Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Talismani
Author: Scott, Walter, Sir, 1771-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Talismani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



Talismani.

Romani


Walter Scotilta.


Englannin kielestä suomennettu.


Varustettu 10:llä kuvalla.


Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1880.



Talismani.



Ensimäinen luku.

      -- -- He aseineen
      Pois erämaahan kulkivat.

      *Takaisinvoitettu paratiisi.*


Syrian paahtava aurinko ei vielä ollut ehtinyt korkeimmalleen
taivaslaella, kun eräs Punaisen ristin ritari, joka oli jättänyt
kaukaisen, pohjoisen kotimaansa ja yhdistynyt ristiretkeläisten
sotaväkeen Palestinassa, hitaasti ratsullaan kulki niiden santakorpien
halki, jotta ympäröivät Kuollutta merta eli niinkuin myöski sanotaan
Asphaltin järveä, missä Jordaninvirran aallot juoksevat sisämereen,
josta ei ole mitään laskupaikkaa.

Sotaisa pyhissä-vaeltaja, joka varemmin aamupäivällä oli pyrkinyt
eteenpäin kalliolohkareitten ja syvänteiden välitse, oli juuri taaksensa
jättänyt nämät jyrkät, vaaralliset vuorisolat ja astunut alas sille
suurelle alankomaalle, jossa kaikkivaltiaan ehdotoin ja hirmuinen kosto
oli kohdannut entisyyden kirottuja kaupunkeja.

Väsymys, jano ja matkan vaarat unohtuivat, kun matkustaja muisteli sitä
kauhistuttavaa tapausta, joka oli muuttanut Siddimin ihanan,
hedelmällisen, ikäänkuin paratiisin huvipuisto hyvästi kastetun laakson
kuivaksi, kamalaksi erämaaksi, ijankaikkiseen hedelmättömyyteen
tuomituksi, poltetuksi ja kuihtuneeksi aavikoksi.

Hän teki ristinmerkin nähdessään tuon tumman järven aaltoavan veden,
joka värin ja omaisuuttensa puolesta niin isosti eroaa kunkin muun
järven vedestä, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi, kun hän ajatteli
että näiden jähmeäin aaltojen alla lepäsi alankomaan muinoin niin uhkeat
kaupungit, joille taivahan salamat eli manalaisen tulen tuhovoima oli
haudan hakannut, ja joiden jäännöksiä järvi peittää, missä ei elä
ainoatakaan kalaa, jonka pinnalla ei yhtään venettä näe, ja joka ei,
niinkuin muut järvet, suorita veroa valtamerelle, ikäänkuin jos sen oma
hirveä pohja olisi ainoa sopiva vastaanottopaikka sen synkille vesille.
Koko ympäristö tässä oli, niinkuin Moseksen aikana "suolaa ja tulikiveä,
missä ei kylvetty eikä leikattu, ja ruohoa kasvanut se ei." Maisemata
samoin kun merta saattoi kuolleeksi kutsua, sillä se ei tuottanut mitään
kasvullisuuden tapaista ja itse ilmaki oli tavallisista siivekkäistä
asujamistansa tyhjä; nämät kai kamoksuivat niitä tulikivi- ja
maapihkahöyryjä, jotka paahtava aurinko säteillään nostatti merestä
paksuina pilvinä, jotka välin muodostuivat vesipatsaitten kaltaisiksi.
Mustalla, värähtelemättömällä vedenpinnalla väikkyi kuin verhoina
naphta-nimistä tulikivensekaista limaskaa ainetta, joka yhä vain
kasvatti noita ilman myrkyllistä huuruja ja siten kauhealla tavalla
näytti todistavan Moseksen vanhan historian todenperäisyyttä.

Aurinko paahtoi melkein kärsimättömällä valolla tätä hävityksen
katsanto-alaa ja koko elävä luonto näkyi kätkeyneen sen säteiltä
piiloon, se yksinäinen olento pois luettuna, joka hitaasti ratsasti
kulkusannan poikki korven lavealla lakealla. Olisi melkein luullut että
ratsastaja varsin oli valikoinut oman pukunsa ja hevoisensa asun
sopimattomimpina tässä maassa matkustavalle. Rautapaita pitkillä
hihoilla, teräskäsineet ja teräksinen rintahaarniska olisivat riittäneet
kyllin raskaaksi varustukseksi; hänellä oli lisäksi kolmikulmainen
kilpensä kaulassa riippuvassa ja päässä silmiköllä varustettu kypäri,
jota peitti terässormuksista tehty huntu ja kaulus, haarniskan ja
kypärin välillä olevaa aukkoa suojelemassa kun se vedettiin kaulan ja
hartioiden yli. Reisiä ja sääriä suojeli, samoin kuin ruumista, sujuva
pansarivaate ja jaloissa oli käsineitten mukaiset rautakengät. Pitkä,
leveä ja suora, kaksiteräinen miekka ristinmuotoisella kahvalla riippui
hänen vasemmalla kyljellään ja suuri väkipuukko oikealla. Pitkä keihäs,
ritarin varsinainen ase, oli satulaan kiinni sidottu, sen ponsi lepäsi
jalustimella ja teräksinen pää keinui ratsastaessa taaksepäin, näyttäen
pientä lippua, joka tuulahtaessa liehui, vaan veltosti rippui alaspäin,
kun oli tyven. Raskaan varustuksen lisäksi oli hänellä sen ohessa myös
päällimmäisnä kirjailtu verkatakki, joka, jos kohta hyvin kulunut,
kuitenki oli siksi hyödyllinen, että esti polttavia auringonsäteitä
rautapukuun pääsemästä joka muuten olisi tullut mahdottomaksi kantaa.
Monessa paikoin takkia näkyi, vaikka kuluneena, ritarin vaakunamerkki.
Se näytti olevan lepäävä leoparti muistinsanalla: "ma nukun -- mua ällös
herätelkö." Sama kuva ja lause olivat myös olleet hänen kilpeensä
kuvatut, vaikka monet miekanlyönnit melkein olivat hävittäneet
maalauksen. Hänen raskaan telanmuotoisen kypärinsä litteällä päällä ei
ollut mitään koristusta. Pohjoismaiden ristiretkeläiset näkyivät
uhkaavalla itsepintaisuudella kantavan kotimaittensa jykeöitä
puollustusaseita kuumassa etelämaassa, johon olivat tulleet
taistelemaan.

Hevoisen varustukset olivat tuskin keveämmät tai mukavammat kuin
ritarin. Sillä oli raskas, teräksellä päällystetty satula, joka
edessäpäin yhtyi jonkulaiseen rintalaattaan ja taapäin teräspeitteeseen
lautasta varten. Satulassa riippui rautakirves eli vasara, jota
nimitettiin sotanuijaksi; ohjakset olivat rautasormustimilla suojatut ja
päitsien etu-osana oli rautalaatta reijillä silmiä ja sieramia varten ja
lyhyellä terävällä piikillä keskessä, joka hevosen otsasta pisti esiin,
ikäänkuin satumaisella sarvikuonolla.

Vaan harjaumisessa kaikki on ja tottumus oli ritarille ja hänen jalolle
ratsulleen tehnyt mahdolliseksi kantaa tätä varustusta. Moni niistä
länsimaisista ritareista, jotka olivat rientäneet Palestinaan, oli kyllä
kuollut, ennenkuin oli polttavaan ilman-alaan tottunut; vaan toisille
tämä taas oli ollut ei ainoastaan haittaamaton, vaan terveellinenki ja
näitten onnellisten joukkoon kuului myös se yksinäinen ratsastaja, joka
vaelsi pitkin Kuolleen meren rantoja.

Luonto, joka oli muodostanut hänen jäsenensä mahdottoman lujiksi, jotta
hän saattoi raskasta rautahaarniskaansa kantaa kuin olisi sen silmikot
olleet vain hämähäkinverkosta, oli varustanut hänen yhtä vankalla
terveydellä, niin että hän uhatenki saattoi kestää sekä ilman-alan
muutoksia, että kaikenlaisia vaivoja ja rasituksia. Mielenlaatunsa näkyi
jossakin määrin olevan sopusoinnussa hänen ruumiinrakennuksensa kanssa,
sillä niinkuin jälkimmäisellä oli suuri voima ja kestäväisyys sekä
mahdollisuus pikaiseen ponnistukseen, niin oli hänen luonteessaan,
ulkonaisen levollisuuden ja nöyryyden alla, suuri määrä tuota tulista,
haaveksivaa rakkautta kunniaan, jota oli mainioitten normannein
pääomaisuus, ja joka on tehnyt heidät hallitsioiksi Europan jokaiseen
nurkkaan, missä he vain ovat paljastaneet seikkailiamiekkojansa.

Onni ei kumminkaan ollut kaikille tämän heimon jäsenille suonut yhtä
houkuttelevia palkinnoita, ja ne, jotka yksinäinen ritarimme
kahdenvuotisen sotaretken aikana oli Palestinassa voittanut, olivat vaan
maallinen maine sekä, niinkuin häntä oli opetettu uskomaan, hengelliset
edut. Sillä välin hänen vähät rahavaransa olivat isosti huvenneet, ja
sitä nopeammin, kun hän ei ollut käyttänyt niitä tavallisia apukeinoja,
joilla muut ristiretkeläiset Palestinan asukasten vahingoksi olivat
vähenneitä varojansa lisänneet. Hän ei kiskonut antimia asukkailta,
siksi että säästi heidän omaisuuttaan saracenejä vastaan sotiessaan,
eikä hänellä ollut ollut tilaisuutta rikastumiseen ylhäisten vankien
lunnaista. Se pieni saattokunta, joka kotimaasta oli häntä seurannut
tänne, oli vähitellen pienennyt samassa määrässä kuin varat sen
ylläpitoon olivat tulleet niukemmiksi, ja hänen ainoa jäljellä oleva
aseenkantajansa makasi nyt sairasvuoteella, saattamatta tehdä
herrallensa seuraa, joka siis kulki ypö yksin. Tämä oli vähäpätöinen
asia ristiretkeläiselle, joka oli tottunut pitämään oivaa miekkaansa
luotettavimpana turvanaan ja hurskaita ajatuksia parhaimpana seuranaan.

Vaan myöskin Lepäävän Leopartin ritarin karaistu ruumis ja kärsivällinen
mielenlaatu vaativat lepoa ja virkistystä, ja kuin hän puolenpäivän
aikaan oli jättänyt Kuolleen meren vähän matkan päähän oikealle kädelle,
havaitsi hän ilomielin muutamia palmupuita, jotka kasvoivat sen kaivon
ympärillä, joka hänelle oli osotettu päivällä levähyspaikaksi. Hänen
oiva hevosensa, joka oli pyrkinyt eteen päin yhtä ahkerasti ja
tasaisesti kuin herransa, nosti nyt myöski päänsä, levitti sieramensa ja
joudutti kulkuaan, ikäänkuin tietäen lirisevän veden virvoitukselle
ennättävänsä. Vaan vielä piti vaaroja ja vaivoja tulla väliin, ennenkuin
hevonen ja ratsastaja pääsivät haluttuun matkanmäärään.

Kun Leopartin ritari yhä tarkasti silmäili vielä etäällä olevaa
palmupuulehtoa, näytti hänestä, ikäänkuin joku esine olisi puitten
välissä liikkunut. Tämä etäinen olento erkani puista, jotka osaksi
estivät sen liikunnoita näkymästä ja läheni ritaria niin nopeasti, että
kohta tuli esiin ratsumies, jonka ritari hänen turbanistaan
(kääre-lakistaan), pitkästä keihäästä ja tuulessa liehuvasta viheriästä
kauhtanasta tunsi saracenilaiseksi. Itämainen sananlasku sanoo:
"korvessa et kohtaa ystävää koskaan." Aivan yhdentekevää oli
ristinsotijalle, josko tuo uskotoin, joka komealla arapialaisratsullaan
häntä läheni ikäänkuin kotkan siivillä kannettuna, tuli ystävänä tai
vihollisena -- kenties hän, ristin eteen vannoneena ritarina, kernaammin
olisi suonut hänen vihollisena tulevan. Hän irroitti keihäänsä
satulasta, tarttui siihen oikealla kädellä, ojensi sen eteensä kärki
ylöspäin, otti vasempaan käteen ohjakset, kannusti hevostaan ja oli niin
valmiina kohtaamaan tulokasta sillä tyynellä itseensäluottamuksella,
jonka monessa taistelussa voitollepäässyt saapi.

Saraceni kiiti esiin arapialaisen ratsastajan tulisella laukalla,
enemmän ohjaten hevoista säärillään ja ruumiinsa liikunnoilla kuin
ohjaksilla, jotka höllästi riippuivat hänen vasemmassa kädessään, niin
että hän saattoi hallita sitä kevyttä, pyöreää, sarvikuonon nahasta
tehtyä ja hopeisilla heluilla reunustettua kilpeä, jota hän
käsivarrellaan kantoi ja heilutteli, ikäänkuin sen pienoisella ympyrällä
tahtoen torjua länsimaisen keihään kauheaa iskua. Hänen oma keihäänsä ei
ollut laskettu eli tähdätty niinkuin hänen vastustajansa, vaan hän
piteli sitä oikealla kädellä keskeltä kiini ja heilutteli ojetulla
käsivarrella sitä päänsä päällä. Kun ratsastaja täyttä laukkaa lähestyi
ritaria, näytti hän odottavan että Leopartin ritari kannustaisi
hevosensa häntä vastaan. Vaan kristitty ritari, hyvin tottunut
itämaisten soturein taistelutapaan, ei aikonut väsyttää oivaa ratsuansa
tarpeettomalla voimainponnistuksella, vaan seisahutti hevosensa
kokonaan, luottaen siihen, että jos vihollinen tosiaan karkaisi päälle,
hänen oma ja hänen väkevän ratsunsa paino olisivat hänelle tarpeeksi
suuri etu, joka ei kaivannut lisäystä äkillisestä liikunnosta. Ikäänkuin
tätä aavistaen saracenilainen ratsumies, tultuaan kahden keihäänvälin
päähän kristitystä, käänsi verrattomalla sukkeluudella ratsunsa
vasemmalle ja ratsasti kahdesti vastustajansa ympäri, joka paikaltaan
liikkumatta, vaan aina kääntyen päin vihollistansa teki turhaksi kaikki
tämän yritykset, päästä hänen kimppuunsa joltakin suojaamattomalta
puolelta; niin että saraceni, kääntäen hevosensa, oli pakotettu
peräytymään sadanviidenkymmenen kyynärän päähän. Toistamiseen, ikäänkuin
haukka joka haikaraan iskee, pakana uudisti ryntäyksensä ja toistamiseen
hänen täytyi peräytyä, käsikähmään pääsemättä. Vielä kolmannen kerran
hän lähestyi samalla tavoin, vaan silloin kristitty ritari, haluten
lopettaa tämän turhan tappelun, jossa hänen vihollisensa vikkelyys
kentiesi lopuksi olisi hänen uuvuttanut, äkkiä sieppasi sotanuijansa,
joka rippui satulassa, ja väkevällä kädellä sekä tarkkaan tähtäen
viskasi sen Emiirin päätä vastaan, sillä sen arvoiselta hänen
vihollisensa vähintäinki näytti. Saraceni sattui aikanaan huomaamaan
tuon hirveän heitto-aseen, asettaakseen keveän kilpensä nuijan ja päänsä
väliin; mutta iskun tuimuus painoi kilven alas hänen turbaniansa vasten,
niin että saraceni, vaikka sanottu puollustusase vähensi lyönnin voimaa,
kuitenki suistui hevosen seljästä maahan. Ennenkuin sentään kristitty
ehti toisen tapaturmaa hyväkseen käyttää, hänen sukkela vihollisensa oli
jalkeella ja kutsuen hevoistansa, joka heti palasi hänen luokseen,
hypähti jalustimiin koskematta sen selkään, ja sai siten kaikki ne edut
takaisin, jotka Leopartin ritari toivoi häneltä ryöstäneen. Mutta
jälkimäinen oli sillä välin uudestaan tarttunut nuijaansa ja itämaan
ratsumies, muistellen sitä voimaa ja taitoa, jota hänen vastustajansa
sen käyttämisessä oli osoittanut, näytti varovasti tahtovan pysyä
ulompana tuosta aseesta, jonka kovuutta hän juuri oli saanut kokea, ja
haluavan taistelua jatkaa etäämpää omilla heitto-aseillansa. Pitkän
keihäänsä hietaan pistäen jonku matkan päähän ottelupaikasta, hän
sukkelasti jännitti pienen jousen, jota kantoi seljässään, ja
kiihottaen, hevoisensa laukkaan, ajoi taasen pari kolme kertaa ritarin
ympäri mutta pitemmän matkan päässä, sekä ampui sillä välin kuusi nuolia
ritariin, niin taitavasti, että ainoastaan hänen rautahaarniskansa
lujuus pelasti häntä yhtä monessa paikoin haavoittumasta. Seitsemäs
nuoli näytti sattuneen vähemmän hyvään paikkaan varustuksessa, sillä
kristitty kaatui raskaasti hevoisensa seljästä maahan. Vaan kuinka eikö
saraceni kummastunut, kun hän, astuen hevoseltaan kaatunutta
Europalaista tarkkaamaan, tunsi tämän kovasti tarttuvan häneen kiini.
Ritari oli käyttänyt tätä kepposta päästäkseen viholliseensa käsiksi.
Vaan tässäkin kuolonkamppauksessa saracenilainen pelastui sukkeluutensa
ja hämmästymättömyytensä kautta. Hän aukaisi miekkavyönsä, johonka
Leopartin ritari oli iskenyt kiinni, ja siten toisen kynsistä päästyään
nousi ratsunsa selkään, joka ihmisolennon älyllä näytti katselevan hänen
liikuntojansa, sekä ratsasti taasen pois. Mutta viimeisessä
käsikahakassa saraceni oli menettänyt miekkansa ja viinensä, mitkä
molemmat olivat kiinnitetyt siihen vyöhön, jonka hänen täytyi jättää.
Turbaninsa hän myöskin oli ottelussa kadottanut. Nämät tappiot näyttivät
taivuttavan mahomettiläistä aselepoon: Hän lähestyi kristittyä, oikea
kätensä ojennettuna, vaan ei enään uhitellen.

[Kuva: Taistelu ristiritarin ja saracenilaisen emiirin välillä.]

"Kansoillamme on välirauha," hän sanoi frankin kielellä, jota
tavallisesti käytettiin saracenilaisten ja ristiretkeläisten välillä;
"miksi me kaksin sotisimme? Tehkäämme rauha."

"Siihen kyllä suostun," vastasi Leopartin ritari; "vaan mitä takuuta
tarjoat, että puoleltasi pidät välirauhaa?"

"Profeetan uskolainen ei vielä koskaan ole sanaansa rikkonut," Emiri
vastasi. "Sinulta, urhea nazarenilainen, minun pitäisi takuita pyytää,
jollen tietäisi, että vilppi ja urhoollisuus harvoin tekevät toisillensa
seuraa."

Ristiretkeläinen tunsi, että mahomettiläisen luottavaisuus sai häntä
häpeämään omaa epäilystänsä.

"Miekkani ristin kautta," hän sanoi, samalla tarttuen aseeseensa, "minä
tahdon sinulle, Saraceni, olla uskollinen kumppani niin kauan kuin
kohtalomme suopi meidän yhdessä olla."

"Mahometin, Jumalan profeetan, ja Allahn, profeetan Jumalan, kautta,"
vastasi hänen vast'ikäinen vihollisensa, "sydämessäni ei ole mitään
vilppiä sinua vastaan. Ja nyt lähdetään tuonne lähteelle, sillä
levähyksen aika on jo käsissä ja vesi oli tuskin huuliani kastellut, kun
sinun tulosi kutsui minua taisteluun."

Lepäävän Leopartin ritari vastasi kohteliaasti myöntyen ja ilman vihan
kaunaa silmissänsä sekä vähintäkään epäluuloa osottamatta äsköiset
viholliset rinnatusten ratsastivat pientä palmupuulehtoa kohti.



Toinen luku.


Vaarallisilla ajoilla on aina ja varsin suuressa määrässä jaksonsa,
jolloin hyvänsuopumus ja turvallisuus vallitsevat; ja erinomattain oli
niin asian laita vanhoina feodali-aikoina, jolloin, kun aikakauden tavat
pitivät sodankäyntiä ihmiskunnan parhaimpana ja jaloimpana tehtävänä,
rauhalliset väli-ajat, eli oikeammin sanoen välirauhan-ajat, olivat
näille sotilaille, jotka niin harvoin saivat niitä nauttia, varsin
tervetulleet ja juuri niiden asianhaarain tähden kallisarvoiset, jotka
tekivät ne pian loppuviksi. Turha vaiva on pitkällistä vihaa pitää
vihollista vastaan, jonka kanssa jalo ritari tänään on taistellut ja
jota vastaan hän jo huomisaamuna voipi verisessä vihassa seisoa. Aika ja
asianhaarat antoivat niin paljon tilaa tuimain intohimojen kuohuille,
että miehet, jotka eivät erityisistä syistä vihanneet toisiansa tai
joitten mieltä ei yksityisen vääryyden muisto kiihdyttänyt, kernaasti
toistensa seurassa kuluttivat niitä lyhyiä rauhallisen kanssakäymisen
väli-aikoja, joita sotainen elämä soi.

Uskonnon erilaisuutta, niin, sitä raivosaa intoa, joka toisiansa vastaan
yllytti Ristin ja Puolikuun seuralaisia, lievitti isosti se tunne, joka
jalomielisille sotilaille on niin luonnollinen ja jota ritarillisuuden
henki erittäin suositteli. Tämän hengen vaikutus oli vähitellen levinnyt
kristityistä heidän verivihollisiinsa, saraceneihin, niin Espanjassa
kuin Palestinassa. Viimemainitut eivät enään olleetkaan samoja
vimmatuita villejä, jotka Arapian sisimmistä korvista olivat syöksyneet
esiin, sapeli toisessa, Koraani toisessa kädessä, kaikille niille, jotka
uskalsivat kieltää Mekan profetaa uskomasta, levittääksensä kuolemaa
taikka Mahometin uskoa tai parhaimmassa tapauksessa orjuutta ja
veron-alaisuutta. Näitä ehtoja tosin oli tarjottu rauhaa rakastaville
Kreikalaisille ja Syrialaisille; vaan otellessaan länsimaisten
kristittyjen kanssa, joita yhtä ylpeä henki kuin heitä itseänsä
innostutti ja joilla oli voittamaton rohkeus, taito ja menestys
aseleikissä, Saracenit vähitellen omaksensa ottivat osan heidän
tavoistaan ja varsinki niistä ritarillisista säännöistä, jotka niin
hyvin soveltuivat ihastuttamaan uljaan ja vallanhimoisen kansan mieltä.
Heillä oli turnauksensa ja muut ritarillisuuden leikkinsä, heillä oli
myöskin ritarinsa eli sen veroiset arvoluokat; ja ennen kaikkea
Saracenit pysyivät annetussa sanassansa niin tarkasti, että joskus
saattoivat paremman uskonnon tunnustajia häpeämään. Välirauhojansa, niin
kansallisia kuin yksityisiä, he uskollisesti pitivät; ja niin tapahtui
että sota, itsessään kenties suurin onnettomuus, kuitenki antoi
tilaisuutta vilpittömyyden, jalouden, armeliaisuuden ja vieläpä
hyväntahtoisuudenkin osoittamiseen, joka harvemmin on rauhallisina
aikakausina tarjona, koska ne himot, jotka syntyvät kärsitystä
vääryydestä eli riidoista, joita ei äkkiä voida ratkaista, silloin
kauvemmin saattavat kyteä niiden onnettomain rinnassa, jotka niiden
saaliiksi ovat joutuneet.

Näiden hellempäin, sodan kauhuja lievittäväin tunteitten vallassa,
Kristitty ja Saraceni, jotka vast'ikään olivat parastaan koettaneet
toistensa turmelemiseksi, hiljaksensa ratsastivat sitä lähdettä kohti
palmupuitten suojassa, jolle Lepäävän Leopartin ritari oli aikonut, kuin
hänen sukkela ja vaarallinen vastustajansa keskeytti hänen matkansa.
Molemmat olivat hetkeksi vaipuneet omiin mietteisiinsä ja huoahtivat
äsköllisen ottelun jälkeen, joka oli uhannut tulla toiselle taikka
molemmille turmiolliseksi; ja heidän hyvät ratsunsa näyttivät yhtä
halukkaasti nauttivan väliaikaista lepoa. Saracenilaisen hevoinen,
vaikka se oli saanut kestää kovempaa ja laajempaa liikuntoa, näytti
kuitenki vähemmän väsyneeltä kuin europalaisen ritarin sotaratsu. Tämän
jäsenet olivat vielä märkinä, kuin sitävastoin jalon arapialaisen olivat
hiljemman ratsastamisen aikana aivan kuivuneet, paitsi mitä suitsissa ja
satulavaatteella näkyi vaahtosirpaleita. Juoksuhieta, jonka poikki
kuljettiin, rasitti niin isosti kristityn ritarin hevoista, jonka täytyi
kantaa sekä omaa varustustansa että raskasta ratsastajaansa, että tämä
laskeusi satulasta alas ja talutti ratsuansa tuon savisen maapinnan
syvän tomun halki, jonka aurinko oli polttanut hienommaksi kuin hienoin
santa, sekä siten antoi uskolliselle ratsulleen helpoitusta, oman
voimiensa rasituksella; sillä raskailla rautakengillään hän joka
askeleelta vajosi nilkkaa myöten tuohon löysään ja vastaamattomaan
maahan.

"Te teette oikein," sanoi saracenilainen, ja tämä oli ensimäinen sana
minkä kumpikaan heistä oli välirauhan sovittua lausunut -- "teidän
väkevä hevoinen kyllä ansaitsee huolenpitoanne; vaan mitä te erämaassa
teette eläimellä, joka uppoaa vuohista alemmaksi joka askeleelta,
ikäänkuin aikoisi jalkansa istuttaa yhtä syvälle kuin taatelipuun
juuret."

"Oikein puhuit, saraceni," vastasi kristitty ritari, vähän pahastuen
siitä tavasta, jolla tuo uskotoin moitti hänen lempiratsuaan, "oikein,
ymmärryksesi ja kokemuksesi jälkeen. Vaan oiva ratsuni on omassa
kotimaassani ennen kantanut minun yhtä laajan järven poikki, kuin tuolla
takanamme näet leviävän, kavionsa yläpuolella karvaakaan kastelematta."

Saraceni katsoi häneen niin suurella kummastuksella, kuin hänen
käytöstapansa sallivat hänen osoittaa, ja se tapahtui melkein
huomaamattomalla, ylenkatseellisella hymyllä, joka tuskin rypisti kokoon
hänen ylähuulensa paksuja viiksiä.

"Soveliaasti lausuttu," hän sanoi, pian muuttuen totiseksi ja tyyneksi
niinkuin tavallisesti; "kuuntele frankilaista, niin kuulet taruja."

"Et ole kohtelias, uskotoin," vastasi ristiretkeläinen, "kun epäilet
ritariksi lyödyn sanoja; ja ellet puhuisi tietämättömyydestä, etkä
ilkeydestä, niin välirauhamme olisi rikottu ennenkuin oikein olisi
alkanutkaan. Sinä luulet siis minun laskevan perättömiä kuin sanon, että
viidensadan hevosmiehen kera täydessä varustusasussa olen ratsastanut --
niin, ja peninkulmittain ratsastanut veden päällitse, joka on ollut
kovaa kuin kristalli ja kymmenen kertaa lujempaa."

"Jopa nyt kummia kuulee," vastasi mahomettiläinen. "Tuo sisämeri, johon
viittaat, on siinä suhteessa merkillinen, että se, Jumalan erityisen
kirouksen tähden, ei suvaitse mitään vajoavan aaltoihinsa, vaan ajelee
pois ja viskaa kaikki rannoillensa, mutta Kuollut meri, yhtä vähän kuin
yksikään niistä seitsemästä valtamerestä, jotka kiertävät mailmaa, voipi
pinnallaan kestää hevoisenkavion painoa, enemmän kuin Punainen meri
saattoi kärsiä Pharaon ja hänen sotajoukkonsa marssia."

"Te puhutte totta kokemuksenne jälkeen, saraceni," sanoi kristitty
ritari, "ja kumminkin, uskokaa minua, en kerro taruja, vaan ainoastaan
mitä puolestani olen kokenut. Kuumuus tässä ilmanalassa muuttaa maan
joksikin melkein yhtä epävakaiseksi kuin vesi; ja minun kotimaassani
kylmä usein muuttaa veden aineeksi, joka on kovaa kuin kallio. Vaan
älkäämme kauvemmin puhuko tästä; sillä kun muistelen kuun ja tähtien
säteitä heijastavan talvisen järven tyyntä, kirkasta, sinistä pintaa,
niin kahta kauheammalta tuntuu tämä polttava erämaa, missä itse ilmakin,
jota hengitämme, mielestäni on kuin seitsenkertaisesti kuumennetun uunin
höyry."

Saraceni katsoi vähän tarkasti häneen ikäänkuin havaitakseen miten hänen
tuli ymmärtää näitä sanoja, jotka hänen mielestään varmaan joko
ilmaisivat jotakin salaisuutta taikka tarkoittivat pilkantekoa. Viimein
hän näytti tulleen vakavaan päätökseen miten käsittää uuden kumppaninsa
puhetta.

"Te kuulutte," hän lausui, "kansakuntaan, joka kernaasti nauraa, ja te
teette itsestänne ja muista pilkkaa, mahdottomia kertomalla, ja
tapahtumattomia tarinoimalla. Sinä olet yksi noista ranskalaisista
ritareista, jotka huvikseen ja ajanvietokseen juttelevat sankaritöistä,
joihin ei ihmisvoima riitä, ja minä tein väärin, kun tässä tartuin
puheeseesi, koska kerskaileminen on sinulle luonnollisempi kuin totuus."

"Minä en ole heidän maasta, enkä suosittele heidän tapaansa," sanoi
ritari, "joka, niinkuin oikein sanoit, on kerskata asioista, joihin he
eivät uskalla ryhtyä tai joita eivät voi loppuun saattaa, jos niihin
ovat käsiksi käyneet. Vaan siinä, uljas saraceni, olen noudattanut
heidän turhamaisuutta, että olen sinulle kertonut jotakin, jota et voi
käsittää, ja siten, vaikka olen puhunut paljasta totta, olen silmissäsi
muuttunut tyhjäksi laverteliaksi; ja sentähden pyydän, älä sen enemmän
sanoistani huoli."

He olivat nyt joutuneet harvalukuisten palmupuitten luo ja sen lähteen
reunalle, joka säihkyvin pisaroin kumpusi esiin niiden siimeksessä.

Me olemme puhuneet hetken välirauhasta keskellä sotaa, ja tämä ihana
paikka keskellä hedelmätöntä erämaata tarjosi mielikuvitukselle tuskin
vähemmän suloisen kuvan. Muualla tämmöinen lehto kenties ei olisi
herättänyt erityistä huomiota; vaan ainoana paikkana äärettömällä
lakeudella, joka lupasi siimeksen ja lirisevän veden virvoitusta, tämä
puisto ja sen ympäristö muuttui pieneksi paratiisiksi näiden
siunattavain etujen tähden, joita pidetään halpoina missä ne ovat
yleisiä. Ennenkuin vihan päivät olivat Palestiinassa koittaneet, oli
joku jalo tai ihmisrakas käsi aidannut lähteen ja rakentanut holvin sen
päälle, estääkseen sitä maahan kuivumasta tahi tukkeeseen joutumasta
niiden sakeain tomupilvien kautta, joilla pienin tuulenpuuska täytti
erämaan. Holvi oli kyllä haljennut ja osaksi rikki, vaan se kumminkin
ulottui siksi peittämään lähdettä, että se isosti esti aurinkoa
pääsemästä veteen, jonka pinta, tuskin syrjäiseltä säteeltä
kosketettuna, kimalteli hiljaisessa levossaan, yhtä suloisena silmälle
kuin mielikuvitteelle, kun kaikki ylt'ympäri helotti ja hehkui. Holvin
alta liristen esiin vesi ensin juoksi marmori-altaaseen, joka tosin oli
hyvin kulunut, vaan kuitenkin miellytti silmää, koska se todisti, että
paikkaa vanhastaan oli pidetty levähyspaikkana, että ihmiskäsi oli siinä
käynyt ja jossakin määrin pitänyt ihmisten mukavuudesta huolta. Janosta
nääntyvälle matkamiehelle nämät merkit johdattivat mieleen, että toiset
ennen häntä olivat kärsineet samoja vaivoja, olivat samalla paikalla
levähtäneet, ja epäilemättä turvallisesti ennättäneet hedelmällisemmille
seuduille. Altaasta juokseva, tuskin näkyvä puronen kostutti niitä
harvoja puita, jotka kasvoivat lähteen ympärillä, ja missä puro vajosi
maahan ja katosi, osoitti vihanta ruohokko sen virkistyttävää voimaa.

Tälle suloiselle paikalle molemmat soturit pysähtyivät ja ryhtyivät
kumpikin tapansa mukaan hevoisiltaan riisumaan satulata, päitsiä ja
mäkivöitä sekä laskivat eläimet juomaan altaasta, ennenkuin itse etsivät
virkistystä lähteestä holvin alla. He päästivät sitten oriinsa irti
luottaen siihen, että näitten oma etu ja kesyt tavat pidättäisivät niitä
puhtaan veden ja tuoreen ruohikon luona.

Kristitty ja saraceni tämän jälkeen istuivat yhdessä alas kentälle ja
ottivat pienet muonavaransa esiin, joita omaksi ravinnokseen kuljettivat
muassaan. Vaan ennenkuin he kumpikaan ryhtyivät kohtuulliseen atriaansa,
he silmäilivät toistaan suurella uteliaisuudella, jonka vast'ikäinen
kova ja epätietoinen taistelu oli synnyttänyt. Kumpikin oli halukas
saamaan jonkulaisen käsityksen noin peljättävän vastustajan voimasta ja
luonteesta, ja kummankin täytyi myöntää, että jos hän olisi tappelussa
kaatunut, se olisi tapahtunut jalon voittajan kautta.

Soturit olivat ruumiiltaan ja kasvojensa juonteilta jyrkkiä vastakohtia
toisillensa ja olisivat sangen hyvin sopineet kumpikin eri
kansakuntaansa edustamaan. Frankilainen oli väkevän näköinen, vanhaan
götiläiseen kaavaan rakettu mies, vaaleanruskeoilla hivuksilla, jotka,
kypärin poisotettua, nähtiin paksuina, tiheöinä kiharoina peittävän
hänen päätään. Kasvonsa olivat kuumasta ilmanalasta saaneet paljon
tummemman ihon kuin harvemmin paljastetut paikat kaulasta tai kuin olisi
voinut päättää hänen suurista ja aukinaisista, sinisistä silmistänsä ja
hänen hivustensa karvasta sekä niistä viiksistä, jotka tiheään
varjostivat hänen ylähuultansa, kun sitä vastoin leuka, normandilaiseen
tapaan, oli huolellisesti parrasta puhdistettu. Nenänsä oli kreikalainen
ja sievämuotoinen, suunsa verrattain hieman suuri, vaan tasaisilla,
lujilla ja valkoisilla hampailla varustettu; päänsä oli pieni ja
kaulasta kauniisti kohoava. Hänen ikänsä ei voinut olla yli
kolmenkymmenen ajastajan, vaan jos ilmanalan ja vaivojen vaikutukset
myöskin otettiin lukuun, oli hän ehkä kolmea, neljää vuotta nuorempi.
Vartalonsa oli pitkä, väkevä ja jättiläisentapainen, ja vaikka näytti
siltä, kuin hänen voimansa myöhemmällä ijällä voisi kömpelyydestä kärsiä
haittaa, oli se kumminkin tätä nykyä vielä yhdistetty notkeuteen ja
sukkeluuteen. Hänen kätensä, kun hän veti teräshansikkaansa pois, olivat
pitkät, kauniit ja sievät, kalvoset varsin leveät ja lujat; ja itse
käsivarret merkillisen jäntevät ja vankat. Sotaisa pelottomuus ja
huoletoin suoruus ilmaantui hänen puheessaan ja liikunnoissaan, ja hänen
äänensä kaiku osoitti, että hän oli enemmän tottunut käskemään kuin
tottelemaan sekä harjaunut julkisesti ja rohkeasti lausumaan
ajatuksensa, missä vain häntä pyydettiin sitä tekemään.

Saracenilainen emiri oli täydellinen, jyrkkä vastakohta länsimaiselle
ristiretkeläiselle. Hänen vartalonsa kyllä oli keskinkertaista pitempi,
vaan hän oli ainakin kolme tuumaa lyhyempi Europalaista, jonka pituus
oli summaton. Hänen hoikat säärensä ja pitkät, laihat kätensä ja
käsivartensa, vaikka kyllä soveltuivat hänen ruumiinsa ja muun
ulkonäkönsä kanssa yhteen, eivät ensi katsahukselta ennustaneet sitä
voimaa ja notkeutta, jota Emiiri vast'ikään oli osottanut. Vaan lähemmin
tarkastellessaan hänen jäseniänsä, missä ne tulivat näkyviin, huomasi
että kaikki, mikä on raskasta ja lihavaa, oli niistä poissa; ja kun siis
ainoastaan luu, lihakset ja jäntereet olivat jääneet jälille, niin hänen
ruumiinsa oli paljon soveliaampi vaivoja ja rasituksia kestämään kuin
järeäjäsenisen sankarin, jonka väkevyyttä ja suuruutta hänen painonsa
sortaa ja jota hänen omat ponnistuksensa väsyttävät. Saracenilaisen
kasvot osottivat tietysti yleensä sen itämaisen heimokunnan muotoa,
josta hän oli syntyisin, ja olivat niin eriäväiset kuin suinki niistä
liioitetuista lauseparsista, joilla senaikuiset runoniekat kuvailivat
uskottomia sankareita ja siitä mielivaltaisesta muodosta, jolla toinen
taide vielä kylteillä esittää Saracenin päitä. Hänen kasvonsa olivat
pienet, kauniit ja hennot, vaikka kovasti ruskottuneet itämaan
auringosta, ja päättyivät tuuheaan ja kiherään mustaan partaan, joka
näytti erittäin huolellisesti hoidetulta. Nenä oli suora ja
säännöllinen, silmät terävät, syväkuoppaiset, mustat ja hehkuvat, ja
hampaat vetivät kauneudessa vertoja hänen erämaittensa elfenluulle.
Sanalla sanoen, kun hän tuossa lepäsi ruohikolla voimallisen
vastustajansa vieressä, olisi saracenilaisen ruumista ja ulkonäköä
voinut verrata hänen kiiltävään, puolikuunmuotoiseen sapeliin leveällä
ja kaitaisella, vaan terävällä ja säkenevällä Damascussäilällään, joka
oli silmään pistävä vastakohta pitkälle ja raskaalle götiläismiekalle,
mikä vyötäisten ympäriltä oli samalle ruohikolle heitetty. Emiiri oli
aivan ikänsä heiteellä ja häntä olisi ehkä kutsuttu erinomaisen
kauniiksi mieheksi, ellei hänen otsansa olisi ollut kovin kaitainen ja
hänen kasvonsa jossakin määrin liian ohuet ja terävät, tahi ainaki
europalaisen kaunetunnon mukaan semmoisilta näyttäneet.

Itämaisen sotilaan käytöstavat olivat vakaiset, miellyttävät ja sievät;
ilmaisten kumminkin toisinaan sitä tavanomaista itsensähillitystä, jota
kiivasluontoiset ja pikavihaiset ihmiset usein pitävät syntyperäisen
äkkipäisyytensä vartiana, sekä samalla kertaa jonkulaista oman arvonsa
tuntemista, joka näytti häneltä vaativan jonkulaista arvelevaisuutta
käytöksessä.

Tämä ylpeä etevyyden tunne oli kenties yhtä voimakas hänen uudessa
europalaisessa tuttavassaan, vaan sen vaikutus oli erilainen; ja sama
tunne, joka käski kristityn ritarin noudattaa rohkeaa, jyrkkää ja miltei
huolimatonta käytöstä, ikäänkuin hän olisi kyllin tietänyt oman arvonsa,
pitääksensä muitten ajatuksella väliä, näytti Saracenille määräävän
huolellisempaa ja kursailevampaa kanssakäymistapaa. Molemmat olivat
kohteliaita; vaan kristityn kohteliaisuuden alkulähteenä näkyi pikemmin
olevan hyvänluontoinen ajatus siitä, mitä hänen tuli muita kohtaan
muistaa; mahomettiläisen sitävastoin, ylevä tunne siitä, mitä muitten
sopi häneltä odottaa.

Ne eväät, joilla kumpikin olivat matkalle lähteneet, eivät olleet
ylöllisiä, vaan saracenin atria oli kerrassaan niukka. Kourallinen
daadeleita ja palanen karkeaa rieskaa riitti hänen nälkäänsä poistamaan,
sillä kasvatuksensa kautta hän oli tottunut tuohon korven ruokaan,
vaikka vallotusten jälkeen Syriassa arapialaisten yksinkertaiset
elämäntavat usein antoivat sijaa määrättömälle herkullisuudelle. Muutama
nielaus siitä herttaisesta lähteestä, jonka reunalla he lepäsivät,
lopetti hänen syömisensä. Kristityn päivällinen, vaikka karkea, oli
monipuolisempi. Kuivattu sianliha, mahomettilaisen kauhistus, oli
pää-osa hänen atriastaan; ja hänen särpimensä, jota hän nahkaisesta
pussistaan joi, sisälti jotakin parempaa kuin puhdasta vettä. Hän söi
suuremmalla ruokahalulla ja joi suuremmalla mielihyvällä kuin
saracenilaisen mielestä sopi näyttää paljaan ruumiillisen tarpeen
tyydyttämisessä, ja se salainen ylenkatse, jota kumpainenkin kantoi
toistansa kohti väärän uskonnon tunnustajana, epäilemättä isosti eneni
tuosta suuresta erotuksesta heidän ruuissa ja tavoissa. Vaan kumpikin
oli tuntenut vastustajansa käsivarren voimaa ja se molemminpuolinen
kunnioitus, minkä tuo kova ottelu oli synnyttänyt, riitti tukehuttamaan
muita vähempi-arvoisia ajatuksia. Kuitenkaan Saracenilainen ei voinut
olla muistutusta tekemättä niitä puolia vastaan kristityn käytöksessä ja
tavoissa, jotta eivät olleet hänelle mieleen; ja jonku aikaa ääneti
katseltuaan sitä ruokahalua, joka sai ritarin syöntiä jatkumaan pitkälle
sen jälkeen kuin hän itse oli lopettanut, hän puhutteli ritaria
seuraavalla tapaa:

"Uljas nazareni, onko sopivaa että se, joka voipi taistella kuin mies,
syöpi kuin koira tai hukka? Vääräuskoinen Juutalainenki kauhistuisi
ruokaa, joka näyttää teille maistuvan yhtä hyvältä kuin jos se olisi
hedelmä paratiisin puista."

"Uljas saraceni," vastasi kristitty, katsahtaen ylös vähän kummastuneena
tästä odottamattomasta soimauksesta, "tiedä että harjotan kristillistä
vapautta nauttiessani mitä juutalaisille on kielletty, jotka vielä
arvelevat olevansa Moseksen vanhan lain orjuuteen sidottuina. Meillä,
saraceni, tulkoon se sinun tiedoksi, on varmempi takuu töistämme -- Ave
Maria! -- Olkaamme kiitolliset!" Ja ikäänkuin kumppaninsa arvelujen
uhaksi hän päätti lyhyen, latinaisen kiitosrukouksen pitkällä
siemauksella nahkaisesta pullostaan.

"Kas tuossa myöskin jotain, jota kutsutte vapaudeksenne," sanoi
saraceni, "ja samoin kuin ravitsette itseänne järjettömäin
luontokappalten tavalla, samoin te alennatte itseänne heitä alemmaksi,
myrkyllistä nestettä juomalla jota hekin inhoavat!"

"Tiedä, turhamainen saraceni," vastasi kristitty arvelematta, "että
herjaat Jumalan lahjoja isäsi Ismaelin herjauksella. Rypäleen mehu on
hänelle, joka siitä viisaasti nauttia tahtoo, annettu mielen
ilahuttamiseksi vaivan jälkeen, virvotukseksi tautivuoteella ja
murheissa lohdutukseksi. Ken sitä niin käyttää, kiittäköön Jumalaa
viinipullostaan niinkuin jokapäiväisestä leivästään; ja ken taivaan
anninta väärin käyttää, hän ei ole suurempi houkka juopumuksessaan kuin
sinä kieltäväisyydessäsi."

Saracenilaisen terävä silmä välähti, kun hän kuuli tuon pilkallisen
lauseen, ja hänen kätensä tapaili puukon kahvaa. Tämä oli kuitenki
ainoastaan hetken mielijohde ja katosi heti, kun hän muisteli
riitaveljensä väkevyyttä ja sitä kovaa kourausta, josta hän vielä tunsi
pakotuksen jäsenissään; ja hän tyytyi sanoilla jatkamaan kiistaa, joka
paremmin sopi tähän tilaisuuteen.

"Sinun sanasi, oi nazareni," hän sanoi, "voisivat vihastuttaa, ellei
tietämättömyytesi sääliä herättäisi. Oi sinua sokeampaa, kuin kukaan
joka moskean ovella kerjää, etkö näe että tuo vapaus, josta kerskailet,
on rajotettu juuri siinä mikä on miehen onnelle ja taloudelle kalliin;
ja että lakisi, jos sitä seuraat, avioliitossa sinut sitoo yhteen
ainoaan toveriin, oli hän sitten sairas tai terve, hedelmällinen tai
hedelmätöin, ja toi hän rauhaa ja iloa tai melua ja toraa atriallesi ja
vuoteellesi? Tätä, nazareni, minä todella kutsun orjuudeksi; kun
profeeta sitävastoin on uskovaisille maan päällä antanut esi-isämme
Abrahamin ja ihmiskunnan viisaimman miehen Salomonin patriarkalliset
etuoikeudet, sallien meidän tässä elämässä kaunottareita mielin määrin
vaihetella, ja tuolla puolen haudan meille suoden paratiisin
mustasilmäisiä sulottareita."

"No, Hänen nimensä kautta, jota enimmän taivaassa pelkään," kristitty
sanoi, "ja sen vaimonpuolen muiston kautta, jota tässä mailmassa enimmän
kunnioitan, etkö ole erehtynyt ja sokaistu pakana! -- Tuo
timanttisormus, jota sormessasi kannat, sitä epäilemättä pidät
äärettömän kallisarvoisena?"

"Balsora ja Bagdad eivät sen vertaista voi ilmituoda," saracenilainen
vastasi, "vaan mitä se nykyiseen keskustelu-aineeseemme kuuluu?"

"Kuuluu kyllä," frankilainen vastasi, "niinkuin itse tulet myöntämään.
Ota sotanuijani ja särje kivi kahteenkymmeneen palaseen -- onko jokainen
näistä palasista koko timantin arvoinen, eli ovatko kaikki yhteensä vain
kymmenes osa sen arvosta?"

"Tuo on lapsen kysymys," vastasi saraceni; "tämmöisen kiven sirpaleet
eivät vastaisi koko timantin arvoon edes siinä suhteessa kuin yksi
sataan."

"Saraceni," vastasi kristitty soturi, "se rakkaus, minkä totinen ritari
omistaa yhdelle ainoalle, ihanalle ja uskolliselle kaunottarelle on tuo
kalliskivi kokonaisenaan; se hellyys, jonka sinä tuhlaat orjallisille
vaimoillesi ja puoleksi naiduille orjillesi, on verrattain yhtä arvoton
kuin särjetyn timantin välkkyvät sirpaleet."

"No pyhän Kaaban kautta," sanoi emiiri, "etkö ole mielipuoli, joka
hyväilet rautakahlettasi ikäänkuin se olisi kultaa! Katso tarkemmin.
Tämä sormukseni kadottaisi puolet kauneuttansa, ellei kantakiveä
ympäröisi ja reunustaisi nuo pienemmät hohtokivet, jotka sitä somistavat
ja ylentävät. Tuo keskimäinen timantti on mies, luja ja kokonainen,
jolla itsessään on oma arvonsa; ja tuo kehä pienempiä hohtokiviä on
naiset, jotka hänestä saavat valonsa, minkä hän heille jakaa sen mukaan
kuin hänelle parhaiten sopii. Ota keskimäinen kivi sormuksesta pois ja
timantti pysyy yhä saman-arvoisena kuin ennen, kun sitävastoin nuo
pienemmät kivet jäävät verrattain arvottomiksi. Ja näin on vertauksesi
oikein ymmärrettävä; sillä mitä runoilia Mansour sanoo? "Miehen suosio
se on, joka kauneutta ja suloutta naiselle suopi, aivan kuin virtasen
kalvo ei kimaltele enään, kun auringon säde herkeää sitä suutelemasta."

"Saraceni," vastasi ristiretkeläinen, "sinä haastelet sen tavoin, joka
ei konsanaan ole nähnyt naista, joka sotilaan lempeä ansaitseisi. Usko
minua, jos näkisit europalaisia kaunottareita, joita me, ritariston
jäsenet, Jumalan jälkeen palvelemme ja kunnioitamme, iäksi sinä
kyllästyisit noihin hekumallisiin orjaraukkoihin haremissasi. Meidän
kaunottareimme sulo kärjestää keihäämme ja terottaa miekkamme; heidän
sanansa ovat lakimme, ja yhtä hyvin voisi sytyttämätön lamppu valoa
levittää, kuin ritari, jolla ei olisi sydämensä hallitsiatarta,
kunnostaa itseänsä sankaritöillä."

"Olen kuullut kerrottavan tuosta länsimaisten ritarien hurjuudesta,"
sanoi emiiri, "ja olen aina pitänyt sitä sen mielettömyyden
sivu-oireena, joka on saanut teidät tänne tyhjää hautaa vallottamaan.
Vaan kuitenkin ne frankit, jotka olen tavannut, ovat niin isosti
ylistäneet naistensa ihanuutta, jotta varsin kernaasti omilla silmilläni
mielisin niiden hempeyttä nähdä, jotka voivat muuttaa rohkeoita
sotureita oikkujensa orjiksi."

"Urhoollinen saraceni", sanoi ritari, "ellen olisi matkalla pyhälle
haudalle, pitäisin ylpeytenäni viedä teidät, täydellä turvallisuuden
vakuutuksella, Richard Englantilaisen leiriin, jota paremmin ei kukaan
ymmärrä jaloa vihollista kunnioittaa; ja vaikka olen köyhä ja
yksinäinen, niin kuitenkin luulisin sinulle ja jokaiselle sinun
kaltaiselles saattavani taata ei ainoastaan turvallisuutta vaan myöskin
arvoa ja kunnioitusta. Siellä saisit nähdä useain Franskan ja Britannian
ihanimpain kaunotarten muodostavan seuran, jonka loistoisuus
kymmentuhatkertaisesti voittaa semmoisten timanttiläjäin hohteen, kuin
sinulla on."

"No, Kaaban kulmakiven kautta", sanoi saraceni, "minä tahdon
kutsumuksesi yhtä vapaasti vastaanottaa kuin se on tehty, jos nykyisen
retkesi lykkäät vastaiseksi; ja usko minua, urhea nazareni, sinulle
olisi parempi kääntää hevosesi pään kohti kansalaistesi leiriä, sillä
matkustaminen Jerusalemiin ilman passitta on henkensä heittäminen
suotta."

"On minulla passi," vastasi ritari vetäen pergamentin esiin, "Saladinin
nimellä ja sinetillä varustettu."

Saraceni kumartui maahan asti, nähdessään Egyptin ja Syrian kuuluisan
sulttanin käsialan ja sinetin; ja suurella kunnioituksella paperia
suudeltuaan hän painoi sitä otsaansa vastaan, ja jätti sen sitten
ritarille takaisin, sanoen: "rohkea franki, sinä olet tehnyt syntiä
minun ja omaa vertasi vastaan, kuin et heti tavatessamme tätä minulle
näyttänyt."

"Te tulitte kohotetulla peitsellä," sanoi ritari; "jos joukko saracenejä
olisi minua ahdistanut, olisi kunniani minun sallinut heille näyttää
sulttanin passin, vaan yksinäiselle miehelle ei koskaan."

"Ja kumminkin yksi mies," sanoi saraceni ylävästi, "riitti matkaasi
katkaisemaan."

"Tosi kyllä, urhea mahomettilainen", vastasi kristitty; "vaan harvassa
sinun vertaisiasi löytyy. Tuollaiset haukat eivät lentele parvittain, ja
jos sen tekevät, ei koko parvi iske yhteen ainoaan."

"Sinä ajattelet meistä oikein," sanoi saraceni, nähtävästi yhtä
mielissään imarruksesta, kuin hän oli ollut pahoillaan siitä
ylenkatseesta, jota europalaisen edellinen kerskaileminen oli
sisältänyt; "meiltä sinun ei olisi tarvinnut peljätä mitään pahaa; vaan
onni oli minulle, etten voinut sinua kaataa kun sinulla oli kuningasten
kuninkaan suojeluskirja päälläsi. Todella olisi hirsipuu eli miekka
ollut semmoisen rikoksen sovelias kostaja."

"Minua ilahuttaa kuulla, että sen vaikutus voipi minulle olla
hyödyllinen," sanoi ritari; "sillä minulle on kerrottu, että tietä
häiritsee rosvoheimot, jotka eivät pidä väliä millään, kuin tilaisuutta
ryöstämiseen on tarjona."

"Sinulle on kerrottu totta, uljas kristitty," sanoi saraceni; "mutta
profeetan turbanin kautta vannon, että jos noitten roistojen kautta
mitään vahinkoa kärsisit, niin itse viiden tuhannen hevosen kanssa
lähden sinua kostamaan; minä kaadan jokaisen heidän miehenpuolensa ja
lähetän heidän naisensa niin etäiseen vankeuteen, että heidän
heimokuntansa nimeä ei ikänä enään ole kuultava viidensadan peninkulman
sisässä Damaskosta. Suoloja tahdon kylvää heidän kylänsä raunioille eikä
elävä olento koskaan, siitä ajasta eteenpäin, ole siinä asuva."

"Kernaammin soisin, että se vaiva, jonka itse lupaatte päällenne ottaa,
jalo Emiiri, tapahtuisi jonku toisen suurempi-arvoisen hengen tähden
kuin minun," vastasi ritari; "vaan minun lupaukseni on taivaissa
kirjotettu muistiin, seurasi tuosta hyvä tai paha, ja minun täytyy
pyytää, että neuvoisitte minulle tietä tulevan yön lepopaikkaan."

"Sen," sanoi saraceni, "täytyy olla isäni teltan mustan vaipan alla."

"Tuleva yö," vastasi kristitty, "minun täytyy viettää rukouksissa ja
katumuksessa erään pyhän miehen, Engaddin Theodorikin luona, joka asuu
näissä erämaissa ja pyhittää elämänsä Jumalan palvelukseen."

"Sitten ainakin tahdon turvallisesti saattaa teidät sinne," sanoi
saraceni.

"Se olisi kyllä mieluinen seura minulle," sanoi kristitty, "vaan tuon
hurskaan isän vastainen turvallisuus voisi ehkä sen kautta joutua
vaaraan; sillä kansanne julma käsi on tullut punaiseksi Herran
palveliain merestä, ja sentähden me tulemme tänne haarniskoissa ja
varustuksissa, miekoilla ja keihäillä, raivataksemme tien auki pyhälle
haudalle ja suojellaksemme niitä valittuja pyhimyksiä ja erakoita, jotka
vielä viipyvät tässä lupauksen ja ihmetten maassa."

"Nazareni," sanoi mahomettilainen, "kreikalaiset ja syrialaiset ovat
tässä suhteessa paljon meistä valehdelleet, koska me vain teemme niiden
käskyjen jälkeen, jotka meille antoi Abubeker Alvakel, profeetan
jälkeläinen ja hänen perästä oikea-uskoisten ensimäinen johdattaja.
"Menkää, Yezed Ben Sophian," hän sanoi lähettäessään tämän kuuluisan
kenraalin Syriaa uskottomilta valloittamaan, "käyttäkää itseänne
tappelussa kuin miehet, vaan vanhoja ja voimattomia sekä naisia ja
lapsia älkää murhatko. Maata älkää hävittäkö, älkääkä turmelko viljaa
eli hedelmällisiä puita; sillä ne ovat Allahn antimia. Pysykää sanoissa
ja lupauksissa, kuin liiton olette tehneet, vaikkapa siitä olisi
itsellenne vahinkoa. Jos tapaatte pyhiä miehiä, jotka käsillänsä tekevät
työtä ja palvelevat Jumalaa erämaassa, niin niitä älkää vahingoittako,
älkääkä heidän asuntoansa hävittäkö. Vaan kun tapaatte kaljupäitä, jotka
ovat hivuksensa ajaneet pois, ne kuuluvat saatanan synagogaan! lyökää
miekalla, tappakaa, älkää herjetkö ennenkuin ne tulevat uskovaisiksi eli
veronalaisiksi." Niinkuin Kaliifi, profeetan seuralainen, on meitä
käskenyt, niin olemme tehneet ja ne joita oikeutettu vainomme on
surmannut, ovat vain olleet saatanan pappeja. Vaan hurskaille miehille,
jotka yllyttämättä kansaa toistansa vastaan, vilpittömästi uskovat Issa
Ben Mariamin[1] päälle, me olemme kilpenä ja suojana; ja koska hän, jota
etsitte, juuri on näitä, niin ei hän minulta muuta tule saamaan kun
ystävyyttä, suosioa ja kunnioitusta, vaikka profeetan valkeus ei ole
häntä ennättänyt."

[1] Jesuksen, Marian pojan.

"Se erakko, jonka luona aion käydä," sanoi sotaisa pyhissävaeltaja, "ei
kuuloni mukaan ole pappi; vaan jos hän kuuluisi tähän voideltuun ja
pyhään säätyyn, tahtoisin hyvällä peitselläni todistaa pakanoita ja
uskottomia vastaan --"

"Älkäämme manatko toisiamme taisteluun, veikkoseni," keskeytti saraceni;
"kumpiki meistä on löytävä tarpeeksi frankeja eli mahomettiläisiä, joita
vastaan käyttää sekä miekkaa että keihästä. Tätä Teodorikiä suojelee
sekä turkkilaiset että arapialaiset; ja vaikka hän tavoiltansa toisinaan
on vähän kummallinen, hän kuitenkin niin hyvästi käyttää itseänsä oman
profeetansa seuralaisena, että hän ansaitsee hänenki suojelusta, jonka
jumala lähetti --"

"No, neitsyt Marian, pyhän emosen kautta, saraceni," huudahti kristitty,
"jos samassa hengenvedossa rohkenet mainita kamelinkuljettajaa Mekasta,
ja --"

Tulinen vihan väristys puistutti emiirin ruumista; vaan se kesti vain
silmänräpäyksen ja hänen rauhallinen vastauksensa oli sekä arvollinen
että järkevä, kun hän sanoi: "älä alenna hänen arvoa jota et tunne;
varsinkin kuin me kunnioitamme uskontosi perustajaa, vaikka hylkäämme
sen opin, minkä papit ovat siitä sommitelleet. Minä tahdon itse ruveta
oppaaksesi erakon luolalle, jota luullakseni ilman minun avutta tuskin
voisit löytää. Ja sillä välin jättäkäämme uskontomme jumalallisuuden
munkkein ja mollain kiisteltäväksi, ja haastelkaamme aineista, jotka
paremmin sopivat nuorille sotilaille -- taisteluista, kauniista
naisista, terävistä miekoista ja kiiltävistä asuista."



Kolmas luku.


Sotilaat nousivat ylös paikalta missä olivat hetken levähystä ja
kohtuullista virvotusta nauttineet, ja auttoivat kohteliaasti toisiaan
satulusten sijalleen sovittamisessa, joista vähäksi aikaa olivat
uskollisia ratsujansa vapauttaneet. Kumpiki näytti tottuneelta tuohon
työhön, joka siihen aikaan oli tarpeellinen ja todella välttämätön osa
ratsumiehen velvollisuuksista. Siinä määrässä kuin erotus
luontokappaleen ja järjellisen ihmisen välillä sen salli, näytti
molemmalla myöski olevan häntä matkustuksilla ja sotaretkillä aina
seuraavan hevosensa luottamus ja rakkaus. Saracenilaisella tämä
ystävällisyys oli seuraus lapsuuden tavoista; sillä Itämaan sotaisten
heimokuntien teltoissa on sotilaan hevosella arvonsa lähinnä jälkeen tai
melkein samalla asteelta kuin vaimo ja perhe; ja europalaiselle
sotilaalle asianhaarat ja itse täytymys tekivät hänen sotaratsunsa
tuskin halvemmaksi kuin aseveljekseksi. Hevoset sentähden mieluisasti
luopuivat syöttöpaikastaan ja vapaudestansa, ja hirnuivat ja korskuivat
iloisesti isännillensä, kun nämät paikoilleen panivat heidän
satulavarustuksiansa pitempää matkustusta ja lisättyä rasitusta varten.
Ja samalla kuin kumpikin sotilas toimitti työtään tai kohteliaasti
toveriaan auttoi, hän tarkalla uteliaisuudella silmäili matkakumppaninsa
asua ja huomautti erittäin, jos se tapa, jolla toinen järjesti
ratsasneuvojansa, häntä kummastutti.

Ennenkuin taasen nousivat ratsuilleen matkaa jatkaaksensa, kristitty
ritari vielä kerran kostutti huuliaan ja kasteli käsiään tuohon
raittiiseen lähteeseen ja sanoi pakanalliselle kumppanilleen: "tekisi
mieleni tietää tämän suloisen lähteen nimeä, jotta sitä säilyttäisin
kiitollisessa muistossa; sillä vesi ei konsanaan ole suloisemmin
sammuttanut kovempaa janoa kuin minä tänään olen saanut kokea".

"Sitä kutsutaan arapian kielellä", vastasi saraceni, "nimellä joka
merkitsee Erämaan Timantti".

"Ja oikein sitä silloin nimitetään", kristitty sanoi: "Minun kotiseutuni
laaksossa löytyy tuhatmäärä lähtehiä; vaan en yhtäkään niistä tule
tästälähin niin hartaasti muistelemaan, kuin tätä yksinäistä lähdettä,
joka tarjoo liriseviä aarteitansa paikalla missä ne eivät ole ainoastaan
suloiset, vaan melkein välttämättömän tarpeelliset."

"Te puhutte totta", saraceni sanoi: "sillä kirous vielä painaa tuota
kuoleman merta, eikä ihminen eikä eläin juo sen aalloista yhtä vähän
kuin tuosta virrasta, joka siihen laskee vetensä jaksamatta sitä
täyttää, niin pitkältä kuin tätä tylyä erämaata kestää".

He nousivat hevosilleen ja jatkoivat kulkuansa santaisen aavikon poikki.
Sydänpäivän helle oli jo ohitse ja vieno tuulenpuuska lievitti hieman
erämaan kauheutta, vaikka myötänsä tuoden hienoa hietaa, joka ei
saracenia isosti rasittanut, vaan niin kovin kiusasi hänen raskaasti
varustettua kumppaniansa, jotta hän satulaansa ripusti rautakypärinsä ja
vaihtoi sen keveään ratsulakkiin, jota aikakauden kielellä kutsuttiin
_mortier_, sen yhtäläisyyden tähden mikä sillä oli tavallisen morttelin
eli huuhmaren kanssa. Hetken he ratsastivat äänettöminä toistensa
sivulla, jolloin saraceni hoiti velvollisuuttansa matkan johtajana ja
oppaana, tarkasti tähdystellen ja tuntomerkikseen ottaen muutamia
etäisiä kallioita eräällä vuoriharjulla, jota he vähitellen lähenivät.
Vähäksi aikaa hän näkyi kokonaan kiinnittäneen ajatuksensa tuohon
toimeen ikäänkuin luotsi, joka ohjaa laivaa vaarallisen kulkupaikan
läpi; vaan he olivat tuskin puoli (engl.) peninkulmaa kulkeneet, niin
hän näkyi matkan suunnasta varmistuneen ja haluavan ruveta haastelemaan
suuremmalla avomielisyydellä kuin hänen kansakunnallensa on tavallista.

"Te olette", hän sanoi, "minulta kysyneet äänettömän lähteen nimeä, joka
kyllä näennäisesti, vaan ei todellisesti ole elävä kappale. Sallikaa
minun kysyä sen kumppalin nimeä, jota tänään olen kohdannut sekä
vaarassa että levossa, ja jonka nimeä en voi ajatella tuntemattomaksi
edes täällä Palestinan erämaissa".

"Se ei vielä ansaitse mainita", sanoi kristitty. "Tiedä kumminkin, että
Ristin sotilaitten kesken minua nimitetään Kenneth -- Lepäävän Leopartin
ritari; kotimaassani minulla on muita arvonimiä, vaan ne kuuluisivat
karkeoilta itämaalaisen korvaan. Urhea saraceni, sallikaa minun kysyä
mikä arapian heimokunnista vaatii sukuanne omaksensa ja millä nimellä
teidät tunnetaan?"

"Sir Kenneth", sanoi mahomettilainen, "minua ilahuttaa kun nimenne on
semmoinen, että huuleni helposti sen voivat ääntää. Mitä minuun tulee,
en ole arapialainen, vaikka johdan syntyperäni yhtä villistä ja
sodanhimoisesta suvusta. Tiedä herra Leopartin ritari, että olen
Shirkohf, Vuoren Leijona, ja että Kurdistan, josta olen syntyisin, ei
pidä yhtäkään perhekuntaa jalompana kuin Seldshukein".

"Olen kuullut", kristitty vastasi, "että teidän suuri sulttaninne lukee
sukuperänsä samasta lähteestä?"

"Ylistetty olkoon profeeta, joka on vuorillemme osottanut sen kunnian,
että niitten helmasta lähetti hänen, jonka sana on voitto", vastasi
pakana. "Egyptin ja Syrian kuninkaan edessä olen ainoastaan mato, vaan
kuitenkin nimeni omassa maassani jotaki merkitsee. -- Muukalainen,
kuinka suurella miehistöllä lähdit tähän sotaan?"

"Totta puhuen", Sir Kenneth sanoi, "ystävien ja sukulaisten avulla
jaksoin töin tuskin saada matkaan kymmenen hyvää keihästä, ja lisäksi
noin viisikymmentä joutsimiestä, passarit siihen luettuina. Muutamat
ovat onnettomasta lipustani luopuneet -- muutamat taistelussa kaatuneet
-- useat tauteihin kuolleet -- ja yksi uskollinen asekantaja, jonka
hengen pelastukseksi nyt olen tällä pyhällä matkalla, on sairasvuoteen
oma".

"Kristitty", sanoi Shirkohf, "tässä minulla on viinessäni viisi nuolta,
kukin kotkan höyhenellä sulitettu. Yhden niistä jos lähetän teltoilleni,
tuhat sotilasta nousee hevosen selkään -- jos lähetän toisen, niin sama
voima on jalkeella -- näillä viidellä voin komentaa viittätuhatta
miestä; ja jouseni jos lähetän, niin kymmenentuhatta ratsastajaa
tärisyttää erämaata. Ja viidelläkymmenellä ratsumiehelläsi sinä olet
tullut maata vallottamaan, jossa minä olen halvimpia!"

"Pyhän ristin kautta saraceni", sanoi länsimainen sotilas, "ennenkuin
kerskaat, tulisi sinun tietää, että yksi teräshansikka voipi kuoliaaksi
likistää ampiaisia koko kourallisen".

"Kyllä, vaan ensin sen täytyy saada ne kouraan", sanoi saraceni hymyllä,
joka ehkä olisi voinut heidän vastatehdylle liitolleen käydä
vaaralliseksi, ellei hän keskustelu-ainetta olisi vaihtanut, lisäten:
"ja onko urhoollisuus kristittyjen ruhtinasten kesken niin suuresti
arvossa pidetty, jotta sinä, varoista ja sotamiehistä noin köyhä, voit,
kuten äsken teit, tarjoutua suojeliakseni ja turvakseni veljestesi
leirissä?"

"Tiedä, saraceni", sanoi kristitty, "että ritarin nimi ja aatelisveri
oikeuttaa omistajaansa asettumaan ensiluokkaistenki hallitsiain rinnalle
kaikessa, mikä ei koske kuninkaallista mahtia ja valtaa. Jos itse
Englannin Richardi sattuisi loukkaamaan niin köyhän ritarin kunniaa,
kuin minä olen, hän ei ritariston lakien jälkeen voisi kieltäytyä
kanssani taistelemasta".

"Olisipa mielestäni hauska katsella niin outoa näytelmää", sanoi emiiri,
"jossa nahkavyö ja kannukset kohottavat vähäarvoisimmankin mahtavimman
veroiseksi".

"Teidän täytyy lisätä: vapaa syntyperä ja pelkäämätöin sydän", kristitty
sanoi: "sitten ehkä ette ole aivan väärin puhuneet ritariarvosta".

"Ja seurusteletteko te yhtä vapaasti päällikköjenne ja johtajainne
naisten kanssa?" kysyi saraceni.

"Jumala varjelkoon", sanoi Leopartin ritari, "ettei jokaisella
köyhimmälläkin kristikunnan ritarilla olisi vapaus kaikessa
kunniallisessa palveluksessa omistaa kätensä ja miekkansa,
sankaritöittensä maineen ja koko sydämensä hartauden ihanimmalle
ruhtinattarelle, joka koskaan on kruunua otsallaan kantanut".

"Vasta ikään", sanoi saraceni, "selitit rakkautta sydämmen kalliimmaksi
aarteeksi -- epäilemättä sinä olet omasi omistanut ylhäiselle ja jalolle
henkilölle?"

"Vieras", vastasi kristitty, kovasti punastuen puhuessaan, "me emme
ajattelemattomasti ilmota, mihin olemme kalliimmat aarteemme kätkeneet
-- kyllin olkoon sinulle siinä että, niinkuin sanoit, rakkauteni esine
on ylhäinen ja jalo henkilö -- hyvin ylhäinen -- hyvin jalo; vaan jos
rakkaudesta ja taitetuista keihäistä haluat kuulla, niin mene uhallasi,
kuten sanoit, ristiretkeläisten leiriin, ja siellä olet saava harjotusta
korvillesi ja, jos haluat, myöskin käsillesi".

Itämainen sotilas, kohoten jalustimissa ja keihästään ilmassa
heilutellen, vastasi: "epäilenpä suuresti löytäväni ketään, ristinmerkki
hartioillaan, joka kanssani haluaisi ruveta dsherridin heittoon".

"Sitä en takaa", ritari vastasi, "vaikka leirissämme löytyy
espanjalaisia, jotka ovat hyvin harjaantuneita teidän itämaiseen
keihäänheittotapaan".

"Koirat ja koirain penikat!" huudahti saraceni. "Millä oikeudella nuo
espanjalaiset tulevat taistelemaan oikeauskoisia vastaan, jotka heidän
omassa maassa ovat heidän herrojansa ja kurittajiansa? Heidän kanssa en
tahdo kilvotella missään sotaisessa huvissa".

"Älkää antako Leonin ja Asturian ritarien kuulla tuommoista puhetta
heistä", sanoi Leopartin ritari; "vaan" lisäsi hän hymyten aamupäivän
tappelua muistellessaan, "jos keihään sijasta tahdotte sotanuijan iskua
vastustaa, niin kyllä siihen halullisia länsimaan sotureita löytyy".

"Isäni parran kautta", sanoi saraceni puoleksi naurahtaen, "se leikki on
kovin kova ainoastaan huvikseen leikiteltäväksi. Taistelussa en koskaan
nuijia pelkää, vaan pääni" -- tässä hän kohotti kätensä otsalleen -- "ei
vielä ajaksi salli minun leikillä vain niitä hakea".

"Soisin teidän näkevänne Richard kuninkaan nuijan", vastasi länsimainen
soturi, "jonka suhteen tämä satulassani riippuva on keveä kuin höyhen".

"Paljon olemme tuosta saarikuninkaasta kuulleet", saraceni sanoi;
"oletko sinä hänen alamaisiansa?"

"Hänen seuralaisiaan tällä sotaretkellä olen", ritari vastasi, "ja pidän
sen kunniana; vaan hänen alamaisiaan en ole, vaikka kyllä syntyperäinen
asukas sillä saarella, jolla hän hallitsee".

"Mitä tarkotatte?" sanoi itämaalainen: "onko teillä siis kaksi
kuningasta yhdellä ainoalla saariraukalla?"

"Niin on", vastasi skotlantilainen; sillä semmoinen Sir Kenneth oli
syntyään[1] -- "niin juuri on; ja vaikka kumpaisen pään asukkaat usein
käyvät sotaa keskenään, voipi maa kuitenkin, niinkuin näet, varustaa
sotavoiman, joka voinee pelastaa Zionin kaupungit siitä jumalattomasta
ikeestä, jonka teidän herranne on heidän päälle laskenut".

[1] Englanti jo Skotlanti olivat ristiretkien aikana eri valtakuntia
kumpikin omalla kuninkaalla; yhistys tapahtui vasta v. 1706. Kuningas
Richard Leijonasydän hallitsi Englannissa vv. 1189--1199, ja kolmas
ristiretki, josta tämä kertomus puhuu, tehtiin v. 1189--1191. Suom.
muist.

"Saladinin parran kautta, nazareni, ellei se olisi ajattelematoin,
lapsellinen hulluus, voisi nauraa suuren sulttaninne
yksinkertaisuudelle, hän kun tulee tänne vallottamaan kallioita ja
erämaita sekä niiden omistusoikeudesta riitelemään niiden kanssa, jotka
voivat asettaa kymmenkertaisen väkijoukon, ja sillä välin jättää osan
siitä pienestä saaresta, jonka hallitsiaksi hän syntyi, toisen valtikan
haltuun. Todella sir Kenneth, teidän ja toisten urhoollisten
kansalaistenne olisi pitänyt antautua tuon Richard kuninkaan vallan
alle, ennenkuin tälle kaukaiselle sotaretkelle lähditte rauhattomasta
maastanne".

Kennethin vastaus oli pikainen ja ylpeä. "Ei, taivahan kirkkaan loiston
kautta! Jos ei englannin kuningas ennen olisi ristiretkelle lähtenyt,
kuin Skotlannin hallitsiaksi olisi päässyt, niin puolikuu, mitä minuun
ja jokaiseen uskolliseen skotlantilaiseen tulee, ijäti olisi Zionin
muurilla saanut kiiltää".

Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin hän äkkiä mieltänsä hilliten
itsekseen jupisi: "_mea culpa, mea culpa!_ Mitä minun, yhden
ristinsotilaan, tulee muistella kiistoja kristittyjen kansain välillä".

Tämä äkillinen mielikiihkon ilmaus, jonka velvollisuuden tunne heti
tukehutti, ei jäänyt mahomettiläiseltä huomaamatta, joka, joskin hän ei
aivan ymmärtänyt kaikkea mitä se sisälti, kuitenki näki kyllin
tullakseen siihen vakuutukseen, että kristityillä, samoin kuin
mahomettiläisillä oli yksityisen vihan tunteita ja kansallisia riitoja,
joita ei voitu kokonansa sovittaa. Vaan saracenit olivat heimokunta,
sivistynyt ehkä suurimpaan määrään, mitä heidän uskontonsa salli, ja
erittäin taipuvaiset pitämään kohteliaisuutta ja hienoutta suuressa
arvossa; ja nämä mielipiteet estivät häntä erityistä vaaria ottamasta
siitä riitaisuudesta, jota sir Kenneth skotlantilaisena ja
ristiretkeläisenä osotti tunteissaan.

Sen mukaan kuin he kulkivat eteenpäin, alkoi sillä välin seutu heidän
ympärillään vähitellen muuttua. He kääntyivät nyt itää kohti ja olivat
ehtineet sille jyrkälle ja alastomalle vuoriharjanteelle, joka tälle
ilmansuunnalle rajottaa autiota tasankoa ja maanpinnalle antaa
vaihtelevamman muodon, kuitenkaan sen hedelmätöntä luonnetta
muuttamatta. Terävähuippuisia kalliokukkuloita alkoi kohota heidän
ympärillänsä ja ennen pitkää jyrkät myötä- ja vastamäet, niin hyvin
korkeutensa puolesta hirvittävät kuin polun kaitaisuuden tähden
vaaralliset, tarjosivat matkustajille toisenlaatuisia esteitä kuin ne,
joitten kanssa he nykyään olivat taistelleet. Pimeöitä rotkoja ja
kuiluja kallioiden välissä, näitä luolia, joihin raamattu niin usein
viittaa, ammotti pelottavasti tien kumpaisellaki puolella heitä vastaan,
ja emiri ilmotti skotlantilaiselle ritarille, että metsänpedot näissä
usein etsivät turvapaikkaa, vaan joskus vielä julmemmat ihmiset, jotka,
epätoivoon joutuneina noista alituisista sodista ja siitä rasituksesta,
jota niin Ristin kuin Puolikuun sotaväestöltä kärsivät, olivat rosvoiksi
ruvenneet eivätkä ryöstöretkillään säästäneet arvoa eikä uskontoa, ei
ikää eikä sukupuolta.

Skotlantilainen ritari kuunteli huoletonna kertomuksia noista
hävityksistä, joita pedot ja häijyt ihmiset olivat harjottaneet, koska
hänen urhoollisuutensa ja ruumiin väkevyys karkotti hänestä kaikki pelon
tunteet; vaan salainen kammo valloitti hänen kun hän muisteli nyt
olevansa siinä kauheassa erämaassa, jossa Herra paastosi neljäkymmentä
päivää ja jossa Pahanhengen sallittiin kiusata Ihmisen poikaa. Hän
herkesi vähitellen kuuntelemasta rinnallansa ratsastavan pakanallisen
sotilaan kevytmielistä, maailmallista puhetta, ja niin suotuisaksi
kumppaliksi kuin tämän iloinen ja kohtelias rohkeamielisyys olisivatki
hänen tehneet kaikkialla muualla, tuntui sir Kennethin mielestä
ikäänkuin näissä erämaissa -- näillä kuivilla ja autioilla paikoilla,
missä pahat henget asuskelivat poisajettuina kuolevaisista, joitten
muotoinen haamu heillä oli -- avojalkainen munkki olisi ollut parempi
seurakumppani kuin tuo iloinen, vaan uskoton pakana.

Nämä tunteet vaivasivat häntä sitä enemmän kuin saracenin iloisuus näkyi
enenevän matkan mukaan ja koska, kuta syvemmäs he tunkivat vuorten
hämäriin rotkoihin, sitä kevytmielisemmäksi hänen puheensa muuttui, ja
sitä kovemmaksi hänen laulunsa yltyi, kun hän huomasi puheeseen ei
vastattavan. Sir Kenneth osasi kyllin itämaan kieliä, varmaan
huomatakseen, että saraceni lauloi lemmen lauluja, sisältäen kaikkea
sitä kauneuden tulista ylistystä, jonka suhteen itämaan runoiliat niin
ylen määrin rakastavat liiottelemista ja joka siis oli varsin sopimaton
niille yksitotisille, hurskaille ajatuksille, jotka Kiusauksen korpi oli
omansa herättämään. Huikentelevasti kyllä saraceni myöskin lauleli
viinin, tuon Persialaisten runoniekkain "juoksevan rubiinin," ylistystä
ja hänen iloisuutensa viimein kävi niin vastolliseksi kristityn ritarin
ajatusjuoksulle, että sir Kenneth, ellei kahdenpuolisesti tehty
ystävyyden lupaus olisi esteenä ollut, luultavasti olisi ryhtynyt
keinoihin saadakseen kumppalia muuttamaan nuottiansa. Ristiretkeiliästä
tuntui, ikäänkuin hänellä olisi rinnallansa ollut joku iloinen, rietas
paholainen, joka pauloihinsa yritti hänen sieluaan kietoa ja saattaa
hänen ijankaikkista autuutansa vaaraan, synnyttämällä hänessä irstaita
ajatuksia maailman hekumasta, ja niin hänen hartauttansa saastuttamalla
tilaisuudessa, jolloin hänen kristitty uskonsa ja pyhissä vaeltajan
lupauksensa häneltä vaativat vakaista ja katuvaista mieli-alaa. Hän oli
siis isosti hämillään eikä tietänyt kuinka käyttää itseänsä; ja hänen
äänensä osotti tuskallista suuttumusta, kun hän viimein vaiti-olostaan
luopuen, keskeytti tuon mainion Rudpikin laulun, jossa tämä kehuu
pisamia armahansa rinnoilla kauniimmiksi kuin Bokharan ja Samarkandin
aarteet.

"Saraceni", sanoi ristiretkeiliä, "kuinka sokaistu oletkin ja vaikka
elät väärän uskon erhetyksissä, sinun tulisi kuitenkin ymmärtää että
löytyy paikkoja, jotka ovat toisia pyhemmät ja myöski senlaisia, joissa
paholaisilla on tavallista suurempi voima syntisten kuolevaisten ylitse.
En huoli sinulle selittää mistä kauheasta syystä tätä seutua -- näitä
kallioita -- näitä luolia synkillä kaarillansa, jotka näyttävät
saattavan sisimpään syvyyteen -- pidetään saatanan ja hänen enkeleinsä
varsinaisena asuinsijana. Siinä on tyllin, että viisaat ja pyhät miehet,
jotka hyvin tuntevat tämän jumalattoman seudun omaisuudet, ovat aikoja
varottanut minua tämän paikan suhteen. Hillitse sentähden, saraceni,
hullupäisen ja sopimattoman kevytmielisyytesi ja kiinnitä ajatuksesi
aineisiin, tälle paikalle paremmin sopiviin; vaikka valitettavasti sinun
hartaimmat rukouksesi vain ovat niinkuin synti ja soimaus".

Saraceni kuunteli häntä hiukan kummastuneena, ja vastasi sitten niin
iloisesti ja leikillisesti, kuin hän kohteliaisuutta loukkaamatta
saattoi: "Hyvä sir Kenneth, minusta tuntuu että te ilman syyttä
nuhtelette matkatoverianne, taikka muuten länsimaisissa kansakunnissa
aivan vähän opitaan säädyllisyyttä. Minä en ollenkaan pannut pahakseni,
kun näin teidän ahmivan sianlihaa ja juovan viiniä, ja sallin teidän
atriaa nauttia, jota kutsuitte kristilliseksi vapaudeksenne,
sydämmessäni vain surkutellen ilkeää maistoanne. -- Miksi sinä sitte
pahastut, jos minä kykyni mukaan koetan iloisella laulelmalla ilahuttaa
ikävää matkaa? Kuinkas runoniekka sanoo: -- "Laulu on kuin taivahan
kaste erämaan hiekalle; se vilpastuttaa matkustajan tietä".

"Ystävä saraceni", sanoi kristitty, "minä en moiti mieltymystä runouteen
ja "ilostuttavaan tieteeseen", vaikka kyllä suomme niille ehkä
liikanaisen sijan ajatuksissamme, kun näiden pitäisi parempiin aineisiin
olla kiintyneinä. Vaan rukoukset ja pyhät virret ovat lemmen ja viinin
ylistyslauluja soveliaammat, kun vaelletaan tässä Kuolemanvarjon
laaksossa, täynnänsä piruja ja pahoja henkiä, jotka pyhäin miesten
rukoukset ovat ihmisten olinpaikoilta karkoittaneet tänne yhtä
kirotuille seuduille kuin he itse".

"Kristitty, älä puhu noin haltioista", saraceni vastasi: "sillä tiedä,
että puhut miehelle, jonka suku ja kansakunta johtaa syntyperänsä siitä
kuolemattomasta heimosta, jota teidän lahkolaisenne pelkäävät ja
sadattavat".

"Olen kyllä uskonut", ristiretkeiliä vastasi, "että teidän sokaistulla
kansalla on alkunsa itse pahasta hengestä, jonka avutta ette konsanaan
olisi tätä siunattua Palestinanmaata voineet puollustaa niin lukuisia ja
väkeviä Jumalan sotureita vastaan. En puhu erityisesti sinusta,
saraceni, vaan ylimalkain kansastasi ja uskonnostasi. Kummallista
minusta kumminkin on, ei, että sinä olet paholaisesta alkusi saanut,
vaan että siitä kerskaat".

"Kenestä urhoollisimmat kerskailisivat juurtavansa alkuperänsä, jollei
hänestä, joka on urhoollisin?" sanoi saraceni; "kenestä ylpeimmät
johtaisivat sukunsa niin hyvin kuin pimeyden ruhtinaasta, joka
kernaammin halusi voiman edessä kerrassaan kukistua kuin polvensa
notkistaa hänen tahtonsa mukaan? Muukalainen, Eblistä vihattakoon, vaan
peljätä häntä täytyy; ja samanlaiset kuin Eblis ovat hänen jälkeisensä
Kurdistanissa."

Kertomukset velhoista ja loihtimisesta kuuluivat aikakauden uskonoppiin
ja sir Kenneth kuunteli kumppalinsa tunnustusta manalaisesta
syntyperästään ilman epäuskoa ja tuskin kummastellen; kuitenkin hän
salaisella kammolla ajatteli tällä kauhealla paikalla olevansa miehen
seurassa, joka julkisesti ilmotti tämmöiseen sukuun kuuluvansa. Vaan
luonnostaan pelkäämätön, hän teki ristinmerkin ja pyysi hämmästymättä
saracenia kertomaan tuosta sukupuusta, josta hän niin ylpeili.
Jälkimäinen suostui kernaasti siihen.

"Tiedä sitten urhea muukalainen", sanoi hän, "että kun julma Zohauk,
yksi Dshemshidin jälkeläisistä, hallitsi Persian valta-istuimella, hän
teki liiton Pimeyden Valtojen kanssa, Istakharin salaisissa holveissa,
jotka alkuhenkien kädet olivat kovaan kallioon hakanneet jo ammoin aikaa
ennen Aatamin syntymistä. Täällä hän jokapäiväisellä ihmisveren
vuodattamisella elätti kahta nälkäistä käärmettä, jotka, runoniekkain
selitysten mukaan, olivat muuttuneet osaksi hänestä itsestään ja joitten
ylläpidoksi hän verona nosti jokapäiväistä ihmisuhria, kunnes hänen
alamaistensa loppunut kärsivällisyys yllytti muutamia heistä tarttumaan
kapinanmiekkaan, -- niitten joukossa väkevä Rautio ja voitollinen
Feridun, jotka viimein syöksivät tyrannin valta-istuimelta ja iäksi
vangitsivat hänen Demavendin vuoren kauheoihin luoliin. Vaan ennenkuin
tämä vapauttaminen oli tapahtunut ja kun verenhimoisen tyrannin
mahtavuus oli ylimmällään, oli rosvoava orjajoukko, jonka hän oli
lähettänyt ihmisiä hankkimaan jokapäiväisiksi uhriksensa, tuonut
Istakharin palatsin holveihin seitsemän sisarta, niin ihmeen ihanata,
että näyttivät seitsemältä paratiisin sulottarelta. Nämä seitsemän
neitoa olivat erään viisaan miehen tyttäriä, jolla ei ollut muita
aarteita kuin nuo kaunottaret ja viisautensa. Viimeinen ei riittänyt
onnettomuutta ennustamaan ja edelliset eivät pystyneet sitä estämään.
Vanhin ei ollut kahdettakymmentä vuottaan täyttänyt ja nuorin oli tuskin
ennättänyt kolmannelletoista; ja he olivat siihen määrään toistensa
näköiset, ettei heitä voinut muusta erottaa kuin pituudesta, joka eneni
aina ijän jälkeen, jotta he olivat niiden asteiden kaltaiset, jotka
saattavat paratiisin porteille. Niin viehättäviä olivat nuo seitsemän
sisarta, kun he seisoivat synkässä holvissa, ilman mitään muuta pukua
kuin valkosilkkiset levättinsä, että heidän sulonsa liikutti
kuolemattomien sydämmiä. Ukkonen jyrisi, maa vapisi, holvin seinä
halkesi ja halkeamasta ilmestyi metsästäjäksi puettu mies, jousi ja
vasamat kädessä, jota kuusi hänen veljestänsä seurasi. He olivat
kookkaita miehiä ja vaikka tumma-ihosia, kuitenkin kauniit katsella;
vaan heidän silmillänsä oli pikemmin kuolleitten kuumotus kuin se valo,
joka eläväin silmäluomien alta loistaa. "Zeineb", sanoi joukon johtaja
-- ja puhuessaan hän tarttui vanhimman sisaren käteen, ja äänensä oli
hellä, hiljainen ja alakuloinen -- "minä olen Cothrob, manalaisen
maailman kuningas ja Dshinnistanin ylin herra. Minä ja veljeni olemme
niitä olentoja, jotka, puhtaasta alkutulesta luotuina, emme edes
Kaikkivaltiaan käskystä huolineet kunniaa osottaa multapaakulle, jota
kutsuttiin Ihmiseksi. Sinä olet ehkä kuullut meitä sanottavan julmiksi,
armahtamattomiksi ja häijyiksi. Se on väärin. Me olemme luonnosta
siivoja ja jalomielisiä; ainoastaan silloin kostonhimoisia kuin meitä
loukataan, ja julmia kuin meitä solvataan. Me olemme niille uskolliset,
jotka meihin luottavat; ja me olemme kuulleet isäsi, viisaan Mithraspin
huudot, hän joka taitavasti palvelee ei ainoastaan Hyvyyden alkuperää,
vaan myöskin sitä jota nimitetään Pahan lähteeksi. Te ja teidän
sisarenne olette kuoleman kynnyksellä; vaan antakaa jokainen meille
hivuksen soreoista palmikoistanne uskollisuuden merkiksi, ja me viemme
teidät täältä monen peninkuorman päähän turvalliseen paikkaan missä
voitte uhitella Zohaukia ja hänen palvelioitansa!" Uhkaavan kuoleman
pelko, sanoo runoilia, on kuni profeeta Aaronin sauva, joka kaikki muut
sauvat nieli, kuin ne kuningas Pharaon edessä käärmeeksi muuttuivat; ja
persialaisen viisaan tyttäret pelkäsivät vähemmän kuin muut haltiain
kosimista. He antoivat ne alamaisuuden merkit, jotka Cothrob oli
vaatinut, ja silmänräpäyksessä sisaret kuljetettiin lumottuun linnaan
Tugrut vuorilla Kurdistanissa eikä kenenkään kuolevaisen silmä heitä sen
kovemmin ole nähnyt. Vaan aikojen kuluessa henkien linnan läheisyydessä
nähtiin seitsemän nuorukaista, jotka kunnostivat itsensä metsästyksessä
ja tappeluissa. He olivat iholtansa tummempia sekä pitempiä, uljaampia
ja rohkeampia kuin toiset Kurdistanin laaksoissa asuvaiset; ja he
ottivat itselleen vaimoja ja tulivat esi-isiksi Kurdilaisten seitsemälle
heimokunnalle, joitten urhoollisuus on tunnettu yli mailman".

Kummastuksella kuunteli kristitty ritari tuota outoa kertomusta, josta
vielä löytyy jälkiä Kurdistanissa, ja vastasi hetken mietittyään:
"todellakin, saraceni, te olette puhuneet oikein -- syntyperäänne
peljättäköön ja vihattakoon, vaan ylenkatsoa sitä ei voida. Nyt en enää
kummastele jäykkää pysymystänne väärässä uskossa, kun se epäilemättä
kuuluu siihen pirulliseen mielenlaatuun minkä olette perineet
esi-isiltänne, noilta manalaisilta metsästäjiltä, jommoisiksi heitä
olette kuvailleet, ja joka pakottaa enemmän valhetta kuin totuutta
rakastamaan; enkä enää ihmettele, että mielenne kiihtyi ja riemastui, ja
puhkesi ilmi lauluihin ja säveliin, kun lähenitte paikkoja, missä pahat
henget olostavat, sillä siitä täytyi teissä herätä yhtä iloisia
tunteita, kuin muut tuntevat, lähestyessään maallisten esi-isäinsä
kotiseutuja".

"Isäni parran kautta, luulenpa sinun olevan oikeassa", sanoi saraceni
enemmän mielissään kuin harmistuneena siitä avosydämisyydestä, millä
kristitty oli mietteitään lausunut; "sillä vaikka profeeta -- siunattu
olkoon hänen nimensä! -- meihin on kylvänyt paremman uskon siemenen kuin
minkä esi-isämme oppivat Tugrutin lumotuissa linnasaleissa, emme
kuitenkaan, toisten mahomettiläisten tavalla, ole kerkeät kiroomaan
niitä ylhäistä ja mahtavia alkuhenkiä, joista johdamme syntyperämme.
Nämät haltiat, toivomme ja uskomme jälkeen, eivät ole kotonaan
kadotettuja, vaan ovat yhä koettelemuksen tiellä ja voivat vielä saada
rangaistusta taikka palkintoa. Vaan jättäkäämme nämät molloille ja
imameille. Siinä on kyllin, että mitä olemme koranista oppineet, ei
meissä ole kokonaan hävittänyt kunnioitusta näitä henkiä kohtaan ja moni
meistä vielä, esivanhempaimme muinoisen uskon muistoksi, laulelee runoja
semmoista kuin tämä".

Näin sanoen hän alkoi laulaa runoa, jonka kieli ja runomitta olivat
vallan vanhanaikaiset, ja jonka muutamat ovat luulleet sepitetyksi
joiltakuilta Ahrimanin, pahuuden synnyn, palvelioilta.

Nämä värssyt olivat ehkä hilpeä kyhäelmä joltakin puoleksi-valistuneelta
filosofilta, joka tuossa kuvailtussa Ahrimanin jumaluudessa vain
tunnusti siveellisen ja luontoperäisen pahuuden voiton; vaan sir
Kennethin, Leopartin ritarin, mieleen ne tekivät ihan toisen
vaikutuksen; ja laulettuina henkilöltä, joka vastikään kerskailemalla
oli maininnut syntyperäänsä haltioista, ne soivat hänen korvissaan itse
paholaisen ylistysvirreltä. Tuonlaista sadatusta kuullessaan juuri
samassa korvessa, jossa saatana oli saanut kuritusta kärsiä, kun vaati
kunnioitusta, mietti ritari mielessään, josko äkillinen eroaminen
saracenista riittäisi osottamaan hänen inhotustansa, taikka jos ei hänen
ristiretkeiliävalansa pikemmin pakottanut häntä paikalla vaatimaan
pakanata taisteloon ja jättämään uskottoman ruumiin erämaan eläinten
ruuaksi, kun odottamaton ilmestys äkkiä käänsi hänen huomion puoleensa.

Ilta oli jo tulemaisillaan, vaan hämärä kuitenki vielä salli ritarin
huomata, etteivät he kauvemmin saracenin kanssa kulkeneet yksinään
vuoristossa, vaan että heitä tarkkaan seurasi eräs tavallista pitempi ja
varsin laiha olento, joka hyppeli kallioiden ja pensikkoiden yli niin
vikkelästi, että hän hurjan ja viluisen ulkomuotonsa ohessa ritarin
mieleen johdatti niitä fauneja ja metsänhaltioita, joitten kuvia tämä
oli vanhoissa Roman templeissä nähnyt. Kun skotlantilainen sydämensä
yksinkertaisuudessa ei koskaan hetkeksikään ollut epäillyt, että nämä
muinaisten Romalaisten jumalat olivat olleet todellisia perkeleitä, niin
hän nytkin vakaasti uskoi, että saracenin jumalaton laulu oli kutsunut
jonku manalan hengen esiin.

"Vaan mitä se minuun kuuluu?" sanoi rohkea sir Kenneth itsekseen;
"kukistukoon paholainen palvelioineen!"

Hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena samalla tavoin suoraan vaatia
kahta vihollista taisteluun kuin hän arvelematta olisi yhdelle tehnyt.
Hänen kätensä oli tarttunut sotanuijaan ja lähellä oli, että pahaa
aavistamaton saraceni, palkaksi persialaisesta runostaan, olisi saanut
aivonsa maahan lennätetyksi, mitään syytä siihen kuulematta; vaan
skotlantilainen ritari pelastui tekemästä jotain, joka olisi ollut musta
pilkku hänen vaakunakilvessään. Tuo haahmo, jota hän hetken aikaa oli
silmällä pitänyt, oli ensin näyttänyt urkkivan heidän tietänsä
piilotellen itseään kallioiden ja pensaitten taa ja hyvin taitavasti
hyväkseen käyttäen koleikkoa maata, jonka poikki hän hämmästyttävällä
notkeudella kulki. Viimein juuri kuin saraceni hetkeksi vaikeni, tuo
olento joka osotti olevansa pitkä, vuohennahkoihin puettu mies, hypähti
keskelle polkua, tarttui molemmin käsin saracenin suitsiin ja työnnälti
jaloa ratsua niin kovasti taaksepäin, jotta hevonen jaksamatta kärsiä
sitä tapaa, jolla tuo äkillinen ryntäjää painoi pitkävartisia kuolaimia
ja poskivitjoja, jotka itämaiseen tapaan olivat paksuja rautarenkaita,
karkasi pystyyn ja viimein kaatui seljälleen isäntänsä päälle, joka
kuitenki heittäymällä syrjään pelasti itsensä musertumasta.

Nyt päällekarkaaja siirti kouransa hevosen suitsista ratsastajan
kurkkuun, heittäysi poikivan saracenin päälle ja vaikka tämä oli
nuorempi ja ketterämpi, piti häntä allaan, kietoen pitkät käsivartensa
vankinsa ympäri, joka puoleksi naurahtaen puoleksi vihastuneena huusi:
"Hamako -- huppana -- päästä irti -- näin pitkälle ei oikeutes riitä --
päästä irti, eli käytän puukkoani".

"Puukkoasi -- uskoton koira!" sanoi vuohennahkainen olento; "pidä se
luonasi jos voit!" ja samassa hän väänsi aseen saracenin kädestä ja
heilutteli sitä hänen päänsä yli.

"Auta nazareni!" Shirkohf huusi, nyt todella peljästyneenä; "auta,
muutoin Hamako minut murhaa!"

"Murhaa sinut?" vastasi erämaan asukas; "niin, kuoleman kyllä olisit
ansainnut, kun jumalattomina kiitosvirsillä ylistelet, ei väärää
profeetaa ainoastaan, joka on paholaisen edellusmies, maan myöskin itse
pahuuden syntyperää."

Kristitty ritari oli tähän saakka hämmästyksestä jähmistyneenä katsellut
tätä ottelua, joka tapahtui ja päättyi niin isosti vastoin kaikkia hänen
arveluitansa. Kuitenkin hän viimein hoksasi, että hänen kunniansa vaati
häntä astumaan kaadetun kumppaninsa hyväksi väliin, ja hän puhutteli
sentähden vuohennahkoihin puettua voittajaa seuraavalla tavalla:

"Kuku lienetki, joko hyvä vai paha, niin tiedä että minä tätä nykyä olen
vannonut ollakseni uskollinen kumppani saracenille, jota allasi pitelet,
ja sentähen kehotan sinua päästämään häntä ylös jaloilleen, taikka minun
täytyy hänen puolesta sinun kanssa taistella".

"Ja sovelias tappelu se olisi", vastasi Hamako, "kun ristiretkeiliä
ryhtyisi ristimättömän koiran puolesta taistelemaan oman pyhän uskonsa
tunnustajan kanssa! Oletko tullut erämaahan Puolikuun puolesta sotimaan
Ristiä vastaan? Kyllä olet kelpo Jumalan sotilas, kun kuuntelet niitä,
jotka veisaavat saatanan ylistystä!"

Näin puhuessaan hän kumminkin nousi ylös, ja antaen myös saraceninin
nousta, jätti tälle takaisin handsharin eli väkipuukon.

"Sinä näet kuinka suureen vaaraan uhkarohkeutesi on sinun saattanut,"
jatkoi vuohennahka nyt kääntyen Shirkohfiin, "ja kuinka heikkoin
välikappalten kautta harjaantunut taitavuutesi ja kiitetty sukkeluutesi
voipi tyhjäksi rauveta, kun taivas niin tahtoo. Varo siis itseäsi, oi
Ilderim; sillä tiedä että, ellei syntymätähdessäsi olisi tuota
välkähystä, joka Jumalalle otolliseen aikaan sinusta lupaa jotain hyvää
ja armollista, emme ennen olisi toisistamme eronneet, kuin olisin
rikkirepinyt sen kurkun, joka äsken lauleli herjauksia".

"Hamako", sanoi saraceni, vähintäkään suuttumusta osottamatta tuosta
kiivaasta puheesta ja vielä kiivaammasta päällekarkauksesta, jota hän
äsken oli saanut kokea, "minä pyydän sinua, hyvä Hamako, vasta
varovaisemmin pysymään oikeusrajojasi rikkomatta; sillä vaikka hyvänä
mahomettiläisenä pidän arvossa niitä, joilta Jumala on tavallisen
ihmisjärjen ottanut pois lahjottaaksensa heille profeetallisen hengen,
en sentään suvaitse kenenkään kättä hevoseni ohjaksissa entä itseni
päällä. Haastele siis halusi mukaan, minulta sinun ei tarvitse mitään
peljätä; vaan kokoa kumminkin kyllin järkeä ymmärtääksesi, että jos
vielä kerran minua kohtaan väkivaltaa käytät, niin hakkaan karvaisen
pääkallosi laihoilta hartioiltasi. Ja sinulle, ystävä Kenneth", hän
lisäsi, hevosensa selkään nousten, "täytyy minun sanoa, että kumppalina
erämaassa kernaammin odotan ystävällisiä töitä kun kauniita sanoja.
Jälkimäisiä olet minulle kyllin antanut; vaan parempi olisi ollut, jos
joutusammin olisit minua auttanut taistelussani tuon Hamakon kanssa,
jota hulluudessaan miltei ollut henkeäni viedä".

"Kunniani kautta", sanoi ritari, "minussa tosiaan on vika -- olin vähän
hidas avuksesi heti joutumaan, vaan tuon päälleryntääjän eriskummallinen
ulkomuoto, kohtauksen äkillisyys -- minusta tuntui ikään kuin hurja,
jumalaton laulusi olisi eteemme manannut jonku haltian -- ja
hämmästykseni oli niin suuri, että pari kolme minuutia kului ennenkuin
saatoin tarttua aseisiini".

"Sinä olet tovin kylmäkiskoinen ja varova ystävä", saraceni sanoi; "ja
jos Hamako olisi ollut hiukkaakaan hullumpi, niin kumppalisi olisi
ikuiseksi häpeäksesi murhattu rinnallasi, ilman että olisit sormeakaan
liikuttanut hänen edestään, vaikka hevosen seljässä ja täydessä asussa
olit vieressä".

"Kunniasanani kautta, saraceni", sanoi kristitty, "jos tahdot kuulla
suoran tunnustukseni, niin luulin tuota outoa olentoa itse paholaiseksi;
ja kun hän on sukulaisiasi, en voinut tietää mitä salaisia perheseikkoja
teillä saattoi olla toisillenne juteltavia, kun niin ystävällisesti
vyöryitte yksissä tuossa kentällä".

"Pilkkapuheesi ei ole mikään vastaus, veli Kenneth", sanoi saraceni;
"sillä jos vastustajani olisikin ollut itse Pimeyden ruhtinas, sinun
velvollisuutesi kuitenkin olisi sinua käskenyt kumppanisi edestä häntä
vastaan sotimaan. Tiedä myös, että oli tässä Hamakossa mitä saastaista
ja pirullista tahansa, hän enemmän kuuluu sinun sukuusi kuin minun,
koska tämä Hamako juuri on sama erakko, jota olet tullut tapaamaan".

"Tämä!" sanoi sir Kenneth tarkastellen jättiläisentapaista, vaan tuiki
laihtunutta olentoa edessänsä "tämä! -- sinä lasket leikkiä, saraceni --
tämä ei voi olla kunnianarvoisa Theodorik!"

"Kysy häneltä itseltään, ellet uskone minua", vastasi Shirkohf; ja
ennenkuin sanat olivat hänen huuliltaan ennättäneet, todisti erakko itse
itsestään.

"Minä olen Engaddin Theodorik", hän sanoi "olen vaeltaja erämaassa --
minä olen ristin ystävä ja kaikkein uskottomain, heretikkojen ja
perkeleenpalveliain vitsaus. Väistykää, väistykää! -- Kadotusta
Mahometille, Termagauntille ja koko heidän lahkokunnallensa!" -- Näin
sanoen hän karvaisen pukunsa alta vetäisi esiin varstan tapaisen aseen
eli raudotetun ja saranoilla varustetun nuijan, jota hän erinomaisen
taitavasti heilutteli päänsä ympäri.

"Siinä näet pyhimyksesi", saraceni sanoi, nyt ensikerran nauraen sille
määrättömälle kummastukselle millä sir Kenneth tarkasteli Theodorikin
hullumaista käytöstä ja kuunteli hänen sekasortoista höpisemistään. Kun
erakko oli nuijaansa jos johonkin suuntaan heilutellut, nähtävästi aivan
huolimatta koskiko se jommankumman hänen kumppalinsa päähän, antoi hän
viimein näytteen omasta voimastaan ja aseensa kelvollisuudesta iskemällä
ison lähellä olevan kiven pirstaleiksi.

"Tuo on mielipuoli", sanoi sir Kenneth.

"Vaan yhtä hyvä pyhimys siltä", vastasi mahomettiläinen, tuon itämaisen
hyvin tunnetun luulon mukaan, että mielipuolet ovat välittömän
jumalallisen innostuksen alaisia. "Tiedä kristitty, että kun yhdeltä
silmältä näkövoima sammuu, niin toinen tulee terävämmäksi -- kun toinen
käsi on leikattu pois, tulee toinen sitä vahvemmaksi; niinpä kun
järkemme maallisissa aineissa on sekava eli kokonaan puuttuu, tulee
katseemme taivasta kohti tarkemmaksi ja täydellisemmäksi."

Tässä saracenin ääni sortui erakon ääneen, joka vimmatulla,
messuntapaisella nuotilla rupesi huutelemaan: "minä olen Engaddin
Theodorik -- olen erämaan kekäle -- olen uskottomain vitsaus. Leijona ja
Leoparti tulevat kumppanikseni ja lähtevät komerooni suojaa etsimään;
vaan kili ei heidän kynsiään pelkää. -- Minä olen kekäle ja tulisoitto
-- Kyrie Eleison!"

Laulunsa lopetettua, hän kiireesti juoksi kappaleen eteen päin ja
hypähti senjälkeen kolme kertaa tavalla, joka voimistelu-akatemiassa
olisi ansainnut suurta kiitosta, vaan niin vähän sopi hänen
erakkomaisuudellensa, että skotlantilainen ritari joutui aivan kummiinsa
ja hämilleen.

Saraceni näytti erakkoa paremmin ymmärtävän. "Te näette", hän sanoi,
"että hän odottaa meitä seuraamaan häntä celliinsä, ja se onkin ainoa
suojapaikka, minkä yöksi voimme saada. Te olette Leoparti, kilpenne
kuvan mukaan -- minä olen Leijona, nimeni johdosta -- ja kilillä hän,
viitaten vuohennahkaiseen pukuunsa, tarkottaa itseänsä. Meidän kuitenkin
täytyy häntä pitää näkymissä; sillä hän on nopea kuin dromedari".

Se ei tosiaan ollutkaan mikään helppo asia, vaikka arvoisa opas aina
väliin pysähtyi ja viittoi heille kädellään, ikäänkuin kehottaakseen
heitä kulkemaan eteenpäin; sillä perehtynyt kun hän oli kaikkiin erämaan
mutkallisiin syvänteisiin ja soliin, ja lahjotettuna erinomaisella
ketteryydellä, jota ehkä hänen sekava mielentilansa piti alituisessa
harjotuksessa, hän vei ritareita vuorenrotkojen läpi ja pitkin polkuja,
joilla keveästi asustettu saracenikin oppineella arapialaisella
ratsullaan oli suuressa vaarassa, ja joilla rautaan puettu europalainen
ja hänen raskaasti kuormitettu hevosensa olivat niin arveluttavassa
pulassa, jotta ratsastaja mielellään olisi sen vaihtanut yleisen
tappelun vaaroihin. Hän siis suuresti ilostui nähdessään viimein tämän
hurjan ratsastamisen perästä heidän pyhän oppaansa seisovan erään luolan
aukolla, suuri tuli-soitto kädessä, joka oli kastettu maapihkaan ja joka
levitti loimoavan valon sekä kovan tulikiven hajun.

Tästä tukehuttavasta höyrystä peljästymättä, ritari nakkausi alas
hevoseltaan ja meni luolan sisustaan, joka ei juuri näyttänyt erityistä
mukavuutta tarjoavan. Se oli jaettu kahteen osaan, joista etumaisessa
oli kivi-alttari ja ruovoista tehty ristiinnaulitun kuva: Tämä oli
erakon kappeli. Yhdelle syrjälle tässä ulkopuolisessa luolassa ritari,
vaikka vähän arvelemalla, koska ympärillä olevat esineet hänessä
herättivät hurskasta kunnioitusta, sitoi hevosensa kiini, ja valmisti
sille yösijan, saracenin esimerkin mukaan, joka kertoi, että tämä oli
talon tapa. Erakko sillaikaa järjesteli sisempää suojaa vieraitansa
varten, jotka kohta kävivätkin sinne. Etumaisen luolan perällä pieni,
höyläämättömistä laudoista tehdyllä ovella suljettu aukko saattoi erakon
makuukammioon, joka näytti mukavammalta. Laattian oli isännän työ saanut
karkean sileäksi ja sen päälle oli siroteltu valkeaa hiekkaa, jota hän
joka päivä kasteli muutaman pienen lähteen vedellä, joka kumpusi esiin
yhdestä kallion nurkasta, virkistäen tässä tukalassa ilman-alassa yhtä
paljon korvaa kuin makua. Kaisloista kudotut matot olivat asetetut
seinäin vierustalle; seinät olivat kuten laattiakin karkeasti tasotetut
ja erilaisia kasveja ja kukkia oli niihin ripustettu yltympäriinsä.
Kaksi vahasoittoa, jotka erakko sytytti, antoivat tälle viileytensä ja
hyvän hajunsa kautta miellyttävälle paikalle ilahuttavan ulkonäön.

Yhdessä huoneen nurkassa näkyi muutamia työkaluja, toisessa oli komero
karkeasti veistetylle pyhän neitsyen kuvalle. Pöytä ja kaksi tuolia
ilmaisivat Itämaisista talouskaluista erkanevan muotonsa kautta, että
olivat erakon omaa käsi-alaa. Pöydälle oli Theodorik tuonut ei
ainoastaan ruoko- ja palkokasveja, vaan myöskin kuivattua lihaa, jotka
hän toimeliaasti järjesteli siihen tapaan, että se herättäisi hänen
vierastensa ruokahalua. Tämä kohteliaisuudentapaisuus, vaikka äänetön ja
ainoastaan ruumiin liikunnoilla osotettu, oli sir Kennethistä aivan
mahdoton sovittaa yhteen hänen entisen hurjan ja väkivaltaisen
menettelemisensä kanssa. Erakon käytös oli nyt muuttunut vakaiseksi, ja
nähtävästi ainoastaan uskonnollisen nöyryyden tunne esti hänen
kasvojansa, jotka alituisesta paastoamisesta olivat kovin laihtuneet,
näyttämästä yleviltä ja jaloilta. Hän polki cellinsä permantoa miehen
tavalla, joka on syntynyt ihmisiä hallitsemaan, vaan on vallastaan
luopunut ruvetakseen taivahan palveliaksi. Sittenkin on myönnettävä,
että hänen suunnatoin suuruutensa, hänen leikkaamattomain hivustensa ja
partansa pituus sekä hänen syväkuoppaisen ja tuiman silmänsä tuli
paremmin sopivat sotilaalle kuin eräkkäälle.

Itse saracenikin näytti jollakin kunnioituksella katselevan paikan
isäntää, kun tämä näitä askareitaan toimitteli, ja hän kuiskasi hiljaa
sir Kennethille: "Hamako on nyt paremmalla tuulellansa, vaan hän ei
rupea puhumaan ennenkuin olemme atrioineet -- tämmöisen lupauksen hän on
tehnyt".

Sanaa virkkamatta Theodorik siis viittasi skotlantilaiselle istumaan
alas toiselle matalalle tuolille, samalla kuin Shirkohf kansansa tavan
mukaan asettui mattoläjälle. Erakko kohotti nyt molemmat kätensä,
ikäänkuin siunatakseen niitä virvotusaineita jotka hän oli asettanut
vierastensa eteen, ja nämä ryhtyivät syömään yhtä äänettöminä kuin hän
itse. Saracenille tämä yksivakaisuus oli luonnollinen, ja kristitty
noudatti hänen hiljaisuuttaan, mielessään ajatellen tilansa omituisuutta
ja kuinka isosti eriäväinen se kaino, totinen ja miellyttävä
toimeliaisuus, jolla Theodorik nyt täytti isännyyden velvollisuutta, oli
niistä hulluista, raivokkaista liikenteistä, niistä kimeöistä huudoista
ja väkivaltaisista töistä, joita hän osotti, kun he ensin hänen
kohtasivat.

Kun heidän atriansa oli päättynyt, korjasi erakko, joka ei itse ollut
palaakaan maistanut, ruuantähteet pöydältä, ja pannen saracenin eteen
sorbetkruukun osotti skotlantilaiselle viinipulloa.

"Juokaat, lapseni", hän sanoi -- nämät oli ensimäiset sanat, mitkä hän
oli lausunut -- "Jumalan antimia tulee nauttia, kun Antajaa
muistellaan".

Tämän sanottuaan hän meni etumaisten luolaan, arvattavasti rukouksen
pitoon, jättäen vieraansa kahdenkesken sisempään suojaan; jolloin sir
Kenneth useoilla kyselmillä koki tiedustella mitä Shirkohf heidän
isännästänsä tiesi. Paljas uteliaisuus ei kehottanut häntä näihin
kyselemisiin. Niin vaikea kuin oli sovittaa munkin ensimäistä loukkaavaa
menetystä hänen nykyiseen nöyrään ja hiljaiseen käytökseensä, vielä
mahdottomammalta näytti sen yhdistäminen siihen suureen kunnioitukseen,
jota, sir Kennethin tiedon mukaan, erakko nautti kristityn mailman
valistuneimmilta pappismiehiltä. Theodorik, Engaddin erakko, oli tässä
omaisuudessaan vaihellut kirjeitä paavien ja kirkolliskokouksien kanssa
ja kirjeensä, täynnä kaunopuheellista innostusta, olivat kuvailleet sitä
sortoa, jota latinalaiset kristityt uskottomilta kärsivät Pyhällä
maalla, tuskin heikommilla väreillä, kuin mitä Erakko Pietari käytti
Clermontin konsiliossa, ensimäistä ristiretkeä saarnatessaan. Näin
kunnioitettavassa ja isosti kunnioitetussa henkilössä tavatessaan
mielipuolen fakirin hullut käytöstavat joutui kristitty ritari kahden
vaiheelle, josko hänen pitäisi hänelle ilmottaa eräitä tärkeitä asioita,
joita muutamat ristiretken pääjohtajat olivat hänelle uskoneet.

Näitten ilmotusten anto oli ollut sir Kennethin näin kummallista tietä
kulkevan pyhän matkan päätarkotus; vaan se, mitä hän tänä iltana oli
nähnyt, pakotti häntä viivähtämään ja arvelemaan, ennenkuin hän ryhtyi
asiansa suorittamiseen. Emiriltä hän ei paljon tietoja saanut, mutta
niiden pääsisältö oli seuraava: -- sen mukaan, mitä hän oli kuullut, oli
erakko ennen ollut uljas ja voimallinen sotilas, viisas neuvotteluissa
sekä voittoisa tappeluissa, jota jälkimäistä hänestä kyllä saattoi uskoa
sen suuren väkevyyden ja notkeuden tähden, josta emiiri usein oli
näytteitä nähnyt; -- että hän oli Jerusalemiin tullut ei pyhissä
vaeltajana, vaan miehenä, joka elinajakseen aikoi pyhään maahan jäädä.
Vähän myöhemmin sen jälkeen hän oli asettunut keskelle niitä hävityksen
paikkoja missä he nyt olivat hänen tavanneet, kunnioituksen esineenä
latinalaisilla kovista katumusharjotuksistansa ja turkki- ja
arapialaisilla niiden mielenvian merkkien tähden, joita hän osotti ja
joita he pitivät yliluonnollisen voiman vaikuttamana. Heiltä hän oli
saanut nimen Hamako, joka turkin kielessä merkitsee mielipuolta.
Shirkohf itse ei oikein tiennyt, mitä heidän isännästä ajatella. Hän oli
ollut, hän sanoi, viisas mies ja saattoi usein monet tiimat pääksytysten
pitää luentoja siveellisyydestä ja viisaudesta, ilman vähintäkään
nähtävää järjenhämmennystä. Toisin ajoin hän oli hurjapäinen ja
väkivaltainen, vaan ei koskaan ennen hän ollut häntä nähnyt niin
vimmattuna kuin hän tänä päivänä oli näyttänyt olevan. Varsinkin hän
hurjistui, jos hänen uskontoaan herjattiin, ja huhu kertoi muutamista
kuljeksivista arapialaisista, jotka olivat hänen jumalanpalvelusta
pilkanneet ja hänen alttarinsa häväisseet, ja joitten kimppuun hän
sentähden oli karannut sekä lyönyt heidät kuoliaiksi lyhyellä
nuijallaan, jota hän kuljetti muassaan kaikkein muitten aseitten
asemesta. Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota ja pelko erakon
rautanuijaa yhtä paljon kuin hänen kunnioittamisensa Hamakona kehotti
rosvoavia heimokuntia jättämään hänen asuntoansa ja kappeliansa rauhaan.
Hänen maineensa oli niin laajalle levinnyt, että Saladin oli antanut
erityiset käskyt hänen turvakseen ja suojeluksekseen. Saladin itse ja
muut mahomettiläiset ylimykset olivat monta kertaa käyneet hänen
luonaan, osittain uteliaisuudesta, osittain kuin toivoivat niin
oppineelta mieheltä, kuin kristityltä Hamakolta, saavansa tietoa
tulevaisuuden salatuista tapahtumista. "Hänellä oli", jatkoi saraceni,
"korkea Rashid eli tähtitorni, rakettu taivaantappalten ja etenkin
kiertotähtien tarkastamista varten; joitten liikunnot ja vaikutukset,
niinkuin sekä kristityt että mahomettilaiset uskoivat, määräsivät
maallisten tapausten menoa ja niitä ennustivat".

Tämä oli emiiri Shirkohfin ilmotusten pääsisältö, ja se jätti sir
Kennethin kahden vaiheelle siitä, oliko tuo mielipuolisuus syntynyt
satunnaisesta, liiallisesta uskonhartaudesta, taikka jollei kaikkityyni
ollut paljasta teeskentelemistä ja vain siitä seuraavain etujen tähden
tavaksi otettua. Kumminkin uskottomat näyttivät ulottavan
kohteliaisuuttaan häntä kohtaan tavattoman suureen määrään, Mahometin
seuralaisten uskonvimmaan katsoen, joitten keskellä hän eleli, vaikka
heidän uskontonsa julkisena vihollisena. Sir Kenneth ajatteli myöski
että erakko ja saraceni olivat likemmin tuttuja kuin mitä jälkimäisen
sanoista saattoi päättää, eikä häneltä ollut jäänyt huomaamatta, että
edellinen oli jälkimäistä puhutellut toisella nimellä kuin minkä tämä
oli hänelle ilmaissut. Kaikki nämä asianhaarat kehottivat
varovaisuuteen, jollei epäluuloon. Hän päätti tarkkaan pitää isäntäänsä
silmällä eikä liiaksi kiiruhtaa sen tärkeän asian ilmottamisella, joka
hänelle oli uskottu.

