Title: Rikas tyttö Ruusulaaksossa
Author: Thomasson, Pehr, 1818-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rikas tyttö Ruusulaaksossa" ***


RIKAS TYTTÖ RUUSULAAKSOSSA

Kirj.

Pehr Thomasson


Muiden maiden marjoja II.


Helsingissä,
Theodor Sederholm'in kustannuksella.
Theodor Sederholm'in kirjapainossa.
1862.


Imprimatur: _C. R. Lindberg_.



1.


Yhdessä Blekingin kauniista paikoista löytyy suuri talonpojan talo,
nimeltä Ruusulakso, kolmelta taholta piiritettynä peilikirkkaalta
järveltä, jonka sinisissä aalloissa se kaksinkertainen punaiseksi
maalattu huonerakennus somasti kuvastelee itseänsä; vaan neljänneltä
taholta on suuri lakso. Tämä suviseen aikaan ihana paikka ansaitsisi
maalarin kuvata. Missä havaitsee silmä hedelmällisiä peltoja, joittenka
vilja, osoitellen sitä pientä järveä, häilyy länsi-tuulen puhaltaissa
sinne tänne; missä muutamia sammaltaneita tammia, jotka ajan
hävityksiltä kajoomatta yhtä tuoreina kuin vuosisatoja sitten vielä
heiluttavat latvojansa; missä muutamia sakeita koivuja, ystävällisesti
nojaavat latvojaan yhteen, niinkuin olisi heillä jotakin salaista
toisellensa kuiskuteltavana; missä taas pienen joen, kyntäin
hopiavakoansa lakson läpitse ja juostessansa kiiltävillä
vesihelmillänsä kastellen kahden puolen rannalla olevia pensaita, siksi
kuin viimein katoo pienen, niinipuiden ja leppäin piirtämän kummun
juurella. Tuhansia kukkia kasvaa tämän varjossa, monivärisillä
silmillään ujosti katsellen yhtä suurta ruusupensasta, joka uljaasti
rehentelee kummun ylimmäisellä kukkulalla.

Satu kertoo onnettoman prinsin tämän pensaan morsiamensa haudalle
istuttaneen ja vielä nytkin joka yönä puoli-yön aikaan tähän paikkaan
tulevan, silloin kyynelillänsä pensaan juuria kastain. Tämän syyn
vuoksi onkin se niin suureksi kasvanut. Tästä sadusta on talo nimensä
saanut.

Ympäristöä hätä hätää silmäiltyämme, käykäämme jo lukian luvalla
taloon.

Nyt on yksi sunnuntai-päivä touko kuussa. Me astumme sisään suureen,
avaraan tupaan. Laattia on kaunistettu tuoreilla kuusen haoilla, jotka
lemuavat hyvältä nenäämme; seinät ja katto kalkilla silatut; akkunat ja
ovet, kaapit ja muut huonekalut punaiseksi maalatut. Kaikki todistaa
hauskuudesta ja siistiydestä, ynnä semmoisesta mausta, jommoinen se
tähän aikaan usein tavataan usiamman voivan talonpojan huoneessa.
Kuvilla kaunistetulla, lumivalkealla peitteellä katetun pöydän ääressä
istuu talon isäntä, lautamies Matti Antinpoika, lukein Hagberin
postillaa. Hän näyttää keski-ikäiseltä, noin viiden kymmenen vuoden
vanhalta mieheltä, muodoltansa vaka-mieliseltä. Päättääksemme siitä,
että hän, tavan takaa nostain päätänsä kirjasta, silmäilee muita
kappaleita ympärillänsä, näyttäisi kuin hän syvästi ajattelisi jonkun
muun asian, vaan ei saarnan päälle. Semmenkin katselee usein vaimoansa,
yhtä vähäistä, lempeää ja iloista ihmistä, joka toimeliaasti hyörii
edes-takaisin laattialla, teeskellen yhtä ja toista pientä askaretta.
Milloin havaitsee vuoteen ympärillä olevassa, kukilla kaunistetussa
vaipassa laskoksen olevan ojastavan, milloin pöytä-peitteessä paltteen
silitettävän, ja joskus myöskin hämmähäkin hävyttömästi kyllä kekräävän
pientä lankaansa yhdestä akkuna liinasta toiseen; kohta kiiruhtain
sinne, poislakaisee pienellä tomuharjallansa sekä sen ahkeran
työntekiän, että hänen heikon työnsä. Näin askaroiten ei huomaa
miehensä häntä, eli oikeimmin hänen työtänsä katselevan, ennenkuin hän
joksikin lujasti lyö kirjansa kiini ja puhuttelee häntä nuhtelevalla
äänellä seuraamalla tapaa:

"Mielestäni on tänään jo tarpeeksi siivottu! Sananlasku sanoo kaikella
lopun olevan, vaan sinun ruvettuasi siivoomaan ei siitä tahdo koskaan
loppua tulla."

"No, älä pahastu äijäseni!" vastasi vaimo niin hiljaisella äänellä,
että siitä kyllä taisi havaita miehen olevan isäntä talossansa. "Eihän
mitään koskaan pidä puolieräiseksi jätettämän. Miltä se näyttäisi, jos
laastaisiin keskeltä laattiaa, vaan nurkat ja loukkat jätettäisiin
lakaisematta, eli pyyhittäisiin kolme akkunalasia, vaan neljäs jäisi
koskematta. Olen kyllä nähnyt, kuinka muutamissa paikoissa tavataan
tehdä. Ihmiset, jotka jotakin ymmärtävät, tämän sitten kylälle
huutavat, ja ei suinkaan syyttä; sillä en tiedä mitään harmillisempaa,
kuin että nähdä siivottomuutta joko taloillisen eli torpparin
huoneessa."

"Järjestystä ja siivoa minäkin tahdon sekä asioissa että töissä," sanoi
lautamies. "Vaan kohtuus on aina paras. Mitä yksi ryppy enemmän eli
vähemmän vuoteen ympärillä olevassa vaipassa tekisi, jos muutoin kaikki
on järjestyksessä. Kyllä sitä sitten käskisi, jos kaikkien pienien
kanssa niin askaroittaisiin. Jos ulko-töissä yhtä turhamainen olisin,
niin tarvitsisin kaksi vertaa enemmän työväkeä vuodessa, kukatiesi
suurempaa vuodentuloa talostani saamatta, kuin tähänkään saakka.
Edeltäpäin pitää asiansa selväksi ajatteleman ja suun pussinsa jälkeen
asettaman; jälestäpäin on se myöhäistä, ja ei kelpaa mihinkään."

Lautamiehen tätä jo tuhansia kertoja ennen luettua lorua huoneen
oikeasta hoinnosta uudestaan laskeissa, pani vaimonsa pois tomuharjan
ja istui pitkälle toolille, sanaakaan vastaamatta. Siinä tekikin aivan
ymmärtävällisesti; sillä Matti Antinpoika oli se mies, joka ei kärsinyt
vastustamista, semmenkin omassa huoneessaan. Ollensa velatoin ja voipa,
ei hänen tarvinnut kenenkään edessä niskojansa taivuttaa -- niin kuin
itse tapasi sanoa -- vaan vaati kuitenkin muitten ihmisten itseänsä
hänen edessään nöyryyttämään. Ylpeyttä löytyy talonpoikaisessakin
säädyssä, ja Matti Antinpojalla oli sitä enemmän kuin monella muulla.
Syy siihen oli, että oli rikkain koko seurakunnassa. Huuto tiesi
hänellä suuretta talottansa olevan ylitse tynnyrin kulta-rahoja
lainattuna; joka tapaus usein maailmassa saattaa ihmisen ylistetyksi ja
kehutuksi. Matti Antinpoika pidettiinkin sekä ylhäisiltä, että
alhaisilta suuressa arvossa.

Luonnolta varustettu hyvällä puhunlahjalla, puhui lautamies seurakunnan
miehien edestä kirkonkokouksissa ja muissa tiloissa, joissa seurakunnan
asioista oli kysymys. Kuitenkin kartti aina kirkkoherraa vastaan sanoa.
Tämä antoi yhdelle ja toiselle ilvesteliälle tilaisuuden kaikellaisia
halventavia pilkka-sanoja lausua lautamiehestä, vaan ei kellään ollut
rohkeutta hänelle itselle tätä sanoa. Ei sen vuoksi ollutkaan
ihmeellistä, jos luuli kaikki, mitä teki, oikeaksi ja laittamattomaksi.
Kotonansa hän oli kova ja toimellinen perheen isäntä. Vaimonsa kanssa
eli hyvässä sovinnossa josta kuitenkin enemmäksi osaksi kunnia on
luettava vaimollensa, joka kaikissa koitti noudattaa hänen tahtoansa;
jommoista käytöstä tähän aikaan harvoin tavataan emännillämme.

Vähän ajan kuluttua alkoi lautamies taas, vaan nyt niin alhaisella
äänellä, että se nähtävästi ihmehdytti vaimoansa, joka koitti kuudella
niin tarkasti kuin mahdollista oli ettei sanaakaan mahtaisi hukkaan
mennä. "Rakas Kaisani!" sanoi hän, "minulla on jotakin aivan tärkeää
sinulle sanottavaa, ja nyt väen kirkossa ollessa on meillä tilaisuus
asiasta rauhassa keskustella. Mielestäni rupee tulemaan aika tytärtämme
pois naittaa; hänellä on jo ollut niin monta kosioitsiaa, että
semmoinen juoksu minua kohta rupee äkööttämään. Sen vuoksi on paras
kohta päättää asia; koska sen kerran kuitenkin tapahtuman pitää."

"Minulle puolestani näyttää," vastasi Kaisa, "sen asian kanssa kyllä
vielä aikaa olevan. Anna ei ole vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta,
ja hänen tarvitsee ilman sitä vielä vähän enemmän oppia, ennenkuin omin
päinsä taitaa huonettansa kunnollisesti hointaa."

"Anna taitaa kyllä huoneensa hointaa," vastasi lautamies äreästi, "niin
että sillä herrasmieskin saattaisi olla tytyväinen. Sen asian aivan
hyvin molemmin ymmärrämme, ja se ei suinkaan estä naimistansa:
nuorimainen hän kyllä vielä on; vaan raudan kuumana ollessa on paras
takoa."

"No! ethän vaan tyttöämme jonkun herrasmiehen kanssa naimisiin
tahtone?"

"Jumala varjelkoon siitä! Sekä nimismies että monta muuta siistiä
herraa on kyliä häntä kosioinnut; vaan en tiedä mitään viheliäisempää,
kuin että talonpoikaiset ihmiset menevät naimisiin herrasväen kanssa;
pysyköön kukin säädyssänsä!"

"Se on aivan tosi! Muistan kyllä, mikä riema oli sisareni tyttären
naimisiin aikoissa yhden nimismiehen kanssa. Ilo oli silloin korkeinna,
vaan muutaman vuoden kuluttua pantiin miehensä pois viralta. Nyt ei
niillä vaivaisilla ole mitään. Minä oikein surkuttelen häntä, sillä hän
oli hyvänluontoinen tyttö ja olisi ansainnut paremman miehen saada;
vaan kullakin on tässä mailmassa sallimuksensa."

"Minun luullakseni on ihminen itse syy tilaansa. Kyllähän sen jo
edeltäpäin nähdä saattoi, ettei naimisesta nimismiehen kanssa mitään
onnea seuraisi. Sen kyllä sanoin sisaresi miehelle, ehkei hän sitä
uskonut; nyt näkee sanani todeksi: niinkuin siasi teet, niin saat
maata. Lapsiansa naittaissa tarvitsee tarkoin katsoa eteensä; sillä se
ei ole niin paljasta tyhjän tointa, kuin moni luulee. Sen vuoksi
olenkin asiaa tyyni tutkinut, ja oikein peräänajateltuani en ketään
Annan monista kosioitsioista ennen Haaviston Jussia vävykseni tahtoisi.
Sen jälkeen kuin olen kuullut, pitää hän taloansa miehen tavalla. Hän
on myöskin rikkain koko seurakunnassa, ja olisikin melkein häpiä
semmoista tilaisuutta käsistänsä päästää. Minä juttelin hänen kanssaan
hiljan ja lupasin tänä päivänä jälkeen Jumalan palveluksen antaa
vastauksen. Eihän sinulla tätä vastaan mielestäni ole mitään
sanomista?"

"Ei suinkaan mitään, jos vaan Anna mielistyy; vaan en ole koskaan vielä
kuullut hänen siitä sanaakaan mainitsevan. Meidän täytyy sen vuoksi
hänen mieltänsä kysyä ennenkuin vastausta annamme."

"Kysyämme häneltä täytyy, vaan luullakseni mieltyy hän asiaan. Vaan jos
olisi vastahakoinen, puhun kanssansa järjellisesti ja näytän hänelle
velvollisuutensa vanhempainsa tahtoa noudattaa jotka kuitenkin paremmin
ymmärtävät mikä hänelle tulevaisessa ajassa hyödyksi on."

"Eihän aikomuksesi lienee häntä siihen pakottaa? Se olisi suuri synti!
Koska ei meillä ole usiampaa kuin yksi lapsi ja niin paljon Jumalan
siunausta, tulee meidän näin tärkeässä asiassa, joka saattaa ihmisen
onnelliseksi sekä nyt että tulevaisissa ajoissa, jättää hänelle vapaus
mielensä jälkeen valita."

"Pakotusta en luule tulevan kysymykseenkään. Vaan jos niin olisi,
katson velvollisuudekseni tyttäreni tulevaisesta ajasta murhetta pitää.
Naiset puhuvat toisestansa piittaamisesta ja näkevät unta ikuisesta
rakkaudesta, jommoista ei koskaan ole löytynyt maailmassa, ja siinä
suloisessa toivossa antavat itsensä naimisiin. Mitä tästä seuraa?
Viikon eli kaksi on olo niin ihanaa; vaan kohta muuttuu kaikki
toiseksi; semmoisia esimerkkiä löytyy yllin kyllin. Ethän sinäkään, jos
oikein muistat, alussa minusta pitännyt; muistan vielä, kuinkas itkit
ensikerran kuulutettaissa ja monta aikaa perään; vaan onhan kaikki
hyvin käynyt! Tähän saakka olemme hyvässä sovussa eläneet, ja Jumalan
avulla elämme tästäkin lähin."

Kaisa ei vastannut mitään, vaan huokaisi syvästi, ja näytti melkein
kuin olisi kyynele ollut poskillensa vierimäisillään. Ehkei ollutkaan
niin onnellinen, kuin lautamies luuli.

Lautamies veti vähän suutansa nauruun, niinkuin olisi aikonut puhetta
jatkaa, vaan käänsi sen siaan päätänsä oveen, joka aukeni ja josta
nuori tyttö astui sisään. Hänen mustanruskea tukkansa, varjoova
kauniita kasvojansa, ei rippunut valloillaan tuulen heiluteltavana,
vaan oli pantu pitkälle palmikoille, jonka pää oli punaisella silkki
nauhalla sidottu kiini. Ilo ja toivo loistivat hänen suurista,
mustan-sinisistä silmistänsä, ja terveyden ruusu-karva oli maalattu
hänen poskillensa. Rintansa peitettiin mustalta samettisesta liiviltä,
joka aivan pisti silmään niitä lumivalkeita hiljaisia vastaan, jotka
suojelivat hänen käsivarsiaan. Ruumiiltansa oli hoikka vaan kuitenkin
täysinäinen, ja joka liikunnossa oli liukkautta ja suloisuutta ynnä
luonnollisuutta, omaisuudet usein vielä tavattavat kauniilla Blekingin
tytöillämme, ennenkuin kaupungin luonnottomalta koreilemiselta ovat
tartutetut.

Käytöksestänsä tässä luulisivat lukiamme hänen jonkun kaupunkilaisen
hyvin kasvatetuksi tyttäreksi. Vaan ei kuitenkaan ollut kukaan muu,
kuin tytär talossa, se rikas tyttö Ruusulaksossa, niinkuin häntä
tavallisesti kaikilta kutsuttiin. Lautamies, puhuessansa tyttärensä
usioista kosioitsioista, ei tosin kehuaksensa sitä tehnytkään; sillä se
on aivan ymmärrettävä, ettei niin kaunis ja rikas tyttö nuorilta
miehiltä havaitsematta jäänyt. Nämät tulivatkin kaikilta tahoilta
muutamat hänen kauneudestansa, vaan usiammat suurelta rikkaudeltansa
vietellyt. Kaikki kantoivat edes uhrinsa hänen sydämensä altarille,
vaan turhaan! Jos hän rakasti jotakuta eli ei, oli salaisuus suljettu
omaan sydämmeensä. Yksi ja toinen kyllä tiesi siitä kuiskata, vaan se
näytti niin vähän toden mukaiselta, ettei sitä kukaan uskonut.

Hauskaa on olla suutoinna sanatoinna katseliana jossakussa paikassa,
jossa löytyy rikas ja kaunis tyttö. Tykkyvällä sydämellä ja palavilla
silmillä tulee kosioitsia ja puhuu syvästä rakkaudestansa; tämän tuskin
ennätettyä pois, tulee toinen ja laskee samaa lorua. Jolloin kulloin
myöskin tapahtuu, että kaksi eli kolme osaa tulla yhteen aikaan;
silloin on hauska kunkin erinäistä kasvonluontoa katsella; yksi koittaa
mahdollisuuden jälkeen salata harmiansa; toinen on vihasta punainen
kuin kukko; kolmas, jolla on paras onni tytön tykönä, silmäilee
kosio-kumppaniansa yli olkaensa, voitto-juhlaa jo sydämessänsä
viettäen. Vaan kuinka asia kääntyy, tassuttelevat kaikin mennä
tiehensä, kukin saatuine rukkasineen.

