Title: Lukkarin Mari - Kynäily
Author: Thomasson, Pehr, 1818-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lukkarin Mari - Kynäily" ***


LUKKARIN MARI

Kynäily

Pehr Thomasson'ilta

Suomentanut S. Hirvonen.



Tampereella, 1882.
J. F. Olan'in kustannuksella.
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa.



1.


Kaukana Pohjolassa leveän ja kirkkaan Ongermanjoen äyräällä
viheriöitsevine saarineen, on pieni punaiseksi maalattu huone, jossa on
monta Herran vuotta asunut seurakunnan lukkari, tuo kunnioitettu
Grangårdin Per, joksi häntä yleisesti kutsuttiin.

Oli kaunis lauantai-ilta kesäsydämellä vuonna 1851.

GrangÅrdin Per, eli lukkari-ukko, joksi me lyhyesti tahdomme hänet
nimittää, istui parin muun henkilön kanssa pihalla seisovan suuren
ritvakoivun lehväin alla ja katseli tyytyväisenä sitä juhlallista
kuvaa, joka leveni heidän silmäinsä eteen. Se olikin semmoinen kuva,
jonka vertaista ei nähdä monessa paikassa Jumalan raittiissa,
juhlallisessa luonnossa. Molemmin puolin jokea yleni korkeita
vuorenselkiä, joilla kasvoi isoja, yksitotisia honkia ja solakoita,
vaalean-viheriäisiä koivuja, jotka suloisesti kuvastelivat itseänsä
ohitse juoksevassa joessa, joka loisti suloisen ilta-auringon valossa
niin kirkkaasti ja valoisasti, kuin kullattu "Jumalan huoneen
tornikukko". Ja kaiken tämän ylitse kaareusi sininen taivahan kansi
niin suloisesti viehättävänä, kuin sininen silkkihuntu, joka poimuelee
kauniin, vapaamielisen naismuodon ympärillä. Ei yksikään tuulen
hengähdys röyheltänyt veden pintaa eikä soittanut puiden kieliä.
Ainoasti yksi ja toinen laululintunen viserti lyhyen laulunsa
lukkariukolle ja hänen seurallensa, josta nyt aiomme vähän lähemmin
selittää, sillä nämä kolme henkilöä ovat kieltämättä sen pienen
luonnonkuvauksen loistekohtana, jota tässä olen kokenut lukian silmäin
eteen esitellä.

Lukkariukko oli elähtänyt, vahvaruumiinen mies, rehellisellä ja
kunnioitusta vaikuttavalla ulkomuodolla. Hopeanharmaa tukka ympäröitsi
avonaisia, rehellisiä kasvoja, jotka vaikuttivat kunnioitusta ja
luottamusta. Hänen vasemmalla puolella oleva naapurinsa oli sitä
vastaan noin parinkymmenen vanha, hienosti kalveakasvoinen nuorukainen,
jolla oli isot, tunnokkaat silmät, mitkä todistivat, että hän tiedossa
ja ymmärryksessä oli paljon ylitse nuoruuden ijän. Mitä taas
oikeanpuolimaiseen naapuriin tulee, ei häntä missään suhteessa voinut
verrata kehenkään edellämainittuun, sillä hän oli tyttö, nuori,
kuvankaunis tyttö, raitis iloisa, niinkun oikea Norrlannin impi
yhdeksäntoista vuoden ijässä tavallisesti on.

Tämmöinen oli se pieni seura, ja kun he nyt istuivat siinä kauniina
kesäiltana, muodostui heistä yhteensä pieni joukko, joka oli
täydellisessä sopusoinnussa ihanan ympäristön kanssa, kuitenkin sillä
eroituksella, että kun, miten edellä on huomautettu, luonnon
valtakunnassa oli tyyneys ja hiljaisuus, täällä pidettiin varsin
vilkasta keskustelua.

"Minä en voi mitenkään käsittää", sanoi lukkariukko, "kuinka ihmisillä
saattaa olla sydäntä jättää syntymämaansa ja muuttaa kauas vieraisiin
maihin; sillä niin hyvää ja kaunista, kuin meillä täällä on, en luule
missään maailmassa olevan. Eikö sinullakin ole sama usko, hyvä
Knutson?"

"Ei aivan sama", vastasi tämä, joka oli seurakunnan kansakoulun
opettaja. "Kyllä on maailmassa monta parempaakin paikkaa".

"Kentiesi yhdessä tai toisessa suhteessa, vaan ei kokonaisuudessaan",
vastasi lukkariukko. "Minä en ole tosin nähnyt paljon maailman
ihanuutta, sillä minä en ole koskaan käynyt etempänä kuin Upsalassa,
jossa oleskelin yhden kuukauden nuoruudessani tutkintoani
suorittamassa; mutta ei siellä ollut mitään, jota voisi verrata siihen,
mitä meillä on täällä Norrlannissa. Kyllä siellä oli isoja, kauniita
huoneita ja hauska elämä, mutta niin raitista ja sydämellisesti iloista
elämää, kuin meillä täällä kotitienoilla on, ei siellä ollut. Minulle
tuli sentähden ikävä ja minä halusin kotiin, niinkun lintu pesäänsä.
Enpä koira vieköön olisi enää siellä ollut toista kuukautta, vaikka
olisin saanut suurimman kivimuurin perinnökseni ja omakseni koko
elinajakseni".

"Sepä oli oikea koti-ikävä", muistutti Knutson hymyillen.

"Niin, kyllä se oli oikea", vakuutti lukkariukko, ottaen oivallisen
hypyllisen nuuskaa asian vahvistukseksi. "Niin oikea se oli", jatkoi
hän, "että minun oli mahdoton sitä vastustaa. Ja tämä ei ole ollenkaan
ihmeteltävää, jos me oikein ajattelemme asiata. Missä löytyy semmoinen
kansa ja semmoinen luonto kuin täällä? Voitko sinä tahi joku muu
näyttää minulle semmoisen talviyön luminensa, kuin meillä täällä on,
tahi semmoisen kesäillan, jota me nyt tässä istuen nautimme? Minä
luulen, ettei siitä mitään tule. Norrlanti on ja pysyy parhaimpana,
mitä Jumala on luonut".

"Sedällä on vahva isänmaan rakkaus", virkkoi Knutson.

"Eikö sinun laitasi ole samoin?" kysyi Mari, joka nyt vasta puuttui
puheesen keskusteltavassa aineessa.

"On, todellakin on samoin, hyvä Mari", vastasi Knutson. "Ei kukaan voi
rakastaa enemmän syntymämaatansa kuin minä, mutta minä en tahdo sentään
asettaa mitään erityistä maakuntaa muiden edelle. Minä olen matkustanut
jalkaisin läpi puolen Ruotsin maata ja tullut huomaamaan, että meillä
on niin monta ihanata paikkaa, jotta on vaikea määrätä, mille olisi
etusija annettava. Niin on ainakin minun laitani. Uskokaatte, että
'Södermanland se ihana maa', joka on minun syntymäpaikkani, on myöskin
enkeli-ihana maakunta. Luulen kuitenkin, että pidän enemmän
Norrlannista ja toivon suurimmasti saavani täällä sekä elää että
kuolla, niinkuin sanat kuuluvat tuossa tutussa Vermlannin laulussa
samasta maakuunasta".

"Sen kyllä uskon", lausui lukkari itserakkaalla katsannolla, ottaen
vieläkin vahvistavan hypyllisen nuuskaa; mutta nuo kaksi nuorta
katsoivat toisiinsa ja heleä punastus nousi heidän kasvoillensa.

