Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Uusia kertomuksia
Author: Thoresen, Magdalena
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Uusia kertomuksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



UUSIA KERTOMUKSIA

Kirj.

Magdalena Thoresen


Suomensi H. F. [Hanna Favorin]


Wickström, Helsinki.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa,
1883-84.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen vihko:

  I. Kirkossa
 II. Olli-poika
III. Lukne-talo

Toinen vihko:

  I. Niilo



ENSIMMÄINEN VIHKO.



I.

Kirkossa.


Oli iltapäivällä. Pilvet riippuivat harmaina ja raskaina yli kaupungin;
näytti siltä kuin olisi aurinko aikaa sitten laskenut, ja illan väritön
yksitoikkoisuus peitti maan. Mutta vähitellen sumu laskeutui
ylimmäiseltä tunturiharjalta alas keskimmäisille pengerryksille ja
muodosti ikäänkuin esiripun lehdittömien puiden ja pensaiden yli.
Silloin yht'äkkiä ylimmäinen ilmakerros selkeni; milt'ei samassa
hetkessä aurinko tuli näkyviin, ja yksitoikkoisen, värittömän ilman
läpi tunkivat iloiset, riemulliset säteet. Mutta se oli ainoastaan
hetken ihanuus; tunturin-rinne punoitti jo kohdatessaan laskeuvaa
auringonkehää, -- ja kuitenkin se oli kylläksi karkoittamaan
vuorokautista varjoa ja uudestaan herättämään uskoa ijäiseen valoon.

Oi siunattu olkoon tämä loistava auringon säde! Tuhat kertaa siunattu
sille, joka keskellä surun pimeyttä äkisti tuntee että Jumalan oma
sormi koskettaa hänen kylmää otsaansa!

Seuratkaamme auringonsädettä.

Nyt se juuri kulkee ikkunan ohi, jossa on pienet himmeät ruudut.
Sisäpuolella kierteleikse muratti ikkunanpielestä pitkin ja
ikkunanlaudalla on ruusu, jossa on monta pientä nuppua. Ruusu parka!
Sen lehdet riippuvat alaspäin. Eikö tämän ikkunan sisäpuolella ole
ketään, joka iloitsee tuoksuvasta ruususta ja hoitaa nuppuja?

Mennään eteenpäin auringonsäteen kanssa.

Laattian poikki se rientää, katsos, kuinka se kaunistaa köyhää
huonetta! Siinä on pieni puinen kehto. Nyt se hyväillen liitää kahden
pienen käden yli, jotka värisevät ja ovat vallan palavat polttavasta
kuumeesta. Nuori nainen on polvillaan kätkyen vieressä; hänen otsansa
on merkitty surun kirjoitusmerkeillä -- nuoruus on ikäänkuin kasvanut,
sentähden ne tunkevat niin syvälle, -- hänen silmänsä ovat luodut
lapseen; ne ovat turpuneet itkusta ja valvomisesta, tuskin luulisi että
ne mitään huomaisi, ja kuitenkin -- auringonsäde koskee kivistäviin
silmäluomiin; se oli Jumalan sormi! Hän aukaisee silmänsä ja katselee
ikkunaan päin, nousee ja katsoo ympärilleen kamarissa.

Hänen jalkojensa vieressä on käsityö; olkoon siinä vähän aikaa.
Silmä-parkain on täytynyt näiden monien päiväin ja öiden kuluessa
tautivuoteen ääressä jakaa tointansa elämän tarpeiden hankkimisen ja
elämän loppumisen pelon välillä -- -- -- olkoon siinä.

Hän katselee vielä ympärilleen pienessä huoneessa. Mikä lohduttava
näky! Vanhan puinen pöytä ikkunan edessä, piironki oven vieressä ja sen
päällä kahvikupit, kipsivaasit; pieni iloinen ajatus, olkoon sen nimi
Toivo, kiitää läpi hänen sielunsa. -- Äkisti hän kääntää kasvonsa
pientä kuvaa kohti, joka riippuu seinällä. Se on kalpea ja ilman
varjoja, mutta se on kuitenkin nuoren miehen näköinen, jolla on kauniit
kasvot, korkea otsa ja uljas katse. Kuihtunut myrttiseppele on
kierretty pariin kertaan kuvan ympärille ja muodostaa kehyksen.

Nuori nainen yhä katselee sitä; yhä enemmän hän vaipuu katsomiseen.

Jäykistyneet kasvojen piirteet pehmittyvät, -- suru muuttuu
surumielisyydeksi ja surumielisyys kauneudeksi, otsa selkenee, katse
kirkastuu, posket punoittavat hiukan ja suu muodostuu iloisiksi
sanoiksi... Vielä auringonsäde valaisee hänen pientä maailmaansa, ja se
näky, jota hän tavoittaa, saapi varmaankin värinsä siitä.

Hän näkee itsensä kaksi vuotta nuorempana. Myrtti-seppeleessä on
tuoreet, tuoksuvat lehdet ja pienet valkeat nuput pistää esiin
kaikkialla viheriäin lehtien väliltä; se soveltuu hyvin yhteen
valkoisen otsan ja paksun ruskean tukan kanssa. Onnellinen morsian!
Iloisena kuin tanssiin seuraa hän häntä, -- häntä, josta seinällä oleva
piirustus on vaan huono kuva, -- alttarille. Siinä seisoo pappi, miksi
luo hän niin kummallisen, surumielisen katseen kauniisen sulhaseen'
Morsiankin katselee häntä, -- kuinka uljaalta ja reippaalta hän
näyttää. Ei ole hätää, kyllä hän johtaa vaimoansa turvallisesti ja
tukevasti. Nyt ojentaa pappi kätensä siunataksensa heitä; hän tuskin
notkistaa päätänsä, hän, joka katsoo yli papin ja alttarin ja koko
kirkon -- suureen, iloiseen maailmaan, joka odottaa häntä raskaiden
kirkon-seinien ulkopuolella.

Niin kierretään myrttiseppele hänen kuvansa ympärille; mutta se ei
silloin ole siinä, missä se nyt riippuu, vaan se on toisessa kodissa,
missä varallisuus asustaa; sillä tuo kaunis aviomies on taitava
työmies. Ja sillä välin kun morsiusseppele kuihtuu, kietoo onni joka
päivä tuoreita ruusuja ja tuoksuvia lehtiä siihen seppeleesen, joka
kierteleikse heidän nuorien sydämiensä ympäri.

Mutta ilo ei joka päivä ole yksin täyttämässä talon maljaa; harmi ja
tyytymättömyys astuvat myöskin esiin ja sekoittavat pisaroitaan siihen
-- ja vakuuttavat vielä että se maistuu hyvälle, niinkuin lääkäri
pahanmakuisesta lääkkeestä. Silloin on hyvä, jos rakkaus on laskenut
perustuksensa uskon pohjalle, jotta se pysyy lujana kun sade lankeaa ja
tuulet puhaltavat! sillä onni on oikullinen ja arka; kun perustus
horjuu, katoaa se, ja silloin kummittelee huokaus, kuni kaiku tyhjällä
paikalla.

Oi, nyt aurinko laski!

Mihin joutuivat nyt nuo nuoret kasvot?... Mihin joutui kulta köyhässä
huoneessa?... Oliko se vuosi, joka ensimmäistä seurasi, ilman iloa?
Oliko se näky, jota aurinko hiljan valaisi ja jonka yli varjo nyt
vetäytyy, kenties kuva hänen menneestä elämästään?

Hiljainen vaikeroiminen kuuluu kätkyestä. Äiti-parka kumartuu
tuskallisena lapsen yli, jonka kasvot ilmoittavat kovaa tuskaa. Hetken
aikaa kesti jännitys; hänen sydämensä oli melkein herennyt
tykyttämästä. Silloin suonenveto vähitellen helpoitti, kasvot saivat
entisen näkönsä, ja äiti vaipui hervotonna samalle paikalle, jossa
auringonsäteen taikavoima muutamia silmänräpäyksiä sitten oli koskenut
häneen ja kajonnut hänen nuoreen sydämeensä, jotta elämän halu vielä
kerta sai auaista lämpimät laineensa ja vuodattaa itsensä tuskallisten
haavain yli, joilla ei vielä ollut aikaa ollut tehdä arpia.

Tunti tunnin jälkeen kului siten. Kävi pimeäksi hänen ympärillään; hän
makasi vielä pienen kätkyen vieressä ja kaikki ky'yt näyttivät
yhdistyneen kuuntelemaan lapsen vaihtelevaa hengittämistä.

Silloin hän kuuli jotain ratisevan oven luona, hän säpsähti. Hitaasti
hän käänsi päätänsä ja kuunteli... Nyt se taas liikkui! Joku oli
ulkona, se oli varmaa. Oliko se kenties lääkäri? Ei, hän tuli aina
reippaasti ja astui samassa sisään, Kuka se mahtoi olla?... Hän kuuli
selvään hengähdyksiä, niin raskaita kuin jok'ainoa olisi ollut
surullinen huokaus. Kenties se oli vanha Martha, hänen ystävällinen
naapurinsa, hänen ainoa apunsa hädässä ja hänen vertaisensa maallisessa
tilassa... Hänen täytyi katsoa kuka se oli, ja hän nousi ylös. Silloin
hän kuuli liikkeen ulkomaisen oven kohdalla ja tuo raskas hengittäminen
oli vaiennut. Vielä hän kuunteli hetken aikaa; mutta hiljaisuus
vallitsi kaikkialla hänen ympärillään, ja ainoastaan kaukaa kuului
yksinäisen vaeltajan askeleita.

Tämä tapaus oli kuitenkin saattanut häntä ajattelemaan jotain, joka ei
koskenut sairasta lasta, mutta joka kuitenkin kuului sen hoitamiseen:
olihan sekä pimeä että kylmä, itse hän vapisi reilusta. Ja nyt hän
kiireesti sytytti kynttilän ja yhtä suurella kiireellä viritti
sammuneen tulen pienessä kakluunissa.

Se teki kolkon huoneen hiukan hauskemmaksi, -- se ei ollut
auringonsäde, mutta se muistutti sitä.

Nyt asetti hän kynttilän pöydälle; kaunis, puoleksi kuihtunut ruusu
nostettiin ikkunasta ja pantiin sen eteen niin että sen tuuheat oksat
lieventäisivät valoa. Oi! -- siinä hän päästi surkean huudon; eikö
luulisi että sisilisko oli häntä purrut? Mikä se oli, joka oli koskenut
häneen niin äkisti ja niin tuskallisesti?

Aikaa ennenkuin hän oli kuullut tuota raskasta hengittämistä
ulkopuolella ovea, oli miespuolinen haamu kulkenut edes takaisin
huoneen edustalla. Hänen käyntinsä oli horjuva, hänen ryhtinsä veltto
ja voimaton. Pari kertaa oli hän lähestynyt huonetta ja neuvotonna
jälleen kääntynyt takaisin. Silloin hän yht'äkkiä teki päätöksen; hän
hiipi nopeasti pieneen porstuaan ja pani korvan avaimenreijän kohdalle.
Siinä seisoi hän vähän aikaa kuunnellen siksi, kunnes kuului liikettä
huoneesta; silloin hän äkkiä ja varovasti hiipi pihalle takaisin kuin
varas. Nyt oli sisällä sytytetty kynttilä ja ikkunasta hän vapaasti
taisi katsella pieneen huoneesen.

