Title: Margery Beade ja Beden armeliaisuus
Author: Stretton, Hesba, 1832-1911
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Margery Beade ja Beden armeliaisuus" ***


MARGERY BEADE JA BEDEN ARMELIAISUUS

Kirj.

Hesba Stretton


Suomennos.


Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.



SISÄLLYS:

     I. Beden kartano
    II. Viimmeinen ilta
   III. Yksinäisiä päiviä
    IV. Vanha kartano Beade
     V. Lähtö
    VI. Muukalainen vieraassa paikkakunnassa
   VII. Kelloseppä ja filosofi
  VIII. Pyhän Paavalin tuomiokirkko
    IX. Beden testamenttivarasto
     X. Kor ja Fede
    XI. Pääsiäis-täysikuu
   XII. Hän on kuollut ja elää jälleen
  XIII. Iloinen Pitkäperjantai
   XIV. Hyljätty
    XV. Kuoleman ota
   XVI. Teepidot holhouskartanossa
  XVII. Kornelius Bell
 XVIII. Aika menee vanhaa rataansa
   XIX. Uusia vastahakoisuuksia
    XX. Margeryn odottamaton vieras
   XXI. Pimeä Marraskuu
  XXII. Helppohintainen matka joulun aikaan
 XXIII. Kotona jälleen
  XXIV. Margery hukassa
   XXV. "Hänellä ei ollut kuhun päänsä olisi kallistanut."
  XXVI. Hoitohuoneessa
 XXVII. Kummallinen muutos
XXVIII. Kaksi naimista
  XXIX.
   XXX.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Beden kartano.


Näyttänee kenties oudolta että kerron elämäni vaiheita, minä, joka en
ole mikään mahtava henkilö, vaan köyhä arentimiehen tytär ja oppimaton
vaimo, joka olen tullut tietämään ainoastaan sen: että kaikki on meille
hyödyksi, jotka Jumalaa rakastavat, niin köyhiä ja oppimattomia kuin he
ovatkin.

Vanha kartano kotona oli noin kahdeksankolmatta peninkulmaa Lontoosta,
lähellä Walesin rajaa, jossa raittiisen, suloiseen ilmaan ei sekautunut
vähintäkään kaupungin savua. Mennessä lähimmäiseen kaupunkiin, joka oli
puolen peninkulman päässä, sai kulkea viheriäisten metsien ja
männikköjen läpi, ennenkuin näki tai kuuli jotakin kaupungin elämästä.
Isäni, samoinkuin isoisäni ja hänen isänsä olivat kaikki asuneet
samassa pienessä kartanossa, johon kuului kaksisataa tynnyrin-alaa
vähäväkistä maata, jota paitsi heillä oli oikeus pitää lampaita
yhteismaalla. Tämä ulottui kauas yksinäisen kukkulan juurelle, joka
kohosi suoraan ylös tasangolta. Kansa nimitti sitä vuoreksi, ja niin
jylhänä ja yksinäisenä seisoikin se siellä, että se kenties näytti
korkeammalta kuin todenperää olikaan. Toisinaan, kuin aamusumu oli
laskeutunut kukkulalle ja peitti sen silmiltäni, kuvailin mielessäni
enkelein liitelevän valkean sumuhunnun takana, tai ajattelin Abrahamia,
kun hän meni vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Ja kun pilvet
rippuivat siellä tunti tunnilta paksuina ja mustina, ikäänkuin itseensä
kooten kaikki taivaan pimeyden, ajattelin pimeyttä joka ympäröitsi
Golgathan vuorta, ett'ei kansa Jerusalemissa voinut nähdä taivasta
kohti kohoavaa ristiä. Näin tuli yksinäinen kukkula, joka toisinaan
näytti niin surulliselta sumussa ja iloiselta auringon valossa,
parhaimpien ystävieni lukuun.

Kuinka hyvästi muistan kartanon. Vanhalta ja harmaalta se näytti
aivankuin olisi ollut puettu talonpojan kotikudottuun pukuun, samoin
kuin isänikin. Ikkunat olivat puhtaat ja niiden vähäpätöiset ruudut
olivat asetetut kulmat ylös- ja alaspäin; muutamissa ikkunoissa,
niinkuin esim. navetan, oli ainoastaan lastat. Katto oli korkea ja
tiheät sedum-pensaat antoivat sille omituisen värin auringon valossa.
Tuuheat muurivihreät kiertelivät suurien salvohirsien lomitse katon
harjalle, jossa pääskyset visertelivät ja pojat pesissään piipattivat
kesäpäivän pitkään. Useimmiten kuljimme keittiön ovesta, joka vei
suoraan navetan edessä olevaan kujaan, jossa aamuin illoin lypsin kolme
lehmää sill'aikaa kun karjakko lypsi neljä. Ne olivat kauniita,
kärsivällisiä eläimiä, joiden raitis hengitys tuntui huoneissamme, kun
ikkunoiden ohitse kulkivat navettaan. Oli meillä toinenkin ovi, joka
kartanon edessä olevasta puutarhasta vei suoraan perähuoneesen, vaan
siitä tuskin muulloin kuljettiin kuin juhlina ja Stefanin kotona
ollessa.

Entä puutarhat. Vaikka kolmekymmentä vuotta on kulunut nähtyäni niitä,
tarvitsen ainoastaan ummistaa silmäni nähdäkseni ne yhtä selkeästi kuin
ne Jumalan ilotarhaankin tultuani muistossani tulevat olemaan. Siellä
oli pimeä polveileva käytävä, korkeine pensas-aitoineen molemmin
puolin, joka vei Kondoveriin, jossa kirkko oli. Vielä näen suoran,
kapean, puksipuilla reunustetun polun, joka lehtimajasta viepi
perähuoneen etehiseen. Tämä on lastoista, kaprifoliolla ympäröity ja
rosmariini ja lavendeli pistävät sieltä täältä ihania kukkiaan
viheriäin lastain lomitse.

Nurmikentän joka kulmassa kasvoi vanha, tumma ja synkkä punakataja,
leikattu samaan muotoon kuin näkee lasten "Noan arkissa". Muista ne
olivat rumat, minusta ei koskaan. Syksyllä, kun korallipunaiset marjat
kasvoivat niihin, ikäänkuin pujotetut lasihelmet tummanvihreille
oksille, olivat ne yhtä kauniin ja juhlallisen näköisiä kuin
raudustammi ja muurivihreä, joilla vanha kirkko Kondoverissa jouluna
oli koristettu.

Tämä oli kartanon edustalla oleva puutarha. Toisella puolella oli
toinen koirakommakkoineen veräjää lähellä ja kanakammioineen
vastapäätä, jonne kanani ja kananpoikani kettujen pelvosta yöksi
suljettiin. Siellä oli leveä ruohoittunut käytävä monenlaisine
hedelmäpuineen kummallakin puolen ja kapeine kukkapenkereineen, joissa
monenmoisia vanhanaikuisia, nyt melkein unhotettuja, kukkia kasvoi.
Siellä oli korkeavarsisia fraksinelloja, joiden kukkia minun oli tapa
hiljaa puristaa sormieni välissä, saadakseni niitä antamaan hyvää
lemuansa -- vieläpä suuria punaisia ruusuja, jotka hajoittivat
lehtiänsä nurmelle, sinisiä lupiineja kuin myös keltaisia ja
purpurapunaisia kurjenmiekkoja ja valkeita liljoja, jotka melkein
piiloutuivat omenapuiden alaoksien alle. Eräässä kulmassa oli
lehtimaja, jota ennen oli käytetty ainoastaan huviksi, vaan jossa nyt
istuimilla oli mettiäispesiä riveissä -- yksi istuin oven luona oli
jätetty tyhjäksi.

Tämä oli lempipaikkani, jossa, päätettyäni päivän työt, lepäsin illan
viileydessä, kun aurinko laskihe kukkulan taakse ja honkien suipot
latvat niin selvästi näkyivät sen kultaisessa valossa. Tuolla alhaalla
vallitsi niin syvä äänettömyys, jotta voin kuulla tuon hiljaisen
omituisen surinan, jonka mettiäispesän läheisyydessä kuulee, ja tuulen
huminan, joka suhisi tiheissä ruispelloissa ja niinkuin huokaus kävi
puutarhan läpi. Stefanista tuo humina oli kuin loittoa kuuluva meren
kohina. Täällä tunsin itseni yhtä rauhoitetuksi ja vakaaksi kuin
istuessani Kondoverin vanhassa kirkossa, kuunnellen urkuin syviä,
kumisevia säveleitä, jotka saattoivat koko ruumiin värähtelemään. Ne
olivat onnellisia päiviä ja niinkuin jo sanoin tuntui siltä kuin
muistaisin rakasta puutarhaani vielä Jumalan ilotarhassakin ja
ajattelen että siellä kävellessäni Herra sanonee minulle: "Margery,
olin luonasi sielläkin, vaan autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja
kuitenkin uskovat."

Asuessani vanhassa arentikartanossa, tapahtui elämässäni ainoastaan
kaksi suurta muutosta -- kolme olisi minun tullut sanoa, ja kolmas
olikin vaikein. Ensimmäinen oli kun isäni meni toisen kerran naimiseen
serkkunsa kanssa, jolloin olin kymmenvuotias; omaa äitiäni en ole
koskaan tuntenut. Toinen muutos oli kun emintimäni kuoli kaksitoista
vuotta sen jälkeen, jättäen Stefanin huostaani ja pyytäen minun
valvomaan hänen etuansa ennen omaani. Sen olen tehnyt, Jumala on
todistajani. Kun olisin voinut mennä naimiseen ja saada oman kodin,
näytti isäni murheelliselta ja Stefan hiipi luokseni ja rukoili minua
jäämään kotiin hänen tähtensä. Siten hylkäsin tarjouksen toisensa
perään -- minulla oli näet tarjouksia siksi kuin koko seutu tiesi
päättäneeni elää naimatonna isäni ja Stefanin tähden.

Sanoin viimeisen muutoksen olleen vaikeimman. Kun muistelen puutarhaa
kotona, kuvautuu se aina mieleeni semmoisena kuin se oli iltaa ennen
Stefanin lähtöä. Hänen oli Australiaan matkaaminen. Mitenhän lienee
käynytkään, vaan hän oli kasvanut oikeaksi herraksi ja omistanut
tapoja, jotka eivät ollenkaan soveltuneet yksinkertaiseen
kotielämäämme. Koska hän oli teräväjärkinen poika ja uuttera kirjan
ääressä, houkuttelin isää lähettämään hänet puolen peninkulman päässä
olevaan suureen kasvatuslaitokseen; ja nyt, täytettyään kuusitoista
vuotta, ei hän enää voinut palata luoksemme raskaasen työhön ja
yksinkertaisiin talonpoikais-oloihimme. Hän oli kuin levoton nuori
lintu täysikasvuisin siivin, jota ei voinut pidättää ahtaassa häkissä
-- nyt oli hän levittävä siivet ja lentävä kauas näkyvistämme.

Tätä ajatellen istuin murheellisena lempipaikallani,
mettiäis-lehtimajan suulla, kädet joutilaana helmassa, kun näin
Stefanin tulevan vihreäistä käytävää pitkin, laskeuva aurinko huikaisi
hänen silmänsä ett'ei hän minua huomannut. Kuinka kaunis hän oli! Aivan
herraspojan ryhti!

En voinut olla ylpeilemättä hänen kauniista uljaasta olennostaan, joka
tykkänään erosi talonpoikaimme typerästä ja kömpelöstä käytöksestä.
Hellästi ja murheellisesti huusin: "Stefan! Stefan!" Hän pysähtyi
silmänräpäykseksi, kuunnellakseen mistä ääni tuli, vaan nähdäkseen
minua täytyi hänen kädellä varjota silmiään. Sitten tuli hän heti
luokseni, heittäytyi maahan jalkaini juureen ja laski päänsä
polvilleni. Hyväileminen tavallisesti ei ollut hänelle mieleen, vaan
nyt tuli hänen niin pian lähteä.

"Maggie", sanoi hän, "miksi olet niin surumielinen?"

"Stefan", vastasin ja ääneni kuului hyvin heikolta ja surulliselta
omissa korvissani, "huomenna olet poissa, enkä tiedä kuinka sinutta
toimeen tulen."

"Oh! hyvin kyllä", sanoi hän, "onhan sinulla isä ja kartano, saat
kylliksi hoitamista. Sinun tulee myös kaikesta kirjoittaa minulle ja
koska et ole tottunut kirjoittamaan, vie se paljon aikaa. Minun tulee
saada tietoa kaikesta, ymmärräthän, miten asiat sujuu ja miten kartano
kannattaa. Minä maksan Maggie ja minä tahdon maksaa. Tahdon tulla
rikkaaksi. Mitä hyödyttää kaikki oppini ell'en rikastu? Sentähden
matkaan Australiaan. Aion tulla rikkaaksi ja mitä aion, siinä myös
onnistun."

"Stefan", sanoin ja olin sanomaisillani löytyvän rahaa parempia
esineitä, kun hän keskeytti minut.

"Kas niin, Margery, tiedän hyvin kyllä mitä aioit sanoa, vaan se ei
asiaa muuta. Minun täytyy tulla rikkaaksi. Ja nyt Maggie hyvä, kun
matkaan pois, aion kirjoittaa nimeni toisella tavalla. Se on oikeastaan
kirjoitettava Bede eikä Beade. Olisin muuttanut sen jo koulussa
ollessani, vaan kumppanit olisivat minua pilkanneet. Sinun tulee siis
osoittaa kirjeeni: Stefan Bede Esq.; teetkö sen hyvä, hyvä Maggie?"

"Sinä lasket vaan leikkiä, Stefan", sanoin puoleksi nauraen ja puoleksi
vakavasti.

"En suinkaan", vastasi hän minua hyväillen, "se on täyttä totta. Eihän
tuo ole suuri asia luvata ja olen vakuutettu että se kirjoitetaan Bede.
Olethan rakas, hellä sisareni; Maggie hyvä, lupaa se nyt."

"Tahdon miettiä sitä", sanoin enkä enää hymyillyt.

"Vielä on pari asiaa, joita sinulta pyytäisin", pitkitti Stefan.
"Sinulla on niin suloinen ääni, suloisempi kuin koskaan olen kuullut,
mutta sinä turmelet sanat. Ei, Maggie. Soisin niin mielelläni että
oppisit oikein puhumaan, etkä tekisi monenmoisia vähäpätöisiä virheitä,
joita hienot naiset eivät koskaan tee. Et ole tavallisten talonpojan
tyttöin kaltainen, Maggieni, vaan et niidenkään naisten, joiden kanssa
olen tutustunut. Ja kun rikkaana miehenä palajan, soisin että taitaisit
puhua, astua, istua ja nousta kuin oikea lady."

Hetken istuin ääneti. Stefan häpesi jo minua. Tiesin hyvin kyllä ett'en
ollut mikään sivistynyt nainen, ainoastaan jokapäiväisiin oloihin
tottunut vaimo, ja tiesin ett'en muuksi voinut muuttua. Kerran entisen
kirkkoherran eläessä tuli hänen rouvansa tervehtimään meitä, kartanoa
katsoakseen, ja nyt muistin, kuinka hän karjapihan poikki kulkiessaan
käärieli hameet ympärilleen, tipsutteli varpaillaan ja puhui vienolla
äänellä, ja tunsin ett'en koskaan voinut tulla hänen kaltaisekseen.
Kaikki näytti kerrassaan turmeltuneelta: valo, joka himmeni kukkulan
takana, valkeain liljain hohde hämärässä ja uneliaisten lintuin
piipatus pesissänsä. Olin murheellinen ja levoton; vaan minulla oli
Stefanille sanottavaa, eikä siihen kenties enää olisi tilaisuutta.

"Stefan", sanoin vihdoin ja sivelin hänen kiharoitansa, "älä siitä
huoli ett'en ole sivistynyt nainen, vaan kuuntele nyt minua. Tänä
aamuna varhain herätessäni olin raskaalla mielellä. Olin nähnyt unta
sinusta, että vielä olit pieni poika, vaan herättyäni muistin että niin
pian olet minut jättävä ja mieleni kävi niin murheelliseksi, kuin jo
olisit manalan majoihin muuttanut. Nousin vuoteeltani ja avasin
ikkunan. Aurinko oli nousemaisillaan männikön takana ja kaikki pienet
linnut lauloivat, ikäänkuin olisi sydän ollut niillä yhtä kevyt kuin
minun oli raskas. Ikkunan alla, muurivihreän välissä, oli tyhjä pesä,
ainoastaan pieni höyhen oli siihen jäänyt viimmeiseksi poislentäneeltä
linnulta. Silloin ajattelin: noin tulee täälläkin olemaan Stefanin
matkattua; toinen ja toinen kapine jääpi tänne muistuttamaan hänestä,
enkä kumminkaan sen enempää tiedä missä hän on kuin minne hamppulinnut
ovat lentäneet. Kun sitten surumielin käännyin, huomasin raamattuni
ikkunalla, avasin sen umpimähkään ja seuraava lause kohtasi silmääni:
'Jos ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren ääressä, niin Sinun
kätes sielläkin minua johdattais ja Sinun oikea kätes pitäis minun'. Se
oli sinulle Stefan, sillä sinä matkaat meren äärimmäisiin osiin; vaan
Hänen kätensä on johdattava sinua ja Hänen oikea kätensä on pitävä
sinua. Tästä sain paljon lohdutusta ja tahdothan sinäkin muistaa sen;
lupaa minulle pitää se mielessäsi."

Tunsin kuinka Stefan veti käteni kasvoilleen ja suuteli sitä, sanaakaan
emme virkkaneet, istuimme vaan syvässä hiljaisuudessa siksi kuin
kuulimme isän huutavan "Margery! Stefan! tulkaatte illalliselle."



TOINEN LUKU.

Viimmeinen ilta.


Tämän kuultuamme kulimme verkalleen nurmikäytävää eteenpäin, koska emme
mieluisasti jättäneet puutarhaa sisään mennäksemme. Taivaan väri
auringon laskettua oli kirkas, puhdas ja sininen, niinkuin taivaan
kaari Jumalan istuimen ympärillä, ja valkeat liljat loistivat ikäänkuin
antaen valoa hämärälle. Muuan mettiäinen, joka oli myöhästynyt, lensi
suristen ohitsemme, männikössä kuherteli metsäkyyhky illan
hiljaisuudessa, joka hetki hetkeltä eneni. Tuokion seisoin hiljaa,
painaen kättäni kivistävää päätäni vasten, vaan Stefan pitkitti
kulkuaan havaitsematta minun jäljelle jääneen. Ajatuksensa olivat näet
liiaksi kiinnitetyt päivään, joka oli koittava aamuauringon kanssa.

Minä pysähdyin Vahtia hyväilemään ja katsomaan oliko se saanut
illallista, ja menin sitten kujan kautta, Stefan oli mennyt etupuolella
olevasta ovesta. Eläimet laskettiin ulos yöksi ja ne tulivat kaikki
ammoen vastaani, aivan kuin olisivat odottaneet minun niitä nimeltä
kutsuvan. Isäni seisoi ladon ovella. Hän oli vanha, harmaahiuksinen,
vereväposkinen mies, talonpojan karkeassa kotikudotussa pu'ussa,
harmaissa sukissa, jotka itse olin neulonut, ja paksuissa neulotuissa
kengissä. "Hyvä talonpoika ja kunnon vanhus, vaan ei mikään herra",
ajattelin itsekseni.

Hän avasi kujan veräjät, jonka tehtyä menimme sisään illalliselle.
Hyvin yksinkertaista elämää vietimme isän eläessä, hän tahtoi näet
noudattaa samoja tapoja kuin isänsäkin. Perähuonetta käytimme
ainoastaan pyhinä; viikon muina päivinä istuimme palvelusväen kanssa.
Isäni istui tavallisella paikallaan takan luona ja minä häntä
vastapäätä äitini nojatuolissa, pienen pöydän ääressä, pöydällä paloi
yksi ainoa kynttilä, jonka pidimme kaikille riittävänä. Lähinnä minua
istui karjakko ja isää lähinnä ajorenki ja sen jälkeen kaikki muut;
pojat ja tytöt istuivat yksissä ja usein sain vakavuudella pitää heitä
järjestyksessä. Kun Stefan oli kotona istui hän isän toisella puolella,
eri kynttilä edessänsä, voidakseen lukea läksyjään. Yhdeksän aikana
lu'in virren ja rukouksen, jonka jälkeen muut menivät levolle, jättäen
Stefanin ja minun takan ääreen istumaan ja puhelemaan myöhään saakka.

Tänä iltana vallitsi seassamme jonkunmoinen levottomuus, tavallisen
uneliaisuuden sijassa. Seuraavana aamuna tuli Stefanin matkata ja
huimapäiseltä näytti noin nuoren pojan matkaaminen yksinään niin
kaukaiseen maahan kuin Australia, jossa ei ollut tuttavia, ei ystäviä.
Kukaan meistä ei ollut käynyt Kondoverin pitäjää loitommalla, ei edes
markkinoillakaan lähimmäisessä kaupungissa, ja kukin tunsi itsensä
häirityksi ja levottomaksi. Stefan yksin näytti levolliselta, vaikka
poskensa hehkuivat ja silmänsä säihkyivät; tavallisuuden mukaan otti
hän kirjan ja näkyi unhottavan meidät kaikki.

"Pane pois tuo", sanoi isä laskien kätensä avonaiselle kirjalle, "on
viimmeinen ilta, poika, kun olet vanhassa kodissasi, ja tahdon tänä
iltana kuulla ääntäsi. Olet kiltti, oikein kiltti poika, vaan kovin
hieno jyvä meidän myllyssämme jauhettavaksi. Kuka olisi uskonut noin
siron pojan kasvavan vanhasta juuresta?" Isä puhui kuin hän olisi ollut
sekä ylpeä että surumielinen. Tiesin hänet yhtä ylpeäksi kuin Stefan ja
yhtä levottomaksi hänestä, kuin pieni valkea kanani oli ankan pojasta,
sen veteen mennessä.

"Hän on kaunis poika ja suuresti oppinut", sanoi Jerry, ajorenki, joka
istui lähellä isää, ja äänensä kuului epäselvältä ikäänkuin parran
lävitse, "hän on voittava kaikki tuolla Australyssä, eikö niin isäntä?"

"Niin", vastasi isä, "en pelkääkään ett'ei hän menestyisi kaikella
sillä opilla, jonka on päähänsä saanut; hänellä, Jerry, on vanhan
miehen mieli. Mieluisemmin olisin suonut hänen pysähtyvän lähemmäksi
kotia. Onhan meillä Lontoo! Jos vaan olisi tahtonut, olisi hän voinut
tulla eno Simisterin luo, jolla on kellokauppa siellä. Kertovat Lontoon
olevan kauniimman paikan maailmassa, ja eno Simisterillä on ollut
kauppa siellä neljäkymmentä ajastaikaa. Hän olisi, totta maar, ollut
iloinen saada noin kauniin pojan myymään kellojansa korkeasukuisille.
Kerran kirjoitti hän ja tarjoutui ottamaan jonkun lapsistani, luullen
minulla heitä olevan koko lauman; tuo olisi ollut hyvä alku
Stefanille."

Näin Stefanin hymyilevän itsekseen ikäänkuin arvellen ett'ei kellojen
myyminen koskaan olisi tyydyttänyt häntä.

"Luulen paremmin edistyväni Australiassa", sanoi hän. "Saatte nähdä
minun rikkaana miehenä palajavan vertoja vetämään eno Simisterille. Jos
hänen asiansa olisivat edistyneet niinkuin luulette, olisi hän jo niin
rikas, että olisi jättänyt liikkeensä. Ihminen kerättyään rikkautta ei
vaivaa itseänsä vuosi vuodelta raskaalla työllä."

"Kenties olet oikeassa, poikani", sanoi isä, "kenties olet oikeassa,
itse olet nyt valinnut, vaan se maksaa paljon rahaa. Ell'ei Margery
olisi luvannut hoitaa maitotaloutta -- ja se on vaimolle raskasta
työtä, raskaampaa kuin koskaan olet tehnyt, kääntää juustoa joka päivä,
hieroa, silittää ja valmistaa sitä -- sen sanon, jos ei Margery olisi
ollut, et koskaan olisi voinut houkutella minua myöntämään, ja
maksamaan lähes sata puntaa auttaakseni sinua. Sen on Margery
matkaansaanut, olkoonpa sitten onneksi tai onnettomuudeksi."

"Miksikä onnettomuudeksi, isä?" kysyin, ja tunsin itseni hyvin
heikoksi.

"En sano sen onnettomuudeksi olevan, tyttöseni", vastasi hän, "olet
tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa, sen kyllä tiedän. Sinä lähetit hänet
kouluun ja teit hänet herraksi, itse kävit aina halvassa puvussa, eikä
sinulla koskaan ollut koreita nauhoja, ei kukkia eikä muita koristeita
niinkuin muilla tytöillä. Kaikki on sinun tekosi; hän on melkein yhtä
paljon sinun poikasi kuin minun. Jos hän rikkaana palajaa, tulee hänen
palkita kaikki vaivasi; toinen sitä ei voi tehdä."

"Näytänkö siltä, kuin antaisin palkita itseäni?" sanoin, sillä en
tahtonut kuulla puhuttavan rakkauden palkitsemisesta, muulla kuin
rakkaudella, joka mukanansa tuopi kaiken muun. Ja rakastaneehan Stefan
aina minua!

Sinä iltana olin hyvin raskaalla mielellä, vaikka hän istui tuossa
minua vastapäätä, takan kolkassa; nyt ei enää ollut monta hetkeä siksi
kuin aamu koitti, ja hänen tuli lähteä.

"Tahdon maksaa hänelle!" huusi Stefan innokkaasti, "hän on saapa
silkkihameita ja parhaimman kellon eno Simisterin varastosta,
palvelijoita, jotka häntä palvelevat, ja vaunut, joissa hän ajaa. Aion
antaa Margeryn asua Lontoossa, jos hän suostuu kahteen tai kolmeen
seikkaan, jotka hän tietää. Jospa vaikka nainkin, on hän oleva luonamme
taloutta hoitamassa ja lapsia katsomassa. Siinäpä syy, miksi
Australiaan matkaan, minun täytyy näette tulla rikkaaksi, voidakseni
palkita Margeryä."

"Enpä kummastuisi jos saisit tuhat puntaa", sanoi Jerry, puhuen
harvaan, vaan ääneen; tämä oli näet mahdottoman suuri summa hänestä,
jolla ei koskaan ollut enempää kuin kymmenen killinkiä viikossa, kun
vaimoneen ja lapsineen eli päiväpalkalla.

"Tuhat puntaa." matki Stefan ylenkatseella; "täyttääkseni kaikki mitä
aion, tarvitsen satatuhatta puntaa. Sinä et tiedä mitä puhut, Jerry,
Australiassa on arentimiehiä, jotka lähtivät sinne yhtä köyhinä kuin
minä, mutta nyt omistavat he noin viisisataa tuhatta lammasta.
Ajattelepa, viisisataa tuhatta lammasta."

Jeremias painoi päänsä rintaa vasten ja ummisti silmänsä. Minäkään en
voinut ajatella viittäsataa tuhatta lammasta. Isä ei koskaan omistanut
enempää kuin sata viisikymmentä, paitse kerran erinomaisen onnellisena
vuonimisen aikana, jota Jerry ei koskaan voinut unhottaa, osaksi
ylimääräisen työn, osaksi arvon vuoksi, kun lammasluku nousi lähes
kahteensataan. Kaikki muut palvelijat kuuntelivat avoimin suin, eivät
näet voineet käsittää niin suurta lammaslaumaa. Stefan olisi yhtä hyvin
voinut sanoa viisi sataa miljonaa.

"Kuinka ne sitten saadaan pestyiksi ja kerityiksi?" kysyi joku heistä.
Lammasten peseminen oli juuri lopetettu ja kysyjän ääni oli vielä
sorroksissa vilustuksesta, jonka oli saavuttanut seisoessaan myötäisiä
myöten lammaspadassa. Keritseminen oli alkava kahden päivän jälkeen,
eipä kumma siis jos mieleen johtui kuinka ehtisivät pestä ja keritä
viisisataa tuhatta lammasta. Stefan ei näkynyt kuulevan kysymystä,
koskei hän mitään vastannut.

"Hyvä, hyvä", sanoi isä ottaen piipun suustaan, "peseminen siellä tai
peseminen täällä, on kaikki Margeryn työtä. Vaan muista nyt, poikani,
että aivan vähän voin jälkeeni jättää sekä hänelle että sinulle, ajat
ovat kalliit, maa vähäväkistä, ja sinä olet paljon maksanut minulle. Et
päivääkään ole työtä tehnyt leipäsi edestä, vaan sitä en paheksi. Jos
tuolla kaukana voit ko'ota niin paljon kuin sanot, niin ovat rahani
edestäsi hyvästi käytetyt. Kas niin, Margery, pitäkäämme rukous, jo on
myöhä ja huomenna meillä on kiireinen päivä."

Tuskin voin kärsiä sanaa: huomenna; kuitenkin lankesin polvilleni ja
kun kaikki olivat asettuneet, lu'in virren ja rukouksen. Stefanin oli
tapa seista, hän näet ei pitänyt kivilattiaa tarpeeksi puhtaana
langetakseen sille polvilleen, ja vaatteensa olivatkin paljon paremmat
kuin meidän. Tänä viimmeisenä iltana lankesi hän kumminkin polvilleen
toisten keralla. Minulla oli vaikea pidättää kyyneleitäni ja lukea
vakavalla äänellä, ja muutamina silmänräpäyksinä, kun olin ääneti,
kuului vanhan kellon napsuttaminen aivan selvään. Huomenna rukousta
pitäessämme oli Stefan jo kaukana, ja milloin rukoilisi hän jälleen
kanssamme!



KOLMAS LUKU.

Yksinäisiä päiviä.


En tiedä miten aika kului seuraavana aamuna. Minulla oli paljon
toimittamista viimmeiseen silmänräpäykseen saakka, ja silloin tunsin
kuinka Stefanin käsivarret sulkivat minut ja miten hän likisti minut
rintaansa vasten. Näin hänen nousevan isän viereen kärryihin, joita
ainoastaan markkinaretkillä käytettiin. Kaikki palveliat kokoontuivat
heidän ympärilleen ja seurasivat heitä sitten kujaa pitkin, ikäänkuin
ruumiin saattoväki. Minusta oli outoa kuulla eläinten ammuvan,
haukkuvan, määkyvän ja kaakattavan, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Kyynel-silmin näin ainoastaan vilahduksen Stefanista, kun
hän heilutti hattuansa jäähyväiseksi, ja kuulin miesten eläköönhuudot.
Sitten menin takaisin pimeään kartanoon.

Nyt en enää tuntenut sitä samaksi paikaksi. Aamuaurinko ei paistanut
niin kirkkaasti kuin ennen ja illatkin olivat pitkät ja kolkot. Minulla
oli yhtä paljon askaroimista kuin ennen, ehkäpä enemmänkin, sillä
karjakon poislähdettyä toimitin kaikki hänen työnsä. Tätä ennen en
tarvinnut tehdä, vaan nyt tein sen vapaasta tahdosta, hankkiakseni
Stefanille tilaisuutta noudattaa mielihaluaan. Isä oli vahva, taitava
työmies, mutta hellä naisväelle, eikä kärsinyt nähdä heitä vaivattavan
ja rasitettavan liialla työllä. Äitini ja minä emme koskaan
toimittaneet raskaampia töitä, joita talonpojan talossa löytyy. Me
puhdistimme voin ja autoimme juuston valmistamisessa, vaan emme koskaan
tarvinneet kirnuta tai kantaa maitohinkkejä karjakartanosta. Stefanin
matkattua antoi isä usein jonkun rengin tehdä raskaimmat työt ja ajoi
itse auraa, aivan vähän huolien uupumuksesta ja jämeydestä, jonka
iltasin tunsi, yhdessä kohti istuessaan.

Vaikka käteni olivat uutterat, oli mieleni raskaampi kuin kertoakaan
voin. Kaikki näkyi kadonneen Stefanin kanssa. Tietoja en saanut hänestä
paitsi ne muutamat rivit, jotka hän kirjoitti Liverpoolista, monta
pitkää kuukautta sitten. Laivassa olostaan en tiennyt mitään, sillä en
koskaan ollut laivaa, enkä merta nähnyt, enkä voinut sitä edes
mielessänikään kuvailla. Se oli minulle yhtä tuntematoin kuin
tulevainen elämä, vieläpä tuntemattomampikin, sillä olinhan
raamatussani lukenut jotakin tuosta autuaallisesta paikasta.

Nyt johtui mieleeni lukea Stefanin kirjoja; näistä kenties oppisin,
niinkuin hän oli toivonut, ajattelemaan ja puhumaan sivistyneen naisen
tavalla. Hän oli jättänyt muutamia latinan- ja kreikankielisiä, joista
minulla ei ollut mitään hyötyä, vaan toisia kauniilla englannin
kielellä, aivan eroava siitä kielestä, jota talonpojat puhuivat. Näiden
lukeminen viehätti minua ja luulenpa niistä jotakin oppineeni, vaikka
kuitenkin pysyin melkein semmoisena kuin ennen, arentimiehen tyttärenä,
joka ei ollenkaan soveltunut seurustelemaan korkeasukuisten kanssa,
semmoisten kuin kirkkoherra ja hänen rouvansa.

Stefanin matkattua oli isäni kenties enemmän iloinen kuin murheellinen.
Tosin puhui hän usein hänestä, vaan ei toivonut häntä koskaan takaisin;
muutamissa seikoissa ovat miehet niin erilaatuisia kuin naiset.
Stefanin kotona ollessa en kenties kohdellut isääni yhtä hellästi kuin
nyt, ainakaan en häntä niin paljon ajatellut. Ja nyt, vaikka kaikki
vanhassa kodissa oli hiljaista ja vakavaa, lienee häntä miellyttänyt
nähdä minun tähystelevän, näkyisikö häntä työstä kotiin tulevaksi.
Toisinaan luin hänelle ääneen, jota ennen en voinut tehdä Stefanin
läksyjä lukiessa. Usein menin myös iltasilla isän kanssa pelloille,
katsomaan miten viljaa korjattiin ja kuinka eläimet voivat.

Tässä voin senkin kertoa, että eräs heistä, joka kerran pyysi minua
vaimokseen, tuli jälleen; vaimonsa oli näet kuollut ja hän tarvitsi
jonkun talouttansa ja äidittömiä lapsiaan hoitamaan. Sydämmeni tosin
sykki pienokaisille, mutta isää en voinut yksin jättää, ja siten
menetin viimeisen tilaisuuden saada oman kodin.

Kaikessa surussa ja yksinäisyydessä oli sydämmeni pohjassa pysyväinen
ilo ja tunto siitä ett'en ollut yksinäni, vaan jota olen liian
oppimaton täydellisesti selittämään. Monta ajatusta oli minulla ennen
Stefanin lähtöä, sekä vakavaa että iloista, istuessani kirkossa, kuin
myös lehtimajan suulla; vaan nyt ne tulivat useammin, jotta sydämmeni
viimmein oli yhtä täytetty niillä kuin mettiäispesät mettiäisillä. Yhtä
vähän taidan ajatuksiani sanoilla kertoa, kuin saattaa sokeata näkemään
auringon valoa, tai kuuroa kuulemaan lintujen laulua. Vaan se, joka
kuulee ja näkee, tietää sen sanoittakin.

Ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut puhella, ei ketään, jonka
kanssa olisin tahtonut puhella Jumalasta, rakkaasta Herrastamme
Kristuksesta ja taivaasta. Senkaltaista ei kukaan näkynyt ajattelevan;
kuitenkin löytyi Kondoverissa ihmisiä, jotka säännöllisesti kävivät
kirkossa, kuten minäkin. Kun ilma oli sateinen, tai isästäni ikävää
että menin, tai pieniä lampaita hoidettavana ja ainoastaan nuoria
piikoja, joiden huostaan olisi ne voinut jättää, pysähdyin kotiin ja
luin raamattuani perähuoneessa. Silloin pyysi isä minua ääneen lukemaan
ja istui itse kuunnellen, kädet polvilla, ja harmaa päänsä nyökäytti
silloin tällöin lukiessani lausetta, jonka hän muisti. Vanha
kirkkoherramme oli kuollut ja toinen tullut hänen sijaansa, vaan tämä
rakasti maanviljelystä ja puhui mieluisemmin viljan tulosta ja karjan
hoidosta. Apulainen oli vanha mies, liian vanha kulkemaan niin kauas
kuin kartanoomme, vaan hän oli hyvä ja hengellinen mies, jonka kanssa
ehkä olisin voinut puhella, jos vaan olisin saanut tavata häntä. Täällä
olimme nyt kaukana kirkosta ja papista; vaan tunsin ett'ei Jumala ollut
kaukana kenestäkään meistä.

Vihdoinkin saimme tietoja Stefanista, lähes kymmenen kuukautta hänen
lähdöstään; siihen aikaan ei näet matkattu Australiaan niin sukkelaan
kuin nyt. Talletan vielä kaikki hänen kirjeensä ja voisin kirjoittaa ne
sanasta sanaan, sillä lu'in niitä aina vähä väliin, enkä ole koskaan
lukenut mitään niin hyvää ja kaunista parhaassakaan kirjassa.
Viimmeisen lehden kirjeestä saatte kuulla:

"Eräänä päivänä matkasimme Melbourneen, jolloin herra Garnett,
lakimies, jota mainitsin, kysyi oliko minulla toiveita rantamaalla ja
tarjosi minulle paikan virkahuoneessansa. Olen vakuutettu hänen pitävän
minut kylliksi nerokkaana ja kunnollisena hyödyttämään häntä. Vastasin
ett'ei lakimiehen virkahuone ollut mitä halusin, vaan että aikomukseni
oli päästä lampurikartanoon, josta vähitellen voisin tulla osalliseksi.
Hän lausui että tuhlaisin lahjani, jos lampuriksi rupeaisin; vaan jos
tahtoisin olla hänen virkahuoneessaan kuusi kuukautta koetteeksi,
voisin sill'aikaa asiaa miettiä ja tarkemmin tiedustella ennenkuin
päättäisin. Hän sanoo että olen teräväjärkinen ja ymmärtäväinen nuori
mies. Mietittyäni suostuin hänen tarjoukseensa. Aluksi saan jotensakin
hyvän palkan ja koska minulla vielä on jäljellä isäni antamasta sadasta
punnasta, koetan saada sen käytetyksi hyödyttävällä tavalla. Se on
onnea tuottava raha, joka on tuottava silkkihameesi ja kultakellosi,
Maggie." -- Tämä oli kyllä kauniisti Stefanilta, vaan hän ei ajatellut
kuinka vähän hyötyä minulla silkkihameesta olisi ja kuinka paljon
mieluisemmin vastaanottaisin hymyilyn tai suutelon häneltä. Kirjeessä
oli myös jotakin, jota hän nimitti: P. S.

"Olemme juuri nyt tulleet Melbourneen. Herra Garnett ottaa minut
kotiinsa. Tämä on erinomainen etu ja todistaa onnestani. Katteini sanoo
herra Garnettin kuuluvan etevimpien miesten lukuun ja olevan hyvin
rikkaan. Lapsia hänellä ei ole; hän on ollut ainoastaan kaksi vuotta
naimisessa. Minä jään hänen luoksensa. Jos hän ei saa perillisiä, enkä
minä voi hankkia itselleni omaisuutta, saan ehkä periä hänet. Jääkää
hyvästi, rakas isä ja Maggie. Olen oiva mies ennenkuin minut jälleen
näette. Eläkää tervennä ja Jumala siunatkoon teitä!"

                                                 Rakas poikanne
                                                     Stefan.

Tämän kirjeen säilytin raamattuni lehtien välissä, jossa myös oli pari
kuivattua kukkaa, jotka Stefan lapsena ollessaan oli pannut sinne. Ne
olivat siellä siitä ajasta saakka; ja kun kirkossa silloin tällöin
katselin niitä, nousivat kyyneleet silmiini, joita en tahtonut pyhkiä
pois, ett'ei naapurien tarvinnut ihmetellä, miksi Margery Beade itki.



NELJÄS LUKU.

Vanha kartano Beade.


Vuodet kuluvat, vieden mukanaan kylvö- ja niitto-ajan, kesän ja talven,
Herran lupauksen mukaan. Toinen vuosi oli toisensa kaltainen, myötänsä
tuoden aivan vähän muutoksia, paitsi että isä vanheni ja minä samaten,
luulen ma, vaikk'en sitä huomannut. Levollinen ja rauhallinen aikakausi
oli koittanut minulle; kaikki näkyi entistä levollisemmalta. Vanhat
palvelijat pysähtyivät meille, eivätkä piiatkaan näyttäneet toivovan
muutosta, vaan jäivät paikoilleen vuosi vuodelta, toimittaen työnsä
säännöllisesti ja kunnollisesti. Koululupaakaan ei enää ollut, jolloin
Stefan tuli kotiin ja käveli pelloilla ja niityillä herrasmiehen
näköisenä.

Kahdesti vuodessa tuli kirje Stefanilta, ja ne olivat suuria tapahtumia
meille. Hän oli yhä edelleen kaukaisessa maassa ja oleskeli herra
Garnettin, lakimiehen, luona, joka näkyi pitäneen hänet poikanansa.
Maa, jossa hän oli, oli niin kaukana, ett'en koskaan luullut kirjeiden
tulevan harvaan, olihan näet ihme että ollenkaan tulivat, niin monen
tuhannen peninkulman päästä. Postimies, joka harvoin astui ovestamme
paitsi jouluna, jolloin hän tuli joululahjoja anomaan, toi mukanaan
nämät kalliit kirjeet; ja kun vastuun olin kirjoittanut, seisoin
puutarhan veräjän luona, tirkistäen tielle Kondoveriin päin ja näin
kuinka hän pisti kirjeen laukkuunsa ja vei pois sen. En tietänyt millä
tavoin ja millä neuvoin se Stefanille tuli.

Kerran oli vuoden-sato huono. Peltomme olivat ylängöllä ja kun
vuoden-tulo oli myöhäinen ja talvi aikainen, ei viljamme ennättänyt
kypsyä ennen tuiman syksyhallan tuloa. Muistuu erään leikkuu-ajan
pitkällisen sateen ja sitä seuraavan yö-kylmän jälkeen, jolloin meidän
täytyi virittää tulia pelloille, nähdäksemme työtä tehdä ja
lämmitelläksemme kovassa vilussa. Olen vielä näkevinäni isän taluttavan
juhtiansa kuhilaalta kuhilaalle, ja tulien punaisen valon valaisevan
hänen harmaata päätänsä ja levotonta muotoansa, kuin myös kuihtuneita
viljalyhteitä, jotka kuurasta kimaltelivat. Kolme vuoden-tuloa
perätysten oli hyvin huonoa, eikä karjakaan menestynyt. Vasikat ja
vuonat kuolivat ja vaikea oli kahdesti vuoteen maksaa arentia. Isä oli
vanha ja koettelemukset murtivat hänen voimansa.

"Margery", sanoi hän eräänä iltana kun miehet olivat eläimiä
illastamassa ja me kahden istuimme takan kolkassa, "oletko koskaan
ajatellut mitä on tekeminen, jos tulemme pakoitetuksi jättämään vanhan
kotimme. Tässä olen syntynyt, tässä otin äitisi vaimokseni ja tässä
tuudittelin sinua polvillani. Sydämmeni pakahtuisi, jos täytyisi luopua
tästä paikasta ja istua toisen takan ääressä."

Näin hänen huulensa värisevän ja kätensä vapisevan, kun hän koetteli
sytyttää piippuansa hiilellä liedestä, ja mieleni kävi murheelliseksi
hänen tähtensä.

"Jos se on Jumalan tahto, on se hyödyksemme", vastasin.

"Vaan eihän se voi olla Jumalan tahto", virkkoi hän äreästi, niinkuin
lapsi, joka tarvitsee rauhoittua äitinsä helmassa. "Sen sanon, Margery,
onkohan Kaikkivaltias vihastunut minuun, kosk'ei Hän anna minun kuolla
vanhassa kodissani?"

"Ei, ei, isä", vastasin, "Jumala Kaikkivaltias on rakkaus. Kaikki mitä
Hän tekee on aivan hyvää. Hän ei vihaa ketään meistä."

"Silloin antaa Hän minun kuolla vanhassa kodissani", sanoi isä. "Sen
pidän merkkinä ett'ei Hänellä ole nurjaa mieltä minulle. Mutta,
Margery, kirjoititko Stefanille ja kerroitko hänelle kuinka
vuoden-tulon ja karjan laita on, ja miten huono laidun lypsylehmillä on
ollut?"

"Kirjoitin", vastasin vitkalleen, "viimeisen elonkorjuun jälkeen."

"Eikö hänellä ole ollut aikaa vastata?" kysyi isä; "hänen tulisi
lähettää ne sata puntaa, jotka hänelle annoin. Hän sanoo erinomaittain
hyvästi edistyvänsä, ja nyt on hän lähes kolmenkolmatta vuoden vanha ja
nuori mies, eikä enää poika, niinkuin matkatessaan. Jos maa olisi niin
edullista kuin hän sanoo, olisi hän helposti ansainnut sata puntaa, ja
ne auttaisivat meidät entiseen kuntoomme. Sitten en pelkäisi kuolla
vanhalla paikalla. Luuletko hänen lähettävän ne. Kuinka pian voimme
saada tietoja häneltä?"

Tähän en mitään virkkanut, isäni toivoi näet Stefanin auttavan meitä,
ja minusta oli vaikea kumota tämä toivo.

Uudestaan kysyi isä närkästyneellä äänellä: "Kuinka pian voimme kuulla
hänestä?"

"Olen kuullut hänestä; Stefanin kirje tuli tänään."

"Ja mitä poika kirjoittaa!" huudahti isä vapisevalla äänellä, "onko hän
lähettänyt meille apua?"

Otin kirjeen taskustani ja panin sen pöydälle kynttilän valoon. Tällä
kertaa oli kirje pitkä ja kirjoitettu kauniilla käsialalla, joka ei
ollenkaan ollut minun ruman, kankean käsialan näköinen, eikä isän, jota
ei kukaan voinut lukea. Lu'in sen harvaan ja selvästi:

  "Rakas Margery!

  "Ikävät sanomat, jotka viimmeinen kirjeesi sisälti, huolettavat
  minua paljon. Jos olisin siellä, auttaisin teitä niin paljon kuin
  voisin, vaan ollessani näin kaukana, ja kun en tunne asioitanne,
  on minun mahdoton tietää, mikä neuvo parhain olisi. Syyn huonoon
  edistymiseenne luulen olevan sen, että koko kartano on rappiolla
  ja huonossa kunnossa. Isä on liian vanha miestensä perään
  katsomaan; luonanne on yhä edelleen Jeremias ja nuo muut heikot
  ja kykenemättömät rengit. En voi käsittää kuinka siten luulette
  pääsevänne eteenpäin, ja teidän on iloitseminen, kun voitte
  jättää kaikki. Jos täällä olisitte, voisin kyllä auttaa teitä,
  vaan siellä ollessanne on se mahdotonta. Sinä viittaat minulla
  rahoja olevan, Margery. Minulla ei ole paljon, ei kylliksi
  voidakseni ylläpitää joukkoa vanhoja ihmisiä. Minulla on
  ainoastaan pohjaraha ja tämä on niin hyvästi käytetty, että
  sinä olisit ensimmäinen varoittamaan minua tyhmyydestä hävittämään
  sitä. Vaan jos jälleen kirjoitat minulle kuusi kuukautta viljan
  korjuun jälkeen ja näytät että välttämättömästi tarvitsette ne
  sata puntaa, jotka isä antoi minulle etsiäkseni onneani maailmassa
  -- eikä se ollut paljon Margery -- silloin lähetän ne vaikka
  kuinkakin tukalaa olisi. Toivon kuitenkin tulevanne toimeen ilman
  tätä uhrausta. Koettele nyt rakas Maggie! Pane kaikki voimasi
  liikkeelle, sillä tunnethan sananparren: 'Auta itseäsi, niin on
  Jumala sinua auttava'. Ja onhan sinulla eno Simister, hänenkin
  tulee tehdä jotakin edestänne ja hän on paljon lähempänä kuin
  minä. Nyt en jouda kirjoittamaan enempää, koska kirje on
  postiin lähetettävä. Jumala siunatkoon teitä!"

                                            Rakas poikanne
                                                Stefan.

"Kaunis kirje, oikein kaunis kirje", sanoi isä, minun sitä kokoon
pannessani, "kelpo poika tuo Stefan."

Hän kuunteli aina mielellään Stefanin kirjeitä luettavan ja tahtoi
kuulla niitä useampia kertoja. Tätä kirjettä en kumminkaan tarvinnut
lukea uudestaan sinä iltana. Siinä oli jotakin, joka jähmetytti minua
ikäänkuin itätuuli jostakin raosta olisi puhaltanut sisään. En voisi
sanoa mikä se oli, sillä olihan tuo älykkäästi Stefanilta, epäillä
lähettää meille rahoja, enkä niitä ollut varmaan pyytänytkään. Vaan
jähmetys, jonka tunsin joka kerran kirjettä lukiessani, saattoi minut
toivomaan, ett'en samana iltana tarvitsisi sitä enää lukea.

"Tuo, jota hän eno Simisteristä kirjoittaa, on kyllä hyvä", virkkoi
isä, asiaa levollisesti mietittyään, "mutta kahteenkymmeneen
ajastaikaan en ole hänestä mitään kuullut; minulla näet ei koskaan ole
ollut niin hyvä kirjoitustaito kuin Stefanilla. Vaan se ei minua
miellytä, että hän sanoo meitä vanhoiksi ja kykenemättömiksi. Kartano
on tosin vanha, ladon katto täynnä reikiä ja kaikki ulkohuoneet
kaatumaisillaan. Vaan, Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, Jerry ja
minä olemme vielä samassa kunnossa kuin ennenkin, yhtä vankkoja ja
reippaita. Huonot vuodet ja vastoinkäymiset karjassa ovat saattaneet
meidät näin rappiolle. Stefan on vielä ainoastaan nuori poika, eikä
ymmärrä asioita. Lukuun ottamatta sitä, jota hän kirjoitti Jerrystä ja
minusta, on se kaunis kirje, Margery; ja se on kaikki sinun tekosi,
tyttöseni."