Vähäisen äänettömyyden perästä lausui Knutson:

"Minulla on yksi pyyntö hyvälle sedälle".

"Ja se on?" kysyi lukkariukko semmoisella äänellä, joka selvästi
näytti, että hän arvasi jatkon; mutta Mari katsoi alaspäin ja punastui
kasvoiltansa niinkuin kypsi puolukka.

"Niin, seikka on semmoinen", jatkoi Knutson, "että meillä olisi tänä
iltana tanssi ruukilla, ja kun minä tiedän, että Mari mielellään
tanssii, pyydän minä lupaa, että hän saisi seurata minua sinne".

"Niin, saanko luvan, rakas isä?" huusi Mari iloisella äänellä ja
kapsahti ylös laudalta niin keveästi ja iloisesti kuin vilkas valkea
västäräkki hyppää yhdeltä vaolta toiselle.

"Hm" -- mutisi lukkariukko odotuksessaan pettyneenä, mutta kuuluvasti
vastasi hän:

"Se asia ansaitsee ajattelemista, ja sill'aikaa me saatamme juoda lasin
totia. Minä en tiedä, mimmoinen vastaus tulee olemaan, mutta 'ei' se ei
tule, sanoi tyttö kosiallensa".

Iloisena tästä lauseesta kiiruhti Mari panemaan toimeen isänsä toivoa,
ja pian istuivat molemmat ystävät höyryävän totilasin ääressä.
Sill'aikaa valmistihe Mari tanssiin, sillä olihan isän vastaus varmaan
myöntävä.

Olemme sanoneet, että Mari oli kaunis tyttö, ja semmoisena, kuin hän
nyt seisoi valmiina lähtemään ruukille, oli hän totisesti viehättävä.
Puettuna kaitaiseen, siniruutuiseen hameesen, joka erittäinkin osoitti
hänen hoikkaa kasvuansa, ja pienellä sievällä olkihatulla vahvoilla
kastanjanruskeilla hiuksilla, jotka varjostivat hänen raitista somaa
muotoansa, oli hän suloisempi katsella kuin kedon kaunihin kukka.

"Mitä ajattelet, sinä sydänkäpyseni?" sanoi lukkariukko -- imarrussana,
jota hän oli käyttänyt tyttärestänsä aina pienestä lapsesta asti, sillä
hän väitti, että hän oli palanen hänen omasta elämästänsä.

"Minä ajattelen isän lupausta", vastasi Mari ja lyykisti niin
veitikkamaisen kauniisti, että ukko ei voinut olla nauramatta.

"Mutta minä en ole vielä luvannut mitään, ja koska sinä pidät asian
niin varmana, niin minä käsken sinun olla kotona".

"Isä narraa minua!" virkkoi Mari syvään huoaten.

"Niin, sen teen varmaan, sydänkäpyseni", sanoi lukkariukko mieltänsä
malttaen. "Sinä saat mennä tanssiin; mutta ole kärsiväinen sitä ennen
ja istu kuulemaan pientä kertomusta -- kertomusta, joka varmaan
huvittaa teitä kumpaakin; sillä se on minun oma lempihistoriani".

Mari ei ollut hidas kuulemaan tätä pyyntöä. Hän istui lähelle Knutsonia
ja odotti maltittomasti, mitä oli tuleva, sillä isänsä ei ollut
milloinkaan puhunut siitä, mitä hän nyt oli luvannut kertoa, ei
kuitenkaan sydänkävyllensä.

"Siihen aikaan tapahtui", alkoi lukkariukko, "että minä olin ollut
laulajana tässä seurakunnassa kaksikymmentäviisi vuotta ja olin jo
neljänkymmenen vuoden vanha, eikä minua vielä siihen asti olleet
kohdanneet rakkauden hehkuvat nuolet, jotka lentävät sekä aikaisin että
myöhään, joko sinä makaat taikka valvot, istut taikka seisot.
Tapahtuipa eräänä kauniina lauantai-iltana, kun minä olin ruukilla
laulamassa yhteen morsiusparia, että minun katseheni kohtasi tytön,
kauniin kuin Libanonin ruusun ja suloisen kuin Saaronin liljan. Minä
tunsin taivaallisen tuoksun virtailevan läpi kaikkien viiden aistimeni
ja samoin oli hänenkin laitansa, niinkun sittemmin kuulin ja huomasin.
Niin ihmeelliset ovat Herran tiet. Minä huokasin ja hän huokasi. Hän
oli ruukin armon kammarineitsyt ja minä seurakunnan lukkari. Me
tapasimme toisemme melkein joka päivä ja -- huokasimme. Näin kävimme me
ja huokailimme viisi vuotta. Vihdoin kuulin minä äänen taivaasta, joka
puhui ja sanoi: 'Nouse Grangårdin Per! Vyötä kupees, pue parhaat
vaatteesi ja saappaasi yllesi ja mene ruukille; siellä neitsyt Stiina
on se puoliso, jonka Herra on sinulle suonut'".

"Minä kuulin kutsumusta ja kaikki kävi siten, kuin sanoma ilmoittanut
oli. Stiina tuli vaimokseni hauskuudessa ja hädässä, elämässä ja
kuolemassa, ja onnellisempaa pariskuntaa ei totisesti löytynyt maan
päällä idästä länteen, auringon noususta sen laskuun saakka. Jumala
riemastuttakoon sitä hyvää sielua!"

Lukkariukko vaikeni hetkiseksi ja pyhkäisi pienen kyynelpisaran
silmästänsä, jonka perästä hän jatkoi:

"Nyt on asia niin, lapsukaiseni, että vaikka te ette ole sanonut mitään
minulle ettekä muille, niin olen minä selvästi huomannut, että te
olette takertunut lemmen tautiin. Se ei ole tosin vielä puhjennut
alinomaisiin huokauksiin, ja jotta se ei sitä tekisikään, niin pidän
minä parhaana, että te heti yhdistätte kätenne ja tulette kihlatuksi
pariksi. Minä annan teille suostumukseni täydellisimmästä sydämestä".

Semmoista loppua tälle kertomukselle ei kumpainenkaan nuorista
saattanut odottaa. Ehdoitus tuli kuin ukkosen isku pilvistä. He
katselivat toisiinsa, ja heidän kasvoillansa vaihettelivat monenlaiset
värit, vaan mitään eivät he sanoneet.

"Vai niin, te ette tahdo", virkkoi lukkariukko. "Minä siis erehdyin;
mutta se ei tee mitään, hyvät lapset! Kaikki voipi olla vanhoillansa".

Näitä sanottaessa sai Knutson sanat suuhunsa ja selitti, että se jo
kauvan oli ollut hänen hartain toivonsa. Mari seisoi vielä punottaen ja
vaieten, vaan vihdoin kuiskasi hän saman selityksen, kiersi pehmeät
käsivartensa isänsä kaulaan ja peitti hänen rehelliset kasvonsa sekä
kyyneleillä ja suuteloilla.

"Jumala siunatkoon teitä, lapset!" sanoi lukkariukko syvällä
liikutuksella, laatien samassa molempain rakastavien kädet yhteen.

"Niin Jumala siunatkoon liittoanne, jos se on tapahtunut hengessä ja
totuudessa", lausui eräs aivan tuntematon ääni, ja samassa seisoi
hurjan näköinen vieras henkilö heidän keskellänsä.