Oliko tämä se Helena, joka kaksi vuotta sitten oli hymyillyt koko
maailmalle ja jolle koko maailma oli hymyillyt, ikäänkuin
vastapuhjenneelle ruusulle aamu-auringon valossa?... Tämä kalpea,
surullinen raukka, joka väsyneenä ja köyryselkäisenä hääri tuolla
sisällä?... Hyi! häntä värisytti. "Jumala armahtakoon sitä, joka on
syynä hänen kurjuuteensa! -- Siinä makasi kipeä lapsi, ehkä se olisi
ollut terve nyt, jos se olisi parempaa hoitoa saanut, jos ei äitiparka
olisi ollut yksin sitä hoitamassa? Kaksi kättä ei kauas riitä, neljältä
kävisi vallan toisin, -- oi, Helena-parkaa!" -- Ja mies painoi
vaikeroiden kuoleman-kalpeat kasvonsa pieniä ruutuja vasten. Mutta
juuri silloin vaimo huoneen sisällä nosti viheriän kukkasen pois
ikkunasta. "Oi, hän varmaankin säikähti häntä! Hän oli vähällä horjua".
-- Mutta nyt joku tuli kävellen taloa kohti, ja mies vetäysi hiukan
syrjälle.

Huoneessa nuori vaimo vielä seisoi ja piti vapisten kiinni tuolista.
Silloin kuului ripeitä askeleita porstuassa; ovi avattiin nopeasti ja
lääkäri astui sisään.

Se on mitä kamalimpia hetkiä elämässä, jolloin lääkäri seisoo
tautivuoteen ääressä semmoisena, joka on sovittanut itsensä
välittäjäksi elämän ja kuoleman välillä, ja hänen suustansa odotetaan
se sana, jota ainoastaan taivaallisessa neuvostossa voidaan päättää. Ja
kun hän seisoo siinä epätoivon keskellä ja näkee rukoilevaiset ja
tuskalliset katseet luotuina häneen, ja hän sellaisena hetkenä viskaa
toivon hauraan olkikorren hukkuvalle, niin hänen ei tarvitse katua,
vaikka hän tietää että he kuitenkin hukkuvat; sillä vaikeaa on, vaikka
olisi oikeinta, sanoa lyhyesti: ei ole apua enää.

Pari minuuttia lääkäri katseli äänettömänä sairasta lasta, sitten hän
pudisti päätänsä, ojensi äidille kätensä kasvot toisaalle käännettyinä,
pani hatun päähänsä ja lähti pois, Tuomio oli langennut.

Vaimo-parka ei ollut sanaakaan sanonut lääkärin siellä ollessa, hän oli
vaan hänen kasvoistaan hakenut sitä lohdutusta, jota hän ei löytänyt.
Hän ei ollut sanonut hänelle hyvästi, ei katsonut hänen jälkeensä, kun
hän meni, tämä kaikki oli sellaista varten, joka toivoo, -- hän oli
ilman toivoa. Silloin torninkello ristikirkossa löi yksitoista; lyönnit
seurasivat toisiaan hitaasti ja kun viimeinen lyönti kaikui, hävisi se
yön haudantapaiseen hiljaisuuteen.

Silloin oli yht'äkkiä kuin valistava ajatus olisi tunkenut hänen
sieluunsa ja vetänyt säteen jälkeensä hänen väsyneihin silmiinsä. Hän
kumartui rivakasti lapsen yli, otti vaatteen ja peitti sen pienet
kädet, katseli ympärilleen huoneessa, ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä poissa.

Ulkona naapurin talon kohdalla hän pysähtyi ja kolkutti ikkunalle. Se
avattiin kohta, ja vanhanpuoleinen nainen pisti ulos päänsä.

"Herra Jumala, sinäkö se olet, Helena", huudahti nainen, "onko lapsesi
kuollut?"

"Ei, Jumalan kiitos, Martha", vastasi Helena, "niin pahasti ei vielä
ole. Mutta pane vaatteet päällesi ja tule minun luokseni ... minulla on
jotain mielessä, jossa sinun pitää auttaman minua".

"Herra siunatkoon, mitä sinulla on mielessä, lapsi?" kysyi vanha
nainen, lähti samassa ikkunan luota ja tarttui vaatteisinsa.

"Minä en uskalla viipyä kauemmin, Martha", kuiskasi Helena. "Mutta en
milloinkaan ole ollut niin avun tarpeessa kuin tällä hetkellä. Siihen
on Jumala todistajani?"

"Mene, mene!" huusi vanha vaimo kammarista, "minä tulen koht'siltään
sinun luoksesi".

Helena sulki ikkunan ja lensi, katsellen arasti ympärilleen pimeällä
kadulla kuin pelonoloinen pääsky, takaisin pieneen huoneesensa. Tuskin
oli kaksi minuuttia kulunut ennenkuin vanha Martha oli hänen luonansa.

"Nyt sinun pitää sanoa minulle, Helena", kuiskasi Martha, "millä voin
sinua auttaa?"

"Lääkäri kävi täällä hetken aikaa sitten", vastasi tämä kiireesti, "hän
ei puhunut mitään; mutta minä huomasin kyllä mitä hän sanomatta jätti.
Aamulla sanoi hän: Jumalan avulla!"

"Se on köyhäin lohdutus", keskeytti häntä vanhus; "mutta hyvä sille,
jolla on vähän, ett'ei paras mitään maksa."

"Mutta minä uskon, Martha, että Jumala vielä voi auttaa. Sentähden olen
aikonut mennä kirkkoon..."

"Nyt ... tällä hetkellä!" huudahti vanhus hämmästyneenä.

"Juuri keski-yöllä sinne tulee mennä", kuiskasi nuori vaimo ja hääri
lapsen vuoteen vieressä.

"Se ei voi olla tarpeellista", väitti Martha. "Kunnian Kuningas tuli
majan ovesta sisään... Jos katto on matala, niin on taivas korkea, ja
taivas on kattona sille, joka rukoilee."

"Ei, ei, Martha, ei se ole niin, kuin sinä luulet", huokasi Helena ja
pudisti päätänsä. "Etkö sinä ole kuullut sitä vanhaa luuloa, että kun
joku kuolintautia sairastaa, niin voi se, joka enin häntä rakastaa,
pelastaa hänen henkensä sillä että keski-yön aikana menee kirkkoon ja
kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse?"

"Kyllä olen sen kuullut", vastasi vanhus.

"Kello on vasta vähän yli yksitoista", sanoi Helena rohkeasti ja
järjesti vähäsen köyhää pukuansa. "Kun sinä olet lapsen tykönä, niin
olen huoleton, ja niin viimeinen keino uskalletaan".

"Minä en paikalta liikahda", vastasi Martha ja oli hetken aikaa ääneti.
Mutta kun äitiparka oli suudellut sairasta lastansa ja nyt läheni ovea
mennäksensä, pysähdytti Martha häntä sanoen:

"Minä tahdon kuitenkin sanoa sinulle yhden asian, Helena, jotta voit
varoa kaikkia, mitä voi tapahtua. Ei voi tietää mitä kirkossa on
yöllä".

"Kirkko on Jumalan oma huone", sanoi Helena.

"Se on kyllä totta", sanoi vanhus; "mutta kun ei ole siellä mitään
tekemistä, on parasta pysyä sieltä poissa".

"Äidillä, joka menee pelastamaan lapsensa henkeä, on asiaa kyllä",
vastasi nuori vaimo tyynesti.

"Avuksi huuda minua hädässä!" lausui vanhus juhlallisesti. "Se on
Herran sana; mutta on toinenkin sana, joka sanoo että kirkko ei
milloinkaan ole tyhjä. Minä tunnen yhden, joka kerta samassa asiassa
sinne meni; mutta hän ei toista kertaa mene, sen minä takaan, vaikka
hänellä olisi miehen rohkeus."

"Oliko siellä joku, joka häntä peljätti?" kysyi Helena ja meni vielä
kerta kehdon luo katsellaksensa lasta.

"Oli niin", sanoi Martha juhlallisella äänellä, "että kun hän tuli
kirkkoon, näki hän alttarin edessä vanhan papin, joka monta vuotta
sitten oli kuollut, ja hänen ympärillänsä oli kuori täpö täynnä
kuolleita polvillaan, ja pappi piti kätensä heidän ylitsensä, ikäänkuin
hän olisi heitä kaikkia siunannut."

"Martha!" keskeytti äkisti nuorempi häntä, "katso, hän ei enää purista
käsiänsä yhteen ... katso kasvoja, kuinka hiljaisilta ne näyttävät ...
oi Jumala! joko hän nyt kuolee!"

Vanha Martha katseli tutkivaisesti pienokaista. "Sinä saat olla
huoletta siitä, Helena," kuiskasi hän, "tämä ei ole kuolema ... minä
pikemmin luulen että se on elämä. Jätä sinä matkasi."

"Ei, ei," huudahti Helena, "minä en uskalla siihen luottaa, ja jos
jotain tapahtuisi, niin katuisin sitä koko elinaikani. Minun täytyy
mennä, -- hyvästi, Martha." Ja hän lähti.

"Jumala sinua seuratkoon, lapsi!" huokaili vanhus ja istui hiljaa
vuoteen viereen.

Nuori äiti kiiruhti sitä kirkkoa kohti, jossa hän pari vuotta sitten
oli vihitty ja jossa hänen kipeä lapsensa oli kastettu -- totta kai se
oli oikein!

Yö oli pimeä, ja kylmä tuuli kiiti yksinäisten katujen läpi, kaikkialla
häntä kohtasi unen kuva, ja hänestä näyttivät kaikki nämä pimeät
huoneet, jotka seisoivat siinä äänettöminä riveissä, olevan kuoleman
pettymättömät todistajat. Oliko hän siis ainoa koko kaupungissa, joka
valvoi suruisena ja pelonalaisena?

Vihdoin viimein hän saapui kirkolle. Se oli vielä kolkompi ja
yksinäisempi kuin huoneet, ja se näytti pimeydessä niin kummallisen
uhkaavaiselta. Hän meni sykkivin sydämin lähemmäksi -- miten hän
tällaisessa pimeässä löytäisi alttarille? Mutta avain! Sitä hän
tuskassansa oli kokonaan unohtanut. Oi, kaikki oli turhaa! Ja
kauhistus, joka oli suurempi pimeän ja yön pelkoa, pani hänen jäsenensä
jäykistymään. Silloin hän näki kynttilänvalon läheisen huoneen
ikkunasta, -- se oli papin talo. Se oli papin omassa kammarissa, hän
muisti sen tarkoin siitä päivästä kuin hän harmaassa puvussansa oli
asettunut erään puoleksi avoinna olevan oven suojaan ja pyytänyt papin
kastamaan hänen kolmen kuukauden vanhaa lastansa.

Mitäs jos hän menisi papin luo ja kertoisi hänelle hätänsä; nyt oli
pappi yksin, ja hänen ei tarvinnut hävetä köyhyyttänsä. Pappi ei
suinkaan kieltäisi häneltä kirkon avainta, hänellähän aina oli
lohdutuksen sana ja neuvo murheellisille!

Hiljaa hän läheni huonetta, pani päänsä aivan lähelle ikkunaa ja
kuunteli. Kyllä, se oli hän, hän käänsi lehden kirjassa, -- yhden
silmänräpäyksen vaimo mietti asiaa, silloin torninkello löi puoli
kaksitoista! Rohkeasti hän kolkutti ikkunaa -- vielä kerta kovemmin;
sen pappi kuuli. Vaimo kuuli papin nousevan, -- häntä pyörrytti.
Silloin ovi aukeni, -- ja seuraavassa hetkessä seisoi Helena papin
huoneessa.