"Kuulepas saraceni", hän sanoi; "minusta isäntämme mielikuvitus häälyy
yhtä paljon nimien kuin muitten aineitten suhteen. Sinun nimesi on
Shirkohf ja vastikään hän sinua mainitsi toisella nimellä".

"Kun vielä oleskelin isäni teltassa", vastasi kurdilainen, "oli nimeni
Ilderim, ja moni minua vieläkin niin nimittelee. Sotakentällä ja
sotilasten kesken olen tunnettu Vuoren Leijonaksi, koska hyvä miekkani
on sen minulle hankkinut. -- Vaan, hiljaa! Hamako tulee -- hän käskee
meitä levolle menemään -- minä tunnen hänen tapansa -- kukaan ei saa
häntä nähdä hänen öillisissä hartaudenharjoituksissa".

Erakko astuikin sisään ja pannen kätensä rinnalleen ristiin, kun hän
seisoi heidän edessään, sanoi juhlallisella äänellä: "siunattu olkoon
Hänen nimensä, joka on hiljaisen yön säätänyt seuraamaan toimellisia
päivää, ja levollisen unen virvottamaan väsyneitä raajoja ja vaivattua
henkeä rauhottamaan".

Molemmat soturit vastasivat "amen!" ja nousten pöydästä valmistausivat
menemään vuoteillensa, jotka heidän isäntänsä käden viittauksella heille
osotti, kun hän kummalleki kumarrettuaan lähti huoneesta pois.

Leopartin ritari riisui nyt raskaan rauta-asunsa yltään, jolloin hänen
saracenilainen kumppalinsa ystävällisesti häntä auttoi päästämään solkia
ja hakasia auki, kunnes hänen päälleen vain jäi säämiskänahkainen
ihokas, jota ritarein ja asekantajain oli tapa pitää harniskan alla. Jos
saraceni oli vastustajansa voimaa ihastellut, kun hän oli teräkseen
puettuna, ei hän nyt vähemmin kummastellut hänen jäntevän ja voimattaan
vartalonsa kaunista yhdenmukaisuutta; ja kun ritari puolestaan,
kohteliaisuutta kostaaksensa, auttoi saracenia hänen päällyspukunsa
riisumisessa, että hän voisi maata mukavammin, oli hänen taas vaikea
käsittää kuinka noin hennot jäsenet ja tuo hoikka ruumis saattoivat
sisältää sitä väkevyyttä, jota hän heidän kaksintaistelussa oli
osottanut.

Kumpikin sotilas rukoili, ennenkuin asettui leposijallensa.
Mahomettilainen kääntyi päin _keblaa_, eli sitä kohtaa, jonne kunkin
profetan uskolaisen tulee rukouksensa suunnata, ja jupisi pakanallisia
rukouksiansa, kun sitä vastoin kristitty, vetäytyen ulommaksi uskottoman
saastaisista läheisyydestä, asetti suuren, ristikahvaisen miekkansa
pystyyn ja notkistaen polvensa tämän pelastuksen merkin edessä luki
rukousnauhansa hartaudella, joka yhä yltyi, kun hän muisteli niitä
seutuja, joitten läpi hän oli kulkenut, ja vaaroja, joista hän päivän
kuluessa oli pelastunut. Matkan vaivoista väsyneinä molemmat sotilaat
kohta nukkuivat sikeästi, kumpikin erityisellä vuoteellaan.



Neljäs luku.


Kenneth skotlantilainen ei tiennyt kuinka kauan hänen aistinsa olivat
olleet syvään lepoon vaipuneina, kun hän heräsi siitä että tunsi painon
rinnallaan, joka ensin hänessä synnytti sekavan unennäön taistelusta
voimallisen vastustajan kanssa, vaan viimein sai hänen täydelle
taidolleen. Hän oli juuri kysymäisillään kuka siellä, kun hän silmänsä
avattuaan näki tuiman ja hurjannäköisen erakon seisovan vuoteensa
vieressä, oikealla kädellään painaen hänen rinnalleen ja vasemmassa
pitäen pientä hopeaista lamppua.

"Olkaa hiljaa", sanoi erakko, kun makaava ritari kummastellen katseli
häntä; "minulla on teille jotain sanottavaa, jota tuo uskoton ei saa
kuulla".

Nämät sanat hän lausui franskan kielellä, eikä _lingua francalla_, eli
sillä itämaisten ja europalaisten kielten sekotuksella, jota he tähän
saakka olivat keskensä käyttäneet.

"Nouse ylös", hän jatkoi; "ota viitta yllesi, älä puhu, astu hiljaa ja
seuraa minua".

Sir Kenneth nousi ja otti miekkansa.

"Sitä ei tarvita", sanoi erakko kuiskaten; "me menemme sinne, missä
hengen aseet mahtavat paljon, vaan lihalliset vain ovat kuin ruoto ja
kuihtunut kurpitsa".

Ritari laski miekkansa alas vuoteen viereen entiselle paikalleen ja
lähti seuraamaan salamielistä isäntäänsä ilman muuta asetta kun
väkipuukkonsa, josta hän tässä vaarallisessa maassa ei koskaan luopunut.

Erakko nyt hitaasti kulki eteenpäin ja ritari astui hänen jälessään,
vieläkin epäillen, josko ei tuo musta haahmo, joka tietä osottaen
liikkui hänen edessään, itse teossa ollut sekavan unennäön luoma. Aivan
kuin varjot he siirtyivät ulkomaiseen suojaan, pakanallista emiiriä
häiritsemättä, joka yhä makasi uneen vaipuneena. Ristin edessä
alttarilla paloi ulkohuoneessa toinen lamppu, käsikirja oli avattuna ja
laattialla näkyi katumusvitsa eli hienosta rihmasta ja rautalangasta
punottu ruoska, jonka siimoissa huomasi vasta vuodatetun veren pilkkuja,
-- epäilemätön todistus munkin ankarista katumuksenharjotuksista. Tässä
Theodorik lankesi polvilleen ja viittasi ritarille laskeutumaan hänen
viereensä niille teräville pikku kiville, jotka näyttivät siihen
asetetun ainoastaan tehdäkseen asemaa rukoillessa niin epämukavaksi kuin
suinkin; sitten hän luki useoita katolisen kirkon rukouksia ja veisasi
matalalla, vaan totisimmalla äänellä kolme katumusvirttä. Laulaessaan
hän huokaili, kyynelöi ja nyyhki katkerasti, joka osotti kuinka syvästi
hän tunsi tuota lukemaansa jumalallista runoutta. Skotlantilainen ritari
otti suurella hartaudella osaa näihin toimituksiin, ja hänen ajatukset
isännästään alkoivat sillä välin siihen määrään muuttua, että hän
epäili, jollei hänen tullut häntä pitää pyhimyksenä, hänen
katuvaisuutensa ankaruuden ja hänen rukoustensa innollisuuden tähden; ja
kun he laattialta nousivat pystöön, seisoi hän nöyristyneenä hänen
edessään, niinkuin oppilas kunnioitetun mestarin edessä. Erakko
puolestaan oli muutaman hetken äänettömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

"Katso tuohon komeroon, poikani", hän sanoi viitaten cellin perimpään
nurkkaan; "siitä löydät hunnun -- tuo se tänne".

Ritari totteli ja löysi pyydetyn hunnun eräässä seinään hakatussa ja
pajusta kudotulla ovella suljetussa syvennyksessä. Kun hän toi sen
valkean valoon, havaitsi hän, että se oli rikkinäinen ja muutamissa
paikoin tahrattu jollakin mustalla aineella. Erakko katseli sitä
syvällä, vaan hillityllä liikutuksella ja hänen täytyi haikealla
valituksella ilmaista tunteensa, ennenkuin hän saattoi skottilaista
ritaria puhutella.

"Sinä kohta saat nähdä kalliimman aarteen, mitä mailmassa löytyy", sanoi
hän viimein; "oi minua, että silmäni ovat kelvottomat sitä kohti
kohoamaan! Ah, minä olen vain se halpa ja ylönkatsottu merkki, joka
väsyneelle matkamiehelle osotan rauhan ja turvallisuuden satamaa, vaan
jonka itse iäksi täytyy ovien ulkopuolelle jäädä. Turhaan olen paennut
vuorten syvimpiin rotkoihin ja keskelle janoavaa erämaata. Viholliseni
on ennättänyt minut sielläkin -- juuri hän, jota olen kieltänyt, on
seurannut minua varustuksilleni asti".

Hän vaikeni taas hetkeksi ja kääntyen skottilaiseen ritariin sanoi
sitten vakavammalla äänellä: "te tuotte minulle tervehyksen Englannin
Richardilta?"

"Minä olen lähetetty kristittyin ruhtinasten neuvoskunnalta", vastasi
ritari; "koska Englannin kuningas on sairas, ei hänen Majesteetinsa ole
minua käskyillänsä kunnioittanut".

"Teidän merkkinne?" kysyi erakko.

Sir Kennethiä arvelutti -- entiset epäluulot ja ne mielenvian osotteet,
jotka hän erakossa varemmin oli huomannut, johtuivat äkisti hänelle
mieleen; vaan kuinka epäillä miestä, jonka tavat olivat niin pyhät? --
"Tunnussanani", hän viimein sanoi, "on tämä: kuninkaat kerjäävät
kerjäläiseltä".

"Se on oikein", sanoi erakko, kun toinen oli vaiti; "minä tunsin teidät
kyllä; vaan vahtimies paikallaan -- ja minun on tärkeä -- tiedustelee
niin ystävää kuin vihollista".

Hän tämän jälkeen lähti kulkemaan lampullaan, palaten takaisin samaan
huoneeseen josta olivat tulleet. Saraceni makasi vuoteellaan, yhä
sikeässä unessa. Erakko seisahtui hänen viereen ja katsoi alas hänen
päällensä.

"Hän nukkuu pimeydessä, eikä häntä saa herättää", sanoi hän.

Emiirin asento synnytti todella käsityksen syvästä levosta. Toinen
käsivarsi, jonka hän oli heittänyt poikkipuolin ruumistaan, maatessaan
kasvot puoleksi seinään päin kääntyneinä, peitti pitkällä leveällä
hihallaan suuren osan hänen kasvoistaan; vaan korkea otsa oli kuitenkin
näkyvissä. Kasvojen jänteet, jotka hänen valveella ollessaan olivat niin
tavattoman hilpeät, olivat nyt liikkumattomat, ikäänkuin kasvot olisivat
olleet mustaan marmoriin hakatut ja pitkät, silkinhienoiset silmäripset
peittivät hänen läpitunkevia haukansilmiänsä. Aukinainen hervoton käsi,
ja syvä, säännöllinen ja hiljainen hengitys osottivat kaikki
rauhallisinta lepoa. Omituisen ryhmän muodosti makaaja tuossa laattialla
ja nuo kaksi pitkää miestä hänen edessään: erakko karvaisessa
vuohennahkapuvussaan, pitäen lamppua kädessä, ja ritari
ruumiinmukaisessa säämiskätakissaan; edellinen ulkonäössään ilmaisten
asketisen synkkyyden ankaruutta, jälkimäinen huolestuneella
uteliaisuudella selvästi kuvattuna miehuullisissa kasvoissaan.

"Hän nukkuu sikeästi", sanoi erakko entisellä matalalla äänellä, ja
kertoi sitten äsken lausutut sanansa, vaikka muuttaen niiden merkityksen
sanallisesta kuvannolliseksi: "hän nukkuu pimeydessä; vaan hänellekin
kerran päivä on koittava. -- Oi, Ilderim! sinun ajatuksesi, kun olet
valveella, ovat vielä yhtä turhamaiset ja sekavat, kuin ne, jotta nyt
hurjasti hyörivät uinahtaneissa aivoissasi; vaan torvi kerran kaikuu ja
unennäkö haihtuu".

Näin sanoen ja viitaten ritarille seuraamaan häntä, erakko astui
alttarin taakse ja painoi vieterille, joka ääntämättä auveten, paljasti
pienen, luolan seinään niin sievästi taitetun rauta-oven, että
ainoastaan tarkin tutkinto saattoi sen huomata. Ennenkuin erakko
kuitenkaan uskalsi ovea kokonaan avata, kaatoi hän vähän öljyä lampusta
saranoille; ja kaitaiset kallioon hakatut portaat tulivat näkyviin, kun
rauta-ovi viimein oli aivan auki.

"Ota tämä huntu", sanoi erakko surullisella äänellä, "ja peitä sillä
silmäni; sillä minä en saata katsella sitä aarretta, jonka heti saat
nähdä, ilman synnittä ja julkeudetta".

Mitään vastaamatta, ritari kiiruusti sitaisi hunnun munkin pään ympäri,
ja viimemainittu alkoi portaita nousta miehen tavalla, jota oli liian
tiehen tottunut valoa tarvitakseen, vaikka hän samalla näytti lamppua
skotlantilaiselle, joka hänen jälessään astui monet asteet noita kapeita
portaita ylös. Viimein he joutuivat pieneen, epämukaiseen holviin, jonka
yhteen nurkkaan rappuset päättyivät ja jonka vastapäisessä nurkassa
toiset portaat näkyivät saattavan yhä ylemmä. Kolmannessa kulmassa oli
götiläinen portti, karkeasti koristettu tavallisilla, yhteen
ryhmitetyillä kolonneilla ja veistoksilla ja varustettu kovasti
raudotetulla puoli-ovella. Tälle ovelle erakko käänsi askeleensa, jotka
näyttivät horjahtelevan, kun hän sitä lähestyi.

"Riisu kengät jaloistasi", sanoi hän kumppalilleen; "sillä paikka, jolla
seisot, on pyhä. Karkota sydämesi sisimmästä pohjasta kaikki maalliset
ja lihalliset ajatukset; sillä niitten muisteleminen tällä paikalla
olisi kuolemansynti."

Ritari pani käskyn mutaan kenkänsä syrjään, ja erakko sillä välin oli
hetken aikaa ääneti ikäänkuin hänen sielunsa olisi hiljaiseen rukoukseen
ollut vaipuneena, ja kun hän taas liikahti, hän käski ritarin kolmesti
kolkuttaa tuolle puoli-ovelle. Hän teki niin. Ovi aukeni itsestään,
ainakaan sir Kenneth ei nähnyt ketään, ja samassa kirkkain valo ja
väkevä, miltei tukahuttava tuoksu ihanimmista haju-aineista virtasi
häntä vastaan. Hän väistyi pari kolme askelta taaksepäin ja hetki kului,
ennenkuin hän tointui tuon pimeästä valkeuteen äkkiä tapahtuneen
muutoksen häikäisevistä ja hurmaavista vaikutuksista.

Kun hän astui sisään huoneeseen, mistä tämä valonvirta tulvasi, näki hän
että valo lähti ryhmään asetetuista, puhtaimmalla ja paraimman
hajuisella öljyllä täytetyistä hopealampuista, jotka hopeisista
vitjoista riippuivat alas erään pienen götiläisen kappelin katosta,
joka, samoin kuin suurin osa erakon eriskummaista asunnosta, oli kovaan
kallioon hakattu. Vaan kun kaikissa muissa paikoin, mitkä sir Kenneth
oli nähnyt, kallioon laskettu työ oli ollut koristelemattominta ja
karkeinta laatua, oli sitä vastoin tässä kappelissa taitavimpain
artitehtein kekseliäisyyttä ja taitoja käytetty. Suippukaarenmuotoon
tehtyä kattoa kannatti kummallakin puolella kuusi harvinaisimmalla
taiteellisuudella veistettyä pilaria; ja se tapa, jolla ontevain kaarten
risteykset sievillä koristuksilla toisiinsa yhistyivät, soveltui
rakennustaiteen ja aikakauden hienoimpaan kaunetuntoon. Pylväsriviä
vastaavina oli molemmin puolin kuusi kauniilla veistoksilla koristettua
komeroa, joista kukin sisälti yhden apostolin kuvan.

Kappelin ylä- ja itäpäässä seisoi alttari, ja sen takana kallis,
kullalla runsaasti kirjailtu esirippu persialaisesta silkistä peitti
muuriin tehtyä syvennystä, joka epäilemättä sisälsi jonku erittäin pyhän
kuvan eli jäännöksen, jonka kunniaksi tämä eriskummainen rukouspaikka
oli rakettu. Siinä vakuutuksessa että näin oli asianlaita, ritari astui
kohti alttaria, ja langeten polvilleen sen eteen, kertoi tulisella
innolla rukouksiaan, kun hänen hartautensa sen kautta häirittyi, että
esirippu äkkiä nostettiin, eli oikeammin vedettiin syrjään, hänen
näkemättä kuinka ja keneltä; vaan tällä tavoin paljastetussa komerossa
hän havaitsi hopeasta ja ebenholtsista valmistetun kaapintapaisen
kapineen kaksoisovilla, joka pienennetyssä muodossa kuvasi götiläistä
kirkkoa.

Kun hän kiinteällä uteliaisuudella tuijotti tuota kapinetta kohti,
kimmahtivat kaksoisovet auki, ja näyttivät katsojalle suuren
puukappaleen, josta helotti sanat _Vera Crux_, ja samalla vaimonpuolinen
kööri lauloi _Gloria Patri_. Kun laulu herkeni, sulkeusivat kaapin ovet,
esirippu vedettiin taasen eteen, ja ritari, polvillaan alttarin edessä,
saattoi nyt häiritsemättä jatkaa hartauttaan sen pyhän jäännöksen
kunniaksi, jota juuri oli hänelle näytetty. Hän teki niin, sen henkilön
syvällä tunnolla, joka omin silmin oli nähnyt pelättävän todistuksen
uskontonsa totuudesta, ja melkoinen hetki kului, ennenkuin hän
rukouksensa lopetettua nousi ylös ja katsoi ympärilleen erakon perään,
joka hänen oli tähän pyhään, salaiseen huoneeseen saattanut. Hän
havaitsi hänen, pää vielä huntuun käärittynä, rangaistun koiran tavalla
makaavan kappelin kynnyksellä, jonka yli hän ei näyttänyt rohkeavan
käydä. Hänen asemansa osotti pyhintä kunnioitusta, suurinta katumusta,
niinkuin hänen sisällisten tunnettensa kuorma olisi häntä maahan asti
painanut ja kokonaan musertanut. Skotlantilaisesta tuntui että
ainoastaan syvimmän katumuksen, omantunnonvaivain ja nöyryyttämisen
tunne oli saattanut masentaa noin väkevää ruumista ja noin ylpeää
sielua.

Hän lähestyi erakkoa ikäänkuin häntä puhutellakseen; vaan tämä aavisti
hänen aikomuksensa ja jupisi, pään ympäri kierretyn hunnun tähden
tukehutetulla äänellä, joka kuului ikäänkuin käärinliinoihinsa
hankitusta ruumiista tullen: "odota, odota onnellinen sinä, joka saat
katsoa -- näky ei vielä ole kaikki". Näin sanoen hän nousi ylös,
peräytyi kynnykseltä, jolla hän tähän saakka oli maannut pitkänään, ja
sulki kappelin oven, joka, heleästi kaikuvalla vieterillä sisäpuolelta
mennen lukkoon, niin tarkasti liittyi muuhun kallioon, johon kappeli oli
hakattu, että Kenneth tuskin huomasi missä aukeama oli ollut. Hän oli
nyt yksin tuossa valaistussa kappelissa, joka sisälsi sen kuvan jota hän
äskettäin oli palvellut, ilman muita aseita kuin puukkonsa tai muita
seuralaisia kuin hurskaat ajatuksensa ja pelkäämätön rohkeutensa.

Epätietoisena siitä, mitä nyt tulisi tapahtumaan, vaan päättäen odottaa
tapausten menoa, käveli sir Kenneth edestakaisin yksinäisessä kappelissa
kukon ensimäiseen laulamaan asti. Tällä hiljaisella hetkellä, jolloin yö
ja aamu toisiinsa sulaavat, kuuli hän, mutta mistä päin, sitä hän ei
voinut erottaa, senlaisen pienen hopeakellon äänen, jota soitetaan
ehtoollisleipää kohotettaissa messun menoissa eli uhrissa, kuten sitä
kutsutaan. Aika ja paikka tekivät tämän soiton kammottavan
juhlalliseksi, ja kuinka urhea ritari olikin, vetäytyi hän kumminkin
kappelin etäisimpään, alttaria vastapäiseen nurkkaan, saadakseen
häiritsemättä pitää tämän odottamattoman ilmotusmerkin seurauksia
silmällä.

Kauan ei aikaa kulunut, ennenkuin silkkinen esirippu uudelleen vedettiin
syrjään ja tuo pyhä kaapi taasen näkyi hänelle. Kun hän kunnioituksella
lankesi polvilleen, kuuli hän vaimonpuolisen köörin laulavan
_Laudes_-virttä eli katolisen kirkon varhaisinta jumalanpalvelusta.
Ritari kohta huomasi, että laulajien äänet eivät kauvemmin kuuluneet
etäältä yhdestä kohti, vaan lähenivät kappelia ja tulivat yhä
kovemmiksi, kun ovi, joka suljettuna oli yhtä näkymätön kuin se, josta
hän itse oli tullut sisään, aukeni holvin toisessa päässä ja antoi
köörin sävelten vapaammin tulvailla kappelin suippukaarten alatse.

Tuskallisen pelon vallassa ritari loi silmänsä aukkoon päin, ja yhä
edelleen pysyen polvillaan siinä hartaassa asemassa, jonka paikka ja
tilaisuus vaativat, odotti näitten valmistusten päätöstä. Juhlakulku
näytti nyt olevan tulossa ovesta sisään. Ensin neljä kaunista poikaa,
joitten paljaat käsivarret, kaulat ja sääret osottivat itämaisen ihon
vaskiväriä ja jyrkästi erkanivat heidän lumivalkoisesta kauhtanasta,
astui parittain kappeliin. Ensimäinen pari kantoi suitsutusastioita,
joita he edestakaisin heiluttelivat, siten yhä enentäen niitä hyviä
hajuja, joista kappeli jo oli täytetty. Toinen pari nakkeli kukkaisia.

Näitä seurasi tarkassa ja juhlallisessa järjestyksessä ne vaimonpuolet,
jotka kuuluivat kööriin; kuusi, jotka, heidän mustista messukasukoista
ja mustista hunnuista valkoisten vaatteidensa päällä päättäen, olivat
vihityitä nunnia Karmeliitain sisaruskunnasta, ja yhtä monta joitten
valkeat viitat ilmaisi heitä noviseiksi eli luostarin satunnaisiksi
asukkaiksi, jotka eivät vielä olleet lupauksen kautta luostari-elämään
sitoutuneet. Edellisillä oli suuret rukousnauhat käsissä, kun sitä
vastoin heitä seuraavat nuoremmat ja notkeammat naiset kantoivat
punaisista ja valkoisista ruusuista sidotuita seppeleitä. He astuivat
juhlasaatossa ympäri kappelia, eivätkä ollenkaan näyttäneet huomaavan
Kennethiä, vaikka kulkivat häntä niin liki, että heidän helmuksensa
milteivät häneen koskeneet; ja kun he lauluansa jatkoivat, ei ritari
epäillyt olevansa yhdessä noista luostareista, joissa jalot kristityt
neidot ennen muinoin julkisesti olivat pyhittäneet itsensä
kirkonpalvelukseen. Suurin osa niistä oli hävitetty, sittekun
mahomettiläiset olivat vallottaneet Palestinan, vaan useat, jotka
lahjomisilla olivat itselleen hankkineet voittajain suosiollisuuden,
taikka sääliväisyydestä eli ylenkatseesta sen saaneet, vielä
hiljaisuudessa toimittivat niitä kirkonmenoja, joihin heidän lupauksensa
heitä velvotti. Vaan vaikka Kenneth tiesi asianlaidan olevan näin, niin
kumminkin paikan ja tiiman juhlallisuus, näiden pyhäin neitsyeiden
äkkiarvaamaton ilmestyminen, ja se aaveen kaltainen tapa, jolla he
kulkivat hänen sivu, vaikuttivat niin valtavasti hänen
mielikuvitukseensa, että hän tuskin jaksoi käsittää, että tuo kaunis
juhlasaatto, jonka hän näki, oli tämän maailman ihmisistä syntynyt; niin
suuressa määrin tuo kööri näytti yliluonnollisilta olennoilta, jotka
kantoivat ylistystänsä koko ihmiskunnan palveltavalle esineelle.

[Kuva: Leopartin ritari nunnain jumalanpalveluksen aikana]

Tämä oli ritarin ensi aatos, kun saatto kulki hänen sivutsensa,
liikkumatta enemmän kuin mitä häthätää vaadittiin eteenpäin pääsemistä
varten, niin että he, siinä himmeässä valossa, jonka lamput levittivät
huonetta pimittävien suitsutussavupilvien läpi, pikemmin näkyivät
liukuvan kuin kävelevän eteenpäin.

Vaan kun he toisen kerran kappelia kiertäessään kulkivat sen paikan
ohitse, jossa hän oli polvillaan, taittoi yksi noista valkoviittaisista
neitosista, hänen sivutsensa siirtyessään, ruususilmikon siitä
seppeleestä, jota hän kantoi, ja pudotti sen, ehkä tietämättä,
sormistaan sir Kennethin jalkain eteen. Ritari säpsähti ikäänkuin puukon
pistoksesta; sillä kun mieli kovin kiihkeästi jotakin tuntee taikka
vartoo, virittää vähäpätöisin, arvaamaton tapaus sen sytytyslangan
tuleen, jonka mielikuvitus jo on laskenut. Mutta hän hillitsi
liikutuksensa, ajatellen kuinka helposti tuonlainen turhanpäiväinen
seikka oli voinut tapahtua, ja että ainoastaan laulajien liikkumisen
yksitoikkoisuus teki tämän tapahtuman ollenkaan huomattavaksi.

Kuitenki, kun juhlasaatto kolmannen kerran kierti kappelia, seurasivat
Kennethin silmät ja ajatukset yksinomaisesti tuota yhtä novisia, joka
ruususilmikon oli pudottanut. Hänen astuntansa, hänen kasvonsa, hänen
vartalonsa, olivat niin täydellisesti samannäköiset kuin toisten
köörilaulajien, että oli mahdoton hänessä havaita vähintäkään
eriäväisyyttä, ja kuitenkin Kennethin sydän sykki kuni häkistään pyrkivä
lintu, aivan kuin se tunnollisilla kehotuksillaan olisi tahtonut hänelle
vakuuttaa, että tuo vaimonpuoli, joka kulki oikealla puolen novisein
toisessa rivissä, oli hänelle kalliimpi ei ainoastaan kaikkia
läsnäolioita, vaan myös koko naissukupuolta. Rakkauden romantillinen
into, jota ritarillisuuden säännöt elähyttivät ja järjestelivät,
soveltui hyvin yhtä romantillisiin uskonnollisiin tunteisiin, ja melkein
saattoi sanoa, että ne enemmän kiihdyttivät kuin vastustivat toisiansa.
Hehkuvalla mielellä, joka vivahti uskonnolliseen hartauteen, sir
Kenneth, jonka tunteet värähtelivät sydämestä sormenpäihin asti,
sentähden odotti uutta merkkiä sen henkilön läsnäolosta, jota hän
lujasti luuli ensimmäisen antajaksi. Ehkä aika oli aivan lyhyt, jonka
kuluessa juhlasaatto taas suoritti kierroksen kappelin ympäri, se tuntui
ijankaikkisuudelta Kennethille. Vihdoin se neito, jota hän niin
hartaalla huomiolla oli silmällä pitänyt, läheni -- ei ollut mitään
erotusta tämän hunnullaan peitetyn ja toisten välillä, joitten kanssa
hän tasaisin askelin astui; vaan juuri kun hän kolmannen kerran kulki
kumarruksissa olevan ristiretkeiliän ohitse, samalla pieni ja sievä
muotoinen käsi, niin kaunis että se antoi korkeimman käsityksen sen
ruumiin täydellisistä muodoista, johon se kuului, pisti hiukan esiin
harsun linnikon poimuista, ikäänkuin kuutamonsäde kesäisen yön
pilvihattaroista, ja taasen ruususilmikko putosi Leopartin ritarin
jalkain eteen.

Tämä uudistettu merkki ei voinut olla satunnainen -- yhtä vähän kuin
tämän tuskin nähdyn, vaan ihanan naiskätösen yhtäläisyys sen kanssa,
jota hänen huulensa kerran olivat suudelleet ja jonka armaalle
omistajalle ne silloin olivat vannoneet ikuista uskollisuutta, saattoi
olla paljas sattumus. Jos hän olisi useampia todistuksia tarvinnut, niin
kimaltihan tuossa lumivalkoisessa sormessa se verraton rubinisormus,
jonka määrätöntä arvoa Kenneth kuitenki olisi pitänyt halvempana kuin
vähintäkään tuon sormen antamaa merkkiä -- ja vaikka neito oli hunnun
peitteessä, hän kuitenki, josko sattumalta, vai mielisuosiosta, sai
nähdä yhden vallattoman kiharan noista mustista palmikoista, joitten
jokainen hivus oli hänelle satoja kertoja kalliimpi kuin raskaat
kultavitjat. Se oli hänen sydämensä lemmitty. Vaan että hän oli täällä
-- tässä jylhässä, yksinäisessä erämaassa -- pyhäin naisten joukossa,
jotka olivat sydänmaihin ja luoliin paenneet salaisuudessa viettääksensä
näitä kristillisiä kirkonmenoja, joita he eivät julkisesti tohtineet
toimittaa -- että tämä todestaanki oli totta -- se tuntui kovin
mahdottomalta -- sen täytyi olla unennäkö -- mielikuvitteen pettävä
harhaus. Kun nämät mietteet kiertelivät Kennethin mielessä, poistui
juhlakulku samaa tietä jota se oli kappeliin tullut. Nuo nuoret
kuoripojat, nuo mustat nunnat, katosivat vähitellen yksi toisensa
perästä aukinaisen oven kautta -- viimein tuli hänenkin vuoro, jolta
Kenneth oli nuo kahdet merkit saanut -- vaan ulosastuessaan hän käänti
päätään, aivan vähäisen kyllä, mutta kumminkin huomattavasti sinnepäin,
jossa ritari liikkumatonna kuin kuva, vielä makasi polvillaan. Hän näki
hänen huntunsa vielä kerran liehahtavan -- nyt se katosi -- ja pimeys
laskeusi ritarin sieluun, melkein yhtä synkkä kun se joka kohta sen
jälkeen ympäröi hänen ulkonaiset aistinsa; sillä viimeinen veisaajista
oli tuskin ennättänyt kynnyksen yli, kun ovi pamahti kiini ja samassa
silmänräpäyksessä laulukunnan äänet vaikenivat, kappelin lamput yhtaikaa
sammuivat ja sir Kenneth jäi yksin pilkkopimeään. Vaan Kennethistä
yksinäisyys, pimeys ja hänen kummallisen tilansa epätietoisuus eivät
olleet mitään -- hän ei niitä ajatellut -- ei niistä huolinut -- ei
huolinut mistään muusta maailmassa kuin tuosta katoovasta näystä, joka
äsken oli hänen ohitsensa liihotellut, ja niistä suosion osotuksista,
jotka hän oli saanut. Hän hapuili laattialta niitä ruususilmikoita,
jotka neito oli pudottanut -- likisti niitä vasten huuliansa -- vasten
rintaansa -- nyt vuorotellen, nyt samalla kertaa -- hän suuteli niitä
kylmiä kiviä, joita tyttö, sen mukaan kuin hän saattoi arvata, oli juuri
polkenut -- hän teki kaikkea sitä hulluutta, johon tulinen rakkaus
yllyttää ja oikeuttaa niitä, jotka sen valtaan ovat joutuneet; vaan
tämmöisiä palavan lemmen osotuksia tavataan jokaisessa aikakaudessa.
Omituista ritarillisuuden aikakaudelle oli kuitenki, että ritari
hurjimmassa mielikiihkossaan ei vähintäkään ajatellut seurata eli
vakoilla näin romantillisen rakkauden esinettä; että hän muisteli häntä
ikäänkuin jumalatarta, joka, suvaittuaan hetkeksi nayttäytä nöyrälle
palveliallensa, taasen oli vetäynyt pyhyytensä pimeyteen -- eli kuni
johtotähteä joka jollakin tärkeällä hetkellä heitettyään suosiollisen
säteen, taasen kääriytyi pilvipeitteeseensä. Hänen sydämensä lemmityinen
oli hänestä korkeampi olento, jonka liikkeitä ei saanut tiedustella eikä
tarkastella, vaan joka häntä ilottaisi näöllään, tahi masentaisi
poissa-olollaan, riemastuttaisi hyvyydellään eli saattaisi totuudellansa
epätoivoon, aina oman mielensä mukaan, ja ilman mitään kiusaa tai
muistutusta sankarinsa puolelta, joka vilpittömästi häntä sydämellä ja
miekalla palvellen ei muuta pyytänyt kuin täyttää hänen käskyjänsä ja
omien töittensä loistolla enentää hänen mainettansa.

Tämmöiset olivat ritarillisuuden lait ja rakkauden, joka oli niiden
perusaate. Mutta Kennethin lemmen olivat toiset ja vielä kummallisemmat
asianhaarat tehneet romantilliseksi. Hän ei koskaan ollut edes kuullut
armahansa ääntä, vaikka hän usein ihastuneena oli katsellut hänen
kauneuttansa. Neito kuului seurapiiriin, johon ritarin arvo kyllä salli
hänen lähestyä, vaan ei yhtyä; ja kuinka suurta kunnioitusta hän
nauttikin sotaisesta taidosta ja rohkeudesta, täytyi kuitenkin köyhän
skottilaisen ritarin palvella jumalatartaan miltei yhtä pitkän matkan
päässä, kuin se väli, joka erottaa persialaista jumaloitusta auringosta.
Vaan milloin olisi naisen ylpeys ollut liian suuri ylenkatsoakseen jos
kuinkaki halpa-arvoisen rakastajan innostunutta hartautta? Tuon ylhäisen
ladyn silmä oli seurannut häntä turnauspelissä, hänen korvansa oli
kuullut hänen kiitostansa jokapäiväisistä tappeluista kerrottaissa; ja
vaikka kreivit, herttuat ja lordit kilvan pyysivät hänen suosiotansa, se
liehui, alussa ehkä ehdottomasti eli tietämättäki, köyhän Leopartin
ritarin puoleen, jolla tuskin oli muuta kuin miekka arvonsa
kannattamiseksi. Katsellessaan ja kuunnellessaan, lady näki ja kuuli
tarpeeksi vahvistuakseen siinä mieltymyksessä, joka ensin huomaamatta
oli hänen vallannut. Ritarien persoonallista kauneutta kehuttaissa eivät
siveimmätkään naiset Englannin sotaisessa hovissa epäilleet Kenneth
skotlantilaiselle etusijan antamasta; ja huolimatta niistä suurista
rikkauksista, joita ruhtinaat ja päärit lahjottivat kuleksiville
laulajille eli ministreleille, sattui usein, että puolueeton ja
itsenäinen henki vallotti runoilian ja kannel kaikui sankarin
ylistykseksi, jolla ei ollut konkareita eikä kalliita vaatteuksia antaa
hänelle omistetun kunnian palkinnoksi.

Ne hetket, jolloin hän kuunteli rakastajansa kiitosta, tulivat
vähitellen yhä mieluisemmiksi korkeasukuiselle Edithille, koska ne
olivat vaihetuksena niissä imarruksissa, joihin hänen korvansa oli
kyllästynyt, ja antoivat hänelle aihetta salaisiin miettimisiin, joitten
esineeksi ritari, yleisen ajatuksen mukaan, näytti paremmin ansaitsevan
tulla, kuin ne jotka olivat häntä etevämmät arvossa ja rikkauksissa. Kun
hänen huomionsa alituisesti, vaikka varovasti, kiintyi sir Kennethiin,
vakaantui hän yhä enemmän ja enemmän ritarin persoonallisista tunteista
häntä kohtaan, samoin kuin hän omassa mielessään yhä enemmän varmistui
siitä, että hän Kenneth Skotlantilaisessa näki sen ritarin, jonka
sallimus oli määrännyt onnen vaihteluissa -- ja tulevaisuus näytti
synkältä ja vaaralliselta -- hänen kanssaan jakamaan sitä tulistuttavaa
tunnetta, jonka valtaa aikakauden runoiliat kuvailivat niin yleiseksi,
ja jota sen ajan tavat ja siveyskäsitteet asettivat miltei itse uskonnon
rinnalle.

Mutta älkäämme salatko totuutta lukioiltamme. Kuinka ylevät Edithin
mielipiteet olivatkin, niinkuin nuorelle, Englannin valta-istuinta
likellä seisovalle neidolle sopi, ja niin tyydytetty kuin hänen
ylpeytensä täytyi olla tuosta äännettömästä, lakkaamattomasta
kunnioituksesta, jonka tuo suosittu ritari hänelle omisti, löytyi
kumminkin hetkiä, jolloin rakastavan ja rakastetun naisen tunteet
nurkuivat niitä rajotuksia vastaan, joilla hänen asemansa sekä hovimenot
häntä ympäröivät, ja jolloin hän miltei moittinut rakastajansa arkuutta,
joka näkyi päättäneen ei näitten rajojen ylitse pyrkiä. Sukuperän ja
arvon etiketti -- käyttääksemme nyky-aikaista puhepartta -- oli hänen
ympäri luonut loihtopiirin, jonka yli sir Kenneth kyllä saattoi kumartua
ja heittää silmänsä, vaan jonka sisään hän yhtä vähän saattoi astua, kun
ilmoihin manattu henki voipi kulkea niiden rajain yli, jotka mahtavan
velhon noitasauva on määrännyt. Vasten tahtoaki tunkeusi se ajatus
neidon mieleen, että hänen itsensä täytyi kulkea tuon säädetyn rajan
ulkopuolelle, vaikkapa vain kauniin jalkansa äärimmäisellä päällä,
antaakseen noin ujolle ja kainostelevalle rakastajalle tilaisuutta niin
vähäisen suosionosotuksen saantiin, kuin hänen kenkänsä rihmojen
suutelemiseen. Hänellä oli mainio esimerkki "Kuninkaan tyttäressä
Unkarista", joka tällä tapaa jalomielisesti rohkaisi "halpasukuista
aseenkantajaa"; ja Edith, vaikka kuninkaallista sukua, ei ollut enemmän
mikään kuninkaan tytär, kuin hänen rakastajansa halpaa säätyä -- kohtalo
ei ollut heidän rakkaudellensa rakentanut niin ylipääsemätöntä estettä.
Kumminkin neidon sydämessä oli jotakin -- tuo kainosteleva ylevyys, joka
kahlehtii itse rakkautta -- joka huolimatta hänen säätynsä etevyydestä,
kielsi häntä ensi askelta astumasta; hienotunteisuushan aina vaatii sitä
rakastajalta. Sitäpaitsi sir Kenneth oli ritari niin kohtelias, niin
jalo, niin täydellinen ja, ainakin hänen mielestään, niin tarkasti
tunteva, mitä hän oli itsellensä ja neidolle velkapää, että, niin
tylyltä ja kylmältä kuin tyttö näyttikin, hänen kunnioitustansa
vastaanottaessaan ikäänkuin jumalankuva, jonka ei arvella tuntevan eikä
huolivan rukoiliansa hartaudesta, hän kuitenkin pelkäsi kovin aikaisin
astua kunnia-istuimeltaan alas, ettei siten alentaisi itseään ihastuneen
rakastajansa silmissä.

Vaan todellisen epäjumalan hurskas palvelia voipi huomata suosion
merkkejä marmorikuvanki kovissa, liikkumattomissa kasvoissa, eikä siis
ole kumma, jos ritari luuli huomaavansa jotain yhtä suosiollisesti
tulkittavaa loistavan rakastettavan Edithin kirkkaissa silmissä, kun
hän, jonka kauneus enemmän esittyi katseen voimassa kuin säännöllisissä
kasvoinjuonteissa ja heijastavassa ihon valkeudessa, loi silmänsä
ritariin.

Niin isosti varovainen kuin neito oli ollutki, oli hän kuitenkin tullut
näyttäneeksi pieniä todistuksia mieltymyksestänsä ritariin; sillä kuinka
tämä muuten heti ja ilman epäyksettä olisi tuntenut tuon kauniin käden,
josta tuskin kaksi sormea näkyi hunnun alta, eli kuinka hän olisi voinut
olla niin täydesti vakuutettu siitä, että kaksi jälekkäin hänen eteensä
pudotettua kukkaa oli aiottu tunnusmerkiksi hänen sydämensä
haltiattarelta? Mutta me emme voi koettaa selittää, minkä vaarinottojen,
minkä salaisten merkkien, silmäysten eli viittausten, tai minkä
rakkauden vapaamuurarisuuden kautta tämä hyvä sopu oli syntynyt Edithin
ja hänen rakastajansa välillä; sillä me olemme ijälliset, ja tuommoisia
vähäisiä hellyydenosotteita, joita nuoremmat silmät helposti hoksaavat,
ei meidän näkövoimamme pysty erottamaan. Siinä kyllin, että semmoinen
sopu oli olemassa kahden hengen välillä, jotka eivät koskaan olleet
puhutellut toisiaan, vaikka sitä Edithin puolelta hillitsi vakuutus
niistä vaaroista ja vaikeuksista, jotka välttämättä seuraisivat kutakin
heidän lempensä edistymistä, ja ritarin puolelta tuhannet epäilykset ja
varomiset, että hän olisi liian paljon arvoa pannut niille vähäisille
neidolta saaduille suosionosotuksille, joita tietysti keskeytti pitkät
loma-ajat näennäistä kylmäkiskoisuutta, kun neito, osittain peljäten
herättää toisten huomaavaisuutta ja siten saattaa rakastajansa vaaraan,
osittain varoen hänen arvossaan alenevansa, jos näyttäisi liian
myöntyväiseltä, katsoi velvollisuudekseen kohdella häntä
välinpitämättömyydellä, aivan kuin hän ei olisi häntä huomannut.

Tämä kenties ikävä puheenpito, joka kuitenki on kertomuksellemme ollut
tarpeellinen, selittäköön rakastajain välillä huomattavaa sopusointua,
jos niin jyrkkää sanaa saamme käyttää, kun Edithin odottamaton
ilmestyminen kappeliin niin väkevästi vaikutti ritarin tunteisiin.



Viides luku.

      Telttoihimme haltiat
      Turhaan päästä kokevat.
      Termagaunt ja Astaroth
      Käskystämme poistukoot.

      _Warton._


Syvin hiljaisuus, synkin pimeys vallitsivat enemmän kuin tunnin aikaa
kappelissa, jonne jätimme Leopartin ritarin vielä polvilleen,
vuorotellen kiittäen Jumalaa ja sydämensä lemmittyä siitä suosiosta,
joka oli hänen osaksi tullut. Hänen oma kohtalonsa, oma
turvallisuutensa, joka harvoin häntä isosti huoletti, ei nyt ollut
hietajyväsen veroinen hänen aatoksissaan. Hän oli lady Edithin
lähisyydessä, oli saanut todisteita hänen mieltymyksestänsä, hän oli
paikalla, joka oli pyhitetty kunnioitettavimmalle pyhälle jäännökselle.
Kristitty sotilas ja innollinen rakastaja ei voinut peljätä mitään, ei
ajatella mitään paitsi velvollisuuttaan Jumalaa ja lemmittyänsä kohtaan.

Kun sanottu aika oli kulunut, kajahti holvitetussa kappelissa kimeä
vihellys, sellainen kuin se jolla metsästäjä kutsuu havukkaansa
takaisin. Se oli paikalle jotenki sopimaton ääni ja kehotti sir
Kennethiä olemaan varuillansa. Hän hypähti pystöön kumarruksistansa ja
tarttui kädellänsä puukkoon. Kitisevä ääni ikäänkuin vääntimestä ja
kehristä alkoi nyt kuulua ja ylöspäin aukosta lattiassa kohoava valo
osotti, että lasku-ovi oli nostettu ylös tai laskettu. Heti senjälkeen
pitkä, kuivettunut käsivarsi, osaksi paljas, osaksi peitetty punaisesta
silkistä tehtyyn hijaan, kohosi ylös aukosta, pidellen lamppua niin
ylähällä kuin mahdollista, ja se ruumis, johon käsivarsi kuului, nousi
askel askeleelta kappelin lattian tasalle. Näin ilmi tuleva olento
osotti olevansa ilkeännäköinen kääpiö, summattoman suurella päällä,
päässä lakki, kummallisesti koristettu kolmella riikinkukon höyhenellä,
ja yllänsä punainen silkkipuku, jonka komeus teki hänen rumuutensa vielä
enemmän silmiinpistäväksi. Hänellä oli sitäpaitsi kultarenkaat
kalvosissa ja käsivarsissa sekä vyötäisillään valkea silkkihuivi, johon
oli pistetty kultakahvainen tikari. Vasemmassa kädessä tämä
eriskummainen olento piti jonkunlaista luutaa. Päästyään kokonaan
aukosta ylös, hän seisahtui ja ikäänkuin tarkemmin näytelläkseen
itseänsä, lasti verkalleen lampun kasvojensa tasalta alaspäin, jälekkäin
valaisten hurjannäköistä muotoansa ja kuvattomia, vaan jänteviä
jäseniään. Vaikka epäsuhtainen ruumiiltaan, ei hän niin rujokas ollut,
että se olisi osottanut mitään voiman taikka notkeuden puutetta. Kun sir
Kenneth katsoa tuijotti tätä iljettävää otusta kohti, muistui hänen
mieleensä tavalliset kansantarut gnomeista eli haltioista, jotka asuvat
maanloukeroissa; ja niin isosti tämä kuvatos vastasi niihin käsityksiin,
mitä hänellä heidän ulkonäöstä oli, että siihen inhotukseen, jolla hän
katseli häntä, sekaantui, jos ei juuri pelko, niin ainakin senlaatuinen
kammo, minkä rohkeinkin välttämättä tuntee yliluonnollisen olennon
läsnäollessa.

Kääpiö vihelsi uudestaan ja kutsui niin aukosta esiin kumppalin, joka
rumuudessa veti hänelle vertoja. Tämä toinen henkilö nousi ylös samalla
tapaa kuin ensimäinen; vaan se oli vaimonpuolinen käsivarsi, joka nyt
lamppua kohotti siitä maanalaisesta holvista, josta nämät ilmiöt
ylenivät, ja vaimonpuoli, ruumiinrakennuksen ja ulkomuodon suhteen aivan
edellisen kaltainen, joka hitaasti kohosi laattian alta. Hänenki
pukimensa oli punaisesta kullalla kirjaillusta silkkivaatteesta,
eriskummaisesti leikkailtu ja laskettu, niinkuin hän olisi kuulunut
johonkin ilveiliä- eli silmänkääntäjäjoukkoon, ja yhtä huolellisesti
kuin edeltätuliansa valaisi hänkin kasvojaan ja koko ruumistaan, jonka
inhottavaisuus ei näyttänyt vähemmältä kuin miehen. Vaan kaiken tämän
kamalan ulkonäön ohessa löytyi kuitenkin molempain kasvoissa jotain,
joka suurimmassa määrässä ilmaisi sukkelaa ja terävää ymmärrystä. Tämä
tuli heidän kirkkaista silmistään, jotka syvistä kuopistaan mustain,
tuuheain kulmakarvain alta säihkyivät erinomaisella loistolla, joka,
samoin kuin kiilto sammakon silmässä, jossakin määrin näkyi korvaavan
heidän kasvojensa ja vartaloittensa kauheaa rumuutta.

Sir Kenneth seisoi ikäänkuin lumottuna sillä välin, kuin tämä armas
parikunta, vieritysten kulkien ympäri kappelia, näytti palveliain tavoin
askaroivan sen laasemisessa; mutta kun he vain käyttivät toista kättä,
ei lattialla ollut suurta hyötyä heidän työstään, jota he toimittivat
kaikenlaisilla heidän eriskummalliselle ulkomuodolle täydellisesti
sopivilla ilveillä ja tempuilla. Kun he toimituksessaan lähenivät
ritaria, he herkesivät luutiaan käyttämästä ja asettuen aivan sir
Kennethin eteen, näyttivät taas verkalleen lampuilla päällensä,
ikäänkuin salliaksensa hänen tarkasti tutkia heidän läheltä katsoessa ei
suinkaan kauniimpia kasvojansa ja havaita sitä erinomaista vilkkautta ja
voimaa, jolla heidän mustat, säihkyvät silmänsä heijastivat lampun
valoa. He näyttivät senjälkeen molemmilla lampuilla ritarin päälle, ja
tarkkaan häntä silmäiltyään, kääntyivät toisiansa kohti ja purskahtivat
naurunhohotukseen, joka kajahti hänen korvissaan. Tämä ääni oli niin
kamala, että väristys puistutti sir Kennethiä ja hän pyysi heitä Jumalan
nimessä sanomaan hänelle, ketä he olivat, jotka noin hulluilla
käytöksillä ja jumalattomilla huudoilla häväisivät tätä pyhää paikkaa.

"Minä olen kääpiö Nectabanus", sanoi rujukuvainen mies äänellä, joka
soveltui hänen vartaloonsa ja joka enemmän muistutti yölepakon huudosta
kuin päivillä kuuluvaa ääntä.

"Ja minä olen Genevra, hänen rouvansa ja lemmikkinsä", vastasi
vaimonpuoli kimeällä ja sentähden vielä hirveimmällä äänellä, kun hänen
kumppalinsa.

"Mitä te täällä teette?" kysyi ritari uudestaan, tuskin vieläkään
vakuutettuna siitä, että edessään näki ihmisolennoita.

"Minä", vastasi mies suurella teeskennetyllä juhlallisuudella ja
arvolla, "olen kahdestoista Imami -- minä olen Mahomet Mohadi,
oikeauskoisten johdattaja ja edelläkäviä. Minua ja seuruettani varten
seisoo satamäärä hevosia satuloittuna pyhässä kaupungissa, ja sama määrä
pelastuksen kaupungissa. Minä olen se jonka tulee todistaa, ja tämä
vaimonpuoli on yksi sulottareistani".

"Sinä valehtelet!" keskeytti nainen vielä kimeämmällä äänellä, kun hänen
oli; "minä en ole sulottariasi, ja sinä et ole mikään uskoton heittiö
kuin tuo Mahomet, josta puhut. Kirous hänen arkkunsa yli! -- Minä sanon
sinulle, sinä Issaskarin aasi, että sinä olet Arthur, Britannian
kuningas; jonka velhottaret salaa veivät Avalonin taistelutantereelta,
ja minä olen se kauneudestaan kuuluisa Genevra".

"Vaan totta puhuaksemme, jalo herra", sanoi mies, "olemme onnettomia,
ruhtinaallisia henkilöitä, jotka Jerusalemin kuninkaan Guyn suojeluksen
alaisina elimme, kunnes uskottomat ilkiöt ajoivat hänen pois omasta
pesästään -- taivahan salamat heidät kuluttakoot!"

"Hiljaa!" käski ääni sieltä päin mistä ritari oli tullut sisään,
"hiljaa, mielettömät, ja pois täältä! Tehtävänne on loppunut."

Kääpiöt tuskin ennättivät tämän käskyn kuulla, ennenkuin he toisilleen
sipisivät ymmärtämättömällä kähisevällä kielellä, ja yhtäkkiä
sammuttivat lamppunsa sekä jättivät ritarin syvään pimeyteen, jota kohta
seurasi sen sopivin kumppali, täydellinen hiljaisuus, niin pian kuin
poismeniäin askelten ääni oli herjennyt kuulumasta.

Ritari tunsi hoivan mielessään noitten onnettomain olentojen mentyä.
Heidän puheesta, käytöksestä ja ulkonäöstä hänen täytyi päättää, että he
kuuluivat niihin viheliäisiin ihmisolentoihin, joita rumuus ja
heikkojärkisyys tuomitsivat joutilaisiksi lisäkaluiksi
aatelisperheisiin, missä heidän muotonsa ja hulluutensa olivat
huvituksen aineena koko talonväelle. Skottilaista ritaria, joka ei
missään suhteessa ollut aikakauden käsitteistä ja tavoista korkeammalle
kohonnut, olisi näitten ihmisparkain maskeradi kussaki muussa tilassa
ehkä hyvinki huvittanut, vaan nyt heidän höpinänsä ja hullut liikkeensä
häiritsivät hänen syviä, hurskaita mietteitänsä, niin että hän todella
ilostui heidän poismenostansa.

Muutama hetki senjälkeen aukeni hitaasti se ovi, jonka kautta hän oli
tullut, ja kun se jäi raolleen, huomasi hän heikon, kynnykselle
asetetusta lampusta lähtevän valon. Sen himmeässä liehahtelevassa
loistossa hän erotti mustan haamun, joka oli kyyryllänsä oven
ulkopuolella, ja kun ritari kävi likemmäksi, tunsi hän tuossa haahmossa
erakon, maaten pitkänään samassa nöyrässä asemassa, jossa hän viimein
oli hänen nähnyt ja jossa hän epäilemättä oli pysynyt koko sinä aikana,
kuin hänen vieraansa oli ollut kappelissa.

"Kaikki on ohitse", sanoi erakko, kuullessaan ritarin lähestyvän, "ja
suurimman syntisen maan päällä, sekä sen, joka saa pitää itseänsä
onnellisimpana ja enin kunnioitettuna koko ihmiskunnassa, täytyy nyt
tästä huoneesta lähteä. Ota lamppu ja taluta minua portaita alas; sillä
en saa silmiäni aukaista valolle, ennenkuin olen kaukana tästä pyhästä
paikasta".

Skottilainen ritari totteli ääneti; sillä hänen näkemisistään syntynyt
juhlallinen, miltei riemastunut tunne oli tukeuttanut itse
uteliaisuuden; ja jotenkin tarkasti hän talutti erakkoa niiden monien
salakäytävien ja porrasten kautta, joita he noustessaan olivat
kulkeneet, kunnes he viimein saapuivat erakon luolan ulkohuoneeseen.

"Kuolemaan tuomittu pahantekiä on taasen vankeuskomerossaan, säästetty
yhdestä surkeasta päivästä toiseen, kunnes hänen hirmuinen tuomarinsa
vihdoin käskee panna hänen hyvin ansaitun tuomionsa täytäntöön".

Nämät sanat sanoessaan erakko riisui hunnun pois, joka oli ollut hänen
päänsä ympäri kääritty, ja katseli sitä syvällä hillityllä huokauksella;
ja niin pian kuin hän oli sen pannut takaisin siihen piilopaikkaan,
josta hän sen skotlantilaisella oli otattanut, sanoi hän kiivaasti ja
ankarasti seuraajalleen: "pois, pois -- levolle, levolle! Nukkukaa te --
te saatte nukkua -- minä en saata enkä saa".

Kunnioittaen sitä syvää mielenliikutusta, jolla tämä lausuttiin, meni
ritari sisempään huoneeseen; vaan kuin hän mennessään silmäili
taaksepäin, näki hän erakon hurjalla kiireellä riisuvan karvaisen
takkinsa yltään ja paljastavan hartiansa, ja ennenkuin hän ennätti
sulkea sen hataran oven, joka erotti luolan molemmat osastot, kuuli hän
ruoskan lyömiä ja katumusharjottajan voivotuksia sen kovan kurituksen
tähden, jota hän itselleen saattoi. Kylmä väristys puistutti ritaria,
kun hän mietiskeli, että mahtoi olla törkeä synti ja kovat
omantunnonvaivat, joita näin ankara kuritus nähtävästi ei voineet
poispyyhkiä eli lievittää. Hän luki hartaasti rukouksensa, heittäysi
kovalle vuoteelleen, silmäili hätäisesti yhä nukkuvaa mahomettilaista ja
vaipui, päivän ja yön vaihtelevista kohtauksista uupuneena,
rauhallisesti ja levollisesti kuin lapsi uneen. Aamulla noustuaan hän
erakon kera piti useita neuvotteluita tarkoista asioista, jotka
pakottivat häntä luolassa viipymään vielä kaksi päivää, joina hän oli
niin tarkka hartautensa harjotuksissa, kuin pyhissävaeltajan tulee olla;
vaan hänelle ei enään suotu tilaisuutta pääsemään kappeliin, jossa hän
oli nähnyt niin kummallista seikkoja.



Kuudes luku.

      Uus' näkymö -- ja torvet kaikukoon,
      Kun jalopeura luolast' ajetaan!

      *Vanha näytelmä.*


Niinkuin esisanamme ilmottavat, täytyy tapahtumapaikan nyt siirtyä
Jordanin vuorisista sydänmaista Englannin kuninkaan Richardin leiriin,
joka silloin oli sijotettu St. Jean d'Acren ja Askalonin välille, ja
sisälti sen sotavoiman, jolla Leijonasydän oli toivonut tekevänsä
voitollisen retken Jerusalemiin -- hanke joka luultavasti olisi
onnistunut, ellei toisten siihen osaaottavain kristittyjen ruhtinasten
kateus olisi hänen aikeillensa ollut esteenä; sillä heitä loukkasi
englantilaisen hallitsian hillitsemätön ylpeys ja Richardin peittämätön
ylenkatse veljiänsä toisia hallitsioita kohtaan, jotka vaikka arvossa
hänen vertaisiansa, kumminkin uljuudessa, pelkäämättömyydessä ja
sotaisissa avuissa olivat häntä halvemmat. Tuommoinen epäsopu, etenkin
Richardin ja Franskan kuninkaan Philipin välillä, aikaansai riitoja ja
esteitä, jotka lamauttivat kaikkia tuon urhoollisen, vaan
kiivasluontoisen Richardin esittämiä tehollisia toimia, sillä välin kuin
ristinsotilasten rivit yhä harvenivat, ei ainoastaan yksityisten
henkilöiden, vaan kokonaisten joukkojen eroamisen kautta, jotka
läänitysherrainsa komennossa luopuivat taistelusta, jonka eivät
toivoneet voitolla päättyvän.

Niinkuin saattoi odottaa, vaikutti ilmanalakin haitallisesti
pohjoismaiden sotilaisiin, ja sitä suuremmassa määrässä kuin
ristiretkeiliäin irstas elämä, niin sopimaton niille perusaatteille ja
tarkotuksille, jotka olivat heitä pakottaneet aseisiin tarttumaan, teki
heidät huokeaksi saaliiksi polttavan helteen ja kylmän kasteen
vahingollisille vaikutuksille. Siihen alakuloisuuteen, joka oli näitten
tappioiden seurauksena, tuli lisäksi se, jonka vihollisten miekka teki.
Saladin, jonka nimi loistaa ensimäisenä Itämaitten historiassa, oli
omasta onnettomasta kokemuksesta oppinut että hänen keveästi varustetut
joukkonsa eivät suljetussa tappelussa voineet kestää teräkseen
puetettuja frankeja vastaan, sekä samalla tullut huomaamaan ja
pelkäämään vastustajansa Richardin uskaliasta luonnetta. Mutta jos hänen
väkensä useamman kuin yhden kerran joutuivat suureen tappioon, hankki
hänelle hänen sotavoimainsa enemmyys voiton niissä vähemmissä
kahakoissa, joita ristiretkeiliät usein eivät voineet välttää, ja
samassa määrässä kuin hänen päällekarkaajansa armeija hupeni, tulivat
sulttanin toimet tässä pikku sodassa yhä lukuisemmiksi ja rohkeammiksi.
Ristiretkeläisten leiriä kierteli ja melkein piiritti suurilukuiset
joukot keveätä ratsuväkeä, joita helposti kuin ampiaisparvia saattoi
kuoliaaksi kouristaa, kun niihin kerta pääsi käsiksi, vaan jotka olivat
varustetut siivillä, paetakseen väkevämpää voimaa, ja okailla
pistelläkseen. Alituisia otteluita tapahtui etuvahtein luona ja
muonaretkillä, joissa moni kallis henki menetettiin, ilman vastaavaa
hyötyä; transportteja siepattiin ja yhdistyksiä katkaistiin.
Ristiretkeiliäin täytyi hankkia itselleen elatuksensa hengen uhalla, ja
yhtävähän kuin ennenmuinoin voitiin Bethlehemin lähteestä saada sitä
vettä, jota kuningas David, yksi maan entisistä hallitsioista himosi,
yhtä vähän sitä nyt saatiin ilman verenvuodatuksetta.

Voimallisena vastapainona näille vastuksille oli kyllä Richard kuninkaan
järkähtämätön lujamielisyys ja väsymätön toimeliaisuus. Alati ratsunsa
seljässä muutamain parhaimpain ritariensa kanssa, valmiina rientämään
jokaiseen paikkaan, mistä vaara uhkasi, hän usein ei ainoastaan tuonut
odottamattoman avun kristityille, vaan hajottikin uskottomat, vaikka he
olivat aivan varmat voitostaan. Mutta ei Leijonasydämenkään rautaruumis
voinut ilman haitatta kärsiä epäterveellisen ilmanalan vaihetuksia ja
sen ohessa alituisia ruumiin- ja sielunponnistuksia. Hän sairastui
senlaiseen hivuttamaan kuumeeseen, joka Aasiassa liikkuu, ja joutui,
kaikella suurella voimallansa ja vieläki suuremmalla rohkeudellansa,
kykenemättömäksi ensin nousemaan hevosen selkään ja sitten olemaan
niissä sotaneuvotteluissa läsnä, joita ristiretkeiliät aika tavasta
pitivät. Vaikea oli päättää, jos tämä pakollinen joutilaisuus tuli
englantilaiselle hallitsialle enemmän harmittavaksi tai helpommaksi sen
kautta, että ristiretkeiliät päättivät sopia kolmenkymmenen päivän
aselevosta sulttani Saladinin kanssa; jos häntä yhdeltä puolen suututti
se viivästys, minkä tämä aikaansai suuren hankkeen edistymisessä,
lohdutti häntä toiselta puolen vakuutus, että hänen sotakumppaninsa
eivät niittäneet mitään laakereita, hänen toimetonna sairasvuoteella
maatessaan.

Mutta mitä Leijonasydän vähimmin saattoi kärsiä, oli se yleinen
toimettomuus, joka ristiretkeiliäin leirissä alkoi näyttäytyä, niin pian
kuin hänen sairautensa muuttui arveluttavammaksi, ja niistä tiedoista,
jotka hän tykönään olevilta miltei vasten heidän tahtoaan sai, hän
havaitsi, että sotaväen toiveet olivat alenneet samassa määrässä kuin
hänen sairautensa yltyi, ja että välirauhaa täytettiin, ei armeijan
lisäämiseksi, sen masentuneen rohkeuden elähyttämiseksi, sen
vallotushimon kiihdyttämiseksi ja sen valmistamiseksi äkilliseen ja
uskaliaaseen marssiin pyhää kaupunkia vastaan, joka oli sotaretken
maali, vaan heikenneen armeijan leirin vahvistamiseksi
kaivantohaudoilla, paalutuksilla ja muilla linnotuskeinoilla, ikäänkuin
olisi valmistettu itseään sodan uudestaan syttyessä pikemmin torjumaan
mahtavan vihollisen päällekarkausta, kuin asettumaan vallottajan ja
ahdistajan ylpeään asemaan.

Tuo englantilainen kuningas joutui näistä ilmotuksista raivoon, aivan
kuin vangittu leijona, joka häkkinsä rautakalterein välitse näkee
saaliinsa. Luonnosta kiivas ja tuima kulutti häntä hänen oma kiukkunsa.
Hänen palveliansa pelkäsivät häntä ja lääkärit eivät hänen suhteen
uskaltaneet harjottaa sitä valtaa, jota tohtorin välttämättä täytyy
potilaan suhteen käyttää, voidaksensa hänelle olla hyödyksi. Ainoastaan
yksi uskollinen paroni, joka kenties omansa ja hallitsiansa luonteen
yhtämukaisuuden tähden oli häneen luopumattomasti kiintynyt, rohkeni
asettua jalopeuran ja hänen vihansa väliin, ja hillitsi tyynesti, mutta
vakavasti, tuota vaarallista potilasta, johon toimeen ei yksikään muu
olisi uskaltanut ryhtyä, ja johon Thomas de Multon ainoastaan sen tähden
pystyi, että hän piti kuninkaansa henkeä ja kunniaa suuremmassa arvossa
kuin sitä suosioa, jonka hän saattoi menettää, ja sitä vaaraa, johon hän
saattoi joutua, noin vallatonta ja mielipahassaan peljättävää sairaista
hoitaessaan.

Sir Thomas oli Gilslandin herra Cumberlannissa, ja tällä aikakaudella,
jolloin liikanimet ja arvonimitykset eivät niin kiinteästi liittyneet
henkilöihin kuin nykyään, kutsuivat normannit häntä lord de Vaux'ksi ja
saksilaiset, jotka pitivät kiinni vanhasta kielestään ja ylpeilivät
siitä saksilaisesta verestä, joka juoksi kuulusan soturin suonissa,
nimittivät häntä englannin kielellä Tuomaaksi eli tuttavammin _Thom of
the Gills_, s. o. Kaitaisten Laaksojen herraksi, joista hänen laajat
tiluksensa olivat saaneet hyvin tunnetun nimensä.

Tämä paroni oli ottanut osaa lähes kaikkiin niihin sotiin, joita oli
käyty Englannin ja Skotlannin välillä, ja myöski niihin moninaisiin
sisällisiin riitoihin, jotka siihen aikaan rasittivat viimemainittua
maata, ja oli kaikissa kunnostanut itseään niin hyvin sotaisen taidon
kuin oman urhoollisuuden kautta. Hän oli muissa suhteissa raaka sotilas,
suora ja huolimaton tavoissaan setä hiljaluontoinen, melkeinpä tyly
käytöksessään, eikä, ainakaan siltä kuin päältäpäin näytti, vaatinut
että häntä pidettäisiin valtio- eli hovimiehenä.

Vaan ne, jotta luulivat saattavansa katsella tarkemmin ihmisten
luonteisiin, väittivät kuitenkin, että lord de Vaux oli yhtä viekas ja
kunnianhimoinen, kuin julkea ja rohkea, ja arvelivat, että kun hän
mukaantui kuninkaan omaan suoraan ja pelkäämättömään mielenlaatuun, hän
silloin ainakin jossakin määrin tahtoi saavuttaa hänen suosioansa ja
tyydyttää omaa syvään kätkeytyvää kunnianhimoansa. Mutta kukaan ei
huolinut hänen aikeitaan vastustella, jos hänellä todella semmoisia oli,
kilpailemalla hänen kanssa siinä vaarallisessa tehtävässä, jota
tarttuvaksi sanottua tautia sairastavan potilaan jokapäiväinen
palveleminen tuotti, etenkin kun tämä sairas oli Leijonasydän, jota
tappelusta estetyn sotilaan ja vallanpidosta erotetun kuninkaan raivosa
kärsimättömyys tuskastutti; ja halvat sotamiehet, ainakin
englantilaisessa armeijassa, olivat ylipäätäin siitä ajatuksesta, että
de Vaux hoiti kuningastaan kuin kumppali kumppalinsa, jokapäiväisiin
vaaroihin osaa ottaneitten välillä solmitun sotilasystävyyden koko
rehellisyydellä ja vilpittömällä ujostelemattomuudella.

Muutaman lämpimän syrialaisen päivän iltapuolella Richard makasi
tautivuoteellaan, joka hänen sielulleen oli yhtä inhottava kuin itse
tauti hänen ruumiilleen ilkeä. Hänen kirkkaat siniset silmänsä, jotka
aina säteilivät kummastuttavalla loistolla ja tulella, olivat nyt
kuumeesta ja sielun levottomuudesta tulleet vielä kirkkaammiksi ja
säihkyivät hänen kiharain ja leikkaamattomain, keltaisten hivusten alta
yhtä äkillisesti ja vilkkaasti kuin auringon viimeiset säteet pistävät
esiin lähenevän ukkosenpilven syrjästä, jota se kuitenkin kultaa. Hänen
miehuulliset kasvonsa osottivat selvään turmelevan taudin edistymistä,
ja huolimattomasti hoideltu, ajamaton parta peitti huulia ja leukaa. Kun
hän tuossa heittäysi sinne tänne sängyssään, välin vetäen peittoa
päälleen, välin, hetki sen jälkeen, viskaten sen yltään, ilmaisi hänen
vuoteensa epäjärjestys ja hänen kiivaat liikuntonsa samalla kertaa
kovimpiin rasituksiin tottuneen luonteen pontevuutta ja raivokasta
malttamattomuutta.

Hänen vuoteensa vieressä seisoi Thomas de Vaux, joka kasvojensa,
käytöksensä ja ryhtinsä puolesta oli täydellisin vastakohta sairaalle
kuninkaalle. Hänen kasvunsa oli melkein jättiläisen tapainen, ja hänen
hivuksiansa olisi paksuudessa voinut verrata Simsonin tukkaan, vaikka
vasta sitte kuin israelilaisen sankarin suortuvat olivat saaneet
philistealaisnaisen saksia maistaa; sillä de Vaux piti lyhyeksi
leikattua tukkaa, että se mahtuisi kypärin alle. Hänen suurten
pähkinänkarvaisten silmäinsä loisto muistutti syksyisen aamun
kirkkaudesta, ja niiden tyyneys häirittyi ainoastaan hetkeksi, kun
Richard näytti kovin kiivaita rauhattomuuden ja kärsimättömyyden
merkkejä. Hänen kasvonsa, vaikka suuremmoiset niinkuin hänen
ruumiinsakin, olivat ehkä olleet kauniit, ennenkuin arvet niitä
epämuodostivat; ylähuulta peitti normannilaiseen tapaan paksut viikset,
jotka olivat niin pitkät ja tuuheat, että yhtyivät tukkaan, joka,
niinkuin partakin, oli mustanruskea ja harmahtava. Hänen ruumiinsa
näytti olevan sitä laatua, joka parhaiten kestää vaivoja ja
vahingollista ilmanalaa; sillä hän oli hoikka vyötäisiltä, rinta oli
leveä ja korkea, käsivarret pitkät ja sääret vankat. Enempään kuin
kolmen vuorokauteen hän ei ollut riisunut olkapäissä ristillä
koristettua költeriansä, ja vain nauttinut hetken lepoa, jota hallitsian
hoitaja voipi itselleen harvinaisesti anastaa. Hän muutti harvoin
asentoansa, paitsi antaessaan Richardille virvotusaineita ja rohtoja,
joita ei kukaan vähemmin suosituista hoviherroista olisi voinut
houkutella malttamatonta kuningasta ottamaan, ja jotain liikuttavaa oli
tuossa hellässä, ehkä kömpelössä tavassa, jolla hän näitä askareitansa
toimitti, jotka olivat niin sopimattomia hänen rohkealle ja
sotilaantapaiselle käytökselleen.

Teltalla, jossa nämä henkilöt olivat, oli, aikakauden tapojen ja
Richardin persoonallisen luonteen mukaan, enemmän sotaisa, kuin uhkea ja
kuninkaallinen ulkonäkö. Monenlaisia hyökkäys- ja puollustusaseita,
joista muutamat olivat eriskummaista ja vastakeksittyä tekoa, makasi
ympäri teltan lattiaa tai oli ripustettu niihin tankoihin, jotka sitä
kannattivat. Metsästysretkillä tapettujen petoeläinten nahkoja oli
levitetty lattialle tai ripustettu teltan seinille, ja tuommoisista
jahdin voittomerkeistä tehdyllä läjällä makasi kolme _alania_, niinkuin
niitä silloin kutsuttiin, eli susikoiraa, kaikkein suurinta lajia ja
lumivalkoisia. Heidän päänsä joihin kynsi ja hammas oli piirtänyt monet
arvet, osottivat heidän osallisuuttansa siihen voittovuoteeseen, jolla
he lepäsivät, ja heidän silmänsä, jotka he silloin tällöin haukoteltuaan
eli jäseniään oiottuaan loivat Richardin sänkyyn, ilmaisivat suurinta
kummastusta ja mielipahaa tästä tavattomasta joutilaisuudesta, jota
heidänkin täytyi sietää. Tämä kaikki oli vain sotilaan ja metsästäjän
tunnusmerkkejä; mutta pienellä pöydällä aivan sängyn vieressä oli
kolmikulmainen teräksinen kilpi kolmella juoksevalla leijonalla,
semmoisen vaakunan tämä ritarillinen hallitsia ensin valitsi, ja tämän
kilven edessä oli se kultainen diademi, melkein herttuallisen kruunun
kaltainen, paitsi että se edestäpäin oli korkeampi kuin takaa, joka
purppurasamettisen ja kullalla kirjailtun tiaran (lakin) kanssa, tähän
aikaan oli englantilaisen majesteetin merkkikuva. Sen vieressä, ja
ikäänkuin valmiina suojelemaan kuninkaallista vertauskuvaa, makasi
mahtava sotanuija, joka jok'ainoalle toiselle kädelle, kun
Leijonansydämen, olisi ollut kovin raskas.

Teltan ulkonaisessa osastossa oleskeli kaksi upseeria kuninkaan
henkivartioväestä, alakuloisina ja rauhattomina herransa
terveydentilasta, eikä vähemmin omasta puolestaan, jos hän kuolisi.
Heidän synkkä pelonalaisuus vaikutti myöskin vahtimiehiin teltan
ulkopuolella, jotka kuljeskelivat edestakaisin äänettöminä ja
huolestuneen näköisinä, eli seisoivat liikkumattomina,
tapparakeihäisiinsä eli hilporeihinsa nojaten, pikemmin aseellisten
voittomerkkien kuin eläväin sotilasten kaltaisina.

"Sinulla ei siis ole parempia uutisia minulle ulkoa kerrottavia, sir
Thomas?" sanoi kuningas pitkän ja ikävän vaiti-olon jälkeen, jota oli
kestänyt tuossa kuumeentapaisessa levottomuudessa. "Ritarimme kaikki
vaimonpuoliksi muuttuneina ja naisemme tekopyhiksi, eikä rahtuakaan
miehuullisuutta ja ritarillisuutta virkistämään leiriä, johonka kuuluu
koko Europan ritariston valioväki -- Haa!"

"Välirauha, mylord", sanoi de Vaux yhtä kärsivällisesti, kuin hän jo
kaksikymmentä kertaa oli saman selityksen tehnyt -- "välirauha estää
meitä miehen tointa osottamasta, ja mitä naisväkeen tulee, niin minä,
kuten teidän majesteetinne hyvin tietää, olen huono seuramies ja vaihdan
ani harvoin teräksen ja puhvelikölterin kultaan ja samettiin -- mutta
sen tiedän, että etevimmät kaunottaremme ovat seuranneet hänen
majesteettiansa kuningatarta ja prinsessaa vaellusretkelle Engaddin
luostariin sen lupauksen täyttämiseksi, jonka he ovat tehneet teidän
korkeutenne pelastamiseksi tästä sairaudestanne".

"Ja onko mielestäsi oikein", sanoi Richard kiivaasti ja
malttamattomasti, "että kuninkaalliset rouvat ja neidot antautuvat
vaaran alttiiksi lähtemällä seutuihin, joissa ne uskottomat koirat,
jotka maakuntaa saastuttavat, yhtä vähän tietävät rehellisyydestä
lähimmäisiä kohtaan, kuin uskosta Jumalaan?"

"Mutta Mylord", sanoi de Vaux, "onhan heillä Saladinin sana, johon
voivat luottaa".

"Se on totta!" vastasi Richard, "ja minä tein pakanalliselle sulttanille
väärin -- minä jään hänelle siitä hyvityksen velkaan. -- Suokoon Jumala,
että voisin ruumiillani hänelle sitä tarjota molempain armeijain välissä
-- kristitty ja pakanallinen mailma katsojina!"

Tätä sanoessaan, Richard pisti sängystä esiin olkapäähän asti paljaan
käsivartensa, ja vaivaloisesti vuoteellansa kohoten puisteli puristettua
nyrkkiään, ikäänkuin se olisi kouristanut miekkaa eli sotanuijaa ja
heilutellut sitä sulttanin kalliilla kivillä koristetun turbanin ylitse.
Jonkinlaisella vähäisellä väkivoimalla, jota Richard tuskin olisi
toisilta kärsinyt, de Vaux sairaanhoitajavirkansa puolesta pakotti
kuninkaallista herraansa taasen asettumaan alas vuoteelleen ja peitteli
hänen jänteviä käsivarsia, kaulaa ja olkapäitä samalla huolella, jota
äiti osottaa ärtyiselle lapselleen.

"Sinä olet tyly, vaikka hyväntahtoinen sairaanhoitaja, de Vaux", sanoi
kuningas katkeralla naurulla, väistyen sen voiman edestä, jota ei voinut
vastustaa. "Mielestäni huntu sopisi sinun ykstotisille kasvoillesi yhtä
hyvin, kun hilkka kaunistaisi minua. Meistä tulisi sitten lapsi ja
imettäjä, joilla tyttöjä peljättää".

"Me olemme aikoinamme miehiä peljättäneet, armollinen herra", de Vaux
sanoi, "ja toivoaksemme elämme siihen päivään, jolloin taasen saamme
heitä peljättää. Mitä kuumeenpuuska merkitsee, jottemme sitä voisi
kärsiä, kohta taas siitä päästäksemme?"

"Kuumeenpuuska!" huusi Richard kiivaasti. "Niin, voit täydellä syyllä
sanoa, että minulla on kuumeenpuuska; vaan kuinka on toisten
kristittyjen ruhtinasten laita -- Franskan Philipin -- tuon tylsän
Itävaltalaisen -- Montserrat'n herran -- Johannitain -- Temppeliherrain
-- mikä näitä kaikkia vaivaa? -- Minä tahdon sen sulle selittää: se on
halvaus -- kuolemanhorros -- tauti, jota heiltä viepi puhe- ja työvoiman
-- ruumiinmato, jota on sydänjuuria myöten syönyt, mitä on jaloa,
ritarillista ja hyvänavuista heissä -- joka on saattanut heitä rikkomaan
jalointa lupausta, johon ritari koskaan on valalla sitoutunut -- saanut
heitä halveksimaan kunniaansa ja unohtamaan Jumalaansa!"

"Jumalan tähden, armollinen herra", sanoi de Vaux, "älkää noin
kiivastuko! -- Lauseitanne voidaan kuulla teltan ulkopuolella, jossa
tuommoinen puhe jo yleisesti liikkuu sotamiesten kesken ja vain tuottaa
eripuraisuutta ja riitaa kristillisessä armeijassa. Muistakaa, että
teidän tautinne pilaa pääjänteen heidän yrityksessään. Ennen voitaisiin
viskinkonetta käyttää ilman vääntimiä ja vipusinta, kuin kristitty
sotaväki mitään toimittaa ilman kuningas Richarditta".

"Sinä minua imartelet, de Vaux", sanoi Richard; eikä kiitokselle aivan
tunnotonna laski hän päänsä päänalaiselle vakavammin yrittäen levätä,
kuin mitä hän tähän saakka oli koettanut. Mutta Thomas de Vaux ei ollut
mikään hovimies; ne sanat, jotka hän oli lausunut, olivat itsestänsä
nousseet hänen huulillensa, eikä hän ymmärtänyt jatkaa miellyttävää
ainetta, siten pitkittääksensä sen synnyttämää tyynempää mielentilaa.
Hän oli siis vaiti, kunnes kuningas, taas joutuen surullisiin
mietteisiinsä, katkerasti hänelle lausui: "Jumal'avita, tuo puhe voipi
olla soveliasta sairaan viihdyttämiseksi; mutta saako liittokunta
kuninkaita, joukko ylimyksiä ja koko Europan ritaristo menettää
rohkeutensa yhden ainoan miehen sairauden tähden, jos tämä mies
sattuukin olemaan Englannin kuningas? Miksikä Richardin sairastuminen
eli hänen kuolemansa estäisi kolmenkymmenentuhannen miehen marssia,
jotka ovat yhtä urhoollisia kuin hän? Kun hirvi, joka lauman etukynnessä
kulkee, ammutaan, ei lauma hajoa hänen kaaduttuaan; kun haukka on
iskenyt ensimäiseen kurkeen, asettuupi toinen heistä kulkujoukon eteen.
-- Miksi päälliköt eivät kokoonnu toista valitsemaan, jolle voisivat
sotavoiman ylipäällikkyyden uskoa?"

"Niin tosiaan, ja teidän majesteetinne luvalla", sanoi de Vaux, "olen
kuullut neuvotteluita pidetyn kuninkaallisten päällikköjen kesken
tuollaisessa tarkotuksessa".

"Haa!" huudahti Richard, jonka kateus heräsi kääntäen hänen
mielenkiihotuksensa toiselle suunnalle; -- "ovatko liittolaiseni minun
unhottaneet, ennenkuin olen viimeisen voitelun saanut? Luulevatko he
minua jo kuolleeksi? -- Mutta ei, ei -- he ovat oikeassa -- ja kenen he
valitsevat kristityn sotaväen päälliköksi?"

"Arvo ja etevyys vaativat tätä virkaa Franskan kuninkaalle", sanoi de
Vaux.

"Niin kyllä", vastasi Richard, "Franskan ja Navarran Philip -- Denis
Montjoye -- hänen kristillisin majesteetinsa! Kas siinä sanoja, jotka
kelpaa! Minua vaan pelottaa yksi seikka: että hän erehtyy sanojen _en
arrièren_ (takaisin) ja _en avantin_ (eteenpäin) merkityksestä ja viepi
meidät takaisin Pariisiin, sen sijaan kun pitäisi Jerusalemin lähestyä.
Hänen valtioviisas päänsä on tähän aikaan saanut selväksi, että on
edullisempi sortaa omia vasallejaan ja ryöstellä liittolaisiaan, kun
sotia turkkilaisten kanssa pyhän haudan omistamisesta".

"He voisivat valita Itävallan arkkiherttuan", sanoi de Vaux.

"Mitä! Senkö tähden että hän on yhtä suuri ja paksu kuin sinä, Thomas,
ja melkein yhtä pökkelöpäinen, vaikka hänellä ei ole sinun pelottomuutta
vaarassa eikä huolimattomuutta loukkausista? Minä sanon sulle, että
itävaltalaisella ei ole koko lihaköntässään enemmän miehuutta, kuin
suuttuneella ampiaisella tai vihastuneella varpusella. Älä hänestä puhu!
-- Hän ritarien johdattajana voitollisiin sankaritöihin! -- Anna hänelle
pullo reininviiniä likaisten palkkasoturein ja keihäsniekkain parissa
juotavaksi".

"No sitte meillä on temppeliritarein suurimestari", pitkitti paroni,
hyvillään siitä kun saattoi pitää herransa huomiota kiintyneenä muihin
aineisiin kuin hänen tautiinsa, joskin tuo tapahtui ruhtinasten ja
mahtajain hyvän nimen ja maineen uhalla -- "niin temppeliritarein
suurimestari", hän jatkoi, "pelkäämätön, taitava, urhoollinen sodassa ja
viisas neuvotteluissa -- jolla ei ole omia valtioita, mitkä estäisivät
häntä yrittämästä pyhää maata vallottaa -- mitä teidän majesteetinne
sanoo suurimestarista kristityn armeijan päänä?"

"Haa, Beau-Seant[1]!" vastasi kuningas. "Oh, veli Giles Amaurytä vastaan
ei voi muistuttaa mitään -- hän ymmärtää järjestää sotarinnan ja
taistella eturivissä, kun tappelu alkaa. Mutta sano, sir Thomas, olisiko
oikein ottaa pyhä maa Saladin pakanalta, jolla niin suuressa määrässä on
kaikki ne avut, jotka voivat kastamattomaa miestä kunnostaa, ja antaa se
Giles Amaurylle, joka on pahempi pakana kuin hän, -- on
epäjumalanpalvelia -- paholaisen jumaloitsia -- velho -- joka harjottaa
ilkempiä, luonnottomimpia rikoksia kauhistuksen ja pimeyden luolissa ja
piilopaikoissa?"

[1] Beau-Seant oli temppeliherrain ritarikunnan lipun nimitys.

"No pyhän Johanneksen Jerusalemilaisen veljeskunnan suurimestarilla on
kai maine, jota ei vääräuskoisuus eikä velhous häväise", sanoi Thomas de
Vaux.

"Mutta eikö hän ole ilkeä saituri?" sanoi Richard kiivaasti; "eikö
hänestä pidetä sitä kauheaa epäluuloa, että hän uskottomille on myönyt
ne edut, joita nämä eivät koskaan olisi väkisin voineet saada? Älä häntä
mainitsekaan! Parempi on jättää armeija kauppatavarana venetialaisille
laivureille ja lombardilaisille kulkukauppiaille, kuin uskoa se
Johannitain suurimestarille".

"No, sitte tahdon vielä uskaltaa vain yhden arvelun", sanoi paroni de
Vaux. -- "Mitä teidän majesteetinne pitää urheasta Montserrat'n
markiisista, joka on niin viisas, niin pulska, niin uljas sotilas?"

"Viisas? Viekas sinä kai tarkotat?" vastasi Richard. "Pulskea naisten
seurassa, jos niin tahdot. Niin, Konrad de Montserrat, ken ei tuota
papukaijaa tunne? Kavala ja vaihettelevainen, on hän muutteleva
aikeitaan yhtä usein kuin takkinsa reunustusta eikä kukaan voi hänen
pukunsa ulkonaisesta väristä arvata hänen vaatteidensa sisäpuolelta.
Sotilas? Niin, kaunis muoto ratsun seljässä, joka voipi sievästi
hevostaan hypitellä turnauskentällä, missä miekat ovat terästä ja
kärjestä tylsät ja keihäät varustetut puuponsilla rautakärkien asemasta.
Etkö sinä ollut muassani kun kerran sanoin tuolle markiisille: "tässä on
meitä kolme kelpo kristittyä, ja tuolla alangolla ratsastaa noin
kuusikymmentä saracenia; mitähän, jos huviksemme hyökkäisimme heidän
niskaan? Ei ole heitä kuin parikymmentä uskotonta heittiötä jokaista
meitä tosiritaria vastaan!"

"Hyvin muistan markiisin vastauksen", sanoi de Vaux, "että hänen
jäsenensä olivat lihasta eikä raudasta, ja että hän ennen piti ihmisen
sydäntä, kuin petoeläinten, joskin tuo peto olisi itse leijona. Vaan
minä näen kuinka käy -- me lopetamme siihen, mistä alotimme, emmekä saa
toivoa pyhällä haudalla rukoilevamme, ennenkuin taivas suvaitsee antaa
terveyden takaisin kuningas Richardille."

Tästä vakaasta muistutuksesta purskahti Richard sydämelliseen nauruun,
joka oli ensimäinen pitkään aikaan. "Mikä mahtava kappale eikö tuo
omatunto kuitenkin ole", hän sanoi, "kun noin paksupäinen pohjolainen
kuin sinä, sen kautta voipi pakottaa kuninkaansa tunnustamaan oman
mielettömyytensä. Tosi on, että jos eivät luulisi itseään taitaviksi
valtikkaani käyttämään, niin vähän huolisin riisua silkkikoristimet
niiltä leikkikaluilta, jotka yksitellen olet minulle esittänyt. -- Mitä
se minuun koskee, minkälaisissa hempuvaatteissa he pöyhkeilivät, kun
heitä vain ei mainita kilpailioiksi siihen kunniaa tuottavaan
yritykseen, johon minä olen itseni velvottanut? Niin, de Vaux, minä
tunnustan heikkouteni sekä kunnianhimoni häijyyden. Kristittyjen
leirissä on epäilemättä monta oivallisempaa ritaria kuin Englannin
Richard ja viisaasti ja hyvästi tehty olisi antaa ylipäällikön virka
kelvollisimmalle -- mutta", jatkoi sotaisa hallitsia, kohoten ylös
vuoteeltaan ja puistaen lakin päästään, ja hänen silmänsä säihkyivät,
kuten tavallisesti illalla ennen tappelua, "jos joku tuommoinen ritari
istuttaisi ristin lipun Jerusalemin temppelille, kun minun olisi taudin
tähden mahdoton ottaa osaa ruohon jaloon hankkeeseen, niin minä, niin
pian kun pysyisin keihästä koettamaan, vaatisin häntä kaksintaisteloon
elämän ja kuoleman päältä, siksi että hän olisi kunniaani vähentänyt, ja
siepannut pois kilvottelemisteni esineen. -- Vaan hiljaa, kenenkä
sotatorvet tuolta etäältä kuuluu?"

"Luultavasti kuningas Philipin, armollinen herra", sanoi englantilainen.

"Sinä olet kuuro Thomas", sanoi kuningas ja koetti hypähtää ylös; "etkö
kuule tuota räjähystä ja tuota helinää? -- Taivaan tekiä! Turkkilaiset
ovat leirissä -- minä tunnen heidän _leliänsä_[1]".

[1] Mahomettiläisten sotahuuto.

Hän yritti taas nousta sängystä, ja de Vaux'n täytyi käyttää todella
erinomaista voimaansa ja myöskin kutsua kamaripassarit sisäteltasta
avuksi sairasta pitelemään.

"Sinä olet kavala petturi, de Vaux", sanoi julmistunut hallitsia,
uuvuksissaan ja hengästyneenä väistyen ylivoiman edessä ja jääden
sänkyyn makuulleen. "Jos minulla vain olisi voimaa -- ainoastaan niin
paljon voimaa, että voisin pääkallosi särkeä sotanuijallani".

"Minä soisin, että teillä olisi se voima, armollinen herra", sanoi de
Vaux, "ja tahtoisin myöskin asettua sen käyttämiselle sillä tavoin
alttiiksi. Voitto olisi kristikunnalle suuri, jos Thomas Multon olisi
kuollut ja Leijonasydän taasen entisellään".

"Rehellinen, uskollinen palveliani", sanoi Richard ja ojensi kättään,
jota paroni kunnioituksella suuteli, "suo anteeksi herrasi äreyden. Se
on tämä polttava kuume, joka sinua soimaa, eikä suosiollinen herrasi,
Englannin Richard. Mutta mene, sitä pyydän, ja hanki tietoja siitä, ketä
vieraita leiriin on saapunut; sillä nuo äänet eivät ole kristittyä
alkuperää".

De Vaux lähti teltasta asiaa toimittamaan, vaan käski poissa-olonsa
aikana, jonka hän päätti supistaa lyhyeksi, palvelevain kamariherrain ja
hovipoikain pitää kuningasta kahta tarkemmasti silmällä, uhaten heitä
vetää edesvastaukseen kaikesta mitä tapahtui, joka käsky pikemmin lisäsi
kuin vähensi heidän tuskallista pelkoa velvollisuuttaan täyttäessä;
sillä lähinnä hallitsian vihaa pelotti heitä ehkä enin ankaran,
taipumattoman lord Gilslandin suuttuminen.



Seitsemäs luku.

      Ei engelsmannit ja skottit viel
      Rajall' yhtyneet kertaakaan,
      Ettei, kuni satehentulva tiell'
      Verivirta ois kastellut maan.

      *Otterbournin tappelu.*


Lukuisa joukko Skotlantilaisia sotureita oli ristiretkiläisiin
yhdistynyt ja tietysti asettunut englannin kuninkaan komentoon, koska
he, kuten hänen omat joukotkin, olivat saksalaista ja normannilaista
syntyperää ja puhuivat samaa kieltä, jonka ohessa usealla heistä oli
Englannissaki maatiluksia ja muutamat olivat naimisen ja sukulaisuuden
kautta englantilaisiin perhekuntiin sidotuita. Tähän aikaan ei viha
molempain kansojen välillä ollutkaan niin yltynyt, kun sittemmin Edvard
I:n hallitessa, jonka määrätön kunnianhimo antoi heidän sodalleen
vimmatun, leppymättömän luonteen, kun englantilaiset sotivat Skotlantia
vallottaakseen ja skotlantilaiset taistelivat itsenäisyytensä puolesta
tuolla kovalla, kukistumattomalla järkähtämättömyydellä, joka aina on
heidän kansansa tunnusmerkkinä ollut, käyttäen väkivaltaisimpia keinoja,
kärsien kovimpia vastuksia ja osottaen suurinta uskaliaisuutta. Tähän
saakka oli sotia molempain kansain välillä, vaikka ankaria ja lukuisia,
kumminkin käyty jalomielisen vihollisuuden perusteilla ja niissä oli
nähty noita lievittäviä varjopuolia, joilla kohteliaisuus ja julkisten
vaan vilpittömäin vihollisten kunnioittaminen vähentää sodan kauhuja.
Tämän seurauksena oli, että rauhanaikoina ja erittäinkin milloin
molemmat, kuten nyt, olivat saapuneet sotakentällä yhteisen asian
edestä, joka heidän uskonnon käsitteiden kautta oli kummallekin yhtä
kallis, seikkailioita molemmasta maasta usein soti samassa rivissä,
jolloin heidän kansallinen kilvotuksensa vain yllytti heitä pyrkimään
toistensa edelle taistelussa yhteistä vihollista vastaan.

Richardin suora sotilasluonne, joka ei tehnyt muuta erotusta omiensa ja
Skotlannin Vilhelmin alamaisten välillä, kuin mitä seurasi heidän
käytöksestänsä taistelutantereella, soveltui suuressa määrässä
sovittamaan molempain kansain sotureita. Mutta hänen sairautensa aikana
ja siinä hankalassa tilassa, jossa ristiretkeläiset olivat, alkoi
kansallisviha tulla ilmi niiden erinäisten joukkokuntain välillä, jotka
ristiretkeiliäin armeijaan kuuluivat, ikäänkuin vanhat haavat
ihmisruumiissa aukeavat, kun se joutuu sairauden eli heikkouden tilaan.

Skotlantilaiset ja Englantilaiset, yhtä kateelliset, ylevämieliset ja
loukkauksille arat -- edelliset sitä suuremmassa määrässä, kuin he
olivat köyhempi ja vähempivoimainen kansa -- rupesivat keskinäisillä
kiistoilla täyttämään sitä aikaa, jolloin aselepo esti heitä kääntämästä
yhdistynyttä kostoaan saraceneja vastaan. Niinkuin ennenmuinoin
kilpailevat romalaiset kenraalit, eivät skotlantilaiset tahtoneet
tunnustaa mitään yliherruutta eivätkä heidän eteläiset naapurinsa
myöntää mitään tasa-arvoisuutta. Alati kuultiin molemminpuolisia
syytöksiä ja vastakanteita, ja niin halpa sotamies, kuin hänen
päällikkönsä ja johtajansa, jotka myötäkäymisessä olivat olleet hyviä
kumppaleita, silmäilivät vihaisesti toisiaan vastakäymisessä, juuri kuin
ei yksimielisyys silloin olisi ollut entistä tärkeämpi, niin hyvin
yhteisen asian edistymiseksi, kuin heidän molemminpuoliseksi hyödyksi.
Sama eripuraisuus oli alkanut ilmaantua Englantilaisten ja
Franskalaisten, Italialaisten ja Saksalaisten, vieläpä Tanskalaisten ja
Ruotsalaistenki välillä; mutta kertomuksemme oikeastaan vain tarkottaa
kuvata eripuraisuutta niiden kahden kansan välillä, jotka olivat samalla
saarella syntyneet, ja jotka juuri siitä syystä näyttivät enemmän
ärtyneiltä toisillensa.

Kaikista englantilaisista ylimyksistä, jotka kuningastaan olivat
Palestinaan seuranneet, oli de Vaux enin nurjamielinen skotlantilaisia
vastaan; ne olivat hänen lähimpiä naapureitansa, joitten kanssa hän
elinaikanansa oli joutunut niin yksityisiin kuin yleisiin riitoihin, ja
joita hän oli suuresti vahingoittanut, samoin kuin hän itse puolestaan
oli heiltä kärsinyt paljon. Hänen uskollisuutensa ja rakkautensa
kuninkaaseen oli sen kiinteän hellyyden kaltainen, jota vanha
englantilainen talonkoira herralleen omistaa; se teki hänen
käytöksessään tylyksi ja kopeaksi kaikkia kohtaan, yksin niitäkin,
joitten suhteen hän oli aivan välinpitämätön, sekä kiivaaksi ja
vaaralliseksi jokaiselle jota kohtaan hän kantoi mitään ennakkoluuloa.
De Vaux oli aina kateudella ja mielipahalla huomannut, että hänen
kuninkaansa tätä häijyä, petollista ja villiä heimokuntaa kohtaan, joka
asui toisella puolen pientä virtaa eli korpien ja sydänmaitten halki
vedettyä linjaa, näytti mitään kohteliaisuuden eli suosion osotusta, ja
hän kerrassaan epäili koko ristiretken menestystä, kun siinä oli
sallittu heidänkin kantaa aseita, koska hän sydämensä pohjassa tuskin
piti heitä parempana kuin saracenejä, joita vastaan hänki oli sotaan
lähtenyt. Me voimme myöski lisätä että kun hän itse oli suora,
rehellinen englantilainen, tottumaton niin mieltymystänsä kuin
mielipahaansa salaamaan, niin se imarteleva kohteliaisuus, jonka
skotlantilaiset joko olivat alituisilta liittolaisiltaan fransmanneilta
oppineet, taikka joka oli syntynyt heidän omasta ylpeästä ja varovasta
luonteestaan, hänen mielestään vain viekkaasti peitteli vaarallisimpia
hankkeita heidän naapureitaan vastaan, joista hän tosi englantilaisella
itserakkaudella uskoi, että he suoralla miehuudella eivät voisi mitään
voittoa saada.

Mutta vaikka de Vaux ajatteli näin halvasti pohjoisista naapureistansa
ja tuskin halvemmin niistä skotlantilaisista, jotka ristinpalvelukseen
olivat antauneet, niin kumminkin kunnioitus kuningasta kohtaan ja tunne
hänen velvollisuudestansa ristiretkeiliänä pidätti häntä mielipiteitään
muulla tavoin näyttämästä, kuin siten että hän niin paljon kuin suinkin
kartti kaikkea kanssakäymistä skotlantilaisten aseveljiensä kanssa ja
yksitotisesti oli vaiti joskus sattuessaan heidän seuraan, sekä
ylenkatseella heitä silmäili, kun he marsseilla eli leirissä kohtasivat
toisiaan. Skotlantilaiset paronit ja ritarit eivät olleet henkilöitä,
jotka kärsivät hänen ynseyttään huomaamatta tai siihen vastaamatta; ja
niin sattui, että he pitivät häntä tiettynä ja tehokkaana vihollisena
kansalle, jota hän oikeastaan vain ei rakastanut ja jossain määrin
halveksi. Tarkat huomiontekiät olivat sitäpaitsi panneet mieleen, että
joskin ei hänellä skotlantilaisia vastaan ollut se raamatun
ihmisrakkaus, joka kärsii kauan ja tuomitsee laupiaasti, hän ei
kuitenkaan millään muotoa ollut sitä vähempiarvoista ja rajotettua
hyvettä vailla, joka lieventää ja kokee poistaa toisten tarpeita.
Gilslandin Tuomas oli rikas ja saattoi siis runsaasti hankkia itselleen
ruokavaroja ja lääkkeitä, ja osa näistä kulki aina salaisia teitä
skotlantilaisten kortteliin, kun hänen tyly avuliaisuutensa toimi sen
perusteen mukaan, että ystäviensä jälkeen ihmisellä ovat vihollisensa
lähinnä, ja kaikki siinä välissä olevat asianhaarat hän jätti syrjään,
pitäen niitä kovin mitättöminä edes ansaitaksensa ajatusta. Tämä selitys
on tarpeen, että lukia voisi täydellisesti käsittää, mitä nyt tulemme
kertomaan.

Thomas de Vaux ei ollut kulkenut monta askelta kuninkaallisesta
teltasta, ennenkuin havaitsi mitä ministrelein taiteeseen ei suinkaan
äkkinäisen englantilaisen hallitsian tarkka korva heti oli hoksannut,
että nimittäin ne soittosäveleet, joita he olivat kuulleet, syntyivät
saracenilaisista pilleistä, torvista ja vaskirummuista; ja sen leveän
telttakadun päässä, joka lähti Richardin teltasta, hän saattoi nähdä
joukon joutilaita sotamiehiä kokoontuneen sen paikan ympäri melkein
keskellä leiriä, josta tuo musiiki kuului; ja suureksi kummakseen hän
niiden monenmuotoisten kypärien seassa, joita eri kansain
ristiretkeläiset kantoivat, myöskin huomasi valkoisia turbaneja ja
pitkiä piikkejä, ilmottaen aseellisten saracenein läsnä-oloa, sekä
useoita rumapäisiä kameleja ja dromedareja, jotka pitkien, epämuotoisten
kaulainsa avulla saattoivat katsella väkijoukon yli.

Kummastuneena ja pahoillaan tuosta odottamattomasta ja oudosta näöstä --
sillä tavallista oli, että vihollisten kanssa kaikki keskustelut
aselevosta ynnä muusta tapahtuivat määrätyllä paikalla leirin
ulkopuolella -- katseli paroni tarkasti ympärilleen jonku perään, joka
voisi tämän arveluttavan seikan syytä tietää.

Ensimmäistä henkilöä, jonka hän näki vastaansa tulevan, piti hän kohta,
hänen ylpeästä, arvollisesta astunnasta päättäen, spanjalaisena eli
skotlantilaisena; ja heti senjälkeen hän lausui itsekseen: "ja
skotlantilainen se onki -- tuo Leopartin ritari. -- Olen nähnyt hänen
sotivan oivallisesti kyllä, ollakseen siitä maasta."

Haluamatta edes sivumennen tehdä hänelle kysymystä, hän juuri aikoi
kulkea sir Kennethin sivu synkällä, jörömäisellä tavallaan, joka
ikäänkuin tahtoi sanoa: "minä tunnen sinun, vaan en tahdo saada mitään
tekemistä kanssasi"; vaan tuo pohjanmaan ritari teki hänen aikeensa
tyhjäksi, kun hän astui suoraan häntä kohti ja kylmällä
kohteliaisuudella tervehtien, sanoi: "mylord de Vaux Gilslannista, minä
haluaisin teitä puhutella."

"Haa!" vastasi englantilainen paroni, "minua? Mutta sanokaa
sanottavanne, kunhan teette sen lyhyeen, sillä minä olen kuninkaan
asialla".

"Se, mitä minulla on teille sanottavaa, koskee vielä enemmän kuningas
Richardia", vastasi sir Kenneth. "Minä tuon toivoakseni terveyden
hänelle myötäni."

Gilslannin lordi tarkasteli skotlantilaista epäilevillä silmillä ja
vastasi: "sinä luullakseni et ole lääkäri, herra skotlantilainen -- yhtä
hyvin uskoisin teidän tuovan Englannin kuninkaalle rikkauksia".

Vaikka harmistuneena siitä tavasta, jolla paroni hänelle vastasi, jatkoi
sir Kenneth tyynesti: "terveys Richardille on kunnia ja rikkaus
kristikunnalle. -- Mutta minulla on kiire; olkaa siis hyvä ja sanokaa,
jos voin saada kuningasta puhutella."

"Ei, sitä ette voi, hyvä herrani," sanoi paroni, "ennenkuin selvemmin
selitätte asianne. Ruhtinasten sairashuoneet eivät, niinkuin teidän
pohjalaiset ravintolat, ole aukinaiset jokaiselle, joka ovelle
kolkuttaa".

"Mylord", sanoi Kenneth, "risti, jota samoin kuin tekin kannan
hartioillani, ja sanottavani tärkeys kehottavat minua tätä nykyä
anteeksi antamaan käytöstä, jota en muutoin kärsisi. Suoraan sanoen siis
minä tuon muassani maurilaisen tohtorin, joka ottaa kuningas Richardia
parantaakseen hänen taudistansa".

"Maurilaisen tohtorin!" sanoi de Vaux; "ja ken tahtoo taata että hän ei
tuo myrkkyä lääkkeitten sijasta?".

"Hänen oma henkensä, mylord -- hänen päänsä, jonka hän takuuksi tarjoo".

"Minä olen tuntenut monta uskaliasta veijaria". sanoi de Vaux, "joka ei
pitänyt henkeänsä suuremmassa arvossa kuin se olikaan, ja olisi
hirsipuuhun hipsuttellut yhtä iloisena kuin jos telottaja olisi ollut
hänen tanssikumppalinsa."

"Mutta niin on kuitenkin asia, mylord", skotlantilainen vastasi:
"Saladin, jota ei kukaan tahtone kieltää jaloksi ja urhoolliseksi
viholliseksi, on tänne lähettänyt tämän lääkärin lukuisella saatto- ja
suojelusjoukolla, joka osottaa kuinka paljon arvoa sultani panee El
Hakemiin, sekä samassa myöskin hedelmiä ja virvotuksia kuninkaan
tarpeeksi ja semmoisen tervehyksen, jonka rehelliset viholliset voivat
vaihtaa, toivoen hänen paranevan kuumeestansa niin että hän paremmin
pystyisi vastaanottamaan sulttania, joka aikoo vieraaksi tulla
paljastettu miekka kädessä ja joku satatuhatta ratsastajaa seurassansa.
Suvaitsisitteko te, joka olette kuninkaan salaneuvoston jäsen, antaa
käskyn, että kamelein kuormat puretaan ja oppinutta tohtoria soveliaalla
tavalla otetaan vastaan?"

"Merkillistä!" sanoi de Vaux, ikäänkuin itsekseen puhuen. -- "Ja kuka
tahtoo Saladinin rehellisyydestä sitoutua vastaamaan tämmöisessä
seikassa, kun petos iäksi pelastaisi hänen voimallisimmasta
vihollisestaan?"

"Minä itse", vastasi sir Kenneth, "menen hänen edestä takuuseen,
hengellä, kunnialla ja tavaralla".

"Kummaa!" lausui de Vaux toistamiseen; "Pohja takuuseen etelämaan --
skottilainen turkkilaisen edestä! -- Saanko luvan kysyä teiltä, herra
ritari, kuinka te tähän seikkaan olette sekaantuneet?"

"Minä olen ollut poissa vaellusretkellä", sanoi sir Kenneth, "ja
matkallani oli minulla sanoma saatettava Engaddin erakolle".

"Ettekö voi sitä minulle ilmottaa, sir Kenneth, ja niin ikään tuon pyhän
miehen vastausta?"

"Se ei käy laatuun, mylord", vastasi skotlantilainen.

"Minä olen jäsen Englannin salaneuvostossa", sanoi englantilainen
ylävästi.

"Jonka maan alamainen minä en ole", sanoi Kenneth. "Vaikka kyllä olen
tässä sodassa vapaehtoisesti asettunut Englannin kuninkaan lipun alle,
niin kuningasten, ruhtinasten ja siunatun ristin armeijan korkeimpain
päällikköjen yhteinen neuvosto minun lähetti, ja heille ainoastaan teen
lähetyksestäni tilin".

"Haa, niinkö arvelet?" sanoi kopea paroni. "Vaan tiedä sitten, sinä,
joka lienet kuninkaitten ja ruhtinasten lähettiläs, ettei kukaan lääkäri
saa lähestyä Englannin Richardin tautivuodetta ilman Gilslannin Tuomaan
suostumuksetta; ja he varokoot itseään, jotka mielivät sinne pyrkiä
ilman sitä".

Hän kääntyi ylpeästi pois, kun skotlantilainen astui häntä vielä
likemmäksi ja asettuen suoraan hänen tiellensä, tyynellä äänellä, jossa
kuitenkin värähti vissi määrä ylpeyttä, kysyi jos Gilslannin lordi piti
häntä aatelismiehenä ja hyvänä ritarina.

"Kaikki skotlantilaiset ovat syntyperänsä puolesta aatelismiehiä",
vastasi de Vaux hiukan ivallisesti, vaan havaiten oman vääryytensä, ja
huomattuaan kuinka veri nousi Kennethille kasvoihin, hän lisäsi: "että
te olette hyvä ritari, olisi ainakin sen synti kieltää, joka on nähnyt
teidän hyvin ja urhokkaasti toimittavan velvollisuutenne".

"No hyvä", sanoi skotlantilainen ritari, viimeisen myönnytyksen
suoruudesta hyvillänsä, "minä vannon teille, Thomas Gilslannista, että,
niin totta kuin olen rehellinen skotlantilainen, jota pidän yhtä suurena
etuoikeutena kun vanhaa aatelisuuttani, ja niin totta kun olen lyöty
ritari ja tänne tullut saavuttamaan kunniaa ja mainetta tässä elämässä
ja syntieni sovitusta tulevaisessa niin totta, ja sen siunatun ristin
kautta, jota kannan, minä vakuutan teille, että ainoastaan tarkotan
Richard Leijonasydämen parasta, kun pyydän hänen antaumaan
mahomettiläisen lääkärin hoidettavaksi".

Tämä juhlallinen vakuutus teki vaikutuksen englantilaiseen, joka
suuremmalla suopeudella, kuin hän tähän saakka oli osottanut, virkki:
"olkoon -- jota en itse puolestani epäile -- herra Leopartin Ritari,
että itse olet varma asiasta, niin sano, teenkö oikein, jos maassa,
missä myrkytystaito on yhtä yleinen kuin keittotaide, annan tuon
tuntemattoman lääkärin käyttää rohtojaan sairasta kohtaan, jonka henki
on kristikunnalle niin kallis?"

"Mylord," skotlantilainen vastasi, "tähän voin ainoastaan vastata, että
asekantajani, ainoa seuralaisistani, jonka sota ja taudit ovat minulle
jälelle jättäneet, nyt on kovasti sairastanut samaa kuumetta, joka
urhoollisen Richard kuninkaan persoonassa on halvannut pyhän yrityksemme
etevimmän jäsenen. Tämä lääkäri, tämä El Hakim, on vain tuntikausi
taapäin antanut hänelle lääkkeitään ja nyt hän jo on vaipunut
virkistyttävään uneen. Että hän voipi parantaa tätä tautia, joka on niin
vaarallinen, sitä en epäile; ja että hän tahtoo sitä tehdä, luulen siitä
näkyvän, että kuninkaallinen sulttani, joka on niin vilpitön ja
rehellinen, kuin sokaistu uskoton voipi olla, on hänen lähettänyt; ja
muutoin minusta tuntuu, että varmuus palkinnosta, jos hän onnistuu, ja
rangaistuksesta, jos hän tahallansa jää onnistumatta, on täydellinen
takuu yrityksen mahdollisesta menestymisestä".

Englantilainen kuunteli häntä silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi
epäillyt, mutta kernaasti halunnut tulla vakuutetuksi. Viimein hän
katsoi ylös ja sanoi: "voinko saada nähdä sairasta asekantajaanne, sir?"

Skotlantilaista ritaria näytti kysymys arveluttavan; hän punastui, vaan
vastasi vihdoin: "kernaasti, mylord Gilsland; mutta kun näette
koristelemattoman asuntoni, tulee teidän muistaa, että skotlannin
ritarit ja aatelismiehet eivät syö niin herkullisesti, makaa niin
pehmeästi, eivätkä huoli asua niin komeasti, kuin heidän eteläiset
naapurinsa. Asuntoni on *köyhä*, mylord Gilsland", hän lisäsi ylpeällä
painolla tuolle sanalle, lähtiessään vähän vastahakoisesti näyttämään
tietä kortteriinsa.

Mitä ennakkoluuloja de Vaux'lla olikin uuden tuttavansa kansaa kohtaan,
ja vaikka emme tahdo kieltää että ne suureksi osaksi johtuivat heidän
sananlaskuksi tulleesta köyhyydestä, oli hän kuitenkin kovin
jalomielinen nauttiakseen nöyryyttämisestä, jota uljas mies ei voinut
olla tuntematta, kuin hänen täytyi paljastaa puutteita, joita hänen
ylpeytensä kernaasti olisi salannut.

"Häpeä sille ristin soturille", hän sanoi, "joka ajattelisi maallista
loistoa eli ylellistä mukavuutta, rientäessään pyhän kaupungin
pelastukseksi. Kuinka paha meidän lieneeki, niin kumminkin meidän on
parempi olla kuin kaikkein niiden marttyrain ja pyhimysten, jotka ennen
meitä ovat näillä paikoilla vaeltaneet ja nyt pitelevät kultaisia
lamppuja ja ijäti vihannoita palmuja käsissänsä".

Tämä oli kuvannollisin puhe, minkä Gilslannin Tuomas koskaan tiettiin
lausuneen, varsinki kun se ehkä -- joten joskus sattuu -- ei täydelleen
ilmaissut hänen omia mielipiteitään, koska hän jossakin määrin rakasti
herkullista ja mukavaa elämää. Sillä välin he olivat joutuneet siihen
osaan leiriä, johon Leopartin Ritari oli asettunut.

Ulkonäöstä päättäen ei täällä rikottu niitä kohtuuden sääntöjä vastaan,
joita lord Gilslannin ajatuksen mukaan ristiretkeiliäin tuli noudattaa.
Paikka, johon ristiretkeläisillä leirin rakentamassa tavallisten
mittojen mukaan olisi voinut mahtua kolmekymmentä telttaa, oli osaksi
tyhjä -- koska ritari jonkulaisesta ylpeydestä oli vaatinut niin paljon
tilaa kuin hänen alkuperäinen saattokuntansa olisi tarvinnut -- osaksi
muutamain mitättömien hökkelein vallassa, jotta olivat hätäisesti
oksista kyhätyt ja palmulehdillä peitetyt. Nämä majat näyttivät
autioilta ja useat aivan tappioon joutuneilta. Keskimäistä, joka muka
oli päällikön teltta, kaunisti halkokärkinen viiri keihään päässä, josta
sen pitkät liuskat rippuvat liikkumattomina alaspäin, ikäänkuin
aasialaisen auringon paahtavista säteistä kuihtuneina. Mutta ei
hovipoikia, ei asekantajia, ei edes yksinäistä vahtimiestä nähty tätä
aatelisvallan ja ritarillisen arvon kuvaa vartioimassa. Ellei sen oma
arvo sitä suojellut loukkauksista, niin muuta vartioitsiaa sillä ei
ollut.

Sir Kenneth katseli surumielin ympärilleen, vaan astui tunteitaan
tukehuttaen majaan, viitaten Gilslannin paronille tulemaan perästä. Tämä
loi myöski ympärilleen tarkan silmäyksen, joka osotti sääliä ja hiukka
ylenkatsettakin, jolle sääli lienee yhtä paljon sukua, kuin sen sanotaan
rakkaudelle olevan. Sitten laski hän alas korkean kypärikoristeensa ja
astui matalaan majaan, jonka hänen kookas vartalonsa miltei kokonaan
täytti.

Majan sisässä ei juuri muita huonekaluja näkynyt kuin kaksi sänkyä.
Toinen oli tyhjä, täytetty yhteenkootuilla lehdillä ja peitetty
antilopin nahalla. Niistä eri aseista, jotka olivat sen vieressä ja
hopeaisesta ristiinnaulitun kuvasta, joka huolellisella kunnioituksella
oli päänaluksen kohdalle asetettu, näkyi, että tämä oli ritarin vuode.
Toisella vuoteella makasi sairas, josta sir Kenneth oli puhunut,
ruumiiltansa luja ja karkeakasvoinen mies, ulkonäöstä päättäen jo
keski-iän sivu ennättänyt. Hänen vuoteensa oli valmistettu suuremmalla
huolella kuin hänen isäntänsä ja selvästi näkyi, että sen paremmat
peitteet, tuo väljä ihotakki, jonka ritarit pukivat päällensä
juhlatilassa, ja muut vähäiset koristusvaatteet, olivat sir Kennethin
siihen panemia hänen sairaan palveliansa mukavuudeksi.

Majan ulommaisessa osastossa, jonne englantilaisen silmä kuitenki
kantoi, muuan poikanen, huonosti puettu hirvennahkaisiin kenkiin,
siniseen lakkiin ja nuttuun, jonka entinen koreus oli kovin kulunut,
makasi polvillaan kivihiilillä täytetyn tuliastian edessä, rautapeltillä
painaen rieskakakkuja, jotka silloin, niinkuin nykyäänki, olivat
skotlantilaisen kansan mieliruokaa. Antilopin raaja oli muutamaan majan
pääpylvääseen ripustettu, eikä ollut vaikea nähdä, miten se oli
hankittu; sillä suuri susikoira, muodoltaan ja ulkonäöltään jalompi
niitäkin, jotka Richard kuninkaan tautivuodetta vartioivat, makasi
tuliastian luona katsellen kakkujen leivontaa. Ritarein sisäänastuessa
tuo älykäs eläin ensin päästi matalan ärinän, joka hänen syvästä
rinnastaan kuului kuin etäinen jyrinä. Vaan kun hän näki isäntänsä,
heilutti hän häntäänsä ja laski päänsä alas välttäen kaikkia meluavampia
tervehyksiä, ikäänkuin jos hänen tarkka vaistonsa olisi häntä opettanut
sairaan huoneessa olemaan hiljaa.

Vuoteen vieressä istui nahkoista valmistetulla aluksella se maurilainen
tohtori, josta sir Kenneth oli puhunut, jalat itämaisen tavan mukaan
ristissä allansa. Riittämätön valo majassa ei näyttänyt hänestä muuta
kuin että hänen kasvojensa alapuolta peitti pitkä, musta, rinnalle
valuva parta, että hänellä päässä oli korkea _tolpatsi_ eli
astrahanilaisista lampaannahoista tehty tatarilainen lakki, joka oli
tumma karvaltansa, sekä että hänen väljä kauhtanansa eli turkkilainen
takkinsa myöski oli väriltänsä musta. Kaksi terävää silmää, jotka
loistivat tavattoman kirkkaasti, olivat ainoat juonteet hänen
kasvoissaan, joita saattoi erottaa siinä hämärässä, joka häntä peitti.
Englantilainen lordi seisoi ääneti jonkullaisen nöyrän kunnioituksen
vallassa; sillä niin karkealuontoinen kuin hän oliki, olisi valittamatta
ja nurkumatta lujamielisesti kestetyn puutteen ja köyhyyden näkeminen
aina synnyttänyt Tuomas de Vaux'ssa enemmän arvonantoa kuin
kuninkaallisen vierashuoneen koko komeus, ellei tämä huoneus vain ollut
kuningas Richardin. Hetkeen ei muuta ääntä kuulunut kuin syvään lepoon
vaipuneen sairaan raskas, säännöllinen hengenveto.

"Sen mukaan mitä poika, joka häntä hoitaa, on minulle vakuuttanut",
sanoi sir Kenneth, "ei hän kuuteen vuorokauteen ole nukkunut".

"Jalo skotlantilainen", sanoi Tuomas de Vaux tarttuen ritarin käteen,
jota hän puristi suuremmalla sydämellisyydellä, kuin mitä luuli
suullisesti voivansa ilmaista, "majanne tila on parannettava. Teidän
aseenkantajallanne on kovin huono hoito".

Viimeiset sanansa hän lausui tavallisella, kovalla äänellään. Sairas
häirittyi levossansa.

