Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika
Author: Sjögren, Otto, 1844-1917
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



HISTORIALLINEN LUKUKIRJA

Vanha ja keski-aika


Kirj.

OTTO SJÖGREN


Suomentanut ["Historisk läsebok för skolan och hemmet"] Aatto S.


Kuvilla kaunistettu.


Werner Söderström, Porvoo, 1888.



SISÄLLYS:

Esipuhe.
Johdatus.

VANHA AIKA.

_Itämaiset kansat_

Egyptiläiset
_Memfiin valtakunta_
  Egyptin jumalanpalvelus
  Memfis. Pyramiidit. Katakombit
  Yhteiskunnallinen elämä ja tavat
_Teben ja Saisin valtakunnat_
  Ramses II. Pentaur
  Valtakunnan temppelit
  Egyptiläisten kuvakirjoitus ja kirjallisuus

Assyrialaiset ja babylonialaiset
_Assyria ja Ninive_
_Babylonia ja Babylon_

Foinikialaiset

Persian valtakunta.
  Persialaisten alkuperä ja uskonto
  Kyrön tarina
  Dareios Hystaspis. Xerxes

_Muinaisklassilliset kansat_

Helleniläiset eli kreikkalaiset
_Taruaika_.
  Jumalamaailma
  Sankaritarina. Herakles
  Teseus
  Argonautain retki
  Trojau sota
_Lainsäätämisen aika_.
  Lykurgos
  Solon
_Hellaan kukoistusaika._
  Tyrannien aika
  Persialaissotien aikakausi
_Atenan kukoistusaika_.
  Perikles
  Taiteen kukoistus Atenassa
_Peloponneson sota_
  Sen syyt ja alku
  Rutto Atenassa
  Alkibiades
_Helleniläisen vapauden viime ajat_.
  Sokrates. Platon. Aristoteles
  Kymmenentuhannen paluumatka
  Epaminondas
  Makedonian Filippos
_Elämä ja tavat_

Makedonialainen helleniläisyys.
_Aleksander suuri_.
  Nuoruus
  Persian valtakunnan valloitus
  Indian retki. Aleksanderin kuolema
_Diadokein aika_.
  Helleniläinen sivistyspiiri
  Aleksandrian mahtavuus.......... 122

Roomalaiset.
_Tarumainen aika_.
  Kuninkaat
  Tasavallan perustus
_Tasavallan nuoruus_.
  Patrisit ja plebejit
  Cincinnatus
  Decemvirit. 12:n taulun laki
  Gallialaisten hyökkäys
  Liciniuksen lait
  Samnilaissodat
  Sota Pyrroa vastaan
_Tasavallan mahtavuusaika_.
  Ensimmäinen punilaissota
  Toinen punilaissota
  Kartagon häviö
  Rooman sotalaitos
  Roomalaisten elintapa
_Tasavallan häviö_.
  Grakkus-veljekset
  Marius
  Marius ja Sulla
  Pompejus ja Caesar
  Antonius ja Oktavianus
_Caesarein aika_. Augustus
  Augustuksen seuraajat
  Trajanus. Hadrianus. Antoninukset
  Diokletianus

_Germanialaiset_.
  Vanhimmat olot
  Ensi taistelut roomalaisia vastaan

_Kristinusko ja Kristillinen kirkko_.
  Vainojen aika
  Konstantinus ja valtion kirkko
  Julianus ja Teodosius
  Kirkon sisällinen tila

KESKIAIKA.

Sen luonne
_Kansainvaellukset_.
  Germanialainen kansainvaellus.
  Hunnilaiset
  Alarik
  Attila
  Teodorik
  Klodvig
  Keisari Justinianus
  Alboin ja Rosamunda
_Kirkon miehiä_.
  Benediktus
  Gregorius Suuri
  Winfrid (Bonifacius)
Arabialainen kansainvaellus.
  Muhammed ja hänen oppinsa
  Kalifien valloitukset
  Kalifien mahtavuus ja loisto

_Länsimaat ennen ristiretkiä_.
  Kaarle Suuri ja hänen valtansa
  Skandinavialaisten retket
    Gånge Rolf
    Alfred Suuri.
    Tanskalaiset Englannissa
    Knut Suuri
    Robert Guiskard
    Ryssäin valtakunta Venäjällä
Ansgarius, Pohjan apostoli
Saksilaiset keisarit.
  Henrik I
  Otto Suuri
  Otto II. Otto III. Henrik II
Läänityslaitos ja sen leviäminen
Vilhelm Valloittaja
  Gregorius VII

_Ristiretkien aika_.
Turkkilaiset ja byzantionilaiset
_Ristiretket Aasiaan_.
  Ensimmäinen ristiretki
  Toinen ristiretki
  Kolmas ristiretki
_Ristiretket Europassa_.
  Ristiretket Pohjolassa
  Neljäs ristiretki
  Ristiretki Espanjassa
Hohenstaufit
  Fredrik I Barbarossa
  Fredrik II
Ensimmäiset Plantagenetit Englannissa.
  Henrik II ja Tuomas Becket
  Rikard Leijonanmieli
  Johan Maaton. Magna charta
Ritarilaitos
  Vapaat kaupungit.
  Italian
Saksan valtakunnan-kaupungit
Keskiajan tiede ja taide

_Keskiajan loppu_:
Habsburg-suvun nouseminen valtaan
  Rudolf Habsburgilainen
Sweitsin valaliiton perustus
  Wilhelm Tell ja valaliiton synnyn tarina
  Sempachin taistelu
Satavuotinen sota.
  Musta prinssi
  Orleansin neitsyt
  Suuren sodan päätös
Ludvig XI, Ranskan kuningas
Turkkilaisten hyökkäys Europpaan
  Konstantinopolin valloitus
Keksinnöt
Löytömatkat
  Portukalilaisten matkat
  Amerikan löytö



Esipuhe.


Historiallisen lukukirjan tarve suomenkielisten koulujen oppilaille
lienee yleisesti tunnustettu. Tähän asti on yksinomaan ollut
käytettävänä Gruben Kertomuksia. Mutta vaikka ne suomalaisessa
puvussaan ovatkin hyvin ansiokkaat, täytyy kuitenkin myöntää, että ne
koululaisille ovat liian laveat, samoin kuin ne kokonaisuudessaan ovat
heille myöskin liian kalliit. Ainiaan tarkoittaen suomenkielisen
kirjallisuuden edistystä pyysi kustantaja allekirjoittanutta
valitsemaan jotakin teosta, joka soveltuisi suomennettuna nuorison
käytettäväksi lukukirjana historian oppikirjan ohella. Valinta oli
varsin helppo, kun monessa maamme ruotsinkielisessä opistossa _Otto
Sjögrenin_ teosta "Historisk läsebok för skolan och hemmet" jo kauan
on hyvällä menestyksellä käytetty ja se myöskin esitystapansa
sujuvaisuuden, hyvän valintansa ja jotenkin soveliaan kokonsa tähden
puolusti itseään. Tämä lukukirja onkin siis yleensä vain suomennos
mainitusta teoksesta. Ainoastaan huomaamattomuuden virheet sekä sitä
tätä muuta, joka ei näyttänyt aivan luotettavalta, on oiaistu, ja
muutamia kappaleita, joita katsottiin tarpeellisiksi, pantu lisäksi,
enimmäkseen Grubesta. Toivottavasti ei kirja näistä muutoksista ja
lisäyksistä ole ainakaan tullut huonommaksi. Sen ansioita on sekin,
että, vaikka sen laajuus on suurempi kuin ruotsalaisen, hinta kuitenkin
on asetettu melkoista huokeammaksi kuin sen. Suomennostyön on Aatto S.
tehnyt taitavalla kädellä. Hänen omansa on myöskin tässä käytetty
vanhain nimien kirjoitustapa, jonka pitäisi luonnollisuudellaan ja
selvyydellään voivan tyydyttää.

Elokuussa 1888.

Axel Bergholm.



JOHDATUS.


Useimpien kansain sadut ja uskonnolliset tarut mainitsevat Keski-Aasiaa
sen ihmiskunnan yhteiseksi kodiksi, jonka kehityksestä historia
puhuu. Kuitenkin on löydetty ihmisten olinmerkkejä monestakin eri
maanpaikasta, varsinkin Europasta, jo niin vanhoilta ajoilta, että
silloin vielä elivät ne muinaismaailman eläinlajit, jotka sitte ovat
sukupuuttoon kuolleet ennen historian alkua.

Sivistyneimmätkin kansat ovat kerran kaukaisessa muinaisuudessa olleet
_villiyden_ luonnontilassa, jolloin ihmiset saivat elatuksensa
ainoastaan metsästyksen ja kalastuksen tuotteista, jolloin he
käyttivät pukiminaan eläinten nahkoja ja asuivat vuortenrotkoissa
tai maaluolissa. Tässä taikka samanlaisessa tilassa elää vielä
tänäkin päivänä suuri osa ihmiskuntaa. Vähitellen oppivat ihmiset
muutamissa paikoissa kesyttämään kotieläimiä; silloin alkoi
_paimentolaiselämä_. Koira, lammas, härkä ja lehmä ovat hyvin
kaukaisessa muinaisuudessa tulleet kotokesyiksi; sittemmin on
hevonenkin tullut ihmisen kotieläimeksi. Paimentolaisheimot, joita
vieraalla nimityksellä sanotaan _nomaadeiksi_, kuljeksivat ilman
vakinaisia asumuksia laidunmaalta toiselle. Monessa maanpaikassa,
varsinkin Ylä-Aasiassa, ovat ihmiset ainiaan pysyneet siinä tilassa.

Sellaisissa seuduissa, joissa eri viljat kasvavat itsestään eli
villinä, neuvoi itse luonto ihmistä kokoomaan ja käyttämään hyväksensä
noita kylvämättömiä laihoja. Niinpä kertoo raamattu Kainin olleen
metsä- ja _peltomiehen_. Kun aljettiin tehdä kylvöjä, aidata
peltoja ja säilyttää laihoja, tuli _maanviljelys_ pian etevimmäksi
elinkeinoksi. Siitä seurasi myöskin, että ihmiset täst'edes alkoivat
asettua kiinteihin asumuksiin; samalla, aljettiin myöskin harjoittaa
monenlaista ammattia, ja säännöllinen yhteiskunta tuli perustetuksi ja
järjestetyksi.

Mikäli ihmisten kokemus laajeni ja elintapa muuttui, paranivat sekä
aineeltaan että muodoltaan myöskin kalut ja aseet, joita he käyttivät.
Kanget ja nuijat, tehdyt katkomalla puiden oksista, olivat varmaankin
ihmisten alkuperäisessä luonnontilassa, etevimpinä kaluina ja aseina.
Luusta tekevät vieläkin monet Sisä-Afrikan luonnonkansat nuoliensa
kärjet. Tietysti ruvettiin aikaisin käyttämään hiomatonta kiveä,
varsinkin piitä. _Kivikaudeksi_ on sanottu aikaa, joka alkaa
silloin, kuin villi-ihminen rupesi hiomaan tai muuten valmistelemaan
kiveä itselleen aseiksi ja kaluiksi. Kivestä teki hän kärjet
metsästysnuolihinsa ja kalastusneuvoihinsa; hän käytti kiviveistä
ja kivikirvestä, jonka terä oli eläinten jäntäreillä sidottu
puuvarteen; kivinaskalin avulla teki hän valmiiksi nahkavaatteensa ja
piiaseilla hän puhdisti ja valmisti nahat. Monella heimolla seurasi
_pronssikausi_ lähinnä kivikautta. Metalleista tietysti ensin
käytettiin notkeaa vaskea, jota oli helpoin valmistella. Alussa sitä
epäilemättä käytettiin luonnollisessa tilassaan. Pohjois-Amerikan
indiaaneilla oli erääsen aikaan vaskikirveitä, jotka oli muodosteltu
ainoastaan takomalla tulen avutta. Mutta kun vaski on luonnollisessa
tilassaan liian pehmeä, keksittiin piankin tinan seoittaminen siihen,
ja silloin saatiin jonkinlaista pronssia, josta paremmin voitiin tehdä
aseita ja kaluja. _Rautakausi_ alkoi, mikäli ihmiset rupesivat
tutustumaan rautaan ja siitä tekemään aseita ja kovempia kaluja, kuin
pronssista voitiin saada. Näyttää siltä, kuin olisi rautaa ensinnä
kaivettu Ylä-Aasian vuoristoista ja Kaukasosta. Raudan yleisempi
käyttäminen tehokkaasti edisti ja helpotti itse sivistyksen kehitystä.

Luonto on jakanut ihmiset rotuihin: kaukaasilaiseen, mongolilaiseen,
malaijilaiseen ynnä muihin, joilla kullakin on erimuotoinen ruumis ja
erilainen ihonväri. Kaikki vanhan maailman varsinaiset sivistyskansat
kuuluvat kaukaasilaiseen rotuun. Siinä on kielen erilaisuuden mukaan
erotettu kaksi pääheimoa: _semiläis-hamilainen_, johon luetaan
_egyptiläiset, hebrealaiset, assyrialaiset, babylonialaiset,
foinikialaiset_ y.m., ja _arjalais-europpalaiseen_, johon
luetaan _hindulaiset, medialaiset_ ja _persialaiset_ sekä
useimmat Europan kansat.

Mongolilaisen rodun kansoista ovat _kiinalaiset_ ja
_japanilaiset_ hyvin aikaisin kohonneet jonkinlaiseen
sivistykseen. Noin 2000 vuotta e.Kr., jolloin useimmat Europan ja
Aasian asujamet vielä viettivät villin tai paimentolaisen elämää, oli
Kiinassa jo jotenkin kehittynyt yhteiskunta-laitos. Metallit olivat
siellä jo siihen aikaan käytetyt ja maanviljelys hyvin vaurastunut.
Kaukaisessa muinaisuudessa keksittiin siellä ruuti ja ruvettiin
käyttämään omituista kirjoitusta, jossa on eri merkki kutakin sanaa
varten. Mutta vaikka Kiina ei olekaan ollut aivan ilman yhteyttä muun
ihmiskunnan kanssa, on se kuitenkin sekä asemansa että teennäisten
erottimien tähden pysynyt hyvin erillään muista. Siitä erillisyydestä
on seurannut, että kehityksen edistyminen tuli aikaisin estetyksi.
Samoin oli kauan Japanissakin.

Yleisessä historiassa, joka paraastaan esittelee semiläisten ja
arjalaisten kansain kehitystä, on kolme suurta pääosaa: vanhan ajan,
keskiajan ja uuden ajan historia. Vanhana aikana ilmestyi vierekkäin
tai toinen toisensa jälkeen neljä eri sivistysmuotoa: _itämaisten_
ja _muinais-klassillisten_ kansojen, jotka ehtivät käydä
sivistyskehityksensä läpi, _germanilaisten_ kansain, jotka
alkoivat esiytyä, ja _kristinuskon_, joka sen lopulla vasta
perustettiin. Keskiajan historia esittää nämä sivistysmuodot yhteen
sattuneina, mutta keskenään riidassa ja eripuraisuudessa; uuden ajan
historia kuvaa, miten ne ovat yhä enemmin pyrkineet sovintoon ja
yhteyteen.



VANHA AIKA.



ITÄMAISET KANSAT.


Itämaiden hedelmällisen luonnon helmassa alkoi oikeastaan
inhimillisen sivistyksen kehityshistoria. Siellä elettiin meidän
sukukuntamme lapsuutta; mielikuvitus, jolla ei vielä ollut ymmärrystä
ohjaajana, antoi muodon ja suunnan koko sielunelämän toiminnalle.
Itsenäisyyden puutteessa kuin lapset, vaipuivat ihmiset ehdottomasti
ulkonaisten voimain itsevaltiuden alle; pappisvalta (_hierarkia_)
ja rajaton kuninkuus (_despotia_) olivat siis itämaisen
yhteiskunta-rakennuksen molemmat pääpylväät. Yleisesti vallitsevasta
monivaimoisuudesta sai perhe-elämä omituisen muodon. Taiteen tuotteet,
ollen hillittömän mielikuvituksen lapsia, tulivat haaveellisuuden ja
eriskummallisuuden ilmiöiksi; usein olivat ne hallitsijan käskystä
tehtyä orjantyötä, joka muodottomalla suuruudellaan todisti tottelevain
tahtojen paljoutta ja ainejoukkonsa jäykkyydellä itsenäisen elämän
puutetta. Tutkimus, työskennellen mielikuvitus-voiman palveluksessa,
kääntyi mielellään ihmeellisyyden ja salaperäisyyden alalle.



Egyptiläiset.


Niilin kostuttamana on Egypti siitä joesta saanut omituisen luonteensa.
Niili tulee Sisä-Afrikan järvistä, saa Abessinian vuoristoista monta
sivujokea ja kokoutuu suureksi leveäksi kymiksi Nubian pengermaassa,
jossa se syöksyy alas monesta äkkijyrkästä koskesta. Tyynenä ja
rauhallisena juoksee se sitte etelästä pohjoista kohti läpi Egyptin,
joka on kummallakin puolella ikäänkuin tämän mahtavan kymin vehreänä
kehyksenä; lähellä suutansa jakautuu joki moneen haaraan ja muodostaa
matalan deltan eli suistomaan. Niilin vesi alkaa nousta kesäkuussa ja
on tulvillaan yli maan heinäkuusta syyskuuhun asti. Siihen aikaan on
maa järvenä, josta kaupungit ja korkeimmat kukkulat pistävät ylös kuin
saaret. Kun vesi jälleen aleten vetäytyy joen äyrästen väliin, jää
siitä jäljelle lihavaa mutaa, joka sangen suuresti edistää maan
hedelmällisyyttä. Kanavilla ja keinotekoisilla suluilla leviteltiin jo
vanhimpina aikoina tulvavettä ja sen siunausta etäisimpiinkin
paikkoihin. Niinpä tuli Egypti aikaisin varsin viljavaksi maaksi;
maanviljelys, varsinkin vehnän viljelys, oli jo historiallisen ajan
alussa hyvin vaurastunut.

Egyptissä oli kolme pääosaa: Ylä-, Keski- ja Ala-Egypti.
Ylä-Egyptissä oli kaupunki _Tebe_, Keski-Egyptissä _Memfis_
ja Ala-Egyptissä _Sais_, kaikki kolme olleet hallitsijain
asuntoina, kukin eri aikanansa.

Asujamet olivat sekautuneet eri roduista. Vanhimmat asujamet olivat
osaksi mustat iholtaan. Heidät kukisti aikaisin eräs Aasiasta tullut,
valkoiseen rotuun kuuluva heimo, joka vähitellen levitti omaa
sivistystänsä etelään päin pitkin Niilin rantoja. Kieli, jota muinoin
puhuttiin, oli koptinkielen kaltaista, joka ei vieläkään ole kokonaan
hävinnyt.



Memfiin valtakunta (4000-2100 e.Kr.).

Jo vuonna 4000 e.Kr. oli Egypti järjestettynä kuningaskuntana, jonka
hallitsija asui Memfiissä. Siellä hallitsi toinen toisensa jälkeen
kymmenen kotimaista hallitussukua, yhteensä toista tuhatta vuotta.
Sitte oli jonkun aikaa sisällisiä levottomuuksia ja viimein ulkomaista
herruutta.


Egyptin jumalanpalvelus.

Hallitsevaa heimoa itseään johti mahtava ja elämän kaikkiin suhteihin
syvälle vaikuttava papisto, joka muiden asujanten rinnalla oli
salaperäisenä, erotettuna säätynä. Pappien herruus oli rasittava, matta
monessa kohdassa myöskin edullinen. He viimein vaivuttivat kansan
taikuuteen ja sokeaan vääräuskoisuuteen. Mutta hurja vallattomuus
kukistui alun-pitäin uskonnon kautta; korkeamman, yliaistillisen
maailman ajatus heräsi ja totuttiin tottelemaan siveellisesti
järjestäviä voimia. Täten kehittynyt uskonto oli hyvin kirjava
luonnonpalvelus; jumalat näet olivat luonnon ja yksityisten
luonnon-esineiden vertauskuvia (symbooleja). Niinpä kannettiin
kiitollisuusuhria Niilille ja hedelmälliselle maalle, auringolle ja yön
kirkkaille tähdille; pelosta kumarruttiin myöskin luonnon hävittävien
voimain eteen. Etevimpiä jumaloita olivat _Osiris, Ftah_ ja
_Amun_.

[Kuva: Egyptiläisen temppelin sisus.]

_Osiris_ on käsitetty Niilin ja hänen puolisonsa _Isis_
Egyptinmaan vertauskuvaksi. Voitollisena, niin kertoo jumalaistaru,
hallitsi Osiris kauan puolisonsa kera maata, mutta hänen veljensä
_Set_ eli _Tyfon_, joka oli mätäkuun polttavan kuumuuden
hallitsija, hyökkäsi viimein hänen päällensä ja karkoitti hänet. Sitte
hallitsee Set; 72 gasellia vaunujensa edessä, kulkee hän läpi maan,
ajaen edellään tulta purskuvia hevosia. Vankeudessa kovasti kohdeltu
Isis valittaa janoa. Osiris, joka on paennut, palaa takaisin; hänen
paluupäiväänsä vietettiin joka vuosi Egyptissä suurena juhlana, jolloin
sulut avattiin esiin vyöryville vesijoukoille. Mutta Set, liitossa
Aitiopian kuninkaan kanssa, vangitsee Osiriin siten, että kavalasti
taivuttaa hänet astumaan arkkuun ja sitte paiskaa kannen kiinni hänen
päällensä. Jumalan ruumis hakataan kappaleiksi ja viedään kauas pois.
Surren etsii Isis puolisonsa ruumista, löytää sen ja vie takaisin
Egyptiin. Tällä välin on heidän molempain poikansa _Horus_
kasvanut; voitollisesti kukistaa hän Tyfonin ja kostaa isänsä puolesta.
Hän perii maanpäällisen jumalais-valtakunnan, mutta Osiris, joka
jälleen virkoaa henkiin, perustaa eri valtakunnan maan alle ja
hallitsee siellä vainajain sieluja.

Osiriin tarun ovat kertoneet kreikkalaiset kirjailijat, jotka ehkä ovat
sen huonosti käsittäneet ja väärin kirjoittaneet. Kuitenkin lienee se
yksityiskohdissaankin alkuansa tarkoittanut Niiliä ja Egyptinmaata.
Toisen selityksen mukaan on Osiris nouseva aurinko, Isis aamunkoitto ja
Horus puolipäivän aurinko; heidän vihollisensa Set on silloin yön
pimeys ja hänen puolisonsa _Neftys_ auringonlasku.

_Ftahia_, tulen jumalaa, palveltiin Memfiissä valon isänä, joka
"vierittelee munaansa (aurinkoa) taivaalla". Hänen vertauskuvanansa oli
kovakuoriainen, jota siis pidettiin pyhänä ja usein kuvattiin
vierittämässä muniansa lannassa. Härkä oli _Apis_ nimellä hänelle
pyhitetty, ja tästä kehittyivät omituiset uskonnolliset menot.
Määrättyjen vuosien kuluttua tuotiin näet Apis esiin mustan härjän
muodossa, jolla oli valkoinen nelikulma otsassa, kotkan kuva seljässä
ja kuoriainen kielessä. Etelä-Egyptistä, jossa sitä ensin näytettiin,
vietiin se suuren pappijoukon ympäröimänä suurilla juhlallisuuksilla
Memfiisen Apis-temppeliin. Kalliita mattoja oli levitetty tielle, jota
myöten härkä astui komeilla peitteillä verhottuna; papit, jotka sitä
saattoivat, lauloivat pyhiä lauluja, ja yli koko maan vietettiin
ilojuhlia. Apista elätettiin sitte temppelissä ja hänen kuoltuaan
pidettiin surujuhlia.

_Amun-Ra_, auringon jumala, oli Ylä-Egyptissä jumalanpalveluksen
pääesineenä. Jumalaistaru kertoo, mitenkä hän tarkoilla aseillaan
kaatoi jättiläiskäärmeen _Apapin_, pimeyden jumalan. Aurinkoa
ajateltiin hänen laivaksensa, jolla hän purjehti taivaan valtamerta.
Kaksitoista kiertotähteä oli hänellä palvelijoina, ja tähtisikeröt
(konstellatsionit) kuuluivat hänen taruunsa. Koska aurinko kulkee
oinaan tähdistön läpi, kuvattiin Amun-Ralla olevan oinaan pää.

_Aurinkovuoteen_ perustuvan ajanluvun vertauskuvana oli
_Foinix-lintu_, joka kuvasi kautta katoavien vuosisatain yhä
jatkuvaa aikaa. Hän eli, kertoo tarina, 500 vuotta, joiden kuluttua hän
itse teki rovionsa ja siinä poltti itsensä; mutta rovion liekeistä
nousi uusi nuorentunut Foinix, yhtä kaunis kuin entinenkin.

Eläinmaailman katsottiin olevan yhteydessä jumaluuden kanssa ja
esittävän vertauskuvia siitä. Niilin krokodiileja pidettiin muutamissa
paikoissa pyhinä, ja Memfiissä oli niillä komea temppeli, mutta samalla
kannettiin myöskin kiitollisuusuhria ikneumonille, joka syö krokodiilin
munia. Pyhä oli ibis-lintu, joka näyttäytyy silloin, kuin Niilin vesi
on korkeimmillaan, ja jota sentähden tervehdittiin palaavan Osiriin
sanansaattajana. Pyhiä olivat myöskin kissat ja koirat; tulipaloissa
egyptiläiset ennemmin huolehtivat kissojen pelastamista kuin tulen
sammutusta; kun koira kuoli, ajelivat talon asukkaat päänsä, niinkuin
rakasta sukulaista surressa.

Egyptin uskonnon etevimpiä vertauskuvia oli _sfinksi_, makaavan
leijonan kuva, jolla oli ihmisen tai välistä oinaan pää. Tämän
ihmeolennon merkitys oli salaperäinen. On huomautettu, että tuo
omituinen ihmis- ja eläinmuotojen yhdistys osoittaa egyptiläisten
uskonnon ja maailmankäsityksen laatua. Niinpä he ottivat eläinmuodot
avuksi myöskin jumaliansa kuvatessaan. Osiris sai härjän, Isis lehmän
ja Amun oinaan pään.

Egyptiläisillä vasta esiytyy ensi kertaa jonkinlainen käsitys sielun
kuolemattomuudesta ja kostosta kuoleman jälkeen. Se oppi oli kerrottuna
"Kuolemankirjassa", josta täydellisempi tai vajavampi ote tavallisesti
pantiin haudatun ruumiin viereen. Sielun luultiin kuolinhetkenä
eroavan ruumiistaan ja joutuvan "kuoleman valtakuntaan" (manalaan),
jossa sen täytyi suorittaa monta eri työtä: taistella käärmeitä ja
krokodiileja vastaan sekä viimein seisoa tekemässä elämästään tiliä
manalan ankaralle tuomarille Osiriille ynnä hänen apulaisilleen,
kahdelleviidettä jumalalle. Kukin näistä apulaisista tutki erilaatuisia
syntejä; siispä luettiin kaksiviidettä kuolemansyntiä, joista sielu
piti tunnustettaman vapaaksi, ennenkuin hän voi välttää manalan
rangaistukset. Jos hänet vapautettiin, sai hän yhdessä auringonjumalan
ja hänen seurueensa kanssa purjehtia aurinkoveneessä päivällä pitkin
taivasta, yöllä maan alla. Viimein sielu jälleen yhdistettiin
ruumiisensa, joka siten heräsi puhtaampaan ja parempaan elämään. Tämän
uskonsa mukaan egyptiläiset pitivät erityistä huolta vainajain
ruumeista, jotka hyvin huolellisesti palsamoitiin ja sitte säilytettiin
lujissa hautakammioissa.

Kun joku kuoli, annettiin ruumis heti palsamoitavaksi. Talon erilaisen
varallisuuden mukaan valmisteltiin ruumista kolmella eri tavalla.
Kallein tapa oli sellainen, että otettiin pois aivot ja sisukset,
täytettiin vatsa kalleilla yrteillä ja maustimilla ja ruumis pantiin
natroniin eli lipeäsuolaan seitsemäksikymmeneksi päiväksi. Toiset tavat
olivat yksinkertaisemmat ja helpommat. Papillinen tuomioistuin saattoi
kieltää hautauksen, jos vainaja oli viettänyt häpeällistä elämää;
kuninkaatkin pelkäsivät sitä rangaistusta.

Kun papit olivat laajaoppisia miehiä, kohteli kansa heitä
taika-uskoisella kunnioituksella. Niinkuin heillä oli suuri
vaikutusvalta hallitukseen, niin myöskin yksityishenkilöt olivat
kaikissa asioissaan heidän holhouksensa alaiset. Papit olivat
tuomareina kaikissa riidoissa, lääkitsivät kulkutauteja, sekä
unenselittäjinä ja ihmeentekijöinä ympäröitsivät itsensä
yliluonnollisella loistolla. He sääsivät koko joukon sääntöjä
elintavasta, ruokajärjestyksestä ja puhtaudesta, joten egyptiläisten
kotielämä oli täpö täynnä uskonnollisia, pappein valvonnan alaisia
toimituksia.


Memfis, Pyramiidit. Katakombit.

_Memfis_, Egyptin vanha pääkaupunki, oli nykyisen Kairon
paikoilla, jossa Niili alkaa jakautua seitsemään suuhaaraansa. Se oli
melkoisen suuri, ja koko joukko muhkeita rakennuksia oli siinä. Kaikkia
muita korkeammalle yleni Ftahin suunnattoman suuri temppeli, jonka
rakentamisessa monikin Egyptin kuningas oli ollut osallisena. Eräs
heistä pystytti siihen oman ja puolisonsa kuvapatsaan, jotka kumpikin
ovat 18 metriä korkeat ja hakatut yhdestä ainoasta kallionkappaleesta.
Lähellä oli Apis-härjän temppeli, jonka Psamatik rakennutti hyvin
komeaksi; siihen saatettiin pyhä härkä juhlakulussa. Kaupungin
länsi- ja pohjoispuolella oli kaivettuja järviä, niistä erittäin
merkillinen Moiris, johon laskettiin Niilin liika tulvavesi. Keskellä
järveä, jossa syvyys oli noin 90 metriä, kohosi veden pinnasta kaksi
korkeaa pyramiidia, ja kumpaisenkin päällä istui suunnattoman suuri
kivikuva valtaistuimella. Kuusi kuukautta juoksi Niilin tulvavesi
järveen, jossa veden syvyyden mittoina pyramiidit seisoivat, ja kuusi
kuukautta juoksi se taas takaisin Niiliin.

Moiris-järven rannalla oli ihmeellisesti rakennettu hallituspalatsi,
jota on sanottu _labyrintiksi_. Siinä oli kaksitoista pihaa
rakennuksilla ympäröitynä yhteisen muurin sisällä sekä 3,000 huonetta,
joista puolet maan päällä. Herodotos, joka itse on kävellyt noissa
maanpäällisissä huoneissa, kertoo niistä: "Ne ovat yliluonnollista
työtä, sillä tiet saleista ja sokkelokäytävät pihojen läpi ovat
varsin moninaiset ja ihmeelliset, kun astuu pihoista huoneihin,
esikartanoihin, uusiin saleihin ja uusiin pihoihin. Katot ovat kivestä
samoin kuin seinätkin, ja seinät täynnä hakattuja kuvia. Joka pihassa
on valkokivinen pylväskäytävä, joka osa hyvin tarkkaan toiseensa
liitettynä; ja nurkassa, johon labyrintti loppuu, seisoo pyramiidi,
neljäkymmentä käsivarren pituutta korkea, ja sen päällä suuria
kivikuvia. Sisälle on tehty tie, joka vie maan alle." Maanalaiset
huoneet olivat enimmäkseen niiden kuningasten hautakammioita, jotka
olivat pyramiidin rakentaneet, sekä pyhäin krokodiilien. Labyrintistä
on nyt enää jäljellä ainoastaan mitättömiä jäännöksiä.

Memfiin ympärillä olivat avaralla, autiolla tasangolla mahtavat
pyramiidit, 40 luvultaan, hajallansa 8 peninkulman alalla. Kaukaisessa
muinaisuudessa, varsinkin 4:nen hallitsijasuvun aikana, on ne
rakennettu hautakammioiksi kuninkaille. _Kufu_ (Keops-),
_Shafra_- (Kefren-) ja _Menhera_- (Mykerinos-) kuningasten
mukaan on kolme suurinta pyramiidia nimitetty. Pyramiideja
rakennuttavain kuningasten nimet ovat säilyneet vihattuina kansan
muistossa, he kun rasittivat kansaa kovalla orjantyöllä. Suurinta eli
Kufun pyramiidia on ollut koko 30 vuotta rakentamassa 100,000 ihmistä,
jotka joka kolmas kuukausi vaihdettiin. "Näinä vuosina", sanoo vanha
kreikkalainen historioitsija Herodotos, "vallitsi kaikenlainen kurjuus
Egyptissä ja temppelit pidettiin suljettuina."

Aavikon reunassa seisovat nämä ikimuinoisen, mutta kuolleen
sivistyksen muistomerkit ikäänkuin merkitsemässä maanpaikkaa, jossa
yleishistoriallinen elämä ensin alkoi. Hämmästyttävä on niiden suuruus.
Suurin niistä, Kufun pyramiidi, on 142 metriä (480 jalkaa) korkea
eli siis korkeampi Europan korkeimpiakin kirkontorneja, ja sen
kiviröykkiöstä voitaisiin rakentaa kuusi tai seitsemän jalkaa korkea
muuri ympäri koko Suomenmaan. Kapeat, viettävät käytävät, joiden suu
oli koko rakennusta verhoavan graniittikerroksen peitossa, johtavat
nelikulmaiseen hautakammioon, jossa kuninkaan palsamoitua ruumista
säilytettiin. Monenlaisilla, osaksi hyvinkin nerokkailla laitoksilla on
kammion katto suojeltu suunnattoman kivijoukon painolta. Hautakammio
tehtiin ensin; sen päälle rakennettiin pengermäinen kerros, joka
ylhäällä päättyi huippuun. Mitä kauemmin kuningas eli, sitä useampia
kivikerroksia ladottiin toisten kerrosten päälle. Viimein täytettiin
pengermät ylhäältä alaspäin, joten alkuansa rapunkaltainen rakennus
muuttui valmiiksi pyramiidiksi. Kun silloin ei ollut nykyajan
nostokoneita, on kivet täytynyt paraastaan käsivoimalla hinata
viettävää pintaa myöten ylös paikoillensa, mihin mikin oli sovitettava.
Eipä siis ihme, että pyramiideja rakennuttavain kuningasten nimet
tulivat vihatuiksi.

Yhden pyramiidin edessä noista kolmesta suurimmasta seisoo
jättiläis-sfinksi, 25 metriä (84 jalkaa) korkea, 33 metriä  (110
jalkaa) pitkä, joka kokonaisena hakattiin irti kalliosta. Ennen muinoin
oli tällä kivikuvalla etukäpälien välissä pikku temppeli. Nykyään on
temppeli poissa ja itse sfinksistä näkyy ainoastaan suunnaton pää
hiekasta. Yhteydessä pyramiidien kanssa on pitkät jonot yksityisiä
hautakammioita, n.s. _katakombit_, joiden silmänkantamattomien
yksitoikkoisten rivien keskeltä itse pyramiidit kohoavat, niinkuin
faraot ylenivät sorrettua kansaa korkeammalle. Ensin tullaan pitkään
saliin, jonka seinissä vainajain nimet ja kuvat ovat piirrettyinä.
Niiden takana on kammareja, seinät täynnä elävästi maalattuja, vielä
täydessä komeudessaan loistavia kuvia muinaisten egyptiläisten
kotielämästä. Osa hautoja oli hakattuna vuoren sivuun. Erittäin
merkilliset ovat Beni-Hassanin kylän kalliohaudat, rivi luolia, joiden
edessä on pitkä pylvässali. Niissä säilytettiin palsamoidut ruumiit
(_mumiat_), suljettuina puukoteloihin, jotka asetettiin seisomaan
seinää vasten. Rypistyneinä ja kuivaneina seisovat nämä mumiat osaksi
vielä tänäkin päivänä hautakammioissaan.


Yhteiskunnallinen elämä ja tavat.

Koko hallituksessa oli papillinen luonne. Kuningas, _farao_, oli
todella ylimmäinen pappi, paavikuningas, jossa jumaluuden koko elämän
ajateltiin asuvan. Sinä silmänräpäyksenä, jolloin hän nousi
valtaistuimelle, kohosi hän kansan silmissä jumalaksi, ja hänen koko
elinaikansa osoitettiin hänelle kaikkea jumalalle tulevaa kunnioitusta.
Tämä maan päällä alkanut jumaluus jatkui, kuten uskottiin, kuoleman
jälkeen yhä edelleen. Kaikkia faraovainajia katsottiin jonkinlaisiksi
jumaluusolennoiksi, joiden puoleen hallitseva kuningas saattoi kääntyä
rukouksissaan.

Egyptin hallintoa hoiti monilukuinen ja hyvin järjestetty
virkamiessääty, joka suosi laveaa kirjoittelua ja säännöllisimmästi
teki kaikki tilinsä. Käsikirjoitusten joukossa, jotka ovat säilyneet
meidän aikoihimme, on suuret kasat virkakertomuksia sekä luettelojen ja
laskujen palasia. Koko maa oli jaettu moneen hallintopiiriin, joissa
kussakin oli joku temppeli pääpaikkana. Koska lyötyä metallirahaa ei
vielä käytetty, suoritettiin kaikki verot tavaroissa; kanavista tuotiin
kalakymmenyksiä, viljelymaista maantuotteita ja rantaseuduista karjaa.
Lainkäyttöä hoitivat tuomioistuimet, joiden jäsenet kuuluivat
pappissäätyyn. Asiain käsittely ja ajo oli tehtävä kirjallisesti eikä
suullisesti, ett'ei mitään olisi olemassa, joka ehkä voisi liikuttaa
tuomaria.

Asujamet olivat jaetut luokkiin, joita on sanottu _kasteiksi_,
vaikka ne eivät olleet niin jyrkästi erotetut kuin esim. Indiassa.
Etevimmät kastit olivat pappien ja sotilasten; muuten olivat
maanviljelijät, käsityöläiset, kauppiaat ja paimenet eri luokkina.
Papeilla, valtakunnan ylhäisimmillä miehillä, oli paras osa koko maan
tiluksista, jotka vuokrattiin heidän hyväkseen ja pidettiin vapaina
kaikesta veronmaksusta. Sotilailla oli myöskin suuria etuoikeuksia.
Maanviljelijät olivat oikeastaan vain kruunun tai ylhäisempäin luokkien
vuokramiehiä ja velvolliset verona maksamaan viidennen osan maansa
tuloista. Suuri osa asujamista oli orjia, niiden joukossa paljo
neekerejäkin.

[Kuva: Egyptiläisiä sotilaita.]

Elintapa kehittyi varsin hienostuneeksi. Moni elinkeino oli hyvin
vaurastunut. Niinpä suuri joukko ihmisiä kutoi kankaita villasta,
pummulista ja liinasta, usein erittäin hienojakin, sekä painoivat
niihin kauneita värikuvia. Metallin valmistustaito sekä talouskalujen
teko posliinista ja lasista oli edistynyt sangen eteväksi. Egyptin
taideteollisuuden tuotteita kuljeteltiin kaukaisimpiinkin maihin.
Alussa harjoitettiin vaihtokauppaa, sittemmin käytettiin arvon
mittareina metalleja, varsinkin kultasormuksia, joita annettiin painon
mukaan. Pukimina oli liinainen vaatekappale, jonka helmassa välistä oli
rimpsuja, sekä sen päälle heitetty valkoinen villaviitta, jota ei
kuitenkaan saatu koskaan käyttää temppelissä. Ylhäisten kartanot olivat
monta huonekertaa korkeat; niistä ulkoni parvekkeita, ja niiden
ympärillä oli suoria puistokujia ja säännöllisiä kukkapenkkejä.
Ylensyömiseen ja juopumiseen olivat egyptiläiset halukkaat, ja
kaikenlaiset paheet pääsivät heidän seassaan aikaisin vallalle. Tapain
turmeluksen lisäksi tuli pitkälliset sisälliset riidat, jotka
valmistelivat Memfiin valtakunnan hajoamista. Uusi valtakunta syntyi
tähän aikaan Etelä-Egyptissä. Noin vuonna 2000 tuli maahan syrialaisia
ja arabialaisia paimentolaisheimoja, jotka tulella ja miekalla
hävittivät ennen niin kukoistavan valtakunnan. Heidän kuninkaansa,
joita sanottiin _hyksoiksi_, s.o. paimenkuninkaiksi, hallitsivat
Ala-Egyptiä 600 vuotta.



Teben valtakunta (1500-670). Saisin valtakunta (670-523).

Jo ennen hyksojen tuloa oli kaksi kotimaista hallitsijasukua asunut
"sataporttisessa" Tebessä Ylä-Egyptissä. Tebenkin kuninkaat olivat
jonkun aikaa hyksojen alammaisina. Mutta urhollinen _Ahmes_ teki
kapinan, menestyen niin hyvin, että valloittajat karkoitettiin (1500)
ja ajettiin Aasiaan.

Hyksojen karkoitus oli urhotyö, joka uudisti kansakunnan ja virkisti
isänmaallisen mielen. Lähinnä seuraavat kotimaiset hallitsijasuvut,
asuen Tebessä, ympäröivät itseään ennen näkymättömällä loistolla ja
korottivat valtakunnan varallisuutensa kukkulalle. Tämä kukoistusaika
kesti seitsemättä sataa vuotta. Kuninkaat, joista kuuluisimmat olivat
_Totmes III, Setos I, Ramses II_ ja _Ramses III_, kävivät
onnellisia valloitussotia, mutta ovat varsinkin tehneet muistonsa
kuolemattomaksi suurenmoisten, muhkeain kartanoiden rakennuttamisella.
Kun Teben valtakuntakin hajosi, perusti _Psamatik_ (noin 670)
Ala-Egyptiin uuden valtakunnan, jonka pääkaupungiksi tuli Sais.


Ramses II. Pentaur.

_Ramses II:sen_ aikana (1180-1114), jota kreikkalaiset
historioitsijat mainitsevat _Sesostris_ nimellä, oli
egyptiläisellä Teben valtakunnalla loistavin aikakautensa. Hän oli
mahtava sotajoukkojen johtaja, joka _Kadeshin_ luona Syriassa
voitti Libanonin luona asuvan urhollisen "ketalaiskansan" ja siten
vähäksi aikaa pakotti alammaisuuteensa Syrian. Etelässä ja lännessä
levitti hän Egyptin herruutta kauas Sisä-Afrikkaan.

Urhotyöt herättivät eloon runouden. Ilmestyi runoilijajoukko, jota on
yhteisellä nimellä sanottu _Pentauriksi_ ja joka on sepinnyt
ensimmäiset historiallisesti tunnetut runokappaleet. Niissä ylisteltiin
Ramsesta ja hänen urhotöitänsä. Kuuluisimmaksi tuli Pentaurin laulu
Kadeshin taistelusta. Ramseen esiytymisestä siinä taistelussa
lauletaan:

    Kuningas silloin kohos' urhomielin,
    Aseihin tarttui, rautapuku yllä,
    Niin näöltään kuin Baal on otellessaan...
    Leiskahti ylös kuningas ja syöksyi
    Katalain ketalaisten hyökyriviin;
    Hän yksin ol' eik' kenkään hänen kanssaan.

Runoilija sitte kertoo, miten kuningas rukoili avukseen Amun-Ra'ta,
lausuen muun muassa:

    On valtava ja suur' Egyptin herra,
    Kuitenkin hän on kaikkivaltas suhteen
    Kuin halpa matkalainen erämaassa.
    Mit' on nää semiläiset sua vastaan?
    Mä runsaat uhrit olen tuonut sullen,
    Vangeilla täyttänyt sun pyhän majas.
    Rakensin sulle temppelin myös uljaan,
    Miljoonat vuodet kestäen se seisoo.
    Lavensin valtakuntaas maailmalla,
    Mä sulle portit pilviin yltäväiset
    Ja niiden eteen lipputangot nostin.
    Abusta hankin sulle obeliskit.
    Ikuiset kivet pyhitin mä sulle.
    Sinulle laivan' tuovat merten takaa
    Kaikkien kansakuntain aartehia.
    Sun ajatustes neuvo ohjaa työni,
    Ja Amun käskyjä mä noudattelen.
    Mä huudan sua: harras rukouksen'
    Maailman ääriin saakka kaikukohon.

Viimein kerrotaan, miten kuningas voitti viholliset:

    Hän heidät löi, kuin Baal lyö taistellessaan.
    Pirstoiksi sortui vihollisten vaunut
    Tuhansin määrin. Kalpen' ajomiehet,
    Ei yks'kään käsi nouse taisteluhun,
    Kauhistus heidän jäsenensä halvas'.

Ramses myöskin teki muistonsa pysyväiseksi suurilla rakennuksilla,
joihin töihin hän käytti paljoja sotavankejansa, ett'ei varsinaisten
egyptiläisten tarvinnut rasitusta kärsiä. Merkillisimmät niistä olivat
molemmat "valtakunnan temppelit" Teben luona sekä kuninkaallinen
palatsi "Ramesseum", jonka esipihassa kuninkaan suuri kuvapatsas
seisoi.


Valtakunnan temppelit.

Niilin länsirannalla siinä kohdassa, jossa joki laajenee 386 metriä
(1,300 jalkaa) leveäksi, oli "sataporttinen" Tebe. Vastapäätä
itärannalla, jossa nyt pienet kylät _Karnak_ ja _Luksor_
ovat, kohoaa vieläkin mahtavia jäännöksiä molemmista valtakunnan
temppeleistä, joiden välillä oli käytävä ja sen kummallakin puolella
rivissä suuria sfinksejä. Toisen, nykyään jo ihan hävinneen
temppelirakennuksen edessä on vielä kaksi korkeata, kivestä hakattua
kuninkaankuvaa, joista toisen, _Memnonin patsaan_, sanottiin ennen
muinoin auringon noustessa, omituisella tavalla helisseen.

Avaralla neliskulmaisella tiilipengermällä, joka kohoaa joen rannasta,
seisoo egyptiläinen temppeli mahtavain ulkomuurien ympäröimänä, jotka
kätkevät pyhän rakennuksen sisustan maailman katseilta ja siten tekevät
sen luonteeltaan salaperäiseksi ja juhlallisen vakavaksi. Ahdas
porttiaukko, joka on ainoana silmiin pistävänä erimuotoisuutena muurin
muuten yksitoikkoisessa pinnassa, näyttää pikemmin pois käskevän kuin
sisälle kehoittavan ohitse astujaa. Vaan kun siitä käydään sisälle,
astutaan kaksinkertaisen sfinksi- ja oinasrivin -- jäykkäin
ihmeellisten kivikuvain -- välitse temppelirakennuksen pääovelle. Sen
edessä istui usein suuria, kivestä hakattuja jumalain tai kuningasten
kuvia ikäänkuin vartioimassa pyhää paikkaa. Ei mitään ikkunoita ole
särkemässä seinien kokonaispintaa, jotka ovat peitetyt ikäänkuin
jättiläistapetilla. Se on salaperäistä, kirjavaa kuvakirjoitusta, joka
esittää piirteitä jumalain ja hallitsijain elämästä. Portti oli kahden
tornimaisen _pyloonin_ välillä, jotka samoin kuin muurikin
kapenivat ylöspäin ja kohosivat ylemmäksi muuta rakennusta. Pyloonien
etusivuun oli tehty syvennykset suurten mastopuiden panoa varten,
joiden huippuihin juhlapäiviksi kiinnitettiin häilyviä lippuja. Välistä
oli esipihassa myöskin _obeliskeja_, suuria pylväitä, jotka olivat
hakatut yhdestä kivestä ja täynnä kuvia ja piirustuksia. Temppeliin
astuttua tullaan ensin saliin, jonka kolmea sivua ympäröivät kivitetyt
käytävät aivan lähellä muureja. Toisen pylooni-portin läpi päästään
sitte varsinaiseen temppelisaliin, jonka mahtava kivikatto lepää riviin
asetettujen pylvästen päällä. Viimein alkaa temppelin sisäosa, joukko
suurempia tai pienempiä saleja ja huoneita, joiden sisimpänä keskuksena
oli "kaikkein pyhin", s.o. matala ja synkkä komero, jossa jumalan kuva
vallitsi taikka ehkä myöskin joku pyhä eläin liikkui salaperäisessä
hämärässä. Kaikissa huoneissa ovat seinät, katto ja pylväät
niinkuin ulkomuuritkin täynnä kuvia, joiden kirjava väriloisto ja
vertauksellinen merkitys enentävät mahtavaa vaikutusta. Jumalain ja
kuningasten kuvapatsaat katselevat horjumattomalla levollisuudella
temppelissä kävijöitä, samalla kuin historiallisten tapausten tai
kotitoimien maalatut kuvat heille esittävät vaihtelevaa ulkoelämää.

[Kuva: Egyptiläisen temppelin ulkopuoli.]


Egyptiläisten kuvakirjoitus ja kirjallisuus.

Egyptiläisillä oli omituinen kirjoitustapa, _hieroglyfit_,
oikeastaan sama kuin "pyhät päällekirjoitukset", niin nimitetyt
sentähden, että niitä paraastaan piirrettiin temppelien seiniin. Ne
olivat kuvia, jotka usein merkitsivät kuvatun esineen alkukirjainta,
mutta joskus myöskin koko esinettä, jota tahdottiin mainita,
taikka oli niissä käsitteet esitettyinä vertauskuvallisilla merkeillä.
Paitsi näitä varsinaisia hieroglyfejä, joita piirrettiin temppelien
seiniin, pylväihin tai obeliskeihin, oli myöskin olemassa niistä
johdettu lyhennetty aapisto, jota käytettiin kirjoissa ja muissa
kirjoituksissa. Kauan oli uuden ajan oppineiden mahdoton lukea tätä
kirjoitusta; mutta tämän vuosisadan alulla onnistui ranskalaisen
_Champollionin_ ratkaista tämä arvoitus, niin että nyt osataan
lukea hieroglyfi-aakkosia yhtä hyvin kuin omia kirjaimiammekin.

Kirjoitusaineena käyttivät egyptiläiset _papyrusta_, josta
_paperi_-sana on johtunut. Sitä tehtiin erään senaikaisen
ruokokasvin, papyruksen, sisäkalvoista. Monta sellaista papyrus-arkkia,
ainoastaan toiselle puolelle kirjoitettuna, kiinnitettiin toisiinsa
ja kierrettiin puukapulan ympärille melkein samoin kuin meillä
seinäkarttaa ja rullakartiineja. Sellaisia papyrus-kääröjä, muinaisajan
kirjoja, on suuri joukko säilynyt meidän aikoihimme.

Egyptin kirjallisuus, pappien tekemä ja heidän yksinomaisuutensa, oli
rikas erilaisista teoksista. Historialla, sekä runopukuisella että
aikakirjoiksi (kronikoiksi) ja hallitsijain luetteloiksi muodostetulla,
oli egyptiläisillä hyvin arvokas sija. Runoelmia, kaunopuheisuuden
tuotteita, jopa romaanejakin oli heillä myöskin. Mittaus- ja
tähtitieteen alalla, jotka olivat pappien mielityötä, tehtiin jo
kaukaisessa muinaisuudessa tärkeitä keksintöjä. Kreikkalaiset olivat
tässä egyptiläisten oppilaita.

Vanha Egypti, josta sivistyksen historia alkaa, on ihmiskunnan
kehitystyöhön pannut melkoisen osansa. Ajatus, että henkimaailma
hallitsee aistimaailmaa, että henki on kuolematon ja että sen työt
elävät katoavaisuutta kauemmin, se ajatus on täällä juurtunut kaikiksi
ajoiksi. Mutta vapauden ja edistyksen elinvoimat eivät suinkaan ole
virtailleet ulos tästä maasta. Tuntuu ikäänkuin ruumiin hajua Egyptin
koko historiasta. Orjuutettu kansa rakensi vuosisadan toisensa jälkeen
hautoja kuninkailleen ja itselleen. Äärettömän yksitoikkoisesti
rakennettiin temppelejä ja vietettiin juhlia kankean muuttumattomuuden
jumalille. Tämä kansa, joka kumartui maahan eläinmuotojen edessä,
osoitti myöskin eläimellisten kiihkojen valtaanpääsemisellä ja
siveellisen elämän mätänemisellä, miten vähä oli tilaisuutta jalon
ihmisyyden siellä toimia.



Assyrialaiset ja babylonialaiset.


Kaksi suurta jokea, Eufrat ja Tigris, jotka ennen mereen laskemistansa
juoksevat yhteen, tekevät suuren kosteikon äärettömäin aavikkojen
keskelle. Jokien välistä maata sanotaan Mesopotamiaksi, jolla
puuttomalla, vaan ruohoisella tasangolla paimentolaiset ovat perin
ammoisista ajoista asti liikkuneet karjalaumoinensa. Toisella puolen
Tigristä kohoaa Assyria penkereittäin, joita Armenian rajavuoret
tekevät. Paljo puroja juoksee läpi maan, metsiä on vuorotellen avarain
laidunmaiden kanssa ja hedelmäpuut, varsinkin taatelipalmut, menestyvät
erinomaisen hyvin. Etelämpänä, missä Eufrat ja Tigris yhtyvät, on
Babylonia, alava tasanko, mutta niin ylen hedelmällinen, että vilja
siellä antoi aina 300:kin jyvää jyvästä. Eufratin jokavuotiset tulvat,
jotka saavat alkunsa lumijoukkojen sulamisesta Armenian vuoristossa,
vaikuttavat, samoin kuin Niili Egyptissä, hedelmöittävästi, vaikka ne
täällä ovat väkivaltaisemmat ja välistä saavat aikaan suuria
hävityksiä. Täälläkin alkoi kansa aikaisin johtaa tulvavettä ja
tasoitella sen vaikutusta suurenmoisilla suluilla, haudoilla ja
kanavilla.

Tähän Kaksoisjoen maahan oli vanhimpina aikoina asettunut eräs
turanilainen kansa, tullen Keski-Aasian ylängöltä. Sittemmin oli
Hindukush-vuoriston itäisiltä rinteiltä saapunut tänne semiläinen kansa
kushilaiset sekä pitkällisten ja kiivasten taistelujen kautta päässyt
valtaan. Turanilaisten ja kushilaisten yhteen sulamisesta syntyi
kaldealainen kansa, jonka historia mainitsee asuneen Kaksoisjoen
alemmilla rannoilla. Sieltä eräs osa siirtyi pohjoiseen päin, Tigriin
keskipalkoille, antaen alun Assurin vallalle ja assyrialaiskansalle.

Kaldealaisilla kehittyi melkoinen sivistys. Jo
turanilaiset olivat kehittäneet oman kirjoituksen, merkillisen
_nuolenpääkirjoituksen_, joka jäi perinnöksi kaldealaisille.
Tämä kirjoitus "oli alkuaan, niinkuin egyptiläistenkin, pelkkää
kuvakirjoitusta. Mutta kuvien piirtäminen kiviin ja savilevyihin, joita
Kaksoisjoen maassa muun puutteessa käytettiin paperin sijasta, ei
suinkaan ollut helppo asia. Siitäpä seurasi, että kuvien sijaan syntyi
vain suoraviivaisia kuvioita, joista oli melkein mahdoton enää havaita
pienintäkään yhtäläisyyttä niiden esineiden kanssa, joita ne oikeastaan
olivat esittävinänsä. Nämä kuviot saivat sitte pian pysyväisen muodon,
niin että jokaisella sanalla tuli olemaan oma, määrätty suoraviivainen
kuvionsa eli merkkinsä, joka myös samalla merkitsi sanan ensi tavua.
Kun sitte vielä noille suorille viivoille, joista jokainen merkki oli
kokoonpantu, annettiin koristeeksi nuolenpään muoto, niin oli
nuolenpää-kirjoitus valmis." Nykyajan oppineiden on onnistunut tulkita
tätä kauan ymmärtämätöntä kirjoitusta, josta on saatu päivän valoon
melkoisia jäännöksiä sekä Babyloniassa että Assyriassa.

Turanilaisilla oli tapana koettaa loitsimisilla parannella tauteja.
Siitä kehittyi kaldealaisilla varsinainen _lääkintätaito_, josta
he saavuttivat suurta mainetta. Tämän ohessa muitakin tieteitä jo
aikaisin alkoi kukoistaa kaldealaisten keskuudessa. Tähtitaivas, tuo
loistonsa vuoksi jumaloitu, herätti henkiin _tähtitieteen_, joka
Eufratin ja Tigriin alavarsilla edistyi niin pitkälle, että se jätti
jäljelle egyptiläistenkin pyrinnöt tällä alalla. Aurinkovuodelle jo
täällä määrättiin pituudeksi 365 päivää ja 6 tuntia. Se jaettiin sen
ohessa, paitsi 12 kuukauteen, niinkuin Egyptissäkin, lisäksi vielä
52 viikkoon, joissa jokaisessa oli 7, auringon, kuun ja viiden
kiertotähden mukaan nimitettyä päivää eli vuorokautta. Olipa tarkempaa
ajanmääritystä varten vielä vuorokausikin jaettu 24 tuntiin, tunti 60
minuuttiin sekä minuutti 60 sekuntiin, ja tämä jako on, niinkuin
tiedämme, kaldealaisten perintönä säilynyt tähän päivään asti.
Kaldean tutkijat sitä paitsi jo määräsivät _auringonradan_ eli
_ekliptikan_ taivaalla sekä jakoivat sen 12 osaan, joita
nimitettiin niiden tähtisikeröiden mukaan, joiden ohi auringon
arveltiin vuoden kuluessa kulkevan. Sillä maa ei liikkunut auringon
ympäri kaldealaisten käsityksen mukaan, vaan aurinko liikkui ja maa
seisoi paikallansa, niin että kun maasta katsoen auringon asema
kiintotähtien suhteen vuoden mittaan muuttui, se oli auringon liikkeen
seurausta ja siitäpä juuri syntyi ekliptika. Mutta auringonrataa
määrättäessä muukin tähtitaivas tuli tarkan tutkinnon esineeksi.
Kiintotähdet asemansa puolesta merkittiin ja nimitettiin, kuun rata
laskemalla mitattiin ja monta semmoistakin tähteä keksittiin, jota
pelkällä silmällä ainakin meidän aikanamme olisi mahdoton erottaa. Näin
tähtitiede kaldealaisten keskuudessa kohosi ihmeteltävään kukoistukseen
ja sen rinnalla myöskin laskuoppi eli matematiikki Eufratin ja Tigriin
alavarsilla kehkeytyi muun Itämaan suhteen verrattoman korkealle. Tämän
lisäksi tähtien tutkiminen vielä herätti henkiin harrastuksen, johon
äärettömästi aikaa tuhlattiin ja paljo päänvaivaa pantiin, vaikka se
muuten tuskin tieteen nimeä ansaitsee. Vähitellen oli nimittäin kaikkia
tähtiä, koko taivahan säteilevää sotajoukkoa ruvettu pitämään
jumalaisina olentoina, vaikka tosin arvoltaan alempina kuin kuun,
auringon ja kiertotähtien jumalat, joiden palvelus oli jo aikaisemmin
alkanut. Vaan samassa itsestään syntyi arvelu, että jumalajoukko
tämmöinen mahtoi melkoisessa määrin vaikuttaa maailman menoon sekä
ihmisten elämään, ja siitä sai alkunsa tuo kuuluisa _tähdistä
ennustus_ eli _astrologia_, joka tähtien keskinäisestä asemasta
sekä tähtitaivaan ulkomuodosta koki tulevaisia ennustaa. Tähtein
katselmuksia pantiin siitä alkain toimeen kaikissa tärkeimmissä
asioissa ja lopulta juuri tämä tieteen haara kohosi kaikkia muita
kukoistavammaksi Kaksoisjoen alueella.



Assyria ja Ninive.

Tarinain mukaan, joita kreikkalaiset historioitsijat ovat muistiin
kirjoittaneet ja joita kauan on pidetty eittämättömän totena
historiana, on Assyrian valtakunnan perustanut mahtava valloittaja
Ninus, jonka puoliso Semiramis kerran sai häneltä luvan hallita yhden
ainoan päivän. Silloin Semiramis ensi urhotyökseen surmautti puolisonsa
ja hallitsi sitte kauan ja loistavasti. Viime aikain keksinnöt ovat
kuitenkin täydelleen osoittaneet, että näitä luultuja hallitsijoita ei
ole koskaan ollut historiallisesti olemassa. Sitä vastoin mainitaan
assyrialaisissa ja babylonialaisissa kirjoituksissa _Nin_-jumalaa,
päivänvalon herraa, ja _Sammuramit_-jumalatarta (kreikkalaisten
Semiramista), yön hallitsijaa, joka levittää valoansa yli maailman, kun
aurinko on ikäänkuin kuolleena vaipunut vuorten taa.

Assyrialaisten varsinainen kansallisjumala oli kuitenkin _Assur_,
sotajumala, joka kuvataan jousta ja nuolia kantavaksi. Sotaan ja
taisteluun täytyikin maan asujanten olla alusta aikain aina valmiina.
Maassa oli joukottain villieläimiä, varsinkin leijonia ja suuria
villihärkiä, joiden kanssa ihmisen täytyi alussa taistella olemassa
olostaan. Assyrian ulkopuolella eli joka taholla vihollisia heimoja:
pohjoisessa, Armenian vuoristossa, asui hurjia rosvokansoja, joilta ei
saattanut odottaa muuta kuin rauhattomuutta, lännessä, Mesopotamian
tasangoilla, kuljeksi vallattomia paimentolaisia, etelässä oli
Babylonian valtakunta mahtavampine sivistyksineen ja Assyrian herruuden
vaatimuksineen, ja idässä Media, johon maahan vähitellen alkoi asettua
vieraan heimon kansoja. Assyria oli jo jonkun ajan ollut itsenäisenä
valtakuntana omien kuningasten hallittavana, kun (noin 1100 e.Kr.)
_Tiglat Pilesar I_ sinne perusti suuremman vallan. Auringon jumalan
Ninin avulla, joka valasi kuninkaan urhotöitä, tappoi tämä sankari
kymmenettä sataa leijonaa ja teki siten ihmisen maan herraksi. Villejä
naapurikansoja vastaan taisteli hän niin onnellisesti, että
kahdenviidettä vihollisen pikku kuninkaan täytyi taipua Niniven
hallitsijan vallan alaisuuteen. Vähemmin loistavan väliajan jälkeen
kohosi valtakunta taas _Assurnasirhabalin_ (882-857) ja _Salamanassar
III:nen_ (857-822) aikana, jotka voitollisesti ja loistavasti halliten
levittivät Assyrian valtaa joka taholle. Seuraavista sotilaskuninkaista
olivat erittäin huomattavat _Salamanassar IV, Sargon_ ja _Sanherib_,
jotka osaksi tunnemme juutalaisten historiasta. _Assarhaddonin_ ja hänen
poikansa _Assurbanipalin_ (kreikkalaisten Sardanapalon) aikana kohosi
Assyrian valtakunta mahtavuutensa kukkulalle. Assyrialaiset levittivät
valtaansa joka taholle, mutta tekivät myöskin kopeudellaan ja
väkivaltaisuudellaan itsensä niin vihatuiksi naapurikansojen kesken,
että he kauan kärsittyänsä sortoa viimein nousivat valloittajia vastaan
eivätkä ennen luopuneet aseista, kuin heidän valtansa sortui (625
e.Kr.).

[Kuva: Salamanassar ottaen vastaan lähettiläitä.]

Pääkaupunki _Ninive_ Tigriin varrella vaurastui sangen suureksi ja
komeaksi. Niinkuin egyptiläiset, joihin papit mahtavimmin vaikuttivat,
rakensivat temppelejä, niin rakennuttivat Assyrian sotilaskuninkaat
hallituspalatseja. Oikeastaan nämä palatsit olivat korukartanoita,
saavutettujen voittojen muistopatsaita, sillä voitettujen täytyi omin
käsin ja omilla varoilla rakentaa ne. Ne kohoavat joen rannasta ja
perustaksi on niille tehty taidokkaita pengermiä poltetuista tiileistä.
Tavallisesti oli palatsin etusivussa kolme pääovea. Joka oven edessä
seisoi ikäänkuin vartioina pari kivestä hakattua suurta ja kummallista
eläimen kuvaa, joilla oli harjan tai leijonan ruumis, seljässä kotkan
siivet ja ylinnä partainen ihmispää, tylsästi katseleva muukalaista,
joka yritti hiipimään sisään niiden välisestä käytävästä. Ne olivat
sotajumalan vertauskuvia, hänellä kun arvattiin olevan leijonan tai
härjän voima, kotkan nopeus ja ihmisen ymmärrys.

[Kuva: Assyrialainen palatsi.]

Palatsin ulkoseinät olivat täynnä puoleksi yleneviä korkokuvia,
maalattuja kirkkailla väreillä. Nämä kuvat esittävät tavallisesti
piirteitä kuninkaan elämästä tai muista historiallisista tapahtumista.
Että jäisi kylliksi seinää tälle taidetyölle, asetettiin ikkunat ylös,
niinkuin kuuluisivat ne yläkertaan. Palatsin sisällä on suuria pihoja,
joihin liittyy pienempiä kammareja, sekä rakennuksen eri osastojen
välillä pitkiä katoskäytäviä. Seinät olivat peitetyt lasitetulla
tiilillä ja lattiat alabasterilla, kaikki välkkyviä koristuksista ja
kuvateoksista.

Kuningas on kuvattuna kalliissa, kankeilla koruompeluksilla koristussa
puvussa, keilan muotoinen päähine päässä. Sellaisena puhelee hän
korkeain virkamiestensä kanssa, ottaa vastaan ylimyksiä, istuu
tuomioistuimella, käy metsästämässä ja johtaa sotaväkeä.

Erittäin paljo on kuvia, jotka tarkoittavat sotaa ja sotajoukkoa.
Siinä on usein kuvattuna sotavaunut, joissa jokaisissa seisoo jousimies
ja ajaja. Näitä vaunutaistelijoita, joita raamatussa sanotaan
matkamiehiksi, oli erityinen hirvittävä sotaväenosasto. Mesopotamian
avaroilla tasangoilla voitiin niitä myöskin hyvin käyttää. Mutta kun
assyrialaiset joutuivat taistelemaan vuorikansoja vastaan, eivät
vaunut enää olleet soveliaat; sentähden koetettiin jo aikaisin
_ratsastaa_ hevosella, joka ei alussa, suinkaan ollut helppo
tehtävä. Jalkaväki, varuksina kypäri ja panssari, aseina linko ja nuija
taikka nuoli ja jousi, astui tiheissä riveissä ja aina säännöllisessä
sotilaspuvussa. Viholliskaupungin muureja ahdisteltiin puutorneilla,
joita lykättiin pyörillä eteen päin, taikka täristettiin suunnattomilla
murtimilla. Kehittyneen sotalaitoksensa tähden pysyivät assyrialaiset
kauan vihollistensa voittajina ja valtakunta vaurastui hirvittävän
mahtavaksi.

Eräästä muinaisesta palatsista on löydetty kuninkaan kirjasto. Mitä oli
kirjoitettu papyrukselle tai nahkalle, on ammoin mädännyt; ainoastaan
saviset sinetit ovat säilyneet. Mutta onpa myöskin löytynyt joukko
viisikulmaisia poltettuja savikappaleita tai myöskin hakattuja kiviä,
joissa on kokonainen nuolenpää-kirjallisuus. Se tavallisesti kertoo
kuninkaan urhotöistä. Me voimme siitä lukea, miten tapojen raaistuminen
seurasi sotilaselämää; niinpä kertoo eräs kuningas itse voiton
jälkeisistä toimistansa: "(Valloitetun kaupungin) asujamista
rikoksellisimmat osaksi ristiin naulittiin, osaksi poltettiin. Muilta
nenät ja korvat leikattiin. Minä vangitsin kaikki miehet, sekä vanhat
että nuoret; muutamilta hakkasin poikki kädet ja jalat, toisilta
leikkasin korvat ja huulet. Nuorukaisten korvista minä tein kasoja ja
vanhempain päistä rakensin tornin, jonka pystytin voiton merkiksi
heidän kaupunkinsa ulkopuolelle. Lapset, sekä pojat että tytöt,
minä poltin. Kaupungin hävitin ja poltin tulella." Kokonaisia
kansoja vietiin pois isänmaastansa ja sijoitettiin vieraasen
maahan. Mutta sotilaskansan julma menettely kosti seurauksillaan
itsensä. Kukistettujen kansain köyhdyttämisestä heikkoni viimein
koko valtakunta, ja heidän alammaisuuttansa täytyi pitää yllä
kauhukeinoilla. Eipä tarvittu muuta kuin yksi kova isku, niin suuri
sotilasvalta raukesi kokoon.

Nyt ovat Niniven palatsit soran peitossa ja kauan on aura kynnellyt
niiden päällistä maata. Vasta meidän päivinämme on vanhan loiston
jäännöksiä kaivettu päivän valoon antamaan vakavaa varoitustansa meidän
miespolvellemme.



Babylonia ja Babylon.

Jo kaukaisessa muinaisuudessa on _Babylon_ (Babel) tunnettu melkoiseksi
kaupungiksi ja suuren vallan pääpaikaksi. Siellähän, rakennettiin
suuri torni, josta raamattu puhuu; sinne perusti Nimrod peljätyn
kuningaskunnan. Jonkun aikaa oli Babylonian valtakunta verollinen
assyrialaisille, mutta kun Ninive vaipui, kohosi se uuteen loistoon.
Babylonialaiset perustivat sotaisten kuningastensa _Nabubalussurin
(Nabopalassarin)_ ja _Nabukudurussurin (Nebukadnezarin_, k. 561) aikana
suuren vallan. Nämä kuninkaat kukistivat assyrialaisten voiman,
valloittivat Syrian, hävittivät Juudaan valtakunnan ja nöyryyttivät
Egyptin, mutta osasivat myöskin suurilla rauhantöillä tehdä
hallituksensa loistavaksi.

Babylon kasvoi tähän aikaan niin suureksi, että sitä koko vanha maailma
ihmetteli. Kaupungin sanotaan molemmilla puolin Eufratia olleen
ympärimitaten 9 maantieteellistä peninkulmaa avara. Jokeen kuvastui
kaksi suurenmoista kuninkaallista palatsia, joista toisen oli
rakentanut Nebukadnezar. Hänen medialainen puolisonsa rakennutti suuret
puistot, n.s. "riippuvat puutarhat", muurattujen holvien päälle, jotka
pengermäisesti kohosivat ylemmäksi kaupungin muureja. Niitä kasteltiin
keinotekoisella vesijohdolla, joka ajoi Eufratin vettä ylös.

Babylonin muhkeain kartanoiden rakennusta helpotti melkoisesti
maapihkan (bitumen'in) runsas saanti, josta tehtiin muuraussavea. Mutta
sepä hauras rakennusaine on myöskin vaikuttanut, että niin vähä
muinaisen komean Babylonin jäännöksiä on säilynyt meidän päivihimme.
Saadaksemme jotakin käsitystä tästä kaupungista, kuulkaamme Herodoton
kertomusta, joka sen näki omin silmin.

"Babylon on", sanoo hän, "säännöllisemmin ja komeammin rakennettu kuin
mikään muu kaupunki maailmassa, mikäli minä tunnen. Kaupunkia ympäröi
syvä, leveä vesihauta, ja sen sisäpuolella on kaupungin muuri. Muurin
päällä kummallakin reunalla on rivi yksikerroksisia asuinhuoneita
vastakkain ja niiden välille on jätetty nelivaljakolle riittävä katu.
Portteja on muurissa ympäri kaupunkia sata, kaikki vaskesta,
pihtipielet ja poikkipuut samoin. Muurin haarakkeet ulottuvat
kummallakin puolella alas jokeen asti. Siitä alkaa ilman sitovaa seosta
tehty tiilimuuri, joka kääntyy sisään päin pitkin joen kumpaakin
äyrästä. Itse kaupunki on täynnä kolmin- ja nelinkertaisia kartanoita,
ja läpi kaupungin kulkee sekä pitkittäin että poikittain, jokea kohti,
ainoastaan suoria katuja. Joka kadulla on joenpuolisessa muurissa
portti, kaikki nämäkin vaskesta, ja ne aukenevat samaan jokeen päin."

"Tämä muuri on siis kaupungin rintavarus, jonka sisäpuolella on toinen
vähän kapeampi, mutta ei paljon heikompi muuri. Toisessa kaupungin
puolikkaassa on kuninkaan linna, suuren ja vahvan muurin sisällä, ja
toisessa Belin sataporttinen temppeli, joka vielä oli jäljellä minun
aikanani. Keskellä temppeliä on torni, kokonaan kivestä rakennettu; sen
päältä kohoaa toinen ja tämän päältä kolmas, aina kahdeksaan asti, ja
käytävä tuonne ylös saakka on tehty kierteisesti kaikkein tornien
ympäri. Ylimmäisen tornin päällä on suuri temppeli ja temppelissä vuode
kauniine peitteineen ja sitä paitsi kultainen pöytä."

Kaupunki oli rikas kauppansa ja taideteollisuutensa tähden. Mutta
rikkautta seurasi myöskin ylellinen ja irstas elämä, joka hävitti
kansan siveellisen voiman. Nyt on entisen Babylonin paikalla
suunnattomat soraläjät, joilla ei mitään ruohoakaan kasva. Täytetty on,
mitä Jesaijas profeetallisesti ennusti: "Näin pitää Babel, kaikkein
kaunein valtakunnista, kaldealaisten koreus, tuleman; niinkuin Jumala
kukisti Sodoman ja Gomorran; niin ett'ei siellä enää pidä asuttaman
ajankaikkisesti, eikä siellä asuntoa pidettämän suvusta sukuun. Niin
ett'ei myös arabialaisten pidä sinne yhtään majaa tekemän, eikä
paimenten pidä siellä lounaalla makaaman. Vaan metsän pedot pitää
siellä makaaman ja yököt asuman; ja tarhapöllöt laulaman hänen
kaunistetuissa huoneissansa, ja lohikäärmeet niissä iloisissa
linnoissa."



Foinikialaiset.


Kapealla maakaistaleella Välimeren itärannalla asui kansa, joka ei ole
sodilla eikä valloituksilla saanut itsellensä paikkaa historiassa, vaan
kaupalla ja rauhallisilla toimilla: foinikialaiset. Maa ei juuri
soveltunut maanviljelykselle, mutta hyviä satamia siinä oli. Libanonin
vuoriseljänne esti kansaa leviämästä itään päin, mutta kasvoi runsaasti
sedrimetsää, joka antoi oivallista laivanrakennus-puuta. Itse maan
luontokin neuvoi siis ihmisiä merelle. Alussa uskalsivat asujamet
harjoittaa meren aalloilla ainoastaan kalastusta. _Sidon, kalastajain
kaupunki_, onkin nimeltään heidän vanhin yhteiskuntansa, joka
perustettiin noin 2700 vuotta e.Kr:n syntymää. Kun he alkoivat liikkua
vähän ulompana merellä, harjoittivat he ensin merirosvoutta, vaan
muuttivat vähitellen ammattinsa kaupaksi.

Sidonin foinikialaiset perustivat Tyros-kaupungin. Näiden molempain
pääpaikkojen ympärille kasvoi pitkin lyhyttä rannikkoa monta muutakin
kauppapaikkaa. Alussa hallitsivat kuninkaat, joiden valtaa kuitenkin
papisto ja mahtavat suvut rajoittivat, kunnes kuninkuus viimein
kokonaan lakkasi. Kaikki kaupungit olivat yhtyneinä liittoon, jonka
johtajana ensin oli Sidon ja sittemmin Tyros, kun assyrialaiset
valloittivat Sidonin. Tyron kukoistusaika oli vuosina 1000-600 e.Kr.

Foinikialaisten merikauppa liikkui alussa Välimerellä. Ollen varovaisia
merimiehiä purjehtelivat he aina pitkin rantoja, etsien vähitellen
maita, joiden tuotteista he voivat saada voittoa. Kun lyödyn rahan
käyttäminen kauan oli heille tuntematonta, oli heidän vanhin kauppansa
luonteeltaan vain vaihtokauppaa. Etäisimpiin paikkoihin perustivat he
käydessään siirtokuntia, jotka vähitellen kasvoivat kaupungeiksi.
Ensimmäinen tämänlaatuinen perustus on tehty Kypros-saarelle, joka
monessakin suhteessa oli foinikialaisille hyvin tärkeä. Saari oli rikas
metalleista, varsinkin hyvästä kuparista, joka sen saaren mukaan on
saanut nimensäkin; siellä kasvoi suurta hirsimetsää, josta saatiin
laivanrakennus-puita. Kreta- ja Rodos-saarilla oli foinikialaisilla
myöskin ikivanhoja uutisasuntoja. Vähä-Aasian etelärannalla olevaa
Tarsos-kaupunkia sanotaan foinikialaisten perustamaksi. Aikaisin oli
foinikialaisilla luja jalansija monellakin Arkipelagin saarella, vaikka
he sittemmin niistä luopuivat, kun kreikkalaiset alkoivat kilpailla
heidän kanssansa. Egyptiin ja Palestinaan oli heillä vilkas liike, he
kun kuljettelivat niiden maiden tuotteita muuanne. Punaisella-merellä
foinikialaiset aikaisin harjoittivat laajaa meriliikettä, joka ulottui
Afrikan eteläisemmille rannoille, Babyloniin, jopa Itä-Indiaankin asti.
Raamatussa kerrotaan, miten kuningas Salomo liitossa tyrolaisten
kanssa lähetti laivoja rikkaasen kultamaahan, niin sanottuun
_Ofir_-maahan, joksi on arveltu milloin Itä-Indiaa, milloin
Afrikan Sofala-rannikkoa. Afrikan pohjoisrantaa kulkivat he aikaisin ja
monta tärkeää siirtopaikkaa perustettiin sinne. Niistä mainittakoon
Utika ja monta sataa vuotta myöhemmin (noin 800) perustettu
_Kartago_ (uusi kaupunki), joka kohta vahvistui ja yleni
mahtavammaksi kaikkia muita. Afrikasta siirtyivät foinikialaiset
Espanjaan, jonka eteläisistä vuoristoista he löysivät niin paljon
jaloja metalleja, että, kuten kerrotaan, heidän merimiehensä eräällä
paluumatkallaan käyttivät suuria hopeamöhkäleitä laivanankkureina.
Tämä maa, jolle he panivat nimen Tarshish, tuli pian heidän
tärkeimmäksi oleskelupaikakseen. Sinne perustettiin monta uutispaikkaa,
jotka kohta kasvoivat melkoisiksi kaupungeiksi, niinkuin _Gades_
(= linnoitettu kaupunki), _Malaga_ (= kalansuolauspaikka) ja
_Sevilla_ (= vuorikaivoskaupunki). Kauan katsottiin Gibraltarin
salmen rannalle pystytettyjä Melkartin (Herkuleen) pylväitä, tuota
vanhimpain kauppamatkojen loppukohtaa, maailman ääreksi, mutta viimein
purjehdittiin niidenkin ohitse. Tänä viimeisempänä aikana purjehtivat
foinikialaiset laivat etelään päin aina kultarikkaasen Guineaan
asti, ja ovatpa ne, kuten muinainen tarina kertoo, erään Egyptin
kuninkaan käskystä kiertäneet Afrikan ympärikin. On myöskin luultu
foinikialaisten käyneen Britannian rannalla ja Itämeren rannoilta
koonneen muinaisaikaan niin harvinaista bernsteiniä eli merenkultaa.

Foinikialaisten maakauppa kävi karavaani-matkueiden kautta. Ne kulkivat
etelässä aina Onnelliseen Arabiaan asti, josta saatiin kultaa,
jalokiviä, pyhää savua ja mirhamia. Samalla tavalla tuotiin myöskin
Indiasta maustimia ja Afrikasta elefantinluuta. Niniveen ja Babyloniin
kulki kauppa Syrian kautta ja Libanonin yli. Babylonista kävivät
karavaanit aina Bokarassa ja Tibetissä asti. Niiden kautta tuli Syrian
asujamille tutuksi silkki, jota jo profeetta Hesekiel mainitsee.
Pohjoisessa pitivät foinikialaiset vilkasta liike-yhteyttä Armenian
kanssa, saaden sieltä Kaukasos-maiden metalleja.

Taideteollisuus vaurastui aikaisin tällä kansalla. Ensinnä
mainittakoon _purpuranvärjäys_, joka taito oli niin vanha, että
sitä tarinassa sanotaan Helkart-jumalan keksimäksi. Väri saatiin
monestakin koteloeläimestä, varsinkin muutamista "murex"-sukuun
kuuluvista lajeista, joiden verellä värjättiin pummuli-, liina- tai
silkkikangasta, jolloin ne tulivat loistavan ja usein tulipunaisen
karvaisiksi. Etevimmät purpuran-värjäyslaitokset olivat Tyrossa. Toinen
hyvin kehittynyt teollisuuden haara oli _lasinteko_ Moni vanha
kirjailija sanoo foinikialaisia lasin keksijöiksi ja kertoo heidän
pitäneen monta vuosisataa sitä taitoaan salassa. Mutta nyt on olemassa
varmoja todistuksia, että egyptiläiset tunsivat sen taidon jo kauan
ennen foinikialaisten aikaa. Suurimmat lasitehtaat olivat Sidonissa.
_Savenvalamisessa_ ja varsinkin kallisarvoisten astiain teossa
poltetusta savesta ovat foinikialaiset olleet kreikkalaisten
opettajina. Saviastiat olivat heidän paras vientitavaransa ja vielä
Tyron mahtavuusajan lopullakin vaihtoivat he juuri niillä kaukaisten
saarien asujamilta tinaa. Rauta ja teräs olivat heille vanhimpina
aikoina tuntemattomat; sen sijaan he edistyivät hyvin taitaviksi
_pronssisepiksi_. Egyptin hieroglyfi-kirjoituksissa mainitaan
foinikialaisia pronssiaseita ja sellaisia kerrotaan heidän tehneen
paljo villeille kansoille. Jalometallisia, foinikialaisten taiteilijain
tekemiä maljoja pidettiin muinaisajan paraimpina korukaluina.

Ihmissivistykselle ovat foinikialaiset tehneet erittäin tärkeän
palveluksen keksimällä kirjoitusaapiston, vaikka se alussa olikin vain
lyhennetty hieroglyfi-kirjoitus, samantapainen kuin Egyptissä.
Foinikialainen kirjainkirjoitus, joka sitte on tullut kaiken sellaisen
kirjoituksen esikuvaksi, keksittiin luultavasti siihen aikaan, kuin
hyksot vielä hallitsivat Egyptiä.

Lavea kauppa ja etevä taideteollisuus kokosivat Foinikian kaupunkeihin,
varsinkin Tyroon, suuria rikkauksia. Nautinnon himo kasvoi samassa
suhteessa, kuin oli keinoja sitä tyydyttää, ja ääretön siveettömyys
levisi hillittömällä vauhdilla, osaksi saaden kiihdykettä
foinikialaisten paheellisista uskonnonmenoista. Silloin tuli
rangaistuksen aika. Tyron rikkaudet olivat jo kauan kiihdytelleet
valloittajain saaliinhimoa. Jo noin 900 e.Kr. oli kaupungin täytynyt
taipua maksamaan veroa Assyrian kuninkaille. Sittemmin piiritti sitä
kuningas Sargon, joka myöskin saattoi alammaisuuteensa sen
aluskaupungit sekä vanhan Tyron, joka oli mannermaalla. Mutta toinen
kaupunki oli jo ennen kasvanut läheiselle merensaarelle eikä Sargon
voinut sille mitään tehdä. Nabukudurassur myöskin kauan turhaan koetti
valloittaa saarikaupunkia. Viimein (574) tekivät sen asujamet hänen
kanssansa sovinnon, tunnustaen hänen yliherruutensa. Tyros ei sen
jälkeen enää koskaan kohonnut entiseen loistoonsa.

Kartago tuli nyt Tyron perijäksi, jopa vaurastui kohta
loistavammaksikin ja mahtavammaksi emäkaupunkiansa. Se taistelemalla
pääsi muiden Afrikan rannan foinikialaisten siirtopaikkain herraksi ja
ulotti vaikutusvaltaansa kauas sisämaahan. Se valloitti Baleari-saaret,
Korsikan ja Sardinian sekä osan Etelä-Espanjasta, johon monta
kartagolaista siirtokuntaa perustettiin. Mutta yrittäessään
valloittamaan Sisiliaa joutui se onnettomaan sotaan ensin
kreikkalaisten kaupunkien ja sitte vielä mahtavamman Rooman kanssa.



Persian valtakunta.


Persialaisten alkuperä ja uskonto.

Arjalaiset läksivät läntisen Ylä-Aasian vuoristosta liikkeelle. Osa
heistä siirtyi etelään päin ja asettui Indus- ja Ganges-jokien
seuduille. Nämä, sittemmin niin sanotut _indialaiset_ eli
_hindulaiset_ kohosivat hyvin korkealle sivistysasteelle; he
rakensivat suurenmoisia kalliotemppelejä, perustivat ominaisen
yhteiskunta-järjestyksen ja kasvattivat rikkaan kirjallisuuden. Toinen
osa heimosta pysyi alkuperäisillä kotipaikoilla taikka siirtyi länteen
päin. Siten perustivat arjalaiset _Baktraan_ (Balkiin) vanhan
valtakunnan, jonka aikoinaan suuri sivistys on jo ammoin kadonnut, sekä
levisivät myöskin Indus-joen lännenpuoliselle laajalle ylängölle. He
sanoivat aluettaan _Iraniksi_ (arjalaisten maaksi) ja kävivät
pitkällistä ja veristä sotaa pohjaisia tatarilaisheimoja vastaan,
joiden alueen nimi oli _Turan_. Siten he tottuivat katsomaan koko
olemassa oloa ainoastaan hyvän ja pahan tasaväkisten voimain
keskinäiseksi taisteluksi.

Läntisten arjalaisten keskellä esiytyi kaukaisessa muinaisuudessa (ei
tiedetä varmaan milloin) uskonnonperustaja _Zaratustra_
(Zoroaster), joka eli hyvin kunnioitettuna suurvaltaisen kuninkaan
_Gushtaspin_ hovissa. Hänen sanotaan tehneen kokonaisen
oppijärjestelmän niistä mielikuvitelmista ja uskonnollisista menoista,
jotka olivat tavallisia hänen maanmiehillänsä. Tämän opin mukaan oli
alussa kaksi rajattoman ajan synnyttämää jumaluusolentoa: valon jumala
_Ormuts_, joka ilmestyi aurinkona, ja pimeyden paha henki
_Ahriman_, yön herra. Molempain käskyläisinä on koko joukko
ylempiä ja alempia eriarvoisia henkiä, jotka lakkaamatta taistelevat
toiset toisiansa vastaan, kunnes ajan lopussa, jolloin Ahriman
voitetaan, ilmestyy maailman sovittaja tekemään ijäistä rauhaa.
Ahrimanista silloin tulee hyvä henki, ja kaikki pahuus häviää. Alimmat
henget ovat _ferverit_, ihmissielujen alkukuvat. Kun jokaisella
ihmisellä on sekä hyvä että paha ferver ja hän on molempain vaikutuksen
alainen, niin raivoaa siis jokaisen kuolevaisen rinnassa sama taistelu
kuin koko maailmassa. Ormutsin palvelijain pitää palvella jumalaansa
siveällä elämällä, rukouksilla ja puhdistuksilla, maanviljelyksellä ja
puiden istutuksella sekä vahingollisten eläinten ja kasvien
hävittämisellä.

Zaratustran oppi on säilytettynä myöhemmin kirjoitetussa
_Zend-Avestassa_, jossa uskonnonkirjassa on monta eri aikoina
syntynyttä kirjoitelmaa. Magilaisten mahtava pappiskasti johti
uskonnollisia menoja ja uhreja.


Kyron tarina.

Persian pohjoisosa on jylhää vuoristoa, jyrkkiä kukkuloita ja syviä
rotkoja, mutta niiden välillä on myöskin ruohoisia laidunmaita.
Eteläpuoli sen sijaan on alavaa, auringon paahtamaa seutua, joka päättyy
aavikkoon. Sen asujamet, yksinkertaisen paimenkansan, korotti
naapurikansain vallitsijaksi _Kyros_ (eli Kuru, kuten nimi oikeastaan
oli; latinaksi _Cyrus_). Tämän valloittajan elämänvaiheista on ollut
montakin kertomusta, joista Herodotos on muistiin kirjoittanut sen, joka
hänestä näytti luonnollisimmalta. Se on tällainen.

Median kuninkaalla Astyageella oli tytär Mandane. Hänestä näki isä
unta, että hänen sylistään juoksi vesivirta, joka peitti tulvallansa
koko Aasian. Hän kertoi unensa niille magilaisille, jotka selvittelivät
unia, ja hämmästyi, kun heiltä kuuli, mitä uni muka merkitsi. Sentähden
hän ei naittanut tytärtänsä kellekään medialaiselle, joka olisi ollut
kyllin arvokas hänelle puolisoksi, vaan eräälle tyyniluontoiselle
persialaiselle Kambyseelle. Sen jälkeen näki Astyages vielä toisen
unen. Hänestä näet näytti niinipuu kasvavan saman tyttären sylistä ja
ulottuvan yli koko Aasian. Sen selittivät unien tietäjät niin, että
hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi hänen sijaansa. Astyages
nyt tuotti luoksensa Mandanen, ja kun Kyros syntyi hänestä, antoi hän
pojan surmattavaksi Harpagolle, joka oli erittäin uskollinen hänelle
ja hänen suvullensa. Harpagos jätti lapsen eräälle Astyageen
lammaspaimenelle, käskien heittää sen jollekin vuorelle. Mutta paimen
veikin vuorelle oman vaimonsa kuolleena syntyneen lapsen ja jätti Kyron
eloon kasvamaan paimenpoikana. Kun Kyros oli kymmenen vuoden ijässä,
leikitteli hän kerran muutamien samanikäisten kanssa tiellä. Leikissä
valitsivat pojat hänet kuninkaaksi, ja hän määräeli heille töitä,
pannen muutamat rakentamaan taloja, toiset olemaan keihäsmiehinä, ja
yhden hän nimitti "kuninkaan silmäksi" (päällysmieheksi). Eräs
leikkikumppaneista oli ylhäisen medialaisen poika, ja kun hän ei
tehnyt, mitä hänelle oli määrätty, kuritti Kyros häntä ruoskalla oikein
kovasti. Rangaistu poika valitti isällensä ja isä ilmoitti asian
kuninkaalle. Astyages kutsui Kyron eteensä ja kysyi häneltä äkäisesti:
"kuinka sinä, niin alhaisen miehen poika, uskallat sellaisella tavalla
kohdella tätä, joka on valtakunnan ylimysten poikia?" Mutta Kyros
vastasi: "O, herrani! sen tein syystä kyllä, sillä pojat asettivat
minut kuninkaaksi. Ja kun hän ei totellut minua, sai hän ansaitun
rangaistuksensa." Pojan näin puhuessa huomasi Astyages hänen kasvonsa
samanlaisiksi kuin omansa, ja hänen vastauksensakin oli kuin kuninkaan
pojan; samalla näytti hänestä myöskin aika, jolloin Kyros oli jätettävä
kuolemaan, soveltuvan pojan ikään. Pakotettuaan paimenen tunnustamaan
päätti Astyages julmasti kostaa Harpagolle. Hän kutsutti Harpagon
luoksensa ja ravitutti häntä hänen oman poikansa lihalla, jonka pojan
Astyages oli Harpagon tietämättä tapattanut. Atrian lopulla toivat
palvelijat peitetyn vadin pyytäen vierasta ottamaan siitä, mitä
mielensä teki. Harpagos nostaessaan peitettä näki poikansa pään,
kädet ja jalat. Kyros lähetettiin sitte Persiaan, jossa hän kasvoi
nuorukaiseksi. Jänikseen kätketyllä kirjeellä kehoitti Harpagos häntä
nousemaan kapinaan Astyagesta vastaan. Kyros luettuaan kirjeen kutsui
persialaiset yleiseen kokoukseen ja ilmoitti Astyageen muka nimittäneen
hänet heidän sotapäälliköksensä. Sitte käski hän heidän seuraavana
päivänä tulla työkaluinensa ja raivata suuren orjantappuraisen kentän.
Kun persialaiset saivat loppuun heille määrätyn päivätyön, käski Kyros
heidän palata seuraavana aamuna puhtaina ja juhlapuvussa. He saivat
asettua siloiselle niitylle, jossa Kyros heille toimitti pidot. Atrian
jälkeen kysyi Kyros, kumpiko päivä heitä paremmin miellytti. Kun
persialaiset sanoivat toista päivää paremmaksi, lausui hän: "Kaikki
teidän päivänne ovat työpäiviä, jos palvelette medialaisia, mutta
tällaisia juhlapäiviä, jos luovutte heistä. Tehkää siis itsenne pian
vapaaksi." Persialaisten noustua kapinaan nimitti Astyages medialaisten
päälliköksi Harpagon, joka heti meni joukkoineen Kyron puolelle.
Silloin Astyages itse läksi taisteluun, mutta hänet voitettiin ja
otettiin vangiksi. Herruus siirtyi näin medialaisilta persialaisille
(560).

Noin kymmenen vuoden kuluttua kukisti Kyros toisen suuren
valtakunnan, Lydian, joka oli Vähä-Aasian länsiosassa. Siellä hallitsi
_Kroisos-niminen_ kuningas (latinaksi Croesus), joka oli yli koko
Aasian tunnettu suuresta rikkaudestaan. Hänen luoksensa kerrotaan
kerran tulleen viisaan atenalaisen lainsäätäjän Solonin, ja hänet
otetun hyvin vierasvaraisesti vastaan. Kroisos näytteli hänelle
aarrevarastoansa ja kysyi sitte: "Atenalainen vierasystävä! Minulle on
ylistelty sinun suurta viisauttasi. Sanoppas nyt, kuka sinun mielestäsi
on onnellisin kaikista ihmisistä?" Solon vastasi: "O kuningas,
atenalainen Tellus: hän näki isänmaansa vaurauden, hänellä oli hyvät
lapset ja hän kaatui voitollisessa taistelussa isänmaansa puolesta."
"Kenen asetat häntä lähimmäksi?" kysyi Kroisos. Solon vastasi:
"Kleobis- ja Bitonveljekset. Kun heidän äitinsä, joka oli pappi, kerran
oli lähtemässä ajaen temppeliin, mutta härjät eivät joutuneet oikeaan
aikaan kedolta, kävivät nuorukaiset itse valjaihin ja vetivät äitinsä.
Temppelissä äiti astui jumalattaren kuvan luo ja rukoili, että hänen
poikansa saisivat, mikä ihmiselle olisi parasta. Kohta sen jälkeen
nukkuivat molemmat nuorukaiset itse temppelissä hiljaisesti ijäiseen
uneen." Silloin Kroisos pahastuen lausui: "No, etkö sitte katso minun
onneani minkään arvoiseksi?" Solon vastasi: "Nykyään olet kyllä
mahtavan rikas ja monen kansan hallitsija; mutta onnelliseksi en voi
sanoa sinua, ennenkuin saan kuulla, että elämäsi päivät ovat myöskin
päättyneet yhtä onnellisesti. Montakin, joille jumala on näyttänyt
onnea, on hän sitte sitä syvemmälle kukistanut." Jonkun ajan kuluttua
alkoi Kroisos sodan Kyroa vastaan, mutta joutui perin tappiolle. Hänen
pääkaupunkinsa Sardes valloitettiin ja hän itse jäi voittajan käsiin,
joka hänet tuomitsi elävänä poltettavaksi. Kun vangittu kuningas jo
seisoi roviolla, johtui hänelle mieleen, mitä Solon oli sanonut. Ja
sitä ajatellessaan huokasi hän ja lausui kolme kertaa: "Solon!" Kyros
käski kysyä, mitä hän sillä tarkoitti, ja Kroisos kertoi keskustelunsa
viisaan miehen kanssa. Kyros, peljäten koston hetkeä ja miettien,
mitenkä ei mitään ole pysyväistä ihmiselämässä, käski sammuttaa jo
sytytetyn tulen sekä otti Kroison ystäväksensä ja ainaiseksi
kumppanikseen.

Jonkun ajan kuluttua läksi Kyros Babyloniaa vastaan. Kauan majailtuaan
kaupungin edessä, voimatta saada mitään aikaan, johdatti hän viimein
Eufratin veden kaivettuun järveen, jota oli käytetty tulvain
tasoittelemiseksi; kaupungin läpi juokseva vesi tuli siten niin
matalaksi, että persialaiset pääsivät sitä myöten kaalamalla
kaupunkiin. Jos babylonialaiset olisivat edeltä päin tienneet tai
huomanneet, mitä Kyros teki, olisivat he voineet kurjimmalla tavalla
tuhota persialaiset. Sillä jos he olisivat sulkeneet kaikki jokeen
johtavat porttinsa ja itse puolustaneet valleja, jotka olivat pitkin
joen kumpaistakin rantaa, niin olisivat he saaneet viholliset kiinni
kuin kalat rysästä. Mutta nyt tulivat persialaiset äkkiarvaamatta
heidän päällensä. Kaupungin sanotaan olleen niin suuren, että kun
äärimmäiset osat olivat valloitettuna, niin keskellä asuvat eivät
tienneet siitä mitään, vaan tanssivat ja iloitsivat silloin paraikaa
olevassa juhlassa, kunnes viholliset saapuivat heidänkin päällensä.

Kun tämä oli kukistettu, läksi Kyros valloittamaan myöskin
massagetalaisia, suurta ja urhollista kansaa, joka asui Kaspianmeren
rannalla ja Araxes-joen varsilla. Tätä kansaa hallitsi kuningatar
Tomyris. Hänen poikansa, kun oli kavaluudella voitettu ja vangittu,
tappoi itsensä sen onnettomuuden johdosta, ja nyt läksi äiti itse
johtamaan massagetalaisia. Siitä syttyi tulinen taistelu, jossa viimein
massagetalaiset voittivat. Kyros itse kaatui taistelukentällä. Mutta
Tomyris täytti nahkasäkin verellä ja viskasi siihen Kyron pään, sanoen:
"Juo nyt verta kylliksesi!"


Dareios Hystaspis. Xerxes.

Kyroa seurasi poikansa Kambyses, ankara ja sotainen hallitsija. Hän
valloitti Egyptin valtakunnan (523). Epäluuloisuudesta oli hän
surmauttanut nuoremman veljensä Smerdiin. Mutta Kambyseen poissa
ollessa ilmestyi eräs medialainen magilainen ja alkoi julistaa olevansa
Smerdis. Retkellä häntä vastaan kuoli Kambyses tapaturmasta.
Persialaiset sitte tottelivat tätä Vale-Smerdistä seitsemän kuukautta,
luullen häntä todellakin Kyron pojaksi. Mutta kun petos tuli ilmi,
liittyi seitsemän ylhäistä persialaista akaimenidien heimosta, johon
kuningassukukin kuului, ja he menivät yht'äkkiä Smerdiin palatsiin ja
murhasivat hänet.

Nämä seitsemän päättivät, että kuninkaan arvo oli edelleenkin
pysytettävä, ja sopivat seuraavana aamuna auringon noustessa tulemaan
määrättyyn paikkaan, ja se heistä oli tuleva kuninkaaksi, jonka hevonen
siellä ensin hirnui. Se tapahtui Dareiolle hänen tallimestarinsa
viekkauden kautta. Toiset silloin hyppäsivät ratsujensa seljästä
maahan, lankesivat kasvoillensa ja tervehtivät Dareiota kuninkaanansa.

Hallituksensa alussa oli Dareiolla monta kapinaa kukistettavana, kun
monikin voitettu kansa oli viime aikoina koettanut irtautua Persian
vallasta. Varsinkin tuotti hänelle vaikeuksia Babylonin kapina. Sen
johtaja sanoi olevansa Babylonian viimeisen kuninkaan poika ja
aikovansa uudistaa isäinsä herruuden. Tigris-joen yli mennessään tapasi
Dareios ensin viholliset ja ajoi heidät takaperin, voitti sitte uudessa
taistelussa ja alkoi piirittää itse Babylonia. Yhdekstoista-kuukautisen
turhan piirityksen jälkeen alkoi niin Dareios kuin sotajoukkokin
kyllästyä koko sotaan, ja babylonialaiset alinomaa muureiltansa
pilkkasivat heitä. Kuten tarina kertoo, päätti silloin ylhäinen
persialainen Zopyros valloittaa kuninkaallensa kaupungin. Sitä varten
hän julmimmasti rääkkäsi itseään, leikkasi nenänsä ja korvansa pois,
ajeli tukkansa niinkuin pahantekijältä ja ruoskitsi itsensä verille.
Sen näköisenä meni hän kaupunkiin ja sanoi itseänsä kuninkaan tuolla
tavalla kohdelleen. Babylonialaiset asettivat hänet pienen sotajoukon
päälliköksi ja sillä hän, niinkuin oli edeltäkäsin sopinut kuninkaan
kanssa, saavutti alussa monta voittoa. Kun nyt babylonialaiset sen
menestyksen johdosta korottivat hänet suuremmaksi päälliköksi, avautti
hän ryntääville persialaisille kaksi kaupungin porttia. Siten Babylon
valloitettiin toisen kerran.

Jo hallituksensa alussa jakoi Dareios valtakuntansa 20 satrapiaan,
joita kutakin hallitsi maaherra eli _satrapi_. Sekä Kyros että
Kambyses olivat kuhunkin valloitettuun maahan jättäneet kotimaiset
hallitsijasuvut edelleenkin valtaan, missä vain noiden hallitsijain
uppiniskaisuus tai muut syyt eivät pakottaneet heitä erottamaan tai
muuanne siirtämään. Nyt tuli kukistettujen kansain hallitus
yhtäläisemmäksi, ja ne lujemmin liitettiin yhdeksi kokonaiseksi. Sitä
paitsi määrättiin säännölliset verot kunkin satrapian maksettavaksi. Ne
olivat varsinkin sellaisia luonnontuotteita, joita kussakin eri maassa
paraiten saatiin; niinpä maksoi Media hevosia, Babylonia vehnää, India
kultahietaa ja muut maat muita tavaroita. Alammaiset, joista tämä
järjestys usein tuntui rasittavalta, sanoivat, että Kyros oli ollut isä
ja Kambyses herra, vaan Dareios oli kaupustelija.

Sotalaitos kehitettiin hirvittäväksi. Sotateitä tehtiin yli koko
valtakunnan; sotaväelle tasoitettiin erityisiä katselukenttiä; jokainen
asekuntoinen alammainen oli velvollinen sotapalvelukseen. Mutta kun
sotaväki kansakunnittani kokoutui suurin joukoin, ei siinä ollut mitään
säännöllistä jakoa eikä varmaa johtoa. Kohtapa saatiinkin kokea, ett'ei
yksistään sotajoukon suuruudella voiteta.

Äärettömän joukon kanssa läksi Dareios valloitusretkelle
skytialaisia, nykyisten slaavilaisten esi-isiä vastaan, joka
urhollinen paimentolaisheimo kuljeksi suurilla aroilla Mustanmeren
pohjoispuolella. Hän marssi Trakian läpi, voitti villit getalaiset ja
meni Tonavan yli. Mutta skytialaiset lakkaamatta peräytyivät etemmäksi,
niin että Dareios takaa ajaessaan joutui kauas autioille aroille, jossa
hänen sotajoukkonsa oli aivan menehtyä ravinnon puutteesta. Hänen
täytyi siis viimein lähteä palaamaan tyhjin toimin, ja paluumatkalla
kuoli häneltä paljo väkeä.

Vielä onnettomammin päättyivät ne sotaretket, jotka Dareios
sotapäälliköillään teetti kreikkalaisia vastaan ja joista tuonempana
tarkemmin kerrotaan. Hänen viimeiset vuotensa kuluivat uuden
samanlaisen retken laajoihin varustuksiin, kunnes hän kuoli (485).
Hänen poikansa ja seuraajansa _Xerxes_ oli heikko ja kopea
itsevaltias. Suurimman sotajoukon kanssa, kuin vanha historia tietää
kertoa, läksi hän Kreikanmaata vastaan, mutta sai kohta kokea, miten
vähä järjestymättömillä joukoilla on kykyä kestämään taistelua vapaan
kansan innostusta ja suurempaa sivistystä vastaan. Hänen täytyi
häpeällä palata ja suurin osa hänen sotajoukostaan joutui häviöön.
Hänen loppuhallituksensa aikana (vuoteen 465 asti) alkoi jo näkyä
varmoja häviön ja rappeutumisen merkkejä suuressa Persian
valtakunnassa.

[Kuva: Xerxes valtaistuimellaan.]

Ei missään ole kuninkaallinen itsevaltius niin kehittynyt kuin
persialaisilla: Persian laki sääsi nimenomaan, että kuningas tekee,
mitä tahtoo. Hänen kädessänsä oli kaikkein henki ja elämä. Jokaisen,
joka pääsi hänen eteensä, täytyi laskeutua polvilleen ja suudella
maata. Niinkuin valonhenget ympäröivät Ormutsin valtaistuinta, niin
hänen sijaisellaankin, Persian kuninkaalla, oli suuri ja loistava
hovikunta, ja sitä johtamassa seitsemän ylhäistä virkamiestä sekä
pappisneuvosto. Kuninkaallinen pöytä oli katettu valituimmilla,
kaukaisista seuduista tuoduilla ruo'illa ja juomilla. Hovi muutti
oleskelupaikkaa eri vuodenaikojen mukaan: talvi vietettiin kuumassa
Babylonissa, kevät Susassa, kesä vilpoisessa Ekbatanassa. Monta puistoa
eli "paratiisia" hedelmäpuineen ja metsäneläimistä rikkaine
eläintarhoineen oli laitettu kuningasta varten matkoilla käytettäväksi.
Palatseista on ensi sijassa mainittava _Persepolis_ varsinaisessa
Persiassa. Perustuksena oli siinä kolme pengermää, marmorirapuilla
yhdistetyt ja kyllin suuret, että kymmenen ratsumiestä sopi niillä
rinnakkain ratsastamaan. Ensimmäisen pengermän raput veivät
pylväskäytävään, josta nyt näkyy ainoastaan vähäisiä jäännöksiä.
Vieressä seisoo pari marmorista hakattua, muodoltaan satumaista, suurta
eläimenkuvaa. Toisen pengermän seinässä näkyy korkokuvia: kuninkaan
palvelijoita monenkarvaisissa puvuissaan ja eri toimissa taikka
valtakunnan eri maakuntain lähettiläitä. Toiset portaat vievät toiseen
pylväskäytävään, josta päästään moneen yksinäiseen rakennukseen. Niissä
on kussakin monta huonetta, täynnä kuvakoristuksia. Eräässä paikassa on
kuvattuna kuningas täydessä loistossaan ottamassa puheilleen
alammaisiansa. Toisessa paikassa hän, yllä monilaskoksinen medialainen
puku, istuu valtaistuimella, pitkä valtikka kädessä; takana seisoo
palvelija, pitäen hänen päällänsä suojelushengen haaveellista kuvaa.
Assyrialaiset kuvasivat kuningastansa aina toimivana; sitä vastoin hän
täällä lepää juhlallisessa majesteettiudessa. Koko palatsin kukkula on
täynnä avarain salien, lukemattomain marmoripylvästen ja koruovien sekä
suurten suihkukaivolaitosten jäännöksiä. Nimet Dareios ja Xerxes, joita
tavataan monilukuisissa nuolenpää-kirjoituksissa, ilmoittavat ajan,
jolloin nämä rakennukset ovat syntyneet.

Kuningasten velvostuttava elintapa, yksinvallan rampaava vaikutus,
maaherrain yhä karttuva itsevaltaisuus ja kukistettujen kansain pelkuri
orjamaisuus yhdessä vaikuttivat, että Persian valtakunta, vaikka olikin
näköään niin loistava, kypsyi häviöönsä paljon ennemmin, kuin se, kuten
tuonempana kerrotaan, kukistuikaan valloittajan kautta.



MUINAISKLASSILLISET KANSAT.


Kreikkalaisilla ja roomalaisilla kohosi ihmishenki suurempaan
itsenäisyyteen. Sielullinen elämä esiytyi täällä toimimaan etenkin
selvänä ja säännöllisenä _ymmärryksenä_, jonka kuvia tämän
sivistyksen ilmiöt ovat. Ylemmäksi Itämaiden raakaa luonnonpalvelusta
kohosi kreikkalainen jumalamaailma, jossa ihminen esiytyi luonnon
voittajana ja herrana. Lähinnä kehittyi uskonnosta kaunotaide, jonka
tuotteet, muodostellut suhdallisuuden lakien mukaan, ovat pysyneet
kaikkina aikoina muodon täydellisyyden mallikuvina. Sittemmin kehittyi
itsenäinen tiede, selvän ajatuksen ja levollisen mietinnän tuote.
Yhteiskunnassa hyljättiin sekä yksinvaltiuden että pappisvallan
mielivaltaisuus, ja järkevä lainsäätämys, joka sitte roomalaisilla
eteni hyvin suureen täydellisyyteen, koetti jo täällä yhä tarkemmin
järjestellä yhteiskunnallista elämää.



Helleniläiset eli kreikkalaiset.


Suuruuteensa nähden on Kreikanmaalla, syvälle maan sisään pistäytyvien
merenlahtien ja suuren saaririkkauden tähden, tavattoman pitkät rannat.
Sitenpä enimmät sen asujamista helposti pääsivät yhteyteen vierasten
maiden kanssa, joka asia on hyvin paljon vaikuttanut koko kansan
sivistyskehitykseen. Ilma saa raittiista meri- ja vuorituulista
suloista viileyttä. Maa, vaikka osaksi kivinen ja kolea, antaa kyllä
useimmissa paikoissa hyvän sadon, mutta vaatii viljelijältänsä vaivaa
ja ponnistuksia.

Luonnonlaatu on hyvin vaihtelevainen. Voidaan erottaa neljä varsin
erinäistä pääosaa: Pohjois-Kreikka, Hellas, Peloponnesos ja saaret.
Pohjois-Kreikassa oli kaksi maakuntaa ja niiden rajana Pindos-seljänne:
Tessalia oli hymyilevän kaunis ja hedelmällinen, vaan Epeiros täynnä
autioita vuoria, järviä ja metsiä, asujamina vain villiheimoja.
Näiden maakuntain etelärajasta alkoi Hellas. Kauimpana idässä oli
Attika, Atena kaupunkineen, sievä pikku maakunta, jossa monet
purot suikertelivat pitkin viehättäviä laaksoja, ja kukkuloita
kaunistivat muhkeat öljypuistot. Attikan länsipuolella oli Boiotia,
kattilanmuotoinen laakso, keskellä pohjaa suuri Kopais-järvi; se oli
ylävä, järvinen ja sumuinen maakunta ja teki mieleen melkein raskaan ja
vakavan vaikutuksen. Vielä lännempänä oli korkeavuorinen, jylhän kaunis
Fokis sekä muutamia pienempiä maakuntia. Läntisimpänä olivat jylhä
vuorimaa Aitolia ja vähän viljelty, järvinen Akarnania, molemmat
luonnonlaadultaan samankaltaiset kuin läheinen Epeiros. Kapea
Istmos-taipale, jolla kauppakaupunki Korintos oli, erotti Hellaan
Peloponnesosta. Tässä yleensä varsin hedelmällisessä niemimaassa oli
monta luonnonlaadultaan vaihtelevaa maakuntaa: lakea ja hedelmällinen
Akaia, kaunis Elis, etelärannan viljavat tasangot Messenia ja Lakonia,
epätasainen Argos ja sisämaassa vuorinen, jylhän kaunis Arkadia. Saaria
oli kolme pääryhmää: Ionian saaret Kreikan luoteisrannalla, Kykladit
kaakkoisrannan ulkopuolella, ja etempänä idässä pitkin Vähä-Aasian
rantaa Sporadit. Lähellä Hellaan itärantaa oli suuri hedelmällinen
Euboia-saari.

Kreikan asukkaat, jotka luetaan arjalaiseen heimoon, ovat tulleet
maahan monessa osastossa. Vanhimpia puolivillejä asujamia sanottiin
pelasgilaisiksi. He elivät, kuten tarina kertoo, tammenterhoista ja
tekivät suurista kallionlohkareista ilman mitään kiinnittävää
saviseosta suuria rakennuksia, joita on sanottu _kyklopisiksi_.
Akaialaiset, jotka moneen paikkaan, varsinkin Peloponnesoon, perustivat
mahtavia valtakuntia, olivat taruaikaan pääheimona. Mutta
historiallisena aikana vallitsivat ionialaiset ja dorialaiset.
Ionialaiset asuivat vanhastaan Vähä-Aasian länsirannikolla, saarilla ja
Attikassa; viimemainitut vaelsivat tänne pohjoisesta päin ja asettuivat
viimein Peloponnesoon. Näiden luonteen erilaisuuden mukaan kehittyi
kaksi jyrkkää vastakohtaa helleniläisten koko yhteiskunnallisessa ja
henkisessä elämässä. Ionialaiset olivat hempeää, iloista ja notkeaa
luonnetta, nerokkaat ja vilkkaat käsittämään, taipuvaiset kauppaan,
teollisuuteen, taiteihin ja tieteihin, mutta samalla levottomat ja
oikulliset; heillä kehittyi kansanvalta (_demokratia_).
Dorialaiset sitä vastoin olivat vakavat, jurot ja harvapuheiset; he
käsittivät hitaasti, mutta tahdonvoima oli heillä väsymätön;
rauhallisissa toimissa he olivat heikommat ionialaisia, mutta
sodassa urholliset ja kestäväiset. Heillä kehittyi ylimysvalta
(_aristokratia_). Sittemmin kun ionialaiset ja dorialaiset
keskinäisissä taisteluissa uuvuttivat toinen toisensa, esiytyivät taas
akaialaiset huomattavimmiksi.



Taruaika.


Jumala-maailma.

[Kuva: Hebe. Hermes. Hefaistos. Dionysos. Apollon. Ares.
Pluton. Poseidon, Zeus, Artemis. Pallas. | Herakles. Afrodite. Eros.
Here.]

Kreikan jumalat olivat loistava joukko, joka kansan uskonnon mukaan
asuskeli pilvien yläpuolella, korkealla Olympos-vuorella. Etevin
heistä, kaikkein herra oli _Zeus_, "jumalain ja ihmisten isä".
Levollinen ja majesteetillinen hallitusvoima loistavana kasvoista istui
hän valtaistuimellaan ja hänen jalkainsa juuressa seisoi hänen
maallinen vertauskuvansa, kotka, nokassa ukonnuolia, joita jumala
vihanhetkinään saattoi sinkautella uhkarohkeita maan asujamia vastaan.
Zeun puoliso, ylevä _Here_, seisoi puolisonsa sivulla maailmaa
käskevänä hallitsijattarena; komea riikinkukko oli hänelle pyhitetty.
Kaksi Zeun veljeä, _Poseidon_ ja _Hades_ (Pluton), jakoivat
hänen kanssansa maailman vallan. Poseidon vallitsi merta ynnä kaikkia
sen jumaluusolennoita ja hirviöitä. Hän kantoi kädessään pitkää
kolmikärkeä, jolla hän voi sekä nostaa että tyynnyttää myrskyt. Hades
vallitsi manalaa, pimeää ja kolkkoa kuoleman valtakuntaa, jossa hänen
valtaistuintansa vartioitsi kolmipäinen Kerberos-koira. Manalan rajalla
jaoksi pimeä Styx-joki, jonka laineiden yli Karon lauttasi varjot
eli vainajain sielut veneessään, jos heidät oli asianmukaisesti
haudattu maahan. Muista jumalista sanottiin useimpia Zeun lapsiksi.
_Apollon_ eli _Helios_ ajoi taivaalla auringon säteilevillä
vaunuilla. Aamusilla, kun jumalatar _Eos_ (roomalaisten Aurora),
aamurusko, avasi ruusuportit, läksi Apollon valoisasta linnastaan ja
ajoi sitte nelivaljakkoansa länttä kohti, jossa meren jumalatar
_Tetis_ hänet iltasilla otti vastaan saleihinsa. Hänellä oli
Delfissä kuuluisa temppeli; siellä julistettiin jumalain ennustuksia
(orakeleja), joiden uskottiin kohottavan tulevaisuuden esirippua.
_Artemis_, Apollon kaksoissisar, syntynyt niinkuin hänkin
Delos-saarella, oli notkea, kevytjalkainen metsästyksen jumalatar.

[Kuva: Zeus voitonjumalattarineen.]

_Pallas_, neron ja ajatusvoiman personallinen esikuva, oli myöskin
pääjumalan tytär, mutta hän ei ollut syntynyt maallisella tavalla,
vaan kypärä päässä ja keihäs kädessä kerrassaan lähtenyt isänsä,
kaikkivaltiaan Zeun, päästä. Kauneuden jumalatar _Afrodite_ oli
samoin ihmeellistä, vaikk'ei niin ylimaailmallista alkuperää; hän,
katoamattoman kukoistuksen kuva, oli syntynyt meren vaahdosta. Hänen
puolisonsa, ruma ja ontuva _Hefaistos_, takoi suuressa pajassaan
Etnan tuliaukon alla ukonnuolia, joita Zeus viskeli. _Hermes_ piti
jumalain sanansaattajana kädessään käärmeillä kiedottua sauvaa; häntä
kutsuivat avukseen kauppiaat ja kaikki, jotka luulivat tarvitsevansa
älykkäitä keksintöjä, yksinpä varkaatkin. _Dionysolla_, viinin ja
maltillisen elämänilon jumalalla, oli kreikkalaisten uskonnossa tärkeä
sija.

Etevämmät ihmiset uskoi kansa jumalista syntyneiksi. Sankarien,
runoilijain ja viisasten äitejä pidettiin Zeun tai Apollonin
lemmityisinä. Niin laskeutui, uskottiin, jumaluus alas ihmiskuntaan,
mutta inhimillisyys kohosi ylös jumalien piiriin. Heidän tykönsä
nousivat kuoleman jälkeen sankarit, hankittuaan täällä maan päällä
itselleen vaivalla ja taistelulla kuolemattoman nimen.

Elävässä luonnossa oltiin näkevinään jumalallisia voimia. Metsissä,
järvissä ja joissa asuivat jumaluusolennot, joita sanottiin
_dryadeiksi, nereideiksi, nymfoiksi_ tai _najadeiksi_. Moni
eläin ja kasvi oli kansan mielikuvituksessa jumalain voiman kautta
muutettu ihmisolento. Hurja Arkas oli muutettu sudeksi, valittava
Filomela satakieleksi, taidokas Arakne hämähäkiksi. Dafne muutettiin
laakeripuuksi, kun rakastajansa Apollon häntä ahdisteli. Nuorukainen
Narkissos tuli kukaksi, sureva Eko vain tyhjäksi kaiuksi. Niinpä oli
joka olennolla tarinansa, ja kaikki ne tavallaan todistivat jumalain
voimaa ja ihmisen herruutta luonnon yli.



Sankaritarina.


Herakles (dorialainen sankaritarina).

Tirynsin kuninkaan Amfitryonin puolisolle Alkmenelle syntyi poika
Herakles (Herkules), jonka isäksi sanottiin Zeuta. Kun poika oli
kahdeksan kuukauden ijässä, lähetti Zeun puoliso Here vihasta häntä
kohtaan hänen luoksensa kaksi suurta käärmettä. Mutta poika tarttui
pikku käsillään petoja niskaan ja puristi ne kuoliaaksi. Niin osoitti
hän jo kätkyessä sankarivoimaansa.

Sittemmin kerrottiin Herakleen nuorukaiseksi kasvaneena kerran
yksinänsä kävelleen ajatuksissaan. Hän tuli tienhaaraan. Hänen siinä
miettiessään, kumpaako tietä läksisi, astui hänen eteensä kaksi
suurikasvuista naista. Toinen, tosin kaunis, mutta olennoltaan
kevytmielinen ja liikkeiltään kiemailija, puhutteli häntä: "Jos otat
minut ystäväksesi, kuljetan minä sinua suloisinta ja helpointa tietä."
Herakles kysyi: "Kukas sinä olet?" Hän vastasi: "Ystäväni sanovat minua
_Huvitukseksi_, vaan viholliseni _Himoksi_." Toinen nainen
seisoi siinä puhtaana, kainona ja sävyisänä. Kun Herakles kääntyi hänen
puoleensa, sanoi hän: "Minä en hurmaa sinua hekkuman kiusauksilla, jos
seuraat minua; sillä tiedä, että jumalat eivät salli ihmisen päästä
hyvän ja kauniin perille ilman suuria vaivoja ja ponnistuksia. Mutta
minun johdollani sinä saavutat kuolemattomuutta, kunniaa ja kiitosta
sekä jumalain että ihmisten edessä." Näin puhui _Siveys_, ja hänen
tiensä valitsi Herakles. Vanhempana hän meni Tirynsin kuninkaan
_Eurysteun_ palvelukseen, ja kuningas pani hänelle tehtäväksi
kaksitoista kovaa työtä, joiden suorittamisella hän tuotti hyötyä, ja
saavutti sankarin maineen.

Nemeian metsässä Argoliissa oleskeli hirvittävä leijona, hävitellen
lähiseutuja, eikä sitä saatu ammutuksi, kun kaikki nuolet kimmahtivat
pois sen paksusta taljasta. Herakles otti käsin kiinni pedon ja tappoi
sen vahvalla nuijansa iskulla. Taljan hän nylki ja kantoi sitä
täst'edes aina voiton merkkinä. Samoin pysyi nuijakin hänen
mieluisampana aseenaan.

Hydra, satapäinen lohikäärme, hävitteli Lerna-järven seutua.
Koukeroisella miekalla hakkasi Herakles siltä poikki muutamia päitä;
mutta jokaisen pois hakatun sijaan kasvoi kaksi uutta. Viimein
Herakleen uskollinen asekumppani Iolaos sytytti koko metsän tuleen ja
antoi sankarille palavan puunrungon. Nyt Herakles, katkaistuaan pään
poltteli haavaa kekäleellänsä, eikä pää sitte enää voinut kasvaa. Näin
sai hän pedon surmatuksi.

Kokonaisen vuoden ajeli Herakles Artemiille pyhitettyä sarvasta, jolla
oli kultaiset sarvet ja vaskijalat, ja se juoksi niin sukkelaan, että
sitä tuskin nuolikaan saavutti. Hän kantoi sen sylissään Eurysteulle,
joka heti taas lähetti Herakleen Erymantos-vuorelle, missä metsäsika
seutua hävitteli. Senkin Herakles kantoi hartioillaan elävänä Tirynsiin
ja laski kuninkaan eteen.

Hänen käskettiin sitte puhdistaa Elis-maan kuninkaan Augiaan navetat,
joissa oli kolmetuhatta nautaa seisonut pitkän aikaa eikä lantaa ollut
pois luotu. Herakles repi auki yhden seinän ja johti siitä sisään
Alfeios- ja Peneios-joet, jotka pian huuhtoivat pois kaiken lian.

Hän voitti amatsoonit, sotaiset naiset, joita ei siihen asti kukaan
ollut voittanut. Espanjassa ryösti hän karjalaumat jättiläiseltä
Geryonilta, jolla kolminaisessa ruumiissaan oli kuusi kättä ja
kuusi jalkaa. Afrikasta hän nouti hesperidein kultaomenat ja
kävi aina Herkuleen pylväillä (Gibraltarin salmella) asti, jotka
hänestä saivatkin nimensä. Itse manalastakin kävi hän noutamassa
Kerberos-koiran, jolla oli kolme päätä ja häntänä käärme. Mutta
sen käärmeen purema tuotti hänelle sieluntaudin, joka kiihtyi
mielipuolisuudeksi, ja vasta uudet ponnistukset hänet siitä paransivat.

Kun Herakles sai puolisoksensa kauniin Deianeiran, täytyi hänen
matkallansa Tebeen mennä Euenos-joen yli, joka juuri silloin sattui
olemaan tulvillansa. Kentauri _Nessos_, eräs olento, jonka
alapuoli oli nelijalkainen hevonen, mutta ylipuoli ihminen, tarjoutui
kantamaan seljässänsä Deianeiran joen yli. Mutta vietyään morsiamen
toiselle rannalle läksikin Kentauri nelistäen viemään häntä pois.
Herakles silloin heti ampui Kentauriin yhden niistä nuolistansa, jotka
oli Lernan lohikäärmeen sappeen kastamalla tehnyt kuolettaviksi, ja
vapautti morsiamensa. Mutta kuolintuskissaan mietti Nessos kostoa. Hän
antoi Deianeiralle verisen pukunsa, huomauttaen, että hän sillä muka
saisi takaisin miehensä rakkauden, jos hän joskus tulisi vaimolleen
uskottomaksi. Kohta sen jälkeen saattoikin luulevaisuus Deianeiran
seuraamaan neuvoa. Hän antoi Herakleelle komean juhlapuvun, johon oli
kutonut villoja Nesson puvusta. Tuskin ehti Herakles ottaa juhlapuvun
yllensä, kun tunsi kovaa tuskaa, sillä villat ikäänkuin syöpyivät hänen
ruumiisensa. Hän riuhtasi puvun pois yltänsä, vaan nahkaa ja lihaa
läksi mukaan. Nyt Herakles, tuntien eron tulevan tästä elämästä,
kannatti itsensä ylös Oitavuorelle ja nousi polttoroviolle, jonka itse
oli tehnyt. Liekit polttivat kuolevaisen osan sankarista, mutta hänen
henkensä nousi pilvessä Olympon jumalain luo.


Teseus (ionialainen sankaritarina).

Atenan kuningas Aigeus oli Teseun isä, ja Troizenen kuninkaan tytär
Aitra hänen äitinsä. Aigeus, lähteissään vähän ennen pojan syntymää
Troizenesta, oli kätkenyt miekkansa ja kenkänsä suuren kalliolohkareen
alle ja käskenyt Aitran, jos hänelle syntyi poika ja se tuli niin
väkeväksi, että jaksoi nostaa kiven, lähettämään hänet tuomaan noita
kätkettyjä tavaroita Atenaan. Teseus, nuorukaiseksi ehdittyään, nosti
kiven ja läksi sitte matkalle Atenaan.

Hän halusi tehdä jotakin suurta ja kaunista maailmassa. Siihen häntä
kiihotti varsinkin Herakleen maine; sillä tämä sankari oli silloin
kunniansa kukkulalla ja hänet Teseus nyt otti esikuvakseen. Kun äitinsä
ja äitin isä Teseuta kielsivät lähtemästä maata myöten, koska Korinton
taipale oli vaarallinen rosvojen tähden, valitsi Teseus juuri sen tien,
saadakseen sankarimainetta pahantekijäin hävittämisellä.

Ensin hän tapasi Perifates-jättiläisen, joka rautanuijallaan surmasi
matkustajat, kun sai heidät ensin luoksensa houkutelluksi. Teseus
meni myöskin hänen tykönsä, mutta torjui iskun käsillään, tappoi
pahantekijän ja otti nuijan, joka sitte aina pysyi hänen uskollisena
kumppaninaan.

Istmolla oleskeli _Sinnis-rosvo_, joka taivutteli yhteen kahta
nuorta kuusta ja sitoi latvat kiinni sekä niihin matkamiehet yhdestä
jalasta kumpaiseenkin kuuseen. Leikaten poikki nuoran, joka piti kuusia
yhdessä, katseli hän huviksensa, miten erilleen ponnahtavat puut
repivät ihmisiä. Teseus otti rosvon kiinni ja surmasi hänet hänen
omalla tavallaan.

Etempänä sankarin matkalla istui kalliolla meren rannalla
_Skiron_, joka pesetti jalkojaan ohi kulkevaisilla ja heidän sitä
tehdessään potkasi heidät mereen. Teseus myöskin teki, mitä Skiron
pyysi, mutta otti häntä viimein jaloista ja viskasi kauas mereen, jonka
hirviöt hänet söivät.

Viimein tapasi Teseus Prokrustes-jättiläisen, joka huviksensa asetteli
lyhytkasvuisia ihmisiä pitkälle vuoteelle ja venytti heidät sen
pituisiksi, kunnes raukat kovissa tuskissa heittivät henkensä; ja
pitkät ihmiset hän sijoitti lyhyeen vuoteesen ja hakkasi jaloista pois
sen verran, kuin ulottui vuoteen ulkopuolelle. Mutta Teseus voitti
hänet ja pani lyhyeen vuoteesen sekä hakkasi poikki hänen jalkansa.
Puhdistettuaan täten koko tien pahantekijöistä saapui hän onnellisesti
Atenaan, jossa isänsä otti hänet hyvästi vastaan.

Kreta-saarta hallitsi kuningas Minos, joka oli mahtavalla laivastollaan
pakottanut atenalaiset rangaistukseksi hänen poikansa murhaamisesta
lähettämään yhdeksänä vuotena joka vuosi seitsemän nuorukaista ja
seitsemän neitoa Kretaan. Siellä heidät suljettiin suunnattomaan
_labyrintti-rakennukseen_, jonka monenmoisista sokkelokäytävistä
he eivät enää osanneet ulos. Labyrintissa oleskeli Minotauros-hirviö,
puoleksi ihminen, toiseksi härkä, jonka uhreiksi onnettomat viimein
joutuivat. Kun Teseus saapui Atenaan, oli juuri kolmannen kerran
lähetettävä sovittu uhrivero Kretaan. Hän silloin vapaaehtoisesti
yhtyi nuorukaisparveen ja lupasi huolestuneelle isälleen levittää
palatessansa laivan tavallisten mustain purjeiden sijaan valkoiset, jos
hänen onnistui surmata Minotauros.

Kretassa Minos-kuninkaan tytär Ariadne rakastui sankariin ja antoi
hänelle salaa lankakerän, neuvoen Teseuta sitomaan labyrintin suulle
langan pään ja sitte kävellessään vähitellen purkamaan kerää, että
osaisi lankaa myöten jälleen ulos eksyttävistä sokkeloista. Siten hän,
tapettuaan härjän, pelastui, ja silloin myös Minos luopui vaatimasta
veroa. Mutta kotimatkalla ei Teseus muistanutkaan nostaa valkoisia
purjeita. Aigeus kun istuen niemen nenässä meren rannalla ikävällä
odottelemassa laivan palaamista näki mustat purjeet, syöksyi
toivottomuudessaan mereen, jota, kuten kerrotaan, ruvettiin hänestä
sanomaan _Aigeianmereksi_.

Tähän aikaan elivät Attikan maakunnan asujamet kahdessatoista
toisistaan erillisessä kyläkunnassa, kullakin oma hallituksensa. Teseus
sai aikaan kyläkuntain yhtymisen yhdeksi kunnaksi, jonka pääpaikaksi
tuli Atena.

Tyytymättömyydestä kansaan läksi Teseus viimein vapaaehtoiseen
maanpakoon Skyros-saareen. Sen kuningas houkutteli sankarin korkealle
kalliolle, sanoen muka tahtovansa näyttää hänelle kaiken maansa, vaan
sysäsi hänet sieltä mereen. Atenalaiset kuitenkin kohta katuivat
kiittämättömyyttänsä, rakensivat Teseulle temppelin ja alttarin sekä
toivat suurella juhlallisuudella hänen luunsa Skyrosta Atenaan.


Argonautain retki.

Iason, nuori tessalialaisen ruhtinaan poika, tuli tervehtimään
Peliasta, joka oli anastanut hänen isänsä valtakunnan. Päästäkseen
eroon nuorukaisesta taivutti Pelias hänet lähtemään Kolkiisen
Mustanmeren itärannalle noutamaan sieltä kultanahkaa.

Orkomenos-kaupunkia Boiotiassa hallitsi kerran kuningas, jolla oli
kaksi lasta, poika Friksos ja tytär Helle. Äitinsä kuoleman jälkeen
saivat lapset häijyn emintimän, joka väijyi heidän henkeänsä. Eräänä
yönä näyttäytyi lapsille äitivainaja ja antoi heille kultavillaisen ja
kultasarvisen oinaan. Sillä ratsasti Friksos pois sisarensa Hellen
kanssa. Kun he saapuivat salmeen, joka erottaa Aasian Europasta, putosi
Helle veteen, jota siitä päivin on sanottu Helien mereksi eli
Hellespontoksi. Mutta veli vei oinaan Kolkiisen, uhrasi sen siellä ja
ripusti nahkan metsikköön, joka oli pyhitetty sodan Ares-jumalalle.
Tämä nahka piti Iasonin nyt noutaa.

Monta Kreikan kuuluisaa sankaria, myöskin Herakles ja Teseus, saapui
lähtemään retkelle. Suuri laiva rakennettiin ja rakenusmestari Argon
mukaan nimitettiin Argoksi. Iasonin johdolla läksivät sankarit
purjehtimaan. Monen seikkailun jälkeen saapuivat he viimein
Kolkis-maahan Fasis-joelle ja nousivat maalle. Iason silloin meni
maan kuninkaan Aieteen luo ja pyysi kultanahkaa. Kuningas sen
lupasi hänelle, jos hän ensin yksinään valjasti auran eteen kaksi
vaskikavioista, tulta puuskuvaa, raisua härkää, niillä kynti kappaleen
maata, kylvi siihen lohikäärmeen hampaita ja viimein taisteli
asemiesten kanssa, jotka kylvöstä kasvoivat.

Kuninkaan tytär, taikatemppuja osaava _Medeia_, rakastui heti ensi
näkemästä tulisesti Iasoniin ja lupasi auttaa häntä, jos Iason ottaisi
hänet puolisokseen. Medeia antoi sankarille voidetta, jolla hänen piti
sivellä ruumiinsa ja aseensa; siten häneen ei pystynyt härkäin tuli
eikä vaskikaviot. Iason sai härjät kiinni, valjasti ne auran eteen,
kynti vainion ja kylvi lohikäärmeen hampaita. Silloinpa alkoi sotilaita
kypäröineen ja kiipineen hiljakseen kasvaa maasta. Piilopaikastaan
heitti Iason heidän keskelleen kiven, josta he heti joutuivat riitaan
ja tappoivat toinen toisensa. Vaikka Iason nyt oli tehnyt hänelle
määrätyt työt, ei Aietes kuitenkaan tahtonut antaa kultanahkaa. Medeia
sentähden vei Iasonin yöllä metsikköön, jossa nahka riippui, vaivutti
taikajuomalla uneen vartiaksi asetetun lohikäärmeen ja antoi nahkan
Iasonille.

Iason nousi Medeian ja matkakumppaniensa kanssa laivaan. Medeia otti
mukaan pikku Absyrtos-veljensä. Mutta Aietes-kuningas, kuultuaan heidän
pois purjehtineen, läksi ajamaan heitä takaa. Tuntien purjeista isänsä
laivan tappoi Medeia pikku veljensä, viskoi paloitellun ruumiin mereen
ja asetti pään ja kädet kalliohuipulle meren rantaan. Kauhistuksissaan
ei Aietes nyt huolinut muusta kuin poikansa jäsenten kokoamisesta,
voidakseen ne haudata, Siten jäi takaa ajaminen sikseen.

Mutta Medeia ei saanut mitään iloa rikoksestaan. Iason hänet hylkäsi,
ja kostaakseen teki Medeia vielä useampia rikoksia sekä kuoli viimein
inhottuna.


Trojan sota.

Tämä sota on tullut erittäin merkilliseksi siitä, että se on antanut
aihetta kahteen ihanaan sankarirunoelmaan _Iliadiin_ ja
_Odysseiaan_, joiden sepitsijöitä, luultavasti useampiakin
luvultaan, on yhteisellä nimellä sanottu _Homeroksi_ (sokeaksi).
Tapahtuman juoksu oli lyhyesti seuraava:

Troja oli mahtava kaupunki Vähä-Aasian luoteisrannalla ja sitä hallitsi
Priamos-kuningas. Hänen pojistansa oli Paris kaunis, mutta
kevytmielinen ruhtinas. Hän kävi kerran Spartan kuninkaan
_Menelaon_ luona ja vei kavalasti hänen puolisonsa kauniin
_Helenan_ kanssansa Trojaan. Menelaon veli, Mykenan mahtava
kuningas _Agamemnon_, kokosi silloin Trojaa vastaan suuren
kostoretken, johon monta Kreikan jalointa sankaria tuli osalliseksi.
Elävästi ja luonnollisen selvästi ovat nämä sankarit Homeron
runoelmissa kuvatut: kopea, käskeväinen Agamemnon, hyväluontoinen,
kiivaanlainen Menelaos, rohkea _Diomedes_, viekas _Odysseus_,
kunnianarvoinen vanhus _Nestor_ ja varsinkin nuori sankari
_Akilleus_, Tessalian ruhtinaan poika, josta koko sodan menestys
riippui. Trojalaisten puolella oli huomattava varsinkin jalo,
miehuullinen _Hektor_, yksi Priamon monesta pojasta. Kreikkalaiset
tekivät Trojan luo varustetun leirin, turpeilla ja ruo'oilla katettuja
puutöllejä. Lähes kymmenen vuotta kesti tämä taisteluista ja urhotöistä
rikas piiritys. Johtajat taistelivat vaunuissa, joiden edessä oli kaksi
tai kolmekin hevosta; muu väki jalkaisin. Sodan yhdeksästä ensi
vuodesta ei tarina paljoakaan kerro. Sitä vastoin ovat viimeisen
sotavuoden muutamat ratkasevimmat tapaukset tulleet aineeksi, jota
Iliadin kuvailut käsittelevät.

_Taistelu Trojan luona_. Agamemnon tahtoi riistää Akilleulta hänen
sotasaalistansa, kaunista Briseis-orjanaista; siitä alkoi heidän
keskensä turmiollinen riita. Akilleus erosi sotureinensa muista
kreikkalaisista ja oleskeli jonkun ajan joutilaana teltassaan, kitaraa
soitellen. Sill'aikaa Agamemnon petollisen unen houkutuksesta valmisti
yleisen rynnäkön trojalaisia vastaan. Akaialaiset (kreikkalaiset)
asettuivat taistelujärjestykseen.

    Niinkuin hulmuelee tuli polttaessaan salot laajat,
    Kunnaillen kohoaa valosoihtuja heittäen loitos.
    Niinpä akaiaisten kulun aikana vaskien välke
    Pilvihin päin ylös nous', sätehillään häikäsi seudun.

    Niinkuin hurmaavan isot parvet lintuja nähdään,
    Kurjet ja hanhet ja myös kenot joutsenet, ilmojen halki
    Lentävän suunnalleen kukin siipien kuntoa koittain,
    Tai aleten jyminällä, mi tannertakin tärisyttää,
    Niin monet laumat heit' ulos laskivat laivat ja teltat
    Tulvimahan nyt Skamandron kentälle, vaan kamalasti
    Liikkeen aikana maa tömis miesten ja ratsujen alla.

    Niinkuin paimenet saa kililaumat vilkkahat oitis
    Toisistaan erilleen, kun ne käy sekasin hakamaassa,
    Niin nämä kunkin paikalleen pani päälliköt valmiiks
    Otteluhun, kuningas Agamemnon keskellä kulki,
    Kasvoiltaan kuni Zeus, jota innostaa ukonilma,
    Varreltaan kuni Ares ja rinnaltaan ku' Poseidon.

    Niinkuin naudoist' on etevin sekä uhkein härkä,
    Koska se uljastelee rotevimpana keskellä karjan,
    Niin rotevaks loi Zeus kuningas Agamemnonin silloin,
    Ett' etevist' etevin hän, ol' urhoista uljahin urho.

Molemmat sotajoukot olivat jo niin lähellä toisiansa, että taistelu
olisi saattanut alkaa. Silloin astui trojalaisten riveistä esiin
kuninkaan poika Paris, verhonansa kirjava pantterin talja ja jousi
olkapäällä. Kun Menelaos näki hänen lähestyvän, iloitsi hän, niinkuin
nuori leijona nähdessään edessänsä hirven tai vuorikauriin, ja heti hän
täysissä varuksissaan hyppäsi alas vaunuistaan rankasemaan tuota
uskalikkoa. Paris kalveten peräytyi ja sekautui kansalaistensa
joukkoon, niinkuin joku nähdessään käärmeen vavahtaen hypähtää taapäin.
Mutta Hektorin sanat kiihottivat hänet jälleen astumaan esiin, ja siitä
syttyi taistelu hänen ja Menelaon välillä kahden.

Hektor ja Odysseus merkitsivät taistelupaikan ja panivat vaskikypärään
kaksi arpaa päättämään, kumpiko ensin saisi heittää keihäänsä
vastustajaa kohti. Pariin arpa hypähti ulos, hän viskasi ensin: keihäs
sattui Menelaon kilpeen, mutta kärki kääntyi pystymättä metalliin.
Menelaos nosti kilpensä ja rukoili kuuluvalla äänellä: "Zeus, anna
minun niin rangaista häntä, joka ensin loukkasi minua, että vielä
monen miespolven perästä muistettaisiin olla väärin käyttämättä
vierasvaraisuutta ja tekemättä pahaa isännälle." Heitetty keihäs rikkoi
Pariin kilven, lävisti haarniskan ja repäsi ihomekon. Menelaos sivalsi
miekkansa ja iski vastustajaansa kypärään, mutta terä katkesi.
Harmissaan syöksyi hän heti viholliseensa käsiksi, otti häntä kypärästä
ja veti kreikkalaisten sotuririveihin päin. Olisipa hän kuristanut
hänet kuoliaaksi kaulanauhalla, ell'ei Pariin suojelusjumalatar
Afrodite olisi nähnyt hänen hätäänsä, katkaissut nauhaa ja vienyt häntä
vahingotta Trojaan.

Monta päivää taistelivat molemmat sotajoukot vaihtelevalla onnella.
Akilleun ystävä Patroklos puki viimein yllensä hänen varuksensa ja
läksi trojalaisia vastaan. Trojalaiset, luullen häntä Akilleuksi,
pakenivat ja monta heistä kaatui takaa ajavan sankarin miekan iskuista.
Mutta kun hänet intonsa houkutteli liian etäälle, kaatui hän viimein
voimakkaan Hektorin käden kautta.

Nähdessään ystävänsä ruumiin tunsi Akilleus sielunsa synkistyvän; hän
heittäytyi maahan, repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Kohta hän sopi
Agamemnonin kanssa ja läksi kostonhaluisena taisteluun, etsimään
Hektoria. Tämä pakeni raivoista vihollistansa, mutta Akilleus ajoi
häntä, niinkuin haukka kyyhkyä ajaa. Niin kiersivät he kolme kertaa
Trojan muurien ympäri. Kun he läksivät neljättä kertaa rientämään samaa
tietä, nousi Zeus Olympolle ja pani kultaiseen vaakaan kaksi kuoleman
arpaa, toisen Akilleulle ja toisen Hektorille. Akilleun arpa nousi,
mutta Hektorin painui syvälle alas. Pallas-Atene-jumalattaren
kehoituksesta, joka Hektoria puhutteli hänen veljensä Deifobon
muodossa, pysähtyi nyt sankari Hektor ja sanoi Akilleulle: "Kuules
minua! Jos Zeus antaa minulle voiton, minä en ollenkaan rääkkää sinua,
vaan riisun varuksesi ja annan ruumiisi maanmiehillesi. Lupaa sinä
myöskin samaa minulle!"

"Älä lörpöttele välipuheista", vastasi vihoissaan Akilleus. "Yhtä vähän
kuin koira voi rakentaa ystävyyttä leijonain ja ihmisten välille, yhtä
vähän voit sinäkään saada sovintoa meidän välillemme. Kaikista
kärsimyksistä, kuin olet keihäälläsi tuottanut minun maanmiehilleni,
saat nyt yht'aikaa koston." Kohta sen jälkeen kaatuikin trojalainen
sankari leppymättömän vastustajansa käden kautta.

Hektorin hautaamiseen loppuu Iliadi. Myöhemmät runoilijat kertovat,
miten Troja sotajuonella valloitettiin kohta hänen kuolemansa jälkeen.
Kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä. Mutta tyhjään leiriinsä
jättivät he suuren puuhevosen, jonka olivat ennen lähtöään rakentaneet.
Tämän hevosen sisään oli kätkeytynyt monta heidän urhollisinta
sankariansa. Kun nyt trojalaiset läksivät viemään suurta hevosta voiton
merkiksi kaupunkiinsa, täytyi heidän repiä muuriinsa iso aukko.
Kreikkalaiset olivat sen aikaa piilossa Tenedos-saarella, palasivat
yöllä kaupunkiin, ja samaan aikaan heidän maanmiehensä tulivat ulos
hevosen sisästä. Troja hävitettiin ja poltettiin, sen asujamet tehtiin
orjiksi. Mutta Menelaos vei kotiinsa Helenan.

