaa paljon viisaampana kuin te olette.
Hän on varmaan hyvin hämmästyvä nähdessään, ettei puutarha ole vielä
täydessä kunnossa -- hän, joka ei muuta ajattele kuin sen kaunistamista,
huolimatta sukulaisensa vainouksista siellä kaukana äidistänsä ja
meistä."

Ajatus Virginian piakkoisesta palaamisesta rohkaisi uudelleen Paulin
mieltä, ja hän ryhtyi taasen peltotöihinsä. Hän tunsi tuskainsakin
keskellä itsensä onnelliseksi, kun sai saattaa työnsä sellaiseen
loppuun, joka miellytti hänen palavaa rakkauttansa.

Eräänä aamuna, päivän valjetessa (se oli joulukuun 24 päivänä 1744) Paul
näki ylösnoustuaan valkean lipun liehuvan Vartijavuorella. Se oli
merkkinä, että merellä joku laiva oli tullut näkyviin. Paul juoksi
kaupunkiin kuulustelemaan, oliko sillä mitään tietoja tuotavana
Virginiasta. Hän jäi sinne odottamaan satamaluotsia, joka tavallisuuden
mukaan oli purjehtinut vastaan merelle tunnustelemaan laivaa. Tämä mies
palasi vasta illalla. Hän kertoi kuvernöörille, että laiva, josta
tulomerkki oli annettu, oli _Saint-Géran_, kantava seitsemänsataa tonnia
ja päällikkönään kapteeni Aubin; että se oli vielä neljän peninkulman
päässä maasta ja laskisi vasta seuraavan päivän iltapuolella
Port-Louis'n satamaan, jos tuuli olisi suotuisa. Tällöin oli vielä ilma
aivan tyven. Luotsi jätti kuvernöörille kirjeet, jotka laiva oli tuonut
Ranskasta. Niistä oli yksi rouva de La Tourille, Virginian käsialalla
kirjoitettu. Paul sen heti sieppasi, suuteli sitä innostuneena, pisti
sen taskuunsa ja juoksi kotiinsa. Jo kaukaa nähtyään omaisensa, jotka
odottivat hänen palaamistaan Jäähyväisten kalliolla, heilutti hän
kirjettä korkealla ilmassa, voimatta puhua sanaakaan; ja heti
kokoutuivat kaikki rouva de La Tourin majaan saamaan selkoa kirjeen
sisällöstä. Virginia kertoi siinä äidillensä, miten pahasti isotätinsä
oli menetellyt hänen suhteensa, ensin tahtoen naittaa hänet väkisin,
sitte tehden hänet perinnöttömäksi ja viimein lähettäen hänet takasin
sellaiseen aikaan, jolloin hän voi saapua Isle de Franceen vasta
myrskyisenä vuodenaikana; turhaan oli hän koettanut lepyttää tätiään
muistuttamalla missä kiitollisuudenvelassa hän oli äidilleen ja
lapsuudentuttavilleen, mutta oli häntä vain pidetty puolihupsuna
tyttönä, jonka pää oli sekasin romaanihaaveista; hänen hellin toiveensa
oli nyt vain saada nähdä ja syleillä rakkaita omaisiaan, ja olisi hän
tyydyttänyt tämän halunsa jo samana päivänä, jos kapteeni olisi sallinut
hänen astua luotsin veneeseen. Tämän oli kapteeni kuitenkin kieltänyt,
koska maihin oli vielä pitkältä ja meri aaltoili vahvasti, vaikka ilma
olikin tyyni.

Tuskin oli kirje saatu luetuksi, kun koko perhe riemuiten huusi:
"Virginia on tullut!" Emännät ja palvelijat, kaikki halailivat
toisiansa. Rouva de La Tour sanoi Paulille: "Rakas poikani, käy sinä
ilmoittamaan naapurillemme Virginian tulosta." Samassa Domingo sytytti
tulisoihdun ja läksi Paulin kera astumaan minun asuntoani kohti.

Kello saattoi olla kymmenen tienoilla illalla. Olin juuri sammuttanut
lamppuni ja käynyt levolle, kun mökkini seinäraoista näin tulen
välkkyvän metsässä. Pian sen jälkeen kuulin Paulin äänen kutsuvan minua.
Nousin vuoteeltani ja olin tuskin saanut vaatteet päälleni, kun Paul
hurjana ilosta ja aivan hengästyneenä syöksyi kaulaani sanoen:
"Lähtekäämme, lähtekäämme pian, Virginia on tullut takasin! Menkäämme
satamaan, sillä laiva voi laskea sinne jo päivän koittaissa."

Paikalla lähdimme matkaan. Kulettuamme Pitkänvuoren sivulla olevan
metsän halki ja astuessamme Pamplemoussen tietä pitkin satamaan päin,
kuulin jonkun käyvän jälessämme. Se oli muuan neekeri, joka astui
eteenpäin nopein askelin. Hänen saavuttuaan meidän kohdallemme, kysyin
mistä hän tuli ja minne hänellä oli niin kiire. Hän vastasi: "Tulen
siitä saaren piirikuonasta, jota kutsutaan Kultahiedan rannikoksi, ja on
minut lähetetty ilmoittamaan kuvernöörille, että eräs Ranskasta tullut
laiva on laskenut ankkuriin Ambra-saaren kohdalla. Se ampuu
tykinlaukauksia pyytäen apua, sillä meri käy hyvin rajusti." Näin
puhuttuaan mies jatkoi matkaansa sen enempää enää seisahtumatta.

Minä sanoin silloin Paulille: "Käykäämme Kultahiedan piirikuntaan
Virginialle vastaan; tästä on sinne vain kolmen peninkulman matka."
Ohjasimme siis kulkumme saaren pohjoisosaan päin. Oli vallan
tukehuttavan kuuma. Kuu oli noussut taivaalle, ja sen ympärillä nähtiin
kolme suurta mustaa kehää. Taivas oli hirvittävän pimeä. Tiheään
välähteleväin salamain valossa näkyi paksuja, synkkiä ja matalalla
liiteleviä pilvenröykkiöitä, jotka kulkivat mereltä päin saaren
keskustaa kohden suurella nopeudella, vaikkei maalla tuntunut tuulen
hiventäkään. Astuessamme eteenpäin olimme kuulevinämme etäältä ukkosen
jyrinää; mutta tarkemmin sitä kuunneltuamme erotimme tykinlaukauksia,
joita kaiku monin kerroin toisteli. Tuo kaukainen ampuminen ja taivaan
kaamea näky saivat minut pelosta värisemään. En voinut enää epäilläkään
ampumisen olevan hätämerkkinä vaarassa olevasta laivasta. Puoli tuntia
myöhemmin emme sitä enää kuulleet; mutta tämä vaikeneminen tuntui
minusta vielä kammottavammalta kuin edellä käynyt haikea jylinä.

Me joudutimme kulkuamme virkkamatta sanaakaan ja tohtimatta ilmaista
toisillemme pahoja aavistuksiamme. Keskiyön aikaan saavuimme vallan
hiestyneinä Kultahiedan rannikolle. Aallot särkyivät rantaa vastaan
huumaavalla pauhulla, peittäen kalliot ja lakeat hietasärkät häikäisevän
valkealla vaahdolla ja säkenöitsevillä kipenillä. Vaikka olikin pilkko
pimeä, erotimme tuossa fosforinhohteisessa valaistuksessa
kalastajaveneet, jotka olivat vedetyt korkealle hiekalle.

Jonkun matkan päässä täältä näimme metsän reunalla valkean, jonka
ympärille joukko saarelaisia oli kokoutunut. Kävimme sinne levähtämään
ja odottamaan päivännousua. Siinä nuotion ääressä istuessamme kertoi
muuan miehistä meille, että hän iltapuolella päivää oli nähnyt ulapalla
laivan, jota aallot ajelivat saarta kohden, ja että hän pari tuntia
auringonlaskun jälkeen oli kuullut tykillä ammuttavan hätämerkkejä,
mutta että meri oli aaltoillut niin ankarasti, ettei hän ollut voinut
lähteä veneellä apuun; pian sen jälkeen oli hän ollut näkevinään lyhtyjä
laivalla sytytettävän, jossa tapauksessa hän pelkäsi sen niin lähelle
rantaa tultuaan joutuneen maan ja pienen Ambra-saaren väliin, jota
mahdollisesti oli pitänyt Mire-keilana, minkä ohi Port-Louis'hiin
pyrkivät laivat kulkevat. Jos niin oli laita, mikä kertojan mielestä ei
kuitenkaan ollut aivan varmaa, niin uhkasi laivaa nyt mitä suurin vaara.
Muuan toinen saarelainen puuttui puheeseen ja sanoi useat kerrat
kulkeneensa sillä salmella, mikä erottaa Ambra-saaren mantereesta; ja
tarkoin koeteltuaan sen pohjaa arveli hän sen olevan aluksille yhtä
turvallisen ankkuroimispaikan kuin mikä satama hyvänsä. "Uskaltaisinpa
viedä sinne kaiken tavarani", lisäsi hän, "ja nukkua siellä yhtä
turvallisesti kuin ikinä maalla." Muuan kolmas väitti mahdottomaksi,
että laiva olisi tunkeutunut tuohon salmeen, johon tuskin
purjeveneetkään voivat kulkea. Hän vakuutti nähneensä laivan ankkuroivan
Ambra-saaren toiselle puolelle, niin että se, jos tuuli nousisi aamulla,
voisi pyrkiä sieltä joko ulos ulapalle tai sisään satamaan. Vielä useat
toisetkin saarelaiset ilmaisivat eroavia mielipiteitään. Heidän
napistessa ja kiistellessä keskenään, kuten laiskain kreolien tapana on,
istuimme me, Paul ja minä vallan äänettöminä. Pysyimme siinä alallamme
aina päivän koittoon asti; mutta taivaalla säteili vielä liian vähän
valoa, jotta olisimme voineet mitään erottaa merellä, joka muutenkin oli
sumun peittämä; etäällä näimme ainoastaan mustan pilventapaisen, jonka
sanottiin olevan Ambra-saari, noin neljän peninkulman päässä
mantereesta. Tällä hämyisellä päivällä häämötti silmiin vain niemi jolla
istuimme ynnä muutamia vuorenhuippuja saaren sisäosasta päin, jotka
toisinaan ilmestyivät näkyviin niitä ympäröivien pilviverhojen keskeltä.