Tämä tuntematon henkilö, joka näin itsensä esitteli, oli kolmenkymmenen
vuotias mies, papillisessa puvussa ja koko ulkomuodolleen yksi niitä
hengen miehiä, joita syyttä tahi syystä kutsutaan "Kristuksen
kavaljeeriksi". Hienona ja puhdistettuna kiireestä kantapäähän,
kookaskasvuinen säännöllisillä kasvoilla, jotka olivat kaunistetut
pienellä mustalla korvaparralla, saattoi häntä todella sanoa kauniiksi
mieheksi. Ainoa, joka oli vähän epäilyttävätä, jollemme sano
tuskastuttavaa, oli hänessä se seikka, ettei hän voinut katsoa ihmistä
silmiin; sillä hän vilkui alinomaa, niin ettei voinut oikein ymmärtää,
mitä ne isot ruskeat silmät oikeastaan osoittivat.

Tavallisesti itsensä esiteltyä selitti vastatullut, että hän oli se
pastori Bäck, jonka konsistoriumi oli määrännyt seurakuntaan armovuoden
saarnaajaksi, minkä toimen hän sinä päivänä sai. Tästä syystä tulisi
hänen huomenna saarnata seurakunnan kirkossa, jonka tähden hän nyt
tahtoi antaa ilmoituksen niistä virsistä, jotka piti laulettaman.

"Vai niin", virkkoi lukkariukko, vastaan ottaen annetun ilmoituksen.
"Herra pastori on niinmuodoin meidän uusi pappi ja minä saan toivottaa
pastoria sydämellisesti tervetulleeksi tänne. Minä toivon, että me
hyvin sovimme, sillä minua ovat aina esimieheni suosineet. Autuas
rovastimme ja minä olimme kuin veljet. Me joimme monta totia yhdessä.
Toivon saavani pyytää herra pastoria istumaan ja juomaan
tervetuliaismaljan. Meillä on sellainen tapa tässä seurakunnassa".

"Minä huomaan sen", lausui Bäck mahtipontisella äänellä. "Edeltäpäin on
jo minulle sanottu, että tämä seurakunta on oikea synnin pesä, jossa
häjynä kiusaajana on monta lahkolaista, ja minä näen, että se on
totinen tosi. Niin, murhetuttavin ja mieltä masentavin totuus, sillä
sen yhteiskunnan laita on pahimmalla kannalla, missä lukkari ja
koulunopettaja viettävät lauantai-illat totia juomalla".

"Niin saattaa luulla se, joka päättää kulkupuheiden mukaan", vastasi
lukkariukko, vähintäkään pelkäämättä ylhäistä esimiestänsä. "Joka
likemmin tuntee asian, hän langettaa varmaan aivan toisenlaisen
päätöksen; sillä tämä seurakunta on paremmin paratiisi kuin synnin
pesä. Täällä on rehellinen, ahkera, raitis, onnellinen ja iloluonteinen
kansa, joka tahtoo alati elää rauhassa Jumalan ja koko maailman kanssa.
Joka muuta sanoo, se on kurja panettelia. Minä tunnen kansani ja
puolustan sitä kenen edessä hyvänsä, niinkun minä itseänikin puolustan;
sillä mitä siihen asiaan tulee, että me istumme tässä ja juomme
rauhallista iltatotiamme, niin sitä en minä pidä syntinä enkä häpiänä.
Vieläpä luulen senkin, että herra pastori voipi aivan hyvällä omalla
tunnolla ryhtyä seuraan, sillä niinkun sanoin: autuas rovastimme ja
minä joimme tämän pöydän ääressä monta totia yhdessä, ja häntä
pidettiin oikeudella parhaimpina ja kunnioitettavimpina pappeina koko
Norrlannissa".

"Totisesti", vastasi Bäck, "oli hän pidetty semmoisena maailman
silmissä, vaan ei hänen edessänsä, joka tutkii sydämet ja munaskuut;
sillä siksi oli hän liiaksi maailman mielinen. Hän laiminlöi työnsä
Herran viinamäessä osaksi muiden toimien tähden, jotka eivät kuuluneet
hänen hengelliseen kutsumukseensa, ja sentähden ylistivät ja
kunnioittivat häntä tämän maailman lapset, jotka tuomitsevat tyhmästi.
Toisin tuomitsevat Jumalan lapset, nuo hengellisesti mieltyneet, jotka
ovat kutsutut taivaan riemuun ja onnellisuuten nyt ja kaikessa
ijankaikkisuudessa".

"Hyvä herra pastori!" sanoi lukkariukko vähän myöntävällä äänellä,
sillä hän ei tahtonut tässä tilaisuudessa riitaantua esimiehensä
kanssa. "Minä luulen tekevämme parhaiten, ettemme tuomitse sinne emmekä
tänne päin, vaan jätämme kaiken sen Hänelle, joka oikein tuomitsee.
Varma on, että autuas rovastimme oli kunnian mies sekä pappina että
ihmisenä. Hän oli oikea isä pitäjäläisille, joiden hyväksi hän eli ja
vaikutti sekä sanoilla, että töillä. Jumala suokoon, että meillä olisi
monta semmoista pappia, ja erittäinkin toivoisin, että pastori tekisi
työtä sekä meidän hengelliseksi että ruumiilliseksi hyväksemme yhtä
uutterasti kuin se äskettäin edesmennyt".

"Minä teen vielä enemmän", huudahti Bäck hartaalla katsannolla; "minä
vien teidät pimeydestä valkeuteen, saatanan vallasta Jumalan
valtakuntaan".

"Silloin on kaikki hyvin toimitettu, ja minä toivotan vielä kerran
pastoria tervetulleeksi tänne", sanoi lukkariukko hyvästi hymyillen.
Hän otti sitte aika hypyllisen nuuskaa ja jatkoi: "Meillä tässä oli
tärkeä hetki, kun pastori tuli. Asia ja summa on nimittäin se, että
nämä lapset, jotka ovat kauan pitäneet toisistaan kaikessa kurituksessa
ja Herran nuhteessa, äskettäin ovat lausuneet sydämensä ajatuksen ja
luvanneet tulla yhdeksi ilossa ja hädässä. Minä toivoisin sentähden,
että pastori joisi heidän kihlausmaljansa".

Pastori Bäck oli tähän asti ainoasti aivan vilahdukselta tarkastanut
Maria, vaan nyt jännitti hän tutkivasti silmäyksensä tuohon
ruusuposkiseen impeen, ja hänen isot ruskeat silmänsä säihkyivät kuin
saaliinhimoisen tiikerin. Hän hillitsi kuitenkin pian itsensä ja sanoi
äänellä, joka oli paljoa lauhkeampi kuin edellä kuultiin:

"Minulle tekee pahaa, etten saata täyttää lukkariukon toivoa. Minun
uskonnollinen vakuutukseni on se, että kaikki väkiviina on kadotuksen
juomaa, jota ei kukaan totinen kristitty voi eikä saa nauttia. Meidän
Herra ja Mestari joi ainoastaan viiniä, ja minä, Hänen halpa
palveliansa, teen samoin. En siis voi tyhjentää onnentoivotusmaljaa
näille nuorille todilla, mutta jos lukkari ukolla on tarjota lasi
viiniä, niin mielelläni suostun ehdoitukseen".