Anna oli tuskin ennättänyt sanoa hyvää päivää, panna pois virsikirjansa
ja kukkansa, ennenkuin kaukaa mies kysyi: "Mitä uusia kirkosta?"

"Kirkkoherra piti niin kauniin saarnan! Esipuhe seisoo Johanneksen
evankeliumissa; jos saan raamatun, niin haen paikan," vastasi Anna niin
heleällä äänellä, kuin huilun soitto.

"En minä huoli saarnasta; eikö siellä kuulutettu jotakuta huutokauppaa,
pitäjän kokousta eli..."

Lautamies ei ennättänyt päättää puhettansa, koska kuuli ulkona jyrinän
pihaan ajavista vaunuista. Hän nousi ylös istualtansa, katsoi ulos
akkunasta ja sanoi: "Täällä tulee vieraita!"



2.


Tuokion kuluttua astui kaksi miestä sisään. Toinen heistä oli vanha,
harmaatukkainen, jonka kasvoihin vuodet olivat kyntäneet syviä vakoja.
Toinen taas oli vielä nuori, noin kolmen kymmenen vuotinen,
ympyriäisillä, lihavilla kasvoilla; joka taholle pystyyn seisova
tukkansa ei ollut juuri punainen eikä keltainenkaan, vaan näytti
kummallisesti sukua olevan molemmille. Silmänsä olivat harmaat ja
nalteat; jos jotakin rupesi katselemaan, olivat kuin siihen kiini
noidutut. Ruumiiltansa oli hän aivan lyhy, paksu ja tukeva. Joka
liikunnossa oli tänkeyttä ja hitaisuutta, jota tuskin nauramatta
saattoi katsella.

Kättä tavallisuuden jälkeen paiskattua, avasi lautamies oven suureen
tupaan ja käski vieraitansa astumaan sisään. Täällä loisti kaikissa
merkillinen ylöllisyys; seinät olivat kaunistetut ranskan tapeetillä ja
suurilla seinä-peilillä. Lasinen kynttilä-ruunu rippui katosta, kaikki
huone-kalut kiilsivät ja läikkyivät; suuret silkki-vaipat rippuivat
kauniissa poimuissa korkeitten akkunain edessä. Puuttui ainoastaan,
että laattia olisi ollut maalattu, taitaaksemme verrata tätä huonetta
jonkun rikkaan kauppiaamme uljaasen asuntoon. Jotakin pitää kuitenkin
aina puuttuman, pane mieleesi se, sinä kuin niin mielelläsi tahdot elää
herroiksi, ja opi kerran kaikkien edestä pysyyn niitten rajoen sisässä,
kuin luoja sinulle on asettanut. Askele niistä tekee sinun
pilkanalaiseksi kansa-ihmistesi silmissä. Olkoon tämä tästä kylliksi
sanottu. Nyt kertomukseemme.

Emännän tarjottua kahveata puhtaista, kullatuista poslini-kupista ja
kaikenlaisten turhanaikaisten asiain puheeksi tultua, käski lautamies
tuomaan totia. Anna kiiruhti kohta likimmäisestä kaapista ottamaan
pienen lumivalkean pöytäliinan, jonka levitti vähäiselle, ympyriäiselle
tuvan yhdessä nurkassa olevalle pöydälle. Sillä aikaa palasi Kaisa,
tuoden tullessaan toti-lasia ja hopeakannun, täytettynä lämpöisellä,
höyryävällä teevedellä. Nyt istui lautamies vieraineen nauttimaan tätä
virvoittavaa juomaa, jolloin seuraava väli-puhe syttyi keskellänsä:

"Minä olen tänään," sanoi se vanha mies, nimeltä Pietari Mikonpoika,
"aivan tärkeässä asiassa seurannut veljeni poikaa tänne. Hänellä on
näetsä aikomus tytärtäsi tulla kosioitsemaan, hyvä ystäväni, Matti
Antinpoika! Ennen kyllä jo on kanssasi asiasta puhunut, vaan hän tahtoo
jota pikemmin sitäparemmin vastausta, saattaakseen kääntää ajatuksiaan
toiselle haaralle, jos täällä ei onnistuisi. Tätä tapahtuvan ei minulla
kuitenkaan ole syytä luulla, sillä totta puhuakseni et koskaan saata
tytärtäsi Haavistoa parempaan taloon asettaa, ja mitä Jussiin kuuluu,
niin on hän tähän päivään saakka kelpomiehen tavalla asiansa
toimittanut."

Nähtävästi hyvillä mielin tästä kehumisesta rypisteli Jussi tytyväisenä
silmiään ja littasi vähän lasistansa, odottaissansa lautamiehen
vastausta.

"Olen kyllä asian ottanut miettiäkseni," vastasi lautamies, ottaen
juhlallisen muodon päällensä, "ja mitä Jussiin tulee, ei ole minulla
häntä vastaan mitään; vaan ennen itseäni siihen päätettyä tahtoisin
mielelläni tietää, millä kannalla asiansa ovat. Tähän aikaan on aivan
tarpeellista katsoa eteensä; parempi on vettä ojassa, kuin joessa
sulkea."

Nyt tuli Jussin vuoro puhua, ja muutaman kerran ensistä ryäistyänsä ja
hyvän joukon nuuskua nenäänsä pistettyänsä, alkoi seuraavalla tavalla:

"Asiani ovat sillä kannalla, ettei suinkaan tarvitse hävetäni niistä
selvittää vaikka itse maaherrallekin. Ei minulla ole kahta tuhatta
riksiä enempää velkaa talostani, ja jos tänä vuonna saan yhtä paljon
perunoita kuin viimeis-vuonakin, saatan paloviinaa sen rahan edestä
myydä. Muutoin taidan talossani ruokkia neljäkymmentä nautaa ja kuusi
hevoista, pientä karjaa mainitsemattani, jota en tässä tilassa katso
tarpeelliseksi. Setäni tietää totta puhuneeni."

"Aivan totta se on," sanoi Jussin setä, naurain vähän nyrkkiinsä.

Vaan lautamies ei ollut vielä täydellisesti tytyväinen. Hän kysyikin
sentähden: "Kuinka paljon talostasi maksat veroa vuodelta? Onko
talossasi kyllä tilaisuutta uutta peltoa tehdä? Se on tähän aikaan
aivan suuresta arvosta; minä saan kahta vertaa suuremman tulon
talostani nyt, kuin ennen."

Nämät kysymykset tulivat kaikki mielensä jälkeen vastatuiksi ja
välipuheensa kesti vielä muutaman hetken asioista samasta johdosta.
Vaan näitten ollen lukiallemme aivan vähän huvittavia, tahdomme saattaa
asian lopulle; mitä jo on sanottu lienee tarpeeksi näyttääksemme kunkin
mielenluonnon heistä.

Vähän aikaa ajateltuansa löi lautamies kättä Jussin kanssa, sanoin:
"Sinun vaan ei kenenkään muun pitää saaman tyttöni! Ensi lauvantaina
pidetään kihlajaiset; tule sen vuoksi niin aikaisin tänne, että samana
päivänä taidamme ottaa kuulutuksen. Sinun ei tarvitse tänä ehtoona
Annan kanssa puhua mitään; itse tahdon sanoa hänelle päätökseni, ja
niin on asia ratkaistu."

Iloisena kuin haukka kyhkysen saatuansa matkusti Jussi kotio, kerta
toisensa perään huutain: Ah kuinka olen onnellinen! Vaan jättäkäämme
hän autuaalliseen vimmaansa ja kääntäkäämme silmämme toisaalle.

Anna oli vallan tietämätöin isänsä nykyisestä päätöksestä; hän oli
sillä aikaa äidiltänsä saanut luvan mennä tervehtämään erästä sairasta
naapurissa. Tultuansa kotio, ei hän mennyt oitis sisään, vaan seurasi
pientä, monessa mutkassa lakson läpitse juoksevaa ja jo ennen
mainitulle kummulle saattavaa polkua. Täällä istui hän ruohostolle,
noukki siitä suuresta ruusu-pensaasta muutamia ruusuja ja rupesi,
niistä kiehkuraa sitoissaan, laulamaan.

Laulaessaan katsahti hän tavan takaa järvelle, ikäänkuin olisi jotakuta
odottanut. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin pieni venhe rupesi näkymään
kaukana selällä. Köykäisesti kuin hirvi juoksi tämä kiiltävien aaltojen
ylitse ja muutaman hetken kuluttua oli jo rannalla. Hoikka, vilpas
nuorukainen hyppäsi venheestä, vetäin tätä vähän matkaa perässään
pehmeälle ruohostolle ettei aallot mahtaisi sitä vietellä järvelle.
Hänen jokapäiväset, siistit vaatteensa peittivät ruumiin, niin hyvin
muatun ja kauniin, kuin se muinaan mahtoi Adonilla olla. Musta tukkansa
oli hyvässä järjestyksessä ja korkean otsansa alta loistivat ruskeat
silmät, todistain vilppaasta luonnosta. Pitkänluontoisissa, valeissa
kasvoissansa oli jotakin mielistyttävää, joka saattoi nämät kauniiksi.
Havaittuansa tytön kummulla, seisoi hän tota pikaa tämän vieressä,
tervehtäin häntä seuraavilla sanoilla: "Hyvää ehtoota, kaunis Annani!
Kuinka sinä voit? Oletko sinä jo minun unohtanut, eli miksi et
kertaakaan ole minua käynyt katsomassa? Yksi ainoa sana huuliltasi,
yksi ainoa katsanto kauniista silmistäsi, ja minä olisin valittamatta
tyhjentänyt kärsimyksen pikarin, kuinka katkera se ikään ehkä olisi
ollut viimeiseen pisaraan; vaan turhaan; tätä lohdutusta ei minulle
suotu. Oletko sinä minun jo unohtanut?"

Näihin kysymyksiin ei seurannut mitään vastausta. Anna seisoi
äänettömänä kuin kuva. Viimein sanoi hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla
äänellä: "Sinua en koskaan unohda!" Tätä sanoissaan nosti hän ujosti
suuret, mustansiniset silmänsä ylähälle maasta ja kyynele vieri pitkin
poskiansa. Samoin vierii kasi-pisara pitkin puhtaita ruusunlehtiä,
auringon idässä säkenöitsevää silmäänsä nostaissa.

"Rakastettu Anna!" sanoi nuorukainen ottain tytön käden omaansa. "Minua
et koskaan unohda! Etköstä sinä niin sanonut? -- Ja minä --
unohtaisinko minä sinun? En! niinkauan kuin veri juoksee suonissani,
olet sinä toivotuksieni pää-maali, niinkauan kuin sydämeni tytkyy, on
se sinun; sinä olet hyvä enkelini; kuullessani äänesi, hiljenevät
myrskyt sydämeni merellä, ja kaikki tulee tyyneksi, niin tyyneksi, kuin
ei olisi mikään myrskyinen tuuli siellä puhaltanut. Ja sentään
pakotetaan kukatiesi tämä ääni lohdutuksen sanoja toisen korvaan
kuiskaamaan, tämä käsi rakkauden siteitä toisen kanssa kiinittämään."

"Ei ikänänsä, ikänänsä! sanoi Anna, vetäin kätensä niin äkisti
takaisin, että nuorukainen horjahti ja oli kaatumaisillaan. Vähään
aikaan ei kumpikaan näistä toistansa rakastavista puhunut mitään, vaan
silmänsä sanoivat sitä enemmän. Kuinka usein eikö silmäys, oikein
ymmärretty, sano tuhansia sanoja monta vertaa enemmän. Nuorukainen
havaitsi liian arkaa kieltä sielun suloisessa kanteleessa koskeneensa;
hän päätti sentähden tästälähin paremmin varansa pitää. Hän istui
ruohostolle, otti sen puoli-valmiin ruusu-kiehkuran käteensä ja rupesi
puhumaan lempeämmällä äänellä seuraavaan tapaan:

"Rakastettu Anna! tule ja istu tähän ruohostolle, tämän suuren
ruusu-pensaan viereen, ja hengittäkäämme sisäämme kukkain hyvää lemua.
Katso! kaikki on niin kaunista; kuu hopioitsee korkeat puut, ja
tuhansittain tähtiä katsoo niin lempeästi alas maamme laksoihin.
Ystävällisesti suovat suostumuksensa rakkauteemme; sillä tuolla
ylähällä ei löydy kateutta."

"Kuule! kuinka veden haltian suloinen kanteleen soitto kuuluu tyyneltä
järveltä; hän soittaa surevalle morsiamellensa, joka ainoastaan
ikävöitsee takaisin maamme laksoihin, ne kerran, näiltä suloisilta
ääniltä vieteltynä, jätettyänsä; vaan joka kerta hänen päätänsä
aalloista nostaissaan ja paeta aikoissaan tarttuu veden haltia
uudestaan kanteleensa punaisiin kultakieliin, vietellen niistä suloisia
ääniä. Silloin sukeltaa hän jälleen alas helmillä kaunistettuihin
salihinsa."

"Ah kuule! tuolta tuonempata kuuluu yksiäänisesti kohisevan kosken
kanssa yörastaan ihana ääni; hän laulaa morsiamellensa! rakkauden puhe
sulaa suloisissa äänissä erittämättömään yhtyyteen."

"Rakastettu Anna! Etköstä tunne autuaita liikutuksia sieluasi
läpitse-tunkevan? Eiköstä muisto, niinkuin hyvä enkeli, näytä sinulle,
levittäin kirjaansa eteesi, kauniita ja moninaisia kuvia muinaisista
ajoista? Muistatkosta vielä, kuinka ihastuit, minun sinulle, molemmin
pikkuisena ollessamme, kukkain nimiä opettaissani, ja kuinka
sydämellisesti taputit pieniä käsiäsi yhteen."

Se hyvänpuheliainen nuorukainen vaikeni. Oliko se muisto lapsuuden
hauskoista ajoista eli toivo tulevista, joka tällä hetkellä
läpitse-tunki Annan sielun? Minä en tosin sitä tiedä! Vaan sen tiedän,
että hänen otsansa valkeni, silmänsä loistivat, poskensa punottivat ja
suunsa oli naurulla. Hän oli iloinen, eikä se ihmeellistä ollutkaan,
sillä molemmat istuivat käsi kädessä, unohtain maailman murheet ja ehkä
hereillänsä kuitenkin vaipuneina suloisiin unihin. Lukiani! oletkos
koskaan rakastanut -- rakastanut sanan oikeassa merkityksessä? Ah!
Silloin on sinullakin semmoisia hetkiä ollut, ja minun ei tarvitse
näistä sinulle kertoa. Vaan jos ei rakkaus ikänänsä ole säteillänsä
sydäntäsi sytyttänyt, olisi koetukseni näistä kertoa ainoastaan turha
vaiva.

Molempain vähän aikaa ääneti oltua, sanoi Anna viimein, laskein kätensä
nuorukaisen otsalle: "Ah! kuinka sinun kasvosi ovat käyneet kelmeeksi!
En ollut sinua tullessasi ensin tunteakkaan; tosin sinä olet mahtanut
olla kovasti kipeä?"

"Sangen kovasti minua on tauti ransinut ja jollei lääkärin apua
aikanansa olisi tullut, emme tässä maailmassa suinkaan toistamme enään
olisi nähneet. Lämmin-tauti on aivan kovaa sairastaa; usiammat siitä
menevät hautaan. Tosin myöskin monta kuolee huolimattomasta hoinnosta,
koska suurimmalla osalla yhteisestä kansastamme on se hullu luulo,
lääkärin apua hakea olevan synnin; 'kyllä Jumala auttaa.' Eivätkä saata
ymmärtää lääkärin ainoastaan Jumalan avulla sairasta kuoleman kynsistä
taitavan pelastaa. Vaan älkäämme nyt tällä hetkellä enään siitä puhuko;
minä olen nyt jälleen terve, ja ethän minua sen vuoksi hyljänne, että
kasvoni ovat entistä kelveemmät."

"En, en suinkaan! Sitä sydämellisemmästi minä sinua rakastan. Vielä
pikkuisena lapsena ollessani sanoit kerran minulle kuun olevan
rakkauden auringon; siitä hetkestä olen häntä sanomattomasti
rakastanut, ja hän on kuitenkin mielestäni monta vertaa sinua
kelmeempi. Vaan miksis nuhtelit minua siitä, etten sairastaissasi sinua
ole käynyt tervehtämässä? Sinä tiedät kuitenkin aivan hyvin isäni ei
koko vuoden mittaan kertaakaan siihen lupaa antaneen. Syytä siihen en
tiedä; vaan joka kerta kysyissäni pimenee hänen otsansa ja hän näyttää
niin vihaiselta, että minä muuta vastausta odottamatta, kuin minkä jo
olen lukenut hänen kovissa kasvoissansa, menen tieheni."

Näistä sanoista hämmästyi Kustaa ja hänen kasvonsa kävivät vielä
kelmeemmäksi; joka tällä hetkellä olisi tainnut nähdä hänen sydämensä
syvyyteen, olisi tosin havainnut pimeän, ei pienimmältäkään toivon
säteeltä valaistun rotkon. Vaan Anna jatkoi huomaamatta Kustaan
hämmästystä ja liikutuksia hänen sielussansa: "Semmoisina hetkinä on
suloista olla yksinänsä ja hiljaisuudessa itkeä. Monta monista kertaa
rukoilin minä sinun edestäsi Jumalaa ja hän kuuli rukoukseni; sillä
enkelin ääni kuiskasi korvaani meidän kohta toisemme näkevämme. --
Kustaa! sinä olet suutoin sanatoin; sinun on kukatiesi vilu; ehtoo on
vilpeä ja sumu kylmä; me olemme istuneet liian kauan."