Seitsemän aikaan aamulla kuulimme rummunpärinää metsästä. Kuvernööri,
herra de La Bourdonnoye, saapui ratsain paikalle mukanaan komennuskunta
pyssysotureita ynnä suuri joukko saaren asukkaita ja orjia. Hän asetti
väkensä rannalle ja komensi sen ampumaan yhteislaukauksen. Tuskin oli
tätä käskyä noudatettu, kun merellä näimme valonleimauksen, jota heti
seurasi tukinjyrinä. Siitä päätimme laivan olevan vain vähän matkan
päässä meistä ja aloimme juosta kaikin sille taholle, josta olimme
nähneet sen antavan hätämerkin. Silloin erotimme sumun halki ison laivan
rungon ja raakapuut. Olimme sitä niin lähellä, että laineitten
pauhinasta huolimatta kuulimme päällikön vihellyspillillään komentavan
liikkeitä ja merimiesten kolme kertaa huutavan "*Eläköön kuningas!*" --
mikä on ranskalaisten tunnussana niin hyvin suurimmissa vaaroissa kuin
hilpeimmässä ilossakin, ikään kuin he vaarojen keskellä kutsuisivat
avuksi tai tahtoisivat sillä todistaa olevansa alttiit menemään vaikka
kuolemaan hänen edestään.

Siitä hetkestä alkaen, kun _Saint-Gérant_ oli huomannut meidän
lähestyvän sitä auttamaan, ampui se laukauksen joka kolmas minuutti.
Herra de La Bourdonnoye teetti isoja rovioita vierekkäin pitkin rantaa
ja lähetti kokoomaan lähiseudun asujamilta ruokatarpeita, palkkeja,
köysiä ja tyhjiä tynnyreitä. Pian nähtiinkin parvi Kultahiedan ja
Flanquen piirikuntain väestöä sekä Rempart-virran varrella asujia
saapuvan, mukanaan neekeriorjia, jotka toivat ruokavaroja ja köysiä.
Muuan saarelaisten vanhimmista astui kuvernöörin tykö lausuen hänelle:
"Herra, olemme kaiken yötä kuulleet kumeaa jylinää vuoristosta; metsissä
värisevät puiden lehdet, vaikkei tuulta tunnu; merilinnut pakenevat
suoraan maalle; varmaankin tietävät nämä merkit hirmumyrskyn tuloa." --
"Tietäkööt vain, ystäväiseni", sanoi kuvernööri, "me olemme
varustautuneet sitä vastaanottamaan ja arvattavasti laivaväki myöskin."

Todellakin tuntuivat kaikki enteet tietävän rajuilman lähestymistä.
Pilvet, joita nähtiin suoraan taivaslaella, olivat keskeltä kamalan
mustia ja reunoilta vaskenkarvaisia. Ilma kajahteli kajavain,
fregattilintujen ja monilukuisten muiden merilintujen kirkunasta, jotka
pimeydestä huolimatta tulivat kaikilta taivaanääriltä etsimään turvaa
saarella.

Kello yhdeksän paikoilla aamulla kuultiin meren puolelta hirmuista
kohinaa, aivan kuin suunnaton vedenpaljous yhdessä ukkosen jylinän
kerällä olisi syössyt alas vuoren rinteiltä. Kaikki huusivat yhtä
kurkkua: "Hirmumyrsky tulee!" Ja samassa silmänräpäyksessä pyyhkäsi
kauhea tuulispää pois sumupilven, joka oli Ambra-saarta ja -salmea
verhonnut. _Saint-Géran_ tuli silloin selvästi näkyviin; sen kansi oli
täynnä väkeä, raakapuut ja mastokorit olivat alasotetut, lippu liehui
puolimastossa, ja neljä ankkuritouvia oli edessä ja yksi pidättimenä
perässä. Se oli käynyt ankkuriin Ambra-saaren ja mantereen väliseen
salmeen, tällä puolen niitä hiekkasärkkiä, jotka vyön tavoin paartavat
Ile de Francea ja joiden lävitse se oli tunkeutunut muuatta väylää
myöten, jolla ei mikään toinen laiva ennen ollut uinut. Se käänsi
keulansa aaltoja vastaan, jotka vyöryivät aavalta mereltä päin; ja joka
kerran kun hyökylaine löi sisään kanavaan, kohosi sen kokka vallan
pystyyn, niin että köli tuli näkyviin, peräpuolen painuessa samasta
liikkeestä alas syvyyteen aina ylimmäistä reunaparrastaan myöten, niin
että se näytti uppoavan. Tässä asemassa, kun tuuli ja laineet ajoivat
maata kohden, oli sen yhtä mahdoton palata takasin samaa tietä jota oli
tullut, kuin katkasemalla ankkuriköytensä laskea maihin rannalle, josta
matala, kareja täynnä oleva pohja sen erotti. Jokainen rannikkoa vasten
pirstautuva aalto kulki kohisten aina lahdelmien pohjiin asti ja viskasi
piikiviä enemmän kuin viisikymmentä jalkaa etäälle maalle; sitte takasin
vetäytyessään se paljasti suuren osan rannikon pintaa, josta vei
mukanaan vyöryviä kiviä kovalla ja pelottavalla jyrinällä. Meri, jota
tuuli yhä kohotti, paisui paisumistaan joka hetki; koko tämän saaren ja
Ambra-saaren välinen salmi oli valkean vahtovaipan peittämä, jota
mahtavat aallot paikka paikoin uursivat. Tätä vaahtoa kokoutui
lahdekkeisiin yli kuuden jalan paksuudelta, ja tuuli, joka veden pintaa
lakasi, kuletti kuohua rannan äyräitä myöten enemmän kuin kuusi
peninkulmaa ylös maalle. Noita lukemattomia valkeita vaahtohaituvia
katsellessaan luuli melkein näkevänsä lumisateen lähtevän merestä.
Taivaanrannalla ennustivat kaikki merkit pitkällistä myrskyä; meri
näytti yhtyneen taivaanlakeen. Herkeämättä nousi hirvittävän näköisiä
pilvimöhkäleitä, jotka linnun nopeudella kiisivät ylitsemme, sill'aikaa
kun toiset näyttivät seisovan alallaan kuin kallioröykkiöt. Taivaan
sinertävästä laesta ei näkynyt vilaustakaan; öljynkeltanen, himmeä hohde
yksin valaisi kaikkia esineitä maalla, merellä ja avaruudessa.