_Odysseun harharetket_. Trojan edustalla taistelleiden sankarien
täytyi kotimatkallaan kestää paljo vastuksia. Varsinkin oli niitä paljo
Odysseulla, jonka kymmenvuotiset harharetket ovat Odysseian aineena.

Kerran hän saapui _Kyklopien saareen_. Kyklopit olivat
jättiläisiä, joilla oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa. He
viettivät pahantekijäin laitonta elämää, eivät kylväneet eikä
istuttaneet, sillä ilman heidän työtänsä kasvoi maa viljaa ja puut
rypäleitä. He eivät tunteneet lakia eivätkä tienneet mitään
kansankokouksista, vaan asuivat kukin yksikseen vuorenluolissa.
Kahdentoista kumppaninsa kanssa astui Odysseus erääsen luolaan, siinä
asuvan jättiläisen ollessa lampaitansa paimentamassa laitumella.
Luolassa oli juustoja korit täynnä ja täysiä maitoastioita sekä
karsinoissa karitsoita ja pikku vuohia. Pianpa jättiläinen palasi
kotiin ja heittää rysäytti niin suuren puutakan maahan, että
kreikkalaiset ryskeestä säikähtäen pakenivat luolan nurkkaan.
Nostettuaan suuren kalliolohkareen luolan suulle, lypsettyään karjansa
ja juotuaan maitoa teki hän tulen ja huomasi silloin muukalaiset.
Turhaan kehoitti Odysseus häntä pelkämään jumalia ja muistamaan, että
Zeus suojelee vieraita. Kyklopi tempasi heti kaksi Odysseun kumppania
ja paiskasi heidät kuin pienet koiranpennut maahan, niin että veri ja
aivot roiskuivat ympäri luolaa, sekä paloitteli heidän ruumiinsa ja söi
ne pala palalta. Siten täytettyään itsensä ihmislihalla ja maidolla
ojensihe hän luolan lattialle ja vaipui sikeään uneen. Odysseus ei
kuitenkaan uskaltanut tappaa jättiläistä, koska kreikkalaiset sitte
eivät olisi jaksaneet nostaa pois kiveä luolan suulta. Seuraavana
aamuna kyklopi herättyään taas otti kaksi Odysseun kumppania ja
syötyään heidät ajoi laumansa laitumelle. Sill'aikaa Odysseus teroitti
hänen nuijansa varrenpään ja kätki sen roskakasaan. Kun jättiläinen
sitte palasi ja taas söi kaksi miestä, lähestyi Odysseus häntä ja antoi
hänelle kannun viiniä, jota kreikkalaisilla oli mukanaan. Iloiten
lahjasta pyysi jättiläinen tietää Odysseun nimeä, voidakseen antaa
hänelle vieraslahjan. Odysseus sanoi nimensä olevan _Ei kukaan_.
"No hyvä," sanoi jättiläinen, "minun vieraslahjani on se, että minä
syön sinut, Ei kukaan, viimeksi kaikista kumppaneistasi." Ja hän vaipui
raskaasen uneen. Hänen maatessaan ottivat kreikkalaiset teroitetun
nuijan, joka oli suuri kuin laivan masto, ja sysäsivät sen yksin voimin
hänen silmäänsä. Jättiläinen alkoi hirvittävästi ulvoa, josta muut
kyklopit kokoutuivat luolan suulle. Heille hän kertoi, että _Ei
kukaan_ oli vahingoittanut häntä ja että _Ei kukaan_ tahtoo
häntä tappaa. Kyklopit arvelivat, että siispä hänelle ei ollut kukaan
tehnyt mitään pahaa, ja menivät pois. Kun jättiläinen sitte laski
laumaansa ulos, pääsivät kreikkalaisetkin ulos siten, että villoista
riippuivat suurten pässien alla, ja purjehtivat pois saaresta.

Uusia seikkailuja oli vielä edessä. Tuulien jumalalta Aiololta sai
Odysseus säkin, johon kaikki tuulet olivat suljettuina. Mutta hänen
maatessaan kumppanit uteliaisuudesta avasivat säkin, kaikki tuulet heti
ryntäsivät ulos ja suuri myrsky nousi. Ainoastaan yksi laiva pelastui.
Sillä Odysseus saapui erääsen saareen, jossa Kirke-noita asui. Hän
muutti kaikki Odysseun kumppanit sioiksi, mutta Odysseus pakotti noidan
viimein muuttamaan heidät jälleen omaan muotoonsa. Sitte Odysseus kävi
Manalassa puhumassa äitinsä kanssa. Saapuipa hän myöskin lähelle
_seirenien_ saarta, jotka suloisella laulullaan houkuttelivat ohi
purjehtijoita luoksensa ja sitte surmaelivat. Ainoastaan siten onnistui
Odysseun päästä joutumasta laulun tenhovoiman uhriksi, että sulloi
vahaa kumppaniensa korviin ja sidotti itsensä kiinni mastoon. Viimein
hän saapui faiakilaisten saareen, jossa hänet otettiin ystävällisesti
vastaan, ja sieltä hänet vihdoinkin saatettiin omaan valtakuntaansa,
pieneen kalliosaareen Itakaan.

Tällä välin oli Odysseun puoliso, ylevä _Penelopeia_, joutunut
pahaan pulaan hävyttömistä kosijoista, jotka Odysseun poissa ollessa ja
Penelopeian pysyessä suostumatta heidän tarjouksiinsa kuluttivat talon
varoja. Aikaa voittaakseen lupasi Penelopeia antaa varman vastauksen
sitte, kuin saa valmiiksi kankaan, jota oli juuri alkanut kutoa; mutta
mitä hän kutoi päivällä, sen hän aina jälleen purki yöllä. Viimein
palasi kauan odotettu Odysseus, surmasi hävyttömät kosijat ja sai
takaisin valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa.



Lainsäätämisen aika.


Lykurgos, Spartan lainsäätäjä (noin vuonna 900 e.Kr.).

Kahdeksankymmenen vuoden kuluttua Trojan sodasta (1104 e.Kr.)
siirtyivät dorialaiset, urhollinen vuorikansa, pienestä
Doris-maakunnasta Naupakton kohdalta salmen yli Peloponnesoon,
voittivat niiden ruhtinasten perilliset, jotka olemme oppineet
tuntemaan Trojan sodassa, sekä anastivat koko niemimaan. Kuitenkaan ei
valloitus päättynyt kerrassaan. Päin vastoin vanhemman asujamiston
jäännökset vielä vuosisatoja puolustelivat itseään voitollisia
dorialaisia vastaan. Nämä hajautuivat maahan ja siten syntyi
Peloponnesoon monta valtakuntaa, joista Spartta, Messenia ja Argos
olivat merkillisimmät. Spartassa siirtyi kaupungin nimi voittajille,
jotka sanoivat itseään sparttalaisiksi; voitettuja asujamia sanottiin,
erotukseksi voittajista, lakedaimonilaisiksi. Ne, jotka kauimmin
tekivät vastarintaa, joutuivat orjuuteen, ja heitä sanottiin
heloteiksi. Heidän täytyi sparttalaisille viljellä maata ja heidän
tilansa oli hyvin tukala.

Veljensä kuoltua ryhtyi kuninkaan poika Lykurgos hallitsemaan
Sparttaa sill'aikaa, kuin odoteltiin perillisen syntymistä veljeltä
jääneelle leskelle. Kun kälylle sitte syntyi poikalapsi, julistutti
Lykurgos juhlallisesti sen kuninkaaksi. Lykurgon kuitenkin
paneteltiin tavoittelevan valtaa itsellensä. Hän sentähden läksi pois
isänmaastansa, kunnes nuori kuningas ehtisi kasvaa mieheksi. Ensin
siirtyi hän Kretaan, jonka asujamet olivat sparttalaisten heimolaisia
ja olivat uskollisesti säilyttäneet dorialaisten vanhat tavat. Kretasta
hän matkusti Vähä-Aasiaan. Näillä retkillään saavutti Lykurgos suuren
kokemuksen, joka sitte tuli hänelle hyödyksi, kun häntä, palattuaan
kotimaahan, pyydettiin säätämään lakia Spartalle.

"Siihen asti", sanoo historioitsija Herodotos, "oli sparttalaisilla
melkein huonoin hallitusmuoto koko Hellaassa." Valtiota raateli
sisällinen eripuraisuus, kun maassa asui kaksi toisilleen vihollista
heimoa, vanhemmat akaialaiset asujamet ja sittemmin tulleet
dorialaiset. Hallitus oli välistä rajatonta yksinvaltaa ja välistä
vallatonta kansanvaltaa. Niinpä ei Spartta ollut kovinkaan voimakas
yritteliäitä naapureja vastustamaan.

Poistaakseen häiriötä, joka johtui siitä, että kaksi vihamielistä
heimoa oli maan omistajina, toimitti Lykurgos säännöllisen maan jaon
molemmille. Niinpä dorialaiset myöhemmän tiedon mukaan saivat Spartan
ympäriltä 9,000 suurempaa ja akaialaiset etempää pitkin maan rajoja
30,000 pienempää maapalstaa. Säilyttääkseen sitä järjestystä
säädettiin, ett'ei maatiloja saanut myödä. Kerran matkustaessaan ja
nähdessään yhtä kauas toisistaan pystytetyt rajakivet huudahti
Lykurgos: "Onhan nyt koko maa kuin pelto, jonka veljet ovat
veljellisesti keskenään jakaneet." Kuitenkin häiriytyi tämä omaisuuden
tasainen jako siitä, että varsinainen sparttalaisheimo alinomaisissa
sodissa ja rauhallisen toimeliaisuuden puutteessa yhä enemmän hupeni;
siten väheni tilallisten sparttalaisten luku ja maa kokoutui perinnön
kautta yksityisten sukujen käsiin suuriksi maa-aloiksi.

Ett'ei hallitus vast'edes horjuisi rajattoman kuninkuuden ja
hillittömän kansanvallan välillä, asetti Lykurgos eri valtamahdin
niiden molempain välittäjäksi. Spartassa oli näet neuvoskunta, jonka
jäseniä, niin sanottuja _gerontteja_, piti oleman 30, kun molemmat
kuninkaatkin lukuun otettiin. Geronteilla piti oleman ikää vähintään 60
vuotta. Tämä neuvoskunta oli asetettu puolustamaan kansaa, jos
kuninkaat väärin käyttivät valtaansa, ja toiselta puolen tukemaan
kuninkaan arvoa, jos kansanvalta pyrki liiallisuuksiin hairahtumaan.
Sekä kuninkaita että kansankokousta piti tämä neuvoskunta kovassa
kurissa. Koko hallitusmuoto tuli siten ylimysvaltaiseksi.

Kaksi kuningasta, toinen Prokleen ja toinen Eurysteneen suvusta,
hallitsi aina yht'aikaa Spartassa. Molemmilla oli myöskin sen arvon
ulkonaiset kunniamerkit. Heillä oli kunniasija yleisissä kokouksissa,
he ensin äänestivät neuvoskunnassa, ottivat vastaan vieraat lähettiläät
ja johtivat sotaväkeä sodassa. Kansankokouksessa olivat osallisina
ainoastaan dorialais-sparttalaiset, jotka olivat täyttäneet 30
ikävuotta. Se sai hyväksyä tai hyljätä lakiehdotukset sekä päättää
sodan, mutta ainoastaan lausumalla "olkoon" tai "ei". Se valitsi
myöskin neuvoskunnan jäsenet ja virkamiehet. Sellaisissa vaaleissa
astuivat hakijat yksitellen kansankokouksen editse ja kokous silloin
osoitti suostumustansa vahvemmalla tai heikommalla huudolla sen mukaan,
kuin hakijat sitä miellyttivät; se, jolle oli huudettu kovimmin,
otettiin neuvoskunnan jäseneksi. Kansankokous täten ei voinut tulla
liian paljopuheiseksi eikä vallattomaksi.

Lykurgon kuoleman jälkeen asetettiin jonkun ajan kuluttua
viisi _eforia_ valvomaan koko hallitusmuodon säilymistä ja
noudattamista. He valvoivat neuvoskunnan toimia ja saattoivat vangita
kuninkaatkin, jos huomasivat sen tarpeelliseksi.

Lykurgon lainsäätäminen tarkoitti myöskin sparttalaisten kasvattamista
sotilaskansaksi. Lapsi heti synnyttyään oli valtion oma. Vanhimmat
tarkastivat sen; jos se oli vahva ja ruumiiltaan säännöllisesti
muodostunut, annettiin se hoitajattarelle, joka ei sitä kuitenkaan
saanut hemmoitella; vaan jos se oli heikko taikka muuten vikainen,
heitettiin se rotkoon tai jätettiin muulla tavalla kuolemaan. Kun poika
ehti seitsemän vuoden ikään, otettiin hänet hoitajattarensa hallusta
valtion kasvatettavaksi. Ikäluokkiin jaettuina, nuoremmat aina
vanhempien johdettavina, totutettiin nuoret sotilaan kuuliaisuuteen,
kunnioitukseen vanhempia kohtaan, kestäväisyyteen ja karaistuneesen
elintapaan. He kävivät paljain jaloin ja makasivat ruokovuoteilla,
joita itse kokosivat Eurotas-joen rannoilta; kesällä puettiin heidät
lämpimiin, talvella ohuihin vaatteihin, että tottuisivat kärsimään
sekä kuumaa että kylmää. Heidän ravintonsa oli hyvin niukka, vaan
sen sijaan oli heillä lupa varastaa; mutta jos heidät tavattiin
varkaudesta, kuritettiin heitä viekkauden ja sukkeluuden puutteesta.
Vanhempain miesten edessä nousivat pojat kunnioittavasti istuimiltansa
ja vastasivat seisoen heidän kysymyksiinsä. Taistella ja tapella saivat
he mielin määrin kaduilla, kun vain lakkasivat halvimmankin vanhemman
porvarin käskystä. Pitkiä puheita ei kärsitty; sentähden totutettiin jo
nuorukaisia vastaamaan lyhyesti. Vähäsanaisia, vaan nerokkaasti
sattuvia lauseita sanottiinkin sentähden _lakoonisiksi_ ja hyvin
ylistettiin muinaisaikaan. (Lakonia näet oli sama kuin Spartan alue.)

Nuoret tytöt kasvatettiin yhtä ankarasti kuin pojat. Heillä oli omat
voimisteluharjoituksensa, ja heitä totutettiin karaistuneesen
elintapaan aina kahdenkymmenen vuoden ikään asti. Juokseminen,
painiminen ja korkeain aitain yli hyppiminen oli heistä mieluista
huvia. He olivat vahvat ja sukkelat, heitä elähytti isänmaanrakkaus, ja
sotakunniaa pitivät he suurimmassa arvossa. Sparttalainen äiti antoi
sotaan lähtevälle pojalleen kilven, sanoen: "palaa sen kanssa taikka
sen päällä!" Toinen äiti vastasi, kun hänelle ilmoitettiin hänen
poikansa kuolleen taistelussa isänmaan puolesta: "sitä vartenhan minä
hänet synnytinkin."

Estääkseen ylellisyyttä ravinnossa ja juomassa asetti Lykurgos yhteiset
atriat, joita pidettiin eri paikoissa säädetyn järjestyksen mukaan.
Siellä piti kaikkein käydä syömässä, yksin kuningastenkin. Kun kuningas
Agis kerran palasi sotaretkeltä ja tahtoi syödä kotonaan puolisonsa
luona sekä lähetti noutamaan osaansa yhteisestä atriasta, niin johtajat
eivät sitä antaneet. Tavallisin ruoka oli niin sanottu "musta keitos",
joka oli laitettu verestä ja karvaista yrteistä eikä siis maistunut
hyvältä, mutta oli varsin ravitsevainen.

Ett'ei edes olisi millä hankkiakaan ylellisyyttä, kielsi Lykurgos
käyttämästä kulta- ja hopearahaa ja määräsi rautaiset rahat, niin
raskaat, että noin 30 markan arvoa vetämään tarvittiin pari härkää ja
125 markan summalle piti olla erityinen säilytyshuone. Eihän kukaan,
ajateltiin, taivu lahjain ottoon eikä himoitse rikkautta, kun vähäistä
voittoa, joka hänelle tulisi, kuitenkin olisi mahdoton käyttää ja
säilyttää.

Taide ja kaikenlainen hienostus oli kiellettyä, ett'eivät ne voisi
houkutella ylellisyyteen. Taloja rakentaessa ei saatu käyttää muita
työkaluja kuin kirvestä ja sahaa. Muuta soittoa ei kärsitty kuin
sotamusiikkia. Kuvanveistäjät tekivät ainoastaan aseellisia
jnmalainkuvia. Sellaisia lauluja ainoastaan laulettiin, jotka ylistivät
sankarien kuolemaa tai kehoittivat urhollisuuteen. Että tällainen
mieliala pysyisi voimassa, pidettiin usein sotaisia juhlia.

Taisteluun läksivät sparttalaiset kuin juhlaan. Ennen taistelua
pukeutuivat he purpuravaatteihin, koristivat tukkansa seppeleillä ja
marssivat huilujen soidessa vihollista vastaan. Silloin myöskin
laulettiin sotalauluja, tämän kaltaisia:

    Nyt eespäin, sä sankarheimo,
    Sä urhean Spartan lapsi!
    Käs vasen se kilpeen kiinnä
    Ja oikeaan ota keihäs;
    Et peljätä saa sä, sillä
    Se tapa ei ole Spartan!

Saatuaan lakinsa valmiiksi ilmoitti Lykurgos kansankokouksessa
päättäneensä lähteä Delfiin kysymään neuvoa jumalilta, olisiko vielä
mitään lisättävää hänen lakeihinsa. Ennen lähtöään otti hän kansalta
valan, että se oli pitävä hänen lakinsa, kunnes hän palaisi. Delfissä
vastattiin, että Spartta oli tuleva hyvin kuuluisaksi, jos se piti
Lykurgon lait. Lykurgos lähetti sen vastauksen kirjeessä Sparttaan,
mutta ei itse enää koskaan palannut sinne, että kansa valansa tähden
aina pitäisi hänen lakinsa muuttamatta. Kuollessaan määräsi hän
tuhkansa mereen hajoitettavaksi, ett'eivät sparttalaiset ehkä sillä
tavalla koettaisi päästä valastansa, että veisivät hänen jäännöksensä
Sparttaan.

Lykurgon lakien noudattaminen tekikin sparttalaisista urhollisen ja
mahtavan kansan. Heidän säännöissään oli muun muassa kielletty
kääntämästä selkäänsä viholliselle, vaikka kuinka mahtava voima olisi
ollut vastassa. Monessa sodassa he tätä käskyä tottelivatkin ja
voittivat. Niinpä messeniläiset monella verisellä taistelulla
kukistettiin. Peloponneson useimpien yhteiskuntain täytyi vähitellen
antautua Spartan suojelusherruuden alaisiksi, ja viimein tuli aika,
jolloin Spartta itselleen vaati koko Hellaankin johtovaltaa eli
_hegemoniaa_.


Solon, Atenan lainsäätäjä (noin 590).

Solon oli Atenan viimeisen kuninkaan Kodron sukua. Nuorempana ollessaan
kuljeksi hän kauppiaana pitkillä matkoilla, oppien tuntemaan vierasten
kansain tavat ja lait. Hän harrasti myöskin runoilua ja luonnon
tutkimista. Valtioelämän alalle astui hän vasta erään sodan
johdosta, joka atenalaisilla oli Megaran asujanten kanssa pienestä
Salamis-saaresta. Kyllästyneenä tuohon taisteluun sääsivät atenalaiset
lain, että ken suullisesti tai kirjallisesti esitti saaren takaisin
valloittamista, häntä oli rangaistava kuolemalla. Solon heittäytyi
mielipuoleksi. Äkisti juoksi hän, matkahattu päässä, ikäänkuin pitkältä
matkalta tullen, torille, hyppäsi kivelle ja lausui sepitsemänsä runon
tähän tapaan:

    Ihmisien kesken pian moinen kulkevi juttu:
    Hän Atenasta on myös: jättäjä hän Salamiin.

ja lopuksi:

    Siis Salamiisen valtaamaan sitä kaunista saarta
    Pois joka mies Atenan! Kohta on häpeä pois.

Silloin Solon heti valittiin päälliköksi uudelle sotaretkelle, joka
päättyi Salamiin valloitukseen.

Siihen aikaan oli Atenan sisällinen tila hyvin onneton. Kuninkaan valta
oli jo ammoin lakkautettu ja yhteiskuntaa hoiti nyt yhdeksän
_arkonttia_ (hallitsijaa), jotka joka vuosi valittiin ylhäisistä
suvuista. Mahtavat isotilalliset, _eupatridit_, sortivat köyhempää
kansaa; hätä pakotti köyhiä porvareja turvautumaan rikkaihin, jotka
lainatuista rahoistaan ottivat kohtuuttoman suuret korot. Siten joutui
alempi väestö yhä enemmän köyhtyessään epätoivoon, joka sai aikaan
kiihkeitä kapinan yrityksiä. Rauhalliset asujamet olivat jo kauan
vaatineet kirjoitettua lakia, joka suojelisi väkivallalta ja
vääryydeltä. Se toimi annettiin ensin arkontti _Drakonille_. Hän
käsitti tehtävänsä niin, että oli muka kauhulla kukistettava nuo yhä
kiihtyvät kansanliikkeet, ja siten tulivat hänen lakinsa niin
ankaroiksi, että niitä oli mahdoton käyttää; niitä sanottiinkin verellä
kirjoitetuiksi. Sitte valittiin arkontiksi Solon ja annettiin lakien
säätäminen hänen toimekseen. Ja hänen päätehtävänsä oli siis
rauhoittaminen ja sovittaminen.

Hän ensi aluksi alensi köyhäin velat. Alentamalla rahan arvon osasi hän
lievittää köyhäin velkataakkaa, eivätkä rikkaat siltä kuitenkaan
kadottaneet rahaansa. Kiittämättömyyttä hän sentään palkakseen sai.
Rikkaat katsoivat joutuneensa uhraamaan liian paljon, köyhät puolestaan
saaneensa liian vähän. Hän valitti: "Ennen kaikui minun ylistykseni
joka taholta, vaan nyt näen kaikkialla vihaisia silmäyksiä." Kohtapa
kuitenkin alkoi näkyä hänen toimiensa hyviä seurauksia. Keskinäinen
luottamus palasi, ja häntä pyydettiin täydellisesti järjestämään
valtion hallitusmuotoa.

Uusi valtiomuoto, jonka Solon antoi Atenalle, oli varova siirtyminen
vanhasta ylimysvallasta nyt alkavaan kansanvaltaan. Vaikuttavimmaksi
valtiomahdiksi tuli täst'edes kansankokous, joka sääsi lakia, päätti
sodat ja rauhat sekä asetti virkamiehet. Kansa jaettiin varallisuuden
mukaan neljään luokkaan, joilla kaikilla oli yhtä suuri sananvalta
kansankokouksessa; mutta ainoastaan kolmen korkeimman luokan jäsenet
voivat päästä valtion virkoihin, joista ei ollut mitään palkkaa, vaan
usein suuria menoja. Virkamiesten joukossa pysyivät edelleenkin
yhdeksän joka vuosi valittua arkonttia etevimpinä. Estääkseen
kansankokouksen mahdollista maltittomuutta asetettiin sen sivulle kaksi
valvovaa neuvoskuntaa, nyt perustettu _400 miehen neuvosto_ ja
ikivanha _areiopagi_. Tämä viimemainittu, jonka jäseninä olivat
virasta eronneet arkontit, valvoi uskontoa ja tuomitsi hengenasioita.
400 miehen neuvosto tarkasti kaikki asiat, ennenkuin ne esitettiin
kansankokoukselle; areiopagi sai kumota kansan päätökset, jos katsoi
tarpeelliseksi. Solon sanoi näitä neuvoskuntia kahdeksi ankkuriksi,
jotka hän oli sitonut valtiolaivaan, ett'eivät aallot sitä viskelisi.

Kasvattaakseen atenalaisia sivistyskansaksi koetti hän monella tavalla
edistää kansalaisten monipuolista ja vapaata kehitystä. Maaomaisuuden
myönti helpotettiin. Vieraille toimitettiin tilaisuus päästä Atenan
kansalaisiksi. Vanhemmat velvoitettiin opettamaan pojillensa jotakin
käsityötä, ja poika, joka oli saanut sellaisen opetuksen, oli
velvollinen ylläpitämään isäänsä hänen vanhuudessaan. Kaikkein
nuorukaisten piti saaman huolellinen kasvatus, johon kuului ensi
sijassa uskonto, laulu ja soitto, sitte ruumiin harjoittelut ja viimein
luvunlasku ja kirjoitus. Kaikki kansalaiset olivat velvolliset
sotapalvelukseen, johon heitä 18:lla ikävuodella valmisteltiin; kolmen
ensi luokan jäsenten piti palveleman _hopliteina_ (raskasaseisina)
tai ratsumiehinä, vaan varattomat palvelivat kevytaseisena jalkaväkenä
ja sittemmin, kun Atena tuli merivallaksi, laivastolla. Sisällisissä
riidoissa täytyi jokaisen asettua jommallekummalle puolelle ja siten
osoittaa, ett'ei hän ollut välinpitämätön yhteiskunnasta.

Kun Solon sai nämä lakinsa valmiiksi, ahdistelivat häntä pitkän aikaa
joka päivä ihmiset, vaatien tekemään niihin kuka mitäkin muutosta.
Päästäkseen tuosta kiusasta päätti hän joksikin ajaksi lähteä
ulkomaille, vaan otti ennen lähtöänsä atenalaisilta valan, että he
määrätyn ajan pitäisivät hänen lakinsa muuttamatta. Näillä matkoillansa
hän sattui kuningas Kroisonkin luo, josta edellä on kerrottu. Solonin
poissa ollessa alkoivat puolueriidat jälleen Atenassa. Palattuaan sinne
koetti hän niitä välittää, mutta kun se ei onnistunut, erosi hän
surumielin kokonaan valtiollisista toimista. Surukseen näki hän myöskin
entisen ystävänsä Peisistraton kohoavan Atenan itsevaltiaaksi.



Hellaan kukoistusaika.


Tyrannien aikakausi.

Vähän ennen persialaissotain alkua nousi monessakin Kreikan valtiossa
itsevaltiaita, joita sanottiin _tyranneiksi_, ja vaikka useimmat
hallitsivatkin hyvästi, olivat he kuitenkin vihatut, koska he näyttivät
hävittävän entisen vapauden. Nämä tyrannit pitivät ja elättivät
hoveissaan kuuluisia runoilijoita ja taiteilijoita, joten he henkisen,
elämän alalla valmistelivat kukoistusaikaa, joka sittemmin seurasi.
Tyranniutta vastusti tavallisesti Spartta, jonka hallitseva neuvoskunta
yhtä paljon vihasi itsevaltiutta kun kansanvaltaakin.

_Peisistratos ja hänen poikansa_ (561-510). Jo Solonin elinaikana syntyi
Atenassa kolme puoluetta: _tasankolaiset_, suurien maatiluksien isännät,
joita _Lykurgos_ johti: _rannikkolaiset_, kauppiasluokka, johtajana
_Megakles_; ja _vuoristolaiset_, köyhät paimenet, joiden päämieheni oli
kunnianhimoinen ja lahjakas _Peisistratos_. Kun alin kansanluokka oli
toivonut Solonin laeista suurempia etuja, kuin oli sitte saanut, ja
sentähden oli niihin tyytymätön, onnistui Peisistraton helpostikin
kiihottaa mielet. Eräänä päivänä hän haavoitteli itseään ja muulejansa
sekä ajoi siinä tilassa torille, ikäänkuin olisi äsken päässyt murhaa
aikovain vihollisten käsistä. Hän pyysi nyt puoluelaisiltaan
suojelusvartioita. Niitä hänelle annettiinkin ja hän siten sai
miesjoukon, joka nuijinensa aina seurasi häntä. Yht'äkkiä hän pani
toimeen metelin ja anasti lähellä kaupunkia Akropolis-linnan. Siitä
päivin hän vallitsi atenalaisia, mutta ei kuitenkaan lakkauttanut
entisiä virkoja eikä häirinnyt valtiomuodon perustusta. Muutaman vuoden
kuluttua hänet karkoitettiin, mutta liitossa Megakleen kanssa pääsi hän
jälleen valtaan. Silloin hän pani toimeen uuden metelin hurmataksensa
kansaa. Atenassa eli kaunis ja suurikasvuinen nainen, hänet puettiin
täysiin aseihin ja asetettiin komeasti koristeltuihin vaunuihin ajamaan
kaupunkiin. Hänen edeltään lähetettiin kuuluttajia julistamaan:
"Atenalaiset, ottakaa suosiolla takaisin Peisistratos, jota Atena
kunnioittaa enimmän kaikista ihmisistä ja jonka hän nyt vie
takaisin linnaansa." Porvarit varmasti uskoivat tätä naista itse
Atena-jumalattareksi, palvelivat häntä ja ottivat takaisin Peisistraton.
Karkoitettiin hänet vielä toinenkin kerta, mutta hän anasti jälleen
herruuden väkivallalla. Hän vahvisti sitte valtaansa vierailla
palkkajoukoilla ja kokosi itselleen kaikki tulot kaupungista ja maalta.

Peisistratos käytti itsevaltiuttansa lempeästi ja piti aina
yllä Solonin lait. Samaan tapaan hallitsivat hänen kuoltuaan
(527) hänen molemmat poikansa _Hipparkos_ ja _Hippias_. Atenaa
koristeltiin muhkeilla rakennuksilla, joista varsinkin Peisistraton
aikana ylennyt Zeun temppeli oli huomattava. Tähän aikaan aljettiin
veistellä kauneita jumalain patsaita: katujen kulmiin ja maanteiden
varsille pystyteltiin Hermeen patsaita, joiden kantakiviin oli
piirretty muistolauseita. Homeron laulut järjestettiin Peisistraton
toimesta; moni luulee niitä lauluja alkuaan monen eri runoilijain
sepitsemiksi ja vasta Peisistraton aikana kootuiksi.

Hipparkon murhasi kaksi ylhäistä atenalaista, veljekset Aristogeiton ja
Harmodios, joiden sisarta hän oli pahasti loukannut siten, ett'ei ollut
päästänyt häntä julkiseen riemusaattoon. Henkivartiasto heti surmasi
Harmodion. Aristogeiton pääsi pakoon, mutta joutui kiinni, ja Hippiaan
käskystä hänet kiduttaen kuoletettiin. Hippias joutui kaikkein
vihattavaksi ja viimein hänet karkoitettiin. Hän silloin pakeni
kuningas Dareion luo ja yllytti hänet sotaan Atenaa vastaan.

Molempia tyrannein murhaajia, Aristogeitonia ja Harmodiota pidettiin
Atenassa suuressa kunniassa. Eräs sen ajan paraimmista taiteilijoista
teki heistä kuvapatsaat, jotka pystytettiin torille. Usein ylisteltiin
heidän urhotyötänsä lauluissa, tämän kaltaisissa:

    Miekkani minä myrttioksiin käärin,
    Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
    Kun he tirannin tappoivat ja saivat
    Atenalle taas tasa-arvoisuuden.

    Jalo Harmodios, sä ethän kuollut,
    Sä viel' elät saarill' autuasten,
    Siell' on myös nopsajalk' Akilleus,
    Tydeun poika Diomedes myöskin.

    Miekkani minä myrttioksiin käärin.
    Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
    Kun he Hipparkon, Atenan hirmun,
    Reippaast' Atena-juhlassa murhasivat.

    Ikuinen kunnia teille kukoistaapi,
    Kunnon Harmodios ja Aristogeiton,
    Kun te tirannin tapoitte ja saitte
    Atenalle taas tasa-arvoisuuden.

_Polykrates Samossa. Runoilija Anakreon._ Samon asujamet,
sukuperältään ionialaisia, olivat niinkuin saarikin, jossa asuivat,
saaneet runsaasti luonnonlahjoja. Taideteollisuudestaan antoivat he
monta kaunista näytettä; varsinkin olivat heidän savenvalu-teoksensa
kuuluisat. Heidän yhteiskunnassaan vallitsi vilkas elämä, mutta ilman
malttia ja järjestystä. Kun väkivallantekijän oli yhtä helppo palkata
kätyrikseen omanvoiton-pyyntö kuin vapaussankarinkin sytyttää
innostusta, oli yhteiskunta pulassa mielivallan ja kansanvallan
liiallisuuksien välille, jotka kumpaisetkin yhtä vähän tuntevat malttia
ja kohtuutta. Sellaisissa oloissa yleni Polykrates itsevaltiaaksi.
Vaikeampi oli hänen kuitenkin vastaisuudeksi säilyttää, mitä oli
saavuttanut. Ulkomaiset kuninkaat halusivat haltuunsa hedelmällistä,
mieluisella paikalla olevaa saarta, ja yhteiskunnan sisällä kuohui
tyytymättömyys. Kotoiset viholliset sai Polykrates kuitenkin
kukistetuksi ja voitettuja hän sekä ajoi maanpakoon että tuomitsi
kuolemaan. Kävipä hän sotaretkilläkin, varsinkin ionialaisia vastaan,
ja saattoi valtansa alaisuuteen monta kaupunkia.

Tähän aikaan mietiskeli Kyros uhkaavia aikeita Kreikan pikku valtioiden
vapautta vastaan. Etsiskellessään mahtavaa liittolaista luuli
Polykrates siksi saaneensa Egyptin Amasis-kuninkaan ja teki hänen
kanssansa liiton. Sitte alkoi hän sodan Miletoa vastaan, joka oli
kreikkalaisista kaupungeista mahtavin Vähä-Aasian rannalla, ja
menestystä hänellä oli sillä retkellä niinkuin tavallisesti ennenkin.
Mutta Amasis oli jo kauan katsonut Polykrateen onnea liian suureksi,
että se voisi pysyä ainiaan; sentähden hänen kerrotaan kirjoittaneen
Polykrateelle näin:

"Amasis Polykrateelle. Suloista tosin on kuulla ystävän onnea: mutta
minua pelottaa sinun ainainen menestyksesi, kun tiedän, miten
kateelliset jumalat ovat. Sentähden olisi toivottavaa, että niin
minä kuin minun ystävänikin saisimme kokea vuorotellen onnea ja
vastoinkäymistä. Tottele nyt minun neuvoani: ajattele, mikä sinua
paraiten miellyttää ja minkä kadottaminen sinua syvimmin surettaisi, ja
luovu siitä. Ja ell'ei vast'edes myötä- ja vastoinkäymiset ole yhtä
suuret, niin tee silloinkin tällä tavalla, kuin tässä olen osoittanut."

Polykrates, huomaten kuninkaan neuvon hyväksi, oli silloin
rikkauksistaan ottanut kalleimman taideteoksen, sormuksen, johon oli
smaragdi-kivi sovitettu. Seurueineen purjehti hän eräällä laivallaan
merelle ja viskasi kaikkein nähden kalliin sormuksen aaltoihin. Mutta
muutaman päivän perästä toi kalastaja suuren, kauniin kalan lahjaksi
hallitsijalle. Palvelijat avatessaan kalaa löysivät sen vatsasta saman
kalliin sormuksen ja antoivat sen Polykrateelle. Amasis, kuultuaan
tämän, luopui liitosta, "sillä hän huomasi olevan mahdotonta pelastaa
ihmistä kohtaloansa kärsimästä".

Mitä Amasis pelkäsi, tapahtuikin pian. Polykrates joutui riitaan Lydian
persialaisen maaherran Oroiteen kanssa. Oroites kerran lähetti
sanansaattajan Samoon. Polykrates makasi sanansaattajan tullessa
vuoteessaan, kasvot seinään päin, mutta ei viitsinyt kääntyä eikä
vastata mitään. Jonkun ajan kuluttua houkutteli Oroites Polykrateen
manterelle, otatti hänet kiinni ja mestautti, sekä liitti sitte
Samos-saaren Persian valtakuntaan.

Kun Polykrates maaten otti vastaan persialaisen sanansaattajan, oli
hänen luonansa laulaja _Anakreon_, syntyisin Teios-saaresta. Tämä
runoilija, Solonin sukulainen, eli Polykrateen hovissa, jossa häntä
hyvin kunnioitettiin. Siellä hän runoili monta kauneinta lauluansa ilon
ja nautinnon ylistykseksi.

Polykrateen kukistuttua kutsui Hipparkos Anakreonin Atenaan ja varusti
komean viisikymmen-soutuisen laivan tuomaan runoilijaa Hellaasen. Kun
myöskin Hipparkos kukistui, siirtyi Anakreon Abdera-kaupunkiin ja eli
siellä vanhuutensa päivät, jotka ehkä olivat sitä vähemmin iloiset,
mitä enemmin nautintokyky hänestä väheni.

_Hieron Syrakusassa. Runoilija Pindaros._ Kreikkalaisista Sisilian
kaupungeista oli Syrakusa, dorialainen siirtopaikka, etevin. Rikkauteen
ja mahtavuuteen katsoen pystyi se kilpailemaan yksin ylpeän Kartagonkin
kanssa. Samaan aikaan kuin kreikkalaiset taistelivat ratkasevaa
taisteluansa Persian mahtavaa voimaa vastaan, kerrotaan syrakusalaisten
päällikön _Gelonin_ loistavasti voittaneen kartagolaiset.
Kiitolliset syrakusalaiset silloin hänelle antoivat itsevaltiuden,
jota hän käytti lempeästi. Gelonin seuraaja _Hieron_ enensi hänen
perustamaansa mahtavuutta. Hieronin suurin kunnia on anteliaisuus sen
ajan runoilijoita ja muita taiteilijoita kohtaan, joita hän kokosi
hoviinsa. Heistä mainittakoon varsinkin _Pindaros_, joka Tebessä
syntynyt runoilija on kuolemattomissa lauluissa ylistellyt voittajia
maanmiestensä kilpaleikeissä. Hän viritteli sellaisia säveliä, joihin
kuului vastakaikua ihmisen korkeammista voimista ja jalommista
taipumuksista; hän ei laulanut iloista eikä nautinnoista, vaan
sankarimaineesta ja kuolemattomasta nimestä.


Persialais-sotien aikakausi.

Vähäpä on yleishistoriassa niin suurenmoisia näytelmiä kuin pikku
Kreikan taistelu vapautensa ja sivistyksensä puolesta Persian
jättiläisvoimaa vastaan. Ensi aiheen tähän taisteluun antoi karkoitettu
Hippias, yllyttäen Dareios-kuningasta atenalaisia vastaan. Kuningas
käski heitä antautumaan Hippiaan valtaan. Atenalaiset sen neuvon
ylpeästi hylkäsivät ja odottivat sitte kohta sotaa. Ett'eivät olisi
aivan yksin, antoivat he apua heimolaisilleen ionialaisille, jotka
tähän aikaan luopuivat persialaisista. Mutta saatuaan ionialaiset
uudestaan kukistetuiksi alkoi Dareios heti kostosodan Atenaa vastaan.
Vuonna 493 lähetti hän _Mardonion_ johdolla sekä laivaston että
maasotajoukon. Mutta ankara pohjoismyrsky hävitti laivaston Atos-niemen
luona, heitellen laivat kallioille ja kareille, ja maajoukko kärsi
pahoja tappioita taistellessaan villiä trakialaisheimoa, brygiläisiä
vastaan. Hippiaan yllytyksestä varusti Dareios uuden sotavoiman ja pani
sille johtajiksi ylhäisen medialaisen Datiin ja Ionian entisen
maaherran pojan Artaferneen; Hippias läksi myöskin mukaan oppaaksi.
Karttaakseen vaarallista tietä Atos-niemen ympäri purjehtivat he
Aigeianmertä Arkipelagin saarien ohitse ja nousivat maalle Euboian
saareen. Eretria, joka tämän saaren kaupunki oli yhdessä atenalaisten
kanssa auttanut ionialaisia, valloitettiin ensin ja hävitettiin;
asujamet lähetettiin kahleissa Dareion luo. Samanlaista kohtaloa
aiottiin myöskin Atenalle.

_Maratonin taistelu_ (490). Hippias vei sitte persialaiset
Maratonin kentälle. Yön tullessa näki hän unta: oli muka makaamassa
äitinsä luona. Unen selitti Hippias siten, että hän oli palaava
hallitsijana Atenaan ja elävä lopun ikänsä isänmaassaan. Mutta siinä
toivossaan hän kokonaan pettyi.

Atenassa eli silloin ylhäissukuinen mies _Miltiades_, joka oli
paeten persialaiskuninkaan vainoa tänne asettunut. Hänet valittiin nyt
yhdeksi niistä kymmenestä sotapäälliköstä, joiden tuli johtaa
atenalaisia. Heidän sotajoukossaan oli 10,000 miestä, siihen luettuna
nekin 1,000 miestä, jotka Plataia oli lähettänyt. Tämä pikku kaupunki
oli vähää ennen antautunut Atenan suojelusherruuden alaiseksi.

Näillä kymmenellä päälliköllä oli eri ajatus. Muutamat tahtoivat,
ett'ei taisteltaisi, koska sotavoima oli liian heikko persialaisiin
verraten. Toiset sitä vastoin, varsinkin Miltiades, kehoittivat
taisteluun, ja kun pelkurimpi mielipide näytti pääsevän vallalle,
kääntyi hän Kallimakon puoleen, joka polemarkona eli puolustussodan
korkeimpana johtajana oli sotajoukossa läsnä, ja pyysi häneltä apua
näin sanoen: "Sinusta riippuu, Kallimakos, tahdotko saattaa Atenan
orjuuteen vaiko tehdä sen vapaaksi ja siten pystyttää itsellesi
tuleviksi ajoiksi muistopatsaan, jollaista ei edes Harmodios- ja
Aristogeiton-sankareillakaan ole. Aina kaupungin perustuksesta asti ei
ole suurempi vaara koskaan uhannut Atenaa. Jos nyt emme taistele, niin
pelkäänpä eripuraisuuden hengen hiipivän meidän joukkoomme ja tekevän
meidät medialaisten saaliiksi. Mutta jos taistelemme, ennenkuin
sotaväen rohkeus laimenee, niin me kyllä voitamme, jos vain jumalat
pysyvät puoluettomina."

Päätettiin ryhtyä taisteluun. Kun päivä tuli, jolloin Miltiadeen vuoro
oli johtaa, asetti hän sotajoukon taistelujärjestykseen. Atenalaisten
rintama oli melkein yhtä leveä kuin vihollistenkin; mutta keskus oli
jotenkin ohut ja päävoima koottu kummallekin siivelle.

Kun sotajoukko oli järjestetty ja uhrit näyttivät onnellisia enteitä,
ryntäsivät atenalaiset täydessä juoksussa vihollista vastaan.
Persialaiset luulivat helleniläisiä hulluiksi ja heidän tahallaan
antautuvan varmaan kuolemaan, kun he, niin pieni joukko ja ilman
ratsu- ja jousiväkeä, uskalsivat juoksumarssissa rynnätä. Pitkällisen
taistelun jälkeen saivatkin persialaiset murretuksi atenalaisjoukon
keskuksen ja läksivät ajamaan sitä takaa sisämaahan päin. Atenalaiset
ja plataialaiset sen sijaan voittivat molemmilla siivillä, vaan
antoivat voitettujen vihollisten häiritsemättä paeta. Lähtemättä heitä
takaa ajamaan kääntyivät molemmat siivet niitä vihollisia vastaan,
jotka olivat karkoittaneet keskuksen ja voittivat nekin. Pakenevia
muukalaisia ajettiin sitte takaa aina meren rantaan asti, jossa
atenalaiset valloittivat seitsemän laivaa. Muihin laivoihin kokoutuivat
viholliset ja läksivät kiertämään Sunion-nientä, toivoen ehtivänsä
Atenaan ennenkuin atenalaiset. Mutta voittajat riensivät pikamarssissa
kotikaupunkiansa kohti ja saapuivatkin ensinnä perille. Edeltä juoksi
eräs atenalainen ja huusi torille päästyään: "Iloitkaa, me voitimme!"
sekä kaatui uupumuksesta ja mielenliikutuksesta kuolleena maahan.

Maratonin taistelun jälkeen tuli Miltiadeen nimi vielä kuuluisammaksi
Atenassa. Hän silloin pyysi 70 laivaa sekä sotajoukon ja läksi
Paros-saarta vastaan, koska muka sen asujamet olivat auttaneet
persialaisia. Se yritys ei kuitenkaan onnistunut, jonka tähden hänet
Atenaan palattuaan tuomittiin maksamaan suuri sakko. Hän kun ei sitä
jaksanut suorittaa, pantiin hänet vankeuteen, jossa hän kuoli
taistelussa saamistansa haavoista.

_Xerxeen retki_ (480). Suuttuen Maratonin tappiosta kokosi Dareios
koko valtakuntansa sotavoimat, aikoen itse lähteä johtamaan uutta
kostosotaa. Mutta hän kuoli kesken varustuksiansa. Hänen poikansa
Xerxes läksi Aasiasta viemään länttä kohti suurinta sotajoukkoa,
kuin historia tietää kertoa. Olipa siinä kirjava kansain kokous:
persialaisia komeissa varustuksissaan, medialaisia kalleissa
pukimissaan, indialaisia, joilla oli pajusta palmikoidut panssarit ja
bambu-ruokoiset nuolet, skytialaispaimentolaisia nahkahaarniskoineen ja
sotakirveineen, lyhytnuttuisia arabialaisia pitkine jousineen,
aitiopialaisia leijonan ja pantterin taljat pukimina, kolkilaisia
päässä puukypärät ja kädessä nahkakilvet, nahkapukuisia trakialaisia
lyhyine miekkoineen ja paljo muita.

Kaikki ajettiin pakosta ja hallitsijan käskystä sotaan eikä niitä
muuten voitu pitää koossa kuin kauhulla. Kun sotajoukko kokoutui
Sardeesen, toimitti rikas Pytios pidot kaikelle kansalle. Ennen
sotaväen lähtöä astui hän sitte kuninkaan eteen ja rukoili yhtä suosion
osoitusta. Kuningas lupasi täyttää pyynnön. Silloin sanoi Pytios:
"Herra, minulla on viisi poikaa ja heidän täytyy lähteä sotaan sinun
kanssasi. Armahda, kuningas, nyt minua, vanhaa miestä, ja vapauta
vanhin poikani sotapalveluksesta. Muut neljä seuratkoot sinua." Xerxes
vastasi äkäisesti: "Kelvoton mies, uskallatko ajatella poikaasi, vaikka
olet minun orjani ja sinun oikeastaan pitäisi koko huonekuntasi kanssa
seuraaman sotajoukkoa!" Sitte käski kuningas hakkaamaan Pytion
vanhimman pojan keskeltä kahtia ja panemaan puolikkaat molemmin puolin
tietä, jota sotajoukon piti marssia, niin ett'ei kukaan enää uskaltaisi
pyytää vapautusta sotapalveluksesta.

Ylpeys täytti Xerxeen mielen, kun hän näki olevansa niin paljon kansan
herra. Hellesponton yli oli hän teettänyt siltoja, mutta kova myrsky
rikkoi ne. Silloin hän vihoissaan panetti mereen kahleita ja ruoskitti
aaltoja kolme sataa lyöntiä. Siltain tekijät mestattiin ja uudet sillat
tehtiin. Kun ne saatiin valmiiksi, siirtyi sotajoukko Sardeesta
Abydoon. Ensinnä kulkivat kuorma- ja vetojuhdat ja niiden jäljessä
toinen puoli sotaväkeä, järjestämätön joukko kaikenlaisia kansoja ilman
erotusta. Sitte tuli kuninkaan etujoukkona 1,000 valittua persialaista
ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä. Näitä seurasi Ormutsin pyhät
vaunut, kahdeksan valkoista hevosta edessä, joiden ajaja astui
vieressä, sillä ei kukaan kuolevainen saanut nousta niiden vaunujen
istuimelle. Sitte Xerxes itse ajoi istuen korkeissa vaunuissa, joiden
vieressä ajaja astui. Kuninkaan jälkijoukkona oli niinkuin edelläkin
1,000 valittaa ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä sekä 10,000 muuta
ratsumiestä ja yhtä monta miestä parasta jalkaväkeä. Kuninkaan seurueen
jäljestä vaelsi kirjavassa epäjärjestyksessä suuren sotajoukon toinen
puoli.

Abydossa piti kuningas tarkastusta, katsellen korkealta valtaistuimelta
väkeänsä. Nähdessään Hellesponton täynnä laivoja ja tasangon Abydon
ympärillä peitettynä ihmisillä ylisteli hän ensin itseään onnelliseksi,
vaan itki sitte, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Tulin
murheelliseksi ajatellessani, miten lyhyt ihmisikä on; sillä kaikista
näistä ihmisistä ei sadan vuoden kuluttua ole ainoakaan enää elossa."

Laivaston purjehtiessa pitkin rantaa marssi maajoukko Hellesponton yli
Trakian rannalle Doriskon viereiselle tasangolle. Siellä Xerxes luetti
sotaväkensä, joka tapahtui siten, että ensin koottiin kymmenen tuhatta
miestä, jotka sullottiin tiheään ja ympäröitiin kaksiovisella aidalla.
Niiden pois marssittua tuli aituus täyteen toisia miehiä ja sitte taas
toisia, kunnes kaikki väki oli luettu. Tässä Xerxeen joukossa oli
silloin kolmatta miljoonaa miestä, paitsi palvelijoita, kokkeja ja
naisia, joita kerrotaan olleen yhtä paljo.

Tämä ääretön joukko lähestyi hitaasti Kreikanmaata. Herodotos luettelee
jokia, jotka kuivivat, kun sotaväki niistä otti tarpeekseen vettä,
ja kaupunkeja, jotka perin köyhtyivät, kun niiden täytyi toimittaa
sille yksi ruoka-atria. Makedonian kuningas osoitti alammaisuutta
mahtavalle hallitsijalle. Tessalian rajalla otettiin vastaan palaavat
sanansaattajat, jotka oli lähetetty vaatimaan kreikkalaisilta
valtioilta maata ja vettä, noita alammaisuuteen antautumisen merkkejä.
Enimmät sanansaattajat olivat niitä saaneetkin.

Atenaan ja Sparttaan ei ollut lähetetty ketään. Ne molemmat valtiot ja
muut, jotka vielä uskalsivat puolustaa vapauttansa, varustautuivat
rohkeasti vastarintaan.

_Termopylan taistelu_. Kreikkalaisjoukko, päävoimana 300
sparttalaista kuningas _Leonidaan_ johdolla, oli asettunut
Termopylan luo, jossa tie Tessaliasta Hellaasen kulkee ahtaan solan
läpi. Siinä oli myöskin vanhan muurin jäännöksiä, joka oli ennen
muinoin tehty estämään tessalialaisten rynnäköitä. Helleniläiset,
korjattuaan sen muurin, päättivät siinä paikassa odottaa vihollista,
hänellä kun ei siinä ollut hyötyä suuresta miesluvustaan eikä
ratsuväestään.

Suunnattoman tulvan tavalla vyöryivät Xerxeen joukot Tessalian
etelärajaa kohti. Kuningas, kuultuaan pienen joukon kokoutuneen
Termopylan luo, lähetti heti vakoojan sitä tarkastelemaan. Mutta kun
kaikki, mitä tehtiin muurin takana, tietysti pysyi vakoojalta salassa,
niin näki hän ainoastaan ne, jotka olivat vartioina maurilla. Ne olivat
sattumalta juuri sparttalaisia ja vakooja huomasi muutamain heistä
harjoittelevan sotaleikkejä ja toisten järjestelevän ja kampaavan
tukkaansa. Kummastuen tuota näytelmää luki hän heidät ja huomasi joukon
hyvin vähäiseksi. Kun Xerxes kuuli vakoojan kertomuksen eikä ymmärtänyt
niiden miesten varustautuvan voittoon tai kuolemaan, näytti hänestä
heidän käytöksensä naurettavalta. Hän heti lähetti sanansaattajan
vaatimaan heiltä pois aseita. "Tulkaa niitä ottamaan!" vastasi
Leonidas.

Vihan vimmoissaan käski silloin Xerxes medialaisosaston ryntäämään
solaan, ottamaan nuo miehet kiinni ja tuomaan ne vangittuina hänen
eteensä. Mutta kun se joukko ryntäsi solaan, sai se siellä sellaisen
selkäsaunan, että jokaisen ja varsinkin kuninkaan täytyi huomata, että
persialaisjoukossa oli kyllä paljo väkeä, vaan vähä miehiä.

Medialaisten jouduttua niin pahoin tappiolle läksi heidän, sijaansa
osasto varsinaisia persialaisia, jota sanottiin "kuolemattomiksi",
Mutta eivätpä hekään saaneet mitään aikaan, kun he taistelivat ahtaassa
paikassa, jossa heidän suuremmasta miesluvustaan ei ollut mitään etua,
ja sitä paitsi olivat helleniläisten keihäät pitemmät heidän
keihäitänsä. Säännölliseen sotatapaan tottumattomille vihollisilleen
osoittivat sparttalaiset sotakuntoaan loistavalla tavalla. Sekä eespäin
marssiessaan että peräytyessään astuivat he aina tiheissä riveissä.
Kun he vähän väistyivät, juoksivat viholliset heti meluten ja
epäjärjestyksessä muka takaa-ajamaan: mutta sparttalaiset kääntyivät
nopeasti ja surmasivat joka kerralla joukottain persialaisia. Xerxes
katseli korkealta paikalta taistelua ja kolme kertaa sanotaan hänen
vihastuen hypähtäneen ylös kultaistuimeltaan. Viimein täytyi
persialaisten peräytyä, kärsittyään suuren tappion.

Kuningas siis oli suuressa pulassa, vaan eräs karkulainen, Efialtes,
toivoen suurta palkintoa, tarjoutui näyttämään persialaisille polkua
vuoren ylitse. Yön tullessa läksi persialaisjoukko liikkeelle sinne
päin ja päivän koitossa saapuivat he kukkulalle, jota vartioimassa oli
1,000 fokilaista. Nämä nyt äkisti kuulivat keskellä yön hiljaisuutta
kovaa rapinaa maahan pudonneista lehdistä. He nousivat ja tarttuivat
aseihinsa, vaan silloin näkyi jo läheltä pitkät rivit vihollisia.
Fokilaiset vetäytyivät vuoren huipulle ja odottivat siellä
perikatoansa, kun luulivat tuon vihollisten liikkeen tarkoittavan heitä
itseänsä. Mutta persialaiset eivät pitäneet ollenkaan lukua heistä,
vaan riensivät rinnettä alas päin niin nopeasti, kuin suinkin ehtivät.

Helleniläinen sotajoukko toimitti sill'aikaa vuoren solassa uhrin, ja
ennustaja, katseltuaan uhrieläimen sisuksia, lausui seuraavan aamun
tuottavan heille kuoleman. Päivän tullessa toivat vartiat vuorelta
ilmoituksen, että vihollinen oli kiertänyt solan ympäri. Leonidas
silloin päästi muun sotaväen kotiinsa, mutta uskollisena isänmaansa
laeille jäi 300 sparttalaisen kanssa paikalleen, ja heihin yhtyi
myöskin 700 miestä pikku Tespia-kaupungin asujamista.

Auringon noustessa marssi Xerxes joukkoinensa solaa kohti.
Silloin myöskin sparttalaiset ja tespialaiset läksivät varmaan
kuolemaan. Taistelussa, joka nyt oli aukealla kentällä, ajoivat
persialaisjoukkojen päälliköt miehiänsä takaa päin ruoskalla esiin.
Alussa heitä kaatui paljo, moni myöskin syöksyi mereen ja vielä
enempi tallautui kuoliaaksi takaa tunkeutuvien joukkojen jaloissa.
Helleniläiset taistelivat toivottomuuden kiihkolla mahtavaa ylivoimaa
vastaan. Kun heidän keihäänsä katkesivat, syöksyivät he vihollisten
päälle miekka kädessä. Leonidas kaatui sankarillisesti taistellen ja
hänen ympärillänsä monta jaloa sparttalaista. Mutta moni ylhäinen
persialainenkin siinä joutui kuoleman omaksi, muiden muassa kaksi
Xerxeen veljeä. Leonidaan ruumiista kesti kauan kiivasta taistelua;
neljä kertaa täytyi persialaisten peräytyä ja helleniläiset
voitollisesti riistivät ruumiin heidän käsistänsä. Mutta nyt saapui
Efialtes toisen vihollisosaston kanssa. Helleniläiset silloin
peräytyivät solan sisimpään kohtaan ja asettuivat muurin taakse. Kellä
vielä oli miekka jäljellä, hän taisteli sillä; kellä sitäkään ei enää
ollut, hän taisteli paljain käsin. Muukalaiset repivät muurin ja
ahdistivat sitte sekä edestä että sivulta päin. Siten helleniläiset
kokonaan ympäröitiin ja viimein he kaatuivat viimeiseen mieheen asti
nuoli- ja heittokeihäs-sateen alle. Xerxes oli hyvin kiukuissaan
sotaväkensä mieshukasta, jonka sanotaan olleen 20,000. Vimmoissaan
hakkautti hän Leonidaan ruumiista pään ja nauluutti sen paaluun.

Mutta siihen paikkaan, jossa sankarikuningas kaatui, pystyttivät sitte
helleniläiset suuren kivileijonan. Kaatuneiden sparttalaisten
hautakiveen piirrettiin kirjoitus:

    Kulkija, vie sana Spartaan, tässä me kaaduimme kaikki,
    Uskollisuudella lain käskyä noudattaen.

_Salamiin taistelu_. Yht'aikaa Termopylan taistelun kanssa
soti helleniläisten laivasto salmessa sen paikan kohdalla. Kun
persialaisjoukko nyt eteni Hellaasen ja viimein poltti asujamiensa
tyhjäksi jättämän Atenan, siirtyi myöskin helleniläisten laivasto
Salamis-saaren ja Attikan manteren väliseen ahtaasen salmeen.

Silloin eli atenalaisten keskessä mies, jonka kunniaksi Kreikan
pelastus syystä kyllä luetaan. Tämä mies _Temistokles_ oli jo
nuorukaisena osoittanut vilkasta älyä ja rohkeain toimien kykyä. Kun
Maratonin taistelun jälkeen Miltiadeen nimeä ylisteltiin yli koko
Hellaan ja voittopylväs pystytettiin hänelle Atenaan, astuskeli
Temistokles usein unettomana sen ympäri öillä, ja kun häneltä kysyttiin
syytä, vastasi hän: "Miltiadeen voittopylväs ei suo minulle yön lepoa."
Muut atenalaiset katsoivat sodan päättyneen Maratonin taisteluun, vaan
Temistokles oikein arvasi sen silloin vasta alkaneen. Suurella vaivalla
onnistui hänen taivuttaa maanmiehensä rakentamaan laivasto, joka nyt
sodan uudestaan aljettua olikin hyvin tarpeen. Persialaisten lähdettyä
toisen kerran Kreikkaa vastaan kysyttiin hänen kehoituksestaan Delfin
orakelilta neuvoa, joka vastasi, että atenelaisten tuli kaupunkinsa
hävityksen jälkeen puolustautua puumuurien sisällä. Temistokles silloin
sai maanmiehensä uskomaan puumuureilla tarkoitettavan laivoja, jonka
tähden atenalaiset veivät vaimonsa ja lapsensa turvaan, nousivat
laivoihinsa ja jättivät aution kaupunkinsa alttiiksi Xerxeelle.

Helleniläisessä laivastossa oli Salamiin salmessa 380 laivaa, joista
200 atenalaisten. Vaikka sparttalaiset olivat lähettäneet ainoastaan
7 laivaa, katsottiin kuitenkin heidän kuningastansa _Eurybiadesta_
ylipäälliköksi. Sanoman saavuttua Atenan hävityksestä tulivat
helleniläiset hyvin neuvottomiksi ja erimielisiksi. Muutamat näet,
varsinkin peloponnesolaiset, tahtoivat peräytyä Istmos-taipaleelle,
rakentaa siihen muurin kannaksen poikki ja puolustautua sen turvissa.
Kuningas Eurybiades ja korintolaisten päällikkö Adeimantos kannattivat
sitä mielipidettä. Mutta Temistokles, tajuten, että helleniläiset nyt
saattaisivat itsensä turmioon, jos hajoaisivat, koetti hyvin mietityllä
puheella taivuttaa Eurybiadesta ja muita päälliköitä pysymään yhdessä.
Adeimantos keskeytti sanoen: "Temistokles, kilpaleikeissä annetaan
vitsaa niille, jotka esiytyvät liian aikaisin." "Niin," vastasi
Temistokles, "mutta niitä, jotka esiytyvät liian myöhään, ei
seppelöidä."

Kun persialaislaivaston suuri purjemetsä alkoi näkyä, tuli
helleniläisille vielä suurempi kiihko peräytyä Istmos-taipaleelle.
Silloin Temistokles käytti viekkautta, lähetti uskollisimman orjansa
yöllä sanomaan vihollisille: "Minut lähetti atenalaisten päällikkö
muiden tietämättä, koska hän on kuninkaan puolella ja toivoo teille
voittoa; minä olen tullut sanomaan teille, että helleniläiset
peloissaan neuvottelevat pakoon lähtöä. Nyt te voitte tehdä suurimpia
urhotöitä, jos heitä ette päästä pakenemaan, sillä he ovat keskenään
eripuraiset eivätkä voi tehdä vastarintaa." Viholliset uskoivat orjan
sanat ja purjehtivat heti Salamiin luo piirittämään helleniläisiä,
jotka yhä vielä kiistelivät keskenään.

Auringon noustessa purjehtivat vihollislaivat joka taholta esiin.
Eräällä kukkulalla rannalla istui Xerxes kultaistuimellaan taistelua
katsomassa ja hänen vieressään seisoi kuninkaallisia kirjureja muistiin
merkitsemässä kaikkia urhotöitä, kuin hänen sotaväkensä oli tekevä.
Alussa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja helleniläiset alakuloisina
laskivat laivansa lähemmäksi rantaa. Silloin muutamat heistä, ollen
enemmin kuin muut liikutetut hetken vakavuudesta, olivat huomaavinaan
pitkän naishaamun Pallas-Atena-jumalattaren ja kuulevinaan hänen
kovalla äänellä lausuvan: "Helleniläiset, miten kauan tienne vetää
teitä takaperin?" Eespäin he silloin rohkeasti ohjasivat laivansa kohti
vihollisen tiheään sulloutunutta laivastoa. Runoilija Aiskylos, joka
itse kunnialla taisteli tässä, on eräässä näytelmässään kuvaillut
taistelua näin:

    Kun päivän valopyörä kohos taivaallen,
    Levittäin laajain vetten yli loistettaan,
    Kas silloin reipas sotalaulu Hellenein
    Soi, tuhat-äänisnä sen raittiit sävelet
    Takaisin rannan kallioista kaikuivat.
    Barbarein mielet valtas pelko, kauhistus,
    He huomas petoksen, sill' eihän hymni tuo
    Pakoa varten juhlivasti raikunut.
    Koht' uljaasti se pieni parvi rynnisti,
    Heit' innostutti sotatorvein toitotus,
    Ja heidän hyökätessään huuto kajahti
    Mon'ääninen: nyt, Hellaan pojat, edespäin!
    Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa!
    Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain
    Ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu!
    Ryskeellä töyttäs laiva laivan kylkehen,
    Sen lävistäen vaskikeuloin; ensinnä
    Musertui Tyron laiva, sitte toiset muut.

Helleniläisten laivat aina säännönmukaisesti ryntäsivät järjestetyissä
riveissä, mutta viholliset, tietämättä mitään järjestyksestä,
taistelivat ilman yhteistä johtoa; senpä tähden heidän tappionsa pian
olikin ratkaistuna. Kuitenkin muukalaiset tänä päivänä osoittivat
suurempaa urhollisuutta kuin muulloin, sillä nyt he taistelivat
kuninkaansa silmäin edessä ja pelkäsivät hänen vihaansa. Varsinkin
karialainen kuningatar Artemisia, itse ohjaten alustansa, osoitti
neuvokkaisuutta, joka saattoi Xerxeen lausumaan, että hänen miehensä
taistelivat kuin naiset, vaan naiset kuin aika miehet. Persialaisten
tappio oli niin täydellinen, että koko lahden pinta peittyi suuren
laivaston jäännöksistä.

Tästä onnettomuudesta rohkeutensa menettäneenä läksi Xerxes kiireesti
peräytymään Hellesponton rannalle, jätettyään 300,000 miestä parasta
väkeä Mardoniolle, joka luuli maalla voivansa kostaa kärsityn tappion.

Kun Temistokles jonkun ajan kuluttua tuli Olympon juhlaleikkeihin,
kääntyivät kaikki katsomaan häntä ja kova suostumushuuto kajahti joka
taholta eivätkä ihmiset hänen tähtensä muistaneet enää pitää lukua
kilpataistelijoista. Itse hän ilolla tunnusti ystävilleen silloin
saaneensa runsaan palkinnon vaivoista, joita oli kärsinyt Hellaan
tähden.

Maanmiehillensä teki Temistokles vielä hyvän palveluksen siten, että
hänen onnistui sparttalaisten suureksi mielipahaksi saada aikaan
pitkäin muurien tekeminen, joilla Atenan yhteys satamiensa kanssa tuli
turvatuksi.

Kohta atenalaiset kuitenkin unhottivat kiitollisuusvelkansa häntä
kohtaan. Koska hän oli niin paljon arvokkaampi kaikkia muita, ruvettiin
häntä katsomaan valtiolle ja vapaudelle vaaralliseksi mieheksi ja
tuomittiin hänet maanpakoon. Harhailtuaan monessakin paikassa, saamatta
mistään turvaa, kääntyi hän viimein Xerxeen seuraajan kuningas
Artaxerxeen puoleen, joka hänet ottikin vastaan hyvin kunnioittavasti.
Kuten muutamat historioitsijat kertovat, on Temistokles viimein itse
surmannut itsensä, ett'ei hänen olisi täytynyt taistella isänmaatansa
vastaan.

_Kimon_. Tuskin on mikään aika minkään kansan historiassa
ollut sopivampi tuomaan esiin hengen korkeampia voimia kuin se,
jolloin helleniläisten suurenmoinen vapaustaistelu Persian
jättiläisvoimaa vastaan tapahtui. Siinä esiytyi ikäänkuin suuressa
yleishistoriallisessa näytelmässä Europan ja Aasian, sivistyksen ja
raakuuden, vapauden ja itsevaltiuden taistelu. Eipä ihmettä, että
jokainen, joka tunsi itsessään mahtavan hengen, joutui taistelun
esiriviin, varsinkin jos häntä kuuluisain esi-isäin maine kiihotti
urhotöihin. Miltiadeen poika Kimon oli yksi sellainen mies. Miltiadeen
kuoltua vankeudessa pantiin Atenan lakien mukaan hänen poikansa
jatkamaan isänsä vankeutta. Siitä hän kuitenkin pelastui, kun hänen
sisarensa joutui naimisiin rikkaalle Kalliaalle, joka maksoi Miltiadeen
sakon. Kärsitty kova kohtelu ei nuorukaista estänyt antautumasta
valtion palvelukseen. Kun Temistokles sai atenalaiset taivutetuksi
luopumaan kaupungistansa ja nousemaan laivoihin, niin Kimon muiden
surressa riensi ilosta loistavin kasvoin ylös linnaan ja ripusti sinne
suitset uhrilahjaksi, siten merkiten, ett'eivät atenalaiset nyt enää
turvautunet hevostensa nopeuteen. Hän sieppasi linnassa riippuvista
kiivistä yhden ja riensi laivaan, jonne moni seurasi häntä, innostuen
hänen esimerkistään. Salamiin taistelussa hän sitte osoitti loistavaa
urhollisuutta.

Kun yhdistyneet helleniläiset sparttalaisen _Pausaniaan_, ja
atenalaisen _Aristeideen_ johdolla perinpohjin voittivat Xerxeen
tänne jättämän Mardonion Plataian luona, ryhtyi Kimon johtamaan
Atenan laivastoa ja alkoi heti hyökkäyssodan persialaisia vastaan,
vapauttaakseen Vähä-Aasian rannikon ionialais-kaupunkeja. Loistava
kaksoisvoitto Eurymedon-joen luona (466) saattoikin sen tarkoituksen
perille. Persialainen laivasto oli joen suiden edessä; Kimon hyökkäsi
äkisti sen päälle ja voitti sen perin pohjin. Mutta osa voitetuista
pelastui vihollisen maajoukon turviin, joka uhkaavaisena seisoi
rannalla. Silloin atenalaiset nousivat maalle ja, vaikka olivatkin
väsyksissä meritaistelusta, ryntäsivät voiton-iloissaan kovasti huutaen
paljon voimakkaamman vihollisen päälle. Kauan kesti tulista taistelua
ja monta Atenan urhollisinta miestä kaatui. Mutta viimein joutuivat
persialaiset niin täydellisesti tappiolle, että tuskin ainoankaan
heistä sanotaan päässeen pakoon. Heidän leiristään saivat voittajat
äärettömän saaliin. Tämä menestys oli niin päättäväinen, ett'ei
yksikään persialaislaiva sitte enää uskaltanut purjehtia Kreikan
vesille eikä mikään persialainen maajoukko enää marssinut Vähä-Aasian
länsirannalle.

Kun muukalaisten vaara saatiin torjutuksi, alkoi sisällinen
eripuraisuus häiritä Kreikanmaata. Varsinkin vallitsi suuri
erimielisyys molempien päävaltioiden Atenan ja Spartan välillä. Kun
Spartassa tapahtui tuhoinen maanjäristys ja samalla kertaa kauan
sorretut helotit (orjat) nousivat kapinaan, katsoi Kimon, aina
tarkoittaen yksimielisyyden ylläpitämistä helleniläisten kesken,
sitä sopivaksi tilaisuudeksi uudistaa vanhaa, nyt hajonnutta
ystävyysliittoa. Hän sai Atenassa aikaan, että hänet nimitettiin
atenalaisen apujoukon päälliköksi, jonka piti lähtemän Sparttaan. Mutta
kun sparttalaiset epäluuloisuudesta lähettivät atenalaiset takaisin,
käänsi siitä loukkautunut Atenan kansa koko vihansa Kimonia vastaan,
joka nyt karkoitettiin kymmeneksi vuodeksi Atenasta.

Kohta sen jälkeen joutuivat atenalaiset ja sparttalaiset ilmi sotaan.
Oli taistelu Tanagran luona Boiotiassa (457). Ennen taistelun alkua
saapui Kimon ja asettui riviinsä. Mutta atenalaiset sekä harmista että
epäluuloisuudesta ajoivat hänet pois taistelusta. Sen tylyytensä saivat
he maksaa täydellisellä tappiolla. Silloin kansa kutsui takaisin
Kimonin, jonka vaikeaksi ensi työksi tuli sovinnon rakentaminen Atenan
ja Spartan välille. Voidakseen pitää helleniläisten voimia koossa
uudisti hän vielä kerran taistelun persialaisia vastaan. Vaan silloin
hänen urhotöistä rikas elämänsä päättyikin, sillä hän kuoli
Kypros-saarella Kition-kaupunkia piirittäessään.

Kimon oli ylevä kuin Miltiades ja viisas kuin Temistokles, mutta
jalomielisyydeltä ja valtiomies-nerolta etevämpi heitä kumpaakin. Hänen
olemuksessaan oli jotakin ylhäistä, mutta anteliaisuutensa tähden pysyi
hän kuitenkin aina kansan suosiossa.

Hän otatti pois aidat puutarhojensa ympäriltä, että kuka hyvänsä
saisi vapaasti nauttia niiden hedelmiä. Joka päivä laitatti hän
yksinkertaisen, vaan monelle hengelle riittävän atrian, jolle kuka
hyvänsä sai tulla. Jalon olentonsa voimalla korotti hän kansan katseen
ylemmäksi puoluehengen näköpiiriä ja pitämällä helleniläisten voimat
koossa persialaisia vastaan esti hän vielä muutamia vuosia heitä
keskinäisissä taisteluissa tuhoamasta toinen toistansa.



Atenan kukoistusaika (450-429).


Perikles.

Tämä mies, joka oli Atenan johtajana sen loistavimpana ikäkautena,
oli luonnolta saanut kaikki ne edut, jotka yksityisen korottavat
suurta ihmisjoukkoa ylemmäksi. Ollen Xantippon poika, joka oli
persialaissotain aikana saavuttanut yhden loistavan voiton,
ja äitinsä puolelta polveutuen myöskin kuuluisasta suvusta, oli
hänellä jalosukuisuuden etu, jota muinaisajan tasavalloissakin
pidettiin suuressa arvossa. Hänen tavattoman hyviä luonnonlahjojansa
kartutti perinpohjainen ja laaja sivistys. Siitä tuli hänen kiittää
varsinkin filosofi Anaxagorasta, jonka vaikutuksesta hän sai ylevän
maailmankäsityksen ja viehättävän kaunopuheisuuden, jotka aina
mahtavasti vaikuttivat atenalaisiin. Hänen ruumiinsa muoto ei kyllä
täydellisesti tyydyttänyt atenalaisten ankaroita kauneusvaatimuksia,
koska hänen päänsä oli tavattoman pitkulainen, jonka tähden runoilijat
häntä sanoivatkin "päärynäpääksi"; mutta koko hänen olennossaan oli
jotakin omituista ja paljon sanovaa. Hänen kasvoillaan lepäsi aina
juhlallinen vakavuus, joka ei vähästä erehtynyt hymyilemään; hänen
käyntinsä oli hidas ja määräkäs; puhuessaan hän aina noudatti tyyntä
malttia eikä käyttänyt mitään ulkonaisia keinoja liikuttaakseen
tunteita. Kun kerran halpamielinen porvari häntä häpäsi torilla ja yön
tultua seurasi hävyttömyyksillään häntä aina asuntoonsa asti, käski hän
kotiin tultuansa palvelijan heti sytyttämään tulisoitsun ja saattamaan
häpäsijän kotiinsa.

Perikleen ollessa nuorukaisena epäili häntä suuresti Atenan kansa,
sillä monen mielestä oli hänellä sekä samanlainen miellyttävä
äänenluonto ja puhelun viehätysvoima kuin tyranni Peisistratolla.
Sentähden hän kauan pysyi erillään valtiotoimista, peljäten, että häntä
ehkä katsottaisiin vaaralliseksi mieheksi ja ajettaisiin maanpakoon;
vaan sodassa hän oli urhollinen ja pelkäämätön. Sittemmin kuin
Temistokles karkoitettiin ja sota pidätti Kimonia poissa kotimaasta,
alkoi hän ajaa suuren kansanjoukon ja köyhäin asiaa. Heti hän muutti
koko elintapansa. Hän ei astunut muuta tietä kuin torille ja
neuvoshuoneesen; hän hylkäsi kaikki kutsut pitoihin ja seuraelämään.
Itse kansalle hän aina näyttäytyi ikäänkuin kaukaa, hän kun ei ryhtynyt
puhumaan kaikista asioista, vaan ainoastaan kaikkein tärkeimmistä. Vaan
kun hän aina tarkkaan mietti esitelmänsä ja esitystavassaan osoitti
ylevyyttä ja jaloutta, niin hänen aina tyynesti ja kiihkottomasti
esitettyjen puheittensa vaikutus oli mahtava. "Totisesti", sanoo
historioitsija Tukydides, "hän johti Atenan kansaa enemmin kuin se
häntä siten, että hän ottaen voimansa sopivista lähteistä, ei puhunut
vain miellyttääkseen, vaan osasi myöskin sydämmellisesti vastustaa.
Milloin hän huomasi kansan olevan täynnä kopeutta, saattoi hän
sanoillaan sen pelon valtaan; mutta milloin kansa osoitti arkuutta,
virkisti hän sitä rohkeudella ja voimalla." Hänellä olikin liikanimi
"olympolainen", ja hänen sanottiin kantavan kielellään ukonnuolta ja
ukkosta.

Puoluevihan sokasemana saattoi Perikles suurta vastustajaansa Kimonia
kohtaan aikaan maanpakoon tuomion. Mutta kun kansa Tanagran tappion
jälkeen toivoi Kimonia takaisin, silloin Perikles itse ehdotti hänen
kutsumistansa. Kohta sen jälkeen tapahtunut Kimonin kuolema vapautti
hänet vaarallisimmasta kilpailijastaan. Kansanvalta silloin alkoi
edistyä suurin askelin. Areiopagilta otettiin pois oikeus kumota
kansankokouksen päätöksiä. Perikles saattoi hyväksytyksi päätöksen,
että niiden kansalaisten, jotka rupesivat jäseniksi yleisiin
tuomioistuimiin, piti saaman palkkaa, joka alussa määrättiin yhdeksi
oboloksi (noin 30 penniksi) päivältä, mutta sittemmin suurennettiin.
Ehkäpä jo tähän aikaan ruvettiin maksamaan päiväpalkkaa porvareille,
jotka ottivat osaa kansankokoukseen. Ennen hoidettiin sellaisia toimia
ilman palkkiota, mutta juuri sentähden eivät köyhät kansalaiset, joiden
täytyi elää jokapäiväisellä työllään, aina voineetkaan saapua
kansankokouksiin. Täten kehittyvän kansanvallan aikana vaurastui Atena
loistavan mahtavaksi. Sen laivasto vallitsi kaikkia Kreikan vesiä;
Vähä-Aasian rantakaupungit ja Arkipelagin saaret olivat sen nöyriä
liittolaisia. Kopeudessaan päätti kansankokous Perikleen neuvosta
käyttää Atenan kaunistukseen sotarahaston, jonka liittolaiset olivat
yhdessä koonneet ja joka oli ollut sijoitettuna Delos-saareen, mutta
sittemmin siirretty Atenaan. Kun Perikles lausui, että Atena kyllä tiesi
suojella liittolaisia ja että heidän siis ei tarvinnut vaatia mitään
tiliä sotarahaston käyttämisestä, saavuttivat ne sanat helposti
suostumusta, ja vaiensivat kaikki epäilykset tuon teon oikeudesta.
Niinpä näillä varoilla tehtiin komeita kartanoita, jotka saavat
kaukaisimmankin jälkimaailman ihmettelemään, ja kaunotaiteille alkoi
nyt kukoistusaika.

Perikleen viimeisiä ikävuosia synkistytti verinen sota, joka Atenalle
alkoi Sparttaa ja sen liittolaisia vastaan. Perikles itse joutui (429)
ruton uhriksi, joka tämän sodan aikana raivosi Atenassa ja josta
tuonempana kerrotaan laveammin.


Taiteen kukoistus Atenassa.

[Kuva: Akropolis.]

Akropolis-kukkulalle, jolla Atenan linna seisoi kaupungin katujen
päässä, pystytettiin ihanoita muistomerkkejä. Sinne noustiin leveitä
marmoriportaita myöten ja astuttiin sisälle _propylaiain_
suurenmoisesta koruportista. Propylaiat olivat suuri pylväspiha, jossa
oli viisi porttiaukkoa, ja siihen liittyi siipirakennuksia molemmin
puolin. Niiden välinen etusali oli jaettuna kolmeen käytävään
keveillä pylväsriveillä, joiden päällä marmorinen katto lepäsi.
Viisiä portaita noustiin pihasta viidelle korkealle vaskiportille,
joista astuttiin Akropoliin kukkulalle. Siellä seisoi Atenan temppeli,
ihana _Partenon_, ympäröitynä katetulla käytävällä, jonka
kattoa kauniit marmoripylväät kannattivat. Itse temppeli, tehty
Pentelikon-vuoren marmorista, oli helleniläisen rakennustaiteen etevin
mestariteos. Päätypinnat olivat koristetut ihmeteltävillä, puoleksi
kohoavilla kuvauksilla jumalattaren syntymästä ja elämänvaiheista.
Temppelirakennuksen katon alareunaa pitkin oli kuvafriisi, jossa niin
sanotun panatenaia-juhlaretken vaihtelevat kohtaukset olivat erittäin
hienosti ja taiteellisesti esitetyt. Yläosaa kannattivat korkeat
pylväät, joiden väliltä avautui käytävä itse temppelisaliin.
Siellä seisoi jumalattaren kuva, noin 40 jalkaa korkea, ruumis
elefantinluusta, puku ja kypärä kullasta, jota kattoaukosta virtaava
päivänvalo kirkkaasti valasi. Säännöllisen kauneilla kasvoilla lepäsi
lempeä vakavuus. Toisessa kädessä oli hänellä voiton jumalattaren kuva,
toisessa kilpi ja keihäs, jonka kultakärki osoitti kohti korkeutta.
Partenonin vasemmalla puolella oli muhkea _Erekteion_, sekin
pyhitetty tälle jumalattarelle, ja sen lähellä, linnan kukkulan
korkeimmalla kohdalla, seisoi toinen Atenan kuva, 70 jalkaa korkea,
valettu Maratonin voittosaaliista. Kilpi ja keihäs aseinansa seisoi
siinä jumalatar, paljon tarkoittavasti katsellen ulos merelle,
joka oli Atenan vallan ja suuruuden näyttämö. Kuva oli niin korkea,
että purjehtija jo Sunion-niemestä viiden peninkulman päästä voi
nähdä Atenan vaskikypärän välkkyvän auringon valossa. Lähellä
Akropolis-kukkulan juurta oli _Odeion_, pyöreä rakennus, aiottu
soittoa, laulua ja näytelmiä varten sekä koristettu kauneilla
kuvateoksilla. Ulkomuodoltaan oli se Xerxeen teltan kaltainen ja
sisustettu marmorisilla istuimilla. Sen huippuista kattoa kannattamassa
oli niiden laivain mastoja, jotka oli sodissa valloitettu
persialaisilta.

[Kuva: Partenon.]

Nämä rakennukset, joilla Perikles tahtoi maanmiehissänsä herättää
ylevyyttä ja jaloa kunnianhimoa olivat kuolemattomia taideteoksia; ne
täyttivät katselijan sielun puhtaalla selvyyden ja sopusuhtaisuuden
tunteella. Viiden sadan vuoden kuluttua, jolloin ne vielä seisoivat
muuttumattomina, lausui niistä eräs kuuluisa kirjailija: "Näille
mestariteoksille on annettu sellainen elinvoima, että ne vielä
tänäänkin näyttävät ihan äskettäin rakennetuilta; niin suuresti loistaa
niistä nuoruuden kukoistus, jota ei mikään aika voi vähentää, ja tuntuu
ikäänkuin elävä sielu niistä ainiaan huokuisi."

Suurin kunnia näistä taiteentuotteista tulee Perikleen ystävälle,
taiteilija _Feidiaalle_, joka johti rakennustyötä ja itse teki
molemmat Atena-jumalattaren kuvat. Olympiaan teki hän kauniin
Zeus-jumalan kuvan (katso kuva edellä), joka ylhäältä virtaavassa
valossa istui valtaistuimellaan suuren temppelisalin perällä, pitäen
oikeassa kädessään voiton jumalattaren kuvaa ja vasemmassa runsaasti
koristettua valtikkaa. Hänen ruumiinsa yläosa oli loistavaa
elefantinluuta, alaosa kukilla ja kuvilla koristetun manttelin
peitossa. Yhdeksättä sataa vuotta istui tämä jumalan kuva
taiteellisesti tehdyllä valtaistuimellaan helleniläisten kunnioituksen
ja ylpeyden esineenä.

Runoudella oli myöskin Perikleen eläessä kukoistusaikansa. Atenan
teaatterille, jonka varsinainen alkuunpanija Aiskylos oli, sepitsi
pehmeämpiluontoinen _Sofokles_ näytelmiä, jotka ovat kaikkina
aikoina pysyneet verrattomina esikuvina. Runoilija oli nuorukaisena
itse tanssinut voittojuhlassa Salamiin taistelun jälkeen. Kauniin
Antigone-näytelmänsä tähden valittiin hänet Atenan sotapäällikköjen
joukkoon. Koska köyhäin pääsyliput julkisiin näytäntöihin maksettiin
valtion rahaston varoilla, oli kaikilla kansalaisilla tilaisuus nähdä
sellaisia taiteen mestariteoksia ja niistä ammentaa sielun sivistystä.

[Kuva: Sofokles.]

Kansan elämässä vallitsi myöskin sama henki kuin taiteessa. "Me
rakastamme", lausui kerran Perikles, "komeilematonta kauneutta ja
velttouteen vaipumatonta tiedettä. Rikkautta me käytämme välikappaleena
tosi työhön eikä tyhjään sanoilla kerskaamiseen; eikä köyhyys kellekään
meistä ole häpeäksi, vaikka siitä tulee suuri häpeä, jos köyhyyttä ei
vältetä työllä. Pitäessämme huolta kotoisesta elämästämme otamme
myöskin tehokkaasti osaa yhteisiin toimiin eikä työmieskään suinkaan
ole tietämätön yhteiskunnan asioista. Sillä sitä, joka ei ota osaa
valtiolliseen elämään, me emme katso rauhan rakastajaksi, vaan
hyödyttömäksi ihmiseksi, ja totuutta tajuten voimme me lausua
arvostelun taikka ainakin esittää mielipiteen, koska emme katso
lausuttua sanaa toiminnan pidättimeksi. Senpä tähden saatan
liioittelematta sanoa, että meidän valtiomme on kehityskoulu koko
Kreikanmaalle."



Peloponneson sodan aika (431-404).


Sodan syyt ja alku.

Kreikanmaan taivas valasi kirkkaasti sivistyksen kukkia ja voittojen
kypsyneitä hedelmiä. Mutta tuolla alhaalla taivaan rannassa oli synkkä
raita, ja se kasvoi pian ukkospilveksi, joka oli pimittävä taivaan ja
lauetessaan särkevä kukat ja hukuttava hedelmät. Ionialaisten ja
dorialaisten heimoerotus oli jo vanhimmista ajoista saakka tuottanut
monta riitaisuuksien aihetta. Persialaissota tosin sai aikaan sellaisen
yhtymisen, kuin suuren vaaran pelko itsestäänkin vaikuttaa. Mutta
kohtapa näkyi, että se yhteys oli vain satunnainen yhdistyminen. Näiden
heimojen luonteet olivat siksi liian erilaiset, ett'ei voitu estää
pääsemästä epäsopua tuohon sovittuun sointuisuuteen. Vilkas,
hienotuntoinen, ripeästi päättävä ionialainen vaivoin voi tulla yhdessä
toimeen vakavan, juromaisen, hitaasti punnitsevan dorialaisen kanssa.
Päävaltioissa Atenassa ja Spartassa oli eri luonteiden mukaan
kehittynyt erilaiset lait. Atenan ne lait olivat muodostelleet
kukoistavaksi sivistysvaltioksi, jonka jäsenet halveksivat dorialaisia,
noita sivistymättömiä barbaareja, ja antaneet tälle valtiolle
kansanvaltaisen muodon, joka kasvatti kopeutta kansassa itsessään ja
tuli houkuttelevaksi esimerkiksi naapurivaltioiden suurille
kansanjoukoille. Sen sijaan olivat Spartassa kehittyneet lait tehneet
siitä rautaisen sotilasvaltion, jossa halveksittiin ionialaisia,
noita hempeitä, naismaisia miehiä, ja antaneet tälle valtiolle
ylimysvaltaisen muodon, joka vallanpitäjissä kasvatti jäykkää ylpeyttä
ja turhaa kansanvallan pelkoa. Sitä paitsi oli Spartan, joka ennen oli
pitänyt yliherruutta eli ylijohtoa (hegemoniaa) merelläkin, täytynyt
persialaissotain aikana luovuttaa se etu yhä vaurastuvalle Atenalle,
jonka hallussa nyt oli suuret rahavarat, paljo liittolaisia ja mahtava
laivasto. Vuonna 445 tekivät taistelijat rauhan 30 vuodeksi, päättäen,
että kumpikin valtio sai vast'edes pitää liittolaisensa ja ett'ei
kellään liittolaisella ollut oikeutta siirtyä vastustajan puolelle.
Spartalla oli siis täst'edes oleva Peloponneson ja enimpien Boiotian
kaupunkien, vaan Atenalla saarien ja ionialaisten rantakaupunkien
yliherruus. Niinpä oli muodollisestikin tehty kaksi toinen toistaan
tähtäävää liittoa. Molemmat seisoivat taistelukunnossa ja sodan liekki
odotti vain sytyttävää kipinää.

Se singahtikin, kun Kerkyra (Korfu), Korinton siirtopaikka, sotkeutui
sotaan emäkaupunkiansa vastaan ja sen johdosta pyysi Atenalta apua,
jota sieltä helposti saatiinkin. Atenalaiset lähettivät osan
laivastostansa Kerkyralle avuksi. Taistelu silloin laajeni Korinton ja
Atenan sodaksi. Korinttilaiset taivuttivat siirtopaikkansa Potidaian
luopumaan Atenasta, jolle se siihen asti oli maksanut veroa. Mutta kun
atenalaiset nyt pääsivät voitolle, lähettivät voitetut pyytämään apua
Spartasta, joka heti lupasi hyökätä Attikaan, jos Atena teki mitään
pahaa Potidaia-kaupungille. Atenalaiset alkoivat kuitenkin piirittää
sitä ja valloittivat sen vuoden kuluttua. Siten alkoi sota
Atenan ja Spartan välillä, joka sota on saanut nimensä Spartan
peloponnesolaisista liittolaisista.


Rutto Atenassa.

Sparttalaiset hyökkäsivät kuninkaansa Arkidarnon johdolla Attikaan,
polttivat kyliä ja hakkasivat maahan öljypuistoja. Kansa peräytyi
Perikleen neuvosta kaupungin muurien sisälle, ryhtymättä taisteluun
vihollista vastaan. Mutta toinen maanvaiva, paljon turmiollisempi kuin
sota, alkoi raivota tiheään sullotussa ihmisjoukossa, hirvittävä rutto,
joka oli tänne levinnyt Afrikasta ja Aasiasta. Kun kesä oli hyvin kuuma
ja maalta tulleen väestön täytyi asuskella epäterveellisissä ja
kosteissa asunnoissa, kiihtyi siitä taudin voima. Kehen se tarttui,
hän tunsi ensin kovaa kipua päässä; silmät tulivat punaisiksi ja
vihavoittaviksi, kieli veren karvaiseksi ja hengitys haisevaksi; kova
aivasteleminen rupesi vaivaamaan, ja pian siirtyi sairaus alas rintaan
ja vatsaan. Iho tuli täyteen rakkoja ja paisumia ja sisällä tuntui niin
polttavaa kuumuutta, että moni riisui vaatteensa ja viskautui
päistikkaa kylmään veteen. Sitä paitsi vaivasi sairaita alinomainen
jano, joka ei lakannut runsaimmastakaan juomisesta. Kuolettava
alakuloisuus teki kärsimykset vielä vaikeammiksi, Monikin talo jäi ihan
tyhjäksi asujanten kuoleman tähden. Maalta tulleessa väestössä, joka
oleskeli joukottain teltoissa ja julkisissa rakennuksissa, raivosi
kuolema kauheimmasti. Moni kuolevainen ryömiskeli kaduilla ruumisten
seassa, toiset makasivat kaivojen vieressä, joista turhaan olivat
etsineet janonsa sammutusta; moni myöskin kuoli temppeliin, jonne oli
paennut. Välistä tarttui rutto niin äkisti, että ihmiset kuolivat heti
siihen paikkaan. Niiltäkin, jotka paranivat, olivat sekä ruumiin että
sielun voimat turmeltuneet; heiltä katosi muisti niin peräti, että he
aivan unhottivat entiset asiat eivätkä enää tunteneet toinen toistansa.
Luottamus jumaliin lakkasi, kun nähtiin hurskauden ja jumalisuuden
joutuvan saman kovan kohtalon alaisiksi; lakien pelko haihtui, kun
pahantekijä ei luullut elävänsä niin kauan, että ehtisi kärsiä
rangaistuksensa. Nyt uskallettiin paljon enemmin tehdä kaikkea, mitä
hyvänsä mieli halusi. Hillittömästi antauduttiin aistillisiin
nautintoihin, kun sekä elämää että omaisuutta pidettiin yhtä
katoavaisina eikä kukaan enää viitsinyt tehdä työtä, hän kun joka hetki
saattoi odottaa pois joutuvansa. Olivatpa atenalaiset siis kovassa
ahdingossa, kun rutto raivosi kaupungin sisällä ja vihollinen
ulkopuolella.

Nyt aljettiin syyttää Periklestä, joka oli liian suuren ihmisjoukon
kokoamisella kaupunkiin vaikuttanut ilman turmeltumisen; hänet
erotettiin sotapäällikön arvosta ja tuomittiin rahasakkoon. Hän kyllä
kohta sai takaisin entisen asemansa, mutta yhä häntä vielä kohtasi
onnettomuuden isku toisensa perästä, kun näet rutto riisti milloin
minkin jäsenen hänen perheestänsä. Kauan kesti hänen mielenmalttinsa
horjumatta; mutta laskiessaan Atenan tavan mukaan kuolinseppelettä
nuoremman poikavainajansa päähän, joutui hän katkeran surun valtaan,
niin että hän vastoin tapaansa heltyi kyyneliin ja valitukseen. Viimein
tarttui häneen itseensäkin rutto. Hänen ollessaan jo lähellä kuolemaa
ylistelivät ympärillä istuvat porvarit hänen avujansa. Hän silloin
nousten istumaan sanoi: "Minua kummastuttaa, että te luettelette vain
sellaista, jossa onnella on yhtä suuri osa kuin minulla, mutta ette
mainitse kauneinta, sitä, että kenenkään atenalaisen ei ole tarvinnut
minun tähteni pukeutua murhepukuun." Hänen kuolemansa keskellä näitä
kauhun päiviä tuli surulliseksi lopuksi niin loistavalle aikakaudelle.


Alkibiades.

Luonto oli antanut tälle atenalaisten suosikille runsaasti lahjoja.
Hänellä oli kaunis vartalo, vilkas olento ja kauniilta sointuva ääni.
Hänen sielun ominaisuutensa olivat loistavat, mutta osoitti hän myöskin
turmiollista kevytmielisyyttä ja vallatonta uhkarohkeutta. Aikaisin
näkyi hänessä ylpeää itsetuntoa. "Purethan sinä kuin nainen", sanoi
hänelle kumppani, jonka kanssa hän poikana painiskeli. "En, vaan
niinkuin leijona", vastasi Alkibiades. Aikaisin näkyi myöskin lujain
perusaatteiden puutetta. Kun hän kerran läksi tervehtimään holhojaansa
ja sukulaistansa Periklestä, kuuli hän sinne saavuttuaan Perikleen
juuri mietiskelevän tilintekoa, joka hänen oli annettava kansalle.
"Eikö olisi parempi", kysyi Alkibiades, "mietiskellä, miten kokonaan
pääsisit tekemästä tiliä?" Kansalle hän, vaikka tekikin vallattomia
kujeita, oli niin rakas, että, kun hän kerran astui torin poikki, koko
kansankokous iloisesti rähisten juoksi hänelle vastaan; ja kun hän
hämmästyksissään päästi viittansa alta peltopyyn karkaamaan, unhottivat
atenalaiset valtiolliset neuvottelunsa ja läksivät tavoittamaan kiinni
peltopyytä.

Kahdeksan vuoden kuluttua Perikleen kuolemasta oli Atenan ja Spartan
välillä tehty rauha 50 vuodeksi. "Niiden 50 rauhavuoden kuukaudet
tulevat hyvin lyhyiksi", lausui Alkibiades, ja hän piti myöskin
sanansa. Hän taivutti kansan (415) päättämään lähettää meriväkeä
Sisiliaan auttamaan Segesta-kaupunkia Selinusta ja sen liittolaista
Syrakusaa vastaan. Miellyttävällä vakuutusvoimallaan osasi hän helposti
hurmata atenalaiset, jotka eivät luonnostaankaan suinkaan olleet varsin
ajattelevaiset, ja luvata heille pikaista menestystä. Kansa jo
edeltäpäin nautti voitoniloa ja uneksi Sisilian, Kartagon ja Afrikan
valloitusta, jonka jälkeen toivottiin olevan Peloponneson valloituksen
helppoa. Muhkea laivasto varustettiin ja Alkibiades pääsi päällikköjen
lukuun. Mutta ennen laivaston lähtöä kaadettiin yhtenä yönä kaikki
Hermeen patsaat, jotka olivat katujen kulmiin pystytettyinä, ja siitä
uskonnon häväistyksestä epäiltiin yleisesti Alkibiadesta. Heti
laivaston saavuttua Sisiliaan tuli Atenasta laiva noutamaan
Alkibiadesta vastaamaan asiasta. Tiellä hän kuitenkin karkasi ja meni
sitte Sparttaan, jossa hänet otettiin vierasvaraisesti vastaan. Siellä
hän myöskin noudatti Spartan ankaraa elintapaa. Kostaakseen Atenalle
antoi hän sparttalaisille hyviä neuvoja, joita he noudattivatkin. He
vahvistivat Attikan rajalla Dekeleia-linnan, josta sitte joka vuosi
retkeilivät Attikan alueella, sekä lähettivät laivaston Sisiliaan.
Attika tuli siten pahasti hävitetyksi ja Sisiliassa kärsivät
atenalaiset hirvittävän tappion.

Mutta kohtapa Alkibiades joutui Spartan virastojen epäsuosioon. Silloin
hän meni persialaisen maaherran Tissaferneen luo ja osasi taivuttaa
hänet Atenan puolelle. Kohta sen jälkeen maanmiehensä kutsuivat hänet
kansan päätöksellä takaisin. Kahdessa taistelussa Abydon ja Kyzikon
luona voitti hän sparttalaiset sekä maalla että merellä. Kunnioitettuna
voittajana palasi hän nyt Atenaan, tuoden runsaan saaliin ja
voittomerkkejä sekä 200 vihollislaivan hylkyä, jotka hän oli
valloittanut.

Hänen lähestyessään satamaa riensi kaupungin koko väestö sinne,
kaikki ihmetellen häntä ja haluten nähdä niin merkillistä miestä. Kun
hän nousi maalle, kiintyivät kaikkein katseet häneen eikä kukaan
näyttänyt edes huomaavankaan muita päälliköitä. Sitte esiytyi hän
kansankokouksessa ja puolustautui syytöksistä, joita oli tehty häntä
vastaan. Atenalaiset antoivat hänelle omaisuutensa takaisin,
peruuttivat hänestä ennen tekemänsä tuomion ja nimittivät hänet
täysvaltaiseksi päälliköksi sekä maalla että merellä.

Kohta sai Alkibiades kuitenkin kokea kansansuosion horjuvaisuutta. Kun
hänen apupäälliköistänsä eräs oli vastoin hänen nimenomaista kieltoansa
antautunut taisteluun sparttalaisia vastaan ja joutunut tappiolle,
syytti kansa onnettomuudesta Alkibiadesta ja otti häneltä pois
ylipäällikkyyden. Hän silloin siirtyi Trakiaan, johon hän oli itselleen
rakentanut linnan. Sen lähiseudulle saapui atenalainen laivasto.
Laivaväki huolettomasti hajautui joka taholle kokoamaan saalista,
vaikka sparttalaiset olivat taitavan päällikkönsä _Lysandron_
johdolla lähellä valmiina taisteluun. Alkibiades meni atenalaisten luo
varoittamaan päälliköitä ja neuvoi heitä purjehtimaan laivastonsa
kanssa Hellespontoon. Mutta hänet karkoitettiin tylyllä vastauksella,
että hän ei nyt enää ollut käskijänä, vaan toiset miehet. Mitä hän
pelkäsi, toteutuikin kohta. Lysandros hävitti äkkiarvaamattomalla
hyökkäyksellä atenalaisten laivaston kokonaan ja hajoitti heidän
maajoukkonsa. Se tappio (405) ratkasi sodan. Itse Atena joutui
seuraavana vuonna voittajain käsiin; kaupunginmuurit revittiin ja
Spartan mieltä noudattava hallitus, "kolmekymmentä tyrannia",
asetettiin.

Alkibiades koetti silloin paeta persialaisen maaherran Farnabazon luo,
aikoen sieltä mennä edelleen kuninkaan tykö ja koettaa hänen avullansa
pelastaa Atenaa. Mutta Lysandroa tyydyttääkseen lähetti Farnabazos
kaksi salamurhaajaa surmaamaan pakolaista. Nämä eivät uskaltaneet
ryhtyä julki taisteluun, vaan sytyttivät huoneen, jossa Alkibiades
vietti yötänsä. Heräten tulen räiskeestä syöksyi Alkibiades, puukko
kädessä, ulos liekkien läpi, mutta silloin murhaajat surmasivat hänet
etempää ammutuilla nuolilla. Hänen lemmittynsä teki hänelle viimeisen
palveluksen, kääri vaatteihinsa ruumiin ja poltti sen sytytetyn huoneen
liekeissä.



Helleniläisen vapauden viime ajat.


Sokrates. Platon. Aristoteles.

Kun Atenan mahtavuus vaipui, käänsi moni sen ajattelevista miehistä
katseensa pois turmeltuneesta yhteiskunnasta ja ryhtyi tieteellisesti
tutkimaan oleiden peruslakeja ja oikeuden olemusta. Mutta niin vähän
kehittyneet olivat vielä käsitteet sellaisista asioista, että viisauden
opettajat, joita sanottiin _sofisteiksi_, saattoivat miellyttää
yleisöä sellaisiinkin opetuksiin, joissa ei tunnustettu oikean ja
väärän, toden ja valheen välillä olevan mitään erotusta. Silloin
esiytyi mies, joka ihmisolemuksen sisältä veti esiin jumalallisen
huolenpidon siihen paneman omantunnon lain, joka on siveellisen elämän
ijäinen ojennusnuora, siten astuen rehellisen totuuden-etsimisen
tielle. Tämä mies oli _Sokrates_.

Hän oli kuvanveistäjän poika. Jonkun aikaa harjoitteli hän isänsä
ammattia, mutta luopui siitä, voidakseen käyttää kaiken aikansa
totuuden etsimiseen ja sofistein harhaoppien vastustamiseen.
Kasvavaisten nuorukaisten kanssa teki hän likeisiä ystävyysliittoja ja
koetti heissä herättää rakkautta siveellisyyteen ja siveyteen sekä
istuttaa heihin jaloja perusaatteita. Näiden nuorukaisten joukossa oli
Alkibiades, jossa Sokrateen vaikutus ei tosin tukeuttanut, mutta jonkin
verran jalosti luonnon kevytmielisyyttä. Kadulla kohtasi Sokrates
kerran _Xenofonin_, joka silloin oli kaunis nuorukainen. Pidättäen
häntä kepillään kysyi hän: "Sanopas, mistä saadaan ostaa leipää ja
lihaa?" Nuorukainen antoi tyydyttävät vastaukset. "Sanopas sitte,"
jatkoi Sokrates, "missä saadaan oppia näkemään, mikä on oikeaa ja
hyvää?" Sitä Xenofon ei tiennyt. "Seuraa minua, niin saat tietää",
virkkoi viisas, ja siitä hetkestä asti oli Xenofon Sokrateen
uskollisena oppilaana ja ystävänä. Kun atenalaiset Peloponneson sodan
aikana olivat hengen uhalla kieltäneet Megaran asujamia käymästä
Atenassa, rohkeni kuitenkin _Eukleides_, syntyisin siitä
kaupungista, naisen puvussa hiipiä Atenaan, astuen neljä peninkulmaa,
saadakseen vain yhden päivän olla Sokrateen seurassa.

Se 30-miehinen hallitus, jonka sparttalaiset Atenan kukistumisen
jälkeen sinne asettivat, säästi Sokratesta, vaikka hän ihan
suoranaisesti moitti heidän vääryyttänsä ja siveettömyyttänsä. Mutta
kun tyrannit karkoitettiin ja kansanvalta jälleen uudistettiin, alkoi
Sokratesta vastaan vaino, joka päättyi vasta hänen perikatoonsa. Monen
oikein ajattelevan ja isänmaallisen miehen mielestä Sokrates,
puhuessaan ihmisen sisällä asuvasta jumaluudesta, heikonsi luottamusta
valtion jumaloihin ja tuolla opillaan saattoi nuorison harhateille.
Näitä miehiä oli runoilija _Aristofanes_, joka _Pilviksi_
nimittämässään näytelmässä oli julkisesti ivannut häntä. Kahdenkymmenen
vuoden kuluttua esiytyi syyttäjiä vaatimaan kuolemanrangaistusta
Sokrateelle siitä, että hän ei tunnustanut jumalia ja että hän
vahingollisesti vaikutti nuorisoon.

Tuomariensa edessä piti syytetty yksinkertaisen puolustuspuheen,
esittäen tarkan kuvan omasta elämästään. Tuomarit kuitenkin tuomitsivat
hänet syylliseksi. Kun Sokratesta tavan mukaan kehoitettiin sanomaan,
minkä rangaistuksen hän katsoi ansainneensa, niin hän lausui
ansainneensa ylläpidon valtion kustannuksella, joka kunnia tavallisesti
osoitettiin Olympon leikeissä voittajille. Sillä vastauksellaan hän
vielä enemmän suututti tuomarejansa, jotka nyt määräsivät, että hänen
piti juoda myrkkymalja.

Mutta atenalaisten lain mukaan ei saatu mitään kuolemantuomiota panna
toimeen, ennen kuin pyhä laiva (Teseun entinen alus) palasi Delosta.
Niinpä sai Sokrates, vaikka tosin vankeudessa, vielä elää kolmekymmentä
päivää, jona aikana hän piti oppilastensa kanssa monta opettavaista
keskustelua. Eräs heistä oli rahalla lahjonut vanginvartian ja kehoitti
Sokratesta yöllä pakenemaan avonaisesta vankilasta. Vaan Sokrates
hylkäsi sen kehoituksen huomauttaen, että kansalainen on kaikissa
tapauksissa velvollinen tottelemaan valtion lakeja.

Hänen kuolinpäivänsä aamuna saapuivat ystävät jo aikaisin vankilaan.
Hänen vaimonsa Xantippa saapui myöskin sekä repi tukkaansa ja valitti
katkerasti. Hänen poistuttuaan alkoi Sokrates ystäviensä kanssa
tyynesti keskustella sielun kuolemattomuudesta, jonka jälkeen hän
hyvin levollisesti otti myrkkypikarin ja tyhjensi sen. Tuntien
ruumiinvoimainsa vähenevän laskeutui hän hiljaa vuoteellensa ja nukkui
kohta rauhallisesti (399).

Etevin Sokrateen oppilas oli _Platon_. Polveutuen isänsä puolelta
kuningas Kodrosta ja äitinsä puolelta Solonista, oli hän syntyperänsä
kautta määrätty synnyinkaupunkinsa johtavain miesten riviin. Mutta
seurustelu Sokrateen kanssa ja Atenan nyt alkavan rappeutumisen huomio
saattoivat hänet antautumaan tutkimisuralle. Sokrateen kuoltua läksi
hän joksikin ajaksi Atenasta ystävänsä Eukleideen luo Megaraan sekä
sieltä matkoille Egyptiin, Ala-Italiaan ja Sisiliaan. Syrakusassa
hänet ensin vierasvaraisesti otti vastaan tyranni Dionysios, vaan
kykenemättä käsittämään ajattelijan korkeaa oppia kohteli häntä
viimein halpamaisesti. Platon silloin palasi Atenaan, jossa hän
vähenemättömillä sielun voimilla vaikutti kuolemaansa (347) asti.

Platonin mielestä on täysi todellisuus ainoastaan _ideoissa_ eli
aatteissa, henkimaailmassa, jonka hämäränä varjokuvana tämä
vaihtelevainen ja muuttuvainen aistimaailma on. Ihmisen sielu, joka
ijankaikkisuudesta asti on kuulunut aatemaailmaan, on Platonin
käsityksen mukaan niin sanoaksemme sieltä pudonnut alas ja tullut
suljetuksi kuolevaiseen ruumiisen niin kuin vankilaan, jonka ovet
aukenevat silloin, kuin sielu kuoleman kautta lähtee pois maan päältä
ja nousee ylös entiseen kotoonsa. Silloiset ihmiset sanoivat Platonin
filosofiaa akatemialaiseksi, koska hän opetti Akademia-metsikössä
lähellä Atenaa; jälkimaailma on sitä sanonut _idealistiseksi_,
koska sen mukaan täysi todellisuus on olemassa maallisesta elämästä
riippumattomassa _idea-maailmassa_.

Jo Platonin elinaikana nousi hänen vastustajakseen hänen oppilaansa
_Aristoteles_, joka oli syntyisin Makedonian Stageirasta. Hän
kehitti toisen maailmankäsityksen, joka jo lähtökohtaankin katsoen oli
edellisen vastakohta. Aristoteleen mukaan me juuri tämän näkyväisen,
meitä ympäröivän maailman perinpohjaisella tuntemisella voimme
saavuttaa tietoa henkisestä todellisuudesta, joka myöskin on tässä
näkyväisessä maailmassa niinkuin sydän kuoressaan. Tutkimuksen pitää
siis, arveli hän, lähtemän ja alkaman kokemuksesta ja pitämän sitä
tukenansa. Hän huomasi täydeksi todellisuudeksi ne muuttumattomat lait,
joiden kautta aistimaailma pysyy ja on olemassa. Tutkimuksen pitäisi
siis koota ja ottaa huomioon yksityiset ilmiöt ja niistä sitte
johtopäätöksien avulla nousta yleisten lakien tietoon, joten saataisiin
käsite eli idea, jos sitä siksi tahdotaan sanoa. Aristoteleen
filosofian loppukohta on siis siinä, josta Platon tutkimuksensa
alkoi. Aristoteleen aikalaiset sanoivat hänen filosofiaansa
_peripatetiseksi_ (kävelyfilosofiaksi), koska hänellä oli tapana
opettaessaan kävellä edes takaisin Lykeionin varjoisilla käytävillä;
jälkimaailma sanoo sitä _realistiseksi_, koska sen mukaan realinen
eli näkyväinen maailma on täyden todellisuuden kuori eli verho.
Seuraavain aikojen tieteelliseen kehitykseen on Aristoteles hyvin
suuresti vaikuttanut.


Kymmentuhannen paluumatka.

Persian kuninkaalla _Dareios II:lla_ oli kaksi poikaa, Artaxerxes
ja Kyros. Vanhempi Artaxerxes tuli isänsä kuoltua kuninkaaksi, vaan
nuorempi sai Vähä-Aasian eri maaherrakunnaksi. Tämä Kyros oli
kunnianhimoinen ruhtinas ja hovielämässä veltostumaton. Hän päätti
koettaa sysätä Artaxerxestä pois valtaistuimelta. Sitä varten hän
pestautti kreikkalaista väkeä, jonka etevän sotataidon hän kyllä tiesi.
Kreikkalaisilla, joita viimein oli koossa 13,000 miestä, oli johtajina
montakin päällikköä, ja heistä etevin oli _Elearkos_, taitava,
mutta tyly ja ankara mies. Alussa ilmoitti Kyros aikovansa
kreikkalaisia muka käyttää vihollisia naapureja vastaan, mutta kun
päästiin Kilikian vuorensolien ohitse, saatiin tieto hänen
varsinaisesta aikeestaan. Kyron suurista lupauksista suostuivat
kreikkalaiset seuraamaan edelleen ja marssivat yhdessä prinssin oman
kymmentä kertaa suuremman väen kanssa Persian valtakunnan sisäosiin.

_Kunaxan_ läheisellä tasangolla, muutaman päivänmatkan päässä
Babylonista, tapasivat he Persian kuninkaan sotaväen, jossa oli
silmänkantamaton paljous kaikkein kansakuntain miehiä. Kyros heti
järjesti väkensä rynnäkköön. Hänen persialainen sotavoimansa seisoi
vasemmalla siivellä ja keskustassa, helleniläiset oikealla siivellä,
jossa joki suojeli heitä joutumasta paljon suuremman persialaisen
ratsuväen piirityksiin. Helleniläiset alkoivat heti sotalaulunsa ja
läksivät eteenpäin. Kun he sitte tiheissä riveissä ja kovasti huutaen
syöksyivät, keihäät tanassa, vihollisia vastaan, läksivät ne heti
pakoon ja hajautuivat joka taholle. Sill'aikaa Kyros keskustaa johtaen
ahdisti veljeänsä, mutta saatuaan eräästä keihäästä kuolettavan haavan
kaatui hän hevosen seljästä maahan. Koko hänen joukkonsa silloin pakeni
ja samoin myöskin vasen siipi, joka ei vielä ollut ryhtynyt taisteluun.

Helleniläiset, voitettuaan oikealla siivellä, palasivat leiriin ja
huomasivat sen ryöstetyksi. Kohtapa myöskin saapui kuninkaallinen
lähettiläs vaatimaan heitä antamaan pois aseensa, mutta siihen
helleniläiset vastasivat tarvitsevansa niitä yhtä hyvin kuin
vapauttansakin, ja samalla he tarjoutuivat hyvästä palkasta kuninkaan
palvelukseen. Seuraavana päivänä läksivät he liikkeelle saavuttamaan
Kyron voitettua sotajoukkoa, mutta huomasivat, että heitä ajettiin
takaa. He silloin kääntyivät ja tinkivät sopimuksen, jonka mukaan he
saivat oppaita ja luvan häiritsemättä palata kotimaahansa. Muutaman
päivän kuluttua persialaisen sotaväen päällikkö Tissafernes kutsui
kreikkalaisten kaksikymmentä päällikköä telttaansa, otatti vastoin
sanaansa heidät kiinni ja surmautti kaikki tyyni. Kymmenen tuhatta
kreikkalaista, sillä niin monta heitä nyt oli jäljellä, jäi siten ilman
johtajaa keskelle vihollismaata.

Helleniläiset ajattelivat kaikkia asianhaaroja, että he olivat aivan
lähellä kuninkaan pääkaupungin portteja, että ympärillä joka taholla
oli vihamielisiä kaupunkeja ja kansoja, ett'ei ollut yhtään opasta eikä
tiedossa mitään muonan saantia, ja kaiken tämän lisäksi olivat he niin
äärettömän kaukana kotimaastaan. Eipä ihme, että he hämmästyivät. He
selvästi tajusivat, että voittaen he eivät kuitenkaan mitään voittaisi,
mutta voitettuina heistä ei kukaan pääsisi hengissä etemmäksi.
Levottomuudesta ja alakuloisuudesta ei monikaan sinä iltana maistanut
ruokaa, ei tehnyt tulta eikä myöskään moni ollut sinä yönä aseissa. He
makasivat, missä kukin sattui olemaan, mutta nukkumatta, sillä uni
haihtui surusta sekä kotiseudun, vanhempain, vaimojen ja lasten
ikävästä, joita he eivät enää voineet edes toivoakaan jälleen
näkevänsä.

Sotajoukossa oli atenalainen Xenofon, Sokrateen entinen oppilas.
Levottomana, kuten muutkin, nukahti hän, mutta herättyään ajatteli:
"Mitä minä tässä makaan? Yö yhä kuluu ja päivän koitteessa viholliset
luultavasti tulevat. Jos silloin joudumme kuninkaan käsiin, niin meillä
on edessä häpeällinen kuolema." Sentähden hän ensin kutsui oman
osastonsa alapäälliköt kokoon neuvottelemaan ja sai aikaan, että
valittiin uudet päälliköt ja lähdettiin rohkeasti ase kädessä
paluumatkalle.

Tässä nyt näkyi helleniläisten henkinen etevämmyys puhtaimmassa
loistossaan. Persialaisjoukon kiihkeästi takaa-ajamana, ympärillä
pahansuopia kansanheimoja, jotka vuorten rinteiltä vierittelivät
kallionlohkareita ja hirsiä, välistä myöskin viekoiteltuina
petollisilla sovinnon hieromisilla, selvisivät helleniläiset kuitenkin
ihmeteltävän kekseliäästi vaikeasta tilastaan. Heidän sivistyksensä ja
tottumuksensa yhteiskunnalliseen vapauteen ja järjestykseen
vaikuttivat, että aivan arvoon ja päällikkyyteen katsomatta saattoi
kuka hyvänsä hyödyttää keksimiskyvyllään ja viisaudellaan, ja samalla
kuitenkin vallitsi asianmukainen kuuliaisuus. Enimmäkseen huomattiin
Xenofonin neuvot viisaimmiksi ja käytöllisimmiksi, jonka tähden niitä
myöskin noudatettiin. Niinpä hän enemmin vain neuvonantajana kuin
päällikkönä mestarillisesti johti kymmenen tuhannen kreikkalaisen
paluuretkeä. Monissa kahakoissa, jotka matkalla taisteltiin, käytti hän
ratsujoukkoa, linkomiehiä ja muuta kevyttä väkeä raskasaseisten
hoplitein apuna. Se eri aselajien yhdysvaikutus tuotti aina kerrakseen
menestystä, ja Xenofon on esimerkkinsä kautta tullut seuraavien
aikakausien opettajaksi; suuri Kustaa Aadolf perusti uuden sotataitonsa
suureksi osaksi Xenofonin perusaatteiden pohjalle.

Monien vastuksien jälkeen pääsivät nämä kymmenen tuhatta niin
pitkälle, että riemuiten ja ilosta liikutettuina voivat katsella merta
Vähä-Aasian pohjoisrannalta. Byzantionissa hajosi osa heidän
joukostansa; muut menivät Spartan sotapalvelukseen.

Xenofonin yksinkertainen, selvä kertomus tästä retkestä
(_Anabasis_) on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.


Epaminondas.

Sparttalaiset, päästyään Atenan kukistuttua Hellaan ylijohtajiksi,
osoittivat kopeutta ja kovuutta sekä muita valtioita että varsinkin
Tebeä kohtaan. Marssiessaan kerran läpi kaupungin anastivat he
kavalasti linnan ja karkoittivat sitte kaikki kansanvaltalaiset sekä
asettivat Tebeen Sparttaa tottelevan hallituksen. Maanpakoon
karkoitetut menivät Atenaan ja palasivat sieltä maalaisiksi
pukeutuneina. Pidoissa, jotka eräs heidän salainen ystävänsä toimitti
enimmille hallitusjäsenille, surmasivat palanneet salaliittolaiset
heidät kaikki. _Pelopidas_, vielä nuori mies, joka oli ensinnä
ehdottanut tätä tekoa ja siinä myöskin uljaimmasti toiminut, valittiin
ynnä kaksi muuta _polemarkoiksi_ eli sotapäälliköiksi.

Sekä sodan johdossa että hallituksessa auttoi Pelopidasta uskollinen
ystävänsä _Epaminondas_, joka oli muita tebeläisiä etevämpi neron
lahjoilta, sivistykseltä ja mielen jaloudelta. Hän oli rehellinen
niinkuin ennen Aristeides ja hän rakasti totuutta niin suuresti, ett'ei
tahtonut edes leikilläkään valehdella. Kun sparttalaiset urhollisen
kuninkaansa _Agesilaon_ johdolla marssivat Boiotiaan, karttoi
Pelopidas alussa ratkasevaa taistelua. Mutta kun kuningas sairastui ja
jätti päällikkyyden alemmalle johtajalle, ei Pelopidas enää epäillyt,
vaan teki rohkean rynnäkön ja saavutti täydellisen voiton. Kun nyt
myöskin Atena liittolaisineen kovasti ahdisti Sparttaa, pani tämä
alulle rauhan hieromiset, jotka oli pidettävä kokouksessa Spartassa.
Muiden valtioiden kanssa sovittiin helposti, mutta kun Tebeä vaadittiin
päästämään vapaiksi Boiotian kaupunkeja, vastasi Epaminondas, joka oli
lähetetty Teben puolesta puhumaan, ett'ei se voinut tapahtua, ennen
kuin Spartta luopui johtamistansa peloponnesolaisista kaupungeista.
Silloin alkoi sota uudestaan.

Spartan kuningas Leombrotos marssi 25,000 miehen kanssa Boiotiaan, jota
vastoin tebeläisillä oli puolustuksekseen ainoastaan neljäs osa siitä
luvusta. Tebessä tämän tähden vallitseva alakuloisuus vaikutti, että
monikin vastusti sotaväen lähtöä pahojen enteiden tähden, joita muka
oli tapahtunut; mutta Epaminondas vastaukseksi lausui säkeen Homerosta:

    Yks paras aave tok' on: isänmaan edest' taistella, kuolla.

Sotajoukot tapasivat toisensa _Leuktran_ luona Boiotiassa.
Tebeläisiä ei ollut enempää kuin 6,000 miestä, mutta heidän
ratsuväkensä oli paljon parempi kuin sparttalaisten ja heidän
liittolaistensa. Epaminondas oli ylipäällikkönä ja Pelopidas johti
_pyhää joukkoa_, johon kuuluvat nuoret tebeläiset ylimykset olivat
sitoutuneet aina taistelussa voittamaan taikka kuolemaan. Epaminondaan
toimesta asetettiin sotajoukko uuteen, omituiseen järjestykseen.
Vasemmalle siivelle koottiin enin ja paras väki, niin että rintama
siinä tuli aina 50:kin miestä paksuksi; muu rintama sen sijaan oli
melkoista heikompi ja paljon ohuempi. Koko rintama oli viistossa
asemassa, niin että vahva vasempi siipi ulottui lähemmäksi vihollista,
jota vastoin muu rintama oli sitä etempänä, mitä ohuemmaksi se oli
järjestetty. Vasemmalla siivellään voitti Epaminondas pian vastassa
olevan sparttalaisosaston, jonka rintama tavallisuuden mukaan oli
ainoastaan 12 miestä paksu, johti sitte voitollisen joukkonsa muille
avuksi ja teki vihollisen tappion täydelliseksi. Spartan hallitus
joutui suureen neuvottomuuteen ankaran lain käyttämisestä, joka määräsi
jokaisen taistelusta peräytyneen kunniattomaksi. Silloin Agesilaos
lausui neuvon: "Antakaa lain tänään levätä ja herättäkää se jälleen
huomenna."

Kohta sen jälkeen hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon auttamaan
arkadialaisten kapinaa, ja sillä retkellään hän koetti äkkiarvaamatta
anastaa linnoittamatonta Sparttaa. Ainoastaan töin tuskin sai
Agesilaos-vanhus kaupungin pelastetuksi häviöstä.

Kun Pelopidas ja Epaminondas palasivat kotikaupunkiinsa, ei heille
siellä osoitettu kunniallista vastaanottoa, vaan päin vastoin
ryhdyttiin heitä syyttämään, että olivat pitäneet päällikkyyttänsä
neljä kuukautta kauemmin, kuin laissa määrätty aika olisi ollut. Siitä
lainrikoksesta vaati syyttäjä kuolemanrangaistusta. Pelopidas alkoi
rukoilla ja puolustella itseään, mutta Epaminondas astui esiin ylevänä
ja lausui, että, jos hänet tuomitaan kuolemaan, pitää hänen haudallensa
kirjoitettaman: "Epaminondasta tebeläiset sentähden rankasivat
kuolemalla, että hän pakotti heidät Leuktran luona voittamaan
sparttalaiset ja että hän pelasti Teben häviöstä ja katkoi Kreikanmaan
kahleet." Ei kukaan tuomari uskaltanut tuomita häntä; hän palasi
suostumushuudon kaikuessa tuomioistuimen edestä niinkuin suuresta
voitosta.

Vielä kolme kertaa hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon. Viimein
sparttalaiset saivat apua entisiltä vihollisiltaan ätenalaisilta, jotka
pelkäsivät Teben kasvavaa valtaa.

Viime retkellä syttyi verinen taistelu _Mantineian_ luona (362).
Kun Epaminondas käski väkeänsä olemaan valmiin taisteluun, niin
ratsumiehet heti kiillottivat kypäränsä, jalkamiehet teroittivat
keihäänsä ja miekkansa sekä siloittivat kilpensä. Sitte asettuivat he
taistelujärjestykseen. Epaminondas veti kumpaisenkin siiven takaperin,
antoi keskustan marssia vähän eteenpäin, järjesti koko väen kiilan
muotoiseksi ja läksi sen etupäässä ryntäämään. Viholliset eivät
tienneet odottaa niin nopeaa rynnäkköä eivätkä siis vielä olleet aivan
järjestyneet. Mutta tebeläisten kiilan kärki eteni, niinkuin sotalaiva
työntää keulaansa vihollisen heikkoon kohtaan. Siinä paikassa
tebeläiset voittivat. Mutta kun Epaminondas taisteluninnoissaan eteni
liian kauas, tuotti heittokeihäs hänelle kuolinhaavan. Kaatuneen
ympärillä taistelivat molemmat sotajoukot kauan, tebeläiset koettaen
suojella sotapäällikköänsä ja sparttalaiset saada käsiinsä häntä
elävänä tai kuolleena. Viimein kuitenkin jäi voitto tebeläisille.

Epaminondas oli ennemmin viety pois taistelun pauhinasta. Lääkärit
sanoivat hänen kuolevan heti keihään kärjen pois otettua haavasta,
jossa se vielä oli jäljellä. Tebeläisten palatessa taistelusta kysyi
Epaminondas ensiksi: "Missä on kilpeni?" Kun se hänelle annettiin,
kysyi hän: "Kutka voittivat?" Kuultuaan tebeläisten voittaneen lausui
hän: "Minä olen elänyt kylliksi, sillä kuolenhan voittamattomana",
jonka jälkeen hän itse tempasi keihäänkärjen haavastansa ja kuoli.


Makedonian Filippos.

Eräältä sotaretkeltä toi Pelopidas panttivangiksi makedonialaisen
ruhtinaan pojan _Filippon_, jonka Epaminondas otti perheesensä ja
antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Mutta äkisti karkasi nuorukainen
Tebestä, kun sai kuulla isänmaassansa alkaneen sisällisen sodan. Kahden
vuoden sotain jälkeen makedonialaiset valitsivat hänet kuninkaaksi.
Koska hänellä oli yhtä monta vihollista kuin naapuria, sai hän
runsaasti tilaisuutta käyttää synnynnäistä viekkauttaan ja
yritteliäisyyttään. Lännen puolella kukistettiin Ulyria, pohjoisessa
sotaiset paionilaiset; Trakiasta valloitettiin alue, jossa oli
melkoiset hopeakaivokset; viekkaudella ja väkivallalla anastettiin
monta kreikkalaista siirtopaikkaa, muiden muassa tärkeä Amfipolis.

Kehitellen Epaminondaan taistelujärjestyksen perusti Filippos kuuluisan
Makedonian _falangin_, joka oli tiheään sullottu ryhmä jalkaväkeä,
aseina pitkät keihäät. Saatuaan viekkaudella haltuunsa Tessalian omisti
hän myöskin sen maan erinomaisen ratsuväen. Ja sen jälkeen katsoi hän
itseään kyllin voimakkaaksi sekautumaan Kreikan asioihin.

Tähän aikaan taisteltiin siellä niin sanottua _pyhää sotaa_.
Fokiin asujamet, jotka olivat viljelleet Delfin Apollonin temppelille
kuuluvaa maakappaletta, tuomitsi siinä kaupungissa istuva amfiktyonein
neuvosto melkoiseen sakkoon, joka lokrilaisten ja tebeläisten piti
ottaa tuomituilta. Mutta fokilaiset eivät tyytyneet tuomioon, vaan päin
vastoin ryöstivät Delfin temppelin aarteet ja pestasivat niillä
varoilla melkoisen sotajoukon, saattaen siten vihamiehensä suurimpaan
ahdinkoon. Tebeläiset, ollen nyt liian heikot voittamaan fokilaisia,
anoivat apua Filippolta. Hän sitä antoikin mielellään, koska hän siten
sai aiheen ottaa haltuunsa tärkeän Termopylan solan.

Tähän aikaan eli Atenassa Kreikanmaan etevin puhuja _Demostenes_,
joka myöskin oli yhtä suuri valtiomies. Hän alunpitäin ryhtyi
vastustamaan Filippon vallanhimoisia aikeita. Senpä tähden Filippos
sanoikin vähemmin pelkäävänsä atenalaisten aseita ja laivastoja kuin
Demosteneen kieltä. Estääkseen atenalaisia lähettämästä Demosteneen
neuvon mukaan fokilaisille apua ryhtyi Filippos heidän kanssansa
sovinnon hieromisiin, kuluttaakseen siten atenalaisilta aikaa, ja
samalla hyökkäsi Fokiisen, joka maa kukistui pelkästä hänen aseittensa
pelosta ja sai nyt kokea kovaa kohtelua. Fokilaiset menettivät kaksi
ääntänsä amfiktyonein neuvostossa ja Filippos tunnustutti ne itselleen,
saaden siten tärkeän ja laillisen toimivallan Kreikassa.

Uusi "pyhä sota" aljettiin pian, sillä kertaa lokrilaisia vastaan.
Heitäkin muka piti Filippon rangaista Apollonin omaisuuden ryöstöstä.
Mutta marssimatta suorastaan heitä vastaan anasti Filippos Fokiin
pääpaikan _Elateian_, josta hän saattoi uhata sekä Boiotiaa että
Attikaa. Sen tapauksen sanoma herättikin sekä Tebessä että Atenassa
suuren hämmästyksen. Atenassa kutsuttiin heti kansankokous. Tavan
mukaan kutsuivat kuuluttajat puhujia esiytymään, mutta pitkään aikaan
ei kukaan uskaltanut nousta puhelavalle. Viimein esiytyi Demostenes ja
viehättävällä puheella virkisti voiman ja rohkeuden, näyttäen, ett'ei
kaikki vielä ollut hukassa. Atenalaiset tarttuivat aseihin ja
määräsivät Demosteneen pyytämään tebeläisiä liittoon yhteistä
vihollista vastaan.

_Kaironeian_ tasangolla Boiotiassa oli (338) se taistelu, joka
pitkiksi ajoiksi ratkasi helleniläisten kohtalon. Tebeläiset, pyhä
joukko esinnä, seisoivat oikealla siivellä, atenalaiset vasemmalla,
korintolaiset ja peloponnesolaiset keskellä. Filippos itse johti oikeaa
siipeänsä, johon falangi oli asetettu, ja vasempaa hänen poikansa
Aleksander, ympärillänsä valikoitu joukko nuoria makedonialaisia;
Filippon liitossa olevat helleniläiset seisoivat keskustassa.
Aleksander ryntäsi kiivaasti pyhää joukkoa vastaan, joka kauan seisoi
kuin muuri, mutta horjahti viimein ja kaatui viimeiseen mieheen asti.
Heidän ruumiittensa yli syöksyi Aleksander muita tebeläisiä vastaan,
jotka voimakkaasti torjuivat rynnäköitä. Sill'aikaa taistelivat
atenalaiset puolellaan urhollisesti ja alussa heillä olikin hyvä
menestys, sillä he ajoivat vastustajansa pakoon muut kaikki paitsi
falangia. Mutta hyökkäämättä heti falangia vastaan sivulta päin
väsyttivät he liian aikaisin itseään ajamalla voitettuja takaa liian
kauas. Filippos käyttäen tuota erehdystä hyväkseen ryntäsi falanginsa
kanssa luullusta voitostaan palaavain atenalaisten eteen, jotka eivät
kestäneet tätä rynnäkköä, vaan hajautuivat pakoon. Demosteneen, joka
oli heikompi sankari kuin puhuja, sanotaan heittäneen kilpensä ja
juosseen pakolaisten eturivissä. Viimein onnistui myöskin Aleksanderin
voittaa tebeläiset, jonka jälkeen keskustaan sijoitetut helleniläiset
olivat alttiina voittajan mielivallalle.

Voiton jälkeen osoitti Filippos suurta jalomielisyyttä atenalaisia
kohtaan, antaen heille rauhan kohtuullisilla ehdoilla. Kun muutamat
kehoittivat hävittämään Atenaa, vastasi hän: "Mitä! minäkö, joka olen
tehnyt niin paljon maineen eduksi, hävittäisin maineen temppelin!" Sen
sijaan kohdeltiin kovemmin tebeläisiä, joita katsottiin luopuneiksi
liittolaisiksi. Yleisessä kokouksessa, jonka kreikkalaisten valtioiden
edusmiehet pitivät Korintossa, valitutti Filippos itsensä Kreikanmaan
sotapäälliköksi kostosotaan persialaisia vastaan. Jo olivat sotajoukot
laivalla viedyt Vähä-Aasian rannalle, kun Filippon surmasi (336) muuan
makedonialainen ylimys, tuollaisella teolla kostaen jonkun kärsimänsä
loukkauksen.

Luonteeltaan oli Filippos viekas ja kavala; menestyksensä saavutti hän
usein lahjoilla ja houkutuksilla. Hänellä oli puheenpartena, että
kullalla sälytetty aasi voi hypätä minkä kaupunginmuurin yli hyvänsä.
Sellainen luonne oli kyllä hyvin sopiva vahvan vallan perustamiseen;
mutta hänellä ei ollut sellaista mielen ylevyyttä kuin tarvitaan
yleishistoriallisiin urhotöihin.


Elämä ja tavat.

Yleensä säilytti helleniläinen, muuttipa hän mihin hyvänsä, omituisen
elintapansa sekä myöskin jalostuneen ihmisyytensä ja kauneuden
aistinsa. Helleniläiset ja barbaarit olivat siis kaikkialla toistensa
jyrkkinä vastakohtina.

Puku oli yksinkertainen, mutta miellyttävästi, kuitenkin ahdistamatta
mukautuva ruumiisen, ja sitä saatettiin aistikkaasti ja vaihtelevasti
laskostaa ja asetella. Ihoa vasten käytettiin paidan kaltaista
villavaatetta _kitonia_, joka dorialaisilla ulottui polveen asti,
ionialaisilla vieläkin alemma, ja jota vyötäisten kohdalla piti koossa
vyö. Sen päällä käytettiin nelikulmaista villakangas-kappaletta eli
manttelia, johon olkapäät ja selkä verhottiin. Naiset käyttivät myöskin
kitonia, jonka kaksi osaa oli rintaan asti ommeltu yhteen, vaan ylempää
kiinitetty komeilla soljilla; tämä kiton oli tavallisesti pitempi
ruumista, jonka tähden se vyön avulla vedettiin ylemmäksi. Kitonin
päällä käytettiin väljää päällyspukua taikka myöskin lyhempää
manttelia. Jalkimia olivat n.s. sandaalit taikka kengät ja saappaat.

[Kuva: Helleniläinen sotilas.]

Sodassa pidettiin lyhempää kitonia ja sen päällä vaskipanssaria, jonka
toisistaan irtanaista rinta- ja selkäkappaletta yläpuolelta pidettiin
kiinni vitjoilla, alempaa vyöllä. Säärien suojana oli tinasta tai
vaskesta tehdyt levyt. Päässä pidettiin kypärää, joka usein oli
erittäin taiteellisesti tehty ja koristettu. Attikalaisten kypärän
päälaessa oli eteenpäin ulottuva, loistava kampa, johon kiinnitettiin
jouhi- tai myöhemmin höyhentöyhtö. Hoplitit käyttivät suurta soikeaa
kilpeä, joka suojeli päästä aina polviin asti. Kevytaseisilla sitä
vastoin oli tämä puolustusase pienempi. Keihäs ja kaksiteräinen miekka
olivat huomattavimmat hyökkäysaseet. Hoplitein raskas joukko
enimmäkseen ratkasi taistelun; sen asetteli Epaminondas vinorintamaksi,
josta Filippos sitte kehitti Makedonian falangin.

Kotielämä ei kreikkalaisista ollut yhtä tärkeä kuin meistä, koska
kansalainen aina katsoi enemmin kuuluvansa valtiolle kuin perheellensä
ja yleisiä asioita toimiskellen vietti enimmän osan aikaansa poissa
kotoaan. Temppelit ja valtion rakennukset olivat kyllä komeat, vaan
yksityisasunnot Kreikan mahtavuuden aikana yksinkertaiset ja usein
köyhältäkin näyttävät. Etusalin kautta astuttiin pylväskäytävillä
ympäröityyn "aulaan", jossa ei ollut mitään kattoa. Aulan ympärillä
olevia kammareja käytti paraastaan perheenisä vierainensa. Toisen salin
kautta päästiin naisten osastoon, jolla oli nimenä "gynaikonitis".
Siellä oli vaimon huone, orjanaisten makuupaikat, työhuone ja
varastohuoneita. Tämä miehen ja vaimon huoneiden erillisyys osoittaa,
ett'ei muinaiskreikkalaisilla ollut sellaista perhe-elämää kuin meillä.

Varsinainen pääatria syötiin illan tullessa. Pöydässä ollessa
levättiin sohvalla vasemman käsivarren nojassa, jota pidettiin
tyynyntapaista aluista vasten. Ennen atrian alkua pyhitettiin jumalille
juomauhri: se oli muinaisajan ruokarukous. Vieraat koristelivat
itseään ruusu-, myrtti- ja orvokkiseppeleillä. Juhlatiloissa esiytyi
huilunpuhaltaja- ja tanssijanaisia. Joku vieraista lauloi itsekin
säestäen kanteleella ja antoi sitte soittimensa vieruskumppanilleen,
jos hän ehkä tahtoi jatkaa laulua.

Helleniläisten etevimpiä kansanhuveja olivat suuret juhlaleikit.
Kuuluisimmat niistä olivat Olympian leikit, jotka pidettiin joka neljäs
vuosi suurella tasangolla Zeun temppelin edessä Olympiassa. Joka
taholta kokoutui niihin helleniläisiä eivätkä muut saaneetkaan ottaa
niihin osaa. Siinä oli kilpajuoksua, kilpa-ajoa, painiskelua,
nyrkkitaistelua ja kiekon eli diskon heittoa. Kilpa-ajo tapahtui
soikealla radalla, johon oli pystytetty kolme pylvästä. Kilpailevain
vaunujen piti kiertää kaksitoista kertaa niiden ympäri, ennenkuin
kilpailu päättyi. Nyrkkitaistelijain kädet olivat taidokkaasti kiedotut
remeleillä, että voisivat antaa vankempia iskuja. Kiekon heittäjät
heittivät pyöreää diskos-nimistä metallilevyä niin kauas kuin
mahdollista, ja varsinkin tämä leikki oli hyvin suosittu. Näissä
tilaisuuksissa myöskin runoilijat, puhujat ja viisaat esittivät eri
paikoissa neronsa tuotteita, siten saavuttaen itse mainetta ja tuottaen
juhlaleikeille ylevyyttä. Olympian leikeissä voittajaa sankaria
kunnioitettiin suuresti kotiseudussaan. Hänen kunniakseen pystytettiin
kuvapatsaita ja runoilijat ylistelivät lauluissaan heitä. Vuodesta 776,
jolloin voittajain nimet ensi kerran kirjoitettiin muistiin, lukivat
helleniläiset vuotensa. Leikkien väliaikaa sanottiin olympiadiksi ja
aikaa määrätessä ilmoitettiin olympiadin järjestysnumero sekä minä sen
olympiadin vuonna tapaus oli ollut.



Makedonialainen helleniläisyys.



Aleksander suuri (336-323).


Aleksanderin nuoruus.

Alusta loppuun asti oli Aleksanderin elämässä jotain ihmeellistä ja
erinomaista. Aristoteles, aikakauden suurin ajattelija, tuli hänen
opettajaksensa. Filippos kutsuessaan häntä sanoi kirjeessään vähemmin
kiittävänsä jumalia siitä, että hänellä oli poika, kuin siitä, että
poika oli syntynyt Aristoteleen aikana. Tämän opettajan johdolla sai
Aleksander tietoja, jotka asettivat hänet aikansa sivistyksen
kukkulalle. Senpä tähden hän sanoikin saaneensa isältään elämän, vaan
Aristoteleelta oppineensa sitä käyttämään. Aikaisin jo näkyi hänessä
rohkeutta ja neuvokkaisuutta. Niitä hän näytti kesyttäessään hänen
isällensä lähetettyä tessalialaista _Bukefalos_-ratsua, joka oli
niin kipakka ja hurja, ett'ei kukaan uskaltanut nousta sen selkään. Kun
moni jo turhaan oli yrittänyt ohjata hevosta, lähestyi Aleksander,
tarttui Bukefalon suitsiin ja käänsi ratsun kohti aurinkoa, hän kun oli
huomannut hevon pelkäävän omaa varjokuvaansa. Ripeästi hypähti hän nyt
selkään ja hillitsi ratsua ja Bukefalos sitte nöyrästi totteli häntä,
vaikk'ei koskaan toista ratsastajaa. Filippos ylpeillen pojastaan
lausui silloin: "Etsi, Aleksander itsellesi toinen kuningaskunta;
Makedonia on sinulle liian pieni!"

[Kuva: Aleksander Suuri.]

Palava kunnianhimo liikkui aikaisin Aleksanderin mielessä. Kuullessaan
kerrottavan isänsä voittoja lausui hän pahoillaan: "Isäni toden totta
ei jätä minulle enää mitään tekemistä." Kun Aristoteles kertoi hänelle,
että moni taivaankappale kyllä oli yhtä suuri kuin maakin, itki
nuorukainen ajatellessaan, että hän luultavasti ei saisi noista monista
maailmoista yhtäkään valloitetuksi. Enimmin kaikista kuolevaisista
ylisteli hän Akilleuta onnelliseksi, koska hänellä oli ollut sellainen
ystävä kuin Patroklos ja hänen kunniansa oli tehnyt kuolemattomaksi
sellainen runoilija kuin Homeros. Ja tämän muinaisen laulajan runoelma
olikin hänelle niin rakas, että hän sotaretkillään aina piti kanssansa
Aristoteleen tarkastamaa Iliadin kopiota ja yöksi asetti sen päänsä
alle miekkansa viereen.

Tulinen kiivaus, joka eksytteli verisiin kostotöihin oli jo alusta
alkaen Aleksanderin luonteen pahin vika. Kun hän kahdenkymmenen vuoden
ikäisenä nuorukaisena nousi isänsä kuoltua valtaistuimelle, uudistivat
Tebe ja Atena entisen liittonsa Makedoniaa vastaan. Nopeasti kuin
leimaus riensi Aleksander Tebeä vastaan, joka kiivaalla taistelulla
valloitettiin. Kiukuissaan Aleksander hävitytti kaupungin kokonaan;
ainoastaan temppeli säästettiin sekä se talo, joka oli ollut runoilija
Pindaron omana. Atenalaiset, kauhistuen rangaistusta, joka oli
kohdannut Tebeä, laittoivat lähettiläitä pyytämään Aleksanderilta
rauhaa. Hän vaati, että hänelle annettaisiin kymmenen puhujaa, niiden
joukossa Demostenes. Mutta eräs atenalainen Aleksanderin ystävä saattoi
kuninkaan luopumaan siitä vaatimuksestaan. Atenan täytyi vain luvata
pysyä vast'edes horjumattoman uskollisena Aleksanderille.


Persian valtakunnan valloitus.

Korintossa pidetyssä kokouksessa, jossa oli läsnä valtuutettuja
kaikista Kreikan valtioista, päätettiin ryhtyä jo Filippon varustamaan
sotaretkeen persialaisia vastaan. Ennen lähtöänsä Aasiaan päätti
Aleksander kysyä neuvoa Delfin orakelilta; mutta kun hän saapui eräänä
sellaisena päivänä, jota katsottiin onnettomaksi, ei temppelin
naispappi suostunut istuutumaan kolmijalalle. Aleksander silloin otti
rohkeasti hänet kiinni käsivarresta ja talutti istuimelle. "Poikani,
sinä olet voittamaton", lausui papitar vähän äkeissään, kun näki,
ett'ei vastusteleminen auttanut. Mutta silloin Aleksander päästi hänet
irti ja lausui olevansa aivan tyytyväinen siihen orakeli-vastaukseen.
Ennen lähtöään jakeli hän maatiluksia, kyliä ja kaupunkeja ystävilleen.
Perdikkas, eräs Aleksanderin sotapäälliköistä, kysyi sen johdosta:
"Mitäs sitte jää itsellesi?" Aleksander vastasi: _toivo!_

Kevään tultua purjehti Aleksander Hellesponton yli Vähä-Aasiaan. Hänen
sotaväessään oli lähes 40,000 miestä, kaikki karastuneita ja hyvin
harjautuneita sotilaita. Vanhan Trojan luona toimitti Aleksander
juhlalliset leikkitaistelut Akilleun haudan ympärillä.

