Title: Hovin Roosa
Author: Spielhagen, Friedrich, 1829-1911
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hovin Roosa" ***


HOVIN ROOSA

Kirj.

Fr. Spielhagen


Saksan kielestä suomentanut Aatto S.


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama.
1880.



I.


Kylän päässä, missä maantie vähitellen alkaa kohota vuoristoa kohti,
oli oikealla puolella "Hovi". Siihen kuului asuinkartano ja pehtorin
huoneus sekä pari tallia ja latoa, joiden välipaikat täytti korkea,
hakatuista kivistä rakennettu muuri. Ei kukaan, ken matkallansa
vuoristosta laaksoon nopeasti ajoi hyvin kivitettyä kylän katua, nähnyt
tässä "hovissa" mitään, mikä sen olisi eroittanut kylän muista,
vähintäänkin kahdestakymmenestä talosta, ellei hänellä ollut erittäin
tarkka silmä huomaamaan ympäristön yksityiskohtia; vaan nuori
ylioppilas ja maisemain kuvaaja, joka jalkasin matkaten saattoi
paremmin tarkastella, näki heti ett'ei "hovi" ollut mikään tavallinen
talo. Siinä oli ensiksi kaksi lehmusta, yksi portin kummallakin
puolella. Ne olivat vähintäänkin yhtä vanhat kuin kirjoitus
teräväkaarisen portin päällä (josta suurella vaivalla eroitti kirjaimet
A.D. ja numerot 1, 6, 5, 2) ja vaakuna vuosiluvun yläpuolella, jota
sade, tuuli ja raju-ilma olivat niin kovin kosketelleet, että siinä,
paitsi näitä kaikkia seppelöitsevää ritarin kypärää, oli varsin vähän
vaakunaksi kelpaavaa. Rivi kivisiä, raskaalla ruostuneella
piikkiketjulla yhdistettyjä pylväitä ympäröitsi hovin alaa pitkin
maantietä ja samoin toisella puolella pitkin kaitaista kylän katua.
Tämä vitja-aita osoitti myöskin, että sen takana oli toisenlainen
maailma kuin se, josta nuo repaleiset, iloiset ja nälkäiset olennot
olivat kotoisin, jotka usein kiikkuivat tuntikausia kirisevillä
rautanuorilla. Suuresti ja syystä kyllä harmistuneena avasi vanha,
vaalenneesen pukuun puettu mies tuon tuostakin alakerran viheriöitä
ikkunan peitteitä ja puristi ryppyistä nyrkkiään lapsille, jotka aina
heti vanhuksen nähtyään alkoivat täyttä karkua juosta kylän katua alas.
Nuo viheriät ikkunan peitteet olivat muuten enimmäkseen sulettuina
toisessakin kerrassa. Tästä päättäen olivat asuinhuoneet huoneuksen
toisilla sivuilla, pihaan päin, jos koko hovissa muuten asujia olikaan.

Jos nyt, tuosta sateen turmelemasta aatelisesta vaakunasta
ja rautaisesta piikkiketjusta huolimatta, pientä, suuriin
porttipuoliskoihin sovitettua ovea avasi ja katsoi hovin pihaan, niin
ei sielläkään ollut paljon uteliaisuutta herättävää. Rautaisia,
käsipuilla varustettuja portaita pääsi ylös kuistille, jossa oli
muutamia viheriäksi maalatuita penkkiä; veistoksilla runsaasti
koristettu tamminen ovi vei siitä edelleen porstuaan; pihan keskellä
oli pyöreä katettu kaivo, yksinkertaisine laitoksineen vesiämpärin
laskemista ja nostamista varten; pehtorin asunnon oven päällä suuret
hirven sarvet; liian avonaisen katoksen alla yhdet häkkikärrit ja yhdet
vanhat vaunuramut, joiden tangolla istui sangen kaunis riikinkukko;
taempana muutamia kivestä rakennettuja, korjausta hyvinkin kaipaavia
ulkohuoneita, jotka näyttivät kokonaan rauhaan jätetyiltä; niiden
monesti paikattujen tiilikattojen yli kumartelivat komeain puiden
korkeat latvat -- siinäpä olikin likipitäin kaikki, mitä matkustaja
huomasi. Vähäarvoinenhan se näky oli, mutta ajattelevainen mieli tunsi
kuitenkin, ett'ei se ollut aivan jokapäiväistä. Kun minuutin ajan
ovesta katseli ja näki, miten auringon paiste leikitteli puiden
latvoissa, katoilla ja riikinkukon kirjavilla höyhenillä, miten
pitkäkorsinen, pihakivien välissä hyvin höystyvä ruoho aamutuulessa
kumarteli, ja kuinka pääskyset hiljaa liitelivät edestakaisin, hankkien
ruokaa puolittain lentoon kykeneville poikasilleen, jotka sirkuttelivat
pesissä asuinkartanon räystäiden alla, ja kun sitte pani oven hiljaa
kiini, tuntui kuin olisi lukenut sivun kauniista vanhasta sadusta.

Miksi nyt kylän vanhat ja nuoret, miehet ja vaimot ja lapset tätä
kartanoa suorastaan "hoviksi" (taloksi) nimittivät, sen sai matkustaja
kuulla kylän toisessa päässä, jos hän poikkesi "Punaisen Hirven"
ravintolaan. Sillä Punaisen Hirven kähärätukkainen isäntä oli erittäin
viisas mies, joka ei ainoastaan tiennyt kaikkea, mitä hänen kylässään,
vaan myös likipitäin kaikki, mitä muussakin maailmassa tapahtui.
Häneltä oli vaan puuttunut tarpeellista tilaisuutta todella toimittaa
suuri historiallinen tehtävänsä, jota suorittamaan hän vallan varmaan
oli syntynyt. Ainoastaan kerran -- vuonna 1848 -- oli hän ollut siihen
ryhtymäisillään; vaan sallima ei ollut tuonut oikeaan aikaan
viittaussanaa. Ensiksi eivät nuo tyhmät talonpojat olleet laisinkaan
voineet ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys, ja kun he olivat
ymmärtäneet, että muka kultainen aika oli tullut, jolloin kaikki
jaettaisiin: vaimot ja lapset, talo ja kartano, hevoset, härät, lampaat
ja siat, silloin taas ei hallitus tahtonut, vaan olipa vielä hyvin
vähällä panna Punaisen Hirven puheliaan isännän lukonkin taakse, ellei
hän vielä aivan oikeaan aikaan olisi pistänyt pilliään pussiin.

"Vaan näettehän, herraseni", sanoi Punaisen Hirven isäntä, "se tulee
oikean sivistyksen puutteesta, jota nuo kyllä hyvät ihmiset eivät
suinkaan löydä kaalinsa tai nauriinsa seasta. Perästäpäin, kun jo oli
liian myöhäistä, ovat he kyllä nähneet, miten tyhmiä tölliköitä he
olivat, kun he v. neljäkymmentäkahdeksan, jolloin heille kaikki niin
sanoakseni tarjottimella kannettiin, eivät niistä huolineet. Silloin
olisivat he saaneet ilmaiseksi sen, mitä heidän sitten on täytynyt
runsaalla rahalla ostaa. No, siitä harmista ovat he jo päässeet, ja
meidän kesken sanoen, he saattoivat sen maksaakin; mutta häpeä se
kuitenkin on ja sinä se pysyy. Veroista vapaaksi osto! neljäntoista
vuoden summa kiiltävissä kovissa taalereissa, kun vanhempamme ja
vanhempiemme vanhemmat jo kentiesi kuinka monta vuosisataa ovat saaneet
koroille antaa paraan viljansa, paraan karjansa ja vielä muita
kaikenmoisia veroja ja kiskomisia! Uskotteko, herrani, ett'ei kukaan
vanha vaimo tässä kylässä saanut kerätä edes lumppujakaan hovin
luvatta? ja teurastustoimi, joka jo viisikymmentä vuotta on kuulunut
minun suvulleni, oli hovin oikeus? -- Hovin vääryys, sanoin minä
yhdentenäkolmatta päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa
neljäkymmentä ja kahdeksan, kun me kaikki olimme kokoontuneet hoville,
ja se vanhus seisoi oven edessä ja me alempana, ja minä olin puhujana.
Me emme tahdo enää mitään hovin vääryyksiä, sanoin minä, ja kuparisesta
elomitasta, jolla hovin hoitaja verojyviä mittaa, on pohja ulospäin
pullistunut, joten se on kolmannesta suurempi, sanoin minä. Silloin
olisi teidän pitänyt nähdä vanhusta, miten hän vihasta ihan
liituvalkeana juoksi huoneesen ja toi pyssyn ja huusi: 'ken minua pitää
petturina, sen ammun paikalla kuoliaaksi kuin koiran'. Silloin
juoksivat he kaikki pois, ja minä en sitä asiaa luonnollisesti voinut
yksinäni saada aikaan. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kun
verosta vapaaksi osto tuli ja herra von Weissenbach ei meitä enää
perjantaina voinut kutsua hoviin tuomarinsa eteen eikä mieltään myöten
panna vankikomeroon, pisti hän ensin kaikki kauniit taalerimme
taskuunsa ja möi kaksi ritarikartanoansa; ja tämänkin hovin olisi hän
myönyt; ainoastaan sentähden ett'ei siihen kuulu mitään maa-omaisuutta
ja vanhasta kartanosta -- näittehän sen tänne tullessanne -- talo tien
vieressä oikealla puolella viheriöine ikkunan peitteineen ja lehmukset
portin edessä -- näitte? no, siitä ei tahtonut kukaan mitään tarjota,
sillä puisto huoneuksen takana on enimmäkseen vaan huonoa puuta ja
meillä on metsässä tuolla alhaalla kyllin huokeata puuta, Jumalan
kiitos. Niin on hän siis saanut pitää hovinsa, ja hän saa nyt olla
iloinen, ett'ei hän sille ole löytänyt ostajaa, sillä sittemmin on
kaikki käynyt aivan toisin kuin armollinen herra ajatteli. He menivät,
näette, kaupunkiin, armollinen herra ja neiti, ja tahtoivat siellä elää
komeasti ja ilossa. Mutta mitä tapahtuu? Herra von Weissenbach panee
rahansa uuden pankin asioihin ja ajattelee luultavasti: siinä kasvavat
ne kaksin ja kolminkertaisiksi, ja yks kaks, mennyt oli kaikki, mitä
hänellä oli, ja ihmiset sanovat: menipä vielä enemmänkin. Ja eräänä
kauniina iltana -- siitä on nyt juuri kaksi vuotta -- ja minä
seisoin oveni edessä postia odotellen, silloin tulivat he, ei neljän
harmaa-täplikkään vetämissä komeissa vaunuissa, kuten olivat lähteneet,
vaan vanhoilla rattailla ja yhdellä hevosella, joka ennen oli ollut
vanhan herran ratsu, eikä ollut viisivuotisesta kaupungin tallissa
seisomisestaan vähääkään nuorentunut tai kaunistunut. Siitä saakka ovat
he eläneet hovissa, mistä, tietäköön taivas, luultavasti vanhoista
romuista, joita kartano on täynnä ylhäältä alas saakka; sillä minun
talolleni ainakaan eivät he vielä ole penniäkään tuottaneet, vaikka
minä keitän parasta olutta kahden peninkulman alalla ja koko kylä ostaa
minulta sokurinsa, kahvinsa ja sikurinsa. No, minusta nähden olkoon se
miten hyvänsä, minä tulen toimeen aatelisitta nälännäkijöittäkin;
minussa on myöskin ylpeyteni ja minä kohotan lakkiani kelle tahdon,
enkä alennai kuten naapurini, jotka yhä vielä puhuvat 'armollisesta
herrasta', ja kun hänet joskus kylässä näkevät, kumartavat hänelle,
ikäänkuin siinä itse Herra Jumala olisi, ja hänen tytärtänsä nimittävät
'hovin neidiksi' ja kun oikein hyvää tarkoittavat, 'hovin pikku Roosa
ryökkinäksi', ikäänkuin emme kaikki olisi vapaita miehiä, jotka
valtiolle veronsa maksavat ja joiden ei, hitto vie! tarvitsekaan huolia
mistään hovista".

Jos Punaisen Hirven isäntä vieraillensa tämmöistä ja muutakin sen
lisäksi hovista kertoeli ja yleensä joka tilaisuudessa puhui hyvin
pahaa herra von Weissenbachista ja neidestä, niin olikin hänellä
jotain syytä siihen, koska hän vanhempiensa köyhinä kuoltua olisi,
maailmanhistoriallisesta kutsumuksestaan huolimatta, varsin luultavasti
joutunut kurjuuteen, elleivät herra von Weissenbachin isä ja nykyinen
herra olisi orpopoikaa ottaneet turviinsa, lähettäneet kouluun ja
kaikin tavoin muutenkin auttaneet elämään. Ehkäpä koskikin se, mikä
kähärätukkaisen isännän puheissa oli totta, yksityisiä kohtia, jotka
eivät hovin asukkaille oikeastaan häpeäksi olleet. Että vanha herra von
Weissenbach harvoin näyttäytyi alueensa rajojen ulkopuolella ja kaikkia
kohtaan osoitti ylhäistä kylmäkiskoisuutta, ei kyllä sovi kieltää;
mutta kun hänen tehtävänsä ei ollutkaan, kuten Hirven isännän, osoittaa
matkalaisille kylän puolesta kunniaa ja heitä huonoilla kertomuksilla
ja keskinkertaisella oluella ravita, niin jättikin hän oikeastaan
tekemättä vaan sen, mikä ei hänen virkaansa kuulunut; ja kun kylän
rouvat sekä moni mieskin, jotka olivat neidin nähneet tyttöseksi
kasvavan, hänen nyt, kun oli viisi vuotta ollut kylästä poissa ja
sillävälin muhkeaksi naiseksi ylennyt, puhellessaan yhä vielä kuten
muinoisina aikoina nimittivät "hovin pikku Roosaksi", niin ajattelevan
ihmisen mielestä ei siinäkään ollut mitään vahingollista eikä neidin
hyvää mainetta pahentavaa. Ehkäpä se päinvastoin osoitti parempaa
puolta neidin luonteessa; ehkäpä hän oli säilyttänyt aina
kaksikymmenenteen ikävuoteensa -- siinä iässä oli hän juuri nyt --
jotakin lapsellisuudestansa ja avosydämmisyydestänsä, joita avuja
tarkempi korva voisi tuosta ystävällisestä nimityksestä huomata. Tätä
luuloa ei ainakaan se vastustanut, että neidin nähtiin usein astuvan
juuri kylän köyhimpäin asukasten majoihin ja monesti vasta pitkän ajan
perästä palaavan, köyhäin joka kerran toivottaessa hänelle siunausta ja
hänen käsiään suudellessa. Se seikka vaan oli siinä nimityksessä
huomattava, että, ken ei neitiä tuntenut, sai tuosta "pikku"-nimestä
helposti aivan väärän kuvan hänestä; mutta kun kuva sittekin oli
mieluinen, saattoi tämänkin onnettomuuden pitää melkein kärsittävänä.



II.


Olipa se seikka miten hyvänsä, neiti Roosa itse kantoi tuota nimitystä
sangen keveästi, muuten ei hänen astuntansa olisi voinut olla niin
notkea, kun hän eräänä ihmeen kauniina syyskesän aamuna astui puiston
pitkää varjokäytävää myöten lempipaikallensa, kuten tapansa oli tehdä
kauniina päivinä, siellä hetkisen lukeaksensa, mietiskelläksensä ja
unelmoidaksensa. Varjokäytävän muodostivat suuren suuret kauniit
pyökkipuut, jotka tuuheilla oksillaan peittivät leveän tien kokonaan.
Ainoastaan siellä täällä tunkeusi auringon säde tuuhean lehtikaton
lävitse kultaamaan maata ja nuorta neitoa, joka iloissaan viileydestä,
kirjakori vasemmalla käsivarrellaan, oikeassa kädessään leveäreunaista
olkihattua heilutellen, katseli milloin puiden latvoihin, milloin
pitkää, auringon kirkastamaan maisemaan vievää käytävää pitkin. Siinäpä
olisi ollut suloinen kuva sille, joka hänet niin olisi nähnyt nopein
askelin vaaleassa pukimessaan suurien, tummain puiden välitse
liihoittelevan. Mutta häntä ei nähnyt kukaan, eikä nuori neitonenkaan
ajatellut mitään vähemmän kuin huomion herättämistä. Kahteen vuoteen,
joina hän usein päivä päivänsä perästä oli puiston läpeensä
kuleskellut, ei hän ollut vielä kohdannut ketään, ellei lukuun oteta
vanhaa palvelijaa Wengeliä, joka pyssy kädessä usein kävi
tarkastelemassa, koska hän toimitustensa pitkää luetteloa ei olisi
metsä- ja puunvartijan viratta pitänyt täydellisenä. Paitsi Wengeliä ja
silloin tällöin paria kylän miestä, jotka talven tarpeiksi puita
hakkasivat, ei puistossa ollut ketään tavattavana, niin että Roosa
täällä viheriäin puiden ja sinisen taivaan alla tiesi yhtä yksin
olevansa kuin oman kammarinsa seinien välillä, jonka ikkunoista saattoi
ulkohuoneiden kattojen ylitse suosittuun puistoon katsella. Eikä
voitukaan helposti löytää toista aluetta, jonka olisi yksinäisyys
tehnyt niin suosituksi, niin viehättäväksi. Monen moneen vuoteen ei
ollut tehty mitään puiston ylläpitämiseksi, joten se vähitellen taas
oli omistanut neitsyellisen metsäluonnon alkuperäisen luonteen. Oikeata
koristepuistoa hietakivisine kuvapatsaineen, kiinalaisine temppelineen,
sammalmajoineen ja muine semmoisine keksintöineen, joita esi-isiemme
mielikuvitus runsaasti loi, ei tässä ollut koskaan ollut; mutta nyt
olivat nuo muinoiset laajat nurmikotkin peittyneet kaikenmoisilla
kanervilla, jotka saivat vapaasti levitellä siemeniään; ruohoa kasvoi
käytävillä, joista ainoastaan leveillä ajo- ja ratsasteillä oli enää
mahdollinen esteettömästi kulkea, sillä kapeammat vaivaloisesti
kiertelivät oikealta ja vasemmalta tunkeutuvien pensasten välitse. Kun
ruostunutta pyssyä, jota vanha palvelija Wengel tarkastusmatkoillaan
puistossa olallaan kantoi, ani harvoin lau'aistiin ja se silloinkin
vaan erittäin heikon, juurikuin näivettyneen paukauksen vaikutti, niin
pitivätkin kaikenlaiset eläinlajit tätä aluetta turvallisena
pakopaikkana tämän maailman vaaroissa. Etenkin laululinnut tunsivat
olonsa suloiseksi noissa tiheissä pensastoissa, jotka olivat kasvaneet
läpipääsemättömiksi varvikoiksi, sillä keväällä ja alkukesällä oli
tuossa viheriässä erämaassa kaikkialla riemua, iloa ja kuherrusta;
mutta kuhersipa siellä metsäkyyhkykin ja käki kukkui, ja erääsen osaan,
missä muutamat ikivanhat tammet kohottivat jättiläispäitään nuorempaa
sukupolvea paljon korkeammalle, oli majoittunut varisperhe, jonka
raakkuvien jäsenten luku vuosi vuodelta kasvoi. Eipä otuseläimiäkään
puuttunut; jänikset hyppelivät niin verkkaisessa tahdissa tien yli,
kuin olisivat aivan hyvin tienneet vanhan Wengelin pyssyn tavallisesti
vasta kolmannella kerralla laukeavan; ja iltasilla, kun ensimäiset
tähdet tummansinisellä taivaalla tuikkivat ja puissa ja pensaissa alkoi
humista ja kahista, saattoi useastikin nähdä metsäkauriiden tulevan
niitylle ja hienoa ruohoa syöden maahan taivutetuin kauloin hitaasti
metsän reunaa taas lähestyvän.

"Se on väärin", sanoi vanha Wengel, "me voisimme vuosittain parin sadan
taalerin edestä puita myödä, kuten silloin kun armollinen rouva
vainaja, toimellinen emäntämme, vielä eli; ja voisimme nyt, kun
metsästysaika taas on käsissä, pari kertaa viikossa saada paistia
pöydälle, mutta eihän armollinen herra tahdo; jos te, armollinen neiti,
kerran armolliselle herralle --"

Vaan armollinen neiti piti yhtä vähän lukua tämmöisestä suositun
puistonsa hyväksikäyttämisestä kuin hänen isänsäkin, vaikka ehkä
toisenlaisesta syystä. Se ei olisi loukannut hänen ylpeyttänsä eikä
runollista mieltänsä, jos olisikin hakattu ja maahan kaadettu nuo
vanhat tammet ja pyökit, joiden latvojen yli purjehtivia kesäpilviä hän
niin usein ihastuneena oli katsellut. Että täällä kaikki pysyi
semmoisenaan, kuin ne nyt olivat, eikä mikään muu kuin luonnon lempeä,
kaikkivaltias käsi koskenut hänen pyhää metsäänsä -- tämä varmuus
kuului siihen runollisuuden maailmaan, jossa hän sitä mieluummin ja
sitä vapaammin oleskeli, mitä vähemmin hän -- ainakin viime vuosina --
sai ulkomaailmasta nähdä ja kuulla.

Hän ei tosin suuresti halunnut tuohon todelliseen maailmaan, joka oli
hänen rakkaan isänsä tehnyt erakoksi, melkeinpä ihmisten vihaajaksi.
Hän ei kuitenkaan sitä maailmaa vihannutkaan, sillä siksi oli hän liian
nuori, ja hänen henkensä liian vahva. Jotenkin rauhallisesti voi hän
muistella kaikkea loistoa ja ihanuutta, jotka hän kaksi vuotta sitte
oli jättänyt, seuratakseen isäänsä yksinäisyyteen; täytyipä hänen usein
hymyilläkin, kun hän ajatuksissaan kuvaili entistä tilaansa hallitsevan
herttuattaren hovineitsyenä, kun hän muisteli, miten tämä korkea nainen
häntä rakasti melkein kuin sisartansa, miten hallitseva herra
imartelevaisella huomiolla häntä kohteli, miten hovin juhlissa nuoret
ja vanhat, jotta tahtoivat päästä korkean herrasväen hyvin tunnetun
lemmikin suosioon, häntä kilvalla imartelivat ja koettivat voittaa
puolellensa. Miellyttävä hymy kuvasteli aina hänen kasvoissaan, kun hän
itseään semmoiseksi kuvaeli, kuten unissa usein tapahtuikin, ja sitten
tähän loistavaan unikuvaan vertasi tyttösen, joka yksinkertaisimmassa,
koruttomimmassa keveässä kesäpuvussa -- kiharakutrit otsalle jaettuina,
että aamutuuli voi niitä mielin määrin heilutella, kirjakorinen
vasemmalla käsivarrella, leveäreunainen olkihattu oikeassa kädessä,
iloisena, milloin ilo miellytti, ajattelevaisena, jos miettiminen
näytti viehättävämmältä, niin vapaana, kuin puiden lehdillä sirkuttaen
leikkivät linnut -- usein kuljettua varjokäytävää lemmikkipaikalleen
astui.

Tänään heräili ja rallatteli hän lakkaamatta kappaleita mieleisimmistä
lauluistaan, ja ken hänet tarkemmin tunsi, tiesi hänen nyt olevan
erinomaisen hyvällä tuulella. Hänellä olikin syytä olla tyytyväinen.
Ensiksikin oli isänsä monen ajan perästä näyttänyt aamiaispöydässä niin
virkeältä ja hyvinvoivalta sekä osanottavaiselta, jopa iloiseltakin;
sitten oli juuri syödessä tullut isälle herttuattaren omakätinen kirje,
jossa hän pyysi "kunnianarvoista ystäväänsä kumminkin rakkaalle
Roosallensa antamaan lupaa tulla muutamiksi viikoiksi hänen luoksensa,
koska hänen (herttuattaren) nyt kerran oli täytynyt luopua toivosta
häntä itseänsä (Roosan isää) luonansa nähdä". Kolmanneksi oli kieltävä
vastine, jonka hän oli kammarihusaarin mukana lähettänyt, hänestä
onnistunut niin hyvin, niin perin kauniisti ja taitavasti, ettei
ruhtinatar siitä suinkaan voinut loukkaantua; ja neljänneksi oli ilma
niin tuoksuinen ja rakas puisto aamuauringon paisteessa niin hiljainen,
ja puiden latvojen välitse loisti korkea taivas niin kirkkaan
siniseltä. Roosa huomasi, että maailma oli varsin, varsin kaunis, ja
tiesi jo edeltäpäin, että hänen tämänpäiväinen lukuhetkensä
mielikkipaikalla oli vielä erittäin tuleva nautintorikkaaksi.

Roosan lemmikkipaikka oli lähellä varjokäytävän päätä, missä metsä
oikealle ja vasemmalle hevosenkengänmuotoisesti erosi, jättääkseen
tilaa hiukan viettävälle nurmikolle, jonka toisella puolen oli aukea,
tasainen keto. Missä keto ja nurmikko yhtyivät, oli puiston
senpuoleinen raja, jota kuusiriu'uista pantu aita ja oja olivat muinoin
selvemmin osoittaneet, kuin nyt, jolloin aita oli hajonnut tai kylän
vaimoin ja lasten saaliiksi joutunut, ja melkein kokonaan kuivanut oja
oli runsaan ruohon peitossa. Viljavan, hyvin asutun tasangon tuolla
puolen oli kukkularivistö, alin rappu metsävuoristoa, joka
säännöttömine pengermineen kohosi niiden takaa ja vihdoin ikäänkuin
sinisinä vuoriaaltoina rajoitti näköalan. Kukkularivin juurella tahi
ehkä vähän ylempänä -- muutenhan sitä ei olisi voinut niin selvästi
nähdä -- oli valkeanhohtava linna. Se kohosi ylpeästi viheriästä
metsästä, jonka peitossa linnaan kuuluva kylä kokonaan oli. Kauempana
oli muitakin kyliä siellä täällä tasangolla, joka ulottui kauimmaksi
oikealle päin, mistä pienen pääkaupungin tornien huiput sillä puolen
syvemmästä laaksosta näkyivät.

Tämän kaikki voi puiston reunalta, leveäoksaisten vaahterain alta
yht'aikaa nähdä, ja sentähden olikin Roosa vanhan Wengelin avulla
siihen laittanut turvepenkin ja sen eteen pystyttänyt pienen pyöreän
kivipöydän, jonka Wengel oli puistosta löytänyt. Roosa rakasti luontoa
ja piti sangen paljon kauniista maisemista, vaikka hänen täytyi
lyhytnäköisyytensä vuoksi käyttää kaukolasia, milloin tahtoi tarkemmin
tuntea kaukaisemmat esineet. Niinpä seisoi hän tänäkin aamuna, pantuaan
hatun ja kirjan pöydälle, nojaten vasemmalla kädellään pöytään, ja
katseli ihastellen seutua, joka tuskin koskaan oli niin suloiselta
näyttänyt kuin tänään. Tosiaankin koreili se tänään kuin
juhlapuvussaan; niin kirkkaasti valaisi aurinko vainioita, joilla näkyi
ihmisiä siellä täällä elonkorjuun toimessa; niin vehreinä loistivat
niityt; niin ihanasti sinertivät vuoret, niin hohti taivas, niin
välkkyi lauhkeanlämmin ilma, jossa valkoisia hämähäkin lankoja
tuntumattoman tuulen hengen kantamina edestakaisin häilyi.

Roosa katsoi kauan pääkaupungin tornien huippuja. Hänen ajatuksensa
kiiruhtivat kirjeen edelle, joka hovihusaarin sapelin taskussa juuri
nyt oli matkalla sinne. Hän näki ruhtinattaren avaavan kirjettä,
lukevan ja omituisella tavallaan sulomielisesti päätään pudistaen
kokoon käärivän. Roosasta tuntui, kuin kirjoituksensa, joka juuri äsken
oli näyttänyt hänestä niin kauniilta, ei kuitenkaan olisi ollut sopiva
vastine niin lempeään ja ystävälliseen kirjeesen. -- Tuo lause
"poissaolon onnesta" oli kyllä sangen nerokkaasti kyhätty, ja
herttuatar, joka Göthensä niin hyvin tunsi, on kyllä ymmärtävä sanain
tarkoituksenkin, mutta olisinhan minä voinut löytää sydämellisemmänkin
lauseen. Ja hän oli niin iloinnut tulostani -- 'vaikkapa vaan
muutamiksi päiviksi, rakas Roosaseni' -- vaan miksi taas lähtisin
maailmaan, josta olen luopunut.

Hänen täytyi nauraa näitä sanoja itsekseen puhuessaan. Äkkiä täytti
hänet nuoruutensa, voimansa, ehkäpä vähän myöskin muotonsa
viehättävyyden tunto; tähän oman arvon tuntemiseen ei tuo nunnamainen
maailmasta kieltäymisen ilo kuitenkaan oikein tahtonut sopia. Juuri
silloin oli hän myöskin näkevinään muutamain nuorten hoviherrain
kasvot, jotka ennen olivat kilvalla osoittaneet kunnioitustaan
ruhtinattaren suositulle; ja nämä kasvot hymyilivät niin
epäileväisesti, että hänenkin täytyi nauraa. Mutta hän muuttui yhtä
nopeasti taas vakaiseksi, entistään totisemmaksi. Hänelle juohtui --
hän ei itsekään tiennyt miksi -- yht'äkkiä mieleen lapsivaimo, Klaus
Weberin nuori vaimo, niinkuin hän hänet eilen oli nähnyt köyhässä
majassa olkivuoteella, paikattu villanuttu niukkana peitteenä,
äskensyntynyt rinnoillansa. Miten oli Anna katsellut lasta katseella
täynnä sydämellisintä rakkautta, autuainta ihastusta! miten selvästi
oli katse sanonut: juo, lapsi, lapseni, se on minun vertäni; mutta sinä
saat sen, saat kaikki, viimeiseen pisaraan saakka.

Roosan suuret siniset silmät saivat omituisen kankeuden, joka
tavallisesti ennustaa kyyneltulvaa; hänen hengityksensä kävi nopeammin
ja raskaammin, ja levottomasti kohoeli hänen kaunis rintansa.
Molemmilla käsillään tavoitti hän äkkiä ilmaa ja vei sitä sydäntänsä
vasten, juurikuin hän olisi tahtonut rakastettua elävää olentoa siihen
sijoittaa; ja tuoksuavasta kanervikosta jalkojen juuresta kaikui hänen
korvaansa kuin hienon hieno lapsen nauru.

Näky riensi ohi kuin hämähäkin langat; mutta Roosa ei nauranut kuten
ennen; hän antoi kätensä vaipua, pyyhkäsi sitten otsaansa ja
kasvojansa, istuutui huoahtaen penkille ja avasi kirjan jotenkin
innokkaasti, juurikuin olisi tahtonut niin pian kuin mahdollista päästä
toisten ajatusten piiriin. Mutta hän ei aikonut kohta lukea, vaan
katsoi taas kaukaisuuteen jäykillä silmillä, jotka vihdoin kiintyivät
vaaleanhohtavaa linnaa katselemaan, luultavasti sentähden, että se
helpommin näkyi hänen lasittomiin silmiinsä. Muuten ei se häntä
erittäin viehättänyt. Se oli jo vuosikausia, niin kauan kuin Roosa
muisti, ollut asujaimitta. Vanha kreivi von Lengsfeld oli kuollut kohta
puolisonsa hänelle pojan ja perillisen synnytettyä. Leski, joka oli
puolisoansa perin innokkaasti rakastanut, oli poikineen paennut erään
preussiläisen tilansa yksinäisyyteen, ja siellä muutamien vuosien
kuluttua eronnut elämästä, jonka ihanin aika häneltä jo oli mennyt.
Nuori kreivi jäi Preussiin enonsa ja holhoojansa luo, jonka perheestä
hän meni kadettikouluun, ja pääsi sieltä, saavuttuaan tarpeelliseen
ikään, upseerina ulos. Uuden isänmaansa puolustamistoimi ei liene häntä
erittäin miellyttänyt, sillä jo kahden vuoden kuluttua, heti tuon
häpeällisen Schleswig-Holsteinin sotaretken perästä, jätti hän
palveluksensa ja läksi matkoille, joilta hän ei vielä nytkään, kymmenen
vuoden kuluttua, ollut palannut. Roosa tiesi tämän kaikki osittain
isältänsä, osittain entisistä kanssapuheista hovissa, jossa sitä
pidettiin anteeksi antamattomana huomaamattomuutena, että pikkuvaltion
vanhimman ja rikkaimman suvun perillinen kulutti Palmyrassa ja Abu
Simbelissä aikaansa, jota hän olisi voinut suloisemmin ja sopivammin
viettää korkea-arvoisen hallitsijansa luona, ja siihenhän olisi
siveellisyydenkin pitänyt häntä velvoittaa. Mutta nuo kaikkein
armollisimmat valitukset eivät varmastikaan vaikuttaneet mitään
seikkailijaan, jos ne ollenkaan tulivat hänen korviinsa. Vielä oli
Lengsfeldin linna tyhjänä, ja sitä ajatteli Roosa nyt. Olisikohan
sielläkin yksinäistä noissa loistavissa huoneissa ja kuvasaleissa,
joita hän ainoastaan kerran lapsena äitinsä ja muutamain muiden naisten
seurassa muisti nähneensä? Lengsfeldin linna muistutti hänelle "Wilhelm
Mestari"-nimisen kertomuksen kreivin linnasta, johon hän eilen illalla
sankarin ja hänen kummallisen seuransa kanssa oli saapunut. Nyt otti
hän merkin kirjastaan, nojasi päänsä kättänsä vasten, ja kohta oli
Göthen taiteen lumovoima hänet kokonaan vienyt todellisuudesta
runollisuuden maailmaan.

Hyvän hetken oli Roosa siinä lukenut, pää syvälle kirjaan painuneena,
kuten tapansa oli. Silloin säikytti häntä aivan hänen läheltään kuuluva
pyssyn pamaus. Jänis, jota laukaus oli tarkoittanut, tuli täyttä
laukkaa metsäniemekkeestä suorastaan häntä kohti, kääntyi hänet
huomattuaan takaisin pensaikkoon, juuri silloin kun pitkäkorvainen,
ruskea lintukoira siitä näkyviin riensi ja nenä jänön jälillä samaa
tietä laukkasi, kääntyi juuri samassa paikassa, missä jäniskin oli
kääntynyt ja katosi metsään siitä, mistä kurja elukkakin oli etsinyt
pelastustaan. Samassa kaikui heleä vihellys ja vahva miehen ääni huusi:
"Toveri tänne, tänne Toveri!"

Pitkäkorvainen koira ja voimakas ääni eivät suinkaan voineet olla
vanhan Wengelin omaisuutta, vaan epäilemättä tuon harmaapukuisen ja
huopahattuisen metsästäjän, joka, pyssy ylhäällä kädessään, yhdellä
harppauksella hyppäsi ojan yli, tunkeutui pensasaidan läpi, joka juuri
tässä kohden oli hyvin piikikäs, ja vielä kerran turhaan huudettuaan:
"Toveri tänne!" alkoi maahan laskemaansa pyssyä uudestaan ladata.

Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että Roosa, joka tosiaankin oli
vähän säikähtänyt, yhä vielä istui penkillään ja ihmetellen katseli
vieraalle alalle tunkeutunutta. Metsästäjä sijoitti pyssyn oikeaan
kainaloonsa, astui ensin pari askelta Roosasta poispäin ja sitten äkkiä
käännyttyään vasta huomasi, ettei hän siellä ollutkaan yksin. Hän
säpsähti, katsahti nopeasti nuorta neitoa, pani pyssyn olallensa ja
astui kukkulaa ylöspäin, neitiä yhä tarkasti katsellen. Roosa oli
noussut ja ylpeän aatelisen ylpeä tytär seisoi siinä, hoikka vartalo
suorana, levollisesti, valmiina vastaan ottamaan sen anteeksi pyyntöjä,
joka oli uskaltanut neiti von Weissenbachia isänsä maalla ja tilalla
niin sopimattomalla tavalla häiritä. Metsästäjää miellytti nähtävästi
nuoren neidin muhkea muoto. Hänen alussa nopea käyntinsä kävi
hitaammaksi; hänen miehellisen kauniissa kasvoissaan kuvautui sekaisin
hämmästys ja kummastus; hän seisattui vähän matkan päähän, kohotti
harmaata huopahattuansa ja kumarsi seuramiehen sievyydellä, jonka hänen
yksinkertainen jahtipukunsa teki vielä huomattavammaksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän matalalla, hyvin soinnukkaalla äänellä,
"että olen tahtomattani niin sopimattomasti häirinnyt teidän rauhaanne.
Minä tulin vasta muutama päivä sitte näille seutuville. Pehtorini ei
ole, luulen minä, kyllin hyvästi osoittanut minulle metsästyspiirini
rajoja, tai lienee ehkä intonikin vienyt minut liian kauaksi; nimeni on
kreivi Lengsfeld".

Kreivi kumarsi vielä kerran ja paljon syvempään kuin ensi kerralla;
eikä hänen hämmästyksensäkään ollut suinkaan vähentynyt.

Siinä oli varmaankin jotain tarttuvaista. Neiti von Weissenbach oli
tuon kauniin, pulskan miehen hänen edessään seisoessa kadottanut
jotenkin paljon kuninkaallisesta ryhdistänsä; hänen kasvojaan poltti
puna, jota hän itsekseen paheksui, koska hän huomasi sen varsin
sopimattomaksi, ja silmänsä, jotka ensin olivat niin ankarasti ja
vaativaisesti katselleet, kääntyivät maahan.

"Oi, minä pyydän", sanoi hän epävakaisella äänellä, "kuinka te voitte
tietää -- isäni on varmaankin sangen mielellään sitä salliva --"

Hän vaikeni, koska hänelle juuri silloin juohtui mieleen, että isänsä
päinvastoin ei ollenkaan tahtonut, että kukaan pitäisi Weissenbachin
puistoa omaan metsästysalueesensa kuuluvana.

Hän katsahti ylös ja oli näkevinään kreivin paljon-sanovissa silmissä
hymyä piileskelevän, luultavasti hänen ujoutensa ja neuvottomuutensa
vuoksi. Se tuotti nuorelle, ylpeälle neidille silmänräpäyksessä
takaisin hänen kadotetun ryhtinsä.

"Minä en tahdo teitä kauemmin pidättää huvitustanne pitkittämästä",
sanoi hän ottaen hattunsa ja kirjansa.

Vähän kumartaen meni hän yhä vielä hattu kädessä seisovan kreivin
ohitse puiston reunaa pitkin ja poikkesi sitten varjokäytävälle, jota
myöten hän oli tullut.

Kreivi katsoi hänen jälkeensä, niin kauan kun hän näki hänen
ruusunväriset vaatteensa vilkkuvan puiden runkojen välitse, ja seisoi
samassa asemassa vielä kauan hänen kadottuansakin.

Toveri oli tiheässä varvikossa häipynyt jäniksen jäliltä ja tuli nyt
juosten viidakosta. Laiminlyödyn velvollisuuden ja suoran
tottelemattomuuden tähden peloissaan lähestyi se herraansa,
katuvaisesti häntäänsä heilutellen. Mutta ansaittua rangaistusta ei
tullutkaan. Toverin täytyi viimein pistää kuononsa herransa käteen,
huomauttaakseen häntä palaamisestaan. Silloinkaan ei satanut lyöntiä
eikä torumista; herra otti pyssyn olaltaan ja pani sen hanan alas
laskettua selkäänsä, astui alas kukkulalta ja hyppäsi ojan yli. Toveri
seurasi. Metsästyksestä ei nähtävästi enää ollut kysymystäkään, vaikka
oli juuri vasta päästy alkuintoon. Toveri ei tiennyt, mitä tämä
merkitsi.



III.


Roosa kiiruhti pitkin varjokäytävää. Hämmästyksestään, joka hänestä
näytti turhalta ja hullumaiselta, ei hän voinut millään lailla selvitä.
Hän soimasi tylyä käytöstään kreiviä kohtaan. Vastoin tahtoansahan hän
olikin tullut niin lähelle häntä. Vieraana ja samalla naapurina oli
hänellä kyllä syytä odottaa parempaa vastaanottoa. Ja Roosa olisi
varmaankin ollut ystävällisempi, ellei tuota loukkaavaa hymyä olisi
ollut hänen silmissään ja suunsa ympärillä. Mitä oli hänellä
naurettavaa? Eikö niin odottamattomasta ja väkivaltaisesta
häiritsemisestä saisi edes pelästyäkään? Onko kohteliasta pilkata vielä
naista, jonka ensin miltei kuoliaaksi ampuu? Sitä ei kukaan ritari
voisi tehdä! Se mies ei varmaankaan ollut kreivi Lengsfeld, vaan ehkä
kreivin metsämies. Mistä olisikaan kreivi niin yht'äkkiä ilmestynyt.
Olisihan siitä jo aikaa sitten kuultu Weissenbachissa. Mutta kreivin
metsästäjältä ei hän myöskään näyttänyt; koko hänen ryhtinsä ja
käytöksensä oli yleensä ollut sangen ylevä ja sopiva, -- paitsi tuota
tosiaankin hyvin sopimatonta hymyä! Etenkin oli hänen äänensä sointunut
erittäin kauniilta, syvältä ja leppeältä, ja semmoisesta miehen äänestä
Roosa piti paljon; niin, hänen äänensä oli totta puhuen ollut varsin
lempeä, niin että Roosa ei oikeastaan taitanut ymmärtää, kuinka se oli
voinut niin kovasti huutaa: "tänne Toveri!"

Neiti Roosa pani suuren arvon äänen soinnulle, koska hän voi paremmin
luottaa hienoaistiseen, tarkkaan korvaansa kuin silmäänsä. Muuten,
ellei hän erehtynyt, mikä kyllä hänelle usein sattui, ei kreivin muoto
näyttänyt olevan epäsoinnussa äänen lempeyden kanssa -- korkea otsa,
suora, sievä nenä, kauniit silmät, täyteläiset, vaan ei liian pyöreät
kasvot -- kaikki tumman tukan ja parran ympäröimänä -- ei, mies ei
tosiaankaan näyttänyt herransa palvelijalta! Kyllä se oli aivan itse
kreivi Lengsfeld. Mutta miksi ei hän ole käynyt isän luona? Hän
kumminkaan, vieras kun onkin, ei voi tietää, miten yksikseen eleskelevä
ja ihmisiä suosimaton isä on, hänelle olemme me kuitenkin naapuria ja
samasäätyläisiä, joita hänen piti tultuaan käydä tervehtimässä. Onpa
nyt varsin mieleeni, että otin hänet vastaan linnan neitinä enkä "hovin
pikku Roosa neitinä"; siitä olen oikein mielissäni.

Roosa oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän huomannut vanhaa,
hoikkavartaloista herraa, ennenkuin oli ihan hänen edessään. Nähdä
isänsä niin kaukana talosta ja sen lisäksi tällä puolen puistoa oli
jotakin niin tavatonta, että Roosa -- innostunut jo ennestäänkin
kreivin kohtaamisesta -- tosiperään pelästyi, juoksi rajulla vauhdilla
häntä vastaan ja huudahti häntä syleillen: "mitäs nyt, isäseni?
Pahojako uutisia? Sano toki heti!"

Herra von Weissenbach painoi tyttösen kiharaista päätä hellästi
olkaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. "Ei minulla mikään ole, rakas
Roosaseni; ei kuinkaan mitään pahaa sanomaa, ja mitä minulla on,
sanonkin sinulle kohta. Tule, anna minulle käsivartesi; lähdemme
takaisin kotiin, mutta, jos saan pyytää, vähän hitaammalla tahdilla,
kuin millä sinä käytävää lensit, huimapää. Miten poskusesi hehkuvat!
kuin punaiset ruusut, Roosaseni! -- Semmoisen tytön kuvan, luulen minä,
näin mielessäni, kun synnyttyäsi puistossa kävellen ajattelin nimeä
sinulle. Silloin tulin ruusupehkon luo, joka oli täydessä
kukoistuksessaan. Punaiset ruusut tumman viheriäisyyden keskellä, se
oli niin kaunis näky; ja heti sanoi minussa ääni: saman nimen saakoon
hän kuin tämä pensas, joka samana yönä kuin hän on kukoistukseensa
joutunut, ja niinpä sinut kastettiin Roosaksi. Sittemmin kun sinä jäit
meidän ainoaksemme, olen usein taikamaisella pelolla muistellut tuota
seikkaa, joka sinulle antoi nimen. Ruusut lakastuvat pian, pari päivää
vaan ja yötuuli karistelee lehdet maahan. Sinä olet aivan äitisi kuva,
ja hän kuoli elämänsä kukoistuksessa. Jos sinäkin, Roosa -- jos
sinutkin kadottaisin, Roosa --"

Hänen äänensä vapisi näitä sanoja puhuessaan, ja hän vaikeni äkkiä.
Roosa otti hänen kätensä, suuteli sitä ja sanoi lempeästi: "rakas isä,
sinä tiedät luvanneesi minulle, ettet todellisia huoliasi suurenna
millään tarpeettomilla".

"Sinä olet oikeassa, Roosaseni, aivan oikeassa; minä olen sen sinulle
luvannut; minä en tiedä, kuinka juohtuu mieleeni, vielä juuri nyt, kun
minä -- minä tahdoin tosiaankin vallan toista puhella kanssasi, vallan
toista; ja sinun pitää nyt minun mielikseni aivan vastoin sinun
totuttua tapaasi kärsivällisesti ja, jos mahdollista, keskeyttämättä
kuunnella, vaikkapa vanhuksien tavoin puhuisinkin ehkä vähän
pitemmältä".

"Mitä nyt, isäseni?" sanoi Roosa ja katsoi suurella uteliaisuudella
isänsä miettiväisiin silmiin.

Herra von Weissenbach astui pari askelta äänetönnä; sitten sanoi hän
vähän kiivaasti:

"Sinun pitää suostua herttuattaren kutsumukseen, Roosaseni!"

"Sanooko isäni tätä vähän pitemmättä puhumiseksi?" vastasi Roosa
veitikkamaisesti.

Herra von Weissenbachilla oli liian paljon tekemistä ajatuksissaan,
voidakseen huomata tätä keskeyttämistä.

"Se ei käy muuten päinsä", jatkoi hän, "minä en asiaa alussa oikein
tarkoin miettinyt; mutta nyt, luettuani herttuattaren kirjeen, sanon
minä toistamiseen: sinun pitää. Hän kirjoittaa sinulle kuin sisar,
vanhempi, rakastava sisar; sitä paitsi on hän sairas tai ainakin on
ollut sairaana, ja hän tarvitsee varmaan sangen hyvin jonkun, jota hän
rakastaa, joka taitaa häntä niin huvittaa ja niin vähentää hänen
yksinäisyytensä tuottamaa ikävää kuin minun viisas tyttöseni, joka on
lukenut kaikki kirjat ja osaa puhua niin kauniisti. Ei aina saa
ajatella itseään; on kerran tehtävä ystäväinkin eduksi jotain; pitää --
sanalla sanoen, Roosaseni, mieleni on paha, että laskimme husaarin niin
menemään; sinun pitää heti, tai paremmin: minä tahdon heti kirjoittaa
herttuattarelle, että sinä tulet ylihuommenna tai noin - viikon
perästä --"

"Tai toisen kerran!" keskeytti Roosa hymyten. "Ei, isä, me emme tahdo
herättää hänessä mitään toivoja, joita emme arvele täyttää. Ja, rakas
isäseni, mistä asti on meillä sitte toisiltamme jotakin salattavaa? Jos
minä tosiaankin olen sinun viisas pikku tyttäresi, kuten sinä minua
niin usein nimität, niin tottahan minä ymmärrän, että sinä nyt et niin
paljon ajattele herttuattaren etua kuin jonkun sinua lähempänä olevan,
jonka onni on enemmän huolenasi; että sinä et tahdo lähettää minua
herttuattaren, vaan oman itseni tähden".

"Jonka onni on enemmän huolenani!" murisi herra von Weissenbach; "niin,
Jumal'auta, Roosa, niin on, niin on! Mutta millä osoitan minä sen? mitä
teen minä sinun onneksesi? Onko sinun kaltaisellesi nuorelle olennolle
onni, että saat tässä yksinäisyydessä viettää suruista elämää vanhan
kummallisen miehen kanssa, joka on kokonaan poistanut luotansa
maailman, missä hän ei koskaan menestynyt? Onko onni sinun
kaltaisellesi viisaalle, nerokkaalle olennolle olla yksistään vanhan,
raskasmielisen ukon seurassa, joka tosin täällä yksinäisyydessään,
seuratta ollessaan ei voi mitään unohtaa, kun hän ei ole koskaan mitään
oppinutkaan? Ei, ei, herttuatar on aivan oikeassa: isäsikin tulee
kerran oppia, mitä me ruhtinaalliset saamme niin aikaisin havaita, että
me olemme maailmalle velkaa -- lapsemme".

"Herttuattaren ei olisi pitänyt sitä kirjoittaa, ja sentähden en minä
tahtonutkaan näyttää sinulle koko kirjettä", vastasi Roosa innokkaasti.
"Herttuattaren on hyvä puhua; rakas hän on minulle ja hyvä hän on;
mutta mitä onnettomuus on, sitä hän ei kuitenkaan tiedä, ei voi tietää.
Hän ei siis myöskään tiedä, mitä minä olen sinulle ja mitä sinä uhraat
lähettäissäsi minut luotasi. Niin, rakas isäseni, sanon sen vieläkin:
luotasi lähettäissäsi, sillä minä en lähde luotasi, vapaasta tahdosta
en".

"Mutta kysymyshän on vaan muutamista päivistä, korkeintaan muutamista
viikoista", sanoi herra von Weissenbach.