"Ei, mutta minulla ei ole, herra pastori", vastasi lukkariukko,
suutansa vähän vääristäen. "Ainoasti kirkkoväärteillä ja arvoisalla
papistolla on kirkon viiniä käsissä, jota muutamat heistä tietävätkin
käyttää sangen pätevästi. Täällä oli nimittäin eräs kerettiläispappi
muutamia vuosia sitte, joka joi ison pikarillisen viiniä, ennenkun meni
saarnastuoliin. Hän pauhasi sitte voimallisesti tämän maailman
pahuudesta kaikissa ilmansuunnissa, mutta erittäinkin paloviinan
juomisesta Norrlannissa. Hän joi kuitenkin itsensä niin juovuksiin
viinistä iltasella ruukilla, etten minä koskaan ole nähnyt kenenkään
paloviinan juojan olleen niin perin humalassa. Yksi juoma on siis yhtä
vahingollinen kuin toinenkin, kun sitä vaan kohtuuttomasti nautitaan.
Ei mikään taas ole turmelevaa eikä häpeällistä, kuu se käytetään
tunnolla ja kohtuudella. Kohtuullisuus on minun mielilauseeni, saa
pastori tietää, eikä ole mitään kohtuuttomuutta ottaa pienen
'lämmittäjän' iltamalla. Jos pastori ajattelee päinvastoin, niin saa
hän olla ilman. Minä juon lasteni menestysmaljan yksinäni, ja olen
varma siitä, että sillä on yhtä hyvä vaikutus. Kimahus, lapseni! Olkoon
teidän liittonne tapahtunut onnellisena hetkenä ja siunatkoon Jumala
teitä kaikkina elonne päivinä!"

Bäck ällistyi vähän ukon vapaapuheisuudesta, mutta hän katsoi
viisaimmaksi olla hyvällä tuulella. Hän otti sentähden vesilasin ja
kilisti kumpaisenkin liitontekijäin kanssa, lausui samassa oikealla
saarnaäänellä taivaan siunauksen heidän liitollensa. Hän otti sitte
jäähyväisensä ja meni tiehensä; mutta lähetti Mariin sitä ennen
silmäyksen semmoisen, kuin kaliseva käärme käyttää vietelläksensä
lentävää lintua saaliinhimoiseen kitaansa.

"Mitä piditte uudesta pastorista?" kysyi Knutson, joka oli ollut
edellisen keskustelun hiljaisena kuulijana.

"Väärin on", sanoi lukkariukko, "tuomita ihmistä näin lyhyen
tuttavuuden perästä, mutta minuun ei hän tehnyt ollenkaan hyvää
vaikutusta",

"Minä yhdistyn siihen", virkkoi Mari. "Minä oikein pelkäsin häntä. Hän
on varmaan vaarallinen mies. Niin polttavia silmiä en minä ole
milloinkaan ennen nähdyt. Minusta oli niinkun hän olisi katsonut läpi
koko vaivaisen syntisen ihmisen".

"Siinä on sinulla oikein, Marini", sanoi Knutson.

"Pastori Bäck on varmaan vaarallinen mies, ja Jumala armahtakoon sitä
naista, joka sattuu hänen kynsiinsä, sillä hän on varmaan susi
lammasten vaatteissa. Sen minä näin koko hänen olennostansa; mutta nyt
me jätämme hänet syrjään ja ajattelemme siihen sijaan ruukkia".

"Emmekö me jää ennemmin kotiin tänä iltana?" kysyi Mari, lähettäen
häneen yhden kauniimpia silmäyksiä.

"Kyllä, rakastettuni! Mielelläni tahtoisin olla sinun kanssasi koko
illan, sillä meillä olisi niin paljon puhumista, mutta minulla ovat
omat syyni, joiden tähden minä tahdon sinut ruukille kanssani tänä
iltana".

"Sitte lähden minä heti kanssasi", vastasi Mari, ja pian olivat
rakastuneet matkalla. Me seuraamme heitä, mutta ensin tahdomme selittää
Knutsonin _syyt_ tähän öiseen vaellukseen.



2.


Kertomuksemme aikana oli Grangårdin seurakunta pidetty onnellisimpina
koko Norlannissa; ja siitä oli sen isommaksi kiittäminen vähää ennen
edesmennyttä rovastiansa. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut asukasten
sielunhoitajana ja neuvon-antajana sekä hengellisissä että maallisissa
asioissa. Tällä ajalla oli hän onnistunut saada seurakuntaan paremman
asiain kannan monessa suhteessa. Kansa oli aina ollut tunnettu
ahkeraksi ja rehelliseksi, mutta samalla myös omivan vissin raakuuden
tavoissa ja käytännössä, joka ei soveltunut sen hyvän papin ajatuksiin.
Hän osoitti heille tämän lemmellisillä ja vakavilla puheilla ja näytti
sekä opilla että elämällä, kuinka heidän tulisi olla sekä Jumalaa että
ihmisiä kohtaan. Talonpojat näkivät pian, että heidän pappinsa oli
heidän hyvä ystävänsä, joka kaikissa tahtoi heidän hyväänsä, ja
sentähden he vastaan ottivat rakkaudella ja luottamuksella hänen
neuvonsa ja kehoituksensa. Hän taas puolestansa takoi, kun rauta oli
kuuma. Hän näki heti, että ensitilassa heidän korottamiseksensa
säädyllisessä ja siveellisessä suhteessa oli välttämätöntä paremman
kansakoulun perustaminen; sillä se kun heillä nyt oli, ei ollut mistään
kotoisin, koska koko koulutointa piti pari vanhaa sotamiestä, jotka
kulkivat kylästä kylään ja istuttivat parhaan kykynsä mukaan vähiä
tietojansa pienten lasten ahtaisiin päihin. Näin oli laita ollut
miesmuistien ajat, ja luultiin myöskin, että se saisi hyvin mielellään
samalla tavalla jatkua. Rovastin ehdoitus kohtasi sentähden aluksi
paljon vastustusta, mutta vähitellen onnistui hänelle saada heille
vakuutetuksi sen asian hyötyä ja huvitusta, jota hän puolusti. Yksi
koulu perustettiin, ja se tuli ajan kuluessa mitä parhaimmaksi heidän
kansakouluistansa. Lapset saivat siellä oppia ensimäiset perusteet
kaikesta siitä, mikä kuuluu totiseen kansalliseen sivistykseen, ja tämä
tuotti vuosien kuluessa siunatuita hedelmiä; sillä Grangårde oli
monessa suhteessa oikea maaseurakunta. Sillä ei ollut ainoastaan
oivallinen kouluhuone ja pitäjän jyvästö, vaan myös hyvä työlaitos ja
säästöpankki sekä muita kunnallisia laitoksia, jotka kuuluvat hyvin
järjestettyyn yhteiskuntaan.

Tällaisten laitosten ja olosuhteiden kautta oli seurakunta tullut
onnelliseksi yhteiskunnaksi. Varallisuus ja järjestys hallitsi
kaikkialla ja niiden ohessa ilo ja hauskuus. Harvoin nähtiin siellä
tyrmeitä kasvoja. Monella talonpojalla oli niin hyvä olo, kuin
hienoimmissa herraspaikoissa. He tiesivät myös käyttää itsensä sen
mukaan, ja parempaa ja rivakampaa kansaa ei missään nähty. Siellä oli
paljon pulskia nuorukaisia ja kauniita tyttöjä; mutta kauniin ja
kaikista lemmityisin oli lukkarin Mari, jonka pientä kertomusta me nyt
lyhyesti esittelemme.