Persian kuningas Dareios Kodomannos osoitti sellaista halveksimista
vihollistansa kohtaan, että kuultuaan Makedonian sotajoukon
nousseen Aasian rannalle lähetti maaherroilleen käskyn ottaa kiinni
Aleksander, antaa hänelle keppiä selkään ja toimittaa hänet väkinensä
valtakunnan kaukaisimpaan maakuntaan. Noin 120,000 miehen suuruinen
persialaisjoukko koottiin _Granikos-joen_ varrelle Frygiaan (334)
panemaan toimeen käskyä. Aleksanderin päälliköt eivät olisi lähteneet
kaalamalla joen yli ryntäämään, mutta hän lausui: "Hellespontos
häpeäisi, että on kantanut ylitsensä meidät, jos nyt pelkäisimme tätä
pientä puroa." Hän syöksyi sotamiehinensä jokeen ja kaaloi onnellisesti
ylitse. Lyhyellä taistelulla persialaiset kokonaan voitettiin ja heidän
rikkailla aarteilla täytetty leirinsä joutui voittajan käsiin.

Granikon taistelun jälkeen valloitettiin helposti koko Vähä-Aasia.
Otettuaan haltuunsa rantakaupungit marssi Aleksander sisämaahan, ja
saapui Frygiaan Gordion-kaupunkiin. Siellä säilytettiin vanhoja
kuninkaan vaunuja, joiden aisaan ies oli kiinnitetty hyvin mutkikkaalla
solmulla. Vanha tarina kertoi, että ken aukasi solmun, oli pääsevä
Aasian herraksi. Aleksander sivalsi miekkansa ja leikkasi yhdellä
iskulla solmun rikki, sanoen: "Millä tavalla se auaistaan, ei merkitse
mitään."

Tarsossa kääntyi Aleksander kovin sairaaksi, kun oli varomattomasti
uinut Kydnos-joessa. Lääkäri Filippos oli tehnyt lääkejuoman. Silloin
tuotiin kirje uskolliselta päälliköltä Parmenionilta, joka kirjoitti:
"Älä luota Filippoon; persialaiskuningas on suurella rahasummalla
lahjonut hänet ja luvannut tyttärensä hänelle puolisoksi." Mutta kun
Filippos levollisesti astui sisään ja hyvästi kesti Aleksanderin
tutkivan katseen, otti Aleksander toisella kädellään pikarin ja
tyhjensi sen, samalla antaen toisella kädellään lääkärille Parmenionin
kirjeen. "Paranemisesi vapauttaa minut", sanoi lääkäri, ja Aleksander
parani.

Dareios oli tällä välin lähestynyt 600,000 miehen kanssa. Mutta
pysymättä tasangolla, jossa olisi voinut levittää joukkonsa ja kokonaan
piirittää makedonialaiset, siirtyi hän ahtaille poluille, joilla niin
suuren ihmispaljouden oli vaikea liikkua. Tämän tyhmyyden syynä oli
imartelevain hovimiesten lausuma pelko, että Aleksander pakenemalla
ehkä pelastuu pian tapahtuvasta rangaistuksestaan.

Dareion kulku tapahtui seuraavassa järjestyksessä. Edellä kannettiin
hopea-alttarilla tulta, jota persialaiset sanoivat pyhäksi ja
ijankaikkiseksi. Sitte seurasivat magilaiset, laulaen maansa pyhiä
lauluja. Näiden jälkeen astui 365 purpurapukuista nuorukaista. Heidän
jäljessään vetivät valkoiset hevoset auringonvaunuja, joita vähän
matkan päässä seurasi kahdentoista kansakunnan ratsuväki erilaisine
aseineen ja tapoineen. Jäljempänä astui "kuolemattomain joukko",
kymmenen tuhatta miestä, kalliimmin koristettuina kuin mitkään
muut barbarit, sillä heillä oli kultaiset kaulavitjat sekä nutut
koristettuna kullalla ja aluspuku jalokivillä. Vähän matkan päässä
näistä marssi se viidentoista tuhannen suuruinen joukko, jota sanottiin
"kuninkaan sukulaisiksi" ja joka oli koristeltu melkein naisten tapaan;
heidän aseensa olivat komeat ja muotonsa ylellinen. Kammaripalvelijoita
edellänsä ajoi sitte Dareios komeissa vaunuissa korkeammalla kaikkia
muita; kullasta ja hopeasta tehdyt jumalankuvat koristivat vaunujen
molempia sivuja. Jalokiviä loisti ikeen alta, jonka päällä seisoi kaksi
kyynärän pituista jumalankuvaa, tehdyt puhtaasta kullasta. Kuninkaan
puku oli ylellisen komea; mantteli loisti kullasta ja sapelin tuppi oli
tehty jalokivistä. Kymmenen tuhatta keihäsmiestä seurasi häntä, joilla
oli hopealla silatut ja kultakärkiset keihäät, ja näiden jäljessä
kolmekymmentä tuhatta miestä jalkaväkeä. 600 jalan päässä ajoi Dareion
äiti vaunuissa ja toisissa Dareion puoliso, joukko ratsastavia naisia
seuranansa. Heidän jäljestänsä tuli muu sotajoukko kirjavassa
epäjärjestyksessä.

Makedonialaisjoukko sen sijaan oli aivan toisen näköinen; ei miehet
eikä hevoset loistaneet kullasta eikä kirjavista vaatteista, vaan
olivat sen sijaan puetut rautaan ja vaskeen. Se joukko voi helposti
sekä pysähtyä että marssia eteenpäin, sitä ei haitannut tarpeeton väki
eikä liiat kantamiset.

Aleksander vei joukkonsa mitään häiriötä kohtaamatta ahtaan
_Issos_-solan läpi. Suurella tasangolla solan suun pohjoispuolella
seisoi Persian sotavoima. Kokenut päällikkö _Parmenion_, joka
johti vasenta siipeä, koetti estää vihollista äkkiarvaamatta
piirittämästä ja levitti sentähden rintamansa aina alas mereen asti.
Oikealla siivellä ryhtyi Aleksander rohkeasti rynnäkköön ja eteni
vastustamattomasti vihollisjoukkojen lävitse. Uljaasti riensi hän
joukkonsa etupäässä Dareiota vastaan, joka istui vaunuissansa
korkeammalla kaikkia muita ja siten kiihotti sekä omaa väkeänsä
puolustukseen että vihollisia rynnäkköön. Siellä nyt alkoikin tulisin
taistelu. Turhaan Dareion veli johti ratsumiehensä vaunujen eteen ja
turhaan myöskin persialaisväen urhollisimmat päälliköt riensivät sinne;
kaikki he kunnialla kaatuivat kuninkaansa silmäin edessä. Vaunuhevoset,
joita oli pistelty keihäillä, joutuivat tuskasta raivoihinsa ja
alkoivat hyppiä, niin että näytti kuninkaan täytyvän pudota vaunuista;
silloin Dareios hyppäsi maahan ja peljäten muuten joutuvansa
elävänä vihollisen käsiin nousi ratsun selkään ja kiiruhti pois
taistelukentältä.

Silloin muutkin läksivät pakoon, heittäen pois aseensa. Makedonialaiset
ajoivat voitettuja takaa ja saivat persialaisten valloitetusta leiristä
suuren saaliin. Dareion äiti ja puoliso joutuivat Aleksanderin käsiin,
joka heitä kohteli erinomaisen arkatuntoisesti.

Isson taistelun jälkeen saavutettiin menestys toisensa perästä. Koko
Foinikia, paitsi Tyroa, antautui heti. Rohkealla sillan teolla yhdisti
Aleksander saaren, jossa Tyros oli, mannermaahan ja siten saatiin
viimein sekin valloitetuksi kiihkeän vastarinnan jälkeen. Vihoissaan
tuosta itsepäisyydestä naulitutti kuningas 2,000 vankia ristiin ja
30,000 Tyron asujanta myötiin orjiksi. Palestina antautui
vapaaehtoisesti ja Egyptissä otettiin Aleksander vapauttajana vastaan.

Oleskellessaan Egyptissä perusti Aleksander Nilin suuhun Aleksandrian,
tulevan maailmankaupungin, ja teki retken Libyan hieta-aavikoille,
jossa hän Ammonin papeilla julistutti itsensä jumalan pojaksi. Tällä
välin kokosi Dareios Eufratin tasangolle lukemattoman sotajoukon.
Saatuaan siitä tiedon palasi Aleksander Egyptin ja Syrian kautta sekä
meni Eufratin yli. Suurella tasangolla _Arbelan_ luona, lähellä
vanhaa Nineveä, tapasivat armeijat toisensa.

Ennen taistelun alkua lähetti Dareios Aleksanderille kirjeen,
tarjoutuen luovuttamaan sen puolen valtakuntaa, joka oli Eufratin
länsipuolella, ja antamaan tyttärensä hänelle puolisoksi. Aleksander
vastasi: "Kaksi aurinkoa ei voi paistaa rinnakkain taivaalla, eikä
myöskään kaksi maailman-valtakuntaa vallita vierekkäin maan päällä."
Parmenion silloin lausui: "Minä ottaisin tarjouksen vastaan, jos olisin
Aleksander." Kuningas vastasi: "Niin minäkin tekisin, jos olisin
Parmenion."

Vielä taistelun edellisenä aamuna makasi Aleksander niin
raskaasti, että Parmenionin täytyi häntä herättää. "Herra," sanoi
päällikkö-vanhus, "sinähän makaat, niinkuin jo olisimme voittaneet."
"No emmekö sitte ole voittaneet," vastasi kuningas, "kun vihollinen
kerran on edessämme?"

Aleksander johti nytkin oikeaa siipeä ja Parmenion vasempaa. Molempain
siipien taistellessa riensi eräs persialainen ratsuosasto kiertotietä
ryöstämään makedonialaisten kuormastoa. Parmenion sen huomattuaan
lähetti heti sanansaattajan ilmoittamaan vaaraa kuninkaalle. Mutta
Aleksander vastasi: "Mene takaisin ja sano Parmenionille, että jos
voitamme, niin saammehan takaisin oman omaisuutemme, vieläpä anastamme
vihollisenkin tavarat." Aleksander tunkeutui oikean siipensä etupäässä
siihen paikkaan, jossa Dareios istui vaunuissansa. Kun Dareion ajaja,
joka istui hänen edessänsä hevosia ohjaamassa, lävistettiin keihäällä,
levisi persialaisarmeijaan huhu, että kuningas itse oli surmattu, ja
siitä syntyi suuri häiriö.

Makedonialaisten vasen siipi oli Parmenionin johdolla täll'aikaa
ahdingossa. Mutta viimein kuitenkin makedonialaiset pääsivät voitolle
sielläkin, kun persialaiset menettivät rohkeutensa, kuullessaan
kumppaniensa joutuneen tappiolle toisella siivellä. Siten tuli
Aleksanderin voitto täydelliseksi.

Sitte seurasi läheisten tärkeäin maakuntain valloittaminen. Molemmat
pääkaupungit, Susa ja Babylon, antautuivat heti ja voittaja sai niistä
äärettömän saaliin. Aleksander kiirehti nyt Persepoliisen, koska sai
kuulla asujanten aikovan ryöstää Dareion aarteet: hän ehtikin perille
hyvään aikaan ja jakeli aarteet urhollisimmille sotilailleen. Mutta
kohta Persepoliisen tultuaan hairahtui hän juovuspäissään poltattamaan
kauniin kuninkaallisen palatsin, ollen itsekin sen sytyttämisessä
osallisena. Pakomatkalla Baktraan kavalsivat Dareion omat palvelijansa
ja surmasivat hänet. Aleksander ei suinkaan palkinnut murhamiestä,
vaan päin vastoin jätti hänet Dareion äitille, joka hänelle
kosti hirmuisesti. Mutta samalla Aleksander itse myöskin tahrasi
saavutettujen voittojensa kunniaa kopeudella ja sopimattomalla
julmuudella; Parmenionin poika Filotas mestattiin ainoastaan
perusteettoman epäluulon tähden, ja kohta sai isäkin kärsiä saman
kohtalon.


Indian retki. Aleksanderin kuolema.

Valloitettuaan Baktran päätti Aleksander lähteä retkelle Indiaan, jota
maata silloin, niinkuin nykyaikaankin, katsottiin koko maailman
rikkaimmaksi. Hän marssi pitkin Indus-jokeen laskevan Hydaspeen varsia.
Kaikkialla ottivat läheiset ruhtinaat hänet vastaan alammaisuuden
osoituksilla. Ainoastaan Poros-kuningas ei tahtonut taistelutta uhrata
valtakuntaansa, vaan kokosi kaiken sotavoimansa ja läksi valloittajaa
vastaan. Urhollisen puolustuksen jälkeen joutui hän, menetettyään
taistelussa kolmatta kymmentä tuhatta miestä, tappiolle ja viimein
vangiksi. Hänet vietiin Aleksanderin eteen, joka häneltä kysyi,
millaista kohtelua hän toivoi. "Kuninkaallista", vastasi Poros. "Mutta
etkö pyydä mitään enempää?" kysyi vielä Aleksander. "En," vastasi
Poros, "sana kuninkaallinen käsittää kaikki." Ihmetellen tätä sielun
ylevyyttä, jota ei edes vastoinkäyminenkään näyttänyt voivan kukistaa,
antoi Aleksander hänelle takaisin valtakuntansa, vieläpä sitä
suurensikin uusilla maakunnilla.

Voitettuaan Poron marssi Aleksander sisämaahan, jossa asuvaiset
rauhalliset kansat eivät tehneet sanottavaa vastarintaa. Saavuttuaan
lähelle erästä kaupunkia, jossa joukko bramaaneja (indialaisia
viisaita) oli koossa, halusi Aleksander puhella heidän kanssansa ja
lähetti sitä varten heidän luoksensa filosofi Onesikriton. Hän
tapasikin viisitoista bramaania, jotka seisoivat liikahtamatta koko
päivän auringon noususta laskuun asti ja sitte yöksi palasivat
kaupunkiin. Onesikritos taivutti erään heistä, Kalanon, lähtemään
Aleksanderin luo, ja tältä bramaanilta kuningas suurella mieltymyksellä
kuuli monta kohtaa bramaanein salaperäisestä opista. Tämä Kalanos,
sittemmin tuntien vanhuudenheikkoutensa enenevän, päätti kansansa
tavan mukaan itse elämänsä. Hän näet teki itse rovion ja sanottuaan
jäähyväiset nousi sille palamaan.

Aleksander marssi edelleen aina Hyfasis- (Bejah-) joelle asti.
Sotamiehet olivat jo kauan tyytymättöminä seuranneet häntä ja alkoivat
nyt julki kinastuksen, kun hän aikoi mennä vielä senkin joen yli,
sekä jyrkästi vaativat paluumatkalle lähtöä. Aleksander silloin
vimmassa pysyi kolme päivää teltassaan, mutta viimein hän huomasi
välttämättömäksi taipua ja antoi, vaikka harmissaan, paluukäskyn.

Laivaston johtaja Nearkos purjehti pitkin Aasian rantaa Persian
lahteen. Aleksander sill'aikaa maajoukon kanssa marssi pitkin Gedrosian
polttavia hieta-aavikoita. Vaunut siellä upposivat hietaan, juhdat
kuolivat ja moni sotamieskin nääntyi janoon. Kerran olivat sotamiehet
löytäneet jostakin vuorenkolosta vähän vettä ja toivat sen kuninkaalle.
Aleksander kuitenkin kaatoi veden maahan, sanoen: "Liian vähä tätä on
jakaa kaikille."

Palattuaan koetti Aleksander sulattaa yhteen makedonialaisia
ja persialaisia. Hän itse otti puolisokseen Dareion vanhimman
tyttären Statiran ja naittoi ystävälleen Hefaistionille nuoremman
sisaren. Kahdeksan kymmentä päällikköä naitettiin ylhäissukuisten
persialaisnaisten kanssa ja myöskin alhaisempia makedonialaisia
taivutettiin suurilla palkinnoilla, koko 10,000 miestä, ottamaan
persialaisia naisia vaimoikseen.

Suosio, jota Aleksander osoitti persialaisille alammaisilleen, teki
heti makedonialaiset tyytymättömiksi. Mutta kun hän ilmoitti aikeensa
lähettää kotiin ne sotamiehet, jotka eivät enää kyenneet palvelemaan,
alkoi julki meteli ja kaikki pyysivät yht'aikaa eroa. Aleksander heti
otatti kiinni ja mestautti kolmekymmentä kapinoitsijaa ja lausui vihan
voimalla muille: "Menkää nyt ja kertokaa kaikkialla, että olette
hyljänneet kuninkaanne ja jättäneet hänet voitettujen barbaarien
suojeltavaksi." Ja sitte hän sulkeutui palatsiinsa, eikä näyttäytänyt
kahteen päivään. Kolmantena päivänä, kun jo päällikköjen virat oli
annettu ylhäisimmille persialaisille, rukoilivat makedonialaiset
polvillaan kuninkaalta anteeksi ja saivatkin.

Suuria valloituksia mietiskellen oleskeli Aleksander viimeisen
ikävuotensa Babylonissa, jonka hän aikoi tehdä uuden valtakuntansa
pääkaupungiksi. Siellä hän otti vastaan vierasten kansain lähettiläitä
ja suunnitsi suurenmoisia sotaretkiä kauas skytialaisia, Kartagoa, jopa
Italiaakin vastaan. Mutta samalla hän antautui irstaisuuden valtaan ja
vietti yöt päivät ylellisissä juomingeissa. Valvottuaan kerran koko
yön kääntyi hän tautiin. Tuntien voimansa riutuvan antoi hän
sinettisormuksensa eräälle päällikölleen Perdikkaalle. Tämän kysyessä,
kuka oli tuleva kuninkaan seuraajaksi, vastasi hän: "Arvokkain." Hänet
haudattiin hänen perustamaansa Aleksandriaan.

Aleksanderin alapäälliköt, joita on sanottu _diadokeiksi_ (vallan
jakajiksi), taistelivat keskenään vallasta ja perustivat Aleksanderin
valtakunnan lohkaistuista osista uusia kuningaskuntia.



Diadokein aika.


Helleniläinen sivistyspiiri.

Varsinaiseen Kreikanmaahan näyttivät Aleksanderin sotaretket ja hänen
kuolemansa jälkeiset taistelut hyvin vähän koskeneen. Mutta nämä
tapaukset vaikuttivat, että Kreikanmaalle jäi ainoastaan ala-arvoinen
sija suuressa helleniläismaailmassa, joka nyt avautui. Silloisen
sivistyksen emämaana ja suurien muistojen kotona pidettiin sitä
kuitenkin aina kunniassa.

Arvokkaimpana Kreikan valtioista oli edelleenkin Atena, taiteen ja
sivistyksen pääpaikka. Siinä kaupungissa vallitsi yhä Perikleen henki.
Akropolis-kukkulalta loisti Atena-jumalattaren kuvapatsas maailman
kauneimman temppelirakennuksen ylitse. Propylaiain pylväskäytäviä
pitkin astuivat öljylehväseppeleillä koristetut nuorukaiset ja neitoset
panatenaiain juhlasaatossa. Teaatterissa esitettiin Aiskylon,
Sofokleen, Euripideen ja Aristofaneen näytelmiä. Pnyksiltä kaikuivat
puhujain sanat kuuntelevalle ihmisjoukolle. Akademian ja Lykeionin
metsiköissä keskustelivat viisaat miehet oppilastensa kanssa tieteen
suurimmista totuuksista. Elämässä ja tavoissa pysyi täällä,
tapain turmeluksen yhä karttuessa, vähäinen jäännös muinaisajan
yksinkertaisuutta ja puhtautta. Tebe kohosi vähäksi ajaksi jälleen
kukistuksestaan. Lännempänä kolkossa ja yksinäisessä vuoriseudussa oli
Delfi ja sieltä kysyivät helleniläiset vielä neuvoa orakelilta, sinne
kokoutui hurskasten neuvonkysyjäin anteliaisuudesta suunnattomat
rikkaudet. Vielä lännempänä asuivat soiden ja vuorien keskellä hurjat
_aitolilaiset_, kohoten Aleksanderin kuoleman jälkeen melkoisen
varakkaiksi ja urhollisuudestaan peljätyiksi.

Istmos-taipaleella oli Korintos kehittynyt maailman mitä vauraimmaksi
kauppakaupungiksi, mutta rikkauden mukana seurasi myöskin kaikenlainen
ylellisyys. Alussa oli kaupungissa kauan makedonialainen varustusväki
uhkaavaisena koko Kreikanmaalle. Argos, vaikka tosin ilman valtiollista
merkitystä, oli kauan eräänä kaunotaiteiden pääpaikkana. Spartta oli
vaipunut; Lykurgon lait olivat suureksi osaksi unhottuneet; maatilukset
olivat kokoutuneet joidenkuiden rikasten sukujen käsiin ja muu kansa
eli köyhyydessä. Kuninkaat _Agis_ ja _Kleomenes_ koettivat
tehokkaasti uudistaa vanhaa yhteiskunta-järjestystä, mutta turhaan, ja
sitte Spartta vähitellen turmeltui rosvovaltioksi. Pohjoisrannalla sen
sijaan tekivät _Akaian_ kaksitoista kaupunkia voimakkaan liiton,
joka varsinkin sitte tuli mahtavaksi, kuin _Aratos_ (245) pääsi
sen johtajaksi (strategoksi); Korintos ja Boiotia yhtyivät silloin
liittoon ja myöhemmin myöskin Atena. Siten tuli Akaian liitto Hellaan
etevimmäksi vallaksi.

_Makedoniassa_ oli neljänä ensi vuonna Aleksanderin kuoleman
jälkeen _Antipater_ valtakunnan-hoitajana. Monien riitojen jälkeen
anasti hänen poikansa, väkivaltainen _Kassandros_, hallituksen ja
osoitti sitte verenhimoista kovuutta hävittäessään Aleksanderin sukua.
Kun säännöllinen vallanperimys vasta myöhään tuli toimeen, oli
jokaisessa hallitsijan muutoksessa kauan levottomuksia ja mylläköitä.
_Trakian_ villien asujanten keskuudessa alkoi helleniläinen
sivistys vähitellen levitä. Siellä oli kauimpana Bosporon rannalla
rikas kauppapaikka ja mahtava yhteiskunta _Byzantion_.

_Vähä-Aasian_ länsirannalla viljavissa ja hyvin viljellyissä
seuduissa kukoistivat vielä helleniläiset siirtopaikat. _Miletos_,
joka oli persialaissotain aikaan ollut maailman etevimpiä
kauppakaupunkeja, oli tosin jo vähän vaipunut silloisesta
kukoistuksestaan, mutta tärkeä vaikutusvalta sillä sentään vielä nytkin
oli. _Efesos_ sitä vastoin oli kasvanut; komea Artemiin temppeli,
joka paloi samana yönä, kuin Aleksander syntyi, rakennettiin jälleen
entiseen loistoonsa. _Smyrna_, jonka Aleksander uudestaan perusti,
vaurastui kohta Vähä-Aasian tärkeimmäksi kauppapaikaksi. Aleksanderin
kuoltua syntyi monta pikku valtakuntaa, joissa helleniläinen sivistys
vallitsi. Sellaisia oli Pergamos samannimisine pääkaupunkineen (lähellä
vanhaa Trojaa) luoteisrannalla. Sen maan kuninkaat olivat kuuluisat
tieteiden rakkaudestaan, jota sinne koottu suuri kirjasto todistaa. Kun
papyruksen tuonti tuli estetyksi, keksittiin täällä sittemmin niin
tärkeäksi käyneen _pergamentin_ teko eläinten nahoista.
Pohjoisrannalla olivat Bitynian ja Ponton valtakunnat, edellisessä
pääkaupunkina _Nikomedia_; sisämaassa Kappadokia ja Armenia.
Etelärannan ulkopuolella oli _Rodos_-saari mahtavana ja
itsenäisenä kauppa-tasavaltana. Samannimisessä, lujasti linnoitetussa
pääkaupungissa kukoistivat rauhalliset toimet ja kaunotaiteet. Kuuluisa
oli suuren suuri _Rodon kolossi_, vaskinen Apollonin kuva, joka
seisoi toinen jalka toisella, toinen toisella sataman haarakkeella ja
oli niin suuri, että laiva pääsi täysissä purjeissa laskemaan jalkojen
välitse.

_Syriaan_ perusti Aleksanderin sotapäällikkö _Seleukos_
mahtavan ja kauan pysyvän valtakunnan, johon Palestinakin kauan kuului.
Siellä syntyi loistavia, sivistykseltään helleniläisiä kaupunkeja,
joista etevimmät olivat _Antiokia_ ja _Seleukeia_.

_Egypti_ tuli Aleksanderin päällikön _Ptolemaion_ aika
kukoistavaksi valtakunnaksi, jonka kuninkailla oli yhä edelleenkin sama
nimi. Tästä valtakunnasta ja sen kukoistavasta pääkaupungista kerrotaan
kohta laveammin.

_Mustameren_ rannoilla oli helleniläisiä kaupunkeja, enimmäkseen
Mileton siirtopaikkoja, ikäänkuin sivistyksen majakka tulina
tiettömissä metsäseuduissa ja raakalaisheimojen keskellä. Ne
harjoittivat tuotteliasta kauppaa lähikansain kanssa, vaihtaen heiltä
turkiksia ja merenkultaa (bernsteiniä). Etevin tämän kaupan
varastopaikka oli rikas Byzantion.

Lännen puolella oli Italian etelärannalla niin paljo kreikkalaisia
siirtopaikkoja, että sitä seutua yleensä sanottiin "Suur-Kreikaksi".
Huomattavin niistä oli rikas, ylellisyydessä elävä Tarentum. Sisilian
koko itäpuolta hallitsi mahtava Syrakusa, joka oli kehittänyt voimansa
lakkaamattomissa sodissa Kartagoa vastaan.


Aleksandrian mahtavuus.

Helleniläistyneistä valtakunnista, jotka syntyivät Aleksanderin
kuoleman jälkeen, ei mikään kehittynyt niin kukoistavaksi kuin
_Ptolemaiojen_ kuningassuvun hallitsema Egypti. Molemmat
ensimmäiset Ptolemaiot olivat rauhalliset ja suosivat kauppaa ja
teollisuutta, tieteitä ja taiteita. Kolmas hallitsi samaan tapaan,
mutta oli myöskin voitollinen sotapäällikkö ja valloittaja. Hänen
aikanaan oli valtakunnan mahtavuus suurin.

_Aleksandria_, valtakunnan äsken perustettu pääkaupunki, kasvoi jo
ensimmäisten Ptolemaiojen aikana itämaiden suurimmaksi, komeimmaksi ja
rikkaimmaksi kaupungiksi. Elämä ja tavat olivat täällä kreikkalaiset,
vaan muissa valtakunnan osissa viisasti säilytettiin ja uudistettiin
suuri osa siitä yhteiskuntajärjestyksestä ja niistä tavoista, jotka
olivat vallinneet muinaisten egyptiläis-faraoiden aikana.

Kaupunki oli vähän matkan päässä eräästä Niilin suurimmasta
suuhaarasta, pitkällä maankielekkeellä, joka sulki sisäpuolellensa
neljä eri satamaa. Etevimmän eli "suuren sataman" vierellä oli
lujasti linnoitettu ja muurilla muusta kaupungista erotettu osa
_Brukeion_. Siinä seisoi meren rannalla muhkea ja komea
kuninkaallinen palatsi. Vähän matkan päässä siitä, samoin meren
rannalla, oli Aleksanderin hautarakennus, sekin muhkean kartanon
kaltainen. Lähimmässä viereisessä kaupunginosassa yleni komea
_Serapeion_, temppelirakennus, pyhitetty muinaisegyptiläiselle
jumalalle Serapiille, jonka palvelus nyt oli yhteinen helleniläisille
ja egyptiläisille. Suuren sataman vieressä oli myöskin Rakotis-niminen
kaupunginosa, juutalaisten asuinpaikka, joita suurin joukoin
muutti Aleksandriaan. Kauimpana lännessä sijaitsi "hautakaupunki"
(nekropolis), kallioihin hakattuja katakombeja sekä niiden yhteydessä
palsamoimista varten aiotut rakennukset.

Aleksandrian suuruus oli muinaisaikaan hyvin kuuluisa. "Kun minä",
kirjoittaa eräs, joka oli kaupungin nähnyt omin silmin, "astuin sisään
aurinkoportista, huikenivat silmäni komean kaupungin näöstä. En ole
koskaan ennen nähnyt mitään niin ihanaa. Aurinkoportista kulki
kummallakin puolella pylväskäytävä suorassa linjassa kuuportille.
Keskellä näin avaran torin, johon lukemattomia katuja yhtyi, ja kaikki
ne kadut olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä, ikäänkuin kaikki kansa
olisi ollut matkustamassa. Hyvän aikaa käveltyäni saavuin Aleksanderin
kaupunginosaan ja luulin näkeväni ihan toisen kaupungin, sillä niinkuin
äsken näin äärettömän pitkiä, suoria pylväskäytäviä, niin oli niitä
täälläkin, mutta kaarevia ja mutkikkaita niin pitkälle, kuin silmä
kantoi. Kaksi ilmiötä näytti minästä ihmeelliseltä: että niin suuri
kaupunki oli kaikkialta niin kaunis ja että kaupungin suuruus näytti
niin hyvin vastaavan asujanten paljoutta." Aleksandriassa kihisi
monenmoisia kansakuntia ja siellä kuului erilaisimpia kieliä.
Kreikkalainen sivistys ja kreikkalaiset tavat kuitenkin pääsivät
vähitellen valtaan. Väkiluku näyttää kaupungin kukoistusaikana olleen
noin yksi miljoona.

Vilkas teollisuus pani kaikki voimat liikkeelle. "Täällä ei kukaan elää
joutilaana", kirjoittaa toinen siellä kävijä samalta ajalta; "eräs
puhaltaa lasia, toinen tekee purpuraa, kolmas papyrusta, kaikki
kehräävät ja kutovat; he näyttävät osaavan ja harjoittavan kaikkia
mahdollisia taitoja." Edullisen asemansa tähden tuli Aleksandria kohta
itämaisen kaupan suureksi varastopaikaksi. Faraoiden tekemää ja
Ptolemaiojen jälleen aukasemaa kanavaa myöten Niilin itäisimmästä
suuhaarasta Punaiseenmereen tuli mukava purjehdustie Indiaan, jonka
tuotteita tätä kautta tuotiin Aleksandriaan ja sieltä sitte levitettiin
yli koko sivistyneen maailman. Paljon käytettyjen karavaanimatkueiden
kautta oltiin yhteydessä Damaskon, Arabian ja Sisä-Aasian kanssa.
Toiselle taholle purjehtelivat Aleksandrian kauppalaivat pitkin
Välimeren rantaa kukoistavaan kauppakaupunkiin Kyreneen ja rikkaasen,
mahtavaan Kartagoon asti. Kauppaa harjoittivat paraastaan juutalaiset,
siten vaurastuen hyvin varakkaiksi, mutta myöskin vetäen päällensä maan
omain asujanten vihan, joka usein puhkesi verisiksi meteleiksi.

Ensimmäiset Ptolemaiot olivat suuret taiteen ja tieteen suosijat.
Heidän turvissaan kehittyi täällä lavea yleissivistys jossa itämainen
luonne sekautui yhteen helleniläisen kanssa. Rakennusmestarit ja
kuvanveistäjät kilvan kaunistelivat kaupunkeja temppeleillä ja
palatseilla, jumalain kuvapatsailla ja muilla kuvilla. Kreikkalaisen
muodon-täydellisyyden ohella esiytyi täällä itämainen mieltymys
liioittelemiseen, haaveksimiseen ja suunnattomaan suuruuteen.
Täällä kukoisti "aleksandrialainen" runous, joka milloin osoitti
aikakauden komeilevaa opillisuutta ja liikanaista hienostusta,
milloin tavoitteli luonnontilaan ja muinaisaikaan palaamista.
Kuuluisimmaksi tuli aleksandrialaisten tieteellinen tutkimus.
Ptolemaios II perusti _museionin_ (museon). jonka suuri kartano
kohosi lähelle hallituspalatsia. Täällä elätettiin oppineita miehiä,
jotka koko ikänsä kuluttivat syvällisiin tutkimuksiin. Etenkin heitä
varten koottiin suuri _Aleksandrian kirjasto_, joka säilytettiin
osaksi museionissa ja osaksi myöskin serapeionissa ja joka sisälsi
kaukaisimpainkin maiden etevimmät kirjalliset tuotteet. Täten opittiin
Aleksandriassa tuntemaan indialaisia kirjoja. "Seitsemälläkymmenellä"
tulkitsijalla käännätettiin vanha testamentin kirjat Hebrean
kielestä kreikaksi. Paljo hieroglyfikirjoituksia koottiin
muinaisegyptiläisen pappissivistyksen ajoilta. Mutta enimmin
tietysti kokoutui tänne helleniläisen opin ja terävä-älyisyyden
kirjallisuustuotteita. Monipuolinen oli todellakin oppineiden
aleksandrialaisten toimeliaisuus. _Maneton_ tutki Egyptin vanhinta
historiaa, _Eratostenes_ perusti tieteellisen tähtitieteen ja
_Eukleides_ kirjoitti mittaustieteen oppikirjan, jota vielä
meidän aikoinammekin käytetään. Tieteellisillä voitoillaan ovat
aleksandrialaiset tutkijat paljon vaikuttaneet seuraaviin aikoihin.

Pitkällisen rauhan aikana kehitellen kotoisia elinkeinoja pysyi Egyptin
valtakunta kauan varsin voimakkaana. Erääsen aikaan vallitsi se Syriaa
ja Palestinaa, ulotti valtaansa ja vaikutustansa syvälle Sisä-Afrikkaan
ja vallitsi hedelmällistä Kyrenen rannikkoa. Kreikan pikku valtioiden
monissa riidoissa oli Egyptin kuningas mahtavana ja usein käytettynä
välittäjänä. Aratos piti häntä tukenaan, Spartan kuningas Kleomenes
kuoli vankina Aleksandriassa, Rodon ja Byzantionin kanssa tehtiin
likeiset liitot. Paljo sekä Kreikan kaupunkien että monen
barbaarikansan lähettiläitä oleskeli aina Aleksandriassa.

Vielä sittekin, kuin Egyptin valtakunnan vauraus väheni ja se viimein
kukistettiin, säilyi Aleksandrian kukoistus ja kesti vielä Rooman
vallan aikanakin.



Roomalaiset.


Rooman vanhin historia perustuu ainoastaan epävarmoihin tarinoihin.
Vasta gallialaisten hyökkäyksestä maahan (noin vuodesta 390 asti)
voidaan katsoa täysin luotettavan historian alkavan.

Siinä maassa, jonka nimi nyt on Italia, asui muinaiseen aikaan monta
eri kansan heimoa. Pohjoisosa, Gallia cisalpina, s.o. "Alppein
etelänpuoleinen Gallia", ei oikeastaan kuulunut Italiaan, vaan se,
kuten nimestäkin näkyy, luettiin Galliaan. Tämä maa, Padus- (Po-) joen
jakama kahteen puolikkaasen, oli metsäinen, hedelmällinen ja kuuluisa
terveellisestä ilmastaan. Asujamet olivat myöskin gallialaista heimoa.
Keskiosassa, jota varsinkin sanottiin Italiaksi, asui kolme pääheimoa:
etrurilaiset, sabinalaiset; ja latinalaiset. _Etrurilaiset_, joita
vahva pappishallitus piti koossa, pääsivät aikaisin korkeammalle
sivistysasteelle kuin muut heimot; he harjoittivat laveaa kauppaa,
heillä oli omituinen hyvin kehittynyt rakennustaide, ja varsinkin
heidän poltetut saviteoksensa olivat huomattavat. _Sabinalaiset_,
joita mahtavain sukujen päämiehet hallitsivat, olivat Italian suurin
heimo, moneen pienempään kansaan jakautuneena. _Latinalaiset_,
joiden yhteiskunta oli luonteeltaan kansanvaltaisempi, tekivät aikaisin
keskenään vapaiden kaupunkien liiton, ja sen johtajana oli ensin
Alba Longa, sittemmin Rooma. Näiden kolmen heimon asuinala on
hedelmällinen seutu, jonka läpi Apenninein raitis vuori-ilma virtailee;
luonnonlaatuun katsoen voi se elättää suuren ja elinvoimaisen väestön.
"Ison-Kreikan" kaupungit, varsinkin _Kuma (Cumae)_ ynnä sen
siirtopaikka _Neapoli_, ja dorialainen _Tarentum_, antoivat
lähimmälle ympäristölle helleniläisen luonteen ja levittivät tärkeitä
sivistyssiemeniä varsinaiseen Italiaan.

Rooma, ollen seudussa, jossa etrurilaisten, sabinalaisten ja
latinalaisten alueet sattuivat yhteen, otti itseensä vaikutuksia
kaikilta näiltä kolmelta kansalta. Pakolaisia ja irtolaisia oli, kuten
tarina kertoo, kaupungin vanhin väestö, kuitenkin sukuperältään
latinalainen. Sitte mainitaan sabinalaisia sinne muuttaneen. Ja viimein
etrurilaiset pitkälle kehittyneen hallitusmuotonsa kautta mahtavasti
vaikuttivat siihen. Jo Rooman vanhimmassa yhteiskunnassa näkyi kaksi
jyrkkää vastakohtaa, sabinalais-etrurilainen ylimysvalta ja
latinalainen kansanvalta, keskenään taistelleen.

Roomalaisten luonteessa oli varsinkin huomattavana kylmäkiskoinen
vakavuus ja pirteä järkevyys, joka enemmin taipui jokapäiväiseen
toimeliaisuuteen kuin runollisuuteen tai tieteelliseen tutkimukseen.
Roomalaisella ei ollut kreikkalaisen kevyttä suloutta, vaan sen sijaan
etevä arvokkaisuus ja horjumaton luonteenlujuus.



Tarumainen aika.


Kuninkaat.

_Romulus_. Alba Longassa hallitsi kuningas Numitor, jonka nuorempi
veli Amulius sysäsi valtaistuimelta. Anastaja Amulius määräsi sitte
Numitorin tyttären Rea Silvian vestaaliksi eli Vesta-jumalattaren
papiksi, jonka piti elää ikänsä ainaisessa neitsyydessä. Siten hän
toivoi voivansa estää Rea Silviaa tulemasta äitiksi ja poikia
ilmestymästä, jotka voisivat rangaista häntä. Mutta Rea Silvialle
syntyi kuitenkin kaksoispojat _Romulus_ ja _Remus_, joiden
isäksi hän sanoi sotajumalaa Marsia. Amulius panetti molemmat äsken
syntyneet pojat arkkuun, joka sitte heitettiin Tiber-jokeen. Mutta joki
oli silloin tulvillaan yli reunojensa, niin ett'ei päästy oikeaan
virran uomaan asti. Täyttääkseen kuninkaan käskyä panivat palvelijat
arkun niin kauas veteen, kuin helposti pääsivät. Vaan kun vesi
laskeutui, jäikin siis arkku kuivalle. Kerrotaan silloin naarassuden
läheisiltä vuorilta tulleen sinne hentojen lasten itkua kohti ja
säälistä hoitaneen niitä. Siitä tilasta löysi lapset eräs paimen, vei
kotiinsa ja kasvatti heidät.

Romulus ja Remus kasvoivat reippaiksi nuorukaisiksi ja vahvistivat
voimiansa ajelemalla metsän petoja ja taistelemalla ympäristön rosvoja
vastaan. Mutta nämä kerran ottivat kiinni Remuksen ja veivät Numitorin
luo, syyttäen Remuksen raastaneen hänen maitansa. Paimen silloin
ilmoitti Romulukselle, mitä tiesi heidän syntyperästään, ja Numitor
tuli vakuutetuksi, että Remus oli hänen tyttärensä poika. Veljekset
kokosivat joukon nuorukaisia, surmasivat Amuliuksen ja saattoivat
Numitorin jälleen kuninkaaksi.

Vaan nyt alkoi veljesten tehdä mieli perustaa kaupunki siihen paikkaan,
johon heidät oli jokeen heitetty ja jossa he olivat kasvaneet. He
saivatkin luvan. Ympäristön paimenet tulivat tämän uuden yhteiskunnan
ensimmäisiksi asukkaiksi. Kun kaupunki oli perustettu, alkoi veljesten
kesken riita vallasta ja etevämmyydestä; sillä he kun olivat kaksoiset,
eikä siis ikä voinut ratkaista, kumpaisellako oli oikeus antaa nimi
uudelle kaupungille ja hallita sitä, tuli tuosta riita, kunnes he
viimein sopivat ratkasemaan asian lintujen lentoa tarkastamalla
ja sen mukaan. Romulus asettui sitä varten Palatinus- ja Remus
Aventinus-kukkulalle. Ensin näkyi Remukselle sovittu merkki, kuusi
korppikotkaa. Mutta kun heti sen jälkeen Romulukselle näkyi kaksitoista
kotkaa, niin kumpaistakin veljestä oma puolueensa tervehti kuninkaaksi.
Siinä tilaisuudessa Romulus tappoi veljensä. Toinen tarina kertoo
Remuksen, veljeänsä pilkatakseen, hypänneen alotetun muurin yli, ja
silloin kiukustuneen Romuluksen surmanneen hänet, sanoen: "Käyköön
samoin jokaiselle, joka yrittää nousemaan minun muurieni ylitse!"
Romulus siis pääsi yksin valtaan ja uusi kaupunki nimitettiin hänen
nimensä mukaan. Roomalaiset, lukien vuosiansa kaupungin perustuksesta,
olettivat tämä tapahtuneen vuonna 753 e.Kr.

Houkutellakseen enemmän väkeä kaupunkiin julisti Romulus sen pyhäksi
turvapaikaksi. Hänen kerrotaan myöskin asettaneen alussa 1O0
arvokkainta miestä pysyväiseksi neuvoskunnaksi eli senaatiksi sekä
panneen toimeen muutamia jumalanpalvelus-menoja.

Kun uudessa yhteiskunnassa ei ollut vaimoja, eivätkä naapurikansat
vapaaehtoisesti antautuneet avioliiton rakentamisiin sen kanssa, päätti
Romulus viekkaudella ottaa, mitä ei muuten saanut. Hän valmisti
juhlalliset leikit merenjumalan Neptunuksen kunniaksi ja kutsui
naapureja niihin tulemaan. Suuri joukko myöskin tuli, varsinkin
sabinalaisia. Keskellä leikkejä Rooman nuorukaiset, nähtyään sovitun
merkin, sivalsivat miekkansa ja ryöstivät suuren joukon neitosia.

Loukatut isät valmistautuivat taisteluun. Sabinalaiset, jotka olivat
mahtavimmat, marssivat suurena joukkona Rooman alueelle. Siitä
syttyneen taistelun aikana juoksivat sabinalaiset naiset, jotka nyt
olivat roomalaisten vaimoina, tukka hajalla ja vaatteet revittyinä,
isäinsä ja miestensä väliin sekä taivuttivat rukouksillaan ja
kyyneleillään heidät lopettamaan sodan. Liitto tehtiin, jonka mukaan
roomalaiset ja sabinalaiset liittyivät yhdeksi kansaksi, mutta
hallituspaikaksi tuli Rooma. Sata sabinalaista sijoitettiin senaattiin
ja Romuluksen piti ottaa hallituskumppaniksensa sabinalaisten kuningas
Tatius. Kohta sen jälkeen Tatius kuitenkin eräässä kapinassa surmattiin
ja tarinan mukaan senaattorit murhasivat Romuluksen.

Varmaankin tässä tarinassa on monta piirrettä Rooman vanhimmasta
tilasta. Latinalainen alkuväestö ja sittemmin siirtyneet sabinalaiset
näyttävät siis olleen kahtena yhteiskuntana, toinen Palatinus-, toinen
Aventinus-kukkulalla. Romulus ja Remus ovat näiden kahden yhteiskunnan
vertauskuvia. Tarina perustajasta, jota muka susi imetti ja joka
ennemmin surmasi veljensä kuin salli muuriensa yli kenenkään nousta, on
myöskin sepitty aivan Rooman kansan hengen ja käsitystavan mukaan.

_Tarkvinius Superbus_, Rooman viimeinen kuningas, oli suvultaan
etrurilainen ja sai Superbus- (tyrannin-) nimen ankaruutensa ja
ylpeytensä tähden. Murhattuaan edelläkävijänsä Servius Tulliuksen
toimitti hän myöskin monta hänen ystäväänsä, valtakunnan ylhäisimpiä
miehiä, mestatuksi tai maanpakoon ajetuksi. Alussa oli hänellä
menestystä, koskapahan Rooman herruus latinalaiskansojen yli hänen
toimestaan uudistui ja vahvistui. Roomaan rakennettiin muhkeita
kartanoita. Niistä ensi sijassa mainittakoon _Kapitoliumille_
perustettu temppeli, pyhitetty kolmelle etevimmälle jumalalle,
Jupiterille, Junolle ja Minervalle, sekä koristettu jumalain kuvilla.
Sitä paitsi rakennutti hän valmiiksi suuren _Circus Maximus_
rakennuksen, jossa julkiset leikit pidettiin, ja teetti suuret viemärit
eli kloakit vetämään pois likavesiä kaupungista.

Mutta Tarkviniuksen piirittäessä Ardea-kaupunkia sattui tapaus, jonka
tähden hänet karkoitettiin kuninkaan istuimelta. Kun muutamat kuninkaan
miehistä olivat hänen poikansa Sextuksen luona, johtui puhe heidän
vaimoihinsa, ja he rupesivat kiistelemään, kuka heistä olisi
kiitettävin. Eräs läsnäolijoista Kollatinus sanoi: "No hyvä, nouskaame
ratsujemme selkään ja lähtekäämme katsomaan vaimojamme. Miehen
äkkiarvaamaton tulo on kyllä hyvä koetuskeino." Ehdotus miellytti, ja
kiireesti lähdettiin Roomaan. Kuninkaan poikain vaimot elivät iloiten
ja pitoja pitäen. Sitte läksivät he Kollatia-kaupunkiin, jossa
huomattiin Kollatinuksen vaimon Lukretian vielä myöhään yöllä istuvan
palvelustyttöjensä keskellä villoja kehräämässä. Kunniapalkinto
määrättiinkin hänelle.

Muutamain päiväin kuluttua saapui Sextus, Kollatinuksen tietämättä,
Kollatiaan ja teki kavalasti väkivaltaa Lukretialle. Hänen lähdettyään
kutsui vaimo isänsä, miehensä sekä muutamia sukulaisia, kertoi heille
häväistyksensä, vaati heitä kostamaan ja sysäsi itse puukon
sydämmeensä. Todistajain joukossa oli myöskin Brutus, kuninkaan
sukulainen. Hän oli ainoastaan siten säilynyt kuninkaan epäluuloiselta
julmuudelta, että oli olevinaan mielipuoli. Tämä Brutus nyt veti puukon
pois haavasta ja vaati läsnäolijoita karkoittamaan Tarkviniusten sukua
ja poistamaan kuninkuutta. Kapina, joka siitä alkoi, saattoikin kohta
toivotun tarkoituksen perille.


Tasavallan perustus (509).

Kun nyt kuninkaan valta oli poistettu, annettiin hallitusvalta kahdelle
joka vuosi valittavalle konsulille, jotka alussa käyttivät samaa valtaa
kuin kuninkaat. Arvon merkiksi seurasi heitä 12 liktoria, jotka kukin
kantoivat vitsakimppua ja siihen pistettyä kirvestä. Ensimmäiset tähän
arvoon valitut olivat vapautustyön molemmat johtajat Brutus ja
Kollatinus. Nuoren tasavallan täytyi heti olla valmiina kestämään sekä
sisällistä salaliittoa että ulkonaista sotaa.

Ylhäissukuisten nuorukaisten joukossa oli Roomassa montakin, jotka
kaipasivat vallatonta elämää, jota olivat saaneet kuningasvallan aikana
vapaasti harjoittaa, ja olivat nyt kiukuissaan, että uuden valtiomuodon
mukaan oli kaikilla sama laki. He salaa päättivät avata Rooman portit.
Tarkviniukselle. Mutta ennen kuin sanansaattajat, jotka he aikoivat
lähettää karkoitetun kuninkaan luo, ehtivät lähteä, tuli salaliitto
ilmi. Syylliset vietiin vangittuina konsulien eteen, jotka istuivat
virkaistuimillaan tuomitsemassa. Ylhäiset nuorukaiset olivat sidotut,
häpeäpatsaihin; kaikkein hämmästykseksi oli heidän joukossaan kaksi
Brutuksen poikaa ja kaksi Kollatiuksen veljenpoikaa. Horjumattoman
vakavasti katseli Brutus, miten hänen poikiansa, niinkuin muitakin
salaliittolaisia, ruoskittiin vitsoilla ja miten heidät sitte
mestattiin kirveellä, vaikka kyllä hänen isälliset tunteensa näkyivät
rangaistusta toimeen pannessa. Kollatinuksen, jolla ei ollut yhtä
suurta mielenlujuutta, täytyi, varsinkin siitä syystä, että hän kuului
Tarkvinius-sukuun, luopua virastaan ja lähteä maanpakoon. Kohta sen
jälkeen kaatui Brutus kaksintaitelussa erästä Tarkviniuksen poikaa
vastaan.

_Horatius Kokles_. Tarkvinius oli yllyttänyt etrurilaisten
mahtavan kuninkaan _Porsennan_ sotaan Roomaa vastaan. Tämä oli
voittajana tulossa suuren sotajoukon kanssa ja hänen onnistui saada
kaupunki piiritetyksi. Ainoastaan Tiber-joki esti häntä enää kaupunkiin
pääsemästä; hän ryntäsi sodanhimoisen joukkonsa kanssa sillalle, joka
joen molemmat rannat yhdisti. Pieni joukko roomalaisia, jotka olivat
sillalla vahdissa, läksi pakoon. Ainoastaan yksi mies Horatius Kokles,
jäi sillan korvalle seisomaan. Kaksi muuta, tämän urhollisen
esimerkistä rohkaistuen, liittyi häneen, ja ne kolme miestä, sillan
portin teljeten, estivät sillä tavoin kilvillänsä ja miekoillansa
vihollisrynnäkköä. Sill'aikaa revittiin puusiltaa heidän takanansa;
viimeiseen lautaan ryhtyessään huusivat roomalaiset omillensa, että nyt
itsensä pelastakoot. Kaksi menikin takaisin, vaan Horatius jäi
yksiksensä ja taisteli, kunnes silta hänen takaansa romahti veteen.
Sitte hyppäsi hän kaikin aseineen virtavaan jokeen. Ja rohkeasti ui hän
omiensa luo, jotka riemuten nostivat hänet virrasta. Vihollisten
heittokeihäät eivät tavanneet häntä.

_Mucius Scaevola_. Vaikka vihollisten kuningas siis ei voinutkaan
päästä itse kaupunkiin, esti hän kuitenkin kaiken tavaran tuonnin ja
uhkasi nälkään näännyttää hätäytyneen kaupungin. Silloin päätti eräs
ylevä nuorukainen, Mucius, tehdä jalon teon, saattaaksensa viholliset
hämmästykseen. Hän meni yksinään vihollisten leiriin, pitäen
väkipuukkoa salassa viittansa alla. Estämättä pääsi hän kuninkaallisen
teltan eteen, jossa sotaväelle juuri palkkaa maksettiin. Mucius,
tuntematta kuningasta, töytäsi sen päälle, jota useimmat sotamiehet
puhuttelivat, ja puukotti kuninkaallisen kirjurin kuoliaaksi.
Sotamiehet paikalla ottivat tuntemattoman kiinni, ryöstivät hänen
aseensa ja veivät hänet kuningas Porsennan eteen. Pelkäämättä lausui
jalo nuorukainen: "Nimeni on Mucius, olen Rooman kansalainen ja tahdoin
tappaa isänmaani vihollisen. Koska olen erehtynyt, tahdon sinulle
tunnustaa, ett'en ole ainoa henkeäsi väijymässä." Kuningas peljästyi ja
uhkasi poltattaa hänet, jos ei ilmoittanut kaikkia salaliitossa olevia.
Roomalainen nuorukainen ei sanaakaan vastannut enää, vaan paljasti
oikean käsivartensa, meni likellä olevalle hiilokselle, pisti,
kasvojansa väräyttämättä, kätensä tuleen ja antoi sen siinä palaa
hiljakseen. Ympärillä seisovaiset hämmästyivät ja ihmettelivät, ja
kuningas huusi: "Mene, mene rankasematta! Olet ollut vihollisempi
itsellesi kuin minulle. Minä soisin, että tuommoinen urhollisuus sotisi
minunkin puolestani!"

Kuningas peljästyi sellaisia miehiä ja tarjosi nyt itse roomalaisille
rauhaa. Rooman täytyi antaa muutamia kansalaisia pantiksi ja ennen
etrurilaisilta valloittamansa maa takaisin.

Kansa korkeasti ylisti Horatius Koklesta ja Muciusta ja antoi heille
runsaita lahjoja; Mucius sai kunnianimen Scaevola, s.o. "vasenkätinen",
ja tämän nimen perivät myöskin hänen jälkeisensä.

_Kloelia_. Roomalaisten panttivankien joukossa, jotka vietiin
etrurilaisten maalle, oli myöskin eräs ylhäissukuinen neitsyt Kloelia.
Kohta ensimmäisenä yönä petti hän vartijansa, pakeni muiden neitsytten
kanssa ja viskausi Tiberiin. Onnellisesti ui hän toiseen rantaan ja
tuli Roomaan takaisin. Hänen leikkikumppaninsa jotka seurasivat häntä,
olivat samoin päässeet vankeudestansa. Vaan roomalaiset laittoivat
karanneet neitoset jälleen Porsennalle takaisin. Hän kiitti ja
ihmetteli Kloeliaa ja lahjoitti hänelle vapauden, sekä salli hänen
valita vielä muutamia muitakin pantiksi annetuista kanssansa. Kloelia
valitsi nuorimmat neitosista ja palasi niiden kanssa ilomielin Roomaan.



Tasavallan nuoruus.


Patrisit ja plebejit.

Rooman väestö oli jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan
yhteiskunta-luokkaan, patriseihin ja plebejeihin. Patriseja, jotka
alussa olivat hallitsevana luokkana, oli monta sukua, ja perinnölliset
suku- ja perhenimet erottivat niitä toinen toisestaan. Plebejeillä,
jotka suurimmaksi osaksi olivat myöhemmin tulleita latinalaisia, ei
ollut mitään osaa yhteiskunnan hallituksessa eikä valtion maan
viljelemisessä. Osa köyhimmistä oli antautunut ylhäisten sukujen
suojaan, ja heitä sanottiin _klienteiksi_.

Patrisein kovuus köyhiä plebeijejä ja klienttejä kohtaan, joiden oli
täytynyt joutua heille velkaisiksi, ynnä alinomaiset sodat, joissa
köyhänkin täytyi itse pitää yllä itsensä, saattoi viimein alemman
kansanluokan toivottomuuteen. Patrisit koettivat alussa suojella
itseään asettamalla uuden virkamiehen, _diktaattorin_, joka oli
nimitettävä puoleksi vuodeksi niin usein, kuin yhteiskunta oli
vaarassa, ja joka siksi ajaksi sai rajattoman vallan.

Kerran kun oli puhe uudesta sotaretkestä, pääsi plebejein kauan kytenyt
suuttumus puhkeamaan. He läksivät aseellisena joukkona sabinalaisten
alueelle, "pyhälle vuorelle". Kunnianarvoinen senaattori _Menenius
Agrippa_ osasi kuitenkin taivuttaa heidät palaamaan. "Kerran", sanoi
hän, "paheksuivat ruumiin jäsenet, että heidän piti työllänsä hankkiman
kaikki ja että vatsa vain nautti heidän vaivansa hedelmiä. Niinpä he
sopivat, että kädet lakkasivat toimittamasta vatsalle mitään ruokaa
sekä suu ottamasta vastaan ja hampaat puremasta. Mutta kun vatsa jäi
tyhjäksi, kuihtuivat samalla itse jäsenetkin." Kansa käsitti helposti
sadun sovituksen ja lupasi palata, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla,
että velalliset oli päästettävä vapaaksi ja plebejeille annettava
oikeus siitä alkain joka vuosi valita kaksi (sittemmin viisi)
loukkaamatonta virkamiestä, niin sanottua _kansantribunia_, jotka
heitä suojelisivat patrisein sorrolta. Kansantribuneilla ei
ollut mitään erityistä virkamies-arvoa, mutta lausumalla pienen
_veto_-sanan (minä kiellän) voivat he tehdä minkä hyvässä senaatin
päätöksen voimattomaksi.

Tähän aikaan alkoi kansankokous (comitia) tulla paljon vaikuttavaksi.
Siinä oli kolme toinen toistaan myöhemmin syntynyttä muotoa: comitia
curiata, comitia centuriata ja comitia tributa. Kuria-kokouksessa eli
vanhimmassa kansankokouksessa oli äänivalta ainoastaan vanhain sukujen
(gentes) jäsenillä; tässä olivat patrisit kaikkivaltiaina. Centuriain
kokouksen, jota tarina sanoo kuningas Servius Tulliuksen asettamaksi,
katsotaan saaneen alkunsa siitä pyrinnöstä, että kuninkuuden
kukistuessa plebejit taipuisivat uuteen järjestykseen. Näissä
kokouksissa olivat äänivaltaiset kansalaiset jaetut varallisuutensa
mukaan viiteen luokkaan; joka luokka oli edelleen jaettu centurioihin.
joista kullakin oli yksi ääni; mutta ensi eli rikkaimpien luokassa oli
enempi centurioita kuin kaikissa muissa yhteensä. Rikkaimmat olivat
jäseninä 18 _ratsu-centuriassa_, siten nimitetyissä sen tähden,
että niiden jäsenten (ritarien) piti sotaan saapuman hevosen kanssa.
Tämän laista kansankokousta käytettiin enimmiten tasavallan vanhimpina
aikoina tärkeimpiä asioita käsitellessä. Kansantribunit alkoivat pitää
tribus-kokouksia, joissa kansa oli jaettu ainoastaan eri asuinpaikkain
mukaan Rooman alueen sisällä _tribuksiin_ eli piireihin. Näissä
kokouksissa olivat plebejit voitolla.


Cincinnatus.

Tätä miestä, joka oli eräästä Rooman ylhäisimmästä suvusta, mainitaan
arvokkaana ensimerkkinä isänmaanrakkaudesta ja yhteiskunnallisista
hyveistä, joista sen ajan roomalaiset olivat huomattavat. Se hänellä
sopi hyvästi yhteen sotilaan jäykän käytöksen ja patrisin ylpeyden
kanssa.

Kansalaisriitojen lakkaamatta kestäessä sisällisesti kävi Rooma
alinomaisia sotia naapurejansa, varsinkin pieniä ja urhollisia
latinalaiskansoja _aekviläisiä_ ja _volskilaisia_, vastaan.
Sekä itsepäisellä kansantribunien vastustamisella että taisteluissa
noita ulkonaisia vihollisia vastaan tuli Cincinnatus mainioksi.

Vuonna 458 sattui konsuli Minuciuksen johtama roomalainen sotajoukko
joutumaan Algidus-vuorella suureen hätään, kun aekviläiset sen kokonaan
piirittivät. Roomassa oli hämmästys niin suuri, kuin olisi vihollinen
jo aivan kaupungin porttein edessä. Silloin päätettiin nimittää
Cincinnatus diktaattoriksi.

Pienellä maatilallaan työskenteli hän par'aikaa lapiolla ja auralla,
kun senaatin lähettiläät tulivat hänelle ilmoittamaan tärkeään virkaan
nimitystä. Hän heti riisui työpukunsa, otti ylleen valtiopuvun ja
riensi kaupunkiin. Siellä hän viipymättä pani toimeen sotaväen oton ja
kokosi miehistön. "Eespäin, lipunkantaja! ja te jäljestä, sotamiehet!"
komensi hän lyhyeen, ja väki läksi rientämään Algidus-vuorelle.

Heti perille savuttuaan hyökkäsi Cincinnatus vihollisen päälle.
Piiritetyt roomalaiset, elpyen saadusta avusta, tekivät myöskin
voimakkaan hyökkäyksen. Vihollisten täytyi siis taistella kahtaanne
päin, eivätkä he voineet kestää sitä. Paljo heistä surmattiin,
jäännökset piiritettiin ja tehtiin kykenemättömiksi jatkamaan
taistelua. He nyt nöyrästi rukoilivat diktaattorilta armoa. Hän vastasi
ei tarvitsevansa aekviläisten verta, vaan sallivansa heidän lähteä
tiehensä. Mutta heidän täytyi ensin antaa pois aseensa ja omaisuutensa,
mitä heillä oli mukana, sekä puoli-alastomina astua ikeen (jugum)
alitse, joka tehtiin kahdesta pystytetystä keihäästä ja kolmannesta
niiden päähän sitoen. Sellaista pois marssimista pidettiin suurimpana
häpeänä.

Voitetun saaliin jakoi Cincinnatus omille sotamiehilleen, mutta
Minuciuksen sotamiehet eivät saaneet mitään. Heille hän sanoi: "Teille
ei mitään saalista tule viholliselta, jonka saaliiksi itse olitte
vähällä joutua, ja sinä, Minucius, johda alempana päällikkönä
legiooneja, kunnes osoitat konsulille sopivaa rohkeutta."

Päätettyään, onnellisesti sodan palasi voittaja Cincinnatus muhkeassa
riemusaatossa Roomaan. Sitte luopui hän diktaattorin virasta, riisui
valtiopukunsa ja palasi maatilalleen jälleen kyntämään.


Decemvirit. Kahdentoista taulun laki.

Kun plebejeillä ei vieläkään ollut täydellistä lain turvaa, vaativat he
yhä pontevammin kirjoitettua lakia. Itsepäisen vastarinnan jälkeen
täytyi hallitsevaisten taipua. Ensinnä laitettiin lähettiläitä
Ala-Italian kaupunkeihin ja Atenaan ottamaan selkoa viisaimmista
laeista. Lähettilästen palattua valittiin kymmenen miestä (latinaksi
_decemviri_), ja annettiin heille rajaton valta sekä toimeksi
säätää lakia sen mukaan, kuin Rooman valtiolle paraiten soveltui. He
astuivat valtaansa vuonna 451, ja oli se annettu heille yhdeksi
vuodeksi. Sinä aikana olivat decemvirit taipuvaiset ja oikeuden
tuntoiset sekä käyttivät valtaansa kansan mielen mukaan. Virkavuotensa
loppuun asti olivat he saaneet valmiiksi kymmenen lakitaulua; mutta kun
vielä muutamia oli kirjoittamatta, valittiin decemvirejä myöskin
seuraavaksi vuodeksi. Eroavista decemvireistä valittiin Appius Klaudius
uudestaan. Hänen onnistui kohta saavuttaa suuri vaikutusvalta myöskin
virkaveljeinsä kesken. Heidän hallituksensa muuttui nyt ankaraksi ja
rasittavaksi, niin että kansalaiset kohta alkoivat peljätä henkensä ja
omaisuutensa vaaraa. Vuoden lopulla decemvirit esittivät kaksi uutta
lakitaulua, mutta eivät näyttäneet haluavansa erota, vaan pysyivät
virassaan, tehden sen nojalla yhä uusia väkivaltaisuuksia. Eräs niistä
tuotti heidän kukistuksensa.

Appius näet koetti häpeällisellä tavalla anastaa kaunista Virginiaa,
Virginiuksen tytärtä, joka oli arvokkaimpia plebejejä. Virginia oli
kihlattu entiselle kansantribunille Iciliukselle. Kun Appiuksen ei
onnistunut saavuttaa häntä imarteluilla eikä lupauksilla, taivutti hän
erään klienttinsä julistamaan Virginian orjansa tyttäreksi ja
omaisuutenansa vaatimaan häntä takaisin. Klientti otatti Virginian
kiinni, vei hänet Appiuksen tuomioistuimen eteen ja tuomitutti
itsellensä. Töin tuskin onnistui Iciliuksen taivuttaa Appius jättämään
lopullinen tuomio tuonemmaksi. Sill'aikaa ehti tytön isä Virginius,
saatuaan sotapalveluksesta loma-ajan, tulla leiristä Roomaan ajamaan
tyttärensä asiaa.

Seuraavana päivänä oli koko tori täynnä kansaa, kokoutunutta sinne sekä
uteliaisuudesta että osanottavaisuudesta. Virginius saapui tyttärensä
kanssa, molemmat syvän surun puvussa ja ystävien saattamana. Kun Appius
oli noussut tuomioistuimelle, uudisti klientti väärät lauseensa tytön
syntyperästä ja vaatimuksensa, että hänet annettaisiin hänelle.
Klientti koetti ottaa kiinni Virginiaa, mutta ystävät valitellen
asettuivat piiriin isän ja tyttären ympärille. Silloin Appius käski
liktorinsa hajoittamaan ihmisjoukkoa ja ottamaan tyttöä kiinni. Kansa
hajautui nyt itsestään ja tyttö seisoi jätettynä väkivallan saaliiksi.
Kun Virginius ei enää nähnyt mitään pelastuksen keinoa, pyysi hän
Appiukselta lupaa kysyä ennen tytöstä eroamistansa hänen läsnäollessaan
hänen imettäjältänsä asian oikeaa laitaa, että voisi hyvillänsä erota
tytöstä, ell'ei hän olisikaan hänen oikea isänsä. Vietyään tyttärensä
vähän syrjemmäksi tempasi Virginius puukkonsa ja pisti häntä sillä
rintaan, sanoen: "Ainoastaan tällä tavalla voin pelastaa sinun
kunniasi, lapseni." Sitte kääntyen Appiuksen puoleen lausui hän: "Tällä
verellä vihin minä sinun pääsi manalan jumalille." Puukko kädessä
tunkeutui hän väkijoukon läpi pois ja läksi leiriin. Icilius näytti
veristä ruumista kansalle ja kehoitti kaikkia kansalaisia nousemaan
decemvirejä vastaan. Appiuksen liktorit voitettiin ja hän itse pakeni
asuntoonsa. Kansa vaelsi toisen kerran Pyhälle vuorelle eikä ennen
palannut, kuin senaatti määräsi, että decemvirein piti luopuman
virastaan ja konsulien jälleen ryhtymän hallitsemaan entiseen tapaan.
Appius Klaudius nyt heti vedettiin oikeuden eteen ja heitettiin
vankeuteen, jossa hän itse surmasi itsensä.

Tämän kansanliikkeen kautta kehittyi myöskin hallitusmuoto vapaammaksi.
Nyt säädettiin, että tribus-kokouksissa tehtyjen päätösten piti oleman
sitovaiset koko kansalle. Näyttää myöskin plebejein pääsy senaattiin
tulleen näiden tapausten jälkeen yleisemmäksi, kuin ennen oli
luvallista.


Gallialaisten hyökkäys.

Noin vuonna 390 hyökkäsi gallialaisia kansanheimoja Etruriaan, ruveten
piirittämään Klusiumia, jonka asujamet hädässään pyysivät roomalaisilta
apua. Roomalaiset lähettivät gallialaisten luo sanansaattajia
kieltämään heitä anastamasta Etruriaa ja muistuttamaan, että heillä ei
ollut mitään oikeutta siihen. Mutta gallialaiset vastasivat: "Meillä on
oikeus aseissamme: kaikki on urhollisten omaa." Lähettiläät ottivat
sitte osaa hyökkäykseen, jonka kaupungin asujamet tekivät, ja tappoivat
erään gallialaisen päällikön. Kostaakseen tätä loukkausta läksivät
gallialaiset marssimaan Roomaa kohti. Pienen Allia-joen varrella oli
taistelu, vaan roomalaiset, peljästyen vihollisten kovaa huutoa,
tavatonta suuruutta ja hurjaa näköä, pakenivat lyhyen taistelun
jälkeen; osa heistä pelastui uimalla Tiberin yli, vaan muut hakattiin
kuoliaaksi. Ainoastaan oikea siipi pääsi jotenkin eheänä pakoon.
Pelastuneet sotilaat kokoutuivat Kapitoliumille, jonne myöskin senaatti
ja muut hallitusmiehet menivät. Ainoastaan vanhimmat senaattorit jäivät
Roomaan kuoleman uhreiksi. He koristivat itsensä kaikilla arvonsa
merkeillä ja asettuivat virkaistuimilleen keskelle toria odottamaan
vihollisten tuloa.

Gallialaiset, nähdessään Rooman portit avoinna ja muurit tyhjinä,
epäilivät alussa jotakin kavallusta, mutta uskalsivat viimein hyvin
varovasti levitä kaupunkiin. Huomattuaan senaattorit, jotka
liikahtamatta istuivat torilla, luulivat he alussa heitä Rooman
suojelusjumalain kuvapatsaiksi. Eräs gallialainen, rohkeampi muita,
astui viimein esiin ja veti jotakuta ukkoa parrasta. Vanhus nosti
elefantinluisen sauvansa ja löi gallialaista voimakkaasti päähän.
Kiukustuen surmasivat gallialaiset silloin senaattori-vanhukset, jonka
jälkeen kaupunki ryöstettiin ja poltettiin.

Gallialaiset ryhtyivät nyt piirittämään Kapitoliumia ja nälkään
näännyttämään sen puolustajia. Kerran he löysivät kapean polun, joka
vei ylös vuorelle, jolle Kapitolium oli rakennettu. Puolen yön aikaan
alkoivat he ihan hiljaa kiivetä sitä polkua myöten yksitellen, ja
yritys onnistui niin hyvin, että esimmäinen mies pääsi jo aivan
kukkulalle, kenenkään roomalaisen tai edes koirankaan havahtumatta.
Mutta hanhet, joita Juno-jumalattaren varalla elätettiin temppelissä,
alkoivat yht'äkkiä kovasti kaakottaa. Siitä heräsi roomalainen
_Manlius_. Hän heti riensi vaarapaikalle, sysäsi alas esimmäisen
gallialaisen, joka juuri oli päässyt ylös kallion laidalle. Hän
pudotessaan veti kaikki muutkin kumppaninsa alas. Manliusta ylistettiin
suuresti tästä teostansa.

Kun piiritystä oli kestänyt lähes kuusi kuukautta, olivat molemmat
puolueet jo taipuvaiset rauhaan. Gallialaiset olivat kyllästyneet
pitkään ajanhukkaan, jota paitsi heitä paha kulkutauti surmaeli;
linnaan suljetuilla roomalaisilla oli niin suuri näljänhätä, että
heidät täytyi syödä kilpensä ja nahka kengistänsä. Roomalaiset siis
lähettivät nyt erään sotapäällikön tekemään sopimusta. Gallialaisten
päällikkö Brennus suostui lähtemään pois Roomasta ja sen alueelta, jos
hänelle punnittiin 1,000 naulaa kultaa. Sitä punnitessa käytti Brennus
vääriä painoja, ja kun roomalaiset sitä valittivat, heitti hän
kopeasti vielä miekkansa vaakaan, sanoen: "Voi voitettuja!" Mutta
_Kamillus_, joka tällä välin oli nimitetty diktaattoriksi, oli
koonnut sotajoukon Etruriassa ja Latiumissa sekä saapui nyt Roomaan.
Tultuaan paikalle, jossa neuvottelua pidettiin, huusi hän heti: "Te
roomalaiset, ottakaa pois kultanne, ja te gallialaiset, painonne!
Raudalla roomalainen ostaa vapautensa eikä kullalla." Seuraavana
päivänä gallialaiset voitettiin ja heidän leirinsä valloitettiin;
Brennus itse otettiin kiinni ja surmattiin.

Kun nyt roomalaiset saivat jälleen haltuunsa hävitetyn kaupunkinsa,
tahtoi osa heistä asettua vähää ennen valloitettuun etrurilaiseen
kaupunkiin Vejiin. Mutta Kamilluksen onnistui saada aikaan, että
tyydyttiin asumaan vanhassa Roomassa. Kukin sai rakentaa, mihin tahtoi;
siten tuli uusi kaupunki hyvin säännöttömäksi muodoltaan. Vanha
valtiolaitos uudistettiin nuoremmassa muodossa.


Liciniuksen lait.

Kaksi patrisein etuoikeutta antoi heille yhä edelleenkin muita
rasittavan mahtavuuden. He näet yksin saivat olla valtion ylimmissä
viroissa ja yksin pitää kaiken valtionmaan. Sitenpä he olivat paljon
mahtavammat ja rikkaammat plebejejä. Jo kauan olivat kansantribunit
koettaneet valmistella plebejeille oikeutta päästä konsulinvirkaan ja
edistää valtionmaan tasaisempaa jakoa. Osaksi olivat he päässeetkin
pyrintönsä perille, kun näet erityisillä peltolaeilla oli pieniä
maapalstoja jaettu plebejeille ja konsulinvirka oli myöskin jo jonkun
aikaa ollut avoinna ja konsulinvaltaiset sotatribunit, osaksi
plebejejä, olivat sill'aikaa käyttäneet korkeinta valtaa. Täydellinen
luokkain tasa-arvoisuus saavutettiin kuitenkin vasta niillä
laeilla, jotka tribunit _Licinius_ ja _Sextius_ saattoivat
hyväksytyksi.

Liciniuksen ehdottamat lait määräsivät: että toinen konsuleista oli
täst'edes oleva plebeji, että plebejejä piti päästettämän johonkuhun
suurista pappiskunnista, että kellään ei pitänyt oleman enempää kuin
500 auranmaata (noin 125 hehtaaria) valtionmaata, ja että velat oli
vähennettävä siten, että maksetut korot luettiin pois pääomasta.
Kymmenen vuotta patrisit Kamillus-vanhuksen johdolla itsepäisesti
vastustivat näitä ehdotuksia. Viimein he kuitenkin taipuivat (vuonna
366), vaan ainoastaan sillä ehdolla, että korkein tuomiovalta oli
erotettava konsulinvirasta ja annettava _preettorille_, joka piti
valittaman patriseista. Kohtapa kuitenkin plebejit saivat itselleen
tingityksi pääsyn siihenkin virkaan ja vähitellen myöskin kaikkiin
muihin.

Niin päättyi tämä taistelu ylimysvallan ja kansanvallan sovintoon.
Vanhemmassa Rooman yhteiskunnassa taistelivat nämä voimat taistelunsa
lain rajapiirin sisällä ja päätökseksi tuli terveellinen tasapaino ja
rauhallinen tasa-arvoisuus säätyjen kesken. Suurten miesten ja
kelvollisten kansalaisten kasvattamisessa kilpailivat kauan patrisit ja
plebejit keskenään, ja juuri sen tähden, että tie valtion
kunniavirkoihin oli molemmille avoinna, saattoi se taistelu tuottaa
niin kauneita hedelmiä.


Samnilaissodat.

Sabinalaisheimoon kuuluvat samnilaiset olivat Italian kansain kesken
tunnetut ylpeydestään ja sotaisesta rohkeudestaan. Vuonna 342 koettivat
he anastaa Kampanian suurinta ja rikkainta kaupunkia Kapuaa. Mutta
ahdinkoon joutuneet kampanialaiset antautuivat vapaaehtoisesti Rooman
turviin, ja senaatti silloin alkoi samnilaisia vastan hirvittävän
taistelun, joka kesti koko 70 vuotta.

Ensimmäisessä sodassa oli verinen taistelu Gaurus-vuoren luona. Siinä
roomalaiset ja samnilaiset ensi kerran koettivat voimiansa. Kauan
samnilaiset pitivät horjumattoman sankarillisesti puoltansa ja jo oli
päivä pitkälle kulunut, vaan silloin Rooman konsuli sotajoukkoineen
teki vielä viimeisen rynnäkön. Samnilaiset yön tullessa väistyivät
taistelukentältä kauhuissaan, koska, kuten he sanoivat, "roomalaisten
silmät paloivat".

Toisessa sodassa houkutteli samnilaisten taitava päällikkö
_Pontius_ roomalaiset korkeain kallioiden väliseen ahtaasen
laaksoon, jota sanottiin _Kaudinan soliksi_. Mitään vaaraa
aavistamatta johtivat konsulit sotajoukon toisesta suusta alas
laaksoon; mutta tultuaan sen toiseen päähän huomasivat he sen
suljetuksi suurilla puukasoilla ja kiviröykkiöillä. Silloin he myöskin
huomasivat läheisten kukkulain olevan täynnä aseellisia samnilaisia,
jotka jo osoittivat heitä kohtaan voittajan kopeutta. Roomalaiset
yrittivät taistelemalla päästä läpi, mutta se ei onnistunut. Kun ne jo
monta päivää olivat suljettuina ja näljänhätä alkoi heitä vaivata,
täytyi heidän lähettää pyytämään Pontiukselta rauhaa. Pontius silloin
kysyi vanhalta isältään, mitä hänen pitäisi tehdä. Isä vastasi: "Laske
kaikki roomalaiset vapaasti ja loukkaamatta tiehensä!" Pontius
kummastellen tuota vastausta ja luullen sanansaattajan kuulleen väärin,
lähetti toistamiseen kysymään neuvoa isältä. Ukko silloin vastasi:
"Surmaa kaikki roomalaiset ilman erotusta!" Pontius, vielä enemmin
hämillään, tuotti luoksensa ukon, ja vanhus lausui: "Sinun täytyy joko
surmata kaikki roomalaiset, että heidän voimansa heikkonisi, taikka
jättää heidät kaikki loukkaamatta, että he olisivat teille
kiitolliset." Pontius ei kuitenkaan tehnyt kumpaistakaan. Hän sen
sijaan esitti roomalaisille kaksi ehtoa: joko kuolla taikka astua ikeen
alitse.

Kauan epäiltyään roomalaiset viimein pakosta valitsivat jälkimmäisen
ehdon. Aseettomina ja puoli-alastomina astui ensin 600 ritaria, sitte
konsulit ja viimein koko muu sotaväki; samnilaiset ase kädessä ja
pilkallisesti hymyillen katselivat häpeäretkeä. Roomalaisten leiri ja
kaikki irtain omaisuus jäi voittajain käsiin. Häpeissään ja kiukuissaan
palasivat voitetut viimein Roomaan. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut
tehtyä sopimusta, vaan jätti valan rikosta karttaakseen samnilaisille
kaikki, jotka olivat suostuneet rauhan tekoon. Pontius ei ottanut heitä
vastaan, vaan lausui: "Joko täytyy roomalaisen sotajoukon, joka oli
samnilaisten vallassa, jälleen palata entiseen asemaansa taikka täytyy
teidän pitää sovittu rauha." Sotaa jatkettiin nyt yhä kiukkuisemmasti.
Roomalaisten saavuttamat voitot haihduttivat piankin häpeän, joka oli
tullut heidän sotakunniallensa. Samnilaisten täytyi ottaa vastaan
rauha, joten he kadottivat suuren osan alueestansa.

Sittemmin alkaneessa kolmannessa sodassa oli samnilaisilla apuna
apulilaiset, etrurilaiset, umbrilaiset ja gallialaiset. Neljä Rooman
sotajoukkoa läksi eri paikkoihin vihollisia vastaan. Yksi niistä ryhtyi
taisteluun samnilaisia ja heihin liittyneitä gallialaisia vastaan
Sentinumin luona (295). Kun gallialaiset tekivät ankaran hyökkäyksen
sotavaunuillaan ja saattoivat roomalaiset epäjärjestykseen, näytti
yleinen pako olevan tulossa. Sinä hetkenä konsuli _Decius_,
niinkuin hänen isänsä eräässä latinalaissodassa juhlallisesti vihitti
itsensä ja vihollisen manalan jumalille, peitätti päänsä ja ajatti
hevosensa vihollisen tiheimpään ryhmään, jossa hän kuoli lukemattomista
iskuista. Kun täten oli jälleen elpynyt usko jumalain apuun, kiihtyivät
roomalaiset uuteen taisteluun, joka päättyi vihollisen täydelliseen
tappioon. Toisella kerralla Pontius itse otettiin kiinni, vietiin
riemusaatossa Roomaan ja siellä mestattiin. Samnilaisten maa
hävitettiin ja kansan täytyi tyytyä voittajan määräämiin koviin
ehtoihin.


Sota Pyrrosta vastaan.

Tarentum-kaupungin kanssa alkoi riita, kun sen asujamet rauhan aikana
olivat hätyyttäneet roomalaisia laivoja, jotka sattuivat purjehtimaan
liian läheltä kaupungin satamaa. Rooman lähettiläitä, jotka saapuivat
Tarentumiin vaatimaan hyvitystä, loukattiin, ja silloin heti alkoi
sota. Tarentumin asujamet kutsuivat avukseen Epeiron kuninkaan
_Pyrron_. Hän oli urhollinen mies, mutta luonteeltaan epävakainen
ja seikkailunhaluinen. Taistelussa häntä vastaan sai Rooma ensi kerran
nähdä ja kokea Makedonian "falangia" sekä sota-elefantteja.

Ensi taistelussa, joka oli lähelle Liris-jokea, osoittivat roomalaiset
suurta urhollisuutta. Seitsemän kertaa johdettiin heidät taisteluun,
mutta joka kerran joutuivat he epäjärjestykseen odottamattomasta
elefanttein hyökkäyksestä, joilla oli seljässä tornit täynnä
jousimiehiä. Viimein joutuivat roomalaiset perin tappiolle. Pyrros
lähetti kuitenkin jo nyt Demosteneen oppilaan, taitavan puhujan
Kineaan, Roomaan tarjoamaan rauhaa; hän tarjoutui päästämään lunnaitta
vapaaksi vangit ja auttamaan roomalaisia valloittamaan Italiaa,
pyytämättä siitä muuta kuin heidän ystävyyttänsä. Osa senaatista näytti
mieltyvänkin ehdotukseen. Mutta sokea _Appius_-vanhus silloin
kannatti itsensä senaattiin ja taivutti voimakkailla sanoillaan
senaatin antamaan ylpeän vastauksen, että Rooma ei voinut ryhtyä
mihinkään neuvotteluihin Pyrron kanssa, ennen kuin hän sotajoukkoineen
poistui Italian alueelta.

Askulumin luona oli sitte uusi taistelu, jossa Pyrros vasta toisena
päivänä, menetettyään paljon väkeä, pääsi hiukan voitolle. Kun hänelle
toivotettiin onnea tästä menestyksestä, vastasi hän: "Vielä yksi
sellainen voitto, niin minä olen hukassa." Nytkin hän tarjosi rauhaa,
mutta yhtä turhaan.

Pyrros sai myöskin nähdä roomalaisten lahjomatonta rehellisyyttä.
Turhaan koetti hän rahoilla ja lupauksilla lahjoa rehellistä
_Fabricius_-konsulia. Sittemmin kirjoitti kuninkaan lääkäri
Fabriciukselle kirjeen, tarjoutuen määrätystä palkinnosta myrkyttämään
kuninkaan. Fabricius ei ottanut tarjousta vastaan, vaan päin vastoin
ilmoitti asian kuninkaalle, joka ihmetyksissään huudahti: "Ennen
aurinko eksyisi radaltaan kuin Fabricius oikealta tieltä."

Kun Pyrrolla ei ollut mitään toivoa saada sotaa kunnialliseen
päätökseen, suostui hän mielellään syrakusalaisten pyyntöön ja läksi
auttamaan heitä kartagolaisia vastaan. Mutta eipä hänelle sielläkään
käynyt toivon mukaan. Sen tähden hän tarentumilaisten pyynnöstä palasi
Italiaan. Silloin syttyi ratkaseva taistelu Beneventumin luona.
Roomalaiset ottivat nyt elefantteja vastaan palavilla nuolilla, joihin
oli kääritty tappuroita ja sitte pistetty tervaan. Siten saivat he nuo
suuret eläimet ajetuksi takaisin vihollisen omaan sotajoukkoon, jossa
ne saivat aikaan suuren häiriön ja viimein yleisen paon. Pyrros palasi
muutamain ratsumiesten kanssa Tarentumiin ja purjehti sieltä Epeiroon.
Tarentumin täytyi kohta sen jälkeen (272) antautua roomalaisille, jotka
tästä lähtein vallitsivat Italiaa Rubikonjoesta aina Messinansalmeen
asti.

Pyrron sanotaan Sisiliasta lähteissään lausuneen: "Mikä oivallinen
taistelupaikka tähän meiltä jää _Kartagolle_ ja _Roomalle_!"



Tasavallan mahtavuuden aika.


Punilaissodat.


Ensimmäinen punilaissota.

Taistelu, joka vähäisestä aiheesta alkoi Rooman ja Kartagon, suuren
sotilas-tasavallan ja rikkaan kauppias-tasavallan välillä, kasvoi aikaa
myöten laajaksi sodaksi, jossa roomalaiset kehittivät voimiansa ja
perustivat suuren valtansa.

Nyt oli sodittava sen ajan etevintä merivaltaa vastaan. Roomalaiset
olivat tottumattomat merisotaan; sen tähden täytyi heidän laivain
puutteessa viedä sotajoukkonsa veneillä Sisiliaan. Rannalle ajautuneen
kartagolaisen laivan mukaan rakensivat he sentään kohta itselleen
laivaston. Heillä ei tosin ollut kartagolaisten purjehdustaitoa, mutta
he korvasivat sen puutteen rynnäkkösilloilla, joilla voivat kiinnittää
kartagolaiset laivat roomalaisiin. Siten taisteltiin ikään kuin maalla,
ja roomalaiset helposti pääsivät voitolle.

Roomalaisten etevimpiä päällikköjä oli _Regulus_, sekä uljas
että rehellinen mies. Voitettuaan kartagolaiset meritaistelussa
Eknomus-niemen luona purjehti hän suoraa päätä Afrikkaan. Alussa
hänellä oli loistava menestys, mutta viimein kartagolaiset kokosivat
paljon suuremman voiman, voittivat Reguluksen ja ottivat hänet
vangiksi. Tässä vastoinkäymisessäkin pysyi hänen rohkeutensa
horjumattomana.

Kun kartagolaiset kärsivät Sisiliassa useampia tappioita, laittoivat he
lähettiläitä Roomaan sopimaan vankien vaihtamisesta aiotun rauhan
aluksi. Näiden lähettiläiden kanssa lähetettiin myöskin vangittu
Regulus, jonka täytyi luvata palaavansa Kartagoon, vaikk'ei lähetystö
saisikaan Roomassa mitään aikaan. Kun Rooman senaatti kysyi häneltä
yksityistä mielipidettänsä, kielsi hän hyväksymästä Kartagon ehdotusta,
ja se hyljättiinkin. Vaikka hän tiesi saavansa Kartagoon palattuaan
kärsiä hirmuisinta kidutusta ja vaikka sekä senaattorit että hänen oma
puolisonsa kaikin tavoin koettivat taivuttaa häntä jäämään Roomaan,
pysyi hän kuitenkin lupaukselleen uskollisena. Kartagolaisten kerrotaan
sitte leikanneen hänen silmäluomensa ja panneen hänet makaamaan vasten
auringonpaahdetta sekä viimein pistäneen naulatynnyriin, jossa häntä
vieriteltiin, kunnes kuoli. Tätä tapausta on tosin moni epäillyt, koska
vasta myöhemmin eläneet roomalaiset historioitsijat sen kertovat. Mutta
Regulusta kuitenkin aina on mainittu loistavana esimerkkinä
roomalaisesta rehellisyydestä.

Rauhassa (241) täytyi Kartagon luovuttaa Sisilia, joka nyt tuli Rooman
ensimmäiseksi provinsiksi eli maakunnaksi.


Toinen punilaissota.

Sill'aikaa kuin roomalaiset valloittivat Alppien itä- ja eteläpuolisen
Gallia Cisalpinan, koetti Kartago hankkia korvausta tappioistaan
valloittelemalla uusia aloja Espanjasta. Kartagolainen päällikkö
_Hamilkar_ oli sen retken johtajana. Ennen lähtöäänsä Espanjaan
vei hän yhdeksvuotisen poikansa _Hannibalin_ alttarin luo, jossa
hän juuri uhrasi jumalille, ja käskettyään kaikkein muiden poistua
antoi hän pojan syleillä alttaria ja jumalan kuvan edessä vannoa valan,
että hän oli koko ikänsä pysyvä roomalaisten vihollisena. Sen valansa
pitikin Hannibal hirvittävän uskollisesti kuolemaansa asti.

Jonkun ajan kuluttua Hamilkarin kuolemasta ryhtyi Hannibal itse sodan
johtamiseen. Sotilaat rakastivat nuorta päällikköä, jota he katsoivat
urhollisen isänsä kuvaksi. Hyökkäyksissä oli hän aina ensimmäinen,
peräytymässä viimeinen. Rohkeus, joka ei säikähtänyt vaarallisimpiakaan
yrityksiä, kekseliäisyys, jolta ei koskaan puuttunut keinoja,
uutteruus, joka ei mitään tiennyt väsymyksestä, olivat hänen
huomattavimmat ominaisuutensa. Hän kykeni olemaan jalomielinen ja
ylevä, mutta ei hän myöskään kammonnut julmuutta eikä uskottomuutta.

Hannibal ryhtyi heti ahdistamaan roomalaisten liittolaiskaupunkia
Saguntumia. Kun Rooman lähettiläät saapuivat kieltämään häntä tästä
yrityksestä, ei hän päästänyt heitä edes puheilleenkaan. Kaupunki
valloitettiin sankarillisen vastarinnan jälkeen ja hävitettiin. Silloin
Roomasta laitettiin Fabiuksen johdolla lähettiläitä Kartagoon vaatimaan
Hannibalin jättämistä roomalaisten käsiin taikka, jos siihen ei
suostuttu, julistamaan sotaa. Kartagon senaatti ei oikein tiennyt, mitä
tehdä. Fabius kääri viittansa kokoon, sanoen: "Tässä on sota ja rauha,
valitkaa!" "Me otamme, mitä annat", vastasivat kartagolaiset. "No,
ottakaa sitte sota!" virkkoi Fabius.

_Hannibalin retki Alppein yli_. Jätettyään Espanjaan sotajoukon
ja lähetettyään toisen joukon puolustamaan Afrikkaa, johti Hannibal
Ebro-joen yli 90,000 miestä jalkaväkeä, 12,000 ratsumiestä ja 37
elefanttia. Sotajoukon ytimenä oli urhollinen ja hyvin harjoitettu
Numidian ratsuväki. Ennen lähtöään näki hän unissaan jumalain kaltaisen
nuorukaisen, joka sanoi: "Seuraa minua, äläkä katsahda muuanne!"
Hannibal oli häntä seuravanaan, mutta vilkasi uteliaisuudesta viimein
taaksensa ja näki suunnattoman suuren käärmeen kiemurtelevan, kaadellen
puita ja pensaita laajalti sekä levittävän ympärilleen rankkasadetta ja
ukon jyräyksiä.

Raivattuaan itselleen tien Etelä-Gallian kansanheimojen keskitse ja
suurella vaivalla päästyään Roonen ja sen sivujoen Durancen yli, saapui
hän Alppein juurelle 60,000 miehen kanssa. Sotaväki ensin peljästyi
nähtyään nuo taivasta tavoittelevat vuoren kukkulat, paksu lumivaippa
hartioilla. Eräs gallialainen kansa, _allobrogilaiset_, oli
myöskin retkeä estääkseen varustanut aseellisella väellä soveliaat
paikat. Mutta kun viholliset tapansa mukaan yöksi vetäytyivät pois,
anasti Hannibal heidän asemansa. Viholliset, nähdessään päivän
koitteessa afrikkalaisten aseiden jo välkkyvän kukkuloilta, luopuivat
sillä kertaa vastustuksesta, vaan uudistivat kohta sen jälkeen
hyökkäyksensä ja tekivät Hannibalille paljon vahinkoa. Eräs toinen
heimo osoitti alussa petollista ystävyyttä. He tulivat sotajoukolle
vastaan, lehteviä oksia ja seppeleitä kantaen, jotka alppikansoilla
olivat ystävyyden merkkinä. Mutta äkisti he kokoutuivat ja alkoivat
ahdistaa sotaväkeä sen juuri kulkiessa pitkin syvää, epätasaista
laaksoa. Viholliset, ollen kukkuloilla, tulivat vuorten äyräille ja
vierittelivät sieltä alas suuria kallionkappaleita. Sotajoukon onnistui
kuitenkin päästä solan läpi, vaan paljo sekä ihmisiä että juhtia joutui
hukkaan.

Yhdeksäntenä päivänä pääsi Hannibal Alppein korkeimmille harjoille.
Pakkanen, autius ja suurina höytäleinä putoileva lumi saattoi
sotamiehet suureen tuskaan. Hannibal heidät pysäytti ja näytti eräältä
huipulta Italian kauneita seutuja Po-joen varrella, jotka olivat tuolla
alhaalla Alppein juurella. Siten hän heitä jälleen rohkasi ja tuotti
heille uutta toivoa.

Laskeutuminen oli paljon vaarallisempi kuin nouseminen, sillä kapea tie
meni useinkin jyrkästi syvyyteen, eikä kukaan voinut lumen alta tietää,
millaiselle pohjalle hän astui. Kaikki, jotka hairahtuivat oikealta
polulta, vierivät kauhistaviin kuiluihin. Kerran täytyi Hannibalin
lapioittaa lumi pois ja äärettömällä vaivalla tehdä tie jyrkän rinteen
ohitse. Toisen rinteen sotilaat ensin kuumensivat tulella ja kaatoivat
sen päälle viinietikkaa, joten kallio tuli hauraaksi. Rauta-aseillaan
mursivat he sitte pois hauraan kiven ja saivat valmiiksi tien, joka
mutkistellen vei alemmaksi. Kohtapa sotajoukko jo saapui lämpimämpiin
ja paremmin viljeltyihin seutuihin. Retki Alppein yli oli kestänyt 15
päivää. Sotaväestä oli jäljellä ainoastaan 20,000 miestä, 6,000
numidialaista ratsumiestä ja muutamia elefantteja.

Nyt alkoi Hannibalille loistava voittoretki. Ensin (218) voitti hän
konsuli Scipion Ticinus-joen varrella, sitte toisen konsulin
Semproniuksen Trebian varrella ja seuraavana vuonna konsuli
Flaminiuksen Trasimenus-järven luona.

_Hannibal Fabiusta vastaan. Kannan taistelu._ Roomalaiset nyt
hädän hetkenä nimittivät diktaattoriksi _Kvintus Fabiuksen_, joka
taistelua karttamalla ja vuoren kukkuloiden miehittämisellä osasi
hidastuttaa voittajan retkeä ja saattaa hänet pahaan ahdinkoon.
Roomalaiset sotamiehet eivät olleet hyvillään sellaisesta sotatavasta,
vaan sanoivat Fabiusta hidastelijaksi (cunctator); mutta myöhemmin
elänyt runoilija syystä kyllä laulaa:

    "Yks' oli mies, joka vitkahan säilytti valtion meille."

Seuraavana vuonna, kun Fabius jo oli luopunut diktaattorin virasta,
uskalsi malttamaton konsuli Terentius Varro, vastoin virkaveljensä,
varovaisemman Aemilius Paulluksen neuvoa, ryhtyä taisteluun. Sen
ajattelemattomuuden tähden saivat roomalaiset kärsiä hirvittävän
_tappion Kannan_ (Cannae) luona (216). Joka taholta piiritettyinä
surmattiin heidät siellä melkein viimeiseen mieheen asti; 45,000 miestä
makasi taistelukentällä, niiden joukossa 80 senaattoria ja jalo konsuli
Aemilius Paullus. Tämän voiton kautta pääsi Hannibal melkein koko
Ala-Italian herraksi.

Rooma osoitti onnettomuudessa jaloutensa. Senaattorit juhlallisesti
kiittivät palaavaa konsuli Terentius Varroa, ett'ei hän epäillyt
tasavallan tulevaisuudesta. Ei kukaan edes puhunutkaan rauhasta, eikä
Hannibalin lähettiläitä, jotka toivat rauhan ehdotusta, päästetty
kaupunkiin. Orjille annettiin aseita ja saavutetun voiton jälkeen
vapaus. Uusia legioneja koottiin, joilla _Marcellus_, "Rooman
miekka", alkoi saavuttaa menestystä pienemmissä taisteluissa.

_Syrakusan valloitus (212)._ Vähän jälkeen Kannan taistelun
valitsi Hannibal pääpaikakseen Kapua-kaupungin, jossa hänen karaistunut
sotajoukkonsa veltostui ylellisestä elämästä. Marcellus sill'aikaa
saavutti pienempiä voittoja ja alkoi (214) piirittää Syrakusaa, joka
oli luopunut Hannibalin puolelle.

Syrakusa oli sekä maan että meren puolelta hyvin varustettu, ja sitä
paitsi puolustettiin sitä monella nerokkaalla keinolla, jotka etevä
suuretieteen tutkija _Arkimedes_ oli keksinyt. Maan puolelta
ryntäävää vihollista vastaan asetti hän heittokoneita, jotka milloin
viskelivät nuolia ja keihäitä, milloin suuria kiviä, tehden paljon
vahinkoa. Meren puolella, jossa Marcellus itse johti rynnäkköä, kävi
roomalaisille yhtä huonosti. Kaupungin muureilta pudoteltiin
teräväpäisiä hirsiä, jotka lävistivät laivat, taikka vedettiin
rautakoukuilla laivan perä ilmaan, niin että keula upposi mereen.
Kerrotaanpa muutamia laivoja sellaisilla koneilla nostetun aivan ylös
vedestä, heilutellun ilmassa ja viimein lyödyn rikki muureja vasten
taikka heitetyn alassuin mereen. Kun roomalainen laivasto poistui
muurien luota etemmäksi, käänsi Arkimedes niitä kohti suuria
polttopeilejä, joten muutamat laivat roomalaisten suureksi kauhuksi
syttyivät tuleen keskellä merta.

Näin kesti piiritystä kaksi vuotta ja osan kolmattakin. Viimein
valloitettiin kaupunki äkkiarvaamatta (212). Asujanten leikkien ja
pitoja pitäen viettäessä eräänä yönä Artemis-jumalattaren juhlaa anasti
Marcellus yht'äkkiä erään tornin, jota ei kyllin huolellisesti
vartioitu. Siitä levisivät sitte roomalaiset kaupunkiin. Marcellus
käski, mikäli mahdollista, säästää asujanten henkeä, ja halusi
varsinkin saada Arkimedesta elävänä käsiinsä. Mutta se toivo ei
toteutunut. Roomalainen sotamies tunkeutui tutkijan lukuhuoneesen ja
kehoitti häntä seuramaan itseänsä. Arkimedes, ollen tutkimisiinsa
vaipuneena ja kummarruksissaan tarkastelemassa hiekkaan piirustettuja
kuvioita, ei liikahtanut, vaan vastasi: "Älä riko minun ympyröitäni!"
Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä suuttunut roomalainen
lävisti hänet heti miekallaan.

Kohta Syrakusan valloituksen jälkeen kaatui Marcellus taistelussa
Hannibalia vastaan, jonka sanotaan vuodattaneen kyyneliä, kun sai
kuulla arvokkaan vastustajansa kuolleen.

_Scipio Afrikanus Vanhempi_. _Publius Scipio_, sen Scipion
poika, joka taisteli Ticinuksen varrella, saavutti viimein voiton
roomalaisille. Kun hänen isänsä ja setänsä kaatuivat Espanjassa,
pidettiin Roomassa kansankokous heidän seuraajansa valitsemista varten.
Mutta ei ketään ollut, joka olisi tahtonut ottaa vastaan vaarallista
päällikön tointa. Viimein astui kokoutuneen kansan eteen aukealle,
kaikkein nähtävälle paikalle nuori Scipio ja ilmoitti ottavansa vastaan
päällikkyyden. Hänen kookas vartalonsa ja jalo muotonsa vaikuttivat
mahtavasti kansaan; hän oli myöskin hyvin tunnettu haaveksivasta
mielestään, jota unet ja jumalain näyt pitivät virkeänä, sekä paljon
tavoittelevasta kunnianhimostaan. Kansa vastasi hänen tarjoukseensa
riemuhuudolla ja hän kohta läksi päälliköksi Espanjaan.

Pian hän valloitti uuden Kartagon (Cartagenan), kartagolaisten
pääpaikan Espanjassa, ja sai ylevällä lempeydellään puolellensa monta
Espanjan pikku ruhtinasta. "Nuorukainen", sanottiin, "on tullut
Espanjaan, jumalain kuva, joka voittaa kaikki sekä aseilla että myöskin
hyvyydellä ja armeliaisuudella". Kahdella ratkasevalla voitolla kukisti
hän kartagolaisten voiman siinä maassa. Hyvin varustetun sotajoukon
kanssa marssi hän sitte itse Afrikkaan. Tehden liiton Numidian
kuninkaan Masinissan kanssa sai hän hyvän apulaisen, hyökkäsi yöllä
kartagolaisten leiriin, poltti sen ja hävitti melkein koko heidän
sotajoukkonsa. Silloin heidän täytyi hädissään kutsua Hannibal
takaisin.

Viholliset tapasivat toisensa _Zaman_ luona viiden päivänmatkan
päässä Kartagosta (202). Ennen taistelua Hannibal, mielessä synkkiä
aavistuksia, pyysi puhella Scipion kanssa kahden kesken. Hetkisen
pysyivät nämä molemmat kuuluisat sotapäälliköt vaiti, kun yhtyivät.
Viimein Hannibal alkoi puhua. Hän huomautti onnen vaihtelevaisuutta ja
lausui, että rauha varmaankin olisi parempi kuin luultu voitto,
ja esitti rauhan ehdot. Mutta kun Scipio niitä ei hyväksynyt,
turvauduttiin aseihin. Seuraavana päivänä oli verinen taistelu.
Kartagolaisten elefantit peljästyivät ja syöksyivät heitä itseään
vastaan, heidän gallialaiset joukkonsa pakenivat, ja kokeneet sotilaat,
jotka Hannibal oli tuonut Italiasta, kaatuivat täällä urhollisesti
taistellen. Niinpä oli Kartagon viimeinen sotajoukko perin pohjin
voitettu. Scipio sai tämän urhotyönsä ja voittonsa muistoksi liikanimen
Afrikanus. Rauha täytyi nyt (201) tehdä voittajan määräämillä ehdoilla:
Kartagon piti luopua kaikista Afrikan ulkopuolisista alusmaistaan,
maksaa 10,000 talenttia, antaa pois sotalaivastonsa, paitsi kymmenen
laivaa, ja sitoutua olemaan ilman Rooman suostumusta ryhtymättä sotaan
mitään ulkovaltaa vastaan.

Turhaan nyt Hannibal koetti taivuttaa itäisiä valtakuntia sotaan Roomaa
vastaan; se taistelu tuotti vain onnettomuutta niillekin valtakunnille.
Niinpä ensinnä Makedonian kuningas _Filippos_, Hannibalin
liittolainen, nöyryytettiin suurella taistelulla, jossa makedonialaiset
joutuivat perin pohjin tappiolle. Sen jälkeen voitettiin sekä maalla
että merellä Syrian kuningas _Antiokos_, joka oli ottanut
torviinsa pakolaisen Hannibalin. Rauhan teossa täytyi hänen sitoutua
luovuttamaan alueensa Rooman liittolaiselle Vähä-Aasian kuninkaalle
_Eumeneelle_, antamaan laivastonsa roomalaisten hävitettäväksi ja
jättämään Hannibal heidän käsiinsä. Hannibal kuitenkin karttoi
roomalaisten kostoa pakenemalla Bitynian kuninkaan Prusiaan luo, joka
antoi hänen asuakseen erään linnan.

Mutta roomalaisten pelosta kuningas jonkun ajan kuluttua salli heidän
sotaväellä piirittää linnan. Silloin Hannibal, päästäkseen elävänä
joutumasta kiihkeäin vihollistensa käsiin, otti myrkkyä, jota hänelle
aina oli varalla povessansa. Samana vuonna kuin Hannibal (183) kuoli
myöskin hänen voittajansa Scipio.


Kartagon häviö.

Sill'aikaa kuin Rooma toisen punilaissodan jälkeen perusti ja vahvisti
herruuttansa Kreikan maassa, vaurastui Kartago rauhan hiljaisuudessa
jälleen hyvinvoivaksi. Se ei miellyttänyt roomalaisia; vanha kateus
heräsi uudestaan. Tähän aikaan Rooman senaatti myöskin koetti kaikin
tavoin muuttaa alusmaita provinseiksi eli maakunniksi. Varsinkin vanha
sensori _Kato Vanhempi_ esiytyi Kartagon leppymättömänä
vihollisena; mitä hyvänsä hän puhui senaatissa, lausui hän aina
lopuksi: "Muuten on minun mielestäni Kartago hävitettävä."

Masinissa, joka hyvin tiesi tämän mielialan ja sitä paitsi Rooman
liittolaisena oli myöskin Rooman hallituksen suojassa, nosti Kartagoa
vastaan koko joukon rajariitoja, ja roomalaiset ratkasivat ne aina
hänen eduksensa. Viimein koetti Masinissa anastaa suurta osaa Kartagon
alueesta ja teki kaupunkia vastaan niin monta väkivaltaisuutta, että
sen asujamet viimein tarttuivat aseihin ja karkoittivat hänet.
Roomalaiset heti katsoivat sitä rauhan rikkomiseksi ja lähettivät (149)
Afrikkaan sotajoukon. Peljästyen pyysivät kartagolaiset rauhaa ja
lupasivat pysyä tottelevaisina. Mutta roomalaiset tahtoivat sotaa
ja vaativat Kartagoa ensin antamaan 300 ylhäistä nuorukaista
panttivangeiksi. Se vaatimus täytettiin heti. Sitte he vaativat pois
kaikkia aseita ja sotalaivoja. Kun sekin käsky täytettiin, esitti
roomalainen päällikkö kohtuuttoman vaatimuksen, että asujamet itse
repisivät oman kaupunkinsa ja siirtäisivät sen kauas sisämaahan, joten
se olisi lakannut olemasta kauppakaupunkina.

Silloin heräsi toivottomuuden rohkeus kartagolaisissa ja he
varustautuivat kaikin voimin taisteluun. Temppelit tehtiin asepajoiksi
ja kaikenikäiset miehet ja naiset tekivät yöt päivät työtä, kooten
puollustusneuvoja. Orjat vapautettiin ja varustettiin sotamiehiksi.
Valtion rakennuksia revittiin, että siten saataisiin kiviä, hirsiä ja
metalleja. Naiset leikkasivat tukkansa, josta tehtiin jousenjänteitä
sekä nuoria heittokoneihin. Kohta oli Kartago erinomaisen hyvässä
puolustuskunnossa. Roomalaiset alkoivat kaupungin piirityksen, mutta
eivät saaneet tänä eikä seuraavanakaan vuonna aikaan niin mitään.

Scipio Afrikanus Vanhemman pojan ottopoika, nuori _Scipio
Aemilianus_, oli piirityksessä monestikin osoittanut suurta
etevyyttä. Viimein hän pääsi konsuliksi ja ylipäälliköksi. Silloin
sorrettiin vaivaloisen sodan kautta Kartagon voima (146). Roomalaisten
onnistui hyvin tarkkaan piirittää kaupunki, joten siinä alkoi
hirvittävä näljänhätä. Viimein he rynnäköllä tunkeutuivat kaupunkiin
niille kaduille, jotka veivät itse linnaan. Kansa puolustautui
kuitenkin niin sitkeästi, että joka kartano täytyi ottaa valloittamalla
niinkuin linna. Valloitetut kaupungin osat sytytettiin tuleen ja
edelleen leviävät liekit viimein lopettivat vastarinnan. Linnaan
pakkautunut ihmisjoukko pyysi armoa; näiden onnettomain sallittiin
kyllä pitää henkensä, mutta suurin osa heistä vietiin orjiksi. Toinen
joukko, joka oli kokoutunut erääsen etevimpään temppeliin, sytytti itse
sen tuleen, ja silloin muiden muassa myöskin kartagolaisen ylipäällikön
puoliso rohkeasti syöksyi liekkeihin. Kaupunki oli nyt roomalaisten
vallassa. Scipio olisi mielellään säästänyt sitä, mutta Rooman
senaatista tuli käsky, että Kartago piti kokonaan hävitettämän. Niinpä
kaupunki sytytettiin ja se paloi koko 17 päivää. Hyvin pahoillaan
katseli Scipio tuota hävitystä ja lausui aavistuksen, että kerran oli
varmaankin koston päivä tuleva Roomalle.

Kartagon maa-alue tuli Afrikan nimellä uudeksi Rooman maakunnaksi. Sen
maaherra asettui Utikaan, johon osa Kartagon entisestä kaupasta
vähitellen siirtyi. Numidian puolinen raja vedettiin tarkkaan,
järjestetty ja yleensä kohtuullinen verotus pantiin toimeen, ja ne
kaupungit, jotka olivat taistelun aikana liittyneet Roomaan, saivat
itsehallinnon.

Samana vuonna, kuin Kartago kukistui, hävittivät roomalaiset myöskin
rikkaan Korinton, Akajan liiton pääpaikan, ja tekivät liiton alueen
maakunnaksi, joka sai nimekseen Akaia.



Rooman sotaväki ja kansa.


Rooman sotalaitos.

Järjestysaisti ja käytöllinen ymmärrys olivat roomalaisilla kaksi
etevää ominaisuutta, joita he osoittivat oivallisen sotalaitoksensa
kehityksessä.

Rooman sotajoukko oli jaettu _legioneihin_. Joka legionissa oli
viisi tai kuusi tuhatta miestä ja jakautui kolmeen manippeliin. Joka
manippelissa oli 20 centuriaa. Aikaa myöten jäi manippeli melkein
kokonaan pois ja legioni jakautui suorastaan 60 centuriaan, joissa
kussakin oli 60-100 miestä. Joka legioniin kuului 300 ratsumiestä,
nekin jaettuna pienempiin osastoihin. Liittolaiset ja erittäin asetetut
apujoukot vahvistivat legionin voimaa.

Legioni-sotamiehet olivat tavallisesti hyvin raskasaseiset.
Keskiruumiin suojana oli heillä panssari, enimmiten tehty nahkasta ja
peitetty tinatulla rautapellillä, jonka pikku kappaleet osaksi
peittivät toinen toistansa, niinkuin kalan suomukset tai linnun
höyhenet. Panssari ulottui rinnasta vyöhön asti ja oli kahdessa osassa,
jotka sivuilta kiinnitettiin toisiinsa solilla. Alempia ruumiinosia
peittivät säärihaarniskat ja lyhyet puolisaappaat. Päässä pidettiin
vaski- tai rautakypärää, joka ulottui alas olkapäihin asti, mutta jätti
kasvot paljaiksi. Puolustusaseina käytettiin suurta soikeaa tai
pienempää pyöreää kilpeä. Lyhyt, vaan vahva ja terävä miekka sekä pitkä
keihäs olivat huomattavimmat hyökkäysaseet. Paitsi näitä oli
sotamiehellä marssiessa raskas taakka ruokavaroja ja paaluja leirin
varustusta varten. Mutta kun hän oli karaistunut harjoituksesta ja
tottumuksesta, kesti hän helposti ne vastukset.

Joka legionissa oli kuusi kansan ja konsulien asettamaa sotatribunia
ylipäällikköinä. Nämä tribunit puolestaan asettivat eri centuriain
päälliköt, niin sanotut centurionit. Etevin centurioni säilytti
legionin sotamerkkiä, joka tasavallan viime aikoina oli riuvun nenään
kiinnitetty kotkankuva. Ylipäälliköllä oli apunansa niin sanottuja
_legaatteja_, jotka toimittelivat hänen käskyjänsä sekä olivat
tarpeen tullessa hänen sijaisinansa.

Taisteluun ryhtyessä asetettiin sotaväki kolmeen linjaan, joissa
kussakin oli monta miesriviä. Ensimmäinen linja oli keihäsmiehiä,
_hastati_, enimmäkseen nuorta, äskettäin otettua sotaväkeä.
Toisessa linjassa seisoivat niin sanotut _principes_ eli
keski-ikäinen miehistö ja kolmannessa linjassa vanhat kokeneet sotilaat
(_triarii_). Legionin edelle oli sijoitettu kaikenlaista kevyttä
väkeä, varsinkin linko- ja jousimiehet, ja molemmilla sivuilla oli
liittolaisten paikka. Legionein alaosastot olivat asetetut määrättyjen
välimatkain päähän toisistaan, niin että niitä tarpeen mukaan helposti
voitiin siirtää etemmäksi toisistaan tai lähemmäksi taikka myöskin
kokonaan vaihtaa. Kevyet joukot alkoivat taistelun saattaen
hyökkäyksellään vihollisen häiriöön. Täytettyään sen tehtävänsä taikka
jouduttuaan tappiolle vetäytyivät ne legionin rivien välisiin aukkoihin
taikka siiville. Sitte ryntäsivät keihäsmiehet. Jos heidätkin ajettiin
takaisin, peräytyivät he toisen linjan aukkoihin, joka nyt marssi esiin
ja tavallisesti saavutti voiton. Koko tämän ajan lepäsivät vanhat
sotilaat. Vasta sitte kuin toisenkin linjan täytyi peräytyä, läksivät
he yhdessä molempain edellisten linjain jäännössotilasten kanssa
taisteluun. He olivat sotaväen viimeinen toivo.

Pisimmilläkään marsseilla ei sotajoukko missään viettänyt yötä
tekemättä ja varustamatta itselleen leiriä. Ei koskaan ryhdytty
taisteluun, ennen kuin oli valmiina leiri, johon saatettiin tappiolle
joutuessa peräytyä. Nelikulmainen leiri ympäröitiin paaluvallilla,
johon tarpeesen sotamiehet kuljettivat paaluja mukanaan, ja vallin
eteen kaivettiin joka puolelle syvä hauta. Sisällä oli miehistön
risuvajat, nahkoilla peitettyinä, ja niiden välillä säännölliset kadut
ja poikkikadut. Roomalaiset asuivat keskellä, liittolaiset heidän
kummallakin puolellansa. Leveä katu jakoi leirin kahteen pääosaan.
Toisessa niistä oli sotapäällikön teltta ja sen edessä aukea paikka,
jossa hän voi pitää puheita sotamiehille.

Jos jotakuta kaupunkia ei voitu valloittaa rynnäköllä, aljettiin hidas,
säännöllinen piiritys. Silloin ympäröitiin koko kaupunki muurilla, ja
välistä täytyi tehdä vähän ulommaksi vielä toinenkin muuri ylt'ympäri,
jos odotettiin apuväkeä tulevan kaupungille. Sisemmän muurin päälle
asetettiin heittokoneita, jotka viskelivät suuria nuolia ja
kivenlohkareita piiritettyjen päälle. Kaupungin muureja kohti
kuljetettiin, pyöräin päällä puutorneja, joissa oli keskellä silta,
aiottu laskettavaksi muurin laidalle. Toinen piirityskone oli
muurinmurrin, pitkä hirsi, jonka toisessa päässä oli suuri, oinaanpään
muotoinen rautakärki. Köysillä tai vitjoilla ripustettiin hirsi
puutelineihin, niin että sotamiehet saattoivat sen päätä kaikin voimia
sysiä muuria vasten, joka siitä usein murtui taikka kaatui. Vesoista
palmikoitua ja härjännahkoilla peitettyä rynnäkkökattoa kuljetettiin
myöskin, ja sen suojassa työskenteli muurinmurrin taikka myöskin
koverrettiin kaupungin muurein alustaa.

[Kuva: Roomalainen päällikkö puhuu sotamiehillensä.]

Suurin palkinto, jonka voittanut sotapäällikkö voi saada, oli
_triumfi_ eli kunniakas riemusaatto pääkaupunkiin. Kadut, joita
myöten saatto kulki, olivat kylvetyt täyteen kukkia ja suitsutus
tuoksui jumalain alttareilta. Ensinnä astuivat soittajat ja laulajat,
juhlalauluja esittäen. Heidän jäljessään kuljetettiin uhriksi
määrättyjä härkiä, joiden päät olivat koristetut nauhoilla ja sarvet
kullatut. Niitä seurasi vaunusto, täynnä viholliselta otettua saalista:
kulta- ja hopea-astioita, aseita, kuvapatsaita ja muita kalleuksia.
Tauluille, joita kannettiin mukana, oli kuvattuna valloitetut kaupungit
ja kirjoitettuna kukistettujen kansain nimet. Vaunuston jäljessä
kuljetettiin voitettuja kuninkaita ja päälliköitä sekä muita vankeja
kahleissa. Näiden jäljestä astuivat liktorit, vitsakimput käärittyinä
laakeripuun lehvillä. Vihdoin ajoi korkeammalla kaikkia muita komeissa
kullatuissa vaunuissa voittanut sotapäällikkö, yllä kullalla kirjaeltu
purpuravaate, päässä laakeriseppele, oikeassa kädessä laakerioksa ja
vasemmassa elefantinluinen valtikka, jonka päässä istui kotka. Hänen
sukulaisensa ja ystävänsä, kaikki valkoisissa vaatteissa, saattoivat
riemuvaunuja. Riemupäällikön takana seisoi orja, pitäen hänen päänsä
päällä kullasta ja jalokivistä loistavaa kruunua, mutta myöskin
alinomaa kuiskaten hänen korvaansa: "Muista, että olet ihminen!"
Vaunujen edellä tai jäljessä astuivat konsulit ja senaattorit, ja
sivulla ratsastivat legaatit ja sotatribunit. Viimeisinnä marssi
voittanut sotajoukko laakerin oksilla koristettuna, kantaen saatuja
voitonpalkinnoita ja huutaen _io, triumfe_, johon huutoon
kansanjoukko kaikin voimin yhtyi. Retki kävi Kapitoliumiin, jossa
päällikkö laski kultaisen kruunun Jupiterin syliin. Vangit sitte joko
vietiin vankiloihin taikka surmattiin. Valloitusten aikakautena olivat
tällaiset riemusaatot hyvin tavalliset.


Roomalaisten elintapa.

Roomalaisten yksityisessä elämässä vallitsi ensi aikoina hyvin tarkka
kohtuullisuus, joka sitte, kuin Rooma saavutti voittojensa kautta
äärettömät rikkaudet, muuttui vähitellen hekkumalliseksi ylellisyydeksi
ja hillittömäksi tuhlaukseksi.

Rooman kansalaisen etevin vaatteus oli _toga_, villainen
päällysvaate, joka peitti koko ruumiin. Se oli alapäästä pyöristetty ja
yhteen ommeltu, mutta ylhäältä avoin rinnasta asti. Oikealta olkapäältä
ulottuva suikale, jonka pää heitettiin vasemman olkapään yli, teki
laskoksen (sinus), jonka koristuksen kukin saattoi mielensä mukaan
asettaa pienemmäksi tai laajemmaksi. Itse toga oli joko ruumiin
mukainen taikka hyvin väljä, mutta väljyyttä pidettiin velttouden
merkkinä eikä ollenkaan suosittu. Ne, jotka tahtoivat näyttäytyä
kansalle jonkun viran hakijoina, käyttivät valkoista togaa (toga
candida), josta heitä sanottiin kandidaateiksi. Togan alla käytettiin
pienempää valkoista aluspukua, niin sanottua _tunikaa_, joka
olikin köyhempien ja orjain ainoa vaatteus. Naiset käyttivät pitkää
_stola_ nimistä pukua, joka oli koristettu pitkillä rimpsuilla.
Sen päällä oli heillä väljä, ompeluksilla koristetta mantteli eli
viitta. Tavallisesti olivat tasavallan aikaisten naisten vaatteet
valkoiset.

[Kuva: Roomalainen asunto sisältä.]

Roomalaisten kodoissa oli enempi yhteiselämää perheen jäsenten
kesken kuin kreikkalaisilla. Paras huone oli _atrium_, suuri,
nelikulmainen sali, johon valo tuli katon keskipalkkaan jätetystä
aukosta. Sateella tuli siitä vettäkin pieneen säiliöön, joka oli tehty
aukon kohdalle kivilattiaan. Atriumissa oleskeli roomalainen emäntä,
ankara, kunniallinen "matroona", piikoinensa, jotka kutoivat ja
kehräsivät. Siellä otti isäntä vastaan vieraitansa ja siellä olivat
myöskin perhejumalain ja esi-isien kuvat. Atriumista vei kolme ovea
kolmelle taholle pienempiin kammareihin, joita käytettiin makuu- tai
ruokahuoneina.

Roomalaiset söivät pääatriansa (_coena_) noin kello 4
iltapäivällä. Ensi aikoina istuttiin pöydässä, mutta sittemmin tuli
yleiseksi kreikkalainen tapa syödä nojasillaan. Joka sohvalla makasi
tavallisesti kolme henkilöä. Ruokapöydät olivat pitkät ja kapeat ja ne
asetettiin siten, että niistä tuli nelikulman kolme sivua. Neljäs sivu
jätettiin tyhjäksi, että orjat mukavammin pääsivät palvelemaan. Atrian
pääosana olivat liha- ja kalaruoat. Niitä syödessä käytettiin
ainoastaan veistä, jota isäntä ei kuitenkaan toimittanut vieraillensa.
Sittemmin käytettiin myöskin ruokaliinaa, mutta senkin saivat vieraat
tuoda itse mukanaan. Varsinaisen atrian jälkeen tuotiin uudet pöydät,
täynnä hedelmiä, viinirypäleitä, leivoksia ja torttuja jäljisteeksi.
Vieraita huvitettiin atrian aikana soitolla ja laululla.

[Kuva: Karakallan Sirkus.]

Roomalaisilla oli myöskin julkisia juhlaleikkejä, vaikk'ei niin
kuuluisia kuin kreikkalaisilla. Yleisimmät leikit pidettiin suuressa
sirkuksessa (Circus Maximus), pitkänpyöreässä rakennuksessa, joka oli
erittäin sitä varten tehty kaupungin vilkkaimpaan osaan. Siellä
toimitettiin varsinkin kilpa-ajoja. Ajoradan toisessa päässä oli
aituus, josta nelivaljakot läksivät kilpaamaan, ja lähellä toista päätä
seisoi kääntöpylväs, jonka ympäri ajaessa piti kiertää.



Tasavallan häviö.


Grakkus-veljekset.

Sill'aikaa kuin Rooma vastustamattomalla voimalla eteni valloitusuralla
ja levitti valtaansa joka taholle, alkoi yhteiskunnan sisällä näkyä
eripuraisuutta, josta oli aikaa myöten johtuva verisiä taisteluita.
Patrisein ja plebejein vanha säätyerotus oli tosin tasoittunut, mutta
itse nuo valloitussodat olivat kasvattaneet uuden erotuksen, joka
tuskin oli vähemmin jyrkkä ja rasittava. Muutamista sekä patrisi- että
plebejisuvuista, joiden jäsenet olivat olleet valtion korkeimmissa
viroissa, kehittyi näet vähitellen sotilas- ja virkamiesylimystö eli
aateli. Hallitsevain sukujen jäsenet, sanoen itseään ylhäisiksi
(_nobiles_), koettivat kateuden kiihkolla estää kaikkia muita
valtion jäseniä, heidän mielestään alhaissukuisia (_ignobiles_),
pääsemästä etevimpiin virkoihin, varsinkaan konsulin ja tuotteliaihin
provinsin-maaherrain virkoihin. Vallan ohessa olivat nämä ylimykset
anastaneet haltuunsa melkein kaikki valtionmaat, joten uudestaan
alkoivat samat epäkohdat olla haittana kuin ennen Liciniusten lakein
hyväksymistä. Sitä paitsi olivat he osaksi ostamalla, osaksi ilmeisellä
väkivallalla saattaneet haltuunsa suuret maatilukset, ja kun heidän oli
edullisempi viljelyttää näitä laajoja maitansa orjilla, niin siten yhä
enemmin hävisi entinen vapaa maanviljelijä-luokka. Siitä alkoi kasvaa
suuria yhteiskunnallisia vaaroja. Aukko levisi yhä suuremmaksi vallassa
olevan mahtavan ylimystön ja muun kansanjoukon välille, jolla ei ollut
mitään ja joka elikin vain siitä, että möi ääniänsä enimmän
tarjoavalle. Tämä epäkohta saatettiin kuitenkin vielä korjata siten,
että Liciniusten lakein uudistamisella pakotettiin hallitsevat suvut
antamaan pois osa anastamastansa valtionmaasta ja sen jakamisella
varattomalle kansalaisjoukolle perustettiin tarpeellinen keskiluokka ja
vapaa maata viljelevä väestö.

_Tiberius Grakkus_, tähän asti vähän kokenut mies, ryhtyi äsken
viitattuun vaikeaan työhön. Kahdeksantoista vuoden ijässä oli hän
lankonsa, nuoremman Scipio Afrikanuksen, käskyn alaisena osoittanut
etevyyttä sekä Kartagon piirityksessä että Espanjan sodassa. Mutta
vasta Rooman ja Italian onnettoman tilan kokemus saattoi hänet astumaan
kansan puolesta taistelijaksi. Matkallaan Roomasta Espanjaan näki hän,
kuten kerrotaan, Etruriassa kaikkialla vain autioita viljavainioita
eikä ketään muita työmiehiä kuin orjia, jotka rauta-jalassa muokkasivat
peltokappaleita. Liikutettuna siitä näöstä vuodatti hän kyyneliä ja
päätti toimia niin, että köyhät saisivat maata.

Vuonna 133 otti Tiberius Grakkus vastaan kansantribunin viran. Heti
siihen ryhdyttyään ehdotti hän peltolain, joka tavallansa oli vain
Liciniusten lakein uudistus, koska se sisälsi, ett'ei kellään yleensä
pitäisi olla enempää kuin 500 roomalaista auranalaa valtion maata, vaan
isä kuitenkin saisi sitä paitsi pitää kahta poikaansa kumpaakin varten
250 auranalaa; täten jäävä liikamaa olisi jaettava 30 auranalan
suuruisina palstoina varattomille kansalaisille katoamattomiksi
perintötiloiksi, joiden isännät maksaisivat vuotuista veroa valtiolle;
maiden erotteleminen ja jakaminen olisi kolmimiehisen valiokunnan
toimitettava. Varsin kaunopuheisesti ja sattuvasti puolusti tribuni
lakiehdotustansa. "Pedoilla", sanoi hän, "jotka kuljeksivat maassamme,
on omat metsänsä ja luolansa, joihin voivat pistäytyä turvaan. Mutta
näillä urhollisilla roomalaisilla, jotka ovat Italiaa puolustaessaan
katsoneet kuolemaa kasvoista kasvoihin, ei ole mitään muuta tässä
maailmassa kuin valoa ja ilmaa, joita heiltä toki ei voida riistää.
Ilman kotia ja ilman mitään turvapaikkaa harhailevat he kedoilla
vaimoinensa ja lapsinensa. Heidän päällikkönsä pettävät heitä, kun
kehoittavat heitä taistelemaan hautojensa ja kotijumalainsa puolesta,
sillä näiden roomalaisten joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi oma
kotiliesi tai oma perhehauta, vaan he taistelevat ja kuolevat toisten
ylellisyyden yllä pitämiseksi ja heidän rikkauksiensa kartuttamiseksi.
Heitä sanotaan maailman herroiksi, eikä heillä kuitenkaan ole edes
jalan leveyttäkään omaa maata." Vallanpitäjät eivät tosin voineet
millään tavalla vastustaa hänen sanojansa, mutta he taivuttivat toisen
tribunin _Oktaviuksen_ vastustamaan ehdotusta, joten tarpeellinen
tribunien yksimielisyys tuli häirityksi. Tiberius ensin koetti
taivuttaa häntä mukautumaan kansan tahtoon, mutta huomattuaan sen
turhaksi vaivaksi ryhtyi hän levottomuutensa pakosta viimein
väkivaltaiseen ja oikeastaan laittomaan keinoon, vaatien kansaa
erottamaan Oktaviusta virastaan. Äänestyksen kautta kadottikin Oktavius
todella virkansa ja sai ainoastaan töin tuskin henkensä pelastetuksi
kiihtyneen ihmisjoukon käsistä.

Nyt peltolaki ilman muita vaikeuksia hyväksyttiin. Kolmemiehiseen
valiokuntaan, jonka tuli panna jako toimeen, asetettiin Tiberius itse
ynnä hänen nuorempi veljensä, kahdenkymmenen vuoden ikäinen Kaijus
Grakkus ja hänen appensa Appius Klaudius. Siitä yhä enemmin kiihtyi
ylhäisten viha. Grakkus syystä kyllä pelkäsi oman turvallisuutensa
olevan vaarassa eikä sentähden näyttäytynyt torilla ilman 3,000 miehen
suuruista seuralaisjoukkoa. Hän koetti uudella ehdotuksella saavuttaa
vielä suurempaa suosiota köyhäin kansalaisten puolelta ja heitä yhä
lujemmin liittää itseensä. Kun näet Pergamon kuningas Attalos oli
testamentannut valtakuntansa ja muut varansa Rooman valtiolle, ehdotti
tribuni, että kuninkaallinen perintö jaettaisiin köyhimmälle kansalle
ja että kansankokous saisi päättää, miten Pergamon maa olisi
käytettävä. Siten voivat uudet maatilalliset saada apua asustumiseensa.
Vastustajat puolestaan jo uhkailivat ruveta syyttämään rohkeaa kansan
ystävää heti hänen tribuni-vuotensa loputtua.

Sekä hänen omansa että hänen lakiensa turvallisuus näytti siis
vaativan, että hänellä olisi vielä seuraavanakin vuonna tribunin virka.
Vastustajat puolestaan koettivat kaikin voimin estää hänen uudestaan
valitsemistansa. Vaalikokousta pidettiin ja ensimmäiset tribukset
olivat jo antaneet äänensä Grakkukselle. Vaan silloin vastapuolue sai
aikaan, että kokous hajoitettiin huomeiseen asti, jolloin äänestystä
piti jatkettaman Kapitolium-kukkulalla. Siinä kokouksessa häirittiin
heti äänestystä väkivaltaisilla kahakoilla. Senaatti kokoutui läheiseen
temppeliin neuvottelemaan ja käski konsuli Mucius Scaevolaa ase kädessä
suojelemaan tasavaltaa. Tämä laintaitava mies kyllä tajusi Grakkuksen
ehdottaman lain kohtuullisuuden ja sen tähden neuvoi taipuvaisuuteen,
mutta silloin nousi ylipappi Scipio Nasika ja huusi: "Konsuli kavaltaa
yhteiskuntaa; ken tahtoo suojella lakia, seuratkoon minua!" Monen
senaattorin ynnä heidän puoluelaistensa ja orjainsa johtajana, joilla
oli aseina sauvoja sekä penkkien ja istuimien kappaleita, riensi hän
Kapitoliumille. Kansanjoukko siirtyi kaikkialla syrjään. Grakkus yritti
paeta, mutta nyt alkaneen melun aikana hänet surmattiin. Hänen
ruumiinsa heitettiin Tiberiin, ja kolmesataa hänen puoluelaistansa
samoin surmattiin tässä metelissä.

Työ, jonka uhriksi Tiberius Grakkus oli joutunut, eli alkajaansa
kauemmin. Peltolaki pysyi voimassa ja jako-oikeuteen asetettiin heti
uusi jäsen surmatun sijaan. Kuitenkin alkoi maanjakoa vastaan kiivas
taistelu niin hyvin senaatin kuin myöskin italialais-liittolaisten
puolelta, he kun alkoivat peljätä menettävänsä osan maista, jotka he
olivat saaneet haltuunsa joko vuokraamalla tai ostamalla.

_Kaijus Grakkus_. Kohtapa kuitenkin esiytyi peltolaille toinen
vielä peljättävämpi puolustaja, murhatun Tiberiuksen oma veli.
Kostonhimo enemmin kuin hyvänteko kiihotti Kaijus Grakkusta työhönsä.
Mutta vaikkapa tarkoitus ei ollutkaan yhtä puhdas, niin Kaijus sitä
vastoin oli luonnonlahjain runsaudelta ja kiihkoisuudelta veljeänsä
etävämpi. Tiberiuksen murhan jälkeen, jolloin vielä viholliset olivat
liian mahtavat, vetäytyi hän yksityiselämän hiljaisuuteen. Mutta siellä
hän ahkerasti harjoitteli kaunopuheisuutta ikään kuin hankkiakseen
itselleen siivet, joilla voisi kohota valtaan. Kansa pian otti hänen
sanansa vastaan pauhuisella suostumuksella ja suosi häntä enemmän kuin
ketään muuta puhujaa. Se menestys saattoi ylimykset häntä epäilemään,
ja karkoittaakseen tätä pelkonsa aihetta, lähettivät he hänet
kvestoriksi (qvaestor) eli sotarahaston hoitajaksi Sardiniaan. Mutta
kun senaatti tahtoi yhä edelleenkin pitää häntä siellä, palasi hän
yht'äkkiä saaresta Roomaan ja haki kansantribunin virkaa, joka hänen
onnistui saadakin (123).

Tiberius Grakkus oli taistellut yhtä yhteiskunnan epäkohtaa vastaan;
Kaijus sen sijaan tarkoitti koko valtiomuodon parantelemista. Ensin hän
saattoi aikaan sen kansan päätöksen, että tribuni voitiin vast'edes
valita edelleen seuraavaksikin vuodeksi; sitenpä hän, jos pysyisi
kansan suosiossa, saisi aikaa tehdä työnsä loppuun. Miellyttääkseen
aikeihinsa kaupunkilaisia toimitti hän viljalain, joten köyhemmät
porvarit, valtionrahastosta annettavan avun kautta, saivat viljaa
huokeammasta hinnasta. Vallan siirtämiseksi suuren kansanjoukon käsiin
lakkautettiin centuria-kokousten jako viiteen varallisuusluokkaan; sen
sijaan saivat kaikki centuriat äänestää joka kerraksi erittäin arvalla
määrätyssä järjestyksessä.

Sen jälkeen kohta päätettiin asettaa jako-oikeus entiseen valtaansa.
Jaettavaksi ruvettiin nyt myöskin antamaan sellaista valtionmaata, jota
ei vielä ollut kellekään vuokrattu. Siitä tehtiin ensin Italiassa,
sitte myöskin maakunnissa roomalaisia siirtokuntia, joihin köyhiä
kansalaisia lähetettiin. Tehtiinpä sittemmin myöskin suuremmoinen
päätös: rakentaa jälleen Kartago ja jaella sen valtiolle omistettu
maa-alue roomalaisille siirtolaisille.

Kaijus Grakkus, täten saaden suuresta kansanjoukosta itselleen yhä
varmemman tuen, samalla myöskin koetti tehdä vastustajiansa keskenään
eripuraisiksi. Ylimystössä, joka oli niin yksimielisesti noussut
Tiberius Grakkusta vastaan, oli todella kaksi melkoisen erilaista osaa:
ne ylimykset, joiden hallussa oli korkeimmat virat ja joiden keskuksena
oli senaatti, ja _ritarit_, suurinta veroa maksavat, jotka olivat
kaikista rikkaimmat. Nämä ritarit yhtyivät yhtiöiksi, vuokrasivat
maakunnista valtion tulot ja harjoittivat sitte siellä kovaa
kiskomista. Nyt ehdotti Kaijus Grakkus, että ritareille annettaisiin
valtiollisten riitojen tuomio-oikeus, jota tähän asti olivat ainoastaan
senaattorit käyttäneet ja usein väärinkin. Ehdotettu laki hyväksyttiin.
Rooman kauppiasylimystö siten erosi sukuylimystöstä ja siirtyi kansan
puolelle. Senaatti kadotti myöskin suuren osan vaikutuksestansa
hallintoon, koska siihen kuuluvia asioita ruvettiin ratkasemaan
kansankokouksen päätöksillä. Senaatin tekemä Aasian verotusjärjestelmä
lakkautettiin ja uusi maata rasittava, mutta ritareille edullinen
pantiin toimeen. Verrattomalla toimeliaisuudella hoiti tribuni itse
erilaisimpia ja sotkuisimpia tehtäviä: hän valvoi viljan jakelemista,
valitsi tuomioistuinten jäsenet, perusti siirtopaikkoja, jopa johti
senaatin kokouksiakin.

Täten perustettuaan aivan uuden valtiomuodon koetti Grakkus
tyydyttääkseen italialais-liittolaisia hankkia heille Rooman
kansalaisoikeutta. Mutta siinä hän kohtasi jyrkkää vastarintaa juuri
itse kansan puolelta, joka, ollen arka Rooman kansalaisen
etuoikeuksistaan, ei suinkaan tahtonut antaa niistä osaa
liittolaisille. Täten tribunin ja kansan välille syntynyttä
erimielisyyttä käytti senaatti hyväkseen varsin taitavasti. Tribuni
Livius Drusus, joka oli senaatin puolella, osasi taivuttaa kansan
paljon lempeämmäksi ylhäisiä kohtaan. Kun Grakkuksen kansansuosio siten
jo oli vähennyt, tuli arvan kautta hänen tehtäväkseen lähtö Kartagoon
valmistelemaan uuden siirtopaikan perustamista sinne. Tätä hänen
poissaolonsa aikaa käyttivät hänen vastustajansa miten parhaiten
taisivat. Suoritettuaan tehtävänsä riensi Grakkus Roomaan, mutta eipä
enää onnistunut hänen pyrintönsä; häntä ei palattuaan valittu
seuraavaksi vuodeksi tribuniksi. Heti silloin konsuli Opimius ehdotti,
että Kartagon uudestaan rakentamisen päätös kumottaisiin, koska muka
sitä kaupunkia hävittäessä oli koko se paikkakunta kirottu. Asia oli
ratkaistava kansankokouksessa. Toisen konsulin toimittaessa tavan
mukaan pyhitysuhria Kapitoliumilla kehoitti eräs oikeudenpalvelija
kaikkia "huonoja kansalaisia" poistumaan; näyttipä hän samalla myöskin
tahtovan tehdä väkivaltaa Grakkukselle. Mutta tämän ystävät silloin
hänet heti surmasivat. Rankkasade viimein hajoitti kokouksen
suuressa sekasorrossa. Senaatti käski Opimiusta "katsomaan, ett'ei
valtiolle mitään vahinkoa tapahtuisi". Kansa asettui nyt vartioimaan
Grakkuksen asuntoa. Seuraavana päivänä anastivat tribunin suosijat
Aventinus-vuoren. Senaatti oli koonnut suuren joukon kannattajiansa ja
suojattejansa sekä raskasaseista sotaväkeä ja jousimiehiä. Opimius
hyökkäsi näiden johtajana Aventinukselle kokoutunutta kansanjoukkoa
vastaan, joka kohta joutui häiriöön ja kokonaan hajautui. Kaijus
Grakkus pakeni Dianan temppeliin. Hänen sanotaan siellä rukoilleen
jumalatarta, että Rooman kansa, rangaistukseksi kiittämättömyydestään,
ei koskaan pääsisi orjuudesta, johon se hänen hylkäämisellänsä
vapaaehtoisesti antautui. Temppelistä hän pakeni Tiberin yli pyhään
metsikköön ja siellä hänen käskystään uskollinen orja lävisti hänet
sekä sitte surmasi itsensäkin. Grakkuksen pään otti eräs ylimys,
saadakseen siten halpamaista voittoa. Konsuli oli näet luvannut hänen
päänsä tuojalle sen painon kultaa, ja ylimys nyt kaatoi irti hakattuun
päähän koko joukon sulaa lyijyä saadakseen vielä suuremman summan.
Neljättä tuhatta kansanpuolueen miestä kaatui samaan aikaan ylimysten
koston uhreina.

Kaijus Grakkus joutui kyllä saman kovan kohtalon omaksi kuin hänen
veljensä, mutta hän kuitenkin ennen kuolemaansa ehti hankkia tuhansille
kansalaisille maata ja omat asuinpaikat, heikontaa ylimysten valtaa ja
antaa italialais-liittolaisille paremman tilan toivoa. Johdonmukaisen
selvästi ja kekseliään viisaasti johti hän työtänsä, ja se kehittyi
uudeksi yhteiskuntajärjestykseksi, jonka peruspiirteet hän jo oli
suunnitellut. Hänen rukouksensa, jos hän sitä tuolla Dianan temppelissä
muuten olikaan lausunut, toteutui tosiaankin tavallansa, sillä Rooma
nyt vastustamattomasti edistyi yksinvaltaa kohti. Mutta sillekin oli jo
Kaijus Grakkus laskenut perustuksen.

Grakkuksien vihamiehet kirosivat heidän muistoansa. Mutta kaipaus
herätti kansan toivottomuudestaan. Se pystytti julkisesti Grakkuksien
kuvapatsaat, se pyhitti ne paikat, joissa heidät oli surmattu, ja
uhrasi siellä maan hedelmäin esikoiset, ja moni myöskin kävi niissä
paikoissa rukoilemassa.


Marius.

Ollen syntyään alhaisesta säädystä, maamiehen poika latinalaisesta
pikku kaupungista Arpinumista, kasvoi Marius niinkuin kansan miehet
ainakin hyvin vähätaitoisena, mutta elinvoimiltaan turmeltumattomana.
Hänellä tosin oli raaka ja jäykkä luonto, mutta pohjaltaan rehellinen
ja isänmaallinen mieliala, vaikka palava kunnianhimo, joka on monen
hyvänkin toimen vaikutin, hänessä myöskin kehitti huonoja luonteen
puolia.

Ensimmäisen sotapalveluksensa suoritti hän nuoremman Scipion johdolla
Numantian piirityksessä Espanjassa, osoittaen siellä suurta
urhollisuutta. Roomaan palattuaan valittiin hänet kansatribuniksi.
Hänen siinä virassaan toimeen panemansa laitokset tarkoittivat petoksen
estämistä äänestyksessä sekä köyhäin hävyttömän vaateliaisuuden
poistamista viljan jaossa. Ne osoittavat hänessä silloin
enemmin vallinneen oikeudentunnon kuin minkään kansanjoukkojen
viehättämishalun. Kuitenkin ylhäiset aavistivat jo aikaisin hänestä
saavansa vastustajan.

_Sota Jugurtaa vastaan_ näytti selvästi ylimystön itsekkäisyyden
ja antoi Mariukselle tilaisuutta osoittaa hyvää sodan johtotaitoa.
Masinissan poika Micipsa jakoi ennen kuolemaansa valtakuntansa kahdelle
pojalleen ja antoi myöskin osan veljensä pojalle _Jugurtalle_.
Tämä heti murhautti toisen serkkunsa. Eloon jäänyt veljes Adherbal
pelkäsi henkensä olevan vaarassa ja pyysi Roomasta apua. Senaatti
laittoi sinne lähetystön, mutta Jugurta lahjoi lähettiläät, niin että
he tuomitsivat hänen eduksensa. Heti sen jälkeen hyökkäsi Jugurta
myöskin Adherbalin päälle ja surmautti hänet hirveästi kiduttavalla
tavalla. Nyt täytyi senaatin ainakin näön vuoksi lähettää sotajoukko
Afrikkaan. Jugurta taaskin lahjoi päällikön ja sai häneltä rauhan.
Mutta tribuni Memmius paljasti kansalle koko tuon hävyttömyyden
ja sai aikaan, että Jugurta kutsuttiin Roomaan. Siellä tämä
viekas afrikkalainen lahjoi yhden tribunin, ja kun Memmius sitte
kansankokouksen edessä vaati häntä nimittämään ne Rooman ylimykset,
jotka olivat ottaneet häneltä vastaan rahaa, lausui lahjottu tribuni
mahtikieltonsa (veto-sanansa) kaikkea Jugurtan tilintekoa vastaan, että
kansankokouksen täytyi tyhjin toimin erota. Saaden uutta rohkeutta
tuosta menestyksestä murhautti kuningas sitte julkisesti kadulla
Masinissan pojanpojan Massivan, jota eräs roomalaispuolue aikoi
korottaa Numidian valtaistuimelle. Sen jälkeen Jugurta purjehti mitään
kärsimättä Afrikkaan. Katsoessaan laivasta taaksensa Roomaan, huudahti
hän: "Voi, sinua kavala kaupunki, sinä olisit kyllä tarjona kaupaksi,
jos vain löytyisi ostaja."

Nyt lähetti senaatti Jugurtaa vastaan konsuli Metellus-vanhuksen, joka
johti sotaa tehokkaasti ja voitollisesti. Mutta entisen häpeän
seurauksista hän sillä menestyksellään ei kuitenkaan saanut säätyänsä
pelastetuksi. Tutkinto, joka kesti koko kaksi vuotta, pidettiin
tuomarein edessä, jotka toimivat niin ankarasti, että neljän konsulin,
niiden joukossa myöskin Opimiuksen, täytyi lähteä maanpakoon.
Rohkaistuneena kansanpuolueen voitosta pyysi Marius Metellukselta
loma-aikaa lähteäkseen Roomaan hakemaan konsulin virkaa. Ja hän viran
saikin "sotasaaliksi ylhäisiltä".