Sanomattomasta sielun ja ruumiin väsymyksestä vaipui hän sille
tuolille, jonka pappi joutuisasti toi hänelle, ja kova nyyhkytys mursi
sen mielenjännityksen, joka tähän saakka oli häntä voimassa pitänyt.
Hetken aikaa olivat molemmat ääneti, -- sielun tuskalla ei alussa
sanoja ole.

"Millä tavoin minä voin sinun auttaa, lapseni?" kysyi vihdoin viimein
pappi hiljaa, kun vaimo oli hiukan rauhoittunut.

Nainen loi sanomattomasti rukoilevan katseen totiseen mieheen, joka
seisoi hänen edessänsä.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän, kun nainen ei näyttänyt voivan vastata.

"Nimeni on Helena Halvarsen", kuiskasi nainen, "minä olen vanhan
kalanpunnitsijan Gudmund Baage'n tytär; isäni kuoli viime vuonna --
pastori kyllä hänen tunsi". -- Ja hän melkein kyyristyi kokoon sen
katseen edessä, jonka pappi hämmästyneenä loi häneen.

"Kyllä minä häntä tunsin", sanoi pappi hetken aikaa vaiti oltuansa. "Ja
sinun myöskin tunsin. Eihän sitten ole kuin kaksi vuotta kuin sinä olit
morsian."

"Ei", kuiskasi nainen tuskin kuultavalla äänellä.

"Jumalan nimessä", huudahti pappi, "mikä kauhea onnettomuus on sinua
kohdannut? Sinä olet tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, ja jok'ainoa
piirre kasvoissasi osoittaa kalvavaa surua. Kerro kaikki, lapseni.
Sentähden kai tulet näin myöhään minun luokseni. Ilmoita tuskasi
minulle; -- on kai sinulla jotain, jonkatähden voit elää tai olkoon
niin -- kärsiä?"

"Kyllä", nyyhkytti nainen, "pieni tyttöni! jonka pastori kastoi pari
kuukautta sitten, -- mutta hän sairastaa kuolintautia -- ja hän
kuolee!"

"Mutta miehesi?" kysyi pappi.

"Oi hän", huokasi nainen ja peitti laihoilla käsillään silmänsä.

"Ehkä hän on kuollut?" lausui pappi sääliväisesti.

"Oi, jospa hän olisi kuollut!" huudahti nainen vaikeroiden.

Hetken aikaa olivat taas vaiti. Sitten pappi uudestaan alkoi:

"Niin, se on totta, on paljon tässä maailmassa, joka on kuolemaa
pahempi. Jos miehesi oli pahantekijä ja jos hän oli vaan itseänsä
kohtaan pahantekijä, jos hän häpäisi Jumalan kuvan maan päällä ja
raivosi sokeassa intohimossa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, -- jos
hän oli juomari", lisäsi hän epäilevästi.

Surkea huudahdus pääsi onnettoman vaimon rinnasta.

"Oi, älkää nimittäkö häntä niin!" huusi hän; "tuo inhoittava,
kauhistava sana!"

"Mutta jos se on oikea?" sanoi pappi tyynesti. "Moni kulkee sitä tietä
näillä seuduin. Ensimmäisestä Jumalan ja itsensä unhoittamisesta
iloisessa seurassa viimeiseen paatumuksen tylsämielisyyteen ei ole
monta askelta".

"Oi, Jesus! eikö siis ole mitään pelastusta hänelle?" valitti nainen.

"Missä hän on?" kysyi pappi.

"Kolme kuukautta sitten hän lähti kaupungista ja meni pohjoiseen päin.
Luultavasti hän nyt on kalassa", vastasi nainen.

"Siellä hän tuskin pelastustansa löytää", sanoi pappi.

"Niin, kyllä minä olen kärsinyt!" huudahti nainen. "Naimisemme
ensimmäisenä vuotena tapahtui kyllä väliin -- i!" keskeytti hän
itseänsä kiivaasti ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi -- "ei,
minä en tahdo sitä sanoa -- en milloinkaan tahdo nimittää Christian'ia
semmoisella kauhealla nimellä... Minullakin on vikani...? Enkö minä
ylpeydessäni kieltänyt häntä tuomasta ystäviänsä kotiimme? -- Eikö se
ollut hän, joko itse oli maksanut sen ja tehnyt työtä sen edestä?...
Minä ajattelin näin: Kun paha kerta pääsee taloon, niin ei viivy kauan
ennenkuin se istuu pöydän päässä. -- Yhdessä paikassa toivon hänen toki
voivan kohdata Jumalaa. -- Mutta sentähden tuli paljon onnettomuutta
osakseni."

"Vaikka koko maailman viha sinua kohtaisi, niin se, mikä on oikea
Jumalan edessä, on tehtävä, -- ja sinä olet sen tehnyt", sanoi pappi.

"Oi, kun hän vaan ei olisi tuttavuutta tehnyt tuon huonon ihmisen
kanssa!" huudahti nainen entistä kiivaammin. "Hän sanoi häntä
ystäväkseen; mutta hänestä on kaikki onnettomuutemme tullut. Hän on
syynä kaikkeen."

"Älä syytä ketään, olkoon hän kuka tahansa", keskeytti häntä pappi.
"Laki on sama kaikille, ja valinta on vapaa. Kiusauksen käärme
kierteleikse kaikkialla. Ja se, joka ei sen päätä muserra, saa sen
hammasta tuta. -- Mutta miksi et tullut minun luokseni ennen?" kysyi
pappi leppeämmin, kun nainen epätoivossa horjui. "Paljon voi parantua
kun joku astuu esiin, joka puhuu Jumalan asian puolesta. Yhdellätoista
hetkellä on moni tullut varoitetuksi ja viimeinen lyöntikin on
herättänyt katumushuokausta. -- Mutta tuntuu siltä kuin hän jo aikaa
sitten olisi hukassa, ja varmaankin köyhyytesi saattaa sinua yön
pimeydessä apua hakemaan -- ja sen sinä saat."

Ja hän otti avaimen pöydältä ja meni erään syrjässä olevan kaapin luo.
Mutta onneton vaimo hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Ei, ei! Minä en vielä tarvitse mitään", huudahti vaimo innokkaasti.
"Minä olen tehnyt työtä yöt päivät, -- minä olen koonnut kaiken sen
ajan, jonka hän viskasi pois, ja käyttänyt sitä niin hyvin kuin taisin.
Minä ajattelin aina: Se voi tulla hänen hyväksensä -- kenties itse
Jumalalle --, sillä vaikka hän tekisi mitä tahansa, miksi maailma häntä
nimittäneekin, minä tahdon pitää häntä sydämessäni -- niin, sen tahdon
tehdä. Oi, ei Jumalalaan häntä hylkää! hän oli niin hyvä, -- oi! hän
oli kuninkaan näköinen, mutta nyt ... nyt!" Ja tuskallisesti tarttui
hän tuoliin ja katsoi ikkunaa kohti. "Minä näin näyn -- kotona ikkunan
ulkopuolella -- se oli hänen näköisensä; mutta ei ollut hän -- ei,
minun mieheni se ei ollut, sen varmaan tiedän. Hän kyllä väliin oli
vähän kalpea -- mutta sellaiset kasvot, jotka näyttivät maan alta
kaivetuilta -- minun Christian'i ei. Oi, Jesus. Kello lyö kaksitoista.
Avain! Oi, minua onnetonta, nyt unohdan taas kaikki hänen tähtensä."

"Avain?" kysyi pappi kummastellen.

"Niin, kirkon avain", huusi vaimo hirmuisessa tuskassa. "Minun täytyy
tällä hetkellä olla siellä."

"Mitä sinulla on kirkossa tekemistä tähän aikaan?"

"Enkö ole sanonut että pikku tyttöni on kuolemaisillaan? -- Mutta jos
minä saan kirjoittaa hänen nimensä alttarin taakse -- juuri nyt
sydänyön aikana -- silloin tiedän varmaan että hän paranee."

"Rakas lapseni!" -- sanoi pappi sääliväisesti ja tarttui hänen
käteensä, "vaikka kirjoittaisit nimen kuinka pyhään paikkaan tahansa,
niin se ei voi lastasi pelastaa, jos Jumala on pyhkinyt sen elämän
kirjasta, niin ei yksikään ihminen voi sitä siihen jälleen kirjoittaa."

"Oi, älkää kieltäkö sitä minulta!" rukoili nainen epätoivoisena. "Minä
tulen katumaan sitä koko elinaikani."

"Ja tällaisessa tilassa sinä tahdot mennä pimeään kirkkoon ihan yksin?"
kysyi pappi.

"Pankaa minut hautaan, kun vaan voin pikku Signen hengen pelastaa!"
nyyhkytti nainen. "Nyt kello herkeni lyömästä; Herran nimessä
armahtakaa minua, antakaa minulle avain!"

Pappi oli hetken aikaa kahdella päällä, astui askeleen eteenpäin,
pudisti päätänsä ja jäi taas seisomaan.

"Pastori ei tahdo?" nyyhkytti nainen. "Jumal' auttakoon minua, minä
tulen hulluksi." Ja hän horjui kauhean tuskan valtaamana ovellepäin.

"Jumalan nimessä, sinä saat sen", huokasi pappi, ja otti samassa
pöydältä avaimen. "Tässä se on", jatkoi hän vastahakoisella liikkeellä.
"Se on taika-uskon tekoa, jota menet tekemään, -- kuitenkin voi Jumala,
joka näkee sydämiin, nähdä uskon taika-uskossasi ja armahtaa sinua
armossa. Mene nyt lapsi-parka."

Samassa hetkessä kuin avain oli vaimon kädessä, oli hän jo ulkona
huoneesta. Kiireesti astui hän tuon lyhyen matkan kadun yli, joka
eroitti papin talon kirkosta, ja muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen
astui hän kirkkomaan portista ja seisoi kuoleman vihityllä maalla.
Mutta tässä oli tie unohdettu päämaalin tähden. Kiireesti kulki hän
hautojen yli ja vihdoin seisoi hän kirkon vanhan tammiportin edessä. --
Käsi vapisi, mutta kuitenkin ovi aukeni samassa hetkessä, -- hiljaa ja
varovasti, kuni pelkäisi hän herättää jotakin, pani hän sen jälleen
kiinni, -- ja hän oli yksin tykyttämän sydämensä ja kovan
sieluntuskansa kanssa hiljaisessa kirkossa.

Vähän aikaa seisoi hän silmät kiinni lähimmäisen pylvään luona, joka
urkuja kannatti, hän ei uskaltanut jalkaansa nostaa, tuskin hengittää;
sillä hengittäminenkin herätti kaikua hiljaisessa huoneessa.

Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja lähti liisteelle, -- kuni
varjo hiipi hän pitkin käytävää -- hän ei vielä ollut uskaltanut
silmiänsä nostaa. Joka askeleelta kävi rinta ikäänkuin täydemmäksi ja
hengittäminen raskaammaksi.

Hiljaa! Siellä jokin liikkui, -- huokaus, pitkä, raskas huokaus, kuin
olisi se tullut haudasta tahi yksinäisen katuvaisen rinnasta. -- Veri
suhisi hänen korvissansa, ja hän oli vähällä vaipua maahan. Voiko hän
vielä rukoilla? Oi! mistä löytää rukous tässä taika-uskon tuskassa? --
Mutta nyt taas oli hiljaa kuin haudassa, alttarin takaa vaan kuului
hiljainen ratina, joka ei ollut kovempi kuin taskukellon raksutus --
vihdoin sekin taukosi. Voi! se oli luultavasti mielikuvitusta
kaikkityyni! ajatteli hän ja hiipi taas eteenpäin.

