Title: Valtiopäivämies eli Kunnianhimo
Author: Thomasson, Pehr, 1818-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valtiopäivämies eli Kunnianhimo" ***


VALTIOPÄIVÄMIES ELI KUNNIANHIMO

Kirj.

Pehr Thomasson


Mukaellen suomentanut J. Aulén.


Helsingissä,
Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, 1872.
G. W. Edlundin kustantama.



SISÄLLYS:

   I. Talonpoika ja asiamies
  II. Kolme kunnon ystävää
 III. Julman paha kohtalo
  IV. Päättävä hetki
   V. Pelastuksen hetki
  VI. Suuri lohdutus murheessa
 VII. Iloa ja murhetta
VIII. Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia
  IX. Uudet toiveet ja parempi onni
   X. Talonpoikaisille lukioilleni



I.

Talonpoika ja asiamies.


Eräänä kauniina syysiltana, nykyisen vuosisadan alussa, käyskeli
lautamies Jussi Koponen tuimin askelin soreassa tuvassaan edestakasin.
Tultuaan pihanpuolisen akkunan luo seisahti hän, joka kerta moniaita
sekuntia, kurkistaen ulos ihan kun jotakuta odottaen.

Jussi Koponen oli keski-ijän mies, eikä pahannäkönen, joska joku ei
huomannut kavalaa katsantoansa. Käytöksessänsä oli hän jokseenkin
kopeaa jota kuitenkaan tätä nykyä ei suinkaan voinut huomata; sillä
laiha vartalonsa oli jokseenkin köyristynyt ja raskas mielipaha näkyi
julkisesti hänen muuten itserakkaasta naamastaan. Siitäpä voi arvata
jonkun kovan murheen kaivelevan sydäntänsä.

Mikähän se voi olla? Olihan Jussi Koponen kaikin tavoin onnellinen
mies. Hänellä oli hyvä vaimo, hyviä lapsia ja suuri, Koivula niminen
talo, joka sekä ulkoa että sisältä oli ihan herrashovin näkönen.
Sanalla sanoen, hän oli koko Raivolan kihlakunnan rikkain talollinen.
Mutta kuitenkaan ei hän omalla toimellaan ollut suuria varojansa
ko'onnut; hän oli tykkänään ne perinyt appivainajaltaan, joka häneen
niin oli mielistynyt, että tämä perintöjaossa sai kaikkia muita lapsia
runsaammin. Myöskin oli hänellä ollut kaikki ne luottamus- ja
kunniavirat jotka talonpojan osaksi voivat tulla, paitsi yhtä ainoaa:
hän ei vielä ollut valtiopäivämies. Moni siis luuli hänen tätä
tavoittavan; mutta milloin sellaisesta kysymys tuli, oli Jussi aina
juhlallisesti vakuuttanut ei tahtovansa sellaista toimia vastaanottaa,
josta muka hänelle olisi sulaa hävikkiä, vaikka kyllä arveli siihen
toimeen olevansa mies kunnollinen.

Mitenkä tälläiset lauseet olivat totta ja mikä se oikeastaan oli, joka
tätä nykyä häntä huoletti, saamme heti tietää omista sanoistaan.

Levottomin mielin kuin Jerusalemin suutari mittaili Jussi tupansa
lattiaa. Mutta yht'äkkiään valistui synkkä muotonsa. Avaten oven,
riensi hän pihalle, jossa matkailija hypäten rattailta teki tavallisen
tervehdyksen.

"Terve tultuasi, Veikko Kela!... Viivyithän niin, että tuskin enää
tuloasi odotin", lausui Jussi.

"En milloinkaan luovu lupauksestani", vastasi tulija.

"Sydämmellisesti tervetullut", sanoi Jussi vieden vieraansa sisään.

Herra Kela oli nuori, sorea mies, jonka tavat ja käytös kaikissa
osoittivat sivistynyttä tutenttia. Hän olikin nykyisin jättänyt
yliopiston, jossa pitemmän ajan oli lakitietoa oppinut mutta ei
kumminkaan aikonut ruveta virkamieheksi, syystä että isänsä tahtoi
häntä talonpoika-asiamieheksi, joka muka köyhälle tutentille oli
edullisempi. Isä itse oli suureksi hyödykseen pitänyt tätä ammattia,
johon neuvoi poikaansakin, toivoen ei omenan putoavan puusta kauvas.

Kela oli talon vanha ystävä. Tavalliset tervehdykset siis pian olivat
kuitatut. Oli ilta, kello kuuden aika, jonkatähden isäntä tarjosi
pientä toti-tuikkaria. Hän siis avasi muhkean salinsa oven pyytäen
vierastansa sinne, kunnes toimitettiin vettä ja muuta tarpeellista.
Pianpa oli kalkki kunnossa, mutta kun Jussin mielestä sali oli aivan
lähellä kyökkiä, jossa ehkä olisi kuutioita, niin, itse ottaen
toti-tavarat, kantoi hän ne etääsen kamariin, jonka tehtyä varovasti
sulki oven.

Ystävykset siellä asettuivat kiiltävän pöydän ääreen alkaen valmistaa
suloista nautittavaa, joka piankin joutui niin, että voivat toinen
toisensa kanssa kilistää.

Jussin vilkkuvista silmistä julkisesti näkyi hänellä olevan jotakin
ystävällensä sanottavaa, mutta myöskin näkyi hän vähän kainostelevan
mieltänsä purkata. Päätti siis Kela, tämän huomattuansa, auttaa häntä
alulle, lausuen huolettomasti:

"Terveisiä Olli Toimiselta."

"Kiitoksia! Onko hän nykyisin tavattu?"

"On, äsken tapasin hänen kestikiivarissa, jossa vähän keskustelimme.
Kiitä häntä minun pitkästä viivyttelemisestäni. Ukko on aina saakelin
ilomielinen ja hauska."

"Kyllä vaan. Kyllä sillä suukopua kestää. Se kai vieläkin kerran
tuumailee matkustaa herrainpäiville?"

"Siitä emme ensinkään keskustelleet, mutta luulen hänen epäilemättä
tulevan herrainpäivämieheksi, koska sinä Veikko siksi et pyri; muuten,
ken tiesi miten kävisi."

Tarttuen lasiinsa kilisti Jussi kera ystävänsä, jonka viimeiset sanat
tekivät sydämmellensä hyvää.

"Luulisitko Veikko minun tulevan valituksi jos tahtoisin?" kysäsi
Jussi.

"Sen varmaankin luulen, jos vaan edeltäkättä mutkat suoritetaan, sillä
aivan itsestänsä ei se synny."

"Niin minäkin luulen", vastasi Jussi, "ja juuri sentähden pyysin sinua
tänäpäivänä tänne. Ollaanhan me vanhat ystävät, siis saatan
rehellisesti lausua mielipiteeni siitä, kolmannen miehen kuulematta."

"Mulla ei ole tapana kielitellä", tiuskasi Kela vähän närkästyneenä.

"Suo anteeksi velihopea! en minä epäilekkään, jonka paikalla saat
nähdä, kun nyt käyn sanomaan mitä ei edes vaimonikaan tiedä... Joka
kerta kun puhe on ollut valtiopäivämiehestä, olen aina antanut ymmärtää
en minkään mokomin tahtovani kutsumuksesta huolia, mutta totta puhuen
olen jo monta vuotta sitä tavoittanut. Olli Toimisella on tähän asti
ollut yleisön luottamus ja tästä syystä en ole minä huolinut vällyjäni
pyykkiin pistää. Mutta koko ajan olen aina kokenut Ollin arvoa
halventaa. Miten tiedät, lukevat talonpojat harvoin noita suurempia
sanomalehtiä, josta syystä eivät asioista ja menoista mitään
tiedäkkään. Miten herrainpäivillä ollaan, sitä ymmärtävät he yhtä vähän
kuin sika tuulimyllyä. Ainoa minkä oivaltavat, on se, että verot yhä
lisääntyvät. Helposti siis voi heitä uskottaa tämän olevan
valtiopäivämiehen syyn, joka tarvittaessa ei laula totuutta, jolloin
asia kävisi ihan toiseksi. Tällaista uskoa olen aina kokenut istuttaa
heidän tuhmiin kalloihinsa ja tämä onkin mahdottomasti menestynyt.
Luottamus Olliin rupeaa todellisesti raukeamaan. Mun lienee siis aika
pistäytä väliin, vai mitenkä?"

"Tämän kaiken tiedän", vastasi Kela. "Jo aikoja sitten olen sun
vehkeesi huomannut ja itse puolestani kaikki tehtävät tehnyt saadakseni
sun puolellesi yleisön, joka myöskin lienee sinuun melkein suostuva.
Mutta tässäpä on toinen temppu, joka onkin tarkkaan mietittävä.
Kieltämättä on Ollilla suurin joukko ja väkevä lahko puolellansa, joka
ei olekkaan helposti voitettava."

"Aivan niin velikulta. Mutta kuitenkin voittaisin helposti
tarkoitukseni, jos vaan julkisesti pyrkisin. Minun vaan olisi tarvis
puhutella moniaita varakkaita sukulaisiani, joilla on enin sanominen
valiomiehiä huutaessa. Sitäpaitsi on mulla velkomista parahimmilta
talollisilta käräjäkunnan usiammissa seurakunnissa niin että voisin
toivoni mukaan liikuttaa niitä ja helposti voittaa vastusteliat. Hyvin
kävisi kaikki, jos vaan rupeisin julkisesti pyrkimään, mutta kas sitä
juuri en tahdo, miten saat kuulla. Minä en anna ymmärtääkkään
tavoittavani tätä kunniaa, joka kauvan on ollut suurin toivoni. Sittepä
ehkä sanottaisiin konnan juonilla tulleeni valituksi, joka näyttäisi
vähemmän kunnialliselta. Näkymättä tahdon minä tulla valituksi. Mutta
sinun avullasi yksin se voi tapahtua, ja tästä asiasta juuri tahdoin
vähä tuumailla sun kanssasi Veikko."

"Tunnenhan minä jäniksen polut", lausui Kela, kavalasti naurahtaen,
"mutta kuitenkaan en älyä mitenkä minä tässä asiassa voisin olla
avuksi."

"Juuri sinä oletkin tarvittavani mies", vakuutti Jussi Koponen.
"Tuttavuutesi kautta kaikkein ihmisten kanssa voit sinä vaikuttaa
enemmän kuin kukaan muu. Sinun vaan on tarvis kiitellä minun
kunnollisuuttani, toista taas pelotella aijotuista oikeudenkäynneistä.
Usiammat sinua uskovat kuin isämeitää ja sun vaivasi taas minä
kunniallisesti palkitsen. Tuhannen markkaa saat, jos minä tulen
herrainpäivämieheksi."

Kuultuansa tämän lauseen, kävi Kelan muoto nähtävän iloiseksi. Hän
nousi, kävi muutamia kertoja ympäri lattian, jonka tehtyä antoi
Jussille kättä sanoen:

"Kunnon veli, sinä tulet valtiopäivämieheksi."

Nämätpä sanat pullistivat Jussi Koposta, joka heti kohosi korkeammaksi,
pisti kätensä housun taskuihin, kohottaen niskaansa kuin laulava kukko.

"Ja tuhannen markkaa saat sinä", kuiskasi hän Kelalle.

Tämä nyökäytti päätään, istahti taas pöydän ääreen sanoen:

"Kuitenkin on meidän varosasti oltava jos yrityksemme on menestyvä.
Miten jo sanoin, on Ollin puolella suurin joukko ja väkevin lahko.
Saisiko jokainen talollinen huutaa, niin ei meidän menestymistä olisi
odottamistakaan; mutta kun sen tekee valiokunta ja kolme henkeä tässä
käräjäkunnassa saattavat voittaa kaikki muut, niin toivon parasta, jos
vaan oikein kortit sekoitamme. Ensin on meidän nukuttaminen Ollin
lahkoa siihen vahvaan vakuutukseen, että sinä et minkään mokomin tahdo
tulla valituksi ja että siis hän, niinkuin ennenkin, valitaan; ja
toiseksi kaikin voimin vaikuttaa valiomies-huutoihin, että olisi meillä
tuttuja tiessä. Ovathan nämät huudot jo ensi sunnuntaina; aika on siis
käytettävä. Minä alotan toimeni jo tänä iltana, tehden muutamia
poikkeuksia kotimatkalla, ja sinäkään et saa torkkua."

"Äläpä luule", vastasi Jussi.

Ystävät nauttivat nyt komean illallisen, jonka tehtyä erosivat
vehkeitänsä toimeenpanemaan.

"Eihän sitä ollut vaikea pyydystää", sanoi Jussi itsekseen. "Rahalla ja
nerolla voi kaikki."

"Kavala ja konnankurinen mies tuo Jussi", ajatteli Kela itsekseen ajaen
maantietä. "Kavala mies, paha sydämminen, mutta ei aivan tylsäpäinen.
Mutta sen ylpeys ja tirkistävä käärmeen katsanto ovat sietämättömiä.
Herrainpäivämieheksi on hän Ollin suhteen ihan kunnoton... Mutta
tuhannen markkaa, se on summa se, ja senpätähden teen hänen puolesta
mitä voin... Soisin hänen pääsevän herrainpäivämieheksi paljaasta siitä
syystä, että ylpeytensä ja kunnianhimonsa saisivat hyvän keikahuksen."



II.

Kolme kunnon ystävää.


Entisestä keskustelusta kahdeksan päivää kuluttua tapaamme taas samat
ystävät samassa kamarissa kahden kesken. Mutta nyt onkin aamu,
sentähden totin siassa ovat suuret juomalasit olutta täynnä.

"Perhana se, ettet omassa seurakunnassa ensinkään huutoja saa; mutta
aikomuksemme kumminkin menestyy," lausui Kela.

"Luuletko todellisesti niin?" kysäsi Jussi Koponen alakuloisella
mielellä.