"Hyvä herra", hän sanoi, ikäänkuin unissaan puhuen, "jalo sir Kenneth --
eikö teistä samoin kuin minusta, Clyden vesi maistu kylmältä ja
virvottavalta, kun olemme Palestinan suolaisista lähteistä juoneet?"

"Hän uneksii syntymämaastaan ja on houreissansa onnellinen", kuiskasi
sir Kenneth de Vaux'lle; mutta tuskin oli hän nämä sanat lausunut,
ennenkuin lääkäri, nousten paikaltansa vuoteen vierestä ja varovasti
vuoteelle laskien potilaan käden, jota hän oli pidellyt valtasuonen
tykytystä merkitäksensä, astui molempain ritarein luo ja tarttuen
kumpaistaki käsivarteen sekä viitaten heille olemaan hiljaa, talutti
heitä ulkopuolelle majaa.

"Issa Ben Mariamin nimessä", hän sanoi, "jota me kunnioitamme niinkuin
tekin, vaikka ei samalla sokealla epäuskolla, älkää turmelko sen
siunatun lääkkeen vaikutusta, jonka hän on ottanut. Hänen herättämisestä
tällä hetkellä seuraisi kuolema eli järjen menetys; mutta tulkaa
takaisin sillä tunnilla, jolloin muezzin moskean minaretista kehottaa
iltarukoukseen, ja jos hän siihen asti saa olla häiritsemättä, niin
lupaan teille, että tämä frankilainen sotilas, ilman vahingotta
terveydellensä, on kykenevä lyhykäisesti kanssanne keskustelemaan niistä
asioista, joita te molemmat ja etenkin hänen herransa halunnette häneltä
tiedustella".

Ritarit eivät yrittäneet vastustella näitä mahtisanoja, joitten lausuja
täydellisesti näytti käsittävän tuon itämaisen sananlaskun merkitystä,
että sairashuone on lääkärin kuningaskunta.

Molemmat olivat vaiti ja jäivät seisomaan majan ovelle, sir Kenneth sen
näköisenä, joka odottaa vieraansa hyvästiheittoa -- ja de Vaux,
ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain mielessä, joka esti häntä
jäähyväissanaa lausumasta. Koira oli sillä välin seurannut heitä ulos
majasta ja pisti nyt pitkän, karvaisen kuononsa isäntänsä käteen,
ikäänkuin nöyrästi anoen jonkulaista mielihyvän osotetta. Tuskin hän oli
hellän sanan ja vähäisen silityksen muodossa tämän saanut, ennenkuin
hän, kiivaasti haluten ilmottaa kiitollisuuttaan sekä iloaan herransa
koteutumisesta, täyttä laukkaa ja häntä oikoisena rupesi juoksemaan
sinne tänne, edes takaisin, pitkittäin ja poikittain sillä paikalla
niiden hävinneitten hökkelien välissä, josta ylempänä olemme kertoneet,
kuitenkaan yhtäkään kertaa käymättä niiden rajain ulkopuolelle, joihin
asti hän älysi herransa lipun suojeluksen ulottuvan. Vähän aikaa näin
hypeltyänsä koira palasi herransa tykö, ja äkkiä luopuen
ilomielisyydestänsä sekä muuttuen taasen vakaisen näköiseksi näytti
ikäänkuin häpeävän, että mikään oli voinut häntä saada näin isosti
poikkeamaan tyynestä mielenmaltistaan.

Molemmat ritarit katselivat mielihyvällä päältä; sillä sir Kenneth oli
syystä ylpeä jalosta koirastansa ja englantilainen paroni tietysti oli
harras metsästäjä ja pystyi hyvästi arvostelemaan jahtikoiran ansioita.

"Oikein kelpo koira", hän sanoi; "luulenpa, hyvä herra, että kuningas
Richardilla ei ole yhtäkään sen vertaista _alania_, jos hän on yhtä
kestävä kuin sukkela. Mutta suokaa anteeksi -- minä puhun kaikessa
kunniassa ja ystävyydessä -- ettekö ole kuulleet sitä kuulutusta ettei
kukaan, jolla ei ole kreivin arvo, saa pitää jahtikoiria Richard
kuninkaan leirissä ilman kuninkaallisetta luvatta, jota luullakseni ei
teille, sir Kenneth, ole annettu? -- Minä puhun hovitallimestarina".

"Ja minä vastaan teille vapaana, skotlantilaisena ritarina", sanoi sir
Kenneth vakavasti. "Tätä nykyä seuraan Englannin lippua, vaan en voi
muistaa koskaan noudattaneeni sen jahtisääntöjä, enkä myöskään kunnioita
niitä niin paljon, että voisin taipua niitä tottelemaan. Kun torvi
kutsuu taisteluun, on minun jalkani jalustimessa yhtä pian kuin
kenenkään muun -- kun se soipi rynnäkköön, ei keihääni ole tähän saakka
viimeisenä laskettu. Mutta vapaina ja joutilaina hetkinäni ei kuningas
Richardilla ole mikään oikeus estellä minua huvituksissani".

"Kumminkin", sanoi de Vaux, "on tottelemattomuus kuninkaan käskyä
vastaan hulluutta, niin että minä, jolla tässä asiassa on valta, teidän
hyväntahtoisella suostumuksella, tahdon lähettää suojeluskirjan
ystävälleni tässä".

"Paljon kiitoksia", sanoi skotlantilainen kylmästi; "mutta se tuntee
minulle annetun tiluksen rajat, ja niitten sisässä voin itse sitä
suojella. -- Vaan", sanoi hän äkkiä muuttaen äänensä, "tämä on jotenkin
kylmä vastaus hyväntahtoiseen tarjomukseen. Minä kiitän teitä
sydämestäni, mylord. Kuninkaan tallirengit eli jahtimiehet voisivat
joskus tavata Roswalin ja häntä vahingoittaa jollain lailla, jota minä
en olisi hidas kostamaan, ja niin voisi harmia syntyä. Te olette jo
nähneet niin paljon taloudenhoidostani, mylord", -- lisäsi hän hymyten,
"että minun ei tarvitse hävetä tunnustaa, että Roswal on meidän paras
ruokavarain toimittaja, ja minä olen siitä vakuutettu, että
Leijona-Richardimme ei ole sadun leijonan tapainen, joka lähti
metsästämään ja itse piti koko saaliin. Minä en voisi uskoa että hän
köyhältä aatelismieheltä, joka uskollisesti häntä seuraa, kadehtisi
vähäistä jahtihuvitusta ja riistan kappaletta, varsinkin kun on kyllä
vaikea saada muuta ruokaa".

"Totta totisesti, te ajattelette kuninkaasta aivan oikein -- ja
kumminki", sanoi paroni, "on jotain sanoissa metsä ja metsänriista, joka
panee normannilaisten ruhtinastemme päät pyörälle".

"Me olemme nykyään ministreleilta ja pyhissävaeltajilta kuulleet", sanoi
skottilainen, "että lakiheitot talonpoikanne Yorkin ja Nottinghamin
kreivikunnissa ovat kokouneet suuriin joukkoihin, joita johtaa eräs
rohkea joutsimies Robin Hood ja hänen luutnanttinsa Pikku John. Minun
mielestäni olisi parempi, että Richard lieventäisi jahtisääntöjään
Englannissa, kuin että hän koettaisi saada ne voimaan pyhällä maalla."

"Hurja hanke, sir Kenneth", vastasi de Vaux, kohottaen olkapäitään,
ikäänkuin hän olisi tahtonut karttaa vaarallista ja vastenmielistä
ainetta -- "mailma on hullu, sir. -- Vaan minun täytyy nyt lähteä ja
heti palata kuninkaan telttaan. Iltarukouksen aikana tahdon, teidän
luvallanne, taasen tulla luoksenne ja puhella tuon uskottoman tohtorin
kera. Sillä välin ellette pane pahaksenne, lähetän teille jotain
ruokavarastonne parantamiseksi".

"Kiitoksia paljon, sir", virkki sir Kenneth; "mutta se on tarpeetonta.
Roswal on jo pariksi viikoksi varustanut aittani; ja joskin Palestinan
aurinko on terveydelle vahingollinen, on se kuitenki hyvä tuoreen lihan
palvaamiseen".

Molemmat sotilaat erkanivat toisistaan paljon parempina ystävinä kuin
mitä tavatessaan olivat; vaan ennen hyvästijättöään de Vaux tarkasti
kyseli niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä itämaisen lääkärin
lähetyksen kanssa, ja vastaanotti skotlantilaiselta ritarilta ne
luottamuskirjat, jotka tämä oli tuonut Saladinilta kuningas Richardille.



Kahdeksas luku.

      Ei armeijat yhteiseks hyväksi
      Niin paljon tee kuin kelpo lääkäri.

      _Popen Iliadi._


"Tämä on kummallinen juttu, sir Tuomas", sanoi sairas kuningas,
kuultuaan uskollisen Gilslannin paronin kertomuksen; "oletteko siinä
varma, että tuo skotlantilainen on rehellinen ja vilpitön mies?"

"Enpä tiedä sanoa, mylord", vastasi epäluuloihin kerkäs rajalordi. "Minä
asun heitä vähän liiaksi likellä voidakseni suuresti heihin luottaa, kun
aina olen havainnut heidät viekkaiksi ja liehakoitseviksi. Mutta tämä
mies näyttää kunnon mieheltä, oli hän sitte paholainen niin totta kuin
skotlantilainen -- se minun täytyy hänestä omantuntoni päälle myöntää."

"Ja mitä arvelet hänen käytöksestään ritarina, de Vaux?" kuningas kysyi.

"Teidän majesteetinne asia on enemmän kuin minun ottaa vaari ritarein
käytöksestä; ja olen varma siitä, että te olette huomanneet sitä tapaa,
jolla tuo Leopartin Ritari on käyttänyt itseään. Hänellä on hyvä maine".

"Ja täydellä syyllä, Tuomas", sanoi kuningas. "Me olemme itse pitäneet
häntä silmällä. Aikomuksemme onki, kun aina asetumme tappelun
eturintaan, katsella kuinka vasallimme ja palveliamme velvollisuutensa
täyttävät, eikä kuni moni arveleepi, sillä hankkiaksemme katoavaista
kunniaa itsellemme. Me tunnemme, kuinka ihmisten kiitos on turhuus aivan
kuin haihtuva huuru, ja puemme varustuksen päällemme muita tarkotuksia
varten kuin sitä saavuttaaksemme".

De Vaux säpsähti kuullessaan kuninkaan antavan hänen luonteelleen niin
oudon selityksen, ja luuli ensin, että ei mikään vähempi syy kuin
kuoleman lähestyminen olisi voinut saada kuningasta noin halventavilla
sanoilla puhumaan sotaisesta kunniasta, joka muuten oli hänelle
hengentarve. Vaan muistellessaan, että hän oli kohdannut kuninkaan
rippi-isän etuteltassa, oli hän kyllin älykäs lukemaan tätä
itsensä-alentamista tuon arvoisan miehen työksi ja antoi kuninkaan
estelemättä jatkaa.

"Niin", pitkitti Richard, "minä olen todellakin huomannut millä tavoin
tuo ritari velvollisuutensa täyttää. Komentosauvani ei olisi enemmän
arvoinen kun narrin räikkä, jos hän olisi jäänyt minulta huomaamatta --
ja hän olisi jo aikoja saanut suosioamme nauttia, ellen myöskin olisi
havainnut hänen määrätöntä julkeuttansa".

"Armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, nähdessään kuninkaan
punastuvan, "minä pelkään rikkoneeni tahtoanne vastaan, kun tavallansa
olen hänen rikostaan puoltanut".

"Kuinka, de Multon? Sinä?" sanoi kuningas vihaisella kummastuksella
äänessään ja rypistäen kulmakarvojansa. -- "Sinä puoltanut hänen
hävyttömyyttään? -- Se on mahdotonta".

"Teidän majesteetinne suvaitkoon minun muistuttaa, että minä virkani
puolesta voin vapaasukuisille miehille antaa luvan yhden taikka kahden
koiran pitämiseen leirissä, ainoastaan jalon metsästystaiteen
harjottamiseksi; ja sitä paitsi olisi ollut sääli turmella eli pilata
niin oivaa eläintä, kun tuo ritarin koira on".

"Onko hänellä sitte niin kaunis koira?" sanoi kuningas.

"Täydellisin eläin auringon alla", vastasi paroni, joka oli innokas
metsästäjä, "jalointa pohjalaista rotua -- leveärintainen, väkevä
lanteilta, korvaltaan musta, kaileva rinnalta ja sääriltään ei
valkeapilkkuinen, vaan tasaisen harmaja -- väkevä vaikka sonnia
kaatamaan -- sukkela vaikka antilopia saavuttamaan".

Kuningas nauroi hänen innostukselleen. "Hyvä, sinä olet luvannut hänelle
pitää koiraa, ja sen pituinen se. Mutta älä kumminkaan ole kovin auli
lupauksissa näille seikkailiaritareille, jotka eivät kuulu minkään pään
eli ruhtinaan alle -- he ovat hillitsemättömiä ja tuhoavat kaikki
metsänelävät Palestinassa. -- Vaan palatakseni tuohon oppineeseen
pakanaan: sanotko että skotlantilainen tapasi hänen korvessa?"

"Ei, armollinen herra -- skotlantilaisen kertomus kuuluu näin: -- Hän
oli lähetetty vanhan Engaddin erakon luo, josta ihmiset niin paljon
puhuvat --"

"Kuolema ja helvetti!" sanoi Richard, hypähtäen ylös. "Kuka on hänen
lähettänyt, ja mitä varten? Kuka uskalsi lähettää jonku sinne, kun
kuningattaremme oli Engaddin luostarissa, vaellusretkellään meidän
parantumisemme edestä?"

"Ristiretken suuri neuvosto lähetti hänen, mylord", vastasi paroni de
Vaux; "mutta missä asiassa, sitä kielsi hän minulle ilmottamasta. Minä
luulen leirissä tuskin tiedettävänkään, että teidän majesteetinne
puoliso on millään vaellusretkellä. -- Minä puolestani en sitä tiennyt
eivätkä ruhtinaatkaan lie sitä tienneet, sillä kuninkaatar ei ole
vastaanottanut vieraita, sittenkun teidän majesteetinne, taudin
tarttumisen pelvosta, on kieltänyt häntä luoksenne tulemasta".

"Hyvä, minä tahdon asiaa paremmin tutkia. Siis skotlantilainen, tuo
lähettiläs, tapasi erään matkustavan tohtorin Engaddin luolassa -- hä?"

"Ei niin, armollinen herra; mutta hän luullakseni lähellä tuota paikkaa
kohtasi saracenilalsen emiirin, jonka kanssa hän joutui
kaksintaisteluun, ja kun havaitsi hänen ansaitsevan urhean miehen
seuraa, he yksissä, kuni vaeltavat ritarit ainakin, kulkivat Engaddin
luolaan".

Tässä de Vaux vaikeni, sillä hän ei ollut niitä, jotka yhteen
hengenvetoon voivat puhua pitkät pätkät.

"Ja sielläkö he tapasivat lääkärin?" kysyi kuningas malttamattomasti.

"Ei, armollinen herra", de Vaux vastasi; "mutta saraceni, kuultuaan
teidän majesteetinne kovasta taudista, lupasi että Saladin lähettäisi
oman lääkärinsä teille, monin kerroin ylistettyään hänen suurta
taitoaan; ja hän tuliki tämän johdosta luolalle, jossa ritari häntä
odotti päivän pari. Hänen saattokuntansa on kuin prinssin, vaskitorvilla
ja rummuilla, häntä seuraa palvelioita hevoisin ja jalan, ja hän tuopi
myötänsä Saladinilta luottamuskirjat".

"Onko Giacomo Loredani niitä tarkastanut?"

"Minä näytin ne tulkille, ennenkuin otin ne tänne myötäni, ja tässä on
englanninkielinen käännös niistä".

Richard tarttui pergamenttikääryyn, joka sisälti seuraavan kirjotuksen:

"Allahn ja hänen profeetansa Mahometin siunaus". -- Vieköön piru sen
koiran, sanoi Richard, sylkien ylenkatseellisesti. -- "Saladin,
kuningasten kuningas. Egyptin ja Syrian sulttani, mailman valkeus ja
turva, suurelle Melek Ricille, Englannin Richardille, tervehys. -- Koska
meille on kerrottu, kuinka tauti kovasti rasittaa sinua, kuninkaallista
veljeämme, ja että sinulla luonasi on vain semmoisia nazarenilaisia ja
juutalaisia lääkäreitä, jotka toimivat ilman Allahn ja pyhän profetamme
siunauksetta" -- Kirottu olkoon hänen päänsä! mutisi taas englantilainen
hallitsia -- "niin tässä lähetämme, sinua hoitamaan ja palvelemaan, oman
lääkärimme Adonebel el Hakimin, jonka kasvojen edestä enkeli Azrael[1]
levittää siipensä ja sairashuoneesta pakenee; joka tuntee yrtien ja
kivien voiman, auringon, kuun ja tähtien tien, ja voipi ihmistä pelastaa
kaikesta mikä ei hänen otsalleen ole kirjotettu. Ja tämän teemme,
hartaasti pyytäen sinua kunnioittamaan ja käyttämään hänen taitoansa;
sillä tavoin ei ainoastaan tehdäksemme palveluksen sinun arvollesi ja
urhoollisuudellesi, jotka ovat kaikille Frangistanin kansoille kunnia,
vaan myöski saadaksemme loppuun sen riidan, joka välillämme on, joko
kunniallisella sopimuksella taikka julkisen taistelun kautta aseillamme
sotatanterella; koska yhtä vähän olisi sinun asemallesi ja rohkeudellesi
soveliasta kuolla kuni orja, jonka ajajan kovuus on uuvuttanut, kuin
meidän maineellemme sopivaa, että tämmöinen tauti riistäisi aseittemme
alta näin kelpo vihollisen. Ja sentähden rukoilemme pyhää --"

[1] Kuoleman enkeli.

"Pidä, pidä", sanoi Richard, "en tahdo kuulla enempää hänen koirastaan
profeetasta! Minä tulen kipeäksi kun ajattelen, että tuo urhea ja
arvokas sulttani voipi uskoa kuolleen koiran päälle. -- Niin, minä
tahdon puhutella hänen lääkäriään. Minä tahdon uskoa itseni tuolle
Hakimille -- tahdon vastata ylevän sulttanin jalomielisyyteen -- minä
tahdon kohdata häntä sillä sotatantereella, jonka hän niin sopivasti
esittää, ja hänellä ei tule olemaan syytä moittia Englannin Richardia
kiittämättömäksi. Minä lyön hänet sotanuijallani maahan -- minä käännän
hänen pyhän kirkon uskontoon semmoisilla iskuilla, joita hän harvoin
lienee tuntenut -- hän on tunnustava ja peruuttava erehyksensä oivan
miekankahvani ristin edessä, ja minä kastan hänen sotatantereella omasta
kypäristäni, jos tuo puhdistava vesi olisiki meidän molempain verellä
sekotettu. Joudu, de Multon. Miksi viivyttelet niin suotuisaa loppua?
Tuo heti Hakim tänne".

"Mylord", sanoi paroni, joka ehkä pelkäsi tämän liikanaisen luottamuksen
olevan kuumeenhourion vaikuttama -- "muistakaa, että sulttani on pakana
ja että te olette hänen voimallisin vihollinen --"

"Juuri sentähden hän vielä suuremmassa määrässä on velvotettu minua
tässä asiassa palvelemaan, jotta ei kehno kuume saako kahden tämmöisen
kuninkaan riitaa ratkaista. Minä sanon sinulle, hän rakastaa minua
niinkuin minä rakastan häntä -- niinkuin jalot vastustajat aina
rakastavat toisiaan -- kunniani kautta, eikö olisi synti epäillä hänen
rehellisyyttään".

"Kuitenkin mylord, olisi ehkä paras vartoa hänen rohtojensa vaikutusta
skotlantilaiseen asekantajaan", sanoi Gilslannin lordi; "minun oma
henkeni riippuu siitä, sillä ansaitsisinpa kuolla kuin koira, jos tässä
tapauksessa kovan kiirutta pitäisin ja siten saattaisin ehkä koko
kristikunnan onnen haaksirikkoon".

"En koskaan ennen ole kuullut sinun kuolemaa kammoksuvan", sanoi Richard
nuhtelevasti.

"Ja enkä sitä nytkään tekisi, armollinen herra", vastasi jäykkä paroni,
"ellei se koskisi teidän henkeä, niin hyvin kuin minunki".

"No, luuleva ihminen", sanoi Richard, "mene sitte katsomaan lääkkeen
vaikutusta. Minä miltei soisin, että se joko parantaisi taikka
kerrassaan kuolettaisi minun; sillä jo olen kyllästynyt eläinruttoon
sairastuneen sonnin tavalla tässä makaamaan kuoleman kielissä, kun
tuolla rummut pärisevät, hevoset hirnuvat ja torvet soivat".

"Juo", sanoi lääkäri sairaalle, "nuku ja herää tervennä".

Paroni lähti nyt kiiruusti pois, vaan päätti kuitenki matkallaan
puhutella jotakuta hengellistä miestä, koska hänen omaatuntoansa vaivasi
se ajatus, että pakana tulisi hoitamaan hänen isäntäänsä.

Tyron arkkipiispa oli ensimäinen, jolle hän nämä arvelemisensa ilmaisi,
koska hän tiesi tämän vaikutusvoiman Richardiin, joka rakasti ja piti
suuressa arvossa tuota nerokasta pappismiestä. Piispa kuulteli de Vaux'n
arveluita sillä tarkkaavaisuudella, joka on romalaiskatoliselle
papistolle omituista. Hän kohteli de Vaux'n uskonnollisia epäilyksiä
niin huolettomasti kuin suinkin säädyllisyys maallikkoa kohtaan hänelle
salli.

"Lääkärit", hän sanoi, "samoin kuin heidän käyttämät rohtonsa ovat
meille usein tarpeeseen, jos edelliset syntynsä ja tapansa puolesta
ovatki huonoimpia olentoja, niinkuin jälkimäisiä usein valmistetaan
halvimmista aineista. Ihminen", hän lisäsi, "käyttäköön hädässään
pakanain ja uskottomain apua, ja sillä luulolla voipi olla hyvä
perustus, että yksi niistä syistä, jonka tähden Jumala on sallinut
heidän jäädä mailmaan, on se, että he olisivat todellisten kristittyin
hyödyksi. Sentähden teemmekin lain mukaan pakanallisia vankeja
orjiksemme. -- Lisäksi", jatkoi pappi, "ei ole ensinkään epäilemisen
alaista, että ensimäiset kristityt käyttivät kääntymättömäin pakanain
palveluksia. Niin matrosit sillä laivalla, jolla pyhä apostoli Paavali
matkusti Alexandriasta Italiaan, epäilemättä olivat pakanoita, ja
kuitenki, mitä siunattu pyhimys sanoi, kun heidän apuansa tarvittiin? --
"_Nisi hi in navi manserint, vos salvi fieri non potestis_ -- Jos nämät
miehet eivät jää laivaan, ette voi pelastetuiksi tulla!" -- Sitä paitsi
juutalaiset, jos asiaa tarkastaa kristityltä kannalta, yhtähyvin ovat
uskottomia kuin mahomettilaiset; mutta meillä on leirissä harva lääkäri,
joka ei ole juutalainen, ja kumminkin niitä käytämme arvelematta ja
pahennuksetta. Sentähden mahomettiläisiä käytettätöön samalla tavoin --
_quod erat demonstrandum_."

Tämä selitys poisti kokonaan kaikki Tuomas de Vaux'n arvelemiset, jonka
vakuutukseen varsinki nuo latinaiset lainalauseet vaikuttivat, joista
hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

Mutta piispa ei lausunut ajatustansa niin sujuvasti, kun hän rupesi
miettimään sitä mahdollisuutta, että saracenin käytöksessä joku petos
saattoi olla salattuna, ja tässä hän ei päässyt niin pikaiseen
päätökseen. Paroni näytti hänelle luottamuskirjat. Hän luki ne kerran,
luki uudestaan, ja vertaili käännöstä alkuperäiseen kirjotukseen.

"Se on kelpo tavalla valmistettu herkkupala Richard kuninkaan
kurkkulaelle", hän sanoi, "enkä voi niitä epäilyksiäni tukehuttaa, joita
pidän viekasta saracenilaista kohtaan. He ovat varsin taitavia myrkkyjen
seottamisessa, ja tietävät niitä niin tarkoin määritellä että ne vain
hitaasti vaikuttavat sairaaseen, jolla välin pahantekiä saattaa päästä
pakoon. He osaavat vaatteeseen ja nahkaan, niin, jopa paperiin ja
pergamenttiinki hieroa hienointa myrkkyä. -- Pyhä neitsyemme minua
armahtakoon! -- Ja minä, vaikka tiedän tuon, pidän tätä luottamuskirjaa
näin likellä kasvojani! -- Ottakaa se, sir Tuomas, ottakaa se
joutusaan!"

Hän oikasi samassa käsivartensa suoraksi ja antoi kiireesti paronille
paperin. "Mutta tulkaa, mylord de Vaux", hän jatkoi, "lähdetään sairaan
asekantajan telttaan, jossa saamme nähdä, jos tuolla Hakimilla tosiaan
on se lääketaito, josta hän kerskaa, ennenkuin rupeamme miettimään,
josko uskallamme sallia hänen käyttää taitoansa kuningas Richardin
suhteen. -- Vaan seis! Antakaa minun ensin ottaa sienirasiani, sillä
nämät taudit ovat tarttuvaisia. Minä neuvoisin teitä, mylord, käyttämään
kuivattua rosmarinia etikalla kastettua. Minäkin lääkäritaitoa hieman
tunnen".

"Paljon kiitoksia, kunnianarvoisa herra", Gilslannin Tuomas vastasi;
"vaan jos tauti olisi minuun tahtonut tarttua, olisin jo aikoja herrani
tautivuoteen ääressä sairastunut".

Tyron piispa punastui, sillä hän oli melkein kokonaan karttanut kipeän
kuninkaan huonetta; ja hän pyysi paronin tietä neuvomaan.

Kun he tulivat tuolle huonolle hökkelille, jossa sir Kenneth asui
sairaan palveliansa kera, sanoi piispa de Vaux'lle: "no, mutta
totisesti, mylord, eivätkö skotlantilaiset ritarit pidä vähemmän huolta
palveliainsa mukavuudesta kun me kodistamme. Tässä on ritari, jota
sanotaan urhoolliseksi sodassa ja pidetään soveliaana käytettäväksi
tärkeissä tehtävissä rauhanaikoina, ja kumminkin hänen asekantajallansa
on huonompi asunto kuin huonoin koirankoppi Englannissa. Mitä arvelette
noista naapureistanne?"

"Että herra silloin kyllin hyvästi hoitaa palveliataan, kun hän ei
hänelle anna kehnompaa asuinsijaa kuin mitä hänellä itsellänsä on",
sanoi de Vaux ja astui majaan.

Piispa seurasi jälissä, kuitenki nähtävällä vastahakoisuudella; sillä
vaikka häneltä ei puuttunut rohkeutta monessa kohdin, niin sitä
kuitenkin hillitsi väkevä ja vilkas oman turvallisuuden tunne. Mutta hän
muisteli, että hänen omin silmin täytyi tutkia arapialaisen lääkärin
mahtia, ja hän astui siis majaan semmoisella komealla ryhdillä, joka
hänen mielestään oli sovelias muukalaisessa herättämään kunnioitusta.

Tuo hengellinen ylimys olikin tosiaan huomiota ja arvoa herättävä
olento. Nuoruudessaan hän oli ollut vallan kaunis ja tahtoi kernaasti
vielä vanhanakin siltä näyttää. Hänen piispallinen pukunsa oli komean
komea, kalliimmilla turkiksilla reunustettu ja peitetty verrattomista
pitseistä tehdyllä kardinalikauluksella. Sormukset hänen sormissaan
olivat hyvän paronitilan arvoiset, ja kaapun päähineessä, joka hänellä
nyt kuumuuden tähden oli aukinaisena ja taaksepäin heitettynä, näkyi
puhtaasta kullasta tehtyjä solkia sen kiinnipitämistä varten. Hänen
pitkä harmahtava partansa valui alas rinnalle. Häntä seurasi kaksi
_acolytiä_ eli kuoripoikaa, joista toinen, itämaiseen tapaan, hankki
hänelle tekosiimestä varjeten häntä palmulehdistä tehdyllä
varjostimella, ja toinen riikinkukon höyhenistä kudotulla viuhkalla
löyhytteli vilvotusta korkea-arvoiselle herralleen.

Kun Tyron piispa astui skotlantilaisen ritarin majaan, oli sen omistaja
poissa, ja maurilainen lääkäri, jota hän oli tullut katsomaan, istui
vielä samassa asemassa, johon de Vaux oli jättänyt hänen pari tuntia
sitten, jalat ristissä lehdistä kudotulla matolla, potilaansa vieressä,
joka näkyi sikeästi nukkuvan ja jonka valtasuonta hän silloin tällöin
koetteli. Piispa jäi hänen eteensä ääneti seisomaan muutamaksi
minuutiksi, ikäänkuin odottaen jotain nöyrää tervehystä, eli ainaki että
saraceni näyttäisi hänen arvokkaasta käytöksestänsä hämmästyneeltä. Vaan
Adonebek El Hakim silmäili häntä vain sivumennen ja kun piispa viimein
häntä tervehti maassa käytetyllä frankin kielellä, vastasi hän siihen
ainoastaan tavallisella itämaisella tervehyksellä: "_Salem aleikum_ --
rauha olkoon teille".

"Oletko sinä lääkäri, uskoton?" sanoi piispa, vähän loukattuna tästä
kylmäkiskoisesta vastaanotosta. "Minä haluaisin sinun kanssasi haastella
siitä taiteesta".

"Jos lääkäritaitoa ollenkaan tunnet", vastasi El Hakim, "tulisi sinun
tietää, että lääkärit eivät pidä neuvotteluita ja keskusteluita
potilastensa sairashuoneessa. Kuule", hän lisäsi, kun susikoiran murina
kuului sisimmäisestä huoneesta, "koirakin voipi sinua opettaa, Ulema.
Sen luonnonvaisto käskee sen olla haukkumatta sairaan kuullen. Tule ulos
teltasta", hän sanoi, nousten ylös ja mennen edellä, "jos sinulla on
mitään minulle sanomista".

Vaikka saracenilaisen lääkärin puku oli yksinkertainen ja hänen
ruumiinrakennuksensa hento tuon pitkän pappismiehen ja
jättiläisentapaisen englantilaisen paronin rinnalla, oli hänellä
kumminkin jotain kunnioitusta vaativaa katsannossaan ja käytöksessään,
joka pidätti Tyron pispaa kaunistelematta lausumasta sitä mielipahaa,
minkä hän tunsi tästä peittelemättömästä nuhteesta. Kun he seisoivat
majan ulkopuolella, hän äänetönnä hetken katseli Adonebekiin, ennenkuin
saattoi päättää millä tavoin paraiten uudistaa keskustelua. Hivukset
eivät näkyneet arapialaisen korkean nahkatakin alta, ja se peitti myöski
osan otsasta, joka näytti korkealta ja leveältä, sileältä ja
rypyttömältä, samoin kuin hänen poskensaki, sikäli kuin ne näkyivät
hänen pitkän partansa varjosta. Ennen olemme jo maininneet kuinka
terävät hänen mustat silmänsä olivat.

Hänen ilmeisestä nuoruudestaan kummastuneena pappi viimein ryhtyi
puhumaan, kun toinen ei näyttänyt aikovan vaitioloa häiritä, kysyen
arapialaiselta, kuinka vanha hän oli?

"Tavallisten ihmisten vuosia", sanoi saraceni, "luetaan heidän
ryppyjensä jälkeen; viisasten heidän tutkimustensa jälkeen. Minä en
rohkene ilmottaa itseäni vanhemmaksi, kuin sata hegiran vaihosta[1]".

[1] Tällä hän tarkotti että hänellä oli se tietomäärä, jonka sadassa
vuodessa voipi hankkia.

Gilslannin paroni, joka käsittäen tätä sanojen mukaan luuli saracenin
väittävän, että hän olisi vuosisadan vanha, katsoi epäilevästi pappiin,
joka, vaikka hän paremmin ymmärti El Hakimin tarkotusta, kuitenkin
vastasi hänen silmäykseensä päätä armelevasti puistamalla. Hän rupesi
taasen arvokkaan näköiseksi ja kysyi uudelleen ylpeällä äänellä, mitä
todistuksia lääketaidostansa Adonebek saattoi esiintuoda.

"Teillä on mahtavan Saladinin sana", viisas vastasi, kunnioituksen
merkiksi kohottaen kättä lakkiinsa; "sana, jota ei konsanaan rikottu
ystävää eitä vihollista kohtaan -- mitä, nazareni, voit vaatia enempää?"

"Minä vaadin silminnähtäviä todistuksia taidostasi", sanoi paroni, "ja
ilman niitä et saa Richard kuninkaan vuodetta lähestyä".

"Lääkärin taitavuus", sanoi arapialainen, "näkyy parhaiten sairaan
parantumisesta. Katsokaa tätä sotamiestä, jonka veri on kuivettunut
tuosta kuumeesta, joka on leirinne täyttänyt vaalenneilla luurangoilla
ja jota vastaan nazarenilaisten lääkäreinne taito on ollut kuni
silkkitakki teräspeistä vastaan. Katselkaa hänen sormiansa ja
käsivarsiaan, jotka ovat niin laihtuneet että näyttävät kurjen kynsiltä
ja sääriltä. Kuolema oli tänä aamuna jo pannut merkkinsä häneen; mutta
jos Azrael olisi seisonut hänen vuoteensa toisella puolla, ja minä
toisella, ei hänen sieluansa olisi voitu tempaista hänen ruumiistansa.
Älkää minua pitemmillä kyselmillä häiritkö, vaan vartokaa ratkaisevan
hetken lähenemistä, ja katselkaa hiljaisella kummastuksella ihmeellistä
tapausta".

Lääkäri otti nyt _astrolabinsa_, eli tähtikiikarinsa, itämaitten
viisaiden ennustuskalun, ja odotettuaan vakavalla tarkkuudella
säntilleen sitä hetkeä, jolloin iltarukouksen aika oli tullut, hän
lankesi polvilleen, kasvot Mekkaan päin käännettyinä, ja luki ne
rukoukset, joilla mahomettiläiset päättävät päivän työt. Piispa ja
englantilainen paroni katselivat sillävälin toinen toistansa
ylenkatsetta ja vihaa ilmaisevin silmin, vaan ei kumpikaan pitänyt
soveliaana häiritä El Hakimia hänen hartaudessaan, kuinka jumalaton se
heistä olikin.

Arapialainen nousi maasta, johon hän oli polviansa notkistanut, ja
käyden majaan, jossa sairas makasi, otti hän pienestä hopeakotelosta
sienen, joka lienee ollut jossain kryytivedessä kasteltu; sillä kun hän
pisti sen nukkuvan sairaan nenän alle, tämä aivasti, heräsi ja katseli
ympärilleen hämmästynein silmin. Hän oli hirvittävän näköinen, kun hän
miltei alastomana nousi istualleen makuusijaltaan; sillä hänen luunsa ja
rustonsa kuultivat nahkan alta niin selvään kuin ei niitä liha koskaan
olisi peittänyt; kasvonsa olivat kaitaisen pitkät ja ryppyiset, mutta
silmänsä jotka ensin levottomasti olivat liikkuneet sinne tänne,
muuttuivat vähitellen rauhallisemmiksi. Hän näkyi huomaavan ylhäisten
vierasten läsnäolon, sillä hän yritti heikosti, kunnioituksensa
osotteeksi, nostaa lakkiaan päästä, pidätetyllä ja nöyrällä äänellä
kysyessään herraansa.

"Tunnetko meitä, palvelia?" sanoi Gilslannin lordi.

"Enpä oikein, mylord", vastasi asekantaja voipuneesti. "Uneni on ollut
pitkä ja näköjä täynnä. Kuitenkin huomaan punaisesta rististä, että
olette ylhäinen englantilainen lordi ja että tuo toinen on pyhä
pappismies, jonka siunausta minä vaivainen syntinen pyydän".

"Se on sinulle suotu -- _Benedictio domini sit vobiscum_", sanoi pappi
tehden ristinmerkin, mutta sairaan sänkyä lähemmäksi menemättä.

"Te näette omin silmin", sanoi arapialainen, "että kuume on asettunut --
hän puhuu rauhallisesti ja täydellä taidolla -- valtasuonensa sykkii
yhtä tasaisesti kuin teidänkin -- koetelkaa itse".

Pappi kieltäytyi tuosta tehtävästä; vaan Gilslannin Tuomas, joka oli
rohkealuontoisempi, tunnusteli suonta ja havaitsi kuumeen todellakin
tauonneeksi.

"Tämä on ihmeen kummaa", pakisi ritari katsoen piispaan; "mies on
totisesti parannettu. Minun täytyy hetimiten saattaa tämä parantaja
Richard kuninkaan telttaan. -- Vai mitä kunnian-arvoisuutenne arvelee?"

"Odottakaa, antakaa minun ensin lopettaa yhden hoidon, ennenkuin toiseen
ryhdyn", sanoi arapialainen. "Minä seuraan teitä, kun olen potilaalleni
antanut vielä annoksen tästä kaikkein pyhimmästä nesteestä".

Näin sanoen hän otti esille pienen hopeapikarin ja täytettyään sen
vedellä sängyn vieressä seisovasta astiasta, veti hän vielä esiin pienen
silkistä ja hopeasta kudotun kukkaron, jonka sisältöä läsnä-oliat eivät
voineet nähdä, ja pistäen sen vedellä täytettyyn pikariin tarkasteli
sitä ääneti jonku viisi minuutia. Katsojista näytti ikäänkuin vesi olisi
kuohahtanut; mutta jos niin olikin, niin se paikalla loppui.

"Ja tuolla yksinkertaisen näköisellä juomalla sinä tahdot koettaa
parantaa kuningasta?" sanoi Tyron piispa.

"Minä olen parantanut kerjäläisen, niinkuin näette", vastasi viisas.
"Ovatko Frangistanin kuninkaat luodut muusta maasta kuin heidän
halvimmat alamaisensa?"

"Saattakaamme hänet heti kuninkaan luo", sanoi Gilslannin paroni. "Hän
on näyttänyt omistavansa sen taidon, joka ehkä voipi kuninkaan parantaa.
Jollei hän sitä täytä, tahdon saattaa hänen tilaan, jossa eivät lääkkeet
häntäkään auta".

Kun he olivat aikeessa lähteä majasta, sairas kohotti äänensä niin
paljon kuin hänen heikkoutensa sen suvaitsi ja huudahti: "korkeanarvoisa
isä, jalo ritari, ja te, hyvä lääkäri, jos haluatte saada minua
nukkumaan ja paranemaan, niin sanokaa armosta minulle, missä rakas
herrani on?"

"Hän on pitkällisellä toimituksella, ystäväni", vastasi pappi --
"kunniaa tuottavalla lähetyksellä, joka häntä pidättää täältä joitakuita
päiviä".

"Ei", sanoi Gilslannin paroni, "miksi miesparkaa pettäisimme? --
Ystäväni, herrasi on palannut leiriin ja kohta saat häntä tavata".

Sairas kohotti kiitollisena käsiään taivasta kohti ja voimatta kauvemmin
vastustaa juoma-annoksen nukuttavaa vaikutusta, vaipui suloiseen uneen.

"Te olette parempi lääkäri kuin minä, sir Tuomas", sanoi pappi;
"rauhottava valhe on sairashuoneessa soveliaampi kuin ikävä totuus".

"Mitä te tarkotatte, korkea-arvoinen herra?" sanoi de Vaux kiivaasti.
"Uskotteko te että minä sanoisin valheen, joskin sillä voisin pelastaa
tusinamäärän samanlaisia henkiä kun tuo?"

"Te sanoitte", pappi vastasi, nähtävästi levottomana, "että asekantajan
herra oli palannut -- hän, tarkotan ma, Leopartin ritari".

"Ja niin hän todella *onki*", sanoi de Vaux. "Minä puhuttelin häntä pari
tuntia sitte. Tämä oppinut tohtori tuli hänen seurassaan".

"Pyhä neitsyt! Miksikä ette hänen takaisintulostaan minulle maininneet?"
sanoi pispa ilmeisesti hämillään.

"Enkö minä sanonut, että Leopartin ritari oli palannut tämän lääkärin
seurassa? Minä luulin sen tehneeni", vastasi de Vaux huolettomasti;
"mutta mitä yhteyttä on hänen palaamisellaan tohtorin taitavuuden eli
hänen majesteetinsa parantamisen kanssa?"

"Paljon, sir Tuomas -- paljon", sanoi pispa puistaen nyrkkiään, polkien
jalkaa maahan ja ikäänkuin vasten tahtoansa osottaen suurinta
malttamattomuutta. "Mutta mihin on tuo ritari nyt saattanut mennä?
Jumala meitä armahtakoon -- tässä on tapahtunut joku onneton ereys!"

"Tuo orja etuhuoneessa", sanoi de Vaux, vähin kummastellen pispan
mielenliikutusta, "voipi luultavasti meille sanoa missä hänen herransa
on".

He kutsuivat nyt pojan luokseen, joka heille melkein ymmärtämättömällä
kielellä vihdoin sai selvitetyksi, että eräs upseeri vähän ennen heidän
tuloaan oli kutsunut ritarin kuninkaan telttaan.

Pispan mielenliikutus yltyi nyt niin suureksi, että de Vaux'kin sen
huomasi, vaikka hän ei ollut mikään tarkka vaarinottaja taikka muuten
luulevainen. Vaan samassa määrässä näytti myös hänen halunsa sitä salata
ja hillitä hänessä yltyvän. Hän heitti hätäisen jäähyvästin de Vaux'lle,
joka kummastellen katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, ennenkuin hän
kohotellen olkapäitään lähti saattamaan arapialaista lääkäriä kuningas
Richardin telttaan.



Yhdeksäs luku.

      Ei lääkärillä tuoll' oo vertaistaan;
      Kun kuume, rutto, hänen havaitsevat,
      Ne jäsenistä kiusatuista rientää.

      _Anonymus._


Gilslannin paroni kulki hitailla askelilla ja huolestuneilla kasvoilla
kuninkaallista telttaa kohti. Hän epäili suuresti omaa kykyään muualla
kuin taistelutanterella, ja kun hän tiesi ymmärryksensä ei olevan kovin
terävää laatua, hän tavallisesti tyytyi kummastelemaan asioita, joita
vilkkaammalla mielenkuvituksella lahjotettu ihminen olisi koettanut
selittää ja käsittää eli ainaki tehnyt tutkistelemisen esineeksi. Mutta
aivan merkillistä oli hänestäkin, että pispan huomio niin kerrassaan oli
kääntynyt tuosta ihmeellisestä lääkityksestä ja niistä toiveista
Richardin parantumisen suhteen, joita se herätti, ja että siihen saattoi
olla syynä hänen mielestään niin vähäpätöinen asia kuin köyhän
skotlantilaisen matkat edestakaisin -- skotlantilainen ritari oli
nimittäin Tuomas Gilslannilaisen mielestä halvin ja ylenkatsottavin
kaikista aatelisista; ja vaikka hän tavallisesti väliäpitämättä katseli
tapausten menoa, koki hänen sielunsa tavattomilla ponnistuksilla nyt
arvata tämän asian oikeaa laitaa.

Viimein johtui hänelle mieleen, että kaikki tyyni mahtoi olla
liittolaisten leirissä tehty salatuuma Richard kuningasta vastaan, ja
että luultavaa oli, että pispa, jota muutamat pitivät viekkaana eikä
erittäin tunnollisena, saattoi olla yksi osamiehistä siihen. Tosi oli,
että hänen mielestään ei toista ihmistä ollut niin täydellistä kuin
hänen herransa; sillä Richard oli ritariston kaunistus ja kristittyin
johtajien päällikkö, ja noudatti kaikin puolin pyhän kirkon käskyjä;
eikä de Vaux'n käsitteet täydellisyydestä vaatineet enempää. Lisäksi hän
tiesi että hänen herransa aina oli syyttömästi suurten omaisuuttensa
osottamisesta saanut niittää yhtähyvin vihaa ja moitetta kuin kunniaa ja
uskollisuutta, sekä että itse leirissä ja niitten ruhtinasten joukossa,
jotka valalla olivat ristiretkeen sitouneet, löytyi monta, jotka
kernaasti olisivat heittäneet kaikki toivot voitosta saracenein suhteen,
jos olisivat voineet kukistaa tai edes nöyryyttää Englannin Richardia.

"Sentähden", arveli paroni itsekseen, "ei ole ollenkaan mahdotonta, että
tämä El Hakim sillä parannuskeinollaan, jota hän on käyttänyt
skotlantilaista asekantajaa kohtaan, ainoastaan tarkottaa koirankuria,
johon Leopartin ritari on myöntynyt ja johon Tyron piispalla, niin pappi
kuin hän lieneeki, myöski voipi olla osa".

Tämä arvelu ei kuitenkaan tahtonut hyvästi sopia yhteen sen
levottomuuden kanssa, jota piispa oli osottanut kuullessaan, että ritari
vastoin hänen luuloansa äkkiä oli palannut ristiretkeiliäin leiriin.
Mutta de Vaux noudatti ainoastaan yleisiä ennakkoluulojaan, jotka
hänelle antoivat sen varman vakuutuksen, että viekas italialainen pappi,
epäluotettava skotlantilainen ja saraceniläinen lääkäri oli joukko
aineita, joista kaikkea mahollista pahaa, vaan ei suinkaan mitään hyvää
ollut saatavana. Hän päätti kuitenki suoraan esittää epäilyksensä
kuninkaalle, jonka älyä hän melkein piti yhtä suuressa arvossa kuin
hänen urhoollisuuttaan.

Sillä välin oli Tuomas de Vaux'n arveluille varsin vastaisia asioita
tapahtunut. Hän oli tuskin kuninkaan teltasta lähtenyt, ennenkuin
Richard, niin hyvin kuumeen synnyttämästä, kuin oman luonteensa
malttamattomuudesta, alkoi hänen poissaoloansa pitkäksyä ja hartaasti
odottaa hänen takaisintuloaan. Hän oli kyllin kokenut yrittääksensä
viihdyttää mielikiihkoansa, joka isosti enensi hänen ruumiillista
kipuansa. Palvelioita hän kiusaksi asti pyysi hankkimaan hänelle
huvitusta ja papin rukouskirjaa, oppineen romania ja hänen enin
suosittunsa ministrelin soittoa käytettiin turhaan. Viimein, pari tuntia
auringonlaskun edellä ja siis paljo varemmin kuin hän taisi toivoa
minkäänlaista luotettavaa tietoa maurilaisen eli arapialaisen
parantamistavan vaikutuksesta, hän lähetti, kuten jo olemme kuulleet,
käskyn Leopartin ritarille hetimiten tulemaan hänen luokseen, toivoen
lievittävänsä kärsimättömyyttään sir Kennethiltä saamalla tarkemman
kertomuksen niistä syistä, joitten tähden hän oli leiristä ollut poissa
ja niistä asianhaaroista, joissa hän oli mainion tohtorin kanssa tullut
yhteen.

Näin kutsuttu skotlantilainen ritari astui kuninkaan eteen tämmöiseen
kunniaan tottuneen miehen tavalla. Englannin kuningas tunsi häntä tuskin
näöltäkään, vaikka hän, yhtä paljon arvoaan kannattaakseen kuin
palvellakseen sydämensä salaista hallitsiatarta, ei ollut koskaan ollut
poissa niistä tiloista, jolloin englannin anteliaisuus ja
vieraanvaraisuus avasi kuninkaan hovin kaikille, joilla oli
ritarikunnassa vissi arvo. Kuningas katseli terävästi hänen vuoteellensa
lähestyvää sir Kennethiä, kun tämä hetkeksi notkisti polveaan, sitten
nousi seisoalleen ja seisoi hänen edessään kunnioittavassa, vaan ei
kuitenkaan orjallisessa tai nöyristyneessä asemassa, niinkuin upseerille
päällikkönsä edessä sopi.

"Nimesi", sanoi kuningas, "on Kenneth, Leopartin ritari -- Kenen kädestä
olet ritariarvosi saanut?"

"Skotlannin kuninkaan, Vilhelm Leijonan, miekka sen minulle antoi",
vastasi skottilainen.

"Ase", sanoi kuningas, "hyvin pystyvä sitä kunniaa antamaan, eikä se ole
laskettukaan ansaitsemattomille hartioille. Me olemme nähneet sinun
ritarillisesti ja urhokkaasti käyttävän itseäsi tappelun tuoksinassa,
missä tarve on ollut suurin; etkä nyt vasta olisit saanut kuulla että
ansiosi tunnemme, ellei rohkeutesi toisissa suhteissa olisi ollut niin
suuri, että palveluksesi eivät voineet suurempaa palkkiota saada kuin
rikostesi anteeksiantamisen. Vai mitä arvelet -- hä?"

Kenneth yritti vastaamaan, mutta hänen oli mahdoton puhua selvästi;
sillä tieto hänen kovin korkealle pyrkivästä lemmestänsä ja se terävä
kotkansilmäys, jolla Leijonasydän näytti tunkevan hänen sisimpään
sieluunsa, vaikuttivat kumpikin hänessä hämmästystä.

"Ja kuitenkin", sanoi kuningas, "vaikka sotilasten tulisi käskyjä
totella ja vasallein kunnioittaa läänitysherrojansa, niin voisimme
urhealle ritarille suoda suurempaaki loukkausta anteeksi kuin koiran
pitämistä, vaikka se on rikos meidän nimenomaista julkista kuulutusta
vastaan".

Richard piti silmäänsä tarkasti skotlantilaiseen kiintyneenä, katseli,
ja katsellessaan huomaamatta hymyili havaitessaan sen helpotuksen, jonka
tämä hänen yleiselle syytökselleen annettu käännös ritarissa vaikutti.

"Luvallanne sanoen, mylord", sanoi skotlantilainen, "teidän
majesteetinne täytyy tässä suhteessa olla armias meille köyhille
Skotlannin aatelismiehille. Me olemme kaukana kotimaasta, meillä on
huonot tulot emmekä voi niin suuresti elellä kuin teidän rikkaat
aateliset, joille lombardilaiset lainaa. Saracenit saavat iskujamme sitä
kovemmin tuntea, jos meillä silloin tällöin on pala kuivaa lihaa
kaalistemme ja rieskakakkujemme lisäksi".

"Minulta nyt ei tarvitse lupaa kysyä", sanoi Richard, "koska Tuomas de
Vaux, joka, niinkuin kaikki muutkin palveliani, tekee miten mieleensä
sattuu, jo on sinulle antanut luvan metsästää koiralla ja havukalla".

"Suokaa anteeksi, koiralla vain", sanoi skotlantilainen; "mutta jos
teidän majesteetinne soisi minulle tuon jälkimäisenki oikeuden, ja
uskoisi havukan käteeni, niin toivoisin kuninkaalliselle pöydällenne
saattavani hankkia jonkun harvinaisen vesilinnun".

"Pelkäänpä", sanoi kuningas, "että jos sinulla vain olisi haukkaa, niin
tuskin lupaa vartoisitkaan. Minä tiedän varsin hyvin ulkomailla
sanottavan, että me Anjoun suvusta rankaisemme metsästyssääntöjemme
rikkomista yhtä ankarasti kun maan kavaltamista. Mutta urheoille ja
mainioille miehille voimme kumpaisiakin rikoksia suoda anteeksi. -- Vain
kyllin tästä. Minä tahdon teiltä tietää, herra ritari, miksi ja kenen
käskystä te nykyisin matkustitte Kuolleen meren ja Engaddin erämaahan?"

"Pyhän ristiretken ruhtinaallisen neuvoston käskystä", vastasi ritari.

"Ja kuinka kukaan tohti tuonlaista käskyä antaa, kun minä -- joka en
liene vähä-arvoisin neuvoston jäsenistä -- olin tuosta tietämättä?"

"Minun asiani, teidän korkeutenne", sanoi skotlantilainen, "ei ollut
tuonlaisia erityisseikkoja tutkia. Minä olen ristin sotilas, joka kyllä
tätä nykyä palvelen teidän korkea-arvoisuutenne lipun alla ja siitä
kunniasta olen ylpeä -- vaan joka kuitenkin olen päälleni pukenut tuon
pyhän merkin kristikunnan oikeutten ja pyhän haudan vallottamisen tähden
ja olen sen kautta velvollinen vastaansanomatta tottelemaan niitten
ruhtinasten ja johtajain käskyjä, jotka siunattua yritystä ohjaamassa
ovat. Koko kristikunnan kanssa minun täytyy valittaa, että teidän
majesteetinne pahoinvointi estää teitä, joskin niinkuin toivon vain
vähäksi aikaa, ottamasta osaa niihin neuvotteluihin, joissa teillä on
niin mahtava ääni; mutta sotilaana minun täytyy totella niitä, joilla on
laillinen oikeus käskeä, muuten vain huonoa esimerkkiä saattaisin
kristittyin leiriin".

"Sinulla on oikein", Richard kuningas sanoi, "ja moite ei kohtaa sinua
vaan niitä, joitten kanssa luulen pääseväni täyteen tilintekoon, kunhan
taivas katsoo hyväksi nostaa minut tältä kipujen ja kykenemättömyyden
kirotulta vuoteelta. Mikä oli matkasi tarkotus?"

"Teidän korkeutenne luvalla", vastasi sir Kenneth, "olisi mielestäni
oikeampi tehdä tuo kysymys niille, jotka minun lähettivät ja jotka
voivat lähetykseni syyt selittää; sitävastoin minä vain voin kertoa sen
ulkopuolista muotoa ja tarkotusta".

"Älä mutkittele edessäni, herra skotlantilainen, jos henkesi on sinulle
kallis", sanoi herkästi suuttuva hallitsia.

"Henkeni, mylord", vastasi ritari vakaasti, "sen heitin ma taakseni
kaluna, josta ei enää olisi suuresti huolimista sinä hetkenä kun
sitousin tähän yritykseen, jossa enemmän pidin silmällä kuolemattoman
sieluni hyvää, kuin kuolevan ruumiini etua".

"Totta totisesti", huudahti Richard kuningas, "etkö ole rivakka poika!
Kuules, herra ritari, minän pidän skotlantilaisista: he ovat
miehekkäitä, joskin juroja ja itsepintaisia, ja luullakseni ylimalkain
rehellisiä miehiä, vaikka valtiolliset seikat välin ovat saaneet heitä
viekastelemaan. Minä ansaitsenki heidän hyväntahtoisuutta, sillä olen
vapaatahtoisesti tehnyt sen, jota he eivät minulta olisi asevoimalla
saaneet paremmin kun edeltäjiltänikään -- minä olen antanut heille
takaisin Roxburghin ja Berwickin linnat, jotka olivat Englannin omiksi
lunnaina joutuneet, minä olen entiset rajat asettanut silleen ja vihdoin
olen luopunut vaatimasta niitä kunnioittamisen osotteita Englannin
kruunulle, jotka mielestäni olivat teille väärin pakotetut. Minä olen
kokenut itselleni hankkia uskollisia ja vapaita ystäviä sieltä, missä
edelliset englantilaiset kuninkaat, vain pyysivät kukistaa haluttomia ja
kapinallisia vasalleja".

"Tuon kaiken olette tehneet, herra kuningas", sanoi sir Kenneth
kumartaen, "liittokirjanne kautta kuninkaamme kanssa Canterburyssä.
Sentähden minä ja moni muu arvokkaampi skotlantilainen olemme pakanoita
vastaan teidän lippujenne alla taistelleet, kun muuten Englannissa
olisimme rajamaitanne ryöstäneet. Jos heidän lukunsa nyt on vähäinen,
niin se tulee siitä etteivät he ole henkeään säästäneet".

"Sen myönnän todeksi", kuningas sanoi; "ja niistä ystäväntöistä, jotka
olen maallenne osottanut, vaadin minä teitä muistamaan, että minä
kristityn liittokunnan pääjäsenenä olen oikeutettu tietämään
liittolaisteni hankkeet. Olkaa sentähden hyvä ja kertokaa minulle mitä
minä syystä haluan tietää ja jota varmaan luotettavammin saan kuulla
teiltä kuin muilta".

"Mylord", sanoi skotlantilainen, "näin kehotettuna tahdon puhua
peittelemättä; sillä minä uskon todella että teidän aikeenne retkemme
päätarkotuksen suhteen ovat rehelliset ja vilpittömät; ja sitä en
tosiaan voisi vakuuttaa pyhän liittokunnan muista jäsenistä. Saan siis
teille tiedoksi antaa että asiani oli Engaddin erakon kautta, tuon pyhän
miehen, jota Saladinki kunnioittaa ja suosii, ehdotella --"

"Aselevon pitentämistä, arvaan", keskeytti Richard äkkiä.

"Ei, Sankt Andreaksen kautta, armollinen herra," vastasi skotlantilainen
ritari, "vaan vakinaisen rauhan sopimista ja meidän armeijamme
kotiinlähtöä Palestinasta".

"Sankt Georg!" sanoi Richard aivan kummastuksissaan. -- "Pahaa olen
heistä kyllä ajatellut, mutta en koskaan olisi voinut uneksia, että he
alentaisivat itseään tuommoiseen häpeäntyöhön. Puhukaa, sir Kenneth,
millä aikomuksella antausitte tuohon lähetykseen?"

"Aivan hyvällä aikomuksella, mylord", sanoi Kenneth; "sillä kun olimme
jalon päällikkömme kadottaneet, jonka ainoan johdannassa menestystä
toivoin, en tiennyt ketään, joka hänen jälkeensä olisi meitä voittoon
vienyt, ja pidin asiain näin ollen jo paljasta tappion karttamista
suotavana".

"Ja millä ehdoilla tämä toivottu rauhanpäätös oli tehtävä?" sanoi
Richard, töin tuskin hilliten sitä vihaa, joka tahtoi hänen sydämensä
särkeä.

"Niitä ei minulle uskottu, mylord", vastasi Lepäävän Leopartin ritari.
"Minä jätin ne erakolle sinetillä varustettuina".

"Ja minä te tuota arvoisaa erakkoa pidätte -- narrina, mielipuolena,
petturina eli pyhimyksenä?" sanoi Richard.

"Hänen hulluutensa, sir", vastasi älykäs skotlantilainen, "luulen vain
olevan teeskennellyn, arvon ja suosion saamista varten pakanoilta, sillä
nämä pitävät mielipuolia lahjotettuna taivaallisilla ilmestyksillä.
Ainakin minusta tuntui että hänen hulluutensa tuli nähtäviin vain asiain
niin vaatiessa ja että se ei, kuten tavallinen mielipuolisuus, ollut
huomattava hänen käytöksessään ylimalkain".

"Viisaasti vastattu", sanoi hallitsia, nakkautuen vuoteelleen takaisin,
josta äsken oli puoleksi noussut. "No, entä hänen
katumuksenharjotuksensa?"

"Ne olivat mielestäni aivan totiset ja vilpittömät", jatkoi Kenneth, "ja
omantunnon vaivain tuottamat jonku julman rikoksen tähden, josta hän
näkyy uskovan olevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu".

"Entä hänen politiikinsä?" sanoi kuningas.

"Hän epäilee luullakseni Palestinan pelastumista niinkuin omaa
autuuttaan, ellei joku ihmetyö tapahdu -- ainakin sitte kuin Richardin
käsi on laannut sen edestä ponnistelemasta".

"Ja siis on tuo erakko yhtä pelkurimainen politiikissaan, kun nuo
ruhtinasraukat jotka, uskonsa ja ritarisuutensa unhottaen, vain silloin
ovat lujat ja päättäväiset, kun on peräytymisestä kysymys, ja jotka
ennen paetessaan polkisivat kuolevan liittolaisen päälle, kuin kävisivät
yhtä aseellista saraceniä vastaan".

"Suokaa anteeksi, herra kuningas", sanoi skotlantilainen ritari, "vaan
tämä keskustelu saa vain kuumeenne kiihtymään, tuon vihollisen, jolta
kristikunta pelkää enemmän pahaa kuin uskottomain sotalaumoilta".

Kuninkaan kasvot olivat todella käyneet hyvin punaisiksi ja hänen
liikuntonsa tulleet yhä kuumeentapaisemmin kiivaiksi. Nyrkki
puristettuna, käsivarsi ojettuna, silmät iskien tulta, hän näytti olevan
niin ruumiin kuin sielun tuskain oma, vaikka hänen uhkarohkeutensa
kehotti häntä puhetta jatkamaan, ikäänkuin hän olisi molempia
ylönkatsonut.

"Te osaatte imarrella, herra ritari", hän sanoi, "vaan minusta ette
hevillä pääse. Enemmän täytyy minun teiltä saada tietoja kuin mitä tähän
saakka olette kertoneet. Näittekö kuninkaallisen puolisoni Engaddissa?"

"Tietääkseni -- en, mylord", vastasi sir Kenneth nähtävästi hämillään;
sillä hän muisteli sydänyön juhlakulkua kappelissa.

"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas ankarammalla äänellä, "jos te olitte
karmeliitanunnain kappelissa Engaddissa, ja siellä näitte Berengarian,
Englannin kuninkaattaren ja hänen hovineitonsa, jotka ovat sinne
lähteneet vaellusretkelle?"

"Mylord", sanoi sir Kenneth, "minä tahdon puhua totta aivan kuin
rippi-isälleni. Maan-alaisessa kappelissa, johon erakko minua saattoi,
näin vaimonpuolisen köörin osottavan hartauttansa kaikkein pyhimmälle
reliikille; mutta kun en nähnyt heidän kasvojansa, enkä kuullut heidän
ääniänsä, paitsi niissä ylistysvirsissä, joita he lauloivat, en voi
sanoa, josko Englannin kuninkaatar oli seurassa".

"Ja ettekö noista vaimonpuolista tunteneet ketään?"

Sir Kenneth seisoi ääneti.

"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas, nojaten kyynäspäälleen, "ritarina
ja ylimyksenä, ja vastauksestanne näen mitä arvoa kummalleki annatte --
tunsitteko, vaan ettekö tunteneet yhtään naista näitten rukoiliain
joukossa?"

"Mylord", sanoi Kenneth, sanoja tavotellen, "minä saatoin kenties
arvata".

"Ja minä saatan ehkä myöskin arvata", sanoi kuningas rypistäen
kulmakarvojaan; "vaan tästä kyllin. Niin leoparti kuin olette, herra
ritari, älkää härnätkö leijonan käpälää. Muistakaa -- kuuhun
rakastuminen olisi vain hulluus; vaan korkean tornin rintavarustuksilta
alas hyppääminen, siten tullaksensa sen piiriin, olisi itsemurhaajan
mielettömyyttä".

Tällä hetkellä kuului ulkohuoneesta liikettä, ja kuningas, äkkiä
muuttaen äänensä tavalliseksi, sanoi: "hyvä -- mene -- kiiruhda de
Vaux'n luokse ja käske hänen tänne arapialaisen tohtorin kanssa. Henkeni
sulttanin rehellisyydestä! Jos hän vain tahtoisi väärästä uskostansa
luopua, niin minä miekallani auttaisin häntä ajamaan noita franskan ja
itävallan hylkyjoukkoja pois hänen valtioistaan, ja pitäisin Palestinaa
yhtä hyvästi hallittuna häneltä, kuin jos sen kuninkaat olisivat itse
taivaan päätöksen mukaan voideltuja".

Leopartin Ritari poistui ja heti senjälkeen kamaripoika ilmotti että
lähetyskunta suuresta neuvostosta pyysi saada Englannin majesteetille
tehdä kunniatervehyksensä.

"He siis vielä tunnustavat minun hengissä olevan", oli hänen
vastauksensa. "Ketä ovat nuo arvoisat lähettiläät?"

"Temppeliherrain Suurimestari ja Montserrat'n markiisi".

"Veljemme Franskan kuningas ei tautivuoteita rakasta", sanoi Richard,
"mutta jos Philip olisi sairastanut, olisin jo aikoja sitten seisonut
hänen tautivuoteensa vieressä. -- Jocelyn, järjestä vuodettani, se on
mullistettu ikäänkuin myrskyinen meri -- anna mulle tuo teräskuvastin --
silittele sukimella tukkaani ja partaani. Ne todellaki näyttävät enemmän
leijonan harjalta kuin kristityn ihmisen hivussuortuvilta -- tuo minulle
vettä".

"Mylord", sanoi palvelia vapisten, "lääkärit sanovat kylmää vettä
vaaralliseksi".

"Hiiteen kaikki lääkärit", huudahti kuningas. "Kun eivät he minua voi
parantaa, niin luuletko että suvaitsen heidän kiusata minua? -- Kas
niin", sanoi hän, päästyään pesupuuhistaan, "laske arvokkaat lähettiläät
sisään; luulenpa heidän nyt tuskin huomaavan, että tauti on tehnyt
Richardin ulkonäöstään huolettomaksi".

Tuo temppeliherrain kuuluisa Suurimestari oli pitkä, laiha, sodissa
karaistu mies, veltostuneilla vaan läpitunkevilla silmillä ja otsalla,
johon tuhannet mustat juonet olivat painaneet osan synkkyydestänsä. Sen
kummallisen liittokunnan etupäässä, jolle heidän sääntönsä olivat kaikki
ja he itse eivät mitään -- joka koki valtaansa enentää itse sen
uskonopin varalla, jonka puollustukseksi alkuaan koko veljeskunta oli
perustettu -- jota syytettiin vääräuskoisuudesta ja noituudesta, vaikka
sen jäsenet viraltaan olivat kristittyjä pappeja -- jota epäiltiin
sulttanin salaiseksi liittolaiseksi, vaikka valansa vaati heitä pyhää
temppeliä varjelemaan eli takaisin voittamaan -- oli hän ja koko
veljeskunta arvotus, jonka selitystä useimmat ihmiset kauhistuivat
ajattelemasta. Suurimestari oli valkeaan juhlapukuunsa puettu, ja
kädessä hänellä oli _abacus_ eli se salainen virkasauva, jonka
eriskummallinen muoto oli synnyttänyt monia arveluita ja selityksiä,
että tätä kristittyin ritarein veljeskuntaa yhdisti pakanuuden
inhottavimmat vertauskuvat.

Konrad, Montserrat'n herra, oli ulkonäöltään paljon miellyttävämpi kun
tuo synkkä ja umpimielinen soturipappi, jonka seurassa hän tuli. Hän oli
kaunis mies, keski-ikäinen tai vähän vanhempi kenties, sodissa urhea,
neuvostossa älykäs, lystillinen ja kohtelias huveissa; vaan toiselta
puolen häntä syytettiin löyhämielisyydestä, yksipuolisesta ja
itsekkäästä kunnianhimosta, halusta oman ruhtinaskuntansa laajentamiseen
latinalaisen kuningaskunnan etuja Palestinassa katsomatta, ja salaisista
keskustelemisista Saladinin kanssa oman etunsa hyväksi ja kristittyjen
liittolaistensa vahingoksi.

Kun nämät ylimykset olivat lausuneet tavalliset tervehykset, ja Richard
kuningas kohteliaasti niihin vastannut, alkoi Montserrat'n markiisi
selitellä syitä heidän tulemiseensa. "Heitä oli lähettänyt", hän sanoi,
"ne huolestuneet kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kuuluivat ristiretken
neuvoskuntaan, tiedustelemaan heidän jalon liittolaisensa, urhean
Englannin kuninkaan, terveyden laitaa".

"Me tunnemme kuinka suuren arvon neuvoston ruhtinaat panevat
terveydentilaamme", vastasi englantilainen hallitsia; "ja me ymmärrämme
täydelleen kuinka vaikea heille on mahtanut olla neljäntoista päivän
kuluessa tukehuttaa uteliaisuuttaan sen suhteen, epäilemättä pelvosta,
että he enentäisivät pahanvointiamme mitään levottomuutta näyttämättä
taudin päätöksestä".

Kun markiisin kaunopuheliaisuus täten oli katkaistu, ja hän itse oli
käynyt vähän hämilleen tuosta vastauksesta, uudisti hänen
karkeampiluontoinen kumppalinsa puheen, ja ilmotti kuninkaalle niin
kuivasti ja lyhyesti, kuin puhuteltavan korkea arvo suinkin salli, että
he tulivat neuvostosta kristikunnan nimessä pyytämään, "että hän ei
sallisi uskottoman lääkärin, jota sanottiin Saladinilta lähetetyksi,
yritellä mitään parantamispuuhia, ennenkuin neuvoskunta oli ryhtynyt
tarpeellisiin toimiin sen epäluulon poistamiseksi eli vahvistamiseksi,
jota nyt pidettiin tuota tuon henkilön lähetystä vastaan".

"Pyhän ja urhoollisen temppelikunnan herra Suurimestari ja te, jalo
Montserrat'n markiisi", Richard vastasi, "jos suvaitsette lähimmäisessä
huoneessa viipyä, niin tulette kohta näkemään missä arvossa pidämme
niitä helliä nuhteita, joita saamme kuninkaallisilta ja ruhtinaallisilta
liittoveljiltämme tässä pyhässä sodassa".

Markiisi ja suurimestari poistuivat tämän johdosta; vaan he eivät
ennättäneet etuteltassa oleskella monta minuutia, ennenkuin itämainen
lääkäri sinne saapui Gilslannin paronin ja Kenneth Skotlantilaisen
seurassa. Paroni kuitenkin tuli toista kahta vähän myöhemmin sisään,
jääden kenties joitakuita käskyjä ulkopuolella oleville vartioille
antamaan.

Kun arapilainen lääkäri astui telttaan, hän itämaiseen tapaan tervehti
markiisia ja suurimestaria, joitten arvollisuus oli huomattava heidän
sekä ulkonäöstään että ryhdistään. Suurimestari vastasi tervehykseen
ylenkatseellisen tylysti, markiisi sillä alentuvaisella
kohteliaisuudella, jota hän tavallisesti käytti kaikkia kohtaan,
kuuluivat he mihin arvoluokkaan tahi kansakuntaan tahansa. Hetken
äänettömyys syntyi; sillä skotlantilainen ritari, joka odotti de Vaux'n
tuloa, ei rohjennut omin luvin astua kuninkaalliseen telttaan, ja tällä
ajalla suurimestari karkeasti kysyi mahomettiläiseltä: "pakana,
rohkenetko taitoasi käyttää parantaaksesi voideltua kuningasta
kristityssä armeijassa?"

"Allahn aurinko", viisas vastasi, "paistaa niin hyvin nazarenin kuin
mahomettiläisen päälle eikä hänen palveliansa uskalla tehdä mitään
erotusta heidän välillä, kun häntä kutsutaan lääketaitonsa
harjottamiseen".

"Uskoton Hakim", sanoi suurimestari, "eli miten sinua mainitaan,
pimeyden kastamaton orja, tiedätkö, että tulet villien hevosten välillä
revittäväksi, jos Richard kuningas sinun hoitosi alaisena kuolee?"

"Se olisi kova tuomio", vastasi lääkäri, "siihen katsoen, että minä vain
voin maallisia välikappaleita käyttää, ja että päätös on kirjotettu
valon kirjaan".

"Ei, kunnioitettu ja urhokas suurimestari", sanoi Montserrat'n markiisi,
"muistakaa, että tämä viisas tohtori ei tunne kristittyjä lakejamme,
jotka ovat Jumalan pelvossa ja hänen valittuinsa vakuudeksi säädetyt. --
Tiedä sentähden arvoisa tohtori, jonka taitoa me emme epäile, että sinun
olisi paras astua pyhän liittokuntamme loistavan neuvoston eteen, siinä
selittämään ja kertomaan niille viisaille ja oppineille tohtoreille,
joita he nimittävät, sitä tapaa ja niitä lääkkeitä, joita tuon ylhäisen
sairaan suhteen aiotte käyttää, niin te karttaisitte kaikkea vaaraa,
johon muuten luultavasti joudutte, jos omalla uhallanne ajattelematta
ryhdytte näin tärkeään toimeen".

"Hyvät herrat", sanoi El Hakim, "minä ymmärrän teitä täydellisesti.
Mutta tieteellä on sankarinsa samoin kuin teidän sotataidollakin, niin,
onpa välin marttyransa yhtä hyvin kun uskonnolla. Minä olen saanut
herrani sulttani Saladinin käskyn parantaa tämä nazarenilainen kuningas
ja profeetan siunauksella olen hänen käskyänsä totteleva. Ellen onnistu,
niin teillä on miekat, jotka janoavat oikea-uskoisten verta, ja minä
jätän ruumiini niille alttiiksi. Vaan en tahdo ympärileikkaamattoman
kanssa kiistellä niiden lääkkeiden voimasta, joista profeetan armon
kautta olen tiedon saanut, ja minä pyydän ettette mitenkään viivyttele
minua tehtävässäni".

"Kuka viivykkeistä puhuu?" sanoi paroni de Vaux, joka äkkiä astui
telttaan; "meillä on niitä ollut jo liikoihin asti. Terve teille, mylord
de Montserrat, ja teillekin, uljas suurimestari. Vaan minun täytyy heti
saattaa tämä oppinut lääkäri herrani vuoteelle".

"Mylord", sanoi markiisi normannin franskalla eli _ouien_ kielellä,
niinkuin sitä siihen aikaan kutsuttiin, "tiedättekö että ristiretken
kuninkaallinen ja ruhtinaallinen neuvoskunta on meidät lähettänyt
varottamaan siitä uhkarohkeudesta, että uskottoman itämaisen lääkärin
sallitaan puoskaroija niin mahtavan henkilön, kuin herranne, Richard
kuninkaan, terveyden kanssa".

"Jalo herra markiisi", vastasi englantilainen jyrkästi, "pitkiä puheita
en osaa pitää, enkä niitä ole halukas kuulemaankaan -- sitä paitsi olen
paljon kerkeämpi uskomaan mitä silmäni ovat nähneet, kuin mitä korvani
kuulleet. Minä olen vakuutettu siitä että tämä pakana voipi parantaa
kuningas Richardin taudin, ja minä uskon ja toivon että hän tahtoo tehdä
parastaan. Aika on kallis. Jos Mahomet -- jonka Jumala kirotkoon! --
seisoisi teltan ulkopuolella niin hyvillä aikomuksilla kun tällä
Adonebek El Hakimilla on, niin olisi mielestäni synti viivyttää häntä
minuutiakaan. -- Sentähden jääkää hyvästi, hyvät herrat".

"Niin, mutta kuningas on itse käskenyt meidän olla läsnä, kun tuo
lääkäri kykyään koettaa", vastusteli Konrad de Montserrat.

Paroni kuiskasi kamaripojalle, arvaten tiedustellakseen josko markiisi
puhui totta, ja vastasi sitten: "hyvät herrat, jos pysytte hiljaisina,
niin käykää kernaasti kanssamme sisään; mutta jos sanoilla eli
liikunnoilla keskeytätte tätä taitavaa lääkäriä hänen toimessaan, niin
ilmotan teille, että korkeasta armostanne huolimatta, väkisin laitan
teidät Richardin teltasta ulos; sillä tietäkää, minä olen tuon miehen
lääkkeiden voimasta niin vakuutettu, että jos Richard itse kieltäytyy
niitä nauttimasta, niin luulenpa, Lanercostin rouvamme kautta, että
rohkenisin häntä siihen vasten hänen tahtoansa pakottaa. -- Astukaa
päälle, El Hakim".

Viimeiset sanat lausuttiin frankin kielellä ja lääkäri totteli niitä
heti. Suurimestari katseli äkeästi tuota jäykkää sotilasta; mutta
markiisin kanssa silmäyksiä vaihdeltuaan, silittyivät rypyt hänen
otsassaan ja molemmat seurasivat de Vaux'ta ja arapialaista sisimmäiseen
telttaan, jossa Richard makasi ja odotteli heitä sillä
malttamattomuudella, jolla sairas kuuntelee lääkärinsä askeleita. Sir
Kenneth, jonka läsnäolo ei näyttänyt olevan vaadittu eikä kielletty,
arveli niiden asianhaarain johdosta, joihin hän oli joutunut, olevansa
oikeutettu seuraamaan näitä ylhäisiä henkilöitä; mutta tuntien heikomman
valtansa ja arvonsa hän pysyi syrjässä koko seuraavan tapauksen aikana.

Kun he astuivat hänen huoneeseensa, huudahti Rikhard heti paikalla:
"Ohoo! tässäpä tulee kaunis joukko katsomaan Richardin hyppäystä alas
pimeyteen. -- Jalot liittolaiseni, minä tervehdän teitä koko kootun
liittokuntamme edustajina; Richard on taasen oleva keskuudessanne, kuten
ennenkin, eli saatte kantaa hänen jäännöksensä hautaan. -- De Vaux,
josko hän elää taikka kuolee, voit olla ruhtinaasi kiitollisuudesta
varma. -- Täällä on joku vielä -- mutta tämä kuume on silmäni
heikontanut mitä, tuo rohkea skotlantilainen, joka tahtoo kiivetä
taivaaseen ilman tikapuitta? -- Hänkin on tervetullut. -- Kas niin,
herra Hakim, toimeen, toimeen".

Tohtori, joka jo oli kuninkaan taudin oireita tiedustelut, tutki nyt
kauan aikaa ja suurella tarkkuudella sairaan valtasuonta, jolloin
ymparilläseisojat olivat ääneti, hartaassa odotuksessa. Viisas täytti
sitten pikarin lähdevedellä ja pisti siihen sen pienen punaisen
kukkaron, jonka hän, samoin kuin ennen, otti povestaan. Kun hän näytti
arvelevan, että vesi oli tarpeeksi valmistettu, hän aikoi sitä tarjota
kuninkaalle; vain tämä keskeytti häntä, sanoen: "odota silmänräpäys! --
Sinä olet minun valtasuontani koetellut -- annas kun minä nyt sormeni
painan sinun suontasi vastaan. -- Hyvänä ritarina minäki hieman
tiedettäsi tajuan".

Arapialainen tarjosi oitis kätensä, ja hänen pitkät, hoikat, mustat
sormensa peittyivät ja katosivat hetkeksi Richardin suureen käteen.

"Hänen verensä virtaa tyveneesti kuin lapsen", sanoi kuningas; "niin ei
sen suoni syki, joka ruhtinaita myrkyttää. De Vaux, josko elämme tai
kuolemme, niin toimita tämä Hakim, kunnioitettuna ja täydessä turvassa,
täältä pois. Ystäväni, vie meiltä terveisiä jalolle Saladinille. Jos
kuolen, en epäile hänen rehellisyyttään -- jos jään elämään, niin tulen
häntä kiittämään, niinkuin sotilasta sopii".

Hän nousi tämän jälkeen vuoteelleen istumaan, otti käteensä pikarin ja
kääntyi markiisin ja suurimestarin puoleen: "muistakaa mitä sanon, ja
kuninkaalliset veljeni vastatkoot maljaani Cyperin viinissä: katoomaton
kunnia ensimäiselle ristiretkeiliälle, joka keihäällä eli miekalla
Jerusalemin portille kolkuttaa; ja häpeä ja ikuinen kunniattomuus
jokaiselle, joka siitä aurasta kääntyy, johon hän kerran on tarttunut".

Hän tyhjensi pikarin pohjaan asti, jätti sen takaisin arapialaiselle ja
vaipui, ikäänkuin uuvuksissa, alas vuoteensa patjoille, jotka olivat
hänelle varustetut. Äänettömällä, vaan käskevällä viittauksella lääkäri
nyt kehotti kaikkia lähtemään teltasta pois; hän itse ainoastaan jäi
sisään sekä de Vaux, joka ei millään ehdolla suostunut menemään. Huone
siis muista tuli tyhjäksi.



Kymmenes luku.

      Salaisen kirjan teille avaan nyt,
      Ja harmiksenne asioista luen
      Vaarallista, kauhistuttavista.

      _Shakspeare._


Montserrat'n markiisi ja temppeliritarein suurimestari seisahtuivat
ulkopuolelle kuninkaallista telttaa, missä tämä omituinen toimitus oli
tapahtunut, ja näkivät vahvan joukon keihäsniekkoja ja joutsimiehiä
marssitetun ulos muodostamaan saartokehää teltan ympärille ja pitämään
loitolla kaikkea, joka voisi nukkuvaa hallitsiaa häiritä. Sotamiehillä
oli se alakuloinen, hiljainen ja synkkä katsanto, jolla he
hautaussaatossa laahaavat aseitansa, ja he astuivat niin varovasti että
ei voinut kuulla kilven helähtämistä eikä miekkain kalinaa, vaikka niin
monta miestä täydessä varusteessa liikkui ympäri telttaa. He laskivat
aseensa alas syvällä kunnioituksella, ylimysten kulkiessa heidän
riviensä läpitse, mutta pysyivät yhtä äänettöminä.

"Mikä muutos eikö ole noissa saarimaan koirissa tapahtunut", sanoi
suurimestari Konradille, kun he Richardin vartiain ohitse olivat
kulkeneet. "Mikä hälinä ja melu eikö aina ollut tuon teltan edustalla!
Nuo lihavat soturit eivät tienneet muuta tehdä, kuin rautakankia
heitellä, lyödä pallia, painia, renkuttaa loilujansa, helistellä
lasejaan ja tyhjennellä pullojansa, ikäänkuin he olisivat viettäneet
pitoja maalla ja heidän keskenänsä olisi ollut juhlariuku eikä
kuninkaallinen lippu".

"Englannin talonkoirat ovat uskollista rotua", sanoi Konrad, "ja heidän
isäntänsä, kuningas, on saavuttanut heidän suosionsa kun hän aina,
milloin häntä vain on haluttanut, on ollut valmis painimaan, rähisemään
ja mässäämään heidän kanssa kilvan".

"Hän on oikkuja ihan täynnä", sanoi suurimestari. "Huomasitteko millä
sanoilla hän joi maljamme, sen sijaan että olisi rukouksen lukenut tuota
armopikaria tyhjentäessään?"

"Se olisi kyllä armopikari ollut, ja vieläpä hyvästi valmistettu", sanoi
markiisi, "jos Saladin olisi minkään toisen turkkilaisen kaltainen, joka
turbania on pitänyt tai muezzinin käskystä Mekkaanpäin kääntynyt. Mutta
hän on olevinaan vilpitön, kunniallinen ja jalomielinen -- ikäänkuin
kastamattoman koiran niinkuin hänen sopisi harjottaa kristityn ritarin
avuja! Puhutaan, että hän on kääntynyt Richardin puoleen ja pyytänyt
päästä ritarikunnan jäseneksi".

"Sankt Bernhard!" huudahti suurimestari, "sitte meidän olisi aika, sir
Konrad, riisua vyömme ja kannuksemme, hävittää vaakunamerkkimme ja
nakata kypärimme kauas päältämme, jos kristikunnan korkein arvonsäätös
annettaisiin ristimättömälle turkkilaisella, joka ei ole markan
arvoinen".

"Te määräätte sulttanille halvan hinnan", markiisi vastasi; "vaan vaikka
hän on jotenki kaunis mies, olen orjamarkkinoilla nähnyt parempia
pakanoita myötävän neljään markkaan".

He olivat nyt lähellä hevosiansa, jotka seisoivat vähän matkan päässä
kuninkaallisesta teltasta pöyhistellen keskellä niitä koreoita
tallimestareita ja hovipoikia, jotka niitä hoitivat, kun Konrad, hetken
vaitiolon perästä, ehdotteli että he nauttisivat iltatuulen viileyttä ja
lähettäisivät hevoset ja saattojoukon pois, sekä jalkaisin astuisivat
kortteereihinsa kristityn leirin laajain linjain halki. Suurimestari
suostui, ja he niin muodoin lähtivät yksissä kävelemään, karttaen,
ikäänkuin keskinäisestä päätöksestä, tiheämpään asuttua osaa
telttakaupungista, ja kulkien sitä leveää kävelypuistoa, joka oli
telttain ja ulkovarustuksien välillä, jossa he saattoivat puhella
häiritsemättä ja muitten, paitsi sivukuljettavain vahtein, näkemättä.

He puhelivat vähän aikaa sota-asioista ja puollustuslaitteista; mutta
tämä puhe, joka ei näkynyt kumpaistakaan huvittavan, sammui vähitellen
ja pitkällinen äänettömyys syntyi, jonka Montserrat'n markiisi katkaisi,
äkkiä pysähtymällä niinkuin se joka on pikaisen päätöksen tehnyt; ja
muutamia hetkiä katseltuaan suurimestarin synkkiin taipumattomiin
kasvoihin, hän viimein puhutteli häntä näin: "Jos olisi soveliasta
teidän urhoollisuudellenne ja hurskaudellenne, korkea-arvoisa sir Giles
Amaury, niin pyytäisin teitä yhden ainoan kerran päältänne riisumaan sen
synkän naamarin, jota te aina pidätte, ja paljain kasvoin juttelemaan
ystävän kanssa".

Temppeliherra hymyili.

"Heleävärisiä maskeja", hän sanoi, "löytyy yhtä hyvin kuin tummia
naamareita, ja ne peittävät luonnollisia kasvoja yhtä täydellisesti kuin
toiset".

"Olkoon niin", sanoi markiisi, kohottaen kätensä leualleen ja laskien
sen alas liikunnolla aivan kuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan;
"tuossa on valhepukuni. Ja nyt, mitä arvelette tämän ristiretken
menestymisestä, sikäli kuin se koskee teidän veljeskuntanne etuja?"

"Tuo on peitteen vetäminen minun ajatuksiltani pikemmin kun omainne
ilmaiseminen", sanoi suurimestari; "kuitenki tahdon vastata
vertauksella, jonka muuan pyhimys erämaassa minulle kertoi. Muuan
talonpoika rukoili kerran taivaalta sadetta ja nurkui, kun sitä ei
tullut tarvittaissa. Hänen kärsimättömyyttään rangaistaksensa", erakko
kertoi, "sallei Allah Euphrat-virran tulvata hänen maallensa ja hän
hukkui kaikkine tiluksineen, juuri omain toiveidensa täyttyessä".

"Hyvin sattuvasti sanottu", lausui markiisi Konrad; "minä soisin että
meri olisi niellyt yhdeksänkymmenen osaa näiden länsimaisten ruhtinasten
laivastoista! Se mitä olisi jäljille jäänyt, olisi enemmän hyödyttänyt
Palestinan kristityitä aatelisia ja Jerusalemin latinalaisen
kuningaskunnan surkeoita tähteitä. Oman onnemme nojaan jätettyinä
olisimme ehkä myrskyyn menehtyneet, taikka, kohtuullisesti autettuina
väellä ja rahoilla, saaneet Saladinin kunnioittamaan urhoollisuuttamme
ja suomaan meille rauhaa ja suojelusta huokeoilla ehdoilla. Mutta juuri
sen suuren vaaran tähden, jolla tämä ristiretki on sulttania uhannut,
voimme olla vakuutetut siitä, että jos se menee ohitse, saraceni ei ole
salliva kenenkään meistä omistaa tiluksia eli ruhtinaskuntia
Palestinassa, ja vielä vähemmin hän on salliva, että nämät sotaiset
veljeskunnat, jotka hänelle ovat tuottaneet niin suurin määrin vahinkoa,
jäävät henkiin".

"Niin", sanoi temppeliherra, "mutta nuo rohkeat ristiretkeiliät voivat
onnistua ja jälleen Zionin muureille asettaa ristin".

"Ja mitä se hyödyttää temppeliherrain veljeskuntaa eli Montserrat'n
Konradia?" sanoi markiisi.

"Teitä se voipi hyödyttää", vastasi suurimestari. "Montserrat'n
Konradista voipi tulla Konrad Jerusalemin kuningas".

"Se kuuluu joltakin", sanoi markiisi, "mutta heleyttä siinä äänessä ei
ole. -- Gottfried de Bouillon valitsi syystä orjantappurakruunun
vertauskuvakseen. Suurimestari, minä tahdon teille tunnustaa että olen
vähän rakastunut itämaiseen hallitusmuotoon: Puhtaaseen ja
yksinkertaiseen monarkiaan ei pitäisi kuulua muuta kuin kuningas ja
alamaiset. Senlainen on alkuperäinen ja mutkaton valtiorakennus --
paimen ja hänen karjansa. Koko välissä oleva läänitysvallan jono on
keksitty ja mielivaltainen, ja minä kernaammin vakain käsin ja omin päin
heiluttelen köyhän markiisikuntani sauvaa, kuin kuninkaan valtikkaa, jos
minua silloin estelee ja hillitsee jokaisen ylpeän läänitysparonin
tahto, jolla on tiluksia Jerusalemin kuninkaan kädestä. Kuninkaan tulisi
vapaasti saada liikkua, suurimestari, eikä olla rajotettu tältä puolen
ojalla, tuolta puolen aidalla -- täällä läänitysoikeus, tuolla sitä
suojelemassa teräkseen puettu paroni miekka kädessä. Suoraan sanoen,
minä tiedän että Guy de Lusignanin oikeutta valta-istuimeen pidetään
parempana kuin minun, jos Richard paranee ja hänellä on maalissa mitään
sanomista".

"Hyvä", sanoi suurimestari, "sinä olet todella vakuuttanut minua
vilpittömyydestäsi. Moni ehkä ajattelee samoin, mutta harva, paitsi
Montserrat'n Konradi, olisi uskaltanut suoraan tunnustaa, että hän ei
halaja Jerusalemin kuningaskunnan jälleen perustamista, vaan kernaammin
tahtoo päästä jonku sen tähteen isännäksi; aivan kuin ne villit
saarelaiset, jotka eivät huoli lähteä komeaa laivaa aalloista
pelastamaan, kun toivovat raadosta enemmän rikastuvansa".

"Sinä kait et tahdo minua pettää?" sanoi Konrad, terävästi ja
epäilevästi silmäillen häntä. "Ole vakuutettu siitä että kieleni ei
koskaan pane päätäni vaaraan, etteikä käteni jätä molempia
puollustamatta. Nosta kanne minua vastaan, jos tahdot -- minä olen
valmis turnauskentällä puollustamaan itseäni parhainta temppeliherraa
vastaan, joka koskaan on keihästä laskenut".

"Sinä hörähtelet kuitenki vähän liika kiivaasti, niin urhea ratsu
ollaksesi", sanoi suurimestari. "Mutta minä vannon sen pyhän temppelin
kautta, jota veljeskuntamme valalla on sitoutunut puollustamaan,
uskollisena kumppalina keskustellakseni kanssasi".

"Minkä temppelin kautta?" sanoi Montserrat'n markiisi, jonka taipumus
pistopuheisiin usein sai hänen unohtamaan kohteliaisuutensa ja
varovaisuutensa; "vannotte sen temppelin kautta, jonka kuningas Salomo
Zionin kukkuloille rakensi, eli sen vertauskuvannollisen rakennuksen
kautta, jota teidän sanotaan neuvotteluissanne koulujenne holveissa
mainitsevan asiana, joka väkevälle ja kunnioitettavalle
veljeskunnallenne tuottaa lisää mahtavuutta?"

Temppeliherra loi häneen kuolettavan silmäyksen, mutta vastasi tyynesti:
"minkä temppelin kautta vannonenki, ole vakuutettu siitä, herra
markiisi, että valani on pyhä. -- Minä soisin tietäväni, kuinka sitoa
*sinua* yhtä lujalla lupauksella".

"Minä vannon sinulle uskollisuutta", sanoi markiisi nauraen, "sen pienen
kreivikuununi kautta, jonka ennen tämän sodan loppua toivon parempaan
muuttavani. Se tuntuu kylmältä otsallani, sama pieni koriste;
herttuallinen päähine olisi parempi suoja semmoista yöviimaa vastaan
kuin nyt tuulee, ja kuninkaallinen kruunu vielä mukavampi, se kun on
sisustettu kärpännahalla ja sametilla. Sanalla sanoen, meidän etumme
sitovat meitä yhteen; sillä älkää uskoko, herra suurimestari, että, jos
nämät liittoruhtinaat vallottavat Jerusalemin ja sinne asettavat
itsevalitsemansa kuninkaan, he sallisivat teidän veljeskuntanne enemmän
kuin minun köyhän markisaatini säilyttää sitä itsenäisyyttä, kuin meillä
nykyään on. Ei, pyhän neitsyemme kautta! Siinä tapauksessa ylpeät
johanniita-ritarit saisivat taas alkaa laastaria levitellä ja
rutto-ajoksia hoitaa sairashuoneissa; ja te, mahtavat ja kunnioitettavat
temppeliherrat, saisitte palata entiseen halpaan sotilassäätyynne, maata
kolme yhdellä vuoteella ja nousta kaksi yhden hevosen selkään, niinkuin
nykyinen sinettinne vielä osottaa olleen muinaisena kohtuullisena
tapananne".

"Veljeskuntamme arvo, etuoikeudet ja rikkaudet varjelevat meitä siitä
alennuksesta, jolla uhkaatte", vastasi temppeliherra kopeasti.

"Ne juuri lankeemuksenne saavat aikaan", sanoi Konrad de Montserrat; "ja
te, kunnioitettava suurmestari, tiedätte yhtä hyvin kun minä, että jos
kristittyin ruhtinasten aikeet onnistuisivat Palestinassa, olisi heidän
ensimäinen politiikitoimensa hävittää teidän veljeskuntanne
itsenäisyyden, joka jo aikoja olisi tapahtunut, ellei pyhä isämme paavi
olisi teitä suojellut ja teidän apuanne olisi Palestinan vallottamiseen
tarvittu. Anna heidän täydellisesti voittaa ja he viskaavat teidät
syrjään niinkuin katkaistun peitsen palaset turnauskentältä nakataan
pois".

"Se voipi kyllä olla totta, mitä nyt puhutte", sanoi temppeliherra
synkästi hymyillen; "mutta minkälaiset toiveemme olisivat, jos
liittolaiset veisivät joukkonsa pois ja jättäisivät Palestinan Saladinin
käsiin?"

"Suuret ja varmat", vastasi Konrad; "Sulttani antaisi meille laajat
maakunnat, jos me hänen varalla pitäisimme kunnossa joukon hyviä
frankilaisia keihäsmiehiä. Egyptissä, Persiassa, satamäärä tämmöisiä
apulaisia, yhdistyen hänen omaan keveään ratsuväkeensä, antaisi
tappelussa voiton peljättävintä vihollista vastaan. Tämä vallanalaisuus
ei voisi kauan kestää -- ehkä tämän toimeliaan sulttanin elinajan --
mutta itämaissa valtakuntia syntyy kuin sieniä. Ajatelkaamme Saladin
kuolleeksi ja meidän joukkomme myötäänsä vahvistetuksi rohkeoilla
onnenhakioilla Europasta; mitä emme voisi toivoa toimittavamme, kun ei
meitä esteleisi nuot hallitsiat, joitten korkea arvo tätä nykyä asettaa
meidät syrjään ja jotka, jos he jäisivät tänne ja onnistuisivat
yrityksessään, kernaasti nöyryyttäisivät meitä ja ijäksi laskisivat
meitä valtansa alle?"

"Te puhutte totta, herra markiisi", sanoi suurimestari, "ja kaiku
sydämessäni vastaa sanoihinne. Meidän tulee kuitenki olla varovaiset;
Franskan Philip on yhtä viekas kun urhokas".

"Niin todella, ja sentähden hän sitä helpommin on luovutettava
hankkeesta, johon hän ajattelematta on antaunut, hetken innostuksesta
eli aatelistensa kehotuksesta. Hän kadehtii luonnollista vihamiestään,
Richard kuningasta, ja halajaa maahansa panemaan kunnianhimoisia
tuumiansa toteen, joitten esineet ovat lähempänä Parisia kuin
Palestinaa. Hän tulee jokaista välttävää syytä käyttämään päästäkseen
taistelutanterelta, jossa hän havaitsee vain kuningaskuntansa voimia
uuvuttavansa".

"Ja Itävallan herttua?" sanoi temppeliherra.

"Oh, mitä herttuaan tulee", vastasi Konrad, "niin hänen ylpeytensä ja
turhamaisuutensa saattaa hänen samaan päätökseen, jonka Philip älystä ja
politiikista tekee. Hän pitää itseänsä -- Jumala häntä siinä luulossa
vahvistakoon! -- kiittämättömyydellä kohdeltuna, koska kaikki ihmiset,
yksin hänen omat _minnesängerinsäki_[1], ylistävät kuningas Richardia,
jota hän pelkää ja vihaa ja jonka onnettomuudesta hän iloitsisi,
niinkuin nuo huonosti opetetut pelkurit jahtikoirat, jotka, kun
ensimäinen koira kahlerivistä on suden kanssa ottelussa, ennen takaapäin
tarttuvat häneen kiinni, kuin kiirehtivät hänen avukseen. -- Mutta miksi
tätä sinulle kertoisin, ellen näyttääkseni, että mutkittelematta toivon
tämän liittokunnan hajoavaksi ja maan vapautettavaksi näistä suurista
hallitsioista sotalaumoineen? Ja sinä tiedät hyvin ja olethan omin
silmin nähnyt, kuinka kaikki mahtavat ja arvolliset ruhtinaat, paitsi
yksi ainoa, ovat halukkaat rupeamaan sovintotuumiin sultanin kanssa?"

[1] Niin nimitettiin saksalaisia ministrelejä (runoilioita).

"Sen myönnän", sanoi temppeliherra. "Se olisi sokea, joka ei sitä olisi
huomannut heidän viimeisissä keskusteluissa. Vaan nosta naamarisi vielä
tuumaa ylemmäksi ja selitä minulle todelliset syyt miksi neuvostossa
vaadit, että tuo pohjolainen engelsmanni, taikka skotlantilainen, tai
miksi nimittänette tuota Leopartin ritaria, veisi heidän
rauhan-ehdotuksensa perille?"

"Ne olivat valtioviisaudesta lähteneet", vastasi italialainen. "Jo se
että hän oli syntyään Brittiläinen, riitti vaikuttamaan luottamusta
Saladinissä, joka tiesi hänen palveleman Richardin alla, kun hänen
skotlantilaisuutensa ja eräät muut yksityiset riidansyyt, jotka ovat
tiedossani, tekivät hyvin vähän luultavaksi, että lähettiläämme
palattuaan joutuisi sairaan kuninkaan tykö, joka ei hänen läsnäoloaan
kaipaa".

"Kovin hienosti kudottu politiiki", sanoi suurimestari; "uskokaa minua,
nuo italialaiset hämähäkinverkot eivät konsanaan tule sitomaan tuota
keritsemätöntä saarimaan Simsonia -- kiittäkää Jumalaa, jos voitte häntä
sitoa uusiin, ja kaikkein sitkeimpiin köysiin. Ettekö näe, että tuo
lähettiläs, jonka niin suurella huolella olette valinneet, on tuossa
lääkärissä luoksemme tuonut ne keinot, jotka voivat nostattaa
leijonasydämisen, häränniskaisen englantilaisen jatkamaan
ristiretkihankettansa; ja niin pian kuin hän kerran kykenee ryntäämään
eteenpäin, kuka toisista ruhtinaista uskaltaa panna vastaan? -- Heidän
täytyy häpeän vuoksi häntä seurata, joski yhtä mieluisasti kulkisivat
itse paholaisen lipun alla".

"Ole huoleti", sanoi Montserrat'n Konradi; "ennenkuin tuo lääkäri, ellei
hän ole velho, kerkeää Richardin parantaa, lienee mahdollinen saada
aikaan ilmi riita franskalaisen, taikka ainakin itävaltalaisen ja heidän
liittolaisensa, englannin kuninkaan, välillä, niin että rikkoutuminen on
auttamaton; ja Richard nouskoon vuoteeltansa ehkä omia joukkojaan
komentamaan, mutta ei koskaan enään ainoastaan omalla voimallaan koko
ristiretkeä johdattamaan".

"Sinä olet näppärä joutsimies", sanoi temppeliherra; "mutta Konrad de
Montserrat, joutsesi nuoli ei kanna pilkkuun asti".

Hän vaikeni samassa äkkiä, heitti epäilevän silmäyksen ympärilleen
nähdäkseen jos joku häntä kuunteli, ja tarttuen Konradin käteen, puristi
sitä kovasti, sekä katsoen italialaista terävästi silmiin, kertoi
verkalleen: "Richard, sanoit, nousta vuoteeltaan? -- Konrad, hän ei
ikänä saa siitä nousta!"

Montserrat'n markiisi säpsähti. -- "Mitä? -- puhutteko Englannin
Richardista -- Leijonasydämestä -- kristikunnan sankarista?"

Hänen poskensa vaalenivat ja hänen polvensa vapisivat puhuessa.
Temppeliritari silmäili häntä ja veti rautakasvonsa ylenkatseelliseen
hymyyn.

"Tiedätkö kenen näköinen tällä hetkellä olet, sir Konrad? Et
valtioviisaan ja urhean Montserrat'n markiisin -- et sen, joka tahtoisi
johdattaa ruhtinasten neuvotteluita ja määrätä valtain kohtaloita --
vain oppilaan näköinen, joka äkkiä tavattuaan manauslauseen mestarinsa
loihtukirjassa on kutsunut paholaisen esiin silloin, kuin hän vähimmin
on sitä ajatellut, ja nyt seisoo säikähyksissään ilmitulleen hengen
edessä".

"Minä myönnän", sanoi Konrad, tointuen, "että -- ellei muuta varmaa
keinoa voida keksiä -- sinä olet semmoisen osottanut, joka suorimmasti
saattaa perille. Mutta -- siunattu Maria! -- me joudumme koko Europan
kauhistukseksi jokainoan kirottavaksi, paavista hänen istuimellaan aina
kerjäläisten kirkon ovella saakka, joka ryysyisenä ja spitalitautisena,
viheliäisimmässä tilassa, johon ihminen voipi joutua, on kiittävä
Jumalaa, että hän ei ole Giles Amaury eikä Montserrat'n Konrad".

"Jos asiaa siltä kannalta katsot", sanoi suurimestari samalla
tyyneydellä, jota hän oli koko tämän merkillisen keskustelun aikana
osottanut, "niin ajatellaan, ettei mitään ole välillämme tapahtunut --
että olemme unissa puhuneet -- olemme heränneet ja näky on kadonnut".

"Se ei koskaan voi kadota", vastasi Konrad.

"Herttuallisten kruunujen ja kuninkaallisten diademein uneksiminen
tahtoo toisiaan vähän sitkeästi pitää paikkansa mielikuvituksessa",
lausui suurimestari.

"Hyvä!" sanoi Konrad, "annas kun ensin koetan rikkoa Itävallan ja
Englannin väliä".

He erosivat. -- Konrad jäi samalle paikalle seisomaan ja katseli
hitaasti poiskulkevan temppeliherran liehuvaa valkeaa viittaa, joka
vähitellen katosi itämaan yön pikaisesti laskeutuvaan hämärään. Ylpeä,
kunnianhimoinen, arastelematon ja viekas, ei Montserrat'n markiisi
kuitenkaan luonnosta ollut julma. Hän oli hekumallinen epikurea ja
niinkuin moni, joka tätä oppia saarnaa, juuri itsekkäistä syistä haluton
tekemään kiusaa tai julmuutta näkemään; ja hänellä myöski oli yleinen
oman maineensa kunnioittamisen tunne, joka usein täyttää niitten
parempain perusaatteiden puutteen, joilla hyvää mainetta säilytetään.

"Minä olen", hän sanoi, silmät vielä kiinitettyinä siihen, missä hän oli
nähnyt temppeliherran viitan viimeiseksi liehahtavan, "olen tosiaan
loihtinut esiin itse paholaisen! Ken olisi uskonut, että tuo tyly,
asketinen suurimestari, jonka koko onni tai onnettomuus liittyy hänen
veljeskuntansa kohtaloon, tahtoisi tehdä enemmän sen hyväksi kuin minä
joka vain omaa etuani valvon? Tämän turhamaisen ristiretken lopettaminen
oli tosin tarkotukseni, mutta en rohjennut ajatella sitä sukkelaa
keinoa, jota tuo pelvoton pappi uskalsi ehdotella -- se on sentään
varmin -- kenties vähimmän vaarallisinki".

Tämmöiset olivat markiisin mietteet, kun hänen hiljaista itsekseen
puhumista huuto vähän matkan päästä häiritsi, joka airueen juhlallisella
äänellä julisti: "Muistele pyhää hautaa!"

Kehotusta kerrottiin vahtipaikalta toiseen, sillä vartiain velvollisuus
oli aina väliin nostaa tuo huuto, jotta ristiretkeiliät yhäti
muistaisivat sitä tarkotusta, joka heidät oli miekkaan saanut. Mutta
vaikka Konrad oli jo tuohon tapaan tutustunut ja aina ennen pitänyt
tuota varotushuutoa aivan tavallisena, niin se nyt kuitenki tuli niin
jyrkkään ristiriitaan hänen omalle ajatusjuoksulleen, että se hänestä
tuntui taivaan ääneltä, varottaen häntä siitä rikoksesta, jota hänen
sielunsa mietti. Hän katseli säikähtäneenä ympärilleen, ikäänkuin hän,
kuten muinaisajan patriarkka, vaikka aivan erilaatuisesta syystä, olisi
odottanut näkevänsä oinaan pensikossa -- sen uhrin sijaisena, jota hänen
kumppalinsa oli ehdottanut tarjottavaksi, ei Korkeimmalle Olennolle,
vain heidän oman kunnianhimonsa Molochille. Hänen katsellessaan
sattuivat hänen silmänsä Englannin lipun leveöihin poimuihin, jotka
raskaasti liehuivat vienossa iltatuulessa. Se oli pystytetty melkein
leirin keskustaan ihmisten luomalle kummulle, jonka ehkä joku entinen
hebrealainen ruhtinas eli soturi oli valinnut viimeisen lepokammionsa
muistomerkiksi. Jos niin, oli sen nimi nyt unhottunut ja ristiretkeiliät
olivat kastaneet sen Pyhän Yrjön kukkulaksi, koska tältä korkealta
paikalta Englannin viiri näkyi yli koko leirin ja vallan kuvana väikkyi
niiden monien ruhtinaallisten ja kuninkaallistenki viirien yli, joita
nähtiin alemmilla paikoilla.

Vilkas äly, niinkuin Konradin, saapi mielijohteita silmänräpäyksessä.
Yksi ainoa katse viiriin näytti poistavan sen epätietoisuuden, jossa hän
tähän saakka oli ollut. Hän kulki telttaansa joutuisilla, vakavilla
askelilla, miehen tavalla, joka on keksinyt tuuman, minkä hän lujasti
aikoo panna toimeen, laski luotaan sen melkein ruhtinaallisen
hovijoukon, joka hänen tuloaan oli odottamassa, ja asettuen maata arveli
hiljaa itsekseen, että olisi parempi ensin koettaa siivompia keinoja,
ennenkuin ryhdyttiin hurjimpiin.

"Huomenna", sanoi hän, "istun Itävallan arkkiherttuan pöydässä, --
silloin saamme nähdä, mitä aiettemme onnistumiseksi voimme tehdä,
ennenkuin lähdemme tuon temppeliherran kamalia tuumia hyväksymään".



Yhdestoista luku.

      Se varmaa pohjolassa on:
      Jos nero, miehuus, rikkaus, syntyperä,
      Isosti palkitahan tarvittaissa.
      Niin kateus aina seuraa ansiota,
      Kuin koira seuraa metsän otusta
      Ja viimeksi sen kaataa.

      _Sir David Lindsay._


Leopold, Itävallan arkkiherttua, oli ensimäinen tämän ihanan maan
hallitsia, jolle ruhtinaallinen arvo oli suotu. Läheltä sukua keisari
Henrik Ankaran kanssa hän oli korotettu herttuaksi Roman valtakunnassa
ja hallitsi hänen allansa kauniimpia maakuntia, joita Tonava juottaa.
Hänen nimensä on historiassa häväisty petollisen väkivallanteon tähden,
joka perustui juuri näihin tapauksiin pyhällä maalla, eikä kuitenkaan
voida hänen alkuperäisen luonteensa syyksi lukea sitä ilkityötä, että
hän vangitsi Richardin, kun tämä Palestinasta palaten valhepuvussa ja
ilman saattoväettä tulli Leopoldin maitten halki. Hän oli pikemmin
heikko ja turhamainen kuin kunnianhimoinen ja julma ruhtinas. Hänen
sielunvoimansa olivat hänen ruumiillisten omaisuuttensa kaltaiset. Hän
oli pitkä, väkevä ja kaunis, hänen kasvoissaan puna ja valkea jyrkästi
vaihtuivat toisiinsa, ja hänellä oli pitkät, liehuvat, vaaleat hivukset.
Mutta koko hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain kömpelömäistä,
joka näytti osottavan että hänen ruumistansa ei elähyttänyt tarpeeksi
suuri sielunvoima liikkeelle pannakseen tämmöistä läjää, ja samoin aina
näytti siltä, kuin hänen erittäin kalliit vaatteensa eivät olisi hänelle
sopineet. Ruhtinaaksi hän näytti liian vähän harjaantuneen omaan
arvoonsa, ja kun hän usein ei tiennyt kuinka käyttäytä asiain niin
vaatiessa osottaaksensa mahtavuuttaan, arveli hän toisinaan itseänsä
velkapääksi sopimattomalla kovuudella ja kiivailla lauseilla takaisin
voittamaan sitä kunnioitusta, jonka hän helposti ja kauniisti olisi
suuremmalla mielenmaltilla riidan alussa säilyttänyt.

Nämät viat ja puutteet eivät ainoastaan olleet muitten huomattavat, vaan
arkkiherttua itse ei väliin voinut olla tuskakseen tuntematta, että hän
ei täydellisesti pystynyt kannattamaan ja ylläpitämään sitä korkeaa
arvoa, jonka hän oli saavuttanut; ja tuohon yhtyi se voimallinen ja
joskus perustettu epäluulo, että muut häntä samasta syystä halveksivat.

Kun hän varsin ruhtinaallisella saattojoukolla ensin yhtyi
ristiretkeiliäin armeijaan, oli hän suuresti halunnut päästä Richardin
tuttavuuteen ja ystävyyteen ja siihen määrään kokenut saavuttaa hänen
kunnioitustansa, että Englannin kuninkaan ainakin politiikasta olisi
pitänyt hänelle osottaa kohteliaisuutta. Mutta vaikka herttua ei ollut
pelkuri, oli hän kumminki niin paljon Leijonasydämen jälissä siinä
hehkuvassa innossa, joka lähenee vaaraa ikäänkuin morsianta, että
kuningas aivan pian alkoi häntä ylenkatsoa. Sitä paitsi Richard, joka
niinkuin normannit ylimalkaan eli kohtuullisesti, halveksi saksalaisen
taipumusta pöydän nautintoihin ja varsinki juopumukseen. Näistä ja
useista yksityisistä syistä ei viipynyt kauan aikaa, ennenkuin Englannin
kuningas alkoi Itävallan herttuaa kohdella epäkunnioituksella, jota hän
ei ensinkään huolinut salata eikä lieventää, ja jonka epäluuloinen
Leopold sentähden pian huomasi ja katkeralla vihalla palkitsi.
Eripuraisuutta heidän välillään kiihdytti salaisilla ja viekkailla
juonillaan Franskan Philippi, yksi aikakautensa viisaimpia hallitsioita,
joka, peljäten Richardin kiivasta ja pöyhkeää luonnetta, pitäen häntä
luonnollisena kilpailianansa ja sitä paitsi tuntien itseänsä loukatuksi
siitä käskevästä tavasta, jolla Richard, mannermaalla omistamiensa
maakuntain puolesta ollen Franskan vasalli, kohteli läänitysherraansa,
koki vahvistaa omaa ja heikontaa Richardin puoluetta yhdistämällä
ristiretken ala-arvoisempia ruhtinaita vastustamaan mitä hän nimitti
Englannin kuninkaan anastamisvallaksi. Semmoiset olivat Itävallan
arkkiherttuan valtiolliset aatteet ja perusteet, kun Montserrat'n Konrad
päätti käyttää hänen kateuttaan englantilaista kuningasta kohtaan
ristiretkeiliäin liiton hajottamiseksi eli heikontamiseksi.

Hän valitsi päivällisajan käyntiänsä varten ja tekosyynä oli
arkkiherttualle lahjottaa erästä harvinaista lajia Cyperinviiniä, joka
juuri oli sattunut hänelle saaliiksi, ja keskustella sen ansioista
unkarin ja rheinin viinien rinnalla. Tämä kohteliaisuus tietysti
palkittiin kutsuilla herttuan pöytään ja kaikkia keinoja koetettiin
saadakseen sitä hallitsevan ruhtinaan arvon mukaiseksi. Italialaisen
hieno aisti kuitenkin huomasi enemmän tuhlaavaa ylellisyyttä kuin
somuutta ja komeutta niiden ruokalajien paljoudessa, joilla pöytä oli
katettu.

Vaikka saksalaisilla vielä oli sama sotaisa ja suora luonne, kuin heidän
esi-isillänsä, jotka kukistivat Roman vallan, olivat he kumminkin
säilyttäneet jommoisenkin osan heidän sivistymättömästä raakuudesta.
Ritarillisuuden tapoja ja periaatteita ei heidän kesken viljelty siihen
hienonnuksen määrään, kuin englannin ja franskan ritareissa, eivätkä he
noudattaneet niitä seurustelemisen sääntöjä, joita näissä molemmissa
kansoissa pidettiin suurimpana sivistyksenä; ja Konradin korvaa ja
mieltä, kun hän istui arkkiherttuan pöydässä, hurmasi sentähden niiden
teutonilaisten äänten melu, jotka kaikilta suunnilta kuuluivat,
ruhtinaallisten pitojen juhlallisuudesta huolimatta. Vierasten puku
näytti hänestä yhtä narrimaiselta, koska useoilla itävallan ylimyksillä
oli pitkä parta ja melkein kaikilla lyhyet, kirjavat takit, leikatut,
koristetut ja reunustetut länsi-Europassa tuntemattomalla tavalla.

Suuri joukko palvelioita, vanhoja ja nuoria, toimittivat teltassa
palvelusta, sekaantuivat välin herrainsa puheeseen, saivat
ruanjäännöksiä, ja söivät niitä seisoen seuran seljän takana. Narreja,
kääpiöitä ja ministrelejä oli siellä mahdotoin määrätä ja ne melusivat
kovemmin ja olivat kärkkäämpiä, kuin mitä paremmin järjestetyissä
seuroissa suvaittiin. Kun he saivat runsaan osansa viinistä, jota
kullekin kaadettiin yltäkyllin, niin heidän vallaton hälinänsä kävi yhä
hurjemmaksi.

Koko ajan ja keskellä tätä huutavaa laumaa, joka paremmin olisi sopinut
saksalaisten markkinakapakkaan kuin hallitsevan ruhtinaan telttaan,
arkkiherttuaa palveltiin turhamaisella tarkkuudella, joka osotti kuinka
arka hän oli sen arvon ylläpitämisestä, jonka hänen ylentämisensä oli
hänelle antanut. Ainoastaan aatelissukuiset hovipojat saivat häntä
polvillaan palvella, hän söi hopealautaselta ja joi Tokay- ja
Reininviinejänsä kultapikarista. Hänen herttuallinen levättinsä oli
kärpännahoilla komeasti reunustettu, hänen kruununsa veti kalleudessa
vertaa kuninkaalliselle kruunulle ja hänen jalkansa, jotka olivat
pistetyt päittensä kanssa ehkä kyynärän pituisiin samettikenkiin,
lepäsivät raskaalla hopiojakkaralla. Mutta miehen luonnetta sopi
osittain ilmaisemaan, että vaikka hän koki osottaa huomaavaisuuttansa
Montserrat'n markiisille, jonka hän kohteliaasti oli asettanut oikealle
puolellensa, hän paljo suuremmalla huomiolla kuunteli
_Spruch-Sprecheriänsä_ s. o. puheliamiestään eli *sananlaskujen
saneliaa*, joka seisoi hänen oikean olkapäänsä takana.

Tuo henkilö oli komeasti puettu levättiin ja takkiin mustasta sametista,
-- viimeksimainittu koristettu useilla kulta- ja hopearahoilla, jotka
olivat siihen kiinnitetyt niiden anteliasten ruhtinasten muistoksi,
jotka ne olivat lahjottaneet ja kädessä hänellä oli lyhyt sauva, johon
myöski useita hopearahoja oli renkailla kiinnitetty ja jota hän
helisteli huomiota saadakseen, kun hän aikoi sanoa jotakin joka hänen
mielestään ansaitsi mainitsemista. Tämän henkilön virka arkkiherttuan
hovissa oli jotain ministrelin ja neuvoksen välillä; hän oli vuorottain
imartelia, runoilia ja kaunopuhelia; ja ne jotka pyrkivät herttuan
ystävyyteen, kokivat tavallisesti saavuttaa _Spruch-Sprecherin_ suosioa.

Estääksensä tämän virkamiehen viisautta kovin väsyttäväksi tulemasta,
oli herttualla toisen olkapäänsä takana hovinarrinsa Jonas Schwanker,
joka miltei piti yhtä kovaa nujakkaa narrilakillaan, kulkusillaan ja
kepakallaan, kuin puheen mies eli sanalaskia helisevällä sauvallaan.

Nämä molemmat henkilöt laskettelivat vaihetellen totista ja naurettavaa
mielettömyyttä, jolloin heidän herransa, samalla kuin hän itse heitä
kiitteli eli heille nauroi, sen ohessa tarkasti piti silmällä jalon
vieraansa kasvoja, havaitakseen kuinka nämät näytteet itävaltalaisesta
kaunopuheliaisuudesta ja sukkeluudesta vaikuttaisivat niin täydelliseen
ritariin. Vaikea on sanoa josko viisauden tai hulluuden mies enin
huvitti seuraa eli nautti suurinta arvoa ruhtinaallisen herransa luona;
mutta kumpaisenki kokkapuheet näkyivät häntä erinomaisesti miellyttävän.
Väliin he kiistelivät keskenään, kumpika saisi sananvuoron ja
huiskuttelivat kilvan kalisevia kapineitaan kovin arveluttavalla
kiihkolla; mutta ylipäätäin he näyttivät olevan hyvässä sovussa ja niin
tottuneet toistensa leikin säestämiseen, että _Spruch-Sprecher_ usein
alenti itsensä liittämään selityksen narrin sukkeluudelle, tehdäkseen
sen kuuntelioille paremmin ymmärrettäväksi; niin että hänen viisautensa
tuli jonkulaiseksi narrin hulluuden selitykseksi. Ja välin narri
vuoroonsa höystytti puhelian ikäviä lauselmia pistävällä pilkkasanalla.

Minkäkaltaiset Konradin todelliset ajatukset lienevätki olleet, varoi
hän huolellisesti etteivät hänen kasvonsa osottaisi muuta kuin
tytyväisyyttä siihen mitä hän kuuli, ja hän nauroi eli taputti käsiään
yhtä uutterasti kuin arkkiherttua itse _Spruch-Sprecherin_ juhlalliselle
hulluudelle ja narrin lörpöttelevälle sukkeluudelle. Itse teossa hän
tarkasti odotteli milloin toinen taikka toinen heistä sattuisi laskemaan
lauseen, soveliaan sille tarkotukselle, joka hänellä oli mielessä.