Marin äiti oli kaikin puolin erinomainen vaimo. Hän oli palvellut monta
vuotta kammarineitsyenä paremmassa herrasperheessä ja siten hankkinut
itsellensä paljoa suuremman sivistyksen, kuin hänen vertaisillaan
tavallisesti oli. Hän oli erittäinkin tavattoman osaava kaikissa
perheellisissä käsitöissä ja muissa naisellisissa töissä. Tästä syystä
sai Mari hyvin huolellisen kasvatuksen. Lukkariukko opetti hänet
lukemaan, laulamaan ja pianoa soittamaan, samalla kun äiti sen ohessa
harjoitti häntä sekä karkeammissa että hienommissa rouvasväen töissä.
Hän oli sentähden kuudentoista vuoden vanha, jolloin äiti aivan
äkkiä kuoli, täydellisesti kasvatettu perheen-emäntä, joka hoiti
huoneensa tavattomalla huolella ja ahkeruudella. Ei kellään ollut
miellyttävämpää kotia eikä kukaan ollut niin siisti ja hieno
kotikutoisissa sunnuntai- vaatteissaan kuin hän. Kaikki olivat
yksimieliset siitä, että lukkarin Mari, niinkun häntä tavallisesti
kutsuttiin, oli kruunu tyttöjen seassa, jota oli suuri huvitus nähdä ja
kuulla, sillä hänen muotonsa oli kaunis kuin tuoksuava ruusu ja hänen
selvä äänensä helisi niin suloisesti kuin soiva lasiharppu.

Itsestänsä ymmärrettävä on, että semmoisella tytöllä oli monta
pyytäjätä. Niin oli myöskin laita. Marilla oli ollut kosioita aina
ruukin pehtoorista seurakunnan rikkaimpaan talonpoikaan, mutta kaikille
oli hän antanut hienotunteisella tavalla rukkaset. Sentähden luultiin
yleisesti, että hän täydellä todella ei tahtoisi mennä naimisiin, aina
menneesen vuoteen asti, jolloin tarkinsilmäiset vakuuttivat, että hän
varmaan oli rakastunut uuteen kansakoulunopettajaan. Suuri yleisö ei
ottanut uskoaksensa semmoista huhua. Knutson oli tosin kaikin puolin
hyvä mies ja erittäin kunnollinen koulunopettaja, mutta ei hän ollut
ansiollinen saamaan sellaista tyttöä, kuin lukkarin Mari. Vieläpä
arveli moni hyvin häpeälliseksi, että halvalla kouluopettajalla olisi
siihen mitään toivoa, ja paljon sai hän pitää hyvänänsä pistopuheita
seudun vapaapuheisilta pilkkakirveiltä. Tämä suututti häntä tosin, vaan
ei niin paljon kuin luultiin, sillä hän uskoi melkein itsekin, että
hänen oli ylön rohkeata toivoa semmoisen vaatimuksen täyttämistä, koska
hän ei vielä tiennyt, oliko hän rakastettu vai ei. Kuitenkin oli
hänellä nyt täydellinen vakuutus siitä, ja katso tässä on syy, miksi
hän tänä iltana pyysi Maria kanssansa ruukille. Hän tahtoi nimittäin
näyttää pilkkalinnuillensa ja kaikille heikkouskoisille, että hän oli
todellakin saavuttanut sen onnen.

Niin selitti hän kuitenkin itse asian kihlatullensa, kun he valoisana
kesäiltana kulkivat kaitaista metsätietä, joka vei ruukille.

Tällä nimellä ymmärrettiin jokapäiväisessä puheessa Hultaforsin
rautaruukkia, jonne oli hyvä neljänneksen matka lukkarin puustellista.

"Mutta rakkain Knutson", lausui Mari, "puhummeko jo tänä iltana
kihlauksestamme? Minä pelkään sitä paljoa puhetta, kuin siitä tulee".

"Ja minä olen iloinen ja ylpeä siitä", virkkoi Knutson. "Sanokoon kansa
mitä hyvänsä. Minä olen varma siitä, ettei kukaan voi sanoa mitään
pahaa sinusta eikä minusta... Sinä olet minun, ja sen saakoon hyvin
koko maailma tietää".

"Niin, en minä häpeä; mutta minä otaksun kuitenkin, että kaikki on
käynyt niin pian. Minä voin tuskin uskoa, että me olemme oikein
kihlatut".

"Jotakin on vielä, johon emme ole tulleet, rakas Marini; sillä jotakin
puuttuu", sanoi Knutson ja kiersi kätensä hänen hoikan vartalonsa
ympärille, jonka perästä hän painoi ensimäisen suutelon hänen
punaisille huulillensa. Hän sanoi sitte puoli leikkisesti:

"Nyt vasta me olemme oikein kihlatut, rakas Mari; sillä ensimäisellä
suutelolla on suuri merkitys. Tule tänne minun viereeni ja kuule, mitä
eräs runoilia niin kauniisti kirjoittaa siitä".

Näin sanoen veti hän hänet istumaan viereensä mättäälle polun viereen,
jonka jälkeen hän syvällä tunteella lausui seuraavan sievän runoelman:

    "Täht' illan istui pilvell' hopeisella,
    Siimeestä kysyi neito lausehella:
    Mit' ajatellaan silloin taivahassa,
    Kun ensi muisku saadaan maailmassa?
    Ja illan impi kaino vastas siihen:
    Maan päälle katsoo joukko enkelien;
    Siell' kuvastuvan näkee autuutensa,
    Kun kuolo kääntää poies kasvosensa".

"Se oli hyvin kaunis, mutta minä en ymmärrä oikein sen viimeistä
lausetta", sanoi Mari.

"Se on helposti selitetty", vastasi Knutson. "Kuolema itkee, kun hän
kerran on pakotettu eroittamaan onnelliset".

"Mutta me emme koskaan eriä". sanoi Mari kauneimmasti hymyillen ja tuli
vielä lähemmäksi rakastajaansa, joka käytti tilaisuutta ja painoi vielä
muutamia suuteloita hänen suullensa.

"E1, me emme koskaan eriä", sanoi Knutson. "Me seuraamme aina toisiamme
ja elämme onnellista elämää; ja tästä lähin tulee seuraava laulu
olemaan minun lempilauluni:

    "Eipä mull' oo vara juoda
    Samppania kuohuvaa;
    Rypälettä nautin tuota --
    Siin' on juoma tuoksuvaa.

    Valkealla kunnahalla,
    Niinkun kirkas rubini,
    Yhä kasvaa uhkumalla
    Kallis, armas viinini.

    Hänen suloisuudestansa
    Juon ma syömen halusta,
    Juon ja juovun kohdastansa
    Suloisesta mehusta.

    Mutta vaikka rypälettä
    Nautin päivin, hetkittäin,
    Aina vaan on niinkun mettä
    Se on suu mun ystäväin!"

Knutson todisti teolla sanansa, jonka jälkeen rakastuneet vilkkaasti
puhellen jatkoivat matkaansa määrättyä paikkaa kohden, jonne päästyä
heitä kohtasi vilkkain näkö.