"Emme suinkaan ole istuneet liian kauaa," vastasi Kustaa. "Minun ei
myöskään ole vilu; minä ainoastaan ajattelin tulevaista aikaa. Anna!
sinä et tunne maailmaa tuhansine juonineen, ja onnellinen sinä, jos et
tätä koskaan tulisi tuntemaan. Mielelläni tahtoisin salata, mitä
minulla nyt on sinulle sanottavaa, vaan se on kerran kuitenkin
tapahtuva, ja sentähden niin hyvin nyt kuin toiste! Minä tiedän sinun
minua niin sydämellisesti rakastavan kuin ikänänsä joku taitaa
rakastaa, ja yhtä sydämellisesti rakastan minä sinua; sinun tähtesi
jätin lukemisen ja päätin ruveta talonpojaksi. Tätä en suinkaan kadu;
sillä ihminen taitaa olla hyödyllinen missä tilassa hyvänsä, kuin hän
vaan tahtoo. Vaan minä en miettinyt niitä esteitä, jotka saattavat olla
yhdistystämme vastaan. Minua aavistaa isäsi tahtovan naittaa sinua
suureen tavaraan, mielestäsi huolimatta."

"Sinä erehdyt, Kustaa," sanoi Anna. "Isäni on kyllä kova ja
järkähtämätöin; vaan niin julma hän ei saata olla. Hän sanoo aina
onnellisuuttani tarkoittavansa, ja seisoohan katkismuksessa elämän
oikean arvon ja onnellisuuden ei olevan korkeudessa, rikkaudessa eli
maallisissa tavaroissa. Kuinkasta hän sitten saattaisi minulta kieltää
anomistani? Eihän meidän taivaallinen isämmekään lapsiltansa kiellä,
mitä anovat, kuin he vaan ovat kuuliaisia ja vanhurskaita."

Näissä sanoissa löytyi niin paljon lapsellista luottamusta, ettei
Kustaa sanonutkaan mitä juuri oli sanomaisillaan; sen siaan syleili
hellästi tätä hoikkaa tyttöä ja suuteli hänen punaisia huuliansa.
Samassa kohisi pieni tuulen puuska laksossa ja pudisti ruusu-pensasta,
niin että ruusut vuodattivat kyyneliä, jotka pienien hopea-helmien
näköisinä vierivät sametti-hienoon maahan.

"Nyt on jo puoli-yö", kuiskasi Kustaa, "meidän täytyy erota!
Mittumaari-aatto-ehtoona tapaamme toisemme jälleen; siksi hyvästi!"
"Hyvää yötä," vastasi Anna ja meni köykäisin askelin kotio päin.



3.


Kotio tultuansa kiipesi Anna hiljaa rappuja myöden ylös pieneen,
huonerakennuksen toisessa kerrassa olevaan kamariinsa. Oven
suljettuansa avasi kohta järven puolehisen akkunan, vaan turhaan katsoi
hän ulos; sumu ja pimeys oli asettunut näitten toistansa rakastavien
välille. Sen vuoksi sulki akkunan, pani maata pehmeälle sialleen, vaan
ensi kerran eläissänsä puuttui häneltä koko yönä uni. Ajatus, ettei
isänsä mahtaisi suostua hänen yhdistykseensä niin sydämellisesti
rakastetun Kustaansa kanssa, karkoitti unen silmistänsä. Sen päälle ei
ollut koskaan ennen ajatellutkaan; ja koskapa seitsemäntoista vuotinen
tyttö, jonka sydän on rakkauden säkeiltä tullut sytytetyksi, jonkun
muun asian, kuin rakkauden ja ilon päälle ajattelee? Toivo rakentaa
silloin linnoja, jotka raukeevat tyhjään; vasta jälkeenpäin näyttää
koettelmus elämän vaiheista, kuinka monta suloista toivoa on turhaan
rauennut. Nyt vasta rupesi arvelemaan miksi isänsä häntä oli kieltänyt
Kustaata tervehtämästä. -- Kukatiesi sen vuoksi, että rakastan häntä?
Ei, se on mahdotointa! Kustaa on niin rehellinen ja hyvänluontoinen; ei
kellään ihmisellä sovi häntä vastaan mitään olla, ja isäni on myös
hyvänluontoinen; hän ei suinkaan tahdo minua pakottaa; semmoisen
epäluulon on joku paha henki Kustaan sieluun istuttanut. Vaan ei!
Kustaan sielu on puhdas, sinne ei pääse mikään paha henki. Ainoastaan
hyvät henget pitävät siellä asuntoansa.

Tämmöisissä levottomissa ajatuksissa kului yö. Aamu läheni, luonnon
suuressa valtakunnassa heräsi kaikki eloon ja liikuntoon. Käet, nämät
metsän vartiat, kukkuivat puissa ja linnut visertivät suloisilla
äänillään iloista aamu-virttänsä. Anna avasi taas akkunan. Lempeä
länsi-tuuli kuiskasi aamu-tervehdyksensä hänen korvaansa ja saatti
levottoman sydämensä jälleen tyyneksi. Aamu-rukouksensa luettua, jota
ei koskaan unohtanut eli laimilyönyt, rupesi kastamaan kukkiansa, jotka
savi-astioissa siellä täällä seisoivat huoneessa. Tämän kanssa
askaroitessansa aukeni ovi, ja lautamies astui sisään. Tulonsa näin
aikaisin oli sekä kummallista että odottamatointa, pelko ja vapistus
syttyi niin kovasti Annan sydämessä, että oli melkein pyörtymäisillään.
Vaan silmäys isänsä kasvoihin vakuutti hänen tulevan aivan
ystävällisessä asiassa.

"Ylähällä jo näin aikaisin," sanoi lautamies, "ja päälliseksi vielä
täydessä työssä kukkiesi kanssa! Se on tarpeetointa vaivaa; sillä
ulkona niityllä kasvaa tuhansittain kukkia pienimmättäkään hoinnotta.
Vaan jos se huvittaa sinua, mahdat mielelläsi antaa heille kaiken
tarpeellisen hoinnon; se näyttää sinun ainoastaan liikkeellä tahtovasi
olla, ja ei taida häiritä muita askareitasi."

"Niistä tulee myös hyvä lemu huoneesen," vastasi Anna. "Lääkäri sanoi
viimein täällä ollessaan kukkien pitämisen huoneessa olevan aivan
terveellistä. Jostakusta kirjasta olen myöskin lukenut muutamilla
kukilla olevan hyödyllisen vaikutuksen."

"Lääkärien puheista ei tarvitse huoliasi," sanoi lautamies, "heillä on
enimmittäin vääryys. Sen saattaa nähdä usiammista heidän määräyksiensä
jälkeen elävistä herrasväistä. Ei myöskään kaikellaisia joissakuissa
kirjoissa löytyviä lorutuksia tarvitse uskoasi; niitä löytyy paljon,
jotka kirjoittavat ainoastaan hupaa ajankulua laiskuudessa eläville
ihmisille toimittaaksensa. Semmoiset kirjat ovat ainoastaan
vahingollisia. Raamattu ja Virsi-kirja ovat ainoat talonpoikaisessa
säädyssä tarpeelliset ja luettavat kirjat."

Mielellänsä olisi Anna tässä kohdassa isäänsä vastaan sanonut, vaan
tietäin hänen pienimmästäkin vastustamisesta närkästyvän ei puhunut
mitään. Lautamies lisäsi: "Nyt minulla on jotakin aivan toista sinulle
sanottavaa. Olet nyt jo niin vanha että tarvitsee ajatellasi jotakin
muuta, ei vaan kukkiasi hointaa ja itseäsi huvitella; tähän saakka olen
käytökselläsi ollut aivan tytyväinen, ja toivon tästäkin lähin mieltäni
noudattavasi. Niinkuin tiedät, on sinulla ollut monta kosioitsiaa, vaan
osittain nuoruutesi tähden, osittain muista syistä olen viivyttänyt
naimistasi. Vaan nyt on aika sisällä; sen vuoksi toivoisin sinun
tulevasi naiduksi Haaviston Jussin kanssa; hän on rikkain nuorukainen
koko kihlakunnassamme, ja jos hänen hyljäät, ei ketään semmoista enään
koskaan tule tarjolle. Ajattele sen vuoksi asian päälle; minun
lupaukseni on hän jo saanut, ja jos tahdot vanhempiasi totella, annat
myöskin _sinä_ hänelle lupauksesi!"

Anna vuorottain punehtui ja valjehtui; rintansa oli kokoon
kypertymäisillään; moneen hetkeen ei saanut sanaakaan sanotuksi.
Viimein vastasi hän: "hyvä isä, Jussin kanssa en tahdo tulla naiduksi.
Sydämeni on toisen oma, ja minä olen vakuutettu teidän mielistyvänne
valittuuni."

"Sinä et tahdo; sydämesi on toisen oma, ja et häpeä tätä isällesi vasta
kasvoja sanoa. Vaan muista, että sydämesi ja kaikki omasi on minun...
Kenenkä sitten olet sydämesi luvannut, ja miksi olet niin vakuutettu
minun suostumuksestani? Ymmärtääkseni mahtanee olla jollekulle
reippaalle herralle, joka on kaikellaisia hulluuksia korvaasi
kuiskannut."

Nämät sanat saattoivat Annan vapisemaan; isänsä ei ollut koskaan
ennen häntä näin nuhtelevalla äänellä puhutellut. Ehkä kovuus oli
pää-omaisuus luonnossansa, oli hän kuitenkin aina lempeydellä kohdellut
tytärtänsä, ja Annan ylistykseksi saatamme sanoa hänen aina, niinkuin
tottelevaisen lapsen tulee tehdä, vanhempainsa tahdon jälkeen itsensä
käyttäneen. Ei sen vuoksi arvellutkaan rehellisesti isällensä totuutta
sanoa, ehkä äänensä vapisi vastatessaan:

"Herroista ei suinkaan kukaan ole korvaani mitään kuiskannut. Koiviston
Kustaa on saanut sydämeni; häntä olen jo lapsuudestani rakastanut;
häntä olen vannonut rakastaa ja hänelle uskollinen olla aina kuolemaani
asti, ottain tähdet taivaalla, kukat maassa ja linnut ilmassa
todistajiksi valastani. Leivonen kuuli valani, yleni taivaalle ja
jutteli, mitä oli kuullut, Jumalalle. Hän kirjoitti joka sanan
kaikkitietäväisyyden kirjaansa, vaan ei hän vihastunut; miksipä te
vihastutte? Kuulisitte kuinka hyvää Kustaa puhun kaikista ihmisistä,
tietäisitte mikä hyvä enkeli asuu hänen sielussansa, niin tosin
suostuisitte yhdistykseemme, ja iloisina ja onnellisina siunaisimme
teitä niinkuin hyväntekiätämme."

"Suusi kiini lorunesi!" ärjäsi lautamies ukkosen äänellä. "Sinä Kustaan
kanssa naimiseen! Siitä ei tule mitään! Onko sinulla täysi järkesi
jälellä, vai piruko sinua riivaa. Hm, hm, niinmuodoin Kustaa, joka
takaperäisiä ajatuksiaan aivoihisi on istuttanut. Kyllä sitä ajattelin
jotakin semmoista hänellä olevan mielessään, kaksi vuotta takaperin
täällä tavan takaa juostessaan; vaan jos Jumala minulle suo elon
päiviä, saatan hankkeensa turhaksi, se on nyt totinen tosi; älä minulle
tästä lähin hänestä enään sanaakaan virkkaa! Minä olen päättänyt sinun
Jussin kanssa tulevasi naiduksi, ja minun tahtoni on sinun lakisi. Älä
luule minun tätä, tulevaista aikaa ajattelematta, päättäneeni. Jumala
tietää minun onnellisuuttasi tarkoittavan."

"Herra siunaa! mikä täällä nyt on?" huusi Kaisa, samassa sisään tullen.
"Etkös näe, että Anna pyörtyy!" Anna kaatui takaperin vuoteelle,
jäsentäkään järkähyttämättä. Molemmat hämmästyivät, vaan äiti juoksi
niin joutuisasti kuin suinkin mahdollista oli noutamaan kylmää vettä,
jolla hautoi hänen ohauksiaan.

Heikko puna, jommoinen se väliin nähdään taivaan reunalla, nousi
vähitellen Annan poskille, ja hän rupesi tointumaan.

"Ei enään mitään vaaraa; Anna virkoo kyllä," sanoi lautamies ja meni
tiehensä.

Anna nousi ylös, lankesi äitensä kaulaan ja rupesi katkerasti itkemään.
"Tahdotko sinäkin minua pakottaa?" sanoi hän. "Ah, en ikänänsä!"
huokasi äiti, lempeästi tytärtänsä syleillen. Anna jutteli nyt mitä
hänen ja isänsä välillä oli tapahtunut, ja äiti jo aikaa tietäin hänen
Kustaata rakastavan koitti lohduttaa häntä, vakuuttain Kustaan puolta
pitävänsä. Tämä oli aikomuksensakin; sillä Kustaa oli siveällä ja
vilppaalla käytöksellään niin ämmän suosion voittanut, että oli valmis
häntä pilviin ylistämään, eikä enempää kuin Annakaan saattanut
ymmärtää, mitä lautamiehellä mahtoi olla häntä vastaan, koska muutoin
kaikilta, jotka hänen tunsivat, oli rakastettu ja arvossa pidetty.

Jo pienenä poikana oli Kustaa päättänyt lukea papiksi, ja sen vuoksi
tullutkin jo viidentoista vuoden vanhana, näytettyään itsellänsä
siihen tarpeelliset taidot olevan yli-opistoon kirjoitetuksi; vaan nyt
kuoli isänsä, ja poika näki rahan puutteesta mahdottomaksi oloansa
yli-opistossa, taitoansa kartuttaakseen, pidentää. Tästä syystä kääntyi
jälleen talonpoikaiseen säätyyn, ja oli nyt kertomuksemme aikaan
ainoastaan kahdenkolmatta vuoden vanha. Taitonsa ja järkinäinen
käytöksensä oli saattanut hänen seurakunnan miehiltä arvossa pidetyksi
ja päälleluotettavaksi; ainoastaan muutamat ei tätä tehneet.
Aikomuksensa oli suurempaa valistusta yhteisessä kansassa levittää.
Tätä saattaakseen toimeen esitteli pitäjän kokouksessa lainakirjaston
asettamisesta ja järjestyttämisestä seurakuntaan. Sivistyneemmät
talonpojat sydämestänsä tähän mielistyivät, vaan lautamies ja hänen
kaltaisensa katsoivat tämän aivan tarpeettomaksi, jonka vuoksi
olivatkin kovin tätä vastaan. Aikomuksensa tukahutettiin näin jo
kapalossansa, ja siitä hetkestä oli Kustaa silmän tikkuna
lautamiehelle. Ennen hän oli melkein joka sunnuntaina Ruusulaksossa,
jolloin rakkain ja hupaisin ajankulunsa oli Annaa lukemaan ja
kirjoittamaan opettaa. Aikaisin ahkeroitsi hän hänen sielunsa
omaisuuksia viljellä ja ahkeroitsemisensa onnistui, sillä Anna oli
luonnolta varustettu onnellisella käsityksellä ja selvällä
ymmärryksellä. Joka kerta pois mennessään hän jätti hänelle jonkun
tarpeellisen kirjan väli-hetkillänsä luettavaksi. Näin onnistui
Kustaalle saattaa Annalle talonpoikaisessa säädyssä harvoin tavattavan
sivistyksen, joka tekikin hänen niin suloiseksi ja rakastettavaksi
kanssa-käymisessään. Alussa hän rakasti Kustaata kaikella lapsellisella
ystävyydellä, vaan vähitellen muuttui ystävyys molemmin puolin
rakkaudeksi, ja he vannoivat toistansa ikuisesti rakastaa ja
toisellensa uskolliset olla. Ei sen vuoksi ollutkaan ihmeellistä että
hän pyörtyi, kuultuansa isänsä kovat sanat. Vaan äitensä hellä
syleileminen saattoi hänen kohta levolliseksi, ja murheettomana meni
hän tavallisille askareilleen, siinä iloisessa toivossa, että ensi
keskiviikkona oli mittumaari-aatto.



4.


Aurinko on laskemaisillaan; viimeiset säteensä kirmaavat vielä
värisevillä lehdillä; vähitellen käärii hän ympärillensä ruusu-vaippansa
ja menee lepäämään länsi-meren purppura-karvaisin aaltoihin. Ehtootuuli
suhisee viheriäisissä puissa, lehdet huiskuvat, kyhkyinen kuhertaa
hellää rakkauttansa puolisolleen, myöskin yksi ja toinen muista
linnuista visertää iloisena suloista virttänsä, kukat sulkevat
silmänsä, lilja, puetettu kiiltävillä kasi-helmillä, nojautuu maahan,
perhoset ottavat yösiansa hyvältä lemuaviin ruusuihin, ehtookello soi
laksossa, työmies nostaa lakkiansa, pyhkää hien otsastansa ja jättää,
väsyneenä päivän kuumuudesta ja raskaasta työstä, lapionsa ja sahransa.
Paimenet tulevat kotio, koristettuina kukilla, laulain yksi-äänisiä
veisujaan. Kaikki luonnon valtakunnassa menee levolle; ainoastaan
yö-rastas ja koski valvovat ja laulavat kylän nuorison kanssa: Nyt on
mittumaari-aatto-ehtoo.