"Epäilemättä velihopea, vaikka enemmistö tulee olemaan saakelin pieni.
Olenpa laskenut ja päätös on puolen manttalin enemmistö, mutta siinähän
mun mielestäni kyllin.

"Jahka vaan saattaisimme luottaa noihin miehiin," keskeytti Jussi.

"Vakaa kuin kirveen silmä... Saatpa kuulla miten olen käyttäinnyt. Ne
ovat helvetin kavaloita kaikki kolme, mutta ketullahan kettua
pyydetään. Ensiksi puhuttelin Jurria, jolla on tärkeä riita-asia
ylioikeudessa sekä selvitin hänelle, että jos Olli Toiminen tulee
valtiopäivämieheksi, hän varmaan sen hävittäisi, koska Olli on likeistä
sukua vastaajan kanssa. Kas sepä naula veti. Jurri kiitti minua
tiedosta. Kakkurilla käytin samaa keinoa. Hän on erään kalastusyhtiön
osallinen. Minä muistutin häntä, että Olli itse kalastaa samassa
virrassa ja että hän aikoi alottaa riidan, joka vähentäisi yhtiökunnan
oikeuksia, jonka riidan hän valtiopäivämiehenä epäilemättä voittaisi.
Kakkuri on liukas ja oman voiton pyytävä perkuus, joka heti oivalsi mun
lauseeni todenmukaisuuden ja sillä voitin hänen. -- Pekka Kettusen
kanssa mulla oli oikein pieni kahakka, kuitenkin viatointa lajia. Hän
tosin on vähän kavala ja kettumainen, mutta ylipäänsä yksinkertainen
tolvana. Minä tuppasin häneen niinkuin makkaraketeen kaikenlaista
sakkaa, jonka hän irvistelemällä nieli. Paitsi muuta uskotin häntä
että jos sinä tulet valtiopäivämieheksi, niin lähettäisit
maamittausylihallituksesta maamittarin, joka pian lopettaisi kylän
sekasotkusen rajajaon; myöskin uskotin häntä sinun kauttasi voivan
tulla hyväksi ystäväksi maamittarin kanssa ja niin tavoin saavan jaon
mielensä mukaan. -- Tälläisillä apajoilla sain verkkoihini nämä kolme
kalaa, ja siitä voit olla vakaa että ne siinä pysyy, sillä oman voiton
langat ovat vahvemmat kuin yleisön."

"Jos ne vaan eivät edellävoittain kertoelisi minun pyrkivän
herrainpäivämieheksi, niinpä kunnia kävisi korkeammaksi."

"Ole siitä huoleton. Minä olen heitä vakuuttanut, että sinä et suinkaan
tahdo heittää rauhallista kotoa, käydäksesi julkisen elämän myrskysille
retkille, mutta että heidän kiinteästä vaatimuksesta ehkä siihen
myöntyisit. Tätä varten he tänä iltana tulevatkin tänne, ja minä toivon
että heidät vastaanotat hyvinä ystävinä, joita he sanotusta syystä
ovatkin."

"Sinä velikulta oletkin oikein kunnon poika," huudahti Jussi Koponen
ihastuksella. "Sinun minä tiesin olevan sen miehen jota tarvitsin,
sillä joku muu ei olisi puolta niin liukkaasti asiaa ajanut. Tuhannen
markkaa saat korkonensa. Ne kolme ystävää kun tulevat, otan niin
vastaan että tyytyvät. Enhän minä niin tuhma ole."

"Etpä vaan; se joka sun pöllöpäänä ostaa, se todellakin rahansa pilaan
viskaa," lausui Kela pilkallisesti.

"Niinpä luulisin," muistutti Koponen. "Oma kiitos tosin haisee, mutta
ilkkumatta luulen voivani sanoa mun pääni olevan hyvästi varustetun."

Kummankin puolin muutamia suosiosanoja vaihetettua lähti Kela
matkoihinsa, sillä hänen oli käräjissä muutamia asioita ajettavina.

Muutaman tunnin kuluttua tulivat nuo kolme ystävää, jotka Jussi
iloisesti vastaanotti rappusilla ja johdatti heidät saliin. Se oli
kaikintavoin niin loistava kuin vallasväessäkin, sillä Koponen piti
ulkonäköä suuressa arvossa ja vaimonsa oli kaikin tavoin kunnon eukko.
Heti tarjottiin vieraille kahvia, jota isäntä kehoitti sekoittamaan
aineen kanssa konjakkipotusta.

Heidän nyt näpäyksiä ottaissa ja niitä näitä tarinoidessa, tahdomme
vähän tarkastaa ystävien ulko-ihmistä; heidän sisällistä tulemme
vast'edes tuntemaan heidän käytöksistänsä.

Kaikki olivat he keski-i'än miehiä, melkein yhtä vanhat, mutta hyvin
erinäköiset. Timo Kakkuri oli verevä, punakas, vilkkasilmänen ja muoto
osoittava sekä hyvää että pahaa. Hän oli hyvissä vaatteissa ja
käytöksensä olivat vapaat. Pekka Kettunen oli suuri kömpelö mies,
kasvoiltansa tuhman-näköinen, mutta avarat sieramensa ja tirkistelevät
kissan-silmänsä ilmoittivat ketun luontoa. Hänkin oli hyvissä
vaatteissa paitsi saappaat, jotka olivat tavattoman suuret ja
ruokottomat. Jurrista voi viimeisen sanoa kaikken suhteen. Vartalo
pitkä ja laiha, pinta melkein harmaa, suuri nokka, leveä suu ja silmät
ulkokultaisuutta osoittavat; ihan tällainen oli Jurri. Yleisön
mielipiteessä pyysi hän olla jumalisena vaikka ne, jotka hänen lähemmin
tunsivat, sanoivat hänen jumalisuutta käyttävän sisällisten pahain
ajatustensa peitteeksi.

Tuokion ajan niitä näitä keskusteltua lausui vihdoin Timo Kakkuri
vakavammalla äänellä:

"Arvokas veikko Jussi! tänne olemme tulleet sangen tärkeässä asiassa.
Miten tiedät, on jokainen meistä pitäjänsä valiomies tulevilla
valtiopäivämies-huudoilla ja meidän huutomme ovat talojen luvun suhteen
niin suuret, että juuri me asetamme valtiopäivämiehen. Nyt on
aikomuksemme huutaa sinua, sillä sinä meidän mielestä olet soveliain
koko käräjäkunnassa. Me toivomme ettet estelemään rupea."

"Kunnioittavasta tarjomuksesta suurin kiitos, mutta tätä nykyä sitä en
voi ottaa. Talouteni tulisi kärsimään niin pitkästä poisolosta.
Mieluisammin tahdon elää rauhassa, pienessä vaikutus-alassani tehden
mitä parasta voin yhteiseksi hyväksi. Minä en Jumalan kiitos ole ollut
milloinkaan kunnianhimoinen, vaikka kyllä semmoisen toimen voisin
täyttää yhtä hyvin kuin moni toinenkin."

"Paljoa paremmin," väitti Pekka Kettunen. "Eihän täällä saakeli soi ole
ainoatakaan talonpoikaa niin lainoppinutta kuin sinä; sen kyllä olen
kuullut pitäjän kokouksissa joissa itse rovastiakin olet pölyyttänyt."

"Pekka haastaa ihan totta," sanoi Timo Kakkuri. "Koko paikkakunnassa ei
ole soveliaampaa. Olli on nyt ollut neljät valtiopäivät; jopa on aika
jonkun muun tulla hänen siaiseksi. Minä en ukkoa milloinkaan ole
hyväksynyt. Luulenpa hänen pitävän herrojen puolta, tuskin hän muuten
niin hyvissä kirjoissa niiden luona olisi."

"Sun luulollasi on hyviä syitä," vastasi Koponen salatulla
vahinko-ilolla. "Enhän minä Ollin toimia moiti; mutta minä, joka
pidän sanomalehtiä, olen aikoja sitten huomannut hänen olevan kansan
asian pettäjä. Muut valtiopäivämiehet ovat kunnillensa toimittaneet
valtio-apuja sillan-rakennuksia ja ojittamisia varten, mutta meidän ei
penniäkään ole saatu. Olisinko ollut hänen siassa niin toista olisitte
saaneet nähdä. Tässä on se poika joka ei pelkää puskea isosten keralla:
missä tarvitaan on mulla pitkät kädet."

"Juuri senpätähden sinun pitää tulla herrainpäivämieheksi," lausui Timo
Kakkuri, "sillä me olemme päättäneet huutaa sinua ja sittepä sinun on
meneminen jos tahdot tai ei."

"Sen teemme varmaan," lausuivat Kettunen ja Jurri.

"Ettehän epäsopua minun kanssani tahdo," väitti Koponen juhlallisella
äänellä. "Nyt elän niin onnellisena levossa ja rauhassa perheineni,
enkä ensinkään halua isosten tuttavuutta. Siitä olisi minulle vaan
häviöä kotona ja poissa valtiopäivämiehenä tahtoisin jotakin toimittaa,
mutta sepä maksaa rahoja."

"Sen palkitsee korkea päiväpalkka, sillä kunta maksaa kulungit, meihin
se ei tee mitään," sanoi Jurri, päästäen lauseen, sopiva hänen
tapaiselle jumaliselle.

"Tosi kyllä, mutta mieluisammin soisin saavani olla kotona."

Sanan mieluisammin oli Koponen lausunut eri äänellä, joka antoi
Kakkurille syytä vielä lausua:

"Pidinpä sinua miehenä, rahoista ei huolivana, missä koskee yhteistä
hyvää."

"Eikä se kristillistäkään olisi," lisäsi Jurri, "sillä pyhä raamattu
sanoo, että viisasten tulee luopua vaimosta ja lapsista, antaaksensa
valonsa loistaa maailmalle." Pekka Kettunen potkasi suurilla
saappaillansa amenen.

"Koko elämäni pyhitän ruhtinaalle ja kotomaalle," huusi Koponen.
"Vietteliöitä te olette. Mutta, mutta asiaa pitää miettiä ... vaimoni
kanssa tahdon tuumailla ennenkuin päätökseni teen."

Näin kävi hän salista kyökin läpitse erääsen sivukamariin, jossa
hyvillä mielin istahti lukemaan sanomalehtiä. Vaimonsa tuli sisään
kysyen mitä vieraat tahtovat.

"Tahtovat minua herrainpäivämieheksi," vastasi Jussi lyhyesti.

"Ethän mulle sitä murhetta tehne," lausui vaimo itku kurkussa.

"Eläpä ole milläsikään. Kyllähän minä pinteestä pääsen vaikka he ovat
pirun itsepintaset. Ole kuitenkin hyvä ja laita kunnon päivällinen.
Niitä on hyvästi kohteleminen, niin helpommin saan heidät päätöksestään
luovutetuiksi."

Sill'aikaa istuivat ystävät mykkinä kuin kalat, mutta iloissa silmin,
sillä he aavistivat Koposen myöntyvän. Yksi iloitsi kalavedestänsä,
toinen riitansa voitosta, kolmas edullisesta raja-ja'ostansa.

Taas seisoi Koponen ystäviensä edessä kädet taskuissa ja niska kenossa
mitenkä tapansa oli kunnes tahtoi mahtavalta näyttää. Myöskin tapansa
mukaan nuoli hän ensin muutaman kerran suutansa, jonka tehtyä sanoi:

"Veikot! eukkoni kanssa olen tyyni miettinyt asiaa ja tullut siihen
päätökseen että, vaikka vastahakoisesti, täytyy minun heittää omat edut
käyden sinne, mihin yleinen luottamus minua kutsuu."

"Hyvä, heijaa!" huusivat ystävät ihastuksissa nousten antamaan uudelle
valtiopäivämiehellensä kättä siitä, että oli ollut niin armollinen ja
tehnyt heidän toivonsa mukaan.

"Mutta muutamat ehdot vaadin minä," lausui Koponen. "Ensiksi vaadin
että lupauksissanne pysytte järkähtämättömästi muuttumatta, toiseksi
korkeimman päiväpalkan ja kolmanneksi välttämättömän salassa pitämisen
asiasta päättymisen hetkeen asti. Minä tahdon tämän uutisen leimauksen
tavalla tulevan Ollin ja hänen lahkonsa joukkoon. Jopa nyt jo hengessä
näen, mitenkä pitkänokkaseksi he kaikki tulevat ... jos taas
helisevillä syillä saisitte muitakin valiomiehiä meidän puolellemme,
niin olisi peijakkaan hyvä. Kunnia olisi minulle suurempi."

"Me teemme sen sekä toisen," vakuuttivat ystävät kättä lyöden ja niin
oli asia päätetty kummankin puolueen mieliksi. Nytpä istuttiin syömään,
joll'aikaa asiaa vieläkin keskusteltiin, mutta koska jo tiedämme
päätöksen, heitämme heidät rauhaan ja siirrymme kahdeksan päivää
edemmäksi, nähdäksemme, mitenkä veitikkain vehkeet menestyvät.



III.

Julman paha kohtalo.


Valtiopäivämiehen-huuto Raivolan käräjäkunnassa oli määrätty Marraskuun
15 päiväksi ja tämä päivä oli jo sisässä.

Jussi Koponen oli siitä ajasta alkaen, kun ystävät hänen heittivät,
ollut merkillisen ilonen. Vaimonsa oli monta kertaa kysynyt mikä se
olisi, joka niin häntä iloitti ja aina vastaukseksi saanut:

"Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin ... ikävä olisi ollut matkustaa
pääkaupunkiin heittäen sinut kotiin. Sinun pidän liian rakkaana
sellaista tehdäkseni; sitä lupasivat myös ystävänikin estää, mutta en
kuitenkaan voi olla varsin varma. Ovatpa ihmiset kuin hurjat. Kenen
vaan tapaan, tervehtivät minua herrainpäivämieheksi... Helvetin harmi
olla yleisön mielisenä... Ajatteleppas vaan jos nuo kolme ystävää,
jotka meidän kesken sanottu, ovat suuria konnia, luopuisivat
lupauksistansa ja huutaisivat minua, mikä saakelin harmi eikö se olisi.
Onhan minun siis matkustaminen vaaliin, estämään kaikkia pahoja
aikeita."