Uusi konsuli alkoi virkansa tärkeällä toimella. Hän otti sotajoukkoon
vähimmin verotetut kansalaiset, joilla ei tähän asti ollut oikeutta
sotapalvelukseen. Tämä muutos, vaikka se alkuaan tehtiin yksinomaan
sotalaitoksen eduksi, oli hyvinkin tärkeä; sillä oikeastaan vasta
yhdeksänvuotisen sotapalveluksen jälkeen saatiin oikeus hakea
korkeampia valtionvirkoja. Niinkuin Grakkukset olivat hankkineet
kansalle osallisuuden valtion maahan, niin hankki Marius sille pääsyn
valtion virkoihin.

Kun Marius tuli Metelluksen jälkeen päälliköksi Afrikkaan, loppui sota
siellä pian. Valloitettuaan Numidian valtakunnan useimmat kaupungit
tunkeutui päällikkö äsken kootun kansan-sotajoukkonsa kanssa
sanomattomien vastuksien läpi vedettömäin ja myrkyllisistä käärmeistä
viliseväin seutujen kautta Jugurtan tärkeimpään kaupunkiin sekä ryösti
ja hävitti sen perin pohjin. Kohta sen jälkeen valloitettiin se
vuorilinna, jossa kuningas säilytti aarteitansa. Jugurta pakeni
sukulaisensa Mauretanian kuninkaan Bokkuksen luo, joka kuitenkin
taivutettiin antamaan pois pakolainen. Marius vietti nyt Roomassa
muhkean riemusaaton kansan iloitessa. Jurgurtan täytyi kahleissa astua
voittajan vaunujen edellä; sitte hänet alastomana sysättiin
maanalaiseen vankeuteen. Kuusi päivää sai hän siellä kärsiä näljän
tuskia, kunnes vartiat hänet viimein kuristivat kuoliaaksi.

_Sota kimbriläisiä ja teutonilaisia vastaan_. Valtakunnan
pohjoisrajaa uhkasi hirvittävä myrsky. Kaksi pohjoismaista kansaa,
_kimbriläiset_ ja _teutonilaiset_, oli lähtenyt liikkeelle
asuinpaikoiltaan, joiden sanotaan olleen Itämeren rannoilla, ja he
siirtyivät yhä edemmäksi etelää kohti. Jättiläisvartalollaan, hurjalla
rohkeudellaan ja inhottavalla muodollaan levittivät he kaikkialle
kauhistusta. Kolmessa taistelussa peräkkäin voittivat he Rooman
sotajoukot, joita ylhäissukuiset konsulit johtivat. Italia jo vapisi
noiden hirvittäväin raakalaisten pelosta eikä vuodeksi 104 kukaan
uskaltanut hakea konsulin virkaa. Marius otti vastaan sen vaikean
toimen ja ylimysten vastustamatta valittiin hänet neljä kertaa
peräkkäin (vuosiksi 104-101) konsuliksi.

Saapuessaan Galliaan, jossa hän oli luullut kohtaavansa raakalaiset,
hän ei heitä tavannutkaan, koska kimbriläiset olivat hävitellen
kulkeneet Espanjaan ja teutonilaiset toiselle taholle. Vasta kahden
vuoden kuluttua palasivat he. Marius tänä väliaikana harjoitti
sotamiehiänsä, totutti heitä kärsimään vaivoja, vahvisti heidän
rohkeuttansa ja sai heidät noudattamaan ankaraa kuria. Käskynsä alaisia
kohteli hän oikeudentuntoisesti. Kun hänen veljensä pojan, erään
sotajoukon päälliköistä, murhasi muuan sotamies, jota hän oli häväisten
loukannut, tutkitutti Marius tarkkaan asian, ja kun syytetty kertoi
koko tapauksen, pani päällikkö itse hänen päähänsä seppeleen, jollaisia
muuten annettiin kiitettävistä teoista. Siten hän, vaikka hänen
olemuksensa olikin ankara, tyly ja vastenmielinen, saavutti sotamiesten
kunnioituksen, jotka huomasivat juuri hänet oikeaksi mieheksi
vastustamaan kimbriläisiä.

Raakalaisten palattua tapasi Marius ensin teutonilaiset (102). Iser- ja
Roone-jokien yhtymäpaikassa oli roomalaisilla linnoitettu leiri, jonka
sisällä Marius piti väkeänsä, totutellen sotamiehiä näkemään
vihollisten villiä muotoa, kuulemaan heidän kovaa huutoansa ja
tuntemaan heidän aseitansa. Eräs teutonilaispäällikkö oli niin nenäkäs,
että vaati Mariusta kaksintaisteluun. "Jos olet kyllästynyt elämään,
niin voithan hirttää itsesi", vastasi roomalaispäällikkö. Viimein
raakalaiset kulkivat leirin ohitse, huutaen roomalaisille sotamiehille
menevänsä nyt Italiaan ja kysyen, eivätkö roomalaiset tahtoneet
lähettää terveisiä vaimoillensa ja lapsillensa. Töin tuskin saattoi
Marius hillitä väkensä raivoa. Mutta raakalaisten mentyä seurasi
roomalaisjoukko jäljestä ja saavutti heidät _Akva Sekstian_
(nykyisen Aixin) luona, johon Marius asettui edulliseen paikkaan. Ensi
päivänä hyökkäsi hän teutonilaisten liittolaisten ambronilaisten päälle
ja voitti heidät kokonaan. Roomalaiset takaa ajaen ryntäsivät
voitettujen leiriin ja kohtasivat siellä ambronilaisten vaimot, jotka
kirveillä ja miekoilla ahdistivat milloin roomalaisia, milloin omia
pakenevia miehiänsä, kunnes hekin kaatuivat voittajain käden kautta.
Nyt seurasi kamala yö; teutonilaisten valituksia kaatuneiden
veljein tähden ja heidän hurjia sotalaulujansa kuului joka taholta
roomalaisten leiriin. Päivän koittaessa asetti Marius sotaväkensä
taistelujärjestykseen ja antoi ratsuväkensä alottaa taistelun.
Raskaina, tiheinä joukkoina vyöryivät teutonilaiset roomalaislegioneja
vastaan. Mutta puolen päivän aikaan alkoivat raakalaisten rivit horjua,
ja kun uusi väijyksiin asetettu roomalaisjoukko yht'äkkiä syöksyi
esiin, tuli voitto täydelliseksi. Kaatuneita vihollisia sanotaan olleen
niin paljo, että Massilian asujamet kauan aitasivat viinitarhojansa
heidän luillaan.

Seuraavana vuonna kimbriläiset ajoivat roomalaispäällikön
_Katuluksen_ Ylä-Italiasta pois Po-joen toiselle puolelle. Heidän
aikomuksensa oli yhdistyä teutonilaisiin, joiden kohtalosta he eivät
vielä tienneet mitään, sekä sitte marssia suoraa päätä Roomaan. Mutta
keväällä 101 yhtyivät sen sijaan Marius ja Katulus, ja roomalaiset,
50,000 miestä, menivät jälleen Po-joen yli. Kimbriläiset nyt ryhtyivät
sovinnon hieromiseen ja tarjosivat rauhaa, jos roomalaiset suostuivat
antamaan maata heille ja heidän veljillensä teutonilaisille. "Teidän
veljenne teutonilaiset", vastasi Marius, "ovat saaneet maan, jota
heiltä ei suinkaan koskaan riistetä." Ja näyttääkseen kimbriläisille
heidän veljiensä kohtalon tuotti hän esiin teutonilaisten vangitun
kuninkaan Teutobakin.

_Vercellan_ kedolla lähellä Veronaa oli ratkaseva taistelu.
Kimbriläiset olivat asettuneet suureen nelikulmaan ja ensimmäinen rivi
oli sidottu kiinni rautakahleesen, että miehet pysyisivät oikein
taajassa. Roomalaisten puolella johti Katulus keskijoukkoa. Marius oli
asettanut väkensä molemmille siiville. Raakalaisjoukot vyöryivät esiin
kuin suuren meren aallot. Roomalaiset ottivat levollisessa
järjestyksessä ja säännöllisesti tihennetyissä riveissä vastaan tuiman
rynnäkön. Puoli-alastomat ja siis helposti haavoittuvaiset kimbriläiset
eivät vaskimiekoillaan, jotka taipuivat joka iskusta, voineet kestää
roomalaisten harjautuneita ja hyvin johdettuja legioneja, kun lisäksi
vielä aurinko ja tuuli olivat heillä haittana. Katulus saavutti ensin
keskustassa ratkasevan menestyksen ja kohta tuli roomalaisten voitto
täydelliseksi taistelukentällä. Mutta voitetut pakenivat vaunulinnaansa
ja siellä miesten sivulla taistelivat kimbriläisnaiset, jotka viimein
lävistivät itsensä kuoliaaksi, kun ei enää näkynyt mitään pelastuksen
toivoa. Viimein syöksyi kimbriläisten leiristä esiin suuri joukko
koiria, joita vastaan roomalaisten täytyi taistella monta tuntia.
Kimbriläisiä sanotaan maanneen kentällä, jossa hirmuinen taistelu oli
riehunut, enempi kuin 120,000, ja kuitenkin saattoi Marius vielä ottaa
36,000 vankia. Sivistymätön mies, karkea sotilas oli tässä mahtavalla
voimain punnituksella pelastanut etelämaailman sivistyksen ja sen
laeilla järjestellyn yhteiskunta-laitoksen.

Jo taistelukentällä aljettiin kiistellä, kumpiko oli enemmin tehnyt
voiton saavuttamiseksi. Moni tahtoi antaa ylimys Katulukselle suurimman
kunnian. Mutta yleinen ääni antoi palkinnon ylipäällikölle. Marius piti
komean riemusaaton, johon hän salli Katuluksenkin ottaa osaa.
Riemusankarin edellä kuljetettiin vangittua Teutobak-kuningasta, joka
oli niin pitkä, että ulottui ylemmäksi voitonmerkkejä. Kansa, katsoen
Mariusta omaksi päällikökseen, sanoi häntä Rooman kolmanneksi
perustajaksi ja uhrasi atrioilla juomauhria hänelle niinkuin jumalalle.


Marius ja Sulla.

Sulla oli monessa suhteessa Mariuksen vastakohta. Ollen syntynyt
ylhäisestä suvusta oli hän saanut hienon sivistyksen, mutta myöskin
imenyt ylhäisten itsekkäisyyden ja turmeltuneet tavat. Hän himoitsi
nautintoja enemmin kuin kunniaa. Hänellä oli tarkka arvostelukyky,
tavaton valtiomiehen taito ja ripeä toimintavoima, mutta samalla
hillitsemätön nautinnonhimoisuus ja kylmä sydämmettömyys. Kykenemättä
rakkaudella ja innostuksella antautumaan mihinkään suureen tehtävään ja
uskomatta siveellistä maailman järjestystä, hän ei antanut töitänsä
velvollisuudentunnon, vaan nautinnon ohjata. Sentähden hän myöskin
katsoi elämänsä runsasta menestystä ainoastaan sattumuksien leikiksi.
Ja koska hän luki suuret tekonsa sattumuksen ansioksi, sanoi hän
itseänsä mielellään "onnelliseksi".

Jo siihen aikaan, kuin Sulla oli Mariuksen käskyn alaisena, voitiin
aavistaa hänestä tulevan Mariukselle kilpailijan. Kun Marius vastuksia
kärsien taisteluilla kukisti Jugurtan voiman ja pakotti hänet
pakenemaan, niin Sulla se juuri ystävyyden teeskentelemisellä ja
hyvillä sanoilla sai taivutetuksi kuningas Bokkuksen antamaan
pakolaisen roomalaisille. Senpä tähden ylhäisten puolue ylistelikin
Sullaa sodan varsinaiseksi päättäjäksi. Ratkasevassa taistelussa
kimbriläisiä vastaan seisoi Sulla neuvonantajana Katuluksen sivulla. Jo
silloin vallitsi erimielisyys hänen ja Mariuksen välillä. Sitte
seuraavassa liittolaissodassa osoitti Sulla sellaista etevyyttä, että
hän himmensi kunniakkaan kilpailijansa. Siispä kun oli aljettava sota
Ponton mahtavaa kuningasta _Mitridatesta_ vastaan, joka pyrki
Vähä-Aasian herraksi sekä sitä varten hyökkäsi Rooman liittolaisten
päälle ja surmautti joukottain Rooman kansalaisia, niin Sulla valittiin
senaatin vaikutuksesta konsuliksi ja päälliköksi Mitridatesta vastaan.

_Mariuksen pako ja väkivalta-hallitus_. Raivoissaan kilpalijansa
korotuksesta liittyi Marius väkivaltaiseen kansantribuniin
_Sulpiciukseen_. Tämän onnistui saada aikaan kansanpäätös, jonka
mukaan päällikkyys oli riistettävä Sullalta ja annettava Mariukselle.
Töin tuskin pääsi Sulla pakenemaan hänelle määrättyjen legionein luo,
jotka seisoivat Kampaniassa, mutta ne hänen puheestaan niin mieltyivät
häneen, että kivittivät ne sotatribunit, jotka aikoivat Mariuksen
puolesta ryhtyä sotaväkeä johtamaan. Sitte Sulla läksi kuuden legionin
kanssa Roomaa vastaan. Kun vastapuolue teki itsepäistä vastusta, käski
hän jousimiesten ampua tulisia nuolia taloihin ja sieppasi itse
sydämmettömän päättäväisesti soitsun, osoittaen siten aikeensa sytyttää
kaupungin. Silloin täytyi kaiken vastustuksen lakata. Sulla marssi
voitollisesti Roomaan ja Mariuksen täytyi paeta.

Vaihtelevia kohtaloita kärsi päällikkövanhus pakomatkallansa.
Kiihkeästi vainottuna onnistui hänen päästä Ostiaan, josta hän löysi
heikon venheen ja nousi siihen. Myrsky ajoi venheen Circeji-kaupunkiin.
Väsyksissä merimatkasta ja näljänvaivoista täytyi hänen vihollistensa
väijymisiä karttaakseen paeta syvälle läheisiin metsiin. Siten saapui
hän lähelle Minturna-kaupunkia. Silloin hän yht'äkkiä huomasi toisella
puolellaan vihamielisen ratsujoukon ja toisella kaksi laivaa. Hän
riensi heti toiseen laivaan ja saikin aluksi turvaa merimiehiltä. Mutta
kohtapa he katuivat. Mariuksen kerran maatessa rannalla purjehtivat he
kavalasti pois jättäen vanhuksen oman onnensa nojaan. Hämmästyen läksi
hän kulkemaan tiettömiä soita, kunnes viimein saapui yksinäiseen
majaan. Siinä asui vanha ukko, joka liikutettuna Mariuksen onnettomasta
kohtalosta kätki hänet luolaan Liris-joen rannalle. Mutta kun Sullan
ratsumiehet tulivat sinnekin, riensi hän Minturnan suolle, riisui
vaatteensa ja piilottui ruohokkoon, jossa vesi ulottui hänelle kaulaan
asti. Ratsumiehet sittekin huomasivat hänet, vetivät ylös ja veivät
vankina kaupunkiin.

Minturnan neuvosto aikoi nyt Rooman senaatin käskyn mukaan surmata
Mariuksen. Kimbriläinen orja lähetettiin miekka kädessä vankilaan
panemaan murhaa toimeen. Mutta kun orja huomasi vankilan hämärässä
päällikkö vanhuksen julman katseen ja kuuli hänen kovalla äänellä
ärjäsevän: "orja! uskallatko tappaa Mariusta?" pakeni hän kauhuissaan
ja viskasi pois miekkansa. Minturnalaiset katsoivat orjan pelkoa
jumalain viittaukseksi ja vapauttivat Mariuksen, joka pääsi sitte
vahingotta meren yli Afrikkaan. Saatuaan matkalla kuulla, että hänen
poikansa ja muutamia puoluelaisiaan oli Numidiassa, purjehti hän ensin
vanhan Kartagon satamaan. Mutta hänen noustuaan maalle ja viivyttyään
vähän aikaa hävitetyn kaupungin jäännöksiä katselemassa saapui maaherra
Sekstiukselta liktorin kautta hänelle käsky heti lähteä pois Afrikasta.
Pitkän ajan oli Marius vaiti synkkiin mietteihin vaipuneena. Viimein
hän lausui: "sano Sekstiukselle, että näit Marius-vanhuksen Kartagon
raunioilla!"

Ennen lähtöään Afrikasta tapasi hän poikansa ja muutamia
puoluelaisiaan, jotka olivat olleet vähällä joutua Numidian kuninkaan
vangeiksi. Heidän kanssansa purjehti hän Afrikan rannasta etäiseen
Cercina-saareen ja vietti siellä talven, mietiskellen kostoa.

Tällä välin oli Sulla lähtenyt sotajoukkoinen retkelle. Uusi konsuli
_Cinna_ oli kansan puolueen miehiä, mutta hänen virkaveljensä
Oktavius ja ylhäisten puolue olivat karkoittaneet hänet pois Roomasta.
Tämä Cinna nyt kehoitti Mariusta palaamaan Italiaan. Hänen noustuaan
Etrurian rannalle riensivät hänen puoluelaisensa joka taholta sinne
kokoon. Hän marssi nyt Cinnan kanssa Roomaa vastaan. Senaatilla kun ei
ollut keinoja millä puolustaa kaupunkia, täytyi sen tunnustaa Cinna
konsuliksi ja lähetystön kautta pyytää häntä tulemaan Roomaan. Kun nämä
lähettiläät vietiin Cinnan eteen, istui hän virkaistuimellaan, yllänsä
kaikki konsulinarvon virkamerkit. Ääneti seisoi Marius hänen sivullaan,
mutta päällikkövanhuksen katse paloi vihasta ja kostonhimosta.

Cinna kulki sisälle kaupungin portista, mutta Marius jäi vähäksi aikaa
ulkopuolelle, lausuen katkeralla äänellä: "maanpakolaistenhan ei ole
lupa astua kaupunkiin; jos minua tarvitaan, on minun tuomioni
peruutettava." Sentähden täytyi kutsua kansa kokoon kumoamaan Mariuksen
maanpako-tuomiota. Mutta kun kolme osastoa oli ehtinyt äänestää hänen
takaisin kutsumisensa puolesta, ei hän enää kauemmin jaksanut pidättää
hurjaa kiihkoansa. Hän marssi aseellisten puoluelaistensa kanssa
kaupunkiin ja pani heti toimeen kauhistavan verisaunan. Hänen
pienimmästäkin viittauksestaan surmasivat asemiehet suuren joukon
vastaan tulevia ihmisiä, ja nekin, joiden tervehdykseen Marius vain ei
vastannut, hakattiin säälimättä kuoliaaksi. Kun tällaista murhailua
kesti viisi päivää, kyllästyi siihen Cinna. Mutta kun villejä
orjalaumoja ei saatu lakkaamaan, piiritti Cinna heidät äkisti yöllä ja
surmautti kaikki tyyni. Verisaunan lakattua Marius ja Cinna
nimityttivät omavaltaisesti itsensä konsuleiksi. Marius oli nyt
seitsemättä kertaa valtion korkeimmassa virassa, vaan eipä sitä kunniaa
kestänyt kauan. Senaatille tuli Sullalta kirje ilmoittaen, mitä
voittoja oli saavutettu Kreikanmaassa, ja lupasi hän kohta palata
kostamaan vihollisillensa. Se sanoma herätti Mariuksessa levottomuutta,
jota hän koetti juomisella tukeuttaa. "Vaikka leijona on poissa",
lausui hän, "niin kuitenkin tuntuu kamalalta hänen luolassaan
oleskelu." Viimein hän kääntyi ankaraan tautiin. Kuumeen houreissa oli
hän johtavinaan Rooman sotajoukkoja Mitridatesta vastaan, mutta
levollisempina välihetkinä valitti hän kuolevansa, saamatta toivettaan
toteutumaan. Kuollessaan (86) oli hän 70 vuoden ikäinen ja oli pitänyt
17 päivää seitsemättä konsulinvirkaansa.

_Sulla Mitridatesta vastaan_. Sill'aikaa kuin Marius Roomassa
päästi kostonhimonsa ankarasti raivoamaan, taisteli Sulla valtakunnan
mitä vaarallisinta vihollista vastaan. Kuningas Mitridates oli voimakas
ja toimelias mies. Juosten sai hän kiinni nopeimmankin metsänotuksen,
hän jaksoi hillitä hurjimmankin hevosen ja metsästysretkillä kaatoi
hän tulisimmassa ratsastusvauhdissa saaliinsa. Hän suosi omalla
tavallansa kreikkalaista taidetta ja historian kirjoitusta, hän puhui
kahtakymmentä kahta kieltä ja muisti joka sotamiehen nimen koko
sotajoukossaan. Kaikki keinot olivat hänestä yhtä luvalliset hänen
pyrkiessään toivotun tarkoituksen perille; väkivaltaa ja viekkautta,
julmuutta ja uskottomuutta käytti hän, eikä säästänyt ihmishenkeä.
Aluksi hän anasti osan Paflogoniaa, sitte murhautti Kappadokian nuoren
kuninkaan, voidakseen anastaa hänen maansa ja viimein hän sytytti
sisällisen sodan Bityniassa ja auttoi siellä toista puoluetta. Kun nyt
roomalaiset auttoivat toista puoluetta ja sitä paitsi asettivat
Kappadokiaan uuden kuninkaan, alkoi hän yhdessä Armenian kuninkaan
kanssa sodan heitä vastaan. Helposti sai hän valloitetuksi Vähä-Aasian
länsirannikon ja levitti sitte kaikkiin niihin kaupunkeihin käskyn
surmata yhtenä päivänä kaikki niissä elävät roomalaisperheet. Kun
roomalaisia vihattiin heidän saaliinhimonsa tähden, toteltiin tuota
käskyä mielellään, ja nyt tehdyssä hirvittävässä verisaunassa sanotaan
hukkuneen yhdeksättä kymmentä tuhatta roomalaista.

Mitridates itse jäi Aasiaan, valiten asuinpaikakseen Pergamon, ja
lähetti päällikkönsä _Arkelaon_ Kreikanmaahan, jossa hän toivoi
yhtä suuren vihan roomalaisia kohtaan vallitsevan kuin Aasiassakin.
Koko joukko kreikkalaiskaupunkeja antautuikin heti Mitridateen
puolelle, niiden joukossa varsinkin Atena. Nyt saapui Sulla
Kreikanmaahan ja marssi suoraa päätä Atenaa kohti sekä koetti kaikin
voimin nopeasti päästä kaupungin herraksi. Saadakseen piiritysneuvoja
hakkuutti hän puut Akademian metsiköstä ja poistaakseen varain puutetta
ryösti hän Delfin temppelin. Näljän hätä pian alkoi hirveästi raivota
Atenassa, ja silloin täytyi kaupungin ruveta hieromaan sovintoa, mutta
kuitenkin otettiin se äkkiarvaamatta väkirynnäköllä. Ryöstäen ja
murhaten tunkeutuivat Sullan sotamiehet kaupunkiin ja panivat toimeen
hirvittävän verisaunan. Vasta seuraavana päivänä hillitsi Sulla
sotamiestensä hurjan raivon ja armahti kaupunkia, sanoen "antavansa
anteeksi monelle muutamien, eläville kuolleiden tähden".

Kahdessa verisessä taistelussa voitti Sulla Arkelaon. Viimeinen ja
verisempi taistelu pysyi kauan ratkasematta. Jo yrittivät roomalaiset
peräytymään, vaan silloin Sulla rohkeasti hyppäsi maahan ratsunsa
seljästä ja tempasi lippumiehen kädestä kotkamerkin, sanoen:
"Tässä minä tahdon kuolla! Jos teiltä kysytään, missä luovuitte
päälliköstänne, niin sanokaa: Orkomenon luona!" Sotamiehet häpeissään
palasivat ja vihollinen voitettiin ankaralla taistelulla niin perin
pohjin, että Arkelaon itsensä täytyi pysyä kaksi päivää piilossa
eräässä suossa, ennenkuin hänen onnistui päästä pakoon.

Sittemmin ollessaan suullisesti Sullan puheilla täytyi Mitridateen
tyytyä voittajan määräämiin ehtoihin. Kuninkaan piti luovuttaa kaikki
valloituksensa, maksaa 2,000 talenttia ja antaa pois 70 laivaa.
Vähä-Aasian kaupungeista kiskottiin sitte äärettömiä summia; heidän
täytyi yhdessä maksaa pakkoveroa 20,000 talenttia ja sitä paitsi
kalliilla tavalla ravita ja vaatettaa Sullan sotajoukkoa. Näillä
kiskomisilla hankki hän itselleen runsaat varat kohta alkavaan
sisälliseen sotaan.

_Sullan paluu ja hirmuhallitus_. Hyvin varustetun sotajoukon
kanssa, jossa oli runsaasti 40,000 miestä, palasi Sulla Italiaan. Mutta
kansanpuolueella, jota moni Italian kansa, varsinkin samnilaiset,
auttoivat, oli lähes viisi kertaa suurempi sotavoima. Heti Sullan
tultua meni moni ylhäinen mies väkinensä hänen puolelleen; toinen
konsuli voitettiin, toisen väki houkuteltiin luopumaan ja samnilaiset
kukistettiin. Kuullessaan nämä tappiot huudahti _Karbo_,
kansanpuolueen uusi johtaja, että Sulla oli yht'aikaa leijona ja kettu,
mutta kettu oli vaarallisempi leijonaa.

Roomaan marssittuaan kokosi Sulla Bellonan temppeliin senaatin ja piti
sille mahtavan ja uhkaavan puheen. Temppelin edessä "suuressa
sirkuksessa" surmattiin sill'aikaa hänen käskystään 6,000 vangittua
samnilaista, ja kun onnettomain kuolonuhrien valitushuudot kuuluivat
temppeliin ja senaattorit peljästyen hypähtivät ylös istuimiltaan,
lausui Sulla jääkylmällä välinpitämättömyydellä: "älkää tuosta huoliko,
kokoontuneet isät, siinä vain muutamia pahantekijöitä minun käskystäni
kuritetaan." Kansankokouksessa hän sitte julkisesti lausui, ett'ei hän
aikonut säästää ketään, joka oli kantanut aseita häntä vastaan, ja hän
piti sanansa hirvittävällä tavalla.

Pääkaupungissa alkoi heti julma murhaileminen. Sydämmettömällä
säännönmukaisuudella teki Sulla tuon tuostakin varsinaiset luettelot
kuolemaan määrätyistä henkilöistä. Näiden "proskriptsionein" kautta,
kuten noita listoja sanottiin, joutui kuoleman uhriksi toista sataa
senaattoria, 2,500 ritaria ja ääretön paljous muita kansalaisia. Kenen
nimi oli luettelossa, hän oli kuoleman oma, hänen omaisuutensa
anastettiin ja hänen lapsensa julistettiin perinnöttömiksi; murhaaja
sitä vastoin sai palkinnoksi kaksi talenttia. Näinä kauhun päivinä
tehtiin hirvittäviä rikoksia; orjat kavalsivat isäntiänsä, lapset
surmasivat vanhempiansa, temppelit ja alttarit tahrattiin viattomain
verellä. Runsain määrin tyydyttelivät voittajat yksityistäkin
kostonhimoansa sekä toisten omaisuuden himoitsemistansa; moni menetti
henkensä ainoastaan puutarhansa, huvilansa tai aarteitensa tähden.
Murhaajat, ollen enimmäkseen palkattuja gallialaisia, hakkasivat
uhrinsa kuoliaaksi, missä hyvänsä heitä tapasivat, ja astuivat sitte
surmatun veristä päätä kantaen saamaan palkintoansa. Näiden kauhujen
vaikutuksen ollessa vielä ihan tuoreena piti Sulla loistavan
riemuretken, jolloin hän kerskailevasti levitteli äärettömiä
aarteitansa, jotka oli tuonut sotaretkeltään.

_Sullan valtiomuoto ja kuolema_. Heti palattuaan nimitytti
Sulla senaatilla itsensä diktaattoriksi elinajakseen. Säätäen
koko joukon lakeja koetti hän nyt uudistaa ja vahvistaa vanhaa
yhteiskunta-järjestystä, joka oli kansanvallan voimistuessa osaksi
hajonnut. Täyttääkseen suurta aukkoa, jonka sisällinen sota oli tehnyt
senaattiin, valitsi hän 300 miestä ritarisäädystä sen jäseniksi.
Lisäten niiden virkain pitäjiä, jotka oikeuttivat pääsemään senaattiin,
edisti hän myöskin sen neuvoskunnan merkityksen karttumista. Senaatti
sai takaisin tuomiovallan. Viroissa voitiin täst'edes yletä ainoastaan
määrätyssä järjestyksessä; vähintään kaksi vuotta täytyi kulua, ennen
kuin kukaan sai astua uuteen virkaan, ja vähintään kymmenen vuotta,
ennen kuin hän sai uudestaan astua virkaan, jossa oli ennen ollut.
Siten tahtoi Sulla estää tähän asti virkamiesten asettamisessa
vallinneita epäkohtia ja varsinkin saman henkilön pääsemistä monta
kertaa peräkkäin konsuliksi. Tietysti vähennettiin melkoisesti
varsinkin kansantribunien valta. He eivät saaneet tehdä mitään
lakiehdotuksia, heidän veto-kieltonsa lausumisoikeus rajoitettiin ja
sen väärinkäytöksestä säädettiin sakkoja. Sitä paitsi määrättiin, että
kansantribunina ollut ei koskaan enää sittemmin saanut astua mihinkään
muuhun valtionvirkaan. Muutamissa maakunnissa järjestettiin
verotuslaitos uudestaan. Italiassa koko joukko sotilassiirtokuntia
tehtiin niistä kaupungeista, jotka Sulla oli määrännyt sotamiehilleen:
entiset omistajat menettivät mahtikäskyn kautta maansa ja asuntonsa,
jotka Sullan sotilaat heti anastivat. Muuten säädettiin myöskin lakeja,
jotka tarkoittivat oikeusolojen turvaamista ja ylellisyyden leviämisen
vastustamista.

Kaikkein ihmeeksi luopui Sulla vapaaehtoisesti diktaattorin-arvostaan
(79) ja antoi kansalle jälleen oikeuden asettaa konsuleja. Sitte käveli
hän yksityishenkilönä edes takaisin Rooman torilla ikään kuin
kehoittaen ketä hyvänsä vaatimaan häneltä tiliä. Kaikki väistyivät
kunnioittavasti pois peljätyn miehen tieltä, sillä vaikka hänellä ei
enää ollutkaan valtaa, suojelivat häntä vanhat sotilaansa. Kansalle hän
toimitti muhkeat pidot, joita kesti monta päivää. Sitte siirtyi hän
komeaan huvilaansa Kuma-kaupungin luo. Näyttelijäin ja kevytmielisten
naisten seurassa vietti hän siellä elämää, joka ei suinkaan ollut hänen
ylellisyyslakiensa mukaista. Välistä kirjoitteli hän elämäkertaansa ja
toisinaan otti työkseen yleisiä toimia. Hän kuoli vuonna 78 erään
kertomuksen mukaan syöpäläisten paljoudesta, joita oli äärettömästi
hänen kasvanut, vaan toisen tiedon mukaan äkillisestä veren juoksusta.

Sullan valtiomuoto oli kuin linnaksi rakennettu kansan valtaa vastaan,
joka ilman tätä hillitsevää voimaa ehkä olisi turmeltunut
vallattomuudeksi. Diktaattorin mieliala oli kuitenkin liian
väkivaltainen ja kiivas yritykseen, joka vaati suurinta varovaisuutta.
Hänen parannuksensa olivat rohkeat ja epäilemättä hyvää tarkoittavat ja
ne pantiin myöskin toimeen johdonmukaisesti ja voimakkaasti. Mutta ne
eivät perustuneet vallitsevaan ajanhenkeen, jota ne päin vastoin
uhoittelivat. Senpä tähden ne eivät myöskään juurtuneet kansan mieleen.
Mutta vaikkapa ajan suunnan mahtava virta vähitellen huuhtoikin pois
sulut, joita Sulla asetteli sitä vastaan, niin kuitenkin näyttää
lainsäätäjä tällä lakityöllään koettaneen edes osaksi sovittaa, mitä
hän oli rikkonut proskriptsioneillaan ja muuten esimerkillään.


Pompejus ja Caesar.

Sullan kuoltua oli Pompejus eittämättä etevin mies Rooman
tasavallassa. Hänen ulkonaisessa käytöksessään oli hiljaista tyyneyttä
ja kohteliasta erillään-pysyväisyyttä, jotka tuottivat suurempaa
loistoa hänen tavattomille sielunlahjoilleen, kuin luonto oli hänelle
antanut. Rakastaen hiljaista perhe-elämää oli hän silloisista
roomalaisylimyksistä niitä harvoja, joiden siveellinen elämä oli
moitteeton. Jonkinmoinen mukavuutta tavoitteleva hitaisuus levitti
ikäänkuin sumua hänen olemuksensa ympärille, mutta ratkasevina hetkinä
välähteli siitä rohkea päättäväisyys ja toimikykyinen voima. Näitä
ominaisuuksia osoitti hän jo aikaisin. Hänen isänsä Pompejus Strabo,
joka menestyen taisteli liittolaissodassa ja kuului ylhäisten
puolueesen, ei ollut suosittu sotamiestensä kesken. Kerran he tekivät
kinastuksenkin ja tarttuivat aseihin. Päällikkö itse ei uskaltanut astua
heidän eteensä, mutta nuori Pompejus riensi keskelle joukkoa, kehoitti
sotamiehiä kiivaasti järjestykseen ja viskautui viimein pitkäkseen
leirinportin eteen, sanoen, ett'ei kukaan ollut pääsevä pois leiristä
muuten kuin hänen ruumiinsa ylitse. Niin mahtavasti vaikutti tämä
päättäväisyys, että kapina tuota pikaa lakastui.

Mariuksen hallitessa Roomassa eli Pompejus tiluksillaan, mutta hänen
kuoltuaan alkoi hän taas toimia. Huomatessaan ylhäisimpäin ja
korkeimmissa viroissa olijain joka taholta tulvivan Sullan leiriin, ei
hän tahtonut osoittaa olevansa pakolainen eikä kykenemätön avunhakija.
Senpä tähden hän omilla varoillaan pestasi sotilaita ja moni myöskin
meni hänen puolelleen, niin että hänelle pian kokoutui kolme legionia.
Sullan lähestyessä joukkoineen käski Pompejus koko väkensä asettumaan
ikään kuin katselmukseen muhkeimmissa varustuksissansa. Sen nähtyään
Sulla hyppäsi maahan ratsunsa seljästä, astui Pompejukselle vastaan ja
tervehti häntä imperaattoriksi. Sitte Pompejus voitti Sisiliassa
kansanpuolueen. Hänen palatessaan sanoi Sulla häntä "suureksi" ja nousi
istuimeltaan hänen edessänsä, mutta kun Pompejus pyysi riemusaattoa, ei
diktaattori sitä myöntänyt, koska sellainen kunnia voi tulla ainoastaan
konsulien ja preettorien osaksi. Rohkeasti vastasi Pompejus: "useammat
ihmiset kumartavat nousevalle kuin laskeutuvalle auringolle." "No,
vietä sitte riemusaattosi!" virkkoi Sulla äkeissään; mutta sen
riemusaaton jälkeen olivat he ystävät ainoastaan puolittain.

Vähän nuorempi Pompejusta oli hänen tuleva kilpaveljensä ja voittajansa
_Julius Caesar_. Tässä henkilössä olivat harvinaisella tavalla
yhtyneinä molempain puolueiden edut ja edellisten puolueenjohtajain
paraat ominaisuudet. Kuuluen ylhäiseen sukuun, joka sanoi polveutuvansa
kuningas Ankus Martiuksesta, jopa myöskin trojalaisesta sankarista
Aineiaasta, peri hän syntymänsä kautta jotakin ylevää ja suurta;
hienoista, melkein naisekkaista kasvoista, notkeasta käynnistä ja
sievästä, kohteliaasta seurustelutavasta näkyi selvään ylimys. Mutta
Mariuksen sukulaisena oli hän liian lähellä kansanpuolueen päämiestä,
voidakseen pysyä sille puolueelle vieraana, varsinkin kun hänen sielun
ominaisuutensa tekivät hänet kansan suosikiksi. Sekä ajatuksissa että
töissä osoitti hän tyyntä selvyyttä ja varmaa johdonmukaisuutta, joka
näkyi sekä hänen yksinkertaisesta ja samalla vakuuttavasta
esitystavastaan että vielä enemmän hänen toimintatavastaan, hän kun ei
koskaan erehtynyt oikeasta hetkestä, ei koskaan luopunut
perusaatteistaan eikä jättänyt mitään työtä keskoiseksi.

Sullan palattua, jolloin kaikki vapisivat tuon mahtavan miehen edessä,
otti Caesar puolisokseen Cinnan tyttären ikään kuin hän ei vielä ennen
olisi ollut kyllin lujasti sidottu kansanpuolueesen. Sulla silloin
käski häntä eroamaan nuoresta vaimostansa. Sellaista mahtavan
diktaattorin käskyä oli nöyrästi totellut Pompejus, joka myöskin oli
tähän aikaan rakentanut Sullalle vastenmielisen avioliiton. Mutta
Caesar pysyi horjumattoman itsepäisenä eikä totellut. Silloin
kirjoitettiin rohkean nuorukaisen nimi proskriptsioni-luetteloon. Kaksi
ylimystä, Julius-suvun sukulaista, rukoili hartaasti diktaattorilta
armoa kuolemaan tuomitulle, kunnes hän viimein kyllästyen heidän
anelemiseensa taipui ja sanoi: "Olkoon menneeksi sitte! Mutta omaksi
turmioksenne se tulee, sillä siinä nuorukaisessa on enempi kuin yksi
Marius."

Roomasta matkusti Caesar Vähä-Aasiaan, aikoen siellä erään etevän
opettajan johdolla edistyä puhetaidossa. Matkalla merirosvot, joita
silloin liikkui kaikilla vesillä, ottivat hänet kiinni ja pitivät kuusi
viikkoa vankinaan. Kun rosvot pyysivät lunnaiksi kahtakymmentä
talenttia, moitti Caesar heitä, että pyysivät niin vähän hänen
arvoisestaan miehestä, ja lupasi maksaa viisikymmentä. Hän lähetti
seuralaisensa lainaamaan lunnaiksi rahaa, mutta pysyi itse lähes
neljäkymmentä päivää rosvojen luona ja saavutti sellaisen
kunnioituksen, ett'ei hän näyttänyt olevan heidän vankinsa, vaan
herransa. Kun rosvot eivät kyenneet käsittämään runoelmia, joita hän
heille luki, sanoi hän heitä raaoiksi barbaareiksi. Käydessään levolle
käski hän heitä olemaan hiljaa, ja milloin rosvot eivät totelleet,
uhkasi hän ikään kuin leikillä ristiin naulita heidät. Kun rahat
saapuivat ja Caesar pääsi vapaaksi, hankki hän Miletosta laivoja ja
hyökkäsi äkisti rosvojen päälle ja vangitsi heidät. Karttaakseen
tarpeetonta kiduttamista kuristutti Caesar kuoliaaksi kaikki vangit,
mutta heidän ruumiinsa ristiin naulittiin tuon uhkauksen sanain mukaan.

Caesarin palattua Roomaan huomattiin piankin hänen kaunopuheisuutensa
ja muut etevät ominaisuutensa. Epäilemättä hän myöskin heti osoitti,
mille puolelle hän tahtoi asettua. Kun Mariuksen leski tähän aikaan
kuoli, piti Caesar, hänen veljensä poika, muistopuheen ja sitte
rohkeasti vastoin nimenomaan julistettua kieltoa pystytti jälleen
Mariuksen kuvapatsaan. Kansa katsoi tätä tekoa enteeksi ja Caesaria
tulevaisuuden mieheksi.

Luovuttuaan preettorin virasta läksi Caesar Roomasta hallitsijaksi
Espanjaan. Helposti voitiin huomata, että hänen kunnianhimonsa
tavoitteli suuria pyrinnöitä. Matkalla Alppein ylitse saapui hän
huonoon kylärähjään. Hänen seuralaisensa silloin kysyivät,
kilpailtiinko sielläkin arvosta ja kunniasijasta. "Tietysti," vastasi
Caesar, "ainakin minä ennemmin tahtoisin olla _ensimmäisenä_
miehenä tällaisessa kylässä kuin _toisena_ miehenä Roomassa."

_Pompejus Sertoriusta vastaan (76-72). Orjasota (73-71)._
Sertorius, Mariuksen jaloimpia puoluelaisia, oli päässyt pakenemaan
Afrikkaan. Lusitanilaiset kutsuivat häntä päälliköksensä ja hän otti
vastaan tarjouksen. Kohta osasi hän tehdä itsensä niin rakastetuksi,
että monta Espanjan kansaa liittyi häneen. Hän harjoitteli väkeänsä
roomalaiseen sotataitoon ja opetutti espanjalaisten lapsille
kreikkalaista ja roomalaista sivistystä. Johtotaitonsa avulla
puolustautui hän kauan montakin roomalaispäällikköä vastaan, käyden
vain pikku sotaa, johon vuorinen maa erittäin hyvin soveltui.
Menestyksen mukaan laajeni myöskin hänen näköpiirinsä, niin että hän
teki läheisen liiton kuningas Mitridateen kanssa, järjestääkseen hänen
avullansa kaikki olot parempaan kuntoon. Pompejus, joka nyt lähetettiin
Espanjaan, varusti suurimmaksi osaksi yksityisillä varoillaan suuren
sotajoukon, 30,000 miestä jalkaväkeä ja 1,000 ratsumiestä. Eipä
hän pitkään aikaan kuitenkaan saanut mitään tehdyksi taitavalle
vastustajalleen. Viimein kuitenkin Sertoriuksen kavalasti murhasi oma
alapäällikkönsä Perperna ja ryhtyi johtamaan hänen sotajoukkoansa.
Pompejus marssi heti Perpernaa vastaan ja saavutti täydellisen voiton.
Vangittu päällikkö antoi Pompejukselle paperinsa, jotka todistivat
monen roomalaisen senaattorin salaa kuuluneen Mariuksen puolueesen.
Mutta Pompejus poltatti ne paperit lukematta ja mestautti Perpernan.

Samaan aikaan raivosi Italiassa hirmuinen orjakapina. Jo kauan olivat
roomalaiset ilokseen katselleet julkisissa huvituksissa miekkailijain
eli niin sanottujen _gladiaattorein_ taistelua keskenään
hengen edestä. Alussa käytettiin siihen vankeja ja kuolemaan
tuomittuja pahantekijöitä; mutta kun kansan mieltymys sellaisiin
näytelmiin kasvoi, ostettiin orjia, harjoitettiin niitä erityisissä
miekkailukouluissa ja sitte vuokrattiin miekkailuhuvien toimittajille.
Sellaisesta miekkailukoulusta Kapuasta karkasi rohkea trakialainen
_Spartakus_, joka ennen oli ollut sotamiehenä, 60 tai 70 kumppanin
kanssa. Roomalaisen päällikön takaa-ajamina pysähtyivät nämä orjat
Vesuvius-vuoren kukkulalle ja roomalaiset piirittivät vuoren. Mutta
piirittäjäin maatessa eräänä yönä leirissään hinautuivat miekkailijat
palmikoituja viiniköynnöksiä myöten alas pitkin jyrkkiä rinteitä,
hyökkäsivät makaavain vihollisten päälle ja tuottivat heille
perinpohjaisen tappion. Kohta kasvoi nyt orjain luku, niin että heitä
oli kokonainen sotajoukko. Kahdella voitolla raivasi Spartakus väelleen
tien Alpeille, aikoen siellä päästää väkensä, jossa oli enimmäkseen
gallialaisia ja trakialaisia, hajalle, niin että kukin voisi palata
kotiinsa. Mutta saaliinhimoiset joukot halusivat ryöstää Roomaa ja
pakottivat hänet palaamaan. Krassus, sen ajan rikkain roomalainen,
yksin uskalsi ruveta kaupungin peljästyneiden porvarien johtajaksi.
Senaatti kutsui myöskin Pompejuksen takaisin Espanjasta. Krassus tahtoi
saavuttaa voiton kunnian ennen Pompejuksen palaamista ja Spartakus
puolestaan toivoi voittavansa vastustajansa ennen odotetun avun
saapumista. Niinpä tapahtui verinen taistelu Silarus-joen varrella
Etelä-Italiassa, jonne orjapäällikön oli täytynyt peräytyä. Spartakus
kaatui, orjajoukko joutui perin tappiolle ja Krassus sitte ristiin
naulitutti noin 6,000 vankia Rooman ja Kapuan välisen tien varrelle.
Ainoastaan 5,000 orjaa oli päässyt pakoon. Mutta kun he koettivat
Alppein ylitse rientää kotiseuduilleen, tulivat he äkkiarvaamatta
vastaan palaavalle Pompejukselle, joka heidät surmautti joka miehen.

Krassus ja Pompejus valittiin konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi (70).
Molemmat kilvalla koettivat hankkia kansan suosiota ja olivat kauan
keskenään vihamiehinä. Rikas Krassus ravitsi kansaa 10,000 pöydässä ja
jakoi sille viljaa kolmeksi kuukaudeksi. Pompejus sitä vastoin uudisti
kansantribunien entisen vallan, jonka Sulla oli lakkauttanut, ja jakoi
valtiollisten rikosten tuomiovallan senaatin ja ritarien kesken. Hyvin
mietityllä esiytymisellään osasi hän myöskin kunniansa loistolla
viehättää kansaa. Kun sensorit pitivät tavanmukaista ritarien
tarkastusta, saapui siihen myöskin konsuli Pompejus, taluttaen niinkuin
muutkin hevostaan ohjista. Sensorin kysymykseen, oliko hän ollut niin
monella sotaretkellä, kuin oli säädetty, vastasi hän: "Olen ja aina
oman päällikkyyteni alaisena!" Suurella huudolla ilmasi kansa siihen
mieltymyksensä ja koko joukko saattoi häntä kotiinsa.

_Pompejus Aasiassa. Katilinan salaliitto._ Idästä nousi uhkaavia
vaaran pilviä. Merirosvot, joiden paraina turvapaikkoina olivat Kreta
ja Kilikia, hävittivät peljättävällä voimalla kaikkia Välimeren
rantamaita ja Mitridates alkoi taas Roomaa vastaan laveanlaatuisen
sodan. Merirosvoja vastaan oli jo moni roomalainen päällikkö taistellut
ilman ratkasevaa voittoa. Jo oli näiden pahantekijäin hallussa
viidettä sataa valloitettua kaupunkia ja toista tuhatta hyvin
varustettua laivaa. Silloin eräs kansantribuni viimein ehdotti, että
sotapäällikölle, nähtävästi Pompejukselle, annettaisiin kolmeksi
vuodeksi rajaton valta kaikkein valtakunnan rantojen yli sekä hänen
käytettäväkseen koko merivoima ja runsaat rahavarat. Caesar kannatti
tehokkaasti tätä ehdotusta, joka myöskin hyväksyttiin.

Pianpa nyt kukistettiin merirosvojen hirvittävä voima. Välimeri
jaettiin kolmeentoista piiriin ja määrättiin kuhunkin eri päällikkö.
Nämä tehokkaalla yhdysvaikutuksella puhdistivat läntiset rannat, jota
vastoin Pompejus päävoiman kanssa purjehti suorinta tietä Aasiaan. Jo
matkalla antautui monta merirosvoa ja heitä kohdeltiin säästäen, että
muut helpommin taipuisivat kuuliaisuuteen. Ratkasevalla merivoitolla
päätettiin viimein tämä sotaretki. Kolmessa kuukaudessa oli siis
Pompejus uudistanut turvallisuuden merillä, valloittanut tuhat
linnoitettua paikkaa ja ottanut 20,000 rosvoa vangiksi, jotka
muutti Kilikian sisäosaan, jossa heistä syntynyt kaupunki sai
Pompejopolis-nimen.

Heti kun Pompejus tavallisella ripeydellään oli kolmessa kuukaudessa
lopettanut tämän sodan, ehdotti eräs kansantribuni, että hänelle
uudestaan annettaisiin laaja valta hänen lopettaakseen uutta
Mitridateen alkamaa sotaa, jota toinen päällikkö _Lukullus_ oli
tähän asti käynyt. Ehdotus hyväksyttiin, mutta eipä Pompejus tästä
nimityksestä juuri iloinnut. "Voi noita alinomaisia taisteluja!"
huudahti hän; "jospa kerrankin saisin turvassa kateudelta elää
maatilallani puolisoni kanssa!" Syystäpä hän tähän aikaan saattoikin
olla kyllästynyt kunnianosoituksiin.

Nopea oli nytkin Pompejuksen menestys. Mitridateen täytyi heti alussa
peräytyä aina Eufratin rannalle asti. Eräänä yönä kerrotaan kuninkaan
unissansa olleen purjehtivinaan monen seuralaisen kanssa Ponton
vesillä; mutta yht'äkkiä näki hän aluksensa hajonneen ja kaikkein
seuralaistensa kadonneen. Siitä unesta herätti hänet sanansaattaja
ilmoittaen Pompejuksen äkkiarvaamatta hyökänneen päälle. Kaikki
vastustus oli turha. Laskeutuva kuu valasi veristä kenttää, jossa
toistakymmentä tuhatta Mitridateen miestä makasi. Voitettu pakeni kohta
sukulaisensa Armenian kuninkaan Tigraneen luo. Mutta Tigranes, huomaten
voimattomuutensa, luopui hänestä ja laski nöyrästi kuninkaallisen
otsakoristeensa Pompejuksen jalkain juureen, tyytyen siihenkin, että
sai pitää valtakuntansa. Mitridates silloin pakeni Krimin niemelle ja
varusti siellä uutta sotaretkeä.

Pompejus läksi etelää kohti Syriaan, teki sen maan Rooman
maakunnaksi ja ratkasi Palestinassa kahden Makkabi-sukuisen veljeksen
valtaistuin-riidan.

Kuultuaan Mitridateen kuolleen hänen omassa perheessään tapahtuneen
kavalluksen uhrina palasi Pompejus Pontoon ja järjesti siellä perin
pohjin kaikki Aasian asiat. Ponton ja Kilikian hän teki Rooman
maakunniksi, erotteli ja asetteli ruhtinaita, sekä paloitteli ja
yhdisteli heidän maitansa. Viimein hän voitostaan iloiten palasi
Italiaan (61).

Roomassa tällä välin syntyi lavea salaliitto, joka uhkasi kaupungin
rauhaa. _Katilina_, ollen hyvälahjainen ja ylhäissukuinen, mutta
pahatapainen ja suunnattomasti velkautunut mies, oli tuon rikoksellisen
yrityksen alkuunpanija. Häneen yhtyi tyytymättömiä ia köyhtyneitä
henkilöitä kaikista yhteiskunnan luokista. Kymmenen senaattoria ja
monta muuta ylhäistä miestä oli salaa hänen liitossaan ja samalla
hän osasi koota puolellensa suuren joukon irtainta roskaväkeä.
Salaliittolaiset aikoivat surmata konsulit, sytyttää kaupungin tuleen
ja sitte alottaa hirmuhallitusta tuon sekasorron aikana. Mutta
konsuli _Cicero_, Rooman suurin puhuja, alhaissukuinen, mutta
isänmaallinen ja jalomielinen mies, sai ilmi ja tukeutti nuo vehkeet.
Oltuaan itse murhanyrityksen uhrina kutsui hän senaatin "suojelevan
Jupiterin" temppeliin. Katilina oli myöskin niin uhkarohkea, että
saapui sinne. Sanoilla "kuinka kauan käytät väärin kärsivällisyyttämme,
Katilina?" alkoi konsuli pontevan puheen, paljastaen hänen aikeensa ja
osoittaen hänen oikean luonteensa kaikille kunnon kansalaisille.
Katilinan lähellä istuvat senaattorit siirtyivät hänestä etemmäksi kuin
ruttotautisesta. Häpeissään ja kiukuissaan kiiruhti Katilina
kaupungista sen sotajoukon turviin, jonka hänen puoluelaisensa olivat
tällä välin koonneet Etruriassa. Ciceron valppauden kautta saatiin
kuitenkin Roomaan jääneet salaliittolaiset syyllisinä vangituiksi.
Viimein Katilinan joukkokin voitettiin Etruriassa ja päällikkö itse
kaatui hurjasti taistellen. Salaliittolaisten asia oli sitte
päätettävänä senaatissa. Kaunopuheisesti varoitti Caesar läsnä olijoita
tekemästä kuolemantuomiota, joka ilman kansan päätöstä hänen mielestään
oli laiton; mutta taipumattoman _Kato nuoremman_ ja konsuli
Ciceron vaikutuksesta tehtiin päätös päinvastaiseen suuntaan.

_Pompejuksen paluu. Triumviraatti._ Mielten ollessa vielä
kuohuksissa näistä tapauksista nousi Pompejus sotajoukkoineen Italian
rannalle maalle. Hänen edellään kulki kummallisimpia huhuja, ja kaikki
olivat levottomat, kun näet pelättiin hänen heti johtavan sotaväkensä
Roomaa vastaan ja asevoimalla perustavan yksinvaltansa. Mutta heti
Italian manterelle päästyään kutsui Pompejus kokoon sotamiehensä, piti
heille puheen, kiittäen heitä hyvästä palveluksestaan, ja päästi koko
väen hajalle. Tätä Pompejukseen lainkuuliaisuutta ylisteltiin syystä
kyllä hyvin suuresti. Kun hänen nähtiin aseettomana ja ainoastaan
muutamain ystävien seurassa, matkustavan Italian kaupunkein kautta,
tulvi suuret ihmisjoukot kokoon häntä katsomaan ja saattamaan. Roomassa
piti hän kolmannen riemusaattonsa, joka kesti kaksi päivää ja oli
loistavampi kaikkia, kuin siihen asti oli nähty. Tauluissa, joita
kannettiin riemusaaton edellä, oli luettavana 15 voitetun kansan, 1,000
valloitetun linnan, lähes 900 kaupungin ja 800 laivan nimet; sitä
paitsi oli hän jälleen rakennuttanut 39 hävitettyä kaupunkia.
Kalleuksien joukossa, joita kannettiin, oli 33 helmikruunua, 9 kaapin
täyttä kultaisia juoma-astioita, Mitridateen kallis sormus- ja
jalokivi-kokoelma, hänen kullasta valettu, 8 kynärää korkea
rintakuvansa, hänen kuningasistuimensa ja paljo muita kalleuksia.
Voittajan edellä astui 324 ylhäistä vankia ilman kahleita, niiden
joukossa viisi Mitridateen lasta, Triganeen puoliso ja toinen poika
sekä juutalaisten kuningas Aristobulus. Viimein saapui jalokivistä
loistavissa riemuvaunuissa Pompejus itse, yllänsä Mitridateen
aarekammiosta otettu varustus, jonka sanottiin olleen Aleksanderin
omana.

Jos Pompejus oli luullut voivansa hallita Rooman yhteiskuntaa ilman
sotajoukkoa ainoastaan nimensä loistolla, niin pettyi hän siinä
kokonaan. Katon toimesta, joka oli yksinvallan verivihollinen ja johon
myöskin Pompejuksen vihamiehet Krassus ja Lukullus yhtyivät, kohtasi
hän odottamatonta vastarintaa; senaatti meni vastustuksessaan niinkin
pitkälle, ett'ei hyväksynyt hänen Aasiassa toimittamaansa järjestystä.
Pompejus silloin liittyi kansanpuolueesen, mutta väkivaltaisen ja
pahamaineisen kansantribunin Klodiuksen yhteys vahingoitti hänen
pyrintöjänsä. Paremmaksi tueksi tuli hänelle Caesar, joka, pidettyään
hyvällä menestyksellä päällikkyyttä Espanjassa, nyt saapui Roomaan
hakemaan konsulin virkaa ja jonka onnistui heti tultuansa sovittaa
keskenään Pompejus ja Krassus. Nämä kolme miestä tekivät nyt liiton
auttaakseen toinen toistansa. Pompejus, Krassus ja Caesar eli kunnia,
rikkaus ja nero nyt siis kolmena eri henkilönä yhtyivät hallitsemaan
Roomaa. Heidän puoluelaisensa olivat yhtyneinä sekä senaatissa että
kansankokouksessa mahtavana enemmistönä, jota ei kukaan voinut
vastustaa. Caesar, joka nyt todellakin tuli konsuliksi vuodeksi 59,
hyväksytti kansankokouksella Pompejuksen toimittaman Aasian
järjestyksen sekä saattoi aikaan päätöksen, että osa valtion maista oli
jaettava sotamiehille, jotka siten vielä enemmin kiintyivät liitossa
oleviin johtajiin. Vuoden lopulla Caesar määräytti itselleen Illyrian
ja lähimmän Gallian maaherrakunnaksi viideksi vuodeksi ja senaatti
siihen vielä lisäsi etäisemmänkin Gallian maaherruuden, salaisesti
toivoen Caesarin siellä sotkeutuvan kaikenlaisiin vastuksiin ja siten
paraiten pysyvän poissa Roomasta. Vahvistaakseen yhteyttänsä
Pompejuksen kanssa antoi Caesar tyttärensä Julian hänelle vaimoksi. Hän
osasi myöskin poistaa Roomasta kaksi miestä, jotka olivat arvanneet
hänen salaiset aikeensa ja saattoivat tulla vaarallisiksi niille. Ne
miehet olivat Kato ja Cicero. Kato lähetettiin Kypros-saareen tekemään
sitä Rooman maakunnaksi ja kansantribuni Klodiuksen toimesta täytyi
Ciceron lähteä maanpakoon. Kohtapa saatiin kokea, että Caesar oli
oikeassa sanoessaan: "maakunnastani Galliasta minä tallaan kaikkia
teitä jaloillani."

_Caesar Galliassa (58-49)._ Maakunnassaan Galliassa teki Caesar
urhotöitä, joiden rinnalla Pompejuksen sotakunnia hälveni. Alppein
tuonpuolisesta Galliasta oli roomalaisilla ainoastaan kaakkoinen osa
(Provence, Daufine ja osa Languedoc'ia). Sitä maakuntaa uhkasi
vaarallinen rynnäkkö, jonka sotaisat _helvetialaiset_ ja muut
heidän naapurikansansa aikoivat tehdä, saadakseen parempia
asuinpaikkoja. Liikkeelle läksi noin 370,000 ihmistä, niiden joukossa
vähintään 90,000 sotakuntoista miestä. Kun moni gallialaiskansa
valitteli näiden tulokasten hävittelyä, läksi Caesar sukkelasti heille
vastaan. Kaksikymmentä päivää kului helvetialaisilta laivasiltain
tekoon Saone-joen poikki. Kun sitte kolme sotaväen osastoa ehti joen
yli, hyökkäsi Caesar yht'äkkiä neljännen päälle, joka vielä oli joen
toisella puolella, ja voitti sen täydellisesti. Toisena päivänä teetti
hän sillan ja vei väkensä joen yli. Helvetialaiset, nähdessään Caesarin
saaneen aikaan yhdessä päivässä, mitä he tuskin olivat ehtineet
kahdessa kymmenessä, peljästyivät ja alkoivat hieroa sovintoa,
vaikka turhaan. Ratkaseva taistelu oli lähellä nykyistä Autun'ia,
jossa roomalaiset kiihkoisen taistelun kautta saavuttivat täydellisen
voiton. Helvetialaiset peräytyivät niinkuin ennen kimbriläiset
vaunulinnaansa, jossa he vielä kauan yhdessä vaimojensa ja lastensa
kanssa puolustautuivat epätoivon rohkeudella. Vasta sitte, kuin tämä
viimeinen turva oli valloitettu, läksivät he pakoon. Mutta sittemmin
nöyrtyen voittajan edessä saivat he häneltä rauhan ja luvan palata
kotimaahansa.

Germanialainen kuningas _Ariovistus_ oli gallialaiskansan
sekvanilaisten liittolaisena tullut Reinin toiselta puolen suuren
ihmisjoukon kanssa. Mutta hän riistikin sekvanilaisilta kolmannen osan
heidän maastansa ja aikoi sinne tuoda vielä enemmän maanmiehiänsä ja
siten hankkia lujaa jalansijaa Galliassa. Ne kansat, jotka pelkäsivät
itsellensä tulevan Ariovistuksen vaaralliseksi, kääntyivät Caesarin
puoleen. Caesar, katsoen tarpeelliseksi estää germanialaisten
vaarallista siirtymistä Galliaan, vaati Ariovistusta päästämään
vapaiksi niitä, jotka hän oli pakottanut alammaisuuteensa, ja kielsi
häntä tuomasta enempää germanialaisia Reinin yli. Ariovistus vastasi
ylpeästi, ja silloin alkoi sota. Ratkaseva taistelu oli lähellä
sekvanilaisten pääpaikkaa, nykyistä _Besançon'ia_. Germanialaisten
hurjan urhollisuuden ja hirvittävän näön sanoma levitti kauhua
roomalaisjoukkoon, mutta kuitenkin onnistui Caesarin voimakkaalla
puheella rohkaista legionejansa. Ariovistus puolestaan kauan kartteli
taistelua, koska hänen joukkonsa mukana kulkevat tietäjänaiset olivat
julistaneet, ett'ei hän ollut voittava ennen uutta kuuta. Saatuaan sen
kuulla päätti Caesar heti hyökätä, koska ehkä hänen sotamiehensä siten
saattoivat katsoa tuota ennustusta hyväksi enteeksi roomalaisille.
Germanialaiset olivat asettuneet vaunulinnan eteen, jonka sisällä
heidän vaimonsa ja tyttärensä seisoivat tukka hajalla käsiään
väännellen ja rukoillen miehiä suojelemaan heitä orjuuden surkeasta
kohtalosta. Nyt alkoi verinen taistelu. Germanialaisten hurja
urhollisuus ja kiihkeä raivo eivät saaneet mitään aikaan roomalaisten
horjumatonta levollisuutta ja varmaa sotataitoa vastaan. Lyhyet,
vaan terävät roomalaismiekat tekivät tiheään sulloutuneissa
vihollisjoukoissa hirvittävää tuhoa. Yli 80,000 germanialaista sanotaan
kuolleen taistelussa tai pakomatkalla. Itse Ariovistus pääsi hengen
vaaralla pienessä veneessä pois Reinin toiselle puolen.

Verisessä taistelussa voitti Caesar sitte _belgialaisten_
mahtavimman kansakunnan ja pakotti kohta koko sen mahtavan heimon,
jonka hallussa oli Gallian pohjoinen kolmas osa, antautumaan Rooman
alammaisuuteen. Tämän menestyksen jälkeen päästi hän sotajoukkonsa
hajautumaan talvimajoille.

Caesarin viettäessä talvea Lukassa (56) tulvi sinne senaattoreja ja
ritareja ikäänkuin jonkun hallitsijan puheille, niin että kerrankin oli
koko 120 liktoria hänen porttinsa edessä. Pompejus ja Krassus tulivat
myöskin sinne ja triumvirit tekivät liittonsa uudestaan, sopien, että
Pompejus ja Krassus olivat tulevat konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi ja
sitte saavat viideksi vuodeksi Krassus Syrian ja Pompejus Espanjan,
sekä Caesar vielä viisi vuotta pitävä päällikkyytensä Galliassa.

Seuraavana vuonna vei roomalainen päällikkö ensi kerran sotajoukkonsa
Reinin yli. Koblentsin ja Bonnin välille teki Caesar ihmetyttävän
nopeasti sillan ja marssi salaperäiseen, muinaisaikana ja tähän asti
tuntemattomaan, joen takaiseen maahan, _Germaniaan_. Synkkiä
metsiä ja syviä järviä hän siellä ensiksi näki, mutta asujamet olivat
jättäneet majansa tyhjiksi ja vetäytyneet syvemmälle sisämaahan
taistelemaan siellä maananastajaa vastaan. Koska Caesar arvattavasti
tarkoittikin ainoastaan germanialaisten pelottamista uusista
sotaretkistä Galliaa vastaan, palasi hän tällä kertaa 18 päivän
kuluttua jälleen Reinin yli. Kohta sen jälkeen nousi hän maalle
_Britanniaan_, joka maa oli roomalaisille tuttu ainoastaan
tarinain kautta, ja antoi sen villeille, nahkapukuisille asujamille
ensi kokemuksen Rooman suuresta voimasta. Vielä kerran meni hän Reinin
yli, mutta silloinkin germanialaiset peräytyivät sisämaihinsa. Mitään
ratkasevaa taistelua ei ollut, mutta niin paljon kuitenkin vaikutti
hänen esiytymisensä, että germanialaiset täst'edes eivät enää niinkuin
siihen asti auttaneet kapinoitsevia gallialaisia, vaan päin vastoin
joskus roomalaisia.

Taistelut, jotka Caesarilla tähän asti olivat kestettävänä, olivatkin
vain olleet suurenmoisen taistelun enteitä, joka kohta oli alkava.
Salainen tyytymättömyys oli kauan vallinnut gallialaisten kesken,
heidän huomattuaan, mitenkä roomalainen sotavoima yhä enemmin kasvoi ja
miten Caesar yhä lujemmin liitti tätä maata Rooman valtakuntaan. Kohta
nousivat kaikki Seine- ja Garonne-jokien väliset kansanheimot kapinaan
tulisen ja voimakkaan _Vercingetorixin_ johdolla. Ratkaseva
taistelu tapahtui Alesian edustalla (lähellä nykyistä Dijon'ia), johon
Vercingetorix oli sulkeutunut 80,000 miehen kanssa. Caesarin
piirittäessä tätä kaupunkia 60,000 miehellä marssi 250,000 miehen
suuruinen gallialaisjoukko apuun. Roomalainen päällikkö teetti ensin
suunnattomilla voimain ponnistuksilla piiritysvallin ympäri koko
kaupungin ja sitte vähän ulommaksi toisen suojelusmuuriksi kaupungille
avuksi rientävää sotajoukkoa vastaan. Näiden kaksoismuurien sisällä
pysyivät roomalaiset lujassa asemassa, hyvällä menestyksellä
puolustautuen sekä kaupungista että ulkoa päin tuon tuostakin tehtyjä
kiukkuisia hyökkäyksiä ja rynnäkköjä vastaan. Vähitellen hajoitettiin
sotalaumat piiritysmuurin ulkopuolelta ja piiritetyssä kaupungissa
alkoi nälkä raivota. Silloin Vercingetorix teki jalon päätöksen
pelastaa maanmiehensä oman henkensä alttiiksi panemisella. Komeassa
sotapuvussaan ratsasti hän Caesarin teltan eteen ja heittäytyi maahan
hänen jalkainsa juureen. Mutta Caesar panetti hänet heti kahleihin,
säästääkseen hänet riemusaattoansa varten. Kun Alesia nyt antautui, oli
gallialaisten vastustus kokonaan kukistettu. Caesar oli tässä sodassa
valloittanut 800 kaupunkia, kukistanut 300 kansanheimoa, surmannut
miljoonan sotilasta ja ottanut kaksi sen vertaa vangiksi. Vielä
tärkeämpää oli, että hänelle siten vähitellen kasvoi karaistunut,
voittoon tottunut ja ainoastaan häneen kiintynyt sotajoukko, jolla hän
kykeni kukistamaan vanhaa yhteiskunta-järjestystä.

_Caesarin ja Pompejuksen taistelu_. Krassuksen kuoltua
sotaretkellä partilaisia vastaan jäivät Pompejus ja Caesar paremmin
kilvoittelijoiksi kuin liittolaisiksi. Juuri tähän aikaan kuoli myöskin
Julia, johon Pompejus oli kiintynyt hellällä rakkaudella, ja silloin
hajosi kokonaan näiden kahden mahtavan miehen liitto. Caesar ihastutti
suurta ihmisjoukkoa äskeisten urhotöittensä loistolla ja suurella
anteliaisuudella. Pompejus sitä vastoin liittyi senaattiin, joka Katon
ja Ciceron johtamana katsoi Caesarin mahtavaa vaikutusta valtiolle
vaaralliseksi. Senaatin päätöksellä vaadittiin nyt Caesaria viidennen
virkavuotensa loputtua hajoittamaan sotajoukkoansa. Hän sanoikin
mielellään tottelevansa, jos vain Pompejuskin hajoitti oman väkensä.
Mutta senaatti uhkasi katsovansa Caesaria valtion viholliseksi, eli ei
hän heti hajoittanut sotaväkeänsä. Kahden kansantribunin, jotka olivat
vastustaneet tätä julistusta, täytyi väkivaltaa karttaakseen
valepuvussa paeta Caesarin luo, joka nyt, kun oli kansantribunien
pyhyyttä loukattu, sai vääryyden kostamisaihetta. Tavallisella
ripeydellään pani hän siis sotajoukkonsa heti liikkeelle. Pienen
Rubikon-joen rannalla, joka viellä erotti hänen sotaväkensä
varsinaisesta Italiasta, seisoi hän kauan epäilevänä ja vakaviin
ajatuksiin vaipuneena. "Olkoon niin," sanoi hän viimein, "marssikaamme
mihin jumalat meitä tahtovat ja vihollisten uhkaukset kutsuvat. _Arpa
on heitetty_."

Kun Pompejusta kehoitettiin varustautumaan odoteltua vihollista
vastaan, sanoi hän voivansa jalkaa polkemalla saada maasta legioneja.
Vaan nyt Caesarin äkisti hyökätessä Italiaan hän perin hämmästyi. Kohta
jo kaupunki toisensa perästä antautui Gallian voittajalle. "No, polje
nyt jalkaa!" huudettiin äkeissään ja pilkaten Pompejukselle. Hänen
täytyi kohta äkkipikaa poistua Italiasta ja Caesar kohta sen jälkeen
marssi Roomaan. Moni pelkäsi nyt Mariuksen ja Sullan hirmuisten aikojen
palaavan, mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Caesar ylevää lempeyttä ja
jalomielisyyttä, jonka vertaista ei tähän asti ollut nähty. Rahakammion
vaskiovet hän kuitenkin murratti auki ja otti koko valtion rahaston
mukaansa. Kansantribunille, joka asettui estäen hänen tiellensä, lausui
hän hyväntahtoisen mahtavasti: "Nuorukainen, sodassa ovat lait vaiti!"

Valloitettuaan Italian 60 päivässä purjehti Caesar nopeasti Espanjaan,
jossa Pompejuksen legionit olivat. Saavutettuaan siellä helposti voiton
palasi hän Italiaan ottamaan vastaan konsulin virkaa ja läksi sitte
heti itäisiin maakuntiin, jossa Pompejus sill'aikaa oli ryhtynyt
laajoihin varustuksiin. Alussa kärsi Caesar vähäisen tappion
Illyriassa. Sieltä hän siirtyi Tessaliaan, jonne Pompejus häntä
seurasi.

Suurella tasangolla _Farsalon_ luona alkoi nyt (48) taistelu,
joka pitkäksi ajaksi oli ratkaseva maailman kohtalon. Pompejuksella
oli suurempi sotajoukko, mutta Caesarilla kelvollisempaa väkeä ja
varsinkin suuri joukko germanialaisia, jotka hän oli ottanut Rooman
sotapalvelukseen. Caesarin eteen päin ryntäävä jalkaväki, nähdessään
vihollisen varustautuvan horjumattoman rohkeasti kestämään rynnäkköä,
pysähtyi itsestään puolitiehen ja marssi sitte tiheissä riveissä esiin,
sotamiehet ensin viskaten heittoaseensa ja tarttuen heti miekkaan;
suuri oli silloin mieshukka kummallakin puolella. Pompejuksen ratsuväki
sill'aikaa teki kierroksen vasenta siipeä vastaan. Alussa täytyi
Caesarin ratsumiesten peräytyä, mutta kohta marssivat rintaman taa
sijoitetut germanialaiset vastustamattomalla voimalla esiin.
"Sotamiehet, tavoittakaa vihollista kasvoihin!" huusi Caesar näille.
Roomalaiset ylimykset, joita Pompejuksen ratsuväestö ainoastaan olikin,
pelkäsivät, kuten sanotaan, niin kovin muotonsa rumentumista, että heti
kääntyivät ja pakenivat vuorille. Silloin juuri marssi esiin myöskin
jalkaväen kolmas linja, joka ei vielä ollut kahakassa käynyt, ja
ratkasi taistelun silläkin taholla. Nyt alkoi voitettu sotajoukko etsiä
pelastustansa paon turvissa. Pahoillaan ja sanaakaan lausumatta meni
Pompejus leiriinsä ja ikään kuin huumautuneena istuutui telttaansa.
Mutta kun voittaja ryntäsi leirin varustusta vastaan, nousi voitettu
päällikkö, vaihtoi purpuraviittansa toiseen pukuun ja ratsasti yöllä
meren rantaan. Suurella verenvuodatuksella valloitettiin sill'aikaa
leiri. "Säästäkää kansalaisia!" huusi moneen kertaan Caesar
kiihtyneille sotamiehillensä.

Pompejus päätti anoa turvaa Egyptin kuninkaalta, jonka hän luuli olevan
kiitollisuuden velassa, koska Pompejus oli korottanut hänen isänsä
valtaistuimelle. Mutta kuningas, ollen vielä liian nuori hallitsemaan,
totteli viekkaan Akillaan neuvoja, ja tämä koetti varsinkin miellyttää
voittajaa. Pienellä veneellä, jossa Akillas istui ynnä ennen
Pompejuksen palveluksessa ollut roomalainen Septimius, oli nyt avun
hakija noudettava laivasta. Pompejuksen tultua veneesen kesti kauan
tuskallista äänettömyyttä. Salaten sisällistä levottomuuttansa
puhutteli Pompejus viimein Septimiusta sanoen: "Minusta tuntuu,
ystäväni, ikään kuin minä jo tuntisin sinut. Emmekö ole joskus olleet
sotakumppaneja?" Septimius vain nyökkäsi, mutta ei virkkanut sanaakaan;
samaa äänettömyyttä kesti yhä edelleen. Pompejuksen noustua maalle
pisti Septimius takaa ja Akillas edestä päin häntä miekallaan. Tuntien
kuoleman olevan jo varmana veti Pompejus levollisen arvokkaasti togan
kasvoillensa ja laskeutui kuolemaan rannalle. Eräs hänen vapautettu
orjansa hautasi hänet vanhan roomalaisen sotamiehen avulla, ja
hautamerkkiin kirjoittivat he: "Tässä lepää suuri Pompejus."

Kolmen päivän kuluttua saapui Caesar Aleksandrian satamaan. Miehestä,
joka toi hänelle vastaan Pompejuksen päätä, kääntyi hän inholla pois,
mutta sen sijaan otti vastaan ja kauan katseli kyynelsilmin entisen
ystävänsä sinettisormusta. Akillaan Caesar mestautti ja nuoren
kuninkaan tuomitsi menettämään valtakuntansa. Kuningas sitte joutui
taistelussa tappiolle ja hukkui paetessaan Niilin laineihin.

_Caesarin valta ja kuolema_. Caesar, voitettuaan Mitridateen pojan
Farnakeen niin nopeasti, että siitä kirjoitti: _tulin, näin,
voitin_, palasi Roomaan, jossa hänet nimitettiin diktaattoriksi.
Ystävilleen lahjoitteli hän nyt virkoja ja kunniapaikkoja, vihollisiaan
lepytti jalomielisellä lempeydellään, lievitti kansan hätää verojen
vähennyksellä ja viljan jakelemisella. Kohta onnistui hänen etevällä
valtiokyvyllänsä jälleen rauhoittaa eripuraisuudesta kiihtynyt
pääkaupunki.

Pompejuksen puoluelaiset ja kuolemaisillaan olevan tasavallan ystävät
olivat tällä välin koonneet Afrikkaan sotajoukon. Viipymättä vei siis
Caesar legioninsa sinne, pakotti taitavilla liikkeillä vastustajansa
ratkasevaan taisteluun _Tapson_ luona (46) ja saavutti täydellisen
voiton. Tasavallan uuttera puolustaja Kato, huomaten kaiken toivon jo
loppuneen, valmistautui rauhallisesti kuolemaan ja syöksyi omaan
miekkaansa. Moni Pompejuksen entinen ystävä ja käskyläinen seurasi
hänen esimerkkiään. Lempeän suruisesti lausui Caesar: "minä kadehdin
sinun kuolemaasi, Kato, kun et suonut minun lahjoittaa sinulle elämää."

Mutta Espanjaan kokoutuivat taas Caesarin viholliset Pompejuksen
molempain poikain johdolla ja koettivat häntä vastaan saada aikaan
kapinaa. Senpä tähden Caesar viipyi ainoastaan vähän aikaa Roomassa ja
läksi Espanjaan. Ratkaseva taistelu tapahtui _Mundan_ luona
lähellä nykyistä Sevillaa. Hänen sotamiehensä, jotka olivat voittaneet
niin monessa taistelussa, alkoivat täällä horjua. Caesar silloin
laskeutui ratsunsa seljästä maahan ja astuen vastaan peräytyville kysyi
heiltä, aikoivatko he jättää päällikkönsä kahden lapsen käsiin.
Sotamiehet palasivat ja voittivat, vaikka taistelu olikin kyllä ankara.
Caesar lausui sitte ennen taistelleensa voiton, vaan sinä päivänä oman
henkensä tähden. Nyt oli tasavaltaisen puolueen vastustus kokonaan
kukistettu.

Lainsäätävänä diktaattorina pani Caesar, selvästi käsittäen
tulevaisuutta, toimeen suurenmoisen uudismuodostuksen Rooman
yhteiskunnassa. Tosin hän, tuo vanha kansan johtaja, tahtoi rakentaa
valtaansa kansanvallan leveälle pohjalle. Mutta _sille_
kansanvallalle, johon hän kohosi, oli muinaisajan käsitys liian ahdas.
Tähän asti oli pidätetty hallitus ja lakien suojelus ainoastaan Rooman
kansalaisten vähemmistölle, jota vastoin senaatin ja kansan
virkamiesten joka vuosi raastelemat maakunnat olivat melkein ihan ilman
oikeuksia. Caesar tahtoi järjestää maakunnille laillista asemaa ja
säännöllisempää hallitusta. Hän enensi senaatin jäsenten luvun 900:ksi,
osaksi ottamalla siihen maakuntain asujamia, varsinkin gallialaisia, ja
hän sääsi varmat ohjeet ja laillisen edesvastauksen maakuntain
maaherroille. Edistääkseen maakuntain varallisuutta ryhtyi hän
moniinkin toimiin: hän aikoi jälleen rakentaa hävitettyjä
kaupunkeja, niinkuin Kartagon ja Korinton, sekä katkaista kanavalla
Istmos-taipaleen, että siihen avautuisi tärkeä kulkuväylä. Mutta hän
myöskin tajusi tarvitsevansa suuria aikeitaan toteuttaakseen suurempaa,
uskonnon kautta pyhitettyä valtaa. Vanha kuninkuus hänestä näytti
jotenkin soveliaalta tähän tarkoitukseen, varsinkin sen tähden, että
moni maakunta oli vanhastaan tottunut kuninkaalliseen hallitukseen.
Mutta Roomassa oli kuninkaan nimi aina Tarkviniusten ajoista asti hyvin
vihattu, jonka tähden Caesar siellä otti toisen arvonimen. Tavallisesti
konsuli, joka johti sotaväkeä, käytti varsinkin saavutetun voiton
jälkeen _imperaattori_- (käskijä)-nimitystä, ja Caesar rahoissaan
käytti myöskin sitä. Hänen rohkea aikomuksensa oli nyt vielä kerran
tehdä suurenmoisia sotaisia urhotöitä ja yhteydessä niiden kanssa panna
toimeen valtiomuodon muutos. Hän näet aikoi alkaa sotaretken
partilaisia vastaan, kostaakseen heille Krassuksen tappiota, ja sitte,
kuten sanottiin, kukistaa getalaiset, jotka nyt alkoivat tulla
vaarallisiksi vihollisiksi, ja viimein kukistetun Germanian kautta
palata Roomaan. Mutta koska kansan uskon mukaan ainoastaan roomalainen
kuningas saattoi voittaa partilaiset, tahtoi Caesar senaatilla
tunnustuttaa itselleen oikeuden käyttää Rooman alueen ulkopuolella
kuninkaan nimeä ja arvomerkkejä.

Katkera tyytymättömyys heräsi, kun Caesarin lopulliset tarkoitukset
siten tulivat ilmi. Kohta syntyi senaatissa salaliitto _Brutuksen_,
Caesarin luullun ystävän, ja _Kassiuksen_ johdolla, ja Caesarin kuolema
määrättiin 15 päiväksi maaliskuuta vuonna 44 e.Kr., jona päivänä
diktaattori piti tehtämän "kuninkaaksi Rooman ulkopuolelle".

Caesar oli jo kauan tästä saanut varoituksia. "Parempi kuolla kuin aina
peljätä!" oli hänen vastauksensa. Eräässä seurassa Lepiduksen luona
tuli Caesarin kuoleman edellisenä iltana puheeksi, mikä kuolema olisi
suotavin. "Odottamaton", vastasi hän heti kohta. Hän ei koskaan uskonut
aavistuksia. (Pompejus sitä enemmin!), vaan nyt karttui niitä
ihmeellisesti. Pyhät kilvet temppelissä kilahtelivat; uhrieläimillä ei
ollut maksaa, kaikki ovet ja ikkunat avautuivat äkkiä Caesarin
makuuhuoneessa, Ja hänen vaimonsa Kalpurnia näki hänen murhastansa
unta. Sydämmestänsä rukoillen kielsi tämä 15:nen päivän aamuna häntä
sinä päivänä ulos menemästä, ja Caesar, joka siihen asti ei koskaan
ollut huomannut taika-uskoa Kalpurniastansa, arveli lähettää konsuli
Antoniukselle sanoman, että hän kokoukseen ei tule. Vaan Brutuksen
orpana, kaiholla odottavien liittolaisten käskystä tullen, sai hänet
kuitenkin lähtemään. Matkallakin varoitettiin häntä vielä, vaan Caesar
ei niistä ollut tietävinään, ja sanoi iloisesti Spurinnalle, joka häntä
oli varoittanut maaliskuun idus- (15:stä) päivästä: "Spurinna,
maaliskuun idus-päivä on tullut." -- "Vaan ei vielä mennyt!" vastasi
ennustaja.

Kokous oli keräytynyt Pompejuksen kuriaan. Kurian edessä rupesi yksi
liittolaisista pitkään puheesen Markus Antoniuksen kanssa, jonka
urhollisuutta peljättiin; sill'aikaa kävi Caesar istumaan. Liittolaiset
piirittivät hänet; yksi heistä tuli esiin pyytämään Caesaria
armahtamaan hänen maanpakoon ajettua veljeänsä. Kun Caesar eitti,
tempasi liittolainen togan hänen hartioiltansa, ja toinen pisti häntä
väkipuukollansa. "Kirottu Kaska! mitä sinä teet?" huusi Caesar ja pisti
rautaisen kirjoituspiirustimen murhaajan käden lävitse. Vaan nyt
seurasi pistos toisensa perästä, ja niin vimmatusti, että murhaajat
sattumalta toisiansakin haavoittivat. Muutamia hetkiä teki Caesar
urhokkaasti vastarintaa. Vaan kun älysi Brutuksenkin olevan
murhaajiensa joukossa, ei hän virkkanut enää muuta kuin: "Sinäkin,
Brutus?" peitti kasvonsa levätillä ja kaatui 23 pistoksella
haavoitettuna Pompejuksen muistokuvan juureen kuoliaana maahan.

Senaattorit pakenivat eri haaroille, vaan Caesarin murhaajat kulkivat
riemuiten Rooman katuja, huutaen: "Hirmuvaltias on kuollut, valtakunta
on jälleen vapaa!" Kansa hämmästyi, vaan ei yhdistynytkään heidän
huutoonsa. Silloin pakenivat liittolaiset Kapitoliumiin, tietämättä,
mitä nyt oli tehtävä. Senaatin piti julistaa Caesarin olleen
hirmuvaltiaan ja heitättää hänen ruumiinsa Tiberiin; vaan Antonius
vastusti tätä ehdotusta, huomauttaen, että sitte kaikkein, joille
Caesar oli antanut viran ja arvon, pitäisi myöskin paikastansa luopua.
Murhaajille silloin kyllä annettiin anteeksi, mutta Caesarillekin
suotiin juhlallinen hautaus.


Antonius ja Oktavianus.

Caesarin viimeisinä ikävuosina oli konsuli _Antonius_, rohkea ja
mistään lukua pitämätön, mutta erittäin hyvälahjainen mies, ollut
etevimpänä hänen seurapiirissänsä. Tämä Antonius nyt heti otti
haltuunsa valtion rahaston ja Caesarin paperit. Sitte hän toimitti
Caesarin hautajaiset juhlallisuuksilla, jotka enemmin kiihdyttivät
kansan vihaa murhamiehiä kohtaan. Suuren suojelusvartiaston ympäröimänä
esiytyi Antonius Caesarin vallan perijänä, anteli omavaltaisesti
virkoja ja arvoja, sääsi uusia asetuksia ja koetti viimein
kansanpäätöksen avulla väkisin riistää murhamiehen veljeltä Decimus
Brutukselta Alppein etelänpuolista Galliaa.

Mutta mahtava Antonius sai kohta kilpaveljen, joka alussa näytti
jotenkin mitättömältä mieheltä, vaan aikaa myöten tuli vielä
mahtavammaksi. Hän oli Caesarin sisaren tyttären poika, jonka
Caesar oli ottanut ottopojakseen, ja käytti sentähden _Caesar
Octavianus_-nimeä. Hän oli nyt vasta 18 vuoden ijässä ja oli tähän
asti ainoastaan harjoitellut opintoja, Mutta hänessä oli maltillinen
kiihkoton sielu, selvä ajatusvoima ja runsaat ymmärryksen lahjat, jotka
ominaisuudet tekivät hänet juuri soveliaaksi mieheksi hankkimaan lepoa
ja rauhaa väsyneelle, häiriöön saatetulle maailmalle. Aikoen maksaa
kansalle ne lahjoitukset, jotka Caesar oli testamentissaan määrännyt,
pyysi hän Antoniukselta murhatun irtainta omaisuutta, mutta sai
eittävän vastauksen. Silloin hän heti möi maatilukset ja niistä
karttuneilla rahoilla suoritti määrätyt maksut. Siten hän sai
puolelleen suuren Caesaria suosineen kansanjoukon. Antoniuksen kanssa
riitautumisensa ja hiljaisen käytöksensä tähden tuli hän myöskin
mieluiseksi senaatille, jota Cicero-vanhus johti. Kun nyt Antonius
ryhtyi anastamaan Alppein etelänpuolista Galliaa, tarjoutui heti
Oktavianus muutamilla Caesarin legioneilla, jotka olivat antautuneet
hänen puolellensa, auttamaan senaattia ja marssi yhdessä molempain
konsulien Hirtiuksen ja Pansan kanssa kilpaveljeänsä vastaan.
Taistelussa Mutinan luona Antonius viimein voitettiin, vaikka toiselta
puolen siinä myöskin molemmat konsulit kaatuivat. Kun nyt senaatti
voiton jälkeen kylmästi kohteli Oktavianusta, koskapa muka nyt jo
tultiin toimeen hänettäkin, marssi hän legioneinensa suoraa päätä
Roomaa vastaan ja valitutti itsensä konsuliksi. Valtion rahaston
varoilla palkitsi hän runsaasti sotamiehiänsä ja tuomitutti Caesarin
murhamiehet maanpakoon. Mutta voidakseen kerrassaan musertaa tasavallan
puolustajat katsoi hän paraaksi liittyä Antoniukseen.

Toinen triumviraatti (43)._ Pienessä vähäisen Renus-joen saaressa
lähellä Bononia- (nykyistä Bologna)-kaupunkia yhtyivät Antonius ja
Oktavianus neuvottelemaan; edelliseen liittyi myöskin Gallian maaherra
_Lepidus_. Oktavianus tuli toiselta, Antonius ja Lepidus toiselta
puolelta joen rantaan, joista kummastakin oli saareen silta.
Päällikköjänsä seuranneet sotajoukot seisoivat kumpikin rannallansa,
vaan päälliköt kaikki kolme muutamain seuralaistensa kanssa nousivat
eräälle saaren kukkulalle, josta he näkyivät sotaväelle kummallekin
joen rannalle. Epäillen vielä toisiansa tutkituttivat he ensin toinen
toisensa vaatteet, nähdäkseen, ett'ei kummallakaan ollut kanssansa
murha-aseita. Kolme päivää kesti neuvottelu. Viimein sovittiin, että
nämä kolme liittolaista ottivat nimen "_triumvirit valtion
hallitusmuodon järjestämistä varten_", sekä anastivat itselleen
viideksi vuodeksi korkeimman vallan. Keskenään jakoivat he valtakunnan
läntiset maakunnat siten, että Oktavianus sai Afrikan ja saaret,
Lepidus Espanjan ja Gallia Narbonensiin sekä Antonius muun Gallian. Kun
taistelu Caesarin murhamiehiä vastaan saatiin loppuun, piti
kahdeksantoista kaupunkia Italian rikkaimmissa ja kukoistavimmissa
seuduissa jaettaman asuinpaikoiksi sotamiehille, jota paitsi heidän
piti saaman runsaita rahapalkintoja. Kostaakseen kerrassansa ja
verisesti vihollisilleen sekä anastaakseen heidän omaisuutensa
päättivät triumvirit panna toimeen proskriptsioneja, vielä hirmuisempia
kuin Sullan aikana; nythän olikin kolmen sotajoukon ahneus ja kolmen
päällikön kostonhimo tyydytettävänä.

Rooma ei tiennyt aavistaa mitään, ennen kuin yht'äkkiä joukko
sotamiehiä tunkeutui kaupunkiin ja surmasi koko joukon kuolemaan
määrättyjä henkilöitä. Juhlallisesti marssivat sitte triumvirit
sotajoukkojensa etupäässä kauhistuneesen kaupunkiin. He heti julkasivat
proskriptsioni-luettelonsa, määräsivät suuret palkinnot tuomittujen
henkilöiden murhaamisesta ja kielsivät kuolemanrangaistuksen uhalla
kansalaisia auttamasta tuomittuja millään tavalla. Nyt alkoi
pitkällinen murhaileminen; ruumiit heitettiin Tiberiin taikka myöskin
petojen revittäviksi. Surmattujen päät vietiin triumvireille ja
omaisuus anastettiin.

Kuoleman uhrien joukossa herätti varsinkin Cicero-vanhus kaikissa
sääliä. Saatuaan tiedon proskriptsionista oli hän päättänyt paeta
Makedoniaan. Kuitenkin hän ensin meni maatilallensa lähelle nykyistä
Gaetaa sekä levottomana ja neuvottomana viipyi siellä. Mutta hänen
orjansa, nähtyään joukon sotamiehiä tulevan, pakottivat hänet
istuutumaan kantotuoliin ja läksivät kantamaan meren rantaan. Tiellä
kohtasivat he taaskin toisen murhamiesjoukon. Nähdessään, että oli
mahdoton päästä pakoon, lasketti Cicero kantatuolin maahan, pisti ulos
päänsä ja otti vastaan kuoliniskun. Hänen päänsä asetettiin
puhelavalle, josta hänen äänensä oli niin usein kaikunut, ja
Antoniuksen puoliso, kostonhimoinen Fulvia, pisteli hänen kieltänsä
hiusneuloilla.

Vähä-Aasiassa yhtyivät tällä välin Brutus ja Kassius, jotka kumpikin
olivat saaneet kootuksi melkoiset sotavoimat. Kun nyt triumvirein
sotajoukko marssi Antoniuksen ja Oktavianuksen johdolla heitä vastaan,
aavistettiin kyllä, että tasavallan viimeinen taistelu oli alkava, ja
sisällisen levottomuuden aavistukset tuottivat vapauden ystäväin eteen
hirvittäviä kauhukuvia. Kerran sanotaan Brutuksen istuneen yöllä syviin
ajatuksiin vaipuneena. Yölampun hämärässä valossa näki hän silloin
pitkän, kummallisen olennon tulevan luoksensa äänettömin askelin. "Kuka
sinä olet?" kysyi Brutus kammoen. "Minä olen", kuului vastaus, "sinun
paha henkesi, ja Filippin luona tapaamme taas toisemme."

Filippin luona Makedoniassa oli sitte ratkaseva taistelu, Antonius,
johtaen toista siipeä Kassiusta vastaan, voitti, jota vastoin Brutus
siivellänsä voitti Oktavianuksen ja valloitti hänen leirinsä.
Kassiukselle, joka ei vielä tiennyt Brutuksen voitosta mitään, lähetti
Brutus ratsuosaston sitä ilmoittamaan. Kassius, nähdessään ratsuväkeä
lähestyvän, luuli heitä vihollisiksi ja surmautti itsensä orjillaan,
siten säilyäkseen vankeudesta. Kun "viimeinen roomalainen", joksi
Brutus häntä sanoi, täten oli kuollut, tuli Brutuksen omakin kohtalo
pian ratkaistuksi. Sotamiehet pakottivat hänet parin viikon kuluttua
ryhtymään taisteluun yhtyneitä triumvireja vastaan, ja silloin
Antoniuksen mahtava päällikkökyky kokonaan musersi tasavaltaisen
sotavoiman. Brutus, nähdessään kaikki olevan hukassa, syöksyi, niinkuin
ennen Kato, miekkaansa. Silloin oli tasavalta kukistunut (42).

Antoniuksen ja Oktavianuksen taistelu_. Tämän voiton jälkeen
jakoivat triumvirit uudestaan keskenänsä Rooman valtakunnan siten, että
Oktavianus sai läntiset maakunnat ja Antonius itäiset. Lepidus, jota
toiset hänen mitättömyytensä tähden halveksivat, sai toistaiseksi
Afrikan.

Antonius läksi Vähä-Aasiaan ja antautui siellä ylelliseen ja irstaasen
elämään, varsinkin siitä asti, kuin hän alkoi elellä yhdessä Egyptin
kauniin kuningattaren _Kleopatran_ kanssa. Kilikiassa ollessaan
hän kutsui kuningattaren eteensä vastaamaan siitä, että hän oli
kannattanut Brutuksen ja Kassiuksen pyrinnöltä. Kleopatra, tahtoen
tässä tilaisuudessa viehätyksensä voimalla lumota Antoniusta, koetti
tehdä ensi esiytymistään niin hurmaavaksi kuin mahdollista. Komealla
laivalla, jossa oli kullattu peräkeula, hopeoidut airot ja
purpurapurjeet, lasketteli hän hitaasti Kydnos-jokea vastavirtaan.
Suloinen soitto kaikui airojen tahdin mukaan; kauneita, viehätyksen
jumalattariksi puettuja neitosia seisoi palvellen hänen sivullansa;
pikku pojat rakkauden jumalina löyhyttelivät viileyttä hänen päällensä.
Itse hän Afroditen puvussa istui komealla vuoteella kultakirjaisen
teltan alla. Antonius tuli hänen kutsumuksestaan ja ikään kuin sokeni
lumouksesta. Siitä hetkestä asti hän eli Kleopatran kanssa
lakkaamattomassa hekkumallisten nautintojen touhussa, unhottaen
puolisonsa, tulevaisuutensa ja kilpaveljensä.

Tällä välin Oktavianus pontevasti vahvisti valtaansa lännessä. Suuren
Pompejuksen poika Sekstus Pompejus, joka oli laivastollaan jonkun ajan
vallinnut Välimertä, joutui viimein perin pohjin tappiolle taistelussa
Messinan luona Oktavianuksen sotapäällikköä Agrippaa vastaan; silloin
hän pakeni Frygiaan, jossa hänet kohta surmattiin. Vähäpätöinen Lepidus
sitte sysättiin kokonaan syrjään. Hän oli näet koonnut puolelleen osan
Pompejuksen sotajoukosta ja koetti nyt asevoimalla kohota siitä
alhaisesta asemasta, johon hänet oli viime aikoina sysätty.
Kahdenkymmenen legionin johtajana vaati hän nyt uhkamielisesti
Sisiliaa. Mutta Oktavianus piti niin vähän lukua Lepiduksesta, että hän
vähäisen seurueen kanssa meni hänen leiriinsä ja siellä sai enimmät
sotamiehet puolellensa. Lepidus, nähdessään sotaväen luopuvan,
heittäytyi voittajan jalkain juureen ja rukoili henkensä säästämistä.
Oktavianus ei katsonutkaan tarpeelliseksi vuodattaa hänen vertansa,
vaan antoi hänen pitää ylipapin viran, johon Lepiduksen täytyi
vast'edes tyytyä.

Kun Fulvia raivostuneena Antoniuksen elämästä Kleopatran kanssa oli
kuollut, saapui Antonius Italiaan (40), jolloin triumviraatti
uudistettiin ja Antonius sai vaimokseen Oktavianuksen sisaren, jalon
Oktavian. Mutta kohtapa Oktaviakin surukseen näki puolisonsa
kietoutuneen lumoavan kuningattaren pauloihin. Hän läksi itse
matkustamaan itämaille, saadakseen jos mahdollista miehensä
pelastetuksi tuosta yhteydestä. Mutta kun Oktavia ehti Atenaan, tuli
Antoniukselta kielto matkustamasta etemmäksi, koska hän muka paraillaan
oli sotaretkellä partilaisia vastaan. Kohta Antonius julkisestikin
hylkäsi Oktavian ja julisti Kleopatran lailliseksi puolisoksensa.
Oktavianus itse syvimmästi loukkautui Antoniuksen käytöksestä hänen
sisartansa kohtaan ja samalla katsottiin Antoniuksen liittoa Kleopatran
kanssa valtakunnalle vahingolliseksi.

Senaatti julisti sodan, tosin ei Antoniusta, vaan Kleopatraa vastaan,
jonka asiasta Antonius ei erottanut itseään. _Aktium_-niemen luona
Hellaan länsirannalla oli (31) meritaistelu, johon Rooman tasavallan
historia loppuu. Antoniuksella oli korkeat, raskaat, tornilla
varustetut laivat, jotka tiheässä rivissä näyttivät lujalta muurilta.
Oktavianuksella sen sijaan oli pienet, nopea- ja kevytliikkeiset laivat
sekä johtajana merisankari Agrippa. Kauan oli taistelu ratkasematta.
Mutta viimein Antoniuksen rintamaan ilmestyi aukko, johon vastustajan
pikku laivoja tunkeutui. Silloin Kleopatra äkisti purjehti pois
egyptiläisten laivojensa kanssa. Antonius, tuntien purpurapurjeista
hänen laivansa, ohjasi sokeana rakkaudesta laivansa pikimmiten samaa
tietä. Hänen laivastonsa jatkoi ilman johtajaa vielä vähän aikaa
taistelua, mutta viimein täytyi sen peräytyä. Hänen maajoukkonsa
seisoen rannalla odotti seitsemän päivää turhaan käskyjä päälliköltänsä
ja, kun sieltä ei mitään kuulunut, meni voittajan puolelle.

Seuraavana vuonna läksi Oktavianus Egyptiä vastaan. Antonius surmasi
itsensä miekallaan. Kleopatra koetti viehätysvoimallaan lumota myöskin
uutta voittajaa; mutta nähtyään Oktavianuksen pysyvän kylmänä ja
aikovan säästää hänet riemusaattoansa varten surmasi hänkin itsensä.
Egypti tuli Rooman maakunnaksi.



Rooma Caesarein aikana.


Augustus ja hänen aikansa.

Aktiumin voiton kautta oli Oktavianus päässyt Rooman herraksi.
Palattuaan (29) piti hän kolme loistavaa riemusaattoa, jakeli paljon
rahaa sotamiehilleen ja lahjoja kaikille kansalaisille. Hänen sanotaan
neuvotelleen molempain ystäväinsä, urhollisen ja suoravaisen Agrippan
sekä hienosti sivistyneen ja myöntyväisen _Maecenaan_ kanssa;
Agrippa oli neuvonut häntä antamaan valtaansa takaisin senaatille,
Maecenas sitä vastoin pitämään sitä itse, mutta käyttämään sitä
lempeästi ja laillisesti. Totellen Maecenaan neuvoa lopetti hän
kansalaissodat ja alotti onnen ja rauhan aikakauden. Hänen luonnostaan
lempeä ja hiljainen olentonsa sopikin hyvin sellaiseen tehtävään.
Ennen, jolloin hän oli osallisena kostotöihin ja hänen sivullansa oli
mistään lukua pitämätön Antonius, suostui hän, kuten näytti, kylmällä
sydämmellä väkivaltaan ja verenvuodatukseen; mutta onni näyttää
jalostuttavasti vaikuttaneen häneen, niin että hänen jaloutensa kasvoi
samassa määrässä kuin menestyksensäkin. Kun hänellä oli maailma
jalkainsa juuressa, laajeni myöskin hänen sielunsa näköpiiri ja hän
oppi käsittämään kutsumuksensa merkityksen. Voidaan siis katsoa
jälkimaailman syystä kyllä antaneen hänen pitää kunnianimensä
_Augustus_ (kunnian arvoinen), jonka imarteleva senaatti hänelle
antoi pari vuotta hänen palattuansa Roomaan.

[Kuva: Oktavius, "kostaja".]

_Yhteiskunta-järjestys_. Ottaen opikseen Caesarin kohtalon jätti
Augustus sikseen hänen rohkeat uudistuspuuhansa ja varovasti koetti
avata toista kehitysrataa, jota myöten vanha yhteiskunta voisi
helposti ja huomaamatta muuttua uudeksi. Tosin hän vähitellen kokosi
kaikki vallan ohjat käsiinsä, mutta samalla säilytti tasavallan
kunnianarvoiset muodot ja oikeastaan hallitsi vain siten, että
yht'aikaa oli monessa tasavallan virassa. Ja varsinkin hän perusti
valtansa imperaattorin ja tribunin virkoihin, jotka hänellä olivat
ikään kuin valtansa kahtena peruspylväänä. Imperaattorin arvo,
erotettuna konsulin virasta, annettiin hänelle kymmeneksi vuodeksi
kerrassaan; ollen Rooman sotajoukkojen päällikkö, joita tähän aikaan
oli 25 legionia, voi hän, milloin tahtoi, käyttää koko valtakunnan
sotavoimaa. Tribuninviran kautta, joka hänellä oli elinajakseen, oli
hänen henkilönsä loukkaamaton ja hän saattoi milloin hyvänsä kumota
senaatin päätökset. Valtansa alussa otti hän vuodesta toiseen konsulin
arvonkin vastaan, kunnes huomasi voivansa tulla toimeen ilman sitä.
Viime vuosinaan oli hänellä sensorin valta, joten hän sai valvoa
yleistä siveellisyyttä pääkaupungissa.

Monestikin hän luopui viroistaan niitä kutakin varten määrätyn ajan
lopussa, mutta joka kerran saatiin hänet ottamaan ne jälleen vastaan
tosin vastustellen, jolla hän kuitenkaan ei liene aivan totta
tarkoittanut. Sekä itselleen että ystävilleen pyysi hän kansalta ääniä
tärkeihin kunniavirkoihin. Siten ottaessaan usein valtansa vastaan
senaatin ja kansan käsistä hankki hän sille laillisen perustuksen ja
kansan kannatuksen. Yksityisessä elämässään osoitti hän tavallisen
porvarin yksinkertaisuutta ja asui vähäpätöisessä kartanossa
Palatinus-kukkulalla. Vasta sitte, kuin se hänen viime vuosinaan paloi,
rakennutti hän uuden muhkeamman, jota sanottiin _palatiumiksi_
(siitä _palatsi_-nimitys). Tavallisesti hän käytti roomalaisen
senaattorin pukua ja seurusteli vertaisen tavalla ystäviensä kanssa;
kohtuullinen joukko orjia oli hänen ainoana hoviväkenänsä. Hän
nimitytti itseään vain Caesariksi, mutta siitäpä sittemmin tuli
hallitusnimitys (keisari).

Rooman senaatti ja kansa pitivät näköjään vanhan arvonsa, mutta niiden
valta todella rajoittui ja väheni. Palattuaan Egyptistä pani Augustus
kohta toimeen senaatin "puhdistuksen" vähentäen sen jäsenluvun
1,000:sta 600:ksi; siten hänellä oli tilaisuus erottaa kaikki
maakunnista ja alemmista kansan luokista otetut jäsenet, jotka Caesar
oli kaikkein täys'veristen roomalaisten suureksi harmiksi sinne
koonnut; mutta siten hän myöskin osoitti valtansa hallita senaattia.
Virkamiesten nimittäminen tuli hänelle kohta yhteiseksi kansankokousten
kanssa ja vaikutusvallallaan hän sitä paitsi johti vaaleja.

Helpottaakseen muka senaatin huolia otti hän hallitakseen kaikkia niitä
maakuntia, joihin sotaväkeä oli sijoitettu; siten maakunnat vast'edes
olivat osaksi senaatin, osaksi Caesarin. Ensin mainittuihin lähetti
senaatti joko sijaiskonsuleja, joita vaihdettiin joka toinen vuosi, tai
sijaispreettoreja, joilla oli vain yksivuotinen palvelusaika. Caesarin
maakunnissa oli imperaattori ainaisena sijaiskonsulina, jonka tähden
hän niihin kuhunkin lähetti jonkun legaateistaan, joka siten oli
varsinaisena maaherrana ja tavallisesti pysyi maakunnassaan kauemmin.
Augustus itse valvoi ankarasti maaherrainsa toimia ja saattoi senaattia
tekemään samoin. Maakuntain asujamet, nauttien säännöllisen hallinnon
hyviä seurauksia, elivät nyt kultaista aikakauttansa ja olivat erittäin
tyytyväiset uuteen järjestykseen. Kun he moneenkin paikkaan rakensivat
temppelejä Augustukselle, samoin kuin seuraavillekin caesareille,
joiden hyvät työt he selvästi huomasivat, mutta joiden rikoksista he
enimmäkseen kuulivat vain hämäriä huhuja, niin heitä tuohon
kunnioitukseen ei suinkaan kiihottanut pelkkä teeskenteleväinen
orjallisuus, vaan myöskin kiitollisuuden tunteet, kun he vertailivat
nykyistä tilaansa entisten hallitusten mielivaltaan ja kiskomisiin.

_Taiteella ja kirjallisuudella_ oli Augustuksen hallitessa
kukoistusaika. Suurimmaksi osaksi Agrippan toimesta kaunistettiin
Roomaa monilla komeilla rakennuksilla ja uudistettiin niin muhkeaksi,
että Augustus syystä kyllä saattoi elämänsä lopulla sanoa, että hän oli
saanut tiilisen kaupungin, mutta jätti jälkeensä marmorisen. Suurimpia
tämänaikaisia rakennuksia on Agrippan teettämä _Panteon_, pyöreä,
muhkealla kummulla peitetty temppeli, pyhitetty kaikille jumalille.
Komea pylväskäytävä johti korkealle portille, josta astuttiin mahtavan
suureen pyöreään temppelisaliin. Lukemattomista ikkunoista katossa
virtaili ylhäältä päin runsaasti valoa saliin, joka oli kaunistettu
jumalain kuvilla, marmoripylväillä ja runsailla seinäkoristeilla. Sitä
paitsi kaunisteltiin tai uudestaan rakkennettiin Augustuksen aikana 82
temppeliä, niiden luvussa vanhan ajan komeimmat ja kuuluisimmat.
Rakennettiin myöskin kauneita puolipyöreitä teaattereja, suurenmoisia
vedenjohto-laitoksia ja senaatin palatsi, tasoiteltiin toreja ja
kaunisteltiin niitä kalleilla pylväskäytävillä ja muilla
korurakennuksilla. Kreikkalainen kuvanveisto-taide tuotti Rooman
palveluksessa nyt Augustuksen aikana muutamia kauneimpia
mestariteoksia.

Roomalaisen runouden kolme etevimpää harjoittajaa, Vergilius, Horatius
ja Ovidius, eli ja vaikutti tähän aikaan. _Vergilius_ oli
proskriptsioni-aikana menettänyt pienen maatilansa, jonka tuloilla
hän eli, mutta sitte Maecenas häntä suojeli ja auttoi. Suuressa
Aeneis-runoelmassaan on hän laulanut trojalaisesta sankarista
Aeneaasta, joka paettuaan hävitetystä Trojasta tuli monen vaihtelevan
seikkailun jälkeen Alba Longan emäkaupungin perustajaksi ja siten
Rooman yhteiskunnan ensi alkajaksi sekä poikansa Askaniuksen kautta
Caesarein suvun kantaisäksi. Runoelmasta huokuu isämaallinen innostus
ja horjumaton luottamus jumalien määräämään Rooman yleishistorialliseen
kutsumukseen, josta runoilija lausui näin:

    Toiset hennosti luo valetulle metallille hengen,
    Marmorin muovaavat eläväks, sen myönnytän kyllä,
    Taidolla haastelevat, jopa laskevat tähtien juoksun,
    Ottavat tieteillään selon taivahan ääriä myöten.
    Vaan sinä, Rooman mies, ole voimakas valtias maite,
    Taitosi olkohon siis tämä: rauhan ehtoja säätää,
    Nöyriä armahtaa, mut röykkeilevät masennella.

Vergilius oli käytökseltään vaatimaton ja umpimielinen, mutta
kunnioitus, jota hän herätti kaikissa, oli niin suuri, että kun hän
astui teaatteriin, kaikki läsnäolijat nousivat seisomaan hänen edessään
niinkuin Augustuksen.

_Horatius_ oli Filippin taistelussa sotinut Augustusta vastaan,
mutta sitte saanut anteeksi ja päässyt Maecenaan likeiseksi ystäväksi,
joka hänet myöskin vei Augustuksen seurapiiriin. Hänen sieviä suloisia
laulujansa, jotka kehoittavat tyytyväisyyteen ja viattomaan elämän
iloon, on kaikkina aikoina luettu ja suosittu. Miespolvea toisensa
perästä ovat sellaiset laulut viehättäneet kuin esimerkiksi tämä:

    Tyynnä irakilainen on taisteluissa,
    Tyynnä mediläinen on melskehissä;
    Tyynt' ei purpuraan, jalokiviin eikä
            Kultahan myydä.

    Suuret aarteet, konsulin liktoritkaan
    Ei ne poista haikean sielun tuskaa;
    Myöskin hohtoisan hovin harjan alla
            Väikkyvi murhe.

    Mieli viihtyy, vaikk' olis suolatölkki,
    Halpa vanhempain peru, pöytään panna,
    Kunp' ei pelko tai himo ahneuden
            Pois ota unta.

    Miksi karkoittaa moni elämänsä,
    Miksi muunne hän kotoansa pyrkii?
    Ei nuo intoiset toki itseänsä
            Karkuhun pääse.

    Tuska tunkee myös varustettuun laivaan,
    Peljättää ei voi sitä ratsuparvet,
    Kiireisempi tuulta, mi pilven nostaa,
            Nopsempi peuraa.

    Tyydy päivän riemuhun, heitä tumma
    Tulevaisuus, nauraen tuskas liennä,
    Eihän maailmass' ole kaikin puolin
            Loistava onni.

_Ovidius_, jolla on ollut vähä vertaisiansa, jos katsotaan
kuvitusvoiman rikkautta ja esitystavan vilkkautta, sepitsi kuuluisan
runoelman _metamorfosit_ (muutokset); se oli kokoelma tarumaisia
satuja ihmisten muutoksista eläimiksi ja muiksi luonnon esineiksi.
Ollen tottunut ylempäin yhteiskunta-luokkain kaikkiin irtaisuuksiin
sepitsi hän myöskin muita lauluja, jotka ovat todistuksena yleisestä
tapain turmeluksesta ja vaikuttivat vahingollisesti silloin jo hyvin
syvälle vaipuneesen miespolveen. Luultavasti Augustus, vakava
tapaintuomari, osaksi juuri sen tähden karkoitutti Ovidiuksen pieneen
Tomi-kaupunkiin Mustanmeren rannalle, josta hän tuon tuostakin lähetti
Roomaan valittelevia murherunojansa.

Tähän aikaan eli roomalaisen historiankirjoituksen mitä suurin mestari
_Livius_. Hänen teoksensa, joka käsitti Rooman historian kaupungin
perustuksesta aina hänen aikaansa saakka, oli 140 kirjaan jaettuna,
joista on säilynyt ainoastaan 1-10 ja 21-45, viimeinen päättyvä
Makedonian kuninkaan Perseun tappioon. Livius ei ole niin merkillinen
tarkkuudesta ja perinpohjaisuudesta kuin siveellisestä puhtaudesta ja
jalosta isänmaallisuudesta. Häntä jo elinaikanaan niin ylisteltiin,
että eräs porvari etäisestä Gades-kaupungista matkusti pitkän tien
Roomaan ainoastaan näkemään tätä historioitsijaa.

_Augustuksen perhe ja viimeiset vuodet_. Yksityisessä elämässään
ei Augustus ollut onnellinen. Hänen tyttärensä _Julia_, jota hän
suuresti rakasti, tuotti kevytmielisyydellään hänelle paljon huolta;
vahingollisen esimerkin tähden, jota Julia osoitti, katsoi Augustus
olevansa pakotetta karkoittamaan hänet kaukaiseen saareen. Hänen toinen
puolisonsa, vehkeilevä _Livia_, tuotti hänelle toisella tavalla
monta ikävää hetkeä. Ensimmäisestä aviostaan oli Livialla kaksi poikaa
_Drusus_ ja _Tiberius_, joista kansa rakasti Drususta; tämä
oli sitä paitsi kuuluisa urhotöistään germanialaisia vastaan. Tiberius
oli toimelias ja järjestystä rakastavainen, mutta tylytapainen ja
umpimielinen, jonka tähden häntä ei Augustus eikä kansakaan suosinut.
Seuraajakseen valitsi Augustus ensin sisarensa pojan Marcelluksen;
mutta kuolema kohta korjasi tämän nuorukaisen, josta niin paljon
toivottiin. Kaksi imperaattorin lapsen lasta, Julian ja Agrippan
poikaa, kuoli kohta toinen toisensa perästä. Drusus oli myöskin kuollut
kukoistavimman miehuutensa ijässä. Niinpä oli jäljellä ainoastaan
Tiberius.

Tämä tulikin Augustuksen seuraajaksi, mutta sai sekä imperaattorin että
hänen seurueensa puolelta kokea vastenmielisyyttä, joka ehkä perustui
Augustuksen pelkoon, että hän oli sopimaton tehtävään, joka hänellä oli
edessään. Augustus ikään kuin veti ihmisiä puoleensa. Tiberius sen
sijaan karkoitti. Kuitenkin oli Tiberiuksessa vikainsa ohella
muutamissa tapauksissa jotakin kunnioituksen arvoista. Hänen luonteensa
pohjalla oli muinaisroomalaisuutta, esi-isäin kunnollista, vaikka
ankaraa olemusta, joka ei tähän aikaan juuri ketään miellyttänyt.
Mutta hänen tylyyteensä ja umpimielisyyteensä kätkeytyi ihmisten
halveksiminen sekä epäluuloisuus ja kostonhimoisuus. Sitä paitsi oli
hän Rodos saarella oleskellessaan antautunut irstaasen elämään, joka
heikonsi hänen sielunsa voimia.

Terveyttään parantaaksensa läksi Augustus viime vuotenaan (14 j.Kr.)
matkalle Kampaniaan, jossa hänet kuolema tapasi. Myöhemmän kertomuksen
mukaan on Livia, hankkiakseen valtaa Tiberiukselle, myrkyttänyt sen
puun fiikunat, josta imperaattori-vanhus niitä tavallisesti itse
poimiskeli.


Rooman valta Augustuksen seuraajien aikana.

_Rooman maailman-valtakunta_. Rooman maakunnat ja alusmaat olivat
ikäänkuin kukoistavana kehyksenä Välimeren ympärillä, jota myöten oli
helppo liikkua niiden välillä. Italia, valtakunnan emämaa, sijaitsi
keskessä, latinalaiset länsimaat toisella ja kreikkalaiset itämaat
toisella puolella.

[Kuva: Forum-tori Roomassa.]

Seitsemällä kukkulallaan seisoi Rooma, maailman ylpeä hallitsija
häikäsevässä komeudessaan. Vanhempi osa oli kasvanut Forumin, avaran
kokouspaikan, ympärille, johon Rooman kansa muinoin aina kokoutui
harjoittamaan valtaansa ja taistelemaan sisällisiä riitojansa. Toisella
puolella rajoitti sitä Kapitolium Jupiterin ja Junon temppeleineen,
toisella Palatinus-kukkula, jolle imperaattorin palatsi rakennettiin.
Aukean torin toista laitaa pitkin kävi riemusaatto-tie, jota myöten
voitolliset päälliköt olivat kulkeneet; nyt rakennettiin siihen heidän
kunniaksensa suurenmoiset kaarevat riemuportit. Tämän vanhemman
kaupunginosan pohjoispuolelle kasvoi Augustuksen aikana uusi, vielä
komeampi osa sen suuren kentän ympärille, jolla oli nimenä Kampus
Martius ja jossa Panteon seisoi. Roomassa arvataan imperaattori-ajan
alussa olleen noin kaksi miljoonaa asujanta.

Pääkaupungin pohjoispuolella oli lähinnä maakunta Gallia Cisalpina eli
Alppein etelänpuolinen Gallia ja siinä suuret kaupungit _Ravenna_
ja _Mediolanum_ (Milano). Alppein toisella puolella oli osaksi
äskettäin valloitettu Gallia Transalpina, nykyään jaettuna neljään
maakuntaan, jotka olivat etelässä Narbonensis, keskimaassa Lugdunensis,
pohjois- ja itäosassa Belgika sekä lounaisosassa Akvitania.
Narbonensis-maakuunassa oli kaupungit _Massilia_, muinaisajan
suurimpia ja sivistyneimpiä, _Narbo_ (Narbonne) ja _Nemausus_
(Nimes); Lugdunensiissa Caesarin legaatin perustama, pian kukoistavaksi
vaurastunut _Lugdunum_ (Lyon); paljon myöhemmin tuli pienen,
Seine-joen varsilla asuvan kansan, _pariisilaisten_ kaupungista
_Pariisin_ alku. Reinin ja sen sivujokien varsille perustivat
roomalaiset koko joukon kaupunkeja, joista _Trier_ ja vähän
nuorempi _Köln_ (Kolonia Agrippinensis) olivat erittäin
huomattavat. Samoin kuin Rein, tuli myöskin Tonava Rooman rajajoeksi,
kun roomalaisten valtaan Augustuksen aikana joutui maakunnat Raetia,
Vindelicia, Norikum ja Pannonia. Sielläkin kasvoi uusia kaupunkeja,
niinkuin Augustuksen mukaan nimitetty _Augusta_ (Augsburg).

Pyreneain niemimaa, joka vasta Augustuksen aikana kokonaan
kukistettiin, jaettiin kolmeen maakuntaan. Huomattavimmat
kaupungit olivat _Gades_ (Cadiz), _Korduba_ (Kordova), _Kartago
Nova_ (Kartagena) ja _Tarrako_ (Tarragona). Läheisessä Afrikan
maakunnassa uusi Kartago, jota Kajus Grakkus oli alkanut, jonka Caesar
oli perustanut ja joka Augustuksen aikana valmistui, alkoi ripeästi
kukoistaa Rooman siirtokuntana. Numidian muutti Caesar maakunnaksi.
Sisiliassa valtakunnan vanhimmassa maakunnassa säilytti Syrakusa
arvonsa, pysyen vanhan maailman etevimpien kaupunkien luvussa.

Idän puolella oli jylhä Illyria, jota roomalaiset keisariajan alussa
juuri parhaillaan valloittivat. Makedonia oli yhdistetty Tessalian
kanssa yhdeksi maakunnaksi. Trakia tuli vasta myöhemmin (46 j.Kr.)
maakunnaksi. Siellä harjoitti kreikkalainen siirtopaikka
_Bysantion_ vieläkin laajaa kauppaa. Moesia (nykyinen Bulgaria)
oli jo tasavallan aikana osaksi kukistettu.

Kreikanmaalla, jonka suurin osa oli Rooman maakuntana ja nimeltään
_Akaia_, oli jäljellä muinaisen suuruuden muistot. Vanhaa
_Atenaa_, helleniläisen sivistyksen taimitarhaa, kohtelivat
roomalaisetkin kunnioituksella; vielä seisoi Pallas-Atena
Akropolis-kukkulalla, vielä kulkivat juhlasaatot propylaiain
marmoriportaita ihanaan Partenoniin. Caesarin uudestaan perustama ja
Augustuksen aikana valmistunut _Korintos_ kasvoi pian jälleen
muinaismaailman mitä rikkaimmaksi, kauneimmaksi ja ylellisimmäksi
kaupungiksi.

Vähä-Aasiassa oli Augustuksen aikana kolme Rooman maakuntaa (Aasia,
Pontos ja Kilikia), joihin Tiberiuksen aikana tuli lisäksi neljäs
(Kappadokia), sekä koko joukko alusmaita. Kaupungeista oli huomattava
varsinkin komea _Nikomedia, Efesos_ suurenmoisine Artemiin
temppeleineen, kukoistava _Smyrna_ sekä vapaa, rikas ja lujasti
linnoitettu _Rodos_, jossa suuri "kolossi" vielä seisoi sataman
suulla. Valtakunnan suurimpia maakuntia oli Syria, johon Palestinakin
kuului. Rikas, ylellinen _Antiokia_, keisarikunnan kolmas
kaupunki, oli Syrian maaherran asuinpaikkana, ja Jerusalem, kuulumatta
suurimpain kaupunkien lukuun, oli kuitenkin tärkeä paikka. -- Kreta oli
yhdessä Kyrenen kanssa eri maakuntana.

Hedelmällinen, muinaismuistoista rikas Egypti, jonka Augustus teki
maakunnaksi, oli imperaattorin välittömästi hallittavana. Pääkaupunki
_Aleksandria_ oli väen paljoudelta ja komeudelta ainoastaan Roomaa
heikompi, mutta sivistykseltä ja tieteelliseltä vaikutusvallalta
kaikkia sen ajan kaupunkeja mahtavampi. Noin puolitoista miljoonaa
ihmistä eli siellä ja Museionin oppineiden tieteelliset järjestelmät
sisälsivät sen ajan kaiken viisauden. Tämän vilkkaan kaupungin vieressä
seisoi suurenmoisessa autiudessaan muinaisajan hautapatsaana vanha
Memfis Apis-temppeleineen, pyramiideineen ja mumioineen muistuttamassa
kaiken katoavaisuutta.

_Elämä ja tapain turmelus_. Niinkuin muinoin roomalaisten
valloituksissa samoin nyt heidän ylellisyydessään oli jotakin
hämmästyttävää. Roomalaisen ylimyksen koti oli suurempi kuin palatsi,
se oli pikku kaupunki eri puistoineen, kalalammikkoineen,
pylväskäytävineen ja orjakartanoineen. Usein oli koko palatsi tehty
marmorista, lattiat koristetut kalliilla mosaikilla, johon oli
sovitettu pieniä erivärisiä marmoripaloja, välistä toista sataakin
neliötuuman alalle, taidokkaasti vaihteleviksi kuviksi, ja seinät
sievistetyt kauneilla maalauksilla. Talouskalut olivat kalliista
aineista tehdyt hienoimman aistin mukaan. Etevimpäin taiteilijain
veistämät kuvapatsaat kaunistivat huoneita; kaunistekoiset marmori- tai
metallipöydät, taiteelliset astiat poltetusta savesta sekä kultaiset ja
hopeaiset juoma-astiat ja pöytäkalut, komeat pronssiset lamppukruunut
y.m. kuuluivat keskinkertaisenkin varakasten talouskaluihin. Lasia
ruvettiin keisariaikana yleisemmin käyttämään ja posliinikin näyttää
olleen tuttu.

Maaseuduille rakennuttivat roomalaiset muhkeita "huviloita", jotka
useimmiten ympäröitiin suurenmoisilla puutarhoilla ja niissä viljeltiin
varsinkin jaloja hedelmiä. Niinpä kirsikkapuu, jonka Lukullus ensinnä
toi Aasiasta Italiaan, levisi keisariaikana valtakunnan kaikkiin
maakuntiin. Useimpien nykyisten puutarhakasvien leviäminen alkoi
keisariaikana, ja samoin öljypuiden ja fiikunapuiden viljeleminen.
Viinin viljelys rupesi vähitellen leviämään Espanjaan ja Galliaan.
Suurissa teennäisissä kalalammikoissa elätettiin pöydän varalle koko
joukko kaikenlaisia kalliita kaloja.

Kalleihin atrioihin ja juominkeihin tuhlattiin suunnattomia summia.
Ylellisyys oli ensimmäisten Caesarein aikana suurempi, kuin osataan
arvatakkaan. Kaikista maailman seuduista koottiin Roomaan
harvinaisimpia herkkuja, ja ruokia arvosteltiin enemmin kalleuden ja
vaikean saannin kuin maun mukaan. Usein syötiin kaloista ja linnuista
ainoastaan pienet, erittäin herkulliset osat; oli pitoja, joissa
vieraille tarjottiin paistettuja riikinkukon aivoja ja muita sellaisia
kalliita ruokia.

Vaatetuksessa ja koristuksissa vallitsi rajaton ylellisyys.
Muinaisaikaan niin kallista purpuraa käytettiin nyt ihan yleisesti,
tehtiinpä siitä huonekalujen päällystäkin. Kiinasta ja Indiasta
ruvettiin tuomaan silkkiä: se oli vielä niin kallista, että siitä
maksettiin painonsa kultaa, mutta sen enemmin sitä himottiin. Jo
Tiberiuksen aikana kiellettiin miehiä käyttämästä silkkipukua.
Vaatteuksen muoto oli joko kreikkalainen mantteli tai roomalainen toga,
joita yhä enemmin käytettiin sekaisin. Gallialaiskuosiset housut
tulivat myöskin yhä yleisemmiksi.

Ylellisyyden ohella, jota laeilla turhaan koetettiin vastustaa, versoi
tapain turmelus, repien kaikki häveliäisyyden ja siivouden rajat.
Tiberius koetti alussa ehkäistä tuota turmeluksen tulvaa, mutta viime
vuosikseen siirtyi hän Kapri-saarelle, jossa hän, kuten panettelijat
sopottivat, antautui luonnottomaan irstaisuuteen, vaikka oli silloin jo
70 vuoden ijässä. Häntä seurasi Drusuksen pojanpoika Kajus Caesar,
liikanimeltä _Kaligula_, joka jo aikaisin osoitti huonoja
taipumuksia. Kahdeksana ensi kuukautena hän jotenkuten osoitti
ansaitsevansa kansan rakkautta, mutta parattuaan eräästä taudista
näytti hän aivan kadottaneen järkensä. Neljä vuotta hän vietti
hurjan tuhlaavaista ja häpeällisen siveetöntä elämää, kunnes hänet
murhattiin (41). Häntä seurasi setänsä _Klaudius_, heikko ja hyvää
tarkoittavainen mies, mutta puolisojensa ja vapautettujen orjainsa
kokonaan hallittava. Puolisoista oli Messalina hävyttömän irstas ja
Agrippina juonikas ja kopea. Agrippinan poika ensi aviosta _Nero_
tuli Klaudiuksen kuoltua (54) imperaattoriksi. Ollen iloinen ja
nautinnonhimoinen teki hän hallituksensa hurjain huvitusten ja
vallattoman irstailemisen ajaksi. Alimmallekin kansanluokalle koetti
hän toimittaa iloisempaa elämää ja orjia suojella julmalta kohtelulta,
ja koko hänen hallitusaikansa olivat miekkailuleikit kielletyt. Mutta
hän oli mieleltään itsekäs, uskonnoton ja julma, milloin luuli henkensä
olevan vaarassa. Niinpä hän myrkytti veljensä Britannikuksen, ja hänen
oma äitinsä Agrippina joutui hänen toimittamansa salaisen murhavehkeen
uhriksi. Tulipalo, ehkäpä hänen itsensä sytyttämä, hävitti seitsemän
päivää pääkaupunkia, jota hän oli halunnut kerran saada kauniimmin
rakennetuksi. Eräästä tornista katseli hän vallattoman iloisena tuota
hirvittävää näytelmää, kantele kädessä laulaen Trojan hävityksestä.
Vieroittaaksoen itsestänsä kansan raivoa syytti hän Roomassa eläviä,
väärin käsitettyjä kristittyjä, joita ihmisjoukon mieliksi sitte
hirveästi mestaeltiin. Erään hänen henkeänsä vastaan tehdyn salaliiton
ilmi saaminen antoi aihetta uusiin verinäytelmiin; silloin joutui Neron
epäluulojen uhriksi myöskin hänen opettajansa, viisas _Seneka_.
Kun viimein kapinoita alkoi valtakunnan eri osissa, lopetti Nero
toivottomuudessaan itse elämänsä. Silloin sammui (68) Augustuksen suku.
Tähän asti eivät imperaattorit yleensä olleet vastustaneet paheita eikä
siveettömyyttä, vaan päin vastoin näyttäneet itse huonoa esimerkkiä.

Roomalaisten kansanhuvitukset osoittivat suurta raakuutta, joka
piileskeli ulkonaisen hienostuksen alla, ja sydämmettömyyttä, jota
verenvuodatukseen tottumus oli kasvattanut. Kilpa-ajoja pidettiin
vieläkin suuressa sirkuksessa, jota viime aikoina ja varsinkin Caesarin
toimesta oli melkoisesti laajennettu. Nero, joka piti kunnianansa olla
erinomainen laulaja ja kilpa-ajaja, esiytyi kansan huviksi julkisesti
sellaisissa näytännöissä ja pakotti ylhäisten roomalaistenkin tekemään
samoin.

Vielä suositummat olivat villi-eläinten ja miekkailijain taistelut.
Etäisimmistä maista tuotiin suunnattomilla kustannuksilla joukottain
villi-eläimiä taistelemaan kansan huviksi. Caesarin toimittamissa
leikeissä esiytyi siten 400 leijonaa ja 40 elefanttia. Alussa tyytyi
kansa katselemaan, miten petoja joukottain kaadettiin; sittemmin tuli
tavaksi sitoa kuolemaan tuomittuja henkilöitä paaluun petojen
revittäväksi. Miekkailun suosio turmeltui oikeaksi raivoksi. Välistä
voitiin nähdä aina 10,000:kin miekkailijaa ikään kuin säännöllisessä
sodassa kansan huviksi taistelevan keskenään hengen edestä. Kun nämä
veriset huvitukset olivat, kuten mainittu, lakkautettuina Neron
hallitusajan, ryhdyttiin niihin uudella raivolla hänen kuoltuaan,
vaikka silloin alkoikin parempi hallitus. Monenmoisten levottomuuksien
jälkeen, joita kesti puolitoista vuotta, nousi _Flaviusten_
sukuinen päällikkö _Vespasianus_ valtaistuimelle. Hän rakennutti
suunnattoman pyöröteaatterin "Kolosseumin", johon mahtui 87,000
katsojaa; suurimmaksi osaksi rakensivat sen juutalaiset vangit, jotka
oli kuljetettu hävitetystä Jerusalemista Roomaan. Tätä teaatteria
vihkiessä Vespasianuksen pojan ja seuraajan _Tituksen_ aikana,
joka muuten oli lempeä ja ihmisellinen ruhtinas, surmattiin juhlan
kunniaksi yli 9,000 villi-eläintä. Maaseutukaupungit kilpailivat
sellaisten näytäntöjen toimeen panossa itse Rooman kanssa. Trierin
suuri pyöröteaatteri oli ainoastaan vähän pienempi; Nimes'issä ja
monessa muussa kaupungissa oli samanlaisia, tavattoman suuria
rakennuksia. Sehän todistaa, mitenkä tuollaisiin leikkeihin mieltymys
oli kaikissa kansan luokissa kehittynyt itsekkääksi julmuudeksi.

[Kuva: Kolosseum.]

Toivottomuus sydämmessään kirjoitti jalo _Tacitus_ tämän
turmeltuneen ajan historian. Kuuluen itse vanhan Rooman etevimpiin
sukuihin katsoi hän vanhan ajan yksinkertaisuutta ja tasavaltaisia
hyveitä rakkaaksi mallikuvaksi, josta hänen aikansa hirvittävän
välttämättömyyden pakosta yhä etemmäksi poistui. Säälimättä tuomitsee
hän hallitsevain henkilöiden irstaisuutta ja rikoksia, ihmisjoukon
orjamaisuutta ja Rooman yhteiskunnan mädännyttä elämää, samalla myöskin
ikään kuin lohdutuksekseen esittäen ne oikean roomalaismielen,
velvollisuudentunnon ja vapaudenrakkauden harvinaiset piirteet, joita
siellä täällä näkyi.


Trajanus. Hadrianus. Antoninukset.

Aika, jona nämä keisarit hallitsivat, on kauneimpia ajanjaksoja
ihmiskunnan historiassa ja tuotti ilmi muinaisklassillisen maailman
sivistyskehityksen runsaat hedelmät. Mutta niitä hedelmiä oli jo syönyt
siveellisen turmeluksen mato ja uusien olojen enteet alkoivat yhä
selvemmin näkyä.

Kun Tituksen veli _Domitianus_, pelkuri ja salakavala
hirmuvaltias, surmattiin (96), otti Rooman senaatti vähäksi aikaa
käsiinsä entisen vaikutusvaltansa yleisiin asioihin. Vanha,
kunnioitettu senaattori _Nerva_ puettiin sitte Caesarein
purpuraan, mutta hän kuoli jo kahden vuoden kuluttua. Silloin tuli
_Trajanus_, syntyjänsä espanjalainen ja sotaväen mitä etevin
päällikkö, valtakunnan hallitsijaksi. Sekä muodoltaan että
sielunjaloudeltaan ja muinaisroomalaisten hyveittensä puolesta oli hän
Scipionein ajan miehiä. Vaikka ollen tottunut käyttämään miekkaa,
kunnioitti hän kuitenkin suuresti lakeja ja osoitti asianmukaista
kunnioitusta myöskin valtion virastoja kohtaan, vaan samalla vaati
tarkkaa kuuliaisuutta käskyläisiltään. Ollen itse kansan miehiä osoitti
hän käytöksessään kansaa kohtaan tasavaltais-ajan sääliväisyyttä ja
koetti vihastuessaankin aina kukistaa luonnettansa.

Rooman kansassa koetti hän herättää eloon urhotöihin kykenevää
henkeä johtamalla sitä taas valloitusten uralle. _Dacialaiset_,
Ala-Tonavan varsilla asuva kansa, olivat osoittaneet vihamielisyyttä
roomalaisia kohtaan. Heitä vastaan läksi Trajanus nyt sotaan, teki
heidän maansa Rooman maakunnaksi ja teetti muhkean sillan Tonavan
poikki tulevien sotaretkien varalle. Partilaisten kanssa oli
roomalaisilla alinomaisia riitoja suojelusoikeudesta Armeniaan. Heitä
vastaan alkoi myöskin Trajanus sodan ja teki sinne onnellisesti kaksi
retkeä. Paitsi Armeniaa tehtiin silloin myöskin Assyria ja Mesopotamia
Rooman maakunniksi, ja vanha, melkein kokonaan rappeutunut Babylon
anastettiin joksikin ajaksi. Kesken näitä voitollisia retkiänsä kuoli
Trajanus (117) Selinus-kaupungissa Kilikiassa. Syystä kyllä lausui eräs
silloinen kirjailija, että "Rooman yhteiskunta Caesarein voimattomuuden
tähden vanheni ja kuihtui, kunnes se Trajanuksen aikana jälleen kohotti
voimakkaat käsivartensa ja vastoin kaikkein luuloa astui vanhuuden
heikkoudestaan esiin nuorentunein voimin".

Trajanusta seurasi ottopoikansa _Hadrianus_, joka myöskin oli
syntyisin Espanjasta. Hadrianus oli runsaslahjainen ja monipuolisesti
sivistynyt mies. Hänellä oli vahva, sotaisista harjoituksista hyvin
karaistunut ruumis, ja ollen taitava kaikissa sotatoimissa oli hän
partilaisretkillä tehnyt monta urhotyötä. Samalla hän myöskin rakasti
ja harjoitti kaunotaiteita; hän itse harjoitteli maalausta ja runoilua
sekä oli mielellään osallisena oppineiden neuvotteluissa.
Lakitiedettäkin tutki hän innolla. Hänen vilkas mielensä ja
levähtämätön toimi-intonsa saattoivat häntä tutkistelemaan ja
kokoomaan kokemusta mitä erilaisimmilta aloilta.

Hallitukseen ryhdyttyänsä teki Trajanus heti rauhan partilaisten kanssa
ja antoi heille takaisin, mitä Trajanus oli valloittanut. Sitä vastoin
hän tehokkaasti työskenteli rauhallisten toimien alalla.

Roomaan hän perusti _Atenaeum_-akatemian runoilijain, taiteilijain
ja oppineiden kokouspaikaksi sekä kreikkalaisen ja roomalaisen
kirjallisuuden korkeammaksi opetuslaitokseksi. Hänen _edictum
perpetuum_-julistuksensa valmisteli yleisen lakiteoksen
järjestelemistä. Roomalainen lakitiede alkoi tästä lähtein kehittyä
laajaksi järjestelmäksi, oikeaksi tarkkaälyisyyden ja käytöllisen
viisauden jättiläisteokseksi.

Hadrianus hallitusaikanaan matkusteli, useimmiten jalkaisin, melkein
kaikki maat, jotka silloin kuuluivat Rooman valtaan. Trakiaan hän
perusti Adrianopolin, Galliassa toimitteli laveaa järjestelemistä,
Britanniaan, joka oli Domitianuksen aikana tullut Rooman maakunnaksi,
hän teetti nykyisten Carlisle- ja Newcastle-kaupunkien välille lujan
muurin villien _piktiläisten_ ja _skotilaisten_ hyökkäyksiä
vastaan; Espanjaan rakennutti hän linnoja maan asujanten turvaksi vielä
kukistamattomia vuoristolaisia vastaan. Atena laajennettiin melkoisesti
ja koristettiin suurenmoisilla rakennuksilla. Siellä hän myöskin otti
vastaan puolustuskirjoituksia kristityiltä ja kielsi maaherroja
vainoilemasta heitä uskonsa tähden. Tonavan rannalla hän totutti
sotamiehensä kuria noudattamaan ja marssi itse jalkaisin legioneinsa
etupäässä; Aleksandriassa hän keskusteli oppineiden kanssa tieteen
syvällisimmistä asioista.

Kaksi merkitykseltään tärkeää sotaa käytiin Hadrianuksen
hallitusajan lopulla. Valtakunnan itärajalla torjuttiin onnellisesti
_alanilaisten_ rynnäkkö, joka jo ennusti germanialaista
kansainvaellusta. Samaan aikaan tekivät juutalaiset kapinan erään
_Bar-kokban_ (tähden pojan) johdolla, joka sanoi itseään
Messiaaksi, ja vasta verisellä sodalla saatiin se kakistetuksi, kun
siinä jo oli kaatunut puoli miljoonaa ihmistä.

Viimeiset vuotensa oleskeli Hadrianus enimmäkseen komeassa huvilassansa
Tiburin luona synkkänä ja raskasmielisenä. Ennen kuolemaansa (138) otti
hän ottopojakseen jalon _Antoninus Piuksen_ (hurskaan), joka tuli
hänen seuraajaksensa. Tämän hallituksesta ei historia tiedä juuri
mitään erityistä; hänen aikansa oli rauhallinen ja valtakuntaa johti
tunnollinen ja hyvää tarkoittava ruhtinas. Häntä seurasi (161)
ottopoikansa _Markus Aurelius_, joka myöskin otti Antoninus-nimen.
Ollen oppinut, mietiskelevä filosofi käytti hän enimmän aikansa
tutkimisiin. Opintojen rauhasta riistivät hänet pois tuon tuostakin
keisarikuntaa uhkaavat vaarat. Germnnialaiskansat, joiden keskuudessa
_markomannien_ liitto oli peljättävin, alkoivat sodan ja tuottivat
kerran roomalaisille tuntuvan tappion. Tämä onnettomuus oli niin suuri,
että keisarin, voidakseen jatkaa sotaa, täytyi toimittaa aseita orjille
ja miekkailijoille sekä myödä palatsin kalliit koristukset. Viimein
onnistui kuitenkin roomalaisten taistelemalla saada jotenkin
kunniallinen rauha; mutta täst'edes aljettiin yleisemmin kuin ennen
vuosiveroilla ostaa pohjoisten raakalaiskansain ystävyyttä.

Nuoremman Antoninuksen kuollessa (180) loppui Roomaa keisarivallan
kaunein aikakausi. Hänen poikansa ja seuraajansa _Kommodus_ oli
kaikkein kurjimpia hallitsijoita. Nyt alkava aika oli merkillinen
hillittömästä sotilasvallasta valtakunnan sisällä ja suurilla
ponnistuksilla usein onnettomastikin käydyistä sodista ulkovihollisia
vastaan.


Diokletianus.

Diokletianus, syntyänsä orjan poika Dalmatiasta, oli kykynsä tähden
noussut korkeimpiin sotavirkoihin. Kun keisari Numerianus
paluumatkallansa Persian sodasta oli kuollut, valitsivat sotapäälliköt
Diokletianuksen keisariksi (284). Numerianuksen veli, Karinus,
voitettiin suuressa taistelussa, ja dalmatialainen orjan poika tuli
koko roomalaismaailman herraksi.

Mutta Diokletianus ymmärsi, että tämä valtakunta oli liian avara yhden
miehen hallita; sentähden hän päätti jakaa koko roomalaisen alan
kahteen osaan ja otti toiseksi keisariksi Maksimianuksen, joka oli
talonpoikaista syntyperää Illyriasta. Jonkun vuoden kuluttua kumpikin
keisari vielä otti itselleen apukeisarin. _Diokletianus_, joka hoviansa
piti Nikomediassa, Vähä-Aasian luoteiskulmassa, asetti apulaisekseen
Pannonian, Illyrian ja Kreikan yli erään _Galeriuksen_, joka
nuoruudessaan oli karjopaimenena ollut. _Maksimianus_ taas, joka
Milanossa hallitsi läntistä maailmaa, heitti Gallian, Britannian ja
Espanjan sivistyneelle _Konstantiukselle_, jota kalpean muotonsa tähden
sanottiin _Klorukseksi_. Niinkuin yhteistä valtakuntaa piti näiden
neljän miehen yksimielisesti hallitseman, ja mitä kukin heistä sääsi, se
oli olevinansa ikään kuin yhteisestä hengestä lähtenyttä ja tuli kohta
yleiseksi laiksi koko keisarikunnassa. Näin piti hallitusvaivan oleman
jaettuna, vaan hallituksen kuitenkin yhteisenä.

Mutta alammaisille kävi tämä nelinkertainen hovinpito ja virkamiesten
enennetty lukumäärä kovin rasittavaksi. Diokletianus rakasti loistoa ja
komeutta, hän tahtoi ylentää keisarillisen arvon "jumalalliseksi
majesteetiksi", jota kansa ainoastaan vaivaloisesti ja suurimmilla
kunnian osoituksilla voisi lähestyä. Sen tähden hän ei enää
menestynytkään Roomassa, jossa senaatin ja väestön muinaisista ajoista
peritty arvo häntä loukkasi, vaan järjesti palatsinsa Nikomediassa
persialaisen kaavan mukaan. Suuri joukko hovipalvelijoita piti huolen
kaikista noudatettavista juhlatempuista; itse keisari ei enää tyytynyt
entisten hallitsijain purpuraviittaan, vaan koristi otsansa valkoisella
helminauhalla, ja kuka ikänä pääsi häntä lähestymään, sen täytyi
itämaisen tavan mukaan langeta kasvoillensa hänen jalkainsa juureen.
Eittämättä Diokletianus kuitenkin saattoi järjestystä hallintoasioihin.
Mutta tämä tarkka virallinen järjestys esti alammaisten vapaata tointa,
ja maanviljelys niinkuin teollisuuskin alkoi nääntyä verokuormain alla.