Kauan ei viipynyt, ennenkuin Englannin kuningas joutui keskustelun
alaiseksi narrin kautta, joka oli tottunut pitämään _Dickon of the
Broomia_[1] mieluisena ja loppumattomana ilveen aineena. Puheen mies oli
vaiti ja vasta kun Konrad pyysi häneltä selitystä, hän lausui "että
ginsti eli _broom_-kasvi oli nöyryyden vertauskuva, ja että olisi hyvä,
jos ne, jotka sitä käyttivät, muistaisivat sen merkitystä".

[1] _Dickon of the Broom_ on englantilainen käännös Leijonasydämen
normannilaisesta sukunimestä _Richard Plantagenet_; vaan englantilainen
sana _Broom_ merkitsee sekä ginstikasvia (fransk. _genet_) että luutaa,
niin että narri tässä on käyttänyt tavallista sananpartta, jota ei voi
suomentaa.

Viittaus Plantagenet'n mainioon vaakunaan tuli tämän kautta aivan
selväksi, ja Jonas Schwanker muistutti, että "ne jotka ovat itsensä
alentaneet, olivat ylennetyt niin että riitti".

"Arvaa oma osasi, anna arvo toisellenki", vastasi Montserrat'n markiisi;
"jokaisella meillä on ollut osamme näissä otteluissa ja retkissä, ja
mielestäni pitäisi toistenki ruhtinasten saada vähäisen siitä maineesta,
jonka ministrelit ja minnesängerit tuhlaavat Englannin Richardille. Eikö
kellään tuon Iloisen taiteen harjottajlllla ole laulua Itävallan
arkkiherttuan, ruhtinaallisen isäntämme, ylistämiseksi?"

Kolme ministreliä tunkeusi samalla haavaa esiin, kilvan laulaen ja
harpuillansa soittaen. _Spruch-Sprecher_, joka näytti olevan jonkulainen
ceremoniamestari eli juhlamenojen järjestäjä, sai suurilla
ponnistuksilla kahta heistä vaikenemaan ja viimein hankittiin äänivalta
suositulle runoniekalle, joka yläsaksan murteella lauloi tähän tapaan
käännettäviä värsyjä:

      Kuka paras johtajaksi
      Ristiretken sotureille?
      Parhaan oriin kannustaja,
      Pystyin pää ja komein töyhtö.

Tässä puheen mies, helistellen sauvaansa, keskeytti laulajaa vieraille
selittääkseen, mitä he ehkä eivät olleet laulusta älynneet, että heidän
kuninkaallinen isäntänsä oli se mies jota tarkotettiin, ja ääriä myöten
täytetty pikari kulki ympäri seuraa huudettaissa: "*Hoch lebe der Herzog
Leopold!*" Uusi värsy seurasi.

      Itävalt' on ensimäinen,
      Miksi? Sitä älä kysy --
      Kysy sitte miksi kotka
      Läheneepi aurinkoa.

"Kotka", sanoi hämäräin lausetten tulkitsia, "on jalon herramme,
arkkiherttuan -- hänen kuninkaallisen Armonsa, piti minun sanoa --
vaakunamerkki, ja kotka kohotteleikse kaikista siivellisistä eläimistä
ylimmäksi ja aurinkoa lähimmäksi".

"Leijona on hypännyt kotkaa korkeammalle", sanoi Konrad huolettomasti.

Arkkiherttua punastui ja käänsi silmänsä puhujaan, samalla kuin
_Spruch-Sprecher_, hetken mietittyään, vastasi: "herra markiisi suokoon
minulle anteeksi -- mutta leijona ei voi lentää kotkaa ylemmäksi, koska
leijonalla ei ole siipiä".

"Paitsi Pyhän Markon leijonalla", säesti narri.

"Se on venetsialaisten lipunkuva", sanoi herttua; "mutta nuo amfibiat,
jotka ovat puolittain ylimyksiä, puolittain kauppiaita, eivät rohjenne
arvonsa puolesta asettua meidän rinnallemme?"

"Ei, minä en puhunut Venetsian leijonista", sanoi Montserrat'n markiisi,
"vaan Englannin kolmesta astuvasta leijonasta, jotka puheen mukaan ennen
olivat leoparteja, mutta nyt ovat kaikin puolin leijoniksi muuttuneet
eivätkä vertaisenaan kärsi petoa, kalaa eli lintua, taikka armas sille
joka tekee vastarintaa".

"Ettehän laske leikkiä, mylord?" sanoi itävaltalainen, joka nyt oli
jotenki liikutettu viinistä, "vai arveletteko Englannin Richardin
vaativan minkäänlaista etusijaa niiden vapaitten hallitsiain edellä,
jotka tällä ristiretkellä ovat olleet hänen vapaatahtoisia
liittolaisiansa?"

"Minä päätän vain asianhaarain mukaan", vastasi Konrad. "Tuolla hänen
lippunsa liehuu yksinänsä keskellä leiriämme, ikäänkuin hän olisi koko
kristityn sotajoukkomme kuningas ja ylipäällikkö".

"Ja tuota te kärsitte niin maltillisesti ja puhutte siitä niin
tyynesti?" sanoi arkkiherttua.

"Niin, mylord", vastasi Konrad, "köyhän Montserrat'n markiisin ei sovi
vastustella vääryyttä, jota niin mahtavat ruhtinaat kuin Franskan Philip
ja Itävallan Leopold nurkumatta kärsivät. Se nöyryys, jonka te
suvaitsette, ei minulle voi olla loukkaus."

Leopold puristi nyrkkinsä ja löi sen kovasti pöytään.

"Minä olen tästä puhunut Philipille", sanoi hän; "minä olen hänelle
usein sanonut, että meidän velvollisuutemme olisi suojella alhaisempia
ruhtinaita tuon saarelaisen röyhkeydeltä -- mutta hän vastaa minulle
aina kylmäkiskoisesti viitaten heidän keskinäiseen väliinsä
läänitysherrana ja vasallina, ja että hän ei tekisi viisaasti, jos tähän
aikaan suoraan rikkoisi heidän sopunsa".

"Mailma tietää että Philip on viisas", sanoi Konrad, "ja on pitänyt
hänen alentuvaisuuttansa valtioviisautena. Omaa käytöstänne te, mylord,
voitte ainoastaan itse selittää; vain en epäile että teillä on tärkeät
syyt, joitten tähden nöyrrytte Englannin yliherruuden alle".

"*Minä* nöyrtyä!" sanoi Leopold vihastuneena. "Minä, Itävallan
arkkiherttua, niin mahtava jäsen pyhässä romalaisessa valtakunnassa --
*minä* nöyrtyä tuon puolen saaren kuninkaan, tuon normannilaisen
äpärälapsen pojanpojan alle? En Jumalan kautta! Leiri ja koko
kristikunta on näkevä, että minä tiedän oikeutta hankkia itselleni
ettenkä väisty tuumaakaan tuon englantilaisen verikoiran edestä. --
Ylös, vasallini ja palveliani -- ylös, seuratkaa minua! Me tahdomme --
hetkeäkään viipymättä -- istuttaa Itävallan kotkan sinne, missä se on
liehuva yhtä korkealla kuin koskaan kuninkaan tai keisarin lippu on
liehunut".

Näin sanoen hän ryntäsi pöydästä ylös, kulki vierastensa ja vasalleinsa
innokasten ihastushuutojen saattamana teltan ovelle sekä tarttui omaan
lippuunsa, joka oli ulkopuolella pystytetty.

"Ei, herttua", sanoi Konrad, muka asettaaksensa häntä, "se ei olisi
teiltä viisaasti tehty, jos tällä tunnilla nostaisitte leirissä melun ja
ehkä olisi parempi vielä jonku aikaa kärsiä Englannin laitonta
menettelemistä, kuin --"

"Ei tuntia -- ei ainoatakaan minuutia kauvemmin", herttua huusi; ja
kädessä viiri sekä riehuvat vieraat ja vasallit jälessään, hän kiireesti
kulki sille kukkulalle, josta englannin lippu liehui ja tarttui
standaririukuun, ikäänkuin tempaistaksensa sitä ylös maasta.

"Hyvä herrani, rakas herrani", sanoi Jonas Schwanker ja heitti
käsivartensa herttuan ympäri: "varokaa itseänne! -- Leijonalla on
hampaat --"

"Ja kotkalla on kynnet", sanoi herttua hellittämättä kättään
lipunvarresta, mutta epäillen sentään josko nykäistä sitä ylös.

Sananlaskujen-lausujalla oli joskus välihetkiä, jolloin hän oli täydellä
järjellä. Hän kilisteli kovaan sauvallansa ja Leopold kääntyi vanhan
tavan mukaan neuvonantajansa puoleen.

"Kotka on kuningas lintujen kesken ilmassa", sanoi _Spruch-Sprecher_,
"niinkuin leijona on eläinten kuningas maassa -- kummallaki on
valtakuntansa, niin erillänsä kuin Englanti Saksasta, -- jalo kotka,
ällös loukkausta saattako ruhtinaalliselle leijonalle, vaan suo lippunne
rauhassa liehua toistensa rinnalla".

Leopold hellitti kätensä lipunvarresta ja katsoi Konrad de Montserrat'n
perään, vaan ei häntä huomannut; sillä niin pian kuin markiisi näki että
vallattomuus oli tullut toimeen, oli hän joukosta erkaunut, sittekun
ensin kuitenkin oli muutamille puolueettomille henkilöille kokenut
lausua mielipahaansa siitä, että herttua oli valinnut tunnin heti
päivällisten jälkeen kostaakseen vääryyttä, josta hän luuli olevansa
oikeutettu valittamaan. Kun arkkiherttua ei nähnyt vierastaan, jonka
puoleen hän mieluisimmin olisi puheensa kääntänyt, huusi hän ääneen,
että koska hän ei suinkaan tahtonut ristin armeijassa riitaa synnyttää,
hän ainoastaan vaati itsellensä oikeutta tasa-arvoisuuteen Englannin
kuninkaan kanssa, haluamatta, niinkuin kyllä olisi voinut, istuttaa
lippuansa, joka hänellä oli esi-isiltään keisareilta, Anjoun kreiveistä
syntyperäisten englantilaisen kuninkaan lipun sijaan; samassa hän käski
tuoda esiin ja aukaista viini-astian paikalle saapuneitten
kestitsemiseksi, ja nämä tyhjensivät musiikin ja rumpujen soidessa monta
maljaa itävaltalaisen sotaviirin ympärillä.

Tämä vallaton toimitus ei tapahtunut ilman jotenki kovatta melutta, joka
herätti huomiota koko leirissä.

Se ratkaiseva hetki oli tullut, jolloin lääkäri taiteensa sääntöjen
mukaan oli sanonut että kuninkaallista potilasta ilman vaaratta
voitaisiin herättää, ja sientä oli sitä varten täytetty; eikä lääkäri
ollut monta vaarinottoa tehnyt, ennenkuin hän Gilslannin paronille
vakuutti, että kuume jo kokonaan oli kadonnut hänen hallitsiastansa ja
että tämän ruumiinrakento oli onneksi niin vankka, ettei tässä edes
tarvittaisi, niinkuin tavallisesti, ottaa uutta annosta tuosta
voimakkaasta lääkkeestä. Richard itse näytti ajattelevan samoin, sillä
noustuaan istualleen ja hierottuaan silmiänsä hän kysyi de Vaux'lta
kuinka paljon rahaa nykyään löytyi kuninkaallisessa rahastossa.

Paroni ei voinut hänelle sitä tarkkaan ilmottaa.

"Sama se", sanoi Richard; "olkoon vähemmän tai enemmän, niin anna kaikki
tälle oppineelle lääkärille, joka toivoakseni jälleen on asettanut minun
ristin palvelukseen. Jos siinä on vähemmän kuin tuhat byzantiniä, niin
pane kalliita kiviä summan täytteeksi".

"Minä en myö sitä viisautta, jonka Allah on minulle lahjottanut",
vastasi arapialainen lääkäri; "ja tiedä, korkea ruhtinas, että se
jumalallinen lääke, jota te olette nauttineet, kadottaisi voimansa minun
kelvottomissa käsissäni, jos vaihtaisin sitä kultaan eli kalliisiin
kiviin".

"Hän kieltää palkintoa ottamasta!" sanoi de Vaux itsekseen. "Se on vielä
erinomaisempaa kuin että hän on vuosisadan vanha".

"Tuomas de Vaux", sanoi Richard, "sinä et tunne muuta rohkeutta kuin
sotilaan, et muuta hyvää avua kuin ritarikunnassa viljeltyjä -- minä
sanon sinulle, että tuo maurilainen itsenäisyydessään kelpaa esikuvaksi
niille, jotka pitävät itseään ritarikunnan ensimäisinä".

"Siina on minulle palkintoa kyllin", vastasi maurilainen, pannen
käsivartensa rinnalleen ristiin ja seisoen samalla nöyrässä ja
arvollisessa asemassa, "että niin suuri kuningas kuin Melek Ric näin
suvaitsee palveliastaan lausua. -- Mutta sallikaa minun nyt pyytää teitä
rupeamaan maata vuoteellenne; sillä vaikka en luule toista annosta
tuosta jumalallisesta juomasta enään tarvittavan, voipi kumminki kovin
aikainen ponnistus vahingoittaa, ennenkuin voimat ovat täydellisesti
palanneet".

"Minun täytynee sinua totella, Hakim", sanoi kuningas; "mutta usko pois,
rintani tuntuu niin vapaaksi siitä riuduttavasta poltosta, joka niin
kauan on sitä korventanut, että olen valmis milloin hyvänsä asettamaan
sitä urhean miehen keihään eteen. -- Mutta kuulkaa! Mitä merkitsevät nuo
huudot ja tuo etäinen soitto leirissä? Mene, Tuomas de Vaux,
kuulustelemaan mitä se mahtanee olla".

"Se on arkkiherttua Leopold", sanoi de Vaux hetken perästä palaten; "hän
kulkee juomaveljestensä kanssa jonkulaisessa juhlasaatossa leirin läpi".

"Se juopunut narri!" huudahti Richard kuningas, "eikö hän telttansa
peitteen alle voi salata inhottavaa viinanhimoansa, koska hänen
välttämättä täytyy koko kristikunnalle paljastaa häpeänsä? -- Mitä
sanotte, herra markiisi?" hän lisäsi, kääntyen Montserrat'n Konradin
puoleen, joka samassa astui telttaan.

"Että suuresti iloitsen, korkea ruhtinas", vastasi markiisi, "kun näen
teidän majesteetinne näin reippaana ja näin paljon paranemaan päin; ja
että se on pitkä puhe jokaiselle, joka on Itävallan herttuan
vieraanvaraisuutta saanut nauttia".

"Mitä! oletteko syöneet päivällistä tuon teutonilaisen juoppolallin
luona?" sanoi kuningas! "ja minkä huvin hän nyt on keksinyt, joka
synnyttää tuommoisen melun? Totta puhuen, sir Konrad, minä olen aina
pitänyt teitä niin etevänä kannunkallistajana, että kummastelen kuinka
seurasta erositte".

De Vaux, joka sill'aikaa oli siirtynyt kuninkaan taakse, koetti
silmäniskuilla ja viittauksilla selittää markiisille, että hän ei
mainitsisi Richardille mitään siitä mitä ulkona tapahtui. Mutta Konrad
ei käsittänyt taikka ei ollut käsittävinänsä paronin merkkiä.

"Mitä herttua nyt toimittaa", hän sanoi, "ei ole suuresta arvosta
kenellekään, ja vähimmin hänelle itselleen, koska hän luultavasti ei
tiedä mitä tekee -- vaikka tosiaan se on leikki, johon en haluaisi ottaa
osaa, kun hän repii alas Englannin lipun Pyhän Yrjön kukkulalta, tuolla
leirin keskustalla, ja pystyttää omansa sijaan".

"Mitä sinä sanot?" sanoi kuningas äänellä, joka olisi voinut kuolleen
herättää eloon.

"Teidän majesteetinne", sanoi markiisi, "ei pidä suuttua, jos hullu
tekee hulluutensa mukaan --"

"Ällää puhuko enempää", sanoi Richard, hypäten vuoteeltansa ja pukien
vaatteet yllensä ihmeellisellä nopeudella -- "älkää puhuko enempää,
herra markiisi! -- De Multon, minä kiellän sinua sanomasta mulle
sanaakaan -- se joka hengittää tavunkaan suustaan, ei ole Richard
Plantagenet'n ystävä. -- Hakim, ole vaiti!"

Tällä välin kuningas kiireesti oli pukenut päällensä ja viimeisen sanan
lausuttuaan hän sieppasi miekkansa teltan pylväspuusta ja riensi
teltasta ulos ilman muita aseita ja käskemättä ketään seuraamaan. Konrad
kohotti kätensä, ikäänkuin kummastuksissaan ja kääntyi de Vaux'hon,
häntä puhutellakseen, mutta sir Tuomas kulki kursailematta hänen sivu ja
kutsuen luokseen erään kuninkaan tallirengin, sanoi hänelle lyhyesti:
"kiirehdi lord Salisburyn kortteereihin ja käske hänen kutsua väkensä
kokoon sekä heti seurata minua Pyhän Yrjön kukkulalle. Sano hänelle,
että kuninkaan kuume on verestä siirtynyt aivoihin".

Säikähtänyt tallirenki, joka ei oikein ollut kuullut ja vielä vähemmin
käsittänyt mitä de Vaux niin hätäisesti lausui, kiiruhti toisten
kuninkaallisten palveliain kera lähellä asuvain aatelismiesten
teltoille, ja levitti äkkiä koko englantilaiseen sotaväkeen yhtä yleisen
häiriön, kuin syy siihen oli epäselvä. Sotamiehet, äkkiä herätettyinä
päivällislevosta, jota kuuma ilmanala oli totuttanut heitä pitämään
virvottavana nautintona, kyselivät uteliaasti toisiltaan tämän melskeen
syytä ja vastausta vartoamatta täyttivät omilla mielikuvitteilla
puuttuvia tietoja. Muutamat kertoivat että saracenilaiset olivat
rynnänneet leiriin, toiset että kuningasta oli yritetty murhata, vielä
toiset että hän edellisenä yönä oli kuumeeseen kuollut, ja moni väitti
että Itävallan herttua oli hänen surmannut. Ritarit ja upseerit, jotka
tämän häiriön todellisen alkuperän suhteen olivat yhtä ymmällä kuin
sotamiehet, koettivat vain saada väkensä aseisiin ja järjestykseen,
jotta ei heidän malttamattomuus matkaansaisi jotakin suurta
onnettomuutta ristin armeijassa. Englantilaiset torvet kaikuivat kovaan,
kimeästi ja lakkaamatta. Hätähuuto "joutset ja keihäät -- joutset ja
keihäät!" kaikui kortteerista kortteeriin, aina uudestaan huudettuna, ja
soturit siihen vastasivat joutuin kokoontumalla ja nostaen tuon
kansallisen sotahuudon "Pyhä Yrjö iloisen Englannin edestä!"

Hälinä levesi lähimpään leirin kortteeriin ja sotilaita kaikista niistä
eri kansoista, joita leirissä löytyi -- ja ehkä kullakin kristityllä
kansalla oli siinä edustajansa -- tarttui aseisiinsa ja kokoontuivat sen
yleisen hämmennyksen johdosta, jonka syytä ei kukaan tuntenut. Onni oli
näin uhkaavassa tilassa, että lord Salisbury, joka muutamain harvain,
ensin valmistuneitten ratsastajain kera kiirehti de Vaux'n käskyä
täyttämään, määräsi että muu englantilainen sotaväki järjestettäisiin ja
pidettäisiin aseissa valmiina Richardin avuksi rientämään, jos tarve
niin vaati, mutta täydessä tappelu-asennossa ja säännöllisillä
päälliköillään, eikä sillä hätäisellä kiiruulla, jonka sotilasten oma
into ja pelko kuninkaan turvallisuuden puolesta ehkä olisi heissä
synnyttänyt.

Vähintäkään huolimatta hänen ympärillään yhä enenevästä pauhusta ja
huudoista, kulki Richard sillä välin, vaatteet suurimmassa
epäjärjestyksessä ja miekka kainalossa, niin pikaisesti kuin suinkin
eteenpäin kohti Pyhän Yrjön kukkulaa, seuralaisina ainoastaan de Vaux ja
pari hovipalveliaa.

Hän oli vielä nopeampi kuin se meteli, jonka hänen oma kiivautensa oli
saanut aikaan, ja hän kulki niitten kortteerein sivu, joissa hänen omat
komeat joukkonsa Normandiasta, Poitou'sta, Gascognesta ja Anjou'sta
olivat majotetut, ennenkuin häiriö oli sinne ehtinyt, vaikka saksalaisia
pitoja seuraava hälinä oli houkutellut monta soturia ylös kuuntelemaan.
Skotlantilaisten pienellä joukolla oli myöskin leirinsä lähiseudussa
eikä melske ollut heitä häirinnyt. Mutta Leopartin ritari huomasi
kumminki kuninkaan ja hänen kiiruunsa ja arvaten että vaara uhkasi sekä
kiirehtien siitä osalliseksi joutumaan, sieppasi kilpensä ja miekkansa
ja yhtyi de Vaux'hon, joka töin tuskin jaksoi pysyä malttamattoman ja
vihastuneen herransa perässä. Siihen uteliaaseen silmäykseen, jonka
skotlantilainen heitti de Vaux'hon, vastasi tämä leveitä olkapäitään
kohottamalla ja molemmat senjälkeen seurasivat rinnatusten Richardin
jälkiä.

Kuningas oli kohta Pyhän Yrjön kukkulan juurella, jonka rinteitä ja
huippua ympäröi ja täytti osittain arkkiherttuan saattojoukko, joka
riemuhuudoilla vietti tekoa, mitä se piti kansalliskunnian
puollustuksena; osittain katsojia eri kansoista, joita nurjamielisyys
englantilaisia kohtaan eli pelkkä uteliaisuus oli houkutellut katsomaan
tuon erinomaisen kohtauksen päätöstä. Richard tunkeusi tämän levottoman
väkijoukon läpi kuten suuri laiva täysissä purjeissa, joka eteenpäin
kulkiessaan halkaisee vyöryvät aallot, huolimatta siitä, että ne heti
yhtyvät ja pauhaavat sen perässä.

Kukkulan huipulla oli pieni tasainen tanner, johon molemmat kilpailevat
liput olivat pystytetyt; arkkiherttuan ystävät ja saattojoukko oli vielä
niiden ympärillä. Keskellä seuraa seisoi Leopold itse, katsellen hyvillä
mielin sitä aimotyötä, minkä oli tehnyt, ja kuunnellen niitä
ylistyshuutoja, joita hänen liittolaisensa runsaasti hänelle tuhlasivat.
Kun hänen tydytetty itserakkautensa paraikaa riemuitsi tästä voitosta,
ryntäsi Richard keskelle joukkoa, tosin ainoastaan kaksi miestä
seurassaan, mutta vastustamaton voima omassa mielettömässä vimmassansa.

"Kuka on uskaltanut", hän sanoi äänellä, sentapaisella, joka
maanjäristystä ennustaa, ja laski kätensä itävaltalaisten sotaviiriin,
"kuka on uskaltanut asettaa tämän kelvottoman repaleen Englannin lipun
viereen?"

[Kuva: Richard Leijonasydän Pyhän Yrjön kukkulalla.]

Arkkiherttua ei ollut mikään pelkuri ja hänen oli mahdoton kuulla
kysymystä siihen vastaamatta. Hän sentään siihen määrään hämmästyi
Richardin odottamattomasta tulosta, ja se kauhu, jonka kuninkaan tulinen
ja hurja luonne kaikissa vaikutti, käsitti häntä niin väkevästi, että
kysymys kahdesti kerrottiin äänellä, joka näytti vaativan taivasta ja
maata taisteloon, ennenkuin herttua ennätti siksi tointua, että hän
jotenki vakaasti saattoi vastata: "se olin minä, Itävallan Leopold".

"Sitten Itävallan Leopold", vastasi Richard, "heti on näkevä kuinka
paljon arvoa Englannin Richard antaa hänen lipulleen ja
vaatimuksilleen".

Näin sanoen hän tempaisi lipunvarren maasta, taittoi sen palasiksi,
heitti vaatteen maahan ja pani jalkansa sen päälle.

"Näin", sanoi hän, "minä kohtelen Itävallan lippua -- onko teidän
saksalaisessa ritaristossanne ketään, joka tohtii tekoani moittia?"

Hetken äänettömyys syntyi; mutta urhokkaampaa kansaa ei löydy kuin
saksalaiset.

"Minä" ja "minä" ja "minä!" lausui usea ritari herttuan seuralaisista;
ja hän itse yhdisti ääneensä niihin, jotka vastaanottivat Englannin
kuninkaan manuun.

"Mitä arvelemme?" sanoi kreivi Wallenrode, eräs jättiläisentapainen
soturi Unkarin rajalta. "Veljet ja aatelismiehet, tuon miehen jalka
tallaa maamme kunniaa -- pelastakaamme sitä loukkauksesta ja maahan
Englannin ylpeys!"

Näin sanoen hän paljasti miekkansa ja tähtäsi kuninkaaseen lyönnin, joka
olisi voinut tulla turmiolliseksi, ellei skotlantilainen olisi pistänyt
kilpensä väliin ja siten kääntänyt sen maalistansa.

"Minä olen vannonut", sanoi kuningas Richard -- ja hänen äänensä kuului
melskeen yli, joka nyt oli yltynyt kovaksi ja hurjaksi -- "etten koskaan
vaihtaisi iskuja miehen kanssa, jolla on ristinmerkki olkapäällä; elä
sentähden, Wallenrode -- mutta elä, Englannin Richardia muistaaksesi!"

Tämän sanottuaan hän tarttui pitkää, unkarilaista vyötäisiltä kiinni, ja
ilman vertaistaan paininlyönnissä niinkuin muissa sotaisissa
harjotuksissa, paiskasi hänen takaperin semmoisella väkivoimalla kuin
olisi hän viskattu heittomasiinasta, ei ainoastaan katsojien piirin
läpi, vaan kukkulan partaan yli, niin että Wallenrode nurinniskoin
vyöryi jyrkkää rinnettä alas eikä pysähtynyt ennenkuin kukkulan
juurella, johon hän ikäänkuin kuolleena jäi makaamaan, olkapää sijaltaan
väännettynä. Tämä melkein yliluonnollisen voiman näyte ei kehottanut
herttuaa eikä ketään hänen seuralaistansa uudistamaan näin
arveluttavasti alkanutta ottelua. Etäisimpänä seisojat kyllä helistivät
miekkojaan ja huusivat: hakatkaa se saarimaan verikoira kappaleiksi,
mutta likempänä oliat peittivät ehkä pelkonsa teeskennetyllä
kunnioituksella järjestystä kohtaan ja huusivat enimmästi: "rauhaa,
rauhaa! Ristin liiton ja isämme paavin nimessä!"

Nämä ristiriitaiset huudot ilmottivat päälleryntääjäin erimielisyyttä;
sillä välin Richard, jalka vielä arkkiherttuallisen lipun päällä,
katseli ympärilleen silmäyksellä, joka näytti etsivän vihollista ja
jonka alta vihastuneet ylimykset säikähtäneinä väistyivät ikäänkuin
leijonan kohotetun käpälän edestä.

De Vaux ja Leopartin ritari seisoivat hänen kummallaki puolellansa, ja
vaikka he eivät olleet miekkojansa vetäneet, oli selvää että he olivat
valmiit puollustamaan Richardia viimeiseen asti, ja heidän
ruumiinrakennus ja nähtävä voima osotti selvästi, että puollustus olisi
oleva hurja.

Myöski Salisbury läheni nyt väkensä kanssa, piikit ja pertuskat
nostettuna ja joutset jännitettyinä.

Tällä hetkellä saapui Franskan kuningas Philip, pari hoviherraa
seurassansa, kukkulalle tiedustelemaan syytä meteliin, ja ilmaisi
viittauksilla kummastustaan siitä, kun näki Englannin kuninkaan
sairasvuoteelta nousseeksi ja niin uhkaavassa ja loukkaavassa asennossa
heidän yhteistä liittolaistansa Itävallan arkkiherttuaa vastaan. Richard
punastui, että Philip, jonka terävää ymmärrystä hän kunnioitti yhtä
paljon kun inhosi häntä itseään, tapasi hänen kuninkaalle ja
ristiretkeiliälle niin vähän sopivassa asemassa, ja läsnäoliat
huomasivat, että hän ikäänkuin sattumalta nosti jalkansa häväistyn lipun
päältä ja että hänen kiihtyneet kasvonsa muuttuivat kylmän ja
välinpitämättömän näköisiksi. Leopold koki myöski jossaki määrin
rohkaista mieltänsä, vaikka häntä hävetti että Philip oli nähnyt hänen
nöyrästi kärsivän kiivasluontoisen Englannin kuninkaan solvauksia.

Niiden useain kuninkaallisten omaisuutten tähden, joitten johdosta hän
alamaisiltaan oli saanut liikanimen Augustus, voitiin Philipiä kutsua
ristiretki Ulysseeksi, niinkuin Richard kieltämättä oli sen Achilles.
Franskan kuningas oli tarkka, viisas ja varovainen neuvotteluissa,
vakava ja tyyni toiminnassa, ja havaitsi selvään sekä noudatti
järkähtämättä mitä näki valtakuntansa etujen vaativan -- arvokas ja
kuninkaallinen käytännössään, sekä urhoollinen, vaikka enemmän
valtiomies kun soturi. Omasta ehdosta hän ei olisi ristiretkeen yhtynyt,
vaan aikakauden henki oli tarttuvainen ja kirkon miehet sekä hänen
aatelistensa yksimielinen halu pakottivat häntä tähän yritykseen.
Kussakin muussa tilassa taikka rauhallisemmalla aikakaudella hänen
luonteensa varmaan olisi pistänyt enemmän esiin kuin tuon rajupäisen
Leijonasydämen. Mutta ristiretkellä, joka itsessään oli aivan mieletön
hanke, oli terve järki se omaisuus, jolle annettiin vähin arvo, ja sitä
ritarillista rohkeutta, jota aikakausi ja yritys vaativat, pidettiin
häväistynä, jos siihen yhtyi vähinkään varovaisuuden vivahus; niin että
Philipin ansiot, verrattuina hänen ylpeän kilpailiansa ansioihin, olivat
kuin lampun kirkas, mutta pieni valo suuren leimuavan tulisoiton
rinnalla, joka ei hyödytä puoleksikaan niin paljon, mutta kymmenesti
enemmän vaikuttaa silmään. Philip tunsi alemmuutensa yleisessä
mielipiteessä jalo-aatteiselle ruhtinaalle luonnollisella karvaudella,
eikä tarvitse kummastella, jos hän koki sattuvaa tilaisuutta käyttää
asettaakseen oman luonteensa parempaan valoon kuin kilpailiansa.
Nykyinen näytti olevan senlainen tilaisuus, jossa järkevyyden ja
mielenmaltin syystä saattoi odottaa vievän voiton yksipäisyydeltä ja
tuimalta kiivaudelta.

"Mitä tämä sopimaton riita kahden Ristin valantehneen veljeksen, hänen
majesteetinsa, Englannin kuninkaan, ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa
herttua Leopoldin välillä merkitsee? Kuinka on mahdollista että ne,
jotta ovat tämän pyhän retken päät ja pylväät --"

"Säästä nuhteitasi, Franska", sanoi Richard, jota harmitti että häntä
tavallansa asetettiin Leopoldin veroiseksi, vaikka hän ei tiennyt kuinka
mielipahaansa ilmottaa -- "tämä herttua, eli ruhtinas, eli pylväs, jos
tahdotte, on ollut häpeämätön ja minä olen häntä kurittanut -- siinä
kaikki. Olipa tuo nyt asia, josta tämmöisen melun nostaa, jos koiraa on
potkaistu".

"Teidän Franskalainen majesteetinne", sanoi herttua, "minä vetoon teihin
ja jokaiseen itsenäiseen ruhtinaaseen sen suunnattoman häväistyksen
tähden, minkä olen kärsinyt. Tämä Englannin kuningas on temmannut
lippuni maahan -- repinyt sen ja polkenut sen päälle".

"Siksi että hän julkeni sen pystyttää minun lippuni viereen", sanoi
Richard.

"Arvoni, yhtä suuri kun sun, oikeutti minua niin tekemään", vastasi
herttua, jota Philipin läsnäolo rohkaisi.

"Vaadi tuota tasa-arvoisuutta itsellesi", sanoi Richard kuningas, "ja,
Pyhän Yrjön kautta, enkö kohtele sinua samoin kuin tuota ommeltua liinaa
tuossa, joka vain kelpaa kehnoimpaan käytäntöön, mihin liinaa voipi
käyttää".

"Malta mielesi, veli Englannin kuningas", sanoi Philip, "ja minä heti
näytän Itävallalle, että hänellä tässä asiassa on väärin. -- Älä luule,
jalo herttua", hän jatkoi, "että me, ristiretken itsenäiset ruhtinaat,
tunnustamme minkäänlaista alamaisuutta kuninkaallisen Richardin suhteen,
vaikka sallimme Englannin lipun liehua korkeimmalla paikalla
leirissämme. Semmoinen ajatus olisi mahdotoin, koska itse _Oriflammekin_
-- Frankan valtalippu, jonka alla kuningas Richard itse franskalaisten
alusmaittensa puolesta on vain vasalli -- tätä nykyä on alemmalle
asetettu kuin Englannin Leijona. Mutta ristin valantehneinä veljeksinä,
sotaisina pyhissä vaeltajina, jotka kaiken maallisen komeuden ja loiston
olemme hyljänneet, miekoillamme raivataksemme tien pyhälle haudalle,
minä itse ja muut ruhtinaat, kunnioittaen Richardin suurta mainetta ja
jaloja sotatekoja, olemme hänelle jättäneet etuoikeuden, jota emme
muuten, eli muista syistä, olisi sallineet. Minä olen siitä vakuutettu
että teidän kuninkaallinen korkeutenne, tätä mietittyään, on lausuva
mielipahansa siitä että olette lippunne pystyttänyt tälle paikalle, ja
että hänen Englantilainen majesteetinsa on teille antava hyvityksen
siitä loukkauksesta, minkä hän on teille tehnyt".

_Spruch-Sprecher_ ja narri olivat vetäyneet syrjään tarpeellisen matkan
päähän, kun iskuja näytti tulevan kysymykseen, vaan palasivat, kun
sanat, jotka olivat heidän omaa tavaraansa, taasen näyttivät pääsevän
arvoon.

Sananlaskujen lausuja ihastui siihen määrään Philipin taitavasta
puheesta, että hän voiman takaa helisteli sauvaansa, ja unohti niin
täydellisesti kenen seurassa oli, että hän ääneen huusi ei eläissään
itse sanoneensa mitään järkevämpää.

"Voipi olla", kuiskasi Jonas Schwanker; "mutta me saamme maistaa
ruoskaa, jos noin kovaan puhutte".

Herttua vastasi äreästi tahtovansa lykätä riidan ristiretken yleisen
neuvoskunnan ratkaistavaksi -- esitys, jota Philip isosti puollusti,
koska sen kautta häväistys, joka voisi koko kristikunnalle käydä hyvin
vaaralliseksi, tulisi poistetuksi.

Entisessä huolimattomassa asemassa Richard kuunteli Philipiä, kunnes
tämän kaunopuheliaisuus näytti loppuneen, ja lausui sitten ääneen:
"minua nukuttaa -- kuume ei minusta vielä ole luopunut. Veli Franskan
kuningas, sinä tunnet mielenlaatuni, ja että minulla ei koskaan ole
liikanaisia sanoja sanottavina -- tiedä siis kerran kaikista, että
asiaa, joka koskee Englannin kunniaa, en alista paavin, ruhtinaan enkä
neuvoston alle. Tässä lippuni seisoo -- ja jos joku toinen lippu --
niin, vaikkapa itse _Oriflamme_, jota luullakseni äsken mainitsitte --
pystytetään kolmen keihäänvarren päähän siitä, niin kohtelen sitä samoin
kuin tuota häväistyä riepua; enkä muuta hyvitystä tarjoa, kun sen, minkä
nämät jäsen raukkani kelpaavat urhealle vastustajalle turnauskentällä
antamaan -- niin vaikkapa viittä taisteliaa vastaan yhden sijaan".

"No", kuiskasi narri kumppanilleen, "tuopa totisesti oli niin täyttä
hulluutta, kuin jos itse olisin sen lausunut -- mutta kuitenki luulen,
että voisi löytyä tämän suhteen vielä suurempi narri kuin Richard".

"Ja kuka se olisi?" kysyi viisauden mies.

"Philip", sanoi ilveillä, "eli kuninkaallinen herttuamme, jos jompikumpi
vastaanottaisi manuun. -- Vaan oi, kaikkein viisain _Spruch-Sprecher_,
kuinka oivallisia kuninkaita eikö sinusta ja minusta olisi tullut, kun
nämät, joiden päähän kruunut ovat sattuneet, osaavat sananlaskian ja
narrin virkaa leikitellä ihan yhtä hyvin kuin me".

Silla välin kuin nämät armolliset henkilöt hiljaisuudessa harjottelivat
itseään ammateissansa, vastasi Philip tyyneydellä Richardin loukkaavaan
uhkaan. -- "Minä en ole tullut tänne", hän sanoi, "uutta eripuraisuutta
virittämään, vasten sitä valaa, jonka olemme vannoneet ja sitä pyhää
asiaa, johon olemme antauneet. Minä eroan Englantilaisesta veljestäni,
niinkuin veljesten tulee, ja ainoa kiista Englannin Leijonain ja
Franskan Liljain välillä on oleva, kumpi lippu kannetaan syvimmällle
uskottomain riveihin".

"Siihen kauppaan minä suostun, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard,
ojentaen kätensä kaikella sillä avosydämisyydellä, joka oli hänen
kiivaalle, mutta jalomieliselle luonteellensa oma; "ja suotakoon meille
pian tilaisuus tähän hauskaan ja veljelliseen kilpaan".

"Antakaa tuon jalon herttuan myöski ottaa tämän onnellisen hetken
ystävyyteen osaa", sanoi Philip, ja herttua lähestyi puoleksi arkana,
puoleksi taipuvana jonkinlaiseen sovintoon.

"Minä en piittaa mielettömistä enkä heidän hulluudesta", sanoi Richard
huolimattomasti; ja arkkiherttua kääntyi selin häneen ja meni tiehensä.

Richard katsoi hänen jälkeen, kun hän poistui.

"Löytyy kiiltomadon talvinen rohkeus", hän sanoi, "joka ainoastaan
pimeässä näkyy. Minä en saa jättää tätä lippua yöksi ilman valtiaita;
päivällä sitä Leijonain silmäys yksin suojelee. Gilslannin Tuomas, minä
uskon lipun sinun haltuus -- pidä huolta Englannin kunniasta".

"Sen menestys on minulle vielä kalliimpi", sanoi de Vaux, "ja Richardin
hengestä riippuu Englannin onni -- minun täytyy saattaa teidän
majesteetinne takaisin telttaanne ja viipymättä".

"Sinä olet karkea ja käskeväinen hoitaja, de Vaux", sanoi kuningas
hymyillen ja jatkoi puhettaan, kääntyen sir Kennethin puoleen: "urhea
skotlantilainen, minä olen sinulle palkinnon velkaa ja tahdon sen
runsain määrin maksaa. Tuossa on Englannin lippu! Varjele sitä kuin
noviisi asepukuaan yöllä ennenkuin hän ritariksi lyödään. Älä ulkone
siitä kolmen keihäänvarren päähän ja suojele sitä ruumiillasi
häväistyksestä ja vahingosta. Otatko tämän tehtävän vastaan?"

"Kernaasti", sanoi Kenneth; "ja päälläni vastaan sen täytännöstä. Minä
vain lähden asepukuni päälleni ottamaan ja palajan tänne heti".

Franskan ja Englannin kuninkaat sanoivat sitte juhlalliset jäähyväiset
toisillensa, ulkonaisella kohteliaisuudella peittäen niitä syitä
pahastumiseen, joita heillä oli toisiaan vastaan -- Richardilla Philipiä
vastaan tämän, hänen mielestään, kärkkäästä välityksestä riidassa
itävaltalaisen kanssa, ja Philipillä Richardia vastaan siitä
epäkunnioittavasta tavasta, jolla tämä hänen välittämisensä otti
vastaan. Ne, jotka meteli oli tänne houkuttanut, hajosivat nyt eri
haaroille ja heittivät riidanalaisen kummun samaan yksinäisyyteen, joka
siinä oli vallinnut, kunnes itävaltalaisen pöyhkeilevä vallattomuus oli
sen häirinnyt. Päivän tapahtumia arvosteltiin jokaisen puolueellisuuden
mukaan; ja kun englantilaiset syyttivät itävaltalaisia riidan
alkuunpanemisesta, yhtyivät muut kansat pitämään Richardin kopeutta ja
vallanhimoa pääsyynä.

"Näetkö", sanoi Montserrat'n markiisi temppeliherrain suurimestarille,
"että hienot juonet ovat tehokkaammat kuin väkivalta. Minä olen
hellittänyt ne siteet, jotka liittivät toisiinsa nämät valtikat ja
keihäät -- kohta saat nähdä niiden kaatuvan hajalle".

"Tuumaasi olisin kehunut hyväksi", sanoi temppeliherra, "jos noitten
kylmäveristen itävaltalaisten joukossa olisi löytynyt ainoakaan mies
tarpeeksi rohkea miekallansa leikatakseen poikki ne siteet, joista
puhut. Solmua, joka on aukaistu, voidaan taasen solmita kiini, vaan ei
sitä köyttä, joka on hakattu kappaleiksi".



Kahdestoista luku.

      Se vaimo on, mi miehet viettelee.

      _Gay._


Ritarillisuuden aikakautena vaarallinen vartiapaikka eli uskalias yritys
usein määrättiin palkinnoksi urhoolliselle sotilaalle hänen edellisistä
töistään, ikäänkuin jyrkkää vuorta noustessa jokainen päällepäästy
kallio vain kohottaa kiipeäjää yhä vaarallisemmille paikoille.

Oli sydänyö, ja ylähällä taivaalla kuu kirkkaasti kumotti, kun Kenneth
skotlantilainen seisoi Pyhän Yrjön kukkulalla Englannin lipun vieressä,
yksinäisenä vartiana, siihen asetettuna suojelemaan tämän kansakunnan
merkkikuvaa niiltä loukkauksilta, joita sille ehkä mietti joku niistä
tuhansista, joita Richardin kopeus oli tehnyt hänen vihollisikseen.
Ylevät aatteet liikkuivat toinen toisensa perästä ritarin mielessä.
Hänestä tuntui kuin olisi hän päässyt tuon ritarillisen hallitsian
armoihin, joka tähän saakka ei ollut näyttänyt häntä huomanneen niiden
urhoollisten miesten joukossa, jotka hänen maineensa oli koonnut hänen
ympärillensä, ja sir Kenneth ei isosti siitä huolinut, että tämä
kuninkaallisen suosion osote asetti hänen näin vaaralliseen virkaan.
Hänen kunnianhimoisen ja ylhäälle pyrkivän rakkautensa innollisuus
kiihdytti hänen sotaista mielialaa. Kuinka toivoton tuo rakkaus melkein
kaikissa mahdollisissa tapauksissa olikin, olivat kuitenki viimeiset
tapahtumat johonkin määrin vähentäneet matkaa Edithin ja hänen välillä.
Se, jota Richard oli kunnioittanut lippunsa vartioimisella, ei enään
ollut mikään halpa onnen onkija, vaan prinsessan huomiota ansaitseva,
vaikka hän kyllä yhtä vähän kuin ennen oli hänen vertaisensa. Hänen
viimeinen hetkensä ei nyt jäisi tuntemattomaksi ja arvottomaksi. Jos
häntä ahdistettaisiin ja tapettaisiin tällä paikalla, joka oli hänelle
määrätty, niin kuolemansa -- ja hän päätti tehdä sen kunnialliseksi --
ansaitsisi Leijonasydämen kiitoksen ja vaatisi häntä kostoon, sekä
vaikuttaisi murhetta ja ehkäpä kyyneliäkin englantilaisen hovin
korkeasukuisissa kaunottareissa. Hänen ei enään tarvinnut peljätä, että
hän kenenkään murehtimatta ja itkemättä kuolisi houkan kuolemaa.

Sir Kennethillä oli hyvä aika miettiä näitä ja tämänkaltaisia, sen
kummallisen ritarillisuuden hengen synnyttämiä yleviä mietteitä, joka
mahdottomimmissakin ja enimmän haaveksimissa muodoissaan oli vapaa
kaikesta itsekkäisyyden kuonasta -- jalomielinen ja innostunut ja ehkä
vain siinä moitittava, että se vaati töitä ja tarkotuksia, jotka eivät
sovellu ihmisen heikkouden ja puutteellisuuden kans yhteen. Koko luonto
hänen ympärillä oli vaalean kuutaman eli syvän siimeksen vallassa.
Pitkät telttarivit, jotka välkkyivät kuun valossa eli peittyivät
siimekseen, olivat hiljaiset ja äänettömät kuin kadut autiossa
kaupungissa. Lipunvarren vieressä lepäsi jo ennen mainittu suuri
susikoira, Kennethin ainoa vahtikumppani, jonka valppauden hän toivoi
hyvissä ajoin hänelle ilmottavan vihollisen askelten lähestymistä. Tuo
jalo eläin näkyi käsittävän heidän vartioimisensa tarkotuksen, sillä hän
katseli silloin tällöin ylös lipun leveöihin, raskaisiin laskuihin, ja
kun vartiain vahtihuudot kuuluivat leirin kaukaisista varustuslinjoista,
vastasi koira niihin yhdellä ainoalla kajahtavalla haukunnalla,
ikäänkuin osottaakseen, että hänkin oli valppaana paikallansa. Tuo
tuostaki hän painoi komean päänsä alas ja heilutteli häntäänsä, kun
hänen herransa kulki edestakaisin hänen sivutsensa; ja kun ritari
äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena jäi seisomaan keihästänsä vasten
nojaten ja taivasta tähystellen, rohkeni hänen uskollinen kumppalinsa
joskus, puhuaksemme romaninkieltä, "häiritä hänen ajatuksiaan" ja
herättää häntä unelmistaan pistämällä suuren, karvaisen kuononsa ritarin
rautahansikkaalla peitettyyn käteen saadakseen häneltä hätäisen
hyväilyksen.

Näin kului kaksi tiimaa ritarin vahdista ilman mitään merkillisempää
tapahtumaa. Viimein tuo uljas susikoira äkkiä rupesi vimmatusti
haukkumaan ja näytti aikovan syöstä eteenpäin missä siimes oli pimein,
vaan odotti kuitenki ikäänkuin kahlehdittuna isäntänsä käskyä.

"Werda, kuka siellä?" sanoi sir Kenneth, joka huomasi jotain hiipivän
kukkulan varjossa olevaa rinnettä pitkin.

"Merlinin ja Maugin nimessä", vastasi käreä, ilkeä ääni, "sitokaa kiinni
tuo nelijalkainen paholaisenne siellä, taikka en tule luoksenne".

"Ja ken sinä olet, joka vahtipaikkaani tahdot lähestyä?" sanoi sir
Kenneth, tähdäten silmänsä niin tarkkaan kuin suinki muutamaan
esineeseen, jonka hän juuri saattoi huomata kunnaan juurella, vaan jonka
muotoa hän ei voinut erottaa. "Varo itseäs -- minä olen täällä hengen ja
kuoleman kaupalla".

"Pidä kiini pitkähampaista saatanaa", sanoi ääni, "taikka minä lumon
hänen nuolella käsijoutsestani".

Samassa kuului napsahus ikäänkuin jousta jännitettäissä.

"Laske joutses jänteestä ja käy esiin kuutamanvaloon", sanoi
skotlantilainen, "taikka Pyhän Andreaksen kautta, naulaan sinun maahan,
olit sitten mikä eli kuka tahansa!"

Näin sanoessaan hän tarttui pitkää keihästänsä keskeltä kiinni, ja
iskien silmänsä tuohon esineeseen, joka näytti liikkuvan, puisteli
asetta, ikäänkuin viskataksensa sitä kädestänsä -- tapa, jolla keihästä
toisinaan, vaikka harvoin, käytettiin, kun heitto-asetta tarvittiin.
Mutta sir Kenneth häpesi tuota aiettaan ja laski aseensa maahan, kun
siimeksestä kuutamon valoon kämpi esiin, aivan kuin näytteliä
teaterissa, pieni kuivettunut ruikale, jonka hän, hänen kummallisesta
puvustaan ja rujoudestaan, jo jonku matkan päästä tunsi toiseksi niistä
kääpiöistä, jotka hän oli Engaddin kappelissa nähnyt. Kun hänen
mieleensä samalla joutui tuon merkillisen yön toiset ja aivan erilaiset
näyt, antoi hän koirallensa merkin, jonka tämän heti älysi, sillä se
vetäysi lipun luokse ja laskeusi sen viereen maata matalasti murahtaen.

Kun tuo pieni kuvaton ihmisolento varmaan havaitsi, että tämä peljättävä
vihollinen ei häntä hätyyttäisi, astui hän läähöttäen rinnettä ylös,
jonka työn hänen lyhyet säärensä tekivät vaivaloiseksi, ja päästyään
kummun huipulle, siirti vasempaan käteensä pienen joutsensa, joka vain
oli semmoinen leikkikalu millä lapset siihen aikaan ammuskelivat pikku
kintuista, ja asettuen majesteetilliseen asentoon ojensi armollisesti
Kennethille oikean kätensä ikäänkuin suudeltavaksi. Vain kuin
suutelemista ei tapahtunut, hän kysyi tuimalla äänellä: "sotilas, miksi
et Nectabanukselle osota sitä kunnioitusta, joka hänelle kuuluu? Vai
onko mahdollista, että olisit hänen unhottanut?"

"Suuri Nectabanus", vastasi ritari lepyttääksensä otuksen vihaa, "se
olisi vaikeaa jokaiselle, joka kerran on sinun nähnyt. Suo kumminki
anteeksi että minä, sotamiehenä vahtipaikallani ja keihäs kädessä, en
voi päästää ketään, niin väkevää kuin sinä, niin likelle itseäni että
hän voisi aseeni ryöstää. Olkoon sinulle siinä kyllin, että kunnioitan
arvoasi ja nöyryytän itseäni edessäsi niin paljon kuin vahtimies minun
asemassani voipi".

"Minä tyydyn siihen", sanoi Nectabanus, "kun vain nyt heti seuraat minua
hänen luokse, joka minun on lähettänyt sinua kutsumaan".

"Korkea herra", vastasi ritari, "tässäkään en voi tahtoasi noudattaa,
sillä minulla on käsky viipyä tämän lipun tykönä aina aamukoittoon asti
-- niin että pyydän sinua tämänki puolesta minulle anteeksi suomaan".

Niin sanoen hän taas rupesi kävelemään kummun huipulla; vaan kääpiö ei
sallinut hänen niin helposti päästä kynsistään.

"Kuulkaa, herra ritari", hän sanoi asettuen sir Kennethin tielle, "te
joko tottelette minua, niinkuin velvollisuutenne vaatii, taikka minä
käsken teitä sen henkilön nimessä, jonka ihanuus voisi alas maahan
kutsua ilman siivelliset hengettäret ja jonka ylhäisyys voisi hallita
noita kuolemattomia olennoita, kun ne kerran olisivat laskeuneet".

Hurja, uskomaton arvelu syntyi ritarin mielessä, vaan hän tukehutti sen.
Se oli mahdotonta, hän ajatteli, että hänen sydämensä lemmitty olisi
hänelle lähettänyt sellaisen sanan senlaatuisella sanansaattajalla --
vaan hänen äänensä kuitenkin värähti, kun hän sanoi: "kas niin
Nectabanus! Sanopa suorastaan ja totuuden miehenä, josko se ylhäinen
nainen, josta kerrot, on kukaan muu kuin se sulotar, jonka avulla näin
sinun laasevan kappelia Engaddissa?"

"Mitä, hävitön ritari", kääpiö vastasi, "luuletko että meidän oman
kuninkaallisen hellyytemme esine, hän, joka on korkeutemme osamies ja
vertaisemme kauneudessa, alentaisi itseänsä kutsumaan luokseen semmoista
palveliaa, kuin sinä? Ei, kuinka isosti lienetki kunnioitettu, et vielä
ole ansainnut kuninkaatar Genevran, Arthurin armahan morsiamen,
huomiota, jonka arvo-istuimella ruhtinaatkin ovat vain kääpiön näköisiä.
Mutta katso tähän, ja sikäli kuin tätä merkkiä tunnustat taikka olet
tunnustamatta oikeaksi, niin tottele tai kieltäy tottelemasta sen
käskyjä, joka on suvainnut niitä sinulle antaa".

Näin sanoen hän painoi rubinisormuksen ritarin käteen, ja tämä kuutamon
valossa helposti tunsi sen siksi, joka tavallisesti kaunisti sen
korkeasukuisen naisen sormea, jota palvelemaan hän oli sitoutunut. Jos
hän vielä olisi merkin luotettavuutta epäillyt, olisi sormuksen sidottu
ruusunpunainen silkkinauhanpalanen häntä vakuuttanut. Tämä oli hänen
armahansa lempiväri, jolle hän useammin kuin kerran oli vienyt voiton
kaikilta muilta väreiltä turnauskentällä ja sotatanterella, kun hän oli
kantanut sitä omain väriensä sijasta.

Sir Kenneth muuttui aivan äänettömäksi, nähdessään tuommoisen merkin
tuommoisissa käsissä.

"Kaiken pyhän kautta, keneltä olet tuon merkin saanut?" sanoi ritari;
"koeta, jos voit, hetkeksi saada häälyvän järkesi tasapainoon ja kerro
minulle, kuka sinun on lähettänyt, ja mikä lähetyksesi oikea tarkotus
on; mutta ajattele sanojasi tarkkaan, sillä tämä ei ole leikin asia".

"Yksinkertainen ja typerä ritari", sanoi kääpiö; "tarvitseeko sinun
tässä asiassa tietää muuta kuin että prinsessa sinua kunnioittaa
käskyillänsä, jotka kuningas saattaa perille? Me emme kauvemmin huoli
sinun kanssasi keskustella, vaan käskemme sinua, tämän sormuksen nimessä
ja voimasta, seuraamaan meitä sen omistajan luokse. Jok'ainoa minuuti,
jonka viivyt, on rikos uskollisuuttasi vastaan".

"Hyvä Nectabanus ajattele tarkkaan", sanoi ritari. -- "Voipiko ladyni
tietää, millä paikalla ja missä palveluksessa minä tänä yönä olen? --
Tietääkö hän että henkeni -- pyh, mitä hengestäni vaan että kunniani
riippuu siitä, että vartioitsen tätä lippua päivänkoittoon asti -- ja
voipiko hän tahtoa että sen luota lähtisin, olkoonpa vaikka hänelle
kunnioitusta osottaakseni? Se on mahdotonta -- prinsessa on suvainnut
laskea leikkiä palveliansa kanssa tuommoisen sanan lähettämällä; ja sitä
tulee minun sitä pikemmin uskoa, koska hän on tuonlaisen sanansaattajan
valinnut".

"No, pysykää uskossanne", sanoi Nectabanus, ja kääntyi pois, ikäänkuin
mennäkseen; "minulle se on sama, olittepa uskollinen tai uskoton tuolle
kuninkaalliselle naiselle -- hyvästi siis!"

"Viivy, viivy -- minä rukoilen sinua, viivy!" sanoi sir Kenneth; "vastaa
vain yhteen kysymykseen: onko se lady, joka sinun lähetti, lähellä tätä
paikkaa?"

"Entä sitte?" sanoi kääpiö; "tuleeko uskollisuuden lukea virstoja ja
neljänneksiä, niinkuin kuriiri parka, jolle vaivastansa maksetaan
kuljetun matkan pituuden jälkeen? Kuitenkin voin sinulle, sinä epäilevä
sielu, ilmottaa että se ihana neito, joka nyt on lähettänyt tuon
sormuksen niin kelvottomalle vasallille, jolla ei ole uskollisuutta eikä
rohkeutta, ei ole etempänä tästä paikasta, kun että joutseni sinne
kantaa".

Ritari katseli sormusta uudestaan ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä,
ettei merkin suhteen mitään mahdollista petosta löytynyt. -- "Sano",
lausui hän kääpiölle, "vaaditaanko läsnä-oloani kauvaksi aikaa?"

"Kauvaksi aikaa!" vastasi Nectabanus epämääräisellä tavallaan; "mitä te
ajalla tarkotatte? Minä en sitä näe -- en sitä tunne -- se on vain
varjontapainen nimitys -- jakso hengenvetoja, jotka kellon lyönti yöllä
määrää, ja päivällä tiimataulua kiertävä varjo. Etkö tiedä että
tosiritarin aika vain on luettava niiden sankaritöitten jälkeen, jotka
hän Jumalan ja lemmittynsä kunniaksi toimittaa?"

"Totuuden sanoja, vaikka hulluuden suussa", sanoi ritari. "Ja kutsuuko
lemmittyni minua tosiaan johonki sankarityöhön hänen nimessään ja hänen
tähden? Ja eikö sitä sovi lykätä edes ne muutamat tiimat eteenpäin,
jotka vielä puuttuvat aamunkoittoon?"

"Hän vaatii läsnäoloasi nyt paikalla", vastasi kääpiö, "ja ilman
sitäkään ajanhukkaa, minkä kymmenen hietajyväsen vieriminen tiimalasiin
vaatii. -- Kuule, sinä kylmäverinen ja luuleva ritari, nämä ovat hänen
omat sanansa: "sano hänelle että ne kädet, jotka ruusunkukkasia
pudottavat, voivat laakereitaki tarjota".

Tämä viittaus heidän kohtaukseensa Engaddin kappelissa johti tuhansia
muistelmia sir Kennethin mieleen ja sai häntä varmasti uskomaan että
kääpiö oli tositoimessa. Ruususilmikot, vaikka kuihtuneet, olivat yhä
tallella hänen haarniskansa alla sydämen kohdalla. Hän oli ääneti
mietteissänsä, vaan ei voinut päättää tämän tilaisuuden hylkäämistä --
ainoan, joka ehkä koskaan oli hänelle tarjona suosion saavuttamiseksi
sen silmissä, jota hän piti sydämensä hallitsiattarena. Kääpiö sillä
välin enensi hänen mielenhäiriötänsä, vaatien häntä joko antamaan
sormusta takaisin taikka hetimiten matkalle lähtemään.

"Odota, odota vielä hetki", sanoi ritari ja rupesi itsekseen tuumimaan:
-- "Olenko minä Richard kuninkaan orja ja alamainen, eli vapaa ritari,
joka olen uhrannut itseni ristin palvelukseen? -- Ja ketä olen tänne
keihäälläni ja miekallani tullut kunnioittamaan? Pyhää asiaamme ja
verratonta neitoani".

"Sormus, sormus!" huusi kääpiö kärsimättömästi; "uskoton ja hidasteleva
ritari, anna takaisin sormus, jota olet kelvoton koskemaan tai
katselemaan."

"Hetkinen vain, hetkinen, hyvä Nectabanus", sanoi sir Kenneth, "älä
häiritse mietteitäni. -- Entäs jos saracenit äkkiä leiriimme ryntäsivät?
Seisoisinko silloin tässä kuni Englannin vannonut vasalli
vartioitsemassa ettei sen kuninkaan ylpeys tulisi loukkausta kärsimään;
vai kiiruhtaisinko vallille pyhän ristin puolesta sotimaan? --
Varmaankin vallille; ja Jumalan kunniaa lähinnä on minulle armahan
lemmittyni käskyt. -- Ja kumminkin -- Leijonasydämen määräys -- oma
lupaukseni! Nectabanus, minä rukoilen vielä kerran sinua, sano, saatatko
minua etäälle täältä?"

"Tuolle teltalle vain", vastasi Nectabanus; "ja koska sinun välttämättä
täytyy se tietää, niin kuutamo kirkastaa sitä kullattua palloa, joka sen
kattoa koristaa ja joka on kuninkaallisten lunnaitten arvoinen".

"Minä voin silmänräpäyksessä palata takaisin", sanoi ritari, epätoivon
rohkeudella jättäen seurauksia ajattelematta. "Minä voin sieltä kuulla
koirani haukkumisen, jos kukaan lippua lähenee -- minä tahdon heittäytyä
neitoni jalkain juureen ja pyytää häneltä lupaa saada palata takaisin
vahtipaikalleni. -- Tänne, Roswal!" -- Hän kutsui koiraansa ja nakkasi
päällysviittansa lipunvarren viereen -- "vartioitse tässä äläkä salli
kenenkään lähestyä".

Tuo majesteetillinen koira katsoi herraansa kasvoihin, ikäänkuin
vakaantuakseen että ymmärsi hänen käskyään, ja asettui sitten viitan
viereen korvat höröllään ja pää pystyssä, ikäänkuin hän täydelleen olisi
käsittänyt, mitä virkaa hänen tuli toimittaa.

"Tule nyt, hyvä Nectabanus", sanoi ritari, kiirehditään noudattamaan
niitä käskyjä joita olet tuonut".

"Kiirehtiköön joka tahtoo", sanoi kääpiö äreästi; "sinulla ei ole ollut
kiire tottelemaan kutsumustani, enkä minä voi kulkea yhtä joutusaan kuin
sinä pitkillä säärilläsi -- sinähän et kävele kuin ihminen, vaan
harppaat kuin kamelikurki korvessa".

Ainoastaan kahdella tavalla saattoi Nectabanuksen vastustuksen voittaa,
joka puhuessaan oli käyntinsä hidastuttanut etanan kuluksi. Lahjoomiseen
puuttui sir Kennethiltä varoja -- lepyttämiseen aikaa; hän siis
malttamattomuudessaan sieppasi kääpiön maasta ja kantoi häntä, hänen
pyynnöistään ja pelvostaan huolimatta, kunnes saapuivat likelle sitä
telttaa, joka oli kuningattaren asuinsija. Sitä lähestyessään huomasi
skotlantilainen kuitenki pienen joukon sotamiehiä, jotka istuivat maassa
ja joita välissä seisovat teltat olivat estäneet häntä näkemästä.
Ihmetellen, ettei hänen rauta-asunsa kalina vielä ollut heidän huomiota
herättänyt, ja arvellen että hänen liikuntonsa tässä tilaisuudessa
saattoivat vaatia jonkulaista salaisuutta, laski hän pienen, läähättävän
oppaansa alas hengittämään ja määräämään mitä nyt oli tehtävä,
Nectabanus oli sekä säikähtänyt että vihoissaan; mutta hän oli tuntenut
olleensa yhtä täydellisesti tuon väkevän ritarin vallassa kuin
tarhapöllö kotkan kynsissä, eikä häntä sentähden haluttanut ärsyttää
ritaria mihinkään uuteen voimansa näyttämiseen.

Hän ei siis valittanut siitä kohtelusta, jota oli kärsinyt, vaan
poikkesi telttaryhmän sisään ja saattoi ritaria puheen-alaisen teltan
toiselle puolelle niin että vartiat, jotka näyttivät olevan joko liiaksi
huolettomia taikka liiaksi uneliaita tarkalleen virkaansa toimittamaan,
eivät voineet heitä nähdä. Kääpiö kohotti nyt telttavaatteen alalievettä
ylös ja antoi sir Kennethille merkin konttaamalla käymään sisään. Ritari
epäili -- hänestä tuntui säädyllisyyden rikkomiselta tuontapainen
ominlupinen hiipiminen telttaan, joka epäilemättä oli korkeasukuisten
naisten mukavuudeksi pystytetty, mutta hänen mieleensä muistui ne varmat
merkit, jotka kääpiö oli näyttänyt, ja hän tuli siihen päätökseen, että
hänen ei sopinut vastustaa mielitiettynsä tahtoa.

Hän kyykistyi siis maahan, konttasi telttavaatteen alatse teltan sisään,
ja kuuli kääpiön kuiskaavan ulkopuolelta: "jää sinne siksi kuin sinua
kutsun".



Kolmastoista luku.

      Viattomuudesta ja ilosta
      Sä puhut! Mutta samall' hetkellä
      Kuin Eva omenahan puri, ijäksi
      Ne erkanivat. Häijyys iloa
      On siitä saakka aina seurannut,
      Ens' hetkestä kuin lapsi nauraen
      Repivi rikki kukan eli perhosen
      Siks' asti kuni kuolinvuoteellaan
      Saituri riemuitsee, ett' häviöön
      On rikas naapurinsa joutunut.

      *Vanha näytelmä.*


Sir Kenneth jäi muutamaksi minutiksi yksin pimeään. Se oli uusi
viivytys, joka pitentäisi hänen poissaoloaan vahtipaikalta, ja hän
melkein alkoi katua sitä helppoutta, jolla häntä oli houkuteltu. Vaan
takaisinpalaaminen ilman lady Edithiä näkemättä ei nyt voinut tulla
kysymykseen. Hän oli rikkonut sotakurin sääntöjä vastaan ja tahtoi
ainakin nähdä mitä perää niissä toiveissa oli, jotka olivat häntä
vietelleet niin tekemään. Hänen tilansa oli kuitenki huolettava. Hän ei
pimeässä voinut erottaa, minkälaiseen huoneeseen häntä oli saatettu;
lady Edith kuului Englannin kuninkaattaren lähimpäin seuraneitien
joukkoon, ja jos hän tavattaisiin näin varkaan tavalla hiipimästä
kuninkaalliseen telttaan, voisi hän joutua monenlaisten ja vaarallisten
epäluulojen alaiseksi. Näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena hän jo
melkein rupesi suomaan, että hän huomaamatta voisi paluuretkelle lähteä,
kun hän kuuli vaimonpuolisia ääniä, jotka nauroivat, kuiskuttelivat ja
pakinoivat lähimäisessä, äänistä päättäen ainoastaan telttavaatteen
kautta hänestä erotetussa, huoneessa. Siinä paloi lamppuja, niinkuin hän
saattoi havaita siitä heikosta valosta, joka levesi hänenki puolelle
esirippua, ja hän erotti useain, vierimäisessä huoneessa joko istuvain
tai liikkuvain ihmisten varjot. Älköön pidettäkö sitä sir Kennethiltä
kainouden puutteena, jos hän tuossa tilassa ollen kuunteli keskustelua,
joka aivan likeltä koski häntä itseään.

"Kutsukaa häntä tänne -- Jumalan tähden kutsukaa häntä tänne!" sanoi
yksi noista näkymättömistä naurajista. "Nectabanus, me nimitämme sinun
lähettilääksi Lappalaisten kuninkaan luo, koska niin erinomaisesti voit
airueen virkaa toimittaa".

Kääpiön kimeä ääni nyt kuului, mutta niin matalasti, että sir Kenneth ei
ymmärtänyt mitä hän sanoi, paitsi että hän kertoi niistä
virvotusaineista, joita vartioille oli hankittu.

"Mutta kuinka nyt pääsemme erilleen tästä hengestä, jonka Nectabanus on
esiin manannut, tyttöseni?"

"Suvaitkaa kuunnella minua, majesteeti", sanoi toinen ääni; "jos älykäs
ja ruhtinaallinen Nectabanus ei ole kovin mustasukkainen verrattoman
ihanan morsiamensa ja keisarinnansa puolesta, niin lähettäkäämme hänen
lausumaan jäähyväiset tuolle häpeämättömälle kuljeksivalle ritarille,
jota noin helposti voipi saada uskomaan, että korkeasukuiset naiset
tarvitsevat hänen julkirohkeaa urhoollisuuttaan".

"Se olisi mielestäni juuri paikallaan", vastasi toinen, "että prinsessa
Genevra kohteliaisuudellaan laskisi sen pois, jonka hänen miehensä
viisaus on tänne viekotellut".

Vihoissaan ja häpeissään siitä mitä oli kuullut, sir Kenneth aikoi
hetimiten millä ehdolla tahansa yrittää päästä ulos teltasta, kun mitä
vielä seurasi esti häntä aikeessansa.

"Niinpä kyllä", sanoi ensimäinen ääni, "vaan ensin meidän orpanamme
Edithin täytyy saada kuulla, kuinka tuo niin suuresti kiitetty veitikka
on käyttänyt itseään, ja meidän täytyy hänelle esittää silminnähtäviä
todisteita siitä että ritari on velvollisuutensa rikkonut. Siitä voipi
hänelle olla hyvä läksy; sillä usko minua, Kalista, minusta on toisinaan
tuntunut, että hän on antanut tämän pohjanmaisen seikkailian saada
enemmän sijaa sydämessään, kuin viisaus voipi sallia".

Yksi toisista äänistä kuului nyt hiljaa lausuvan jotain lady Edithin
ymmärryksestä ja älystä.

"Ymmärrystä, tyttö?" kuului vastaus. -- "Se on vain ylpeyttä ja halu
tulla pidetyksi siveämpänä kuin kukaan meistä. Ei, minä en luovu
eduistani. Te tiedätte hyvin ettei kukaan paremmin kuin lady Edith
kohteliaalla tavalla voi nuhdella jostakin virheestä, jos on sattunut
semmoisen tekemään -- Mutta tässä hän tulee".

Joku, joka näytti olevan aikeessa astua huoneeseen, heitti teltan
väliverholle varjon, joka hitaasti liikkui eteenpäin, kunnes se
sekaantui niihin, jotka jo verhoa pimittivät. Vaikka hän huomasi
katkerasti erehtyneensä -- vaikka kuningatar Berengaria -- sillä hän oli
jo arvannut, että se joka puhui korkeimmin ja käskevällä äänellä oli
Richardin puoliso -- häijyydestä eli ainakin kevytmielisyydestä näin
isosti oli häntä loukannut ja häväissyt, oli ritarille kumminkin se
vakuutus niin lohduttavainen, ettei lady Edith ollut osallisena siihen
petokseen, jota häntä vastaan oli harjotettu, ja se kohtaus, joka nyt
oli seuraava, herätti niin suuressa määrässä hänen uteliaisuuttaan, että
hän ei viipymättä kokenut päästä pois, niinkuin viisaasti kyllä ensin
oli päättänyt, vaan päinvastoin hartaasti etsi jotain rakoa eli aukeamaa
vaatteessa, josta hän yhtä hyvin näkisi kuin kuulisi mitä tapahtuisi.

"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, "ei kuninkaatar, joka vain huvikseen
on suvainnut panna kunniani ja ehkä henkeni alttiiksi, voi siitä
pahastua, jos käytän onnen suomaa tilaisuutta saadakseni tietoa hänen
vastaisista aikeistansa".

Näytti kuitenkin siltä kuin Edith olisi odotellut käskyjä
kuninkaattarelta, ja että tämä puolestaan ei ollut halukas puhumaan,
peljäten että hän ei voisi pidättää omaansa eikä hovinaistensa naurua;
sillä sir Kenneth kuuli vain tyrskytystä, ikäänkuin hillitystä naurusta.

"Teidän majesteetinne", sanoi Edith lopuksi, "näyttää olevan hupaisella
tuulella, vaikka mielestäni hiljainen hetki voisi vaatia uneliaisuutta.
Minä olin juuri maata panemaisillani, kun sain teidän majesteetinne
käskyn".

"Minä en kauan tahdo estää teitä makaamasta, orpanani," sanoi
kuninkaatar; "vaikka pelkään että tulette vähemmän levollisesti
lepäämään, kun teille ilmotan, että olette veikkanne menettäneet".

"Teidän majesteetinne muistelee tosiaan kovin kauan leikinlaskua, joka
jo alkaa käydä ikäväksi", vastasi Edith. "Minä en ole lyönyt mitään
veikkaa, vaikka teidän majesteetinne on suvainnut otaksua eli väittää,
että olisin niin tehnyt".

"No mutta eikö maar paholainen, vaellusretkestämme huolimatta, ole
saanut valtaa ylitsenne, jalo orpanaiseni, ja viekotellut teitä
valehtelemaan. Voitteko kieltää, että piditte rubinisormuksenne
kultaista rannerengastani vastaan sen päälle, että tuota Richardin
ritaria, eli miksi häntä nimittänette, ei voitaisi houkutella
vahtipaikaltansa?"

"Teidän majesteetinne on liian korkea minun vastaansanottavaksi", Edith
vastasi; "mutta nämä naiset voivat, jos haluavat, todistaa, että teidän
majesteetinne itse esitti semmoista veikkaa ja veti sormuksen sormestani
juuri minun selittäissäni, etten pitänyt veikkaa tuonlaisesta asiasta
neitseelliselle häveliäisyydelle soveliaana.

"Niin, mutta suokaa anteeksi, lady Edith", sanoi eräs toinen ääni,
"teidän täytyy sentään myöntää, että puhuitte hyvin suurella
luottamuksella tuon ritarin urhollisuudesta".

"Ja sen jos tein, hyväseni", sanoi Edith suuttuneena, "tarvitseeko sinun
sentähden pistää sanasi väliin mairitellaksesi hänen majesteetiansa?
Minä puhuin hänestä vain niinkuin kaikki puhuvat, jotka ovat häntä
taistelutantereella nähneet, eikä minulla ollut enemmän syytä puollustaa
kun sinulla halventaa häntä. Mistä vaimonpuolet leirissä puhelisivat,
ellei sotilaista ja sankaritöistä?"

"Jalo lady Edith", sanoi eräs kolmas ääni, "ei koskaan voi Kalistalle ja
minulle antaa anteeksi, että me teidän majesteetillenne kerroimme,
kuinka hän pudotti kaksi ruususilmikkoa kappelin laattialle".

"Jos teidän majesteetillänne", sanoi Edith äänellä, joka sir Kennethistä
tuntui kunnioittavasti nuhtelevalta, "ei ole muita käskyjä minulle
antaa, kuin hänen hovineitojensa pistosanojen kuuntelemista, niin
pyytäisin saada lähteä pois".

"Hiljaa, Florise", sanoi kuninkaatar, "älä meidän siivoutemme tähden
unehuta erotusta sinun ja ylhäisen sukulaisenne välillä. -- Mutta te,
paras orpanani", jatkoi hän jälleen leikillisellä äänellä, "kuinka te,
joka olette niin hyväsydäminen, voitte olla meille raukoille suomatta
muutaman hetken iloa, kun niin monta päivää nykyään olemme viettäneet
itkussa ja hammasten kiristyksessä?"

"Iloitkaatte, niin paljon kuin haluatte, armollinen rouva", sanoi Edith,
"mutta kernaammin olisin koko ikäni nauramatta kuin --"

Hän vaikeni, nähtävästi kunnioituksesta; mutta sir Kenneth saattoi
kuulla, että hän oli kovassa mielenliikutuksessa.

"Anna anteeksi", sanoi Berengaria, joka oli ajattelematon, vaan
hyvänluontoinen prinsessa Navarran suvusta; "mutta mitä pahaa sitten
oikeastaan olemme tehneet? Nuori ritari on viekoteltu tänne -- on vallan
luopunut -- eli luovutettu vartiapaikaltaan, jota ei kukaan hänen poissa
ollessa häiritse, erään kauniin neitosen tähden; sillä ritarin kunniaksi
täytyy tunnustaa, että Nectabanuksen viisaus ei voinut häntä houkutella
tänne kenenkään muun kuin teidän nimessä, kultaseni".

"Laupias luoja! Te laskette kai leikkiä?" sanoi Edith äänellä, joka
ilmaisi paljon suurempaa säikähystä, kuin hän ensin oli osottanut -- "te
ette voi tuolla tavoin puhua loukkaamatta sitä kunnioitusta, jonka
olette velkapää antamaan itsellenne ja minulle, teidän miehenne
sukulaiselle! -- Sanokaa vain että kaikki oli leikkiä, armollinen rouva,
ja suokaa mulle anteeksi että hetkeksikään saatoin uskoa sitä todeksi!"

"Lady Edith", sanoi kuninkaatar pahoillansa, "suree sormustaan, jonka
olemme häneltä voittaneet. -- Me tahdomme antaa tunnusmerkin teille
takaisin, kaunis orpana, mutta teidän myös tulee puolestanne sallia
meille vähäinen voittoriemu sen viisauden ylitse, jota usein on eteemme
levitetty ikäänkuin sotajoukolla lippua".

"Voittoriemu!" huudahti Edith harmistuneena, "voittoriemu! -- Sen riemun
täytyy jäädä uskottoman puolelle, kun he saavat kuulla että Englannin
kuningatar voipi tehdä miehensä sukulaisen ja hänen maineensa
kevytmielisen leikinteon esineeksi".

"Te olette vihoissanne, kaunis orpana, lempisormuksenne menettämisestä",
sanoi kuninkaatar. "No, koska ette mielisuosiolla tahdo veikkaanne
maksaa, niin luovumme oikeudestamme; se oli teidän nimenne ja tämä
merkki, jotka houkuttivat hänen tänne, ja me emme huoli syötistä kun
kala on saatu".

"Teidän majesteetinne", sanoi Edith kärsimättömästi, "te tiedätte hyvin,
ettette voi haluta minulta mitään, joka ei heti tulisi omaksenne. Mutta
kernaammin antaisin korillisen rubineja, kuin että nimeäni ja sormustani
käytettäisiin viekottelemaan urhoollista miestä rikokseen, joka hänelle
ehkä tuottaa häpeää ja rangaistusta".

"Ah, pelkäättekö uskollisen ritarinne henkeä?" sanoi kuninkaatar. "Te
luulette valtaamme kovin vähäiseksi, kaunis orpana, kun arvelette, että
leikinteko meidän puolelta voisi kenenkään hengen menettää. Oi, lady
Edith, muillakin on vaikutusta soturein rautarintoihin yhtä hyvin kuin
teillä -- itse leijonan sydän on lihasta, eikä kivestä; ja uskokaa
minua, minulla on kyllin valtaa Richardin yli pelastaakseni tuota
ritaria, jonka kohtalo niin isosti lady Edithiä huolettaa, siitä
rangaistuksesta jonka alaiseksi kuninkaan käskyjen rikkominen voisi
häntä saattaa".

"Siunatun ristin kautta, armollisin rouva", sanoi Edith, ja tuskin
kerrottavilla tunteilla sir Kenneth kuuli hänen lankeavan kuningattaren
jalkain juureen -- "pyhän neitsyen ja jokaisen kalenterin pyhimyksen
nimessä, ajatelkaa mitä teette! Te ette tunne kuningas Richardia -- te
olette vaan vähän aikaa olleet hänen kanssa naimisissa -- yhtä hyvin
voisi hengähyksenne pakottaa länsituulta väistymään, kun se rajuimmasti
ärjyy, kuin sananne voisivat suostuttaa kuninkaallista sukulaistani
heittämään sotalakien rikkomista rankaisematta. Oi, Jumalan tähden,
lähettäkää pois tuo ritari, jos todella olette hänen tänne houkutelleet!
Minä melkein olisin valmis häpeäkseni sanomaan, että olen kutsunut hänen
tänne, jos vain tietäisin hänen palanneen sinne, johon velvollisuus
häntä vaatii".

"Nouse ylös, orpana, nouse ylös", sanoi Berengaria kuningatar, "ja ole
varma siitä, että kaikki käypi paremmin kuin luulet. Nouse ylös, rakas
Edith. Minä olen pahoillani siitä, että olen leikkini esineenä pitänyt
henkilöä, jonka onni on sinulle niin kallis. Oi, älä vääntele käsiäsi --
minä tahdon uskoa, ettet sinä hänestä huoli ollenkaan -- tahdon uskoa
mitä vain haluat, kernaammin kuin nähdä sinua noin epätoivon vallassa.
-- Minä lupaan ottaa koko asiasta vastatakseni Richardin edessä
suojellakseni kaunista pohjalaista ystävätäsi -- tuttavaasi, piti mun
sanoman, koska et tunnusta häntä ystäväksesi. Oi, älä katsele niin
nuhtelevaisesti minuun! Laitetaan Nectabanus heti saattamaan tuota lipun
ritaria vahtipaikalleen; ja itse tahdomme joskus kunnoittaa häntä
suosionosotuksella, korvaukseksi siitä, että hän näin on saanut olla
tyhjää toimittamassa. Hän on luultavasti piilossa jossakin läheisessä
teltassa".

"Liljoista sidotun kruununi ja varsin hyvästä kaislasta tehdyn
valtikkani kautta", sanoi Nectabanus, "teidän majesteetinne erehtyy --
hän on lähempänä kuin luulettekaan -- hän on piilossa tuon esiripun
takana!"

"Ja on kuullut jokainoan sanan, minkä olemme puhuneet!" huudahti
kuninkaatar, nyt vuorostaan hämmästyen ja suuttuen. "Ulos, verraton
ilkiö ja houkka!"

Kun hän oli nämät sanat sanonut, juoksi Nectabanus ulos teltasta niin
kimeästi parkaisten, että oli epätietoista, josko Berengaria oli
rajottanut nuhteensa sanoihin, tai jos hän oli lisännyt tuntuvamman
osotuksen mielipahastaan.

"Mitäs nyt tehdään?" kuninkaatar kuiskasi Edithille ilmeisessä
hädässään.

"Mitä *täytyy* tehdä", sanoi Edith vakavasti. "Meidän täytyy puhutella
tätä aatelismiestä ja antautua hänen jalomielisyyden turviin". -- Näin
sanoen hän rupesi kiiruusti irrottamaan vaatetta, joka yhdellä puolella
peitti ovea eli aukeamaa.

"Jumalan tähden, anna olla -- muista", sanoi kuninkaatar, "huonettani --
pukuamme -- yön aikaa -- kunniaani!"

Mutta ennenkuin hän kerkesi varotuksensa lopettaa, oli vaate laskeunut
alas, eikä enään ollut erottavaa seinää aseellisen ritarin ja
kokoontuneen naisseuran välillä. Itämaisen yön lämpimyyden tähden oli
kuninkaatar Berengaria ja hänen hovinaisensa puetut enemmän
yksinkertaisesti ja huolettomasti kuin mitä heidän arvonsa ja ylhäisen
miehenpuolisen katselian läsnäolo juuri salli. Tämän muisti kuninkaatar
ja pakeni, kovasti huutaen ja neidot seurassaan, ulos huoneesta erääseen
tuon lavean teltan sivukamariin. Ainoa jälille jäänyt oli Edith, jonka
suru ja mielenliikutus ynnä suuri huoli skotlantilaisesta ritarista,
sekä pikaisen selityksen tarpeellisuus ehkä saivat häntä unhottamaan,
että hänen hivuksensa olivat enemmän hajallaan ja hänen pukunsa vähemmän
huolellinen, kuin tapa korkeasukuisten naisten kesken tähän aikaan
vaati, joka ylimalkain ei kumminkaan ollut siveellisen eli kainostelevin
muinaisuuden ajanjakso. Ohut, väljä hame punaisesta silkkivaatteesta oli
hänen pukunsa pääosa, sekä itämaiset tohvelit, joihin hän hätäisesti oli
paljaat jalkansa pistänyt, ynnä hartioille heitetty, irtanainen huivi.
Päässä hänellä ei ollut muuta peitettä kun minkä hänelle soi nuo paksut,
hajanaiset kiharansa, jotka ylt'ympäri valuivat alas ja puoleksi
peittivät kasvoja, joille siveyden, harmin sekä muut valtavat tunteet
olivat nostattaneet heleän punan.

[Kuva]

Mutta vaikka Edith käsitti tilansa kaikella sillä hienoudenaistilla,
joka on hänen sukupuolensa suurin kaunistus, ei hän kuitenkaan
hetkeäkään näyttänyt ajattelevan, että se, minkä hän oli
häveliäisyydelleen velkaa, olisi verrattava siihen velvollisuuteen,
jonka hänen tuli täyttää ritaria kohtaan, joka hänen tähtensä oli
ereykseen ja vaaraan viekoteltu. Hän veti kyllä huivin vähän lujemmin
kaulaansa ja rinnoillensa, ja asetti joutusaan luotaan lampun, joka
kovin kirkkaasti häntä valaisi; mutta kun sir Kenneth yhä seisoi
liikkumatta samalla paikalla, jossa häntä ensin oli huomattu, niin Edith
pikemmin lähestyi häntä kuin poistui hänestä, huudahtaessaan:
"kiirehtikää vahtipaikallenne, urhokas ritari! Teitä on petetty, kun on
kutsuttu tänne; älkää kyselkö enempää!"

"Minun ei tarvitse kysyä", sanoi ritari, laskeutuen toiselle polvellensa
samalla kunnioituksella, jolla hän olisi heittäytynyt pyhimyksen
alttarin eteen, ja luoden silmänsä laattiaan, jotta hän ei
silmäyksillään enentäisi lemmittynsä hämilläoloa.

"Oletteko kuulleet kaikki?" sanoi kiivaasti Edith. -- "Armollisten
pyhimysten kautta! Miksi sitte viivytte täällä, kun joka minuuti teille
lisää häväistystä?"

"Minä olen luullut, että olen häväisty, ja olen kuullut sen teiltä. Mitä
siitä huolin, kuinka pian rangaistus seuraa? Minulla on vain yksi rukous
teille, ja sitten lähden uskottomain keihästen kesken koettamaan, josko
ei häpeää voida verellä puhtaaksi pestä".

"Älkää tehkö sitäkään", sanoi Edith. "Olkaa viisas -- älkää viipykö
täällä. -- Kaikki voipi vielä käydä hyvin, jos vain kiirehditte".

"Minä odotan vain teidän anteeksi-antamusta", sanoi yhä polveaan
notkistama ritari, "siitä liian rohkeasta uskostani, että te olisitte
voineet vaatia ja arvossa pitää vähäisiä palveluksiani".

"Minä annan anteeksi teille -- oi minullahan ei ole anteeksi antamista!
Minä olen ollut välikappaleena, teidän vahingoittamiseen. -- Mutta oi,
rientäkää pois! -- Minä annan anteeksi -- minä annan arvoa teille, se
on, niinkuin jokaiselle urhoolliselle ristiretkeiliälle -- kun vain
menette!"

"Vastaanottakaa ensin tämä kallis, mutta onneton tunnusmerkki", sanoi
ritari, ojentaen sormusta Edithille, joka nyt osotti levottomuuden
merkkejä.

"Oi, ei, ei", hän sanoi ja kieltäytyi sitä ottamasta, "Pitäkää se --
pitäkää se osotteena kunnioituksestani -- mielipahastani, piti minun
sanoa. Oi, menkää jos ei itsenne, niin minun tähden!"

Vaikka Edithin ääni oli sir Kennethille ilmottanut kunnian menetyksen,
piti hän sen melkein korvattuna sen osanoton kautta, minkä neito ilmaisi
hänen kohtalonsa suhteen, ja hän heitti Edithiin pikaisen silmäyksen,
kun hän nousi ylös ja syvästi kumartaen valmistausi lähtemään. Samalla
hetkellä se neitsyeellinen kainouden tunto, jota tähän saakka Edithin
toisten tunnetten voima oli painanut alas, vuorostaan pääsi voittajaksi
ja hän kiiruhti ulos huoneesta, mennessään sammuttaen lampun ja heittäen
sir Kennethin mielestä jälkeensä niin luonnollista kuin hengellistä
pimeyttä.

Häntä täytyy totella, oli ensimäinen selvä ajatus, joka herätti ritaria
hänen unelmistaan, ja hän riensi sille paikalle, mistä oli telttaan
tullut. Telttavaatteen alatse konttaaminen samalla tavoin kuin hän äsken
oli tullut sisään, vaati aikaa ja tarkkuutta, ja hän sentähden raivasi
itsellensä mukavamman tien, veitsellään vaatteeseen aukeaman
leikkaamalla. Kun hän oli taivasalla, valtasivat ristiriitaiset tunteet
häntä siihen määrään, että hän ainoastaan epäselvästi käsitti mitä oli
tapahtunut ja mitä hänen nyt piti tehdä. Hänen täytyi kiihdyttää
toimeliaisuuttaan muistamalla, että lady Edith oli käskenyt hänen
kiirehtiä. Mutta keskellä telttaköysiä ja telttoja hänen juuri nyt
täytyi liikkua varovasti, kunnes hän oli löytänyt sen tien eli kadun,
jolta kääpiö oli häntä saattanut syrjään, etteivät vartiat kuningattaren
teltan edustalla heitä huomaisi, ja hänen täytyi sitäpaitsi kulkea
hitaasti ja hiljaisesti, jotta hän ei lankeamalla eli asepukunsa
kalinalla herättäisi melua. Pilven hattara oli päälle päätteeksi
pimittänyt kuun samassa tuokiossa, kuin hän astui teltasta ulos, ja sir
Kennethin täytyi tätä uutta vastusta kärsiä hetkellä, jolloin hänen
mielenhämmennys ja täysi sydämensä tuskin jättivät hänelle tarpeeksi
sielunvoimaa omain liikuntojansa määräämiseen.

Mutta äkkiä sattui hänen korvaansa ääniä, jotka kerrassaan nostivat
hänen sielunsa täyteen pontevuuteen. Ne tulivat Pyhän Yrjön kukkulalta.
Hän kuuli ensin yhden ainoan kovan, vihaisen ja hurjan haukunnan, jota
paikalla seurasi kimeä kiljaus. Metsäkaurista ei Roswalin ääni koskaan
vilkkaammin hypähyttänyt, kuin sir Kennethiä tämä arvaten kuolinhuuto
hänen jalolta koiraltansa, jota ei tavallinen vahinko olisi saanut
älähtämäänkään. Hän riensi kiireen kautta telttakadulle ja sille
päästyään alkoi, raskaasta asustansa huolimatta, juosta kukkulaa kohti
niin nopeaan, että harvat aseettomatkaan ihmiset olisivat voineet häntä
seurata, ja kun hän ei vähentänyt vauhtiansa kunnaan juurellekaan
jouduttuaan, seisoi hän muutamassa minuutissa kukkulanhuipun pienellä
tasaisella tantereella.

Kuu pilkisti samassa pilven raosta ja näytti hänelle, että Englannin
lippu oli kadonnut, ja että riuku, josta se oli liehunut, taitettuna
makasi maassa, ja sen vieressä hänen uskollinen koiransa, nähtävästi
kuoleman tuskassa.



Neljästoista luku.

      Kunniani aarre, kerätty
      Vanhuuden varaks', on siis kadonnut?
      Ja maineen virta aivan kuivunut?
      Niin on -- ja avojaloin poikanen
      Nyt poimii kiviä sen pohjasta.

      *Don Sebastian.*


Hetken oltuaan tuskallisten mielenliikutusten vallassa, jotka ensin
hurmasivat ja melkein pyörryttivät häntä, oli sir Kennethin ensimäinen
ajatus katsella ympärilleen niiden perään, jotka olivat tehneet tämän
väkivallan Englannin lipulle, mutta hän ei voinut heistä havaita
vähintäkään jälkeä. Hänen toinen ajatuksensa -- joka ehkä muutamia
ihmisiä voipi kummastuttaa, vain niitä ei, jotka koirassa ovat löytäneet
luotettavan ystävän oli tarkastella, missä tilassa hänen uskollinen
Roswalinsa oli, joka näkyi saaneen kuoloniskun sitä velvollisuutta
täyttäessään, jota hänen herransa oli viekoteltu laiminlyömään. Hän
hyväili kuolevaa eläintä, joka uskollisena viimeiseen hetkeen saakka
näkyi unhottavan oman kipunsa, kun ilokseen sai herraansa nähdä, ja yhä
heilutteli häntäänsä sekä nuoleskeli hänen kättänsä silloinki, kun
tukehutettu valitus osotti, että sir Kenneth vain lisäsi sen tuskia
yrittäessään haavasta vetää pois siihen jäänyttä peitsen eli
heittokeihään kärkeä; mutta heti senjälkeen se enensi heikkoja
liehakoimisiansa ikäänkuin peljäten isäntäänsä pahastuttaneensa sen
kautta, että ilmaisi niitä tuskia, joita hänen huolenpitonsa sille
saatti. Kuolevan eläimen ystävyyden-osotukset olivat katkera lisäys
siihen häpeän ja epätoivon tunteeseen, joka sir Kennethiä masenti.
Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi menettänyt ainoan ystävänsä juuri
samalla hetkellä kuin kaikkein muitten viha ja ylönkatse häntä kohtasi.
Ritarin mieli murtui tuskallisen surun alle ja hän itki ja valitti
ääneen.

Kun hän näin antausi surunsa valtaan, kuuli hän kirkkaan ja juhlallisen
äänen, joka aivan lähellä häntä lausui seuraavat sanat kristittyin ja
saracenein kesken käytetyllä _lingua francalla_:

"Vastoinkäyminen on kuin aamu- ja iltasade -- kylmä, rasittava ja
vastenmielinen ihmisille ja eläimille, se kuitenkin kasvattaa kukan ja
hedelmän, dadelin, ruusun ja kranati-omenan".

Sir Kenneth kääntyi puhujaan ja havaitsi arapialaisen lääkärin, joka
huomaamatta oli lähestynyt ja jalat ristissä istunut vähän hänen taakse
sekä juhlallisen vakavalla, vaan sen ohessa säälivällä äänellä lausui
niitä siveellisiä lohdutuksiansa, joilla korani ja sen tulkitsiat häntä
varustivat; sillä itämaalla ei viisautena pidetä viisaan oman
kekseliäisyyden osottamista, vaan hyvää muistia sekä "sen mitä on
kirjotettu" sattuvaa käyttämistä ja tapahtumiin sovittamista.

Häpeissään siitä että häntä oli tavattu vaimontapaisessa surun
näyttämisessä, pyhkäisi sir Kenneth harmistuneena kyyneleensä ja alkoi
uudestaan hoidella kuolevaa lemmikkiänsä.

"Runoilia on sanonut", jatkoi arapialainen, ritarin poiskäännetyistä
kasvoista ja tylystä käytöksestä huolimatta: "härkä peltoa ja kameli
erämaata varten. Eikö lääkärin käsi olisi soveliaampi kuin sotilaan
parantamaan haavoja, vaikka hän on vähemmän taitava niitä tekemään?"

"Tätä potilasta, Hakim, ei taitosi enään pysty auttamaan", sanoi sir
Kenneth, "ja sitäpaitsi hän lakisi jälkeen on saastainen eläin".

"Missä Allah on suvainnut antaa henkeä sekä nautinnon ja tuskan tuntoa",
sanoi lääkäri, "olisi syntistä ylpeyttä, jos viisas, jota hän on
valistanut, kieltäisi elämää pitentämästä tai tuskaa lievittämästä.
Viisaalle on köyhän palvelian, koiraraukan tai voitollisen kuninkaan
parantaminen jotenki saman-arvoisia tapahtumia. Salli minun tutkia tätä
sairasta eläintä".

Sir Kenneth antoi ääneti suostumuksensa ja lääkäri tutki ja koetteli
Roswalin haavaa yhtä tarkasti ja huolellisesti, kuin jos hänellä olisi
ollut ihmisolento hoidettavana. Hän otti sitte konekotelon esiin ja
nipistimiä taitavasti käyttämällä vetäisi keihäänkärjen haavasta sekä
tyrehytti verenjuoksun siteillä ja muilla neuvoilla, jolloin eläin koko
ajan tyynesti kärsi hänen menettelyänsä ikäänkuin se olisi käsittänyt
hänen hyvää tarkotustansa.

"Eläin voipi tulla terveeksi", sanoi El Hakim sir Kennethille, "jos
sallitte minun viedä hänen telttaani ja hoitaa häntä niin tarkasti, kuin
hänen jalo rotunsa ansaitsee. Sillä tietäkää, että palvelianne Adonebek
ei ole vähemmän taitava jaloin hevosten ja hyväin koirain sukuperän ja
omaisuuden havaitsemisessa, kuin niiden tautien hoitamisessa, jotka
ihmiskuntaa vaivaavat".

"Ottakaa hänet mukaanne", sanoi ritari. "Minä lahjotan hänen mielelläni
teille, jos hän paranee. Minä olen teille velkaa palkinnon siitä, että
olette hoitaneet asekantajaani, eikä minulla ole mitään muuta
tarjottavaa. Ja mitä itseeni tulee, en koskaan enään puhalla torveen
enkä kutsu koiraa".

Arapialainen ei tähän vastannut mitään, vaan taputti käsiään, joka
merkki heti kutsui esiin kaksi mustaa orjaa. Hän antoi heille käskynsä
arapian kielellä ja sai heiltä vastauksen: "kuulla on totella", jonka
jälkeen he nostivat koiran käsivarsillensa ja kantoivat hänen pois ilman
varsinaista tenäntekoa hänen puoleltaan; sillä vaikka hänen silmänsä
kääntyivat herraansa kohti, oli hän kumminkin kovin heikko
vastustelemisiin.

"Hyvästi nyt, Roswal", sanoi sir Kenneth, "jää hyvästi sinä ainoa ja
viimeinen ystäväni! -- Sinä olet kovin jalo niin halvan ihmisen
omistettavaksi kuin minä minun tästä lähin tulee itseäni pitää. Minä
haluaisin", hän orjain mentyä jatkoi, "että niin kuolemaisillaan kuin
hän on, voisin kohtaloa vaihtaa tuon jalon eläimen kanssa".

"Niin on kirjotettu", sanoi arapialainen, vaikka tämä puhe ei ollut
hänelle pidetty, "että kaikki eläimet ovat luodut ihmisen palvelukseksi;
ja mailman herra puhuu ajattelematta, kun hän kärsimättömyydessään
tahtoo halvimman olennon orjuuteen vaihtaa toivonsa tässä ja
tulevaisessa elämässä".

"Koira, joka velvollisuutensa täyttämisessä kuolee", sanoi ritari
vakaisesti, "on parempi kun ihminen, joka on sen laiminlyönyt. Jätä
minut yksin, Hakim. Sinulla on tällä puolen ihmetöitä ihmeellisin tieto,
mitä ihmisellä koskaan on ollut, mutta sielun haavoihin ei taitosi
riitä".

"Riittää, jos sairas tahtoo kipunsa selittää ja lääkärin hoitoon
antautua", sanoi Adonebek El Hakim.

"Tiedä sitten", sanoi sir Kenneth, "koska olet niin itsepintainen, että
eilen illalla Englannin lippu liehui tältä kukkulalta -- Minä olin sen
valittu vartia -- aamu kohta koittaa -- tuossa makaa taitettu lippuriuku
-- lippu itse on poissa -- ja minä istun tässä, elävänä ihmisenä".

"Kuinka?", sanoi El Hakim ja katseli häntä tarkemmin, "asusi on
vahinkoutumatta -- veren pilkkua ei näy aseillasi ja maine ylistää sinua
mieheksi, joka ei juuri näin palaa taistelusta. Sinua on houkuteltu
paikaltasi -- niin, sinua on houkutellut joku noista punaposkisista
mustasilmäisistä sulottarista, joille te nazarenit pikemmin, omistatte
Allalle tulevan kunnioituksen, kuin lemmen, jota synnittä voi antaa
multapaakuille, niinkuin me itse. Niin varmaan on käynyt, sillä niin on
mies aina langennut, sulttani Aatamin ajasta saakka".

"Ja niin jos olisi, lääkäri", sanoi sir Kenneth kolkosti; "mitä apua
siihen?"

"Tieto on taidon äiti", sanoi El Hakim, "niinkuin urhoollisuus korvaa
voiman puutteen. -- Kuule minua. Ihminen ei ole puu, juurtunut yhteen
paikkaan -- eikä hän myöskään ole luotu kolkon kallion rinteissä
riippumaan kiinni, kuin hengellä tuskin varustettu kuoriainen. Oma
kristillinen raamattusi käskee sinua yhdestä kaupungista pakenemaan
toiseen, kun sinua vainotaan; ja me mahomettiläiset tiedämme myöski,
että Mahomet Allahn profeeta löysi turvapaikan ja suosittelioita
Medinassa, kun hän oli pyhästä Mekan kaupungista karkotettu".

"Ja mitä tuo kaikki minuun koskee?" sanoi skotlantilainen.

"Paljon", vastasi lääkäri. "Viisaskin pakenee myrskyä, jota hän ei voi
hillitä. Pakene siis kiiruusti Richardin vihan edestä Saladinin
voitollisten lippujen suojaan".

"Minun pitäisi todellakin", sanoi sir Kenneth ivallisesti, "salata
häpeäni uskottomain pakanain leirissä, jossa itse tuo sana on
tuntematon. Mutta eikö olisi paras minun vielä täydellisemmin ottaa
heidän kurjuuteen osaa? Etkö neuvoissasi käy niin pitkälle, että
kehottaisit minua pukemaan turbania päälleni? Mielestäni tuntuu, että
vain uskontoni hylkääminen puuttuu häväistykseni täydentämiseksi".

"Älä herjaa, nazareni", sanoi lääkäri vakavasti, "Saladin ei profeetan
lakiin käännä muita kuin niitä, joissa sen oppi vaikuttaa vakuutusta.
Avaa silmäsi valkeudelle, ja suuri sulttani, jonka anteliaisuus on yhtä
määrätön kuin hänen valtansa, lahjottaa sinulle ehkä kuningaskunnan;
pysy sokaistuna, jos tahdot, ja vaikka olet olento, jonka elämä tästä
lähin on ikuiseen kurjuuteen tuomittu, tekee Saladin sentään sinun
rikkaaksi ja onnelliseksi sinä elinaikana, joka sinulle on tässä
mailmassa suotu. Vaan älä pelkää, että turbani kääritään pääsi ympäri,
eli se tapahdu omasta vapaasta tahdostasi".

"Ennen sitte suon", ritari sanoi, "että kuoleman kouristamat kasvoni
mustuvat taivaan alla, niinkuin luultavasti tekevät, ennenkuin
huomispäivän aurinko on alennut".

"Et kumminkaan tee viisaasti, nazareni", lausui El Hakim, "kun hylkäät
tämän hyvän tarjoukseni, sillä minulla on Saladinin luona hiukka valtaa,
ja minä voin sinulle hankkia ylhäisen sijan hänen suosiossa. Katso,
poikani -- tämä ristiretki, joksi te mieletöntä yritystänne kutsutte, on
kuin suuri _dromondi_[1], joka merellä hajoaa kappaleiksi. Sinä olet
itse tuolle mahtavalle sulttanille tuonut aselevon esityksiä täällä
kokoontuneilta kuninkailta ja ruhtinailta, mutta et kentiesi tiedä oman
lähetyksesi koko sisältöä".

[1] Sen aikuiset suurimmat laivat nimitettiin Dromondeiksi eli
Dromedareiksi.

"Minä en sitä tiedä, enkä haluakaan tietää", vastasi ritari
malttamattomasti. "Mitä se minua hyödyttää, että vastikään olen ollut
kuningasten ja ruhtinasten airut, kun ennen iltaa olen hirteen
ripustettu häväisty raato?"

"Niin, vaan minä puhun, jotta ei kohtalosi tulisi tuommoiseksi", sanoi
lääkäri. "Saladinia imarrellaan joka taholta; tämän häntä vastaan
solmitun liittokunnan ruhtinaat ovat hänelle tehneet semmoisia sovinnon-
ja rauhantarjouksia, joihin toisissa oloissa hän olisi pitänyt
kunniallensa sopivana suostua. Toiset ovat omasta puolestaan salaisesti
tarjoutuneet erottamaan sotajoukkojansa frangistanin kuningasten
leiristä ja myöskin lainaamaan aseitansa profeetan lipun
puollustamiseksi. Mutta Saladin ei tahdo hyväkseen täyttää niin
itsekästä ja petollista luopumista. Kuningasten kuningas tahtoo vain
sopia Leijonakuninkaan kanssa. Saladin ei tee rauhaa kenenkään muun kuin
Melek Ricin kanssa, ja hänen kanssa hän tahtoo keskustella kuin ruhtinas
taikka taistella sankarina. Richardille hän vapaa-ehtoisesti suopi
etuja, joihin koko Europan miekat eivät olisi voineet häntä peljättää
taikka pakottaa suostumaan. Hän sallii vapaan vaelluksen Jerusalemiin ja
kaikkiin paikkoihin, joissa nazarenit tahtovat hartauttansa harjottaa;
niin hän on valmis siihen määrään saakka jakamaan valtakuntansa veljensä
Richardin kanssa että hän myöntää kristittyin sotajoukkojen majottamista
kuuteen Palestinan vankimpaan kaupunkiin sekä itse Jerusalemiin, ja
jättää ne Richardin upseerein suoranaiseen komentoon sekä antaa
Richardille Jerusalemin suojeliakuninkaan nimityksen. Lisäksi vielä,
kuinka kummalliselta ja mahdottomalta se teistä näyttäneekin, niin
tietäkää, ritari -- sillä teidän kunnianne päälle voin ilmottaa tuon
miltei uskomattoman salaisuuden -- tietäkää että Saladin tahtoo tätä
onnellista liittoa Frangistanin ja Aasian urhoollisimpain ja jaloimpain
välillä järkähtämättömästi vahvistaa sen kautta; että hän
kuninkaalliseksi puolisokseen ylentää kristityn neitosen, joka on
kuningas Richardin likeinen sukulainen ja tunnetaan nimellä Edith
Plantagenet[1]".

[1] Tämä ehdotus kuulunee ehkä niin mahdottomalta ja suunnattomalta,
että lienee tarpeellista selittää, että semmoinen todella tehtiin.
Historioitsiat ilmottavat kuitenkin ehdotetuksi morsioksi Neapolin
leskikuninkaatarta, Richardin sisarta, ja sulhoksi Saladinin veljeä. He
eivät näy tunteneen, että Edith Plantagenet'ä oli olemassa. Katso
_Mill's History of the Crusades_. Vol. II, pag. 61.

"Haa! Mitä sanot?" huudahti sir Kenneth, joka välinpitämätönnä ja
tunnottomana oli kuunnellut El Hakimin puheen edellistä osaa, vaan johon
nyt viimeinen lauselma kovasti koski, aivan kuin äkkiä kiihotetun hermon
vapistus synnyttää kivuntunteen halvatussakin. Hän alensi kuitenkin
äänensä, suurella ponnistuksella hilliten vihastustaan, jonka hän peitti
ylenkatseellisen epäilemisen alle, ja jatkoi vielä keskustelua
saadakseen niin paljon tietoja kuin mahdollista siitä, mitä hän piti
salahankkeena sen kunniaa ja onnellisuutta vastaan, jota hän ei vähemmän
rakastanut siksi, että tämä rakkaus kaikesta päättäen oli yhdellä kertaa
hävittänyt hänen oman onnensa ja kunniansa. -- "Ja kuka kristitty",
sanoi hän jotenkin tyynesti, "antaisi vahvistuksensa niin luonnottomaan
yhdistykseen kuin kristityn neitosen ja uskottoman saracenin välillä?"

"Sinä olet vain ymmärtämätön, sokaistu nazareni", sanoi El Hakim. "Etkö
näe, kuinka mahomettiläiset prinssit Espaniassa myötäänsä naivat
jalosukuisia nazarenilaisia neitosia, ilman minkäänlaista pahennusta
herättämättä maurilaisissa tahi kristityissä? Ja sulttani on, täydellä
luottamuksellaan Richardin sukuun, antava englantilaiselle neidolle
samat vapaudet, kuin teidän frankilaiset tavat naisille suovat. Hän
sallii hänelle vapaan uskonharjotuksen -- koska ylimalkain on yhentekevä
mitä uskontoa naiset tunnustavat -- ja hän antaa hänelle semmoisen arvon
ja aseman kaikkein Zenanansa vaimonpuolten suhteen, että hän kaikin
puolin on oleva hänen ainoa, hallitseva kuninkaattarensa".

"Kuinka!" sanoi sir Kenneth, "rohkenetteko uskoa, mahomettilainen, että
kuningas Richard sallisi sukulaisensa, korkeasukuisen ja siveän
prinsessan tulla, parhaassa tapauksessa, ylimmäiseksi portoksi
uskottoman haremiin? Tiedä, Hakim, että alhaisin vapaa, kristitty
aatelismies pitäisi tuommoista loistavaa häpeää kovin halpana
lapsellensa".

"Sinä erehdyt", sanoi Hakim. "Franskan Philip sekä Champagnen Henrik, ja
muut Richardin etevimmät liittolaiset ovat kummastelematta kuunnelleet
ehdotusta ja luvanneet voimiensa mukaan edistää naimiskauppaa, joka
tekisi lopun näistä tuhoavista sodista; ja Tyron viisas arkkipiispa on
luvannut esittää asian Richardille täydellisesti luottaen tuuman
onnistumiseen. Sulttanin varovaisuus on tähän saakka pitänyt esitystä
salassa toisilta, niinkuin Montserrat'n markiisilta ja
temppelimestarilta, koska hän tietää että heidän menestyksensä ehtona on
Richardin kuolema eli onnettomuus, vaan ei hänen elämänsä ja kunniansa.
-- Ylös sentähden ja hevosen selkään, herra ritari. Minä annan sulle
kirjeen, joka on saattava sinut sulttanin suosioon, äläkä luule, että
hylkäät maasi eli sen edut ja uskonnon, koska molempain hallitsiain
pyrinnöt kohta tulevat käymään yhteen. Neuvosi tulevat Saladinille
olemaan hyvin tervetulleet, sillä sinä voit hänelle antaa paljon tietoja
kristittyjen naimisista, heidän vaimojensa kohtelemisesta ja muista
heidän laeistaan ja tavoistaan, jota kaikkea tuommoisen liiton johdosta
hänen on hyvin tärkeä tietää. Sulttanin oikea käsi pitelee itämaitten
aarteita ja on anteliaisuuden lähde. Taikka jos niin haluat, niin
Saladin, jouduttuaan Englannin liittolaiseksi, helposti voipi
Richardilta sinulle hankkia ei ainoastaan anteeksiantamusta ja entiseen
arvoon asettamista, vaan myös toimittaa sinulle ylhäisen päällikköviran
niissä joukoissa, jotka Englannin sotaväestä voivat jäädä tänne
Richardin ja Saladinin yhteistä hallitusta Palestinassa ylläpitämään.
Ylös siis ja hevosen selkään -- tasainen tie on edessäsi".

"Hakim", sanoi skotlantilainen ritari, "sinä olet rauhan mies -- sinä
olet myöskin pelastanut Englannin Richardin hengen ja sen lisäksi vielä
oman kurjan asekantajani, Strauchanin. Sentähden olen loppuun asti
kuunnellut puhetta, jonka, jos sitä joku toinen mahomettiläinen paitsi
sinä olisi pitänyt, minä olisin katkaissut puukon pistoksella!
Palkinnoksi hyvyydestäsi neuvon sinun pitämään huolta että se saraceni,
joka Richardille tulee ehdottelemaan naimiskauppaa Plantagenet'n ja
teidän kirotun sukukuntanne välillä, panee päähänsä kypärin, joka kestää
samanlaista sotakirveen iskua, kuin se, joka särki Akkon portin. Varmaan
häntä muussa tapauksessa ei sinunkaan taitosi voi auttaa".

"Sinä siis pysyt jäykässä päätöksessä olla saracenein sotajoukkoon
pakenematta? Muista sentään että jäät tänne varman turmion omaksi; ja
sinun lakisi kirjat, yhtä hyvin kuin meidän, kieltävät ihmistä
murtaumasta oman henkensä pyhyyteen".

"Jumala siitä varjelkoon!" sanoi skotlantilainen, tehden ristinmerkin;
"mutta meitä on myös kielletty pakenemasta rangaistusta, jonka
rikoksemme sietävät. Ja koska ajatuksesi, Hakim, uskollisuudesta ovat
niin halvat, alan katua, että annoin sinulle oivan koirani; sillä jos se
jääpi henkiin, se saapi herran, joka ei sen arvoa älyä".

"Lahja, jota kadutaan, on jo pyydetty takaisin", sanoi El Hakim; "mutta
meitä lääkäreitä vala estää luotamme lähettämästä sairasta, ennenkuin
hän on terveeksi tehty. Jos koira paranee, on se vielä kerran tuleva
omaksenne".

"Kyllin tuosta, Hakim", sir Kenneth vastasi; "ihmiset eivät kernaasti
haastele koirista ja havukoista, kun vain tunti erottaa heitä
kuolemasta. Jättäkää minut yksin muistelemaan syntejäni ja taivahan
armoa anomaan".

"Minä jätän sinut uppiniskaisuuteesi", sanoi lääkäri; "sumu peittää
syvyyden niiltä, jotka ovat tuomitut siihen putoamaan".

Hän kulki verkalleen tiehensä, tuon tuostakin kääntyen taaksepäin,
ikäänkuin odotellen, että hartauteen vaipunut ritari kutsuisi häntä
takaisin joko sanoilla taikka merkeillä. Viimein hänen turbanilla
peitetty vartalonsa katosi siihen telttasokkeloon, jota alkoi kukkulan
alta, vaaleana hämärtäen aamukoiton heikossa valossa, joka nyt oli
astunut himmentyneen kuutamon sijaan.

Mutta vaikka lääkäri Adonebekin sanat eivät olleet Kennethiin tehneet
sitä vaikutusta, jota viisas olisi suonut, olivat ne kuitenkin
synnyttäneet skotlantilaisessa halua henkensä säästämiseen, josta hän,
häväistynä kuin hän piti itseään, oli valmis luopumaan, niinkuin
likaisesta puvusta, jota hänen ei kauvemmin sopinut pitää. Nyt juohtui
hänen mieleensä paljon mitä oli tapahtunut hänen itsensä ja erakon sekä
tämän ja Shirkohfin eli Ilderimin kesken, ja kaikki näytti vahvistavan
mitä El Hakim oli kertonut sovintokirjan salaisesta pykälästä.

"Se arvoisa petturi!" huudahti hän itsekseen. "Se harmaapäinen tekopyhä!
Hän puhui uskottomasta miehestä, jonka oikea-uskoinen vaimo kääntäisi.
-- Ja kuka tietää, josko se valapatto ei näyttänyt Edith Plantagenet'n
suloutta tälle Jumalan kiroomalle saracenille, jotta tuo koira näkisi
kelpaisiko hän uskottoman haremiin? Jos minulla taasen olisi tuo uskoton
Ilderim, tai mikä nimensä lienee, kourissani, joilla kerran pitelin
häntä niin lujasti kuin ikänä koira on jänestä pidellyt, niin ainakaan
hän ei koskaan enään lähtisi asialle, joka tuottaisi häpeää kristitylle
kuninkaalle eli jalolle ja siveälle neidolle. Mutta tuntini kutistuvat
äkkiä minuteiksi -- kuitenkin, niin kauan kuin elän ja hengitän, täytyy
jotakin tehdä, ja joutusaan".

Hän viivähti hetken, nakkasi sitte kypärinsä pois, astui kukkulan
rinnettä alas, ja lähti kulkemaan suoraan kohti Richard kuninkaan
telttaa.



Viidestoista luku.

      Jo kukko höyhenpuvussaan
      Kirkkaast' on kiekunut
      Ja ilmottanut kaikille
      Ett' päiv' on alkanut.
      Kuningas Edward silmän loi
      Aurinkoon loistavaan,
      Ja kuuli korpin huutavan:
      "Nyt verta kohta saan!"
      "Niin saat", hän lausui, "taivahan
      Mä kautt' oon vannonut,
      Ett' Baldwin ystäväinsä kans
      Illaks' on surmatut!"

      *Chatterton.*


Samana iltana kuin sir Kenneth seisoi vahtipaikallansa, oli Richard, sen
melskeisen tapauksen perästä, joka oli häirinnyt illan rauhaa, asettunut
levolle sillä täydellä luottamuksella, jonka hän sai äärettömästä
rohkeudestansa ja siitä etevyydestä, jota hän tarkotuksensa
saavuttamista varten oli osottanut koko kristityn sotaväen ja sen
päällikköjen läsnäollen, joista moni, kuten hän tiesi, pitivät Itävallan
herttuan häpäisemistä voittona heidän itsensä yli; niin että hänen
ylpeytensä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kuin hän yhden vihollisen
kukistamalla oli satoja nöyryyttänyt.

Toinen hallitsia olisi kahdenkertaisiksi enentänyt vartiansa yöksi
tämmöisen tapahtuman jälkeen, ja ainakin pitänyt osan väestään aseissa.
Mutta Leijonasydän lähetti tänä iltana tavallisenki vartiaväkensä pois,
ja käski sotamiehille jakaa viiniä, että he joisivat maljan hänen
uudeksi terveydeksensä ja Pyhän Yrjön lipun kunniaksi; joten
Englantilainen osasto leirissä olisi ollut aivan ilman vartioitta ja
sotaisitta varokeinoitta, elleivät sir Tuomas de Vaux, Salisburyn kreivi
ja muut ylimykset olisi ryhtyneet toimiin järjestyksen ja sotakurin
ylläpitämiseksi juomatoverein kesken.

Saracenilainen lääkäri viipyi kuninkaan luona siitä kuin hän oli
makuulle ruvennut siihen saakka kuin sydänyö oli kulunut, ja antoi
hänelle tällä ajalla kahdesti rohtoja, sittekun hän ensin tarkoin oli
ottanut vaarin täysikuun asemasta taivaalla, jonka vaikutusta hän
selitti lääkkeensä voimalle edullisimmaksi taikka vahingoittavimmaksi.
Vasta kolme tuntia sydänyön jälkeen El Hakim lähti kuninkaan teltasta
siihen, joka oli pystytetty hänelle ja hänen saattoväelleen. Tiellä
sinne hän pistäysi sir Kennethin telttaan tiedustelemaan, kuinka hänen
ensimäinen potilaansa kristityssä leirissä, vanha Strauchan, niinkuin
ritarin asekantajan nimi oli, jaksoi. Kysyessään sir Kennethin itsensä
perään Ei Hakim sai tietää minkälaatuiseen virantoimintaan sir Kenneth
oli määrätty, ja arvattavasti tämä tieto saatti häntä Pyhän Yrjön
kukkulalle, jossa hän löysi etsittynsä siinä surkeassa tilassa, kuin
edellisessä luvussa kerrottiin.

Oli auringon nousun-aika kuin aseellisen miehen hitaat askeleet kuultiin
lähestyvän kuninkaan telttaa, ja ennenkuin de Vaux, joka nukkui herransa
vuoteen vieressä yhtä herkästi kuin koskaan kahlekoira, ennätti enempää
kuin hypähtää ylös ja sanoa: "kuka tulee?" astui Leopartin ritari
telttaan, syvä ja nöyrä synkkyys kuvattuna miehuullisilla kasvoillansa.

"Kuinka uskallatte olla niin rohkea, herra ritari?" sanoi de Vaux
ankarasti, vaikka äänellä, joka kunnioitti hänen herransa unta.

"Malta, de Vaux!" sanoi Richard, samassa heräten; "sir Kenneth tulee
kuin ainakin hyvä sotamies tekemään tiliä vahdistaan -- semmoiselle on
kenralin teltta avoinna aina". -- Hän nousi sitten lepäävästä
asennostaan ja nojautuen kyynäspäälleen loi suuren kirkkaan silmänsä
ritariin. "Puhu, herra skotlantilainen; sinä tulet kertomaan valppaasta,
onnellisesta ja kunniallisesta vahdista, eikö niin? Jo sohina
englantilaisen lipun poimuissa olisi riittänyt sitä varjelemaan, ilman
semmoista ritariakin, kuin minä ihmiset sinua pitävät".

"Jona minua ei enään tulla pitämään", sanoi sir Kenneth. -- "Vahtini ei
ole ollut valpas, onnellinen eikä kunniallinen -- Englannin lippu on
ryöstetty".