Laivan keikkumisesta seurasi viimein, mitä saattoi pelätäkin.
Ankkuritouvit katkesivat edestä, ja kun alusta enää pidätti vain
takaköysi, viskautui se kallioille puolen kaapelinmitan[1] päässä
rannasta. Yksi ainoa tuskallinen huudahdus kajahti keskuudestamme. Paul
aikoi syöksyä mereen, mutta minä tartuin hänen käsivarteensa: "Poikani",
sanoin hänelle, "aijotko hukuttaa itsesi?" -- "Joko menen hänen
avukseen", huudahti hän, "tai sitte kuolen." Kun epätoivo oli saattanut
hänet vallan mielipuoleksi, sidoin Domingon kanssa hukkumista
estääksemme hänen vyötäisilleen pitkän köyden, jonka toisesta päästä
pidimme kiini. Sitte alkoi Paul rientää laivaa kohti milloin uiden,
milloin kävellen hiekkasärkkiä pitkin. Välistä näytti siltä kuin pääsisi
hän toiveensa perille, sillä epätasaisesti liikehtivä meri jätti aluksen
toisinaan vallan kuiville, niin että sinne olisi voinut jalan astua;
mutta pian palasi se takasin uudella raivolla ja peitti laivan kauhealla
vesimuurilla, joka kohotti sen kölin korkealle ilmaan ja paiskasi
Paul-poloisen puolikuolleena, reidet verisinä ja rinta rusennettuna,
kauvas rannalle. Tuskin oli nuorukainen tullut jälleen tajuihinsa, kun
hän nousi pystyyn ja riensi uudella kiihkolla laivaa kohden, jonka kylen
aallot tällä välin olivat hirveillä sysäyksillään puhkaisseet. Kaikki
laivalla olijat joutuivat epätoivoon pelastuksestaan ja syöksyivät päätä
pahkaa mereen, pidellen kiini irtonaisista raakapuista, palkeista,
kanahäkeistä, pöydistä ja tynnyreistä. Silloin näimme kohtauksen, joka
ansaitsee ikuista sääliämme. Eräs nuori neitonen ilmautui laivan
takakannelle ja ojenteli käsiään nuorukaista kohden, joka teki niin
rajuja ponnistuksia häntä saavuttaakseen. Se oli Virginia. Hän oli
tuntenut rakastettunsa tämän rohkeudesta. Nähdessämme tuon suloisen
olennon alttiiksi annettuna näin hirvittävälle vaaralle jouduimme kaikki
tuskan ja epätoivon valtaan. Mutta Virginia puolestaan osotti ylevätä
tyyneyttä; hän viittasi meille kädellään aivan kuin sanoakseen ikuiset
jäähyväiset. Kaikki merimiehet olivat jo heittäytyneet mereen, paitsi
yksi, joka vielä seisoi kannella; hän oli aivan alasti ja ruumiiltaan
roteva kuin Herkules. Hän läheni Virginiaa kunnioittavasti; me näimme
hänen heittäytyvän polvilleen ja yrittävän riisua neidolta vaatteet,
mutta tämä vastusteli arvokkaasti ja käänsi kasvonsa pois hänestä.
Silloin kuultiin katsojajoukosta epätoivoinen parahdus: "Pelastakaa
hänet, pelastakaa hänet, elkää jättäkö häntä!" Mutta samassa tuokiossa
vyöryi hirvittävän suuri vesivuori Ambra-saaren ja rannikon väliin ja
eteni möyryten laivaa kohden, jota se uhkasi mustilla kupeillaan ja
vaahtopäällä harjallaan.

[1] Kaapelinmitta 120 vanhaa syltä. Suom. muist.

Tämän kauhean näyn huomatessaan merimies yksinään hyppäsi mereen; ja
Virginia, joka näki välttämättömän kuoleman edessään, kääri toisella
kädellä hameensa ja laski toisen sydämmelleen; ja luoden kirkkaat
silmänsä korkeuteen näytti hän todellakin enkeliltä, joka lähtee
lentämään ylös taivaisiinsa.

Oi sitä hirveätä päivää! Kaikki silloin hukkuivat. Meri viskasi kauvas
maalle muutamat katselijoista, joita säälin tunne oli saattanut
pyrkimään Virginialle avuksi, samatekuin sen merimiehenkin, joka oli
tahtonut uimalla pelastaa hänet. Päästyään ilmi kuoleman kidasta lankesi
tämä mies polvilleen rannan hiekalle ja lausui: "Oi Jumalani! Minun
henkeni olet säästänyt; mutta mielelläni olisin sen uhrannut sen jalon
neidin edestä, joka ei sallinut minun riisua häntä alasti kuten itse
olin!" Domingon kanssa vedimme onnettoman Paulin ylös aallokosta; hän
oli tunnotonna ja veri juoksi hänen suustansa ja korvistansa. Kuvernööri
antoi hänet haavalääkärien hoitoon; ja sill'aikaa kävelimme me pitkin
rannikkoa etsien, eivätkö laineet olisi tuoneet sille Virginian
ruumista. Mutta kun tuuli oli äkisti kääntynyt, kuten hirmumyrskyn
aikana on tavallista, suretti meitä ajatus, ettemme voisi edes osottaa
tyttöparalle viimeistä kunnioitustammekaan. Jätimme tämän paikan
raskaalla mielellä; ja koko haaksirikosta, jossa niin monet olivat
surmansa saaneet, murehutti kaikkia vain yhden ainoan kuolema. Monet,
jotka olivat nähneet tuon jalon nuoren neidon surullisen lopun,
epäilivät jo Kaitselmuksen olemassaoloa; sillä onnettomuuksia tapahtuu
maailmassa niin hirveitä ja vallan ansaitsemattomia, että viisaankin
ihmisen luottamus alkaa horjua.

Tällä välin oli Paul, joka alkoi tulla tuntoihinsa, saatettu erääseen
naapuritaloon, kunnes hän kykenisi siirrettäväksi omaan kotiinsa. Minä
lähdin Domingon kanssa valmistamaan Virginian äitiä ja hänen
ystävätärtään vastaanottamaan sanomaa tästä onnettomuudeniskusta.
Tultuamme Lataniers-virran laaksoon, tapasimme siellä muutamia
neekereitä, jotka tiesivät meren heittelevän paljon laivanpirstaleita
vastaisella puolella olevaan lahdelmaan. Laskeusimme sinne, ja
ensimmäinen esine, minkä näimme rannalla, oli Virginian ruumis. Se oli
puoleksi hiekan peittämä ja makasi samassa asennossa, jossa hänen olimme
nähneet hukkuvan. Hänen kasvonpiirteissään ei ollut mitään huomattavaa
muutosta tapahtunut. Silmänsä olivat suletut, mutta hänen otsallaan
loisti vielä kirkas hohde; vain kalman kaamea sini oli jo sekautunut
poskien kalpeihin ruusuihin. Toinen käsi piti kiini hameesta, ja
toinen, jonka hän oli painanut poveansa vasten, oli pusertunut lujasti
nyrkkiin ja kangistunut. Vaivalla sain sen avatuksi ja näin siinä pienen
lippaan; mutta kuinka hämmästyinkään, kun tunsin sen Paulin kuvaksi,
josta hän oli luvannut ei ikinä luopuvansa. Nähdessäni tämän viimeisen
muiston tuon kovaonnisen tytön uskollisuudesta ja rakkaudesta itkin
katkerasti. Domingo puolestaan löi rintoihinsa ja täytti ilman haikeilla
valitushuudoillaan. Kannoimme Virginian ruumiin erääseen
kalastajamökkiin, missä annoimme sen köyhäin malabarinaisten huostaan,
jotka myöskin pitivät huolen sen pesemisestä.

Heidän käydessään käsiksi tähän surulliseen työhön aloimme me astella
kotiin päin. Siellä tapasimme rouva de La Tourin ja Margareetan
rukoilemassa ja odottelemassa uutisia laivasta. Heti minut nähtyään
edellinen huudahti: "Missä on tyttäreni, rakas tyttäreni, mun oma
lapseni?" Arvatessaan minun vaitiolostani ja kyyneleistäni
onnettomuutensa koko suuruuden vaimo parka antautui tykkänään
ahdistuksen ja tuskan valtaan; hän kykeni vain huokailemaan ja
nyyhkyttämään. Margareeta huusi: "Missä on minun poikani, en näe
poikaani!" Ja hän meni tainnoksiin. Riensimme auttamaan häntä; ja kun
hän jälleen oli toipunut, vakuutin hänelle Paulin elävän ja olevan
kuvernöörin hoidossa. Hän kokosi nyt kaikki voimansa vaaliakseen
ystäväänsä, jota alinomaa kohtasi pitkällinen pyörrytys. Rouva de La
Tourin kärsimykset tänä yönä olivat kauheat; ja niiden kestäväisyydestä
tulin tuntemaan, ettei mitään murhetta voi verrata äidin tuskaan. Vähän
toivuttuaan niistä hän silmäsi jäykästi ja kolkosti taivaalle. Turhaan
hänen ystävättärensä ja minä pusersimme hänen käsiään, turhaan
puhuttelimme häntä mitä hellimmillä hyväilynimillä; hän näytti olevan
aivan tunteeton näille vanhan ystävyytemme osotuksille, ja hänen
ahdistetusta rinnastaan nousi vain sydäntäsärkeviä huokauksia.

Aamulla tuotiin Paul kotia kantotuolilla. Hän oli tullut tajuihinsa,
muttei voinut virkkaa sanaakaan. Hänen yhtymisensä äitinsä ja rouva de
La Tourin kanssa, jota aikaisemmin olin niin pelännyt, tekikin näihin
paljon paremman vaikutuksen kuin koko minun tähänastinen huolenpitoni.
Lohdun säde ilmestyi molempain onnettomain äitien kasvoille. He istuivat
kumpikin hänen vierelleen, syleilivät ja suutelivat häntä; ja heidän
kyyneleensä, joita murheen ylenpalttisuus tähän asti oli pidättänyt,
saivat nyt vapaasti vuotaa. Paulkin sekotti kyyneleensä heidän
kyyneleihinsä. Kun luonto täten oli näiden kolmen kovaosaisen tilaa
lievittänyt, seurasi pitkällinen väsymys heidän väkivaltaista tuskaansa
ja vaivutti heidät sikeään, milteipä kuolemankaltaiseen uneen.