Viheriälle kentälle muutamien lehtevien koivujen alle keskelle isoa
ruukin pihaa oli iso ihmisjoukko kokoontunut, leikkien ja tanssien
siellä monituisella tavalla. Oivan ruukin isännän tapana oli tänne
usein kutsua alustalaisiansa ja pitäjäläisiänsä pieneen huvitukseen
viheriälle nurmikolle, ja siellä olivat he tänäkin iltana viettämässä
patronessan syntymäpäivää. Suurin ilo ja hupaisuus oli nyt siis
parhaillaan, ja tarjoukset tapahtuivat sangen tiheään. Ei kukaan
kuitenkaan ollut siivoton puheissa eikä käytöksessä. Kaikki kävi
iloisasti ja sävyisästi, ja tästä niinkuin paljosta muustakin hyvästä
oli kiittäminen äskettäin kuollutta rovastia. Ennen hänen aikaansa oli
kielletty leikkikemujen pitäminen, tahi kokoontuminen leikkiin ja
tanssiin vapaassa luonnossa, ja seuraus oli tavallinen. Kielletty
hedelmä on ollut kaikkein enemmän haluttu aina paratiisin ajoista asti.
Rahvas tanssi salaisesti, ja heidän leikkinsä ja pelinsä loppuivat
tavallisesti juopumuksella ja tappeluilla. Rovasti esti tämän,
antamalla kansan vapaasti ja esteettömästi iloita, milloin niin saattoi
tapahtua, mutta hän puhui myöskin parhaimmille ja viisaimmille talon
isänneille, että he olisivat semmoisissa tilaisuuksissa läsnä ja
pitäisivät tarkan valvonnan kokoontuneista. Itse tuli hän usein
sellaisiin tilaisuuksiin, ja tämänlaisen asiain järjestelmän kautta
muuttuivat vähitellen entiset juomapidot todellisiksi kansan huviksi,
joihin ken hyvänsä saattoi osaa ottaa.

Meidän rakastuneet sekaantuivat siis pelkäämättä joukkoon, johon heidät
sydämellisesti tervetulleina vastaan otti sekä herrasväki että
talonpojat. Mari herätti tavallisuuden mukaan suurimman huomion.
Patronessa ja namselit pyysivät häntä teepöytään, mutta samassa veti
kolme pelimiestä vilkasta valssia, ja tanssin pyörteissä liehui hän
ympäri kenttää rakastajansa sivulla, keveänä ja vikkelänä kuin
leyhkyelevä kevättuuli. Hän oli aina ollut erittäin mieltynyt tanssiin,
mutta ei koskaan ollut se niin hupaista kuin tänä iltana. Samoin näytti
olevan Knutsoninkin laita. Tämä nuori pari oikein lensi ja oli niin
onnellinen, ettei voi selittää. Mutta Knutson ei voinut salata
onneansa, sillä mitä sydän on täysi, sitä puhuu suu. Pian kävi kuiske
väkirivilöissä, ja heidän kihlauksensa oli yleisesti tunnettu.

Nyt nousi verraton kuiske ja suhina. Moni piti sen aivan mahdottomana
uskoa, kunnes ruukin isäntä nousi ja sydämellisillä sanoilla esitti
onnenmaljan morsiusparille: koulun opettaja Knutsonille ja lukkarin
Marille. Malja tyhjennettiin voimakkailla hurrahuudoilla, ja ne
kaksi nuorta tuli peräti peitetyiksi sekä nuorten että vanhain
onnentoivotuksilla. Kaikki kateus oli tällä hetkellä paunaan pantu, ja
kaikki vakuuttivat, ettei toden totta mitkään ihmiset sopineet paremmin
yhteen.

Niin tahtoikin Knutson. Hän oli saattanut onnensa vastustelijainsa
tietoon, ja muuta ei hän tarkoittanutkaan tänä iltana ruukilla
käynnillänsä. Hän esitti sentähden morsiamellensa, että he lähtisivät
kotiinsa, sillä hänellä oli paljon puhuttavaa hänelle heidän
tulevaisuuttansa koskevista asioista. Mari lausui saman toivon, ja pian
istuivat he taas lukkarin puustellin luona kasvavan ritvakoivun alla.

Siinä istuivat he koko yön ja keskustelivat, kuinka iloiseksi ja
hupaiseksi koko heidän aikansa oli tuleva. Kaikkein näiden päätösten
kertominen, jotka tässä vahvistettiin lämpimillä kädenpuristuksilla ja
innokkailla suuteloilla, tulisi tässä liian laveaksi, jonka tähden
supistamme kertomuksen, ilmoittaen vaan heidän tärkeimmän päätöksensä,
että heidän häänsä tulisi vietettäväksi keväällä. Jos tämä tapahtui
tahi ei, sen tulemme seuraavassa kertomaan.



3.


Vuosi oli kulunut.

Taas paistoi sydänkesän aurinko, kuvastellen valoansa Ongermanjoen
kirkkaassa vedessä. Taaskin lauloivat linnut, kukin tavallansa
luojallensa kiitosta tiheissä leppä- ja koivumetsiköissä, jotka
seppelöivät jokea, ja jotka taampana olevan synkän ja vakaisen
honkametsän kanssa kaikkialla pitkin tuon juhlallisen virran kulkua
ovat kauniimpina koristeina siinä aina huippuun hongilla puetuista
vuorista muodostuneessa taulureunusteessa, joka sulkee kaiken, mitä
silmä voipi nähdä tätä Norrlannin kauniinta jokivesistöä ylöspäin
matkustaessa. Luonto oli juhlapuvussa, loistaen suurimmassa
kauneudessaan.

Ystävillämme tuossa pienessä Grangårdin lukkarin puustellissa oli
kaikki entisellään, ainakin ulkonaisesti. Joen rantaan viettävä pieni
puutarha on puhtaana ja siistinä, ja katsahdettua noihin runsaisin
kukkapenkkeihin voitiin helposti huomata, että niitä oli järjestänyt ja
hoitanut keveä naisen käsi. Juhlallinen ritvakoivu porstuan edessä
antaa suloisen varjon pihamaalle, ja pieni sammalsohva sen juurella
tarjoaa nyt, niinkuin ennenkin, lepoa ja suojaa auringon polttavilta
säteiltä. Myöskin on kaunis Mari, mahdollisesti nyt vieläkin kauniimpi,
kuin viimeksi häntä nähdessämme, istuutunut neuloksensa kanssa
varjoisan koivun alle, ja hänen vieressänsä näemme itsensä lukkariukon
seisovan vanhalla lohiastialla, innokkaasti tarkallen, olisiko joku
saalis tällä kertaa saatavana.

Ulkonaisesti on siis kaikki entisellään Grangårdissä, mutta itse tämän
pienen kertomuksemme päähenkilöissä on sitä vastaan tärkeä muutos
tapahtunut.

Me olemme jo ennen ilmoittaneet sen vaikutuksen, minkä äsken tullut
pastori Bäck oli tehnyt kauniisen Mariin, kun hän ensi kerran vieraili
lukkarilla. Ettei tämä vaikutus ollut hyvä, sen me tiedämme, mutta
hänen ruskeiden silmäinsä polttava katse oli kuitenkin häviämättömästi
kiintynyt nuoren tytön sieluun. Pastorin vierailut uudistettiin, ja
niin tuli hän vähitellen jokapäiväiseksi vieraaksi lukkarin
vaatimattomassa asunnossa. Lukkariukko ei tosin katsonut näitä tiheitä
käyntiä erittäin lempein silmin, mutta pastori, vaikka hän kyllä sen
huomasi, ei siitä vähintäkään piitannut. Myöskään eivät hänen
käyntinsä, niinkun helposti saattaa arvata, tarkoittaneet ukko Periä,
jonka vanhat raittiit uskonnon ajatukset olivat vastakkaiset
sielunpaimenen ajatuksille, vaan enenemän kukoistavaa Maria, jonka hän
myös päivä päivältä onnistui yhä lujemmin kietoa kavaliin pauloihinsa.
Muutoin niin villisti polttavan katsantonsa ymmärsi hän hänen
läsnäollessansa muuttaa niin miellyttäväksi ja viehättäväksi, että
kokematon tyttö pian alkoi epäillä, tokko hänen ensimmäinen
arvostelunsa hänestä olikaan oikea. Sen lisäksi oli kunnioitettu sielun
paimen joka kerta siellä käydessänsä antanut hänelle jonkun hengellisen
ylösrakennus-kirjan, ja, kehoittaen häntä ahkerasti lukemaan ja
miettimään niitä, ymmärtänyt niin asettaa sanansa, että se omituinen
uskonnon haaveksiminen, jonka Norrlantilainen yleensä niin keheästi
vastaan ottaa, hyvin pian heräsi tämän ennen niin iloisen tytön
sielussa. Mitä enemmän hän luki ja mietiskeli, sitä enemmän tuli
hänelle selväksi, että hän oli syntinen olento, jonka suhteen pastori
oli puhdas kuin enkeli, ja että ainoa keino pahuuden vallasta
pelastumiseen oli kokonansa antautua pastori Bäck'in ja hänen uusien
oppiensa valtaan. Kaikkeen tähän oli jälestäpäin liittynyt toinenkin,
päivä päivältä vahvasti kasvava tunne, nimittäin -- rakkauden tunne.
Tähän asti niin lämpimästi ja sydämellisesti rakastettu sulhasen kuva
näyttäytyi yhä tummemmalta sydämen peilissä, ja samassa määrässä
selkeni siellä hänen uskonnon opettajansa kuva. Tätä päämäärää oli Bäck
tarkoittanutkin, ja hän oli voittanut sen.