Isä istui iloiten kirjeestä, ikäänkuin lapsi. Hän näytti niin harmaalta
ja tuhkankarvaiselta himmeässä kynttilän valossa, ja äänensä vapisi kun
hän yhä vaan kiitteli Stefanin kirjettä; minä puolestani ajattelin sitä
enenevällä kylmyyden tunteella.

Kolme viikkoa jaksoi isä vielä toimittaa jokapäiväisiä askareitansa.
Oli marraskuu, ja eräänä sumuisena aamuna meni hän päivän koittaessa
ulos Jerryn kanssa, ja kulkea hoiperteli pelloilla ja niityillä
kylmässä ja kosteudessa. Kuinka vanhoja he todellakin olivat, sitä en
huomannut ennenkuin Stefanin kirje tuli; he olivat niin vähitellen
käyneet harmaiksi ja kyyryisiksi. Heidän kanssaan oli käynyt melkein
samoin kuin yön lähestymisen, jolloin pimeä tulee ennenkuin huomaa
auringon laskeutuneen. Isä oli niin kauan kulkenut mäkeä alas,
ett'en ajatellutkaan kuinka lähellä laksoa hän oli, ja nyt tuntui
minusta ikäänkuin hän kerrallaan olisi sinne vajonnut, kun hän
yht'äkkiä jätti työnsä ja laskihe vanhalle vuoteelle, vaalentuneine
kamlotti-uutimineen, johon isänsä oli kuollut ennen häntä. Tämä
tapahtui kolme viikkoa Stefanin kirjeen tulosta, ja ennenkuin siihen
olin vastannut ja kertonut, kuinka tukalaa meillä oli. Talossa ja
meijerissä oli jouto-aika ja sain siis öin päivin olla isäni luona,
tarvitsematta hetkeksikään jättää häntä yksin. Viimmeisenä päivänä,
isän eläessä, istuin hänen luonansa, matalassa nojatuolissa, pienen
pyöreän pöydän ääressä, jolla yksi ainoa kynttilä paloi -- niin olin
istunut joka ilta emintimäni kuoltua.

"Margery, tyttöseni", sanoi hän minulle, "sinulla on ollut, pelkään mä,
vaivaloinen elämä."

"Ei, isäni", vastasin hymyillen, vaikka kyyneleet nousivat silmiini;
"elämäni on ollut hyvä ja onnellinen."

"Niin, vaan useammat tytöt sanoisivat sitä kurjaksi elämäksi", mutisi
isä; "ei koskaan vähintäkään huvitusta, ei miestä, eikä lapsia. Pelkään
menetelleeni huonosti sinua kohtaan, kun en pitänyt mitään neuvoa, että
olisit saanut oman kodin. Vanhat ovat itsekkäisiä, Maggie; he pitävät
mielellään lapsensa luonaan kuolemaan saakka ja jättävät heidät sitten,
usein niinkuin linnun pojat pesittä. Stefan oli viisas poika ja hänestä
on kyllä huolta pidetty, vaan minne sinä joudut, sitä en ymmärrä."

"Älä minusta huoli, isä", vastasin, "Jumala on kyllä auttava minua."

"Margery", virkkoi hän hetken kuluttua; ja silmänsä loistivat kirkkaana
harmaiden kulmakarvojen alla, "Kaikkivaltias antaa minun kuolla omalle
vuoteelleni. Sinä näet ett'ei hänellä ole vastenmielisyyttä minulle."

"Pelkäsitkö Häntä, isä?" kysyin. "Luulitko Häntä ankaraksi sinulle?"

"Ajattelin Hänen kenties olevan kuin talonhaltija, joka karkoittaisi
minut pois kun aika joutuu, vaikka olen vanha mies. Vaan Hän ei ole
minua hylkäävä. Hän tietää, ett'en hylkäisi vanhaa Jerryä, ja eikö
raamatussa seiso jotakin siitä, että meille tapahtuu samoin kuin muille
teemme?"

"Hän ei koskaan hylkää niitä, jotka Hänen luoksensa tulevat", vastasin;
"ne jotka Jesukseen kääntyvät, eivät suinkaan tule pois ajetuiksi."

"Niin tulen minä", sanoi hän vakaasti, "Hänen kauttansa, joka on hyvä
paimen ja etsii kadonnutta lammas-raukkaa siksi kuin sen löytää. Se on
huomattava, Margery, ett'ei Kaikkivaltias aja lammasta tarhasta, kun
Jesuksella on ollut niin paljon vaivaa saattaa se sinne. Ei, ei,
Hänellä ei ole vastenmielisyyttä meille, vai kuinka?"

"Ei kenellekään", vastasin; enempää en voinut sanoa.

"Jos Hän olisi antanut minun tulla karkoitetuksi vanhasta kodistani ja
kuolla vieraassa paikassa", pitkitti hän, "olisin sen pitänyt merkkinä,
että Hänellä oli vastenmielisyyttä minulle, mutta sinä et saa sitä
pitää semmoisena merkkinä. Vanhan kodin olet kyllä jättävä, vaan ethän
tahdo nurkua Kaikkivaltiaalle?"

Äänensä oli hyvin liikutettu ja hän katsoi levottomasti minuun. Tiesin
ett'ei semmoiset merkit olleet mistään arvosta ja jos isäni olisi
kuollut työhuoneessa vaivasten joukossa, olisi Jumala rakastanut häntä
yhtä paljon ja Jesus valmistanut hänelle yhtä hyvän ja kauniin sijan.
Hän kuoli ristille ryövärien keskelle ja kansa, joka Hänet näki,
pilkkasi Häntä. Kenen kuolemaa taitaa Hänen kuolemaansa verrata?

"Toivon ett'en koskaan napise Jumalalle", vastasin, katsoen häntä
suoraan silmiin. "En pelkää mitään, jota Hän antaa minun tehdä tai
kantaa. Kaikki mitä Hän lähettää on kyllä hyvää. Minua et tarvitse
murehtia, isä, ja ethän Stefanistakaan ole levoton."

"En, en", vastasi hän, "Stefan on saanut osansa, ja hän on vankka
poika; Jumala häntä siunatkoon. Vaan sinä olet heikko, Margery, eikä
sinulle jää mitään, ei niin vähintäkään. En tiedä minne joudut, mutta
Kaikkivaltias tietää sen."

"Niin, Hän sen kyllä tietää", vastasin levollisesti; tämä näet ei
ollenkaan huolettanut minua, ja tahdoin niin mielelläni nähdä isänikin
levollisena.

"Vaan ajattele, jos Hän antaa sinun tulla hyvin köyhäksi ja käydä
kerjäämässä leipääsi", sanoi hän huolestuneena.

"Isä", vastasin, "en koskaan voi tulla Häntä köyhemmäksi, joka sanoi:
'Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan Ihmisen Pojalla
ei ole kuhun hän päänsä kallistaa.'"

"En soisi sinun niinkään köyhäksi tulevan", sanoi hän nyhkyttäen.

"Elkää sitä peljätkö, isä", sanoin iloisesti, "olen voimakas ja ahkera;
vaan jos niinkin tapahtuisi, ei palvelijan sovi vaatia parempaa kuin
Mestarinsa, vai kuinka? Älkää minua murehtiko, eläväthän sekä eno
Simister että Stefan vielä, olkaa siis huoleti minusta, isä."

Monta tuntia ei enää ollutkaan murehtimisen aikaa. Ennen auringon
koittoa oli kuolon kalma jo levinnyt hänen muodollensa. Hän ei enää
puhunut mitään, piti vaan kättänsä kädessäni, siksi kuin se kylmeni ja
putosi siitä. Luonamme ei ollut ketään, vaan en koskaan ole niin
selvästi tuntenut Hänen läsnäoloansa, joka sanoi: "En tahdo jättää
teitä isättömiksi, tahdon tulla luoksenne." Hän oli tullut ja vaikka
silmäni eivät Häntä nähneet, tiesin Hänen siinä olevan, samoin kuin
pimeässä tiedämme, että meillä on koti ympärillämme ja ne joita
rakastamme luonamme, ja että ainoastaan valoa puuttuu nähdäksemme
kaikki. Isälle oli nyt aamu koittanut ja hän taisi nähdä Jesuksen
seisovan rannalla ja tiesi että se oli Jesus.



VIIDES LUKU

Lähtö.


Neljä kuukautta sain vielä asua vanhassa kodissani; isän arenti-aika
kesti näet ristinpäivään saakka ja uusi arentimies oli silloin vasta
paikalle tuleva. Olisin heti voinut lähteä, jos olisin tahtonut, mutta
kuka silloin olisi hoitanut kartanoa ja pitänyt huolta sekä ulko- että
sisä-töistä? Olin iloinen jäämään, vaikka paikka tuntui kolkolta isän
pois mentyä. Olihan siellä Jeremias ja toiset vanhat palvelijat, ja
niin kauan kuin olin siellä voivat he työtä saada, sillä minulla oli
sen verran, että voin maksaa heidän palkkansa.

Etsiessäni vanhan-aikaisesta viettopöydästä, joka oli isäni huoneessa,
löysin hänen testamenttinsa, jonka hän oli kirjoittanut muutamia
viikkoja Stefanin matkattua ja jossa hän minulle oli määrännyt kaikki
jälkeensä jäävän omaisuuden. Pöytää en ollut koskaan ennen avannut,
sillä isä oli aina pitänyt sen lukittuna, ja nyt tunsin itseni koko
ajan vähän peljästyneeksi, että kenties tein jotakin pahaa, josta
tarvitseisin hävetä, jos isäni astuisi sisään ja näkisi minun
liikuttavan papereitansa. Siellä löysin vielä äitini vihkimäsormuksen,
kiehkuran hänen tukastansa, leikattu hänen kuolemansa jälkeen, kuin
myös vanhan raamatun, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu
milloin kukin perheemme jäsen oli syntynyt ja kuollut. Viimmeiseksi oli
kirjoitettu päivä, jona Stefan matkasi; oli kuin isä olisi aavistanut,
että ero Stefanista oli sama kuin kuolema. Muutamia kyyneleitä putosi
lehdelle ja tahrasi sen; vaan isän kuolinpäivän jätin Stefanille
raamattuun kirjoitettavaksi, hänen takaisin tultuaan.

Hautajaiset olivat pienet, koska meillä ei ollut muita sukulaisia kuin
eno Simister enkä ajatellutkaan kutsua häntä hautajaisia varten, niin
pitkän matkan päästä kuin Lontoosta. Saattojoukkoon ei kuulunut muita
kuin pari kolme naapuria Kondoverista, Jeremias ja minä. Hautaamisen
jälkeen palasin Jerryn seurassa peltojen poikki, jossa isä niin monta,
monta kertaa oli kulkenut, että minusta tuntui kuin hän nytkin olisi
siellä, vaikka sumu hänet peitti. Sitten istuin yksin perähuoneessa,
päivä oli näet minusta pyhäpäivää juhlallisempi, ja kirjoitin
Stefanille, kertoen mitä isä ennen kuolemaansa oli puhunut, ja ilmoitin
muutamilla sanoilla löytäneeni isäni testamentin, jossa hän määräsi
minulle kaikki. En pitänyt tarpeellisena huolettaa Stefania
kertomuksella huonosta vuodentulosta ja arennista, joka oli maksamatta.
Kun kaikki ristinpäivän aikaan tulisi myydyksi, jäisi kyllä tarpeeksi
velkojen suorittamiseksi.

Ainoastaan muutamia kirjeitä löytyi isäni viettopöydässä ja niiden
seassa löysin sen ainoan, jonka eno Simister oli kirjoittanut monta
vuotta sitten emintimäni eläessä, jolloin en vielä ottanut osaa
keskusteluihin. Monesti olin kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan
ollut lukenut sitä, isä ei näet suvainnut kenenkään avata
viettopöytäänsä. Kirje kuului näin:

  "Rakas herra ja veli!

  "Mieleeni johtui, että teillä kenties on poikalapsi, jonka
  tahtoisitte asettaa semmoiselle paikalle, jossa hän voisi edistyä.
  Jos teillä on semmoinen kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden
  välillä, jolla on hyvä terveys ja joka taitaa lukea, kirjoittaa
  ja laskea, niin tahdon järkenään ottaa hänet, tehdä hänet
  pojakseni ja kasvattaa hänet kulkemaan samaa rataa, jota itsekin
  olen kulkenut, ja päälle päätteeksi testamentteerata hänelle
  koko maallisen omaisuuteni. Jos teillä ei ole semmoista
  poikalasta, ette tarvitse vaivata itseänne vastaamaan minulle.
  Minä asun vielä Pyhissävaeltajain-kadulla Ludgatemäessä, jossa
  aina olen asunut ja aina tulen asumaan siksi kuin jätän tämän
  elämän Pyhissävaeltajain-kadun.

                                "Kunnioituksella tosi veljenne
                                      Jaakko Simister."

"Kuinka", ajattelin, "onko tämä se kirje, josta isäni niin paljon
puhui?" Se oli kirjoitettu monta vuotta sitten ja tiesin, ett'ei siihen
koskaan vastattu. Eno Simister saattoi olla kuollut ja paitsi sitä
halusi hän ainoastaan poikalasta. Tuskin näytti maksavan vaivaa
kirjoittaa hänelle, vaikka sen kenties vast'edes tekisin, kun
tilaisuutta sattuisi. Tilaisuutta ei sattunut koskaan ja paitsi sitä
oli kirjoittaminen suuri vaiva minulle. Kukaan ei uskone minun omalla
kädelläni kirjoittaneen koko tämän kertomuksen. Ei, istun vaan
kauniissa nojatuolissa, kädet ristissä, ja tarvitsen ainoastaan sanoa
sanat, niin ne kirjoitetaan selvällä kauniilla käsialalla, semmoisella,
jota en koskaan ole voinut kirjoittaa. Jos Fede olisi ollut luonani
vanhassa kodissani, olisi pitkä kirje mennyt eno Simisterille; paitsi
tätä vaikeutta ei ollut aikaakaan kirjoittamiseen.

Vaikka kartano oli tuleva toisen huostaan, ei se estänyt vuonimisen
aikaa tavallisuuden mukaan tulemasta. Pidin yhtä tarkan vaarin kuin
ennenkin nuorista eläimistä, että ne yöksi päästettäisiin suojaan
kylmästä itätuulesta, ja katselin heikkoa orasta ruskeissa juovissa
samalla mielihalulla, kuin saisin nähdä sen kypsyvän ja leikattavan.
Tiesin, että minun ristinpäivän aikaan tuli jättää paikka; vaan miksikä
murheellisena ummistaisin silmäni ja sydämmeni luonnolle, kun Jumala
nyt samoin kuin ennenkin antoi lehtien puheta, vuokkojen kukkia,
kiurujen rakentaa pesiä ja eläimien syntyä.

Ristinpäivä tuli ja sen keralla eläinten myyminen -- omat lempilehmäni
ja kanani, jotka tunsivat minut niin hyvin että katsoivat jälkeeni,
ikäänkuin pyytäen minua pitämään huolta vasikoistaan ja pojistaan.
Kaikki, mitä talossa löytyi, myytiin, paitsi äitini merkkaus-vaate
mustassa kehässä, ja isäni muotokuva, joka oli leikattu mustasta
paperista ja sitkustettu valkealle. Nämät pani huutokaupan pitäjä
syrjään, arvottomina ostajille tarjottaviksi. Tämä päivä tuntui vielä
oudommalta kuin isäni hautauspäivä. Tuolla seisoivat naapurit,
puristelivat höyhenpatjoja, kohottelivat liinahursteja päivää vasten,
naputtelivat posliineja, kuullakseen olivatko rikki, ja kävelivät ulos
ja sisään, miten huolivat. Olin kuin unelmassa, josta vasta myymisen
lopetettua heräsin, kun kaikki olivat menneet ja jättäneet minut yksin
tyhjään, tyhjään kotiin. Siellä makasin entisessä huoneessani, josta
oli riistetty kaikki, joka minulle olisi tehnyt sen kodikkaaksi. Oi,
jospa Stefan olisi ollut lähempänä! Heräsin päivän koittaessa, ikkunan
uutimet olivat näet myydyt ja aurinko pisti suoraan silmiini. Nousin
heti vuoteeltani aivan kuin joku olisi kutsunut minua, avasin ikkunan
ja katselin nurmistunutta hedelmätarhaa, jossa lapsena olin
leikitellyt. Siinä seisoin kauan ja katsoin, miten päivän valo eneni,
siksi kuin se valaisi ikkunan alla olevain puiden lehtiä. Aamu-ilman
virkeät tuulahdukset, jotka maallakin ovat niin eroavat puolipäivän
palavasta helteestä, suutelivat kasvojani ja kolottavia silmiäni; ennen
nukkumistani olin näet katkerasti itkenyt. Kohta kuului lintujen
viserrys, ensin hiljaisena liverryksenä, kuin jos eivät mielellään
olisi heränneet pesistänsä, sitten iloisena lauluna, ikäänkuin kaikki
säveleensä olisivat olleet jäätyneet talven pakkasessa ja nyt päässeet
valloillensa. Oma valkea kanani! -- eilen oli se vielä minun -- oli
liikkeellä, ruokaa etsimässä puiden juurella ja kutsui keltaisia
poikiansa. "Kuinka usein en tahtonut kerätä lapsiasi, niinkuin kana
kerää poikansa siipeinsä varjoon!" sanoi Herra Kristus, ja vielä: "Eikö
viisi varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä yksikään ole Jumalan edessä
unhotettu." Aurinko kohosi verkalleen ja ajattelin, kuinka turhaa olisi
koetella estää sen nousua ja kuinka meidän tulee tyytyä siihen, että
päivä paistaa ympärillämme, jos olemme iloisia tai murheellisia. Kuulin
ajajan huutavan hevosillensa ja tarhan oven narisevan saranoillaan,
mutta ei karjan ammuntaa, eikä kanain kaakotusta kuulunut, paitsi
pienen valkean kanani, jonka uusi arentimies oli ostanut. Kaikki
hyvästi tunnetut äänet olivat poissa, eivätkä enää palajaisi korviini,
Stefanin nuori heleä ääni, isäni huuto ja kaikki muut äänet, jotka aamu
aamulta olivat minut herättäneet. Lankesin polvilleni, peitin kasvoni
ikkunan pieltä vasten ja kuuntelin mitään virkkamatta vienoa ääntä,
joka sydämessäni puhui. Siinä ollessani tunsin tämän koettelemuksen
pysyvän muuttumatonna, jos vastaan otin sen nurisemalla tai nöyrällä
mielellä, ja että yhtä vähän voin sitä poistaa, kuin pysähdyttää
nousevaa aurinkoa. Olin kuin maasta juurineen reväisty puu, jonka sija
alkoi täyttyä ja tasoittua. Olin istutettava johonkuhun toiseen osaan
Herran puutarhaa, tai kuihtuva ja kuoleva, jos paikalleni jäin. Päätös
oli tehtävä ja sen tein ennenkuin paikaltani nousin.

Hedelmäpuun lehdet kimaltelivat auringon valossa. Astuin portaita alas
keittiöön, joka oli autio ja tyhjä, ja pitkitin matkaani puutarhaan,
jossa kaikki oli entisellään. Siellä oli muutamia mettiäisiä, jotka
kevätpäivän oikullinen ilma oli vietellyt pesistänsä, ja jotka nyt
huolestuneena lensivät hunajakukkasia etsien. Itätuuli viipyi jossakin
ja länsituuli humisi vienosti puissa. Taivaan sineä kohden kuvautui
kukkula juovineen valkeasta lumesta, jota vielä siellä täällä oli sen
rinteillä; se näytti tavallista jylhemmältä koleassa himmeydessään.
Sinä aamuna katselin sitä kauan. Eikö se ollut minun kaltaiseni?
yksinäinen, kelmeä ja kolkko! Vaan kummallekin nousi aurinko lämpimänä,
voimallisena ja täynnä lohduttavaista eloa.

Istahdin mettiäis-lehtimajan suulle, lähelle mettiäispesiä, joiden
ympäri isäni kuoltua oli sidottu muutamia huoliharsonauhoja, jotka nyt
olivat ruskistuneet ja rippuivat palasina. Kauan en istunut, ennenkuin
kuulin puutarhan veräjän aukeavan ja näin vanhan Jerryn tulla
hoipertelevan käytävää pitkin, puettu valkeaan päällyspaitaan ja päässä
kulunut huopalakki, joka silmillä rippui.

"Tahtoisin puhutella teitä, neiti Margery", sanoi hän. "Mitä nyt aiotte
tehdä, jos kysyä saan?"

"Sitäpä tuskin vielä tiedän", vastasin.

"Ette kai palvelukseen aikone mennä, neiti?" kysyi hän.

"En ainakaan täällä kotipuolella", vastasin, koska palvelukseen
meneminen jo ensi hetkestä oli tuntunut vastenmieliseltä, vaikka Hän
otti päällensä palvelijan muodon.

"Jos täällä kotiseudulla olisitte palvelukseen mennyt", sanoi Jerry,
"olisin ruokapalkalla pyrkinyt samaan paikkaan, ja silloin olisin
voinut tehdä yhtä ja toista säästääkseni teitä, neiti, ja olisihan tuo
teillekin ollut enemmän kodin tapaista. Vaan jos aiotte jättää tämän
seudun, niin ajattelen että menette enonne Simisterin luo, joka asuu
Lontoossa ja jolla on kaikki niin pulskasti, kuten vanhan isännän oli
tapa sanoa. Hän kyllä ihastuisi nähdessään teitä, neiti Margery, sen
voin vakuuttaa. Te ette ole nainen, jolle selkänsä kääntäisi. Kenties
joku Lontoon suurisukuisista naipi teidät. Parempaa eivät koskaan voisi
saada, vaan kyllä huonomman, sen voipi vanha Jerry sanoa heille."

Tämä oli pisin puhe, minkä koskaan olin kuullut Jerryn pitävän. En
voinut hänelle heti antaa vastausta. Olin melkein päättänyt matkata
Lontoosen, vaan tarvitsin ensin miettiä syitä sekä myötä että vastoin.

"Kenties on minulle parasta lähteä täältä", vastasin hetken kuluttua.
"Siellä on eno Simister, joka on ainoa sukulaiseni, paitsi Stefan, joka
on Australiassa. Vaan Lontoosen päästäkseni tarvitsisin koko summan
rahaa, enkä oikein tiedä miten sinne pääsen."

"Kirkkoherra on sanova teille tien", sanoi Jerry, "ja minä ja toiset
olemme koonneet ja tässä on enemmän kuin kaksikymmentä killinkiä teitä
sinne auttamaan. Jumala siunatkoon teitä, neiti Margery! Ottakaa ne
hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä. Te olette
olleet hyvin hyvä meille ja nyt me puolestamme tahtoisimme olla vähän
hyviä."

Tunsin itseni hyvin liikutetuksi, miehet olivat näet ainoastaan köyhiä
työmiehiä, jotka kenties eivät enää saisi työtä. Jeremias pisti hyvästi
käärityn paperipalasen käteeni, vaan minä annoin sen hänelle takaisin.
"Ei, ei, Jerry", sanoin, niin pahassa pulassa en vielä ole. Minulla on
tarpeeksi päästäkseni Lontoosen, jos sinne lähden."

"Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä",
kertoi Jerry. "Emme tahdo ottaa niitä takaisin, neiti Margery.
Tarvitsette kai koko raha-aarteen matkataksenne Lontoosen asti."

Hän painoi rahat käteeni ja mennä lyllerteli kömpelöillä askelilla
puutarhan läpi, päästäkseen minua pakoon. Ei hän tietänyt, miten hän
oli huojentanut taakkaa, joka sydäntäni painoi.

Uudella rohkeudella ja uudella voimalla panin mustan hatun päähäni ja
kaulavaatteen ylleni ja läksin Kondoveriin kirkkoherralta neuvoa
kysymään, miten Lontoosen tulisin.

Hän oli hyvin ystävällinen, ystävällisempi kuin koskaan olisin
luullutkaan. Aivan vähän olin häntä ennen puhutellut, sillä kartanomme
oli kylän toisessa päässä, mutta mielellään näkyi hän sanovan kaikki,
mitä tietää tarvitsin, ja kun hyvästi-jätöksi lyykistin sanoen: "jääkää
hyvästi", kätteli hän minua sydämmellisesti ja sanoi: "jääkää hyvästi,
Jumala siunatkoon teitä Margery Beade!"

Pari päivää pysähdyin vielä vanhalle paikalle auttamaan tulokkaita
majan muutossa, sillä vaimo oli kivuloinen ja heillä oli koko lauma
lapsia. Viimmeinen yö tuli vihdoinkin, viimeinen yö ja viimeinen aamu.



KUUDES LUKU.


Muukalainen vieraassa paikkakunnassa.


Eräänä koleana kevät-aamuna päivän valetessa, kun ruoho ja sammal
katolla kuurasta valkeana kimalteli, jätin sen ainoan kodin, joka
minulla koskaan oli ollut. Samoin kuin Stefanin lähtiessä, olivat
miehet kokoontuneet kujan veräjälle minulle jäähyväisiä sanomaan; vaan
eläköön-huutoja ei nyt kuulunutkaan. Eräs miehistä oli jo edellisenä
päivänä vienyt matkalaukkuni ja nyt oli minulla ainoastaan vakkaseni
kannettavana. Jerry tahtoi mielellään seurata minua metsän läpi
maantielle, jossa vaunuihin pääsisin; siihen aikaan ei näet Englannissa
niillä seuduin löytynyt rautateitä, ja minun tuli matkata viisi
penikulmaa postivaunuissa ennenkuin tulin Lontoosen vievälle
rautatielle.

Lähes kolmannes penikulmaa kulki matkamme petäjä-, tammi- ja
pyökki-metsien läpi, joiden lehdet jo olivat puhkeamaisillaan. Kapea
polku, joka kiertelihe puiden välillä ja jota siellä, missä puut olivat
tiheämmät, ei näkynytkään, oli peitetty viheriäisellä nurmella ja
sammalella, ja alhaalla puiden juurilla alkoivat keväänlemmet levittää
hienoja lehtiänsä ja valkeita kukkiansa. Lehtikuusien ylimmäisillä
oksilla, joita auringon ensimmäiset ja viimeiset säteet valaisivat, oli
siellä täällä karmosiinipunaisia kukkia, ikäänkuin punatimantteja
nuorien havujen hienoilla oksilla. Keltaisia silkkitupsuja rippui
tuhansittain, raitain ja pähkinäpensasten oksilla, odottaen aurinkoa
kuivaamaan pieniä halla-untuvia, jotka niitä peittivät. Joka ääni ja
joka näky oli minulle yhtä rakas kuin Edeni Evalle, ja samoin kuin
hänen tuli minunkin jättää ne, enkä kenties enää koskaan tänne
palajaisi, vaikk'ei Kerubimiä, eikä palavaa miekkaa asetettaisi minua
estämään. Maailma oli minulla niinkuin Adamilla ja Evalla edessä; vaan
heidät karkoitettiin ainoastaan ilotarhasta ja saivat vielä asua Edenin
maalla, vaan minä matkustin tielle tietämättömälle.

Vihdoin tulimme suurelle valtatielle ja kuulimme postitorven äänen
vaunuista, joissa olin matkaava. Ennätin ainoastaan puristaa Jerryn
kättä ja painaa huuleni hänen kuihtuneille kasvoilleen, joita lapsena
niin usein olin suudellut. Tässä elämässä emme toivoneet enää toisiamme
näkevän; kaikki oli kuin unennäköä. Olin koko ajan kuin unelmassa, ei
mikään ihmetyttänyt, eikä mikään hämmästyttänyt minua. Olin kuin lapsi,
jota sokkona kuljetetaan epätasaisella tiellä, vaan minua talutti
väkevä käsi, joka ei koskaan pelkäisi. Sanottuamme jäähyväiset
toisillemme, näin Jerryn seisovan paljain päin ja katsovan jälkeeni
niin kauan kuin vaunut olivat näkyvissä.

Myöhään illalla saavuin Lontoosen, matkattuani koko päivän kummallisen
sukkelaan; en näet koskaan ennen ollut matkannut postivaunuissa, enkä
rautatiellä. Minulle sanottiin, että olin Lontoossa, ja astuin sileälle
laattialle, jossa mielestäni tuhansittain ihmisiä juoksi edes takaisin.
Menin aukon luo, jonne olin nähnyt matkalaukkuni vietävän, ja huomasin,
miten toinen laukku toisensa perään huolettomasti heitettiin sinne ja
tänne, ennenkuin omani tuli näkyviin. Sitten seisoin sen vieressä
tietämättä mitä tehdä. Kirkas kevät-aamu oli muuttunut sateiseksi
päiväksi ja nyt, seisoessani väristen kylmässä itätuulen viimassa, näin
kaasuliekkien valossa sumun lankeavan maahan pitkissä vinoissa
juovissa. Kaikki muut olivat menneet pois ja siinä seisoin nyt, melkein
yhtä yksin kuin kotona puutarhassa, kun eräs vieras tuli minua
puhuttelemaan.

"Odotatteko jotakin, rouvaseni?" kysyi hän jotenkin kohteliaasti.

"Hyvä herra", vastasin, "haluaisin saada tietoa jostakin hiljaisesta
ravintolasta, jossa yösijan saisin. Olen outo täällä, ja hyvin
kiitollinen olisin, jos sanoisitte minulle, missä sen löytäisin."

"Löytyy monta semmoista paikkaa", vastasi hän, "tarvitsette ainoastaan
valita. Minä kutsun teille ajurin. Ajuri tänne! Täällä voit ansaita."

Nyt ajoivat ajokalut esiin, semmoiset, joissa nuori kirkkoherra
rouvineen lienee ajanut, ja ennenkuin olin ennättänyt sanaakaan
virkkaa, avasi mies oven sisään astuakseni. Nämä ajokalut olivat niin
erilaiset kotona olevia kärryjä, että pysähdyin astuttuani jo toisella
jalalla astimelle.

"En ole mikään lady", sanoin katsoen vakaasti mieheen, "olen ainoastaan
vähävarainen arentimiehen tytär."

"Vai niin, se ei haittaa", sanoi ajuri, "minä ajan yhtä huokeasta kuin
toinenkin; ehkäpä killingistä. Minne ajan?"

"En tiedä", vastasin, "haluaisin tulla hiljaiseen ravintolaan, jossa ei
ole kovin kallis."

"Niin, niin, kyllä tiedän", sanoi hän ja sulki oven niin kovasti että
säpsähdin. Sitten nousi hän ajaja-istuimelle ja ajoi pois, vieden minut
mukanaan.

Kello kävi kahtatoista. Isäni rengit ja piiat olivat jo maanneet pari
tuntia ja kaikki kotona kartanossa oli hiljaa ja ääneti. Mitä uneksin?
Isä oli kuollut, Stefan kaukana ja vanha kartano kotona ei enää ollut
meidän. Yksin ja outo olin Lontoon kaduilla! Monta myymälää oli vielä
auki ja katujen kulmissa näkyi suuria ikkunoita loistavine
kynttilöineen. Paljon kansaa oli liikkeellä vaikka rankasti satoi, ja
pieniä lapsia näin tallustelevan avojaloin märillä katuvierusteilla. Ei
muutamia, vaan monta pientä lasta paljain jaloin tämmöisenä yönä!
Päätäni pakoitti ainoastaan nähdä heitä. Lontoossa en luullut
paljasjalkaisia lapsia näkeväni.

Hetken kuluttua pysähtyivät vaunut erään ravintolan ovelle, josta kaksi
laihaa, kelmeää miestä paljain päin tuli ulos sateesen auttamaan minua
ja ottamaan vakkani ja päällystakkini, jonka mieluisemmin itse olisin
kantanut. Kuinka kaukana olin omasta kylästäni, jossa kaikki tiesivät,
että olin ainoastaan Margery Beade!

Sanaakaan virkkamatta seurasin toista miehistä pitkiä kapeita portaita
ylös ja tulin suureen kynttilöiden valaisemaan huoneesen, jossa oli
koko joukko pieniä katetuita pöytiä. Vaikka nyt oli myöhään illalla,
melkein sydän-yön aikana, istui siellä joukottain ihmisiä, jotka
söivät, joivat, puhelivat ja nauroivat aivan kuin vielä olisi ollut
aikainen illalla. Päätäni pakotti jo ennalta, vaan nähdessäni kaikkea
tätä, alkoi minua pyörryttää. Ei kukaan näkynyt huomaavan minua, eikä
kukaan keskeyttänyt innokasta puhettaan silmätäkseen minua. Lienen
ollut näkymätön muille, paitse eräälle nuorelle sievästi puetulle
naiselle, joka näytti uupuneelta ja kysyi kerran toisensa perään mitä
haluaisin. "Täällä en voisi palaakaan syödä", sanoin. "Tehkää hyvin ja
osoittakaa minulle yksinäinen siisti huone, vaan se ei saa maksaa
paljon."

Jäseneni olivat jäykät ja niitä kolotti, sillä koko päivän olin istunut
yhdessä kohdin rautatien vaunuissa. Tunsin kuinka jäykät ne olivat
astuessani portaita ylös. Nuori tyttö osoitti minulle pienen, pimeän,
huonekaluilla hyvin kohtalaisesti varustetun huoneen, jossa ei ollut
muuta ikkunaa kuin alimmainen ruuturivi siitä ikkunasta, joka valaisi
yläpuolella olevaa huonetta. Ilma oli siellä hyvin ummehtunut ja
tukehdutti melkein minua. Vaivuin alas istuimelle, joka oli
vaatetuspöydän vieressä ja jonka päällä olevassa kuvastimessa näin
muotoni, vaan mimmoisen muodon! Kalpean, likaisen ja raukean näköisen,
valkea myssyni nuhraantunut; kuinka erilaisen näköinen, kuin kotona
ollessani! Stefan ei olisi minua tuntenut! Tyttö, joka teki vuodetta ja
puisteli pään-alusta, katsoi tuon tuostakin sääliväisesti minuun.

"Rouva on maalta", sanoi hän.

"Niin", vastasin.

"Luullakseni on rouva ensi kertaa Lontoossa", lisäsi hän.

"Niin olen", vastasin jotenkin surullisella äänellä.

"Ennen asuin minäkin maalla", sanoi tyttö huoaten, "vaan kyllä siihen
totutte rouvani. Huomenna tunnette itsenne jo virkeämmäksi, ja jos ette
nyt mitään tarvitse, niin sanon teille hyvää yötä."

"Pysähtykää vähän!" sanoin ja melkein häpesin, "toivoisin, että
suuteleisitte minua ja sanoisitte hyvää yötä."

Tunsin sillä hetkellä sydämmellisen halun saada ulkonaista rakkauden
osoitusta. Vaikka sydämmessäni tunsin näkymättömän täydellisen
rakkauden, ikävöin jotakin, joka saattaisi minut tuntemaan, ett'en
ollut aivan ystävättä tässä suuressa kaupungissa. Tyttö näytti
hämmästyneeltä ja epäili katsoessaan minuun. Sitten hymyili hän, vaikka
kyyneleet nousivat silmiinsä, laski käsivartensa kaulani ympäri ja
suuteli minua. Tämä oli heikkoutta, vaan se lohdutti minua. Luulen,
että harvat ihmiset minun ijälläni, yhtä äkisti kuin minä, tulevat
muutetuksi Lontoon tungokseen ja hälinään, niin hiljaisesta ja
levollisesta paikasta kuin vanha arentikartanomme oli. Otin yöpukuni,
joka oli valaistu nurmikolla puutarhassamme ja hajahti rosmariinille ja
lavendelille; tuo sulo lemu asetti sen salaman nopeudella selvästi ja
elävästi eteeni. Täällä olin ahtaassa ja tukehduttavassa huoneessa,
jonka laattia oli likainen ja jossa vuodekin näytti tahraantuneelta, ja
muistelin virkeää suloista ilmaa, kukkasia ja niittyjä, jotka tuntuivat
olevan kaukana menneisyydessä, vaikka vasta samana päivänä aamulla olin
ne jättänyt.

Levolle pantuani kuulin kartanossa vielä kauan hälinää, joka piti minua
valveilla. Jostakin läheisyydestä kuulin astiain pesemisen kalsketta,
josta ei näyttänyt loppua tulevan ja kolinaa veitsistä ja ottimista,
joita yksittäin heitettiin laatikkoon, siksi kuin niitä tuntui olevan
tuhansittain. Aamupuolella vallitsi kuoleman hiljaisuus ja silloin
nukuin vähän; vaan niin pian kuin auringon ensimmäinen säde pilkisti
sisään, nousin ja katsoin ikkunasta ulos. Ikkuna oli katolle päin ja
niin kauas kuin silmä kantoi näin ainoastaan savusta ja liasta
mustuneita kattoja ja takantorvia. Tämä oli ääretön ala taloja, suuri
kaupunki, jonka läpi minun yksin tuli matkustaa, kotopaikkaa
löytämättä.



SEITSEMÄS LUKU.

Kelloseppä ja filosofi.


Seuraavana aamuna en ollut hyvillä mielin. Jo aikaiseen menin alas
suureen huoneesen, jonka eilen olin nähnyt ja huomasin olevani taas
näkymätön muille paitsi miehille, jotka vieraita palvelivat. Toivoin
näkeväni iloisen emännän, joka ystävällisesti puheli kanssani, samoin
kuin "Aurinko" ravintolan emäntä. Olin ajatellut, kuinka hänelle
kertoisin aikeistani ja kysyisin, tietäisikö hän, kuka tarvitsisi
emännöitsiää maalta. Semmoista emäntääpä ei näkynytkään. Istahdin
pöydän ääreen lähelle ovea, sillä minulta puuttui rohkeutta astua
peremmäksi, ja eräs nuori mies toi minulle anotun eineen.

En ollut vielä päättänyt ensiksi mennä eno Simisterin luo, vaan koska
ei ollut emäntää, jonka kanssa asiasta olisin voinut keskustella, ei
minulla ollut muuta neuvoa. Tiedusteltuani tytöltä, jota eilen olin
puhutellut, läksin etsimään enoni asuntoa pitkin noita kierteleviä
katuja, jotka oikealla ja vasemmalla risteilivät toisiaan. Hälinä ja
melu pyörrytti minua; tuhansittain rattaita jyrisi suurilla
kivikaduilla, joka oli sangen häiritsevää. En koko maailmassa luullut
löytyvän niin paljon kansaa. Tunsin itseni voimattomaksi seuraamaan
tuota innokasta, meluavaa joukkoa, joka liikkui niin paljon sukkelammin
kuin minä, joka kiirehtimään en ollut tottunut. Maito- ja voipyttyjen
kuin myös muona-vasujen kantaminen päälaella oli ehkä saattanut
käyntini hitaaksi ja jäykäksi, toisenlaiseksi kuin Lontoon kansan.
Tuskin tiedän, missä suhteessa muista erosin, vaan erilaiseksi tunsin
itseni ja moni vastaan tulijoista katsoi tuimasti minuun, ikäänkuin
olisi nähnyt, että olin outo senkaltaiselle liikkeelle. Lienen kulkenut
kierto teitä ennenkuin Ludgatemäelle tulin. Verkalleen astuin sitä
eteenpäin ja huomasin edessäni Pyhän Paavalin kirkon. Sen torni kohosi
korkealle toisten tornien yli ja sen kupeva katto esiytyi selvästi
taivasta kohti. Tätä en paljon katsellut, sillä sydämeni sykki kovasta
ahdistuksesta ja silmäni etsivät kaikkialla Pyhissävaeltajain-katua. En
missään voinut sitä löytää ja vaikka monta kulki edes ja takaisin,
näytti jokaisella olevan niin kiire, ett'en uskaltanut heiltä kysyä.
Vihdoin näin kolme pientä lasta leikittelevän kovilla sileillä
katukivillä; he olivat laihoja ja ryysyisiä, mutta tirkistelivät
suuriin myymälöiden ikkunoihin sitä arkuudetta, jota minä tunsin.
Vanhin heistä oli noin yhdeksänvuotias poika, jolla ei ollut muuta
yllänsä kuin kulunut paita ja housut, jotka olivat niin suuret, että
hänen oli täytynyt kääriä ne alhaalta ja sitoa ne seililangan
säikeellä. Minua kummastutti nähdä tuommoisten lasten seisovan ja
katselevan suuria jalokiviä ja kallisarvoisia silkkivaatteita
myymälöiden ikkunoissa. Poika huomasi minun vakaasti katselevan heitä
ja sysäsi toista käsivarteen. "Katso", sanoi hän, "tuolla seisoo eräs
nainen ja hymyilee meille."

"Poikani", sanoin ottaen rahaa kukkarostani, "tiedätkö missä
Pyhissävaeltajain-katu on?"

"Jos minä tiedän", sanoi hän, "sen kyllä luulen tietäväni; jokainen,
jolla on silmät päässä, tietää missä se on."

"Neuvo se minulle", sanoin, "niin saat tämän rahan."

Tuossa paikassa syöksi hän kadun poikki, kiertelihe ajajain välitse ja
seisoi jo toisella puolella, käskien minun seurata. Vaan välillämme oli
ikäänkuin tulvaileva virta ja kumpikin seisoi puolellaan. Näen hänet
vielä vilkkaan ja terävän näköisenä, mustana ja likaisena, vaan hyvin
suloisesti hymyillen. Hän olisi ollut kaunis lapsi, jos hän olisi ollut
herrasmiehen poika. Mielistyin heti häneen, sillä hän oli ensimmäinen,
joka minulle hymyili astuttuani Lontoon kaduille. Hän tuli heti
takaisin ja seisoi vieressäni, siksi kuin tie tuli vapaammaksi, jolloin
juoksimme kadun poikki pitäen toisiamme kädestä.

"Tässä on Pyhissävaeltajain-katu", sanoi hän ja pujahti kahden
huoneuksen välissä olevaan holvikkaasen solukkaan, joka oli niin leveä,
että yhdet rattaat pääsivät siitä kulkemaan. Holvin toisessa päässä oli
kapea polveileva katu kartanoine molemmin puolin, joiden katot melkein
koskettivat toisiaan, tai ainakin näyttivät estävän taivaan näkymästä.
Täällä tunsin itseni levollisemmaksi, kuin noilla suurilla kaduilla, ja
voin taaskin kuulla oman ääneni.

"Tässä on rahasi, poikani", sanoin. "Mikä nimesi on?"

"Miksikä sitä tahdotte tietää?" kysyi hän jotensakin kiivaasti.

Tuskin tiesin, mitä vastaisin. Kun joskus joku lapsi Kondoveristä tuli
kartanoomme, kysyin aina nimeänsä, vaan heidäthän tunsin melkein
kaikki. Mitä hyödyttikään kysyä tuolta Lontoon pojalta nimeänsä.

"En pelkää sitä sanoa", sanoi hän ja katsoi suoraan minuun; "nimeni on
Korpral ja äitini nimi on Bell. Minä olen Korpral Bell, kun se on oleva
pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."

"Vaan eihän Korpral ole ristimä-nimesi", sanoin, "lienee sinulla
toinenkin nimi?"

"Toista en ole saanut", vastasi hän vakaasti; "Korpral Bell, kun se on
oleva pitkä, ja Kor, kun se on oleva lyhyt."

Verkalleen astuin eteenpäin epätasaista kivikatua, jonka kivet
jalkojani haavoittivat, ja poika seurasi minua.

"Mitä etsitte?" kysyi hän.

"Etsin kelloseppää, jonka nimi on Simister", vastasin.

"Miksi ette sitä heti sanoneet!" huudahti Kor; "hän kuuluu ystävieni
lukuun. Sillä tarkoitan, että olen se poika, joka harjaa hänen
saappaansa ja takkinsa. Hänet luulen kyllä tuntevani; hän asun tässä
lähellä."

Nyt oli minun vuoroni seurata, sillä poika tallusti eteenpäin paljain
jaloin, vähän matkaa edelläni, ja osoitti sitten erään kellosepän
myymälän ikkunaan. Se oli pieni puoti, jossa oli vähäpätöinen, tomuinen
ikkuna, jonka sisäpuolella rippui kelloja rivittäin; useammat hopeasta
ja hyvin vanhan-aikuisia, jonka jälkeenpäin huomasin, sillä nyt olin
liian levoton tarkastamaan niitä, enkä myös ymmärtänyt niiden arvoa.
Näin pienen, laihan miehen, joka istui niin syvään kumartuneena työnsä
yli, että paljas päälakensa näkyi; hänellä oli suurennuslasi ja hän
piti kelloa kaasun-valossa. Kun nyt seisoin ja tirkistelin ikkunasta
sisään, kohotti hän päätänsä ja minuun katsoi utelias ryppyinen muoto,
Kondoverin kirkossa olevien veistettyjen tammikuvien kaltainen.

"Hän on hyvä kelloseppä", sanoi Korpral Bell innokkaasti, "jos minulla
olisi kello, antaisin hänen aina korjata sen."

Epäillen avasin suljetun oven, astuin pienen kauppapöydän luo ja
nojasin kumpasenkin käteni siihen; olin näet hyvin levoton, enkä voinut
sanaakaan virkkaa. Eno Simister seisoi toisella puolella ja katsoi ylös
minuun, sillä hän oli minua päätä lyhempi; silmänsä olivat terävät ja
omituisella tavalla asetti hän lasin silmällensä, jonka hän sitten
silmäkantta liikauttamalla yht'äkkiä pudotti; tämä oli minusta hyvin
kummaa.

"Mitä tahdotte, rouva hyvä?" kysyi hän karkealla ja räikeällä äänellä.

"Eno Simister!" vastasin vapisevalla äänellä, "minä olen Margery Beade,
isäni on kuollut, minä olen tullut luoksenne tänne Lontoosen."

Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Hän pani taas lasin silmällensä ja
katsoi minuun, samoin kuin hän oli kelloon katsonut, minun ikkunasta
tirkistäessäni. Ryysyinen poikakin vierelläni katsoi ällistäen minuun.

"Margery Beade!" kertoi hän harvaan; "mutta poikalastahan minä isältäsi
kirjoitin ja siitä on jo kulunut monta pitkää vuotta. Minä inhoon
vaimoväkeä, ne juoksevat yhtenänsä juorutellen, ja sitten he saavat
hermokohtauksia, ovatpa vielä siivottomia ja saattavat pölyn
liikkeelle, missä vaan kulkevat; kahteenkymmeneen vuoteen ei yksikään
vaimonpuoli ole astunut portaitani ylös. Hyvin kyllä arvaan teilläkin
olevan noita pitkiä, likaa lakaisevia hameita, joista naiset niin
paljon pitävät."

Hän nousi varpailleen tirkistelläkseen kauppapöydän yli; vaan hameeni
oli maalla tehty ja ulottui ainoastaan nilkkaluuhun.

"Eno Simister", sanoin, "en ole tullut olemaan teille rasitukseksi.
Olen voimakas ja voin ansaita elatukseni; vaan olette ainoa
sukulaiseni, paitsi Stefania, ja hän on kaukana. Tulin luoksenne, koska
olette äitini veli, vaan jos naisia inhootte, niin menen tieheni."

Aioin lähteä hyvin alakuloisena ja raskasmielisenä, vaan Kor tarttui
minuun molemmin käsin ja piti niin kovasti kiinni, ett'en paikaltani
voinut liikahtaa.

"Jää tänne!" huudahti eno Simister, "jää tänne, sisareni tytär,
Margery. Minä olen filosofi ja vihaan vaimoja. Vaan olento parka, ethän
itse valinnut tulla vaimoksi. Oletpa aivan sisar raukkani näköinen ja
omaa sukuani, sentähden et näin saa luotani lähteä. Jumala siunatkoon
sinua, Margery! Kolmeenkymmeneen vuoteen en ole nähnyt ketään
sukulaisistani."

Hän oli äkisti tullut kauppapöydän ulkopuolelle ja seisoi edessäni
kyyristyneenä ja kuihtuneena vanhuudesta. Tunsin rakkauteni virtaavan
häntä kohtaan; kumarruin ja suutelin häntä, kuten isääni olisin
suudellut. Syvä punehdus levisi hänen kasvoilleen, vaan vihastuneelta
hän ei näyttänyt. Hän avasi puodin toisessa päässä olevan oven ja meni
yläkertaan vievän portaan luo; Korin käski hän panna vitjat ovelle ja
ääntää, jos joku ostaja tulisi, ja sitten hän saattoi minut kotiinsa,
joka nyt monta seuraavaa vuotta oli oleva minunkin.

Huoneita oli ainoastaan kolme, nimittäin: keittiö, erittäin siisti,
pieni makuuhuone ja eräs aivan pieni komero, jossa oli niin kapea
vuode, että siinä tuskin oli sijaa kääntyä. Eno Simister osoitti sen
minulle.

"Tuon ostin poikalapselle, josta isällesi kirjoitin", sanoi hän, "vaan
jos se sinulle kelpaa, ja jos tulet toimeen vanhan filosofin kanssa,
joka ei ole tottunut naisten seuraan eikä heidän tapoihinsa, niin voit
jäädä luokseni hänen sijaansa. Mielelläni pidän sinut luonani, kun vaan
olet siisti ja hiljainen; alan jo vanheta ja tarvitsen jonkun, joka
hoitaa minua. Olen ajatellut ottaa Korpralin luokseni; vaan se olisi
kenties uskaliasta, ja hän on liian nuori. Ei niin, että vaimo voisi
hoitaa mitään kunnollisesti. Katso esim. naista, jolla on kello! Varma
on että hän turmelee sen. Heidän kellonsa pysähtyvät alati, ponnistin
katkeaa, ja milloin ne käyvät liian sukkelaan, milloin liian hitaasti.
Minä inhoon myödä kelloja naisille."

Löydettyäni itselleni pienen loukon Lontoon suuressa erämaassa, olin
yhtä iloinen kuin pääskyiset kotona löydettyänsä vanhat pesänsä;
myöskin olin iloinen kun sain asua sukulaisen luona. Tiesin, että eno
Simister tulisi murheelliseksi, jos jättäisin hänet yksinään vanhoilla
päivillään, vaikka sekä puheensa että käytöksensä oli tylyä.