Herra de La Bourdonnaye lähetti minulle salaa tiedon, että Virginian
ruumis oli hänen käskystään tuotu kaupunkiin sieltä vietäväksi
Pamplemoussen kirkkoon. Läksin sen vuoksi paikalla Port-Louis'hin, missä
tapasin kaikkein piirikuntain asukkaita kokoutuneina Virginian
hautajaisiin, aivan kuin olisi saari hänessä kadottanut kalleimman
aarteensa. Satamassa olivat laivat vetäneet raakapuunsa ristiin ja
lippunsa puolimastoon, ja tykeillä ammuttiin laukauksia aina pitkäin
väliaikain päästä. Krenatöörit alottivat ruumissaaton. Heidän kiväärinsä
olivat lasketut, heidän pitkiin suruharsoihin verhotut rumpunsa
kumahtelivat kolkosti, ja syvä alakuloisuus kuvastui noiden soturien
kasvoista, jotka niin monasti ennen olivat silmää värähyttämättä
kohdanneet kuoleman kasvoista kasvoihin. Kahdeksan neitoa saaren
kunnioitetuimmista perheistä valkeisiin vaatteihin puettuina ja
palmunoksia kädessä kantoi jaloavuisen toverinsa kukilla peitettyä
ruumista. Pienistä lapsista kokoonpantu laulukuoro seurasi heitä virsiä
veisaten; sitte astuivat saaren ylhäisimmät asukkaat ja hallitusmiehet,
niiden etunenässä kuvernööri, ynnä lopuksi muuta väestöä.

Näin oli hallitus saattueen järjestänyt osottaakseen kunnioitustaan
Virginian hyveille. Mutta kun hänen ruumiinsa täten oli saapunut tämän
vuoren juurelle, juuri näitten majojen kohdalle, joitten koko onnena hän
niin kauvan oli ollut ja jotka hänen kuolemansa nyt oli tehnyt epätoivon
asunnoiksi, joutui koko hautajaiskomeus hämminkiin: virret ja laulut
vaikenivat, eikä koko lakeudella kuulunut muuta kuin huokauksia ja
nyyhkytyksiä. Nuorten tyttöjen nähtiin silloin joukottain rientävän
naapurimajoista koskettelemaan Virginian ruumisarkkua huiveillaan,
helminauhoillaan ja kukkaskiehkuroillaan, kunnioittaen vainajaa kuin
pyhimystä. Äidit rukoilivat Jumalalta sellaista tytärtä kuin hän, pojat
yhtä uskollista lemmittyä, köyhät yhtä hellää ystävää ja orjat yhtä
hyvää haltijaa.

Hautausmaalle saavuttua laskivat neekerinaiset Madagaskarista ja
kafferit Mozambiquesta hedelmäkoreja arkun ympärille ja ripustivat
vaatekappaleita lähellä kasvaviin puihin; Bengalista ja
Malabar-rannikolta kotosin olevat hindut toivat häkkejä täynnä lintuja,
joille antoivat vapauden Virginian haudalla. Siten ottivat kaikenlaiset
kansanheimot osaa tämän rakastettavan olennon aikaiseen katoon; ja niin
suuri oli onnettoman viattomuuden valta, että se yhdisti eri uskontoja
hautansa ympärille!

Täytyi tosiaan asettaa vahteja hänen hautansa ympärille ja karkottaa
etäämmälle joitakuita köyhiä tyttöjä, jotka väkisin tahtoivat syöstä
hautaan, sanoen ettei heillä nyt enää ollut mitään lohtua koko
maailmassa toivottavana ja että he tahtoivat kuolla yhdessä sen olennon
kanssa, joka oli ollut heidän ainoa hyväntekijänsä.

Virginia haudattiin Pamplemoussen hautausmaahan, sen läntiselle sivulle,
erään palmulehdon kupeelle, missä hän ennen mennessään äitinsä ja
Margareetan kanssa messuun oli usein levähtänyt sen vieressä, jota
silloin oli kutsunut veljekseen.

Palatessaan tästä juhlallisesta tilaisuudesta herra de La Bourdonnaye
nousi ylös vuorellemme, mukanaan osa suurilukuista seuruettaan. Hän
tarjosi rouva de La Tourille ja tämän ystävättärelle kaikkea apua mitä
hänen vallassaan oli antaa. Hän ilmaisi muutamilla harvoilla mutta
jyrkillä sanoilla paheksumisensa tuon luonnottoman tädin käytöksen
suhteen; ja käyden Paulin tykö lausui hän tälle sanoja, joiden luuli
häntä parhaiten lohduttavan. "Otan Jumalan todistajakseni", sanoi hän,
"että aikomukseni tarkoittivat teidän ja perheenne onnea. Ystäväiseni,
teidän on nyt lähdettävä Ranskaan; toimitan teille siellä paikan.
Poissaollessanne tahdon pitää huolta äidistänne kuin olisi hän oma
äitini." Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä: mutta Paul veti
omansa pois ja käänsi kasvonsa muualle, jottei hänen olisi tarvinnut
kuvernööriä nähdä.

Minä jäin onnettomain ystävieni majaan antaakseni heille ja Paulille
kaikkea apua mitä vain kykenin heille osottamaan. Kolmen viikon päästä
voi Paul jo kävellä; mutta hänen surunsa näytti vain enentyvän samassa
määrässä kuin hänen ruumiinsa voimat kostuivat. Hän ei välittänyt
mistään; hänen katseensa oli tylsä, eikä hän vastannut hänelle
tehtyihin kysymyksiin. Rouva de La Tour, joka oli vallan henkiheikkona
sairaana, sanoi hänelle usein: "Rakas poikani, kun sinut näen, luulen
näkeväni rakkaan Virginiani." Kuullessaan Virginian nimeä mainittavan
hän vavahti ja siirtyi etäämmälle, huolimatta äitinsä äänestä, joka
pyysi häntä pysymään ystävänsä vierellä. Hän vetäytyi yksinään
puutarhaan, missä istahti Virginian kokospalmun juurelle, katsella
tuijottaen lähteeseen. Kuvernöörin lääkäri, joka piti mitä hellintä
huolta hänestä ja molemmista naisista, sanoi ainoan keinon tuon kolkon
alakuloisuuden poistamiseen olevan, että hänen annettaisiin
vastustelematta puuhata ja olla aivan omin oloinsa; muuten ei häntä
voitaisi nykäistä irti itsepintaisesta vaikenemisestaan.

Minä päätin seurata lääkärin neuvoa. Heti kun Paul tunsi voimiensa taas
vähän vertyvän, oli hänen ensi toimensa lähteä pois kotoa. Kun en
mielelläni päästänyt häntä näkyvistäni, astuin hänen jälessään, käskien
Domingon ottamaan ruokavaroja ja seuraamaan meitä. Sitä mukaa kuin
nuorukainen loittoni alas tältä vuorelta, näytti hänen hilpeytensä ja
voimansa uudistuvan. Hän poikkesi aluksi Pamplemoussen tielle; ja
tultuaan kirkon lähellä huojuvaan bambulehtoon käänsi hän askeleensa
suoraan sille paikalle, missä maa oli vielä verekseltä tallattu; siellä
hän laskeutui polvillensa ja luoden katseensa korkeuteen vaipui
pitkälliseen rukoukseen. Hänen käytöksensä tuntui minusta jo hyvältä
enteeltä ymmärryksen palaamiseen, sillä tämä luottamus Korkeimpaan
olentoon todisti, että hänen sielunsa alkoi kääntyä luonnolliseen
toimintaansa. Myöskin Domingo ja minä polvistuimme hänen esimerkkiään
seuraten ja rukoilimme yhdessä hänen kanssaan. Vihdoin hän nousi pystyyn
ja ohjasi kulkunsa saaren pohjoisosaan päin luomatta meihin juuri
lainkaan huomiota. Kun tiesin, ettei hänelle oltu ilmotettu mihin
Virginian ruumis oli haudattu, eipä edes sitäkään, että se oli merestä
nostettu, kysyin häneltä miksi hän oli rukoillut juuri bambulehdossa.
"Olimmehan siellä niin usein yhdessä!" oli hänen vastauksensa.

Hän jatkoi matkaansa aina metsän reunaan asti, missä yö meidät saavutti.
Siellä sain esimerkilläni hänen nauttimaan vähän ravintoa; sitte
nukahdimme nurmikolle muutaman puun juurelle. Seuraavana aamuna luulin
hänen päättävän palata samoja jälkiä takasin. Hän todella silmäilikin
hetkisen aikaa tasangolle, missä kohosi pitkien bambukäytävien ympäröimä
Pamplemoussen kirkko, ja näytti melkein tahtovan palata sinne; mutta
sitte hän äkkiä poikkesi metsään, kulkien yhä pohjoista kohden. Arvasin
hänen aikeensa ja koetin vaikka turhaan luovuttaa häntä siitä. Saavuimme
puolenpäivän aikaan Kultahiedan piirikuntaan. Hän riensi suoraan sille
kohdalle, missä _Saint-Géran_ oli joutunut haaksirikkoon. Nähdessään
Ambra-saaren ja sen salmen, joka nyt kimalteli peilikirkkaana, hän
huudahti: "Virginia! Voi mun rakas Virginiani!" ja lankesi samassa
pyörtyneenä maahan.