Vihdoin hän seisoi sillä portaalla, joka vei kuoriin, ja yhä vielä
hänellä oli silmät maahan luotuina. Herra Jumala! Oliko se totta,
mitä Martha oli kertonut, että keski-yöllä kuolleet pitävät
jumalanpalvelustaan täällä, ja seisoiko vanha pappi nyt siellä ojentaen
kätensä polvillaan olevien kuolleiden yli? Hän vapisi pelosta. Mutta
kerta täytyi hänen kumminkin katsoa ylös -- kuta pitemmin sitä parempi!
ja hän nosti silmänsä. -- Oi! siinähän tuo ihana alttari oli valkoisine
vaatteineen. Heikko valonsäde kadulla olevasta lyhdystä valaisi sitä ja
tuota kiiltävää kalkkia, joka oli juuri vastapäätä häntä. Tämä näky ei
ollut ensinkään kammoittava. Hän meni lähemmäksi. Tuolla hän selvään
näki lyhdyn valossa kauniin alttaritaulun, jossa näkee lempeän
Kristuksen ehtoollis-pöydän ääressä opetuslapsiensa kanssa. Ja tämän
kuvan yläpuolella toinen. -- Oi! sehän oli kärsimyksien äiti, hän,
josta oli sanottu että kaksiteräisen miekan piti käymän hänen sydämensä
läpitse, ja siinä hän makasi nöyränä rukoillen, käsivarret ristin
ympärille kiedotut. Ja ylinnä katsoi Jumalan silmä pilvistä kirkon yli.
-- Oi! Kuka hän sitte oli, koska hän rohkeni nurkua tuskan alla ja
ikäänkuin pakoittamalla hankkia itselleen apua ja armoa. Hän vaipui
alttarin astimelle; sanomaton huojennus täytti hänen tuskanalaista
mieltänsä; hän ei milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin lähellä
Jumalaa, sielu oikein virkosi, -- ajatus sai siivet ja ylennyksen hetki
opetti hänelle nämät sanat: Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan
niinkuin sinä! -- Hänelle tuli nyt selväksi että hän itse surussaan oli
unhoittanut Jumalaansa, ja että hänen hurja tuskansa oli ainoastaan
sydämen ikävöiminen ilon perään. Yhä enemmän selveni kaikki hänen
mielessänsä, ja vihdoin sanat irtautuivat rauhaisesti ja vakaasti hänen
huuliltansa. Hän rukoili ääneen sairaan lapsensa edestä, rukoili
hartaasti ja tulisesti hänen edestänsä, onnettoman miehensä edestä,
jonka hän luuli kadotetuksi, ja hän rukoili itselleen nöyryyttä ja
uskoa. Nyt oli taika-uskon sumu haihtunut, nyt tunsi hän itsessään
kyllin voimaa odottamaan Jumalan määräystä.

Taas kuului liike alttarin takaa ja sama raskas huokaus, -- ja silloin
pelko uudestaan iski kyntensä hänen sydämeensä; sillä kuului siltä kuin
joku olisi itkenyt. -- Oliko se henki? Tai oliko se ihminen, --
rauhaton sielu, joka, niinkuin hänkin, hädän hetkellä oli tullut tänne
pelastusta hakemaan? -- Hän oli noussut seisaalleen, nojasi matalaan
alttarinpöytään ja katseli nyt arasti sinnepäin, josta liike kuului.

Silloin mies astui esiin alttarin takaa. Se oli surullisen näköinen.
Epätoivon merkki näkyi hänen otsallaan ja huulillaan. Hän läheni
horjuen naista. "Helena!" kuiskasi hän ja vaipui laattialle vaimon
jalkain juureen.

Yhden silmänräpäyksen oli vaimo vallan tunnotonna; pelko oli yht'äkkiä
lannistanut koko hänen mielensä, mutta kuullessansa tämän äänen,
tointui hän samassa hetkessä jälleen.

"Sinäkö se olet, Christian?" kysyi hän vapisten.

"Minä, Helena, minä se olen", huokasi hän; "Jumala antakoon minulle
anteeksi, jos olen sinua säikähdyttänyt. Minä olin tänä iltana sinun
ikkunasi ulkopuolella ja näin sinun istuvan pikku Signen kanssa, ja
minä huomasin että hän mahtaa olla kovin kipeä. Sitte tuli lääkäri
sinun tykösi, ja minä näin ainoastaan epätoivoa sinun kasvoissasi.
Silloin ymmärsin miten asiat olivat; toivoamista ei enää ollut. Mutta
silloin muistui mieleeni mitä äiti-vainajani oli sanonut, että kun joku
on kuolemaisillaan, voi hän pelastua, jos joku uskaltaa mennä kirkkoon
sydän-yön aikana ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse. Minä
ajattelin: sinä olet tuottanut surua ja kurjuutta sekä hänelle että
lapselle; se, mikä olisi heille tullut, sen olet sinä tuhlannut. Sinä
olet huono mies, joka et milloinkaan tule ansiolliseksi asumaan saman
katon alla kuin he; sinä voit yhtähyvin mennä pois ja heittää itsesi
mereen, niin olet saanut sen osan minkä ansaitset; mutta jos sinä voit
hänelle lapsen pelastaa, niin olet kuitenkin jotain tehnyt. -- Ja niin
tulin tänne, Helena. Nyt on pikku Signen nimi kirjoitettu tuonne
ylhäälle alttarin taakse. Mutta se ei ole ollut mikään helppo tehtävä.
Mihin vaan päätäni käänsin, tuntui siltä kuin Herra olisi katsellut
minuun silmillä, jotka olivat salaman kaltaiset. Ei ollut sitä paikkaa
mihin olisin voinut kätkeä syntistä sieluani, sillä silmät katselivat
ihan läpitseni. Mutta samassa minä muistin sinua ja mitä sinä olit
kärsinyt minun tähteni, -- niin saavuin tähän alttarille ja kiiruhdin
sen taakse; sillä juuri sieltä salamat iskivät minuun. Silloin sinä
tulit, Helena, -- minä näin sinun alttarin tykönä, ja minä arvasin mitä
toimesi oli täällä; mutta sinä menit oikeata tietä, sillä sinä menit
ensin Jumalan tykö. Minä aioin kätkeä itseäni, jotta sinä et minua
pelkäisi; mutta silloin kuulin että rukoilit minun edestäni. -- Minun
katalan puolesta, joka olen tehnyt sinua niin onnettomaksi, minun
puolestani sinä rukoilit niin, että kivikin olisi tullut liikutetuksi
-- oi, Helena! -- --" Ja hän vaipui kokonaan maahan.

"Christian!" rukoili vaimo ja nosti häntä hellästi ylös. "Voi, jospa
sinä oikein katuisit --"

"Kuule, Helena", lausui mies vitkallisesti ja nousi ylös, "juominen on
kauhea asia. Se on kuin tenhoaminen. Peto on ihmisen sijassa ja järsii
ja kalvaa siellä. Joka päivä tarvitsee enemmän tyydyttääksensä sitä, ja
vihdoin se on kuluttanut sekä ruumiin että sielun."

"Jesuksen nimessä! Käänny takaisin, Christian," huudahti nainen
kauhistuneena.

"Sen tahdonkin tehdä, Helena, tästä hetkestä."

"Sinä olet niin usein sitä luvannut," huokasi vaimo epätoivossa.

"Mutta tällä kertaa minä pidän lupaustani," lohdutti mies, "nyt tahdon
jäädä sinun luoksesi."

"Oi, kyllä niitä aina on, jotka houkuttelevat sinua pois minun
luotani," sanoi vaimo ja pudisti päätänsä.

"Sinä tarkoitat Sigvard Hansenia'" kysyi mies surullisesti. "Jumala
meitä auttakoon! Hänestä voit olla huoletta. Niinkuin varmaankin olet
kuullut, lähdimme me pohjaiseen yhtyäksemme kalastajiin tai muuten
hankkiaksemme itsellemme työtä. Mutta siellä vasta kurjuus valloilleen
pääsi. Joka päivä päättyi tappelulla ja jumalattomuudella -- meitä
ajettiin pois siitä paikasta, mihin ensiksi olimme tulleet. Sitten me
muutamain talonpoikain kanssa menimme kauemmas pohjaiseen erään
maakauppiaan tykö, joka tarvitsi paljon väkeä kalastamiseen, tie kulki
tunturin yli. Kun tulimme tunturin huipulle, oli vallan tien vieressä
vanha rikkinäinen puuristi kivirauniossa. 'Tässä on hyvä istuin,' sanoi
Sigvard ja heittäysi maahan ristin viereen.

"'Pois ristin luota, heittiö!' sanoi yksi talonpojista; se oli nuori
reipas nuorukainen.

"'Minusta on yhdentekevä onko se risti vai kirkko,' ilkkui Sigvard.

"'Sinun täytyy kuitenkin tulla pois täältä,' sanoi nuorukainen, 'sinun
ei pidä häväistä, mikä pyhä on.'

"'Tässä on hyvä pöytä minulle,' vastasi Sigvard ja otti laukustansa
sekä ruokaa että juomaa.

"'Minä kyllä pöytäsi tyhjennän, luota siihen,' sanoi nuorukainen ja
veti esille puukkonsa.

"'Hei! Sitäkö sinä tahdot?' sanoi toinen, hyppäsi ylös ja sylki
kämmeniinsä.

"Ja samassa hän riisti kirveen toisen talonpojan kädestä ja hakkasi
yhdellä iskulla puuristin maahan; tarttui sitten kappaleihin ja viskasi
pilkaten tunturia alas. Mutta silloin toinen nuorukainen kävi kalman
kalpeaksi ja valkoaiset välkkyivät hänen silmissään -- samassa
tuokiossa hyökkäsi hän Sigvardin kimppuun puukollaan, ja tämä puolusti
itseään kirveellä; se päättyi siten että nuorukainen makasi kuolleena
tunturilla --."

"Jumala armahtakoon, Christian," kuiskasi Helena ja katseli väristen
ympärilleen.

"Nyt on Sigvard vankeudessa täällä; sentähden minä tulin tänne, minun
täytyy olla todistajana tässä asiassa. Oi, Helena! Hän oli kuitenkin
kerran uljas nuorukainen. Kaikki ihmiset häntä rakastivat -- nyt hän on
kuolemaan tuomittu pahantekijä -- ja minä --."

"Ja sinä, Christian?" kysyi vaimo tuskissaan ja tarttui hänen käteensä,
"oletko sinä jotakin sellaista tehnyt?"

"En, Helena, minä vannon sen pyhästi sinulle!" Ja hän kohoitti kasvonsa
vaimoa kohti. "Sinä et voi uskoa kuinka minua kauhistutti, kun hän
hakkasi ristiä! Ja kun sitten näin nuorukaisen makaavan siinä kuolleena
ja näin toisen miehen verinen kirves kädessänsä, silloin äkkiä kaikki
kävi selväksi minulle, ja minä näin, kun hän lankesi, kuinka kauhea
kadotus oli, ja kuinka lähellä sitä itse olin ollut."

"Oi, Christian, kun vaan tahtoisit?"

"Minä tahdon, Helena!" huudahti mies.

"Mutta sinun pitää toden perään tahtoa, ja Jumalan nimessä," jatkoi
nainen.

"Niin, Helena, toden perään ja Jumalan pyhässä nimessä!"