"Ja sinä elät sitä kertoaksesi?" sanoi Richard äänellä, jossa ilmautui
pilkallinen epäilys. -- "Pois se, se ei ole mahdollista! Ei näy
naarmuakaan kasvoissasi! Miksi seisot niin äänettömänä? Puhu totuus --
kuningasten kanssa ei ole hyvä laskea leikkiä -- vaan kuitenki tahdon
sinulle antaa anteeksi, jos olet valehdellut".

"Valehdellut, herra kuningas!" vastasi onneton ritari ylpeällä äänellä
ja tulisella silmäyksellä, kirkkaalla ja välähtävällä kuin kipinä
kylmästä piikivestä. "Mutta tätäkin täytyy sietää. -- Minä olen puhunut
totta".

"Jumalan ja pyhän Yrjön kautta!" sanoi kuningas vimmastuneena, mutta
heti hilliten itsensä. "De Vaux, mene sinne katsomaan! -- Tämä kuume on
sekottanut hänen aivonsa. -- Se ei voi olla mahdollista -- miehen
urhoollisuus on taattu. -- Se ei voi olla mahdollista! Mene pian -- eli
lähetä joku, ellet itse huoli mennä".

Kuninkaan puhetta katkaisi tässä sir Henry Neville, joka hengästyneenä
tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja ritari, joka sitä oli
vartioinut, voitettu ja luultavasti tapettu, koska verilätäkkö näkyi
siinä missä lipun riuku makasi katkaistuna.

"Mutta kuka tässä seisoo?" sanoi Neville, kun silmänsä äkkiä sattuivat
sir Kennethiin.

"Petturi", huusi kuningas hypähtäen ylös ja tarttuen sotanuijaansa, joka
aina oli lähellä sänkyä, "petturi, jonka näet kuolevan petturin
kuoleman". -- Ja hän kohotti asetta taaksepäin, ikäänkuin iskeäksensä.

Kalpeana, mutta järkähtämättömänä kuin marmorikuva, seisoi
skotlantilainen hänen edessään paljaalla, suojattomalla päällä, silmät
luotuina maahan ja huulet tuskin liikahtaen, mutta luultavasti rukousta
kuiskaten. Häntä vastapäätä, tarpeeksi kaukana lyödäksensä, seisoi
kuningas Richard, kookas vartalonsa käärittynä *camesciansa* eli väljän
liinakauhtanansa poimuihin, paitsi missä hänen liikuntonsa tuimuus oli
paljastanut oikean käsivarren, olkapään ja osan rintaa, jättäen katsojan
nähtäväksi ruumiinrakennuksen, joka olisi oikeuttanut häntä kantamaan
erään saksalaisen edeltäjänsä nimeä Rautakylki. Hän seisoi hetken
valmiina lyömään -- sitten laskien aseensa alas huudahti: "mutta olihan
sitä verta, Neville olihan verta paikalla. Kuule, skotlantilainen, --
urhoollinen olet ennen ollut, sillä minä olen nähnyt sinun taistelevan
-- sano että lipun puolustukseksi olet kaatanut kaksi noista koirista --
sano vain yhden -- sano vain lyöneesi edestämme yhden ainoan oivan
lyönnin, ja mene sitten leiristä pois henkesi ja hopeasi kanssa".

[Kuva]

"Te olette kutsuneet minua valehteliaksi, herra kuningas", vastasi
skotlantilainen vakaasti; "ja siinä ainakin olette tehneet minulle
väärin. -- Tietäkää siis, että muuta verta ei ole vuodatettu lipun
puolustukseksi, kuin koiraraiskan, joka herraansa uskollisempana
puollusti paikkaa, josta tämä oli luopunut".

"No, Pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard ja kohotti taas käsivartensa;
mutta de Vaux heittäysi kuninkaan ja hänen kostonsa esineen väliin ja
sanoi luonteensa tylyllä suoruudella: "armollinen herrani, se ei saa
tapahtua täällä, eikä omalla kädellänne. Siinä on jo kyllin hulluutta
yhdeksi päiväksi, kun olette uskoneet lippunne skotlantilaisen huostaan
-- enkö sanonut teille, että ne aina ovat olleet viekkaita ja kavalia?"

"Niin teit, de Vaux; sinulla oli oikein, mä myönnän sen", sanoi Richard.
"Minun olisi pitänyt paremmin tuntea häntä, olisi pitänyt muistaa kuinka
tuo kettu Wilhelm petti minut tämän ristiretken suhteen".

"Herra kuningas", sanoi sir Kenneth, "Skotlannin Wilhelm ei ole koskaan
ollut petturi; mutta asianhaarat eivät sallineet hänen tuoda armeijaansa
tänne".

"Vaiti, hävitön!" sanoi kuningas; "sinä likaat ruhtinaan nimeä
paljaastaan sitä lausumalla. -- Ja kuitenki, de Vaux", hän lisäsi, "on
merkillistä katsella tuon miehen käytöstä. Pelkuri eli petturi hänen
täytyy olla, ja sitteki hän odotti Richard Plantagenet'n iskua,
ikäänkuin käsivartemme olisi ollut kohotettu laskemaan ritarilyöntiä
hänen hartiallensa. Jos hän olisi näyttänyt vähintäkään peljästyksen
merkkiä -- jos kasvonjuonne olisi värähtänyt tai silmäluomi räjähtänyt,
minä olisin musertanut hänen päänsä niinkuin kristallipikarin. Mutta
minä en voi lyödä, missä en tapaa pelkoa enkä vastustusta".

Hetken äänettömyys seurasi.

"Herra kuningas", sanoi Kenneth -- --

"Haa!" keskeytti häntä Richard, "saitko takaisin kielesi käytännön?
Pyydä taivaalta armoa, minulta ei; sillä sinun kauttasi on Englanti
häväisty, ja vaikka olisit oma ja ainoa veljeni, et voisi rikostasi
anteeksi saada".

"Minä en puhu armoa keltään kuolevaiselta anoakseni", sanoi
skotlantilainen; "teidän majesteetinne mielivallassa on kieltää taikka
suoda minulle kristillisen ripityksen -- jos ihmiset kieltävät, antakoon
Jumala minulle sen synninpäästön, jota muuten hänen kirkoltaan olisin
anonut. Mutta jos kuolen heti taikka puolen tiiman päästä, pyytäisin
teidän majesteetiltanne muutaman hetken kanssapuhetta ilmottaakseni
jotakin, joka likimmästi koskee mainettanne kristittynä kuninkaana".

"Puhu", sanoi kuningas, joka varmaan odotti saavansa kuulla jotain
tunnustusta lipun katoamisesta.

"Sanottavani", sanoi sir Kenneth, "koskee vain Englannin kuningasta eikä
sovi kenenkään muun kuin hänen korvainsa kuultavaksi".

"Menkää sitte pois, hyvät herrat", sanoi kuningas Nevillelle ja de
Vaux'lle.

Edellinen totteli; mutta jälkimäinen ei tahtonut lähteä kuninkaan luota.

"Kun olette sanoneet, että minulla on ollut oikein", väitti de Vaux,
"vaadin myös senlaista kohtelua kuin se, joka on ollut oikeassa, se
tahtoo sanoa, minä tahdon noudattaa omaa tahtoani. Minä en jätä teitä
yksin tuon kavalan skotlantilaisen kanssa".

"Mitä, de Vaux", sanoi Richard suuttuneena ja polki hiljaa jalkaansa
lattiaan, "etkö uskalla jättää meitä kahdenkesken petturin kanssa?"

"Te rypistätte otsaanne ja poljetta jalkaanne turhaan, ruhtinas", sanoi
de Vaux. "Minä en rohkene panna sairasta ja alastonta ihmistä tervettä
ja täysin varustettua miestä vastaan".

"Se on sama", sanoi skotlantilainen ritari; "minä en etsi mitään
tekosyytä aikaa voittaakseni. -- Minä puhun lord Gilslannin läsnäollen.
Hän on rehellinen ja kelpo mies".

"Vain puolen tuntia takaperin", sanoi de Vaux huokauksella, joka samalla
ilmaisi niin surua kuin suuttumusta, "olisin samaa sinusta sanonut!"

"Teidän ympärillä on pettureita, Englannin kuningas", jatkoi sir
Kenneth.

"Voipi kyllä olla niinkuin sanot", vastasi Richard. "Onhan minulla siitä
nähtävä todistus edessäni".

"Pettureita, joista teille on enemmän vahinkoa kuin sadan lipun
menettämisestä tasapäässä tappelussa. La--la--" sir Kenneth änkötteli,
mutta jatkoi viimein hiljaisella äänellä, "lady Edith -- --"

"Haa!" sanoi kuningas, äkkiä ojentaen itsensä ylpeän tarkkaavaan
asentoon sekä terävästi kiinnittäen silmänsä luultuun pahantekiään.
"Mitä hänestä? -- Mitä hänestä -- mitä hänellä on tämän seikan kanssa
tekemistä?"

"Mylord", sanoi skotlantilainen, "salatuuma on hankkeessa, joka
tarkottaa alentaa teidän kuninkaallista sukuanne toimittamalla lady
Edithiä saracemlaisen sulttanin vaimoksi ja sen kautta ostaa
kristikunnan kovin kunniattoman rauhan Englannille aivan häpeällisen
naimisen kautta".

Tämä tiedon-anto teki ihan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä sir Kenneth
oli odottanut. Richard Plantagenet oli niitä, jotka, Jagon lailla
puhuaksemme, eivät olisi suostuneet Jumalaa palvelemaan, kun paholainen
heitä siihen pyysi; neuvot ja sanomat usein vaikuttivat häneen vähemmin
niitten oikean merkityksen jälkeen, kuin sen mukaan minlaisen vivahuksen
ne saivat niitä kertovain henkilöitten luonteesta ja luulluista
tarkotuksista. Hänen sukulaisensa nimi muistutti häntä valitettavasti
siitä, mitä hän oli pitänyt suurimpana uhkarohkeutena Leopartin
ritarissa, kun tällä vielä oli korkea sija ritariston
arvojärjestyksessä, mutta mikä hänen nykyisessä tilassaan näytti
kiivaalle hallitsialle loukkauksena, joka oikeutti häntä kiihtymään
hurjimpaan raivoon.

"Vaiti", huusi hän "julkea konna! Taivaan kautta, enkö anna nykäistä
kielen suustasi tulisilla pihdeillä, kun uskallat mainita jalon
kristityn neitosen nimeä! Tiedä, kelvoton petturi, että jo ennen olen
huomannut kuinka korkealle olet juljennut silmäsi kohottaa, ja minä
suvaitsin sitä, vaikka se oli kovin suuri rohkeus, silloinki kuin olit
viekotellut meitä -- sillä sinussa on kaikki paljasta kavaluutta --
tunnustamaan sinua jonkumääräisen arvon ja maineen ansainneeksi. Vaan
että sinä huulilla, jotka oman häpeäsi ilmottaminen on saastuttanut --
että sinä nyt uskallat jaloa orpanaamme mainita henkilönä, jonka kohtalo
on sinulle kallis tai huolenpitoasi vaativa, se on suurin röyhkeys. Mitä
se sinuun koskee, jos hän naipi kristityn taikka saracenin? -- Mitä se
sinuun koskee, jos leirissä, missä ruhtinaat päivällä ovat pelkureita,
öisin varkaita, missä urhokkaat ritarit muuttuvat kelvottomiksi
kavaltajiksi ja pettureiksi -- mitä se sinuun taikka muihin koskee,
sanon ma, jos minä suvaitsisin lankoudeilla siten yhdistyä rehellisen ja
urhoollisen Saladinin kanssa?"

"Vähän tosin minuun, jolle koko mailma kohta on sama kuin ei mitään",
vastasi sir Kenneth rohkeasti, "mutta jos makaisin kidutuspenkilläkin,
sanoisin sinulle että se, mitä olen lausunut, suuressa määrässä koskee
sinun omaatuntoasi ja sinun mainettasi. Minä sanon sinulle, herra
kuningas, että jos ajatuksissasikaan arvelet naittaa sukulaistasi, lady
Edithiä --"

"Älä mainitse häntä äläkä hetkeäkään muistele häntä", sanoi kuningas
uudestaan kouristaen sotanuijaansa, niin että hänen väkevän käsivartensa
jänteet paisuivat, ikäänkuin tammen väliä kiertävä muratikasvin köynnös.

"Ei mainita -- ei muistella häntä!" vastasi sir Kenneth, jonka
itsehalvennuksesta sortuneet hengenvoimat tämän kiistan kautta alkoivat
saada entisen jäntevyytensä takaisin, "pyhän ristin kautta, johon panen
toivoni, hänen nimensä on oleva viimeinen sana suussani, hänen kuvansa
viimeinen ajatus sielussani. Käytä kehuttua voimaasi tätä paljasta
päätäni vastaan ja koeta, voitko aikomustani estää".

"Hän tekee minun hulluksi!" sanoi Richard, jota pahantekiän pelkäämätön
lujamielisyys vasten hänen tahtoaan alkoi saattaa horjuvaksi
päätöksessään.

Ennenkuin Gilslannin Tuomas ennätti vastata, kuului ulkoa hälinä ja
kuninkaattaren tuloa ilmotettiin teltan etumaisesta osastosta.

"Pidätä häntä -- pidätä häntä, Neville", sanoi kuningas; "tämä ei ole
mikään näky vaimonpuolia varten. -- Hyi, että olen antanut viheliäisen
petturin näin vihastuttaa itseäni! Vie hänet pois, de Vaux", kuiskasi
hän, "telttamme takaoven kautta -- vartioitse häntä tarkasti ja vastaa
hengelläsi hänen säilyttämisestä. Ja kuule, hänen täytyy heti kuolla,
anna hänen sentähden puhutella rippi-isää, me emme tahdo kuolettaa
sielua ja ruumista. -- Ja odota -- kuule -- me emme tahdo häntä häväistä
-- hän saa kuolla kuin ritari, vyö ja kannustimet päällään: sillä jos
hänen petoksensa on musta kuin helvetti, niin hän rohkeudessa vetää itse
paholaiselle vertaa".

De Vaux, joka arvaten oli hyvillään siitä, että tämä kohtaus päättyi
ilman Richardin alentamatta itseänsä siihen epäkuninkaalliseen työhön,
että omalla kädellä olisi tappanut vankia, joka ei tehnyt vastarintaa,
kiiruhti salaisen oven kautta viemään sir Kennethiä toiseen telttaan,
jossa häneltä riisuttiin aseet ja hän suuremmaksi varmuudeksi pantiin
kahleisiin. Tarkalla ja surullisella huomaavaisuudella de Vaux katseli
päältä, kun telottajan apulaiset, joitten haltuun sir Kenneth nyt
jätettiin, ryhtyivät näihin ankariin varokeinoihin.

Kuin ne olivat lopetetut, sanoi hän juhlallisesti onnettomalle rikoksen
tekiälle: "kuningas Richardin tahto on, että kuolette ilman arvon
alennuksetta, ilman ruumiinne silpomista ja vaakunanne häpäisemistä, ja
että telottajan miekka on erottava pään ruumiista".

"Se on laupiasta", sanoi ritari matalalla ja miltei nöyrällä äänellä,
ikäänkuin odottamattoman armon saanut; "perheeltäni säästyy siten pahin
osa kertomuksesta. Oi, isäni, isäni!"

Tämä puoliääneen lausuttu huudahus ei jäänyt tylyn, mutta hyväluontoisen
englantilaisen huomaamatta, ja hän siveli suuren kätensä seljällä
karkeita kasvojaan, ennenkuin saattoi puhettansa jatkaa.

"Vielä on Richard kuninkaan tahto", sanoi hän vihdoin, "että saatte
puhutella jotakuta pyhää miestä, ja tielläni tänne tapasin erään
karmeliitamunkin, joka voipi teitä valmistaa matkallenne. Hän odottaa
ulkona, kunnes olette siinä mielentilassa, että voitte häntä
vastaanottaa".

"Tapahtukoon se heti", sanoi ritari. "Tässäkin Richard on lempeä. En ole
koskaan ollut enemmän valmis puhuttelemaan hurskasta isää, kuin juuri
nyt; sillä elämä ja minä olemme jättäneet jäähyväiset toisillemme, aivan
kuin kaksi matkamiestä jotka ovat joutuneet tienhaaraan, missä heidän
matkansa eroavat".

"Se on hyvä", sanoi de Vaux pitkään ja juhlallisesti; "sillä mieltäni
pahottaa käskyjeni loppu-osan kertominen. Kuningas Richardin tahto on
että valmistautte pikaiseen kuolemaan".

"Jumalan ja kuninkaan tahto tapahtukoon", vastasi ritari
kärsivällisesti. "Minä en väitä tuomiota vääräksi enkä pyydä
toimeenpanemisen viivyttämistä".

De Vaux alkoi lähteä teltasta, mutta hyvin hitaasti; hän pysähtyi ovella
ja kääntyi katsomaan skotlantilaista, jonka kasvoista kaikki maalliset
ajatukset näyttivät poistuneen, ikäänkuin hän olisi valmistellut itseään
syvään hartauteen. Tanakan englantilaisen paronin tunteet eivät olleet
juuri vilkkainta laatua, mutta tällä kertaa kuitenki tavaton
sääliväisyyden tunne hänen valtasi. Hän palasi joutusasti sen
ruokokimpun luo, jolla vanki istui, tarttui hänen kahlehittuun käteensä
ja sanoi niin lempeästi, kuin hänen karkea äänensä salli: "sir Kenneth,
sinä olet nuori, sinulla on isä. Minun Ralphini, jonka jätin Irthingin
rannoille pienellä Galloway-oriillaan ratsastamaan, tulee kerran sinun
ijälliseksi -- ja Jumala suokoon että näkisin hänen nuoruutensa lupaavan
yhtä paljon kuin sinun, jos viimeksi kuluneen yön jätän lukematta! --
Eikö mitään voida tehdä eli puhua sinun hyväksesi?"

"Ei mitään!" kuului surullinen vastaus. "Minä olen luopunut vahdistani,
lippu, joka minulle uskottiin, on kadotettu. Kun telottaja ja
mestauspölkky ovat valmiit, on myöski pää valmis ruumiista eroamaan".

"No, Jumala olkoon sinulle armollinen!" sanoi de Vaux. "Kuitenkin soisin
että itse olisin ruvennut tuohon vahtiin, vaikka se olisi maksanut
parhaan hevoseni. Tässä on joku salaisuus, nuorukainen, jonka
yksinkertainen mies hoksaa löytyväksi, vaikka hän ei voi sitä erottaa.
-- Pelkuri? mitäs vielä! Ei pelkuri koskaan ole taistellut, niin kuin
olen nähnyt sinun tekevän. -- Petturi? Minä en voi käsittää, että
petturit niin tyynesti voisivat petokseensa kuolla. Sinua on
vahtipaikaltasi viekoteltu jonku sievästi keksityn ansan -- jonku
hyvästi mietityn juonen kautta; hätääntyneen tytön huuto on korvaasi
sattunut, taikka jonku iloisen kaunottaren katse viehättänyt silmäsi.
Älä siitä punastu; jokaista meitä omat tuommoiset houkutukset saattaneet
harhateille. Kas niin, minä pyydän sinua, kevennä omaatuntoasi minulle
äläkä papille. -- Richard on armelias, kun hänen vihansa on asettunut.
Eikö sinulla ole mitään uskomista minulle?"

Onneton ritari käänsi kasvonsa pois hyväntahtoisesta soturista ja
lausui: "ei mitään".

De Vaux, joka nyt oli koettanut kaikki houkutuskeinonsa, nousi ylös, ja
lähti teltasta, käsivarret ristissä ja mieli synkempänä, kuin mitä asia
hänestä ansaitsi -- milteipä suuttuneena itselleen, että niin
vähäpätöinen asia, kun yhden skotlantilaisen kuolema, niin kovasti oli
häneen koskenut.

"Mutta", sanoi hän itsekseen, "vaikka nuo kömpelöt lurjukset ovat
vihollisiamme Cumberlannissa, täytyy heitä Palestinassa pitää melkein
veljeksinä".



Kuudestoista luku.

      Ei pitkälle oo armahas
      Älystä kehutusta,
      Ja sukkeluutensakin on
      Vain vaimon laverrusta.

      *Laulu.*


Korkeasukuista Berengariaa, Sanchez'n, Navarran kuninkaan, tytärtä ja
sankarillisen Richard kuninkaan puolisoa, luettiin aikakautensa
kauniimpain naisten joukkoon. Hänen ruumiinsa oli hento, mutta
verrattoman kaunismuotoinen. Luoja oli hänelle lahjottanut hänen
kotimaassa harvoin tavattavan ihanan ihon, tuuhean, valkean tukan ja
niin erinomaisen lapselliset kasvot että hän näytti monta vuotta
nuoremmalta, kuin hän oikeastaan oli, ehkä hän vielä ei ollutkaan
yhtäkolmatta täyttänyt. Kenties hän tätä nuorellista ulkonäköään
muistellen teeskeli, tai ainakin osotti lapsellista oikullisuutta ja
leikillisyyttä käytöksessään, pitäen sitä ehkä sopivana nuorelle
vastanaineelle naiselle, jonka arvo ja ikä oikeutti häntä muilta
vaatimaan mielijohdettensa ja oikkujensa anteeksiantoa ja unohtamista.
Hän oli luonteeltaan hyvin hyväsydäminen, ja jos hänelle annettiin
tarpeellinen määrä ihmettelemistä ja kunnioitusta, joka hänen mielestään
sai olla jokseenkin suuri, ei voinut kellään olla parempi ja
ystävällisempi mielenlaatu; mutta niinkuin kaikki ylenvaltiaat eli
despotit hän halusi valtaansa laajentaa samassa määrässä, kuin hänelle
vapaatahtoisesti suotiin enemmän mahtia. Väliin, myöskin silloin kun
koko hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty, hän suvaitsi tulla kipeäksi
tai joutua pahalle tuulelle; ja lääkärit saivat aivojaan ahdistaa
löytääksensä nimiä olemattomille taudeille, samalla kuin hänen
hovineitinsä ponnistivat mielikuvituksensa voimia uutten leikkien,
uutten päähinetten ja uutten hovijuorujen keksimiseen, sillä tavoin
aikaa kuluttaakseen näitten ikäväin puuskain kestäessä, jolloin heidän
oma tilansa ei juuri ollut kadehittava. Heidän tavallisin apukeinonsa,
tämän taudin karkottamiseksi oli joku kepponen, tai pieni pilanteko
toisillensa, ja takaisin palaavan iloisuutensa hilpeydessä ei tuo hyvä
kuninkaatar, totta puhuen, pitänyt suurta väliä sillä, josko nämät
ajanvietteet olivat oikein sopivia hänen arvolleen, taikka jos se
mielipaha minkä muut näistä ilveistä kärsivät, ei ollut suurempi, kuin
se huvitus, minkä hän itse tunsi. Hän luotti puolisonsa suosioon ja
korkeaan arvoonsa korvataksensa mitä nämät kepposet saattoivat muille
maksaa. Sanalla sanoen, hän leikki ja hyppeli kuin nuori naarasleijona,
joka ei arvaa niiden käpäläin painoa, jotka hän leikkikumppaleinsa
hartioille laskee.

Kuninkaatar Berengaria rakasti innollisesti miestään, mutta pelkäsi
hänen ylpeää ja hillitsemätöntä luontoa, ja koska hän tiesi ei voivansa
hänelle nerossa vertoja vetää, ei hän juuri mielihyvällä nähnyt, että
Richard usein puheli kernaammin Edith Plantagenet'n kuin hänen kanssa,
ainoastansa sentähden että edellisen puhetapa, laajempi käsitysvoima ja
ylemämmät ajatukset ja tunteet häntä enemmän huvittivat kuin hänen
kauniin puolison liverrykset. Berengaria ei tämän tähden vihannut
Edithiä, vielä vähemmin mietti hänelle mitään pahaa; sillä vähäiseen
itserakkauteen katsomatta, oli hänen luonteensa ylipäätään hyvä ja jalo.
Mutta hänen, näissä seikoissa tarkkanäköiset, hovinaiset olivat tähän
aikaan huomanneet, että lady Edithiä tarkottava pistävä kokkapuhe oli
varma keino hänen englantilaisen majesteetinsa alakuloisuuden
poistamiseksi, ja se keksintö oli heiltä säästänyt paljon päänvaivaa.

Tässä oli jotain epäjaloa, sillä lady Edithiä pidettiin orpona tyttönä
ja vaikka häntä kutsuttiin Plantagenet'ksi ja Anjoun ihanaksi neidoksi,
ja Richard oli hänelle suonut vain kuninkaallisen perhekunnan jäsenille
kuuluvia etu-oikeuksia, ja toimittanut hänelle niihin vastaavan sijan
hovissaan, tiesivät kuitenkin harvat, eikä kukaan englantilaisessa
hovissa liikkuva olisi rohjennut kuulustella, miten hän oikeastaan oli
Leijonasydämelle sukua. Hän oli Englannin kuulusan leskikuninkaattaren
Eleonoran seurassa Messinassa tullut Richardia vastaan yhtenä niistä
naisista, jotka olivat häitänsä viettävän Berengarian seuraksi määrätyt.
Richard kohteli sukulaistaan suurella kunnioituksella, ja kuninkaatar
teki hänen alituiseksi seuraneidokseen sekä osotti hänelle ylipäänsä
paljon ystävyyttä, sitä vähäistä kateellisuutta lukuunottamatta, josta
olemme maininneet.

Hovinaisilla ei pitkään aikaan ollut muuta muistuttamista Edithiä
vastaan kuin satunnaista moitetta vähemmän onnistuneesta
hiustenkiherryksesta tai sopimattomasta kleningistä; sillä Edithiä ei
pidetty tällaisiin salaisuuksiin suuresti perehtyneenä. Skotlantilaisen
ritarin hiljainen palvelus ei myöskään jäänyt huomaamatta; hänen värejä,
kypärin koristuksia, sankaritöitä, mielilauseita ja merkityskuvia
pidettiin tarkasti silmällä ja tehtiin joskus satunnaisen leikkipuheen
esineiksi. Vaan sitten tuli tuo kuningattaren ja hänen neitojensa
vaellusretki Engaddiin, jolle hän oli lähtenyt kuninkaan parantumiseksi
tehdyn lupauksen johdosta, ja johon Tyron arkkipiispa valtiollisista
syistä häntä kehotti. Tällä matkalla ja tämän pyhän paikan kappelissa,
joka ylhäältä oli yhdistyksessä karmeliitanunnain luostarin ja alhaalta
erakon luolan kanssa, eräs kuninkaattaren naisista huomasi ne salaisen
tuttavuuden merkit, jotka Edith antoi rakastajalleen, eikä hetkeäkään
viipynyt hänen majesteetillensä sitä kertomusta. Kuninkaatar palasi
retkeltään, varustettuna tällä oivalla receptillä ikävyyttä vastaan, ja
seuransa samalla kertaa lisääntyi kahdella kääpiöraukalla, jotka
hallitusistuimeltaan karkotettu Jerusalemin kuninkaatar hänelle oli
lahjottanut, ja jotka olivat niin luvattomia ja hulluja (siis lajissansa
niin eteviä) kuin mikään kuninkaatar saattoi haluta. Berengarian
lapselliseen päähän oli silloin pistänyt koettaa, mitä vaikutusta
tuommoisten kamalain ja eriskummaisten otusten äkillinen ilmestyminen
tekisi ritarin hermoihin, kun hän oli yksin kappelissa; mutta ritarin
levollisuus ja erakon väliintulo oli leikin pilannut. Nyt kuningatar oli
keksinyt uuden, jonka seuraukset näyttivät arveluttavammiksi kääntyvän.

Sir Kennethin poismentyä teltasta tapasivat naiset taas toisensa, ja
kuninkaatar, joka ensin ei suuresti huolinut Edithin katkeroista
nuhteista, vastasi hänelle vain syyttämällä häntä teeskennellystä
kainoudesta ja terävästi pilkkaamalla Leopartin ritarin pukua, kansaa ja
varsinkin köyhyyttä, jolloin hän osotti niin suurta leikillistä, vaan
samalla ivallista häijyyttä, että Edithin vihdoin täytyi siirtää itsensä
ja rauhattomuutensa omaan huoneeseensa. Mutta kun eräs kamarineitsyt,
jonka Edith oli käskenyt käydä tiedustelemassa, aamulla tuli kertomaan,
että lippu oli poissa ja sen vartia kadonnut, kiiruhti hän
kuninkaattaren huoneeseen ja pyysi kiihkeästi häntä nousemaan ylös ja
viipymättä lähtemään kuninkaan telttaan tehollisen välityksensä kautta
tehdäksensä ilveilynsä vaaralliset seuraukset tyhjäksi.

Kuninkaatar, joka nyt vuorostaan joutui sähkähyksiin, syytti
tavallisuuden mukaan muita omasta ajattelemattomuudestansa, sekä koki
tuhansilla mahdottomilla arveluilla viihdyttää Edithin huolta ja
lepyttää hänen mielipahaansa. Hän oli varma siitä, ettei mikään
onnettomuus ollut tapahtunut -- ritari luultavasti oli makaamassa
yövahtinsa perästä. Ja jos hän, peljäten kuninkaan vihaa, olisi karannut
lipun kanssa, niin se oli vain kappale silkkivaatetta ja hän köyhä
onnenhakia -- taikka jos hän jonku aikaa saisi vankeudessa istua, voisi
kuninkaatar kohta suostuttaa kuningasta antamaan hänelle anteeksi -- ei
tarvittu muuta kuin malttavasti odotella, niin Richardin suuttumus kyllä
haihtuisi.

Hän puheli tällä tavoin sinne tänne, mainiten yhtä mahdottomuutta
toisensa perästä, siten turhaan vakuuttaaksensa niin Edithiä kuin
itseänsä, ettei mikään vahinko voinut syntyä leikinteosta, jota hän nyt
katkerasti katui sydämessänsä. Mutta sillä välin kuin Edith turhaan
yritti hillitä tätä tyhjän puheen virtaa, astui kamariin hovineito,
jonka säikähtäneissä silmissä saattoi lukea kuolemaa ja kauhistusta.
Ensi katseesta hänen kasvoihin Edith oli vaipua lattiaan, jollei
välttämätön täytymys ja hänen ylevä luonteensa olisi hänelle antaneet
voimaa ainaki ulkonaisesti näyttämään tyyneltä.

"Teidän majesteetinne", hän sanoi kuninkaattarelle, "älkää kauvemmin
hukatko aikaa ainoallakaan sanalla, vaan pelastakaa hänen henkensä, jos"
-- lisäsi hän tukehtuvalla äänellä -- "se vielä on pelastettavissa".

"Se on, se on", vastasi lady Kallista. "Minä juuri nyt kuulin, että
ritari on viety kuninkaan luo; vielä ei pelastus ole myöhäinen, vaan" --
jatkoi hän, hyrähtäen katkeraan itkuun, jonka pelko omasta
turvallisuudesta ehkä osaksi vaikutti -- "vähän ajan takaa varmaan, jos
ei mihinkään toimeen ryhdytä".

"Minä lupaan kultaisen kynttiläjalan pyhälle haudalle, hopealippaan
Engaddin pyhälle neitsyelle, tuhannen byzantinin arvoisen
alttarivaatteen Orthezin pyhälle Tuomaalle", sanoi kuninkaatar
hädissänsä.

"Nouskaa ylös, teidän majesteetinne", sanoi Edith, "rukoilkaa
pyhimyksiä, jos haluatte, vaan olkaa itse paras pyhimyksenne".

"Tosiaan, teidän majesteetinne", sanoi pelästynyt hovineito; "lady Edith
on oikeassa. Nouskaa ylös, armollinen rouva, ja kiirehditään kuningas
Richardin telttaan rukoilemaan ritari paran hengen edestä".

"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar, nousten ylös ja kovasti
vapisten, vaan hänen vaimonpuolensa, yhtä hämmästyksissään kuin hän
itse, eivät pystyneet hänelle tekemään sitä apua, kuin hänen
pukemiseensa välttämättä tarvittiin. Ulkonäöltään tyynenä ja
rauhallisena, vaan kuolon kalpeana, lady Edith omakätisesti auttoi
kuninkatarta ja toimitti yksin koko tuon lukuisan palveliakunnan
tehtävät.

"Kuinka te nyt minua palvelette, tytöt", sanoi kuninkaatar, joka ei
tässäkään tilaisuudessa voinut unhottaa turhamaista arvojärjestystä.
"Annatteko lady Edithin toimittaa virkaanne? -- Näetsen, Edith, he eivät
voi tehdä mit'ikään -- minä en mitenkään ennätä ajoissa tulla puetuksi.
Minä lähetän Tyron arkkipiispan noutamaan ja käytän häntä välittäjänä".

"Ah, ei, ei!" huudahti Edith. -- "Menkää itse, teidän majesteetinne! --
Te olette pahan saaneet aikaan, korjatkaa se nyt myös".

"Minä menen, minä menen", sanoi kuninkaatar, "mutta jos Richard on
suutuksissa, en uskalla hänelle puhua mitään -- hän tappaisi minun!"

"Menkää sentään, teidän majesteetinne", sanoi lady Kalista, joka
parhaiten tunsi kuninkaattaren luonteen; "leijona raivossaan ei voisi
nähdä tuommoista vartaloa ja tuommoisia kasvoja asettumatta kovimmastaki
vihastaan -- vielä vähemmin rakastava ritari, kuin Richard, jolle halvin
sananne on käsky".

"Niinkö luulet Kalista?" sanoi kuninkaatar. "Ah, sinä tiedät vähän --
vaan kuitenkin tahdon mennä. -- Mutta mitäs nyt -- mitä tämä tahtoo
sanoa? Te olette pukeneet minun viheriään, jota väriä hän inhoo. Antakaa
mulle sininen kleninki ja hakekaa esiin ne rubiniset kaulavitjat, jotka
olivat osa Kypron kuninkaan lunnaista; ne ovat joko rautalippaassa tai
jossai muualla".

"Kaikkea tätä, kun ihmisen henki on kysymyksessä!" sanoi Edith
sydäntyneenä; "noin paljon ei kukaan voi kärsiä. Älkää nähkö vaivaa,
teidän majesteetinne, minä lähden itse kuningas Richardin tykö. -- Tämä
asia koskee minua. Minä tahdon tietää josko on luvallinen kohdella
tyttöparkaa, joka on hänelle sukua, niin kunniaa loukkaavalla tavalla,
että hänen nimeänsä väärin käyttämällä urhoollinen ritari houkutellaan
vahtipaikaltaan ja saatetaan henkensä ja kunniansa menettämisen vaaraan
sekä Englannin kunnia tehdään koko kristityn armeijan pilkan esineeksi".

Hämmästyen ja kummastellen Berengaria kuunteli tätä odottamatonta
vihastuksen purkamista. Vaan kun Edith aikoi teltasta lähteä, huudahti
hän, vaikka heikolla äänellä: "pidättäkää häntä, pidättäkää häntä!"

"Teidän täytyy todella jäädä tänne, jalo lady Edith," sanoi Kalista,
hiljaa tarttuen häntä käsivarteen, "ja te, majesteeti, nyt varmaan
lähdette, kauvemmin viivyttelemättä. Jos lady Edith yksin menee
kuninkaan tykö, suuttuu hän kauheasti, eikä hänen vihansa silloin asetu
yhdestä hengestä".

"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar mukautuen täytymykseen; ja
vastahakoisesti Edith jäi odottamaan hänen valmistumistansa.

Nyt kiirehdittiin niin paljon, kuin Edith saattoi haluta. Kuninkaatar
heitti joutusasti yllensä leveän viitan, joka peitti epäjärjestystä
hänen puvussaan ja riensi leijonasydämisen miehensä teltalle, Edith ja
hovinaiset seurassaan sekä muutamain upseerein ja sotamiesten
saattamana.



Seitsemästoista luku.

      Jos joku hivus hänen päässään henki
      Ois, josta armoa nyt pyytäisivät
      Ystävät, neljä kertaa lukusammat,
      Jokainen henki sentään sammuisi,
      Kuin tähdet aamulla -- tai kuni lamput,
      Jotk' iloa yöllist' on valaisseet,
      Sammutetaan, kun vieraat ovat menneet.

      *Vanha näytelmä.*


Kun kuninkaatar Berengaria tuli Richardin teltan ulkonaiseen osastoon,
kielsivät siinä vahtia pitävät kamariherrat -- tosin nöyrimmällä ja
enimmän kunnioittavalla tavalla -- mutta kielsivät kumminkin häntä
sisään pääsemästä. Hän saattoi sisään kuulla kuninkaan äänen, joka
jyrkästi käski upseerein estää heitä sisäänpääsemästä.

"Te näette", sanoi kuninkaatar, kääntyen Edithiin, ikäänkuin ei muita
välityskeinoja enään olisi löytynyt, "minä tiesin sen -- kuningas ei ota
meitä vastaan".

Samassa kuultiin Richardin puhuvan jollekulle sisäpuolella olevalle:
"tee tehtäväs näppärästi, mies, sillä sen kautta osotat armeliaisuuttas;
kymmenen byzantinia, jos yhdellä ainoalla iskulla lopetat hänen. Ja
kuule vielä, katala: katso tarkkaan jos hänen poskensa vaalenee eli
silmänsä vilkaisee; ota vaari vähimmästäki värähyksestä hänen
kasvoissaan, eli silmäluomien räpähyksestä -- minä kernaasti tahdon
tietää, miten urhoolliset sielut kohtaavat kuolemata".

"Jos hän vapisematta näkee miekanteräni kohotetuksi, niin hän on
ensimäinen, joka koskaan on sitä tehnyt", vastasi käreä, matala ääni,
jonka luonnollista kovuutta erinomaisen kunnioittamisen tunne näytti
lieventäneen.

Edith ei kauvemmin voinut olla vaiti. "Jos teidän Armonne", sanoi hän
kuninkaattarelle, "ei hanki sisäänpääsyä itsellensä, niin minä hankin
sen teille; taikka jos ei teidän majesteetillenne, niin ainakin
itselleni. -- Kamariherrat, kuninkaatar vaatii saada tavata kuningas
Richardia -- vaimo puhutella miestään".

"Jalo neito", vastasi upseeri, laskien alas virkasauvansa, "minua
pahottaa kieltäminen, mutta kuningas keskustelee asioista, jotka
koskevat elämää ja kuolemaa".

"Ja me haluamme myöski puhutella häntä asioista, jotka koskevat elämää
ja kuolemaa", sanoi Edith. -- "Minä aukaisen teidän Armollenne tien". Ja
työntäen yhdellä kädellä virkamiehen syrjään, hän toisella tarttui
esirippuun.

"Minä en rohkene vastustaa hänen majesteetinsa tahtoa", sanoi
kamariherra, väistyen kauniin anojan kiivauden edestä, ja kun hän jätti
tien auki, piti kuninkaatar itseänsä velkapäänä astumaan Richardin
huoneeseen.

Kuningas makasi vuoteellaan, ja vähän matkan päässä, ikäänkuin odottaen
kuninkaan lopullisia käskyjä, seisoi mies, jonka ammattia ei ollut
vaikea arvata. Hän oli puettu punaiseen villanuttuun, jonka hihat tuskin
ulottuivat hartioiden yli, niin että käsivarret olivat paljaat
puolitiehen olkaluuta, ja sen yllä hänellä, kun hän, niinkuin nyt, oli
hirvittävän virkansa toiminnassa, oli hihaton takki eli kaapu, melkein
kuin sota-airueilla, karvatusta härännahasta, joka edestä päin oli
tahrattu monella suurella tummanpunaisella pilkulla. Nuttu ja kaapu sen
päällä ulottuivat polviin asti ja sukat eli säärystimet olivat samaa
nahkalajia kuin kaapu. Karkea kakilakki peitti kasvojen ylipuolen,
jotka, niinkuin tarhapöllön, näkyivät kernaasti päivänvaloa karttavan,
ja niiden alapuolta varjosti vankka, punainen parta, joka yhtyi
samankarvaiseen harjaksentapaiseen tukkaan. Ne kasvonjuonteet, jotka
saattoi nähdä, olivat tylyt ja ihmisiä vihaavat. Mies oli ruumiiltansa
lyhyt, mutta vankasti rakettu, niska kuin härällä, tavattoman leveät
hartiot, suunnattoman pitkät ja väkevät käsivarret, paksu jäntterä
vartalo ja tukevat, kampurat sääret. Tämä hirvittävä virkamies nojausi
miekkaa vastaan, jolla oli puolen viidettä jalan pitkä terä ja jonka
kyynärän pituinen kahva, minkä ympärille vastapainoksi tuolle
mahdottomalle terälle oli lyöty plyijyrengas, ylettyi kappaleen hänen
päänsä yli, kun hän leväytti käsivarttaan kahvan kiskolla, Richardin
viimeisiä käskyjä vartoessaan.

Richard, joka naisten äkkiä astuessa sisään makasi kasvot ovea kohti
käännettyinä ja nojautui kyynäspäälle hirmuisen käskyläisensä kanssa
puhuessaan, heittäysi kiivaasti, ikäänkuin pahoillansa ja kummastellen,
toiselle kyljelle, kääntäen selkänsä kuninkaattarelle ja hänen
saattoväelleen, sekä kääri ympärillensä peitteen, joka hänen omasta
käskystä, tai pikemmin kenties hoviherrojen imartelevasta toimesta, oli
tehty kahdesta suuresta leijonannahasta, jotka Beneziassa olivat niin
ihmeteltävän taitavasti muokatut, että tuntuivat pehmeämmiltä kuin
hirvennahka.

Berengaria tiesi vallan hyvin -- ja kuka nainen ei sitä tiedä? -- mitä
hänen piti tehdä voitolle päästäksensä. Heitettyään pikaisen,
salaamatonta kauhua ilmaisevan silmäyksen miehensä hirmuiseen
neuvottelukumppaliin, hän riensi Richardin vuoteelle, lankesi
polvilleen, viskasi viitan hartioiltaan ja paljasti ihanat, pitkät,
kullankarvaiset palmikkonsa, jolloin hänen kasvonsa loistivat aivan kuin
pilvestä esiin pilkottava aurinko, kuitenki vaalealla otsallaan osottaen
jälkiä siitä, että niiden kirkkautta joku oli himmentänyt. Hän tarttui
kuninkaan oikeaan käteen, jolla hän oli käärinyt peiton ympärilleen, ja
vetäen sitä vähitellen luokseen, huolimatta kuninkaan heikosta
vastustelemisesta, anasti niin sen käsivarren, joka oli kristikunnan
tuki ja pakanain pelko, ja kietoen sen ympärille pienet, soreat
kätösensä painoi otsansa sitä vastaan ja suuteli sitä.

"Mitä tämä merkitsee, Berengaria?" sanoi Richard, kääntämättä päätään,
mutta jättäen käden hänen haltuun.

"Käske pois tuo mies -- hänen katsantonsa tappaa minun!" sipisi
Berengaria.

"Pois täältä, heittiö!" sanoi Richard asentoansa muuttamatta. "Mitä sinä
odottelet? Sopiiko sinun katsella näitä naisia?"

"Teidän majesteetinne käsky pään suhteen?" sanoi mies.

"Ulos, koira!" vastasi Richard. -- "Kristillinen hautaus!"

Mies katosi, sittekun hän ihmettelevällä hymyllä, joka oli vielä
ilkeämpi kuin hänen tavallinen ihmisiä vihaava katsantonsa, oli
heittänyt silmäyksen tuohon kauniiseen kuninkaattareen
järjestämättömällä puvullaan ja luonnollisella suloisuudellaan.

"No, mitä sinä nyt tahdot, hupakko tyttö?" sanoi Richard, hitaasti ja
puolittain vastahakoisesti kääntyen päin kuninkaallista anojaa.

Mutta luonnotonta olisi ollut, jos mikään mies, ja varsinki Richard,
joka lähinnä kunniaa piti kauneutta suurimmassa arvossa, ilman
liikutusta olisi voinut nähdä niin ihanaa olentoa kuin Berengariaa
säikähyksissään taikka kylmäkiskoisesti voinut tuntea hänen huulia ja
otsaa likistettyinä kättänsä vastaan, joka kastui hänen kyynelistänsä.
Vähitellen Richard käänsi miehuulliset kasvonsa häntä kohtaan
sulavimmalla katseella mitä hänen häikäisevästä loistosta niin usein
sädehtivät suuret, tummansiniset silmät saattoivat ilmaista. Silitellen
hänen sievää päätänsä ja pistäen suuret sormensa hänen kauniisiin,
hajanaisiin hivuksiinsa hän kohotti ylös ja suuteli hellästi niitä
enkelin kasvoja, jotka näyttivät haluavan peittyä hänen käteensä. Hänen
vahva vartalonsa, leveä, jalo otsansa ja majesteetilliset katseensa, tuo
paljas käsivarsi ja hartia, leijonannahat, joissa hän lepäsi, ja ihana
hento vaimonpuolinen olento, joka notkisti polviaan hänen edessänsä,
olisivat kelvanneet malliksi esittämään sovintoa riidan jälleen
Herkuleen ja hänen vaimonsa Dejaniran välillä.

"Vielä kerran kysyn, mitä lemmityiseni hakee ritarinsa teltassa tällä
aikuisella, oudolla tunnilla?"

"Anteeksi antoa, armollisin herrani", sanoi kuninkaatar, jota pelko taas
alkoi vallata ja tehdä välittäjä-virkaansa kelpaamattomaksi.

"Anteeksi antoa? Mistä?" sanoi kuningas.

"Ensin siitä kuin näin liian rohkeasti ja ajattelematta olen astunut
sisään --"

Hän vaikeni.

"*Sinä* liian rohkeasti! -- yhtä hyvin aurinko voisi anoa anteeksi
siitä, että sen säteet tunkevat jonkun kurjan vangin rautakallerein
läpitse. Mutta minulla oli askareita, joita ei sinun sopinut kuulla,
Berengaria kulta, ja sitä paitsi pelkäsin, että kalliille terveydellesi
olisi vaarallinen tulla tänne, jossa tauti nykyään on raivonnut",

"Mutta sinä nyt voit hyvin?" sanoi kuninkaatar, lykäten varsinaisen
asiansa ilmottamista niin myöhäiseen kuin suinkin.

"Kyllin hyvin, voidakseni astua keihäskentälle sitä uhkarohkeaa urosta
vastaan, joka kieltäisi tunnustamasta sinua kristikunnan kauniimmaksi
naiseksi".

"Sitte et minulta kiellä vähäistä suosionosotusta -- yhtä vain -- yhtä
ainoaa ihmishenkeä?"

"Haa! Mistä puhut?" sanoi kuningas otsaansa rypistäen.

"Tuo onneton skotlantilainen ritari --", alkoi kuninkaatar.

"Älkää hänestä puhuko, _madame_", sanoi Richard jyrkästi, "hän kuolee --
hänen tuomionsa on päätetty".

"Mutta kuninkaallinen herrani ja puolisoni, tässähän vain on lippu, joka
on kadotettu -- Berengaria antaa sinulle uuden, hänen omakätisesti
neulomansa, ja niin kalliin, kuin koskaan on nähty tuulessa liehuvan.
Jokainen helmi, joka minulla on, on sen koristamiseksi käytettävä, ja
jokaisesta helmestä vuodatan kiitollisuuden kyyneleen jalomielisen
ritarini muistoksi".

"Sinä et tiedä mitä puhut", keskeytti häntä kuningas vihastuneena.
"Helmiä! Voivatko kaikki itämaan helmet poistaa häväistystä Englannin
lippua vastaan? Voivatko kaikki kyyneleet, mitta naisen silmä koskaan on
vuodattanut, pestä Richardin maineesta tahraa? -- Menkää, _madame_, ja
oppikaa paremmin tietämään paikkanne, aikanne ja vaikutusalanne. Tätä
nykyä meillä on toimia, joihin te ette voi puuttua".

"Sinä kuulet, Edith", kuninkaatar kuiskasi, "me vain suututamme häntä".

"Olkoon niin", sanoi Edith astuen esiin. "Korkea ruhtinas, minä, teidän
köyhä sukulaisenne, vetoon pikemmin teidän oikeudentuntoon kuin
armahtavaisuuteen; ja oikeutta huutaville täytyy kuninkaan korvain olla
avoinna kaikin ajoin, kaikin paikoin ja kaikissa tiloissa".

"Ah, orpanamme Edith!" sanoi Richard nousten vuoteellansa istumaan,
pitkä aamutakki ympärillänsä. "Hän haastelee aina kuninkaallisesti, ja
kuninkaallisesti hänelle vastaan, jollei hän ano jotain, joka on hänelle
taikka minulle sopimatonta".

Edithin kauneus oli enemmän hengellistä ja vähemmän hekumallista laatua
kuin kuninkaattaren; mutta levottomuus ja malttamattomuus olivat
tuottaneet hänen kasvoillensa punan, jota ne toisinaan olivat vailla, ja
voimakkaasti arvollisen katsannon, niin että Richard itse hetkeksi
vaikeni, vaikka, ulkonäöstä päättäen, hän kernaasti olisi tahtonut
katkaista hänen puhettaan.

"Ruhtinas", hän sanoi, "se urhoollinen ritari, jonka veren aiotte
vuodattaa, on toisinaan tehnyt kristikunnalle suuria palveluksia. Hän on
laiminlyönyt velvollisuutensa sentähden, että hän on langennut ansaan,
jonka kevytmielisyys ja ajattelemattomuus olivat hänelle virittäneet.
Sanoma, joka hänelle saatettiin erään henkilön nimessä -- miksi en sitä
mainitseisi? -- se oli minun omassani -- houkutti häntä hetkeksi
luopumaan vahtipaikaltansa. Ja kuka ritari kristityssä leirissä eikö
olisi tehnyt itsensä syypääksi samaan rikokseen tytön käskystä, jolla,
vaikka hän on muista omaisuuksista köyhä, kuitenki on Plantagenet'n
verta suonissaan?"

"Te olette siis puhutelleet häntä, orpana?" vastasi kuningas, purren
huulta vihaansa hillitäkseen.

"Olen, armollinen herra", vastasi Edith, "Tässä ei ole aika selittää
miksi. Minä en ole tänne tullut itseäni puollustamaan enkä muita
syyttämään".

"Ja missä soitte hänelle tämän osotteen suosiostanne?"

"Hänen majesteetinsa kuninkaattaren teltassa".

"Kuninkaallisen puolisomme teltassa?" sanoi Richard, "No, Jumalan, pyhän
Yrjön ja kaikkein muitten pyhimysten nimessä, jotka taivaan
kristallilaattiaa polkevat, tämä on rohkeata! Minä olen huomannut, vaan
antanut anteeksi, että tuo häpeämätön soturi on ihastellut henkilöä,
joka on niin paljon korkeammalla häntä, enkä ole kateellisesti katsonut,
että sukuuni kuuluva neito ylhäisestä piiristään on vaikuttanut häneen
samalla tavalla kuin aurinko alhaalla makaavaan mailmaan. -- Mutta
taivaan ja maan kautta! Että sinä yöllä häntä kohtaisit itse
kuninkaallisen puolisomme teltassa ja uskaltaisi tätä mainita
anteeksi-antoa ansaitsevana syynä hänen tottelemattomuuteen ja
valapattoisuuteen! Isäni sielun kautta, Edith, tätä saat elinaikasi
luostarissa katua!"

"Armollinen herra", sanoi Edith, "valtanne sallii teidän käyttää
itseänne hirmuvaltiaana. Minun kunniani, herra kuningas, on yhtä puhdas
kuin teidän, ja kuninkaatar voipi sen todistaa, jos niin hyväksi näkee.
Vaan minä jo sanoin, etten ole tänne tullut itseäni puollustamaan tai
muita syyttämään. Minä vain pyydän teiltä, että henkilölle, joka
hairahtui väkevän kiusauksen johdosta, osotatte sitä armahtavaisuutta,
jota teidän itsenne, herra kuningas, kerran täytyy korkeamman oikeuden
edessä pyytää kenties vähemmän anteeksi annettavista rikoksista".

"Voipiko tämä olla Edith Plantagenet?" sanoi kuningas katkerasti.
"Älykäs, jalo Edith Plantagenet? Tahi eikö se ole lemmentuskainen
nainen, joka ei pidä omalla maineellansa väliä, kun rakastetun henki on
kysymyksessä? Kuningas Henrikin sielun kautta! En tiedä, mikä minua
estää käskemästä, että lemmittysi pääkallo otetaan hirsipuusta ja
alituiseksi koristeeksi kiinnitetään luostarikammios ristiinnaulitun
kuvaan!"

"Ja joskin lähetät sen hirsipuusta iäti silmäini eteen asetettavaksi",
sanoi Edith, "tulen aina pitämään sitä kelpo ritarin muistona, jonka
julmasti ja syyttömästi mies murhasi" -- hän hillitsi mielensä -- "mies,
josta vain sanon, että hänen paremmin olisi pitänyt ymmärtää kuinka
ritarillisia töitä palkita. Minun lemmitykseni sinä kutsut häntä?" hän
jatkoi yhä kiihtyen -- "Hän oli tosiaan rakastajani ja erinomaisen
uskollinen; mutta suosion osotusta hän ei minulta koskaan pyytänyt, ei
sanoilla eikä silmillä, vaan tyytyi semmoiseen nöyrään palvelukseen,
jota pyhimyksille omistetaan. Ja sentähden tuon kunnollisen -- tuon
rohkean -- tuon uskollisen täytyy kuolla!"

"Oi, vaiti, vaiti. Jumalan nimessä!" kuiskasi kuninkaatar, "te vain
suututatte häntä yhä enemmän!"

"Siitä en huoli", sanoi Edith, "saastuttamaton neitsyt ei pelkää
raivoavaa leijonaa. Täyttäköön hän pahat aikeensa tätä kelvollista
ritaria vastaan. Edith, jonka edestä hän kuolee, tietää itkeä hänen
muistoansa -- minulle ei kenenkään enään tarvitse puhua valtiollisista
seikoista, tämän heikon käden kautta vahvistetuista. Minä en voinut --
en tahtonut ruveta hänen morsiameksi hänen eläissänsä -- väli keskenämme
oli liian iso. Mutta kuolema yhdistää ylhäisen ja alhaisen; minä olen
tästälähin vainajan morsian".

Kuningas oli antaa hyvin kiivaan vastauksen, kun eräs karmeliitamunkki,
jonka pää ja muu ruumis oli kääritty pitkään raitaisesta, karkeasta
villavaatteesta tehtyyn kaapuun ja päähineeseen, jonkatapaista hänen
veljeskuntansa kantoi, äkkiä astui huoneeseen ja heittäytyen polvillensa
kuninkaan eteen rukoili häntä kaiken pyhän nimessä luopumaan
mestauksesta.

"No, miekan ja valtikan kautta!" sanoi Richard, "koko mailma on
liittynyt yhteen tehdäksensä minun hulluksi! Narrit, vaimonpuolet ja
munkit, astuivat jokaisella askeleella tielleni. Mistä se tulee, että
hän vielä elää?"

"Armollinen herra", sanoi munkki, "minä rukoilin Gilslandin lordia
lykkäämään mestausta siksi kuin olin saanut heittäytyä teidän --"

"Ja hän oli itsepäinen kyllä myöntyäkseen anomukseesi", keskeytti
kuningas; "vaan se on hänen tavallisen omavaltaisuutensa tapaista. Ja
mitä sinulla on sanomista? Puhu perkeleen nimessä!"

"Mylord, se on tärkeä salaisuus, vaan rippi-istuimen pyhyys sitä
peittää; minä en uskalla sitä kertoa edes kuiskaamalla, mutta minä
vannon pyhän veljeskuntamme ja pukuni sekä siunatun Eliaksen,
munkkikuntamme perustajan kautta, hänen, joka siirrettiin toiseen
mailmaan ihmiskunnan tavallisia kuolontuskia tuntematta, että tämä
nuorukainen on minulle ilmottanut salaisuuden, joka, jos uskaltaisin sen
uskoa sinulle, luovuttaisi sinua kokonaan verisestä aikeestasi hänen
suhteen".

"Hurskas isä", sanoi Richard, "että minä kirkkoa kunnioitan, siitä
todistavat ne aseet, joita sen hyväksi kannan. Ilmota minulle se
salaisuus, niin teen, mitä tässä asiassa katson soveliaaksi. Vaan minä
en ole mikään sokea Bayard, joka hypähdän pimiään kahden papillisen
kannuksen petoksesta".

[Kuva]

"Korkea herra", sanoi pyhä mies, heittäen taaksepäin päähineensä ja
kaapun ja jälkimäisen alta paljastaen vuohennahkatakin sekä edellisen
alta ilman-alan kuumuudesta, paastomisista ja ruumiinkurituksista niin
laihtuneet kasvot, että ne enemmän olivat elävän pääkallon kuin
ihmiskasvoin näköiset, "kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen suurta
rikosta sovittaakseni kiusannut tätä kurjaa ruumista Engaddin
vuorenrotkoissa. Luuletteko te, että minä, joka olen mailmalle kuollut,
tahtoisin sepittää valheen, saattaakseni oman sieluni vaaraan? Eli
luuletteko, että mies, joka niinkuin minä pyhimmillä valoilla on
sitoutunut vaiti-oloon, jolla ei ole kuin yksi ainoa maallinen toivomus,
että saisi nähdä kristityn Zionimme jälleen perustetuksi -- luuletteko,
että semmoinen mies tahtoisi ilmaista rippi-istuimen salaisuudet? --
Sieluni inhoo yhtä isosti molempaa kauhistusta".

"Vai niin", vastasi kuningas, "sinä olet siis se usein mainittu erakko?
Täytyy myöntää, että olet jotenki niiden henkien kaltainen, jotka
maleksivat karkeoilla kallioilla; mutta Richard ei säikähdä kummituksia
-- ja sitäpaitsi sinä muistaakseni olet sama mies, jonka luokse
kristityt ruhtinaat lähettivät tämän saman pahantekiän sovintotuumain
alottamista varten sulttanin kanssa, kun minä, jonka neuvoa etupäässä
olisi pitänyt kysyä, makasin sairasvuoteella. Sinä ja nuo ruhtinaat
voitte olla siitä vakuutetut, että minä en pane kaulaani
karmeelitamunkin köysivyön juoksu-ansaan. Ja mitä lähettiläänne tulee,
niin hänen täytyy kuolla ja sitä suuremmasta syystä kuin sinä hänen
edestä rukoilet".

"No Jumala sinua armahtakoon, herra kuningas!" sanoi erakko kovasti
liikutettuna; "sinä saat onnettomuuden aikaan, jota vasta soisit
tehneeksi jättämättä, vaikka se olisi maksanut sinulle jäsenen.
Mieletön, sokaistu mies, säästä häntä!"

"Pois, pois", sanoi kuningas, polkien laattiaan; "aurinko on valaissut
Englannin häpeää, ja se on vielä kostamatta. -- Naiset ja pappi
poistukaa, jos ette tahdo kuulla käskyjä, jotka eivät ole teille
mieleen; sillä pyhän Yrjön kautta vannon --"

"Älä vanno!" kuului jonku telttaan vasta astuneen ääni.

"Ah, oppinut ystäväni, Hakim!" sanoi kuningas; "te tulette, toivon ma,
jalomielisyyttämme koettamaan".

"Minä tulen pyytämään, että saisin teitä puhutella -- nyt heti -- ja
hyvin tärkeässä asiassa".

"Nähkää tässä ensin vaimoni, Hakim, ja tervehtiköön hän teissä miehensä
pelastajaa".

"Minun ei sovi", sanoi lääkäri, pannen jonkulaisella itämaisella
kainoudella ja kunnioituksella käsivartensa ristiin ja luoden silmänsä
maahan -- "minun ei sovi katsella hunnutonta kaunotarta kaikessa hänen
ihanuudessaan".

"Mene sitten, Berengaria", sanoi kuningas, "ja mene sinäkin Edith; --
ei, älkää rukouksianne uudistako! Ainoa, minkä voin luvata, on, että
mestaus ei tapahdu ennen puoltapäivää. Mene ja rauhotu rakas Berengaria,
mene. -- Edith", lisäsi hän silmäyksellä, joka hämmästytti hänen
sukulaisensaki rohkeaa mieltä, "mene, jos olet viisas!"

Vaimonpuolet lähtivät eli pikemmin hyökkäsivät teltasta ulos,
ajattelematta sääty-erotusta ja arvojärjestystä, aivan kuin parvi
metsälintuja, joita havukka odottamatta on peljättänyt.

He palasivat sitten kuninkaattaren telttaan, jossa antausivat
hyödyttömän surun valtaan ja yhtä hyödyttömäin syytösten tekemiseen.
Edith oli ainoa, joka näkyi halveksivan näitä tuskan tavallisia
lievennyskeinoja. Huokaamatta, kyyneltä vuodattamatta, ainoatakaan
nuhtelevaa sanaa lausumatta hän palveli kuninkaatarta, jonka heikko
sielu ilmaisi suruaan kovain hysteristen tuskain ja tuimain
hypokondrillisten kohtausten kautta, joitten kestäessä Edith ahkerasti
ja hellästikin häntä hoiteli.

"Se on mahdotonta, että hän on voinut tätä ritaria rakastaa", sanoi
Florise Kalistalle, joka oli vanhempi näistä kahdesta hovineidosta. "Me
olemme erehtyneet, hän suree häntä vain niinkuin vierasta, joka hänen
tähtensä on joutunut onnettomuuteen".

"Vaiti, vaiti!" vastasi hänen kokeneempi ja tarkkanäköisempi
kumppalinsa; "hän on Plantagenet'n ylpeää sukua, jotka eivät ikinä
tunnusta, että mikään haava heille tuottaa kipua. Heidän on nähty
sitovan heikompiluontoisten kumppalinsa naarmuja, samalla kuin heidän
verensä omista kuolinhaavoista on juossut tyhjiin. -- Florise! Me olemme
tehneet kauhean pahasti, ja minä puolestani tahtoisin antaa kaikki
kalliit kiveni, jos tuo onneton kujeemme olisi jäänyt tekemättä".



Kahdeksastoista luku.

      Tää toimi vaatii tarkkaa tietoa
      Jupiteristä sekä Auringosta;
      Tähdet on ylpeöitä, täynnä oikkuja,
      Eik' ihmiskunnan palvelukseen helppo
      Niit' ole houkutella.

      *Albumazar.*


Erakko seurasi naisia Richardin teltasta, kuten varjo seuraa päivän
sadetta, kun pilvet kiitävät auringon ohitse. Mutta kynnyksellä hän
kääntyi taaksepäin ja nostaen kätensä kuningasta kohti varottavana, eli
miltei uhkaavalla tavalla, lausui: "onneton se, joka ylenkatsoo kirkon
neuvot ja turvautuu uskottomain jumalattomiin yllytyksiin! Kuningas
Richard, vielä en karista tomua jaloistani enkä lähde leiristäsi --
miekka ei putoa vielä -- mutta se riippuu vain hiuskarvan varassa. Kopea
hallitsia, me tapaamme toisemme vielä".

"Käyköön niin, ylpeä pappi", vastasi Richard; "ylpeämpi
vuohennahkoissaki kuin ruhtinaat purppurassa ja hienossa palttinassa".

Erakko katosi teltasta, ja kuningas jatkoi, arapialaiseen kääntyen:
"viisas Hakim, ovatko itämaan dervishit yhtä rohkeapuheiset
ruhtinastensa edessä?"

"Dervishi", Adonebek vastasi, "on joko viisas tai hullu; keskisuuntaa ei
löydy sille, jolla on khirkhah[1] päällänsä, joka yöt valvoo ja päivät
paastoo. Siitä seuraa että hänellä joko on kyllin älyä soveliaasti
käyttääkseen itseänsä ruhtinasten edessä, taikka että hän ei ole
käytöksestään edesvastauksessa, kun hän ei ole ymmärrystä saanut
ensinkään".

[1] Sananmukaisesti *takkiresu*. Siksi kutsutaan dervishein eli
mahomettiläisten munkkien pukua.

"Minä uskon", sanoi Richard, "että meidän munkit ylipäätään ovat
jälkimäisen luonteen ottaneet omaksensa. Mutta asiaan! Millä tavoin
saatan teille, taitava lääkärini, tehdä palveluksen?"

"Suuri kuningas", sanoi El Hakim ja teki syvän itämaisen kumarruksen,
"salli orjasi sanoa sanan ja kuitenkin elää. Minä tahtoisin muistuttaa
sinulle, että olet velkaa -- ei minulle, heidän halvalle
välikappaleellensa -- vaan niille korkeammille voimille, joitten hyviä
lahjoja minä kuolevaisille jakelen, ihmishengen --"

"Ja arvatakseni sinä tahtoisit saada toisen sijaan, eikö niin?"
keskeytti kuningas.

"Semmoinen on nöyrä pyyntöni suurelle Melek Ric'ille", sanoi Hakim.
"Juuri tuon urhean ritarin hengen, joka on tuomittu kuolemaan, ja vain
samasta rikoksesta, jonka myöski teki sulttani Aatami, liikanimellä
Abulbeschar eli kaikkein ihmisten isä".

"Ja sinun, Hakim, joka olet viisas mies, pitäisi muistaa että Aatami
sentähden kuoli", sanoi kuningas jotensakin ankarasti, ja alkoi sitten
kiivastuneena kulkea ahtaassa teltassa edestakaisin, puhellen
itseksensä: "No Jumala nähköön -- minä tiesin mitä hän tahtoi jo samassa
silmänräpäyksessä kuin hän astui telttaan! Tässä on vähäpätöinen
ihmishenki oikeasti tuomittu sammutettavaksi, ja minulla, kuninkaalla ja
soturilla, jonka käskystä tuhansia on kuoliaaksi lyöty ja joka omalla
kädellä olen tappanut satoja, ei ole mitään valtaa sen yli, vaikka
vaakunani, perheeni ja oman kuninkaattareni kunniaa tuo pahantekiä on
häväissyt. Pyhän Yrjön nimessä, tuolle minun täytyy nauraa! -- Pyhän
Ludvigin kautta, se johtaa mieleeni Blondelin satua lumotusta linnasta,
jonne eräs ritari pyrki, mutta johon pääsemästä häntä jälekkäin esti
monenmuotoisimmat haahmot ja olennot, mitkä kaikki vastustivat hänen
aikomustaan. Niin pian kuin yksi poistui tuli toinen esiin! Puoliso --
orpana -- erakko -- Hakim -- jokainen astuu taistelutantereelle, niin
pian kuin toinen on kaatunut! Saakeli, tässähän yksinäinen ritari saa
otella koko turnauskentän joukkoa vastaan -- hah! hah! hah!" -- Ja
Richard nauroi kohti kurkkuaan; sillä hän oli todellakin alkanut joutua
toiselle mielelle, koska hänen vihansa tavallisesti oli liian pikainen
kestääkseen kauan.

Lääkäri sillä välin katseli häntä kummastusta ja ylönkatsettaki
osottavilla kasvoilla; sillä itämaalaiset eivät suvaitse noita äkillisiä
mielen muutoksia ja pitävät ääneen nauramista useimmissa tapauksissa
miehen arvoa alentavana ja ainoastaan vaimonpuolille ja lapsille
soveliaana. Viimein hän puhutteli kuningasta, kun havaitsi hänen
rauhottuneen.

"Kuolemantuomio ei olisi lausuttava hymyilevin huulin. -- Anna
palveliasi toivoa että olet hänelle lahjottanut tuon miehen hengen".

"Ota tuhannen vangin vapaus sijaan", sanoi Richard; "vie takaisin niin
monta kansalaistasi heidän teltoillensa ja puheillensa, ja minä heti
annan käskyn siitä. Tuon miehen henki ei voi olla sinulle miksikään
hyödyksi ja se on jo menetetty".

"Kaikkein meidän henki on menetetty", sanoi El Hakim, kohottaen kättänsä
lakkiin. "Mutta suuri saamamies on laupias eikä vaadi maksoa kovin
ankarasti eikä ennen aikaa".

"Et voi minulle näyttää", sanoi Richard, "että sinulla on mitään
erityistä syytä, minkä tähden astut minun ja oikeuden väliin, jota
kruunattuna kuninkaana olen vannonut valvovani".

"Sinä olet vannonut olevasi armelias yhtä hyvin kuin oikeutta tekeväsi",
sanoi El Hakim; "mutta, suuri kuningas, se minkä perään sinä pyrit, on
vain oman tahtosi täyttäminen. Ja mitä siihen tärkeään syyhyn tulee,
jonka vuoksi tämän anomukseni teen, niin tiedä että monen ihmisen henki
riippuu sen myöntämisestä".

"Selvitä sanojasi", sanoi Richard; "vaan älä usko voivasi minua pettää
valheellisilla tekosyillä".

"Olkoon se kaukana palveliastasi", sanoi Adonebek. "Tiedä siis, että se
lääke, jota sinun, herra kuningas, niinkuin useain muitten, tulee
kiittää parantumisesta, on talismani, tehty kiertotähtien ollessa
semmoisessa asemassa, jolloin jumalalliset voimat ovat suotuisimmat.
Minä olen vain sen vaikutusten halpa jakelia. Minä pistän lääkkeen
vesipikariin, varron sopivaa aikaa sen antamiseksi potilaalle ja juoman
voima tekee parannuksen".

"Varsin oivallinen ja erittäin mukava lääke tuo", sanoi kuningas, "ja
kun sitä voidaan kuljettaa lääkärin kukkarossa, säästyisi sen kautta se
kamelein karavani, joka muutoin tarvitaan rohtojen ja lääkkeiden
kuljetukseksi. Minua kummastuttaa että mitään muuta koskaan käytetään".

"On kirjotettu", jatkoi Hakim järkähtämättömällä vakavuudella, "älä
hevosta rääkkää, joka sinun on tappelusta tuonut. Tiedä että tuonlaisia
talismaneja kyllä voidaan tehdä, mutta harvat ovat ne oppineet, jotka
rohkenivat sen voimaa käyttää. Tarkkaa kohtuullisuutta, vaivoja,
rasituksia, paastoamista ja kidutuksia täytyy sen viisaan kärsiä, joka
käyttää tätä lääketapaa. Ja jos hän huolimattomuudesta valmistuksissaan,
mukavuuden halusta taikka taipumuksesta hekumallisiin himoihin, ei
kunkin kuukauden kuluessa paranna ainakin kaksitoista henkeä, kadottaa
taikakalu jumalaisen voimansa, ja niin hyvin lääkäri kuin viimeksi
parannettu sairas ovat äkillisen onnettomuuden omat, eivätkä elä vuotta
umpeen. Minä tarvitsen vielä yhden hengen saadakseni määrän täyteen".

"Mene ulos leiriin, veikkoni El Hakim, niin olet löytävä monta", sanoi
kuningas, "äläkä koettele telottajaltani ryöstää *hänen* potilaitansa;
niin mainion lääkärin kuin sinun ei sovi sekaantua toisen ammattiin. --
Sitäpaitsi en käsitä, kuinka pahantekiän vapauttaminen hyvin ansaitusta
kuolemasta voipi enentää kummallisten parannuskeinojesi lukua".

"Sitten kun saatat selittää, miten annos kylmää vettä on voinut sinun
parantaa, kun kalliimmat lääkkeet eivät ole vaikuttaneet niin mitään",
sanoi El Hakim, "niin voit haastella toisista salaisuuksista, jotka ovat
yhteydessä tämän kanssa. Mitä minuun tulee, en nykyään pysty tuohon
suureen toimintaan, koska tänäpänä olen saastaista eläintä kosketellut.
Älä siis kysele tarkemmin, olkoon sinulle siinä kyllin, että minun
pyynnöstäni, säästäessäsi tämän miehen hengen, pelastat itsesi, suuri
kuningas, sekä palveliasi suuren vaaran surmasta".

"Kuules, Adonebek", vastasi kuningas, "minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että lääkärit käärivät lauseensa hämärään ja sanovat tähdistä
saavansa viisautensa, mutta kun käskette Richard Plantagenet'n varoa
vahingon tuloa jonkun pahan enteen eli tekemättä jätetyn tempun tähden,
ette puhu typerälle saksilaiselle eikä yksinkertaiselle akalle, joka
sentähden luopuu aikeestaan, että jänes juoksee tien poikki, eli korppi
huutaa taikka kissa aivastaa".

"Minä en voi teitä estää sanojani epäilemästä", sanoi Adonebek; "mutta
myöntäköön kuitenki herrani ja kuninkaani, että totuus sijaitsee hänen
palveliansa kielellä. Voipiko hän oikeana pitää, että hän koko mailmalta
ja jokaiselta onnettomalta, joka tästedes kärsii niitä tuskia, mitkä
vastikään pitelivät häntä tällä vuoteella, ryöstää tämän varsin
tehokkaan talismanin siunauksen, kernaammin kuin suopi anteeksi
viheliäiselle pahantekiälle? Muista, herra kuningas, että jos voitkin
tuhansia tappaa, et voi ainoatakaan parantaa. Kuninkailla on saatanan
kiusaamisvoima; viisailla Allahn parantamismahti. Varo ettet estä
ihmiskuntaa osalliseksi tulemasta siitä hyvästä, jota et itse voi saada
aikaan. Sinä voit kaulan katkaista, vaan et pakottavaa hammasta
parantaa".

"Tämä on kovin hävitöntä", sanoi Richard kuningas, alkaen suuttua
samassa määrässä kuin Hakim muutti äänensä korkeammaksi ja miltei
käskeväksi. "Me olemme ottaneet sinun lääkäriksemme, eikä neuvon
antajaksi eli rippi-isäksemme".

"Ja näinkö mainioin Frangistanin ruhtinas palkitsee hyväntekoa hänen
omaa kuninkaallista henkeänsä vastaan?" sanoi El Hakim, oikaisten
ruumiinsa pystyksi ja käskeväiseksi entisestä nöyrästä ja kumartuneesta
asemastansa, jossa hän tähän asti oli kuningasta puhutellut. "Tiedä
sitte", hän sanoi, "että minä syytän sinua, Melek Ric, kiittämättömäksi
ja epäjaloksi, jokaisessa Europan ja Aasian hovissa mahomettiläisten ja
nazarenein, ritarein ja naisten edessä -- kaikkialla, missä kanteleet
soivat ja miekat välkkyy -- kaikkialla, missä kunnia on rakastettu ja
epäkunnia inhottu -- jokaisessa mailman nurkassa; ja nekin maat -- jos
semmoisia löytyy -- mihin ei mainees vielä ole ennättänyt, tulevat
häpeäsi tuntemaan!"

"Sopiiko sinun noin puhua minulle, uskoton konna?", huusi Richard
syösten vimmastuneena häntä vastaan. "Oletko elämiseen kyllästynyt?"

"Lyö!" sanoi El Hakim. "Oma tekosi silloin sinua todistaa
kelvottomammaksi, kun minun sanani voivat tehdä, vaikkapa niillä
jokaisella olisi ampiaisen pistin".

Richard kääntyi äkisti hänestä pois, pani käsivartensa ristiin, kulki
niinkuin ennen telttaa edestakaisin, ja huudahti sitte: "kiittämätön ja
epäjalo! Miksi ei yhtä hyvin pelkuri eli pakana? Hakim! Sinä olet
palkintosi valinnut ja vaikka kernaammin olisin suonut, että olisit
vaatinut kruununi kalliit kivet, en kumminkaan kuninkaana voi sitä
sinulta kieltää. Ota siis tuo skotlantilainen huostaasi -- telottaja
jättää hänen sinulle, kun näytät tämän käskyn".

Kiireesti hän piirsi pari riviä, ja antoi ne lääkärille. "Käytä häntä
orjanasi, tee hänen kanssaan mitä mielit, mutta varokoon hän koskaan
Richardin silmäin eteen tulemasta. Kuules, ystäväni, sinä olet viisas:
hän on ollut liika rohkea niiden kesken, joitten suloisille silmäyksille
ja heikolle käsitysvoimalle me uskomme kunniamme, niinkuin te,
itämaalaiset, säilytätte aarteitanne arkuissa, jotka ovat tehdyt
hopealangasta, yhtä hienosta ja kestämättömästä, kuin hämähäkinverkko".

"Palveliasi tajuaa kuninkaan sanat", sanoi viisas, joka heti muutti
äänensä yhtä nöyräksi, kuin millä hän oli keskustelun alkanut. "Kun
kallisarvoinen matto on liattu, viittaa houkka tahraan, vaan viisas
peittää sen kauhtanallaan. -- Minä olen kuullut herrani käskyn, ja
kuulla on totella".

"Se on hyvä", sanoi kuningas; "jos hänen henkensä on hänelle rakas,
älköön hän koskaan näyttäkö itseään edessäni. -- Voinko missään muussa
olla sinulle hyödyksi?"

"Kuninkaan armo on täyttänyt maljani ääriin saakka", sanoi viisas.
"Niin, se on ollut niin runsas kuin lähde, joka puhkesi ilmi, kun Moussa
Ben Amram löi sauvallaan kallioon".

"Niin", sanoi kuningas hymyillen, "mutta vaadittiinki, kuten korvessa,
kova kolkutus kallioon, ennenkuin se aarteensa ilmi antoi. Soisin
tietäväni jotain, mikä sinua huvittaisi ja minkä voisin sinulle antaa
yhtä helposti kuin luonnollinen lähde vesiään viertelee".

"Sallikaa minun kosketella tuota voitollista kättä", sanoi viisas,
"merkiksi, että Adonebek El Hakim, jos hän tästä lähtien pyytäisi
jonkulaista suosionosotusta Englannin Richardilta, on siihen
oikeutettu".

"Sinulla on käsi ja hansikka sen päälle, mies", vastasi Richard; "vaikka
kernaammin velkani suorittaisin toisella tavalla, kuin että potilastesi
lukumäärän täyttämiseksi vaadit minua ansaitusta rangaistuksesta
vapauttamaan niitä, joita oikeuden jälkeen olen siihen tuominnut".

"Pitentykööt päivänne monenkertaisesti", vastasi El Hakim lähtien
teltasta tavallisella syvällä kumarruksellaan.

Kuningas Richard katsoi hänen jälkeensä kun hän oli mennyt, ikäänkuin ei
aivan tyytyväisenä siihen mitä oli tapahtunut.

"Merkillinen itsepäisyys tuossa El Hakimissa", sanoi hän, "ja kumma
sattumus, joka pelastaa tuon julkean skotlantilaisen rangaistuksesta,
minkä hän niin runsain määrin on ansainnut. Kuitenkin, hän eläköön! On
siten yksi urhokas mies lisää mailmassa. -- Mutta nyt ajatelkaamme
itävaltalaista. -- Halloo! Onko Gilslannin parooni siellä ulkopuolella?"

Tämän kysymyksen johdosta näkyi Tuomas de Vaux'n kookas vartalo
varjostavan sisäänpääsöaukkoa, ja hänen jäljessänsä hiipi, kuin
kummitus, ilmottamatta, mutta estelemättä Engaddin erakon julma,
vuohennahkaturkkiin kääritty haahmo sisään.

Huomaamatta hänen läsnäoloaan, sanoi Richard korkealla äänellä
paronille: "sir Tuomas de Vaux, Lanercostin ja Gilslannin herra, mene
heti torvensoittajan sekä sanansaattajan kanssa *hänen* teltalle, jota
kutsutaan Itävallan arkkiherttuaksi, ja varro aikaa, jolloin hänen
ritarinsa ja vasallinsa ovat lukuisimmasti koossa hänen ympärillään joka
luultavasti tapahtuu tällä hetkellä, sillä tuo germanilainen metsäsika
einehtii, ennenkuin on ollut kuulemassa messua -- mene sitten sisään
hänen luoksensa niin vähällä kunnioituksella kuin voit ja syytä häntä
julkisesti Englannin Richardin puolesta, että hän mennä yönä
omakätisesti taikka toisten kautta on varastanut Englannin lipun sen
riu'usta. Lausu hänelle sentähden sen tahtomme että hän, tunti
sanomansaamisen jälkeen, kaikella kunnialla tuokoon takaisin sanotun
lipun, jolloin hänen itsensä sekä hänen ylhäisimpäin paroneinsa tulee
olla paljain päin ja ilman minkäänlaisia arvonmerkkejä; ja että hän sitä
paitsi sen toiselle puolen istuttaa itävaltalaisen lipun ylösalas
käännettynä, koska se on varkaudella ja konnantöillä tahrattu, ja
toiselle puolen keihään kantamaan sitä veristä päätä, joka lähinnä on
neuvonut taikka auttanut häntä tässä ilkeässä häväistystyössä. -- Ja
sano hänelle, että kun tämä vaatimuksemme on tarkoin täytetty, tahdomme
me ristiretkivalamme tähden ja pyhän maan hyödyksi, suoda hänelle hänen
muut rikoksensa anteeksi".

"Mutta jos Itävallan arkkiherttua kieltää ollenkaan osaa ottaneensa
tähän konnantyöhön ja siitä tietäneensä?" sanoi Tuomas de Vaux.

"Sano hänelle silloin", vastasi kuningas, "että tahdomme sen todistaa
hänen ruumiinsa päälle, niin, joskin häntä kaksi hänen urhoollisinta
soturiaan olisi auttamassa. Ritarillisesti me sen tahdomme todistaa,
hevosella eli jalkaisin, korvessa eli turnauskentällä -- ajan, paikan ja
aseet, kaiken sen jätämme hänen omaan valtaansa".

"Ajatelkaa Jumalan ja kirkon rauhaa, armollinen herra", sanoi Gilslannin
paroni, "jota tähän pyhään ristiretkeen osaaottavat ruhtinaat ovat
vannoneet".

"Ajatelkaa, kuinka käskyjäni toimitatte, palvelukseen velvotettu
vasallini", vastasi Richard kärsimättömästi. "Luulenpa ajateltavan, että
minun aikeitani voidaan muuttaa paljaalla hengittelemisellä, niinkuin
poikanulikat puhaltelevat höyheniä sinne tänne. Kirkon rauha! -- Kuka
siitä huolii, jos saan kysyä? Kirkon rauha ristiretkeiliäin seassa
vaatii sotaa saracenejä vastaan, joitten kanssa nämät ruhtinaat ovat
tehneet välirauhan, ja yksi lakkaa toisen kanssa. Etkö sitäpaitsi näe
kuinka jokainen näistä ruhtinaista kokee omia tarkotuksiaan edistää? --
Minäki tahdon omaani edistää, ja se on kunnia. Kunnian tähden olen tänne
tullut, ja kun en sitä voi saracenein suhteen tavottaa, en ainakaan
suvaitse vähintäkään häväistystä tuolta halpamieliseltä herttualta,
joskin häntä olisi auttamassa jokainoa ristiretken armeijan
ruhtinaista".

De Vaux kääntyi mennäkseen kuninkaan käskyä täyttämään, vaikka hän
samassa kohotti olkapäitään, koska hän luonnostaan oli kovin avomielinen
voidakseen salata, että tämä käsky oli hänen vakuutuksiaan vastaan.
Mutta Engaddin erakko astui nyt esiin katsannolla, joka näkyi osottavan,
että hänellä oli korkeampia käskyjä kerrottavina kuin vain maallisen
pohatan. Hänen karvainen nahkapukunsa, hänen harjaamaton ja leikkaamaton
tukkansa ja partansa, nuo laihat, hurjat ja vääntyneet kasvot, ja tuo
miltei mielipuolisuutta ilmaiseva tuli, joka tuikki hänen vahvain
kulmakarvainsa alta, kaikki tosiaan teki hänen jotenki sen kuvan
näköiseksi, minkä olemme saaneet vanhan testamentin tietäjistä, jotka
tuoden luojan käskyjä Juudaan ja Israelin syntisille kuninkaille,
laskeusivat alas kallioiltansa ja luolistansa, joissa he asuivat
täydellisessä yksinäisyydessä, hämmästyttääksensä mailman hirmuvaltiaita
keskellä heidän ylpeyttänsä Jumalallisen Majesteetin ankaria uhkauksia
ilmottamalla, aivan kuin ukkosenpilvestä lennähtävä salama iskee linnain
ja palatsein torneihin ja varustuksiin. Hurjimmassakin vihassansa
Richard kunnioitti kirkkoa ja sen palvelioita, ja vaikka suuttuneena
erakon tunkemisesta hänen telttaan, hän nöyrästi tervehti häntä, samassa
kuitenkin tehden merkin de Vaux'lle kiirehtimään asiallensa.

Mutta erakko esti häntä viittauksella, silmäyksellä ja sanalla astumasta
ainoatakaan askelta tuommoiselle toimitukselle; ja kohottaen
paastoomisista laihtuneen ja kuritusruoskalta haavotetun paljaan
käsivartensa, hän heilutteli sitä niin kovasti, että vuohennahkapeite
solui siitä alas.

"Jumalan ja kaikkein pyhimmän isän, mailman kristillisen kirkon haltian,
nimessä minä kiellän tätä jumalatonta, verenhimoista ja julmaa
taisteluunvaatimusta kahden kristityn ruhtinaan välillä, joitten
hartioilla on se siunattu merkki, minkä alla he ovat toisilleen
veljeyttä vannoneet. Onneton se, joka sen rikkoo! -- Englannin Richard,
peruuta se jumalaton käsky, jonka tälle paronille annoit! Vaara ja
kuolema ovat sinua lähellä! Puukko välähtää kohta laulusi päällä!"

"Vaara ja kuolema ovat Richardin leikkikumppaneita", vastasi kuningas
kopeasti, "ja hän on uhaten kohdannut kovin monta miekkaa, puukkoa
peljätäkseen".

"Vaara ja kuolema ovat lähellä", vastasi tietäjä, ja alentaen äänensä
matalaksi, ikäänkuin maan alta tulevaksi, hän lisäsi: "ja kuoleman
jälkeen tuomio!"

"Hurskas, pyhä isä", sanoi Richard, "minä kunnioitan sinua ja sinun
pyhyyttäsi --"

"Älä minua kunnioita", keskeytti häntä erakko; "kunnioita kernaammin
halvinta hyönteistä, joka Kuolleen Meren rannoilla matelee ja elää sen
kirotusta limasta. Vaan kunnioita Häntä, jonka käskyjä minä ilmotan --
kunnioita Häntä, jonka haudan olet luvannut pelastaa -- muista valaa,
jolla olet vannonut yksimielisyyttä kannattavasi, äläkä katkaise sitä
liiton ja uskollisuuden hopealankaa, jolla olet sitonut itsesi
ruhtinaallisiin liittolaisiis".

"Hurskas isä", sanoi kuningas, "te, kirkon miehet, rupeatte mielestäni
liika rohkeiksi pyhän virkanne puolesta, jos maallisen miehen on lupa
sanoa näin paljon. Kieltämättä oikeuttanne ottamaan huostaanne
omiatuntojamme, pitäisi teidän mielestäni jättää omaksi huoleksemme
kunniamme suojelemisen".

"Rohkeiksi!" kertoi erakko, "sopiiko minun ruveta rohkeaksi,
kuninkaallinen Richard, joka vain olen kello, totellen soittajan kättä
-- vain tunnoton, vähäpätöinen torvi, ilmottaen sen käskyjä, joka siihen
puhaltaa? -- Katso, polvillani rukoilen sinua armahtamaan kristikuntaa,
Englantia ja itseäsi!"

"Nouse ylös, nouse", sanoi Richard, pakottaen häntä nousemaan; "polvien,
jotka niin usein Jumalan kunniaksi laskeuvat alas, ei sovi kosketella
maata ihmistä kunnioittaakseen. Mikä vaara meitä uhkaa, arvoisa isä?
Taikka milloin Englannin valta kävi niin vähäiseksi, että tuon vasta
herttuaksi lyödyn melskaajan pahastuminen saattaisi vaaraan sitä eli sen
kuninkaan rauhaa?"

"Minä olen kalliotornistani katsellut tähtien taivaallista joukkoa, kun
ne öisillä matkoillaan jakelevat viisautta toisilleen ja tietoa niille
harvoille, jotka heidän kieltänsä ymmärtävät. Elosi asunnossa väijyy
vihollinen, herra kuningas, joka kadehtii sekä onneasi että kunniaasi --
laskulainen Saturnosta, joka uhkaa sinua pikaisella ja verisellä
vaaralla ja joka kohta masentaa sinut ylpeydessäni, ellet nöyryytä
kopeaa tahtoasi velvollisuuden alle".

"Pois, pois! Tuo on pakanallista oppia", sanoi kuningas. "Kristityt
eivät sitä harjota -- ymmärtäväiset ihmiset sitä eivät usko. Vanhus,
sinä höpiset".

"En höpise, Richard", vastasi erakko -- "minä en ole niin onnellinen.
Minä tunnen tilani, ja että hiukka järkeä vielä on minulle suotu ei
omaksi, vaan kirkon ja ristin hyödyksi. Minä olen sokea mies, joka
toisille soittoa pitelen, mutta jolle ei itselleen siitä ole valoa.
Kysele minulta kaikkea, mitä kristikunnnan ja tämän ristiretken hyötyyn
kuuluu, niin olen puhuva sinulle kuin viisain neuvonantaja, jonka
kielellä vielä vakuutus on olostanut. Puhu kanssani omasta kurjasta
olennostani, ja puheeni muuttuu kadotetun mielipuolen soperrukseksi".

"Minä en tahdo katkaista yksimielisyyden sidettä ristiretken ruhtinasten
välillä", sanoi Richard tyynemmällä äänellä ja olennolla; "mutta mitä
hyvitystä he voivat minulle antaa siitä häväistyksestä ja vääryydestä,
jota olen kärsinyt?"

"Siihenkin olen valmis ja on minulla asiana tuoda esityksiä
neuvoskunnalta, joka, Franskan Philipiltä pikaisesti kokoon kutsuttuna,
on tässä suhteessa ryhtynyt tarpeellisiin toimiin".

"Merkillistä", sanoi Richard, "että toiset pitävät huolta siitä, miten
Englannin loukattu majesteeti on hyvitettävä!"

"He pyytävät, jos mahdollista, ennättää vaatimustenne edelle", vastasi
erakko. "Yksimielisesti he myöntävät, että Englannin lippu jälleen
pystytettäköön pyhän Yrjön kukkulalle, sekä julistavat kirottavaksi
hylkiöksi sitä rohkeaa pahantekiää, joka lippua on solvaissut, jota
paitsi he määräävät ruhtinaallisen palkinnon pahantekiän ilmiantajalle,
ja jättävät hänen ruumiinsa sutten ja korppien saaliiksi".

"Ja itävaltalainen", sanoi Richard, "jota vastaan on niin tukevat
epäluulot tämän pillatyön alkuunpanemisesta?"

"Eripuraisuutta armeijassa estääksensä", vastasi erakko, "Itävalta
tahtoo suostua kaikkiin syyttömyydennäytteisiin, joita Jerusalemin
patriarkka hänelle määrää".

"Tahtooko hän viattomuuttaan todistaa kaksintaistelulla?" sanoi kuningas
Richard.

"Hänen valansa sitä kieltää", sanoi erakko; "ja sitä paitsi ruhtinasten
neuvoskunta --"

"Ei ole hyväksi nähnyt sallia taistelua saraceneja eikä muita vastaan",
katkaisi Richard hänen puhettaan. "Mutta tästä kyllin, isä -- sinä olet
minulle näyttänyt kuinka hullua on ajaa tätä asiaa sillä tavoin kuin
olen aikonut. Ennen voidaan soihtoa vesilätäkössä sytyttää, kuin saada
säkentä välähtämään kylmäverisestä pelkurista. Itävaltalaisesta ei
mitään kunniaa ole saatavana ja sentähden hänestä kyllin. Minä kuitenki
pakotan häntä väärän valan vannomiseen; minä vaadin
syyttömyydennäytettä. Makeasti saan nauraa kuullessani hänen kömpelöin
sormiensa sähisevän, kun hän tarttuu kuumennettuun rautapalloon! --
Niin, taikka nähdessäni hänen suuren suunsa ammollaan ja kurkkulakinsa
paisuksissa, niin että hän on läkähtymäisillään, kun hän kokee nielaista
siunattua leipää!"

"Vaiti, Richard", sanoi erakko, "oi vaiti, häpeän, ellei ihmisrakkauden
tähden! Kuka voipi ylistää ja kunnioittaa ruhtinaita, jotka solvaavat ja
panettelevat toisiansa? Oi, että olento niin jalo kuin sinä, niin
kerrassaan ruhtinaallinen ajatuksissa ja uljuudessa, niin omiaan
töittensä kautta olemaan kristittyjen kunniana ja, tyynemmillä
hetkillään, neronsa kautta heitä hallitsemaan -- että semmoisella
olennolla pitää olla leijonan kesytön, hillitsemätön hurjuus
yhdistettynä tuon metsien kuninkaan rohkeuden ja arvollisuuden kanssa!"

Hän seisoi hetken mietteisiin vaipuneena, silmät luotuina maahan, ja
jatkoi sitten: "mutta taivas, joka tuntee puutteellisen luontomme,
vastaanottaa vaillinaisen tottelevaisuutemme ja on toistaiseksi
lykännyt, vaikkei pois kääntänyt, uskaliaan elämäsi verisen lopun.
Murha-enkeli on seisahtunut, kuin muinoin Jebusealaisen Araunan riihen
ovella; mutta hänen kädessään on miekka paljastettuna, jonka kautta
ennen pitkää leijonasydäminen Richard on makaava yhtä matalalla kuin
halvin talonpoika".

"Täytyykö sen sitten tapahtua niin pian?" sanoi Richard. "Mutta, käyköön
niin. Olkoon vain elämäni loistosa, joskin lyhyt!"

"Voi, jalo kuningas", sanoi erakko, ja näytti siltä, kuin kyynel
(harvinainen vieras) olisi puhjennut hänen kuivaan, tuijottavaan
silmäänsä -- "lyhyt ja surullinen, täynnä nöyryyttämistä, onnettomuutta
ja vankeutta, on se ajanjakso, joka sinut erottaa vastaasi ammottavasta
haudasta -- haudasta, johon vaivut jälkeistä jättämättä ja kansasi
surematta, jota alituisilla sodillasi olet köyhdyttänyt, vaan jonka
tietoja et ole kartuttanut ja jonka onneksi et ole tehnyt mitään".

"Mutta ilman maineetta, munkki, en hautaani astu, enkä ilman armahani
kyynelittä! Nuo lohdutukset, joita et sinä voi tuntea etkä arvossa
pitää, seuraavat Richardia Manan maille".

"*Minäkö* en tunne, *minäkö* en voi arvossa pitää runoniekan ylistystä
ja vaimon rakkautta!" vastasi erakko äänellä, joka hetkeksi näkyi
vetävän itse Richardin innostukselle vertoja. "Englannin kuningas", hän
jatkoi laihtunutta käsivarttansa ojentaen, "se veri, joka sinun
sinisissä suonissasi virtaa, ei ole jalompaa kuin se, joka hitaasti
minun suonissani vierii. Harvalukuiset ja kylmät kuin nämä pisarat
ovatkin, ovat ne sentään kuninkaallisen Lusignanin, sankarillisen, pyhän
Gottfriedin verta. Minä olen -- se tahtoo sanoa, minä olin, mailmassa
eläessäni -- Alberick Mortemar -- --"

"Jonka sankarityöt", sanoi Richard, "niin usein ovat maineen torvea
täyttäneet! Onko se mahdollista -- onko todellakin niin? Saattoiko
tähti, semmoinen kuin sinä, pudota ritariston taivahalta, kenenkään
tietämättä mihin sen tuli oli sammunut?"

"Hae pudonnutta tähteä", sanoi erakko, "ja sinä löydät vain likaisen
limaläjän, joka ilmojen kautta kiitäessään hetkisen loisti näennäisellä
valolla. Richard, jos uskoisin että verisen peitteen vetämällä kauheasta
kohtalostani voisin taivuttaa ylpeän sielusi kirkon kurituksen alle,
niin melkein rohkeneisin kertoa sinulle kertomuksen, jota tähän saakka
olen sisimpään sieluuni sulkenut, jossa se on sisälmyksiäni raadellut,
niinkuin kettu repi nuoren spartalaisen. -- Kuule siis, Richard, ja se
suru ja epätoivo, mitkä eivät voi hyödyttää sitä kelvotonta jäännöstä
hänestä, joka kerran oli mies, olkoot varottava esimerkki niin jalolle,
ja kumminkin niin rajulle olennolle kuin sinä! Niin -- minä tahdon --
minä *tahdon* repiä auki kauan salatut haavat, joskin sinun edessäsi
juoksuttaisin vereni tyhjiin".

Kuningas Richard, johonka Alberick Mortemarin elämäkertomus oli syvästi
vaikuttanut hänen nuoruudessaan, silloin kuin hänen isänsä saleissa
kaikui ministrelein legendat pyhästä maasta, kuunteli kunnioituksella
kertomusta, joka, vaikka lauserakennuksen puolesta epäselvä ja
vaillinainen, kuitenkin tarpeeksi selitti syyn siihen hulluuteen, jonka
valtaan tämä eriskummallinen ja onneton olento aina ajottain joutui.

"Minun ei tarvitse sulle kertoa", hän sanoi, että olin jaloa sukua,
rikas, uljas asetöissä, viisas neuvotteluissa. Näin olin; mutta kun
Palestinan jaloimmat naiset kilvan sitelivät tukkakiehkuroita kypäriäni
varten, oli sydämeni kiintynyt -- järkähtämättömästi ja hellästi
kiintynyt halpasäätyiseen tyttöön. Hänen isänsä, vanha ristin sotilas,
havaitsi rakkautemme, ja ajatellessaan meidän kahden välillä olevaa
sääty-erotusta, hän ei nähnyt muuta neuvoa tyttärensä kunnian
suojelemiseksi, kuin luostarin siimestä. Minä palasin pitkältä
sotaretkeltä, myötäni tuoden laakereita ja saalista, nähdäkseni onneni
ijäti kadonneeksi! Minäkin pakenin luostariin ja saatana, joka minun oli
saaliikseen valinnut, puhalsi sydämeeni puuskan hengellistä ylpeyttä,
joka vain saattoi olla kotoisin hänen pirullisesta valtakunnastansa.
Minä olin noussut yhtä suureen arvoon kirkon, kuin ennen valtion
palveluksessa, olin, muka, viisas, itsekylläinen, erehtymätön! -- Minä
olin kirkolliskokousten neuvonantaja ja pappisylimysten ohjenuora;
kuinka minä olisin voinut horjahtaa? -- miksi minä pelkäisin kiusausta?
Voi poloinen! Minä jouduin rippi-isäksi muutamaan nunnaluostariin, ja
sisarten joukossa siellä löysin kauan rakastettuni -- kauan kadotettuni.
Säästä minua laajemmasta tunnustuksesta! Langennut nunna, joka
itsemurhalla rankaisi rikoksensa, lepää levollisesti Engaddin holveissa,
ja hänen haudallansa huokaa, valittaa ja karjuu olento, jolla on vain
sen verran järkeä jäljellä, kuin hän tarvitsee surkeutensa suuruutta
täydellisesti käsittääksensä!"

"Onneton mies!" sanoi Richard. "En kauvemmin kummastele kurjuuttasi.
Kuinka vältit rangaistusta, jonka kirkkolait säätävät rikoksestasi?"

"Kysy häneltä, joka vielä juopi mailman katkeraa sappea", sanoi erakko,
"ja hän on puhuva elämästä, joka säästettiin erityisten avujen ja
ylhäisen sukuperän tähden. Mutta, Richard, minä sanon sulle, että Luoja
on minua varjellut kohottaakseen minua valoksi ja tulitorniksi, jonka
tuhka kuitenki on heitettävä Tophetiin[1], kun kerta maallinen kehäni on
palanut. Kuihtunut ja kutistunut kuin tämä ruumis onkin, elähyttää sitä
sentään kaksi sielua: yksi toimelias, viisas ja terävä Jerusalemin
kirkon asian edistämiseksi, toinen kurja, hyljätty ja epäilevä, horjuen
hulluuden ja viheliäisyyden vaiheilla, kelvollinen ainoastaan omaa
surkeuttansa suremaan ja pyhiä jäännöksiä vartioimaan, joihin minun
olisi suurin synti edes silmiäni nostaa. Älä minua säälittele! Syntiä
olisi sääliä näin kadotettua -- älä säälittele minua, mutta käytä
esimerkkiäni hyödyksesi. Kaikista kristityistä ruhtinaista sinä seisot
korkeimmalla ja sentähden vaarallisimmalla huipulla. Sydämesi on ylpeä,
elämäsi hekumallinen, kätesi verinen, Sysää luotasi nämät synnit, jotka
ovat sinulle kuin tyttäriä -- vaikka ne ovat vanhalle Aatamille rakkaat,
niin aja sydämestäsi nämät syöjättäret -- ylpeytesi, irstaisuutesi,
verenhimosi!"

[1] Raamatun nimitys helvetille.

"Hän raivoo!" sanoi Richard ja kääntyi erakosta de Vaux'hon päin,
ikäänkuin vähän tuskissaan soimausten kuulemisesta, joita hän ei voinut
rangaista. Sitten hän tyynesti ja vähän ylönkatseellisesti lausui
erakolle: "arvoisa isä, sinä olet hankkinut koko parven tyttäriä
miehelle, joka vain muutamia kuukausia on naimisissa ollut; mutta koska
minun tulee ne talostani ajaa, niin täytyy minun hellänä isänä toimittaa
heille sopivat aviomiehet. Minä jätän siis ylpeyteni kirkon jaloille
kaniikeille, irstaisuuteni, kuten sanoit, sinun veljeskuntasi munkeille
-- ja verenhimoni temppeliritareille".

"Oi, sinä terässydän, sinä rautakoura!" sanoi erakko, "johon neuvot ja
varottavat esimerkit ovat yhtä pystymättömät! -- Kumminkin sinua vielä
vähän aikaa armahdetaan siinä tapauksessa, että käännät itsesi ja teet
mikä on Herralle otollista. -- Mitä minuun tulee, täytyy minun palata
paikalleni. -- Kyrie eleison! -- Minä olen se, jonka kautta jumalallisen
armon säteet tulvaavat, niinkuin tulilasi kokoo auringon säteet toisiin
esineisiin, kunnes ne syttyvät palamaan, vaikka tulilasi itse pysyy
kylmänä. Kyrie eleison! Köyhiä täytyy kutsua, sillä rikkaat ovat
pidoista kieltäyneet -- Kyrie eleison!"

Näin sanoen hän kovasti huudellen hyökäsi teltasta ulos.

"Hullu pappi!" sanoi Richard, jonka mielestä erakon hurjat huudot osaksi
olivat poistaneet sen vaikutuksen, minkä hänen elämäkertansa ja kovat
onnettomuudet olivat tehneet. "Kiirehdi hänen jälkeensä, de Vaux, ja
katso, ettei mitään vahinkoa hänelle tapahdu; sillä vaikka olemme
ristiretkeiliöitä, on silmänkääntäjällä suurempi arvo sotilastemme
seassa kuin papilla eli pyhimyksellä, ja he voisivat kenties jotenkin
häntä loukata".

Ritari totteli ja Richard antausi niiden mietteiden valtaan, jotka
munkin merkillinen ennustus oli synnyttänyt. -- "Kuolla aikaisin --
jälkeistä jättämättä -- kenenkään surematta? -- Kova tuomio, ja hyvä,
ettei sitä ole pystyvämpi tuomari lausunut. Kumminkin saracenit, jotka
ovat perehtyneet mystillisiin tieteisiin, usein väittävät, että Hän,
jonka silmissä viisaan äly on vain hulluus, laskee viisautta ja
ennustusvoimaa mielipuolenki näennäiseen hulluuteen. Tuon erakon
sanotaan myöski saattavan tähdistä lukea -- taito, jota yleisesti
harjotetaan tässä maassa, missä taivaallinen sotajoukko ennen muinoin
oli epäjumaloitsemisen esineenä. Minun olisi pitänyt häneltä tiedustella
lippuni katoamista; sillä itse pyhä thisbeläinen, hänen veljeskuntansa
perustaja, ei olisi voinut näyttää hurjemmin innostuneelta, eli puhua
enemmän profeetallista kieltä kuin hän. Mitäs nyt, de Vaux, mitä uutta
hullusta papista?"

"Kutsutteko häntä hulluksi, korkea ruhtinas?" vastasi de Vaux. "Minusta
hän pikemmin on korvesta ilmestyvän pyhän Johannes Kastajan kaltainen.
Hän on noussut muutamalle heittokoneelle ja saarnaa sieltä sotilaille,
niin kuin ei kukaan Pietari Erakon ajoista asti ole saarnannut. Koko
leirin on hänen huutonsa saattanut jalkeelle ja väkeä tunkee
tuhansittain hänen ympärillään. Silloin tällöin hän katkaisee saarnansa
pää-aineen ja puhuttelee erityisiä kansakuntia heidän omalla kielellään,
esitellen semmoisia syitä, jotka parhaiten pystyvät heitä rohkaisemaan
kestäväisyyteen heidän aikeessaan Palestinan pelastukseksi".

"Taivaan valon kautta, jalo erakko!", sanoi Richard kuningas. "Mutta
mitä muuta saattaisi Gottfriedin verestä lähteä? Hän epäilee
autuudestansa, siksi että hän ennen aikanaan on elänyt _par amours_! --
Minä pakotan paavia lähettämään hänelle täydellisen synninpäästön,
vaikkapa hänen _belle amie_ olisi ollut abbedissa".

Samassa ilmotettiin Tyron arkkipiispan, joka pyysi päästä kuninkaan
puheille kutsuaksensa häntä, jos hänen terveytensä sitä sallisi,
salaiseen neuvotteluun ristiretken päällikköjen kesken ja selittääksensä
hänelle niitä sota- ja valtiollisia seikkoja, jotka olivat tapahtuneet
hänen sairautensa aikana.



Yhdeksästoista luku

      Pitääkö voiton miekka tuppehen
      Jo pistää? Mainehikas matkamme
      Eteenpäin joko pitää hyljättämän?
      Asumme, Herran templiss' valalla
      Pyhäll' otettu, onko riisuttava?
      Tää vala onko tyhjiin sortuva.
      Kuin lupaus, jonka lapsenhoitaja
      Huvikseen huutokurkullensa antaa?

      *Ristiretki. Murhenäytelmä.*


Tyron arkkipiispa oli hyvin valittu lähettiläs ilmottamaan Richardille
sanomia, joita leijonasydäminen kuningas ei olisi malttanut keltään
toiselta kuulla ilman hujimpaan vimmaan joutumatta. Vaan tämänki
älykkään ja kunnian-arvoisen pappisylimyksen oli vaikea saada häntä
kuulemaan tietoja, jotka kerrassaan hävittävät kaikki hänen toiveensa
pyhän haudan takaisinsaamisesta asevoimalla ja sen suuren kunnian
saavuttamisesta, minkä kristikunta yksimielisesti oli valmis hänelle
ristin sankarina antamaan.

Mutta arkkipiispan kertomuksesta näkyi, että Saladin kokoili sadan
heimokuntansa kaikki voimat ja että europalaiset ruhtinaat, jotka
monesta syystä olivat kyllästyneet päivä päivältä yhä arveluttavammaksi
käyneeseen sotaan, olivat päättäneet luopua yrityksestä. Heitä vahvisti
tässä päätöksessä Franskan Philip, joka runsaasti lausuen
kunnioitustansa ja vakuuttaen, että ensin tahtoi nähdä veljensä
Englannin kuninkaan parantuneena, oli ilmottanut aikovansa palata
Europaan. Hänen kruununvasallinsa, Champagnen kreivi, oli tehnyt saman
päätöksen, eikä tarvinnut kummastella, jos Itävallan Leopold, jota
Richard niin kipeästi oli loukannut, mielellänsä käytti tilaisuutta
luopuaksensa hankkeesta, jonka johtajana hänen kopea riitaveljensä
tulisi pidettäväksi. Useat muut ilmottivat samankaltaisen aikomuksensa;
niin että oli selvää, että Englannin kuningas, jos hän päättäisi olla
toisia seuraamatta, ei voinut odottaa muuta apua, kuin mitä saisi niiltä
harvoilta vapaa-ehtoisilta, jotka näin ahtaissa oloissa voivat liittyä
Englannin armeijaan, sekä epäluotettavaa kannatusta Montserrat'n
Konradilta ja temppeli- ja johanniita-ritareilta, jotka, vaikka heidän
veljeyslupauksensa käskivät heitä taistelemaan saracenejä vastaan,
kuitenki kateellisesti näkivät europalaisen kuninkaan lopettavan
Palestiinan vallotuksen, missä he, lyhytnäköistä ja itsekästä politiikaa
noudattaen, aikoivat perustaa vapaita ruhtinaskuntia itseänsä varten.

Pitkiä näytöksiä ei tarvittu Richardin vakuuttamiseksi siitä, mimmoinen
hänen asemansa tosiaan oli, ja kun ensimäinen hurja vihanvimma oli
asettunut, istui hän tyynesti alas ja kuunteli synkillä katseilla, pää
alaspäin laskettuna ja käsivarret ristissä, niitä syitä, joita
arkkipiispa mainitsi osottaaksensa, kuinka mahdotonta hänen olisi
yksinään ristiretkeä jatkaa, sittekun hänen asekumppalinsa olivat hänen
hyljänneet. Niin, Richard ei edes keskeyttänyt pappia, kun tämä
varovilla sanoilla rohkeni viitata siihen, että kuninkaan oma kiivaus
oli yksi pääsyy ruhtinasten penseyteen koko retken suhteen.

"_Connfiteor_", vastasi Richard alakuloisena ja melkein surullisesti
hymyillen; "minä tunnustan, arvoisa isä, että minun muutamassa suhteessa
tulisi veisata _mea culpa_. Mutta eikö se ole kovaa, että pikaisuuteni
on niin ankarasti rangaistava, että parin vihastumisen tähden olen
tuomittava näkemään näin runsaan, kunniaa Jumalan ja ritariston edessä
kasvavan viljan leikkaamatonna lakastuvan silmäini alla? -- Vaan se ei
saa lakastua. Vallottajan sielun kautta, minä istutan ristin Jerusalemin
torneille, taikka on se Richardin haudalle istutettava!"

"Sinä voisit sen tehdä", sanoi pappi, "ainoatakaan nolppua kristittyä
verta enään tässä sodassa vuodattamatta".

"Ah, te puhutte ystävällisestä sovinnosta, herra pappi -- mutta silloin
noiden uskottomain koirien verenki täytyy herjetä juoksemasta", sanoi
Richard.

"Siinä on kyllin kunniaa", vastasi arkkipispa, "kun Saladiniä
asevoimalla ja sillä pelvolla, jonka teidän maineenne on hänessä
vaikuttanut, on pakotettu semmoisiin ehtoihin, jotka samalla haavaa
jättävät meille pyhän haudan, aukaisevat Palestiinan
pyhissä-vaeltajille, valvovat heidän turvallisuuttaan lujilla linnoilla
ja, mikä on kaikkein tärkeintä, turvaavat pyhän kaupungin
loukkaamattomuutta antamalla Englannin Richardille Jerusalemin
suojeluskuninkaan nimen".

"Mitä!" sanoi Richard ja hänen silmänsä säihkyivät tulisesti -- "minä,
minä pyhän kaupungin suojeluskuningas! Itse voitto, ja tämä on voitto,
ei voisi tuottaa enempää -- tuskin niin paljoa, jos haluttomilla ja
eripuraisilla voimilla saatu. -- Vaan Saladin kait kuitenki tahtoo
valtaansa säilyttää pyhällä maalla?"

"Niin, myötähallitsiana ja liittolaisena", vastasi pappi, "mahtavalle
Richardille hänen sukulaiselleen, jos tämä naimisen kautta hänelle
sallitaan".

"Naimisen kautta!" sanoi Richard kummastuneena, vaikka vähemmän kuin
pappi oli odottanut. "Haa! -- niin -- Edith Plantagenet. Näinkö minä
tästä unta? -- vai kertoiko joku minulle siitä? Pääni on vielä heikko
kuumeen jälkeen ja mieleni on ollut niin kiihyksissä. -- Oliko se
skotlantilainen, eli El Hakim, eli tuo pyhä erakko, joka mainitsi
jotakin niin hurjasta tuumasta?"

"Engaddin erakko luultavasti", sanoi arkkipispa; "sillä hän on tässä
asiassa nähnyt paljon vaivaa, ja sittenkun ruhtinasten tytymättömyys on
tullut julkiseksi ja armeijan hajoaminen välttämättömäksi, on hän usein
neuvotellut sekä kristittyin että pakanain kanssa aikaansaadakseen
rauhantekoa, joka ainaki osaksi hankkisi kristikunnalle niitä etuja,
jotka ovat olleet tämän pyhän sodan taitotuksena".

"Sukulaiseni uskottomalle -- Haa!" huusi Richard ja hänen silmänsä
alkoivat iskeä tulta.

Pappi kiirehti viihdyttämään hänen vihaansa.

"Paavin lupa on tietysti etupäässä saatava, ja pyhä erakko, jolla on
hyvä maine Romassa, tahtoo asiasta sopia pyhän isän kanssa".

"Kuinka? -- ennenkuin me ensin olemme suostumuksemme antaneet?" sanoi
kuningas.

"Tietysti ei", sanoi piispa tyynellä ja nöyrällä äänellä; "ainoastaan
teidän nimenomaisella suostumuksellanne".

"Minun suostumukseni sukulaiseni naimisiin uskottoman kanssa?" sanoi
Richard; kuitenki hän puhui äänellä joka pikemmin osotti epäilemistä,
kuin esityksen suoraa hylkäämistä. "Olisinko voinut uneksia
senlaatuisesta sopimuksesta, kun laivani kokasta hyppäsin maihin Syrian
rannalle, ikäänkuin saaliinsa niskaan karkaava jalopeura! Ja nyt -- vaan
jatkakaa -- minä tahdon kuunnella kärsivällisesti".

Yhtä iloissaan kun kummissaan että asiansa oli niin paljon huokeampi
kuin hän oli luullut, kiirehti arkkipispa Richardille mainitsemaan
useoita esimerkkejä semmoisista naimisista Espanjassa, joihin pyhä
istuin niin ikään oli antanut suostumuksensa, sekä niitä arvaamattomia
etuja, joita koko kristikunnalle syntyisi, kun Richard ja Saladin
yhtyisivät näin pyhällä siteellä, ja varsinki hän suurella innolla ja
kiivaudella mainitsi mahdolliseksi, että Saladin vaihtaisi väärän
oppinsa oikeaan uskoon, jos vain kysymyksessä oleva naimiskauppa tulisi
toimeen.

"Onko sulttani sitte osottanut minkäänlaista taipumusta kristityksi
tullaksensa?" sanoi Richard; "jos niin on, ei koko mailmassa löydy
kuningasta, jolle kernaammin tahtoisin antaa sukulaiseni, niin sisareni,
puolisoksi, kuin jalolle Saladinille -- niin, vaikkapa toinen laskisi
kruunun ja valtikan hänen jalkainsa juureen ja toisella ei olisi muuta
tarjottavaa, kuin hyvä miekkansa ja vielä parempi sydämensä!"

"Saladin on kuunnellut kristityitä opettajiamme", sanoi arkkipispa,
vähän kartellen -- "minua itseä halpa-arvoista ja muita -- ja koska hän
kärsivällisesti kuuntelee ja tyynesti vastaa, tarvitsee tuskin epäillä,
että hän on temmattava ikäänkuin kekäle tulipalosta. _Magna est veritas
et prevalebit._ Muuten Engaddin erakko, jonka sanoista harva on
hedelmätönnä pudonnut maahan, on siitä täydellisesti vakuutettu, että
saracenein ja muitten pakanain kutsumus on lähellä, ja että tämä
naiminen on oleva alkuna siihen. Hän lukee tähtien juoksun; ja kun hän
lihaansa kidutellen on oleskellut näillä jumalallisilla paikoilla,
joilla pyhimykset muinaisista ajoista ovat liikkuneet, on Eliaan,
Thisbeläisen, hänen siunatun veljeskuntansa perustajan henki ollut hänen
kanssansa, samoin kuin profeeta Elisan, Saphatin pojan, kanssa, kun hän
heitti levättinsä hänen päälle".

Kuningas Richard kuunteli papin puhetta allapäin ja arvelevan näköisenä.

"Minä en voi selittää", hän sanoi, "kuinka minun on laita; vaan
luulenpa, että näiden kristittyin ruhtinasten kylmät neuvonpiteet ovat
minunki sieluun tartuttanut penseyttä. On ollut aika, jolloin olisin
kaatanut maahan sen maallikon, joka tämmöistä naimista olisi minulle
esittänyt, ja jos hän olisi ollut hengellinen mies, olisin sylkenyt
häntä kasvoihin ikäänkuin uskonsa hylkääjää ja Baalin pappia; vaan nyt
tämän neuvon kuunteleminen ei korviani leikkaa; sillä miksi en ystäväksi
ja liittolaiseksi etsisi urhoollista, vilpitöntä ja jalomielistä
saraceniä, joka rakastaa ja kunnioittaa arvollista vastustajaa, kun
kristikunnan ruhtinaat luopuvat liittolaisistaan ja hylkäävät taivaan ja
jalon ritariston asian? -- mutta minä tahdon mielenmalttini säilyttää
enkä muistella heitä. Ainoastaan yhden yrityksen tahdon tehdä, tämän
komean sotajoukon koossapitämiseksi, jos mahdollista, ja jos en onnistu,
herra arkkipispa, tahdomme tarkemmin keskustella esityksestäsi, jota
nykyään yhtä vähän hyväksyn kuin hylkään. Lähdetään neuvostoon, aika on
tullut. Sinä sanot, että Richard on ylpeä ja kiivas -- sinä saat nähdä
hänen nöyryyttävän itseään, niinkuin mitätön ginsti, josta hänen nimensä
johtuu".

Palveliansa avulla kuningas äkkiä puki päällensä tumman yksikarvaisen
takin ja levätin, ja ilman muuta merkkiä kuninkaallisesta arvostaan,
kuin kultainen rengas otsallansa, hän Tyron arkkipispan kera kiiruhti
neuvostoon, jossa vain odotettiin hänen tuloansa neuvottelujen
alkamiseksi.

Ulkopuolella sitä laajaa telttaa, johon neuvosto kokoontui, seisoi
ristin suuri lippu, sekä toinen, johon oli kuvattu polvillensa langennut
vaimonpuoli hajotetuilla hivuksilla ja revityillä vaatteilla, jonka piti
esittää Jerusalemin hyljättyä ja murehtivaa kirkkoa; lippuun oli
kirjotettu: _Afflictæ sponsæ ne obliviscaris!_ Huolellisesti valitut
vartiat pitivät kaikkia kuuntelioita tarpeellisen matkan päässä tästä
teltasta, että keskustelut, jotka toisinaan olivat jotenki kova-äänisiä
ja kiivaita, eivät ehtisi syrjäisten korviin.

Täällä ristiretken ruhtinaat siis olivat koolla, Richardin tuloa
odotellen, ja tätäki lyhyttä viivähystä hänen vihamiehensä selittivät
hänelle haitallisella tavalla; monta esimerkkiä vedettiin esiin
todistukseksi hänen kopeudestaan ja sopimattomasti anastetusta
esimiehyydestänsä, ja nykyistä viipymistä mainittiin myöski semmoiseksi.
Toinen koki toisestaan vahvistaa näitä pahoja ajatuksia Englannin
kuninkaasta, ja oikeuttaa mielipahaansa muka kärsitystä loukkauksesta
ankarimmasti selittämällä vähäpätöisimpiä seikkoja; ja kaikki tämä,
kenties, syystä, että kaikilla arvaten oli sankarillista hallitsiaa
kohtaan vaistomainen kunnioitus, jonka poistamiseksi vaadittiin
tavallista väkevämmät ponnistukset.