Kor seurasi minua näyttämään suorinta tietä ravintolaan ja hankkimaan
minulle ajurin, joka kuljettaisi matkalaukkuni kotiin. Ajaessa istui
hän ajomiehen rinnalla riemuten ja mutistellen suutansa toisille
ryysyisille pojille pitkin katuja.

Samana iltana kirjoitin Stefanille ja kerroin eno Simisterin tarjonneen
minulle kodin, ja eitä pysähtyisin hänen luonansa, ell'ei Stefan
Australiassa tarvitsisi minua. Sitten tunsin itseni levolliseksi. Kohta
totuin eno Simisterin tapoihin ja pidin hänen pienen kotinsa yhtä
puhtaana, kuin se konsanaan oli ollut, ja hoidin häntä kaikin voimin.
Hyvin hiljaista elämää vietimme ja ajottain kului päiviä ja viikkoja,
ett'emme sanaakaan vaihtaneet. Luulen hänen tahtoneen ylläpitää
filosofillisia mielipiteitään.



KAHDEKSAS LUKU.

Pyhän Paavalin tuomiokirkko.


Jos tuntematon olisi huomannut nykyistä elantotapaani, olisi hän
kenties sanonut sitä pimeäksi ja kolkoksi; vaan kuinka voipi löytyä
pimeyttä, kun koko sydän on täynnä valoa? Minusta tuntui aina kuin
sydämessäni löytyisi kätkettynä salaisuus, jonka ainoastaan puoleksi
tunsin ja jonka toinen puoli oli salattu ainoastaan sen verran, että
voin aavistaa sen. Halpa ja köyhä oli oloni, mutta niin oli Hänenkin,
työmiehen Pojan! Jos raamattu ei olisikaan kertonut Hänen olleen
köyhän, olisin Hänen sanoistansa sen tietänyt. Kuka olisi puhunut
vanhojen vaatteiden paikkaamisesta uudella, tai voinut puhdistaa
huonetta hyväksi, joka ei olisi nähnyt äitinsä sitä tekevän?
Toimittaessani semmoisia askareita ja sadottain muita samankaltaisia,
tiesin Hänen tarkoin tuntevan ne, ja tämä saattoi ne suloisiksi
minulle.

Eno Simisterin pienessä asunnossa ei minulla ollut tarpeeksi työtä,
enkä aikaani voinut viettää tarpeettomien kalujen valmistamisella, joka
muutamia naisia niin paljon huvittaa. Sitä paitsi vaivasi huoneen
ahtaus silmiäni, ja liikunnon puute vaivasi jäseniäni. Päätettyäni
päivän työt, oli minun tapa ottaa hattuni ja kaulavaatteeni ja mennä
kävelylle, kulkien katua ylös ja katua alas. Ei noilla komeoilla
kaduilla, joilla myymälät kallisarvoisine tavaroineen olivat
katseltavana, vaan pimeillä ja ahtailla jotka olivat suuruuden ja
rikkauden takana.

Silloin tällöin ilmautui siellä tilaisuus tehdä jotakin; milloin voin
lohduttaa itkeviä lapsia, milloin auttaa jotakuta köyhää vaimoa, jolla
oli liian raskas taakka kannettavana; rahoja minulla näet ei ollut
antaa. En silloinkaan voinut kovasti tuomita, kun juopuneita vaimoja
horjui ohitseni, jotka olisivat langenneet maahan, ell'en olisi
auttanut heitä; sydämestäni surkuttelin heitä, niin oikein sydämestäni
surkuttelin. Kuinka voinkaan soimata heitä, jos kurjuudesta ja
saastaisuudesta, jossa elivät, pakenivat, voidakseen edes hetkeksi
unhottaa ne. Toisinaan puhuin heille ystävällisiä sanoja ja he
kuuntelivat minua. Mitään hyvää en tiedä vaikuttaneeni heidän seassaan,
mutta nämät siivottomat, kurjat kadut, joilla senkaltaisia viheliäisiä
olennoita kuljeskeli, vetivät minua enemmän puoleensa, kuin nuo suuret
ja komeat, joilla komeoita ajokaluja alati liikkui.

Mutta siitä ei ole epäilemistä, ett'en Korille ollut hyödyllinen. Minä
neuloin hänelle sukkia ja valmistin siistin sunnuntaipuvun eno
Simisterin vanhoista vaatteista. Kor oli pieni, sievä ja kiltti poika,
joka ei koskaan laiminlyönyt aamu-töitään, sukia enon saappaita ja
laasta puotia puhtaaksi. Ei aikaakaan niin kertoi hän minulle, miten
vaivaloisesti äitinsä ja hän hankkivat elatusta ja asuinsijaa, ja mitä
surkeutta ja viheliäisyyttä hän näki kurjissa hökkeleissä, joissa
makasivat. Minä opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, sillä hän oli
melkein yhtä terävä poika kuin Stefan, ja kaikkea muuta, mitä taisin
hänelle opettaa.

Tällä ajalla ei tullut yhtään kirjettä Stefanilta. Tästä en kuitenkaan
ollut levoton, sillä olihan Australia niin kaukana etäällä, ett'eivät
kirjeet voineet niin sukkelaan joutua. Mutta kun kuukausi kuukaudelta
kului -- kaksitoista kuukautta olin jo eno Simisterin luona ollut -- ja
monta kirjettä olin jo kirjoittanut, vastausta saamatta, aloin käydä
levottomaksi ja kaipasin häntä niinkuin kuollutta. Nyt kulin alati
salainen murhe sydämessäni, jonka samoin kuin salaisen ilonikin
ainoastaan puoleksi tunsin, vaikka helposti voin toisenkin puolen
arvata. Stefan oli minulta hävinnyt, eikä enää voinut olla elävissä,
sillä silloin hän olisi kirjoittanut minulle kaukaisesta maasta.

Usein menin murheineni lähellä olevaan Pyhän Paavalin suureen kirkkoon,
joka nyt tuli minulle rauhalliseksi lepopaikaksi, samoin kuin puutarha
vanhassa kodissani. Siellä hämärässä, kirkon korkean katon alla,
ympäröitynä kaupungin hälinältä -- joka oli niin yhdenlainen kuin
mehiläisten surina ja kumminkin niin eroava siitä -- kävelin verkalleen
käytäviä pitkin, ikäänkuin kovan marmorin sijassa jalkojeni alla olisi
ollut varjokas nurmikäytävä. Usein pysähdyin erään muistopatsaan luo,
joka kuvasi kaksipuoleisia ovia, koristetut enkeleillä, jotka seisoivat
ikäänkuin odottaen avaamisen hetkeä, jolloin ylienkelin torvi on
kaikuva taivaan läpi. Toiseen oveen oli piirretty: "Siksi kuin päivä
viilenee ja varjot pakenevat." Nämä sanat pidin alati mielessäni, sillä
kaikkihan oleskelemme varjojen laaksossa, odottaen aamu-päivän koittoa.
Ei pimeydessä, mutta kuitenkin varjossa; sillä se valo, joka täällä
meille loistaa, on ainoastaan kuuvalon kaltainen, joka sopii heikoille
silmille, semmoisille kuin meidän, jotka usein ovat kyyneleillä
himmentyneet. Hyvin suloisesti ja rauhallisesti se kumminkin loistaa,
mutta ei aamuauringon loistavalla valolla, joka virtaillen kuin joki
levenee kalvakkaan taivaan ja varjokkaan maan yli. Toisessa ovessa
seisoi: "Ne jotka Hänen varjossaan oleskelivat palaavat jälleen." Niin,
myöskin hauta mustine pimeyksineen, jota ei ainoakaan silmä voi läpi
tunkea, kuin aivan vähän, myöskin se on Hänen varjonsa. Kuolleet ovat
siellä niinkuin ne, jotka väsyneenä päivän helteestä lepäävät suuren
kallion siimeksessä, he palaavat jälleen kun joka varjo, myös
haudankin, on paennut; ilolla he jälleen palaavat, ijankaikkinen riemu
on oleva heidän päänsä yli.

Vaivannäkö, joka minulla oli Korista, saattoi hänet rakkaaksi minulle.
Luulen sen olevan asian luonnossa, sillä en koskaan ole nähnyt vaivaa
jonkun edestä, tuntematta mieltymystä häneen. Kun eräänä aamuna tapasin
hänet alakuloisena -- niin alakuloisena kuin poika hänen ijällänsä
voipi olla -- en voinut olla sitä huomaamatta.

"Onko mitään tapahtunut Kor?" kysyin häneltä.

"Ei, mutta äitini -- --", vastasi hän. "Hän on niin mieletön, että
sanoo kohta kuolevansa. Hyvin laiha hän on, neiti Margery, ja luut
pistävät niin terävästi esiin kuin mahdollista; mutta varma on, että
kyllä löytyy ihmisiä, joissa ei ole kuin luu ja nahka. Eivät kai
ihmiset siitä kuole, että laihoja ovat, vai kuinka?"

En tietänyt, mitä vastaisin, sillä en koskaan ollut nähnyt Korin äitiä.
Tämä tapahtui oltuani ainoastaan muutamia kuukausia eno Simisterin
luona, jolloin aivan vähän olin köyhiä nähnyt, paitsi kulkiessani
heidän kaduillaan ja kujillaan ja käydessäni heidän kurjissa
asunnoissaan, haluten koota kaikki heidän lapsensa ja viedä heidät
maalle, tuoreille, viheriäisille niityille. Lupasin käydä tervehtimässä
Korin äitiä. Iltapuolella seurasin Koria katu kadulta, jotka kaikki
olivat ahtaita ja likaisia, siksi kun tulimme erääsen pihan pohjassa
olevaan huoneukseen, jossa hän avojaloin juoksi portaita ylös ja jossa
minun piti tarkoin kääriä vaatteeni ympärilleni, ett'eivät seinuksiin
koskisi, silloin niitä en enää olisi voinut käyttää. Arvelin minne
poika aikoi mennä, kun näin hänen alkavan kiivetä tikapuita ylös,
joiden yläpää ulottui katossa olevan neliskulmaisen aukon läpi,
kummiukin seurasin häntä ja tulin pieneen soppeloon ullakolla, jossa ei
ollut muuta kattoa kuin kattotiilit, ja joka oli niin matala, etten
suorana voinut seisoa. Siinä ei ollut ikkunaakaan, ainoastaan ullakon
toisessa päässä pieni aukko, jonka eteen oli pantu lauta, joka poisti
sekä kylmän tuulen että valon. Kor otti sen pois, ja nyt katselin
ympärilleni. Tuolla kattotiilien alla makasi ryysyläjällä vaimo, laiha
kuin luu ja nahka, palavin silmin, jotka katsoivat minuun petoeläimen
katseella, joka ansaan tarttuneena ponnisteleikse irti päästäksensä.
Tuon katseen olin usein nähnyt, kun rengit olivat pyytäneet jonkun
eläinraukan, enkä koskaan kestänyt sitä nähdä.

"Tässä tulee neiti Margery teitä tervehtimään", sanoi Kor, työntäen
minua esiin. Vaimon silmät kiiluivat koko ajan, ikäänkuin hän olisi
tahtonut päälleni hyökätä, jos vaan voimia olisi ollut.

"Voinko jotakin tehdä auttaakseni teitä?" kysyin ja katsoin
sääliväisesti kurjaan poloiseen, ja kun näin hänen vilusta värisevän,
otin villahuivin yltäni ja levitin sen hänen päälleen, tukkien kupeilta
ja jaloista viimaa estämään. Koko ajalla hän ei ottanut silmiänsä
minusta.

"Kor", sanoin, "juokse kotiin ja tuo päällystakkini tänne!"

Hän kiiruhti pois silmänräpäyksessä ja minä istahdin laattialle ja otin
vaimoa kädestä. Se oli kuin luurangon, ja vaikka hän värisi vilusta oli
se polttava kuin tuli.

"Minun täytyy kuolla", kuiskasi hän sortuneella äänellä, ja peljästynyt
katse silmissään.

"Pelkäättekö kuolla?" kysyin.

"Pelkäänkö!" huudahti hän melkein kiljaisten, "minua vaivaa kuoleman
tuska. Kuoleman pelko minut tappaakin."

Siinä istuin nyt levollisesti puhellen, niinkuin äiti toisinaan puhelee
peljästyneelle lapselleen ukon-ilman yöllä kovasti käydessä, ja Korin
äiti kuunteli lapsen tavalla, pitäen kiinni kädestäni polttavilla
sormillaan. Hetken kuluttua sanoi hän lauhkeammalla äänellä:

"Nyt en tunne tuskaa; puhukaa enemmän Hänestä."

Silloin kerroin hänelle köyhästä vaimosta, joka oli syntinen, eikä
rohjennut astua Jesuksen eteen, vaan seisoi itkien Hänen takanaan ja
kostutti kyyneleillään Hänen jalkojaan, vaikk'ei Jesus ensin näyttänyt
hänestä lukua pitävän. Kun vaimo ei väsynyt, eikä mennyt pois, vaan yhä
itki ja suuteli Hänen jalkojaan, kääntyi Jesus häneen sanoen: "Syntisi
ovat anteeksi annetut, sillä olet paljon rakastanut; vaan se, jolle
vähän anteeksi annetaan, on vähän rakastanut".

Korin äiti lepäsi kuunnellen ikäänkuin olisi peljännyt sanaakaan
kadottaa, ja minä tiesin myös Kristuksen kuuntelevan. Sitten veti hän
käteni polttaville huulilleen ja kysyi matalalla, juhlallisella
äänellä:

"Antaisiko Jesus minun koskaan kostuttaa jalkojaan?"

Nyt tunsin, että kyyneleet, jotka hänen poskillansa vierivät,
valuivat hiljaa kyynel kyyneleeltä Hänen jaloilleen. Jesus oli
tullut hänen luoksensa ja odotti hänen katumus-kyyneleitänsä ja
rakkauden-suuteloitansa, ja sanomaton ilo täytti sydämeni.

Nyt kuuluivat Korin askeleet portailta; hän astui sisään, tuoden
päällystakkini, ja sanoi eno Simisterin tarvitsevan minua. Annoin
hänelle muutamia penniä, joita minulla oli taskussani ja sanoin
Korille, mitä hänen tuli ostaa; sitten jätin heidät, luvaten palata
seuraavana päivänä.

Aamun koittaessa tuli Kor niinkuin ennenkin, vaan silmänsä olivat
punaiset ja huulensa vapisivat kuin pienen lapsen. Heti huomasin,
kuinka asian laita oli, ja kutsuin hänet ylikerrokseen, jonne hänelle
olin valmistanut kupin kahvia.

"Äitini on kuollut", sanoi hän, koettaen pidättää nyyhkytyksiään; "hän
käski sanoa teille, ett'ei hän enää peljännyt kuolla, sillä hän toivoi
näkevänsä Jesuksen siellä, jonne hän nyt meni, ja ehkä Hän antaisi
äitini seisoa takanaan ja kostuttaa Hänen jalkojaan. En tiedä, mitä hän
tarkoitti, mutta niin hän sanoi."

Korin äidin hautajaisiin ei ollut paljon valmistamista. Seurakunta
antoi haudata hänen, ja poika jäi turvattomaksi maailmaan. Sen jälkeen
oli hän entistä enemmän luonamme, vaikka emme voineet antaa hänelle
kaikkia tarpeitansa; eno Simister antoi hänelle yösijaa pienessä
loukossa portaiden alla ja minä ompelin hänelle vaatteita ja annoin
silloin tällöin ruokaa. Käskyläis-poikana toimitti hän asioita ja koska
oli kelpo poika, otti eräs tohtori, jonka tunsimme, hänet
palvelukseensa. Ja siten oli Korista huoli pidetty.



YHDEKSÄS LUKU.

Beden testamenttivarasto.


Kuinka sukkelaan vuodet kuluvat vanhettuamme! On kuin ajaisimme
vaunuissa, virkeät hevoset edessä, jotka tietävät kotia lähestyvänsä ja
kiiruhtavat kulkuansa sukkelammin sinne joutuakseen. Huomasin jo
useampia harmaita hiuskarvoja ruskeassa tukassani, ja koko joukon
hienoja ryppyjä silmäpielissäni. Eno Simisterissäkin oli suuri muutos
tapahtunut, sillä näkö puuttui häneltä ja kätensä olivat kovin heikot
työtä tekemään. Eräs nuori sälli oli joksikin ajaksi ottanut kaupan
hoitaaksensa, ja tohtori Klarke kävi joka päivä enoani katsomassa.

"Minulla ei ole penniäkään jättää sinulle, Margery", sanoi hän eräänä
päivänä, ikäänkuin itsekseen puhuen ja niinkuin olisi tahtonut, etten
olisi kuullut sitä.

"Eno hyvä, elä sitä ajattele", vastasin iloisesti. "En pelkää kulkea
missä hyvänsä sillä tiellä, jonka Herra on minulle määrännyt."

"Tahdon puhua tohtorille", jupisi hän levottoman näköisenä.

Tohtori Klarke tuli tavallisesti iltapuolella ja viipyi usein kauan
aikaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua jostakin eno Simisterille.
Tänä iltana istautui hän takan ääreen ja aikomuksensa näkyi olevan
viipyä.

"Olen levoton Margerystä", alotti eno. "Vaimo on kellon kaltainen ja
tarvitsee miehen, joka vetää sen, määrää sen kulun kuin myös tarkastaa
sen pääratasta. Minulla on ollut niin paljon tekemistä kellojen kanssa,
ett'en vaimoihin ole tarvinnut puuttua. He ovat kaikki samaa laatua;
mutta Margery on suurten kirkonkellojen kaltainen, jotka vedettyä
kerran vuodessa voipi jättää omaan huostaansa, ja kumminkin käyvät yhtä
tarkasti kuin vuosikin. Mutta kumminkin, tohtori, tarvitsee hän aika
ajoin tulla vedetyksi; ja kuka sen tekee?"

"Oletteko tehneet testamenttinne?" kysyi tohtori.

"Olen", vastasi hän, "vaan paitsi huonekaluja, joilla hän voipi
varustaa yhden huoneen ja saada muutamia penniä, ei hänelle jää mitään.
Hän yhä vanhenee ja voimat vähenemät."

"Kuinka vanha olette, Margery?" kysyi tohtori.

"Viiden-viidettä vuoden", vastasin tuota pikaa, sillä juuri samana
aamuna olin katsonut päivämäärän isäni raamatusta.

"Pelkään, ett'ei teille käsivarrestanne ole suurta hyötyä", sanoi hän;
"työllänne ette voi elättää itseänne. Eikö teillä ole muita
sukulaisia?"

Käsivarteni oli syynä, että ensin tutustuin tohtorin kanssa. Olin
vahingoittanut sen, en tiedä miten, ja Kor houkutteli minua tohtorin
luo menemään. Menin ulos ja kuljeskelin katuja pitkin siksi kuin
eräällä ovella huomasin tohtori Klarken nimen. Hän kävi sitten usein
luonani, mutta taisi aivan vähän auttaa minua. Oikean käsivarteni
jänteet olivat olkapään ja kyynäspään väliltä katkenneet, eivätkä
koskaan enää liittyneet, joten se vuosi vuodelta heikkountui.

"Hänellä oli velipuoli Australiassa", sanoi eno Simister, "mutta
kymmenen vuotta tai enemmänkin on jo kulunut sitten kuin hänestä
viimmeksi tietoja saatiin. Luulemme, että hän on kuollut; ainakin on
hän Margerylle niinkuin kuollut."

Vielä niin pitkän ajan jälkeen vihlasi sydäntäni Stefania mainittaessa.
Tuntui monta vertaa ikävämmältä kuin jos olisimme tietäneet, missä ja
milloin hän kuoli. Tohtori istui miettivänä ja katsoi tuleen.

"No, mutta!" huudahti hän vihdoin lyöden kämmenen istuimen
selkälautaan, "onhan meiltä Beden testamenttivarasto, ja sepä juuri
sopivin onkin. Olen tuttu erään siihen kuuluvan asioitsijan kanssa, ja
te olette seuran jäsen."

"Niin, mutta aivan vähän hyötyä minulla siitä on ollut", sanoi eno
Simister.

"Vaan nyt se Margerylle voipi tulla hyödyksi", sanoi tohtori, ottaen
esiin taskukirjansa kirjoittaakseen nimeni ja ikäni. "No, kas niin!
nimensä on Margery Bede; sehän on sama nimi kuin testamentissa.
Lienette samaa sukua kuin perustaja?"

"En ole", vastasin, "kirjoitan nimeni Beade ja sukuni on aina asunut
maalla, kaukana Lontoosta."

"Luulen testamentin olevan ainoastaan porvarien leskiä ja tyttäriä
varten", sanoi eno.

"Se ei haittaa", vastasi tohtori; "jättäkää se minulle. Te teitte
minulle hyväntyön, kun hankitte minulle tuon pojan Kor Bell. Minä
opetan hänelle kirurgiaa, ja hän oppii yhtä hyvästi kuin puoli tusinaa
noista Bartholomei-laitoksen pölkkypäistä. Jos hän hyvin käyttäytyy,
otan hänet avukseni sairashuoneesen."

"Hän ei ole minun poikani", sanoi eno Simister; "hän on Margeryn.
Luulin tekeväni hänelle hyvää, kun annoin hänen harjata saappaani ja
puhdistaa puodin portaat; vaan Margery otti hänet huostaansa, opetti
häntä lukemaan ja kirjoittamaan, neuloi hänelle sukkia, ompeli hänelle
siistit vaatteet ja auttoi häntä kaikella tavalla. Kor on Margeryn
poika."

"Vai niin! Niinpä meidän tulee hankkia hänelle eläkeraha Beden
testamenttivarastosta", sanoi tohtori Klarke.

"Niin tiettävästi, jos joku vaimon-puoli milloinkaan on ansainnut
armeliaisuutta, niin on se Margery", jatkoi enoni. "Olenpa ruvennut
ajattelemaan, ett'ei Kaikkivaltias menetellyt kovasti meitä miehiä
kohtaan, kun Hän loi senkaltaisia vaimoja kuin Margery. Toisinaan
toivon, että kuningas Salomo olisi tuntenut hänen, kuullakseni, mitä
hän hänestä olisi sanonut; vaikka kyllä Margerylläkin on vikansa.
Joskus olen ajatellut, ett'ei taivas olisikaan niin oivallinen paikka,
jos kaikki enkelit olisivat vaimoja, niinkuin heitä kuvattuina näkee,
paksuine kiekkuroine pitkin selkää ja pitkine viistävine hameine.
Raamattu taas puhuu enkeleistä niinkuin he olisivat miehiä, nuoria
miehiä, jotka eivät koskaan vanhene. Kumpiako luulette heidän olevan,
tohtori?"

"Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi tohtori hymyillen.

"Siitä en olisi millänikään, jos siellä olisi muutamia senkaltaisia
vaimoja kuin Margery", sanoi eno heikolla äänellä ja nojasi väsyneenä
päätään istuimen takalautaa vasten. Tohtori katsahti häneen
epäilevästi, koetti hänen valtasuontansa ja kääntyi hänestä vakaan
näköisenä.

Tunsin itseni kummallisesti liikutetuksi, enkä voinut sanaakaan
virkkaa, vaikka hän puhutteli minua, ikäänkuin olisi kysymykseen
vastannut.

"Niin", sanoi hän, "parasta on, että hän pääsee levolle, minä lähetän
Korin, joka voipi olla hänen luonaan koko yön. Muistakaa, ett'ette saa
valvoa, yksi on kylliksi ja tarvitsette päivällä hoitaa häntä."

Puolen tunnin kuluttua tuli Kor, joka nyt oli pitkä kaunis-vartaloinen
nuorukainen, ja kirkkaista sinisistä silmistään loisti miehuus ja
jalous. Hän oli puettu yksinkertaiseen palvelijapukuun, ja kantoi
kainalossaan kolme suurta kirjaa tohtorin kirjakaapista. Ensin kohotti
hän etusormen otsalleen, jonkunmoiseksi tervehdykseksi, tuli sitten
luokseni, otti minua kädestä ja kumartui ikäänkuin suudellakseen sitä.

"Neiti Margery", sanoi hän, "tohtori on luvannut, että teidän levätessä
saan valvoa entisen isäntäni luona. Pysyäkseni valveilla on hän
lainannut muutamia kirjoja, semmoisia, joissa on kummallisia ja kauhean
pitkiä sanoja. Hän sanoo minunkin aikaa myöten tulevan tohtoriksi.
Tokkos se lystiä olisi?"

Hän ei ollut vielä heittänyt pois entistä poikamaista puhetapaansa,
mutta, kun tahtoi, taisi hän puhua entistä paremmin. Nyt huomasi hän
hairahtuneensa ja punastui; sitten hymyili hän itsekseen ja seurasi
minua eno Simisterin huoneesen. Näin hänen istautuvan kirjainsa ääreen;
vuoteen uutimet olivat alaslasketut varjelemaan enon silmiä kynttilän
valolta, jonka ääressä Kor istui. Siinä oli nyt uutimien toisella
puolella terve, vilkas ja nuori muoto, ja toisella vanha, kuihtunut ja
ryppyinen. Vanhukselta oli toivo kadonnut ja elämän ilo poissa; nyt
olivat ne hänelle jälleen annettavat ja ijäti kukoistavat. Olen
jossakin lukenut, että vanhimmat enkelit Jumalan istuimen edessä
näyttävät nuoremmilta.

Koko pitkän yön ja monta pitkää yötä istui Kor lukien eno Simisterin
kuolinvuoteen vieressä. Sitten tuli loppu. Alhaalta puodista kuului
kellojen napsutus; tätä kuunnellessa levisi juhlallinen hymy enoni
kasvoille ja jos mielin puhua tai liikahtaa, viittasi hän minulle
olemaan hiljaa. Sitten kuiskasi hän: "Jumala siunatkoon sinua Margery!"
-- ja niin olin taas yksin.

Kaikki ihmiset olivat hyviä minulle; mutta Kor oli parhain apuni. Hän
ja tohtori ottivat kaiken vaivan ja huolenpidon ja kumpikin saattoi eno
Simisteriä hautaan. Muutamia viikkoja olin vielä yksinäni hiljaisessa
kodissa. Herra Moes, joka muutamia kuukausia oli ollut sällinä
luonamme, otti työhuoneen semmoisena kuin se oli, toivoen parantavansa
liikettä, vaan ei vielä voinut muuttaa taloon. Hänen luonaan asui
setänsä vaimo, rouva Moes, joka oli leski, ja hänen lankonsa tytär
Fede. Hän epäili antaa heidän muuttaa niin pieniin huoneisin, jotka
tuskin olivat riittävät enolle ja minulle. Muutaman viikon kuluttua
pääsi rouva Moes erääsen Westminsterissä olevaan holhouslaitokseen;
hyvin iloinen oli hän saada muuttaa sinne ja sen kautta vapauttaa
miehensä veljenpojan ylläpidon velvollisuuksista. Juuri samaan aikaan
tuli tohtori Klarke -- niin hyvästi ovat Jumalan teot yhteen sovitetut
-- eräänä iltana luokseni tuoden hyviä uutisia.

"Margery", sanoi hän, "eräs köyhä, joka on saanut apua Beden
testamenttivarastosta, on kuollut; hän kuoli muutamia päiviä sitten, ja
nyt olen esitellyt anomuksenne. Hänen jälkeensä lankeaa apuraha teille,
ja sitten on teillä tietty eläke niin kauan kuin elätte. Ikävä vaan
että se on niin vähäinen."

"Herra tohtori", sanoin, "tunnen itseni hyvin kiitolliseksi teille ja
Jumalalle. Kun Hän antaa, on se aina kylliksi. Jos tätä en olisi saanut
olisi minun täytynyt palata pitäjääseni."

Ajattelin työhuonetta kaupungissa, jossa isäni kanssa olin käynyt, ja
tuntui kuin en voisi kärsiä vaivaisena palata syntymäseuduilleni.
Beaden suku oli monta sukupolvea ollut hyvässä kunnossa olevia
arentimiehiä, ja olin ainoa elossa oleva siitä suvusta; sillä Stefan
lienee varmaankin hukkunut kaukaisessa maassa. Kenties näki Jumala
ylpeyttä sydämessäni, joka oli tukehdutettava.

"No, niin Margery", sanoi tohtori Klarke, "se on ainoastaan kuusi
killinkiä viikossa, ei sen enempää. Miten sillä toimeen tulette, en
ymmärrä."

"Lontoossa löytyy tuhansittain ihmisiä, joilla on vähemmän kuin
minulla", vastasin. "Elkää minusta huoliko, herra tohtori, minä tulen
kyllä toimeen kuudella killingillä viikossa. Yhteen huoneesen on
minulla tarpeeksi huonekaluja ja herra Moes on myös maksava vähän
liikkeestä. Tiedätte enon jättäneen minulle kaikki."

Tohtori hymyili itsekseen; luulen hänestä kaikki olleen kovin vähäistä.
Minusta se kumminkin oli koko aarre; sillä sain pienen huoneen
Westminsterissä, ei kaukana holhouskartanosta, jossa rouva Moes ja
pieni Fede, joka oli minuun mieltynyt, asuivat. Minulla oli tarpeeksi
huonekaluja voidakseni mukavasti varustaa huoneeni, tarvitsematta ottaa
penniäkään niistä rahoista, joita herra Moes oli maksava minulle
liikkeestä ja varastosta. Niitä ei ollut paljon, ainoastaan
kaksikymmentäviisi puntaa, sitten kun enon velat olivat maksetut;
kumminkin se oli pohjaraha, niinkuin Stefan raukan oli tapa sanoa, ja
talletettava ajaksi, jolloin sen paremmin tarvitsisin. Vaan Hänellä,
Kristuksella, ei ollut säästössä rahoja, sillä Judas piti huostassaan
kukkaron ja talletti rahat, jotka siihen pantiin, Judas, pettäjä ja
varas.



KYMMENES LUKU.

Kor ja Fede.


Kotini Westmmisterissä oli siellä olevan hiljaisimman kadun varrella.
Se oli kartanon takapuolella oleva yliskamari; kartanon muut kerrokset
käytettiin asian-toimikamareiksi. Rouva Brown, jolle kuului huoneiden
puhdistaminen, sai käyttää ylikerroksen ja asui itse kartanon
etupuolella olevissa huoneissa, ja minä maksoin hänelle killingin ja
neljä äyriä viikosta huoneestani. Huonekalut, jotka eno Simisteriltä
sain, olivat riittävät minulle. Pieni vuode, jonka eno monta, monta
vuotta sitten oli ostanut Stefanille, pieni tamminen pöytä,
samanlainen kuin äitini omistama, kolmikulmainen nojatuoli kuin myös
monta muuta esinettä, joita joko tarvitsin tai muistoina säilytin,
antoivat huoneelleni siistin ja mukavan näön. Kor puhdisti seinät ja
maalasi katon rajaan, leikatun paperikaavan mukaan, kauniin, kukilla ja
lehdillä koristetun reunuksen. Hän teki myös kasvia varten ikkunan
ulkopuolelle sopivan laatikon, jossa kukkaseni aamuin illoin saivat
auringon valoa. Tämä huone oli paljon valoisampi ja iloisempi, kuin
pieni ahdas kotimme Pyhissävaeltajain-kadun varrella. Korkealla
olevasta ikkunastani näin Abbey kirkon, Parlamenttikartanon kuin myös
siellä täällä kimaltelevia jokia, ja katseltavana minulla oli avara
taivas-ala, joka yhäti vaihteli; milloin se oli sininen, milloin
ihanain pilvien seppelöimänä, milloin taas harmaa ja synkkä. Kumminkaan
ei taivas koskaan vaihtele, vaan on alati puhdas, kirkas ja valoisa,
ainoastaan maastamme nousevat pilvet, väliin paksut ja synkät, väliin
taivaankaareen vivahtelevat, himmentävät sen silmiltämme.

Muutamia katuja kodistani oli holhouslaitos, jossa rouva Moes ja Fede
asuivat. Heidänkin asuntonsa oli hyvin hauska, vaikk'en siitä niin
paljon pitänyt kuin omastani laveoine näky-aloineen.

Täällä olimme nyt kaksi vanhaa, avutonta, melkein orpoa
vaimoa, voimitta työntekoon, ja olisimme ystävillemme joutuneet
rasitukseksi, tai vanhoilla päivillämme johonkin työhuoneesen, heidän
huolenpidottansa, jotka nyt kävelevät kultaisen kaupungin kaduilla.
Toisinaan toivoin tuntemattomien ystäviemme -- joiden hyväntahtoisuus
antoi meille asunnon, elätti ja vaatetti meitä -- tietävän, kuinka
eroava nykyinen kohtalomme oli siitä, kuin se heidän huolenpidottansa
ja rakkaudettansa köyhiä kohtaan olisi ollut. Joskus arvelin kenties
kohtaavani heitä ja kuinka iloinen olisin saada kertoa Beden
armeliaisuuslaitoksen perustajalle, mitä hän edestäni oli tehnyt.
Toivoin heidän tietävän, kuinka armeliaisuutensa meni kädestä käteen,
joten suku suvulta Jumalan hyvyys tuli julistetuksi.

Rauhassa Jumalan ja ihmisten kanssa vietin siellä monta hiljaista
vuotta, huomaten, miten Kor ja Fede kasvoivat, samoinkuin ennen
vanhassa kodissani olin huomannut vuonain, vasikkain ja varsain
kasvamista keväillä; vaan nämä kaksi kasvoivat paljon hitaammin, mutta
sitä kauniimpaan kehitykseen. Kummallakin oli halu lukuun ja tietoihin,
juurikuin Stefanillakin; heiltä näet puuttui rahaa huvituksiin,
kauneihin vaatteihin ja monenmoisiin koristuksiin, joita nuoret
tavallisesti rakastavat. Koska siten olivat karkoitetut senkaltaisista
huvituksista, etsivät he jotakin toista, joka tyydyttäisi heitä,
löysivät ja omistivat niitä monenmoisia Jumalan vapaita lahjoja, joita
ympärillämme löytyy jokaiselle tarjona.

Päivä päivältä näytti Kor miehistyvän. Tohtori Klarke otti hänet
apulaisekseen. Hän heitti pois palvelijapukunsa ja luki entistä
innokkaammin, koska isäntänsä oli luvannut kustantaa kaikki, mitä hän
tarvitsisi tohtoriksi tullakseen. Siihen tarvittiin paljon varoja, eikä
Korilla ollut muita ystäviä kuin tohtori Klarke ja minä. Joskus
ihmettelin muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, muistellessani
minkälaisessa tilassa hänet löysin, ryysyisenä, paljasjalkaisena ja
kaikin puolin hoidon puutteessa, niin sanoakseni poislakaistuna lian
kanssa kadulta, ja nyt näin hänet kelpomieheksi tulemassa, joka kenties
kerran oli kuuluva suuren ja rikkaan syntymäkaupunkinsa ylhäisten ja
mahtavien lukuun.

Juurikuin Kor oli valmis, niinkuin tohtori Klarke sanoi, apulaisena
seuraamaan häntä vaivashuoneesen, kohtasi suuri vastoinkäyminen häntä
ja minua. Tohtori Klarke kuoli äkkiä, niin äkkiä ett'ei ehtinyt
allekirjoittaa testamenttiänsä, joka jo monta kuukautta oli ollut
valmis, ja jossa hän Korille oli määrännyt viisisataa puntaa sterlinkiä
hänen oppimääränsä päättämiseksi. Kaikki oli nyt turhaa; Kor oli taas
heitetty maailmaan ja paitsi minua ei hänellä ollut muita ystäviä.
Todellakin "Jumalan tiet eivät ole meidän tiet".

Kor parka! Vielä nytkin vihloo sydäntäni ajatellessani sitä suurta
vastoinkäymistä ja syvää murhetta, jonka isäntänsä kuolema hänelle
saattoi. Kaksi vaikutus-alaa oli Korilla valittavana. Hän oli sorea,
pitkä ja kaunis-vartaloinen nuorukainen ja moni korkeasukuinen perhe
olisi mielellään ottanut hänet palvelijaksi, palvelemaan heitä heidän
komeissa kartanoissaan, ja lakeijaksi heidän puistoissa ajellessaan.
Mutta Kor kammosi työtä, josta ei kenellekään olisi hyötyä, ja tämä oli
hänestä miehuutonta elämää, täynnä mitätöntä työntekoa. Toinenkin
vaikutus-ala oli hänelle tarjona; hän oli oppinut valmistamaan
lääkkeitä ja eräs apteekari tarjoutui ottamaan hänet puotiinsa, mutta
hyvin pienellä palkalla. Useammat ostajat olivat köyhiä ja tulivat
sinne, kun heiltä puuttui varoja lääkärin luo mennä. Tässä oli paljon
työtä ja vähän tuloja, vaan kaikki työ tuli kansalaisten hyödyksi.
Tämän vaikutus-alan valitsi Kor, kun Jumala asetti nämä kaksi tietä
hänen eteensä.

Sen jälkeen tapasin häntä entistä harvemmin, vaan joka kerta huomasin
muutoksen tapahtuneen hänessä. Ajattelemattomasta, itsekkäisestä
nuorukaisesta oli hän tullut hiljaiseksi, vakavaksi mieheksi; hän
turvasi Herraan Kristukseen, joka johdatti häntä hellällä,
näkymättömällä, vaan ei havaitsemattomalla kädellä. Kor oli ottanut
ristin, joka hänen tiellänsä oli, ja seurannut Kristusta, jonka hän
luuli olevan pitkän matkaa, jopa satojakin vuosia edellänsä; mutta
Herra oli kääntynyt takaisin ja kävi nyt hänen rinnallaan, kantaakseen
raskainta osaa hänen rististään. Tämä oli Kor raukalle onnellinen
muutos!

Muistellessani entisiä aikoja, puhelen niistä kenties iloisemmalla ja
kiitollisemmalla mielellä, kuin silloin olisin tehnyt. On samoin kuin
ennen kotona ollessani, jolloin joskus kiipesin vanhalle, yksinäiselle
kukkulalle ja sieltä katselin kiertelevää tietä, joka sinne olin
kulkenut. Silloin näytti tie sileältä, vihreäisine pensas-aitoineen
molemmin puolin ja varjoisine puineen, jotka muodostivat la'en sen yli.
Nyt muistin orvokkia, vuohenkukkia ja sinivuokkoja, joita sen
vierustalla kasvoi, ja ruusupensaiden vihreitä oksia, joita tuuli
tuuditteli, vieläpä rastasten ja hamppulintujen iloista viserrystä;
mutta unhotin tien likaiset ja kiviset paikat, pistävät sääkset ja
orjantappurapensaat, joihin vaatteeni tarttuivat. Kenties päivän
vähäiset huolet silloin tällöin kiusasivat mieltäni ja saattoivat minut
tylyksi taivaalliselle Isälleni; mutta hän oli aina yhtä kärsivällinen
kuin äiti, joka kantaa pienen lapsensa kivisten ja likaisten paikkojen
yli, ja suutelee orjantappurapiikkien tekemiä naarmoja hänen pienessä
kädessään. Luulen sekä lapsen että äidin silloin enemmän rakastavan
toisiaan kuin jos he vaunuissa verkalleen olisivat ajaneet tietä
eteenpäin.

Kor oli neljänkolmatta vuotias ja Fede seitsemäntoista. Rusottavine
poskineen, jotka muistuttivat vaaleammista ruusuista vanhassa
puutarhassani, oli Fede niin kaunis tyttö kuin joku toinenkin
Lontoossa. Hänen katseensa ilahdutti jo minua. Usein tuli hän hauskaan
huoneeseni, käyskenteli kanssani, ja oli melkein kuin oma lapseni.
Sieltä ja täältä oli hän kerännyt koko joukon oppia. Kor opetti häntä
latinaa ja opettaja kansakoulussa soitantoa ja ranskankieltä. Lapsi oli
hyvin halukas oppimaan, mutta tultuaan seitsemäntoista-vuotiaaksi
tahtoi hän elättää itseänsä, ett'ei tädillensä ja serkullensa enää
olisi rasitukseksi. Hyvin onnellinen oli hän saatuansa opettajattaren
paikan, opettaa viittä lasta, korjata heidän vaatteitaan, käyskennellä
heidän kanssaan, ja olla luonansa yhdeksästä aamulla kuuteen illalla,
josta viikottain maksettiin kymmenen killinkiä, paitsi lupa-ajoilta.
Oliko tämä hyvästi maksettu? Siitä emme huolineet, iloitsimme vaan kun
Fede voi ansaita leipänsä. Nyt olivat hän ja tätinsä rikkaita. Heillä
oli kuusitoista killinkiä viikossa ja vapaa asunto.



YHDESTOISTA LUKU.

Pääsiäis-täysikuu.


Tuskin olin lakannut seuraamasta Korin ja Feden kehittymistä, joka
muistutti nuorien puiden puhkeamis- ja kukkimis-ajasta, kuin jo Korin
sydämmessä huomasin hiljaisen, syvän rakkauden koiton Fedeen, ja tämä
kasvoi, eneni samoin kuin päivän koitto, jota ei mikään voima
hetkeksikään voi pidättää. Vaan mitä toivoa olikaan näillä nuorilla,
köyhillä orpo-raukoilla! Paitsi heidän köyhyyttänsä oli rouva Moes
lukuun otettava, ja hän oli henkilö, jota ei suinkaan voinut laimiin
lyödä. Hän kehui olevansa hyvää sukua, ja Kor oli ainoastaan löytölapsi
kadulta.

Kauan aikaa kului ennenkuin Kor ilmoitti tunteensa minulle; kuitenkin
tiesin hänen salaisuutensa, kenties ennen kuin hän itse. Näin hänen
vakaisen muotonsa kirkastuvan sädehtivästä ilosta Feden äänen tai
astunnon kuuluessa ja huomasin kuinka hänen silmänsä seurasivat Feden
liikunnoita ja miten puheensa ja laulunsa ikäänkuin lumosivat häntä.
Fede lauloikin kuin hamppulintunen, väliin iloisia liverryksiä, väliin
valittavia säveliä, yksinkertaisesti ja luonnollisesti; joskus niin
suloisestikin että herätti surumielisyyttä, samoin kuin lintujen
viserrykset iltasilla, kun ne keinuen puiden latvoissa visertävät
jäähyväiseksi laskeuvalle auringolle. Kuunnellen Feden laulua taisi Kor
parka istua liikahtamatonna, juurikuin peläten vähimmänkin liikahduksen
karkoittavan hänet, ja silloin sattui että Fede yht'äkkiä iloisesti
nauraen lakkasi laulamasta, kääntyi ikkunaan päin ja poimi muutamia
kellastuneita lehtiä kukistani, jotka ikkunan laudalla olivat. Hänen
ihana päänsä esiytyi taivaan sineä vasten ja Kor katseli häntä
ikäänkuin peläten sulon näyn katoavan jos toisaalle loisi silmänsä.

Näin kului pari vuotta Korin mitään virkkamatta; enkä Fedenkään
tunteista selvää saanut. Hän oli iloinen ja vähän veitikkamainen ja
moni olisi sanonut häntä mielisteleväksi; mutta Fede ei ollut
mielistelevä, vaikka koulun johtajan apulainen toisinaan saattoi häntä
kotiin ja jok'ainoa yhdyslaulajoista, joiden seuraan hän kuului,
osoitti hänelle kohteliaisuutta, ja ansaitakseen hymyilyn häneltä olisi
tehnyt mitä hyvänsä. En luullut Korilla olevan paljon toivon sijaa.
Harvoin tapasi hän Fedeä, joka taas ei näkynyt lukua pitävän, olipa hän
poikessa kuinka kauan tahansa. Paitsi sitä nimitti Fede häntä aina "Kor
raukaksi", joka minua ei miellyttänyt, vaikka itselleni oli tavaksi
tullut sanoa "Kor raukka". Miksikä häntä "raukaksi" kutsuisin, joka
elämänsä tavoissa seurasi Herraa Kristusta.

"Neiti Margery", sanoi Kor, eräänä iltana turhaan odotettuaan Fedeä,
"olen näinä aikoina paljon muistanut äitiäni."

Harvoin olin puhellut Korin kanssa äidistänsä, sillä nyt kun hän oli
vieraantunut siitä elämästä, jota kaduilla vietetään, sisälti äitinsä
muisto ainoastaan häpeää ja murhetta. Hänen poskensa hehkuivat syvästä
punastuksesta, joka oli aivan erilainen kuin neitosen punehtuminen; hän
osoitti surua ja mielikarvautta ja jotakin himmeää kuvautui nuorissa
kirkkaissa silmissänsä.

"Mikä sinua hänestä on muistuttanut?" kysyin.

"Monikin seikka", vastasi hän surumielin; "vaimot, jotka tulevat
lääkkeitä ostamaan, ja joita kadulla näen. Puolet ijästäni antaisin,
jos saisin teidän kaltaisen vaimon omaksi äidikseni! Minusta on
kummallista, että äitini kaltaisille vaimoille on suotu lapsia."

"Kor", vastasin, "odota siksi kun hänet taivaassa näet, silloin et
häntä minuun vaihtaisi."

Hän pudisti päätään ja samassa kuului vähäinen rasahdus, joka saattoi
hänet hengitystä pidättämään ja taas hetkeksi kuuntelemaan, mutta Fede
ei tullutkaan.

"Neiti Margery", pitkitti hän, "äitini poikana ei minulla ole oikeutta
voittaa kenenkään rakkautta; vai miten? -- ei ainakaan semmoisen, jonka
maksaisi vaivaa voittaa. En voi unhottaa, miksi olen syntynyt. Te
olette tehneet minut siksi, mikä nyt olen; kaikki on teidän tekonne."

Hänen äänensä oli murheellinen; samassa johtui mieleeni ilta ennen
Stefanin lähtöä, jolloin isäni hänestä sanoi melkein samat sanat.
Stefan parka oli tullut ylennetyksi siitä säädystä. jossa hän oli
syntynyt, matkannut pois ja joutunut hukkaan. Minutta olisi hän
pysähtynyt kotiin, elänyt ja ahkeroinut niinkuin esi-isänsä ennen
häntä. Tämä oli elämäni ainoa murhe ja epäilys. Olinko tehnyt väärin
Stefanille? Olinko tehnyt samoin Korille?

"Olisiko minun tullut jättää sinut sinne, josta sinut löysin? Oletko
vähemmän onnellinen, vähemmän hyödyllinen nykyisessä olossasi?" kysyin.

Hän laskeutui polvilleen ja kätki päänsä syliini. Panin molemmat käteni
hänen päänsä päälle rukoillen Jumalaa siunaamaan häntä. Ääneen en
voinut puhua, sillä sydämmeni oli täysi muistaessani Stefania --
poikaani, joka matkasi meren taa ja oli ijäksi päiväksi hukassa.

"Neiti Margery!" sanoi Kor vihdoin, "rakastan Fedeä!"

"Sen kyllä tiesin, Kor raukka", vastasin; hän kohotti päätään
katsoakseen minuun ja muotonsa kuvasi intoa, levottomuutta ja odotusta.
Hän luuli minulla olevan enemmänkin sanomista; mutta minulla ei ollut.
Muotoni lienee kuitenkin sanonut enemmän kuin suuni olisi voinut; sillä
hän tuli levottomaksi minun tähteni.

"Te voitte pahoin, neiti Margery", sanoi hän, "ja tässä olen vaivannut
teitä turhanpäiväisillä; miten voin teitä auttaa? Istukaa paikallanne
siksi kun teille teetä valmistan."

"Ei, ei, Kor", vastasin, "ajattelin vaan Stefan raukkaa, joka
Australiassa hävisi. Kerroit Fedeä rakastavasi. Sen olen jo monta
kuukautta tietänyt."

"Tietääkö Fedekin sen?" kysyi hän kiivaasti. "Onko hän koskaan minua
rakastava? Tietääkö hän, kuka olen, tietääkö hän, ett'ei minulla ole
edes nimeäkään hänelle tarjota? Onko hän koskaan kuullut teidän
nimittävän minua Korpraliksi?"

"Olenko sinua koskaan niin nimittänyt Kor?" kysyin.

"Ette", sanoi hän; "mutta kuulkaa nyt, neiti Margery, tunnustan teidän
avullanne olevani, mikä olen; kaikesta olemisestani tulee minun teitä
kiittää, ja siitä olen iloinen. Jos kerran saan tuntea, mitä kelpo
vaimon rakkaus on, niin olen joka päivä kiittävä Jumalaa siitä, että
hän johdatti teidät luokseni. Ei, teidän ei olisi tullut jättää minua
siihen josta minut löysitte. Olen sekä onnellinen että hyödyllinen
ihminen, tällä erää en kenties aivan onnellinen; mutta olen kyllä
tuleva onnelliseksi, kun vaan voin Feden unhottaa, jos hän ei minusta
huolisi. Te olette aina oleva yhtä hellä minulle, ettekä koskaan
vaihetteleva Kor Bell raukkaa kohtaan."

"En koskaan!" vastasin.

Samassa kuului iloinen nauru, ja ovessa, joka oli mennyt raolleen,
näimme Feden tirkistävän, yhtä suloisen näköisenä kuin ennenkin. Kor
punastui ja silmänsä loistivat kuin lähteen pinta, jota auringon säteet
valaisevat; hän kavahti ylös istualtaan, mutta oli liian ujo menemään
ovea avaamaan.

"Puhuitte salaisuuksia", sanoi Fede hieman nyreissään, paikaltaan
liikahtamatta. "Sanon asiani ja juoksen tieheni."

"Ei, ei", sanoi Kor vähän peljästyneellä äänellä. "Minä lähden heti ja
sitten saatte olla yksin neiti Margeryn kanssa; käykää nyt vaan
sisään!"

"En voi tulla", vastasi hän näsäkkäästi. "Herra Russel odottaa kadulla
ja minun tulee joutua. Margery, serkku Moes toivoo, että huomenna tulet
tätini ja minun kanssa enosi vanhaan kotiin teetä juomaan. Lupasin jo
puolestani, sillä tiesin, että tulet, koska on ensimmäinen päivä
pääsiäis-luvastani. Ja nyt, hyvää yötä, Margery hyvä! Hyvää yötä, herra
Bell!"