Viheriäisellä tasaisella paikalla, lurisevan lähteen vieressä, ei
kaukana H----n kartanosta on salko, koristettu maasta latvassa
heiluvaan sini-keltaiseen liinaan saakka kukilla, nostettu pystyyn.
Tänne on kylän nuoriso kokoontunut. Katso, mimmoinen kirjava joukko!
Pojat sinisissä sarka-takissa ja valkoisissa liinahousuissa, lakit ja
napinlävet kaikellaisilla kukilla kaunistetut, heittelevät härkä-pyllyä
ruohostossa, katseliain käsiänsä mielisuosiosta yhteen lyödessä. Katso,
tuossa on valkoisen-verevä tyttö, joka kellokukilla on koettanut
kaunistaa vaaleita hivuksiansa! Tuossa taas mustan-pintainen, joka
paremmalla maulla on istuttanut muutamia vuohensilmiä mustan-ruskeaan,
kiharaan tukkaansa; kimppu sinisirkkusia on hänen kädessänsä. Suu
simalla sanoo hän itseksensä: Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo.

Kuule, nyt alkaa soitto! Ujoilematta ottaa kukin tyttönsä! Hyppy käy
helposti; pojat pyörivät tyttöineen kuin tuulispäät; hiki-pisarat
kierielevät pitkin poskia; nenäliinat heiluvat tuulessa. Vaaleinkin
tyttö tulee ruusunpunaiseksi; rinta aaltoilee, sydän lyö epätasaisesti
ja suu punottaa kuin kypsä mansikka. Poika muiskaa kesku hypyssä suuta,
vilkaisee sivulleen ja sanoo: "Sahaa päälle soittaja; hei hauskaa
pojat! Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo. Hypätkäämme ja laulakaamme."

Sinä näet heidän mehuavan ilonsa! Jokaisen kasvot loistavat riemusta.
Laulu ja hyppy vaihettelevat keskenänsä. Sinä kadehdit heidän onneansa
eli naurat sille, vaan sinä teet väärin; sillä jos katselisit heitä
päivän läpitse heidän raskaissa töissänsä auringon kuumuudessa, ja
tietäisit kuinka väsyneinä he ehtoolla panevat maata kovalle olki- ja
pahna-sialleen, niin et suinkaan ylpeästi naurahtelisi heidän kehnoille
huvituksilleen, et suinkaan saattaisi heidän jo kyllä katkeria
päiviänsä vielä katkerammiksi. Tosin huutaisit ilolla: Hypätkäätte ja
riemutkaatte! Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo!

Vaan nyt ei ole enään ehtoo! Aurinko nostaa jo säkenöitsevää syrjäänsä
vuoren ylitse, linnut täyttävät ilman suloisilla viserryksillään,
niinipuu varistaa hopea-sadettansa ruusuin ylitse. Mettiäiset ja
perhoset lentävät kukalta kukalle, joki juoksee riemuiten pitkin vuorta
alas. O, tämä on intoista katsella! Luonnon joka jäsenessä on eloa ja
liikuntoa! Nosta silmäsi taivaalle ja veisaa ilo- ja riemu-virsi,
katsellessasi luonnon suurta hääjuhlaa! Nyt on mittumaari-aamu.

Salko ei ole enään piiritetty iloisilta tytöiltä ja nuorukaisilta.
Siellä täällä näet heidän, hajonneina pieniin joukkoihin, käsi kädessä
kuljeskelevan kotionsa. Vaan ketkä ovat nämät kaksi, jotka istuvat
tuolla tuon sammaltuneen koivun juurella, ystävällisesti puhuin
keskenänsä? Me olemme nähneet heidän ennen; toinen heistä on tyttö,
joka vuohen-silmillä on kiharan tukkansa kaunistanut. Lähestykäämme
hiljaa, varpaillamme puitten välissä puikkien, kuudellaksemme. Hiljaa,
hiljaa, kuudelkaamme!

"Niinmuodoin on isäsi päättänyt kihlajaisesi ensi lauvantaina
pidettäväksi?"

"Niin hän on määrännyt."

"Ja hän tahtoo pakottaa sinua?"

"Niin kumminkin sattuivat sanansa."

"Voi kovia sanoja! voi hirvittävää aikomusta! Isä tahtoo uhrata
lapsensa onnen tavarain edestä, jotka ruoste ja koi syövät. Hän on yhtä
kova ja tunnotoin kuin kallio; tottumus ja luonto ovat terästäneet
hänen rintansa ja jäätäneet hänen sydämensä. Sivistys ei ole saanut
ainoallakaan säteellä hänen sieluansa valaista. Hän ei tunne
rakkautta."

"Sinulla on oikeus, Kustaa! Hän ei tunne rakkautta. Jokainen sanansa
kuului korviini hirvittävältä kuin tarhapöllön ja huhkaan poru pimeänä
syksy-yönä. O, minä olen onnetoin, kovin onnetoin!"

"Älä itke, rakastettu Anna! Jokainen kyyneleesi on siksi sydämeni
juurta kalvava mato, kuin ruusut surkastuvat ja kauniit lehdet
kuivaneina varisevat. Anna minun suudellani kyyneleet poskiltasi; sinä
et ole onnetoin. Älä myönny lauvantaina naimiseen Jussin kanssa!
Sunnuntaina tulen minä isältäsi anomaan kättäsi, ja hän ei suinkaan,
vaikka olisi kuinka kova, taida vastaan seisoa rukoustani. Etkä ole
sentähden raskasmielinen; alamaisuudella taidat tässä voiton pitää.
Myrsky kaataa suuren ja väkevän tammen, vaan voi ainoastaan taivuttaa
hoikan liljan."

"Eiköstä minun pidä vanhempiani totteleman?"

"Pitää, jollei heidän tahtonsa ole Jumalan käskyjä ja vaatimuksia
vastaan. Vaan Jumala ei suinkaan vaadi ketään sydäntänsä kiinittämään
siihen, jota ei rakasta. Se on aivan vastoin hänen tahtoansa. Hän
tarkoittaa ainoastaan onnellisuuttasi, ja hänen päällensä luottain
taidat urhollisesti sotia maailman mustia hankkeita vastaan."

"Se on tosi, Jumala tarkoittaa ainoastaan onnellisuuttani ja hänen
avullansa pidän voiton ensi lauvantaina; mutta tule sinä vaan kaikella
muotoa sunnuntaina!"

"Minä tulen sunnuntaina ja silloin... Hyvästi, elä onnellisena ja
päätöksessäsi pysyväisenä!"

Oliko hän uskollinen eli ei? kysyt sinä. Malta, malta ystäväni! Aika
asian selittää, sanoo vanha sananlasku. Vaan jollet, niin pane pois
tämä pieni kertomukseni ja huokaa vähän aikaa iloisen yön perästä.
Tapaukset, joita nyt menen kertomaan, eivät suinkaan ole iloisia; vaan
rakastain totuutta, en salaa mitään. Minun ei ole vikani, jos kuvaus on
pimeä.



5.


Viimein oli lauvantai sisällä. Ruusulaksossa oli kaikki valmistettuna
kihlajaisiin. Lautamies käveli edes-takaisin laattialla, harmissansa ja
kärsimättömyydessänsä tavan takaa kynsäisten korvansa takustaa. "Tässä
ei auta kyyneleet eikä rukoukset," sanoi hän. "Mitä kerran on sanottu,
on myös tapahtuva. Siitä tulisi kauniita juttuja kulkuun pitäjälle, jos
naittaisin tyttäreni kahdeksannen osan manttaalin talonpojan kanssa,
joka ainoastaan istuu nenä kirjassa, ja hyljäisin sen, jolla on melkein
koko manttaalin talo, jota komeampaa rakennuksestaankaan tuskin taitaa
toivoa. Olkoon kohta äiti tyttäreneen tyhmä, niin tahdon minä näyttää
itselläni kuitenkin olevan täyden järjen jälellä."

Lautamiehen tätä lorua itseksensä laskeissa istui Kaisa lohduttamassa
Annaa, joka vuodatti katkeria kyyneleitä. Molemmat päättivät seisoa
lautamiehen toivomuksia vastaan, maksoi mitä maksoi. Tällä kannalla
olivat asiat Haaviston Jussin kumppanineen sisään tullessa. Lautamies
avasi nyt samoin, kuin viimeisellä kerrallakin oven vieras-tupaan, ja
käski vieraitansa astumaan sisään. Syötyänsä hyvän suuruksen, jossa ei
suinkaan unohtaneet ottaa ruoka-ryyppyä, kala-ryyppyä ja joitakuita
pieniä väli-ryyppyjä, ajatuksiansa selvittääkseen, rupesivat
juttelemaan kohta asiasta.

"No, hyvä Jussini!" sanoi lautamies, "me emme ole vielä keskustelleet,
mitä sinä tulet saamaan tyttäreni kanssa. Kukatiesi luulet nyt oitis
saavasi kaikki, mitä minulla on; vaan siinä petät itsesi. Minä en ole
vielä vanhempi, kuin että hyvin taidan itse asiani toimittaa ja toisten
seassa maailmassa pyöriä, jonka tähden en haluakkaan vielä muonalle
ruveta. Se aika on kyllä tuleva silloin, kuin voimat vähenevät ja
jäsenet kaukenevat. Aikomukseni on sen tähden häitten pidettyä antaa
sinulle velkasi suorittamiseen tarpeellisen rahan, paitsi mitä on
menevä kunnollisen pesän järjestämiseen; ja jos ilmiantosi on tosi,
olisi noin seitsemän eli kahdeksan tuhatta riksiä siihen tarpeeksi."

"Siinä sitä on aivan kylliksi. Vaan saanhan vähän irtainta omaisuutta;
minä naitin hiljan pois sisareni, ja se sai kolmannen osan kaikesta,
mitä oli."

"Se on ymmärrettävä, että sinä osan irtaimesta omaisuudesta tulet
saamaan", vastasi lautamies vähän närkästyneenä. "Älä luule minun
tytärtäni aivan paljaaksi jättävän, niinkuin kirkkohiirtä. Minulla on,
Jumalan kiitos, vähän yhtä ja toista; vaan en sitä oitis niin näin
jätä. Mutta jos tästäkin lähin itsesi miehenä pidät ja asioissasi ja
töissäsi olet ahkera ja toimelias, niin ole vakuutettu minun parastani
hyödyksesi tekeväni. Eihän minulla ole muuta kuin yksi lapsi, ja
kaikki, mitä minulla on, tulee hän kerran perimään; en minä sitä
myötäni hautaan ota."

Vähän häpeillänsä vastasi Jussi: "Minä olen tytyväinen sillä, minkä
lautamies paraaksi katsoo."

"No sitten ymmärrämme toisemme, eikä minulla ole mitään muuta
sanottavaa, vaan mene nyt juttelemaan Annan kanssa, minun Mikon kanssa
avioliitto-välikirjaanne tehdessäni. Sen valmiiksi tultua, lähetän
sanan teille."

Tätä ei tarvinnut Haavisten Jussille kahdesti sanoa. Ilo-mielin hän
konki rappuja ylös Annan kamariin. Ovi oli raollansa. Jussi astui
sisään, vaan seisahti oven suuhun, nähdessänsä Annan vuodattavan
kyyneliä. Muutaman hetken siinä seisottuansa sanoi hän "hyvää
huomenta!" Anna säikähti kuullessansa hänen karhean äänensä, väliäkuin
hän olisi herännyt jostakin hirveästä unesta. Hän toipui kuitenkin pian
hämmästyksestänsä ja käski häntä istumaan; Jussi täytti oitis hänen
vaatimuksensa, istui alas, otti nuuska-rasian taskustansa ja pani
muutaman hyvän kuormallisen tästä nenäänsä; hän tarjosi Annallekin,
joka ei tainnut olla suutansa nauruun vetämättä. Vaan ehkä kohta Jussi
nuuskasi, ei hän kuitenkaan tahtonut saada mielehistänsä puheen alkua,
ja tosin se ei ole niin helppoa alkaa puhelemista kauniin tytön kanssa.
Ensimmäiset sanat ovat usein työläimmät; monta monista rakastunutta
nuorukaista on tälle salakarille venheensä pirstaksi laskenut; sillä
yhtä mahdotointa kuin on huonetta rakentaa perustusta panematta, yhtä
mahdotointa on myöskin puhetta alkaa mitään sanomatta. Viimein löysi
Jussi aineen alkuun päästäksensä; jos se oli sopiva eli ei, päättäköön
lukiamme; vaan ei hän sitä itse niin huonosti valituksi katsonut.

"Tänään tulee varmaan enempi vieraita, koska harakat nauravat niin
herttaasti puutarhassa."

"Ei minun tiedostani."

"Se on aivan vaka merkki. Tuonan nauroivat kotonani samoin, ja
ennenkuin tiesimme mitään, tuli pappiskunta."

"Sinä luulet niinmuodoin harakoilla olevan ennustus-hengen."

"En juuri sitäkään. Vaan tosin kyllä löytyy eläviä, jotka omat yhtä
ymmärtäväisiä kuin ihmisetkin."

"Kumminkin kuin muutamat."

"Niin, tosin löytyy ihmisiäkin, jotka ovat joksensakin tyhmiä. Minulla
esimerkiksi on yksi niin tölppömäinen palvelia, että tuskin luulen
toista löytyvän. Uskotkosta, että hän tänään itseäni tänne valmistaissa
asetti hevoset vanhain vaunuin eteen, ehkä minulla on koko viikko ollut
satulamaakari ja maalari saadakseni uudet täksi päiväksi valmiiksi.
Nämät ovatkin niin uljaat ja muhkeat, ettei toisia löydy koko
seurakunnassa. Tosin ne ovat jotensakin kalliit, vaan minun mielestäni
ei pidä jotakin uutta itsellensä laittaissa niin kopeekan päälle
katsoman, semmenkin kuin on varoja siihen; eiköstä niin, vaan kuinkas
luulet?"

"Sitä asiaa minä en ymmärrä. Isäni ei kysy koskaan semmoisissa neuvoja
vaimoväeltä."

Moni olisi tosin tästä Annan pistävästä ja pilkkaavasta vastauksesta
närkästynyt ja katsonut paraaksi olla vaiti; vaan Haaviston Jussi ei
ollut niitä miehiä, jotka niin pian antavat itsensä pelottaa. Uudestaan
nuuskaa nenäänsä pistettyä jatkoikin sen vuoksi:

"Hm, älä luule minua sentään niin tyhmäksi! Minä tiedän hyvin sinun
sekä yhtä että toista ymmärtäväsi; juuri sen vuoksi olenkin sinua
kosioinnut, ja isäsi on jo myöntynyt siihen; minä toivon sinunkin
olevasi samasta ajatuksesta."

Tämä kysymys ei ollut Annalle odottamatoin; hän vastasi sen vuoksi:
"Tässä kohdassa olen toisesta tuumasta. Minä en tahdo niin pian mennä
naimisiin. Usein tarvitaan monta vuotta itseänsä näin tärkeässä asiassa
päättää ja semmenkin pidempi tuttavuus, jos saatetaan jotakin onnea
tulevaisissa ajoissa toivoa."

"Se on niin hyvä ensin kuin viimeinkin päätettynä", vastasi Jussi.
"Sinä saatat olla vakuutettu naimistasi minun kanssani et koskaan
katuvasi. Minulla on talo, joka kyllä taitaa emännän ruokkia, niin
ettei köyhyyttä tarvitse pelätäsi; ja isäsi on luvannut minulle
kahdeksan tuhatta riksiä koreuksia ostaakseni. Me tulemme elämään
niinkuin paratiisissä. Saatatkos vielä parempaa toivoa?"

"Minä en rakasta köyhyyttä, vaan en myöskään pidä rikkautta
epä-jumalanani; minä en halua mitään korkeemmin, kuin että, näitä
molempia kohtia katsomatta, kiinittää sydämeni siihen, jota rakastan",
sanoi Anna ja nousi ylös mennäksensä huoneesta.

"Odota vähän, odota!" huusi Jussi, "ei nyt niin h----n kiiru kumminkaan
mahtane olla. Minulla on vielä enemmän sanottavaa. Kukatiesi rakastat
jotakuta toista, etkä minua? Siinä tapauksessa olisi hauska saada
tietää ketä. Huuto sanoo sinun Koiviston Kustaata rakastavasi, vaan
ethän niin lapsellinen lienekkään?"

"Miksi se niin lapsellista olisi?" kysyi Anna.

"Kyllähän se lapsellista olisi, jos sinä, joka olet niin rikas, tulisit
Kustaan vaimoksi, jolla on kyllä katsomista kuinka talostansa leivälle
tulee. Yhtäläiset sopivat aina paraiten yhteen; sen vuoksi olemme me
mielestäni väliäkuin toistamme vasten luodut, ja minä toistan vielä,
mitä jo äsken sanoin, ettet suinkaan koskaan tule tätä naimistasi
katumaan; sillä sinä saat tehdä ja hummastaa talossani, kuinka ikänäsi
itse tahdot. Jos sinua haluttaa juoda kahveata kerran eli kaksi
päiväänsä, on se vapaassa tahdossasi tehdä mielesi jälkeen siihen lupaa
kysymättä. Vieläkös parempaa saatat toivoa? No, älä nyt enään niin
nuhaiselta näytä, kaunis kultaseni! Tule ja anna minulle suuta
avio-liittomme vahvistukseksi!" Jussi nousi seisoalleen ja likeni
Annaa, halataksensa häntä, vaan tapaturma teki että kompastui
laattialla olevaan palliin ja kaatui suullensa pöydän ylitse, joka
tästä sai semmoisen täräyksen että kaksi sillä olevaa kaunista
vesipulloa ja yksi kukka-astia meni rikki. Anna ei tainnut olla
sydämellisesti nauramatta ja vielä suuremmaksi harmiksi Jussille kysyi
hän: "Miltä suuteleminen maistui?" Samassa avasi oven ja meni tiehensä.