Kaksi vuosikymmentä hallittuansa päätti Diokletianus palata yksinäiseen
elämään ja pakotti silloin Maksimianuksenkin luopumaan keisariudesta.
Samana päivänä, 1 p. toukok. 305, tekivät molemmat keisarit, toinen
Nikomediassa, toinen Milanossa, julkisen luopumuksensa, ja Diokletianus
muutti syntymäseuduilleen Dalmatiaan, jonne hän oli Salonaan
rakennuttanut itsellensä suuren komean palatsin. Siellä hän sitte
hiljaisuudessa eli viimeiset yhdeksän ikävuottansa, hoitaen
yrttitarhojaan ja rakennuksiaan ja unhottaen maailman meteliset menot.
Nämä vuosikaudet olivatkin erinomaisen melskeiset; sillä keisarit ja
apukeisarit taistelivat toisiansa vastaan, ja vuonna 308 oli yht'aikaa
kuusi sellaista hallitsijaa. Eikä Maksimianuskaan ajan pitkään voinut
hillitä levotonta mieltänsä, vaan pukeutui uudestaan purpuraan,
kehoittaen Diokletianusta seuraamaan esimerkkiä. Mutta Diokletianus
vastasi hymyillen: "jos näkisit, kuinka kaunista kaalia minä omilla
käsilläni Salonassa kasvatan, et sellaista pyyntöä tekisikään."
Maksimianus saikin surmansa näissä meteleissä. Mutta eipä
Diokletianuskaan vallan koskematta jäänyt. Hänen puolisonsa ja
tyttärensä joutuivat murhattaviksi, ja hän itsekin lienee elämänsä
katkaissut, karttaaksensa pahoja kohtauksia. Hänen palatsinsa rauniot
ovat vielä nähtävinä; ne ovat niin avarat, että koko nykyinen kaupunki
Spalatro niissä on saanut sijansa.



GERMANIALAISET.


Germanialaisten vanhimmat olot.

Reinin ja Veikselin välinen maa oli muinaisaikaan täynnä suuria metsiä
ja avaroita suoseutuja, jonka tähden myöskin ilmanala oli kosteampi ja
kylmempi sekä maa vähemmin hedelmällinen kuin nykyaikaan. Vanhastaan ei
siellä ollut mitään hedelmäpuita; roomalaiset vasta veivät niitä sinne.
Niukasti viljeltiin vehnää, kauraa ja ohraa ja tästä viimemainitusta
viljasta pantiin olutta. Metsät olivat täynnä villieläimiä, varsinkin
hirviä, metsähärkiä, karhuja, susia ja metsäsikoja; myöskin villiporoja
löytyi. Sellainen oli roomalaisten aikaan etelägermanialaisten kotimaa.

Toisella vuosisadalla Kr.s.j. kirjoitti suuri roomalainen
historioitsija _Tacitus_ kirjan germanialaisista, esittäen liian
hienostuneelle ja tavoiltaan turmeltuneelle aikakaudelleen heitä
voimakkaaksi ja urholliseksi luonnonkansaksi, jonka keskuudessa
uskollisuus, vakavuus ja yksinkertaiset tavat vallitsivat. Se
kirja onkin päälähde saadaksemme tietoa heidän elintavoistaan ja
yhteiskunta-laitoksistaan ennen suurta kansainvaellusta.

Germanialaiset kuuluvat, samoin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset,
_arjalaiseen_ kansanheimoon. Alkuperäisestä kotiseudustaan
Ylä-Aasiasta ovat he jo ennen historiallista aikaa tunkeutuneet
Skandinavian niemelle ja sitte sieltä vähitellen levinneet etelään
päin. Jo entuudesta oli heillä omituinen vaalea tukka, siniset silmät
ja kookas vartalo. Uljas itsenäisyyshenki ja levoton vaellushalu olivat
heidän huomattavimmat ominaisuutensa. Vapaa mies eli enimmäkseen
metsästellen tai pitkillä sotaretkillä kuljeksien; taloutta ja
maanviljelystä hoitivat naiset ja sodissa saadut orjat. Kun
germanialainen nuorukainen kansankokouksen edessä juhlallisesti sai
aseensa, oli hän "mies puolestaan", heimon itsenäinen jäsen. Naiset
seurasivat miehiä sotaretkillä ja kiihottivat heitä urhollisuuteen;
usein he myöskin esiytyivät tietäjinä, joiden puhetta kuunneltiin
taikauskoisella kunnioituksella.

Lammas- ja nautalaumat varsinkin olivat germanialaisten suurimpana
rikkautena; maanviljelyksestä sitä vastoin pidettiin vähä lukua.
Yksityistä maata ei vielä ollut. Kylän alueella olevia peltosarkoja
viljeltiin kaikille kyläläisille yhteisen järjestyksen mukaan.
Lähteiden luo, aukeille paikoille tai varjoisiin metsikköihin tekivät
germanialaiset yksinkertaiset puu- tai savimajansa. He elivät aina
ikään kuin matkalla, sillä viljelys ei voinut sitoa heitä mihinkään
erityisiin paikkoihin, joten he helposti voivat lähteä etsimään
itselleen uusia kotipaikkoja. Suurissa, muurien sisälle sullotuissa
kaupungeissa eläminen ei heitä miellyttänyt; roomalaiset ne vasta niitä
perustelivatkin Germanian rajoille, Reinin ja Tonavan varsille.

Jumaliansa palvelivat germanialaiset personallisen elämän etevimpäin
voimien vertauskuvina. _Wodan_ (skand. _Oden_), kaiken isä,
oli viisauden ja järjestävän ymmärryksen jumala; hänen uskottiin
antavan sotaonnea ja ottavan sodassa kaatuneet taistelijat
luoksensa Valhallaan. _Donar_ (skand. _Tor_) oli voiman ja
urhollisuuden korkein edustaja; pukkien vetämillä vaunuillaan ajeli hän
läpi pilvien, suurella vasarallaan iskeä paukutellen jättiläisiä ja
noitia. Näiden korkeain jumalain ohella oli kansan uskon mukaan
keijukaisten, haltiain, tonttujen ja kääpiöiden kirjava maailma, jotka
moninaisella tavalla ihmeellisesti vaikuttivat kaikkiin ihmisten
toimiin.

Germanialaiset heimot olivat jakautuneena moneen itsenäiseen _fylkeen_,
jotka puolestaan jakautuivat pienempiin sata- eli _kihlakuntiin_
(_hundari, härad,_ cents); joka kihlakunnassa oli enempi tai vähempi
joukko kyläkuntia. Kansankokous eli _keräjät_ ("tinget"), joihin
vapaiden miesten oli velvollisuus aseellisina kokontua tekemään oikeutta
ja päättämään yhteisiä asioita, käytti suurta valtaa. Mahtavimmat miehet
valmistelivat asiat ja vaikuttivat paljon niiden päätökseen; kokous
ilmoitti suostumuksensa hyväksymishälinällä ja aseiden kilistelemisellä.
Sotapäälliköillä (_Heerzoge_, josta _herttua_-sana,) jotka kuuluivat
arvokkaihin johtajasukuihin (Adalinge'ihin), oli myöskin rauhan aikana
suuri valta. Perinnöllistä ruhtinuutta oli kuitenkin vasta ainoastaan
nimeksi. Mahtavan päällikön ympärille kokoontui mielellään _seurue_ eli
joukko taistelijoita, kiintyen häneen uskollisesti; "päälliköt
taistelivat voiton, vaan väki päällikön tähden", lausui tästä Tacitus.
Tästä seurueesta tuli vast'edes keskiaikaisen lääniaatelin alku.


Germanialaisten ensi taistelut roomalaisia vastaan.

Kimbriläisten ja teutonilaisten sotaretket, joista edellä jo on
puhuttu, lienevät tapahtuneet yhteydessä koko germanialaisheimon
siirtymisen kanssa etelään päin. Miten Caesar esti germanilaisten
leviämisen Galliaan ja sitte roomalaislegioneinensa tunkeutui Germanian
alueelle, on myöskin edellä kerrottu. Augustuksen aikana levittivät
roomalaiset valtaansa Reinin suuhun, jossa _batavilaiset_
(nykyisen Hollannin asujamet) saatettiin alammaisuuteen. Sitä vastoin
ei onnistunut yritys saattaa Germanian sisäosia Rooman valtaan.

Roomalainen maaherra _Varus_ kiskoi Ala-Reinin germanialaisilta veroa ja
koetti siellä panna toimeen roomalaista lainkäyttöä, mutta siten pahasti
ärsytti heidän taipumatonta itsenäisyystuntoansa. _Arminiuksen_ johdolla
nousivat Harz-vuoren seuduilla _keruskilaiset_ ja monta muuta
germanialaisheimoa aseihin. Kukistaakseen kapinaa ihan alussansa marssi
Varus raivaamattomia teitä myöten tiheässä Teutoburgin metsässä. Äkkiä
alkoi ankara rajuilma; myrsky kaateli puita juurinensa ja rankkasade
muutti maan pehmeäksi suoksi. Silloin myöskin germanialaiset alkoivat
ahdistaa roomalaisia joka taholta. Suurella vaivalla sai Varus muutamain
päiväin kuluttua viedyksi kolme legioniansa aukealle kedolle, johon
saatettiin tehdä leiri. Mutta silloin läheisiltä kukkuloilta
germanialaiset äkisti syöksyivät alas. Verisessä taistelussa, joka nyt
alkoi, ei roomalaisia urhollisuutensa eikä sotakurinsa vähääkään
hyödyttänyt. Varus toivottomuudessaan syöksyi miekkaansa ja melkein koko
roomalaisjoukko joutui germanialaisten raivon uhriksi. Augustus, joka
muuten niin hyvin osasi pysyä maltillisena, löi tämän onnettomuuden
kuultuaan päätänsä monta kertaa seinään, vaikeroiden: "Varus, Varus, tuo
takaisin legionit!"

Täten alkanutta taistelua jatkettiin seuraavina aikoina, ainoastaan
silloin tällöin vähän hengähtäen. Tiberiuksen veljen poika
_Germanikus_ tunkeutui setänsä hallitusajan alussa syvälle
keruskilaisten maahan. Hän voitti Arminiuksen verisessä taistelussa ja
sai siten kostetuksi Varuksen tappion. Mutta palatessaan meritse joutui
hän ankaran myrskyn valtaan, josta hän ainoastaan hengen vaaralla
pelastui, menetettyään paljon väkeä.

Vähitellen alkoivat germanialaiset heimot yhtyä suuremmiksi
kansanliitoiksi. Noin v. 250 on kolme suurta liittoa: _frankilaisten_
Ala-Reinin, _allemannilaisten_ Ylä-Reinin ja _saksilaisten_ Ala-Elben
varsilla, joihin kuhunkin kuului monta pikku kansaa. Peljättävimmät
germanialaisista olivat kuitenkin voimakkaat _gotilaiset_, joilla oli
suuri valtakunta Itämeren ja Mustanmeren välillä. He olivat jakautuneet
kahteen pääheimoon, _itä_- ja _länsigotilaisiin_, sekä ottaneet
yhteyteensä monta muuta heimoa (_alanilaiset, gepiläiset_ y.m.).



KRISTINUSKO JA KRISTILLINEN KIRKKO.


Vainojen aika.

Apostolien perustamat seurakunnat tulivat valolähteiksi, joista
ilmoitettu sana säteili joka taholle. Aikaisin joutuivat kuitenkin
uuden uskon tunnustajat pakanamaailman epäilyksen ja vihan esineiksi,
sillä heillä kun ei ollut temppelejä, uhreja, jumalain kuvia eikä
mitään ulkonaista loistoa, katsoi heitä vallan jumalattomiksi kaikki
taikauskoinen ihmisjoukko, josta juuri nuo ulkonaiset asiat olivatkin
uskontoa; kun he vetäytyivät erilleen pakanoista, kammoen heidän
siveettömyyttänsä, katsottiin heitä ihmiskunnan vihollisiksi; ja kun
heillä oli paljo ystäviä sorrettujen orjain joukossa eivätkä he millään
tavalla taipuneet uhraamaan jumaloiduille Caesareille, epäiltiin heitä
vaarallisiksi kapinoitsijoiksi. Kansanjoukon raivo ja hallitsijain
etuluuloisuus antoivat siten aihetta verisiin vainoihin.

Neron aikana olivat juutalaiset panneet toimeen kapinan, joka päättyi
siten, että Vespasianuksen poika Titus hävitti Jerusalemin, ja silloin
ruvettiin kohtelemaan yhtä ankarasti myöskin kristityitä kuin
juutalaisia. Kestipä viha vielä sittekin, kuin kristityt huomattiin
erityiseksi lahkoksi. Mutta vainotut ylistelivät itseään onnellisiksi,
että saivat _martyreinä_ (verellään todistajina) kärsiä vainoa
Jesuksen nimen tähden; ja kansaan tämä kestäväisyys kärsimyksissä
vaikutti niin mahtavasti, että yhä suuremmat joukot kastattivat
itsensä martyrein haudoilla. Niinpä kristinusko vähitellen levisi
vastustamattomalla voimalla yli Rooman valtakunnan. Monikin caesar
luuli voivansa uudistaa vaipuneen roomalaisvallan ainoastaan vanhan
uskonnon uudistamisella. Mutta kun kristityt eivät taipuneet ottamaan
osaa määrättyihin uhritoimituksiin eivätkä myöskään kantaneet
keisarille jumalallista kunnioitusta, pantiin valtion puolelta heitä
vastaan toimeen julmia vainoja. _Deciuksen_ aikana (noin 250)
alkoi sellainen vaino ja sitä jatkettiin vielä hänen lähimpien
seuraajainsakin aikana; mutta julmin ja kiihkein vaino pantiin toimeen
_Diokletianuksen_ aikana, joka kanssahallitsijansa, ankaran ja
taikauskoisen _Galeriuksen_, toimesta taipui säälimättömän julmiin
tekoihin.

Aluksi hävitettiin komea kirkko, jonka kristityt olivat itselleen
rakennuttaneet Nikomediaan, Diokletianuksen asuinkaupunkiin.
Neljäntoista päivän kuluttua alkoi kaksi kertaa tulipalo
keisarillisessa palatsissa, vieläpä hallitsijan omassa makuuhuoneessa.
Siitä epäiltiin, ehkäpä syyttä, kristityitä, ja silloin alkoi
varsinainen vaino, joka pian levisi melkein kaikkiin Rooman maakuntiin,
vaikka se pahimmin raivosi itämailla. Kaikkialla revittiin kristittyjen
kirkot, heidän uskonnolliset kirjansa poltettiin ja pappinsa
mestattiin. Eräässä paikassa poltettiin suuri joukko ihmisiä sytytetyn
kirkon sisällä. Diokletianuksen luovuttua hallituksestaan (305) jatkoi
vielä säälimättömämmin vainoa Galerius, kunnes viimein hänkin,
huomattuaan loppunsa lähenevän, lakkautti väkivallan, jonka oli nähnyt
turhaksi.


Konstantinus ja valtion kirkko.

Eräs Diokletianuksen kanssahallitsijoista, jalo Konstantius Klorus,
joka hallitsi Galliaa, Britanniaa ja Espanjaa, suosi kristityitä,
vaikka kuitenkin kääntymättä heidän uskoonsa. Hänen poikansa
_Konstantinus Suuri_ kasvoi nuoruuden-aikansa Diokletianuksen
hovissa Nikomediassa ja näki siellä suuren vainoa ensi purkaukset; hän
tottui silloin varovaisuuteen ja mielen malttiin. Konstantinuksella oli
kookas vartalo, majesteetilleen muoto ja kunnianhimoinen, toimelias
mieli. Hänen olemuksessaan oli ihmeellisellä tavalla sekaisin
taikauskoista haaveksimista ja kylmästi punnitsevaa järkeä ja hänen
luonteessaan oli kylliksi kavaluutta ja uskottomuutta pimittämään muita
tosikuninkaallisia ominaisuuksia.

Marssiessaan (312) kilpaveljeänsä _Maksentiusta_ vastaan, joka
vallitsi Roomassa, oli hän eräänä päivänä, kun aurinko vielä paistoi
korkealla taivaalla, näkevinään sen päällä loistavan ristin ja siinä
kirjoituksen: "Tämän merkin turvissa voitat." Ainakin koristeltiin
tällä kertomuksella Konstantinuksen kääntyminen kristinuskoon, jonka
tunnustajat joukottain kokoutuivat hänen lippujensa ympärille.
Voitettuaan ensin Maksentiuksen ja yhdentoista vuoden kuluttua toisen
kilpaveljensä Liciniuksen pääsi hän yksin koko Rooman valtakunnan
herraksi.

Kokonaan ei Konstantinus kuitenkaan eronnut pakanuudesta; hän näet
edelleenkin piti ylimmäisen papin arvonsa. Mutta hän kielsi
pakanallisten uhrien toimittamisen yksityisasunnoissa, koska muka
helposti saatettiin käyttää uhraamista väärin, niin että jumalat
saattoivat pahastua; sittemmin hän sääsi kuolemanrangaistuksen
sellaisten uhrien toimittamisesta. Julkisesti hän lausui tosin _ei
tahtovansa_ ketään _pakottaa_, mutta _neuvovansa_ jokaista
kääntymään kristinuskoon.

Konstantinus siis varovaisesti sekä vallitsi pakanuutta että sysäsi sen
syrjään, mutta samalla myöskin perusti valtion vahvan herruuden
kristillisen kirkon yli, jolle keisari täst'edes tuli niin sanoaksemme
ylipiispaksi. Papit tulivat nyt valtion palkatuiksi palvelijoiksi,
heille annettiin suuret tulot ja toimitettiin komeat virkapuvut.
Jumalanpalvelusta pidettiin varmain sääntöjen mukaan ja suuremmalla
juhlallisuudella, jonka kartuttamiseksi rakenneltiin suurenmoisia,
runsaasti koristettuja kirkkoja. Kirkolle annettiin oikeus ottaa
vastaan lahjoja ja testamentteja, joten se vähitellen sai haltuunsa
suuret maaomaisuudet. Mutta mikäli ulkonainen järjestys ja loisto
karttuivat, sikäli heikkoni sisällinen elämä. Ylellisyys, oman voiton
pyyntö ja kunnianhimo tunkeutuivat papiston elämään; tekopyhyys ja
teeskenteleminen esiytyi monenkin henkilön elämässä, jotka ainoastaan
ajallisten etujen tähden kääntyivät uuteen uskoon, ja maallista
kirkollisjärjestystä seurasi myöskin maallinen mieli.

Voitettuaan Liciniuksen kutsui Konstantinus _kirkolliskokouksen
Nikaiaan_ (325) ratkasemaan erästä riita-asiaa, joka oli kauan
häirinnyt itäisten seurakuntain rauhaa. Pappismies _Areios_ oli
esittänyt opin, että Isä oli luonut Kristuksen, joten siis Kristus muka
ei ole osallinen jumaluuden olemuksesta täydellisessä määrässä, ja hän
oli tälle mielipiteelleen saanut koko joukon kannattajia ja siten
saanut alkuun kiivaan oppiriidan. Nyt Areion oppi kirkolliskokouksessa
hyljättiin ja keisari tuomitsi hänet itsensä maanpakoon. Konstantinus
ei ollut sekautunut kokouksen neuvotteluihin, mutta pani toimeen sen
tekemän päätöksen, vaikka se olikin vastoin hänen omaa käsitystänsä.
Keisari oli nyt kuitenkin saavuttanut oikeuden kutsua kokoon yleisiä
kirkolliskokouksia ja siten johtaa kirkon tärkeimpiä asioita. Viimeiset
ikävuotensa toimiskeli Konstantinus rakennuspuuhissa, laajentaen vanhaa
Byzantionia koko valtakunnan uudeksi kristityksi pääkaupungiksi.
Kreikanmaan ja Italian kaupungeista kuljetettiin sinne kalleita
taideteoksia ja uudistettu kaupunki sai kohtakin uudistajansa mukaan
_Konstantinopoli_-nimen. Pian ilmestyi sinne monta komeaa kirkkoa
ja suuri keisarillinen palatsi.


Julianus ja Teodosius.

Konstantinuksen kolme poikaa _Konstantinus, Konstantius_ ja
_Konstans_, jotka isänsä kuoleman jälkeen jakoivat keskenänsä
valtakunnan, olivat huomattavat ainoastaan ylellisyydestään,
petollisuudestaan ja ilkeydestään. Heti hallituksensa alussa
surmauttivat he kaikki sukulaisensa, paitsi kahta veljestä
_Gallusta_ ja _Julianusta_, jotka säästettiin nuoruutensa
tähden. Julianus oleskeli nuorukaisena hovissa kaikenlaisten juonien ja
vehkeiden keskellä ja sai kuivan uskonnonopetuksen kirkollisten riitain
hengen mukaan. Sittemmin pääsi hän oman toivonsa mukaan Atenaan ja
omisti siellä taitavain opettajain johdolla hartaan rakkauden
pakanallisen muinaismaailman taiteesen ja kirjallisuuteen.

Konstantius, kolmesta keisarista kauimmin elävä, määräsi jonkun ajan
kuluttua Julianuksen perintöruhtinaaksi ja lähetti hänet Galliaan
johtamaan sotaa sinne tunkeutuvia germanialaisia vastaan. Mutta kun
Julianus siellä pian osoitti suurta päällikkötaitoa ja saavutti
melkoisia voittoja, alkoi Konstantius häntä epäillä. Keisari aikoi
viimein siirtää osan galttalaissotaväestä Aasiaan, mutta silloin ne
joukot tekivät Pariisissa matkalla kinastuksen ja korottivat
Julianuksen keisariksi. Hän ryhtyi rohkeasti kapinaa johtamaan ja
marssi pitkin Tonavaa Konstantiusta vastaan, julki julistaen "olevansa
kuolemattomien jumalain suojassa". Konstantius kuoli retkellä
kapinajoukkoa vastaan ja Julianus tunnustettiin keisariksi.

Kaksivuotisena hallitusaikanaan (361-63) koetti Julianus kaikin tavoin
uudistaa pakanuutta, jonka uhrit, temppelit ja papisto asetettiin
entiselleen. Ankaraan vainoamiseen hän ei ryhtynyt, päin vastoin hän
kutsui takaisin edellisten hallitsijain aikana maanpakoon ajetut
harhaoppiset, toivoen kristinuskon piankin hävittävän itsensä
sisällisillä oppiriidoilla. Hän kielsi kristittyjä panemasta lapsiaan
pakanallisiin puhujakouluihin, että, kuten hän pilkaten lausui, "he
eivät tahrautuisi pakanain erhetyksistä", mutta oikeastaan vain siten
estääkseen heitä saamasta mitään tieteellistä sivistystä. Hän uudisti
pakanatemppelit, pystytti jälleen jumalain kukistetut kuvapatsaat ja
antoi temppeleille takaisin niiltä riistetyt tilukset, pakottaen
kristityt korvaamaan kaikki, mitä heidän kauttansa oli turmeltunut tai
hävinnyt. Mutta eipä noista toimista ollut mitään hyötyä: pakanuus oli
ja pysyi kuolemaisillaan.

Uudistaakseen vanhan sotakunnian loistoa alkoi hän persialaisia vastaan
sodan. Alussa olikin hänellä menestystä, mutta hänen saavuttuaan
autioon, asumattomaan seutuun, jossa sotaväki kärsi puutetta ja
vihollisia ratsujoukkoja vilisi ympärillä, sai hän vihollisnuolesta
kuolinhaavan. Kuten kirkkoisät kertovat, lausui hän kuollessaan (363):
"Oletpa tosiaankin viimein voittanut, Galilealainen."

_Valens_, joka kohta sitte tuli itäisten maakuntain keisariksi,
oli kiivas Areion opin ystävä ja vainosi yhtä ankarasti pakanoita kuin
Nikaian kokouksen puolustajiakin. Mutta kun Valensin ja hänen veljensä
poikien kuoltua _Teodosius Suuri_ pääsi koko valtakunnan
hallitsijaksi, pantiin voimakkaasti ja ankarasti kaikkialla voimaan
Nikaian kokouksen uskontunnustuksen hyväksyminen, joka täst'edes tuli
oikean eli _ortodoksiopin_ pohjaksi ja jota yleinen eli
_katolinen_ kirkko tunnusti. Gotilaisille alkoivat tähän aikaan
kristinoppia julistaa Areion suuntaa kannattavat saarnajat; heidän
ensimmäisiä piispojansa oli kunnianarvoinen _Ulfilas_, joka käänsi
gotilaisten kielelle pyhän Raamatun.

Yhtä voimakkaasti toimi Teodosius myöskin pakanuuden kannattajia
vastaan. Roomassa lakkautettiin senaatin päätöksellä Jupiterin
palvelus, Kapitolium kadotti loistonsa ja tyhjiksi jääneet temppelit
rappeutuivat. Yli koko Rooman valtakunnan kiellettiin uhraamasta
jumalille, temppelit suljettiin ja niiden maatilukset omistettiin
muihin tarpeihin.

Teodosius kuoli 395. Hän oli viimeinen niistä keisareista, jotka
hallitsivat jakamatonta Rooman valtakuntaa.


Kirkon sisällinen tila.

Seurakuntain hallitusmiehet, _piispat_, laajensivat vähitellen
valtansa melkein täydelliseksi itsevaltiudeksi. Muutamain kaupunkien,
varsinkin Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja
Jerusalemin piispat kohosivat vähitellen muita mahtavammiksi ja heitä
sanottiin _patriarkoiksi_. Rooman piispa, ollen länsimaiden ainoa
patriarkka, sai siten aikaisin hyvin mahtavan aseman. Tavallisesti
käytettiin hänestä papa- (isä-) nimitystä, josta _paavi_-nimitys
on muodostunut.

Kristittyjen kiitollinen kunnioitus kirkon perustajia ja martyrejä
kohtaan muuttui aikaa myöten varsinaiseksi jumaloimiseksi. Aljettiin
vaeltaa heidän haudoillensa. Näitä matkustajia sanottiin
pyhiinvaeltajoiksi ja kunnioitettiin suuresti hurskautensa tähden.
Apostoleja ja martyrejä varsinkin sanottiin _pyhiksi_; heidän
kuviansa koottiin kirkkoihin ja viimein aljettiin palvella niitä
kuviakin. Tämä pyhäinpalvelus levisi niin, että kansa viimein alkoi
kunnioittaa ja palvella myöskin pyhäin oikeita tai luultuja jäännöksiä,
niin sanottuja _reliikkejä_; melkein kaikkiin kirkkoihin
hankittiin niitä ja uskottiin niissä olevan yliluonnollista voimaa.

Tämän ajan merkillisimpiä ilmiöitä oli _munkkilaitos_. Vainojen aikana
oli moni kristitty siirtynyt erämaihin elämään yksinäisyydessä _erakkona
(eremiittinä)_. Mutta vainojen lakattuakin seurasi vielä moni tätä
esimerkkiä, antautuen joko väärin käsitetystä hurskaudesta tai
laiskuudestakin tuollaiseen elämään. Kohta yhdistyi heitä useampia,
ollakseen toinen toisellensa mielenylennykseksi, ja he rakensivat
autioihin erämaihin asumuksensa, joita sanottiin _luostareiksi
(claustra)_, ja itseään sanoivat he _munkeiksi_ (erakoiksi). Kokoutuipa
naisiakin tällaisiksi erakkoyhdistyksiksi, ja heitä sanottiin _nunniksi_
(äiteiksi). Munkkein johtaja oli _apotti_ ja nunnain _apetissa_.
Luostarielämä alkoi ensinnä Egyptissä, josta se vähitellen levisi yli
itämaiden. Teodosiuksen aikana kuljeksi hurjia munkkijoukkoja sokean
raivoisesti havittelemassa pakanallisia temppelejä ja kirjastoja.
Oppiriitain aikana olivat munkit useinkin riiteleväin piispain
aseellisina kätyreinä ja tekivät milloin minkä mitäkin vallattomuutta.
Vähän myöhemmin levisi munkkilaitos länsimaillekin. Kohta alkavan
kansainvaelluksen kautta levisi luostarielämä vielä laajemmalle, kun
näet monikin luopui maailmasta, siten välttääkseen yleistä hävitystä.



KESKIAIKA.



Keskiajan luonne.


Vanhan ajan lopun ja uuden ajan alun välistä ajanjaksoa katsotaan
tavallisesti pimeäksi ja raa'aksi, ja monelta puolen se olikin
sellainen. Tavat olivat hurjat, yhteiskunta-järjestys vielä
vakautumaton, epäusko ja kaikenlainen taikuus vallitsi ja mahtavat
sortivat alempaa kansaa. Mutta olipa silloinkin olemassa voimakas,
turmeltumaton ihmispolvi, varsin kykeneväinen ottamaan vastaan
sivistysvirtain vaikutusta, jotka monelta taholta sattuivat yhteen.

Itämainen maailma heräsi uudestaan nuorentuneena islamin kautta. Siten
syntyi omituinen sivistyssuunta, joka vaikutti hedelmöittävästi myöskin
Europpaan. Länsimaiden elinvoimaiset kansat ottivat vastaan
muinaisklassillisen maailman rikkaan perinnön ja kartuttivat sitä; sen
yhteiskunta-muodot, lait ja kirjallisuus vähitellen jälleen juurtuivat
uuteen maanlaatuun; samalla kehittyi ja vahvistui germanialainen
yhteiskunta-elämä, varsinkin Kaarle Suuren tulevaisuuteen paljon
vaikuttavan työn sekä normannilaisretkien vaikutusten kautta. Koko tämä
elämä kasvoi kristinuskon puhdistavan vaikutuksen alaisena ja kirkon
turvissa. Mutta eri sivistysmuodoista, jotka siten monenmoisella
tavalla sattuivat yhteen, kehittyi myöskin sisällinen hajallisuus.
Muinaisklassillisia yhteiskunta-oloja muistuttavat vapaat kaupungit,
joissa myöskin oli suurin kykeneväisyys ottamaan vastaan muinaisen
maailman sivistystä. Germanialaisten muinaistapojen pohjalle kehittyi
läänityslaitos ja niistä riippui myöskin ritarilaitos. Kirkko,
johtajana paavi ja vierellänsä munkkilaitos, kehittyi ikäänkuin
erityiseksi yhteiskunnaksi, jolla oli suuret vallan vaatimukset.

Itämaat ja länsimaat, kehittyneet toistensa vastakohdiksi ja
erilaisista sivistyssiemenistä, joutuivat mahtavaan taisteluun
ristiretkien kautta ja samalla myöskin lähempään yhteyteen. Tämä
taistelu oli äärettömän tärkeä molempiinkin katsoen. Itämaiden voima
niissä karaistui, niin että sieltä mahtavin heimo saattoi voitollisesti
tunkeutua Europan alueelle. Länsimaissa alkoi suureksi osaksi
ristiretkein vaikutusten kautta sisällinen kuohunta, joka tuli ilmi
maallisen vallan taisteluna paavinvaltaa vastaan ja ritariston
taisteluna vapaita kaupunkeja vastaan. Yliopistojen vapautus ja kirkon
puhdistuksen enteet olivat myöskin tärkeitä ajanmerkkejä.
Suurenmoisilla keksinnöillä raivattiin tietä korkeammalle,
monipuolisemmalle kehitykselle. Uusien maanosain löydöillä laajensivat
länsimaiset sivistyskansat näköpiiriänsä ja kartuttivat
tulolähteitänsä.

Keskiajan lopulla on itämainen maailma mahtavana voimana, jonka
ilmauksena on Turkin valta. Länsimaissa uudistui muinaisklassillinen
elämä taiteen, tieteen ja kirjallisuuden alalla. Germanialaisesta
juuresta kasvanut omituinen yhteiskunta-elämä nuorentui ja muodostui
uudestaan, ja sen voima yhä enemmin kokoutui järjestävän ruhtinuuden
käsiin. Kristillisen kirkon puhdistus tuli aikakauden tärkeimmäksi
asiaksi.



KANSAINVAELLUKSET.



Germanialainen kansainvaellus.


Hunnilaiset. Suuren kansainvaelluksen alku.

Pitkät ajat oli turkkilainen _hiungnu-kansa_ ollut peljättävänä
vihollisena kiinalaisille. Mutta kun se noin vuonna 90 j.Kr.
karkoitettiin Kiinan rajoilta länteen päin, pakotti se alammaisuuteensa
Irtish-joen ja Ural-vuorten seuduilla asuvat suomalaisheimot. Näihin,
joita yhteisellä nimellä sanotaan ugurkansoiksi, suli vähitellen
hiungnu-kansa, jättäen vain jäljelle nimensä _hunnilaiset_. Sen
nimisinä tulvivat ugur-heimot länttä kohti Europpaan, levittäen siellä
oudolla näöllään ja hirveillä hävityksillään hämmästystä ja kauhua.
Ruskean keltaiset, luonnostaankin rumat kasvonsa leikkelivät he
nuoruudessaan niin, ett'ei niihin voinut kasvaa mitään partaa.
Kasvultaan olivat he lyhyehköt ja vahvavartaloiset, muoto leveä ja
silmät syvällä. Pukuansa, joka useinkin oli tehty metsärottain
nahkasta, he eivät riisuneet yöllä eikä päivällä, ennen kuin repaleet
itsestään putoilivat yltä. He elivät villistä juurikasveista ja
raa'asta lihasta, jota tekivät mureammaksi pitäen sitä ratsastaessaan
allansa hevosen seljässä. Huolimatta mistään pysyvistä asunnoista
retkeilivät he lakkaamatta pienillä, vaan kestävillä hevosillaan, joita
he osasivat ihmeellisen taitavasti ohjata. Heidän likaiset ja
repaleiset vaimonsa seurasivat alastomain lastensa kanssa
kömpelötekoisissa vaunuissa. Hirvittävä oli hunnilaisten rynnäkkö.
Kauheasti ulvoen syöksyivät he säännöttömissä joukoissa nuolen nopeasti
esiin, ampuivat ensin terävät nuolensa, sieppasivat sitte sapelinsa
taikka heittivät nuoransilmukoita vihollistensa kaulaan. Sellaisen
rynnäkön jälkeen peräytyivät he sukkelasti ja ryntäsivät heti uudestaan
yhtä hurjasti. Jumalasta ja paremmista tavoista, oikeudesta ja laeista
heillä oli vähä käsitystä; he tottelivat ainoastaan eläimellistä
aistiansa ja raakoja himojansa.

Hunnilaiset tunkeutuivat Ural-vuorten ja Kaspianmeren välitse
Europpaan, menivät Volgan yli ja hyökkäsivät itägotilaisten päälle,
joita silloin hallitsi 110-vuotinen kuningas Hermanrik. Kuningasvanhus,
huomaten olevansa kykenemätön pidättämään tuota suurta kansantulvaa,
syöksyi toivottomuudesta omaan miekkaansa. Itägotilaiset sitte
voitettiin (375) ja heidän täytyi pitkä aika tunnustaa hunnilaisten
herruutta.

Mutta kristityt länsigotilaiset, jotka asuivat Dniester-joen toisella
puolella, jättivät asuinpaikkansa ja siirtyivät Tonavalle, joka oli
Rooman vallan rajana. He laittoivat roomalaisen keisarin Valensin luo
lähettiläitä, joiden luvussa oli myöskin piispa _Ulfilas_-vanhus,
ja pyysivät päästä Rooman valtakunnan alueelle. Vähän arveltuaan
suostui Valens heidän pyyntöönsä. Moesian maakuntaan, joka heille
määrättiin, vaelsi nyt toista miljoonaa ihmistä, niiden joukossa
200,000 sotakuntoista miestä. Mutta ystävyyttä ei kestänyt kauan.
Ahneet roomalaiset virkamiehet, joiden oli toimitettava ruokavaroja
gotilaisille, antoivat heille koiranlihaa ja muuta huonoa ravintoa ja
niitäkin niin kohtuuttoman kalliista hinnasta, että gotilaisten täytyi
nälkäänsä tyydyttääkseen antaa pois omaisuutensa ja orjansa, jopa
viimein myödä lapsensakin. Toivottomuuden voimalla tarttuivat he
aseihin, voittivat roomalaisen sotajoukon ja levisivät hävitellen yli
koko Trakian. Valens marssi nyt itse heille vastaan suuren sotajoukon
kanssa ja teki lujan leirin _Adrianopolin_ luo, jossa turhain
sovinnon hieromisten jälkeen pidettiin ratkaseva taistelu. Roomalaiset,
seisottuaan kauan polttavassa auringon paahteessa, olivat jo siitäkin
väsyksissä, kun länsigotilaisten ja alanilaisten ratsuväki teki ankaran
hyökkäyksen. Pian karkoitettiin roomalainen ratsuväki, jonka jälkeen
jalkaväki piiritettiin ja surmattiin. Keisari nuolesta haavoitettuna
kannettiin autioon majaan. Kun gotilaiset, sitä tietämättä, tulivat
majan luo, ärsytti heitä sieltä varomattomasti ammuttu nuoli. He
silloin kokosivat majan ympärille paljo kuivia oksia ja muuta palavaa,
sytyttivät ne tuleen ja polttivat siten keisarin. Siispä, kun
roomalainen sotajoukko oli surmattu ja keisari kuollut liekeissä, oli
gotilaisten voitto täydellinen.

Viimein, kun gotilaiset olivat jo viisi vuotta havitelleet valtakunnan
kukoistavimpia seutuja, onnistui Valensin seuraajan Teodosiuksen tehdä
heidän kanssansa rauha, jonka mukaan he saivat uuden laveamman maa-alan
sekä oikeuden pitää omat hallitusmiehensä ja elää omien lakiensa
mukaan, jota vastoin heidän tuli puolestaan auttaa sotaväellä Rooman
keisaria. Mutta eipä nytkään tehty rauha kestänyt kauan.


Alarik.

Ennen kuolemaansa (395) oli Teodosius jakanut valtakuntansa kahdelle
pojalleen, _Arkadiukselle_ itäiset maakunnat ja Konstantinopolin
ja _Honoriukselle_ länsipuolen ynnä pääkaupungin Rooman.
Nuorten, heikkojen keisarien sivulle asetti hän vähemmät miehet
valtionhoitajiksi, itäiseen valtakuntaan gallialaisen _Rufinuksen_
ja läntiseen vandalilaisen _Stilikon_. Nämä johtavat miehet olivat
perin erilaiset, Rufinus teeskentelevä hovimies, Stiliko kokenut
sotilas.

Gotilaisten eräästä ylhäisimmästä suvusta, _balteista_, oli
syntyisin kuuluisa Alarik, joka Teodosiuksen hallituksen lopulla
osoitti suurta etevyyttä roomalaisten gotilais-apuväen päällikkönä.
Suutuksissaan siitä, että Arkadius keisariksi päästyään ei nimittänyt
häntä sotaväen päälliköksi, luopui hän Rooman sotapalveluksesta, ja
gotilaiset vihoissaan apurahan huonosta saannista heti korottivat hänet
kuninkaaksi. Hänen sotajoukkonsa kasvoi hunnilaisista ja alanilaisista,
jotka metsistänsä nyt riensivät jäätyneen Tonavan poikki eteläisempiin
maihin. Makedonia, Tessalia ja Kreikanmaa kärsivät julmaa hävitystä.
Kylät ja kaupungit poltettiin, omaisuus ryöstettiin ja asujamet vietiin
orjuuteen. Atenan alue ryöstettiin ja kaupunki itse suuren pakkoveron
maksamisesta niin köyhtyi, että se erään silloisen kirjailijan sanain
mukaan näytti teurastetun uhrieläimen tyhjältä nahalta. Korintos,
Spartta ja monta muuta kaupunkia paloi poroksi. Turvattoman maan
näyttivät hallitsijat jättäneen alttiiksi raakalaisille.

Viimein Stiliko rohkeasti nousi sotajoukon kanssa maalle Kreikkaan,
voitti Alarikin taistelussa ja olisi edelleenkin jatkanut
voittoretkeänsä, ell'ei Arkadius olisi kateellisen Rufinuksen toimesta
hyljännyt vapauttajaa. Sitte tehtiin rauha Alarikin kanssa, joka sai
Rooman ylipäällikön arvon Illyrian maissa; mutta se oli sama kuin suden
pano lammasten paimeneksi. Illyrian varastohuoneista otti hän itselleen
kaikenlaisia sotatarpeita ja maan onnettomain asujanten täytyi yöt
päivät tehdä kypäröitä, kilpiä, keihäitä ja miekkoja. Niinpä Alarik,
ollen itäroomalainen päällikkö ja sitä paitsi peljättävän sotilaskansan
kuningas, seisoi taistelukuntoisen sotavoiman kanssa valmiina rohkeihin
yrityksiin.

Vuonna 400 tunkeutui hän Julisten Alppein yli Italiaan. Asujamet
säikäyksissään pakenivat martyrein haudoille taikka ne, jotka olivat
pakanoita, jumalainsa alttarien turviin. Heikko keisari Honorius
sulkeutui lujasti linnoitettuun Ravennaan ja, pitämättä lukua
valtakunnasta, teki siellä mielityötänsä, ruokki suurta kukkoa.
Sill'aikaa kokosi Stiliko kaikista läntisistä maakunnista sotajoukon,
ajoi verisellä taistelulla (403) Alarikin etemmäksi ja sai viimein,
tosin ainoastaan suurella vaivalla, hänet poistumaan Italiasta.

Jopa olikin aika päästä Alarikista rauhaan, sillä samaan aikaan uhkasi
Roomaa kuoleman vaara toiselta taholta. Nyt Saksaan hyökänneiden
hunnilaisten tieltä siirtyi etelään päin suurin laumoin monta
germanialaisheimoa, niinkuin itägotilaisia, sveviläisiä, alanilaisia,
vandalilaisia, burgundilaisia ja paljo muita, ainakin 200,000
sotakuntoista miestä, paitsi vaimoja ja lapsia. Hurjan _Radegaisin_
johdolla tunkeutuivat he murhaten ja hävittäen aina Florensiin asti.
Mutta valtakunnan viimeisten voimain ponnistuksella onnistui Stilikon
tälläkin kertaa pelastaa Rooma ja Italia.

Ett'ei peljätty Alarik menisi raakalaisten puolelle koetti Stiliko
lupaamalla 4,000 naulaa kultaa taivuttaa häntä antautumaan Länsi-Rooman
valtakunnan palvelukseen. Stilikon salaiset hovi-vihamiehet käyttivät
tilaisuutta häntä panetellakseen, että hän muka tahtoi gotilaisten
liitossa syöstä keisaria valtaistuimelta. Huonostipa keisari palkitsi
ansiokasta päällikköä ja yhtä huonosti piti huolta valtakunnastaan, kun
hän kateellisten ja turhamaisten hovimiesten syytösten nojalla
vangitutti ja Ravennassa mestautti Stilikon, joka oli äsken pelastanut
valtakunnan. Samain neuvonantajain toimesta myöskin kavalasti
surmattiin Rooman palveluksessa olevain germanialaissotilasten,
Stilikon heimolaisten, vaimot. Mutta jopa oli kostokin lähellä.

Alarik, saamatta luvattua summaa, hyökkäsi heti Stilikon kuoltua (408)
Italiaan; ja kun hän ei voinut tehdä mitään lujasti linnoitetulle
Ravennalle, marssi hän suoraa päätä Roomaa vastaan, joka aina
Hannibalin ajasta asti ei ollut nähnyt ketään ulkomaista vihollista
porttiensa edessä. Äärettömän avara oli vielä tämä maailman
pääkaupunki; suunnattoman suuri ihmisjoukko asui sen muurien sisällä ja
äärettömiä aarteita, muinaisten onnellisempain päivien voittosaaliita,
oli siellä tallella. Mutta untuneessa sukupolvessa, joka vielä kantoi
roomalaisten nimeä, tuskin enää oli rahtuakaan muinaisesta
roomalaishengestä. Kun nyt Alarik esti kaiken muonan tuonnin sekä
laivaliikkeen Tiber-joella, alkoi Roomassa kohta nälkä hävittäväisesti
raivota. Senaatti silloin laittoi kuninkaan luo kaksi lähettilästä,
jotka alussa kerskaten julistivat, että, joll'ei Rooma saanut rauhaa
kohtuullisilla ehdoilla, vihollinen oli tapaava suuren ja hyvin
aseistetun kansanjoukon valmiina taistelemaan. "Mitä tiheämmässä ruoho
kasvaa, sitä helpompi on niittää", vastasi pilkaten Alarik. Lähettiläät
silloin nöyremmin kysyivät, miten suurta pakkoveroa kuningas tahtoi.
"Kaiken kullan ja hopean, kuin kaupungissa on", vastasi ylpeä voittaja.
"Mitä sitte aiot meille jättää?" kysyivät peljästyen lähettiläät.
"Henkenne", kuului vastaus. Mutta ollen luonnostaan taipuvainen hyvistä
sanoista, lievitti Alarik kohta ehtojansa siten, että tyytyi, kun
hänelle annettiin 5,000 naulaa kultaa, 30,000 naulaa hopeaa ja joukko
silkkiä, sahviaania ja maustimia.

Honorius ei vahvistanut tehtyä sopimusta, vaan päin vastoin vielä
muutenkin ärsytti voittajaa. Silloin Alarik marssi toisen kerran Roomaa
vastaan, jonka nyt täytyi avata hänelle porttinsa. Hän tyytyi tällä
kertaa ainoastaan Honoriuksen erottamiseen, joka vieläkin oleskeli
Ravennassa, ja Rooman maaherran korottamiseen hänen sijaansa
keisariksi. Kohtapa hänetkin sysättiin pois keisarin arvosta ja Alarik
tarjosi rauhaa Honoriukselle. Mutta, lapsellisen uhkamielinen keisari
luotti Ravennan lujiin muureihin ja oli ihan taipumaton.

Silloin Alarik marssi kolmannen kerran Roomaa vastaan (410), aikoen
kerrassaan valloittaa kaupungin. Kavaltajat avasivat puolen yön aikaan
portit. Gotilaisten tunkeutuessa rumpujen ja pasuunain pauhulla
kaupunkiin, sytytettiin muutamia lähimpiä kartanoita, joiden liekit
kauan saivat esteettä levitä. Alarik jo ennen kaupunkiin marssimistansa
kuulututti sallivansa sotaväen esteettömästi ryöstellä, mutta kehoitti
heitä säästämään niitä asujamia, jotka eivät tehneet vastarintaa, sekä
jättämään kirkot koskematta. Ja vaikka sittekin paljo väkivaltaa
tehtiin ja verta vuodatettiin, johon varsinkin Alarikin joukossa
kulkevat hunnilaiset ja gotilaisten puolelle antautuneet roomalaisorjat
olivat syypäät, niin voittaja kuitenkin yleensä osoitti tähän aikaan
tavatonta malttia. Kerrotaan muutamain gotilaisten tunkeutuneen vanhan
vaimon huoneesen ja häneltä vaatineen talon kalleuksia. Vanhus vei
heidät loistavan kaapin luo, joka oli täynnä kulta-astioita ja
taidokkaasti hiottuja jalokiviä ja lausui: "Mutta nämä tavarat ovat
pyhän Pietarin kirkon omat; minä puolestani en uskalla vartioida, mitä
en kykene puolustamaan." Kunnioittavasti poistuivat gotilaiset ja
ilmoittivat tapauksen Alarikille, joka heti käski viedä kaikki ne
kalleudet vahingoittamattomina Pietarin kirkkoon. Toisessa paikassa
samaan aikaan ryöstettiin palatsin äärettömiä rikkauksia; gotilaiset
sulloivat vaunuihinsa kultaa ja hopeaa, purpuraa ja silkkivaatteita,
hakkasivat sotakirveillään rikki kalleita taideteoksia ja sulattivat
kultaisia kuvapatsaita. Rooman korukartanot saivat kyllä vielä seista
jonkun aikaa, mutta sen entinen ihanuus oli kadonnut.

Alarik, jonka katse alinomaa tähysteli ääretöntä kaukaisuutta,
aikoi nyt purjehtia sotajoukkoinensa Sisiliaan, sieltä pyrintöjensä
aluksi mennäkseen Afrikkaan. Mutta kuolema tapasi hänet pikku
Cosenza-kaupungissa (410), kun hän oli 34 vuoden ijässä. Surevat
gotilaiset juhlallisesti hautasivat kuninkaansa; sotavangeilla he
kaivattivat kaupungin ohi juoksevalle pikku joelle toisen tien ja
muurasivat siten kuivuneesen joen pohjaan hautakammion, johon ruumis
kuninkaallisessa puvussaan laskettiin ja vierelle pantiin kalliita
aarteita. Kun kammio sitte oli kiinni muurattu ja joki jälleen
johdatettu entiseen uraansa, surmattiin kaikki hautaustyössä olleet
sotavangit, ett'ei kukaan vast'edes löytäisi eikä hävittäisi kuninkaan
hautaa.

Joen vetten alla lepää varmaan vielä tänäkin päivänä
gotilaiskuningas-vainaja ryöstettyine saaliineen. Maan päälle jätti
hän jälkeensä peljätyn nimen ja historiaan suuria tavoittelevan,
oikean germanilaisluonteen kuvan.

Hänen seuraajansa Ataulf nai Honoriuksen sisaren Placidian ja sai
Etelä-Gallian ynnä pääkaupungin Tolosan (Toulousen). Tästä lähtein
olivat länsigotilaiset Rooman keisarikunnan liittolaisina ja
ylläpitäjöinä.


Attila.

Kansainvaellusten aikakautena ei kukaan maailman hävittelijä levittänyt
niin paljon kauhua kuin hunnilaisten kuningas Attila.

Hän oli lyhytkasvuinen, mutta tavattoman väkevä; tuuheain kulmakarvain
alta pilkutti kaksi pientä, mutta vilkasta ja hyvin tuikeakatseista
silmää; hänen ryhtinsä oli ylpeä ja käskeväinen. Komean seurueen
keskellä oli hän sekä puvultaan että elintavaltaan varsin
yksinkertainen; hänen vieraansa söivät kulta- ja hopea-astioista
kalliita ruokia, mutta hän itse aina vain puuastioista. Atrioillansa
kuuli hän mielellään laulua ja leikkiä, mutta pysyi itse aina vakavasti
ääneti. Sotaretkillään toimi hän hirvittävästi; mielellään hän sanoikin
itseään "Jumalan vitsaksi", ja yleiseksi puheenparreksi tuli, että
mihin Attilan hevonen polki kaviollaan, siihen ei enää kasvanut mitään
ruohoa.

Viekkaudella ja väkivallalla pääsi hän hajallisten hunnilaisheimojen
herraksi. Hän sanoi itsellään olevan sodanjumalan miekan, jonka hänen
paimenensa löysivät maasta, ja tarina kertoo, että kun hän sitä
salaperäistä miekkaansa sysäsi maahan, niin kaikki maan kansat
vapisivat. Lakkaamattomilla sodilla valloitti hän itselleen
valtakunnan, joka ulottui kauas Skytian sisämaihin ja syvälle Germanian
metsiin. Kuninkaat ja ruhtinaat palvelivat tätä mahtavaa miestä ja
suuret kansat tottelivat hänen tahtoansa.

Ensinnä läksi Attila Itä-Rooman valtakuntaa vastaan ja vei peljättävän
sotavoiman Tonavan yli. Kahdeksatta kymmentä vaurasta kaupunkia perin
pohjin hävitettiin, koko lavea maa Adrian- ja Mustanmeren välillä
kauheasti raastettiin. Voitettuaan kolmessa taistelussa peräkkäin
Itä-Rooman sotajoukot lähestyivät hunnilaiset vastustamattomasti
Konstantinopolia. Heikon _Teodosius II:sen_, joka oli Arkadiuksen
jälkeen noussut Itä-Rooman valtaistuimelle, täytyi tehdä nöyryyttävä
rauha, jossa hän hunnilaisille antoi melkoisen maa-alan Tonavan
eteläpuolelta sekä lupasi korottaa vuotuisen veron 700 kultanaulasta
2,100 naulaan. Vielä kerran täytyi Itä-Rooman keisarin laittaa
lähettiläitä hunnilaiskuninkaan hovileiriin. Yksi näistä lähettiläistä
on tästä matkastaan kirjoittanut kertomuksen, joka hyvin kuvaavasti
esittää Attilan valtakunnan elämää ja tapoja. Matka kävi ensin
hävitettyjen kaupunkein raunioiden ohitse, joissa paikoissa ainoastaan
muutamia sairaita ja perin köyhtyneitä ihmisiä vietti kurjaa elämää,
taikka toisten seutujen ohi, jotka olivat täynnä taisteluissa
kaatuneiden luita. Tonavan yli mentiin veneillä, jotka oli kovertamalla
tehty puunrungoista. Sitte kävi tie nykyisen Unkarin metsäisiä
tasankoja myöten ja Teiss-joen yli päästiin veneissä, joita saatettiin
kantaa. Läheisistä kylistä saivat lähettiläät simaa ja hirsryynejä.
Yönsä viettivät he teltoissa, jotka myrsky välistä kaatoi kumoon.
Viimein saapuivat he Attilan hovileiriin, nykyisen Tokai-kaupungin
seuduille, jossa oli säännötön joukko puurakennuksia, savimajoja tai
kudottuja telttoja. Attila asui suuressa puupalatsissa, jonka
sisähuoneet olivat runsaasti koristellut. Puuistuimellaan istuen otti
kuningas vastaan lähettiläät. Heti tämän lähetystön lähdettyä
matkalleen oli Itä-Rooman hovissa koetettu rahalahjalla taivuttaa
erästä Attilan lähettilästä salaa murhaamaan kuningasta, mutta hän
palattuaan hallitsijansa luo ilmoittikin tuon vehkeen ja antoi myöskin
täyden rahakukkaron, jonka oli saanut. Silloin Attila laittoi kaksi
lähettilästä, joista toinen uhkaavasti näytti kukkaroa sille
hovimiehelle, joka sen oli antanut, ja toinen tylysti neuvoi keisaria
olemaan pahansuovan orjan tavalla salaa vehkeilemättä herraansa
vastaan. Ainoastaan loistavan lähetystön ja suuren rahasumman kautta
sai Itä-Rooman hovi loukatulta kuninkaalta anteeksi.

Jo ennen ryhtymistänsä sotaan Itä-Rooman keisarikuntaa vastaan oli
Attila liitossa saaliinhimoisten vandalilaisten kanssa, jotka nyt
olivat Espanjasta siirtyneet Afrikkaan ja sieltä meritse ryöstelivät
kaikkia Välimeren rannikoita. Kun vandalilaisten nurjamielinen kuningas
_Geiserik_ sittemmin tyhjästä epäluulosta leikkautti nenän ja
korvat poikansa vaimolta, länsigotilaisen kuninkaan _Teodorikin_
tyttäreltä, täytyi hänen, Teodorikin kostoa peljäten, liittyä vielä
lujemmin Attilaan, jota vastoin länsigotilaiset uudistivat ja
vahvistivat vanhan liittonsa roomalaisten kanssa. Niinpä oli nyt
vastakkain kaksi suurta liittoa, toisen tarkoituksena vain ryöstäminen
ja hävittäminen, toisen sisällä sen sijaan ne voimat, jotka tahtoivat
pitää yllä lakia ja sivistystä.

Attila pyysi puolisokseen Länsi-Rooman keisarin Valentinianuksen
sisarta Honoriaa ja, kun hovi ei pyyntöä hyväksynyt, alkoi sodan.
Koottuaan puoli miljoonaa sotilasta monesta eri kansakunnasta marssi
hunnilaiskuningas Galliaan. Hävitetyt kaupungit ja sotketut vainiot
osoittivat lavealti tietä, jota tämä hirmuinen mies vaelsi. Viimein hän
ryhtyi piirittämään Orleansia. Jo olivat esikaupungit valloitetut ja
muurit horjuivat murtimien iskuista; kaikki aseihin kykenemättömät
kaupungin asujamet olivat polvillaan rukoilemassa. Silloin kertoi
vallille asetettu tähystäjä nähneensä tuolla taivaan rannassa pienen
pilven. "Se on Jumalan apu", huudahti piispa ja ihmisjoukko yhtyi
hurskaalla luottamuksella siihen toivoon. Pilvi kasvoi, jopa huomattiin
roomalaisten ja länsigotilaisten sotalippuja ja kohta ilokseen nähtiin
kahden sotajoukon marssivan taajoissa riveissä auttamaan kaupunkia.
Roomalaisia johti taitava valtioviisas Aetius ja länsigotilaisia
kuningas Teodorik.

Attila peräytyi tasangoille, nykyisten Châlons- ja Troyes-kaupunkien
paikoille, jotka tasangot hyvin soveltuivat hänen hunnilaiselle
ratsuväelleen. Siinä syttynyt taistelu oli, kuten eräs senaikainen
kirjailija lausuu, "hurja, vaihtelevainen, kiihkeä, verinen ja verraton
sekä vanhempina että nykyisempinä aikoina". Attila itse oli
hunnilaisineen keskellä, alammaiskansat siivillä ja varsinkin
itägotilaiset asetettuina omia maanmiehiänsä länsigotilaisia vastaan,
joita kohti kuningas muutenkin kehoitti koko sotajoukon tähtäämään
päärynnäkkönsä. Kun heittoaseet oli kummaltakin puolelta loppuun
heitetty, ryntäsivät molemmin puolin sekä ratsu- että jalkaväet
raivoisasti mies miestä vastaan. Äkisti käänsivät hunnilaiset koko
suunnattoman voimansa länsigotilaisia kohti musertaaksensa vihollisväen
päävoiman. Kuningas Teodorik kaatui kuolettavasti haavoitettuna juuri
ratsastaessaan rivien välitse kehoitellen sotilaitansa. Mutta hänen
poikansa Torismund ryhtyi johtamaan, vei länsigotilaiset alas
kukkuloilta ja teki rohkean rynnäkön. Voimansa tunnossa ja kuninkaansa
kuoleman koston innoissaan kestivät länsigotilaiset kunniakkaasti
tulista taistelua, joka nyt alkoi, kunnes viimein pääsivät hunnilaisten
rintaman läpi. Attilan täytyi peräyttää sotilaansa vaunurivin sisälle,
jolla hänen leirinsä oli ympäröity. Siellä hänen kerrotaaan teettäneen
suuren rovion ratsusatuloista, aikoen sytyttää sen ja syöksyä itse
liekkeihin, jos hänen leirinsä valloitettiin. Mutta linnoitetussa
leirissään oli hän vielä hirvittävä kuin leijona luolassaan. Hän
kaiutti lakkaamatta sotasoittoansa ja hänen leiriään vastaan ryntäävät
joukot surmattiin lukemattomilla nuolilla. Ryhtymättä yhteisin voimin
rynnäkköön erosivat nyt länsigotilaiset ja läksivät kotiinsa. Peljäten
väijymistä pysyi Attila monta päivää vaunulinnassaan; mutta kun ei
näkynyt mitään rauhattomuutta, läksi hän viimein liikkeelle ja marssi
vaaratta takaisin Reinin toiselle puolelle. Niinpä oli nyt (451)
taisteltu taistelu, ehkäpä verisin kaikista; alimman arvion mukaan on
siinä kaatunut 162,000 miestä. Mutta roomalaiset ja gotilaiset olivat
kuitenkin pelastaneet länsimaisen sivistyksen heikot jäännökset
täydellisestä häviöstä. Tämän suuren urhotyön muisto juurtui syvälle
kansan mieleen ja esiytyi monenlaisina tarinoina, jotka muun muassa
tiesivät kertoa, mitenkä kaatuneiden haamut vielä kolme päivää
taistelun jälkeen olivat keskenään sotineet ilmassa.

Ihmeteltävällä voimalla tointui Attila tappiostaan. Hän marssi
seuraavana vuonna Ylä-Italiaan, jonka kaupunkeja ja maaseutua hirveästi
häviteltiin. Osa hävitettyjen kaupunkein asujamista siirtyi silloin
Brenta-joen suun edustalla oleville laguneille (lantaille) ja perusti
sinne pieniä uutisasuntoja, joista _Venetia_-kaupunki on saanut
alkunsa. Itse Roomaakin vastaan sanotaan hänen marssineen, mutta
kaupungin piispan, kunnioitetun _Leon_, tulleen pappijoukon kanssa
hänelle vastaan ja taivuttaneen hänet palaamaan ennustuksella, että
jokainen Rooman valloittaja oli, niinkuin Alarik, kuoleva kohta Roomaa
valloituksen jälkeen.

Seuraavana vuonna kuoli Attila äkisti juuri häitänsä viettäessään.
Kerrotaan, että morsian, kaunis _Hildigun_, itse pisti häntä
puukolla sydämmeen, siten kostaakseen omaa ryöstöänsä. Attilan mahtava
valtakunta hajosi hänen kuoltuansa; hunnilaiset ajettiin takaisin itään
päin ja monet alammaiskansat läksivät kukin omalle tahollensa. Eikä
näiden tapaturmain perästä hunnien kansakunta enää pysynyt koossa, vaan
hajosi eri heimokuntiinsa. Kutrigurit, utigurit, unugurit, ja varsinkin
bulgarit tulevat tästä lähtein kuuluisiksi, kunnes taas muita
suomensukuisia heimokuntia astuu historian alalle. Mainioin näistä oli
viimein magyarien kansakunta, joka neljä sataa vuotta myöhemmin
tunkeutui esiin ja valloitti jälleen Attilan entisen aseman Teiss-joen
ja Tonavan varsilla. Nämä magyarit, meidän aikamme unkarilaiset,
katsoivat Attilaa esi-isäksensä ja hänen valtaansa oikeaksi
perinnökseen, jonka he loistavalla tavalla tahtoivat uudistaa. Niin on
Suomen suku vuosisatojen perästä jälleen valloittanut sijansa Karpatien
ja Tonavan välillä, ja Attilan muisto elää mainehikkaana unkarilaisten
muinaistaruissa.

Itse Germaniankin kansoilla pysyi Attilan muisto kunniassa, ja laulut
hänestä levisivät Skandinaviaan ja Islantiin saakka. Useissa Saksaa
muinaisrunoissa on hunnilaiskuningas vielä Germanian suurena valtiaana,
ja Nibelungien runoelma kertoo: "Siinä istui Unkarin-maalla kuuluisa
Attila-kuningas, jonka vertaista ei ole ollut. Kahtatoista valtakuntaa
hän hallitsi; kaksitoista kuningasta, kruunut päässä, häntä palvelivat;
kaksitoista herttuata, kolmekymmentä kreiviä sekä epälukuiset ritarit
ja asemiehet seisoivat hänen ympärillään. Se kuningas oli laupias ja
hurskas; hänen vertaistaan ei ole ollut." Näin kaikui Attilan maine
Saksan kansojen lauluissa vielä silloin, kuin kansainvaellusten
mylläykset jo aikaa olivat unhottuneet.


Teodorik.

Attilan kuoleman jälkeen asuskelivat itägotilaiset Pannoniassa,
tehden sieltä usein hävitysretkiä kreikkalaisen keisarikunnan
alueelle. Viimein tehtiin sopimus keisarin kanssa ja sen vahvistukseksi
lähetti _Teodomir_, yksi kolmesta itägotilaisia silloin
hallitsevasta veljeksestä, poikansa _Teodorikin_ Konstantinopoliin
panttivangiksi. Tiedonhaluinen nuorukainen oppi siellä tuntemaan
kreikkalaista taidetta ja valtiolaitoksia sekä hankki itselleen
sivistystä, joka jalostutti hänen sankarivoimansa. Kun hän 18 vuoden
ikäisenä palasi kotiinsa, valittiin hänet yksimielisesti itägotilaisten
kuninkaaksi.

Itä-Rooman keisari _Zeno_, kokien saada germanialaisia keskenään
riitaisiksi, houkutteli suurilla kunnian osoituksilla puolellensa
nuoren Teodorikin, ja sitte onnistui keisarin taivuttaa hänet
ryntäämään Moesiaan jätettyjä länsigotilaisia vastaan. Näiden kuningas
astui leirinsä vallin eteen Teodorikille vastaan ja pontevin sanoin
nuhteli häntä, että oli kaksikielisen kreikkalaishovin houkutuksista
ryhtynyt sotaan omia heimolaisiansa vastaan. Niiden sanain tähden
käänsi Teodorik aseensa kreikkalaista valtakuntaa kohti. Zeno pysyi
Konstantinopolin muurien sisällä, katsellen sieltä tulen loistoa
gotilaisten sytyttämistä kaupungeista ja kylistä. Kykenemättä
voittamaan aseilla alkoi keisari hieroa sovintoa, teki uudestaan liiton
Teodorikin kanssa ja taivutti hänet kääntymään toiselle taholle.

Länsi-Rooman keisarit olivat kauan germanialaisten päällikköjensä
leikkikaluina, kunnes viimein heidän kauttansa kukistuivatkin. Attilan
kuoleman jälkeisinä aikoina oli mahtava sveviläinen sotapäällikkö
_Ricimer_ mielensä mukaan asetellut ja erotellut keisareja. Kolmen
vuoden kuluttua Ricimerin kuolemasta puettiin keisarilliseen purpuraan
nuori _Romulus Augustulus_, erään ylimyksen poika, joka muinoin
oli ollut Attilan seuralaisia. Kun germanialaisten palkkajoukkojen
vaatimusta, että heille annettaisiin kolmas osa Italian maasta, ei
voitu tyydyttää, nousivat he kapinaan _Odoakarin_ johdolla, joka
rugililainen ruhtinas myöskin oli Attilan ylimyksen poika, ja erottivat
nuoren keisarin, säästäen kuitenkin hänen henkensä, jonka jälkeen hän
eli eräällä maatilalla Kampaniassa. Länsi-Rooman keisarikunta kukistui
(476) niin huomaamatta, että se aivan kuin itsestään sortui kokoon.
Odoakar hallitsi germanialaisena sotakuninkaana (476-93) yleensä
lempeästi ja hyvästi. Häntä vastaan taivutettiin nyt Teodorik
lähtemään, kun näet Zeno, ollen Rooman valtakunnan ainoa keisari,
lahjoitti hänelle Italian.

Itägotilaisten sotakuntoisia miehiä oli 200,000. Naiset, lapset ja
vanhukset seurasivat lukemattomissa vaunuissa. Suuret karjalaumat ja
ääretön joukko vaunuja irtainta tavaraa olivat sotaväen kuormastona.
Elatuksekseen kuljettivat nämä siirtolaiset melkoiset varastot viljaa,
jota naiset jauhoivat kantaen mukana kuljetetuilla käsikivillä. Näin
laskeutuivat he (keväällä 489) alas Julisilta Alpeilta. Kolmessa
taistelussa peräkkäin voitettiin Odoakar. Hän sulkeutui Ravennaan ja
puolustautui siellä urhollisesti kolme vuotta, kunnes asujanten
tyytymättömyys kärsimyksiinsä pakotti hänet avaamaan kaupungin portit
(493). Rauhasopimus tehtiin siten, että molemmat kuninkaat päättivät
tasa-arvoisina hallita Italiaa. Mutta ystävyys oli vain teeskennelty,
sillä, kuten kerrotaan, Teodorik juhlallisissa päivällisissä pisti
miekallansa turvatonta Odoakaria rintaan.

Kun nyt ainoakin vastustaja oli poissa tieltä, oli itägotilaiskuningas
Italian rajaton hallitsija. Onnellisilla sodilla ja rauhallisilla
neuvotteluilla levitti hän valtaansa aina Tonavaan asti. Sittemmin
yhdisti hän valtakuntaansa osan Etelä-Galliasta ja ryhtyi tyttärensä
pojan holhojana hallitsemaan Espanjan horjuvaa länsigotilaista
valtakuntaa. Silloin oli Teodorikin valtakunta mahtavimpia maan päällä.
Ravennassa ja Veronassa piti hän hovia. Sinne kokoutui kuninkaan
seurueesen kuuluisia taistelijoita kaikista germanialaisista maista;
yksinpä Skandinaviankin kaukaisista seuduista saapui sotilaita
"_Tidrek Berniläisen_" luo, joksi he sanoivat Veronan hallitsijaa.

Viisaasti hallitsi Teodorik suurta valtakuntaansa. Eipä ollut suinkaan
helppo keskenään sovittaa kahta erilaista kansaa, gotilaisia ja
roomalaisia, varsinkaan kuin toiset olivat urholliset ja raa'at sekä
Areion uskoa tunnustavat ja toiset sotaan kykenemättömät, hienosti
sivistyneet ja uskonnoltaan kiihkeät katolilaiset. Teodorik koetti
viisaalla sävyisyydellä poistaa kaikkia riidan ja katkeruuden aiheita,
joita niin helposti voi syntyä. Itägotilaisten, jotka nyt saivat
kolmannen osan Italian maasta, tuli vast'edes ainoastaan harjoitella
sotatointa; sata tuhatta sotilasta, jaettuna neljääntoista osastoon,
oli aina valmiina ja aseiden käyttöön tottuneena sotaväkenä. Maan
omille asujamille jätti kuningas sen sijaan sisähallituksen, lainkäytön
ja hallinnon. Entinen valtiomuoto ja Rooman lait pidettiin muuttamatta.
Teodorik piti voimassa roomalaiset koulut, vaikka hän ei tahtonut
gotilaisia panemaan niihin lapsiansa, "sillä", sanoi hän, "ken lapsena
vapisee vitsaa, ei miehenäkään voi koskaan käyttää miekkaa". Mutta
samalla hän osoitti oppeneimmille roomalaisille suurta kunnioitusta.
Niinpä hän otti lähimmäksi ystäväkseen _Kassiodoruksen_, joka oli
tavattoman oppinut ja syvätaitoinen mies, ja ylensi hänet korkeimpiin
virkoihin. Kassiodoruksen kynästä ovat lähteneet kuninkaan asetukset,
jopa hänen yksityiset kirjeensäkin. Itse ei Teodorik osannut kirjoittaa
nimeänsäkään, vaan merkitsi ainoastaan neljä kirjainta läkkilevyn
avulla, johon ne olivat leikatut. Mikäli hänellä oli taitoa, edisti
hän rauhallisia ammatteja. Suosien rakennustaidetta suojeli hän
huolellisesti Rooman ihanoita muinaisjäännöksiä ja koristeli molempia
pääkaupunkejaan kauneilla kirkoilla ja palatseilla.

Mutta kirkollista hajallisuutta ei Teodorikin koskaan onnistunut
poistaa. Hänen roomalaiset alammaisensa pitivät kiinni katolisesta
uskostaan vakuutuksen voimalla, jopa myöskin suvaitsemattomuuden
innolla. Kun nyt Konstantinopolissa keisari Justinus-vanhus, jota
kaikessa johti sisaren poika _Justinianus_, sääsi ankaroita
asetuksia Areion uskolaisia vastaan, loukkautui Teodorik itse siitä, ja
samaan aikaan olivat hänen katoliset alammaisensa pahoillaan ankarasta
rangaistuksesta, jota olivat eräässä tilaisuudessa saaneet kärsiä
väkivaltaisuuksistaan juutalaisia kohtaan. Nähden siis suhteensa
roomalaisväestöön olevan kireän eksyi hän epäluulosta koviin ja
väkivaltaisiin tekoihin. Niinpä hän mestautti kaksi kunnioitettua
senaattoria _Boetiuksen_ ja _Symmakuksen_, joiden epäiltiin
olevan salaisessa yhteydessä kreikkalaishovin kanssa. Sellaisilla
teoilla veti hän vielä suuremmassa määrässä päällensä katolilaisen
väestön vihan.

Omantunnon vaivat kiusasivat Teodorikkia hänen viimeisinä vuosinaan.
Kun eräänä iltana suuren kalan pää tuotiin kuninkaalliseen pöytään,
kerrotaan hänen kiivaasti, huudahtaneen ja sanoneen näkevänsä
Symmakuksen haamun, jonka silmät raivoisasti säihkyivät ja suu täynnä
pitkiä ja teräviä hampaita, uhkasi niellä hänet. Hän läksi heti
huoneihinsa ja tunsi kylmyyden leviävän ruumiisensa, vaikka häntä
peiteltiin tyynyillä. Kolme päivää sairastettuaan kuoli hän (526),
kutsuttuaan vuoteensa viereen gotilaiset ylimykset ja roomalaiset
virkamiehet ja vannotettuaan heillä uskollisuusvalan hennolle
tyttärensä pojalle Atalarikille, jonka äiti _Amalasunta_ oli
johtava holhohallitusta. Eräs italialainen erakko kertoi uskovaiselle
kansalle nähneensä jumalallisen koston henkien heittäneen Areion
uskoisen kuninkaan sielun helvetin liekkeihin.


Klodvig.

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua Châlons'in taistelusta frankilaiset,
vaikka silloin jo asuivatkin Gallian pohjoisrajalla, eivät vielä olleet
yhteisen päämiehen hallittavina, vaan moneen heimoon jakautuneina,
joista Ala-Reinin eteläpuolella asuvat _salilais_-frankilaiset
olivat etevimmät, ja heidän jälkeensä huomattavimmat olivat
_ripuarilais_-frankilaiset, jotka asuivat salilaisten itäpuolella.
Salilaisfrankilaisia hallitsi kuningassuku, jota kanta-isänsä mukaan on
sanottu _merovingeiksi_. Tähän sukuun kuului Klodvig, suuren
frankilais-valtakunnan perustaja. Hänen luonteessaan vallitsivat
aikakauden yleiset ominaisuudet, raaka voima, väijyvä kavaluus,
teeskenteleväisyys ja taikuus. Samalla hän myöskin oli elinvoimainen,
toimelias, nopeasti päättäväinen ja rohkeamielinen.

Roomalaista ylimystä _Syagriusta_ vastaan, joka vielä länsimaisen
keisarikunnan kukistuttua piti maaherruutta Pohjois-Galliassa, lähti
Klodvig sotaretkelle ja voitti hänet taistelussa _Soissons'in_ luona
(486), joka kaupunki sitte jonkun aikaa oli frankilaisen kuninkaan
hovileirinä. Taistelun jälkeen näytti Klodvig mielenlaatuansa.
Ryöstöretkellä olivat näet frankilaiset jostakin kirkosta ottaneet muun
muassa kauniin astian. Kaupungin piispa sai Klodvigilta luvan, että se
oli annettava takaisin. Kun sitte germanialaisen tavan mukaan
saalista jaettiin, tahtoi kuningas paitsi omaa osaansa myöskin
sitä kallisarvoista astiaa. Mutta eräs frankilainen, iskien sitä
tapparallaan, lausui: "Kuningas, sinun ei pidä saaman saaliista enempää,
kuin oikea arvanheitto sinulle määrää." Klodvig sillä kertaa hillitsi
vihansa ja taipui. Mutta kun sotajoukko vuoden kuluttua kokoutui aseiden
tarkastukseen, pysähtyi kuningas äkisti sen miehen eteen, joka oli ollut
niin rohkeapuheinen, ja sanoi: "Eihän kellään ole niin huonosti
hoidettuja aseita kuin sinulla; keihäs, miekka ja tappara, kaikki yhtä
huonosti pidetyt!" ja löi samassa hänen tapparansa maahan. Kun mies
kumartui ottamaan kirvestänsä, antoi kuningas tapparallaan hänelle
sivulta päin kuolettavan iskun päähän, sanoen: "Samalla tavalla iskit
sinä astiaa Soissons'issa."

Klodvigin avioliitto burgundilaisen prinsessan _Klotildan_ kanssa
tuotti tärkeitä seurauksia. Burgundilaisia hallitsi Gundebad, joka oli
surmauttanut kanssahallitsevan veljensä, kivi kaulassa hukuttanut hänen
puolisonsa, mestauttanut hänen poikansa ja heitättänyt heidän ruumiinsa
kaivoon; surmatun tytärtä Klotildaa piti hän ankarasti vartioituna. Kun
Klodvig nyt kosi prinsessaa, ei Gundebad uskaltanut vastustaa, vaikka
häntä kyllä varoitettiin seurauksista. Jo lähtiessään osoitti Klotilda,
miten kiihkeästi hän himosi kostaa isänsä ja äitinsä murhaajalle,
sillä hän frankilais-saattajillansa poltatti matkan varrella
burgundilaisten maatiloja ja uuteen kotiinsa saavuttuaan sytytti
frankilaisten ja burgundilaisten välille sodan, joka päättyi
burgundilaisten kukistukseen. Tästä avioliitosta seurasi kristinuskon
tulo frankilaiseen kuningassukuun. Klotilda, ollen itse katolilainen
kristitty, sai aikaan, että hänen esikoispoikansa kastettiin. Kun lapsi
kohta sen jälkeen kuoli, sanoi Klodvig äkeissään: "Jos se olisi
pyhitetty meidän jumalillemme, olisi se kyllä saanut elää; mutta se nyt
kastettiin teidän Jumalanne nimeen eikä sentähden saanut jäädä eloon."
Kuitenkin hän suostui Klotildan toisenkin pojan kastamiseen. Se myöskin
sairastui, vaan kun se kuitenkin parani, onnistui Klotildan vähitellen
taivuttaa puolisonsa lempeämmäksi kristinuskoa kohtaan.

Allemannilaiset, jotka olivat jo kauan asuneet Ylä- ja Keski-Reinin
itäpuolella, siirtyivät (496) sen joen yli ja alkoivat anastella
ripuarilais-frankilaisten aluetta. Klodvig riensi heimolaistensa avuksi
ja taistelu syttyi (496). Jo alkoi voitto kallistua allemannein
puolelle. Silloin Klodvig nosti kätensä taivasta kohti ja huusi:
"Jesus, sinä, jota Klotilda sanoo elävän Jumalan pojaksi! Minä rukoilin
omia jumaliani, vaan he ovat luopuneet minusta, jonka tähden minä en
enää luota heihin. Jos sinä annat minun voittaa viholliseni ja minä
saan tuntea sinun voimasi, jota kansat julistavat, niin minä kastatan
itseni sinun nimeesi." Onni kääntyi pian, niin että Klodvig saavutti
täydellisen voiton. Frankilaiset marssivat voittajina allemannilaisten
alueelle.

Voiton jälkeen noudatti Klotilda Reims'in piispan Remigiuksen, joka
toimitti kuninkaan kasteen katolisen jumalanpalveluksen koko komeudella
ja juhlallisuudella. Tie Reimsin katuja pitkin palatsista kirkkoon oli
koristettu maalatuilla tapeteilla, kartanot puettu juhlakoristuksiin ja
kirkko valaistu tuhansilla vahakynttilöillä. Hengellisiä hymnejä ja
virsiä laulaen astuivat papit saaton etupäässä, kantaen pyhiä
evankeliumeja, ristiä ja lippua; heidän jäljessään talutti piispa
kuningasta; sitte astui kuningatar ja viimein kansa. Kun kuningas
kumartui kasteastian viereen, lausui piispa: "Kumarra nöyrästi niskasi!
Palvele sitä, jonka olet polttanut, ja polta, mitä olet palvellut!"
Kuninkaan kaksi sisarta myöskin kastettiin ja samoin kolme tuhatta
miestä frankilaisesta sotaväestä. Tarina kertoo Klodvigin kasteessa
puuttuneen öljyä voitelemiseen, koska pappi, jonka sitä piti tuoda, ei
päässyt kansanjoukon läpi; silloin piispan rukouksesta laskeutui
valkoinen kyyhky taivaasta ja toi nokassaan pienen pullon pyhitettyä
öljyä, jolla sittemmin Klodvigin seurajatkin vast'edes voideltiin
kuninkaiksi. Klodvigilla säilyi vielä kasteen jälkeenkin entinen
pakanallinen raakuus. Kuullessaan kerran kerrottavan Kristuksen
kärsimisen historiaa, huudahti kuningas äkisti ja hyvin kiivaasti:
"Jospa minä olisin ollut siellä frankilaisineni, niin olisinpa
kurittanut juutalaisia." Muut germanialaiset kuninkaat tunnustivat
kaikki Areion oppia, niin että Klodvig, joka nyt oli kääntynyt
katoliseen uskoon, oli ainoa oikeauskoinen kuningas kristikunnassa,
jonka tähden Rooman piispa antoikin hänelle nimen "kaikkein
kristillisin", jota nimeä hänen seuraajansakin sitte ovat kantaneet.

Jonkun ajan kuluttua kasteensa jälkeen läksi Klodvig
kostosotaan Burgundin kuningasta Gundebadia vastaan. Hän voitti
taistelussa Dijon'in luona (501) ja piiritti sitte kauan Gundebadia
Avignon-kaupungissa sekä pakotti hänet viimein antautumaan.

Sitte alkoi hän sodan länsigotilaisten kuningasta _Alarik II:sta_
vastaan. Sitä ennen kutsui hän etevimmät päällikkönsä kokoon ja puhui
heille: "Minä en ilman suurta mielipahaa voi kauemmin kärsiä, että
Areion uskolaisilla on suuri osa Galliaa; karkoittakaamme heidät
Jumalan avulla tästä ihanasta maasta ja saattakaamme se valtamme
alaisuuteen." Heti hän sitte läksikin sotajoukkoineen liikkeelle (507).
Pariisissa hän teki lupauksen rakennuttaa kirkon pyhille apostoleille,
jos hän onnellisesti palasi sodasta, ja samalla hän viskasi kirveensä,
sanoen, että kirkko oli rakennettava siihen paikkaan, johon kirves
putosi. Myöskin lupasi hän, jos hän voiton jälkeen onnellisesti saapui
Tours'iin, lahjoittaa sotaratsunsa pyhän Martinuksen kirkolle.
Vihollismaan katoliset asujamet tervehtivät frankilaisia ystävinään ja
heidän avullaan marssi Klodvig Loire-joen yli. Tämän hänen retkensä
kertomuksesta on hurskas kansanusko sittemmin saanut aihetta
runoelmiinsa. Kahdeksan peninkulman päässä Poitiers'ista pysäyttivät
pienen, mutta hyvin paisuneen joen laineet hänen retkensä, ja toisella
rannalla näkyi länsigotilaisten leiri; silloin tuli metsästä valkoinen
naaraspeura ja kaaloi joen yli; niin löysi sotajoukko sopivan
ylimenopaikan ja riensi joen toiselle rannalle. Länsigotilaisten
peräytyessä tunkeutui Klodvig yhä etemmäksi. Hänen öistä marssiansa
johti, kuten sanottiin, leimuava tulenvalo, joka näkyi Poitiers'in
tuomiokirkon päältä. Kello kolme aamusilla saavuttivat frankilaiset
gotilaisjoukon ja taistelu alkoi. Kuninkaat ryhtyivät kaksintaisteluun,
jossa Alarik kaatui Klodvigin käden kautta. Länsigotilaiset katsoivat
joutuneensa siten tappiolle ja jättivät enimmät asumuksensa
Etelä-Galliassa alttiiksi voittajalle.

Kuninkaan oleskellessa Tours'issa tuli kreikkalaisen keisarin
Anastasiuksen juhlallinen lähetystö tuomaan hänelle konsulin
arvomerkkejä. Kunniakoriste päässä ja yllä purpuravaippa ratsasti
Klodvig tuomiokirkkoon, omin käsin runsaasti jaellen kulta- ja
hopearahaa iloiselle ihmisjoukolle, joka lakkaamatta huuteli
"konsnli"- ja "Augustus"-nimiä. Roomalainen väestö katsoi nyt häntä
_lailliseksi_ herrakseen ja frankilaistenkin silmissä sai hän
suuremman arvon. Oikeauskoinen kuningas ei Tours'issa myöskään
unhottanut velkaansa pyhän Martinuksen kirkolle. Hän tarjoutui
maksamaan rakkaasta sotaratsustansa lunnaiksi sata kultarahaa. Mutta
hänelle kohta kerrottiin, ett'eivät hevosta noutamaan lähetetyt miehet
saaneet sitä liikahtamaan paikastansa. Klodvig suurensi summan
kaksinkertaisesti ja silloin hevonen kyllä tuli. Kuningas tästä lausui:
"Pyhä Martinus on kyllä hyvä auttaja, mutta kallis hän on."

Valittuaan nyt pääkaupungikseen Pariisin päätti kuningas samalla
saattaa valtansa alaisuuteen itsenäiset frankilaisheimot. Ja sen
yrityksensä pani hän toimeen kavalalla viekkaudella ja raa'alla
väkivallalla, jotka olivat hänen luonteensa omituiset piirteet.
Ripuarilaisten kuninkaan pojalle lähetti hän sanoman: "Isäsi on vanha
ja ontuva haavoistaan; jos hän kuolee, saat sinä hänen valtakuntansa ja
minun ystävyyteni." Poika surmasi isänsä hänen levähtäessään
metsästysretkellä pyökkimetsässä ja lähetti sitte sanansaattajat
Klodvigille tarjoamaan niin paljon, kuin hän tahtoi murhatun aarteista.
Vaan kun hän sitte näytti Klodvigin miehelle isänsä aarteita ja
kumartui arkun päälle ottamaan siitä jotakin, nosti eräs frankilainen
tapparansa ja halkasi hänen päänsä takaa päin. Nyt kutsui Klodvig
kokoon ripuarilaiset ja kertoi heille, että kuninkaan olivat pojan
käskyläiset murhanneet ja sitte tuntematon mies oli surmannut pojan
hänen tarkastaessaan isänsä aarteita. "Minä", lisäsi hän teeskennellen,
"olen aivan viaton koko asiasta, enkä minä voi koskaan vuodattaa
sukulaisteni verta, sillä se on rikos. Nyt minä en voi muuta kuin antaa
teille yhden neuvon. Yhtykää minuun, elämään minun turvissani!"
Riemuiten silloin ripuarilaiset nostivat Klodvigin kilvelle ja
tunnustivat hänet kuninkaaksi.

Nyt tuli Pohjois-Gallian frankilaisten pikku kuningasten vuoro. Klodvig
houkutteli muutamia erään sellaisen kuninkaan miehiä puolellensa
lahjoittamalla heille kullatuita vaskisia asekoristuksia, sanoen niitä
puhtaaksi kullaksi. Nämä miehet silloin ottivat kiinni herransa ja
veivät hänet sekä hänen veljensä, kädet seljän taa sidottuina,
Klodvigin eteen. "Sinä olet", sanoi Klodvig muka hyvin vihoissaan
kuninkaalle, "häväissyt sukuamme, kun annoit sitoa itsesi; parempi
sinun olisi ollut kuolla." Ja hän halkasi tapparallaan vangin pään.
Veljelle hän sanoi: "Jos olisit auttanut veljeäsi, niin ei häntä olisi
sidottu", sekä surmasi hänetkin. Kun kavaltajat sitte valittivat, että
heitä oli petetty kultakoristimilla, vastasi hän: "Vääristä teoista
annetaan väärää kultaa. Olkaa iloissanne, ett'en teitä kavalluksestanne
kiduta kuoliaaksi."

Viimeisenä elinvuotenaan (511) kutsui Klodvig kirkolliskokouksen
Orleans'iin ja siellä hyväksyttiin sääntöjä, jotka myönsivät kirkolle
suuria etuoikeuksia, yhdistivät likeisesti kirkon ja valtion sekä
antoivat kuninkaalle suuren vallan kirkollisissa asioissa.

Klodvigin neljä poikaa jakoivat keskenänsä uuden valtakunnan, jota
täst'edes sanottiin _Ranskaksi_. Heidän hallitusaikanaan
valloitettiin Burgundin valtakunta (532); sen viimeinen kuningas ja
hänen puolisonsa vietiin Orleans'iin, jossa heidät elävänä haudattiin
syvään kaivoon. Klodvigin pojat kukistivat myöskin germanialaisen
Tyringi-valtaknnnan, pakottivat frankilaisten alammaisuuteen
baierilaiset ja valloittivat Provencen.


Keisari Justinianus (527-65).

Teodorikin kuoleman jälkeisenä vuonna nousi Itä-Rooman
valtaistuimelle _Justinianus_, alhaissukuinen mies, mutta olennoltaan
majesteetillinen sekä ymmärtäväinen, järjestyshaluinen ja väsymättömän
toimelias. Hänen puolisonsa Teodora, kotoisin Kyprosta, oli
eläinvartian tytär. Isänsä aikaisin kuoltua antautui hän teaatterin
alalle ja vietti kevytmielistä, kuljeksivaa elämää. Mutta palattuaan
Kostantinopoliin muutti hän kokonaan elintapansa ja rupesi harrastamaan
hurskautta ja siveyttä. Justinianus, jolla jo silloin oli hyvä toivo
päästä enonsa keisari Justinuksen seuraajaksi, ihastui hänen
kauneuteensa, miellyttävään seurustelutapaansa ja suuriin
luonnonlahjoihinsa, ja viimein hän otti hänet puolisoksensa sekä
korotti hänet kanssansa valtaistuimelle, johon Teodora puolestaan
myöskin levitti loistoa. Lähinnä edellisten keisarien aikana oli tullut
tavaksi, että patriarkka juhlallisesti pani kruunun valtaistuimelle
nousseen hallitsijan päähän merkiksi, että valta on Jumalalta. Nyt
Justinianus kruunautti myöskin Teodoran; kansa teki uskollisuusvalan
hänelle niinkuin keisarillekin ja Teodoran nimi oli Justinianuksen
nimen vieressä kaikissa asetuksissa ja julkisissa kirjoituksissa.

Hallituksensa alusta asti koetti Justinianus uudistaa valtakunnan
entistä laajuutta valloittelemalla alueita, jotka oli menetetty.
Taitava päällikkö _Belisarios_ käytti tätä varten hyvällä
menestyksellä valtakunnan miekkaa. Hän oli jo aikaisin osoittanut
etevyyttänsä sodassa persialaisia vastaan. Mielenmaltilta,
rehellisyydeltä ja johtokyvyltä oli hän muinaisajan suurten sankarien
vertainen ja niitä ominaisuuksia kaunistivat horjumattoman
uskollisuuden ja alammaisuuden kristilliset hyveet.

_Vandalilaisia_ vastaan, jotka vielä asuskelivat
Luoteis-Afrikassa, aljettiin ensinnä sota. Heidän kuninkaansa Gelimerin
voitti Belisarios ja marssi Kartagoon. Voitettu pakeni erääsen
vuorilinnaan, jossa hänet kolmekuukautisella piirityksellä pakotettiin
näljän tähden autautumaan. Sanansaattajalle, jonka Belisarios lähetti,
kirjoitti tämä onneton kuningas: "Lähetä minulle, hyvä ystävä,
harppu, sieni ja pala leipää!" Harpulla säestäen tahtoi hän laulaa
valitusvirtensä, sienellä kuivata kyyneleet silmistänsä ja leivällä
sammuttaa nälkäänsä. Kohta sen jälkeen täytyi kuninkaan yhä kiihtyvän
näljänhädän tähden antautua vangiksi. Belisarios pani hänet
hopeakahleihin ja vei Konstantinopoliin. Siellä voitollinen päällikkö
piti keisarin luvalla loistavan riemusaaton. Ensinnä kuljetettiin
suurta sotasaaliista ja vankeja. Belisarios, ympärillänsä Gelimer
ja muutamia muita etevimpiä vankeja, astui nöyrästi jalkaisin
kilparadalle, jossa Justinianus ja Teodora istuivat kultaisilla
valtaistuimilla. Belisarios kumartui ensinnä keisarillisen parikunnan
eteen ja suuteli heidän jalkapallejansa. Gelimer, astuen
kuninkaalliseen purpuraan puettuna päällikön takana, teki samoin.
Voitettu kuningas, jonka nöyryys vaikutti suuresti keisarillisten
mieleen, sai keisarilta suuret maatilukset Galatiasta. Mutta entinen
vandalilaisten valtakunta tuli (534) Itä-Rooman maakunnaksi eli
exarkaatiksi, kuten sitä sanottiin.

Tämä onnistunut yritys houkutteli vielä suurempiin vehkeihin. Italiassa
vallitsi itägotilaisten kansakunta; mutta roomalaisessa väestössä,
vaikka sen tila epäilemättä oli onnellisempi kuin keisarien hallitessa,
pysyi kuitenkin muisto roomalaisnimen muinaisesta kunniasta sekä
leppymätön viha noita Areion uskoisia barbaareja vastaan. Juuri tähän
aikaan oli kuninkaallisessa huonekunnassa tapahtunut häiriöitä,
jotka heikonsivat gotilaisvallan voimia. Teodorik Suuren tytär
_Amalasunta_ oli nuoren poikansa kuoltua nähnyt tarpeelliseksi
vahvistaa hallitustansa uudella avioliitolla ja sen vuoksi nostanut
kanssahallitsijaksi erään sukulaisensa, nimeltä _Teodato_. Mutta
puolisojen välille nousi pian riita; Amalasunta vangittiin ja
surmattiin. Tästä keisari Justinianus, joka oli Amalasuntan kanssa
liitossa ollut, otti syyn sekautuaksensa Italian asioihin. Vuonna 535
valloitti Belisarios Sisilian, lähti siitä seuraavana vuonna
Etelä-Italiaan ja sai vähällä vaivalla sen kaikki kaupungit haltuunsa.
Teodato, joka ei osoittanut sitä sotaista kuntoa, kuin nykyinen hetki
vaati, kadotti kansansa luottamuksen ja hänet surmattiin. Hänen
sijaansa itägotilaiset nostivat kuninkaaksi Vitiges-nimisen soturin ja
ryhtyivät nyt ankariin puolustuskeinoihin. Belisarios oli jo saanut
Roomankin valtaansa ja asettui 5,000 miehen kanssa tähän maailman
muinoiseen pääkaupunkiin. Silloin Vitiges kokosi gotilaiskansan kaikki
voimat, kuten kerrotaan, 150,000 miestä, ja tuli Roomaa saartamaan
maaliskuussa 537. Piiritys kesti kokonaisen vuoden. Mutta niin suuri
oli Belisarion taito, niin kykenemättömät olivat gotilaiset
piiritystyöhön, että Vitigeen vihdoin täytyi vetäytyä tiehensä.
Seuraavina vuosina vaihteli sodan onni, ja ylinen Italia kärsi
hirmuisia hävityksiä. Milanon suuri kaupunki oli mennyt keisarin
puolelle; mutta joutuneena taas gotilaisten valtaan hävitettiin se
perin juurin. Frankilainen Austrasian kuningas Teudebert oli myöskin
tullut Alppien yli ja pääsi vastuksetta Po-joen poikki, koska sekä
gotilaiset että itäroomalaiset toivoivat häneltä apua. Mutta avun
sijasta hän käänsi voimansa molempia vastaan ja tahtoi omaksi edukseen
ryöstää ja valloittaa. Vihdoin alkoivat gotilaisten voimat loppua.
Vitiges sulkeusi pääkaupunkiinsa Ravennaan ja Belisarios rupesi häntä
piirittämään. Tämän suuren kenraalin sotataito oli gotilaisiakin
ihastuttanut; he tarjosivat hänelle gotilaisvallan kruunua, jos hän
tahtoi keisarista luopua ja ruveta heidän kuninkaaksensa. Belisarios
oli siihen suostuvinansa ja hänet päästettiin tammikuussa 540
näljistyneesen Ravennaan. Mutta silloin hän heti teki Vitigeen
vangiksensa ja vei hänet sitte valloitettujen aarteiden kanssa
Konstantinopoliin.

Tätä Belisarion uskollisuutta ei keisari palkinnut muulla kuin
kateudella ja epäluulolla. Suuren päällikön täytyi heittää työnsä
kesken, ja Italian lopullinen valloitus uskottiin kelvottomille
kenraaleille, joita vastaan gotilaiset hyvällä onnella uudistivat
sodan. Kuten Prokopius, Belisarion käsikirjuri ja tämän sodan
historioitsija, kertoilee, olivat itägotilaiset sekä lukuisaa että
kookasta ja väkevää kansaa, niin että häpesivät tulleensa voitetuiksi
Belisarion vähäväkisellä joukolla; heidän omat vaimonsa heitä silmiin
sylkivät, osoittaen heidän heikkoja voittajiansa. Nyt he kuninkaaksensa
valitsivat jalon soturin _Totilaan_, joka melkein joka haaralla
ajoi keisarilliset joukot pakoon. Vihdoin täytyi Justinianuksen taas
lähettää Belisarios Italiaan, mutta niin huonosti väellä ja rahoilla
varustettuna, ett'ei mitään kunnollista voitu toimeen saada. Sill'aikaa
Italia kärsi kaikkia sodan rasituksia. Rooman kaupunki joutui kahdesti
gotilaisten valtaan, ja maaseuduilta kaikki viljelys alkoi hävitä.
Belisarios, joka näki menettävänsä entisen maineensa, pyysi viiden
vuoden kuluttua eron komennosta, ja nyt Totilas miehuudella ja
viisaudella voitti yhä enemmän alaa. Hänen laivastonsa valloitti
Sardinian ja Korsikan, ryösti Sisiliaa ja häiritsi itse Kreikanmaan
rannikoita.

Mutta vuonna 552 tuli Konstantinopolista Italiaan uusi sotapäällikkö,
eunukki _Narses_. Tämän miehen pienessä, heikossa ruumiissa asui
sankarin henki; hänen paljas silmäniskunsa oli kylläksi hämmästyttämään
hänen käskyläisiään, niin että muutama alapäällikkö, jolta taistelu
kerran kävi onnettomasti, ennen tahtoi kaatua kuin tulla voitettuna
Narseen eteen. Narseelle oli annettu vahva ja hyvin varustettu
sotajoukko, jolla hän marssi Ravennasta etelään. _Taginan_ tykönä,
lähellä Tiberin lähteitä, jossa roomalaiset muinoin tasavallan aikana
olivat gallialaisia voittaneet ja näiden hautakumpuja (_busta
gallorum_) vielä näkyi, sattuivat Narses ja Totilas yhteen.
Gotilaisten ratsuväki ryntäsi urhollisesti esiin, mutta Narseen
sotarinta, joka oli asetettu puolikuun muotoon, sulki heidät sakarainsa
väliin ja lähetti pilvittäin nuolia heidän joukkoonsa. Illan tullen
täytyi gotilaisten kääntyä pakoon, itse Totilas sai paetessaan
surmansa, ja 6,000 hänen miehiään makasi kaatuneina tantereella.

Tämän taistelun perästä Narses valloitti Rooman, joka nyt viidennen
kerran vaihetti haltijoita. Mutta gotilaiset kokoutuivat Ticinoon
(Paviaan) ja nostivat kilven päälle _Teias_ nimisen sota-urhon
kuninkaaksensa. Tämä heti riensi etelään, suojellaksensa Kuman
kaupunkia, jossa hänen veljensä vartioitsi gotilaiskuningasten
aarteita. Tultuansa Vesuviuksen juurelle hän asettui pienen, mutta
syvän joen taakse, nojaten vasempaa kylkeänsä mereen, josta laivastonsa
hänelle yhtenään toimitti tarpeellisia elatusvaroja. Kuusikymmentä
päivää puolusti Teias tätä asemaansa, kunnes laivaston päällikkö
petollisesti hänestä luopui. Gotilaiset sitte vetäytyivät lähiselle
Maitovuorelle (_Mons Lactis_), mutta siellä heitä näljänhätä alkoi
näännyttää. Silloin he kaikki päättivät etsiä mainehikasta kuolemaa
taistelutantereelta ja marssivat tiheinä riveinä vuorelta alas.
Ensimmäisenä sotarivissä taisteli heidän kuninkaansa, kilpi vasemmassa
kädessä, miekka oikeassa; hänen ympärillänsä kiihtyi taistelu
tuimimmaksi, mutta Teias väisti kilvellänsä kaikki viskatut keihäät ja
kaatoi miekallansa paljon vihollisia. Vihdoin hänen kilvessänsä riippui
kaksitoista keihästä; hän ei kuitenkaan jättänyt asemaansa, vaan käski
tuoda uuden kilven. Mutta kilpeä vaihettaissa, hän tuokioksi paljastui,
ja muutama keihäs puhkasi hänen rintansa. Näin kaatui itägotilaisten
kuningas. Hänen päätänsä kannettiin rungosta erotettuna keihään nenänsä
ympäri. Mutta gotilaisten into ei siitä ensinkään lannistunut, vaan he
vielä koko seuraavankin päivän jatkoivat taistelua. Vasta kolmannen
päivän aamulla nuo jäljelle jääneet lähettivät sanan Narseelle, pyytäen
häneltä vapaata lähtöä. Siihen Narses suostuikin, ja niin loppui
itägotilaisten viimeinen ponnistelu, jota tavallisesti nimitetään
_Noceran_ taisteluksi (553). Itägotilaisten valtakunta oli nyt
kukistettu, niin kuin vandalienkin. Mutta Italia sai pian jälleen
havaita, että keisarillinen hallitus oli raskaampi kantaa kuin
gotilaisten vieras valta.

Nähtävästi oli Justinianuksen tarkoitus valloittaa takaisin kaikki ne
Rooman maakunnat, jotka barbaarien haltuun olivat joutuneet. Senpä
vuoksi hän nyt kääntyi Espanjaan, jossa länsigotilaistenkin
valtakunnassa oli eripuraisuutta syttynyt. Kartagena ja joku osa
merenrannikkoa joutui keisarin valtaan, ja jos taidolla ja innolla
olisi sotaa jatkettu, ei olisi länsigotilaisten valta luultavasti kauan
kestänyt. Mutta Itä-Rooman keisarikunta oli liian heikko ja veltostunut
täyttämään niin suuria toimia. Mitä se lännessä oli valloittanut, alkoi
jo sen kädestä pois luikahtaa. Suuri "Rooman keisarikunta" ei
enää voinut uudistua entiseen merkitykseensä, ja Itä-Roomaa
nimitetäänkin tästä lähin tavallisesti _Kreikan_ tai _Byzantionin
keisarikunnaksi_.

Justinianuksen hallituksesta jäi suuria muistomerkkejä myöskin hänen
valtakuntansa sisällisiin asioihin. Suosien rakennustaidetta teetti hän
kaikkialle kalleita vedenjohto-laitoksia, siltoja, sairashuoneita,
kirkkoja ja linnoja. Yksistään Konstantinopoliin rakennutti hän
viisikolmatta uutta kirkkoa, joista suurenmoinen _Sofian kirkko_
oli komein. Kymmenen tuhatta työmiestä oli monta vuotta sitä
rakentamassa, kunnes se viimein voitiin juhlallisesti vihkiä, ja
silloin Justinianus, itsekin hämmästyen sen suurenmoista komeutta,
huudahti: "Ylistetty olkoon Jumala, minä olen voittanut sinut, Salomo!"
Koko rakennus on kreikkalainen risti sovitettuna suorakulmioon.
Keskellä kohoaa laaja, vaan matala kumpu, leväten paksujen pylvästen
varassa. Kirkon laiva oli erotettu kuorista ristikkolaitoksella, jonka
kummassakin päässä seisoivat keisarin ja patriarkan valtaistuimet;
ristikon ja alttarin rappujen välipaikka oli pappeja varten. Kirkon
seinät olivat peitetyt välkkyvällä marmorilla ja sisäpuolelta kalleilla
maalauksilla. Alttariin käytettiin 40,000 naulaa hopeaa ja pyhät astiat
olivat puhtaasta kullasta ja jalokivillä koristetut. Tämä rakennus on
pysynyt ainiaan sen taidetavan etevimpänä tuotteena, jota sanotaan
_bysantinilaiseksi_.

Oppineella _Tribonianuksella_ teetti keisari järjestetyn kokoelman
kaikista voimassa olevista Rooman laeista. Siihen liitettiin myöskin
kokoelma kuuluisain lainoppineiden selityksiä ja lausuntoja ynnä
lyhyenlainen oppikirja opetusta varten. _Corpus Juris_-nimellä on
tämä suuriarvoinen lakiteos säilynyt nykyaikaan asti. Kuitenkin sääsi
jo Justinianuskin "uusia asetuksia", joissa hän omain ja puolisonsa
oikkujen mukaan mielivaltaisesti muutteli voimassa olevaa lakia, ja
hänen seuraajansa tekivät siinä hänen esimerkkinsä mukaan.

Toinen Jnstinianuksen hallitusaikana huomattava teko on
_silkinviljelyksen tuonti_ Rooman valtakuntaan. Silkkiä olivat
alkuansa tuoneet kauppakaravaanit, joiden tie kulki Persian kautta.
Mutta koska Justinianus oli melkein koko hallitusaikansa sodassa sitä
valtakuntaa vastaan, täytyi silkin tuonnin siltä taholta tietysti
lakata. Keisari aikoi sentähden lähettää laivaston purjehtimaan Arabian
lahdesta Indian ympäri tuomaan silkkiä suorastaan Kiinasta. Kun
paraillaan keskusteltiin tätä yritystä, jota muuten katsottiin hyvin
uhkarohkeaksi, saapui Konstantinopoliin kaksi munkkia, jotka olivat
matkustelleet Persiassa ja Indiassa saarnaamassa kristinuskoa. Heillä
oli mukanansa muutamia silkkikoteroita (kokongeja) ja he myöskin
näyttivät, miten silkkimatoja oli hoidettava. Justinianuksen käskystä
matkustivat munkit uudestaan Indiaan ja toivat onteloissa sauvoissaan
koko joukon hedelmöitettyjä silkkimadon munia. Justinianus silloin
perusti Europan ensimmäiset silkkitehtaat Konstantinopoliin, Atenaan,
Korintoon ja Tebeen. Kauan oli Byzantionin valtakunta Europassa ainoa
maa, jossa harjoitettiin tätä tuotteliasta teollisuutta.

Teodora kuoli jo 549. Sen jälkeiset Justinianuksen hallitusvuodet eivät
olleet enää niin loistavat kuin aikaisemmat. Valtakuntaa hävittelivät
pohjoispuolelta villit bulgarilaiset, jotka luultavasti olivat
hunnilaisten tai heidän alammaiskansojensa jälkeläisiä ja asuivat
Moesiassa, sekä itäpuolelta persialaiset, tullen yhä peljättävämmiksi.
Sitä paitsi synkistytti tätä ajanjaksoa myöskin salaliitto, joka
tehtiin keisarin henkeä vastaan. Eräs näistä rikoksellisista ilmoitti
kidutuspenkillä myöskin Belisarios-vanhuksen osamieheksi. Sotapäällikkö
kutsuttiin tutkittavaksi, mutta viattomuutensa tunnossa hän ei edes
vastannut sanaakaan esitettyihin syytöksiin. Häntä pidettiin joku aika
omassa kodissaan vankina, mutta hän kuolikin kohta ja silloin koko
hänen omaisuutensa omistettiin keisarin rahakammariin. Justinianus
kuoli (565) jo kahdeksan kuukauden kuluttua pahoin kohdellun
palvelijansa kuolemasta.


Alboin ja Rosamunda.

_Langobardilaiset_, urhollinen, mutta villi germanialaisheimo, olivat
lähteneet Itämeren rannoilta liikkeelle ja viimein asettuneet
Pannoniaan. Lähellä, Tonavan toisella puolella, asuvain gepidiläisten
kanssa he olivat alinomaisessa vihollisuudessa. Langobardilaisten
reippaimpia kuninkaita oli _Alboin_. Liitossa villin tatarilaiskansan
_avarilaisten_ kanssa hyökkäsi hän gepidiläisten päälle, joita silloin
johti kuningas Kunimund. Tulisessa taistelussa heidät kokonaan
voitettiin ja Kunimund kaatui. Alboin sitte yleisen tavan mukaan teetti
kaatuneen kuninkaan pääkallosta juoma-astian ja otti hänen tyttärensä,
kauniin _Rosamundan_, puolisokseen. Avarilaiset asettuivat voitettujen
gepidiläisten alueelle, mutta Alboin siirtyi sotajoukkoineen suurempien
tapausten näyttämölle.

Justinianuksen seuraaja Justinus II erotti Italian sijaishallitsijan
(exarkin) Narseen virastaan. Kerrotaan keisarinna Sofian kirjoittaneen
hänelle pilkallisen kirjeen ja sanoneen Narseen paraiten sopivan
kehräämään naisten kanssa palatsissa. Narses siihen muka vastasi: "Minä
kyllä sinulle, keisarinna, kehrään vyyhden, jota et niinkään helposti
saa selville." Samalla hän siirtyi Neapoliin, josta käsin hänen
kerrotaan kutsuneen langobardialaisia tulemaan ja asettumaan Italiaan.

Langobardilaistensa ja 20,000 saksilaisen kanssa tunkeutui Alboin
Alppein yli. Seudut, joiden kautta hän marssi, muuttuivat kammottaviksi
erämaiksi. Peloissaan pakenivat asujamet saariin, kivilouhikkoihin tai
soille ja kätkivät sinne omaisuutensa jäännökset. Venetia, jota
asemansa suojeli, sekä lujasti linnoitetut Genua ja Ravenna ja
etäisempi Rooma saivat myöskin ottaa turviinsa suuren joukon pakolaisia.
Pavia teki sitkeätä vastarintaa kolme vuotta, jonka tähden Alboin
suutuksissaan vannoi miekalla surmaavansa koko väestön viimeiseen
henkeen asti, kun vain kerran sai kaupungin valloitetuksi. Neljäntenä
vuonna sitte kaupunki viimein rynnäköllä valloitettiin. Mutta kun
Alboin ratsasti portista sisälle, kompastui hänen ratsunsa eikä sitä
saatu nousemaan maasta jaloillensa. Kuninkaan seurueesta nyt astui eräs
esiin, sanoen: "Herra, sinä lausuit vihassasi sopimattoman sanan ja
sentähden pidättää Jumala hevostasi. Peruuta uhkauksesi ja anna
anteeksi kaupungille, niin ratsusikin kantaa sinua etemmäksi." Alboin
pisti miekkansa tuppeen ja ratsasti rauhallisesti kaupunkiin, jonka
asujamet ottivat hänet nöyrästi vastaan. Pavia tuli langobardilaisten
valtakunnan pääkaupungiksi ja sen päämaata, Po-joen laaksoa, ruvettiin
sittemmin sanomaan _Lombardiaksi_.

Palatsissa lähellä Veronaa toimitti Alboin kerran asekumppaneilleen
juhlapidot. Kun kaikki jo olivat viinistä kiihtyneet, käski kuningas
tuoda voitetun Kunimundin pääkallomaljan ja soturit joivat siitä.
"Kaada astia uudestaan täyteen viiniä," käski Alboin juomanlaskijaa,
"ja vie kuningattarelle, että hän iloitsisi isänsä muistosta."
Rosamunda tuskan valtaamana lausui ainoastaan: "Tapahtukoon herrani
tahto!" Hän kosketti maljaa huulillaan, mutta alkoi siitä hetkestä asti
himoita kostoa.

Hän kääntyi kuninkaan kilvenkantajan Helmikiin puoleen ja koetti
taivuttaa häntä murhaamaan Alboinia, luvaten ruveta hänen
lemmityksensä. Mutta kun Helmikis ei itse tahtonut ryhtyä murhan
tekoon, saatiin eräs väkevä ja vahvaruumiinen gotilainen ottamaan se
tehtävä huoleksensa. Kuninkaan maatessa kerran päivällislepoansa käski
Rosamunda kaikkien olemaan hiljaa palatsissa. Sitte hän veti puolisonsa
käsien välistä miekan ja sitoi sen lujasti kiinni seinään. Silloin
astui sisään murhamies. Alboin heräsi pian, tapasi miekkaansa, mutta
kun ei saanut sitä irti, sieppasi pallin ja puolustautui sillä, kunnes
viimein kaatui murhamiehen kovista iskuista. Langobardilaiset surivat
kauan kuningastansa ja hautasivat hänet palatsin rappusten alle.

Välttääkseen kansan raivoa täytyi Rosamundan paeta uuden puolisonsa
Helmikiin kanssa Ravennaan, jonne he myöskin ottivat Alboinin aarteet.
Kreikkalainen sijaishallitsija Longinus saavutti nyt Rosamundan
rakkauden. Voidakseen rakentaa avioliittoa tämän uuden rakastajansa
kanssa ryhtyi Rosamunda toimittamaan pois tieltä toistakin puolisoansa.
Kun Helmikis kerran oli kylpyammeessa, tarjosi Rosamunda hänelle
pikarissa myrkytettyä viiniä, josta hän joikin noustuaan ylös kylvystä.
Mutta pianpa hän huomasi juoneensa kuoleman. Hän silloin, pannen
uhkavasti puukkonsa Rosamundan sydämmelle, pakotti hänet juomaan, mitä
oli pikarissa jäljellä. Niin kuolivat he molemmat yhdessä.

Tällaista tapain raakuutta näkyy kansainvaellusten aikakaudella
liiankin usein.



Kirkon miehiä.

Kirkko, vaikka ollen itse monin puolin turmeltunut ja väärentynyt,
julisti kuitenkin vapahduksen evankeliumia, joka kykeni korottamaan
raa'at mielet Jumalan puoleen, lievittämään tapain raakuutta ja
antamaan lohdutusta kärsiväisille ja sorretuille. Vielä se kasvatti
miehiä, jotka väsymättömän ja uhrautuvaisen uutterasti vaikuttivat
seurapiirissään taikka kulkivat etäisiin maihin julistamaan metsissä ja
soilla puutteen ja kuoleman vaarain keskellä Jumalan sanaa
pakanakansoille.


Benediktus.

Länsimaisen luostarielämän uudistaja _Benediktus_ vetäytyi jo
nuorukaisena pois Rooman turmeluksesta elämään yksinäisyydessä. Lähellä
pientä luostaria Apenninein vuoriston jylhimmässä seudussa oleskeli hän
jonkun aikaa. Mutta kun hän ei sielläkään katsonut olevansa kyllin
yksinään, lasketti hän itsensä syvään vuorenluolaan, voidakseen aivan
häiritsemättä harjoittaa hurskasta mietiskelyänsä. Eräs luostarin
munkki antoi hänelle niukasta leivästään osan, laskien sen ynnä
vesipullon nuoralla alas luolaan. Siellä oleskeli Benediktus kolme
vuotta, kunnes viimein paimen etsiessään vuoren juurelta rotkoihin
kadonnutta lammasta sattumalta löysi paikan, jossa pyhä mies oleskeli.
Hurskaan Benediktuksen maine levisi nyt laajalti. Läheisen luostarin
munkit sanoivat häntä apotikseen. Mutta kun hän täälläkin huomasi tavat
hyvin raaistuneiksi eikä saanut niitä mitenkään parannetuksi, läksi hän
taas jälleen erämaihin.

Kaikensäätyisiä ihmisiä kokoutui pyhän miehen ympärille saamaan häneltä
neuvoja ja kuulemaan hänen opetustansa. Mestariinsa mieltyneen
oppilasjoukon kanssa läksi Benediktus perustamaan yhteiskuntaa, josta
voimakkaampi uudistava henki leviäisi. Kasino-vuorella Kampaniassa
seisoi keskellä erämaata vanha, autioksi jäänyt Apollon temppeli.
Benediktus hajoitti sen ja perusti (529) sen sijalle luostarin, joka
tuli muiden luostarien malliksi. Levottomina aikoina, jotka seurasivat
Teodorikin kuolemaa, siirtyi monta murheellista ja sorrettua sielua
villiytyneestä maallisesta elämästä luostarien yksinäisiin
turvapaikkoihin.

Kaikkein luostarien munkit olivat velvolliset elämään ainaisessa
köyhyydessä ja naimattomina sekä ehdottomasti tottelemaan apottiansa.
Kaikista maan iloista piti heidän luopuman, elääkseen yksinomaan
taivasta varten. Ennen kuin kukaan teki nämä lupaukset, piti hänen
Benediktuksen luostarisääntöjen mukaan kestää vuosikautinen koetusaika;
mutta jos hän vielä sen vuoden lopussa pysyi lujana päätöksessään,
kuului hän luostariin koko ikänsä, hän oli "Jumalalle uhrattu" eikä
voinut palata maalliseen elämään. Pukunaan käytti hän siitä lähtein
karkeata villaviittaa, joka oli nuoralla kiinni vyötetty, ja ajeli
päänsä, niin että siihen jäi vain kaitainen hiusseppele muka
muistuttamaan Vapahtajan orjantappura-kruunua.

Benediktuksen munkkikunnassa vallitsi periaate, että munkkien tuli
omalla työllään yllä pitää itsensä ja luostarinsa. Alinomaisen
mietiskelemisen ja hurskaan työttömyyden sijaan, jotka vallitsivat
itämaisessa luostarielämässä, tuli täällä toimelias, käytöllinen
suunta, joten nämä luostarit vaikuttivat varsin hyvää-tekevästi
länsimaihin. Usein perustettiin niitä autioihin seutuihin, ja silloin
tulivat erämaat viljellyksi, suot kuivatuksi ja koko seutu
hedelmälliseksi. Puutarhan hoidossa ja monessa hyödyllisessä käsityössä
olivat munkit kansalle hyvänä esimerkkinä. Luostareista levisi
sankarillisia uskon julistajia, jotka pyhän innon vaikutuksesta
kulkivat villien pakanain maissa. Sellaiseen aikaan, jolloin tieteitä
ja oppia uhkasi myöskin hävitys, oli niidenkin jäännöksillä luostarit
ainoana turvapaikkana; varsinkin juuri benediktiläisten huolenpidosta
on klassillisen muinaisajan kirjallisuutta säilynyt jälkimaailmalle.

Benediktiläisluostareita syntyi vähitellen yli koko Italian ja sitte
myöskin Ranskassa, Englannissa ja Saksan maalla.


Gregorius Suuri, paavina 590-604.

Se suuri valtiollinen yhteys, jonka Rooma muinoin oli sivistyneesen
maailmaan perustanut, oli jo auttamattomasti kukistunut. Turhaan oli
Justinianus I koettanut keisarikuntaa jälleen kohottaa entiseen arvoon
ja mahtavuuteen. Länsimaat jäivät lopullisesti barbaarikansojen
valtaan, ja erityisiä kansallisuuksia alkoi syntyä roomalaisuuden
raunioille. Mutta jos tämä olikin tarpeellinen edistysaskel ihmiskunnan
historiassa, niin yhtä tarpeellista myöskin oli, ett'ei kaikki yhteys
kumminkaan maailmasta häviäisi. Sen vuoksi se kirkollinen side, joka
hengellisesti liitti nämä hajonneet jäsenet yhdeksi kristikunnaksi,
oli juuri tähän aikaan niin erinomaisen tärkeä. Eikä voinut näinä
raakuuden aikoina kirkollinen yhteys kansojen välillä pysyä paljaalla
hengellisellä perustalla; siihen tarvittiin ulkonainen ja näkyväinen
hallintojärjestys, siihen tarvittiin luja kirkollinen valta. Semmoisen
vallan ottivat Rooman piispat rakentaaksensa. Sama Rooma, joka jo
kerran oli aseiden voimalla laskenut maailman ikeensä alle, rupesi nyt
uudelleen valloitustoimiin, mutta tämän kerran ainoastaan saarnalla ja
sanalla. Näinpä syntyy _Paavikunta_, keskiajan mahtavin voima.
Myöhemmin tuli aikoja, jolloin kristikunta ei enää tarvinnut semmoista
hengellistä holhojaa, ja jolloin paavit käyttivät suurta valtaansa
ihmiskunnan rasitukseksi. Silloin paavikunnankin täytyi kukistua. Mutta
emme sentähden saa unohtaa, mitä jaloa virkaa se kerran oli täyttänyt,
mitä yleviä aatteita se oli kannattanut.

Jo kristikunnan ensimmäisistä ajoista saakka oli Rooman piispalle
myönnetty joku arvon etevyys länsimaiden seurakunnissa. Hän oli Nikaian
kokouksen päätöksestä ainoana patriarkkana lännessä, sill'aikaa kuin
Antiokian, Jerusalemin, Aleksandrian ja Konstantinopolin piispat
keskenänsä jakoivat samaa arvoa itämaissa. Huomattava on sekin, että
Rooma oli maailman vanha pääkaupunki, ja että itse Rooman seurakuntaa
pidettiin sen apostolin perustamana, jolle Vapahtaja oli sanonut: "sinä
olet Pietari, ja tälle kalliolle minä tahdon rakentaa seurakuntani;
minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet" (Mat. 16: 18, 19).
Mutta muut länsimaiden seurakunnat olivat enimmäksi osaksi istutuksia
tästä yhteisestä emäseurakunnasta, johon sen vuoksi heidän silmänsä
hädän aikana tavallisesti luottivat. Semmoinen hädän aika oli nyt
monessa paikassa; sillä barbaarit, jotka Rooman entisissä maakunnissa
vallitsivat, olivat enimmiten joko pakanoita tai Areion-uskoisia. Ihan
luonnollista oli siis, että Rooman hengellisen paimenen piti ottaman
tuo vaikea toimi päällensä, asettaa yhteinen katolinen usko jälleen
kuntoonsa. Tällä työllä hän palveli ihmiskunnan suuria etuja ja
ansaitsi sen kiitollisuutta. Että hän samassa palveli omaa
vallanhimoansa eikä aina pitänyt väliä keinojen vilpittömyydestä, on
asia, jota tosin ei sovi eittää eikä myöskään kiittää.

Ensimmäinen Rooman piispa, joka selvästi käsitti tämän tehtävänsä ja
väsymättömällä innolla siinä työskenteli, oli Gregorius I, tavallisesti
"Suureksi" kutsuttu. Hän oli roomalaisen senaattorin poika ja lähtenyt
vanhasta Aniciusten suvusta, joka keisarikunnan viime aikoina oli ollut
mainio rikkaudesta ja mahtavuudesta. Noustuansa korkeimpiin virkoihin
hän äkkiä kyllästyi kaikkeen maalliseen komeuteen, muutti palatsinsa
Aventinus-vuorella Roomassa luostariksi ja päätti pyhittää elämänsä
hurskauden harjoituksiin. Mutta näinä ahdingon aikoina vaati
kirkonpalvelus todellisempaa tointa kuin paljasta munkkielämää, ja
Gregorius, jonka luja luonne ja lempeä, mutta innokas mieli oli
tunnettu, temmattiin pian uusille työaloille. Vihdoin kun piispa
Pelagius kuoli, kutsuttiin papiston ja kansan yhteisellä äänellä
Gregorius piispan istuimelle (590). Tämä korotus tuntui hänestä melkein
katkeralta, ikään kuin häneltä olisi riistetty se pyhä levollisuus,
jota siihen aikaan käsitettiin täydellisimmäksi jumalisuudeksi. "Olen
tahtonut," kirjoitti hän, "Mariana istua Herran jalkain juuressa,
kuuntelemassa hänen puhettansa, ja katso, minä olen temmattu Marttana
askaroitsemaan ulkonaisissa toimissa."

Mutta näihin toimiin hän nyt ryhtyi niin taitavalla kädellä, että
vähässä ajassa koko länsimainen kristikunta liittyi hänen ympärillensä.
Lähinnäkin tuntui hänen vaikutuksensa itse Italiassa. Siinä
langobardit, jotka uskonnoltaan olivat areiolaisia ja kansallisestikin
roomalaisten katkerimmat vihamiehet, yrittivät joka hetki valtaansa
levittämään. Konstantinopolista ei ollut apua odottamista ja Italian
väestön täytyi itsensä ruveta puolustustansa valvomaan. Tässä
isänmaallisessa asiassa rupesi Gregorius sekä neuvonantajaksi että
varsinaiseksi auttajaksikin; sillä Rooman kirkko sattui olemaan
erinomaisen rikas tiluksista ja tuloista, ja Gregorius pani ilolla
kaikki sen varat alttiiksi, missä joku hätä oli autettavana. Viisaalla
säästäväisyydellä hän osasi saada nämät varat riittämään kaikkiin
tarpeihin. Hän ruokki köyhiä ja raajarikkoja, hän kustansi
lähetyssarnaajia kaukaisiin maihin ja paransi omassa hippakunnassaan
kirkkoveisuun ja ulkonaisen jumalanpalveluksen; hän sanalla sanoen ei
laimin lyönyt mitään, joka Rooman piispan tavalliseen virkaan oli
kuuluvaa. Mutta sen ohessa ja lisäksi hän valvoi Italian turvallisuutta
paljon innollisemmin kuin maalliset hallitusmiehet. Barbaarien
vastustaminen oli hänestä pyhä velvollisuus, johon hän kehoitti kaikkia
kansalaisia, mutta olletikin kaupunkien piispoja. Kun keisari ei enää
maksanut sotaväelle palkkaa, niin Gregorius sen maksoi; kun Roomassa ei
ollut kylläksi sotaväkeä, hän väestölle toimitti aseita käteen; kun
Beneventon langobardit ahdistivat Neapolia, hän lähetti sinne päällikön
johtamaan puolustusta; jos sotaonni oli vastainen, hän yritteli
sovintoa, ja kun Ravennan exarkki ei tahtonut sovinnon ehtoihin
suostua, hän uhkasi rakentaa rauhan omin päin. Näin moninainen toiminta
teki Gregoriuksesta koko Italian sekä hengellisen että maallisenkin
paimenen. Kansa alkoi nousta pitkästä orjuuden unesta, ja Italia näki
jälleen, mitä ei isoon aikaan ollut nähty, omia kansallisia
sotajoukkoja.

Langobardien vihollisena ja vastustajana Gregorius ei kuitenkaan
unohtanut kristillisiä velvollisuuksiansa heitä kohtaan. Sveviläiset ja
länsigotilaiset olivat Espanjassa äskettäin luopuneet areiolaisuudesta,
ja Gregorius ei säästänyt mitään vaivaa johtaaksensa langobardejakin
samalle uralle. Tätä tarkoitusta varten hän viljeli ahkeraan
kirjevaihtoa katolisen Teodolindan kanssa, joka baierilaisten
ruhtinaallisesta huonekunnasta oli tullut langobardilais-kuuinkaan
puolisoksi. Vaikutus tästä käännytystoimesta oli jo Gregoriuksen
elinaikana huomattava, ja puolen vuosisataa myöhemmin oli katolisuuden
voitto langobardienkin joukossa varma ja päätetty.

Samalla tavalla Gregoriuksen huolenpito ulottui kaukaisempiinkin maihin
ja kansoihin. Kuinka hänen toimellansa anglosaksien kansa Britanniassa
eli Englannissa käännettiin kristinuskoon, saamme kohta nähdä.
Espanjassa ja frankienkin valtakunnassa kuunneltiin hänen sanaansa
kunnioituksella, ja vaikka hän suuremmalla nöyryydellä, kuin olisi
sopinut odottaakaan, tunnusti itseänsä Itä-Rooman keisarin
alammaiseksi, hän kuitenkin Kristuksen nimessä puhui totuuden tälle
maalliselle valtiaalle. Silmin nähtävää on, kuinka paavin valta nyt
tekee ensimmäisen askeleensa siihen mahtavaan käskijänvirkaan, jonka se
sittemmin anastaa. Jo Gregorius Suuri oli erinomaisen arka roomalaisen
piispanistuimen arvosta. Kun Konstantinopolin piispa oli nimittänyt
itsensä "oikumeniseksi" eli koko maailman piispaksi, teki Gregorius
siihen kiivaan vastalauseen, ja kun tämä ei auttanut, hän itse otti
nimen: "Jumalan palvelijain palvelija" (_servus servorum Dei_),
tahtoen tällä ylellisellä nöyryydellä toisen ylpeyttä häväistä. Nimi
_Papa_ (isä), jota siihen saakka oli annettu piispoille yleensä,
tuli tästä ajasta Rooman piispan yksinomaiseksi arvonimeksi; se on
Europan eri kielissä eri tavalla muodostunut ja suomeksi siitä on tehty
sana _paavi_. Tällä nimellä me Rooman piispoja tästä lähin
mainitsemme.

Ne viat, jotka myöhemmin turmelivat paavien vaikutusta, tavataan jo
Gregoriuksessa, vaikka vienommassa muodossa. Hän oli valmis uskon
levittämiseksi käyttämään väkinäisiäkin keinoja ja käski Sardinian
piispan niin kauan rasittaa kirkon tilusten talonpoikia, kunnes ne
pakanuudesta kääntyisivät oikeaan uskoon. Samoin hän maallisia tieteitä
ei paljon suvainnut, mutta perusti kirkonmenon ulkonaisella
loistavuudella sen katolisen taikauskon, joka vähitellen pilasi opin
puhtauden. Näin hän laski paavikunnan perustukset sekä hyvässä että
huonossakin merkityksessä. Kuitenkin on muistettava, ett'ei mikään
suuri valta ole maailmassa noussut, joka ei ole ensin jalosti täyttänyt
jotakin suurta ihmiskunnan tarvetta ja sillä tavoin itse ansainnut
korotustaan. Niinpä paavikuntakin tähän aikaan.

_Anglosaksien kääntymys kristinuskoon_. Kun Rooman hallitus hävisi
Britanniasta, olivat maan asukkaat koettaneet asettaa omaa kansallista
hallitusta, mutta pian joutuneet ahdinkoon, koska eivät osanneet
puolustaa itseänsä Skotlannin raakoja heimokuntia vastaan. Silloin eräs
brittiläisten ruhtinas _Wortigern_ kaakkoisessa osassa maata oli
kutsunut avuksensa joukon jutilaisia, anglilaisia ja saksilaisia,
joiden kotoperä oli nykyisessä Slesvigissä ja Holsteinissa. Nämä
tulivat ensin v. 449 ja ajoivat brittiläisten viholliset pakoon. Mutta
sitte he kääntyivät niitä vastaan, jotka olivat heidät kutsuneet
ja alkoivat valloittaa koko Britanniaa. Ensin he perustivat
_Kent_-nimisen kuningasvallan eteläpuolelle Temsin suuta.
Sitte tuli uusia saksalaisjoukkoja, joiden kautta syntyi
kuningasvallat _Sussex_ (eteläsaksi), _Wessex_ (länsisaksi) ja
_Essex_ (itäsaksi). Lisäksi asettui Britannian saaren itäisimpään
kulmaan angleja, jotka tälle paikkakunnalle antoivat nimen
_Itä-anglia;_ pohjoispuolelle Humberia syntyi kaksi kuningasvaltaa
_Deira_ ja _Bernikia_, jotka sitte yhdistettiin nimellä
_Northumberland_; ja vihdoin sydänmaihin perustettiin seitsemäs
valtakunta nimellä _Merkia_. Tähän valloitustyöhön kului lähes 150
ajastaikaa. Brittiläiset, jotka kyllä urhollisesti koettivat
isänmaatansa suojella ja joiden sankarien joukossa mainitaan
_Arthur_ kuningas ja hänen pyöreän pöytänsä urhot, tungettiin
kuitenkin pois asuinsijoiltansa. Moni pakeni meren yli Armorikaan,
jota siitä ajasta sanottiin Bretagneksi. Muut taas suojelivat
itsenäisyyttänsä Britannian läntisessä ja lounaisessa kulmassa,
Walesissa ja Cornwallisissa, joista edellisessä vielä meidän
aikoinammekin asuu sen alkuperäinen kelttiläisen kansallisuus.

Mutta suurin osa Britannian saarta oli sillä tavoin joutunut
germanialaisten valloittajain haltuun ja sai heistä nimen _Angleinmaa_
eli _Englanti_. Itse kansaa kutsuttiin tavallisesti _anglosakseiksi_; he
palvelivat Vodania ja muita pakanallisia jumalia ja hävittivät juuria
myöten sekä kristinuskon että kaiken muunkin entisen sivistyksen. Mutta
juuri siihen aikaan, kuin anglosaksit olivat lopullisesti vahvistaneet
valloituksensa, eli 6:nen vuosisadan lopulla, tuli heille ensimmäiset
lähetyssaarnajat, ja tämä tapahtui, niinkuin jo olemme sanoneet, paavi
Gregorius Suuren toimesta.

Tämä mies oli munkkina ollessaan kerran sattunut Rooman torilla
näkemään kaupaksi tuotuja orjia, joiden valkeaverinen iho ja siniset
silmät häntä ihmetyttivät. Hän oli kauppiaalta kysynyt niiden
syntyperää ja saanut kuulla, että he olivat pakonoita Britanniasta ja
että niitä sanottiin "angleiksi". "Onpa kaunis nimi ja enkelin
muotokin," oli Gregorius silloin lausunut; "semmoistenhan pitäisi olla
enkelien veljinä taivaissa!" Sen perästä ei Gregorius luopunut
ajattelemasta anglosaksien käännyttämistä. Vihdoin piispaksi tultuaan
hän v. 596 lähetti _Augustinus_-nimisen munkin neljänkymmenen
seuralaisen kanssa matkalle Gallian kautta Englantiin. Kentin
valtakunnassa silloin hallitsi kuningas nimeltä Ethelbert, jonka
puoliso Berta oli Pariisin kuninkaan Haribertin tytär ja siis
kristitty. Bertan suosio toimitti lähetyssaarnaajille hyvän
menestyksen, ja itse kuningas otti kasteen jo seuraavana vuonna. Näin
perustettiin ensimmäinen piispanistuin Kentin pääkaupunkiin
Canterburyyn. Sieltä kristinusko levisi Essexiin, niin että vuosisadan
kuluttua kaikki anglosaksit olivat kääntyneet pois Vodanin
palveluksesta. Kristinuskon kanssa seurasi myöskin opin harrastus ja
korkeampi sivistys, Englannin papisto ja munkit tulivat pian
kuuluisiksi sekä uskon innosta että opista, ja itse anglosaksien raaka
kieli tuli kirjallisesti viljellyksi.


Winfrid (Bonifacius).

Jo ennen Winfridiä oli kristittyjä saarnaajia käynyt Saksan metsissä;
mutta ei kukaan heistä ollut niin menestynyt toimissaan kuin hän. Hän
oli syntynyt Englannissa ja meni siellä benediktiläisluostariin. Mutta
tuntien vastustamatonta kutsumusta julistamaan pakanoille evankeliumia
läksi hän meren yli Frislantiin auttamaan toista sananpalvelijaa
_Vilibrord_-vanhusta. Jonkun ajan kuluttua läksi hän vaeltamaan
pitkin Rein-joen vartta ylös päin. Siellä hän näki pakanuuden kaikessa
raakuudessaan ja taikuudessaan. Tosin hän siellä täällä tapasi
kristittyjä seurakuntia, mutta niin raaistuneita ja huonosti
hoidettuja, että papit, pitämättä huolta virastaan, kuljeksivat ase
kädessä sodissa taikka elää mellastelivat koirineen ja haukkoineen
metsissä. Innolla ryhtyi nyt Winfrid työhön: hän saarnasi ja kastoi,
hän rakensi kirkkoja ja perusti seurakuntia. Mutta nähden tarvitsevansa
korkeamman vallan tukea liittyi hän likeisesti Rooman kirkkoon sekä
siten saikin paavi _Gregorius II:lta_ ja hänen seuraajaltaan hyvää
apua aljettuun yritykseensä. Sitä paitsi sai hän myöskin tehokasta apua
frankilaisen valtakunnan silloiselta mahtavalta hovi-mestarilta Kaarle
Martellilta. Paavi antoi hänelle Bonifacius-nimen.

Matkoillaan saapui hän myöskin Hessiin. Metsäin ja rämeiden keskellä
seisoi siellä uhrimetsikkö ja siinä tavattoman suuri pyhä tammi.
Rohkeasti iski Bonifacius kirveellään tammeen ensi iskun ja hänen
seuraajansa auttoivat häntä. Kansa kummastuksissaan odotteli Jumalan
tulta musertamaan väkivallan tekijöitä. Kohta kaatui mahtava puu ja sen
mukana koko seudun pakanuus. Tammesta rakensi Bonifacius rukoushuoneen,
jossa Kristuksen oppia aljettiin saarnata villeille pakanoille.

Alussa Bonifacius ei asunut missään määrätyssä paikassa. "Kaikkein
menestyksen tähden", kirjoitti paavi, "ei voida sallia sinun pysyä
yhdessä paikassa. Älä siis jätä tekemättä monia vaivaloisia matkoja
äläkä päättämättä aljettua työtä, kunnes Herran päivänä voit sanoa:
Katso, tässä minä olen ja lapset, jotka minulle annoit; niistä en ole
yhtäkään kadottanut." Näillä vaelluksillaan perusti Bonifacius monta
luostaria ja hippakuntaa Saksan maahan. Hän tuli viimein arkkipiispaksi
ja hänen olinpaikakseen määrättiin Mainz-kaupunki.

Bonifaciuksella oli jo ikää kahdeksatta kymmentä vuotta, kun hänessä
uudestaan syttyi palava halu saarnata evankeliumia villeille
frisiläisille. Hän purjehti pitkin Reiniä myötävirtaan heidän maahansa
muutamain pappien ja munkkien seurassa. Nuoruuden innolla hän saarnasi,
hävitteli epäjumalain temppelejä ja rakensi kirkkoja. Suuri joukko
frisiläisiä ottikin sillä kerralla häneltä vastaan kasteen. Eräille
heistä määrättynä kasteen-uudistus-päivänä (5 p. kesäk. 755) astui
Bonifacius aikaisin aamusella ulos teltastaan valmistelemaan
juhlallista toimitusta. Silloi syöksyi hänen päällensä joukko
aseellisia pakanoita kostamaan loukattujen jumaliensa puolesta.
Bonifaciuksen kumppanit yrittivät puolustamaan häntä, mutta hän lausui:
"Pysähtykää; neuvoohan pyhä sana, että me emme saa kostaa pahaa
pahalla, vaan hyvällä." Rukoillen ja pitäen evankeliumikirjaa päänsä
päällä otti vanhus vastaan surmaavan iskun. Hänen ruumiinsa vietiin
äsken perustettuun Fulda-luostariin ja haudattiin sinne.



Arabialainen kansanvaellus.


Muhammed ja hänen oppinsa.

Punaisenmeren ja Persianlahden välillä on Arabian niemimaa, suurimmaksi
osaksi kolkkoja erämaita. Ainoastaan lounainen nurkka eli _Jemen_
on hedelmällinen ja luonnon tuotteista rikas maa, jossa kasvaa
sokuriruoko, kahvipensas ja viljat ja josta saadaan maustimia ja pyhää
savua; tämä maa harjoitti myöskin vanhimpina aikoina suurta
karavaanikauppaa. Äärettömillä hieta-aavikoilla, joita arabialaisen
täytyy kameleillaan, noilla "erämaan laivoillaan", kulkea tapaamatta
juuri missään palmupuuta, joka varjoaisi auringon polttavalta
paahteelta, ja lähdettä, joka virvoittaisi janoavaa, on ammoisista
ajoista asti vaellellut paimentolaisheimoja, tottuen hedelmättömässä
luonnossa kärsimään puutteita ja kuljeksivassa elintavassaan kestämään
vaaroja.

Päätemppeli _Kaaba_ (joka oikeastaan on pyhänä pidetyn mustan
kiven nimi, josta kehittynyt tarina ulottuu aina Abrahamin aikaan asti)
oli Mekka-kaupungissa ja sitä hoiteli _koreishitein_ arvokas
heimo. Mutta jumalanpalvelus, jota harjoitettiin Kaabassa, oli monella
tavalla turmeltunut ja sekautunut pakanallisista lisäyksistä.

Sellaisten olojen parantajaksi ilmestyi _Muhammed_. Hän syntyi
Mekassa 571 köyhistä, mutta kunnioitetuista, koreishitein heimoon
kuuluvista vanhemmista. Häntä kasvatettiin kauppiaaksi ja hän kulki
pitkillä kauppamatkoilla, varsinkin Damaskoon. Niinpä hän kasvoi
kauniiksi nuorukaiseksi, jonka voimakkaassa, kaunismuotoisessa
ruumiissa asui rohkea henki, suurta tavoitteleva mieliala ja vilkas
kuvitusvoima. Viidenkolmatta vuoden ijässä nai hän rikkaan lesken,
jonka isännöitsijänä hän oli ollut, ja pääsi siten itsenäiseksi
mieheksi. Tästä lähtein alkoi hän ryhtyä suuren tehtävänsä
suorittamiseen. Taikauskoinen epäjumaluus, joksi uskonto oli
arabialaisilla turmeltunut, inhotti häntä, mutta yhtä vähän häntä
miellytti myöskään juutalaisten siihen aikaan syvälle vaipunut
jumaluusoppi tai kristittyjen pyhäinpalvelus ja uskonriidat. Hän alkoi
enimmäkseen pysyä yksinäisyydessä mietiskelyä harjoitellen.

"Jumalallisten neuvonpäätösten yönä" ilmestyi, kuten kerrotaan, hänelle
enkeli Gabriel luolassa Mekan likitienoolla, pitäen kädessään kirjaa
ja sanoen: "Katso tätä kirjoitusta; Jumala on valinnut sinut
profeetaksensa." Muhammed silloin vastasi, että hän ei osannut lukea.
Mutta enkeli heitti hänet kolme kertaa maahan ja sitte hän osasi.
Muhammed kertoi tämän ilmestyksen vaimolleen ja muille perheensä
jäsenille. He olivat hänen salaperäisestä ja juhlallisesta
käytöksestään jo kauan aavistaneet jotakin ihmeellistä ja uskoivat nyt
hänen profeetallisen kutsumuksensa sekä tulivat hänen ensimmäisiksi
tunnustajikseen. Muhammed oli silloin neljänkymmenen vuoden ijässä.

Hänen kerran maatessaan taivasalla lähellä Mekkaa ilmestyi, sanotaan,
hänelle enkeli Gabriel helmistä ja kullasta loistavassa puvussa, otti
sydämmen profeetan rinnasta, puristi siitä pois mustan pisaran, joka
on synnin siemen, sekä pani sen jälleen paikoilleen viisaudella ja
armolla täytettynä. Sitte enkeli vielä toi hänen luokseen ihmeratsun
_El-Borakin_, nopean kuin leimaus ja puhuvaisen. Profeetta nousi
ratsun selkään ja oli yht'äkkiä Jerusalemissa, jossa hän suoritti
rukouksensa. Borakin seisoessa temppelin ulkopuolella vei enkeli
portaita myöten, joiden astuimet olivat kullasta, hopeasta ja helmistä,
Muhammedin ylös kaikkiin seitsemään taivaasen. Kukin niistä oli niin
korkealla, että tavallisen ihmiskäsityksen mukaan olisi tarvittu 500
vuotta ehtiäkseen taivaasta toiseen; mutta taivaisen saattajansa
taluttaessa kulki profeetta tämän matkan muutamassa silmänräpäyksessä.
Kaikki oli siellä kultaa ja kalleita kiviä, kaikki loisti häikäsevästi
ja joka taivaassa tervehtivät tulijaa enkelit ja patriarkat. Niin
saapuivat he seitsemännen taivaan ovelle ja siihen Gabrielin täytyi
pysähtyä; mutta Muhammed astui sisälle siitäkin, ja siinä oven päällä
oli kirjoitettuna: "Yksi on Jumala ja Muhammed on hänen profeettansa."
Hän astui ijankaikkisen valtaistuimen eteen; hänen sielunsa täyttyi
sanomattomasta suloisuudesta ja hän tunsi vilpoisuuden tunkeutuvan aina
sydämmeensä asti, kun Jumalan käsi kosketti hänen olkapäätänsä. Siellä
hän sai täydellisimmän opetuksen Jumalan tahdosta sekä lupauksen, että
hänen nimeänsä ei koskaan pitänyt erotettaman Jumalan nimestä.
Keskustelun päätyttyä astui hän alas; Gabriel saattoi hänet takaisin
Jerusalemiin; siellä seisoi Borak vieläkin odottamassa ja vei hänet
Mekkaan.

Yhä suuremmaksi kasvoi profeetan uskolaisten luku. Koreishitit
katselivat pelolla hänen vaikutusvaltaansa ja tekivät salaliiton häntä
vastaan. Muhammedin täytyi paeta heidän vainoansa pois Mekasta. Kerran
hän, kertoo tarina, pakeni joka taholla väijyviä vihollisiaan pieneen
luolaan. "Meitä on vain kaksi", lausui hänen kumppaninsa peloissaan,
kun viholliset alkoivat lähestyä luolaa. "Jumala on kolmantena",
vastasi Muhammed luottavaisesti. Ja katso, hämähäkki kutoi verkkonsa
luolan suulle, jonka tähden viholliset eivät edes ryhtyneetkään
mihinkään tarkastelemiseen. Onnellisesti saapui Muhammed Medinaan, joka
kaupunki kaikissa kilvoitteli Mekan kanssa ja nyt tunnusti Muhammedin
profeetaksi. Tämä onnellinen pelastus oli pitkän menestysjakson alkuna.
Muhammedin paosta (622), n.s. _hedshra'sta_, alkoivat sen tähden
hänen puoluelaisessa ajanlukunsa.

Viimein joutui Mekka Muhammedin valtaan (630). Riemuiten ajoi hän
punaisessa puvussa muhkealla kamelilla kaupunkiin. Koreishitit saivat
anteeksi ja vihamiehiä kohdeltiin säästäen. Mutta kaikki epäjumalain
kuvat temppelistä rikottiin ja heitettiin ulos. Vähitellen tunnustivat
melkein kaikki Arabian heimot hänet koko maan herraksi. Juutalaisia,
jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä luvatuksi Messiaaksi, hän vainosi
ankarasti. Jopa hän lähetti kehoituksen kreikkalaiselle keisarille ja
Persian kuninkaalle, että he ottaisivat vastaan hänen oppinsa. Laajoja
sodan suunnitelmia tehdessään kuoli hän 632. Arabialaiset voivat
ainoastaan töin tuskin tulla vaakutetuksi, että heidän suuri
profeettansa voikaan kuolla.