Ennenkuin kumpanenkaan meistä ennätti vastata oli hän jo poissa ja
ainoastaan jalkainsa kopse kuului, hänen portaita alas juostessaan.
Herra Russel oli apulais-opettaja ja kunnon nuori mies, joka voi naida
minä päivänä hyvänsä. Korin kasvot vaalenivat ja hän kävi vakaaksi,
eikä enää Feden nimeä maininnut. Poiskaan hän ei enää kiirehtinyt
niinkuin Fedelle oli sanonut. Vielä hämäränkin tultua istuimme kauan
puhellen pienessä huoneessani, vaan en sytyttänyt kynttilää, enkä
laskenut alas ikkunan uutimia, sillä kuunvalo lankesi sisään. Oli
melkein täysikuu ja ehtootähti loisti sen yläpuolella yhtä
ystävällisesti kuin konsanaan ennen vanhassa kodissani. Huomispäivä
oli, niinkuin Fede sanoi, ensimmäinen päivä hänen pääsiäisluvastaan ja
Pitkänperjantain aatto. Feden pääsiäislupa kesti viikon, jolta ajalta
hän ei palkkaa saanut. Usein ajattelin kuinka paljon hän olisi voinut
nauttia, jos ei hänen viikkopalkkaansa olisi pidätetty. Kymmenen
killinkiä oli niin vähän heille, mutta niin paljon hänelle.

Ajatellen Fedeä tarjoutui Kor seuraamaan minua Abbey kirkkoon
Pitkäperjantain aamuna. Sitten jätti hän minut, puristaen kättäni
jäähyväiseksi. Portailla huusin hänelle ja pyysin häntä huomisiltana
tulemaan herraa Moesin luo, Fedeä ja minua kotiin saattamaan, jos
aikansa myöntäisi. Hänen äänensä kuului iloiselta vastatessaan: "kyllä
tulen, neiti Margery!"

Sitten seisoin suljetun ikkunan ääressä katsellen ulos; olin näet liian
vanha avaamaan sitä, niinkuin nuorena ollessani olin tehnyt, vaikka
minua yhtä paljon kuin ennenkin miellytti katsella kirkasta, valoisaa
kuuta ja pientä uskollista tähteä, joka sen vierellä loisti.

Vaikka ruumiini oli heikkountunut -- tuskat ja vaivat, joita ennen en
ajatellutkaan -- tulleet, oli sydämmeni enemmän kuin milloinkaan täynnä
rakkautta, Jumalan ihaniin tekoihin, joita hänellä kaikkialla on
lapsillensa näytettävänä. Ajattelin kuinka sama kirkas kuu oli
vuosisatoja sitten, Gethsemanessa olevien tuuheiden öljypuiden välitse,
katsellut Häntä, Herraani ja Mestariani, joka hyljättiin, kiellettiin,
petettiin ja ristiinnaulittiin! Miten voikaan minun köyhyyttäni ja
yksinäisyyttäni verrata Hänen köyhyyteensä ja yksinäisyyteensä? Eikö
Hän antanut minulle ystäviä. Vaikka hänen omat opetuslapsensa
pakenivat? Kuka minut oli hyljännyt tai kieltänyt? Missä olikaan
risiini? Vastauksen näihin kysymyksiin luki Kristus sydämmeni
rakkaudessa ja kiitollisuudessa, joka hänen silmillensä oli avoin.

Sitten ajattelin kuinka suloisesti kuunvalo lankesi valaisten kattoja
ympärilläni, niinkuin muinoin Jerusalemissa oli valaissut niitäkin
kattoja, joiden alla Kaifas, Pontius Pilatus ja ylimmäiset papit
nukkuivat. Ihmettelin miten Herran hyvyys ympäröitsi heitä, vaikka Hän
tiesi heidän ristiinnaulitsevan Hänen oman rakkaan Poikansa, jo
ennenkuin he jälleen levolle menisivät. Myöskin ajattelin kuinka
vaimot, Herramme äiti, Martha ja Maria, kalliin Herramme Kristuksen
kanssa makasivat saman katon alla, tietämättä mitä seuraavina päivinä
oli tapahtuva. Arvelin makaisiko Judas, pettäjä, ja mietti unessaan
häpeällistä tekoansa, jonka hän oli täyttävä ennenkuin yö ensi kerran
levisi maan ylitse. Kuvailiko hän mielessään, miten hän lyhty kädessä
käveli sinne tänne puiden välissä Mestaria etsien siksikuin Hänet
löysi, ja miten hän silloin läheni Häntä ja, punaisen valon langetessa
hänen omille pettäjä-kasvoilleen, suuteli Herraansa uskottomilla
huulillaan. Uneksiko Judas tästä jo edeltäpäin ja näkikö hän Mestarinsa
siunatun muodon, kalpeana tuskasta, ja Hänen itkusta ja valvomisesta
kuopalle painuneet silmänsä, nuhdellen katselevan häntä? Jos hän
nukkui, oli se viimmeinen unensa, sillä Judas ei ollut koskaan enää
nukkuva.

Muistin tämän myös olleen Herrani viimmeisen unen; viimmeisen yön,
jolloin Hän väsyneenä laskihe vuoteelleen, ummisti tuskasta ja vaivasta
väsyneet silmänsä. Päivä täynnä huolta ja murhetta ja yö tuskallista
valvontaa oli seuraava -- Hän tiesi sen jo ennakolta, näki sen selvästi
ja visusti; mutta totisesti nukkui Hän sinä yönä, sillä Jumala antaa
niille unta, joita Hän rakastaa. Siitä ajasta on hiljainen, suloinen
kuunvalo, samoinkuin Jumalan rakkaus, tulvaillut kaikille sekä hyville
että pahoille.

Kun ikkunasta käännyin takkaan päin, jossa valkea oli palanut ja
ainoastaan kourallinen tuhkaa oli jäljellä, heräsi muisto Stefanista
uudestaan, niinkuin se jo kerran samana iltana Korin kanssa
puhellessani oli herännyt. Mikä minut tänä iltana pani Stefania
ikävöimään?



KAHDESTOISTA LUKU.

Hän on kuollut ja elää jälleen.


Seuraava päivä oli Feden lupapäivä, ja iltapäivällä kuljimme yksissä
Westminsterin ja Ludgatemäen välillä olevia häliseviä ja jyriseviä
katuja, jotka saattoivat minua arvelemaan, löytyikö missään enää
hiljaista ja rauhallista tietä. Rouva Moes, joka oli syntynyt
Lontoossa, eikä mielellään kulkenut jalkaisin, ajoi edeltäpäin
yhteisvaunuissa. Enoni kuoltua olivat nämä jokavuotiset kutsut; ja nämä
olivat minulle suuremmasta arvosta kuin muille, koska minua aina
ilahdutti nähdä vanhaa kotiani ja elähdyttää muistoa eno Simisteristä,
joka muuten kenties olisi himmentynyt ja kuihtunut sydämmessäni.

Sitä päivää en koskaan unhota! Sää oli niin kirkas että ahtaimmatkin
kadut näyttivät valoisilta ja sydämmessäni iloitsin nähdessäni sitä
pitkän kolean talven jälkeen. Rouva Moes oli tullut perille vähää ennen
ja tuli nyt emäntänä meitä vastaanottamaan; hänen mielestään oli kaikki
tehtävä "laadun" mukaan, niinkuin hänen oli tapa sanoa. Päässä oli
hänellä parhain huntunsa, joka aina oli vähän kallellaan, ikäänkuin hän
olisi ollut liian murheellinen lukua pitämään, miten se oli, ja
kumminkin oli se aina neulalla kiinni pistetty. Käsissä oli hänellä
mustat silkki-käsineet; hän oli näet hyvää sukua, koska iso-isänsä oli
ollut pappi ja miehensä kirjoittaja Lontoon pankissa. Siitäpä syystä
almujenkin vastaanotto oli hänestä paljon vaikeampi ja nöyryyttävämpi
kuin minusta. Usein puhui hän tästä ja vuodatti kyyneleitä siitä, kun
oli kadottanut asemansa seura-elämässä. Tämäkin oli syy, miksi Korin
suhteen epäilin. Vaikka Fede pitäisikin hänestä, tulisi vaikeaksi saada
rouva Moes suostumaan, sillä hän muistutti usein Fedeä, ett'ei hän
rahvaasen kuulunut, ja varoitti häntä kansaan sekauntumasta. Kuinka hän
siis koskaan suostuisi Korin ja Feden naimiseen?

Katsella Fedeä kun hän valmisti teetä, oli mitä hauskinta nähdä voi.
Hän ei antanut minun ryhtyä mihinkään, ei edes leivän paistamiseenkaan.
Ensin kohotti hän uutta hamettaan ja kiinnitti sen neuloilla, jotta
tumman punainen alushameensa näkyi, kuin myös pienet sievät jalkansa,
jotka liikkuivat niin sukkelaan hänen tarjotinta, kuppia, lusikoita ja
veitsiä esiin ottaessa. Silloin tällöin pysähtyi hän vakaan näköisenä
ja katseli miettiväisesti pöytää, juurikuin teepöydän kattaminen olisi
ollut vaikeampaa kuin soitantokappaleen soittaminen. Oikein oli hauska
nähdä, miten hän asetti vanhan, mustan teekattilan kalterin
yläpuolelle, yhtä huolellisesti kuin se olisi ollut kirkkaimmasta
kuparista, ja sitten siirsi punaisia hiiliä sen alle, saadakseen sen
suhisemaan ennen kiehumista, sillä häntä miellytti kuulla teekattilan
"laulavan". Vaikka meitä, herra Moes lukuun otettuna, oli ainoastaan
neljä henkeä, luki hän kahdesti sormillaan ennenkuin lusikalla mittasi
teetä teerasiasta vanhaan kivikuppiin; sitten puuhasi hän aika lailla
saadakseen vettä kiehumaan, vaikka höyry jo hetken aikaa oli noussut
piipusta kattilan kannen alta. Suurimmalla tarkkuudella pani hän sitten
voita, leikkasi leipää ja järjesti palaset lautaselle aivan kuin mallin
mukaan.

Feden näin askaroidessa kuului askelia portailta, hitaisia, epävakaisia
kuin oudon, joka pimeässä haperoipi. Ajattelin Koria; vaan hän ei tähän
aikaan voinut tulla, ja paitsi sitä tunsi hän portaat yhtä hyvin kuin
herra Moes ja minä, jotka unessakin kompastumatta olisimme voineet
kulkea niitä ylös ja alas. Ne olivat pimeät ja mutkaiset, eikä yksikään
porras ollut suorassa ja useammat niin huonot, että notkistuivat
jalkain alla; valokin tuli sinne keittiön ovessa olevasta ruudusta.
askelten lähetessä ylimmäisiä portaita, katsoimme oven ruutuun, jossa
näimme miehenpuolen himmeät, tummat kasvot -- ainoastaan himmeät,
tummat kasvon-piirteet ja nekin oudon miehen.

Ja kumminkin sykki sydämmeni yhtä levottomasti, kuin lintu
räpisteleiksen käsien välissä, sitä lentoon päästettäessä vapauteen ja
auringon valoon. Hengitykseni kävi nopeaksi ja silmiäni huikaisi; olin
kuin paikkaan kiinnitetty, enkä voinut enemmän liikkua kuin puhuakaan.
Rouva Moes nousi puoleksi istuimeltaan, vaan vajosi takaisin ylhäisten
näköisenä ja pani kätensä ristiin. Fede seisoi liikkumatonna
käärittyine hameineen, tukka taapäin silitetty hänen punottavilta
poskiltaan, ja tuijotti tummaan, ruudun läpi näkyvään muotoon. Hänen
juuri sen verran toinnuttuaan, että voi ottaa askeleen eteen päin,
avautui ovi ja vieras astui sisään.

Hän oli tuntematon, pitkä, roteva keski-ikäinen herrasmies; partansa
oli pitkä samoinkuin tukkansakin ja peitti osan hänen muodostaan. Mutta
hänen silmissänsä oli valo, joka muistutti sitä päivän valoa, joka
ennen nuorena tyttönä ollessani loisti kirkkaampana, suloisempana ja
loistavampana kuin nyt. Katsottuani kerran hänen silmiinsä en enää
nähnyt mitään, sillä tuossa paikassa muistui mieleeni vanha kotini,
kukkaset puutarhassa ja taivaan kirkkaus kukkulan takana. Vavisten
nousin paikaltani. Vieras kääntyi toisesta toiseen ja sanoi sitten
epäilevällä, ehkäpä epätoivoisella, äänellä: "Herra Moes sanoi sisareni
Margeryn olevan täällä."

Tämä oli kylliksi. En voinut paikaltani liikahtaa, mutta ojensin käteni
häntä vastaan huutaen: "Stefan! Stefan!" ja samassa silmänräpäyksessä
tunsin hänen käsivartensa ympärilläni ja hengityksensä poskillani.
Hetki oli tuskallinen, sillä huone näytti pyörivän ympärilläni ja
Stefaniin nojautuen huusin ääneen. En tahtonut kuulla, enkä nähdä muita
kuin Stefania, omaa poikaani Stewieä! Kaikki olikin niin kummallista!
Päivä oli kulunut samoinkuin muutkin, enkä vähintäkään aavistanut hänen
tulevan, vaikka hän läheni lähenemistään, melkein kuin se, joka
haudastansa palajaa. Minun oli vaikea uskoa, että hän oli luonani,
vaikka pidin kiinni hänen kädestänsä ja himmentyneillä silmillä
katselin hänen muotoansa. Hän oli hyvin muuttunut ja kuitenkin sama
kuin ennen; niin tulemme mekin olemaan seisoessamme Jumalan kasvoin
edessä. Poikana oli hän matkannut ja miehenä palasi hän ja tämä teki
tulonsa vielä kummemmaksi.

Rouva Moesin ääni saattoi minut jälleen todellisuuteen ja teki päivän
enemmän toisten kaltaiseksi. Hänen äänensä oli lempeä ja valittava ja
muistutti meitä usein, kuinka paljon hän oli kärsinyt kadottaessaan
arvonsa seuraelämässä. "Minua kummastuttaa, Fede kulta", sanoi hän,
"että noin seisoa tuijotat sanaakaan virkkamatta, kun neiti Margeryn
veli on tullut; ja vaikka hänestä niin usein olemme kuulleet
puhuttavan, ei kukaan nyt tervehdi häntä tervetulleeksi. Etkö näe, että
neiti Margery on kovin hämmästynyt esittämään häntä meille? Tuossa nyt
seisoa ällistelet niinkuin et koskaan olisi ihmisten tapoja oppinut.
Tämä on neiti Moes, lankoni tytär, ja minä olen rouva Moes, nyt en enää
paljon tunnettu seura-elämässä, mutta parempina päivinä hyvin
huomattu."

Rouva Moes nousi taas puoleksi istuimeltaan ja teki vähäisen
kumarruksen, mutta Fede tuli punastuen Stefanin luo, otti häntä kädestä
ja hymyili, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä. Kaikki tämä liikutti
minua ja entistä enemmän katsoin Stefaniin.

En ollenkaan olisi tuntenut häntä! Nyt oli hän oikea herrasmies, ja
satoja kertoja olisin voinut kulkea ohitsensa, häntä tuntematta; ja
vaikkapa muisto hänestä olisi vilahtanut sydämmeni läpi, samoinkuin
tuulenpuuska, joka ohitsemme kiitää myötänsä tuoden kukkaisten lemua,
en sittenkään olisi voinut aavistaa tätä uljasta muukalaista
kadonneeksi veljekseni. Tätä ajatellessani en voinut olla
huokailematta; vaan katsellessani häntä miellyin häneen ja ylpeilin
hänestä, vieläpä enemmän kuin hänen poikana ollessaan. Koettelin
muistaa, kuinka vanha hän oli, mutta sitä en voinut; ajattelin vaan
että hän oli luonani.

"Stefan", virkoin ilosta huoaten, "nyt et enää ole poika!"

"En, Margery", vastasi hän hymyillen vanhalla tavallaan. "Nyt olen
vanha nainut mies ja minulla on tytär, joka on tuon nuoren neidin
ikäinen."

"Tytär!" toistin, "Stefan nainut!"

Tämä näytti tekevän melkoisen muutoksen; Stefan palasi, mutta ei enään
yksinään niinkuin lähtiessään!

"Niin", sanoi hän, "minulla on vaimo ja neljä lasta; he eivät vielä ole
Lontoossa. Minä tulin maitse ja he seuraavat meritse."

En käsittänyt, miten hän maitse oli tullut, sillä olin aina luullut,
että Australiasta tulevilla oli pitkä merimatka tehtävä. Tätä en nyt
huolinut miettiä, olihan minulla hyvää aikaa ensi kerran kysyä sitä
Stefanilta.

"Oletko hyvästi menestynyt?" kysyin. "Oletko matkaasi tyytyväinen?"

"Olen kyllä", sanoi hän, "minun on hyvästi onnistunut; vaan vaimoa ja
lapsia ei tyhjällä elätetä, Margery."

Hän katsahti rouva Moesiin ja Fedeen päin, ikäänkuin hän ei heidän
läsnä ollessa olisi tahtonut puhua yksityisistä asioistansa.

Tee oli valmista ja Fede liikkui pöydän luona ujon ja levottoman
näköisenä. Herra Moes astui puodista sisään ja tuli Stefania
tervehtimään, ystävällisesti puristaen hänen kättänsä.

"Kuinka kummallista että juuri täällä kohtasitte toisianne!" huudahti
hän. "Täällä, enonne Simisterin vanhassa kodissa! No, terve tultuanne,
herraseni, takaisin vanhaan Englantiin, ja terve tultuanne
yksinkertaiseen majaani. Toivon, että juotte teetä kanssamme!"

"Jää tänne, Stefan!" sanoin painaen kasvojani hänen kättänsä vasten ja
suudellen sitä.

"Kello kahdeksaan voin viipyä", vastasi hän kelloonsa katsoen, "ja
mielelläni juon kupin teetä."

Sitten istautui hän pöytään vierelleni. Jok'ainoa liikuntonsa ja
sanansa johdatti mieleeni jotakin hänen entisistä tavoistaan -- jonkun
silmän-, suun- tahi käden-liikunnon -- joka muistutti Stefan pojasta.

"Vai on eno Simister kuollut!" sanoi Stefan.

"Niin", sanoi herra Moes, "hän kuoli kymmenen tai yksitoista vuotta
sitten. Kaiken omaisuutensa jätti hän Margerylle, liikkeen ja kaikki;
hän tuli näet ainoaksi perilliseksi."

Tämä oli vanhaa leikkipuhetta, jota herra Moesin oli tapa kertoa
kullekin vieraalle. Hän sanoi sen sointuvan niin hyvästi ja saattavan
heitä minua enemmän huomaamaan; mutta ei kukaan, joka näki vanhan,
mustan, kuluneen mekkoni, voinut luulla minua perinnön-omistajaksi.

"Miksikä minulle et koskaan kirjoittanut?" kysyin, sillä nyt oli iloni
jo tyyntynyt voidakseni muistaa haikeaa murhetta, joka näinä vuosina
oli vaivannut minua.

"Miksi minulle et koskaan kirjoittanut?" kertoi hän. "Viimmeisessä
kirjeessäsi, jonka sain, kirjoitit tulevasi tänne asumaan eno
Simisterin luo, enkä sen enempää ole sinusta kuullut. Sentähden tulin
täältä sinua kyselemään. Oi, Margery, aika on meidät molemmat
muuttanut!"

"Toivon, että olisin tietänyt sen", sanoin. "Olisin ollut onnellisempi
tietäessäni sinun elävän ja menestyvän."

"Oletko ollut onnellinen näinä vuosina?" kysyi hän.

"Olen", vastasin, "onnellisempi kuin kotoa lähtiessäni luulinkaan!
Täällä olen löytänyt ystäviä, hyviä ystäviä, minulla on rauhallinen
koti, hyvä terveys ja nautin määrätöntä siunausta. Tarvitsin ainoastaan
saada tietoja sinusta, ollakseni onnellisempi kuin kertoakaan voin."

"Margery on aina onnellinen", sanoi Fede, "ja koettelee saattaa
toisiakin onnellisiksi."

"Samoinkuin entinen Margery kotona", sanoi Stefan ja katsoi minuun
kauniilla silmillään siksi kuin sydämmeni ilosta sykki.

"En tiedä, kuka anteliaisuudessa olisi hänen kaltaisensa", sanoi Fede.
"Hän voisi olla hyvinkin rikas, mutta hän ei taida säästää mitään
itseänsä varten."

Tiesin, mitä Fede tarkoitti, enkä voinut olla hymyilemättä. Enoni
kuoltua panin vähäisen summan pankkiin, joka sittemmin tuli hyvään
tarpeesen Korin menoja suorittaessa. Kor oli lukenut ja säästänyt,
useinpa nälkääkin nähnyt, voidakseen suorittaa tutkinnoita, joita
lääkäriltä vaadittiin, ja nyt oli hän onnistumaisillaan. Olisiko kukaan
vaimo, joka Korin tunsi, pitänyt rahansa käyttämättä, silloin kuin ne
hänelle olivat niin suureksi hyödyksi?

"Minua kummastuttaa, Fede herttaseni, kuulla sinun noin puhuvan
rikkaista naisista", sanoi rouva Moes, "juurikuin sinä, lapsi parka,
heistä jotakin tietäisit, niinkuin minä, joka heidän seurassansa olen
teetä juonut, aivan toisella tavalla kuin nyt täällä; silloin
palvelijapukuun puetut palvelijat tarjosivat sitä kalleissa
kiinalais-kupeissa hopea-tarjottimilla. He vasta rikkaita naisia
olivat! Heistä, paha kyllä, et mitään tiedä ja minua kummastuttaa, kun
kuulen sinun tuolla tavalla puhuvan neiti Margeryn Australiasta tulleen
veljen kuullen."

Fede punastui tukan rajaan saakka, -- rouva Moes nyykytti hiljaa
päätänsä ja katsoi surumielin tuleen.

"Vai jätti eno Simister sinulle kaiken omaisuutensa, samoinkuin
isäkin?" kysyi Stefan puoleksi kuiskaten.

"Niin, jätti", vastasin.

Emme enää puhuneet kumpaisenkin asioista, sillä vierasten läsnäolo
näkyi Stefania vaivaavan. Hän kertoi meille monta seikkaa ja tapahtumaa
Australian elämästä, ja aika kului kuin unessa siksikuin hän katsoi
kelloansa ja sanoi, että hänen tuli mennä.

Nojausin hetkeksi häneen ja pidin kiinni hänestä; eron-hetki oli
vaikea. Nyt oli hän taas pienen veljeni näköinen, jota pienenä
ollessaan niin mielelläni olin hoitanut ja suuremmaksi tultuaan
palvellut. Oi onnellisia päiviä, nuoruuden suloisia päiviä, jolloin
kesällä yksissä poimimme kukkasia niityllä, haravoimme lemuavaa heinää,
keräsimme tähkiä vainiolta ja talvella katkoimme jääkynttilöitä katon
räystäältä! Ne näyttivät taas katoavan hänen kanssansa. Onnella on
tuskansa samoinkuin murheellakin.



KOLMASTOISTA LUKU.

Iloinen Pitkäperjantai.


Stefan oli poissa. Pyhän Paavalin tuomiokirkon suuri kello, joka kaikuu
niin juhlallisesti, löi jotakin, vaan mitä, sitä en tiedä, sillä tänä
iltana en ajasta lukua pitänyt. Fede istautui Stefanin sijalle, pani
käsivartensa ympärilleni ja nojasi päänsä olkapäälleni. Paljon emme
puhuneet, olin näet liian onnellinen mitään virkkamaan, eikä Fede
tahtonut äänettömyyttäni häiritä. Hänen hiljaiset hyväilemisensä
osoittivat kylliksi hänen osan-ottavaisuuttansa. Se oli onnellinen
hiljaisuus, enkä tiedä kuinka kauan se olisi kestänyt, ell'ei rouva
Moes olisi korottanut valittavaa ääntänsä.

"Herra Bede on vienyt myötänsä kaiken ilon", sanoi hän, "kosk'ei kukaan
sanaakaan virka, ei hyvää eikä pahaa. Näin suuren onnen kohdatessa
pitäisi kuitenkin olla jotakin sanottavaa, ja osoittaa kiitollisuutta
Luojalle. Eikä tämmöinen onni kohdannut edes minua, vaikka raamatussa
löytyy niin monta lupausta leskille, vaan ei ainoatakaan vanhoille
piioille!"

"Mutta minä olen kiitollinen", sanoin, "vaikk'en tiedä, miten Jumalaa
kiittäisin. En löydä sanoja kiittää Häntä; minusta on kuin Hän olisi
antanut liian paljon. Luulen Hänen pitävän iloni kiitoksena."

Niin tunsin sen silloin sydämmessäni ja uskon sen vieläkin; sillä mikä
äitiä enemmän tyydyttää kuin nähdä pienen lapsensa iloitsevan lahjasta,
jonka hän on hänelle antanut, vaikk'ei lapsi voisikaan sanoilla kiittää
äitiänsä, vaan ainoastaan suudella häntä ennenkuin juoksee pois
leikittelemään uuden lelunsa kanssa. Olin niin iloinen, ett'en taitanut
siitä puhua edes Hänellekään, joka oli johdattanut Stefanin luokseni;
vaan en pelännyt, ett'ei Hän minua ymmärtäisi.

Tämän lausuttuani kuulimme alimmaisten porrasten ruskavan miehen
jalkain alla; askeleet lähenivät kiiruhtain, aivan eri tavalla kuin
Stefanin. Fede nosti päänsä olaltani ja istui suorana istuimellaan,
sillä kumpikin tiesimme kuka tuli. Hetkisen näkyi Korin muoto
tirkistävän oven ruudusta, halukkaasti, miltei nälkäisesti, niinkuin
siihen aikaan, jolloin hän seisoi tirkistellen leivoksia leipojan
ikkunassa. Ihminen ei isoo eikä janoo ainoastaan leipää, rakkaus on
sielulle yhtä tarpeellinen kuin ravinto ruumiille.

"Oi, Kor!" huudahti Fede, hänen ovea avatessa; "Margeryn veli on
tullut!"

Olisitte nähneet Korin muodon! Minusta se sanoi enemmän kuin toisten
ihmisten kieli. Aina se kuvasi jotakin niistä tunteista, jotka
hänen sielussansa vallitsivat, samoinkuin puoleksi läpikuultavat
ikkunan-ruudut, joiden läpi näkee kuinka paljon valoa tai pimeyttä
niiden sisäpuolella löytyy. Nyt näkyi hän ensin hämmästyvän, mutta
sitten kirkastui koko hänen muotonsa sanomattomasta ilosta ja hän
kiiruhti luokseni ikäänkuin ei hän Fedeäkään olisi nähnyt.

"En koskaan elämässäni ole ollut niin iloinen!" huudahti hän
sydämmellisellä äänellä; "sepä oli parhain uutinen, minkä milloinkaan
olen kuullut! Kertokaa minulle kaikki, neiti Margery."

Ääneni vapisi ett'en voinut sitä tehdä. Oli hauska kuulla Feden
kertovan illan kummallista tapahtumaa ja nähdä Korin kuuntelevan sitä
ilosta sädehtivin silmin.

"Ja missä hän asuu?" kysyi Kor.

Tämä kysymys saattoi meidät kaikki hämille. Olimme niin paljon
puhelleet muista asioista ja viimmein oli hän lähtenyt niin pian,
ett'en ajatellutkaan sitä kysyä, eikä hänkään muistanut sanoa. Pienestä
yliskamaristani Westminsterissä en myöskään ollut hänelle kertonut.
Ensin tulin levottomaksi, vaan mitäs levottomuuteni hyödytti? Hän tiesi
kyllä mistä saisi tietoja minusta ja herra Moes lupasi olla kotona
seuraavana päivänä, vaikka se oli Pitkäperjantai, siksikuin Stefan oli
käynyt siellä asuntoani kysymässä.

Hauska oli tänä iltana kulkea kotiin Feden ja Korin seurassa. Toivoin
että kaikki ihmiset, jotka kohtasimme, voisivat iloita kanssani
niinkuin Kor, joka näytti iloisemmalta kuin milloinkaan ennen. Koko
kaupunki oli minusta muuttunut; ei löytynyt enää niin paljon huolta,
vaivaa ja köyhyyttä; kartanot näyttivät suuremmilta himmeässä valossa,
ja varjot peittivät katujen saastaisuuden. Taivas oli melkein selkeä ja
täysikuu valaisi meitä, ikäänkuin tietäen, kuinka onnellisia olimme.

Seuraavana aamuna nousin päivän koittaessa, puhdistin ja siistin
huoneeni, että kaikki ennen Stefanin tuloa näyttäisi niin siistiltä ja
sievältä kuin mahdollista. Vihdoin olivat pienimmätkin sopet vähäisessä
majassani järjestetyt mieleni mukaan. Luulen sen vähitellen muuttuneen
kaltaisekseni; ja todellakin, jos Herra Kristus näkee sen maksavan
vaivaa valmistaa meille sijaa isänsä huoneessa, niin kannattaa
meidänkin järjestää kotimme meille soveliaaksi asunnoksi, niin kauan
kuin Hän antaa meidän viipyä täällä. Kotimme on kuin pieni maailma,
jossa meidän tulee vaikuttaa, niinkuin Jumalakin vaikutti siksikuin Hän
katsoi kaikki, mitä Hän tehnyt oli, ja katso ne olivat sangen hyvät.
Työni päätettyä näytti minusta pieni huoneeni sangen hyvältä Stefanille
sisään astuttavaksi.

Paljon oli minulla häneltä kyseltävää; ensin tahdoin kuulla hänen
vaimostaan ja lapsistaan, veljeni pojista ja tyttäristä, joita jo
ennakolta rakastin. Tiesin ett'ei hän varhain voinut tulla luokseni,
koska hänen ensin tuli mennä herra Moesin luo asunpaikkaani
tiedustelemaan. Kun sitten kirkonkellot toinen toisensa jälkeen
alkoivat soida ja Abbey kellon syvä-ääniset läppäykset kumisivat
hiljaisessa aamu-ilmassa, odotin häntä pieni oveni raollaan, voidakseni
heti, hänen astuttuansa alimmaiselle portaalle, kiiruhtaa häntä
vastaan. Hetken kuluttua kuulin askeleita; vaan se oli Fede, joka hyvin
hiljaa astui portaita ylös ja tirkisti hymyillen ovesta.

"Tule sisälle, Fede", sanoin; "täällä ei vielä ole ketään."

"Margery", vastasi hän pannen käsivartensa kaulani ympäri, "rakas,
vanha Margery! Olen melkein mieletön ilosta."

Hän toi kimpun lemuavia orvokkia, melkein yhtä suloisia kuin ne valkeat
orvokit, joita Kondoverin tien varrella kasvoi. Hupaista oli nähdä
hänen asettavan niitä yksittäin ja hyvin varovaisesti vesi-astiaan.
Orvokkien lemutessa tunsin itseni niin nuoreksi, että kelpasin
seurustelemaan vaikka hilpeän Fedenkin kanssa, ja vaikea oli uskoa,
että Stefan jo oli keski-ikäinen mies ja minä itse vanha, harmaapäinen
eukko.

"Menetkö tänään kirkkoon?" kysyi hän asetettuansa orvokit takan luona
olevalle hyllylle.

"En uskalla", vastasin, "kenties hän tulisi poissa ollessani. Olen
liian onnellinen voidakseni minnekään mennä, ja jos Stefan ei tule,
olen mieluisemmin yksinäni Jumalan kanssa."

Sitten johtui mieleeni: tunsiko Herra Jesus itsensä koskaan niin
onnelliseksi täällä maan päällä ollessaan? Vaan muistin, kuinka hän
sanoi paimenesta, joka löysi kadonneen lampaansa, että hän kantoi sen
kotiinsa ja kutsui ystävänsä ja naapurinsa iloitsemaan kanssansa.
Syntyyhän taivaassa ilo, ei ainoastaan monesta, vaan yhdestä
syntisestä, joka itsensä parantaa. Tämä oli Herramme ilo ja sen jätti
Hän meille. Minäkin iloitsin kadonneesta veljestäni, joka oli tullut;
vaan hän ei palannut tuhlaaja-poikana, ryysyisenä ja puutteen alaisena
minulta apua pyytämään ja kumminkaan ei iloni olisi ollut paljon
vähempi, jos hän semmoisena olisi palannut.

Sill'aikaa asetti Fede hienoilla sormillaan päähineeni suoraan,
kiinnitti kaulukseni neuloilla ja silitti tukkani. Sitten suuteli hän
minua uudestaan.

"Sinä olet herttaisin eukko koko Lontoossa ja veljesi on ylpeilevä
sinusta niinkuin minäkin."

Minua miellytti kuulla lapsen tällä lailla puhuvan, vaikk'en sitä
uskonut enemmän kuin äiti uskoo lapsensa lörpötyksiä. Feden poismentyä
kului hetki hetkeltä hiljaa, vaan suloisesti. Olin yksin Jumalan
kanssa. Stefan ei tullutkaan; mutta hän oli samassa kaupungissa kuin
minä ja tämä ajatus tuotti jo iloa. Minusta oli kuin olisimme suojassa
saman siiven alla, ja Stefan minä hetkenä hyvänsä voisi lähestyä minua.
Kuinka suuri on hyvyytesi, Jumala, kun ihmisten lapsille suot turvan
siipeis varjossa! Eikö Stefan ennen ollut toisen siiven alla? Ja nyt
oli hän täällä läheisyydessäni ja ennen pitkää olin kuuleva hänen
äänensä ja näkevä hänen muotonsa.

Päivä kului Stefania odottaessa, tirkistellen ja kuunnellen häntä.
Kahdesti tai kolmasti tuli Fede luokseni, rauhatonna ja levotonna
niinkuin nuoret ainakin, tiedustelemaan, oliko Stefan tullut.
Iltapuoleen tuli Korikin hiipien portaita ylös ja seisoi hetkisen oven
ulkopuolella, kuunnellakseen, olinko yksin, ennenkuin hän sisään astui.
Kun jo kävi liian myöhäiseksi tänä iltana odottaa Stefania, suljin
oveni ja menin levolle. Kuunvalo lankesi huoneeseni ja esti minun
nukkumasta; mutta alati oli minulla sama rauhallinen tunto siitä, että
Stefan ja minä olimme Jumalan siipein suojassa ja varjossa.

Seuraavanakaan päivänä ei Stefania näkynyt. Fede meni
Pyhissävaeltajain-kadulle kuulustelemaan, oliko hän siellä käynyt.
Vaikka herra Moes oli ollut kotona koko päivän, ei hän kuitenkaan ollut
häntä nähnyt. Sunnuntainkin olin kotona, vaikka mielelläni olisin
kirkkoon mennyt; pelkäsin jonkun sanoman sill'aikaa tulevan Stefanilta
ja kaikki ovet olisivat suljetut, sillä rouva Brown oli mennyt maalle
tyttärensä luo pääsiäistä viettämään ja jättänyt minulle kaikki
asiatoimihuoneiden avaimet. Päivä oli pitkä ja rauhaton, vaikka Herra
sinä päivänä nousi ylös kuolleista ja ensimmäiset sanansa olivat:
"Vaimo, miksi itket?" Herra tiesi vaimoilla olevan paljon itkettävää,
ja jos kyyneleeni sinä päivänä vuotivat, sanoi Hän hyvin hellästi, vaan
ei nuhdellen: "Vaimo, miksi itket?" Ja minä vastasin: "Herra, sinä
tiedät kaikki, tiedät myös sen!"



NELJÄSTOISTA LUKU.

Hyljätty.


En voisi kertoa pitkää epätietoisuuttani, joka alati pettävine
toivoineen oli virvatulien kaltainen, jotka ennen kotona liehuvalla
tavalla liitelivät soiden yli, mutta lähestyessä katosivat; samoin
oli toivonikin himmentynyt ja vähitellen muuttunut synkäksi
lakkaamattomaksi pelvoksi. Tahdon sanoa minkälaiseksi pelvoksi. Väliin
oli tapahtunut, että muukalaisia oli kadonnut Lontoossa, kenenkään
tietämättä, minne he olivat joutuneet. Tiesimme pauloja ja pesiä
löytyvän, joihin muukalaisia voi vietellä, ett'ei heitä sittemmin
näkynyt, ei kuulunut. Stefan oli hyvästi puettu, ja herra Moes sanoi
hänen kellonsa ja kelluttimensa, joita en ollut huomannutkaan, olleen
suuresta arvosta. Emme vähintäkään tietäneet, mistä hän oli tullut, tai
minne hän oli hävinnyt. Peljättävä oli kauheaa; sen näin Korinkin
silmistä jo aikaa ennen kuin hän sanaakaan virkkoi. Vaikka murheeni oli
suuri, tunsin kumminkin Stefanin ja minun olevan Jumalan siipein
varjossa; mutta sielläkin on joskus pimeä ja sentähden sitä
kutsutaankin Hänen siipeinsä _varjoksi_. Kaikki on täällä ainoastaan
varjoa. Isämme rakkaus ja huolenpito näyttää joskus varjolta, väliin
hyvinkin pimeältä.

Näinä aikoina oli Kor minulle suureksi avuksi. Hän tunsi kauhean
kaupungin pahimmat pesäpaikat ja alkoi varovasti, vaan tarkasti etsiä
sieltä, usein pyytämättä polisimiesten apua, sillä hän taisi mennä
sinnekin, jonne he eivät uskaltaneet, ja saada tietoja, jotka heille
eivät olleet tarjona. Muistanette, että kaupungin sisus oli Korin
syntymäpaikka, paikka, jossa hän oli kasvanut. Siellä täällä kohtasi
hän kurjia vaimoja ja onnettomia miehiä, jotka olivat vajonneet syvään
viheliäisyyden ja juoppouden suohon, ja jotka vielä muistivat hänen
äitiänsä ja nimittivät häntä hänen entisellä nimellään Korpral Bell.
Kor parka! Hän sai kärsiä melkein yhtä paljon kuin minä.

Ajatelkaapa minlainen murhe minua oli kohdannut! Stefan oli palannut
monen pitkän vuoden kuluttua, mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi ja
sitten oli hän taas kadonnut samaan kamalaan äänettömyyteen ja
pimeyteen kuin ennenkin, vaan joka nyt näytti monta, monta vertaa
entistä pimeämmältä. Entäs Kor sitten, joka meni häntä etsimään noihin
kauheihin synnin ja pahuuden pesiin, jotka Lontoossa ovat niin syvät,
ja joista hän itse oli tullut pelastetuksi, vaan joissa äitinsä oli
hukkaan joutunut. Aina kun hän tuli luokseni ja kertoi, mitä oli
nähnyt, huomasin hänen otsallansa pilven, joka kerta kerralta näytti
synkistyvän enenemästä tuskasta; sillä tätä ennen oli hän jo melkein
unhottanut syntymäpaikkansa viheliäisyyden ja saastaisuuden. Oi, mikä
olikaan minun murheeni verrattuna siellä vallitsevaan surkeuteen? Minun
oli ainoastaan varjo, mutta heidän oli synkkä pimeys, joka ikäänkuin
musta ukkosenpilvi peitti Korin sielun.

Vaikk'ei Kor juuri käyttänyt polisimiesten apua, sai hän kuitenkin
tietää polisitutkinnon tapahtuneen siinä kaupungin osassa samana yönä,
jona Stefan katosi, vaan hänestä eivät mitään tietäneet, eivätkä olleet
nähneet ketään hänen kaltaista miestä. Pelkäsin Korin kenties kulkevan
Stefanin ohitse häntä tuntematta, kosk'ei hän milloinkaan ollut häntä
nähnyt, ja kun rouva Moes ja Fede selittivät hänen ulkonäkönsä, en
minäkään siitä olisi häntä tuntenut.

Kevätpäivät pitenivät pitenemistään ja kun vähäiset talousaskareeni
olivat päätetyt, menin usein kävelylle hämärässä, kulkien katu ylös ja
katu alas. Joskus olin näkevinäni vilahduksen Stefanista ja seurasin
häntä, siksi kuin hän näkyvistäni katosi väkijoukkoon, tai jos hänet
saavutin, huomasin erehtyneeni. Koska olin voimakas ikäisekseni ja
tottunut kulkemaan, kuljeskelin usein sinne tänne, ikäänkuin
väkitungokseen eksynyt, alati etsien jotakin, jota en löytänyt.

Useammat matkustukseni olivat Temple Barin itäpuolelle, sillä en
ajatellutkaan kohtaavani Stefania muualla kuin Cityssä. Eräänä iltana,
kun teen juotua läksin ulos, huomasin pitkän, rotevan, mustapartaisen
miehen nopeasti kulkevan kuningattaren hoviin päin. Seurasin häntä niin
läheltä kuin taisin, mutta kadotin hänet näkyvistäni Green puistossa.
Oli kaunis toukokuun ilta; auringon kirkkaat säteet lankesivat
lännestä, valaisten pieniä viheriäisiä lehtiä, jotka Lontoossakin
puhkesivat sulkku-kehdoistansa. Tähän aikaan ei ollut paljon kansaa
liikkeellä, sillä kaikki korkeasukuiset olivat ajaneet kotiinsa
päivälliselle, ja lapsien oli liian myöhäinen olla ulkona, paitsi
köyhien, joilla on vapaus olla poissa kurjista kodistansa niin kauan
kuin mielivät, täällä, nyt melkein väettömässä puistossa vallitsi
rauhallisuus ja viileys, joka, kaupungin hälinästä ja tungoksesta
tultuani, virkistytti aivan kuin ystävällinen käsi olisi laskettu
päälleni raskaan taakan sijaan, jota pääsiäisestä saakka olin kantanut.

Täällä levähdin viheriäin puiden siimeksessä, joiden latvoja laskeuvan
auringon viimeiset säteet kohtasivat. Sitten kuljeskelin käytävää
pitkin, köyhä, yksinäinen, harmaapäinen vaimo, siksi kuin huomasin
olevani erään veräjän luona, joka vei sille puolelle Ricadillyä, jossa
monta komeata kartanoa oli rakennettu. Aurinko oli jo laskeutunut ja
kosk'en enää tällä kertaa toivonut löytäväni Stefania, aioin mennä
kotiin.

Kulettuani vähän matkaa tulin erään kartanon luo, joka kukkasista
hohti; ne olivat istutetut ikkuna-altaaneille alikerroksesta
ylikerrokseen saakka, ja loistivat nyt hämärässä, niinkuin omat kukkani
kotona puutarhassa.

En voinut olla hetkeksi pysähtymättä, katselemaan kukkaisten loistavia
värejä, nojautuen vastapäätä olevaa aitausta vasten. Siinä asuvilla
vallassäätyläisillä oli nyt puolisen aika, eikä uutimet vielä olleet
alaslasketut. En koskaan ollut nähnyt niin komeasti katettua pöytää
hienoine, valkeine liinoineen, hohtavine hopea-astioineen ja
kimaltelevine laseineen. Palvelija sytytti par'aikaa kyntteliä pöydän
yli riippuvassa kynttiläkruunussa ja nuori nainen, valkeassa pu'ussa,
järjesteli pöydällä seisovaa suurta kukkais-kimppua. Tuo ihana, hento
olento, joka oli yhtä sorea kuin liljat, joita hän liikutteli, veti
sydäntäni puoleensa. Löytyy liljoja Jumalan yrttitarhassa, jotka eivät
työtä tee, eivätkä kehrää, ja tämä oli yksi niistä.

Samassa kuin palvelija lähestyi kaunista näky-alaani sulkemaan, avautui
huoneen toisessa päässä oleva ovi ja siinä seisoi -- -- oliko se
mahdollista? Saattoiko olla mahdollista, vai pettivätkö silmäni ja
sydämmeni? Siellä olin näkevinäni Stefanin, veljeni, joka niin
kummallisesti oli kadonnut pitkäperjantain aattona! Hän hymyili ja
muotonsa oli minusta yhtä suloinen kuin päivinä, jolloin hän poikana
ollessaan palasi koulusta kotiin. Minun täytyi pitää kiinni
aitauksesta, sillä ruumiini vapisi; kurotin päätäni paremmin nähdäkseni
häntä, mutta juuri silloin laskettiin uutimet alas ja kaikki oli
minulta peitetty.

Arvelen, ken olisi silloin pysähtynyt miettimään, mitä hänen oli
tekeminen? Ikävöin Stefanin ääntä ja syleilemistä samoinkuin äiti
saadessaan sanoman poikansa tulosta kaukaisesta maasta. Aikaa
miettimiseen ei ollut. Stefan oli tuossa huoneessa, josta ainoastaan
ohut läpikuultava lasiruutu minut eroitti, hän, jota olin murehtinut
niin monta pitkää unetonta yötä ja ikävää raskasta päivää. Miten oli
tapahtunut, että hän seisoi tuolla ihka elävänä ja terveenä, sitä en
ajatellutkaan. Luuletko Marthan ja Marian pysähtyneen kyselemään kuin
Lazarus haudasta palasi, ennenkuin häntä syleilivät ja puhumaan
käskivät, saadakseen kuulla sitä ääntä, jota eivät enää luulleet
kuulevansa. En voinut odottaa. Miten ovelle tulin, ilosta
menehtymäisilläni kuin olin, sitä en tiedä; mutta sinne tulin, jyskytin
ja soitin että kartano kaikui.

Palvelija lienee seisonut varulta, sillä silmänräpäyksessä lensi ovi
selälleen ja minä katsoin loistoisasti valaistuun eteishuoneesen ja
näin vilahduksen valkeaan puetusta naisesta, joka kiiruhti portaita
ylös. Mies, joka seisoi ovella, säpsähti minua nähdessään; mutta kun
tahdoin astua sisään, ojensi hän kätensä estääkseen minua.

"Kuulkaa", sanoi hän, "luulin sir Francisen ja lady Pembridgen
tulevan."

"Stefan Bede on täällä!" huudahdin, tuskin tietäen mitä sanoin.

"Tämä on herra Stefan Beden asunto", sanoi palvelija, "mutta ette saa
tavata häntä, joll'ette ole yksi kutsutuista vieraista. Luulin teidät
yhdeksi heistä; vaan lienempä erehtynyt. Enpä vähempi arvoisena
pitänytkään teitä kuin lady Pembridgenä."

Hän näytti sekä tyytymättömältä että närkästyneeltä, vaan siitä en
huolinut.

"Minun täytyy tavata häntä", sanoin innokkaasti. "Luulin hänen
kadonneen tai kuolleen. Sanokaa hänelle että minun täytyy tavata
häntä."

"Ja kuka olette, senpä tahtoisin tietää?" sanoi mies.

Ennenkuin ennätin vastata, kuulin Stefanin huutavan isännän korkealla,
käskevällä äänellä:

"Coombes, vie rouvasihminen aamiais-huoneesen. Tahdon puhutella häntä."

Jalkani horjuivat kulkiessani eteishuoneen läpi, ja päätäni pyörrytti.
Ruokahuoneen ovi oli suljettu kun sen ohitse menimme erääsen pienempään
huoneesen, jossa ainoastaan yksi kynttilä paloi. Neliskulmaisen pöydän
ääressä, joka oli keskellä laattiaa, istui pieni tyttö, käsivarret
pöydällä ja pää nojattuna käsiä vasten, lukien kirjaa, joka oli hänen
edessänsä. Samoin olin ennen kotona nähnyt Stefanin talvi-iltoina
istuvan pienen pyöreän pöytäni ääressä, takankolkassa. Lapsen lyhyeksi
leikattu tukka putosi alas otsalle, niinkuin Stefaninkin oli tehnyt, ja
kun hän katsoi minuun, huomasin hänen silmissään saman miettimisen
katseen, kuin ennen Stefanin silmissä olin huomannut, isän tai minun
yht'äkkiä häntä puhutellessa. En saanut sanaakaan lapselle sanotuksi
ennenkuin ovi äkkiä avautui ja kun sinne päin käännyin näin Stefanin,
nyt ei hymyilevänä ja ystävällisenä, vaan kovasti vihastuneena,
uhkaavan ukonpilven näköisenä. Sisään tullessaan sanoi hän vihasta
vapisevalla, mutta hyvin matalalla äänellä:

"Margery, mikä sinut on tänne tuonut?" Pieni tyttö juoksi paikaltaan ja
katsoi säikähtyneen ja hämmästyneen näköisenä häneen. Kun hän loi
silmänsä pienokaiseen puhui hän ystävällisemmästi:

"Joudu ulos, Maggie, minä tahdon yksin puhutella vierasta."

Hän viipyi ja katsoi minuun, vaan Stefan otti häntä olkapäästä, ajoi
hänet ulos huoneesta, ja lukitsi oven hänen jälkeensä.

"Noh", sanoi hän hammasta purren ja lähestyi minua kalpeana vihasta,
kumminkin minuun koskematta; "mikä kummaa sinut on tänne tuonut?"

"Stefan!" huudahdin.

"Niin", huusi hän, "mikä paha hengetär saattoi sinut tänne juuri tällä
hetkellä? Ennen maksaisin monta tuhatta puntaa kuin soisin jonkun
täällä näkevän tai tuntevan sinun!"

"Oletko salannut itsesi minulta, Stefan?" kysyin, ja tuntui kuin
sydämmeni olisi ollut pakahtumaisillaan.

"Salannut itseni sinulta", kertoi hän. "No, niin, en ollut juuri
halukaskaan ilmoittamaan itseäni sinulle. Luuletko tuottavasi kunniaa
minulle tai semmoiselle perheelle kuin minun on? Olin hölmö kun
ilmoitin itseni sinulle; vaan tunsin hyväntahtoisuutta kohtaasi. Annan
sinulla niin paljon rahaa kuin tahdot, kun vaan syrjässä pysyt. En
tahdo olla tyly sinulle; mutta sinä pakoitat minua."

"Minäkö?" sanoin.

"Niin", pitkitti hän; "mintähden etsit minua täällä? Aioin tulla
tervehtimään sinua, niin usein kuin aikani olisi myöntänyt, ja antaa
sinulle mitä olisit tarvinnut. Mitähän vaimoni ja lapseni ajattelisivat
jos sinut näkisivät ja kuulisivat sinun nimittävän minua veljeksi,
vaimoni, lady Pembridgen serkku! Ei, se ei käy laatuun. Olet ainoastaan
sisar-puoleni. En voi, enkä tahdo antaa sinun tunkeutua päälleni!"