"Amen!" Kuului ystävällinen ääni heidän takanansa.

Se oli pappi, jota pelko, että jotain voisi onnetonta Helenaa kohdata,
oli pakoittanut menemään kirkkoon, jotta hän voisi auttaa ja tukea, jos
tarvittaisiin. Nyt oli hän näkymättömänä kuullut katuvaisen nuoren
miehen tunnustuksen, ja tämän kohtauksen liiempi selitys oli tarpeeton.

Hän meni hitain askelin alttarille, ja siellä hän pani kätensä heidän
päänsä päälle siunaten heitä. Tornissa löi kello yhden ainoan väräjävän
lyönnin.

Juuri tähän aikaan, mutta päivän loistossa, oli hän kaksi vuotta sitte
pannut kätensä kirkkaan otsan ja kohoitetun pään päälle. Nyt oli otsa
kalpea ja ryppyinen ja pää nöyrästi alaspäin painettu -- lupauksen
teroitettu side liitettiin jälleen yhteen, ja tällä hetkellä pantiin
siihen solmu, joka kesti koko elämän.

Nuo jälleen-yhdistetyt riensivät nyt käsi kädessä kotiin. Pimeä oli se
maailma, joka heitä ympäröi, -- mutta tuntureilla näkyi heikko, kapea
valostus, ja vähitellen oli aamurusko kehittyvä siitä.

"Hiljaa!" kuiskasi vanha Martha heitä vastaan, kun Helena ensiksi astui
ovesta sisään, -- sillä hänen vaivalla hankittu kotinsa se oli, jonka
hän tarjosi sille sairaalle sielulle, joka häntä seurasi. Se oli liesi,
jota kaikki hyvät henget vartioitsivat, jonka hän väsyneelle
kuljeksivalle miehelle tarjosi.

Sentähden hän ensiksi tuli kynnyksen yli. Ja mies, joka häntä seurasi,
astui paljain päin sisään, kuin olisi se ollut kirkko.

"Herra olkoon kanssanne!" huudahti hämmästynyt Martha, ja löi kädet
yhteen, kun hän näki miehen.

Mutta nuori äiti viittasi hänelle että hän olisi vaiti, -- sillä
tuossa, pienessä kehdossa, nukkui lapsi niin rauhallisesti ja hiljaa
kuin ainoastaan terve ihminen nukkuu.

Ja vanha Martha meni pois. Ovessa hän vielä kerta hämmästyksestä
heilutti käsiänsä; mutta tällä kertaa hän vaan ilmaa tavoitti, hän ei
saanut pienokaista herättää, ja jotain hänen täytyi tehdä antaakseen
hämmästyksellensä valtaa.

Niin istui nyt mies ja vaimo käsi kädessä kehdon vieressä.

"Christian-raukka!" kuiskasi vaimo ja silitti hellästi miehen ryppyistä
otsaa. "Sinä olet ollut suuressa vaarassa."

"Niin, minä olin jo perikadon partaalla, Helena," huokasi hän; "mutta
en milloinkaan tule unohtamaan sitä kauhistusta, joka valtasi minun,
kun hän hakkasi ristin."

"Se oli Jumala, joka kutsui sinua, Christian," sanoi Helena,
"Jesuksen olkoon kiitos siitä että taisit kuulla häntä!"

Vielä nukkui lapsi terveyden turvallista unta, ja uskolliset vartijat
istuivat vuoteen vieressä. -- Silloin aurinko kohosi tunturin yli ja
valaisi loistossaan naapurin taloa.

"Katso, tuossa on aurinko, Helena!" huudahti mies vilkkaasti.
"Muistatko että siinä, missä me ennen asuimme, oli meillä
aamu-aurinko?"

"Niin, nyt se tulee vasta illalla meille," vastasi vaimo
surumielisesti; "mutta Jumalan kiitos! se lämmittää silloinkin."



II.

Olli-poika.


Hiljainen, selkeä syyspäivä valaisi Bosse-niittua. Iso, syvä Bossejärvi
lepäsi siinä hymyilevänä päivänloistossa ja auringonsäteet taittoivat
itseään siihen niinkuin teräslevyyn.

Tällä puolen järveä rannat levenivät tasaisina ja lempeinä iloista
veden loiskinaa kohtaan; mutta tuolla puolen oli korkea, totinen
tunturiselkä, joka kuvasti tummaa harjuansa yhtä jyrkästi heleänsinistä
taivasta kuin tummaa vedenpintaa vasten. -- Se muodosti mahtavan
kaksois-näyn, äärettömyyden ylä- ja alapuolella.

Hetken aikaa pysyi kuva häviämättä häiritsemättömässä rauhassa. On
hetkiä luonnossa, jolloin hengittäminen ikäänkuin taukoo ja kaikki
kuuntelee seuraavaa hengähdystä. Niitä voisi sanoa pysähdyksiksi,
jolloin kaikki säveleet vaikenevat kohta sen jälkeen suuremmalla
voimalla yhtyäksensä akkordiin.

Pienellä kummulla lähellä rantaa oli paikka, jossa kasvoi iso pihlaja;
se ei juuri ollut korkea, mutta leveä ja tuuhea ja täynnä hohtavia
punaisia marjoja. Vallan puun juurella makasi mies, pään alla
punaiseksi maalattu lipas, polvet ylöspäin vedetyt ja käsivarret
ojennettuina. Pihlajan latvassa istui joukko pikkulintuja, jotka
kiikkuivat yhdellä oksalla, hyppäsivät oksasta toiseen, teroittivat
nokkaansa, söivät kypsän marjan suuhunsa ja panivat vähän väliä päänsä
kallelleen ja tirkistivät uteliain silmin nukkuvaa miestä.

Äkkiä mies oikealla kädellään ajoi kasvoistansa nälistyneen hyttysen,
vaikka hän sitä ennen oli sammuttanut satojen nälän, ja hän käänsi
päänsä hiukan sivullepäin. Mutta samassa lipas vieri paikaltaan alas
rinnettä, koko lintujoukko lensi kirkuen puusta ja pakeni pelästyneenä
niityn yli; mies nousi reippaasti ylös ja katseli unisin silmin
ympärilleen ikäänkuin tähystääksensä missä hän oli.

Silloin hän näki lippaan, joka ei ollut pysähtynyt ennenkuin se saapui
veteen, ja kiikkui nyt aalloilla kuni mikä purjehdusmerkki. Tämä poisti
hänen uneliaisuuttaan, hän liukui kiireesti rinnettä alas, ja parin
turhan yrityksen jälkeen hän sai lippaan käsiinsä.

Seuraavana hetkenä hän taas oli puun alla, ja pyyhki lipasta; -- ensin
pienellä, kirjavalla nenäliinalla, sitten kädellä, -- varovasti ja
hellästi, kuin olisi se ollut lihaa ja verta ja käsi puuta. Sitten hän
aukaisi sen ja kurkisti sen sisään. Otti esiin sieltä pienen
kokoonkäärityn kauluksen ja tukun painetuita lentokirjoja, pyyhki niitä
ja pani ne viereensä päivänpaisteesen. Katseli siellä täällä muuta
sisällystä ja pani vihdoin yksitellen kaikki kapineet sisään ja lukitsi
lippaan. Mutta tämä tapahtui kaikki sillä omituisella, salaperäisellä
tavalla, millä ihminen hoitaa ainoata kätköänsä. Se, joka varallisuuden
rohkeudella levittää tavaroitaan sataan paikkaan, ei tiedä mitään siitä
ilosta, minkä yksi ainoa pieni säilypaikka voi tuottaa sille, jolla on
ainoastaan halpa pikkukalu kätkettävänä.

Mutta hetki, joka näytti levänneen, oli jo lopussa, ja nyt seurasi
liike liikkeen perästä.

Ylhäällä kankaalla ammui lehmä, innokkaasti kuin sanansaattaja koko
suvun puolesta, -- lintuparvet lentelivät puusta puuhun ja kiistelivät
kunnia-istuimesta, ja riistivät noita punaisia marjoja toistensa
suusta, -- kaukaa, sieltä missä kirkko sijaitsi vähäisellä kukkulalla
kylän pienet mökit ympärillään, kuului monen kovan äänen hälinää, ja
lähimmäisestä talosta laski vesille vene, jossa oli kolme miestä, jotka
nuolen nopeudella soutivat hiljaista vedenpintaa.

Silloin mies nousi lipas kädessä ja katseli kenttää kohti. Hänen
katseensa osoitti levottomuutta ja koko hänen käytöksensä
neuvottomuutta, -- näytti siltä kuin toinen puoli olisi tahtonut
eteenpäin ja toinen puoli takaisin. -- Hänen kasvonsa olivat
päivettyneet, ja otsa ja posket olivat hyvin ryppyiset, mutta ne eivät
kuitenkaan olleet merkkejä ajan tasaisesta kulusta, sillä siihen
sekaantui nuoruuttakin; näytti pikemmin siltä kuin se väliin
vihoissansa olisi seisahtunut ja uurtanut merkkinsä kasvoihin, jotta ei
kevytmielisyys seuraavassa hetkessä poistaisi ne jälleen.

Hänen vartalonsa näytti luonnostaan olleen kookas, mutta kohtalot
olivat vähitellen sitä vähentäneet. Hänen päänsä oli iso ja vahva ja
varustettu tuuhealla ruskealla tukalla, mutta niska oli vino, ja näytti
siltä kuin jäntereiden tue väkisin olisi pois riistetty. Selkä oli
leveä, mutta toinen olkapää oli paljon matalampi toista, ja oikea jalka
oli polven kohdalta käyristynyt.

Ainoastaan lyhyen ajan seisoi hän siinä ja vitkasteli ollen kahdella
päällä ottaisiko toisen askeleen eteenpäin, vai ei; mutta se aika oli
kylläksi näyttämään kuvaa miehestä, joka niin sanoaksemme ei
milloinkaan ollut tavannut itseänsä kotona, ja jolla joka kerta kun
sielu kolkutti ja vaati keskustelua kahdenkesken, pitkän tilinteon
tähden, aina oli niin kiire muiden toimien kanssa ulkona elämässä, että
velkojan välttämättömästi täytyi tulla takaisin toinen kerta. Mutta
"toinen kerta" on veitikka sanoo sananlasku.

Vihdoin viimein hän teki päätöksen ja lähti ketoa kohti astumaan. Hänen
käyntinsä oli hankala; joka askeleelta hän kyyristyi eteenpäin ja
hengitti raskaasti. Häneltä sujui kuitenkin kulku hyvin, sillä vaikka
hän oli vaivainen, niin hänen ryhdissään oli tuota kummallista
sopusointuisuutta, jota väliin huomaa luonnossa rajujen myrskyjen
jälkeen, jolloin rikkoontunut yhdistyy kokonaisuuteen erinomaisen
vapaasti ja sopusointuisasti.

       *       *       *       *       *

Kentällä, josta tuo kova hälinä kuului, oli suuri väkijoukko koossa,
sillä oli tavalliset hevosmarkkinat, jotka aina pidettiin syksyllä
täällä.

Yksityisiä pikkupuoteja oli rakennettu markkinapaikalle, ja niiden
välillä oli pöytiä, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjona. Tähän
kokoontui ja täällä kulki edes takaisin ostajia ja myyjiä, ahdistaen
tai karttaen toinen toisiansa sen mukaan houkutteliko vai peloittiko
kauppa heitä.