Muhammedin oppia sanotaan _islamiksi_ (tarkaksi
itsensäkieltämiseksi) ja sen tunnustajain nimitys on _moslemin_
("jumalalle alammaiset", josta väärentämällä on saatu nimitys
_musulmannit_). Jumala on islamin mukaan äärettömän kaukana
luonnosta; hänen olentonsa on sen tähden ihmislapsille käsittämätön ja
hänen tahtonsa voi heille ilmestyä ainoastaan sokeana, käsittämättömänä
kohtalona. Ihminen ei ole luonnostaan paha, eikä siis myöskään tarvitse
lunastusta, vaan valistusta. Sen tähden on Jumala eri aikoina
lähettänyt profeettoja, niinkuin Mooseksen, Eliaan, Kristuksen ja
viimeksi Muhammedin, joka on suurin ja etevin.

Islamin siveysoppi on enimmiten ulkonaisten käskyjen ja määräysten
noudattamista, jotka koskevat rukouksia, pyhiinvaelluksia, pesemisiä ja
almujen antoa. "Rukoukset", sanotaan siinä, "vievät puolitiehen
taivaaseen, paastoaminen vie perille ja almut avaavat oven; sen tähden
hurskas rukoilkoon viisi kertaa päivässä, kymmenes osa tuloistansa
pitää hänen antaa köyhille ja kerran elämässänsä tehdä pyhiinvaellus
Mekkaan." Muhamettilainen saa pitää neljää vaimoa. Viiniä hän ei saa
juoda eikä myöskään maistaa sianlihaa. Muhammedin siveysoppi tyytyy
siis ulkonaisiin sääntöihin, eikä tiedä mitään sydämmen uudesta
syntymisestä, jota kristinusko vaatii.

Tärkein uskonnollinen velvollisuus oli taisteleminen tulella ja
miekalla uuden uskon puolesta. "Parempi on", sanottiin, "taistella
uskonnon ja isänmaan puolesta kuin viettää seitsemänkymmentä vuotta
rukouksissa. Sotilas, joka taistelee vain niin kauan kuin kameli
hengehtää, on varma paratiisiin pääsemisestänsä. Kenen jalat pölystyvät
taistelussa Herran asian hyväksi, hän pääsee suurena tuomion päivänä
etemmäksi ijankaikkisten tuskain asunnosta, kuin nopeinkaan ratsumies
ehtii rientää tuhannessa vuodessa."

Uskovaiset ja varsinkin uskonsodassa kaatuneet sankarit saattoivat
odottaa autuuden iloja, jotka olivat hekkumallisesti kuvaillut. Enkelit
saattavat heitä seitsemän taivaan kautta paratiisin seutuihin. Siellä
on puistoja, joiden varjoisat puut kantavat suloisinta hedelmää ja
joissa kirkkaat joet sekä vilpoiset tuulet levittävät virkistystä.
Oikeauskoinen saa kävellä siellä komeihin vaatteihin puettuna, syödä
herkullisinta ruokaa, joita kauneimmat neitoset, mustasilmäiset
_hourit_, tarjoilevat sekä seurustella muinaisajan viisaiden
kanssa ja nauttia Jumalan näkemistä. Helvetissä on niin kuin
taivaassakin seitsemän asuinkertaa. Alimmassa asuvat teeskentelijät ja
heitä ylempänä pakanat ja juutalaiset, kuudennessa kristityt, kaikki
nämä kerrassaan tuomitut: seitsemännessä eli ylimmässä kerrassa asuvat
jumalattomat muhamettilaiset, jotka kuitenkin otetaan taivaasen, kun he
ensin muutamia vuosisatoja kärsivät kiirastulen vaivoja ja siten
puhdistuvat.

Muhammedin opin tunsivat itämaat oman äsken heränneen henkensä
ilmaukseksi. Se sytytti kuin ukontuli ja herätti uutta elämää.
Profeetan ilmestykset, ennen merkityt ainoastaan irtonaisille lehdille,
koottiin kirjaksi, joka _koraani_ (kirjoitus) on arabialaisten
pyhä kirja. Se on hehkuvan kuvitusvoiman-teos, mutta siitä puuttuu
järjen selvyyttä.


Kalifien valloitukset.

Kalifien (profeetan seuraajain) nimellä hallitsivat profeetan kuoltua
muhamettilaisten valtiaat Medinassa (632-661). Tavat olivat vielä hyvin
yksinkertaiset ja kalifein täytyi joka perjantai tehdä tili kansalle.

Arabialaiset tekivät silloin loistavia urhotöitä, varsinkin hurskaan ja
voimakkaan _Omarin_ aikana (634-44). Suuri osa Syriasta ynnä
pääkaupunki Damaskos valloitettiin. Kreikkalaiset voitettiin kahdessa
verisessä taistelussa. Ilman vastarintaa tunkeutuivat arabialaiset
Palestinaan ja piirittivät neljä kuukautta Jerusalemia. Viimein nousi
kaupungin piispa muurille ja tulkin kautta puhuen tarjoutui antamaan
kaupungin, jos vain sovitut ehdot kalifi itse vahvisti. Sentähden
lähestyi kalifi kaupunkia. Yksinkertainen, kamelinkarvainen puku
yllänsä ratsasti Omar kaupunkiin punaisella kamelillaan, jonka seljässä
oli kaksi nahkapussia, toisessa taateleja, toisessa riisiä, sekä
puumalja ja vesileili. Hän rukoili Konstantinuksen kirkon rappusilla ja
käski siihen paikkaan, jossa Salomon temppeli ennen oli seisonut,
rakentamaan suuren rukoushuoneen, joka oli saava nimen Omarin moskea.

Samaan aikaan valloitti Omarin sotapäällikkö _Amru_ Egyptin.
Huutaen "Jumala on voitollinen!" ryntäsivät arabialaiset vanhaan
Memfiisen, joka nyt hävitettiin niin perin pohjin, että se ei koskaan
enää tointunut. Sittemmin kohosi sen sijaan _Kairo_, s.o.
_voiton kaupunki_, Egyptin nykyisen hallituksen pääpaikka.
Neljäntoista päivän piirityksellä ja 23,000 miehen menettämisellä
valloittivat arabialaiset muhkean Aleksandrian. Kun Amru löysi sieltä
ennen muinoin niin suuren kirjaston jäännökset, sanotaan hänen kysyneen
Omarilta, mitä olisi tehtävä kirjoilla. Omar silloin vastasi: "Jos ne
kirjat ovat yhtä pitäväiset koraanin kanssa, niin ne ovat tarpeettomat;
jos ne sitä vastustavat, niin ne ovat vahingolliset. Sen tähden ne
hävitettäköön." Silloin kirjat jaeltiin polttopuiksi kaupungin neljään
tuhanteen saunaan. Tuskinpa tämä kirjasto lienee kuitenkaan ollut
Ptolemaiojen kokoama, joka hävitettiin jo Teodosiuksen aikana; vaan
luultavasti oli se suurimmaksi osaksi koottu kristittyjen aikana.

Samaan aikaan hyökkäsivät arabialaiset Persian valtakuntaan,
saavuttivat siellä voiton ja valloittivat pääkaupungin _Madainin_
(s.o. _kaupungit_, alkuansa eri nimiset Seleukia ja Ktesifon,
kumpikin omalla puolellansa Eufrat-jokea). Sieltä löysivät voittajat
äärettömän saaliin ja aarteita, joiden komeuden rinnalla heidän oma
yksinkertaisuutensa ja vaatimaton elintapansa, oli omituisena
vastakohtana. Löytäessään kullalla kirjaeltuja nahkakukkaroita, täynnä
helmiä, heittivät he helmet pois kuin joutavat pikku kivet, mutta
panivat talteen kukkarot, joita osasivat pitää arvossa. Etäisistä
Indianmeren saarista oli saapunut runsas varasto kamferttia, jota
käytettiin vahan kanssa seoitettuna itämaisissa palatseissa
kynttilöinä. Arabialaiset luulivat sitä suolaksi, seoittivat leipäänsä
ja ihmettelivät sitte katkeraa makua. Pitkin Tigris-joen varsia
tunkeutuivat voittajat vuorensolain läpi vanhaan Persepoliisen,
persialaisen valtakunnan muistorikkaasen pyhyyteen. Viimeinen Persian
kuningas, joka oleskeli kunnianarvoisten palatsin raunioiden
kaatuvain pylvästen ja rikottujen kuvien keskellä, pakeni sieltä
turkkilaislaumojen luo toiselle puolelle Oxus-jokea, mutta kohta hänet
hyljättiin yksiksensä ja pakomatkalla surmattiin. Niin kukistui Persian
valtakunta, johon arabialaiset nyt levittivät valtaansa ja uskontoansa.

Lyhyen sisällisen sodan kautta karkoitettiin neljännen kalifin,
Muhammedin vävyn _Alin_, suku ja Syrian maaherra _Moavia_
julistutti itsensä kalifiksi. Hän asettui Damaskoon ja tuli
_omejadien_ suvun (661-750) kantaisäksi. Tämä taistelu antoi
aihetta islamin hajoamiseen kahteen suureen lakkoon, _shiiteihin_,
jotka tunnustivat ainoastaan Alin ja hänen puolisonsa Muhammedin
tyttären Fatiman perilliset (fatimidit) laillisiksi kalifeiksi, ja
_sunniteihin_, jotka hylkäsivät Alin ja pitivät koraanin rinnalla
pyhänä uskonnollisena kirjana myöskin sunnahia, suullisten profeettaa
koskevain tarinain kokoelmaa. Osittain tämän hajoamisen ja osittain
myöskin kerkeästi kehittyneen yksinvallan tähden, joka kalifin käteen
kokosi kaiken sekä hengellisen että mallisen vallan, alkoi piankin
näkyä heikkouden merkkejä.

Kuitenkin jatkettiin yhä valloitussotia. Konstantinopolia
piiritettiin monta kertaa; se pelastui ainoastaan nyt keksityn
_kreikkalaistulen_ avulla, jolla hävitettiin vihollislaivastoa.
Mutta kreikkalainen keisarikunta kadotti kaikki aasialaiset alusmaansa.
Urhollisen _Akbahin_ johdolla arabialaiset hävitellen valloittivat
Afrikan koko pohjoisrannikon, kunnes he viimein Mauretanian kautta
saapuivat läntisen valtameren rantaan ja aavikon rajaan asti. Siellä
kannusti Akbah hevosensa veteen lausuen: "Suuri Jumala, jospa matkaani
ei meri estäisi, niin minä vielä etemmäksi kulkisin sinun nimeäsi
julistaen." Mauretanian asujamet, villit _morilaiset_, ottivat
vastaan Muhammedin opin, jonka vaikutuksesta heissä kasvoi
vastustamaton urhollisuus ja tavat joksikin osaksi sivistyivät.

_Tarikin_ johdolla hyökkäsivät arabialaiset Espanjaan, jota vielä
länsigotilaiset hallitsivat. Se paikka, johon hän nousi maalle, sai
hänestä nimensä _Gibraltar_ (oikeastaan _Gibl-al-Tarik_,
Tarikin vuori). _Xeresin_ luona tapasivat he paljon suuremman
gotilaisen sotajoukon (711). Kolme päivää oli taistelu jo kestänyt ja
arabialaiset alkoivat peräytyä voimakkaamman vihollisen edestä. Silloin
Tarik huusi: "Hyvät veljet! Edessänne on vihollinen, takananne meri;
mihinkä oikeastaan aiotte päästä?" Tästä muistutuksesta innostuen
ryntäsivät arabialaiset uudestaan. Tarik käytti myöskin hyväkseen
vihollisjoukossa tapahtunutta kavallusta, ja kohta se hajosikin
pakenemaan. Länsigotilaisten viimeinen kuningas hukkui Guadalkvivirin
laineihin, jotka kuljettivat hänen ruumiinsa ulos mereen. Espanja oli
tästä lähtein arabialaisten saaliina.

Kukistetun kuningassuvun prinssin _Pelayon_ johdolla puolustautuivat
kristityt kuitenkin luoteisissa vuoristoissa ja perustivat sinne
Asturian kuningaskunnan, jota sittemmin sanottiin Leoniksi. Mutta
morilaiset, kuten arabialaisia Espanjassa nimitettiin, menivät Pyreneain
yli valloittamaan Ranskaa; maaherra Abdarrahman tunkeutui syvälle siihen
maahan. Tähän aikaan oli korkein valta siellä kuninkaan hovimestarilla
_Kaarle Martellilla_. Hän kokosi sotajoukon ja läksi morilaisia vastaan.
_Tours'in_ ja _Poitiers'in_ välillä oli mahtava taistelu itämaisten ja
länsimaisten kansain, islamin ja kristinuskon tunnustajain välillä
(732); se kova ottelu kesti koko seitsemän päivää. Arabialaisilla oli
parempi ja sukkelampi ratsuväki sekä taitavammat jousimiehet, jota
vastoin sankarinvoimaiset ja rautapukuiset frankilaiset antelivat
raskaita, musertavia iskuja sotatapparoillaan. Seitsemäntenä päivänä
kaatui morilaisten päällikkö, jonka jälkeen he peräytyivät leiriinsä ja
sieltä kuului suurta levottomuutta. Seuraavana aamuna oli kaikki ihan
hiljaa; leiri oli tyhjä, mutta paenneet viholliset olivat jättäneet
suurimman osan kokoomastansa saaliista. 350,000 morilaisten ruumista
sanotaan olleen taistelukentällä. Taaskin oli verinen taistelu
pelastanut kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen.


Kalifien mahtavuus ja loisto.

Omejadien vallan kukisti _Abul Abbas, abbasidein_ suvun kantaisä,
johon seuraavat kalifit (vuodesta 750 alkaen) kuuluivat. Voittaja heti
kavalasti surmautti kaikki omejadi-suvun jäsenet. Yksi ainoa omejadi
pääsi pakoon, _Abdarrahman_, joka kauan piileskeltyään Afrikan
aavikoilla viimein saapui Espanjaan, valloitti morilais-valtakunnan
pääkaupungin Kordovan ja perusti (756) sinne itsenäisen valtakunnan.
Kaksi kalifikuntaa oli nyt siis olemassa, abbasidein valta idässä,
jonka pääkaupungiksi tuli Bagdad (Tigriin varrella), ja omejadein valta
lännessä, jonka hallitsijat asuivat Kordovassa.

Abbasidein aikana kohosi itämainen kalifikunta mahtavuutensa ja
loistonsa kukkulalle. Entinen sotainen henki haihtui komeuden ja
ylellisyyden vaikutuksesta. Mutta arabialaiset alkoivat sen sijaan
harjoittaa rauhallisia toimia, tieteitä ja taiteita. Indian kauppaan
katsoen sopivasti sijaitseva Bagdad tuli kohta maailman kaupan
keskukseksi, josta karavaaniteitä kävi joka taholle. Itse kaupunki oli
rikkautensa, suuruutensa ja rakennustensa komeuden tähden itämaiden
ilo. Sinne, niin kuin muihinkin kalifikunnan suurimpiin kaupunkeihin,
rakennettiin muhkeita _moskeoita_ (rukoushuoneita), joiden
tornimaisista "minareteista" huutaja määrättyinä hetkinä kutsui kaikkia
oikeauskoisia rukoukseen. Sisältä olivat rukoushuoneen seinät
valkoisiksi maalatut ilman mitään koristuksia, kun näet ei suvaittu
kuvia, jotka olisivat voineet houkutella pyhäinpalvelukseen. Kalifeille
rakenneltiin ylellisen komeita palatseja kauniine puutarhoineen ja
suihkukaivoineen. Uusi rakennustapa, runsaskoristeinen, säännötön ja
rohkea, esiytyi täällä. Linnan pihain ympärillä, joiden keskeltä
suihkukaivot viskoivat ylös vettänsä, kohosi säännötön joukko
monenmuotoisia rakennuksia, joissa näkyi hoikkatekoisia torneja,
pyöreitä kumuja, komeita porttiholveja, keveitä pylväskäytäviä ja sieviä
parvekkeita. Omituiset olivat ulkopuolella holvikaarien muodot ja
sisällä runsaat arabeskit, joita käytettiin maalausten sijasta, sekä
kalliit mosaikki-koristukset. Tässä komeudessa oli ylellisyyttä,
jotakin lumoavaa, joka vaikutti omituisen viehättävästi.

Kirjallisuus ja tieteet alkoivat myöskin kukoistaa abbasidein aikana.
Monen kreikkalaisen kirjailijan, niinkuin filosofi Aristoteleen ja
maantieteen tutkijan Ptolemaion, teokset käännettiin, ja ne
kiihdyttivät uusiin tutkimisiin. Raitisaatteisen Aristoteleen ja
koraanin haaveiksivain lausuntojen yhteen sovittelemisen yritykset
kasvattivat filosofian, joka oli hyvin rikas viisastelevista
sanasukkeluuksista. Suuretieteen alalla voittivat arabialaiset aikaisin
kreikkalaiset opettajansa; algebra on arabialaisten keksintö ja heiltä
saadut ovat myöskin meidän tavalliset numeromme. Vaikka heidän
hillitsemätön kuvitusvoimansa onkin eksyttänyt luonnontutkimisen
harhateille, niin saivatpa he kuitenkin paljon aikaan silläkin alalla.
Heidän kullanteon yrityksestään (alkemiasta) sai alkunsa tieteellinen
_kemia_; heidän taikauskoisesta halustaan lukea ihmiselämän
vaiheet tähtien kulusta (n.s. astrologiasta) kehittyi tulevaisuuden
_astronomia_ eli tähtitiede; heidän lääkärinsä tosin uskoivat
voivansa parantaa pahimpia tauteja koraanin lauseilla ja koettivat
keksiä "elon nestettä", joka voisi kokonaan estää tai ainakin hyvin
kauan viivyttää kuoleman tuloa, vaan he kuitenkin ovat monessakin
suhteessa tehneet tiedettänsä täydellisemmäksi ja perustaneet
ensimmäiset apteekit eli rohtolat ja sairashuoneet. Tätenpä on
islamikin tehnyt hyvän osansa ihmiskunnan suuressa sivistystyössä.

Bagdadin kalifeista on _Harun-ar-Rashid_ (joka kuoli 809) tullut
kuuluisimmaksi ja hänen hallitusaikaansa ylistellään arabialaisvallan
kulta-ajaksi. Hän teki suuria sotaisia urhotöitä varsinkin
kreikkalaista keisarikuntaa vastaan, jota hän aikoi kokonaan
hävittääkin. Hän vilkastutti kauppaa ja merenkulkua, rakensi komeita
kouluja, palatseja, puistoja ja vedenjohto-laitoksia. Hänen ajoiltaan
on myöskin syntyisin kuuluisa satukokoelma "_tuhat yksi yötä_",
itämaisen kuvitusvoiman ihmetyttävin tuote. Hänen hovinsa oli
oppineiden kokouspaikkana ja hän osasi itsekin kunnioittaa tieteiden
majesteettia. Kun hän nimitti oppineen _Malekin_ poikainsa
opettajaksi, ei Malek sanonut itsellään olevan aikaa tulla kalifin
palatsiin, vaan pyysi kalifia lähettämään poikansa moskeaan, jossa hän
opetti muitakin poikia. "Parempi on", lisäsi hän. "ruhtinasten palvella
tiedettä kuin tieteen palvella ruhtinaita." Harun tyytyi siihen
vastaukseen ja lähetti poikansa moskeaan nauttimaan opetusta yhdessä
alammaisten lasten kanssa.

Kordovan kalifikunnalla oli myöskin kulta-aikansa ensimmäisten kalifien
hallitessa (759-961). Abdarrahman I perusti sittemmin niin kuuluisat
Kordovan koulut, joissa moni kristittyjen länsimaiden ylimys ja oppinut
mies sai sivistyksensä. Hänen aikanansa laskettiin myöskin perustus
Kordovan kauniille moskealle, joka hänen seuraajainsa aikana sitte
valmistui. Siihen astuttiin neljänkolmatta kultakuvilla koristetun
pronssiportin kautta ja viidettä tuhatta lamppua valasi joka yö komeaa
rakennusta. Kordova tuli tähän aikaan maailmankaupungiksi, jossa oli
kolmatta sataa tuhatta kartanoa. Kolmattatoista tuhatta kukoistavaa
kylää oli Guadalkvivirin varsilla ja noin kahdeksankymmentä suurta
kaupunkia kalifikunnan alueella. Maanviljelys edistyi suuresti,
joukko kulta- ja hopeakaivoksia avattiin, ja vilkasta kauppaa
käytiin etäisiinkin maihin asti. Kaunotaiteilla oli silloin rikas
kukoistusaika, ja hienossa seurustelutavassa ruvettiin morilaisia
pitämään kaikkein muiden kansain esikuvina.



LÄNSIMAAT ENNEN RISTIRETKIÄ.



Kaaarle Suuri ja hänen valtansa (771-814).

[Kuva: Kaarle Suuri.]

Ensimmäiset merovingit olivat voitollisesti levittäneet valtaansa yli
suurimman osan nykyistä Saksanmaata, jota vastoin itse Galliassa
frankilaiset yhä vielä olivat vähemmistönä roomalaisen eli romanilaisen
väestön rinnalla. Sen johdosta syntyi piankin ristiriitaisuus
valtakunnan enimmäkseen germanialaisen itäosan (Austrasian) ja
romanilaisen länsiosan (Neustrian) välillä. Klodvigin sukuisten
kuningasten vaipuessa paheihin ja rikoksiin sekä alentuessa
mitättömiksi nimikuninkaiksi tuli hovimestari (_major domus_)
varsinaiseksi hallitsijaksi. _Pipin Heerstalilaisen_ onnistui
viimein päästä molempain valtakuntien hovimestariksi ja hän käytti sen
jälkeen virkanimeä _frankilaisten herttua ja ruhtinas_ (dux et
princeps francorum). Pipinin kuoltua tuli siihen arvoon monivuotisen
taistelun jälkeen hänen poikansa _Kaarle Martell_, Poitiersin
taistelun voittaja. Hänen poikansa ja seuraajansa _Pipin Pieni_
kukisti merovingein kuninkuuden ja pani paavin suostumuksella kruunun
omaan päähänsä. Sama Pipin alkoi sodan langobardilaisia vastaan, jotka
olivat valloittaneet Ravennan ja nyt uhkasivat Roomaa. Pipin ryhtyi
suojelemaan paavia ja lyhyen sodan jälkeen täytyi langobardilaisten
kuninkaan antaa pois, mitä äsken oli valloittanut, ja Pipin lahjoitti
sen maan paavin istuimelle, joten paavin maallinen valta tuli
perustetuksi.

Kuollessaan jätti Pipin valtakuntansa perinnöksi molemmille pojilleen
_Karlmanille_ ja _Kaarlelle_. Näistä jäi Kaarle, veljensä
kuoltua jo kolmen vuoden kuluttua, yksinään hallitsijaksi ja korotti
frankilaisen valtakunnan mahtavuuden ja suuruuden kukkulalle. Hänen
pitkäkasvuisessa vartalossaan oli käskevää arvokkaisuutta ja samalla
hänen muotonsa tavallisesti oli ystävällinen ja iloinen. Tavattoman
voimakas hän oli, sillä, kuten kerrotaan, jaksoi hän paljailla
käsillään katkaista hevosenkengän ja raskaalla miekallaan halaista
haarniskapukuisen ratsumiehen aina vyötäisiin asti. Lujalla tahdollaan
taivutti hän jäykkää ja vallatonta kansaa mielensä mukaan ja tarkalla
katseellaan, terveellä, käytöllisellä järjellään ja hengellisiin
urhotöihin taipumuksellaan voi hän raakana aikakautenaan saada aikaan
suuria asioita.

_Kaarlen sodat_. Alkupuoli Kaarlen hallitusta oli täynnä sotia ja
valloituksia. Jo 772 päättivät frankilaiset kansankokouksessa Wormsissa
lähteä sotaan villejä saksilaisia vastaan, jotka olivat usein
häirinneet heitä ryöstöretkillä. Tämä sota, vaikka monesti keskeytyen,
kesti 32 vuotta, ennen kuin nämä viholliset saatiin kokonaan
kukistetuksi. Saksilaiset olivat likeistä sukua anglosaksilaisille,
jotka kolme vuosisataa aikaisemmin valloittivat Englannin; heidän
asuntonsa oli Elben ja Reinin välillä kahden puolen Weser-jokea; ja
heidänpä nimestään on Suomen kieleen tullut sana Saksa, joka yleensä
käsittää germanialaiset kansat ja kansakunnat. Saksilaiset pitivät
vielä pakanallisen uskontonsa ja uhrasivat sodassa saatuja vankeja
Vodanille Hartz-vuorella, joka oli hänelle pyhitetty; monta kertaa
olivat he myöskin surmanneet kristittyjä saarnaajia, jotka olivat
uskaltaneet tulla heidän alueellensa. Nyt heitä johti herttuansa
_Vidukind_, jonka Kaarle suuremmalla voimallaan kyllä usein
voitti, mutta joka sittenkin kauan säilytti itsenäisyyttänsä.

Paavin kehoituksesta ryhtyi Kaarle sotaan langobardilaista valtakuntaa
vastaan, jonka kuningas _Desiderius_ uhkasi Roomaa ja sitä paitsi
oli jostakin loukkauksesta vihamielinen itseään Kaarleakin kohtaan.
Kolmekuukautisella piirityksellä valloitettiin (774) langobardilaisten
pääkaupunki Pavia. Tarina kertoo Desideriuksen vavisten nousseen
frankilaisten tullessa ylös torniin, josta voi nähdä yli koko kentän.
Hän näkikin joukon toisensa perästä tulevan, vaan kysymyksiinsä, oliko
Kaarle siinä joukossa, sai aina vastauksen: "ei vielä". Hän näki
frankilaiset piispat, apotit ja papit kalleissa virkapuvuissaan ja
aikoi jo laskeutua pois tornista, luullen nähneensä kaikki. Mutta
hänelle vastattiin: "Kun näet rautaisen viljan kasvavan tähän kedolle
ja kun näyttää sinusta, ikäänkuin Po ja Ticino vierittelisivät mustia
rautalaineita kaupungin muureja kohti, silloin on Kaarle meitä
lähellä." Heidän niin puhellessaan alkoi kaukaa näkyä ikään kuin paksu
pilvi ja se yhä läheni; viimein tuli siitä näkyviin aseellisia
sotajoukkoja ja koko keto loisti välkkyvistä aseista. Silloin näkyi
pitkä olento, päässä kypärä ja yllä rautapanssari; kädessään piti hän
raudoitettua keihästä ja kilpi näytti olevan paljasta rautaa; se mies
oli Kaarle. Desiderius kauhistuen antautui kuninkaalle, joka hänet
panetti luostariin, mutta langobardilaisen valtakunnan hän yhdisti
frankilaiseen valtaan.

Kaarlen pitäessä sitte valtiopäiviä Paderbornissa, saapui sinne
Espanjasta morilaisia, päässä käärelakit eli turbaanit vyöllä
käyräsapelit ja puku maahan asti ulottuvana. Heidät oli lähettänyt
Saragossan emiiri pyytämään Kaarlelta apua kalifi Abdarrahmania
vastaan. Kaarle silloin läksi liikkeelle sotajoukon kanssa, ja hänen
onnistui vaikka vaivallakin päästä Pyreneain vuoriston ylitse, jonka
jälkeen hän valloitti Ebron pohjoispuolisen maan. Tämä valloitus
nimitettiin "Espanjan markiksi" eli rajamaaksi ja luettiin alusmaana
frankilaiseen valtakuntaan. Paluumatkalla kerrotaan vuoristolaisten
hyökänneen Kaarlen jälkijoukon päälle; silloin kaatui tarinoissa
ylistelty _Roland_, Kaarlen suosittu ja keskiaikaisten tarinain
mitä suurin sankari.

Kaarle läksi sitte saksilaisia vastaan, jotka olivat Vidukindin
johdolla uudestaan nousseet kapinaan. Vidukind pakeni uskollisimpain
miestensä kanssa Tanskan metsiin; mutta niistä, jotka olivat hänen
toimestaan yhtyneet kapinan yritykseen, Kaarle, kostossaan hirmuinen,
mestautti yhtenä päivänä kaikki tyyni, vaikka ne olivat vapaaehtoisesti
tulleet hänen eteensä. Se ankaruus vaikutti vain uuden kapinan, joka
saatiin kukistetuksi vasta suurella verenvuodatuksella. Vidukind saapui
nyt itse Kaarlen luo, joka hänet otti vastaan suurilla kunnian
osoituksilla sekä itse rupesi kummiksi, kun Vidukind nyt antoi kastaa
itsensä. Sitte hän vannoi frankilaisten kuninkaalle uskollisuusvalan
(785), jonka hän rehellisesti pitikin.

_Avarilaisia_ vastaan, jotka vielä asuskelivat gepdiläisten
entisellä alueella nykyisessä Unkarissa, alkoi Kaarle varsinaisen
hävityssodan. Kolmen suuren sotajoukon kanssa marssi hän heidän
maahansa; seitsemän eri sotaretkeä olivat kaikki onnelliset ja viimein
valloitti hän heidän lujat kehälinnansa, joissa he säilyttivät pitkän
ajan kuluessa kokoamaansa saalista. Drau- ja Sau-jokien välille asettui
frankilaisia uutisasukkaita ja rajalle perustettiin rajakreivikunta
(Itävalta), joka kuitenkin jonkun ajan kuluttua jälleen menetettiin.

_Keisarikunta_ (800). Länsimaisen keisarikunnan uudistus kruunasi
urhotyöt, joita Kaarle tähän asti oli tehnyt.

Joulupäivänä 800 Kaarle oleskellessaan Roomassa meni apostoli Pietarin
kirkkoon; juhlalliseen jumalanpalvelukseen. Hän asettui alttarin eteen.
Hänen ollessaan polvillansa rukoilemassa astui paavi Leo monen papin
seurassa esiin ja laski kultakruunun frankilaiskuninkaan päähän kansan
huutaessa kuuluvasti: "Voittoa ja pitkää ikää Jumalan kruunaamalle
Kaarlelle, Rooman caesarille!" Samassa alkoivat torvet ja pasuunat
soida, seoittaen ääntänsä kansan riemuhuutoon, ja suuri laulajajoukko
alkoi veisata kruunausvirttä. Sitte paavikin laskeutui polvilleen
Kaarlen eteen ja tunnusti hänet keisariksensa.

Länsimaisen keisarikunnan uudistus herätti Konstantinopolissa suurta
huomiota. Paavin sanotaan alkaneen puuhata avioliittoa Kaarlen ja
keisarinna _Irenen_ välillä, joka silloin hallitsi Itä-Rooman
valtakuntaa, ja keisarinna itse näytti taipuvaiselta siihen. Mutta kun
hänet kohta sen jälkeen sysättiin valtaistuimelta ja suljettiin
luostariin, tuli näiden molempain keisarikuntain väli hyvin pitkäksi
aikaa kireäksi.

Mahtava kalifi Harun-ar-Rashid oli alkanut sodan Itä-Rooman valtakuntaa
vastaan, mutta sen sijaan pyrki Kaarlen ystävyyteen. Hän laittoi
keisarin luo lähettiläitä viemään kaikenlaisia lahjoja, joiden joukossa
myöskin oli kallisarvoinen lyömäkello, ensimmäinen kuin Europassa oli
nähty. Tunnit ilmoitti se pienillä kuulilla, jotka kilisten putosivat
metallilevylle, sekä ratsumiesten kuvilla, jotka tulivat näkyviin
pienestä tornista, kun sen ovet taidokkaan koneiston avulla itsestään
aukesivat. Kaarle otti suurella kunnioituksella vastaan lähettiläät ja
laittoi vastalahjaksi kalifille frisiläisiä mantteleja ja Espanjan
hevosia.

_Kaarlen hallitus_. Mahtavan tahtonsa voimalla koetti Kaarle
lakkaamatta kukistaa vallattomuutta ja laittomuutta, jotka kaikkialla
vallitsivat. "Tässä on minun käskyni", sanoi hän painaessaan miekan
ponteen piirretyn sinettinsä jonkun kirjoituksen alle, "ja tässä",
lisäsi hän miekkaansa pudistaen, "on se, joka tekee kuuliaisuutta
käskyäni kohtaan." Koko hallitusaikansa matkusteli hän lakkaamatta
kaikissa valtakunnan maissa järjestellen, rangaisten ja auttaen.
Sentähden hänellä ei ollutkaan mitään varmaa asuinpaikkaa, vaikka hän
mieluisimmin oleskeli Aachenissa ja Ingelheimissä (Mainzin lähellä).

Uusia yhteiskunnallisia laitoksia, jotka olivat ikään kuin kylvetyt
siemenet alkaneet itää ja nousta oraalle, kehiteltiin Kaarlen aikana. Jo
vanhastaan oli olemassa maan jako _kreivikuntiin_. Kuninkaalliset
virkamiehet (kreivit) olivat jo ammoin tulleet kansan valitsemain
päällikköjen sijaan ja johtivat nyt yleensä keräjillä asiain käsittelyä.
Heidän toimiansa koetti Kaarle tarkasti valvoa; tuon tuostakin lähetetyt
_tarkastuskreivit_ (missi dominici) matkustelivat kukin määrätyssä
piirissään pitämässä jonkinlaisia tarkastuskeräjiä ja heidän tuli antaa
keisarille tarkka kertomus niiden paikkakuntain tilasta, joissa kukin
kävi. Rajamaihin (markkeihin) asetettiin _rajakreivejä_. Sitä paitsi
mainitaan _pfalzkreivejä_, jotka hoitivat keisarillisia linnoja tai
palatseja (Pfalzen).

Usein kutsui Kaarle yleisiä valtakunnan-kokouksia neuvottelemaan
lakiehdotuksista, jotka keisari itse valmisteli. Kreivien ja ylimysten
neuvotellessa astuskeli Kaarle kokoutuneessa ihmisjoukossa,
ystävällisesti tervehtien tuttujansa, näyttäen osanottavaisuuttansa
vanhoille ja huvittaen nuorempia. Jos ilma oli kaunis, pidettiin
neuvottelut taivasalla. Keisari sai sellaisissa kansankokouksissa
varmoja tietoja eri paikkakuntain tilasta.

Kaarle vaati ankaraa sotapalvelusta jalkaväessä ja määräsi suuret sakot
sen laiminlyömisestä; siten hän piti yllä vanhaa germanialaista
asevelvollisuutta (Heerbann). Sotilaalla piti oleman itsellään keihäs
ja kilpi taikka jousi ja kaksitoista nuolta, jota paitsi hänen tuli
kuljettaa mukanansa ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi.

Ulottui Kaarlen huolenpito myöskin rauhallisten toimien alalle. Hän
rakennutti kyliä, hakkuutti metsiä, kuivatti soita ja puhdistutti
jokia. Omia kuninkaallisia tiluksiansa hoiteli hän mallikelpoisella
tavalla. Onpa vielä tallella hänen oma kirjoittamansa talouden
järjestys, jossa hän tarkimmasti selittelee, miten on valmistettava
voita, juustoa, hunajaa ja vahaa, miten puserrettava viiniä ja pantava
olutta, miten monta munaa, kanaa ja ankkaa myötävä y.m. Hän
huolellisimmasti tarkasti taloudenhoitajainsa tilit tuloista ja
menoista sekä piti itse tarkkaa vaaria maakartanoistansa.

Ollen itse elävä ja hurskas kristitty harrasti Kaarle sydämmestään
kristinopin levittämistä kukistetuille pakanakansoille. Vaikka hän
usein kohtelikin ankarasti, varsinkin niitä, jotka hidastelivat pappien
ylläpidon maksamisessa, niin hän kuitenkin epäilemättä on tarkoittanut
ja vaikuttanutkin hyvää. Hän paransi pappein toimeentulon määräämällä
yleisten kymmenysten maksun, joiden suorittamisesta hän ei vapauttanut
edes omia tiluksiaankaan; mutta hän vaati myöskin papeilta hyvää
esimerkkiä ja piti tarkkaa, usein kyllä hyvin tarpeellistakin vaaria
heidän vaelluksistaan.

_Kaarlen toimet sivistyksen hyväksi_. Luostareihin perustettiin
kouluja ja taitavia miehiä kutsuttiin ulkomailta opettajiksi. Näistä
oli huomattava varsinkin oppinut _Alkuin_, kotoisin Englannista.
Kaarle itse oli taivuttanut hänet asettumaan Ranskaan Tours'in
luostarikoulun johtajaksi. Siinä koulussa opetettiin myöskin munkkeja,
joiden sitte vuorostaan piti tuleman opettajiksi. "Et voi uskoa,
armollinen herra," kirjoitti Alkuin, "miten vaikeata on saada näitä
karkeita käsiä kääntymään aurasta kynään." Hidasta oli myöskin
frankilaisten harjoittaminen kauniisen roomalaiseen kirkkolauluun;
italialaiset vertasivatkin heidän lauluansa petojen kiljuntaan ja
heidän liritystänsä vaunujen rämisemiseen hirsisillalla.

Hoviinsa oli Kaarle perustanut koulun, jossa kaikkein hänen
palvelijainsa, sekä ylhäisempäin että alhaisempain, täytyi käyttää
lapsiansa. Kerran astui hän itse kouluhuoneesen ja tutkitutti
oppilasten tietoja. Taitavimmat oppilaat asetettiin hänen oikealle
puolellensa ja taitamattomat vasemmalle. Silloin näkyi, että
alhaisempain lapset yleensä olivat edistyneet hyvin, mutta ylhäisemmät
lapset olleet huolimattomat ja laiskat. Kaarle kääntyi nyt ahkerain
köyhäin lasten puoleen ja sanoi: "Teidän hyvä käytöksenne minua
ilahuttaa; käyttäytykää edelleenkin samoin, niin hyödytätte itseänne ja
vast'edes saatte palkan minultakin." Sitte hän pahoillaan lausui
vasemmalla puolella seisoville lapsille: "Te, arat nuket, totta Jumalan
nimessä, teidän aatelisuutenne ja hienot kasvonne eivät ole minun
silmissäni minkään arvoiset; älkää odottako minulta mitään hyvää, eli
ette suuremmalla ahkeruudella korvaa tähänastista laiskuuttanne."

Kaunotaiteita Kaarle erittäin hartaasti kannatti ja edisti. Roomasta
hän tuotti urkuinsoittajia ja laulajia. Urkuja alkoivat myöskin
frankilaiset itse rakentaa. Kirkot koristeltiin kauneilla pyhäin
kuvilla, vaikka Kaarle pontevasti kielsi kuvain ja pyhäin taikauskoista
palvelemista. Italiasta kutsutut rakennusmestarit rakensivat komeita
palatseja Aacheniin, Ingelheimiin ja Nijmegeniin. Komea Aachenin
tuomiokirkko rakennettiin myöskin Kaarle suuren aikana ja koristettiin
kauneilla Roomasta tuoduilla pylväillä.

Lähimpään seurapiiriinsä kokosi keisari monta aikansa oppineinta miestä
ja seurusteli ystävällisesti heidän kanssansa. Siinä piirissä hän
kokonaan luopui hallitsija-asemastansa, ja että jokainen unhottaisi
yhteiskunnallisen asemansa, käyttivät he kaikki kokouksissaan vieraita
nimiä. Kaarle itse oli hyvin tutustunut roomalaiseen kirjallisuuteen,
varsinkin kirkolliseen, ja kreikkaa oppi hän ymmärtämään. Mutta ei hän
myöskään laiminlyönyt sivistyksen kehittämistä isänmaalliselle
pohjalle. Hän kokoutti frankilaiset sankarilaulut, teki frankilaisen
kieliopin suunnitelman, antoi kuukausille saksalaiset nimet ja käski
pappeja saarnaamaan äitinkielellä. Usein hän sekä päivällä että yöllä
harjoitteli kivitaululla kirjoitustaitoa.

_Kaarlen kuolema_. Tultuaan jo vanhaksi julistutti Kaarle
valtiopäivällä Aachenissa poikansa Ludvigin seuraajakseen.
Keisari-vanhus silloin neuvoi poikaansa pelkäämään ja rakastamaan
Jumalaa, hoitamaan hänelle uskottuja kansoja kuin lapsiansa eikä ilman
riittävää syytä erottamaan ketään virastansa. Kun Ludvig sanoi
tahtovansa noudattaa tätä kaikkea, pantiin kruunu juhlallisesti hänen
päähänsä. Jonkun ajan kuluttua sairastui Kaarle ankaraan kuumeesen ja
koetti tapansa mukaan parantaa itseänsä paastoamalla, mutta tällä
kertaa turhaan. Hän kuoli 28 päivänä tammikuuta 814, valmistauduttuaan
kristillisesti kuolemaan. Samana päivänä haudattiin hänet Aachenin
muhkeaan kirkkoon erityiseen hautaholviin; sinne asetettiin kultaiselle
valtaistuimelle ruumis täydessä keisaripuvussaan, kruunu päässä ja sen
päällä palanen pyhän ristin puuta, kalkki kädessä, miekka sivulla ja
kultainen evankeliumikirja polvilla.

Kaarle Suuren elämän historian kirjoitti kohta hänen kuolemansa jälkeen
hänen uskollinen ystävänsä ja neuvonantajansa _Einhard_, ja se
kirja levisi kopioimalla tavattomasti ja kaikkialla sitä luettiin
ihmetellen. Mutta kansa, jonka mielestä suuren keisarin kuva ei
haihtunut, sepitsi hänestä tarinoita ja lauluja, pukien hänen kuvansa
runouden loistoon. Kaarlen hallitus oli valoaika kahden pitkän pimeyden
ja eripuraisuuden ajan välillä. Mutta ei hävinnyt sivistys, jonka
siemenet Kaarle oli kylvänyt; se nousi oraalle, tosin hitaasti ja
ehkäistynä, keskelle hädän ja viileyden aikaa, joka nyt seurasi,
vaikka kyllä taimi muiden voimain vaikutuksesta muodostui hyvin
toisenlaiseksi, kuin kylväjä oli ajatellut. Sentähden historia syystä
kyllä lukee Kaarle Suuren niiden suurten henkien joukkoon, joiden
voimaa kuolema ei kukista.

Kaarlen poika _Ludvig Hurskas_, hyvää tarkoittava, mutta heikko
hallitsija, kuoli sotaretkellä poikiansa vastaan. Pojat sitte joutuivat
keskinäiseen sotaan, jolloin Saksa, Ranska ja Italia erosivat
toisistaan. Kaarle Suuren sukuisten ruhtinasten, _karolingein_,
hallitusaika näissä maissa oli onneton villien naapurikansain
hyökkäysten ja yhä kasvavan sisällisen hajallisuuden tähden.



Skandinavialaisten retket.

Suurten kansainvaellusten jatkoksi voidaan katsoa sotaretkiä, jotka
eräänä keskiajan jaksona saivat alkunsa pohjolasta. Synnynnäinen
seikkailujen halu sekä toimeentulon puute köyhässä kotimaassa pakotti
pohjolan pojat lähtemään vieraihin maihin joko sotapalvelukseen taikka
ryöstöretkille. Tätä vaikutti myöskin mahtavain hallitsijain
esiytyminen pohjolassa, jotka vähitellen kukistivat kokonaan pikku
kuninkaat ja ylimykset, ja kun nämä eivät enää saaneet kotona elää
mielensä mukaan purjehtelivat he merellä viikingi-laivastoineen taikka
siirtyivät vieraihin maihin anastamaan itselleen uusia valtakuntia.
Näitä skandinavialaisia sotilaita sanottiin _viikingeiksi_ ja
heidän ammattiansa katsottiin erittäin kunnialliseksi.

Ruotsalaiset kuljeksivat enimmäkseen itää kohti perustellen uusia
yhteiskuntia taikka yllä pitäen vanhaa järjestystä. Niinpä 800-luvun
keskipalkoilla perustettiin se yhteiskunta, josta Venäjän valtakunta
sai ensi alkunsa. Ruotsalaisia olivat suureksi osaksi ne
_varjagit_ (väringar), jotka Konstantinopolissa palkattuna
henkivartiastona pitivät yllä caesarein valtaistuinta.

Norjalaiset purjehtivat länteen päin ulos aavalle merelle, asettuivat
aikaisin Irlantiin, Skotlannin saarille ja Islantiin sekä etenivät
sieltä Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan itärannallekin asti. He
havittelivat myöskin Länsi-Europan rantoja, sill'aikaa kuin
tanskalaiset vähäksi aikaa anastivat Englannin. Lohikäärmen kuvalla
varustetuilla laivoillaan rohkeat viikingit purjehtivat suorinta tietä
meren yli ja rannikot, joihin he nousivat maalle, olivat tavallisesti
kerrassaan hävityksen omat. Kerrotaan Kaarle Suuren, joka jo oli
taisteluissa Vidukindia vastaan saanut kokea pohjolan poikien voimaa,
elämänsä loppupuolella kerran katkerasti valittaneen, kun näki
viikingein laivojen täysissä purjeissa kiitävän ohitse. Jo Ludvig
Hurskaan ja vielä enemmän hänen poikiensa aikana saatiin kokea
viikingein hävitysretkiä Keski-Europassa. Viimein Saksan kuningas
Arnulf voitti heidät verisessä taistelussa _Löwenin_ luona (891),
jonka jälkeen Saksa sai olla rauhassa. Ranskaa hävittelivät melkein
joka vuosi viikingijoukot, jotka purjehtelivat rohkeasti jokia myöten
sekä ryöstivät Orleansia, Bordeauxia, jopa itse Pariisiakin.

"Pohjolaisten julmalta raivolta varjele meitä, laupias Herra Jumala!"
rukoili onneton kansa kirkoissaan. Ja eittämättä viikingit liikkuivatkin
julmasti ja verisesti. He olivat suuren kansainvaelluksen maininki, joka
levitti raitista ja voimakasta verta Länsi-Europan heikontuneihin
kansoihin. Itse he puolestaan taas viljelivät ne seudut, jotka ensin
hävittivät; he perustivat sinne voimakkaalla kädellä laillisen vapauden.
He omistivat suurella halulla kristinuskon ja tästä uskonnollisesta
jalostuksesta ja pohjoismaisesta seikkailunhalusta kehittyi etenkin
näiden pohjolan poikain keskuudessa sittemmin niin kuuluisa
_ritarilaitos_. Sama rohkea ja haaveksiva mieli se antoi aihetta
keskiajan suurimpiin ja vaikuttavimpiin urhotöihin, _ristiretkiin_,
jotka olivat tavallansa kristittyjen viikingiretkiä.


Gånge Rolf, Normandian herttua (912).

Rolf oli mahtava norjalainen viikingi, joka oli kauan taistellut
Englannissa, ja oli niin suurikasvuinen, ett'ei mikään hevonen jaksanut
kantaa häntä, vaan hän astuen kulki, missä liikkui; siitä hänen
nimensäkin Gånge Rolf. Eräänä kesänä tullessaan Vikeniin ryösteli hän
rannikkoa. Kuningas Harald Kaunotukka, joka silloin oleskeli siinä
maakunnassa, vihastui hyvin, kun kuuli siitä puhuttavan, sillä hän oli
ankarasti kieltänyt kaiken ryöstelemisen kotimaassa. Sentähden
kuningas keräjillä julisti riistävänsä Rolfilta Norjassa kaiken lain
suojeluksen. Rolf silloin purjehti meren yli Ranskan pohjoisrannalle,
hävitteli sitä kauan ja kokosi paljon saalista.

Kaarle Yksinkertainen siihen aikaan hallitsi Ranskaa. Onneton kansa
valitteli viikingein hävittelyä; mutta eipä kuningas voinut vähääkään
auttaa. Silloin anoi kansa: "Herra kuningas, ell'et voi karkoittaa
julmaa Rolfia, niin ainakin anna hänelle se maa, jota hän hävittelee,
että hän itse suojelisi sitä maanmiehiltänsä." Kaarle tarjoutuikin
antamaan maata Rolfille herttuakunnaksi. Kerrotaan, että kun Rolf
miehinensä saapui frankilaisen kuninkaan eteen, joka istui
valtakuntansa etevimpäin miesten piirissä, niin kaikilta ihastuksen
hälinää kuului, sillä niin miehekästä sankaria ja niin kaunismuotoista
olivat he harvoin ennen nähneet. "Tuollainen mies kyllä ansaitsee
suuren herttuakunnan", sanoivat he toinen toiselleen. Ja Rolfille
päätettiin antaa alue, jota sitte sanottiin _Normandiaksi_; hän
vaati lisäksi myöskin Bretagnea ja sekin annettiin hänelle.

Herttuakuntansa puolesta tuli hänen tunnustaa Ranskan kuningas
lääniherraksensa. Sellaisissa tapauksissa oli tapana läänin saajan
laskeutua polvilleen ja suudella tulevan herransa jalkaa. Kehoitettiin
Rolfiakin tekemään samoin, mutta hän vastasi: "Totisesti minä en
koskaan laskeudu polvilleni kenenkään eteen enkä koskaan suutele
kenenkään jalkaa." Silloin sovittiin, että joku Rolfin miehistä sai
tehdä tuon tempun päällikön sijasta. Kuningas istui valtaistuimellaan
ottamassa vastaan alammaisuuden tunnustusta. Mies astui esiin, mutta
ollen hänkin liian ylpeä kumartumaan alas nosti hän seisten jalan
suullensa, josta kuningas tuolinensa kaatui kaikkien suureksi huviksi.
Kuninkaan täytyi tyytyä kunnianosoitukseen, jonka oli saanut, ja hän
sitä paitsi antoi tyttärensä Giselan Rolfille puolisoksi.

Kohta sen jälkeen otti Rolf vastaan kasteen ja Robert-nimen. Mutta
väkivaltainen ja taipumaton luonne hänellä kuitenkin yhä edelleen
säilyi. Rouen'in torilla hän mestautti kaksi kuninkaan lähettilästä,
jotka oli salaa lähetetty Giselan luo ja joita epäiltiin vakoojiksi.
Gisela kuoli surusta ja kauhistuksesta, kuningas vihastui, mutta ei
kukaan uskaltanut nostaa miekkaansa peljättyä Rolfia vastaan. Samalla
hän kuitenkin säilytti pohjoismaisen uskollisuutensa, vaikka hänen
ympärillänsä kavaluus ja viekkaus vallitsivat. Francian herttua Robert,
aikoen sodalla kukistaa kuningasta, koetti siihen yritykseensä saada
Rolfilta apua. "Sano herrallesi", vastasi Rolf herttuan lähettiläälle,
"että hän tekee vastoin oikeutta; minä en vastusta hänen sotaansa
kuningasta vastaan, jos hänellä on siihen syytä; mutta jos hän aikoo
anastaa kuninkaalta valtakunnan, siihen minä en suostu."

Voimakkaasti piti Rolf yleisen hajallisuuden aikana yllä lakia ja
järjestystä herttuakunnassaan, niin että siitä tuli mallivaltio koko
muulle Ranskan maalle. Hänen voimakkaista normannilaisistaan polveutui
monikin Ranskan aatelissuku ja hän itse tuli Vilhelm Valloittajan
kantaisäksi, joka sittemmin anasti itselleen Englannin.


Alfred Suuri (871-901). Tanskalaiset Englannissa.

Tavallansa oli anglilaisten ja saksilaisten vaellus Englantiin myöskin
skandinavialaisretkiä, sillä ainakin anglilaiset olivat likeistä sukua
Skandinavian heimoille, ja niin hyvin kielessä, tavoissa ja laeissa
kuin myöskin sankaritarinoissa ja koko kansan luonteessa oli heillä
nähtävänä pohjolan omituisuudet. Heidän Britanniaan perustamat
valtakuntansa yhdisti Wessexin kuningas _Egbert_. Hänen poikansa
poika oli _Alfred Suuri_.

Alfred osoitti jo poikana mielenjaloutta ja hyviä taipumuksia. Hänen
äitinsä rakasti suuresti kansansa vanhoja sankaritarinoita ja luki
niitä usein pojilleen. Kirja, jota hän lukiessaan käytti, oli nidottu
kauneihin kansiin ja koristettu kauniisti maalatuilla alkukirjaimilla.
Kerran hän sanoi pojilleen: "Tämän kirjan minä annan sille teistä, joka
ensinnä osaa sitä lukea." Silloin nuorimmassa veljessä Alfredissa
syttyi harras halu saada kaunis kirja, jonka tähden hän myöskin
uutteralla harjoituksella ensin oppi lukemaan. Vanhat tarinat
miellyttivät aikaisin hänet suuriin töihin ja samalla hänen mielensä
vähitellen jalostui monipuolisesta tiedosta.

Tanskalaiset olivat kauan rosvojoukoillaan hävitelleet Englantia
hirvittävän julmasti. Alfredin kolme vanhempaa veljeä, jotka toinen
toisensa jälkeen tulivat kuninkaiksi, kaatuivat taisteluissa. Silloin
hän itse pääsi 22 vuoden ikäisenä kuninkaaksi. Hän oli kaunis
nuorukainen, mieleltään pehmeäluontoinen, mutta kuitenkin suurta
tavoitteleva ja pelkäämätön. Yleinen turvattomuus vallitsi siihen
aikaan maassa. Silloinkin, kuin Alfredin edelläkävijän ruumista vietiin
hautaan, tunkeutuivat tanskalaiset päälle, niin että kuninkaan täytyi
erota saattojoukosta ja pienellä miesvoimalla lähteä häiritsijöitä
torjumaan. Sillä kertaa hän heidät kyllä karkoittikin, mutta he tulivat
kohta uudestaan. Monta taistelua kesti Alfred sitte maalla ja alkoi
myöskin varustaa laivastoa.

Suurivoimaisina tekivät tanskalaiset uuden rynnäkön, ja Alfred joutui
tappiolle. Moni hänen maanmiehistään pakeni meren yli ja toiset
antautuivat tanskalaisten alammaisuuteen. Alfredin itsensä täytyi paeta
Somerset-kreivikunnan erämaihin ja oleskella talvikausi karjapaimenen
majassa. Kerran, kertoo tarina, istui Alfred tuvassa uunin edessä
jousta ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, tietämättä, kuka vieras
oikeastaan oli, oli käskenyt häntä katsomaan leipiä, jotka hän juuri
oli pannut paistumaan. Mutta Alfred, ajatellen enemmin kansansa tukalaa
hätää kuin leivän paistamista, toimitti tehtävänsä huonosi. Vaimo
palattuaan ja nähtyään leivät palaneiksi tiuskasi vihoissaan: "Sinä,
laiskuri, osaat kyllä syödä meidän leipäämme, mutta sen paistumista
katsomaan sinussa ei ole miestä."

Jonkun ajan kuluttua onnistui Alfredin koota muutamia miehiänsä, joiden
kanssa hän asettui saarelle kahden joen yhtymäpaikkaan. Saareen oli
vain yksi silta, jota kävi helposti puolustaa. Eräs kuninkaan
ylimyksistä, jota tanskalaiset piirittivät linnassaan, teki samaan
aikaan onnellisen uloshyökkäyksen ja sai anastetuksi tanskalaisen
päällikön sotalipun, johon kudotun korpin kuvan sanottiin nostavan
siipiänsä voiton edellä, vaan laskevan ne jälleen, milloin oli tappio
tulossa. Siitä menestyksestä sai kuninkaan väki uutta rohkeutta.

Kuninkaan omista urhotöistä tiesivät myöhäisemmät tarinat kertoa näin.
Harpunsoittajan puvussa meni hän tanskalaisten leiriin ja, koska hän
oli taitava sekä laulamaan että soittamaan, huvitti heitä suuresti.
Vietiinpä hänet päällikönkin telttaan. Laulaessaan hän tarkasteli
kaikki heidän varuksensa ja tutki kaikki heikot paikat. Kohta sen
jälkeen hän kokosi lähiseuduista kaikki sotakuntoiset miehet ja silloin
tanskalaiset kiivaassa taistelussa voitettiin. Tehdyn välipuheen mukaan
saivat he pitää Ostangelin, Mercian ja osan Northumberlannista, mutta
antoivat pois muut alueensa. Heidän päällikkönsä Guttorm otti
kolmenkymmenen sotilaan kanssa vastaan kasteen ja Alfred itse seisoi
todistajana. Kristinuskon vaikutuksesta lievenivät, vaikka tosin
hitaasti, tanskalaisten tavat ja heidän elinvoimainen heimonsa suli
vähitellen Englannin väestöön.

Vähitellen rakensi Alfred poltetut kaupungit uudestaan ja hankki
itselleen suuren laivaston rantojen turvaksi vastaisilta rynnäköiltä.
Kohta oli valmiina valtakunnan satamissa 120 alusta, korkeampaa ja
suurempaa kuin tavallista siihen aikaan. Lujia linnoja rakennettiin
vähitellen. Ett'ei maanviljelys jäisi sodan aikana takapajulle,
jaettiin asekuntoinen väestö kahteen luokkaan, jotka vuorotellen
kävivät sotapalveluksessa.

Yhteiskunta-järjestys uudistettiin ja kehitettiin edelleen. Englannin
jako _kreivikuntiin_ (shires) järjestettiin; kreivikunnat olivat
jo vanhastaan jaetut _sata_- eli _kihlakuntiin_. Itse Alfred
valvoi tarkkaan lainkäyttöä; kerrankin sanotaan hänen yhtenä vuonna
rangaisseen neljääviidettä tuomaria, joiden todistettiin tehneen vääriä
päätöksiä. Senpä tähden Alfredin hallitus näytti myöhempien miespolvien
silmissä kultaiselta ajalta. Kerrottiin näet sittemmin, että jos
matkustaja pudotti rahakukkaronsa maantielle, hän vielä kuukaudenkin
kuluttua saattoi löytää sen koskematta samasta paikasta.

Sivistystä Alfred edisti tehokkaasti. Hän kokosi saksilaiset
sankarilaulut ja käänsi maan kielelle hyviä kirjoja. Samalla kuin
hävitetyt luostarit jälleen rakennettiin, perustettiin niihin myöskin
kouluja. Kuningas tahtoi, että jokaisen vapaan miehen lasten ihan
erotuksetta piti oppiman kirjoittamaan ja lukua laskemaan.

Itse oli kuningas kansalleen hyvänä järjestyksen- ja
velvollisuudentunnon esimerkkinä. Englannissa ei vielä ollut kelloja
eivätkä myöskään päiväkellot olleet soveliaat tämän maan pilvisessä
ilmassa. Mitatakseen ja jakaakseen aikaansa käytti Alfred kuutta yhtä
suurta vahakynttilää läpi kuultavain kalvojen suojassa; siten
suojeltuina vedolta paloivat kynttilät kukin juuri neljä tuntia,
näyttäen ajan kulumista. Vuorokaudesta määräsi Alfred kahdeksan tuntia
ruumiin lepoa ja ylläpitoa varten, kahdeksan hallitusasioihin ja
kahdeksan lukemiseen ja rukoilemiseen. Yhtä tarkkaan jakoi hän
tulonsakin, puolet maallisiin ja toiset hengellisiin tarkoituksiin.
Edellinen puoli jaettiin sitte vielä kolmeen osaan, joista yksi
käytettiin henkivartiaston tai sotaväen palkkaamiseen, toinen Alfredin
omille rakennusmestareille ja taiteilijoille ja kolmas muukalaisten
vierasvaraiseen vastaanottamiseen, jotka etäisistä maista tulivat hänen
luoksensa. Toinen puoli tuloista oli jaettu neljään osaan, joista yksi
oli määrätty köyhille, toinen kahdelle Alfredin perustamalle
luostarille, kolmas koululle, jonka hän oli perustanut valtakuntansa
nuoria ylimyksiä varten, ja neljäs avuksi muille luostareille ja
kirkoille.

Europan pohjoiset seudut alkoivat tähän aikaan tulla tutuiksi. Kerran
saapui kuninkaan luo mies, nimeltä _Ottar_, jonka koto oli
pohjoisessa Norjassa Jäämeren rannalla. Hän oli kotimaassaan rikas
mies, koska hänellä oli 600 poroa ja hän kantoi lappalaisilta veroa:
turkiksia, linnununtuvia ja valaskalan luuta. Tutkiakseen, miten
loitolle mannermaata ulottui, oli hän purjehtinut itää ja pohjoista
kohti, kunnes saapui joelle, joka laski mereen; hän oli matkallaan
koonnut mursunhampaita, joista hän nyt antoi osan kuninkaalle. Erittäin
ihastuneena Ottarin puheihin julkasi Alfred hänen matkakertomuksensa ja
lähetti itse Itämereen purjehtimaan merenkulkijan _Wulfstanin_,
joka palattuansa kertoili vieläkin tallella olevassa kirjasessa
Itämeren rannoilla asuvista kansoista.

Kolmantenakymmenentenä hallitusvuotenaan kuoli kuningas Alfred (901).
Hän on niitä harvoja yleishistoriallisia henkilöitä, jotka
inhimillisesti puhuen ovat puhdasmaineisina säilyneet jälkimaailman
muistissa.

Alfredin kuoltua hallitsivat hänen voimakas poikansa ja samoin
voimakkaat poikansa pojat, voittaen tanskalaiset ja päästen koko
Englannin herroiksi. Mutta sitte alkoi taas heikkouden aika.
Normannilaiset tekivät uudestaan rajuja hyökkäyksiä, ja Ostangeliin
ja Northumberlantiin asettunut tanskalaisväestö auttoi useimmiten
maanmiehiänsä. Suurimmaksi kasvoi kurjuus kelvottoman _Ethelred
II:sen_ hallitessa; kaikki hajosi silloin häiriön tilaan, ja kun
tanskalaiset hyökkäsivät maahan, kavalsivat englantilaista sotaväkeä
useinkin sen omat päälliköt, ne kun olivat vihollisten maanmiehiä.
Kerran purjehtivat Tanskan kuningas Sven Kaksiparta ja Norjan kuningas
Olavi Tryggvenpoika 94 laivalla ylös Thames-jokeen. Silloin osti
Ethelred häpeällisen rauhan, ja samoin täytyi hänen kohta sen jälkeen
tehdä uudestaan. Mutta aina tuli vain uusia joukkoja, joita helposti
saavutettu saalis sinne houkutteli. Ethelred silloin teki vielä
turmiollisemman päätöksen, murhautti yhtenä päivänä (13 p. marrask.
1002) kaikki tanskalaiset, kuin tavattiin hänen alueellaan. Siitä vain
seurasi, että murhattujen maanmiehiä tuli useampia ja julmempia kuin
ennen kostamaan. Kuningas Sven, jonka sisar oli surmattu yleisessä
verisaunassa, nousi jo seuraavana vuonna maalle hävittelemään Englannin
rannikkoa ja hänen onnistui monen hävitysretken jälkeen päästä maan
tunnustetuksi kuninkaaksi. Ethelred pakeni Normandiaan, josta hän kyllä
palasi jonkun ajan kuluttua, mutta ei voinut karkoittaa muukalaisia.


Knut Suuri (1017-35).

Sven Kaksiparran poika Knut osoitti jo alun pitäin toimikykyä ja
hallitusvoimaa, välistä myöskin viekkautta ja julmuutta. Palattuaan
isänsä kuoltua (1014) Tanskaan ja saatuaan siellä veljensä
kanssahallitsijana osan hallituksesta varusti hän suuren ja komean
laivaston ja purjehti sillä Englantiin. Laivoissa oli sekä purjeet että
airot. Kummassakin emäpuussa oli kullasta ja hopeasta valettuja
eläinten ja ihmisten kuvia. Suurten mastojen latvoihin oli asetettu
valettuja linnunkuvia tuuliviireiksi taikka myöskin monenmuotoisia
lohikäärmeitä, niin elävästi kuvattuja, että näytti, ikäänkuin ne
olisivat puhallelleet tulta sieramistansa. Laivain sivut olivat täynnä
kauneita maalauksia sekä loistavia kulta- ja hopeakoristuksia. Kun
auringon säteet, sanotaan kertomuksessa, valasivat mastoihin ja
purjeihin ripustettuja kilpiä ja muita aseita, näytti matkan päästä
katsoen koko taivas olevan ilmitulessa. Tällä retkellä oli myöskin
miehiä molemmista toisista pohjoisvaltioista. Knutin sukulainen,
Ruotsin Olavi Sylikuningas, kannatti yritystä ja norjalainen Erik
Jaarli oli miehinensä mukana.

Tähän aikaan kuoli kykenemätön kuningas Ethelred II, ja häntä seurasi
poikansa _Edmund Rautakylki_, urhollimen ja ylevä ruhtinas. Viisi
kertaa piiritti Knut turhaan Lontoota ja yhtenä vuonna (1016) oli viisi
taistelua, eikä Knut kuitenkaan päässyt sen pitemmälle. Jonkun ajan
kuluttua yhtyivät molemmat kuninkaat neuvottelemaan ja sopivat jakamaan
valtakunnan siten, että pohjoiset seudut sai Knut, mutta eteläiset ynnä
Lontoon kaupungin Edmund; ja viimein he ystävyyden merkiksi vaihtoivat
aseensa ja varuksensa.

Kohta sen jälkeen Edmundin surmasi oma väkensä ja Knut silloin anasti
hänenkin alueensa ja kruunautti itsensä Englannin kuninkaaksi. Veljensä
ja kanssahallitsijansa kuoltua oli hän yksinään päässyt myöskin Tanskan
kuninkaaksi.

Englannissa hallitsi Knut voimakkaasti ja oikeuden mukaan. Hän turvasi
maan rannikot skandinavialaisten retkiltä, jotka alussa koettivat
niitä hävitellä kuten ennenkin. Kerran valloitti hän kokonaisen
merirosvolaivaston ja hirtätti kolmekymmentä sen päällikköä.
Valtakunnan sisällä piti hän yllä rauhaa, järjestystä ja oikeutta; hän
kohteli englantilaisia ja tanskalaisia yhtäläisesti ja koetti kaikin
tavoin lievittää heidän keskinäistä vihaansa. Itse hän nai Ethelredin
lesken, sovittaakseen vanhan kuningassuvun suosijoita. Ollen viisas
lainsäätäjä ja ankara lainkäyttäjä saavutti Knut myöskin hyvin
ansaittua kunnioitusta. Mitä pohjolan miehet olivat hävittäneet,
rakennettiin uudestaan ja heidän ryöstelemisensä kasvattama kurjuus
alkoi lievitä. Englanti oli tähän aikaan ainoa Europan valtakunta, joka
sai nauttia lakkaamatonta rauhaa.

Uuden valtakuntansa valloittamisen ja järjestämisen jälkeen oleskeli
Knut vuoden Tanskassa, pani siellä toimeen vakavamman, ulkomaiseen
malliin järjestetyn hallituksen sekä sääsi uusia tai uudisti entisiä
hyödyllisiä lakia yleisen turvallisuuden ja hyvän järjestyksen
ylläpitämiseksi, ainakin kuninkaan välittömässä läheisyydessä. Ne
asetukset (vitherlag-oikeus) olivat tosin lähimmiten aiotut kuninkaan
seurueelle (hird), mutta levisivät kuitenkin laveammin käytäntöön.
Hänen sanotaan silloin voittaneen myöskin erään vendiläisheimon ja
valloittaneen kuuluisan Jomsborgin.

Silloisen käsityksen mukaan oli Knut kaikessa käytöksessään hurskas,
kristillinen kuningas. Hän osoitti papeille suurta kunnioitusta,
katsoi, että kymmenykset heille säännöllisesti maksettiin ja korjautti
kaikki ne kirkot, jotka olivat edellisten sotain aikana kärsineet
vahinkoa. Valloitussodan aikaisiin taistelupaikkoihin rakennutti hän
luostareja ja rukoushuoneita sekä määräsi niissä pidettäväksi
sielumessuja kaatuneiden tanskalaisten ja englantilaisten puolesta.
Hippakuntain perustamisella ja kirkkojen rakennuttamisella levitti hän
kristinuskoa myöskin kotivaltakuntaansa Tanskaan.

Vuonna 1026 teki Knut pyhiinvaelluksen Roomaan. Hän vaelsi
Flanderin, Ranskan ja Italian kautta, kaikkialla tehden ankaroita
katumusharjoituksia ja anteliaasti jaellen lahjoja kirkoille.
Roomassa hän osoitti hurskasta nöyryyttä pyhälle isälle ja teki
apostoli Pietarin haudalla lupauksen noudattaa edelleenkin
Jumalanpelkoa ja rakentaa majatalon tanskalaisille ja englantilaisille
pyhiinvaeltajille. Hän oli siellä myöskin läsnä keisari Konrad II:sen
kruunauksessa, joka silloin luovutti tanskalaiskuninkaalle Slienin ja
Eiderin välisen maan eli osan nykyisestä Slesvigistä.

"Knut mahtavaksi" häntä aikalaisensa sanoivat. Itse hän elämänsä
ehtoolla nöyrästi kumartui mahtavamman eteen. Kerran sanotaan
hovimiesten ylistelleen hänen suuruuttansa ja vakuuttaneen kaiken
olevan hänelle alammaisena. Silloin kuningas ajoi heidän kanssansa
vaunuilla meren rantaan juuri vähää ennen kuin vuoksi-aika alkoi. Veden
noustessa lausui hän: "Maa, jolla tässä istun, on minun, ja sinä,
vuoksi, olet minun herruuteni alainen; minä kiellän sinua nousemasta
korkeammalle ja kastelemasta hallitsijasi jalkoja." Mutta vuoksi nousi
nousemistaan ja huuhteli viimein kuninkaankin jalkoja. Silloin nousi
Knut vanhus ja sanoi hovimiehilleen: "Katsokaas, ainoastaan yksi on
suuri, hän, jonka käskyä maa, tuuli ja meri tottelevat."


Robert Guiskard.

Normannilainen ylimys Tankred Hautevillelainen sanoi kerran
kahdelletoista reippaalle pojalleen: "Minulta ei jää mitään perintöä,
joka riittäisi teille kaikille; menkää siis ulos maailmaan; sieltä
kyllä saatte tavaraa ja valtaa." Kymmenen poikaa silloin läksikin
Etelä-Italiaan. _Robert_, jota sanottiin _Guiskardiksi_
(viisaaksi), oli ijältään veljeksistä kuudes, mutta viisaudeltaan ja
sankarillisuudeltaan ensimmäinen. Pitkän vartalonsa ja voimakkaan,
käskevän äänensä tähden oli hänellä jo ulkomuodossaankin jotain
hallitsijan omaista. Vaalea tukka ilmasi hänen olevan sukuisin
pohjolasta, mutta tulisista silmistä välkkyi etelämaalaisen sielu.
Sotilaselämän tehtäviin oli hän niin tottunut, että hän taistelussa
saattoi yht'aikaa käyttää oikealla kädellä miekkaa ja vasemmalla
keihästä. Päästäkseen tarkoitusten perille, joita hehkuva kunnianhimo
asetteli hänen eteensä, hän ei kammonnut huonojenkaan keinojen
käyttämistä. Hän oli ahnas kokoomaan saalista, mutta myöskin antelias
sitä jakaessaan.

Aikaisin alkoivat normannilaiset suunnata retkiänsä Italiaan.
Kristinusko antoi heidän seikkailunhalulleen hurskauden vivahdusta;
niinkuin he muinoin kävivät pitkillä viikingiretkillä, alkoivat he nyt
seikkailunhaluisina pyhiinvaeltajoina retkeillä kaukaisiin maihin. Sitä
varten he ensinnä tulivat Italiaan. Siellä he yhtyivät toisiansa
puolustamaan ja muita pyhiinvaeltajia suojelemaan rosvoilta. Varsinkin
sarasenilaiset, kuten muhamettilaisia nimitettiin, saivat tutustua
sotaisten pyhiinvaeltajain miekkaan. Neapolin herttuan anteliaisuudesta
saivat he (1026) Aversa-linnan lahjaksi. Tähän aikaan tulivat Tankredin
vanhemmat pojat ja valloittivat Salernon ruhtinaalle Amalfin, joka jo
silloin oli kuuluisa kauppakaupunki, sekä antautuivat sitte
kreikkalaisen keisarin sotapalvelukseen, joka koetti valloittaa
Sisiliaa arabialaisilta. Mutta kohta he käänsivät aseensa itse
kreikkalaisia vastaan, joita he halveksivat pelkurimaisuuden, ja
vihasivat uskottomuuden tähden. He saivat pian valloitetuksi Apulian,
josta sitte tekivät ryöstöretkiä joka taholle. Silloin saapuivat
myöskin toiset veljekset Robertin johdolla.

Paavi _Leo IX_ läksi kokoon haalitun joukon kanssa anastajia
vastaan. Normannilaiset, kuultuaan pyhän isän olevan tulossa,
laittoivat hänen luoksensa lähettiläitä, jotka nöyrästi lankesivat
polvilleen hänen eteensä. Ylpeästi vaati paavi normannilaisia lähtemään
pois Italiasta, jos henkensä oli heille rakas. Mutta ennemmin kuin
paeta tahtoivat he kunniallisesti kuolla. He siis toivottomuudessaan
syöksyivät paavin sekalaista sotaväkeä vastaan ja saavuttivat
täydellisen voiton, ottivatpa paavin itsensäkin vangiksi. Siinä
taistelussa osoitti varsin Robert urhollisuutta ja suurta taitoa. Mutta
hurskaat voittajat lankesivat polvilleen paavin jalkain juureen ja
pyysivät anteeksi syntistä voittoansa sekä sitoutuivat ottamaan Apulian
ja Kalabrian lääniksi paavilta.

_Apulian ja Kalabrian herttuan_ nimellä ryhtyi Robert (1057)
hallitsemaan uutta valtakuntaansa ja laajensi sitä pohjoiseen päin,
perustaen siten normannilaisvaltion, josta myöhemmin kehittyi Neapolin
kuningaskunta. Hänen veljensä Roger sill'aikaa valloitti arabialaisilta
Sisilian. Mutta Robertin mielessä syntyi vielä rohkeampia ajatuksia;
hän alkoi sodan kreikkalaista keisarikuntaa vastaan muka auttaakseen
erästä vallantavoittelijaa, mutta oikeastaan anastaakseen itse koko sen
valtakunnan. Häntä seurasi puolisonsa taistellen hänen sivullaan ja
poikansa edellisestä aviosta _Bohemund_. Valloitettuaan Durazzon
etenivät normannilaiset Tessalonikaan, ja Konstantinopoli jo vapisi
heidän tulostansa, vaan silloin saapui sanoma Saksan keisarin Henrik
IV:nen voitollisesta taistelusta paavi Gregorius VII:ttä vastaan ja
normannilaiset läksivät auttamaan paavia. Kohta sen jälkeen läksi
Robert uudestaan kreikkalaista valtakuntaa vastaan ja taisteli
silloinkin hyvällä menestyksellä, mutta kuoli Kefalonia-saaressa (1085)
paraikaa mietiskellessään uusia laajoja valloituksia.


Ryssäin valtakunta Venäjällä.

_Rurik perustaa Venäjän valtakunnan_. Samaan aikaan kuin
skandinavialaiset viikingit kulkivat Länsi-Europan rannikoilla
hävittämässä, eivät he myöskään säästäneet niitä itäisiä maita, jotka
Itämeren toisella puolella olivat suomalaisten ja slaavilaisten
hallussa. Niinpä nämä retkeilijät, joita näillä seuduilla ruvettiin
sanomaan _varjageiksi_, kävivät Dyna-joen suussa sekä Virossa,
Suomessa ja Karjalankin rannikoilla, ja muutamiin paikkoihin näkyy jo
silloin yksityisiä joukkoja pysyväisesti asettuneen. Pian alkoivat he
tunkeutua syvemmälle sydänmaihin. Vuonna 839 paikoilla oli eräs
varjagilainen merikuningas laittanut lähettiläitä Konstantinopoliin
saakka: mutta koska matka mannermaan halki Itämeren ja Mustanmeren
välillä oli vaarallinen ja vaivaloinen, pyysivät lähettiläät palata
frankien maan kautta ja saivat Kreikan keisarilta suosituskirjeen
Ludvig Hurskaalle. Tämä tarkemmin tutki heidän sukuperäänsä, koska
arveli niiden olevan vakoojia. Näin nyt havaittiin, että he olivat
svealaisia Ruotsista ja että nimittivät omaa kansaansa _Roos_.
Tämä nimi on nähtävästi sama kuin suomenkielinen _Ruotsi_-sana;
mutta alkuansa se lienee kuulunut ainoastaan johonkuhun svealaisten
osakuntaan, ja vielä meidän aikoina nimitettiin Uplannin rannikkoa
erittäin _Rooslageniksi_, se on _Roos-kunnaksi_.

Vuonna 859 oli näitä Ruotsin retkeilijöitä tullut Laatokan ja
Ilmajärven tienoille ja laskenut sen paikkakunnan slaavilaiset ja
suomalaiset veron alaisiksi; mutta kolmen vuoden perästä heidät
ajettiin takaisin meren yli. Vapautuneet asukkaat eivät kuitenkaan
osanneet itseänsä hallita; heidän välillensä syttyi riitaa ja
eripuraisuutta, ja viimein he päättivät hakea itsellensä hallitsijoita
samoista merentakaisista varjageista eli skandinavialaisista. Sen
tähden he vuonna 862 lähettivät Rooskansalle tämmöisen sanan: "Maamme
on avara ja hedelmällinen, mutta järjestystä puuttuu; tulkaatte meitä
hallitsemaan!" Tämän kutsumuksen mukaan tuli kolme veljestä
seuralaisinensa ja jakoi vallan keskenänsä. Vanhin heistä,
_Rurik_, asettui Laatokan etelärannalle ja rakensi Laatokan
linnan; mutta _Sineus_ hallitsi Valgetjärvellä ja _Truvor_
Peiposjärven seuduilla. Kahden vuodan kuluessa kuolivat sekä Sineus
että Truvor, ja Rurik jäi yksin hallitsemaan. Hän tuli Ilmajärvelle ja
rakensi Velhojoen niskaan uuden kaupungin, nimeltä _Nougorod_ eli
_Holmgard_, josta hän hallitsi läheisiä heimokuntia. Tämä oli
Venäjän vallan alku. Siihen kuuluivat slaavilaiset slovenit
Ilmajärvellä ja krivitsit Polotskissa, sekä suomalaiset vessit
Valgetjärvellä, merit Rostovissa ja muromit Okan varrella. Mutta
vallitsevana soturisäätynä oli siinä Rurikin omat kansalaiset,
varjagit, ja heidänpä nimensä _Roos_ eli _Rus_ tuli sitte
pysymään valtakunnan nimenä, vaikka slaavilainen kansallisuus
vähitellen pääsi voitolle. Nuo alkuperäiset "Ryssät" siis eivät olleet
venäläisiä, vaan ruotsalaisia, ja skandinavialaisten tunnetulla tavalla
he nyt retkeilivät yhä edemmäksi. Kaksi varjagi-päällikköä,
_Askold_ ja _Dir_, valloittivat Kiovan.

Rurik kuoli 879 ja hänen nelivuotisen poikansa _Igorin_ sijassa
tarttui hänen sukulaisensa _Oleg_ hallitukseen. Vuonna 907 hän
kokosi suuren sotajoukon varjageja, suomalaisia ja slaaveja ja läksi
Kreikan keisarin pääkaupunkia hätyyttämään. Keisari pyysi rauhaa (911)
ja myönsi Olegille runsaita lahjoja. Vähän aikaa sen jälkeen sai Oleg
surmansa. Nyt Igor itse tarttui hallitukseen. Hän oli sotainen varjagi
niinkuin Olegikin ja oli nainut kauniin varjagilaisen tytön
_Olgan_. Lisäksi tulleita viikingejä apunansa teki Igor sotaretkiä
sekä kaakkoon päin aina Kaspianmeren rannoille asti että uudestaan
Konstantinopolia vastaan. Kreikkalainen tuli hävitti hänen laivastonsa.
Igorin jouduttua murhatuksi hoiti Olga alaikäisen poikansa
_Sviatoslavin_ puolesta hallitusta viisaasti aina kuolemaansa
(969) asti.

Olga on tullut etenkin mainioksi siitä, että hän vuonna 955 kävi
Konstantinopolissa ja siellä otti kasteen. Vaan Sviatoslavin hurjaan
mieleen ei pystynyt kristinuskon lempeys; kun äiti häntä kääntymään
kehoitti, antoi hän vastauksen: "seuralaiseni minua nauraisivat!"
Tämän nuoren urhon koko elämä oli yhtämittainen sotaretki
kaukaisilla aloilla. Hän hävitteli Volgan varrella _bulgarien_ ja
_katsarien_ maata ja pakotti nämä kansat veroa maksamaan. Sitte
hän kääntyi _Tonavan bulgareja_ vastaan ja valloitti koko heidän
maansa. Mutta pian hän riitautui Kreikan keisarin kanssa. Tällä kertaa
sattui keisarina olemaan urhollinen mies, _Johannes Teimiskes_,
joka toi aasialaiset legioninsa pohjan barbaareja vastaan. Sviatoslavin
täytyi peräytyä 971. Mutta keisari seurasi hänen jälkiänsä Tonavalle
saakka ja pakotti hänet rauhaan. Kun Sviatoslav tästä palasi Venäjälle,
karkasivat patsinakit hänen päällensä Dnieperin keskipalkoilla ja
surmasivat hänet 972. Näin loppui tämä riehuva retkeilijä. Hänen
pääkallostansa teetti patsinakien ruhtinas itsellensä juomamaljan.

_Vladimir Suuri ja kristinusko_. Sviatoslavilta oli jäänyt kolme
poikaa Jaropolk, Oleg ja Vladimir, joiden välille hän oli määrännyt
valtakunnan jaettavaksi. Mutta neljän vuoden perästä syttyi sota
veljesten välille, ja Oleg sai loppunsa. Tämän kuultuansa, Vladimir
pelkäsi samaa kohtaloa ja lähti Nougorodista pakoon, kulkien
laivoillansa Nevajoen kautta meren yli Ruotsiin, varjagien vanhaan
emämaahan. Siellä hän kokosi sotaisia varjageja ja palasi Nougorodiin;
lähtipä sitte Jaropolkia vastaan ja surmautti veljensä 980. Näin pääsi
Vladimir yksin vallitsemaan. Mutta sitte hän hallitsi viisaasti ja
voimakkaasti 35 vuotta ja on erittäin tullut siitä mainioksi, että hän
käännätti venäläiset kristinuskoon, niin kuin kohta saamme nähdä.

Kun Vladimir ei enää tarvinnut varjagilaisia apujoukkojansa, joiden
ylpeys oli hänen alammaisillensa suureksi rasitukseksi, lähetti hän ne
Kreikan keisarin palvelukseen, pyytäen että keisari niitä ei enää
päästäisi takaisin Venäjälle. Tästä lähtein oli Kreikan keisareilla
tapana pitää skandinavialaisia sotureita henkivartioinansa; näitä
pohjan sotureita nimitettiin Konstantinopolissa varangeiksi ja heidän
aseensa oli kilven ohessa kaksiteräinen sotakirves oikealla olalla.
Moni ruhtinaskin Skandinaviasta tuli Konstantinopoliin rikkautta
ansaitsemaan; sitä kaupunkia skandinavialaiset nimittivät "Isoksi
kartanoksi" (_Miklagard_), mutta Venäjän vallan nimi oli heidän
kielessään _Gardariiki_.

Vladimir oli ensimmäinen Venäjän hallitsija, joka ei enää asettanut
valtaansa yksin muukalaisten varjagien nojaan, vaan koki yhdistää
valtakuntansa omat asukkaat varsinaiseksi kansakunnaksi. Rurikin aikana
oli vielä isoin osa uuden valtakunnan asukkaista ollut suomalaista
sukuperää; mutta sitte oli varjagiryssäin valta levinnyt enimmästi
etelään päin slaavien alalle, ja pääkaupungiksi oli tullut Kiova, joka
oli suomalaisista heimokunnista kaukana. Sen vuoksi oli nyt Venäjän
etevin väestö slaavilainen ja siitä kansasta oli Vladimir itsekin
äitinsä puolelta lähtenyt. Saadaksensa nämä heimokunnat paremmin yhteen
sulatetuki, hän viimein päätti hävittää pakanuuden ja käännyttää kaikki
alammaisensa kristinuskoon. Tarina juttelee, että silloin myöskin
muhamettilaiset ja juutalaiset, joilla oli tunnustajia Volgan kansojen
tykönä Bulgariassa ja katsarien maassa, koettivat häntä puoleensa
houkutella. Juutalaisille hän heti vastasi, että nähtävästi Jumala
heidät oli hyljännyt, koska olivat pois ajetut omasta maastaan. Sitä
vastoin Islamin ihanat Hourit olisivat häntä vietelleet Muhammedin
uskoon; sillä Vladimirin irstaisuus oli rajaton. Mutta hän kun sai
kuulla, että viininjuonti oli Koraanissa kielletty, hän arveli: "viini
on venäläisten ihastus; viinittä emme tule toimeen." Paavista hän ei
myöskään tahtonut mitään tietää; mutta kreikkalaisen uskokunnan
loistava kirkonmeno häntä suuresti miellytti. Nyt Vladimir kokosi
suuren sotajoukon, jolla lähti etelään ja valloitti kreikkalaisilta
Kersonin kaupungin Krimin niemellä. Tästä hän lähetti Konstantinopoliin
sanan, vaatien keisarin sisarta Annaa puolisoksensa. Siihen
suostuttiinkin sillä ehdolla että ruhtinas itse kääntyisi
kristinuskoon. Silloin Vladimir otti kasteen Kersonissa 988, ja moni
ylimys eli "bojari" seurasi hänen esimerkkiään. Prinsessa Anna lähti
puolisonsa kanssa Kiovaan, ja häntä seurasi joukko kreikkalaisia
pappeja, tuoden muassaan pyhäin kuvia ja pyhiä jäännöksiä.

Kiovaan tultuansa Vladimir heitätti epäjumala Perunin kuvan Dnieperiin
ja käski kansan seuraavana päivänä kokoutua kastettavaksi. Silloin joki
täyttyi kuuliaisista alammaisista, ja papit kulkivat lautoilla
lukemassa kasterukoukset joukkojen yli. Mutta rannalla makasi Vladimir
polvillansa, kiittäen Jumalaa. Sitte rakennettiin Perunin temppelin
sijaan metropoliittakirkko, ja kristinusko levitettiin yli koko
valtakunnan. Kirkonmenoissa ruvettiin käyttämään slovenilaista
piplian-käännöstä ja kirjoitustapaa, jonka kaksi tessalonikalaista
munkkia, veljekset Kyrillos ja Metodios, olivat edellisen vuosisadan
keskipaikoilla tehneet Moravian seurakunnalle.

Vladimirin kuoltua 1015 syntyi eripuraisuutta hänen poikainsa välillä,
joista yksi, nimeltä Jaroslav, viimein sai yksinäisen vallan. Mutta
tämän jälkeen Venäjän valta hajosi pienempiin ruhtinaskuntiin ja vajosi
moneksi vuosisadaksi tylsään hermottomuuteen.



Ansgarius, Pohjan apostoli.

Ansgarius oli sukuansa frankilainen ja syntyi vuoden 801 paikoilla.
Hänen äitinsä kuoli varhain, ja isä pani hänet kouluun lukemista
oppimaan, mutta poika oli taipuvainen leikkiin ja turhuuteen enemmän
kuin oppimiseen ja elämän parannukseen. Silloin jutellaan hänen kerran
nähneen unta, että hän seisoi eräässä paikassa, joka oli täynnä lokaa
ja saastaisuutta. Lähellä sitä näkyi kaunis ja viheriä tie, jota käveli
komea vaimo, puettuna valkeihin, kiiltäviin vaatteihin, ja Ansgarius
luuli sen olevan neitsyt Marian. Hänen seurassansa oli paljo vaimoja,
jotka myös olivat valkeat ja loistavat, ja niiden joukossa oli
Ansgariuksen äitikin. Nähtyänsä hänet rupesi Ansgarius pyrkimään hänen
tykönsä, vaan ei voinut päästä irti loasta. Niin neitsyt Maria tuli
hänen tykönsä, sanoen: "Poikani, sinä tulisit mielelläs äitisi tykö.
Vaan jos tahdot tulla meidän seuraamme, pitää sinun pakeneman kaikkea
saastaisuutta ja sen sijaan harjoitteleman hyviä ja puhtaita tapoja;
sillä me vihaamme suuresti kaikkea turhuutta ja kelvottomuutta, eikä
se, jolla niistä on ilonsa, taida olla meidän kanssamme." Tämän unen
jälkeen muuttui Ansgarius paljon ja työskenteli ainoastaan vähäisissä
ja hyödyllisissä asioissa. Hän tuli nuorena munkiksi ja kouluttajaksi
Corbien luostarissa Pikardian maalla, ja kun tästä siihen aikaan
perustettiin uusi Corbeyn luostari Westfaliin, niin Ansgariuskin
siihen siirtyi. Pian hänelle tuli suuri maine puhtaan elämänsä ja
jumalisuutensa tähden, niin että kansa luuli hänen voivan kätten
päälle-panemisella parantaa tauteja. Silloin tapahtui v. 826, että eräs
tanskalainen kuningas Harald Klak otti kasteen Ingelheimissä ja pyysi
saarnaajia mukaansa Tanskaan. Keisari Ludvig Hurskas lähetti tähän
toimeen Ansgariuksen, joka nyt jonkun aikaa hyvällä menestyksellä
vaikutti Tanskassa, vaikka monet vaarat häntä siellä väijyivät.

Näihin aikoihin tuli lähettiläitä Upsalan kuninkaalta keisari Ludvigin
tykö. Nämä, pääasiansa toimitettuaan, mainitsivat, että moni Ruotsissa
tahtoisi kääntyä kristinuskoon ja että kuningas suosiolla ottaisi
vastaan pappeja, jotka sinne tahtoisivat tulla. Niin päätettiin
lähettää sinne muutamia hengellisiä miehiä; vaan ei yksikään uskaltanut
lähteä niin vaaralliselle matkalle paitsi Ansgarius ja yksi hänen
kanssaveljistänsä. Hän otti keisarilta lahjoja kuninkaalle ja läksi
matkalle Ruotsin lähettilästen kanssa. Mutta viikingit karkasivat
heidän laivansa päälle, ja ottivat pois heidän kalliit tavaransa, niin
että ainoastaan joku vähäinen osa heidän kirjoistansa heille säilyi.
Silloin toinen pappi olisi tahtonut palata takaisin, vaan Ansgarius
sanoi: "Minä annan ruumiini ja sieluni Jumalan haltuun, enkä ennen
palaa kuin olen saarnannut kristinoppia siinä maassa." He matkustivat
siis edelleen ja tulivat syksyllä 829 monen vaivan perästä järvien,
jokien, metsäin ja korpien poikki Mälarijärven rannalle, Birkan
kauppapaikkaan. Kuningas Björn otti suosiolla Ansgariuksen vastaan ja
salli hänen saarnata kristinuskoa kaupungissa. Nyt Ansgarius käänsi
monta ihmistä epäjumalien palveluksesta ja muiden joukossa
Hergeirinkin, joka oli kuninkaan korkein neuvonantaja ja Birkan
hallitusmies. Sepä Hergeir antoi kartanoonsa rakentaa kirkonkin,
ensimmäisen Ruotsiin. Puolentoista vuoden perästä palasi Ansgarius
Saksanmaalle. Keisari Ludvig perusti nyt Elben suuhun _Hampurin_
arkkihippakunnan, levittääksensä sieltä vielä enemmän kristinoppia
pohjoismaihin. Ansgarius, ehkä ainoastaan 30-vuotiasna, tuli sen
ensimmäiseksi arkkipiispaksi. Hän vihki sitte erään Gautbert-nimisen
munkin, jota myös Simoniksi kutsutaan, Birkan piispaksi, kehoittaen
häntä varovaisuudella kohtelemaan kansaa eikä pyytämään heidän
omaisuuttansa, vaan paremmin, niinkuin Ansgariuskin omalla työllänsä
hankkimaan elatuksensa ja olemaan kansalle esikuvana puhtaassa ja
pyhässä elämässä. Mutta piispa Simon tuli pian niin vihatuksi, että
pakanat karkasivat hänen päällensä, tappoivat hänen apumiehensä ja
ajoivat hänet itsensä pois valtakunnasta. Niin Ruotsinmaalta taas
puuttui saarnaajia, ja silloin kristinoppi laiminlyötiin. Hergeir pysyi
kuitenkin lujana uskossansa.

Sillä välin vaikutti Ansgarius ahkerasti uudessa hippakunnassaan,
perusti koulun ja kirjaston Hampuriin, lunasti vankeja ja orjia ja
voitti monta sielua. Mutta v. 845 karkasivat viikingit Hampuriin ja
hävittivät sen perin juurin, niin että Ansgariuksen täytyi kauan aikaa
kulkea kodittomana, kunnes vihdoin löysi turvapaikan Bremenistä, johon
nyt hänen piispanistuimensa muutettiin. Eräs Juutinmaan kuningas Erik
oli tähän aikaan alkanut kääntyä kristinuskon puolelle, niin että
Ansgarius sai luvan rakentaa kirkon Slesvigin kauppapaikkaan, ja tämä
oli ensimmäinen kirkko Tanskassa. Myöhemmin sai hän perustaa toisenkin
kirkon Ribeen, johon papiksi pantiin Ansgariuksen ystävä ja opetuslapsi
_Rimbert_.

Ruotsissa oli kristinusko jo hävinnyt, eikä kukaan uskaltanut sinne
lähteä uudestaan saarnaamaan. Silloin päätti vihdoin Ansgarius
uudelleen lähteä Birkaan v. 853 paikoilla. Vähäistä ennen hänen
tuloansa oli siellä pidetty suuret keräjät. Muutama mies oli astunut
esille ja sanonut kohdanneensa kaikki vanhat jumalat. He olivat muka
lähettäneet kuninkaalle ja kansalle tämän tervehdyksen: "Me olemme
kauan rakkaudesta teitä kohtaan ja teidän palveluksenne ja uhrinne
tähden, antaneet teille rauhaa ja monta hyvää vuotta. Nyt vähenee
teidän intonne meidän palveluksessa ja te palvelette vierasta jumalaa
enemmän kuin meitä. Teidän on siitä luopuminen, jos tahdotte saada
takaisin suosiomme. Jos välttämättömästi tahdotte enemmän jumalia, niin
me otamme seuraamme teidän entisen kuninkaanne Erikin, että hänestä
tulee teille uusi jumala." Tästä kiivastuivat pakanat suuresti, ja uusi
epäjumalan huone rakennettiin kuningas Erikille. Heti sen jälkeen tuli
Ansgarius. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä kohta palajamaan pois,
välttääksensä pakanain vainoa; mutta Ansgarius ei suinkaan tahtonut
paeta, vaan sanoi olevansa valmis kärsimään vaivoja ja kuolemankin
Kristuksen tähden. Sen aikainen kuningas, jonka nimi oli Olavi, otti
hänet suosiolla vastaan; ei hän kuitenkaan uskaltanut omin luvin antaa
Ansgariuksen saarnata Birkassa, vaan tahtoi ensinnä kuulustaa kansan
mieltä yleisissä keräjissä. Siellä nostivat nyt pakanat keräjillä
suuren pauhun ja huudon tuota uutta oppia vastaan; mutta kun
ensimmäinen jyry oli vähän hiljennyt, nousi eräs vanha mies ja puhui
näin: "Kuulkaat minua kaikki sekä kuninkaat että kansa. Täällä on monta
joukossamme, jotka usein veden ja muissa vaaroissa ovat saaneet kokea,
kuinka voimallinen se uusi jumala on auttamaan niitä, jotka häntä
avuksensa huutavat. Sentähden ovatkin muutamat menneet Dorstadiin asti,
antamaan ristiä ja kastaa itsensä; ja ovat he semmoisilla matkoilla
saaneet kärsiä viikingien väijymisiä sekä muita vaaroja. Miks'emme
suosiolla vastaan ottaisi täällä kotona, mitä niin suurten vaarojen
takaa olemme etsineet vieraistakin maista?" Nämät sanat liikuttivat
kansaa, ja annettiin siis Ansgariukselle lupa saarnata kristinoppia
Ruotsissa. Hän sai nyt monta kääntymään, rakensi kirkon Birkaan,
holhosi köyhiä ja orpolapsia ja lunasti vankeja. Jonkun ajan perästä
palasi hän Tanskaan ja Bremeniin, ja nyt tuli kristinoppi kovin laimin
lyödyksi Ruotsissa, kun ei yksikään saarnaaja uskaltanut sinne lähteä.
Piispanistuimeltaan koetti Ansgarius yhä edistää lähetyssaarnaajain
työtä pohjoismaissa. Mutta pakanuus oli liian syvälle juurtunut
skandinavialaisten koko ajatustapaan, että rakkauden saarna niin pian
olisi heihin vaikuttanut. Sen vuoksi tapahtuikin, että kun Ansgarius v.
865 helmik. 3 p. kuoli Bremenissä, hänen istutuksensa sekä Tanskassa
että olletikin Ruotsissa joutui kovin häviölle.

Ansgariuksen luonteesta on hänen elämänsä kertoja Rimbert antanut
kauniin kuvan. Ansgarius oli sen ajan tapaan sangen jumalinen mies.
Hänellä oli aina rahakukkaro vyöllänsä, saattaaksensa heti auttaa
köyhiä. Hän paastosi usein ja pesi köyhäin jalkoja Vapahtajan tavalla.
Kurittaaksensa ruumistansa, piti hän karvapaitaa aina lähinnä ihoansa
eikä syönyt muuta kuin leipää ja vettä, niitäkin määrän jälkeen. Hän
oli sangen harras pohjoisten kansain kääntämisessä eikä säästänyt
itseänsä eikä omaisuuttansa. Kuoleman jälkeen julisti hänet paavi
pyhäksi; häntä palveltiin pohjoismaiden suojeluspyhänä ja hänen
luitansa säilytettiin pyhinä jäännöksinä.



Saksilaiset keisarit.

Karolingisuvun sammuttua tuli frankilainen _Konrad I_ Saksan
hallitsijaksi. Se oli onneton aika. Unkarilaiset, suomensukuinen kansa,
oli asettunut avarilaisten entiselle alueelle ja teki nyt tuhoavia
hävitysretkiä; vendiläiset hätyyttivät valtakuntaa pohjoisesta päin, ja
valtakunnan sisällä täytyi Konradin lakkaamatta taistella itsevaltaisia
herttuoita vastaan. Hän kulutti koko hallitusaikansa taisteluissa ja
vastuksissa, mutta sai itse siitä hyvin vähän hedelmiä.


Henrik I (919-936).

Uppiniskaisista herttuoista, joita vastaan Konradin täytyi taistella,
oli varsinkin Saksin herttuan Oton poika ja seuraaja _Henrik_
hyvin kiusallinen vastustaja. Nuori Henrik oli jo osoittanut sekä
itsenäisyyttä ja vallanhimoa että myöskin urhollisuutta, reippautta ja
viisautta. Konrad kuolinvuoteellansa kutsui luokseen veljensä
Eberhardin ja kehoitti häntä valituttamaan juuri Henrikkiä valtakunnan
päämieheksi. Kuoleva kuningas siten osoitti ylevää jaloutta, kun hän
valtakunnan edun tähden unhotti oman vihollisuutensa.

Eberhardin saapuessa tapaamaan saksilaisten mahtavaa herttuaa ja
pyytämään häntä ryhtymään valtakunnan hallitukseen oli Henrik, kuten
myöhempi tarina kertoo, paraillaan metsällä linnustamassa; sentähden
on hänellä historiassa kauan ollut nimi _Henrik Linnustaja_.
Valtakunnan-kokouksessa ruhtinaat ja ylimykset valitsivat Eberhardin
neuvosta hänet kuninkaaksi ja kansa hänet myöskin siksi tunnusti.

Viisaasti ja voimakkaasti uudisti Henrik järjestyksen valtakunnassa ja
yhdisti siihen Lotringin sekä ryhtyi sitte sotaan peljättäviä
unkarilaisia vastaan. Kohtapa hän kuitenkin huomasi tarvittavan
pitempiä valmistuksia, jos tahdottiin onnellisesti ja ainiaaksi
vapauttaa valtakuntaa näistä vihollisista. Sen tähden hän teki heidän
kanssansa yhdeksäksi vuodeksi aselevon ja sitoutui sill'aikaa maksamaan
unkarilaisille vuotuista veroa.

Aselevon tuottamana rauha-aikana rakennutteli Henrik Saksiin lujia
linnoja, joiden muurit voisivat suojella piiritystaitoon tottumattomain
unkarilaisten hyökkäyksiltä. Siten tuli moni vanhempi kaupunki
linnoitetuksi ja uusiakin perustettiin. Edistääkseen asettumista
kaupunkeihin antoi Henrik, kuten sanotaan, niiden asujamille monta
etuoikeutta ja määräsi, että maaorjain, jotka asettuivat kaupunkeihin,
pitää pääsemän vapaiksi. Syystä kyllä voidaan siis Henrikkiä sanoa
_kaupunginrakentajaksi_.

Paranteli hän myöskin sotalaitosta ja koetti varsinkin kehittää
saksilaisten keskuudessa ratsupalvelusta, saattaakseen siten paremmin
sotia ratsastavia unkarilaisia vastaan.

Kun sitte yhdeksän vuoden kuluttua unkarilaisten lähettiläät saapuivat
taaskin kantamaan veroa, sanotaan Henrikin heille kullan sijasta
antaneen rupisen koiran. Uhkaillen poistuivat lähettiläät ja kertoivat
kotimaahansa palattuaan tuon häväistyksen. Kohta sotatulet kutsuivat
unkarilaisten saaliinhimoisia joukkoja kokoutumaan kostoretkelle
Pohjois-Saksaa vastaan. Palavat talot ja kylät pian levittivät tietoa
heidän hyökkäyksestänsä.

Henrik läksi saksilaistensa kanssa ratkasevaan taisteluun hirvittävää
vihollista vastaan. Syntinsä tunnustaen ja pyhää ehtoollista nauttien
valmistautui hänen kansansa kuolemaan, jos siksi tulisi, ja asettui
sitte taistelujärjestykseen; itse Henrik asettui etupäähän ja hänen
edellänsä kannettiin ylienkeli Mikaelin sotalippua. Ensin lähetettiin
Tyringin nostoväki ärsyttämään vihollista taisteluun ja teeskennellyllä
paolla houkuttelemaan, heitä päävoiman luo. Rajusti silloin ratsujoukot
syöksyivät vastakkain. Tyringiläiset viimein peräytyivät; mutta heitä
seuraavat unkarilaiset, nähdessään saksalaisen pääjoukon tiheät rivit,
tulivat levottomiksi ja läksivät lyhyen taistelun jälkeen pakoon. Koko
kahdeksan päivää ajettiin heitä takaa. Heidän leiristään saivat
voittajat runsaan saaliin ja vapauttivat paljon saksalaisia vankeja.
Henrik kumartui viimein koko sotaväkensä kanssa polvilleen kiittämään
Jumalaa voitosta.

Kolmen vuoden kuluttua kohtasi Henrikkiä halvaus. Käsittäen sen
kuoleman enteeksi tahtoi hän aikanaan toimittaa talonsa ja kutsui
sentähden Erfurtiin valtakunnan-kokouksen, jossa neuvoteltiin hänen
poikansa Oton vallanperimisestä. Kohta sen jälkeen uusi halvauksen
kohtaus lopettikin hänen elämänsä.


Otto Suuri (936-973)

Henrikin kuoltua pidettiin valtakunnan-kokous Aachenissa, jossa
herttuat ja muut ylimykset tunnustivat Oton kuninkaaksensa sekä
astuivat sitte hänen kanssansa tuomiokirkkoon, jossa papit ja kansa
olivat koossa. Mainzin arkkipiispa täydessä virkapuvussaan talutti Oton
keskelle kirkkoa ja näytti häntä kokoutuneelle kansalle sekä sitoi
hänen vyöllensä Kaarle Suuren miekan, puki hänelle ylle kuninkaan
manttelin, antoi käteen valtikan ja voiteli hänet pyhällä öljyllä.
Kölnin arkkipiispan avulla hän viimein laski kruunun Oton päähän ja
talutti kuninkaan valtaistuimelle, josta hän näkyi kansalle
majesteettiuden koko loistossa. Se oli merkillinen paikka, jossa kaikki
tämä tapahtui, sillä hautaholvissa lattian alla istui kultaisella
valtaistuimella Kaarle Suuren maalliset jäännökset.

Menestyen taisteli Otto slaavilaisia heimoja vastaan, koettaen heitä
kukistaa ja kääntää kristinuskoon. Böömi pakotettiin antautumaan
valtakunnan alammaisuuteen ja maksamaan veroa.

Italiassa eli tähän aikaan kovasydämminen ja vallanhimoinen mies,
Ivrean rajakreivi _Berengar_. Hänen sanottiin myrkyttäneen Italian
nuoren kuninkaan Lotarin sekä sitte ottaneen vangiksi hänen leskensä,
kauniin _Adelheidin_, aikoen häntä naittaa pojallensa. Adelheid
inholla torjui tuon yrityksen ja aikoi paeta Saksanmaalle, mutta hänet
saatiin uudestaan kiinni; Berengarin hävytön puoliso silloin kaatoi
hänet tukasta vetäen maahan ja astui hänen päällensä. Kaunis ruhtinatar
sitte suljettiin Garda-järven rannalle etäisen linnan torniin. Hurskas
pappi Martin, ruhtinattaren suvun ystävä, teki salaa reiän tornin
muuriin ja kaivoi maanalaisen käytävän, vapautti sitä tietä
ruhtinattaren ja vei hänet veneellä järven yli. Monenlaisten vaarojen
ja seikkailujen kautta jatkettiin pakoa. Adelheidin täytyi vainoojiansa
piileskellä ruisvainioissa ja elää kalalla, jota eräs sääliväinen
kalastaja toi. Viimein hän saapui Kanossa-linnaan, joka seisoi veden
ympäröimällä kalliolla. Linnan herra, rajakreivi Azzo, otti
ruhtinattaren suojelukseensa, vaikka siten joutuikin sotaan Berengarin
kanssa. Adelheid oli kuullut paljon puhuttavan Otosta, pyysi nyt
häneltä apua sekä tarjosi hänelle kättänsä ja Italian kruunua. Otto
läksi (951) sotajoukon kanssa Alppein ylitsi, valloitti Berengarin
pääkaupungin Pavian ja vietti siellä hyvin komeasti häitä kauniin
Adelheidin kanssa.

Unkarilaiset hyökkäsivät taaskin Saksaan ja kerskasivat kopeasti, että
heidän hevosensa muka juovat kuiviksi kaikki Saksan joet. Suuri
sotajoukko, jossa kerrotaan olleen 100,000 miestä, tunkeutui Baijeriin
ja teki rynnäkön Lech-joen varrella olevaa Augsburgia vastaan.
Kaupungin asujamia rohkasi piispa _Udalrik_, astuskellen
pappispuvussaan keskellä nuolisadetta kehoittelemassa taistelijoita ja
taivuttamassa heitä yöllä korjaamaan muureihin tulleita vammoja; naiset
astuivat juhlasaatossa pitkin kaupunkia, rukoillen Jumalalta apua.

Jopa saapui kaupunkiin sanoma, että kuningas Otto oli tulossa
saksalaisen sotaväen kanssa. Unkarilaiset luopuivat uuden rynnäkön
aikeestaan ja peräytyivät jonkun matkaa pitkin Lech-joen oikeaa rantaa,
jota vastoin saksalaiset olivat vasemmalla rannalla. Otto antoi
sotaväkensä paastota ja valmistautui seuraavaksi päiväksi veriseen
taisteluun. Se oli 10 päivä elokuuta 955. Malttamattomina uittivat
unkarilaiset taistelun kiihkossaan hevosensa Lechin yli ja kahakoivat
pitkin koko saksalaisten rintamaa. Ensin he hurjasti parkuen syöksyivät
böömiläisiä vastaan, jotka joutuivatkin tappiolle, ja sitte
shwabilaisia vastaan, jotka myöskin alkoivat sekasorrossa väistyä.
Frankilaiset silloin urhollisen herttuansa _Konradin_ johdolla
syöksyivät taisteluun, ajoivat unkarilaiset takaisin ja vapauttivat
kaikki saksalaiset vangit. Jopa marssi myöskin Otto saksilaisinensa
esiin. Kiivas oli taistelu, mutta viimein hajoitettiin unkarilaiset
ja he paeten syöksyivät Lechiin, joka kohta huuhteli joukottain
hukkuvien ruumiita. Taistelukentältä pakoon päässeet saivat surmansa
kiukustuneiden baierilaisten käden kautta. Suuresta unkarilaisjoukosta
sanotaan ainoastaan seitsemän miestä palanneen kotimaahansa, heiltäkin
nenät ja korvat pois leikattuina. Tämän hirmuisen tappion jälkeen
unkarilaiset eivät enää häirinneet Saksanmaata. Heidän puoleisellensa
rajalle perustettiin Itämarkki eli rajakreivikunta, josta alkoi ja
kehittyi myöhempi Itävalta.

Puolisonsa kuningatar Adelheidin kanssa teki Otto sitte komean retken
Italiaan. Hänen saapuessaan Roomaan se neuvoskunta, joka vieläkin sanoi
itseään senaatiksi, tuli hänelle vastaan "kultaportille". Pietarin
kirkon hopeaportin edessä teki Otto valan aina suojella Rooman kirkkoa.
Seuraavana päivänä paavi hänet voiteli _Rooman keisariksi_ (962)
ja pani hänen päähänsä kruunun suuren ihmisjoukon läsnä ollessa, joka
riemuhuudoilla tervehti häntä caesarein seuraajaksi.

Toisella Rooman matkalla vähän myöhemmin kruunautti keisari paavilla
myöskin nuoren poikansa Oton ja aikoi hänelle puolisoksi kreikkalaista
prinsessaa, Romanos II:sen tytärtä _Teofanoa_, toivoen siten
saavansa morsiuslahjaksi Apulian ja Kalabrian. Mutta silloinen keisari,
Teofanon isintimä Nikeforos, voimakas ja valtioviisas mies, ei
suostunut siihen ehdotukseen, vaan kohteli pahoin lähettiläitä. Sota,
jonka nyt Otto alkoi Ala-Italiassa, tuli kuitenkin kohta päätetyksi.
Nikeforos näet surmattiin ja hänen seuraajansa, haluten pysyä hyvässä
sovussa Saksan mahtavan keisarin kanssa, lähetti Teofanon Italiaan,
jossa hänet Roomassa juhlallisesti naitettiin prinssi Otolle. Vanha
keisari palasi sitte puolisoineen ja nuoren parikunnan kanssa
saksalaiseen linnaansa Quedlinburgiin. Hän eli ainoastaan yhden vuoden
poikansa häiden jälkeen, mutta sai sinä aikana nauttia urhotöistä
rikkaan vaikutuksensa ja vaivojensa hedelmiä. Kaarle Suuren kuolemasta
asti ei ollut kukaan hallitsija esiytynyt niin mahtavana kuin Otto I.


Otto II. Otto III. Henrik II.

Harvoin on historian lehdille voitu kirjoittaa hallitsijasukua, jonka
kaikki jäsenet olisivat olleet hyvät tai ainakin hyvää tarkoittavat
ruhtinaat. Saksilainen suku on kuitenkin sellainen. Vikoihin katsoen
ovat nämä keisarit aikakautensa lapsia, mutta heidän ansionsa ovat
kaikiksi ajoiksi sopivia esikuvia.

_Otto II_ oli luonnostaan tuntehikas sekä italialaisen äitinsä ja
kreikkalaisen puolisonsa vaikutuksen alainen; niinpä hän ei
viihtynytkään Saksanmaan erämaissa ja karkeiden soturitapain
keskellä, vaan halusi etelän kauniimpiin seutuihin ja hienostuneempaan
elämään. Kulutettuaan muutamia vuosia verisissä taisteluissa Saksan
uppiniskaisia herttuoita vastaan sekä tunkeuduttuaan sodassa Ranskaa
vastaan aina Pariisiin saakka läksi Otto siis kiireesti Italiaan, jonne
häntä sekä taipumus että kunnianhimo kutsuivat.

Uudistaen siellä Apulian ja Kalabrian vaatimukset, jotka maat muka
olivat Teofanon morsiuslahja, joutui hän sotaan kreikkalaista
keisarikuntaa vastaan. Tähän aikaan tuli joukottain sarasenilaisia
Sisiliasta Italian mannermaalle. Kreikkalainen keisari antautui
likeiseen liittoon näiden kanssa. Otto joutui nyt taisteluun noita
odottamattomia vihollisia vastaan sekä kärsi perinpohjaisen tappion
eräässä taistelussa Kalabriassa. Töin tuskin päästyään pakenemaan
taistelusta harhaili hän yksikseen meren rannalla, ollen joka hetki
vangiksi joutumisen vaarassa. Viimein hän huomasi laivan, vaan kohta
tunsi sen kreikkalaiseksi ja siis viholliseksi. Toivoen pysyvänsä
tuntemattomana ratsasti hän ulos mereen laivaa kohti ja pyysi päästä
siihen. Eräs laivamies tunsi hänet, mutta oli siksi jalomielinen,
ett'ei ilmaissut häntä. Otto taivutti kreikkalaiset purjehtimaan
erääsen rantakaupunkiin, sanoen siellä antavansa heille keisarin
aarteet. Muutamat hänen miehensä saivat sanan hänen tulostaan ja
läksivät rannalle ottamaan häntä vastaan. Laivan lähetessä rantaa
hyppäsi Otto rohkeasti mereen ja ui siihen paikkaan, jossa hänen
miehensä odottivat. Hän palasi Roomaan ja ankarasti kukisti erään
kapinan yrityksen. Mietiskellessään uusia sotia kreikkalaisia vastaan
kuoli hän 983.

Vainajan poika _Otto III_ oli silloin vasta kolmen vuoden ijässä.
Äidiltään Teofanolta ja isänsä äidiltä Adelheidilta, jotka hänen
alaikäisyytensä aikana hoitivat hallitusta, sai hän loistavan
kasvatuksen. Hovilaiset sanoivat häntä "ihmelapseksi" hänen aikaisin
kehittyneiden sielunlahjojensa ja tavattomain tietojensa tähden. Ollen
pehmeäluontoinen ja haaveksivainen ei hän sopinut raakaan
sotilaselämään, mutta rakasti opinnoita ja eli koko sielullaan
muinaisajan suurissa muistossa.

_Gerbert_, ihmelapsen opettaja, jonka Otto II kutsui hoviinsa,
seisoi kuin tiedon jättiläinen paljon korkeammalla pimeää
aikakauttansa. Espanjassa oli hän tutustunut morilaisten tieteelliseen
kirjallisuuteen ja suuri luonnonvoimain tajunta vaikutti, että
taikauskoinen ympäristönsä katsoi häntä velhoksi. Suuretieteellisiin
aineihin oli hän hyvin tutustunut ja hänen juuri sanotaan saattaneen
arabialaiset numerot käytäntöön Europassa. Muinaisklassillinen aika
muistoineen oli hänelle rakas ja muinaisista kirjailijoista olivat
hänelle hyvin tutut kaikki, kuin siihen aikaan oli saatavissa.

[Kuva: Gerbert.]

Heti hallitukseen päästyänsä läksi Otto Roomaan, jossa vanhan
tasavallan ajatus vielä kummitteli muutamain levottomassa mielessä. Hän
kruunautti siellä itsensä keisariksi, ja sen paavin kuoltua, joka hänet
kruunasi, korotti hän heti opettajansa ja ystävänsä Gerhertin hänen
seuraajakseen. Uusi paavi otti nimekseen Sylvester II ja teki keisarin
kanssa suunnitelmia suuriin uudistuksiin: hallitusistuin oli muutettava
Roomaan ja caesarein valtaistuin siellä uudistettava kaikessa
muinaisessa loistossaan. Mutta ennen kuin ne aikeet ehdittiin panna
toimeen, korjasi kuolema ensin oppineen paavin ja kohta sen jälkeen
(1002) myöskin nuoren, syvällisesti sivistyneen keisarin.

_Henrik II_, joka polveutui Otto I:sen veljestä oli viimeinen
saksilainen keisari. Hän on saanut puhtaasta elämästään ja suuresta
kunnioituksestaan kirkkoa kohtaan nimen _Pyhä_. Munkkilaitosta hän
niin suuresti ihaili, että aikoi hallituksensa lopulla itsekin ruveta
munkiksi. Hän otti polvillansa vastaan keisarinkruunun paavin käsistä.
Mutta saksalaisia herttuoita, lombardialaisia ylimyksiä ja Ala-Italian
kreikkalaisia vastaan piti hän hyvällä menestyksellä yllä keisarin
mahtivaltaa. Hänellä oli myöskin suuri vaikutusvalta piispain
asettamisessa, ja hän piti vaaria, että he täyttivät velvollisuutensa.
Hänen kuollessaan (1024) sammui saksilainen hallitussuku.



Läänityslaitos ja sen leviäminen.

Keskiaikana kehittyi omituinen yhteiskunnallinen muoto, jota on
sanottu _läänityslaitokseksi_ eli vieraskielisellä nimellä
_feodaali-järjestelmäksi_.

Sen ensi aiheena olivat vanhain germanialaisten omituiset tavat
ja se kehittyi edelleen kansainvaellusten aikana varsinkin
frankilaisilla. Kun germanialainen päällikkö tuli valloitetun maan
kuninkaaksi, omisti hän suuren joukon kruunun tiluksia itselleen. Hänen
seuralaisensa anastelivat myöskin tiluksia, joita sitte sanottiin
_allodiumeiksi_ ja joihin he saivat täyden omistusoikeuden, kun
sitoutuivat tekemään sotapalvelusta. Mutta kiinnittääkseen itseensä
eteviä miehiä ja palkitakseen palvelijoitansa antoi kuningas osan
tiluksistaan _lääniksi_ (feudum) eikä lahjaksi: sellaisen läänin
saajaa sanottiin _vasalliksi_, joka nimitys johtuu kelttiläisestä
_gwas_- (palvelija-) sanasta, ja hänet velvoitettiin erityiseen
uskollisuuteen ja personalliseen palvelukseen antajaa kohtaan, jota
sanottiin _lääniherraksi_. Nämä kuninkaan vasallit tulivat kukin
paikkakunnassaan hyvin mahtaviksi sekä osaksi hankkivat itselleen
vasalleja samalla tavalla kuin kuningaskin, osaksi pakottivat vapaat
tilalliset, allodiumein isännät, alammaisuuteen taikka ottivat
vastaan heidän vapaatahtoisen antautumisensa käskynalaisuuteen.
Roomalaisessakin väestössä oli vielä jäljellä useampia itsenäisiä
maatilallisia. Alimpana yhteiskunnassa olivat orjat puolivapaita
lampuotia eli vuokramiehiä, jotka olivat kiinnitetyt maahan n.s.
maaorjiksi. Sisäisen hajallisuuden, alinomaisten sotien ja heikon
hallituksen aikana joutui pikkutilallisten vapaus ja omaisuus suureen
vaaraan. Kuninkaan olisi pitänyt vahvistaa lakia ja säilyttää rauhaa,
mutta hän ei likimainkaan jaksanut täyttää sitä velvollisuuttansa.
Niinpä tuli tavaksi, että heikommat antautuivat jonkun mahtavan miehen
turviin ja joutuivat personalliseen alammaisuuteen hänelle. Näin
kehittyi vähitellen monijaksoinen alammaisuussuhde, joka ulottui
ylimmästä lääniherrasta, kuninkaasta, vähäisimpään alavasalliin saakka.

Kun Ludvig Hurskaan kuoltua herttuanarvo uudistettiin Saksassa, tulivat
herttuat kruunun etevimmiksi lääninsaajiksi eli vasalleiksi ja heidän
onnistui vähitellen tehdä arvonsa perinnölliseksi. Toisessa asteessa
olivat kreivit, jotka Kaarle Suuri oikeastaan asetti kruunun
virkamiehiksi, mutta jotka seuraavina levottomuuden aikoina anastivat
itsenäisen vallan kukin paikkakunnallaan. Vähitellen alkoi heidänkin
arvonsa tulla perinnölliseksi, aikaisimmin Ranskassa, sitte myöskin
Saksassa. Viimein tinkivät mahtavat vasallit itselleen ylt'yleensä
samat edut. Siten tuli _perinnöllisyyden_ perusaate vähitellen
voimaan koko läänityslaitoksessa. Kuningas peri valtaistuimensa,
(vaikka tosin se vasta myöhään tunnustettiin sitovaksi ohjeeksi),
vasalli peri linnansa ja maaorja orjuutensa. Tilus siten yhdistettiin
likeisesti suvun kanssa: kuningasta ja valtakuntaa katsottiin yhteen
kuuluviksi ja ylimyssuvut alkoivat käyttää perintötilusten nimeä
sukunimenä.

Vasallin personallinen _uskollisuus_ lääniherraa kohtaan sisälsi
hänen etevimmät velvollisuutensa; siihen perustui koko läänityslaitos.
Sellaiseen uskollisuuteen piti vasalliksi rupeavan sitoutua
tunnustuksella, joka useimmiten tapahtui siten, että vasalli
ojensi kätensä lääniherralle ja teki uskollisuuslupauksen.
Läänivelvollisuuksiin sitoutuneen vasallin piti varustettuna saapuman,
milloin herransa kutsui sotaan, ja lähtemän hänen kanssansa
sotaretkille määrätyksi ajaksi ja niin monen miehen kanssa, kuin oli
sovittu. Omaisuudellansa piti hänen auttaa lääniherraansa sattuvissa
tarpeissa. Lääniherran tuomioistuimessa, joka ratkasi oman piirinsä
oikeusriidat, tuli hänen myöskin olla lautamiehenä. Lääniherran
kutsumuksesta täytyi vasallien saapua kokouksiin ja neuvotteluihin.
Nämä olivat huomattavimmat uskollisuusvelvollisuudet; jos niitä ei
täytetty, julistettiin läänisopimus rikotuksi ja vasalli karkoitettiin
väkivallallakin läänistään. Pienemmissä lääneissä olivat tietysti
uskollisuusvelvollisuudetkin pienemmät; jotenkin tavallista oli näet
antaa lääniksi myöskin yksityisiä toimia, markkinaoikeuksia,
metsästysmaita, jopa lähteitäkin ja mehiläisparvia.

_Ranskassa_ tulivat suuret kruununvasallit viimeisten karolingien
hallitusaikana hyvin itsevaltaisiksi. Omalla alueellaan he anastivat
kaiken vallan, alkoivat lyödä omaa rahaa, käydä keskenään sotaa sekä
tuomita alammaisiansa ja vaatia, että heitä itseään piti ainoastaan
vertaistensa saaman tuomita. Kohta he myöskin anastivat vapauden
veronmaksusta eivätkä katsoneet olevansa korkeimman esivallan valvonnan
alaisina. Kuninkaalla oli viimein ainoastaan Laon-kaupunki ja sen lähin
ympäristö hallussaan, hän vaipui mitättömäksi nimihallitsijaksi, ja
vasallit vallattomuudellaan ja keskinäisillä sodillaan saattoivat
kaikki epäjärjestykseen. Parempi järjestys alkoi vaikka hyvin hitaasti
kehittyä, kun Karolingi-suku sammui ja Kapet-suku nousi (987)
valtaistuimelle. Neljän ensimmäisen Kapet-kuninkaan (987-1108) onnistui
omalla viisaudellaan ja kirkon avulla jotenkin vahvistaa kuninkaan
ylintä lääniherran-valtaa.

_Saksassa_ olivat Karolingi-suvun sammuttua herttuat osoittaneet
suurta itsenäisyyttä, mutta voimakkaat saksilaiset keisarit kuitenkin
hyvällä menestyksellä pitivät yllä valtakunnan ylipäämiehyyttä.
Saksilaisen suvun sammuttua Henrik II:sen kuollessa korotettiin
ruhtinasten vaalilla keisariksi arvokas _Konrad II_, joka
tuli uuden _frankilaisen_ keisarisuvun kantaisäksi. Hänen
läänityslakinsa, joita seurattiin sekä Italiassa että Saksassa,
kehittivät edelleen feodaalijärjestelmää. Niiden mukaan oli joka lääni,
niin hyvin suurempi kuin pienempikin, kulkeva perintönä isältä pojalle,
ja joka vasallilla, niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin,
piti oleman oikeus vedota lääniherransa tuomiosta keisariin.
Rajoittaakseen riitoja oli Ranskassa koetettu panna toimeen "Jumalan
rauhaa", jonka mukaan kaikkein kahakoiden piti lakkaaman joka viikko
keskiviikko-illasta maanantai-aamuun saakka ja sitä paitsi suurten
juhlain ajaksi. Konrad koetti saattaa tätä rauhaa voimaan myöskin
Saksassa. Hänen voimakkaan seuraajansa _Henrik III:nen_ aikana
(1039-56) kohosi keisarillinen lääniherruus vallan ja mahtavuuden
kukkulalle. Hän piti voimakkaasti yllä Jumalan rauhaa ja koetti
avonaisten läänien peruuttamisella vahvistaa keisarinvaltaa, vaikka
hänen kuitenkin täytyi kohta antaa ne läänit jälleen pois. Mutta hänen
hemmoitellun ja ajattelemattoman poikansa _Henrik IV:nen_ aikana
häiriytyi taas hyvä järjestys, joka oli kehittynyt monen etevän
keisarin toimesta.

_Englannissa_ pysyi kauan voimassa germanialainen itsehallinto,
niin että sitä noudatettiin vielä Knut Suurenkin aikana. Kun Knutin
kuoltua vanha kuningassuku kohta jälleen korotettiin valtaan ja eräs
sen jäsen _Edvard Tunnustaja_ nousi valtaistuimelle, ei yleensä
tapahtunut mitään muutosta. Mutta täälläkin oli mahtavia herroja
(lordeja), joilta heikompain täytyi saada turvaa. Varsinainen
läänityslaitos pantiin kuitenkin voimaan vasta sitte, kuin
normandialainen herttua _Vilhelm Valloittaja_ pääsi (1066) maan
herraksi. Lääniaateli oli täällä kuitenkin paljon riippuvaisempi
kuninkaasta kuin mannermaalla ja maaorjuus oli paljon lievempi.

[Kuva: Ritarilinna.]

Siten tuli vähitellen läänityslaitos voimaan koko Keski-Europassa.
Kuninkaat kestivät kaikkialla kovia taisteluita järjestyksen
ylläpitämiseksi ja kuuliaisuuden hankkimiseksi. Vuorten huipuilla
seisoivat itsenäisten lääniherrain linnat ja niiden juurella
alustalaisten majat yhdessä paikassa, kirkko keskellä. Suuret
ylimyssuvut, joiden jäsenet sodassa palvelivat ratsain, alkoivat
kehittyä eri luokaksi, _ritaristoksi_. Kaupunkeja näiden ritarien
herruus rasitti kovin ja maaorjuuteen sidottu maalaiskansa köyhtyi
sodista, kiskomisista ja orjantyöstä.



Vilhelm Valloittaja.

Vilhelm oli Normandian herttuan Robert II:sen äpäräpoika ja pääsi hänen
seuraajakseen. Hänellä oli kookas hallitsijanvartalo, karkea käytös ja
synkännäköinen muoto. Ollen luonteeltaan kova kuin rauta huoli hän
vähän ihmisten rakkaudesta tai vihasta ja hänen kukistumattoman
tahdonvoimansa tieltä täytyi kaikkein esteiden poistua. Säälin
tunteita hän ei ollenkaan tajunut, vihassaan oli hän hirmuinen.
Umpimielisyydessään hän kammoksui seuraelämää ja viihtyi paraiten
metsäin syvyydessä, jossa hän mielellään vaeltelikin pitkillä
metsästysretkillä. Hän valmisteli suuria aikeita viisaasti kuin täysin
oppinut valtiomies ja pani ne toimeen musertavalla voimalla eikä
koskaan tyytynyt puoleen voittoon. Toimiskeleva mies hän oli ja hyvin
sopiva suuren valtakunnan perustajaksi.

Jo 1051 oli hän käydessään sukulaisensa kuningas Edvard Tunnustajan
luona saanut häneltä lupaan Englannin perimysoikeuden. Kun Englannin
mahtavin mies _Harald Godvininpoika_ jonkun ajan kuluttua joutui
Ranskan rannalla haaksirikkoon ja Vilhelmin vangiksi, täytyi hänen
vapaaksi päästäkseen vannoa auttavansa Vilhelmin toimia luvatun kruunun
saannissa.

Alussa vuotta 1066 kuoli kuningas Edvard, mutta Harald Godvininpoika
silloin julistutti itsensä kuninkaaksi. Kun Vilhelm muistutti hänelle
lupaustansa, vastasi hän, ett'ei pakkovalalla ole sitovaa voimaa ja
että hän, laillisesti valittu kuningas, aikoi kaikin voimin puolustaa
valtaistuintansa.

Vilhelm nyt rakennutti vahvan laivaston ja varusti suuren sotajoukon.
Hän sai myöskin puolellensa paavin, joka sitte julisti Haraldin pannaan
ja nimitti Vilhelmin sen tuomion toimeenpanijaksi. Vilhelm tietysti
otti mielellään vastaan sen tehtävän.

Samaan aikaan Norjan kuningas _Harald Hårdråde_ saapui
sotaretkelle Englantiin, jossa hänellä oli puolellaan Harald
Godvininpojan oma veli. Verinen taistelu oli lähellä Yorkia;
norjalaiset urhollisesti taistellen joutuivat tappiolle ja heidän
kuninkaansa kaatui.

Jo parin päivän päästä laski Normandian laivasto Englannin
etelärannalle. 60,000-miehinen sotajoukko kokoutui Vilhelmin lippujen
ympärille. Harald riensi sinne sotaväkineen, joka miesluvultaan oli
paljon heikompi, ja tuhoavainen taistelu alkoi lähellä _Hastingsia_ (14
p. lokak.). Normandialaisessa sotajoukossa oli ratsuväki vahvin,
englantilaisessa jalkaväki. Molemmat ryntäsivät suurella voimalla yhteen
ja miehiä kaatui paljo kummaltakin puolelta. Keskellä kiihkeintä
taistelua levisi normandialaisten kesken huhu, että heidän herttuansa
oli kaatunut. "Kyllä minä elän", huusi Vilhelm kauas kaikuvasti ja otti
kypärän päästään, "ja minä Jumalan avulla valloitan Englannin."
Teeskennellyllä paolla saattoi hän englantilaisten rintaman
epäjärjestykseen ja kannusti sitte ratsunsa suoraan englantilaisten
päälippua kohti. Siinä syttyi verinen ottelu. Normandialaisen ratsuväen
ankarat rynnäköt viimein hajoittivat englantilaisten puolustuslinjan.
Keihään tapaamana, joka sattui silmään, kaatui kuningas Harald ja samoin
hänen etevimmät ylimyksensä kaatuivat; sotajoukon jäännökset hajosivat
pakoon. Siihen paikkaan, johon Harald kaatui, pystytti Vilhelm telttansa
keskelle taistelukenttää, joka oli täynnä ruumiita.

Kun Lontoo kohta sen jälkeen avasi porttinsa, kruunautti Vilhelm
seuraavana joulupäivänä itsensä Englannin kuninkaaksi. Englannin
ylimysten toimeen panemat kapinat kukistettiin julman ankarasti ja
joka voiton jälkeen alkoi kuningas hallita yhä kovemmin. Ankara
läänityslaitos pantiin toimeen. Englanti jaettiin 700 paronikuntaan
ja 60,000 ritarinlääniin, jotka suurimmaksi osaksi annettiin
normandialaisille. Uskollisuusvala otettiin sekä vasalleilta
että myöskin heidän alavasalleiltaan. Tuomioistuimissa ruvettiin
käyttämään Ranskan kieltä. Suuret maa-alat hävitettiin ja muutettiin
metsästysmaiksi; kauan pysyivät muistossa kovat rangaistukset, jotka
kohtasivat jokaista, ken uskalsi kaataa yhdenkään otuksen kuninkaan
metsistä. Kiukustuneen väestön kurissa pitämiseksi rakennettiin
joukko lujia linnoja, muiden muassa myöskin Lontoon Tower-linna.
Anglosaksilainen yhteiskuntalaitos jätettiin kuitenkin suureksi osaksi
entiselleen ja siihen kuuluvia lakitapoja, joita sanottiin "Edvard
Tunnustajan laeiksi", Englannin kansa rakkaudella säilytti.

Viimeisinä vuosinaan joutui Vilhelm sotaan Ranskan kuninkaan _Filip
I:sen_ kanssa ja hyökkäsi hänen maahansa. Siellä kuninkaan kerran
ratsastaessa poltetun kaupungin suitsuavilla raunioilla kompastui ratsu
ja heitti kuninkaan maahan, jonka putoamisen seurauksista hän kuoli
(1087).



Gregorius VII.

Tapojen raaistuminen, joka viimeisten karolingien aikana ja lähinnä
heidän jälkeensä levisi maalliseen yhteiskuntaan, ulottui myöskin
kirkon alalle, jossa raakuus, tietämättömyys ja taikuus pääsivät
vallalle. Kun sitte maallinen yhteiskunta jonkun verran uudistui
läänityslaitoksen kehittymisestä, tuli kirkko siten vain yhä
maallisemmaksi ja syvemmälle sorretuksi. Maallisemmaksi se tuli siten,
että hippa- ja apottikuntia kohta ruvettiin katsomaan lääneiksi ja
piispat tavallisesti itse olivat hallitsijain vasalleja sekä itse
puolestaan toisten maallikkovasallien lääniherroja. He sotkeutuivat
myöskin moninaisiin riitoihin ja sotiin, joihin saivat aihetta
sukulaisuussuhteistansa. Sorretuksi tuli kirkko siten, että maallinen
valta käytti väärin kirkollisten läänien antamisoikeuttansa. Sitä pahaa
tapaa sanottiin _simoniaksi_, kun näet verrattiin siten asetettuja
piispoja velho Simoniin (Ap T. 8: 19). Sitä koetettiin lakkauttaa
Henrik III:nen aikana mutta yhä se kuitenkin levisi suurempaan valtaan.

Paavikunta ei suinkaan ollut herätyksenä eikä esikuvana vaan päin
vastoin oli jo kauan ollut ruttopaisumana, joka selvästi näytti kirkon
siveellisen turmeluksen. Tunnottomat ja törkeissä paheissa elävät
paavit antoivat toinen toisensa jälkeen inhottavaa esimerkkiä
kristikunnalle. Parempi järjestys alkoi Henrit III:nen voimakkaista
toimista. Monta kertaa peräkkäin asetti hän paavin ja joka kerran
kelvollisen miehen. Näin maallinen valta pani alulle kirkon
uudistuksen.

Paraimpia paaveja oli _Leo IX_. Hän matkusti itse uutterasti
pitämässä pappiskokouksia ja hävittämässä juurtuneita väärinkäytöksiä,
varsinkin simoniaa. Kohta paaviksi nimityksensä jälkeen tapasi hän
_Clugnyn_ luostarissa Burgundissa munkki _Hildebrandin_,
jonka voimakas olemus ja rohkeat ajatukset mahtavasti vaikuttivat
häneen; Leo huomasi hänet juuri sellaiseksi tulevaisuusmieheksi, kuin
kirkko tarvitsi.

[Kuva: Luostari, ilmasta katsottuna. (Vanhan piirustuksen
mukaan.)]

Hildebrand oli saanut kasvatuksensa eräässä Rooman luostarissa.
Toimittuaan muutamia vuosia kirkon palveluksessa oli hän siirtynyt
yksinäisyyteen Clugnyn luostariin. Ankara kuri ia haaveksiva henki,
jotka siellä vallitsivat, vaikuttivat mahtavasti hänen luonteensa
kehitykseen. Luostarikammiostansa oli hän liikutetulla mielellä
katsellut maallisen yhteiskunnan raakuutta, laittomuutta ja verisiä
taisteluja ja tullut vakuutetuksi, että oikeutta kunnioitettaisiin ja
rauhaa rakennettaisiin maan päällä, jos kirkko tulisi hallitsevaksi
eikä olisi hallittavana. Niistä ajatuksista innostuneena puhui hän
pontevia sanoja Leo IX:lle ja moitti häntä, että oli ottanut
hengellisen virkansa vastaan maallisen miehen kädestä. Hildebrandin
puhe vaikutti niin syvällisesti, että Leo riisui pois arvonsa merkit,
joita jo oli ruvennut käyttämään, eikä ennen katsonut itseään paaviksi,
kuin kansa ja papisto vanhan tavan mukaan hänet Roomassa siksi
valitsivat. Hän otti myöskin mukaansa Hildebrandin, joka sitte hänen ja
kahden hänen seuraajansa aikana tuli paavillisen hallituksen johtajaksi
ja jota sentähden usein sanottiin "meidän herramme paavin herraksi".

Heti Henrik III:nen kuoltua ryhdyttiin tärkeään toimeen paavin istuimen
riippumattomaksi tekemistä varten siten, että paavin vaali jätettiin
vast'edes _kardinaalein_ tehtäväksi, joita silloin olivat Rooman
lähimmän ympäristön piispat ja itse kaupungin korkein papisto. Yhä
selvemmin näkyi myöskin pyrintö saattaa maallisia valtakuntia paavin
istuimesta riippuviksi; niin Leo IX:nen aikana Robert Guiskard otti
Ala-Italian lääniksi pyhältä isältä, samoin hyväksyttiin myöskin
Vilhelm Valloittajan aikomus anastaa Englanti.

Vuonna 1073 valittiin Hildebrand itse paaviksi, jona hän käytti nimeä
_Gregorius VII_. Muodoltaan ja ulkonaiselta ryhdiltään oli hän
mitättömän näköinen, mutta hänessä asui rohkea ja mahtava henki. Kirkon
ja valtion keskinäisestä suhteesta lausui hän käsityksensä näillä
sanoilla: "Kirkko on sielu, maallinen valtio ruumis, ja niinkuin sielun
toiminta ylläpidetään ruumiin ylläpitämisellä, niin on myöskin
maallisen valtion päämies, keisari, velvollinen suojelemaan kirkkoa
ynnä sen omaisuutta, maita ja tiluksia. Mutta kirkon päämiehen, paavin,
valta johtuu välittömästi Jumalalta ja sitä voidaan verrata aurinkoon;
keisarilla ja kaikilla maallisilla hallitsijoilla on ainoastaan paavin
lahjoittama valta, niinkuin kunkin lainaa valonsa auringosta."

Rohkeissa ja syvälle koskevissa kirkkolaeissa panikin Gregorius
aatteensa voimaan. _Celibaatti_-lailla velvoitti hän papit elämään
naimattomina; siten he irtautuivat monesta maallisen elämän
velvollisuudesta ja saattoivat, kun heillä ei ollut huolenpitoa
perheestä, käyttää koko vaikutusvoimansa kirkon hyväksi. Tätä lakia ei
kuitenkaan voitu panna toimeen ilman kiivasta vastustusta, kun näet jo
ennestään naineita pappeja pakotettiin pannan uhalla heti luopumaan
vaimoistansa. Toisessa laissa kielsi Gregorius jyrkimmästi kaiken
simonian, määräten ankaraa kirkollista rangaistusta jokaiselle, ken möi
tai osti hengellisiä virkoja. Kolmannessa laissa määrättiin, miten
_investituura_ eli hengellisten virkamiesten asettaminen oli
tapahtuva. Tähän asti oli maallinen lääniherra tavallisesti asettanut
piispat, antaen virkaan astujalle sormuksen ja sauvan, joista sormuksen
piti merkitsemän piispan kihlausta kirkon kanssa ja sauvan hänen
paimentointansa. Nyt Gregorius viran menettämisen uhalla kielsi
hengellisiä ottamasta investituuraa vastaan kenenkään maallikon
kädestä. Tämä laki tietysti kiihotti maallisen vallan taisteluun.

Saksan keisarinistuimella istui silloin _Henrik IV_, jonka
ajattelemattomuus ja kopeus ennustivat turmiota. Kun hän ankarasti ja
mielivaltaisesti kohteli saksilaisia, tekivät he viimein kapinan ja
piirittivät Harzburg-linnan, jossa hän oleskeli. Töin tuskin onnistui
hänen pimeänä yönä paeta rotkojen kautta polkuteitä myöten Hessiin.
Siellä hän sai kannatusta monelta vasalliltaan, jotka ennen olivat
hänelle vastahakoiset. Hän marssi heidän kanssansa kapinoitsijain
maahan sekä voitti perin pohjin saksilaiset ja tyringiläiset. Maa
hävitettiin kokonaan ja asujamilta riistettiin kaikki oikeudet.
Hädässään kääntyivät saksilaiset paavin puoleen.

Gregorius oli aluksi kehoittanut Henrikkiä päästämään vapaaksi
saksilaiset piispat, joita hän oli vanginnut, sekä antamaan takaisin
heidän kirkkonsa ja tiluksensa. Investituura kuitenkin oli tärkein
riidanaihe. Viimein lähetti paavi Henrikille käskykirjeensä
hengellisten asettamisesta, ilmoittaen tahtonsa ja uhaten pannalla
jokaista, ken ei sitä totellut. Kun Henrik ei tuosta ollut
millänsäkään, kutsui paavi häntä Roomaan puolustamaan itseänsä. Mutta
Henrik piti kirkolliskokouksen Wormsissa ja siellä Gregorius,
syytettynä keksityistä rikoksista, tuomittiin menettämään virkansa. Se
tuomio ynnä häväistyskirje lähetettiin Gregoriukselle, joka juuri
silloin piti kirkolliskokousta Roomassa.

Paavi ryhtyi nyt rohkeaan ja paljon vaikuttavaan toimeen. Hän julisti
(1076) Pietarin seuraajana pannaan keisarin, joka siten suljettiin
kristikunnan yhteydestä ja julistettiin kelvottomaksi hallitsemaan
vasallejansa. Kaikkiin tämä pannaan julistus vaikutti syvästi.
Saksilaiset nousivat uudestaan kapinaan ja saivat kannatusta monelta
taholta. Ruhtinaat ilmoittivat valitsevansa valtakunnalle toisen
päämiehen, ell'ei Henrik ollut vuoden kuluessa pannasta päästettynä.

Henrik päätti silloin itse lähteä Italiaan ja siellä nöyrtyä paavin
edessä. Hänen vihollisruhtinaansa sulkivat Italian puoliset Alppein
solat, niin että hänen täytyi puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain
uskollisten palvelijain kanssa tehdä pitkä kierros Burgundin kautta
Mont Cenisin yli Italiaan. Niissä jylhissä, tiettömissä vuoristoissa
oli matka sangen vaivaloinen. Oli keskitalvi ja kova pakkanen; kylmä
tuuli kulutti nahan pois kasvoista. Kalliot olivat suunnattoman
lumenpaljouden peitossa, joka usein oli kylmänyt yhtä kovaksi kuin jää,
niin että oppaat ainoastaan suurimmalla vaivalla pääsivät vuoriston
harjalle. Vielä vaarallisempi oli laskeutuminen. Miehet kulkivat
ryömimällä lakkaamattomassa kuiluihin putoamisen vaarassa; kuningatarta
ja hänen palvelijoitansa laskettiin nahkoihin käärittyinä alas
nuorilla; hevosia hinattiin jalat sidottuina yhteen, mutta enimmät
niistä kuolivat. Viimein päästiin kuitenkin alas tasangolle.

Henrikin tulon sanoma levisi nopeasti. Lombardian ylimykset ja piispat,
ollen Gregoriuksen vihollisia, tarjosivat keisarille apuansa; mutta hän
vastasi arkamaisesti, että nyt ei ollut puhetta taistelusta, vaan
katumuksen ja parannuksen teosta. Paavi oli juuri aikonut lähteä
Augsburgiin kokoutuville valtiopäiville, vaan pakeni nyt lujaan
Kanossa-linnaan, joka oli hänen uskollisen ystävänsä, Toskanan
rajakreivittären _Matildan_ hallussa, ja jäi sinne odottamaan
keisarin tuloa.