Jussi nousi ylös, niin pian kuin mahdollista oli, läpimärkänä kuin
kaijakka. "Kirottu palli", sanoi hän itseksensä, "ja nuot
vesipullotkin, joittenka piti menemän rikki. Minä luulen että uudet
verka-vaatteeni tulivat vallan pilatuksi. Kaikki olisi sentään käynyt
hyvin, jollei vaan morsiameni olisi katsellut kometiaa. Ehkä luulee
minun niin honteloksi, etten koskaan taida seisoa jaloillani, koska
nauroi niin herttaasti. Vaan, hiisi ollen, minä tahdon näyttää toista!
Kyllä sitä ajattelin, että tänään jotakin mielikarvautta piti saamani,
koska menneenä yönä unissani sain niin kovin paljon hopea-rahaa, ja
pentele vieköön, eikö tänä aamuna kotoa lähteissäni kaikkein ensiksi
tullut vanha ämmä vastaani! Ahaa, siinäpä se oli! Se velho on noitunut;
vaan se on pian autettu. Jos kerta vaan luen isä-meidän takaperin, niin
ei ole noitumisestaan mitään."

Jussi rupesi nyt lukemaan, vaan samassa tuli sana lautamieheltä, että
kaikki oli valmista. Jussi luki kuitenkin rukouksensa loppuun,
Vakuutettu nyt olevansa vapaa sekä pirusta että kaikesta hänen
seurastansa. Vaan seuratkaamme häntä alas tupaan, nähdäksemme mimmoisen
päätöksen asia siellä saa.



6.


Lautamies ja Mikko Matinpoika istuvat, molemmat totisina, vastatusten
pöydän ääressä. Jussi seisoi vähän ulompana; myöskin hän näytti olevan
ajatuksissa, ja vielä etäämmällä seisoivat Kaisa ja Anna, viimeinen
vaaleana ja vapisevana, niinkuin ulpukka tyynen järven pinnalla. Hänen
suunsa ei ollut naurussa, hänen silmissänsä ei ollut kyyneltä; hänen
sydämensä vetäytyi kokoon. Hän oli muodoltansa enemmän kuolleen kuin
elävän näköinen, ja tosin hän olisi tällä hetkellä katsonut kuoleman
enkelin terve-tulleeksi vieraaksi.

Hirvittävää ja kauheaa on se, että yhdistää itsensä toiseen, jota ei
taida rakastaa ja jonka pelkkä lässä-olokin jo saattaa nurjamieliseksi.
Ainoastaan ajatuskin siitä on jo esi-maku iänkaikkisesta kadotuksesta.
Ja kuinka monta eikö sentään, semmenkin yhteisessä kansassa, ole tullut
tähän pakotetuksi! Hirvittävää on myöskin olla paikalla siinä tilassa,
kuin isä ei mistään muusta syystä, kuin ainoastaan noudattaakseen omaa
turha-mielisyyttänsä, menee uhraamaan lapsensa ajallisen onnen ja ilon.
Sillä en suinkaan tahdo sanoa lautamiehen aikoneen niin tehdä, sillä
hän luuli juuri tällä naimisella, jos se muutoin kävisi mielensä
jälkeen, vahvistavansa tyttärensä onnen.

Lautamies otti avio-liitto-kirjan käteensä ja luki sen vakavalla
äänellä. Sen tehtyä sanoi hän: "Minä toivon teidän molempain panevan
nimenne tähän, ja Jumalan runsaalla mitalla siunaavan teidän liittonne.
Tätä tärkeämpää paperia ette luullakseni koko elinaikananne vielä ole
nimellänne vahvistaneet. En sen vuoksi ihmehtelekkään sinun, Anna,
olevasi vähän tyhmistyksissä! Niin ovat tavallisesti aina naiset
painavain asiain päätös-hetkillä; vaan ole hyvässä turvassa, sillä sinä
saatat olla vakuutettu minun ei, tarkoin asiaa miettimättäni,
naimistasi Jussin kanssa päättäneeni, ja ehket nyt ymmärtäne kuinka
hyvin tarkoitan, tulet sen kuitenkin tulevina aikoina havaitsemaan,
jolloin sitä enemmän kiität minua. Ota sen vuoksi kynä käteesi ja
kirjoita nimesi!"

Kaisa tarttui lautamiestä käteen ja sanoi: "Minä olen turhaan koettanut
saada Annaa tähän mieltymään; hän ei tahdo niin pian mennä naimisiin,
ja kyllähän sen asian kanssa aikaa vielä onkin. Emmekö sen vuoksi
saattaisi jättää tätä joksikuksi ajaksi sillensä? Ehkähän sitten
paremmin suostuu siihen..."

"Sinä tahdot pitkittää asiaa?" sanoi lautamies vihoissansa. "Miksikä,
sen aivan hyvin tiedän; te vedätte molemmat yhtä köyttä; vaan älkäätte
luulko minua niin pettävänne, sillä minä olen teidän juonenne
havainnut. Tässä ei auta turhat puheet, tule nyt oitis ja kirjoita!"

Niinkuin pahantekiä, joka horjuvin askelin menee mestattaa, lähestyi
Anna pöytää; mutta hän ei ottanut kynää, vaan lankesi sen siaan
polvillensa isänsä eteen, joka istui totisena ja synkeä-mielisenä. Se
oli sydäntä liikuttavaa nähdä tämän kauniin tytön polvillansa
rukoilevan isältänsä armahtamista. Maalari, joka olisi tahtonut kuvata
rukoilevan enkelin, olisi tästä saanut kauniin ja sopivan mallin.
Lukiamme luullee kukatiesi lautamiehen tulleen tästä liikutetuksi ja
hellästi sulkeneen tytön syliinsä. Ei, hän tuuppasi hänen pois
tyköänsä, kirous huulillansa.

"Tämä menee liian pitkälle," sanoi Pietari Mikonpoika, joka tähän asti
oli istunut sanaakaan lausumatta. "Tämä menee liian pitkälle. Isä kiroo
lapsensa, ja millä oikeudella hän sen tekee? Sen vuoksi, ettei tämä
tahdo uhrata onneansa hänen ainoastaan omaa hyötyänsä tarkoittavain
tuumien edestä. Hyvä Matti Antinpoika! Tahdothan sinä ihmisiltä
pidettää ymmärtäväisenä miehenä; vaan nyt näytät merkkiä suuresta
hulluudesta; sillä onkosta se viisaan työtä tahtoa pakottaa tytärtänsä
naimiseen? Muista, että avio-liitto on pyhä, johonka kunkin pitää
itsensä antaman vapaasta tahdosta, rakkauden lämpimällä tunnolla,
vähintäkään tavaran suuruutta eli pienyyttä katsomatta. Ainoastaan
silloin me täytämme Luojan korkeat tarkoitukset aviosäädyllä,
ainoastaan silloin taidamme toivoa onnellisesti elävämme toisemme
kanssa. Maailmassa löytyy kyllä surua ja murheita, niinkuin myöskin
niitä ihmisiä, jotka koettavat saattaa elämämme päiviä katkeroiksi,
ettei meidän tarvitse pitää rauhan rikkojaa omassa huoneessamme."

"Sinä oikein saarnaat," sanoi lautamies. "Luuletkosta sitten, että Anna
tulisi Jussin kanssa onnettomaksi?"

"Kutsu sitä saarnaamiseksi eli miksis tahdot," vastasi Pietari
Mikonpoika; "minä en kuitenkaan sano mitään muuta, kuin mikä on totta
ja minkä olen nähnyt pakotetuista naimisista seuraavan. Sen katson myös
velvollisuudekseni, koska tapaus ja asia niin vaativat; sillä minä en
saattaisi koskaan rauhallisella omalla-tunnolla olla todistajana siihen
avio-liittoon, johonka ei molemmat antaa omasta vapaasta tahdosta, vaan
johonka jompikumpi pakotetaan. Mitä Annan onnellisuuteen tulee, en
vähintäkään epäile sanoa suutani puhtaaksi. Ei suinkaan hän minun
luullakseni Jussin kanssa monta iloista päivää tulisi elämään, koska ei
hän häntä rakasta, ja Jussin puolesta olisi tapaus sama."

"Jollei hän nyt oitis ensi silmän räpäyksessä rakasta Jussia", vastasi
lautamies, "niin saattaa hänen mielensä ajalle muuttua ja rakkaus
hänenkin sydämessään syttyä, kuin he tulevat toinen toisensa likemmin
tuntemaan. Yksi ensin, toinen sitten; eihän kaikki yhtä aikaa taida
tapahtua. Minä tunnen monta, jotka ei alussa ensinkään ole toistansa
rakastaneet, vaan jonkun ajan kuluttua toiseensa hyvin tytyneet; minä
olen myöskin nähnyt niitä, jotka rakkauden suloisimmissa toivoissa ovat
antauneet naimiseen, vaan jälkeenpäin eläneet niinkuin kissa ja koira."

"Tosin löytyy esimerkkiä molemmista", vastasi Pietari Mikonpoika; "vaan
harvoin tavataan kuitenkin onnellista, jollekulle toiselle kannalle
rakettua avio-iiittoa, kuin keskinäisen ja palavan rakkauden. Ulko-näkö
pettää usein, niinkuin nähdään sanan laskustakin: Kaunis kakku päältä
nähden, akanainen alta puolen. Kukatiesi ne, jotka sinun mielestäsi
elävät paraassa sovussa ja rakkaudessa, ovatkin peräti onnettomat,
koska koettavat peittää suruansa ja murhettansa teetellyllä ilolla.
Niitä löytyy myös, jotka luulevat itsensä rakastuneeksi, tyynemmin
ajattelematta, missä totinen rakkaus itsensä osottaa; jotka ainoastaan
hetken mieltymisestä johonkuhun eli vieteltynä sydämensä ensi
liikutuksesta jonkun kauniista muodosta antavat itsensä yhteyteen, jota
sitten kaiken elin-aikansa katuvat. Minun mielestäni pitää sen vuoksi
ensiksi tyyni tunteman sen, johonka aikoo kiinittää elämänsä vaiheet,
eikä tavallisuuden jälkeen jättämän kaikkea sattumukselle. Kuin nyt
sillä tavalla paraasta järjestään ja koettelemuksesta oman mielensä
mukaan on valinnut jonkun, jota taitaa rakastaa, saattaa myös
turvallisesti luottaa Jumalan kaikkea paraasen ohjaavaan huolenpitoon."

"Ennenkuins pidemmältä puhut," sanoi lautamies, "tahdon asettaa yhden
kysymyksen vastataksesi: jos sinulla olisi naitava tytär ja hänen
naimisiin aikoissaan pälkähtäisi päähänsä yhdistää itsensä semmoiseen,
joka nähtävästi pikemmin eli myöhemmin saattaisi sekä hänen että sinun
kerjäläiseksi, antaisitko hänelle vallan tehdä mielensä jälkeen eli
koettaisitkos valaista häntä sokeudessaan?"

"Tosin minä hänelle näyttäisin vaaran päätöksestään, ja jos hän olisi
ymmärtäväinen lapsi, tytyisi hän neuvoihini ja varoituksihini. Vaan sen
vuoksi en suinkaan tahtoisi häntä pakottaa toista ottamaan. Taidanhan
minä kukatiesi erehtyä yhtä hyvin kuin hänkin, ja kuinka surullista ja
sydäntä painavaa eikö se olisi, jos sydäntäni vanhoilla päivilläni
kalvaisi soimaus, että olen vikapää lapseni onnettomuuteen; kirouksen
koko paino tapaisi minua itseäni. Vaan jos tyttö sen siaan saa tehdä
oman päänsä jälkeen, ei hänellä ole ketään muuta syytettävänä
onnettomuuteensa, ja varmaan hän sen vuoksi levollisemmasti kantaa
kärsimyksensä. Tosin se olisi ikävää nähdä lapseni onnettomana, vaan
suuri lohdutus murheessa olisi kuitenkin hyvä oma-tuntoni, etten itse
pienintäkään ole tähän syypää. Vaan eihän meidän, hyvä lautamies, niin
pitkiä puheita tästä tarvitse pitää! Mitään semmoista ei saata tulla
kysymykseenkään. Anna on ymmärtäväinen tyttö, hän ei koskaan taida
valita niin kelvotointa, kuin sinä luulet."

"Semmoisesta tässä juuri onkin kysymys. Anna on sanonut minulle vasta
silmiäni tahtovansa mennä naimiseen Koiviston Kustaan kanssa, ja sehän
silmi-nähtävästi olisi suurin kaikista hulluuksista."

"Miksi niin? Minä en siinä saata nähdä mitään hulluutta", vastasi
Pietari Mikonpoika. "Kustaa on vilpas ja toimelias nuorukainen ja
hänestä tulee ajalle kelpo talonmies."

Näillä sanoilla oli sama vaikutus kuin jos salama olisi tavannut
jokaista heistä. Lautamiehen kiukku nousi korkeimmalleen; hän väänteli
suutansa, puri hampaitansa ja katseli viha-silmin ympäristöänsä. Jussi
seisoi kuin palavilla hiilillä. Paljaasta hämmästyksestä hän unohti
kokonaan nuuska-rasiansa, jolla tavallisesti aina muutoin neuvottomilla
hetkillä tapasi lohduttaa itseänsä. Vaan toisin oli tapaus Annan
kanssa; hänelle olivat Pietari Mikonpojan sanat parantava voide, joka
samalla hetkellä tunki läpitse jokaisen jäsenen koko hänen
olennossansa; hän ei enään seisonut surullisena ja kärsivän näköisenä,
vaan pikemmin iloisena ja väliäkuin voitolla. Mutta hänen ilonsa oli
lyhy, sillä lautamies lausui vihoissapäin:

"Tosin Kustaa on vilpas nuorukainen, vaan myöskin ylpeä konna, ja
ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ei hänestä koskaan oikein kelvollista
miestä tule. Se olisi saattanut tapahtua, jollei hän olisi lukenut.
Vaan nyt hän ainoastan tahtoo istua lukemassa; hän ostaa kirjoja ja
pitää sanomalehtiä. Mitä p----tä talonpoika semmoisilla tekee.
Muistatkosta hänen esittelemistänsä kerran pitäjän kokouksessa
laina-kirjaston asettamisesta seurakuntaan, joka olisi tullut maksamaan
pitäjän miehille sata riksiä, väliäkuin ei meillä olisi muuhun rahaamme
pantavaa. Minä annoinkin hänelle silloin kelpo muistopalan, jonka
toivon sattuneen hyvään maahan. Jos hän vaan olisi saanut aikomuksensa
matkaan saatetuksi, olisi siitä seurannut, että suuri osa pojistamme
olisi ruvennut lukua harjoittamaan ja työt olisivat jääneet sillensä,
joka sotii vallan Jumalan käskyjä ja vaatimuksia vastaan; sillä niissä
seisoo: Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi, ja myöskin: joka ei
tahdo tehdä työtä, hänen ei myöskään pidä syömän."

"Sinä päätät väärin", sanoi Pietari Mikonpoika. "Kustaalla ei ollut
mitään senkaltaista aikomusta esittelemisellään. Hän on itse elävä
esimerkki siitä; täällä ei löydy koko seurakunnassa toista, joka
paremmalla toimella ja huolella pitää taloansa, ja sanomalehtien
pitäminen ei suinkaan saata olla vahingollinen; ei kellään talonpojalla
ole niin suurta kiirutta töitten kanssa, ettei joskus löytyisi
väli-aikoja, jolloin hän ei tee mitään, ja silloin tosin on
hyödyllisempi viettää aikansa lukemisella kuin viinapullon vieressä.
Usein saattaa myös sanomalehdistä jotakin hyödyllistä ja opettavaista
tulla tietämään. Ihminen ei elä ainoastaan itseänsä vasten; hän on
myöskin jäsen kansakunnasta, ja hänen täytyy sen vuoksi vaikuttaa tämän
hyödyksi ja edistykseksi. Saattaaksensa tämän oikein tehdä, on hän sekä
sivistyksen että valistuksen tarpeessa; sillä näitten molempain
puutteessa hän ei taida suurta hyvää vaikuttaa. Käsitys näitten
tarpeellisuudesta leviää päivä päivältä yhä laviammalle, oppineemme
tekevät työtä tekemistään näitten edistymiseksi, ja pyrkimisensä
ja vaivansa tulevat tosin tulevina aikoina kantamaan kauniin
hedelmän. Valistus edistyy, vaan pitkällöisesti, ehkä se saattaisi
jättiläis-askelin astuskella, jos vaan yhteinen kansa sitä suuremmalla
lämpömäisyydellä kohkelisi. Jos Kustaan esittelemistä tällä tavoin
katselemme, niin se ei suinkaan ollut hyljättävä."

"Katselkaamme sitä kuinka hyvänsä", lausui lautamies, "niin en
kuitenkaan ota sanaakaan takaisin siitä, mitä olen sanonut, ja minua
ihmehdyttä, että sinä saatat toisin puhua. Mitähän hyötyä
sanomalehdistä olisi? Eiväthän ne tee mitään muuta, kuin lykkäävät
valhetta niin paljon kuin ehtivät ja ennättävät. Eivätkä häpeä itse
kuningastakin vastaan kirjoittaa, väliäkuin hän ei osaisi ilman heitä
maata ja valtakuntaa hallita; ja kuinka kohtaavat he meidän
maaherraamme, josta rehellisyydessä ja kunnollisuudessa ei miestä
parata? Tämän päälle en taida ajatella villiin tulematta, ja jos minä
joskus tapaan nämät sanomalehti-herrat, niin katsokoot selkä-nahkansa."