Levottomuudella ja murheella oli Knutson huomannut tämän häntä niin
kipeästi koskevan muutoksen. Viimeiseen asti oli hän kuitenkin
toivonut, että hänen kihlattunsa heräjäisi miettimään ja palautuisi
itsehensä ja ensimäiseen rakkauteensa. Samaa oli lukkariukkokin
toivonut, ja sentähden olivat he antaneet asian mennä menojansa. Mitä
taas erittäin lukkariukkoon tulee, niin oli hän niitä harvoja viisaita
isiä, jotka antavat lastensa itse päättää sydämensä asiat. Kun Knutson
sentähden usein kehoitti häntä karkoittamaan uutta pastoria
huoneestansa ja huomauttamaan tyttärelle hänen velvollisuuksiansa, otti
ukko aika hypyllisen nuuskaa ja vastasi:

"Päättäköön tyttö itse kohtalonsa. Bäck'in ja hänen tarkoituksensa olen
minä aikoja sitte läpitse nähnyt, mutta hän vastatkoon itse teoistansa.
Vaikka kuinka sydämellisesti mielelläni haluankin vävykseni sinua,
sinua, jonka olen tutkinut ja huomannut kaikin puolin totuuden
mieheksi, en kuitenkaan tee tässä asiassa enemmän kuin olen tehnyt".

Ja siihen se jäi. Vaikka kuinka usein Knutson koki Marin kanssa
keskustellessaan osoittaa murheitansa sekä itsestänsä että hänestä,
ymmärsi hän joka kerran tuolla niin omituisella vaimon hienoudella
välttää päättävän selityksen.

Mutta kaikilla on rajansa ja niin on kärsivällisyydelläkin. Knutson oli
vihdoin päättänyt ratkaisevan askeleen, ja sentähden hän tänä päivänä
saapui tavallista aikaisemmin lukkarin asuntoon.

Nyt tapahtui niinkun Mari oli aavistanutkin, että tämä sulhasen
käynti koski heidän onnellisempina olonsa aikoina solmittua liittoa,
olisiko se peräti purettava tahi ensi tilassa avioliiton siteellä
vahvistettava. Hänen sydämensä tykytti sentähden ankarasti, ja heleä
punastus, kentiesi silmänräpäyksellisen katumuksen tuottama hänen
kaksinkertaisesta rakkauden leikistänsä, levitti purppurahohteensa
hänen ehdottomasti viehättäville kasvoillensa. Rinta aaltoili, ja hänen
vapiseva kätensä saattoi ainoastaan vaivaloisesti neulaa käyttää.

Mutta jos Mari oli liikutettu, niin kyllä oli Knutsonikin. Hänenkin
elämänsä onnea koski tämä asia, ja hän vapisi mennessään ottamaan
päättävää askelta, askelta, jonka hänen kuitenkin täytyi ottaa.

Hän rohkaisi kuitenkin itsensä, otti nuoren tytön kädestä kiini ja
katsoi hänen silmiinsä sydämellisimmästi ja lemmellisimmästi. Mari ei
voinut sietää tätä avonaista, läpirehellistä katsantoa, joka oli niin
täynnä uskollista rakkautta ja samalla niin rukoilevainen, vaan käänsi
silmänsä alas ja tunsi olevansa vaikeammalla mielellä kuin milloinkaan
ennen.

"Vuosi sitte", alkoi Knutson liikutuksesta vapisevalla äänellä, "olin
minä onnellisin ihminen auringon alla, ja tämä onni alkoi samana
päivänä, jolloin sinä annoit minulle rakkautesi. Mutta tänään,
rakastettuni, tunnen minä itseni onnettomaksi, niin onnettomaksi. Sinä
tiedät itse parhain, miksi".

Mari oli vaiti ja kumartui yhä enemmän työnsä päälle.

"Sentähden", jatkoi Knutson heille molemmille kiusallisen äänettömyyden
jälkeen, "olen minä nyt päättänyt saada kuulla sinun omasta suustasi,
rakastatko sinä vielä minua, vai oletko antanut sydämesi jollekin
toiselle. Vaikka sydäntä särkevä aavistus sanoo minulle, ettei minulla
ole enää mitään toivomista, niin pyydän kuitenkin sinua minulle
vastaamaan suoraan ja rehellisesti".

Mari laski pois työnsä ja katsoi ylös. Hänen ennen niin kirkkaat,
siniset silmänsä loistivat nytkin, mutta loistivat tuosta
kummallisesta, harhailevasta ja huikentelevasta liekistä, jonka
ainoastaan uskonnon harhaus saattaa synnyttää. Hän vastasi kuitenkin
jotenkin lujalla äänellä:

"Sinä olet pyytänyt totuutta ja sinä saat sen kuulla. Vuosi sitte
rakastin minä sinua niin lämpimästi, kuin joskus nainen saattaa
rakastaa, mutta nyt..."

"Mutta nyt?" kertoi Knutson koneellisesti, kun Mari piti väliaikaa,
ikäänkun ollen vielä viimeisessä hetkessä kahdella päällä.

"Mutta nyt ... en rakasta sinua. Pastori Bäck on avannut sydämeni ja
silmäni maailmallisen rakkauden erhetyksille, jotka vaan synnyttävät
syntiä ja kadotusta. Jos sinä olisit yksi meidän seurastamme, jos sinä
olisit uskovainen armossa, niin voisin vielä rakastaa sinua. Ah!"
jatkoi nuori tyttö yhä suuremmalla innostuksella, "hylkää syntinen
elämäsi, hylkää saatana ja hänen oppinsa, niin kaikki tulee meidän
välillämme hyväksi jälleen!"

Syvästi leikkasi tämä Knutsonin sydäntä, mutta hän ei miettinyt
silmänräpäystäkään vaan vastasi voitetulla lujuudella:

"Vaikka minä niin suuresti sinua rakastan, en kuitenkaan hylkää
uskonnollista vakuutustani sinun rakkautesi hinnalla. Ennen olkoon
ikuinen ero meidän välillämme".

"Olkoon vaan, koska et tahdo kuulla Jumalan sanaa Kristuksessa. Bäck
rakastaa minua myöskin, mutta Kristuksen mielen jälkeen, hengessä ja
totuudessa, miten raamatun sana käskee. Minä myös rakastan häntä, ehkä
en syntisyydessäni vielä ole hänelle mahdollinen. Nyt olet kuullut
sanani, Knutson; minulla ei ole mitään muuta sanomista".