Vaimo luotti täydesti hänen sanoihinsa, kiittäen Jumalaa, joka hänelle
antoi niin hellän ja ymmärtävän miehen.

Jussi Koponen oli Jurrin kanssa suostunut matkasta seuraamalla tavalla:

Vaalipäivän aamuna viimeistään kello neljä tulisi Jurri Koposen luo,
jolloin yhdessä läksisivät matkaan. Koponen ei itse tahtonut olla
saapuvilla toimituksen aikana käräjäpaikassa; oli siis päättänyt
viettää ajan läheisessä rouvissa, niin että heti toimituksen päätettyä
voisi kustantaa helisevät pidot. Ei hän myöskään tahtonut kulkea
julkista valtatietä, ettei ketään tuttavaansa tapaisi. Siitäpä syystä
olivat päättäneet matkustaa metsän lävitse suoraan mainittuun rouviin,
varsinkin koska matka niin tavoin oli korkeintain vaan penikuorma.

Jo kello kolme oli Koponen valmis, levottomasti odottaen kumppania,
joka tuli vasta lähes viittä. Koponen tosin vähän murisi viivynnästä,
mutta piti parhaana nykytilassa niellä harminsa. Kuitenkin oli
kiiruhtaminen, jos ennen päivää tahtoivat joutua määrän perille.
Kiireesti söivät suuruksen ja niin tukevat kepit kädessä läksivät
matkalle.

Ilma oli tavallansa vähä sopimaton. Lunta pyryytti synkeästi; ei
kuitenkaan niin, että se olisi estänyt matkailioita, jotka reippaasti
astelivat eteenpäin.

Polku kulki läpi kivistä ja kolosta maata, jossa siellä täällä kasvoi
kolkko mäntymetsä, jota yleisesti pidettiin pöllöjen ja susien pesänä.
Ystävät olivat satoja kertoja päivällä ja pimeässä käyneet tätä polkua,
mutta mitenkä oli, niin kuitenkin eksyivät. Sen huomasivat vasta
tultuansa lähelle kohisevaa jokea. Heti paikalla pysähtyi kumpikin
sanoen:

"Me olemme eksyneet... Se on Arp-joen kohina."

Niin olivatkin käyneet eksyksissä koko neljännes peninkuormaa.

"Mitenkä nyt tehdään," jupisi Koponen.

"Käydään suoraan metsän halki, niin pian taas olemme polulla," vastasi
Jurri.

"Mutta sukkelaan, sillä huuto on kello kymmenen, jolloin sinun
välttämättömäsi on oleminen saapuvilla."

Nytpä astuttiin aika vauhtia yli kivien ja kantojen. Koponen valitti
että oksat, joita kumppani väisti, huhkivat häntä silmiin, joka kävi
perässä, jonka vuoksi esitteli että kävisivät rinnatusten. Heti niin
tehtiinkin, koska silloin sattuivat olemaan aukealla paikalla ja
tasasella.

"Asianomaisetpa saavat pitkän nenän tänä päivänä," lausui Koponen
iloisesti.

Mutta ensimmäisenä sai hän itse hyvin pitkän nenän, sillä tuskin oli
lauseensa päättänyt, kunnes ihan kuin lumottuna maa aukeni jalkainsa
alla ja molemmat miehet kiljahtaen putosivat syvyyteen.

Vanha tosi sanantapa sanoo mutkateitä vaarallisiksi teiksi ja vielä:
joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankee. Koponen oli kauvan
kaivanut kuoppaa Olli Toimisen hyvälle maineelle ja luottamukselle,
mutta nytpä hän itse oli hyvin vaikeassa tilassa, sillä olopaikkansa
oli suden kuoppa.

Eräs vanha paikkakunnalla asuva metsästäjä oli rakentanut tämän, jossa
jo olikin pyytänyt monta tästä petoheimosta.

Tällainen kuoppa tavallisesti kaivetaan syväksi, peitetään heikkojen
risujen päälle levitetyillä havuilla ja keskelle kuoppaa asetetaan
pylväs, jonka päälle syötiksi pannaan lihaa tai muuta. Kun nyt susi
tulee sitä ottamaan, niin hän keikahtaakin kuoppaan.

Jos matkailioillamme ei olisi ollut niin paha kiire, niin olisivat
kaiketikin vaaraa aavistaneet, sillä peitoksessa oli suuri reikä, mutta
osittain pimeys, osittain kiire ja lumi estivät heitä tätä näkemästä.

Onnettomuuden lisäksi he eivät olleet kahden vankina. Kolmantena
tervehti heitä suuri susi sydäntä särkevällä ulvonnalla. Ensin hyppi
peto uutten kumppaniensa ympäri, mutta vetäytyi vihdoin yhteen
sopukkaan takakäpälillänsä seisomaan. Sen silmät kirpeilivät kuin kaksi
tulista hiiltä; terävät hampaat kiilsivät kuin kirkas teräs sen
avarassa kidassa, jossa veripunainen kieli liehui kuin kuuma rauta
tulisessa uunissa.

Tämän nähdessä olivat ystävykset hämmästyksestä kuolla. Silmät tiirillä
ja ikenet irvissä vetäyvät he pikaisesti vastapäiselle puolelle niin
että ulvova naapurinsa oli ihan vastapäätä heitä.

Ensimäisestä säikähdyksestä päästyänsä tavoitti kumpikin keppiänsä,
jotka onneksi olivat pudonneet muassa.

Näin varustettuina seisoivat he liikkumattomina kuin sotamiehet,
tarkasti silmäillen irvistelevää sutta.

"Missä Jumalan nimessä me olemme," kuiskasi vihdoin Jurri.

"Suden kuopassa! ymmärrätkö?"

"Voi hirvittävää!"

"Sepä oli pirullisen ikävä kohtalo!"

"Älä kiroo ystäväni... Tehkäämme kun Daniel jalopeuran luolassa,
rukoilkaamme ja anokaamme Jumalalta apua. Oi, jopa luulen sen itse
perkeleeksi, joka seisoo tuolla nurkassa... Näetkö, miten hirveä. Minä
näen sekä sarvet että sorkat."

"Älä nyt pilojasi pane vaan pidä silmällä petoa, joka, milloin hyvänsä,
voi rynnistää meihin. Tosin me ehkä kepeillämme voisimme surmata hänen,
mutta yhtä helposti voisi hän nitistää yhden meistä. Vahtia on meidän
pitäminen."

"Emmekö voisi päästä ylös?"

"Kaiketikin mahdotointa... Tällaiset pesät tunnen; ne tavallisesti ovat
nerokkaasti rakennetut."

Niin oli tämäkin kuoppa. Se oli kuusi kyynärää syvä ja pohjasta paljon
avarampi kuin suusta. Seiniä myöten ei siis käynyt kiivetä ylös, mutta
keskellä seisovaa pylvästä myöten kyllä, jos vaan ei karvasta kumppania
olisi ollut. Koponen yritti liikkumaan mutta peräytyi heti, sillä
samassa näytti susi hirvittävän punaisen kitansa.

"Siis ei ole pelastusta viheliäisyydestämme," huokasi Jurri, ruveten
lukemaan yhtä Taavetin katumusvirttä.

"Älä nyt niin pilan pelkuri ole," lohdutti Koponen. "Susien seurassa on
ulvominen. Meillä ei muuta keinoa ole kun odottaminen kuopan omistajan
tuloa, joka ei voi kauvan viipyä; katso, jopa päivä nousee... Huuto
tosin on kello kymmenen, mutta sen toimittaa uusi tuomari, eivätkä ne
herrat niin määrähetkellä tule. Eihän arkalasta olla pojat!"

Mutta tulivat kumpikin kovasti koiteltuiksi. Hetki toisen perästä
kului, eikä metsästäjää kuulunut. Ylhäällä suli lumi ja vettä tirskui
sateen tapana kuoppaan. Koposen luonto rupesi jo aristelemaan. Hän
puhalteli raskaasti kuin pale mutta toivonsa vieläkin oli virkeillä,
sillä kello vielä ei voinut olla yli yhdeksän.

Aika kului; Koponen töllisteli; Jurri ja susi irvistelivät, niin että
kaikkien kolmen kumppanin sylki loikkui suusta.

Tällaiseen vaikeaan tilaan täytyy meidän nyt heittää ystävykset, sillä
huolettava on nähdä tuttavia vaarassa, voimatta heitä auttaa.
Toivokaamme että hän, joka koettelee sydämet ja tutkii munaskuut,
armosta oikialla ajalla auttaa heitä.



IV.

Päättävä hetki.


Raivolan käräjäpaikka ja kestikiivari-talo olivat pääkaupunkiin menevän
maantien kummallakin puolella. Kestikiivari-talo ei kuitenkaan
lähemmällä, vaan niin, että suuri avara nurmi oli sen ja tien välillä.

Tässä oli kokoontuneena suuri kansajoukko, seisoen rypäleissä, miehet
keskenänsä keskustellen. Itse valtiopäivämiehen huudosta tuumailtiin
vähemmän kun odotetuista pidoista, sillä yleisesti pelkää rahvas
valtiopäiviä; koetus muka on osoittanut, että ne melkein aina veroja
lisäävät. Usiammat sanovatkin sellaisissa tiloissa: sama se kenenkä
lähetämme, sillä asiat eivät sittenkään käy mitenkä pitäisi, vaan
mitenkä herrat tahtovat. Kuitenkin tahtoo enemmistö rehellistä miestä,
ettei käräjäkunnalle häpiää tulisi.

Tämän käräjäkunnan puolesta oli Olli Toiminen sellaisena ollut jo
monet herrainpäivät. Hän oli tavallinen talonpoika, hyvännäköinen,
selvä-järkinen, rehellinen luonnoltaan ja puhelias.

Mutta vaikka omistaen tällaiset hyvät avut, ei hän kuitenkaan muuten
valtiopäivämieheksi olisi tullut, jos ei sukulaisuus erään mahtavan
heimon kanssa olisi ollut sen syynä, sillä nykynen vaalitapa laskee
huutamisen muutamien varallisempien valtaan. Mutta olisiko joka
talollinen samoin kuin pappia anoessa, saanut huutaa, niin hän varmaan
olisi huudot saanut. Kansan yleistä mielialaa ei milloinkaan saata
kauvan vietellä ja jos niin kävisikin, niin erhetys kuitenkin pian
tulee ilmi.

Ensikatsannolla kyllä luulisi yleisön valiomiehiä huutaessa voivan
saada mielensä peräisiä, mutta sekin käy hyvin vaikeaksi. Mahtavimpien
puolella on pappi, eikä kukaan monesta salaisesta syystä tee vastoin
sen tahtoa, kenen käsissä on side- ja päästö-avain. Myös sekin, että
kunnat eivät saa määrätä valiomiestänsä huutamaan tiettyä miestä, on
yhteisen mielipiteen täyteen-käymisen väkevänä esteenä: siis monasti
niin käy, että koko seurakunnan yhteinen toivo käy turhaan yhden ainoan
valiomiehen tahdosta, joka, ken tiesi mistä syystä, ottaa lahjoja.
Yhden ainoan helposti voi lahjoilla kääntää, mutta ei niin helposti
monta sataa.

Tämän tietävät kyllä meidän isoset ja se lieneekin parahin syy
mintähden yleisiä huutoja pelkäävät, vaikka muita asioita siihen
syyttelevät.

Joska valtiopäivämiesten vaali muuttuisi pappi-huudon tapaiseksi, niin
tulisikin meidän talonpoikaissääty valtiopäivillä ihan toisen
näköseksi, isänmaan hyödyksi ja iloksi.

Mutta Raivolan käräjäkunnan valtiopäivämies, Olli Toiminen, oli
kuitenkin todellinen kansan mies. Joska hän nuoruudessaan olisi saanut
tarpeellista oppia, niin hän varmaan olisi ollut talonpoikaissäädyn
kunnollisimpia, miksi häntä jo tätä nykyäkin oli yleisesti arvostettu
neronsa, rehellisyytensä ja vilpittömyytensä vuoksi.

Tästä olivat huutajat hyvissä mielin ja hänen arveltiin taas, miten
ennenkin, tulevan valituksi.

Koposen konnan kujeista ei mitään tiedetty ennenkuin juuri tänäpäivänä.
Liittolaiset olivat ilmituottaneet muutamilla lauseilla tarkoituksensa,
joka pakoitti huutomiesten mieltä.

Tätä odottamatonta uutista nyt sinne tänne keskusteltiin. Pahimmin
sisulti kaikkiin se, etteivät voineet Koposen pauloja särkeä, hyvin
tietäen että vasta-lahko oli väkevämpi. Moni toki arveli että nuo kolme
valiomiestä eivät tohtisi tehdä vastoin yleisön tarkoitusta, mutta
toiset taas arvelivat sentapaisten miesten hirviävän tehdä mitä
tahansa. Levottomasti odotettiin siis asian päättymistä.

Kela miehinensä riemuitsi salaa saatavasta voitostansa. Nyt he siitä
olivat ihan varmat. Kakkuri oli, luvaten ankkurin viinaa, saanut Matti
Mutkasen liittolaisten puolelle. Hän tosin oli vaan yhden pienen
seurakunnan valiomies, mutta yksikin pisara tekee paljon jo ennen
täysinäisessä astiassa. Ystävät toki eivät hyvästi luottaneet uuteen
liittolaiseensa, eivätkä rohjenneet hänestä luopua, pelvosta, että joku
muu ehkä lupaisi Mutkaselle kaksi ankkuria viinaa, jota ainetta
Mutkanen hellästi rakasti.