He olivat sentähden päättäneet vastaanottaa häntä hänen tullessaan
huolimattomasti eikä suuremmalla kunnian-osotuksella, kuin kylmä
ceremoniali eli juhlamenoin sääntö välttämättä vaati. Mutta nähdessään
tämän jalon vartalon, nämät kuninkaalliset kasvot, vielä kalpeat
viimeisestä sairaudesta, tuon silmän, jonka ministrelit olivat kutsuneet
taistelun ja voiton kirkkaaksi tähdeksi -- muistellessaan hänen
sankaritöitänsä, jotka tavallisen ihmisen rohkeudelle ja voimalle
näyttivät mahdottomilta -- nousivat kaikki kokoontuneet ruhtinaat, yksin
kateellinen Franskan kuningaski ja jörömäinen, harmistunut Itävallan
herttua, yksimielisesti pystöön ja huusivat yksi-äänisesti: "Jumala
varjelkoon Richardia, Englannin kuningasta! Kauan eläköön rohkea
Leijonasydän!"

Kasvot iloiset ja kirkkaat kuin kesäaurinko noustessaan, kumarteli
Richard joka taholle ja kiitteli onneaan, kun taas oli päässyt
ruhtinaallisten asekumppaleinsa joukkoon.

"Hän halusi lausua muutaman sanan", näin hän kokoontuneita puhutteli,
"vaikka niin halvasta aineesta kuin hänestä itsestään, jos hän senkautta
muutaman minuutin tuonnemmaksi lykkäisikin heidän neuvottelunsa
kristikunnan hyväksi ja heidän pyhän hankkeensa edistämiseksi".

Kokoontuneet ruhtinaat istuivat jälleen istuimillensa ja syvä hiljaisuus
syntyi.

"Tämä päivä", jatkoi Englannin kuningas, "on suuri liiton juhlapäivä; ja
hyvin kelpaa kristityille miehille semmoisessa tilaisuudessa sopia
veljestensä kanssa ja tunnustaa molemmanpuoliset vikansa. Jalot
ruhtinaat ja isät tällä pyhällä retkellä, Richard on soturi -- hänen
kätensä on aina nopeampi hänen kieltänsä -- ja hänen kielensä on liiaksi
tottunut hänen ammattinsa karkeaan lausetapaan. Mutta älkäät
Plantagenet'n ajattelemattomain puhetten ja pikaisten töitten tähden
hyljätkö jaloa päätöstänne Palestinan vapauttamiseen -- älkäät luotanne
viskatko maallista mainetta ja iankaikkista pelastusta, jotka ovat
täällä saatavat jos ihminen koskaan niitä voipi saada, siksi että
sotilas on teoissaan osottanut pikaisuutta ja hänen puheensa on ollut
kovaa, niinkuin se rauta jota hän lapsuudestaan on kantanut. Jos Richard
on kohdellut ketään teistä väärin, on Richard valmis hyvitystä antamaan
niin sanalla kuin teolla. -- Jalo veli, Franskan kuningas, olenko
onnettomuudekseni teitä loukannut?"

"Franskan majesteetillä ei ole mitään hyvitystä pyydettävää Englannin
kuninkaalta", vastasi Philip kuninkaallisella arvollisuudella, tarttuen
samalla haavaa Richardin ojennettuun käteen; "ja minkä päätöksen
tehnenki sodan jättämisestä, tulee se riippumaan syistä, joita oman
valtakuntani tila käskee muistamaan, eikä mistään kateellisuudesta tai
tytymättömyydestä kuninkaallista ja urhoollista veljestäni vastaan".

"Itävalta", sanoi Richard, astuen arkkiherttuan luo puoleksi rohkeasti
puoleksi armollisesti, jolloin Leopold melkein vasten tahtoansa nousi
istuimeltansa, ikäänkuin automati, jonka liikunnoita ulkonainen vaikutus
määrää, "Itävalta arvelee syystä saattavansa olla Englannille
suutuksissa; Englanti taas luulee voivansa valittaa Itävallan
käytöksestä. Antakoot he molemminpuolisesti toisillensa anteeksi, että
Europan rauha ja tämän sotajoukon yksimielisyys jääköön rikkomatta.
Ilmeisesti me kannatamme pelastuksen lippua, joka on paljon ihanampi
kuin yksikään, joka maallisen ruhtinaan edessä on liehunut. Älköön siis
välillämme olko riitaa maallisten arvojemme merkkikuvista. Jättäköön
Leopold Englannin lipun takaisin, jos se on hänellä hallussansa, ja
Richard tahtoo, paljaasta rakkaudestaan pyhää kirkkoa kohtaan, selittää,
että hän katuu sitä pikaisuutta, jonka kautta hän on Itävallan lippua
solvaissut".

Arkkiherttua seisoi liikkumatta, totisena ja tyytymättömänä, silmät
luotuina maahan ja kasvot synkistyneinä hillitystä mielipahasta, jota
pelko ja jorömäisyys esti häntä sanoilla ilmaisemasta.

Jerusalemin patriarkka kiirehti ratkaisemaan tätä tuskallista
äänettömyyttä ja vakuutti, että Itävallan arkkiherttua juhlallisella
valalla oli vannonut olleensa kokonaan tietämätön siitä väkivallasta,
joka Englannin lipulle oli tehty.

"Sitten olemme jalolle herttualle tehneet sitä enemmän väärin", sanoi
Richard, "ja pyytäen häneltä anteeksi, että olemme häntä niin
pelkurimaisesta teosta syyttäneet, tarjoomme hänelle kätemme, uuden
rauhan ja ystävyyden merkiksi. -- Vaan mitä tämä tahtoo sanoa? Itävalta
kieltää paljastettua kättämme vastaanottamasta, niinkuin hän ennen on
teräshansikkamme hyljännyt. Kuinka? Emmekö voi olla hänen kumppalinsa
rauhassa eikä vastustajansa taistelussa? Hyvä, olkoonpa niin. Me pidämme
sitä halveksimista, jota hän osottaa, sovintona siitä, mitä mielen
kiivaudessa olemme häntä vastaan rikkoneet, ja tahdomme sillä lukea
rätinkimme molemminpuolisesti kuitatuksi".

Näin sanoen hän kääntyi arkkiherttuasta pikemmin arvollisuutta kuin
ylönkatsetta osottavilla kasvoilla ja jätti itävaltalaisen nähtävästi
yhtä hyvilleen siitä että hän oli päässyt hänen katseensa alta, kuin
laiska ja niskotteleva koulupoika, koska hänen ankara opettajansa on
kääntänyt silmänsä hänestä pois.

"Jalo Champagnen kreivi, ruhtinaallinen Montserrat'n markiisi,
urhoollinen temppelikunnan Suurimestari, minä seison tässä kuin
synnintekiä rippituolissa; onko kellään teistä syytöstä tehtävää minua
vastaan eli hyvitystä minulta vaadittavaa?"

"Minä en tiedä, mihin semmoisen perustaisimme", sanoi liukaskielinen
Konrad, "jollei siihen, että Englannin kuningas asekumppali-raukoiltansa
ryöstää kaiken sen kunnian, minkä he ovat toivoneet tässä sodassa
voittavansa".

"Minun syytökseni, koska minua kehotetaan sitä esiintuomaan", sanoi
temppeliritarein suurimestari, "on tärkeämpi ja totisempi kuin
Montserrat'n markiisin. Voipi ehkä näyttää sopimattomalta, että sotainen
munkki, niinkuin minä, korottaa äänensä, missä niin moni jalo ruhtinas
on vaiti; vaan koko sotajoukkomme kunnia, yhtä paljon kuin tämän jalon
Englannin kuninkaan, vaatii, että joku hänelle vasten kasvoja ilmottaa
ne moitteet, joita tarpeeksi monet hänestä lausuvat hänen selkänsä
takana. Me kiittelemme ja kunnioitamme Englannin kuninkaan rohkeutta ja
jaloja töitä, vaan se meitä loukkaa, että hän kaikissa tiloissa
itsellensä anastaa ja kokee pysyttää yliherruutta ja esimiehyyttä, johon
itsenäisten ruhtinasten ei sovi taipua. Vapaasta tahdostamme tekisimme
monta myönnytystä hänen urhoollisuudelleen, hänen innolleen, hänen
mahtavuudelleen ja rikkaudellensa; vaan joka riistää kaikki itselleen
ikäänkuin oikeutena eikä jätä mitään kohteliaisuuden ja
hyväntahtoisuuden annettavaksi, hän alentaa meitä liittolaisista
vasalleiksi ja palvelioiksi sekä himmentää sotamiestemme ja alamaistemme
silmissä sen ylhäisyyden loistoa, jota emme kauvemmin itsenäisesti
harjota. Koska kuningas Richard on pyytänyt meiltä saada kuulla
totuuden, ei hänen sovi hämmästyä eikä suuttua, kun hän kuulee miehen,
jolle maallinen komeus on kielletty ja maallinen valta sama kuin ei
mitään, jollei se edistä Jumalan temppelin parasta ja sen leijonan
kaatamista, joka kulkee ympäri etsien ketä hän niellä mahtais -- kun
hän, sanon ma, kuulee semmoisen miehen suoraan hänelle sanovan totuuden,
totuuden jota kaikki kuuliani sydämmessään tunnustavat, vaikka pelko
ehkä sulkee heidän suunsa".

Richard punastui kovasti, kuin suurimestari näin suorastaan ja
mutkittelematta moitti hänen käytöstänsä, ja puhetta seuraava
hyväksymisenhyminä osotti selvästi, että melkein kaikki läsnä-oliat
yhtyivät syytöksen kohtuullisuuteen. Suuttuneena ja samalla nöyrtyneenä
hän kuitenkin älysi että hän, kiihtyvälle vihallensa antaen valtaa,
jättäisi kylmälle ja viekkaalle syyttäjällensä sen edun itseänsä
vastaan, joka temppeliherran päätarkotus oli ollut saada. Hän sentähden
koki mieltänsä malttaa ja oli ääneti, kunnes oli lukenut yhden _pater
nosterin_, jota keinoa hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen käyttää,
milloin hän huomasi vihastuvansa. Kuningas sitten puhui tyynesti, vaikka
ääni, varsinkin alussa, ilmaisi vähän katkeruutta.

"Onko siis todellakin niin? Ovatko veljemme niin suurella vaivalla
ottaneet huomataksensa syntyperäistä kiivauttamme ja sitä
hillitsemätöntä, tulista intoa, joka joskus on vietellyt meitä käskyjä
antamaan, kun aika ei myöntänyt neuvoston kokoonkutsumista? En olisi
voinut ajatella että niin sattumalta ja epähuomiosta tehdyt loukkaukset,
kuin minun, olisivat voineet niin syvälle juurtua liittolaisteni
sydämiin, että he minun tähteni tahtoisivat luopua pyhimmästä
yrityksestä ja hellittäisivät kätensä aurasta niin lähellä vaon päätä;
että he minun tähteni väistyisivät syrjään siltä suoralta tieltä
Jerusalemiin, jonka heidän miekat ovat heille aukaisseet. Olin kyllä
turhamielinen uskomaan, että vähäiset palvelukseni korvaisivat ne
erehykset, jotka pikaisuudessani olin tehnyt; että jos muistettiin, että
minä ryntäyksissä tunkeusin eturintaan, ei myöskään unhotettaisi, että
paluumatkalla aina olin viimeinen; että, jos lippuni pystytin voitetulle
sotatantereelle, se myös oli ainoa etu jonka etsin, kun muut jakoivat
saaliin. Olen ehkä nimittänyt voitetun kaupungin nimelläni; mutta
muitten omaksi sen annoin. Jos olen ollut itsepäinen rohkeita tuumia
päätettäissä, en luule säästäneeni omaa enkä väkeni veriä pannakseni ne
yhtä rohkeaan täytäntöön, ja jos marssin tai tappelun kiireessä olen
ottanut toisten sotilaita komentaakseni, on heitä aina pidetty niinkuin
omiani kun minun rahani heille hankkivat ne muonavarat sekä lääkkeet,
joita heidän omat herransa eivät voineet hankkia. -- Mutta minua
hävettää muistuttaa teitä asioista, jotka kaikki paitsi minä itse
näkyvät unohtaneen. Kääntykäämme siis mieluummin miettimään niitä
toimia, joihin meidän tulevaisuudessa on ryhtyminen, ja uskokaa minua
veljet", hän jatkoi, innostuksesta hehkuvilla kasvoilla, "että Richardin
ylpeys, eli viha, eli kunnianhimo ei konsanaan tule olemaan minään
loukkauskivenä eikä kiusankappaleena sillä tiellä, jolle uskonto ja
kunnia pääenkelin torvella kutsuvat teitä. Ah, ei, ei! Minä en kauvemmin
voisi elää, jos minun täytyisi ajatella, että minun vikani ja puutteeni
olivat se syy, joka särki tämän urhoollisen ruhtinasten veljeskunnan.
Vasen käteni hakkaisi oikean käteni poikki, jos sillä voisin
vilpittömyydestäni teitä täydellisesti vakuuttaa. Vapaatahtoisesti
luovun armeijan ylipäällikkyydestä, vieläpä omien sotajoukkojeni
komennosta. Heitä johtakoot ne ruhtinaat, jotka Te valitsette, ja heidän
kuninkaansa, joka aina on ollut kovin taipuva vaihtamaan komentajan
sauvaa seikkailian keihääseen, on sotiva temppeliherrain seassa _Beau
Seant'in_ lipun alla -- niin, taikka Itävallan alla, jos Leopold
nimittää urhokkaan miehen joukkojensa johtajaksi. Taikka jos itse olette
tähän sotaan kyllästyneet ja jos haarniskat rasittavat arkoja
ruumiitanne, niin jättäkää ainoastaan kymmenen eli viisitoista tuhatta
miestä Richardille lupauksenne täyttämiseksi, ja kun Zion on
vallotettu", huudahti hän heiluttaen kättään, ikäänkuin levitellen
ristin lippua Jerusalemin ylitse, "kun Zion on vallotettu, piirrämme sen
porteille, ei Richard Plantagenet'n, vaan niitten jalojen ruhtinasten
nimet, jotka jättivät hänelle keinot sen vallottamiseen".

Sotaisan kuninkaan teeskentelemätön ja voimakas kaunopuheliaisuus
herätti kerrassaan ristiretkeläisten uupuneen rohkeuden ja viritti
jälleen heidän uskonintonsa, ja kiinnittäen heidän huomionsa sodan
pääaineeseen, sai useimmat heistä häpeämään siitä, että olivat ottaneet
ohjetta niin vähäisistä syrjäsyistä, kuin ne joilla äsken olivat
mieltänsä kiusanneet. Silmä sai silmältä tulta, ääni loi rohkeutta
ääneen. He nostivat yksimielisesti sen sotahuudon, jolla Pietari Erakon
saarnaan vastattiin, ja huusivat voimansa takaa: "johdata sinä meitä,
urhoollinen Leijonasydän -- kelvollisempi johtaja kuin kukaan, jota
urhokkaat miehet seuraavat! Vie meitä eteenpäin -- Jerusalemiin --
Jerusalemiin! Se on Jumalan tahto -- se on Jumalan tahto! Siunattu
olkoon, joka käsivartensa puututtaa siihen työhön!"

Tämä niin odottamaton ja yksimielinen huuto kuului neuvottelutelttaa
saartavien vartiain ulkopuolelle ja tunkeusi armeijan sotilaisiin
saakka, jotka toimettomina ja taudeista sekä ilmanalan kuumuudesta
alakuloisina, olivat joutuneet horjuvamielisiksi samoin kuin heidän
päällikkönsä; mutta Richardin palaaminen uudistuneilla voimilla ja tuo
hyvin tunnettu sotahuuto, joka kuului ruhtinasten kokouksesta, sytytti
äkkiä uudelleen heidän intonsa, ja tuhansilta ja kymmeniltä tuhansilta
kaikui sama huuto vastaan: "Zion, Zion! -- Sotaan, sotaan! -- Viipymättä
tappeluun uskottomia vastaan! Se on Jumalan tahto -- se on Jumalan
tahto!"

Nuo suostumuksenhuudot ulkopuolelta enensivät vuorostaan sitä
innostusta, joka teltassa vallitsi. Ne, joihin ei tuli todella ollut
syttynyt, eivät uskaltaneet, ainakaan tällä hetkellä, näyttäytyä
penseämmiltä kuin muut. Nyt ei enään ollut kysymystä muusta kuin
uskaliaasta marssista Jerusalemia vastaan välirauhan loputtua ja niistä
toimista, joihin sillä aikaa oli ryhtyminen armeijan varustamiseksi
muonavaroilla ja lisäväellä. Neuvoskunta erosi, ja kaikkia sen jäseniä
näytti sama innostus elähyttävän, joka kuitenki pian laimentui
useimmissa ja jota ei toisissa koskaan ollut löytynyt.

Jälkimäiseen luokkaan kuului markiisi Konrad sekä temppelikunnan
suurimestari, jotka yhdessä kulkivat kortteereihinsa, pahoilla mielin ja
päivän tapahtumaan tyytymättöminä.

"Minä olen aina sinulle sanonut", sanoi jälkimäinen kolkolla,
pilkallisella äänellään, joka oli hänelle omituinen, "että Richard
katkaseisi ne heikot ansat, jotka sinä hänelle virittelet, yhtä helposti
kuin leijona repii hämähäkinverkon. Näethän, että hänen vain tarvitsee
puhua, ja hänen henkensä panee nuo epävakaiset narrit liikkeelle,
helposti kuin vihuri tarttuu siellä täällä makaaviin lastuihin ja
korsiin ja lakaisee ne läjään taikka levittää ilmaan mieltänsä myöten."

"Kun vihurin voima on ohitse", Konrad vastasi, "laskeutuvat ne lastut,
joita se pyöritteli, taasen maahan."

"Mutta etkö muuten tiedä", sanoi temppeliherra, "että joski tämä uusi
ryntäämisen aie hyljätään ja raukeaa tyhjään, ja jokainen näistä
mahtavista ruhtinaista taas vapaasti saa heittäytyä omain heikkojen
aivojensa johtoon, niin näyttää kuitenkin siltä kuin Richard joutuisi
Jerusalemin kuninkaaksi suostumisen jälkeen ja tekisi rauhan sulttanin
kanssa niillä ehdoilla, jotka sinä niin varmaan luulit hänen
ylenkatseella hylkäävän?"

"No, Mahometin ja Termagauntin kautta, sillä kristityitä kirouksia ei
enään ole tapa käyttää", sanoi Konrad, "arveletko että ylpeä Englannin
kuningas yhdistäisi sukunsa pakanallisen sulttaanin kanssa? Minun
politiikini heitti siihen tuon maukkeen, jotta koko sovinto tulisi hälle
inhottavaksi. -- Meille on yhtä paha, jos hän herraksemme joutuu
sovinnon taikka voiton kautta".

"Sinun politiikisi on huonosti laskenut Richardin ruuansulatusvoimaa",
vastasi temppeliherra; "arkkipispa on korvaani kuiskannut sanan hänen
mielipiteistään." -- Ja sitten mestariteokses tuon lipun suhteen! Se on
tapahtunut suuremmatta huomiotta, kuin pari kyynärää kirjailtua
silkkivaatetta ansaitsikin. Markisi Konrad, nerosi rupeaa ontumaan --
minä en tahdo enään luottaa hienosti kudottuihin tuumiis, vaan tahdon
koettaa omiani. Tunnetko sitä ihmislajia, joita saracenit kutsuvat
charegiteiksi?"

"Kyllä", vastasi markisi; "ne ovat hurjia, innostuneita haaveksijoita,
jotka uhraavat elämänsä uskonnon edistämiseksi -- melkein
temppeliritarien kaltaisia -- vaikka sillä erotuksella, ettei heidän
koskaan ole kuultu pysähtyneen kesken kulkuansa".

"Älä laske leikkiä", vastasi munkki karsaalla silmäyksellä; "tiedä, että
eräs näistä miehistä on juhlallisella lupauksella sitoutunut tappamaan
tuon saarelaiskuninkaan, mahomettilaisen opin päävihollisena".

"Erinomaisen järkevä pakana", sanoi Konrad. "Antakoon Mahomet hälle
paratiisinsa palkinnoksi".

"Eräs asekantajamme otti hänen kiinni leirissä, ja yksityisessä
tutkinnossa hän minulle suoraan tunnusti lujan ja vahvan aikomuksensa",
sanoi suurimestari.

"No Jumala armahtakoon niitä, jotka estivät tämän vallan järkevän
charegitin aikomusta!" sanoi Konrad.

"Hän on minun vankini", lisäsi temppeliherra, "eikä, kuten hyvin
käsität, saa puhutella ketään muuta paitsi minua -- mutta linnain
muureja on särjetty --

"Kahleita jätetty lukitsematta ja vankeja karannut", keskeytti markiisi.
"Vanha sananlasku sanoo, ettei löydy yhtään varmaa vankilaa paitsi
hauta".

"Jos hän pääsee vapaaksi, lähtee hän entiselle polullensa", jatkoi
soturipappi; "sillä näitten verikoirain luonnossa on, etteivät koskaan
heitä sen saaliin jälkeä, josta kerran ovat hajun saaneet".

"Minun ei tarvitse enempää kuulla", sanoi markiisi. "Aikeesi kyllä
hoksaan -- se on kauhea, mutta hätä on suuri".

"Minä tahdon vain sinulle tästä ilmottaa", sanoi temppeliherra, "että
tietäisit olla varoillasi, sillä siitä tulee nousemaan kauhea meteli
eikä voi arvata, kenen päälle englantilaiset purkavat hirmunsa. -- Niin,
ja löytyy vielä toinen vaara -- hovipoikani tietää tämän charegitin
aikomuksen, ja sitäpaitsi hän on itsepäinen viisakas narri, josta
mielellään soisin pääseväni erilleen, koska hän vaivaa minua sillä että
uskaltaa katsella asioita ei minun, vaan omilla silmillänsä. Mutta pyhän
veljeskuntamme säännöt jättävät käteeni oikeuden päästä tuommoisesta
kiusasta. Taikka odota -- saraceni voipi löytää oivan aseen
vankihuoneessaan, ja minä lyön vetoa siitä, että hän sitä käyttää
karkuun lähtiessään, joka tapahtunee niin pian kuin hovipoika tuopi
hänelle ruokaa".

"Se voipi asian muuttaa", sanoi Konrad, "mutta kuitenki --"

"*Kuitenki* ja *mutta*", sanoi temppeliherra, "ovat houkkien sanoja --
järkevät miehet eivät epäile eivätkä peräy -- ne päättävät ja panevat
toimeen".



Kahdeskymmenes luku.

      Kun leijonata johtaa kaunotar,
      Se iloissaan voi tuskin harjaa puistaa
      Ja kynsiään ei näyttää ensinkään.
      Niin Herkules värttinäks kartun väänti
      Ja kehräs rakkaudesta Omphaleen.

      _Anonymous._


Sitte kun Richard, tuon viime luvun lopulla kerrotun mustan petoksen
pahaa aavistamaton esine, oli saanut ristiretken ruhtinaalliset
päälliköt päättämään sodan jatkamista uudella innolla, oli hänen
lähimpänä huolenansa perustaa rauha jälleen oman perheensä keskuudessa;
ja nyt, kun hän suuremmalla maltilla saattoi asiaa punnita, halusi hän
tarkasti tutkia niitä asianhaaroja, jotka olivat saaneet lipun
katoamisen aikaan, sekä sen tuttavuuden laatua ja hellyyttä, joka oli
olemassa hänen sukulaisensa Edithin ja maanpakolaisuuteen tuomitun
skotlantilaisen seikkailian välillä.

Kuninkaatarta ja hänen seuruettaan säikäytti sen johdosta Tuomas de
Vaux'n tulo, joka käski lady Kalista de Montgaillardia, kuninkaan
ensimäistä hovineitoa, heti tulemaan kuninkaan luokse.

"Mitä minun pitää sanoa, _madame_?" sanoi vapiseva tyttö
kuninkaattarelle. "Hän tappaa meidät kaikki!"

"Ei, älkää peljätkö, neiti", sanoi de Vaux. "Hänen majesteetinsa on
säästänyt skotlantilaisen ritarin hengen, vaikka hän oli
pää-rikoksellinen, ja antanut hänen arapialaiselle lääkärille -- hän
luultavasti ei tule olemaan ankara vaimonpuolta vastaan, jos tämä on
jotain rikkonutki".

"Rakentele joku juttu kokoon, tyttö", sanoi Berengaria. "Mieheni ei
jouda niin tarkkaan urkkia totuuden perään".

"Kerro tapahtuma, niinkuin se todella on tapahtunut", sanoi Edith,
"taikka minä kerron sen sinun sijaan".

"Teidän majesteetinne armollisella luvalla", sanoi de Vaux, "saan sanoa
lady Edithin neuvon viisaaksi; sillä joski kuningas Richard suvaitsee
uskoa kaikkea, mitä teidän majesteetinne näkee hyväksi hänelle kertoa,
epäilen kuitenkin että hän uskoo lady Kalistaa, varsinki tässä asiassa".

"Lord Gilslannilla on oikein", sanoi lady Kalista, aivan kauhistuneena
ajatellen sitä tutkintoa, jota nyt tultaisiin pitämään, "ja sitäpaitsi,
jospa pystyisinki sepittämään uskottavan jutun kokoon, en tottamaar
luule, että rohkenisin sen kertoa".

Näin päättäen puhua kaikki suoraan, lähti lady Kalista, de Vaux'n
seurassa, kuninkaan tykö ja teki, päätöksensä mukaan, todenperäisen
tunnustuksen siitä viekkaudesta, jota oli käytetty onnettoman Leopartin
ritarin houkuttelemiseksi vahtipaikaltaan; kokonaan vapauttaen lady
Edithin kaikesta, koska hän tiesi hyvin että tämä muuten tekisi sen
itse, ja sysäten kaiken syyn kuninkaattaren päälle, jonka osallisuuden
tuohon kujeeseen hän ymmärsi Leijonasydämen silmissä olevan enin
anteeksi annettavan. Richard oli tosiaan hyvä -- melkeinpä heikko
aviomies. Vihansa ensimäiset kuohumat olivat jo aikaa asettuneet, eikä
hänen tehnyt mieli ankarasti moittia mitä ei enään voitu auttaa. Viekas
lady Kalista, joka aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli tottunut hovin
juonia tutkimaan ja varteen ottamaan pienintä hallitsian mieliteon
merkkiä, kiirehti nopeaan kuin hyyppä kuninkaattaren tykö sillä
ilmotuksella, että kuningas kohta kävisi hänen luonaan, johon hän omain
havaintojensa nojalla lisäsi sen arvelun, että Richard vain aikoi
osottaa niin suurta kovuutta, kuin tarvittiin saamaan hänen puolisoansa
tarpeelliseen katumiseen ilveestänsä, ja sitte suoda hänelle ja kaikille
muille asiassa osallisille armollisen anteeksi-antonsa.

"Puhalteleeko tuuli siltä suunnalta, tyttöseni?" kysyi kuninkaatar,
suuresti hoivattuna tästä sanomasta; "usko minua että niin suuri
sotaherra kuin Richard onkin, ei hänen ole helppo tällä kertaa voittaa
meidät sukkeluudessa; sillä niinkuin isänmaani Navarran pyrenealaiset
lampaanpaimenet sanovat: moni lähtee ulos villan nountiin ja tulee
kerittynä kotiin".

Kun Berengaria kuninkaatar oli tiedustellut kaikkea mitä Kalista saattoi
hänelle kertoa, pukeusi hän kauniimpaan pukuunsa ja odotti täydellä
luottamuksella sankarimielisen Richardin tuloa.

Tämä tuli ja oli melkein samassa tilassa, kuin ruhtinas, joka saapuu
kapinallisen maakuntaan siinä luulossa, että hänellä vain on nuhteita
annettavia ja alamaisuuden osotteita vastaanotettavia, ja arvaamatta
huomaa sen olevan täyden niskottelevaisuuden ja kapinan vallassa.
Berengaria tunsi kovin hyvin suloutensa kaikkivallan sekä Richardin
hellyyden määrän, varmaan tietääksensä, että hän kunnialla tästä pelistä
pääsisi, kun hänen miehensä ensimäinen hirmuinen vihan puuska oli ilman
onnettomuudetta mennyt ohitse; ja vähääkään kuulematta niitä hyvin
ansaittuja nuhteita, joita kuningas aikoi hänelle antaa hänen
kevytmielisestä käytöksestänsä, hän peitteli, niin puollusti viattomana
leikintekona mitä oli tapahtunut. Syvimmällä tavalla hän kielsi
käskeneensä Nectabanusta houkuttelemaan ritaria etemmäs kuin sen kunnaan
juurelle, jolla hän oli vahtia seisomassa -- ja tässä olikin sen verran
totta, että hän ei ollut aikonut laskea sir Kennethiä telttaansa. Mutta
jos kuninkaatar itseään puolustaessaan osotti puheliaisuutta, ei hän
osottanut sitä vähemmin alkaessaan soimata Richardia kovuudesta, hän kun
oli voinut hänelle kieltää niin halpaa pyyntöä, kuin hengen jättämistä
onnettomalle ritarille, joka hänen ajattelemattoman leikkinsä kautta oli
joutunut sotalakien ankaruudelle alttiiksi. Hän itki ja nyyhki
valitellessaan miehensä julmaa kovuutta tässä kohden, joka vähällä oli
tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajaksi, niin usein kuin hän olisi
tullut ajattelemaan, että hän tahtomattansa oli ollut etäisenä syynä
tuommoiseen murhenäytelmään. Tuo onneton uhri olisi hätyyttänyt häntä
unissakin -- niin, ei voinut tietää sillä semmoista ennenkin oli
tapahtunut -- jos ei ritarin haamu olisi asettunut hänen unettoman
vuoteen ääreen. Kaikkien tämmöisten sieluntuskain alaiseksi hän olisi
voinut joutua sen miehen ankaruuden kautta, joka, vaikka väittäen
arvelematta tottelemalla hänen vähintä viittaustansa, ei tahtonut luopua
huonon kostonhimon pyynnöstä, jos kohta hän sen kautta tekikin vaimonsa
aivan onnettomaksi.

Koko tätä naisellisen kaunopuheliaisuuden virtaa seurasi tavalliset
todistuskappaleet, huokaukset ja kyyneleet, ja se tuli esiin äänellä ja
katsannolla, joka näytti osottavan, että syynä kuninkaattaren harmiin ei
ollut ylpeys eikä nurjamielisyys, vaan suru siitä että hänellä oli
vähempi valta miehensä yli, kuin hän oli ajatellut.

Siivo kuningas Richard oli aivan hämillään. Hän koki turhaan selittää
asiaa vaimollensa, jota itse se mustasukkaisuus, jolla hän vaati
miehensä hellyyttä yksistään itseänsä varten, esti järjellisiä syitä
kuulemasta eli hyväksymästä, eikä Richard hennonnut kovuutta käyttää
olentoa vastaan, joka ajattelemattomassa mielipahassaanki oli niin
kaunis. Hänen täytyi siis tyytyä omaan puollustukseensa ja hän koki
sentähden siivosti nuhdella häntä hänen epäluuloistaan ja viihdyttää
hänen mielipahaansa, muistutellen hänelle, että hänen ei tarvinnut
omantunnon vaivoilla eikä yliluonnollisella pelvolla ajatella
entisyyttä, koska sir Kenneth eli ja jaksoi hyvästi sekä oli jätetty
mainiolle arapialaiselle lääkärille, joka epäilemättä parhaiten kaikista
ihmisistä ymmärsi miten häntä hengissä pitää.

Vaan tämä näytti kaikkein enimmän loukkaavan kuninkaatarta, jonka suru
uudestaan kiihtyi siitä ajatuksesta, että lääkäri ja saraceni oli saanut
suosionosotteen, jota hän mieheltänsä turhaan oli pyytänyt avopäin ja
notkistunein polvin. Tästä uudesta syytöksestä alkoi Richardin
kärsivällisyys loppua ja hän sanoi totisella äänellä: "Berengaria,
lääkäri pelasti minun henkeni. Jos sillä on mitään arvoa silmissäsi, ei
sinun pidä häneltä kadehtia suurempaakaan palkintoa, kuin sitä ainoaa,
minkä olen voinut saada hänen vastaanottamaan".

Kuninkaatar huomasi osottaneensa teeskenneltyä suuttumusta niin isossa
määrässä, kuin hän pelkäämättä saattoi tehdä.

"Oma Richardini", hän sanoi, "miksi et tuonut tuota viisasta minun
luokseni, että Englannin kuninkaatar olisi saanut näyttää, kuinka
suuressa arvossa hän piti sitä, joka oli pelastanut ritariston valon,
Englannin kunnian sekä Berengaria raukan hengen ja toivon sammumasta".

Sanalla sanoen, tuo aviollinen riita oli lopussa; vaan että oikeus saisi
jonku uhrin, päättivät kuningas ja kuninkaatar yksimielisesti sysätä
kaiken syyn lähettiläs Nectabanuksen niskoille, joka -- koska
kuninkaatar jo tähän aikaan oli sydämestään väsynyt hänen oikkuihinsa --
kuninkaallisen puolisonsa Genevran kera tuomittiin ajettavaksi hovista
pois, ja kääpiöparka pääsi piiskasaunasta ainoastaan kuningattaren
vakuutuksen kautta, että hän jo oli rangaistu.

Lisäksi päätettiin, että koska lähettiläs ensi tilassa oli toimitettava
Saladinin luokse hänelle ilmottamaan neuvoston päätöstä sodan
jatkamisesta niin pian kuin välirauha oli päättynyt, ja kun Richard
aikoi sulttanille lähettää jonku kalliin lahjan osottaakseen
kiitollisuuttansa siitä suuresta hyödystä, joka hänellä oli El Hakimin
palveluksista ollut, nuo molemmat onnettomat olennot pantaisiin
harvinaiskaluina lahjaa seuraamaan, koska he, peräti naurettavan näkönsä
ja mielipuolisuutensa kautta, erittäin hyvin soveltuivat semmoiseksi
lahjaksi, joita hallitsiat tapaavat toiselleen lahjotella.

Richardilla oli vielä samana päivänä riita kestettävä toisen
vaimonpuolen kanssa, mutta hän kävi sitä vastaan enemmän huoletonna kuin
edellistä vastaan; sillä vaikka Edith oli kaunis ja korkeassa määrässä
nautti kuninkaallisen sukulaisensa kunnioitusta -- niin, vaikka hän
Richardin loukkaavien epäluulojen kautta todella oli sen vääryyden uhri,
josta Berengaria vain oli ollut valittavanaan, ei hän sentään ollut
Richardin vaimo eikä lemmitty, ja tämä pelkäsi vähemmin niitä nuhteita,
joita Edith hänelle tulisi tekemään, jos kohta ne olisivat enemmän
perustetuita kuin kuningattaren vihat ja kummalliset syytökset.
Pyydettyään kahden kesken saada Edithiä puhutella, saatettiin Richard
hänen huoneeseen, joka oli kuninkaattaren huoneen vieressä, ja jossa
kaksi koptilaista naisorjaa puheen kestäessä makasi polvillaan
etäisimmässä nurkassa. Edithillä ei ollut minkäänlaisia vaimonpuolten
koristeita päällään, ja musta hiilakka linnikko peitti suurilla
laskuillansa korkeasukuisen neidon pitkää, ihanaa vartaloa. Richardin
sisäänastuessa hän syvästi kumartaen nousi istuimeltansa, jolle hän
kuitenki kuninkaan kehotuksesta uudestaan asettui, ja kuin kuningas
istui hänen viereensä, odotti hän sanaakaan sanomatta hänen enempiä
käskyjänsä.

Richard, joka oli tottunut seurustelemaan Edithin kanssa sillä
tuttavalla tavalla, johon heidän sukulaisuutensa häntä oikeutti, tunsi
tätä vastaanottoa jokseenki kylmäksi niin että hän vähän sanoja
tavotellen alkoi puhettaan.

"Kaunis orpanamme", hän viimein sanoi, "on meille suutuksissa; ja meidän
täytyy myöntää, että vaikeuttavat asianhaarat ovat saattaneet meitä
syyttömästi luulemaan, että hän olisi käyttänyt itseään toisin, kuin hän
koskaan ennen on tehnyt. Mutta vaeltaessaan tässä mailman sumuisessa
laaksossa ihminen usein erehtyy varjon ja tosiolennon välillä. Eikö
kaunis orpanamme voi suoda anteeksi vähän tuittupäiselle sukulaiselleen
Richardille?"

"Kuka voipi *Richardille* anteeksiantoa kieltää", sanoi Edith, "jos
Richard voipi saada anteeksi *kuninkaalta*?"

"Kas niin, orpanani", vastasi Leijonasydän, "tämä on kovin juhlallista.
Pyhän neitsyen kautta, nuo surulliset kasvot ja tuo väljä, musta
linnikko voisi saattaa siihen luuloon, että juuri olisit leskeksi jäänyt
taikka ainaki olisit kadottanut kihlatun sulhosi. Rohkaise mielesi --
epäilemättä olet kuullut, että sinulla ei enään ole todellista aihetta
suremiseen -- miksi siis murhepukua pitää?"

"Sentähden että Plantagenet'n kunnia on kadonnut -- sentähden että arvo
on isäni huoneesta hävinnyt".

Richard rypisti otsaansa. -- "Kunnia kadonnut! Arvo huoneestamme
poissa!" kertoi hän suuttuneena; "mutta orpanani Edith voipi
rankaisematta puhua noin. Minä olen tuominnut häntä kovin pikaisesti, ja
hänellä on siis oikeus tuomita minua kovin ankarasti. Mutta sano ainaki
mikä rikokseni on!"

"Plantagenet'n", sanoi Edith, "olisi pitänyt joko jättää loukkaus
anteeksi taikka rankaista se. Hänen ei sovi määrätä vapaita miehiä,
kristityitä ja rohkeita ritareita uskottoman orjiksi. Hänen ei sovi
tinkiä ja helpotella, eli lahjottaa henki vapauden menettämisellä. Tuon
onnettoman tuomitseminen kuolemaan olisi ollut kovuutta, vaan se olisi
ainaki voinut näyttää oikealta; hänen langettaminen orjuuteen ja
maanpakolaisuuteen on peittämätöntä hirmuvaltaisuutta".

"Minä näen, kaunis orpanani", Richard sanoi, "että sinä olet niitä
hempukoita, jotka pitävät poissa-olevaa rakastajaa samana kuin ei yhtään
eli kuin kuollutta. Rauhotu; puoli kymmentä keveätä ratsumiestä voivat
hänen vielä saavuttaa ja oikaista erehyksen, jos rakastajallasi on joku
salaisuus, joka tekee kuoleman hänelle soveliaammaksi kuin
maanpakolaisuuden".

"Herkeä noin sopimatonta leikkiä laskemasta!" Edith vastasi kovasti
punastuen. "Ajattele pikemmin, että kostosi tyydyttämiseksi olet
katkaissut oivallisen jäsenen tästä pyhästä liittokunnasta, riistänyt
ristiltä yhden sen parhaimmista puollustajista ja antanut totisen
Jumalan palvelian pakanain käsiin; olet lisäksi ihmisille, yhtä
luulevaisille kuin itse tässä seikassa olet näyttänyt olevasi, antanut
jonku oikeuden sanomaan että Richard Leijonasydän ajoi urhoollisimman
ritarin leiristään, että tämän soturimaine ei kohoaisi hänen omansa
vertaiseksi".

"Minä -- minä!" huusi Richard, nyt todenteolla mielen liikutuksessa. --
"Tarvitsiko minun kadehtia toisten mainetta? Minä soisin että hän olisi
täällä, semmoista yhdenvertaisuutta väittämässä! Kruununi ja arvoni
laskisin alas, turnauskentällä häntä kohdatakseni ja näyttääkseni onko
Richard Plantagenet'llä syytä peljätä kuolevaista taikka kadehtia hänen
mainettansa. Kas niin, Edith, sinä et tarkota mitä sanot. Älä anna
suuttumisen taikka kaihon kultasi poissaolosta saattaa itseäs
kohtuuttomaksi sukulaistasi vastaan, joka, kaikesta pikaisuudestasi
huolimatta, pitää sinun hyvää ajatustasi yhtä suuressa arvossa kuin
kenenkään kuolevaisen".

"Kultani poissa-olosta?" lady Edith sanoi. "No niin -- hän kutsuttakoon
kernaasti kullakseni, hän joka niin kalliisti siitä nimestä on maksanut!
Vaikka semmoista harrasta palvelusta ansaitsematta, olin minä hänelle
ikäänkuin valo, joka johdatti häntä eteenpäin ritarillisuuden jalolla
tiellä; mutta että minä olisin arvoni unhottanut, taikka hän pyrkinyt
omansa ulkopuolelle, se ei ole totta, jospa kuningaski sen sanoisi".

"Kaunis orpanani", Richard sanoi, "älä pane sanoja suuhuni, joita en ole
koskaan lausunut. Minä en ole sanonut että te olisitte hänelle suoneet
muuta suosionosotusta, kuin minkä jokainen urhokas ritari, oli hän mitä
sukua tahansa, voipi prinsessalta saada. Mutta pyhän neitsyeen kautta,
minä tunnen hiukka tuonlaiset rakkaudenseikat -- ne alkaa äänettömällä
kunnioittamisella ja kaukaisella ihailemisella, mutta kun tilaisuus
eteen sattuu, enenee tuttavuus, ja niin -- mutta turha vaiva on puhua
sille, joka pitää itseänsä koko mailmaa viisaampana".

"Sukulaiseni neuvoa kuuntelen aina mielelläni", sanoi Edith, "kun ne
eivät sisällä mitään arvoani ja luonnettani solvaisevaa".

"Kuninkaat, kaunis orpanaiseni, eivät neuvo, he pikemmin käskevät",
sanoi Richard.

"Sulttanit tosin käskevät", sanoi Edith; "mutta se tulee siitä, että
heillä vain on orjia hallittavina".

"No, no, sinun tulisi oppia vähemmin sultaneja halveksimaan, kuin niin
korkeassa arvossa pidät skotlantilaista", sanoi kuningas. "Minä pidän
Saladinia enemmän sanassansa pysyvänä kuin tuota Skotlannin Wilhelmiä,
joka, Jumala paratkoon, välttämättä vaatii itselleen Leijonan nimeä --
hän on ilkeästi pettänyt minun, kun hän ei lähettänyt niitä apujoukkoja,
jotka hän oli luvannut. Salli minun sanoa sinulle, Edith, että kerran
kenties tulet pitämään rehellistä turkkilaista parempana kuin kavalaa
skotlantilaista".

"En -- en koskaan!", Edith vastasi, "vaikkapa Richard itse kääntyisi
siihen väärään uskontoon, jota karkottaakseen Palestinasta hän on
purjehtinut meren poikki".

"Sinä tahdot saada viimeisen sanan", sanoi Richard, "ja sinä sen saat.
Ajattele minusta mitä tahansa, Edith kulta, minä en koskaan ole
unhottava, että sinun isäsi oli minun setä".

Näin sanoen hän kohteliaasti jätti hyvästi hänelle, vaikka ei isosti
tyytyväisenä käymisensä päätökseen.

Oli neljäs päivä siitä kuin sir Kenneth oli leiristä lähetetty pois, ja
kuningas Richard istui teltassaan nauttien läntisen iltatuulen
henkäyksistä, joka tuoden harvinaista viileyttä siivillänsä, tuntui
tulevan iloisesta Englannista virvottamaan sen retkeilemisiin
mieltynyttä hallitsiaa, kun hän vähitellen kokoili ne täydet voimat,
jotka hän jättiläis-suurten hankettensa toimeenpanemiseen tarvitsi. Hän
oli ypö yksin, sillä de Vaux oli lähetetty Ascalonista noutamaan
lisäväkeä ja sotatarpeita, ja useimmat muusta palveliakunnasta tekivät
eri tahoilla valmistuksia sotatointen pikaiseen alottamiseen sekä
suureen ristiretkeiliäin armeijan tarkastukseen, joka tulisi tapahtumaan
seuraavana päivänä. Kuningas istui kuunnellen toimeliasta hälinää
sotilaisten joukosta, kalsketta pajoista, joissa hevosenkenkiä taottiin,
sekä aserautioiden teltoista, joissa rautapaitaa tehtiin. Edestakaisin
kulkevain soturein äänetkin olivat korkeat ja iloiset ja niiden kaiussa
ilmaantui kiihkeän, tulisen rohkeuden takaus sekä lähestyvän voiton
varma ennustus. Kun Richardin korva parastaikaa mielihyvällä kuunteli
näitä ääniä, ja kun hän vaipui niihin voiton ja kunnian unelmiin, joita
ne hänessä synnyttivät, ilmotti eräs tallimestari, että sanansaattaja
Saladinilta odotti ulkona.

"Laske hänen heti sisään", sanoi kuningas, "ja tarpeenmukaisella
kunnialla, Josceline".

Englantilainen ritari saattoi siis sisään henkilön, joka ei näyttänyt
olevan muuta kuin nubialainen orja, vaikka hänen ulkonäkönsä oli
erittäin silmään pistävä. Hän oli komea, jalosti rakettu mies, ja hänen
käskeväiset, vaikka pikimustat kasvonjuonteensa eivät osottaneet mitään
neekerintapaista. Sysimustilla hivuksillaan oli hänellä maidonvalkea
turbani ja hartioilla samanvärinen lyhyt levätti, joka edestä ja hihojen
kohdalta oli aukinainen ja jonka alta näkyi muokatuista leopartin
nahoista tehty ihokas, joka ulettui polviin saakka. Muut osat hänen
jäntevistä jäsenistään, niin käsivarret kuin sääret, olivat paljaat,
paitsi että sandalit oli sidotut hänen jalkoihinsa ja että hänellä oli
hopioiset kaulavitjat ja rannerenkaat. Hänen vyötäisiltään riippui
suora, leveä miekka, jonka kahva oli puksipuusta ja huotra päällystetty
käärmeennahalla. Oikeassa kädessään hän piti lyhyttä jahtikeihästä
leveällä, kiillotetulla vaaksanpituisella teräskärjellä, ja vasemmalla
hän talutti suurta, kaunista susikoiraa punotusta silkistä ja kullasta
tehdyllä nuoralla.

Sanansaattaja lankesi alas kasvoilleen samalla osaksi paljastaen
hartiansa nöyryyden osotteeksi, ja otsallaan koskettuaan laattiaan,
nousi sen verran ylös, että jäi toiselle polvelleen, kun hän kuninkaalle
ojenti silkkisen huivin, sisältäen toisen huivin kultakankaasta, jonka
sisässä oli kirje Saladinilta. Se oli arapian kielellä kirjotettu, vaan
sitä seurasi käännös normandian engelskaksi, joka meidän kielellä
kuuluisi näin:

"Saladin, kuningasten kuningas, Melek Ricille, Englannin leijonalle.
Koska me viimeisen sanansaattosi kautta olemme tulleet tietämään, että
olet valinnut sodan rauhan sijaan ja vihollisuutemme ystävyytemme
sijaan, pidämme sinua sokaistuna tässä asiassa ja toivomme kohta,
tuhansien heimokuntaimme voittamattoman voiman avulla, saattavamme
vakuuttaa sinua erehyksestäsi, kun Mahomet, Jumalan profeeta, ja Allah,
profeetan Jumala, tulevat ratkaisemaan riidan välillämme. Kaiken muun
suhteen pidämme suuressa arvossa sinua sekä myös niitä lahjoja, jotka
meille lähetit, ja noita kahta kääpiöä, jotka ovat kummalliset kuin Ysop
kuvattomuudessansa sekä hupaiset kuin Isakin luutu; ja vastineeksi
näistä anteliaisuutesi aarre-aitan osotteista, olemme sinulle
lähettäneet nubialaisen orjan nimeltä Zohauk, jonka omaisuuksista et saa
värin mukaan tuomita, niinkuin mailman houkat tekevät, sillä
mustakuorisilla hedelmillä on usein herkullisin maku. Tiedä että hän on
väkevä kuin Zablestanin Rustani herransa tahdon täyttämisessä sekä
myöski viisas neuvoja antamaan, kun olet oppinut hänen kanssa
haastelemaan; sillä puheen herra on halvaantunut äänettömäksi palatsinsa
elfenluumuurien takana. Me heitämme hänen sinun huostaas, toivoen ettei
se aika voi olla kaukana, jolloin hän tehnee sinulle hyvän palveluksen.
Ja niin jätämme sinun hyvästi; luottaen siihen että kaikkein pyhin
profeetamme vielä on kutsuva sinua totuuden tuntemiseen; mutta ellei se
tapahdu, on toivomme, että kohta varttuisit terveeksi jälleen, jotta
Allah tuomitkoon sinun ja minun välillä julkisella taistelutantereella".

Kirje oli vahvistettu sulttanin nimellä ja sinetillä.

Richard katseli äänettömänä nubialaista, joka seisoi hänen edessään,
silmät lattiaan luotuina ja käsivarret rinnalla ristissä, näyttäen
mestarillisesti veistetyltä mustalta marmoripatsaalta, joka
Prometheuksen koskettamista odotti henkiin virotakseen. Englannin
kuningas, joka niinkuin sattuvasti sanottiin hänen jälkeläisestään
Henrik VIII:sta, kernaasti katseli *miestä*, oli varsin tyytyväinen
hänen edessään seisovan henkilön lihaksiin, jänteisiin ja suhteelliseen
ruumiinrakennukseen ja kysyi häneltä frankin kielellä: "Oletko sinä
pakana?"

Orja puisti päätään, ja kohottaen sormen otsalleen teki ristinmerkin
osotteeksi että hän oli kristitty, jonka jälkeen hän asettui entiseen
liikkumattomaan, nöyrään asemaansa.

"Varmaanki nubialainen kristitty", sanoi Richard, "jolta nuo
pakanakoirat ovat puheenlahjan ryöstäneet?"

Mykkä puisti taasen verkalleen päätänsä kieltämisen merkiksi, viittasi
etusormellaan taivasta kohti ja laski sen sitte huulillensa.

"Minä ymmärrän", sanoi Richard, "Jumala on sinun mykäksi tehnyt, eikä
ihmisten ilkeys. Osaatko puhdistaa rauta-asua ja vyötä, sekä
tarvittaissa pukea ne päälle?"

Mykkä nyökäytti päätään, ja astuen haarniskan luo, joka ritarillisen
hallitsian kilven ja kypärin kera riippui telttapuussa, piteli sitä niin
osaavasti ja näppärästi, että hän kyllin osotti täydellisesti
ymmärtävänsä asekantajan tehtävät.

"Sinä olet taitava ja sinusta varmaan tulee hyödyllinen poika, -- sinä
saat toimittaa palvelusta omassa huoneessani ja minua itseäni passata",
sanoi kuningas, "että näyttäisin kuinka suuressa arvossa pidän
kuninkaallisen sulttanin lahjaa. Jos sinulla ei ole kieltä, et voi
juoruja kannella, etkä suututtaa minua sopimattomalla vastauksella".

Nubialainen heittäysi taasen pitkäkseen, kunnes otsansa koski maahan,
nousi sitte pystöön ja jäi seisomaan muutaman askeleen päähän, ikäänkuin
odottaen uuden herransa käskyjä.

"Hyvä; saat heti astua palvelukseesi", sanoi Richard, "sillä
ruostepilkku näkyy tuossa kilvessä, ja kun sitä heiluttelen Saladinin
kasvojen edessä, pitää sen olla kirkas ja puhdas kuin sulttanin ja oma
kunniani".

Torventoitanto kuului nyt ulkoa, ja kohta sen jälkeen sir Henry Neville
astui sisään, kääry kirjeitä kädessä, -- "Englannista, _mylord_", sanoi
hän ojentaessaan niitä.

"Englannista -- rakkaasta Englannistamme!" kertoi Richard surullisesti
ihastuneella äänellä. -- "Ah, vähän he voivat aavistaa kuinka kovasti
taudit ja huolet -- laimeat ystävät sekä rohkeat viholliset ovat heidän
kuningastansa kiusanneet". Avattuaan kirjeet, sanoi hän äkisti: "Haa!
Tämä ei tule rauhallisesta maasta -- heilläkin on taistelunsa. Neville,
menkää! -- Minun täytyy rauhassa ja yksin lukea näitä uutisia".

Neville poistui siis ja Richardin koko huomio oli kohta kiintynyt niihin
huolettaviin sanomiin, joita Englannista oli hänelle tuotu ja jotka
koskivat hänen synnyinmaatansa runtelevia sisällisiä riitoja:
eripuraisuutta hänen veljestensä Johnin ja Geoffreyn välillä; heidän
yhteistä kiistaa ylituomari Longchampin, Elyn piispan, kanssa;
aateliston sortoa talonpoikia kohtaan, ja näitten kapinallisuutta
herrojansa vastaan, joka kaikkialla oli synnyttänyt eripuraisuutta ja
muutamissa tiloissa verisiä otteluita. Kertomuksia tapahtumista, jotka
nöyryyttivät hänen ylpeyttänsä ja alensivat hänen arvollisuuttaan,
seurasi hartaimmat kehotukset hänen viisaimmilta ja uskollisimmilta
neuvonantajiltaan, että hän heti palaisi Englantiin, sillä ainoastaan
hänen takaisintulonsa voisi valtakuntaa pelastaa sisällisen sodan
kauhistuksista, jota sotaa, jos se syntyisi, Franska ja Skotlanti
varmaan koettaisi käyttää omain etujensa hyväksi. Tuskallisimman
levottomuuden omana luki ja uudestaan luki Richard näitä pahan-enteisiä
kujeita, vertaellen niitä tietoja, joita muutamat niistä sisältivät,
samoihin tapauksiin, vaan eri tavalla toisissa kerrottuihin, ja kohta ei
hän vähääkään huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaikka hän,
viileyttä nauttiakseen, istui aivan telttaoven suulla, jonka esiriput
olivat syrjään vedetyt, niin että vahdit ja muut teltan ulkopuolella
seisojat saattoivat häntä nähdä samoin kuin hän heitä.

Etempänä teltan perällä ja toimitellen sitä työtä jonka herransa oli
hänelle antanut, istui nubialainen orja, puoleksi selin kuninkaaseen
päin. Hän oli lopettanut haarniskan ja rautapaidan puhdistamisen ja
kirkastamisen ja oli nyt uutterasti käynyt käsiksi leveään _pavesseen_
eli erittäin suureen, teräslevyillä päällystettyyn kilpeen, jota Richard
usein täytti tiedustelemismatkoillaan taikka kun hän itse otti
varustettujen paikkojen väkirynnäkköön osaa, koska siitä oli
tehollisempi suoja heittoaseita vastaan, kuin pienestä kolmikulmaisesta
kilvestä, jota hän käytti hevosen seljässä. Tässä kilvessä ei näkynyt
Englannin kuninkaallisen leijonan kuvaa eikä muuta merkkiä, joka voisi
puoleensa kääntää vihollisen huomion ryntäyksissä. Nubialaisen tarkkana
huolena oli siis saada sen pintaa niin kirkkaasti kiiltäväksi kuin
kristalli, joka hänelle näkyikin erittäin onnistuvan. Hänen takanaan ja
ulkoa tuskin nähtävissä makasi suuri koira, jota olisi voinut kutsua
hänen veljekseen orjuudessa ja joka ikäänkuin hämmästyksissään, että hän
nyt oli kuninkaan oma, oli asettunut maata aivan mykän viereen, pää ja
korvat maassa, sekä jalat ja häntä vedetyt ruumiin alle ja ympäri.

Sillä välin kuin hallitsia ja hänen uusi palveliansa olivat näissä
toimissa, hiipi uusi näytteliä esiin näyttämölle ja lähestyi
englantilaisia sotureita, joista noin parikymmentä, kunnioittaen
ruhtinaansa erinomaisen miettivää katsantoa sekä hänen raskasta
tehtäväänsä, vastoin tapaansa pitivät erittäin hiljaista vahtia teltan
edustalla. Eivät he silttä kuitenkaan olleet valppaampia kuin
tavallisesti. Moniaat heistä pelasivat hasardipeliä pienillä kivillä,
toiset kuiskuttelivat keskenään lähenevästä tappelupäivästä, ja useat
makasivat pitkänään, järeät jäsenensä käärittyinä vihreäisiin
levätteihin.

Näitten huolettomain vartiain joukkoon pujahti pieni ja hoikka
turkkilainen ukko, repaleisiin puettu kuin marabuti eli pyhimys
erämaasta. Marabutit olivat erästä velhojoukkoa, jotka joskus uskalsivat
tulla ristiretkeiliäin leiriin, vaikka aina saivat kärsiä
ylenkatseellista kohtelua ja usein väkivaltaakin. Kristittyjen johtajien
kevytmielisen ja irstaisen elämänlaadun kautta oli nimittäin
musikantteja, porttoja, juutalaisia kauppiaita, kopteja, turkkilaisia
sekä kaikkia itämaan hylkiöitä päässyt heidän teltoillensa, niin että
turbani ja kauhtana, joitten karkottaminen pyhästä maasta oli sodan
sovittu tarkotusperä, eivät olleet mikään outo eikä mikään huolettava
nähtävä ristiretkeläisten leirissä. Mutta kun tuo pieni, mitätön otus,
josta olemme maininneet, tuli niin lähelle vartioita, että he estivät
häntä etemmäs pääsemästä, heitti hän likaisen, viheriän turbaninsa
maahan ja silloin nähtiin, että hänen partansa ja kulmakarvansa olivat
ajetut, kuten tavallisesti narreilla, ja että mielipuolisuus loisti
hänen eriskummaisista, vääntyneistä kasvoistaan ja hänen pienistä,
mustista silmistään, jotka kiiltivät kuin vuorikulta.

"Tanssi, marabuti", huusivat sotamiehet, jotka tunsivat näitten
kuljeksivain velhojen elantotavat -- "tanssi taikka piiskaamme sinua
joustemme kielillä, niin että pyörit kuin väkkärä koulupojan ruoskan
edessä". -- Niin huusivat ajattelemattomat vahdit, yhtä iloissaan kuin
olivat saaneet esineen pilanteollensa, kuin lapsi pyydettyään perhosen
taikka koulupoika löydettyään linnunpesän.

Ikäänkuin mielihyvissään siitä että saattoi sotilaita huvittaa, hyppäsi
marabuti ylös maasta, ja alotti ihmeellisellä ketteryydellä huimaavan
hyppynsä, joka, kun sitä vertasi hänen hentoon ja laihtuneeseen
ruumiiseen, teki hänen kuivan lehden näköiseksi, jota talvimyrsky
pyörittelee. Hänen ainoa hivussuortuvansa seisoi pystyssä hänen
paljaaksi ajetusta päästään, ikäänkuin joku näkymätön henki olisi häntä
siitä kannattanut, ja näytti todellaki siltä kuin olisi yliluonnollista
taitoa tarvittu suorittamaan tuota hurjaa, huimaavaa tanssia, jossa
tanssijan varpaanpäät tuskin koskivat maahan. Näin pyöriessään hän lensi
sinne tänne, paikasta toiseen, kuitenki, vaikka melkein huomaamatta,
likentyen kuninkaallisen teltan ovea; niin että kun hän viimein
uupuneena vaipui maahan, pari kertaa hypättyään korkeammalle kuin
koskaan ennen, hän vain oli noin neljänkymmenen kyynärän päässä
kuninkaasta.

"Anna hänelle vettä", sanoi yksi sotamies; "noita tanssimestareita aina
janottaa heidän iloisen polskansa perästä".

"Sanoitko vettä, pitkä Allen?" huudahti toinen jousimies suurimmalla
ylönkatseella äänessään tuota halpaa ainetta vastaan. "Mitähän itse
pitäisit semmoisesta juomasta tuommoisen maurilaisen hypyn jälkeen?"

"Vettä hän, piru vieköön, ei tule täällä saamaan pisaratakaan", sanoi
kolmas. "Me opetamme tuota kepeäjalkaista, vanhaa pakanaa tulemaan
hyväksi kristityksi ja juomaan Cyperiviiniä".

"Niin, niin", sanoi neljäs, "ja jos hän vastarintaa tekee, niin juokse
noutamaan Dick Hunterin sarvea, jolla hän kipeätä tammaansa juottaa".

Sotamiehet kokoutuivat heti makaavan ja uupuneen dervishin ympärille, ja
samalla kuin yksi pitkä sotamies nosti hänen keveän ruumiinsa maasta,
piti toinen suurta viinipulloa hänen suunsa edessä. Mutta ukko, joka ei
saattanut puhua, puisti päätään ja lykkäsi kädellä luotansa tuota
profetan kieltämää juomaa. Hänen kiusaajansa eivät kuitenkaan niin
hevillä häntä päästäneet.

"Sarvi! Sarvi tänne!" huusi yksi heistä. "Eihän ole suurta erotusta
turkkilaisen ja turkin hevosen välillä, ja kohdellaan me häntä sen
mukaan".

"Pyhän Yrjön kautta, te voitte hänen tukehuttaa!" sanoi pitkä Allen; "ja
sitäpaitsi on sääli pakanalliseen koiraan hukata niin paljon viiniä,
että siitä olisi hyvälle kristitylle kolmikertainen yömyssy".

"Sinä et tunne näitten turkkilaisten ja pakanain luontoa", vastasi
Henrik Woodstall. "Sen sanon sulle, veikkoni, että tämä pullonen
Cyperiviiniä on kiertävä hänen aivojaan vastakkaiseen suuntaan hänen
äskeisen hyppynsä suhteen, ja siten saattava hänen tunnolleen jälleen.
-- Tukehuttaa hänen! -- Hän ei siitä tukehu enemmän, kuin Ben'in musta
koira voinaulasta".

"Ja sitä paitsi olisi sääli", sanoi Tomalin Blacklees, "kadehtia tuolta
pakanalliselta piruparalta ryyppyä täällä maan päällä, kun tiedät, ettei
hän koko pitkässä ijankaikkisuudessa saa pisaratakaan kielensä
jäähdyttämiseksi".

"Tuo olisi kovin kovaa, mielestäni", sanoi pitkä Allen, "ainoastaan sen
vuoksi että hän on turkkilainen, niinkuin isänsä ennen häntä. Jos hän
olisi ollut kristitty, joka pakanaksi olisi muuttunut, niin myönnän että
kuumin kolo hänelle olisi ollut kyllin hyvä talvikortteeri".

"Pidä suusi, pitkä Allen", sanoi Henrik Woodstall; "sillä tiedä, että
kieles ei ole lyhyin jäsenistäsi, ja minä ennustan että se saattaa isä
Franciksen niskoillesi, niinkuin tässä taannoin tuon mustasilmäisen,
synnillisen tytön tähden. -- Mutta tässäpä sarvi tulee. -- Koepas joutua
hieman, mies, ja väännä hänen hampaansa hajalleen puukonpäälläsi".

"Odota, odota, hän myöntyy!" sanoi Tomalin; "katsokaa, hän viittaa, että
pullo annettaisiin hänelle. -- Siirtykääpä vähän syrjään, pojat! _Oop
sey es!_ sanoi hollantilainen -- soluu alas kuin pumpuli! Niin, ne ovat
aika juomavekkuleita, kun kerran vain pääsevät alkuun -- turkkilaisen et
koskaan näe ryyppyä hyleksivän".

Dervishi, taikka mikä hän oli, joi tosiaan, tai näytti ainaki juovan,
tuon suuren pullon aivan tyhjäksi yhdellä ainoalla ryyppäyksellä, ja
antaen sen takaisin lausui vain syvällä huokauksella sanat "Allah
kerim!" eli Jumala on armollinen. Sotilaissa, jotka katselivat tätä
perinpohjaista maljaa, syntyi nyt niin meluava nauru, että se häiritsi
ja havahutti kuninkaan, joka kohottaen sormeansa huusi vihastuneena:
"mitä nyt, lurjukset? Ei mitään pelkoa, ei mitään järjestystä?"

Kaikki vaikenivat kerrassaan; sillä he tunsivat Richardin mielenlaadun,
joka toisinaan sotamiehille suvaitsi suurta tuttavuutta, mutta toisinaan
taas, vaikka hyvin harvoin, vaati tarkinta arvon-antoa. Kiirehtien
kuninkaallisesta teltasta tarpeellisen etäälle he koettivat haalata
muassaan marabutia, joka nähtävästi uuvuksissaan edellisestä
voimanponnistuksesta eli päihtyneenä siitä väkevästä juomasta, minkä hän
äsken oli nielaissut, ähkyen teki vastakynttä eikä tahtonut sallia
liikuttaa itseään paikalta.

"Antakaa hänen maata, hupsut!" kuiskasi pitkä Allen kumppaneilleen;
"pyhän Kristofferin kautta, te suututatte Dickoniamme (Richardia) niin
kovasti, että hän antaa miekkansa surista ympäri päitämme. Jättäkää
hänen siihen, niin hän silmänräpäyksessä nukkuu kuin porsas".

Samassa kuningas heitti toisen vihaisen silmäyksen sinnepäin ja kaikki
peräytyivät joutusaan, jättäen dervishin makaamaan niinkuin näytti
kykenemätönnä liikuttamaan ainoaakaan ruumiinsa jäsentä tai niveltä.
Hetken perästä kaikki oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin ennen
tapausta.



Yhdeskolmatta luku.

      -- -- -- ja laiha murha,
      Peljästyneenä hukan ulvonnasta,
      Tarqviniuksen pitkill' askelilla
      Kuin haahmo hiipii kohti saalistansa.

      _Macbeth._


Noin neljänneksen tiiman äsken kerrotun tapauksen jälkeen vallitsi
hiljaisuus kuninkaallisen asunnon edessä. Kuningas istui telttansa
ovella, lukien ja mietteisiin vaipuneena: hänen takanaan, selin samaa
ovea kohti, nubialainen orja yhä kiillotti isoa kilpeä; teltan
ulkopuolella, noin sadan askeleen päässä, vahtijoukko seisoi, istui eli
makasi pitkänään ruohikossa, jotaki peliä aikansa vietteeksi hiljaisesti
toimitellen, ja aukealla kentällä heidän ja teltan etupuolen välillä
makasi marabutin tunnoton, tuskin repalekäärystä erotettava ruumis.

Mutta nubialaisella oli jonkulainen peili nyt kirkkaasti kiiltävän
kilven pinnassa, ja siinä hän kummakseen ja huolekseen näki marabutin
hiljaa kohottavan päätänsä maasta ja silmäilevän ympärillensä
varovaisuudella, joka näytti aivan sopimattomalta juopuneelle. Hän heti
paikalla laski päänsä alas ja, ikäänkuin vakuutettuna siitä, ettei
kukaan häntä huomannut alkoi, niin paljon kuin suinki karttaen että
liike näyttäisi ehdolliselta, vetäytyä aivan kuin sattumalta yhä
likemmäksi ja likemmäksi kuningasta, aina välin pysähtyen ja hetken
maaten liikkumatonna, niinkuin hämähäkki, joka saalista kohti
hiipiessään hengettömän näköiseksi heittäytyy, kun luulee tulleensa
huomatuksi. Tämän kaltainen liikunto tuntui nubialaisesta epäiltävältä,
jonkatähden hän puolestaan niin hiljaa kuin suinki valmistautui astumaan
väliin, samassa kuin niin tarvittaisiin.

Sillä aikaa marabuti mateli eteenpäin vähitellen ja huomaamatta, kuin
käärme, eli paremmin kuin etana, kunnes hän oli noin viidentoista
kyynärän päässä kuninkaasta, jolloin hän hypähtäen pystöön syöksi esiin
kuin tiikeri, seisoi silmänräpäyksessä kuninkaan seljän takana, ja
kohotti ylös sitä _cangiaria_ eli puukkoa, joka hänellä oli takinhihassa
kätkettynä. Koko kuninkaan armeijan läsnäolo ei olisi voinut häntä
pelastaa -- mutta nubialaisen liikunnot olivat yhtä tarkkaan lasketut
kuin marabutin ja ennenkuin jälkimmäinen ennätti lyödä, tarttui
edellinen hänen kohotettuun käsivarteen. Marabuti, joka oikeastaan oli
charegiti, käänsi nyt hurjan vimmassa sitä kohtaan, joka niin
odottamatta oli asettunut hänen ja hänen saaliinsa väliin, ja antoi
nubialaiselle iskun puukolla, joka kumminki vain riipaisi tämän
käsivartta, kun sitä vastoin häntä paljo väkevämpi ethiopialainen
helposti paiskasi hänen maahan. Richard, huomattuaan mitä oli
tapahtunut, oli sillaikaa noussut ylös, ja tuskin osottaen suurempaa
hämmästystä, vihaa tai levottomuutta kasvoissaan, kuin tavallinen
ihminen poispyyhkiessään ja kuoliaaksi rutistaessaan purevan paarman,
nosti ylös sen tuolin, jolla oli istunut, ja huudahtaen vain: "haa, sinä
koira!" musersi melkein kappaleiksi pään salamurhaajalta, joka kahdesti
lausui, ensin korkealla sitten sortuneella äänellä, sanat "Allah akbar!"
-- Jumala on voitollinen -- sekä heitti henkensä kuninkaan jalkain
juureen.

"Kyllä te olette huolellisia vahteja!" sanoi Richard pilkallisesti
nuhtelevalla äänellä jousimiehillensä, jotka kahakasta havahtaneina nyt
pelästyksissään hyökkäsivät sisään hänen telttaansa; "erittäin valppaita
vartioita, jotka annatte minun omin käsin toimittaa tämmöistä
telottajantyötä. -- Hiljaa kaikki ja herjetkää mielettömästä
hälinästänne! Ettekö koskaan ennen ole nähneet kuollutta turkkilaista?
-- Tulkaa tänne -- haalatkaa tämä raato ulos leiristä, hakatkaa pää
ruumiista ja pystyttäkää se keihääseen; mutta katsokaa tarkkaan, että
kasvot käännetään Mekkaa kohti, niin että hän helpommin saattakoon
kertoa halvalle petturille, jonka kehotuksesta hän tuli tänne, kuinka
hän on asiansa ajanut. -- Mitä sinuun tulee, musta, hiljainen ystäväni",
lisäsi hän ja kääntyi nubialaiseen -- "mitäs tuo on? Sinä olet
haavotettu -- ja myrkytetyllä aseella, sen tohdin taata, sillä tuo
voimaton raukka ei toki voinut toivoa antavansa kovempaa iskua, kuin
että leijonan nahka vain saisi naarmun. -- Imekää myrkky hänen
haavastaan, joku teistä -- se on huulilla vahingoittamatonta, vaikka
kuolettavaa, kun pääsee sekaantumaan vereen".

Soturit katselivat toisiansa epäillen ja hämillänsä, sillä vaaran
eriskummaisuus arvelutti tällä kertaa heitä, jotka muutoin eivät
peljänneet mitään.

"Mitä nyt, heittiöt", kuningas jatkoi, "oletteko niin hienosuisia, vain
pelkäättekö kuolemaa, koska noin vitkastelette?"

"Ei miehen kuolemaa", vastasi pitkä Allen, johon kuningas puhuessaan oli
katsonut; "mutta minä en kernaasti tahdo kuolla niinkuin myrkytetty
rotta tuon mustan eläimen tähden, jota markkinoilla ostetaan ja myydään
kuin syöttiläshärkää".

"Hänen armonsa puhuu myrkyn imemisestä", mutisi toinen sotamies,
"ikäänkuin hän sanoisi: kas tuossa, nielaise vatukka!"

"Ei", sanoi Richard, "minä en tosiaan ole käskenyt kenenkään tehdä, mitä
en itse tahtoisi tehdä".

Ja ilman muitta mutkitta ja vastoin ympärilläseisojain hartaita
varotuksia, joihin hän ivanaurulla vastasi, pani Englannin kuningas
huulensa mustan orjan haavaan, hänen nöyrästä vastustuksestansa
huolimatta. Mutta niin pian kuin Richard vähän hengähti tässä
omituisessa toimituksessaan, juoksi nubialainen äkkiä pois hänen
luotaan, heitti rievun käsivarren ympäri ja antoi yhtä kunnioittavilla
kuin vakavilla liikunnoilla tietää, ettei hän aikonut sallia hallitsian
uudistaa niin halventavaista työtä. Pitkä Allen myös tuli väliin
selittäen, että jos olisi välttämätöntä estää kuningasta uudelleen
ryhtymästä tuommoiseen työhön, niin hänen omat huulensa, kielensä ja
hampaansa olisivat valmiit neekeriä -- joksi hän nubialaista nimitti --
palvelemaan, ja että hän ennen luinensa lihoinensa söisi hänen suuhunsa,
kuin sallisi että Richard kuninkaan huulet uudestaan häneen koskisivat.

Neville, joka useain upseerein kanssa astui sisään, kielsi ja epäsi
samoin ikään.

"Kas niin, älkää nostako turhaa melua hirvestä, jonka jäljiltä koira on
eksynyt, taikka vaarasta kun se on ohitse", sanoi kuningas. "Haava on
mitätön, sillä se tuskin vuotaa verta -- vihainen kissa olisi tehnyt
syvemmän naarmun -- ja minun tarvitsee puolestani vain ottaa hiukka
vastamyrkkyä, varovaisuuden vuoksi, vaikka se on aivan tarpeetonta".

Niin puhui Richard, vähän ehkä häpeissään omasta alentuvaisuudestaan,
vaikka häntä siihen kehotti sekä ihmisrakkaus että kiitollisuus. Mutta
kuin Neville jatkoi puhettaan vaarasta hänen korkean personansa suhteen,
käski kuningas hänen olla hiljaa.

"Ole vaiti, hyvä ystävä -- älä enään puhu siitä! -- Minä tein sen vain
näyttääkseni näille tietämättömille, taika-uskoisille veitikoille,
kuinka heidän tulee toisiansa auttaa, kun nuo kehnot petturit tulevat
vastaamme myrkytetyillä puukoilla ja nuolilla. -- Mutta", lisäsi hän,
"vie tämä nubialainen kortteeriisi, Neville. Minä olen muuttanut aikeeni
hänen suhteen; hanki hänelle hyvä hoito. Mutta sana korvaasi: katso
ettei hän sinulta karkaa; hänessä on enemmän, kuin näkyy. Anna hänelle
täysi vapaus, kuin hän ei vain leiristä lähde. -- Ja te, lihaa
raatelevaiset, viinaa ryyppäävät englantilaiset kahlekoirat, menkää
vahtipaikallenne ja laittakaa, että olette hiukka tarkempia. Älkää
luulko, että nyt olette omassa rehellisessä kotimaassanne, jossa
puhutaan ennenkuin lyödään, ja kätellään toisiansa, ennenkuin tapellaan.
Meidän maassa vaara kulkee aukinaisilla kasvoilla sekä miekka
paljastettuna ja vaatii sitä taisteluun, jonka päälle aikoo käydä; mutta
täällä se teitä lähenee silkkivantulla teräshansikkaan sijasta, leikkaa
teiltä kaulan poikki kyyhkyläisen höyhenellä, pistää teidät kuoliaaksi
papin solenpalkimella, eli hirttää teidät vaimonpuolen kurenauhaan.
Menkää tiehenne, pitäkää silmänne auki ja suunne kiinni, juokaa vähemmin
ja katsokaa tarkemmin ympärillenne; taikka panen minä teidän nälkäiset
mahanne niin niukalle, että skotlantilaisen kärsiväinen vatsaki siitä
nuriseisi".

Sotamiehet menivät alakuloisina ja nöyryytettyinä vahtipaikoillensa, ja
Neville aikoi ruveta herrallensa selittämään kuinka vaarallista oli,
että he saivat noin helpon rangaistuksen velvollisuutensa
laiminlyömisestä, ja kuinka varottava esimerkki olisi tarpeellinen näin
merkillisessä tapauksessa että oli sallittu niin epäiltävän ihmisen kuin
marabutin lähestyä kuningasta puukonpistoksen päähän, kun Richard
keskeytti häntä. "Älä puhu siitä, Neville", hän sanoi, "tahdotko että
minä vaatisin ankarampaa rangaistusta siitä, kun vähäpätöinen vaara on
itseäni uhannut, kuin siitä että Englannin lippu on kadonnut? Se on
viety, varastettu, taikka on petturi sen antanut pois, eikä ainoaakaan
veripisaraa ole sentähden vuotanut. Sinä, musta ystäväni, sinä voit
salaisia asioita tutkistella, sanoo kuulusa sulttani, minä antaisin
sinulle oman painosi kultaa, jos esiin kutsumalla jonku itseäsi vielä
mustemman, eli millä keinoin tahansa, voisit osottaa mulle sen varkaan,
joka kunnialleni on tämän loukkauksen tehnyt. Mitäs sanot? Haa!"

Nuorukainen näytti haluavan puhua, mutta sai kuuluviin ainoastaan
mykille omituisen, änköttävän äänen, jonka jälkeen hän pani käsivartensa
rinnalle ristiin ja katsoa tuijotti kuningasta silmiin, nyökyttäen
päätään vastaukseksi kysymykselle.

"Kuinka?" sanoi Richard iloisella kiivaudella. "Tahdotko yrittää saada
tämän seikan selville?"

Nubialainen teki saman liikkeen kuin ennen.

"Vaan miten voimme toisiamme ymmärtää?" sanoi kuningas. -- "Osaatko
kirjottaa, veikkoseni?"

Orja taas nyykäytti myöntävästi päätään.

"Antakaa hänelle kirjotuskalut", sanoi kuningas. "Ne olivat isäni
teltassa paremmin saapuvilla kuin minun, mutta niitten täytyy täällä
löytyä jossain, ellei tämä polttava ilman-ala ole kuivanut musteen. --
Tämä mieshän on jalokivi, on musta timantti, Neville".

"Jos teidän majesteetinne suvaitsee minun lausua nöyrän ajatukseni",
sanoi Neville, "ei tämmöisellä tavaralla pitäisi ruveta kaupantekoon.
Tämä mies on varmaan velho, ja velhot ovat liitossa paholaisten kanssa,
joka kernaasti tahtoo nisun sekaan kylvää ohdakkeita ja herättää riitaa
neuvostossamme sekä --"

"Vaiti, Neville", sanoi Richard. "Huuda takaisin pohjalaista koiraasi,
kun se jo on metsäkauriin kintuissa, ja odota sen tottelevan huutoa,
mutta älä koeta Plantagenet'ä hillitä, kun hän on toivossa saada
kunniansa takaisin."

Orja, joka sillaikaa oli istunut kirjottamassa, jossa taidossa hän näkyi
olevan edistynyt, nousi nyt ylös ja painaen kirjotusta vasten otsaansa,
heittäysi tavallisuuden mukaan lattialle, ennenkuin ojenti kirjotuksen
kuninkaalle. Se oli franskankielinen, vaikka Richard tähän saakka oli
häntä puhutellut _lingua francalla_.

"Richardille, Englannin voittorikkaalle, kukistumattomalle kuninkaalle
hänen halvimmalta orjaltaan. Salaisuudet ovat taivahan lukituita
arkkuja; mutta viisaus voipi keksiä keinoja lukon avaamiseen. Jos teidän
orjanne seisoisi paikalla, josta armeijan johtajat järjestään kulkisivat
sivu, niin olkaa varma siitä, että, jos sen ilkityön tekiä, josta
herrani nyt murehtii, olisi heidän joukossa, niin hänen pahuutensa
tulisi ilmi, vaikkapa seitsenkertaiset kääreet sitä peittäisivät".

[Kuva]

"No, pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard kuningas; "sinä olet puhunut
aivan otolliseen aikaan. -- Neville, sinä tiedät, että huomenna, kun
joukkojamme tarkastamme, ruhtinaat, sovittaaksensa sitä loukkausta,
minkä Englanti on kärsinyt lippunsa varastamisesta, ovat suostuneet
juhlamarssissa kulkemaan uuden lippumme sivu Pyhän Yrjön kukkulalla, ja
tekemään sille kunniaa. Ole vakuutettu siitä, että salainen pahantekiä
ei voi olla näin juhlallista näytettä viattomuudestaan antamatta, jotta
ei juuri hänen poissa-olonsa antaisi epäluuloihin syytä. Sinne me
asetamme mustan neuvonantajamme, ja jos hän taidollaan ilkimyksen ilmi
saattaa, kyllä minä osaan hänen palkita".

"Armollinen herra", sanoi Neville englantilaisen paronin suoruudella,
"miettikää tarkkaan mitä teette. Hyvä sopu pyhässä liittokunnassamme on
odottamatta taas aikaan saatu -- tahdotteko nyt epäluulojen johdosta,
jotka neekeriorja on teissä voinut synnyttää, repiä auki vasta paranneet
haavat -- tai tahdotteko sitä juhlallista saattokulkua, joka on pantu
toimeen teidän kunnianne korjaamiseksi ja yksimielisyyden rakentamiseksi
epäsopuisten ruhtinasten kesken, käyttää välikappaleena uutten
riita-ainetten hankkimiseksi taikka entisten kiistain uudistamiseksi?
Sopisi melkein väittää, että se on rikos sitä selitystä vastaan, jonka
teidän majesteetinne on tehnyt ristiretken kokoontuneen neuvoston
edessä".

"Neville", sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "harras intosi
tekee sinun epäkohteliaaksi ja julkeaksi. Minä en koskaan ole luvannut
heittää ainoaakaan keinoa täyttämättä, joka voisi saattaa kunniaani
vastaan tähdätyn loukkauksen kelvotonta keksijää ilmi. Ennenkuin sitä
olisin tehnyt, olisin luopunut kruunustani -- hengestäni. Kaikki
selitykseni minä tein tällä tarpeellisella ja välttämättömällä ehdolla;
ainoastaan jos itävaltalainen olisi astunut esiin ja miehen tavalla
tunnustanut rikoksensa, olisin kristikunnan tähden antanut anteeksi
*hänelle*".

"Mutta", jatkoi paroni huolestuneella äänellä, "kuka takaa, että tämä
Saladinin viekas orja ei petä teidän majesteetiänne?"

"Hiljaa Neville", sanoi kuningas; "sinä luulet itseäsi vallan viisaaksi
ja olet vain narri. Muista vain käskyni tuon miehen suhteen; hänessä on
enemmän kuin mitä sinun Westmorelantilainen ymmärryksesi jaksaa
käsittää. Ja sinä, musta, hiljainen ystäväni, valmista täyttämään, mitä
olet luvannut, ja minä annan sulle kuninkaallisen sanani sen päälle,
että itse saat palkintosi määrätä! -- Katso, hän kirjottaa taasen".

Mykkä kirjoitti ja jätti samalla tavoin kuin ennen kuninkaalle
paperilapun, joka sisälti seuraavat sanat: "kuninkaan tahto on hänen
orjansa laki -- eikä tämän sovi vaatia palkkaa velvollisuutensa
tekemisestä".

"_Palkka_ ja _velvollisuus_!" sanoi kuningas, keskeyttäen lukemisen ja
kiivaasti puhuen Nevillelle englannin kielellä, "nämät itämaalaiset
tulevat saamaan hyötyä ristiretkistä -- ne oppivat puhumaan
ritarillisuuden kieltä. Ja katso, Neville, kuinka tuo mies näyttää
olevan hämillänsä -- ellei hän olisi musta, niin hän punastuisi. Minua
ei kummastuttaisi, jos hän ymmärtäisi sanojani; nuo ihmiset ovat suuria
kielentuntioita".

"Orjaparka ei voi teidän majesteetinne silmäyksiä kestää", sanoi
Neville; siinä kaikki".

"Hyvä, mutta", jatkoi kuningas ja löi sormellansa paperille, "tämä
rohkea kirjotus sisältää lisäksi, että uskollisella mykällämme on kirje
Saladinilta lady Edith Plantagenet'lle, ja että hän pyytää luvan saada
jättää se hänelle. Mitä niin viattomasta pyynnöstä arvelet, Neville".

"En tiedä", vastasi Neville, "mitä teidän majesteetinne pitää
tuommoisesta rohkeudesta; mutta jos kukaan semmoisen pyynnön saattaisi
Saladinille teidän majesteetiltänne, niin pelkäänpä että sanansaattajan
pää ei istuisi kovin taattuna hänen hartioillansa".

"Jumalan kiitos, minä en tunne mitään halua hänen ahvettuneiden
kaunottaren perään!" sanoi Richard; "ja kovin ankaraa olisi kai
sitäpaitsi rankaista tätä miestä siitä että hän on herransa asian ajanut
päälle päätteeksi samassa kuin hän juuri on henkeni pelastanut. Minä
kerron sinulle salaisuuden, Neville, sillä vaikka musta ja äänetön
palveliamme on läsnä, ei hän voi, niinkuin hyvästi tiedät, kertoa sitä
muille, joski hän sattuisi meitä ymmärtämään. Tiedä siis, että
viimeisinä neljänätoista päivänä olen ollut kummallisen lumouksen
alaisena, josta mielelläni haluaisin päästä. Tuskin on joku ennättänyt
tehdä minulle suuren palveluksen, ennenkuin hän suosioni kadottaa jonkun
törkeän rikoksen kautta; ja toisekseen, se joka kädestäni olisi kuoleman
ansainnut jonku petoksen eli vääryyden tähden, hänelle ennen kaikkia
minä joudun jonku kiitollisuuden velkaan, joka on suurempi kuin hänen
rikoksensa ja tekee minulle hänen tuomionsa lykkäämisen kunnian-asiaksi.
Siis näet että kuninkaallisen valtani paras osa on minulta otettu, kun
en pysty rankaisemaan enkä palkitsemaan ihmisiä. Niin kauan kuin tämän
epäsuosiollisen tähden vaikutus kestää, en tahdo muuta vastata mustan
palveliamme pyyntöön, kuin että se on tavattoman rohkea, ja että hänen
paras keinonsa päästä armoihimme on koettaa saada lipun varastaja ilmi,
niinkuin hän on luvannut. Pidä hänestä sillä välin tarkka huoli,
Neville, ja käske että häntä kunniallisesti hoidetaan. -- Ja kuule,
vielä sananen", kuiskasi hän, "etsi tuota Engaddin erakkoa ja saata
hänen heti tänne luokseni, oli hän sitte pyhimys tai villi, viisas tai
hullu. Minä tahdon häntä puhutella kahden kesken".

Neville lähti kuninkaallisesta teltasta, merkillä kehottaen nubialaista
seuraamaan, suuresti kummissaan siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut, ja
varsinkin kuninkaan oudosta käytöksestä. Ylimalkaan ei mikään ollut
helpompaa kuin havaita Richardin tunnetten ja ajatusten suuntaa kunakin
hetkenä, vaikka toisinaan saattoi olla vaikea arvata niiden
kestäväisyyttä; sillä tuulenviiri ei ollut kernaampi tottelemaan
vaihtelevaa vihurin puuskan, kuin kuningas kuohuvia himojansa. Mutta
tässä tilaisuudessa oli koko hänen käytöksensä ollut erittäin pakollinen
ja salainen, eikä ollut helppo sanoa, josko tyytymättömyys taikka
hyväntahtoisuus enemmän ilmausi hänen käytöksessään uutta palveliaa
kohtaan eli niissä silmäyksissä, joita hän silloin tällöin häneen
heitti. Se palvelus, minkä kuningas oli nubialaiselle tehnyt estääksensä
hänen haavaa turmiolliseksi tulemasta, näytti riittävän vastapainoksi
sille hyvälle teolle minkä orja oli hänelle osottanut, murhaajan iskua
torjuessaan; mutta näytti siltä, kuin heillä vielä olisi välillään
paljon pitempi lasku suoritettavana, jonka suhteen hallitsia oli
kahdella päällä, josko hän selvityksessä jäisi velalliseksi tai
velkojaksi, ja että hän sentähden vastaiseksi aikoi noudattaa
tasapuolista käytöstä, joka sopisi kumpaiseenki tapaukseen. Mutta millä
tavoin nubialainen orja lieneekin oppinut europalaisia kieliä
kirjottamaan, oli paroni siitä varma, että englannin kieli ainaki oli
hänelle tuntematon, sillä hän oli tarkkaan häntä tähdystellyt
keskustelun lopulla ja piti aivan mahdottomana että kukaan, joka olisi
ymmärtänyt itseänsä niin likeltä koskevaa keskustelua, olisi voinut
näyttää niin täydellisesti välinpitämättömältä sen suhteen.



Kahdeskolmatta luku.


      Ken siellä on? -- Tuu likemmäks,
      Taitava lääkäri ja ystävä,
      Sä hyvin teit.

      _Sir Eustace Grey_.


Kertomuksemme nyt palaa takaisin viimeksi mainituita tapauksia vähän
varempaan ajankohtaan, jolloin, niinkuin lukia muistanee, onneton
Leopartin Ritari, jonka kuningas Richard oli arapialaiselle lääkärille
lahjottanut pikemmin orjana kuin muun viran toimittajana, ajettiin pois
ristiretkeiliäin armeijasta, jonka riveissä hän niin usein ja niin
loistavasti oli itseänsä kunnostanut. Hän seurasi uutta herraansa, sillä
siksi hänen nyt täytyi Hakimia kutsua, maurilaisille teltoille, joissa
tällä oli saattoväkensä sekä tavaransa, tunteiltaan yhtä tylsistyneenä
kuin se joka putoaa jyrkän kallion huipulta alas ja vastoin kaikkea
luuloa vielä henkiin jäätyään juuri kykenee konttaamaan tuolta katalalta
paikalta pois, mutta ei pysty kärsittyjen vammojensa koko suuruutta
käsittämään. Telttaan tultuaan hän sanaa sanomatta heittäysi muokatuista
puhvelinnahoista tehdylle vuoteelle, jonka hänen saattajansa hänelle
osotti, ja kätkien kasvot käsiinsä voivotteli katkerasti ikäänkuin hänen
sydämensä olisi ollut pakahtua. Lääkäri, joka juuri käski lukuisia
palvelioitansa tekemään kaikki valmiiksi heidän lähtöään varten
seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa, kuuli hänen valituksensa ja
säälitellen häntä keskeytti askaroimisensa sekä istui ristiin
lasketuilla jaloilla hänen viereensä itämaalaisen tavalla häntä
lohdutellaksensa.

"Ystäväni", sanoi hän, "ole huoletta sillä mitä runoilia sanoo: "parempi
on ihmisen palvella hyvää isäntää, kuin olla omain hillitsemättömäin
himojensa orja". Vielä kerran, älä pelkää; sillä sinun tilasi on
toisellainen kuin Ysouf Ben Yagouben -- Juosepin, Jaakobin pojan --
vaikka se siitä muistuttaa: hänen möivät hänen veljensä vieraalle
kuninkaalle, nimittäin Pharaolle, Egyptin kuninkaalle, vaan sinun on
kuningas lahjottanut miehelle, joka on oleva sinulle kuin veli".

Sir Kenneth koetti Hakimia kiittää; mutta hänen sydämensä oli kovin
kyllissään, ja ne epäselvät äänet, jotka seurasivat hänen onnistumatonta
puhumisen yritystänsä, kehottivat hyväntahtoista lääkäriä luopumaan
liian aikaisista lohduttamisaikeistansa. Hän jätti, uuden palveliansa
eli vieraansa itsekseen surunsa valtaan ja annettuaan kaikki
tarpeelliset käskyt huomen-aamuista lähtöä varten, istui matolle
teltassansa ja rupesi kohtuulliselle atriallensa. Kun hän oli syönyt,
pantiin samanlaista ruokaa skotlantilaisen ritarin eteen; mutta vaikka
orjat merkeillä hänelle selittivät, että kappale huomispäivän kuluisi
ennenkuin pysähdyttäisiin einehtimään, ei sir Kenneth kumminkaan voinut
voittaa vastenmielisyyttänsä kaikenlaista ruokaa vastaan ja saattoi
ainoastaan juoda vähän kylmää vettä.

Hän makasi valveillaan, kauan senjälkeen kuin hänen arapialainen
isäntänsä oli toimittanut tavallisen rukouksensa ja käynyt levolle, eikä
hän vielä ollut saanut unta sydänyön aikaan, kun palveliain joukosta
kuului liike, josta hän, vaikkei sitä seurannut mikään puhe eikä hälinä,
kumminki saattoi ymmärtää että ne lastasivat kameeleja sekä
valmistautuivat matkaan. Viimeinen henki, jota näiden valmistusten
kestäessä häirittiin, oli paitsi lääkäriä itseänsä, sir Kenneth, jota
jonkunlainen _majordomo_ eli hovimestari noin kolmen aikana aamulla
pyysi nousemaan ylös. Hän totteli mitään vastaamatta, ja seurasi häntä
ulos kuutamaan, jossa useimmat kameelit jo seisoivat lastattuina ja yksi
vain vielä oli polvillaan odottaen kuormansa täyttämistä.

Vähän matkaa kameeleista seisoi muutamia valmiiksi satuloittuja ja
suistettuja hevosia, ja kun Hakim tuli ulos, nousi hän itse yhden
selkään niin sukkelaan kuin hänen virkansa arvollisuus salli ja käski
taluttaa toista hevosta, johon hän viittasi, sir Kennethille. Eräs
englantilainen upseeri oli myös läsnä saattaaksensa heitä turvallisesti
ristiretkeläisten leiristä ulos, ja niin oli kaikki lähtöä varten
valmis. Se teltta, jossa he olivat levänneet, oli sillä välin
erinomaisen joutusasti purettu alas, telttapuut ja kankaat pantu
viimeisen kameelin selkään -- ja kun lääkäri juhlallisesti lausui
värssyn koranista: "Jumala olkoon saattajamme ja Mahomet suojeliamme,
niin hyvin erämaassa kuin kostutetulla kentällä", lähti koko karavani
liikkeelle viipymättä.

Kun he kulkivat leirin kautta, kajahti heitä vastaan tuo tuostaki
erinäisten vartiain kysymyshuuto, jotka sitte laskivat heidät menemään
joko ääneti tai hiljaa kiroillen heidän profeetaansa, jos vartia sattui
hyvin hurskas olemaan. Viimein he olivat jälkeensä jättäneet viimeisen
puomin, ja karavania järjestettiin marssiin sotaisilla varokeinoilla.
Kaksi eli kolme ratsumiestä laukkasi eteenpäin etujoukoksi; yksi eli
kaksi pysyi joutsenampuman päässä takana; ja niin usein kuin maa sen
salli, lähetettiin muutamia miehiä sivupuolia tarkastamaan. Tällä tapaa
kuljettiin eteenkäsin, ja kun kunniansa ja vapautensa menettänyt sir
Kenneth kääntyi taaksepäin kuutamon valossa katselemaan leiriä
kiiltävillä lipuillaan, joitten turvissa hän oli toivonut yhä
saavuttavansa lisää mainetta, saattoi hän syystä pitää itseänsä
karkotettuna niin hyvin ritariston kuin kristikunnan ja -- Edith
Plantagenet'n asunnoista.

Hakim, joka ratsasti hänen sivullansa, muistutti tavallisella
lohduttavalla mietelauseellaan: "taaksensa katsominen ei ole viisasta,
kun matka pitää eteenpäin"; ja hänen puhuessaan ritarin hevonen äkkiä
oli pahasti kompastua, ikään kuin sitä olisi pelotettu käytännöllisesti
todistamaan muistutuksen sopivaisuutta.

Ritaria tämä varovaisuus pakotti tarkemmin hoitamaan hevostansa, joka
useat kerrat tarvitsi ohjaksen apua ja tukea, vaikka muutoin ei mikään
voinut olla mieluisempaa kuin se konkarinkäynti, jolla eläin -- se oli
tamma -- kulki eteenpäin.

"Tämä hevonen", sanoi opetteleva lääkäri, "on kuin ihmisen onni; sillä
kuin se astuu joutuisimmin ja tasaisimmin, täytyy ratsastajan varoa
kompastumista, ja samoin meidän viisautemme täytyy suurimmassa
menestyksessä olla varovaisin ja tarkin onnettomuutta estääksensä".

Kun on yltäkylläisesti ravittu, iljettää hunajakakkuki, eikä voi
kummastella, että onnen oikuista ja häväistyksestä murtunut ritari alkoi
kärsivällisyytensä menettää kuullessaan onnettomuutensa alinomaa
tehtävän sananlaskujen ja oppilauseiden esineeksi, niin oikeoita ja
sattuvia kuin ne olivatkin.

"Enpä luulisi", hän sanoi jotenki tylysti, "tarvitsevani enempiä
selityksiä onnen vaihtelevaisuudesta vaikka kiittäisin sinua, Hakim,
siitä kuin valitsit minulle hevosen, jos tämä tamma vain kompastuisi
niin lujasti että samalla kertaa katkaisis sekä minun niskani että
omansa".

"Veljeni", vastasi viisas arapialainen järkähtämättömän totisesti, "sinä
puhut kuin houkka. Sinä ajattelet sydämessäsi että viisas olisi antanut
sinulle, vieraallensa, nuoremman ja paremman hevosen, sekä pitänyt
vanhemman itse; mutta näetsen vanhemman hevosen puutteet korvaa nuoren
ratsastajan voima, niinkuin nuoren hevosen tulisuutta vanhemman
mielenvakaus sopii hillitsemään".

Niin puheli viisas; mutta sir Kenneth ei tähän muistutukseen vastannut
mitään, joka olisi voinut antaa aihetta heidän keskustelunsa
jatkamiseen, ja sentähden lääkäri, joka ehkä kyllästyi sitä
lohduttamaan, joka ei lohdututsesta huolinut, viittasi eräälle
saattajallensa.

"Hassan", hän sanoi, "eikö sinulla ole mitään, jolla matkaa
lyhentäisit?"

Hassan, viraltaan runoilia ja sadunkertoja, kannusti hevostaan ja
ratsasti käskystä esiin virkaansa toimittamaan. -- "Elämän palatsin
herra", hän sanoi lääkäriin kääntyen, "sinä jonka edessä enkeli Azrael
levittää siipensä pakoon -- sinä, viisaampi Soliman Ben Daoudia, jonka
sinettiin oli piirretty *se oikea nimi*, joka alkuhenget hallitsee --
Jumala varjelkoon että matkasi synkistyisi laulun ja satujen puutteesta,
kun vaellat hyväntekeväisyyden tiellä, tuoden terveyttä ja hoivaa mihin
ikinä tulet. Katso, niin kauan kuin palvelias on vieressä on hän
muistonsa aarteita ammentava, niinkuin lähde juoksuttaa vetensä polkua
pitkin, sitä kulkevan matkailian virvotukseksi".

Tämän esipuheen jälestä Hassan kohotti äänensä ja alotti pitkän
kertomuksen rakkaudesta ja loihtimisesta, jota aina väliin katkaisi
jonku sotaisen sankarityön selitys ja jota koristi lukuiset otteet
persialaisista runoilioista, joitten teoksiin puhuja näkyi olevan hyvin
tutustunut. Lääkärin seurue, paitsi niitä joita kamelien hoitaminen
välttämättä pidätti poissa, tunkeusi niin likelle kertojaa kuin
kunnioitus heidän herraansa kohtaan salli, nauttiakseen ajanvietettä,
jota itämaalaiset kaikkina aikoina ovat pitäneet mitä hupaisimpana.

Vaikka hän vaillinaisesti tunsi kieltä, olisi sir Kenneth ehkä toisessa
tilaisuudessa mielellään kuunnellut kertomusta, joka, vaikka vallattoman
mielikuvituksen luoma ja pöyhkeällä ja kuvannollisella kielellä
lausuttu, kuitenkin oli hyvin niiden ritariromanein kaltainen, joista
siihen aikaan pidettiin Europassa niin paljon. Mutta siinä tilassa kuin
hän nyt oli, hän tuskin huomasi että yksi mies karavanissa lähes kaksi
tiimaa matalalla äänellä puhui ja lauloi, kohottaen ja alentaen ääntänsä
kertomuksessa kuvailtujen tapausten mukaan, ja vastineeksi saaden
milloin hiljaisen mieltymyksenhyminän, milloin epäselviä ihmettelemisen
huutoja, milloin huokauksia ja kyyneleitä, ja joskus, mikä oli
vaikeampaa saada tämmöisiltä kuulioilta, hymyilyn sekä naurunki.

Kertomuksen kestäessä maanpakolaisen huomio, niin syvästi vaipunut kuin
hän suruunsa oliki, tuo tuostaki kääntyi muutaman koiran matalaan
ulinaan, jota kuljetettiin yhden kamelin selkään ripustetussa
pajuvasussa ja jonka hän tottuneena metsästäjänä kohta ulinasta tunsi
omaksi uskolliseksi koiraksensa; ja eläimen valittavasta äänestä hän
varmaan arvasi, että se tunsi isäntänsä olevan lähellä ja nyt tällä
tavoin anoi hänen apua vapauttamiseensa.

"Voi, Roswal parka!" sanoi hän, "sinä anot apua ja osanottoa siltä, joka
on vielä kovemmassa orjuudessa kuin sinä. Minä en tahdo olla
huomaavinani sinua enkä tahdo uskollisuudenosotteisiis vastata, koska se
eromme katkeruutta vain enentäisi".

Näin kului yön tiimat ja se lyhyt sumuinen hämärä, joka käypi
syrialaisen päivänkoiton edellä. Mutta niin pian kuin auringon terän
ylin laita näkyi tasaisen ilmanrannan takaa ja ensimäinen päivänsäde
kastehelmissä välkkyen kosketti erämaan pintaa, johon matkustavaiset nyt
olivat ehtineet, katkaisi ja vaienti Hakimin sointusa ääni sadunkertojan
historian, kun hän juhlallisesti kertoi sen kehotuksen, jonka muezzinit
aamuisin huutavat jokaisen moskean minaretista:

"Rukoukseen, rukoukseen! Jumala on ainoa Jumala. -- Rukoukseen,
rukoukseen! Mahomet on Jumalan profeeta. -- Rukoukseen, rukoukseen!
Aikaa pakenee. -- Rukoukseen, rukoukseen! Tuomio lähenee".

Silmänräpäyksessä musulmanit hyppäsivät hevosiltaan, käänsivät kasvonsa
Mekkaa kohti ja toimittivat sannalla ne pesemiset, jotka kaikkialla
muualla olisivat vedellä olleet tehtävät, sen ohessa itsekukin lyhyellä
mutta palavalla rukouksella sulkien itsensä Jumalan ja profeetan hoimeen
sekä pyytäen heiltä anteeksi syntejänsä.

Vaikka se loukkasi sir Kennethin sekä järkeä että ennakkoluuloja, kun
hän näki kumppalinsa toimituksessa, jota hän piti epäjumalain
palveluksena, ei hän kumminkaan voinut olla heidän väärälle tielle
joutuneen uskonintonsa vilpittömyyttä kunnioittamatta ja heidän
hartaudeltansa kiihtymättä puhtaammassa muodossa taivasta rukoilemaan,
kummastellen sitte sentään mitkä vastasyntyneet tunteet olivat saaneet
häntä, vaikka eri tavalla, yhdistymään noitten saracenein hartauteen,
joitten pakanallista palvelusta hän oli pitänyt rikoksena, joka häpäisi
sitä maata, missä suuria ihmetöitä oli tehty ja jossa lunastuksen
aamutähti oli koittanut.

Tämä hartaudenharjotus, vaikka näin omituisessa seurassa toimitettu,
lähti kuitenki hänen luonnollisesta nöyryydentunteestaan ja toi myötään
tavallisen rauhottavan vaikutuksen hänen sieluunsa, jota jälekkäin
seuranneet onnettomuudet niin kauan olivat kiusanneet. Kristityn
vilpitön ja totinen astuminen Kaikkivaltiaan istuimen eteen opettaa
hänelle paraiten kärsivällisyyttä surussa; sillä mehän pilkkaisimme
Jumalaa anomisillamme, jos me Häntä herjaisimme Hänen päätöksistään
nurkumalla. Eli kun rukoustemme jokaisessa sanassa olemme tunnustaneet
ajallisten asiain turhuutta ja mitättömyyttä ijankaikkisuuteen verraten,
kuinka voisimme toivoa sydänten tutkijaa pettävämme, jos sallimme
mailman ja mailmallisten himojen uudelleen päästä valtaan samassa
silmänräpäyksessä kuin rukouksemme on päättynyt? Mutta sir Kenneth ei
kuulunut senkaltaisten joukkoon. Hän tunsi itsensä vahvistetuksi ja
lohdutetuksi sekä paremmin valmiiksi täyttämään eli kestämään, mitä vain
kohtalo saattoi määrätä hänen tehtäväksi tai kärsittäväksi.

Saracenit sillä välin nousivat uudestaan satuloihinsa matkaa jatkamaan,
ja sadunkertoja Hassan ryhtyi jälleen katkaistuun kertomukseensa, mutta
hänellä ei enään ollut yhtä hartaat kuunteliat. Muuan ratsumies, joka
oli ajanut eräälle pienen matkueen oikealla puolen olevalle kukkulalle,
oli täyttä laukkaa kiiruhtanut takaisin El Hakimin luo ja kertonut
hänelle jotain. Neljä eli viisi ratsumiestä oli sitte lähetetty samalle
paikalle ja pieni matkue, johon saattoi kuulua noin pari- kolmekymmentä
henkeä, rupesi heitä silmillä seuraamaan, ikäänkuin tahtoen heidän
liikunnoistaan ennustaa hyviä tai huonoja sanomia. Hassanki jätti
laulunsa kesken, joko kuunteliainsa puuttuvan huomion tähden taikka
siksi että hänen omansa oli kääntynyt noihin arveluttaviin liikuntoihin
tuolla syrjällä, niin että marssi muuttui aivan äänettömäksi, paitsi
milloin joku kamelinkuljettaja huusi nöyrälle kuormankantajalleen,
taikka joku levotoin ratsastaja hiljaan ja kiireesti kuiskasi
sivukumppanillensa.

Tätä epätietoisuutta kesti, kunnes he olivat kiertäneet muutaman korkean
hietasärkän ympäri, mikä pääjoukkoon oli estänyt sitä esinettä
näkymästä, joka oli tehnyt vakojat niin levottomiksi. Sir Kenneth
saattoi nyt runsaan penikuorman[1] päässä erottaa mustan esineen, joka
joutusaan liikkui erämaan poikki ja jonka hänen tottunut silmänsä
havaitsi heidän omaa karavaniansa paljon lukuisemmaksi
ratsumiesjoukoksi; ja ne tiheät, välkkyvät säteet, joilla aamu-auringon
tasainen paiste heijastui heidän aseistansa, osottivat selvään, että
ratsumiehet olivat europalaisia täysissä varustuksissa.

[1] s. o. parin virstan.

Ne huolelliset katseet, jotka El Hakimin ratsumiehet nyt heittivät
johtajaansa, näyttivät ilmottavan suurta pelkoa; mutta samalla
järkähtämättömällä vakavuudella, jolla hän kehotti seuralaisiansa
rukoukseen, hän luoksensa kutsui kaksi parhainta ratsumiestään ja käski
heidän, niin paljo kuin varovaisuus salli, lähetä noita erämaan
kulkijoita sekä tarkemmin ottaa selvä heidän lukumäärästään, heidän
matkastaan ja, jos mahdollista, heidän tarkotuksestaan. Lähestyvä vaara,
eli mikä semmoisena pidettiin, oli sir Kennethille niinkuin polttava
juoma taidottomalle ja havahutti hänen täyteen tuntoon itsestänsä sekä
asiastansa.

"Mitä te pelkäätte noilta kristityiltä ratsumiehiltä, sillä semmoisia ne
näkyvät olevan?" sanoi hän El Hakimille.

"Pelkään!" sanoi El Hakim ylenkatseellisesti kertoen sanaa. -- "Viisas
ei pelkää ketään paitsi Jumalaa -- mutta hän odottaa aina pahinta
häijyilta ihmisiltä".

"Ne ovat kristityitä", sanoi sir Kenneth, "ja välirauhaa vielä kestää --
miksi siis lupauksen rikkomista pelkäisitte?"

"Ne ovat temppelin papillisia sotilaita", vastasi El Hakim, "joitten
lupaus kieltää heitä pitämästä sanaa ja valaa Islamin palvelioita
vastaan. Profeeta heidät kuivattatoon juurineen, oksineen sekä
taimineen! -- Heidän rauhansa on sota ja heidän rehellisyytensä
viekkaus. Muut Palestinan vallottajat osottavat toisinaan
jalomielisyyttä. Leijona Richard säästää, voitettuaan; kotka Philip
laskee siipensä kokoon saaliinsa siepattuaan; itse itävaltalainen karhu
asettuu makaamaan, kun on kylliksensä syönyt; mutta nämät alati
nälkäiset sudet eivät saaliinhimossaan tiedä kohtuutta eikä määrää. --
Etkö näe, että he erottavat joukon päävoimasta, joka lähtee itäänpäin?
Ne ovat heidän hovipoikiansa ja asekantajiaan, joita he kasvattavat
kirottuihin salatietoihinsa, ja joita he keveämmin varustettuina
lähettävät meitä juottopaikastamme katkaisemaan. Mutta he tulevat
pettymään. *Minä* tunnen sotatavan erämaissa paremmin kuin he".

Hän puhui muutaman sanan ylimmän upseerinsa kanssa ja samalla koko hänen
ulkonäkönsä ja käytöksensä, joka tähän asti oli ollut juhlallinen ja
vakava, kuten enemmän ajattelemisiin kuin toimintaan tottuneelle
itämaalaiselle viisaalle sopi, yht'äkkiä muuttui reippaaksi ja ylpeäksi
niinkuin rohkean soturin, jonka kaikkia voimia lähestyvä vaara
jännittää, vaara, jonka hän sekä huomaa että ylenkatsoo.

Sir Kennethistä oli lähenevä peljättävä hetki aivan toisen näköinen ja
kun Adonebek sanoi hänelle: "sinun täytyy pysyä minun rinnallani",
vastasi hän juhlallisesti kieltämällä.

"Tuolla", hän sanoi, "ovat minun asekumppalini, ne miehet joitten
seurassa olen vannonut sotivani tai kaatuvani, ja joitten lipusta meidän
siunattu lunastusmerkkimme loistaa. -- Minä en voi puolikuun seurassa
lähteä ristiä pakoon".

"Houkka", sanoi El Hakim, "heidän ensimäinen tekonsa olisi tappaa sinun,
joskin vain rauhanrikkomisensa salaamiseksi".

"Siinä tapauksessa saan kohtalooni tyytyä", vastasi sir Kenneth; "mutta
uskottoman kahleita en kanna silmänräpäystäkään kauvemmin, kun voin ne
päältäni heittää".

"Sitte pakotan sinua seuraamaan", sanoi El Hakim.

"Pakotat!" vastasi sir Kenneth suuttuen. "Jos et olisi hyväntekiäni, eli
olisi osottanut tahtovasi semmoinen olla ja jos ei minun tulisi sinun
luottavaisuuttasi kiittää siitä että nämät käteni, jotka olisit voinut
kahleisiin panna, ovat vapaat, niin näyttäisin sinulle, että
pakottaminen ei olisi kovin helppo, niin aseeton kun olenki".

"Kyllä, kyllä", vastasi arapialainen lääkäri, "meiltä kuluu aikaa, joka
alkaa käydä kalliiksi".

Tämän sanottuaan, hän kohotti käsivartensa ilmaan ja päästi kovan,
kimeän huudon merkiksi seuralaisilleen, jotka heti hajosivat niin
monelle eri taholle kuin kuulat rukousnauhassa, rihman katketessa. Sir
Kenneth ei joutanut enään ottaa vaari mitä sitte seurasi; sillä samassa
silmänräpäyksessä El Hakim tarttui hänen hevosensa ohjakseen ja kiiruhti
omaansa, ja niin molemmat yhtä haavaa lähtivät nuolen nopeudella
menemään, että skotlantilainen ritari tuskin saattoi hengittää eikä
mitenkään olisi voinut, jos olisi tahtonutki, hillitä saattajansa
salamantapaista vauhtia. Sir Kenneth oli kyllä ensi lapsuudestansa
harjaantunut ratsutaitoon, mutta nopein hevonen, jolla hän tähän saakka
oli ratsastanut, oli hidas kuin kilpikonna viisaan arapialaisen hevosiin
verraten. Ne potkivat hiekan taaksensa -- ne näyttivät ikäänkuin
nielevän erämaata edestänsä -- neljänneksen ne lensivät muutamassa
minutissa, ja kuitenkin niiden voima näytti olevan vähenemättä ja niiden
hengitys yhtä vapaa, kuin milloin ne ensin alottivat ihmeellisen
juoksunsa. Liikunto oli sen ohessa yhtä tasainen kuin joutusa, enemmän
ilmassa lentämisen kuin maan päällä ratsastamisen tapainen, eikä sitä
seurannut mikään vastenmielinen tunne, jos ei ota lukuun sitä pelkoa,
jota näin kummastuttavalla nopeudella ennen kokemattoman tietysti täytyi
tuntea, ja sitä vaikeutta hengittämisessä, jonka ilman vastustus
synnytti näin kiireellä kululla.

Vasta kun he tätä suunnatonta vauhtia olivat tuntikauden matkustaneet ja
kaikki takaa-ajajat olivat kaukana, kaukana heidän jälissänsä, hillitsi
El Hakim viimein ratsujansa ja vähentäen heidän kulkuansa tavalliseen
laukkaan, alkoi niin tyynellä ja vakavalla äänellä, kuin jos hän koko
viimeisen tunnin olisi vain ollut kävelemässä, skotlantilaiselle
ylistellä juoksiainsa kelvollisuutta, vaikka tämä, hengästyneenä,
puolisokeana, puolikuurona ja aivan pyörryksissä tuon omituisen
ratsastuksen kiivaudesta, tuskin käsitti niitä sanoja, jotka niin
sujuvasti juoksivat hänen seuraajansa huulilta.

"Nämä hevoset", hän sanoi, "ovat niinkutsuttua siivellistä rotua eivätkä
tiedä vertaistansa nopeudessa, paitsi Profeetan Borakia. Niitä ruokitaan
Jemenin kultaohralla, johon sekotetaan kryytejä sekä vähän kuivattua
lampaanlihaa. Kuninkaat ovat maakuntia antaneet niitä saadakseen ja ne
ovat vanhoina yhtä vireöitä kuin nuoruudessansa. Sinä olet ensimäinen
nazareni, jolla on allasi ollut hevonen tätä jaloa rotua -- lahja itse
profeetalta siunatulle Alille, hänen sukulaisellensa ja sijaisellensa,
jota syystä on kutsuttu Jumalan leijonaksi. Aika laskee kätensä niin
kepeästi näihin uljaisiin eläimiin, että se tamma, jolla istut, on
nähnyt viisi kertaa viisi vuotta jo kuluvan, ja on kuitenkin säilyttänyt
koko alkuperäisen voimansa ja vilkkautensa, vaikka se nyt vaatii
ohjausta tottuneemmalta kädeltä kuin sinun on. Siunattu olkoon profeeta,
joka oikea-uskoisille on suonut välikappaleet rynnäköntekoon ja
peräytymiseen, joitten kautta heidän rautaan puetut vihollisensa uupuvat
omasta raskaasta painostansa! Kuinka noitten temppelikoirain konit ovat
mahtaneet läähöttää ja puhkua, vuohista myöten upoten hiekkaan
päästäksensä eteenpäin kahdennenkymmenennen osan siitä matkasta, jonka
nämät kelpo juoksiat ovat taaksensa jättäneet ilman ainoaakaan sydämen
ailahusta taikka ainoaa vaahtopisaraa sileällä samettikarvallansa!"

Skotlantilainen ritari, joka nyt alkoi saada takaisin hengitys- ja
ajatuskykynsä, ei voinut muuta kuin mielessään myöntää sitä etua mikä
itämaalaisilla sotureilla oli hevosrodussa, joka yhtä hyvin kelpasi
ryntäyksiin kuin pakenemiseen ja oli ihmeellisen sovelias Syrian ja
Arapian erämaitten hiekkatasangoilla. Mutta hän ei mielinyt musulmanin
ylpeyttä enentää tämän pöyhkeitä etevyyden vaatimuksia myöntämällä,
jonka tähden hän antoi puheen katketa siihen ja rupesi silmäilemään
ympärillensä; ja kun he nyt kulkivat hiljempaa vauhtia, havaitsi hän ei
enään olevansa ventovieraalla paikalla.

Kuolleen meren kuihtuneet rannikot ja synkät aallot, se röysteinen ja
jyrkkä vuoriharjanne, joka kohosi vasemmalla kädellä, tuo pieni
palmupuulehto, joka oli ainoa vihreä paikka keskellä ääretöntä erämaata
-- esineitä, joita kerran nähtyään ei kernaasti voinut unhottaa --
näyttivät sir Kennethille, että he lähestyivät Erämaan Timantiksi
kutsuttua lähdettä, jonka luona hän joku aika taapäin oli kohdannut
saracenilaisen emirin Shirkohfin eli Ilderimin. Muutaman minutin jälkeen
he seisahtivat hevosensa lähteen reunalle, ja El Hakim käski sir
Kennethin nousta alas levähtämään, koska nyt oltiin turvallisella
paikalla. He riisuivat suitset hevosiltaan, jolloin El Hakim muistutti,
että heidän ei tarvinnut niistä muuta huolta pitää, sillä muutamat hänen
parhaimmista orjistaan tulisivat kohta heidän luo toimittamaan mitä
vielä vaadittaisiin.

"Syö ja juo sillä välin", sanoi hän asetellen ruohikolle vähän ruokaa,
"äläkä ole alakuloisena. Onnetar voipi tavallisen ihmisen ylentää eli
alaspainaa; mutta viisaan ja sotilaan tulee halveksia hänen oikkujaan".

Skotlantilainen ritari koetti tottelemalla osottaa kiitollisuuttaan;
mutta vaikka hän kohteliaisuudesta koki syödä, niin kumminkin se
merkillinen erinkaltaisuus hänen nykyisen tilansa välillä ja sen, jossa
hän viimein tällä samalla paikalla oli ollut, kun hän toimitti
ruhtinasten asioita ja oli kaksintaistelussa jäänyt voittajaksi,
synkisti ikäänkuin pilvi hänen sielunsa ja paastoominen, väsymys sekä
rasitukset masentivat hänen ruumiinvoimansa. El Hakim tutki hänen
kiivaasti tykyttävää valtasuontansa, hänen punaisia, tulehtuneita
silmiänsä, hänen kuumaa kättänsä ja pikaista hengenvetoansa.

"Sielu", hän sanoi, "viisastuu valvomisesta; mutta sen sisar, ruumis, on
karkeammista aineista kokoonpantu ja tarvitsee lepoa. Sinun täytyy
nukkua; ja että uni sinua virvottaisi, pitää sinun juoda tällä
eliksiirillä sekotettua juomaa".

Hän otti povestaan pienen filigrantekoiseen tuppeen pistetyn
kristallipullon, ja kaasi muutamia pisaroita tummankarvaista ainetta
pieneen kultapikariin.