Domingon avulla kannoin hänet metsään, missä vaivoin saimme hänet
viimein toipumaan. Heti tunnoilleen tultuaan hän tahtoi palata
merenrannalle; mutta kun rukoilimme häntä hartaasti, ettei enää
uudistaisi omaansa ja meidän tuskaamme näillä katkerilla muisteluilla,
käänsi hän askeleensa toiselle suunnalle. Viikon kuluessa hän viimein
kävi kaikissa paikoissa, missä oli lapsuudenkumppaninsa kera oleskellut.
Hän kävi sillä polulla, jota pitkin tämä oli kulkenut Mustallevirralle
pyytämään armoa karanneelle orjattarelle; kävi katsomassa
Kolmirinta-vuoren virtaa, jonka rannalla Virginia oli kulusta väsyneenä
istahtanut, ja metsikköä, missä he olivat eksyneet. Kaikki paikat, jotka
hänelle muistuttivat lemmittynsä suruja, iloja, leikkejä, aterioita ja
hyväntekeväisyyttä, etsi hän uudelleen näkyviinsä; Pitkänvuoren virta,
minun pieni majani, Virginian istuttama papaijapuu, nurmipenkereet,
joilla tyttönen niin halusta oli juoksennellut, tienristeykset metsässä,
joilla hän huviksensa oli laulellut, kaikki nämä saivat kyyneleet
valumaan hänen silmistään; yksin metsän kaijutkin, jotka ennen niin
usein olivat vastanneet heidän ilohuudahduksilleen, toistivat nyt vain
nämä surulliset sanat: "Oi Virginia! Mun rakas Virginiani!"

Tämän hurjan kuleksijaelämän seurauksena oli, että hänen silmänsä
painuivat kuopille, iho kellastui ja hänen terveytensä riutui
riutumistaan. Vakuutettu kun olin, että onnettomuutemme tuntuu kahta
vertaa katkerammalta entisiä iloja muistellessamme, ja että intohimomme
vain kasvavat yksinäisyydessä ollessamme, päätin irrottaa onnettoman
ystäväni näiltä paikoilta, jotka yhä muistuttivat hänelle kärsimäänsä
tappiota; ja päätin viedä hänet sen vuoksi johonkin toiseen osaan
saarta, joka tarjoisi hänen mielelleen enemmän viihdykettä. Tätä varten
johdatin hänet hyvin asutuille ylängöille Williamsin piirikunnassa,
joilla hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Maanviljelys ja kauppa suo
tälle saaren osalle moninaista viehätystä. Yhtäällä näimme kirvesmiehiä
piiluamassa puita palkeiksi, toisaalla sahaamassa niitä laudoiksi;
ajopelejä kulki edestakaisin teillä; isoja härkä- ja hevoslaumoja kävi
avarilla laitumilla, ja lakealla oli tuhka tiheään ihmisasumuksia.
Maaperän ylävyys salli monissa paikoin viljellä erilaisia Europan
kasveja. Tasangolla nähtiin siellä täällä viljavainioita,
metsänaukeamissa helotti mansikoita, ja ruusupensastot nuokkuivat
teiden varsilla. Ilman vilppaus, joka vahvistaa ja karaisee hermoja, oli
siellä hyvin edullinen valkoihoisille. Näille ylängöille, jotka
sijaitsevat taajain metsäin paartamina saaren keskustassa, ei näkynyt
merta, ei Port-Louis'ta, ei Pamplemoussen kirkkoa, sanalla sanoen ei
mitään, mikä olisi Paulille muistuttanut Virginiasta. Vuoretkin, jotka
Port-Louis'n puolella esiytyvät monihaaraisina, ojentavat Williamsin
lakeuksia kohden vain äkkijyrkän ja suoran harjanteen, mistä kohoaa
useita korkeita kartioita, joiden ympäri pilvet kokoutuvat.

Näille aukeille saatoin siis Paulin. Pidin häntä herkeämättä liikkeellä,
kulkien hänen kanssaan helteessä ja sateessa, päivin ja öin, harhaillen
metsissä, uutispelloilla ja kedoilla, jotta ruumiin väsymys karkottaisi
häneltä sielun surut ja hänen ajatuksensa saisivat vaihtelua näillä
oudoilla seuduilla ja tuntemattomilla teillä. Mutta rakastava sydän
tapaa kaikkialla rakastettunsa piirteitä. Ei yö eikä päivä, ei korpien
hiljaisuus eikä ihmisasumusten vilinä, eipä edes aikakaan, joka
hälventää niin paljon muistoja, voinut häneltä riistää armaansa kuvaa.
Rakastaja on kuin magneettineula, joka, vaikka sitä kuinka pyörittäisi,
lepoon tultuansa aina kääntyy sitä puoleensa vetävää napaa kohden. Kun
keskellä Williamsin aukeita eksyttyämme kysyin Paulilta: "Minne nyt
menemme?" -- kääntyi hän pohjoista kohti ja vastasi: "Tuolla päin ovat
kotoiset vuoret, käykäämme sinne."

Näin hyvin, että kaikki hänen huvittamisekseen käyttämäni keinot olivat
turhat, ja ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin yksinkertaisen
ymmärrykseni voimalla käydä itse hänen intohimoansa ahdistamaan.
Vastasin siis hänelle: "Niin, siellä ovat vuoret, joilla armas
Virginianne asui, ja kas tässä on kuva minkä hänelle annoitte ja mitä
hän kuolemansa hetkellä kantoi sydämmellänsä, joka viimeiseen asti sykki
vain teille." Näin sanoen ojensin hänelle sen pienoisen kuvan, jonka hän
oli lahjoittanut Virginialle Kokospalmujen lähteellä. Kun Paul sen
äkkäsi, välähti poloisen silmässä hurja ilo. Hän sieppasi kuvan
laihtuneisiin käsiinsä ja kohotti sen huulillensa. Hänen rintansa
puristui kokoon, ja hänen veristyneistä silmistään alkoi tippua
kyyneleitä, vaikkei hän voinutkaan itkeä.

Lausuin silloin hänelle: "Rakas poikani, kuuntelettehan nyt tyynesti
minua, joka olen teidän ystävänne, joka olin Virginian ystävä ja joka
keskellä unelmianne ja toiveitanne on koettanut terästää mieltänne
elämän odottamattomien vastuksien varalta. Miksi oikeastaan itkette niin
haikeasti? Omaako vahinkoanne? Vai Virginianko onnettomuutta?

Ehkäpä omaa vahinkoanne? Niin, kieltämättä on se suuri, sillä olette
kadottanut tytöistä armaimman, josta olisitte saanut mitä oivallisimman
vaimon. Hän oli uhrannut omat etunsa teidän etujenne tähden ja piti
teidän omistamista tähdellisempänä kuin rikkautta, oman kultaisen
hyveensä ainoana palkintona. Mutta mistä tiedätte, vaikka tämä olento,
jonka omistamisesta toivoitte sulaa onnea, olisikin tullut olemaan
teille lähteenä loppumattomiin kärsimyksiin? Hän oli varaton ja
perinnöttömäksi tehty; teillä ei tulevaisuudessa muuta jaettavana hänen
kanssaan kuin kättenne työ. Ranskassa saamansa kasvatus oli tehnyt hänen
terveytensä hennommaksi, ja vaikka onnettomuutensa olisi hänen mieltään
rohkaissutkin, niin olisitte saanut nähdä hänen päivä päivältä riutuvan
koettaessaan suorittaa taloutenne väsyttäviä töitä. Kun hän sitte olisi
synnyttänyt teille lapsia, olisivat teidän kummankin vaivat vain
enentyneet kokiessanne ilman palvelijain apua ylläpitää vanhoja
vanhempianne ja yhä lisäytyvää perhettä.

Vastannette minulle ehkä: Kuvernööri olisi kyllä meitä auttanut. Mutta
mistä tiedätte tällaisessa siirtomaassa, missä niin usein hallitusmiestä
vaihdetaan, saatavan aina herra de La Bourdonnayen tapaisia miehiä?
Voisihan tänne tulla epäsiveellisiä ja tunnottomia kuvernöörejä, joilta
puolisonne jotain niukkaa apua saadakseen kenties olisi ollut pakotettu
luopumaan siveydestään. Jos hän silloin olisi horjahtanut, olisitte
tullut perin säälittäväksi ihmiseksi; jos hän vankkana olisi pysynyt,
olisitte yhä jääneet köyhyyteenne, kiittäen vain onneanne, jos ei teidän
olisi vaimonne hyveen ja kauneuden vuoksi tarvinnut kärsiä vainoa juuri
niiden puolelta, joiden suojelukseen olitte luottanut!