"Ja vaikka olisi kysymys vieläkin lyhemmästä ajasta", vastasi Roosa,
puhuessaan yhä enemmän innostuen, "en sittenkään menisi. Miksikö
menisin? Tahdon otaksua tulevasi toimeen ilman minutta -- mikä ei ole
totta, isäseni ei, ei, ei! ei ole totta -- mutta mikä saattaisi minut
vaihtamaan hovimme herttuan hoviin? Täällä olen minä herttuatar ja
rajattomasti käskijä. Puku, jota täällä käytän, on aina uusinta muotia,
kuin olisi se Pariisista juuri tullut malli; siellä olisin minä
vanhan-aikaisine koristuksineni kuin muodinmukainen tuhkaläjä. Täällä
olen minä, rikas, niin rikas, että minä köyhistä näytän puolijumalalta,
siellä olen minä köyhä; täällä olen minä vaivattakin kaikille mieleen,
siellä on ainainen kilpakiista voiton palmusta, joka ei aina tule
ansiollisimman osaksi; täällä saan lakkaamatta olla erään herrasmiehen
seurassa, jota olen alusta saakka pitänyt maailman ansiollisimpana
miehenä; siellä oleskellaan maahovilaisten ja hoviliehakoiden seurassa,
jotka minua tiedottomuudellaan ja tyhmyydellään ikävystyttävät, tai
taikurien ja oppineiden, jotka säännöttömyyksillään loukkaavat minun
laupeuden-aistiani. Ei, ei, isäni, minä tunnen sen maailman liian hyvin
tahtoakseni pakotta taas lähteä sinne. En, en! 'Isääsi turvaa armaasen
ja muista: siinä vahvuuden ja voiman juuret on'".

Hän heittäysi isänsä rintaa vasten, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja
suuteli häntä useammat kerrat. Hänen melkein vallaton iloisuutensa,
jolla hän, kuten näytti, oli viimeksi puhunut, katosi. Hän antoi päänsä
vaipua isänsä olkapäälle, salatakseen silmistään valuvia kyyneleitä.

Herra von Weissenbach oli jo useasti, ihmetellen kuin arvoitusta,
tarkastellut rikasta sielun elämää, jota likinen seurusteleminen
tyttärensä kanssa antoi hänen niin monesti nähdä. Kyllin tunsi hän
taas, ettei hänellä ollut voimia luonansa pitää eikä luotansa
karkoittaa tätä liihoittelevaa, lentelevää, itkevää, hymyilevää Psykeä.
Mutta sydämmensä sanoi myöskin, ettei kyyneliä, jotka Roosa nyt
nopeasti pyyhki silmistään, vuodateta, jos ollaan onnellinen, täysin
onnellinen.

"Vaan jos minä voisin päättää lähteä kanssasi, Roosa", alkoi hän taas
vähän aikaa äänettä oltua, "en tarkoita pariksi päiväksi tai viikoksi,
vaan ainiaaksi -- ainakin kunnes sinä -- kunnes -- sanalla sanoen, jos
minä kanssasi lähtisin kaupunkiin -- kuinka sitte, Roosa?"

"Mutta isä", huudahti tyttönen hämmästyneenä, "kuinka puhutkaan
semmoista? Sinä tiedät --"

"Vastaa minulle suoraan, Roosa! Miten sitte? miten sitte? etkö sinäkin
silloin tulisi?"

"En", vastasi Roosa vakavasti; "en sittekään, sillä minä tietäisin,
että sinä rakkaudesta minuun tekemää päätöstäsi kohta -- et katuisi,
sillä siksi olet sinä liian jalomielinen, -- vaan että sinä kohta
tuntisit itsesi sangen, sangen onnettomaksi; ja miten voisin minä
silloin olla onnellinen! Ei, isä, anna minun puhua; minä näen tässä
selvemmin kuin sinä, jolta rakkaus minuun tummentaa muuten niin tarkan
silmän. Me olemme köyhät, ja minä olen ylpeä siitä, että niin on, että
sinä olet antanut viimeisen pennin pelastaaksesi kunniasi,
osoittaaksesi maailmalle, että oli väärin käytetty sinun puhdasta
nimeäsi, kun sinut viekoiteltiin tuon onnettomuutta tuottavan pankin
johtokuntaan. Sinä tarkoitit hyvää, mutta ihmiset, joihin sinä luotit,
olivat pahoja. Sinä heitit omaisuutesi syvyyteen, joka aukesi silmiesi
eteen, teit, mitä ei kukaan voinut sinulta lain mukaan vaatia, mihin
sinua ei mikään muu velvoittanut kuin kunnioitus omaa itseäsi kohtaan;
ja sinä olisit henkesikin uhrannut samoin kuin omaisuutesi, jos vaan
sillä olisit yhdellekään niistä monista, jotka pankki oli saattanut
perikatoon, voinut hankkia takaisin hänen omansa. Sinä olet tehnyt
niinkuin minun isäni oli tehtävä, ja minä kunnioitan sinua sentähden
niin, kuin jotakin pyhää kunnioitetaan".

Tyttösen posket hehkuivat hänen näin puhuessaan; hänen silmänsä
säkenöitsivät; hänen syvä, soinnukas äänensä vapisi. Nyt otti hän
isänsä käden, jonka hän oli puheensa innossa laskenut irti, ja jatkoi
rauhallisemmin:

"Mutta, isä, minä sanon vieläkin, me olemme köyhät, köyhemmät kuin nuo
sivistymättömät talonpojat tuolla kylässä, jotka ennen olivat meidän
esi-isiemme alamaisia. Tilamme tulot ovat juuri riittävät elääksemme
täällä pienesti, koska saamme elää mieltämme myöten. Tehdä vähä
enemmäksi -- paljoksi ei sitä mitenkään saisi -- siihen, isäseni, ei
sinulla ole mitään taitoa eikä minullakaan, ja minä en sitä haluakaan.
Minä olen täällä onnellinen, sangen onnellinen, olisin täydellisesti,
jos sinäkin olisit. Mitä on meillä kaupungissa, hovissa tekemistä? Onko
minun lähdettävä hovineitsyeksi, jokaisesta murusta muistaakseni
syöväni armoleipää? Sitä en voi enkä tahdo. Samasta syystä et sinä voi
etkä tahdo ottaa vastaan herttuan tarjoamaa nimivirkaa. Jos siihen
suostuisitkin, mikä on mahdotonta, et sinä kuitenkaan voisi
hovi-ilmaa hengittää. Hoviherraksi olet sinä liian suora ja ylpeä;
selkäsi ja kielesi eivät ole likimainkaan kylläksi notkeat. Ja sitte,
näetkös, rakas isä, olet sinä liian jäykkä ylimysvallan suosija
kelvataksesi tähän kansavaltaiseen aikaan. Yksin hovissakin ollaan
kansavaltaisempia, kuin että sinä voisit heitä hyväksyä. Siellä on
aivan sopivasti mukaannuttu uuteen aikaan ja ollaan -- paitsi ehkä
aivan yksin ollen -- niin perustuslaillisia, kuin suinkin saattaa
toivoa. Sinun vastustelemisesi seuran virtaa vastaan veisi sinut aina
viistoon asemaan, ja minun isäni ei pidä koskaan kävellä kaltevalla
pohjalla, vaan suorana ja vakavana omalla tilallansa ja maallansa kuin
oikean vanhan kansan ritarin, jommoinen nyt kerran kuitenkin olet
rakkaan pääsi korkeimmalta laelta kantapäähän saakka. Ja nyt, rakas
isäseni, anna minulle suutelo ja puhukaamme sitte jotakin muuta".

Roosa suuteli isäänsä sydämellisesti. Herra on Weissenbach hymyili,
mutta yhä vielä majaili pilvi hänen silmäkulmiensa välillä.

"Sinä olet rakas tyttöseni", sanoi hän, "ja liian viisas ja liian hyvä
minulle vanhalle, äreälle miehelle, ja yleensä liian hyvä jokaiselle
miehelle, mikäli minä heitä tunnen; ja kerran on kuitenkin aika
tuleva --"

"Mutta nyt suutun minä tosiperään", sanoi Roosa hehkuvin poskin; "jos
minusta niin välttämättömästi tahdot päästä, niin menen luostariin;
kuuletko, isäseni, korkeilla kivimuurilla ympäröityyn luostariin! Saas
nähdä sitten, mistä toisen Roosan saat".

Juuri nyt astui vanha Wengel, pitkä lintupyssy olallaan, eräältä
sivukäytävältä suorastaan heidän luo, otti lakin päästään ja sanoi: "on
ilmoitettava, armollinen herra, että tänä aamuna on meidän alueellamme
salametsästäjä käynyt".

"Mitä vielä, vanhus!" sanoi herra von Weissenbach.

"Olen nähnyt hänet omilla silmilläni", vakuutti vanhus.

Vihan suoni paisui herra von Weissenbachin otsassa ja kiivaasti
tiuskasi hän:

"Sitä puuttui vielä! Ei siinä kyllä, että vastoin kohtuutta ja lakia
ovat metsästysoikeuden omalla tilallani ja maallani ottaneet! että on
täytynyt vuokrata metsästysalue, joka Jumalan ja kohtuuden lain mukaan
on minulle kuuluva, eikö näiden ihmisten hävyttömyydellä ole mitään
rajoja! Miksi et ottanut miestä kiinni kauluksesta?"

"Tulin liian myöhään, armollinen herra! Mutta minä kuulin laukauksen,
ja näin miten hän aitamme yli hyppäsi; armollinen neiti, luulen minä,
näki hänet myöskin, sillä se tapahtui juuri siinä, missä hänellä on
tapana istua".

Vanhus käänsi pienet harmaat silmänsä Roosaan päin, jonka kasvoilla
neuvottomuus ja nauru taistelivat.

"Kuinka on, Roosa?" kysyi isä.

"Wengel on nähnyt aivan oikein", sanoi Roosa nauruun purskahtaen; "ja
minä tiedänkin, kuka se sala-ampuja oli. Ei kukaan vähempi kuin --
arvaas nyt kerran, isä; mutta et sinä sitä arvaa etkä voi arvata:
kreivi von Lengsfeld!"

"Kuka!" huudahti herra von Weissenbach.

"Kreivi von Lengsfeld", toisti Roosa; "tottahan minä sen tiedän, sillä
hän itse sanoi sen minulle ja pyysi mitä kauneimmalla tavalla anteeksi,
että hän, kuten sanansa kuuluivat, oli häirinnyt hupahetkeäni".

"Onko se mahdollista!" huudahti herra von Weissenbach, jonka
uteliaisuutta tämä sanoma mitä enimmän kiihdytti. "Ja mimmoinen hän on?
minkänäköinen?"

"Oi, oikein sievä ja kohtelias mies", kertoi Roosa; "ja minkäkö
näköinen hän on? Sen tahdon sinulle sanoa, isäni, mutta aivan hiljaa,
korvaan vaan. Hän on sennäköinen, että minä heti paikalla menen hänelle
naimisiin, jos vaan vielä kerrankaan tahdot minua luostariin lähettää".



IV.


Oli kauniiden, kirkkaiden päiväin aika, jolloin loppuva kesä ei vielä
voi luopua rakkaista kedoistaan ja metsistään, ja syksy antaa kesän
kestää, varmana siitä, että hänenkin aikansa on tuleva. Ilma oli niin
hiljaisen tyyni; loistavat hämähäkin langat liikkuivat tuskin
paikaltaan ja puusta irtaantunut keltainen lehti liiteli suoraan alas,
pysyen sitten aivan liikahtamatta. Linnun laulua kuultiin enää harvoin
hiljaisessa metsästysalueessa ja silloinkin kaikui se vienommin ja
valittavammin kuin ennen. Kesä on kulunut, kulunut on kesä; mitä
tuoneekin tulevaisuus? -- niin lauloivat linnut, niin sanoivat
kellastuneet lehdet, niin kuiskaili tyyni, kirkas, lämmin ilma.

Mitä on tuottava tulevaisuus?

Roosa oli harvoin elämässään niin paljon ajatellut tulevaisuutta kuin
näinä päivinä. Tietämättänsä miksi, tunsi hän itsensä surullisemmaksi
ja hellemmäksi, vaikka hän muuten voi vallan hyvin. Olipa hänelle
tullut pari kertaa kyyneleitäkin silmiin, hänen katsellessaan
kammarinsa ikkunasta pääskysiä, jotka levähtämättä edestakaisin
lennellen nuorruttivat siipiänsä pitkää matkaa varten. "Mitä on
tulevaisuus tuova? onko se aina oleva niin hiljainen, selkeä ja lämmin,
kuin nyt? Kesää seuraa synkkä syksy, synkkää syksyä suruisa talvi. Ja
luonto, puut ja kasvit saavat sitte taas kevään, mutta ihmiselämän
syksyä ja talvea ei seuraa mikään kevät, vaan kuolema. Kuolla ja jättää
-- jättää kaikki, mikä on rakasta, se on niin surullista; mutta
surullisempaa on jäädä eloon, jäädä rakastetusta, olla yksin, elää
ainoastaan itseään varten. Ainoastaanko itseään varten? eikö sitte
maailmassa ole paljon kurjuutta, paljon kyyneliä kuivattavia, monta
polttavaa otsaa jäähdytettävää? Eikö onnettomia ole suuri seurakunta,
jossa emme koskaan voi olla yksin! Miten pian, miten pian tulee aika,
jolloin minua ainoastaan onnettomat sitovat maailmaan; sillä onnelliset
eivät minua tarvitse".

Roosa pani leveäreunaisen olkihattunsa päähän, otti korisensa
kävivarrelleen ja meni köyhän kuumetaudissa makaavan lapsivaimon luo,
joka, hänen tultuaan vuoteen viereen, tarttui hänen molempiin käsiinsä
ja kostutti niitä kyynelillä. Mitä tulisi hänen lapsestaan, jos hän
kuolisi? kyllähän hänen miehensä on sangen hyvä, vaan hän on niin
heikko eikä voi luopua viinasta ja kun hän kuolee, jättäytyy hän
varmaan viinan omaksi ja sitten, ja sitten -- vaimoparka heltyi itkuun
ja puristi lasta suruista rintaansa vasten. Roosa lohdutti häntä, miten
paraiten taisi: hän ei ole kuoleva ja mitä lapseen tulee, niin olihan
se hänenkin lapsensa eikä hän sitä ole jättävä. Nuoren tyttösen ääni
oli niin lempeä, totinen ja juhlallinen; vaimo raukka luuli kuulevansa
enkelin puhuvan. "Hänen ei tarvitsisi kuolla; hänen lapsensa ei jäisi
hyljätyksi". Hän vaipui vuoteellensa ja sulki silmänsä; "ei jäisi
hyljätyksi". Hän ei ollut saanut unta siitä saakka, kun Roosa oli eilen
ollut siellä; nyt voi hän nukkua. Roosa otti lapsen ja antoi sille
nuorta lämmintä maitoa, jota hän oli hovista tuonut mukanaan, pani sen
sitten taas pehmitetylle ja puhdistetulle vuoteelle makaamaan ja valvoi
nukkuvan luona. Mies tuli työstään kotiin ja avasi rajusti oven; mutta
huomattuaan neidin ja miten hän pani sormen huulillensa ja häntä
suurilla sinisillä silmillään niin vakavasti ja lempeästi katseli,
silloin veti hän oven hiljaa kiinni, astui hiljaa ja pani hiljaa
kapineensa nurkkaan. Roosa kutsui häntä viitaten luoksensa ja kuiskasi
korissa olevan häntä varten leipää ja lihaa ja vähän rahaa paperissa
muita puuttuvia tarpeita ostaaksensa. Mies nyykäytti päätään ja
istuutui nurkkaan syömään. Tuo raaka mies ei kolissut, ei heitellyt
mitään, tuskin kuultiin hänen liikkumistansa. Roosa nousi ja otti
hattunsa. Mies nousi samoin. Roosa pani kätensä hänen käsivarrellensa.
"Anna sanoo: hän on niin hyvä, Klaus Weber! Minäkin uskon sen; sillä
ken ei olisi hyvä niin suloista olentoa kohtaan, hän ei ansaitsisi
elää. Osoitappa nyt kerran olevasi hyvä! tahdotko?"

Hän tarjosi hänelle kätensä. Mies pani suuren, ryppyisen kätensä siihen
vitkastellen, ei sentähden, ettei hän olisi mielellään antanut
lupausta, vaan hän ei olisi uskaltanut koskea hentoa, valkoista kättä.
Veri nousi hänen ruskettuneisin kasvoihinsa. "Teetkö kaikki, mitä Anna
sinulta pyytää?" kysyi Roosa. "Teen!" sanoi hän. Roosa katsoi häntä
silmiin; hän tiesi nyt hänen pitävän sanansa.

Roosan astuessa ulos mökistä, oli aurinko jo mailleen menemäisillään.
Kuitenkin oli vielä valoisa ja pääskyset lentelivät viserrellen kylän
katuja edestakaisin ja matalain huoneiden kattojen ympärillä. Kahden
lehmän vetämät elovaunut tulivat hänelle vastaan; aukealla paikalla
koulun luona oli vanhoja vaimoja pakisemassa ja pieniä lapsia ryömi
heidän ympärillään maassa; suuremmat pojat ja tytöt olivat hippasilla
ja piilosilla. Roosa näki ja kuuli kaikki, mutta lasten nauru ja huuto
kaikui, kuin kuuluisivat äänet kaukaa ja olisivat tiellä kadottaneet
kaiken korvia loukkaavan kimeytensä, ja ihmiset ja esineet -- kaikki
liikkui ja näkyi kuin taikapeilissä. Roosalla oli usein tämmöisiä
hetkiä, jolloin henki näyttää ikäänkuin päässeen ruumiin kahleista,
mutta ei koskaan useammin kuin vähän ennen ja vähän jälkeen auringon
laskua. Tähän tilaan ei hän voinut mielin määrin päästä; olisipa se
heti poistunutkin, jos hän olisi ruvennut sitä ajattelemaan. Hän tiesi
sen aivan hyvin, sillä näissä unelmissa avoimin silmin, näissä
"päivänäyissä", kuten hän niitä nimitti, oli omituinen, salaisesti
ilmoittava voima, jota hän katsoi joksikin syvästä, tutkimattomasta
luonnon vaikutuksesta lähteneeksi ja antoi sen esteettömästi vallita.
Niinpä näki hän nyt oman suhteensakin isäänsä täyden totuuden valossa.
Hän tunsi, miten puhdas ja syvä hänen oma rakkautensa tähän
jalomieliseen, pehmeäsydämmiseen, kiivaasen, innokkaasen mieheen oli;
miten tätä rakkautta ei sekään voinut heikontaa, että hän ikäänkuin
sielunsa siivillä voi kohota ylä-ilmoille, mihin isänsä ei häntä
koskaan voinut seurata; hän tunsi miten hän monessa asiassa ja kohdassa
ei ainoastaan ollut viisaampi, vaan vahvempikin, oli tuki,
tarvitsematta itse tukemista. Mutta yhtä selvästi tunsi hän, että tämä
rakkaus ei täyttänyt hänen sydäntänsä, tai paremmin, hänen sydämmessä
oli maailmoita, hämäriä maailmoita, joissa rakkaudella oli vielä
sanomatta tuo tenhosanansa: "tulkoon". Ja Roosa tiesi -- tänä
hiljaisena iltahetkenä, jona hän katseli ikäänkuin hengen
silmillä esineitä ja omaa sydäntänsä -- että tämä luomishaluinen
"tulkoon"-sanastaan iloitseva rakkaus oli oleva rakkaus mieheen, joka
olisi häntä itseään vahvempi, viisaampi ja jalompi; jonka edessä hänen,
vaikka olikin ylpeä, täytyisi nöyristyä, ja oi! miten mielellään hän
nöyrtyisikin; mieheen, jolla olisi kaikki ajan suuret kysymykset
syvimmässä sydämmessään, joka niitä paljon selvemmän järjen mukaan
tuomitsisi, kuin hänen isänsä, joka niistä ei tahtonut tietää mitään,
tai tuomitsi yksipuolisella ja itsepintaisella kiivaudella
ennakkoluulojensa ja säätyeroitus-sääntöjensä mukaan. Missä oli se
mies? se jalo, viisas, voimakas mies?

Pääskysten ilmassa sirkutellessa kuvasti moni menneen päivän kuva
nuoren tyttösen sydämmessä.

Moni mies oli niinä päivinä lähestynyt häntä. Monta oli hän heistä
unhottanut, muutamia muisti hän vielä jotenkuten; harvat olivat häntä
miellyttäneet eikä yksikään ollut hänessä vaikuttanut innokkaampaa
ihastusta.

Ristiin rastiin liitelivät pääskyset ja -- ajatukset.

"Ja jospa nyt semmoista miestä ei ollenkaan olisi? Jospa hyvä vanha
isäsi yksipuolisuuksineen ja oikkuineen kumminkin olisi parempi ja
jalompi heitä kaikkia? Miten hyvin hänelle kuitenkin sopii kaikki,
yksin ylpeytensäkin! Miten sievästi sointui, mitä hän tänä aamuna
sanoi: 'jos hän nyt ei tule sitä miestä tervehtimään, joka on kantanut
hänet kasteelle ja jonka hän tietää olleen isänsä paraimman ystävän --
sitä pahempi hänelle; minulle ei siitä ole vähintäkään vahinkoa'. --
Hänen olisi pitänyt tulla, vaikkapa vaan isäni tähden, isänsä tähden?
kenenkä tähden sitte? Tunnusta vaan! Olit kyllin turhamainen uskoaksesi
jotakin vaikuttaneesi häneen; ja nytkin soisit vallan mielelläsi niin
olevan! -- Miksi sitte en soisi! -- Olethan kuitenkin, kun sinulla oli
heitä yltäkyllin tarjona, tuntenut semmoistenkin miesten mieltymyksen
itseäsi huvittavan, jotka eivät lähimainkaan olleet tämän vertaisia
komeudessa eikä muhkeudessa. Kummallinenko, kuten pastori sanoi, olisi
kreivi? Ovatko siis kaikki miehet, joita on enemmän kuin paljon,
kummallisia? Mutta mistä minä sitte tiedän, että kreivi olisi missään
suhteessa muita parempi?"

Pääskyset kävivät tyytymättömiksi niin monen vaikean kysymyksen
vastaamisesta; sirkuttavana pilvenä lensivät ne nuolen nopeudella
Roosan ohitse ja hän heräsi unelmistaan.

Lehmuksien alla hovin portin edessä talutti harmaasen pukuun ja
kaulussaappaisin puettu ratsaspalvelija kahta kaunista hevosta
edestakaisin. Se oli Roosasta harvinainen näkö hänen isänsä talon
edessä ja hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa. Ottaen ratsustimet
vasempaan käteensä kohotti mies Roosan ohi mennessä lakkiaan. Hetkisen
pysähtyi Roosan jalka, ja hän oli kysymäisillään: kenen ovat ne
hevoset? mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän tiesi ilmankin, kuka
nyt juuri oli sisällä isän luona.



V.


Kreivi Hugo von Lengsfeld oli kohtauksen perästä vaahteripuiden alla
ottanut joka päivä pyssyn olallensa ja kuleskellut etenkin
Weissenbachin puoleista seutua laveassa metsästysalueessaan, jonka
talonhoitaja oli hänen käskystään vuokrannut; mutta Toveri, tuo
pitkäkorvainen, ruskea lintukoira oli harvoin osannut olla niin vähän
isäntänsä mieliksi kuin juuri näinä viimeisinä päivinä. Se kyllä ei
ollut Toverista mitään uutta, että herransa antoi hänen seista koko
neljännestunnin lintukarjan edessä kolmella jalalla ja vihdoin veltosti
tultuaan joko ei ollenkaan ampunut tai ampui sivuitse; mutta niin
perinpohjin kuin näinä päivinä ei hän kuitenkaan vielä ennen ollut
laimin lyönyt jalon metsästystaidon kaikkia sääntöjä. Turhaan etsi
uljas koira yhden naurismaan toisensa perästä ja ajoi jäniksiä esiin.
Joka kerran kun hän palasi lyheiltä ajomatkoiltaan, joka ei juuri ollut
hauskaa työtä pitkien naattien välissä, löysi hän herransa, pyssy
olalla tai kainalossa kuten ennenkin, niin miettiväisesti maahan
tuijottaen naurismaan piennarta astumasta, että Toveri viimein näki
sopivimmaksi luopua koko metsästyksestä ja ainoastaan seurata uneksijaa
muutaman askeleen päässä. Kreivillä ei ollut siihen mitään sanomista;
hän ei tosiaankaan ajatellut mitään vähemmän kuin, mikä Toverista oli
niin tärkeä asia.

Kreivistä tuntui niin omituiselta siitä saakka, kun hän laaksoon tuli,
josta hän oli peräisin, jossa hänen sukunsa vuosisatoja oli asuskellut;
siitä saakka, kun hän oli asettunut kylään, jonka mukaan hän oli
nimensä saanut. Hänellä ei ollut pienintäkään muistoa tästä seudusta;
olihan hän jo pienenä lapsena joutunut vieraille maille! Ja kuitenkin
oli hänestä täällä kaikki niin tuttavaa, niin kotoista, kuin olisi kuin
näitä vuoria, joiden sinertävät aaltoviivat näkyalan reunaan yhtyivät,
näitä metsiä, joiden latvoissa niin kammottavasti humisi, näitä
niittyjä, joiden läpi pajurikkaat puroset kiertelivät, näitä ketoja,
jotka niin rauhassa levisivät pitkin vuoren juurta, -- kuin olisi hän
kaikki nämät tuntenut nuoruudestaan saakka ja niitä aina rakastanut.
Ystävälliset, kohteliaat ihmisetkin teeskentelemättömine puheineen,
miehet leveäreunainen hattu päässä, pitkä palttinanuttu yllä, vaimot
pitkään liiviin, kyynäränpituisiin leveisin silkkinauhoihin ja ahtaasen
myssyyn puettuina -- nämäkin juohduttivat hänelle kotimaata paremmin
mieleen kuin tähän saakka mikään kymmenenä viime vuotena näkemistään
monilukuisista kansakunnista. Hän ei ollut varmaan päättänyt eikä
aikonut jäädä kotiinsa asumaan; hän oli palannut painattaakseen --
luonnollisesti omalla kustannuksellaan -- matkoillaan suurella
mieltymyksellä ja ahkeruudella kirjoittamaansa kauppatieteellistä
teosta, ja sentähden, että hänen läsnäolonsa Lengsfeldissä oli ainakin
vähän aikaa välttämätöntä, kun uusia välikirjoja oli tehtävä muutamain
arentimiesten kanssa. Ja näitä toimia selvitellessään, aluettaan
kuleksiessansa ja joka päivä aina enemmän tähän suloiseen luontoon
perehtyessään juolahti hänelle mieleen -- niinä kahtena viime vuotena
oli aina useammin ja painavammin hänen sielussaan soinut -- että hän jo
oikeastaan oli kylläksi matkustanut ja että jo olisi aika vihdoinkin
tuntea, mitä "olla kotona" merkitsee. Suuri, linnamainen rakennus,
etupuolella leveä terassi, jolla on kaktus- ja muita kukkia
kiviastioissa kasvamassa, takapuolella kahdeksannentoista vuosisadan
ranskalaismallin mukaan rakennettu puisto, sisällä joukko suurempia ja
pienempiä huoneita, kaikki asumattomilta hajahtavia -- tämä ei
tosiaankaan vielä merkitse "kotona", varsinkin kun saa tuntikausia
kävellä edestakaisin terassilla tai harhailla puistossa ja huoneissa
kohtaamatta ketään, paitsi ehkä vanhaa emännöitsijää ja käsityöläisiä
-- puuseppiä, maalaria y.m. --, jotka kreivi oli kutsunut kaupungista
koettaakseen, eikö heidän avullansa voisi saada hauskemman näköiseksi
alakerran oikeata puolta, jonka hän oli asunnokseen valinnut. "Kotona"
sana, arveli kreivi, käsittää toki enemmin, ellei vaimoa ja lapsia,
niin kumminkin toimen, jota voi innolla tehdä, tai ainakin seuran, jota
ravitsee ja kokee huvittaa, vaikkapa vaan sitä varten, että edes
sillaikaa olisi itselläänkin vähän hauskempi. -- Kreivi ei ollut
koskaan niin hyvin huomannut, miten yksinään hän oikeastaan oli, tai
pikemmin, miten rasittavaksi yksinäisyys voi tulla; sillä eihän hän nyt
ollut yksinäisempi, kuin hän oli ollut koko elämänsä ajan --
kadettikoulussa, linnaväessä ja sotaretkellä sekä Kolosseumin ja
Karnakin raunioilla. Kreivi alkoi ymmärtää, että hän tosin ei ollut
koskaan ollut varsin nuori, vaan että hän nyt, täytettyään
kolmekymmentä vuotta, alkoi tuntuvasti vanheta.

"Sillä se on vanha", puhui kreivi itsekseen, kädet selän takana
kävellessään terassilla, "se on vanha, jolle elämä on käynyt
arvottomaksi, joka nousee ylös aamusilla, kun hän terveenä ollen ei
jaksa enää virua vuoteellaan, ja joka iltasilla käy levolle, kun on
vaivaloista istua kaiket yöt kirjojen ääressä. Jos olisin köyhä, että
minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin olisi edes puute
kiihoittajana; jos olisin kunnianhimoinen, niin miellyttäisi se minua,
että kun tuskin olen palannut ja lisäksi vielä muukalaisena isieni
maahan, kuitenkin jo olen huomion esine ja valtiollisten puolueiden
kiistaomena. Miksi viivyttelen vastaustani vapaamielisten
toimikunnalle, että minä kaikin puolin suostun sen ohjelmaan ja olen
kokeva voimieni mukaan työskennellä yhteisen asian eduksi? Eikö ole jo
aika käydä sanoista työhön ja lähteä kirjojeni parista ihmisten
ilmoille? Oi, jospa vaan ihmisiä enemmän kunnioittaisin ja rakastaisin!
Olenhan -- sen taidan itsestäni todistaa -- aina tarkoittanut ihmisten
hyvää; minä olen mennyt kansani edestä taistelemaan ja kuolemaankin
tarvittaessa; minä näin, että riveissämme vallitsi petollisuus, että
neuvoton ja pelkuri kansa ei tiennyt, mitä se tahtoi, eikä tahtonut
mitään, minkä se tiesi olevan välttämätöntä. Mitä oli minulla muuta
neuvoa kuin joko ruveta kivikovaan työhön tai lähteä pois maasta. Olisi
kenties ollut rehellisempää ja tarkoituksenmukaisempaa valita edellinen
tie; mutta rehellisyys ja tarkoituksenmukaisuus ovat, kuten perästäpäin
olen huomannut, niin harvinaisia avuja, että voin kyllä antaa anteeksi
itselleni sen, että minulla niitä ei silloin ollut, ehkäpä ei nytkään
vielä riittävästi. No, entä yksityiset? Hyviä ja kunnon ihmisiä on;
minäkin olen kohdannut monta elämässäni -- kerran kuumeessa
raivotessani hoiteli ja suojeli minua jalomielinen Bash-Aga-El-Mokrani
viikkokausia teltissään; Wienin rehellinen ajuri toi minulle toisena
aamuna asuntooni takaisin kultarahan, jonka kohtuullisesta
jalomielisyydestä annoin hänelle edellisenä iltana; Konstantinopolissa
oli Ranskan lähettilään apulainen -- mikä olikaan hänen nimensä? --
ihmeen kaunis mies, mutta, pelkään, naisista, viinasta ja pelistä
enemmin pitävä, kuin hänelle olisi sopinut -- hän rakasti minua,
luulen, todellisesti ja olisi antanut minulle jalkavaimonsa ja
henkensä, jos olisin niitä halunnut -- sitte on -- niin, kukapa sitte
vielä? heitä ei olekaan varsin monta. Ah! tuo vanha Jesulaisten
kasvatti, joka rukoili Jumalaa lähettämään edes yhtä ihmistä hänen
luoksensa -- hän tunsi ihmiset. Minä tahtoisin rakastaa yhtä ihmistä,
yhtä ainoata oikein sydämen pohjasta -- silloin olisin, luulen mä,
löytänyt elämän salaisuuden avaimen".

Näihin alakuloisiin mietteisin vaipunut oli kreivi, kun hän neljä
päivää sitte Weissenbachin puiston reunalla ampui sivuitse jäniksestä,
ja hänet silloin Toveri, joka sinä aamuna osoitti vielä suurempaa intoa
kuin muulloin, houkutteli metsästysalueensa rajan yli Weissenbachin
puistoon. Siinä näkyi hänelle Roosan korkea, hoikka vartalo niin
odottamatta, niin äkkiä, melkein kuin taivaallinen ilmiö, ja teki
häneen vaikutuksen, jommoista -- siitä oli hän selvillä jo ensi
hetkestä asti -- ei yksikään vaimo eikä mikään muukaan ollut häneen
koko elinaikanaan tehnyt. Oliko hänen mielensä juuri sinä hetkenä
valmiimpi kuin muulloin ulkoapäin tulevaa vaikutusta kokonaan ja
täysinäisenä omistamaan; oliko tämä neiti enemmän kuin kaikki tähän
asti näkemänsä naiset sen ihannekuvan (ideaalin) kaltainen, jota hän
tietämättänsä kantoi sydämessään -- siitä hän ei voinut tehdä itselleen
tiliä, tuskinpa hän sitä ajattelikaan; hän tunsi ainoastaan, että hänen
elämäänsä ohjaamaan oli ryhtynyt jokin uusi voima, joka ei enää voinut
kadota, vaan joka tavalla tahi toisella oli vaikuttava ja vallitseva
hänen jälellä olevana elinaikanaan. Ja kuitenkin oli neitonen puhunut
vaan pari sanaa ja sekin oli ollut itsessään vähäpätöistä -- mutta
hänen puhetapansa, äänensä, ryhtinsä, ylpeä, tuskin huomattava pään
nyökkäys -- kreivi ei väsynyt tätä kaikkea lakkaamatta muistelemasta.
Hän tunnusti nähneensä jo kauniimpiakin naisia, jos kasvopiirteiden
säännöllisyys, värin sulavuus ja silmien loisto yksistään on kauneutena
pidettävä; kreivi ei muistanut tyttösen muodon osoittaneen yhtäkään
näistä eduista silmiinpistävämmin kuin monen muun; mutta sen sijaan oli
se ollut kokonaan ihmeellisen sopusoinnun valaisema, sopusoinnun, joka
viehättävimmällä tavalla suli yhteen kaunisten jäsenten säännöllisyyden
ja suloisten liikkeiden tasaisuuden kanssa. Kreivi näki neitosen kuvan
käydessään ja seisoessaan; hän näki sen aina liihoittelevan edessänsä;
hän näki sen ennen nukkumistansa; hän näki sen unissansa; hän näki sen
heti silmät auki saatuaan aamusilla.

Kuitenkaan ei hän -- ainakaan ensi päivinä -- tehnyt mitään
saadakseen tarkempaa tietoa tyttösestä. Hän oli niin kauan elellyt
ihannemaailmassa ja pitkillä matkoillansa niin tottunut kauniin naisen
ohimennen huomaamaan kauniiksi, kuten kuvan kuvastossa tai maiseman tai
kirkkaan aamun, että hän tuskin viitsi kysyä: kuka on hän? mikä on
hänen nimensä? Tällä kertaa oli hän toimettomampi kuin tavallista
senkin vuoksi, että hän pelkäsi saavansa kuulla jotain, mikä ei olisi
ollut hänelle mieluista. Vihdoin kolmantena päivänä tarjoutui itsestään
tilaisuus, jota kreivi siihen saakka oli varta vasten karttanut.

Lengsfeldin pappi oli palannut kirkolliskokouksesta. Kaksiviikkoisen
poissaolonsa vuoksi oli häneltä -- todelliseksi suruksensa -- jäänyt
herransa ja suojelijansa kotiintulo, niin odottamaton palaaminen
asianmukaisesti koulunuorison laululla ja jumalanpalveluksella
viettämättä. Nyt kiiruhti hän luonnollisesti huolimattomuuttansa
korjaamaan ja meni kreiviä tervehtimään. -- Lengsfeldin pappi oli
kirkon taisteleva ase, innokas, oikeaoppinen, orjamainen, kuten sopi
hänen avuillensa ja kunnianhimollensa; sen lisäksi taipuva herkulliseen
elämään, kuten hänen nuoruutensa -- hän oli tuskin kolmekymmentä vuotta
vanha -- näytti vaativan ja hänen lihavuutensa todistavan. Kulmilta oli
hänen pyöreä, kiiltävä otsansa jo jotenkin paljas, hänen pienet
silmänsä peittyivät kahden soikean lasin taakse, joiden sangat olivat
mitä hienoimmat. Papilla oli tänä aamuna musta hännystakki päällään ja
valkea huivi kaulassa, ne samat, jotka olivat kirkolliskokouksen
aikana niin usein loistaneet puhelavalla; ja ehkäpä oli hänen
tervehdyksessänsä kreiville vielä jotakin siitä innosta, joka oli
tehnyt hänen esityksensä tuossa innokkaidenkin miesten seurassa niin
huomattaviksi.

Kreivi otti pappinsa vastaan tuolla vakavan, ystävällisen,
kylmäkiskoisen ja lämpimän sekaisella tavalla, joka oli hänessä
omituista, etenkin vieraita henkilöitä kohtaan. Kun hänellä oli paljon
puhuttavaa hengellisen herran kanssa ja oli juuri suuruksen aika,
kutsui hän kylmää ruokaa ja pullon viiniä. Viini oli hyvää, ja pappi,
joka oli hyvä viinin tuntija, kävi, kirkon ja koulun asioista
selvittyä, aivan puheliaaksi pitäen vallan varmana, että hänen
korkeasukuinen isäntänsä oli isiensä poika, valitteli hän haikeasti
kansavaltaisten periaatteiden levenemistä sekä yleensä maailmassa että
erittäin Lengsfeldissä ja sen ympäristöllä. Paheen ilmiöt ovat välistä
hirvittäviä ja paheen juuri on siinä, että koko maassa on aatelisia
suhteellisesti vähän, ja nekin vähät ovat sen lisäksi v. 1848, jolloin
aatelisten tilat veroitettiin ja alustalaiset saivat ruveta talojansa
perinnöksi ostamaan, valitettavasti kadottaneet sen luonnollisen ja
oikeutetun mahtivallan, joka heillä kaikesta huolimatta muuten vielä
oli".

"Vuosi tuhat kahdeksansataa neljäkymmentä ja kahdeksan, herra kreivi",
huudahti pappi, "kulki kuin paha ruoste arvokkaan aatelismetsän yli, ja
moni jalo puu seisoo siitä asti kuivana. Meillä on siitä oma seutumme
silmiinpistävänä ja, saatanpa sanoa, liikuttavana esimerkkinä. Herra
kreivi, te tunnette herra von Weissenbachin; ettekö? Ettekö
nimeltäkään? No, sepä kummallista; mutta tosiaankin, te olette vasta
niin vähän aikaa olleet näillä mailla! Te voitte täältä ikkunasta nähdä
Weissenbachin puiston; juuri tuon terassi-pylvään ylitse; minä luulen,
teidän naurismaanne ovat siinä vieressä. Puisto on kaunis; mutta, hyvä
Jumala, siinäpä se onkin koko omaisuus! Herra von Weissenbachilla oli
sen lisäksi Bolau ja Gommern, joihin kolmeen aatelistaloon kuului vähän
tiluksia (Weissenbachiin ei niitä kuulu paljon nimeksikään), mutta
pitkä ja tuottava luettelo veroja ja maksuja. Weissenbachit ovat
ainakin kolmekymmenvuotisesta sodasta saakka täällä asuneet ja
luultavasti jo paljoa ennenkin, jos, kuten näyttää, ne Weissenbachit,
jotka Naumburgin tappelussa taistelivat Ludvig Rautaista vastaan, ovat
samaa sukua kuin nämä Weissenbachit. Nyt on nykyinen herra von
Weissenbach jalon suvun oikea vesa, ja kun v. kahdeksantoistasataa
neljäkymmentä ja kahdeksan hyvä vanhus kukistui ja uudenaikaiset
ihmiset riemuitsivat, ei hän tahtonut ulvoa susien kanssa, vanu möi
talonsa, paitsi Weissenbachia, jota ei kukaan ostanut, meni kaupunkiin
kadotti muutamissa vuosissa -- olen kuullut, yhdessä ainoassa
onnettomassa yrityksessä -- tilojen myynnistä ja Weissenbachin kylän
vapaaksilunastuksesta karttuneet varat ja on nyt, paha kyllä, köyhempi
kuin kukaan kylän kahdestakymmenestä talonpojasta, jotka maalaavat
huoneensa valkoisiksi, lähettävät poikansa lukioon ja tyttärensä
pensionikouluun ja joilla on kahden sadan taalerin piano asuinhuonetta
koristamassa".

Kreivi oli tämän pitkän selityksen kestäessä mennyt ikkunan luo
ikäänkuin papin antamien tietojen mukaan tarkoin tutkiakseen, missä
Weissenbachin puisto oli, mutta oikeastaan salatakseen punastusta,
joka, papin mainitessa puistoa, oli kohonnut hänen kasvoillensa.

"Onko herra von Weissenbachilla perhettä?" kysyi kreivi yhä vielä selin
pappiin.

"Yksi ainoa tytär, herra kreivi". Kreivi tunsi sydämensä tykkivän
nopeammin. Niin levollisena kuin mahdollista kysyi hän edelleen:

"Luonnollisesti jo naimisissa?"

"Ei vielä, herra kreivi". Tuo papin lause "ei vielä, herra kreivi"
kaikui niin omituisesti, pitkäveteisesti, että kreivi äkkiä kääntyi ja
innolla, jota ajatuksiensa ja viimeisen viinilasinsa kanssa
työskentelevä pappi ei huomannut, huudahti:

"Te tunnette neidin, minä tarkoitan perheen, luonnollisesti lähemmin?"

"Minulla on kunnia käydä usein pakisemassa hovissa enkä, kuten uskallan
otaksua, olekaan mikään aivan vastenmielinen vieras", vastasi pappi.

"Ja -- ja minkänäköinen on -- minä tarkoitan: neiti --?"

"Ei juuri kaunis", sanoi pappi ajattelevaisesti, "minusta on hän
melkein liian suuri; mutta täydellinen ryhti, välistä vaan, minun
nöyrän mielipiteeni mukaan, hovineitiä liian paljon osoittava. Herra
kreivi, te ette tiedä -- mutta kuinka voisittekaan tietää! -- että
neiti von Weissenbach on vuoden ollut hovineitsyenä kuninkaallisen
korkeuden herttuattaren luona. Ehkäpä olisi hänelle ollut parempi,
ettei hän koskaan olisi joutunut korkeimpiin piireihin, sillä sanokaas
herra kreivi itse, köyhä, perin köyhä neiti, vaikkapa sitte olisikin,
kuten neiti von Weissenbach, vanhimmasta ja puhtaimmasta aatelisuvusta,
mitä toivoa hänellä on meidän aineellisena aikanamme, jolloin raha ei
ollenkaan ole mikään mielikuvitus, vaan varsin arvossa pidettävä
todellisuus! köyhä aatelineiti, herra kreivi, on minun silmissäni hyvin
surkuteltava olento -- kristillistä lähimmäisrakkautta, voisin sanoa,
erittäin herättävä esine".

Nyt muisti kreivi niin äkisti itsellään olevan muutamia tärkeitä
toimituksia vielä tänään aamupuolella suoritettavana, että pastorilla,
samana iltana Weissenbachin hovissa käydessään, oli jommoinenkin oikeus
sanoa kreiviä vähän haaveksivaiseksi herraksi.

Tähän lausuntoon olisi papilla ollut vielä enemmän syytä, jos hän olisi
nähnyt, miten kreivi, hänen tuskin lähdettyään salista,
silminnähtävästi kiihtyneenä edestakaisin käveli, astui vihdoin
terassille, heitteli silloin tällöin käsiään ja käsivarsiaan ja murisi
hampaittensa välistä katkonaisia sanoja. Seikka oli se, että kreivi ei
ollut suurimmatta kärsimättömyyden tunteetta ja vastenmielisyydettä,
jota hän tuskin taisi itselleenkään selittää, voinut kuulla hengellisen
herran -- ja tämä herra ei häntä ollenkaan miellyttänyt -- puhuvan
neidistä, jonka kuva oli niin syvällä hänen sydämessään. Taivaallisesta
ilmiöstä aamuauringon paisteessa metsän reunalla oli tullut aatelinen
hovineiti ylimysvaltaisine käytöksineen ja pää täynnä keskiaikaisia
oikkuja ja hovimaista mitättömyyttä. Sen lisäksi isä täynnä tyhmiä
säätyeroitusmietteitä ja talonpoikaissodan aikuisen vapaaherran
katsantotapoja. Molemmat luonnollisesti sangen hurskaita, hyvin toimeen
tulevia teeskenteleväisen, liukaskielisen kavaltajan seurassa, joka oli
ottanut toimekseen vahvistaa heitä oikuissansa.

Tästä aamusta saakka oli nyt kreivissä tuo hajamielisyyden ja
välinpitämättömyyden tila, jota Toveri, pitkäkorva lintukoira oli niin
syvästi surrut, muuttunut toiseksi, jota se kohta sai vielä syvemmin
surra. Pitkäkorvan väsymättömyyttä ja metsästysintoa koetettiin
kovimmalla tavalla ja sen ohessa sai hän yhtenä aamuna kuulla enemmän
torumisia kuin muulloin koko viikossa. Samaa sai kokea vanha
emännöitsijä, joka siihen saakka oli kreiviä enkelinä pitänyt; samaa
saivat käsityöläiset, jotka, kuten nyt selvisi, olivat aivan
ajattelemattomia ja loukkaavalla säännöllisyydellä aina ymmärsivät
väärin kreivin määräykset. Vihdoin käski kreivi palvelijansa aamulla
varhain panna tavarat kokoon, että hän viimeinkin taas pääsisi pois
ikävästä seudusta; ja kun mies, suuresti kummastellen tätä
odottamatonta käskyä, läksi pois, huusi herransa hänelle: "ja käskekää
sitte satuloimaan musta -- ja kuulkaa, hevosrenki saa tulla mukaan --
hän ottakoon raudikon!"



VI.


Kreivi nousi satulaan, ratsasti pihasta karjatalolle päin, missä
rakennettiin latoa, mutta ei pysähtynyt sinne hetkeksikään, vaan
nelisti edelleen metsätielle, kunnes hän suuren kierroksen tehtyään
ja viimein sen äkkiä loputtua kedolle, saapui päinvastaiselta
puolelta Weissenbachin alueelle. Siellä kääntyi hän ensikerran
ratsaspalvelijaansa päin, joka oli ainoastaan suurella vaivalla voinut
seurata herraansa, ja kysyi, tiesikö hän missä hovi oli. Mies tiesi
sen; hän oli jo pari kertaa ollut Weissenbachissa. Hovin portille
tultua pysäytti kreivi hevosensa, katsahti lehmuksia ja huonetta
peitettyine ikkunoineen, näytti miettivän, ratsastaisiko kauemmaksi vai
ei, hyppäsi sitte nopeasti satulasta, viskasi höyryävän hevosensa
ratsustimet palvelijalle, käski hänen talutella hevosia edestakaisin ja
astui avonaisesta portista pihaan.

Riikinkukko astuskeli uteliaana tulijalle vastaan; pääskyt lentivät
liverrellen ilmassa, muuta elävää olentoa ei näkynyt hiljaisessa
pihassa, muuta ääntä ei kuulunut. Puiden korkeissa latvoissa, jotka
näkyivät ulkohuoneiden kattojen yli, leikitteli punertava iltarusko.
Levottomuuden ja aavistavan toivon ennen kokematon, outo tunne valtasi
kreivin. Sydämmensä nopeampaa tykytystä ja polviensa vapisemista, jotka
hän huomasi hitaasti noustessaan kivirappuja oven edessä olevalle
pienelle lattialle, selitteli hän nopean ratsastuksen tuottamaksi
väsymykseksi ja kiihtymiseksi. Ovi oli kiini. Kello, jota hän nyt
soitti, kilisi niin kumean suruisesti. Kuluipa kotvasen aikaa,
ennenkuin laahaava astunta kuului porstuan kivilattialla ja vanha
Wengel aukasi oven. Kreivi kysyi herra von Weissenbachia ja sanoi
nimensä. Vanhus katsoi ällistellen häntä muotoon ja sanoi: "tahtoisinpa
vannoa, että te se olette. Te olette ihan isävainajanne näköinen".
Sitten pyysi hän äänettömällä viittauksella kreiviä astumaan porstuaan,
vei hänet siitä vasemmalle päin kammariin ja jätti siihen yksin.

Se oli jotenkin suuri huone; ikkunat, ulkopuolelta muurivehreän
peittäminä, olivat pihaan päin. Seinät olivat melkein miehen
korkeudelta peitetyt ruskealla tammella. Yliympäri oli seinillä
muotokuvia, jotka näyttivät huoneen nyt vallitsevassa hämärässä vielä
tummemmilta kuin muuten. Taitavasti oli sinne tänne aseteltu
vanhanaikuisia huonekaluja, joiden seuraan varsin kaunis, uusimuotinen,
yhden ikkunan viereen asetettu piano ei olisi oikein hyvin sopinut.
Asekaapin päällä istui muhkea, täytetty tarhapöllö, jonka suuret
lasiset silmät kysyväisesti ja uhkaavaisesti tuijottivat tulijaan.
Tämän kaikki huomasi kreivi aivan koneellisesti, sillä kiihtymys, jonka
valtaan hän jo ulkona pihalla oli joutunut ja joka hänen huoneesen
astuttuaan yhä vielä oli enentynyt, ei antanut hänen rauhassa mitään
tarkastaa. Muutamat minuutit, jotka hänen täytyi siinä seisoa,
muuttuivat hänestä hetkiksi. Joka silmänräpäys odotti hän oven aukeavan
ja kauniin neitisen astuvan esiin, vaikka hän kuitenkin samalla tiesi
sen vähemmän mahdolliseksi. Vihdoin kuuli hän viereisen kammarin oven
liikahtavan ja sitte askelia -- mutta ei niitä askelia, joita hänen
korvansa odotteli, vaan vakavia, nopeita miehen askeleita. Vanhan
miehen korkea, hoikka vartalo astui rivakasti esiin.