"Tämä", sanoi hän, "on yksi niistä tuotteista, joilla Allah on maan
siunannut, vaikka ihmisten heikkous ja pahuus toisinaan ovat sen
kiroukseksi kääntäneet. Sillä on sama voima kun nazarenein viinillä
laskemaan esiripun unettoman silmän eteen ja huojentamaan huolestuneen
sydämen kuormaa; mutta kun sitä käytetään nautintoon ja hekumaan, se
veltostuttaa hermot, heikentää voimat, tylsyttää järjen sekä lyhentää
elin-ajan. Mutta älä pelkää sen voimaa tarpeen hetkenä käyttämästä,
sillä viisas lämmittelee itseänsä saman tulennoksen edessä, jolla
mielipuoli polttaa koko teltan".

"Minä olen nähnyt kyllin tiedostasi, viisas Hakim, tehdäkseni
määräyksellesi tenää," sanoi sir Kenneth, ja nielaisi nukutusaineen,
joka oli sekotettu lähdeveteen, kääriytyi sitten siihen _haikiin_ eli
arapialaiseen levättiin, joka oli hänen satulanpukaansa sidottu ja
paneutui lääkärin käskyn mukaan siimekseen luvattua lepoa odottamaan.
Uni ei heti tullut, vaan sen sijaan joukko suloisia, vaikka ei
kiihdyttäviä eli herättäviä tunteita. Sitte seurasi olo, jossa ritari
täydellä tunnolla itsestänsä ja tilastansa katseli onnensa kovia
kohtaloita ei ainoastaan ilman huoletta ja surutta, vaan yhtä tyvenesti
kuin jos hän olisi nähnyt niitä teaterilla esitettävän, eli pikemmin
niinkuin ruumiistaan eronnut sielu katselisi taaksensa edellisen
elämänsä toimintoihin. Tästä lepotilasta, joka entisyyden suhteen
melkein vivahti tunnottomuuteen, hänen ajatuksensa kääntyivät eteenpäin
tulevaisuutta kohti, joka, vaikka niin paljo löytyi sitä synkäksi
tekemään, kuitenki loisti niin heleöissä väreissä, että hänen
mielikuvituksensa entisinä onnellisimpina aikoina ei edes enimmän
kiihtyneessä tilassaan olisi voinut senvertaista aikaansaada. Vapaus,
kunnia, palkittu rakkaus, näytti olevan se varma eikä kovin etäältä
siintävä osa, joka odotti maanpakoon ajettua orjaa, häväistyä ritaria ja
toivotonta rakastajaa, joka oli asettanut onnellisuutensa toiveen niin
korkealle, että sen toteuttaminen näytti sijaitsevan mahdollisuuden
äärimmäisten rajain tuolla puolen. Vähitellen, sikäli kuin sielun näkö
himmeni, poistuivat myös nämä iloiset harhakuvat, kuten iltaruskon
pelehtyvä puna, kunnes ne viimein katosivat täydelliseen unhotukseen ja
sir Kenneth makasi El Hakimin jalkain juuressa niin liikkumatonna, että
olisi voinut häntä hengettömänä ruumiina pitää, ellei hänen syviä
hengenvetojansa olisi kuullut.



Kolmaskolmatta luku.

      Se sauva, jonk' on velho nostanut,
      On ihmeenmaaksi paikan muuttanut,
      Niin kummallista missä kaikki on
      Kuin epäselvät näyt hourion.

      _Astolpho_, romanssi.


Kun Leopartin ritari heräsi pitkällisestä ja sitkeästä unestansa,
huomasi hän olevansa oloissa, niin eriävissä niistä joissa hän oli
asettunut levolle, että hän ei oikein tiennyt, josko hän vielä näki
unta, vai josko paikka oli loihtimalla muutettu. Hänen makuusijana ei
enään ollut kostea ruohikko, vaan vuode, koristettu enemmällä kuin
itämaalaisella komeudella, ja hellät kädet olivat hänen nukkuessaan
riisuneet hänen päältä sen säämiskänahkatakin, jota hän piti asunsa
alla, ja sen sijaan hänen päällensä pukeneet hienoimmasta palttinasta
tehdyn yönutun sekä väljän silkkitakin. Häntä olivat vain korven palmut
varjostaneet, vaan nyt hän makasi silkkiteltan alla, joka helotti mitä
ihanimmilla kiinalaisilla väreillä, ja hieno harsovaate oli vedetty
hänen vuoteensa ympäri suojaamaan häntä niiltä hyönteisiltä, joitten
alituinen ja kärsivällinen saalis hän tähän ilmanalaan tulostansa asti
oli ollut. Hän katseli ympärilleen, ikäänkuin vakaantuakseen että hän
tosiaan oli valveilla, ja kaikki, mikä hänen silmäänsä kohtasi, oli yhtä
loistavaa kuin hänen vuoteensa. Siirrettävä, hopeapantainen kylpyamme
cederipuusta oli vettä täynnä, ja tuoksutteli niitä hajuaineita, joita
oli käytetty sitä valmistettaissa. Pienellä ebenholtsipöydällä sängyn
vieressä seisoi hopea-astia, sisältäen parhaimmanlaatuista sorbetia,
kylmää kuin lumi ja joka erittäin suloisesti sammutti sen janon, joka
oli väkevän unijuoman seuraus. Vielä enemmän poistaaksensa sitä
huumauksen tunnetta, jonka se oli jälkeensä jättänyt, päätti ritari
kylpeä ja tunsi siitä hyvän virvotuksen. Kuivattuaan itsensä pumpulisiin
käsiliinoihin olisi hän mielellänsä pukeutunut omiin karkeisiin
vaatteisiinsa, voidakseen lähteä ulos katsomaan josko mailma oli yhtä
paljo muuttunut ulko- kuin sisäpuolella telttaa; niitä hän ei kumminkaan
voinut havaita missään, mutta niitten sijasta hän huomasi kallisarvoisen
saracenilaisen puvun sapelilla, puukolla ja kaikella, mikä sopi
ylhäiselle emirille. Hän ei keksinyt mitään syytä näin liialliseen
huolenpitoon, vaan alkoi peljätä että tämän hyväntahtoisuuden tarkotus
oli saada häntä uskonnossaan horjumaan; sillä hyvin tunnettu oli, että
sulttanin kunnioitus europalaisia tietoja ja rohkeutta kohtaan teki
hänen rajattoman anteliaaksi niille, jotka hänen vangiksi jouduttuaan
olivat suostuneet turbania kantamaan. Sir Kenneth sentähden hartaasti
teki ristinmerkin, ja päätti uhatenki vastustaa kaikkia tuommoisia
ansoja; ja voidaksensa sitä lujemmin tehdä niin, hän aikoi niin vähän
kuin suinki hyväksensä käyttää sitä huolenpitoa ja sitä ylellisyyttä,
jota häntä kohtaan niin liiallisesti osotettiin. Hän tunsi vielä päänsä
raskaaksi ja uneliaaksi, ja arvellen ettei yöpukunsa ollut varsin
sovelias ulkona käyttää, hän uudestansa vaipui vuoteellensa ja oli kohta
jälleen unen helmoissa.

Mutta tällä haavaa ei hänen leponsa jäänyt häiritsemättä; sillä häntä
herätti telttaoven takana seisova lääkäri, joka kyseli kuinka hän jaksoi
ja jos hän oli kylliksi nukkunut. "Saanko astua telttaanne?" hän lopuksi
sanoi; "sillä esirippu on vedetty sisäänkäytävän eteen".

"Isännän", sir Kenneth vastasi tahtoen näyttää ettei hän ollut antanut
viekotella itseänsä tilansa unohtamiseen, "ei tarvitse pyytää lupaa
astuakseen orjan telttaan".

"Mutta jos minä en tule isäntänä?" sanoi El Hakim, astumatta sisään.

"Lääkäriä", vastasi sir Kenneth, "lasketaan aina sairaan vuoteelle
estämättä".

"Vaan minä en nyt tule lääkärinäkään", jatkoi El Hakim; "ja sentähden
vielä kerran pyydän lupaa, ennenkuin telttasi alle astun."

"Jokainen, joka tulee ystävänä", vastasi sir Kenneth, "ja semmoiseksi
olet tähän saakka osottanut itseäsi, tapaa aina ystävänsä oven auki".

"Mutta vielä kerran", sanoi itämaalainen viisas kansalaistensa
tavallisella monisanaisuudella, "otaksutaan etten tule ystävänä?"

"Tule sitte minä haluat", sanoi skotlantilainen ritari, vähän
kyllästyneenä näihin mutkiin. -- "Olit mitä olit, niin tiedät kyllä,
että minä en voi enkä tahdo estää sinua sisään tulemasta".

"Sitten tulen", El Hakim sanoi, "entisenä vihollisenasi, mutta
rehellisenä ja jalomielisenä vihollisena".

Hän astui samassa sisään; ja kun hän seisoi sir Kennethin sängyn
vieressä, oli hänen äänensä yhä arapialaisen lääkärin Adonebekin, mutta
vartalo, puku ja kasvoinjuonteet olivat Ilderimin Kurdistanista,
Shirkohfiksi kutsutun. Sir Kenneth tuijotti häneen, niinkuin hän olisi
odottanut että ilmestys, mielikuvituksen luomana, katoaisi.

"Kummastuttaako sinua, joka olet kokenut soturi", sanoi Ilderim, "kun
näet sotilaan hieman lääketiedettä tuntevan? Minä sanon sinulle,
nazareni, että täydellisen ratsumiehen tulisi osata hevostansa hoitaa
yhtä hyvin kuin sillä ratsastaa; takoa miekkaansa alasimella yhtä hyvin
kuin sitä sodassa käyttää; kirkastaa asunsa yhtä hyvin kuin sitä kantaa,
ja ennen kaikkia lääkitä haavoja yhtä hyvin kuin tehdä niitä".

Hänen puhuessaan, ummisti skotlantilainen ritari useasti silmänsä, ja
niin kauan kuin ne olivat kiinni, kuvastui hänen mieleensä El Hakim,
pitkillä liehuvilla mustilla vaatteillaan, korkealla tatarilaisella
lakillaan ja arvokkailla liikunnoillaan; mutta niin pian kuin hän ne
aukaisi, tuo sievä ja kalliilla jalokivillä koristettu turbani, tuo
hieno pansari yhteenliitetyistä teräs- ja hopearenkaista, joka kiilsi ja
hohti ruumiin vähimmästä liikunnosta, sekä nuo juhlallisesta muodostaan
muuttuneet ja vähemmän mustat kasvot, joita ei enään tuuhea tukka
varjostanut ja jotka päättyivät hyvinhoidettuun partaan, ilmaisivat, ei
viisasta, vaan sotamiestä.

"Oletko yhä vielä kummissasi", sanoi emiiri; "ja oletko mailman läpi
matkannut niin huonolla huomaavaisuuden aistilla, että kummastelet jos
ihmiset eivät aina ole mitä näyttävät olevan? Sinä itse -- oletko sinä
se miltä näytät?"

"En, pyhän Andreaksen kautta!" huudahti ritari; "sillä koko kristitty
leiri minua pitää petturina, ja kuitenki tiedän olevani rehellinen,
joski erehtyväinen ihminen".

"Juuri niin minä sinusta ajattelin", sanoi Ilderim, "ja koska olimme
yksissä syöneet suolaa, pidin itseäni velvotettuna pelastamaan sinua
kuolemasta ja häpeästä. -- Mutta miksi vielä vuoteellasi makaat, kun
aurinko jo on korkealla taivaslaella? Eli eivätkö ne vaatteet, jotka
kuormakameelini myötänsä ovat tuoneet, kelpaa sinun pideltäviksi?"

"Kelpaavat kyllä varmaan, mutta eivät sovi", vastasi skotlantilainen;
"anna minulle, jalo Ilderim, orjan puku, ja minä sen kernaasti panen
päälleni; mutta vapaan itämaisen soturin pukua sekä mahomettiläisen
turbania minä en voi kantaa".

"Nazareni", vastasi emiiri, "sinun kansakuntasi on niin epäilevä, että
se sen kautta itse joutuu epäluulon alaiseksi. Enkö jo ole sinulle
maininnut, että Saladin ei halua muita kääntyneiksi kuin niitä, jotka
pyhä profeeta kehottaa lakiansa palvelemaan? Väkivaltaa ja lahjoomisia
hän yhtä isosti inhoo oikean uskon levittämisessä. Kuule minua, veljeni!
Kun sokea mies ihmetyön kautta sai näkönsä takaisin, heltyivät hilseet
hänen silmistään pois Jumalan sallimuksesta -- luuletko että kukaan
maallinen lääkäri olisi voinut ne poisottaa? Ei; semmoinen tohtori olisi
voinut potilasta kiusata koneillaan, eli hänen vaivojaan vähentää
balsamillaan ja sydäntä rohkaisevilla rohdoillaan, mutta sokea olisi yhä
sokeaksi jäänyt, ja niin on myöski järjen sokeuden laita. Jos löytyy
frankilaisia, jotka maallisen voiton tähden ovat profeetan turbanin
päähänsä käärineet ja Islamin lakeihin ruvenneet, niin olkoon heidän
omatuntonsa heidän tuomarinsa. He ovat itse etsineet syötin -- sulttani
ei ole sitä heille viskannut. Ja jos he kuoleman jälkeen ulkokullattuina
tuomitaan helvetin syvimpään syvyyteen, kristittyin ja juutalaisten,
noitien ja epäjumalanpalveliain alle, sekä pakotetaan syömään Yacoun
puun hedelmiä, jotka ovat paholaisten puita -- niin heidän rikoksensa ja
rangaistuksensa on luettava heidän omaksi eikä sulttanin syyksi. --
Kanna siis arvelematta ja pelkäämättä sitä pukua, joka sinulle on
hankittu, sillä oma pukusi vetäisi puoleesi kiusallisen huomion ja
saattaisi sinun ehkä soimausten alaiseksi, jos lähdet Saladinin
leiriin".

"Jos lähden Saladinin leiriin?" sanoi sir Kenneth emiirin sanoja
kertoen. "Ah! olenko ma siis vapaasti liikkuva henkilö, taikka eikö
minun pikemmin *täydy* mennä mihin haluatte minua viedä?"

"Oma tahtosi ohjatkoon askeleesi", sanoi emiiri, "yhtä vapaasti kun
tuuli joka erämaan tomua kuljettaa mihin suuntaan mielii. Se jalo
vihollinen, joka on kohdannut ja miltei voittanut miekkani, ei voi tulla
orjakseni niinkuin se joka on sen alle notkistunut. Jos valta ja rikkaus
voisivat sinua houkutella liittymään meidän kansaamme, voisin sinulle
niitten saamista vakuuttaa, mutta se, joka sulttanin suosionosotukset
hylkäsi silloin kuin telottajan kirves heilui hänen päänsä päällä, hän,
pelkään mä, ei tahdo niitä nyt vastaanottaa, kun hänelle sanon että
hänellä on täysi ehdon valta".

"Täytä ylevämielisyytesi määrän, jalo emiiri", sanoi sir Kenneth, "siten
että luovut minulle osottamasta kiitollisuuden muotoa, johon omatuntoni
ei salli minun suostua. Suo mun sen sijaan lausua sulimmat kiitokseni
tästä ritarillisesta jalomielisyydestä, tästä ansaitsemattomasta
hyvyydestä".

"Älä sano ansaitsemattomasta", vastasi emiiri Ilderim. "Eikö
keskusteleminen sinun kanssasi ja kertomuksesi niistä kaunottarista,
jotka tekevät Melek Ricin hovin niin viehättäväksi, rohkaissut minua
valepuvussa lähtemään sinne, missä sain nähdä suloisimman näyn, minkä
konsanaan olen nähnyt -- minkä konsanaan tulen näkemään, ennenkuin
paratiisin ihanuus silmäini edessä loistaa?"

"Minä en teitä ymmärrä", sanoi sir Kenneth, vuoroon punastuen ja
vaaleten, ikäänkuin hän olisi tuntenut että keskustelu oli kääntyä
tuskallisen araksi.

"Et minua ymmärrä!" huudahti emiri. "Jos se näky, jonka kuningas
Richardin teltassa näin, jäi sinulta huomaamatta, on silmäsi tylsempi
kuin terä narrin puumiekassa. Tosi kyllä että silloin olit kuolemaan
tuomittu; mutta jos minä olisin ollut sinun sijassasi, niin jos pääni
olisi niskasta pudonnut, olisi viimeinen tuijottava katse silmistäni
ihastuneena kiintynyt niin viehättävään näkyyn, ja pääni olisi itsestään
vyörynyt noitten verrattomain sulotarten eteen värähtelevillä huulillaan
suutelemaan heidän hamettensa liepehiä. -- Tuo englantilainen
kuninkaatar, joka suloisuutensa vuoksi ansaitsisi olla koko mailman
ruhtinatar -- mikä hellyys hänen sinisessä silmässään -- mikä loiste
hänen liehuvissa kultakiharoissansa! Profeetan haudan kautta, tuskin se
_houri_, joka minulle kerran ojentaa kuolemattomuuden timanttipikaria,
ansaitsee niin hellää hyväilystä!"

"Saraceni", sanoi sir Kenneth jyrkästi, "sinä puhut Englannin Richardin
puolisosta, josta ei ajatella eikä puhuta niinkuin rakastettavasta
vaimonpuolesta, vaan niinkuin kunnioitettavasta ruhtinattaresta".

"Suo anteeksi", sanoi saraceni. "Minä olin unhottanut teidän kummallisen
kunnioituksenne sukupuolta vastaan, jota te enemmän pidätte
ihmettelemisen ja jumaloitsemisen, kun rakkauden ja omistamisen
esineenä. Mutta koska sinä vaadit niin syvää kunnioitusta tuota hentoa
olentoa kohtaan, jonka kaikki liikunnot, askeleet ja katseet ilmaisevat
naista, niin arvaan, ettei voi osottaa muuta kuin täydellistä
jumaloitsemista hänen kumppanilleen noilla tummilla kiharoilla ja
ylevillä kirkkailla silmillä. Hänellä tosiaan, sen myönnän, on jalossa
ryhdissään ja majesteetillisessä katsannossaan jotain samalla haavaa
viatonta ja vakavaa; mutta ole varma siitä, että hänkin sopivassa
tilaisuudessa sydämessään kiittäisi rohkeaa rakastajaa, joka kohtelisi
häntä pikemmin kuolevaisena ihmisenä kuin jumalattarena".

"Anna arvoa Leijonasydämen sukulaiselle", sanoi sir Kenneth
peittämättömällä vihastuksella.

"Arvoa hänelle", vastasi emiiri pilkallisesti, "Kaaban kautta, sitä
tulen ehkä antamaan, kun hän joutuu Saladinin morsiameksi".

"Pakanallinen sulttani ei ole kelvollinen edes suutelemaan sitä paikkaa,
johon Edith Plantagenet'n jalka on astunut!" huudahti ritari,
vuoteeltaan kavahtaen pystöön.

"Haa! -- Mitä tuo uskoton koira sanoi?" huusi emiiri, laskien kätensä
puukonpäähän, samalla kuin hänen otsansa hohti kuin kiillotettu kupari
ja hänen kasvojensa jänteet liikkuivat, kunnes jokainen parrankihara
koukistui ja kiertyi ikäänkuin viha olisi siihen puhaltanut hengen.
Mutta skotlantilainen ritari, joka oli kestänyt Richardin
leijonanraivoa, ei hämmästynyt tulistuneen saracenin tiikerintapaista
suuttumusta.

[Kuva]

"Mitä olen sanonut", jatkoi sir Kenneth, käsivarret ristissä ja silmä
pelkäämätönnä, "sen puollustaisin, jos käteni olisivat vapaat, hevosen
seljästä ja jalkaisin koko mailmaa vastaani enkä pitäisi vähimmin
ylistettävänä tekona elämässäni saada kelvollisella kalvallani sitä
todistaa pariakymmentä tuommoista sirppiä ja neulaa vastaan". Tässä hän
viittasi emiirin käyrään sapeliin ja pieneen puukkoon.

Kennethin puhuessa saraceni siksi tyyntyi, että hellitti kätensä
puukosta, ikäänkuin tuo liikunto olisi ajattelematta tapahtunut; mutta
viha kuohui hänessä vielä.

"Profeetan miekan kautta", hän sanoi, "joka on sekä helvetin että
taivaan avain, se ei suuresti kysy henkeänsä, joka puhuu niinkuin sinä,
veljeni! Usko minua, että jos kätesi olisivat vapaat, niinkuin arvelit,
niin yksi ainoa oikea-uskoinen antaisi niille niin paljo tekemistä, että
kohta soisit ne uudelleen rautakahleisiin kiinnitetyksi".

"Ennen soisin ne olkapäistä poikkihakatuiksi!" sir Kenneth vastasi.

"Hyvä. Kätesi ovat nykyään sidotut", sanoi saraceni ystävällisemmällä
äänellä, "sidotut oman jalon ritarillisen tunteesi kautta, eikä
aikomukseni ole niitä nyt vapauttaa. Me olemme jo kerta ennen koetelleet
toistemme voimaa ja rohkeutta ja tulemme ehkä vielä tappelutanterella
toisiamme tapaamaan -- ja häpeä hänelle, joka silloin ensimäisenä
vihollisestaan eroo! Mutta nyt olemme ystävät ja minä odotan sinulta
pikemmin apua, kuin kovia ja uhittelevia sanoja".

"Me olemme ystävät", kertoi skotlantilainen; ja nyt syntyi hetken
äänettömyys, jonka kestäessä kiivas saraceni kulki edestakaisin
teltassa, niinkuin leijona, jonka sanotaan kovan ärsytyksen perästä
käyttävän tätä keinoa kiihtyneen verensä asettamiseksi, ennenkuin se
luolaansa laittausi levolle. Kylmäverisempi europalainen pysyi
muuttumatta samassa asemassa ja samannäköisenä, vaikka epäilemättä hänki
koki tukehuttaa niitä vihan tunteita, jotka niin äkkiä olivat heränneet.

"Puhelkaamme tästä tyvenesti", sanoi saraceni. "Minä olen, niinkuin
tiedät, lääkäri, ja kirjassa seisoo, että se, joka haluaa haavansa
parannetuksi, ei saa peljätä, kun lääkäri sitä koskettelee ja tutkii.
Näet sen, minä aion nyt laskea sormeni haavallesi. Sinä rakastat tuota
Melek Ricin sukulaista. -- Kohota sitä verhoa, joka ajatuksesi peittää
-- eli ole kohottamatta jos tahdot, sillä silmäni näkevät sen läpitse".

"Minä *rakastin* häntä", vastasi sir Kenneth, hetken oltuaan hiljaa,
"niinkuin ihminen rakastaa Jumalan armoa, ja pyysin hänen suosiotaan
niinkuin synnintekiä Jumalan laupeutta".

"Etkä sinä rakasta häntä enään?" sanoi saraceni.

"Ah!" vastasi sir Kenneth, "minä en enään kelpaa häntä rakastamaan. --
Minä pyydän sinua, lopeta tämä keskustelu -- sinun sanasi ovat
puukonpistoja minulle!"

"Kuule minua vain hetki vielä", jatkoi Ilderim. "Kun sinä, köyhä ja
halpa soturi, rohkenit kohottaa silmäsi niin korkealle, sano, oliko
sinulla mitään toivoa menestymisestä?"

"Rakkaus ei voi toivotta elää", ritari vastasi; "mutta minun toivoni oli
yhtä likeltä sukua epätoivolle kuin merimiehen, joka uipi henkensä
perästä ja lainetten harjalle nousten aina havaitsee etäisen tulitornin
välkähyksen, joka hänelle ilmottaa maan olevan näkyvissä, vaikka hänen
masentunut mielensä ja väsyneet jäsenensä hänelle varmaan sanovat, ettei
hän sitä koskaan jaksa saavuttaa".

"Ja nyt", sanoi Ilderim, "on se toivo rauvennut -- on tuo etäinen valo
iäksi sammunut?"

"Iäksi!" vastasi sir Kenneth, ikäänkuin hänen äänensä olisi kajahtanut
rappiutuneen hautaholvin syvyydestä.

"Minusta tuntuu", sanoi saraceni, "että jos kaikki, jota kaipaat, vain
on tuommoinen kaukainen onnellisuuden meteorivälähys, on tulitornisi
valo helposti sytytetty jälleen, toivosi pyydetty meren pohjasta, jonne
se on uponnut, ja sinä itse, uljas ritari, vahvistettu uudestaan
huviksesi ravitsemaan rakkauttasi niin kehnolla rualla kuin kuutamolla;
sillä jos huomenna olisit maineeltasi yhtä moitteeton kuin ennen, niin
se, jota rakastat, yhtä hyvin olisi ruhtinaan tytär ja Saladinin valittu
morsian".

"Minä soisin, että olisi niin", sanoi skotlantilainen, "ja jos en
silloin --"

Hän katkaisi lauseensa, ikäänkuin häveten uhkausta lausumasta, jota
asianhaarat eivät sallineet hänen toteuttaa työssä. Saraceni hymyili ja
lopetti katkonaisen lauseen.

"Sinä vaatisit sulttania kaksintaisteluun?"

"Ja jos niin tekisin", vastasi sir Kenneth kopeasti, "ei Saladinin olisi
ensimmäinen eikä parhain turbani, jota vastaan olen keihääni laskenut".

"Niin, mutta sulttani ehkä pitäisi vähän epäsoveliaana tuolla tavoin
alttiiksi panna kuninkaallisen morsiamen ja suuren sodan päättymisen",
sanoi emiiri.

"Häntä voinee tavata taistelussa armeijansa etupäässä", sanoi ritari,
silmät säihkyen niistä aatteista, joita tämä arvelu synnytti.

"Häntä on aina tavattu siellä", vastasi Ilderim, "eikä hän myöskään pidä
tapana kääntää hevostansa, kun rohkea vihollinen tulee vastaan. -- Mutta
sulttanista ei ollut aikomukseni puhua. Sanalla sanoen, jos kernaasti
haluat päästä siihen kunniaan, jonka Englannin lipun varastajan
ilmisaaminen tuottaa, voin saattaa sinua hyvälle alulle tässä
yrityksessä -- se on, jos sinä tahdot neuvoja ottaa; sillä mitä Lokman
sanoo: jos lapsi tahtoo kävellä, täytyy imettäjän sitä taluttaa, jos
tietämätön tahtoo älytä, täytyy hänen viisasta kuunnella!"

"Ja sinä olet viisas, Ilderim", sanoi skotlantilainen, "viisas, vaikka
saraceni, ja jalomielinen, vaikka pakana. Minä olen kokenut sinua
kumpaisenakin. Ole sentähden oppaani tässä asiassa; ja kun et vaadi
minulta mitään, joka sotii kunniaani ja kristinuskoani vastaan, olen
sinua tarkkaan totteleva. Tee mitä sanoit, ja ota sitte henkeni".

"Kuule siis", sanoi saraceni. "Jalo koirasi on nyt terve sen
jumalallisen lääkkeen siunattavasta voimasta, joka parantaa sekä ihmisiä
että eläimiä, ja hänen terävän aistinsa kautta ne ovat ilmisaatavat,
jotka häntä hätyyttivät".

"Haa!" sanoi ritari. "Luulenpa ymmärtäväni sinua. Kuinka typerä olin,
kuin en ennen ole tuota hoksannut!"

"Mutta sano", emiiri jatkoi, "onko sinulla palveliaa taikka seuralaista
leirissä, joka voisi eläintä tuntea?"

"Kun odotin kuolemanrangaistustani", sanoi sir Kenneth, "lähetin vanhan
asekantajani, sinun potilaasi, yhden palvelian kanssa, joka häntä hoiti,
viemään kirjeitä ystävilleni Skotlannissa -- muita siellä ei ole ketään,
joille koira olisi tuttu. Minua itseäni sitä vastoin hyvin tunnetaan.
Paljas ääneni saisi minun ilmi leirissä, jossa monen kuukauden kuluessa
olen ensimäisten joukossa liikkunut!"

"Sekä hän että sinä tulette niin tuntemattomiksi, että tarkintaki
tutkimusta voitte pettää. Minä vakuutan sinulle", saraceni jatkoi,
"ettei aseveljesi -- ei edes lihallinen veljesi -- voi sinua tuntea, jos
neuvojani noudatat. Sinä olet nähnyt minun toimittavan vaikeampia
asioita -- se, joka voipi kuolevaisen kutsua takaisin kuolemanvarjon
pimeydestä, hän voipi helposti levittää sumun elävien silmäin eteen.
Mutta huomaa tämä palvelus tapahtuu sillä ehdolla, että jätät kirjeen
Saladinilta Melek Ricin veljentyttärelle, jonka nimi on meidän
itämaalaisten kielelle ja huulille yhtä vaikea, kuin hänen kauneutensa
on silmillemme ihana".

Sir Kenneth oli hetken ääneti, ennenkuin hän vastasi, ja saraceni, joka
huomasi hänen arvelemisensa, kysyi häneltä, "josko hän pelkäsi tuolle
asialle lähtemästä".

"Ei, vaikkapa kuolema siitä seuraisi", vastasi sir Kenneth. "Minä mietin
vain, josko minun kunniani sallii minun viedä sulttanin kirjeen perille
taikka lady Edithin ottaa vastaan tuommoista kirjettä pakanalliselta
ruhtinaalta".

"Mahometin pään ja soturin kunnian kautta -- Mekan haudan ja isäni
sielun kautta", sanoi emiiri, "vannon ma sinulle, että kirje on
kirjotettu kaikessa kunniassa ja pelvossa. Ennen satakielen säveleet
kuivattaisivat ruusupensaan, jota hän rakastaa, ennenkuin sulttanin
sanat loukkasivat armahan englantilaisen prinsessan korvaa".

"Sitten", sanoi ritari, "vien sulttanin kirjeen perille yhtä
uskollisesti, kuin jos olisin hänen synnynnäinen vasalli; tietysti
ehdolla että, paitsi tätä yksinkertaista palvelusta, jonka rehellisesti
olen toimittava, hänen kaikkein vähimmin tarvitsee minulta odottaa
neuvoa eli puollussanaa tässä eriskummallisessa kosioimisessa".

"Saladin on jalomielinen", vastasi emiiri, "eikä kannusta vireää hevosta
hyppäykseen, jota se ei voi tehdä. Tule telttaani", lisäsi hän, "niin
olet heti saapa valepuvun niin tutkimattoman kuin sydänyö, niin että
voit liikkua nazarenein leirissä yhtä turvallisesti kuin jos sinulla
olisi _Giougin_ sinetti[1] sormessasi."

[1] Arvaten Gygen sormus.



Neljäskolmatta luku.

      -- -- -- Pölyä hiukka vain
      Pikarissamme meidät inholla
      Saa liatusta juomast' kääntymään.
      Ruostunut naula, kompassin luo pantu,
      Kurssista laivan johtaa rantahan.
      Arvoton aivan suuttumuksen syy
      Voi ruhtinasten liitot rikkoa
      Ja suuret aikeet tehdä tyhjäksi.

      *Ristiretki.*


Lukia voipi nyt helposti arvata, kuka ethiopialainen orja oikeastaan
oli, missä aikomuksessa hän oli tullut Richardin leiriin, sekä miksi ja
millä toivolla hän nyt seisoi aivan Leijonasydämen lähellä, kun tämä,
Englannin ja Normandian mahtavat päärit ympärillänsä, seisoi pyhän Yrjön
kukkulan huipulla, vieressänsä Englannin lippu, jota kantoi etevin
henkilö armeijassa, nimittäin hänen oma luonnollinen veljensä, William
Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, hedelmä Henrik Toisen rakkaudenliitosta
mainion Rosamunda Wooostockin kanssa.

Monesta lauseesta kuninkaan eilispäiväisessä keskustelussa Nevillen
kanssa oli nubialainen ruvennut isosti pelkäämään, että hänen
valepukunsa oli vääräksi havaittu, varsinki koska kuningas näkyi
tietävän, että koiran apua tarvittiin sen konnan ilmisaamiseksi, joka
oli lipun varastanut, vaikka se seikka, että semmoinen eläin oli tuossa
tapauksessa haavotettu, vain sivumennen oli Richardin läsnä-ollen
mainittu. Mutta kun kuningas häntä ei kohdellut toisella tapaa kuin
hänen ulkomuotonsa vaati, jäi nubialainen epätietoiseksi, oliko hän
tullut ilmi taikka ei, ja päätti ainoastaan pakosta valepukuansa
heittää.

Sillä aikaa erinäisten, ristiretkeen osaa ottavien ruhtinasten
sotajoukot, järjestetyt kuninkaallisten ja ruhtinaallisten johtajiensa
komennon alle, kulkivat pitkissä jonoissa pienen kukkulan juuren ympäri;
ja kun kunki eri maan väki marssi ohitse, ratsasti päällikkö pari
askelta kukkulaa ulospäin kohteliaasti tervehtimään Richardia ja
Englannin lippua, "kunnioituksen ja ystävyyden, vaan ei alamaisuuden eli
vasalliuden merkiksi", niinkuin päivän juhlamenoa koskeva protokolla
varovaisesti lausui. Korkeat hengelliset herrat, jotka tällä
aikakaudella eivät kenenkään ihmisen edessä päätänsä paljastaneet,
antoivat kuninkaalle ja hänen päällikkyytensä kuvalle siunauksensa muun
tottelevaisuuden osotuksen sijasta.

Pitkät kolonnat näin kulkivat sivutse, ja vaikka niin monesta syystä
heikenneinä, näyttivät yhä vielä rautajoukolta, jolle Palestinan
vallottaminen olisi pitänyt olla helppo asia. Sotamiehet, joita tieto
yhdistyneestä voimasta elähytti, istuivat pystöinä terässatuloissaan,
torvien säveleet tuntuivat raikkuvan riemullisemmin, ja levosta sekä
hyvästä muonasta virkistyneet hevoset pureskelivat kuolaimiansa ja
polkivat tannerta ylpeämmästi. Joukko joukon perästä he marssivat
eteenpäin, liput liehuen, keihäät kiiltäen, kypärintöyhtöt heiluen,
pitkässä jonossa -- armeija, jonka jäsenet kansallisuutensa, kasvojensa
värin, kielensä, aseittensa ja ulkonäkönsä puolesta erkanivat
toisistansa, vaan joita kaikkia tällä hetkellä innostutti pyhä, vaikka
haaveellinen aikomus pelastaa Zionin murheellista tytärtä hänen
orjuudestaan sekä vapauttaa uskottomain pakanain ikeestä sen siunatun
maan, jota ihmisenpoika oli polkenut. Ja myöntää täytyy, että jos
senlainen kohteliaisuus, jota nyt Englannin kuninkaalle niin
lukemattomat soturit osottivat, jotka eivät olleet hänelle minkään
kuuliaisuuden velassa, toisissa oloissa olisi voinut näyttää jotakin
nöyryytystä sisältävältä, sodan syy ja laatu kuitenki niin suuressa
määrässä soveltui hänen ritarillisen luonteensa ja mainioiden
sankaritöittensä kanssa yhteen, että vaatimuksia, joita muussa
tapauksessa ehkä olisi tehty, tässä unehutettiin; ja urhoollinen osotti
kernaasti kunnioitustaan urhoollisimmalle tämmöisellä retkellä, jossa
pelkäämättömin, kestävin rohkeus oli välttämätön ehto voitonsaamiseen.

Kuningas istui hevosensa seljässä puolivälissä mäenrinnettä, päässä
kruunulla koristettu rautalakki, joka jätti hänen miehekkäät kasvonsa
paljaiksi, kun hän tyynellä, tarkkaavaisella silmällä seurasi jokaista
riviä, joka hänen sivutse kulki, ja vastasi päällikköjen tervehyksiin.
Hänen levättinsä oli taivaansinisestä hopealevyillä päällystetystä
sametista, ja hänen housunsa karmosininpunaisesta silkistä
kultatankaisilla neulomuksilla. Hänen sivullansa seisoi ethiopialainen
orja, pidellen jaloa koiraansa jahtihihnassa. Tämä seikka ei huomiota
herättänyt, sillä useat ristiretken ruhtinaat olivat jäljitellen
saracenein raakamaista komeilemistapaa ja hovijoukkoonsa ottaneet mustia
orjia. Kuninkaan pään päällä liehui suuri lippu, ja vaikka hän aina
väliin heitti silmänsä siihen, näytti kuitenki kuin jos nämät juhlamenot
olisivat hänen itsensä suhteen olleet mitättömät, ja jonku arvoisina
pidettävät ainoastaan hyvityksenä siitä solvauksesta, jota hänen
valtakuntansa oli kärsinyt. Perällä päin, tilaisuutta varten kukkulan
huipulle rakennetussa puutornissa, oli kuninkaatar Berengaria etevimpäin
hovineitostensa kera. Sitä kohti kuningas katsahti tuo tuostakin, ja loi
sitten taas uudestaan silmänsä nubialaiseen ja hänen koiraansa, mutta
vain silloin kun semmoiset päälliköt lähenivät, joita hän edellisten
kiistain johdosta varoi osallisiksi lipun varkauteen, eli muuten arveli
mahdollisiksi niin halpaan konnantyöhön.

Hän ei siis katsonut sinne päin kun Philip August, Franskan kuningas,
lähestyi loistosan Gallialaisen hevosväkensä etupäässä. Päin vastoin hän
ratsasti franskalaista kuningasta vastaan, niin että he kohtasivat
toisiansa puolivälissä tietä, jossa molemmat hallitsiat niin
kohteliaasti tervehtivät toisiansa, että olisi uskonut heidän olevan
veljellisessä sovinnossa. Nähdessään Europan kahden suurimman ja
mahtavimman ruhtinaan näin julkisesti osottavan yksimielisyyttään,
puhkesi ristiretkeiliäin armeija raikuviin suostumuksenhuutoihin, jotka
kuuluivat monen virstan päähän ja saivat kuljeksivia arapialaisia
vakoojia säikäyttämään Saladinin leiriä sillä ilmotuksella, että
kristitty armeija oli tulossa. Mutta kuka, paitsi kuningasten kuningas,
voi tutkia hallitsiain sydämet? Tämän ulkonaisen kohteliaisuuden alla
piili Richardin povessa tyytymättömyys ja epäilys Philippiä kohtaan,
joka puolestaan mietti sotamiehinensä lähteä ristiretkeiliäin leiristä
ja heittää Richardin omin voimin onnistumaan taikka tappiolle tulemaan
pyhässä yrityksessä.

Toisenlaiselta näytti Richard, kun temppelin ritarit ja asekantajat
lähenivät tummissa asuissaan -- miehet, joitten kasvot Palestinan
aurinko oli painanut ruskeiksi kuin aasialaisten, ja jotka ratsujensa ja
asepukuinsa ihmeellisen hyvyyden kautta kauas jälkeensä jättävät
Franskan ja Englanninkin valiojoukot. Kuningas iski pikimmältään
silmänsä nubialaiseen; mutta tämä seisoi paikallaan liikkumatta, ja
uskollinen koira istui hänen jalkainsa juuressa älykkäillä silmillä
katsellen ohitsekulkevia rivejä. Kuninkaan silmä kääntyi taasen
ritarillisten temppeliherrain puoleen, kun heidän Suurimestarinsa,
käyttäen kaksipuolista virkaansa, antoi pappina Richardille
siunauksensa, sen sijasta että olisi päällikkönä osottanut hänelle
kunnioitustansa.

"Tuo tyhmänylpeä amfibillinen roisto tervehtii munkkina minua", sanoi
Richard Salisburyn kreiville. "Vaan ollaan siitä huolimatta,
Pitkämiekka. Kristikunta ei tyhjän tähden saa näitten kokeneitten
sotilasten palveluksia kadottaa, joskin heidän voittonsa ovat tehneet
heidät vähän hävyttömiksi. Mutta kas tässä tulee urhokas riitaveljemme,
Itävallan arkkiherttua; tarkkaa hänen käytöstään ja olentoaan,
Pitkämiekka, ja sinä, nubialainen, laita että koirasi saa häntä oikein
nähdä. No, herran nimessä, eikö hänellä ole narrinsa muassa!"

Joko tottumuksesta taikka luultavimmin näyttääkseen halveksimista sen
juhlatempun suhteen, jota hänen nyt tuli täyttää, oli Leopold todellaki
toverikseen ottanut _Spruch-Sprecherinsä_ ja hovinarrinsa, ja Richardia
lähetessään hän vihelsi, tavalla jonka piti näyttää huolettomalta,
vaikka hänen tylsistyneissä kasvoissaan kuvastui se pelvonsekainen
nyreys, jolla havaitsee laiskan koulupojan opettajaansa lähestyvän. Kun
tuo vastahakoinen ylimys häveten ja äreännäköisena teki määrätyn
tervehyksen, helisti _Spruch-Sprecher_ sauvaansa ja julisti ikäänkuin
sota-airut, että mitä Itävallan arkkiherttua nyt teki, ei ollut
pidettävä itsenäisen ruhtinaan arvoa ja oikeuksia alentavana; siihen
narri vastasi ääneensä _amen_, joka sai ympärillä seisojat hartaasti
nauramaan.

Kuningas katsoi useat kerrat nubialaiseen ja hänen koiraansa; mutta
edellinen ei liikahtanut eikä jälkimmäinen temponut kahleitansa, niin
että Richard vähän ylenkatseellisesti sanoi orjalle: "vaikka sinä, musta
ystäväni, olet ottanut koirasi tarkan aistin omasi avuksi, pelkään
kuitenki että menestyksesi tässä seikassa ei tule erittäin enentämään
loihtiamainettasi, eli lisäämään ansioitasi minun suhteen".

Nubialainen vastasi, tavallisuuden mukaan, vain syvällä kumarruksella.

Sillä aikaa Montserrat'n markiisin joukot kulkivat Englannin kuninkaan
sivutse. Saadaksensa sotavoimansa näyttämään suuremmalta kuin se todella
oli, oli tämä mahtava ja viekas paroni jakanut sen kahteen osaan.
Edellistä, johon kuului hänen vasallinsa ja läänitysmiehensä ja joka oli
nostettu hänen syrialaisista alusmaistaan, johdatti hänen veljensä
Enguerrand ja hän itse seurasi jälestä kahdentoista sadan pulskan
stradiotin etupäässä; ne olivat eräs laji keveästi varustettua
hevosväkeä, jonka venetialaiset olivat dalmatialaisista maakunnistansa
pestanneet, ja jonka olivat asettaneet tasavallalle moninaisissa
velvollisuuden suhteissa seisovan markiisin komentoon. Nämät stradiotit
olivat osaksi europalaisen, vaan vielä enemmän itämaisen vaateparren
mukaan puetut. Heillä oli vallan lyhyet haarniskat, mutta niitten yllä
kallisarvoiset, moniväriset levätit sekä väljät roimahousut ja
puolisaappaat jaloissa. Päähineinä heillä oli korkeat, pystössä
sojottavat lakit, kuin kreikkalaisilla, ja aseina sapeleita, puukkoja,
joutsia, nuolia ja pienet kilvet. Hevoset olivat valittuja ja hyvin
hoidettuja Venetsian tasavallan kustannuksella; satulat ja hevoskalut
olivat turkkilaisten näköiset, ja he ratsastivat näitten tavalla
lyhyillä jalustimilla, paksusti täytetyissä satuloissa. Tämä sotajoukko
oli hyvin hyödyllinen kahakoissa arapialaisia vastaan, vaikka ei niin
kelpaava taistelemaan suljetuissa riveissä kuin läntisen ja pohjoisen
Europan rautaanpuetut ratsastajat.

Tätä kaunista joukkoa johdatti Konrad, jolla oli samankaltainen puku
kuin stradioteilla, mutta niin kalliista kankaasta, että hän hohti
kullalle ja hopealle; ja lumivalkea, timanttisoljella lakkiin
kiinnitetty höyhentupsu näytti kyllin korkealta pilviin kosimiseen. Jalo
ratsu, jolla hän istui, hyppeli ja pyöri sekä osotti tulista vireyttänsä
tavalla, joka olisi peljättänyt jokaista vähemmän taitavaa ratsastajaa
kuin markiisi oli; vaan hän sitä sievästi ohjasi yhdellä kädellään,
toisessa pitäen komentosauvaa, jonka valta niiden sotilasten yli, joita
hän johti, näytti yhtä rajattomalta. Kuitenkin hänen valtansa
stradiotein suhteen oli enemmän näennäinen kuin todellinen; sillä hänen
sivullansa ratsasti mitä kesuimmalla konkarilla pieni, mustiin puettu
ukko, ilman partaa ja viiksiä, ja joka näytti varsin halvalta ja
mitättömältä, verrattuna tuohon suureen loistoon hänen ympärillä. Mutta
tämä näöltään vähä-arvoinen vanhus oli yksi niistä lähettiläistä, joita
venetialaisen hallituksen oli tapa lähettää leireihin komentavien
kenraalin käytöstä valvomaan ja voimassa pitämään sitä epäluuloista
vakoamis- ja tarkastusjärjestelmää, josta tasavallan politiiki jo kauan
oli tunnettu.

Konrad, joka Richardin luonteen jälkeen mukaantumalla oli jossakin
määrin päässyt hänen suosioon, ei ennen ollut ehtinyt näkyviin,
ennenkuin Richard ratsasti muutaman askeleen häntä vastaan, huudahtaen:
"ah, terve sinulle, herra markiisi, keveäin stradiotein etupäässä, ja
musta varjosi muassas niinkuin tavallisesti, paistoi päivä eli ei! --
Eikö sinulta saisi kysyä, josko varjo vaan ruumis sotajoukkojasi
komentaa?"

Konrad aikoi hymyillen ruveta vastaamaan, kun Roswal, tuo jalo koira,
vimmatusti haukkuen, syöksi esiin. Nubialainen samassa päästi kahleen
irti, ja koira hyökkäsi Konradin jalon ratsun päälle, iski markiisia
kurkkuun ja tempasi hänen satulasta alas. Tupsupää ratsastaja vyöryi
pitkänään hieditolla, ja säikähtänyt hevonen karkasi täyttä neliä läpi
leirin.

"Koirasi on kaatanut oikean otuksen, sen takaan", kuningas sanoi
nubialaiselle, "ja minä vannon pyhän Yrjön kautta, että se on
kymmenhaarainen hirvi! -- Mutta ota koirasi pois, se puree hänen muutoin
kuoliaaksi".

Ethiopilainen erotti tämän johdosta, vaikka ei ilman vaivatta, koiran
Konradista, ja piteli sitä kiinni, kun se yhä oli varsin ärtyneenä ja
riuhtoi kahlenuoraa. Sillä välin juoksi paljon väkeä paikalle, etenki
Konradin vasalleja ja stradiotein upseereja, jotka, kun näkivät
päällikkönsä pitkänään maassa tuimasti tuijottaen ilmaan, nostivat hänen
ylös, sekaisin huutaen: "hakatkaa orja ja hänen koiransa kappaleiksi!"

Mutta Richardin kaunis kaikuva ääni kuului selvään yli kaikkein toisten
huutojen: "se kuolee paikalla, joka koiraan koskee! Hän on vain
velvollisuutensa tehnyt, sen terävän aistin jälkeen, jonka Jumala ja
luonto ovat jalolle eläimelle lahjottaneet. -- Astu esiin ilmisaatuna
konnana. Konrad, Montserrat'n markiisi! Minä syytän sinua petoksesta".

Useita syrialaisia päälliköitä oli nyt paikalle saapunut, ja Konrad,
jonka kasvoissa ja äänessä harmi, häpeä ja hämmästys vihan kanssa
taisteli, huusi: "mitä tämä merkitsee? -- Mistä minua syytetään? --
Miksi tämä häpäisevä kohtelu, nämät solvaavat nuhteet? Onko tämä se
sovinnollisuus, johon Englanti juuri on jälleen sitoutunut?"

"Pitääkö kuningas Richard ristiretken ruhtinaita jäniksinä ja
metsänotuksina, koska hän heidän päälle koiria härsyttää?" virkkoi
temppelikunnan suurimestari syvällä, kolkolla äänellään.

"Tämä lienee joku omituinen sattumus -- joku onneton erehys", sanoi
Franskan Philip samassa ratsastaen esiin".

"Joku paholaisen ansa", lausui Tyron arkkipiispa.

"Joku saracenein temppu", huusi Champagnen Henrik. "Pitäisi hirttää
koira ja laskea orja kidutuslaudalle".

"Joka henkeänsä kalliina pitää, älköön kättänsä heihin satuttako!" sanoi
Richard. -- "Astu esille, Konrad, jos uskallat, ja kiellä tyhjäksi se
syytös, jonka tämä puhumaton eläin jalon vaistonsa kautta on sinua
vastaan tehnyt, että sinä olet sitä haavottanut ja kelvottomasti
Englannin kunniaa loukannut!"

"Minä en ole koskenut lippuun", vastasi Konrad pikaisesti.

"Omat sanasi pettävät sinun. Konrad!" sanoi Richard; "sillä kuinka
tiesit että kysymys koskee lippua, ellei omatuntosi sinua vaivais?"

"Etkö sinä vain sen tähden ole koko leirissä nostanut melun?" Konrad
vastasi; "ja rohkenetko syyttää prinssiä ja liittolaisia rikoksesta,
jonka arvattavasti joku katala rosvo on tehnyt kultakutousten tähden?
Taikka tahdotko liitossa olevaa ruhtinasta nyt syyttää koiran kanteen
johdosta?"

Meteli alkoi tähän aikaan käydä niin yleiseksi, että Franskan Philip
astui väliin.

"Ruhtinaat ja aatelismiehet", hän sanoi. "Te puhelette niitten
läsnä-ollen, joitten miekat kohta paljastuvat toisiansa vastaan, jos he
kuulevat päällikköjensä kauvemmin tällä tapaa hastelevan. Viedään,
Taivaan nimessä, kukin joukkonsa heidän erityisiin kortteereihinsa ja
kokoonnutaan itse tiiman kuluttua neuvottelutelttaan jotenki
selvittelemään tätä uutta häiriötä".

"Siihen olen tyytyväinen", sanoi kuningas Richard, "vaikka kernaasti
olisin tahtonut tuota konnaa tutkia niin kauan kun hänen korea takkinsa
oli hiekalla tahrattu. -- Mutta Philipin tahto on oleva meidän tässä
asiassa".

Päälliköt erkanivat niinkuin oli esitetty, kukin asettuen omain
joukkojensa etupäähän; ja sitten joka taholta kuului komentohuutoja ja
asentomerkkejä torvilla ja trumpeteilla, joitten kautta ympäri
kuljeksivia kutsuttiin lippujensa alle; ja heti sen jälkeen nähtiin
joukkojen lähtevän liikkeelle eri teitä marssien leirin läpi erinäisille
olinpaikoilleen. Mutta vaikka ilmi tappelua tällä tavoin oli estetty,
piti kuitenkin äskeinen tapaus kaikkein mieliä levottomana, ja ne
vieraat kansakunnat, jotka samana aamuna olivat Richardia tervehtäneet
kelvollisimpana armeijan johtajana, tarttuivat jälleen entisiin
epäluuloihinsa hänen ylpeyttään ja kärsimättömyyttänsä vastaan, kun
sitävastoin englantilaiset, jotka pitivät isänmaansa kunniaa
yhdistettynä tähän riitaan, josta monta erilaista puhetta oli
kulkemassa, arvelivat toisia kansakuntia kateellisiksi Englannin ja sen
hallitsian maineellisuudelle, sekä valmiiksi sitä vähentää vaan
halvimmilla juonilla. Monilukuiset ja monenlaatuiset olivat ne huhut,
joita liikkeelle levitettiin, ja muun muassa myöski vakuutettiin, että
kuninkaatar ja hänen neitonsa olivat metelistä isosti säikähtäneet ja
että yksi heistä oli pyörtynyt.

Neuvosto kokoontui määrättyyn aikaan. Konrad oli sillä aikaa riisunut
ryvettyneen pukunsa ja samalla myöski tointunut siitä häpeästä ja
hämmästyksestä, joka, niin sukkela ja kekseliäs kuin hän oliki, alussa
oli hänen vallannut tuon eriskummaisen tapahtuman ja odottamattoman
syytöksen johdosta. Hänellä oli nyt ruhtinaallinen vaatteus yllään ja
kun hän astui neuvotteluhuoneeseen, seurasi häntä Itävallan
arkkiherttua, Temppeli- ja Johanniita-ritarein suurimestarit sekä useat
muut ylimykset, jotka tahtoivat näyttää että he muka puollustivat häntä
ja kannattivat hänen asiaansa, etupäässä kenties valtiollisista syistä
taikka yksityisestä vihamielisyydestä Richardia vastaan.

Tämä näennäinen yksimielisyys Konradin hyväksi ei Richardiin vähääkään
vaikuttanut. Hän astui neuvostosaliin tavallisella, välinpitämättömällä
katsannolla ja samassa puvussa, jossa hän juuri oli hevosen seljästä
astunut. Hän heitti huolimattoman, melkein halveksivan silmäyksen
päällikköjen puoleen, jotka teeskennetyllä osanottavaisuudella olivat
asettuneet Konradin ympärille, ikäänkuin hänen asiaansa omanaan pitäen,
ja syytti Montserrat'n Konradia mitä jyrkimmillä sanoilla Englannin
lipun varastamisesta ja sen uskollisen eläimen haavottamisesta, joka
sitä oli ollut puollustamassa.

Konrad nousi rohkeasti ylös vastaamaan ja vakuutti olevansa syytön
siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, uhiksi, niinkuin hänen sanansa
sattuivat, ihmiselle ja eläimelle, kuninkaalle ja koiralle.

"Veli, Englannin kuningas", Philip sanoi, joka kernaasti neuvostossa
toimitti välittäjän virkaa, "tämä on outo kanne. Me emme ole kuulleet
teidän väittävän että teillä olisi muuta tietoa tässä asiassa, kuin että
luulonne perustuu tämän koiran käytökseen markiisia vastaan. Epäilemättä
on ritarin ja ruhtinaan sanalle annettava isompi arvo kuin koiran
haukunnalle".

"Kuninkaallinen veljeni", Richard vastasi, "muista että Kaikkivaltias,
joka meille on koiran antanut osanottajaksi hupihimme ja vastuksiimme,
on lahjottanut sille jalon luonnon, joka on mahdoton petokseen. Hän ei
unhota ystävää eikä vihollista -- tarkkaan hän muistaa sekä hyväntyön
että loukkauksen. Hänellä on osaksi ihmisen ymmärrys, vaan ei hänen
viekkautensa. Te voitte sotamiehen lahjoa miekallaan ihmistä tappamaan,
eli vieraanmiehen ostaa väärän valan kautta ihmishenkeä menettämään;
mutta te ette saa koiraa hyväntekiäänsä puremaan -- se on ihmisen
ystävä, ellei se syystä tule hänen vihamieheksensä. Pukekaa tuo markiisi
minkälaisen riikinkukon höyheniin tahansa, tehkää hänen ulkonäkönsä jos
kuinka rumaksi, muuttakaa hänen ihonsa värien ja nesteiden avulla,
kätkekää hänen sadan ihmisen sekaan, ja minä lyön veikkaa valtikastani,
että koira hänen löytää ja samalla tapaa ilmottaa vihansa, kuin tänäpänä
olette nähneet sen tekevän. Tämä ei ole ensimäinen tapahtuma tätä
laatua, niin erinomainen kuin se onkin. Murhamiehiä ja ryöväreitä on jo
tätä ennen saatu syypäiksi ja ovat kärsineet kuoleman rangaistuksen
tämmöisten todistusten kautta, joista on sanottu, että niissä näkyy
Jumalan säätävä sormi. Sinun omassa maassasi, kuninkaallinen veljeni,
ratkaistiin kerta murha-asia samankaltaisessa tapauksessa juhlallisen
kaksintaistelun kautta koiran ja miehen välillä, joista toinen oli
päällekantajana, toinen vastaajana. Koira sai voiton, mies tunnusti
rikoksensa ja rangaistiin. Usko minua, kuninkaallinen veljeni, että
salaisia rikoksia usein on ilmi saatu hengettömien kappalten todistusten
kautta, puhumattakaan eläimistä, jotka aistien terävyydessä eivät
hetikään vedä koiralle vertaa, joka on ihmiskunnan ystävä ja toveri".

"Semmoinen kaksintaistelu", Philip vastasi, "on todella tapahtunut yhden
meidän edeltäjämme hallitessa, jolle Jumala olkoon laupias. Vaan se oli
ennen muinoin emmekä me voi sitä pitää sopivana esikuvana tässä tilassa.
Puheen-alainen vastaaja oli halpasukuinen ja arvoton mies; ryntäysaseena
hänellä vain oli nuija, ja puollustusaseena nahkainen takki. Mutta me
emme voi ruhtinasta siihen määrään alentaa, että pakottaisimme häntä
käyttämään niin alkuperäisiä aseita eli antaumaan niin häpäisevään
taisteluun".

"Sitä en ollenkaan ole tarkottanutkaan", keskeytti Richard kuningas;
"epärehellistä olisi panna oivan koiran hengen alttiiksi tuommoisen
kavalan petturin henkeä vastaan, kuin tuo Konrad on osottanut olevansa.
Mutta tuossa on oma hansikkamme -- me vaadimme häntä kaksintaisteluun
sen todistuksen nojalla, jonka olemme vetäneet esiin häntä vastaan. --
Kuningas ainakin lienee enemmän kuin saman-arvoinen markiisin kanssa".

Konrad ei kiirehtinyt tarttumaan siihen taistelunmerkkiin, jonka Richard
oli nakannut keskelle seuraa, ja Philip kuningas ennätti vastata,
ennenkuin markiisi liikahtikaan hansikkaa nostamaan.

"Kuningas", sanoi Philip, "on arvossa yhtä paljon markiisi Konradia
ylempi kuin koira on häntä alempi. -- Veli Richard, tätä ei voida
sallia. Sinä olet tässä ristiretkessä johtajamme -- kristikunnan kilpi
ja miekka".

"Minä panen vastalauseen semmoista tappelua vastaan", sanoi
venetialainen _proveditori_, "ellei Englannin kuningas maksa niitä
viittäkymmentätuhatta byzantiniä, jotka hän on tasavallalle velkaa.
Siinä on kyllin, että meitä uhkaa saamisemme menetys, jos velallisemme
pakanain iskusta kuolee, eikä määräämme tarvitse lisätä sillä
mahdollisuudella, että hän kaatuisi tappelussa kristityn kanssa, koirain
ja lippujen tähden".

"Ja minä", sanoi Wilhelm Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, "panen
vuorostani vastaan, että kuninkaallinen veljeni tämmöisessä asiassa
uskaltaa henkensä, joka on Englannin kansan omaisuus. Kas tässä, jalo
veljeni, ota takaisin hansikkasi ja ajattele vain, että tuuli on sen
kädestäsi puhaltanut. Minun on tuossa sen sijasta. Kuninkaan poika,
joskin hänen kilvessään on poikkipuu, lienee ainakin yhtä hyvä kuin tuo
markiisi marakatti".

"Ruhtinaat ja aatelismiehet", sanoi Konrad, "minä en myönny Richard
kuninkaan taistelunvaatimukseen. Hän on valittu johtajaksemme saraceneja
vastaan, ja jos *hänen* omatuntonsa voipi vastata siitä, että hän niin
mitättömästä asiasta vaatii liittolaistansa tappeluun, ei *minun*
ainakaan voi sallia sitä vaatimusta vastaanottamaan. Mutta mitä hänen
luonnolliseen veljeensä, Wilhelm Woodstockiin tulee, eli ketä vastaan
tahansa, joka hänen sijassaan ottaa hyväksyäkseen ja kannattaakseen
tuota häpäisevää syytöstä, olen valmis turnauskentällä kunniaani
puollustamaan ja näyttämään että jokainen syyttäjä on kamala
valehtelia".

"Montserrat'n markiisi", sanoi Tyron arkkipiispa, "on puhunut kuin
viisas ja ymmärtäväinen herra, ja minun mielestäni voisi riita tähän
loppua, ilman häpeättä kummallekaan puolelle".

"Minäkin arvelen, että se tällä tapaa voipi päättyä", sanoi Franskan
kuningas, "jos kuningas Richard peruuttaa kanteensa, koska se on kovin
heikkoihin syihin perustettu".

"Franskan Philip", vastasi Leijonasydän, "sanani eivät koskaan tule
olemaan niin vastariitaiset ajatukselleni. Minä olen tätä Konradia
syyttänyt varkaaksi, joka yön pimeydessä on vienyt Englannin
arvollisuuden merkkikuvan paikaltansa. Vielä yhä luulen ja syytän häntä
siksi; ja jos päivä määrätään taistelua varten, niin olkaa siitä
vakuutetut, että, koska Konrad kieltää meitä itseämme kohtaamasta, minä
kyllä löydän taistelian, joka rupeaa syytöstäni kannattamaan; sillä
sinä, Wilhelm, et ilman meidän erityisettä luvatta saa vetää pitkää
miekkaa tässä riidassa".

"Koska minun arvoni tekee minun tuomariksi tässä varsin ikävässä
asiassa", sanoi Franskan Philip, "määrään viidennen päivän tästä lukien
asian ratkaisemiseksi ritarien tavalla kaksintaistelun kautta -- jolloin
Richard, Englannin kuningas, saapukoon taisteliansa kautta paikalle
päällekantajana, ja Konrad, Montserrat'n markiisi, itse vastaajana.
Mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä missä löydämme rauhallisen paikan
taistelun suorittamiseksi; sillä se ei saa tapahtua lähellä leiriä,
jossa kumpaisenki puolueen sotilaat helposti voisivat joutua kahakkaan
toisiensa kanssa".

"Olisi ehkä parasta", Richard vastasi, "vetoa kuninkaallisen Saladinin
jalomielisyyteen; sillä, niin pakana kuin hän on, en ole koskaan
tuntenut jalompaa ritaria eli ketään, jonka rehellisyyteen paremmin
voisimme turvautua. Minä sanon tätä heidän tähden, jotka pahoja
pelkäävät -- mitä itseeni tulee, niin missä vihamieheni tapaan, siinä
tappelen".

"Käyköön niin", sanoi Philip; "me tahdomme antaa Saladinille tästä
tiedon, vaikka senkautta ilmaisemme viholliselle sen
eripuraisuudenhengen, jota meidän kernaammin pitäisi koettaa salata
itseltämmeki, jos se olisi mahdollista. Ja sillä hajotan tämän kokouksen
ja varotan teitä kaikkia kristittyinä miehinä ja jaloina ritareina,
ettette salli tämän riidan aikaansaada leirissä muuta kiistaa, vaan
pidätte sitä juhlallisesti laskettuna Jumalan tuomittavaksi, jolta
jokainen teistä rukoilkoon voittoa sille jolla on oikeus puolellaan; ja
niin hänen tahtonsa tapahtukoon!"

"Amen, amen!" vastattiin kaikilta tahoilta; jolla välin temppeliherra
kuiskasi markiisille: "Konrad, etkö aio tähän liittää rukouksen, että
pääsisit koiran vallasta, niinkuin psalttarissa seisoo?"

"Ole sinä vaiti --!" vastasi markiisi; "ulkona liikkuu kielevä haltia,
joka muitten uutisten muassa voisi kertoa, kuinka laajasti sinä
selittelet veljeskuntasi mietelausetta -- _Feriatur Leo_".

"Sinä siis aiot otteluun lähteä?" sanoi temppeliherra.

"Älä epäile sitä", sanoi Konrad. "Tosin en kernaasti olisi kohdannut
Richardin omaa rautakouraa, enkä häpeä tunnustamasta, että iloitsen kun
pääsen hänen kanssa ottelemasta. Vaan hänen luonnollisesta veljestä
alkaen ei hänen armeijassaan löydy ainoaakaan jota pelkäisin kohdata".

"Hyvä, että olet niin varma asiastasi", jatkoi temppeliherra; "ja siinä
tapauksessa tuon koiran hampaat ovat tehneet enemmän tämän
ruhtinasliiton hajottamiseksi, kuin sekä sinun paulat että charegitin
puukko. Etkö näe, kuinka Philip, vaikka hän on otsaansa rypistävinään,
tuskin voipi salata sitä tyytyväisyyttä, jota hän tuntee toivoessaan
olevansa kohta vapaa liitosta, joka niin raskaasti häntä painaa? Huomaa,
kuinka Champagnen Henrik itsekseen hymyilee, ikäänkuin säihkyvä pikari
hänen omaa viiniänsä -- ja katso kuinka Itävaltalainen hartaasti
irvistää ajatellessaan, että hänen oma häpeänsä kohta on kostettu ilman
vaaratta eli huoletta hänelle itselleen. Vaiti, hän lähenee. -- Hyvin
surullinen tapaus, kuninkaallisen Itävallan hallitsia, että nämät
halkeamat meidän Zionin muureissa --"

"Jos tarkotat tätä ristiretkeä", vastasi herttua, "niin soisin että se
olisi särkynyt kappaleiksi ja että jokainen onnellisesti olisi
kotonansa. -- Olkoon tämä sanottu meidän kesken."

"Mutta", sanoi Montserrat'n markiisi, "kukapa olisi voinut ajatella,
että kuningas Richard olisi tämän eripuraisuuden herättänyt, hän, jonka
oikkuja niin uskollisesti olemme kärsineet ja jolle olemme olleet yhtä
nöyrät, kuin orja herralleen, toivoen että hän käyttäisi
urhollisuuttansa vihollistamme, eikä ystäviämme vastaan!"

"Minä en puolestani voi havaita, että hän olisi niin suuresti muita
urhoollisempi", sanoi arkkiherttua. "Jalo markiisi olisi luullakseni
kyllä kurittanut häntä turnauskentällä; sillä vaikka saarelainen
tapparalla lyöpi kovia iskuja, ei hän siltä ole erittäin taitava keihään
pitämisessä. Minä itse en olisi epäillyt kohdata häntä vanhan riitamme
vuoksi, jollei kristikunnan etu kieltäisi kahta hallitsevaa ruhtinasta
saattamasta henkeänsä kaksintaistelossa vaaranalaiseksi. -- Vaan jos
niin haluat, jalo markiisi, rupean kummiksesi tässä taistelussa."

"Ja minä myös", sanoi suurimestari.

"Tulkaat sitte, jalot herrat, päivälliselle telttaani", sanoi herttua,
"niin saamme keskustella tästä asiasta, juodessamme pullon puhdasta
_Nierensteiniä_."

He kulkivat yksissä arkkiherttuan teltalle.

"Mistä patronamme ja nuo vallat juttelivat?" sanoi Jonas Schwanker
toverilleen _Spruch-Sprecherille_, joka omin lupinsa oli tunkeunut
herransa luokse, niin pian kuin neuvoskunnan kokous oli päättynyt, kun
narri jäi seisomaan kunnian-arvoisemman matkan päähän,

"Hulluuden palvelia", vastasi _Spruch-Sprecher_, "hillitse
uteliaisuuttasi! Ei minun sovi sinulle ilmaista herramme tuumia."

"Viisaudenmies, sinä erehdyt", vastasi Jonas; "me olemme kumpikin
herramme alituiset seurakumppanit ja yhtä tärkeätä on meille molemmille
tietää, onko sinulla vai minulla -- viisaudella vai hulluudella --
suurempi valta hänen luonansa."

"Hän sanoi markiisille ja suurimestarille", vastasi _Spruch-Sprecher_,
"että hän oli kyllästynyt tähän sotaan ja mielellään olisi onnellisesti
kotonaan taasen."

"Tämä on seisontaheitto, eikä lueta pelissä miksikään", sanoi narri;
"tuo oli hyvin järkevästi ajateltu, vaan sen kertominen muille oli suuri
tyhmyys. -- Jatka!"

"Hm!" sanoi _Spruch-Sprecher_; "hän sanoi sitten että Richard ei ollut
muita urhoollisempi, eikä liioin taitava turnausradalla."

"Puumiekkani nimessä", sanoi Schwanker, "tämä oli ääretön tyhmyys. --
Entäs vielä!"

"Olepas vaiti, olen jotenkin huonomuistinen", vastasi viisauden mies,
"hän käski heidän tulla juomaan pullon _Nierensteiniä_."

"Tuossa on hiukka viisauden haamua", sanoi Jonas, "ja sinä voit
vastaiseksi merkitä sen tulopuolellesi; vaan jos hän juopi liiaksi, joka
on hyvin mahdollista, niin minä siirrän sen omalle tulopuolelleni. --
Eikö mitään muuta?"

"Ei mitään, joka ansaitsee mainitsemista", vastasi puhuja, "paitsi että
hän katui laiminlyöneensä tilaisuutta kohdataksensa Richardia
turnauskentällä."

"Vei hänen hiisi", sanoi Jonas, "tuo nyt oli niin tyhmää kerskausta,
että melkein hävettää tässä pelissä senkautta saada voiton. --
Yhtäkaikki, olipa hän kuinka suuri narri tahansa, niin seurataan me
häntä kuitenkin, viisain _Spruch-Sprecher_, saadaksemme meki osamme
_Nierensteinistä_."



Viideskolmatta luku.

      Se käytös, josta moitit minua,
      Kiitostas pikemmin ansaita voisi,
      Sill' en mä rakastais niin sinua,
      Jos mulle kunnia rakkaamp' ei oisi.

      _Montrose._


Kun kuningas Richard palasi telttaansa, käski hän tuoda nubialaisen
luoksensa. Tämä astui sisään tavallisella nöyrällä tervehyksellä ja
koskettuaan otsalla lattiaan jäi seisomaan kuninkaan eteen herransa
käskyjä vartoavan orjan asentoon. Oli onni että hänen rollinsa
säilyttäminen vaati silmien kiinnittämistä lattiaan, sillä hänelle olisi
ehkä muuten ollut vaikea kestää sitä terävää silmäystä, jolla Richard
ääneti häntä hetken katseli.

"Sinä olet jotenki harjaantunut metsästäjä", sanoi kuningas vähän ajan
takaa, "ja olet ajanut otuksesi ylös ja saattanut sen pitämään
paikkaansa yhtä taitavasti kuin jos itse Tristrem olisi sinua opettanut.
Mutta ei siinä ole kyllin -- otus on myöskin kaadettava. Itse olisin
mielelläni kohottanut jahtikeihääni sitä vastaan; vaan vissien
asianhaarain vuoksi näyttää siltä, kun minun olisi siitä luopuminen.
Sinä tulet nyt palaamaan sulttanin leiriin kirjeen kanssa, jossa häntä
pyydetään suosiollisesti valitsemaan jonkun rauhallisen paikan tätä
ritarillista toimitusta varten sekä, jos hänen tekee mieli, yhtymään
meidän kanssa sitä katsomaan. Nyt on minulle juolahtanut mieleen, että
sinä samassa leirissä ehkä voisit löytää jonkun ritarin, joka
rakkaudesta totuuteen ja kunniansaamisen himosta, tahtoisi taistella
tuon petturin Montserrat'n kanssa".

Nubialainen nosti silmänsä ja loi kuninkaaseen innollisen katseen; nosti
ne sitten taivasta kohti sellaisella juhlallisella kiitollisuudella,
että kyyneleet niissä kimaltelivat -- sen perästä painoi alas päänsä,
ikäänkuin osottaakseen myöntymystänsä kuninkaan tahtoon ja asettui
jälleen tavalliseen nöyrään ja tarkkaavaiseen asentoonsa.

"Hyvä", sanoi kuningas, "minä näen että sinä tässä asiassa haluat minua
palvella, ja minun täytyy myöntää että semmoinen palvelia, kuin sinä, on
aivan erinomainen, joka ei voi vastustella aikeitamme eikä pyytää
päätöksistämme selitystä. Englantilainen olisi sinun sijassasi
jörömäisesti minua neuvonut jättämään taistelun jollekulle hyvälle
keihäälle omassa hovissani, jossa kaikki, veljestäni Pitkämiekasta
saakka ja sitten koko rivi alaspäin, hehkuvat halusta sotia puolestani;
ja lörppämäinen franskalainen olisi tehnyt tuhansia kokeita saadakseen
tietää, minkätähden minä etsin soturia uskottoman leiristä. Vaan sinä,
harvapuheinen sanansaattajani, voit toimittaa asiani sitä urkkimatta
tahi ymmärtämättä; sinulle on kuulla sama kuin totella".

Kumarrus ja polvien notkistus oli nubialaisen sovelias vastaus näihin
arveluihin.

"Vaan nyt toiseen asiaan", sanoi kuningas äkkiä ja odottamatta. "Oletko
jo nähnyt Edith Plantagenet'ä?"

Mykkä nosti päänsä, ikäänkuin jotakin sanoakseen -- niin, hänen huulensa
olivat alkaneet selvästi lausua kieltosanaa, vaan hänen
onnistumattomasta yrityksestänsä ei tullut muuta kun mykän epäselvä
soperrus.

"No, katsos vain!" sanoi kuningas. "Kuninkaallisen neitosen paljas nimi,
kun hän on niin erinomaisen ihana kuin herttainen serkkumme, näkyy
milt'ei voivan päästää mykkien kielen irti. Mitä ihmeitä hänen silmänsä
sitte vaikuttaisivat semmoisessa! Minä tahdon tehdä kokeen, musta
ystäväni. Sinä saat nähdä tämän hovimme valiovaimon ja toimittaa
ruhtinallisen sulttanin asian."

Taasen iloinen silmäys -- taasen polvien notkistus; mutta kun hän nousi
ylös, laski kuningas kätensä raskaasti hänen olkapäälleen ja jatkoi
puhettaan tuiman vakavana näin: "salli minun yhdessä suhteessa varottaa
sinua, musta lähettilääni. Vaikkapa sinä havaitsisitkin, että hän, jonka
pian olet näkevä, terveellisellä vaikutusmahdillaan olisi
irrottamaisillaan kielesi siteet, joka nyt, kuten urhoollinen sulttani
sanoo, on vangittuna palatsinsa elfenluisten muurien sisällä, niin varo
harvapuheista rolliasi muuttelemasta ja sanaakaan hänen läsnäollessa
lausumasta, vaikka puhelahjasi ihmeteltävällä tavalla annettaisiin
sinulle takaisin. Ole vakuutettu, että minä siinä tapauksessa kiskoisin
kielesi juurineen irti ja sen elfenluisen palatsin, jolla arvaten
tarkotetaan hammasjataa, hävittäisin vääntämällä ulos kaikki hampaasi
toinen toisensa perään. Ole siis viisas ja vieläkin mykkä."

Nubialainen, niin pian kuin kuningas oli ottanut raskaan kätensä hänen
hartioilta, painoi päänsä alas ja pani kätensä huulilleen, kuuliaisuuden
ja vaiti-olon merkiksi.

Vaan Richard laski taasen kätensä hänen päällensä, vaikka hiljemmin,
sekä lisäsi: "Tämän määräyksen teemme sinulle, koska olet orja. Jos
olisit ritari ja aatelismies, pyytäisimme kunniansanasi takaukseksi
vaiti-olostas, joka on vasituinen ehto sille luottamustoimelle, jonka
nyt uskomme sinulle."

Nubialainen oikaisi uljaasti vartalonsa, katsoi kuningasta suoraan
silmiin, ja pani oikean kätensä sydämelle.

Richard huusi nyt kamariherraansa.

"Neville", sanoi hän, "vie tämä orja kuninkaallisen puolisomme telttaan
ja sano että meidän tahtomme on, että hän laskettakoon orpanamme Edithin
puheille ja aivan yksinänsä. Hänellä on asiaa hänelle. Sinä voit myöskin
neuvoa hänelle tietä, jos hän tarvitsee opastustasi, vaikkapa ehkä
lienet havainnut, kuinka ihmeteltävän perehtynyt hän jo näkyy olevan
leirissämme. Ja sinä, ethiopialainen ystäväni", jatkoi hän, "mitä teet,
tee pian ja palaa tänne puolen tunnin sisään."

"Minä olen tullut ilmi", ajatteli luultu nubialainen, kun hän silmät
maahan luotuina ja kädet ristissä seurasi Nevilleä, joka pitkillä
askelilla kulki kuningatar Berengarian telttaa kohti. "Kuningas Richard
tuntee minun aivan epäilemättä; vaan en kuitenkaan voi huomata, että hän
olisi kovin suuttunut minuun. Jos oikein ymmärsin hänen sanansa -- ja
mahdotonta on varmaan väärin ymmärtää niitä -- antaa hän minulle jalon
tilaisuuden kunniani takaisinsaamiseen tuon ylpeän ja viekkaan markiisin
kukistamalla, jonka rikollisuuden selvästi havaitsin hänen
säikähtäneestä silmästään ja värisevästä huulestaan, kun syytös häntä
vastaan tehtiin. -- Roswal, uskollisesti olet herraasi palvellut, ja
kalliisti olen tuskasi kostava! -- Mutta mikä tarkotus on tällä
puheille-pääsylläni hänen luokse, jota en koskaan ole toivonut näkeväni
jälleen? -- Ja kuinka kuninkaallinen Plantagenet voipi sallia, että minä
saan tavata hänen ihanaa orpanaansa -- olinpahan sitten pakanallisen
Saladinin lähettiläs taikkapa tuo rikollinen maanpakolainen, jonka hän
äskettäin ajoi leiristänsä ja jonka rikoksen pahin puoli on sen
rakkauden rohkea tunnustaminen, joka on hänen ylpeytensä? Että Richard
sallii orpanansa vastaanottaa kirjeen pakanalliselta rakastavalta ja
vieläpä sellaisen henkilön käden kautta, joka on niin paljo häntä alempi
arvossa, molemmat nämät seikat ovat yhtä käsittämättömät kuin toistensa
kanssa yhteen sopimattomat. Mutta kuin kiivas luonne ei valtaa
Richardia, on hän lempeä, ylevämielinen ja todellisesti jalo ja
semmoisena tahdon häntä pitää ja menetellä hänen nimenomaisten
käskyjensä ja annettujen osviittojensa mukaan, yrittämättä ymmärtää
enempää, kuin mitä vähitellen itsestänsä voipi ilmaantua ilman mitään
tiedustelemista minun puoleltani. Hänelle, joka on antanut minulle niin
oivan tilaisuuden tahratun kunniani löytämiseen, olen velkapää
osottamaan alamaisuutta ja kuuliaisuutta, ja olipahan kuinka tuskallista
tahansa, on velka maksettava. Ja kuitenkin", kuiskasi hänen ylpeydestä
paisuva sydän, "Leijonasydämen, kuten hän kutsutaan, olisi pitänyt
arvostella muiden tunteita omiensa mukaan. *Minä* tunkeutua hänen
sukulaisensa puheille! *Minä*, joka en koskaan puhunut hänelle
sanaakaan, vastaanottaessani kuninkaallisen palkinnon hänen kädestään,
silloin kun minua ristin puollustajain joukossa ei pidetty huonoimpana
ritarillisissa sankaritöissä. *Minä* lähestyä häntä, kun olen halvassa
valepuvussa ja orjan vaattehissa ja, voi, kun olen todellinen orja,
vaakunan sijasta kantaen häpeäpilkkua entisessä kilvessäni! *Minä* tehdä
tätä? Hän tuntee minua varsin vähän. Kuitenkin kiitän häntä tästä
tilaisuudesta, joka tehnee meidät kaikki paremmin tutuiksi toistemme
kanssa."

Kun hän oli tullut tähän päätökseen, he seisahtuivat kuningattaren
teltan sisäänkäytävän edustalle.

Vahdit arvattavasti laskivat heidät sisään ja Neville, jättäen
nubialaisen pieneen etukamariin, jonka hän vallan hyvin muisteli, meni
kuningattaren tavalliseen vastaan-ottohuoneeseen. Hän kertoi kuninkaansa
käskyn matalalla, kunnioittavalla äänellä, ja monta kertaa hienommin
kuin tyly Thomas de Vaux, jolle Richard oli kaikki kaikissa, ja koko muu
hovi, itse Berengaria siihen luettuna, ei mitään. Kuunteliat
purskahtivat nauruun, kun Neville oli asiansa ilmottanut.

"Minkä näköinen hän on tuo nubialainen orja, joka on sulttanin
lähettiläs tällaisessa asiassa? Neekerin näköinen, Neville, eikö niin?"
sanoi vaimonpuolen ääni, jonka pian tunsi Berengariaksi. "Neekerin
näköinen, eikö niin, Neville, mustalla iholla, pää kähärä kun pässin,
nenä litteä ja huulet paksut -- vai kuin, herra Henry?"

"Teidän armonne ei saa unohtaa sääriä", sanoi toinen ääni, "jotka ovat
ulospäin kaarevat, kuin saracenin miekka."

"Pikemmin kuin Cupidon jousi, koska hän tulee rakkauden asioissa", sanoi
kuningatar. "Rakas Neville, sinä olet aina valmis palvelemaan meitä
naisraukkoja, joilla on niin vähän huvitusta joutohetkinämme. Meidän
täytyy saada nähdä tätä lemmen lähettilästä. Turkkilaisia ja maureja
olen nähnyt useoita, vaan neekeriä en koskaan."

"Minä mielelläni tottelen teidän Armonne käskyjä, jos vaan tahdotte
puolustella minua kuninkaani luona", vastasi myöntyväinen ritari. "Voin
kuitenkin vakuuttaa, että teidän Armonne tulee näkemään jotain peräti
toista kuin mitä odotatte."

"Sen parempi -- vielä rumempi kuin me voimme ajatella, ja kuitenkin
urhoollisen sulttanin valittu lemmen lähettiläs!"

"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne", sanoi neiti Kalista, "että
sallisitte ritarin viedä tämän sanansaattajan suorinta tietä lady
Edithin luo, jolle hänen kirjeensä ovat kirjotetut? Me olemme jo olleet
vähällä tarttua kovasti kiinni samanlaisesta leikistä."

"Kovasti kiinni?" kertoi kuninkaatar ylenkatseellisesti. "Kuitenkin sinä
voit olla oikeassa, Kalista, varovaisuutta neuvoessasi -- ajakoon tämä
nubialainen, joksi häntä kutsut, ensin asiansa orpanamme luona. Muuten
hän on mykkä -- eikö niin, Neville?"

"Niin on, armollinen rouva", vastasi ritari.

"Kuinka paljon huokeampi itämaan ylhäisten naisten on elää", sanoi
Berengaria, "heitä kun palvelee henkilöt, joitten kuullen he voivat
sanoa mitä tahansa, ilman että ne saattavat kertoa mitään; kun sitä
vastoin meidän leirissämme taivaan lintuset levittävät joka-ikisen
sanan, kuten pyhän Judan papilla on tapa sanoa".

"Siksi", sanoi de Neville, "kun teidän Armonne unohtaa puhuvansa
liinaisten seinien sisällä".

Äänet hiljenivät tästä muistutuksesta ja vähäisen kuiskauksen perästä
ritari palasi nubialaisen luo ja käski viittaamalla hänen seurata
perässä. Hän totteli ja Neville vei hänen telttaan, joka oli pystytetty
vähän syrjään kuningattaren teltasta, niinkuin näytti lady Edithin ja
hänen palveliainsa mukavuudeksi. Toinen noista Koptilaisista tytöistä
vastaanotti Nevillen sanoman ja muutaman minuutin perästä nubialainen
saatettiin Edithin luokse, vaan Neville jäi teltan ulkopuolelle
seisomaan. Naisorja, joka vei hänen sisään, astui emäntänsä
viittauksesta ulos ja suurimmalla nöyryydellä, ei ainoastaan
asennossaan, vaan myöskin sisimmässä sydämmessään, onneton ritari
kummallisessa valepuvussaan laskeusi toiselle polvelleen, silmänsä
luotuina maahan ja kädet rinnalla ristissä juurikuin pahantekiä, joka
odottaa tuomiotansa, Edith oli puettu samalla tapaa kun silloin, kun hän
vastaanotti kuningas Richardia, ja hänen pitkä, läpituultava, musta
huntunsa peitti hänen vartaloansa kuni kesäisen yön hämärä ihanaa
maisemaa, verhoten ja epämuotoisiksi tehden ne kauneudet, joita se ei
voinut salata. Hänellä oli kädessä hopeainen lamppu, täytetty jollakin
hyvänhajuisella väkiviinalla, joka paloi tavattoman kirkkaalla valolla.

Kun Edith läheni polvilleen langennutta, liikkumatonta orjaa askeleen
päähän, piti hän lamppua hänen kasvojensa edessä, ikäänkuin tarkemmin
katsellakseen hänen kasvojensa juonteita, peräytyi sitten hiukan ja
asetti lampun niin, että ritarin poskikuvan varjo kuvastui vieressä
olevalle esiripulle. Viimein hän puhui vakavalla, vaan hyvin
surullisella äänellä:

"Tekö te olette? Tekö te tosiaan olette, Leopardin urhoollinen ritari,
jalo sir Kenneth Skottlannista -- hänkö te tosiaan olette? Orjaksi
puettuna -- tuhansien vaarain keskellä?"

Kun ritari näin odottamatta kuuli sydämmensä lemmityn häntä puhuttelevan
äänellä, jonka sääliväisyys melkein muuttui hellyydeksi, tunkeutui
samanluontoinen vastaus hänen huulilleen ja töin tuskin Richardin käskyt
ja hänen oma vaiti-olo-lupauksensa saattoivat häntä estää sanomasta,
että se näky, minkä hän näki, ja ne säveleet jotka hän juuri kuuli,
olivat riittäväinen palkinto elinkautisesta orjuudesta ja vaaroista,
jotka joka hetki uhkasivat hänen henkeänsä. Hän malttoi kuitenkin
mielensä ja syvä, tuskallinen huokaus oli hänen ainoa vastauksensa
korkeasukuisen Edithin kysymykselle.

"Minä näen, minä tunnen, että olen arvannut oikein", jatkoi Edith. "Minä
huomasin teidät heti kun tulitte lähelle alttaania, jossa seisoin
kuningattaren kanssa. Minä tunsin myöskin komean koiranne. Se ei olisi
oikea lady eikä ansaitsisi sellaisen ritarin palvelusta, kuin sinä olet,
jolle valheellinen puku ja ihonväri voisi tehdä uskollisen palvelian
tuntemattomaksi. Puhu siis pelvotta Edith Plantagenet'lle, Hän ymmärtää
vastoinkäymisessä antaa arvoa urhoolliselle ritarille, joka häntä
palveli ja kunnioitti sekä toimitti sankaritöitä hänen nimessään, kun
onni oli hänelle suopea. Sinä olet yhä vaiti? Kahlehtiiko pelko kielesi
vai häpeä? Pelon pitäisi olla sinulle tuntematon ja mitä häpeään tulee,
niin olkoon se heidän osansa, jotka ovat onnettomuuteesi olleet
syypäät."

Epätoivossaan siitä, että hänen täytyi olla olevinaan mykkä, vaikka
häntä näin liikuttavalla tavalla puhuteltiin, saattoi ritari ilmaista
tunteitansa ainoastaan uudella, syvällä huokauksella ja panemalla sormen
huuliensa päälle. Edith astahti muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin
pahastuneena.

"Mitä!" sanoi hän, "aasialainen mykkä ei ainoastaan puvussa, vaan aivan
toden totta? Tuotapa en olisi odottanut. Ehkäpä ylönkatsot minua, koska
niin rohkeasti tunnustan hyvin huomanneeni kunnioituksesi minua kohtaan.
Älä sentähden pidä halpoja ajatuksia Edithistä. Hän aivan hyvin tuntee,
mitkä rajat kainous ja varovaisuus määräävät korkeasukuiselle neidolle
sekä tuntee myöskin, milloin ja minkä verran niiden tulee antaa tilaa
kiitollisuudelle ja hänen hartaalle halullensa, että hänen vallassaan
olisi korvata ne palvelukset ja kostaa ne vääryydet, jotka ovat alkunsa
saaneet urhoollisen ritarin rakkaudesta häntä kohtaan. -- Minkätähden
puristat kätesi yhteen ja vääntelet niitä niin kiivaasti? Olisko
mahdollista", lisäsi hän ja peräytti säikähyksissään tästä ajatuksesta,
"että heidän julmuutensa olisi riistänyt sinulta puhelahjan? Sinä
puistelet päätä. Olkoonpa lumous taikka itsepintaisuus, en kysy sinulta
enempää, vaan annan sinun ajaa asiasi omalla tavallasi. Minäkin voin
olla mykkä."

Valepukuinen ritari teki liikenteen ikäänkuin sekä omaa tilaansa
valittaaksensa että rukoillaksensa häneltä anteeksi ja jätti hänelle
samassa sulttanin kirjeen, joka tavallisuuden mukaan oli kääritty
kalliisen silkkiin ja kultavaatteeseen. Hän vastaanotti kirjeen ja
katseli sitä huolettomasti sekä laski sen sitten pois, ja vielä kerran
luoden silmänsä ritariin sanoi matalalla äänellä: "eikö sanaakaan asiasi
ajamiseksi minulle?"

Ritari painoi molemmat kätensä otsaansa vasten, ikäänkuin osottaakseen,
mikä tuska hänellä oli siitä ettei hän voinut häntä totella; vaan neito
kääntyi vihoissaan hänestä pois.

"Pois!" sanoi hän. "Minä olen puhunut kyllin -- liian paljo -- sille,
joka ei tahdo tuhlata sanaakaan minulle vastaukseksi. Pois! ja muista,
että jos olen tehnyt vääryyttä sinulle, olen kyllä saanut kärsiä siitä;
sillä jos olen ollut onneton välikappale sinun alentamiseen
kunniakkaasta tilasta, olen tämän keskustelun aikana unohtanut oman
arvoni, ja halventanut itseäni sekä sinun silmissäsi että omissani."

Hän peitti silmänsä kädellään ja näkyi olevan suuresti liikutettu. Sir
Kenneth tahtoi lähestyä; vaan hän viittasi hänelle peräytymään.

"Älä tule, sinä, jonka sielun taivas on sovelluttanut uuteen säätyys!
Jokainen vähemmän pelkuri ja typerä kuin orjistunut mykkä olisi lausunut
kiitollisuuden sanan, jospa vain sovittaakseen minua oman alennukseni
kanssa. -- Miksi te viivytte? Menkää!"

Valepuvussa oleva ritari loi melkein tahtomattansa silmänsä kirjeesen,
siten selittääkseen miksi hän viipyi. Neitonen sieppasi kirjeen ja sanoi
pistävällä, ylenkatseellisella äänellä: "minä olin unohtaa, että nöyrä
orja odottaa vastausta lähetykseensä. Mitäs tämä on? -- Sulttanilta!"

Hän silmäili äkkiä kirjeen läpi, joka oli kirjotettu sekä arabian että
franskan kielellä ja päätettyään lukemisen vastasi katkeralla naurulla:

"No, tätä ei olisi voinut ajatella! Ei yksikään silmänkääntäjä voi näin
taitavaa muutosta saada toimeen! Näppäryydellään semmoinen voipi muuttaa
zekinejä ja byzantinejä duyteiksi ja maravedeiksi,[1] vaan voipiko hän
koko taidollaan kääntää kristityn ritarin, joka aina luettiin pyhän
ristiretken urhoollisimpien joukkoon, uskottoman sulttanin
maata-suutelevaksi orjaksi, joka, unohtaen sekä uskonsa että
ritarisuuden pyhät lait, tuopi pakanan hävyttömiä esityksiä kristitylle
neitoselle? Vaan ristimättömän koiran tottelevaisen orjan kanssa ei
kannata keskustella. Kerro herrallesi, kun hänen ruoskansa on antanut
sinulle puhelahjan takaisin, mitä olet nähnyt minun tekevän." Samassa
heitti hän sulttanin kirjeen lattialle ja pani jalkansa sen päälle. "Ja
sano hänelle, että Edith Plantagenet ylönkatsoo kastamattoman pakanan
kunnioituksen."

[1] Vanhoja rahalajeja.

Näin sanottuaan hän aikoi kiiruhtaa pois, kun ritari, joka yhä oli
polvillaan hänen jalkojensa juuressa, katkerassa tuskassa rohkeni
tarttua hänen vaatteisiinsa pidättääkseen häntä.

"Etkö kuullut mitä sanoin, sinä typerä orja?" sanoi hän kääntyen ritarin
puoleen ja puhuen kiihkeästi: "Kerro herrallesi, pakanalliselle
sulttanille, että minä yhtä paljon ylenkatson hänen kosimistansa, kuin
semmoisen kurjan kumarruksia, joka on hyljännyt uskonsa ja
ritarillisuuden -- Jumalan ja sydämensä lemmityn!"

Näin sanoen hän riuhtoi itsensä irti, nykäisi vaatteensa hänen
kynsistään ja lähti teltasta pois.

Samassa Nevillen ääni huusi häntä ulkoa. Uuvuksissaan ja murtuneena
niistä tuskista, joita hän tämän keskustelun kestäessä oli kärsinyt ja
joita hän ainoastaan olisi voinut välttää rikkomalla pyhää lupaustansa
kuningas Richardille, pikemmin hoiperteli kuin käveli onnetoin ritari
englantilaisen paronin perässä, kunnes he saapuivat kuninkaalliselle
teltalle, jonka edustalla parvi ratsumiehiä juuri oli astunut hevostensa
selästä. Teltassa oli valoa ja liikettä ja kun Neville valepukuisen
seuralaisensa kanssa astui sisään, oli kuningas ja useat hänen
hovimiehistänsä juuri tervehtimäisillään tulokkaita.



Kuudeskolmatta luku.

      "Ain' kyyneleitä vuodatan.
      Vaan ystävää kaukaista en
      Mä itke -- kerran armahan
      Kenties mä tapaan sulhasen.

      Kuolleita en mä itke myös,
      He vaivoist' ovat vapahat;
      Kun oomme olleet kuolon yöss',
      Meit' yhdistääpi taivahat".

      Ei ero, kuolo neitoa
      Jalosukuista itketä,
      Pahempi hällä huolena:
      Sulhonsa sorto, häpeä.

      *Balladi.*


Richardin rohkea ja väkevä ääni kuului lausuvan iloisia tervetulemia:

"Thomas de Vaux! vankka Gilslannin Tommi! Kuningas Henrikin pään kautta,
sinä olet minulle yhtä tervetullut, kuin koskaan viinipullo iloiselle
tuomarille. Tuskin olisin tiennyt kuinka sotarintani järjestää, jollei
minulla olisi ollut sinun paksu vartalosi tunnusmerkkinä, jonka mukaan
rivini sijottaisin. Jos pyhimykset ovat suosiollisin meille, Tuomas,
saadaan kohta taas tapella; ja jos olisimme taistelleet sinun poissa
ollessasi, olisin odottanut saavani kuulla, että sinä olisit hirttänyt
itsesi lähimpään puuhun".

"Mielipahani olisin, luulen ma, kantanut enemmän kristillisellä
kärsimisellä", vastasi Thomas de Vaux, "kuin että olisin kuollut
uskonhylkääjän kuoleman. Mutta minä kiitän teidän majesteetiänne
armollisesta tervehyksestänne, joka on sitä mieluisampi, koska se lupaa
meille tappelukemuja, joissa te kuitenkin, luvalla sanoen, aina olette
halukas osaksenne ottamaan suurimman palan. Vaan tässä olen muassani
tuonut henkilön, jota teidän armonne varmaan on vielä hellemmästi
tervehtivä".

Henkilö, joka nyt astui esiin Richardia kumartamaan, oli pieni ja hento
nuori mies. Hänen pukunsa oli yhtä yksinkertainen, kuin hänen
ulkonäkönsä vähäpätöinen, vaan lakissa hänellä oli kultasolki,
varustettu jalokivellä, jonka kiillolle ainoastaan lakin varjossa
olevain silmien kirkkaus saattoi vertoja vetää. Silmät olivat ainoa
merkillinen osa hänen kasvoissaan; mutta kun ne kerran olivat kääntäneet
puoleensa huomion, vaikuttivat ne aina katsojaan mahtavasti. Hänen
kaulassaan riippui sinisessä silkkinauhassa _wresti_, niinkuin sitä
silloin kutsuttiin -- se on se avain, jolla harppua jännitettiin ja joka
oli kokonansa kultainen.

Tämä mies tahtoi nöyrästi notkistaa polvensa Richardille, vaan kuningas
nosti hänen iloisella kiireellä pystyyn, likisti häntä hellästi
rintaansa vasten ja suuteli hänen molempia poskiansa.

"Blondel de Nesle!" hän riemastuneena huusi, "terve tultuasi Cyperistä,
sinä ministrelien kuningas! Terve tultuasi Englannin kuninkaan tykö,
jolle ei oma arvonsa ole kalliimpi kuin sinun. Minä olen ollut sairas,
veikkoseni, ja luulenpa toden totta että se oli kaipauksesta sinun
perään; sillä jos olisin puolitiessä taivaan porteille, voisivat
säveleesi palauttaa minun takaisin. No, mitäs uutta, rakas opettajani,
lyyryn maasta? Kuuluuko mitään uuden uutukaista Provencen trubadureista?
Taikka mitään iloisen Normandian ministreleistä? Ennen kaikkea, oletko
itse ollut ahkera? Vaan tuota ei minun tarvitse kysyä; sinä et voi olla
joutilaana, vaikkapa tahtoisitkin -- jalot omaisuutesi ovat kuni
sisällinen tuli, joka pakottaa sinua ilmaisemaan tunteesi soitannossa ja
laulussa".

"Hiukka olen oppinut ja hiukka olen tehnyt, jalo kuningas", vastasi
kuuluisa Blondel nöyrällä häveliäisyydellä, jota Richard kaikella hänen
taiteensa haaveksivalla ihmettelemisellään ei koskaan ollut voinut
poistaa.

"Me tahdomme kuulla sinua, veikkoseni -- tahdomme kuulla sinua heti
paikalla", lausui kuningas, vaan lisäsi kohta hiljaa kosketellen
Blondelin olkapäätä, "se on, jollet ole matkasta väsynyt; sillä
mieluummin tahdon ratsastaa paraimman hevoseni kuoliaaksi, kuin turmella
yhdenkään säveleen äänessäsi".

"Ääneni on nyt, kuten aina, valmis kuninkaallisen suojeliani
palvelukseen", sanoi Blondel; "mutta teidän majesteetillänne", lisäsi
hän nähdessään muutamia papereita, jotka olivat hajallansa pöydällä,
"näkyy olevan tärkeämpiä tehtäviä ja jo alkaa olla myöhäinen".

"Ei suinkaan, ei suinkaan, rakkahin Blondeli! Olin vain tekemäisilläni
sotarintasuunnitelmaa saracenilaisia vastaan -- silmänräpäyksen työ,
joka käypi miltei yhtä nopeasti, kuin niiden pakosalle ajaminen".

"Minusta kuitenkin", sanoi Thomas de Vaux, "ei olisi sopimatonta
kuulustella, kuinka monta sotilasta teidän majesteetinne voipi asettaa.
Minä tuon tietoja tämän suhteen Askalonista".

"Sinä olet muuli-aasi. Tuomas", sanoi kuningas, "oikea hidas ja
itsepintainen aasi! -- Kas niin, aatelismiehet, istumaan, istumaan!
Asettukaa hänen ympärilleen! -- Antakaa Blondelille jakkarainen! Missä
hänen harpunkantajansa on? Tahi odottakaa -- ojentakaa hänelle minun
harppuni; ehkäpä hänen omansa on matkan perästä epäsoinnussa".

"Minä soisin, että teidän majesteetinne suvaitsee kuulla kertomukseni",
sanoi Thomas de Vaux. "Minä olen ratsastanut pitkältä ja haluaisin
kernaammin mennä levolle kuin saada korvani kutkutetuiksi".

"Sinun korvasi kutkutetuiksi!" sanoi kuningas; "se täytyy tapahtua
metsonkynällä eikä suloisilla säveleillä. Kuules Tuomas, voivatko
korvasi erottaa Blondelin laulua aasin kirkumisesta?"

"En totta maar tiedä, armollinen herra", vastasi Tuomas; "mutta
Blondelia lukuun ottamatta, joka on syntyisin aatelismies ja epäilemättä
suurilla lahjoilla varustettu, en, teidän majesteetinne kysymyksen
johdosta, vastedes koskaan voi ministreliä katsella, aasia
ajattelematta".

"Etkö kohteliaisuuden vuoksi", sanoi Richard, "myöskin olisi voinut olla
minua lukuun ottamatta, joka myöskin olen syntyperäinen aatelismies,
yhtä hyvin kuin Blondel, ja kuten hän, iloisen tieteen ammattilainen?"

"Teidän majesteetinne muistanee", vastasi de Vauz hymyillen, "että
aasilta on turha odottaa kohteliaisuutta".

"Aivan oikein sanottu", lausui kuningas; "ja pahantapainen elukka sinä
olet. -- Mutta tule tänne, herra muuli, taakkaa selästäsi laskemaan,
jotta voit päästä pahnoillesi, ilman että sinua vaivataan
minkäänlaisella soitannolla. -- Sillä välin sinä, hyvä veli Salisbury,
mene meidän puolisomme telttaan ja sano hänelle että Blondel on tullut,
laukku täynnä uusinta runollisuutta. Käske hänen heti tulla tänne ja tee
hänelle seuraa, ja katso, että orpanamme Edith Plantagenet ei jää
jälkiin".

Hänen silmänsä tässä kääntyivät hetkeksi nubialaiseen tuolla
umpimielisellä katsannolla, joka tavallisesti ilmausi hänen kasvoissaan,
kun hän häntä katseli.

"Haa, meidän harvapuheinen ja varovainen sanansaattaja on jo palannut?
Käy esiin, orja, ja asetu de Nevillen taakse, niin saat kohta kuulla
säveleitä, jotka pakottavat sinua kiittämään Jumalaa siitä kun hän on
tehnyt sinun mykäksi, eikä kuuroksi".

Näillä sanoilla hän muusta seurasta kääntyi de Vaux'n puoleen ja vaipui
kohta niiden sota-asiain selittämiseen, jotka mainittu paroni jätti
hänen tutkinnon alaiseksi.

Melkein samassa kuin hän oli päättänyt toimensa de Vaux'n kanssa,
ilmotti lähettiläs, että kuningatar seurueineen lähestyi kuninkaallista
telttaa. "Potelli viiniä tänne", sanoi kuningas; "vanhan kuningas Isakin
kauan säilytettyä Cyperviiniä, jota me saimme Famagustaa
vallottaessamme! Täyttäkää maljanne, herrat, uljaan lord Gilslandin
kunniaksi -- toimeliaampaa ja uskollisempaa palveliaa ei kellään
ruhtinaalla koskaan ole ollut!"

"Minua ilahuttaa", sanoi Thomas de Vaux, "että teidän majesteetinne
huomaa muulia hyödylliseksi juhdaksi, vaikka sen ääni on vähemmän
soinnullinen kuin jouhi tai teräslanka".

"Mitä, etkö vielä voi sulattaa tuota pistopuhetta muulista?" sanoi
Richard. "Huuhdo se alas kukkurapäisellä pikarilla, muuten se kurkkuusi
tarttuu. Kas niin, se oli hyvästi juotu! -- Ja nyt sanon sinulle, että
sinä olet sotamies niinkuin minä ja että meidän täytyy kärsiä toistemme
komppasanoja hovisalissa, yhtä hyvin kuin toistemme iskuja turnauksessa,
ja olla sitä paremmat ystävät kuta kovemmin lyömme. Totta totisesti,
jollet sinä viime ottelussamme lyönyt minua yhtä lujasti, kuin minä
sinua, niin ainakin koetit iskuun kaiken nerosi panna. Vaan sinun ja
Blondelin välillä on siinä erotus, että kun sinä olet toverini, voisinpa
melkein sanoa oppilaani sotataidossa, on Blondel musiikissa ja
ministrelien tieteessä mestarini. Sinulle minä suvaitsen ystävän
tuttavaa vapautta -- hänelle minun tulee osottaa kunnioitusta, koska hän
taiteessansa on minua etevämpi. Kas niin, mies, älä ole näriä, vaan jää
tänne kuulemaan lauluamme".

"Kun näen teidän majesteetinne näin hyvällä tuulella", sanoi lord
Gilsland, "voisin totisesti jäädä siksi kunnes Blondel on ehtinyt
lopettaa tuon pitkän romansin kuningas Arthurista, joka kestää kolme
päivää".

"Niin kovalle koetukselle emme tahdo kärsivällisyyttäsi panna", sanoi
kuningas. "Vaan kas, tuo soihtujen loiste ulkona osottaa, että
puolisomme tulee. Ulos, mies, häntä vastaan-ottamaan ja saamaan armoa
kristikunnan kirkkaimpien silmien edessä! Ei, älä seisahdu panemaan
levättiäsi reilaan. Kas nyt, sinä olet laskenut Nevillen tuulen ja
kaleerisi purjeiden väliin".

"Hän ei koskaan ole ollut edelläni tappelutantereella", sanoi de Vaux,
ei erittäin hyvillään siitä, kun oli myöhästynyt vikkelämmän
kamariherran jälkeen.

"Ei hän, eikä kukaan muukaan ole siellä ennättänyt edellesi, hyvä
Gilslannin Tommini", sanoi kuningas, "paitsi ehkä me itse silloin
tällöin".

"Niin, armollinen herra", sanoi de Vaux, "vaan tehkäämme oikeutta
onnettomalle -- tuo viheliäs Leopartin ritari on myöskin joskus ollut
edelläni; sillä, näette sen, hän oli keveämpi satulassa ja sentähden --"

"Vaiti!" sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "ei sanaakaan
hänestä!" Sitten hän astui kuninkaallista puolisoansa vastaan häntä
tervehtimään ja esitteli sen jälkeen hänelle Blondelia ministrelien
kuninkaana ja opettajanansa iloisessa tieteessä. Berengaria, joka hyvin
tiesi, että hänen kuninkaallinen miehensä rakasti runoutta ja soitantoa
melkein yhtä innollisesti kuin sotaista mainetta ja että Blondel oli
hänen erityinen lemmikkinsä, koki vastaan-ottaa häntä kaikella sillä
mairittelevalla kohteliaisuudella, jota kuninkaan suosikille tuli
osottaa. Vaan vaikka Blondel soveliaalla tavalla vastasi niihin
kohteliaisuuden osotuksiin, joita kuninkaallinen kaunotar melkein liian
ylenmäärin hänelle tuhlasi, näkyi kuitenkin selvästi, että hän
syvemmällä kunnioituksella ja nöyremmällä kiitollisuudella vastaanotti
Edithin teeskentelemättömän ja suloisen tervehyksen, ehkäpä siitä
syystä, että hän piti Edithin sydämellistä tervetulemaa kaikessa
lyhyydessä ja yksinkertaisuudessa vilpittömämpänä.

Sekä kuninkaatar että hänen kuninkaallinen miehensä huomasivat tämän
erotuksen, ja Richard, joka havaitsi puolisonsa vähän pahaksi panevan
orpanalle myönnettyä etevämmyyttä, josta hän ehkä itsekään ei ollut
juuri mielissään, lausui jotenkin ääneen: "niinkuin voit huomata
opettajamme Blondelin käytöksestä, Berengaria, osotamme me ministrelit
suurempaa kunnioitusta ankaralle tuomarille, kuten sukulaisemme, kuin
hyvälle puolueelliselle ystävälle, kuten sinä, joka olet taipuvainen
umpimähkään antamaan meille arvoa".

Vähän loukattuna tästä pistosanasta, ei Edith epäillyt vastata, että
"hän ei ollut ainoa Plantagenet'n suvusta, jota voitaisiin sanoa
ankaraksi ja kovaksi tuomariksi".

Hän olisi ehkä lisännyt vielä enemmän, sillä hänelläkin oli joku määrä
sen perheen sukuluonnetta, joka, vaikka se oli ottanut nimensä ja
vaakunansa vähäpätöisestä ginstistä (_planta genista_) muka nöyryyden
kuvana, kuitenkin oli ylpeimpiä sukuja, mitä koskaan on hallinnut
Englannissa; vaan kun hänen vastatessa tulistuva silmänsä äkkiä kohtasi
nubialaisen silmiä, vaikka tämä koki pysyä läsnäolevien aatelismiesten
takana, vaipui hän alas istuimelleen ja tuli niin kalpeaksi, että
kuningatar Berengaria piti velvollisuutenaan pyytää vettä ja
hajuaineita, sekä suorittaa kaikki ne temput, jotka ovat tavallisia
naisen tainnoksiin joutuessa. Richard, joka paremmin tunsi Edithin
mielenlujuuden, kehotti Blondelia asettumaan paikalleen ja alkamaan
lauluansa, selittäen, että soitanto ja laulu olivat kaikkia lääkkeitä
tehollisemmat herättämään Plantagenet'ä henkiin. -- "Laula meille",
sanoi Richard, "tuo laulu Verisestä Nutusta, jonka sisällön kerroit
minulle ennen lähtöäni Cyperistä; sinä olet kaiketi nyt oppinut sen
täydellisesti, sillä muuten on jousesi särkynyt, kuten pyssymiehillämme
on tapa sanoa".

Ministrelin huolestunut silmä katseli kuitenki yhä vain Edithiä, eikä
hän totellut kuninkaan uudistettuja käskyjä, ennen kuin hän näki punan
palaavan takaisin lady Edithin poskille. Sitten hän, säestäen ääntänsä
harpulla sen verran että laulun sisällys tuli suloisemmaksi, vaan ei
hävinnyt ymmärtämättömäksi, lauloi jonkunlaisessa recitativissa erään
noista vanhoista ritarillisista rakkaudenjutuista, jotka muinoin aina
miellyttivät yleisöä. Niin pian kuin hän alkoi säännellä soittoaan,
näkyi hänen ulkomuotonsa vähäpätöisyys katoavan ja hänen kasvonsa
hehkuivat irrallisuudesta ja innostuksesta. Hänen täysinäinen, miehekäs
ja pehmeä ääni, jota puhtain kauneudentunne kokonaan hallitsi, lumosi
jokaisen korvan ja tunkeusi kaikkien sydämiin. Richard niin iloissaan,
kuin jos hän olisi saanut voiton vihollisesta, vaati äänettömyyttä
tuolla tavallisella huudolla:

      "Kuunnelkaa, hyvät herrat, jo!"

ja järjesteli samassa yhdellä haavaa suojelian ja oppilaan innolla
ympäröivää kuunteliaparvea sekä käski heidän olla ääneti; jonka jälestä
hän itse istahti alas katsannolla, joka osotti sekä harrasta odotusta
että myöskin soitannontuntian vakavuutta. Hovimiehet loivat silmänsä
kuninkaaseen ollakseen valmiina kertomaan niitä liikkeitä, joita
havaitsisivat hänen kasvoissaan, ja Thomas de Vaux haukotteli hirveästi,
ikäänkuin hänen vasten tahtoansa olisi pitänyt kärsiä joku raskas
rangaistus. Blondelin laulu oli tietysti Normannin kielellä, vaan
seuraavat värsyt osottavat sen sisältöä ja runomittaa.

      Verinen nuttu.

      Ensimäinen laulu.

      Beneventin seutua lumoavaa
      Juur' illan aurinko kirkastaa,
      Juhannuksen-aattoa viettääpi maa,
      Taisteluun ritar' itsens valmistaa. --
      Läpi leirin poikainen kiiruhtaa,
      Prinsessalta viestin hän kuljettaa;
      Puku vihreä päällään, hän tiedustaa.
      Missä Kentin Tuomasta tavata saa.

      Saa kauan kyll' etsiä poikainen,
      Ennenkuin hän ehtiipi teltallen.
      Hän köyhäks' ja halvaksi huomasi sen,
      Näk' isännän itse juur seppien
      Työt' tekevän uuraast', valmistaen
      Käsin jäntevin asunsa teräksisen.
      Jossa taistelis, tultua huomisen,
      Eest' armahan naisen ja pyhimyksen.

      "Prinsessan tahdon nyt tiettäväks' teen!"
      Poika näin -- ritar laskeu polvilleen,
      "Kuin aurinko arvons on loistoineen,
      Mut sukuhun kuulut sä alhaiseen. --
      Ken moiseen pyrkiipi suuruuteen,
      Yli juovan hän juoskoon ja viimeiseen
      Hän taistelkohon, siten näyttääkseen,
      Ett' uljuudess' toisist' ei vertaisekseen".

      "Prinsessa, näin poika, nyt vaatiipi vaan," --
      Ritar notkistaapi taas polviaan --
      "Sä ettet pukeudu haarniskaan,
      Mut kannat vaan hänen yönuttuaan.
      Se ylläs, käy huomenna taistelemaan
      Ja ritarit kaada, nuo uljaimmat maan,
      Tai voittaa jos voi et, niin käy kuolemaan. --
      Mitä vastata sulta prinsessalle saan?" --

      Ei pelkoa tunne hän, vaatetta vain
      Hän suuteli suukkosin innokkain:
      "Oi, riemuinen viesti, min tänään mä sain!
      Vie prinsessalle mun kiitostain. --
      Tään vaattehen, vaikk' ois se kuolemain,
      Mä kannan riehussa taistelevain.
      Jos hengissä pääsen, lupauksen muistakoon vain." --
      Verisestä nutusta näin ens' osa päättyy laulussain!

"Sinä olet huomaamatta muuttanut runomitan viimeisessä kupletissa, rakas
Blondelini", sanoi kuningas.

"Aivan niin, teidän majesteetinne", vastasi Blondel. "Minulla on nämä
värsyt eräältä vanhalta italialaiselta harpunsoittajalta Cyperin
saarelta, ja koska en joutanut niitä oikein kääntää enkä oppia ulkoa,
olen ollut pakotettu hetken tarpeen mukaan korjaamaan, sen verran kuin
olen voinut, vaillinaisuutta musiikissa ja värsyssä, juurikuin näette
talonpoikien kuivilla risukimpuilla täyttelevän viheriäisen pensas-aidan
aukkoja".

"Niin, kunniani nimessä", sanoi kuningas, "minä rakastan noita
rämäjäviä, vyöryviä aleksandrineja; -- minusta ne helähtivät paremmin
soiton mukaan, kuin lyhyempi runomitta".

"Molempia saa käyttää, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää", vastasi
Blondel.

"Aivan niin, Blondel", sanoi Richard; "kuitenki kun on kysymys
tappelusta, käypi mielestäni kertomus paraiten noissa jyrisevissä
aleksandrineissa, jotka soivat niinkuin ratsuväen hyökkäys, kun lyhyempi
tahti vain kuvailee naiskonkarin hölkkää".

"Tapahtukoon sitte niin kuin teidän majesteetinne käskee", vastasi
Blondel ja alkoi taasen viritellä soitintaan.

"Ei, virkistä ensin mielikuvituksesi pikarilla tulista Chiosviiniä",
sanoi kuningas; "ja kuules, etkö voisi jättää pois tuon uuden-aikaisen
keksintösi kunkin värsyn päättämisestä samoilla loppusoinnuilla? Ne
estelevät mielikuvituksesi lentoa ja tekevät sinun kahleissa tanssivan
miehen kaltaiseksi".

"Kahleet ovat ainakin helposti poisriisutut", vastasi Blondel, uudelleen
sormillaan kosketellen harpun kieliä, ikäänkuin jos hän kernaammin olisi
tahtonut soittaa, kuin arvostelua kuunnella.

"Vaan minkätähden sitten ne päällensä panna?" jatkoi kuningas. "Miksi
neroasi käsirautoihin kahlehtia? Minä en ymmärrä, kuinka olet päässyt
liikahtamaankaan. Itse en varmaan olisi pystynyt sepittämään ainoatakaan
värsyä tuolla monimutkaisella runomitalla".

Blondel loi silmänsä alas ja oli harppunsa kieliä järjestävinänsä,
salatakseen hymyilyä, joka vasten tahtoa luikahti hänen kasvoillensa;
vaan tuo ei jäänyt Richardilta huomaamatta.

"Kunniani kautta, sinä naurat minulle, Blondel", sanoi hän; "ja totta
puhuen jokainen sitä ansaitsee, joka oppilaana tahtoo olla mestari; vaan
meillä kuninkailla on se ruma tapa että olemme itseviisaita. -- Kas
niin, jatka lauluas, rakas Blondel, jatka omalla tavallasi, joka varmaan
on parempi, kuin me voimme esitellä, vaikkapa meidän välttämättä täytyy
jotakin sanoa".

Blondel pitkitti lauluansa ja koska hän oli tottunut improviseeraukseen
eli äkkipikaiseen runontekoon, ei hän ollut noudattamatta kuninkaan
tahtoa, itseki kenties siitä hyvillään, kun sai näyttää kuinka helposti
hän saattoi muutella runoelmaa toiseen kaavaan, kesken laulamistansa.

      Verinen nuttu.

      Toinen laulu.

      Urotyöt näki aamu juhannuksen,
      Näki kunnian nousun ja kadotuksen,
      Riens miekoin ja keihäin he kilpailemaan,
      Mikä mainehen sai, mikä haudan sai vaan.
      Ei pien' urojoukko tuo urhea lie,
      Mut voiton tok' kaikilta ritari vie,
      Jon suojana nuttu on semmoinen.
      Jota öisin käyttääpi neitoinen.

      Sai haavaa hän monta, vuos' hurmehen vuo,
      Tok' kunnian uljaalle uljahat suo:
      "Häntä tappaa", he lausui, "ei sopivan näy,
      Sill' lupaust' täyttäin hän taistohon käy".
      Ja sauvansa ruhtinas viskasi pois,
      Ett' lopuksi taistelun torvi jo sois,
      Mut tuomarit lausuivat: "voittaja on,
      Ku yönutuss' uskalsi taistelohon".

      Käy prinsessa kirkkohon rukoilemaan,
      Asekantajan kohtaa hän kulkiessaan,
      Ku takaisin antaapi nuttusen sen,
      Nyt punaiseks' tahratun, hurmehisen.
      Sitä raastanut miekka ja keihäskin on,
      Ja paikkaa ei löydy, mi tahraamaton
      Niin ois, että tilaa prinsessalle sois,
      Mihin hienoiset hyppysens' koskea vois.

      "Sir Tuomaalta nuttu on hirmuinen tää,
      Hän takaisin teille sen nyt lähettää.
      Yli juovan hän juossut jo rohkeesti on,
      Riens' tähtenne vaaraan ja taistelohon.
      Eest' teidän hän taisteli, voittikin myös,
      Nyt rakkautenne te näyttäkää työss':
      Ken ritarin viskasi taistelemaan,
      On velkapää uljuuden palkitsemaan.

      "Mun herraani nuttu tää suojannut on.
      Se vuoroonsa teitä nyt suojatkohon.
      Hän tahrasi kyllä sen hurmehellaan,
      Mut häpäistä ei voi se kantajataan." --
      Prinsessa nyt vaattehen hurmehisen,
      Punastuen, painoi jo huulillehen:
      "Sen nähdä saa linna ja temppelikin,
      Min arvon mä lahjalle suon ritarin."

      Käy seurue loistava temppelihin,
      Hovijoukkoa, vaattehin kiiltelevin,
      Esimäisenä prinsessa astelihen,
      On yllänsä nuttu tuo hurmehinen.
      Ja sitte, kun linnahan palaavat nuo,
      Hän juhlassa taatolle pikarin tuo,
      Mut pääll' yhä kullan ja purppurinkin
      Puku hänell' on tahrattu tuo verihin.

      On käytös tuo kaikista kummallinen.
      Mi kuiskutus seurassa hiljahinen!
      Mut ruhtinas silmänsä lattiaan loi
      Ja sanansa vihaiset tytölle soi:
      "Kun selväks' näin käynyt sun pahuutes on,
      Sun kätesi hurmehen palkitkohon;
      Mut' kostonsa saakohon röyhkeyskin:
      Maanpakohon tuomitsen kumpaisenkin."