Mutta vähittäin kävivät liittolaiset levottomiksi. Määrä-aika tuli
lähemmäksi, mutta Jurria ei kuulunut. Mikä mahtoi olla syynä?
Ajateltiin sinne tänne, kurkisteltiin kaikin puolin, mutta turhaan.

"Hänen poisjäämisensä pilaa koko asian," lausui Kela huolettomasti.
Itse puolestaan ei hän lukua pitänet ketä huudettaisiin, mutta luvatut
hyvät rahat hän kyllä tarvitsi, eikä siis asiasta ollut niin
huolimatoin kuin muille tahtoi näyttää.

"Hävetköön mies," lausui Pekka Kettunen.

"Uskokoon häntä pahuus, vaikka olisikin jumalinen," väitti Kakkuri, "se
on ulkokullattu hunsvotti, joka ennenkin on pahempia tehnyt... Mutta
kumma kuitenkin... Olisiko sairaaksi kääntynyt niin olisi hän saattanut
meille sanan toimittaa."

Samassa löi kello kymmenen. Kakkuri ja Kettunen vaalistuivat. Kela
astui käräjätaloon.

Heidän lohdutukseksi ei tuomari vielä ollut paikalla.

Pekka Kettunen käskettiin pitää Mutkasta silmällä Kakkurin toimittaessa
toista asiaa.

Hän haki renkinsä, käski sen heti valjastamaan hevosen, ajamaan Jurria
vastaan ja käskemään häntä kiiruhtaa kaikin voimin. "Aja oikein
helvetin hojakkaa", kuiskasi hän renkiä korvaan. Nyt haki hän
kumppalinsa, joka levottomana tönki kuraa suurine saappainensa,
kiroellen Jurrin poisoloa.

"Vuotetaanpa viimeiseen, hän ehkä tulee tuomarin seurassa."

Mutta samassa tulikin tuomari, mutta Jurria vaan ei näkynyt. Nyt oli
toivo kuitti. Kiukusta punasina tuijottivat he toinen toisiinsa
häpeiksissään kun äsken pulkitut sonnit.

"Ei ole vielä kaikki toivo lopussa; anna tuo tuomarille Jurrin
puolesta," lausui Kela, pistäen paperin Kakkurin käteen.

Samassa helisi käräjä-kello. Asianomaiset kiiruhtivat sisään.

Tuomari istui, piti ensin sopivan puheen, jossa kehoitti valiomiehiä ei
vihasta eikä vainosta, ei lahjoista tai palkasta, ei sukulaisuudesta
eikä ystävyydestä luopumaan tuntonsa vakuutuksesta.

Heti paikalla aljettiin valtuuskirjoja tarkastaa. Tultua Kakkurin
vuoro, antoi hän ensin valtuuskirjansa ja sitte toisen näin kuuluvan:

  "Raivolan käräjäkunnan tuomarille!

  Ollen Vanhalan seurakunnan valiomies tänäpänä kuuluutetussa
  valtiopäivämiehen huudossa Raivolan käräjäkunnan puolesta,
  mutta estettynä kovalta taudilta itse tulemaan saapuville,
  saan tämän kautta kirjallisesti ilmoittaa antavani huutoni
  lautamies Jussi Koposelle Koivulasta.

                           Vanhalasta Marraskuun 15. p. 1814.

                                        Aadami Jurri."

Äänin luki tuomari tämän ja naurahtaen laski paperin sivulle.

Nyt huudettiin valiomiehet järjestään antamaan huutonsa.

Tämän tehtyä käski tuomari saapuvilla olevain astua ulos, kunnes oikeus
asian päätti.

Muutaman minuutin kuluttua avattiin ovet ja julistettiin seuraava
päätös:

Syystä että kihlakunnan oikeus valtiopäiväjärjestyksen määräyksen
mukaan ei voi Aadami Jurrin kirjoitusta hyväksyä ja huutojen luettua
näkyy lautamies Jussi Koponen saaneen 113, ja entinen herrainpäivämies
Olli Toiminen 137 koko manttaalin anomukset; siis tulee laillinen
valtakirja viimeksi sanotulle tehtäväksi, olemaan Raivolan käräjäkunnan
edusmies ensi valtiopäivillä j.n.e.

Väkijoukko oli tyydyksissä ja kaikkein kasvot loistivat ilosta, mutta
Pekka Kettunen ja Kakkuri olivat pahoissa mielin niinkuin kalikalla
kinttuun paiskatut koirat.

"Älkää ujostelko ukot, vaali tulee kumottavaksi," kuiskaa Kela.

Näistä sanoista vähän virkistyneinä pujousivat pois väkijoukon
pilkkailevista silmäilyksistä, hiipien kotia kohden. Mutta yksinä
sapitteleva kun pettäjä Juutas, seisoi Matti Mutkanen ajatellen kovaa
kohtaloansa joukon pilkkana kuin varestenpeljätys. Luvattu viina oli
hukassa ja vielä pahempi ett'ei voinut päästä pitoihin kestikiivarissa.
Lasien kilinä soi korvissansa kuin hautakellot ja raskaasti hän huokasi
kun väsytetty kyytihevonen. Säälien miespolosta, kutsui hänen vihdoin
Olli pitoihin, jossa koiran-silmät häntä pilana pitivät. Kiukuissaan
joi hän mahdottomasti.

Aamulla kertoi kestikiivarin piika sikalätissä joukon olleen yhdellä
lisääntyneen, joka kaikista ei suinkaan ollut vähimmän sikamainen.



V.

Pelastuksen hetki.


Näitten tapahtuessa kestikiivarissa olivat ystävä-polosemme Koponen ja
Jurri susikuopassa melkein entisessä tilassa, mutta vieläkin
kehnommassa.

Jo oli sydänpäivä, mutta pelastajaa ei kuulunut. Julma kumppani tuli
yhä levottomammaksi. Jopa yritti päälleryntäyksiäkin ja sen ulvonta
tuli yhä julmemmaksi. Jurri oli melkein näännyksissä ja Koposenkin sisu
oli paljo masentunut. He eivät enää ajatelleet huutoja eikä
vastustajien pitkiä neniä, vielä vähemmin tulevaa kunniaa. Nyt
ajateltiin todellisesti kuolemaa, jonka pedon muodossa näkivät
edessänsä ja kauhunsa oli sanomaton.

Yht'äkkiä kuulivat koiran haukunnan ja tuokion kuluttua kaksi miestä
kuopalta.

Välkkyvin silmin katsoivat ystävykset toisiinsa, päästäen riemuhuudon,
josta metsästäjät säikähtyivät.

"Luulempa piru vie siellä olevan kaksijalkasia susia kuopassa," lausui
yksi heistä.

"Siltäpä kuuluu, mutta kuulinko oikein tuolla vielä tullessamme, niin
pitäisihän siellä neljäjalkanenkin olla."

Taas huudahti Koponen.

"Ukko rukka;" huokaisi metsästäjä, ruveten kiireesti poistamaan havuja.

Nyt kävi kuoppa valosaksi ja ihmetellen näkivät metsästäjät miten asia
oli. Nytpä asetettiin tikapuut kuoppaan, mutta sepä ei kelvannut
sudelle, joka tuimasti rupesi kuopassa ulvomaan. Tikapuut olivat
poisotettavat. Nyt laskettiin köysi, jonka Koponen sukkelaan kiinnitti
uumallensa.

Nyt vaan oli tarvis vetää niin mies oli pelastettu. Mutta Jurripa
tahtoi välttämättömästi seurata muassa, sillä muuten arveli suden hänen
sill'aikaa surmaavan. Koponen taas antoi pilan miten kumppanille kävi
jahka vaan itse pääsisi pois; pyysi siis miesten vetämään. Mutta nämät
tuumailivat suden yhdelle miehelle liian vaaralliseksi ja koska kahta
eivät yht'aikaa voineet nostaa oli tämäkin keino heitettävä.

Nytpä kaikki tuumailivat mitenkä tehtävä. Mutta Koponenkaan, joka aina
oli ilkkunut monikeinollisuudestaan, ei tätä nykyä ainoatakaan sopivaa
neuvoa keksinyt. Jurri taas ei ajattelemaankaan kyennyt. Vihdoin lausui
toinen metsästäjä.

"Nytpä tiedän... Tässä ei muuta keinoa; minä annan sudelle lyijymarjan,
niin on asia päätteessä; niin on mun tapani. Elkää peljätkö miehet.
Pyssyssäni on luoti, enkä milloinkaan ammu pommia... Mitä sanotte
tästä?"

Tätäpä sieti ajatella. Jos luoti ei kävisi, ja vaikka kävisikin eikä
heti paikalla tappaisi sutta, niin varmaan oli viimeinen hetkensä
tullut. Ja miten hirvittävää olla niin lähellä sitä paikkaa mihin luoti
lentää. He siis eivät hirvinneet tähänkään suostua.

"Olkaa liikkumatta, nyt paukahtaa," sanoi metsästäjä kohottaen pyssyn
silmällensä.

Paikalla räjähti pyssy; kuoppa tuli täyteen savua, jonka alta kuului
kamala kiljuna ja kitiseviä ihmisääniä, mutta heti taas vaiti kuin
haudassa.

Ruutisavun hajottua kurkistivat metsästäjät kuoppaan, jonka pohjalla
näkivät suden kumppaninensa makaavan hengen merkittä.

"Saitpa saakeli vie kolme kärpästä yhdellä lyömällä," sanoi
metsästäjistä toinen.

"Sitä en luule. Kaksi jalkasille luullakseni vaan tuli liika raju
sydämmen värähdys."

Ja niin olikin. Koponen ja Jurri heräsivät vähittäin, mutta susi nukkui
ainaseksi.

Ystävillemme oli pelastuksen hetki tullut, mutta kauan viipyi ennenkun
voivat vapauttansa nauttia. Toinnuttuansa kiittivät sydämmellisesti
Jumalaa ja metsästäjiä pelastuksestansa.

Ylös päästyänsä olivat he todellakin kurjannäköset. Läpimärät, kurassa
ja li'assa kantapäästä kiireesen asti. Hölmö-muotoset ja jäsenet
vilusta ja nälästä vapisevat.

Vanha metsästäjä otti heidät muassaan asuntoonsa, jossa eukkonsa kaikin
tavoin koki heitä saattaa entiseen terveyteen. Hän toki silloin tällöin
rypisti nenäänsä, sillä vieraat eivät vaan löyhkäneet sudelta vaan
muultakin joka arvattavasti oli pelästyksen ja ampuman räjähdyksen
seuraus. Sitten heitä runsaasti syötettiin ja juotettiin, niin että
pian tulivat entiselleen.

Tätä palkitsi Koponen kahdellakymmenellä markalla, mutta sillä
välipuheella että tapaus pidettäisiin salassa, joka myöskin luvattiin.

Kotia käydessä päätettiin että Jurrin hetipaikalla piti
teeskenteleimään sairaaksi sekä sanoman siitä syystä ei voineensa
tulla. Vast'edes tahtoivat suostua mitä vielä oli tehtävä. Koponen
varoitti ystävää pitämään umpi-salassa heidän onnettomuutensa, josta
muuten syntyisi pilkka-taruja.

Sitte erosivat metsätien haarassa, syystä että Jurrin oli tarvis
salateitä päästä kotia, jos sairaaksi teeskentelemistään pitäisi
uskottaman.

Mustamielisenä astuskeli nyt Jussi Koponen kotia kohden. Hän mietti
miten mailmassa paljo voi tapahtua, jota viisaimmillakaan keinoilla ei
voi välttää. Hän iloitsi että oli päässyt vaarasta, mutta häntä sapitti
toiveittensa kehno loppu. Katkeraa rohtoa oli ylilääkäri hänelle
antanut kunnianhimon parannukseksi mutta ei niin katkeraa että olisi
tauti ihan herennyt. Se kasvoi vähittäin entiseen määräänsä. Tapaus
suden kuopassa unohtui, ja taas ajateltiin lähestyviä iloisempia
päiviä. Tällä kertaa tosin oli mahdotonta päästä herrainpäivämieheksi,
mutta olipa hän muka nuori mies, joka kyllä voisi odottaa toista
kertaa, jolloin arveli voittavansa kaikki esteet. Tällä kertaa oli vaan
kunnialla peräytyminen. Pahimmin pelkäsi hän sitä että metsästäjän väki
ei voisi olla tapausta kertomatta. Hän kävi siis vielä kerran siellä,
heittäin toiset kaksikymmentä markkaa vaiti-olemisen palkaksi.
Iloisemmin mielin kävi hän sieltä kotia, vaikka kunnianhimon hitto
raateli sydäntänsä julmemmin kuin saatana Joppia.

Huima-mielinen oli hän siis kotia tullessaan, mutta Jussi Koponen oli
mies ajatustensa herra. Vaimo tuli häntä vastaan ystävällisesti kysyen
miten päivän asia oli päättynyt. Hän vastasi tyynesti:

"Ihan toivoni mukaan kultaseni! mutta olipa hyvä että itse olin
saapuvilla sillä nytpä muuten olisin valtiopäivämies. Paljo oli mulla
vaivaa saada olla rauhassa. Peijakkaan ikävä tuo yleisön luottamus.
Ihan väsyksissä olen paljaasta haastelemisesta päivän kululla, että
oikein haluan vuoteelle."

Vaimo olisi ensin tarjonnut hänelle kahvia ja muuta laittamaansa hyvää,
mutta hän sanoi nyt ei voivansa mitään nauttia. Eukko surkutteli
miespolostansa, jolla niin paljon oli kärsimistä yleisön luottamuksesta
ja kiirehti valmistamaan vuodetta päivän töistä väsyneelle.