Ajatelkaa kuinka kauheita sanoja nämä Stefanilta olivat! Hämmästyneenä
ja kivettyneenä seisoin hänen edessänsä, katsoen hänen rakkaasen
muotoonsa, ja joka sana lankesi päälleni lyönnin tavalla, ikäänkuin hän
olisi tahtonut musertaa sydämmeni. Kerran ojensin käteni, juurikuin se
olisi voinut poistaa niitä; mutta se oli hermoton käteni ja putosi
voimatonna alas.

"Stefan!" huudahdin ja oma valittava ääneni kuului niinkuin se olisi
ollut jonkun, joka on kuolemaisillaan; "Stefan! oma poikani Stefan!"

"Vaiti!" sanoi hän pannen kätensä suulleni, "vaiti! Sano heti
tarvitsetko rahaa ja mene tiehesi. Päivälliskello soipi jo. Margery,
sinun täytyy paikalla mennä, eikä koskaan enää takaisin tuloa
ajatellakaan."

"Eikö koskaan tulla takaisin, Stefan?" sanoin.

"Ei, sanon sinulle!" vastasi hän kiivaasti. "Jos tahdon tavata sinua,
niin tulen luoksesi. Nyt tulee sinun mennä."

Haperoin ovea kohti, sillä hän oli pannut kätensä olkapäälleni,
samoinkuin tytönkin, ajaessaan häntä huoneesta; mutta yht'äkkiä musteni
kaikki ympärilläni niin mustaksi kuin synkin yö ja Stefanin ääni kuului
hyvin, hyvin kaukaa, enkä ymmärtänyt mitä hän sanoi. Tuntui kolkolta ja
kylmältä, ikäänkuin jääkylmä vesi olis päätäni koskettanut. Ainoastaan
se ajatus oli selkeä sielulleni, että olin tullut kuoleman virralle,
johon minun nyt oli astuminen. Jos niin oli, missä oli valo toiselta
rannalta? Oli ainoastaan paksu pimeys ja jääkylmä vesi. Missä oli Veli,
joka edestäni oli antautunut kuolemaan, Herra Kristus? Oliko Hänkin
hyljännyt minut, samoinkuin Stefan.



VIIDESTOISTA LUKU.

Kuoleman ota.


Arvelin tätä kuoleman odaksi. Kuitenkaan en kuollut, vaikk'en mitään
tuntenut, tietänyt, enkä ymmärtänyt. Vihdoin taisin hiukan avata
raskaita, kolottavia silmiäni ja näin olevani samassa huoneessa kuin
ennenkin, vaan Stefan oli poissa. Keski-ikäinen vaimo seisoi
vieressäni, hautoen otsaani ja kostuttaen huuliani, ja lapsi, jonka
ennen olin nähnyt, seisoi edessäni levottomasti katsellen minua. Tunsin
ruumiini värisevän ja kuulin valittavan äänen, vaikk'en sitä omakseni
tuntenut. Vihdoin taisin puhua ja kuiskasin: "missä olen?"

"Olette luonamme", sanoi tyttö ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa.
"Elkää peljätkö vaimo rukka; olemme hyvin hyviä teille."

Äänensä oli niin raitis, nuori ja säälivä, niin lapsellinen ja
suloinen, että se oikein herätti minut ja saattoi minut tarkasti
katselemaan pientä sääliväistä muotoa.

"Kuka olet, suloinen lapsi?" kysyin jälleen kuiskaten.

"Maggie Bede", vastasi hän, "ja te olette isäni kartanossa. Olemme
kaikki tulleet Australiasta ja asumme täällä, Lontoosen tultuamme."

Vasten tahtoani sulkeutuivat silmäni ja pääni vajosi uupuneena alas.
Kaikki kauheat, katkerat sanat, jotka Stefan oli puhunut, tulivat
yksittäin, verkalleen, vaan järkähtämättä takaisin; ja kummallinen
läpitunkeva tuska, joka ei lakannut, pakotti sydäntäni. Hiukan
huojennusta tuottivat minulle kyyneleet, jotka suljettuin silmäluomieni
alta alkoivat hiljalleen vuotaa poskilleni.

"Vaimo raukka, elkää itkekö", sanoi lapsi epävakaisella äänellä;
"tahdomme olla hyvin hyviä teille. Tuossa tuopi Mary teille viiniä. Oi,
elkää itkekö!"

"Virkistytte, kun juotte tästä", sanoi vaimo, pannen lasin huulilleni;
mutta sitä en voinut juoda, vaikka kieleni oli kuiva ja kulkkuani
poltti. Minusta näytti liian suurelta pilkan teolta, että juottaisivat
minulle Stefanin viiniä, kun hän itse oli hyljännyt minut. Muistin
virren sanat: "Ja he antoivat minulle etikkaa juoda suuressa
janossani", ja työnsin pois vaimon käden.

"Se tukehduttaisi minut", sanoin. "Tarvitsen ainoastaan levähtää,
virkistyäkseni sen verran, että voin mennä pois."

Taistelin kovasti murheeni kovuutta ja katkeruutta vastaan, vaan en
voinut heti tointua kolahduksesta, jonka olin saanut. Stefan oli
aikomuksella hyljännyt minut, ei kerran, vaan kahdesti. Myötäkäymisensä
aikana Australiassa oli hän tahallansa ollut kirjoittamatta ja jättänyt
minut saaliiksi kaikenmoiselle pelvolle ja tuskalle hänen henkensä
tähden; ja nyt oli hän suorastaan sysännyt pois minut, nuhteilla, jotka
sydäntäni särkivät. Läheisestä huoneesta kuulin hänen ystäviensä
iloisia ääniä; hän iloitsi, vaikka tiesi, että minä olin köyhä,
yksinäinen ja murheellinen. Tämä oli tuskallinen hetki elämässäni.

"Nyt jaksan mennä", sanoin hetken kukuttua; "jo on aika joutua kotiin."

"Tahdotteko jättää nimenne ja asunto-osoitteenne herra Bedelle?" kysyi
lastenhoitaja, katsellen minua uteliaasti.

"Hän tietää ne jo", vastasin; "vaan sanokaa hänelle, etten koskaan
unhota, mitä hän minulle sanoi ja että tahdon noudattaa hänen
tahtoansa."

"Tuletteko tervehtimään häntä?" kysyi lapsi kyynelsilmin ja vapisevin
huulin.

"En koskaan!" huudahdin. "Muistakaa sanoa hänelle se. En koskaan enää
vaivaa häntä; tahdon rukoilla Jumalaa siunaamaan häntä ja hänen
lapsiansa. Muistakaa sanoa sekin hänelle."

"Tuskinpa vielä voitte mennä", sanoi lastenhoitaja.

"Kyllä voin", vastasin. "Virkeään ilmaan tultuani, tunnen itseni
kenties paremmaksi; täällä tukehdun; mieluisemmin menen nyt."

Koettelin sitoa hattua päähäni, vaan en voinut; hoitaja teki sen, tyttö
sillä välin katseli minua kummeksivin, vaan lempein silmin. Sitten
juoksi hän pöydän luo, otti kirjan, jota sisääntulossani oli lukenut,
ja pisti sen käteeni.

"En vielä ole ennättänyt lukea sitä loppuun", sanoi hän; "vaan se on
kaunis kirja ja siinä on niin kauniita tarinoita. Olen varma, että sitä
mielellänne luette kotiin tultuanne. Isä käskee meidän aina olla hyviä
köyhille."

Hän kurotti kaunista päätänsä ikäänkuin luullen minun suutelevan häntä
kiitokseksi, mutta hoitaja veti hänet kiivaasti takaisin, vihaisesti
katsoen häneen. Kumminkin kuuluivat Stefanin lapset heimolaisuuden
kautta minulle, ja, huolimatta vihastani häneen, tunsin, kuinka
likeistä sukua tuo pieni tyttö oli minulle. Olin enemmän suutuksissa
kuin koskaan ennen elämässäni. Horjuen hiivin eteishuoneen läpi ja näin
ruokahuoneesta vilahduksen Stefanista seuroineen, sitten avattiin ja
suljettiin eteishuoneen ovi, ja nyt seisoin yksinäni kadulla.

Ensin en voinut liikkua, vaan pysähdyin porttikäytävään, nojautuen
pylvästä vasten. Kuinka monta, monta vuotta vanhemmaksi tunsin itseni
nyt, kun muutama hetki sitten astuessani tuon kynnyksen yli! Silloin en
vielä ollut niin vanha, kykenemätön vaimo; vaan kohtaus ja pyörtyminen
-- ainoa kerta kun ijässäni olin pyörtynyt -- näkyi sattuneen elämäni
ja voimani ytimeen ja juureen. Nyt olin todellakin vanha, heikko ja
ijällinen vaimo-raukka.

Samalla kuin tunsin yht'äkkiä vanhaksi tulleeni, heräsi kova ikävä
nähdä entistä kotiani Kondoverissa. Puut vastapäätä olevassa puistossa
saattoivat minua ikävällä muistamaan kotini ympärillä olevia metsiä,
raitista ilmaa, lintujen iloista viserrystä päivällä, kuin myös sitä
syvää hiljaisuutta, joka siellä iltasilla vallitsi. Arvelin, muisteliko
Herra Kristus hetkistäkään ikävällä äitinsä yksinkertaista kotia ja
Natsarethin ympärillä olevia rauhallisia kunnahia silloin kun Hän
hälisevän kansan ahdistamana astui Jerusalemin katuja eteenpäin.

"Kuulkaa! teidän tulee mennä täältä", sanoi eräs polisipalvelija, joka
näki minun siinä seisovan; ponnistin kaikki voimani ja lähdin kulkemaan
vähäiseen kotiini. Nyt en enää tarvinnut etsiä Stefania, enkä olla
levoton hänestä! Matka oli pitkä ja vaivaloinen, ja Lontoon hälinä ja
melu näkyi ikäänkuin tulvailevan vastaani. Kuinka kovilta katukivet
tuntuivat jalkojeni alla, ja miten lyhtyjen valo liikkui silmieni
edessä! Säälin itseäni, yksinäinen, turvaton vaimo kuin olin. Yksin
jätetty tähän suureen kaupunkiin, heikko ja köyhä; hyljätty ja kovalla
tavalla sysätty pois vanhoilla päivilläni, ja sen oli ainoa veljeni
tehnyt. Toivoin voivani ryömiä kotiin, ei Westminsteriin, vaan
rakkaasen vanhaan kotiini, jossa Stefan oli ollut poikana. Kerran sinne
päästyäni voin hyvin kyllä kuolla.

"Onko hän ainoa veljesi?" kuiskasi vieno ääni sydämmessäni; "onko
Stefan ainoa veljesi?"

Kauhistus oli synkkänä pimeytenä alkanut laskeutua sielulleni,
samoinkuin hirmuiset ukkosen pilvet, jotka toisinaan kotona kohosivat
kukkulalle, muuttaen sen viheriäiset ja valoisat rinteet kuihtuneiksi
ja harmaiksi, ikäänkuin ne yht'äkkiä olisivat ijällisiksi tulleet.

Ei! vielä oli toinen veli, Jumalan poika, joka kaikessa oli
kaltaisemme, joka oli kärsinyt kuin me. "Ei ole opetuslapsi
opettajaansa parempi; mutta jokainen on täydellinen, koska hän on
niinkuin hänen mestarinsa." Olin yksin. Mestari oli sanonut: "Katso
aika tulee, ja on jo tullut, että te jätätte minut yksin." Olin
hyljätty. "Kaikki opetuslapset antoivat Hänen ylön ja pakenivat."
Veljeni oli hyljännyt minut. "Hänenkään veljensä eivät Häntä uskoneet."
Olin suuressa ahdistuksessa ja vaivassa. "Hän oli rangaistu ja
vaivattu, täynnä kipua ja tuskaa." Minä olin köyhä, yksinäinen vaimo.
"Ihmisen Pojalla ei ollut kuhun Hän olisi päänsä kallistanut".

"Iloitkaatte, jos tulette osalliseksi Kristuksen kärsimisestä", sanoo
raamattu. Tämähän on kovaa puhetta. Olin sanonut tahtovani elää
niinkuin Kristus oli elänyt, sen mukaan kuin köyhä, oppimaton, syntinen
vaimo sitä voi tehdä, ja seurata Häntä askel askeleelta, niin likellä
kuin mahdollista, sillä tiellä, jolla Hän oli kulkenut. Mutta tämmöistä
murhetta en koskaan ollut ajatellutkaan! Sen mukaan kuin olin voinut,
olin Stefania rakastanut, niinkuin Kristus veljiänsä rakasti; nyt olin
tullut oman veljeni luo, vaan hän ei huolinut minusta; hän oli
hyljännyt ja kieltänyt minut, hävennyt tunnustaa minua sisareksensa,
eikä enää tahtonut minua nähdäkään. Olin saanut tuntea jotakin
Kristuksen kärsimisestä. Kun omasta murheestani ja tuskastani katsoin
Häneen, olin näkevinäni äärettömän rakkauden ja Hänen lävistetyn
sydämmensä pohjassa sanat: "Kaiken tämän kärsin edestäsi Margery."

Kotiin tultuani olin menehtymäisilläni. En tahtonut sytyttää kynttilää
pimeässä huoneessani, vaan lyhdyn liekkuva valo lankesi kadulta sisään.
Istahdin vuoteen reunalle ja ajattelin: "Oi, Stefanin julmuutta ja
kiittämättömyyttä! Oi, Herrani Kristuksen sanomatonta lempeyttä! Voinko
kärsiä tulla ylenkatsotuksi, hyljätyksi, ja tietää Stefanin salanneen
itsensä minulta? Ajattelin, mitä hänen edestänsä olin tehnyt, miten
olin rakastanut ja huolinut häntä. Kuinka voin hänelle anteeksi antaa?
Vaan, tuossa rippui Herrani ristillä, hyljättynä ja petettynä.
Ainoastaan opetuslapsensa Johannes ja muutamia vaimoja oli Hänen
luonansa, kaikista niistä, joita Hän rakasti, mutta suuri joukko kansaa
seisoi pilkaten Häntä, vaikka tiesivät, ett'ei Hän mitään pahaa ollut
tehnyt. Mitä oli Herrani ja Mestarini sanonut, kun Hänen silmänsä tätä
nähdessään kuolemaan ummistuivat? 'Isä anna heille anteeksi, sillä
eivät he tiedä, mitä tekevät.'"



KUUDESTOISTA LUKU.

Teepidot holhouskartanossa.


Seuraavana iltana olin kutsuttu teetä juomaan rouva Moesin ja Feden luo
heidän pieneen kotiinsa. Jo vuosikausia oli meidän ollut tapa kerran
viikossa viettää iltaa yksissä, jonka tähden minä kahdesti olin heidän
luonaan ja he joka kolmas kerta minun tykönäni. Kun varamme olivat
vähäiset, niin täytyi käyntimme toisiemme luona olla jonkunmoisessa
tasapainossa, ett'eivät toisen menot tulisi suuremmiksi kuin
toisenkaan. En tahtonut saattaa heitä levottomiksi kotiin jäämiselläni,
vaikka aivan vähän olin sovelias menemään, sillä olin hyvin liikutettu
ja tunsin hermojen vavistusta päässäni, jota en voinut yhdessä kohdin
pitää; luultavasti oli tämä halvauskohtaus, vaikka vielä aivan heikko.
Tunsin, ett'en enää koskaan voisi pitää päätäni pystyssä, vakaasti ja
taneasti niinkuin ennen. Niin, nyt olin todellakin vanha eukko.

Tultuani holhouskartanoon, huomasivat he paikalla muutoksen tapahtuneen
minussa. Lieneekö vapiseva pääni, vai kalpea muotoni vetänyt Feden
huomion puoleensa, koska hän tullessaan tavallisuuden mukaan iloisesti
minua tervehtimään, yht'äkkiä pysähtyi äänettömänä. Sitten juoksi hän
luokseni, otti pääni käsiensä väliin, katseli minua tarkasti ja syleili
minua sitten kovasti nyhkyttäen. Korkin oli siellä. Hänen siellä olonsa
oli jotakin erinomaista. Tuota pikaa kavahti hän istuimeltaan takan
luona ja kiiruhti meitä tukemaan, sillä Fede nojautui minua vasten ja
minä olin liian heikko häntä kannattamaan.

"Oi, Margery!" nyhkytti hän, "mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, Fede", sanoin, "ei mitään Kor -- jota kertoa voisin. Olin
voinut pahoin koko yön, enkä tänään ole entiselläni. Ei se mitään
vaarallista ole."

"Se on kylliksi vaarallista", sanoi Kor huolestuneena. "Tiedän kyllä
miten asian laita on; te huolitte itsenne kuoliaaksi veljenne tähden,
enkä minä voi hankkia tietoja hänestä."

Hän saattoi minut istumaan ja minä peitin kasvoni käsilläni sanaakaan
virkkamatta. Äänettömyys vallitsi hetken, sillä oli niin harvinaista
nähdä minulta puuttuvan valtaa itseni yli, ett'eivät ensin muuta
voineet kuin katsoa minuun ja toisiinsa.

"Fede hyvä", sanoi rouva Moes, "sinä minua todellakin kummastutat,
onhan tuolla lautakolla aina hajusuolaa, joka on kylliksi väkevää
virkistämään neiti Margeryä, jos et, herttaiseni, päättömäksi olisi
mennyt. Sunnuntaina haistaessani sitä kirkossa nousivat kyyneleet
silmiini ja pappi luuli kyllä saarnansa liikuttavan minua, mutta siinä
hän erehtyi, sillä en niinkään helposti tule liikutetuksi."

"Tunnen itseni jo terveemmäksi, rouva Moes", sanoin. "Jättäkää minut
yksin, lapseni, niin kyllä virkistyn siksi kuin teetä juodaan. Se on
vaan kevätilma, joka raukaisee minua."

Kor pudisti päätään mitään virkkamatta, istautui viereeni ja koetteli
valtasuontani. Pieni huone näytti minusta aivan uudelta, ikäänkuin en
sitä koskaan ennen olisi nähnyt. Se oli täpö täynnä jäännöksiä rouva
Moesin paremmista päivistä. Seinille oli ripustettu hänen
ystäviensä muotokuvia, jotka olivat leikatut mustasta paperista ja
sitkustetut valkealle. Hänen oma öljymaalilla maalattu kuvansa täytti
suuren osan ikkunan vieressä olevasta seinästä. Pienellä ompelupöydällä
oli vakkanen ja pari korvattomia kiinalais-kuppia. Ei ollut
epäilemistäkään, ett'eivät ne muinoin olisi kuuluneet korkeasukuiselle
perheelle, vaikka rouva Moes nyt oli holhouskartanossa. Ajattelin, mitä
hän sanoisi Kor raukasta, jos Fede tyytyisi tulemaan hänen vaimokseen.

Fede seisoi pöydän luona ja silitti voileipiä. Kor unohutti minut
katsoakseen häneen samoin kuin minä katselin häntä sinä päivänä, jona
Stefan niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mintähden oli hän tullut, kun
hän ei minusta sen enempää huolinut? Vuosikausia olisi hän voinut elää
Lontoossa minuun yhtymättä; en näet olisi tuntenut häntä, jos vaan sen
ainoan kerran olisin nähnyt hänet ikkunan läpi.

"On niin harvinaista että meillä on miesvieras", sanoi rouva Moes
hymyillen suloisimmalla tavallaan, kun tee oli valmista, "että meidän,
Fede herttaiseni, nyt tulee kursailla parhaimman jälkeen, eikä
kiistellä hänestä. Hänen tulisi luonnollisesti istua minun vieressäni,
joka olen emäntä, vaan koska sinun tulee tarjota teetä, täytynee hänen
istua sinun rinnallasi, voidakseen auttaa sinua; antanen hänen itsensä
valita."

Sanaakaan virkkamatta asetti Kor istuimensa Feden viereen, joka syvästi
punehtuen kasteli kuppien alareunoja vähässä vedessä, joka hänellä oli
kulhossa. Kuulin Korin kysyvän mintähden hän niin teki ja hänen
vastaavan veden olevan liian kuumaa. Tänä iltana näytti Fede'kin olevan
heikkohermoinen, enkä minä voinut pitää kättäni vakavana kohottaessani
kuppia huulilleni.

"Mutta, Fede herttaiseni!" huudahti rouva Moes, "miksi punottavat
poskesi tänään niin? Oletko aivan terve? Kunhan sinulla vaan ei olisi
kuume tai tuhkarokko, tai jotakin semmoista kuin setäraukallasi oli,
joka kuoli heikkoudesta aivuissa, istuessa rahastossa numeroineen ja
laskentolukuineen, jotka nousivat satoihin, jopa tuhansiinkin puntiin.
Minun täytynee kysyä herra Belliltä mitä hän sinusta ajattelee."

Lapsi punehtui punehtumistaan rouva Moesin puhuessa, vaan Kor ei
katsonut häneen. Toivoin hänen sitä tekevän, sillä en koskaan ollut
Fedeä kauniimpana nähnyt.

"Minulla on uutisia kerrottavana teille, neiti Margery", sanoi Kor
kääntyen minuun, niin pian kuin rouva Moes oli puhumasta lakannut.

"Hyviäkö uutisia?" kysyin.

"Sitä en vielä tiedä", vastasi hän. "Nyt olen suorittanut viimmeisen
tutkintoni ja taidan toimittaa lääkärin virkaa; vaan minulla ei ole
vaikutus-alaa, eikä vähintäkään toivoa saada sitä. Voin palata entiseen
palvelukseeni Whitechapelissa minä päivänä hyvänsä, ja onhan sielläkin
sisääntulo, vaikka huono; mutta vaikealta tuntuu, kun jo on täyttänyt
kahdeksankolmatta vuotta, eikä ole toivettakaan saada omaa kotia. Ei
niin, että sitä murehtisin, sillä onhan oloni paljoa parempi kuin
toivoakaan voin; olen omasta säädystäni astunut toiseen, paljon
korkeampaan, ja siitä saapi aina kärsiä."

Hän näytti vakaalta ja miettivältä, vaan kirkkaus, jota en kaukaan
aikaan ollut nähnyt, valaisi hänen muotonsa.

"No, niin", pitkitti hän, "tänään sain kirjeen eräältä ystävältä,
nuorelta Williamsilta, joka on ensimmäisenä perämiehenä Newyorkin ja
Liverpoolin väliä kulkevassa höyrylaivassa. Hän sanoo voimansa hankkia
minulle lääkärin-viran samassa laivassa; palkkaedut ovat kuusi
killinkiä päivässä, lukuun ottamatta matkustavaisten lahjoja, jotka
joskus voivat nousta viiteen puntaan matkalta, ja vapaa ylöspito paitsi
maissa ollessa. Siinä voisin kohta säästää rahoja hankkiakseni
itselleni pienen kodin; mutta en voinut päättää ennenkuin sain kuulla
neuvonne, neiti Margery."

"Nepä suuria uutisia olivat, herra Bell!" huudahti rouva Moes,
ennenkuin ennätin sanaakaan virkkaa, "pojalle, joka on kadulta otettu.
Se on todellakin suuri etu sekä teille että neiti Margerylle, kun
tulette oikeaksi tohtoriksi, ettekä tuommoiseksi puoskaroitsijaksi,
jolla on lääkemarjoja, joilla kaikki taudit parannetaan; Fede nyrpistää
vaan nenäänsä niille, eikä salli tuoda vähintäkään rasiaa silmiensä
eteen."

"Vai aiot matkata luotamme Kor?" sanoin jotenkin alakuloisena;
ajatukseni olivat näet kiinnitetyt Stefaniin.

"Luulen, ett'en voikaan jättää teitä, neiti Margery", sanoi hän
silmäten minua kauniilla silmillään. "Jos jotakin tapahtuisi teille
poikessa ollessani, saattaisi se minut murheelliseksi."

"Elä sitä ajattele, Kor", sanoin; "elä sitä ajattele. En kaikesta
maailman hyvästä tahtoisi olla sinulle esteenä ja toivon kohta saavasi
oman kodin."

"Oi, jospa se jo minulla olisi!" huudahti hän syvästi huoaten; "silloin
tulisitte siihen asumaan, neiti Margery, aivan kuin olisitte oma rakas,
hellä äitini, niinkuin minulle aina olettekin ollut."

Fede katsoi häneen ilosta sädehtivin silmin ja Kor hymyili onnellisen
näköisenä.

"Näen sen niin selvästi kuin mahdollista", sanoi hän, "pieni, sievä
koti, hauska ja valoisa, täynnä semmoisia kukkaisia, joita enimmästi
rakastatte ja lapset, jotka ympärillänne leikittelevät ja kutsuvat
teitä tädiksi. Ettekö mielellänne kuulisi heidän kutsuvan teitä
pieneksi tädiksi, neiti Margery?"

En voinut sanaakaan virkkaa, ajattelin niitä lapsia -- Stefanin lapsia,
jotka eivät koskaan minua tädiksi nimittäisi. Pääni ja käteni vapisivat
entistä enemmän.

"Oi, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän hellästi. "En tahtonut huolettaa
teitä. En tahdo jättää teitä, jos olette kipeä. Sentähden haluan
itselleni omaa kotia, että silloin asuisitte luonani ja minä saisin
hoitaa teitä. Kotini tuntuisi kolkolta, jos te, neiti Margery, ette
olisi siellä; te, joka olette tehneet minut siksi, mikä olen. Jos
matkalle lähden, on se osaksi teidän, osaksi toisen tähden."

"No sen minä sanon!" huudahti rouva Moes, "en konsanaan ole kuullut
kenenkään kirjastakaan niin kauniisti puhuvan: vahinko vaan ett'ei
neiti Margery ole muutamia vuosia nuorempi tai herra Bell muutamia
vanhempi."

"Oi täti!" huudahti Fede närkästyen, "kuinka voitte noin puhua?"

"Fede herttaiseni", vastasi hän, "kummallista on todellakin, että täti
raukkasi, vaikka hän on leski, ei saa suutansa avata, sinun
keskeyttämättä häntä tuolla kiivaalla tavallasi ja nyt vielä herra
Bellin kuullen, joka on oikea tohtori."

Hän alkoi nyhkyttää ja peitti muotonsa nenäliinaansa, sillä välin kuin
me koetimme puhella muista aineista. Sitten ei hän enää tullut hyvälle
tuulelle ja hetken kuluttua sanoin ajan olevan lähteä, eikä kukaan
sanonut sitä vastaan; otin siis hattuni ja päällystakkini ja jätin
hyvästi. Kor nousi myös seuratakseen minua.

"Tahtoisitko, Margery, että seuraisin sinua kotiin?" kysyi Fede
alakuloisena. "Tänään en ole kävellyt muuta kuin työpaikkaani ja
tulisin nyt mielelläni kanssasi."

Tiesin, ett'ei hän mielellään jäänyt yksin rouva Moesin kanssa, joka
oli alkanut veisata vanhaa virttänsä ja joka nyt itkisi ja vaikeroisi
siksi kuin hän levolle menisi.

"Tule vaan", sanoin, "Kor saattaa sinut sitten kotiin."

Kor oli kyllä iloinen saada tehdä sen.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kornelius Bell.


Fede juoksi jo edeltäpäin, sytytti kynttilän ja piti sitä kaiteen yli
Korin ja minun astuessa portaita ylös. Valo lankesi hänen kauniille
kasvoilleen, ja suloisen näköinen oli hän punaisine huulineen, joiden
välistä hänen valkeat hampaansa näkyivät, ja tummansinisine silmineen,
jotka meitä katselivat! Korin käsivarsi vapisi ja hän kompastui ensi
askeleella; ymmärsin sen hyvästi, enkä mitään virkkanut.

Huoneeni näytti kolkolta, sillä minulta oli tänään puuttunut halua
järjestää sitä ja takasta oli tuli sammunut, ainoastaan vähän tuhkaa
oli jäljellä. Kor teki tulta ja Fede liehui ympäriinsä ja järjesteli
pienellä kädellään kaikki, mikä ei paikallansa ollut. Luulen tämän
kumpaisestakin olleen hauskaa; silloin tällöin auttoivat he toisiaan ja
olivat ikäänkuin lapset, jotka talosilla ovat. Tämä oli kaunis ja
miellyttävä näky, jota katsellessani Stefan ja huoleni melkein
unhottuivat.

Kor on sittemmin sanonut, ett'ei hän ajatellutkaan sitä, joka nyt
seurasi, ett'ei hän aikonut sitä tehdä ja mieluisemmin olisi tehnyt sen
toisella tavalla. Järjestettyänsä kaikki, kantoi Fede pienen renkkunsa
istuimeni viereen, istautui sille ja pani päänsä syliini, niinkuin hän
ennen lapsena ollessaan, läksyjensä opittua, usein oli tehnyt. Kor
seisoi hetken katsellen häntä ja minua, sitten lankesi hän polvilleen
toiselle puolelleni ja pani kätensä aivan lähelle Feden vaaleita
kiharia. Feden kasvoja en voinut nähdä, vaan Korin hehkuivat ja hänen
silmänsä loistivat toivosta ja levottomuudesta.

"Neiti Margery", huudahti hän, ja sanat tulvailivat hänen huuliltaan,
ikäänkuin ei mikään voima olisi voinut pidättää niitä, "sanokaa
Fedelle, ett'ei koti meille kummallekaan olisi mistään arvosta, ell'ei
hän olisi siellä. Tiedän ett'en ole kylliksi hyvä hänelle. Ei äyriäkään
minulla ole tarjota hänelle, hän tietää kuka olen, että olen ystävittä,
suvutta, yksinäinen ja köyhä, ett'ei ole ketään, joka minua eteenpäin
auttaisi, niin, olen nimettäkin -- köyhä Korpral Bell, jonka kadulta
korjasitte, kun jo olin lontoolaiseksi meripurlakaksi tulemaisillani.
Ilman teitä olisin tällä erää luultavasti rosvo. -- Ei, en voi häntä
enää ajatellakaan!"

Miten hiljaa ja ääneti huoneessa oli Korin vaiettua! Kuuntelin
sanoisiko Fede mitään tai antaisiko hän minkäänlaista merkkiä, vaan hän
ei tehnyt kumpaakaan. Luultavasti ei hän kuullut Korin puhetta.
Minäkään en voinut mitään virkkaa, vaikka kyllä toivoin asian päättyvän
Korin mielen mukaan. Tämä oli heidän keskensä päätettävä, heidän, joita
enimmästi rakastin maailmassa; nyt entistä enemmän, kun Stefan oli
hyljännyt minun.

"En sano, ett'en koskaan enää tule onnelliseksi", sanoi Kor sortuneella
äänellä, ikäänkuin hän olisi tuntenut kaiken loppuneen, eikä toivon
sijaa enää löytyvän. "Niin pian kuin voin hankkia itselleni oman,
vaikka kuinka vähäisenkin kodin, tulette te, neiti Margery, luokseni
asumaan, ja aikaa voittaen tulemme kyllä onnellisiksi. Liverpoolia
lähellä sen tulee olla, voidakseni jolloinkulloin käydä kotona, siksi
kuin maalla voin saada jonkun ammatin. Meillä on kylliksi työtä ja kun
rakastamme Jumalaa ja toisiamme emme koskaan voi tulla peräti
onnettomiksi. Kenties Fedekin tulee meitä tervehtimään, sillä tiedän
hänen rakastavan teitä paljon. Miten tervetullut hän on pieneen
kotiimme! Lupaa minulle Fede, että aina olet neiti Margeryn ja minun
ystävä."

Hän kosketti sormellansa hiljaa Feden päätä, mutta Fede ei vastannut
mitään, puristi vaan kovasti kättäni.

"Monta miestä löytyy, jotka voivat tarjota hänelle paljon enemmän kuin
minä", pitkitti Kor ja äänensä kävi yhä levollisemmaksi ja vakaammaksi,
"enkä soisi hänen menettävän pienintäkään mukavuutta tai iloa minun
tähteni, vaan ei kukaan voi rakastaa häntä enemmän kuin minä."

Nyt vaikeni hän jälleen ikäänkuin toivoen Feden jotakin sanovan. Hohde
oli kadonnut hänen poskiltaan ja hän näytti nyt yhtä alakuloiselta kuin
hän viimmeiseksi kuluneilla viikoilla Stefania etsiessään oli
näyttänyt. Sydämmessäni kärsin hänen kanssansa ja olin vähän
nurpeillani Fedelle.

"Etkö Korille mitään vastaa?" kysyin vihdoin.

"Hän ei ole minulle mitään virkkanut", sanoi hän; "koko ajan on hän
puhunut sinulle, Margery."

Tämä osoitti niin selvästi Feden vastustus-halua, ett'en voinut olla
hymyilemättä.

"Hän kysyi, lupaatko aina olla minun ystäväni, vaan et mitään
vastannut."

"Oi, kyllä kai olemme ystävät", vastasi hän; "olen varma siitä, ett'en
koskaan halua riidellä -- en koskaan sinun kanssasi, rakas, vanha
Margery."

Tämä sanottiin niin ystävällisesti, ett'en enää voinut olla suutuksissa
häneen, vaikka Korin tähden olin murheissani. Hän laski taas kätensä
Feden päälle, vaan tämä lienee luullut sitä minun kädekseni, kosk'ei
hän liikahtanut.

"Fede", sanoi hän, "tahdotko vastata, jos sinulle puhun?"

"Mieluisemmin kuulen sinun Margerylle puhuvan", sanoi hän.

Taas yksi Feden pienistä oikuista, jotka aina katosivat kuin kuura
päivän paisteessa, kun vaan hymyillen katsoi häneen. Hän ei kohottanut
päätänsä, eikä siis voinut nähdä Korin muotoa, vaan kuuli miten
rukoileva hänen äänensä oli.

"Fede", sanoi hän, "tunnet kaikki elämäni vaiheet, tiedät, kuka olen ja
mitä neiti Margery on tehnyt edestäni; tiedätkö?"

"Tiedän kaikki", kuiskasi Fede.

"Saattaako se sinua pelkäämään, ett'en olisi sinulle otollinen?" kysyi
Kor; "estääkö se sinua rakastamasta minua? Jos olet ystäväni, niin sano
suora totuus, Fede."

"Ei", kuiskasi hän.

Silloin kalpeni Kor niinkuin se, joka on viimmeistä ratkaisevaa askelta
ottamaisillaan.

"Rakastatko minua Fede -- rakastatko vai etkö?" kysyi hän.

Kuuntelin Feden vastausta, kenties yhtä levottomasti kuin Kor. Hänen
liikunnossaan oli jotakin tuskallista; vaan Fede istui aivan hiljaa,
kohotti ainoastaan oikullisesti olkapäitään, samoin kuin ennen lapsena
oli tehnyt, ollessaan itse-päisellä ja huonolla tuulella. Hän ei
nähnyt, miten kalpea ja murheellisen näköinen Kor oli, eikä hän
kieltävääkään vastausta antanut.

"Voitko rakastaa minua?" kysyi Kor muuttaen kysymyksensä ja laski
kätensä vakaammin Feden päälle. Ei vieläkään tyttö mitään virkkanut,
veti vaan hiljaa Korin käden alas ja painoi sen huuliansa vasten.

En koskaan ollut tuntenut niin mieltäni liikuttavaa rakkauden ja
hellyyden tunnetta kuin silloin. Nyt vasta tiesin, mikä todellinen
rakkaus on. Ei kukaan Korin kaltainen ollut rakastanut minua tyttönä
ollessani. Tosin oli minullakin ollut kosijoita ollessani kotona,
vanhassa arentikartanossa, vaan ei kukaan heistä ollut Korin kaltainen.
Jos minä en heille myöntävää vastausta antanut, löytyi toisia tyttöjä,
jotka sen tekisivät ja jotka sopisivat heille yhtä hyvästi kuin minä,
jonka vuoksi heille rukkasia antaessani en mielestäni mitään vahinkoa
tehnyt. Vaan Korin muodosta voi nähdä ja äänestänsä kuulla, että jos
Fede kieltävän vastauksen antaisi, poistaisi se kaiken valon hänen
elämästään ja jättäisi sen kalpeaksi ja kolkoksi kuin talvipäivä.
Tuntui taas aivan kuin varjo olisi laskeutunut silmilleni; nojasin
päätäni istuimeni selkälautaa vasten ja heidän äänensä kuuluivat
matalilta ja epäselviltä. Minun tuli olla varuillani, ett'en pyörtyisi
niinkuin edellisenä päivänä. Ainoastaan vuorokausi oli kulunut siitä
kuin Stefan oli karkoittanut minut luotansa ja kodistansa.

Kuulin Korin ja Feden puhelevan keskenänsä Korin vastaisista
hankkeista. Nyt saattoi Fede puhua, eivätkä läsnäolostani enemmän lukua
pitäneet, kuin jos en sanaakaan olisi kuullut; kumpikin oli näet
tottunut ilmoittamaan minulle kaikki ajatuksensa. Tiesin pienen kodin,
jonka Kor tuulitupana oli rakentanut, voivan muuttua todenperäiseksi
muutaman vuoden kuluttua, sitten kuin hän kaikin voimin oli työtä
tehnyt ja säästänyt. Tätä oli hauska ajatella ja tuumiella.

"En tiedä, puhunko tästä tädille", sanoi Fede hymyillen.

"Ethän hävenne minua?" sanoi Kor; se oli juuri hänen arka puolensa,
ett'ei hän voinut ajatella itseänsä semmoisena kuin hän oli. Hän olikin
niin äskettäin taas nähnyt kaikkea kurjuutta ja viheliäisyyttä, joka
syrjäkartanoissa ja kujilla vallitsi, eikä voinut sitä unhottaa.

"Hävetä sinua!" huudahti Fede. "Ei, minä ylpeilen sinusta ja niin tekee
Margerykin. Olemme aina ylpeilleet Korista, emmekö ole? Tohtori
Kornelius Bell! Se on parempi kuin Korpral Bell!"

"En vielä ole tohtori", sanoi hän, "vaan jos kerran olen portaille
astunut, niin elä pelkää, ett'en niitä ylös kiipeä, sinun tähtesi."

He olivat luonani siksi kuin muistutin heitä, että jo oli aika mennä
kotiin. Takkalautakon yläpuolella oleva vanha, suuri hopeakello, jota
eno Simister sen tarkan käynnin tähden Margeryksi nimitti, kävi jo
yhtätoista, vaikk'ei kukaan meistä kuullut Abbey kellon lyövän. Nyt oli
minun vuoroni seisoa portailla ja suojella kynttilää vedolta, heidän
astuessa käsi kädessä portaita alas, juurikuin kaksi lasta. Ajattelin
miten nuori ja kaunis Fede oli ja miten minä olin harmaapäinen, laiha
ja vanhan näköinen. Voiko hänen muotonsa koskaan muuttua samanlaiseksi
kuin minun? Sama ajatus näkyi heränneen Korissa hänen katsoessa minuun,
hän loi näet äkkiä silmänsä Fedeen, joka hymyillen heitti suukkosia
minulle. Ei, samassa määrässä kuin Fede vanheni, vanhenisi Kor myös
hänen rinnallaan; hänen vanhuutensa ei siis tulisi samankaltaiseksi
kuin minun.

"Jumala siunatkoon heitä kumpaakin!" sanoin mennessäni takaisin
yksinäiseen huoneeseni. Kuinka paljon iloisemmalta se nyt näytti; oli
kuin näiden kahden rakkaus ja onni olisi poistanut jotakin eilisen
illan mielikarvaudesta. Se ei enää ollut niin maahan painava. Kovin
suruni oli ohitse ja uusia toiveita, uusia ilon aineita oli elämäni
tielle koittanut. Korin pieni, sievä koti oli tulevaisuudessa jossakin
edessämme, jos niin oli Jumalan tahto. Jos Jumalan tahto olisi, että
minä en koskaan astuisi sen kynnyksen yli, olisi se kumminkin koti,
jossa minua säilytettäisiin uskollisessa ja rakkaassa muistossa; jos
sinne en koskaan tule, on se sentähden, että jalkani ovat astuneet
kultaisen kynnyksen yli Isäni huoneesen.

Murhe oli kumminkin kohdannut minua ja yhdistynyt elämääni. Niin on
kenties Golgathakin muistunut Herralle Kristukselle ilon hetkenä, kun
Hän ylösnousemisensa jälkeen kohtasi opetuslapsiansa. "Pistä sormes
tänne", sanoi Hän, "ja katso minun käsiäni; ja ojenna kätes tänne ja
pistä minun kylkeeni!" Oi, naulojen ja keihään jäljet olivat vielä, ja
muisto Gethsemanesta ja Golgathasta on vielä Hänen sydämmessänsä,
vaikka Hän nyt istuu Jumalan istuimella. Mikä ilo Hänellä olisi ollut,
jos Hänen omansa olisivat vastaanottaneet Hänet, kun Hän heidän
luoksensa tuli!



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Aika menee vanhaa rataansa.


Korin lähtö oli kohta päätetty. Hän oli nyt tuleva laivalääkäriksi ja
matkaava edes takaisin myrskyisellä merellä, olipa minlainen sää
hyvänsä; sill'aikaa Fede ja minä kotona tarkastelisimme tuulia ja
pilviä, ja rajutuulten raivotessa viettäisimme monta levotonta hetkeä.
Ennen lähtöä oli meillä paljo puuhaamista saadaksemme kaikki valmiiksi,
sillä Korin tuli olla oivan herrasmiehen näköinen, kun hän tästä
lähtien tulisi oleskelemaan yhtä paljon rikkaiden kuin köyhienkin
parissa. Huolimatta kaikista toimistamme sai hän kumminkin huonon
varustuksen, vaikka Korin tietämättä panin vanhan kellon Margeryn
panttiin, ja rahoilla ostin hänelle muutamia paitoja, että hän edes
vähän tulisi ylhäisten näköiseksi, joiden seurassa hän Amerikaan oli
matkaava. Fede ompeli muutamia kauluksia, poltti ja merkitsi muutamia
nenäliinoja, väliin laulaen, väliin huoaten, sillä hänen sydämmensä oli
ilon ja murheen vaiheella.

Kesäkuu oli jo puoleksi kulunut ennenkuin Kor Lontoosta lähti. Iltaa
ennen lähtöänsä tuli hän luokseni. Hän oli antanut minulle lääkkeitä ja
hoitanut minua. Nyt oli hän taas levottoman näköinen ja näytti olevan
huolissaan minusta.

"Neiti Margery", sanoi hän, "ette saa murhettanne voitetuksi."

En, halvaus oli kohdannut päätäni, eikä se koskaan enää voinut
terveeksi tulla, käteni olivat vapisevat ja heikot, erittäinkin se,
joka oli hermoton. Sitä voimaa, jonka Stefanin huoneessa olin
menettänyt, en takaisin saisi ennenkuin jälleen nuoreksi tulisin,
juotuani elämän lähteestä, joka virtaa Jumalan ja Karitsan istuimesta.

"Murehditte veljeänne", pitkitti Kor; "pelkäätte yhä hänelle jotakin
pahaa tapahtuneen?"

Olin näet säilyttänyt salaisuuteni, enkä siitä päivästä saakka
Stefanista sanaakaan virkkanut. Miten voinkaan muille kuin Jumalalle
puhua siitä, mitä välillämme oli tapahtunut?

"En tiedä tuleeko minun kertoa teille", sanoi hän tarttuen vapisevaan
käteeni. "Se on tuottava teille murhetta, suurta murhetta, vaan se on
rauhoittava mieltänne veljenne suhteen."

"Kerro minulle Kor", sanoin, innokas tietämään, mitä hänellä oli
sanottavana.

"No niin, veljenne Stefan elää ja on terve", vastasi hän, "vaan hän ei
ansaitse veljen nimeä. Olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä. Vaan
rauhoittukaa, muuten en voi enempää kertoa."

"Kerro minulle kaikki", sanoin.

"Kulin Whitechapeliin päin", kertoi hän, "ja näin siirtolaisseuran
panevan ilmoituksen, jossa lu'in, että eräs herra Stefan Bede Talbot
Downsista pitäisi luennon: 'Australian uudisasukkaista'; kokousta
johtaisi sir Francis Pembridge, parlamentin jäsen. -- Stefan Bede!
Paikalla arvelin että hän on teidän veljenne, neiti Margery, vaikka
tämän nimi kirjoitettiin Bede eikä Beade. Luento oli juuri alkava,
kiiruhdin siis heti sinne. Hän oli hyvin sen näköinen kuin te,
nähdessäni teitä ensi kerran Pyhissävaeltajain-kadulla; pitkä ja suora
hän oli ja hänen äänensäkin oli samanlainen kuin teidän. Luento oli
hyvin hyvä. Sivumennen mainitsi hän hyvästi menestyneensä siellä,
vaikka vähillä varoilla oli sinne matkannut; muuten olisin kenties
luullut hänen elättävän itseänsä luentojen pitämällä, vaikk'ei hän
siltä näyttänyt. Näytti paremmin kuin hän sinne tulollansa olisi
suosiota osoittanut ja he kiittivätkin häntä luennosta, niinkuin hän
siitä ei olisi maksua saanut."

Kor istui hiljaa ja miettien, ikäänkuin ei olisi tietänyt miten lopun
minulle kertoisi.

"Jatka", sanoin, "kerro minulle kaikki."

"Lienee parasta", vastasi hän, "vaikka tuskin tiedän miten sen teen.
Kun luento oli loppunut, astuin kiireesti puhuja-istuimen eteen. Herra
Bede kätteli ja puhutteli muutamia herroja, joiden seurassa myös sir
Francis Pembridge oli. Astuin vaan rohkeasti esiin, vaikka kyllä
pitkään minuun katsoivat, ja kysyin: 'Oletteko Stefan Bede, joka
kuudentoista vuotisena poikana matkasi Australiaan?' 'Sen ikäinen
olin', vastasi hän. 'Onko teillä sisar, jonka nimi on Margery?' 'El
minulla sisarta ole', vastasi hän, vaan näytti hyvin hämmästyvän. 'Bede
ei ole mikään yleinen nimi', sanoin, 'ja tunnen erään neiti Margery
Beaden, jolla oli Stefan niminen veli, joka kuudentoista vuotisena
Australiaan matkasi'. 'Hyvä herra, hänestä en mitään tiedä', sanoi hän
malttamattomasti; 'Australia on suuri maa, melkein yhtä suuri kuin
Europa, ja kaikki minkä tiedän on, että minulla lienee ollut kaima
siellä; vaan hänestä tai sisarestansa en mitään tiedä'. Kumminkin olen
varma siitä, että hän oli veljenne."

"Niin, Kor, se oli Stefan", sanoin.

"Hän ei puhettansa pitkittänyt", jatkoi Kor, "pyörähti vaan
kantapäällään ja meni pois sir Francis Pembridgen seurassa. Komeat
vaunut parihevosine odottivat kadulla, he astuivat niihin ja hän huusi
ajajalle: 'kotiin!' Hän lienee palannut rikkaana miehenä, neiti
Margery."

En mitään virkkanut; olin näet päättänyt säilyttää Stefania koskevan
salaisuuteni. Kor katseli minua ja oli iloinen nähdessään minut niin
levollisena. Levollinen; oli kuin kauan aikaa jo olisi kulunut siitä,
kuin Stefan hylkäsi minut, ja nyt, annettuani hänelle anteeksi ja
rukoiltuani hänen edestänsä, valliisi syvä rauha sydämmessäni. Korin
kertomus ei minua häirinnyt; toisinaan toivoin vaan että muisto
kärsimisestäni, halvaus, joka oli päätäni kohdannut, otettaisiin pois.
Mutta tämä oli vaan paalu lihassa, eikä mikään paha henki, joka minua
kuritti, ja jos Herrani voi pitää naulojen jälkiä siunatuissa
käsissänsä, niin miksi minä en tätä muistoa kantaisi siksi kuin pääni
viimmeisen kerran levolle laskisin?

"Neiti Margery", sanoi Kor houkutellen, "luvatkaa minulle ainoastaan
yksi asia!"

"Mitä tahdot?" kysyin.

"Nyt kesän tultua", sanoi hän, "tulevat kadut teille liian kuumiksi ja
polttaviksi. Olette paljon heikompi kuin edellisenä vuonna ja
tarvitsette virkeämpää ilmaa; luvatkaa nyt minulle viettää aikaanne
puistoissa sen sijaan kuin ennen kuljeksitte ahtailla kaduilla ja
kujilla. Vielä tarvitsemme teitä monta vuotta, ette saa terveyttänne
menettää; luvatkaa se minulle!"

Vähän arveltuani lupasin hänelle sen; juuri nyt tunsinkin ett'en enää
kestäisi nähdä sitä köyhyyttä, tuskaa ja tautia, jota Lontoon
takakaduilla löytyi, erittäinkin kosk'en enää kenellekään voinut
ojentaa auttavaa kättä.

Seuraavana päivänä seurasimme Fede, rouva Moes ja minä Koria
rautatien-pysäyspaikalle ja näimme hänen vaunun-ikkunasta vilkuttavan
viimeisiä jäähyväisiä siksi kuin juna vei hänet näkyvistämme.

Korin matkattua vietin lupaukseni mukaan suurimman osan kuumista
kesäpäivistä puistoissa, puiden siimeksessä. Siellä olin kuin vieraassa
maassa ja näin vieraita tapoja ja oloja, toisinaan tuskin luulinkaan
enää olevani Lontoossa, jossa kumminkin jo lähes parikymmentä vuotta
olin asunut, vaan oleskellut enimmäkseen köyhien parissa ja aivan vähän
nähnyt rikkaita ja ylhäisiä. Nyt, tultuani liian voimattomaksi
voidakseni enää ottaa osaa elämän kovaan, todelliseen työhön ja ollen
ainoastaan katselijana, arvelin, oliko kaikki kurjuus ja viheliäisyys
todellista, jota ahtailla, kapeilla ja likaisilla kujilla olin nähnyt.
Rikkaat ja ylhäiset saattoivat komeasti ja kalliisti puettuna ajaa
komeissa vaunuissaan pitkässä rivissä, josta ei loppuakaan näyttänyt
tulevan ja jonka katsominen jo alkoi päätäni pyörryttää. Siinä ajoivat
he sadottain ja tuhansittain, suuren rikkauden komulla ja loistolla,
puvuissa, joiden hinnalla vuosikausia olisi voinut elättää ja puettaa
monta köyhää lasta. Heidän hevosensakin, jotka olivat kauniita eläimiä,
olivat niin pidetyt että niiden ylläpidolla olisi nälkään nääntymästä
voinut pelastaa sadottain lähimmäisiämme. Niin, tämä oli toinen maa ja
toinen kansa; meri, valtamerta syvempi, aaltoili heidän ja Lontoon
syrjäisempien paikkojen välillä. Mitä tiesivät nämä tyhjäntoimittajat,
jotka komeilla kaduilla vetelehtivät, tarttuvista taudeista, kalvavasta
köyhyydestä ja siitä raa'asta tietämättömyydestä, joka on edellisiäkin
surkeampi? Tunsin itseni täällä yhtä murheelliseksi kuin konsanaan
Lontoon kurjimmilla kaduilla. Kun Herra näki kaupungin, itki Hän sen
surkeaa tilaa, ei ainoastaan publikaanien, porttojen ja syntisten, vaan
kaiken! "O, että tietäisit, ja sen jo tänä päivänä, mitä sinun rauhaas
sopii!" Sinun! Itsekullekin meistä, yhtä hyvin kuin suuren kaupungin
asukkaille, ovat nämä sanat lausutut. Kuinka moni Lontoon rikkaista ja
ylhäisistä tiesi mitä hänen rauhaansa sopii, enemmän kuin kujien juopot
ja varkaatkaan?