      Sir Tuomas tuoss' seisoopi kalpeana,
      Vaan vastaapi lauseilla rohkeoilla:
      "Kuin pulloista viini niin runsaasti mun
      Vuos' hurmeeni taistoss' eest' tyttäres sun.
      Nyt peljätä kostoas uhkailevaa
      Hän tartse ei, luonani suojan hän saa.
      Tää kotinen korkeus haihtukoon vaan,
      Sitä kreivinna Kentin ei tarvitsekaan."

Mieltymyksen hyminä kuului kokoontuneiden joukosta, Richardin esimerkin
mukaan, joka ylen määrin kiitteli lempiministreliänsä ja viimein antoi
hänelle kallisarvoisen sormuksen. Kuninkatar kiiruhti kunnioittamaan
suosikkia komealla rannerenkaalla ja useat läsnäolevista aatelismiehistä
seurasivat kuninkaallista esimerkkiä.

"Onko orpanamme Edith", sanoi kuningas, "tullut penseäksi sen harpun
äänelle, jota hän muinoin rakasti?"

"Hän kiittää Blondelia hänen laulustaan", vastasi Edith, "vaan
kaksinkertaisesti sitä hellää sukulaista, joka laulua pyysi".

"Sinä olet suutuksissa, serkkuseni", sanoi kuningas "suutuksissa siitä,
että olet saanut kuulla naisesta, joka oli itseäs oikullisempi. Vaan
sinä et minusta pääse; minä saatan sinua vähän matkaa kotia,
kuningattaren teltalle päin -- meidän täytyy keskustella toistemme
kanssa ennenkuin tämä yö aamuksi hälvenee".

Kuningatar ja hänen naisensa olivat nyt nousseet istuimiltaan ja muut
vieraat lähtivät kuninkaallisesta teltasta. Joukko palvelioita
roimuavilla tulisoitoilla ja vähäinen määrä jousimiehiä vartioina odotti
teltan ulkopuolella Berengariaa, ja hän oli pian kotimatkalla. Richard
käveli, niinkuin oli esittänyt, sukulaisensa rinnalla ja pakotti häntä
vastaanottamaan hänen käsivartensa, niin että he muiden kuulematta
saattoivat puhella keskenänsä.

"Minkä vastauksen saan jalolle sulttanille antaa?" sanoi Richard.
"Kuninkaat ja ruhtinaat luopuvat minusta, Edith; tämä uusi riita on
tehnyt heidät vielä enemmän nurjamielisiksi. Minä tahtoisin tehdä
jotakin pyhän haudan hyväksi sovinnon, jollei voiton kautta; ja sen
onnistuminen riippuu, valitettavasti, naisen oikusta. Kernaammin
laskisin peitseni yksinään kymmentä parainta keihästä vastaan
kristikunnassa, kuin keskustelisin itsepintaisen tytön kanssa, joka ei
ymmärrä omaa etuansa. No, serkkuseni, minkä vastauksen annan
sulttanille? Sen pitää olla ratkaiseva".

"Sano hänelle", sanoi Edith, "että köyhin Plantagenet kernaammin
avioksensa ottaa kurjuuden kuin pakanan".

"Enkö sano *orjuuden*, Edith?" sanoi kuningas. "Se luullakseni vastaa
paremmin ajatuksiisi".

"Teillä ei ole mitään syytä siihen epäluuloon, jonka niin törkeästi
ilmotatte", sanoi Edith. "Ruumiin orjuus olisi voinut sääliä synnyttää,
vaan sielun herättää ainoastaan ylenkatsetta. Häpeä sinulle, iloisen
Englannin kuninkaalle. Sinä olet orjuuttanut sekä jäsenet että hengen
ritarissa, joka muinoin oli mainioisuudessa melkein vertaisesi."

"Eikö minun pitäisi estää sukulaistani myrkkyä juomasta saastuttamalla
sitä astiaa, jossa myrkky oli, kun en voinut muulla keinoin saada häntä
inhoamaan tuota vaarallista juomaa?" vastasi kuningas.

"Sinähän itse tahdot houkutella minua myrkkyä juomaan", keskeytti Edith,
"sen vuoksi että myrkky tarjotaan minulle kultamaljassa".

"Edith", sanoi Richard, "minä en voi sinua pakottaa, mutta varo
sulkemasta sitä ovea, jonka taivas on aukaissut. Engaddin erakko, jota
paavit ja kirkolliskokoukset ovat pitäneet profeetana, on tähdissä
lukenut, että sinun avioliittosi on minua sovittava mahtavan vihollisen
kanssa ja että miehesi on oleva kristitty, ja antaa siten meille
kauniimman syyn siihen toivoon, että sulttanin kääntyminen ja Ismaelin
poikien saattaminen kirkon helmoihin tulevat olemaan seurauksina
avioliitostasi Saladinin kanssa. Sinun täytyy siis kernaammin tehdä uhri
kuin turmella niin onnellisia tulevaisuuden toiveita".

"Ihmiset uhratkoon oinaita ja kauriita", sanoi Edith, "vaan ei
kunniaansa eikä omaa tuntoaan. Minä olen kuullut että kristityn naisen
häpeä ensiksi saattoi saracenit Espanjaan -- toisen häväistys ei liene
mikään luotettava keino heidän karkottamiseen Palestinasta".

"Pidätkö häväistyksenä keisarinnaksi tulemista?" sanoi kuningas.

"Minä pidän häväistyksenä kristillisen sakramentin saastuttamista siten
että mennään avioliittoon uskomattoman kanssa, joka ei ole siitä
sidottu, ja täydelliseksi kunnianpuutteeksi arvelisin sitä jos minä,
kristityn ruhtinaan jälkeläinen, vapaaehtoisesti rupeaisin ensimäiseksi
pakanallisten jalkavaimojen haaremissa".

"Hyvä, orpanani", sanoi kuningas, oltuansa hetken ääneti, "minun ei sovi
kiistellä kanssasi, vaikka vallanalainen asemasi mielestäni olisi
pitänyt tehdä sinun myöntyväisemmäksi".

"Armollinen herra", sanoi Edith, "te olette ansiosta perineet
Plantagenet'n perheen kaikki rikkaudet, arvot ja valtakunnat -- älkää
siis köyhältä sukulaiseltanne kadehtiko pienoista osaa sen ylpeydestä".

"Kunniani nimessä, tyttö", sanoi kuningas, "tuolla ainoalla sanalla sinä
olet heittänyt minun satulasta; suudelkaamme siis toisiamme ja olkaamme
ystävät. Minä heti lähetän vastauksesi Saladinille. Vaan tarkoin
tuumittuna, serkkuni, eiköhän olisi parasta jättää vastauksesi siksi,
kunnes olet saanut häntä nähdä. Hän sanotaan olevan erinomaisen kaunis
mies".

"Ei ole luultavaa, että me koskaan tapaamme toisiamme", sanoi Edith.

"On maar, pyhän Yrjön nimessä, se on melkein varmaa", sanoi kuningas;
"sillä Saladin epäilemättä osottaa meille rauhallisen paikan tätä uutta
lipputaisteluamme varten ja saapuu arvaten itse paikalle katsojaksi.
Berengaria tahtoo kiihkeästi päästä sinne, ja minä vannon, ettei
yksikään teistä halua jäädä kotiin, kaikkein vähimmin sinä, kaunis
serkkuni. Mutta nyt olemme perillä teltan luona ja meidän täytyy erota
-- ei kuitenkaan vihamiehinä -- niin, sinun täytyy, rakas Edith, kädellä
ja suulla luvata se minulle -- minun oikeuteni on läänitysherrana
suudella kauniita vasallejani".

Hän syleili tyttöä hellästi ja kunnioittavasti ja palasi kuun valaiseman
leirin kautta, hyräillen itsekseen sellaisia pätkiä Blondelin laulusta,
jotka hänelle muistuivat mieleen.

Kotia tultuaan hän viipymättä kokoonpani kirjeet Saladinille ja jätti ne
nubialaiselle, käskien hänen heti päivän koittaessa lähteä paluumatkalle
sulttanin tykö.



Seitsemäskolmatta luku.

      Nyt kuului Tekbir -- siksi kutsuvat
      Arapialaiset sotahuutoansa,
      Kun pyytävät taivaalta voittoa.

      *Damaskon piiritys.*


Seuraavana aamuna Richard kutsuttiin Franskan Philipin luo keskusteluun,
jolloin jälkimäinen, useaan kertaan lausuttuaan suurta kunnioitustansa
veljeänsä Englannin kuningasta kohtaan, hyvin kohteliailla, vaan
erehtymättömän selvillä sanoilla ilmotti hänelle, että hän valtakuntansa
etujen tähden oli järkähtämättömästi päättänyt palata Europaan, koska
hän, heidän vähentyneisiin sotavoimiin ja keskinäiseen eripuraisuuteen
katsoen, kokonaan epäili vastaisesta menestyksestä heidän
yrityksellensä. Richard teki vastaväitöksiä, mutta turhaan; ja kun
keskustelu oli loppunut, hän ei kummastellut kun sai vastaanottaa
tiedon-annon Itävallan arkkiherttualta sekä useoilta toisilta
ruhtinailta, jossa he ilmottivat samankaltaisen päätöksen kuin Philip,
ja suorastaan mainitsevat Englannin Richardin suunnatonta ylpeyttä ja
mielivaltaista hallitushimoa syyksi heidän luopumiseensa ristin pyhästä
asiasta. Kaikki toivo sodan jatkamisesta edes jonkulaisen lopullisen
voiton mahdollisuudella oli nyt rauvennut ja Richard, joka vuodatti
katkeria kyyneleitä ajatellessaan tyhjäksi menneitä toiveitansa
saatavasta kunniasta, ei siitä tuntenut paljon lohduketta, että
yrityksen huono menestys jossakin määrin oli luettava niiden etujen
syyksi, jotka hänen oma varomaton kiivautensa oli hänen vihamiehillensä
antanut.

"Ne eivät olisi tuolla tavoin rohjenneet isästäni luopua", sanoi hän de
Vaux'lle mielipahansa katkeruudessa. "Kristikunta ei olisi uskonut
mitään parjaamisia niin viisasta kuningasta vastaan; kun sitä vastoin
minä, houkkio, en ole ainoastaan hankkinut heille tekosyyn minun
jättämiseen, vaan myös antanut heille tilaisuutta jonkulaisella
todennäköisyydellä vääntämään koko riidan häpeän minun onnettomain
heikkoutteni syyksi".

Nämä mietteet synkistyttivät siihen määrään kuninkaan mieltä, että de
Vaux oikein ilostui kun lähettilään tulo Saladinilta johti hänen
ajatuksensa toiseen suuntaan.

Tämä uusi lähettiläs oli eräs emiiri, nimeltä Abdallah el Hadshi, jota
sulttani suuresti kunnioitti. Hän luki sukuperänsä profeetan perheestä
ja Hashemin heimokunnasta, jonka osotteeksi hän kantoi tavattoman
suurta, vihreää turbania. Kolmasti hän myös oli käynyt Mekassa, josta
hän oli saanut liikanimen el Hadshi eli pyhissävaeltaja. Näistä pyhyyden
vaatimuksista huolimatta oli Abdallah (arapialaiseksi) iloinen
seurakumppali, joka rakasti hupaisia pakinoita ja niihin määrin luopui
vakavuudestansa, että reippaasti tyhjensi pullonsa, kun tiesi asian
jäävän salaan eikä synnyttävän pahennusta. Sen ohessa hän oli valtiomies
ja Saladin oli käyttänyt hänen taitavuuttaan useoissa sovitteluissa
kristittyjen ruhtinasten ja erittäin Richardin kanssa, jolle Abdallah
oli mieluinen tuttava. Hyvillään siitä autiudesta, jolla Saladinin
lähettiläs tarjosi sopivan paikan tappelua varten ja jokaiselle, joka
sitä halusi katsella, täyden turvallisuuden, jonka vakuudeksi hän pani
oman henkensä, Richard pian näissä huvittavissa tuumissa tulevasta
turnauksesta unohti pettyneet toiveensa ja kristillisen liittokunnan
lähestyvän hajoamisen.

Erämaan Timantiksi kutsuttu paikka määrättiin taistelukentäksi, kun se
oli melkein keskitaipaleella kristityn ja saracenilaisten leirin
välissä. Päätettiin että vastaaja Montserrat'n Konrad, kummiensa
Itävallan arkkiherttuan ja temppeliritarein Suurimestarin kanssa,
saapuisi paikalle tappelua varten määrättynä päivänä, sata aseellista
miestä seurassaan, mutta ei enemmän; että Englannin Richard ja veljensä
Salisbury, joka kannatti syytöstä, toisivat yhtä lukuisan joukon
taisteliansa suojelukseksi; sekä että sultaanin vartiana seuraisi
viisisataa valittua miestä, joka määrä pidettiin saman arvoisena kuin
kaksisataa kristittyä keihästä. Muut korkeat ylimykset, joita molemmat
puolueet voisivat katselioiksi kutsua, tulisivat ilman varustuksetta
eivätkä kantaisi muuta asetta kuin miekkaa. Sulttani otti turnauspaikan
valmistaaksensa sekä pitääksensä huolta mukavuudesta ja virvotuksista
kaikille, jotka juhlallisuuteen saapuisivat; ja hänen kirjeensä lausui
hyvin sievistelevästi sitä iloa, jota hän odotti kahdenkeskisestä ja
rauhallisesta kohtauksesta Melek Ricin kanssa, sekä hänen harrasta
haluansa, että vastaanotto tulisi niin mieluiseksi kuin suinkin.

Kun kaikki alkumääräykset olivat tehdyt ja vastaajalle ja hänen
kummilleen ilmotetut, käskettiin Abdallah el Hadshi tutumpaan seuraan,
jossa hän mielihyvällä kuulteli Blondelin säveleitä; ja sitte kun hän
ensin oli huolellisesti pannut vihreän turbaninsa syrjään ja sen sijaan
sovittanut päähänsä kreikalaisen lakin, palkitsi hän normanilaisen
ministrelin soitannon persialaisella juomalaululla ja tyhjensi pullon
tulistuttavaa Cyperviiniä osottaaksensa, että hänen tekonsa vastasivat
hänen perusaatteisiinsa. Päivänä jälkeen hän kumartui laattiaan asti
Saladinin valta-istuimen edessä, totisena ja selvänä kuin vedenjuoja
Mirglip, ja kertoi sulttanille lähetyksensä menestymisestä.

Tappelun edellisenä päivänä Konrad ja hänen ystävänsä aamuhämärässä
lähtivät liikkeelle määrättyä yhtymäpaikkaa kohti, ja Richard matkusti
leiristä samaan aikaan ja samassa tarkoituksessa; mutta sopimuksen
mukaan hän kulki toista tietä, jota varomiskeinoa oli pidetty
tarpeellisena mahdollisten riitain välttämiseksi molempain puoluetten
aseellisten seuralaisten välillä.

Tuo hyvä kuningas ei olisi halunnut riidellä kenenkään kanssa. Ei mikään
olisi voinut enentää sitä iloa, jolla hän odotti hurjaa ja veristä
ottelua turnauskentällä, paitsi että hän itse omassa kunniallisessa
persoonassaan olisi ollut yksi taistelioista; ja hänen mielensä oli taas
puoleksi ystävällinen Montserrat'n Konradiaki kohtaan. Keveästi
varustettuna, komeasti puettuna ja riemastuneena, kuin sulhanen
hääpäivänsä aattona, Richard hypitteli ratsuansa kuninkaatar Berengarian
kantotuolin sivulla, osotellen hänelle niitä erinäisiä maisemia, joita
kuljettiin, sekä ilahuttaen jutuilla ja lauluilla kolkon erämaan
sydäntä. Edellisellä vaellusmatkallaan Engaddiin kuninkaatar oli
seurannut tietä vuoriharjanteen toisella puolen, niin että erämaan
ulkonäkö oli naisille aivan outo; ja vaikka Berengaria tunsi miehensä
luonteen kovin hyvin ettei hän olisi kokenut näyttää mieltyneeltä siihen
mitä Richard suvaitsi lausua taikka laulaa, ei hän kuitenkaan voinut
olla sijaa antamatta vähäiselle naiselliselle pelvolle, kun hän huomasi
olevansa tässä hirveässä erämaassa niin vähäisellä vartiakunnalla, että
se vain näytti liikkuvalta pilkulta äärettömällä tasangolla, ja samassa
muisteli, etteivät he olleet etäämpänä Saladinin leiristä kuin että
lukuisempi joukko hänen keveää ratsuväkeänsä silmänräpäyksessä saattaisi
hyökätä heidän päälle ja siepata heidät pois, jos tuo pakana olisi
kyllin epärehellinen niin houkuttelevaa tilaisuutta käyttämään. Mutta
kun hän näitä epäilyksiään alkoi Richardille ilmotella, tämä
mielipahalla ja ylönkatseella ne hylkäsi. "Suurinta kiittämättömyyttä",
hän sanoi, "olisi epäillä jalomielisen sulttanin vilpittömyyttä".

Samat epäluulot ja arvelut palasivat kuitenkin useita kertoja, ei
ainoastaan kuninkaattaren arkaan mieleen, vaan myöskin Edith
Plantagenet'n väkevämmän ja kirkkaamman sielun eteen, sillä hän ei niin
suuressa määrässä luottanut mahomettiläisten rehellisyyteen, että hän
olisi ollut aivan huoletonna, kun hän niin täydellisesti oli heidän
vallassa; ja hän olisi kauhistunut paljon enemmän kuin kummastellut, jos
yhtäkkiä ympäri erämaata olisi kaikunut huuto _Allah hu!_ ja
arapialainen hevoisjoukko olisi hyökännyt heidän päälle kuin korpikotka
saaliiseensa. Eivätkä nämät epäluulot vähentyneet, kun he iltapuoleen
äkkäsivät yksinäisen arapialaisen hevosmiehen, joka, käärelakistaan ja
pitkästä keihäästään tunnettava, väijyen kökötti pienellä kummulla,
ikäänkuin ilmassa väikkyvä haukka, ja, niin pian kuin hän kuninkaallisen
seurueen huomasi, riensi pois saman linnun nopeudella, kun se kiitää
alaspäin tuulen myötä ja katoaa näkyvistä.

"Me olemme varmaan lähellä määräpaikkaa", sanoi Richard kuningas; "sillä
tuo ratsumies oli arvaten yksi Saladinin etuvartia. -- Minusta on kuin
kuulisin maurilaisten torvien ja cymbaalein ääniä. Joka mies paikalleen,
veikkoset, ja järjestykää naisten ympärille sotilastapaan ja tanakasti!"

Heti asettui joka ritari, asekantaja ja joutsimies oikeaan asemaansa, ja
he jatkoivat marssiansa tiheästi yhteenliittyneissä riveissä, joka teki
heidän lukumääränsä vieläkin pienemmän näköiseksi; ja vaikka ei oltu
peljästyksissä, niin totta puhuen yhtä huolestuneina kuin uteliaina
kuunneltiin maurilaisen musiikin kimeöitä säveliä, jotka yhä selvemmin
ja selvemmin kaikuivat siltä suunnalta, jonne arapialllisen ratsumiehen
oli nähty katoavan.

De Vaux kuiskasi kuninkaalle: "eiköhän olisi parasta, armollinen herra,
lähettää hovipoika tuon hietaharjanteen huipulle? Eli suodaanko minun
ratsastaa edeltä käsin? Jos ei noitten hietasärkkien takana ole enemmän
kuin viisisataa miestä, niin täytyy toisen puolen Saladinin saattoväestä
olla rumpujen rämistäjiä ja cymbalien soittajia, kaikesta tuosta melusta
ja pärinästä päättäen. -- Ratsastanko edelle?"

Paroni oli vetänyt ohjaksensa kireelle ja alkoi juuri kannustaa
hevostaan, kun kuningas huudahti: "ei, ei millään muotoa! Semmoinen
varovaisuus ilmottaisi vain epäluuloamme eikä estäisi päällekarkausta,
jota en kumminkaan pelkää".

Kulkua siis jatkettiin tiheissä riveissä, kunnes he ennättivät matalien
hiekkasärkkien yli ja saivat määrätyn paikan näkyviin, jolloin loistava,
mutta samassa rauhattomuutta herättävä näytelmä kohtasi heidän
silmiänsä.

Erämaan Timantti, joka vastikään oli vain ollut autio kaivo, vähäinen
kosteikko, joka muutamain palmupuitten kautta erkani ympäröivästä
korpimaisemasta, oli nyt keskustana leirille, jonka kirjaillut liput ja
kultaiset koristukset kimaltelivat pitkän matkan päähän sekä
heijastelivat tuhansilla koreilla väreillä laskevan auringon säteitä. Ne
kankaat, jotka suuria telttoja päällystivät, loistivat ehtapunaisissa,
keltaisissa, taivaansinisissä ja muissa heleöissä värienlaaduissa, ja
telttariukujen päät olivat koristetut kultaisilla kranati-omenoilla sekä
pienillä silkkiviireillä. Mutta paitsi näitä palatsinkankaisia telttoja
nähtiin täällä niin suuri määrä arapialaisten tavallisia mustia
telttoja, että de Vaux ei pitänyt niitä hyväämerkitsevinä, koska ne
hänen laskunsa mukaan olivat kyllin tilavat, itämaalaisten tapaan,
sisältämään sotaväkeä viiteentuhanteen mieheen asti. Joukko arapialaisia
ja kurdilaisia, täysin vastaava tämän leirin tilavuutta, lähti äkkiä
liikkeelle, kukin hevostansa suitsista taluttaen ja asettui
järjestykseen hämmästyttävästi meluavaisen sotamusiikin soidessa, joka
kaikkina aikoina on arapialaisten sota-intoa elähyttänyt.

Kohta he olivat suuri ja sekava joukko maahan astunutta hevosväkeä
etupuolella heidän leiriänsä, kun kimeä huuto, joka selvästi kuului
meluavan soiton halki, käski jokaisen ratsastajan hypätä hevosensa
selkään. Se tomupilvi, joka tästä liikkeestä syntyi, peitti Richardilta
ja hänen seuralaisiltaan leirin, palmupuut sekä etäisen vuoriharjanteen,
vieläpä ne joukotki, joitten äkkipikainen liikahus oli nostanut tämän
tomun, joka kohosi korkealle heidän päittensä päälle ja muodostui
moninaisiksi, eriskummaisen näköisiksi pilareiksi, torneiksi ja
minareteiksi. Uusi kimeä huuto kuului keskeltä tätä tomupilveä. Se oli
merkki ratsumiehille liikkeellelähtöön, ja he syöksivät nyt esiin täyttä
neliä, matkallansa erkautuen niin että yhdellä haavaa tulivat etu-,
syrjä- ja takapuolelle Richardin pientä vartiakuntaa, joka näin joutui
saarroksiin ja melkein tukehtui näistä paksuista, joka suunnalta
nousevista pölypilvistä, joitten läpi vuorotellen näkyi ja katosi
Sarcenein julmat hahmot ja hurjat kasvot. He kohottelivat ja
heiluttelivat keihäitänsä, huutaen ja kirkuen hurjimmalla tavalla, ja
usein hillitsivät hevostaan vasta keihäänvarren päässä kristityistä,
jolla välin taaemmaiset rivit ampuivat tiheästi nuolia molempain
puolueitten yli. Yksi näistä sattui kuninkaattaren kantotuoliin ja
Berengaria päästi hätähuudon, joka heti ajoi vihan veret Richardin
otsalle.

"Haa, pyhän Yrjön kautta", hän huudahti, "meidän täytyy kokea pitää tätä
pakanalaumaa kurissa!"

Mutta Edith, jonka kantotuoli oli ihan lähellä, pisti päänsä ulos ja
sanoi, pitäen yhtä nuolta kädessään: "Richard kuningas, älkää hätikö!
Kas, nämä nuolet ovat terättömiä".

"Jalo, älykäs tyttö!" sanoi Richard; "taivaan kautta sinä häväiset meitä
kaikkia ajatuksesi ja silmäsi tarkkuudella. -- Älkää peljätkö
poikaseni", hän lausui sotamiehilleen, "heidän nuolissaan ei ole terää
ja heidän keihäänsä myös ovat kädettömiä. Nämät ovat vain hurjat
tervetuliaiset heidän sivistymättömän tapansa mukaan, vaikka he
epäilemättä kernaasti näkisivät meidän säikähtävän ja joutuvan
epäjärjestykseen. Eteenpäin verkalleen ja tasaisesti!"

Tuo pieni soturijoukko kulki siis eteenpäin, joka puolella ympärillään
kimeästi huutelevat arapiaiaiset, joitten joutsimiehet osottivat
taitavuuttaan ampumalla niin liki kristittyjen kypärintupsuja, kuin oli
mahdollista niihin osaamatta, ja keihäsmiehet niin tuimasti ahdistivat
toisiaan tylsillä aseillansa, että useat putosivat alas satuloistaan ja
vähällä olivat henkensä menettää tässä kovassa leikissä. Vaikka tämä
kaikki vain oli tervetuliaisiksi aiottu, näytti se kuitenkin
europalaisten silmissä jotenki epäiltävältä.

Kun he olivat ehtineet lähes puolitiehen leiriä, jolloin Richard
kuningas seuralaisineen oli kuin sydän, jonka ympärillä tuo meluava
hevosväestö huusi, hoilotti, taisteli ja ratsasti täyttä laukkaa
selittämättömässä epäjärjestyksessä, kuului taaski kimeä huuto, josta
kaikki nuo vallattomat ratsumiehet, jotka olivat pienen europalaisen
joukon edessä ja sivuilla, kääntyivät taaksepäin ja muodostuen pitkäksi
ja laajaksi kolonnaksi seurasivat jotenki hiljaisesti ja järjestyneesti
Richardin joukon perässä. Ilma alkoi nyt selvetä heidän edessään, ja
harvenevan pölypilven takaa heitä kohti läheni erilainen ja
säännöllisemmän näköinen joukko hevosväkeä, täydellisesti varustettu
hyökkäys- ja puollustusaseilla ja joka hyvin olisi sopinut
henkivartiakunnaksi ylpeimmälle itämaiselle hallitsialle. Tähän komeaan
joukkoon kuului viisisataa miestä, ja jok'ainoa hevonen siinä oli
kreivin lunnaitten arvoinen. Ratsastajat olivat cirkassi- ja
georgilaisia orjia ikänsä heiteellä; heidän kypärit ja haarniskat olivat
teräsrenkaista tehdyt, ja niin kirkkaat että ne kiilsivät kuin hopea;
heidän vaatteensa hohtivat heleimmistä väreistä, ja muutamain olivat
kulta- eli hopeakankaasta; vyöt olivat silkillä ja kullalla kerratut,
heidän kalliit käärelakkinsa varustetut höyhentupsuilla ja hohtokivillä,
ja heidän damaskoteräksisten sapelein ja puukkojen kahvat ja tupet
olivat koristetut kullalla ja kalliilla kivillä.

Tämä loistosa ratsujoukko kulki eteenpäin sotaisen soiton mukaan ja
kristittyä joukkoa kohdatessaan, se aukaisi ruotunsa oikealle ja
vasemmalle ja laski kristityt riviensä väliin. Richard asettui nyt
joukkonsa etupäähän, arvaten että Saladin itse lähestyi. Eikä viipynyt
kauan ennenkuin, vartiakuntansa keskellä ja seurassaan hovimiehensä sekä
nuo kauheat neekerit, jotka itämaalaisen haremia vartioivat ja joitten
rujukuvaisuus tuli vielä ilkeämmäksi heidän korean pukunsa kautta,
Sulttani lähestyi katsannoltaan ja käytökseltään miehen näköisenä, jonka
otsalle luonto on kirjottanut: tässä on kuningas! Lumivalkeassa
turbanissaan, nutussaan ja itämaisissa roimahousuissansa, vyötäisillään
punainen silkkivyö, ilman mitään muuta koristusta, näytti Saladin
halvimmasti puetulta koko vartiakunnassansa. Mutta tarkemmin
katsellessaan huomasi hänen turbanissaan sen verrattoman kalliin
hohtokiven, jota runoiliat nimittävät Valomereksi; se timantti, johon
hänen sinettinsä oli piirretty ja jota hän kantoi sormuksessa, oli
luultavasti yhtä kallis kuin kaikki Englannin kruunun jalokivet
yhteensä, ja safiiri, joka oli pontena hänen puukonpäässä, oli tuskin
halvemman arvoinen. Mainittakoon lisäksi, että sulttanilla, hiekan
tähden, joka Kuolleen meren partailla on kuin hienoin tuhka, eli ehkä
itämaalaisesta ylpeydestä, oli turbaniinsa kiinnitetty hunnuntapainen
vaate, joka osaksi esti hänen jaloja kasvojansa näkymästä. Hän ratsasti
maidonvalkeaa arapialaista hevosta, joka kantoi häntä ikäänkuin tietäen
ja ylpeillen jalosta kuormastansa.

Muu esitteleminen oli joutavaa. Molemmat sankarikuninkaat, sillä
semmoisia he olivat kumpikin, heittäysivät samalla kertaa alas
ratsuiltansa, ja joukkojen pysähtyessä sekä soiton äkkiä loppuessa, he
kulkivat kohti toisiansa syvällä äänettömyydellä ja molemminpuolisen
kohteliaan kumarruksen jälkeen syleilivät toisiansa veljinä ja
vertaisina. Loisto ja komeus kummallaki puolella ei enään herättänyt
huomiota -- ei nähty muuta kuin Richardia ja Saladinia, ja heki
katselivat vain toisiansa. Ne silmäykset, jotka Richard loi Saladiniin,
osottivat kuitenkin hartaampaa uteliaisuutta, kuin ne jotka Saladin
kiinnitti häneen ja sulttani myöski ensin rupesi puhumaan:

"Melek Ric on Saladinille yhtä tervetullut kuin vesi tälle erämaalle.
Minä toivon että tämä seurueeni paljous ei herätä hänessä minkäänlaista
epäluuloa. Paitsi aseellisia koti-orjiani ovat kaikki, jotka
kummeksivilla ja ystävällisillä silmäyksillä teitä katselevat, etevimpiä
ylimyksiä tuhansista heimokunnistani; sillä kuka, jolla oli oikeus
läsnäolemaan, olisi tahtonut pysyä kotona, kun semmoinen ruhtinas kuin
Richard olisi nähtävänä, jonka nimi on tullut niin peljättäväksi aina
Yemenin sannikoille saakka, että äitit sillä asettavat lapsiansa ja
vapaa arapialainen taltuttaa äksyä orittansa!"

"Ja ovatko nämä kaikki arapialaisia ylimyksiä?" kysyi Richard, kääntyen
katselemaan noita haikeihinsa kääriytyneitä, julmia miehiä
ahavoittuneilla kasvoillaan, elfenluunvalkoisilla hampailla, mustilla
turbanin alta tuimasti, melkein yliluonnollisesti kiiltävillä silmillä
ja ylimalkaan yksinkertaisella milteipä köyhällä puvulla.

"He vaativat itsellensä sitä arvoa", sanoi Saladin; "mutta vaikka
luvultansa monta, ovat ne sopimuksen mukaan asustetut eikä varustetut
muilla aseilla kun sapelilla -- keihästensä teräskärjetkin he ovat
jättäneet kotiin".

"Minä pelkään", mutisi de Vaux englannin kielellä, "että ne ovat
jättäneet ne paikkaan, josta ne pian löytyvät. -- Hyvin kukoistava
ylähuone, se on myönnettävä, ja itse Westminster-Hall kävisi heille
hieman ahtaaksi".

"Hiljaa, de Vaux", Richard sanoi, "älä semmoista puhu. -- Jalo Saladin",
hän jatkoi, "epäluulot eivät menesty samalla paikalla sinun kanssasi.
Katsos", ja hän viittasi kantotuoleihin, "minäkin olen ottanut muutamia
kelpo poikia myötäni, vaikka varustettuja kenties vasten sopimusta,
sillä kirkkaat silmät ja kauniit kasvot ovat aseita, joita ei käy jättää
kotia".

Sulttani kääntyi kantotuoleihin päin ja kumartui niin syvään, kuin jos
hän olisi seisonut Mekkaa kohti, sekä suuteli hiekkaa kunnioituksensa
osotteeksi.

"Ei, veljeni", Richard sanoi, "he eivät säikähdä likemmältä
katselemista. Etkö tahdo ratsastaa kantotuolien luo, niin esiriput heti
vedetään syrjään?"

"Allah varjelkoon!" lausui Saladin; "sillä kaikki ne arapialaiset, jotka
ovat ympärillämme, pitäisivät näille jaloille naisille häpeällisenä, jos
heitä nähtäisiin paljain kasvoin".

"Sinä saat nähdä heitä erikseen, veljeni", Richard vastasi.

"Mitä hyvää siitä olisi?" Saladin surullisesti vastasi, "Viimeinen
kirjeesi oli toiveilleni kuin vesi tulelle; ja miksi taas uudestaan
virittäisin liekin palamaan, joka kyllä voipi kuluttaa, mutta ei voi
minua lämmittää? -- Mutta eikö veljeni suvaitse lähteä sille teltalle,
jonka nimen palveliansa on hänelle valmistanut? Etevin musta orjani on
saanut käskyn prinsessojen vastaanottamisesta -- hoviväkeni on pitävä
huolta saattoväestänne ja itse tahdomme olla Richard kuninkaan
kamariherra".

Hän osotti sitte tietä komeaan telttaan, jossa nähtiin kaikkea, mitä
kuninkaallinen ylöllisyys voipi ajatella. De Vaux, joka oli seurannut
myötä, riisui sen _capan_, eli pitkän ratsulevätin, jota Richard kantoi,
ja tämä seisoi nyt Saladinin edessä ruumiinmukaisessa puvussaan, joka
edullisesti näytti hänen vartalonsa voimaa ja tasamäärää samalla kuin se
oli jyrkkänä vastakohtana niille väljille liehuville vaatteille, jotka
peittivät itämaisen hallitsian hentoa ruumista. Richardin kahden käsin
pidettävä miekka herätti varsinkin Saracenin huomiota; se oli leveä,
suora säilä, jonka näennäisesti hallitsematon pituus melkein ulottui
kuninkaan hartiosta kantapäähän.

"Ellen olisi", sanoi Saladin, "nähnyt tuon miekan välähtelevän tappelun
eturinnassa, niin tuskin olisin uskonut, että ihmisen käsivarsi sitä
voisi heilutella. Saisinko pyytää saada nähdä Melek Ricin sillä lyövän
iskun nyt rauhan aikana, ja vain voimansa osotteeksi?"

"Kernaasti, jalo Saladin", Richard vastasi; ja katsoen ympärillensä
jonku perään, jota vastaan voimaansa osottaisi, hän huomasi rautanuijan,
jota yksi läsnä-olioista kantoi ja jonka varsi oli samaa metallia sekä
noin puolentoista tuumaa poikkimitaten -- sen hän asetti puupölkylle.

De Vaux, joka kävi levottomaksi herransa kunnian puolesta, kuiskasi
hänelle englanniksi: "pyhän neitsyen tähden, miettikää mitä aiotte
tehdä! Te ette vielä ole täydelleen saaneet voimanne takaisin -- älkää
antako uskottomalle syytä voiton riemuun".

"Vaiti houkka", sanoi Richard, asettuen vakavasti seisomaan ja
silmäillen ylpeästi ympärillensä, "luuletko että voisin erehtyä *hänen*
läsnäollessa?"

Välkkyvä miekka, johon kuningas tarttui molemmin käsin, kohosi korkealle
hänen vasenta olkapäätänsä kohti, heilahti pään ympäri, putosi alas
tuimasti kuin jostaki kauheasta sotakoneesta, ja rautakanki vyörähti
laattialle kahtena kappaleena, ikääskuin se vain olisi ollut vesa, minkä
metsänvahti puukollaan oli katkaissut.

"Profeetan pään kautta, aivan eriskummallinen isku!" sanoi sulttani,
epäilevän huolellisesti tarkastaen poikkihakattua rautakankea ja
miekanterää, joka oli niin hyvin karaistu, ettei siinä huomattu
vähintäkään vikaantumisen merkkiä tämmöisen aimotyön jälkeen. Hän
tarttui sitten kuninkaan suureen, jäntevään käteen ja nauroi pitäessään
sitä omansa vieressä, joka oli niin laiha ja pieni ja niin paljon
heikompi lihan ja jännetten suhteen.

"Niin, katsele sitä tarkkaan", de Vaux lausui englanniksi, "kotvan
viipynee, ennenkuin sinun pitkät marakattisormesi pystyvät semmoiseen
iskuun tuolla hienolla, kullatulla sirpilläsi".

"Hiljaa, de Vaux", sanoi Richard. "Pyhän neitsyen kautta, hän käsittää
taikka arvaa tarkotuksesi. Älä puhu noin tylysti, velikulta".

Sulttani todellaki heti virkki: "jotaki kernaasti tahtoisin yrittää,
vaikka en juuri tiedä miksi heikko näyttäisi huonouttaan väkevän läsnä
ollen. -- Mutta kullakin maalla on omat harjotuksensa ja tämä lienee
Melek Ricille jotakin uutta". -- Näin sanoen hän otti lattialta silkillä
päällystetyn höyhenpolsterin ja asetti sen pystyyn. "Voisiko aseesi,
veljeni, tuon polsterin halkaista?" kysyi hän kuningas Richardilta.

"Ei suinkaan", kuningas vastasi. "Ei mikään miekka mailmassa, vaikkapa
olisi itse kuningas Arthurin _Excalibur_, voi halkaista mitään, joka ei
iskulle tee vastarintaa".

"Katso sitten", sanoi Saladin; ja käärien ylös pukunsa hihan, hän
paljasti käsivartensa, joka kyllä oli hoikka ja laiha, vaan alituisesta
harjotuksesta niin kovettunut, että siinä vain oli luuta, lihaksia ja
jäntereitä. Hän veti sitte huotrasta sapelinsa, jonka käyrä ja kaitainen
terä ei välkkynyt kuin frankkilaisten miekat, vaan päinvastoin oli
tummansinistä väriä, merkitty kymmentuhansilla aaltoilevilla linjoilla,
jotka osottivat kuinka huolellisesti aserautio oli metallia
kuonnuttanut. Kohottaen tätä asetta, joka Richardin miekkaan verrattuna
näytti niin mitättömältä, luotti hän koko painollaan vasemmalle vähän
eteenpäin pistetylle jalallensa, viippui muutaman kerran edestakaisin,
ikäänkuin saadakseen tarkempaa silmämäärää ja astahtaen sitten äkkiä
eteenpäin, vetäisi miekkansa polsterin läpi niin taitavasti ja niin
vähäisellä näennäisellä voiman ponnistuksella, että tyyny pikemmin
näytti itsestänsä hajoavan, kuin väkivallan kautta kahtia lohkeavan.

"Tuo oli silmänkääntäjän temppu", sanoi de Vaux, syösten esiin ja
nostaen ylös poikkileikatun palasen tyynystä ikäänkuin vakuuttaakseen
itseänsä asian todellisuudesta; "loihtimista siinä tapahtui".

Sulttani näkyi ymmärtävän häntä, sillä hän otti pois sen hunnuntapaisen,
jota hän siihen asti oli kantanut, pani sen kaksin kerroin sapelin
terälle, ojensi aseen terä ylöspäin, ja vetäen sitä äkkiä vaatteen
halki, joka aivan löysästi riippui terän päällä, erotti sen kahteen
osaan, jotka sitten liehuivat eri haaroille teltassa, samassa määrässä
todistaen aseen erinomaista karaistusta ja terävyyttä sekä sen kantajan
verratonta taitavuutta.

"No kunniani kautta, veljeni", Richard sanoi, "sinä olet ilman
vertaistasi sapelin käyttämisessä, ja vaarallista kyllä olisi joutua
kanssasi otteluun! Mutta kuitenkin luotan enemmän suoraan
englantilaiseen iskuun, ja mitä emme saa vikkelyydellä aikaan, sen
korvaamme väkevyydellä. Sinä sentään kieltämättä olet yhtä harjaunut
haavojen tekemiseen kuin viisas ystäväni Hakim niitten parantamiseen.
Minä saan kait tavata sitä oppinutta lääkäriä -- minä olen hänelle
suuressa kiitollisuuden velassa ja olen tuonut hänelle muutamia pieniä
lahjoja".

Hänen puhuessaan Saladin vaihtoi turbaninsa tatarilaiseen lakkiin.
Tuskin hän olisi sen tehnyt ennenkuin de Vaux aukaisi ammolleen leveän
suunsa ja suuret pyöreät silmänsä, ja Richard katsoa tuijotti hänen
päälle tuskin vähemmän kummastuksissaan, kun sulttani puhui totisella ja
muutetulla äänellä: "sairas, sanoo runoilia, tuntee lääkärinsä
astunnasta; mutta terveeksi tultuaan hän ei edes tunne hänen kasvojaan
häntä katsellessaan".

"Ihmetyö! -- ihmetyö!" huudahti Richard.

"Epäilemättä Mahoundin tekemä", de Vaux sanoi.

"Kun en tuntenut oppinutta Hakimiani", sanoi Richard, "ainoastaan
sentähen että hänen lakkinsa ja pukunsa puuttui, ja kun löydän hänestä
kuninkaallisen veljeni Saladinin!"

"Niin on mailman meno", vastasi sulttani. "Rikkinäinen takki ei aina tee
dervishiä".

"Ja sinun välityksesi kautta", Richard sanoi, "tuo Leopartin ritari
pelastui kuolemasta, ja sinun sukkelasta toimestasi hän valhepuvussa
uudestaan kävi leirissäni?"

"Niin juuri," Saladin vastasi; "minä olin kyllin lääkäri nähdäkseni että
hänen elonsa päivät pian olivat luetut, elleivät hänen vertavuotavan
kunniansa haavat tulisi sidotuiksi. Vaikka hänen valhepukunsa tuli
pikemmin ilmi, kuin olin odottanut omani onnistumisesta".

"Sattuma", sanoi kuningas Richard, arvattavasti tarkottaen sitä
tilaisuutta, kun hän luultun nubialaisen haavasta imi pois myrkyn,
"minulle ilmaisi, että hänen ihonsa oli taidon avulla muutettu; ja kun
kerran olin tolalle päässyt, kävi ilmisaanti helposti, sillä hänen
vartaloansa ja kasvojansa ei niin hevillä unhoteta. Minä varmaan odotan
että hän huomena ilmestyy taistelutantereelle".

"Hän on täydessä valmistuspuuhassa ja hyvässä toivossa", sanoi sulttani.
"Minä olen varustanut hänen aseilla ja hevosella, koska sen nojalla mitä
erinäisissä valepuvuissa olen nähnyt, panen häneen paljon arvoa".

"Tietääkö hän nyt", Richard sanoi, "ketä hänen tulee kaikesta tästä
kiittää?"

"Tietää", vastasi saraceni. "Minun täytyi ilmaista kuka olin, kun tein
hänelle ehdotukseni".

"Ja tunnustiko hän teille mitään?" kuningas kysyi.

"Ei mitään nimen omaan", vastasi sulttani; "mutta paljosta mitä
välillämme on tapahtunut, minä arvaan, että hänen rakkautensa on liian
rohkea onnellisesti päättyäksensä".

"Ja sinä tiesit, että hänen julkea, häpeämätön rakkaudenhimonsa oli
omille toiveillesi vastariitainen?" sanoi Richard.

"Minä saatoin arvata sen", sanoi Saladin; "mutta hänen rakkautensa oli
vanhempi minun toiveitani ja, täytynee lisätä, näyttää jäävän eloon
niitten jälkeen. Minä en kunnialla voinut kostaa huonoa menestystäni
hänelle, jolla ei ollut siihen osaa. Ja jos tämä korkeasukuinen neito
pitää hänestä enemmän kuin minusta, ken voipi sanoa, ettei hän tee
oikeutta ritarille, joka on hänen omaa uskontoansa ja kaikin puolin
täydellinen aatelismies?"

"Mutta kuitenkin aivan alhaista säätyä naimisen kautta yhdistyäkseen
Plantagenet'n sukuun", sanoi Richard kopeasti.

"Semmoiset ovat ehkä perusaatteenne Frangistanissa", sanoi Saladin;
"mutta meidän itämaalaiset runoiliat sanovat, että urhoollinen
kameelinajaja on kyllin arvollinen suutelemaan kauniin kuninkaattaren
huulia, kun sitävastoin pelkuri ruhtinas ei ole kelvollinen hänen
hameensa liepeitä lähestymään. Mutta sinun suostumuksellasi, jalo veli,
minun täytyy nyt lähteä vastaanottamaan Itävallan arkkiherttuata sekä
tuota toista nazarenilaista ritaria, jotka paljon vähemmän ansaitsevat
vieraanvaraisuutta, mutta joita sentään tulee soveliaasti kohdella, ei
heidän, vain oman kunniani tähden; sillä mitä viisas Lokman lausuu? "Älä
sano, että se ruoka on mennyt hukkaan, jonka vieraalle olet antanut;
sillä jos se on hänen ruumistansa ravinnut ja vahvistanut, niin se yhtä
suuressa määrässä on korottanut ja enentänyt omaa hyvää nimeäsi ja
mainettasi!"

Saracenilainen hallitsia lähti kuningas Richardin teltasta, ja pikemmin
viittauksilla kuin sanomalla osotettuaan mihin kuninkaattaren ja hänen
hovineitostensa teltta oli pystytetty, hän meni vastaanottamaan
Montserrat'n markiisia ja hänen seuruettaan, joitten mukavuudesta
komeutta rakastava hallitsia oli pitänyt huolta vähemmällä
hyvällätahdolla, mutta yhtä suurella vieraanvaraisuudella. Ylöllisimpiä
virvotuksia niin itämaisen kuin europalaisen maun-aistin mukaan
asetettiin kuninkaallisen ja ruhtinaallisten vierasten eteen heidän
teltoissansa; ja niin tarkasti sulttani piti muistissa heidän tapojaan
ja makuaan, että kreikalaisia orjia käytettiin heille tarjoamaan
viinipikaria, joka on mahomettilaisen kauhistus. Ennenkuin Richard oli
atriansa lopettanut, astui sama vanha emiiri sisään, joka oli tuonut
Saladinin kirjeen kristittyjen leiriin, ja esitteli hänelle huomispäivän
taistelussa noudatettavien juhlamenojen kaavaa. Richard, joka tunsi
vanhan tuttavansa mieliteon, kehotti häntä juomaan kanssansa lasin
Shirazviiniä; mutta katuvaisen näköisenä Abdallah ilmotti, että
itsensäkieltämys hänelle nykyään oli hengen asia; sillä niin
suvaitsevainen kuin Saladin monessa muussa suhteessa olikin, noudatti
hän sekä ylläpiti kovilla rangaistuksilla profeetan lakia.

"No, ellei hän rakasta viiniä, tuota ihmisen sydämen ilahuttajaa", sanoi
Richard, "niin ei ole toivoa hänen kääntymisestään, ja Engaddin hullun
papin ennustus raukeaa tyhjäksi kuin akanat tuuleen".

Kuningas ryhtyi nyt määrittelemään tappelu-ehtoja, johon meni melkoinen
aika, koska oli tarpeellinen muutamissa pykälissä kuulustella niin hyvin
sulttanin kuin vastapuolueitten ajatuksia.

Viimein ne lopullisesti hyväksyttiin ja vahvistettiin franskan ja
arapian kivisellä pöytäkirjalla, jonka allekirjottivat Saladin
sotatuomarina sekä Richard ja Leopold molempain sotureitten
takausmiehinä. Kun Abdallah oli jättänyt kuningas Richardille viime
kerran hyvästi sinä iltana, astui de Vaux sisään.

"Se kelpo ritari, joka huomenna on taisteleva", sanoi hän, "pyytää saada
tietää, jos hänen sallitaan tänä ehtoona käydä tervehtimässä
kuninkaallista kummiansa?"

"Oletko sinä nähnyt häntä, de Vaux?" sanoi kuningas hymyillen; "ja
tunsitko entisen tuttavan?"

"Lanercostin neitsyeen kautta", vastasi de Vaux, "niin paljon
odottamattomia seikkoja ja muutoksia tapahtuu tässä maassa, että heikkoa
päätäni ihan rupeaa pyörryttämään. Tuskin olisin tuntenut Skotlannin sir
Kennethiä, ellei hänen kaunis koiransa, joka vähän aikaa on huostassani
ollut, olisi hyväillen juossut vastaani; ja sittekin tunsin koiran
ainoastaan hänen leveästä rinnastansa, hänen pyöreästä jalastaan sekä
omituisesta haukunnastansa; sillä tuo elukka raukka oli maalattu aivan
kuin venetialainen portto".

"Sinun älysi pystyi paremmin eläimiin kuin ihmisiin, de Vaux", sanoi
kuningas.

"En tahdo kieltää", de Vaux sanoi, "että ne minusta usein ovat tuntuneet
rehellisemmiltä eläviltä. Teidän majesteetinne on myöski toisinaan
suvainnut kutsua minua itseäni eläimeksi; sitäpaitsi minä palvelen
leijonaa, jonka koko mailma tunnustaa eläinten kuninkaaksi".

"Pyhän Yrjön kautta, tuossa osasit keihäälläsi sangen hyvästi
kypärääni", sanoi kuningas. "Minä olen aina sanonut että sinussa on
vissi määrä sukkeluutta, de Vaux, vaikka saa iskeä moukarilla saadakseen
kipinän esiin. Mutta asiaan takaisin! Onko tuo kelpo ritari hyvin
varustettu ja asustettu?"

"Täydellisesti, armollinen herra, ja komeasti", de Vaux vastasi. "Minä
hyvin tunnen asun -- se on sama, jonka venetialainen komisarius tarjosi
teidän majesteetillenne juuri kuin sairastuitte, viidellä sadalla
byzantinillä".

"Ja jonka hän nyt on uskottomalle sulttanille myönyt arvaten muutamasta
dukaatista enemmän ja paikalla tapahtuvaa maksua vastaan? Nuo
venetialaiset möisivät itse pyhän haudan!"

"Asepukua ei voitaisi konsanaan kantaa jalommassa asiassa", sanoi de
Vaux.

"Kiitos olkoon saracenin jalomielisyyden, eikä venetialaisten ahneuden",
kuningas sanoi.

"Jumala suokoon, että teidän majesteetinne olisi hieman varovaisempi",
sanoi de Vaux levottomasti. "Täällä me nyt seisomme aivan yksinään, kun
kaikki liittolaisemme sen taikka tämän loukkauksen tähden ovat meistä
luopuneet; me emme enään voi toivoa menestystä maalla, ja meidän
tarvitsee vain joutua riitaan tuon amfibillisen tasavallan kanssa, että
kadottaisimme kaikki keinot meritse kotia pääsemisen".

"Siitä kyllä minä pidän huolta", sanoi Richard kärsimättömästi; "mutta
jätä nuhteesi jo vastaiseksi. Kerro minulle kernaammin, sillä se on
tärkeämpää, onko ritarilla rippi-isää?"

"On", vastasi de Vaux; "Engaddin erakko, joka ennen kerta on hänelle
toimittanut samaa palvelusta kun hän valmistausi kuolemaan, ripittää
häntä nytkin; huhu kaksintaistelusta on houkuttanut erakon tänne".

"Se on hyvä", sanoi Richard; "mutta palatakseni ritarin pyyntöön, niin
saat hänelle sanoa, että Richard on vastaanottava häntä, kun hänen
velvollisuutensa täyttäminen Erämaan Timantin luona on sovittanut
rikoksen Pyhän Yrjön kukkulalla; ja kun kuljet leirin kautta, niin anna
kuninkaattarelle tiedoksi, että minä tahdon käydä häntä teltassa
tervehtimässä; sano myöskin Blondelille, että hän kohtaa minua siellä".

De Vaux meni, ja noin tunnin kuluttua Richard kääriytyi levättiinsä,
otti kitharan käteensä ja kulki kuningattaren telttaa kohti. Monta
arapialaista tuli häntä vastaan, mutta käänsivät aina päänsä pois taikka
loivat silmänsä maahan, vaikka hän huomasi että he uteliaina katsoivat
hänen jälkeen, niin pian kun olivat hänen sivuuttaneet. Hän tästä aivan
oikein päätti, että he hänen tunsivat, vaan että joko sulttanin käsky
tai heidän oma itämainen häveliäisyys kielsi heitä olemasta huomaavinaan
hallitsiaa, joka halusi tuntemattomaksi jäädä.

Kun kuningas tuli kuninkaattaren teltan luo, tapasi hän sen vartioina
noita onnettomia, joita itämaalaisten mustasukkaisuus asettaa heidän
Zenanansa ympäri. Blondel käveli oven ulkopuolella kosketellen silloin
tällöin harppunsa kieliä, tavalla, joka sai afrikalaisia näyttämään
elfenluuhampaitansa ja säestämään soittoa eriskummallisilla liikunnoilla
sekä kimeillä, luonnottomilla äänillä.

"Mitä sinä puuhaat tämän mustan eläinlauman kanssa, Blondel?" kuningas
sanoi; "miksi et mene sisälle telttaan?"

"Siksi että taitoni ei tule päättäni eikä sormittani toimeen", vastasi
Blondel, "ja nämä kunnon murjaanit uhkaavat leikata minun pala palalta
kappaleiksi, jos yritän eteenpäin".

"Seuraa sitte minua", kuningas sanoi, "niin olen vartiasi".

Mustanahat laskivat tietysti heti Richard kuninkaan edessä piikkinsä ja
miekkansa alas sekä loivat silmänsä maahan, ikäänkuin eivät olisi olleet
mahdolliset häntä katsomaan. Teltassa he tapasivat kuninkaattaren
keskustellen de Vaux'n kanssa. Sillävälin kuin Berengaria tervehti
Blondelia, haasteli Richard kuningas hetken aikaa hiljaa ja erillään
kauniin sukulaisensa kera.

"Olemmeko vihollisia vielä, ihana Edith?" sanoi hän viimein kuiskaten.

"Emme ole, armollinen herra," Edith vastasi kyllin matalalla äänellä,
ettei se soittoa häirinnyt, "ei kukaan voi kantaa vihaa kuningas
Richardia vastaan, kun hän vain suvaitsee näyttäytyä semmoisena kuin hän
todella on, ylevämielisenä ja jalona, yhtähyvin kuin urhoollisena ja
oikeutta rakastavana".

Näin sanoen hän ojensi kätensä kuninkaalle, joka sitä sovinnonmerkiksi
suuteli ja sitten jatkoi: "te luulette, kaunis serkkuni, että
vihastukseni tuonnoin oli teeskennelty; mutta te erehdytte. Rangaistus,
jonka tuolle ritarille määräsin, oli oikeutettu; sillä kuinka suuri
kiusaus olikin, petti hän kuitenkin hänelle osotetun luottamuksen. Mutta
minä iloitsen kenties yhtä paljon kuin te siitä, että hänellä huomenna
on tilaisuus saada kunniansa takaisin ja todellisen varkaan ja
kavaltajan päälle heittää se häpeä, joka jonkun aikaa on hänen
mainettansa himmentänyt. Ei! jälkimailma moittikoon Richardia hurjasta
pikaisuudesta; mutta se tulee samalla sanomaan, että hän tuomarina oli
oikea, kun hänen tuli olla, ja armollinen, kun hän saattoi olla.

"Älä itseäsi mairittele, kuninkaallinen serkkuni", Edith sanoi. "Kenties
he kutsuvat oikeuttasi julmuudeksi, ja oikullisuudeksi armeliaisuuttas".

"Äläkä sinä ylpistele", sanoi kuningas, "ikäänkuin jos ritarisi jo
voittajana olisi riisumaisillansa sitä asua, jota hän ei vielä ole
päällensäkään pukenut -- Montserrat'n Konradia pidetään hyvänä
keihäsniekkana. Mitäs, jos skotlantilainen joutuisi tappiolle?"

"Se on mahdotonta!" sanoi Edith vakavasti. "Omat silmäni näkivät tuon
Konradin vapisevan ja vaalenevan kuin kelvoton varas. Hän on syyllinen
ja kaksintaistelu on Jumalan oikeuteen vetoaminen -- minä taistelisin
itse pelvotta häntä vastaan tämmöisessä asiassa."

"Messun kautta, enkä usko että sen tekisit, tyttö", kuningas sanoi, "ja
vieläpä hänen voittaisit; sillä ei ole koskaan löytynyt todellisempaa
Plantagenet'ä kuin sinä".

Hän vaikeni ja lisäsi hyvin totisella äänellä: "Varo, että yhä edespäin
muistat, mitä olet sukuperällesi velkaa".

"Mitä tuo noin totinen neuvo tällä hetkellä merkitsee?" Edith kysyi.
"Olenko minä luonnostani niin kevytmielinen, että voisin nimeni ja
säätyni unhottaa?"

"Minä tahdon puhua suoraan, Edith", kuningas vastasi, "ja niinkuin
ystävälle. -- Mitä on tuo ritari oleva teille, jos hän voittajana
selviää tästä taistelusta?"

"*Minulle?*" Edith sanoi, häpeän ja närkästyksen punastuksella. "Mitä
muuta hän minulle *voipi* olla kuin kunnon ritari, ansaiten semmoista
suosioa, kuin kuninkaatar Berengaria saattaisi hänelle osottaa, jos hän
olisi valinnut hänen kunnioituksensa esineeksi vähempi-arvoisen sijasta?
Köyhin ritari voipi pyhittää itsensä keisarinnan palvelukseen; mutta
hänen kunniallinen vaalinsa", sanoi tyttö ylevästi, "täytyy olla hänen
ainoa palkintonsa".

"Kumminkin hän on tehnyt ja kärsinyt paljon teidän tähtenne", kuningas
sanoi.

"Minä olen palkinnut hänen palveluksensa kunnioituksen ja mielihyvän
osotuksella, ja hänen kärsimisensä kyyneleillä", Edith vastasi. "Jos hän
toivoi toista palkintoa, olisi hänen pitänyt rakastaa jotakuta omasta
säädystään".

"Sinä et siis aio veristä yönuttua hänen tähtensä kantaa?" sanoi Richard
kuningas.

"Yhtä vähän", Edith vastasi, "kuin olisin voinut vaatia häntä panemaan
henkensä alttiiksi enemmän turhamaisessa kuin kiitettävässä ottelussa".

"Niin tytöt ainian puhuvat", kuningas sanoi; "mutta kun suosittu
rakastaja käypi kiihkeämmäksi, sanovat he huo'aten, että tähdet toisin
ovat määränneet".

"Teidän majesteetinne on nyt jo toisen kerran uhannut minua onnentähteni
vaikutuksella", Edith vastasi ylevästi. "Olkaa siitä vakuutettu,
armollinen herra, että, tähtien voimasta huolimatta, ei teidän köyhä
sukulaisenne ole menevä pakanan eikä halpasäätyisen seikkailian omaksi.
-- Sallikaa minun kuunnella Blondelin soitantoa; sillä kuninkaallisten
nuhdettenne säveleet ovat tuskin niin mieluiset korvalle".

Loppu illasta ei tarjonnut mitään mainittavata.



Kahdeksaskolmatta luku.

      Kuuluiko tappelun tuima ääni,
      Miekan melske, ratsun korske?

      _Gray._


Ilman-alan kuumuuden vuoksi oli suostuttu, että se kaksintaistelu, jota
varten niin monta eri kansakuntaa nyt oli kokoontunut Erämaan Timantin
luokse, tapahtuisi tiimaa jälkeen auringon nousun. Ne avarat
turnausaidakkeet, jotka oli rakennettu Leopartin ritarin valvonnan alla,
kulkivat kiinteähiekkaisen tantereen ympäri, joka oli
satakahdeksankymmentä kyynärää pitkä ja kuusikymmentä leveä. Radan
pituus oli pohjasta etelään, että kummallaki taistelulla olisi sama etu
nousevasta auringosta. Saladinin kuninkaallinen istuin oli pystytetty
radan vasemmalle syrjälle, aivan keskikohdalla jossa taisteliat arvaten
tulisivat toisiansa kohtaamaan rynnäkössä. Sitä vastapäätä oli lehteri
suljetuilla akkunoilla, niin rakennettu, että naiset, joiden
mukavuudeksi se oli pystytetty, saattoivat taistelua katsella, muiden
nähtäväksi itse joutumatta. Radan kummassakin päässä oli portit, joita
voitiin mielen mukaan avata ja sulkea. Istuimia oli myöskin rakennettu
kummeille, vaan arkkiherttua, huomaten että hänen istuimensa oli
matalampi kuin Richardin, kielsi siihen istumasta; ja Leijonasydän, joka
olisi suostunut vaikka mihin kernaammin, kuin antanut minkään
muodonasian lykätä kaksintaistelua vastaiseksi, myönsi mielellään että
kummit taistelun kestäessä olisivat ratsujen selässä. Aidakkeiden
toisessa päässä seisoivat Richardin ja toisessa Konradin seuralaiset.
Sulttanin istuimen ympärille oli hänen loistava georgilainen kaartinsa
järjestetty ja muun osan aidakkeesta täyttivät kristityt ja
mahomettiläiset katseliat.

Kotvan ennen päivänkoittoa piiritti turnauskenttää vieläki suurempi
lukumäärä saracenejä, kuin Richard oli edellisenä iltana nähnyt. Kun
auringon loistavan terän ensimäinen säde nousi yli erämaan, kuului tuo
heleä huuto: "rukoukseen, rukoukseen!" sulttanin omasta suusta ja siihen
vastasi muut, joiden arvo ja hurskaus oikeutti heitä toimittamaan
muezzinin virkaa. Mieltä liikuttava oli nähdä kaikkien näiden ihmisten
Mekkaan päin kääntyneillä kasvoilla heittäyvän maahan rukoilemaan. Vaan
kun he nousivat ylös, näyttivät nyt kirkkaasti loistavat auringon säteet
vahvistavan lord Gilslannin edellisenä iltana lausumaa arvelua; sillä ne
heijastuivat monesta keihään kärjestä, joka ei eilispäivänä vielä ollut
varressansa. De Vaux huomautti herraansa tästä, joka vastasi
kärsimättömästi, että hän täydelleen luotti sulttanin rehellisyyteen;
vaan jos de Vaux pelkäsi paksua ruumistansa, saisi hän pötkiä tiehensä.

Kohta sen jälkeen kuului vaskirumpujen pärinä, jolloin kaikki
saraceniläiset ratsumiehet hyppäsivät hevostensa selästä ja heittäysivät
pitkäkseen maahan, aivan kuin toista aamurukousta varten. Tämän he
tekivät, antaaksensa kuningattarelle tilaisuutta Edithin sekä muitten
hovinaistensa kanssa kulkemaan teltastansa heitä varten määrätylle
lehterille. Viisikymmentä miestä Saladinin seraljivartiastosta saattoi
heitä, aukinaiset sapelit kädessä, ja oli heille annettu käsky hakata
kappaleiksi jokaisen, oli hän ruhtinas tai talonpoika, joka uskaltaisi
katsella ohitse kulkevia naisia tahi rohkenisi edes kohottaa päätään,
ennenkuin soiton lakkaaminen oli kaikille ilmottanut, että he olivat
saapuneet lehterillensä uteliailta silmiltä suojaan.

Tämä taika-uskoinen osote itämaisesta kunnioituksesta kaunista
sukupuolta kohtaan antoi kuningatar Berengarialle aihetta lausumaan
muutamia moittivia muistutuksia Saladinista ja hänen maastaan, vaan
koska heidän luolansa, joksi ihana kuninkaatar nimitti lehteriä, oli
tarkasti suljettu ja vartioittu, täytyi hänen tällä haavaa tytyä
katselemiseen ja jättää vastaiseksi tuon paljo suuremman huvin tulla
katsotuksi.

Sillä välin molempain taisteliain kummit velvollisuutensa mukaan kävivät
tarkastelemassa, olivatko he asianomaisesti asustetut ja valmistetut
taistelua varten. Itävallan arkkiherttua ei huolinut suuresti kiirehtiä
tämän tehtävän suorittamisessa, syystä että hän edellisenä iltana
runsaammin kuin tavallisesti oli vääntänyt itseensä Schirazviiniä. Vaan
temppeliherrain suurimestari, jolle taistelun päättyminen oli tärkeämpi,
tuli varhain aamulla Konradin teltalle. Hänen suureksi kummakseen eivät
markiisin palveliat laskeneet häntä sisään.

"Ettekö tunne minua, lurjukset?" sanoi suurimestari vallan
närkästyneenä.

"Kyllähän me tunnemme teidät, urhoollinen ja korkeasti kunnioitettava
herra", vastasi Konradin asekantaja; vaan ette *tekään* saa tällä
hetkellä astua sisään. Markiisi on juuri ripillä".

"Ripillä!" huudahti temppeliherra äänellä, joka osotti levottomuutta
samalla kuin kummastusta ja ylenkatsetta. "Ja kuka, jos saan luvan
kysyä, häntä ripittää?"

"Herrani kielsi minun sitä sanomasta", sanoi asekantaja, jonka jälkeen
suurimestari sysäsi hänen syrjään ja astui telttaan melkein väkisin.

Montserrat'n markiisi oli polvillaan Engaddin erakon edessä ja aikoi
juuri alkaa synnintunnustustansa.

"Mitä tämä merkitsee, markiisi?" sanoi suurimestari; "hyi, nouse ylös --
tahi jos välttämättä tahdot tunnustaa syntisi, enkö minä ole täällä?"

"Minä olen jo liian usein tunnustanut syntini teille", vastasi Konrad
kalpeilla kasvoilla ja epävakaisella äänellä. "Jumalan tähden,
suurimestari, mene matkoihisi ja anna minun paljastaa omantuntoni tälle
pyhälle miehelle!"

"Missä suhteessa hän on minua pyhempi?" sanoi suurimestari. "Erakko,
profeeta, mielipuoli -- sano, jos uskallat, missä suhteessa sinä olet
minua parempi?

"Rohkea ja häijy ihminen", vastasi erakko, "tiedä, että minä olen
lasi-ikkunan kaltainen, jonka kautta jumalallinen valkeus tunkeupi
muitten hyväksi, vaikkapa se minua poloista ei hyödytä. Sinä olet
rautaristikkojen kaltainen, jotka eivät itse vastaanota valoa, eivätkä
sitä jakaa kellekään muulle".

"Älä höpise, vaan laittau tästä teltasta tiehesi", sanoi suurimestari;
"tänä aamuna ei markiisi tule tunnustamaan syntinsä kellekään jollei
minulle, koska minä en hänestä erkane".

"Onko tämä *teidän* tahtonne?" sanoi erakko Konradille; "sillä älkää
luulko että minä tuota ylpeää miestä rupean tottelemaan, jos te vain yhä
haluatte apuani".

"Ah", sanoi Konrad neuvotonna, "mitä tahdotte, että minun pitää vastata?
Jääkää hyvästi hetkeksi; puhutaan asiasta vasta tarkemmin".

"Oi katala toistaiseksi lykkääminen!" sanoi erakko; "sinä olet
sielunsurmaaja! Onneton mies, jää hyvästi ei hetkeksi ainoastaan, vaan
kunnes tapaamme toisemme -- yhdentekevä missä. Ja mitä sinuun tulee",
lisäsi hän, kääntyen suurimestarin puoleen: "*vapise!*"

"Vapise!" sanoi suurimestari ylenkatseellisesti. "Vapista en voi, vaikka
tahtoisinki".

Erakko ei kuullut hänen vastaustansa, sillä hän oli jo teltasta
lähtenyt.

"Kas niin, tuota pikaa asiaan", sanoi suurimestari, "koska sinun
välttämättä pitää suorittaa tuon narripelin. Vaan kuules -- minä luulen
melkein tuntevani useimmat sydämmesi heikkoudet, niin että voinemme
jättää sikseen niiden luettelemisen, joka saattaisi venähtää pitkäksi,
ja ryhtyä synninpäästöön heti. Mitäpä niiden likapilkkujen luetteleminen
hyödyttää, jotka aiomme pestä pois käsistämme?"

"Kun itse tiedät, mitä olet", sanoi Konrad, "niin herjaat, kun puhut
toiselle syntein anteeksi antamisesta".

"Tämä ei ole kanonisen lain mukaan, herra markiisi", sanoi
temppeliherra; "sinä olet enemmän tunnollinen, kuin puhdasoppinen.
Synninpäästö on yhtä voimallinen, antoipa sen kelvoton pappi tahi
pyhimys; jos asianlaita olisi toisin, armahtakoon Jumala kurjaa
ripitettävää! Kysyykö haavotettu, onko välskärillä, joka tutkii hänen
haavojansa, puhtaat kädet, vai ei? No, ryhdytäänkö tuohon leikkiin?"

"Ei", sanoi Konrad, "kernaammin tahdon kuolla ilman ripitystä, kuin
sakramenttia pilkata".

"Kas niin, jalo herra markiisi", sanoi temppeliherra, "ole hyvässä
toivossa, äläkä puhu sillä tavoin. Tunnin sisään seisot voittajana
turnauskentällä tahi tunnustat syntisi kypärässäsi, kuten urhoollinen
ritari ainakin".

"Voi, suurimestari", vastasi Konrad, "kaikki ennustaa onnettomuutta
tälle taistelulle. Tuo eriskummainen ilmisaatto koiran vainun kautta,
tuon skotlantilaisen ritarin ylösnousemus ja hänen ilmautuminen kuni
kummitus turnauskentälle -- kaikesta aavistan pahaa".

"Joutavia", sanoi temppeliherra, "minä olen nähnyt sinun rohkeasti
laskevan keihääsi häntä vastaan ritarileikeissä ja samanlaisella
menestyksellä kummallekin; -- ajattele olevasi vain leikkiturnauksessa,
ja kukapa sinua voittaa turnausradalla? Hoi, asekantajat ja palveliat,
herranne tahtoo varustautua taisteluun!"

Palveliat astuivat nyt sisään ja alkoivat pukea aseet markiisin päälle.

"Minkälainen ilma meillä on tänään?" sanoi Konrad.

"Taivas on pilvessä", vastasi eräs asekantajista.

"Näetsen, suurimestari", sanoi Konrad, "ei mikään ole meille
suosiollista".

"Sitä viileämpi on taistella, poikaseni", vastasi temppeliherra. "Kiitä
Jumalaa, joka on lauhkeuttanut Palestinan auringon varsin sinun vuoksi".

Näin suurimestari laski leikkiä; vaan hänen pilapuheensa ei enään
vaikuttanut markiisin huolestuneeseen mieleen, ja vaikkapa hän koki
näyttää iloiselta, tarttui markiisin synkkämielisyys häneenki.

"Tuo raukka", ajatteli hän, "tulee joutumaan tappiolle ainoastaan
heikkoutensa ja pelkurimaisuutensa vuoksi, jota hän kutsuu araksi
omaksitunnoksi. Minä, joka en aaveista enkä enteistä säikähdä, joka olen
aikeissani luja kuin kallio, minun olisi itseni pitänyt taistella hänen
sijastaan. Suokoon Jumala, että skotlantilainen tappaisi hänen paikalla
-- se olisi, lähinnä hänen voittoaan, paras mitä voisi tapahtua. Mutta
käyköön miten hyvänsä, hän ei saa saada toista rippi-isää kuin minua --
syntimme ovat liian yhteiset ja hän voisi tunnustaa minun osani omansa
kanssa".

Näin ajatellen mielessänsä hän yhä auttoi markiisia asetten
päällepukemisella, vaan sanaakaan lausumatta.

Määrätty tunti tuli viimein, torvet rätisivät, ritarit ratsastivat
aidakkeiden sisälle, niin varustettuina ratsukaluilla ja aseilla, kuin
miesten sopi, joiden tuli tapella kuningaskunnan kunnian puolesta.
Heidän kypäränsilmikkonsa olivat aukaistut ja he ratsastivat kolmasti
radan ympäri näytelläkseen itseään katsojille. Molemmat olivat uljaita
miehiä ja molemmilla oli jalot kasvot. Mutta skotlantilaisen otsa osotti
miehuullista uskallusta, loistavaa toivoa, joka melkein oli iloisuuden
kaltaista, kun sitävastoin onnettomuutta ennustava alakuloisuus kuvautui
Konradin kasvoilla, vaikka hän ylpeydestä koki saada luonnollisen
rohkeutensa takaisin. Hänen ratsuhevosensakin näkyi astuvan vähemmin
keveästi ja virkusti torvein toitotuksesta, kuin sir Kennethin kaunis
arapialainen; ja _Spruch-Sprecher_ puisteli päätään muistuttaessaan,
että kun miekkasille vaatija ratsasti radan ympäri myötäpäivään, se on
oikealta vasemmalle, suoritti hänen vastapuolensa saman kiertokulun
päinvastoin eli vasemmalta oikealle, jota useimmissa maissa pidetään
huonona enteenä.

Väli-aikainen alttari oli rakennettu kuningattaren lehterin alapuolelle
ja sen vieressä seisoi Engaddin erakko karmelitamunkkien veljeskunnan
puvussa. Muita hengellisiä miehiä oli myöskin saapuvilla. Tämän alttarin
luo astuivat toinen toisensa perästä kummiensa saattamina sekä
miekkasille vaatija että hänen vastapuolensa. Kumpikin ritari astui
hevosen selästä alttarin edessä ja vakuutti asiansa oikeaksi
juhlallisella valalla evankeliumin päälle sekä rukoilemalla, että
tappelun päätös osottaisi hänen valansa totuutta tahi vääryyttä. He
vannoivat myöskin, että olivat tulleet taistelupaikalle ritarillisessa
puvussa ja tavallisilla aseilla, ilman loihtimista, talismaneja tahi
velhokeinoja voiton saamiseksi puolelleen. Päällekantaja teki valansa
vakavalla, miehuullisella äänellä ja rohkealla, reippaalla katsannolla.
Kun tämä temppu oli päättynyt, nosti sir Kenneth silmänsä lehteriä kohti
ja notkisti päänsä alas, ikäänkuin kunnian-osotuksena niille
näkymättömille kaunottarille, jotka olivat siellä, ja hyppäsi sitten,
niin raskasaseisena kuin hän oli, ylös satulaan, jalustimeen koskematta,
jonka perästä hän antoi ratsunsa, hiljalleen laukaten, kantaa itseänsä
määräpaikalle radan pohjoiseen päähän. Konrad astui myöskin alttarin
luokse jotenkin rohkeasti, vaan vannoessa hänen äänensä kuului
epäselvältä, juurikuin kypärä olisi sen tukehuttanut. Hänen huulensa,
joilla hän rukoili taivasta suomaan hänen oikealle asiallensa voittoa,
kalpenivat jumalattomaa herjausta lausuessaan. Kun hän kääntyi
noustakseen hevosensa selkään, läheni suurimestari häntä, ikäänkuin
korjatakseen jotakin hänen kauluksessaan, ja kuiskasi: "pelkuri ja
narri! Rohkaise mielesi ja taistele urhoollisesti; muuten, Jumal' auta,
vaikka pääsisitkin häntä pakoon, et pääse *minua*!"

Se leppymätön ääni, jolla tämä uhkaus kuiskattiin, teki ehkä markiisin
mielenhämmennyksen täydelliseksi, sillä hän kompastui, aikoessaan nousta
hevosen selkään; ja vaikka hän kohta jälleen pääsi tasapainoon ja
hyppäsi satulaan tavallisella notkeudellaan sekä näytti taitavuuttansa
ratsumiehenä, kun hän laukkasi paikalleen vastustajansa vastapäätä, ei
tapaus kuitenkaan jäänyt niiltä huomaamatta, jotka pitivät vaaria
tappelun päätöstä ennustavista merkeistä.

Kun papit olivat juhlallisesti rukoilleet, että Jumala näyttäisi, kellä
oli oikeus puolellansa, menivät he radalta pois. Miekkasille vaatijan
torvet nyt kajahtivat muutaman kerran, ja julistaja huusi turnauskentän
pohjoisesta päästä: "täällä seisoo hyvä ritari, sir Kenneth
Skotlannista, taistelia Englannin kuninkaan Richardin puolesta, joka
syyttää Konradia, Montserrat'n markiisia, ilkityöstä ja häväistyksestä
mainittua kuningasta vastaan".

Kun sanat Kenneth Skotlannista ilmottivat taistelian nimen ja arvon,
jotka eivät ennen olleet yleisesti tunnetuita, kuului kova ja iloinen
mieltymyksenhuuto kuningas Richardin seuralaisten puolelta ja teki
vastustajan vastauksen melkein kuulumattomaksi, vaikka useaan kertaan
vaadittiin äänettömyyttä. Vastustaja vannoi tietysti olevansa viaton ja
tarjousi puoltamaan viattomuuttaan ruumiillansa. Molempien taisteliain
asekantajat astuivat nyt esiin ja antoivat heille kilven ja keihään,
auttaen heitä ripustamaan edellistä kaulaansa, jotta heillä oli molemmat
kädet vapaina ohjaksien ja keihään hoitamiseen.

Skotlantilaisen kilvessä näkyi hänen vanha vaakunamerkkinsä Leoparti,
vaan siihen oli lisätty kaulapanta ja katkaistu kahle, jotka
muistuttivat hänen äskeisestä vankeudesta. Markiisin kilvessä oli hänen
arvonimensä[1] johdosta kuvattuna jyrkkä, piikkinen vuori. Ritarit
nostivat ja puistelivat keihäitään ikäänkuin koetellakseen kömpelöiden
aseiden painoa ja vahvuutta, jonka perästä laskivat ne alas. Kummit,
julistajat ja asekantajat vetäytyivät nyt aidakkeiden luo ja molemmat
taisteliat istuivat vastapäätä toisiansa, kasvot kasvoja vastaan,
keihäät lasketut alas ja kypärinsilmikot kiinni sekä ruumiit niin
asepuvulla verhottuina, että he pikemmin olivat valettujen
rautapatsaiden kuin lihasta ja verestä luotujen olentojen näköisiä.
Odotuksen äänettömyys oli nyt yleinen -- katseliat hengittivät nopeasti
ja heidän sielunsakin näyttivät siirtyneen silmiin; ei ainoatakaan ääntä
kuulunut, paitsi tulisten sotaratsujen korskumista ja raappimista, jotka
arvaten mitä oli tulemassa levottomina odottivat saada rynnätä
eteenpäin. Näin he seisoivat noin kolme minutia, kun sulttanin merkistä
sadan soittokoneen kimeä ääni yhtä haavaa kaikui läpi ilman ja ritarit
kannustivat hevosensa, laskivat ohjakset höllälleen, täyttä laukkaa
hyökkäsivät eteenpäin ja kohtasivat toisiansa radan keskellä töminällä,
joka oli ukkosen jyrinän kaltainen. Voitto ei ollut epäilyksen alainen,
ei silmänräpäystäkään. Konrad kyllä osotti olevansa tottunut soturi;
sillä hän osasi keskelle vastustajansa kilpeä ja käytti keihästä
sellaisella voimalla ja tarkkuudella, että se meni pirstaleiksi
teräskärjestään aina rautahansikkaan saakka. Sir Kennethin hevonen
peräytyi muutaman askeleen ja lankesi kintuilleen; vaan ratsastaja nosti
sen helposti pystyyn kädellä ja ohjaksilla. Mutta Konrad oli
auttamattomissa. Sir Kennethin keihäs oli lävistänyt kilven ja
milanolaisen teräshaarniskan sekä tunkeunut sen _secretin_ eli
pansaripaidan läpi, joka pidettiin haarniskan alla, haavottanut häntä
syvästi rintaan ja viskannut hänen satulasta, katkennut keihäänkärki
haavassa. Kummit, julistajat ja itse Saladin, joka oli astunut alas
istuimeltansa, riensivät haavotetun luokse; sillä välin sir Kenneth,
joka oli hypännyt hevosen seljästä ja paljastanut miekkansa, koska hän
ei vielä tiennyt Konradin aivan avuttomaksi, käski hänen tunnustaa
rikollisuutensa. Kypäri riisuttiin kiireesti päästä, ja haavotettu,
tuimasti tuijottaen taivasta kohti, vastasi: "mitä vielä tahdotte? --
Jumala on tuominnut oikein -- minä olen syyllinen -- vaan leirissä
löytyy syyllisempiä kuin minä, säälikää sieluani ja hankkikaa minulle
rippi-isä."

[1] *Montserrat*, _Monte Serrato_, merkitsee: piikkinen vuori.

Nämät sanat lausuttuaan hän pyörtyi.

"Talismani, se voimakas lääke, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard
Saladinille.

"Tuo petturi", vastasi sulttani, "ansaitsisi pikemmin että häntä
jaloista laahattaisiin turnauskentällä hirsipuuhun, kuin että hän tulisi
osalliseksi talismanin voimasta -- ja joku semmoinen kohtalo on myös
kirjotettu hänen kasvoihinsa", hän lisäsi tarkasti katseltuaan
haavotettua; "sillä vaikka haava ehkä voidaan parantaa, on Azraelin
merkki painettu tuon katalan otsaan".

"Kaikessa tapauksessa pyydän sinua tekemään, mitä voit hänen
hyväksensä", sanoi Richard, "että hän edes ennättäisi syntinsä tunnustaa
-- älä tapa sekä ruumista että sielua! Puoli tuntia voipi hänelle olla
tuhannen kertaa suuremmasta arvosta, kuin vanhimman patriarkan
elinaika".

"Kuninkaallisen veljeni tahto tapahtukoon", sanoi Saladin, "Orjat,
kantakaa telttaamme tämä haavotettu mies".

"Se ei saa tapahtua", sanoi temppeliherra, joka tähän saakka oli
synkällä äänettömyydellä tapausta katsellut. -- "Itävallan arkkiherttua
ja minä emme salli, että tämä onneton, kristitty ruhtinas jätetään
saraceneille heidän loihtukeinojensa esineeksi. Me olemme hänen kummit
ja vaadimme, että hän jätetään meidän hoidettavaksi".

"Se tahtoo sanoa, te kiellätte käyttämästä niitä varmoja keinoja, jotka
ovat tarjona hänen tointumiseen?" sanoi Richard.

"Ei, ei suinkaan", vastasi suurimestari, malttaen mielensä. -- "Jos
sulttani käyttää luvallisia keinoja, niin hän hoitakoon sairasta minun
teltassani".

"Veli kulta, tee se, ole hyvä", sanoi Richard Saladinille, "vaikka lupa
on jotensakin epäkohteliaasti annettu. Vaan nyt hauskempiin asioihin! --
Puhaltakaa torvensoittajat, hurratkaa, englantilaiset, Englannin
sankarin kunniaksi!"

Vaskirummut, torvet ja cymbalit helähtivät yhtä haavaa, ja se voimakas
säännöllinen hurrahuuto, jolla englantilaiset vanhuudesta ovat
ilmottaneet mielisuosiotansa, kuului arabialaisten kimeäin,
epäsäännöllisten kirkunain keskellä, kuten urkujen akordit myrskyn
vinkuessa. Viimein oltiin ääneti.

"Leopartin urhoollinen ritari", jatkoi Richard, "sinä olet osottanut,
että ethiopialainen voipi muuttaa ihonsa värin ja leoparti täplänsä,
vaikka oppineet raamatun todistuksella väittävät sitä mahdottomaksi.
Kuitenkin minulla on enemmän sanomista teille naisten kuullen, joiden
luo minä nyt saatan teidät ja jotka paraiten voivat arvostella ja
palkita ritarillisia sankaritöitä".

Leopartin ritari suostuen kumarsi.

"Ja sinä, ruhtinaallinen Saladin, tulet myöskin heitä tervehtimään",
jatkoi Richard. "Minä vakuutan, että meidän kuninkaattaremme ei pidä
itseänsä tervetulleena, jollei hänelle suoda tilaisuus kiittää
kuninkaallista isäntäänsä aivan ruhtinaallisesta vastaanotosta".

Saladin kumarsi miellyttävällä tavalla, vaan ei suostunut kutsuun.

"Minun täytyy haavotettua hoitaa", sanoi hän. "Lääkäri yhtä vähän luopuu
sairaastansa, kuin soturi taistelukentältä, vaikkapa hän kutsuttaisiin
itse paratiisin saliin. Tiedä sitäpaitsi, kuningas Richard, että
itämaalaisen veri ei juokse niin tyynesti kaunotarten seurassa, kuin
kansalaistesi. Mitä itse raamattu sanoo? "Hänen neitsyeellinen silmänsä
on kuin profetan miekanterä; kukapa rohkenee siihen katsella? Joka ei
tahdo tulla poltetuksi, karttaa tulisille hiilille astumasta --
ymmärtäväinen ihminen ei pidä tappuroita palavan tulisoiton edessä. --
Hän, sanoo viisas, joka on menettänyt aarteen, ei ole järkevä, jos
kääntää päänsä sitä katsellakseen".

Richard, niinkuin hyvin saattaa arvata, kunnioitti tätä
hienotuntoisuutta, jonka perustuksena oli hänen omasta käsityksestään
niin suuresti eroavat tavat, eikä sen kovemmin uudistanut pyyntöänsä.

"Päivälliseksi", sanoi sulttani poislähtiessään, "toivon, että te kaikki
suvaitsette atrioida kurdilaisen päällikön mustan kamelinahka teltan
suojassa".

Sama kutsumus kulki kaikille kristityille, jotka arvonsa puolesta olivat
kyllin ylhäisiä päästäkseen ruhtinaallisiin kemuihin osallisiksi.

"Kuulkaa!" sanoi Richard, "rummut ilmottavat että kuninkaattaremme ja
hänen naisensa lähtevät pois lehteriltänsä -- ja kas, turbanit vaipuvat
maahan, ikäänkuin murhan-enkeli olisi niihin koskenut! Kaikki makaavat
pitkänänsä, juurikuin arapialaisen silmän katsahus voisi himmentää ladyn
poskien hohdetta! -- Tulkaa, lähdetään telttaan ja viedään voittajamme
riemusaatossa sinne. Kuinka surkuttelen jaloa sulttania, joka tuntee
rakkautta ainoastaan sellaisena kuin alhaisemmat luontokappaleet sitä
tuntevat".

Blondel viritti harppunsa sotaisimpiin säveliin, kun voittaja tuotiin
kuningatar Berengarian telttaan. Hän astui sisään ja molemmat hänen
kumminsa Richard ja Tuomas Pitkämiekka seurasivat häntä kummallakin
puolen. Voittaja laskeusi kauniisti polvilleen kuningatar Berengarian
eteen, vaikka enemmän kuin toinen puoli tästä kunnianosotuksesta
kaikessa hiljaisuudessa oli aiottu kuningattaren oikealla puolella
istuvalle Edithille.

"Riisukaa, jalot naiset, häneltä aseet", sanoi kuningas, joka kernaasti
noudatti vanhoja ritarillisia tapoja. "Kauneus kunnioittakoon
ritarillisuutta! Päästä häneltä kannukset irti, Berengaria! Jos oletki
kuningatar, olet kuitenkin velvollinen hänelle osottamaan kaikkea
suosiota mitä suinkin voit. -- Ota kypäri hänen päästään Edith! Tämän
käden kautta vannon, että sinun täytyy se tehdä, vaikka olisit ylpein
Plantagenet koko suvussa ja hän olisi köyhin ritari maan päällä!"

Molemmat naiset tottelivat kuninkaan käskyä; Berengaria kiirehtivällä
toimeliaisuudella, ikäänkuin pelokkaasti haluten täyttää miehensä
tahtoa, ja Edith välistä punastuen, välistä vaaleten, kun hän
Pitkämiekan avulla verkalleen ja kömpelösti aukaisi soljet, jotka
kiinnittivät kypäriä kaulukseen.

"Ja mitähän odotatte löytävänne tämän rautakuoren alta?" sanoi Richard,
kun päästä otettu kypäri paljasti sir Kennethin jalot kasvot, jotka
hehkuivat yhtä paljon äsken kestetyistä vaivoista kuin nykyhetken
mielenliikutuksesta. "Mitä pidätte hänestä, aatelismiehet ja
kaunottaret?" jatkoi Richard. "Onko hän nyt nubialaisen orjan taikka
nimettömän, arvottoman seikkailian näköinen? Ei tosiaan, hyvän miekkani
nimessä, tässä hänen moninaiset valepukunsa loppuvat! Hän on laskeunut
polvilleen teidän eteenne, ilman että olette häntä tunteneet muuta kuin
hänen miekkansa kautta -- hän nousee ylös, yhtä mainittavana rikkautensa
kuin syntyperänsä puolesta. Onnea etsivä ritari Kenneth nousee ylös
Davidina, Huntingdonin kreivinä, Skotlannin perintöruhtinaana!"

Yleinen hämmästyksen huuto kuului tämän selityksen johdosta ja Edith
pudotti kypärän, jota hän piti kädessään.

"Niin, ystäväni", sanoi kuningas, "niin on tosiaan asianlaita. Te
tiedätte, kuinka Skotlannin kuningas petti meidät, kun hän lupasi
lähettää tämän urhoollisen kreivin johdannon alla paraat ja jaloimmat
soturinsa auttamaan meitä Palestinan vallottamisessa, vaan ei
välipuhettansa täyttänyt. Tämä jalo nuorukainen, jonka johdolla
skotlantilaiset ristiretkeläiset olisivat marssineet, piti häpeällisenä
olla osaa ottamatta pyhään sotaan ja yhtyi meihin Siciliassa pienen ja
uskollisen palveliaseurueen kanssa, johon tuli lisäksi monta hänen
maanmiestänsä, jotka yhtyivät heihin tuntematta päällikkönsä arvoa.
Kaikki kuninkaallisen prinssin uskotut miehet olivat joutuneet kuoleman
saaliiksi, paitsi yksi ainoa asekantaja, ja hänen liian hyvästi
säilytetty salaisuutensa oli saattaa minun katkaisemaan yhden Europan
toivorikkaimman vesan siinä luulossa, että hän ainoastaan oli
skotlantilainen seikkailia. -- Miksi ette ilmottaneet arvoanne, jalo
Huntingdon, kun pikaisen ja kiukkuisen tuomioni kautta jouduitte
vaaraan? Oliko se sentähden, että luulitte Richardin voivan
väärinkäyttää valtaansa, kruununperillisen kuoleman kautta kostaaksensa
kuninkaalle, joka niin usein oli osottanut vihamielisyyttään?"

"Niin pahaa en ajatellut teistä, kuningas Richard", vastasi Huntingdonin
kreivi, "vaan ylpeyteni ei myöntänyt minulle ilmaista itseäni Skotlannin
prinssinä pelastaakseni henkeä, jonka olin menettänyt velvollisuudestani
luopumalla. Muuten olin tehnyt lupauksen olla säätyäni ilmaisematta,
kunnes ristiretki oli päättynyt, ja minä ilmaisin sen ainoastaan _in
articulo mortis_ ja ripin sinetin alla tälle pyhälle erakolle".

"Se oli sitte tieto tästä salaisuudesta, joka pakotti tuota pyhää miestä
niin hartaasti rukoilemaan että minä peruuttaisin ankaran tuomioni?"
sanoi Richard. "Syystä hän sanoi, että jos tämä urhoollinen ritari minun
käskystäni tapettaisiin, minä vastedes soisin sen teon tekemättömäksi,
vaikka se olisi maksanut jäseneni -- jäsenen! Minä olisin suonut sen
jääneeksi tekemättä, vaikkapa henkeni olisin menettänyt -- sillä mailma
olisi sanonut, että Richard oli väärinkäyttänyt sitä tilaa, johon
Skotlannin kruununperillinen, luottaen hänen jalomielisyyteen, oli
joutunut".

"Vaan emmekö teidän majesteetiltänne voi saada tietää minkä kummallisen
ja onnellisen sattumuksen kautta tämä arvotus viimein on arvattu?" kysyi
kuninkaatar Berengaria.

"Minä sain Englannista kirjeitä", sanoi kuningas, "jotka muiden ikävien
uutisten joukossa myöskin kertoivat, että Skotlannin kuningas oli
vanginnut kolme englantilaista aatelismiestä, jotka olivat
vaellusretkellä pyhän Ninianin tykö, ja syyksi maininnut, että hänen
perillisensä, jonka oli luultu taistelevan saksalaisten ritarien
riveissä pakanoita vastaan Preussissa, tosiaan oleskeli leirissämme ja
minun vallassani; ja sen vuoksi Wilhelm aikoi pidättää nämät
aatelismiehet panttivankina. Tästä minä ensiksi aloin aavistaa Leopartin
ritarin todellista säätyä ja epäluulojani vahvisti de Vaux, joka
Askalonista palatessaan toi takaisin Huntingdonin kreivin ainoan
palvelian, erään paksupäisen orjan, joka oli kävellyt kolmekymmentä
peninkuormaa ilmottaakseen de Vaux'lle salaisuuden, jonka hän olisi
voinut ilmottaa minulle".

"Vanhalle Strauchanille on annettava anteeksi", sanoi Gilslannin lordi;
"sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, että minun sydämeni on hiukan
hellempi, kuin jos nimeni olisi Plantagenet".

"Sydämesi hellä, sinä vanha rautamöhkäle, sinä Cumberlannin pii!"
huudahti Richard. "Juuri me, Plantagenet'n perhekunnan jäsenet, voimme
kerskailla hellistä, tuntehikkaista sydämistä. Edith", sanoi hän
kääntyen orpanansa puoleen silmäyksellä, joka juoksutti veret tytön
poskille, "anna minulle kätesi, kaunis serkkuni, ja myöskin sinä,
Skotlannin prinssi".

"Malttakaa, teidän majesteetinne", sanoi Edith, vetäytyen pois ja
koettaen salata hämmennystänsä yrittämättä laskea leikkiä kuninkaallisen
sukulaisensa herkkäuskoisuudesta. "Ettekö muista, että käteni piti olla
merkki saracenein ja arapialaisten -- Saladinin ja koko hänen turbaniin
puetun sotajoukkonsa kääntymiseen kristinuskon?"

"Aivan niin, vaan ennustuksen tuuli on siirtynyt ja puhaltaa nyt
toisaalta", vastasi Richard.

"Älkää laskeko leikkiä, jottei teitä sidottaisi vahvemmilla kahleilla",
sanoi erakko, astuen esiin. "Taivaan sotajoukko ei kirjota muuta kuin
totuutta loistaviin aikakirjoihinsa -- ihmisen silmä on vain liian
heikko selvästi lukemaan niiden kirjotusta. Tietäkää, että kun Saladin
ja Kenneth Skotlannista nukkuivat luolassani, luin minä tähdissä, että
kattoni alla lepäsi eräs prinssi, Richardin luonnollinen vihollinen,
jonka sallimus oli määrännyt Edith Plantagenet'n puolisoksi. Saatoinko
silloin epäillä, että tämä olisi sulttani, jonka hyvin tunsin, koska hän
usein kävi kammiossani puhumassa taivaankappalten liikunnoista?
Taivaslaen loistava valo sanoi vielä lisäksi, että tämä prinssi, Edith
Plantagenet'n mies, olisi kristitty; ja minä heikko, tietämätön
selittäjä, arvelin Saladinin kääntyväksi kristinuskoon, sitä enemmin,
koska hänen suuret avunsa näkyivät tekevän hänen mahdolliseksi oikiaan
oppiin. Tunto heikkoudestani on painanut minun maahan; vaan maassa olen
löytänyt lohdutusta! En ole oikein lukenut muiden kohtaloita -- kuka
takaa, etten ole omaani väärin käsittänyt? Jumala ei tahdo, että ihminen
tunkeupi hänen neuvotteluihin tahi tutkii hänen kätketyitä salaisuuksia.
Meidän tulee odottaa hänen aikaansa, valvomalla, ja rukoilemalla,
pelvossa ja toivossa. Minä tulin tänne ankarana ennustajana, ylpeänä
profeetana, taitavana, kuten luulin, opettamaan ruhtinaita ja vieläpä
varustettuna ylenluonnollisilla tiedoilla, vaan sellaisen taakan
rasittamana, jota en luullut muiden hartioiden kuin omaini voivan
kantaa. Vaan kahleeni ovat nyt ratkotut! Minä lähden täältä, nöyränä
tietämättömyydessäni, katuvaisena vaan ei toivotonna".

Näin puhuttuaan hän erkani seurasta ja sanotaan, että siitä ajasta
hulluuden kohtaukset harvemmin vaivasivat häntä, sekä että hänen
katumuksenharjotukset tulivat leppeämmiksi ja että parempi toivo
tulevaisuudesta seurasi niitä. Itse mielipuolisuudessakin on niin paljo
itserakkautta, että vakuutus siitä, että hän niin suurella kiivaudella
oli julistanut ja suosinut perätöntä ennustusta, näkyi vaikuttavan kuten
suonen-isku ihmisruumiiseen ja asettavan kuumetta, joka raivosi hänen
aivoissansa.

Turha on ruveta tarkemmin selvittelemään, mitä tämän perästä tapahtui
kuninkaattaren teltassa, tahi tiedustamaan, oliko Kenneth Huntingdonin
kreivinä yhtä mykkä Edithin läsnä ollessa, kuin ennen, koska hänen
täytyi käyttää itseään tuntemattomana, halpana ritarina. Voipi varmana
pitää, että hän nyt tarpeellisella voimalla ilmaisi sitä hellää liekkiä,
jota hänen niin usein ennen oli ollut vaikea sanoilla selittää.

Päivällistunti lähestyi nyt ja Saladin odotteli kristittyjen ruhtinasten
tuloa erääseen telttaan, joka, suuruuteen katsomatta, aivan vähän
ulkonäöltään erosi köyhän kurdilaisen tahi arapialaisen tavallisesta
asunnosta; vaan tuon laajan, mustan katon alla oli pidot valmistetut
suurimmalla itämaisella komeudella; kallisarvoisimpia mattoja oli
levitetty lattialle ja tyynyjä asetettu vierasten mukavuutta varten.
Vaan me emme voi ruveta kertomaan komeoista kulta- ja hopeakankaista,
uhkeoista arabeskikirjauksista, kallisarvoisista kashmirishaaleista ja
indialaisista musliinivaatteista, jotka täällä olivat levitettyinä
kaikessa loistossaan; vielä vähemmin kertomaan kaikista sylttiherkuista
ja erivärisillä riiskryyneillä ympäröidyistä höystelihoista sekä
kaikista muista itämaisen keittotaidon herkuista. Kokonaisia,
paistetuita lampaita ja sekä metsä- että aljuja lintuja oli ladottu
suurille kulta-, hopia- ja poslinivadeille ja näiden välissä seisoi
suuria sorbetilla täytettyjä ruukkuja, jäähdytettyjä lumella ja jäällä
Libanonin vuorirotkoista. Kasa komeoita päänaluksia juhlasalin yläpäässä
näkyi olevan aiottu isännälle ja niille korkea-arvoisimmille
henkilöille, joita hän katsoi hyväksi kutsua tälle kunnia-istuimelle;
kaikkialla teltan katossa, vaan varsinkin mainitun kunnia-istuimen
päällä riippui joukko lippuja ja viirejä, merkkejä voitetuista
tappeluista ja kukistetuista valtakunnista. Vaan etumaisena ja ylinnä
kaikkia näkyi pitkä keihäs, johon oli kiinnitetty ruumiin käärinliinat,
tuolla merkillisellä kirjotuksella: "_Saladinin, Kuningasten Kuninkaan
-- Saladinin Voitonsankarien Voittajan -- Saladinin Täytyy Kuolla_".
Kaiken tämän loisteen keskellä seisoivat orjat, jotka olivat
valmistaneet ruuan, päät kyyryssä ja kädet ristissä, vaiti ja
liikkumattomina kuin kuvapatsas tahi _automatit_, jotka odottavat
taideniekan koskettelemista joutuaksensa liikuntoon.

Sulttania, kuten useimpia hänen aikalaisiaan, vaivasi aikakauden
taika-usko ja odottaessaan ruhtinaallisten vierastensa tuloa, hän
tarkasteli erästä horoskopia sekä siihen kuuluvaa selitystä, jonka
Engaddin erakko oli lähettänyt hänelle, ennen leiristä lähtöänsä.

"Kummallinen ja salaperäinen tiede", hän sanoi itsekseen, "joka luvaten
siirtää peitettä tulevaisuuden edestä syrjään, saattaa harhateille
niitä, joita se näkyy opastavan oikeaan, ja pimentää sitä näyttämöä,
jota se on muka valaiseva! Kuka ei olisi väittänyt, että minä olin se
erittäin vaarallinen vihollinen tälle Richardille, jonka vihollisuus
tulisi lakkaamaan naimisen kautta hänen sukulaisensa kanssa? Ja
kuitenkin nyt näyttää siltä, että tuon urhoollisen kreivin ja prinsessan
yhdistys tulee rakentamaan ystävyyttä Richardin ja Skotlannin välillä,
joka viimemainittu on hänelle paljo vaarallisempi vihollinen kuin minä,
juuri kuin villikissa huoneessa on enemmän peljättävä kuin jalopeura
etäisessä erämaassa. Mutta", jatkoi hän puoli-ääneen, "tähtien asema
ilmotti myös, että prinsessan mies oli oleva kristitty. -- Kristitty!"
kertoi hän tuokion perästä -- "Tämä antoi mielettömälle haaveksivalle
tähtitutkialle aihetta siihen toivoon, että minä luopuisin uskostani!
Vaan minua, profeetamme uskollista seuraajaa, sen olisi pitänyt
huomauttaa ereyksestäni. Makaa tuossa, merkillinen paperi", hän jatkoi
pistäessään sen päänalasensa alle; "kummalliset ovat ennustuksesi ja
myöskin vaaralliset, koska ne, silloinkin kuin itsessään ovat tosia,
kuitenkin pettävät niitä, jotka koettavat selittää niiden sisältöä. --
Mitä nyt? Mitä tämä sisääntunkeminen merkitsee?"

Tämä sanottiin kääpiö Nectabanukselle, joka hirveästi säikähtäneenä
syöksi telttaan; hänen rumat kasvonsa olivat kauhusta käyneet vielä
rumemmiksi -- silmät tuijottivat päässä, suu oli auki ja kurttuiset,
rujostuneet kädet ja sormet harillansa.

"Mitä nyt?" sanoi sulttani ankarasti,

"_Accipe hoc!_" ähkyi kääpiö.

"_Hoc!_ Mitä sanot?" jatkoi sulttani.

"_Accipe hoc!_" vastasi tuo hämmästynyt raukka, tietämättä kenties, että
kertoi samat sanat kuin ennen.

"Mene tiehes!" sanoi sulttani. "Minua ei huvita kuulla hullutuksia".

"En minä ole hullu", sanoi kääpiö, "enemmän kuin tarvitaan, että
hulluuteni auttaisi järkeäni ansaitsemaan minulle, kurjalle raukalle,
jokapäiväisen leipäni. Kuule, kuule minua, suuri sulttani!"

"No, jos sinä valitat jostakin todellisesta vääryydestä", sanoi Saladin,
"on kuningas velvollinen kuulemaan sanojasi, olitpa viisas tai hullu. --
Tule tänne kanssani", jatkoi hän vieden hänen teltan sisempään osaan.

Mitä heidän puheensa lie koskenutki, keskeytti sitä pian torvien
toitotus, joka ilmotti kristittyjen ruhtinasten tuloa. Saladin tervehti
heitä teltassaan kuninkaallisella kohteliaisuudella, joka oli sekä hänen
että heidän arvonsa mukainen, vaan erityistä kohteliaisuutta hän osotti
nuorelle Huntingdonin kreiville, jolle hän jalomielisesti toivotti onnea
hänen nykyisten iloisten toivettensa johdosta, vaikka ne olivatkin
tehneet tyhjäksi Saladinin omat toiveet.

"Mutta älä luule, jalo nuorukainen", sanoi sulttani, "että Skotlannin
prinssi on enemmän tervetullut Saladinin luokse, kuin Kenneth oli
yksinäiselle Ilderimille, kun he tapasivat toisensa erämaassa, tahi kuin
alakuloinen etiopialainen oli Adonebek El Hakimille. Urhoollisella ja
jalolla sielulla, kuten sinun, on oma arvonsa, huolimatta säädystä ja
syntyperästä, juuri kuin tämä raikas juoma, jonka tässä sinulle tarjoan,
on yhtä makeaa, juotiinpa se savi-astiasta tahi kultaisesta maljasta".

Huntingdonin kreivi antoi sopivan vastauksen, kiitollisesti tunnustaen
niitä monia ja suuria palveluksia, joita jalomielinen sulttani oli
hänelle tehnyt; vaan juotuaan Saladinin maljan siitä sorbetipikarista,
jonka tämä oli tarjonnut hänelle, ei hän voinut olla hymysuin sanomatta:
"urhoollinen ratsumies Ilderim ei tiennyt, miten jää muodostui; vaan
antelias sulttani jäähdyttää sorbetinsa lumella".

"Tahdotko, että arapialainen tahi kurdilainen olisi yhtä ymmärtäväinen
kuin Hakim?" sanoi sulttani, "joka pukeutuu valepukuun, hänen täytyy
antaa sydämensä tunteiden ja päänsä opin olla sen puvun kaltainen, jonka
hän on ottanut ylleen. Minä halusin nähdä, miten urhoollinen ja
rehellinen ritari Frangistanista käyttäisi itseänsä väittelyssä
semmoisen henkilön kanssa, kuin minä silloin näytin olevan. Sentähden
olin epäilevinäni yleisesti myönnetyn asian totuutta nähdäkseni, millä
perustuksella väitteitäsi puollustaisit".

Kummastelematta kuullen, että jäähdytettyä sorbetia oli saatavissa,
tarttui Itävallan arkkiherttua, joka seisoi vähän syrjässä,
erinomaisella mielihyvällä ja hiukan kömpelösti suureen maljaan, juuri
kun Huntingdonin kreivi oli laskemaisillaan sen luotansa.

"Hyvin virkistyttävää!" huudahti hän aika kulauksen perästä, jonka
päivän helle ja kuume-oireet eilispäivän päihtymyksen vuoksi tekivät
erittäin tervetulleeksi; ja huoahtaen hän kurotti maljan
temppeliritarein suurimestarille. Saladin antoi merkin kääpiölle, joka
astui esiin ja karkealla äänellä lausui sanat: _Accipe hoc!_
Temppeliherra säpsähti, kuten hevonen, joka äkkää jalopeuran pensaan
juuressa polun varrella; vaan hän tointui heti ja nosti maljan
huulilleen, kenties näin salatakseen hämmennystään. -- Vaan nämä huulet
eivät koskaan koskeneet maljan laitaa. Saladinin miekka lensi tupestaan,
kuten salama pilvistä iskee. Se välähti ilmassa ja suurimestarin pää
vyöryi teltan toiseen päähän, vaan ruumis jäi sekunniksi seisomaan malja
yhä kädessä, ja kaatui sitten, jolloin juoma sekaantui suonista
purskahtavan veren kanssa yhteen.

"Petosta!" huudettiin joka taholta ja Leopold, joka seisoi lähinnä
Saladinia ja hänen veristä miekkaansa, juoksi taaksepäin, ikäänkuin
peljäten että nyt tulisi hänen vuoro. Richard ja muut laskivat kätensä
miekkaan.

"Älä pelkää mitään. Itävallan arkkiherttua", sanoi Saladin, yhtä
tyynesti, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, "älkääkä tekään.
Englannin kuningas, liioin suuttuko siitä, mitä olette nähneet. Ei
moninaisten konnantöittensä vuoksi; ei sen väijymyksen tähden, jota hän
hänen oman asekantajansa tunnustuksen mukaan mietti kuningas Richardin
henkeä vastaan; ei sentähden että hän erämaassa ajoi minua ja Skotlannin
prinssiä takaa, niin että meidän täytyi pelastaa henkemme hevosten
nopeuden kautta; ei sen vuoksi että hän juuri nyt on yllyttänyt
maroniteja karkaamaan päällemme, joka hanke ainoastaan sen kautta on
tyhjäksi rauennut, että minä vasten luuloa olin kutsunut kokoon liian
monta arapialaista -- ei kaikkein näiden rikosten tähden, vaikkapa
jokainen niistä olisi ansainnut semmoisen rangaistuksen, hän makaa
kuolleena tuossa, vaan sentähden että hän tuskin puolta tuntia,
ennenkuin hän läsnä-olollaan saastutti seuraamme, niinkuin samumtuuli
myrkyttää ilman, työnsi puukon kumppaninsa ja rikosveljensä. Konrad
Montserrat'n sydämeen, jottei tämä tunnustaisi niitä ilkeöitä
salahankkeita, joihin he yhteisesti olivat olleet osalliset".

"Mitä! Konrad murhattu? Ja suurimestari, hänen kumminsa ja likin
ystävänsä, on hänen murhannut!" huudahti Richard. "Jalo sulttani, en
tahdo epäillä sanojasi -- kuitenkin tämä on todistettava -- muuten --

"Tuossa seisoo todistaja", sanoi sulttani, osottaessaan peljästynyttä
kääpiöä. "Allah, joka lähettää meille kiiltomadon valaisemaan yötä, voi
saada salaiset rikokset halvimmilla keinoilla ilmi".

Saladin kertoi nyt kääpiön historian, joka kuului lähes näin:
mielettömässä uteliaisuudessaan, tahi, kuten hän osaksi tunnusti,
näpistelläksensä oli Nectabanus hiipinyt Konradin telttaan, josta hänen
palveliansa olivat luopuneet, kiiruhtaen muutamat leiristä pois,
ilmottamaan hänen veljelleen tappelun päätöstä, ja toiset nauttien niitä
virvotuksia, joita sulttanin anteliaisuus oli heille jättänyt.
Haavotettu nukkui Saladinin ihmeellisen talismanin vaikutuksesta, niin
että kääpiöllä oli tilaisuus mieltä myöten nuuskia joka paikassa, kunnes
raskaiden askelten kopina pelotti häntä menemään piiloon. Hän hiipi
esiriipun taakse, josta hän saattoi kuulla ja nähdä kaikki, mitä
suurimestari, joka tuli sisään ja huolellisesti sulki teltan oven
jälkeensä, sanoi tahi teki. Hänen uhrinsa, joka äkkiä heräsi unesta,
näkyi kohta aavistaneen vanhan toverinsa tarkotuksen, sillä hän oli
peljästyneellä äänellä kysynyt, minkä tähden suurimestari häiritsi
häntä.

"Minä tulen sinua ripittämään ja synneistäsi päästämään", vastasi
suurimestari.

Pelästynyt kääpiö ei voinut paljon muistella heidän muuta keskustelua,
paitsi että Konrad oli pyytänyt suurimestaria ei taittamaan särkynyttä
ruokoa ja että temppeliherra oli työntänyt turkkilaisen tikarin hänen
sydämeensä, sanoen: _Accipe hoc!_ jotka sanat sitten kauan kummittelivat
piilossa olevan todistajan peljästyneessä mielikuvituksessa.

"Minä hankin varman tiedon tämän kertomuksen totuudesta", sanoi Saladin,
"ruumista tarkastuttamalla; ja tuon onnettoman henkilön, jonka Allah on
tehnyt rikoksen ilmisaajaksi, käskin teidän läsnä ollessa kertoa
murhaajan sanat; ja te itse näitte, minkä vaikutuksen hänen
omaantuntoonsa ne tekivät".

Sulttani oli vaiti, ja Englannin kuningas alkoi puhua:

"Jos tämä on totta, jota en suinkaan epäile, olemme olleet todistajina
suureen oikeudentekoon, vaikka se näytti toiselta. Mutta minkätähden
tässä seurassa? Minkätähden omalla kädelläsi?"

"Olin aikonut toisin", sanoi Saladin; "vaan jollen olisi jouduttanut
hänen tuomiotansa, olisi hän kokonaan siitä päässyt; sillä, jos olisin
sallinut hänen juoda maljastani, jota hän oli tekemäisillään, kuinka
minä sitten, joutumatta pahaan huutoon kesti-ystävyyden lain
rikkomisesta, olisin voinut antaa hänen kärsiä sen
kuolemanrangaistuksen, jonka hän niin hyvin oli ansainnut? Jos hän olisi
tappanut isäni ja sen perästä syönyt leipääni ja juonut maljastani, en
olisi koskenut hiuskarvaakaan hänen päässään. Mutta kyllin hänestä --
hänen ruumiinsa ja muistonsa kadotkoon meistä".

Ruumis kannettiin pois ja kaikki murhan merkit poistettiin tahi
salattiin niin pian ja taitavasti, että selvästi näkyi, että tapaus ei
ollut niin tavaton, että se olisi saanut Saladinin palveliat ja hoviväen
taidoltansa.

Mutta kristityt ruhtinaat tunsivat mielensä suuresti sortuneiksi
äsköisestä tapauksesta ja vaikka he sulttanin kohteliaan pyynnön vuoksi
istuivat paikoilleen kemuissa, tapahtui tämä kuitenkin epäilyksen ja
hämmästyksen äänettömyydellä. Richard oli ainoa, jonka mieli ei antanut
vähintäkään tilaa epäluulolle tahi hämmästykselle, vaan hänkin näytti
mietiskelevän jotain ehdotusta ja itsekseen tuumailevan, kuinka hän sen
paraiten esittelisi, saadakseen sen hyväksytyksi. Viimein hän tyhjensi
suuren viinilasin ja kääntyi sulttaniin pyytäen saada tietää, oliko
totta että hän oli kunnioittanut Huntingdonin kreiviä
kahdenmiekkaisilla.

Saladin vastasi hymyillen, että oli koetellut hevostansa ja aseitansa
Skotlannin perintöruhtinasta vastaan, kuten ratsumiesten oli tapa tehdä
erämaassa toisiaan kohdatessaan ja lisäsi kainosti, että vaikka tappelu
ei ollut aivan ratkaiseva, hänellä ei ollut erittäin syytä kehua
tappelusta. Toiselta puolen ei skotlantilainen tahtonut tunnustaa
hänelle näin myönnettyä etevyyttä, vaan halusi suoda sen sulttanille.

"Sinulla on kyllin kunniaa paljaista kahdenmiekkaisista", sanoi Richard,
"ja minä kadehin enemmän tätä kunniaa sinulta, kuin kaikkia Edithin
hymyilyjä, vaikka yksi ainoa niistä kyllä palkitsisi verisen päivätyön.
-- Mutta mitä arvelette, jalot ruhtinaat; onko soveliasta, että niin
suuri ritariseura eroaisi, tekemättä mitään, josta tulevat aikakaudet
voisivat puhua? Mitä on kavaltajan ilmisaanti ja kuolema niin kauniin
kunniaseppeleen suhteen, kuin tässä on koolla ja jonka ei pitäisi erota
näkemättä mitään, joka enemmän ansaitsisi sen huomiota? Mitä sanotte,
ruhtinaallinen sulttani? -- Jos me molemmat tämän kunnioitettavan seuran
edessä ratkaisisimme tuon kauan riidanalaisen kysymyksen tästä
Palestinasta ja siten yhtä haavaa lopettaisimme tämän pitkällisen sodan?
Tuolla on rata valmiina, eikä pakanuus koskaan voi toivoa parempaa
sankaria kuin teitä; ja jollei arvokkaampaa tarjou, olen minä laskeva
hansikkani kristikunnan puolesta ja kaikella kunnioituksella ja
ystävyydellä me taistelemme hengen kaupalla Jerusalemin omistamisesta".

Syvä äänettömyys seurasi nyt sulttanin vastausta odotettaessa. Hänen
otsansa ja poskensa punehtuivat suuresti, ja moni läsnä-olioista luuli
hänen epäilevän, josko hän suostuisi vaatimukseen. Viimein hän sanoi:
"jos tappelisin pyhän kaupungin puolesta niitä vastaan, joita me pidämme
epäjumalain sekä kuvien, hirsien ja kivien palvelioina, voisin luottaa
siihen, että Allah vahvistaisi käsivarteni; tahi jos kuuluisin Melek
Ricin miekan alle, en koskaan voisi päästä paratiisin kunniallisemmalla
kuolemalla. Mutta Allah on jo antanut Jerusalemin oikeauskoisille ja se
olisi profeetan Jumalan kiusaamista, jos minä, luottaen väkevyyteeni ja
taitavuuteeni, panisin alttiiksi sen, jonka jo omistan sotavoimieni
enemmyyden kautta".

"Jollei Jerusalemin vuoksi", sanoi Richard sellaisen henkilön äänellä,
joka pyytää jotakin suosiota paraimmalta ystävältänsä, "niin karatkaamme
kuitenkin rakkaudesta kunniaan terotetuilla keihäillä toisiamme
vastaan".

"Tätäkään", sanoi Saladin puoleksi hymyillen Leijonasydämen kiihkeälle
sotahalulle, "en tätäkään voi hyvällä omallatunnolla tehdä. Isäntä panee
paimenen laumalleen, ei paimenen, vaan lammasten vuoksi. Jos minulla
olisi poika, joka voisi valtikkaa pidellä siinä tapauksessa, että minä
kaatuisin, olisi minulla ehkä oikeus, niinkuin minulla on tahto,
uskaltaa tätä rohkeaa taistelua; vaan teidän oma Raamattunne sanoo, että
lampaat hajoavat, kun paimenet ovat kaatuneet".

"Kaikki onni on tullut sinun osaksesi", sanoi Richard huo'aten
Huntingdonin kreiville. "Minä olisin antanut paraimman vuoden elämässäni
tuosta puolesta tunnista Erämaan Timantin luona!"

Richardin ritarillinen innostus elähytti seuran alakuloisia mieliä ja
kun vihdoin noustiin ylös pois lähteäkseen, astui Saladin esiin ja
tarttui Leijonasydämen käteen.

"Jalo Englannin kuningas", hän sanoi, "iäksi päiväksi me nyt eroamme.
Että teidän liittonne on niin hajonnut, ettei sitä enää koskaan voida
solmita yhteen, ja että te oman maanne sotavoimilla ette voi yritystä
loppuun saattaa, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä. Minä en voi
teille jättää tätä Jerusalemia, jonka omistamista niin hartaasti
haluatte. Se on meille, niinkuin teille, pyhä kaupunki. Vaan mitä muuta
hyvänsä Richard Saladinilta pyytää, annetaan yhtä mielellään, kuin tuo
lähde tuossa vettänsä antaa. Niin, ja samaa Saladin yhtä alttiisti
tarjoaisi, jos Richard seisoisi erämaassa ainoastaan kaksi joutsimiestä
seurassansa!"

Seuraava päivä näki Richardin palaavan omaan leiriinsä, ja vähän aikaa
sen perästä nuori Huntingdonin kreivi joutui naimisiin Edith
Plantagenet'n kanssa. Sulttani lähetti tähän tilaisuuteen kuuluisan
*Talismanin* morsiuslahjaksi; mutta vaikka monta parannusta toimitettiin
sen avulla Europassa, ei yksikään voinut menestymisen ja maineen suhteen
vetää vertoja niille, jotka sulttani itse suoritti. Talismani on vielä
olemassa; sillä Huntingdonin kreivi testamenttasi sen urholliselle
skotlantilaiselle ritarille sir _Mungo of the Lee'lle_, jonka vanhassa
ja korkea-arvoisessa suvussa se vielä säilytetään, ja vaikka
tenhovoimalla varustetut kivet jo aikoja ovat poistetut uudemmasta
farmakopeasta, käytetään talismania kuitenkin vielä verenjuoksun
tyrehyttämiseen ja vesikauhun parantamiseen.

Tässä kertomuksemme loppuu, koska ne ehdot, joita vastaan Richard
suostui vallotustensa luopumiseen, ovat mainittuina kaikissa tämän
aikakauden historioissa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Talismani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home