Ikävöitsevin silmin katseli hän vuodetta, jossa toivoi saada nauttia
edes muutaman tunnin lepoa päästäksensä tyynimieliseksi. Mutta tämä
päivä oli oikein onnettomuuden päivä, joka ei hänelle sallinut lepoa
omassa kodissansakaan. Hän tuli katsoneeksi pihalle ja näki vieraan
tulevan, eikä siis nyt ollut levolle ajattelemistakaan.



VI.

Suuri lohdutus murheessa.


Lentäen kiiruhti Koponen vastaan-ottamaan vierasta, joka ei kukaan muu
ollut kuin itse Kela.

"Tuhannen tulimmaista, mitenkä ovat asiat?" kysäsi tämä.

"Pahoin velikulta, mutta vaiti vielä," kuiskasi Koponen punastuen kuin
keitetty rapu.

Tultuaan kahdenkesken tavalliseen kamariin, lausui taas Kela:

"Mitenkä helvetissä on asiat? Kaikki on pilassa sinun ja Jurrin
poisjäämisen tähden... Toistenpa en rupee ajamaan sellaisten
tuultapieksiäin asioita, jotka eivät tiedä mitä tahtovat."

"Älä ole niin pikainen, velikulta... Me olemme syyttömät kuin äsken
syntyneet lapset; me olimme, näet, helvetin pahassa pulassa."

"Laulappa se virsi! sillä minä olen, jumal'avita, tulikiukkunen,
vieläpä kiukkusempikin."

Nytpä Koponen kertoi kohtalonsa, joka Kelasta oli niin hauska että
makiasti nauroi. Mutta kun kertoi säikähdyksensä ammuttaessa ja sen
seuraukset, purskahti Kela nauruun, jota kesti monta minuuttia.

"Ei sille puurolle irvistellä tarvihte," muistutti Koponen
närkästyneenä.

"Eikä itkemistäkään... Hyvän maksun olisin antanut saadakseni nähdä
teidät suden kuopassa, jossa arvelen teidät oikein lempeitä
silmäniskuja viskelleen toinen toisillenne, joka ehkä olisi voinut
näkiää vähän huvittaa. Mutta sen kyllä myönnän että peijakkaan kolkko
lienee ollut sellaisen irvihampaan seura, ja siitä olen vakaa, että
teidän nenät toisinaan olivat tavallista valkoisemmat."

"Hirveätä se oli, velikulta! Me olimme pelosta näännyksissä... Jurri
lauloi virsiä, susi ulvoi ja allekirjoittaja ajatteli todellisesti
kuolemaa. Eläissäni en ole sellaista helvettiä nähnyt."

Taas rupesi Kela nauramaan, mutta nähdessään Koposen siitä suuttuvan,
pysäytti hän nauruhimonsa, lausuen vakavammasti:

"Mutta saakelin temppu se oli ja paha viiva siitä tuli rätinkiimme.
Muuten nyt olisit kahdenkymmenen manttalin enemmistöllä
herrainpäivämies, sillä Matti Mutkanenkin huusi sinua."

"Perhanan ikävä asia," ähkäsi Koponen.

"On hiisi vie, onkin se ikävä varsinkin niin paljon vaivoja nähtyä.
Peijakastako oli teidän metsässä tekemistä? Eihän se kaita tie aina
taivaasen vie."

"Sen lauseen totuutta saimme, Jumala paratkoon, kyllin koetella. Mutta
tehty työ seisoo. Kaikin puolin on vika minun, jonka vuoksi myöskin
tahdon palkita vaivasi; tydytkö puoleen summaan?"

Ottaen taskulaukkunsa, antoi Koponen ystävällensä viisisataa markkaa,
jotka tämä kiittäen pisti taskuunsa.

"En niin paljon huoli rahoista kuin harmista ettemme menestyneet, koska
päätös oli perustettu niin tukevilla syillä kun tässä asiassa."

"Eihän se ketään pahemmin sapita kuin minua, joka olen harmista
puhjeta. Sinulle kyllä saatan sanoa mulla ei olevan eläissäni suurempaa
toivoa kuin herrain-päivämieheksi pääseminen, siis kuinka hirvittävä,
harmittava ja sydäntä kaiveleva asia olla määrää niin lähellä, sitä
kumminkin saavuttamatta. Minua huolettaa enemmän kuin uskoisitkaan."

"Eihän siitä mitään veikko!... Asian voin vielä ehkä parantaa."

"Niinpä luulen tulevalla kerralla pääseväni tarkoitusteni perille."

"Minkätähden heittää toistaiseksi sitä, mikä, miten luulen, heti voi
tapahtua."

Kummastellen tuijotti Koponen ystäväänsä, tuskin tietäen voisiko uskoa
korviansa.

"Mahdotonta," keskeytti Koponen.

"Jumalalle ja taitavalle lakimiehelle ei ole mitään mahdotonta. Minä
kumoon vaalin mitättömäksi."

Nämäpä sanat vaikuttivat Koposessa. Silmät kirkastuivat, selkä
oikastui, kädet kävivät taskuihin ja paikalla oli hän sama veitikka kun
ennenkin.

"Olisiko mahdollista?" lausui hän iloisesti.

"Epäilemättä, velikulta! -- Kuuleppa miten on asia. Kun Jurri ei
tullut, arvelin minä jotain sekasotkua tapahtuneen, jonkatähden hätä
hopussa tein kirjan Jurrin nimessä, jossa sanoin hänen taudilta
estettynä itse tulemasta saapuville. Tämä kirja hyljättiin, joka
kieltämättä oli tuomarilta oikein. Mutta siitä olen vakuutettu että jos
vaalia valitamme, niin se siitä syystä tulee kumottavaksi."

"Oi minkä suuren lohdutuksen annat mulle surussani; olenpa ihan kuin
uudesta syntynyt. Sepä, näet, hyvästi sopii. Minä kehoitin Jurria heti
teeskenteleimään sairaaksi, että poisolemisensa syy näyttäisi todelta.
Siis kaikki hyvä. Ja tästä tulee minun sinua kiittää, kunnon veli. Ja
siihen saat luottaa että minä osaan olla kiitollinen. Jos sinä vaalin
kumoot, saat puol'toista tuhatta markkaa."

"Kyllähän niistä sovitaan. Nyt on elettävä varoisasti. Minä jo olen
suostunut Pekka Kettusen ja Kakkurin kanssa vaalia valittamaan ja siitä
syystä ovat he juuri tätä nykyä Jurrin luona antamassa hänelle
tarpeellisia neuvoja. Mutta ei siinä kaikki. Meillä pitää olla lääkärin
todistus, että Jurri todellisesti silloin oli sairas, jos tahtomme
valitustamme korviin otettavaksi, mutta sellaista todistusta ei liene
helppo saada."

"Eikö muuta! Sen minä laitan huomis-päivänä."

"Mutta se ei saa olla omatekonen," muistutti Kela.

"Olisiko tarvis? Eihän Jussi mikään pöllöpää ole... Minä tunnen tohtori
Kernaan, joka mulle sellaisen todisteen tekee parista kymmenestä
markasta."

"Se saattaa käydä turhiin. Tunnenhan minäkin hänen, enkä luule häntä
niin suostuvaksi."

"En muuta sano kuin minkä tiedän. Hän on jo monet vuodet todistanut ne
miehet kelvottomiksi sotapalvelukseen, jotka salaisesti maksavat
hänelle kymmenen markkaa. Monta kunnonpoikaa on hän niin tavoin
vapauttanut tuosta pulasta. En siis luule aivan vaikeaksi saada tohtori
Kernaan tähän asiaan taipuvaksi. Ken kerran on hiiden oma, sille ei
pahemmin käy kuin pahoin."

"Hyvä, hyvä! Laita sinä todiste, minä vastaan muusta."

"Suurimmat kiitokset, velikulta, tuhansia kiitoksia! Mutta kaikin
mokomin ei sanaakaan suden kuoppa-asiasta eikä minun todenperäisestä
aikomuksestani, sillä vaimoni ei koko asioista mitään tiedä."

"Mutta valmista häntä vähittäin siihen, mikä tuleva on, ja laita niin
että kolme ystävääsi etunenässä luulevat sinun heidän tarkoituksensa
edistävän. Se pitää hereillä heidän mieliä, jotka ovat kyllin hyljyt
heittämään kaikki oman etunsa tähden."

"Toimitanpa sen ja tämänkin," vakuutti Koponen.

    "Työmme on nyt päätetty,
    Eikä puutu muuta,
    Kuin se pieni lähtöryyppy,
    Sitte lyömme suuta;"

Lauloi Kela valmistaiden matkaansa, kunnes ensin oli häntä kaikin
tavoin runsaasti kestitty.



VII.

Iloa ja murhetta.


Suuri on sielun valta yli ruumiin. Jussi Koponen, äsken niin
alakulonen, oli nyt ihan toinen ihminen. Koko olentonsa osotti
jäykkyyttä ja luottamusta. Päivän pahat kohtalot olivat unohdetut ja
täynnä kunnianhimoisia toiveita nukkui hän iloisiin uniin.

Seuraavana päivänä matkusti hän Parikkalaan, puhutteli tohtori
Kernasta, joka heti kirjoitti pyydetyn todisteen. Sitte ajoi hän Kelan
luo, jossa Kettunen ja Kakkuri jo ennen olivat asiaa tuumailemassa.
Kela lukee heille valmiin valituskirjan, joka sangen nerokkaasti oli
kokoonpantu ja yleisesti hyväksyttiin. Kela vakuutti asian olevan niin
selvän, ettei onnellisesta päätöksestä ollut epäilemistäkään, josta
riemuitsivat liittolaiset sydämmellisesti iloitsivat.

Valituksen allekirjoittajat olivat nuo kolme valiomiestä. Asiasta
syntyi paljo sappea seurakuntaan, mutta Koponen vannoi tässä olevansa
osatoin. Hän muka ei voinut siihen mitään että yleisö luotti häneen.
Moni oli kyllin yksinkertainen uskomaan hänen teeskenneltyjä
vakuutuksiansa, mutta asiain tyysten tuntiat oivalsivat kyllä tämän
seikan juuret. Lampaan vaatteet eivät kyllin peittäneet vainoavaa
sutta. Vaimo pian ymmärsi asian oikian laidan ja oli alussa sekä äkänen
että surunen, mutta Kelan toimesta rupesi vihdoin hänkin Jussin
puolustajaksi. Kela muka selvitti hänelle miten kunnioitetuksi tulisi
kaikissa herras-seuroissa miehensä ansioin tähden. Vaimoon tarttui
miehensä tauti tämän isoksi iloksi, jolla nyt kotonakin oli kenen
kanssa voi haastella tästä elämänsä ilon-aineesta.

Tosin eli Koponen iloisessa toivossa, mutta kuitenkin alinomaisessa
levottomuudessa niin kauan kun asia oli päättymätön. Alati oli hän
liikkeellä, matkustain joka päivä Parikkalaan keskustelemaan ystävä
Kelan kanssa, joka itsekseen nauroi miehen kunnianhimoa ja aina piti
sitä hereillä sopivilla keinoilla.

Eräänä päivänä, Koposen taas käydessä ystävän luona, sai hän sen
sydäntä kaivelevan tiedon, että maaherran virasto oli vaalin
vahvistanut. Sepä oli murheen sanoma miehelle. Vapisevana uupui hän
sohvalle, syvästi huo'aten. Kela katsahti häneen pilkallisesti ja veti
suunsa pahantapaseen nauruun.

"Minä arvelen että teet minusta ihan pilkkaa," sanoi hän.

"Ei, veikkoseni, mutta minua kummastuttaa että asiaa niin julmasti
paheksit. Eihän koira uida osaa ennenkun häntänsä kastuu. Nyt olen
onnellisesta päätöksestä entistä varmempi."

"Niinkö sanot, veikkoseni," lausui Koponen tytyväisenä, pyhästen
leukaansa.

"Sen sanon, ja sen täytänkin, sillä maaherran viraston päätös on niin
kehnosti perustettu, että meidän on ylimmäisessä oikeudessa
voittaminen."

"Luuletko, veikko, ystäväni tahtovan niin kauas vetää asiaa?"

"He olivat kaikki täällä eilen ja paperit menevät ensi postissa
pääkaupunkiin."

"Kultaa ja päärlyjä olet sinä parempi," lausui Koponen ja käski
ystävänsä kestikiivariin, jossa syötiin komea päivällinen ja juotiin
helmeilevää viiniä päälliseksi.

Nämä olivat iloiset toivossa, mutta yleisö todellisesti. Nyt jo
tunnettiin Koposen kujeet ja mielipiteet, jotka pistivät kaikille
vihaksi ja maaherran päätös vastaanotettiin yleisellä mielihyvällä.

Olli Toiminen ei milloinkaan ollut herrainpäivämieheksi pyrkinyt ja
olisi mieluisasti heittänyt sen toimen Koposelle, jos se vaan olisi
rehellisyyttä käyttänyt, mutta Olli vihasi pimeyden töitä, jonka vuoksi
häntäkin huvitti että kavaluus sai ansaitun lopun. Hän kyllä tiesi
valittajain vetävän edemmäksi, mutta toivoi päätöksen tulevan saman.
Hän siis matkusti pääkaupunkiin, jossa jo pari viikkoa oli
herrainpäiviä istuttu. Niinkauan oli asia maannut ensimäisessä
oikeudessa monein välipäätösten ja selitysten tähden ja vielä kauemmin
se kaiketikin oli viipyvä siellä, jonne se nyt oli vedetty. Siis, miten
sanottu on, matkusti hän paikalle, käyden edusmiestoimiinsa.

Se tosin kivisteli vastalahkoa yhdeltä puolelta mutta iloitti toiselta,
sillä he elivät siinä luulossa, saavansa nähdä hänen täytyvän tulla
takasin. Ja sepä vasta häpiä olisi! Tätä ajatellessa riemuitsi Koponen
itsekseen.

Mutta aika kului. Oli jo kevät, pääkaupungista mitään kuulumatta.
Ystävät kääntyivät epäilyksiin sillä he arvelivat Ollin viivyttelevän
asiaa.