"Minä olen iloinen, että saan huoneessani tervehtiä nuoruuteni ystävän
poikaa", sanoi herra von Weissenbach, voimakkaasti pusertaen kreivin
kättä ja tarkkaavalla huomiolla harmaiden kulmakarvojensa alta hänen
muotoansa katsellen. "Wengel on oikeassa", sanoi hän, "isänne ihan
elävä kuva. Sen näköinen hän oli, teidän isänne, kun minä häntä saatoin
vihkialttarille ja kun minä vuotta myöhemmin kannoin teidät kasteelle.
Te olette siitä asti kasvaneet suureksi; nythän minä voin teitä
ainoastaan näin käsissäni pitää".

Ja nyt veti herra von Weissenbach kreivin rintaansa vasten. Kreivi
vastasi hänen syleilyänsä vähän ujosti. Hän ei ollut ollenkaan
odottanut näin sydämmellistä vastaanottoa; hän tunsi häpeävänsä kuin
kunniasta, jota -- se täytyi hänen itsekseen myöntää -- hän ei ollut
ansainnut. Hän oli tullut tähän taloon vieraana, puolittain
vastenmielisesti, mielihalusta, joka korkeintaan oli sangen itsekäs, ja
hänet otettiin vastaan kuin vieraasta maasta kotiperille palaavaa
poikaa. Hän murisi sekavan anteeksipyynnön, että hän vasta nyt tuli,
eikä jo kahdeksaa päivää ennen.

Herra von Weissenbach ei antanut hänen puhua loppuun. "Tahdonpa
tunnustaa teille, rakas kreivi", sanoi hän, "minä olin suuttunut
teihin, kovasti suuttunut; sitte ajattelin minä taas, että te olettekin
toisen ajan lapsia, ajan, jota isänne ja äitinne aikainen kuolema kuin
syvä juopa eroittaa minun muistojeni ajasta. Ihmiset muuttuvat ajan
kanssa ja tavat ihmisien kanssa -- sen me vanhat tiedämme, sillä
jokainen päivä saarnaa sitä meille. No, teidän ei pidä kohta oppia
tuntemaan minua äkeäksi. Te olette palanneet -- pitkän harhailun
perästä, sain minä kuulla; minä toivon ainoastaan, että te nyt jäätte
tänne, johon te Jumalan ja kohtuuden lain mukaan paremmin kuulutte kuin
Aasiaan ja Afrikaan; ja me, taivas sen tietää, aivan välttämättömästi
tarvitsemme kunnon miehiä, jotka pysyvät erillään uusimuotisista
hurjuuksista. Ja suuri metsämies Herran edessä olette te myöskin, kuten
Roosani on sanonut! No, se on teillä veressä, isästänne. -- Missähän
Roosani vaan viipyykin! minä en voi Roosattani mitään, tietäkääs, en
edes ruokaa teille tarjota. No, no, eihän teilläkään niin kiirettä
ole".

Herra von Weissenbach vei vieraansa vierelleen sohvalle ja kyseli
häneltä hänen menneistä ajoistaan, sotapalveluksestaan, matkoistaan,
hänen tiluksiensa nykyisestä tilasta ja mitä tuumia hänellä oli
tulevaisuudestaan sekä paljon muuta semmoista -- joihin kysymyksiin
kreivillä ei aina ollut helppo vastata. Herra von Weissenbach eli
muistoineen, mietteineen, kaikkineen maailmassa, jota syvä juopa
eroitti uudemmasta ajasta. Abu Simbelin kalliokirkot ja Karnakin
rauniot olivat kreivistä tuskin tuntuneet vieraammilta kuin herra von
Weissenbachin mietteet valtiolaitoksesta, kansan edustamisesta,
poliisijärjestyksestä, köyhäin hoidosta ja muista semmoisista. Kreivin
valtiollinen uskontunnustus oli sitä rajattomammin vapaa, kun hän ei
vielä oikeastaan ollut vakaasti koettanut toteuttaa mietteitänsä.
Lukukammarinsa häiritsemättömässä rauhassa, pitkinä joutohetkinä
Niililaivan kannella päivä-paisteessa vasten virtaa koskille
kulkiessaan, matkoilla taivaankorkuisten alppimaailman ketojen yli oli
kreivi luonut itselleen paraan maailmansa ja suunnitellut suhteet
vapaiden ihmisten välillä, joiden tuli siinä asua; kun hän koetti
asettautua isäntänsä katsantokannalle, oli hänen mielensä kuin haukan,
joka äkkiä huomaa olevansa sulettu rautahäkkiin. Hämmästyen ja
ihmetellen katseli hän herra von Weissenbachin voimakasta, vielä
kaunista muotoa ja tuuheain kulmakarvain alla säihkyviä silmiä, joiden
tulta ei kuusi vuosikymmentä ollut voinut sammuttaa. Ja kuitenkin tunsi
hän taas omituisen vedon, sillä hänen oma miehekäs sydämensä sanoi,
että hänellä oli edessänsä mies, joka piti sanansa pyhänä ja joka, jos
niin tarvittiin, puolustaisi vakuutustaan vaikka hengellänsä.

Hämärä oli huoneessa nopeasti enentynyt herrain sohvalla istuen näin
puhellessa. Kreivi oli viivyttämistään viivyttänyt lähtöänsä, aina
toivoen neiti von Weissenbachin palaavan kävelymatkaltaan. Nyt ei hän
enää luullut voivansa kauemmin odottaa. -- Juuri hänen noustuaan
valaisi ikkunoiden ohi kulkevan, purpuraisen iltapilven heijastus
hämäräisen huoneen.

"Tuossahan on Roosani", sanoi herra von Weissenbach.

Kreivi, joka seisoi selin oveen, kääntyi äkkiä. Kynnyksellä seisoi
"hän" ruusuloiston ympäröimänä, semmoisena kuin hän hänet viimeksi oli
nähnyt, olkihattu vasemmassa kädessä, ylpeä pää korkealle kohotettuna,
totisen, lempeän muodon ympärillä keveät kiharat, joita vieno iltatuuli
näytti vallattomalla kädellä mielin määrin asetelleen.



VII.


Roosa jäi hetkiseksi seisomaan kynnykselle; sitten kiiruhti hän, vähän
päätään nyökäyttäen, kreiviin päin ja hänen ohitseen isänsä luo, joka
sulki hänet hellästi syliinsä ja suuteli hänen otsaansa. Siitä kääntyi
hän taas kreiviin päin, nyökäytti vielä päätään -- mutta nyt
ystävällisemmin -- ja sanoi sitte iloisesti:

"Me olemme vanhoja tuttuja, herra kreivi ja minä", sekä ojensi hänelle
kätensä.

Kreivin käsi vapisi vähän; hetki, jota hän oli viimeksi kuluneina
tuntina melkein tuskallisesti odottanut, oli nyt kuitenkin liian
nopeasti tullut ja oli kauniimpi ja suloisempi kuin hän koskaan oli
saattanut toivoa. Nyt vasta näki hän, miten muistonsa oli häntä
pettänyt, miten häneltä kaikki peittänyt. Tämä täysinäisyys suurinta
suloutta äänessä, puheessa, ryhdissä, liikkeissä -- miten vaillinainen
ja miellyttämätön oli tämän suhteen ollut hänen muistinsa luoma kuva!
Ja miten oli hän ensimäisen ja yhden ainoan kohtauksen perästä voinut
odottaa niin ystävällistä vastaan-ottoa! odottaa, että hän ojentaisi
hänelle kätensä ja sanoisi häntä vanhaksi tutuksi! Kreivi oli sangen
onnellinen.

Roosakin oli yhtä onnellinen. Hän iloitsi kreivin tulosta isänsä
tähden, jota se olisi kovin surettanut, jos hänen nuoruutensa ystävän
poika ei olisi käynyt häntä tervehtimässä; hän iloitsi hänen tulostansa
itsensä tähden, koska siten olikin käynyt toteen ääni, joka oli hänelle
kuiskuttanut: sinä et ole häntä nähnyt viimeistä kertaa; hän iloitsi
hänen täällä olostansa, koska hän juuri äsken oli niin innokkaasti
häntä muistellut.

Herra von Weissenbach pyysi toistamiseen häntä jäämään illalliselle.
Roosa katsoi pitkien silmäripsiensä takaa kreiviä silmiin. Niissä
kuvasti semmoinen neuvottomuus, että neitinen tuskin voi olla
nauramatta -- neuvottomuus, kun hänen nyt kuitenkin täytyi tunnustaa,
että hän ei ainoastaan voinut jäädä, mitä hän siihen asti oli
kieltänyt, vaan että hän aivan mielelläänkin jäisi.

"Jääkäähän toki, herra kreivi", sanoi hän, "te näytätte tosiaankin
vähän väsyneeltä, eikä liene hetkisen lepo hevosillennekaan
vastenmielistä".

Kreivi kumarsi; vanha herra löi otsaansa.

"Uskomatonta", murisi hän, "että minä voin sen unhottaa; mutta ei
Wengelikään ajattele niin mitään". Hän soitti kiivaasti kelloa.

"Olehan huoletta, isäseni", sanoi Roosa, "minä sanon hänelle; minun
täytyy jättää teidät muutamiksi minuuteiksi, kunnes teevesi kiehuu".

Se oli kreiville onnellinen ilta; hän ei tiennyt olevan sydämmeensä
sulettuina semmoisia lämpimiä iloisuuden lähteitä. Pöydässä juohtui
hänelle mieleen, miten köyhä hän vielä muutama hetki sitten oli ollut,
ja silloin säpsähti hän ensin ja sitten täytyi hänen hymyillä, kuten
sen, joka äkkiä rikastuttuaan ajattelee mennyttä hätää ja pulaa. Itse
ympäristökin: kummalliset, vanhat huonekalut, joilla tämäkin huone,
jossa he teetä joivat, oli koristettu; haaveellisesti kuvatut jumalat
ja jumalattaret, paimenet ja paimenettaret laumoineen, jotka
muotokuvain verosta peittivät tämän huoneen seiniä; kukitettu teekannu
Dresdenin posliinista, josta Roosa kaatoi tuoksuavaa juomaa kummallisen
muotoisiin kuppeihin; haaranainen kynttiläjalka kiteislasista, jossa
kolme sangen valoisaa kynttilää paloi -- kreivistä tuntui, kuin olisi
hän jo lukemattomia kertoja syönyt tältä pöytäliinalta, johon Leonardo
da Vincin "ehtoollinen" ja vuosiluku 1729 oli kudottu. Kreivi oli liian
onnellinen voidakseen olla hyvin puhelias, maikka hän kylly taitavasti
osaa keskusteluun; mutta matkoistaankin kertoessaan tai kun hänen
täytyi vanhalle herralle lausua ajatuksensa kahvi- ja teetullista --
aina etsivät hänen silmänsä Roosan silmiä, jotka pysyivät koko illan
iloisina, veitikkamaisina. Niin, olipa hän vielä huomaavinansa neiti
von Weissenbachin tahallaankin kiihoittavan häntä vastaväitöksiin ja
tulevan sitä innokkaammaksi, mitä enemmän hän kohteliailla ja kauniilla
lauseilla koetti karttaa niitä.

Teen perästä asuinhuoneessen palattua koetti kreivi saada Roosaa
soittamaan vähän pianoa, joka, kuten hän nyt sai kuulla, oli
herttuattaren lahjoittama; mutta Roosa ei suostunut.

"Saammehan toivottavasti useammin -- hyvin usein nähdä teitä luonamme",
sanoi hän, "eikä sovi heti ensi kerralla täydellisesti näyttää kaikkia
avujansa ja tyhjentää taitojensa lähdettä. Mutta jos tosiaankin vielä
näinä päivinä lähdette Italiaan, kuten pöydässä sanoitte --"

Hän pani kätensä pianolle ja katseli kreiviä niin veitikkamaisesti,
niin uhkaavan uskomattomalla hymyllä, että kreivi kiirehti
vakuuttamaan, ettei matkalla Roomaan ollut ollenkaan kiirettä ja että
hän nyt, löydettyään niin ystävällisiä ja rakastettavia naapuria, ei
ollenkaan pitänyt kauhistavana ajatusta jäädä kauemmaksi, ehkä
pitkäksikin ajaksi kotiinsa.

Roosa kumarsi päätään syvään ja sanoi alaskäännetyin silmin: "te olette
sangen hyvä, herra kreivi".

Sitten läksi hän, vielä kerran hetkisen puserrettuaan Roosan kättä ja
kiitollisella kumarruksella vastattuaan isän pyyntöön, että hän hyvin
kohta uudistaisi käyntinsä Weissenbachissa. Hän nousi satulaan ja
ratsasti lämpimään kuutamayöhön, rinta täynnä autuutta, joka teki hänet
mykäksi. Roosa istuutui, kun isänsä, joka kävi säännöllisesti kello
kymmenen aikaan levolle, oli hänet jättänyt, pianon eteen ja soitteli
myöhään yöhön, kuten tapansa oli silloin, kun jokin oli hänen sieluansa
tavallista enemmän innostuttanut. Kylän vahti, jolla, kuten useimmilla
hänen maamiehillään, oli hyvä korva, arveli kivipylväällä hovin portin
edessä istuessaan ja tuntikausia Roosan soittoa kuunnellessaan: neiti
ei ole vielä koskaan soittanut niin kauniisti kuin nyt.



VIII.


Kreivin matkasta Italiaan ei enää näyttänyt tänä kesänä tulevan mitään,
Palvelija sai käskyn purkaa jo täytetyt kirstut, eikä koko asiasta enää
ollut puhetta. Sitä vastoin kiiruhdettiin vielä innokkaammin kuin ennen
linnan saamista asuttavampaan kuntoon; mutta työmiehet eivät enää sen
päivän perästä, kun kreivi oli ollut Weissenbachissa, saaneet kuulla
pahaa sanaa; yhtä vähän tuli niitä emännöitsijän osaksi tai palvelijan
tai Toverin, joka siitä tuli vaan varmemmin vakuutetuksi herransa
arvaamattomasta oikullisuudesta. Oli aivan ihmeteltävää, miten kreivi
yht'äkkiä rupesi pitämään huolta tiluksistansa. Minkä joukon
kaikenmoisia uusia laitoksia hänen päänsä yhdessä viikossa mietti! ja
mikä oli vihdoin luonnollisempaa kuin että kreivi -- joka kaikkine
valtiotaloudellisine ja tilastollisine tietoineen sekä kaikkine hyvine
aikomuksineen tiluksiensa parantamiseksi kuitenkin oli käytännöllisessä
talouden hoidossa vasta alkavainen -- tuon tuostakin ratsasti
Weissenbachiin kysymään neuvoa vanhemmalta ystävältään, jonka
taitavuutta näissä asioissa hyvin kehuttiin. Kun kreivillä koko päivän
oli paljon työtä, ehti hän vasta illan tullen satuloittaa hevosensa, ja
niin alkoivat monesti, hänen vielä keskustellessaan herra von
Weissenbachin kanssa, teekalut viereisessä huoneessa kilistä, josta
taas seurasi, että nieta sai tuntia tai kahtakin kauemmin odottaa
tallissa herransa lähtöä. Kreivi tunsi jo hovin koko järjestyksen niin
hyvin, että hän, jos ei ketään hänen tullessaan ollut vastaan
ottamossa, sitoi itse hevosensa soimeen kiini herra von Weissenbachin
ainoan hevosen viereen, vanhan Wengelin suureksi harmiksi, joka siinä
näki hänen oikeuksiansa loukattavan. Kreivillä oli jo määrätty
paikkansa teepöydässäkin, ja eräänä iltana kävi hän hyvin levottomaksi,
kun Wengel hajamielisyydestä, joka vanhusta erilaisten toimiensa suuren
paljouden vuoksi melkein aina vaivasi, oli pannut hänen ruoka-aseensa
pöydän päinvastaiselle puolelle, josta hän ei voinut läheskään niin
hyvin nähdä Roosan kasvoja, hänen teetä kaataessaan. Ja hän luki niin
mielellään tätä kasvojen kirjaa! ja siinä olikin sangen paljon
luettavaa! Miten kirkas maailma veitikkamaisuutta ja oikkuja, kun se
nauroi! miten pohjaton meri syvämietteisyyttä ja alakuloisuutta, kun se
oli totinen! Ja nyt oli se useimmiten totinen, kreivin puhellessa
pitkistä ja laajoista matkoistaan. Hän, vapaa ja työtön, oli suuren,
varman omaisuuden turvissa voinut suunnitella matkansa aivan mielensä
mukaan. Hän oli itämaissa tunkeutunut seutuihin, joissa Eurooppalaisen
jalka harvoin oli astunut, ja Etelä-Euroopankin maissa ristiin rastiin
matkaillessaan oli hän usein viikkokausia oleskellut kaukaisissa
laaksoissa, yksinäisissä vuorikylissä, jotka olivat kaukana suuresta
huvimatkustajain tiestä ja sentähden vähän tai ei ollenkaan tunnettuja;
ja usein oli hän juuri näistä paikoin koonnut miellyttävimmät
huomionsa ja rikkaimmat kokemuksensa. Ettei kymmentä vuotta melkein
lakkaamatta voida matkustaa joutumatta yhteen tai toiseen vaaraan,
oli luonnollista, ja näistä vaaroista puhui kreivi uroon
koristelemattomalla yksinkertaisuudella, uroon, joka ihmettelee vaan,
että pelkurimaisuutta ollenkaan on olemassa. Monesti huomauttivat vasta
Roosan kasvot hänelle, että hänen kertomansa kohtaus olisi voinut
helposti toisinkin päättyä. Tyttönen nojasi silloin tavallisesti päänsä
käsiään vasten; hänen suuret, paljon sanovat silmänsä tuijottivat
huolestuneina kertojaan, ja tämä koetti silloin niin sujuvasti kuin
mahdollista puhua, koska pieninkin pysähdys oli riittävä herättämään
Roosan miettimisistään. Roosa hengähti silloin syvään, nousi pystyyn,
heitti nopealla kauniin päänsä heilahduksella lyhyet, ihanaiset
kiharansa taapäin ja huomautti kreivin eilen tai toissa päivänä paljon
paremmin kertoneen kuin tänään. Roosalla itsellään oli tavattoman suuri
lahja pitää ainerikasta puhetta, eikä kreivi voinut kylliksi iloita
onnellisista käänteistä ja paljon sanovista sananparsista, joita Roosa
voi runsain määrin käyttää; hän iloitsi näistä terävistä aseista
silloinkin, kun ne kääntyivät häntä itseään vastaan ja hänellä oli mitä
suurin vaiva puolustaessaan väitteitänsä. Näissä sanasodissa loisti
Roosan kasvoista vallattomuus ja sopivassa tilassa ilokin, kun kreivin
täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollenkaan ollut asiaa siltä tai siltä
kannalta katsonut.

Mutta kaunein oli Roosa aina, kun hän teen perästä istui pianon eteen
-- hän suostui siihen sangen harvoin ja ainoastaan pyytämisien pakosta
-- ja antoi kaikkien sormiensa koskettimilla lennellä. Hänen muotonsa
vaaleni silloin vähän; hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja
kostean-loistavan hohdon valaisemilta. "Runotar kaunis, suloinen
runotar", mutisi kreivi poistuen niin kauas kuin mahdollista, ettei
häntä häiritsisi, ja katseli häntä mieluisimmin viereisen huoneen
avonaisesta ovesta. Musiikki-into yleensä ja pianon soitto-erittäin
kuuluivat kreivin vasta viime aikoina ilmestyneihin taipumuksiin. Hän
oli tähän saakka sanonut tätä taitoa täysin tajuamattomaksi, koska hän
ainoastaan laulusta, etenkin neliäänisestä kansanlaulusta tunsi puhtaan
ilon, soitto sitävastoin häntä väsytti, tekipä hänet vielä
suruiseksikin. Mutta nyt ei hänestä ollut mikään Beethovenin sävellys
liian pitkä; sanat näihin pitkäveteisiin ja nopeihin säveleihin, joita
hän tähän saakka niissä oli kovin kaivannut, oli hän nyt löytänyt, ja
ne sanat olivat soittaja-immen juurikuin hartaudesta sulkeutuneet
huulet, ajattelevainen, keveäin kiharoin ympäröimä otsa ja kosteasta
hohdosta loistavat silmät.

Kun Roosa puhellessa useasti mainitsi rakasta puistoansa ja kreivi
sanoi suuresti haluavansa oppia tuntemaan kauniita yksinäisiä käytäviä
vanhain puiden varjossa, joita Roosa niin kehui, mutta puisto tähän
vuoden aikaan ja sillä hetkellä, jona kreivi tavallisesti hovissa kävi,
oli enimmäkseen harmaan sumun peitossa, niin ei kreiville jäänyt muuta
keinoa kuin jättää aikaisemmin tärkeät työnsä, jotka häntä pitivät
Lengsfeldissä, voidakseen ilta-auringon loistossa tutkia pyökkien ja
tammien latvoja. Kun nyt ei kukaan tuntenut puiston kauniita paikkoja
niin hyvin kuin neiti von Weissenbach, ja puisto moninaisesti
kiertelevine, usein puoleksi peittyneine käytävineen oli vieraalle
todellinen sokkelo, niin täytyihän Roosan ruveta kreivin oppaaksi,
sitäkin suuremmasta syystä, kun herra von Weissenbachin piti luuvalonsa
tähden varoa vilustumista ja vanhaa Wengeliä estivät hänen moninaiset
toimensa ilta puoleen pihasta pääsemästä. Niinpä kävelivät he molemmat
puiston monin kerroin ristiin rastiin ja joutuivat näillä retkillänsä
usein niin innokkaasen puheesen, että kulkivat huomaamatta
kauneimpienkin paikkain ohitse ja laskeutuvan auringon ihaninkin valo
voi tuskin hetkeksikään kiinittää heidän huomiotansa.

Kauniimpia päiviä ei kreivi vielä ollut elänyt. Niin suloiset olivat
nämä illat, että hänestä hänen edellinen elämänsä siihen hetkeen asti,
jona hän Roosan näki, oli kuin hämärä, kammottava arvoitus. Hänen
sieluansa valaisi tyttösen kuva, kuin aurinko kastepisaraa; hänen
halunsa häntä uudestaan nähdä, hänen ääntänsä uudestaan kuulla oli
rajaton. Kun hän Lengsfeldistä tullen näki kartanon katonharjan
kohoovan puiden välistä, tykytti hänen sydämensä ilosta ja riemusta; ja
kun hän silloin vihdoin monen, monen pitkän hetken perästä hänen
kättänsä puristi ja katseli hänen silmiinsä, jotka aina yhtä lempeinä
-- ja, kuten hän monesti luuli, jokapäivä lempeämmin -- häneen
katsoivat, silloin tunsi hän itsensä niin rikkaaksi, niin ylpeäksi, ja
samalla taas niin köyhäksi, niin nöyräksi, ettei hän olisi tilaansa
vaihtanut minkään keisarin kanssa ja että hän samalla olisi palvellut
jokaista kerjäläistä.

Vaikka kreivi ei oikeastaan ollut hetkeäkään ollut epätietoisena
rakkaudestansa Roosaa kohtaan, olivat sitä vastoin Roosalle vasta
vähitellen tulleet selviksi hänen tunteensa kreiviä kohtaan. Roosan
vaatimukset miesten suhteen eivät suinkaan olleet vähäiset eikä hän
olisi koskaan sen vuoksi rakastunut mieheen, että hän, kuten kreivi,
oli pitkä- ja hoikkavartaloinen, että hänellä oli vakava, miellyttävä,
etelämaiden auringon paahtama muoto sekä syväsointuinen, ystävällinen
ääni ja että hän käyttäytyi sivistyneen miehen tavoin. Hän itse oli
liian korkeasti sivistynyt ja liian ihanteellinen voidakseen olla
näiden ominaisuuksien puutosta miehessä lukuun ottamatta, eikä kreivi
puolestaan ollut niitä, jotka tahallaan näyttelevät tietoansa ja
taitoansa. Mieluisen vaikutuksen oli kreivi kyllä alusta alkaen häneen
tehnyt. Roosa oli innokkaasti halunnut saada häntä uudestaan nähdä ja
samalla kuitenkin vähän pelännyt, ettei kreivi olisikaan semmoinen,
kuin hänen muhkeasta ulkomuodostaan päättäen saattoi luulla, ja että
hän siten haihduttaisi häneltä viattoman harhakuvan. Mutta nyt huomasi
hän tuon alussa hänestä mielinmäärin tekemänsä kuvan päivä päivältä
juurtuvan syvemmälle, selvenevän ja samalla tulevan aina kalliimmaksi.
Alussa oli hän iloinnut hänen tulostansa, sitten alkoi hän iloita
siitä, että tiesi hänen tulevan, ja nyt saattoi hän jo käydä aivan
levottomaksi, jos häntä ei kuulunut silloin, kun hän oli häntä
odottanut. Hän puheli niin mielellään hänen kanssansa. Monesti lausui
kyllä kreivi varsin kummallisia mietteitä kansain oikeuksista,
ihmisonnesta ja -arvosta ja muista samanlaisista asioista, mutta hänen
lausumissansa ajatuksissa, hänen tunteissansa ei ollut mitään
turhanpäiväistä eikä teeskenneltyä; Roosasta tuntui aina, kuin pitäisi
hänen, kuin voisi hän, puhellessaan hänen kanssansa, kohottaa päänsä
korkeammalle. Ja silloin loisti kreivin silmistä paljon kunnioittavaa,
mutta samalla niin sydämmellistä ihmettelemistä. Tämä ihmetteleminen
tuntui Roosasta niin hyvältä, vaikka hän kyllä usein tunnusti
itsekseen, ettei hän oikeastaan sitä ansainnut, mutta mielellään,
varsin mielellään olisi tahtonut ansaita. Hänen hyvät luonnonlahjansa
näyttivät hänestä nyt vasta saavan jonkinmoisen arvon; hänen
kielitaitonsa, hänen lavea, vaikka tosin sieltä täältä vajanainen
kirjatietonsa, hänen soitto- ja maisemain kuvaamistaitonsa, mitä hän
monivuotisella uutteralla ahkeruudella oli saavuttanut -- hänestä
tuntui kuin olisi hän kerrassaan saanut kaikki taivaalliselta isältä
lahjaksi. Melkein samoin ajatteli hän nyt ruumiillisesta
etevyydestänsä. Häntä ilahutti, ettei kreivin, vaikka olikin muhkean
suuri, tarvinnut varsin alas häneen katsella, jos hän oli jo ennenkin
hovitansseissa, ratsastus- ja kävelymatkoilla oppinut tuntemaan
jäsentensä lujuuden ja norjuuden, tuntui hänestä nyt usein, kuin
olisivat hänelle siivet kasvaneet ja hänen tuskin tarvitsisi jaloin
maahan koskea. Tapasipa neitonen itsensä vielä semmoisiakin
miettimästä, mitä hän hymyten tunnusti turhuudeksi. Vakavasti kysyi hän
itseltään, eikö hänen, kun kreivi oli hänen nyt nähnyt neljä päivää
perätysten käyttävän samaa pukua, pitäisi viidentenä päivänä vaihtaa se
jo toiseen, mutta puki sen kumminkin yllensä, kun tiesi sen hyvin
itsellensä sopivan. Nähtävästi hoiti hän tukkaansa huolellisemmin kuin
ennen, ja ensi kertaa oli hän siitä pahoillaan, että yksi hänen
hampaistansa ei enää ollut yhtä kirkas kuin toiset. Hän huomasi äkisti,
ettei hänen olkihattunsa nauha ollut säilynyt kesäauringon
vaikutuksilta, ja hänestä oli vähän vaikeata käyttää erästä
nahkakenkäparia, mitkä hän oli erityisesti puistossa kävelyjään varten
teettänyt kyläsuutarilla, ja niitä laatiessaan oli pitänyt vähemmän
lukua koreudesta kuin kestävyydestä. Se lohdutti häntä vähän, että
kreivi selvästi osoitti suosivansa lujia, paksupohjaisia saappaita ja
yleensä näytti kuluttavan tuloihinsa verraten ainoastaan hyvin vähän
pukuunsa, joka oli mukava, hyvin käypä, vaan sangen yksinkertainen.
Roosa huomasi sen sitä paremmin, kun hän varsin hyvin tiesi, että hän
itse, jos hänellä olisi ollut varoja käytettävinä, olisi ehkä
ylellisesti koreillut kauneilla ja komeilla vaatteilla; ainakin sanoi
hän raskaan atlassivaatteen kohinassa olevan runollisuutta, musiikkia,
jota kyllä, kuten muutakin runollisuutta ja musiikkia, eivät kaikki
ymmärrä eivätkä kuulekaan.

Vielä monta muutakin samanlaista, viattoman kaunistelematonta seikkaa,
joita hän tähän asti ei ollut kellenkään paitsi itselleen sanonut,
tunnusti Roosa puhellessaan kreivin kanssa. Niinkuin lämmin kevätpäivä
kukilla ja silmikoilla täyttää maan, joka on ainoastaan odottanut
lämmintä, niin tuleennutti kreivin läsnäolo kaikki, mitä Roosan
ylevässä ja jalossa sielussa hänen itsensä tietämättään hovin
kirjavissa oloissa ja sitä seuraavien vuosien hiljaisessa
yksinäisyydessä oli verkalleen, yhtämukaisesti ja runsaimmassa määrässä
kehittynyt. Hänestä oli silloin, kuin avautuisi taivas ja enkelijoukot
laulaisivat rauhaa ja iloa maan päällä. Hän ei ollut vielä elämää eikä
ihmisiä koskaan rakastanut niinkuin nyt; etenkin isäänsä kohteli hän
nyt suurimmalla hellyydellä ja huomaavaisuudella. Isä tarvitsikin nyt
lapsensa rakkautta kaksin verroin. Pankin häviöstä alkanut riita oli
joutunut uudelle uralle. Sen pääjohtaja oli vangittu, eikä mitään
takausta hänen puolestaan hyväksytty. Mahdollisesti kutsuttaisiin herra
von Weissenbach todistajaksi. Se ajatus näytti häntä huolettavan,
vaikka hän ei siitä kellenkään puhunut, paitsi ehkä pastorille, joka
nykyaikoina tosin kävi harvemmin hovissa, mutta kuitenkin vielä liian
usein Roosan mielestä, hän kun ei voinut häntä kärsiä eikä ymmärtää,
miten isä saattoi häntä niin silminnähtävällä mieltymyksellä kohdella.
Nämäpä ne olivatkin ainoat pilvet Roosan mielessä, joka muuten oli niin
valoisa ja kirkas kuin kevätaamu, jolloin leivot laulavat ja perhoset
liitelevät kukkivilla niityillä ja lehtevien metsien sini-ilmoissa.



IX.


Kreivin into laittaa isiensä linnaa miellyttävään kuntoon, ei ollut
laimentunut; olipa hän päinvastoin työtä aina suurentanut ja
semmoisella uutteruudella edistänyt, että kaupungista kutsuttu nuori
rakennusmestari voi kuuden viikon kuluttua pitää työnsä loppuneena.
Kreivi osoitti hänelle tyytyväisyyttänsä ja kiitollisuuttansa niin
runsaasti, että hän, vaikka tiesikin olevansa etevä, ei voinut katsoa
ansioitansa niin suuriksi. Hän ei tiennyt, ettei kreivi maksanut
hänelle ainoastaan näistä -- itsessään hyvinkin kunnollisista toimista,
vaan paljon enemmän ilosta, jonka hänelle tuotti se suloinen toivo,
että hän seuraavana päivänä voi näytellä nämä kaikki rakastetullensa.
Jo viikkoa ennen oli, näette, päätetty, että ystävät Weissenbachit
tulisivat sunnuntaina iltapuolella käymään Lengsfeldissä. Roosa oli
sanonut pukeutuvansa juhlapukuun ja kovin pahastuvansa, ellei kaikki
poikkeuksetta tekisi Lengsfeldissä samoin. Tämän uhkauksen johdosta oli
kreivi tuon kauan toivotun päivän aamuna tavattoman varhain liikkeellä
ja alkoi makuuhuoneesta lähtien tarkastusmatkan koko kartanonsa läpi.
Nuori rakennusmestari, jolle oli vähä väliä muistutettu, ettei
kulungeista tarvinnut vähintäkään lukua pitää, oli näyttänyt
ymmärtävänsä seurata rakennuttajan toiveita ja käyneensä koulua
herttuan uuden huvilinnan koristamisessa, jonka työn hän oli juuri
äsken valtion ylirakennusneuvoston tarkastuksella lopettanut. Kun
pikkuvaltion pääkaupungin puodit eivät riittäneet, oli hän lähettänyt
sähkösanomia naapurivaltion pääkaupungin tavaravarastoihin, ja nämä
taas olivat puolestaan kokeneet mitä nopeimmin toimittaa niin loistavat
tilaukset. Mitä laitoksien rikkauteen tuli, oli siltä puolen -- kuten
kreivi nyt oli huomaamaan -- melkein liiaksikin tehty; tarkastellessaan
muutamia nahkaisia seinäverhoja, esirippuja raskaasta damastista,
samettisia lattianpeitteitä, luuli hän kuulevansa erään neitosen
punahuulilta pilkallisen naurun. Näyttipä hänestä nyt viimeisenä
hetkenä monenkin, hänen oman keksimänsä laitoksen kauneus hyvin
epäiltävältä; huomasipa hän jotain aivan rumaakin eikä voinut ymmärtää,
miten hän oli semmoista sallinut vieläpä itse määrännytkin. Sitä
vastoin voitti sangen moni osa hänen täydellisen mieltymyksensä,
erittäinkin toisen kerroksen nurkkahuone, jonka ikkunat olivat
Weissenbachin puistoon päin ja joka viehättävine huonekaluineen --
niiden joukossa varsin komea piano -- kuvapatsaineen, kuvatauluineen,
lattianpeitteineen ja esirippuineen oli perin sopimaton miehen --
varsinkin tupakoivan -- asunnoksi; sitten ruokahuone alakerrassa, jonka
lasiovista puistoon pääsi ja jonka rakennusmestari hänen yksinomaisesta
käskystään oli koristanut aivan vanhan mallin mukaan. Kreivi itse ei
pitänyt juuri paljon semmoisista koristuksista; mutta hän tiesi, että
herra von Weissenbach piti sitä kaikista kauneimpana ja voi aivan
innostua huonekalusta, joka niin oikein kuvasi muinoisen vanhan
ajan henkeä. Niinpä oli hän tuottanut tähän huoneesen vanhan,
kummallisimmilla kiekuroilla koristetun kellon, jota hän tähän asti
tuskin oli huomannut, vaan nuori rakennusmestari -- hän oli tämmöisten
kalujen tuntija -- oli sanonut sitä verrattoman kalliiksi
taideteokseksi -- ja se näytti tosiaankin loistavine koristuksineen
varsin muhkealta runsaasti kullatun uunin reunuksella.

Huoneista kävi matka terassille, joka kahdelta puolen ympäröitsi linnaa
ja nyt uusine kuvineen ja todellisine kukkineen kiviastioissa entisen
läkkiromun verosta näyttikin vallan toiselta kuin ennen; terassilta
puistoon, missä vielä juuri viimeisiä käytäviä puhdistettiin äsken
leikattujen marjakuusi- ja pyökkipensasten välillä. Puisto suorine
teineen, nelikulmaisine joutsenlammikkoineen (joissa väliaikaisesti ui
sorsia, kun ei oltu kahdes kymmenen peninkulman päästäkään saatu
joutsenia), kiinalaisine huvihuoneineen ja muine edellisen vuosisadan
keksimine rumuuksineen oli kreivin kauhistus, koska se oli täydellisin
vastakohta Weissenbachin säännöttömälle, metsittyneelle puistolle,
jonka miellyttävää hämärää Roosa niin rakasti. Hän olisi nämä rumuudet
hävittänyt perinpohjin puutarhasta, jos pyökkiä ja tammia olisi voinut
yhtä helposti asetella kuin kaappia ja kukkapenkkiä, niin mukavasti
levitellä kuin kukitettuja lattianpeitteitä. Kreivi huokasi ja päätti
pidättää niin kauan kuin mahdollista vieraansa huoneissa ja avata vasta
auringon lasketessa ovet terassille, kun kankeannäköinen puisto sai
silloin ikäänkuin surullisen ystävällisen näön.

Päivällisen perästä -- vaikka kreivi oli tuskin muruakaan maistanut,
kuten vanha emännöitsijä päätään pudistellen sanoi -- kävi hän vielä
kasvihuoneissa ja tallissa, jolla hän toivoi voittavansa herra von
Weissenbachin suosion. Hän taputti lemmikkinsä -- ruskean
Berberialaisen tamman, jonka hänen ystävänsä Bash-Aga-El-Mokrani, oli
hänelle Algeriasta lahjoittanut -- kaarevaa kaulaa, ja jalo elukka
hieroi sievästi päätään hänen olkapäähänsä ja katsoi häneen suurilla
silmillään kysyväisesti, eikö tänään tulekaan nelistystä sänkipeltoja
myöten Weissenbachiin. "Tuleepa tänään parempaakin, Zuleika", sanoi
kreivi, "paljon parempaa", ja hepo nyykäytti päätään ja kalisutti
rautarenkahista marhamintaansa, juurikuin olisi ymmärtänyt, mistä
kysymys oli.

Kreivi oli monesti ollut kysymäisillään, eikö hän saisi omilla
vaunuillaan hakea vieraitansa Weissenbachista, sillä hän pelkäsi
tosiperään, ettei avoliiterissä olevain vanhain perhekärrien
vietereihin eikä akseleihin sopinut enää luottaa; tuskinpa tarvitsi
epäillä tuon vahvaluisen mustan veturinkaan pahasta tahdosta vetää ensi
käänteessä kärrit tien ojaan. Hän ei ollut kuitenkaan uskaltanut puhua
pyyntöänsä. Herra von Weissenbach ei kopeillut köyhyydellänsä eikä
kokenut sitä peitelläkään; mutta kuitenkin voi huomata, että tämä oli
hänen luonteessansa arka paikka, jonka vähintäkin koskettamista hän
olisi pitänyt suurena loukkauksena. Niinpä oli kreivi viisaasti
jättänyt asian siksensä, vaikka hän nyt, kun määräaika oli jo kulunut,
eikä heitä vielä kuulunut, kiroili turhan tarkkaa arkuuttansa ja oli jo
kymmenesti satuloittaa hevosensa ratsastaaksensa heille vastaan ja
siten nähdäkseen, ettei hänen pelkonsa ollut turha.

Vihdoin, kun hänen levottomuutensa oli noussut korkeimmilleen, tulivat
nuo vanhat vaunut rämisten pihaan. Kreivi kiiruhti tykkivin sydämmin
rappuja alas vieraitansa vastaan ja hänen ensi silmäyksensä kohtasi
pastorin, joka juuri oli hypännyt vaunuista ja siinä kompastunut.
Odottamattomasti ja vastoin toivoaan nähdessänsä hengellisen herran,
tuntui kreivistä, kuin olisi koko maailma äkkiä vaipunut harmaan hunnun
peittoon. Hänen täytyi koota kaikki voimansa, ettei Roosa, jonka pitkä
vartalo nyt näkyi kumartuneena vaunujen ovella, eikä viimeksi tuleva
herra von Weissenbach huomaisi hänen hämmästystänsä. Herra von
Weissenbachilla oli ollut tärkeätä puhuttavaa herra pastorin kanssa ja
sentähden oli hän kulkenut sikäli ja saanut hänet tulemaan mukanaan
linnaan, jossa hän vallan varmaan saattoi toivoa ystävällistä kohtelua
kreivin puolelta. Pastori uskalsi toivoa, että niin mahtava puolustus
avaisi vielä arvottomammallekin vierasvaraisuuden ovet. Kreivi kumarsi
ja sanoi ehkä vähän teeskennellyllä hymyllä, ettei ollenkaan tarvittu
anteeksi anomisia. Hän etsi Roosan silmiä saadakseen niistä lohdutusta
onnettomuudessaan, mutta ne näkyivät karttavan hänen katsettansa. Se
saattoi hänet vielä enemmän pahoilleen. Roosa ei ollut täyttänyt
lupaustansa pukeutua täksi päiväksi loistavaan pukuun. Hänellä oli
päällään sama yksinkertainen hame kirkaspohjaisesta, ruusukkaasta
kesävaatteesta, jossa hänet kreivi oli ensikerran nähnyt vaahterain
alla; ei vähintäkään koristusta, ei nauhoja, ei liepeitä; ei
leveäreunainen olkihattukaan ollut vielä saanut uutta reunusta. Kreivi
ei tiennyt, oliko tämä, kuten näytti, tahallinen yksinkertaisuus
hyväksi vai pahaksi merkiksi hänelle selitettävä; hän oli liian
sekaannuksissa ja liian pahalla tuulella, voidakseen tässä
silmänräpäyksessä päästä mistään selville. Hän tiesi ainoastaan, ettei
hän elämässään ollut mitään niin ilolla odottanut kuin tätä hetkeä,
jolloin hän saisi näytellä Roosalle talonsa, jonka hän ainoastaan häntä
varten oli niin kauniiksi laittanut; hän tiesi, että se hetki
oli tullut ja niin tai näin kadottanut koko arvonsa, koko
viehättäväisyytensä, koko runollisuutensa.



X.


He nousivat leveitä, kasvuilla runsaasti koristettuja, toiseen kertaan
vieviä kiviportaita. Pastori huudahteli tuon tuostakin ihastuksesta ja
ihmettelemisestä, mikä teki kreivin vieläkin kärsimättömämmäksi. He
kulkivat ylemmän esihuoneen läpi, joka samoin kasvuilla ja sen lisäksi
muutamilla hyvillä kipsikuvilla sievästi koristettuna näyttikin varsin
kauniilta ja muhkealta. Palvelija avasi oven esihuoneesta avonaiseen
kuvastokäytävään, joka tältä puolen -- Weissenbachiin päin olevalla
linnan takapuolella -- eroitti ja samalla yhdisti pitkän huonerivistön;
sitten meni hän edeltä, herra von Weissenbach ja pastori seurasivat
häntä. Kreivi tahtoi kumartaen laskea Roosan ohitsensa, kun tämä äkkiä
pani kätensä keveästi hänen käsivarrelleen. Melkein pelästyneenä
katsahti kreivi häneen. Hänen suuret sinisilmänsä, jotka omituisen
lempeästi ja suruisesti häneen katsoivat, kiilsivät kosteasta
loistosta; mutta hänen huulensa ympärillä leikitteli hymy.

"Olettehan oikein ilolla odottanut tätä päivää", sanoi hän hiljaa.

Kreivi ei voinut mitään vastata, ei edes päätään nyykäyttää; ainoastaan
huulensa vavahtivat.

"Minä en sille mitään voi", jatkoi hän samalla hiljaisella äänellä,
mutta nopeammin vaan, "älkää toki kostako sitä minulle!"

Hän tarjosi kreiville kätensä, jonka tämä veti huulillensa. Sitten
kohotti hän taas päänsä. Hänen silmänsä säteilivät; pikainen muutos
surusta iloon oli jotakin lumoavaista. Nyt oli taas kaikki hyvin ja
paremmin kuin hyvin! Nyt olivat maailma ja elämä taas kirkkaat,
kirkkaammat kuin koskaan ennen.

Roosa hymyili. Hän ei tiennyt valtaansa tämän miehen yli niin suureksi,
miehen, joka hänestä näytti niin voimakkaalta, niin vakavalta, niin
oman arvonsa tuntevalta; selvä tieto tästä vallastansa täytti hänen
sydämmensä äärettömällä ylpeydellä.

Ylpeydellä ja nöyryydellä; vai oliko tuo nöyryyskin salaista ylpeyttä
vaan? Eikö se ollut ylpeyttä, tuo hämärä tunne, joka hänet tänään sai
pukeutumaan yksinkertaisimpaan pukuun, mitä hän voi löytää? Vai oliko
siinä jotain muutakin, josta hän itsekään ei ollut selvillä? Oliko hän
ainoastaan hetkeksi tahtonut rikkaassa kreivissä vaikuttaa kunnioitusta
köyhyydellään? Vai oliko hän kauemmaksi tulevaisuuteen katsonut ja
tahtonut sanoa: ken minua rakastaa, hänen pitää minua semmoisenaan
rakastaman taikka minä en huoli hänen rakkaudestaan.

Roosan sielussa aaltoilivat nämä epäilykset hänen hiljaisena milloin
kreivin milloin isänsä sivulla kulkiessaan kauniin huonerivistön läpi.
Kreiville oli onni tuottanut takaisin hänen älykkäisyytensä, jonka tuo
odottamaton sattuma oli häneltä riistänyt. Hän voi sukkelasti vastata
vanhan herran kysymyksiin ja osasi kohteliaasti kiertää papinkin
onnistumattomia imarruksia; mutta hänen silmänsä katsoivat aina Roosaa,
jonka muotoa nyt ystävällinen lempeys elähytti, vaikka hänen huulensa
aniharvoin avautuivat tekemään muistutusta ja senkin vaan silloin, kun
isänsä tai pastori kysyivät suorastaan hänen ajatustansa. Hän ei voinut
puhella, arvostella, laskea leikkiä kuin muulloin. Joka askeleella
tunsi hän syvemmin, että kaikki tämä tuhlaavaisesti levitetty komeus
oli ainoastaan kunnian osoitus hänelle. Vähäpätöisinkin sana, jonka hän
milloinkaan oli Weissenbachissa teeskentelemättömästi ja viattomasti
lausunut kauneuden aististaan ja taipumuksistaan, oli otettu varteen.
Tuossa olivat nuo korkeat peilit, joissa hän oli sanonut voivan
kuvaisestaan iloita; tässä olivat ruusupuiset huonekalut tummansinisine
silkkipeitteineen, jommoisilla hänen huoneensa herttuan linnassa oli
ollut varustettu; melkein joka huoneessa oli soutotuolia, joissa hän
niin mielellään kiikkui; tässä taas piano, jota hän ei uskaltanut
koskettaa, kun hän ensi silmäyksellä huomasi sen olevan eräästä
tehtaasta, jota hän äskettäin oli paraaksi kehunut; tuossa oli sali,
jonka hän itse näytti pienimpiin osiinsa saakka järjestäneen, niin
tarkoin oli se sen kuvan mukainen, jonka hän kerran tanssista puhuessa
oli tanssisalista laatinut. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle
äänetöntä ja kuitenkin niin kaunista puhetta; kaikki oli kuin sadussa,
jossa puiden lehdet kieliksi muuttuen kuulijalle kuiskuttavat hänen
elämänsä arvoituksen selitystä, jos hän sen vaan oikein ymmärtää.
Monesti vavahti hän oikein: hänestä oli kuin kuulisivat toisetkin sen,
mikä niin selvästi hänen sydämmessään kaikui; mutta onneksi näyttivät
isä ja pastori tajuavan ainoastaan uuden laitoksen käytännöllistä
puolta.

Alakerrosta, johon taas oli tultu, tarkastellessa ei viivytty niin
kauan. Toinen puoli oli väliaikaisesti pehtorin, emännöitsijän ja
palvelijain varalle jätetty; toisen oli kreivi omaksi asunnokseen
varustanut. Näiden huoneiden yksinkertaisuus oli silmiin pistävä
vastakohta äsken katseltujen huoneiden komeudelle; niihin katsottiin
vaan ovelta, ja astuttiin sitte kirjaston viereiseen ruokasaliin, mihin
kreivi oli pienelle pöydälle panettanut leivoksia, hedelmiä ja viiniä.

Vaikka herra von Weissenbach olikin monessa kohdin huomannut
moitittavaa, niin oli tämä huone aivan hänen mieleisensä. Hän tunsi,
kuten sanansa kuuluivat, vasta täällä taas maata jalkainsa alla; eihän
kauneuden aistista ollut mitään sanomista, mutta hän puolestaan olisi
koko linnan näin koristanut. Täällä ympäröi häntä tuo muinoinen aika,
vaikkapa kaikki olikin taitavaa mukailua vaan.

"Mutta onhan tässä todellinen vanhanaikainen kappale", huudahti hän
äkkiä, huomattuaan kellon uunin päällä, "onhan tämä todellinen, tai
kaikki olisi petosta; eikö niin, kreivi Lengsfeld?"

Kreivi kiiruhti vakuuttamaan, että herra von Weissenbach oli osoittanut
tuntijataitonsa, ja että kello oli perintö eräältä, Aukusti Väkevän
hovissa eläneeltä sukulaiselta.

"Kummallista, etten minä koskaan huomannut tätä taideteosta isällänne",
sanoi herra von Weissenbach, "se on ollut jossakin nurkassa, muuten ei
se olisi minulta jäänyt huomaamatta. En ole koskaan nähnyt mitään niin
täydellisesti sen ajan mukaista. Tässä on palanen historiaa, kreivi
Lengsfeld".

Kreivi ei voinut iloita siitä, että hänelle oli niin hyvin onnistunut
aikomuksensa tämän huoneen koristamisella miellyttää vanhaa herraa.
Hänen suorasta mielestänsä oli tieto tukala, että hänen oli täytynyt
ottaa niin turhamaiset imarruskeinot avuksensa. Vanhan herran
viimeiseen lausumaan voi hän tuskin olla sanomatta, että tuo
historiamurunen, jota kello muka edusti, vähintäänkin oli sangen
hyödytön ja surullinen.

Herra von Weissenbach saattoi tuskin luopua kelloa katselemasta, joka
muuten näytti herättäneen Roosassakin ihmettelemistä. Tämä uusi
todistus kreivin huolenpitävästä hyvyydestä liikutti ja ihastutti häntä
melkein vielä enemmän kuin kaikki muut seikat. Ja nyt rohkeni hän
myöskin katsoa suoraan kreivin silmiin ja hymyillen osoittaa hänelle
kiitollisuuttansa. Kreivi tunsi veren nousevan kasvoihinsa;
sekaannustaan salatakseen pyysi hän vieraitansa käymään pöytään.

Tuskin oli ruvettu istumaan ja kreivi lähettänyt pois palvelijan
voidakseen vapaammin puhella vieraittensa kanssa sekä täyttänyt hienot
lasipikarit sampanjalla, kun pastori kohoten esitti maljan "sille, joka
hyvin rakastettuna ja jumaloituna haltijattarena ja emäntänä näissä
huoneissa oli hallitseva ja vallitseva".