Minulle olisi kuitenkin jäänyt se onni, sanotte kenties, että
rikkauksista riippumatta olisin saanut suojella armasta olentoa, joka
olisi liittynyt minuun sitä kiinteämmin mitä heikompi itse on; lohduttaa
häntä omilla suruillani, ilahuttaa häntä alakuloisuudellani ja enentää
rakkauttamme keskinäisillä kärsimyksillämme. Epäilemättä tuottavat
tällaiset katkerat huvit hyveelle ja rakkaudelle suloista nautintoa.
Mutta Virginiaa ei enää ole, ja teille on jäänyt vain ne, joita hän
teitä lähinnä enimmän rakasti, nimittäin äitinne ja hänen äitinsä, jotka
hillitön surunne pian vie hautaan. Pitäkää siis onnenanne, että saatte
olla heille aina avuksi, niinkuin rakas vainajakin oli. Poikani,
hyväntekeväisyys on hyveen onni, mitään varmempaa ja ylevämpää onnea ei
maan päällä tavata. Huvit, lepo, hekumallisuus, ylellisyys ja kunnia
eivät ole luodut ihmisen, heikon ja horjuvan matkamiehen, päämääräksi.
Näettehän miten yksi ainoa askel rikkautta saavuttaaksemme on syössyt
meidät kaikki turmiosta toiseen. Asetuitte kyllä sitä vastaan, se on
totta; mutta ken ei olisikaan luullut Virginian matkan päättyvän omaksi
ja teidän onneksenne? Rikkaan ja ijäkkään omaisen kutsut, viisaan
kuvernöörin neuvot, koko siirtokunnan yleinen mielipide ynnä hurskaan
papin innokkaat kehotukset ja vaikutusvalta ovat ennakolta määränneet
Virginian onnettomuuden. Siten riennämme kohti turmiotamme juuri niiden
viisauden eksyttäminä, jotka kohtalojamme hallitsevat. Parempi
epäilemättä olisi, ettemme usko emmekä luota petollisen maailman
houkutuksiin ja toivoihin. Mutta sittekin, kaikkien niiden ihmisten
joukossa, joiden näemme noilla kedoilla niin ahkerasti työskentelevän;
niiden joukossa, jotka Intiasta onneansa etsivät, tai jotka kotonansa
Europassa huoletta nauttivat työnsä hedelmiä; kaikkien näiden joukossa
ei ole ainoatakaan, joka ei jonakin päivänä voisi kadottaa kalleimpansa:
arvonsa, rikkautensa, vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä. Useimmat saavat
vielä vahinkonsa lisäksi katkeran muiston omasta tyhmyydestänsä. Mutta
mitä teihin tulee, ei teillä ole mitään itseänne vastaan muistutettavaa.
Olette uskollisesti pitänyt lupauksenne; nuoruuden kukoistuksessannekin
olette säilyttänyt viisaan järkevyyden ettekä horjahtanut pois
luonnollisesta tunteestanne. Teidän aikomuksenne yksin olivat lailliset,
sillä ne olivat puhtaat, yksinkertaiset ja itsekkäisyydestä vapaat;
sillä teillä oli Virginiaan jumalalliset oikeudet, joille ei mikään
rikkaus voi olla vastapainona. Olette kadottanut hänet; mutta siihen ei
ollut syynä teidän varomattomuutenne, ahneutenne tai väärä viisautenne,
vaan niin tahtoi Jumala, joka muitten ihmisten intohimojen kautta riisti
teiltä rakkautenne esineen; Jumala, jolta saatte kaikki; joka näkee
parhaiten mikä teille on soveliasta, ja jonka viisaus ei jätä teille
yhtään katumuksen eikä epätoivon sijaa, mitkä muuten seuraavat niitä
onnettomuuksia, joihin itse olemme olleet syypäät.

No niin, voitte siis onnettomuudessannekin sanoa itsellenne: minä en ole
ansainnut sitä. Onko se sitte Virginian kova kohtalo, hänen surkea
loppunsa tai nykyinen tilansa, jota surette? Hän on saanut kohtalon,
joka on ylhäisen syntyperän, kauneuden jopa kuningasvaltojenkin osana.
Ihmisen elämä kaikkine rientoinensa on verrattava torniin, jonka
huippuna on kuolema. Jo syntyessään hän on tuomittu kuolemaan.
Onnellinen hän, joka pääsi tämän elämän siteistä ennen äitiänsä, ennen
teidän äitiänne ja ennen teitä itseännekin, joka siis säästyi monesta
kuolemasta ennen omaansa.

Kuolema, rakas poikani, on hyväksi kaikille ihmisille; se on sitä
levotonta päivää seuraava rauhaisa yö, jota kutsumme elämäksi. Kuoleman
unessa nukahtavat ainiaaksi kaikki taudit, kaikki murheet ja tuskat,
kaikki pelot, jotka alati häiritsevät meitä, kovaonnisia eläviä.
Tarkastelkaa niitä ihmisiä, jotka teistä näyttävät onnellisimmilta, ja
saatte nähdä heidän ostaneen näennäisen onnensa hyvinkin kalliista:
yleisen kunnioituksen ovat he saavuttaneet vallanalaisiaan pahoin
pitelemällä, rikkautta terveytensä menetyksellä, rakkauden niin
harvinaisen onnen yhtämittaisilla uhrauksilla; ja usein he toisten
hyväksi pyhittämän elämänsä lopulla saavat nähdä vain vääriä ystäviä ja
kiittämättömiä sukulaisia ympärillään. Mutta Virginia oli onnellinen
aina viimeiseen hetkeensä saakka. Hän oli onnellinen meidän
keskuudessamme eläissään ja luonnon hyvyyttä nauttiessaan; kaukana
meistä eläissään oli hän siveytensä kautta onnellinen; ja vieläpä sinä
hirveänä hetkenä, jolloin näimme hänen hukkuvan, oli hän yhä edelleenkin
onnekas. Sillä ajatellessaan koko siirtokuntaa, jossa hänen kuolemansa
synnytti yleistä toivottomuutta, tai teitä, joka niin rohkeasti pyritte
hänen avukseen, näki hän olevansa kallio kaikille. Häntä rohkaisi
iankaikkisuuden kynnyksellä muisto viattomasta elämästään; ja vaaran
hetkellä hän osottikin ylevätä uljuutta, jonka taivas suo palkinnoksi
vain jaloavuiselle ihmiselle. Hän kohtasi kuolemaa kirkkaalla katseella.

Poikani, Jumala antaa hyveen kestää kaikenlaisia elämän koetuksia,
näyttääkseen miten se yksistään voi hyväkseen käyttää ja löytää niistä
onnea ja kunniaa. Kun hän sille aikoo valmistaa katoamatonta mainetta,
asettaa hän sen isolle näyttämölle ja antaa sen taistella kuoleman
kanssa; silloin on sen rohkeus oleva muille esimerkkinä, ja muisto sen
onnettomuudesta saa ikuisen muistomerkin jälkimaailman kyyneleissä. Nämä
ovat sen katoamaton muistopatsas maailmassa, jossa kaikki muu on
katoovaista, yksin kuningastenkin muistot, jotka pian haudataan ikuiseen
unhoon.

Virginia elää vielä. Poikani, te näette miten maailmassa kaikki vaihtuu,
muttei mikään häviä olemattomiin. Ei mikään inhimillinen taito kykene
tekemään tyhjäksi pienintäkään aineen osaa; olisiko silloin mahdollista,
että se mikä on järjellistä, tunteellista, rakastavaa, hyveellistä ja
uskonnollista katoaisi, koska alkuaineetkin, joista se on kokoonpantu,
ovat häviämättömiä? Ah, jos Virginia kerran oli onnellinen meidän
parissamme eläissään, kuinka paljon onnellisempi hän nyt onkaan! Jumala
on olemassa; koko luonto hänestä ilmottaa; minun ei ole tarvis sitä
teille todistaa. Vain ihmisten oma pahuus saa heidän kieltämään tämän
totuuden, jota he pelkäävät. Tietoisuus hänestä asuu sydämessänne,
samoin kuin hänen tekonsa silmienne edessä. Luuletteko hänen siis
jättävän Virginian palkitsematta? Luuletteko ettei sama voima, joka oli
pukenut tämän ylevän sielun niin kauniiseen muotoon, missä tunsitte
välkähdyksen jumalallisesta taiteesta, olisi voinut pelastaa hänet
aaltojenkin vallasta? Luuletteko, ettei hän, joka ohjaa ihmisten
katoavaista onnellisuutta teille tuntemattomilla laeilla, voisi
valmistaa uutta onnellisuutta Virginialle toisilla laeilla, joita yhtä
vähän tunnette? Jos syntyessämme jo olisimme kyenneet ajattelemaan,
olisimmeko silloin osanneet luoda itsellemme kuvaa vastaisesta olostamme
täällä? Ja voimmeko nyt, tässä hämärässä ja katoovaisessa elämässä,
edeltäkäsin arvata kohtaloamme toisella puolen hautaa, jonka kautta
meidän on lähteminen täältä? Tarvitseeko Jumala ihmisten tavalla tätä
pientä maapalloa viisautensa ja laupeutensa näyttämöalaksi; eikö hän voi
pitentää ihmiselämää tuonelan uksia etemmäksi? Valtameressä ei ole
ainoatakaan vesipisaraa, joka ei olisi täynnä meidän hyväksemme luotuja
eläviä olentoja: eiköhän myöskin noiden päämme päällä kiertävien tähtien
joukossa ole yhtään, joka kuuluisi meille? Mitä, eikö siis jumalallista
viisautta ja hyvyyttä muualla löytyisi kuin vain meidän keskuudessamme?
Eikö noilla epälukuisilla, kimaltelevilla taivaankappaleilla ja noissa
loppumattomissa valomerissä niiden ympärillä, missä ei mitkään myrskyt
raivoa eikä yöt milloinkaan pimitä, olisi muuta kuin rajaton avaruus ja
iankaikkinen tyhjyys! Jos kerran me, jotka emme itsellemme ole mitään
antaneet, uskallamme asettaa rajoja sille voimalle, jolta olemme kaiken
saaneet, emmekö silloin voi uskoa olevamme täällä hänen valtakuntansa
rajoilla, missä elämä taistelee kuoleman kanssa ja viattomuus
hirmuvaltiuden kanssa!