Koposen kunnianhimo oli muuttunut sappitaudiksi. Kaikkia ihmisiä
kohtaan oli hän äkänen ja vaimonsa vakuutti hänen tuskin öilläkään
voivan nukkua. Tapaus suden kuopassa oli päässyt liikkeelle ja sepä oli
kova asia miehelle, jonka kunnia oli niin arka. Mutta kävipä miten
mailmassa tavallisesti käy: milloin hätä suurin, on apu lähin. Eräänä
aamuna Koposen vielä maatessa tuli se pienen kirjan muodossa, jonka
sisällys oli seuraava:

  "Hurraa veikko!

  Me olemme ylioikeudessa voittaneet... Illalla tulemme minä ja
  muut ystäväsi Koivulaan.

                                  Pikaisesti ystäväsi Kela."

"Kas sehän on selvä lause." Koponen suuteli paperia, sitkahutti
vuoteelta, ilosta karjuen, joka vaimolle antoi syyn kutsua rengit,
sillä hän luuli miehän tulleen hurjaksi.

Nämä jotka juuri olivat suuruksella lähimmäisessä huoneessa,
kiiruhtivat kamariin, jossa löysivät isäntänsä polkkaa tanssimassa
paljaassa paidassansa puolisonsa kera, myötänsä huutaen: "Hurraa, me
voitimme."

Kaikki luulivat hänen tulleen hulluksi. Yksi renkilöistä otti rajusti
häneen kiini, nostaen hänen lattialta korkealle, niin että hän jaloin
potki kun väkisin kannettava karju.

Tämän vuottamattoman syleilevän kautta tuli Koponen taas entiselleen ja
asia tuli selvitetyksi. Mutta kuitenkin oli Jussi renkien mielestä
täysi narri.

Heikko-luontoisten on vaikeampi kestää iloa kuin murhetta ja niin
Koposenkin. Hän lauleskeli koko päivän vuotellen ystäväinsä tuloa,
joita oli päättänyt oivallisesti kestiä.

Vihdoin tulivatkin ystävät, ja nytpä alkoi iloa, syömistä ja juomista,
jota kesti seuraavaan päivään.

Todellisesti iloinen oli Kela, joka pisti julkista pilkkaa
suojeltaviensa, varsinkin Pekka Kettusen ja Jurrin kanssa,
jotka kumpikin olivatkin pilamaiset. Viimeksi mainittu sai monta
pistos-lausetta virsistänsä suden kuopassa ja itse Koponenkin sai
kiusa-puheita, sillä Kela sanoi hänen ennen kaikkia täytyvän esitellä
sellaisten laitosten kieltämistä. Mutta pian muuttui leikki yleiseksi
iloksi saadusta voitosta. Jokainen iloitsi vasta-lahon häviöstä. He
olivat vakuutetut vasta tulevan huudon onnellisesta päätöksestä, sillä
olipa enemmistö heidän puolellansa ja he aikoivat kyllä varoa enää
joutuvansa susien kynsiin. He sydämmellisesti nauroivat Ollia, joka
muka täytyisi tulla takaisin, ja sepä olisi häpiä, jota ei ollut helppo
pestä. Kela tarttui lasiin ehdotellen maljan uudelle edusmiehelle,
johon hän vastasi kerskaavalla puheella, joka oli sekä ma'uton että
mieletön. Viimeiksi juotiin kuolemaan asti kestävän ystävyyden malja,
jonka tehtyä ilomielissä erittiin taas kohdataksensa toisiaan muutaman
päivän kuluttua käräjätalossa, jolloin asia voiton kruunulla
kaunistettaisiin.

Nytpä tuli kiire Koposen talossa. Laitettiin, näet, ompelioita,
suutaria ja räätäriä kaupunkista kuntoon panemaan Koposen vaateasua.
Siistinä ollaan, sanoi mies, joka tanssi sukissaan.

Koponen tarkasteli papereitaan ja kirjoitteli sääntöjä pehtuorille,
jonka hoidettava talous oli hänen poissa ollessaan.

Kaikki oli valmis ja huutopäivä tullut.

Matkailiamme kulkivat tällä erää valtatietä päästäksensä väijyvät
kuopat, mutta Koponen pysähtyi rouviin, sillä ei hän vieläkään tahtonut
omistaa edusmieheksi pyrkivänsä. Hän tahtoi muka luultavaksi yleisön
luottamuksen hänet kutsuneen, joten hänen siis oli siihen myöntyminen
vaikka vastahakoisesti. Oli nytkin suuri rahvaan kokous Raivolan
kestikiivari-talossa.

Monta morkka-sanaa saivat Pekka Kettunen ja Jurri niellä, sillä yleisöä
kiukutti häpeälliset kujeet, jotka julkisesti tarkoittivat rehellisen
miehen halventamista ja itsensä ylentämistä. Moni kävi vieläkin Koposen
puolelle, sillä onhan se viehättävää olla voittavien joukossa. Moni sen
teki päästäksensä toivottuun pitoon, jonka piti tulla oikein
kunnollisen.

Mutta Koposen lahko oli hyvissä mielin huolimatta kaikilta puolin
satelevista pilkoista. Jurri veikkoinensa oli vaiti, pannen sanat
mieleensä ja päätti vast'edes kostaa. Nyt riemuitsivat salassa
odottamasta voitostaan.

Mutta ilonsa ei ollut pitkä eikä kestävä.

Ystävänsä Kakkuri oli vielä poissa, eikä aikaa enää ollut kuin puolen
tuntia. He tulivat julman levottomiksi. Kela lähetti molemmat ystävät
joka paikkaan veikkoa hakemaan. Ne juoksivatkin ympäri kun vainoovat
koirat, mutta menestymättä. Samassa helisi kello ja huuto alkoi, mutta
Kakkuria ei kuulunut, ei kirjallisestikaan.

Toisen kerran tulivat he häviöön. Sepä vasta onnettomuus; kiukkunsa oli
määrätön. Itse Kela oli todellisesti äkänen ja kiroili äänin
senvietäviä holloja, joihin ei milloinkaan voinut luottaa. Kakkuri
lienee joutunut lohiverkkoon; "nyt vaan puuttuu että sinä puutut ketun
rautoihin," sanoi hän Pekka Kettuselle, joka kiukussa tömisteli maata
suurilla saappaillansa.

Kiukun myrskyin vähän tyynnyttyä ajoivat ystävykset hakemaan Kakkuria.

Tultuaan muutaman kivenheiton kestikiivarista, näkivät Kakkurin, joka
juosta hönkötti kuin puhaltava, paarmoin kiusaama sonni.

Kakkuri pysähtyi, molemmin käsin tarttuen rattaan aisaan saadaksensa
puhaltaa. Kela nauroi hänen raivoa muotoansa, josta näkyi jotain
merkillistä tapahtuneen. Hän oli niin hengästynyt että ei sanaakaan
voinut lausua, jonka vuoksi häntä kehoitettiin istumaan rattaille,
ja niin ajettiin rouviin, jossa Koposelle saisi tehdä tilin
pois'olemisestaan.

Jurri huimasi hevoista ja aika vauhtia ajettiin rouviin.

Heidän ajaessa katsokaamme mikä oli syy Kakkurin poissa olemiseen
käräjäpaikasta.

Timo Kakkuri oli, miten jo tiedämme, osallinen suuremmassa
kalastus-yhtiössä, jonka tähden hän myöskin voi harjoittaa toistakin
ammattia, joka oli sangen voittoisa. Hän, näet, kaupitsi tullaamatonta
tavaraa ja oli monta kertaa pettänyt tullimiehiä, jotka eivät
onnistuneet saada häntä pinteesen, sillä hän sekä maalla että vedellä
aina luikerti pois heidän käsistänsä, josta syystä häntä
sydämmellisesti vihasivat.

Kuluneena yönä oli hän onnellisesti saanut lastin tullaamattomia
tavaroita. Kun hänen nyt oli mentävä valtiopäivämiestä huutamaan, oli
hänestä hyvin sopiva ottaa mukaansa hyvän joukon ryytiä samassa
saadaksensa ne kaupunkiin, sillä eihän nyt kenkään saattanut hänestä
sellaisia epäillä. Ennen päivää oli hän siis laittanut hyvän joukon
vaunulaatikkoihin. Epäluuloa poistaaksensa viivytti hän lähtöänsä.
Vihdoin matkalle lähdettyä vihelsi hän polskan nuottia iloisimmassa
mielialassa.

Makeissa ajatuksissa pitkitti hän matkaansa, sillä hänpä muka oli
asettava uuden edusmiehen ja myöskin ansaitseva hyvän summan muassaan
viemistä tavaroista. Mutta tulipa tapaus, joka hajoitti kaikki mielen
viehätykset; sillä yhtäkkiä ilmestyi pensastosta kaksi miestä, jotka
pysäyttivät hevosen, kolmannen näyttäessä pistolin suutta, käreällä
äänellä lausuen:

"Ei askeltakaan etemmäksi; tavarat meidän käsiin. Nyt heti takaisin
tullikamariin!"

Tämäpä vaikutti kun ukon lyömä. Kakkurin kaikki jäsenet värisivät ja
naamansa oli keltatautisen näköinen.

"Nytpä Kakkuri, kaunis lintu, et pääsekkään käsistämme," lausui
äkästynyt tullikersantti.

"Ottakaa hevonen ja kaikki," sanoi vihdoin Kakkuri, "mutta laskekaa
minun herran nimessä. Tunnin kuluttua pitää minun olla Raivolassa
herrainpäivämiestä huutamassa."

"Niinkö luulet?" väitti kersantti, "kas nytpä et petäkkään meitä, vaan
olet itse petteessä; nytpä et pääsekkään kynsistämme. Saatuani pirun
veneesen, niin olenkin mies soutamaan sen maalle. Tervetultua
ruohostoon! sanoi ukko, viskasi eukkonsa nokkosiin, ja saman sanon
sulle kunnon poika. Pidetäänpä tullikamarissa yhdessä lystiä, sillä
minä arvelen sinun tavarasi ei olevan ihan arvotonta -- hä-hä-hä!"

Nytpä syntyi keskustelu ja Kakkuri käytti kaikkia keinoja päästäksensä,
mutta mies oli järkähtämätön ja sanoi hänen täytyvän tulla mukaan
vaikka hän vaunuihin siottaisiin.

Paljon tuumailtua, jolahti Kakkurin mieleen tarjota seitsemänkymmentä
markkaa jos hän heti pääsisi matkaansa, joka auttikin, sillä asia oli
yhtä avoin lain hakemukselle.

Mutta aika oli kulunut ja Kakkurilla vaan oli puolen tuntia aikaa
joutua määrä ajaksi paikalle, mutta matkaa oli koko penikuorma. Siis
oli kiiruhtaminen, jonka vuoksi hän juosta hönkötti niin että santa
ryöppysi ympärillänsä kuin lumipyry.

Ei siis kumma että hän oli sekä lämmin että hengästynyt kohdatessaan
ystävänsä.

Tästä tapauksesta voimme oppia, että ahneus pettää viisauden ja että
aina on paras ansaita leipänsä kunnian tiellä.



VIII.

Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia.


Mahdollista on ajatella Koposen mielipahaa saatuansa kuulla miten
päivän kysymys oli päättynyt, mutta mahdoton on sitä kertoa. Hän repi
vaatteensa ja kiroi syntymäpäiväänsä. Kunnianhimo oli muuttua
hulluudeksi. Vapisevalla sydämellä vaipui hän sohvalle matona
kierrellen, kunnes Kakkuri kertoi onnettomuutensa.

"Kuinka suuri oli tavaran arvo?" kysyi Kela, joka salassa nauroi koko
asiaa.

"Vähintäkin kolmetuhatta markkaa, sillä se oli ihan silkkiä ja ryytiä,"
huokasi Kakkuri.

"Saakelin kallis leikki, jos lukuun otetaan runsaat sakot."

"Minä joudun ihan maantielle," huokasi Kakkuri taas.

"Tuo kaikki on maallista, mutta minä olen elin ijäkseni häväisty!
eiköhän tässä ole mitään apua, Kela veikkoseni!" puhkasi Koponen.

"Asia on, Jumal' avita, hyvin vähällä autettu, mutta sen sanon
rehellisesti, että suuttumaan rupeen koko toimelle sillä te olette
kaikki saakelin huliviliä. Mikä antau susien seuraan, mikä
tullimiesten, josta kaikki hyvät toimet pilauntuvat. Kerran vielä
tahtoisin koettaa, jos vaan voisin teihin luotsaa."

Kaikki nousivat, vannoen Jumalan ja evankeliumin kautta, ei säästävänsä
vaivaa eikä rahaa, joska vaan voittaisivat tarkoituksensa, joka nyt oli
tullut heille kunnian asiaksi.

"Olkoon menneeksi," lausui Kela; "koetetaanpa kolmas kerta, niin
vakuutan että menestymme, jos vaan itse ette sitä pilaa, miten teitte
edellisillä kerroilla. Kuulkaa nyt minua ja sen jälkeen eläkää."

Kaikki pystyttivät korvansa ja Pekka Kettunen avasi suunsakin paremmin
tajutakseen asiaa.

Herra Kela puhui sanoen:

"Entinen vaali kumottiin syystä että Jurri oli sairas; niinpä luulen
nytkin, koska voimme todeksi näyttää että Kakkuri väkivalloin estettiin
valiomiestoimessansa. Se asia ei voi toisin olla. Mutta voipa olla että
asianomaiset pitävät kaiken sopimattomana, muutamain yksityisten
retkailemisena ja siitä syystä vahvistavat vaalin pitempien valitusten
estämiseksi. Jos siis saisimme moniaita ystäviämme panemaan
anomuskirjan Ruhtinaalle, joka liitettäisiin valituksiin, niin se
nähtäisi julkiseksi puolustamiseksi Koposen eduksi."