Kreivi oli hämärästi aavistanut, että tuo tyhmä lurjus oli jotain
semmoista esittävä. Hän ei sentähden hetkeksikään hämmästynyt, vaan
kiitti muutamilla kohteliailla sanoilla, samalla huomauttaen ehkä
olevan viisainta olla siitä asiasta kokonaan puhumatta. Pastori ei
ymmärtänyt tätä viittausta tai ei ollut ymmärtävinään. Hän piti
Lengsfeldin papin velvollisuutena osoittaa, että hänen laumansa yhä
vielä oli hoitajattaretta, suojelijattaretta. Mies vaimotta on valo
lämmöttä. Hän ei tahtonut puhua itsestään, eihän nollilla ole mitään
arvoa; mutta olihan tuo sana kaunis, sna: "jalo suku velvoittaa
jalouteen!" Hän toivoi, että hänen korkea suosijansa kohta läksisi maan
rikkaita tyttäriä valikoimaan ja niistä rikkaimman ja ylhäisimmän toisi
puolisonaan isiensä linnaan.

Kreivi, tahtoen kerrassaan lopettaa tämän puheen, sanoi kuivasti:
"kummastuvansa kuullessaan, että uskon, rakkauden ja köyhyyden
palvelija piti niin suuressa arvossa rikkautta, ylhäistä syntyperää ja
muuta semmoista, joita yleensä pidetään varsin maallisina hyvyyksinä ja
maallisina etuina".

Pappi punastui pyöreän otsansa paljaisin ohimoihin saakka, mutta herra
von Weissenbach vastasi hänen edestään:

"No, kreivi Lengsfeld, minä luulen ymmärtäneeni herra pastoria oikein,
jos arvelen: hän eroittaa toisistaan, mitä on eroitettava. Hän ei
pauhaa itseänsä varten, sillä siksi tuntee hän tilansa vallan hyvin,
vaan teitä varten, ja Jumal'auta, minäkään en tiedä, miten te vaan
voisittekaan toisin valita. Aateli ja rikkaus kuuluvat yhteen kuin käsi
ja sormikas; kädetön sormikas on rikkaläjään heitettävä kapine, mutta
sormikkaatonta kättä voi jokainen heikoinkin ohdake raavaista".

"Jos niin on", vastasi kreivi innokkaasti, "silloin emme tosiaankaan
voi mitään parempaa toivoa kuin työmiehen kovettunutta kättä, joka
tempaa ohdakkeen juurineen ja tallaa jalkoihinsa. Sormikkaiset kädet
eivät todellakaan aina tartu voimakkaimmin edistyspyörän puolapuihin".

Herra von Weissenbach puri alahuultaan ja sanoi suuttumustaan
salaamatta:

"Minä olen vanha mies, kreivi kulta, enkä katso häpeäksi lisätä:
vanhasta aatelisesta suvusta, joka on aina tunnetulla rakkaudella
pysynyt perityllä tilallaan. Teidän ei pidä sentähden lukea
minulle viaksi, jos kuva nykyaikaisesta teollisuuselämästä ei olisikaan
minulle niin tuttu".

Kreivi aikoi vastata jotakin, joka luultavasti ei olisi riitaa
sovittanut; mutta levottomasti rukoileva katse Roosan silmistä riitti
sammuttamaan hänen intonsa. Hän kumarsi herra von Weissenbachille ja
sanoi hymyten: "jo poikana koulussa joutuneensa pahaan maineesen
kuvaustensa ja vertaustensa huonon valikoimisen tähden, ja nyt
näkevänsä, ettei hänen runosuonensa siitä päivin ollut parantunut".

Roosa yhtyi heti leikilliseen puhetapaan, jonka kreivi oli alkanut; hän
sanoi kreivin sentähden niin usein puhuvan taitamattomuudestaan
runollisuuden alalla, että hän luulee kansallis-taloudellisen maineensa
siitä kärsivän, jos maailma saisi tietää hänen kerran värssyjäkin
sepitelleen; ehkäpä myöskin ainoastaan kuullakseen itseään
vastustettavan; mutta siinäpä hän ei teekään hänelle mieliksi, koska
hän ei ollenkaan tuntenut itseään velvoitetuksi millään tavoin
suurentamaan miesten jo semmoisenaankin tuskin kärsittävää
turhamaisuutta.

Roosa oli hyvin puhelias, kun hän kerran sai syytä tekeytyäkseen
nerokkaaksi. Hän taisi silloin niin vallattomasti ivailla, imarrella,
hymyellä ja olla nureissaan, että pahimmankin mielen täytyi tämän
herttaisuuden paisteessa kirkastua. Niinpä ei nytkään kestänyt kauan,
ennenkuin seura tuli varsin iloiseksi. Vanhan herran otsalla majaili
tosin yhä vielä pilvi, mutta aivan nähtävästi koetti hän yhtyä
jokaiseen pilaan. Hedelmien joukossa pöydällä oli myöskin kuorimantelia
ja sinivehreitä rusinoita, joista Roosa oli usein sanonut hyvin paljon
pitävänsä. Hän kehui nytkin, ettei hän vielä kertaakaan ollut joutunut
tappiolle tässä "armahais"-leikissä, vaikka hän oli jo lukemattomia
kertoja ottanut osaa siihen, ja että hän tahtoisi mielellään tuntea
sen, joka olisi häntä sukkelampi tässä pelissä, ja muuta semmoista,
mitä vallattomuutensa mieleen toi. Samalla valikoitsi hän uutterasti
mantelia, ja kohta löysikin hän, mitä etsi.

"Ken uskaltaa, ritari tai asemies!" huusi hän, pitäen korkealla
hedelmäastiaa, jolle hän oli pannut kaksoissydämyksen.

"Minä!" sanoi kreivi, ojentaen kiivaasti kättään lautaista kohti.

"Seis! ensin ehdot, säännöt ja ohjeet, joiden mukaan tämä sukkeluuden
kaksintaistelu ratkaistaan. Ainoastaan kovin koetus on meidän arvomme
mukaista".

"Silloinpa uskallan minä", sanoi pastori, "esitellä yhden lajin tätä
leikkiä, jonka minä äskettäin hääpidoissa naapuritalossa opin. Se on
tosiaankin sangen sukkela ja miellyttävä. Ne nimittäin, jotka muuten
nimittävät toisiaan sinuksi, ovat siitä hetkestä, jona leikki alkaa,
toisilleen 'te', ja päinvastoin. Kuka ensin hairahtuu, on
luonnollisesti kadottanut".

"Mitäs pidätte siitä?" kysyi Roosa hymyten.

"Jotenkin vaikea ainakin", vastasi kreivi.

"Minusta olette huomaava päinvastaista".

"Sitäpä tahtoisin sangen mielelläni nähdä".

"Te kadotatte".

"Se on hyvin todennäköistä".

"Minun luullen saisitte jättää koko asian, joka suoraan sanoen minusta
näyttää vähän kummalliselta", sanoi herra von Weissenbach, jonka otsa
oli huomattavasti synkistynyt tämän keskustelun ajalla.

"Ei, ei", huusi Roosa innoissaan, "hänen pitää, hänen pitää! Juuri
sentähden täytyy hänen, että hän julki järki aivan kieltämättä pelkää.
Kuinka, herra ritari? nainen, heikko nainen voittaa teidät rohkeudessa!
Saattakoon pappi sitte ritarin häpeämään!"

"Antakaa!" pyysi kreivi, pidättäen kiteislasiastiaa, joka jo oli
liikkunut pappiin päin.

"Nyt siis sota!" naurahti Roosa.

"Ja nyt nousemme, jos olette selvillä", sanoi herra von Weissenbach
lykäten tuolinsa taapäin kiireellä, jota Roosa ja kreivi eivät
huomanneet, mutta kyllä pastori, joka välkkyvien silmälasiensa takaa
oli tarkoilla ja valppailla silmillä tarkastellut kaikkea, mitä
syödessä tapahtui. Kreivi pyysi vielä saada avata yhden putelin, mutta
herra von Weissenbach sanoi jo olevan ajan nousta pöydästä, jos mieli
nähdä puutarha ja kasvihuoneet ja mitä muuta vielä oli katsomatta ja
sitten ehtiä kotiin ennen pimeän tuloa.

Sitte läksi hän pastorin kanssa käsitysten terassille, josta päästiin
suorastaan puistoon.

Roosa ja kreivi seurasivat; mutta heillä ei näyttänyt kovin kiirettä
olevan; sitäpaitsi tunsikin pastori hyvin puiston ja kasvihuoneet;
kreivi taisi vallan hyvin jättää herra von Weissenbachin hänen
johdatettavakseen.



XI.


Tähän aikaan päivästä näytti Lengsfeld'in puisto kauneimmalta.
Länsitaivaalla liiteleväin hehkupilvien loisto levitti lumoavan valon,
jossa nuo kankeat pensasaidat ja typistetyt marjakuusetkin näyttivät
sieviltä ja joutsenlammikot saivat oikein runollisen muodon. Kirkas,
mutta yhä vielä lauhkean lämmin syysilma oli täynnä nuorten lehtien
kryytimäistä tuoksua; asterit kukkalavoilla olivat nyt enää melkein
ainoat kukat ja nekin puhuivat enemmän talvesta, joka oli oven edessä,
kuin kuluneesta kesästä. Suloinen alakuloisuus oli levittäinyt koko
luontoon ja kaikui lintujen kiiruisessa viserryksessä, joilla ei
pienessä ahdistetussa rinnassaan näyttänyt enää olevan yhtään iloista
ääntä.

Kreivi oli tarjonnut käsivartensa Roosalle viedäkseen hänet salista
puistoon; terassin portaiden juurella oli Roosa pienellä kumarruksella
vetänyt pois kätensä. Niinpä astuivat he nyt rinnakkain, ei pitkälle
käytävälle, jota herra von Weissenbach ja pastori olivat lähteneet,
vaan vasemmalle, missä lehtikuusikko yhdellä ja kasvihuone toisella
puolen sulkivat pienen paikan, koristekasvitarhan. Ei kreivi eikä Roosa
puhunut sanaakaan; vallattomuus, leikki, veitikkamaisuus, rohkeus
näyttivät kerrassaan kadonneen Roosalta, ja mitä kreiviin tuli, oli
hänen rintansa niin täynnä rakkautta ihanaan, sivullansa kulkevaan
olentoon, ettei hän nyt olisi taitanut muuta sanoa kuin: rakas,
rakkahin Roosa; minä rakastan sinua. Jos Roosa olisi kerrankaan
hymyillyt hänelle, olisi hän sen sanonutkin; mutta hän katsoi niin
vakavana, niin melkeinpä juhlallisena maahan, ja silloin täytyi
kreivinkin katsoa alas. Vihdoin katkasi Roosa äänettömyyden ja sanoi:

"Ei se olekaan niin helppoa, eikö?"

"Sanoinhan minä sen jo heti", vastasi kreivi, syvästi hengähtäen,
"mutta se on vaan tottumattomuudesta; muuten, miksikä ei se kävisi
päinsä? -- nimitetäänhän sisaria ja serkkuja samoin, jos kellä niitä
on; minulla ei valitettavasti ole yhtään, eikä ole koskaan ollut".

"Ei minullakaan", sanoi Roosa.

"Mutta toki veljiä -- ei, veljiä ei, tiedänhän minä sen -- minä tahdoin
sanoa: miesserkkuja ja semmoisia?"

"Yhtä vähän. Paitsi äitiäni, jo minä enää tuskin muistan, ei minulla
ole koskaan ollut ketään muuta, jota voisin rakastaa, johon voisin
luottaa, kuin hyvä, vanha isäni. Niin, ja kun kerran puhumme isästä,
tahtoisin minä -- tahtoisin minä --" Roosan posket hehkuivat, mutta hän
rohkaisi itsensä ja jatkoi päättävästi: "pyytää sinua säälimään hänen
ennakkoluulojaan ja hänen heikkouksiaan. Hän on vanha, kovia kokenut
mies, ja sinä olet nuori ja onnellinen; mitä hyötyä sinulla on vanhan
miehen kääntämisestä mietteisisi? ja minä kärsin niin kovin nähdessäni
teidän kiistelevän ja sitä tapahtuu viime aikoina paljon useammin kuin
alussa. Minä soisin mielelläni, että isäni sinua oikein, miten
sanoisin? oikein pitäisi arvossa ja rakastaisi, niinkuin sinä
ansaitsetkin, kun olet hyvä ja ystävällinen, kuten sinä voit olla, etkä
ole ylpeä ja suurellinen, kuten äsken. Minä en ollenkaan ollut
tyytyväinen sinuun, herra kreivi; ymmärrätkö, en ollenkaan, joten sinä
et myöskään ansaitse, että minä koettaisin sinua oiaista. No, ethän
sinä vastaa, herra kreivi?"

Kreivi katseli silmäyksillä täynnä hellintä rakkautta hänen hymyilevää
muotoansa.

"Minä olen niin onnellinen", sanoi hän, "kun kuulen sinun niin minua
nuhtelevan".

Hänen äänensä vapisi; hän olisi mielellään sanonut vielä enemmän; neiti
Roosan muodosta oli koko edellinen levottomuus kadonnut. Kun hän nyt
tunsi mitä kreivi tunsi, voivat hänen silmänsä olla niin kirkkaat ja
vallattomat, ja hän voi niin iloisesti nauraa, hän nyt nauroi ja sanoi:

"No, sepä on oivallista! Minä saarnaan ja saarnaan, ja pahantekijä,
jonka pitäisi puhjeta katumuksen kyyneleihin ja luvata parannusta,
sanoo itseään onnelliseksi, sentähden että minä häntä moitin. Oi
turhuuksien turhuutta! parannettavaa ei meissä luonnon herroissa ole
mitään, sillä me olemme täydelliset; kunhan vaan meidän kanssamme
työskennellään; moititaanko meitä tai kiitetään, se on ihan
yhdentekevä. Mene, herra kreivi! sinä olet, kuten kaikki muutkin; sinä
rakastat vaan itseäsi!"

"Ja niinkö sanot sinä, sinä -- Roosa?" sanoi kreivi tarttuen Roosan
käteen. Roosan käsi vapisi eikä hänen äänensä enää ollut niin rohkea,
kun hän vastasi:

"Ja miksi en minä? minä yhtä hyvin kuin muut?"

"Kun sinä sen paremmin tiedät", supisi kreivi ja hänen näin puhuessaan
laskehti hänen rintansa ja sanat tunkeutuivat vaivaloisesti vapisevain
huulten takaa; "koska sinä sen paremmin voisit tietää, sinun pitäisi
tietää, -- koska".

"Ah, tuollahan ne ovat, karkulaiset!" huusi karkea ääni, joka koetti
olla leikillinen, ja pastori astui, herra von Weissenbach jälissään,
kasvihuoneen nurkan takaa, jonka lasiseinän vieritse Roosa ja kreivi
viimeksi olivat astuneet.

"On jo paras aika meidän lähteä", sanoi herra von Weissenbach.

Hän näytti kalvealta ja väsyneeltä.

"Sinä et voi hyvin, isä", huudahti Roosa, levottomasti häneen päin
kääntyen.

"Kyllä, kyllä minä voin hyvin; mutta tulee myöhä; menkäämme eteenpäin".

Roosa otti isänsä käsivarren; kreivi ja pastori seurasivat; pastori
lörpötteli lakkaamatta iltapäivän ihanuuksista. Kreivi ei kuullut
sanaakaan hänen puheestaan.

Pihassa olivat jo vanhat vaunut valmiina. Wengel oli laskenut katon
alas, kun kreivin ratsupalvelija oli hänelle huomauttanut vaunujen
siten näyttävän kauniimmilta. Kreivi ei ollut siihen tyytyväinen; Roosa
oli keveissä vaatteissa ja ilta oli käynyt tuntuvasti viileämmäksi.

"Te vilustutte, neiti", sanoi hän vaunujen ovella seisoen.

"Hahaa: te! Te kadotitte vedon, herra kreivi, ellette jo ennen
kadottaneet!" huusi pastori etu-istuimelta ja taputti mustiin
sormikkaihin pistettyjä käsiään.

"Oi, miten iloitsenkin siitä!" sanoi Roosa, vaikka hänen kasvoistaan ei
voinut vähäistäkään sitä iloa huomata.

"Wengel, anna mennä!" huusi herra von Weissenbach.

Paksuluinen musturi läksi kömpelöllä hyppäyksellä, ja vaunut vierivät
nopeasti ulos portista.



XII.


Kreivi jäi seisomaan paikalleen. Hänen sielunsa oli kiukkua täynnä,
kuin jalopeuran, jolta sakaalin ulvonta on karkoittanut läheisen
saaliin. Hän olisi mieluimmin vaipunut maahan. Silloin vaunujen pärinän
kokonaan lakattua kuulumasta, valtasi hänet alakuloisuus, jommoista hän
ei koskaan ollut tuntenut. Hänestä oli kaikki, mikä tekee elämän
viehättäväksi ja kauniiksi, kerrassaan kadonnut ja maailma näytti
yhdeltä ainoalta, peloittavalta erämaalta.

Allapäin astui hän pihasta takaisin puistoon, puistosta ruokasaliin,
jossa vielä oli kaikki semmoisenaan, kuin seura oli ne jättänyt. Hän
heittäysi tuolille, jolla Roosa oli istunut, otti lasin, josta hän oli
juonut ja suuteli sitä; sitten laski hän sen takaisin pöydälle niin
kiivaasti, että se särkyi pieniksi muruiksi.

"Miten on mahdollista joutua niin intonsa orjaksi! Luulenpa, että minä
voisin langeta polvilleni hänen eteensä ja rukoilla, että hän antaisi
minun suudella hameensa lievettä. Mitä on minusta tullut? Vieläkö minä
olen minä? Olenko minä vielä omassa vallassani? Eikö hän tee minusta,
mitä tahtoo? Enköhän vielä kohta luovu uskostanikin ja tunnusta Aukusti
Väkevää kansansa hyväntekijäksi ja hirmuvaltaa ainoaksi, valistuneen
vuosisadan mukaiseksi hallitusmuodoksi? Kurja teeskentelijä, mikä
olenkin! Miten hän minuun katsoi! sydämmeni oikein vapisi. Minäkö olin
onnellinen, kun hän oli onnellinen, kun hänet voin tehdä
vaikenemisellani onnelliseksi? kauankohan niin on?"

Kreivi nojasi päänsä kättään vasten. Syvä mielipaha valtasi hänet yhä
enemmän. Supisten kiroili hän pastoria, ja samalla oli hän jotenkin
tyytyväinen siitä, ettei viimeistä sanaa hänen ja Roosan välillä vielä
ollut lausuttu, että hän yhä vielä oli vapaa. Pitäisikö hänen luopua
vapaudesta, jota ei orjaltakaan voida ryöstää, ajatuksen vapaudesta
kauniin tyttösen mieliksi, joka taas puolestaan vanhan ukkokärryksen
tähden ei uskaltanut vapaasti ajatella? Eikö siinä ollut kaksinainen
orjuus? -- ja jos hän olisi sinun --

Kreivi hyppäsi ylös.

"Jos hän sinun olisi -- eikö joka hetki tekisi hänen voittoriemuansa
täydellisemmäksi! eikö hänen armas herttaisuutensa ja ihana suloutensa
sammuttaisi sinusta kaikkea halua miehuullisiin töihin? Tahtoisitkohan
vielä jotain muuta kuin elää hänen, hänen, ja ainoastaan hänen
tähtensä, joka taaskin elää ainoastaan isänsä tähden? Herkules Omfalen
rukin ääressä! ei, ei edes sekään! Omfalen vanhan isän imartelija,
rakkaudesta tyttäreen valehtelemaan pakotettuna. Miten usein
sattuisikaan semmoisia hetkiä kuin äsken! kuinka usein täytyisi minun
kieltää herrani ja mestarini: totuuden! Urho en ole koskaan ollut,
Jumala paratkoon! mutta edellinen elämäni oli kuitenkin sankarillinen
näiden viime viikkojen toimettomuuteen verraten. Kahdeksan päivää on jo
virunut viimeinen kirje, jossa vaalitoimikunta vielä kerran vaatimalla
-- on surkeata ja kaikki Hekuban tähden! Ei! ei Hekuban, suloisen,
yhden ainoan olennon tähden! -- tyttösen, joka -- no jaa, tyttösen,
s.o. olennon, joka nauraa, laskee leikkiä, on pahoillaan, viehättää ja
kokonansa kieltää miehen tavoin ajattelemasta ja toimimasta. Pois,
pois!"

Kreivi löi otsaansa; hän oli aivan raivoissaan. Pitkin askelin astui
hän edestakaisin huoneessa, käsiään kiivaasti heilutellen, milloin
Roosan nimeä hellimmän rakkauden äänellä kuiskutellen milloin kovilla
sanoilla nimittäen itseään kelvottomaksi, heikoksi pelkuriksi.

Palvelija tuli korjaamaan pöytää, se saattoi hänet sen verran
järkeensä, että hän, näennäisesti rauhallisena, meni lukuhuoneesensa,
jossa jo lamppu paloi kirjoituspöydällä. Hän otti käteensä
talonpoikaissodan historian, jota hän viime kerran oli lukenut sinä
aamuna, kun hän näki Roosan puiston reunalla vaahterain alla. Ensin
uiskentelivat vaan kirjaimet hänen silmissään, eikä hän huomannut, mitä
hän luki, mutta vähitellen alkoi tyhjä taulu täyttyä. Kuva kuvansa
perästä ilmestyi ja ne alkoivat keskenään murhaavaisen sodan tavarasta
ja elämästä. Ritarin miekka on märkänä talonpojan verestä, talonpojan
keihäs tärisee ritarin rinnassa, sen ohella valaisevat palavain kyläin
ja ritaritalojen liekit kalveita vaimoja ja parkuvia lapsia, jotka
pakenevat metsiin, mutta saavat sielläkin surmansa takaa-ajavien
ritarien aseista. Kuvaus kuvauksen rinnalla, yksi toistaan julmempi, ja
vihdoin loppunäytöksenä hirmuvalta, joka pilkkanaurulla astuu
jalkoihinsa tomuun tallatun, häpäistyn ihmiskunnan.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kreivi pani kirjan hiljaa kiini. Hän
jäi, pää käteen nojattuna, istumaan; sitten tempasi hän kynän ja
kirjoitti kirjan vieressä olevalle paperilevylle:

Turhaan etsii pysyvää tyytyväisyyttä se, joka elää ainoastaan itseään
varten, olkoonpa hän sitte miten nöyrä ja rehellinen hyvänsä.

Ei ole muuta onnea kuin jonka tuottaa taistelu sen puolesta, mikä on
kaikkien velvollisuus: heidän pitää elää ihmisellisesti.

Jos voitamme tässä taistelussa, emme ole haavoittaneet ketään, paitsi
ken ei mitään armahtamista ansainnut; jos meidät voitetaan, voimme
kuolla rauhassa, sillä käsistämme pudonneet aseet joutuvat toisiin,
vahvempiin käsiin.

Ystävyys, rakkaus -- se on kyllä kaunista ja hyvää; mutta sanotaanhan
sanassa: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa,
niin nämät kaikki teille annetaan.

Ja jollei niitä teille anneta, no! köyhäthän pääsevätkin autuaiksi
Jumalan valtakunnassa!

Minä häpeän toimettomuuttani. Mitä olen veljieni hyväksi tehnyt? Minä
en kyllä ole heille tehnyt mitään pahaa! mutta hyvää? mitä hyvää? ja
hyvää voimieni mukaan? Olenko olkapäälläni ponnistanut pyörää
eteenpäin? Enkö ole pikemmin seisonut vieressä ja olkapäitäni pudistaen
sanonut: eihän se kuitenkaan liikahda paikastaan!

Sieluni on syvästi murheissaan.

Kuinka voi se nauttia, joka ei ole tehnyt työtä! hän syö ja juo
turmioksensa.

Kuinka voi se levätä, jolla ei ole mitään oikeutta olla väsynyt! Tieto
omasta kelvottomuudestaan herättäisi ja ajaisi hänet rakkaudenkin
sylistä.

Huomenenna, huomenenna! tahtoisinpa, että jo olisi huommen!



XIII.


Omituinen oli Roosan sieluntila, kun hän isänsä sivulla -- pastori oli
pappilan portin edessä noussut vaunuista -- ajoi viileässä syysillan
ilmassa kotiin. Kyllä aaltoili hänen sydämmessään autuus tiedosta, että
häntä joku rakasti, että hän itse rakasti; mutta samalla oli tässä
onnellisuudessa jokin himmeä tuskan tunne, suruinen aavistus
vastaisista kärsimisistä -- ja nämä tuskan tunteet kasvoivat,
vahvistuivat joka silmänräpäys. Hän olisi mielellään kallistunut
nurkkaan ja itkenyt oikein kyllikseen. Kääntäen suruisen katseensa
isäänsä päin, joka vanhaan, siniseen viittaansa kääriytyneenä,
äänettömänä, yksivakaisena, puoleksi toisaalle kääntyneenä katseli
illan hämärään, silloin tiesi hän myöskin, miksi hän tänä hetkenä ei
voinut olla onnellinen. Rakkaus kreiviin oli niin vähitellen, niin yhtä
mittaa kasvanut, kuin varhainen aamurusko vähitellen ja tasaisesti
päiväksi valkenee. Hän oli tuskin koskaan ajatellut, että tämä rakkaus,
josta hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, tuottaisi muutoksen hänen
olosuhteissaan; kaikkein vähimmän oli hän ajatellut, että tämä uusi
rakkaus mitenkään voisi koskea hänen rakkauttaan isäänsä tai olla sille
haitaksi. Olihan hän kuitenkin onnessaan ollut iloisempi kuin muulloin!
Olihan hänestä kaikki niin paljon keveämpää! Olihan hän lörpötellyt
isänsä kanssa paremmin kuin koskaan ennen! Kuinka voisikaan se koskaan
muuttua! Ja nyt! Miksi ei hän voinut tarttua tuohon ryppyiseen käteen
ja suudella sitä, kuten hän ennen niin usein teki? miksi ei hän voinut
nojata päätänsä vanhuksen olkapäälle ja itkien ja nauraen kuiskuttaa
hänen korvaansa salaisuutta, joka oli särkeä hänen sydämmensä? Miksi
oli hänestä isän äänettömyys tänään niin piinallista? Eikö isä ollut
usein semmoinen päivä-, viikkokausia, hänen sitä surematta? Miksi ei
hän voinut tänä iltana kysyä: puuttuiko häneltä mitään? kivistikö hänen
päätään kuten ennenkin vasemmalta puolelta?

Ja sitten valtasi hänet muisto äskeisistä tapauksista niin
voimakkaasti, että kaikkien muiden tunteiden täytyi sen edessä vaieta.
Kreivin joka sanan, jokaisen hänen katseensa -- hän ei ollut mitään, ei
mitään unhottanut. Miten hellätunteinen, miten kaunis ja miten hyvä oli
hän kuitenkin! Ja miten oli hänen äänensä vavissut, kun hän viimein
sanoi: kun sinä sen paremmin tiedät, Roosa, kun sinä voisit paremmin
tietää, sinun pitäisi tietää -- mitä? että minä sinua rakastan,
niinkuin sinä minua rakastat. -- "Sinä" hänen huuliltaan -- se kaikui
niin leppeästi! ja oli hänestä niin vaikeata!

Ja Roosa hymyili itsekseen kuin onnellinen leikittelevä lapsi ja tuli
sitte äkkiä vakaiseksi.

Isä katsoi vielä samalla hiljaisen murheellisella tavalla illan
hämärää.

Roosaa alkoi värisyttää. Hän oli iloinen, kun vaunut lähellä hovia
kääntyivät metsästä maantielle, ja he muutaman minuutin perästä
saapuivat kotiin.

"Lähetä minulle teetä makuukammariini", sanoi isä vaunuista noustua;
"minä tunnen olevani vähän väsyksissä ja käyn kohta levolle".

Isä tahtoi nähtävästi olla yksin. Hän oli muulloin mielihyvällä antanut
Roosan itsensä toimittaa semmoisia palveluksia, hänen, joka häntä
-- miten usein jo! -- sairauden aikoina oli hoitanut ja hetkikausia
istunut hänen vuoteensa edessä tai laidalla, lukien hänelle, puhellen
hänen kanssaan, poistaen leikillään ja hyväilyillään hänen oikkunsa,
juonensa ja surunsa. Mikä juopa eli sitte nyt äkkiään auennut heidän
välilleen? Roosalle tulivat syyneleet silmiin, kun isä häntä
suutelematta, lyhyesti "hyvää yötä!" toivottaen oli lähtenyt huoneesta
ja hän nyt kuuli hänen raskaan käyntinsä narisevilla portailla.
Ensimäiselle portaalle kuului hän seisattuvan. Roosa juoksi ovelle,
tempasi sen auki.

"Enkö saa saattaa sinua ylös, isä?" rukoili hän.

"Kiitän; minä tahtoisin olla yksin". Roosa palasi taas asuintupaan.
Lähetettyään Wengelin viemään teetä isällensä istuutui hän pianon
eteen, vaan tänään oli hänestä mahdoton soittaa. Otsa käden nojalla
istui hän ja kyyneleet tippuivat koskettimille. Kun niin kauniin päivän
piti loppua niin suruisesti! -- Tuuli oli kasvanut rajummaksi ja suhisi
portin viereisissä lehmuksissa ja pudisteli ikkunain peitteitä. Niin
yksinäiseksi, niin hylätyksi ei Roosa ollut koskaan itseään tuntenut.
Hän ajatteli äitiänsä, joka oli häneltä niin varhain, niin aikaiseen
kuollut, ja sitä, miten onnellista onkaan saada laskea päänsä äidin
syliin ja voida vapaasti itkeä ja kertoa koko tunnevirran, joka omassa
sydämmessä mieltä sekoittavana lainehtii, semmoiselle sydämmelle, jonka
uskollinen rakkaus ei tunne mitään rajoja.

Vihdoin hiipi hän hiljaa, aivan hiljaa, ettei herättäisi isäänsä,
portaita ylös kammariinsa, ja kohta laskeusikin uni hänen kosteille
silmilleen. Puolinukuksissa kavahti hän vielä kerran ylös, sillä
hänestä oli, kuin olisi isänsä kysynyt: mitä sanoi kreivi sinulle? ja
sitten syvästi huoahtaen painoi hän taas rauhoittuneena päänsä
tyynylle. Eihän kreivi ollut mitään sanonut, mitä hän ei voisi toisin
selittää, jos tahtoisi, jos isä sitä tahtoisi, jos hänen, hyvän,
onnettoman vanhuksen rauhan vuoksi olisi tarpeellista, että hän uhraisi
hänelle oman rauhansa, oman onnensa.

Sillä välin virui herra von Weissenbach samoin unettomana kovalla
yksinkertaisella vuoteellaan, joka oli kesät talvet hänen
lepopaikkanansa. Tänään ei hän saanut mitään lepoa, vaikka hän
kuinkakin usein käänteli harmaata päätään puolelta toiselle tai nousi
istualleen ikkunaan katsomaan, eikö vieläkään luukkuun leikatusta
sydämmen muotoisesta reiästä näkyisi aamunkoittoa. Hän teki tulen ja
näki vasta puoli tuntia kuluneen siitä, kun hän viimeksi katsoi kelloa,
ja yhä vielä olevan neljä tai viisikin tuntia aikaa mietiskelläksensä.
Eikä sittenkään, kaikista miettimisistä huolimatta, selvinnyt hänen
päänsä, ei sittenkään tykkinyt vanha, kiihkoinen sydän rauhallisemmin
tai kärsivällisemmin! Niin oli siis oleva: hän kadottaisi Roosan! Ei:
hän oli jo kadottanut hänet! Hän rakasti vierasta miestä, jonka hän
vasta neljä viikkoa sitte oppi tuntemaan, enemmän kuin vanhaa isäänsä,
joka oli häntä hoitanut ja holhonut ja hyväillyt pikun pikkuisesta
saakka. "Minun ei olisi pitänyt niin myöhään naida; ja sitten, eikö se
ollut hulluutta, että minä tälle ainoalle lahjoitin koko rakkauteni?
Mutta suuri Jumala: minullahan ei ollut muuta kuin tämä yksi ainoa!
Hänessähän hänen äitinsä, jota niin syvästi rakastin, uudestaan
kukoisti, vielä paljon kauniimpana ja jalompana". Lämmitellä Roosan
rakkauden loistossa -- se oli ollut hänen elämänsä korkein, puhtain
onni niinä päivinä, kun hän vielä oli rikas ja voimakas; ja nyt, kun
hän oli köyhä, kun köyhyys ja huoli olivat hänen tukkansa ennen
aikojaan vaalentaneet ja veren hänen suonissaan jäähdyttäneet -- nytkö,
kun hän oli siinä iässä, jolloin rikkaat ja mahtavatkin alkavat käydä
luulevaisiksi aarteittensa tähden, joiden omistusoikeutta jokainen
päivä heiltä riitelee -- nytkö piti hänen kadottaa paras, kallein, se,
mikä yksin vielä toi valoa ja lämmintä hänen vanhalle, lakastuneelle
elämällensä. Tosin oli hän jo kauan varustaunut kärsimään tätä
tappiota; hän oli kyllin usein itsekseen sanonut, ettei niin
hyvälahjaista, kaunista, loistavaa olentoa ollut luotu kaukaisen
maakylän yksinäisyydessä äreän vanhuksen sivulla elämäänsä surulla
kuihduttamaan; että hänen täytyi palkita hänelle hänen nuoruutensa
uhri, jonka Roosa hänelle kantoi, ja että köyhyys ja vanha, kaiken
arvonsa kadottanut aatelinen nimi olivat huono palkinto. Mitä kaikkia
hän olikaan itselleen sanonut! Hän luuli kestävänsä kaikki -- ja tunsi
nyt itsensä niin avuttomaksi, niin toivottomaksi! "Jospa hän olisi
odottanut edes pari vuotta! ehkäpä ei ole enää niinkään paljoa; ehkäpä
en enää eläisi tätäkään talvea; minä en ole vielä ollut minään syksynä
näin heikko ja kipeä kuin nyt tänä syksynä. Ja tämmöisen ajan, jona
niin tarvitsisin sääliväisyyttä, valitsi hän minua niin pahoittaakseen,
niin perin murheelliseksi saattaakseen. Oi, se on julmaa, hirmuista!

"Mutta eikö hän ollut pettynyt? Eikö kaikki ollut vaan hänen
mielikuvituksensa ilmeitä? Mahdotonta! Olihan hän koko ajan aavistanut
niin käyvän; olihan hän nähnyt tämän rakkauden kasvamistaan kasvavan
kuin myrskypilven, joka levittää mustia siipiään aina kauemmaksi,
kunnes ne vihdoin peittävät koko taivaan. Eihän tätä tapausta olisikaan
enää ollenkaan tarvittu vakuuttamaan hänelle, että hänen valtansa oli
lopussa ja uusi nuori kuningas oli kohotettu valtaistuimelle. Ihan niin
selvästi ei heidän kuitenkaan olisi pitänyt näytellä tehtäväänsä, jos
he tahtoivat pysyä salassa. Luuliko sitte kreivi, että vanhus ei enää
ollenkaan ymmärtäisi katseiden mykkää puhetta? Ja sitte lopuksi tuo
keikarimainen leikki 'armainen'- ja 'sinä'-nimityksineen! se oli
ilettävää!

"Pastori ei sillä tarkoittanut mitään pahaa; hän on siivo, nuori mies,
joka täysin ymmärtää asemansa; hän oli tekevinään hyvää, ihmisparka;
hän tahtoi kumpaakin rohkaista, varmana siitä, että minä olisin
huomannut tämän rakkauden yhtä hyvin kuin hän ja sen kaikin puolin
hyväksynyt! Miksi hyväksyisin sen rakkauden, miksi?"

Vanhus heitteli polttavaa päätään rutistuneella tyynyllä edestakaisin;
armoton uni ei tahtonut tulla.

"Ja kuka on sitte tämä mies, hänen nykyinen jumalansa? Vapaamietteinen,
jumalankieltäjä, tasavaltalainen, yksi noista nykyajan haaveksijoista,
jotka kuvittelevat voivansa uudestaan rakentaa maailman, tallattuaan
ensin jalkoihinsa kaikki, mitä heidän isänsä kunnioittivat ja arvossa
pitivät. Se, mitä hän tänään päivällispöydässä sanoi edistyspyörästä,
se oli aivan oikea avain hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Miten
oivallisesti siihen sopiikin kaikki, mitä hän on hurjista mietteistään
puhunut! Missä olivatkaan silmäni, etten ensi katsannolla ymmärtänyt
häntä, että voin tätä hyvästä vanhasta asiastamme luopunutta kavaltajaa
ollenkaan laskea huoneeseni, vieläpä isänsä poikana tervehtiä ja sulkea
sydämmelleni kuin omaa poikaani! Vähänäköinen hullu, sokea vanha narri,
mikä olinkin!

"Ja häntäkö pitäisi minun kutsua pojakseni? hänellekö pitäisi minun
antaa Roosani, että hän saisi sillä pilkata minua, miten kreivi aina
salaa puhuu ivaa minusta? Onko näille ihmisille mikään enää pyhää?
Miksi ei hän saattaisi Roosaa minua halveksimaan, kuten hän itse aivan
varmaan halveksii isäänsä, iso-isäänsä, esi-isiään, jotka kaikki ovat
olleet puhtaita aatelismiehiä? Ja tämänkö miehen armoilla pitäisi minun
elää? Häneltäkö pitäisi minun kerjätä kuin armoa, saada kerran nähdä
lastani, jota hän, sokean rakkautensa haihduttua, on myöskin pitävä
ainoastaan kerjäläisenä? Wengel sanoi minulle hänen väkensä pilkanneen
hevostani, vaunujani, vanhaa viittaani. Miksi ei? mimmoinen herra,
semmoiset palvelijat. Ennemmin kuin panen kunnialliset jalkani taas
hänen pöytänsä alle ja lämmittelen polviani hänen uuninsa edessä --
ennen tahdon kuolla nälkään tai viluun, kuolla maantiellä aidan
takana..."

Kynttilä, jonka vanhus taas oli sytyttänyt, oli palanut loppuun;
viimeinen liekki sammui sihisten jalassa. Lehmuksessa suhisi yötuuli ja
pyöritteli kuivia lehtiä kalisevia ikkunan luukkuja vasten. Ja vanhus
nukkui ja uneksi: hän oli kuollut ja virui väristen ja nälissään
kirstussa, ja Roosa ja kreivi istuivat rikkaassa pöydässä naureskellen,
toisiansa hyväillen, hänestä lukua pitämättä.



XIV.


Pahan yön perästä koitti pilvinen ja myrskyinen aamu. Kauan viipynyt
syksy oli eilisen auringonlaskun ja tämän aamun päivän nousun välillä
tullut. Pihalla tanssivat punertavat lehdet kuin hullut vanhan kaivon
ympärillä; riikinkukko oli kadonnut yhdessä päiväpaisteen kanssa; sen
sijaan narisivat vanhat ruostuneet kukot tuulennäyttäjissä. Puistosta
päin liihoitteli harmaita pilviä, tuon tuostakin piroitellen hienoa
sadetta ikkunan ruutuja vasten. Se oli synkkä, myrskyinen aamu.

Ei kuitenkaan niin myrskyinen kuin kulunut yö. Vaikkapa sumupilvien
takaa kuumottava valo olikin vähäinen, ei kuitenkaan ollut aivan pimeä
ulkona luonnossa eikä ihmissydämissäkään. Niin arveli Roosa seisoessaan
ikkunan edessä isäänsä odotellen, tarjotakseen hänelle kahvia, joka oli
valmiina pöydällä sohvan edessä. Niin arveli vanha herrakin
lopettaessaan pikkupeilin edessä pukeumistansa. Ehkä olikin hän liian
mustaksi kaikki kuvitellut. Ensimäistäköhän kertaa hän nyt sitte
kuumeessa, jonka kiihtymys ja unettomuus hänelle aina tuottivat,
pitäisi aivan mahdotontakin mahdollisena, jopa vallan varmanakin.
Kaikissakin tapauksissa oli hänen säilytettävä näennäinen
teeskentelemättömyys oman itsensäkin tähden.

Näin päättäen astui hän muutamien minuuttien perästä saliin. Kasvojensa
muotoa luuli hän läpinäkymättömäksi, mutta niiden pakollisen
ystävällisyyden huomasi kohta Roosa suruksensa. Tekikö harmaa aamuvalo
isän, vai mikä muu, niin väsyneen ja kuihtuneen näköiseksi? Hänen
ruskea, ryppyinen kätensä vapisi, kun hän piti kuppiaan Roosan sitä
toistamiseen täyttäessä. Roosa oli vähällä puheta kyyneleihin, mutta
hän ei uskaltanut näyttää niitä, sillä isä puheli huomattavasti
tahallaan mitättömimmistä asioista teeskennellyllä, iloisella äänellä,
mutta sen surullinen vapiseminen särki Roosan sydäntä. Viimein istahti
hän edellisenä iltana tullutta sanomalehteä lukemaan ikkunan luo, kuten
hänen tapansa oli tehdä joka aamu, ja Roosa kirjoineen tai töineen
istui toisen ikkunan edessä silloin tällöin kuullen isänsä ilmoituksia,
jotka hän näki sopiviksi sanomalehdestä mainita.

Nähdessään aamun alkavan vanhaan tapaan, oli Roosa milt'ei onnellinen,
ikäänkuin lapsi, joka on odottanut kovaa rangaistusta ja alkaa toivoa
pääsevänsä huomaamatta pulasta. Rakkauttansa ajatteli hän tosin
katkeralla liikutuksella, mutta aina kuitenkin tuntien, että, kävipä
sitte miten hyvänsä, tuon harmaan pään ei tarvinnut sentähden alemmaksi
painua. Eihän isä voinut tulla toimeen hänettä, eihän hän voinut
hänettä elää! Miten onnellinen oli isä ollut, kun hän neljä viikkoa
sitten sinä päivänä, jona hän kreivin ensikerran näki, ei ollut
suostunut herttuattaren kutsumukseen; miten kiukkuinen ja tyytymätön
oli hän ollut olevinaan ja kuitenkin häntä hyväillyt hellyydellä ja
kiitollisuudella!

"Valtiopäivät on kutsuttu kokoon marraskuun ensimmäiseksi päiväksi",
kertoi isä sanomalehdestä; "odotetaan tärkeitä esityksiä. Siviililistaa
on korotettava sadalla tuhannella taalerilla ja prinsessa Amalian
lapsille on määrättävä elatusrahat. -- Se on oikein, aivan oikein;
mutta häpeä, että semmoisista perheseikoista vielä julkisesti
keskustellaan. Pitäisihän sinun taas kerran kirjoittaa prinsessalle,
Roosa; olittehan te oikein hyvät ystävät? vai kuinka?"

"Olimme!" sanoi Roosa, "minä rakastin häntä suuresti".

"Ja hän sinua. Minä en soisi sinun jättävän kaikkea yhteyttä hovin
kanssa; ken tietää, etkö vielä kerran ole semmoisessa tilassa, että
sinun täytyy muistaa vanhaa uskollista ystävääsi. -- Fichtenauin
piirissä tulee uusi vaali. Vastapuolue koettaa siihen saada
tilanhaltijan, jos mahdollista, aatelisen, luultavasti voidakseen sitä
helpommin pettää talonpojat, sillä semmoinen vaikuttaa niissä aina
kunnioitusta. Aivan hyvin ajateltu! minä toivon vaan, ettei kukaan
aatelinen antaudu niin surulliseen toimeen".

Roosa säikähti. Kreivi oli vielä muutama päivä sitte maininnut juuri
sitä asiaa hänelle ja sanonut saaneensa vastapuolueen johtajilta
kehoituksen yhtymään heihin. Hän muisti kreivin kertoneen sitä hyvin
miettiväisenä, josta hän oli vielä hänelle hyvin nauranut. Hän oli
arvellut: kreivi näyttäisikin vaalikokouksessa Weissenbachin kylän
juomalassa varsin muhkealta presidenttinä ja ensimäisenä puhujana;
varapresidenttinä ja toisena puhujana saisi olio Punaisen Hirven
mustapartainen isäntä hänen vieressään. Ja mitä oli siihen kreivi
vastannut? "Emmehän me kaikki voi olla ylimyksiä, armollinen
neitiseni". Kummallista, että mies, jonka otsassa oli ylhäinen
syntyperä niin selvästi kirjoitettuna, saattoi, vieläpä
mielihyvälläkin, nimittää itseään kansavaltalaiseksi! Nämä onnettomat
valtiopäivät antavat taas uutta aihetta riitaan hänen ja isäni välillä;
mutta minä kiellän häneltä kaikki valtiolliset puheet, kiellän
suorastaan, ellei eilinen muistutukseni ole vielä mitään auttanut.
Tuleekohan hän tänään iltapuolella? Olisipa aivan paikallaan, jos hän
kävisi tiedustamassa isän vointia".

"Mitäs tuossa tuodaan?" sanoi herra von Weissenbach. Kreivin palvelija
ja eräs toinen mies Lengsfeldin hovista kantoivat suurimmalla
varovaisuudella kirstua kiviportaita myöten porstuaan. Sitten veti
palvelija, hattuansa kohottaen, kirjeen nuttunsa taskusta ja antoi sen,
herraltaan tervehtien, herra von Weissenbachille, joka oli tullut ulos
huoneesta.

Vanhus palasi takasin huoneeseen ja antoi kirjeen Roosalle, joka
vavisten seisoi keskellä lattiaa, sanoen:

"Tässä on kirje sinulle, Roosa; minä luulen -- luehan kuitenkin ensin
ja määrää sitte, mitä on tehtävä kirstulle, joka on tuolla porstuassa".

Roosa kokosi kaikki voimansa, avasi kirjeen, luki ja antoi sen sitte
isälleen:

"Tässä, isä, määrää itse!" Kirje sisälti ainoastaan seuraavat sanat:

"Rakas neiti! Tavan mukaan, joka käskee kadotetun vedon seuraavana
aamuna suorittamaan, lähetän minä tässä velkani. Huonekalun, joka vielä
sen lisäksi on ollut puolitoista sataa vuotta minun sukuni hallussa,
valitsin siihen tarkoitukseen sen vuoksi, että kellovanhus uunin päällä
on miellyttänyt sekä teitä että isäännekin. Valitettavasti en itse voi
tuoda sitä, kun tärkeät toimet pakoittavat minut matkalle lähtemään
muutamiksi päiviksi. Ottakaa pieni lahja suosiollisesti vastaan!
Tervehtikää puolestani herra on Weissenbachia ja pitäkää itse minut
ystävällisessä muistossa!"

"Minä luulen, kun kerran olet leikin alkanut, pitää sinun leikkiä
jatkaakin ja ottaa vastaan lahja", arveli herra von Weissenbach.

Hän oli pelännyt kirjeen sisältävän rakkauden tunnustuksen. Kohteliaan
kylmä kirjoitustapa hämmästytti ja ilahutti häntä; vielä enemmän
helpoitti se häntä, että kreivi voi nyt katsoa ajan sopivaksi
matkustamiseen.

Roosa ei sanonut muuta kuin vielä kerran: "määrää itse!"

Herra von Weissenbach meni ulos ja pyysi miesten heti kantamaan kirstun
ylös neidin kammariin. Roosa jäi huoneesen ja heti, kun isä oli
sulkenut oven jälkeensä, tulvivat kyyneleet hänen silmistään. Mitä oli
hän tehnyt, että kreivi voi hänelle niin kirjoittaa, näillä
kohteliailla, taidollisesti oi'aistuilla lauseilla? Miksi täytyi hänen
matkustaa, juuri nyt lähteä matkalle? Eilen ei hän vielä ollut tietänyt
mitään noista tärkeistä toimista. Oi, selväähän oli, että kreivi tahtoi
karttaa häntä, väistyä pois hänen seutuviltaan: hänen!

Nuoren tyttösen kasvot punastuivat loukatusta ylpeydestä. Pitkillä
askelilla käveli hän edestakaisin huoneessa. Hänen rintansa kohoeli;
hänen silmänsä säteilivät kulmakarvojen takana, joissa vielä riippui
kyyneliä. Hän kuuli askelia yllänsä. Kirstua vietiin hänen kammariinsa;
hän ei tahtonut sitä, ei mitenkään. Hän kiiruhti ylös. Kello oli juuri
otettu kirstusta ja pantu pöydälle.

"Se ei sovi ollenkaan tänne", sanoi hän. "Sinulla on makuukammarissasi
niin paljon vanhoja huonekaluja, isäseni ja kello näyttäisi varsin
komealta veistokuvilla koristetun pesukaapin päällä. Sitä paitsi
tarvitset sinä kellon, jolla on hiljainen lyönti, kuten tällä, ettei se
sinua herätä heti nukuttuasi, kuten tuo suuri Schwarzwaldilainen, joka
nyt on sinulla".

Roosa ei antanut perää ja herra von Weissenbach oli aivan onnellinen,
kun hän ei pitänyt kreivin lahjaa sen suuremmassa arvossa. Kello
vietiin hänen makuuhuoneesensa. Hän iloitsi tosiaankin, nähdessään tuon
komean taideteoksen vastapäätä vuodettansa. Olipa kumminkin kreivi
oivallisen tarkkaavainen, kun hän valitsi semmoisen kalun, jonka tiesi
isääkin miellyttävän. Varsin oivallinen kapine vanhoista hyvistä
ajoista. Tosin, tosin on aina kevytmielistä erota muinaisjäännöksestä,
joka on enemmän kuin puolitoista vuosisataa ollut suvun omaisuutena.
"Eikö niin, Roosa?"

Mutta Roosa oli jo lähtenyt huoneesta luultavasti käskemään kirstun
tuojia kyökkiin suurukselle.