Epäilemättä on jossakin paikka, missä hyve saa palkkansa. Virginia on
nyt onnellinen. Ah, jos hän nyt autuaitten enkelien parista voisi
puhella kanssanne, sanoisi hän teille samat sanat kuin pois
lähteissänsä: Oi Paul, elämä on vain koettelemusta! Minut on löydetty
uskolliseksi luonnon, rakkauden ja siveyden laille. Matkasin merten yli
totellakseni vanhempaini tahtoa, hylkäsin rikkaudet pysyäkseni lujana
lupauksissani, ja uhrasin mieluummin henkeni kuin olisin loukannut
kainouttani. Taivas on nähnyt minun täydellisesti elämänjuoksuni
täyttäneen. Olen ijäksi päässyt köyhyydestä, panetteluista, myrskyistä
ja muiden tuskia näkemästä. Mikään niistä onnettomuuksista, jotka
ihmisiä pelottavat, ei enää koskaan tavota minua; -- ja sinä minua
kuitenkin surkuttelet! Olen puhdas ja muuttumaton kuin valonsäde; ja
sinä kutsut minua takaisin elämänyöhön! Oi Paul, rakas ystäväni,
muistele niitä onnen päiviä, jolloin varhaisesta aamusta alkaen nautimme
taivaallista autuutta, nousten auringon kanssa noiden vuorten huipuille
ja loitoten sen säteiden kera metsiemme poveen! Me tunsimme ihastusta,
jonka syytä emme osanneet selittää. Viattomuudessamme toivoimme olevamme
pelkkinä silminä, jotta täydellisesti voisimme juoda aamuruskon rikkaita
värejä; pelkkänä haistina, voidaksemme nauttia kaiken kukkastemme
tuoksun; pelkkinä korvina, kuullaksemme lintujemme tuhatääniset
laulelot; ja pelkkänä sydämmenä, voidaksemme oikein kiittää Luojan
hyvyyttä näissä teoissaan. Nyt kun istun sen ihanuuden lähteellä, josta
kaikki mitä maan päällä on suloista saa alkunsa, -- nyt mun sieluni
näkee, nauttii, kuulee ja koskettaa välittömästi kaikkea, mitä ennen
saattoi tuntea vain aistimien avulla. Ah, mikä kieli voisikaan sanoin
kuvata näitä ikuisen aamuruskon kultaamia ihania rantoja, missä nyt
iankaikkisesti asun? Kaikesta minkä ääretön voima ja taivaallinen
laupeus on voinut luoda lohduttaakseen kovaosaista olentoa; kaikesta
mitä lukemattomien samaan onneen yhdistettyjen olentojen ystävyys voi
tehdä suloisen sopusoinnun rakentamiseksi -- kaikesta tästä me
häiritsemättä nautimme. Kestä siis kärsivällisesti kannettavaksesi pantu
koettelemus, korottaaksesi siten Virginiasi onnea rakkaudellasi, jolla
ei enää rajoja ole, ja avioliitollamme, jonka soihdut eivät milloinkaan
sammu. Täällä olen tyydyttävä kaipauksesi, täällä kuivaava kyyneleesi.
Oi ystäväni! Oi mun nuori puolisoni! Ylennä sielusi iankaikkisuutta
kohden, jotta jaksaisit kestää hetken kärsimykset!"

Oma liikutukseni esti minua enempää puhumasta. Paul, joka silmäili
jäykästi minua, huudahti: "Häntä ei ole enää! Häntä ei ole enää!" Ja
pitkällinen voimattomuus seurasi näitä tuskallisia sanoja.

Vihdoin viimein toivuttuaan hän virkkoi: "Koska kuolema on hyväksi ja
Virginia on onnellinen, tahdon minäkin kuolla yhtyäkseni Virginian
kanssa". Siten minun lohdutukseni vain enensi hänen epätoivoaan. Tunsin
olevani kuin mies, joka koettaa pelastaa aaltojen kuohusta ystäväänsä,
joka ei itse tahdo uida. Hän oli tuskansa alle tykkönään uponnut. Voi
sentään! Varhaisimman nuoruuden aikana kestetyt onnettomuudet vain
valmistavat ihmistä astumaan elämään, mutta sellaisia ei Paul ollut
ollenkaan saanut kokea.

Minä saatoin häntä takasin kotiinsa. Siellä tapasin hänen äitinsä ja
rouva de La Tourin vielä heikompina kuin lähtiessämme. Margareeta
varsinkin oli riutunut. Vilkkaat luonteet liukuvat helposti vähäisten
huolien harjalla, mutta kestävät vähimmän elämän suurissa suruissa. Hän
virkkoi minulle: "Voi, hyvä naapurini! Olin viime yönä näkevinäni
Virginian valkeisiin vaatteihin puettuna käyskentelevän keskellä
vehmaita lehtikujia ja ihania puutarhoja. Hän sanoi minulle: Nautin nyt
kadehdittavaa onnea. Sitten hän hymyssä suin läheni Paulia ja vei
hänetkin pois mukanaan. Kun koetin pidättää poikaani, huomasin itsekin
jättäväni maan ja seuraavani häntä, tuntien sydämmessäni sanomatonta
suloa. Kun tahdoin lausua jäähyväiset ystävättärelleni, näin hänenkin
Marin ja Domingon kera seuraavan meitä. Mutta mikä minua enin ihmetyttää
on se, että myöskin rouva de La Tour on samana yönä nähnyt unessaan
aivan samanlaisia tapauksia."

Vastasin hänelle: "Rakas ystäväni, minä uskon, ettei maailmassa mitään
tapahdu ilman Jumalan sallimusta. Unetkin joskus lausuvat totuuden."

Rouva de La Tour todella kertoikin minulle aivan samallaisesta unesta,
jonka hän samana yönä oli nähnyt. En ollut kummassakaan naisessa koskaan
nähnyt mitään merkkiä taikauskoisuudesta; sen vuoksi heidän
unennäköjensä yhdenlaisuus minuun niin vaikutti, etten epäillyt lainkaan
niiden toteenkäymistä. Onhan sellainen mielipide, että totuus meille
joskus ilmaiseikse unessa, ollut hyvin laajalle levinnyt kaikissa
maailman kansoissa. Muinaisajan suurimmatkin miehet ovat luottaneet
niihin; niiden joukossa Aleksanteri Suuri, Cæsar, molemmat Scipiot,
molemmat Catot ja Brutus, jotka eivät suinkaan olleet mitään heikkoja
henkiä. Vanha ja Uusi Testamentti sisältää suuren joukon esimerkkejä
unennäöistä, jotka ovat käyneet toteen. Itse puolestani ei minun
tarvitse tähän hakea todistuksia kauvempaa kuin omasta kokemuksestani;
ja useammin kuin kerran olen huomannut, että unet ovat jonkun
korkeamman, meistä huoltapitävän hengen ilmoituksia. Mahdotonta on
järkisyillä vastustella tai puolustella ilmiöitä, jotka ovat yläpuolella
ihmisjärjellä arvosteltavaa piiriä. Jos kumminkin ihmisjärki on vain
kuvainen Jumalan viisaudesta, ja edellinen voi salaisilla
välikappaleilla lennättää ajatuksensa maailman ääriin saakka, niin
miksei koko maailmankaikkisuutta kaitseva järki voisi käyttää
samanlaisia välikappaleita samaan tarkotukseen? Ystävä lohduttaa
ystäväänsä kirjeellä, joka kulkee monien valtakuntain läpi, halki
kansakuntain vimmaisten kiistojen, ja tuottaa iloa ja toivoa yhdelle
ainoalle ihmiselle; miksikäs ei sitte itse viattomuuden kaikkivaltias
suojelija voisi jotakin salaista tietä rientää avuksi hurskaalle
sielulle, joka asettaa toivonsa häneen ainoaan? Onko hänen ehkä tarvis
käyttää ulkonaisia välikappaleita tahtonsa toimittamiseen, hänen joka
sisäisellä voimalla vaikuttaa lakkaamatta kaikissa luomuksissaan?

Miksi siis epäilisimme unia? Elämä kaikkine katoavine ja turhine
pyrintöineen -- onko sekään muuta kuin unta?