Henrik saapuikin, mutta katumuspuvussa ja mieleltäänkin katuvaisena.
Matildan välityksellä, jota oli pyytänyt, pääsi hän ulompaan
linnanpihaan ja sai katumuspuvussa seisoa siellä kolme päivää paljain
jaloin lumessa, nauttimatta mitään ravintoa. "Hän seisoi", kirjoitti
Gregorius itse eräässä kirjeessään, "kolme kokonaista päivää
linnanportin ulkopuolella eikä lakannut ennen rukoilemasta apostolista
armahdusta, apua ja lohdutusta, kuin liikutti kaikkia läsnäolijoita
sellaiseen sääliin, että he kyynelsilmin rukoilivat hänen puolestansa
ja lausuivat kummastelevansa sydämmemme tavatonta kovuutta. Muutamat
myöskin huusivat, että meidän käytöksemme osoitti pikemmin tyrannin
julmuutta kuin apostolista ankaruutta."

Neljäntenä päivänä pääsi nöyryytetty katumuksen tekijä paavin puheille.
Hänet silloin päästettiin pannasta, kuitenkin niillä ehdoilla, että
hänen täytyi palata Saksaan ja olla ryhtymättä valtansa käyttämiseen,
kunnes valtiopäivillä ratkaistiin, saiko hän enää pysyä hallituksessa
vai eikö. Hän läksi näöltään kyllä nöyränä, mutta mieli täynnä kiukkua
ja kostonhimoa.

Henrik kokosi kohta ympärilleen entiset ystävänsä ja puoluelaisensa
eikä luvannut paaville suojelusta, jonka tähden Gregorius ei voinut
tulla Augsburgin valtiopäiville. Ruhtinaat silloin valitsivat
_Rudolf_ Shwabilaisen kuninkaaksi, mutta hän kaatui taistelussa ja
Henrik antoi hänen herttuakuntansa ystävälleen ja uskolliselle
vasallilleen _Fredrikille, Hohenstaufi-suvun_ kantaisälle. Joukko
Saksan piispoja julisti Mainzin kokouksessa paavin erotetuksi
virastaan. Gregorius uudisti pannan julistuksen. Fredrik Hohenstaufi
jäi nyt taistelemaan kapinoitsevia saksilaisia vastaan, vaan Henrik
itse läksi Italiaan ja piiritti siellä Roomaa toista vuotta; paavi
sulkeutui San Angelo-linnaan. Viimein paavin vasalli Robert Guiskard
läksi normannilaisjoukon kanssa lääniherrallensa avuksi. Henrikin
täytyi peräytyä ja Gregorius vietiin turvaan Salernoon, jossa hän kuoli
seuraavana vuonna (1085). Hänen viimeiset sanansa, "minä olen
rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä; sentähden kuolen
maanpaossa", osoittavat, miten lujasti hän uskoi asiansa oikeuteen.
Tosin hän siinä erehtyi, että uskoi voivansa maallisella vallalla pitää
yllä totuuden hengellistä valtakuntaa; mutta koko hänen aikakautensa
eli samassa erhetyksessä.



RISTIRETKIEN AIKAKAUSI.



Turkkilaiset ja byzantionilaiset.

Sill'aikaa kuin kristityt länsimaat yhä lujemmin liittyivät
paavikuntaan, hajosi itämainen kaliflkunta jakelemisista ja
perinnöllisten, melkein itsenäisten maaherran-virkojen perustamisesta.
Kalifin arvokkaisuutta piti yllä lukuisa henkivartiasto, valikoitu
_turkkilaisten_ sotaisesta kansasta, joka alkuaan oli asunut
Ylä-Aasiassa. Mutta henkivartiaston päällikkö _emir-al-onirah_
tuli samoin kuin frankilainen "major domus" valtakunnan mahtavimmaksi
mieheksi, niin että kalifin valta viimein vaipui ihan mitättömäksi.
Koko joukko enemmin tai vähemmin itsenäisiä valtioita syntyi nyt.
Sisä-Aasiassa hallitsivat sotaan kykenemättömät hallitussuvut
veltostuneita kansoja, joiden keskuudessa kauppa ja teollisuus,
tieteet ja taiteet kukoistivat. Länsi-Aasiaan sitä vastoin
perustettiin ikään kuin vahvaksi etumuuriksi Europpaa vastaan
turkkilais-_seldshukkien_ sotilasvalta, joka kahden voimakkaan
sulttaanin _Alp-arslanin_ ja _Malek-shahin_ aikana (1063-92)
vahvistui hirvittävän mahtavaksi. Kreikkalainen keisarikunta kadotti
silloin enimmät alueensa Vähä-Aasiassa, ja turkkilaiset uhkasivat
Konstantinopolia idästä päin samaan aikaan, kuin Robert Guiskard yhtä
uhkaavana läheni lännen puolelta. Malek-shahin kuoltua jakautui
seldshukkilaisvalta pienemmiksi sulttaanikunniksi. Siten syntyi
Vähä-Aasiassa vahva sotilasvaltio _Ikonium_ ja Syriassa
toisia turkkilaisvaltoja, joiden hallitsijat jonkun aikaa pitivät
Jerusalemiakin hallussaan. Egypti oli jo sataa vuotta aikaisemmin
tullut eri valtakunnaksi, jonka kalifit sanoivat polveutuvansa
_fatimidein_ suvusta.

Melkoisesti heikontunut Byzantionin keisarikunta oli siis häviön
vaarassa; mutta se pelastui vakautuneen yhteiskunta-järjestyksensä ja
valtiotaidon kautta, jota _Komnenus-sukuiset_ keisarit osasivat
käyttää. Valtaistuinta suojeli henkivartiasto, varjakot, joka pitkän
aikaa oli melkein yksinomaan sinne siirtyneitä ruotsalaisia; suuri osa
sotajoukostakin oli vieraita palkkasotureita. Lahjoilla ja suurilla
lupauksilla pidettiin slaavilaisia barbaarikansoja ystävinä taikka
myöskin yllyteltiin heitä toinen toistansa vastaan. Ristiretkien
alkaessa hallitsi valtakuntaa keisari _Aleksius_, taitava
ja neuvokas, vaikka samalla viekas ja vehkeilevä valtiomies.
"Rohkeutensa", sanotaan hänestä, "tuotti hänelle voiton muutamissa
taisteluissa ja sotajuonensa toisissa. Välistä saavutti hän voiton
kunnian sitenkin, että pelkoa teeskennellen läksi pakoon. Sekä paeten
että takaa ajaen osasi hän voittaa ja uhoitteli vihollista, joka jo
luuli voittaneensa hänet. Näin oli hän ikäänkuin jalka-ansa, joka aina
kääntää kärkensä ylöspäin, heitettäköönpä se maahan miten hyvänsä."

[Kuva: Ristiritari.]

Jo Gregorius VII oli paavinistuimelle noustessaan aikonut länsimaiden
kootun voiman johtajana lähteä valloittamaan pyhää maata uskottomilta.
Kreikkalaiset myöskin pyysivät apua länsimaisilta uskonveljiltään.
Kohta hänen kuolemansa jälkeen alkoi hänen valmistelemansa taistelu
levitä suurenmoiseksi ja sytyttää sotaista uskonkiihkoa. Eivätpä nämä
"ristiretket" kuitenkaan saavuttaneet varsinaisia voittojansa Aasiassa,
vaan Europassa.



Ristiretket Aasiaan.

Kristittyjen hurskaat pyhiinvaellukset Palestinaan alkoivat levitä
yleisemmiksi noin v. 1000 paikoilla, koska silloin ilmestyskirjassa
lausutun "tuhatvuotisen valtakunnan opin" väärinkäsityksestä odoteltiin
maailman häviötä. Turkkilaiset monella tavalla loukkasivat ja ryöstivät
pyhiinvaeltajia ja kun he Europpaan palattuaan sitä valittivat, kiihtyi
siellä suuri mielipaha, ja yhä vahvemmaksi kasvoi täten pyhän maan
valloittamisen halu pois uskottomain hallusta.


Ensimmäinen ristiretki (1096-99)

_Pietari Amiensilainen_, ollen niitä tulisia luonteita, jotka
suurten tapausten edellä herättävät kansain voimat urhotöihin, oli itse
pyhiinvaeltajana nähnyt uskonveljiensä hädän. Hänen mielipahansa
kiihtyi haaveksimiseksi, jonka houreissa hän luuli huomanneensa itseään
taivaallisten näkyjen vaatineen kutsumaan länsimaita taisteluun. Hän
toi kreikkalaiselta patriarkalta suosituskirjeen Gregoriuksen
seuraajalle paavi _Urbanus II:lle_, joka kiitteli hänen
aikomustansa ja antoi hänelle siunauksensa. Pietari vaelteli sitte
Italiassa, Ranskassa ja Luoteis-Saksassa. Pyhiinvaeltajan kaappu yllä,
nuora vyöllä ja risti kädessä ratsasti hän, kalpea ja kuihtunut mies,
aasilla maasta maahan ja kaupungista toiseen. Kaduilla ja toreilla,
teillä ja kirkoissa kehoitti hän kansaa tarttumaan aseihin ja
liikuttavilla sanoilla kuvaili pyhän maan kohtaloa.

Keisari Aleksius laittoi myöskin paavin luo lähettiläitä pyytämään
länsimaisten kansain apua turkkilaisia vastaan. Piacenzan
kirkolliskokouksessa antoi Urbanus näiden lähettilästen esittää
Konstantinopolia uhkaavan vaaran.

Yleinen kirkolliskokous kuulutettiin pidettäväksi _Clermontissa_
(1095) ja sinne saapui loistava joukko piispoja, apotteja, ruhtinaita
ja maallisia herroja. Yhdeksän ensimmäistä istuntoa käytettiin
länsimaisen kirkon asioihin; kymmenennessä oli keskusteltava
Jerusalemiin tehtävästä retkestä. Silloin läksi paavi kirkosta, jossa
kokousta oli siihen asti pidetty, ja asettui korkealle paikalle,
keskelle lukematonta ihmisjoukkoa, joka täytti koko avaran tasangon
kaupungin ympärillä. Pietari Amiensilainen, seisoen hänen vieressään,
sai ensinnä puheenvuoron, kuvaili vielä kerran rääkkäykset, joita hän
itse oli nähnyt kristittyjen pyhiinvaeltajain saavan kärsiä. Sitte
puhui paavi itse kehoittaen frankilaisten urhollista kansaa lähtemään
pyhälle retkelle. Huuto "se on Jumalan tahto! se on Jumalan tahto!"
kaikui innostuneen ihmisjoukon suusta. Kaikki tahtoivat päästä mukaan
tälle retkelle ja kiinnityttivät merkiksi olkapäähänsä punaisen ristin;
siitä näitä sotia on sanottu ristiretkiksi.

Että saataisiin ristiretkeläisten luku suuremmaksi, päätettiin
lahjoittaa vapaus kaikille maaorjille, kuitata kaikkein velallisten
velat ja antaa anteeksi kaikille pahantekijöille, jotka ottivat
ristinmerkin. Ruhtinaat ja ritarit varustautuivat huolellisesti ja
suuri väenjoukko oli maltiton heidän hitaisuudestansa. Kiihtynyt
mielikuvitus näki merkkejä taivaalla: kerrottiin, että oli nähty kahden
liekitsevän ritarin taistelevan ja sen heistä voittavan, jolla oli
ristinmerkki. Kerrottiinpa myöskin Kaarle Suuren nousseen haudastansa
johtamaan sotajoukkoja. Kun maltittomuutta oli mahdoton kauemmin
hillitä, läksi roskaväki, joka tietysti ensinnä joutui valmiiksi,
liikkeelle Pietari Amiensilaisen y.m. johdolla. Se oli säännötön,
haalittu joukko, joka ryöstellen kulki Saksan ja Unkarin kautta; kun se
saapui Konstantinopoliin, vietiin se salmen yli Vähä-Aasiaan, jossa
turkkilaiset surmasivat heidät melkein kaikki.

Tämän esinäytelmän jälkeen läksivät ruhtinaat ja herrat hyvin
varustettuine joukkoineen liikkeelle (elok. 1096). Ensinnä marssi
Ala-Lotringin herttua, jalo _Gottfrid Bouillonilainen_, joka
rehellisyydeltään ja hurskaudeltaan sopi kaikkein esikuvaksi.
Voidakseen tehokkaasti ottaa osaa tähän pyhään sotaan oli hän myönyt
tai pantannut maansa. 90,000-miehisen sotavoiman kanssa marssi hän
hyvässä järjestyksessä Saksan, Unkarin ja Bulgarian kautta
Konstantinopoliin, jonne vähitellen muutkin saapuivat.

_Toulousen Raimond_, jo vanha mies, läksi johtamaan Etelä-Ranskan
sotakuntoista väkeä; ollen suunnattoman rikas, käytti hän suuria summia
pyhän retken kelvolliseen varustukseen. Vähempiarvoinen oli toinen
ranskalaisjoukko, jota johti Ranskan kuninkaan Filip I:sen veli
_Vermandois'in_ herra _Hugo_.

_Normandian_ herttua _Robert_, Vilhelm Valloittajan vanhin
poika, oli kevytmielinen ja levoton ruhtinas, joka ritarillisten
seikkailujen halusta läksi tuolle pitkälle retkelle. Hänen kanssansa
oli suuri joukko urhollisia normandialaisia ja pohjoismaalaisia.
Saadakseen rahoja oli hän pantannut herttuakuntansa veljelleen
Englannin kuninkaalle.

Robert Guiskardin poika, _Tarentumin_ ruhtinas _Bohemund_,
läksi myöskin, mutta hänen tarkoituksensa oli kostaa kreikkalaiselle
keisarille ja valloittaa itselleen uusi valtakunta, koska oli
kadottanut Neapolin. Viekkaudelta ja kavaluudelta oli hän muita
päälliköitä etevämpi.

Robert Guiskardin sisarenpoika _Tankred_ johti toista Italian
normannilaisjoukkoa. Kunnioituksesta ja rakkaudesta Bohemundia kohtaan
läksi hän retkelle. Hän oli ristiretkein sankareista kaunein sekä
rohkeudeltaan ja jalomielisyydeltään kuuluisa.

Kreikkalainen keisari Aleksius ja hänen väkensä hämmästyivät nähdessään
kaikki nämä sotilasjoukot ja alkoivat katua, että olivat koskaan
kutsuneet heitä. Moni ristiretkeläinen tunsi Konstantinopolin
marmoripalatseja ja kullatuita torneja katsellessaan kovaa kiusausta
valloittamaan sitä komeaa kaupunkia. Mutta Gottfridin onnistui
hillitä kaikki sellaiset ehdotukset; itse hän vannoi Aleksiukselle
uskollisuutta, todistaakseen aikeidensa puhtauden, ja kaikki muut,
paitsi Raimond, saatiin vähitellen tekemään samoin. Sen jälkeen keisari
antoi heille ruokavaroja sekä laivoja Vähä-Aasiaan ylimenoa varten,
mutta pidätti itselleen kaikkein niiden maiden herruuden, jotka he ehkä
valloittivat. Kun kaikki joukot kokoutuivat Nicaean luo, joka kaupunki
oli Ikoniumin sulttaanin omana, ja myöskin Pietari Amiensilainen sinne
saapui, tarkastettiin koko ristijoukko ja huomattiin siinä olevan
kaksisataa tuhatta miestä jalkaväkeä ja toista sataa tuhatta hyvin
varustettua ratsumiestä.

Kun Nicaea antautui kreikkalaiselle keisarille, marssivat
ristiretkeläiset Vähä-Aasian sisämaahan päin ja voittivat Dorylaeumin
luona Ikoniumin sulttaanin.

Silloin turkkilaiset kärsivät niin suuren tappion, ett'eivät enää koko
matkalla Vähä-Aasian läpi uskaltaneet mitään varsinaista vastarintaa
yrittää; he väistyivät joka paikassa tieltä ja hävittivät ainoastaan
maakunnan elatusaineet, että kristitylle armeijalle niistä ei olisi
hyötyä. Kovin rasitettuna kaikkinaisesta puutteesta sekä kesän
helteestä, pääsi risti-lauma sillä tavoin Kilikian ja Armenian
seuduille. Mutta tähän aikaan tuli jo ensimmäinen eripuraisuus
näkyviin. Tankred ja Balduin olivat lähetetyt Kilikian rannikkoa
valloittamaan, mutta tällä retkellä he riitautuivat Tarson
omistamisesta ja kiihtyivät ennen pitkää niin kiivaiksi, että jo syntyi
verinen taistelu heidän välillänsä. Molemmat kuitenkin pian huomasivat,
mitä vaaroja tämmöisestä eripuraisuudesta voisi syntyä, ja erkanivat
jälleen sovinnossa, Tankred kääntyi rannikkoa pitkin etelään,
marssiakseen pääarmeijan kanssa Antiokiaa vastaan. Mutta Balduin otti
jonkun satamäärän ritareita mukaansa ja lähti oman onnensa nojaan itää
kohden, valloittaen talven kuluessa armenialaisen väestön avulla monta
kaupunkia ylisen Eufratin varrella.

Täällä Eufratin toisella puolen ja Armenian vuorimaan juurella oli
pieni kristillinen ruhtinaskunta, Edessa, jonka hallitsijana oli
armenialainen Toros eli Teodoros. Kaupungin rikkaus ja väkiluku oli
melkoinen, ja vaikka turkkilaisia emirejä oli ylt'ympäri vallitsemassa
ja viholliset tavan takaa rosvoilivat itse muurien edustalla, olivat
edessalaiset kuitenkin säilyttäneet vapautensa. Kun huhu levisi
Balduinin urhotöistä Eufratin tienoilla, lähetti Toros hänelle sanan,
tarjoten hänelle perintöoikeuden Edessan ruhtinasarvoon, jos hän
rientäisi kaupungin avuksi. Balduin ei viivyskellyt, vaan tuli
Edessaan, ja juhlallisessa kansankokouksessa vanha ruhtinas hänet nyt
julisti ottopojaksensa painaen häntä paljastettua rintaansa vasten.
Sillä tavoin Toron pian kuoltua Balduin, Gottfrid Bouillonin veli, tuli
Edessan ruhtinaaksi. Se oli ensimmäinen latinalainen valtakunta, kuin
näin oli itämailla perustettu, ja sen rajat levisivät joka suunnalle
onnellisten sotaretkien kautta:

Tällä välin oli ristiretkeläisten pääjoukko saapunut (lopulla lokak.
1097) Antiokian luo, joka silloin vielä oli suuri kaupunki ja lujasti
linnoitettu, ja ryhtyi heti piiritykseen. Kohta alkoi sellainen
ruokavarain puute hätyyttää, että täytyi teurastaa hevoset taikka tulla
toimeen nahalla, puun kuorilla ja muilla inhottavilla aineilla. Moni
menetti rohkeutensa ja pakeni; niiden joukossa oli myöskin Pietari
Amiensilainen, joka kuitenkin saatiin kiinni ja häpeäkseen tuotiin
takaisin. Moni myöskin kuoli nälkään taikka kaatui turkkilaisen
linnaväen tiheitä hyökkäyksiä torjuessa. Piirityksen kestettyä täten jo
yhdeksän kuukautta onnistui viekkaan Bohemundin taivuttaa suurten
lahjain lupauksilla eräs kaupungin asujan toimittamaan hänen haltuunsa
kaupungin lujin torni. Yöllä nousi kuusikymmentä sotilasta Bohemundin
johdolla määrättyyn torniin ja he avasivat kolme kaupungin porttia,
joista ristiretkeläiset marssivat sisään; mutta itse linna oli vielä
valloittamatta.

Kolmen päivän kuluttua kaupungin valloituksesta saapui suuri
turkkilaisjoukko valloittamaan sitä takaisin. Ristiretkeläiset, nyt
vuorostaan piiritettyinä, joutuivat taas hirvittävään näljänhätään.
Moni menetti rohkeutensa niin kokonaan, että lasketti itsensä nuorilla
alas muureilta ja pakeni.

Tässä surkeassa tilassa teki hurskas usko ihmeitä. Eräs Raimondin
joukkoon kuuluva pappi astui päällikköjen eteen ja kertoi itselleen
unessa pyhän Andreaan näyttäytyneen ja sanoneen: "Mene Antiokiaan
veljeni Pietarin kirkkoon; jos läheltä pääalttaria kaivat maata, löydät
sieltä sen keihään kärjen, joka lävisti Vapahtajamme kyljen. Se rauta,
kannettuna sotajoukon edellä, tuottaa kristityille vapahduksen."
Raimond astui papin ja kahdentoista valitun miehen kansa osoitettuun
kirkkoon ja sotaväki sill'aikaa odotteli porttien edessä. Jo alkoi
mielissä kyteä epävarmuutta ja epäilystä, kun pappi itse paljain jaloin
ja ainoastaan paita yllä laskeutui kuoppaan, kehoittaen läsnäolijoita
hartaasti rukoilemaan. Hämärässä hän kaikkein muiden hiljaa rukoillessa
viimein löysi keihäänkärjen. Nyt heräsi kukistumaton innostus.
Seuraavana aamuna torvien rämistessä ja valkopukuisten pappien
veisatessa marssi kristitty sotajoukko ulos kaupungin porteista. Pyhää
keihäänkärkeä kannettiin silkkiin, hopeaan ja kultaan kärittynä
sotaväen edellä. Turkkilaisten suunnaton joukko voitettiin ja
ristiretkeläisten aseilta säilynyt vähäinen jäännös pakeni Eufratin
toiselle puolelle. Tässä osoitti suurta uljuutta varsinkin Tankred,
joka ajoi aina yöhön saakka takaa voitettuja.

Antiokiasta marssivat ristiretkeläiset Jerusalemia vastaan, jonka tällä
välin Egyptin kalifi oli valloittanut turkkilaisilta. Kesäkuun 6:na
päivänä 1099 saapuivat he Emauksen kukkulalle, johon pyhä kaupunki
muureineen ja torneineen näkyi taivaisessa loistossaan.

Mutta ristiretkeläisjoukko oli jo huvennut 20,000 mieheksi, jota
vastoin kaupungissa oli vähintään kahta vertaa suurempi varustusväki;
sitä paitsi oli se ympäröity kaksinkertaisilla muureilla. Kuivassa,
aution tapaisessa seudussa, josta ei löytynyt mitään lähteitä, nääntyi
ihmisiä janoon ja juhtia kuoli joukottain. Betlehemin läheisestä
metsästä täytyi hakea puita piiritystarpeihin. Mutta ristiretkeläisten
hurskas into voitti kaikki ne esteet.

Viiden viikon kuluttua sotajoukon tulosta ryhdyttiin yleiseen
rynnäköön. Mistään esteistä säikkymättömällä rohkeudella syöksivät
ristiretkeläiset esiin joka taholta. Mutta puolustus oli yhtä voimakas.
Hyökkääjät otettiin vastaan sakealla nuoli- ja kivituiskulla ja
muureilta levittivät heittokoneet suurta tuhoa. Murtimilta suojeltiin
muureja täyteen sullotuilla heinä- ja olkisäkeillä. Niin taisteltiin
koko päivä.

Seuraavana aamuna (15 p. heinäk.) uudistettiin rynnäkkö ja silloin
onnistui ristiretkeläisten murtaa ulkomuuri; mutta sen sisällä oli
toinen, paksumpi ja korkeampi, täynnä heittokoneita. Kristittyjen
piiritysneuvoille viskoivat sarasenilaiset palavaa pikeä ja tulikiveä,
sytyttäen ne siten tuleen. Kun jo kaikki ponnistukset näyttivät
turhilta, oltiin Öljymäellä näkevinään pitkän ritarin haamu, joka
säteilevällä kilvellään viittaili pyhää kaupunkia kohti. Se ihmeellinen
näky innostutti uudestaan ristiretkeläisiä. Tuleen sytytetyistä
olkisäkeistä levisi sakea savu, painuen kaupunkiin päin ja pakottaen
puolustajat peräytymään muureilta. Piiritystornista laskettua siltaa
myöten astui Gottfrid ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Tankred
ryntäsi sisään eräästä portista ja huutaen "se on Jumalan tahto! se on
Jumalan tahto!" syöksyivät ristiretkeläiset kohta kaupunkiin joka
taholta.

Samana hetkenä, kuin evankeliumin kertomuksen mukaan Kristus kärsi
sovituskuoleman (kello 3 i.p.), tunkeutuivat hänen tunnustajansa vihan
kiihkosta vimmoissaan onnettomaan kaupunkiin. Siellä ryhdyttiin
toimittamaan verisaunaa, josta historioitsija kauhistuu. Ei minkään
ikäisiä, ei mies- eikä naispuolisia säästetty. Hirmuisimmin murhaeltiin
Omarin moskean ympärillä, joka oli ylennyt entisen Salomonin temppelin
sijaan. Siinä surmattiin noin 10,000 ihmistä, joiden veri juoksi
lämpöisinä punavirtoina alas marmorirappuja myöten; monta lävistettiin,
toisia paistettiin elävältä ja muutamain täytyi pudottautua alas
korkeista torneista. Gottfrid ei sekautunut julmuuksien tekoon, vaan
läksi kohta palvelijainsa seurassa temppeliin rukoilemaan.

Kolmantena päivänä kaikki ristiretkeläiset yhdessä vaelsivat pyhälle
haudalle. He riisuivat aseensa, puhdistivat itsensä verestä ja astuivat
paljain jaloin valkoisissa vaatteissa pyhän haudan kirkkoon sekä
toimittivat siellä polvillaan rukouksensa. Moni ryömi paljain polvin
Kristuksen haudalle sekä suuteli sitä itkien.

Muutamain päiväin kuluttua kokoutuivat päälliköt valitsemaan
kuningasta. Kaikki äänet tulivat Gottfrid Bouillonilaiselle. Mutta hän
nöyrästi hylkäsi tarjotun arvon, sanoen: "En minä koskaan kanna
kultakruunua siellä, jossa Vapahtajani kantoi orjantappurakruunua." Hän
tyytyi vain "pyhän haudan puolustajan" nimitykseen. Ja sen arvonimen
hän kyllä ansaitsikin. Jo seuraavassa kuussa voitti hän suuren
sarasenilaisjoukon, joka tuli valloittaman takaisin Jerusalemia. Hän
kuoli jo seuraavana vuonna, mutta hänen jalo ja moitteeton olemuksensa
pysyi aina länsimaisten ritarien esikuvana,

Gottfridin veli ja seuraaja Balduin, joka siihen asti oli hallinnut
Edessan piiriä, otti "Jerusalemin kuningas"-nimen. Uuden valtakunnan
valtiomuoto järjestettiin läänityslaitoksen mukaisesti. Jerusalemin
kuninkaalla, korkeimmalla lääniherralla, oli monta vasallia; niistä oli
huomattavimmat Tripoliin ja Edessan kreivit ja Antiokian ruhtinas
(Bohemund). Niinpä oli nyt ainakin kerrakseen päästy tarkoituksen
perille, jota varten ristiretkeläiset olivat taistelleet.


Toinen ristiretki (1147-49).

Kun Edessa, Jerusalemin kuningaskunnan etuvarustus, joutui
turkkilaisten käsiin, julistettiin uusi ristiretki tehtäväksi sen
jälleen valloittamista varten. Ranskan kuningas _Ludvig VII_ ja
Saksan keisari _Konrad III_ olivat osamiehinä. Tällä kerralla
hurskas _Clairvaux-luostarin_ apotti _Bernhard_ saattoi sanan
voimalla yrityksen toimeen.

Eräällä sotaretkellä vasalliansa Champagnen kreiviä vastaan oli Ludvig
sytyttänyt tuleen Vitry-kaupungin, jolloin myöskin kirkko joutui
liekkien uhriksi ja 1,300 ihmistä, jotka olivat sinne paenneet,
kuolivat surkeasti. Tuota tekoansa kuningas sitte katui katkerasti.
Rauhoittaakseen levotonta omaatuntoansa tahtoi hän sovittaa syntiään
uuden ristiretken tekemisellä, ja sitä hänen aikomustaan vahvisti
pyhä Bernhard. Valtakunnan hengelliset ja maalliset ylimykset
("parlamentti") kutsuttiin kokoon. Bernhard piti siellä innokkaan
puheen, jonka jälkeen huuto "se on Jumalan tahto!" kaikui niinkuin
ensimmäisenkin ristiretken edellä. Polvilleen laskeutuen pyhän miehen
eteen otti kuningas häneltä vastaan paavin lähettämän ristin;
kuningatar ja läsnä olevat ylimykset seurasivat hänen esimerkkiään.
Sitte siirtyi Bernhard ulos kedolle suuren ihmispaljouden luo, joka ei
ollut sopinut kaupunkiin. Yhdessä kuninkaan kanssa nousi hän
tilapäisesti tehdylle puhelavalle, ja tuskin ehti hän alkaa puheensa,
kun jo läsnä olijat joka taholta huusivat "risti! risti!" Bernhardilla
oli niitä kanssansa, mutta ei läheskään kylliksi; leviteltyään ne
leikkuutti hän omat vaatteensa ristinmerkeiksi. Matkustellen
maaseudulla innostutti hän kansaa kaikkialla. Kohta kokoutui Ludvigin
lippujen ympärille 100,000 ranskalaista.

Bernhard meni myöskin Saksan puolelle ja saarnasi ristiretkeä pitkin
Rein-joen vartta. Keisari kauan oli kahden vaiheella. Eräänä päivänä
Bernhard toimittaessaan Speierissä messua keisarin ja monen
saksalaisruhtinaan läsnä ollessa keskeytti äkisti pyhän toimituksen
puheella, kehoittaen kaikkia sotaan pyhän haudan puolesta. Sitte hän
esitti, mitenkä Jesus Kristus oli viimeisenä päivänä ristiänsä kantaen
sanova kaikkein maan kansakuntain edessä keisarille: "O ihminen,
kaikkea hyvää, kuin olen voinut tehdä, olen myöskin tehnyt sinulle.
Minulta sinä sait vallan loiston, rikkautta, viisautta, miehuullista
rohkeutta ja ruumiin voimia, mutta mitä olet sinä puolestasi tehnyt
minulle?" Hyvin liikutettuna keskeytti Konrad sanoen: "Kyllä tiedän,
mitä olen velvollinen Jesukselle Kristukselle, ja vannon meneväni,
minne hänen tahtonsa kutsuu minua." Innostus levisi yhtä yleiseksi
Saksassa kuin ennen Ranskassa ja Konradille kokoutunut sotavoima ei
ollut pienempi kuin Ludvigin.

Nämä molemmat sotajoukot marssivat, toinen kahta kuukautta myöhemmin
kuin toinen, Saksan kautta Tonava-jokea pitkin ja saapuivat hyvässä
järjestyksessä Konstantinopoliin, ensin Konrad saksalaisten, sitte
Ludvig ranskalaisten kanssa. Kreikkalainen keisari pelkäsi
ristiretkeläisiä ja sen tähden näköjänsä kohteli heitä ystävällisesti,
mutta salaa teki niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Konrad päätti
lähteä kreikkalaisten opasten johdolla lyhempää, mutta vaarallisempaa
tietä Vähä-Aasian sisämaiden kautta, vaan hän ei päässyt pitkälle;
kaikkialla näkyi kreikkalaisten petollisuutta; lähteet olivat usein
myrkytetyt, leipä kalkin sekaista ja kaupungit sulkivat porttinsa.
Eräänä aamuna olivat kreikkalaiset oppaat poissa ja saksalaiset
neuvottomina autiossa, vedettömässä seudussa, jossa vielä lisäksi alkoi
joka taholla näkyä lukemattomia turkkilaisia ratsumiehiä. Saksalaiset
kärsivät suurenlaisen tappion. Ristiretkeläisten tila oli nyt niin
tukala, että Konrad johti sotaväkensä takaisin Nicaeaan ja palasi itse
Konstantinopoliin.

Ranskalaiset olivat Nicaean luona kohdanneet voitetun saksalaisjoukon
jäännökset. Kuningas Ludvig, ottaen opiksi sotakumppaniensa
onnettomuuden, valitsi toisen tien ja läksi marssimaan pitkin meren
rannikkoa. Mutta kun ranskalaiset saapuivat Laodicaean toiselle
puolelle Kadmos-vuoristoon, hyökkäsivät turkkilaiset heidän päällensä
ja he kärsivät suuren tappion. Ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta,
saapuivat etelärannalle Attaliaan ja siellä kuningas nousi pienen
seurueen kanssa laivaan. Muiden ristiretkeläisten tuli jatkaa matkaansa
maitse, mutta kreikkalaiset, pitämättä lupauksiaan, pettivät heitä,
kavalsivat uskonveljiänsä turkkilaisten käsiin taikka kohtelivat heitä
niin pahoin, että he vapaaehtoisesti antautuivat turkkilaisten
vankeuteen. Ludvig saapui vähäisen seurueen kanssa Antiokiaan,
menetettyänsä sotajoukostansa kolme neljäsosaa. Sieltä matkusti hän
Jerusalemiin. Samaan aikaan saapui myöskin Konrad Palestinaan melkein
yksinään, kuin yksityinen pyhiinvaeltaja. Molemmat he nyt yhdessä
ryhtyivät Jerusalemin kuninkaan Balduinin kanssa piirittämään
_Damaskoa_. Mutta kaikkia kristittyjen urhollisuuden näytteitä
vastaan puolustautui kaupunki itsepäisesti ja viimein syttyi myöskin
kristityssä sotajoukossa eripuraisuutta, joka heikonsi kaikkia
yrityksiä. Sen tähden luovuttiin piirityksestä ja molemmat länsimaiset
hallitsijat palasivat Jerusalemiin. Mutta Ludvig viipyi vielä lähes
vuoden pyhässä maassa, hänen kun ei mielensä tehnyt lähteä
paluumatkalle, saamatta täällä mitään aikaan. Vasta sitte taipui hän
palaamaan, kuin yhä uusia hartaita kehoituksia saapui arvokkaalta
apotti _Sugerilta_, joka kuninkaan poissa ollessa hoiti Ranskan
hallitusta. Molemmat hallitsijat siten saapuivat onnellisesti omiin
valtakuntiinsa, mutta heidän suuret sotajoukkonsa olivat ihan tyhjiin
hävinneet.

Toisen ristiretken huono loppu tuotti pyhälle Bernhardille monta
katkeraa nuhdetta, koska hän oli onnellisen voiton ennustuksillaan
saattanut niin paljon ihmisiä perikatoon. Ristiretkein into Aasiaan
päin myöskin melkoisesti jäähtyi.


Kolmas ristiretki (1189-92).

Islami saavutti joksikin ajaksi voimaa ja sisällistä vahvuutta suuren
sulttaani _Saladdinin_ kautta, joka yleni Egyptin hallitsijaksi.
Sekä hänen muodossaan että koko esiytymisessään oli jotakin
haaveksivaista. Nuoruudessaan oli hän viettänyt varsin vallatonta
elämää, mutta koraanin luvusta heräsi hänen sielussaan yliaistillisen
maailman ajatus, joka jalostuttaen vaikuttaa maalliseen elämään, sekä
hengellinen voima, jonka tulee vallita alhaisempia viettejä; silloin
hän luopui kaikista huveista ja noudatti sitte elämässään tarkkaa
siveyttä. Taisteluissa hän oppi tuntemaan kristityt ritarit, joiden
ylevä ja uskonnon jalostuttama henki mahtavasti vaikutti häneen;
kertoopa joku historioitsija hänen erään aselevon aikana pyrkineen ja
tulleen otetuksi heidän yhteyteensä. Hurskaassa uskon kiihkoisuudessa
kilpaili hän ristiretkeläisten kanssa, rukoili ja paastosi
ahkerasti sekä luki koraania yksinpä istuessaan ratsun seljässäkin
sotilaisjoukkojen keskellä. Hän oli valtioviisas ja kykeni tekemään
suuria suunnitelmia. Sanansa pitämisestä, jalomielisyydestä ja
ylevyydestä näytti hän monta kaunista esimerkkiä, mutta saattoi
kuitenkin olla myöskin ankara ja verenhimoinen, milloin hänen uskonsa
sitä vaati. Tällainen se mies oli, joka kukisti Gottfrid
Bouillonilaisen perustaman valtakunnan.

Aselevon aikana, jonka Saladdin ja Jerusalemin kuningas olivat
sopineet, hyökkäsi eräs kristitty ritari egyptiläisen karavaanin päälle
ja ryösti sen eikä sitte antanut vaadittua hyvitystä, vaan päin vastoin
uhkasi myöskin samoin kohdella muhamettilaisia pyhiinvaeltajia. Silloin
alkoi Saladdin sodan. Kuningas voitettiin ja otettiin ynnä ritarin
kanssa vangiksi. Kun heidät molemmat vietiin Saladdinin eteen, antoi
hän itse janoiselle kuninkaalle jäällä vilvastettua juotavaa, mutta
iski kovasti sapelillaan rikoksellista ritaria. Itse Jerusalemin täytyi
lyhyen piirityksen jälkeen antautua (1187). Sulttaani ei toimittanut
mitään sellaista verisaunaa, kuin kristityt olivat tehneet; mutta hän
otatti pois ristin Omarin moskean huipusta, ja länsimaisten
kristittyjen täytyi hänen nähtensä lähteä pois kaupungista.

Jerusalemin autautumisen sanoma vaikutti Europassa suurinta
hämmästystä. Paavi kehoitti uudelle ristiretkelle ja erityinen vero,
"Saladdinin kymmenykset", määrättiin koottavaksi pyhän maan takaisin
valloitusta varten. Kolme Europan mahtavinta ruhtinasta, Saksan keisari
_Fredrik I_, Ranskan kuningas _Filip August_ ja Englannin
kuningas _Rikard Leijonanmieli_, päättivät lähteä retkelle.
Keisari Fredrik, jo harmaantunut, mutta vielä voimakas sankari,
kruunasi tällä retkellä urhotöistä rikkaan elintoimensa. Filip
Augustilla, joka silloin oli 23 vuoden ijässä, oli enempi valtiomiehen
viisautta kuin ristiretkeläisen intoa. Ihan toisenlainen oli Englannin
kuningas Rikard Leijonanmieli, joka kokonaan laiminlöi valtakuntansa
hallituksen, mutta huimapäisellä urhollisuudellaan ja ritarillisilla
urhotöillään herätti aikalaisissaan ihmettelyä; tästä kuninkaasta tuli
nyt Saladdinille kyllin kykenevä vastustaja.

Keisari Fredrik marssi 70,000-miehisen joukon kanssa vanhaa tietä
kreikkalaisen valtakunnan ja Vähä-Aasian kautta, voitti Ikoniumin
sulttaanin ja meni Taurus-vuoriston ensimmäisten solain lävitse. Mutta
hän kuoli Salef-jokeen: maltittomana sotaväkensä hitaisesta ylimenosta
siltaa myöten kannusti hän hevosensa virtavaan veteen, jonka pyörteet
hänet saivat valtoihinsa, niin että, kuten muutamat kertovat, hänet
vasta ruumiina vedettiin maalle (1190). Tällä välin varustautuivat
molemmat toiset kuninkaat kaikin voimin. Välttääkseen vaarallista ja
vaivaloista matkaa maitse päättivät he purjehtia meritse. Italialaiset
kaupungit Venetia, Genua ja Pisa sitoutuivat runsaasta maksusta viemään
sotajoukon meren ylitse.

Englantilaiset läksivät vesille Marseillesta, ranskalaiset Genuasta
(1190). Heti heidän yhdyttyään Messinassa alkoi eripuraisuus molempain
kuningasten kesken, niin että he lakkaamatta kinastellen viipyivät koko
talven Sisiliassa. Kun he sitte seuraavana vuonna pääsivät Välimeren
itärannassa maalle ja alkoivat piirittää Akre-kaupunkia, ei vieläkään
ollut mitään sopua heidän keskensä. Viimein sovittiin, että
englantilaiset saivat rynnätä eri ja ranskalaiset eri päivänä
vuorotellen, ja tämä urhollisuuden kilpailu tuotti voiton. Kaupunki
antautui ja Saladdinin tuli maksaa vangitun varustusväen lunnaiksi
200,000 dukaattia. Kun ne rahat viipyivät niiden hankinnan vaikeuden
tähden, surmautti nurjamielinen Rikard siihen paikkaan 2,000
sarasenilaista vankia.

Itävallan herttuaa Leopoldia, joka oli saksalaisen sotajoukon
jäännöksen kanssa ottanut osaa piiritykseen, oli erään kertomuksen
mukaan, joka kuitenkin on melkein todistamaton, Rikard pahasti
loukannut, niin että hän saksalaisineen palasi kotiinsa. Kohta sen
jälkeen myöskin Filip August, pahoillaan Rikardin ylpeydestä ja
kopeudesta, purjehti pois, mutta jätti kuitenkin Burgundin herttuan
johdolla 10,000 miestä Rikardin avuksi.

Loistavan urhollisesti Rikard sitte taisteli Saladdinia vastaan.
Yhdessä taistelussa hän voitti; mutta voiton jälkeen Burgundin herttua
hänestä luopui äkisti ja läksi väkinensä kotiin. Rikardilla oli sitte
ainoastaan vähäinen joukko johdettavanansa, mutta hän taisteli leijonan
rohkeudella, joka on tehnyt hänet kuuluisaksi sarasenilaisten
tarinoissa. Lakkaamattomien pikkukahakkain kautta eteni hän niille
kukkuloille saakka, joille Jerusalemin tornit ja muurit näkyivät
etäältä näköpiirin rajalta. Rikard, tuntien itsensä liian heikoksi
saamaan mitään aikaan, peitti kasvonsa käsillään, sanoen: "ken ei voi
valloittaa pyhää kaupunkia, hän ei ansaitse sitä nähdäkään." Saladdinin
kanssa teki hän jonkun ajan kuluttua aselevon kolmeksi vuodeksi eikä
salannut, että hän sillä välin aikoi koota voimia uudelle
ristiretkelle.

Mutta suurten ristiretkien aika oli nyt lopussa. Niihin kiihdyttävä
innostus oli sammunut vastoinkäymisistä. Europan kansat alkoivat
kääntää huomiotansa muihin hyödyllisempiin tehtäviin.



Ristiretket Europassa.

Hurskas, väärälle tielle osunut uskonnollinen harrastus, joka pakotti
ristisotilaita vapauttamaan pyhää maata, sai myöskin Europassa aikaan
ne veriset sotaretket, joilla tarkoitettiin väkisin kääntää
pakanakansoja kristinuskoon, hävittää vieraan uskon tunnustajain
valtakuntia, jopa myöskin kurittaa sellaisia kristittyjä, jotka eivät
nöyrästi taipuneet roomalaisen pyhän isän alammaisuuteen. Tosin nämä
sodat saivat alkunsa surkuteltavasta mielten eksytyksestä; mutta sen
pahan ohella, jota ne ovat tehneet, ovat ne myöskin levittäneet
kristinuskon siunausta ja laajentaneet inhimillisen sielunsivistyksen
toimialaa.


Ristiretket Pohjolassa.

Pohjois-Europassa asui vielä tähän aikaan kolme pakanallista
kansakuntaa, suomalaiset, virolaiset ja vendiläiset. Suomalaisia
vastaan teki Ruotsin kuningas Erik Pyhä paavin kehoituksesta (1157)
ristiretken, pannen siten alulle kristinuskon levittämisen heidän
maahansa. Tämä hurskas kuningas, joka itki taistelukentällä kaatuneita,
että he olivat joutuneet hukkaan taivaan valtakunnalta ja oikealta
uskolta, oli eittämättä ristiretkein aikakauden jaloimpia henkilöitä.
-- Virolaisia vastaan taistelivat Tanskan kuninkaat ja vendiläisiä
vastaan sekä Tanskan että Saksan ruhtinaat.

_Kuningas Valdemarin ja piispa Absalonin retki Rygeniin_.
_Valdemar I:sen_ aikana alkoi Tanska kehittyä suureksi ja
mahtavaksi. Sen vaurastuksen tehokkaimpia edistäjiä oli arkkipiispa
Absalon, syntyisin mahtavasta Hvidesuvusta sekä yhtä etevä
arkkipiispana kuin myöskin sotilaana ja valtiomiehenä. Pakanalliset
vendiläiset siihen aikaan usein häiritsivät Tanskaa merirosvoiluillaan.
Mutta Absalon piti linnastaan, joka oli lähellä sittemmin Köpenhaminan
kaupungiksi kasvanutta kalastuspaikkaa Havnia, piti tarkkaa vaaria
näistä vihollisista ja ahdisteli heitä tuon tuostakin heidän omassa
maassaan.

Vuonna 1168 purjehti Rygeniä vastaan laivasto, jossa sekä kuningas että
piispa Absalon olivat johtajina. Heti maalle noustuaan ryhtyivät
tanskalaiset piirittämään ja ankarasti ahdistamaan pääkaupunkia
Arkonaa. Heidän onnistui sytyttää kaupunginportin torni tuleen ja palo
levisi, vaikka asujamet joukottain riensivät sammuttamaan. Kuninkaan
käskystä tekivät tanskalaiset samaan aikaan rynnäkön. Asujamet silloin
joutuivat niin ahtaalle, että he viimein antautuivat. Kuningas
lupasi antaa heille armon, jos he antoivat pois epäjumalansa
_Svantevitin_ kaikkine aarteinensa, panivat toimeen kristillisen
jumalanpalveluksen sekä antautuivat Tanskan alammaisuuteen.

Keskellä kaupunkia aukealla paikalla seisoi Svantevitin puinen
temppeli; ulkopuolelta oli rakennus koristettu monilla kummallisen
muotoisilla, maalatuilla puukuvilla ja sisältä jaettu kahdeksi saliksi,
joista sisempi oli kaikkein pyhin. Siinä seisoi Svantevitin
suunnattoman suuri puukuva; sillä oli neljä päätä, niskat yhteen
sovitettuna, ja kädessä suuri pikari, valettu jostakin sekametallista.
Kerran vuodessa vietettiin jumalan juhlaa; pappi täytti pikarin
viinillä ja, jos juoma päivän kuluttua astiasta vajeni, ennusti siitä
huonoa vuotta, vaan muuten hyvää; silloin asetettiin myöskin suuri
hunajakakku jumalan eteen ravinnoksi. Svantevitin varalla elätettiin
valkoista hevosta, jolla hänen luultiin öiseen aikaan ratsastavan ulos
taisteluihin.

Kuninkaan miehet astuivat nyt temppeliin kukistamaan epäjumalaa; suuri
ihmisjoukko seisoi ulkona odotellen Svantevitin kyllä näyttävän
voimaansa väkivallan tekijöille. Miehet tarttuivat kirveihinsä, mutta
pitelivät niitä hyvin varovasti, ett'ei mitään vahinkoa tapahtuisi,
jota kansa saattaisi katsoa jumalan lähettämäksi rangaistukseksi.
Hakattiin jalat poikki kuvalta, joka silloin kaatui seinää vasten:
sitte hakattiin seinään reikä, jolloin suuri puujumala kovalla
kolinalla putosi maahan. Asujamia käskettiin nuorilla vetämään kuvaa
ulos kaupungista, mutta sitä he eivät uskaltaneet, vaan pakottivat
siihen pahantekijöitä ja muukalaisia, koska vielä pelkäsivät jumalan
kostoa. Muutamat itkivät ja valittivat, toiset nauroivat, kun näkivät,
miten huonoa jumalaa he niin kauan olivat palvelleet. Kun kuva
siten hinattiin tanskalaisten leiriin, riensivät sotamiehet ja
päälliköt kummastellen sitä katselemaan. Illan tullessa kokoutuivat
ruoanlaittajat puujumalan ympärille ja hakkasivat sen pikku paloiksi
sekä keittivät niillä puilla illallisen. Svantevitin temppeli revittiin
ja sen paikalle rakennettiin piiritystarpeiksi hakatuista puista
kristillinen kirkko.

Tanskalainen historioitsija _Saxo_, joka eli vähän jälkeen tämän
ajan ja kirjoitti isänmaansa vanhemman historian, on myöskin kuvaillut
tämän tapauksen.

_Volmarin taistelu_. Valdemar I:sen nuorempi poika _Valdemar II
Seier_ (Voittokuningas) teki monta onnellista sotaretkeä pakanoita
vastaan. Vuonna 1219 purjehti hän hyvin varustetulla, 1,200 aluksen
suuruisella laivastolla Liivinmaahan, jossa villit virolaiset asuivat;
häntä seurasi Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpoika ja hänen veljensä
Århusin piispa Pietari Sunenpoika. Laivaston saapuessa perille näkyi
lukematon aseellinen pakanajoukko seisovan rannalla valmiina torjumaan
vihollisten hyökkäystä. Kuningas silloin peljästyi ja katsoi olevan
parasta palata, mutta piispa Pietari kehoitti häntä pysymään rohkeana
ja lupasi Jumalan puolesta voittoa.

Taistelu oli lähellä nykyistä Tallinnaa (Rääveliä). Koko taistelun ajan
seisoi piispa Andreas niinkuin muinoin Mooses vuorella, kädet
ojennettuina taivasta kohti, ja kerrotaan tanskalaisten olleen niin
kauan voitolla, kuin kädet pysyivät ylhäällä, mutta kun ne väsymyksestä
painuivat alas, silloin voiton kallistuneen vihollisten puolelle, jonka
tähden ympärillä seisovat piispat ja papit kannattivat hänen käsiänsä
niin kauan, kuin taistelua kesti. Eräänä hetkenä, jolloin onni oli
tanskalaisille vastainen, menettivät he lippunsa; silloin, kertoo
tarina, tuli taivaasta alas punainen lippu, keskellä valkoinen risti.
Se oli n.s. _dannebrogi_, joka jo ammoin oli ollut Tanskan
valtakunnan lippuna. Virolaiset voitettiin perin pohjin ja siitä
lähtein alkoi kristinusko levitä niihin seutuihin.

Kristinuskon kanssa tuli joksikin ajaksi myös tanskalaisten herruus.
Valdemar perusti Tallinnan ja Narvan kaupungit sekä Tarton
piispanistuimen. Sittemmin levittivät _kalparitarit_ Liivinmaasta
päin valtaansa näihin seutuihin ja pääsivät yksin valtaan niissä
maissa, joihin tanskalaisten ristiretket ulottuivat, kun näet seuraava
Tanskan kuningas _Valdemar Atterdag_ luovutti heille Vironmaan.


Neljäs ristiretki (1203-1204).

Mahtava ja nerokas paavi _Innocentius III_ koetti kaikin voimin
virkistää länsimaisten kansain melkoisesti jäähtynyttä innostusta
ristiretkiin. Paitsi pyhän maan valloitusta tarkoitti hän vielä enemmin
kreikkalaisen kirkon saattamista Rooman alammaisuuteen. Suuri joukko
ranskalaisia parooneja, jotka olivat kokoutuneet Champagneen
turnajaisiin, otti uuden matkustelevan saarnaajan kehoituksesta
ristinmerkin. Etevimmiksi osanottajiksi tulivat Montferratin rajakreivi
_Bonifacius_ Pohjois-Italiasta ja Flanderin kreivi _Balduin_.
Venetialaiset, joiden kauppa ja rikkaus olivat suunattomasti kasvaneet
tänä aikakautena, saatiin lupaamalla heille 85,000 hopeanaulaa sekä
puolet kaikesta, mitä ehkä saataisiin valloitetuksi, rupeamaan
osallisiksi tähän yritykseen, joka on historiassa nimitetty
"neljänneksi ristiretkeksi". Kaupungin päämies, 94-vuotinen
_Dandolo_, läksi itse mukaan. Toinen huomattava henkilö retkellä
oli Champagnen marski _Geoffroi de Villehardouin_, joka on
kirjoittanut vilkkaan ja miellyttävän kertomuksen tästä sotaretkestä.
Kun ristiretkeläiset eivät heti voineet suorittaa luvattua summaa,
myönnettiin heille maksuajan pitennystä, mutta täytyi heidän siitä
hyvästä valloittaa tasavallalle Zara-kaupunki, joka oli antautunut
Unkarin kuninkaalle. Kun se oli tehty, saapui kreikkalainen prinssi
_Aleksius_, jonka setä oli sysännyt veljensä valtaistuimelta, ja
pyysi ristiretkeläisiä auttamaan häntä jälleen valtaan. Hän sitoutui
avun korvaukseksi maksamaan 200,000 hopeanaulaa, yhdistämään
kreikkalaisen kirkon roomalaiseen ja antamaan apua ristiretkelle.
Ristiretkeläiset saapuivat nyt Konstantinopoliin, karkoittivat
vallananastajan ja korottivat valtaistuimelle Aleksiuksen isän, joka
otti poikansa kanssahallitsijakseen.

Mutta kun nuoren keisarin, voidakseen pitää ristiretkeläisille
antamiansa lupauksia, täytyi ryhtyä suuriin kiskomisiin ja sitä paitsi
pakottaa maanmiehiänsä tuohon yhteyteen vihatun Rooman kirkon kanssa,
kasvoi siitä heti yleinen tyytymättömyys, jota vielä tulokasten
väkivaltaisuudetkin kiihdyttelivät. Kaupungissa käydessään sytyttivät
flanderilaiset sotamiehet tuleen moskean (eli synagoogan); leikit
levisivät myöskin läheisiin rakennuksiin ja tulipalo raivosi kokonaisen
viikon kaupungin tiheimmissä osissa. Siitä alkaneen mielten kuohun
aikana anasti Aleksiuksen hovimestari, eräs Dukas-suvun jäsen,
äkkiarvaamatta korkeimman vallan.

Ristiretkeläiset tietysti eivät sitte enää voineet toivoakaan
vaatimuksiensa täyttämistä; he päättivät siis valloittaa kaupungin
itsellensä. Kaksipäiväisen ankaran rynnäkön jälkeen marssivat voittajat
Konstantinopoliin; uusi palo raivosi, paljon tuhoavampi kuin edellinen,
monta kauhistavaa väkivaltaisuutta tehtiin ja kalleita aarteita joutui
ryöstäjäin käsiin. Sofian kirkosta revittiin "kaikkein pyhimmän" kallis
esirippu kultarimpsujen tähden; kalleista metalleista tehty alttari
rikottiin ja jaettiin pikkupaloiksi valloittajain kesken; kultaiset
kuvapatsaat ja komeat hopea-astiat paloiteltiin metalliarvonsa tähden.
Korvaamattoman arvokkaat taideteokset, muinaisajan kalliit jäännökset,
joutuivat ahneuden saaliiksi, ja suurten, siihen aikaan maailman
etevimpien kirjakokoelmain hävitys tuotti koko ihmiskunnalle
korvaamattoman vahingon. "Niin suurta saalista ei ole saatu mistään
kaupungista aina siitä asti, kuin maailma luotiin", sanoo tämän
sotaretken historioitsija.

Flanderin kreivi Balduin korotettiin valloitetun valtakunnan
keisariksi, ja omaksi lääniherran-piirikseen sai hän Konstantinopolin
lähimpine ympäristöineen; muut retkeläisten johtajat ottivat vasalleina
kukin jonkun alueen haltuunsa: siten syntyi Tessalonikan kuningaskunta,
Atenan herttuakunta, Akaian ruhtinaskunta y.m. Venetialaiset omistivat
Adrianmeren rannikon, suuren osan Peloponnesosta ja Arkipelagin saaret,
jotka heidän käsissään tulivat tärkeiksi kauppapaikoiksi. Innocentius
III oli jyrkästi paheksinut ryöstelyä, vaan hyväksyi kuitenkin uuden
valtakunnan, varsinkin kuin sen keisari, käyttäen "pyhän istuimen
ritari"-nimitystä, tunnusti itsensä paavin vasalliksi, ja kreikkalainen
kirkko, oltuaan niin kauan Rooman kirkon kilpaveljenä, nyt tuli sen
alammaiseksi.

Tämä "latinalainen keisarikunta", joksi sitä sanottiin, ei kuitenkaan
elänyt kauan. Uusi kreikkalainen keisari, joka oli asettunut Nicaeaan,
valloitti Konstantinopolin (1261) ja uudisti vanhan valtakunnan. Mutta
venetialaiset pitivät valloituksensa, joten siis ainoastaan he saivat
neljännestä ristiretkestä pysyväistä etua.


Ristiretki Espanjassa. Alhambra.

Espanjan morilainen valtakunta tuli perustetuksi arabialaisen
kansanvaelluksen viimeisen urhotyön kautta, ja sen valtakunnan
mahtavuuden kukisti yksi ristiretkien viimeisiä mahtavia
voimainponnistuksia.

Pohjois-Espanjan kristittyjen voima oli tänä väliaikana melkoisesti
kasvanut. Asturiasta oli kreivikunta _Kastilia_ irtautunut ja
tullut eri kuningaskunnaksi. Viimein yhdistettiin siihen vanha Leonin
valtakunta; kuningaskunnat Kastilia ja Leon tulivat siitä lähtein
Espanjan mahtavimmiksi kristityiksi valtioiksi. Kaksi muuta
valtakuntaa, _Navarra_ ja _Aragonia_, syntyi Kaarle Suuren
valloitusten pohjalle. Alinomaisissa sodissa morilaisia vastaan
kehittyi asujamissa suvaitsematon uskonkiihko ja uljas, vallanhimoinen
sankarivoima.

Ristiretkein aikakauden alussa perustettiin vielä lisäksi yksi
kristitty valtakunta, _Portukali_. Sen ensimmäinen perustaja,
_Burgundin_ kreivi _Henrik_, nai Kastilian kuninkaan tyttären
ja sai (1094) myötäjäisiksi apeltaan lääniksi kaikki Minhon ja
Mondegon väliset maat, jotka jo oli valloitettu tai vast'edes vielä
valloitettiin. Seitsemällätoista voitolla valloitti Henrik morilaisilta
osoitetun alueen. Hänen poikansa korotettiin omain sotilastensa
toimesta kuninkaaksi, ja hän vahvisti sitä arvoaan kunnialla voittaen
(1139) viisi yhdistynyttä morilaiskuningasta.

Erään kastilialaisten kärsimän tappion jälkeen kuulututti paavi
Innocentius III yleisen ristiretken morilaisia vastaan. Noin 80,000
ranskalaista, saksalaista ja italialaista ristiretkeläistä saapui
silloin Espanjaan, enimmäkseen morilaisten aarteiden himon
houkutuksesta. He ensi aluksi ryöstelivät Toledon rikkaita juutalaisia
ja tahtoivat sitte, tehdystä välipuheesta huolimatta, rynnäköllä
anastaa ja ryöstää Kalatrava-kaupungin, mutta Kastilian kuningas
uskollisesti valvoi tehdyn sopimuksen pitämistä. Toiveissaan pettyneinä
monikin enemmin saaliinhimoinen kuin uskonkiihkoinen ristiretkeläinen
palasi jälleen Pyreneain yli.

Nykyisen Marokon keisari _Muhammed_, jonka omana Espanjan
morilainen valtakunta oli siihen aikaan, oli kiivas muhamettilainen.
Ristiretkein hengen innostuttamana kutsui hän islamin tunnustajat
pyhään sotaan kristittyjä vastaan. Suunnaton joukko sotilaita kokoutui
hänen lippujensa ympärille ja läksi hänen johdollaan Afrikasta
Andalusiaan, jossa Espanjan morilaiset uskonkiihkosta yhtyivät heihin.
600,000 sotilasta, palavina taistelun innosta ja elävinä islamin
muinaisen mahtavuuden uudistustoivosta, marssi nyt uhkaavasti
Kastiliaan päin.

Kastilian, Aragonian ja Navarran kuninkaat yhdistivät viipymättä
urholliset joukkonsa. Portukalista tuli myöskin paljo jaloja sotilaita.
Ulkomaisista ristiretkeläisistä oli kyllä monta palannut kotimaihinsa,
mutta jäljelle jääneitä, jotka olivat enimmäkseen ranskalaisia,
kiihdytti tulinen innostus. Nämä sotajoukot yhteensäkin olivat paljon
heikommat sarasenilaisia, mutta läksivät kuitenkin rohkeasti heitä
vastaan. Tolosan luona Sierra Morenan eteläpuolella joutuivat
viholliset vastakkain.

Muhammed oli anastanut solakkeet, joiden kautta kristityt aikoivat
marssia vuoriston yli, ja toivonut siten joko saavansa pakotetuksi
heidät peräytymään taikka myöskin hävitetyksi heidän sotaväkensä
vuorten yli mennessä. Kuninkaat tuon huomattuaan hämmästyivät ja
tulivat neuvottomiksi, mutta eräs paimen silloin heille ilmoitti
tietävänsä salaisen vuoritien ja lupasi näyttää sen. Sotajoukko seurasi
paimenen opastusta; vaivaloisia polkuja myöten kallioiden ja virtain
ylitse kiipesivät kristityt ylös vuorten huipuille saakka, ilmestyen
yht'äkkiä kummastuneiden morilaisten nähtäväksi. Rukouksilla,
synnintunnustuksilla ja pyhän ehtoollisen nauttimisella valmistautuivat
he kahtena seuraavana päivänä taisteluun, myöskin papit ja piispat,
joita oli suuri joukko mukana leirissä.

Kolmantena päivänä (16 p. heinäk. 1212) asettui sotaväki
taistelujärjestykseen. Kastilian sotilaat seisoivat kuningas Alfonsin
johdolla keskustassa ja kuninkaan sivulla oli Toledon arkkipiispa,
jonka edellä kannettiin paavin lähettämää suurta ristiä, ristijoukon
etevintä sotalippua. Navarran kuningas väkinensä oli oikealla siivellä
ja Aragonian sotilaat oman kuninkaansa johdolla vasemmalla puolella.
Ranskalaiset ristiretkeläiset marssivat etujoukkona muun sotaväen
edellä; heitä johtivat Narbonnen arkkipiispa ja eräs parooni Poitousta.

Morilaiset ilman mitään järjestettyä rintamaa täyttivät suunnattomilla
joukoillaan suuren kentän. Satatuhatta kelvollista ratsumiestä,
puettuina keveihin haarniskoihin ja istuen ripeäin ratsujen seljässä,
oli heidän paraimpana voimanansa, jota vastoin jalkaväki oli huonoissa
aseissa ja hyvin vähän taisteluun kykenevä. Muhammed oli valittujen
ritarien kanssa sijoittunut eräälle kukkulalle ja näyttäytyi sieltä
kansallensa, koraani toisessa ja käyrä sapeli toisessa kädessä.
Kukkulan ympärille oli hän pingoituttanut vahvoja rautavitjoja ja
neljälle sivulle asettanut urhollisimmat ratsuväkensä osastot.

Vihollisen suuren suuria laumoja vastaan taistelivat kristityt
kauan toivottomasti. Keskellä hurjaa taistelua seisoi Kastilian
kuningas ja nähdessään kristittyjen jo alkavan horjua lausui Toledon
arkkipiispalle: "Piispa, tässä me kuolemme!" "Ei, herra kuningas,"
vastasi hän, "tässä me taistelemme ja voitamme." Ristilippua kantava
munkki silloin syöksyi vihollisten keskelle; arkkipiispa ja kuningas
seurasivat häntä. Kuningastansa ja pyhää ristiä pelastamaan
syöksyivät kastilialaiset vastustamattomalla voimalla ja pääsivät
vihollisjoukkojen lävitse. Samaan aikaan olivat Aragonian ja Navarran
kuninkaat voittaneet kumpikin siivellänsä. Yhteisin voimin ryntäsivät
sitte kaikki kolme joukkoa kukkulaa kohti, kilvoitellen keskenänsä
uljaan urhollisuuden osoittamisessa. Viimein pääsi Navarran kuningas
morilaisen ratsuväen läpi, tunkeutui aitaukselle asti ja katkoi
vahvoilla iskuilla vitjat, joilla morilaisen hallitsijan asema oli
ympäröity. Sen tapauksen muistoksi piti Navarran kuningaskunta sitte
kolmea vitjain palasta vaakunassaan.

Muhammed peräytyi pois taistelusta; kun hänen sotilaansa eivät häntä
enää nähneet, läksivät hekin pakoon. Noin satatuhatta morilaista
sanotaan tässä taistelussa kaatuneen kristittyjen käden kautta. Toledon
arkkipiispa ja muut papit, jotka olivat kuninkaan kanssa taistelussa,
veisasivat voitonvirren (Te Deum) heti siinä taistelukentällä.

Tolosan tappio kukisti ainiaaksi morilaisten vallan Espanjasta. Kohta
joutui heidän pääkaupunkinsakin, muhkea Kordova, kristittyjen käsiin
(1236). Asujanten täytyi silloin poistua tästä kaupungista, joka oli
niin kauan ollut morilaisten mahtavuuden ja kaunotaiteiden pääpaikkana;
suuri osa komeista rakennuksista hävitettiin ja Abdarrahmanin muhkea
moskea muutettiin tuomiokirkoksi. Kaupunkiin kyllä toimitettiin uusiksi
asujamiksi kristityitä, mutta eipä se enää koskaan vaurastunut entiseen
loistoonsa.

Morilaiset, suljettuina etelärannikolle, tekivät kauniin
_Granadan_ uudeksi pääkaupungiksensa, josta heidän muinaisen
mahtavuutensa ilta-aurinko vielä jonkun aikaa loisti. Lähelle Granadaa
kasvoi komea _Alhambra_, viimeisten morilaiskuningasten
hallituspalatsi, joka vielä raunioinakin kertoo entistä loistoansa.
Kahden pylväskäytävillä ympäröidyn pihan ympärillä on vaihteleva joukko
palatsirakennuksia, torneja ja huvihuoneita. Keskellä toista pihaa,
joka ylt'yleensä oli kivitetty valkoisella marmorilla, oli vesisäiliö,
niin syvä, että siinä sopi uida, ja joka puolelta ympäröity
kukkapenkeillä ja pomeransipuu-kujilla. Toisen niin sanotun
_leijonapihan_ keskellä oli kaunis taideteos, suuren suuri
alabasterimalja, kahdentoista valkoisen marmorileijonan kannattamana.
Sen keskellä seisoi toinen pienempi, josta vettä suihkusi suurempaan ja
siitä sitte alas laajaan säiliöön, johon myöskin joka leijonan kuonosta
suihkusi kirkas vesisade. Palatsin parvekkeilta oli ihanin näköala
vuorten lumihuipulle päin. Sisällä välkkyi seinäin mosaikkiverhot ja
kattojen tippukiven mukaan muodostetut holvit vaihtelevan monivärisinä.
Saleissa levittivät kirkkaat suihkukaivot viileyttä, korkeilta
parvekkeilta kaikui suloisin soitto ja hoviväki istuen kauneilla
matoilla kuunteli tuossa alhaalla; kalleita savustimia paloi tuoksua
levittäen ylhäällä holveissa.

[Kuva: Leijonapiha Alhambrassa.]

Mutta sill'aikaa kuin morilaiskuninkaat pitivät juhliansa Alhambran
saleissa ja heidän kansansa uutteruus muutti ympäristön pelkäksi
yrttitarhaksi, tunkeutuivat kristityt yhä suuremmaksi karttuvalla
voimalla uhkaavasti aina lähemmä Granadan muureja.



Hohenstaufit.

Helposti todella olisi kristikunta saattanut joutua rasittavan
pappisvallan sorrettavaksi, ell'eivät maalliset hallitsijat olisi
pontevasti vastustaneet hengellisten vaatimuksia. Varsinkin johtivat
vastustusta Saksan keisarit, he kun muka olivat caesarein perillisiä ja
sentähden tahtoivat esiytyä kristikunnan ylimpinä lääniherroina. Kauan
vastusti _Henrik V_ paavin vaatimusta, että ainoastaan hän yksin
saisi antaa hengellisiä virkoja, kunnes keisarin viimein täytyi
_Wormsin konkordaatilla_ eli välipuheella (1122) taipua
pääasioissa. Keisari Lotar Saksilainen oli paavin kuuliainen palvelija;
mutta kun hänen kuoltuansa _hohenstaufi-suku_, jonka päämaana oli
Shwabi, nousi valtaistuimelle, alkoi mahtava taistelu paavin vallan ja
keisarin vallan välillä.

Ensimmäinen hohenstaufi-sukuinen keisari oli Konrad III,
joka kävi toisella ristiretkellä. Saksanmaassa oli hänellä
voimakkaana vastustajana _Henrik Ylpeä_, joka kuului mahtavaan
_Welf-sukuun_. Hänellä oli sekä Baijeri että Saksi, mutta Konrad
riisti häneltä molemmat. Tästä syttynyttä sotaa jatkettiin vielä
Henrikin kuoltuakin, kun näet hänen veljensä Welf taisteli hänen
nuoren poikansa _Henrikin_ puolesta, jota sittemmin sanottiin
_Leijonaksi_ ja jolle Konradin täytyi viimein antaa Saksi. Tämän
keisarin kuoltua valitsivat ruhtinaat valtakunnan päämieheksi hänen
veljensä pojan.


Fredrik I Barbarossa (1152-90).

Hän oli kuninkaallisen näköinen mies: suurivartaloinen ja ruumiin
rakennukseltaan voimakas, otsa korkea, silmät terävät, kasvot
majesteetilliset, vaikka vähän ankarat ja tylyt: tukka vaalea ja
parta punertava, jonka tähden italialaiset sanoivat häntä
_Barbarossaksi_ (punaparraksi). Hallitsijan sielu hänellä oli
myöskin; lempeydellään voi hän saavuttaa suosiota ja ankaruudessaan hän
oli hirmuinen. Hänen käsityksensä mukaan oli Rooman keisariudella vielä
jäljellä muinainen täysvaltaisuus, ja sitä tehdäkseen tyhjästä
sananparresta eläväksi todellisuudeksi taisteli hän urhotöistä rikkaan
elämänsä ajan.

Roomassa sitä vastoin oli vanhan tasavallan puolittain hälvennyt muisto
nyt, niinkuin ennen Ottojen aikana, suuri voima, joka voi saattaa
mielet kuohuksiin. Munkki _Arnold Brescialainen_ haaveksi tuota
hämärää muinaisajan kuvaa; innostuttavan kaunopuheisesti kuvaili hän
kansanjoukoille vanhaa Roomaa, mitenkä se laillisen vapauden ja
tasavaltaisten hyveiden voimasta mahtavana kukisti maailman; hän
vertasi siihen myöhäisempää Roomaa, jossa paavi kietoi omattunnot
kahleihin ja lain voima oli lakastunut. Siitä kiihtyi kapina, jonka
kautta paavi karkoitettiin Roomasta ja vanha tasavalta jälleen
uudistettiin, mikäli oli mahdollista. Rohkea henki alkoi kehittyä
Pohjois-Italian kaupungeissa, sillä vilkas kauppa, suuri rikkaus ja
investituurariidan aikana saavutettu itsehallitus oli opettanut ne
pitämään vapautta suuressa arvossa. Pitämään yllä Rooman keisarikuntaa
marssi Fredrik kohta hallitukseen astuttuansa "Rooman tasavaltaa"
vastaan.

Ensin näytti Fredrik valtaansa Pohjois-Italian kaupungeille sekä otti
Paviassa vastaan Lombardian kruunun. Sieltä hän marssi edelleen Roomaa
vastaan. Paavin istuimelle oli juuri noussut _Hadrianus IV:nen_
nimellä kardinaali Nikolaus Albanolainen, joka äsken oli Ruotsissa
pitänyt Linköpingin kokouksen ja Norjaan asettanut arkkipiispan.
Hänelle Fredrik antoi kiinni otattamansa Arnold Brescialaisen. Tämä
onneton haaveksija sidottiin jo samana yönä polttoroviolle, joka aamun
koitteessa sytytettiin. Paavi saapui Fredrikin leiriin ja vaati
kopeasti Saksan hallitsijaa pitämään jalustinta pyhän isän laskeutuessa
ratsunsa seljästä. Ruhtinasten neuvosta Fredrik tuohon taipuikin, mutta
lausui: "Enpä suinkaan voi olla muuta kuin kömpelö tässä, sillä
tallirenkinä en ole koskaan ollut."

Fredrikin lähestyessä Roomaa laittoivat roomalaiset hänen luoksensa
lähettiläitä, jotka tasavallan puolesta lupasivat hänelle keisarin
arvon, jos hän suostui maksamaan viisituhatta naulaa hopeata ja vannoi
suojelevansa kaupungin uutta hallitusmuotoa. Mutta tylyllä vastauksella
keisari ilmasi heille, että vanhat ajat olivat jo ammoin menneet. "En
minä ole tullut", sanoi hän, "ottamaan mitään vastaan teiltä,
vaan pelastamaan teitä sisällisistä ja ulkonaisista riidoista."
Peljästyneinä veivät lähettiläät tämän äreän vastauksen kaupunkiinsa.
Seuraavana aamuna Fredrik paavin seurassa juhlallisesti marssi
kaupunkiin sekä otti sotajoukkonsa läsnä ollessa vastaan keisarin
kruunun.

Rooman keisari koetti kaikin tavoin panna uudestaan voimaan Rooman
lakia, joka oli kauan ollut unhotettuna länsimaissa. Amalfista oli 20
vuotta ennen Fredrikin kruunausta löydetty Justinianuksen lakikokoelman
kopio. Rooman lakia aljettiin nyt selittää ja lukea Bolognassa, jonka
yliopisto Fredrikiltä sai tärkeimmät oikeutensa ja jonka lakimiehet
kohtakin vaikuttivat hyvin suuresti koko yhteiskunnalliseen
kehitykseen.

Lombardian kaupungeista oli varsinkin Milano kuuluisa kopeudestaan ja
uhkamielisestä vapaudentunnostaan. Fredrik kuitenkin pakotti kaupungin
antautumaan keisarin yksinvallan alaisuuteen: keisarin valtaistuimen
eteen täytyi kaupungin pappien, ylimysten ja konsulein astua paljain
jaloin ja miekka niskaan sidottuna tunnustamaan kuuliaisuuttansa ja
rukoilemaan armoa. Sitte pidettiin loistavat valtiopäivät Ronkalin
kedolla lähellä Piacenzaa. Bolognan lainoppineet ja kaupunkein
valtuusmiehet olivat sinne kutsutut. Siellä säädettiin keisarillisen
itsevaltiuden perusteet, kaupungeilta riistettiin oikeus nimittää
hallitusmiehensä ja keisarille määrättiin vero maksettavaksi.

Kun paavi Hadrianus IV heti antautui tyytymättömäin kaupunkien
puolelle, saivat he siitä rohkeutta julkiseen vastarintaan. Ensin
keisari ryhtyi ahdistamaan Krema-kaupunkia, joka kesti seitsemän
kuukautta ankaraa piiritystä. Kiukkuisesti taisteltiin molemmin puolin:
saksalaiset heittivät palloa surmattujen kaupunkilaisten irti
hakatuilla päillä ja kaupunkilaiset repivät vangittuja saksalaisia
paloiksi muureilla. Piiritystorniin, jota kuljetettiin yhä lähemmäksi
kaupunkia, sidotti keisari koko joukon kremalaisten lapsia, jotka
olivat joutuneet hänen valtaansa, siten pelottaakseen piiritettyjä
vahingoittamasta tornia. Nähdessään lapsensa porvarit ensin valittivat
ääneensä, vaan sitte ylistivät lapsia onnellisiksi, että jo niin
nuorina saivat uhrata elämänsä isänmaan vapauden eteen, sekä käänsivät
enempää vitkastelematta heittokoneensa tornia kohti. Krema viimein
valloitettiin; asujamet saivat vapaasti lähteä pois, mutta kaupunki
ryöstettiin ja hävitettiin perin pohjin.

Kreman piirityksen aikana kuoli Hadrianus IV. Häntä seurasi keisariuden
jäykkä vihollinen _Aleksander III_. Uusi paavi heti julisti
pannaan keisarin ja kaikki hänen kannattajansa sekä rohkasi Milanoa
sitkeään vastarintaan. Sen uhkamielisen kaupungin luo johti nyt Fredrik
suuren sotajoukon ja vannoen eitti panevansa ennen keisarinkruunua
päähänsä, kuin kaupunki oli hajoitettu maan tasalle. Tämä piiritys
kesti koko kaksi vuotta ja näytti hirvittävillä esimerkeillä, miten
viha villistyttää. Viideltä ylhäiseltä vangilta, jotka piiritettyjen
ensimmäisessä uloshyökkäyksessä saatiin kiinni puhkasivat saksalaiset
pois silmät ja kuudennelta leikkasivat nenän, mutta jättivät hänelle
silmät, että osaisi johtaa toiset takaisin kotiin. Näljänhädän pakosta
täytyi Milanon porvarien viimein antautua. (1162). Kaupungin konsulit
ja 20 etevintä ylimystä, kaikilla paljaat miekat kaulasta riippumassa,
astuivat saksalaisten leiriin antamaan voittajalle kaupunkia
asujamineen ja tavaroineen. Parin päivän kuluttua tulivat taas konsulit
ja heidän kanssansa 300 jalointa ritaria kantaen kaupungin porttien
avaimia ja sotalippuja. Seuraavana päivänä tulivat vielä kaupungin
asujamet kaikki paljain jaloin, nuora kaulassa ja tuhkaa pään
päällä. He astuivat ääneti keisarin ohitse, joka istui korkealla
valtaistuimella, ja laskivat kaupungin päälipun hänen jalkainsa
juureen. Kansa lankesi polvilleen ja konsulit sen nimessä rukoilivat
armoa kaupungille. "Te olette", vastasi keisari, "lain mukaan kaikki
kuolemaan vikapäät; te saatte pitää henkenne, mutta minä teen teidät
kykenemättömiksi harjoittamaan uusia rikoksia." Milano sitte
hävitettiin perin pohjin, ainoastaan kirkot säästettiin; revittyjen
rakennusten soraläjät vielä auralla tasoitettiin ja asujamet jaettiin
neljään eri paikkaan. Kiitosjuhlassa, joka sitte pidettiin Paviassa,
pani Fredrik jälleen kruunun päähänsä.

Vieraat hallitsijat tunnustivat korkeimmaksi lääniherrakseen
suurivaltaisen keisarin. _Böömin_ herttua, hänen uskollinen
vasallinsa, otti häneltä vastaan kuninkaan arvon. _Tanskan_
kuningas Valdemar Suuri kävi piispa Absalonin seurassa keisarin luona
ja tunnusti hänet silloin vendiläisten maidensa suojelusherraksi.
Muinaista _Burgundin_ kuningaskuntaa, joka oli hajonnut eri
osiin, koetti Fredrik liittää Saksaan. Niin sanotussa "Burgundin
vapaakreivikunnassa" (Franche-Comtéssa) oli ilmestynyt eräs vallan
anastaja, joka piti veljensä tytärtä kaunista Beatrix-prinsessaa
vankina pimeässä torninkomerossa; mutta keisari saapui sinne
pelastavana ritarina, vapautti vangin ja otti hänet puolisoksensa sekä
yhdisti valtakuntaansa koko vapaakreivikunnan.

Lombardian kaupungit ärtyneinä saksalaisten virkamiesten kovuudesta
alkoivat taas liittäytyä yhteen. Keisarin kannattajia vastaan, joita
sanottiin _ghibellineiksi (Waiblingenin_ mukaan, joka oli
hohenstaufien vanhimpia pääpaikkoja Shwabissa), nousivat kaikkialla
vapauden ystävät, niin sanotut _guelfit_ (hohenstaufien
saksalaisten vastustajain _Welfien_ mukaan). Paavi Aleksander III
auttoi tätä liikettä kaikin voimin. Mutta Fredrik marssi suuren
sotavoiman kanssa suoraa päätä Roomaan ja valloitti kaupungin
rynnäköllä. Aleksanderin täytyi paeta ja keisari toi Roomaan uuden
nimittämänsä paavin, joka kruunasi keisarinnan. Mutta epäterveellisen
ilman vaikutuksesta syntyi kulkutauti, joka riisti pois paraimman osan
sotaväestä. Valepuvussa ja ainoastaan vähäisen seurueen saattamana
täytyi Fredrikin palata Alppein ylitse Saksanmaahan, jossa hän vietti
kuusi vuotta, vahvasti varustellen uutta sotaretkeä Italiaan.

Kun hän näiden vuosien kuluttua jälleen saapui Italiaan, käytiin sotaa
kohta jälleen rakennetun Milanon ympärillä kauan ilman ratkasevaa
voittoa, ja kulkutaudit tälläkin kertaa harventelivat saksalaisten
rivejä. Silloin kohtasi Fredrikkiä kova isku; hänen mahtavin vasallinsa
Henrik Leijona eitti enää kauemmin olla osallisena tässä sodassa.
Taivuttaakseen häntä jäämään heittäytyi keisarivanhus alas hänen
jalkainsa juureen ja syleili hänen polviansa; mutta Henrik pysyi
taipumatta. Silloin lähestyi keisarinna Beatrix arvokkaasti puolisoansa
ja sanoi: "Nouskaa ylös, rakas herra; Jumala teitä auttaa ja sitte
saatatte muistaa tämän päivän ja tämän kopeuden." Keisari nousi, mutta
Henrik heitti kylmät jäähyväset ja palasi väkinensä Saksiin.

Fredrik päätti kuitenkin vaikka heikommalla voimalla rynnätä kaupunkien
sotaväen kimppuun, joka seisoi _Legnanon_ luona (1176). Taistelun
alkaessa lankesivat Milanon miehet polvilleen ja rukoilivat vihollisen
nähden Jumalalta apua. Veriseksi tuli se taistelu. Kun voitto alkoi
kallistua keisarin puolelle, syöksyi esiin 900 Milanon jaloa porvaria,
jotka sanoivat itseään "kuoleman joukoksi" ja olivat sitoutuneet
voittamaan tai kuolemaan. Saksalaisten päälippu silloin anastettiin ja
keisari itse syöksyi kuoliaaksi kaatuvan ratsunsa seljästä maahan. Niin
saavuttivat lombardialaiset täydellisen voiton. Voitetun keisarin
täytyi nöyrtyä paavin edessä. Venetiassa, jossa he yhtyivät, odotteli
häntä Aleksander paavillisessa puvussaan Markuksen kirkon ovella.
Fredrik saavuttuaan sinne heittäytyi maahan paavin eteen ja suuteli
hänen jalkojansa; ylösnoustuaan sai hän kiitosvirsien kaikuessa
siunauksen ja hänet päästettiin pannasta. Viimein täytyi hänen myöskin
tehdä lombardialaisten kanssa rauha, joka enemmän kaupungeille kuin
hänelle tuotti kunniaa.

Saksanmaahan palattuaan Fredrik heti vaati Henrik Leijonaa
edesvastaukseen vasallivalan rikkomisesta. Kun herttua ei saapunut
kolmille valtiopäiville, jotka melkein peräkkäin kuulutettiin kokoon,
julistettiin hänet, kuten sanottiin, _valtakunnan-kiroukseen_,
jolloin hän menetti molemmat herttuakuntansa Saksin ja Baierin.
Tehtyään turhaa vastarintaa saapui Henrik viimein valtiopäiville
Erfurtiin sekä lankesi hyvin nöyryytettynä keisarin jalkain juureen.
Hän tosin sai nyt armon, mutta hänet velvoitettiin poistumaan
Saksanmaasta kolmeksi vuodeksi, jonka ajan hän oleskeli appensa
Englannin kuninkaan Henrik II:sen luona. Palattuansa sai hän takaisin
perintötiluksensa Braunshweigin ja Lyneburgin, mutta ne olivat vain
vähäinen jäännös hänen entisistä alueistansa.

Vielä kerran kävi Fredrik Italiassa (1184), vaan ilman sotaväkeä, sillä
eipä hän silloin enää ajatellut entisiä taistelujansa. Lombardian
kaupungit ottivat häntä vastaan suurilla kunnianosoituksilla. Milanossa
vietti hän (1186) loistavan komeasti poikansa Henrikin häitä Sisilian
ja Neapolin perijän _Konstantian_ kanssa. Siten Fredrik hankki
suvullensa uuden vallan vaatimuksia, mutta nepä viimein saattoivat koko
suvun häviöön.

Viimeiset vuotensa aikoi keisarivanhus käyttää pyhän maan takaisin
valloitukseen. Hän oli, kuten jo kerrottiin, kolmannella ristiretkellä
ja kuoli voiton tiellä kaukana valtakunnastansa. Hänet haudattiin
Tyroon, vanhaan vapaakaupunkiin. Mutta Saksan kansassa elää tarina,
että hän syvällä Küffhäuservuoren alla Tyringissä istuu silmät ummessa
suuren kivipöydän vieressä. Niin kauan kuin ei mikään kotka karkoita
korppeja raakkumasta vuoren huipun ympäriltä, niin kauan vanhus nukkuu
salaisessa kammiossaan. Mutta kun kotka saapuu ja aika tulee, silloin
Fredrik Punaparta nousee vielä kerran kantamaan Saksan miekkaa.


Fredrik II (1214-1250).

Fredrik Barbarossan poika _Henrik VI_, valloitettuaan Neapolin ja
Sisilian sekä julmuksillansa tehtyään hohenstaufien vallan siellä hyvin
vihatuksi, jätti sen valtakunnan perinnöksi hennolle pojalleen
_Fredrikille_, joka isänsä kuoltua paavi Innocentius III:nen
holhouksen alaisena saikin sen haltuunsa. Italiassa kasvoi Fredrik
miellyttäväksi, jaloksi nuorukaiseksi. Hohenstaufein sukumerkit, vaalea
tukka ja siniset silmät, tekivät hienon, elävän muodon sekä koko
solakan ja nuorekkaan vartalon hyvin rakastettavan näköiseksi. Hänen
mielensä, ollen luonnostaan kykenevä ottamaan vastaan kaikkea kaunista
ja suurta, näytti hyviä luonnonlahjoja, jotka sivistyneen italialaisen
kasvatuksen kautta monipuolisesti kehittyivät. Ollen pehmeäluontoinen
ja mieltynyt nautintorikkaasen elämään osoitti hän hienoa
arkatuntoisuutta ja lempeää jalomielisyyttä. Mutta tässä
neitsyellisessä sielussa saattoi vaaran hetkinä ilmestyä rohkeaa
toimintavoimaa ja miehekästä päättäväisyyttä, joista voitiin tuntea
Fredrik Barbarossan jälkeläinen.

Saksassa Henrik VI:nen veli _Filip Shwabilainen_ levottoman
hallituksen jälkeen surmattiin ja hänen kilpaveljensä ja seuraajansa
_Otto IV_, Henrik Leijonan poika, julistettiin pannaan ja
hyljättiin. Innocentius III kehoitti ruhtinaita valitsemaan keisariksi
Fredrikkiä, kun hän ensin lupasi erottaa Neapolin ja Saksan kruunut
toisistaan ja vast'edes antaa molemmat valtakunnat erinänsä pojilleen.
Kruunauksessansa Aachenissa sitoutui Fredrik myöskin vast'edes tekemään
ristiretken pyhään maahan.

Järjestettyään Saksan asiat palasi Fredrik rakkaasen
perintövaltakuntaansa Neapoliin. Neapolin, Palermon ja Messinan
kaupunkeihin, joissa hän paraastaan oleskeli, yleni hänen käskystään
muhkeita palatseja, jotka tulivat ritarillisen seuraelämän,
rakkausseikkailujen ja iloisten juhlien näyttämöksi. Ollen itse taitava
runoilija korotti hän omilla lauluillaan Italian murteen kirjakieleksi
ja kaikista maista kokoutui runoilijoita tervetulleina vieraina hänen
hoviinsa. Hänen itsenäinen, vapaamielinen henkensä ei pitänyt lukua
aikakauden etuluuloista; papiston mielipahaksi otti hän seuraansa
arabialaisia oppineita ja suojeli kirkon vainoamia sarasenilaisia, jopa
itsekin näytti itämaiden elämään ja tapoihin mieltyneeltä. Huvitusten
ohella, joita hän täysin määrin nautti, toimi hän myöskin tehokkaasti
valtakuntansa vaurastuttamiseksi, mutta sellaiseen suuntaan, joka ei
ollut kirkon oma. Vilkastuttaakseen kauppaa teki hän ystävällisiä
sopimuksia Syrian ja Egyptin muhamettilaisruhtinasten kanssa.
Neapoliin perustettiin yliopisto, joka levitti ympärilleen vapaata
tieteellistä valoa. Oppineella kanslerillansa _Pietari de
Vineis'illä_ toimitutti hän uuden lakikirjan, joka käytöllisesti
sovitteli roomalaista oikeutta ja monessa kohdassa vastusti
paavillista kirkkolakia. Kun hän alkoi kutsua kaupunkien edusmiehiä
valtiopäivillensä, tuli hän siinäkin uuden ajan tienraivaajaksi. Siten
kehittäessään perintömaitansa kukoistaviksi ja yhä enemmän
suurentaessaan juopaa, joka aukesi hänen ja paavin välille, ajatteli
hän kaikkein vähimmin ristiretkeä, jonka tähden sen lupauksen
täyttäminen viivästyi.

Viimeinhän se lupaus kuitenkin oli pantava toimeen. _Gregorius IX_
uhkasi Fredrikkiä pannalla, jos hän vielä kauemmin viipyi. Fredrik
silloin sovitteli sotajoukon laivoihin, mutta kohta hänen täytyi
palata, koska laivastolla alkoi raivota kulkutauti, joka tarttui häneen
itseensäkin. Paavi, luullen tautia vain tyhjäksi verukkeeksi,
julisti silloin heti keisarin pannaan. Osoittaakseen tarkoittaneensa
totta läksi Fredrik heti parattuansa jälleen vesille. Mutta nyt
pahastui paavi yhtä suuresti lupauksen täyttämisestä kuin ennen sen
laiminlyömisestä ja kielsi kaikkia kristittyjä sotilaita auttamasta
pannaan julistettua keisaria, joka nyt lisäksi vielä julistettiin
kelpaamattomaksi taistelemaan kirkon pyhän asian puolesta. Mutta
Fredrik suoritti tehtävänsä paremmin kuin kukaan oli osannut
odottaakaan. Hän oli kauan ollut ystävällisessä yhteydessä Palestinan
yliherran Egyptin sulttaanin _Malek el Kamelin_ kanssa, joka
kerran oli lahjoittanut hänelle kalliin tähtitieteellisen teltan, jossa
taivaan kappaleiden kulkua esitettiin taidokkaan koneiston avulla. Nyt
Fredrik lähemmin tutustui hänen kanssansa ja taivutti hänet sovinnossa
luovuttamaan Jerusalemin, Betlehemin ja Nazaretin sekä Tyron ja
Sidonin. Sopimuksen mukaan piti myöskin muhamettilaisten saaman käydä
omilla pyhillä paikoillansa. Nyt Fredrik marssi Jerusalemiin (1229). Ei
kukaan pappi tahtonut kruunata pannaan julistettua keisaria, mutta hän
itse otti etuluulottoman uhkamielisesti kruunun pääaltarilta ja pani
sen päähänsä. Suvaitsevaisuutta, jota Fredrik oli osoittanut tehdessään
sopimusta sulttaanin kanssa, kammoksuttiin kristityissä länsimaissa,
siellä kun näet katsottiin uskottomain hävittämistä tulella ja miekalla
kaikkein jumallisimmaksi teoksi.

Keisarin poissa ollessa oli paavi saarnauttanut ristiretkeä häntä
vastaan. Paavin sotilaat, joilla oli pyhän toimensa merkiksi ommeltuna
pukuunsa Pietarin avain, tunkeutuivat Neapoliin. Mutta Fredrik heti
palattuansa karkoitti avainsotamiehet, marssi Kirkkovaltaan ja pakotti
paavin rauhantekoon, jonka johdosta keisari maksamalla rahasumman pääsi
pannasta. Pohjois-Italian kaupungeissa, joissa guelfien ja ghibellinein
taistelu oli kauan raivonnut, oli keisarin puolue tähän aikaan
tappiolla. Saksanmaassa oli houkuteltu kapinaan hänen oma poikansa
Henrik, joka valtakunnan-hoitajana johti hallitusta. Fredrikin
saavuttua sotajoukon kanssa Saksaan anoi velvollisuutensa unhottanut
poika armoa ja saikin; mutta vehkeet uudistuivat ja puheltiinpa pojan
tahtoneen myrkyttääkin isäänsä. Silloin Henrik vangittiin ja suljettiin
erääsen Apulian linnaan, jossa hän jonkun ajan kuluttua kuoli. Kohta
sen jälkeen Fredrik melkoisella voitolla (1237) tukeutti Lombardian
kaupunkien kapinan. Milanolaiset menettivät siinä taistelussa pyhän
sotamerkkinsä niin sanotun _caroccion_, vaunut, joissa seisoi
raudasta tehty puu ja päällä suuri risti ja sen etupuolelle kuvattuna
kaupungin suojeluspyhä Ambrosius. Keisari niissä vaunuissa vedätti
elefantilla Milanon vangitun konsulin Roomaan.

Tähän aikaan olivat villit _mongolilaiset_, häviteltyään suuren
osan Aasiaa, tunkeutuneet myöskin Europpaan. Hirvittävä oli heidän
toimitapansa. Venäjällä he saavuttivat monta voittoa ja muuttivat
yhdessä kuukaudessa neljätoista kukoistavaa kaupunkia raunioiksi.
Rynnäkön tapaan hyökäten levittivät he julmaa hävitystä Puolaan ja
Unkariin sekä tunkeutuivat Silesiaan, jossa saavuttivat (1241) niin
suuren voiton, että ylikuninkaallensa lähettivät yhdeksän säkillistä
kaatuneiden vihollisten korvia. Kun he nyt uhkasivat myöskin
Saksanmaata, lähetti Fredrik Europan ruhtinaille kehoituksen tulemaan
yhteiselle retkelle noita hirvittäviä raakalaisia vastaan. Mutta kun
heidän suurkaaninsa silloin kuoli, peräytyivät he pois Saksan rajoilta
itään päin, pitäen Europassa ainoastaan Venäjän ikeensä alla.

Gregorius IX kuoli samaan aikaan kuin mongolilaiset hyökkäsivät
Silesiaan. Hän ei ollut suinkaan yksin neuvoin keisarin kanssa
koettanut puolustaa kristikuntaa, vaan anastaa itselleen täydellistä
herruutta Italiassa, ja sitä varten toiminut yhä kiihkeämmin keisaria
vastaan. Hän oli auttanut Lombardian kaupunkien uutta kapinaa,
julistanut keisarin pannaan, vieläpä kuuluttanut yleisen ristiretken
juuri häntä eikä mongolilaisia vastaan.

Kohta Gregoriuksen kuoleman jälkeen valittiin paaviksi eräs keisarin
entinen ystävä, joka otti nimekseen _Innocentius IV_. Kuultuaan
vaalin päätöksen lausui Fredrik: "Pelkäänpä menettäneeni kardinaalein
joukosta yhden ystävän ja saavani uudesta paavista vihollisen; eihän
kukaan paavi voi olla ghibellini." Mitä Fredrik pelkäsi, kävikin toteen
runsaimmassa määrässä. Uusi paavi siirtyi heti pois Lyoniin, jossa
tunsi olevansa paremmassa turvassa, ja kutsui sinne yleisen
kirkolliskokouksen, joka suurella komeudella avattiin (1245). Siinä
kokouksessa syytettiin keisaria kaikista mahdollisista rikoksista ja
paheista. Kokous juhlallisesti tuomitsi hänet helvettiin, päästi
hänen vasallinsa uskollisuusvalastaan ja julisti hänet kruununsa
menettäneeksi. Kun tämä tuomio ilmoitettiin Fredrikille, tuotti hän
arkun, jossa hänen kruununsa olivat, ja pani yhden niistä päähänsä,
sanoen: "Vielähän minä kannan kruunujani, ja niitä suinkaan ei paavi
eikä kirkolliskokous minulta ota veristämättä käsiänsä."

Nyt alkanut taistelu tulikin veriseksi. Paavin käskystä levisi munkkeja
kaikkiin maan ääriin saarnaamaan ristiretkeä keisaria vastaan, ja
samalla lausuttiin hirvittävin sanoin pannaan-julistus sangen monessa
kirkossa. Saksan keisarin kruunu luvattiin milloin kellekin ja Italiaa
raateli sisällinen sota. Keisarin omassa seurapiirissä väijyskeli
kavallus. Yksin Pietari de Vineiskin yritti myrkyttämään herraansa,
mutta asia tuli ilmi ja hän surmasi itsensä vankeudessa. Keskellä tätä
myrskyä seisoi Fredrik kauan pystyssä vasalleinsa ja ystäväinsä
uskollisuuden turvissa. Poikansa _Konradin_ taistellessa Saksassa
kapinoitsijoita vastaan taisteli hän itse poikainsa _Enzion_ ja
Manfredin kanssa Italiassa. Tämän hurjan sodan aikana hajosi kaikki
yhteiskunnallinen järjestys; lukemattomat rosvojoukot hävittelivät
Saksanmaata, ja Italiassa pani puolueviha toimeen kauhistavia
julmuuksia. Vaikka Fredrik välistä saavuttikin voittoja, kitui hänen
hellätuntoinen sielunsa kuitenkin kaiken tuon kurjuuden näöstä, jota
hänen voimansa ei riittänyt poistamaan. Samaan aikaan kuin hänen
ystävänsä Pietari de Vineis häntä kavalsi, ottivat Bolognan asujamet
vangiksi hänen rakkaimman poikansa Enzion. Surevan isän kerrotaan
tarjonneen lunnaiksi niin pitkiä kultavitjoja, että ne täyttäisivät
koko kaupungin ympäri, mutta ei edes siitäkään hinnasta annettu hänelle
poikaansa takaisin. Vaikka Fredrik seisoikin niin paljon ylempänä
aikansa käsityskantaa, ei hän kuitenkaan saanut synkkinä hetkinä
torjutuksi pelkoa, että hän pannatuomion kautta oli joutuva
ijankaikkiseen kadotukseen. Sisällisten tuskien kuihduttamana kuoli hän
(1250) nuorimman poikansa Manfredin käsiin, jota ennen Palermon
arkkipiispa hänet kuitenkin päästi pannasta ja antoi hänelle pyhän
ehtoollisen.

Kirkko ei voinut taivuttaa jaloa hohenstaufia, mutta sai kyllä
sotketuksi yhteiskunnallisen järjestyksen ja nostetuksi vihan ja
eripuraisuuden voimat pitkiksi ajoiksi raivoamaan.

       *       *       *       *       *

Fredrik II:sen kuoleman jälkeen seurasi koko suvun häviö. Hänen
poikaansa Konrad IV:ttä vastaan, joka nimeksi hallitsi kuohuvaa,
sekasortoista Saksaa, saarnautti Innocentius kerjäläismunkeilla
ristiretkeä. Nelivuotisen, sankarillisen taistelun jälkeen vaipuikin
Konrad murtunein voimin hautaan (1254). Fredrikin toinen poika,
jalomielinen, ritarillinen Manfred, puolustautui jonkun aikaa
saksalaisten ja sarasenilaisten avulla onnellisesti Etelä-Italiassa.
Mutta kun paavi Urbanus IV lahjoitti Neapolin kruunun voimakkaalle,
mutta ankaralle ja tunnottomalle _Kaarle Anjoulaiselle_, Ranskan
kuninkaan Ludvig Pyhän veljelle, kääntyi onni. Beneventin taistelussa
(1266), joka italialaisten kavalluksen tähden alkoi päättyä Kaarlen
eduksi, syöksyi Manfred, nähdessään kaikki jo olevan hukassa,
vihollisen tiheimpään ryhmään ja kuoli siellä sankarikuoleman.
Konrad IV:nen poika, nuori Konrad, jota italialaiset sanoivat
_Conradinoksi_, kuusitoistavuotinen, hyvälahjainen nuorukainen,
läksi kunnianhimon unelmissa pienen saksalaisen ritarijoukon
kanssa Italiaan valloittamaan takaisin isäinsä valtakuntaa. Mutta
Tagliacozzon taistelussa hän oman ajattelemattomuutensa tähden joutui
äkkiarvaamattoman rynnäkön jalkoihin, vaikka hänellä voitto jo melkein
oli kädessänsä. Kohta sen jälkeen otettiin hänet vangiksi ja julkisesti
mestattiin Palermon torilla (1268). Hän oli viimeinen Hohenstaufi.

Tosin molemmat suuret keisarit Fredrik I ja Fredrik II olivat oman
toimitapansa vikojen ja ristiriitaisuuksien tähden lähimpänä aiheena
sukunsa perikatoon. He laiminlöivät varsinaista valtakuntaansa
Saksanmaata, perustaakseen Italiaan suurta maailmanvaltaa, joka
_ei_ enää _voinut_ herätä eloon. He ottivat kruununsa vastaan
siltä paavikunnalta, jonka vastustamisen he kuitenkin asettivat
tärkeimmäksi tehtäväkseen. Sitenpä heiltä, vaikka olivat koettaneet
tehdä keisariutta maailmaa hallitsevaksi, se jäi heikommaksi kuin
koskaan, ja myöhään se vasta siitä jälleen voimistui. Mutta eivät he
kuitenkaan ole turhaan vaikuttaneet: he iskivät paavikuntaan
sellaisia haavoja, ett'ei sekään enää koskaan vaurastunut entiseen
mahtavuuteensa; he nostivat kirkon vallan-väärinkäytöksiä vastaan
elinvoimaisen kansanhengen; he saattoivat esiin Rooman lain vielä
kerran perustamaan yhteiskunnallista järjestystä Europpaan; ja he
auttoivat yliopistoja, joiden tutkimukset edistivät keskiajan pimeiden
henkien pakoon karkoittamista. Viimeisen hohenstaufin kukistus ei ollut
paavikunnan voitto, vaikka se siltä näytti.



Englanti ensimmäisten Plantagenet-sukuisten kuningasten aikana.


Henrik II ja Tuomas Becket.

Englannin kuninkaan Henrik II:sen taistelu mahtavaa arkkipiispaa Tuomas
Becketiä vastaan on merkillisimpiä keskiajan historian tapauksia.

Vilhelm Valloittajan tyttären pojan _Stefanin_ hallitus oli
rauhaton. Vilhelmin nuorimman pojan Henrikin tytär _Matilda_, joka
oli naimisissa Anjoun kreivillä _Gottfrid Plantagenetillä_, vaati
itselleen valtaistuinta. Siitä syttyi sisällinen sota. Viimein tehtiin
sopimus, jonka mukaan Stefan sai hallita kuolemaansa asti, mutta häntä
piti Gottfridin pojan _Henrikin_ seuraaman. Tämän sopimuksen
mukaan tulikin Henrik Englannin kuninkaaksi (1154). Hän oli jo
sisällisten sotain aikana osoittanut sekä sotilaana että valtiomiehenä
suurta etevyyttä. Hän oli väsymättömän toimelias ja koetti koko
hallitusaikansa uutterasti uudistaa säännöllistä yhteiskunta-laitosta;
joukko rosvolinnoja hajoitettiin, aatelin väkivaltaisuus hillittiin ja
lainkäyttöä valvottiin tarkasti. Mutta koettaessaan rajoittaa
korkeamman papiston itsevaltaisuutta sotkeutui Henrik vaaralliseen
taisteluun kirkkoa vastaan.

_Tuomas Becket_ oli alhaisesta asemasta ylennyt kuninkaan
kansleriksi ja silloin hän kaikessa puolusti kuningasta. Mutta kun hän
sitte kuninkaan esityksestä pääsi Kanterburyn arkkipiispaksi ja
Englannin kirkon primakseksi eli pääksi, muuttui hän kokonansa
mieleltään ja tuli maallisen vallan veriviholliseksi. Kansassa hän
saavutti pyhyyden mainetta kiduttamalla ruumistansa; hän käytti
likaista säkkikangaspaitaa, eli vedellä ja leivällä, ruoski usein
itseänsä ja joka päivä polvillansa pesi kolmentoista kerjäläisen jalat.
Mutta täten ulkonaisesti osoittaessaan nöyryyttä esiytyi hän samalla
taipumattoman ylpeänä pappisvallan puolustajana.

Eräs kirkonpalvelija vietteli jonkun aatelismiehen tyttären ja murhasi
sitte isän karttaakseen hänen kostoansa. Henrik vaati murhamiestä
maallisen tuomioistuimen eteen, mutta Tuomas Becket sitä vastusti
kirkon etuoikeuksien nojalla. Saadakseen tätä ja muita siihen kuuluvia
asioita ratkaistuksi kutsui kuningas yleiseen kokoukseen Klarendoniin
sekä aatelismiehiä että pappeja. Siellä ratkaistiinkin hengellinen ja
maallinen tuomiovalta, pappien asettaminen ja heidän vasallisuhteensa
y.m., kaikki maallisen vallan eduksi. Tuomas oli pakosta hyväksynyt ne
päätökset, vaan peruutti kohta suostumuksensa ja pakeni Ranskaan.
Sieltä hän kuulutti kaikkia niitä vastaan, jotka olivat tehneet taikka
tottelivat Klarendonin sääntöjä, pannaan-julistuksen, jonka paavi
Aleksander III sitte vahvisti.

Sopimus tehtiin viimein, jonka mukaan Tuomas palasi Englantiin ja otti
haltuunsa hippakuntansa. Hallitsijan tapaisella komeudella marssi hän
Kentin kautta. Yorkin arkkipiispan, joka oli hänen poissa ollessaan
kruunannut kuninkaan vanhimman pojan, erotti hän joksikin ajaksi
virkaansa toimittamasta; monta muuta piispaa, jotka olivat suostuneet
kuninkaan toimiin, julistettiin pannaan. Henrik vihastui kovin, kun
kuuli nämä toimet. "Eikö sitte minun miehissäni ole ketään, joka voisi
vapauttaa minut tuosta vehkeilevästä papista!" huudahti hän
harmissansa. Neljä kuninkaan seuruelilaisritaria kiihtyi noista
sanoista ajattelemattomaan tekoon. He ratsastivat Kanterburyyn sekä
surmasivat tuomiokirkon pääalttarin edessä Tuomas Becketin (1170) hänen
juuri aikoessaan alottaa iltakirkkoa.

Se murha herätti kansassa suurinta kauhua. Tuomas Becketiä ylisteltiin
pyhimykseksi ja tuhansittain vaelsi ihmisiä hänen haudallensa, jossa
kerrottiin suuria ihmeitä tapahtuvan. Kääntääkseen kansan huomiota pois
näistä tapauksista teki Henrik sotaretken Irlantiin ja saattoi suuren
osan saaresta Englannin kruunun alaisuuteen. Mutta mielten kuohu pysyi
entisellään, vieläpä vahvistuikin. Paavin kanssa tehtiin kuitenkin
sovinto, jolloin kuningas sitoutui kumoamaan Klarendonin säännöt,
tekemään ristiretken ja maksamaan suuren rahasumman. Sovittaakseen
Englannin papistoa ja kansaa taipui Henrik tekemään nöyryyttäviä
katumusharjoituksia Tuomas Becketin haudalla Kanterburyssa.
Katumuspuvussa ja paljain jaloin vaelsi hän tuomiokirkkoon ja laskeutui
heti alakirkkoon, johon arkkipiispan ruumis oli haudattuna ja jossa
hänen muita pyhiä jäännöksiänsä vielä säilytettiin. Siellä kuunteli hän
katumussaarnaa, ruoskitti itseään papeilla ja munkeilla ja vietti yönsä
kovalla lattialla maanalaisessa kirkossa.

Henrikin viimeisiä vuosia häiritsivät hänen omain poikainsa toimittamat
kapinat. Niistä vaikeuksista, joihin hän siten joutui, johtuivat
suurimmaksi osaksi ne myönnytykset ja nöyryytykset, joihin hänen täytyi
taipua kirkkoa kohtaan. Kaksi hänen poikaansa kuoli tämän taistelun
kestäessä. Kolmaskin poika Rikard oli kauan vihamielinen isäänsä
kohtaan. Kuultuaan, että neljäs poika Johan, josta isänsä aina oli
luullut hyvää, oli myöskin ollut osallisena kapinassa, joutui hän surun
valtaan ja vaipui kuihduttavaan kuumeesen, joka päätti hänen päivänsä
(1189)

Henrik II oli aikansa mahtavimpia ruhtinaita. Paitsi Englantia oli
hänen hallussaan myöskin suurin osaa Ranskan aluetta. Normandian ja
Bretagnen oli hän perinyt äitinsä, Mainen, Anjoun ja Tourainen isänsä
jälkeen, ja naidessaan Ludvig VII:nen erotetun puolison kuningatar
_Eleonoran_ sai hän Guiennen ja Gascognen. Mutta avioliitto
tämän malttamattoman ja juonikkaan naisen kanssa tuli Henrikin
onnettomuudeksi, sillä oikeastaan juuri Eleonora kiihotteli Henrikin
poikia noihin rikoksellisiin kapinoihin.


Rikard Leijonanmielen paluu ristiretkeltänsä.

Täyttääkseen isänsä lupausta oli Rikard melkoisen sotajoukon kanssa
osallisena kolmannella ristiretkellä. Hänen urhotöistään ja Saladdinin
kanssa tekemästään aselevosta on jo edellä puhuttu.

Kotimatkalla sai Rikard kokea pahoja vastuksia. Kauan ajelivat häntä
myrskyt merellä milloin minnekin. Viimein hän joutui haaksirikkoon
Dalmatian rannalla, niin että hänen täytyi jatkaa matkaansa maitse ja
kartella suuria vaaroja, kun näet hänen tiensä kävi vihamielisen
keisari Henrik VI:nen valtioiden kautta. Pyhiinvaeltajan puvussa saapui
hän Wieniin ja tuli siellä ilmi palvelijansa varomattomuuden tähden.
Herttua Leopold vangitsi hänet ja sulki kahlehdittuna linnaan.
Rahasummasta antoi Leopold Rikardin sitte keisari Henrikille, joka
hänet kuljetutti syrjäiseen linnaan ja heitätti vankilakomeroon.

Niin vähäinen oli siihen aikaan liike kansojen kesken, että
englantilaiset eivät pitkään aikaan tienneet, mitä oli tullut heidän
kuninkaastansa. Viimein levisi maine kuninkaan olevan vankina. Kun
vielä ei tiedetty, missä linnassa häntä pidettiin, ratsasti, kuten
vanha tarina kertoo, hänen ystävänsä ranskalainen laulaja
_Blondel_ etsimään vankia ja saapui matkallaan myöskin Trifelsin
likitienoolle, jossa linnassa Rikardia pidettiin. Siellä hän kuuli
linnan tornissa säilytettävän ylhäistä vankia, jota ei kukaan saanut
käydä katsomassa. Blondel istahti linnan muurin ulkopuolelle ja alkoi
laulaa erästä laulua, jota hän tiesi kuninkaan rakastavan. Hän pysähtyi
keskelle laulua ja ilokseen kuuli vangin tornissa jatkavan sitä tutulla
äänellä. Näin saatiin tietää Rikardin olopaikka ja se tieto levisi
kohta hänen valtakuntaansakin.

Englannissa oli tällä välin Rikardin veli Johan jatkanut hallitusta, ja
hän teki, mitä suinkin voi, estääkseen kuninkaan paluuta. Rikardin
irtipäästämisestä vaati Saksan keisari 100,000 hopeanaulaa. Englannin
kansa kokosi mielellään tämän suuren summan (5,000,000 Suomen markkaa)
ja Rikard palasi Englantiin sekä ryhtyi hallitukseen.

Kohta sen jälkeen Rikard kuitenkin joutui kuoleman uhriksi. Eräs hänen
vasallinsa oli löytänyt aarteen ja lähetti siitä osan kuninkaalle.
Mutta Rikard, haluten koota varoja tulevaa ristiretkeä varten, vaati
koko aarretta. Saatuaan siihen vaatimukseensa eittävän vastauksen alkoi
hän piirittää vastahakoisen vasallin linnaa. Muuan jousimies tapasi
muurilta häntä nuolellaan. Haava ei oikeastaan ollut vaarallinen, mutta
huolimattoman hoidon tähden tuotti kuninkaalle kuoleman (1199).
Jousimies otettiin kiinni ja Rikardin kerrotaan kysyneen, miksi hän
teki tuon työnsä, ja jousimiehen vastanneen siihen: "Sinun hurja
sodanhimosi on tuottanut koko minun suvulleni kuoleman; nyt kohtasi
kosto sinua."


Johan Maaton. Magna charta.

Johan oli tuttu rikokselliseksi pojaksi ja häijyksi veljeksi jo ennen
nousemistansa Englannin valtaistuimelle (1199). Hallitusaikanaan hän
vieläkin osoitti halpamaista luonnetta, pelkurimaisuutta, julmuutta ja
irstaisuutta. Hän otatti kiinni vanhemman veljensä Gottfridin pojan
_Arturin_, Bretagnen herttuan, jota hän katsoi kilpaveljekseen
kruunun tavoittelemisessa, ja hänen kerrotaan omalla kädellään
surmanneen hänet vankeudessa. Bretagnen säädyt silloin kääntyivät
Ranskan kuninkaan Filip Augustin puoleen ja pyysivät häneltä apua.
Filip August kutsui tuomioistuimensa eteen Johania, joka oli
ranskalaisten aluettensa puolesta hänen vasallinsa. Kun Johan ei
saapunut, tuomittiin hänet menettämään ranskalaiset lääninsä, joista
nyt Normandia, Anjou, Maine ja Touraine joutuivat jälleen Ranskan
kruunun omiksi.

Koska Johan ei tunnustanut paavin nimittämää Kanterburyn arkkipiispaa,
jota paitsi hän oli tehnyt väkivaltaa sikäläiselle tuomiokapitulille,
tuomitutti Innocentius III Englannin interdiktiin [yksityisen
henkilön kiroamista sanottiin "pannaksi", koko maa sitä vastoin
julistettiin "interdiktiin", ja silloin siellä pysähtyi melkein koko
yhteiskunnallinen elämä kulussaan, kun ei saatu toimittaa mitään
kirkollisia tehtäviä], päästi Johanin vasallit uskollisuuden valastaan
ja käski Ranskan kuningasta valloittamaan Englantia. Filip August
varustautuikin panemaan toimeen paavin käskyä. Silloin Johan peljästyi
ja alentui ylelliseen nöyryytykseen, saadakseen paavilta anteeksi. Hän
näet antoi koko valtakuntansa paaville ja julisti itsensä hänen
verolliseksi vasallikseen. Annettuaan julkisesti kruununsa paavin
lähettilään käsiin, sai hän paavin vasallina sen takaisin ja teki
polvillaan uskollisuusvalan. Paavi nyt peruutti Filip Augustille
antamansa kehoituksen ja suojeli Johania.

Suuret vasallit, jota sanottiin _parooneiksi_, etupäässä paavin
asettama arkkipiispa, vaativat nyt Johania vahvistamaan ja tarkemmin
määräilemään heidän oikeuksiansa. Kun Johan ei suostunut siihen,
tekivät he keskenään liiton, johon myöskin Lontoon kaupunki yhtyi.
Asevoimalla pakotettiin kuningas (1215) antamaan "suuri vapauskirja"
(_magna charta_), jota siitä lähtein on katsottu Englannin
laillisen yhteiskuntalaitoksen pohjaksi. Kuningas siinä sitoutui
olemaan määräämättä mitään ylimääräisiä maksuja ja veroja ilman
valtakunnan yleisen neuvoskokouksen suostumusta (joka sittemmin
kehittyi niin sanotuksi _parlamentiksi_); ketään vapaata miestä ei
pitänyt otettaman kiinni, vangittaman eikä ajettaman maanpakoon eikä
myöskään häneltä riistettämän maatansa ilman hänen vertaistensa
lausumaa laillista tuomiota, j.n.e. Asetettiin 25-jäseninen valiokunta
valvomaan näiden määräysten toimeenpanoa. Jos kuningas rikkoi niitä,
oli lupa käyttää häntä vastaan asevoimaa.

Ainoastaan hätäpakosta oli Johan hyväksynyt suuren vapauskirjan;
sentähden hän myöskin kohta koetti päästä lupaustansa täyttämästä. Hän
sai aikaan, että paavi Innocentius III jätti hyväksymättä vapauskirjan,
joka julistettiin "sekä kurjaksi ja häpeälliseksi että myöskin
sopimattomaksi ja rikokselliseksi". Johan alkoi sodan parooneja
vastaan, jotka kovassa ahdingossaan kääntyivät kuningas Filip Augustin
puoleen ja tarjosivat hänen pojalleen Ludvigille Englannin kruunua.
Ludvig jo nousi sotajoukon kanssa maalle Englantiin, kun Johan kääntyi
kuumetautiin, joka päätti hänen päivänsä (1216).



Ritarilaitos.

Ristiretkistä sai ritaristo uutta kehitystä. Pohjoismaiset sotilaat,
jotka kylvelivät uutisasuntojansa Europpaan ja joiden jälkeläiset
marssivat ristiretkeläisten ensi riveissä, huokuivat siihen voimaan
rohkeaa, ylevälle pyrkivää henkeä, joka ilmestyi uhraavaisuutena,
ylevämielisyytenä ja korkeampain voimain kunnioituksena. Kun
ritari pyhitti miekkansa kristinuskon asialle, jalostui hän
vähitellen itsekin kristillisyyden hengen vaikutuksesta: pyhän uskon
kunnioitus ja heikkojen ja turvattomain suojeleminen alkoivat tulla
velvollisuuksiksi, joista ritari etsi kunniatansa ja joita hän
kunnianansa piti. Ristiretkillä omisti hän myöskin muhamettilaiselta
ritaristolta hienoutta ja kohteliaita tapoja. Urhotyöt, joita ritari
teki pyhässä maassa ja joita tarina ja runous asetteli ihmeelliseen
valoon, antoivat omituisen loiston hänen nimellensä ja suvulle, joka
sen peri.

Ritariksi pääsemiseen tarvittiin ensinnäkin aatelinen suku.
Seitsenvuotiaana astui aatelispoika _paashina_ jonkun arvokkaan
ritarin palvelukseen, jossa hän sai harjautua asepalvelukseen ja
ratsastukseen; paashi seurasi herraansa metsästysretkillä ja matkoilla,
palveli häntä pöydässä ja sai sellaisissa tiloissa tottua kuriin ja
kuuliaisuuteen sekä nähdä ritarillista esimerkkiä. Neljäntenätoista
ikävuotenaan julistettiin hänet "vakaaksi" siten, että hänet
juhlallisesti vyötettiin miekkavyöllä; silloin hän pääsi herransa
_aseenkantajaksi_. Siinä toimessaan oli hän herransa kanssa sekä
taisteluissa että ritarillisissa seuroissa ja sai runsaasti tilaisuutta
osoittaa kuntoansa. Hänen piti valvoa herransa tallia ja asevarustusta,
taluttaa esiin hänen sotaratsunsa ja kaikissa taisteluissa ratsastaa
hänen takanansa. Mitään kirjaopetusta hän oikeastaan ei saanut; moni
ritari ei osannut kirjoittaa edes nimeänsäkään. Mutta personallinen
esimerkki kasvatti hänessä ritarikunnian ja ritarivelvollisuuksien
tuntoa.

_Ritarisääty_. Täytettyään 21 vuotta voi aatelinen saada ritarin
arvon, kuitenkin vasta sitte kuin oli tehnyt jonkun uljaan urhotyön.
Ritarisäätyyn ottaminen tapahtui usein suurilla juhlallisuuksilla.
Aseenkantaja vietiin ensin kylpyyn, joka oli puhdistuksen vertauskuva,
ja siitä noustessaan sai hän uuden puvun. Sitte piti hänen
paastota ja yksi yö valvoa kirkossa. Tehtyään päivän valjetessa
synnintunnustuksensa sekä saatuaan papilta varoituksia ja siunauksen,
lausui hän ritarilupauksensa ja otti polvillaan vastaan ritarilyönnin,
jonka kautta hän pääsi uuteen arvoonsa. Vanhempi ritari näet löi häntä
niskaan miekkansa lappeella sanoen: "Jumalan ja pyhäin nimessä lyön
minä sinut ritariksi; ole urhollinen, peloton ja uskollinen." Sitte
tuotiin uuden ritarin kypärä, jonka hän pani päähänsä, ja talutettiin
esiin ratsu, jonka selkään hän hyppäsi. Usein myöskin urhollinen
aseenkantaja lyötiin jonkun urhotyön jälkeen ritariksi heti
taistelukentällä.

Ritari käytti arvonsa merkkeinä vitjoja ja kultaisia kannuksia.
Muhkealta hän näytti, kun hän, yllänsä raskas, runsaasti koristeltu
rautapuku, päässä kypärä, kädessä keihäs ja sivulla pitkä miekka,
ratsasti samoin rautapukuisella hevollaan. Kilvessä oli suvun
vaakunamerkki ja välistä myöskin liivitakissa tai lipussa.

Ken teki itsensä vikapääksi johonkin törkeään, kunniattomaan rikokseen,
erotettiin häpeällä pois ritarisäädystä. Hänet vietiin julkiseen
teloituspaikkaan, jossa hänen aseensa katkottiin ja palat heitettiin
hänen jalkainsa juureen. Kannukset päästettiin irti, häntä leikattiin
hänen ratsultaan ja vaakuna hangattiin pois hänen kilvestään, jota
sitte vielä laahattiin liassa hänen nähtensä.

_Turnajaiset ja kohteliaisuus_. Juhlatiloissa pantiin toimeen
juhlallisia aseleikkejä eli _turnajaisia_. Läheltä ja kaukaa
kokoutui silloin ritareja ja ylhäisiä naisia, kaikki mitä komeimmassa
puvussa. Osanottajat ilmoittautuivat valituille taistelutuomareille
eikä ketään päästetty osalliseksi, joka oli vikapää mihinkään
kunniattomaan tekoon. Turnauspaikka oli hiekoitettu ja aitauksella
ympäröity, jonka takana miehiset katsojat seisoivat; naiset istuivat
ylemmillä parvekkeilla. Sotamusiikin soidessa ratsastivat kiireestä
kantapäähän rautapukuiset ritarit esiin välkkyvissä varuksissaan;
kuuluttajat huusivat tanterelle erityiset taistelijaparit. Silloin
ratsastettiin joukko joukkoa vastaan (tornei) taikka kaksi ritaria
keihäät ojossa vastakkain (dust). Ken voimakkaalla sysäyksellä heitti
vastustajansa pois satulasta taikka musersi keihäänsä hänen
rintahaarniskaansa vastaan, häntä katsottiin voittajaksi. Kun täten oli
katkaistu keihäitä, kuten sanottiin, jatkettiin usein taistelua
miekoilla, koettaen hakata pois toinen toisensa kypärän koristeita sekä
taitavasti ratsua käännellen torjua vastustajan iskuja ja samalla itse
tehdä niitä tuntuvasti. Ritareille, jotka osoittivat suurinta urhoutta,
annettiin voiton palkinnoita. Rumpujen ja torvien rämistessä huudettiin
kuuluvasti jokaisen eri voittajan nimi; hän otti sitte naisten kädestä
vastaan palkinnon: kultavitjat, miekan, sormuksen tai jotakin muuta
sellaista. Juhlapäivällisillä, joita sitte pidettiin, oli hänellä
kunniasija ja atrian jälkeen hän alotti tanssin. Naisen kunnioitus
antoi alun ritarein erinomaiselle kohteliaisuudelle naisia kohtaan
(_galanterialle_), joka välistä meni naurettavuuteen asti.
Jokaisella hyvällä ritarilla oli oma naisensa (_domina, daami_),
jonka mainetta hän puolusti ketä hyvänsä vastaan ja jonka hansikasta
hän kantoi kypärässänsä: hän käytti naisensa värejä ja aina hänen piti
olla valmis katkomaan keihäitä hänen kunniaksensa. Ritari katsoi
kunnianasiakseen tehtäväin suorittamisen, joita naisensa hänelle
määräsi, olivatpa ne kuinka vaikeita hyvänsä. Niinpä vaati eräs nainen
ritariansa hankkimaan hänelle kolmenkymmenen naisen muotokuvat, joiden
ritarit hänen ensin piti olla voittanut. Ritari silloin läksi
matkustelemaan linnasta linnaan, turnajaisista toisiin ja ennen vuoden
loppua hän naisellensa antoi vaaditut muotokuvat.

[Kuva: Ritari 1500-luvulla turnauspuvussa.]

_Hengelliset ritaristot_. Hurskaan mielialan syntymistä
ritaristossa edistivät suuresti hengelliset ritarikunnat, joiden
vaikutus lähimmiten liittyi ristiretkiin. Tärkeimmät niistä olivat
_johanniitit, temppeliherrat_ ja _saksanritaristo_.

Johanniittein ritarikunta perustettiin ennen ristiretkiä (1048), kun
amalfilaiset kauppiaat perustivat Jerusalemiin oman kansakuntansa
pyhiinvaeltajia varten majatalon. He valitsivat suojeluspyhäksensä
Johannes kastajan ja ottivat nimensä hänestä. Ensimmäisen ristiretken
ajasta asti laajensi tämä kunta toimintansa myöskin sotaisiin
tehtäviin. Paavi otti tämän ritariston erittäin suojellaksensa ja
vahvisti sen jäsenille erityiset ohjesäännöt (1120), Niiden mukaan piti
ritaristossa oleman kolme osastoa: palvelevat, saarnaavat ja
taistelevat veljet. Kunnan johtajaa sanottiin _suurmestariksi_.
Johanniitit käyttivät erityistä ritaripukua, mustaa manttelia, jossa
oli valkoinen risti. He olivat velvolliset ehdottomasti tottelemaan
suurmestariansa. He eivät saaneet koskaan naida ja heidän piti
noudattaa ankarinta siveellisyyttä. Kun pyhä maa menetettiin,
asettuivat he Rodos-saarelle ja vallitsivat siellä kauan.

Temppeliritaristo syntyi 1118, kun muutamat ranskalaiset ritarit
yhtyivät puolustamaan pyhiinvaeltajoita ja sotimaan uskottomia vastaan.
Sitä paitsi he tekivät samat ritarilupaukset kuin johanniititkin. Eräs
Jerusalemin kuningas antoi heille osan palatsistansa, joka oli
Salomonin temppelin vieressä; siitä he saivat nimensä. Heidän
ritaripukunsa oli valkoinen mantteli ja siinä punainen risti, ja
sodassa käyttivät he lippua, jonka toinen puoli oli musta, toinen
valkoinen. Tämä ritaristo saavutti hurskasten lahjoista suuret
rikkaudet ja paljon maa-aloja, joita oli kaikissa maissa, varsinkin
Ranskassa. Rikkauden karttuessa levisi ritaristoon siveellinen turmelus
ja paljo paheita. Ne ne olivat kaksinkertaisena syynä temppeliherrain
perikatoon; sillä Ranskan kuningas Filip Kaunis, haluten sen ritariston
rikkauksia ja ollen tyytymätön sen valtiosta riippumattomaan asemaan,
panetti sen jäseniä vastaan toimeen osaksi oikeita, osaksi myöskin
vääriä ja luonnottomia syytöksiä paheellisesta elämästä. Viimein koko
temppeliritaristo hajoitettiin ja sen viimeinen suurmestari kuoli
polttoroviolla (1314).

Saksanritaristo perustettiin kolmannella ristiretkellä ja alkuaan
tarkoitti se ainoastaan saksalaisten pyhiinvaeltajain suojelemista.
Näillä ritareilla oli virkapukuna mustaristinen valkoinen mantteli.
Pyhän maan menetettyä siirtyivät he Venetiaan, josta heitä puolalaiset
kutsuivat avukseen pakanallisia preussilaisia vastaan. Pitkällisen ja
urhollisen taistelun jälkeen valloittivat he preussilaisten maan ja
pakottivat asujamet ottamaan vastaan kristinuskon. He rupesivat
yhteyteen toisen kunnan, Kristuksen ritariston, sittemmin niin
sanottujen _kalparitarien_ kanssa, jotka levisivät Liivin- ja
Kuurinmaahan sekä viimein ostivat Tanskan kuninkaalta Vironmaan.

_Ritarilaitoksen rappeutuminen_. Itse ristiretket,
jotka olivat niin suuresti korottaneet ritaristoa, tulivat
yhdessä suhteessa sen rappeutumisen syyksi. Sillä kun moni herra
varustautuessaan ristiretkelle möi tiluksensa ja maksusta antoi
vapauden alamaiskaupungeille, jäi sangen monta sukua kykenemättömäksi
kyllin arvokkaasti esiytymään. Ristiretkien lakattua lakkasi myöskin
jalo ja vakava tehtävä, johon ritarit olivat voimansa pyhittäneet; he
alkoivat tuhlata urhollisuuttaan mitättömiin riitoihin ja haeskella
joutavia seikkailuja. Taistelut, joita he kävivät kukistaakseen tai
ryöstääkseen vapaita kaupunkeja, antoivat kovan iskun sekä heidän
arvolleen että mahtavuudelleen. He kun olivat tottuneet aina vetoamaan
miekkaan, halveksimaan tuomioistuimia ja ratkasemaan keskinäiset
riitansa väkivaltaisen nyrkkioikeuden mukaan, joutuivat he alinomaa
ristiriitaan yhteiskunnallisen järjestyksen kanssa, joka kauan kyllä
pysyi heikkona, vaan viimein voimistui heitä mahtavammaksi.

Pahaan maineesen joutui varsinkin saksanritaristo sinä laittomuuden
aikana, joka alkoi Fredrik II:sen kuolemasta. Aina vuoteen 1273 ei näet
Saksassa ollut yleisesti tunnustettua keisaria, jonka tähden tätä
ajanjaksoa onkin sanottu _suureksi interregnumiksi_ eli
hallitsijattomuudeksi. Sinä aikana harjoittelivat ritarit useasti vain
ryöstöä ja hävittelyä. Vuorten kukkuloille ja kallioiden huipuille
rakentelivat rosvoritarit uhkeat linnansa, joista sitte miehinensä
tekivät tiheitä retkiä ryöstelemään talonpoikia ja matkustavia
kauppiaita. Jokien varsille, etenkin Reinin, ilmestyi tiheäkseen
linnoja, joiden herroille ohi purjehtijain täytyi maksaa tullia.
Nyrkkioikeus harjoitti vehkeilyänsä ja teki veristä väkivaltaa. Niinpä
ritaristo tähän aikaan oli Saksan maan vitsauksena.

Ranskassa säilyi ritariston parempi henki yleensä paraiten. Mutta
unhottuipa sielläkin taistelussa vapaita kaupunkeja vastaan usein
ritarin kunnia ja velvollisuus. Täälläkin kehittyi kerskaileva
komeus ja narrimainen turhamaisuus niin, että turnajaisia ja
kohteliaisuutta katsottiin jalon ritarin tärkeimmäksi tehtäväksi. Näitä
turnaussankareja ne Englannin kaupunkien jousimiehet sittemmin niin
tuntuvasti löylyttivät.



Vapaat kaupungit.


Italian vapaat kaupungit.

Kaupungit olivat suurimmaksi osaksi joutuneet lääniherrojen valtaan,
jotka niitä rasittivat kovilla kiskomisilla ja ankaralla sorrolla;
mutta Etelä-Europassa ne monin paikoin säilyttivät vapaat
hallitusmuotonsa, jotka muistuttivat roomalaishallituksen aikaisia
oloja. Niinpä mainitaan 900-luvulla konsuleja, jotka joka vuosi
valittiin; niin eri ammattien jäsenillä oli niinkuin ennen Rooman
aikana yhdistyksiä, jotka monessakin asiassa käyttivät itsenäistä
valtaa.

Italian kaupungit, jotka olivat jo ennen ristiretkiä melkoisesti
vaurastuneet, tulivat niiden kautta yhä mahtavammiksi, varsinkin
merikaupungit, joiden laivurit kalliista maksusta kuljettivat
pyhiinvaeltajia ja ristiretkeläisiä pyhään maahan sekä palatessaan
toivat pohjapainona sieltä vettä ja maata, joita sitte kotimaassaan
möivät hyvästä hinnasta. Kun ristiretkien ensi kiihko lakastui, alkoi
kauppa itämaiden kanssa pian kehittyä hyvin vilkkaaksi. Sen johdosta
tuotiin silkinviljelys jo 12:lla vuosisadalla Sisiliaan. Vielä
aikaisemmin tuotiin sinne sokuriruoko, jonka kuningas Roger oli oppinut
tuntemaan retkellänsä pyhään maahan. Moni meidän hedelmäpuistamme ja
puutarhakasveistamme tuotiin myöskin tähän aikaan itämaista.
Pohjoisitalialaiset kauppiaat, niin sanotut _lombardit_,
harjoittivat kaikkialla sekä länsi- että itämaissa tuotteliasta
vaihtoliikettä ja ensimmäiset pankkilaitokset olivat heidän
perustamansa. Varallisuuden karttuessa kasvoi myöskin itseluottamus ja
vanhat vapausmuistot alkoivat viehättää mieliä. Edellä jo on kerrottu,
miten Milano taisteli mahtavia hohenstaufeja vastaan ja miten
tasavallan henki ikäänkuin utuisena varjona tuon tuostakin nousi esiin
vanhassa Roomassa. Venetia, Genua, Pisa, Florens ja Amalfi tulivat
kaikki vauraiksi tasavalloiksi ja muutamat niistä kohosivat loistavan
mahtaviksikin.

_Venetiassa_ oli ennen köyhyyden ja vähäpätöisyyden aikana ollut
kansanhallitus, vaan mikäli varallisuus ja ylellisyys kasvoi, alkoivat
yksinomaan hallita ylhäiset kauppiassuvut, jotka kehittyivät mahtavaksi
aateliksi. Niin sanotun "suuren neuvoskunnan" asettaminen (1172) on
ensimmäisiä askelia sillä uralla; mutta vasta noin 1300 hävisi
viimeinenkin jäännös kansan itsehallinnosta. Suuren neuvoskunnan
jäsenet, joiden nimet olivat kirjoitetut "kultakirjaan", julistivat
silloin valtansa perinnölliseksi ja jälkeläisensä oikeutetuiksi
istumaan ja käyttämään äänivaltaa, heti kun täyttivät 25 vuotta.
Ylimmän päämiehen, _dogen_, valta jäi tyhjäksi varjoksi. Hän sai
asua muhkeassa palatsissa, pitää komeaa pukua ja ottaa vastaan vieraita
lähettiläitä; vaan muuten hän oli, kuten sanottiin, "kaupungissa vanki
ja sen ulkopuolella yksityinen henkilö". Sittemmin asetettiin kuuluisa
_kymmenmies-neuvosto_, jonka joka vuosi uudestaan valittavilla
jäsenillä oli rajaton valta dogen ja kaikkein valtion virkamiesten yli,
sekä kolmejäseninen tuomioistuin, joka syvimmässä salaisuudessa tutki
ja rankasi pienimpiäkin vehkeilemisyrityksiä voimassa olevaa hallitusta
vastaan. Kirjeillä, joita heitettiin Markuksen torille pystytetyin
marmorileijonain kitoihin, voi epäiltyä henkilöä kuka hyvänsä ilmi
tulematta syyttää, ja saattaa hiljaisuudessa ja nopeasti tuomituksi.
Syytetty vietiin ihan salaisesti "huokausten siltaa" myöten kamaloihin
"lyijykammareihin", jotka olivat ihan katon alla ja joiden lyijykatto
auringon kuumentamana levitti sietämätöntä kuumuutta, taikka
maanalaisiin komeroihin, joissa vangin täytyi maata rautaristikoilla
ihan vesiropakoiden päällä. Valtiollisia pahantekijöitä salaa
hukutettiin kanaviin taikka toimitettiin heidät muulla tavalla pois
tieltä niin, ett'ei kukaan tiennyt eikä edes uskaltanut hiiskuakaan
siitä.

Tämän hallituksen aikana kehittyi Venetia verrattomaksi merivallaksi ja
anasti itselleen suuret alueet maata. Jo edellä on kerrottu, mitkä edut
ja maa-alat tämä tasavalta sai neljännen ristiretken kautta. Se anasti
pian koko Istrian ja Dalmatian rannikon sekä myöhemmin Kypros-saaren.
Se koetti myöskin saada haltuunsa ja viimein saikin yksinomaisesti
Aleksandrian kaupan, joka tähän aikaan oli Välimeren tärkein
kauppakaupunki ja Indian kaupan pääpaikka.

Kansaa pidettiin tyytyväisenä runsaalla tarpeiden tuonnilla ja
iloisilla juhlilla; neuvoskunnan viisaus yksin ajatteli ja hallitsi
yhteiskuntaa. Kerran vuodessa pidettiin suuri juhla, jolloin tasavalta
ikäänkuin vietti häitänsä meren kanssa. Doge silloin virkapuvussaan
laski runsaasti koristellulla laivalla ulommaksi kaupungista ja heitti
meren syvyyteen kalliin sormuksen. Toisen kerran vietettiin iloinen
"karnevaali", jolloin asujamet, kaikilla naamukset silmillä, iloisesti
remuten kuljeksivat kaduilla ja toreilla. Sellainen se elämä oli.
Kaupunki, rakennettu saarillensa ikäänkuin keskelle merta, sen
suurenmoiset palatsit, kanavat veneinensä ja kirjava elämä olivat
todella perin lumoavan näköiset.

_Genua_, Venetian kilpaveli, seisoi merenlahden kaltevalla
rannalla, toinen palatsirivi toistaan korkeammalla. Tämäkin kaupunki sai
haltuunsa melkoiset maa-alueet. Paitsi itse kaupungin läheistä
rannikkoa anastivat genualaiset myöskin Korsikka-saaren arabialaisilta.
Sittemmin he auttoivat Palaiologos-sukuisia kreikkalaiskeisareja
kukistamaan "latinalaista keisarikuntaa" ja valloittamaan
Konstantinopolia takaisin (1261). Korvaukseksi siitä avustaan saivat he
esikaupungin Galatan ja Kios-saaren. Sitä paitsi oli heidän hallussaan
Krimin niemellä Kaffa (Teodosia) ja siitä käsin onnistui heidän anastaa
Mustanmeren koko kauppa ja karkoittaa sieltä venetialaiset. Mutta sen
sijaan kuin Venetiassa vallitsi luja, horjumaton yhteiskuntajärjestys,
oli Genuassa päinvastainen näytelmä nähtävänä. Lakkaamattomat
hallituksen ja kansan, guelfein ja ghibellinein sisälliset riidat
runtelivat onnetonta kaupunkia. Vallankumouksessa vuonna 1339, jolloin
_doge_ asetettiin johtamaan hallitusta, hävisi ylimysten valta ja
kansanvalta alkoi, kunnes kaupunki yhä karttuvassa sisällisessä
eripuraisuudessa vuodatti verivirtoina kuiviin koko itsenäisyytensä.

_Florensissa_ raivosivat aina vuoteen 1266 asti guelfein ja
ghibellinein keskinäiset puolueriidat. Mutta sinä vuonna voitti
guelfein puolue ja tehtiin hallitusmuoto, joka joksikin ajaksi turvasi
kaupungin rauhan. Päin vastoin Venetian jähmettynyttä paikoillaan
pysymistä ja Genuan myrskyisiä vallankumouksia, näkyi Florensissa yhä
edistyvää kehitystä täydellisempään kansanvaltaan. Jotenkin samaan
aikaan kuin ylhäiset suvut Venetiassa anastivat hallitusvallan,
suljettiin Florensissa aateli pois kaikista viroista, jonka tähden tuli
tavaksi palkita ansiokkaita aatelismiehiä siten, että heidät
ylennettiin porvarissäätyyn, ja rangaista levottomia porvareja
aateloimisella. Täällä niinkuin muinaisessa Atenassa kansavalta
kasvatti päivän valoon inhimillisyyden kauneimmat kukat; kuvaamataide,
runous ja tutkimus tuottivat Florensissa kuihtumattoman kukoistavia
tuloksia.


Saksalaiset valtakunnan-kaupungit.

Saksan kaupunkien ensimmäistä heikkoa alkua auttoivat frankilaiset
keisarit, arvaten niistä tulevan varsin soveliaan vastapainon liian
mahtaville vasalleille. Täälläkin ristiretkien aikana kauppa ja
elinkeinot ripeästi kehittyivät. Vähitellen anastivat kaupungit
melkein täydellisen itsehallituksen. Tavallisesti muutamat
hallitsevat suvut, jonkinlainen aatelisto, jota usein sanottiin
patriseiksi, otti haltuunsa hallitustoimet. Mutta ammattiseurat ja
käsityöläisten yhdistykset samalla kuitenkin olivat elinvoimaisena
kansanvaltana. Etevimmät näistä kaupungeista olivat Etelä-Saksassa
_Nürnberg, Augsburg, Speier, Ulm, Mainz_ ja _Frankfurt_
sekä Pohjois-Saksassa _Hamburg, Lübeck, Bremen, Köln_ ja
_Magdeburg_. Laittomuuden aikana, joka vallitsi Fredrik II:sen
hallitusajan lopulla, sekä sitte seuraavana suuren hallitsijattomuuden
(interregnumin) aikana, jolloin ei ollut mitään turvaa kopeita
rosvoritareja vastaan, yhtyivät Saksan kaupungit liitoiksi. Niitä oli
Reinin liitto ja Shwabin liitto Etelä-Saksassa sekä hansaliitto
pohjoispuolella.

Näistä liitoista tuli varsinkin "hansa" mahtavaksi ja laajaksi.
Alussa kuului siihen ainoastaan Lübeck, Rostock ja Wismar, jotka jo
1200-luvun keskipalkoilta asti olivat olleet liitossa: mutta vähitellen
tuli yhä uusia lisäksi, niin että tähän yhdistykseen viimein kuului
lähes 100 kaupunkia sekä Saksanmaassa että sen ulkopuolella.

Vapaat kaupungit olivat ympäröidyt vahvoilla, usein kaksinkertaisilla
muureilla; niistä yleni korkeita torneja, joista vartiat tähystelivät
pitkin teitä, ilmoittaakseen, milloin uhkaava hyökkäys tai joku
kauppiasretkikunta oli lähestymässä. Linnoituksen sisällä kiemurteli
ahtaat, mutkikkaat kadut, joista muutamat olivat ainoastaan toisesta
päästä auki, mutta toisesta suljetut. Säännöllistä kivitystä ja
valaistusta ei ollut ajatteleminenkaan. Porvarein talot, usein tehdyt
hirsiristikon päälle, seisoivat korkea ja huippuinen pääty katua kohti.
Ylemmät asuinkerrat ulottuivat alempia etemmäksi, niin että kadun
kummallakin puolella seisovat kartanot näyttivät pyrkivän kaatumaan
vastakkain ja asujamet voivat kapeilta kaduilta nähdä ainoastaan
kaitaisen viirun taivaasta ja saada hiukan hämärää valoa. Muita
rakennuksia korkeammalle nousi kunnioitusta herättävässä komeudessa
neuvoshuone, jonka tornista vartia katseli yli koko lähiseudun ja
kellolla kutsui tarpeen tullen porvarit kokoon. Kirkot, joita oli
monta, seisoivat rakennustaiteen suurina mestariteoksina ja kohottivat
rohkeasti torninhuippunsa pilviä kohti sekä avasivat porttinsa
hurskaalle yleisölle, samalla myöskin ollen kallisten tavarain ja
arvokasten kirjoitusten luotettavana säilöpaikkana. Porvaristo oli eri
käsitöiden mukaan jaettu ammattikuntiin, joiden jäseneksi päästiin
vasta asianmukaisesti tehtyjen näytteiden suorittamisella. Joka
ammattikunta kokoutui juhlallisissa tilaisuuksissa ammattiseuroiksi,
joilla oli omat kokouspaikkansa ja erityiset suojeluspyhänsä. Jos
kaupunkia vastaan hyökättiin, muuttui joka porvari sotamieheksi;
ammattikuntain mestarit olivat silloin itseoikeutettuina johtajina;
joka ammattikunnalla oli oma lippunsa, jonka ympärille käsityöläisten
tuli kokoutua, kun he aseinensa riensivät ulos työhuoneistaan.



Keskiajan taide ja tiede.

Kaupunkien muurein sisällä, ritarilinnain huippukattojen alla,
luostarien himmeissä lukusaleissa ja yliopisto-rakennusten hiljaisessa
hämärässä liikkuivat keskiajan korkeammat henkiset voimat, joiden yllä
kirkko piti pyhittävää, vaan välistä myöskin musertavaa kättänsä.

Kahdelta päinvastaiselta taholta, pohjolan lumenpeittoisilta vuorilta
ja Arabian hehkuvan kuumilta aavikoilta, virtaili elinvoimia esiin ja
sekautui Keski-Europassa yhteen. Virkistetyt muinaisklassillisen
maailman, Hellaan ja Rooman, muistot löyhyttelivät siihen raikasta
ilmaa. Rakennustaiteen, kuvaamataiteiden, runouden ja tieteellisen
tutkimuksen aloilla tuotti ristiretkein ajan sivistys teoksiansa.