"Ja Ollin häpiäksi," välitti tämä, joka nyt sai vähän tuulta myllyynsä.

Kaikki vakuuttivat kyllä saavansa anekirjoituksia, jahka vaan itse
anomus olisi valmis.

Herra Kela otti matkalaukustansa paperia ja läkkiä ja teki anomuskirjan
ennen sanottuun tapaan, joka yleisesti hyväksyttiin, sillä se oli
selvästi ja nerokkaasti kokoonpantu.

Nytpä pantiin kyniä liikkeelle. Pian oli ystävillä jokaisella pari
otetta siitä.

Taas oltiin kaikin iloisia. Yhdessä juotiin muutama pullo punsia,
rouvi-emännän suureksi iloksi, jolla moneen aikaan ei ollut niin
hyvästi kauppa käynyt.

Kela sai vielä kolme satamarkkaa, joka teki hänen tavallista
iloisemmaksi. Hän joi veli-maljan Kakkurin, Jurrin ja Kettusen kanssa,
joka suuresti kutkutti heidän ylpeyttänsä, sillä talonpoikia
tavallisesti mielyttää herrojen tuttavuus. He unohtavat vanhan
sananparren: "milloin kettu hanhelle saarnaa, koskee se hänen
kaulaansa". Sentähden monasti tapahtuu, että herra-veljiltä saavat
saman vastauksen, minkä reivi antoi eräälle valtiopäivämiehelle, joka
muistutti veljeydestä, nimittäin: "Huuti hollo! valtiopäivät on loppu".

Parhaimmassa mielialassa erosivat vihdoin ystävät, jokainen puoleltansa
vaikuttamaan suostumuksen mukaan.

Koposen kunnianhimo oli kyllä saanut pahan haavan, mutta hän toivoi
ahkeran voittavan ja työskenteli kaikin voimin tarkoituksensa eduksi.
Mutta julkisuutta karttoi hän vieläkin, sillä hänen luontonsa oli käydä
esteitten ympäri niinkuin kissa kuuman puurovadin. Eikä hänen
tarvinnutkaan näkyä, sillä hänellä oli mukavina aseina rikkaat
sukulaisensa ja monta kunnianhimoista polosta. Nämä pantiin listan
kantajoiksi talosta toiseen toimittamaan allekirjoituksia ennen
sanottuun anomukseen.

Timo Kakkurilla oli harmaa hevonen ja rattaat, joilla myöhään ja
varhain ajeli ympäri, joilla matkoillansa monasti tapasi tullimiehiä,
jotka eivät mitään löytäneet, sillä palossa ollut lapsi välttää tulta.
Itse jaksoi hän matkoillansa hyvin, mutta hevonen kävi laihaksi ja
karvattomaksi, mutta tuon hyvän asian tähden ei tuota voinut auttaa.

Vähemmän toimellinen oli Jurri. Hän ei hennonut ajaa ja käydä, hän
pelkäsi sudenkuopan tapauksesta asti. Jos jalkansa vähän liuskahti
vaikka sileällä tielläkin, niin hän heti ryömäsi sivulle, peläten
salasta vaaraa. Samallaista vaaraa pelätessään nyhjäsi hän kerran
kirkkomatkalla vanhaa akkaa niin, että se lankesi ja mursi kätensä.
Tästä tempusta hän kutsuttiin käräjiin, jossa sai maksaa hyvät sakot.
Siitä ajasta alkaen rupesi Jurri todella jumaliseksi ja eli sitten
kaiken aikansa hiljaisena miehenä.

Ahkerin juoksia oli kieltämättä Pekka Kettunen. Hänellä oli avara
pitäjä vaikutusalana, mutta hän ei säästänyt vaivaa eikä kenkiä.
Jerusalemin suutarina juoksi hän maita, metsiä suurilla saappaillansa
sotkien maata niin että vuoret kaikuivat. Hänellä tavallisesti oli
seurana nuori valkotukkanen talonpoika, jota yleisesti sanottiin
Sammal-Jukaksi, jolle oli luvattu päästä lautamieheksi Koposen siaan.
Tämä Sammaltaja-Jukka oli yksinkertainen polonen, joka sammaltaen yhäti
tarinoi yhtä toista. Kaukaa jo kuultiin milloin nämät nimenkerääjät
olivat liikkeellä. Toisen raskaat askeleet ja toisen sopertava kieli
tekivät yhteen kalisevan jahdin, josta monta komppajuttua pantiin
liikkeelle. Varsinkin eräs tapaus, jonka tässä kerromme, antoi kauvan
nauruainetta seurakunnalle.

Varhain eräänä kevä-aamuna tulivat ystävät yksinäiseen metsätaloon.
Isäntä oli pitäjän paraimpia miehiä, jonka tähden oli tärkeä saada
hänen allekirjoitus. Pekka Kettunen kuiskasi porstuassa tässä olevan
sievä käytös tarpeena. Varosasti astuivat he tupaan, kauniisti
tervehtäin. Emäntä kävi heitä vastaan käskein istumaan. Mutta miestemme
oli kiire. He tahtoivat isäntää puhutella. Vaimo sanoi lähettävänsä
noutamaan häntä, joka nykysin oli mennyt renkien luo myllyn sulkua
parantamaan, mutta Pekka Kettunen sanoi kyllä itse osaavansa myllylle.
Sanottiin siis jäähyväiset ja mentiin.

Osotettu paikka oli hyvän matkaa talosta. Matkailiat kiirehtivät, miten
tavallisesti, pitäen suukopua niin että miehet myllyllä kyllä olisivat
tulonsa kuulleet, jos ei olisi ollut veden kohinaa. Mutta nyt eivät
mitään huomannet ennenkun kuului kummallinen ääni. Nytpä näkivät ihan
lähellä kaksi miestä hyppivän, pyörivän ja käsiänsä paikivan aivan kun
pirun riivaamat. Pekka Kettunen oli, näet, loukannut ampiais pesää ja
heti oli koko parvi ympärillänsä. He huiskivat hatullansa ja
sitkahuttelivat kaikin tavoin, mutta ampiaiset surisivat antaen tuon
tuostakin myrkyllisen pistämän. Tämäpä oli soma näytelmä katselioille,
jotka nauraa tirskuivat sydämmestään. Mutta pilallisempaa tuskin nähdä
saakaan. Tukka pystyssä, kädet huiskivat kun pöllön siivet, hyppien
kivien välissä kuin riehuvat pukit. Mutta vielä parempi oli kunnes
molemmat nimenkerääjät vihdoin ryömäsivät jokeen niin että vesi
läiskähti.

Täällä vihdoin pääsivät ampiaisista, mutta kauan viipyi ennenkuin
voivat isännälle ja rengeille selittää kummallisen käytöksensä. Ne
olivat naurusta pakahtua, joka teki ystävä-polostemme onnettomuuden
vielä katkerammaksi.

Joesta noustua tiukkui vesi vaatteistansa. Mutta ei kylvynnässä kyllin.
Kumpikin oli saanut muutamia ampiaisen pistämiä silmiinsä ja pian
olivat miehet silmäpuolia. Mutta pahin vahinko: tärkeä kirja monine
allekirjoituksinensa oli läpi-märkä, niin että epäiltävä oli kävisikö
sitä milloinkaan tarkoitukseensa käyttää.

Isäntä käski vieraita kotiinsa, jota tarjomusta kuitenkin nykyisessä
tilassansa häpesivät seurata. Sen siaan nousivat he aurinkoiselle
kummulle, jossa ripustivat vaatteensa kuivumaan, kunnes itse paratiisin
asussa löivät ruohostoon maata kuin kaksi rasvasta sikaa.

Mutta täälläkään eivät saaneet rauhaa, sillä ilkeät kusiaiset tekivät
levottomuutta; mutta me heitämme heidät rauhaan, käyden Koposta
tervehtimään.

Mies rukka! Hänelläkin oli vastuksia. Monet, vuosikausina rakennetut
toimensa eivät tahtoneet täyttyä. Ne raukenivat yksi toisensa perään.
Hän kyllä koki iloiselta näyttää mutta kunnianhimon piru raateli
sydäntänsä. Hän oli saanut päähänsä että Ollin oli tuleminen takaisin
ja hänen itse pääseminen valtiopäivämieheksi. Suuri siis oli
lohdutuksensa ystäväin tuodessa satoja puumerkkejä. Hän kyllä tiesi
miten ne oli saadut, mutta yhtä hyvin se häntä iloitti sillä niin
tavoin toivoi halventaneensa Ollin arvoa ja jopa sekin rasvasi
mieltänsä.

Tavallista iloisempana matkusti hän ystävänsä Kelan luo, vieden
muassansa nuo tärkeät paperit. Valitus oli jo valmis, anomus liitettiin
siihen ja posti vei ne määränsä perille.

Kelan ajatuksia emme tiedä, mutta se on varma että Koponen ystävinensä
eli suloisemmassa toivossa. Kaikissa kokouksissa olivat he iso-ääniset
ja anteliaat sanoissa ja kestissä. Kaikkein rehellisten ihmisten
mielestä olivat he hävyn pään purreet, joka olikin tosi, kun
käytöksiänsä tarkasteltaviksi otetaan. Morkka-sanoja saivat he kyllä,
mutta ne vaikuttivat saman kuin hanhea vedellä valaminen.

Koponen aina ilkkui pitkistä käsistänsä, jolla tahtoi antaa ymmärtää
viisaudellansa voivansa paljon vaikuttaa korkeain asianomaisten luona,
mutta kuinka pitkät ne olivatkin, eivät jaksaneet sysätä Ollia
valtiopäiviltä, sillä korkein oikeus vahvisti vaalin.

Jussi Koponen ystävinensä oli vimmassa, mutta Kela naurahteli salaa,
toivoen kunnianhimon tulevan yleiseksi taudiksi, jolloin
todenperäisesti tahtoi ruveta lääkäriksi.



IX.

Uudet toiveet ja parempi onni.


Tieto vaalin vahvistamisesta oli Koposelle onneton uutinen, joka ajaksi
masensi hänen ylpeyttänsä. Hän tuli alakuloiseksi, käyskenteli paljon
yksinään ja mullisteli silmiään kuin jänis paulassa. Mutta toistasen
paremman onnen toive karkoitti vähittäin katkeruuden mielestänsä ja
mies tointui entiselleen.

Hän oli melkein paikkakunnan ainoa talonpoika, joka piti
valtiopäivä-lehteä, jota hän ahkerasti luki niin että melkein määrin
tiesi menot, joita hän selitteli oman mielensä mukaan. Kaikissa
kokouksissa piti hän pitkiä puheita valtiopäivä-toimista, joissa
hän kuulioillensa tarinoi eriskummallisimpia taruja, joita he
tietämättömyydessänsä uskoivat. Tietysti hän aina solvasi Ollia, antaen
ymmärtää itse olevansa kansan edusmieheksi soveliaimman. Hän muka
herroille sanoisi totuuden, jonka seuraukset pian tulisivat näkyviin
lain muutoksissa ja verojen halventamisessa.

Älykkäämmät nauroivat hänen suukopuansa, mutta olipa niitä typeröitä
kyllin jotka uskoivat häntä. He pitivät häntä kovin oppineena ja
nerokkaana miehenä, joka herrainpäivillä paljon vaikuttaisi.

Talonpoikais-säädyn edusmiehen tila on vaikea, syystä että usiammat
kotona olevat, eivätkä asiain käynnistä mitään ymmärrä. Rahvas luulee
edusmiehen voivan tehdä kaikki, senpätähden saa tämä syyn, milloin
asiat, niinkuin useasti tapahtuu, käyvät nurin. Enimmältä joukolla ei
ole varoja pitää sanomalehtiä, mutta moni varakas talonpoika, joka itse
pyrkii edusmieheksi, panee ennen rahansa turhuuteen, kuin tarpeellisiin
ja hyödyllisiin kirjoihin, joka on enemmän kuin pahoin, sillä
sivistyksettä ja tiedotta on mies julkisessa elämässä aina hompu,
vaikka olisikin luonnon herralta hyvästi varustettu.

Näin ollen asiain, ei Koposen ollut vaikea halventaa Ollin arvoa ja
vielä helpompi oli hänen vast'edes päästä valtiopäivämieheksi, koska
hänen itse ja rikasten sukulaistensa siinä oli enin sanominen.

Näitten toimesta saikin hän huudot tuleviksi valtiopäiviksi, sillä Olli
ystävinensä toivoi sitä, että yleisö kerran tulisi näkemään mitä jaloja
töitä hän saisi toimeen.

Nytpä oli Koponen toiveittensa perillä ja sydämmensä sykkeli ilosta.

Komeassa asunnossansa vastaanotti hän nyt onnentoivotuksia ylhäisiltä
sekä alhaisilta, joilla ainakin oli joitakuita toimia annettavina hänen
haltuunsa. Pappi tahtoi kirkkoherran paikkaa, lukkari palkan
korotusta, suntio kaksi kolehtia vuotisesti, lapsen-muori eläke-rahaa,
Pekka Kettunen mieluistansa maamittaria, Kakkuri kalastusoikeuden
kaikissa vesissä y.m. Mutta usiammat tahtoivat mielensä mukaista
päätöstä riita-asioissa, jotka olivat ylioikeudessa. Koponen teki
muistokirjoituksen, luvaten laittaa kaikkien toivon mukaan, sillä hän
muka nyt oli se mies jonka kädessä valta oli.

Vaimonsa varustamana saattoivat hänen Kakkuri, Kettunen ja
Sammaltaja-Jukka ensimäiseen kestikiivariin, jossa eromalja
hurra-huudoilla tyhjennettiin ja Koponen matkusti pääkaupunkiin.