"Monta aikaa ei ole vielä kulunut, kuin minä ajattelin melkein samoin,"
sanoi Pietari Mikonpoika, "vaan nyt minulla on sanomalehdistä aivan
toiset tuumat, jotka tahdon sinullekin osottaa, jos vaan mitään
virkkaamatta tahdot kuudella, etkä niinkuin äskein pienimmästäkin
sanasta, joka sattuu vähän happamalta maistumaan, syty tuleen; sillä
semmenkin tarvitaan kärsimystä ja malttamusta jotakin asiaa
tutkittaissa, jos sen kanssa toivotaan perälle tulla."

"Ensiksi on muistettava, että täällä löytyy monellaisia ihmisiä, sen
vuoksi myöskin monellaisia sanomalehtiä; ja koska ei kukaan ihminen ole
täydellinen. Niin ei myöskään mikään sanomalehti saata olla vioitta ja
vaillinaisuuksitta, ehkä nämät vaillinaisuudet saattavat löytyä
suuremmassa eli pienemmässä mitassa, sen jälkeen kuin kirjoittajain
aikeet ovat hyvät eli ilkeät, heidän ymmärryksensä selvä eli pimeä. Yksi
sanomalehti on saattanut päättää tehdä valkoisen mustaksi, eli päin
vastoin. Toinen taas on saattanut päättää puhua totuuden koreuksitta,
maaherraa ja muita ylhäisiä herroja pelkäämättä, ainoastaan kuudellen
sitä ääntä, joka puhuu hänen sielunsa syvyydestä syntymämaan hyödyksi.
Semmoinen sanomalehti voittaa aina kaikkein totuudesta pitäväin ja
valistusta ja sivistystä rakastavain ihmisten mieli-suosion, sen siaan
kuin se edellinen, jolla on valhe johdattajana ja joka nostaa
eripuraisuutta ja vihaa kansakunnassa, on mielukas ainoastaan
yhtä-ajattelevaisille ihmisille, jotka enemmän rakastavat pimeyttä kuin
valkeutta. Toiseksi ei pidä koskaan sokean tavalla uskoman mitään
sanomalehteä, vaan lukeissansa myöskin luottaman omaan järkeensä; ei
myöskään pidä katsoman kaikkea, jota ei ymmärrä, mahdottomaksi, sillä
usein saattavat asiat, joita ei meidän järkemme käsitä, toisille
lukioille olla aivan suuresta arvosta. Kolmanneksi on muistettava, että
jollei täällä löytyisi sanomalehtiä, jotka pitäisivät ylhäisiä herroja
silmällä, saattaisivat nämät tehdä niin pahoin kuin ikänänsä
tahtoisivat, muun kansan tätä vähintäkään aavistamatta. Näemmehän
melkein joka päivä, kuinka yksi ja toinen meidän rahakkaista
herroistamme koettaa aikomuksiansa väki-sanoilla matkaan saattaa köyhän
kustannuksen päälle. Tämä onnistuisikin täydellisesti jollei näitä
pahoin moitituita sanomalehtiä löytyisi, joita laitetaan kaikisten
enemmm silloin, kuin he sakistelevat vallan omaisia. Lisäksi, kuinkahan
kävisi herrain päivissämme, jollei sanomalehtiä löytyisi? Emmehän
saattaisi tietää, jos meidän sinne lähetettymme tarkoittaisivat omaa
eli yhteistä hyötyä, jos seuraisivat omaa mieltänsä eli antaisivat
väliäkuin nuora kaulassa taluttaa itseänsä toisilta, sanalla sanottu,
jos olisivat ansainneet tämän suuren luottamuksemme eli ei. Tästä näet
niin muodoin sanomalehtien ei suinkaan olevan moitteen alaisien eli
hyljättävien, ja minä menen niin pitkälle, että katson nämät
tarpeellisiksi jokaiselle talonpojalle, jolla vaan on varaa siihen ja
jolle isän-maan kunnia ja seisovaisuus on jostakin arvosta."

"Sanot, mitä sanonet", vastasi lautamies, jolla ei ollut muita sanoja
kumota Pietari Mikonpojan puolustusta sanomalehdistä, kuin nämät
vanhat: "ainoastaan raamattu ja virsi-kirja ovat talonpoikaisessa
säädyssä tarpeelliset kirjat", jonka hän vakuutti kirkkoherralta monta
monista kertaa kuulleensa. Mitä taas sanomalehtiin tulee, niin oli
kirkkoherra maininnut yhtä, nimeltä Iltalehti, hyvin halventavaisilla
sanoilla, ja hän nyt ymmärtänee niitten päälle, jos joku toinenkin.

Pietari Mikonpoika taas vakuutti tätä moitittua sanomalehteä kaikista
paraaksi ja lisäsi siihen: "Syy kirkkoherran närään Ilta-lehteä vastaan
on se, että kuin hän muutama vuosi takaperin oli valittu maamme
rahaston tilaa tutkistelemaan, luuli hän siellä saavansa tehdä niinkuin
täällä kotonakin; hän rupesi sen vuoksi liian omavaltaisesti
menettämään, vaan nyt hänen oli toisellaisten miesten kanssa tehtävä,
kuin meidän tyhmäin talonpoikain. Sen vuoksi kävikin aivan toisin.
Ilta-lehti teki kirkkoherran sopimattoman käytöksen kansalle
tiettäväksi ja antoi hänelle siinä sivussa kelpo lailla hyvin
ansaituita nuhteita, josta seurasi, että kirkkoherra riensi kiiruusti
kotio, vähäksi kunniaksi sekä itselleen että niille, joittenka asiaa
oli ajanut. Siitä hetkestä on kirkkoherra ollut kaiken paremman tiedon
vihamies. Näyttää melkein, kuin me saisimme maksaa, mitä hän on
rikkonut; sillä nyt hän tahtoo hallita seurakunnassa samoin, kuin
historia mainitsee muinaisista sylkki-kuninkaista. Ja tämä ei ole
hänelle työlästä, semmenkin kuin sekä sinä että moni muu autat häntä
kaikissa hänen toimissaan, ei suinkaan köyhä-raukkojen hyödyksi, jotka
saattaisivat tarvita rahansa muuhun, kuin turhiin maksoihin. Vaan se
oikein taitaa naurattaa, ettei kirkkoherra pidä uskollisistansa
suurempaa lukua, kuin lapsi puusta tehdyistä leikki-kaluistansa, jotka
hän saa liikkeelle kuin vaan tahtoo, hyvin tietäin, että nämät eivät
sentään ole muuta kuin puunpalaisia."

Tämä oli joksikin kovin sulavaa ruokaa lautamiehelle, jonka korvat
harvoin olivat tottuneet kuulemaan totuutta; hän vihastuikin sen vuoksi
kovin, jota ei kukaan mahda ihmehdellä, joka vähänkin tuntee
lautamiehen äkkinäisen luonnon. Nyt syttyi kova kina pitäjän asioista,
jossa kävi niinkuin tavallisesti ainakin käy kinoissa, että molemmat,
tyhjettyänsä runsaat sanavaransa, kuitenkin seisoivat samalla kannalla,
pienintäkään toistansa totuudesta eli vääryydestä vakuutetuksi
saamatta. Lautamies oli niin innossaan, ettei huomannut, kuin Kaisa
ja Anna menivät huoneesta tiehensä. Viimein havaittuansa heidän
pois-olonsa hän kysyi Jussilta, mihinkä he olivat joutuneet, johonka
sai sen sukkelan vastauksen: "Minä en tiedä."

"Se on yhtä, missä ovat," sanoi Pietari Mikonpoika, vähän totisempana
kuin tavallisesti muutoin, "ei täällä sentään tänään, sen jälkeen kuin
minä olen havainnut, mitään kihlajaisia tule; minä en kuitenkaan siihen
apuani lainaa." Samassa otti avio-liitto-kirjan ja repi sen tuhansiin
kappaleisiin.

"Ne ovat joskus kuitenkin tulevat," vakuutti lautamies ja polki
jalkaansa laattiaan, niin että permannot notkuivat.



7.


Nyt Jussi matkusti yksin uusissa vaunuissansa kotio, vaan aivan
toisilla tunnoilla kuin sieltä lähteissänsä. Silloin hän ajatteli
hyvillä mielin, mikä rikas ja kaunis vaimo hänelle oli suotu; vaan nyt
se näytti hänelle vähän mahdottomalta. Tosin lautamies oli vannonut,
että sen, mitä kerran oli sanonut, myös piti tapahtuman. Vaan Jussi ei
ollut sillä tytyväinen. Hän tahtoi oitis nautita onneansa. "Nyt hän
olisi istunut tässä vieressäni," sanoi hän itseksensä, "ja minä olisin
sanonut hänelle jotakin hauskaa, joka olisi häntä naurattanut; ehkä
olisin saanut suuta palkakseni! Mutta hiisi ollen, nyt juohtuu jotakin
mustaa mieleeni! Jos se tulee tietyksi, kuinka tyhmästi käytin itseni
kamarissa, niin saan hävetä silmät päästäni."

Jussi raukka! Se tulee kyllä tietyksi, kuin itsensä tyhmästi käyttää.
Sen hän tuli pian havaitsemaan, sillä eräs piika Ruusulaksossa oli
sattunut näkemään tapauksen, jonka lupausta vastaan, ettei kellekään
hiiskua mitään, kertoi paikkakunnan pirttivaimolle, joka taas kohta
kiireesti pani apostoli-hevoiset kulkuun talosta taloon, ainoastaan
kertoakseen, mitä oli kuullut, jokaiselle lupausta vastaan, ettei
kellekään sanaakaan sanoa, se on ymmärrettävä. Ja lukia saattaa olla
vakuutettu siitä, ettei tapaus suinkaan pirttivaimon kertomuksista
kehnommaksi käynyt; sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan
kerro asiaa siipiä sivulle panematta.

Mihinkä ikänänsä Jussi tuli, sai hän aina kuulla jonkun näistä
pilkkasanoista: "Toivotan onnea! Kelpo kihlajaisetpa siellä
Ruusulaksossa pidettiin! Etkös leikannut käsiäsi pirstaksi pulloja
kallistaissasi? Menikö montakin akkuna-lasia rikki? Miltä suuteleminen
maistui?" Jussi näki tapauksen monin kerroin parannetuksi; hän oli sen
vuoksi kovin yriinnyksissänsä. "Mutta", ajatteli hän, "minä tiedän,
mihinkä luotan! Se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa."

       *       *       *       *       *

Ruusulaksossa kävi nyt kova ukkonen yöhön myöhäiseen, nimittäin sisällä
huoneessa. Lautamies ei suinkaan ollut niitä äijiä, jotka käyvät ja
narisevat yhtä mittaa niinkuin variksen pelotus, ja joista pitäisi olla
rukous litaniassa; vaan jos myrsky joskus pääsi valloilleen, oli se
sitä ankarampi. Kaikeksi onneksi ei vihansa kuitenkaan tällä erää
tavannut Kaisaa, ja ketästä sitten jollei Pietari Mikonpoikaa? Jollei
häntä olisi ollut, olisi asia käynyt aivan toisin. "Kirotut juonet!
Vaan empä sen kummempaa koskaan ole kuullut enkä nähnyt; oman veljensä
pojanpa hän kaatoi, sen siaan että hänen olisi pitänyt häntä auttaman.
Sen nyt saattaa kutsua huolimattomuudeksi sekä itsestään että
omaisistaan; semmoinen ei nyt koskaan minun päähäni olisi pälkähtänyt;
sillä ensiksi pitää joka ihmisen omaa etuansa katsoman ja sitten vasta
toisten. Vaan vähän minä siitä! Minä tahdon näyttää Pietari
Mikonpojalle itse olevani isäntä talossani, ja enkä suinkaan hänen
hoinnettavansa. Jos ei muut neuvot auta, tahdon uhata Annaa tehdä hänen
perinnöttömäksi; vaan tämä tulee kuitenkin olemaan viimeinen turvani,
sillä minun käy Anna raukkaa surkeekseni; hän on kuitenkin minulle
rakkain kaikesta, mitä minulla on. Jos hän taitaisi nähdä minun
sydämeni pohjaan, niin tosin havaitsisi, etten suinkaan ole niin kylmä
ja tunnotoin, kuin pakotan itseni olemaan, ainoastaan sen vuoksi että
tarkoitan hänen onnellisuuttansa."

"Minkä sinä sitten mielestäsi katsot hänen onnellisuudeksensa?" kysyi
Kaisa, joka oli tullut takaisin ja nyt rohkeni sanan sanoa.

"Vapaan, murheettoman elämän, ja en suinkaan köyhyyttä ja
viheliäisyyttä," ärähti lautamies vastaukseksi.

Kaisa huokasi syvästi, vaan vaikeni ja valmisti itseänsä maata
menemään. Vihdoin lautamies teki samoin.

Anna istui vielä valveillaan pienessä kamarissansa; hänen ajatuksensa
olivat kovin levottomat. Ihmisen sydän on meren kaltainen: se
aaltoilee, myrskyn jo hiljettyä, vielä ison aikaa peräänpäin. Annan
sielu taisteli kovan taistelun; väliin juoksi katkeria kyyneleitä alas
pitkin hänen poskiansa, väliin taas hymyilivät huulensa semmoisesta
tytyväisyydestä, jommoisen ainoastaan sisällinen ilo saattaa vaikuttaa,
kuin sydän on täynnä puhtaita, viattomia tuntoja. Häntä itketti muisto
isänsä kovasta kohtelemisesta, häntä kamotti ajatus, että hän joskus
tästä lähin saattaisi esittelemisensä täyteen. Vaan häntä ilahutti se,
että hän tänään oli voittanut, ja hän toivoi vielä tästäkin lähin
saattavansa voiton pitää. Tässä mieli-alassa hän otti kirjan ja rupesi
lukemaan. Se oli Runeberin runot, jotka oli saanut Kustaalta, ja
väliäkuin itsestään aukeni hänen eteensä paikka, jossa runomitassa
kauniisti kerrotaan seuraava tapaus: "Tyttö oli äiti-vainajaltansa
saanut muistoksi timanteilla ja helmillä koristetun, kallis-arvoisen
soljen. Nyt tuli hänelle kaksi kosioitsiaa; toinen heistä oli muhkea,
reipas ja rikas, vaan hän mieli ainoastaan tytön solkea; toinen taas
oli ujo ja köyhä, vaan hänen sydämensä paloi rakkaudesta tyttöä itseä
kohtaan. Äiti-puoli käski häntä nyt näistä molemmista ottamaan sen
rikkaan, vaan hyljäämään köyhän, muistuttain, että kulta kuitenkin oli
suloista köyhyyden suhteen. Tyttö itki ja kielsi tätä tekevänsä, vaan
kaikki turhaan. Mutta sinä päivänä, kuin kuuluutus piti otettaman, ei
löytty tyttöä ei äidin saleista, ei pihasta, eikä puutarhasta, vaan hän
löyttiin meren rannalta. Sekä hänen sulhaisensa, että äitipuolensa
tulivat nyt tänne, houkutellen häntä seuraamaan heitä pitoihin ja
iloon, sillä hänen kuuluutuksensa oli tänään otettava. Vaan tyttö
riisti soljen suolivyöltänsä, otti sen valkoiseen käteensä ja sanoi:
Katso, jolla vähän on, se vähään tytyy, vaan jolla on paljon, enempää
se vielä vaatii. Tuhansia vuosia on jo meri niellyt rikkautta, koonnut
tavaroita, vaan se vaati vielä minun solkeani. Tämän sanottuansa
viskasi solkensa kauas ulos mereen. Kovasti tästä vihoissansa meni se
rikas tiehensä, ja myöskin hänen äiti-puolensa lausui vihapäissä:
Onnetoin! mitäs olet tehnyt? Korkeutta et saata enään koskaan odottaa,
kulta ei loista milloinkaan huoneessasi, ja solkeasi et ikänänsä saa
takaisin. Vaan tyttö vastasi naurusuulla: Mitä tahtoo sanoa korkeus
tulevaisien aikoini onnen suhteen? Mitä kulta elämän suhteen täynnä
rakkautta? Mitä solki nuorukaiseni sydämen suhteen?"

"Näin minäkin tahdon tehdä", sanoi Anna. "Ennen tahdon köyhänä ja
puutteen alaisena elää maailmassa, kuin hyljätä Kustaan; sillä mitä on
kulta elämän suhteen täynnä rakkautta?" Tässä päätöksessä hän pani
maata ja nukkui levollisesti, niinkuin seitsemäntoista vuoden vanhana
tavallisesti tekee; päivä on mahtanut olla kuinka levotoin hyvänsä,
niin siautuvat kuitenkin nuoruus ja uni, niinkuin kaksoiset,
ystävällisesti yhteen.

Kuinka kummallisesti eikö tässä maailmassa toisinaan tapahdu! Lautamies
nukkui levollisena siinä ajatuksessa, että saattaisi Annan taipumaan
tahtonsa jälkeen uhkauksella, että tehdä hänen perinnöttömäksi. Hänelle
oli rikkaus kaikki; hän ei tuntenut suurempaa onnellisuutta. Anna taas
olisi katsonut lautamiehen uhkauksen ilon sanomaksi, jos sen vaan olisi
kuulla saanut. Hänelle oli kulta kuormaksi, vaan rakkaus kaikki. Näin
erinäisistä ajatuksista oli nähtävästi kova taistelu syttyvä, ennenkuin
vakinainen päätös asiassa taisi kangeta.