Siellä kuului sikin sokin kokkapuhetta ja kiistelemistä, hevosten
hirnuntaa, piiskan läjähdystä ja kauheaa kiroilemista. Ja kuitenkin oli
vielä täysi päivä, joka haihdutti väkeväin juomain hajun, -- vielä oli
jonkinmoinen säädyllisyys kaikessa, vaikka Bossen leveän otsan
jäntereet kiihoituksesta mahtavasti liikkuivat, ja sen järkevissä,
levottomissa silmissä vilahtivat salamat ikäänkuin kaukaisen rajuilman
enteenä. -- Hänen kätensä olivat vielä taskuissa, mutta ankara ote ei
sillä ollut salattu, ja kun hän rohkeasti kohoitti olkapäitään ja
ojensi päänsä suoraksi, ilmoitti se hurjan, kesyttömän luonnon kapinaa
sekä pahaa että hyvää vastaan.

"Hei Olli-poika!" huusi eräs nuorukainen, läjähyttäen piiskallansa
vanhaa, laihaa hevosta, jolla hän ratsasti, ja ohjasi sitä ontuvaa
miestä kohti, joka punainen lipas kädessä nyt juuri astui
markkinapaikan lähellä olevan huoneen takaa.

Mies muutti lippaan toiseen käteen, mutta ei vastannut mitään, vaan
kulki eteenpäin, ja näytti tahtovan välttää kansan liikettä.

"Tule tänne ostamaan, Olli-poika!" kuului toiselta haaralta ja suuri
nauru seurasi sitä.

"Etkö sinä ole todistaja siihen, sinä, Olli-poika! että minä viime
vuonna ostin hevoskonini ja annoin 35 talaria siitä ja piippuni vielä
kaupan päälliseksi?" huusi kolmas, joka talutti pientä, kurjan näköistä
harmaata konia suitsista; eräs ostaja repi sitä suusta ja poika-nulikka
löi sitä piiskalla jalkoihin tehdäksensä sitä vireäksi. -- Mutta
raskasmielinen eläin-raukka ei liikahtanut, yhtä hyvin olisi
savimöhkäle voinut sen häntään tarttua; vaikutus olisi ollut sama.

"Siitä en mitään tiedä," mutisi raajarikko ja ohjasi kulkuansa
toisaalle.

"Ole varoillasi, sinä Olli-poika! muuten annan hevoseni tehdä
koetushyppäyksen sinun ylitsesi," kirkasi uljas nuorukainen, joka antoi
ruskian, vilkkaan hevosen käännellä itseään joka taholle, kiepahdella
ja päätään nostella, jollaikaa hän painoi saapaskantoja sen kylkeen,
jotta se kavahti pystyyn ja kirkaisi raivoissaan.

Mutta Olli-poika ei kaksi kertaa sitä neuvoa odottanut. Äkisti hän
väistyi toiselle puolelle ja, pari kertaa törmättyänsä yhteen
markkinamiesten kanssa, saapui hän sille tielle, joka kulki pappilan
takapihan ohi pitkin järven rantaa pienen männikön läpi.

Vihdoin metsäpolku kätki hänet viheriään suojaansa. Silloin hän
helpoitti käyntiänsä, pyyhki hien otsastaan ja katsoi taaksensa. Mutta
samassa tulla karahutti suuri seurue nauraen ja meluten samaa tietä
pitkin, ja kuni peljästynyt metsän-otus kiiti mies taas pois
varjoisalta tieltä, ähkien kauheasta rasituksesta ja kyyristyi
kulkiessaan vielä enemmän kokoon.

Vasta kun hän oli saapunut eräälle pienelle tunturin pengerrykselle,
joka epätasaisesti kohosi metsän yli ja johon markkinanmelu kuului
ainoastaan kuin kaiku, oli Olli-poika rauhoitettu. Ja hän istui
kalliolle, otti lippaan syliinsä ja pani molemmat käsivartensa sen
ympärille niin hellästi kuin äiti, joka on pelastanut lapsensa
kuolemasta ja turmiosta.

Sitten istui hän hetken aikaa silmät ummessa. Hän ei kuitenkaan
väsymyksestä niitä sulkenut, vaan sentähden että hän käänsi katseensa
sisäänpäin sielua kohti ja katseli toisien päiväin surujen ja ilojen
kuvaa.

Silloin näytti uusi ajatus valtaavan hänen mieltänsä. Hän aukaisi
lippaan, otti sieltä esiin esineen toisen jälkeen niinkuin ennenkin,
mutta vähän kiireemmin, kunnes hän tuli pohjaan. Siellä oli pieni
kokoonkääritty kellastunut ja tahraantunut paperi, jossa oli suurta
kömpelöä kirjoitusta, sen hän varovasti otti esille ja levitti
polvelleen, silitti sitä kädellään ja alkoi sitte laulaa kirjoitettuja
sanoja. Se kuului heikolta ja raskasmieliseltä kuin vanha virrenvärsy,
vaikka sanat eivät näyttäneet sopivan sellaiseen nuottiin.

Mutta sillaikaa kuin humina markkinapaikalta väliin hiljeni ja väliin
taas kiihtyi, ja Olli-poika lauloi lauluansa ja pyyhki kädellä
silmiänsä, seisoi ylhäällä ylimmällä tunturin huipulla pieni
valkotukkainen tyttö nojaten sääteri-tuvan seinää vasten, -- vähän
matkan päässä hänestä seisoi nuorukainen.

Tyttö näytti karttavan poikaa, sillä hän katsoi tunturia kohti toiselle
puolelle, poika näytti tekevän samoin, mutta katsoi alas järvelle päin.
Kumpikin seisoi siinä ikäänkuin yhden sanan lumoamina, sellaisen sanan,
jota, kun se kerta on lausuttu, tulee sovittaa, muuten vaikuttaa se
ikuisen eron.

Silloin sääterituvan ovi aukeni ja vanhanpuoleinen vaimo astui ulos
tuvasta kantaen koko joukon maitopyttyjä, jotka hän asetti seinän
viereen kuivamaan.

Tämä herätti tytön hänen mietiskelemisestään, ja hän astui ripeästi
seinän luota mennäksensä pois. Mutta samassa poika vilkkaasti astui
hänen luoksensa. -- Niin he taas seisoivat alallansa, tyttö katsoi
maahan, mutta poika katsoi tyttöön. Tämän kasvot olivat vallan
punaiset, ja hän näytti kovin alakuloiselta. Hänen silmäluomensa olivat
alas luodut ja kovasti kokoon puristetut huulensa olivat sinetin
kaltaiset, joka oli painettu vakaasen mutta surulliseen päätökseen.

Poika sitä vastoin näytti kolkolta ja kovalta. Hänen jykeät
kasvojen piirteet olivat kauniit, mutta näyttivät jäykistyneen
uhkamielisyydessä. Ainoastaan silmissä oli levoton hehku, joka milloin
paloi rakkaudesta, milloin kiilui vihasta.

"Sinun pitää sanoa se vielä kerta," lausui vihdoin poika ja astui pari
askelta lähemmäksi tyttöä.

Tämä vaan surullisesti pudisti päätään.

"Luuletko että joku toinen poika voi rakastaa sinua niinkuin minä?"
kysyi poika.

"Minä en ole toista poikaa ajatellut," sanoi tyttö.

"Hyvä ettet sitä tee," uhkasi poika, "sillä jos minä saisin sellaista
kuulla, niin minun kyllä ensin pitäisi sopia hänen kanssansa."

"Oi Jesus!" huokasi tyttö ja kääntyi pois hänestä.

"Älä pelkää, Sigrid!" rukoili poika lempeästi, astui lähemmäksi tyttöä,
pani käsivartensa hänen vyötäistensä ympärille ja veti häntä tunturin
laitaa kohti. "Sinä olet ikäänkuin ruoka ja päivänpaiste minulle! Minua
ei huvita ja ilahduta mikään, kun sinä et luonani ole... Minä kiroon
aurinkoa ja nielasen ruokaa, eikä siitä mitään siunausta tule."

"Se on sentähden ettei sinulla ole sellaista rohkeutta kuin sinulla
tulisi olla," kuiskasi tyttö, koettaen vetäytyä pois hänen luotaan.

"Sinulla aina on niin paljon moittimista minuun nähden," sanoi poika ja
kiersi käsivartensa kovemmin tytön ympäri. "Ovatko toiset sitte niin
paljon parempia? Ei ole yhtäkään minun vertaistani; mihin minä panen
yhden sormen, siinä toiset tarvitsevat koko käden, -- ei, Thore
Sten'istä, se vasta poikaa on!"

"Hyi, älä nyt rupea noin hurjaksi taas," keskeytti häntä tyttö ja
riisti itsensä irti hänestä.

"Älä lörpöttele, tyttö!" huusi poika rajusti ja veti tytön jälleen
luoksensa. "Eihän kaikki voi täällä kuhnustella ja huokailla elämän
kurjuutta. Kyllä minäkin vielä rauhoitun... Sinä voit viedä minut mihin
tahdot, Sigrid!... Minä unohdan sekä pienet että suuret asiat kun sinua
katselen, sillä sinä olet kuin kedon kukkanen keskellä päivänpaistetta.
-- Ja nyt vietämme häitä, -- nyt, niin pian kuin mahdollista...
kuuletkos sen, tyttöseni!"

"Ei, Thore! älä puhu siitä."

"Kyllä, Sigrid, tietysti se tapahtuu! -- Minä ikävöin sinua niin että
milten ole joutua mielenvikaan. Kun olen sinun seurassasi, ei minulla
ole mitään rauhaa, sillä minä tiedän että minun täytyy sinusta erota;
ja kun olen poissa sinun luotasi, hyökkään suinpäin korkeata ja matalaa
vasten päästäkseni sinun luoksesi. Onko se nyt laitaa?"

"Minä en voi sinua hillitä, Thore, meidän täytyy erota täksi elämäksi."

"Ota minut semmoisena kuin olen, Sigrid, sinä voit parhaiten minun
rauhoittaa."

"Herra Jumala taivaissa!" huokasi tyttö nöyrästi ja purskahti itkemään.

"Etkö enää minua rakasta?" kysyi nuorukainen kärsimättömästi.

"Kyllä," vastasi tyttö hiljaa, "minä en ole huikentelevainen."

"Hyvä, niin yhdymme sitte koko elämäksi!" huudahti nuorukainen ja
tarttui innokkaasti tytön käsiin. "Nyt jään sinun luoksesi iltaan
saakka, sitte sinä annat tuon vanhan piian ankaroita täällä, ja me
menemme Bergslieniin... Minä tahdon päätöstä asiassa, näetkös. -- Jos
sinä minua rakastat niinkuin minä sinua, niin häitämme vietetään
kuukauden jälkeen."

"Ei, Thore, sitä en voi, älä suutu minuun!" rukoili tyttö itkien ja
vavisten.

"Perkele!" huusi nuorukainen ja työnsi tytön luotansa, jotta hän
keikahti, mutta itse hän kääntyi ja lähti tiehensä.

Silloin kuului huuto sääterituvan luota, nuorukainen kuuli naisäänen
huutavan hänen nimeänsä; mutta hän ei välittänyt mistään. Suutuksissaan
kuin oli riensi hän pois tunturin poikki, hyppäsi pengerryksestä
pengerrykselle ja liukui pitkät matkat rinnettä alas, niillä paikoin
missä rinne oli tasainen, kunnes hän sattui pysähtymään Olli-pojan
viereen, joka nyt oli laulunsa lopettanut ja oli hyvin tarkoin ja
säännöllisesti pannut tavarat lippaasen, asettanut sen viereensä ja
koetti nyt juuri kapuella huonoille jaloilleen taas.