Omistamatta syvempiä tietoja kunnallisasioissa, miten
talonpoikaissäädyn esimiehet tavallisesti, arveli Koponen ensin täällä
olevan saman kun kotona pitäjän kokouksissa, joissa rovastin siipein
varjon alla voi ladella mitä pilaa hyvänsä. Hän siis rupesi
haastelemaan yhtätoista vaikka ei ensinkään puhelias ollut, josta
syystä siitä syntyi loru, joka suuresti nauratti toisia, mutta toisia,
jotka säädyn arvosta huolta pitivät, suututti ja saatti hänelle
kiivaita muistutuksia. Hän siis arveli vaiti-olemisen vastaseksi olevan
parhaan. Mutta jollakin tavoin tahtoi hän vetää huomiota puoleensa,
jonka vuoksi hänen keskustelujen aikana nähtiin liikkuvan istuimien
välillä perustuslait kädessä kumppaniansa neuvomassa, siksi kunnes eräs
vapaamielinen kumppani tästä häntä hyvästi niisti, käskien hänen
perustuslakinensa mennä hiiteen. Nyt oli toivonsa kahdessa
vapaamielisessä ehdotuksessa, jotka ystävänsä Kela nerokkaasti oli
kokoonpannut. Nämä luki hän äänin ja ne voittivat vapaamielisten
suosion; mutta vanhalla-olijoita oli säädyssä enemmän, josta syystä
ehdottajan mielestä oli paras yhtyä heihin, jos mainetta olisi
saavutettava.

Ollen kavala-luontoinen, huomasi lahkokunnan johdattaja helposti tämän
omaisuutensa ja käytti siis häntä kumppaniensa luona tiedusteliana.
Tässäpä oli Koponen mies kohdallansa. Hänen sukkeluutensa ymmärsi
johtaja ansion mukaan arvata, jonka vuoksi hän valittiin moniaan
erityisen toimikunnan jäseneksi. Tämäpä kutkutti turhamielisyyttänsä ja
sitä soittivat ystävänsä kotipaikalla kummalliseksi ja suuriarvoseksi.

Valtiopäivätoimensa olivat siis halpa-arvoiset, eivätkä juuri
kunnialliset, mutta se ei estänyt häntä kotona toimistaan hävyttömästi
kehumaan. Eräässä tärkeässä asiassa tuli onni tässä kohden hänelle
avuksi.

Raivolan kihlakunta oli kauan ollut epätasaisesti rasitettu
sotamies-ja'on suhteen, jota jo monet herrainpäivät oli koetettu
parantaa. Ollin toimista oli ojennus päätetty, mutta ei toimeenpantu
ennenkuin nyt, jonka tähden asiasta tietämättöminä luettiin tämä
Koposen ansioksi, vaikka hän siinä oli ihan osaton. Samoin pari
muutakin paikkakuntaa koskevaa asiaa.

Mutta tätäpä Koponen ei huolinut ilmoittaa. Pääkaupungista tultuaan
olivat käytöksensä ja tapansa entistä vieläkin ylpeemmät. Näistä
asioista saneli hän kerran eräässä seurassa ilkkuen ja kerskuen näin:

"Veikot! Siitä saatatte olla vakuutetut että tämä asia maksoi mulle
sekä vaivaa että työtä. Se oli papiston ja vapasukusten juonien kautta
menemisillään vallan mitättömiin. Mutta minäpä kävin kunnioitettuin
veikkoini reivi P:n ja pispa H:n luokse, joita rääväsin niin jäykästi
ett'eivät tohtineet vastustaa asiaa. Kun asia tuli päätettäväksi,
nousin minä pitämään pitkää puhetta, jossa julkisesti näytin minun
väitösteni totuuden, niin että kaikki huusivat 'hyvä'. Ruhtinas
nyökäytti päätään sanoen: 'Jussi Koponen puhui totta;' ja sepä naula
veti. Sen sanon teille kunnon veljet, että pääkaupungissa ei kelpaa
ujosteleminen. Kerran pyysi Ruhtinas neljäsataatuhatta markkaa
palkanlisäystä. Kaikki olivat vaiti aivan kun olisivat saaneet suunsa
vettä täyteen; sillä ei kukaan muka tahtonut Ruhtinasta vastustaa.
Minäpä mietiskelin vähän asiaa, nousin ja vastustelin sellaista
pyyntöä, joka mielestäni oli hävytön. En nyt itsekään muista mitä
silloin sanoin, sillä olinpa hyvin kiivastunut, mutta sen selvästi
muistan, että kun pitkä puheeni oli loppunut, huusivat melkein kaikki
läsnä-olijat 'hurraa' ja Ruhtinas vaalistui nähtävästi. Illalla tuli
perintö-ruhtinas minun luokseni, pyytäen minua ei olemaan niin jyrkkä
sanoissani, mutta minäpä sanoin hänelle päin silmiä olevani todenpuhuva
kansan-mies. Myöskin annoin hänen ymmärtää olevani sen verran
varallinen, etten lahjoja tarvitse. Alussa näkyi hän vähän häpeävän,
mutta sittepä antoi mulle kättä sanoen harvoin kohdanneensa niin
rehellistä miestä. Nyt me ollaan parhaimmat ystävät mailmassa, sillä
suuret toisenaan pitävät paljon siitä, joka hirviää rehellisesti puhua
suunsa puhtaaksi."

Tälläisiä tarinoita tarjoi Koponen kotomiehille kaikissa kokouksissa,
jossa tuhmimpia oli saatavilla. Pekka Kettunen seisoi aina sivullansa
kopasten "amen" suurilla saappaillansa. Sammaltaja-Jukka huusi:
hy-hy-hy-hyvä.

Moni uskoi Koposta niinkuin Isämeitää ja piti häntä kunnon miehenä,
mutta nerokkaammat talonpojat pilkkasivat häntä. Sellaisten
läsnäollessa käyttikin hän toista lausetapaa, sillä olihan se kavala
koiransilmä, joka kyllä tiesi kenen kanssa hänen oli tekemistä.

Kuitenkin pääsi Koponen vielä monet valtiopäivät edusmieheksi. Mutta jo
varhain huomasivat kotomiehet hänen oikean arvonsa olevan: Kotona
suupaltti, herrainpäivillä hylky; sillä kansa ei kauan pety.

Eikä Koposesta milloinkaan muuta tullut kun halveksittu hylky, sillä
toimiensa perustussyy oli kunnianhimo. Avullisen hyvä pää hänellä tosin
oli, mutta kahta valtiopäivämiehen omaisuutta häneltä puuttui,
nimittäin: _rehellisyys ja taito_. Hän kyllä yritti olla kansan mies,
mutta unohti aina yhteisen hyvän, jos odotettavana oli valoa armon
auringosta ylhäisiltä istuimilta. Ollen hallituksen nöyrä renki
muistettiin häntä usein palveluksistansa toimikuntia asettaissa. Tämä
oli sulonen voide kunnianhimollensa, joka usein pääsi näkyviin.
Rikasten sukulaistensa kera oli käytöksensä kotipaikalla kärsimätön.
Hän vaati vertaisiltansa täydellistä alamaisuutta ja muistutti joka
tilassa oman itsensä olevan sen kultasen vasikan, jota tulisi kumartaa.
Onneton se, joka rohkeni vastustaa hänen ylpeyttä, sillä miehellä oli
nyt pitkät kostoa vaativat kädet, jotka laittoivat vähemmän varallisen
vaivoihin ja lopulliseen perikatoon.

Koponen sanotusta syystä ei milloinkaan olisi tullut
valtiopäivämieheksi, jos joka mies olisi saanut huutaa, mitenkä jo
ennen olemme muistuttaneet. Nyt se seikka oli helppo, koska asia oli
muutamain mahtavain hallussa. Että hän aina vast'uudesta valittiin,
vaikutti monessa, joka ei tarkemmin tietänyt asiaa, vaan piti häntä
kunnon miehenä, jolla muka olisi yleisön yhteinen luottamus.

Mahtavain ystäviensä kautta teki Koponen mahdollisensa vahvistaen tätä
luuloa yleisössä. Lähimpäin ystäviensä antoi hän salaisesti ymmärtää,
että se muka korottaisi arvoansa, jos koti-miehiltänsä saisi sopivan
kunnia-lahjan. Kulungista vastaisi hän kyllä itse, kun vaan kaikki
kävisi salassa.

Puoleksi lausutut sanat ymmärsivät ystävät. Jonkun ajan kuluttua
luettiin julkisessa sanomalehdessä seuraava:

"Raivolan käräjäpaikassa vietettiin tämänkuun 4:nä päivänä kaunis
kansanjuhla, sillä kihlakunnan yleisö oli kutsunut arvostetun ja
kuuluisan edusmiehensä, Jussi Koposen, yhteisillä varoilla
toimitetuille pidoille, jolloin tuomari kunnan puolesta kunnioitetulle
edusmiehelle lahjoitti kalliit hopeaiset teekalut. Tämä piti pidemmän
kiitospuheen, joka osoitti todellista puheliaisuutta, joka on
kunniallisen talonpojan syntymä-lahja. Pitoja kesti kappaleen yötä ja
niissä oli paikkakunnan vallasväkeäkin, jotka kyllä kauvan muistavat
tämän sivistyneen ja vapaamielisen rahvaan kauniin työn".

Luettuansa tämän uutisen, nauroivat Koposen säätykumppanit kaikissa
maan äärissä, mutta suurin yleisö ajatteli ja sanoi: Jussi Koponen
lienee kunnon mies; sellaisiahan ne kaikki valtiopäivämiehet pitäisi
olla.

Vähittäin rupesi Koposen arvo kotopaikalla nähtävästi halvenemaan,
sillä valitukset, että hän tuhlasi yhteisiä varoja, kävivät aina
julkisemmiksi.

Mies näkyi kaikkein silmissä oikeassa muodossaan; tämä häntä huoletti.
Hän siis päätti heittää valtiopäivämiehen raskaan takan, josta samoin
kuin vaivoistansa oli saanut kiittämättömyyttä ja mielipahaa, mutta se
heittäminen oli tehtävä loistavalla tavalla.

Täksi tarpeeksi otti hän pääkaupungista kaksi suurta hopea pikaria
mukaansa kotia. Nämät antoi hän ystävillensä, joitten oli niihin
toimittaminen sopiva kirjoitus, jonka tehtyä pikarit hyvin täytetyistä
velvollisuuksista yleisön kiitollisuuden osoitteeksi toimitettavissa
loppu-pidoissa annettaisiin Koposelle. Kunnia-lahjan syntymä oli
pidettävä salassa.

Nyt lähetti Koponen kutsumuksia Koivulaan, jossa soisi näkevänsä
ystäviänsä ja saavansa kiittää heitä yleisestä luottamuksesta, jota
kauan oli nauttinut, mutta josta nyt sanoi tahtovansa luopua, sillä
aikomuksensa muka oli vast'edes elää yksinäisyydessä ja rauhassa.

Tullut oli juhlallinen päivä. Vieraita täynnä olivat Koposen komean
talon kaikki suojat. Hyväin kestien pitäjällä aina on paljon ystäviä ja
siihen saa lukia luottaa, että kestit kaikin tavoin olivat oivat.
Kaikissa kulmissa juotiin ja iloisesti tarinoittiin. Isäntä nosti
lasinsa pitäen kiitospuheen ennen sanottuun suuntaan. Siihen vastasi
rovasti antaen suuret hopeapikarit, joka antoi syytä pitää pitkän
ylistyspuheen Koposen kunnallis-avuista ja luonteista, jotka hän asetti
maan parhaimpien rinnalle.

Koponen nousi, otti toisen pikarin, aikoen vieläkin vastata
kiitos-lauseilla; mutta yht'äkkiä lankesi hän ta'apäin ja oli --
kivi-kuollut. Lääkäri sanoi hänen kuolleen verihalvaukseen
ylenpalttisen kunnianhimon seurauksesta.



X.

Talonpoikaisille lukioilleni.


Veikot, ystävät! Edellisessä on kuvattu henkilöitä ja tapauksia, joilla
varmaankin on vertaisiansa rakkaassa kotimaassamme. Tästä näemme että
rehellisyys kestää kauvimman ja myöskin, miten tarpeellista maamiehelle
on, hankkia valistusta ja tietoja kaikissa, kuntaa ja valtiota
koskevissa asioissa. Syystä me valitamme herrojen rasitusta, mutta
suureksi osaksi se on oma vikamme, jos vaan rehellisesti tahdomme
itsiämme koetella. Me pidämme murhetta moninaisista, mutta unohdamme
yhden tarpeellisen: toimittaa itsiämme kunnollisiksi kansalaisiksi.
Talonpojan ollessa nykyisellä halvalla valistuksen kannalla, pysyy hän
aina mahtavien käsissä rättinä, jota mielin mukaan pusertavat. Tästä
syystä meidän valtiopäivillä talonpoikais-sääty, verrattuna toisiin, on
niin halpa-arvoinen, että sen oppimattomuutensa vuoksi on antauminen
taitavampien herrojen käsiin, jotka johdattavat heitä sivupoluille,
jota eivät huomaa ennenkuin on myöhä. Aivan samasta syystä pappi ja
vallesmanni maalla tekevät ympäristönsä kanssa melkein oman mielensä
mukaan. Siis heittäkäämme niskoiltamme tuo hengellinen ja maallinen
rasitus; mutta jos sen tehdä tahdomme, niin suosikaamme hellästi ja
lemmellä _kansakoulua_. Se on kunnallisruumiin hengellisesti ja
maallisesti hyvin-jaksamisen ensimäinen ehto. Tätä todella muistakaamme
ja kasvattakaamme lapsiamme selvästi tietämään vapaan kansalaisen
oikeudet sekä velvollisuudet, sillä

    Tieto, taito yksinään
    Miehen miehistyttää,
    Milloin sotia pitää.
    Taidoton ei milloinkaa
    Pysty maataan puolustamaan.
    Valistus tuo jalon mielen,
    Miehestä saa kunnon miehen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valtiopäivämies eli Kunnianhimo" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.