Ja epäilemättä oli siellä kumminkin monta, jotka olivat rauhan
saavuttaneet. Herralla oli opetuslapsia myös kaupungissa, jonka
surkeutta Hän itki. Koettelin heidän ulkomuodostansa tutkia, minkä
laatuisia he olivat, sillä Jumalan palvelijat kantavat sinetin
otsallansa, vaikka se ainoastaan enkeleille on selvästi näkyvissä.
Silloin tällöin olin huomaavinani jonkun muodon loistavan siitä, ja
tämä näky, korean, iloisan seuran keskellä, täytti sydämmeni ilolla.

Eräänä päivänä näin nuoren tytön, jonka olento oli ylevä ja
kasvon-piirteet säännölliset, ratsastavan ohitseni komealla hevosella,
ja kun hänen muotonsa vivahti tutulta, silmäilin häntä tarkemmin. En
tietänyt kuka hän oli ennenkuin eräs herra ratsasti hänen luoksensa. Se
oli Stefan!

Sen jälkeen näin usein Stefanin ja hänen tyttärensä. Tavallisesti
ratsasti heidän seurassaan eräs jalon ja vilpittömän näköinen nuori
mies, joka minua hyvin miellytti. Kuinka kaukana minusta he olivat! He
kuuluivat tuohon toiseen kansaan ja toiseen maahan, eivätkä tunteneet
minun maatani, minun kansaani. Näin miten mahdotonta Stefanin olisi
ollut laskeutua luokseni ja kaikkien nähden ojentaa minulle kätensä
sanoen: "Tämä on sisareni." Löytyy kumminkin Yksi, joka on ylhäisintä
ylhäisempi, eikä häpeä kutsua halvintakaan veljekseen.

Näin Stefanin toisiakin lapsia, sillä sydämmeni isosi heitä ja etsin
semmoisia paikkoja puistoissa, joissa parhaiten olin tilaisuudessa
nähdä heitä. Siellä oli pieni Maggie ja vielä kaksi pientä lasta, jotka
vasta opettelivat kävelemään ja leikkimään. Kuinka mielelläni olisin
pitänyt heitä sylissäni, leikitellyt heidän kanssaan ja kuunnellut
heidän iloista loruamistaan! Se ei voinut koskaan tapahtua. Loitolla
sain vaan katsella heitä, kummastellen hoitajien huolimattomuutta. En
voinut ottaa heitä syliini niinkuin Herrani oli ottanut pieniä lapsia.
Suuri juopa eroitti minun heistä kaikista; minun, köyhän, kurjan
hoitolaisen, vanhassa kuluneessa mekossa, noista rikkaista, iloisista
lapsista, veljeni pojista ja tyttäristä.

Eräänä iltana, kun Feden kanssa istuin puistossa, näin Stefanin
tyttären kävelevän saman nuoren herran kanssa, jonka ennenkin hänen
seurassaan olin nähnyt. Hän oli pitkä ja koko hänen olentonsa osoitti
jaloutta ja tyventä suloisuutta. Feden silmät olivat kiinnitetyt
häneen; he kulkivat niin läheltä ohitsemme, että hänen kohiseva
silkkihameensa lipasi hamettani.

"Tuo nuori neitonen miellyttää minua!" sanoi Fede. Kyllä hän minuakin
miellytti, minä rakastin häntä ja halusin saada puhutella häntä,
kuullakseni hänen ääntänsä edes kerrankaan.

"Hän saattoi minut ajattelemaan nuorta raatiherraa, joka Kristuksen
tykö tuli", sanoi Fede hiljaisella äänellä.

"Miten niin?" kysyin.

"Muistathan sanat", vastasi hän, "Ja Jesus katsoi häneen ja rakasti
häntä."

"En luule täällä löytyvän monta, joita Hän, heitä katsoessaan,
rakastaisi; useampien täällä olevien ihmisten ulkomuoto ei miellyttäisi
Häntä, vai miten luulet Margery? Hänen muodostaan luulen Herran
kumminkin pitävän."

Feden sanat ilahduttivat minua ja kätkin ne sydämmeeni. Myöhemmin
kesällä ei Stefanin, eikä hänen vanhinta tytärtänsä näkynyt, ainoastaan
nuoremmat lapset hoitajinensa olivat kaupungissa ja heitä näin joka
päivä puistossa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Uusia vastahakoisuuksia.


Neljästi vuodessa tuli minun mennä Cityyn nostamaan eläkerahaani Beden
varastosta, tai lähettää joku toinen valtuuskirjalla varustettuna.
Päivä, jona minun tuli mennä sinne, oli kuuma ja helteinen, vaikka jo
oli syksy. Pohjoisessa peitti taivasta paksu, synkkä, mutta
hopeareunainen pilvi, vaan etelästä paistoi aurinko kuumasti ja poltti
katukiviä ja kartanoiden seinuksia; vähintäkään tuulahdusta ei tuntunut
ja jok'ainoa vastaantulija näytti olevan menehtymäisillään. Mutta
kulkiessani rantaa pitkin ja sitten Ludgatemäkeä ylös ja Cheapsiden
läpi, oli melu, huuto ja kiire niin suuri, kuin tukehduttava kuumuus ei
vähintäkään olisi haitannut. Minulla oli suuri huojennus, kun perille
päästyäni sain istua etuhuoneessa ja odottaa siksi kun vuoroni tuli
ottaa vastaan vähäistä, vaan vakinaista eläkerahaani.

Beden varasto ei ollut suuri; paitsi minua oli ainoastaan viisi vaimoa,
jotka sieltä saivat eläkettä, kaikki leskiä, joilla oli suuret, siistit
hunnut päässä. Oliko perustaja samaa sukua kuin esi-isäni, sitä en
tietänyt; saattoihan niinkin olla, jos nimemme, niinkuin Stefan sanoi,
oli muutettu Beadeksi. Miten lienee asian laita ollutkaan, vaan eräs
John Bede oli jättänyt rahasumman, josta korko oli jaettava kuudelle
köyhälle, jotka olivat seuraan kuuluvien porvarien leskiä tai tyttäriä.
Miten tohtori Klarke lienee menetellyt saadaksensa minun nimeni
luetteloon, koska ainoastaan olin porvarin sisarentytär, sitä en ollut
selville saanut; hän oli vaan sanonut, että kaikki oli oikein, ja nyt
oli jo niin kauan aikaa kulunut, ett'en asiaa enää miettinytkään. Olin
jo monta vuotta saanut eläkerahani, eikä kukaan ollut herättänyt
kysymystä oikeudestani siihen.

Olin iloinen saada istua ja viileyttää itseäni siksi kuin vuoroni tuli
astua perähuoneesen. Joskus oli kirjoittaja maksanut minulle, joskus
joku seuran jäsen; vaan tavallisesti oli kirjoittaja sen tehnyt ja
rahat olivat aina valmiina pienessä käärössä, kolme puntaa ja
kahdeksantoista killinkiä; toisinaan kun se seuran jäsen, joka tunsi
tohtori Klarken, sattui olemaan siellä, antoi hän minulle neljä puntaa.
Sen jälkeen kuin viimmein siellä kävin oli hän kuollut -- kun
vanhenemme, kuolevat ystävät pian! -- ja uusi oli hänen sijassaan.
Astuin sisään heti kun nimeni mainittiin ja näin hyvin ankaran ja
vakaan näköisen herran istuvan pöydän ääressä, kirja edessänsä.

"Nimenne on Margaret Beade?" sanoi hän kovalla ja tuimalla äänellä.

"Ei, herraseni", vastasin, "ei aivan niin, oikea nimeni on Margery
Beade."

"Mintähden oikea nimenne ei löydy kirjassa?" kysyi hän yhtä synkän
näköisenä kuin pohjoisessa oleva ukkosen pilvi.

"Se kirjoitettiin ensin oikein, herraseni", vastasin, "vaan luulen sen
tulleen muutetuksi vanhasta kirjasta ulos kirjoittaessa. Sitten
alkoivat he nimittää minua Margaret Beadeksi. Sanoin heille pari kolme
kertaa, ett'ei tämä ollut nimeni, mutta unhottivat sen aina, jonka
tähden en heitä enää muistuttanutkaan."

"Ketä 'heillä' tarkoitatte?" kysyi hän malttamattomasti.

"Ketä hyvänsä, joka täällä sattui olemaan, joskus herra Thwaits ja
joskus kirjoittaja."

"Miten kuittinne annoitte?" kysyi hän.

"He kirjoittivat sen", vastasin, "ja minä panin vasemmalla kädelläni
merkin alle; oikealla kädelläni en näette voi kynää pitää."

"Nuo ilmoitukset ovat jotensakin kummallisia", sanoi hän ankarasti
katsoen minuun, ikäänkuin olisin syytettynä jostakin suuresta
rikoksesta seisonut hänen edessänsä; "kysymys on, oletteko oikea
henkilö. Mistä tiedän, oletteko sama, joka seuralle on esitetty."

"Kirjoittaja ja herra Thwaits tuntevat minut", vastasin, "ja vanhassa
kirjassa löydätte nimeni oikein kirjoitettuna. Voisin saada useampia,
jotka todistaisivat, että olen Margery Beade."

Hän soitti kelloa ja käski sisääntulijan antaa niiden nimiluettelon,
jotka saivat eläkerahaa Beden varastosta. Jäin seisomaan ja tunsin
pääni vapisevan tavallista enemmän ja koko ruumiini värisi vieraan
herran silmätessä minua, ikäänkuin löytääkseen jotakin syynalaista
minussa. Tulin oikein iloiseksi, kun vanha kirja tuotiin esiin ja hän
alkoi selata sitä.

"Täältä löydän", sanoi hän hetken kuluttua, joka minusta tuntui hyvin
pitkältä, "nimen Margery Beade, leski, Jaakko Simisterin tytär, Seuran
jäsen. Onko tämä oikea ilmoitus?"

Tuskin voin uskoa kuulleeni oikein. Tohtori Klarke ei ollut koskaan
sanonut, miten hän oli esitellyt pyyntöni saada apua varastosta; kaikki
mitä tiesin oli, että nimeni löytyi luettelossa ja että säännöllisesti
olin saanut eläkerahani. Epäilemättä oli hän sen tehnyt sydämmensä
hyvyydestä, vaan siinä ei ollut totuutta, eikä valhe ajan pitkään
myötänsä tuo mitään hyvää. Hämmästyin hyvin ja kävin levottomaksi.

"Ei, se ei ole oikein", sanoin ja ääneni vapisi yhtä paljon kuin
jäsenenikin.

"Tahtoisin kumminkin tietää, mikä oikea ilmoituksenne on", sanoi hän
vihastuneena; "kas niin, sanokaa nyt totuus, eikä mitään muuta kuin
totuus. Minua ette voi pettää."

"En ole leski", vastasin vakaammalla äänellä; "Jaakko Simister oli
enoni, eikä isäni."

"Ei jonkun seuranjäsenen leski, eikä tytär!" huudahti hän; "millä
neuvoin viekoittelitte itsellenne eläkerahaa Beden varastosta?"

"En tiedä, miten lienee tapahtunut", vastasin; "tähän saakka en ole
tietänyt olleeni väärin sisäänkirjoitettu. Tohtori Klarke toimitti
kaikki ja minä luulin kaikki olevan oikein."

"Missä tohtori Klarke on?" kysyi hän.

"Hän on kuollut, herraseni", vastasin; "hän kuoli kuusi vuotta sitten.
Olen saanut apua varastosta toistakymmentä vuotta."

"Niin kauan olette siis pettäneet meitä", sanoi hän. "Säännöt ovat
noudatettavat; miten tämä teidän tietämättänne voi tapahtua, sen
tahtoisin tietää?"

"Tohtori Klarke toimitti minulle kaikki", sanoin murheellisena; "oikea
käteni oli jo silloin melkein käyttämätön, enkä minä tehnyt muuta kuin
kirjoitin alle. Hän luuli tekevänsä minulle hyvän työn, sen tiedän.
En voisi sanaakaan pahaa sanoa hänestä; vaan näettehän kaikki
pyynnekirjasta. En koskaan ole aikonut pettää ketään; Jumala tietää --"

"Vaiti!" keskeytti hän vihaisella, tuskauntuneella äänellä; "elkää
ruvetko Jumalasta lörpöttelemään. Tiedän teillä köyhillä aina olevan
sen saapuvilla. Sen vaan huomaan, että viikottain olette ottaneet kuusi
killinkiä joltakin köyhältä leski tai orpo raukalta, vaikk'ei teillä
Beden jälkisäännökseen ole suurempaa oikeutta kuin tällä pöydällä.
Voisin syyttää teitä petoksesta, enkä ole varma, ett'emme sitä tee.
Aion esittää asian Seuralle."

Seisoin äänetönnä ja katsoin kiivaasen, pahaluuloiseen mieheen. Hän loi
silmänsä maahan, kun häneen katsoin, ja näytti enemmän vihastuvan, kun
en alakuloisena seisonut hänen edessään.

"Kas niin", sanoi hän, "elkää loukatko minua, muuten syytän teitä.
Onko teillä ketään, joka voisi syyttömyyttänne todistaa?"

Olin aivan hämilläni ja päätäni pyörrytti, enkä muistanut herra Moesia,
joka enoni jälkeen otti liikkeen. Ketään paitsi Stefania en muistanut.
Muutamalla sanalla olisi hän voinut vapauttaa minut kauheasta petoksen
syytöksestä. Hänellä oli rikkautta ja ystäviä; vaan pelkäsin alentavani
häntä, jos ilmoittaisin, että hän oli veljeni. Ja vaikka en
ilmoittaisikaan häntä veljenäni, voisi jo nimiemme yhdistäminen saattaa
kansaa luulemaan häntä sukulaisekseni, minun, köyhän almun-alaisen
raukan. Sitä en tahtonut. En tahtonut vähintäkään alentaa hänen
arvoansa Lontoon suuressa maailmassa, jossa hän vaimoneen ja lapsineen
eli niin muhkeasti. Ei, en sittenkään, vaikka vaiti-oloni kautta
tulisin köyhdytetyksi ja epäluulon alaiseksi. Sydämmeni oli nyt
hellätuntoisempi Stefanille kuin toukokuussa, jolloin hän minut pois
ajoi.

"Ei, hyvä herra", sanoin, "en voi itseäni puolustamaan hankkia ketään,
ken teille kelpaisi; eikä kukaan voisi teille sanoa erehdyksestä sen
enempää kuin minäkään. Minä puhun totta, niin todellakin teen. En
tietänyt tohtori Klarken sisäänkirjoittaneen minua leskenä ja eno
Simisterin tyttärenä. Sen teki hän hyvyydestä, siitä olen varma; jos
voisin takaisin maksaa jok'ainoan pennin varastoon, tekisin sen ilolla.
Tämä oikein raskauttaa mieltäni."

Tuskin voin kertoa, miten vaikealta kaikki silloin näytti. Rahaa
minulla ei ollut, paitsi yksi killinki kukkarossani, ja koko vakinainen
sisääntuloni oli silmänräpäyksessä hävinnyt. Tiesin ett'eivät mitkään
sanat voisi hellyttää tuota kovaa, kylmäkiskoista miestä, joka vielä
nytkin niin epäluuloisesti katsoi minuun. Lyykistin hänelle ja menin
pois.

Matka kotiini, Westminsteriin, oli pitkä ja vaivaloinen, niin pitkä
ett'en luullut perille pääsevänikään. En voinut olla tuntematta, miten
kevyt ja tyhjä köyhä kukkaroni oli. Mitä minun nyt tuli tehdä? Velkoja
minulla ei ollut, olin näet asettanut elämäni sille kannalle, että
rahat riittivät vähiin tarpeihini, vaan kuudesta killingistä viikossa
ei ollut säästöön jäänyt. Tiesin ett'ei Kor antaisi minun nälkää nähdä,
vaan kuinka vaikea oli langeta hänelle rasitukseksi, juuri nyt kun
hänen tuli säästää saadaksensa oma pieni koti!

En usko Jumalan vihastuvan meihin, jos tunnemme tien epätasaisuuden ja
joskus kompastummekin suurimpiin kiviin, jotka tiellämme ovat. Kaikki
olemme vaan lapsia, eivätkä jalkamme ole tarpeeksi vakavat voidaksemme
pää pystyssä ja taivaasen luoduin silmin astua kivistä tietä eteenpäin.
Vaikka lapsi pitääkin kiinni isänsä väkevästä kädestä, ei se astuessaan
teräville irtonaisille kiville, jotka sen jalkain alta vierivät, voi
olla sitä tuntematta, eikä isä vihastu, jos lapsen pienet jalat
horjahtavat ja sen pienet sormet lujemmin tarttuvat kiinni isän käteen.
Kuinka paljon vähemmin silloin taivaallinen Isämme!



KAHDESKYMMENES LUKU.

Margeryn odottamaton vieras.


Astuessani helteisiä katuja eteenpäin, tunsin kuumuuden vaivaavan
itseäni, vaan olin liian mietteissäni huomatakseni miten pohjoisessa
oleva synkkä pilvi vähitellen oli levinnyt taivaan-alalle; ainoastaan
etelässä näkyi vielä pieni selkeä pilkku, ja sekin oli synkkyyteen
katoamaisillaan. Olin juuri ennättänyt omalle kadulleni, kun muutamat
suuret sadepisarat jo alkoivat kostuttaa katukiviä. Olin iloinen että
olin niin lähellä kotiani, en näet jaksanut kulkea niin nopeasti kuin
ennen. Astuessani eteenpäin näin pienen tytön poikkeavan syrjäkadulta
ja tulevan vastaani. Hän kulki sukkelaan ja näytti peljästyneeltä; ja
kyyneleet vuotivat hänen silmistään. Se oli Maggie, Stefanin lapsi,
yksinään ja tällä kurjalla kadulla! Hän tunsi minut heti ja juoksi
ojennetuin käsivarsin vastaani.

"Te olette se köyhä vaimo, jolle satukirjani annoin", sanoi hän.
"Olen nähnyt teitä puistossa, vaan Mary ei koskaan laskenut minua
puhuttelemaan teitä. Olen eksyksissä, enkä ollenkaan tiedä missä Mary
on. Hyvä, rakas vaimo, tahdotteko ottaa minut huostaanne?"

Oi, kuinka äkkiarvaamatta ilo voipi murhetta seurata! Tyttö tarttui
käteeni ja katsoi minuun sekä pelvolla että luottamuksella, samoin kuin
minä monta, monta kertaa olen Jumalaan katsonut. Kumarruin ja suutelin
häntä hellästi.

"Niin, tahdon ottaa sinut huostaani", sanoin, ja oli kuin Jumala olisi
sanonut minulle samat sanat, minulle, köyhälle, hyljätylle lapselleen.
"Kotini on tässä aivan lähellä ja raju-ilma on nousemaisillaan. Tule
kanssani ja ole luonani siksi kuin se ohitse menee."

Maggie otti minua kädestä, täydesti luottaen minuun ja seurasi
kartanoon, jossa asuin. Päästyämme ovelle alkoi rankasti sataa, aivan
kuin sitä olisi pidätetty siksi kuin katon suojaan ennätimme. Astuimme
portaita ylös pieneen ylishuoneeseni, ja sinne tultua pysähtyi Maggie
keskelle laattiaa ja katseli ympärillensä, minun vajotessani
istuimelle, liian väsyneenä, onnellisena ja huolestuneena tietääkseni
mitä tehdä.

"Täällä on hauska", sanoi hän, "vaan miten kummallista, kun kaikki on
samassa huoneessa, vuoteenne, istuimenne, teeastianne ja kattilanne!
Olette siis oikein köyhä vaimo, niinkuin Mary sanoo."

Niin olin, oikein köyhä vaimo, köyhempi kuin konsanaan olin ollut,
ainoastaan yksi killinki kukkarossa, tietämättä mistä lisää saada.
Kumminkin saattoi tämän lapsen läsnä-olo minut onnelliseksi. En voinut
ottaa silmiäni hänestä, kun hän joka paikkaa tarkasteli, juosten
toisesta toiseen täynnä uteliaisuutta ja mielihyvää.

"Olen iloinen että Mary kadotti minun", sanoi hän; "olen aina halunnut
tulla tervehtimään teitä, vaan isä ei tahtonut kertoa sanaakaan teistä,
eikä Alice teistä mitään tietänyt. Alice on vanhin sisareni, hän on
kahdeksantoista vuoden vanha, mutta minä olen vaan yhdentoista. Mary
näettekö puheli erään sotamiehen kanssa ja he kävelivät eteenpäin, ja
siellä näytettiin nukkinäytelmää, jonka tähden unhotin katsoa minne he
menivät; tuossa paikassa olivat näkyvistäni, enkä enää löytänyt heitä
missään. Ensin peljästyin hyvin, mutta nyt olen oikein iloinen --
ettekö tekin ole?"

"Olen, hyvin iloinen", vastasin kaikesta sydämmestäni.

"Miten sade tulvailee!" pitkitti hän lörpötystään; "jos kauan näin
sataa, täytyy minun jäädä yöksi luoksenne ja silloin Mary peljästyy
samoin kuin minäkin; vaan se on oikein hänelle, koska hän aina sanoo
äidille, ett'ei hän puhuttele ketään ollessaan ulkona meidän kanssamme.
Sepä minusta oli oiva sattuma että teidät kohtasin juuri kuin olin
itkemäisilläni. Mielelläni joisin teetä luonanne, jos ette pahastuisi."

Tämä muistutti minua tehdä tulta ja panna teekattila tulelle, sillä
itsellänikin oli jo nälkä. Tyttö lörpötteli ehtimiseen arkuudetta,
aivan kuin hän ikänsä olisi ollut tuttu kanssani. Kuinka paljon onnea
olin kadottanut kun en Stefanin lapsia tuntenut! Toivoin olevani edes
heidän hoitajansa, jos en muuta.

"Isä ja äiti käynevät myös levottomiksi", sanoin.

"Vielä mitä", vastasi hän; "he ovat matkanneet Pembridge Halliin. jossa
sir Francis Pembridge ja Frank asuvat. Se on suuri salaisuus, vaan ei
se haittaa, jos siitä teille puhun, kuu vaan lupaatte ett'ette
kenellekään hiisku sanaakaan. -- Alice ja Frank pitävät toisistaan. Oi,
toivon heidän kerran tulevan naimiseen toistensa kanssa! Alice on
matkannut isän ja äidin kanssa, vaan pienet lapset ja minä jäimme
kotiin Maryn luo. Olipa onni ett'ei kukaan pienistä lapsista kadonnut,
joka ei olisi teitä tuntenut, ja jonka varmaankin joku ilkeä eukko
olisi löytänyt ja luoksensa vienyt. Nyt olen saanut tietää missä asutte
ja voin joka päivä tulla lukemaan teille tästä satukirjasta. Luenko nyt
teille vähän aikaa?"

Annoin hänelle kirjan ja hän istautui Feden pehmeälle renkulle ja luki
ääneen sateen lyödessä kattoon ja ikkunanruutuihin. Aivan vähän näytti
toivoa olevan rajuilman lakkaamisesta, enkä sitä juuri toivonutkaan,
sillä olin iloinen saada pitää lasta luonani, ja yhden yön levottomuus
olisi vaan ansaittu rangaistus uskottomalle hoitajalle. Sitä paitsi ei
minulla ollut ketään, jonka olisin voinut lähettää Ricadillyyn, sillä
rouva Brown oli minua vanhempi ja sade tulvaili yhä vielä.

"Voisitko maata pienellä vuoteellani?" kysyin.

"Voisin kyllä", vastasi hän suoraan. "Pidän teistä paljon, vaikk'ette
ole lady."

"Niin", vastasin, "tosin en ole lady, vaan pidän sinusta yhtä paljon
kuin jos olisin Lontoon ylhäisin lady."

Kumminkin saattoi lapsen puhe minut murheelliseksi. "Mikä tekee vaimon
ladyksi?" kysyin ääneen ja Maggie vastasi.

"Paljonkin", sanoi hän. "Minusta olette melkein ladyn lainen, vaan
olette köyhä, teillä on vanhat vaatteet, eikä ylhäisiä sukulaisia. Isä
sanoo äitiä oikeaksi ladyksi; mutta hän onkin hyvin rikas ja lady
Pembridgen serkku. Isäkin on syntyisin vanhasta arvokkaasta suvusta,
sen kuulin hänen sanovan sir Francisille ja äidille kuulin hänen kerran
sanovan, että sir Francis pitää paljon enemmän vanhasta ylhäisestä
sukuperästä kuin rahasta. En oikein ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan;
vaan kas se on olla oikea lady!"

En voinut olla katkerasti hymyilemättä Maggien puheelle. Todellakin,
vanhasta arvokkaasta suvusta! Niin, Beaden suvussa Kondoverissa oli
kyllä löytynyt monta arvokasta miestä, jotka ylläpidoksensa olivat
ahkerasti työtä tehneet, osoittaneet hyvää naapureillensa ja eläneet ja
kuolleet Jumalan pelvossa. Todellakin, Stefan ja minä olimme alkuperää
vanhasta arvokkaasta suvusta; vaan ei siinä merkityksessä, kuin sir
Francis Pembridge sen oli käsittänyt.

"En tiedä miten teitä nimittäisin", sanoi tyttö istuessaan minua
vastapäätä teepöytään; "teillä kai lienee joku nimi, sanokaa se
minulle!"

"Margery", sanoin, vaan en tahtonut lisätä toista nimeäni.

"No, sepä hauskaa oli!" huudahti hän. "Minunkin nimeni on Margery,
vaikka minua Maggieksi kutsutaan; miten kummallista! Meidän
kumpaisenkin nimi on Margery!"

Hän asetti kuppinsa pöydälle ja nauroi sydämmellisesti; minäkin
nauroin, sillä hänen iloisuutensa tarttui minuun. Iloitsin myös
kuullessani Stefanin nimittäneen yhden lapsistansa minun nimelläni.
Hänellä lienee siihen aikaan ollut jonkunmoinen rakkauden-tunne minua
kohtaan, vaikka rikkaus, ylpeys ja kunnianhimo sen sittemmin olivat
tukehduttaneet; niin, tämä oli minusta samoin kuin joku antaa
lapselleen nimen Emanuel, vaikk'ei hän rakasta Herraa Kristusta, eikä
Häntä edes ajattelekaan.

"Kerron teille mintähden olin niin murheissani, kuu en saanut seurata
isää ja äitiä", sanoi hän. "He matkasivat katsomaan sitä vanhaa,
rakasta kartanoa, jossa isä on syntynyt ja poikana ollessaan asunut, ja
minä olisin niin mielelläni tahtonut nähdä sen. Isä on kertonut siitä
minulle niin monta, monta kertaa, että sen hyvästi jo tunnen; ja, oi,
miten kaunis paikka se on!"

Tuossa paikassa olin näkevinäni kaikki niin selvästi, vanhan kartanon
mataloine kattoineen, jonka sedum-pensaat peittivät; takakartanon
ulkohuoneineen ja hedelmätarhan täysine omenapuineen. Vielä olin
näkevinäni miehet, jotka sadetta pakoon olivat ryömineet ladon
puimaluhalle; suuri ovi seisoi auki ja raskaat vesipisarat putoelivat
katon räystäältä. Oli lypsyajan jälkeen, mutta lehmät seisoivat vielä
märehtien kytkyessään, siksi kuin rajuilma lakkaisi. Arvelin miten
lyhteet kolmikulmaisella pellolla kestäisivät sadetta ja miten pitkä
aika kuluisi siksi kuin ne jälleen kuivaisivat. Vaan tuota-pikaa
katosivat kaikki niinkuin näkyharhaus ja huomasin olevani pienessä
ylishuoneessani, Stefanin pienen tytön seurassa, joka kanssani jutteli.

"Oliko isälläsi sisarta poikana ollessaan?" kysyin tykyttävin sydämmin.

"Ei", vastasi hän, "eikä hänellä koskaan ole ollutkaan. Iso-isä Bede ei
ollut rikas niinkuin isä on, vaan eihän se mitään tee, kun hän vaan oli
vanhasta arvokkaasta perheestä; luulen sillä tarkoitettavan, ett'ei hän
kuulunut rahvaasen."

Isä parka! Näin hänen niin selvään puettuna sarkatakkiin, lyhyihin
nankin-housuihin ja harmaihin sukkiin, jotka itse olin neulonut; kelpo,
rehellinen mies, hellä Stefanille ja minulle, vaan ei mikään gentleman,
maailman katsantotavan mukaan, enemmän kuin minäkään olin lady. Aloin
yhä selvemmin käsittää mikä suuri ylipääsemätön juopa Stefanin ja minun
välillä oli.

"Isä kävi paikkaa katsomassa, ennenkuin Englantiin tulimme", kertoi
Maggie. "Hän tuli tänne lyhyempää tietä kuin me ja silloin kävi hän
maalla katsomassa entistä kotoansa. Sitten osti isä sen ja nyt on se
oikein hänen omansa. Kenties muutamme sinne asumaan, emmekä koskaan
enää matkaa Australiaan, jos vaan Alice tulee naimiseen Frankin kanssa;
mutta se on suuri salaisuus, eikä kukaan ihminen puhu siitä."

Iloitsin kuullessani Stefanin ostaneen vanhan kartanon. Miettiessäni
Maggien puhetta, aloin ymmärtää sen olleen lastensa tähden kuin Stefan
oli hyljännyt minut. Olihan selvää, että se heille olisi
onnettomuudeksi jos minä ilmoittaisin itseni hänen sisarenansa;
sentähden teinkin lujan päätöksen, ett'en koskaan ilmoittaisi heidän
isällään olleen sukulaista. Sydämmestäni toivoin Alicen saavan sen,
jota hän rakasti, enkä koskaan tahtonut hänen tiellensä joutua.

Puhellessamme oli päivä pimennyt, vaan sade tulvaili yhä alas. En ollut
millänikään jos saatoin kauhua huolimattomalle hoitajalle, joka ei
ollut Maggiea silmällä pitänyt -- ja tyttö oli mielissään kun sai jäädä
luokseni. Annoin hänelle ottaa esiin yönutun laatikostani ja katsella
kaikkea mitä siellä löytyi, enkä voinut olla sekä hymyilemättä että
huokaamatta nähdessäni lapsen iloa ja uteliaisuutta. Laatikon pohjalla
oli äitini merkkausvaate -- tyttö näet ei lakannut ennenkuin oli
tyhjentänyt kaikki laatikosta -- ja isäni raamattu, jonka ensimmäiselle
lehdelle nimemme olivat kirjoitetut. Tätä en antanut hänelle, vaikka
hän kyllä pyysi ja rukoili saada lukea siitä ja vaikka vaikea oli
kieltää. En kaikesta maailman hyvästä olisi sallinut, että hän siinä
olisi lukenut isänsä nimen, vaikka minä katselin sitä sekä rakkauden
että murheen tunteilla. Se oli viimmeinen nimi kirjassa, sillä isäni
kuolinpäivää en ollut siihen kirjoittanut; ensin jätin sen Stefanille
kirjoitettavaksi, eikä oikea käteni nyt voinut kynää pitää. Kenties Kor
sen joskus kirjoittaisi.

Sitten nukkui Maggie pienellä vuoteellani; kullankarvaiset kiharansa
hajallaan päänaluksella ja pitkät tummat silmäripsensä levollisesti
laskettuna punottaville poskille. Asetin silmälasit nenälleni, otin
kynttilän ja, varjoten kädelläni sen valoa, seisoin kauan katsellen
lapsen suloisia kasvoja. Sinä yönä en voinut nukkua. Paljon oli
tapahtunut kuluneena päivänä ja paljon oli ajattelemista: olin
menettänyt eläkerahani, miten vast'edes tulisin toimeen, Stefanin lapsi
oli luonani. Ilo näytti voittavan murheen, sillä kun ajattelin
seuraavaa talvea ja köyhyyttäni, muistin lapsen, joka rauhallisesti
nukkui, vaikka oli vieraassa, köyhässä majassa, oudon vaimon seurassa,
ja tunsin Jumalan tahdon olevan, että minunkin tuli olla yhtä
levollinen ja luottavainen vastoinkäymisissäni. Jumalan silmissä olin
lapsi, samoinkuin Maggie minun, ja vielä kalliimpi Hänelle, kuin Maggie
minulle. Olinpa siellä tai täällä, olin aina Hänen siipeinsä varjossa.
Muistin lauseen, jonka olin lukenut Stefanin lähtöpäivänä: "Jos
astuisin ylös taivaasen, niin Sinä olet siellä, jos vuoteeni helvetissä
rakentaisin, katso Sinä olet myös siellä. Jos ottaisin aamuruskon
siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätesi sielläkin johdattais
minua ja Sinun oikea kätesi pitäis minun".



YHDESKOLMATTA LUKU.

Pimeä Marraskuu.


Ani varhain seuraavana aamuna hiivin huoneestani ja menin viimeisellä
rahallani ostamaan leipää ja maitoa Stefanin lapselle. Palatessani oli
hän valveilla ja näytti aivan perehtyneeltä, eikä ollenkaan
levottomalta olostaan vieraassa paikassa. Hänen oli nälkä ja hän
einehti niin hyvällä ruokahalulla, kuin jos maito olisi tuotu
Kondoverista ja leipä paistettu omassa uunissani. Kiireesti emme
einehtineet, sillä tiesin ett'ei iloni kauan kestäisi, vaikka Maggie
kyllä lupasi vast'edeskin tulla minua tervehtimään Alicen ja toisten
lasten kanssa. Vielä mitä! Sen Stefan kyllä estäisi.

Ilolla samoinkuin murheellakin on loppunsa! Vihdoin sidoin lapselle
hatun päähän ja seurasin häntä puiston läpi, jossa puiden lehdet olivat
märät yöllisestä sateesta ja kiiltelivät auringon valossa. Uutimet
olivat alaslasketut Maggien kodissa, sillä ikkunat olivat etelään päin;
saatoin hänet siis etehiseen saakka ja kumarruin suutelemaan häntä
jäähyväiseksi, kun ovi yht'äkkiä avattiin ja Stefan seisoi edessäni
kalpean ja kamalan näköisenä, ikäänkuin hän olisi viettänyt kauhean
yön. Kumpainenkaan meistä ei voinut sanaakaan lausua, katsoimme vaan
toisiimme Maggien syleillessä isäänsä.

"Isä!" huudahti hän, "oi isä! olen ollut eksyksissä ja hän löysi
minut."

"Herra", sanoin ja pakoilin itseäni voidakseni vieraana puhutella
häntä, "löysin tyttösenne, joka oli eksynyt kadulle ja vein hänet
luokseni. Hän on ollut hyvässä turvassa ja aivan tyytyväinen. En
luullut teidän kotona olevan ja mielestäni tarvitsi hoitaja vähän
rangaistusta. Jos olisin tietänyt teidän kotona olevan, niin tottapa
jonkun keinon olisin keksinyt ilmoittaakseni teille, missä lapsi oli."

"He ilmoittivat meille sähkösanomalla eilen", vastasi Stefan ja katsoi
minuun, vielä levottoman ja hämmästyneen näköisenä. "Vaimoni ja minä
olimme kauheassa tuskassa. Me matkasimme kaiken yötä ja nyt on vaimoni
hyvin kipeänä."

"Jääkää hyvästi", sanoin ja käännyin mennäkseni kotiin, sillä
katsellessani häntä tunsin itseni heikoksi ja halu nimittää häntä
veljeksi tuli minulle kovin voimalliseksi.

"Pysähtykää!" huudahti hän vakaasti. "Sallikaa minun palkita teitä;
tiedän teidän olleen hyvä lapselleni."

"Teiltä en mitään tarvitse", sanoin ja tunsin katkeruutta sydämmessäni;
"siitä en mitään tahdo, että holhosin lastanne."

Nyt kuulimme naisen äänen jostakin sisähuoneesta huutavan: "Stefan!"
Hän seisoi epäillen ja katsoi murheellisesti, mutta miettiväisenä
minuun, harmaapäiseen, huonosti puettuun ja säädyttömän näköiseen
vaimoon, kun hän sitä vastaan oli gentlemanni, sekä ryhdin että
käytöksen suhteen. Sama eroitus oli ollut välillämme nuorenakin
ollessamme, vaikka silloin vähemmässä määrässä; mutta kumpikin oli
kulkenut omaa tietänsä, ja nyt oli hän ylhäinen ja rikas, vaan minä
ainoastaan köyhä vaimo-parka, josta ei hänelle eikä lapsilleen voinut
olla mitään hyötyä. Kova taistelu oli hänen sydämmessään, sen näin
hänen levottomasta katsannostaan ja vapisevista huulistaan. En
pysähtynyt hänen tuskaansa enentämään. Ääni kuului taas ja minä
käännyin ja menin hänen näkyvistänsä niin sukkelaan kuin taisin. Kuulin
oven jälkeeni suljettavan.

Miten autiolta huoneeni näytti sinne tullessani! Vuode oli koottava ja
eineen jäännökset pois pantavat, mutta siinä ei kauan viipynyt. Sitten
ei minulla ollut muuta tehtävää kuin istua joutilaana, miettiä ja
ajatella, sillä hermottomalla kädelläni voin aivan vähän ommella tai
neuloa, ja liian kostea oli uloskin mennä. Päivällistä en valmistanut,
Maggielta oli, näet, jäänyt tähteeksi sekä leipää että maitoa minulle
riittäväksi ateriaksi, ja kukkarossani oli ainoastaan muutamia penniä.

Pitkää ehtoopäivää viettääkseni menin kävelylle Abbey kirkolle, jossa
usein talven aikana käyskentelin. En tiedä mintähden, mutta Abbey
muistutti minua aina enemmän metsistä kotona, kuin Pyhän Paavalin
kirkko. Toisinaan olin niin selvästi näkevinäni nuo kauniit, solevat ja
tummat kuuset, jotka olivat niin pitkät, että minun tuli notkistua
taaksepäin voidakseni nähdä, missä viheriäiset oksat yhdistyivät.
Samoin kohosivat myös vanhat, tummat ja korkeat pilarit Abbey kirkossa.
Valo, joka ikkunoista lankesi sisään, oli yhtä suloinen ja himmeä kuin
lehteväin puiden siimeksessä, jonne auringon säteet pistivät tuuhean
lehtiverhon lävitse. Maalla asuessani ajattelin taivasta uutena,
kauniina ilotarhana, jonka keskellä elämän-puu kasvoi, mutta nyt
asuttuani Lontoossa vuosikausia, olin enemmän ajatellut sitä
kaupunkina, jota Jumalan kirkkaus, jolla ei ole alkua eikä loppua,
valaisi ja jossa oli monta asuntoa ja kultaiset kadut, joilla autuaat
riemulauluja laulaen käyskentelivät. Tämä johtui useammin mieleeni
istuessani Abbey kirkossa kuin kulkiessani noilla ahtailla, likaisilla
kaduilla, joilla miehet ja vaimot näyttivät eläimiä kurjemmilta, ja
lapset, jotka leikkivät, olivat nälkäisiä, kuihtuneita ja rumia -- oi,
tämä täytti sydämeni sanomattomalla tuskalla!

Myöhään illalla palasin kotiin. Koska minun tuli säästää sekä hiiliä
että kynttilöitä, istuin pimeässä, kun kuulin Feden askeleet portailta.
Kenties toi hän kirjeen Korilta; kiiruusti sytytin siis kynttilän.
Mutta hän oli liian vakaan näköinen, eikä hänellä siis voinut Korilta
olla uutisia, ell'ei ne ikäviä olleet. Hän istuutui hyvin väsyneen
näköisenä. Tiesin hänen oppilaidensa tuottavan hänelle paljon työtä, he
olivatkin jo kasvaneet liian suuriksi, eivätkä häntä enää oikein
totelleet.

"Mikä mieltäsi painaa, Fede?" kysyin, niin iloisella äänellä kuin
suinkin voin.

"Kuinka pian sen huomaat, Margery!" sanoi hän; "mieltäni painaa
paljonkin, olen menettänyt sijapaikkani."

"Mitäs olet tehnyt?" kysyin.

"En ole tehnyt mitään", vastasi hän. "Eilen maksoi herra Coe
palkkaneljännekseni, eikä sanonut enää tarvitsevansa minua kuin
kuukauden; saisin siis hankkia toisen sijapaikan. Kas tämä, Margery, on
murheeni."

"Sepä oli huono uutinen", vastasin, "vaan tiedäthän minulla aina
lohdutussanoja löytyvän: 'huoli huonoksi tekee, murhe muita
mustemmaksi'. Odota vähän aikaa niin näet kaikki hyväksi kääntyvän."

"Onko sinulla kaikki hyvästi?" kysyi Fede. "Oletko täydellisesti
onnellinen, Margery?"

"Olen", vastasin mietittyäni. "Sydämmessäni tunnen itseni onnelliseksi.
Olen kuin vuorilampi, jonka pinta myrskyn pauhatessa aaltoilee, vaan
jonka syvyydessä tyyneys vallitsee."

"Sano minulle, Margery, mistä se tulee", pyysi hän, painaen päänsä
olalleni.

"Olen jo monta, monta kertaa sanonut sen", vastasin.

"Sano nyt se uudestaan", rukoili hän.

"Olen onnellinen", sanoin, "kun tiedän Herrani Kristuksen kautta
olevani Jumalan lapsi; eikä koskaan ole löytynyt isää, ei
kuningastakaan, joka niin olisi holhonnut lapsiansa, kuin taivaallinen
Isäni holhoo minua. Kuinka voisin olla murheellinen ja levoton?"

"Mutta Stefanista sinulla on ollut paljon murhetta", nyhkytti hän.
"Luulin kaikki kääntyvän sinulle hyväksi, kun hän vaan palajaisi."

"Minulla on ollut kaikki hyvästi koko ajan", sanoin ja sivelin hiljaa
hänen päätään. "Luuletko Jumalan lähettävän meille enemmän huolta, kuin
meille hyväksi on? Minä olen jäykkä oppilas raukka ja Hänellä on monta
vaikeata läksyä opetettavana minulle; mutta tahdon mieluisemmin oppia
ne kaikki, kuin oppimatonna tulla toiseen maailmaan. Paitsi sitä opin
ne Hänen jalkainsa juuressa ja Hän laskee silloin tällöin kätensä
päälleni, samoin kuin minä nyt lasken käteni sinun päällesi, oma
ystäväiseni."

"Vaan ajattelepa", sanoi hän, "jos Stefan ei koskaan tulisi takaisin."
Tästä ymmärsin, ett'ei Kor ollut hänelle mitään Stefanista puhunut ja
iloitsin siitä.

"Hän on jossakin, Jumalan huostassa", sanoin, "tämä on kenties vaikein
läksy, kuin minulla on opittavana, mutta nyt se ei voi tulla kovin
pitkäksi."

"Luuletko Hänen vihastuvan minuun, jos olen alakuloinen siitä, että
sijapaikkani olen kadottanut?" kysyi hän.

"Ei, ei suinkaan, herttaiseni", sanoin; "Herra Kristus tietää kaikki.
Hän tuntee kaikki jokapäiväisen elämämme koettelemukset ja huolet yhtä
hyvästi kuin henkemme tuskan ja levottomuuden. Luulen Hänellä olleen
monta samanlaista koettelemusta, kuin meillä nyt on."

"Kuulen mielelläni sinun tätä sanovan", sanoi Fede ja kävi
iloisemmaksi. "Niin, Hän tietää kaikki. En olisikaan tästä käynyt niin
alakuloiseksi, ell'ei täti olisi ollut niin suutuksissa. Kävin jo
eräässä opettaja-konttorissa ja siellä oli nimiluettelossa
sataseitsemänkymmentä, jotka sijapaikkaa etsivät, eikä ainoatakaan
paikkaa ole tarjona. Täti ei tahdo kuulla mainittavankaan, että
jättäisin hänet, vaan se minun täytyy tehdä, jos en työtä saa."

"Aiotko Korille puhua tästä?" kysyin.

"En vielä", virkkoi hän, "en ainakaan ennen kuukauden loppua. Tiedän
että Kor silloin tahtoisi antaa rahaa minulle, eikä se olisi hauskaa,
vai kuinka? Koettelen jollakin tavalla tulla toimeen. Koettelen hankkia
ompelusta, siksi kun saan toisia oppilaita. Siitä olen iloinen, että
tädillä ja sinulla on elinkautinen eläkkeenne. Eihän tuo suuri ole,
vaan on kumminkin varma. Toivon melkein, ett'en olisi tullut
huolettamaan sinua, Margery, vaan en voinut olla tulematta."

Niin, hän oli vielä nuori ja hento olento, joka vastoinkäymisen
kohdatessa tarvitsi toisen osanottavaisuutta. Vasta vanhemmaksi
tultuamme opimme vastaan-ottamaan huolet ja murheet nöyrällä ja
tyytyväisellä mielellä ja kätkemään ne syvään sydämmemme pohjaan. Usein
ne esiytyvätkin meille siinä valossa, jossa ne täällä näemme
vihollisina, jotka tahtovat hukuttaa meidät, vaan kun ijäisyyden aamu
koittaa, huomaamme ne ystäviksi, jotka ovat auttaneet, eivätkä
vahingoittaneet meitä.

Nyt en hennonut kertoa Fedelle omista vastoinkäymisistäni; sen kautta
heikko ruoko olisi musertunut, eikä Herra koskaan niin tehnyt. Monta
viikkoa en kumminkaan voinut salata sitä häneltä. Beden armeliaisuuden
johtokunnasta ei kuulunut mitään, eikä Stefanistakaan, vaikka
kummaltakin odotin jotakin sanomaa.

Syksy oli meille sangen huolettava. Rouva Moes tuskaili ja kiukkusi
kunnes hän sairastui ja Feden täytyi hoitaa häntä. Mitä minuun tuli,
meni pieni talouteni, jonka niin kauan olin omistanut, samaa tietä kuin
kello "Margery" oli mennyt. Talvi läheni, päivät lyhenivät ja pimenivät
ja yöt kävivät yhä kolkommiksi. Huoneeni, joka Maggien käydessä oli
niin kodikas ja hauska, kävi nyt kolkoksi ja autioksi, kun toinen
huonekalu toisensa perään hävisi sieltä. Rahat, jotka pantin-ottajalta
sain, näkyivät katoavan kuin lumi kuumaan veteen, vaan tosi oli, että
Fedeäkin toisinaan tuli auttaa, sillä rouva Moes ei suvainnut
puhuttavankaan kapineiden rahaksi muuttamisesta, eikä kuusi killinkiä
viikossa millään tavalla voinut riittää kahdelle hengelle, joista
toinen oli sairas. Fede ei ensin tietänyt, mistä rahat, jotka hänelle
lainasin, tulivat; vaan huomattuaan huonekaluni olevan poikessa, arvasi
hän asian laidan ja syleili minua, niinkuin peljästynyt lapsi.

"Oi, Margery, rukoile Jumalaa, että kerran tulisin sinun kaltaiseksesi!
Ah, jos voisin luottaa Häneen ja aina olla tyytyväinen ja iloinen
samoin kuin sinä!"

Tyytyväinen voin todellakin olla, sillä nämä sanat olivat alati
sydämmessäni: "Elä heitä minua pois minun vanhuudessani; elä hyljää
minua, koska heikoksi tulen. Sinä annat minun nähdä paljon ja suuria
ahdistuksia, ja virvoitat minua jälleen; Sinä haet minua ulos maan
syvyydestä. Sinä teet minut sangen suureksi ja lohdutat minut jälleen."

"Sinun tykönäsi etsin turvaa. Opeta minua tekemään tahtosi jälkeen,
sillä Sinä olet minun Jumalani; Sinun pyhä Henkes johdattakoon minua."



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Helppohintainen matka joulun aikaan.


Talvi lähestyi peto-eläimen tavalla ja tiesin sen kohta hyökkäävän
päällemme -- ei ainoastaan meidän, vaan tuhansien toisten, jotka olivat
meitä köyhempiä ja jotka jo ennakolta värisivät ja vapisivat sitä
ajatellessaan. Jo joulukuun keskipaikoilla oli vaikea löytää
huoneessani mitään, jota rahaksi olisin voinut muuttaa. Rouva Moes
sairasti vielä, eikä Fedellä ollut työtä. Kor oli marraskuusta saakka
ollut merillä, emmekä tietäneet, milloin hän Liverpooliin palajaisi.
Kulungin vuoksi oli hän ollut kotona käymättä, vaan aikoi nyt
Englantiin palattuansa käydä meitä tervehtimässä. Silloin pääsisi hän
salaisuuteni perille ja minä joutuisin hänelle rasitukseksi! Vaan jos
Herra panisi tämän ristin päällemme, tiesin Korin kantavan sen
nurkumatta, enkä minäkään Jumalaa vastaan napisisi.