Olkoon tämän laita miten hyvänsä; kovaonnisten ystäväini uni kävi pian
toteen. Paul kuoli kahden kuukauden perästä rakkaan Virginiansa jälkeen,
jonka nimeä hän lakkaamatta toisteli. Margareeta näki loppunsa
lähestyvän viikon päästä poikansa kuoleman jälkeen, ja niin iloisella
mielellä kuin vain hurskas voi kuolemaa kohdata. Hän otti mitä hellimmät
jäähyväiset rouva de La Tourilta, "toivoen pian yhdyttävän ihanassa
iankaikkisuudessa", kuten sanansa kuuluivat. "Kuolema on suurin
hyvätyö", lisäsi hän; "sitä tulee ihmisen toivoa itsellensä. Jos elämä
on rangaistus, on toivottava sen loppua; jos se on koettelemus, niin on
rukoiltava sitä lyhyeksi."

Hallitus piti huolta Domingosta ja Marista, jotka eivät enää kyenneet
palvelemaan, eivätkä eläneetkään kauvan emäntäinsä jälkeen.

Fidele parka riutui surusta melkein heti isäntänsä kuoleman jälkeen.

Minä otin rouva de La Tourin luokseni asumaan; hän oli uskomattoman
uljaasti kestänyt kaikkia näitä suuria tappioitansa. Hän oli lohduttanut
Paulia ja Margareetaa viimeiseen saakka, aivan kuin ei hänellä olisi
ollut mitään omaa taakkaa kannettavana. Kun hän ei heitä enää nähnyt
ympärillään, puheli hän kuitenkin heistä joka päivä kuten rakkaista
ystävistä, jotka asuvat lähellä. Kuitenkaan ei hän elänyt heidät
kadotettuaan kauvempaa kuin kuukauden päivät. Tätiänsä hän ei
vähimmälläkään tavalla syyttänyt tämän tuottamista onnettomuuksista,
vaan päinvastoin rukoili Jumalaa antamaan hänelle kaikki anteeksi ja
lievittämään niitä kauheita tunnontuskia, joita kuulimme hänen saaneen,
heti kun oli Virginian niin tylysti ajanut luotaan.

Tuo luonnoton sukulainen ei kauvan kestänytkään kovuutensa rangaistusta.
Monien laivain myötä sain hänestä sellaisia tietoja, että hän poti
hermotautia, joka teki elämän ja kuoleman hänelle yhtä sietämättömäksi.
Toisinaan hän syytti itseään suloisen pienen nepaimensa perikadosta ja
tämän äidin sitä seuranneesta kuolemasta; toisin ajoin hän taasen
kerskaili tehneensä aivan oikein, kun oli sysännyt luotaan nuo kaksi
onnetonta olentoa, joiden sanoi vain halventaneen sukuaan alhaisilla
taipumuksillaan. Välistä hän joutui oikein vihan vimmoihin nähdessään
Pariisissa vilisevää viheliäisten määrää: "Miksei lähetetä", huusi hän,
"noita laiskureita siirtomaihin kuolemaan?" Hän lisäsi vielä, että
aatteet sellaiset kuin armeliaisuus, siveys ja uskonto, jotka kaikki
kansat olivat omaksuneet, olivat vain ruhtinaitten valtiollisia
keksintöjä. Sitte hän yht'äkkiä heittäytyi vastakkaiseen
äärimmäisyyteen, antautuen tykkänään taikauskon valtaan, joka täytti
hänet kuoleman pelolla. Hän kiiruhti jakelemaan runsaita almuja
rikkaille munkeille, jotka hänen mieltänsä ohjasivat, rukoillen heitä
lepyttämään Jumalaa näillä hänen maallisen tavaransa uhrauksilla;
ikäänkuin ihmisten korkealle Isälle kelpaisi ne armopalat, jotka hän
kovaosaisilta oli kieltänyt! Usein loi hänen mielikuvituksensa hänen
silmäinsä eteen tulisia kenttiä ja palavia vuoria, joilla kamalia
haamuja vaelteli kutsuen häntä hirmuisilla huudoilla pariinsa. Hän
heittäytyi silloin johtajainsa jalkoihin ja keksi itsellensä
kidutuskeinoja ja rangaistuksia; sillä taivas, tuo vanhurskas taivas,
antaa julmille sieluille hirmuisia uskonnonharjoituksia.

Tällä tavoin hän eli useita vuosia, vuoroon jumalankieltäjänä, vuoroon
taikauskosta hiutuen, peläten yhtä suuressa määrässä elämää kuin
kuolemaa. Mutta hänen säälittävästä elämästänsä teki lopun juuri sama
tavara, jolle hän oli uhrannut luonnolliset tunteensa. Häntä murehutti
ajatus, että kuolemansa jälkeen hänen omaisuutensa joutuisi hänen niin
vihaamilleen sukulaisille. Sen vuoksi hän koetti lahjotuksilla tuhlata
siitä suurimman osan; mutta sukulaiset käyttivät hyväkseen hänen
taipumustaan hermotautiin, sulkivat hänet hourulaitokseen ja laskivat
hänen omaisuutensa holhouksen alle. Sillä tavoin juuri hänen rikkautensa
syöksivät hänet perikatoon; ja kuten ne olivat paaduttaneet entisen
omistajansa sydämen, kovettivat ne myöskin niitä omikseen pyytäväin
sydämet. Tällaisen lopun hän sai; ja mikä vielä enensi hänen
onnettomuuttaan oli se, että hänellä vielä oli kylläksi ymmärrystä
huomaamaan, miten juuri ne häntä paljastivat ja halveksivat, joiden
mieltä hän oli noudattanut kaiken ikänsä.

Virginian vierelle, samojen bamburuokojen juurelle, haudattiin hänen
ystävänsä Paul, ja heidän ympärilleen heidän hellät äitinsä ja
uskolliset palvelijansa. Ei ole pystytetty marmoripatsaita heidän
halvoille hautakummuilleen eikä piirretty heidän ansioitaan kiveen;
mutta heidän muistonsa elää kulumattomin kirjaimin niiden ihmisten
sydämmissä, jotka ovat heille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Heidän
varjonsa eivät kaipaa loistoa, jota he eläissänsä kammoivat; mutta jos
ne vielä ottaisivat osaa maallisiin huoliin, niin ne epäilemättä
mieluummin harhailisivat niiden matalain olkikattojen alla, missä
uutteruus ja hyvät avut asuvat; lohduttamassa kohtaloonsa tyytymättömiä
köyhiä, sytyttämässä nuorten lempiväin poviin sammumatonta liekkiä,
mieltymystä luonnon antimiin, rakkautta työhön ja kammoa turhiin
rikkauksiin.

Kansan ääni, joka vaikenee kuninkaille kunniapatsaita pystytettäessä, on
antanut muutamille tämän saaren paikoista nimiä, jotka ikuistavat
Virginian surullista loppua. Niinpä nähdään Ambra-saaren läheisyydessä
riuttojen keskellä muuan kohta, jota kutsutaan _Saint-Géronin väyläksi_
sen laivan nimen jälkeen, jolla hän hukkui palatessaan Europasta.

Tuon pitkän maakaistaleen äärimmäisintä niemekettä, jonka näette kolmen
peninkulman päässä täältä puoleksi peitettynä kuohuvan meren aaltoihin
ja jota _Saint-Géron_ ei voinut myrskyssä sivuuttaa päästäkseen
satamaan, kutsutaan _Kovanonnen-niemeksi_; ja tuossa aivan edessämme
tämän laakson päässä näette _Hautalahdelman_, josta Virginia löydettiin
hiekkaan hautautuneena, ikäänkuin olisi meri tahtonut tuoda hänen
ruumiinsa takaisin sureville omaisille ja osottaa hänen kainoudelleen
viimeistä kunnioitustaan samoilla rannikoilla, joiden kaunistuksena
hänen viattomuutensa oli ollut.

Oi te niin hellästi yhdistetyt nuoret, te onnettomat äidit ja koko
rakastamani perhe! Nämä metsät jotka soivat teille siimestään, nämä
lähteet jotka lorisivat iloksenne, nämä penkereet joilla yhdessä
lepäsitte, kaikki itkevät vielä teidän loppuanne!

Ei ole kenkään teidän jälkeenne rohjennut viljellä tätä autiota maata,
ei kenkään jälleen pystyttää rauvenneita majojanne. Teidän vuohenne ovat
villiytyneet, teidän puutarhanne ovat hävinneet; lintunne ovat lentäneet
tiehensä, eikä täällä kuule muita ääniä kuin haukkain kirkunaa, jotka
kaartaen leijailevat tämän kallioiden keskisen laakson päällä.

Ja minusta, joka en saa enää teitä nähdä, on tullut ystävä vailla
ystäviä, lapseton isä, ja yksinäinen matkamies tämän maan matoisen
kamaralla."

Näin puhellen tuo hyvä vanhus lähti kulkemaan poispäin, kyynelten
vieriessä alas kasvoiltaan; ja minun kyyneleeni olivat jo vuotaneet
useamman kuin yhden kerran tätä surullista jutelmaa kuunnellessani.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Paul ja Virginia" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home