"Ota romusi pois siitä, missä ihmisten pitää kulkea," ärjäsi poika ja
potkasi lipasta niin että se vieri penkereestä penkereelle alaspäin
pojan jälkeen, eikä pysähtynyt ennenkuin tunturin juurella.

"Se oli Thore Sten'istä!" huudahti Olli-poika hetkeä myöhemmin, sillä
ensi tuokiossa oli hän vallan tunnottomaksi mennyt, -- nyt hän
ikäänkuin koetti saada asia selväksi ja panna se muistoonsa. Sitten hän
kärsivällisesti liukui tunturia alas vähän matkaa, kömpi sitten
eteenpäin kunnes hän saapui lippaan luo, ja lipas kädessä hän sitten
lähti samaa hankalaa tietä takaisin, jota hän pari tuntia ennen oli
kulkenut.

Mutta tällä kertaa hän ei levännyt missään. Taukoomatta hän astui
ylöspäin kunnes hän tuli ensimmäiselle tunturitasangolle, jonka
alapuolella oli hedelmällinen tunturi-laakso; järven puolella tunturi
kohosi tasaisissa pengerryksissä ylös harjulle saakka.

       *       *       *       *       *

Tuolla kaukana, missä laaksoa rajoitti jyrkkä kallionhuippu, oli rikas
talo, nimeltä Bergslien; sitä ympäröi toisella puolella lavea salomaa
ja toisella rehoittavia, hyvin hoidettuja peltoja. Talon maalla asui
moniaita mökkiläisiä, ja niiden asunnot olivat lähempänä tunturia;
mutta lähinnä oli pieni yksinäinen rakennus, joka oli suojuksen
kaltainen, rakennettu heinän tai muun säilyttämiseen, johon sitä ei
enää käytetty, ja siis oli siinä ihan ilman mitään hyötyä.

Siltä näytti, mutta niin ei kuitenkaan ollut; sillä katolla oli pieni
aukko, jota ympäröi heikko rivi irtonaisia tiilikiviä; se oli olevinaan
uuninpiippu. Ja keskiseinässä oli pieni ikkuna, jonka rikkinäisiin
ruutuihin oli liisteröitty paperia tai oli ne tukittu rievuilla; se oli
siis jonkun elävän olennon asunto, vaikka kurjalta näyttikin.

Ja niin se olikin; siellä asui vanha tyttö, jota tavallisesti
sanottiin vaan Kariksi, mutta väliin ja ikäänkuin selitykseksi
Knapstadin-Kariksi. Hänellä ei ollut maata eikä elukoita hoidettavana
tai elatuksen varaksi, ja kun hän puuhaeli sellaisissa toimissa, joka
tapahtui melkein joka päivä kaiket kesät, oli se vierasta omaisuutta,
ja siitä hän eli sen ajan; mutta, kun talvi tuli ja jäähdytti kaikki,
sekä ulkona että sisällä, silloin hän kehräsi lankaa, neuloi sukkaa, ja
missä oli kärsivä ihminen tai kipeä elukka, siinä hoiteli ja toimieli
hän mitä missäkin tarvittiin. Sillä tavoin hän oli elänyt neljäkymmentä
talvea tässä kurjassa mökissä.

Mutta sellaisena kuin se tänä iltapäivänä näkyi siinä kanervamättäiden
ja heleänviheriäin katajapensaiden välissä, tuntui se kumminkin
erinomaisen iloiselta, aivan niinkuin kurjuus hymyilee ja sanoo:
Tervetultua! vaikka sillä ei ole mitään muuta tarjottavaa.

Tasangolla vallitsi hiljaisuus ja yksinäisyys, ainoastaan kaukaa kuului
koiran haukuntaa yksityisten äänien välillä. Silloin köyryselkäinen
olento vähitellen yleni tunturin laidan yli, josta jyrkkä tie kulki
täältä kedolle -- se oli Olli-poika. Hän seisahtui hetkeksi
hengittääksensä hankalan matkan jälkeen, sitten hän jotenkin reippaasti
astui Knapstadin Karin mökkiä kohti.

Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammaksi kävi kulku; vihdoin
hän pysähtyi nähtävästi huoataksensa ennenkuin hän astui mökkiin, --
mutta likemmältä katsottuna tämä viivytteleminen oli pelkurimaisuutta;
oli aivan selvää ettei hän uskaltanut mennä lähemmäksi mökkiä, vaikka
se silminnähtävästi oli hänen matkansa päämaali.

Vihdoin viimein hän hiukan rohkaisi mieltänsä ja liikkasi ovelle. Hän
otti hatun päästänsä ja pyyhki hihallaan otsaa, koetti ylipäänsä
oikaista itseänsä ja tarttui oven ripaan; mutta ovi oli lukossa, --
silloin hän hiipi ikkunalle ja tirkisti sisään, mutta päätään pudistaen
hän lähti sieltä -- ei ollut ketään kotona.

Silloin istui hän kynnykselle, laski lippaan viereensä ja katseli
surkean ja aran näköisenä tyhjää tasankoa; vihdoin hän hyrähti itkemään,
pettymys ja yksinäisyys vaikuttivat hänessä samallaista alakuloisuutta
kuin ala-ikäisessä lapsessa. Mutta ala-ikäinen Olli-poika olikin
suurimmassa määrässä, vaikka hän läheni suurin askelin sitä
ajanmittaa, joka on ihmisille suotu. -- Eihän vuodet teekään ihmistä
täysi-ikäiseksi, vaikka laki niin sanoo, se on ainoastaan tahto, joka
määrää ihmisen kypsymisen kantaa, -- ja Olli-poika ei ollut missään
suhteessa kypsynyt.

"Holohei!" huusi pieni vuohipaimen hänelle pieneltä lähellä mökkiä
olevalta kummulta.

Olli-poika hyppäsi kynnykseltä ja tarttui lippaasen.

"Sinäkö olet Olli--poika?" kysyi poika ja tuli lähemmäksi.

Olli-poika ei viitsinyt vastata siihen niin mitään.

"Kari on kai Bergslienissä," arveli poika ja sylki joka kerta kuin hän
oli puhunut, antaakseen enemmän painoa puheelleen.

Olli-poika katseli epävakaisesti Bergslieniä kohden, kääntyi pojan
luota, joka nähtävästi oli toivonut saada hiukan pakinoida, ja lähti
horjuvin askelin mainittua taloa kohti kulkemaan. Ja täällä hän
menetteli vallan samalla tavalla kuin ennen, -- ensin rohkeasti,
niinkuin se, joka tietää olevansa tervetullut, sitten pelkurimaisesti
ja vitkallisesti, kuni se, jolle ei milloinkaan ole sanottu: terve
tulemasta.

Vihdoin viimein hän tuli Bergslienin maalle. Ulkona pihan takana seisoi
pieni vanha nainen, joka levitti pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan.
Hän huomasi kohta tulijan, mutta hän ei ollut häntä näkevinään.

"Hyvää päivää, Kari!" sanoi Olli-poika peloissansa ja pyyhki hien
otsasta.

Nainen katsoi häneen älykkäillä, loistavilla silmillä; hänen kasvonsa
olivat vanhat ja alakuloiset ja hän nyykäytti päätään vastaukseksi.
Mutta tämä tervehdys oli vallan välinpitämätön, se ei käskenyt häntä
menemään eikä jäämään.

"Minä olin tuolla mökin tykönä," lisäsi tulija ja istui pölkylle naisen
lähelle.

"Minä jään tänne yöksi," sanoi Kari, hetken äänettömyyden jälkeen;
mutta hän ei katsonut mieheen.

"Niin, kai sinä sen teet," huokasi tämä kohtaloonsa tyytyen.

"Sinä saat mennä sinne ja asettaa itsellesi omin päin miten voit,"
lisäsi nainen hetken kuluttua.

"Tyhjässä talossa?" kysyi mies surullisella äänellä.

"Minä en voi olla sekä siellä että täällä," keskeytti nainen häntä
jyrkästi.

"Siellä ei minulla mitään hauskuutta ole, kun sinä et ole siellä."

"Niin, tuntuu siltä kuin sinä et juuri olisi hupaisuuden tarpeessa,"
virkkoi nainen vähän pilkallisesti.

"Minä ikävöin sinua niin että sydän on pakahtua," sanoi mies vakaalla
äänellä.

"Hiljaa!" käski Kari ja katsoi taloon päin, "sinä et saa puhua niin
kovaa, muuten en kuule jos minua käsketään sisään; Sigrid ei ole
terve."

"Suokoon Junnila että minä olisin hänen sijassansa, niin olisi kai
joku, joka pitäisi minustakin huolta ... enkä kuljeksisi näin ympäri
kyliä kuin koditon koira," huokaili Olli ja ääni tukahtui itkuun.

"Siitä ei voi mitään sanoa," lausui Kari ja meni samassa miehen luo ja
istui hänen viereensä. "Se, joka ei todella ryhdy mihinkään, kuljettaa
mukanaan taudin, mihin vaan tulee; sillä pahin tauti on levottomuus."

"Niin, osoitapas minulle sitä, mihin minä voin ryhtyä," valitti mies ja
itki vielä katkerammin.

"Turvaa Jumalaan."

"Hän on niin kaukana."

"Sitten sinä itse sen määräät," sanoi nainen vakaasti.

"Sinä olet riitainen nyt, sinä, Kari," huokasi mies, "sinun luoksesi ei
voi tulla surussa."

"Siitä on pitkä aika kuin tulit ilossa, ja kuitenkin kulutat aikaa
tullaksesi tänne tunturin yli."

"Tuolla alhaalla on niin kurja elämä... Siellä väsyy."

"Ei ole kumma että väsyy, kun pitää olla muassa kaikellaisissa
seuroissa," tuumaili nainen suutuksissaan.

"Voisi melkein vannoa sen päälle, että siinä on jokin tenhovoima,"
väitti mies. "Toisena hetkenä inhoittaa toisena tekee mieli --."

"Minä sanon sinulle yhden asian," keskeytti häntä nainen lyhyesti,
"sinussa on ikäänkuin kaksi ihmistä. Toinen on nuorukainen, jota
hurjapäisyys vaivaa, toinen on raajarikko-raukka, joka rauhaa ja lepoa
halajaa. Sinun täytyn eroittaa ne. -- Ihminen ei voi olla nuori ja
vanha yht'-aikaa, lörppömäisyys ja totisuus eivät milloinkaan vedä
yhtä."

"Niin, sinä kyllä kaikki asiat tiedät, sinä! -- Toisen raukan täytyy
kuin täytyykin kärsiä typeryyttä," huokaili Olli-poika hiukan
rauhoitettuna.

"Kaikkien täytyy kärsiä typeryyttä," lausui Kari painavasti. "Mutta
Herra Jumala on sanonut: Älä anna pahan sinua voittaa, vaan voita sinä
paha hyvällä."

"Minä olen kai jo käynyt liian vanhaksi pahuudessa," sanoi mies
nöyrästi -- mutta, se ei sydämen syvyydestä tullut.

"On ainoastaan yksi, joka on liian vanha pahuudessa, ja se on itse
perkele!"

"Älä ota niin kovasti kiinni, Kari!"

"Täytyy olla kova laiskuuteen nähden."

"Olenko minä laiska!" huokasi Olli-poika närkästyneenä, "minä en suo
itselleni lepoa missään."