Muutamia päiviä ennen joulua ilmoitti minulle rouva Brown, jonka luona
asuin, naimisessa olevan tyttärensä tulevan lapsineen hänen luokseen
asumaan, jolloin hän tarvitsisi sekä minun että oman huoneensa. Fede
arveli hänen keksineen tämän tempun päästäkseen minusta. Sillä
muutamien viikkojen vuokran olin hänelle maksava, vaan sen korvaukseksi
tarjosin pienen vuoteeni. Se oli tosin suuremmasta arvosta kuin
velkani, vaan kenties en pantin-ottajaltakaan enempää olisi saanut.
Hyvin raskaalta tuntui nyt, vuoden pimeimmällä ajalla ja vieläpä tyhjin
käsin, jättää pieni kotini, jossa niin monta onnellista ja hupaista
vuotta olin viettänyt.

Luulin rouva Brownin pelänneen minun jäävän hänelle rasitukseksi ja
sentähden tahtoneen päästä erilleen minusta. Kuinka voin moittia häntä
siitä, että omaa etuansa katsoi? Hän, näet, ei koskaan ollut oppinut,
että Jumala hänestä huolta pitää.

Menin holhouskartanoon Fedelle kertomaan tätä odottamatonta kohtausta.
Tämäkin pieni koti, joka ennen aina näytti niin valoisalta ja
hauskalta, oli nyt pimeä ja kolkko. Rouva Moes oli kärsimätön ja äreä.
Hän istui takan ääressä lämmitellen jalkojaan; huopa oli kääritty hänen
ympärilleen, sillä ainoastaan vähän hiiliä oli takassa ja ilma oli
savuinen ja kostea. Istuessani hänen luonansa vuodatti hän kyyneliä ja
näytti hyvin heikolta.

"En tiedä mihin joudumme", sanoi hän huoaten ja sinne tänne vaappuen,
"kun olen näin kipeä, eikä ole tohtoria, ei lääkkeitä, eikä muuta; kova
talvi tulee, eikä Fede ansaitse mitään. Teillä on kyllä hyvä, kun ei
ole huolenpitoa kenestäkään, 'ei piikaa ei poikaa^, vaan toisin on
minun laitani, jolla on Fede, vaikka ei ole kuin kuusi killinkiä
viikossa kummallekin yhteensä. Entä tuo holhouslaitos sitten! Kyllä
kaikille muille antavat rahaa ja hiiliä jouluksi, mutta minulle
sanovat, ett'ei Feden pitäisi olla kotona ja jopa eräs heistä sanoi,
että hänen tulisi mennä palvelukseen, hänen, jonka setä oli kirjoittaja
Lontoon pankissa ja minun isoisäni pappi, eikä kukaan sukulaisistani
koskaan ole palvellut!"

"Ei, ei", sanoin; "se ei olisi Korille mieleen, että Fede menisi
palvelukseen. Teillä on syytä kiitollisuuteen, kun teillä on suoja,
viikkorahanne ja vielä päälliseksi Fede, joka hoitaa teitä. Useammat
sanoisivat teidän oloanne paremmaksi kuin minun."

Mielestäni ei hänen olonsa kumminkaan ollut parempi kuin minun, enkä
kaikesta maailman hyvästä olisi vaihtanut hänen kanssaan, paitsi siinä
suhteessa, että hänellä oli Fede.

"Olemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen", sanoi rouva Moes itkien.
"En koskaan luullut leskeksi jääväni ja asuvani tämänlaisessa pienessä
hökkelissä holhouskartanossa, niin vähällä eläkerahalla ja vielä
päälliseksi Fede elätettävänä. Ette ymmärrä mitä se on, teillä kuin ei
ole ketään paitsi veljeänne, joka hävisi pääsiäisenä, ja se oli hyvä
kyllä teille, sillä veljistä ei naisilla ole suurta hyötyä."

"Ovatko rahanne kaikki?" kysyin.

"Ovat", vastasi hän, "viimmeiseen ropoon asti, ja paitsi sitä olemme
velassa joka taholle, tietämättä, miten niistä pääsemme. Nyt emme enää
tahdo saada velkaakaan, ja hiilet ovat loppumaisillaan ja leipää on
tuskin viikkokaudeksi. Minlainen jouluni nyt tulee olemaan, minun,
jolla ennen aina oli täytetty kalkkuna, lihapiirakoita ja paistettua
rusinapuuroa! Jos Fede minua olisi totellut ja ottanut herra Russellin,
eikä tuota köyhää laivatohtoria, joka on lähtenyt ainoastaan katujen
hylkyläisistä, olisimme jouluna viettäneet häitä sen sijaan kuin nyt
saamme nälkää nähdä, samoin kuin muutkin köyhät, joilla ei työtä ole."

Fede parka istui uutterasti ommellen pienen ikkunan luona, jonka läpi
sumuisen päivän viimmeiset säteet lankesivat sisään. Näin hänen
pyhkivän muutamia kyyneliä, tätinsä jupistessa. Oikein sydämmestäni
surkuttelin häntä. Hän näytti niin alakuloiselta ja murheelliselta kuin
nuoret ainakin, ennenkuin ovat tottuneet ristiänsä kantamaan.
Vastoinkäymistäni en voinut hänelle kertoa, koettelin vaan ilahduttaa
rouva Moes'ia puhelemalla muista asioista. Tämä ei paljon onnistunut,
sillä hän kuului niihin, jotka eivät koskaan ole tyytyväisiä, vaan aina
tuskittelevat jostakin. Tämä oli Fedelle kova kohtalo.

Hetken kuluttua jätin hyvästi ja astuin alla päin, pahoilla mielin
pimeitä katuja pitkin. Yht'äkkiä huomasin valossa, joka lankesi erään
myymälän ikkunasta, jotakin kimaltelevan likaisella katukivellä.
Kumarruin ottamaan sitä, ja kas! se oli kultaraha. Ensin en tahtonut
silmiänikään uskoa; tämä, näet, tuli niin odottamatta, enkä koskaan
ollut mitään kadulta löytänyt. Vaan tuossa se oli, tuo pieni kiiltävä
kultaraha, minulle koko aarre.

Melkein häpeän tunnustaa, ett'en Fedeä ensiksi muistanut; vaan
sananlasku sanoo: "vasta tosi kuin toisen kerran", ja toiseksi
muistinkin Feden levottoman ja murheellisen katsannon, sammuvan
takkavalkean ja rouva Moes^in valitusvirret. Palasin holhouskartanoon
ja koputin hiljaa ovelle, vaan kukaan ei vastannut. Avasin oven ja
kuulin ääniä toisesta kerroksesta, jossa rouva Moes oli levolle
menemäisillään ja Fede auttoi häntä. Pöydällä seisoi kuppi ja
kauralientä kiehui hiilillä. Panin rahan kuppiin, josta Fede ei voinut
olla sitä huomaamatta, kun hän tuli lientä siihen kaatamaan; tiesin
ett'ei hän ottaisi sitä minulta, vaan kun löytäisi sen, käyttäisi hän
sen tarpeessaan. Mitä olivat huolet minulle, vanhalle vaimolle, joka
olin saanut kokea, kuinka maailma on täynnä vastoinkäymistä, sen
suhteen kuin ne hänelle, nuorelle tytölle olivat, joka vasta seisoi
elämän kynnyksellä?

Ennenkuin kauas ennätin, kuulin nopeita askelia takanani ja jonkun
huutavan minua. Jo ennenkuin taakseni katsoin tiesin että se oli Fede.
Siinä seisoi hän katulyhdyn valossa, pään yli oli heitetty suuri huivi,
jonka alta hänen kaunis muotonsa tirkisti ja katseensa oli iloisempi
kuin kaukaan aikaan olin nähnyt.

"Ei, ei, Margery", huudahti hän; "ei hyvä, rakas vanha Margery! En voi,
enkä tahdo ottaa rahaasi, en kaikesta maailman hyvästäkään. Kuulin
liikettä alakerroksesta ja kun alas tulin, huomasin paikalla käyneesi
siellä. Täti ei tiedä, miten paljon paremmin meillä on kuin sinulla."

"Ota puolet siitä, Fede", käskin.

"En penniäkään", sanoi hän; "ompeluksestani saan vähän rahaa, enkä ole
niin ahne, että sinulta riistäisin vähät varasi. Jos olisit rikas,
Margery, silloin ottaisin tarjoomasi niinkuin äidiltäni, mutta olet
meitä köyhempi, niin todellakin olet."

Hän ei silloin tietänyt, kuinka köyhä olin. Ei maksanut vaivaa
houkutella häntä; hän painoi kultarahan käteeni ja tahtoi
välttämättömästi jättää sen siihen. Monta silmänräpäystä hän ei voinut
pysähtyä, hän oli näet jättänyt oven lukitsematta ja tätinsä levolle;
jätimme siis hyvästi ja menimme kumpikin tietämme.

Tieni vei suuren rautatiepysäyspaikan ohitse, jonka ulkopuolelle oli
sitkustettu ilmoittimia, joita kirkkaassa kaasunvalossa helposti voi
lukea.

Nimi Thornbury pisti minulle silmään -- Thornbury, tuo pieni kaupunki,
jossa isä aina kävi markkinoilla ja jonne vanhasta kodistani ei ollut
kahta neljännestäkään. Pysähdyin sitä lukemaan. En koskaan ollut
ajatellut sinne rautatietä olevan ja kumminkin oli se aivan
todenmukaista, sillä sielläpäin oli kaksi tai kolme suurta kaupunkia.
Huvijuna oli lähtevä seuraavana päivänä, joka oli joulun-aatto, ja
menevä myös Thornburyyn, jonne matka edes takaisin kolmannen luokan
vaunuissa maksoi viisitoista killinkiä. Haikea halu syttyi minussa
vielä kerran nähdä lapsuuteni kotia ja omaa kansaani. Turhaan koettelin
tukehduttaa sitä, muistuttamalla itseäni, ett'en koskaan ollut
hankkinut ystäviä siellä, paitsi muutamia vanhoja, jotka luultavasti jo
aikoja sitten olivat kuolleet. Tämä halu tuli minulle liian
voimalliseksi; kaikki mikä oli tapahtunut nuorena ollessani, johtui
tuossa paikassa mieleeni ja minusta oli kuin kuolisin ell'en menisi
kotiini -- niin kotiin, isäni huoneesen.

Ei vielä ollut liian myöhä pantata ne muutamat kalut, jotka minulla
vielä oli, sillä paikka, jossa niitä vastaanottivat, oli auki myöhään
saakka. Kultaraha, jonka olin löytänyt, ja rahat, jotka kaluistani
sain, olivat minulle kyllin riittävät. Laukkuuni pistin mitä vähää
matkalla tarvitsisin ja menin sitten levolle viimmeisen kerran pienelle
vuoteelleni, jonka eno Simister monta, monta vuotta sitten oli ostanut.
Koko yön uneksin vanhasta kodistani, puutarhoista, polveilevista
käytävistä ja yksinäisestä kukkulasta. Mielestäni oli kesä, enkä voinut
ajatella, että puut olivat lehdittä, kasvit kukitta ja kaikki linnut,
paitsi punapulmuset, vaienneet.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Kotona jälleen.


Seuraavana aamuna oli rautatien-pysäyspaikalla suuri tungos
huvimatkalle rientävistä; siellä ei ollut monta niin vanhaa kuin minä,
eikä kukaan heistä ollut yksinään. Kumminkaan minulla ei ollut vaikea
saada sijaa ja matkustavaiset samassa vaunussa olivat hyvin
ystävällisiä. Olin iloinen siitä että olin lähtenyt, ja murheeni
alkoivat haihtua, ei niin ett'en niitä olisi enää muistanut, vaan en
huolinut mieltäni niillä vaivata. Kohta tulimme maalle, joka talven
aikana näytti harmaalta ja autiolta, ainoastaan paikottain oli lunta
vainioilla. Kylmästä en mitään tietänyt, sillä minulla oli niin paljon
ajattelemista; matkatoverini antoivat minulle ruokaa ja hoitivat minua
ikäänkuin olisin ollut heidän rakas ystävänsä. Matkalla Thornburyyn
viivyimme seitsemän tuntia ja hämärtää alkoi jo ennenkuin sinne
saavuimme. Ikävältä tuntui erota ystävällisistä matkatovereistani ja
jonkunmoinen tunne yksinäisyydestä ja pelvosta saattoi minut
värisemään. Paikka oli niin tuttu ja kumminkin niin outo. Aivan hyvin
muistin kirkon ja kirkkomaan, joka oli neljä tai viisi jalkaa katua
ylempänä, syystä kun siihen niin paljon oli haudattu. Kadut olivat
osaksi entisen näköisiä, osaksi aivan erilaisia. Oli samoin kuin
unelmassa kävelee tutussa kaupungissa, jossa edessänsä näkee kadun
kulman, jonka hyvästi tuntee, vaan siitä kun kääntyy, huomaa olevansa
aivan oudossa paikassa. Arvelin mennä "Aurinko" ravintolaan, jossa isä
ennen aina majaili ja jossa kenties saisin pienen huoneen, joka ei
olisi liian kallis. Tiesin missä "Aurinko" ravintola oli, vaan en
löytänyt sitä entiseltä paikalta, markkinatorin luona. Pysähdyin
muutaman myymälän luo ja kysyin eräältä vanhanpuoleiselta kauppiaalta,
missä "Aurinko" ravintola oli?

"'Aurinko' ravintola!" kertoi hän ja katsoi hämmästyneenä minuun;
"rautatie on jo toistakymmentä vuotta kulkenut sen paikan ylitse.
Mahtanee olla kauan sitten kuin täällä olette olleet."

"Entä missä emäntä on?"

"Hän on kuollut", vastasi hän. "Vanha eukko hän nyt olisikin, jos vielä
eläisi; minä olen jo vanha ja hän oli kolmekymmentä vuotta vanhempi."

"Voisitteko neuvoa minulle jonkun siistin, hiljaisen paikan, jossa
voisin olla yön tai pari? ei kallis vaan siisti kumminkin."

"Tuolla on Yrjölä", sanoi hän; "se on ensimmäisestä katukulmasta
oikealla kädellä ja -- --"

"Kiitän paljon, kyllä jo tiedän", sanoin. Tunsinkin kartanon ja menin
suoraan sinne. Siellä oli suuri puhdas keittiö, jossa maakansaa kulki
ulos ja sisään jouluvakkoineen ja kääröineen. Heidän äänensä kuuluivat
samoin kuin muinoinkin kovilta, räikeiltä ja pitkäveteisiltä ja heidän
paksut ahavoituneet muotonsa katselivat minua, ikäänkuin kaikki olisi
ollut unennäköä. Useammat heistä näyttivät ujoilta vierasta
puhuttelemaan. Kun emäntä toi teetä, kysyin tunsiko hän Kondoveria.

"Hyvin kyllä tunnenkin", vastasi hän, "sieltähän naimiseen tulin."

"Tunsitteko talon, jossa Beadet asuivat?" kysyin.

"Vanhan Beaden arentikartanonko? Kyllä tunsin", vastasi hän. "Kertovat
nuoren Beaden tulleen Australiasta ja ostaneen sen Kondoverin papilta.
Hän kuuluu rakennuttavan siihen komean kartanon."

Hänen täytyi nyt mennä, sinä iltana oli näet paljon tekemistä, enkä
enempää saanut kysellyksi. Istuin hiljaa, melkein hermotonna, uneksien
takkavalkean ääressä. Kuulin miehen kimakalla ja kovalla äänellä
huutavan "Jerry!" ja luulin sitä melkein isäksi. Töytäsin istuiltani ja
katsoin säikähtyneenä ympärilleni.

"Kuka se on?" kysyin vanhalta mieheltä, joka istui tupakoiden takan
sopessa.

"Se on isäntä", vastasi hän, "nimittävät häntä Jerryksi, ravintolan
isäntä; ette tarvitse peljätä."

"Tunsitteko Jerry nimisen rengin Beaden talossa?" kysyin.

"Vanhan Jerryn, ajurengin", sanoi hän; "kyllä tunsin vanhan Jerry
raukan; hän kuoli köyhäinhuoneessa, ei kauan aikaa sitten. Vanha mies
parka! Hän olisi totta maar ihastunut kuullessaan nuoren Beaden
palanneen kotiinsa."

Vanha Jeremias raukka! Olin kirjoittanut hänelle pari, kolme kertaa
Lontoosen tultuani; vaan hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, enkä
siis hänestä ollut mitään kuullut. Minua suretti kun kuulin hänen
köyhäinhuoneesen kuolleen, vaan miten minä olisin voinut estää sen?

Aikaiseen menin levolle, sillä kansa alkoi tulla rähäjäväksi ja
meluavaksi. Mutta tulin kummalliseen tilaan; oli ikäänkuin olisin
nukkunut, vaikka sydämmeni valvoi. Jo aikaa ennen päivänkoittoa olin
hereillä ja kuuntelin joululaulua, joka kuului pimeältä kadulta,
ikkunani alta. Laulajain äänet olivat yhtä kimakat ja pitkäveteiset
kuin ne, jotka ennen olimme kuulleet arentikartanon oven takana ja
jotka silloin kävivät yhä kovemmiksi, siksi kuin oven avasimme ja
tarjosimme laulajoille piirakoita, joita olin leiponut, ja omenia
hedelmätarhastamme. Arvelin, laulanevatko nytkin siellä tämän kylmän
aamun hämärässä, ja sydämmeni sykki ja jäseneni vapisivat
levottomuudesta päästä kotiini.

Nousin niin pian kuin liikettä kuului talossa, einehdin kiiruusti,
mutta vasta yhdeksän seutuun läksin matkalle. En kenellekään
ilmoittanut, minne menisin, sillä tunsinhan tien hyvästi. Metsään
ehdittyäni oli sydämmeni yhtä kevyt kuin pesänsä löytäneen lintusen.
Metsän läpi vei oikotie, kapea polveileva polku, jota vieraan silmä
tuskin olisi keksinytkään. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja kylmässä
ilmassa jäätyneet kiteet peittivät kaikkialla puiden oksat hopealle
kimaltelevalla härmällä. Se peitti kuihtuneet ruskeat sanajalat, ja
tammien korkeimmat oksat loistivat siitä valleina vaaleansinistä
taivasta vasten. Ilma oli jotensakin kolkko, vaan virkisti polttavaa
päätäni. Täällä oli kaikki entisellään ja täällä tunsin itseni melkein
nuoreksi; polkukin oli aivan samanlainen kuin ennen, ollessani nuori,
reipas tyttö, joka iloitsi talvi-aamun raittiista tuulelmista. Kuinka
hiljaista täällä oli! Ei niin risahdustakaan kuulunut, paitsi
muutamista kuivista oksista, jotka jalkaini alla rasahtivat. Oli vielä
hiljaisempaa kuin kesällä, jolloin olisi kuullut lintujen laulavan ja
hyönteisten surisevan. Oi, tämä oli lepo korvilleni, tultuani Lontoon
lakkaamattomasta melusta ja hälinästä! Tämä muistutti minulle sitä
lepoa ja rauhaa, joka taivaassa vallitsee.

Näin astuin kotia kohti ja jokainen tien mutka johdatti mieleeni
jotakin entisyydestä, samoin kuin Evalle, jos hän vanhoilla päivillään
olisi hoiperrellut Edenin luo ja katsellut sen kauniita käytäviä,
joille jalkansa ei koskaan enää saisi astua. Minä taisin kumminkin
astua entisiä polkuja. Tuossa oli tammi, johon Stefan niin usein oli
kiivennyt piiloutumaan sen tuuheaan latvaan, antaakseen minun kulkea
ohitsensa kuin menin häntä vastaanottamaan; tässä olivat
mansikkapensaat, joista hän poimi punaisia marjoja ja pujetti ne
heinän-korteen tuodakseen ne minulle eheinä ja kauniina. Sitten tulin
kuusikkoon, jonka korkeita puita niin usein olin muistanut Abbey kirkon
pilarien keskellä, jossa Fede nyt kenties oli ja arveli mintähden minä
en siellä ollut. Ensi kerran muistin Feden ja tämä saattoi mieleni niin
kummallisen sekavaksi. Tiesin jumalan-palveluksen kohta alkavan, sillä
silloin tällöin kajahtelivat kirkkaassa talvi-ilmassa, kaukaa,
hiljaisen metsän läpi kirkonkellojen kumisevat äänet.

Kuljettuani metsän läpi tulin vainiolle, jossa ainoastaan muutamia
jälkiä näkyi, jonkun kuljettua kyntöpellon poikki. Nyt olin isäni
tiluksilla. Tuossa edessäni oli vanha kukkula valkeana kimallellen
auringon valossa. Ilosta pysähdyin ja nojautuen aitaa vasten katselin
sitä siksi kuin heikot silmäni huikenivat. Vielä muutamia
silmänräpäyksiä, niin näkisin kotini, kujan, olki- ja heinä-pielekset
ja oman rakkaan puutarhani. Arvelin menikö Herrani, kulkiessaan
ylösnousemuksensa jälkeen Galileaan, katsomaan entistä kotiansa ja
Natsaretin ympärillä olevia vainioita, puutarhoja ja kunnahia.

Ennenkuin matkaani pitkitin kävi ilma kolkommaksi ja muutamia pilviä
kohosi pohjoisessa kukkulan takana. Ainoastaan hyvin hiljaa voin
kulkea, sillä hengitykseni kävi ahtaaksi ja ruumiini vapisi
levottomuudesta. Pitkältä tuntui minusta matka veräjälle, josta voin
nähdä kotini; se oli vähäisessä notkossa eikä siis kauas näkynyt.
Saavuin veräjälle ja nojausin sitä vastaan. Kirkonkellojen viimeiset
läppäykset kuuluivat Kondoverista, ja aurinko oli melkein pilviin
kadonnut. Katsoin katsomistani, vaan kotia ei näkynytkään; se oli
kadonnut -- hävinnyt, ikäänkuin kova myrsky olisi poispyyhkäissyt sen,
eikä kiveä kivelle jättänyt.

Ensin en uskonut silmiäni, hämmästykseni oli liian suuri voidakseni
uskoa mitä näin. Menin kartanolle. Yksinäinen olkipieles seisoi siellä,
vaan huoneukset olivat poissa ja ulkosuojat, joissa työkalut
talletettiin olivat romukokona. Huoneuksien perustus seisoi vielä,
mutta kaikki muu oli poissa. Kumminkin voin etsiä, missä mikin huone
oli ollut; keittiö, jossa illoilla istuimme, ja perähuone, jota
ainoastaan sunnuntaisin käytimme. Siinä olimme asuneet isä, Stefan ja
minä, ja nyt olin vanha vaimo parka, joka yksin hoiperteli edes
takaisin hävitetyn kodin raunioilla.

Siellä ei löytynyt ainoatakaan elävää olentoa, vaan en Kondoveriinkaan
tahtonut mennä. Menin vanhaan puutarhaan, jonka veräjä oli auki, ja
astuin nurmikäytävää pitkin sille paikalle, jossa lehtimaja oli ollut.
Täällä oli enemmän lunta kuin metsässä ja kaikki oli peitetty sen
valkeaan vaippaan samoin kuin isäni ruumis ruumisliinaan. Jäljet
askelistani olivat ainoat merkit elävästä olennosta tällä autiolla
paikalla. Tuuli oli asettunut, eikä mikään liikahtanut, ei edes lumiset
oksatkaan. Kaikki oli kuollutta! Tämä dli kuolon ja kolkkouden maa;
äänettä, liikunnotta, elotta. Kotoni oli edessäni ikäänkuin kuollut,
joka ei koskaan, koskaan enää eläisi. Loin silmäni kukkulaan, joka
pilvisen päivän valossa näkyi kohoavan yksinäisenä, kolkkona ja jylhänä
kuin kuolema, ja harmaa, synkkä pilvi kohosi sen takana. Vajosin
istumaan vanhalle puu-rungolle lehtimajan luona ja minusta tuntui kuin
itsekin olisin ollut kuolemaisillani.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Margery hukassa.


Koska Margery tästä ajasta saakka on kykenemätön jatkamaan
kertomustaan, hän on, näet, aivan unhottanut mitä sittemmin tapahtui,
niin tulee minun, Feden, kertoa mitä Kor ja minä olemme saaneet tietää,
tarkoin tiedustellessamme hänen matkustuksiaan tämän ajan ja sen illan
välillä, jolloin hänet löysimme. Kor sanoo äkillisen kohtauksen
toisinaan voivan estää vaikutuksen siinä osassa aivuja, jossa muistilla
on sijansa, että kärsivän henkilön on aivan mahdoton muistaa mitään
siitä, mitä hänelle tapahtuu. Aivan niin ei kumminkaan ollut Margeryn
laita. Aika ajottain on hänessä herännyt heikkoja ja hämäriä muistoja,
jotka tarkoin olemme säilyttäneet; olemme myös tavanneet henkilöitä,
jotka ovat tavanneet häntä matkustuksillaan ja joiden ilmoitusten
johdolla minun on mahdollinen antaa selvä ja täydellinen kertomus
siitä, mitä hänelle on tapahtunut.

Ensiksi tahdon kertoa miten sen joulupäivän vietin, jona vanha, rakas
Margery hahmoiliana kuljeskeli entisen kotonsa raunioilla. Minun täytyy
tunnustaa, että olin hyvin alakuloinen. Täti oli valituksillansa
väsyttänyt minut, ja olin lohdutuksen tarpeessa. Virkistävää oli päästä
hänen luotaan ja mennä aamusaarnaan Abbeykirkkoon, jossa tavallisuuden
mukaan luulin kohtaavani Margeryn. Mutta hän ei ollutkaan siellä ja
poissa olonsa kummastutti minua ja saattoi minut levottomaksi. Menin
kotiin, annoin tädille päivällisensä ja kiiruhdin sitten Margeryn
asuntoon. Kadulle menevä ovi ei ollut suljettu. Menin siis suoraan
ullakkohuoneesen, vaan kuinka hämmästyin nähdessäni sen täynnä lapsia,
jotka melusivat niinkuin ainoastaan lapset sitä voivat tehdä!

Rouva Brown lienee kuullut minun tulevan, tai hän kummastui lasten
äkillistä vaikenemista, sillä hän tuli käytävään ja sanoi Margeryn
menneen pois. Hän oli lähtenyt varhain edellisenä aamuna ja kerännyt
laukkuunsa kaikki mitä hänellä oli, paitsi yhden laatikon, jonka hän
oli jättänyt rouva Brownin huostaan. Melkein kaikki vaatteensa ja
huonekalunsa oli hänen jo aikoja sitten täytynyt heittää panttiin.
Tulin murheelliseksi kuullessani, mitä vaikeuksia hän oli kestänyt,
minulle sanaakaan virkkamatta, kuin myös omasta ajattelemattomasta
huomaamattomuudestani ja itsekkäisyydestäni, joka on saattanut minun
kertomaan hänelle kaikki huoleni, havaitsematta, kuinka paljon
suuremmat hänen olivat. Rouva Brown sanoi olevansa varma siitä, että
Margery viimmeisellä viikolla oli puoleksi nälkäyntynyt, vaikk'ei hän
sitä tuntenut. Nälkä, pitkitti hän, vaikuttaa hitaasti ja huomaamatta,
tuskin tietää sen kuolettavan ennenkuin jo on liian myöhäistä. Nämä
sanat saattoivat koko ruumiini vapisemaan.

"Mintähden jätti hän huoneensa täällä?" kysyin.

"Niin", sanoi rouva Brown; "olen vaan köyhä leski, ja minun tulee
määrätyllä ajalla maksaa huoneistani, eikä hän voinut vouraansa
suorittaa; viikko viikolta kului ja kun tyttäreni lapsineen tahtoi asua
luonani, sanoin sen hänelle ja hän suostui heti muuttamaan. Vuoteensa
ja vuodevaatteensa jätti hän vouran korvaukseksi."

Olin varma siitä, ett'ei Margery ollut hänelle enää mitään velkaa ja
olin suutuksissa rouva Brownille hänen kovuudestaan Margeryä kohtaan,
vaikka hän oli tuntenut hänet niin monta vuotta; mutta hillitsin
itseäni.

"Tiedättekö minne hän meni?" kysyin.

"Hän puhui jotakin matkaamisesta entiseen kotiinsa", sanoi hän, "ja
huvijunasta, joka olisi lähtenyt eilis-aamuna. Minua ei kummastuttaisi,
jos hänestä oli paras päästä takaisin omaan pitäjäänsä; vaan en
kysellyt mitään. Eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä."

"Teillä olisi kumminkin pitänyt olla sen kanssa tekemistä!" huudahdin
ja vihastuin vasten tahtoani. "Te olette itsekäs ihminen; hän on aina
sairastaessanne hoitanut ja palvellut teitä!"

Suuttumukseni ei vähintäkään hyödyttänyt, sillä hän loukkautui ja nyt
en saanut sanaakaan häneltä. Hän oli aina ollut ikävä, itsekäs ihminen
ja arvelin miten Margery oli tullut toimeen hänen kanssaan.

Menin kotiin ja kerroin tämän tädille, joka tästä niin hämmästyi, että
lakkasi omia vaivojaan valittamasta. Heti suostui hän siihen, että
menisin Paddington'in pysäyspaikalle, josta Margery luultavasti oli
lähtenyt matkalleen. Näin ilmoittimen, jossa seisoi, että huvijuna oli
lähtevä Thornburyyn ja palauva sieltä seuraavana päivänä. Nyt oli
torstai. Selitin niin hyvin kuin voin Margeryn ulkomuotoa siellä
oleville palvelusmiehille, vaan ei kukaan heistä näkynyt muistavan
häntä. Luulen Margeryn heistä vaan olleen vanha, harmaapäinen vaimo,
puettu vanhaan, mustaan mekkoon. Eräs heistä sanoi hiukan näsäkkäästi,
että minun hän kyllä olisi muistanut.

Olin lähtemäisilläni pysäyspaikalta, kun Liverpoolista tuleva juna
saapui. Uteliaana pysähdyin hetkisen, nähdäkseni matkustavaisten tuloa.
En elämässäni ole joutunut niin hämilleni, enkä tullut niin iloiseksi
kuin nyt, nähdessäni Korin astuvan vaunusta etusillalle, hyvin
ahavoituneena, vaan kumminkin sama Kor. Hän ei huomannut minua; juoksin
hänen jälkeensä, kun hän kiiruhti pois, ja tartuin hänen käsivarteensa,
ennenkuin hän tiesi minun siellä olevan.

"Kas! Fede", huudahti hän; "kuinka arvasit minun tänään tulevan?"

En tietänyt itkeäkö vai nauraa, vaan Kor, joka huomaa kaikki, havaitsi
heti, miten heikkohermoinen ja liikutettu olin ja pani levollisesti
käteni käsivarrellensa ja lähti astumaan sanaakaan virkkamatta.

"Mikä on syynä, että tänään kotiin tulit?^ kysyin niin pian kuin puhua
voin.

"Kiiruhdimme", sanoi hän, "joutuaksemme jouluksi satamaan, ja maihin
päästyämme ennätin töin tuskin junalle ennen sen lähtöä. Aion viettää
jouluaaton sinun ja neiti Margeryn seurassa."

"Voi, rakas Kor!" huudahdin, "olen juuri nyt kadottanut hänet."

"Kadottanut hänet!" toisti hän ja kävi aivan kalpeaksi. "Ethän sillä
tarkoittane että hän on kuollut?"

"En, en!" sanoin puristaen hänen kättänsä rauhoittaakseni häntä, ja
kerroin sitten kaikki. Hän oli kuin salaman lyömä, eikä käsittänyt mitä
sanoin, erittäinkin kuin kerroin Margeryn menettäneen eläkerahansa
Beden varastosta.

"Hän olisi sanonut sen minulle!" sanoi hän. "Olen säästänyt rahoja,
jotka ovat hänen yhtä paljon kuin minun. Ystävien tulisi kertoa
huolensa toisilleen ja kantaa toistensa taakkoja. Etkö sinä voinut
auttaa häntä, Fede?"

Nyt kerroin hänelle miten olin menettänyt sijapaikkani, toista sijaan
saamatta, ett'en saanut tarpeeksi työtä elättääkseni itseäni, ja miten
täti Moes oli kiusannut minua valitusvirsillään. Kor kuunteli
murheellisen näköisenä.

"Vai niin", sanoi hän; "kun olen poikessa, en koskaan tiedä, voivatko
ne, joita rakastan, hyvin ja ovatko onnellisia tai salaavatko huolensa
minulta. Minun täytyy siis alinomaa peljätä jonkun suuren onnettomuuden
kohdanneen teitä, josta ette minulle tahdo kertoa."

"Ei ei, rakas Kor", vastasin; "sitä elä tee! Lupaan uskollisesti kertoa
sinulle kaikki."

Ilma oli jotensakin kolkko, vaan sitä emme tunteneet, meillä oli, näet,
niin paljon puhelemista, erittäinkin Margerystä. Kor ei pitänyt sitä
varmana, että Margery olisi Kondoveriin matkannut, sillä hän oli usein
sanonut, ett'ei hänellä enää ollut ystäviä siellä.

"Fede", sanoi hän, "on eräs asia, josta en koskaan ole puhunut sinulle,
se ei koske itseäni. Lääkärillä on usein salaisuuksia, joita hän ei saa
kertoa edes vaimollensakaan; siinäpä eroitus teidän ja minun
salaisuuksieni välillä. Luulen kumminkin, että minun tulee kertoa
tämä."

Nyt kertoi hän mitä tiesi Stefan Bedestä, kuinka rikas ja ylhäinen hän
oli. Kor oli, näet, saanut tietää hänen asuvan Ricadillyssä, että
hänellä oli suuret tilukset Australiassa ja että hänen vanhin
tyttärensä tulisi naimiseen sir Francis Pembridgen vanhimman pojan
kanssa. Kor ei vähintäkään epäillyt, ett'ei tämä ollut Margeryn veli;
vaan minä en voinut uskoa, että hän, joka sekä puheessaan että
käytöksessään oli ollut niin ystävällinen ja kohtelias, voisi olla niin
julma ja kiittämätön.

"Menkäämme kysymään tietääkö hän Margerystä mitään", sanoi Kor
rohkeasti. "Jos hän ei ole Margeryn veli, tulee hän murheelliseksi
meidän tähden, mutta jos hän on, niin tahtoisin koetella onko hänellä
sydäntä ollenkaan. Kerromme hänelle Margeryn köyhyydestä ja huolista."

Matka sinne ei ollut niin pitkä että siitä olisimme huolineet, emmekä
kiirettä pitäneet joutua täti Moesin luo. Tultuamme Stefan Beden
kartanoon, soitti Kor kelloa kovasti. Pöydänkattaja, jonka käytös
näytti ylhäiseltä, avasi oven, eikä kieltänyt meitä pääsemästä herra
Beden puheille. Hän saattoi meidät ruokasaliin, kohenti tulta takassa
ja käski meitä suojelevalla tavalla käydä lähemmäksi sitä ja meni sitte
isäntäänsä kutsumaan.

Herra Bede tuli heti, eikä näyttänyt hämmästyvän meitä nähdessään. Hän
kätteli minua ja näkyi muistavan tavanneensa minua serkku Moesin luona.
Hänen kasvonsa kuvasivat alakuloisuutta ja nöyryyttä, joka ensi
silmänräpäyksessä herätti huomioni.

"Herra Moes on luultavasti käynyt luonanne?" sanoi hän, minuun
kääntyen.

"Ei", vastasin, "tänään en ole serkkuani tavannut. Oletteko te häntä
tavanneet?"

"Tänään kävin hänen luonaan", sanoi hän matalalla äänellä, "sisartani
Margeryä tiedustelemassa. Eikö hän ole käskenyt teitä tuomaan tietoja
hänestä?"

Olin niin hämmästynyt ett'en voinut sanaakaan virkkaa. Katsoin toiseen
ja toiseen. Herra Bede seisoi nojautuneena takkaa vasten, pää puoleksi
toisaalle käännettynä, ja Kor istuimeni luona ja hänen rehellinen,
vilpitön muotonsa hehkui vaihettelevista tunteista.

"Sisartanne Margeryä!" huudahti hän.

"Niin, sisartani", sanoi hän murheellisesti; "olen kieltänyt hänet
parikymmentä vuotta, mutta nyt olen tullut pakoitetuksi tunnustamaan
hänet sisarekseni." Hetken valliisi äänettömyys. Herra Beden huulet
vapisivat, ikäänkuin hän olisi tuntenut haikeaa surua, jota koetteli
hillitä.

"Kerron teille", sanoi hän, äkkiä minuun katsoen, "kenties sitten
säälitte minua."

"Margery antoi minulle hienomman kasvatuksen kuin säätyni olisi
vaatinut ja pääni oli täynnä kunnianhimoa ja ylpeyttä. En koskaan
kertonut vaimolleni minulla sukulaisia olevan, hänen isällensäkin
sanoin ennen naimistamme, että olin vanhasta arvokkaasta suvusta, josta
olin viimmeinen. Hän oli Pembridgen sukua, oli elänyt huikentelevasti
ja tullut lähetetyksi Melbourneen, jossa hän edistyi niin että
sittemmin kuului siirtokunnan rikkaimpien lukuun. Hän mieltyi minuun,
mutta ei hän koskaan olisi suostunut naimiseeni tyttärensä kanssa, jos
hän olisi tietänyt minun alhaista sukuperää olevan. Ymmärrättehän?"

"Ymmärrän", vastasin, "teitte sen rakkaudesta."

"Niin osaksi", vastasi hän vähän hymyillen, "ja osaksi kunnian-himosta.
Appeni oli rehellinen mies ja luotti sanaani; hän luuli minun
polveutuvan vanhasta, arvokkaasta suvusta, eikä huomannut minussa
mitään, joka olisi sitä vastustanut. En koskaan uskaltanut puhua
Margerystä hänelle -- ja mikä oli vielä pahempi, en vaimollenikaan
uskaltanut hänestä puhua; minä häpesin häntä."

"Teidän tulisi hävetä itseänne, herra", sanoi Kor; "Margery on yksi
parhaimmista ja hellimmistä vaimoista, joita Jumala koskaan on
maailmaan luonut."

"Olen hyvin häpeissäni", sanoi hän murheellisena; "rakastin Margeryä
tavallani. Nimitin yhden tytöistäni hänen nimellään, vaan en uskaltanut
pitkittää kirjevaihtoa hänen kanssaan. Sitä paitsi olin närkästyksissä
siitä kuin isä oli jättänyt Margerylle kaiken omaisuutensa, eikä minua
edes maininnut testamentissään. Äitini, Margeryn emintimä, oli jo
lapsena ollessani antanut minun ymmärtää, että minä saisin periä isäni
koko omaisuuden, ja nyt kun toisin oli käynyt, annoin tyytymättömänä
Margeryn kirjeen jäädä Melbournen postilaitokseen."

"Vaan olittehan rikas?" sanoi Kor.

"En silloin", vastasi herra Bede; "lakimies, herra Garnett, joka koko
ajan oli pitänyt minua ottopoikanaan, kuoli samaan aikaan ja määräsi
minulle ainoastaan pienen summan, joka, ensi pettymyksessä ja kiusassa,
näytti minusta samalta kuin ei mitään. Minusta oli melkein kuin Margery
olisi tehnyt minulle vääryyttä ja se sopi nyt niin hyvästi oloihini --
tai paremmin, oloni tekivät kiusauksen suuremmaksi -- kantaa nurjaa
mieltä häneen, luuletella olevani oikeassa, kun vaimoni perheelle
sanoin ettei minulla sukulaisia ollut, sillä Margery oli ainoastaan
sisarpuoleni. Luulin hänellä olevan hyvän, säätynsä mukaisen
toimeentulon, ja sen olen luullut tähän aamuun saakka. En
aavistanutkaan hänen antipaloilla elävän, tuonlaisella vähäpätöisellä
eläkerahalla, meidän eläessä täällä, näin kuin näette."

"Vielä on ollut huonommastikin", sanoin, "Margery menetti eläkerahansa
Mikkelin aikaan ja on sitten ollut puutteesen ja nälkään
nääntymäisillään."

"Taivasten taivas!" huudahti hän, "saattaako hän koskaan antaa
minulle anteeksi? Ja hän on käynyt täällä kaksi kertaa ja nähnyt
varallisuutemme ja ylellisyytemme! Onko hän lähettänyt teidät luokseni?
Oletteko tulleet hänelle apua pyytämään?"

"Emme tiedä missä hän on", sanoin ja voin tuskin itkulta puhua; "se
rouva, jonka luona hän asui, on käskenyt Margeryn muuttaa, emmekä tiedä
minne hän on mennyt. Tulimme luoksenne kysymään, tietäisittekö te
hänestä mitään."

Herra Bede ei vastannut, astui vaan edes takaisin huoneessa, ikäänkuin
siten olisi voinut tunteitansa hillitä, ja hänen kasvoissansa kuvautui
semmoinen tuska, jota en vielä koskaan ole nähnyt. Hän jupisi: "Margery
raukkani! Maggie, Maggie parka!" kerta toisensa perään, siksikuin hän
rauhoittui ja kävi takan luo seisomaan.

"Meidän tulee etsiä häntä kaikkialla", sanoi hän. "En vielä ole
kertonut miten salaisuuteni tuli ilmi. Eilen näin Times nimisessä
sanomalehdessä ilmoituksen Margery Beadelle Beaden arentikartanosta
Kondoverin pitäjästä, Jaakko Simisterin perillinen ja Margery
Simisterin ja Johan Beaden tytär. Eräs vanha riita-asia on päättynyt ja
Margery oli kumpaisenkin velkojan ainoa perillinen. Näette, nyt en enää
voinut salata sukulaisuuttani; sen paikan nimi -- isäni vanhan kartanon
-- jonka olin ostanut, seisoi siinä, kuin myös Margeryn oma nimi. Eilen
kerroin tämän vaimolleni."

En voinut kysyä häneltä, vaikka mieleni kyllä teki, miten hänen
vaimonsa oli vastaanottanut ilmoituksen siitä, että miehensä niin monta
vuotta oli salannut tämän häneltä. Herra Bede näytti hyvin
onnettomalta, eikä koko kartanossa kuulunut ilon, ei riemun ääniä.
Mitään en voinut kysyä eikä hänkään mitään virkkanut.

"Saapiko Margery paljon rahaa?" kysyin.

"Sitä en tiedä", vastasi hän; "meidän on nyt hankkiminen tietoja
hänestä, ja tahdon tehdä kaikki mitä voin, sovittaakseni tylyyttäni
häntä kohtaan. Oi, mikä houkka olen ollut!"

Luulen tämän miellyttäneen Koria, sillä kasvonsa kirkastuivat vähän ja
hän puhutteli herra Bedeä ystävällisemmästi. Yksissä päätimme, miten
oli meneteltävä; herra Beden tuli seuraavana päivänä matkata
Thornburyyn tiedustelemaan, oliko Margery sinne tullut; Korin tuli
kuulustella rautatien pysäyspaikalla ja kaupungissa, ja minä saatoin
ainoastaan jäädä kotiin, toivoen Margeryn tulevan luoksemme, jos joku
vaara häntä uhkaisi. Tiesin hänellä vielä olleen kultarahan ja tästä
oli meillä lohdutusta. Otaksuimme ett'ei hän tahtonut minulle ilmoittaa
olevansa asunnotta, ennenkuin oli toisen saanut; ellei hän ollut
Kondoveriin matkannut.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

"Hänellä ei ollut kuhun päänsä olisi kallistanut."


Viimmeinen, minkä Margery muistaa, on että hän istautui vanhalle
puunrungolle Beaden kartanon lumen peittämässä puutarhassa.
Miten hän sieltä metsän läpi osasi takaisin pieneen ravintolaan,
emme tiedä. Myöhään illalla, joulupäivänä, palasi hän sinne hyvin
kalpeana ja väsyneenä, kummallisen ja sekautuneen näköisenä;
puheensakin oli sekavaa, vaikk'ei hän paljon voinut puhua, ja
tämä herätti levottomuutta talonväessä. Sattuipa eräs pitäjän
köyhänhoito-johtokunnan jäsen silloin olemaan ravintolassa ja nyt
kutsuttiin hän keittiöön Margeryä katsomaan ja kyselemään häneltä, kuka
ja mistä hän oli. Margery ei voinut sanoa hänelle mitään, vaikka hän
kyllä koetteli muistella, ja mies, joka pelkäsi hänen jäävän
rasitukseksi pitäjäälle, etsi hänen matkalaukustaan ja löysi sieltä
palauslipun. Hän lupasi puhutella rautatien-virkamiehiä, että he
antaisivat Margeryn palata seuraavana päivänä, maanantai-junan sijasta,
ja käski talon-väen antaa hänelle lämmintä ruokaa ja tehdä vuode, jossa
hän saisi levätä virkistyäkseen matkalle lähtemään. "Kun hän vaan
Lontoosen pääsee", sanoi hän, "niin epäilemättä hän kotinsa löytää."

Kaikki tehtiin niin kuin hän oli käskenyt, ja perjantaina hämärän
tultua palasi Margery sille pysäyspaikalle, josta keskiviikkona oli
lähtenyt. Luulen hänen kadottaneen matkalaukkunsa rahoineen ja kaikkine
kapineineen; hän näet ei muista sitä itsellään olleen junalta
lähdettyänsä. Pysäyspaikalla oli suuri väen tungos, sillä useampia
junia saapui huviretkiltään, eikä kukaan ovenvartijoista huomannut
Margeryä hänen sieltä pois mennessä. Hänen muistonsa oli poissa, sillä
hän ei ollenkaan näy muistaneen minua, ei Koria eikä entistä asuntoansa
Westminsterissä. Hän ei sano tunteneensa nälkää, ei ilman kolkkoutta
eikä pimeyttä, vaan että jonkunmoinen ihanuus ja riemu ympäröitsi
häntä, kun hän pysäyspaikalta meni kaupungin suurille, toisiaan
risteileville kaduille, joilla hänen koko yön tuli kuljeksia sinne
tänne, saamatta keneltäkään ystävällistä katsetta.

Kymmenen seutuun illalla nähtiin hän Pyhissävaeltajain-kadulla
koputtavan enonsa Simisterin entisen kartanon ovelle, ikäänkuin hänessä
olisi herännyt hämärä muisto siitä ajasta, jolloin hän siellä asui.
Serkkuni ei ollut kotona. Hän oli myymälänsä suljettua tullut luoksemme
Westminsteriin, kuulustelemaan tiesimmekö mitään Margerystä. Jos
Margery olisi tullut ainoastaan puoli tuntia myöhemmin, olisi hän
tavannut serkkuni kotona. Eräs polisipalvelija, joka siitä ohitse kulki
ja tunsi hänet, sanoi ett'ei kukaan ollut kotona ja kysyi minne Margery
aikoi mennä.

"Menen kotiin", vastasi hän suloisella hiljasella äänellä.

"Hyvää yötä!" sanoi mies.

"Hyvää yötä!" vastasi hän. "Jumalan haltuun!"

Polisipalvelija seisoi ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hän
näkyvistä poistui. Hän huomasi Margeryn käyvän kumarassa ja
ulkomuotonsa näyttävän vanhentuneelta; kumminkaan ei hän astunut empien
niinkuin se, joka ei ole varma tiestänsä. Polisipalvelija kertoi ett'ei
mikään Margeryn käytöksessä herättänyt epäluuloa siitä, ettei hän voisi
hoitaa itseänsä. Hänen kasvonsa eivät ilmoittaneet levottomuutta ja
äänensä, kun hän vastasi "hyvää yötä", oli iloinen. Hän ei tietänyt
miksi hän pysähtyi Margeryä katsomaan, vaan tämä yhtymys oli kumminkin
saattanut hänet iloisemmaksi.

Yhdentoista seutuun pysähtyi Margery, nyt vielä loitompana kodistaan,
erään tulisijan luo, jossa perunainmyöjät paistoivat perunoita porossa.
Myöjän varasto ei ollut vielä loppunut ja hän viipyi toivoen, että joku
ostaja vielä tulisi. Mitään virkkamatta lämmitteli Margery siinä
vilusta väriseviä käsiään ja katsoi mieheen lempeällä ja suloisella
katseella. Ei mieskään mitään sanonut, ei hyvää eikä pahaa. Tämä oli
erään kadun kulmassa, jossa itätuulen viima kävi kovasti, myötänsä
tuoden raesadetta, joka räsähteli tulessa. Hetken kuluttua käärieli
Margery huivia paremmin ympärilleen ja istautui lähellä oleville
portaille, jossa hän oli enemmän suojassa, katseli tulisia hiiliä ja
sopotti itsekseen, vaan niin hiljaa ett'ei kuulunut mitä hän sanoi.

Hetken oli hän siinä istunut, ja myöjä oli juuri lähtemäisillään
tavaroineen, kun eräs vaimo pieni lapsi sylissä tuli sinne ja osti pari
perunaa. Vaimo seisoi kylmästä väristen tulen ääressä ja söi
perunoitaan, eikä myöjä voinut häntä siitä karkoittaa. Hän maksoi ne
muutamilla pennillä, jotka hänellä oli kätkettynä huivin nurkkaan.

"Nämä ovat viimmeiset pennini", sanoi hän ja nauroi ääneen pannessaan
ne pöydälle. Naurunsa oli kamala ja herätti Margeryn huomion.

"Menettekö tekin kotiin?" kysyi hän ystävällisesti.

"Kotiin!" virkkoi vaimo; "minulla ei ole kotia."

"Missä aiotte yötä viettää?" kysyi hän taas ja nousi seisoalle,
ikäänkuin aikoen seurata häntä.

"Missä hyvänsä", vastasi vaimo; "minun tulee lapsineni ryömiä jonnekin,
muuten palellumme kuoliaaksi tänlaisena yönä. Eikö virran pohjalla
liene yhtä lämmin, kuin missä muualla tahansa, ja arvelenpa vähän
koettaa miltä siellä tuntuu."

"Vaiti, elkää niin sanoko!" virkkoi Margery; "jossakin löytyy koti ja
aion koetella etsiä sitä. Jumala on aikonut meille jotakin parempaa."

"Jumala!" huudahti vaimo, "juuri kuin Hän meidän kaltaisista huolisi.
Me emme Häntä koskaan muista, eikä Hän meitä."

"Vaiti!" sanoi Margery taas. "Hän muistaa meitä ja Hän auttaa minua
muistamaan. Tiedän Hänen valmistaneen sijan meille jossakin; vaan en
voi muistaa missä se on."

"Kaikki suojukset ovat täynnä", vastasi vaimo, "ei maksa vaivaa
koetella päästä niihin. Kello käy jo kahtatoista."