Vaikka tuo uhkaava myrsky oli näennäisesti mennyt onnellisesti ohi,
eivät mielet kuitenkaan tahtoneet kirkastua paremmin kuin ilmakaan,
joka pysyi koko päivän kylmänä, pilvisenä ja sateisena. Olipa oikea
lohdutus, kun Lengsfeldin pastori tuli illan suussa yksivaljakollaan,
pelaamaan tavallisuuden mukaan korttia herra von Weissenbachin kanssa.
Roosa kohteli tänä iltana ensikerran vähän kohteliaammin pastoria.
Ystävällisyytensä meni niinkin pitkälle, että hän soitti hänen
pyynnöstään erään koraalin, jolle hän tahtoi antaa nuotiksi erään
sepittämänsä kirkkolaulun. Pastori kiitteli niin paljon, että se
Roosasta oli liiallista ja sopimatonta. Lähtiessään tarjosi hän hänelle
kätensä, mitä hän tähän saakka ei ollut vielä koskaan uskaltanut tehdä,
ja puristi hoikkia sormia, jotka vähän hidastellen tulivat hänen
käteensä, niin kovasti, että Roosalla oli kyllin syytä katua
alentaumistaan. Kotimatkalla käyttäytyi hän varsin kummallisesti, polki
kiivaasti jalkojaan, maiskutteli kieltään, lauleli ja osoitti muita
hyvin kiihtyneen mielen merkkiä, niin että renki rupesi epäilemään
herra pastorin juoneen liian paljon.

Seuraavana iltana uudisti pastori käyntinsä. Vaikka Roosa ei ollut
milloinkaan voinut kärsiä häntä, niin oli se tänä iltana aivan
mahdotonta. Hänen karkea äänensä kuului niin lakkaamatta, että Roosasta
tuntui oikein sydämmeen saakka pahalta, vaikka hän koettikin olla hänen
lörpötyksiään huomaamatta. Hän meni sentähden teen juotua, kun herrat
alottivat korttipelinsä, viereiseen asuinkammariin, istuutui pianon
eteen ja alkoi soittaa. Huoneessa ei ollut yhtään tulta; ovi toiseen
kammariin oli auki. Roosa kuuli korttien rapinan ja puolinaiset
muistutukset, joita pelaajat tekivät pelin vaihdoksista. Kohta ei hän
kuullut enää niitäkään. Sormien hiljaa kiidellessä koskettimilla,
liihoitteli hänen sielunsa suloisten sävelten kanssa rakkauden, ilon ja
rauhan kauniisen maailmaan. Siellä ei puhaltanut syksytuuli
puolipaljaissa lehmuksissa; sininen iltaruskon kultaama meri vieritteli
siellä keveitä laineitaan rantaan, mihin hopealähteet lirisivät
varjoisista metsistä kalliovuorien välitse. Hän seisoi rannalla ja näki
auringon sukeltavan mereen ja kultatähtien pilkuttavan ruusupunaisella
taivaalla. Oli niin kaunista, mutta niin yksinäistä. Ja silloin tuli
"hän" puiden välistä, uneksien, allapäin aivan hänen eteensä asti. Hän
nosti päänsä ja katsoi häneen niin lempeillä, niin sanomattoman
lempeillä silmillä, ja juuri sentähden sanoi hän: "sinä olet kaikkien
muiden kaltainen, sinä rakastat vaan itseäsi! -- Ja niin sanot sinä,
sinä, Roosa! -- Miksi en minä sitä sanoisi yhtä hyvin kuin muut? -- Kun
sinä paremmin tiedät, kun sinä voisit, sinun pitäisi paremmin tietää;
kun --"

Nyt katosi kaunis kuvastus; nimi, joka ajoi veren sydämmeen -- "hänen"
nimensä oli sattunut hänen korvaansa. Tahtomattaankin soitteli hän
hiljemmin kuin tähän asti ja kumminkin tiesi hän vielä vähemmin, mitä
hän soitti.

"Keltä olette sen kuulleet?"

"Eräältä, joka hänet eilen illalla omin silmin on nähnyt Fichtenauissa.
Häntä oli jo kahdeksan päivää sinne odotettu. Todistajani on
luotettava. Koko seutu on iloissaan; no, no, sehän onkin luonnollista.
Korkeasukuinen kreivi tulee viisi peninkulmaa maata myöten esittääkseen
itsensä valitsijoilleen setä räätälille ja setä sormikassepälle;
semmoistahan ei toki olekaan joka päivä".

"Ja te -- te -- mutta sehän on aivan mahdotonta! -- Luuletteko te
tosiaankin kreivin menevän vastustajain puolelle?"

"Päinvastoin luulen minä vastapuolueen menevän kohta hänen puolelleen;
kreivin varoissa oleva mieshän tulee kohta semmoisten toisista enemmän
tai vähemmän riippuvain ihmisten piirissä keskipisteeksi. Se on paha
seikka; me joudumme sen kautta kaikki omituiseen pulaan, ennen muita
luonnollisesti minä; mutta tekin, arvoisa herra, ja luultavasti myös
armollinen neitikin. Minä surkuttelen sydämmestäni teitä kumpaakin!
Antakaa anteeksi, minä löin herttaa".

Peli jatkui; Roosan kädet vaipuivat koskettimilta syliin; kaunis pää
taipui eteenpäin ja kuumia kyyneleitä valui silmistä. "Siinä se nyt on.
Hän on tehnyt, minkä hän hyvin tiesi auttamattomasti sotkevan hänen ja
isäni välin, jopa kokonaan rikkovankin. Mikä saattoi hänet siihen? mikä
saattoi hänet juuri nyt sitä tekemään? juuri nyt, kun -- oliko se
ylpeyttä? oliko se itsepäisyyttä? oliko se -- niin, mutta miksi,
oltuaan eilen niin hyvä, niin lempeä minua kohtaan, puhuttuaan niin
minulle? mitä olenkaan tehnyt, että kaikki nyt kerrassaan niin muuttui?
mitä olen tehnyt? mitä sanonut? -- minä en käsitä".

Roosa ei itkenyt enää. Synkeämielisesti katsoa tuijotti hän eteensä.
Koko elämä oli hämärä, kamala arvoitus, ja hänen oli tämä arvoitus
ratkaistava. Miten yksinäiseksi, miten hylätyksi tunsi hän itsensä!
Tuolla kulki mies, jota hän rakasti, omia kunnianhimoisia polkujansa;
tuolla istui isänsä lyöden korttia ja sopivilla väliajoilla
keskustellen miehen kanssa, joka halveksi hänen tytärtänsä, hänen
tyttärensä kohtaloa!

Kovemmin kohisi yötuuli lehmuksissa. Huoneiden takana puiston puissa
asuskelevat varikset raakkuivat käreämmin ja hätäisemmin. Roosa
ajatteli tuota kirkasta aamua ja sitä paikkaa, jossa hän oli hänet
ensikerran nähnyt ja jota hän siitä saakka oli kunnioittanut ja
rakastanut kuin jotakin pyhyyttä, miten se nyt oli aivan suojatta rajun
yön vallassa. Se oli hänen elämänsä kuva; lyhyt kirkas hetki, jonka
synkkä yö heti peittää, kiiltävä hämähäkin lanka, jonka myrsky puhaltaa
pois! "Ajattelinpa tulevaisuutta iloisemmaksi; mutta tulkoonpa
mimmoisena hyvänsä, se on löytävä minut itseni arvoiseksi".

Nelistäen lähenevän hevosen kavioin lyönti saattoi Roosan säikähtämään.
Hän tunsi lentävien kavioin nopean ja keveän tahdin -- miten usein
olikaan hän tätä musiikkia odotellut -- se on kreivi! Niinpä hän ei
toki olekaan matkustanut; kuinka hän muutoin jo näin kohta voisi olla
täällä!

Hän oli noussut tuolilta ja seisoi vavisten, nojaten kädellään pianoon,
voimatta liikahtaa tai äännähtää. Hän kuuli portin ovea avattavan ja
jalustimen kilinän porttiin; sitte hevoiskenkäin kalkkeen pihakivien
yli talliin, hänen nopean käyntinsä ikkunain alatse ja portaita myöten
ylös. -- Soitto suljetulla ovella! "Kukahan siinä vielä on, Roosa?"
kysyi isä. -- "Minä luulen, kreivi", sanoi Roosa kaikki voimansa
kooten. "No sepä olisi!" sanoi pastori, "näin myöhäänkö? Vastahan
sentään kello onkin puoli yhdeksän; miten pikaan aika kuluukin teidän
luonanne! Mutta minun on jo lähdettävä; huommenna on minulla koulujen
tarkastukset Bolaussa ja Gommernissa. Siellä on oltava ajoissa
saapuvilla".

Pastori ei kuunnellut herra von Weissenbachin tavattoman kiivaita
estelemisiä. Hänestä näytti olevan erittäin tärkeätä olla jo lähtemässä
kreivin huoneesen astuessa; ja tosiaankin oli hänellä jo hattu ja
mustat sormikkaat kädessä, kun Wengel avasi oven kreiville.

"Siinä susi, missä mainitaan! Juuri äsken puhelin armollisen herrasväen
kanssa teistä, herra kreivi. Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän niin
pian palanneen, vaikka tie onkin huono. Mutta sepä muistuttaa minulle,
etten saa kauemmin viipyä. Jumalan haltuun, kunnioitettu herra von
Weissenbach! armollinen neitiseni -- herra kreivi, teidän nöyrin
palvelijanne!"

Näin puhellen ja tehden monta kömpelöä kumarrusta, tunkeusi pastori
tuskin sisään ehtineen kreivin ohitse ulos ovesta.



XV.


"Pyydän anteeksi näin myöhäistä tuloani", sanoi kreivi, "mutta minä
olin, kuten tiedätte, muutamia päiviä poissa ja olen huommenna varhain
aamulla jo matkalla pääkaupunkiin. Tahdoin kuitenkin loma-ajalla käydä
katsomassa, kuinka voitte".

Kreivi koetti puhua niin keveällä äänellä kuin mahdollista, vaan siinä
ei hän oikein onnistunut. Pastorin täällä olo ja hänen niin pikainen
lähtönsä hänen tullessaan olivat täyttäneet hänen mielensä suruisella
aavistuksella, että jo Roosa ja hänen isänsä ehkä tiesivätkin, mitä hän
oli tullut heille kertomaan -- oli tullut raskaalla sydämmellä. Eikä
Roosan ja vanhan herran käytös näyttänyt tätä epäilystä vähentävän.
Roosa oli sanaakaan sanomatta antanut kättä; herra von Weissenbach oli
tehnyt komeimman kumarruksensa ja kohteliaimmalla käden viittauksella
pyytänyt häntä istumaan. Ei kumpikaan kysynyt, missä hän oli ollut.
Puheltiin ilmasta ja että syksy oli todellakin käsissä. Sitten sanoi
herra von Weissenbach:

"Olenpa unohtunut omasta ja tyttäreni puolesta kiittää komeasta
lahjasta, joka on rikkautumatta tullut käsiimme. Minä sanon: käsiimme,
sillä suoraan sanoen, herra kreivi, olen minä siitä yhtä iloinen kuin
tyttäreni, ja hän on, kuten hyvä lapsi ainakin, jättänyt sen kokonaan
minulle".

"Kun aikomukseni tuottaa teille kummallekin vähän iloa on onnistunut,
niin on se minulle kaksinkertaisesti mieluista", vastasi kreivi isälle
ja tyttärelle kumartaen.

"Kuitenkin", sanoi herra von Weissenbach, "olisin minä suoraan sanoen
pitänyt parempana, ettei teillä olisi ollut sydäntä erota niin
kunnianarvoisesta muinaiskalusta".

"Jättää se teidän käsiinne oli sille paras kunnioitus, minkä voin
keksiä", sanoi kreivi.

Herra von Weissenbachin otsa punastui. Hän ei ollenkaan
ollut semmoisella tuulella, että hän olisi tyytynyt pelkkien
kohteliaisuuksien vaihteloon vieraansa kanssa; ja häpeäksensä oli hän
nyt huomannut nuoremman vastustajansa olevan häntä etevämmän
sukkeluudessa. Se ei suinkaan hänen tuultansa parantanut; hän piti
sangen sopimattomana ja loukkaavana saada Roosan läsnä ollessa opetusta
kohteliaisuudessa. Hän sanoi:

"Te tiedätte, minä en rakasta nykyistä edustus-laitosta; minä olen
vanhan koulun miehiä, jonka ensimäinen periaate oli: ole itse mies!"

"Kun nyt ei semmoista koulua enää ole olemassa, niin voi syynä siihen
olla ainoastaan, etteivät kaikki oppilaat ole tuottaneet sille yhtä
paljon kunniaa", vastasi kreivi.

Herra von Weissenbach nousi ylös ja astui pari levotonta askelta,
ikäänkuin kävisi huone hänestä liian ahtaaksi. Kreivi katsoi Roosaa;
hänen silmäripsensä olivat alaspäin taivutetut, hänen poskensa
punottivat vähän; rinnan tuntuvampi kohoeleminen osoitti sisäistä
levottomuutta.

Hetkisen vallitsi huoneessa äänettömyys, jota keskeyttivät ainoastaan
vanhan herran epätasaiset askeleet ja juuri nyt lähtevän pastorin
vaunujen räminä. Silloin kuului ulkona porstuassa syvä, käreä ääni
kysyvän herra von Weissenbachia. Wengelin äreästä poiskäskemisestä ei
näkynyt olevan apua; käreä ääni kuului vaan kovemmin ja kiivaammin.
Herra von Weissenbach, joka sattumalta oli lähellä ovea, meni
tyytymättömän näköisenä ulos, sulkematta ovea kokonaan jälkeensä.

"Mitä tahdotte te?" kuulivat huoneessa olijat vanhan herran kysyvän.

Käreä ääni hiljeni niin paljon, että voitiin vaan yksityistä sanoja sen
puheesta ymmärtää.

Kreivi oli herra von Weissenbachin huoneesta lähdettyä kääntynyt
innokkaasti Roosaan päin, mutta Roosa pysyi muotoaan muuttamatta
samassa asemassa; kasvojen puna oli ehkä käynyt vielä tummemmaksi.

"Mutta, Jumalani", sanoi kreivi, "tahdotteko tekin tuomita minut
kuulustelematta?"

"Miten juohtuisi minulle sellaista mieleen!" vastasi Roosa
kolkolla, epävakaisella äänellä, jota hän turhaan koetti saada
välinpitämättömältä kuuluvaksi. "Minä en ryhdy mitenkään tuomitsemaan
teidän toimianne tai päätöksiänne".

"Mutta, Roosa -- mutta, neitiseni, minähän luulin olevani teidän
suosiossanne, teidän isänne suosiossa; minä luulin, että -- että te
olisitte ainakin ystävällinen minulle. Miksi nyt kerrassaan tämä
puhetapa, tämä kylmäkiskoisuus, jota minä -- suokaa anteeksi -- olen
niin vähän tottunut teissä näkemään?"

Roosa katsahti ylös. Hänen suurissa sinisilmissään oli katse, jota
kreivi ei niissä ollut vielä tähän asti huomannut -- karkoittavan
yksivakaisuuden katse. Hän avasi huulensa, mutta ennenkuin hän ehti
sanaakaan lausua, kovenivat ulkona porstuassa puhujain äänet niin, että
Roosa hämmästyneenä nousi istuimeltaan ja kreivi tahtomattaan kiirehti
ovelle. Mutta samassa tulikin herra von Weissenbach ja paiskasi oven
kovasti kiini. Hänen silmänsä salamoivat tuuheain kulmakarvain alla;
korkea otsa oli vihasta punastunut. Hän murisi kiivaita sanoja kiini
puserrettujen huuliensa välistä.

"Teillä on, pelkään mä, ollut harmillista kärsittävää, herra von
Weissenbach", sanoi kreivi.

"Oi, ei mitään, ei mitään erinäistä", sanoi vanhus, kaataen pöydältä
lasin vettä, josta hän kumminkin joi vaan muutamia pisaroita; "on
hullumaista semmoisista hävyttömyyksistä vielä suuttua; johan tuohon
olisi pitänyt tottua. Semmoinenhan on ajan luonne, päättäkää itse,
herra kreivi! Täällä Weissenbachissa on eräs henkilö, jonka vanhemmat
ja esivanhemmat, niin pitkälle kuin ihmiset muistavat, ovat olleet
minun sukuni palveluksessa. Ei kukaan heistä, mikäli minä muistan, ole
paljon miksikään kelvannut; mutta me olemme heidät ottaneet suojaamme,
kuten maallamme ja tiluksillamme syntyneet ja kasvaneet ainakin. Mutta
vähimmän kaikista on ollut hyötyä tästä henkilöstä. Ja hän on kuitenkin
meiltä saanut kaikki, voisinpa sanoa, henkensäkin, sillä hän olisi
vanhempiensa kurjuudessa kuoltua kuollut itsekin nälkään, ellemme olisi
ottaneet häntä hoidettavaksemme. Isäni on antanut ruokkia hänet
suureksi, lähettänyt kouluun, sittemmin on hän ollut minulla tässä
samasessa talossani kirjurina ja kirjainpitäjänä, kunnes minä hänet
panin isännäksi ravintolaan, joka kuului meille, oli melkein meidän
omamme, sillä se maksoi kaikenlaista veroa. Minä olen vuosikaudet
jättänyt arennin vaatimatta ja nyt -- mikä on nyt loppu koko
historiasta? Vuonna kahdeksantoista sataa neljäkymmentä ja kahdeksan
oli tämä samanen mies kaikkien koko seudun huimapäiden ja laiskurien
etunenässä; ensimäisenäkolmatta päivänä maaliskuuta tuli hän joukkonsa
kanssa tänne hoviin ja uhkasi laittaa katolle punaisen kukon, ellen
minä kirjallisesti luopuisi kaikista etuuksista, joita minulla oli
tiloista. Vastineeksi tempasin minä luonnollisesti pyssyn tuolta
seinältä ja uhkasin ampua jokaisen, ken vielä näyttäytyisi pihalla.
Silloin hyökkäsivät he kuin lampaat ulos portista. Sitten tuli veroista
vapaaksi osto, ja sama mies, jonka minä olin suureksi elättänyt, pääsi
rahasummalla, jonka minä, sen tiesi kuinka usein, olin hänelle
lahjoittanut; hän pääsi vapaaksi tilalliseksi, kuten he sanovat. Siitä
saakka ei hän ole, kohtuullista kyllä, kohottanut lakkiaan minulle eikä
Roosalleni; ja nyt -- nyt julkeaa tämä, juopuneena -- sillä muuten ei
hänellä olisi ollut rohkeutta -- tulla talooni minulta pyytämään, ei --
minulta vaatimaan latoa täältä pihasta vuokralle, kun häneltä muka
liian paljon varastetaan otria närtteestä tien vierestä! Mitäs minä
muka ladolla teen, kun ei minulla ole kuitenkaan mitään siihen panna;
hän maksaa siitä hyvästi, viidestä tai kymmenestä taalerista ei hänen
muka tarvitse lukua pitää, ja silloin helisteli hän rahoja taskussaan!
Kuolema ja kirous! pitääkö semmoista kärsiä? Onko sentähden vanhaksi
tultu, että antaisi semmoisen roistojoukon itseään opettaa, jonka ennen
pisti nuoriin ja lukon taa? Ja kuka on syy kaikkeen tähän kurjuuteen?
Minä kysyn teiltä, herra kreivi, kuka on syypää? Ne ovat syypäät, jotka
huolimatta mistään jumalallisesta tai ihmisellisestä oikeudesta kokevat
juurinensa hävittää hyvät vanhat olot; kaksin-, kolminkertaisesti
syylliset, kun verensiteiden, vanhain muistojen pyhyyden, esi-isien
muiston kunnioituksen, -- kuu kaiken, kaiken sen, mikä muuten pitää
ihmisen sydämmen lämpimänä ja antaa hänelle elämässä tukevan pohjan --
pitäisi hänelle opettaa, että ken tulee uskottomaksi säätynsä
muistolle, se on uskoton itselleen, ja että uskottomuus saa
rangaistuksensa ennemmin tai myöhemmin, elämässä tai kuolemassa".

Kreivi oli vaalennut näistä viimeisistä sanoista, jotka herra von
Weissenbach oli puhunut korotetulla äänellä ja suorastaan kreiviä
tarkoittaen. Hän katsahti Roosaan ikäänkuin odottaen hänen edes nyt
koettavan tulla avuksi hänen piinallisessa tilassaan, mutta Roosan
silmät olivat maahan päin ja hänen huulensa; joilta ei muulloin koskaan
puuttunut sievää käännöstä tai tyydyttävää sovitussanaa, olivat kovasti
suletut. Kreivi tunsi tätä nähdessään suuttumuksen kiehuvan kuumasti
sydämmessään. Voimakkaalla ponnistuksella voitti hän liikutuksensa ja
vastasi niin levollisesti kuin taisi:

"Jos kunnioitus muinaismuistoja -- muinaisuutta kohtaan, joka kerran
kuitenkin oli nykyisyys, -- on niin suuri arvo, herra von Weissenbach,
niin luulenpa teidän asettavan oikeuden avun yhtä korkealle.
Minä en ole isääni koskaan tuntenut, äitiäni vaan nimeksi;
mahdollisesti kyllä en olekaan senvuoksi niin hyvin oppinut kumartumaan
kaikkea ajattelemista korkeampana kunnioitetun edessä niin kuin
kunnioitettavan, vaikka käsittämättömänkin jumaluuden edessä. Sitä olen
useinkin itsekseni selitellyt tunnottomuudeksi ja typeryydeksi, ja
voittaakseni tasapainoa tuota uskottomuutta vastaan, jonka paha puoli
minulta ei jäänyt huomaamatta, olen koettanut olla tasapuolinen;
kukistaa itsestäni ennakkoluulot ja edeltäpäin tehdyt päätelmät; olen
koettanut jättää sen, mitä en heti kohta, kuten muut, voinut
kunnioittaa, kuitenkin suorastaan tuomitsematta; ja ennen kaikkia
koettanut pysyä ainakin itselleni uskollisena, kun minulla semmoisena,
kuin nyt kerran olin, oli sangen vaikea saada toisista tukea.
Ajatelkaahan nyt itse, herra von Weissenbach, miten katkeraa minusta
täytyy teidän äskeisen moitteenne olla. Niin, herra von Weissenbach,
jollei minulla jo tänne tullessani tänä iltana olisi ollut aikomus
selittää teille mietteitäni, joka selitys olisi ehkä ollut tehtävä jo
aika sitten, nyt, nyt tekisin minä sen, ja teidän tulee kuulla minua,
sillä te olette liian jalomielinen voidaksenne seisoa vastustajanne
edessä muuten kuin yhtäläisillä aseilla, samaa auringon paistetta ja
tuulta käyttäen".

Kreivi oli noussut kiivaudessaan, sillä hänen oli aina vaikeampi
hillitä itseänsä, mitä kauemmin hän puhui. Kätensä, jolla hän nojasi
tuolin karmiin, vapisi samoin kuin syvä äänensäkin, kun hän näin
jatkoi: "Vapaatahtoisesta maanpaosta, jossa oleminen, kuten pelkään, ei
ollut niin urhea kuin uhkarohkea teko, olen minä palannut tänne
syntymämaahani väsyneenä matkalaisena, jo kauan häveten hyödytöntä
kuleskelemistani ja työttömyyttäni. Silloin en vielä ollut vakaasti
päättänyt, vaan salaisesti toivoin voivani vihdoinkin lopettaa tämän
työttömyyteni, kerran viimeinkin päästä kansalais- ja ihmisonnea
tarkoittavain miettimisteni tyhjästä eetteristä, saada lujan maan
jalkaini alle. Kun minua nyt tämä maa kohtakin pidätti semmoisella
voimalla, jota en koskaan luullut mahdolliseksi, kun tämä laakso, johon
vieraana olin tullut, niin pian muuttui kodikseni, kun tämä ilma, jota
minä täällä hengitin, minua niin ihmeellisesti virkisti ja tuulen
humina metsissämme minua miellytti kuin kehtolaulu -- niin tämän
vaikutti ennen kaikkia muita vastaanotto, joka minulle tuli teiltä
osaksi, kohtelu, jonka minä löysin teidän huoneestanne. Minulla ei ole
ollut mitään isänkotia; minä en ole tiennyt, mitä merkitsee seison isän
edessä; minä en ole tiennyt, mitä on pusertaa sisaren kättä, pitää sitä
omassaan. Kun jo luulin pääseväni osalliseksi tästä onnesta, kenen vika
-- jos muuten köyhän rikkaaksi tekeminen on mikään vika -- on se, ellei
teidän omanne, teidän hyvyytenne, teidän ystävällisyytenne syy. Minä
lämmittelin tässä uudessa auringon paisteessa; minä olin onnellinen,
etten koskaan ennen ole ollut, etten ole aavistanutkaan voivani tulla
niin onnelliseksi. Niin -- minun täytyy tunnustaa, vaikka se onkin
minusta vaikeaa tänä hetkenä -- minulla oli kohta vielä rohkeampiakin
toiveita. Minä uneksin päivästä, jona voisin isällistä ystävääni vielä
suuremmalla oikeudella kutsua isäkseni; jona saisin tervehtiä vielä
kalliimmalla nimellä häntä, jonka sisarellisen rakkauden luulin jo
voittaneeni. Minä en voi olla tätä sanomatta, että paremmin
ymmärtäisitte, mitä minulla on vielä sanottavaa, ja muuten sitä tuskin
ollenkaan ymmärtäisittekään".

Kreivi oli astunut uunin luo -- vähän kauemmaksi siitä, missä Roosa ja
hänen isänsä istuivat; nyt katsoi hän kumpaakin, vaikka ennen oli
katseensa Roosaa karttanut.

"Ihmisen henki on ikäänkuin hänen ruumiinsa silmä. Liian kirkas valo
sokaisee sen. Niin oli minunkin laitani. Minulle tulvivan onnen
ylellisyydessä unhotin, etten ollutkaan palannut vierailta mailta,
elääkseni taaskin ainoastaan itseäni varten. Mutta samassa määrässä,
kuin tulin tietoon onnestani, voitti alaa se vakuutuskin, ettei
ansaitsematon onni otekaan mikään onni; että se ei ole onnen
ansaitsemista, kun vetäydytään pelkurina ja joutilaana elämän
taistelusta, jossa toiset panevat alttiiksi tavaransa, verensä ja
kaikki, niin kauan kuin mahdollista, sitten vielä sanoin itsekseni,
että tämä elämän taistelu ei viimein säästä ketään ja että se saa
häpeällisesti kukistua, joka ei tärkeänä hetkenä voi koko voimallaan
puolustaa vakuutustansa. Minä tunsin kerrassaan vikani koko raskauden,
sen vikani, että olin lähestynyt teitä niin lähelle, näyttämättä ensin
itseäni teille semmoisena, kuin minä itse näen, kuin minä itse tunnen.
Minä tunsin olevani velvollinen tunnustamaan teille täydellisesti,
kiertelemättä periaatteeni. Mutta ei sekään näyttänyt minusta
riittävältä. Minä luulin kunniani ja teidän kunnioituksenne vaativan
minua vapaasti ottamaan askeleen, joka minun ehkä myöhemmin olisi
täytynyt ottaa, ellen tahtoisi kadottaa arvoa omissa silmissäni.
Tilaisuus semmoiseen tekoon oli minulla jo kauan tarjona. Tuskin olin
palannut tänne ja maine levinnyt, että jäisinkin tiluksilleni asumaan,
kun vastapuolue valtiopäivillämme, joka, kuten näyttää, ei ollut
unohtanut, miksi olin kymmenen vuotta sitten eronnut sotapalveluksesta,
kääntyi minuun pyytäen minun astumaan heidän riveihinsä. Pikku maamme
ei ole niin suuri, että se tyydyttäisi kunnianhimoa; mutta pienenäkin
on se jäsenenä tuossa suuressa kokonaisuudessa, ja asiat, joista nyt
juuri on kysymys, ovat erittäin tärkeät meidän oloillemme. Minulle
esitetyn ohjelman alle voin minä hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa
nimeni, sillä se sisältää todellakin ainoastaan pienoisen osan siitä,
mitä minä varmasti toivon kohtakin kirjoitettavan koko Saksan
vapaamielisen puolueen ohjelmaan. Minä olen kirjoittanut sen alle.
Fichtenauin piirissä on minun valitsemiseni varma eilisestä saakka,
jolloin minä siellä esittäydyin valitsijoilleni. Kun minulta vielä nyt
kysytte, miksi olen näin tehnyt, miksi juuri nyt näin tehnyt -- niin
tiedätte myöskin, miten raskasta se on minusta ollut ja miten raskasta
tämä kaikki teille sanoa".

Kreivi oli viimeisiä sanoja lausuessaan kumartunut uunin
koristereunusta vasten ja peittänyt otsansa kädellään. Siinä asennossa
odotteli hän, ikäänkuin saadakseen aikaa liikutuksensa voittamiseksi.
Pari minuuttia oli syvä äänettömyys huoneessa. Roosa oli kreivin
vaiettua ainoastaan kerran tuskaisesti katsahtanut kreiviin ja isäänsä,
sitten olivat hänen silmäluomensa taas laskeuneet. Herra von
Weissenbach istui sohvalla, otsa ja kulmat rypyissä. Nyt nousi hän
ylös, astui pari kertaa edestakaisin, seisattui sitte Roosan ja kreivin
välille ja sanoi:

"Minä kiitän teitä, herra kreivi, ilmoituksistanne, vaikka olisikin,
kuten jo itse sanoitte, ollut suotavampaa, ettette olisi niitä niin
kauan pitäneet meiltä salassa. Olipa nyt miten olikin, te olette
täyttäneet velvollisuutenne, te olette puhuneet kuin mies ja niin
tahdon minäkin teille vastata. Ensiksikin pyydän minä teiltä anteeksi
siitä, mitä ensin sanoin, te olette olleet itsellenne uskollinen,
olette vieläkin tässä silmänräpäyksessä; te olette ylpeä siitä, että
niin on, että teillä on rohkeutta voittaa sydämmenne, tunteenne. Hyvä!
Ette suinkaan voi odottaa vähempää minulta, meiltä; ette voi toivoa,
että mies, joka on iässä kolmekymmentä vuotta s.o. ihmisiän teidän
edellänne, tunnustaisi hautansa kynnyksellä omiksensa ne
mietteet, joita hän on koko elinaikansa vihannut ja vastustanut. Minä
olen, niin näyttää, jäänyt tässä taistelussa tappiolle; minä olen siinä
kadottanut omaisuuteni, menettänyt terveyteni ja iloisuuteni; minä olen
vanha ja -- vastenmielisesti sanon sen -- köyhä mies, jolta kentiesi
ryöstetään ehkä vielä viimeinenkin, mikä hänelle on rakasta, hänen hyvä
nimensä. Onkohan mahdollista ajatellakaan, että minun kaikkien näiden
uhrien lisäksi pitäisi vielä luopua mielipiteistäni? Ja siitähän olisi
kumminkin kysymys, taikkapa olisi meidän elämämme, minä tarkoitan
teidän suhdetta minuun ja minun teihin, suuren suuri - valhe.
Se ei sovi meidän arvollemme. Minä olen velvollinen sanomaan teille
täyden totuuden. Jos te olisitte minulle alusta alkain vieras,
porvarissukuinen, jos teillä silloin olisi nuo mielipiteet kuin nyt, en
minä mitenkään tekisi teitä uskotukseni, en milloinkaan antaisi teille
sijaa niin lähellä sydäntäni; minä voisin astua vastustajaksenne
jollakin välinpitämättömyydellä, tunnolla, että niin on oleva, ettei
voi toisin olla. Mutta -- minä tunnustan sen -- ajatus, että rakkaimman
ystäväni poika, että se, jonka minä pienoisena kannoin kasteelle, että
ikivanhan, mielipiteittensä puhtaudesta kehutun suvun jälkeläinen menee
niiden puolelle, joita minä olen aina pitänyt luonnollisina
vihollisinani -- se kiihoittaa veren suonissani, -- se melkein ryöstää
minulta tyyneyden, johon vanhuuteni minun velvoittaa. Tästä hetkestä
alkain täytyy kaiken yhteyden välillämme lakata; sitä minun tuskin
tarvitsee sanoa teille; te tunnette, tiedätte sen yhtähyvin kuin
minäkin. Mitä kukin meistä sillä kadottaa, saa kusin kantaa, miten
taitaa. Mahdollisesti ja luultavastikin alkaa kullekin meistä nyt
raskas aika, jona ei kukaan enää ole oleva niin onnellinen kuin ennen
tutustumistamme -- sekin on meidän otettava vastaan kuin jokin
välttämättömyys. _Sana_ käskee puhkasemaan silmän, joka on meille
pahennukseksi; sysätä luotamme joku, jota toisissa oloissa olisimme
hyvinkin rakastaneet, on ehkä yhtä tuskallista; ja kumminkin täytyy
niin tapahtua, ellemme tahdo ruumiinemme ja sieluinemme hukkua".

Kreivi hengähti syvään. Kaikki oli loppunut. Hän kohotti ylös päänsä;
astui hiljaisilla, levollisilla askeleilla Roosan luo ja katsoi
hetkisen häneen. Hänen silmänsä olivat punaiset; poskensa olivat nyt
kalveat ja suunsa ikäänkuin tuskan sulkema. "Voikaa hyvin!" sanoi
kreivi ja ojensi hänelle kätensä. Roosan käsi oli kylmä ja sormet
ikäänkuin kangistuneet. Kreivi voi töintuskin pysyä lujuudessaan;
ylpeys ja rakkaus taistelivat hänen rinnassansa kuin kaksi kotkaa,
jotka levitetyin siivin ja ojennetuin kynsin hyökkäävät toistensa
kimppuun; mutta ylpeys voitti. Hän antoi kylmän käden hiljaa vaipua
alas ja kääntyi herra von Weissenbachiin.

"Sallikaa minun saattaa teitä ulos", sanoi vanhus ottaen pöydältä
kynttilän ja näyttäen kreiville porstuaan tulta, aivan kuten ennenkin,
paitsi ettei hänen oivallista kohteliaisuuttaan mikään ystävällinen
hymy tänä iltana kirkastanut. Ovella erosivat he. Herra von Weissenbach
käytti silmänräpäystä, jolloin hänen toinen kätensä piti kynttilää,
toinen oven ripaa, tehdäkseen viimeisen kumarruksen. Kreivi ei
koettanutkaan antaa hänelle kättä. Kun yöilma puhalsi hänen
kasvoihinsa, hengähti hän vielä kerran syvään ja sanoi: "Jumalalle
kiitos!" Kuitenkin oli onni, että Zuleika juoksi niin tasaisesti ja oli
jo niin usein yöllä kulkenut tien Weissenbachista Lengsfeldiin --
muuten olisi tämä ratsastus voinut helposti olla viimeinen sekä
ratsulle että ratsastajalle.

Herra von Weissenbach ei tavannut palatessaan Roosaa enää huoneessa.
Hän meni viereiseen kammariin. Roosa oli heittäynyt sinne sohvalle. Hän
kohotti päätään; kasvot olivat kyynelissä. Herra von Weissenbach pani
kynttilän kiivaasti pöydälle.

"Jos isääsi rakastaisit, et tänä hetkenä itkisi, Roosa", sanoi hän.

Roosa kuivasi nenäliinallaan kyyneleitä; vaan hänen sitä tehdessään
valtasi hänet suru. Hän tyrskähti ääneensä, peitti kasvonsa
sohvatyynyihin ja itki katkerasti.

Tämä näky -- värisevät hiuskähärät, suonenvedon tapaisesti vavahteleva
hoikka ruumis -- saattoi vanhuksen raivoihinsa. Hän löi nyrkillään
otsaansa, käveli kiivain askelin edestakaisin, seisattui viimein yhä
vielä itkevän Roosan eteen ja sanoi:

"Miksi et sitte seurannut häntä, kun sinusta on niin vaikeata ottaa
osaa isäsi kohtaloon? Olisihan hän sinut mielelläänkin ottanut täksi
päiväksi ja huomeneksi, vaikka hän ehkä jo ylihuommenna olisi hävennyt
kerjäläistyttöä! Oi, Jumalani, miksi et antanut minun kuolla ennen
tämän kokemistani!"

Roosa kuuli oven liikkuvan. Isä oi jättänyt huoneen. Hän ei
koettanutkaan seurata häntä; todellakaan ei hänellä nyt olisi ollut
voimiakaan siihen. Hänen päänsä oli kuin palasina ja rinta niin täynnä
karvasta surua, ettei hän enää voinut edes itkeäkään, vaan aika ajoin
hiljaa nyyhkiä vaan ja kankeilla avonaisilla silmillä kynttiläin
liekkiin katsoa. Niin istui hän kauan. Kovemmin ja kovemmin vinkui
yötuuli. Uudestaan alkanut sade ratisutti ikkunan ruutuja. Vahti huusi
kylässä tuntia, Roosa ei tiennyt, mikä aika nyt oli; hän näki
ainoastaan kynttiläin jo melkein loppuun palaneen. Hänen piti mennä
levolle -- miksi? hänellä ei ollut vähintäkään halua siihen.
Huommennahan on taas päivä -- ja -- päivä, jona hän ei saakaan nähdä
"häntä", joka, kuten hän nyt tunsi, oli hänestä kalliimpi kuin oma
elämänsä; ja samoin ylihuommenna ja joka päivä! Roosa kauhistui;
hänestä tuntui kuin katsoisi hän hautaan. Hän otti kynttilän ja
toimitti, mitä vielä emännöitsemisessä oli huommeiseksi toimittamista.
Talossa olivat jo kaikki nukkuneet. Noustessaan ylös narisevia portaita
pelästyi hän kuvaistaan, jonka kynttilä eräässä käännöksessä loi
seinälle ja kattoon, ja sitten ajatteli hän itsekin olevansa ainoastaan
varjo siitä, mitä hän niin äsken oli ollut.



XVI.


Syksy osoitti nyt olevansa herra maassa. Sadetta ja myrskyä vaan,
myrskyä ja sadetta joka päivä. Aurinko oli kadonnut, ikäänkuin se ei
tahtoisi nähdä hävitystä, nähdä, miten äsken kultatähkinä lainehtineet
pellot olivat laajoina, ikävinä soina, miten murtuneet kukat mätänivät
puiston märässä maassa, miten puiden puolipaljaat oksat kuin
hurjistuneina toisiaan piiskasivat ja kuivat lehdet kuin hullut ilmassa
liehuivat. Eläimet olivat kaikki, ken vaan suinkin löysi suojusta,
niihin paenneet; puistossa ei ollut enää muuta linnun ääntä kuultavana
kuin melkein lakkaamaton varisten raakkuminen, joita tuuli pudisteli
pesistä ja häilyviltä oksilta ja heitteli mustina joukkoina korkealle
harmaasen sumumereen. Ilma oli kostean kylmää vesihöyryä täynnä. Aika
ajoin satoi rankasti, olkikatot kastuivat läpimäriksi, tomu poistui
latojen ja talonpoikaistupienkin seinistä ja kylän lävitse lirisevä,
saman niminen puronen muuttui virraksi, joka ikäänkuin vihoissaan
vieritteli tummia likaisia laineitaan. Nyt oli suruinen, synkkä aika,
aika semmoinen, joka ei juuri kellenkään tuota mitään hyvää.

Eikä se suinkaan ollut vähimmän surullinen ja synkkä hovin asukkaille.
Vanha herrastalo riippuvine kattoineen, alati peitettyine ikkunoineen
ja paljaine, koruttomine seinineen, joita tuuli ja sade olivat kyllä
pahoin pidelleet, oli semmoisen miehen kaltainen, joka on nähnyt
parempiakin päiviä, ja nyt, kun ne päivät tulevat, joista sanotaan: ne
eivät minua miellytä, vetää hatun kasvoilleen, käärii nuttunsa lujemmin
kiini eikä ole onnettomuudesta millänsäkään. Ja yhtä iloton, kuin talon
ulkopuoli, oli vanhan herra von Weissenbachin elämäkin. Aarre, jota hän
oli luullut loppumattomaksi, oli tyhjentynyt; viimeinen ilon väre oli
hänen elämästään sammunut; sauva, johon hän oli aina lujemmin nojannut,
oli murtunut; sielun suloinen juoma oli hänestä tullut karvaaksi ja
katkeraksi -- tyttären rakkaus häneen oli poissa. -- Roosa ei kyllä
antanut suorastaan mitään syytä valituksiin; hän oli seuraavana aamuna
kyynelettömin, vaikka kyllä kalvein kasvoin, jopa hymytenkin tullut
isänsä luo; hän ei ollut unhottanut pienintäkään noista lukemattomista
tempuista, joihin hän oli isänsä totuttanut; hän ei ollut maininnut
kreivin nimeä, ei sanaakaan puhunut suhteestansa häneen; hän oli tehnyt
tehtävänsä aivan kuin ennen -- mutta kuitenkin oli kaikki aivan toisin
kuin ennen. Näennäisesti ei mitään muutosta, ja kuitenkin kaikki
muuttunut; ja isä tutkisteli tätä muutosta ja huomasi jokaisen
pienimmänkin viitteen tuolla kuumeentapaisella uteliaisuudella, jolla
raskasmielinen tarkastelee sairautensa edistymistä. Hän ei unhottanut,
miten hän, tuo voimakas, ylpeä tytär oli sinä iltana murtunut kuin
häilyvä ruoko; hän näki yhä vielä hänen kiharainsa ja hoikan
vartalonsa vapisevan; hän kuuli yhä vielä hänen suonenvedon tapaisen
nyyhkimisensä -- se oli hänen todellinen muotonsa; mitä hän nyt näki
-- tämä kalvea, ystävällinen, huomaavainen tyttönen -- se oli
teeskentelemistä, valhetta, itsensä kieltämistä vaan. Mitä huoli hän
hänen hymyilemisestään, kun hän piirustuslaudalla piirustuksen alla
huomasi selviä jälkiä äsken itketyistä kyynelistä. -- "Hän rakastaa
kreiviä kuten ennenkin; hän tekee, mitä tekee, velvollisuuksiensa
tunnosta, jalomielisyydestä".

Vanhuksen ylpeys kiertelihe, kääntelihe tämän ajatuksen painon alla.
Hän sai, kuin kerjäläinen, elää rakkauden rikkaalta pöydältä putoavista
muruista, kun hänen tyttärensä sen sijaan tuhlasi kreiville koko
atrian. Yö yönsä perästä yritti hän tehdä lopun elämästänsä, joka hänen
silmissään oli hänelle häpeäksi; hän päätti käskeä tyttärensä menemään
kreiville mieluummin tänään kuin huommenna; mutta kun Roosa seuraavana
aamuna tuli suloisesti hymyillen hänen luokseen, ei hänellä ollutkaan
rohkeutta kehoittaa häntä eroamaan, ja hän lykkäsi silloin päätöksensä
toimeenpanon seuraavaksi päiväksi. Ehkäpä ei hän enää seuraavana
päivänä elänytkään, ehkä saavuttaisi äkillinen kuolema unettoman
kuumetautisen ja siten kerrassaan vapauttaisi heidät kummankin. Niin,
olisipa vanhus näinä päivinä itsekin lopettanut elämänsä, tuon piinaksi
muuttuneen elämän, ellei hurskas lapsenusko, johon hänen sielunsa vielä
turvasi, olisi semmoista tekoa tehnyt hänelle siveellisesti
mahdottomaksi. Sitä paitsi oli itsemurha hänen silmissään
pelkurimaisuutta. Uskonto ja kunnia käskivät häntä vielä kotvasen
kantamaan ristiänsä.

Eipä vielä ihmistenkään silmissä maankaan päällä ollut hänen
tilintekonsa päättynyt. Vielä oli hänen, kuten näytti, todistettava,
ettei viimeinen Weissenbach, moitteettoman sukunsa viimeinen jäsen,
ollut mikään petturikonna. Hajonneen pankin juttu oli joutunut
korkeimpaan oikeuteen ja yhä vaan laajentunut. Uusia todistuksia oli
hankittu; asiaan osallisiksi oli vedetty monta henkilöä, joita
ensimäinen tutkijatuomari oli pitänyt petettyinä, vaan ei minään
pettureina; toisia henkilöitä merkittiin odottamaan samanlaista
kohtaloa jutun edistyessä. Näiden viimeisten joukossa oli herra von
Weissenbachikin. Hänen asiainsa ajaja ilmoitti sen hänelle ja pyysi
häntä jo ajoissa hankkimaan edestään takaussummaa, jonka suuruuden hän
arvion mukaan määräsi.

Että tämä seikka tuotti vanhukselle lakkaamatonta tuskaa, voi sangen
hyvin huomata häntä paremmin tarkastellessa, vaikka hän kyllä koetti
näyttää pitävänsä hyvin vähän lukua koko asiasta. Takausta ei hän
ajatellut ollenkaan; sillä voisihan hän yhtä hyvin omin käsin ohjata
Weissenbachin veden ylöspäin, kuin maksaa sitä omista varoistaan, ja
velalliseksi ei hän tahtonut vanhoilla päivillään joutua. Miksi olikaan
hän antanut kunniallisen nimensä tuohon uudenaikaiseen hurjuuteen?
Semmoisesta rikoksesta ei parin vuoden vankeuskaan olisi liian suuri
rangaistus. Tähän oli hän kyllä aina ajatellut vankihuoneita olevan
vaan lurjuksia ja konnia varten; mutta uudet ajat, uudet tavat. Hän
toivoi vaan, ettei hänen tarvinnut oikeusherrain mieliksi istua niin
pitkää aikaa, kuin he tahtoisivat. Hän oli jo vanha mies ja elämään jo
kyllin kyllästynyt, ja voisihan tapahtua, että kuolemakin ymmärtäisi
vähän asioita ja tekisi noille ankaroille herroille aika kepposen.

Tosiaankin oli hänen jo loppukesästä saakka hyvin häilyvä terveytensä
nähtävästi heikontunut näinä viime aikoina. Lakkaamaton sielun
kiihtyminen, jota unettomat yöt vielä lisäsivät, kulutti hänen
voimiansa. Hänen vielä tähän asti niin innokkaat silmänsä olivat
kadottaneet loistonsa ja vaipuneet syvälle koloihinsa; hänen harmaasen
tukkaansa ilmestyi yhä enemmän hopeavalkeita hiuksia; ääni oli käynyt
käheämmäksi ja äreämmäksi; hän oli kuin kerrassaan muuttunut vanhaksi
ukoksi, joksi hän tähän asti oli aina vielä puolileikillä itseään
nimittänyt.

Roosa näki tämän kaikki. Hänen tuskansa oli sitäkin katkerampi, kun hän
ei voinut näyttää sitä kellenkään, kaikista vähimmän isällensä, joka
kylmällä kohteliaisuudella joka kerta keskeytti kaikki Roosan kokeet
vanhaan tapaan lähestyä häntä. Roosan tuskalla ei ollut mitään rajaa,
hän oli toivottomuuden partaalla. Hän näki ajan lähestyvän, jolloin
isän luultavasti olisi annettava takaus edestään, eikä hän vielä ollut
ryhtynyt mihinkään toimeen. Mutta vankeus ja kuolema -- sen tiesi hän
-- olivat isälle aivan sama asia. Hän, joka koko elinaikansa oli joka
päivä kävellyt tuntikausia vapaassa ilmassa, joka jo heidän asuessaan
kaupungin valoisimman kadun varrella oli valittanut tukalaa ahtautta --
hänenkö pitäisi elää kuukausia hengittää vankihuonein turmeltunutta
ilmaa! Roosa oli siitä varma, että kahdeksan semmoista päivää
tuottaisi hänelle kuoleman. Hän oli isänsä tietämättä kysynyt
vanhan piirilääkärin ajatusta, joka jo monta vuotta oli asunut
Weissenbachissa, mutta jota isä hänen kansavaltaisten mietteidensä
vuoksi ei suosinut ja sentähden kutsui hänet hoviin ainoastaan
pahimmissa tapauksissa; ja vaikka tämä ei tahtonut tietää mitään niin
jyrkästä vaikutuksesta, niin myönsi hän kuitenkin asian arveluttavaksi
herra von Weissenbachin ikään, ruumiinrakennukseen ja luonteesen
katsoen. Roosa raukka vaivaeli aivojansa löytääkseen jonkin avun tässä
hädässä. Mutta mitä taisi hän tehdä? Kenen puoleen voi hän kääntyä?

Vihdoin kirjoitti hän -- raskaalla sydämellä ja sangen vastahakoisesti
-- herttuattarelle. Hän kertoi tilansa ahtauden; hän ei pyytänyt apua,
ei, ainoastaan neuvoa ja lohdutusta. Kauemmin kuin oli toivonut, sai
hän odottaa vastausta -- hyvin vähän lohduttava vastaus. Vanhoja
lauselmia ystävyydestä, joka ei tunne mitään säätyeroitusta,
rakkaudesta, joka perustuu henkiheimolaisuuteen; mutta ne olivat vaan
korulauseita. Roosa näki sen nyt ensikerran onnettoman ja apua
tarvitsevan tarkkuudella, jolle leivän sijasta kivi annetaan. Hän
ajatteli itseään herttuattaren tilassa ja köyhän, hyljätyn tyttösen,
jota hän todellisesti rakasti, pyytämän neuvoa: miten mielellään olisi
hän ryhtynyt hänen asiaansa kuin omaansa! -- "Minä olen puhunut
herttuan kanssa", niin kirjoitti herttuatar; "hän sanoi valitettavasti
voivansa tässä asiassa vähemmän kuin kuka muu hyvänsä; valtion pankki
oli saanut kärsiä melkoisen osan uuden pankin tuottamista tappioista;
vastapuolue oli aikomissaan parannuspuuhissa käyvä ennen kaikkia juuri
tähän asiaan käsiksi. Siinäpä onkin kaikki, mitä asiasta olen
ymmärtänyt. Tiedättehän, rakas Roosaseni, miten kankea minun pääni on
tämmöisissä asioissa. Mutta eihän teidän tarvitse pitää asiaa niin
toivottomana, rakas Roosaseni, eikä teidän kelpo isännekään. Tämä paha
ilma tuottaa kaikenmoisia alakuloisia ajatuksia; minuakin vaivaa
päänkipuni kovemmin kuin koskaan ennen. Teidän pitää tosiaankin tulla
ja panna taas kaunis, pehmeä kätenne otsalleni. Se auttoi aina niin
hyvin. Neiti Mardorfin käsi on liian laiha, eikä siinä ole teidän
kätenne lempeää, lieventävää lämpöä. Tosiaankin kaipaan minä teitä
suuresti, rakas Roosaseni -- -- --"

Roosa antoi tämän kirjeen pudota syliinsä ja katseli kauan suruisena,
miettiväisenä eteensä maahan. "Tämä on siis tuo hyväntahtoinen,
armollinen ystävä! Samana hetkenä, jona hän tietää, jona hänen täytyy
tietää -- jos hänellä vaan on silmät lukeaksensa ja sydän tunteaksensa
-- puhuvani kaikesta, rakkaan isä-vanhukseni elämästä ja kuolemasta,
saattaa hän puhua ilmasta, päänkivusta ja hovineitsyen laiskasta
kädestä..." Roosa rutisti suuttuneena kirjeen myttyyn ja viskasi sen
uunin liekkeihin. -- "Hänellä (kreivillä) oli oikeus pilkallisesti
pudistella olkapäitään, kun puhelin sydämellisestä ystävyydestäni
herttuattaren kanssa. 'Sydämellinen ystävyys!' sanoi hän. 'No niin!
sydämellinen, kuten käden ystävyys sormikkaasen, niin kauan kuin sitä
tarvitsee!'"