Kummalla heistä oli oikeus, ja kumpiko viimeksi voitolle jäi?



8.


Seuraavana päivänä istui lautamies ja poltti piippuansa, Kaisan ja
Annan huonetta siivotessa. Ei kukaan heistä lausunut sanaakaan. Näytti
melkein kuin olisivat hävenneet puhetta keskenänsä alkaa. Anna ratkasi
viimein vaiti-olon. "Saanko minä mennä kirkkoon tänä päivänä?" kysyi
hän vapisevalla äänellä. "Et!" vastasi lautamies, "sinä saatat hyvin
pysyä kotona; sillä niinkuin sinä käytät itsesi, sopii sinun hävetä
näyttämästä itseäsi ihmisissä; ja ei siinä kyllin, että sinä
häväistään, vaan myöskin minä ylön-katsotaan sinun tähtesi. Onnetoin
se, jolla on tottelemattomia lapsia!"

Anna vaikeni ja puhkesi katkerasti itkemään; vaan samassa tuli Kustaa.
Hän tervehti ystävällisesti koossa olevia, vaan tultuansa Annan tykö
hämmästyi hän vähän. Hän tunsi hänen kätensä vapisevan omassaan ja eikä
tiennyt, miten tätä selittää. Pitkä kysymysmerkki oli luettava hänen
kasvoissansa, vaan Annan katsanto ei antanut tydyttävää vastausta; hän
näytti karttavalta ja hämmästyneeltä. Kukatiesi oli jo antanut kätensä
toiselle? Tämmöiset olivat ne ajatukset, jotka tällä haavaa
vaihettelivat Kustaan sielussa. Hän kääntyi sen jälkeen siveästi ja
nöyrästi lautamieheen, joka puolestaan käski hänen olemaan
tervetulleen, ehkä sydämessään ja sielussaan ajatteli jotakin aivan
toista. Kustaa johdatti nyt suurella taidolla puheeksi semmoiset asiat,
joittenka tiesi paraiten huvittavan lautamiestä, niinkuin vuoden-tulon
ja ilman nykyisen luonnon, viinan polton ja karjatarhan hoinnon j.n.e.
Hän kartti tässä taiten sanoa jotakin, joka soti lautamiehen ajatuksia
vastaan. Tämä saattoi äijän puheliaaksi, niin että hän lavialta
jutteli, mitä aikanansa oli havainnut, mimmoiselta tuleva vuosi
näytti y.m.

Kaisa oli hyvyys itse. Hän kysyi, kuinka äiti, sisaret ja veljet voivat
kotona, ja lisäksi, mitä uusia kuului pitäjältä; hän pyytti vielä
päivällisellekin.

Vaan se joka oli kaikista iloisin, oli Anna. Kustaa ei ollut hänelle
ennen koskaan niin kauniilta näyttänyt; hän oli jälleen täydessä
terveydessään, oli siististi ja hyvin vaatetettu, kaulaliinakin oli
solmittu erinomaisen kauniisti. Tämä ei suinkaan jäänyt Annalta, häntä
silmäilyssänsä, huomaamatta. Hän ei saattanut sen vuoksi olla
vertailemisia tekemättä. Mikä ero eikö ollut Jussin ja Kustaan välillä?
Edellinen tölppömäinen ja ylpeä, jälkimäinen sivistynyt, itseänsä
vähä-arvoisena pitävä ja kaunis, kaikki omaisuuksia, jotka miellyttävät
naisihmisen tunnollista sydäntä. Kustaa ajatteli samoin Annasta; kerta
toisensa perään lensivät silmänsä hänen puoleensa, vaan Anna näytti
mieltä mielin karttavan näitä. "Tämä ei ole syyttä", ajatteli Kustaa ja
kiusasi itseänsä katkerilla ajatuksilla. Päivälliseltä päästyä pyysi
Kustaa saada puhutella lautamiestä kahden kesken, johonka tämä myös
pienintäkään vasta-kynttä vetämättä suostui. Jäätyänsä kahden lykkäsi
lautamies salvan oven eteen, ettei kenenkään pitänyt, heidän
keskustellessaan, tietämättä sisään tuleman.

Kustaa alkoi nyt: "Minulla on yksi anomus edeskannettava lautamiehelle,
ja jo edeltäkäsin uskallan olla siinä suloisessa toivossa lautamiehen
tähän anomukseeni myöntyvän, ja ilolla kahden olennon tulevaista
onnellisuutta noudattavan. Epäilemättä se ei ole saattanut jäädä
lautamieheltä huomaamatta, että Anna ja minä jo kauan olemme toistamme
rakastaneet. Sisällinen yhtäläisyys ajatuksissamme antaa minun toivoa
murheettomasti saattavamme tulevaisia päiviämme kohdata, olkoot ne
sitten pilvisiä tahi kirkkaita, ohdakkeisia tahi kukkaisia. Kaikki muu
on muuttuvaa paitsi rakkaus, se on iankaikkinen niinkuin se Jumala,
josta johdattaa alkunsa. Luottain tähän, pyydän teiltä tyttärenne
kättä, sydämensä olen jo aikaa omistanut."

"Se surettaa minua", vastasi lautamies, "etten taida anomukseesi
myöntyä; sillä nyt se on jo myöhäistä. Jo eilen antoi Anna sekä
sydämensä että kätensä Haaviston Jussille, ja tehty työ pitää
paikkansa. Tästä saatat nähdä kuinka vähän naisten lupauksiin on
luottamista; jos sen siaan olisit minulle aikanansa asiasi puhunut,
olisi kaikki käynyt aivan toisin."

"Se ei ole totta!" sanoi Kustaa. "Älkäätte syyttäkö omaa lastanne. Hän
ei ole koskaan pakotuksetta tähän yhdistykseen antaunut, ja kerran
teidän pitää kaikkivaltiaan Jumalan edessä töistänne vastaaman."

"Ha, ha, ha," keskeytti lautamies pilkka-naurulla; "minä luulen että
sinä olet seinähullu, mies! Luuletkos, etten minä taida vastata
töistäni sekä Jumalan että ihmisten edessä? Ja mitä Annan naimiseen
tulee, ei minulla ole siinä kohdassa itseäni nuhdeltavaa; sillä
hän on vapaasta tahdosta suostunut siihen, joka olikin paljon
ymmärtäväisemmästi tehty, kuin että kuudella sinun lapsellisia
larituksiasi rakkaudesta, ikuisesta uskollisuudesta, ja Jumala tiesi
mistä kaikesta."

"Olkaatte semmoisia soimauksia lausumatta!" sanoi Kustaa. "Ei siinä
kyllin, että olette ryöstänyt minulta elämäni ilon; te tahdotte myös
herjata minua. Mutta minä sanon teille: älkäätte loukatko minun
kunniaani; se on minulle kalliin kaikesta, mitä minulla on, ja sen
tahdon koettaa pitää puhtaana. Ehkä köyhä teidän silmissänne, olen minä
kuitenkin rikas sydämessäni. Minulla on levollinen omatunto. Hyvin
teille, jos taidatte sanoa saman."

Tämän sanottua meni Kustaa. Hyvästi-jätöksi katsahti hän nuhtelevin
silmin Annan päälle, jonka sydämen syvyyteen tämä silmäys tunki kuin
salama.



9.


Kuusi viikkoa on kulunut Annan viimeksi nähtyämme. Tämä on ollut
katkerin aika koko hänen elämästänsä. Jätettynä Kustaalta ja ainoostaan
kiusattuna lautamieheltä Haaviston Jussin tähden ei hänellä ollut lepoa
yöllä eikä päivällä. Tosin koetti äiti häntä lohduttaa, vaan turhaan;
yksi ajatus huoletti häntä joka aika, ja se oli: "enkö minä enään ole
Kustaalta rakastettu? Oh, se on sitten tosi, että maailma on surun ja
murheen lakso! Täällä ei löydy yhtään varsinaista iloa. Nuoruutemme
innossa uneksimme ilosta ja onnellisuudesta, rakennamme ajatuksissamme
linnoja tulevaisiksi ajoiksi, jotka kuitenkin kukistetaan
pienimmältäkin vastoinkäymisen puuskaukselta, ja meille näyttää kaikki
valkoiselta ja kirkkaalta, vaan on kuitenkin mustaa. Kustaa! Kustaa!
Miksi sinä kuvailit tulevaiset päivämme niin kauniiksi? Oliko se
saattaaksesi minun sitä onnettomammaksi, eli kukatiesi sinä ainoastaan
olet teetellyt rakkautta? Kauhiaa ajatusta! Jos edes taitaisin
karkoittaa kuvasi sielustani! Jos taitaisin unohtaa menneet ajat! Oh,
sitten minä tahtoisin vielä kauan elää; vaan nyt, nyt olisi minulle
kuolema suloinen! Rankaiseva Jumala! Mitästä minä olen rikkonut, että
sinä niin kovin vaivaat minua? Miksi sinä annoit minulle sydämen,
lämpimän rakkaudelle, koska ei täällä maailmassa löydy mitään
rakkautta? Miksi sinä et varoittanut minua karttamaan itseäni
liehakoitsialta, joka makiasti käytti rakkauden suloisia puheita
kielellänsä, tuntematta sen totuutta sydämessään? Jos edes taitaisin
vihata häntä, olisi se kukatiesi pieni helppous vaivoissani; vaan nyt
olen ilman kaikkea; sydämeni on tyhjä, niinkuin se mittaamatoin taivaan
avaruus. Oh, kuka olisi taitanut aavistaa jotakin semmoista! Minä
muistan ajan, kuin kaikki oli toisin. Ilo ja riemu olivat silloin
kuvattuna jokaalla. Jos katsahdin yöllä kirkkaalle taivaalle, niin luin
ystävällisen vastauksen sydämen tuhansille kysymyksille; jos katselin
vaan kauniita kukkaisia, niin loistivat jokaisen heidän silmänsä
taivaallisesta ilosta; jos kuultelin lintujen viserryksiä, niin tuntui
minulle ikään kuin olisin kuullut ääniä lapsuuteni suloisista ajoista;
joka ääni kaikui suloisesti ja heleästi sydämeni syvyydestä. Iloisia,
suruttomia päiviä! Tuletteko te enään koskaan ilmi-olossa takaisin,
vaan elättekö ainoastaan muistossa? Salainen ääni kuiskaa sydämessäni:
'kaikki on kadonnut!' Toivon tähti loistaa vielä elämäni taivaalla, ja
levollisena minä tahdon seurata hänen säkeniänsä; se on minun
johdattava askele askeleella horjumatta sitä tietä, jonka Jumala on
viittonut käytäväkseni."

Näin Anna istui ja valitti itseksensä. Ehtoo oli pimeä ja kylmähkö;
ukkonen jylisi etäällä, salama valaisi silloin tällöin taivaan kannen,
ja sade juoksi virtoina syksyiseen maahan. Äkisti hän kuuli jonkun
kävelevän ulkona ja kohta sen jälkeen naputuksen oven päälle.

"Kuka se on?" kysäsi Anna.

"Minä", vastasi heikko, naisihmisen ääni.

"Vai niin; se on pikku Kaisa! Tule nyt tänne ja istu vähäksi aikaa,
jutellessasi jotakin hauskaa. Se on kiltisti tehty sinulta, ettäs
jolloin kulloin tulet tervehtämään minua; mutta mikä maailmassa on
sinun näin myöhään tämmöisessä ilmassa ulos viekotellut?"

"Minulla on kirje", vastasi se pikkuinen tyttö, joka näytti noin
kymmenvuotiselta. Hänen vaaleat hiuksensa ja punottavat poskensa
todistivat maa-elon viattomuudesta, raittiudesta ja suloisuudesta.

"Se on epäilemättä isälleni", sanoi Anna.

"Ei ikään, se on juuri sinulle."

"Mistä se on?"

"Minä en tiedä", vastasi tyttö viekkaalla katsannolla. "Äsken kävi
kotonani mies, joka pyysi tätä niin pian kuin suinkin saattamaan tänne.
Se ei suinkaan ole mahdollista tänä ehtoona, ajattelin minä itsekseni;
vaan samassa havaitsin kynttilän palavan kamarissasi, ja oitis juoksin
tänne, ehkä siellä sataa niinkuin saavista kaatain."

"Anna minun nähdä kirje!"

"Äläpäs usko! Minä pidän sen itse, jollet lupaa minulle mitä pyydän."

"No, mitä sinä sitten tahdot?"

"Jos se nyt, näetsä, on rakkauskirje, josta sinä oikein ihastut, tahdon
minä ruveta lapsen piijaksi sinulle tultuasi naiduksi."

"Sinä jaarittelet aivan turhan aikaisia, pikku Kaisani. Minä en tahdo
koskaan antaa itseäni naimisiin. Annapas nyt vaan kirje minulle ja älä
enään pilkka-puheita loruttele."

"Ja mitä maarian vielä! sinä et naimisiin!" sanoi tyttö, nyökästen
päätänsä ja antain kirjeen.

"Se on Kustaalta!" huusi Anna iloissansa.

"Enkö minä sitä arvannut", sanoi pikku Kaisa, mennen tiehensä suuresti
naurain.

Anna avasi kirjeen ja luki:

"Rakastettu Anna!"

"Aina siitä hetkestä, kuin viimeksi puhuin sinun kanssasi, on sieluni
taistellut kovan taistelun. Jos tietäisit mitä minä sillä ajalla olen
kärsinyt, niin tosin surkuttelisit minua. Vaan ei! minä en vaadi sinun
surkuttelemista; itse tahdon painia kovan kuormani kanssa, ja jos en
taida voittaa, taidan ja tahdon miehekkäästi vaipua sen alle. Satoja
kertoja olen tarttunut kynään, lähettääkseni sinulle hyvästi-jättöni;
vaan joka kerta olen tuntenut itseni väliäkuin näkymättömältä kädeltä
pidätetyksi; nyt vasta luulen itselläni olevan tarpeeksi voimaa tähän.
Omalta isältäsi kuulin sinun olevasi kihlatun toiseen; minä en tahtonut
uskoa hänen sanojansa. Minä sanoin hänelle vasta kasvoja hänen sinun
siihen pakottaneensa, vaan hän vakuutti sinun tähän vapaasta tahdosta
suostuneesi; hän pilkkasi minua rakkauteni tähden, joka olin ollut
tyhmä kyllä uskomaan naisen valoja rakkaudesta.

"Rakastettu Anna! Näinkö sinä pidät sen valan, jonkas vannoit
lapsuutesi ystävälle? Tämäkö on palkinto rakkaudelle, joka vielä
tälläkin hetkellä taitaa siunata, vaan ei koskaan sadatella? Taidatkos
ilolla muistella menneitä aikoja, ja levollisena odottaa tulvia? Oh,
jos niin on, et sinä ole koskaan rakastanut! Tätä minä en kuitenkaan
tahdo uskoa. Kukatiesi sinäkin olet kärsinyt ja monta katkeraa kyyneltä
vuodattanut? Kukatiesi tämä itsesi uhraaminen on saattanut sinulle
monta levotointa hetkeä ja monta unetointa yötä? Hyvin, jos niin olisi!
Siinä tapauksessa ei minulla ole mitään sinua nuhdeltavaa; edesvastuu
tulee olemaan silloin jonkun toisen, ja kenenkä muun, jollei isäsi? Ah!
jos minä edes tietäisin sinun tulevasi onnelliseksi tulevaisina
aikoina, niin levollisemmasti kärsisin vaivani; vaan sitä en uskalla
toivoakkaan, sillä koskastapa heikko yrttitarha-kukka nähdään
menestyvän pillikkeitten ja orjantappuroitten seassa? Vaan kuitenkin
tahdon sekä nyt että tästäkin lähin rukoilla onnesi edestä; minulle
itselleni ei ole sallittu tulevia päiviäsi suloisuttaa. Elä onnellisena
ja unohda minä, jos taidat. Muinaan rakastettu Kustaasi."

"Ei, sinä olet vielä minun ikuisesti rakastettu Kustaani!" sanoi Anna
ja lisäsi siihen surullisella äänellä: "Onko se mahdollista! Onko isäni
saattanut sanoa semmoisen valheen? Minä tahdon vielä tänä ehtoona mennä
tervehtämään Kustaata ja sanoa hänelle kaikki, kaikki!"

Päätös ja sen täyttäminen ovat yhtä naisella, sanoo runoniekka. Niin se
myös oli Annallakin. Silmän räpäyksessä hän jo istui pienessä venheessä
järvellä ja tarttui tottunein käsin airon pyyryihin, vähintäkään
pelkäämättä pimeyttä ja ukkosen jylinää, joka likeni likenemistään. Me
toivotamme hänelle onnea matkalla ja jätämme hänen muutamaksi hetkeksi
yksinänsä, käydessämme sillä aikaa silmäilemässä toista paikkaa.



10.


Suuressa, siistissä tuvassa istui paukkuvan valkean ympärillä vähäinen
perhe ja puhdisti pähkinöitä, jotka samana päivänä olivat noukitut.
Kaikki olivat iloisia ja riemuisia, ainoastaan yksi heistä istui
totisena ja synkeä-mielisenä; se oli Kustaa, joka oli ottanut siansa
sisariensa, veljiensä ja palkollisiensa keskelle. Pojat tekivät
kaikellaisia ilveksen vehkeitä ja tytöt lauloivat niin että sitä oli
hauska kuudella.