"Muistelkaa toki", sanoi Margery; "kyllä on varma, että jossakin löytyy
sija meille. Antakaa minulle tuo pieni lapsi, niin voitte itse kantaa
toista. Kyllä jossakin sijan löydämme ja pidämme lapset keskessämme,
niin pysyvät lämpiminä. Emme saa uskoa ett'ei Jumala täällä olisi."

He astuivat verkalleen katua eteenpäin, Margery kantaen kapalolasta
vasemmalla käsivarrella ja verhoten sitä huivillaan, ja vaimo hänen
rinnallaan vetäen raskaita jalkojaan lenkallansa olevine kenkineen,
jotka kylmältä eivät niitä suojelleet. Ainoastaan muutamia ihmisiä oli
liikkeellä; sillä pakkanen oli tuima ja sydän-yö lähestyi. Margery
puheli tyyneesti, osaksi itsekseen, osaksi ääneen, ikäänkuin
viihdyttääkseen itkevää lasta, ja äiti kuuli muutamia sanoja; outoja,
kummallisia sanoja nämä hänestä olivat, eikä hän muistanut kuin
muutamia niistä: "Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä
pelkäisi mitään pahuutta, että sinä Herra olet kanssani, sinun vitsas
ja sauvas tukevat minun."

"Ette ole tottunet tallustelemaan kaduilla", sanoi vaimo ja katsoi
uteliaasti Margeryn levollista muotoa.

"En", sanoi hän; "vaan en valita, sillä ei Hänelläkään ollut kuhun
päänsä olisi kallistanut, eikä tämä silloin ole liiaksi minulle."

"Kuka Hän on?" kysyi vaimo.

"Mestarini", vastasi Margery, "ja palvelijan ei sovi vaatia parempaa
kuin mestarinsa, vai sopiiko?"

"Ei, kyllähän se on oikein", sanoi vaimo, vaan sanat saattoivat hänen
hämille. Nyt olivat he kadulla, jossa ei ketään näkynyt ja josta alkoi
lyhyt syrjäkatu, jonka päässä oli muutamia portaita ja leveä portti.
Vaimo katsoi levottomasti syrjäkadulle päin. Siellä oli pimeää ja
hiljaista eikä hiiskaustakaan kuulunut.

"Tuolla on paikka, jossa menneenä yönä makasimme", sanoi vaimo. "Ehkäpä
tämmöisenä yönä eivät meitä karkoittaisi, mutta meidän täytyy kulkea
hiljaa, ett'eivät kuule."

"Oliko siellä lämmin." kysyi Margery.

"Lämmin!" kertoi hän vilusta väristen. "No, niin, on siellä lämpimämpi
kuin jonkun sillan tai portaiden alla, tai kuljeksia katuja pitkin koko
yön. Siellä pidetään markkinoita päivillä, ja siellä on katto ja
pöytiä, joiden alle voipi ryömiä tuulen suojaan, ja sattuupa toisinaan
löytämään heinätukun tai jotakin muuta, jonka päällä voipi levätä.
Niin, on siellä vähän lämpimämpi kuin kadulla."

He astuivat hiljaa katua eteenpäin ja menivät katoksen alle. Siellä oli
pimeää ja hiljaista, vaan ei autiota. Melkein joka pöytä suojeli
jotakin koditonta olentoa; nämä katselivat kieroon vastatulijoihin,
kuin koirat koppeloistaan. Vihdoin löysivät he tyhjän sopen, jossa
voivat olla tuulen suojassa. Vaimo ryömi sinne, mutta ei paneunut
likaiselle laattialle, vaan istautui lapsi sylissä nurkkaan.

"Kuta lähemmäksi toisiamme pääsemme, sitä lämpimämpi meillä on", sanoi
hän Margerylle ja pyysi häntä lähemmäksi tulemaan. Margery langesi
ensin polvilleen ja rukoili: "Isä meidän", niinkuin lapsi, joka kaikki
muut rukouksensa on unhottanut. Sitten istautui hän vaimon viereen ja
näkyi nukkuvan vähän, vaan kun ilma kävi yhä kolkommaksi, vavahteli ja
värähteli hän vähä väliin pitkin yötä; kumminkaan hän ei valittanut.
Seuraavana päivänä he eivät kovin kiirehtineet jatkamaan kolkkoa
matkustustaan. Eräs juutalainen omisti suojuksen ja koska nyt oli
lauantai, hänen lepopäivänsä, saivat he olla siellä häiritsemättä vielä
kauan sen jälkeen, kuu toiset, jotka siellä olivat suojaa etsineet, jo
olivat menneet. Vähä väliin nukahti Margery, mutta herätessään huomasi
hän olevansa yksin. Vaimo oli lapsineen hänen jättänyt.

Margery nousi ja etsiskeli heitä suojuksessa. Puolipäivän aika lähestyi
ja suojus täyttyi ryysyisillä miehillä ja vaimoilla ja vielä
ryysyisemmillä lapsilla, jotka ostivat, myivät ja tinkivät vanhoja
ryysyjä ja rikkonaisia talouskaluja.

Väen tungos oli suuri ja töin tuskin pääsi Margery siellä kulkemaan.
Seuratoveriansakaan ei hän löytänyt ja meni siis yksin ulos kadulle.

Miten hän sen päivän vietti, missä hän kuljeskeli, ja saiko hän sinä
päivänä ollenkaan ruokaa, ei hän muista. Päivä, joulukuun 27 p., oli
kolkko. Stefan Bede palasi Thornburystä, jossa hän sai tietää, että
Margery oli ollut siellä, vaan lähetetty säälimättömästi edellisenä
päivänä takaisin Lontoosen. Sen enempää ei hän Margerystä tietänyt.
Missä oli hän nyt? Missä oli hän saanut majapaikkaa? Emme voineet
ajatellakaan hänen majatta olevan, mutta kumminkin vietimme päivän
kauheassa levottomuudessa ja odotuksessa.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Hoitohuoneessa.


Oli jo pimeä kun Margery hyvin heikoin ja hoipertelevin askelin
astui kapeata ja ahdasta syrjäkatua, jonka molemmin puolin oli
huonoja taloja. Kadulle oli pystytetty lautakojuja, joissa
lauantai-iltamarkkinat olivat alkaneet, ja joukottain humalaisia miehiä
ja kehnon näköisiä vaimoja tunkeutui joka kojun ympärille. Margery oli
aivan menehtymäisillään väsymyksestä, vaan kasvonsa ilmoittivat
tyvenyyttä ja rauhaa, ja leppeästi katsoi hän vastaan tulijoita. Niiden
joukossa oli sekin vaimo, joka edellisenä yönä oli ollut Margeryn
toverina, ja joka nyt, nähtyänsä Margeryn, tunkihe lapsineen esiin niin
pian kuin taisi.

"Kas, tapaamme toisemme jälleen!" huudahti hän. "Kääntykää takaisin
meidän kanssamme! Kenties tänä iltana hoitohuoneesen pääsemme. Sitä ei
avata ennen kuutta ja nyt on kello vasta viisi. Olen päättänyt olla
siellä hyvissä ajoin, ja nytpä parhaiksi teidän tapasin. Sepä hyvä oli!
Olen iloinen, niin todellakin olen, ja se ei usein tapahdu. En ole
kaukaan aikaan ollut iloinen. Tulkaa nyt kanssani, tulkaa!"

"Antakaa minulle pienokainen", sanoi Margery ja kurotti kasivartensa.

"Ei, ei, ette jaksa sitä kantaa", vastasi hän; "näytätte olevan
kaatumaisillanne, vaimo raukka. Voimistukaa nyt; meidän täytyy päästä
sisään tällä kertaa. Ne, jotka lauantaina sisään pääsevät, saavat
sunnuntainakin olla siellä ja saavatpa vielä päälliseksi leipää ja
juustoa. Tätä olen ajatellut koko päivän. Lapsineni olen istunut
eräässä holvissa ja nyt olemme paleltumaisillamme. Tänä iltana täytyy
meidän kumminkin jollakin tavalla päästä sisään."

Vaimon tätä sanoessa pitkittivät he kulkuansa ja kääntyivät sitten
toiselle vielä ahtaammalle kadulle. Koko joukko kurjia, ryysyisiä
ihmisiä seisoi jo siellä, kummallisen hiljaa ja ääneti, tunkeutuneina
erään vanhan kartanon oven luo, niin liki sitä kuin vaan päästä voivat.
Vaimo katsoi levottomasti väkijoukkoa, vaan pysähtyi maltillisesti sen
taakse.

"Pysykää likellä minua", sanoi hän Margerylle. "Ahdinko on suuri ovien
avattua; mutta minä aion seurata heitä. Pitäkää vaan kiinni minusta.
Sanon että olette äitini, niin varmaan pääsette sisään."

Margery oli aivan ääneti ja näkyi tuskin kuulevan mitä hän sanoi, vaan
vaimo otti häntä käsivarresta, asetti lapsen eteensä, ja kun he olivat
odottaneet puoli tuntia, pääsivät he kaikki sisään. Vaimo oli juuri
kirjoituttamaisillaan Margeryä äitinään, kun Margery yht'äkkiä tointui
ja sanoi miehelle, joka kirjoitti nimet kirjaan: "ei, se on erehdys; se
ei ole oikea nimeni."

"Mikäs nimenne on." kysyi hän.

"Margery Beade", vastasi hän selvästi.

"Mistä tulette?" kuului seuraava kysymys.

"En tiedä", sanoi hän, "en voi muistaa mitään."

"Missä viime yönä makasitte?"

"Hän oli kanssani, herra", sanoi vaimo. "Hän, minä ja lapset makasimme
pöydän alla eräällä markkinapaikalla, kartanoiden ulkopuolella."

Kukin sai palasen leipää ja menivät sitten jyrkkiä portaita ylös
suureen huoneesen, jossa ei ollut lautakattoa, vaan kattorakennusta
kannattivat suuret, mustat hirret, jotka näyttivät vieläkin mustemmilta
valkeaksi kalkittuja seiniä vasten. Huone oli valaistu ja takassa paloi
hyvä roihu. Kuinka lämpimälle siellä tuntui noista kurjista olennoista,
jotka kodittomina ja ystävittä olivat koko päivän vilusta värisseet!
Kumpaakin seinää pitkin oli laattia jaettu pitkiin, kapeihin
pilttuihin, joista kukin oli varustettu nahkaisella patjalla ja
pääaluksella. Ne, jotka olivat kotiutuneet siellä, menivät sukkelaan,
vaan levollisesti ja valitsivat parhaat sijat. Pian olivatkin kaikki
paikat täynnä miehiä, vaimoja ja lapsia, joista muutamat paikalla
paneutuivat maata, ikäänkuin olisivat olleet hyvin väsyksissä, vaan
toiset istautuivat ja söivät ahnaasti leipäpalaansa. Margery hiipi
hyvin kalpean, vaan tyytyväisen näköisenä pilttuiden välillä olevaa
käytävää pitkin, ja vajosi vuoteelle huoneen pimeimmässä sopessa. Hän
ei tuntenut nälkää, ei janoa, vaan paikalla kun hän laskihe pienelle,
kovalle vuoteelle, vaipui hän sikeään uneen.

Hän heräsi kumminkin ennenkuin kaasutulia yöksi pienennettiin. Suuri
huone oli täpö täynnä; toista sataa vaimoa, nuoria ja vanhoja, vaan
kaikki kodittomia, niinkuin Margerykin, makasi noilla kurjilla
tiloilla. Siellä oli toisiakin huoneita, sillä sinne sopi lähes
seitsemänsataa henkeä, ja talvella oli se usein täynnä jo seitsemän
seutuun illalla. Moni oli vuoteella pitkällään samoin kuin Margerykin,
vaan toiset istuivat ja korjasivat vaaterepaleitaan, paikkasivat niitä
ja ompelivat niihin nauhoja ja nappia, joita johtajattarelta olivat
saaneet. Lähellä Margeryä oli häntä paljon vanhempi vaimo, joka vielä
istui uutterasti työskennellen, hän valmisti kukkia vanhoista
harsutilkuista, joita oli kerjännyt tai joltakin ryysykauppiaalta
ostanut. Hän viittasi Margerylle niin pian kuin näki hänen olevan
hereillä, ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita, kun syvä sydäntä vihlaseva
huokaus kuului toiselta puolen ja saattoi Margeryn, vaikka
vaivaloisesti sinne kääntymään.

Aivan selvään muistaa Margery tämän, vaikka hän kauan luuli sitä
ainoastaan unen-näöksi. Margeryä lähinnä oleva jaos oli seinän
vieressä, huoneen toisessa päässä, ja kun se oli vähän suurempi, oli
siihen sijoitettu vaimo, jolla oli lapsi. Tuo pieni raukka makasi aivan
lähellä Margeryä, ainoastaan lauta eroitti heidät toisistaan. Lapsi oli
niin pieni, laiha ja kalpea, ja lepäsi niin hiljaa ett'ei Margery ensin
luullut tuossa luurankomaisessa ruumiissa henkeäkään olevan. Margery
ojensi kätensä ja laski sen hiljaa ja hyvin hellästi lapsen laihalle
muodolle; siiten huomasi hän äidin, joka aivan tuhkankarvaisen ja
epätoivoisen näköisenä istui jalkopäässä olevalla laudalla, ja kumartui
lapsen yli; hänen käsivartensa olivat paljaat ja ryppyiset, ja silmänsä
ilmoittivat ääretöntä tuskaa. "Lapsi elää", sanoi Margery, koetellen
lohduttaa häntä.

"Tämä on viimmeiseni", vastasi äiti, ja kyyneleet vierivät hänen
poskillensa. "Kaksi on jo haudattu tänä talvena ja tämä on ainoani."

"Ja pelkäätte tämänkin menevän samaa tietä", sanoi Margery, hellästi
pitäen kättänsä nukkuvan lapsen kuihtuneilla kasvoilla.

"Oi!" vastasi hän, "töin tuskin voin suojella sitä hengissä tänään, kun
tuuli oli tuima ja lunta satoi. Ymmärrättehän, olittehan itse ulkona?"

"Olin", vastasi Margery.

"Ihmiset sanovat Jumalan tietävän", sanoi vaimo, laskeutuen
vuoteelleen, lapsi käsivarrella; he olivat niin likekkäin, että vaimo
voi kuulla Margeryn sanat, vaikka hänen äänensä tuskin oli kuiskausta
korkeampi.

"Niin, Hän tietää", vastasi Margery. "Hän on ottanut pienet lapsenne
luoksensa; siellä ei ole kylmää, ei nälkää, eikä vaivaa. Hän rakastaa
meitä aina. En tiedä miksi teille näin on käynyt, vaan elkää koskaan
uskoko Jumalan unhottaneen ketään meistä."

Vaimo pudisti murheellisena päätään, vaan ei virkkanut mitään. Margery
vaipui taas uneen ja makasi siten, milloin nukkuen, milloin valvoen
aamuun asti.

Kun aamu koitti ja kaikki vaimot nousivat vuoteiltaan, muutamat
mennäkseen taas ulos kaduille talvi-pakkaseen ja toiset syömään
leipäänsä, jonka eineeksi olivat saaneet -- nyt oli näet sunnuntai eikä
kenenkään tarvinnut mennä sieltä pois, ell'ei tahtonut -- makasi
Margery vielä yhdessä kohti, eikä noussut edes syömäänkään. Päivän
valossa huomasi paremmin kuinka kalpea hän oli, mutta hänen muotonsa
ilmoitti tyyneyttä ja rauhaa niinkuin lapsen, joka on tuuditettu
nukkumaan. Johtajatar tuli häntä katsomaan.

"Oletteko kipeä?" kysyi hän.

"En, en ole kipeä, eikä minun ole nälkä; olen vaan hyvin väsyksissä^"

"Alakerroksessa pidetään saarna hetken perästä", sanoi rouva,
"tahdotteko sinne mennä?"

"Olen niin väsyksissä", jupisi hän, "jaksan tuskin avata silmiäni.
Tuntuu siltä kuin olisin hyvin väsyksissä, vaan mitään vaivaa minulla
ei ole."

Johtajatar aikoi jättää hänet ja antaa hänen vielä maata, kun Margery
avasi silmänsä ja himmeä katseensa kirkastui.

"Eihän kukaan mahtane sanoa Hänen hyljänneen minua", lausui hän
selvällä äänellä; "ei kukaan sitä mahtane luulla."

"Ketä tarkoitatte?" kysyi rouva.

"Herraani ja Jumalaani", vastasi hän; "Jesusta Kristusta, joka edestäni
kuoli ristillä. Se oli monta vertaa pahempaa. Hän ei koskaan ole
jättänyt, eikä hyljännyt minua. Olen valmis Hänen tahdostaan menemään
minne hyvänsä."

"Oletteko varma ett'ette ole kipeä?" kysyi rouva levottomana.

"Olen", vastasi hän selvällä ja iloisella äänellä; "ainoastaan hyvin
väsyksissä ja voisin nukkua koko päivän."

Niin makasi hän koko päivän ja joka kerran kun rouva tuli hänen
luokseen, vastasi hän aina samalla lailla ja hymyili; hänen muotonsa
kävi yhä lempeämmäksi ja levollisemmaksi. Hänen olennossaan ei mikään
herättänyt levottomuutta, ja kun hoitaja seuraavana aamuna vaihdettiin,
ei ollut kummallista ett'ei hänen nukkumistaan niin paljon huomattu.
Vihdoin tuli sinne ehtoopäivällä eräs lääkäri, joka säännöllisesti kävi
siellä, ett'ei tarttuvaiset ja vaaralliset taudit pääsisi juurtumaan,
ja johtajatar pyysi häntä Margeryä katsomaan. Hänen silmänsä olivat
puoleksi ummistetut, muotonsa kalpea ja juhlallisen näköinen ja
hengityksensä hyvin heikko. Tohtori puhutteli häntä ja kumartui
koettelemaan hänen valtasuontansa.

"Mitä! vaimon voimat ovat loppumaisillaan!" huudahti hän; "mitä ruokaa
hän on saanut?"

Johtajatar ei siitä voinut tietoa antaa. Einettä ja päivällistä hän oli
saanut niinkuin muutkin; mutta Margery oli jakanut osansa niille, jotka
häntä lähinnä olivat. Tohtori ei menettänyt aikaa joutaviin
kysymyksiin; hän lähetti heti hakemaan virkistäviä lääkkeitä ja kysyi
nimiluetteloa, saadakseen tietää hänen nimensä.

"Margery Beade!" huudahti hän; "hyvä Jumala! tämä on Kor Bellin
ystävä."

Hänen kauttaan saimme tietää missä Margeryn löytäisimme. Kaikki
hankkeemme löytääksemme häntä, hänen Lontoosen palattuansa, olivat
olleet turhat ja Stefan Bede keskusteli par'aikaa kanssamme, mihin
toimiin nyt oli ryhtyminen, kun sanoma hoitohuoneesta tuotiin, että
Margery oli löydetty. Sanantuoja kiirehti meitä tulemaan, jos hengissä
tahdoimme tavata häntä. Millä kiireellä ja pelvolla sinne menimme, en
voi kertoa.

Pitkä huone kaksinkertaisine tilariveineen oli melkein täynnä, meidän
sinne tullessa, vaan vaimot olivat keräytyneet huoneen toiseen päähän
ja jättäneet Margeryä lähinnä olevan paikan vapaaksi. Eräs viheliäisen
näköinen vaimo, jolla oli pieni lapsi, piti Margeryn päätä polvillaan
ja johtajatar istui laattialla hänen vieressään, koetellen saada
Margeryä ottamaan jotakin virkistävää. Katsahdin Stefan Bedeen, vaan
toista kertaa en uskaltanut sitä tehdä, niin sanomaton tuska ilmautui
hänen kasvoissaan; kiiruhdin pari askelta sekä hänen että Korin edelle
ja huudahdin: "voi, Margery! Margery!" Huomasimme liikahduksen hänen
levollisessa muodossaan ja silmäluomensa värähtelevän. Huudahdin vielä
kerran, ja nyt avasi hän silmänsä, katseli meitä vakaasti ja hellästi.

"Kas, se on Kor!" kuiskasi hän, "ja Fede. Ja tuossa on Stefan! oma
poikani Stefan!"

Tämän suuren huoneen vieressä oli toinen pienempi, jossa oli ainoastaan
muutamia tiloja ja jonka takassa tuli paloi. Kor ja tohtori kantoivat
varovasti Margeryn vuoteella sinne. Stefan Bede ja minä valvoimme koko
yön ja rukoilimme hiljaisuudessa Jumalaa, Korin koetellessa virkistää
tuota häilyvää hengenkipinää, joka hetki hetkeltä uhkasi sammua ja
jättää meille ainoastaan Margeryn hengettömän ruumiin.

Koska Margery voipi muistaa mitä sitten tapahtui, en enää tarvitse
jatkaa kertomustani, vaan jätän sen hänelle kerrottavaksi, hänen omilla
sanoillaan.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kummallinen muutos.


Muistan hetken, jolloin toinnuin ja tiesin ett'en nukkunut, enkä unta
nähnyt. Tunsin itseni heikoksi kuin lapsi. Lepäsin valkealla, pehmeällä
vuoteella, kauniissa huoneessa; tämä ei ollut ullakkohuoneeni
Westminsterissä, ei pieni komeroni eno Simisterin luona, eikä se huone,
jonka ennen nuorena ollessani olin omistanut. En koskaan ollut
tämänlaista huonetta nähnyt, vaan kun olin ennättänyt näin pitkälle
ajatella nukuin jälleen, sillä olin liian heikko ja voimaton voidakseni
kauan pysyä valveilla. Kun uudestaan heräsin oli taas arveleminen,
miten tähän vieraasen huoneesen olin tullut. Kuulin kuiskaavia ääniä ja
onnistuin kohottaa uudinta, nähdäkseni kutka puhelivat. Siellä oli Fede
ja Maggie, Stefanin lapsi; he istuivat hyvin lähetysten ja puhuivat
kuiskaten. En voinut olla hymyilemättä heidän varovaisuudelleen; vaan
tämä saattoi kummastukseni huoneesta vielä suuremmaksi. Tuossa paikassa
katsahti Fede ympärilleen ja kun huomasi minun tirkistelevän heitä,
tuli hän luokseni.

"Margery", sanoi hän kysyvällä äänellä.

"Mitä, Fede?" kuiskasin, sillä huomasin etten ääneen voinut puhua.

"Tunnetko minut?"

"Tunnen", vastasin.

"Entäs tämän pienen tytön?" kysyi hän.

"Maggie", vastasin ja koetin ojentaa kättäni lapselle. Silloin puhkesi
Fede itkemään, juoksi huoneesta ja palasi Korin kanssa.

"Missä olen?" kysyin hänen kumartuessaan minuun, sanaakaan virkkamatta,
vaikka silmänsä loistivat kyyneleistä.

"Olette hyvässä turmassa", vastasi hän; "Fede ja minä hoidamme teitä.
Enempää ette nyt tarvitse tietää."

Seuraavana aamuna olin jo virkeämpi ja sain kuulla että olin Stefanin
kodissa -- veljeni Stefanin kodissa! Tämä oli minusta niin kummallista,
enkä ymmärtänyt miten tänne olin joutunut. Niin, kerran heräämme Isämme
huoneessa, emmekä kenties tiedä, miten sinne olemme tulleet.

Olin vielä hyvin heikko enkä vaivannut itseäni ajattelemalla. Fede ja
Maggie olivat siellä ja hoitivat minua, ikäänkuin prinsessaa; iltasella
tuli Alice, tuo nuori, hoikka ja kaunis tyttö, jonka usein puistoissa
olin nähnyt. Hän oli niin kalpea ja murheellisen näköinen, että oikein
sydäntäni liikutti. Jaksoin ottaa häntä kädestä ja pitää sitä hellästi.

"Ettehän tunne minua?" sanoi hän vienosti hymyillen.

"Kyllä tunnen", vastasin, "olen usein, usein nähnyt teitä puistoissa;
olette Alice Bede."

"Niin, veljenne tytär Alice, täti Margery!" sanoi hän hyvin
herttaisella äänellä. Oi mikä ilo tämä oli! Kumminkin ihmettelin mistä
tämä tuli.

Kun sopiva aika tuli, kertoi Kor minulle kaiken sen, jonka Fede on
kirjoittanut ja jota en itse muistaa voinut; muistoni oli näet ollut
hämmentynyt, ett'en mitään selvään muistanut, paitsi ett'en ollut
onneton, enkä koskaan tuntenut itseäni hyljätyksi. Ja miksi pitäisimme
itsemme hyljättyinä suuren ja kovan vastoinkäymisen aikanakaan?
Taitaako äiti hyljätä lapsensa? Niin kenties hän taitaa -- mutta Herra
ei koskaan hylkää meitä. Hän tarvitsee vaan katsoa lävistettyjä käsiään
ja näkee nimemme siellä kirjoitettuina.

Olin siis Stefanin kodissa, hänen vaimonsa ja lapsensa tiesivät että
olin hänen sisarensa. Stefania en ollut vielä nähnyt ja sydämmeni
ikävöi häntä. Mintähden hän ei tullut luokseni? Mikä oli syynä että
Alice ja Maggie usein tulivat, mutta hän ei koskaan? Häpesikö hän vielä
minua? Oliko hänen vaikea pitää minua huoneessaan?

Vihdoin puhuin tästä Korille ja kysyin syytä siihen, hän vastasi vaan:
"tarvitsette ensin voimistua." Minulla siis ei ollut muuta tekemistä
kuin levätä rauhassa, kaiketta huolen-pidotta, niinkuin lapsi äitinsä
sylissä. Fede ja veljeni tyttäret olivat luonani; milloin lukivat he,
milloin lauloivat suloisilla äänillään, aina vaan miettivät mikä
minulle paras olisi, aivan kuin olisin ollut ainoa, josta oli huoli
pidettävä. Muutamien päivien kuluttua olin tarpeeksi voimistunut
voidakseni istua nojatuolissa ja Kor sanoi että saisin tavata Stefania;
hänen äänensä olin jo ennen kuullut toisesta huoneesta, kun hän oli
kysynyt miten sisarensa Margery jaksoi ja joka sana oli värähdellyt
lävitseni, samoin kuin urkujen sävelet Abbey kirkossa. Stefanin vaimo
seurasi häntä, sillä luulivat hänen vaimonsa läsnä ollessa paremmin
voivan hillitä tunteitaan. Hän oli lyhyenläntä, hieno ja hento nainen,
ja hän suuteli minua hellästi, ennenkuin istautui viereeni. Stefan
seisoi vastapäätä ja katsoi meihin murheellisen, mutta entistä
suloisemman näköisenä.

"Voitko koskaan antaa minulle anteeksi, Margery?" kysyi hän.

"Antaa sinulle anteeksi!" sanoin, "sen olen jo tehnyt; kenties
vast'edes muistan mitä välillämme on ollut, vaan en nyt, kun olemme
toisemme löytäneet."

"Oikein hurjasti ja mielettömästi olen käyttänyt itseni!" huudahti hän,
"enkä koskaan voi sovittaa sitä. Kiitetty olkoon Jumala että henkesi
säästettiin; mutta julmuuttani sinua kohtaan en voi sovittaa."

"Mitään sovitusta ei tarvita", sanoin; "Herra Kristus on sovittanut
kaikki. Hän antoi mitä minulta sinun suhteesi puuttui ja Hän on myös
lohduttava niitä, jotka vielä kärsivät."

"Tämä oli teille kova kohtaus", sanoin hänen vaimoonsa katsoen;
"tuottaako se teille murhetta?"

"Tuottaa", vastasi hän surumielin; "tämä oli minusta hyvin ikävää.
Rakastin häntä ja luotin täydellisesti häneen -- ja hän voi salata sen
minulta! Mutta Stefan tietää minun antaneen hänelle anteeksi, vaikka se
kyllä oli vaikea juuri nyt, kun Alice..."

"Mintähden juuri nyt?" kysyin, kun hän vaikeni, kalpean ja murheellisen
näköisenä.

"Margery", sanoi Stefan, "olen kertonut kaikki sir Francis
Pembridgelle, ja hän onkin syystä vihastunut. En koskaan ajatellut
toisten tulevan kärsimään niinkuin nyt sinä, vaimoni ja Alice raukka
saatte tehdä."

"Alice!" virkoin.

"Niin", sanoi Stefan, "hän oli kihloissa Pembridgen vanhimman pojan
kanssa, mutta nyt se on purettu, ainakin ajaksi. Kun tapasin sinut
syyskuussa, silloin kuin Maggien kotiin saatoit, olisin tunnustanut
sinun sisarekseni, Margery -- luulen että olisin sen tehnyt ja kertonut
kaikki vaimolleni -- vaan juuri silloin odotin joka päivä Frank
Pembridgen pyytävän Alicea vaimokseen, enkä tyttäreni onnea voinut
turmella. Parempi olisi ollut vaikkapa vielä silloinkin olisin
ilmoittanut kaikki; vaan olen ollut aika houkkio!"

Tämä tuntui todellakin himmentävän iloani, mutta Stefan ei enää
tahtonut puhua tästä. Hän istautui rinnalleni toiselle puolelle ja
alkoi kertoa entisestä kodistamme.

"Olin palannut sieltä", kertoi hän, "kun pääsiäisen aikana tapasin
sinua. Oli muutamia päiviä vaimoni ja lapseni tulemaan ja silloin
matkasin Kondoveriin. Et voi uskoa, Margery, miten olin pettynyt isäni
arentikartanon suhteen. Arvelin sitä tuonlaisen vanhanaikuisen
perintökartanon näköiseksi, pitkine ulkohuoneus-riveineen, mutta kun
näin sen, ei se minusta näyttänyt hyyskää paremmalta. Se oli vähäinen
ja rappiolla, ja asukkaat likaisia, ryysyisiä. Tuskin voin uskoa tätä
syntymäpaikakseni! Ei mitenkään käynyt laatuun viedä lapsiani katsomaan
tuota viheliäistä pesää, niin näet häpesin sitä. Olin iloinen kun
omistaja suostui myymään paikan minulle, ja niin pian kuin asukkaat
saivat poismuuttaneeksi, annoin hävittää rakennukset juurta jaksain;
sillä sellaisena en sitä kototalonani olisi voinut kenellekään
näyttää."

Koettelin ymmärtää Stefanin tunteita, vaan en voinut. Minulle olisi tuo
vanha paikka aina ollut rakas, vaikka kuinka köyhänä ja rappeutuneena
hyvänsä. Mutta Stefan ajatteli tätä osaksi samoilla tunteilla kuin Kor
sitä kurjaa hökkeliä, jossa hänen äitinsä eli ja kuoli. Arvelin,
katselemmeko, tultuamme enkeleiksi Jumalan istuimen edessä, maailmaa
köyhänä viheliäisenä syntymäpaikkana, jonka ilolla muistosta
karkoitamme.

"Sitten", sanoi Stefan, "kun palasin Lontoosen, aioin etsiä
Pyhissävaeltajain-kadun ja eno Simisterin asunnon. Erään oven päällä
näin kirjoitettuna nimen: 'Moes, ennen Simister', ja menin sisään
tiedustelemaan oliko hän kuollut vai luopunut kauppaliikkeestään. Sinä
olit siellä, niinkuin muistat, ja olin iloinen kun sain sinua tavata.
Aikomukseni oli tulla luoksesi pitkäperjantaina, mutta sain
sähkösanoman Southamptonista, että laiva, jossa vaimoni ja lapseni
olivat, oli tullut, ja matkasin heti heitä vastaanottamaan. En tahtonut
aivan hyljätä sinua, vaan minulla oli toimituksia ja sitä paitsi oli
minun vaan salaisesti käytävä luonasi. En vähintäkään aavistanut että
olit köyhä. Näytit tyytyväiseltä ja sanoit enon jättäneen kaiken
omaisuutensa sinulle."

"Niin oli", vastasin, "vaan se ei ollut suuri."

"Ei silloin", sanoi Stefan, "vaan muistat meidän aina pitäneen häntä
rikkaana ja että isä mieluisemmin olisi suonut minun tulevan hänen
luokseen, kuin matkaavan Australiaan. Eräs vanha riita-asia on nyt
päättynyt enosi eduksi ja nyt perit sekä hänen että äitisi osan. Et
enää ole köyhä, Margery, enkä siis nyt millään tavalla voi osoittaa,
että olisin etsinyt sinua, itse tähtesi, ja jakanut sinulle
rikkaudestani, jos köyhyytesi olisin tietänyt. Jumala on poistanut
minulta kaikki neuvot palkita hyvyyttäsi minua kohtaan."

"Ei, ei, Stefan!" huudahdin, "voithan olla veljeni. Mistä arvosta rahat
meidän välillämme ovat. Sinua ainoastaan halajan, sinua ja lapsiasi.
Elä häpeä minua, vaikk'en ole oppinut, enkä mikään lady. Rakastan teitä
kaikkia ja pyydän ainoastaan että rakastatte minua vähän, semmoisena
kuin olen."

"Maggie, Maggie", sanoi Stefan syleillen minua, "nyt vasta tunnen sinun
oikein! Voinko koskaan antaa itselleni anteeksi?"

En ole kysynyt onko hän antanut itselleen anteeksi, mutta jo kauan on
hän ollut onnellisen ja nöyrän näköinen. Luulen hänen nyt kokeneen
anteeksiannon tulevan meille rakkauden hellyydestä, yhtä vapaasti kuin
ilma, jota hengitämme, ja valo, josta iloitsemme. Miten minä olisin
voinut olla anteeksi antamatta, kun Herra Kristus on luvannut antaa
meille anteeksi ei ainoastaan seitsemän, vaan seitsemänkymmentä kertaa
seitsemän kertaa.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Kaksi naimista.


Kauan kesti vielä ennenkuin voimistuin, vaan tämä oli ihana aika, niin
suloinen ja rauhallinen, että mielessäni vertasin sitä ensimmäisiin
päiviin taivaassa, jolloin jälleen voimistumme kuoleman jälkeen. Fede,
Alice ja Maggie olivat luonani ja heidän lapsellinen iloisuutensa, kuin
myös lapselliset murheensa saattoivat minut tuntemaan itseni jälleen
nuoreksi. Stefan ja hänen vaimonsa oppivat yhä enemmän tuntemaan ja
rakastamaan minua sisarena, jonka sydän oli heille uskollinen, vaikk'en
ollut saanut yhtä hienoa kasvatusta kuin he. Stefanin nuorimmat lapset
pujahtivat, niin usein kuin vaan taisivat, varkain huoneeseni; kuulin
heidän hiipivän huoneestansa, karkaavan portaita ylös ja iloisesti
nauraen kiiruhtavan luokseni, samoin kuin kyyhkyset ennen kotona
ollessani, minut nähtyään. Kor oli pyytänyt erään nuoren lääkärin
toimittamaan hänen virkaansa yhdellä laivamatkalla, ja jäi itse kotiin
hoitamaan minua, eikä jättänyt minua ennenkuin olin entiselläni.

Mitä riita-asiaan tulee, siitä en ollut paljon tietänyt, enkä huolta
pitänyt. Toisinaan oli eno Simister filosoofillisella tuulella
ollessaan, jolloin hän murisi maailmasta ylimalkaan, vaan lakimiehistä
erittäin, puhunut siitä. Hän ei toivonut siitä mitään hyvää, ja minä
olin luonnollisesti unhottanut koko asian. Mutta sen päätettyä
kuulusteli Stefan -- joka oli taitava ja viisas kaikissa asioissa --
sitä puolestani ja toimitti minulle osani, häiritsemättä minua enemmän
kuin tarpeellinen oli. Usein olin sittemmin arvellut, miten olisin
menetellyt jos olisin saanut rahat, silloin kun olin köyhä ja
yksinäinen, jolloin minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, jonka kanssa
olisin voinut neuvotella, paitsi Kor, joka semmoisista asioista ei
mitään ymmärtänyt. Nyt olin saanut ne oikealla ajalla, sillä minulla
oli veljeni Stefan, joka välitti minun ja lakimiesten välillä.

"Margery", sanoi Stefan eräänä päivänä, "miten aiot käyttää rahasi?"

"Paljonko niitä on?" kysyin.

"Olet saanut kaksi osaa", vastasi hän, "äitisi ja enosi; yhteensä lähes
kahdeksan sataa puntaa."

"Kahdeksansataa puntaa!" Näin suurta summaa en voinut ajatellakaan ja
vielä vähemmin käsittää sen tulevan minulle, ijälliselle, lähes
kuusikymmen-vuotiselle vaimolle, joka aivan vähän enää tarvitsin
maallista tavaraa.

"Stefan", sanoin hiljaa ett'eivät toiset kuulisi, "olisiko sir Francis
Pembridgelle yhden tekevää, jos Alice saisi puolet?"

"Olisi, aivan yhden tekevä. Alicen omaisuus on kylliksi suuri. Ei,
Maggie, ei yhdenkään lapsistani pidä saaman penniäkään rahoistasi."

"Mutta Korin tulee saada", sanoin. "Hänen tulee saada käytäntöä, oma
koti, ja viettää häitä Feden kanssa. Beden varastoon tahdon maksaa
rahat, jotka sieltä olen saanut, ja löytyyhän paljon köyhiä, joita voin
auttaa. Oi, on hanska omistaa rahoja!"

Kumminkin peljästyin muistaessani Judaksen pettäneen Herrani
kolmestakymmenestä hopearahasta. Pietari kielsi ja kaikki opetuslapset
hylkäsivät Hänen, mutta Judas petti Hänen rahasta. Minusta oli outoa
lukea raamattuani rikkaana, kun kaiken ikäni köyhänä olin sitä lukenut.
Voisinko koskaan hyljätä Häntä, joka, vaikka Hän oli rikas, tuli
köyhäksi. Jumala varjelkoon minua sitä koskaan tekemästä!

Kevät oli hyvin hauska ja viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Huomasin
Korilta vielä jotakin puuttuvan ennenkuin hän olisi oikea tohtori, ja
hartaan halunsa olevan suorittaa kaikki tohtorilta vaadittavat
tutkinnot. Stefan ja hänen vaimonsa kysyivät Fedeltä, tahtoiko hän
jäädä heidän luokseen opettamaan Maggiea ja nuorempia lapsia, ja
seurustelemaan kanssani siksi kuin hän menisi naimiseen Korin kanssa.
Ei kukaan tahtonut kuulla puhuttavankaan muuntamisestani omaan kotiin,
ennen Korin ja Feden naimista, koska sen jälkeen tulisin asumaan heidän
luonaan ja viettämään Stefanin kodissa ainoastaan kolme neljä kuukautta
vuodessa. Täten päätettiin kaikki jokaiselle mieliksi, ainoastaan rouva
Moes oli tyytymätön. Hankittuamme tytön, joka häntä palveli, kävi hän
tyytyväisemmäksi ja kuunteli halukkaasti meidän kertomuksiamme
pulskasta elämästä Stefanin komeassa kartanossa.

Kohta haihtuivat pilvet myös Alicen elämän taivaalta. Pääsiäisen
aikana, vuosi sen jälkeen kun he Englantiin olivat muuttaneet, tuli hän
varhain eräänä aamuna makuuhuoneeseni kirje kädessä. Silmänsä olivat
punaiset ikäänkuin hän olisi itkenyt, mutta kumminkin hän oli
iloisemman näköinen kuin ennen, vaikka hän kyllä urhoollisesti oli
kestänyt koettelemuksensa ja kätkenyt murheensa, ett'ei se himmentäisi
iloamme.

"Hyviä uutisia, Alice!" sanoin heti nähtyäni hänen kasvonsa.

"Tässä on kirje lady Pembridgeltä", virkkoi hän punastuen ja hymyillen.
"Sir Francis on ollut kipeä, vaan on nyt parempana ja on käskenyt ladyn
kirjoittaa minulle ja kutsua äitiä ja minua Pembridge Halliin."

"Oi, Alice, lemmittyni!" huudahdin. "Kaikki on jälleen tuleva hyväksi.
Ainoastaan tämä puuttui; nyt olen ylen onnellinen."

"Frank on siellä; hän tulee meitä vastaanottamaan", kuiskasi hän ja
peitti iloisen muotonsa päänalukseen. Luulen Alicen pitäneen minusta
melkein yhtä paljon kuin Feden, mutta Fedellä ei ollut äitiä ja hän oli
kuin oma lapseni. Parin päivän kuluttua kuulimme että Alice tulisi
naimiseen Frank Pembridgen kanssa.

Tähän loppuisi kertomukseni, mutta Fede, joka niin kärsivällisesti on
kirjoittanut, minun istuessani vaan kädet ristissä, ei tahdo kuulla
siitä puhuttavankaan. Hän sanoo että minun tulee kertoa jotakin
hääpäivästä, ainoastaan yhdestä hääpäivästä, vaikka oli kaksi morsianta
ja kaksi sulhoa.

Seuraavana jouluna -- sen jälkeen kun yksin matkasin Kondoveriin, enkä
entisestä kodistani löytänyt muuta kuin rauniot. Näytti kuin Stefan
minulle mitään virkkamatta olisi kiirehtinyt uuden kartanonsa
rakentamista siellä. Se oli iso ja komea, tosin ei niinkuin Pembridge
Hall, vaan verrattuna entiseen arentikartanoon oli se muhkea kyllä.
Rakennus alotettiin keväällä ja oli joulukuussa niin valmis että voimme
muuttaa sinne, vaikka komeat sisävarustukset eivät vielä olleet
lopetetut. Sinne matkasi Stefan perheineen, minä, Fede ja Kor, joka nyt
oli tohtori Kornelius Bell.

Kuinka erilainen siellä oli, ja kumminkin oli se sama paikka, jossa
Stefan ja minä lapsina olimme leikkineet! Punakatajat seisoivat siellä
samanmuotoisina kuin ennenkin, mutta takakartano oli poissa, eikä uusi
rakennus ollut ensinkään entisen lainen. Puutarha oli laitettu melkein
entisellensä, vaikka se nyt oli lumivaipan peittämänä; tuolla oli leveä
nurmikäytävä ja tuolla vanhanaikuiset kukkakasvit, jotka vaan odottivat
kevättä puhjetakseen, ja lehtimaja mettiäispesineen. Ja tuolla seisoi
vanha kukkula ja esiytyi yksinäisenä ja kolkkona talvista taivasta
vasten; lunta oli sen huipulla, mutta näkyi nurmettuneita kohtia
harmaiden kalliolohkareiden välillä. Usein, hyvin usein olivat Fede ja
Kor kuulleet minun kertovan siitä, vaan eivät koskaan olleet sitä niin
kauniiksi luulleet.

Pembridge Hall oli lähimmäisessä kreivikunnassa, noin peninkulman
matkan päässä, ja rautatie kulki Thornburystä oitis Pembridgeen. Tämä
ei ollut pitkä matka Frank Pembridgelle. Usein kävelivät nyt Frank ja
Alice, Kor ja Fede niiden metsien läpi, jotka niin hyvästi tunsin.

Hääpäivä läheni lähenemistään ja kukapa valmistuksista siihen enemmän
huolisi kuin Frank ja Kor, joll'ei tosin Alice ja Fede. Vihkiminen oli
tapahtuva Kondoverin vanhassa kirkossa, jonka vieressä olevaan
hautausmaahan isä esi-isinensä oli haudattu, ja jonne Stefan hänen
muistokseen oli pystyttänyt marmorikiven, johon nimi Bede oli
kirjoitettu. Nyt oli näet selville saatu että sukumme oli haara
vanhasta suvusta, jonka nimi näin kirjoitettiin, ja kaikki ihmiset
Kondoverissa ja Thornburyssa näkyivät unhottaneen isämme olleen
ainoastaan köyhän, rehellisen arentimiehen.

Oli toinen joulupäivä. Kaikki talossa olivat liikkeellä jo aikaa ennen
päivän-koittoa, paitsi minä, joka lepäsin vuoteellani odottaen päivän
valkenemista ja kuunnellen miten punapulmuset alkoivat visertää
omenapuissa ja miten kukko lauloi naapurimme takakartanolla, lampaat
määkyivät ja härät ammoivat mennessään juomaan riitteessä olevasta
likeisestä padosta. Vihdoin tuli Fede, vasta puoleksi puettuna,
auttamaan minua, vaan oli niin hajamielinen että minun täytyi lähettää
hänet pois ja pyytää kamarineitsyen apua. Minua, Margery Beadea palveli
kamarineitsyt! Töin tuskin ennätin oikeaan aikaan tulla puetuksi
lavendelikarvaiseen silkkihameesen, jonka Stefan oli lahjoittanut ja
joka oli saattanut minua kyyneleitä vuodattamaan, muistaessani iltaa
ennen Stefanin lähtöä Australiaan, jolloin hän lupasi palkita minua
silkkihameilla ja palvelioilla. Osaksi oli tämä nyt toteutunut; niin
osaksi, mutta miten eri tavalla kuin hän silloin ajatteli.

En voi kertoa minlaiselta kirkko näytti, kun sinne tulin Korin kanssa,
joka minua talutti. Se oli jouluksi koristettu vanhanaikuisella tavalla
suurilla raudustammi- ja muurivihreä-oksilla, joita oli sidottu joka
pylvääsen, ja joita rippui joka holvista, että se näytti vihreäiseltä
metsältä. Korkeat nelikulmaiset penkki osastot olivat aivan täynnä
ihmisiä lähiseudusta, niin yksin urkulehterilläkin oli kansaa. Kor vei
minut lähelle alttaria erääsen penkkiin, josta voin nähdä kaikki, jotka
tulivat käytävää pitkin; sitten seisoi hän vieressäni onnellisen ja
vakaan näköisenä odottaen Fedeä.

Olin pahoillani kun silmäni kyyneltyivät juuri silloin kun morsiusseura
tuli käytävää pitkin, ett'en ensimmäisiä heistä voinut nähdä. Mutta
näin Stefanin taluttavan Alicea, joka oli niin suloisen ja komean
näköinen, että hänestä kyllä oli tuleva lady, joka ei tuottaisi häpeää
Pembridgen suvulle. Heidän jälkeensä tuli Fede hymyillen ja punastuen,
mutta kumminkin kimaltelivat kyyneleet hänen tummissa silmissään; häntä
talutti itse korkea-arvoinen sir Francis Pembridge! Aivan vähän kuulin
juhlallisesta vihkimisestä, ajatukseni hämmensivät minun niin että
äänet tosin kuulin, vaan sanat olivat minulle epäselvät, sen muistan
vaan että kun amen oli lausuttu, tuli Fede minua syleilemään ja suuteli
minua valkean morsiushuntunsa läpi. Stefan saattoi minut kirkosta
vaunuihin, vaimonsa ja lady Pembridgen luo, itse kulki hän jalkasin
rautaista tietä sir Francis Pembridgen seurassa; nyt olivat he jälleen
hyvät ystävät.

Kaikki häävieraat lähtivät ennen hämärän tuloa. Oli vielä niin valoisa
että voin mennä puutarhaan, samoin kuin ennen nuoruuteni päivinä
väsyneenä kovasta työstä olin mennyt, ikäänkuin toivottamaan hyvää yötä
laskeuvalle auringolle ja katselemaan lakeutta, joka kohosi kukkulan
luona. Näin onnellista päivää en ollut koskaan viettänyt; lyhyt ja
nopeasti kuluva se oli ollut, vaan kirkas aamusta iltaan. Viettikö
Herrani ainoatakaan tämmöistä päivää maan päällä? Päivää täynnä
täydellistä iloa toisten onnesta. En tiedä, vaan usein on
opetuslapsilla kaikki paremmasti kuin Mestarillansa. Sillä totisesti
Hän kantoi meidän sairautemme ja meidän kipumme Hän sälytti päällensä,
ja antoi meille sen sijaan oman rauhansa ja ilonsa.

Nyt asumme Fede, Kor ja minä Lontoossa, jossa toivomme voimamme enemmän
työskennellä Herramme kunniaksi. Erittäinkin Korilla on paljon työtä ja
usein valitamme että päivä päivältä tuskin saamme nähdä häntä; mutta
hän tekee hyvää missä vaan kulkee. Kaikkialla tässä suuressa
kaupungissa on viljaa tosin paljon, mutta työntekijöitä vähän, ja
kalliit jyvät turmeltuvat. Kor ei voisi olla poissa vainiolta, hän
ymmärtää niin hyvästi etsiä kypsyneimmät tähkät ja kerätä ne. Nyt
kiittää hän Jumalaa siitä että lapsuutensa koti oli tuolla alhaalla
pimeydessä ja saastaisuudessa; sillä nyt hän ei tarvitse oppia miten
menetellä kurjimpien ihmisten kanssa kun tietää itse kuuluvansa heihin.
Vaarallisimpiin paikkoihin ja kauheimpiin pesiin taitaa hän mennä, hän
tietää näet miten he elävät ja ajattelevat, tuntee heidän vaivansa ja
syntinsä. Samoin Herramme astuu luoksemme pimeyteemme ja
syntisyyteemme, koska Hän oli yksi meistä, työmiehen poika
Natsaretista.

Aina kun ilta on kolkko, tuuli vinkuu ja lunta tuiskuaa, tai sade
ikkunanlasia lyö, näen, juuri ennenkuin levolle menen, Korin
kiiruhtavan ulos päällystakkiin puettuna, ikäänkuin hän ei aikoisi
kohta palata. Toisinaan seuraa Fede häntä, ja hänen punaposkinen
hymyilevä muotonsa näyttää hyvin suloiselta silmiverhon alta. Tiedän
mitä he ajattelevat ja mitä tehdä aikovat. Näen itseni koditonna,
nälkään nääntyvänä, väristen vilusta kulkevan katuja pitkin. Ajatellen
tätä lepään hyvällä vuoteellani, säälin niitä raukkoja, jotka nyt ovat
samassa tilassa ja rukoilen heidän puolestaan. Usein kuulen Korin ja
Feden palaavan vasta sydän-yön jälkeen; kuulen miten he tulevat
portaita ylös ja miten oveni aivan hiljaa avataan, jos olisin sattunut
nukkumaan, vaan kylliksi kovasti jos valvella olen kuullakseni:
Muutamia pieniä lapsia, Margery, tai toisinaan muutamia ukkoja ja
eukkoja makaa nyt suojassa sen yön korvaukseksi, jonka sinä vietit
ulkona.

Jumala siunatkoon teitä, Kor ja Fede!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Margery Beade ja Beden armeliaisuus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.