Korkea rouva oli pyytänyt, ettei Roosa vähintäkään puhuisi siitä, mitä
hän herttuan suusta oli hänelle kertonut; mutta paha kyllä
lörpöttelivät jo ihan seuraavina päivinä sanomalehdet tuon suuren
valtiosalaisuuden. Virallinen lehti kirjoitti pitkän kappaleen,
koettaen ottaa oikeuston intoa pankkijutussa todisteeksi siitä, miten
vähän hallitus pelkäsi toimiensa arvostelua. Vastapuolueen lehdet sitä
vastoin selittelivät, miten tuommoinen toisista vielä liiaksi
riippuvaisen oikeuston kiihoittaminen oli ainoastaan ruma koetus
hallituksen puolelta heittää hiekkaa suuren yleisön silmiin ja tehdä
itsestään hyvin yksinkertainen asia niin epäselväksi kuin mahdollista.
Erittäinkin herätti huomiota yksi kirjoitus, joka puolusti tätä
viimeistä väitöstä aivan aavistamattomalla rohkeudella. Ministeristön
rahatoimia tuon onnettoman luottamuspankin avulla tuomittiin kovasti.
Loppu kuului näin: "vaikkapa ministeristö arassa kuolemanpelossaan
välinpitämättömästi uhraisikin uskollisimmat puolustajansa, pysyäkseen
vielä pari kuukautta kauemmin toimessaan, ei siitäkään olisi sille
mitään apua. Antokoon se vielä maalle tuon kummallisen näytöksen,
että ne pääsevät arvovirkoihin, jotka kevytmielisyydellään ja
taitamattomuudellaan ovat saattaneet maan perikadon partaalle, samalla
kun ehkä ne miehet saavat vankeudessa nääntyä, jotka säälimättä
uhrasivat omaisuutensa, sovittaakseen vääryyttä, jota toiset heidän
kunniallisten nimiensä varjossa tekivät -- tilipäivä on kuitenkin
koittava, ja uudestaan kokoontuvain valtiopäiväin ensimäinen ja pyhin
velvollisuus on pitää siitä huolta, että tämä tilipäivä tulee niin pian
kuin mahdollista".

Roosa, joka nykyisin luki aina ennen isän kahville tuloa sanomalehden
pikaisesti lävitse, oli tykkivin sydämmin lukenut tämänkin kappaleen.
Viimeisestä lauseesta hämmästyi hän; hän oli kuulevinaan rakkaan, hyvin
tutun äänen puhuvan nämä rohkeat sanat. "Tilin päivä on kumminkin
koittava!" Tässä samassa huoneessa oli hän joku aika sitte sanonut
juuri niin, kun hän ja isä ensi kerran joutuivat puhumaan
valtiollisista seikoista. "Hän" oli tämän kirjoittanut, eikä kukaan
muu! Roosasta oli, kuin pilkistäisi harmaiden sadepilvien raosta
sininen taivas huoneesen. Oliko häneltä apu tuleva? Keltäs sitten?
Kukapa olikaan niin voimakas ja rohkea kuin hän? Kuka rakasti häntä
niin kuin "hän"?

Tuskallisesti tarkasteli hän isänsä kasvoja, kun tämä kohta sen perästä
nojatuolissaan istuen luki samaa kirjoitusta. Hän näki hänen kätensä
vapisevan. Hän uskalsi kysyä, oliko isä jotakin erittäin huomattavaa
löytänyt. -- Isä hypähti ylös tuolilta. "Tuossa, lue itse!" sanoi hän
ojentaen Roosalle lehden, ja itsekseen murisi hän sitte: "sitä puuttui
vielä, tuolla lailla joutua yleisen sääiin esineeksi! Kuivettukoon
käsi, joka sen on kirjoittanut!"

Sen sanottuaan meni hän ulos huoneesta. Roosan ilo oli ollut lyhyt.
Aavistiko isä niin hyvin kuin hän, kuka kirjoittaja oli? Vihako häntä
kohtaan opetti hänelle niin kauheat sanat, jotka eivät ollenkaan olleet
hänen muuten niin jalon ajatustapansa mukaisia?

Roosa pääsi kohta tästä epätietoisuudestaan. Ensimäisenä päivänä
marraskuuta avattiin valtiopäivät. Hallituspuolueen ääniluku oli
vähän suurempi, mutta vastapuolue oli siksi vastoin toimeliaampi ja
koossa-pysyväisempi. Että kreivi von Lengsfeld menisi viimemainittuun,
sen tiesivät muutamat jo aika sitte. Mietteet hänestä olivat
maakunnassa monenlaiset.

Muutamat, jotka hänet lähemmin tunsivat, kehuivat hänen
nerokkaisuuttansa ja oppiansa; toiset sanoivat häntä ylpeäksi ja
röyhkeäksi, eivätkä odottaneet hänestä mitään kiitettävää. Mutta kaikki
halusivat erittäin uteliaasti nähdä, mihin tehtäviin hän oli ryhtyvä
tuossa alettavassa taistelussa.

Päätöstä ei tarvittukaan kauan odottaa. Jo muutaman päivän perästä
pyydettiin häntä tarkemmin selittämään puolueelleen esittämäänsä,
valtiovaroja koskevaa kysymystä, joten hän pääsi puhelavalle. Joka
ainoalla ministerillä oli syytä vaaleta; etenkin oikeus- ja raha-asiain
ministereillä, kun kreivi joutui puhumaan erittäin luottamuspankin
asioista. Lopuksi esitti hän ministeristölle kaksi ehtoa: he saisivat
joko parantaa nyt viime hetkenä vikojansa niin paljon kuin mahdollista
ja sitten astua unhotuksen epäkunnialliseen hautaan, tai odottaa
kanteita.

Vastapuolueen siveellinen voitto oli täydellinen; ministerien
kiertelevät, virheelliset, puolinaiset vastaukset herättivät harmia
hallituksenkin puolueessa. Kumminkin oli viimeinen heistä saanut päivän
tehtäviin palaamisen toimeen ja sillä lailla vielä siksi kertaa
pelastanut ministeristön.

Kreivin puhe oli herättänyt mitä suurinta huomiota kaukana maan rajojen
ulkopuolellakin. Ei vielä koskaan ollut hallitseville sanottu
semmoista, eikä niin yksinkertaisilla, kylmillä sanoilla.
Ihmeteltiin, mistä nuori mies oli saanut semmoiset tiedot, ja
oltiin taipuvaiset otaksumaan, että hänen puheensa oli joku vanha
valtioviisas valmistanut. Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi hänen
kaupallis-valtiollinen teoksensa, jota tuntijat kehuivat paraimmaksi
kaikista. Tästä hetkestä alkain oli kreivin nimi kuulu tuomari
valtioasioissa. Hänen puolueensa ylpeili siitä eikä lakannut häntä
ylistelemästä. Lengsfeldin pastorilla oli ollut oikein sanoessaan
vastapuolueen menevän pikemmin kreivin puolelle kuin kreivin sen
puolelle.

Oli silmiinpistävää, miten tarkasti Lengsfeldin pastori nyt seurasi
valtiotapauksia ja muitakin yleisiä seikkoja. Hänellä oli, paitsi tuota
yleistä virallista lehteä, pääkaupungissa ilmestyvä vastapuolueen lehti
ja vielä sen lisäksi muutamia suuresta naapurivallastakin. Hänellä oli
aina uusimmat tiedot; mutta erittäinkin seurasi hän kreivin, isäntänsä,
valtiollista kulkua erinomaisen tarkasti. Mitä kreivi tässä, tuossa tai
siinä tilaisuudessa kammarin ja valiokuntain istunnoissa tai julkisissa
kokouksissa oli sanonut -- pastori ei sitä ainoastaan tiennyt, hän
osasi sanasta sanaan kertoa kaikki hovissa herra von Weissenbachille,
-- "Jotain uutta ystävästämme -- jos saan armollista isäntääni niin
nimittää. Te tiedätte, herra von Weissenbach, mitä minä siitä asiasta
ajattelen; vaikka minulla ei olekaan suurta syytä iloita hänen
viimeisestä hyökkäyksestään kirkkoa vastaan, niin kuitenkin! mimmoinen
nero! mimmoinen luontoperäinen nero! Minä sanon teille: ennen kahta
kuukautta on kreivi kaikkivaltias ministeri. Hän on Jooseppi ja hänen
säätyläisensä, hänen veljensä saavat kumartua hänen edessään".

"Olenhan minä pyytänyt teitä olemaan puhumatta tästä asiasta", sanoi
herra von Weissenbach arkatuntoisella kiivaudella, sotkien korttia,
jotka pastori oli hänelle sill'aikaa antanut.

"Antakaa anteeksi", vastasi pastori, "minä olin sen kokonaan unohtanut;
mutta tiedättehän: sydämestä suu puhuu. -- Eikö niin, armollinen
neiti?"

Roosa ei vastannut hänelle mitään. Hän ei ollut milloinkaan voinut
kärsiä pastoria; nyt hän häntä melkein vihasi. Jos hän olisi näyttänyt
hänestä vähemmän vaaralliselta, niin olisi hän häntä vaan halveksinut;
mutta vaikka hän ei kokonaan ymmärtänyt hänen peliänsä, oli hän
kuitenkin nähnyt kylläksi pelätäkseen kuin onnettomuutta tämän miehen
päivä päivältä kasvavaa valtaa isän yli, Miten hyvästi hän osasikin
asetella sanojaan ja taitavasti salata oikean tarkoituksensa -- seuraus
joka käynnistä oli että isä yhä synkemmin katseli syvään painuneilla
silmillään tuuheain kulmakarvain takaa, aina katkerammin puhui
ihmisistä ja erittäinkin kreiviin näytti hänen vihansa kasvavan. Sen
lisäksi ei enää ollut puhettakaan tuosta luottamuksesta, jota hän ennen
osoitti tyttärelleen. Roosa ei saanut mitään tietoa hänen aikeistaan;
pari kertaa koetti hän voittaa entistä ystävyyttä, mutta isä saattoi
hänet lakkaamaan tuolla kohteliaan kylmällä karkoittamistavallaan,
jossa hän oli sangen taitava. Roosa ei valittanut, ei moittinut häntä
vähääkään; hän koetti vaan olla kahta vertaa huomaavaisempi; hän oli
lempeämpi, nöyrempi ja ystävällisempi kuin koskaan ennen; mutta ennen
kaikkia ankarampi itselleen. Hänellä oli kuin jonakin taikakaluna
syvimmässä sydämmessään vakuutus, että hän tässä taistelussa ei olisi
joutuva tappiolle, jos hän kaikin voimin koettaisi olla hyvä eikä
antaisi minkään pahan ajatuksen juurtua sydämmeensä, vielä vähemmän
sanoisi tai tekisi jotain, mistä ei voisi itselleen vastata.

Kumminkin kärsi hän paljon tämän kuorman alla. Hänen sydämmensä oli
sangen murheellinen ja monta pitkää öistä hetkeä painoi hän kivusta
raskasta päätään tyynyihin, eikä kuitenkaan tahtonut tuo armoton uni
tulla. Ulkomuotokin osoitti salaa itkettyjen öiden merkkiä. Silmät
olivat kadottaneet paljon entisestä loistostaan ja luomien reunat
olivat useinkin punaiset. Kasvot olivat kalveammat ja hänen
liikkeissään ei ennä ollut tuota kimmoavaisuutta, joka ennemmin niitä
niin hyvin kaunisti. Hän ei enää ollut se "ruusu", jonka paisuva
täyteläisyys on toimen ja tulevaisuuden kuva, hän oli täydellisesti
auennut kukka, joka jakaa kaiken suloutensa, ennenkuin kylmä yötuuli
tulee sen lehtiä karistamaan.

Puutarhassa ei ollut enää mitään ruusuja; syysmyrsky oli jo aikaa
sitten musertanut ja mukaansa vienyt viimeisetkin. Vuorokausi sitten
oli sade lakannut, mutta paksuja raskaita pilviä oli vielä taivaan
peittona. Varikset olivat, ehkä vielä pahempaa ilmaa peläten,
vetäytyneet kauemmaksi puistoon; yksitellen liitelivät ne vielä monesti
Roosan ikkunan ohi. Siitä näkyvä kuva ei suinkaan ollut lohduttavainen:
osa pihaa, jossa ei ollut elävää olentoa, latojen märät katot, joiden
harjoilla viirikukot naristen kääntelivät, ja parin suuren tammen
paljaat latvat, jotka haamujen tavoin pilkuttivat harmaan sumun seasta.



XVII.


Semmoiselta näytti seutukuva Roosasta, kun hän eräänä päivänä
iltapuoleen varustautui lähtemään kylään katsomaan Annaa, joka eilen
oli niin huononnut; että vanha lääkäri, jonka Roosa oli sinne kutsunut,
pelkäsi pahinta. Hän oli jo aamupuolella käynyt siellä ja sairas oli
silloin ollut parempi; mutta hän tahtoi kuitenkin varmuuden vuoksi
käydä vielä uudestaan katsomassa. Kori käsivarrella, jossa hänellä oli
muutamia liinavaatteita sairasta varten, läksi hän tielle. Kylä oli
kuin kuollut; purossa pauhasi ja porisi ruskea vesi; sieltä täältä
kuului talojen riihistä puijain kumea kolkutus tai kukon alakuloinen
laulu -- muuten oli hiljaista kuin hautausmaalla.

Roosa astui nopeammin, kuin jo muutoinkin tavallisen nopeata
käyntiänsä. Hän pelkäsi sateen uudestaan alkavan. Sitä paitsi kiiruhti
häntä melkein tuskaksi kasvava levottomuus, jota hän ei oikein voinut
selittää, kun Anna oli hänen viimeksi käydessään voinut verrattain
hyvin. Hänen käännyttyään pääkadulta kapeammalle sivukadulle, jonka
varrella Klaus Weber asui, tuli hänelle vastaan mies, hattu syvään
silmille vedettynä, horjuvasta käynnistään päättäen juovuksissa. Roosa
väistyi niin paljon kuin mahdollista sivulle, mutta mies hoiperteli
hänelle vastaan, ja hän tunsi kauhistuksekseen Punaisen Hirven isännän,
jonka ainoan hän tiesi koko kylän asukkaista olevan hänelle ja isälle
vihoissaan, ja isä oli vielä sen lisäksi äskettäin ajanut hänet kovilla
sanoilla talostaan. Mies seisattui, hajotti jalkansa, pisti kädet
taskuihin ja katsoa töllisti juopuneilla silmillään.

"Antakaa minun mennä edelleen", sanoi Roosa, "tai minä huudan apua".

Juopuneen ruma muoto rumeni vihaisesta irvistyksestä vielä enemmän.

"Ylimyksen sikiö", sanoi hän hampaitaan kiristäen, "tahtoisin tulla
kerran teille! mutta minä teenkin sen vielä".

Ja nojaten olkapäällään seinään saadakseen siitä tukea, pudisteli hän
nyrkkiään Roosalle.

Roosa näki, ettei hänen tällä kertaa enää tarvinnut tuota raukkaa
pelätä; hän meni sentähden, silmät häneen päin käännettyinä, nopeasti
hänen ohitsensa ja kiiruhti sitte peräänsä katsomatta katua alas. Mies
katsoa tuijotti hänen perästänsä niin kauan kuin saattoi häntä nähdä.
Sitten kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja hoiperteli edelleen. "Minä
teen sen", murisi hän ilmaa sormillaan tavoitellen, "minä teen sen,
teen sen, tänään vielä teen minä sen".

Tultuaan Klaus Weberin mökille näki Roosa pari vanhaa vaimoa seisovan
ovella. Heti hänet nähtyään alkoivat nämä valitella ja voivotella.

"Ah, tuossahan tulee neiti Roosa! Herra Jumala palkitkoon sen teille!"

"Mitä nyt? Onko Anna taas kipeämpi?" kysyi Roosa pelästyneenä vaimojen
ulinasta.

"Kipeämpi! Ah, hyvä Jumala! kuollut hän on -- lapsi parka! -- Tunti
sitten, ja lääkärikin on jo ollut täällä ja on nyt mennyt Bolauhin ja
sanonut, ettei hän enää voisi mitään tehdä; pitäisi vaan lähettää neiti
Roosaa noutamaan hovista. Hän kyllä sanoisi, mitä on tehtävä".

Sanaakaan vastaamatta astui Roosa huoneesen. Porstuan vasemmalla
puolen, jossa lapsirikas perhe asui (äiti oli seisonut vaimojen
joukossa kadulla), kuului kovaa melua ja parkua; oikealla oli kaikki
hiljaa. Roosan sydän tykytti. Kuusivuotiaana, jolloin hän tuskin tiesi,
mitä hänelle tapahtui, oli hän nähnyt äitinsä valkoisissa vaatteissa,
kukilla koristettuna makaavan kirstussa; muulloin ei ketään kuollutta.
Häntä oli aina kauhistuttanut ajatellessaan äkillistä yhteensattumista
ruumiin kanssa; hän tunsi tätä kauhua nytkin. Hengitys kävi raskaammin;
kädet olivat kylmät. Mutta sitä kesti vaan hetkisen. Sitte avasi hän
hiljaa lukitsemattoman oven ja astui tupaan.

Molemmat ikkunat olivat peitetyt valkeilla verhoilla, jotka Roosa oli
Annalle lahjoittanut; matalassa huoneessa oli pilvisen ilman vuoksi
puoli hämärä. Ruumis makasi vuoteella juuri ovea vastapäätä. Sen
kasvoilla oli valkoinen huivi. Pöydän vieressä istui Klaus Weber,
kasvot suuriin päivettyneisin käsiin peitettyinä. Lapsi makasi pienessä
kätkyessään.

Kuullessaan liikettä ovessa, kohotti mies päätään. Hän katsoi Roosaa
sekamielisesti, osoitti vuodetta ja painoi sitte päänsä taas käsiinsä,
ikäänkuin olisi hän jo sanonut kaikki.

Roosa astui vuoteen viereen. Entinen kauhu valtasi hänet taas; mutta
väkevämpi voima johdatti hänen kättänsä, ja hän veti hitaasti pois
valkean liinan.

Anna parka! He, hovin pikku Roosa ja Yrjölän Anna, olivat lapsina
yhdessä leikitelleet auringon lämpimästi paistaessa ja pääskysten
viserrellessä vanhan kaivon ympärillä ja ulkona puiston nurmikoilla,
missä pitkät ruohot kumartelivat ja perhoset kirjavilla kukilla
liikkuivat. Sitten oli Roosa lähtenyt isänsä kanssa kaupunkiin, Anna
jäänyt kylään, ja kun nuoruuden leikkikumppanit viiden vuoden päästä
taas sattuivat yhteen, tunsivat he töintuskin toisiaan. Mutta Roosa ei
ollut vanhaa ystävyyttä unohtanut. Hän sai toimeen, että Anna, jolla ei
enää ollut vanhempia eikä muutakaan omaisuutta, joutui naimisiin
rakastetullensa Bolauilaiselle Klaus Weberille, joka oli yhtä köyhä.
Roosa oli antanut säästöarkustaan ne viisikymmentä taaleria, jotka
Klausilla piti olla, voidakseen asettua kylään asumaan; hän oli pitänyt
huolta Annan yksinkertaisista myötäjäisistä ja hankkinut aina paremmat
ansiopaikat Klausille, joka osasi tehdä hyvää työtä, jos vaan tahtoi.
Tästä kaikesta huolimatta ei uusi talous tahtonut oikein onnistua.

Anna, ennestäänkin vähän kivuloinen, oli raskaana ollessaan kärsinyt
paljon ja ansainnut vähän tai ei mitään. Klaus, pikainen, helppoon
elämään tottunut mies ei sanonut naineensa ollakseen sairaan hoitajana,
tuli äreäksi ja huomasi työstä tullessaan tien ravintolaan lyhemmäksi
kuin kotiin kipeän vaimonsa luo; ja lapsirikas äiti, joka asui toisella
puolen, sanoi hänen juovuksissa kohtelevan Annaa pahasti, vaikka Anna
aina väitti sitä hävyttömäksi valheeksi, vakuuttaen miehensä aina
olevan ystävällisen. Olipa se seikka miten hyvänsä, Anna tuli vaan
päivä päivältä kalveammaksi, ja lapsen saatuaan vielä kipeämmäksi kuin
ennen -- ja nyt makasi hän tuossa kuolleena.

Roosa katseli kalveata, laihtunutta, hiljaista muotoa. Silmät eivät
olleet aivan ummessa ja ylähuuli oli vähän taipunut ylöspäin, niin että
hänen valkeat hampaansa vähän pilkuttivat raosta. Roosa ajatteli miten
hoikkavartaloinen Anna oli muinoin monena kesäaamuna juoksennellut
hänen kanssaan puistossa perhosia tavoitellen ja naureskellut ja
laulanut -- ja Roosa kumartui ja suuteli noita kelveita huulia. Sitte
levitti hän hiljaa huivin hänen kasvoilleen.

Hän astui kätkyen luo. Kaunis lapsukainen makasi niin suloisesti,
posket vähän punottavina. Se oli äitinsä kuva: sievä, kaita muoto ja
suuret silmät. Olisiko hänelläkin oleva yhtä vähän onnea kuin
äidillään? Yksi onnettomuus oli häntä jo kohdannut: hän sai olla koko
elinkautensa äidittä; Roosa tiesi sen onnettomuudeksi.

Roosa ihmetteli, kun erästä kylän vaimoa, jonka hän oli ottanut Annan
ja lapsen hoitajaksi, ei missään näkynyt. Hän meni Klaus Weberin luo,
joka vielä oli samassa asennossa, pani kätensä hänen olkapäälleen ja
kysyi hoitajavaimoa. "Hän on poissa", vastasi Klaus, "hän ei tahtonut
jäädä, hän -- hän pelkäsi, ja -- minä, minä pelkään myöskin, neiti
Roosa; minä en voi jäädä yksin hänen kanssaan pitkäksi yöksi, kun
ikkunat ratisevat ja uunin piipussa kohisee", -- ja Klaus, tuo suuri,
väkevä mies, vapisi, ja hänen ruskettunut muotonsa kävi vallan
vaaleaksi.

Roosa mietti silmänräpäyksen ajan. Hän ei tuntenut kylän vaimoista --
ja hän tunsi heidät kaikki -- ketään, jonka huostaan hän olisi voinut
uskoa lapsen. Hän oli luvannut Annalle olla lapselle äitinä. Hänen
päätöksensä oli valmis.

"Mihin tahdotte te jäädä, Klaus Weber, kun täällä pelkäätte?"

Klaus nimitti perheen, jonka hän luuli pariksi päiväksi antavan hänelle
majaa.

"Hyvä", sanoi Roosa, "lapsen otan minä mukaani. Minä ja Wengelin vaimo
hoidamme sitä; ei siltä ole mitään puuttuva. Ja nyt paikalla tahdon
minä sen ottaa".

Roosa otti pienokaisen kätkyestä, kääri sen useampaan liinaan, otti
Annan nutun ja kääri lapsen siihen sen seudun vaimojen tavan mukaan.
Hän taisi tuon toimen niin hyvin; olihan hän kyllin usein samalla
lailla käärinyt nukkejansa.

Klaus katseli häntä kummastuksella. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut
lasta, mutta jos neiti tahtoi sen ottaa mukaansa, niin oli se
varmaankin hänelle paras. Hänen ei silloin tarvinnut kohta kosia ja jos
hän tahtoisi naida mustasilmäisen Kristiinan, joka hänelle niin
mielellään tulisi, niin ei lapsi ollut tiellä. Hän katsahti
arkamaisesti peitettyyn, vuoteella makaavaan olentoon, kun nämä
mietteet kulkivat hänen aivoissansa. Klaus oli kyllin urhoollinen ja
teki taloutta sen verran kuin kaksi muuta; mutta olla kuolleen Annan
kanssa samassa tuvassa, kun vielä lisäksi on semmoisia ajatuksia
päässä, se oli kuitenkin vähän omituista. Häneltä putosi suuri paino
sydämmestä, kun hänellä oli tuvan avain taskussa ja hän näki neidin
menevän lapsen kanssa.

Roosa karttoi kylän pääkatua, vaikka se tänään oli kyllin tyhjä, ja
kulki vähän käytettyä syrjätietä. Keveästi ja nopeasti astui hän
tavattoman kannettavansa kanssa, Hän ei kohdannut ketään, kunnes oli
aivan hovin edessä. Mutta siinä seisoi joku jo ihan avaamaisillaan
porttia, vaan kääntyi nyt tulijaan päin. Se oli pastori. Roosa
pelästyi; mutta poistuminen ei enää ollut mahdollista, ja
pienokainenkin alkoi hänen sylissään käydä levottomaksi. Niinpä meni
hän rohkeasti edelleen pastorin ohitse, joka hyvin hämmästyneenä avasi
tahtomattaankin portin ihan selälleen.

Porstuassa tuli Roosalle vastaan vanha Wengel. Nähdessään lapsen nuoren
emäntänsä käsivarsilla, avasi hän ihmeissään pienet harmaat silmänsä
niin suuriksi kuin taisi.

"Missä on isä?" kysyi Roosa hengästyneenä.

"Kammarissaan", äännähti vanhus aivan säikäyksissään.

"Minä haluan häntä puhutella. Sanokaa hänelle niin. Mutta lähettäkää
ensin vaimonne tänne ylös! Tulkoon hän heti!"

Pastori, joka ei ollut uskaltanut astua yhdessä neidin kanssa
huoneesen, seisoi portailla palvelijavanhuksen ovesta tullessa.

"Mutta Jumalani, hyvä herra Wengel, mitä tapahtuukaan täällä?" kysyi
pastori.

"Mitäkö tapahtuu?" vastasi vanhus äreästi. "Klausin vaimo on kuollut ja
neiti ottaa lapsen hoidettavakseen, luulisinpa, tuo on ihan selvää".

"Niin, mutta, hyvä herra Wengel; se on kuitenkin -- ja erittäinkin
tässä silmänräpäyksessä -- mitäköhän sanoo armollinen herra siihen?"

Vanhus puisteli päätään ja murisi: "en tiedä; joku aika sitten käy
täällä kaikki nurinpäin; kukaan ei tiedä, ken kokki tai kellarimestari
on. Antakaa anteeksi, herra pastori; minun pitää käskeä vaimoni ylös".

Näin sanoen kiiruhti hän portailta pihan yli sivurakennukseen. Pastori
pisti keppinsä nupun huulilleen ja imeskeli sitä hyvin miettiväisenä.
Vihdoinkin lienee hän saanut päätöksensä valmiiksi. Hän otti hatun
päästään, silitti pienellä harjalla niukan tukkansa sormien taa, katsoi
pyöreään, harjan takapuolella olevaan pikkupeiliin, pani hatun päähänsä
ja astui sisään.



XVIII.


Roosa oli Wengelin vaimon avulla -- hyväntahtoisen vanhuksen, joka oli
yhtä lihava ja ystävällinen, kuin hänen miehensä oli laiha ja äreä --
pannut lapsen makaamaan samaan kätkyesen, jossa hän itsekin aikoinaan
oli maannut ja jonka Wengelmummo oli nyt tuottanut aitasta, missä se
monen muun romun mukana oli vuosikausia seisonut. Lapsen vaatteista ei
ollut puutetta, sillä Roosa oli tehnyt ja teettänyt paljon Annaa
varten, ja nyt olivat ne jo pari päivää olleet sievästi silitettyinä
läjässä, joten ne heti kelpasivat käytettäviksi. Lapsi oli juonut ja
makasi. Kumpikin, sekä Roosa että Wengelmummo, seisoivat kätkyen
vieressä miettivällä yksivakaisuudella katsellen pienokaista nukkujaa.
Sitten katsoivat he toisiinsa ja Wengelmummo sanoi: "kunpahan kerran
olisi oma tuommoinen pikku enkeli kätkyessä, neiti Roosa!"

Roosa ei punastunut -- siihen ei hänellä ollut mitään syytä
Wengelmummon läsnä ollessa -- mutta hän tuli vielä miettiväisemmäksi ja
sanoi:

"Minä en mene koskaan naimisiin, en koskaan", ja kun mummo otti tämän
vakuutuksen vastaan vähän epäuskoisella hymyllä, lisäsi hän:

"Ei minusta ei ole naimisiin menijäksi, rakas Wengel, sen tunnen minä
joka päivä paremmin. Ken tahtoo mennä naimisiin, hänen pitää olla
iloinen, eikä hänen päänsä saa niin paljon mietiskellä kaikenlaisia".

Neiti Roosa oli sanonut tämän niin vakavasti, että vanhukselta olivat
vähällä puheta kyyneleet, joita hän yleensä vuodatti hyvin helposti.
Roosa pyyhkäsi kädellään kasvojansa ja nähdessään hyvän mummon niin
suruisena, nauroi hän, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

"Sinä jäät nyt tänne, rakas Wengel, ja katsot lasta; minä menen isän
luo".

Tultuaan isänsä ovelle, joka oli pitkän, kapean käytävän toisessa
päässä, kuuli Roosa, ettei hän ollutkaan yksin. Ääni, joka niin
innokkaasti, mutta hiljaa puhui, oli pastorin. Roosa tunsi sen äänen
kumean kaiun niin hyvin, ettei hän voinut pettyä. Mitä oli pastorilla
taaskin isän luona tekemistä? Hän oli nähnyt hänen äsken lapsen kanssa
tulevan; epäilemättä puhui hän nyt juuri siitä. Se ei voinut olla
mitään hyvää. Mikäli Roosa tiesi, ei tämän miehen suusta ollut vielä
lähtenyt hänelle mitään hyvää.

Melkein harmistuneena läksi hän pois. Hänestä ei näyttänyt isän arvon
mukaiselta semmoinen ystävällisyys tuon miehen kanssa, jonka alhainen
katsantotapa oli hänen mielestään niin selvästi kuvattuna jo hänen
jäykissä, rumissa kasvoissaan. "Tahtoisinpa kerran saada sanoa hänelle,
mitä hänestä oikein ajattelen," sanoi Roosa itsekseen, lähtien alas
asuinhuoneesen, että pienokainen olisi ylhäällä Wengelmummon hoidossa
niin rauhassa kuin suinkin voi.

Roosa oli tuskin istunut paikalleen ikkunan eteen, kun hän kuuli jonkun
kömpivän alas rappusia myöten. Ovi avattiin edeltäkäsin koputtamatta,
ja pastori astui sisään. Hän hämmästyi nähdessään neidin, ja hänen
ensimäinen liikkeensä oli mennä jälleen ulos huoneesta; mutta sitten
näytti hän rohkaisevan itseään. Hän sulki oven ja tuli Roosan luo,
jonka kasvot hehkuivat suuttumuksen punasta tuommoisen käytöksen
tähden, joka hänestä näytti anteeksiantamattomalta julkeudelta. Pastori
selitteli varmaankin, sen punan aivan toisin, sillä hän hymyili
kumartaessaan ja istuutui sitte puoleksi neuvottoman, puoleksi julkean
näköisellä typeryydellä tuolille Roosan luo.

"Antakaa anteeksi, armollinen neiti", sanoi hän, "että minä olen rohkea
ja pyydän saada hetkisen puhella kanssanne. Se saattaisi olla minulle,
ehkäpä meille kummallekin sangen tärkeätä. Minä tulen juuri nyt isä
herranne luota, joka valitettavasti ei voinut niin hyvin eikä ollut
semmoisella tuulella, kuin hänen tästä asiasta puhellessa olisi
tarvinnut olla. Tosiaankin, neitiseni, minä tahdoin ennen kaikkia
puhella teidän kanssanne isänne tilasta".

Roosa katsahti pastoriin kummastuneena ja levottomana.

"Te tiedätte, neitiseni", jatkoi pastori, saaden uutta rohkeutta Roosan
katseesta, "että isänne kunnioittaa minua luottamuksella, jota minä en
taida olla vastaan ottamatta, vaikka tunnenkin arvottomuuteni. Hän on
kertonut minulle jo kauan sitten asiainsa tilasta, ja äskettäin on hän
taas tuossa onnettomassa pankkiasiassa toistamiseen minuun luottanut,
vieläpä suorastaan -- sen saatan aivan liioittelematta sanoa -- kysynyt
neuvoani. Minä en ole jättänyt hänelle sanomatta, etten minä voi
hyväksyä hänen aikomustaan -- jossa hän muuten vielä tähän hetkeen asti
pysyy -- aikomustaan jättäytyä vaadittaissa vankeuteen, ja minä luulen,
armollinen neitiseni, että minulla on onni olla tässä kohdassa aivan
yksimielinen teidän kanssanne".

Roosa katsoi tuijotti puhujaan. Vaikka puheen aine olikin hänestä
sangen tuskallinen, ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta keskeyttää
sitä. Mitähän tahtoikaan pastori?

Tämä näytti odottaneen vastausta; kun sitä ei tullutkaan, täytyi hänen
jatkaa:

"Te olette kuitenkin, ellen erehdy, muutamia kertoja puhuneet siihen
tapaan, neitiseni. Ja kuinka voisikaan olla toisin; vastakohtahan olisi
niin luonnoton, varsinkin kun isänne on niin heikko, ja tuo heikkous on
viime aikoina peloittavalla tavalla edistynyt. Niin, neitiseni, minun
nöyryydessä lausuttu ajatukseni on, että teidän isänne itsekin, mikä on
kyllä hyvin ymmärrettävää, sisällisesti kammoksuu pitkää vankeutta ja
ettei hän ollenkaan ajattelisi niin raskasta ristiä ottaa hartioilleen,
jos hänen tilansa vaan, niin sanoakseni, jättäisi hänelle jonkin muun
keinon pulasta päästäkseen. Olento minä oikeassa, neitiseni?"

Roosan katse oli yhtä jäykästi kuin ennenkin pastoriin kiintynyt. Mitä
tarkoittikaan hän? -- Pastori punastui ja rykäsi; hän olikin arvellut
asiaa helpommaksi.

"Minä tahdon puhua tyynesti, neitiseni", sanoi hän, ja hänen äänensä ei
ollut vielä koskaan ollut niin soinnuton. "Mitä minulla on teille
ilmoitettavaa, sen on sydämmellinen kunnioitukseni isäänne kohtaan
herättänyt mieleeni, ja oman hyödyn pyytämättömyydestäni ette ole edes
silloinkaan epäilevä, kun ei minulla olisikaan onnea voittaa
aikomukselleni teidän suostumustanne. Minä arvelen, näette, puhuakseni
suoraan, että isänne varsin mielellään suostuisi takaussumman
maksamiseen, jos hänellä olisi rahoja tai jos hän voisi hankkia
ystävältä -- ymmärrättehän, neitiseni! -- ystävältä, jota hänen ei
tarvitsisi ujostella. Minä olen kuullut isänne omasta suusta, että
asiamies on arvannut takaussumman, joka hänen mahdollisesti olisi
maksettava, kahdeksi kymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Nyt --"

Katse Roosan silmissä kävi niin kummalliseksi, ettei pastori kauemmin
rohjennut katsoa niihin. Seuraavan puhui hän vähän änkyttäen:

"Nyt olen minä äitini perinnön kautta niin onnellinen, että minulla on
pieni omaisuus, noin kaksitoista tuhatta taaleria, joihin minä
ystävieni kautta, joita minulla on kylliksi, vaikka olenkin vaan
talonpojan poika, voisin helposti saada lainaamalla yhtä paljon
lisäksi. Tämän summan antaisin minä suurimmalla mielihyvällä isänne
käytettäväksi, olisinpa ylpeäkin siitä, jos hän tahtoisi osoittaa
minulle semmoisen arvon, että hän ottaisi vastaan minulta tämän pienen
palveluksen".

Mutta nythän kumminkin oli jokin vastaus tuleva. Pastori rykäsi ja
kohotti silmänsä. Hänestä näytti, kuin olisi neiti viimeisten
silmänräpäyksien ajalla kalvennut; se saattoi toki olla vaalean
iltapäivän valon vaikutustakin, joka valo kyllä niukasti virtasi
muurivehreän ympäröimistä ikkunoista sisään.

Roosa liikahti, ikäänkuin noustakseen ylös. Hänen muodossaan kuvautui,
kuten pastori arveli, niin suuri neuvottomuus, että oli laupeuden työ
auttaa häntä.

"Minä tiedän, mitä te tahdotte sanoa, kunnioitettu neitiseni", huudahti
hän, vetäen tuolinsa tuumaa lähemmäksi. "Niin, kunnioitettu, rakas
neiti, te tekisitte meille kaikille, minä tahdoin sanoa: minulle suuren
hyvän työn, jos olisitte niin armollinen ja puhuisitte minun puolestani
tästä asiasta isällenne. Te ette voi uskoakaan, neitiseni" -- nyt veti
pastori tuolinsa taaskin tuumaa likemmäksi -- "miten teidän ja teidän
isänne kohtalo on minua huolettanut. Minä olen todellisella surulla
huomannut, että viime aikoina on pienoinen pilvi asettunut teidän
välillenne -- kahden ihmisen välille, jotka toisiaan niin rakastavat,
joista kumpikin niin hyvin ansaitsee toisensa rakkauden! Päättäkäähän
itse, miten hirveältä se tuntuu siitä, joka, kuten minä, ottaa niin
suuressa määrässä osaa teidän kummankin elämäänne ja oloonne; -- niin,
neitiseni, teidän kummankin. Minä olen aina ajatellut: teidän
välillänne pitäisi olla jonkun, joka ikäänkuin välittäjänä, yhdistäjänä
olisi teidän keskellänne, johon te kumpikin luottaisitte, jota te
kumpikin rakastaisitte; ja sitte olen minä edelleen arvellut, että minä
ehkä voisin olla se mies. Minä olen kutsumukseltani rauhan palvelija;
vaikka minä luonnoltani olenkin vähän kiivas, niin olen toki toiselta
puolen sangen hyväluontoinenkin ja voin, niin sanoakseni, kestää
loukkauksiakin. Minä olen tosin talonpojan poika vaan, mutta kun
vanhus, tahdoin sanoa: isäni kuolee, voin minä toivoa vielä saavani
noin kolme- tai neljäkymmentä tuhatta taaleria. Enkä minä olekaan aina
oleva pastorina Lengsfeldissä, neitiseni; älkää luulkokaan niin! Minä
en tarvitse kreivi von Lengsfeldiä ollenkaan; minä voin, jos niin
tarvitaan, hänettäkin päästä eteenpäin, varsinkin kun hän menee
hallitusta vastustamaan. Mutta sukulaisuus vanhan aatelisen suvun
kanssa -- sen tunnustan minä aivan suoraan, neitiseni -- olisi minulle
sangen edullinen pyrinnöissäni. Sen ja omaisuuteni avulla olen minä
vielä kerran piispana, luottakaa siihen. Kaikki riippuu vaan siitä,
että te suostutte, neitiseni! Mutta varmaan, ettehän voi olla
suostumatta! Eihän teillä ole mitään talonpojan poikaa vastaan, kun
ette pidä häpeänä kantaa päiväpalkkalaisen lasta pitkin katuja. Eikö
niin, neitiseni!"

Roosa oli pastorin viimeisiä sanoja lausuessa noussut nopeasti. Pastori
oli myöskin noussut ja sitte vetäytynyt pari askelta taapäin. Hän voi
nyt nähdä Roosan kasvot selvemmin, ja mitä hän näki, pelästytti häntä.

Roosa vapisi päästä jalkoihin saakka; hän oli vaalea, silmät täynnä
kyyneliä; rinta kohoeli rajusti; huulet vapisivat; hän tahtoi puhua,
mutta ei voinut; hän voi ainoastaan kohottaa kätensä ja osoittaa ovea.

"Mutta neitiseni", sanoi pastori, hänkin nyt vaaleten. "Ettehän toki
ystävää --"

Roosa kohottausi koko ylpeään pituuteensa ja uudisti niin käskeväisesti
liikkeensä, että pastori, mustia sormikkaitaan kädessään puristellen ja
muristen ymmärtämättömiä sanoja hampaittensa välistä, läksi nopeasti
huoneesta.



XIX.


Roosa kuuli pastorin menevän ulos pihalle. Kun ovi oli sulkeutunut
hänen perästänsä, avasi hän ikkunan hengittääkseen toista ilmaa, kuin
minkä tuo vihattu oli läsnäolollaan ja puheellaan turmellut. Kostea
ulkoilman viileys teki niin hyvää hänen kuumalle otsallensa;
vastustamaton halu ulos vapauteen valtasi hänet. Hän tahtoi nähdä
taivaan yllään ja ilmassa purjehtivat pilvet. Hän otti huivin, mikä
sattui olemaan käsillä, viskasi sen hartioilleen ja kiiruhti pihan yli
puistoon.

Ilolla hengitti hän mätäneväin lehtien voimakasta hajua. Kedoilta juuri
nyt metsään palaavien varisten raakkuminen kuului hänestä ystävien
ääniltä; tuulen kohina lehdettömissä pensaissa, hänen oman käyntinsä
kahina kuivilla tammien lehdillä, mäntyjen satunnainen narina -- kaikki
oli hänestä musiikkia, semmoista kuin hän juuri tarvitsi; se oli villiä
luonnon soitantoa, jota hän ymmärsi, ymmärsi paremmin, kuin ihmisten
viekasta, teeskentelevää, hävytöntä puhetta.

Mitä olikaan hän tehnyt, että tämä mies uskalsi hänelle puhua
semmoista? Miksi ei hän nyt hänelle sanonut, miten hän vihasi ja
halveksi häntä, moista sydämetöntä, nerotonta, kömpelöä töllikkää!
Hänkö uskalsi kosia neitiä, joka ei hänelle vielä ollut antanut
pienintäkään suosion, sitä vähemmin taipumuksen merkkiä, päinvastoin
tuhansia todistuksia välinpitämättömyydestään, jopa inhostaankin! "Mitä
olenkaan tehnyt! kuinka syvälle olenkaan vaipunut, että tuommoinen on
mahdollista!"

Roosa seisattui, polki suuttuneena jalkaansa ja siveli pikaisesti
käsiään, ikäänkuin poistaakseen saastutusta.

"Mutta se on isän syy", sanoi hän itsekseen, edelleen astuskellen.
"Miksi onkaan hän ruvennut niin paljon seurustelemaan tuon kurjan
kanssa, häntä melkein joka päivä kutsunut taloonsa, vieläpä puhunut
hänelle tilastaankin, tuosta käräjäasiasta -- mutta Jumalani,
mitenkähän oikein onkaan? Onkohan hän esittänyt isälle samaa ja olisiko
isä siihen suostunut? Ei, ei! sitä ei isä voisi. -- Ja jos hän
kuitenkin voisi? -- niin olisin minä nyt riistänyt häneltä
mahdollisuuden, ehkäpä ainoan mahdollisen keinon välttää vankeutta,
joka olisi hänen kuolemansa! Jumalani, mitä olenkaan nyt tehnyt? Minä
olen sysännyt pois käden, joka voisi pelastaa isän, ja pitääkö minun
nyt nähdä isäni sortuvan silmieni eteen? Mutta sama käsi olisi minun --
ei, ei, ei! sitä ei isä voi tahtoa! Tuon kurjan vaimonako, hänen, joka
luulee voivansa ostaa minut muutamalla pennillä -- ei, ei! minä tahdon
kuolla isän edestä -- mutta sitä en voi".

Levottomana, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen ympärillään oli,
astui Roosa nopein askelin pitkin varjokäytävää, samaa tietä, jota hän
niin usein aivan toisella mielellä oli astunut. Hänen päästyä sen
päähän laskeusi mailleen menevä aurinko sumupilvien takaa, jotka olivat
koko päivän peittäneet sitä, ja liiteli tulisena pallona taivaan
rannalla. Pari heikkoa, pian sammuvaa sädettä värisi tasangon yli,
muuten oli kaikki harmaata kuten taivaskin. Syvemmistä paikoista
nouseva huuru levisi kuin huntu ketojen yli ja kohosi yhä korkeammalle
pitkin kukkulain rinnettä.

Silloin välähteli hetkisen kuin timantin loisto sumun lävitse; pariin
ikkunaan Lengsfeldin linnassa oli toinen noista väräjävistä säteistä
sattunut. Sitten vaipui auringon purppurapallo piiloon, ja maa oli
valmis ottamaan yötä vastaan.

Roosan silmistä kuvasti vielä auringon heijastus, kun hän tietämättään
kääntyi varjokäytävän päästä oikealle vaahterain luokse päin. Hän ei
nähnyt, että joku istui käsivarret ristissä kauas katsoa tuijottaen,
kivipöytään nojaten. Kuullen lehtien rapinaa hänen hameensa liepeitten
liikkuessa heräsi tämä kuin unesta ja hypähti ylös; mutta huudahduksen
kuuli Roosa, ja seuraavana silmänräpäyksenä seisoi kreivi hänen
edessään. Roosan sydän vavahti, mutta vaan ilon hämmästyksestä; hän
olisi rientänyt rakastetun syliin, mutta hänen jalkansa olivat kuin
naulatut maahan ja hänen kätensä riippuivat voimattomina.

"Minä säikytän teitä jo toista kertaa tällä samalla paikalla", sanoi
kreivi puoleksi moittivalla äänellä.

"Ei, ei", sanoi Roosa, "en -- minä ole säikähtänyt, en kuitenkaan
tiedä, kuinka te juuri nyt olette tulleet tänne; mutta -- minusta on
mieluista, sangen mieluista nähdä teidät; minulla on teille niin paljon
sanottavaa. Te olette, teidän on täytynyt tuomita minua aivan
väärin, --"

"Samoinkuin te minua", sanoi kreivi.

"Ei, ei", vastusti Roosa innokkaasti; "minä luulen teitä aivan oikein
tuomitsevani; ainakin nyt, vaikka en ehkä sinä iltana, kun teidät
viimeksi näin, sitä olisikaan voinut. Silloin näytti minusta teidän
menetyksenne -- antakaa anteeksi, ellen kiireessä aina löydäkään
sopivaa sanaa, mutta minun pitää puhua teille suuni puhtaaksi --
silloin oli minusta teidän menetyksenne mielivaltainen, oikullinen,
mistään lukua pitämätön, jos saan sanoa. Minä olin kyllin lapsekas
uskoakseni, että minä en olisi teistä aivan mitätön. Ja silloin sanoin
itsekseni: jos sinä rakastaisit jotakuta, sinä et voisi pahoittaa häntä
niin kovin. Mutta sehän oli ihan varmaan hullumaista; sillä miehellä on
toisia velvollisuuksia, toisia ihanteita kuin naisella. Me tahdomme
ainoastaan nähdä ne onnellisina, tehdä ne onnellisiksi, joita me
rakastamme, tapahtuipa se sitte vaikka oman itsemme uhraamisella;
miehellä on filosofiansa, uskonsa, valtiolliset toimensa ja
kunnianhimonsa; hän ei voi sanoa: tämän pidän minä itseäni varten, tuon
annan Jumalalle, jota palvelen. Tämä hänen Jumalansa on ankara, paljon
vaativa Jumala, joka ei ehkä tyydy vähään, joka vaatii ensin mieheltä
hänen henkisen voimansa, hänen aikansa, hänen työnsä, hänen
ajatuksensa, ja sitten perästäpäin vielä hänen sydämmensä,
hänen rakkaimmat unelmansa ja toiveensa sekä toivon iloisesta
tulevaisuudesta. Oi, on varmaankin jaloa niin laskea yksi toisensa
perästä alttarin rapuille, niin kokonaan, ehdottomasti, niin sortumatta
pyhittää elämänsä ihanteelleen! Kuka vaimo ei teitä miehiä kadehtisi!"

Kreivi hymyili katkerasti ja sanoi: "Minä tiedän teidän puhuvan toden
perästä, ja kuitenkin on minusta kuin tahtoisitte pilkata minua. Te
teette meidät ylimmäisiksi papeiksi, ja me itse tiedämme liiankin
hyvin, miten usein tuo pyhä naamio peittää kurjat syntiskasvot. Mutta
yhdessä on teillä oikein: uhritta ei päästä tällä urostiellä eteenpäin,
vaikka se ei likimainkaan vie Olympoon saakka. Minä olen myöskin
kantanut uhrini, ja Jumala tietää, miten raskasta se minusta oli".

Kreivin ääni vapisi; hän astui pari minuuttia äänetönnä Roosan vierellä
-- he olivat sattumalta lähteneet astumaan varjokäytävää pitkin hoviin
päin --, sitten jatkoi hän:

"Minä olen, uskokaa se, tänä aikana saanut kokea uhrini raskauden; se
on tehnyt minut melkein mielipuoleksi ja minun täytyy koota kaikki
malttini voidakseni edes jotenkin rauhallisesti puhua teille; kuitenkin
tässä silmänräpäyksessäkin, kun teidän läsnäolonne minut saattaa
melkein pyörryksiin, kun tahtoisin mielelläni riemusta huudahtaa ja
itkeä kuin lapsi -- nytkään en voi sanoa muuta, kuin etten uskaltanut
joutua valehtelijaksi teidän silmissänne. Ehkä olisin minä voinut
toimia ja puhua viisaammin, ehkä olisin voinut säästää teiltä pahan,
katkeran hetken; mutta sittenkin olisi se kuitenkin ollut aivan sama.
Niin sanoin minä itselleni, kun teistä tuona elämäni onnellisimpana ja
onnettomimpana päivänä erosin -- niin sanon minä vielä nytkin, kun minä
olen varma siitä, että viimeinenkin rauhan ja onnen heijastus on
elämästäni yhtä varmaan kadonnut kuin auringon valo pimenevästä
metsästä täksi päiväksi".