Heidän laulaissaan Anna astui sisään; vaan hänen tultuansa he heti
vaikenivat. Kaikki silmäilivät tätä ujoa tyttöä, joka seisoi siinä
väliäkuin pilvistä pudonnut. Kustaa uskoi tuskin silmiänsä. Viimein hän
hyppäsi ylös, tarttui Annaa käteen ja vei hänen pieneen kamariin.
Täällä istuivat sitten yöhön myöhäiseen, ystävällisesti keskustellen
sekä yhdestä että toisesta. Jos tätä ennen molemmin puolin olivat
kärsineet erehdyksen kautta, niin näyttivät nyt täydessä mitassa
nauttivan onneansa. Ei mikään maallinen riemu ja onnellisuus ole
suurempi sitä, kuin minkä kaksi toistansa sydämestä rakastavaa, jotka
juonien kautta ovat olleet eroitetut, tuntee, jälleen tarjotessaan
kättänsä toiselleen rauhan ja sovinto-liiton merkiksi. Kaikki menneet
mieli-karvaudet ja kärsimykset juoksevat pois unohduksen virrassa;
ainoastaan heidän nykyinen onnellisuutensa on se maailma, jossa elävät.

Kauan ei kuitenkaan saaneet nauttia onneansa, sillä Annan oli asia
mennä kotio; lautamies nostaisi muutoin säikähdyksessään aika myryn.
Vaan nyt hän ei mennyt yksistänsä. Kustaa istui airoille, ja venhe
kulki lennossa hänen soutaissaan. Ukkonen oli jo helpottanut; synkkä
sumu makasi sen siaan järvellä, niin että heidän oli mahdotointa nähdä,
mitä ilmaa pitivät. Molemmat olivat vaiti; näytti väliäkuin olisivat
aavistaneet jotakin tapaturmaa. Yhtäkkiä sattui venhe kivelle ja
molemmat muljahtivat laineisiin. Kustaa oli taitava uimari; täysin
voimin hän halkaisi laineita, vaan turhaan. Pimeys esti hänen näkemästä
Annaa, joka taistellen kannatti itseänsä toisella airolla. Viimein hän
löysi hänen, ja alkoi voimainsa perästä uida maalle; vaan kussa
löytäisi maan? Ehkä pikemmin ui ulos järvelle! Ei; viimein arvoltansa
veti Annan maalle ja vaipui väsyneenä ja uupuneena hänen viereensä.

Vähän toinnuttuansa hämmästyksestään kiittivät hartaasti Jumalaa
pelastuksensa edestä. Vaan nyt nousi uusia vastuksia. Kustaa havaitsi
heidän olevansa pienessä saaressa, ja täällä oli heidän mahdotointa
yötä kuluttaa terveyttänsä turmelematta. Kustaa rupesi sen vuoksi
huutamaan apua, ja molempain suureksi iloksi kuului vastuu ei järin
kaukana siitä. Muutaman hetken kuluttua laski venhe saaren rannalle.

"Onko täällä ihmisiä?" kysyi hyvin tunnettu ääni.

"On", vastasi Kustaa.

"Kuka olette?" kysyi taas sama ääni, joka ei ollut kenenkään muun kuin
Pietari Mikonpojan.

"Koiviston Kustaa."

"Vai niin, sinäkö täällä keskellä yötä oleskelet? Kuka sinulla kanssasi
on?"

"Sen tahdon sittemmin sanoa. Nyt pyydän teitä hyväksi saattamaan meitä
maalle jota pikemmin sitä paremmin, sillä me olemme läpitse märät."

"Mielelläni, aivan mielelläni!" vastasi ukko ja alkoi soutaa kotoa
kohden.

Kustaa kertoi nyt, minkä jo tiedämme, ja ukon tuli näitä nuoria
rakastuneita surkeeksi, joittenka piti niin paljon kärsimän. Hän vaati
heitä sen vuoksi viipymään yötä tykönänsä, johonka ilolla suostuivat.
Ukko asui likellä järveä.

Matkustavaisemme astuivat nyt pieneen tupaan. Takassa paloi paukkuin
suuri valkea, jonka valossa kaksi vanhanpuoliaista tyttöä istui ja
neuloi, laulaa hyräillen itseksensä. Täällä ei tosin mikään todistanut
suuresta rikkaudesta, vaan ei myöskään köyhyydestä. Kaikki oli puhdasta
ja siivoa; vaski ja tina loistivat seinistä, ja siniseksi maalatusta
seinäkellosta tuli käki ja kukahti joka kellon lyömällä. Nyt kukahti
ainoastaan kolme kertaa; näin pitkälle oli yö kulunut.

Kuin nyt vieraamme olivat muuttaneet vaatteita ja juoneet muutaman
kupillisen hyvältä maistuvaa kahveata, istuivat he lämmittävän valkean
ympärille ja rupesivat ystävällisesti keskustelemaan kaikellaisista.
Ukko lausui: "Tänä yönä olen saanut aivan odottamattomia vieraita. Olin
juuri maata panemaisillani, kuin kuulin apu-huudon ulkoa, sillä tämän
kovan ukkosen tähden olen ollut kaiken yötä valveillani. Ensiksi luulin
valkean olevan vallallansa, vaan pian havaitsin epähuomioni. Näin tulin
teidän avuksenne." Ukko otti tupakka-piippunsa, lykkäsi yölakkiansa
vähän toiselle korvalleen ja jatkoi.

"Näin katsellessani teitä molempia, jotka olette nuoret ja tuoreet, ja
sydämellisesti rakastatte toistanne, muistuu mieleeni ajat, joina
minäkin olin onnellinen. Vanhemmiltani sain hyvän talon, ja nuori ja
liukas kuin olin, ei ollut minun työläs vaimoa saada. Pian valitsinkin
itselleni tytön, joka ansaitsi rakkauteni, ja ilolla ja riemulla me
vihittiin toiseemme. Onnellisina elimme nyt toisemme kanssa. Harkkaa
sanaa ei kuultu välillämme, kaikessa koetimme noudattaa toisemme
mieltä. Jos minä joskus olin surussani ja murheissani, muuttui mieleni,
nähdessäni rakkaan Elinani, oitis iloiseksi. Hänen silmissään oli
jotakin niin sydämellisen hyvää, joka kohta paikalla saattoi minun
unohtamaan päivän murheet ja vastukset. Ah, en vielä nytkään taida
häntä kyynelittä muistella! Näin kului hauskasti muutama vuosi; vaan
kuin ei täällä löydy yhtään ruusua orjantappuroitta, niin ei myöskään
mitään maallista onnea, joka olisi täydellinen. Kaikki on suruilla ja
murheilla sekoitettu. Tämän minäkin tulin pian tuntemaan, jonka
seuraavassa tahdon kertoa.

"Yhtenä päivänä joulun pyhinä oli meillä kotonamme muutamia vieraita,
joittenka seassa myöskin ruukin patrooni S---- Vaskikoskelta. Ehtoolla
toisten vieraitten lähteissä viipyi S---- ja pyysi saadaksensa
puhutella minua kahden kesken. Me menimme pieneen kamariin ja suljimme
oven. Nyt hän jutteli lavialta kärsityistä vahingoistansa ja pyysi sen
vuoksi saada lainata minulta 'yhden pienen summan' -- niinkuin sanansa
sattuivat -- noin 600 riksiä. Minulla ei osannut olla tykönäni niin
paljoa, muutoin hän olisi sen oitis saanut, koska yli koko pitäjän oli
tunnettu niinkuin hyvissä varoissa oleva ja rehellinen mies. Minä
sanoin hänelle asian kohdan; silloin hän kysyi minulta, jos tahtoisin
mennä takuusen tämän edestä, jos sen saisi lainata joltakulta toiselta.
Minä annoin hänelle käteni sen päälle, vaan en kuitenkaan ennen kuin
vaimoni oli antanut suostumuksensa tähän, ja näin erosimme toisestamme.
Seuraavana päivänä hän tuli erään hyvän ystävän kanssa jälleen tyköni,
ja me menimme molemmin takuusen sen vaaditun summan edestä. Kaksi
kuukautta tämän jälkeen jätti patrooni S---- kaiken omaisuutensa
velkamiesten keskenänsä jaettavaksi. Tämmöinen petos saatti meidän sekä
ikävämieliseksi että myöskin äköötti meitä, vaan me olimme kuitenkin
iloisia, ettei summa ollut suurempi, kuin että sen taloamme
menettämättä hyvin maksaa jaksoimme. Vaan kuinka emmekö hämmästyneet,
kuin rahat piti maksettaman. Kuuden sadan riksin siassa seisoi
takuukirjassa nyt yhtä monta tuhatta. Minä kielsin tätä summaa
maksavani ja kävin käräjiä monta vuotta, vaan turhaan. Viimein
tuomittiin minä yksinäni maksamaan koko summa, sillä toinen takuu-mies
oli sillä aikaa juonien ja petoksen kautta myynyt kaikki, mitä hänellä
oli. Nimismies kirjoitti ylös kaiken sekä irtaimen että kiintiän
omaisuuteni; talo myytiin puoleen hintaan. Köyhä ja viheliäinen seisoin
minä nyt vaimoneni lapsineni paljaan taivaan alla. Tämmöisessä tilassa
käännyin pyytämään apua sukulaisilta ja ystäviltä; vaan sen siaan sain
kuulla pilkka- ja ilves-sanoja. Tämä oli enemmän kuin mitä vaimoni
jaksoi kantaa; terveytensä huononi päivä päivältä; niinkuin kukka
riutui hän suruin ja murheitten alaisena riutumistaan pois.

"Se oli kirkas talvi-ehtoo; minä muistan sen vielä niinkuin se olisi
ollut eilen. Lumi makasi kuin valkea peite yli maan ja tähdet näyttivät
vapisevan vilusta taivaan kannella. Vaaleana, kipuin ja tuskien kanssa
taistellen, makasi Elina vuoteella; hän pyysi minua auttamaan häntä
akkunan tykö, saadaksensa nähdä tähtikirkkaan taivaan, jolloin sielunsa
tulisi levollisemmaksi; ja nyt hän istui siinä kyyneleet silmissä ja
katseli huokaillen ylös tähtistä taivasta kohden. Huulensa liikkuivat
rukoukseen. 'Minä olen saanut kyllin maailmasta ja olen nyt väsynyt',
sanoi hän, pusertain kättäni. 'Oh, joka olisi tuolla ylähällä! Minä
näen enkelin kirkkailla, valkoisilla siivillä. Hän tarjoo minulle
kättänsä. Hyvästi! Taivaassa näemme toisemme jälleen!' -- Tämän
sanottuansa hän kaatui kuolleena syliini."

Ukko laski pois piippunsa, pyhkisi muutaman kyyneleen poskiltansa ja
jatkoi: "tällä hetkellä mustenivat silmäni; sydämellä ei näyttänyt
olevan tilaa rinnassa, se oli pakahtumaisillaan, vaan ei sitä
kuitenkaan voinut tehdä. Minä riensin ulos synkkään metsään, lumi
narisi jalkaini alla; mustia, surullisia ajatuksia liikkui aivuissani
ja epä-toivon varjot peittivät sieluni. Näin vaelsin siksi kuin vaivuin
yhdelle sileälle, yksinäiselle kalliolle. Tässä heräsi sieluni
parempaan tuntoon, ja levollisemmassa mieli-alassa palasin kotio
lapsieni tykö, jotka tästä lähin olivat ainoa lohdutukseni tässä
maailmassa. Sen ajan perästä olen monta puutetta ja vaivaa kärsinyt,
vaan myöskin monta iloista hetkeä nauttinut. Toimella ja ahkeruudella
on minulle onnistunut saada kokoon tarpeisiini ulottuvan omaisuuden;
tosin en ole rikas, vaan en köyhäkään. Minulla on mitä tarvitsen, sillä
tytyväisyys on suurin rikkaus."

Aamu-rusko liekitsi jo idässä. Kustaa ja Anna jättivät sen ystävällisen
ukon hyvästi ja riensivät iloisina ja tytyväisinä kirmaavien laineitten
yli kotoa kohden. Tässä jättivät toisensa hyvästi, sitä ennen kuitenkin
päätettyänsä jättää elämänsä kohdan tulevain aikain ratkaistavaksi.
Kaikeksi onneksi ei ollut lautamies vielä, Annan kotio tullessa,
hereillänsä, eikä kukaan muu paitsi äiti saanut tietää että hän oli
pois ollutkaan.



11.


Syksy oli tullut. Pimeä ja kolkko oli Lokakuun yö. Myrsky vinkui ja
kiljui Ruusulakson nurkissa; akkuna-luukut narisivat, ovet ja portit
porasivat surullisesti sarannoillansa, ja huhkaan poru ynnä syksy-yön
vinkuva tuuli kuuluivat hirvittävältä.

Sisällä oli niin hiljainen olo. Lautamies makasi taistellen kovassa
taudissa; kylmä hiki juoksi pitkin hänen otsaansa, ja himmeät silmänsä
katselivat äitiä ja tytärtä, jotka rukoillen seisoivat molemmin puolin
vuodetta, kädet ristissä ja kyynele-silmin. "Minä tunnen tämän olevan
viimeisen yöni", sanoi lautamies karhealla äänellä, "vaivat enenevät
enenemistään. Sen vuoksi tahdon jättää hyvästi teidän, jotka olette
olleet minulle rakkaimmat tässä maailmassa. Monta monista kertaa minä
olen ollut kova ja taipumatoin; minä olen ainoastaan ajatellut
maallisen tavaran päälle ja ylönkatsonut sen ainoan tarpeellisen, joka
on iänkaikkinen rauha ja onnellisuus. Anna! anna kätesi Kustaalle,
jotas rakastat, ja älkäätte koskaan unohtako pitää Jumalaa silmäinne
edessä kaikissa töissänne ja toimissanne. Antakaatte minulle anteeksi,
mitä olen rikkonut, ja rukoilkaatte Jumalaa minun viheliäisen sieluni
edestä. Minä olen suuri syntinen. Rukoilkaatte, rukoilkaatte!"

Äiti ja Anna laskivat polvillensa. Samassa kuului kuoleman rohina
lautamiehen rinnasta, ja henki muutti iäisiin majoihinsa.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan kuukautta jälkeen lautamiehen kuoleman pitivät Anna ja Kustaa
häänsä Ruusulaksossa. Se kunnon ukko Pietari Mikonpoika oli puhemiehenä
siinä tilassa. Tämän virkansa puolesta vaati hän hää-vieraita
tyhjentämään maljan nuoren parin onneksi, jossa sivussa kehotti heitä
elämään keskenänsä niinkuin puolisoin tulee, ja toivotti heille onnea
ja siunausta heidän yhdistyksessänsä.

Tässä loppukoon kertomuksemme niille, joita niin haluttaa, vaan me
puolestamme emme ole tytyväiset sillä, että olemme saaneet Kustaan ja
Annan yhteen; tahdomme myöskin nähdä kuinka tästä lähin elävät yhdessä.

       *       *       *       *       *

Kaksitoista vuotta on kulunut. Sillä ajalla on Ruusulaksossa tapahtunut
monta muutosta ja mulkkausta sekä yhdessä että toisessa kohdassa.
Suuria liuskoja uutta peltoa on otettu ylähälle. Pellot ovat hyvässä
voimassa ja järjestyksessä niinkuin herrain kartanoissa.
Huonerakennuksesta käy tie, kahden puolen istutettu puilla, alas
kummulle. Tälle on rakennettu koulu-huone, jossa pitäjän köyhät lapset
omistajan kustannuksella saavat opetusta. Ranskan tapeetien siassa
nähdään salissa kauniita kuvauksia ihanista maan paikoista, ja niitten
välillä Ruotsin suuresti rakastettuin kuninkaitten kuvia. Annan
pienessä kamarissa löytyy vielä muutamia kukkaisia, niinkuin myöskin
vähäinen, kaunis kirjasto, sisältävä monta hyödyllistä ja opettavaista
kirjaa, jotka pitkinä talvi-ehtoisina ovat hupaisa ajan viete
Kustaalle. Paljon on niinmuodoin muuttunut; vaan rakkaus Annan ja
Kustaan välillä on yhtä lämmin ja sydämellinen kuin aina ennenkin.
Neljä vähäistä lasta on hedelmä heidän avio-liitostansa, ja näitten
kanssa loruttelee Kaisa ja se vähäinen tyttö, joka toi Annalle
rakkauskirjeen; mutta nyt hän ei enään ole vähäinen, vaan suuri,
täysi-kasvuinen, kaunis tyttö.

Näin elävät Anna ja Kustaa keskenänsä, kumpikin tavallansa askaroiten
levittää iloa ja hauskuutta ympärillensä, arvossa pidettyinä kaikilta
ihmisiltä, jotka tuntevat heidän hyvän ja siivon käytöksensä.

       *       *       *       *       *

Jos joku tahtoo tietää, kuinka Haaviston Jussin kanssa laita on, niin
taidan minä kertoa hänen monen tuskan ja työläyden perästä tulleen
naiduksi kauniin tytön kanssa, joka otti hänen rikkauden vuoksi. Tätä
hän nyt katuu sydämensä pohjasta; sillä päivät läpitse hän enimmiten
istuu ja itkee. Ei Jussikaan ole useammin iloinen, kuin koska on vähän
kallellansa, joka tapahtuu melkein joka ehtoo, ja väliin, jos onni
oikein on, keskellä-päivääkin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rikas tyttö Ruusulaaksossa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.