Knutson veti kätensä otsallensa, ikäänkun karkoittaaksensa sitä syvää
tuskaa, minkä nämä nuoren tytön sanat hänessä vaikuttivat. Hän ei
voinut virkkaa sanaakaan, vaan nousi ylös ja heitti surullisen
silmäyksen morsiameensa. Päättävä isku oli sattunut syvästi ja
ankarasti.

Hän seisoi, juuri aikoen ojentaa eksytetylle tytölle kätensä
jäähyväiseksi, kun lukkariukko tyytyväisellä muodolla tulla lylleröitti
ylöspäin jokipolkua, kantaen aika lohta, sen päivän saalista. Ukko tuli
suoraan heitä kohden ja antoi Knutsonille voimakkaan ja lämpöisen
kädenlyönnin. Syvä alakuloisuus jonka hän luki tämän kasvoista, antoi
hänelle syytä katsahtaa tyttäreensäkin, ja ukolle oli kohta koko asia
selvänä.

"Vai niin", lausui hän vakaasti, mutta levollisesti; "se on nyt jo
mennyt niin pitkälle! Uskon rakkain toivo on sortunut; mutta
uskokaamme, mitä Jumala tekee, tapahtuu parhaaksi".

"Niin, uskokaamme se", virkkoi Knutson, ravistaen vanhuksen ryppyistä
kättä. "Kiitos kuitenkin, lämmin ja vilpitön kiitos ystävyydestänne ja
hyväntahtoisuudestanne, isä Per! En koskaan unhota sitä, enkä
sinuakaan, Mari, vaikka mitä tapahtuisi. Hyvästi!"

Verkalleen, vaan vakavin askelin poistui Knutson. Ensi kerran katsahti
ukko Per tyttäreensä nuhtelevaisesti, vaan ei virkannut sanaakaan.
Vaiti oli Marikin, ajatuksiin vaipuneena siitä, mitä oli tapahtunut,
mutta vahvana siinä uskossansa, ettei kukaan muu kuin pastori Bäck
voisi tehdä häntä onnelliseksi, tehdä häntä mahdolliseksi uskovaisen
vaimon "Kristuksen morsiamen"-nimitykseen.



4.


Taaskin oli yksi vuosi kadonnut ajan virtaan.

Monta muutosta oli tämän vuoden kuluessa tapahtunut ystäväimme
kohtaloissa. Tuntein itsensä liian heikoksi masentamaan rakkauttansa
Mariin, oli Knutson hakenut ja saanut viran eräässä koulussa
kotitienoillansa Södermanlannissa, luullen että matka lievittäisi ja
viimein pois pyhkisi hänen surunsa ja muistonsa siitä, jota hän niin
suuresti oli rakastanut. Tämä onnistui kuitenkin vaan puoliksi, sillä
hänen sielunsa silmissä kangasteli aina tuo lumoava lukkarin puustelli
Ongermanjoen rannalla ja sen kauniin emännöitsiän "lukkarin Marin"
kuva. Rehellinen, vanha lukkari oli jo mennyt isäinsä luokse,
vilpittömästi surtuna ja kaivattuna seurakuntalaisiltansa, joille hän
aina oli ollut viisas ja luotettava neuvonantaja. Myöskin suri Mari
vanhaa isäänsä, mutta enimmiten sentähden, että hän hänen vakuutuksensa
mukaan oli tullut kadotuksen varmaksi saaliiksi heräämättömänä ja
uskomattomana. Niin kauvan kuin ukko eli, ei Bäck'illä ollut rohkeutta
tulla häneltä pyytämään Marin kättä, mutta tuskin oli ukko vielä
ennättänyt oikein ummistaa silmänsä, ennenkuin hän ja Mari
kuulutettiin. Totta puhuaksemme, oli tämän kiireen syynä se, että
Grangårdin Per oli jättänyt muutamia tuhansia riksiä jälkeensä, ja
näitä tarvitsi Bäck suuresti, kun vissit jälkimainingit iloisesta
ylioppilaselämästä Upsalassa alkoivat tuottaa levottomuutta kunnon
sielunpaimenelle. Häät vietettiin sentähden niin pikaisesti, ettei Mari
tiennyt, kuinka se oli käynyt, ennenkuin vissit keksinnöt avasivat
hänen silmäinsä eteen hänen ulkokullatun miehensä tarkoitusten
todellisuuden.

Bäck oli, näet, tuskin vielä ennättänyt saada vaimonsa vähäisen
omaisuuden käsiinsä, kun hän kerrassaan heitti pois naamurinsa ja
näytti itsensä oikeassa haamussaan. Hän tuli päivä päivältä yhä
kärsimättömämmäksi vaimoansa kohtaan, ja lempeä, kristillinen mieli,
joka hänellä ennen oli ollut olevinaan, oli kokonaan kadonnut. Sitä
juomaa, jota hän ulkokullaisuutensa aikakaudella kaikkein enimmän
inhoi, nimittäin totia, joi hän nyt suurella himolla ja korttikasa oli
saanut piplian sijan hänen kirjoituspöydällänsä. Se hämmennys, jonka
hän oli onnistunut matkaansaattaa seurakunnassa tulikivenhajuisilla
saarnoillansa, ja jonka seurauksena oli muun muassa se, että moni
muutoin eteenpäin pyrkivä ja onnellinen ihminen jätti syntymäturpeensa,
etsiäksensä Amerikan "vapaassa" maassa epävarmaa elatustansa ja vapaata
tanhuata uskonnollisilta haaveksimisilta, oli saavuttanut hänen
muuttuneen käytöksensä kautta suurimman korkeutensa. Hänen entiset
puoluelaisensa, kerettiläiset, kirosivat nyt häntä, samalla kuu iloisat
veikot ylistivät hänen kääntymistänsä Bachukselle [juoppouden jumala].
Lyhyesti; hän oli vähässä ajassa ennättänyt kääntää ylösalaisin siihen
asti olleet suhteet seurakunnassa, joka oli tosin onneton, kun sai
hänen paimeneksensa.

Mutta kaikkein enimmän sai kuitenkin kärsiä hänen vaimonsa, tuo ennen
niin ihana Mari. Hänen surunsa oli syvä ja katkera, ja lisääntyi
luonnollisesti samassa määrässä, kuin hänen miehensä tuli kovaksi ja
vääräksi. Mutta tämä peräti kylmä ja kovasydäminen mies nauroi vaan
hänen kyyneleillensä eikä ottanut ensinkään korviinsa hänen
valituksiansa. "Itsehän sinä tahdoit niin", oli hänen tapansa pilkalla
sanoa. "Miks'et ottanut kaunista Knutsoniasi?"

Miksi? Niin, sitä ei hän itsekään oikein tiennyt. Mutta hän
kirjoitti, tultuansa tuntemaan tavattoman miehensä luonteen,
entiselle rakastajallensa pitkän kirjeen, jossa pyysi anteeksi
ajattelemattomuuttansa ja selitti onnetonta kohtaloansa, jota hän
kuitenkin tahtoi kantaa kärsivällisesti. Kun Knutson luki nämä
kyyneleillä kastellut rivit, tulivat kyyneleet hänenkin silmiinsä, ja
töin tuskin saattoi hän lukea loppusanat, jotka kuuluivat:

"Sinulla oli kuitenkin oikein: _hän oli susi lammasten vaatteissa_".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lukkarin Mari - Kynäily" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.