"Siinäpä se nyt on, mitä minä sanoin", vastasi Roosa; "te miehet ette
voi olla onnelliset, ette voi tehdä toista onnelliseksi, jos teidän
samalla täytyy luopua pienestäkään filosofianne murusta".

"Ja te naiset ette voi olla onnelliset, ette tehdä onnelliseksi, jos
teidän samalla täytyy luopua pienestäkään rakkautenne murusta".

"Ja tahtoisitteko te miehet meitä toisenlaisiksi?" sanoi Roosa sangen
vilkkaasti, "tahi jos tahtoisittekin, riittäisikö se teidän onneksenne,
jos toisenlaisia olisimme. Mistä saisi sitte rakkaudeton maailma
rakkautta, jota paitsi kaikki kuihtuisi, ellei naisen sydämmestä? Mistä
tulisi lapselle, jonka paljon vaativa levottomuus lopettaa isän
kärsivällisyyden, rakkautta, joka on sille yhtä tarpeellinen kuin
maito, jota se juo, ellei äidiltä? Kuka ottaisi osaa nuorukaisen
unelmiin ja innostuisi hänen ihanteistansa, ellei sisar? Kuka
sovittaisi miesten riidan, taivuttaisi heidän jäykkyytensä, kukistaisi
heidän ylpeytensä, ellei vaimo, rakastettu, tytär? Minä olen usein
näinä päivinä muistellut Antigonen kauniita sanoja, joilla hän ylpeässä
nöyryydessään vastasi raa'an Kreonin moitteisin: en minä ole syntynyt
vihaamaan sinun kanssasi, vaan rakastamaan".

Kreivin kasvot synkistyivät, ja paljon katkeruutta oli hänen äänessään,
kun hän vastasi:

"Tuo puhe oli hyvä ja riittävä semmoisena aikana, jolloin yksityisen
rakkaus sai kasvaa sukurakkaudesta; jolloin veljeä rakastettiin
sentähden, että hän oli veli, se on: oli meidän lihaamme ja vertamme;
jolloin veri yksinään päätti, siitä yksinkertaisesta syystä, että henki
oli vielä vangittuna eikä uskaltanut ottaa puhevuoroa ihmisten
keskinäisissä kiistoissa. Mutta ylimaailmallinen sana, ajatus, joka oli
äärettömässä korkeudessa istunut valtaistuimella Jumalan tykönä, tuli
lihaksi, tuli ihmiseksi; siitä ajasta saakka oli sana riidan
ratkaisijana; siitä ajasta saakka ei enää kysytty: onko sinun
suonissasi samaa verta kuin minun, vaan: onko sinun päässäsi samat
ajatukset kuin minun; siitä ajasta saakka on voimassa seuraamisen sana,
joka ei tunne isää, ei äitiä, ei veljeä eikä sisarta, sana
hengellisestä avioliitosta, jossa vaimo jättää omaisensa seurataksensa
miestä, jolle hän antautuu, koska ainoastaan se, mitä meillä on
hengessämme, on ja ansaitsee olla meidän omaamme; koska -- mutta mitä
näistä kaikista! emmehän me kuitenkaan tässä ajassa koskaan ymmärrä
toisiamme".

"Te tahdotte sanoa; minä en teitä koskaan ymmärrä", sanoi Roosa
teeskentelemättä; "mutta ehkä olenkin tässä lähempänä teitä kuin
luulettekaan. Minä myönsin jo äsken tunnustavani miehille toisen lain
kuin meille naisille; ankaramman, tylymmän lain, jonka pykälät on
vaskeen kaivettu. Ja ehkäpä minäkin olen vähän lukenut tätä lakia --
teidän lakianne ja muutaman lauseen siitä ymmärtänytkin. Te olette
minulle ennemmin suoneet kunnian sanoa minua nerokkaammaksi kuin suurin
osa naisia; minä en tiedä, onko tämä tuomio oikeutettu vai onko se vaan
minua imartelevan puolueellisuuden vuoksi lausuttu; sen minä vaan
tiedän, että aina olen kokenut nähdä selvästi ja ymmärtää asiat, jos se
vaan on ollut minun voimissani. Saman pyrinnön luulin teissä
huomaavani, ja tunnustan, että juuri se veti minua ensiksi teihin, sekä
iloinen toivo saada teidän rikkaamman tietonne, teidän korkeampain ja
rohkeampain mietelmäinne nojalla itsekin kohota, enemmän oppia. Minä
olen kasvanut suuressa yksinäisyydessä, olen myöhemmin joutunut
seuroihin, joissa vapaa ajatus, vapaa sana ei ollut suosittu vieras, ja
senvuoksi saattoikin alussa moni teidän lausuntonne minut hämmästymään
ja pelästymään, jopa loukkasikin minua. Mutta kun perästäpäin yksikseni
niitä tarkemmin mietiskelin, huomasin aina, että minua olikin vaan
tavaton muoto, lausetapa niin hämmästyttänyt, -- puheenne henki ei
ollutkaan minusta niin ihan vieras; minä olin jo ennenkin samaa
ajatellut ja tuntenut, nyt oli vaan kaikki kirkkaampana, selvempänä,
paremmin käsitettävänä sieluni edessä. Ja minä istuskelin niin
mielelläni tässä kirkkaudessa, joka minua aina ihanammin ympäröitsi;
minä ajattelin olevan niin jumalallisen kaunista sillä tavoin
kauemmaksi ja ylemmäksi pyrkiä, hylätä kaikki vanhat arvelut ja
ennakkoluulot, jos niitä vielä minussa oli; kirkastaa, mikä vielä
pimeänä oli, jalostuttaa kaikki yhteydessä hengen kanssa, joka oli
minussa herättänyt tämän muuttumishaluni, tutun hengen, jota minä
kunnioitan itseäni parempana ja jalompana, jonka edessä minä voisin
kumartua -- ja oi, niin mielelläni kumartuisin -- joka olisi ystäväni
ja veljeni, rakastettuni ja jumalani!"

"Tätä kaikkea --" sanoi kreivi haikeudesta melkein tukahtuneella
äänellä -- "tätä kaikkea ajattelitte, uneksitte te, Roosa -- ja
kuitenkin -- kuitenkin --"

"Luopuako voin tästä unelmasta?" keskeytti Roosa lempeästi; "ei, en
voinut. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän omaamme -- senhän
juuri äsken kuulin teidän suustanne. Mitä te minulle olette ollut, mitä
te vielä nyt olette ja kaikessa tulevaisuudessa olette oleva, sitä ei
minulta voi kukaan ryöstää, ehkäpä ette te itsekään. Mitä meillä on
hengessämme, se on meidän sanoilla: mitä me rakastamme. Miksi en sitä
sanoisi teille, minkä te jo tiedätte? Mutta voiko lähteessä, josta me
juomme elämän, olla myrkkyäkin salattuna? voiko rakkaus kuolettaa
rakkauden? Minä en sitä käsitä; sieluni, sydämeni nousee niin kauheata
ajatusta vastaan. Ja kuitenkin on se vaan yksi sydän, jolla minä
tunnen; yksi sydän, joka tykkii teille, tykkii isälleni. -- Vanha
isäni! Jospa te hänet tuntisitte niin, kuin minä hänet tunnen! Jospa
tietäisitte, miten täynnä uskollisuutta ja kunniaa hänen sielunsa on!
tietäisitte, miten hän on minua rakastanut, miten hän on kantanut minua
sydämmessään, niin kauan kuin minä olen hengittänyt tämän maailman
ilmaa! Olenhan minä hänelle paljon enemmässäkin kiitollisuuden velassa
kuin ainoastaan elämästäni! Jos olette huomannut minut suoraksi,
avomieliseksi, rehelliseksi, kaiken teeskentelemisen vihaajaksi --
keneltä olen minä saanut ne avut, ellen häneltä! Hän on minulle
opettanut, että meidän puheemme on oleva: niin, niin ja ei, ei; sen on
hän erimerkillään opettanut! Ihmiset nimittävät häntä ylimysvallan
suosijaksi; minä en siihen voi keksiä muuta syytä kuin että hän on
liian ylpeä voidakseen valehdella. Että hänen kasvatuksensa on jäänyt
hyvin monta sivistyksen apukeinoa vaille, että hän on aina elänyt
semmoisissa suhteissa, semmoisessa seurassa, jotka hänelle osoittivat
elämää vaan yhdeltä puolen ja siten himmentivät hänen muuten
luonnostaan niin kirkkaan silmänsä -- minä olen sen kyllä useinkin
surulla tuntenut, olen monesti siitä kärsinyt, vaikka se ei koskaan ole
saanut rakkauttani horjumaan. Ja niin on hän vanhaksi ukoksi tullut,
vanhaksi, yksinäiseksi, ilottomaksi, joka tuntee yksinäisyyden
tuskalliseksi, joka rakkaudessa minuun etsi palkintoa kaikesta, mitä
häneltä elämä, mitä kohtalo oli kieltänyt. Ja nyt luulee hän
kadottavansa tukensa ja lohdutuksensa; hän luulee sen jo
kadottaneensakin; hän ei enää usko minun rakkauteeni -- tässä
silmänräpäyksessä, kun hän enemmän kuin koskaan tarvitsee tyttären,
ystävän rakkautta, kun hän pelkää menettävänsä kaiken mikä hänestä on
ollut pyhää, vanhempainsa muiston -- kunniallisen vanhan nimensä. Minä
näen sen, enkä voi auttaa; minä tunnen sen, ja minun täytyy sitä
kärsiä. Se lävistää sydämeni kuin kaksiteräinen miekka. Minulla ei ole
ketään, kelle minä voisin kärsimistäni valittaa; enkä ole tähän hetkeen
saakka kellenkään sitä näin valitellut. Että minä sen teen teille -- en
tiedä, onko se oikein; minä tein niin, kun en voinut tehdä toisin".

Roosan ääni tukehtui itkusta; kreivi tarttui hänen käteensä. Hän oli
sanomattomasti kiihtynyt.

"Roosa, Roosa", sanoi hän; "minä en tiedä, onko se mielettömyyttä,
mutta minä kuulen kaikesta, mitä sanotte, ainoastaan sen, että
kiellätte ottavanne minua elämänne tiliin. Isänne, aina vaan isänne
ympärillä pyörivät kaikki ajatuksenne. Että minä teitä rakastan, sen te
tiedätte jo ennen tätä päivää; miten suuresti minä teitä rakastan, sitä
en taida sanoin kertoa; sen vaan tiedän, että elämäni, jos teidät
kadottaisin, ei olisi minusta olen korrenkaan arvoinen. Mutta se ei
teitä saata mihinkään päätökseen. Minä saattaisin sanoa itsekseni: te
ette pidä lukua minun rakkaudestani; mutta, Roosa, te, te itse
rakastatte minua! Mitä teette te tästä rakkaudestanne? Te kannatte sen
avoimin käsin isällenne ja uhraatte sen hänelle. Roosa, Roosa, älkää
kääntykö minusta pois! Enhän minä vihaa isäänne; minä olen ehkä tähän
aikaan -- mutta siitä on minun mahdoton puhua teille. Miekka, jota te
niin kovasti pelkäätte, on poistuva; mutta meidän välimme jää
entiselleen. Minä en taida polviani taivuttaa, ellen tunne
kunnioitusta; minä en taida puhettani väärentää. Isänne kammoo minua
kuin kapinoitsijaa, ja vieläkin enemmän: kuin tyttärensä rakastettua;
minä en ole hänessä loukannut niin kovin valtiomiestä, isänmaan
ystävää, kuin isää, joka on mustasukkainen ainoan tyttärensä
rakkaudesta. Mutta, Roosa, eikö minulla sitte ole mitään oikeutta olla
mustasukkainen? Enkö minä rakasta teitä? Onko ainoastaan muinaisuudella
sanomista; eikö tulevaisuus merkitse mitään? Teidän täytyy päättää,
Roosa! Puhukaa, sanokaa vaan: isäni on minulle kaikki kaikessa ja hänen
tähtensä hylkään kaikki!"

He olivat nyt saapuneet varjokäytävän päähän, hovia vastapäätä. Heidät
eroitti siitä vaan pieni nurmikko. Roosa näki kyyneliensä läpi vasta
nyt, missä he olivat.

Vanhan huoneuksen katto näkyi niin alakuloisena puiden latvojen yli. Se
näky saattoi hänet taas järkehensä, jonka kreivin into oli häneltä
melkein kokonaan ryöstänyt.

"Te olette julma", sanoi hän, "jos vaaditte minulta tällä kertaa
enemmän kuin sen ainoan, minkä voin teille antaa: rakkauteni
tunnustuksen. Täytyyhän minunkin siihen tyytyä! Rakkahani,
rakastettuni! etkö sinä voi olla kärsivällinen, niinkuin minä olen?
Joku tie vie ulos tästäkin sokkelosta; minä en sitä näe, mutta totuuden
Jumala, jota palvelen, on antava minun löytää sen. Olkaamme vahvat,
rakkahani, toinen toisemme tähden; kantakaamme yhdessä, mikä on yhdelle
liian raskas. Ja nyt täytyy meidän erota, rakkaani! Milloin näemmekään
toisemme taas -- ken sen tietää? Tahdotko sinä viedä minulta ainoan
lohdutuksen: että se on tapahtuva, tapahtuva pian ja onnellisemmin,
kuin nyt uskallamme ajatellakaan?"

Hän oli ottanut hänen molemmat kätensä ja katsoi häntä silmiin. Niissä
oli rajun tuskan hohde, ja hänen muotonsakin näytti illan viimeisessä,
harmaassa hämärässä niin kalvealta ja surun sortamalta. -- Roosa kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Sitten työnsi hän hänet
lempeällä väkivallalla luotansa ja kiiruhti hiekkaista tietä myöten
hovia kohti.

Kreivi ei koettanutkaan seurata häntä. Hän oli toivotonna. Hänen
rakkautensa tuohon suloiseen olentoon, jonka ääni vielä kaikui hänen
korvissaan, jonka lämpimän hengähdyksen hän vielä tunsi huulillaan, oli
niin suuri, että se kävi hänelle tuskaksi. Hän olisi mielellään
kiljahtanut kuin kuollon haavan saanut eläin. Ja mitä oli hän kaikella
rakkaudellaan saanut aikaan? Hän oli hänelle -- hänelle, jonka edestä
hän olisi antanut verensä viimeiseen pisaraan saakka, jonka edestä hän
olisi kärsinyt mitkä tuskat hyvänsä, olisi pilkannut pyöveliäänkin --
hänelle oli hän nyt tehnyt vaan kuorman, joka oli hänen sydämmellään,
vielä rakkaammaksi -- ja sen oli tehnyt hän, hän, joka tänään
aamupuolella oli tullut kaupungista, joka oli hullun tavoin kiiruhtanut
hevoistaan, ollakseen niin pian kuin mahdollista Weissenbachissa; hän,
joka hetkikaudet jo oli vaan miettinyt keinoja päästäkseen hänen
lähellensä kertomaan hänelle lohdutuksen sanomaa, joka hänellä oli
häntä varten valmiina!

Hän nojausi erään vanhan puun runkoa vasten, jonka latvassa iltatuuli
kohisi, ja katsoi kankein silmin, tietämättään valuvien kuumien
kyynelien läpi, vastassaan olevaan taloon, joka piiloitti hänen
rakastettunsa. Vihdoin kavahti hän ylös ja peittyi puiston yöhön.



XX.


Kun Roosa astui huoneesen, oli jo melkein pimeä. Asuintuvassa ei
palanut yhtään kynttilää; isä oli siis vielä kammarissaan. Roosan sydän
tykytti, ajatellessaan juuri nyt isänsä eteen menemistä.

Omassa kammarissaan löysi hän Wengelmummon kätkyen vieressä istumassa.

"On vähäsen maannut, pikku enkeli", sanoi hyväntahtoinen vanhus, "nyt
joi maitoa ja tuossa makaa se jo taas. Ja tässä vieressä on jo myöskin
kaikki järjestyksessä".

"Mitä sinä sanot?" kysyi Roosa kummastuen.

"No, ettehän toki tahtone pitää lasta yksinänne, neiti Roosa! No, sitä
puuttui vielä! Minä olen tuolla vieressä korjannut yhden vuoteen; kauan
kyllä ei ole ketään siinä maannut. Ukkoseni ei minua kaipaa; ja
vaikkapa kaipaisikin: neiti Roosaseni ei pidä yksinään nähdä lapsesta
vaivaa. Nuoruus tarvitsee unta; minä valvon siis puolen yötä. Minusta
on se helppoa, mikä neiti Roosastani kuitenkin kävisi vaikeaksi.
Odottakaamme, neitini, kunnes oma vuoromme tulee; eikö niin? Olen
myöskin jo tehnyt tulen uuniin. Kun se on kelvollisesti lämminnyt,
kannamme vuoteen sinne".

Roosa ei juuri kovin vastustellutkaan Wengelmummon laitoksia. Hän oli
jo edeltäkäsin luottanut kunnon vanhuksen apuun, joka, kuten hän tiesi,
oli sangen kokenut ja taitava lapsenhoitaja. Ettei hän saisi pitää
lasta edes luonaankaan, se ei ollut oikein hänen mieleensä; hän oli
juuri sitä ajatellut erittäin hauskaksi. Mutta viisas vanhus hymyili ja
arveli hänen saavan viereisestäkin huoneesta kuulla kyllin kyllä pikku
enkelistä.

"Mutta Roosa", sanoi vanhus, "mitä onkaan pistänyt isällenne päähän?
Hän oli äsken täällä, kysyi teitä ja sanoi lähtevänsä huommenna
matkalle. Minähän en vielä tiedä siitä niin mitään".

Roosa säikähti. Isäkö lähtisi matkalle? Yksinkö ja huommennako? Mitä se
merkitsi? Hän ei ollut tänään päivällisellä siitä vielä mitään sanonut.
"Miten suuressa määrin olenkin kadottanut hänen luottamuksensa!" -- Se
oli Roosan ensimäinen, surullinen ajatus.

Hän salasi vanhukselta niin hyvin kuin taisi hämmästyksensä ja läksi
huoneesta. Pitkässä kapeassa käytävässä kohtasi häntä Wengel
matkakirstu olkapäillä. Roosa häpesi kysyä: mihin sitä viet, Wengel?
Pitikö hänen kuulla palvelijalta, mitä isä aikoi?

Hänen sydämmensä tykki rajusti, kun hän seisoi oven edessä. Kaikki oli
hiljaa. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän koputti; mutta avasi oven
vastausta odottamatta.

Uunissa paloi kirkas tuli. Sen edessä seisoi isä kädet selän takana,
nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän ei kuullut Roosan tuloa.
Liekki -- kuten Roosa nyt näki, oli se palavista papereista -- valaisi
kirkkaasti hänen kasvojaan ja vartaloaan. Terävä, vakava muoto näytti
vielä terävämmältä ja vakavammalta tässä valossa, ja pitkä, hoikka
ruumis vielä pitemmältä ja hoikemmalta. Ei koskaan ollut hän näyttänyt
niin kunnioitettavalta, kuin nyt, ja Roosa tunsikin nyt taas sitä
ylpeyttä, jonka isän koko olento hänessä aina vaikutti. Mutta sitte
valtasi hänet syvä suru siitä, ettei hänellä ollut sijaa semmoisen isän
sydämmessä.

"Isä, rakas isä!"

Herra von Weissenbach kääntyi ravakasti.

"Ah, sinäkö se olet, Roosa", sanoi hän, "teitpä kauniisti, kun tulit.
Minulla on tärkeätä puhuttavaa sinun kanssasi. Tahdotko käydä
istumaan?"

Hän lykkäsi toisen noista suurista nojatuoleista uunin luota lähemmäksi
tulta ja pyysi häntä sievällä viittauksella istumaan siihen. Itselleen
veti hän toisen nojatuolin.

Paperit olivat palaneet; keveä tuhka kohoili ja liiteli hehkuvilla
kekäleillä. Kolmehaarainen kynttiläjalka levitti kauempaa pöydältä
ikkunan luota ainoastaan niukasti valoa suureen huoneesen. Siinä ei
tänään näkynyt jälkeäkään tavallisesta, melkein piinallisesta
järjestyksestä. Koko joukko tavaroita oli yli ympäri hajallaan:
kirjoja, paperia, matkakapineita, vaatteita -- muiden muassa
ritaripuku, jota isä oli pitänyt ainoastaan kerran, esitellessään kolme
vuotta sitten tytärtänsä hovissa.

"Minä kuulin, Roosa", alkoi herra von Weissenbach, -- "sinä olet
ottanut ristilapsesi luoksesi. Saanko kysyä, tahdoitko sillä auttaa
vaan nykyishetken pulaa, jota kyllä semmoisissa tapauksissa sattuu, vai
oliko tarkoituksesi pitää lasta kauemminkin luonasi?"

"Minä en ole asiaa vielä arvellut, isä", sanoi Roosa; "lapsi ei voinut
jäädä sinne, missä se oli, enkä minä tiedä ketään, jolle sen voisin
uskoa. Se on avuton minutta; minä tarkoitan meittä, sillä siitä olen
vakuutettu, ettet sinä tässä asiassa voi tuntea toisin kuin minä".

"Tiedät, että minä olen aina täyttänyt toivosi, jos se vaan on ollut
minulle mahdollista", vastasi isä. "Mutta tahtoisin huomauttaa sinua
suuresta edesvastauksesta, johon antaudut. En mitenkään tahdo moittia
sääliväistä sydäntäsi! Myönnän myöskin, että sinulla on aivan erityisiä
velvollisuuksia tätä lasta kohtaan. Mutta varustaudu jo ajoissa
ottamaan kiittämättömyyttä hyvyytesi palkaksi. Meillä on pahoja
kokemuksia tässä suhteessa; sekin mies, hän -- sinä tiedät ketä
tarkoitan -- on myöskin vuosikausia syönyt meillä armoleipää. Minä en
luule hänen sitä tässä äsköisenä iltana enää muistaneen".

Roosaa kauhistutti; hän muisti noita törkeitä silmiä, jotka tänään
iltapuolella olivat kylän kadulla niin uhkaavaisesti häneen
tuijottaneet.

"Kuitenkin", jatkoi herra von Weissenbach, "oli Anna lempeä ja
ystävällinen; niin saatatpa ehkä kasvattaakin hänen lapsestaan
itsellesi uskollisen palvelijan. Kaikissakin tapauksissa on lapsen
hoidossa -- minä pidän aivan itsestään ymmärrettävänä, että sinä
ainoastaan, niin sanoakseni, otat ylitarkastajan toimen -- sinulle
työtä, jos tahdot mieluummin jäädä tänne".

"Minä näen sinulla olevan matkahankkeet mielessä, isä", sanoi Roosa
surusta ja murheesta vapisevalla äänellä.

"Siitä minä pääasiallisesti tahdoinkin puhua kanssasi", sanoi herra von
Weissenbach, hämmennellen koukulla hehkuvia hiiliä. "Matkani saattaisi
mahdollisesti kestää vähän kauemmin; ja onhan silloin tarpeellista
ilmoittaa sinulle kaikki asiat".

"Jumalan tähden, isä", huudahti Roosa, voimatta enää hillitä
tuskaansa; "mitä aiot sinä? Oletko saanut manuun? Uskaltaisivatko
he tosiaankin --"

"Heittääkö vanhan miehen vankeuteen? Minä pelkään, että se tapahtuisi
aivan kohta; ja kun minua ei haluta antaa poliisien hakea itseäni
isieni talosta, pidän parempana mennä itse vapatahtoisesti. Tehkööt
sitte minulle, mitä tahtovat".

"Mutta isä", huudahti Roosa, "eihän ollenkaan näytä siltä, että
asiassa juuri nyt vielä mentäisiin pitemmälle. Päinvastoin ollaan
varovaiset eikä tahdota enää lisätä nyt jo niin vallalle päässyttä
tyytymättömyyttä. Ministeristöllä on työtä tuskaa pysytellessään vaan
vallassa; se ei tahdo enää kiihoittaa vastapuolueen hyökkäyksiä, joita
sillä ei enää ole voimia kestääksensä".

"Oletpa tullutkin, näen minä, viime aikoina suureksi valtioviisaaksi",
sanoi herra von Weissenbach.

"Miksikä sen kieltäisin, isä", vastasi Roosa, "minä olen koettanut
ymmärtää näitä asioita siitä saakka kun näin, miten suuresti ne
vaikuttivat jutun menoon. Että valtiopäiväin kokoontumisen perästä on
muutos tapahtunut, on varma asia. Siitä saakka on toimittu tässä
asiassa yhtä hitaasti, kuin sitä ennen hätäiltiin. Silloin tahdottiin
herättää pelkoa, nyt ollaan itse peloissaan".

"Luulenpa samaa lukeneeni jo kansavaltaisten sanomista", sanoi herra
von Weissenbach. "Anna anteeksi tämä muistutukseni, se pääsi
tahtomattani. Olisi myöskin sangen hullumaista kummastua nyt
lausumistasi mietteistä. Sinä olet liian viisas ja nerokas tyttönen
voidaksesi tehdä käytökseksi vastaisia johtopäätelmiä tai salliaksesi
pään ja sydämmen olla riidassa keskenään. Vaikkapa olisinkin toivonut
sydämmesi valinneen toisin ja että mietteesi sen mukaan olisivat
toisaalle kääntyneet, niin olen minä siitä selvillä, ettei nyt, kun
tämä kaikki on tapahtunut, pääasiassa ole mitään enää muutettavissa.
Minun täytyy myöntää sinulle se jo senkin tähden, että minä pyydän
sinulta samaa suoruutta ja oikeutta itseäni kohtaan. Minä voisin
koettaa saada sinua uskomaan, että pakko ajaa minut sinun luotasi;
mutta silloin en minä olisi aivan suora. Minä menen -- mutta minä menen
mielelläni; minä olen -- sen tunnen liiankin syvästi -- jo nauttinut
osani elämän päiväpaisteesta; minä haluan jättää näytelmän, joka
minusta on käynyt mielettömäksi ilveilemiseksi; minä tervehdin
vankeutta haudan porstuana. Älä katsele minua niin tuijottavilla,
kauhistuneilla silmillä, lapseni; enhän minä sano sinua syyksi
onnettomuuteeni. Sinä olit aina uskollinen ja tottelevainen lapsi
siihen hetkeen saakka, jolloin päätit -- jolloin sinun ehkä täytyi
päättää käydä omia teitäsi. Minä olen kokenut pidättää sinua; minä en
ole voinut; niinpä mene rauhassa. Tulevaisuudestasi, kunnes itse toisin
päätät, olen pitänyt huolen. Minä olen kirjoituttanut tilan sinun
nimellesi ja pidätin itselleni ainoastaan sen verran, mikä
ylläpidokseni on välttämätöntä -- siinä paikassa, mihin menen. Mitä jää
jälkeeni, saat vapaasti käyttää omanasi; sen testamentin, joka sinut
määräsi vasta kuolemani jälkeen perilliseksi, on uunin tuli hukuttanut
ynnä ne kirjeet, jotka äitisi kerran minulle kirjoitti".

"Isä, isä!" huusi Roosa vanhuksen jalkoihin vaipuen. "Olethan isäni ja
saatat kumminkin niin musertaa sydämmeni! Jumalan tähden, isä, älä
sysää minua niin luotasi! Älä tee sitä, minun ja itsesi tähden, älä
tee! Se ei tuota sinulle mitään siunausta. Sinä sanot, että minä olen
ollut uskollinen ja kuuliainen lapsi -- minä olen vieläkin, mitä olin.
Minä en ole hetkeksikään lakannut sinua rakastamasta, sinua
kunnioittamasta; minä en muistele tuskia, joita kylmyytesi on minulle
tuottanut; tiedänhän minä, miten paljon sinä itsekin olet siitä
kärsinyt. Olkaamme taaskin, mitä ennen toisillemme olimme; se riippuu
vaan sinusta, isä. Ota minut syliisi, sydämmellesi, kuten ennen teit.
Isä, isä, ota minut taas lapseksesi!"

Roosa syleili isänsä polvia kyynelissä nyyhkyttäen. Vanhus oihki
ääneensä kuin kauhean tuskan vaivaamana; mutta hän oli jo kerran ennen
nähnyt nuo vapisevat kiharat, tuon tärisevän ruumiin sinä iltana, kuin
kreivi oli heiltä lähtenyt -- ja hän työnsi itkeväisen luotansa.

"Kuka oli se hämärä muoto, jonka kanssa sinä puoli tuntia sitte tulit
puistosta, Roosa?" kysyi hän kovalla äänellä.

Roosa nousi pelästyneenä ylös ja työnsi kiharat silmiltänsä.

"Minä en ole vahtinut sinua, Roosa", sanoi herra von Weissenbach. "Minä
kävin etsimässä sinua ensin kammaristasi ja astuin sattumalta ikkunan
luo. Latojen välitse näkee nyt, kun puut paljastuvat, varjokäytävän
pään ja -- silmäni, tiedät, ovat hyvät".

"Ja vaikka ne vieläkin paremmat olisivat, isä", sanoi Roosa kohoten
koko pituuteensa, "eivät ne olisi nähneet mitään, jota minun tarvitsisi
hävetä. Minä menin puistoon, kun -- kun olin kiivastunut eräästä
kohtauksesta -- samapa se mistä; minulla ei ollut pienintäkään
aavistusta siitä, että siellä tapaisin kreivin, jonka luulin olevan
pääkaupungissa ja josta minä, hänen viimeksi meiltä lähdettyään, en ole
nähnyt enkä kuullut mitään. Minä en tiedä, mikä hänet toi tänne; me
olemme --"

"Jo riittää, jo riittää, Roosa", keskeytti hänet herra von Weissenbach.
"Ei sinun tarvitse puolustaida, sillä enhän minä ole syyttänyt sinua.
Minä en tahdo tietää, mitä te olette keskenänne puhelleet. Vastaa
minulle vaan yksi kysymys: rakastatko kreiviä?"

Roosan muoto sai hekuman punan ja seuraavana silmänräpäyksenä oli se
vallan kalvea. Hän näki alastaivutettujen luomiensakin läpi isänsä
terävästi tarkastelevat silmät; hänellä oli synkkä tieto vastauksensa
päättävästä tärkeydestä ja kuitenkin -- oli se niin oleva.

"Rakastan, isä".

Hänestä kuului, kuin olisi toinen hyvin kaukaa lausunut nämä sanat.
Hänen korvansa suhisivat; hän oli vähällä pyörtyä; hän ei enää kuullut,
mitä isä sanoi; hän antoi vastustamatta isän taluttaa hänet ovelle,
johon hän hänet jätti otsalle entisen tapansa mukaan suutelematta.

Vasta ulkona kapeassa käytävässä tointui hän niin paljon, että taisi
ymmärtää viimeisen kohtauksen koko merkityksen ja vaivaloisesti
kammariinsa hoiperrella. Näiden viime hetkien suuret mielen liikutukset
olivat lopettaneet hänen voimansa. Hän taisi vaan vanhukselle, joka
hänen ulkonäöstään kokonaan pelästyi, sanoa: "älä jätä minua; minä olen
hyvin väsynyt; minun pitää panna tavarani kokoon, minä matkustan
huommenna varhain isän kanssa". Sitten vaipui hän kalveana ja
tunnottomana sohvalle.



XXI.


Vanha Wengelmummo oli kovasti pelästynyt, kun hänen rakas Roosasensa
semmoisessa tilassa palasi isänsä puheilta. Hän ei ollut koskaan
tahtonut uskoa, mitä hänen miehensä jo kaksi viikkoa joka päivä oli
sanonut: "että jotain oli nurinpäin talossa". Mutta nyt näytti
hänestäkin, ettei enää kaikki ollut niin kuin entiseen aikaan.

Uskollisen vanhuksen lihavia poskia myöten valui kyyneleitä, kun hän
neitistänsä, sydänkäpyistänsä, lastansa -- sillä hän oli Roosaa
hoidellut ihan hänen ensipäivistään saakka ja ollut, paitsi hänen
hovissa olovuottaan, aina hänen luonaan -- peitteli sohvalle, ensin
pari kertaa turhaan koettuaan saada häntä ylös ja sänkyyn viedyksi.
Kokenut vanhus näki kyllä, ettei se ollut mikään tavallinen
tainnoksissa olo, vaan ainoastaan sikeä uni, jommoisen liian suuret
liikutukset ja voimain ponnistukset tuottavat, joten hänellä siltä
puolen ei enää ollut mitään pelättävää. Mutta sitä enemmän huolettivat
häntä Roosan viimeiset sanat. Mikähän matka se nyt oli? "Minun pitää
saada se selville", sanoi hän ja läksi huoneesta, missä häntä nyt juuri
ei tarvittu.

Vähän ajan perästä palasi hän takaisin -- hyvin vähän tyytyen
tutkimuksiensa seurauksiin. Miehensä, jolta hän asiaa kyseli, oli
hänelle vastannut tylysti: "pidä vaan huolta omista naisen
tehtävistäsi; minä tiedän kyllä itse omat tehtäväni", ja mitä muita
semmoisia sanoja hän oli tottunut käyttämään hänen uteliaisuudestaan
päästäkseen. Sitten oli hän jo ollut menemäisillään itsensä armollisen
herran luo, mutta oikeaan aikaan juohtui hänelle mieleen, että mitä
neiti Roosa ei ollut saanut selville, se kyllä häneltäkin jäisi
auttamatta. Niinpä palasi hän asiansa toimittamatta ja suruisempana,
kuin oli mennyt, takaisin "lastensa" luo.

Pitikö hänen tosiaankin panna tavarat kokoon, kuten neiti Roosa
oli käskenyt. Saadaksensa tämä tärkeä kysymys ratkaistuksi, täytyi
hänen välttämättömästi istuutua suureen nojatuoliin, jonka hän
lapsikammarissa oli vetänyt uunin viereen, missä vielä valkea paloi.
Siinä istuessaan joutui hän kohta niin syviin ajatuksiin, ettei hän
enää nähnyt eikä kuullut mitään koko maailmasta.

Kauan sitte oli jo yö tullut, synkkä, myrskyinen yö. Roosan kammarin
ikkunaa vastapäätä ladon katolla kirisi ja narisi viiri aina kovemmin
ja hirveämmin kuin hurjassa tuskassa. Roosa kuuli sen puoliunessaan,
josta hän jo kotvasen oli turhaan koettanut herätä. Hänestä kuului kuin
huutaisi lapsi: Roosa, Roosa! ja sitte taas kuin huutaisi isä kumealla
äänellä käytävän päästä: Roosa, Roosa! Ja isä tuli kynttilä kädessä
käytävää pitkin, ja mitä lähemmäksi hän tuli, sitä kirkkaammaksi kävi
aina valo, niin että se viimein peitti isän ja täytti koko huoneen.

Epätoivon ponnistuksella hoiperteli Roosa ylös. Valo, jonka hän oli
nähnyt, olikin todellinen -- koko huone oli valoisa. Mutta valo tuli
ulkoapäin -- pihasta -- Roosa hyppäsi ikkunaan. Suuri Jumala! hovi
paloi. Ladon päätyseinän yli, joka oli puistoon päin, kohosi kirkas
liekki korkealle ja punaiset kielet pyrkivät tuulen ajamina
asuinhuoneesen.

Peloittava näkö saattoi Roosan aivan kerrassaan selvenemään.
Todellisuuden pelko ei ollut mitään unen luonnottoman kauhun rinnalla.
Hän meni viereiseen huoneesen, missä Wengelmummo yhä vielä makasi
nojatuolissa, kasvot uuniin päin, mutta heräsi Roosan hiljaisimmasta
nykäsemisestä. "Osoitappa nyt rakastavasi minua, rakas mummo. Hovi on
tulessa; minä menen herättämään isää. Sinä jäät lapsen luo, äläkä jätä
sitä hetkeksikään. Minä palaan kohta".

Roosa juoksi käytävään; isän kammarissa ei ollut mitään tulta; mutta
isänsäkään ei ollut siellä; kapineet olivat entisellään, hajallaan yli
ympäri; vuode oli koskematta.

Kauhistava ajatus välähti Roosan aivoissa, mutta ainoastaan kuin
salama, joka ei sytytä. Niin ei voinut olla.

Hän lensi kuin siivillä taas takaisin, alas rappuja, alakertaan,
asuintupaan. Kiiruusti avattuaan oven, näki hän isän.

Hän istui etunojaisillaan avaamattoman pianon edessä, pää molempain
käsien nojalla, ja makasi. Hänen vieressään pianolla oli kynttilä
sammumaisillaan. Hän ei kuullut Roosan tuloa; Roosan täytyi, häntä
herättääkseen, laskea kätensä hänen olkapäälleen ja sanoa hiljaa hänen
nimensä.

Vanhus kohotti päänsä. Roosa näki hänen poskillaan jälkiä äsken
itketyistä kyynelistä.

"Mitä nyt, Roosa?" kysyi hän aivan muinaisella, lempeällä äänellään.

Uni oli hetkeksi poistanut nykyisyyden; mutta nykyisyys ei antanut
ryöstää oikeuksiaan. Huone oli paljon valoisampi kuin Roosan kädessä
olevasta kynttilästä saattoi olla. Vanha maanviljelijä tiesi ikkunaan
päin kääntymättäkin hovinsa olevan tulessa.

Samalla kuului jo kylän kadultakin hätähuuto ja yövartijain torvien
puhallukset.

Valkean vaara ja vartijan huuto näyttivät vanhukselle tuottavan hänen
paraat voimansa takaisin. "Jää sinä huoneisin, Roosa", sanoi hän, "sinä
et voi ulkona kuitenkaan mitään auttaa, Pane tavarasi kokoon;
hopeakalut, koristukset ja mitä muuta et mielelläsi tahdo jättää tulen
uhriksi, ja sitten mene minun kammariini; tässä ovat kirjoituspöytäni
avaimet; laatikossa vasemmalla puolen -- tiedäthän -- ovat tärkeät
paperini. Ja nyt, työhön!"

Turhaan koetti Roosa pidättää häntä.

"Pitääkö minun seista rauhassa ja katsoa, miten isieni talo palaa pääni
päällä?" sanoi hän malttamattomana, samalla kun hän, niin nopeasti että
Roosa pelästyi, veti ylleen päällysnutun, jonka hän aina jätti
esihuoneesen, ja pani vieressä olevan lakin harmaille hiuksilleen.
"Pitääkö minun muihin kunnianimiini saada ehkä vielä lisäksi:
murhapolttaja?"

Näin sanoen kiiruhti hän ulos.

Vanha Wengel tuli hänelle pehtorinasunnostaan vastaan. Vartijan torvi
kuului jo kauempaa. Jo kolkutettiin ulkoapäin porttiakin, josta,
Wengelin se avattua, tuli joukko sillä välin kokoontuneita ihmisiä.

"Hyvää iltaa, naapurit", sanoi herra von Weissenbach kohottaen
lakkiaan, "minä kiitän teitä jo edeltäkäsin hyvästä avustanne. Niin, se
on oikein; portti ihan selälleen, ja kaikki miehet riviin ojalle asti,
vettä on siinä nyt kylläksi!"

Niin läksi vanhus, ja ihmiset tekivät, miten heitä käskettiin,
mielellään, mikä kyllin selvästi osoitti, mitä kunnioitusta "armollinen
herra" heissä yhä vielä vaikutti. Ei kukaan uskaltanut olla seuraamatta
hänen käskyjänsä, eipä edes niitä vastustaakaan, ja kun muutamia
minuuttia myöhemmin kylän kaksi ruiskua hovin pihaan saapuivat, asettui
ruiskumestarikin, jota koko kylä pelkäsi hänen rikkautensa ja
röyhkeytensä vuoksi, armollisen herran käskettäväksi, niinkuin se olisi
ollut aivan itseselvä asia.

Ja tosiaankin saattoivat ihmiset huoletta tehdä niin. Ei kukaan olisi
osannut suuremmalla tarkkuudella ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin
kuin herra von Weissenbach. Voimakkaana ja vakavana astui hän kuin
nuorukainen joukon seassa, milloin tänne, milloin tuonne seisattuen,
huutaen ja kehoittaen äänellä, jonka heleä kaiku kuului kohinan ja
rätinänkin yli.

Mutta tulen ja myrskyn yhdistynyttä vimmaa ei näyttänyt mikään
ihmisvoima jaksavan pidättää. Alussa oli liekki pyrkinyt palavan ladon
katon ylitse asuin-kartanoon, mutta jo muutaman minuutin perästä
kääntyi tuuli ja ajoi pyöriskelevät kipunajoukot muiden piharakennusten
katoille. Täällä lehahti liekki ja tuolla ja tuolla, sammuen ja taas
syttyen, ensin punaisena kielenä, sitten keltaisena roihuna kuin
uunista äkisti lieskahtaen; väliin hypäten jonkun huoneen yli ja kohta
sitte jääneen tieronkin polttaen; kuten peto, joka laumassa raatelee.
Kohta oli koko hovi tulessa, paitsi varsinaista asuinkartanoa; ladot,
tallit, pehtorin huoneus olivat jo tulen omina; myrsky heitteli
kokonaisia tulikeriä korkealle ilmaan suuria puiston puita kohti, jotka
olivat aivan rakennusten tasalla, ja joista jo useampia oli tulessakin.
Metelin seasta saattoi kuulla varisten tuskaisen raakkumisen; mutta
liikuttavampaa oli katsella valkokyyhkysiä, jotka olivat päässeet
lakoistaan ja nyt sinne tänne savupilvessä lentelivät ja huienneina,
hoipertelevina syöksyivät liekkeihin, ikäänkuin kuolemaa etsien.

Myrsky oli niin voimakas ja tuli levisi niin nopeasti, että koko hovi
näytti olevan yhtenä ainoana liekkinä, vaikka ladosta, mistä tuli oli
alkanut, oli vasta pää tulessa. Herra von Weissenbach oli sentähden
kääntänyt kaiken huomionsa toiselle puolelle, sitäkin huolettomammin,
kun likeisistä kylistä oli tullut useampia ruiskuja ja asettunut ladon
ja kylän väliselle kapealle tielle, joten tältä puolen ei ollut mitään
pelättävää, jos vaan tuuli pysyi paikoillaan. Mutta juuri kuin oli
huomattu muiden rakennusten joutuvan auttamattomasti tulen omiksi ja
osa niistä jo oli hajonnut, kääntyikin tuuli. Silmänräpäyksessä oli
lato, jonka ulkopää enää vaan vähän hehkui, ilmitulessa, ja liekit
pyrkivät kattoa pitkin asuinkartanoon. Jos se sai tuleen, oli
onnettomuus arvaamaton, sillä siitä käsin olisi tulella ollut esteetön
tie läheisiin taloihin, ja silloin olisi se vapaasti levinnyt koko
kylään. Asuinkartanon ja palavan ladon välillä oli noin viidenkymmenen
jalan levyinen tyhjä paikka. Tähän kokoutui nyt ihmisten taistelu
riehuvaa tulta vastaan. Yksi juuri äsken tullut ruisku asettui tähän ja
juoksutti yhdessä kadulla olevien ruiskujen kanssa pitkää, paksua
vesisädettään ladon päätyseinään ja katolle sekä samoin asuinkartanon
katolle, joka jo paikoittain alkoi hehkua. Mutta siitä näytti vaan tuli
saavan ikäänkuin uutta eläkettä. Vastustamattomasti levisi hehku
kauemmaksi; jo hyppivät kirkkaat liekit ahnaasti seinän yli
asuinkartanoa kohti.

"Seinä on alasrevittävä", huusi yksi viimeisen ruiskun mukana tulleista
miehistä. Hänellä näytti olevan käskyvalta toisten yli.

"Ei kukaan enää uskalla mennä ylös", sanoi toinen.

"Niinpä minä menen", sanoi ensiksi puhunut.

Heti tuotiin pitkät tikapuut. Mies nousi ylös, hampaissaan hienonen
nuora, jonka toiseen päähän oli vahvat rautavitjat solmittu. Hän
viskasi nuoran yhden hirren ympäri; alhaalla olevat vetivät hänen
käskystään; vitjat nousivat ja mies kiinitti niiden päässä olevan
koukun hirteen. Tämä kaikki oli käynyt niin sukkelasti, että oli tuskin
ehditty vitjojen toiseen päähän valjastaa vahvat hevoset, jotka olivat
tuoneet viimeisen ruiskun ja vielä höyryten seisoivat hovin pihalla.
Mutta vaikka tuli jo irroitteli hirsiä toisistaan ja liekit
pehmittelivät saumoja, eivät nuo vahvat elukat kuitenkaan voineet
voittaa vastustusta. Vielä pari hevosia! ja vielä pari! Hevoset
vääntelivät ruoskimisesta, jolla niiden voimaa korkeimmalleen
saatettiin; vitjat narisivat; hirsi, johon koukku oli kiinitetty, erosi
liitteistään; sen perästä putosi suuri osa seinääkin alas. Mutta vielä
oli kylläksi jälellä tuottamaan vaaraa. Ensimäinen, toivoakin paremmin
onnistunut koe yllytti toiseen. Ja viivytteleminen oli vaarallista. Jos
saatiin toinenkin puoli päätyä vielä revityksi, niin voivat ruiskut
nähtävästi päästä tulen herroiksi, kun se silloin oli supistettu
määrättyyn tilaan.

Toistamiseen nostettiin tikapuut pystyyn, toistamiseen kiiruhtaa mies
ylös, liekkien ympäröimänä, jotka pudonneista hirsistä hetkeksi vielä
enemmän elatusta saaden korkealle hypähtelivät. Kuitenkin saa hän
koukun kiinnittäneeksi valitsemaansa paikkaan. Tuskin oli tämä
tapahtunut, kun alhaalla olevaiset, juurikuin olisivat äkkiään
mielipuoliksi tulleet, rupeavat ajamaan hevosia, huolimatta miehestä,
joka vielä horjuvilla tikapuilla ylhäällä riippuu.

Nyt tulee juuri herra von Weissenbach, joka toisella puolen toimien nyt
vasta on saanut kuulla asuinkartanon vaarasta. Hänen vanhat tarkat
silmänsä näkevät kerrassaan koko tilan, ennen kaikkia miehen vaaran
tikapuilla. Hän juoksee tikapuiden ja hevoisten väliin paukkuvain
vitjojen alle, kädellään osoittaen miestä tuolla ylhäällä ja huutaen
miehille alhaalla, jolta kuin mielettömät hevosia hakkaavat, pyytäen
heitä odottamaan, kunnes toinen on pelastunut. Mutta liian myöhään.
Roiskaen murtuvat hirret ja putoavat pihalle, ja niiden kanssa tikapuut
sekä mies. Hirsiä putoilee herra von Weissenbachin ympärille, joka kuin
ihmeen suojelemana jää eläväksi ja nyt kumartuu onnettoman yli, jonka
kaatuneet tikapuut ovat viskanneet hänen jalkainsa eteen. Hän laskee
polvilleen, ja nostaa verisen pään ylös, pyhkii hiukset pois
musertuneelta otsalta. Toiset kiiruhtavat hänen luokseen ja ottavat
pudonneen hänen sylistään. Herra von Weissenbach nousee ylös ja sanoo:
"Hän on kreivi von Lengsfeld; viekää hänet heti huoneesen ja juoskaa
hakemaan lääkäriä!"

Sen saa hän vaan sanonneeksi. Sitten suhisee hänen korvissaan; mustaan
yöhön peittyy kaikki, mitä hän näkee ympärillään, ja tainnoksissa putoo
hän ympärillä seisovain käsiin. --

Roosa oli täyttänyt isänsä käskyn levollisuudella, jota hän itsekin
ihmetteli.

Hänen ainoa surunsa oli, että isä voisi innossaan saada jonkun
vahingon; mutta mitä voi hän tehdä? Isä ei saattanut jäädä pois
taistelusta, joka ulkona riehui luonnon voimia vastaan hänen
omaisuudestaan -- sen ymmärsi Roosa. Niinpä ei jäänyt hänelle muuta
neuvoa kuin valmistautua pahintakin kestämään. Vanhan Wengelin ja piian
avulla vei hän isänsä jo täytetyt kirstut alas etuhuoneesen, josta ne
voitaisiin vaivatta viedä parempaan turvapaikkaan. Sitten meni hän
omaan kammariinsa, otti mummolta lapsen, että hän voisi mennä
asuntoonsa korjamaan omia tavaroitaan. Mutta siitä ei vanhus tahtonut
kuulla puhuttavankaan. "Palakoon mitä hyvänsä", sanoi hän, "teidän
talossanne koottuja ne ovat, niinpä palatkootkin teidän talonne kanssa.
Täällä on minun paikkani, ken tietää, mitä tapahtuu".

Roosan täytyi myöntyä vanhuksen tahtoon, joka oli yhtä innokas
neitisensä palveluksessa kuin huolimaton omassaan, ja oli jo ennen
Roosan palaamista koonnut hänen vaatteensa, vähäiset koristeensa ja
mitä muuta arvokkaampaa oli. Kaikki huomasi Roosa jo tehdyksi. Lapsen
oli vanhus, ettei mitään viivytystä sattuisi, ottanut vuoteesta,
käärinyt viittaan, ja kanteli sitä nyt monenmoisesti hyräillen
edestakaisin huoneessa. Roosa astui ikkunan eteen tarkastaakseen palon
levenemistä.