_Rakennus- ja kuvaamataiteet_. Kaupungeissa kohosi kunnioitusta
herättäviä rakennustaiteen muistomerkkejä, kirkkoja, joissa pääsi
vallalle omituinen, niin sanottu _gotilainen_ rakennustapa.
Pohjoismaalaisia, joilla omassa kotimaassaan oli teräväkattoisia ja
korkea-"tapulisia" puurakennuksia, asettui eteläisempiin maihin,
joissa kivirakennuksia katettiin pyöreillä holveilla; mutta
Sisiliassa he tutustuivat arabialaisten rohkeaan, heitä miellyttävään
rakennustaiteesen, jossa oli niin monenlaisia, omituisia holveja,
muiden muassa _huippukaarinenkin_. Heti alkoivat normannilaiset
kiviholveissa jäljitellä pohjoismaisten puurakennusten ylöspyrkiviä
huippumuotoja. Pohjois-Ranskassa esiytyi ensinnä gotilainen
rakennustapa täydessä majesteettiudessaan. Pariisin "Notre Dame"-kirkko
sekä Reimsin, Amiensin ja Rouenin tuomiokirkot, kaikki rakennetut
1100- ja 1200 luvuilla, ovat sen ihanoina muistomerkkeinä. Saksassa
ovat Trierin "Neitsyt Marian kirkko", Kölnin tuomiokirkko (aljettu
1248) ja Strassburgin Münster-kirkko huomattavimmat. Levisipä tämä
rakennustapa myöskin Espanjaan, jossa Burgosin ja Barcelonan
tuomiokirkot, ja Englantiin, jossa Kanterburyn tuomiokirkko ja Lontoon
Westminster-kirkko ovat gotilaiset. Etäisessä Ruotsissakin rakennettiin
gotilaiseen malliin 1250 perustettu Upsalan tuomiokirkko.

[Kuva: Gotilainen (Kölnin) tuomiokirkko.]

Korkeana ja rohkeana kohoaa ristinmuotoiselta pohjalta gotilainen
tuomiokirkko ylemmäksi kaikkia kaupungin maallisia rakennuksia. Kahden
tornin välillä, jotka ojentavat ristipäiset huippunsa ylös pilviin,
aukenee useimmiten _portaali_, komea pääovi, jonka päällä välistä
on suuri pyöreä ikkuna, niin sanottu _ruusu_, hiljaisen
uskonelämän vertauskuva. Sisällä kohoaa mahtavia huippukaarisia
holveja, joita kannattavat pitkät ja hoikat pylväsryhmät, päättyen
ylhäällä lehtiin ja kukkiin, ikäänkuin ne uskon-iloisella rohkeudella
kantaisivat maallista taakkaansa. Huippukaaristen ikkunain maalatuista
ruuduista kirkasväristen pyhäin kuvien lävitse virtaa omituinen
salaperäinen valaistus, joka vaikuttaa mielessä pyhää hartautta.
Kaikkein ylitse kohoavat lävistellyt torninhuiput, joiden keveässä,
ilmaisessa rakennuksessa kivi näyttää ikäänkuin henkiseksi
muuttuneelta.

Samaan malliin rakensivat porvarit myöskin neuvoshuoneensa, joiden
komeutta he katsoivat kaupungin loiston ja arvon todistukseksi.
Varsinkin niitä rakennettiin _Flanderin_ kaupungeissa, joiden
suurenmoisista gotilaisista neuvoshuoneista vielä nytkin moni seisoo
jäljellä. Vähän myöhemmin rakennettiin samaan malliin Venetiassa dogen
muhkea palatsi.

Kirkollinen taide ilmasi myöskin kuvapatsaissa ja maalauksissa sitä
henkeä, joka täytti ristiretkein aikakauden. Pyhän historian
kuvia, sellaisia kuin syntiin-lankeemus, Maria lapsensa kanssa,
ristiinnaulittu Vapahtaja, ylösnousemus ja viimeinen tuomio, käytettiin
sekä koristuksina että opetuksena. Pyhiä ja heidän tekojansa kuvasivat
myöskin taiteilijat. Uusi kristillinen käsitys kohtaa meitä tässä; pois
on haihtunut muinaisklassillisen taideteoksen muhkea arvokkaisuus ja
sen ylevä levollisuus; mutta sen sijaan näkyy hehkuvaa innostusta,
hurskasta uskoa ja sydämmellistä rakkautta. Tähän suuntaan veisteltiin
kiviä, maalattiin kirkon ikkunain lasiruutuja, leikeltiin puusta
taidokkaita kuvia taikka tehtiin kalleita, kuvilla koristettuja pyhäin
kalujen arkkuja ja alttarikaappeja.

_Runous_. Pohjoismainen sankaritarina, joka eli etäisessä
Islannissa ja anglosakseilla, näytti jättäneen jotakin muistoa myöskin
Normandiaan siirtyneille. Sillä siellä kehittyi 11:nen vuosisadan
kuluessa ylevä, seikkailuista ja ihmeistä loistava _urhorunous_.
Normandiasta levisi se Pohjois-Ranskaan sekä otti lisäksi ja sulatti
oman henkensä mukaisesti muinaistarinoita monelta taholta. Siten syntyi
keskiaikaisen käsityskannan mukaiseksi muodostunut Aleksanderin tarina,
ja Kaarle Suuri, samoin kuin hänen urhollinen soturinsa Rolandkin, tuli
tarinakuvaksi. Brittiläinen kuningas Artur ja hänen "kaksitoista
pyöreän pöydän ritariansa" olivat myöskin rakas muisto. Näitä runouden
tuotteita ruvettiin aikaa myöten sanomaan romaaneiksi romaanisen
Ranskan kielen mukaan, jolla ne alkuaan esiytyivät.

Arabialainen runous kukoisti ihanasti Espanjan morilaisilla, jossa
ikävöivä lempirunous loi sulavia säveleitä. Tämä runous viehätti
ritarillista mieltä Espanjan kristityissä kuningashoveissa ja levisi
niistä Etelä-Ranskaan. Noin vuodesta 1100 alkaen kukoisti täällä
kauniisti niin sanottu provencelainen runous. Siellä lauhkean taivaan
alla, kauniissa luonnossa ja vilkkaan, haaveksivan väestön keskellä
sepittiin huvin ja kaihon lauluja. Akvitanian, Provencen y.m. kreivit
kokosivat ympärilleen laulajia ja runoilijoita ja provencelaiset
ritarit pitivät kunnianaan itsekin sepitä lauluja rakkauden ja
ritarillisuuden ylistykseksi. Pidettiin runollisia kilpailuja, jossa
ylhäisten naisten "rakkausoikeus" (cour d'amour) lausui tuomionsa. Tämä
runous oli huomattava taidokkaasta loppusoinnustaan ja kielen
suloisesta sulavuudesta, mutta siitä useinkin puuttui sisällyksen
syvyyttä ja vakavuutta.

Näiltä molemmilta tahoilta kokoilivat aineitansa vaeltelevat laulajat,
joita Pohjois-Ranskassa sanottiin _trouvèreiksi_, Etelä-Ranskassa
_trubaduureiksi_, Saksassa _minnesingereiksi_, ja Englannissa
_minstreleiksi_. Hovista hoviin vaelsi trubaduuri, ollen itsekin
usein ritari ja sotilas; kaikkialla oli hän tervetullut vieras, häntä
ylisteltiin ja palkittiin runsaasti. Mutta trubaduuri-laululle kävi,
niinkuin ritaristollekin; se turmeltui teeskentelemiseksi ja kadotti
sisällisen siveellisen voimansa.

Provencelaisia laulajia otettiin mielellään vastaan Fredrik II:sen
hovissa, jossa he antoivat ensi herätyksen _italialaiselle_
runoudelle. Runoilija, liikkuessaan täällä keskiajan pohjalla, oppi
samalla tuntemaan vanhan Rooman suuret mestarit, joiden teoksia
halukkaasti etsittiin ja innolla ihmeteltiin. Ruhtinaat, vapaakaupungit
ja rikkaat perheet kilvan suosivat taidetta ja palkitsivat sen
harjoittajia. Niinpä kehittyi tässä maassa rikas taide-elämä. Mutta
ihanampia kukkia kuin missään muualla kasvatti se Florensissa, joka
kohta tuli kaunotaiteiden ja runouden pääkaupungiksi. Suuret runoilijat
Dante ja Petrarca ovat teoksillaan levittäneet tälle kaupungille
kuolematonta kunniaa.

_Dante_ (k. 1321) oli luonnoltaan tulinen ja runsaslahjainen mies,
jolla oli suuri tahdonvoima ja monipuoliset tiedot. Nuorukaisena otti
hän innokkaasti osaa synnyinkaupunkinsa yhteiskunnalliseen elämään, oli
mukana sen kunniakkaissa taisteluissa ja hänet valittiin jäseneksi
korkeimpaan hallitukseen. Tähän aikaan hän kehittyi mieheksi, joka voi
katsella asioita laajan näkökannan mukaan ja itselleen kehittää vakavan
vakuutuksen. Guelfi-puolueen päästyä voitolle karkoitettiin Florensin
alueelta Dante, joka oli ghibellini. Hän sai turvaa Veronassa ja
sepitsi siellä ihanan runoelmansa _Divina Commedian_, jossa on
kolme osaa: helvetti, kiirastuli ja taivas. Runoilija Vergiliuksen
johdolla kävelee hän helvetissä, nähden sen piinapaikoissa
rangaistukset, jotka seuraavat laittomuutta, tyranniutta ja paheita.
Sieltä hän tulee kiirastuleen, jonka ovella seisoo nuorempi Kato,
ja näkee siellä parannuskeinot, jotka Jumala on kirkon kautta
säilyttänyt, palauttaakseen intohimojen eksyttämiä jälleen oikealle
tielle. Kiirastuli-vuoren huipulla saa hän oppaaksen _Beatricen_,
jumalallisen rakkauden ja ilmoituksen ja vaeltaa sitte hänen sivullaan
kierto- ja kiintotähtien kautta ylös taivasten valoisiin avaruuksiin,
joissa hän näkee niiden kirkastuneet henget, jotka ovat täällä maan
päällä vaikuttaneet ihmiskunnan hyväksi. Ylimpänä valtaistuimella istuu
Jumala itse kolm'yhteisessä majesteettiudessaan, ympärillä enkelien ja
pyhäin joukko. Tämä runoelma otettiin heti ihastuksella vastaan ja sen
kauneus miellyttää kaikkia aikoja.

_Petrarca_ (k. 1374) oli lempeä, rakastettava runoilija ja kasvoi
Ranskan alueella, vaikka kuuluikin Italiaan. Hänen ollessaan kahdeksan
vuoden ijässä karkoitettiin näet hänen isänsä yht'aikaa Danten
kanssa Florensista ja hän silloin asettui Avignoniin, jossa paavikin
siihen aikaan oleskeli. Viehättävässä Vaucluse-laaksossa vietti hän
paraimmat hetkensä ja sepitsi siellä suloiset laulunsa, niin sanotut
_sonettinsa_ rakkaan Lauransa ylistykseksi. Hän haaveksien ihaili
muinaisklassillisen ajan muistoja ja riemuitsi innostuksesta joka
kerran, kuin hänen onnistui saada päivän valoon joku vanhain mestarien
teos. Hänen aikalaisensa palkitsivatkin häntä hyväksymisellä. Yht'aikaa
kutsuttiin häntä sekä Pariisiin että Roomaan kruunauttamaan itseänsä
runoilijaksi. Hän valitsi Rooman. Pääsiäispäivänä 1341 toimitettiin
juhlallinen kruunaus. Neapolin kuninkaan Robertin lahjoittamassa
purpurapuvussa ja Rooman ylhäisimpäin nuorukaisten saattamana astui
runoilija torvein kaikuessa ylös Kapitoliumille sekä otti polvillansa
vastaan laakeriseppeleen päähänsä senaattorin kädestä.

_Yliopistot_. Keskiaika kunnioitti yleensä oppia suuresti ja
katsoi sen harjoittajia miehiksi, joilla muka oli salaperäistä,
ihmeiden tekoon pystyvää voimaa. Itse tiede oleskelikin suurelle
ihmisjoukolle käsittämättömässä hämärässä. Kauan olivat luostarit niinä
pyhinä paikkoina, joissa se vähäinen oppi, kuin silloin oli, pysyi
suljettuna. Mutta vähitellen kehittyi erityisiä laitoksia opin
hankkimista varten, niin sanotut yliopistot, joista vanhimmat, vaikka
olivatkin osaksi jo ennen olemassa, kuitenkin oikeastaan alkoivat
toimintansa ristiretkien aikakaudella.

Yliopisto-rakennus oli tavallisesti aivan kirkon vieressä, jonka
korkeat, paksut muurit sulkivat siltä valon. Hämärässä lukusalissa
esitteli professori ainettansa ylevyyttä tavoittelevalla,
vaikeatajuisella latinankielellä, taikka myöskin pidettiin säännön
mukaisia väittelyjä, ikäänkuin henkisiä turnajaisia, joissa vastustajat
mittelivät opin-aseitansa. Suuria oppilasjoukkoja tuli kaikista maista
etevimpiin oppipaikkoihin, varsinkin Pariisiin ja Bolognaan.

Kuuluisin oli eittämättä Pariisin yliopisto, teologian (jumaluusopin)
ja filosofian (viisaustieteen) tutkimuksen pääpaikka. Siellä kehittyi
se viisasteleva tieteellisyys, jota on sanottu _skolastiikiksi_.
Arabian kielestä oli käännetty Aristoteleen teokset ja lukiessa
käytettiin apuna arabialaisia selityksiä; ne olivat niin sanoaksemme
värjättyä lasia, jonka läpi suuren kreikkalaisen ajattelijan puhdas
valo taittuneena ja puolihämäränä levisi keskiajan oppisaleihin.
Niinkuin arabialaiset oppineet koettivat sulattaa Aristotelesta yhteen
koraanin kanssa, niin koetti skolastiikki sovittaa häntä katolisen
kirkon oppiin. Skolastikkojen kieli oli hämärä ja esitystapa karkea;
mutta tässä raakamaisessa muodossa liikkui usein mahtava henki.
Kaikkein aikain etevimpiä ajattelijoita on _Pietari Abailard_,
joka oli tämän yliopiston alkajia. Hän sai tietonsa eräältä etevimmältä
skolastikolta; mutta kohta voitti oppilas mestarinsa julkisessa
väittelyssä. Pariisiin, jossa hän jonkun ajan kuluttua esiytyi,
kokoutui hänen ympärillensä suuri oppilasjoukko. Eräs ylhäinen pappi
otti hänet opettajaksi kauneudestaan ja nerostaan kuuluisalle veljensä
tyttärelle _Heloïselle_, joka kohta tuli hänen lemmityksensä.
Heloïsen sukulaisten pahoin rääkkäämänä pakeni Abailard St. Denisiin ja
alkoi pitää siellä luentoja suurelle kuulijajoukolle. Mutta rohkeain ja
vapaamielisten tutkimustensa tähden joutui hän papiston vihoihin;
pappiskokouksessa, joka pidettiin paavin lähettilään läsnä ollen,
täytyi hänen heittää äsken ilmestynyt teologian oppikirjansa tuleen ja
hänet tuomittiin luostariin suljettavaksi. Kun hän sieltä vapaaksi
päästettynä palasi St. Denisiin, täytyi hänen paeta munkkien vainoja
Troyesin läheisiin metsiin; sinnekin seurasi häntä oppilasjoukko
kuulemaan hänen luentojansa. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kuitenkin
Bretagneen luostarin apotiksi, mutta hänen elämänsä iltaa häiritsivät
taas uudet taistelut. Pyhä Bernhard tuli vaaralliseksi vastustajaksi
hänelle ja hänen opetuksilleen. Uudessa kokouksessa julistettiin hänet
taas vikapääksi harhaoppeihin ja paavi vahvisti tuomion. Silloin
onnistui Clugny-luostarin kunnianarvoisen apotin sovittaa riitaveljet
ja Abailard sai viettää viimeiset vuotensa rauhassa. Hän kuoli 1142.

Pariisin kanssa kilpaili yliopistollaan _Bologna_, ja varmaan sen
yliopisto onkin vaikuttanut vielä enemmän Europan yhteiskunnalliseen
kehitykseen. Kun siellä alettiin lukea roomalaista oikeutta ja Fredrik
Barbarossa laajensi yliopiston oikeudet, lisäytyi oppilasten luku niin
runsaasti, että siellä jo 1200-luvulla oli 10,000 ylioppilasta.
Bolognasta levinneet lainoppineet ovat tehokkaimmin edistäneet
läänityslaitoksen hajoamista ja vahvan ruhtinuuden perustamista.
Vanhassa _Oxfordin_ yliopistossa tutkittiin sekä jumaluusoppia
että roomalaista oikeutta, ja siellä oli 1300-luvun alulla koko 30,000
ylioppilasta. Juutalaiset perustivat kuuluisan lääketieteisen
yliopiston _Montpellieriin_ ja Fredrik II:sen perustama
_Neapolin_ yliopisto tuli luonnontieteiden etevimmäksi
pääpaikaksi.



KESKIAJAN LOPPU.



Habsburg-suvun nouseminen valtaistuimelle.


Rudolf Habsburgilainen (1273-91).

"Suuri hallitsijattomuus" oli Saksanmaalle kurjuuden aika, jolloin
ruhtinaat raatelivat valtakuntaa keskinäisillä sodilla, ritarit
tottuivat rosvoelämään ja lait kadottivat kaiken voimansa. Paavin
kehoituksesta kokoutuivat viimein ruhtinaat Frankfurtiin uudella
vaalilla uudistamaan keisariutta. Mainzin arkkipiispan onnistui silloin
toimittaa enimmät äänet Habsburgin kreiville Rudolfille.

Tällä ruhtinaalla oli Sweitsissä suurenlaiset maa-alueet, jota paitsi
hän oli ylistelty urhollisuudestaan ja hurskaudestaan. Habsburgin
linnanherrana Sweitsissä vielä ollessaan kerrotaan Rudolfin kerran
metsästysretkellään kohdanneen papin, joka kantoi kädessään pyhää
sakramenttia. Puron varrella riisui pappi kenkänsä, kaalaakseen yli;
mutta sen huomattuaan Rudolf heti laskeutui ratsunsa seljästä ja käski
sananpalvelijan nousemaan satulaan. Pappi, vietyään sakramentin
sairaalle ja palattuaan matkalta toi hevosen takaisin kreivi
Rudolfille. "Jumala varjelkoon", sanoi Rudolf, "minua tai ketään minun
palvelijaani tahallaan nousemasta ratsun selkään, joka on kantanut
Vapahtajani ruumista." Pappi siten sai hevosen lahjaksi ja pääsi
sittemmin Mainzin arkkipiispalle kappalaiseksi sekä puhui siellä
hänelle kreivi Rudolfin kristillisestä hurskaudesta. Kun tämä
arkkipiispa yleisen turvattomuuden aikana matkusti Roomaan saamaan
paavilta virkansa arvomerkkejä, saattoi Rudolf häntä Alppein ylitse.
Erotessaan lausui arkkipiispa: "Suokoon Jumala minun elää niin kauan,
että saisin runsaasti palkita tämän palveluksen, jonka te, herra
kreivi, olette tehneet minulle!" Sama arkkipiispa nyt sai aikaan
Rudolfin valitsemisen keisariksi.

Kruunauksen jälkeen Aachenissa, jolloin ruhtinaat olivat kirkossa
alttarin ympärillä ottamassa vastaan läänejänsä, huomattiinkin
valtakunnan valtikan hävinneen. Hurskaalla ja maltillisella mielellä
otti Rudolf silloin alttarilta ristin, sanoen: "Tämän ristin, jonka
kautta koko maailma on lunastettu, pitänee toki käydä valtikasta."

Kohta sen jälkeen luopui Rudolf enimmistä oikeuksista Italian maihin ja
tunnusti siellä paavin maallisen vallan. Hän ei myöskään kruunauttanut
itseään Roomassa keisariksi. Huolellisesti karttoi hän kaikkea
sekautumista Italian asioihin ja kaikkia sotaretkiä sinne, sanoen:
"Paljon minä näen niiden jälkiä, jotka ovat sinne menneet, mutta en
yhtään sieltä tulleiden jälkiä."

Ruhtinaita kohtaan Rudolf sitä vastoin piti voimakkaasti yllä keisarin
valtaa. Ylpeä Böömin kuningas _Ottokar_ oli toivonut itse
tulevansa keisariksi valituksi eikä nyt tunnustanut onnellisempaa
kilpaveljeänsä. Kolme kertaa kehoitti Rudolf häntä tulemaan tekemään
vasallin valaa ja antamaan pois niitä valtakunnan maita, jotka hän oli
kohtuuttomasti anastanut; mutta Ottokar ei tullut. Lyhyessä ajassa
hänet Rudolf kuitenkin pakotti sovinnontekoon, jolloin Ottokarin täytyi
luovuttaa Itävalta, Steiermark, Kärntti ja Krain ja hän otti vastaan
Böömin ja Määrin Saksan valtakunnan lääninä. Kunnianosoitus
lääniherralle tehtiin julkisesti Rudolfin leirissä. Loistavan seurueen
etupäässä kulki Ottokar kullasta ja jalokivistä loistavassa
kuninkaanpuvussaan saksalaisten ritarien muhkeain rivien ohitse
polvillansa tekemään vasallinvalaa. Rudolf istui valtaistuimellaan,
yllänsä yksinkertainen, harmaa sotilaspuku. Kun joku kysyi häneltä,
eikö hän aikonut ottaa yllensä keisarillista pukua, vastasi hän: "En
ota: Böömin kuningas on usein nauranut minun harmaata pukuani, vaan
tänään se nauraa häntä." Kohta tämän nöyryyttävän kohtauksen jälkeen
uudisti Ottokar taistelun, mutta kärsi pahan tappion ja kaatui itse
sotakentällä. Hänen peruutetut alueensa tulivat Habsburg-suvun
perintömaiksi ja _Itävallan_ monarkkian aluksi.

Voimakkaasti koetti Rudolf uudistaa maanrauhaa ja yleistä
järjestystä. Kiellettyään kolmilla valtiopäivillä peräkkäin riidat ja
rosvoilemiset matkusteli hän itse kaikkialla valtakunnassaan sovittaen
hyvällä tai kukistaen asevoimalla kaikkia riitoja ja ankarasti
rangaisten väkivallan tekijöitä. Yksistään Tyringissä hävitti hän
seitsemättäkymmentä rosvolinnaa ja hirtätti ritarit, jotka olivat
ryöstelleet matkustajia; kerran hän Erfurtissa mestautti yht'aikaa
yhdeksänkolmatta aatelista rosvoa.

Vaatetuksessaan ja elintavassaan oli Rudolf yksinkertainen,
luonteeltaan leikillinen ja lempeä. Eräänä päivänä, kun hän piti
hovileiriä Mainzin edustalla, tuli hän tavallisessa harmaassa puvussaan
kaupunkiin. Koska aamu oli kylmä ja hänen käsiänsä paleli, astui hän
leivintupaan, jonka uunista näki tulen välkkyvän. Leipurin vaimo,
luullen häntä tavalliseksi sotamieheksi, käski häntä tylysti pois.
"Mene tiehesi," sanoi hän, "kerjäläiskuninkaasi luo, joka hevosillaan
ja sotamiehillään imee koko maan köyhäksi. Jos et mene tiehesi, kaadan
sangon vettä päällesi." Rudolf kuitenkin seisoi lämpiävän uunin edessä;
vaimo häntä ensin haukkui ja, kun Rudolf levollisesti tuota kuunteli,
hän viimein todellakin kaatoi vettä sangon täyden hänen päällensä.
Väristen palasi Rudolf leiriin, muutti vaatteet ja lämmittelihe.
Päivällistä syödessään hän sitte otti pullon viiniä ja vadin parasta
ruokaa, käski hovipalvelijan viemään ne leipurin vaimolle ja sanomaan
terveisiä vanhalta sotamieheltä. Vaimo, saatuaan kuulla, kenenkä hän
oli kastellut, peljästyi ja juoksi heti leiriin sekä heittäytyi maahan
keisarin jalkain juureen, joka vielä istui pöydässä. Rudolf kuitenkin
käski hänen nousta ylös ja kaikkein läsnäolevain herrojen kuullen
kertoa, mitä oli sanonut; ja jos vaimo yritti jättämään pois jotakuta
liian mehevää haukkumasanaa, muistutti keisari sen hänelle kaikkien
herrain suureksi huviksi.

Kun Rudolfin elämä lähestyi loppuansa, koetti hän taivuttaa saksalaisia
ruhtinaita valitsemaan hänen poikaansa _Albrektia_ keisariksi.
Mutta he, peljäten Albrektin ankaraa luonnetta ja Habsburg-suvun
karttuvaa valtaa, hylkäsivät ehdotuksen. Tyytymättömänä poistui hän
Frankfurtista, jossa oli pitänyt kokousta, ja läksi silloin jo sairaana
Strassburgiin. Kun hänelle eräänä päivänä ennustettiin, että hänen
loppunsa jo oli lähellä, virkkoi hän: "No hyvä, kiiruhdetaan sitte
Speieriin!" Tuskin saavuttuansa tähän Saksan keisarien hautakaupunkiin
kuoli hän 73 vuoden vanhana (1291). Vielä kauan jälkeen päin sanottiin
sanansa pettäjästä: "Siinä miehessä ei ollut Rudolfin rehellisyyttä."



Sweitsin valaliiton perustus.

Sweitsissä asui korkeain vuorten ja suurten metsäin keskellä
urhollinen, vapautta rakastava heimo, rehellisiä maamiehiä, jotka eivät
olleet koskaan kantaneet maaorjuuden kahleita. Vierwaldstädter-järven
ympärillä oli maakunnat Schwüz, Uri ja Unterwalden, ja niillä jo
vanhastaan oli yhteinen suojelusvouti (Schirmvogt); sellaisena voutina
oli myöskin Habsburgin kreivi Rudolf, ja keisariksi päästyään hän
käytti vielä voimakkaammin sitä suojelusvaltaansa. Rudolfin kuoltua
liittyivät näiden maiden asujamet yhteen, levittäen julkisen
kirjoituksen, joka alkoi näin: "Kaikille tehdään tiettäväksi, että
Schwüzin, Urin ja Unterwaldenin miehet ovat aikain tukaluuden tähden
yksimielisesti uudistaneet muinaisen liittonsa ja vannoneet kykynsä
mukaan sekä tavaralla että miesvoimalla omalla kustannuksellaan auttaa
toinen toistansa jokaista vastaan, joka tekee vääryyttä yhdelle tai
useammalle heistä." Rudolfin pojan Albrektin ei onnistunut kukistaa
samoin vapaata valtakunnan kaupunkia Berniä; mutta Schwüz, Uri ja
Unterwalden ottivat vastaan hänen nimittämänsä voudin.


Wilhelm Tellin ja valaliiton syntymisen tarina.

Vouti Gessler panetti Altdorfin luo Urissa tangon päähän
arkkiherttuallisen hatun ja käski, että jokaisen ohi astujan piti sille
vallan tunnuskuvalle paljastaa päänsä. Sitä tietä astui kuuluisa
jousimies Wilhelm Tell, taluttaen kädestä pikku poikaansa, ja sivulla
riippui hänellä jousi ja nuoliviini. Hän astui ohitse tervehtimättä
hattua. Vouti otatti kiinni Tellin, asetti hänen poikansa seisomaan
lehmusta vasten ja pani pojan pään päälle omenan, käskien isän ampumaan
nuolellansa sen pois. Ja Tellillä oli rohkeutta ja taitoa ampua omena,
haavoittamatta poikaansa. Mutta koska Tellillä viellä oli toinen nuoli
kätkössä, kysyi vouti: "Mitähän tarkoitat tuolla toisella nuolella?"
Tell vastasi rehellisesti: "No, sanonpa sinulle totuuden. Jos olisi
ensimmäinen nuoli sattunut lapseeni, olisin toisella osunut sinuun."
Silloin vihastui vouti, panetti Tellin kahleihin ja läksi viemään
häntä veneellä Vierwaldstädter-jarven yli linnaansa Küssnachtiin,
sulkeakseen hänet siellä torniin. Mutta heidän purjehtiessaan järvellä
ja ehtiessään Rütlin ohitse alkoi ankara myrsky lähetä. Venemiehet
joutuivat neuvottomiksi ja luulivat, että ainoastaan Wilhelm Tell
saattoi voimakkailla käsivarsillaan pelastaa heidät. Vouti päästätti
hänet kahleistaan ja käski hänen asettua perää pitämään. Tell ohjasikin
venettä vakavalla kädellä pitkin kallioista rantaa; mutta jyrkän
Axen-vuoren vieressä, jossa kallion kieleke pistää ulos veteen,
sieppasi hän äkisti aseensa, hyppäsi kalliolle ja samalla sysäsi veneen
ulos pauhaaviin laineihin. Sieltä hän kiiruhti sisämaahan päin ja
piilottui pensastoon. Kun vouti viimein nousi maalle ja astui
Küssnachtiin vievää solaketietä, ampui Tell piilostaan häntä nuolella
läpi sydämmen.

_Valanteko Rütlissä_. Saksalaiset voudit osoittivat raakaa kopeutta,
varsinkin ylhäissukuisia vapaatalollisia kohtaan, sanoen heitä
talonpoikais-aateliksi. Niinpä kerrotaan Gesslerin kerran ratsastaneen
_Werner Stauffacherin_ uuden talon ohitse, joka oli kaunistettu
maalatuilla mietelauseilla ja monilla muilla koristuksilla, ja sanoen:
"Kuinka voidaankaan kärsiä, että talonpoikaisilla on noin kauniit
asunnot?" _Arnold Melchthalilta_ ottivat vouti Landenbergin palvelijat
kaksi härkää auran edestä, sanoen: "Voivathan talonpojat itsekin vetää
auraansa." Arnoldin poika kuritti silloin palvelijaa niin, että häneltä
murtui poikki kaksi sormea, ja pakeni sitte vuoristoon ja kätkeytyi
siellä maamiehen _Walter Fürstin_ luo. Mutta vanhalta Arnoldilta vouti
vihassaan puhkaisutti molemmat silmät.

Rütlin niityllä Vierwaldstädter-järven rannalla yhtyivät sitte monta
kertaa Walter Fürst Urista, nuori Melchthal Schwüzistä ja Werner
Stauffacher Unterwaldenista. Eräänä yönä marraskuussa 1307 saapuivat
nämä kolme ynnä kymmenen valittua miestä kokoon. Kaikki he kättä antaen
toinen toiselleen vannoivat "olla näissä asioissa tekemättä mitään omin
päin ja luopumatta toinen toisestaan. Tässä ystävyydessä he tahtoivat
elää ja kuolla, ja kunkin tuli kotilaaksossaan yhteisen neuvottelun
jälkeen niin puolustaa viatonta, sorrettua kansaa ja sen ikivanhaa
vapautta, että sweitsiläiset saisivat ainiaaksi turvaa tästä
ystävyydestä. Habsburgin kreiveiltä he eivät tahtoneet ottaa
rahtuakaan; voutien puoluelaisineen palvelijoineen ja sotamiehineen ei
pitänyt menettämän pisaraakaan verta: mutta esi-isiltä perittyä
vapautta he päättivät puolustaa ja jättää sen kokonaisena perinnöksi
jälkeläisilleen." Näiden sopimusten jälkeen nostivat mainitut kolme
miestä kätensä taivasta kohti ja vannoivat "sen Jumalan kautta, joka on
sekä kuningasten että talonpoikain herra," toimia, niinkuin olivat
luvanneet.

Uudenvuoden päivä 1308 määrättiin valan toimeenpanemiseksi.
Äkkiarvaamatta anastettiin voutien linnat, mutta ei missään vuodatettu
verta, ei missään ryöstetty Habsburg-suvun omaisuutta. Alpeilta
toisille levisi paimenkansan kapina, ja kohta oli koko maa vapaana.


Sempachin taistelu (1386).

Koska myöhemmin lisäksi tulleet kantonit Luzern, Zürich, Glarus,
Zug ja Bern olivat yhtyneet aatelisherroja vastaan taistelevain
shwabilaiskaupunkien liittoon, vaikka kolme metsäkanttonia
periaatteensa mukaan pysyivät sekautumatta vieraihin asioihin, syttyi
siitä sota. Itävallan herttua Leopold, jolla oli suuret alueet
Sweitsissä, marssi rankasemaan sweitsiläisiä ja hävittämään heidän
liittoansa. Pelottakseen heitä lähetettiin heidän kokoukseensa koko 20
lähettilästä, jotka saapuen toinen toisensa jälkeen kukin lukivat
melkoisen joukon sodanjulistuksia sekä hengellisten että maallisten
herrain puolelta.

Valaliittolaiset, luvultaan 1,300 miestä, asettuivat metsäisille
kukkuloille Sempachin luo; heillä oli aseina sotatapparat ja leveät
miekat, mutta useimmilla ei mitään haarniskaa. Herttua Leopoldin
ylpeästi esiin marssivassa sotaväessä oli 4,000 hyvin panssaroitua
komeaa ritaria, jotka olivat niin varmat voitostaan, että olivat
ottaneet nuorat mukaansa vankien sitomista varten. Eräs ylhäinen herra
puheli korskeasti tuon kapinoitsevan talonpoikaisen roskaväen
keittämisestä ja paistamisesta.

Herttua Leopold, kaunis, urhollinen ja monesta sankarityöstä jo
kuuluisa mies, halusi innokkaasti ratkasevaa taistelua. Koska
seutu oli sopimaton hevosille, käski hän ritarinsa laskeutumaan
maahan ja lähenemään yhteen, niin että he seisoivat ikään kuin läpi
pääsemättömänä muurina, josta keihäät sojottivat eteenpäin ojennettuina
pitkissä riveissä. Muutamat pyysivät herttua Leopoldia pysymään
etempänä taistelusta; mutta hän vastasi: "Jumala varjelkoon minua
jättämästä teitä kuolemaan ja elämään yksinänne."

Ennen taistelun alkua laskeutuivat valaliittolaiset polvilleen ja
rukoilivat Jumalalta voimaa nyt alkavaan ankaraan taisteluun. Tuosta
ritarit pilkkasivat talonpoikain pelkoa, sillä he luulivat heidät
polvillaan rukoilevan armoa. Mutta kohtapa he huomasivat erhetyksensä.
Kiilan-muotoisessa taistelujärjestyksessä riensivät talonpojat keveissä
mekoissaan rohkeasti alas kentälle vaskipukuisia ritareja vastaan,
toivoen saavansa raivatuksi itselleen tien heidän keihäsriviensä
lävitse. Mutta kauan he turhaan kuluttivat rohkeuttansa; lyhyillä
iskuaseillaan he eivät ulottuneet edes ritarien varustuksiinkaan asti,
ja moni kaatui lävistyen sojottaviin keihäihin. Jo levisi ritarijoukko
puolikuun muotoiseksi, kärjillään yhä ahtaammalle sulkien ja
täydellisellä häviöllä uhaten neuvotonta talonpoikaisjoukkoa.

Silloin, kuten kerrotaan, teki _Arnold Winkelried_ ylevän
päätöksen. Hän heitti aseensa kauas pois ja huusi kaikuvalla äänellä:
"Rakkaat, uskolliset veljet! Minä avaan teille tien. Pitäkää huoli
vaimostani ja lapsistani!" Sitte hän astui esiin, kokosi voimakkailla
käsivarsillaan niin monta vihollisten keihästä, kuin ulottui, ja painoi
ne rohkeasti omaan rintaansa. Kaatuessaan käänsi hän nuo keihäätkin
maata kohti ja avasi maanmiehillensä tien, josta he pääsivät vihollista
ahdistamaan. Hänen ruumiinsa ylitse tunkeutuivat valaliittolaiset
vastustamattomasti eteenpäin. Lyhyillä, mutta sitä tehokkaammin
käytetyillä iskuaseillaan tekivät he hirvittävää tuhoa ritareille,
joita raskaat varuksensa estivät puolustautumasta. Moni kaatui
talonpoikain nuijain ja miekkain iskuista, moni tukehtui ahdingossa
oman panssarinsa painosta, moni myöskin väsymyksestä vaipui maahan. Kun
Itävallan lippu kaatui, riensi herttua Leopold taistelijain tungokseen
itse korjaamaan sitä; mutta raskaissa aseissaan hitaasti tunkeutuessaan
eteenpäin hän ahdingossa kompastui. "Minä olen Itävallan herttua!"
huusi hän, kun jo voittajain tapparat kohosivat iskemään häntä; mutta
eräs Schwüzin asujan antoi hänelle siitä huolimatta kuoliniskun. Elossa
vielä olevat ritarit alkoivat huudella hevosiansa. Mutta turha vaiva,
sillä palvelijat olivat niillä paenneet taistelukentältä, kun näkivät
tappion tulevan. Siispä ei ollut muuta neuvoa kuin myödä henkensä niin
kalliista kuin mahdollista; siten kaatui 656 ritaria, suurimmaksi
osaksi kreivejä, sekä 2,000 miestä jalkaväkeä. Kaikkialla sanottiin,
että Jumala oli sinä päivänä kostanut aatelisherrain kopeuden ja
ylpeyden.

Tästä lähtein oli sweitsiläisten vapaus turvattu ja heidän
urhollisuutensa ylistelty kaikissa maissa. Arnold Winkelried sai
jalosta urhotyöstään kauneimman palkinnon, sillä hänen kuoltuaan
kiitolliset maanmiehet kunnioittivat hänen muistoansa, ja se loistaa
ihanana esikuvana jokaiselle kansalle, joka rakastaa isänmaatansa ja
vapauttansa.



Satavuotinen sota.

Englannin kuningas Edvard III vaati itselleen Ranskan kruunua ja
sentähden ahdisti sodalla Filip VI:tta Valoisilaista, joka oli noussut
Ranskan valtaistuimelle. Tästä syystä alkanutta sotaa jatkettiin
silloin tällöin vähän levähtäen toista sataa vuotta (1339-1453).

Ranskassa oli läänityslaitos vielä voimassa ja ritaristoa suuresti
kannatettiin ja kunnioitettiin; mutta kaikki läänityslaitoksen
epäjärjestykset näkyivät myöskin ja ritarillisuus oli jo alkanut
turmeltua. Englannissa piti hallitus yhä enemmin tukenansa kaupunkeja,
joiden edusmiehet kuninkaalle antoivat tuon tuostakin raha-apua. Edvard
oli myöskin liitossa Flanderin kaupunkien kanssa ja sai niiltä
arvokasta apua. Ranskan sotajoukossa oli ratsuväki päävoimana ja
ritaristo erittäin lukuisasti edustettuna. Sitä vastoin Englannin
sotajoukon päävoimana oli jalkaväki ja varsinkin olivat englantilaiset
jousimiehet kuuluisat.


Musta prinssi.

Edvard otti kanssansa sotaan viisitoista-vuotisen poikansa joka myöskin
oli nimeltään Edvard, ritarillisuudestaan, kainoudestaan ja monesta
etevästä sielunominaisuudesta kuuluisa nuorukainen. Mustan, loistavan
pronssivaruksensa tähden sanottiin häntä yleisesti "mustaksi
prinssiksi".

_Crecyn_ luona Picardiassa oli muistettava taistelu (1346).
Edvardilla oli ainoastaan 30,000 miestä, vaan Ranskan kuningas toi
hänelle vastaan sotavoiman, jossa sanotaan olleen 72,000. Mutta katsoen
taistelun välttämättömäksi, valitsi Edvard levollisesti edullisen
aseman sijoittuen pienelle kukkulalle ja jakoi väkensä kolmeen linjaan,
joista prinssi Edvard johti yhtä, kreivi Arundel toista ja hän itse
kolmatta.

Ranskalaiset olivat väsyksissä nopeasta marssista, mutta vaativat
kuitenkin kiihkeästi taistelun alkamista. Kun genualaiset jousimiehet,
joita seisoi heidän riveissänsä, anoivat vähäistä lepoa ennen
rynnäkköön ryhtymistä, ratsasti ranskalainen päällikkö heidän
luoksensa, syytti heitä pelkuriudesta ja käski alkamaan taistelua.

[Kuva: Sotamies ja jousimiehiä.]

Juuri ennen taistelun alkua sattui ankara rankkasade. Genualaisten
jousenjänteet siitä niin höltyivät, että heidän nuolensa vaikuttivat
hyvin vähän taikkapa ei ollenkaan. Englantilaisilla jousimiehillä oli
sen sijaan jouset olleet sateen aikana koteloissa. Kun taivas jälleen
selkeni, ammuskelivat he nuoliansa niin tiheään ja hyvin tähdäten, että
genualaiset kauhistuen piankin joutuivat epäjärjestykseen. Käyttääkseen
hyväksensä tätä etua marssitti musta prinssi osastoansa eteenpäin;
mutta suuri ranskalainen ratsuväki läksi liikkeelle piirittämään häntä.
Kun kreivi Arundel silloin läksi Edvardille avuksi, kesti sitte kauan
kiihkeätä taistelua. Nuori prinssi osoitti loistavinta urhollisuutta,
vaan oli kuitenkin suuressa vaarassa, jonkatähden pikaa lähetettiin
pyytämään kuninkaalta apua. Edvard oli koko ajan katsellut taistelua
läheisestä tuulimyllystä ja kysyi kylmäkiskoisesti: "Onko poikani
pudonnut ratsunsa seljästä, haavoittunut tai kaatunut?" Kun sanantuoja
eitti, virkkoi kuningas: "Sano prinssille, että hän nyt ei saa mitään
apua minulta. Hän ansaitkoon tänään kannuksensa; jos Jumala suo, saa
hän myöskin tämän päivän kunnian." Tämä vastaus kiihotti prinssiä
uusiin ponnistuksiin, hän kokosi hajautuneet joukkonsa ja pääsi viimein
voitolle. Kun nyt kuninkaankin väki marssi taisteluun, saavutettiin
niin täydellinen voitto, että ranskalaisten puolella kaatui 1,200
ritaria ja 30,000 sotamiestä. Englantilaisten pääsyä voitolle ehkä
edisti tähän aikaan oudon ampuma-aseen käyttäminen; kerrotaan näet
flanderilaisilla olleen kuusi kanuunaa, joiden kuulat ja jymähdykset
kauhua levittäen muka vaikuttivat tehokkaasti.

Edvard piiritti sitte Calais-kaupungin, jonka täytyi sitkeän
vastarinnan jälkeen viimein antautua. Vihoissaan kuningas käski kuutta
kaupungin etevintä porvaria saapumaan nuora kaulassa englantilaisten
leiriin tuomaan kaupungin avaimia ja antautumaan alttiiksi voittajan
kostolle. Eräs porvari tarjoutui vapaaehtoisesti menemään kuolemaan ja
viisi muuta seurasi hänen esimerkkiänsä. Kuningas oli alussa todellakin
aikonut surmata heidät, mutta puolisonsa rukouksista taipui jättämään
heidät henkiin. Kohta kaupungin valloituksen jälkeen tekivät molemmat
kuninkaat aselevon.

Kuningas Filip kuoli kohta sen jälkeen (1350); mutta hänen seuraajansa
_Johan Hyvän_ aikana alkoi sota uudestaan vielä kiivaammin.
Guiennestä, joka vanhastaan oli Englannin omana, hyökkäsi musta prinssi
hävitellen Ranskan alueelle. Kuultuaan kuningas Johanin olevan tulossa
suuren sotavoiman kanssa peräytyi hän vaikka myöhään; hänet tavattiin
ja pysäytettiin lähelle _Poitiersia_, jossa suuri taistelu
tapahtui (1356). Englantilaisia oli ainoastaan 10,000 miestä,
ranskalaisia sitä vastoin 50,000. Tässä tukalassa tilassa tarjoutui
prinssi Edvard antamaan valloituksensa takaisin ja tekemään aselevon
7 vuodeksi. Mutta kuningas Johan, ollen varma voitosta, vaati sen
lisäksi prinssiä itseään ja sataa hänen jalointa ritariansa antautumaan
vangiksi. Ennemmin kuin suostua niin häpeällisiin ehtoihin päätti nuori
sankari nyt ryhtyä toivottomaan taisteluun. Viinimäkien välille ja
kunnasten rinteille asetteli hän jousimiehensä niin, että he paraiten
voivat käyttää aseitansa; heillä oli kolmekyynäräiset rautajouset niin
vahvat, että niiden nuolet tunkeutuivat paksuimmankin ritarivaruksen
läpi. Kun nyt ranskalaiset tiheissä joukoissa marssivat mäkiä kohti,
lensi joka taholta vastaan nuolituisku eikä ainoakaan nuoli osunut
hukkaan. Heti alussa joutuivat ranskalaiset epäjärjestykseen ja
kääntyivät vähitellen hurjasti pakenemaan joka taholle. Kuolleiden ja
haavoitettujen keskellä piti kuningas Johan puoltansa niin kauan kuin
suinkin jaksoi. Vihollisten ympäröimänä nähtiin hänen heiluttelevan
sotatapparaansa ja kauan hän torjui englantilaisten kehoituksia, että
antautuisi vangiksi, kunnes hän viimein väsyneenä vaipui hevosen
seljästä; silloin vasta hän antoi itsensä viedä vankina prinssi
Edvardin eteen. Englantilaiset olivat saaneet loistavan voiton.

Vangittua Johan-kuningasta kohdeltiin englantilaisten leirissä suurella
kunnioituksella. Atrian aikana, joka häntä varten laitettiin, seisoi
prinssi Edvard kunnioittavasti hänen istuimensa takana. Kun Johan
kehoitti häntä istuutumaan, vastasi hän kyllä tietävänsä, mitä
kunnioitusta vasalli on velvollinen osoittamaan lääniherrallensa.
Marssiessa Englannin pääkaupunkiin ratsasti vangittu kuningas
komeasti koristetulla sotaorhilla, jota vastoin prinssi kaikessa
yksinkertaisuudessa seurasi vähäpätöisen ratsun seljässä. Kun Johan
sitte vietiin Westminister halliin kuningas Edvardin eteen, nousi tämä
valtaistuimeltaan, syleili kuninkaallista vankiansa ja talutti hänet
juhlalliselle atrialle.

Sitte tehtiin rauha, jossa Edvard luopui Ranskan kruunun
vaatimuksistaan ja Johan sitoutui maksamaan suuren summan vapautensa
lunnaiksi, luovuttamaan Calaisin ja Loire-joen etelänpuoliset maakunnat
sekä vapauttamaan Edvardin ranskalaiset alueet läänivelvollisuudesta.
Mutta kun Ranskan kuninkaan ei onnistunut saada kokoon lunnaiksi
tarvittavaa summaa eivätkä valtakunnan säädyt hyväksyneet hänen
tekemiänsä luovutuksia, palasi hän vapaaehtoisesti vankeuteen, jossa
hän kohta sen jälkeen kuoli (1364).

Johanin seuraajan, viisaan ja uutteran ruhtinaan _Kaarle V:nen_
noustua Ranskan valtaistuimelle alkoi siis sota uudestaan ja sitä
käytiin enimmäkseen Etelä-Ranskassa. Ranskalaisia johti urhollinen
ritari _Bertrand du Guesclin_, joka kauan voitollisesti vastusti
mustaa prinssiä. Aikaa myöten siirtyi sota Espanjaan, jossa
Edvard ja Bertrand auttoivat kumpikin puolellaan kahta veljestä,
jotka taistelivat Kastilian kruunusta. Eräässä taistelussa
Bertrand voitettiin ja piiritettiin. Hän antautui silloin mustalle
prinssille, sanoen: "Hänelle minä antaudun, sillä hän on urhollisin
vihollisistani." Vanki vietiin Bordeauxiin, englantilaisten päämajaan.

Eräänä päivänä lausui joku Edvardille; "Prinssi, teillä on
vankilassanne ritari, jota ette uskalla päästää irti: se on Bertrand du
Guesclin." Edvard silloin heti tuotti eteensä vangin. "Kuinka voitte,
Bertrand?" kysyi hän. "Ikävätä on," vastasi tämä, "lakkaamatta kuuluu
Bordeauxin rottain nakerrus, rakkaammat minulle olisivat kotimaani
satakielet." "Hyvä," virkkoi Edvard, "vannokaa, että te ette taistele
meitä vastaan ettekä Henrik Trastamaran puolesta, niin minä päästän
teidät vapaaksi lunnaitta." "Mitäpä minulla sitte olisi hyötyä
vapaudestani? Sittehän minä vasta olisinkin oikein vanki", vastasi
Bertrand. "No niin," jatkoi prinssi, "mutta muuten ette ainakaan pääse
lunnaitta." "Olkoonpa niinkin," vastasi Bertrand, "mutta muistakaa
vain, että minä olen köyhä ritari, jolla ei ole muuta kuin mitä
aseillani hankin." Prinssi antoi hänen itsensä määrätä lunnassumman.
"Oh," sanoi Bertrand, "tottahan lienen sadan tuhannen kultarahan
arvoinen." "Mistä aiotte saadakaan niin suuren summan?" kysyi prinssi
kummastellen. "No, jos Ranskan kuningas sitä ei maksa," vastasi
Bertrand, "niin maksaa sen ainakin prinssi Henrik, päästyänsä Kastilian
valtaistuimelle." Bertrand pääsi vapaaksi ja hänen todellakin onnistui
kohta tehdä espanjalainen liittolaisensa kuninkaaksi.

Musta prinssi, saamatta mitään apua Englannista, taisteli vielä jonkun
aikaa Guiennessä, saamatta ratkasevaa voittoa: hän näki mahdottomaksi
pitää omassa väessään yllä kuria ja palasi sairaana ja sotaan
kyllästyneenä viimein Englantiin, jossa kohta kuolikin (1376).
Seuraavana vuonna kuningas Edvard-vanhus seurasi poikaansa hautaan.


Orleansin neitsyt.

Ranska oli 1400-luvun alulla kuoleman vaarassa. Englantilaiset olivat
uudestaan voitollisesti alkaneet sodan ja levisivät nyt yli koko
Pohjois-Ranskan sekä katsoivat jo maata varmaksi voittosaaliikseen.
Ranskassa raivosi sisällinen sota; muutamat etevimmät vasallit, niiden
joukossa Burgundin mahtava herttua, yhtyivät julkisesti vihollisiin.
Valtaistuimella istui kykenemätön, heikkomielinen _Kaarle VI_,
huvitellen kortin lyönnillä valtakunnan hajotessa. Naituaan Kaarlen
tyttären julistutti Englannin kuningas Henrik V itselleen Pariisissa
säädyillä Ranskan kruunun, jonka hän oli kuitenkin saava vasta appensa
kuoltua; mutta hän kuoli itse ennemmin (1422). Hänen hento poikansa
Henrik VI peri Englannin valtaistuimen; taitavat sotapäälliköt ja
valtiomiehet, varsinkin hänen setänsä Bedfordin herttua, pitivät
yllä Englannin valtaa Ranskassa. Täll'aikaa oleskeli Kaarle VI:nen
poika, Ranskan kruunun oikea perillinen, Loiren eteläpuolella, ja
puoluelaisensa jo sanoivat häntä _Kaarle VII:ksi_. Hän oli
hyväluontoinen ja ystävällinen, mutta samalla urhotöihin kykenemätön ja
epäröivä ruhtinas. Kun nyt englantilaiset varustautuivat valloittamaan
Orleansia, Etelä-Ranskan avainta, ja kaikki inhimillinen apu näytti
loppuneen, muuttui asema äkisti eräästä tapauksesta, joka todistaa,
mitä innokas usko ja harras isänmaanrakkaus saavat aikaan.

_Johanna d'Arc_ oli alhainen talonpoikaistyttö, syntynyt Domrémyn
kylässä Meuse-joen varrella köyhistä vanhemmista. Kaunis ja hurskas hän
oli, ja jo aikaisin liikkuivat hänen ajatuksensa yliluonnollisessa
maailmassa. Hän oli välistä innostuksen tilassa ja luuli silloin
kuulevansa enkelien ja pyhäin taivaisia ääniä, jotka kehoittivat häntä
pelastamaan Orleansia ja viemään kuningasta Reimsiin kruunattavaksi,
sillä Jumalan tahto muka oli, että englantilaisten piti palaaman
maahansa. Ensin hän ilmoitti ajatuksensa sedälleen, joka kertoi asian
Vaucouleursin päällikölle. Tämä oli tyly ja kopea ritari ja neuvoi
ensin setää antamaan tytölle muutamia kunnon korvapuusteja ja
lähettämään hänet takaisin kotiin, mutta päätti jonkun ajan kuluttua
kuitenkin lähettää hänestä kertomuksen kuningas Kaarlelle. Hän sai nyt
käskyn viedä hänet hoviin.

Miehen puvussa ja kahden ritarin saattamana ratsasti Johanna 11 päivää
seutuja, joissa viholliset retkeilivät, ja saapui onnellisesti
hovileiriin, joka oli Chinonissa Loiren etelärannalla. Tutkiakseen
häntä kätkeytyi kuningas, kuten vanha aikakirja kertoo, ritariensa
joukkoon, mutta neitsyt ei erehtynyt; hän kääntyi kuninkaan puoleen,
sanoen, että Jumala oli hänet lähettänyt hänelle avuksi lakkauttamaan
Orleansin piiritystä ja viemään häntä Reimsiin kruunattavaksi.
Poitiersissa munkit ja oppineet miehet häntä tutkivat kaikenlaisilla
kysymyksillä, mutta hän antoi lyhyitä ja sattuvia vastauksia, jotka
kummastuttivat kaikkia. Niinpä päätettiin, että hänen tuli 7,000 miehen
avulla viedä ruokavaroja ankarasti ahdistettuun Orleansiin.

Johanna pyysi nimitetystä kappelista miekkaa, jonka terään oli
piirretty viisi ristiä. Todellakin löytyi sieltä sellainen miekka,
vaikka ihan ruosteessa. Se puhdistettiin ja teroitettiin sekä
pistettynä kauniisen, liljoilla koristettuun tuppeen annettiin
Johannalle, joka sitä siitä lähtein aina kantoi. Johanna teetti myöskin
valkoisen, liljoilla ylt'yleensä kaunistetun sotalipun, johon oli
kuvattu Vapahtaja ja viereen tehty kirjoitus _Jesus Maria_.
Vallattomain sotamiesten kesken pani hän toimeen siveellisen kurin,
että he tulisivat kelvollisiksi saamaan Jumalalta apua. Kaikkein piti
tunnustaman syntinsä ja luottaman Jumalan laupeuteen; kiroileminen,
pelaaminen ja ryösteleminen kiellettiin ankarimmasti; rukouksia
pidettiin joka päivä ja joukko pappeja asetettiin eri lippunsa
ympärillä aina seuraamaan pienoista sotaväkeä. Itse neitsyt ratsasti
etupäässä harmaalla ratsulla täysissä varuksissa, miekka sivullansa ja
valkoinen lippu kädessään.

Kohta hän saapui Orleansin edustalle. Jo edeltä saapunut maine virkisti
piiritettyjen toivoa ja kauhistutti englantilaisia. Kaupungin asujamet
tekivät eräästä portista hyökkäyksen ja sill'aikaa neitsyt
päinvastaiselta puolelta vei ruokavarat onnellisesti kaupunkiin.
Hänet otettiin siellä vastaan suurilla ilon osoituksilla. Sitte
valmistautuivat ranskalaiset menemään Loire-joen yli, hyökätäkseen
englantilaisten leiriin. Ennen rynnäkön alkua tahtoi neitsyt
kuitenkin kehoittaa englantilaisia karttamaan taistelua. Hän meni
rintavarustukseen, jonka kaupungin asujamet olivat tehneet Loire-joen
sillalle, ja kehoitti sotamiehiä antautumaan, jotka olivat
englantilaisessa linnoituksessa toisella rannalla. Mutta englantilaiset
vastasivat ainoastaan haukkuen ja häväisten. Vakuutettuaan heille, että
heidän kohta täytyi poistua, palasi neitsyt kaupunkiin. Muutamain
päiväin kuluttaa hyökättiin erästä vihollislinnaa vastaan. Neitsyt
ratsasti lippu kädessä jalkaväkensä etupäässä ihan vallin juurelle
asti. Joukkonsa kanssa riensi hän nopein askelin ja liehuvin lipuin
viholliselle vastaan. Kolmetuntisen kiihkeän taistelun jälkeen linna
valloitettiin. Ranskalaiset riemuitsivat tästä menestyksestä ja lukivat
sen kokonaan neitsyen esiytymisen ansioksi.

Toisena aamuna tehtiin kaupungista yleinen rynnäkkö, jolloin myöskin
kanuunat otettiin mukaan. Heti alussa eräs nuoli haavoitti Johannaa
olkapäähän. Hän jättäytyi hetkiseksi hyökkääjäin jäljelle; rukoiltuaan
Jumalaa veti hän nuolen pois omin käsin, sidotti pikimmiten haavansa ja
riensi jälleen johtamaan sotilaita, jotka nyt taas ryntäsivät
virkistynein voimin ja uudella rohkeudella. Englantilaisia ahdistettiin
ankarasti kahdelta puolelta. Yht'äkkiä murtui myöskin silta,
joka yhdisti kaksi heidän linnoitustansa, ja paljo heitä hukkui
Loire-jokeen. Voimakkaasti ryntäsivät ranskalaiset ja valloittivat
englantilaisten lujimman tornin, "johon he", sanoo kertomus, "nousivat
niin helposti, kuin olisi ollut raput sinne ylös". Englantilaiset
silloin peräytyivät sieltä liehuvin lipuin hyvässä järjestyksessä.
Neitsyt kutsui kaupungin pappeja ulos taivasalle kiittämään ja
veisaamaan. Kaupungin asujamet repivät pikaa englantilaisten
linnoitukset ja kuljettivat sitte neitsyttä kirkosta kirkkoon kiittäen
Jumalaa voitosta. Täst'edes sanottiin häntä yleisesti "Orleansin
neitsyeksi".

Neitsyt läksi sitte Toursiin, jossa kuningas oleskeli ja otti hänet
vastaan suurella kunnialla. Johanna kehoitti häntä nopeasti
kruunauttamaan itseänsä. Kun Kaarle neuvottomana viipyi, lankesi
Johanna polvilleen hänen eteensä, syleili hänen jalkojansa ja sanoi:
"Jalo ruhtinas! Älkää kauemmin neuvotelko, vaan tulkaa nyt
kuninkaallisiin kruunajaisiinne Reimsiin." Viimein Kaarle taipui ja
läksi pienen joukon kanssa liikkeelle neitsyen neuvon mukaan. Tie kävi
sellaista seutua, jossa englantilais-joukkoja retkeili, ja
linnoitettujen kaupunkien ohitse, jotka olivat heidän hallussaan. Mutta
taisteluissa englantilaiset kauhuissaan peräytyivät joka paikasta,
mihin neitsyt vain ilmestyi lippuinensa. Kaksi heidän etevintä
päällikköänsä joutui ranskalaisten käsiin, ja moni heidän kaupunkinsa
avasi porttinsa. Niin saapui sotajoukko onnellisesti Reimsiin, jonka
asujamet itse karkoittivat englantilaisen varustusväen ja kantoivat
kaupungin avaimet kuninkaalle vastaan. Kun kuningas saapui väkinensä
kaupunkiin, kruunasi arkkipiispa hänet siellä juhlallisesti ja voiteli
pyhällä öljyllä. Neitsyt lippuinensa seisoi koko toimitusajan hänen
sivullaan. Viimein hän heittäytyi hänen jalkainsa juureen, syleili
hänen polviansa ja sanoi kyynelsilmin: "Nyt on Jumalan tahto täytetty,
teidät on kruunattu Reimsissä ja te olette näyttäneet, että olette
Ranskan kuningas."

Neitsyt koetti nyt taivuttaa kuningasta lähtemään Pariisiin. Mutta hän
epäröi ja hänen seurueessansa vallitsi kylmäkiskoisuus neitsyttä
kohtaan. Kuninkaan siten viipyessä kului kallista aikaa hukkaan.
Viimein sai neitsyt lähteä; mutta rynnäkkö Pariisia vastaan ei
onnistunut, hänen täytyi peräytyä Compiègne-kaupunkiin. Sieltä ulos
hyökätessä joutui hän Burgundin herttuan vasallin vangiksi, joka hänet
möi 16,000 francista englantilaisille. Vankeudessaan oli neitsyt siihen
asti pysynyt levollisena ja hyvin häntä oli kohdeltukin. Mutta
kuultuaan, että hänet aiottiin jättää verivihollisillensa heittäytyi
hän toivottomuudessaan alas korkeasta tornista, jossa häntä
säilytettiin; hän loukkautui niin pahasti, että hänet tunnottomana
kannettiin takaisin linnaan ja kohta sitte annettiin englantilaisten
haltuun.

Neitsyt vietiin nyt Roueniin, jossa hänet heti suljettiin niin ahtaasen
rautahäkkiin, että hänen aina täytyi pysyä seisomassa, kaulassa,
käsissä ja jaloissa raskaat kahleet. Pariisin yliopisto pyysi häntä
mestattavaksi, koska muka oli vikapää noituuteen, ja Beauvaisin piispa,
hänen kiihkein vihamiehensä, määrättiin johtamaan keräjänkäyntiä häntä
vastaan. Raskaissa kahleissa ja täydessä sotapuvussaan tuotiin hänet
tuomariensa eteen; hän vastasi levollisesti ja järkevästi heidän
kietoviin kysymyksiinsä ja kiukkuisiin puheihinsa. Hänet tuomittiin
elävänä poltettavaksi ja vietiin teloituspaikalle, johon häntä varten
rovio oli tehty. Silloin horjui tyttö raukan rohkeus. Kun tuomio
luettiin ja lausuttiin sanat, että hänet oli suljettu pois kirkon
yhteydestä, pyörtyi hän. Tullessaan jälleen tuntoihinsa lausui hän
heikolla äänellä: "Minä tahdon kaikessa mukautua kirkon tahtoon."
Silloin käskettiin hänen piirtämään nimensä kirjoituksen alle, jossa
hän tunnusti kaikki näkynsä perkeleen petokseksi ja sitoutui olemaan
käyttämättä miehenpukua, joka oli vastoin Mooseksen lakia. Kun se
tapahtui, julistettiin uusi tuomio, joka lievensi hänen rangaistuksensa
elinkautiseksi luostari-vankeudeksi vedellä ja leivällä.

Mutta Johannaa ei vietykään luostariin, vaan pistettiin synkkään linnan
vankikomeroon, jossa häntä miesvartiansa raa'asti rääkkäsivät. Eräänä
hirmuisena yönä repeytyivät hänen vaatteensa kelvottomiksi taistelussa
sisään tunkeutuvaa konnaa vastaan ja hän pukeutui sotapukuunsa, joka
oli tahallaan jätetty hänen vankeuteensa. Siitä hänet taas
juhlallisesti tuomittiin kuolemaan, koska muka oli uskosta luopunut.
Saatuaan kuulla, että hänet oli vietävä muutaman tunnin kuluttua
roviolle, heittäytyi hän maahan itkien ja valittaen: "Voi, pitääkö
minua kohdeltaman näin hirmuisesti ja julmasti? Minä vetoan Jumalaan,
korkeimpaan tuomariin, ja anon oikeutta kaikesta pahasta, kuin minulle
nyt tehdään." Pitkään, jalkaliepeiseen paitaan puettuna vietiin hänet
torille tuomiokirkon eteen, johon rovio oli tehty. Pyöveli sitoi hänet
kivipatsaasen, joka kohosi rovion keskeltä. Nähdessään liekit valitti
neitsyt ääneen. Munkeille, jotka seisoivat hänen sivullansa
lohduttamassa, vakuutti hän äänien, jotka olivat puhuneet hänelle,
tulleen Jumalalta eikä niiden jättäneen häntä vankeudessakaan. Hänen
kuolintaistelunsa kesti kauan, sillä häntä kiduttaakseen oli rovio
tehty paljon korkeammaksi tavallista. Moneen kertaan kuultiin hänen
lausuvan Jesuksen nimeä, kunnes hän viimein kovissa tuskissa kuoli
(1431). Hänen tuhkansa heitettiin Seine-jokeen ja hänen muistonsa
tuomittiin häviämään.

Mutta se ei hävinnyt. Paavia kehoitettiin jonkun ajan kuluttua
uudestaan tutkimaan hänen keräjäasiaansa ja paavi julistutti hänet
"viattomaksi, nuhteettomaksi ja oikeauskoiseksi". Yhdekstoista-vuotinen
neitsyt, joka kuoli liekeissä Rouenin torilla, ja miessankari, joka
Ruotsissa murhattiin Engelbrektinsaarella, kuolivat saman vuosikymmenen
kuluessa. Molemmat olivat taistelleet synnyinmaansa itsenäisyyden
puolesta ja molempien muisto on jälkimaailmalle säilynyt puhtaimmassa
loistossa.


Suuren sodan päätös.

Jos englantilaiset luulivat Orleansin neitsyen murhalla kukistaneensa
Ranskan nousevaa onnea, niin saivat pian havaita erehdyksensä. Se
isänmaallinen into, jonka Johanna oli kansassa herättänyt, ei kuollut,
vaan kiihtyi hänen kuolemastaan vielä suuremmaksi ja vaikutti sovintoa
entisten puolueiden välillä. Englantilaisten julmuus nostatti sen
ohessa heitä vastaan vielä elävämpää kansallisvihaa ja herätti heidän
ranskalaisissa liittolaisissaan kylmäkiskoisuutta. Sotaa pitkitettiin,
mutta kyllä laimeasti, kunnes vihdoin englantilaisten paras ystävä,
Burgundin herttua, luopui liitosta ja teki Ranskan kuninkaan kanssa
sovinnon, jonka johdosta hän tuli itsenäiseksi herttuakunnassaan ja sai
valtansa rajoja suuresti lavennetuksi (1435) Tämä tapaus, samoin kuin
urhollisen Bedford herttuan kuolema samana vuonna, oli englantilaisille
ja heidän asiallensa kova kohtaus. Kuitenkaan eivät heidän asiansa
vielä olleet millään muodoin niin epätoivon alaisina, että niitä ei
olisi voitu parantaa, jos kotoa olisi apua lähetetty. Mutta siellä
jo syntynyt äkäinen riita valtiomiesten välillä teki kaiken
avunlähettämisen mahdottomaksi. Senpä tähden heidän asemansa Ranskassa
tuli päivä päivältä heikommaksi. Itse pääkaupunki Pariisi, jossa
englantilaisten voittoja aina ennen oli juhlallisesti vietetty, halasi
jo sovintoa laillisen kuninkaansa kanssa ja avasi hänelle porttinsa
13 p. huhtik. 1436.

Vuonna 1440 aljettiin hieroa välirauhaa, joka tulikin toimeen neljä
vuotta myöhemmin. Muutaman vuoden perästä se taas rikottiin; mutta onni
oli auttamattomasti kallistunut ranskalaisten puolelle. Koko Normandia
valloitettiin ja ranskalaiset kääntyivät sitte Guienneen, joka myöskin
otettiin, niin että Kaarle kuninkaan liput kohta liehuivat myöskin
Garonnen ja Pyreneain välillä. Pian ei ollut Englannilla muuta jäljellä
kuin Calais ja sota loppui ilman varsinaista rauhan tekoa.

Ranska oli siis nyt vapautettuna näistä vihollisista, jotka enemmän
kuin vuosisadan ajan olivat häirinneet sen rauhaa. Mutta sodan
seuraukset olivat kauan aikaa vielä näkyvissä: laveat maakunnat ilman
asukkaita, autioina ja pensastuneina, kaupungit ja kylät ryöstettyinä
ja hävitettyinä, hallitusasiat ihan häiriössä. Myötänsä oli sota
myöskin tuonut sammumattoman kansallis-vihan molempain kansain välillä.
Mutta kaiken tämän pahan ohessa oli sodasta ollut muutamia hyviäkin
seurauksia. Näiden hirmuisten onnettomuuksien kesken heräsi ens
kerran porvariston, talonpoikien ja aateliston mielissä yhteinen
kansallistunto, joka opetti heille, että heillä oli yhteinen nimi,
yhteinen kunnia, yhteinen isänmaa. Tämä yhteinen mieli ei ilmantunut
ainoastaan Orleansin neitsyessä ja siinä innossa, jonka hän herätti,
vaan myöskin valtakunnan lavenemisessa ja valtiontilan kaikinpuolisessa
parantumisessa.

Kaarle VII, joka oli osoittanut itsensä niin saamattomaksi
vihollisiansa vastaan, sai kuitenkin sisäoloissa toimeen muutamia aivan
tärkeitä muutoksia. Päästäksensä noista vaivaloisista "komppanioista",
jotka nytkin rauhan tultua niin kuin ennen kuljeksivat ympäri
maan, asetti hän _vakaita seisovia sotajoukkoja (compagnies
d'ordonnance_), joiden päälliköt hän itse valitsi ja jotka olivat
kuninkaalle yksistään kuuliaisuuteen velvoitetut. Täten menivät
keskiaikaiset olot Ranskassa kokonaan kumoon. Ritarisuus, joka tätäkin
paitsi jo oli halpenemassa, sai tästä tuntuvan kolauksen, ja
kuninkaille tuli seisovista armeijoista altis ja mahtava välikappale,
jolla saattoivat äkkiä kukistaa kaikki kapinat aateliston ja kaupunkien
puolelta. Ranskalaisen kirkkokunnan omituisen vapauden, jonka jo Ludvig
Pyhä oli perustanut, vahvisti Kaarle VII Bourgesin kirkolliskokouksessa
(1438) niin sanotulla _pragmatisella sanktsionilla_, joka sääsi,
että kirkolliskokousten päätökset olivat paavin käskyä etevämmät, että
tuomiokapituleilla oli oikeus valita piispojansa, ja että vetoaminen
Roomaan sekä ranskalaisen papiston veronmaksu pyhälle istuimelle oli
rajoitettava. Myöskin oikeudelliset asiat alkoivat Kaarle VII:nen
hallitusaikana järjestyä, ja eri paikkakuntien oikeustapoja ruvettiin
kokoilemaan yhteiseen lakiteokseen (_grand coutumier_). Näin oli
Kaarle VII saanut monta tärkeätä parannusta toimeen, kun hän v. 1461
kuoli.



Ludvig XI, Ranskan kuningas.

Kaarle VII:nen seuraaja _Ludvig Xl_ korotti vaikka huonoilla
keinoilla Ranskan kuningaskunnan mitättömyydestä suureen mahtavuuteen.

Ollen viekas, kunnianhimoinen ja tunnoton, oli hän jo
perintöruhtinaana vehkeillyt isäänsä vastaan ja isä oli hänet
joksikin ajaksi karkoittanut Dauphinésen, joka siihen aikaan oli
Ranskan perintöruhtinasten herttuakuntana. Tosin he sittemmin sopivat,
mutta viimeiset vuotensa Kaarle aina epäili poikaansa ja pelkäsi, että
poika tahtoi häntä myrkyttää.

Kuninkaaksi päästyänsä (1461) Ludvig heti erotti kaikki isänsä
neuvonantajat ja kokosi ympärilleen henkilöitä melkein yksinomaan
alhaisemmasta kansasta, jonka seurassa hän paraiten viihtyi. Hänen
puvustaan ja elintavastaan näkyi tämä hänen taipumuksensa. Hän käytti
karkeakankaista mekkoa ja vanhaa leveää hattua, jonka reunoista riippui
pieniä pyhäinkuvia. Yliteloittaja _Tristan_, tuo salaisten
mestausten toimeen panija, joita tähän aikaan usein tapahtui, oli hänen
uskollisin ystävänsä. Aina Ludvig puuhaili kavaloita aikeita ja
vehkeitä ja osoitti uskottomuutta, joka ei pitänyt lukua lupauksista
eikä valoista. Raaka aistillisuus ja törkeä taikuus olivat hänessä
yhtyneinä. Hän huolellisesti noudatti kaikkia uskonnollisia menoja,
antoi runsaasti lahjoja kirkoille ja luostareille, osoitti pyhille
kaikkea mahdollista kunniaa, eikä jättänyt koskaan edeltä päin
rukoilematta neitsyt Marialta anteeksi rikoksia, joita aikoi tehdä,
eikä lupaamatta hänelle lahjoja, jos ne onnistuivat.

Jo hallituksensa alussa näytti hän aikovansa rajoittaa tai lakkauttaa
suurten kruunun vasallien itsenäisyyttä. He sentähden yhtyivät häntä
vastaan liittoon, sanoen sitä "yhteisen hyvän ligaksi". He johtivat
suuren sotajoukon Isle de Franceen ja alkoivat kuninkaan väkeä vastaan
taistelun, jossa voitto kuitenkin jäi ratkasematta. Mutta liittolaiset
eivät olleet pitäneet huolta suuren sotaväkensä muonasta, jonka tähden
heitä kohta puute ja näljänhätä alkoivat ahdistaa; Ludvig sitä vastoin
pysyi hyvin varustetussa pääkaupungissaan eikä huolinut tarjota
nälkäisille vihollisille uuden taistelun tilaisuutta. Sentähden
liittolaiset alkoivat hieroa sovintoa ja saivat kuninkaalta suuria
lupauksia, joten he tulivat rauhaan taipuviksi. Mutta kohta heidän
lähdettyään kutsui Ludvig kokoon säädyt ja julistutti heillä useimmat
lupaukset laittomiksi.

Liga-liiton etevimpiä osamiehiä oli Burgundin herttua _Kaarle
Rohkea_, jonka hallussa myöskin olivat rikkaat Alankomaat. Hän oli
ritarillinen, ylpeä ja komeutta rakastava ruhtinas, jonka loistavaa
hovia ihmeteltiin koko Europassa ja jonka kunnianhimoiset aikeet
tarkoittivat itsenäisen kuningaskunnan perustamista niistä monista
maista, jotka hänellä oli. Monen riidan ratkasemista varten ehdotti
Ludvig Kaarlelle ystävällistä yhtymistä ja yhtymispaikaksi määrättiin
Peronne-kaupunki herttuakunnan alueella; mutta samalla hän yllytti
alankomaalaisen Lüttich- (Liège-) kaupungin kapinaan herttuaa vastaan.
Ludvig saapui Peronneen pienen seurueen kanssa ja Kaarle otti
muhkeimmasti hänet vastaan. Mutta kerran molempain ruhtinasten juuri
istuessa pöydässä, tuotiin ilmoitus, että Lüttichissä oli alkanut
kapina ja että Ranskan lähettiläs varsinkin oli sitä kiihotellut. Heti
herttua vihastui kuninkaasen ja pistätti hänet synkkään vankitorniin.
Ludvigin täytyi sitte seurata herttuaa Lüttichiin omin silmin näkemään,
miten ankarasti herttua hävitti onnetonta kaupunkia. Vasta sen jälkeen
pääsi Ludvig kovilla ehdoilla vapaaksi, mutta tapansa mukaan hän
piankin selvittäytyi ehtoja täyttämästä.

Ludvig teki suuria varustuksia ja alkoi sitte herttuaa vastaan sodan,
jota kuninkaalliset päälliköt kävivät hyvällä menestyksellä. Herttua
sai nyt pyynnöstä aselevon ja sen aikana onnistui hänen tehdä liitto
kuninkaan veljen Guiennen herttuan kanssa, joka kuitenkin kohta äkisti
kuoli erään benediktiläismunkin myrkyttämänä. Kaikki katsoivat Ludvigia
murhan toimeenpanijaksi ja Kaarle levitti julistuksen, jossa hän
nimenomaan sanoi häntä veljenmurhaajaksi. Ludvig jonkun ajan kuluttua
laillisesti tutkitutti murha-asiaa, mutta ennen kuin tutkinto saatiin
päätökseen, löydettiin benediktiläismunkki äkisti kuolleena
vankilastansa ja myös yksi hänen rikoskumppaninsa oli salaperäisellä
tavalla hävinnyt. Guiennen nyt Ludvig heti omisti kruunulle.

Herttua Kaarle Rohkea jatkoi kuitenkin taistelua Ludvigia vastaan,
mutta ryhtyi samalla myöskin muihin laajoihin yrityksiin. Saksan
keisarin kanssa neuvotteli hän Trierissä ja esiytyi siellä paljon
komeammin kun itse keisari. Hänen tarkoituksensa oli saada keisaria
korottamaan Burgundin herttuakuntaa kuningaskunnaksi. Mutta Ludvigin
onnistui huomautuksillaan niin muuttaa keisarin mieli, että hän läksi
Trieristä täyttämättä herttuan toivoa. Kaarle sitte ryhtyi sotaan
Ludvigin liittolaisia sweitsiläisiä sekä Lotringin herttuaa vastaan.
Tämä sota tuli hänelle onnettomaksi; viimein joutui hän perin pohjin
tappiolle Nancyn luona ja kaatui itsekin (1477). Ludvig taas heti
omisti Burgundin Ranskan kruunulle. Jonkun ajan kuluttua onnistui hänen
omistaa myöskin Provence.

Viime ikävuosina kiusasi Ludvigia kalvaava levottomuus ja
kuolemanpelko. Hän sulkeutui _Plessis_-linnaansa (Toursin luo),
joka oli ympäröity kolminkertaisilla valleilla ja haudoilla ja johon
oli vain yksi portti, sekin turvattu laskettavalla ristikkoseinällä ja
nostosillalla. Kuninkaan luvatta ei uskaltanut kukaan, eivätpä edes
hänen omat lapsensakaan käydä linnassa; kuka hyvänsä nähtiin niillä
seuduin aikaisin aamusilla tai myöhään illalla, kaikki ne armotta
ammuttiin. Luostareille ja kirkoille lähetettiin suuria lahjoja, että
siellä pidettäisiin esirukouksia hänen henkensä puolesta. Yhä kasvavain
sielunvaivojen kiusaamana kuoli hän 1483. Pojalleen lausui hän
kuolinvuoteellansa, että ken ei kykene teeskentelemään, hänestä ei ole
hallitsijaksi.



Turkkilaisten hyökkäys Europpaan.

Muutamat turkkilaislaumat, jotka olivat siirtyneet pois mongolilaisten
jaloista, perustivat _Osmanin_ johdolla (noin 1300) valtakunnan
Vähä-Aasian pohjoisosaan ja valitsivat pääkaupungikseen _Brussan_, joka
vielä nykyäänkin on turkin sulttaanien hautauspaikka. Kohta he ulottivat
valloitusretkensä Europpaan ja muuttivat silloin hallituksensa
Adrianopoliin (1361) sekä levittivät sieltä käsin valtaansa aina
Balkaniin saakka. Kaikkein naapurikansojen kauhuksi järjestettiin
hirvittävä vakinainen sotaväki. Valloitetuista kristityistä maista
otettiin väkisin poikalapsia, jotka sitte kasvatettuina Muhammedin
uskoon elivät kasarmeissa, jyrkästi erotettuna muusta väestöstä, eivätkä
saaneet koskaan naida. "Heidän nimensä olkoon _Jeni sheri_" ("uudet
sotilaat", siitä nimitys _janitshaarit_), lausui pyhä mies, joka heidät
vihki sotilaiksi, "heidän kasvonsa loistakoot taistelun päivänä ja
uskottomat paetkoot heidän miekkaansa." Ratsuväki (_spahis_) koottiin
heimojen jaloimmista miehistä, jotka vapaatahtoisesti kirjoituttivat
siihen itsensä ja olivat sitte vapautetut kaikesta veronmaksusta.

Urhollisen _Bajasidin_ johdolla, jota valloitustensa nopeuden
tähden sanottiin _leimaukseksi_, valloittivat turkkilaiset
Bulgarian, Servian ja Bosnian. Unkarin kuningas Sigismund koetti
pysäyttää heidän etenemistänsä, mutta suuressa taistelussa Nikopolin
luona joutui hän niin tappiolle, että töin tuskin itse pääsi pakoon.
Bajasid oli jo marssimassa Konstantinopolia vastaan, kun hänen täytyi
lähteä mongolilaisen maailmanvalloittajan _Timurin_ suuria
sotalaumoja vastaan. Verisessä taistelussa Ankyran luona voitettiin
hänet ja otettiin vangiksi (1402). Kun turkkilaisvalta nyt oli
kukistettu ja mongolilaisten valta Timurin kohta tapahtuneen kuoleman
jälkeen hajosi, olisi kristityillä ollut sopivin tilaisuus kukistaa
islamin kasvavaa voimaa, mutta he sen laiminlöivät. Bajasidin poika sai
ihan esteettä uudistaa turkkilaisvallan entiselleen ja hänen poikansa
poika lisäksi vielä valloitti Konstantinopolin.

Vanha oli jo taistelu, jota turkkilaiset, nämä jo kauan islamin miekan
kantajina olleet, kävivät kristittyjä kansoja vastaan. Se alkoi
seldshukkilaisten taistelulla kreikkalaista keisarikuntaa vastaan, joka
sai yhtä odottamattoman kuin mahtavankin avun länsimaisista
ristiretkeilijöistä. Ristiretket eivät voineet perustaa mitään
pysyväistä länsimaista valtaa Aasiaan, mutta vuodattivat uutta uskon
innostusta islamiin ja saivat siten aikaan turkkilaisten hyökkäyksen
Europpaan.


Konstantinopolin valloitus (1453).

Sulttaani _Muhammed II Valloittaja_ oli kauan kristittyjen
länsimaiden kauhuna. Hänellä oli mustan kelmeä iho, intohimoinen muoto
ja läpitunkeva katse. Ollen toimelias ja kunnianhimoinen ikävöi hän
sotia ja suuria yrityksiä. Perustamalla linnoituksia Konstantinopolin
lähelle ilmasi hän heti alusta kyllin selvästi aikeensa.

Kreikkalaisen keisarin arvo oli silloin Konstantinus XI:llä, joka
jalomielinen isänmaallinen mies olisi kyllä ansainnut elää parempana
aikana. Nyt oli Konstantinopolin kaupunki sekä kaitainen maakaistale
sen ympärillä hänen koko valtakuntansa ja siinä hän hallitsi
turmeltunutta kansaa. Sentähden hän koetti yhtä tarkkaan karttaa
kaikkia sodan aiheita, kuin Muhammed niitä etsi. Eräänä päivänä
turkkilaiset sotamiehet ajoivat pienessä kreikkalaiskylässä hevosensa
kristittyjen viljavainioihin ja kristityt ryhtyivät heitä torjumaan.
Sulttaani heti sytytytti kylän tuleen ja ilmoitti keisarille, että hän
katsoi tuota hänen väellensä tehtyä väkivaltaa sodan julistukseksi.
Muhammed kuitenkin jätti piirityksen seuraavaksi kevääksi.

Talvi kului sotivissa valtakunnissa aivan eri tavalla. Muhammed
varustautui suureen työhönsä kuumeen tapaisella toimeliaisuudella; hän
teki kaupungin asemakarttoja, rakensi laivoja ja varusti sotaväkeä;
mutta varsinkin hän koetti hankkia hirvittävää tykistöä, valatti
suunnattoman suuria kanuunoita, joista huomattavin "Muhammedin kanuuna"
voi ampua 600 naulan painoisia kuulia: sitä kuljettamaan tarvittiin 60
härkää ja 450 ihmistä. Konstantinopolissa sen sijaan vallitsi laimea
välinpitämättömyys. Konstantinus itse, ainoa, joka ajatteli uhkaavaa
vaaraa, koetti, lupaamalla yhdistää Kreikan kirkon Rooman kirkkoon,
taivuttaa paavia toimittamaan avun lähetystä länsimaista; mutta siten
hän vain vaikutti kiukkua kreikkalaisessa papistossa ja kansassa,
niin että paavin lähettiläs otettiin kylmäkiskoisesti vastaan ja
latinalaiset papit kivitettiin; kaupungin asujamet tahtoivat ennemmin
antautua turkkilaisten valtaan kuin suostua yhtymään Rooman kirkkoon.
Lahkoutuen uskonriidoista kiistelivät he keskenään happanemattomasta
ehtoollisleivästä, kiirastulen laadusta ja Taborilla ilmautuneesta
valosta, sill'aikaa kuin vihollinen varustautui tuhoavaan rynnäkköön
kaupungin muureja vastaan.

Kevään tultua läksi Muhammed Adrianopolista 250,000 osmanilaisen kanssa
ja samaan aikaan kokoutui hänen käskystänsä 350-aluksinen laivasto
Konstantinopolin lahteen. Peljättävä tykistö seurasi kristityn
päällikön johdolla sotaväkeä. Tosin oli kaupunki sekä luonnostaan että
teennäisesti lujasti linnoitettu. Kahdelta puolen sitä suojeli meri,
jonka rantaa pitkin kaksinkertaiset suojelusmuurit ulottuivat;
maan puolella pidättivät vihollista syvät ja leveät haudat ja
kaksinkertaiset vallit sekä suuri kolminkertainen muuri torneinensa,
joita oli yhdeksättä kymmentä. Mutta kaupungin veltostunut väestö, jota
kuitenkin oli monta sataatuhatta ihmistä, asetti ainoastaan 5,000
sotilasta. Sitä paitsi oli genualainen ylimys _Giustiniani_ tänne
tuonut 2,000 miestä.

Koska turkkilainen laivasto oli liian heikko tunkeutumaan hyvin
suljettuun satamaan, jäi sen tehtäväksi ainoastaan tarvevarojen tuonnin
estäminen meritietä; Muhammed sen sijaan ryntäsi maan puolelta. Haudat
täytettiin riisikimpuilla sekä haavoitettujen ja kuolleiden ruumeilla.
Neljästätoista patterista alkoi tuiskuta tuhoavaa tulta kaupunkia
kohti; suuri Muhamedin kanuuna, jolla voitiin ampua ainoastaan
seitsemän kertaa päivässä, räjähti viimein kappaleiksi, jolloin joukko
lähellä seisojia pahasti vahingoittui. Osa muurista kaatui, jo
varustauduttiin tunkeutumaan sisään aukosta, raivatakseen sitte
itselleen tietä toisen haudan ylitse. Suurta puista piiritystornia
siirrettiin pyörillä eteen päin ja eräs kaupungin torni vahingoittui
melkoisesti. Niinpä kaikki näytti menestyvän, mutta pimeän tulo pakotti
turkkilaiset keskeyttämään rynnäkkönsä. Yöllä onnistui kristittyjen
sotamiesten, joita keisari ja urhollinen Giustiniani rohkasivat,
sytyttää puutorni tuleen, korjata vahingoittuneet muurinpaikat ja
jälleen puhdistaa hauta. Niinpä ensimmäinen rynnäkkö kunnialla
torjuttiin.

Kohta sen jälkeen tuli näkyviin viisi laivaa, neljä genualaista ja yksi
keisarin, jotka purjehtivat suoraa päätä kaupunkia kohti, tuoden
täytensä sotatarpeita. Turkkilainen laivasto, ollen niiden rinnalla
monta vertaa voimakkaampi, asettui taistelujärjestykseen, puolikuun
muotoon, jonka kärjet ulottuivat kumpaiseenkin rantaan. Mutta kristityt
laivat, ollen paremmin varustetut ja ohjatut, ryhtyivät rohkeasti
taisteluun. Molemmat rannat olivat täynnä katsojia, jotka huudoillaan
koettivat rohkaista kukin omaa puoluettansa. Mutta turkkilaisten monet
laivat, ollen toinen toisensa tiellä, eivät voineet pitää puolikuutansa
koossa. Turhaan Muhammed kiihkossaan malttamattomasti kannusti ratsunsa
veteen ikäänkuin tahtoen ihan itse palauttaa peräytyvää laivastoansa
vihollista vastaan. Kristittyjen laivat pääsivät kuitenkin viimein
turkkilaislinjan läpi ja laskivat kansan riemuiten tervehtiessä
sulkuvitjain ylitse Konstantinopolin satamaan. Sulttaani rankasi
laivastonsa onnetonta päällikköä, antaen hänelle kultaisella kepillään
sata iskua selkään.

Mutta tämä kristittyjen menestys olikin viimeinen. Muhammed teki näiden
molempain vastoinkäymistensä jälkeen uuden omituisen ja arvaamattoman
suunnitelman. Hän tasoitutti Bosporon ja sataman yläpuolen välimaan ja
peitätti sen rasvatuilla palkeilla ja laudoilla. Yön kuluessa
kuljetettiin pyörillä seitsemänkymmentä alusta täysissä purjeissa ja
runsaine varustusväkineen sisäsatamaan. Äärettömästi piiritetyt
hämmästyivät, kun seuraavana aamuna näkivät heikkojen satamamuuriensa
edessä nämä viholliset sotalaivat, joista alkoi tuiskuta tulta ja
nuolia.

Samaan aikaan Muhammed maan puolella varustautui uuteen ratkasevaan
rynnäkköön. Hän lupasi paratiisin niille, jotka kaatuivat pyhässä
taistelussa, sekä eloon jääville kaiken raha-, omaisuus- ja
ihmissaaliin; itselleen hän pidätti ainoastaan kaupungin kartanot.
Sille, joka ensinnä tunkeutui kaupunkiin, määrättiin palkinnoksi
rikkain maaherran paikka. Pelkureille sitä vastoin uhattiin hirmuisinta
rangaistusta. Muhammedin täten kiihdytellessä väkeänsä olivat kaupungin
asujamet tuskan ja epätoivon vallassa; rukouksia luettiin ja Marian
kuvia kannettiin juhlallisessa saatossa ympäri kaupunkia. Konstantinus
valmistautui kuolemaan, otti Sofian kirkossa vastaan pyhän ehtoollisen
ja sanoi jäähyväset lähimmäisilleen.

Yöllä alkoivat turkkilaisten tulet leimuta ja hurjaa sotahuutoa kuului
joka taholta. Päivän koitteessa alkoi pattereista hirvittävä tulituisku
kaupungin jo ennestäänkin suureksi osaksi rikkiammuttuja muureja
vastaan, ja turkkilaiset laivat tunkeutuivat syvälle satamaan.
Kristityt torjuivat rynnäkköä alussa miehuullisesti ja vihollisen
tiheihin joukkoihin vaikuttivat heidän tuliaseensa tuhoavasti. Mutta
Muhammed marssitti alinomaa esiin uusia joukkoja, joiden ruumeista
haudat täyttyivät, kunnes tie tasoittui hänen ydinjoukoillensa,
janitshaareille. Nämä olivat tähän asti levänneet, vaan marssivat nyt
hallitsijansa viittauksesta esiin. Kanuunain jyrinä vahveni joka
taholla ja sotilaat tunkeutuivat kaatuneiden ruumisten yli kaupungin
sisämuurille asti. Erään turkkilaisen onnistui nousta heikosti
puolustettuun torniin; hänen jälkeensä seurasi muita, työntäen kohta
kreikkalaiset pois koko muurilta. Samaan aikaan mursi vihollislaivasto
kaupungin satamaportin. Huutaen "Konstantinopoli on meidän"
tunkeutuivat turkkilaiset vastustamattomasti kaupunkiin kahdelta
taholta.

Viime hetkeen asti koetti keisari keskellä suurinta vaaraa kiihottaa ja
rohkaista sotilaitansa. Mutta kun Giustiniani haavoittui ja siirtyi
pois paikaltansa, alkoi hurja sekasorto. Konstantinus, nähden kaikki
olevan hukassa, riisui keisarillisen purpuransa ja syöksyi vihollisten
tiheimpään joukkoon; hänen ruumiinsa löytyi sitte suuren ruumiskasan
alta. Niin kaatui viimeinen Caesar nimensä arvoisella tavalla hajoavan
valtansa raunioiden alle.

Kaupungin onneton väestö pakeni alttarien turviin tai pylvästen
ympärille, jotka taikuus oli pyhittänyt. Sofian kirkkoon oli suuri
ihmisjoukko kokoutunut; eräs pappi, ollen salaliitossa turkkilaisten
kanssa, oli houkutellut kaupunkilaisia toimettomuuteen uskottelemalla,
että murhaenkeli oli muka keskellä kaupunkia tuhoava ryntäävän
vihollisen; tätä enkeliä kirkkoon sulloutuneet paraillaan odottelivat,
kun ryntäävät turkkilaiset sinne tunkeutuivat ja raastoivat heidät ulos
orjuuteen. Kaupunki oli kaikkine aarteineen alttiina voittajain
saaliin- ja hävityshimolle; kaikki irtain tavara ryöstettiin, monta
taideteosta ja kirjastoa, muinaisajan arvokasta aaretta, hävitettiin
ainiaaksi, pyhäin kuvia ja ristinmerkkejä sotkettiin jalkoihin, ja
asujamia vietiin joukottain orjuuteen. Kolmantena päivänä valloituksen
jälkeen saapui Muhammed, rautanuija kädessä, visiirein ja pashojen
ympäröimänä kaupunkiin ja katseli, silmät hurjasta ilosta mulkoilevina,
hävitystä, jota hänen sotilaansa olivat tehneet. Keisarillinen linna,
silloin autio ja paljaaksi riistetty, määrättiin sulttaanin vastaiseksi
asunnoksi. Sofiankirkon korkeimmasta huipusta murrettiin pois risti ja
puolikuu asetettiin sijaan. Mutta pappi, joka oli petellyt asujamia
murhaenkelin tarinalla, nimitettiin kristittyjen patriarkaksi.



Keksinnöt.

Europan yhteiskuntain uutta muodostusta ja uuden ajan alkua
valmistelivat suuressa määrässä sekä kotimaiset että muualta tuodut
keksinnöt keskiajan viimeisinä vuosisatoina.

_Ruuti_. Salpietarin. rikin ja hiilen seoittaminen tulenaraksi
aineeksi, jolla voitiin lingota kiviä, oli jo kauan tuttu Kiinassa,
jossa ruutia enimmäkseen käytettiin tulitustarpeiksi. Mongolilaiset
käyttivät omalla tavallaan tätä keksintöä hurjilla sotaretkillä: monta
voittoansa kerrotaan heidän saavuttaneen salaperäisen tulen avulla,
jota he sytyttivät, ja suurella pamauksella, joka siitä seurasi.
Arabialaiset käyttivät ruutia aikaisin sodassa, lennätellen sen avulla
suuria kiviä. Arabialaisilta levisi keksintö Espanjan morilaisille,
jotka sitä käyttivät samalla tavalla. Europassa aljettiin aikaisin
käyttää ruutia tai muuta sen kaltaista seoitusta kiviä särkiessä sekä
tulituslaitoksissa. Oppinut englantilainen munkki _Roger Bacon_
(noin v. 1300) selitteli myöskin luonnonhistoriallisessa teoksessaan
tätä uutta keksintöä. Etelä-Europassa ruvettiin aikaisin tekemään suuria
metallitorvia, niin sanottuja bombardeja eli mörssärejä, joista ruudin
avulla ammuttiin suuria kiviä, samalla säikyttäen niiden kovalla
paukauksella. Sellaisia kanuunan alkuja mainitaan Italiassa jo 1326.
Lopulla 1330-lukua mainitaan sekä ruutia että kanuunoita Ranskassa.
Crecyn taistelussa käyttivät englantilaiset bombardeja, "jotka",
sanoo aikakirja, "paukkuivat niin kovasti, kuin Jumala itse olisi
jymähdellyt, ja tekivät tuhoa sekä miehille että hevosille". Elsassissa
lähellä Ranskan rajaa tutki munkki _Barthold Schwartz_ (noin 1350)
omilla koetuksilla ruudin vaikutusta, kun sitä ammuttiin putkista.
Hänen kauttansa tuli keksintö tutuksi myöskin Saksassa.

Vanhimmat tuliaseet olivat siis kanuunat. Alussa luultiin niiden
vaikuttavan sitä tuhoavammin, mitä suuremmat ne olivat. Sentähden
tehtiinkin suunnattoman suuria mörssärejä, eikä se, jota Muhammed II
käytti Konstantinopolia piirittäessään, ollut ainoa laatuansa. Noin
1380 aljettiin ensin käyttää kömpelötekoisia kiväärejä, jotka
ensimmältä tuskin olivat muuta kuin pikku kanuunoita, luntalla
sytytettäviä niinkuin suuremmatkin. Lunttapyssy siirtyi sittemmin pois
piilukkopyssyn tieltä. Ensi aiheen näihin pyssyihin antoi Nürnbergissä
(1517) keksitty kiväärinlukko, jossa oli piikiven palanen kierrettynä
kiinni hanaan ja sen edessä pyörivä teräsratas, joka löi tulta
piikivestä. Ranskalaiset parantelivat tätä keksintöä ja tekivät
varsinaisen piilukon. Ensimmäiset kiväärit ampuivat hyvin hitaasti ja
olivat niin raskaat, että niitä täytyi tukea johonkin alustaan
lauaistessa. Niin vaillinaisiin ampuma aseihin saatiin kauan tyytyä.

Tuliaseiden kautta muuttui koko sotataito toisenlaiseksi. Ei mikään
muinaisista aseista kelvannut kilpailemaan kauaksi ampuvain pyssyjen
kanssa; ei mikään kilpi eikä haarniska voinut niiltä suojella.
Ratsuväki, ennen ihan vastustamaton voima, jonka pääosana oli
ritaristo, vaipui vähäarvoiseksi; jalkaväki, ennen vain halveksittu
lauma porvareja ja maaorja-talonpoikia, joita ylhäisen ratsumiehen
keihäs saattoi esteettömästi tuhota, tuli nyt uuden keksinnön avulla
vahvimmaksi voimaksi. Kaupungitkin voivat katsoa vapautensa, kauppansa
ja omaisuutensa turvatuksi siitä asti, kuin porvarin luoti jaksoi
kaataa rautapukuisen ritarin. Mikäli ritaristo heikkoni ja jalkaväen
merkitys kasvoi, sikäli parani myöskin maaorja-talonpoikain asema.

Lapsellista on pahoitella ruudin keksinnön turmiollisia vaikutuksia,
ikäänkuin ihmiset eivät muutenkin voisi tuhota toisiansa. Todella sodat
eivät olekaan tulleet verisemmiksi ruudin keksimisen jälkeen, kuin
ennen olivat; mutta kun taistelijat ovat vierautuneet tuosta toistensa
raatelemisesta läheltä käsin ja sodan uhrit saattavat kuolla edes
hiukan helpommalla tavalla, on siitä mielialan viileydelle ja
julmuudelle ollut vähempi virikettä. Ja sitte vielä muistettakoon, että
ruudin keksintö se turvasi kaupunkien vapautta, höllitteli maaorjuuden
kahleita, tuotti voimaa järjestävälle ruhtinuudelle ja vast'edes hankki
Europan kansoille yliherruuden vieraissa maanosissa.

_Kompassi_. Jo eräs kirjailija, joka kirjoitteli 1100-luvun
lopulla, mainitsee magneettineulaa ja sen ominaisuutta kääntyä aina
pohjoista kohti, kun se asetetaan pystyssä seisovan neulan päähän.
Tämäkin keksintö oli jo kauan tuttuna Kiinassa. Kerrotaan kuuluisan
venetialaisen matkustajan _Marco Polon_, joka kauan oleskeli
kiinalaisten ja mongolilaisten keskuudessa (1271-1295), tuoneen
sellaisen magneettineulan kanssansa Europpaan. Tämä keksintö tehtiin
täydelliseksi asettamalla magneettineulan kärki pyöreän levyn
keskipisteesen, johon levyyn eri ilmansuunnat olivat kuvatut.
Ensimmäisen sellaisen kompassin teki, kuten sanotaan, 1300-luvun alulla
Amalfissa _Flavio Gioja_. Ruudilla kukistivat europpalaiset
vieraat maanosat: kompassi näytti heille sinne tien.

_Kirjanpainotaito_. Tieteiden leviämistä vaikeutti erittäin
suuresti ja kauan se, että kirjoja voitiin monistella ainoastaan
kopioimalla. Sekä luostareissa että niiden ulkopuolella harjoitettiin
tätä kopioimista eri ammattina, jossa oli työtä tuhansille ihmisille.
Kun pidettiin erittäin tärkeänä kaunista käsialaa, koreasti
kiemurtelevia alkukirjaimia ja kuvain paljoutta, veivät sellaiset
kirjat niin paljon aikaa, että monikin munkki uhrasi koko ikänsä yhden
ainoan teoksen kopioimiseen yhteen kertaan. Niinpä tulivatkin sellaiset
käsikirjoitukset erittäin kalleiksi. Yhdestä raamatusta maksettiin aina
3,000:kin markkaa. Anjoun kreivitär maksoi 11:llä vuosisadalla
postillasta 200 lammasta; 1500-luvun alulla saatiin Liviuksen
käsikirjoituksesta 120 dukaattia. Senpä tähden jaksoivatkin ainoastaan
rikkaat hankkia itselleen kirjoja. Monessa kirjastossa kiinnitettiin
suurimmat käsikirjoitukset rautavitjoilla lattiaan, että ne aarteet
säilyisivät varkailta.

Marco Polon matkakertomuksessa mainitaan kiinalaisten painaneen
leimasimilla kuvia ja kirjainmerkkejä paperille. Sen ajan jälkeen
keksittiin, ehkäpä aivan itsenäisesti, puunpiirtämistaito. Sen avulla
tehtiin pelikortteja sekä painettiin paperille pyhäin kuvia ja
maalauksia. Aikaisin aljettiin myöskin leimasimilla painaa koreita
alkukirjaimia ynnä kirjainkirjoitusta kuvain ympärille. Painettiinpa
puutauluilla, joihin kuhunkin oli leikkaamalla tehty kaikki yhden sivun
kirjaimet, myöskin pieniä kirjasia, varsinkin koulukirjoja. Irtanaisten
kirjasimien ja kirjanpainimen keksintö oli vielä tekemättä.

Tämän keksinnön kunnian on saanut _Johan Gutenberg_. Ollen
syntynyt Mainzissa arvokkaasta ylimyssuvusta, joutui hän pikkuporvarein
tekemässä kapinassa ajetuksi maanpakoon. Hän läksi silloin
Strassburgiin ja kehitteli luultavasti puutteen pakosta taipumustansa
konetöihin. Hän tahkosi jalokiviä ja teki peilejä, mutta myöskin
harjoitti samalla muutakin taitoa, jonka hän piti salassa. Siihen
salataitoonsa käytti hän paininta, jossa oli "useampia kappaleita",
pidettynä koossa kehyksellä ja ruuveilla. Ehkäpä hän jo Strassburgissa
pani keksintönsä alulle; ainakin hän itsenäisesti teki kokeitansa.
Palattuaan Mainziin rupesi Gutenberg yhtiöön rikkaan porvarin
_Fustin_ kanssa, joka antoi tarvittavat varat. Kolmanneksi
yhtiöön otettiin _Schöffer_, sittemmin Fustin vävy, hyvin
taitava kaunokirjuri. Valettiin irtanaisia kirjasimia sopivasta
metalliseoksesta, alussa enimmäkseen lyijystä, ja aljettiin käyttää
kirjoitusmusteen sijasta painomustetta. Tästä Mainzin kirjapainosta
ilmestyi 1455 ensimmäinen latinalaisen raamatun painos. Gutenberg itse
ei saanut mitään palkintoa vaivoistaan. Hänen yhtiökumppaninsa
sysäsivät hänet syrjään siten, että alkoivat juuri ennen painoksen
valmistumista häntä vastaan velkomisjutun, vaatien häneltä takaisin
rahoja, jotka oli pantu kiinni liikkeesen, sekä korkoa niille.
Arkkipiispan tuomioistuin lausui tuomionsa Gutenbergin vahingoksi, joka
kykenemättä maksamaan summaa jäi köyhyyteen. Kauan eivät yhtiökumppanit
Fust ja Schöffer saaneet nauttia pettuutensa voittoa. Kun arkkipiispa
Adolf Nassaulainen poltti ja hävitti Mainzia 1462, paloi myöskin
kirjapaino, ja sen isäntäin täytyi pitkäksi ajaksi lakata liikkeestään.
Tämä onnettomuus tuotti myöskin hyviä seurauksia, sillä tähän asti
salassa pidetty taito levisi nyt työmiesten hajautumisen kautta
useampiin kaupunkeihin. Gutenbergin työkumppaneista oli Ptister jo
ennen asettunut Bambergiin. Ensimmäinen tähän asti tunnettu painettu
kirjatuote, johon on painovuosi merkitty, ilmestyi 1457 ja oli
Psalttari. Mutta Mainzin kirjapainon palon jälkeen ilmestyi merkillisen
nopeasti kirjapainoja moneen paikkaan sekä Saksanmaalle että sen
ulkopuolelle. Kopioitsijakirjurit jäivät nyt joutaviksi ja valittelivat
moista taitoa, joka heidät saattoi kerjäläisiksi ja jota nuo tavalliset
käsityöläiset saattoivat tehdä. Oppineet pelkäsivät, että he tiedon
helpommasti levitessä ehkä menettivät osan arvostansa eivätkä sitte
enää olleet niin itseoikeutetut saamaan kunniapaikkoja ja arvoja.
Monessa paikassa siis kiellettiin uusi taito turmiollisena, mutta se
kielto täytyi kohta lakkauttaa.



Löytömatkat.

Rohkea, voimakas sielunelämä, joka keksintöjen kautta vaikutti uuden
ajan koiton, houkutteli myöskin keskiajan lopulla länsimaiden
merimiehiä ulos aavalle merelle etsimään uusia maanosia.

Norjalaiset uskaliaat purjehtijat, jotka ensinnä rohkenivat poistua
rannoilta ja heikoilla aluksillaan lasketella kohti kaukaisuutta,
olivat epäilemättä myöskin ensimmäiset uudemman Europan kansat, jotka
astuivat uuden maailman rannalle. Islannista he etenivät Grönlantiin;
sieltä Leif Eriksson miehinensä nousi Amerikan manterelle, jossa he
löysivät Labradorin ja Kanadan sekä nimittivät ne Hellulanniksi ja
Marklanniksi; tiesivätpä he myöskin kertoa "hyvästä viinimaasta", joka
oli etempänä etelässä. Mutta nämä löydöt jäivät mitään vaikuttamatta,
ehk'eivät tosin kokonaan unhottuneetkaan.

Normandian Dieppe-kaupungin asujamet harjoittivat pohjoisten
heimolaistensa tavalla jo aikaisen meriliikettä etäisimmilläkin
vesillä. Niinpä he jo 14:nen vuosisadan loppupuolella kävivät Afrikan
rannoilla ja toivat sieltä melkoiset varastot elefantinluuta.
Portukalin ja Kastilian merimiesten kanssa olivat he liikeyhteydessä,
vaikka ei vielä ole saatu selville, ovatko he ollenkaan taikka missä
määrin ovat vaikuttaneet Pyreneanniemen asujanten meriretkiin.


Portukalilaisten matkat.

_Henrik Merenkulkija_. Portukalin kuningas Johan I oli (1415)
noussut maalle Afrikkaan ja muun muassa valloittanut morilaisilta
Ceuta-kaupungin. Palattuansa sanotaan hänen nimittäneen viidennen
poikansa prinssi _Henrikin_ viimeisten valloitustensa maaherraksi.
Henrikillä oli laajat tiedot, rohkea mieli ja palava halu merillä
liikkumaan. Hän oleskeli enimmäkseen Sagresissa Europan lounaisimman
niemen St. Vincentin rannalla, koettaen tähteintutkijain ja
maantieteilijäin seurassa parannella kompassia ja muita koneita
merenkulun helpottamiseksi, taikka lähetteli hän laivoja tutkimaan
Afrikan rannikkoa niin etäälle kuin mahdollista. Yhä uusiin
ponnistuksiin kiihdytti häntä toivo kerran löytää meritie Indiaan.

Tähän asti tunnettiin Afrikan länsirannasta ainoastaan se osa, joka oli
Marokkon eteläisen niemen _Kap Nunin_ pohjoispuolella. Siitä
niemestä katsottiin alkavan kuuman vyöhykkeen eikä uskallettu purjehtia
siitä etelään päin, koska luultiin ilmaa siellä hehkuvaksi ja vettä
kiehuvaksi. Muuten tunnettiin Kanariansaaret, jotka eräs genualainen
oli löytänyt jo noin 1340. Paavi, ollen Jumalan sijainen maan päällä ja
siis luullen voivansa vallita löydettyjä maita ja saaria, oli silloin
lahjoittanut ne saaret Kastilian kuninkaalle.

Merimiehet, jotka Henrik syksyllä 1415 lähetti Kap Nuniin, saapuivat
onnellisesti Kap Bojadorin kohdalle, mutta palasivat sieltä kauhuissaan
tyhjin toimin. Silloin hän tapasi kaksi urhollista ritaria, jotka
kunniasanallaan vakuuttivat ei palaavansa ennen kuin löysivät jonkun
uuden paikan. Ankara myrsky heitti nämä alukset kauas merelle erääsen
saareen, jota sittemmin on sanottu Porto Santoksi (pyhäksi satamaksi).
Henrik perustutti sinne asuntoja, kylvätti viljaa ja istututti
viinipuita sekä vietti monta kotieläintä, jotka siellä hyvin
menestyivät. Tästä saaresta näkyi kirkkaalla ilmalla ikäänkuin
pilvenmöhkäle etäällä näköpiirin reunalla; purjehdettiin sinne ja
löydettiin (1419) _Madeira_, jossa jo sitä ennen italialaiset
olivat käyneet. Koko saari oli yhtenä ainoana tiheänä metsänä, joka
portukalilaisten tultua sattumalta syttyi tuleen; sen sanotaan sitte
palaneen koko seitsemän vuotta. Henrik perusti sinnekin uutisasuntoja
sekä kuljetutti Kyprosta viinipuita ja Sisiliasta sokuriruokoja. Sitte
etsittiin (1432) etäiset _Azzorit_, jotka silloin olivat aivan
tyhjät ihmisistä; sinnekin perustettiin asuntoja, kylvettiin viljaa ja
istutettiin viinipuita. Vuonna 1434 purjehdittiin viimein Kap Bojadorin
ohitse ja huomattiin meri aivan purjehduskelpoiseksi eikä ilmakaan
ollut sietämättömän kuuma, vaikka tosin hyvin lämmin. Nyt löydettiin
paikka toisensa perästä; saavuttiin erääsen niemeen, joka nimitettiin
valkoisesta hiedastaan _Valkoniemeksi_, ja toiseen, joka
lehtevistä, viheriöitsevistä puistaan sai _Viheriäniemen_ nimen.
Silloin nähtiin ensi kerran neekerejä, ja koska he olivat pakanoita,
katsottiin voivansa vapaasti vangita heitä ja pakottaa heitä lunnaiksi
maksamaan kultahietaa.

Ennen kuolemaansa (1463) sai Henrik ilokseen nähdä laivojensa palaavan
äskettäin löydetystä _Guineasta_ ja tuovan täytensä kultahietaa,
elefantinluuta, pippuria ja muita kalliita tavaroita. Pitempien
merimatkain halu oli nyt herännyt ja seikkailijoita riensi joka taholta
Portukaliin lähtemään näille retkille.

_Vasko de Gama_. Henrik Merenkulkijan kuoltua jäähtyi joksikin
ajaksi uusien löytömatkojen into. Mutta kuningas Johan II astuttuaan
hallitukseen (1481) ryhtyi jatkamaan Henrikin aikeita ja varusteli
uusia meriretkiä. Kohta huomattiin, että Afrikka ei levinnyt
etelämpänä, niinkuin oli tähän asti luultu, vaan päin vastoin kapeni.
Rohkea purjehtija _Bartolomeo Diaz_ saapui viimein (1487) Afrikan
eteläniemeen, jota hän aikoi nimittää _myrskyiseksi_, koska hän
oli saanut siellä kestää ankaraa myrskyä mutta kuningas, joka istui
kotona Lissabonissa ja toivoi Indian tien nyt löytyneen, käski
nimittämään niemen _Hyvän toivon niemeksi_.

Kuningas kuoli, ennenkuin se hänen toivonsa toteutui, mutta hänen
seuraajansa _Emanuel Suuri_ varusti kolme laivaa ja lähetti
rohkean _Vasko de Gaman_ vaaralliselle retkelle. Vasko on
Camoensin laulujen kautta tullut maansa kansansankariksi. Runoilija
antaa hänen itsensä kertoa matkansa alusta näin:

    Kuningas armokatsein, lemmekkäällä
    Puheellaan valtas minut kokonaan:
    "Mit' ylevää ja suurta maan on päällä,
    Se vaivoin taistelulla voitetaan:
    Ken pelkää vaaroja, hänp' älköön täällä
    Kunnian temppelihin tulkokaan;
    Josp' elo sen, ken jaloon toimeen tarttuu,
    Kuluukin siinä, niin tok' arvo karttuu.

    Mä toimeen rohkeaan ja tärkeähän,
    Mut arvokkaasen sinut valitsin,
    Mun tähteni siis vaivoistas sä vähän
    Lukua pidät, senhän tiedänkin."
    "Oi, mieluisesti", virkoin oitis tähän,
    "Mä kuumaan, kylmään, taistoon kiirehdin
    Sun tähtes, kuninkaani; suren juuri,
    Kun ei mun uhrin' ole kyllin suuri."

          -- -- -- -- --

    Kotoiset vuoret vähittäin jo haipuu
    Toisensa jälkeen toinen himmeten:
    Ei Tajoa näy, Cintran vuori vaipuu
    Hämyhyn tuonne taivaan ranteellen;
    Mielemme nöyrtyy, rukoukseen taipuu,
    Toivomme nousee Herran puolehen,
    Vaikk' kaikki peittyy synkkään pilveen aivan,
    Nyt nähdessämme meren vain ja taivaan.

    Aloille tultiin tuntemattomille,
    Jonn' ennen meit' ei kenkään saapunut,
    Ohitse saarten, jotka Henrikille
    Jalolle vaan ol' ensiks' tunnetut,
    Entisten morilaisten seutuville,
    Jotk' Antheus ol' alleen laskenut,
    Ne maat jäi vasemmalle puolellemme,
    Jos mait' on oikealla, tienneet emme.

    Ja matkue se kulki kulkuansa,
    Afrikan länsipuolta mentihin
    Ohitse maiden, joissa outo kansa
    Ol' jakaantunut moniin heimoihin;
    Mandingan maan, mi rikkaudestansa
    Ja hohtometalleist' on kuuluisin,
    Ja jota vilvas Gambia virta juottaa
    Sit' ennen, kuin se Atlanttihin vuotaa.

    Me näimme Kongon vallan, johon valo
    On kristin-opin saatu koittamaan,
    Siell' juoksee Zaires-virta kirkas, jalo.
    Jok' ei myös ollut tuttu vanhastaan;
    Nyt oltiin siellä, jonne pohjanpalo
    Ei kuuna kulloin pääse paistamaan,
    Se viiva on jo meidän takanamme,
    Mi kahteen puoliskohon jakaa maamme.

Mutta eivätpä ainoastaan ennen tuntemattoman tien vaivat ja vaarat
yksin tehneet Vasko de Gaman retkeä vaikeaksi; hänen täytyi myöskin
taistella laivaväen epätoivoa ja tyytymättömyyttä vastaan, miehet kun
monestikin uhkasivat heittää uhkarohkean johtajansa mereen. Gama
kuitenkin pontevasti voitti vaarat, hän panetti uppiniskaiset
merimiehet kahleihin ja ohjasi itse laivaansa. Siten hän viimein saapui
Kap-maahan ja purjehti sieltä edelleen pitkin hottentottein maan
rannikkoa. Mitä pohjoisemmaksi hän saapui, sitä selvemmin näkyi
suurempaa varallisuutta ja Indian liikkeen merkkejä. Mutta täällä
tuotti asujamiston uskottomuus löytöpurjehtijoille usein vaaroja ja
vastuksia. Sofalan, Mozambiquen ja Mombazin asujamet näyttivät alussa
ottavan Gaman ystävällisesti vastaan, mutta koettivat sitte saattaa
häntä perikatoon, kun luulivat hänen turvallisuudestaan tulleen
huolimattomaksi. Siten hän saapui Melindaan, jossa hänet paremmin
otettiin vastaan. Kaupungin kuningas antoi hänelle luotsin, jonka
johdolla hän 20 päivän jälkeen ja kestettyään ankaran myrskyn saapui
kauan etsittyyn maahan, Indiaan. Toukokuin 19 päivä 1498 tuli
merkilliseksi löytömatkain historiassa.

    Jo aamun loiste vuoret kultaileepi,
    Lähellä Ganges-virtaa valtavaa,
    Ja myrskyn jälkeen meri hiljeneepi,
    Se ihmismielet myöskin rauhoittaa,
    Mies silloin mastohäkist' ilmaiseepi:
    "On varmaan tuolla edessämme maa!"
    Ja luotsi huudahtaa myös riemuisana:
    "Kalikut näkyy siellä kauimpana.

    On etsimänne maa tuoll' eessä laivan,
    Se sama India, jon näetten.
    Jos muuta ette halaa, koht' on vaivan
    Pää saavutettu, voitto ikuinen."
    Vaan Gama riemust' oli hämill' aivan,
    Kun harras toivons' niin ol' läheinen,
    Hän kumartui ja kätens' yhteen liitti,
    Hartaasti Luojaa rukoili ja kiitti.

    Hän rukoili ja heltyi mielensäki,
    Hän kiitti Herraa, eikä siitä vaan
    Kun monen vaivan, vaaran jälkeen näki
    Nyt edessään sen etsimänsä maan,
    Vaan siitäki, kun viime hetkilläki,
    Kun hirmumyrsky uhkas raivossaan
    Hävittää kaikki. Hänpä hädän poisti,
    Ett' uusi toivo kirkkahammin loisti.

          -- -- -- -- --

    Niin, onhan vaivan, ahdistuksen rata
    Keskellä tuskain, kilvoittelujen,
    Mi tuottaa arvoa ja kunniata,
    Ja pysyväisen nimen, mainehen;
    Ei tukemalla tapaa ontevata,
    Esukupuuta entis-aikojen,
    Ei loikoellen, maaten pehmoisissa
    Moskovalaisten sopulturkiksissa.

    Ei pidot yltäiset ja korskeatkaan,
    Ei matkustukset turhanpäiväiset,
    Ei huvitukset edes hauskimmatkaan,
    Ei seurustelut, ajanviettehet,
    Sellaista nautintoa saata matkaan,
    Sellaist' ei onnea suo sielullen,
    Kuin on se jalo mielihyvän tunto,
    Min tuottaa uljas toiminta ja kunto.


Amerikan löytö.

Rohkea normandialainen purjehtija _Jean Cousin_ purjehti 1488
Dieppestä Afrikan länsirannalle. Mutta kova merivirta ajoi hänet kauas
pois tuntemattomaan maahan, josta hän löysi suuren joen suun. Hänen
luullaan silloin käyneen Brasiliassa ja Amazon-joen suussa, vaikka
siitä ei mitään varmaa tiedetä. Hänen lähin miehensä oli kastilialainen
_Alonzo Pinzon_, joka sittemmin jonkin palvelusvirheen tähden
erotettiin Cousinin laivastosta ja silloin palasi Espanjaan. Varmaan ei
tiedetä, mutta luultavasti tämä oli sama mies, kuin esiytyi niin
tärkeänä osamiehenä sitte seuraavalla löytömatkalla, joka tehtiin
Espanjan satamasta.

_Kristofer Kolumbus_ syntyi Genuassa porvarillisista vanhemmista.
Lapsuudessaan ei hänellä ollut juuri mainittavaa opetuksen saannin
tilaisuutta. Häntä pidettiin ensin kotona isänsä ammatissa, mutta
luultavasti hän sai siihen aikaan tehdä muutamia matkoja Välimerellä.
Noin 20 vuoden ijässä huomataan hänen lähtevän Portukaliin,
tietämätöntä mistä syystä. Siellä hän oleskeli neljätoista vuotta,
laajenteli melkoisesti tietojansa ja nai Porto Santon ensimmäisen
vasallin jälkeläisen sekä sai siinä saaressa oleskellessaan tutkia sen
vanhan purjehtijan tekemiä karttoja ja laivakirjoja. Porto Santossa oli
hän myöskin nähnyt aaltojen maalle ajamia puukaluja, jotka oli tehty
ilman rauta-asetta: tuntemattomain puiden runkoja olivat aallot myöskin
ajaneet läheisten saarien rannoissa maalle; kerrottiinpa Azoreissa
nähdyn kaksi ruumistakin, joilla oli aivan omituinen muoto, tulevan
lännestä päin veneessä saaren rantaan. Jo muinainen ajattelija
Aristoteles oli osoittanut maan olevan pallon muotoisen ja oppineille
tämä totuus oli kyllin tuttu. He olettivat Indian rannan ei olevan niin
kaukana länteen päin purjehtijalle ja myöskin selittelivät, että kolmen
tunnetun maanosan vastapainona pitäisi olla suuri maa toisellakin
maanpuolikkaalla. Kolumbus itsekseen mietiskeli, että hän oli määrätty
sen maan löytäjäksi.

Hän ilmoitti ajatuksensa ensin Portukalin kuninkaalle Johan II:lle,
joka niistä kysyi asiantuntijain mieltä ja sitte jätti ne ilman
huomiotta. Silloin Kolumbus siirtyi Espaujaan. Siellä hallitsi
Aragonian kuningas _Ferdinand_ yhdessä puolisonsa Kastilian
kuningattaren _Isabellan_ kanssa; molemmilla oli siihen aikaan
tekemistä sodassaan Granadan valtakuntaa vastaan. Kauan kesti
ennenkuin Kolumbus edes pääsi Ferdinandin puheillekaan. Kuningas
ensin asetti oppineita miehiä tutkimaan genualaisen aietta. He tekivät
monta väitöstä sitä oletusta vastaan, että asuttua maata olisi
päinvastaisella maanpuolikkaalla. Kuinkahan osaisivat, arveli monikin
viisaudessaan, ihmiset astua päälaellaan niinkuin kärpäset katossa?
Kolumbuksen aietta siis hyvin huonosti kannatettiin.

Avutta ja neuvottomana tapasi Kolumbus nyt kokeneen merimiehen Alonzo
Pinzonin, joka innolla ryhtyi yritykseen. Ilojuhlia vietettäessä
Granadan valloituksen johdosta kääntyi hän uudella toivolla kuningatar
Isabellan puoleen ja antoi uuden anomuksen. Tällä kertaa otettiin hänet
suosiollisemmin vastaan; mutta hovi ei hyväksynyt hänen asettamiansa
ehtoja. Hän aikoi silloin heti lähteä puhutteleman Ranskan kuningasta.
Mutta kuningatar muutti mielensä; jäljestä lähetetty ratsumies tapasi
Kolumbuksen ja sai hänet palaamaan. Hän oli tinkinyt itselleen
aatelisarvon, Indian amiraalin arvon ja kaikkien maiden varakuninkaan
arvon, jotka hän ehkä löysi, sekä kymmenennen osan niiden maiden
kruununtuloista.

_Ensimmäinen matka_. Nyt varustettiin kolme pientä laivaa, joista
kaksi tuskin oli muuta kuin purjeveneet. Mutta väkeä oli vaikeampi
saada matkalle, koska reippaimmatkin merimiehet pelkäsivät niin
uhkarohkeaa yritystä. Viimein ilmoittautui kolme Pinzon-veljestä, jotka
olivat tehneet monta merimatkaa ja joilla oli palveluksessaan paljo
merimiehiä; he myöskin tarjoutuivat itse panemaan kahdeksannen osan
kustannuksista.

Elokuun 3 päivänä 1492 vähän ennen auringon nousua läksivät nämä kolme
laivaa merelle pienen Palos-kaupungin luota Andalusian rannasta.
Kolumbus itse johti suurinta alusta "Santa Mariaa", toista johti Alonzo
Pinzon ja kolmatta, kaikkein pienintä, hänen veljensä Vincent Pinzon.
Kanariansaarissa käytiin korjaamassa yhtä alusta, jonka peräsin oli
rikkautunut. Lähes kuukauden viivyttyään siellä purjehtivat Kolumbus ja
hänen kumppaninsa aukealle merelle suoraan länttä kohti. Jo seuraavana
päivänä oli kaikki maa kadonnut näkyvistä; ei miltään taholta näkynyt
mitään muuta kuin sinitaivas ja aava meri, jonka syvyyden päällä
heikot alukset uiskentelivat. Yhä etemmäksi taakse jäi kaikki, kuin
ihmissydämmelle on rakasta, isänmaa, sukulaiset ja ystävät; edessä oli
kaikki hämärää ja salaperäistä. Moni karaistunut merimies itki ja
muutamat valittivat ääneensä. Kolumbus koetti kaikin tavoin lievittää
huolia ja väestössä herättää samaa suurta toivoa, kuin häntä itseään
elähytti. Eräänä iltana Alonzo Pinzon viittasi lounatta kohti ja huusi
sieltä näkyvän maata. Purjehdittiin purjehtimistaankin sinne päin,
mutta ei mitään maata ruvennut näkymään. Suunnan käännöksestä
jouduttiin Golf-virtaan ja laivat juoksivat sitte aika vauhtia eteen
päin. Merimiehet vapisivat tuskaisesta levottomuudesta, kun ei kukaan
heistä tiennyt, mihin tuollaista vauhtia viimein jouduttiin.

Suotuisia merkkejä ilmestyi ja hävisi. Nähtiin tuntemattomia lintuja;
mutta ne eivät ennustaneet maata, koskapa merilinnut saattavat lennellä
kauempanakin, kuin silloin tiedettiin. Kerran oli koko merenpinta
ruohon peitossa; moni merimies, jopa Kolumbus itsekin silloin luuli
maan olevan lähellä. Kun toivo moneen kertaan pettyi, alkoivat
merimiehet joutua epätoivoon. He alkoivat jo puhua, että he eivät
halunneet purjehtia etemmäksi, että heidät oli houkuteltu retkelle,
joka ei suinkaan voinut onnistua, ja että he tahtoivat kääntyä, kun
vielä voivat toivoa pääsevänsä takaisin kotimaahan.

[Kuva: Kristofer Kolumbuksen laiva.
(Vanhan piirustuksen mukaan.)]

Mutta kohta rupesi näkymään ihan selviä maan läheisyyden merkkejä.
Maalintuja laskeutui mastoihin levähtämään ja puunoksa, jossa oli
punaisia marjoja, uiskenteli lännestä päin vastaan. Kello kymmenen
eräänä iltana huomasi Kolumbus pienoisen valon tuikkavan etäällä
lännessä päin. Noin kello kaksi kuului Alonzon laivasta, joka
tavallisesti purjehti vähän matkan päässä toisten edellä, kanuunan
laukaus; se oli merkkinä, että maa oli saatu näkyviin. Ihastuksella
huusivat kaikki: "Maa, maa näkyy!"

Lokakuun 12 päivänä aamun valjetessa levitti palmumetsäinen saari
känniin vihreytensä purjehtelijain eteen. Ensimmäisen ilon ilmausten
vaiettua veisasi koko väestö kiitosvirren.

Auringon noustessa asettui laiva ankkuriin ja suuri vene laitettiin
valmiiksi. Amiraali pukeutui silloin tulipunaiseen virkapukuunsa ja
sousi maalle Pinzon-veljesten ja monen muun seurassa, jotka kaikki
olivat loistaviin varuksiinsa pukeutuneet. Astuttuaan maalle heittäytyi
Kolumbus alas, suuteli maata ja otti sen Kastilian kruunun omaksi. Hän
nimitti saaren San Salvadoriksi (vapahtajaksi), vaan sai sittemmin
kuulla asujanten nimittävän sitä _Guanahaniksi_: se kuului siihen
saaristoon, jota nyt sanotaan Bahama-saariksi.

Rannalle kokoutui saaren asujamia kummastelemaan outoa näytelmää. He
olivat alastomat, kuparin karvaiset ja parrattomat. Aseina oli heillä
nuolet ja puiset, luukärkiset heittokeihäät; rautaa he eivät tunteneet.
Muuten he olivat hyväntahtoisia, viattomia ihmisiä, jotka lapsellisella
uteliaisuudella lähestyivät parrakkaita, suurikasvusia vieraita ja
ihmettelivät outoja laivoja. Espanjalaiset lahjoittivat heille
lasihelmiä, kulkusia, tyhjiä pulloja ja muuta sellaista rihkamaa, joka
kaikki otettiin ihastuksella vastaan; niinpä maanasujamet ja
muukalaiset kohta tulivat hyviksi ystäviksi. Espanjalaisten kysyessä,
mistä saarelaiset olivat saaneet kultakoristuksensa, joita heillä oli
nenässään, osoittivat he etelää kohti. Viivyttyään pari päivää purjehti
Kolumbus siis sille taholle.

Kohta näkyi suuri saari, jota mukaan lähteneet indiaanit sanoivat
_Kubaksi_. Siellä näkyvä luonnon rikkaus ja kauneus kummastutti
kaikkia. Mereen laski siinä joki, jonka äyräillä kasvoi komeita
palmuja. Tiheitä metsiä näkyi etempää ja niiden takaa kohosi korkeita
vuoria. Kauniita laaksoja pilkutti kukkulain väliltä täynnänsä
rikkainta kasvullisuutta. Asujamet, ollen täälläkin alastomat ja
hyvänluontoiset, tulivat vieraille vastaan. Kun heille näytettiin
kultalevyjä, huusivat he _Haiti_ ja osoittivat itää.

Espanjalaiset seurasivat viittausta ja saapuivat suuren hedelmällisen
saaren Haitin luo, jonka Kolumbus nimitti Hispaniolaksi, koska sen
vuorinen maa, kaunis luonto ja rikas kasvullisuus oli hänestä niin
Espanjan näköistä. Asujamet pakenivat arasti vuorille, jättäen majansa
tyhjiksi. Moneen kertaan koetettiin heitä houkutella sieltä alas, mutta
turhaan. Viimein onnistui muutamain merimiesten saada kiinni kaunis,
alaston nainen, jonka he veivät kanssansa laivaan sekä lähettivät
helmillä ja muilla koruilla kaunistettuna takaisin. Siitä alkoi
tuttavampi lähestyminen. Asujanten huomattiin olevan jakautuneina
useampaan heimoon, joita kutakin ruhtinas eli _kazik_ hallitsi.
Saarelaiset myöskin selittivät espanjalaisille, että läheisten saarien
vihamielinen, ihmissyöjä kansa usein raastoi tämän saaren asujamia
syödäksensä. Kolumbus lupasi heidän suojakseen rakentaa pienen linnan
ja jättää siihen osan espanjalaisiansa.

Kolumbus itse luuli näiden nyt löydettyjen saarien olevan lähellä
Aasian itärantaa ja kuuluvan Indian alueesen, jonka tähden hän myöskin
nimitti asujamet indiaaneiksi. Hän aikoi käydä mongolilaisten kaanin
puheilla, jolle hänellä oli kuningas Ferdinandilta kirje vietävänä, ja
siihen saada vastausta, sitte lastata laivoihinsa kultaa, jalokiviä ja
maustimia ja purjehtia Atlantinmeren yli riemuissansa takaisin
Espanjaan.

Mahdoton oli kuitenkin edes yrittääkään sen aikeen toimeen panoa.
Alonzo Pinzon oli jo Kuban luota eronnut laivoinensa, omin neuvoin
etsiäkseen kultamaata ja sitte ehkä palatakseen Espanjaan. Suuri alus
Santa Maria tarttui jouluyönä koralliriutalle ja joutui auttamattomasti
häviöön. Nyt täytyi Kolumbuksen lähteä paluumatkalle. Kolmantena
päivänä tapasi hän Pinzonin ja katsoi viisaimmaksi jättää hänet
rankasematta. Alussa kävi matka onnellisesti. Mutta helmikuussa nousi
hirvittävä myrsky ja uhkasi kokonaan murskaksi särkeä heikot alukset.
Laivaväki jättäytyi toivottomuuden valtaan, vaan Kolumbus koetti
Europalle säilyttää tämän tärkeän löydön sanomaa. Hän kirjoitti
pergamentille kertomuksen matkastaan, sulki sen sinetillä, kirjoitti
päällekirjoituksen Kastilian hallitukselle ja merkitsi, että ken sen
toimitti eheänä perille, hänen piti saaman palkinnokseen tuhat
dukaattia. Öljyttyyn kankaasen käärittynä pantiin kirjoitus tynnyriin
ja heitettiin mereen.

Myrsky kuitenkin asettui ja laivat saapuivat Azoreihin pieneen Santa
Maria-saareen. Portukalin kuvernööri otatti jonkun väärinkäsityksen
tähden löytöpurjehtijat kiinni, mutta päästi heidät jälleen vapaaksi,
kuin sai riittäviä selityksiä. Uusi myrsky heitti Kolumbuksen
Portukalin rannalle. Siellä kävi hänen luonansa Bartolomeo Diaz ja
kutsui häntä kuningas Johanin luo, joka vierasvaraisuuden varjoon kätki
kateutensa. Maaliskuun 15 päivänä palasi Kolumbus Palos-satamaan.

Riemuitseva ihmisjoukko oli kokoutunut rannalle. Kellot soivat ja
kanuunat paukkuivat, kun Amerikan löytäjä väkinensä astui maalle. Ensin
hän meni kirkkoon ja kiitti Jumalaa matkan onnellisesta päättymisestä
sekä ilmoitutti sitte tulonsa kuninkaalle ja kuningattarelle.
Armollisella kirjeellä kutsuttiin häntä heti käymään hovissa, joka
silloin oli Barcelonassa.

Hänen matkansa Espanjassa oli riemusaaton kaltainen. Suuret ihmisjoukot
tulvailivat joka taholta näkemään merkillistä miestä. Hänen
lähestyessään Barcelonaa tuli hovimiehiä ja ylhäisiä herroja vastaan,
kaikki loistavissa puvuissa. Uteliaan, riemuitsevan ihmisjoukon
keskitse kulki hän kaupunkiin. Edellä astui kuusi Amerikasta tuotua
indiaania, maalattuna maansa tavan mukaan ja koristettuna
kaularenkailla ja kultasormuksilla; heidän jäljessänsä astui miehiä
kantaen eläviä papukaijoja, topattuja uuden maailman eläimiä ja
lintuja, outoja kasveja sekä kultakappaleita ja kultahietaa. Heitä
seurasi Kolumbus itse loistavapukuisten ratsumiesten saattamana.

Keskellä toria istuivat korkealla valtaistuimella kuningas Ferdinand ja
kuningatar Isabella kuninkaallisessa puvussaan, ympärillä hovin
ylhäisimmät herrat ja naiset. Kolumbuksen lähestyessä valtaistuinta
nousivat kuningas ja kuningatar seisoalleen ja sallivat hänen istuutua
tuolille, joka tuotiin häntä varten; se oli harvinainen suosio tässä
hovissa, kun näet muuten ei kukaan saanut istua kuninkaan läsnä
ollessa. Kun Kolumbus kertoi matkastaan, tulivat kuningas ja kuningatar
syvästi liikutetuiksi; he laskeutuivat polvilleen kiittämään Jumalaa ja
suuri ihmisjoukko teki syvässä, juhlallisessa ihastuksessaan samoin.
Näytti siltä, sanoo eräs sen tapauksen kertoja, kuin kaikki olisivat
olleet osalliset autuasten ilosta taivaassa.

Kolumbus vahvistettiin sijaiskuninkaan ja amiraalin arvoihin, hänen
sukunsa korotettiin aatelissäätyyn ja uusi suuri laivasto varustettiin,
hänen uudestaan purjehtiaksensa ottamaan löydettyjä maita haltuunsa.
Paavi lahjoitti ne maat Espanjalle, ja estääkseen riitoja syttymästä
Portukalin kanssa levitti hän kuuluisan julistuspullan, jossa hän jakoi
maapallon kahtia linjalla, joka ajateltiin vedetyksi pohjoisnavasta
etelänapaan jonkun matkan päässä lännen puolitse Azoreista. Kaikki sen
linjan lännenpuoliset maat oli kuuluva Espanjalle.

_Kolumbuksen seuraavat matkat_. Syyskuun 25 päivänä 1493 läksi
Kolumbus _toiselle_ matkalleen laivastolla, jossa oli 17
varustettua laivaa sekä 1,500 vapaaehtoista, suureksi osaksi hyvin
arvokkaita miehiä. Hän otti mukaan Andalusian hevosia, lampaita ja
sarvikarjaa, kaikenlaisia aseita, työkaluja kaivostyötä varten, viljaa
ja suuren joukon muita ruokavaroja. Purjehtien vähän etelämmäksi löysi
hän Karaibin saaret, joissa ihmissyöjät asuivat. Sen niistä, jolle hän
(eräänä sunnuntaipäivänä) ensinnä nousi maalle, nimitti hän
_Dominikaksi_ (Sunnuntaisaareksi). Hän kävi myöskin _Marie
Galantessa, Guadeloupessa_ ja _Portoricossa_.

Saavuttuaan Hispaniolaan hän kauhukseen ei nähnyt linnaa eikä
siirtokuntaa. Espanjalaiset olivat raa'alla väkivallalla ja irstaalla
elämällä ärsyttäneet indiaaneja ja sitä paitsi olivat he myöskin
varomattomasti hätyyttäneet erästä päällikköä, joka oli synnyltään
karaibilainen ja siis luonteeltaan rohkeampi ja vähemmin hyvänlaatuinen
kuin muut saarelaiset. Hän oli sentähden valloittanut ja hävittänyt
heidän linnansa ja he itse olivat osaksi kuolleet sitä puolustaessaan,
osaksi joutuneet pakoretkellä perikatoon.

Kolumbus perusti linnan paikalle kaupungin, joka kuningattaren
kunniaksi nimitettiin _Isabellaksi_, ja läksi sitte uudelle
matkalle. Hän purjehti Kuban ympäri ja löysi _Jamaikan_, mutta
käännyttyään ankaraan tautiin täytyi hänen palata Hispaniolaan. Hänen
poissa ollessaan oli sopimattomalla kohtelulla ärsytetty saarelaisia
raivoon asti; he surmailivat yksinäisiä espanjalaisia ja olivat
vakaasti päättäneet hävittää tai karkoittaa heidät kaikki. Saaren
kaikki kazikit kokosivat voimansa metsäläisjoukoksi, joka sadantuhannen
miehen suuruisena aikoi sotia maan anastajia vastaan. 200 jalkamiehen
ja 20 ratsumiehen kanssa läksi Kolumbus heitä vastaan. Ampuma-aseiden
jymähdykset heti kauhistuttivat indiaaneja; terävät rauta-aseet ja
haarniskapukuiset ratsumiehet tekivät suurta tuhoa, ja joukko
verikoiria, jotka espanjalaiset olivat tuoneet mukanaan, repivät
hirvittävästi alastomia saarelaisia. Indiaanit saivat siten aikaisin
huomata, että heillä ei ollut mitään turvaa valkoisten miesten
väkivaltaa ja ilkeyttä vastaan. Kolumbus määräsi heidän maksettavakseen
veron, mutta koetti, mikäli hänestä riippui, lempeällä kohtelulla
lievittää heidän sortoansa. Häntä itseänsä alkoivat espanjalaiset
kohdella pahasti, hän kun koetti taivuttaa heitä työhön ja pidättää
häpeällisistä konnuuksista. Hän matkusti Espanjaan puolustamaan
itseänsä vihamiesten panetuksilta. Kuningas kyllä otti hänet silloinkin
hyvästi vastaan, hän saavutti jälleen hallitsijansa luottamuksen ja
uusi laivasto luvattiin varustaa hänelle. Mutta löytömatkojen into oli
jäähtynyt. Kolumbuksen täytyi miehittää laivansa pahantekijöillä, jotka
päästettiin vankiloista viljelemään ja asumaan uutta siirtopaikkaa.

Kuudella laivalla läksi Kolumbus (1498) _kolmannelle_
matkalleen. Tällä kertaa hän purjehti vieläkin etelämmäksi ja löysi
_Trinidad_-saaren. Siihen näkyi Orinoko-joen suu ja sen ympäristö
Etelä-Amerikan rantaa. Hän purjehti kappaleen matkaa pitkin rantaa,
joka siinä näytteli komeita, luonnonkauneita maisemia. Asujamilla,
joita tuli rantaan, oli kultalevyjä kaulassa ja helmikoristuksia
käsivarsissa; he olivat kookkaat ja kaunismuotoiset, pitivät kirjavaa
kangaskappaletta päässänsä ja olivat sekä ymmärtäväisemmät että
rohkeammat muita indiaaneja, jotka tähän asti oli tavattu.

Oma sairautensa ja levottomuus uuden siirtopaikan tähden pakottivat
Kolumbuksen palamaan Hispaniolaan. Siellä oli tällä välin eräs
pahansuopa espanjalainen kiihottanut osan väestöstä kapinaan
"genualaisia seikkailijoita" vastaan ja lähetti Kolumbuksen tultua
valituksia hänestä Espanjaan. Tämän johdosta lähetti Ferdinand ritari
Bovadillan Hispaniolaan tutkimaan Kolumbuksen käytöstä. Bovadilla heti
panetti Kolumbuksen veljinensä kahleihin ikäänkuin jo syyllisiksi
tuomitut pahantekijät ja lähetti heidät siinä tilassa Espanjaan.
Isabella, kuultuaan, miten oli kohdeltu amiraalia, pahastui ja lähetti
heti käskyn päästää vangit vapaaksi ja kohdella heitä kunnioituksella.
Mutta Kolumbus sitte säilytti kahleensa surullisena muistona ja piti ne
aina riippumassa työhuoneessansa.

Bovadilla kyllä erotettiin maaherranvirasta, mutta hänen sijaansa ei
määrätty Kolumbusta, vaan toinen mies. Täll'aikaa löydettiin uusia
maita toinen toisensa perästä. Venetialainen _Gabot_ oli jo ennen
englantilaisilla laivoilla purjehtien löytänyt Pohjois-Amerikan
manteren, _Cabral_ omisti Brasilian Portukalin kuninkaalle ja
Vasko de Gama palasi _oikeasta_ Indiasta. Kolumbus, luullen
löytämänsä manteren olevan lähellä Indiaa, tarjoutui viemään
espanjalaisia siihen maahan paljon lyhempää tietä, kuin Vasko de Gama
oli purjehtinut. Kuningas silloin, tosin töin tuskin, taipui asettamaan
amiraalin jälleen arvoihinsa ja antamaan hänelle neljä pientä laivaa.

Kolumbuksen _neljäs_ matka, joka alkoi 1502, tuli onnettomaksi ja
vaivaloiseksi. Yksi hänen laivansa oli viallinen ja hän sentähden
purjehti Hispaniolaan vaihtamaan sitä parempaan; mutta uusi maaherra ei
häntä päästänyt koko saarelle. Kestettyään ankaran myrskyn löysi
Kolumbus kelvottomille aluksilleen satamapaikan Jamaikasta. Sitte
purjehdittiin pitkin nykyisen Keski-Amerikan itärantaa aina Panaman
kannakselle asti, löytämättä mistään läpipääsyä. Viimein päästiin
myrskyjen käsistä Jamaikaan turvaan. Kaksi miestä haaksirikkoisesta
väestöstä sousi sieltä koverretuilla puunrungoilla Hispaniolaan, josta
he töin tuskin saivat pienen laivan: sillä vietiin Kolumbus
Hispaniolaan, josta hän palasi Espanjaan. Kuningatar Isabella, joka
aina oli ollut hänen tukenansa, oli nyt kuollut, ja Ferdinand osoitti
hänelle ainoastaan kylmää kohteliaisuutta. Hän kuoli Valladolidissa
(1506). Hautaan määräsi hän pantavaksi kahleet, joita hän kerran oli
kantanut. Nyt ovat hänen jäännöksensä, kuten luullaan, Kubassa
Havanna-kaupungissa.

Hirmuista on lukeakin, miten verisen julmasti espanjalaiset hävittivät
löydettyjen saarien asujamia. Niitä heikkoja ihmisiä pakotettiin
ruoskalla yöt päivät tekemään työtä kaivoksissa; heitä jaettiin kuin
karjaa uusille maanomistajille ja kohdeltiin kuin karjaa, vieläpä
pahemminkin; jos he toivottomuudessa joskus edes yrittivätkään
pakenemaan, lähetettiin jäljestä verikoiria, jotka ahnaasti raatelivat
heidän alastomia ruumiitansa; vähimmästäkin uppiniskaisuudesta pistivät
herransa miekoillaan heidät kuolijaaksi taikka ammuttiin heidät;
joukottain heitä muutenkin murhattiin taikka hirtettiin; heidän
kazikinsa ja johtajansa saivat usein kituen kuolla liekeissä. Tämä
kohtelu teki indiaanit vastahakoisiksi kristinuskolle. Eräs kazik
seisoi kiinni sidottuna rovion paaluun, kun munkki astui hänen
luoksensa ja lupasi hänelle paratiisin autuutta, jos hän ennen rovion
sytyttämistä lupasi kääntyä kristinuskoon. "Onko siellä paratiisissa
myöskin espanjalaisia?" kysyi hän. "On," vastattiin, "mutta ainoastaan
hyviä ja rehellisiä." "Paraimmatkin heistä", virkkoi kazik, "ovat
konnia; minä en huoli sinun taivaastasi!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home