Kartanon ja palavan ladon välisen paikan täytti päiväkirkas valo. Nyt
juuri valjastettiin hevosta toista kertaa vitjojen eteen. Roosa ei
tiennyt ensin, mitä se merkitsisi, kunnes hän, silmällään seuraten
vitjoja, huomasi miehen, joka riippui palavan päätyseinän vieressä
korkeilla tikapuilla. Kauhistus väristytti häntä. Matka oli liian pitkä
hänen voidakseen tarkoin tuntea miehen muodon; mutta mitä hän siitä
näki, ja erittäinkin vartalo, joka näkyikin sangen selvästi
kirkasliekkistä pohjaa vasten, täyttivät hänen sielunsa peloittavalla
aavistuksella. Hän seisoo kädet ristissä, silmät suorastaan julmaan
näkyyn tuijottavina, voimatta liikahtaa tai edes äännähtääkään. Silloin
näkee hän tikapuiden kaatuvan ylenpäin, näkee miehen heilahtaen
syöksyvän alas; -- hän kiljahtaa raivoisasti, rientää niin nopeasti,
kuin jalkansa kantavat, ulos huoneesta, käytävän yli, rappuja alas.
Juurikuin hän saapuu alimmalle portaalle, kannetaan kahta hengetöntä
ruumista esitupaan ja lasketaan ne siinä oleville matkakirstuille, joko
hetkisen levähtääkseen tai kun ei tiedetä, mihin heidät olisi vietävä.
Roosa syöksee esiin. Aavistuksessaan ei hän ole pettynyt. Tuossa on
kreivi! ja -- pyhä Jumala! -- isä, kuollon kalveana, jääkylmänä, silmät
puoleksi sulkeuneina -- kuollut.

Roosa seisoo kuin salaman tapaamana. Sitten käskee hän rauhallisella,
kaiuttomalla äänellä viedä isän ja kreivin asuintuvan viereiseen
kammariin, jossa hovin pitkä ja leveä sohva ainakin ensitarpeessa
kelpasi vuoteeksi.



XXII.


Pilvisenä koitti aamu tämän kauhuyön perästä. Puoliyön jälkeen oli --
ensi kerran tänä syksynä -- satanut lunta. Tuosta valkoisesta hunnusta
kohosivat kaksin verroin kamalina mustat savuavat rauniot. Hovi oli
kokonaan rauennut poroksi; jokainen piti puoli ihmeenä, että
asuinkartano oli jäänyt vahingoittumatta, ellei muutamia pilkkuja
katolla ja seinissä sekä muutamia särkyneitä ruutuja lukuun oteta. Ei
enää ollut mikään salaisuus, miten tuli oli alkanut. Että se oli
sytytetty, siitä oltiin jo yöllä yksimieliset, ja nyt tiedettiin jo sen
tekijäkin. Hovin yläpuolelta, hovin syvästä ja lakkaamattomain sateiden
vuoksi nyt tavallisuuttakin vesirikkaammasta ojasta, joka juoksi
puiston ja ketojen välitse ja maantien toisella puolen laski
Weissenbachiin, löydettiin eilisillasta saakka jo kaivatun Punaisen
Hirven isännän ruumis. Hän oli viime aikoina monistellen sanonut
"tahtovansa vielä kostaa armolliselle herralle hänen ylpeytensä". Vielä
eilispäivänä oli hän juovuksissaan paljon pahempiakin uhkauksia
puhunut. Hänen taskustaan löydettiin sitten vielä, tarpeettomasti
kyllä, useampia täysiä tulitikkuloutia sekä rikkilankaa ja tulukset.
Varmaankin tahtoi hän työnsä tehtyään ja hovin taa hiivittyään hypätä
ojan yli, siten päästäkseen vapaasti toiselta puolelta kylään
palaamaan; mutta olikin luiskahtanut taikka hypännyt liian vähän eikä
sitten juovuksissaan voinut nousta ylös. Toiset arvelivat hänen
tahallaan lopettaneen elämänsä; jonka hän rappioisten asiainsa vuoksi
kuitenkin olisi saanut viettää velkavankeudessa.

Suurempaa tai ainakin sydämmellisempää osanottoa herätti herra von
Weissenbachin ja kreivi von Lengsfeldin kohtalo. Saatiin kuulla heidän
molempain vielä elävän, vaan olevan hengen vaarassa; kreivi oli
kokonaan musertunut ja vanha herra raivosi kovassa kuumeessa. Suuresti
surkuteltiin neiti Roosa raukkaa, joka oli hyväsydämmisyydessään
ottanut juuri onnettomuuden päivänä Anna vainajan lapsen vielä
vastuksikseen, ja hänen täytyi nyt nähdä silmäinsä eteen isänsä ja
sulhasensa kuolevan. Että kreivi oli neiti Roosan sulhanen, se tieto
oli yht'äkkiä levinnyt ympäri kylän. Kuka sen oli pannut alkuun, ei
tiedetty, mutta muutamat sanoivat niin puhutun ensin Lengsfeldissä;
pastori oli siellä muka sanonut: mahdotonta se ei olisi.

Roosan itsensäkin korville saapui siitä maine. Kylän naiset, jotka
todellisesta osanottavaisuudesta -- sillä Roosaa rakastivat sekä vanhat
että nuoret -- tai ehkä uteliaisuudestakin, saadakseen siten muka
tietää, miten hovissa jaksettiin, tarjoilivat apuansa, kyselivät sulhon
vointia. Roosa ei sitä vastustanut; hänestä oli yhdentekevää, mitä
ihmiset sanoivat. Hän kiitti ystävällisesti tarjotusta avusta, mutta
sanoi hyvin tulevansa toimeen omine palvelijoineen.

Kaikista suurin ja tärkein apu oli tänä onnettomuuden aikana vanhasta
oivallisesta kylän lääkäristä. Hän oli ollut matkalla ja jo palaamassa
Weissenbachiin, kun hän näki tulen, joka hänen laskunsa mukaan oli
hovissa. Heti oli hän käskenyt kuskin ajamaan niin nopeasti kuin
suinkin voi, ja niin oli hän pari minuuttia onnettomuuden perästä
noussut hovin portin edessä vaunuistaan. Kun nyt ladon kaaduttua
luultiin päästävän tulesta voitolle, voitiin vaaratta jättää sairaat
asuinkartanoon; huomattiinpa vielä heti jo ensi tarkastuksessa, ettei
kreiviä enää saattaisikaan muuttaa. Veren vuoto useammista haavoista
päästä oli ollut liian runsas. Kumminkaan eivät nämä eikä vasemman
solisluun taittuminen ynnä moni muu kova kolaus näyttäneet kokeneesta
lääkäristä niin vaarallisilta kuin täräys, jonka aivot olivat
kärsineet. Silmänräpäyksessä ei voitu mitään päättäväistä sanoa.

Tuskinpa oli vähemmän huolettava vanhan herran tila. Vaikka
tenhottomuus, johon hän ruumiin ponnistuksista ja niiden liikutuksista
perin uupuneena oli vaipunut, poistui, ei hän kumminkaan tullut
tuntoihinsa. Hänet oli lääkärin käskystä kannettu ylös omaan
huoneesensa ja pantu vuoteelle sill'aikaa kun kreivin haavoja
sidottiin. Siten oli tehty, mitä ensi hetkellä voitiin. Sillä välin
ratsasti kreivin ratsupalvelija noutamaan kaupungista muutamia
lääkkeitä, joita ei sattunut olemaan lääkärin kotivarastossa, ja
kutsumaan toista lääkäriä.

Vielä ennen päivän tuloa saapui pääkaupungista lääkäri, hovineuvos ja
Weissenbachien kotilääkäri, milloin he kaupungissa oleskelivat. Hän
neuvotteli pitkän aikaa virkaveljensä kanssa, sanoi sitte Roosaa
kiitellen olevansa aivan tyytyväinen hänen toimiinsa; herra von
Weissenbachille samoin kuin kreivillekin olevan kyllä vaaran tarjona,
mutta kumminkin toivovansa parasta ja kaikissakin tapauksissa tulevansa
vielä päivän kuluessa, jos toinen tai toinen huononisi. Hän kysyi,
oliko neiti von Weissenbachilla mitään asiaa kuninkaallisille
korkeuksille, jotka varmaankin osanottavaisesti surevat sattunutta
onnettomuutta.

Roosalla ei ollut mitään asiaa kuninkaallisille.

Hiljainen, pahintakin kestävä rohkeus täytti nuoren tyttösen sielun
juurikuin jumalallisella tulella. Kyynelettömin silmin, kalveana, mutta
muuten näennäisesti rauhallisena jakoi hän käskyjään hiljaisella,
selvällä äänellä tai toimitti sukkelasti ja varovaisesti lääkärin
määräyksiä. Naisellista heikkoutta ja neuvottomuutta nimeksikään
osoittamatta auttoi hän häntä ensi hetkinä, jolloin hän juuri apua
tarvitsikin. Tuo kunnon mies, joka pahimmissakin tiloissa osasi laskea
leikkiä, nimitti häntä herra apulaiseksi ja sanoi Aeskulapiuksen
[muinaisten Kreikkalaisten lääkärijumala] hänessä kadottaneen
erinomaisen oppilaan. Olipa Roosalla aikaa vielä käydä katsomassa
kasvattiansakin, joka nyt uskollisen piian vartioimana makasi, kun
Wengelmummo ja Roosa pitivät sairaista huolta.

Hyvätahtoinen lääkäri jäi koko yöksi sairaiden luo ja läksi vasta aamun
koitteessa kotiinsa saadakseen muutamiksi hetkiksi lepoa, jota hän
kovin tarvitsikin. Hän koetti saada Roosaa samoin käymään levolle,
koska muka Wengelmummo ja kreivin palvelija (ymmärtäväinen ja
luotettava, Lengsfeldistä kutsuttu mies) kuitenkin kylliksi pitivät
huolta sairaista; mutta Roosa sanoi olevansa vielä kyllin voimakas ja
tahtovansa odottaa, kunnes hänen vuoronsa tulisi.

Niinpä pysyi hän valveilla, ja istuen milloin isän milloin kreivin
vuoteen vieressä näki aamun hämärtyvän. Wengelmummo vanhan herran luona
ja palvelija kreivin kammarissa torkkuivat istuimillaan; mutta Roosasta
tuntui, kuin täytyisi hänen valvoa, kunnes päätös kaikesta saataisiin,
sitten vaipuakseen rakastettujensa kanssa ikuiseen uneen. Hänellä ei
ollut mitään toivoa heidän parantumisestaan; monestipa tunsi hän sitä
tuskin haluavansakaan. Eihän hänen elämänsä harhasokkelosta ollut
kumminkaan muuta tietä kuin kuolema. Ja pitikö hänen jäädä eloon,
haudata isä ja puoliso -- ja elää edelleen juurikuin ei mitään olisi
tapahtunut, ikäänkuin olisi vaan pari kelloa seisattunut? Tämä ajatus
näytti hänestä pelkurimaiselta, häpeälliseltä, vahvan sielun arvoa
alentavalta.

Mitä voi isä itse paremmin toivoa kuin kuolla nyt, ennen murhenäytelmän
viimeisen näytöksen alkamista? Roosa vapisi ajatellessaan, että isää,
hänen herätessään tunnottomuudestansa, saattaisi tosiaankin odottaa
vangitsemiskäsky, jota hän jo niin kauan oli pelännyt.

Olisikohan kreivistä kuolema nyt hyvin tuskallinen? Hän oli alkanut
tänä aamuna hourailla ja Roosaa tuntematta sekä hänen nimeään
mainitsematta lakkaamatta vaan puhellut hänestä ja hänen kanssaan; oli
nimitellyt häntä, jonka kuva liihoitteli hänen ajatuksissaan,
suloisimmilla rakkauden imarrusnimillä ja kerran toisensa perästä
vakuuttanut rakastavansa häntä, vaikka hän piinaisi häntä vielä
kovemmillakin kivuilla; ja sitten oli hän taas itkien kysynyt, miksi
hän niin runteli hänen päätänsä, kun oli jo hänen sydämmensä
musertanut? Roosa oli silloin pannut kätensä hänen kuumeiselle
otsalleen ja siitä oli hän heti rauhoittunut.

Niin kului pitkä, pitkä yö.

Aamu tuli ja parin tunnin perästä hyvä lääkärikin. Hän huomasi
sairaiden tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan. "Herra apulainen" oli
ihmeitä tehnyt; hänessä voisi itse Aeskulapiuskin oppia. Sitten suuteli
hän tyttösen kättä ja pyysi ystävällisellä vakavuudella häntä
tottelemaan lääkärin toiveita ja neuvoa ja menemään levolle. Hänellä
oli muka, mikäli hän tiesi, muutamia tuntia aikaa ja hän tahtoi itse
niin kauan pitää ylitarkastajan virkaa.

Roosan mentyä huoneesensa, varustausi lääkäri vielä kerran tutkimaan
kreivin tilaa. Se oli noiden monien loukkauksien vuoksi sangen
vaivaloinen tehtävä, ja lääkäri toimitti sen suurella huolellisuudella
ja ankarimmalla rehellisyydellä. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä
tyytyväisemmäksi kävi hänen alussa epäilevä muotonsa; vihdoin
tutkisteli hän keuhkoja ja sydäntä; taputti sitten mieltymyksellä
korkeaa, leveää rintaa, pani työnsä lopuksi nuuskaa ja murisi
itsekseen: "tällä kertaa olemme siis vielä sillä lailla päässeet; mutta
tosiaan olisikin vahinko ja suru semmoista oivallista paria. Kunpahan
vaan saisimme vanhan herran yhtä pitkälle! Hän koettaa parastansa meitä
vastaan, se on selvää, ennakkoluuloisuudesta, valtiollisesta kiihkosta
ja mustasukkaisuudesta; enimmän mustasukkaisuudesta. Ei tahtoisi antaa
pois tyttöä; uskon sen; vaikeaksi kävisi minullekin, jos isä olisin. Ei
ole ollut lapsia ikäpäivinäni; onkin viisainta; ei siitä kuitenkaan
olisi mitään hyötyä".

Jo aikaisin aamupuolella, vielä Roosan maatessa, ajoi lääkärin suureksi
ihmeeksi hovineuvos jo taaskin pihaan aivan lumipuhtaana, sileänä,
kohteliaana! kuten ainakin, ellei vielä kohteliaampana. Hän oli tullut
kuninkaallisten korkeuksien erityisestä käskystä; heidän puheillaan oli
hän tänään ollut tavattoman varhain ja oli tavannut heidät hyvin
säikähtyneinä Weissenbachissa tapahtuneesta onnettomuudesta, jonka he
jo olivat saaneet kuulla. Herttuatar oli kohta mennyt työhuoneesensa
kirjoittamaan neidille; kammarihusaari kyllä kohta saapuu kirjeen
kanssa. Kreivinkin kohtalo koskee heihin erittäin likeisesti, kun he
eivät mielellään voisi tähän aikaan tulla toimeen valtiollisetta
neuvonantajattaan.

Lääkäri oli kovin ihmeissään tästä virkaveljensä viimeisestä
ilmoituksesta. Hän itse oli kunniallinen kansavaltalainen, vaikk'ei
juuri mikään teräväjärkinen valtioviisas. Mikäli hän tiesi, oli
vastapuolueen taistelu ministeristöä vastaan vielä yhtä kiivas kuin
ennenkin. Hän sai nyt kuulla, että kreivi, ministeristön eilisaamuna
pyydettyä ja saatua virkaeronsa, oli saanut toimekseen muodostaa
uusi ministeristö; että hän itse oli kyllä puolestaan luopunut
tästä kunniasta, mutta oli kuitenkin innokkaasti auttanut sen
toimeensaamista, kunnes hän eilen perästä puolen päivän oli
lähtenyt kaupungista, levähtääkseen muutamia päiviä maatiloillaan.
Kuninkaalliset korkeudet surkuttelevat kreivin onnettomuutta sitäkin
enemmän, kun hän, vaikka vastapuoluelainen, olisi aatelisherrana ollut
sangen sopiva välittäjäksi hovin ja uuden porvariministeristön välillä.
Muuten tahtoi hän (hovineuvos) vielä sivumennen mainita, että
herttuatar oli muun muassa sanonut olevansa hyvin pahoillaan loruista,
joita ihmiset puhuvat herra von Weissenbachin mahdollisesti
tapahtuvasta vangitsemisesta, ja ilolla voivansa vakuuttaa, ettei
asiassa ole vähintäkään perää.

Niin puheli hovineuvos, hymyili, näytteli valkeita hampaitaan, ojensi
virkaveljelleen pehmeän, hyvin hoidetun kätensä, nousi vaunuihinsa,
kääriytyi peitteihinsä ja läksi. Hyväluontoinen lääkäri malttoi tuskin
odottaa Roosan heräämistä, voidakseen hänelle kertoa nämä sangen
tärkeät tiedot. Kummastuksekseen huomasi hän, neljännestunnin kuluttua
tavatessaan Roosan, hänen jo tietävän kaikki. Kirjeessä, joka tänä
aamuna varhain oli tullut kaupungista, mutta kiireessä jäänyt tähän
saakka avaamatta ja lukematta, oli asianajaja muutamilla riveillä
kertonut tärkeimmät seikat ja erittäin maininnut, ettei herra von
Weissenbachia millään tavoin hätyytettäisi. Asianajaja sanoi ilolla
voivansa herra von Weissenbachille ilmoittaa, että tämä aavistamattoman
onnellinen käännös sekä yleensä valtioseikoissa että erittäin
pankkijutussa oli kaikkien mielestä luettava kreivi Lengsfeldin
ansioksi, joka, kuten hän oli kuullut, on sangen hyvä ystävä herra von
Weissenbachin kanssa.

Kreivi oli siis jo eilen illalla tiennyt kaikki; miksi oli hän ollut
vaiti? Tahtoiko hän karttaa Roosan kiitosta? toimittaa asiansa yksin?
liianko ylpeä ottamaan avukseen mitään tunnetta, joka ei koskenut häntä
itseään?

Roosa pelästyi huomatessaan taas uudestaan miehen ylpeyden itsekkään
jäykkyyden; kuinka oli yhdistys, sovinto mahdollinen niin
taipumattomien kesken?

Mutta nyt oli kysymys rakastettujen elämästä tai kuolemasta. Kreivi
raivosi haavakuumeessa ja isä makasi puoliavoimin silmin, äänettömänä,
melkeinpä liikkumattomanakin vuoteellaan, kuten näytti, aivan
huomaamatta mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Kuitenkin olivat hänen aivonsa liiaksikin työssä. Herättyään
tunnottomuuden syvästä yöstä, oli hän ensin kuin tyhjästä ilmasta
kuullut äänen yhtämittaa vaan sanovan: "älä tee sitä, älä tee sitä,
minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!" Hän mietti ja mietti, mitä
hänen ei pitäisi tehdä. Hän ei päässyt sen perille, vaikka hän hyvin
tiesi, että se, mitä hänen ei pitänyt tehdä, oli sangen tärkeätä ja
suuren edesvastuun alaista. Sitten kysyi hän itseltään: kukahan sitä
vaan aina sanookin? Milloin oli se Roosan ääni, milloin sanoi sitä
kreivin Roosalle lahjoittama kello, joka seisoi hänen vuoteensa
vastapäätä pesukaapin päällä. Ei ollut mahdollista päättää, oliko se
Roosa vai kelloko, joka siinä, sekunniksikaan taukoamatta, sanoi: "älä
tee sitä, älä tee sitä, minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!"

Sitten oli hän jo mielestään tehnyt sen, mitä ääni kielsi häntä
tekemästä; hän oli mielestään jo kadottanut Roosansa; ja silloin olisi
hän lakkaamatta itkenyt; mutta hänellä ei ollut enää silmiä, vaan kaksi
kuumaa kuulaa, jotka hän oli ampunut päähänsä harmista ja surusta, kun
oli ajanut luotaan Roosansa. Hän ei voinut itkeä, vaikka rintaansa
hirveästi ahdisti ja hän Jumalalta rukoili kyyneliä. Ääni ei nyt enää
sanonutkaan: älä tee sitä, älä tee sitä, vaan: paha isä, paha isä!
Selvimmin ja kovimmin sanoi sen kello; kun Roosa sen sanoi, kuuli hän
aina: rakas isä, rakas isä! ja se rauhoittikin häntä vähäsen. Sillä
koska Roosa hänelle puhui, niin eihän hän silloin vielä ollut häntä
jättänyt, ja kun hän ei vielä ollut häntä jättänyt, niin voihan vielä
kaikki käydä hyvin.

Mikä voi käydä hyvin?

Kreivilläkin oli siinä tehtävä; mutta mikä? Kello tiesi sen vallan
hyvin, vaan ei sanonut. Aina kun hän tuli tähän kysymykseen, sanoi se
ihan selvästi: tik-tak, tik-tak; ja aina vaan: tik-tak, tik-tak,
tik-tak, niin että nuo tuliset kuulat päässä polttivat kuin hehkuvat
hiilet.

Tyhmä kello tyhmine tikutuksineen! Niin! Jospa kreivi ei olisi kuollut!
Vaan olihan hän itse nähnyt hänet kuolleena jalkainsa edessä; hän ei
kyllä tiennyt missä tai milloin; mutta se oli päivän selvä asia, että
kreivi oli kuollut; vai eikö hän sitte ollut?

Hän lienee lausunut tämän kovasti, sillä ääni -- ei kellon, vaan Roosan
-- sanoi: "ei, rakas isä, ei hän ole kuollut".

Kummallista! miten selvään hän kuitenkin uneksi! Hän oli nähnyt Roosan
kasvot aivan silmäinsä edessä ja tuntenut hänen huultensa suutelon. Ja
siinä oli häneltä tipahtanut pari kyyneltä silmistä hänen otsalleen
juuri siihen, missä nuo tuliset kuulat olivat, jotka hänelle niin
kauheita tuskia tuottivat. Kyynelistä olivat kuulat vähäsen jäähtyneet;
se teki niin hyvää. Jospa lääkäri nyt tahtoisi ottaa ne pois, niin ei
se varmaankaan olisi hyvin vaikeata.

Missä oli sitte kreivi, jos hän ei ollut kuollut?

"Tässä talossa, alhaalla asuintuvan viereisessä huoneessa".

Näitä sanoja ei puhunut Roosa, vaan Wengelmummo. Miten voisikaan Roosa
puhella hänen kanssaan, kun hän oli alhaalla kreivin luona. Mistä asti
ovat he olleet naimisissa toistensa kanssa? -- "Ei vielä nytkään!" --
Mitä vielä, miksi sanoa tuommoista valhetta vanhalle miehelle? Kuulat
hänen päässään olivat hänelle tuottaneet paljon enemmän tuskaa kuin
ajatus, että kreivi ja Roosa olivat mies ja vaimo; kerranhan Roosan
kuitenkin oli mentävä naimisiin, ja hyväpä olikin, että lääkäri otti
häneltä kuulat päästä ja hän siitä kuoli.

Neljästoista päivä tuon onnettoman yön perästä oli käsissä. Lääkäri oli
sanonut Roosalle, että käännös oli tapahtuva isän sairaudessa, ja että
hän joko heräisi syvästä unesta, joka jo oli kestänyt neljäkolmatta
tuntia, tai nukkuisi edelleen kuollon uneen.

"Minä puhun teille, rakas neiti", sanoi lääkäri, "niin suoraan, että
tämmöisissä tapauksissa valitettavasti harvoille miehillekään voi niin
puhua; mutta teillä onkin enemmän ymmärrystä ja rohkeutta, kuin mitä
minä puolestani useimmissa miehissä olen huomannut. Antakaa vielä
kerran minulle kätenne".

"Te olette oivallinen tyttö", jatkoi hän. "Te voisitte saada
pahimmankin ihmisvihaajan taas uskomaan ihmisissä vielä olevan
ihmisyyttä. Sallikoon taivas teidän kerran tulla niin onnelliseksi,
kuin te jalo ja hyvä olette!"

Roosan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän ei ollut koko tänä aikana
vielä kertaakaan itkenyt, mutta tämän kunnon miehen koristelemattomasta
osanottavaisuudesta näki hän omat kärsimisensä kuin peilistä.

"Rohkeutta, rohkeutta, pikku urhoni", sanoi lääkäri, joka oli päätä
pienempi kuin Roosa; "emme me vielä ole joutuneet tappiolle
taistelussa; olemmepa jo puoleksi voitollakin, sillä hän tuolla
alhaalla (he puhelivat nimittäin silloin Roosan kammarissa) on
kuukauden perästä niin terve, että vaikka hänen täytyykin vielä
kotvasen kantaa vasempaa kättään nauhassa, hän saa oikean kyllin
vapaaksi, pitääkseen sillä erään nuoren naisen ainaiseksi kahleissaan.
No, no, hyvä neitiseni, eihän teidän tarvitse siitä minuun suuttua;
kreivi on kyllä pitänyt huolta siitä, että hänen lähellään olevat,
joihin hän kaikeksi onneksi voi luottaa, ovat saaneet tiedon hänen
sydämmensä tilasta, ja sitte, nähkääs! on asialla vakavampikin, sangen
vakava puolensa, ja se se juuri onkin, josta nyt, teidän suosiollisella
luvallanne, tahtoisin puhua. Minä olisin ollut hyvin välinpitämätön
teidän olostanne ja elostanne, jos minulta olisi jäänyt huomaamatta,
ettette te viime aikoina ole eläneet isänne kanssa tuossa kauniissa
muinoisessa sopusoinnussa. Nyt saattaisi isänne kuolla tuntoihinsa
tulematta. Silloin te ajattelisitte, että hän ei olisi rauhassa eronnut
teistä, ja se levittäisi murheen hunnun koko teidän vastaiselle
elämällenne. Minä tahtoisin jo nyt varoittaa teitä semmoisesta väärästä
johtopäätöksestä. Tuommoiset sairaudet eivät useinkaan ole ainoastaan
luonnon kokeita vahingollisten aineiden poistamiseksi ruumiista, vaan
yhtä paljon ovat ne sielun ponnistuksia kadotetun muinoisen sopusoinnun
takaisin voittamiseksi. Kuka taitaa sanoa, eikö isänne, taas elämään
herättyään, muistele kaikkia, mikä häntä viime aikoina kiusasi, kuin
pahaa unta? Kuolema elimellisellä (ruumiin) alalla on aina
täydellisesti syihin perustuva; mutta sielun alalla on se monestikin
ikäänkuin odottamaton tappion huomaaminen elämän päättämättömistä
taskukirjoista, tappio, joka kääntää kaikki nurin. Ja nyt tulkaa, hyvä
neitiseni! Minä toivon, kuten jo sanoin, parasta, mutta tämmöisissä
tapauksissa tarvitsee valmistautua kestämään mitä hyvänsä".

Lääkäri piti Roosaa kädestä heidän astuessaan pitkän käytävän läpi
herra von Weissenbachin huoneesen. Wengelmummo nousi tuoliltaan vuoteen
vierestä antaakseen tilaa lääkärille.

Tämä koetteli sairaan valtasuonta, kosketteli hänen otsaansa ja
rintaansa ja kääntyi sitte hymyillen Roosaan päin, joka oli
tutkivaisesti tarkastellut hänen muotoansa.

"Ellei käy aivan vastoin tieteen ja kokemuksen merkkiä", sanoi hän,
"niin ei meillä ole enää mitään vaaraa".

Roosa vaipui takaisin tuolilleen, jolla hän oli istunut, peitti
käsillään kasvonsa ja itki hiljaa.

Lääkäri nousi ylös, silitti hänen kaunista kiharatukkaansa ja sanoi:

"No, no, pikku urhoni! pitäähän osata onneakin kestää!"



XXIII.


Hyväntahtoisen lääkärin ennustus, että isä, jos taudin käänne kävisi
onnellisesti, olisi heräävä toisena miehenä, oli käynyt kummallisella
tavalla toteen. Ken hänet näki paloyönä suorana seisomassa tai pitkin
askelin kävelevän joukon keskellä ja jakelevan käskyjään selvällä,
kovalla äänellä, olisi häntä tuskin enää tuntenut. Hänen harmaa
tukkansa oli näinä muutamina viikkoina muuttunut lumivalkeaksi;
hänen muotonsa oli kadottanut paljon entisestä tylyydestään ja
ankaruudestaan; hänen äänensäkin oli saanut pehmeämmän soinnun. Ja kun
hän nyt, pitkään nahkoitettuun nuttuun käärittynä, istui nojatuolissa
uunin edessä, ei hänen vartalonsakaan näyttänyt läheskään niin
muhkealta kuin ennen, päinvastoin monesti hyvinkin vanhentuneelta.

Mutta hänen mielensä ei ollut enää kuten ennen kiihkoisten aaltojen
ajelema; vihan juoni, joka ennen pienimmästäkin syystä paisui, oli nyt
kuin kokonaan kadonnut hänen valkealta, korkealta otsaltaan; hänen
luonteensa koko hyvyys ja lempeys ilmaantui niin, että kaikki, nekin,
jotka eivät ennestään häntä tunteneet, sitä ihmettelivät, ja Roosa
siitä monesti heltyi kyyneleihin.

Hänen henkinen voimansa oli nopeasti uudistunut; näyttipä se liekki nyt
vielä kirkkaammasti, loistavammasti palavan. Kumma kyllä, oli hänellä
varsin vähän kysyttävää, sillä hän oli kaikissa sairautensa unelmissa
ja hourimisissa luonteensa koko sitkeydellä säilyttänyt muiston
todellisuudesta ja osannut aivan hyvin järjestellä toisten vastaukset
hänen osittain hyvinkin kummallisessa muodossa lausuttuihin
kysymyksiinsä. Uutta oli hänelle vaan ministeristön kukistuminen ja sen
vaaran poistuminen, joka häntä viime aikoina oli uhannut. Kumminkin
teki tämäkin häneen paljon pienemmän vaikutuksen, kuin Roosa oli
luullut. "Minä olin valmis kestämään mitä hyvänsä; ja mitä
ministeristöön tulee, niin jäähän paraskin asia tappiolle, kun sitä
niin huonosti puolustetaan; saatikka sitte tämä, joka ei ollenkaan,
kuten nyt hyvin huomaan, ollut moitteeton".

Enimmän kaikista kummasteli Roosa, ettei isä ollenkaan halunnut nähdä
ystäväänsä, pastoria, vaikka hän ennen sairauttansa näytti niin hyvin
viihtyvän hänen seurassaan. Ja kun eräänä päivänä sanomalehdet
kertoivat, että hänen korkea-arvoisuutensa Lengsfeldin pastori,
viimeisen yleisen kirkolliskokouksen kuuluisa puhuja, oli kutsuttu
asessoriksi suureen naapurivaltioon ja että hän oli kohta lähtevä
uuteen toimeensa, sanoi isä hymyten: "toivoisinpa, Roosa, sen
tapahtuneen kaksi vuotta sitte; minä olisin tosin silloin paljon
vähemmän pelaellut korttia, mutta en olisi myöskään tarvinnut kärsiä
sitä nöyryytystä, että semmoinen kerskaaja, niin älytön veijari sai
minua niin kauan vetää nenästä. Hän imarteli minua ja aina vaan
imarteli, ja minä vanha narri otin kaikki vaan todeksi. Sitten käänsi
hän lehteä ja puhui minulle kuin avuttomalle kerjäläiselle. Eikä hän
sinultakaan ansainnut mitään kiitosta, Roosa".

Roosa ei katsonut sopivaksi puhua siitä sen enempää tai ollenkaan
kertoa isälle viimeisestä kohtauksestaan pastorin kanssa.

Aivan erinomaista ja kaikista, paitsi ehkä Roosasta, ihan
selittämätöntä mieltymystä osoitti herra von Weissenbach vanhaan
kelloon. Hetkikaudet saattoi hän istua nojatuolissaan uunin ja kellon
välillä kuuntelemassa sen hiljaista käyntiä. "Kello on ajan edustaja",
sanoi hän kerran Roosalle, "ja aika on meidän kaikkien opettaja. Minä
olen tuon kellon raksutuksesta oppinut paljon enemmän kuin kaikista
kirjoista koko elinaikanani -- tahtoisin kyllä, että olisin aikoinani
lukenut enemmän --. Elämä ei ollut opettanut minulle viisautta eikä
kärsivällisyyttä eikä edes sitäkään, että kullakin asialla on oma
aikansa".

Tästä puheli hän usein.

"Me olisimme onnellisemmat, Roosa", sanoi hän kerran, "jos sitä emme
koskaan unhottaisi. Se on toisin sanoin lausuttuna sama katoavaisuuden
laki, jonka alaiset kaikki ja me kaikki olemme. Valtakunnat hajoavat,
kansat katoavat, ihmissuvut pyörivät kuin puron laineet. Kaikki
muuttuu. Ja kuitenkin, Roosa, on tässä ajan ja ilmiöiden
vaihettelevaisuudessa yksi pysäyskohta; ankkuri, joka ei petä, valo,
joka ei sammu -- se on rakkaus, Roosa. Minä olen koettanut kääntää
sydäntäni sinusta -- onnistumatta; minä olen tahtonut kuolla, ja olen
jäänyt eloon. Elää ja rakastaa sinua, hyvä, jalo lapseni -- minä näen
nyt, minusta on se aivan sama asia".

Valtiolliset seikat, joita hän ennen oli innolla seurannut, eivät häntä
enää viehättäneet.

"Niissähän minä olen kadottanut omaisuuteni, rauhani, tyytyväisyyteni",
sanoi hän; "minä olen vanha mies, enkä enää siis voi tappiotani
parantaa; minun täytyy hoitaa hyvästi sitä vähää, mitä minulla on
jälellä. Minua ilahuttaa nyt enää ihmisissä vaan se, mikä heitä
yhdistää ja aina taas kokoo: ihmisrakkaus, sydämmellinen ja uhraavainen
osanottavaisuus. Kun sinä iltana naapurit tulvailivat pihaani ja
auttoivat toinen toistaan ja kaikki minua kuin suuri veljesjoukko; kun
näin, miten köyhät päiväpalkkalaiset, joilla ei ole mitään kadotettavaa
laajassa Jumalan maailmassa ja joiden taas toisena aamuna varhain
täytyi mennä kovaan, vähäpalkkaiseen työhön, miten he koko pitkän
kylmän syksy-yön heiluttelivat kovettuneita käsiään, kuin tekisivät he
työtä hengen edestä -- silloin vannoin minä siitä hetkestä saakka
luopua kaikesta ylpeydestäni ja kopeudestani ja pitää ihmisiä
ainoastaan veljinäni. Ei, Roosa, vie ne vaan pois, ne sanomalehdet!
Ratkaiskoot he vaan asiansa keskenään; minä olen kyllin kauan huutanut:
ristiin naulitkaa, ristiin naulitkaa! hosianna, hosianna! ja voin nyt
palata itseeni ja antaa kirjavan, meluavan joukon kulkea omin teitään
ohitseni".

Kreivistä ei Roosa ollut näinä ensi päivinä puhunut. Hän oli
mietiskellyt paljon, miten hän sopivimmin ilmoittaisi isälle, että
kreivi jo viikkokausia oli ollut heillä ja vielä saisi viikkokausia
viipyäkin kylmän, myrskyisen ilman vuoksi, joka teki hänelle lyhyenkin
matkan mahdottomaksi. Miten ihastuikaan hän, kun isä eräänä aamuna
sanoi: "olihan meillä ennen tapana puhella toisillemme, mitä me
toimittelimme. Miksi et kerro, miten pikku kasvattisi kanssa tulet
toimeen ja miten kreivi jaksaa?"

Siitä päivästä saakka kyseli hän säännöllisesti kreivin vointia,
toivotti hänelle nopeaa parantumista ja käski Roosan erittäin sanoa
hänelle, että hän piti kunnianansa saada pitää talossaan vieraanansa
sitä miestä, jonka uljasta rohkeutta hänen oli kiittäminen talonsa
pelastuksesta.

Kahdeksaan päivään astui nyt Roosa ensikerran kreivin huoneesen. Hän
oli niin kauan, kuin oli välttämätöntä, hoitanut häntä ja valvonut
hänen vieressään kuin apua tarvitsevan lähimmäisen, kuin rakastetun,
jonka elämä oli hänestä omaansa kalliimpi. Hän olisi sydämmensä
tunteisin nähden sittenkin, kun ensimäinen ja pahin vaara oli ohi,
pitkittänyt hoitoansa; mutta isän tila vaati suurinta säästämistä ja
teki siis sen mahdottomaksi. Täytyihän Roosan alusta pelätä, että isä
inholla hylkäisi käden, joka samalla kreiviäkin hoiteli.

Kreivi koetti Roosan tullessa kohota istualtaan nojatuoliltaan; mutta
heikkoutensa oli niin suuri, että hän heti vaipui takaisin. Roosa
kiiruhti hänen luokseen. Hän tarttui terveellä kädellään (vasen oli
nauhassa kannettava) hänen käteensä, veti sen huulilleen ja painoi
sitte silmiään vasten, joista valui kyyneliä.

"Antakaa anteeksi tämä heikkouteni, Roosa", sanoi hän; "mutta minä olen
teitä niin äärettömästi halunnut nähdä. Joka kerta kun kuulin keveän
käyntinne ja rakkaan sulo äänenne, ajattelin minä: hän tulee, tulee
luoksesi; mutta aina vaan petyin. Minä luulin: minä en teitä koskaan
kiittäisi siitä, että te olette kuin hyvä enkelini vartioinut minua,
kun tässä makasin auttamattomana kuin lapsi. Minä tiesin aivan hyvin,
että te olitte luonani; kaikista tuskistani ja raivoistani huolimatta
tunsin teidän suloisen läsnäolonne. Miksi olette hylänneet holhottinne?
Mutta ei, Roosa, minä en tahdo moittia teitä ja uudestaan osoittaa
olevani kiittämätön, itsekäs ja vaatelias. Olenhan minä teille
suuressa, niin suuressa kiitollisuuden velassa".

"Samoin kuin minä teille", sanoi Roosa.

"Ei niin", vastasi kreivi, "minulla on nyt ollut kylläksi aikaa
miettiä, ja minä tiedän tuskin, miten onkaan, mutta moni kohta näkyy
minulle nyt aivan toisessa valossa. Ainoastaan te ette, te ainoa,
ylevä, verraton, te itse. Minä rakastin teitä siitä hetkestä saakka,
kun silmäni teidät ensikerran näkivät; nyt kunnioitan minä teitä. Te
olette minulle opettanut oikean rakkauden, todellisen rakkauden, joka
on kärsivällinen ja ystävällinen, joka ei hurjistu, ei vihastu, ei etsi
ainoastaan omaa hyötyänsä. Olisinko minä, jos rakkauteni olisi ollut
todellinen, voinut tuona viime iltana erota puoli suuttuneena teistä?
Sydämmessäni sanoin teitä, joka olette itse rakkaus, ahdasmieliseksi,
tunteettomaksi? Minä luuiin sitä joksikin suureksi ansioksi, että tein,
mitä itse nimitin velvollisuudekseni. Ikäänkuin se ei olisi jokaisen
tehtävä; ikäänkuin ollenkaan olisi mikään ansio tehdä velvollisuutensa,
kun ei sen ohessa hyväksytä toisten velvollisuuksia. Minä en ole teidän
velvollisuuksianne hyväksynyt. Minä en ymmärtänyt teidän voivan
rakastaa minua ja kumminkin täytyvän tässä onnettomassa taistelussa
jäädä isänne puolelle; minä en käsittänyt, että sellaisen sydämmen,
kuin teidän, rakkausrikkautta on mitattava toisenlaisella mitalla tai
ettei sitä ollenkaan taideta mitata, sillä se on ääretön. Minä olin
mustasukkainen rakkaudesta, joka teidät kiinitti isäänne, samoin kuin
minä olisin ollut armeliaisuudesta, joka teidät saattoi säälimään
köyhää orpolasta. Minä olin hullu; nyt en enää ole; minä haluan vaan
voivani osoittaa teille, etten se enää ole. Minulla ei ollut mitään
toivoa saattavani koskaan astua isänne taloon. Nyt on se kumminkin
tapahtunut vastoin hänen, vastoin minun tahtoani. Jos järkeni voisi
ymmärtää, sanoisin, että korkeampi voima on meidät taas saattanut
yhteen. Olipa miten olikin, korkeampi voima on, johon uskon koko
sielustani, vaikka se ei olekaan kyllin suuri sitä käsittämään; se
voima on rakkaus, joka teistä säteilee loppumattomana, rakkaus, jonka
minä teissä näen kauneimmassa todellisuudessaan elävänä edessäni".

Kreivi oli puhunut nämä viimeiset sanat liikutuksesta vapisevalla
äänellä. Hän vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitte hymyillen:

"Minä olen näinä päivinä usein ajatellut erästä kohtausta elämässäni,
josta minä harvoin puhun, koska se kuuluu sydämmeni kauneimpiin
muistoihin, joita sopii näyttää ainoastaan rakkaimmille ystävilleen.
Tottumuksesta en ole sitä pikkukertomusta maininnut teillekään, vaikka
kyllä olisi sopinut. -- Minä olin eräällä metsästysretkellä
tahtomattani ja tietämättäni kovimmalla tavalla loukannut erästä jaloa
Maurilaista. Kuolema oli minulla varma, jos joutuisin hänen käsiinsä.
Minä jouduin -- kuumetautisena. Matkalla erämaan läpi olin jo puoli
päivää riippunut tunnottomana hevosen selässä. Iltasilla olivat
matkatoverini neuvottomina, avuttomina jättäneet minut tuntemattoman
Maurilaisen teltin eteen. Neljä viikkoa raivosin minä kuumeessa,
uhraavaisella huolellisuudella hoidettuna, holhottuna jalopeuran
luolassa, joka minut olisi musertanut, jos olisi vaan tavannut paljaan
taivaan alla. Vasta parattuani ilmoittausi hän minulle eikä laskenut
minua, ennenkuin oli lahjoittanut minulle paraimman hevosensa -- saman,
jota te olette niin usein ihmetelleet, Roosa. -- Kaunis ja totuullinen
on tuo Lessingin lause: 'kaikissa maissa on hyviä ihmisiä'. Ja, Roosa,
minä luulen että niin ei voi sanoa ainoastaan kaikista maista, vaan
kaikista säädyistä ja kaikista puolueistakin sekä uskonnollisista että
valtiollisista. Taistelua ei voi välttää; mutta pitäisi pusertaa
rehelliseksi tunnetun vastustajan kättä ennen taistelua ja ainakin
taistelun jälkeen. Minä tahtoisin pusertaa isänne kättä, Roosa,
ennenkuin jätän hänen talonsa".

"Sen saattekin tehdä", sanoi Roosa ja toivon iloinen hymy leikitteli
hänen suloisen suunsa ympärillä; "mutta ennenkuin lähdette meiltä,
pitää teidän olla terve, ja että tulisitte terveeksi, on teidän oltava
yksin. Lääkäri sanoo: 'yksinäisyys ja ikävä ovat paraat sairaan
hoitajat'".

Kynnykselle seisattui hän vielä kerran ja nyykäytti päätään
jäähyväisiksi. Hänen lähdettyä huoneesta tuntui kreivistä taivas äkkiä
pimentyvän.



XXIV.


Tästä päivästä alkoi Roosalle uusi, iloisten toiveiden aika. Ulkona
ulvoi kylmä joulukuun tuuli ja lumisiukaleet tanssivat; vaan hänen
sydämmessään oli kevät. Eivät mustat palorauniotkaan, jotka yhä vielä
näkyivät valkoisen lumipeitteen alta, vaikka niitä oli paljon poiskin
vedetty, eikä kartanon ympärille levinnyt kolkkouskaan voineet herättää
hänessä katoavaisuuden ja kuolon ajatuksia. Kauniimpi maailma kuin tuo
ulkona oleva muodostui hänen rinnassansa. Musiikki kaikui hänen
korvissaan, hänen sydämmessään. Usein oli hän kuulevinaan juhlallisten
sävelten jumalallisen äänen ilmoittavan ihmiselämän syvimpiä
salaisuuksia; usein ja useammin leikittelevät suloiset säveleet hänen
ympärillään, kaikki, kaikki vaan kertoen kirjavista kukista,
kevätilmasta ja lämpimästä päiväpaisteesta. Ja päiväpaisteiseksi
muuttui hänen kauttaan tuo synkkä kartano peitettyine ikkunoineen;
vanha Wengelkin, jonka ei kukaan ollut vielä nähnyt nauravan, oli aivan
kuin nuorentunut ja hän käveli nopeammin kuin koskaan ennen portaita
ylös ja alas; hänen vaimonsa sanoi hänen hiljakseen laulelevan
vaatteita puhdistellessaan. Se oli kuitenkin niin kummallista, ettei
sitä kukaan tahtonut oikein uskoa.

Niin, valoisaa oli vanhassa kartanossa, ja epäilemättä levisi tämä
lempeä valo Roosasta. Kaikki tottelivat jo hänen katsettaankin. Mihin
hän tuli, toi hän rauhaa ja iloa; ken vaan kuuli hänen soinnukkaan
sydämmellisen äänensä, hengitti vapaammin ja keveämmin. Hän itse oli
ehkä vähän kalveampi kuin ennen, ja siitä ehkä näyttivätkin hänen
silmänsä vielä suuremmilta ja loistavammilta. "Te tulette joka päivä
kauniimmaksi, neiti Roosa", sanoi vanha leikkikäs lääkäri, ja samaa
ajatteli kreivikin, vaikka hän ei sitä sanonut, ja samaa arveli isäkin,
seuraten häntä aina katseillaan, mihin hyvänsä hän huoneessa liikkui.
Vaan kaunein oli hän aina pitäessään "lastansa" sylissään. Tuo pikku
olento, sievine kasvoineen ja hänen ikäisekseen sangen ymmärtäväisine,
sinisine silmineen, oli suuri ilo Roosalle ja alituisen, hyväluontoisen
kiistan esine hänen ja Wengelmummon välillä, kun viimemainittu sanoi
neidin kasvattavan lapsen pahatapaiseksi, kuten hän jo oli koko
maailman kasvattanut. Roosa oli tuonut lapsen isälleen, ja tätä oli se
kummallisesti liikuttanut; hän oli näyttänyt sitä kreivillekin, vaan
kun tämä katseli paljon enemmän lapsen pitäjää kuin lasta, sanoi hän
häntä tunnottomaksi raakalaiseksi.

Kreivi saattoi jo suurella vaivalla kävellä ympäri huonetta, jopa mennä
toisiinkin, ja hän puhui Roosalle, jota hän nyt näki joka päivä,
useasti aikomuksestaan muuttaa Lengsfeldiin. Roosa liikahutti joka
kerran olkapäitään sanoen, että kreivi kyllä sai vapaasti tehdä, mitä
tahtoi, mutta lääkäri oli vielä tänään sanonut, ettei hän voinut
vastata tämmöisessä ilmassa matkustamisen seurauksista, ja isä ihan
selvästi toivoi nähdä kreiviä ennen poislähtöä, mutta ei nyt vielä
voinut häntä ottaa vastaan, kun tunsi olevansa siksi vielä liian
heikko.

Kreivi kumarsi ja sanoi: "isänne toivo on minulle käsky". Eikä
näyttänytkään olevan hänestä kovin vaikeata tämän käskyn täyttäminen.

Niin saapui joulunaatto.

Herra von Weissenbach oli monistellen muistuttanut Roosaa laittamaan
toki tälläkin kertaa, kuten ennen, joulupuun asuintupaan. Wengel olikin
Roosan käskystä hakannut kauneimman ja solakimman nuoren kuusen
puistosta ja asettanut paikalleen, ja Roosa oli sen koristanut
kirjavilla kukilla, omenilla, pähkinöillä, sokerileivillä ja
kultapaperilla, mitä kauneimmin taisi. Lääkäri oli tavannut hänet tätä
tekemästä ja sanonut veitikkamaisella tavallaan, että hän varsin hyvin
tiesi, mitä joululahjaa Roosa toivoi; mutta mitä kummaa kreivi
toivoikaan, sitä ei hän voinut kuolemakseen arvata. Roosa sanoi:
"ehkäpä vielä juohtuu mieleenne; mutta vaikka ei juohtuisikaan, niin
ette kuitenkaan saa jäädä tänne tulematta tänä iltana; isä pyytää sitä
erittäin".

Roosa sanoi tämän iloisimmalla äänellään; kumminkaan ei hän voinut
hillitä jonkinmoista levottomuutta, joka kasvoi sikäli kun pimeys
ulkona lisääntyi. Hän oli järjestellyt ne komeat lahjat, jotka kreivi
oli määrännyt Wengelvanhuksille ja piialle sekä palvelijalleen, ja
sovitellut omat yksinkertaiset antimensa; hän oli sytyttänyt kynttilät,
ja kaikki loisti nyt juhlakoristuksessaan, ja hän oli yksin huoneessa
-- silloin tuli hänen sydämmensä äkisti niin murheelliseksi, että hän
heittäysi vanhaan nojatuoliin, jossa isällä oli ennen tapana istua, ja
heltyi kyyneleihin.

Kreivin kammarin oven liikkuminen saattoi hänet hypähtämään. Kreivi ja
isä astuivat sisään käsikkäin ja heitä seurasi hyvä lääkäri kokonaan
noiden molempain korkeain vartaloiden peitossa. Roosan koko ruumis
vapisi; isän ylpeät silmät olivat kosteat; kreivi näytti sangen
kalvealta, ja hillitsi ainoastaan vaivalla syvää liikutustaan. Roosa
oli kyllä unelmissaan jo nähnyt molemmat rakastetut sovitettuina, olipa
hän aavistanut, että joulu juuri oli tuova tämän sovinnon, mutta kun
hän nyt isän sylistä laskeusi kreivin rinnoille, oli hänestä kuin ei
olisikaan aavistanut mitään, ei tiennyt mitään tämän hetken
värisyttävästä suloudesta. Lääkäri pyyhki silmiään, tempasi sitten
pöydältä Roosan vierestä suuren hopeakellon, avasi oven ja soitti niin,
että ne neljä, jotka sykkivin sydämmin istuivat kyökissä (Wengelmummo
lapsi käsivarrellaan) luulivat vanhan kartanon nyt taaskin olevan
tulessa. --

       *       *       *       *       *

Kirkas talviyö on alkanut. Taivaalla loistavat ikuiset tähdet
kummallisen kirkkaasti; hiljaisena lepää maa lumipeitossaan. Kylässä ei
liiku ketään, ei mitään; vielä on kappale aikaa ensimäiseen kukon
lauluun. Sieltä täältä kiiluu heikko valo matalista ikkunoista, muuten
lumen ja tähtien valoa vaan.

Hiljaisen kylän läpi kulkee vartija. Hän huutaa tuntia ja laulaa:

    On jouluyö niin hiljainen
    Nyt valvoo joukko enkelten,
    Ei missään huolta, murhetta;
    Nyt vartijaa ei tarvita.
    Nyt rakkaus vaan loistaa
    Ja kaiken pahan poistaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hovin Roosa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.