"Niin, se on juuri pahin laiskuus, se," sanoi nainen, "sillä sinä
pakenet ajattelemista! Joka kerta kuin Herra laski kätensä sinun
päällesi ja sai sinua seisahtumaan, olit sinä kuin riivattu.
Muistatkos, kuinka panit vastaan, kun Isonkylän Lauri selkäsi katkaisi
ja sinä makasit täällä monta viikkoa ja taistelit elämän ja kuoleman
välillä? Rauhoittuiko mielesi silloin? Kannoitko ristiäsi, Olli? -- Et,
sinä viskasit sen luotasi ja otit sen taas, niinkuin tauti teki sinun
kanssasi. -- Ja miten silloin kävi kun polveasi alkoi pakoittaa
puukonpistosta, jonka sait Bolstad Örenin tykönä kahdeksan vuotta
takaperin, oliko laitasi silloin parempi? Ei, se ei ollut parempi..."

"Jos sinä olisit ollut minulle uskollinen, Kari!" vonkui mies, ja tällä
kertaa tuntui kuin se olisi tullut syvemmältä.

"Milloin minä sitten sinun hylkäsin?" kysyi nainen ankarasti.

Olli-poika käyristyi kokoon soppeen, jossa hän istui, ja näytti melkein
siltä kuin hän ei olisi voinut tehdä itseänsä kyllin pieneksi naisen
rinnalla; sillä vaikka hän kyllä väitti vastaan, osoitti hänen
käytöksensä kuitenkin arkamaisuutta, joka todisti että nainen puhui
totta.

"Niin, ihmisten silmissä kyllä siltä näytti," jatkoi nainen hetken
kuluttua, "mutta Jumalan silmissä en ole milloinkaan sinua hyljännyt."

"Kenties se vielä voi muuttua," kuiskasi mies nöyrästi.

"Se ei ikinä muutu," huokasi nainen ja itki hiljaa.

"Etkö itse sanonut sinä päivänä, kun erosimme: 'Kun vaan oikein tahtoo,
niin kyllä onnistuu'... ja nyt minä tahdon," huudahti mies ja ojensi
itseänsä.

"Niin, suokoon Jumala että niin olisi!" huokasi nainen ja pyyhki
silmiänsä. "Mutta sinussa on kaksi tahtoa, se on onnettomuus. Vähät
hyödyttää että valjastat kaksi hevosta auran eteen, kun toinen pyrkii
sinne toinen tänne."

"Minä olen nyt sanonut sen, ja tällä kertaa pysyn sanoissani," vakuutti
mies rohkeammin ja nousi lähteäksensä.

"Menetkö mökille?" kysyi Kari.

"En, minä menen alas kedolle jälleen."

"Jos tapaat Thoren Stenistä, niin vältä hänen seuraansa, se on tunnoton
poika," sanoi nainen ja nousi äkisti.

"Hän tulla karkasi alas tunturia, kun minä istuin lepäämässä hiukan, ja
potkasi lipastani niin että se vieri rinnettä alas. Minä luulin että
hän oli hupsu," sanoi Olli.

"Hän on suurisuinen veijari, joka kerskailee ja kopeilee ikäänkuin ei
kukaan voisi sellaiseen vastata."

"Mutta se on poikaa, se, joka rohkenee puukonkärkeä vastaan mennä!"
huudahti Olli ja hurja ilo leimahti hänen kasvoissansa.

"Kyllä, hän alkaa siitä, mistä sinä neljäkymmentä vuotta sitten
aloitit," sanoi Kari kuivasti. "Sinä kenties et tiedä mitä tässä
talossa on tapahtunut? Mutta mitenkä sinä sen tietäisit... Sinä tiedät
että Sigrid, talon tytär, jo vuosi sitten luvattiin Thorelle... Vähän
aikaa kaikki kävi hyvin, mutta sitten asiat muuttuivat. Thore on
ruvennut hevoiskauppiaaksi, ja sitä ei tyttö eivätkä tämän vanhemmat
hyväksy, sillä se ei ole tarpeen, Bergslien kyllä elättää miehensä!...
Nyt on Sigrid monta kertaa tahtonut purkaa kihlauksen, mutta tänään
siitä tuli täyttä totta; silloin Thore oli ylhäällä sääterintuvalla
tytön kanssa ja kiusasi ja houkutteli häntä kuin paha henki. Mutta kun
tyttö pysyi lujana päätöksessään, työnsi Thore häntä vihoissansa niin,
että hän kaatui ja pyörtyi, ja jollen minä olisi ollut tuvan ovessa ja
nähnyt miten hänen kävi, en tiedä mitä loppu siitä olisi tullut."

"Entäs sitten, hoida häntä!" huudahti Olli-poika äkäisesti.

"No, en minä sitä niin erittäin tärkeänä pidä," jatkoi nainen, "kun
kerta on saanut yhden kolauksen, voi kyllä toistakin kestää."

"Niin, mutta henki, Kari!"

"Voipi ennemmin menettää henkensä tällaisesta, kuin kadottaa ilon
ainaiseksi," huokasi nainen ja nousi.

"Älä puhu tuolla tapaa, Kari!" pyysi Olli suruisesti.

"Voi, vähät elämästä, kun täytyy elää ainoastaan saadaksensa siitä
loppua," lisäsi nainen hiljaa, -- sitten hän nyökäytti päätään Ollille
ja käänsi hänelle selän.

"Oi Herra Jumala!" pääsi ikäänkuin hätähuuto miehen suusta samassa.

Mutta Kari ei siitä ollut millänsäkään, vaan meni sisään. Hän oli niin
monta kertaa nähnyt Ollin sydämen sortumusta, hän ei tahtonut sitä
jälleen nähdä. Ollin suru oli niinkuin itkevän lapsen, joka kaukaa
näkee lohdutuksen kädessä makeisen.

Ja sen tiesi Olli-poika itse. Hän tunsi vallan hyvin oman heikkoutensa,
hän tiesi että hän oli kerkeä ja luja päättämisessä ja huikentelevainen
ja heikko toimeenpanemisessa, jota vastoin Kari oli hidas jotain
päättämään, mutta järkähtämätön toimeenpanemisessa. Mutta siitä
huolimatta oli Kari hänen ainoa, maallinen lohdutuksensa, ja sitä hän
oli ollut yli neljäkymmentä vuotta. Olli oli kyllä vuorotellen
viskannut sen luotansa ja taas tarttunut siihen; mutta joka kerta kuin
hän sen uudelleen omisti, pelkäsi hän kauheasti sitä kadottavansa.
Sentähden hän ei voinut mennä pois sanomatta muutamia sanoja Karille,
vaikka hän ei ensinkään tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän hiipi taloon
ja aukaisi kammarin oven, nöyränä ja itsensä kieltäväisenä kuin
katuvainen syntinen, mutta kun hän seisoi ovessa ja hänen silmänsä
kohtasivat Karin silmiä, niin hänen katseensa ilmoitti surua,
toivottomuutta, ja Olli kääntyi ja lähti pois sanaakaan sanomatta.

Kari katsoi hänen jälkeensä, kun hänen katala muotonsa kulki ikkunan
ohi ja katosi huoneen taakse; sitten istui hän hiljaa ja vaipui
surullisiin ajatuksiin, ja niinkuin hän tällä hetkellä entisyyttä
katseli, niin hän oli sitä neljäkymmentä vuotta katsellut. Aika ei
ollut sitä himmentänyt eikä muuttanut; se oli samallainen kuin silloin
kun hän ratkaisemisen hetkenä oli sulkenut itsensä sisään sen kanssa.

       *       *       *       *       *

Knapstadin Kari, niin nimitetty isän jälkeen, joka oli köyhä
mökkiläinen nimeltä Niilo Knapstad, oli iloinen kahdenkymmenen vuotias,
kaunis ja riski tyttö, kun hän rupesi piiaksi Gravsejdet nimiseen isoon
taloon naapuristossa. Emäntä oli kuollut jo aikoja sitten, ja isäntä
oli hyväntahtoinen ja hyvänsuopa mies, joka antoi Karin toimiella
enemmän niinkuin tytär talossa kuin vieras, ja niin kului vuosi
iloisesti ja hauskasti.

Talossa oli Olli nuorin kolmesta täysi-ikäisestä pojasta. Hän oli
hyväksi tunnettu ja yleensä suosittu, sillä hän oli hyvä-avuinen ja
samalla kaunis ja reipas nuorukainen. Kun Kari tuli Gravsejdetin
taloon, oli samassa hetkessä ikäänkuin päätetty asia, nuorison kesken,
että se oli tyttö Ollille, ja Olli oli poika, joka sopi Karille; sillä
molemmat olivat siitä asti kun ensi kerran tapasivat toisiaan kuin
kaksi lintua, jotka hyppelivät ja lauloivat kukin oksallaan, iloiten
kaikesta mutta enin kuitenkin ihaellen toinen toistaan, kukin
itsekseen.

Sitten kun talvi tuli ja metsän verhosi lumi, kokoontuivat he yhteiseen
suojaan ja elivät siinä iloisesti, eikä ollut sitä kohtaa, joka olisi
ollut heille tiellä; sillä toinen tasoitti tietä toiselle. Mutta
kevätpuoleen, kun linnut taas samosivat metsään, yhtyivät hekin
viheriällä oksalla ja kumpaisellakin oli korsi nokassa saman pesän
rakentamiseen.

Oli kuitenkin seikka semmoinen että Ollin isä ei kohta heidän
liittoansa hyväksynyt; mutta Kari oli kelpo tyttö sekä iloinen että
joutuisa töissään, sentähden vanhuksen tyytymättömyys pian poistui ja
muuttui sitten todelliseksi mieltymykseksi.

Kun vuosi oli kulunut, kuoli vanhus. Vanhin poika sai talon haltuunsa
ja kaksi nuorempaa saivat hakea muualta toimeentuloa, mutta Kari jäi
taloon piiaksi.

Silloin Olli rupesi kauppaa tekemään. Ensin hän kaupitsi villoja ja
nahkoja ja muuta sellaista talontarvetta, mutta kun se ei kannattanut,
rupesi hän hevoiskauppiaaksi. -- Hän vaihtoi ja hän myi, hän uskalsi
siinä missä muut mietiskelivät, eikä hänen mielensä lannistunut
tappiosta. Niin ainoastaan talvi eroitti nuoret heidän onnestaan, sillä
Olli ansaitsi paljon rahaa; hän oli jo ostanut pienen rakennuksen
laaksossa ja keväällä aiottiin häitä pitää.

Mutta ei Olli ollutkaan kauppataitoa ilmaiseksi saanut. Jotain oli
annettava viekkauden ja rohkean kekseliäisyyden sijaan, sitä ei kukaan
tuntenut paremmin kuin Kari. Olli ei enää tullut Gravsejdetiin niin
usein, ja kun hän tuli, oli hänen käytöksessään jotain hurjaa, joka
paremmin olisi sopinut rajua hevosta kohtaan, jota oli hillittävä, kuin
pientä ujoa tyttöä kohtaan.

Ja se yhä kiihtyi. Ne monet matkat, jotka Ollin täytyi tehdä kauppansa
takia, paaduttivat sekä sielua että ruumista; sillä talvi oli kylmä,
täytyi panna paha pahaa vastaan, kova kovaa vastaan, jos mieli aikaan
tulla. -- Niin Olli joi muiden muassa, ensin vahvistukseksi ja
virvoitukseksi, sitten ajanvietoksi ja vihdoin tukehuttaaksensa oman
tunnon ääntä, ja vihdoin viimein hän oppi vannomaan valhetta todeksi,
kunnes totuus muuttui valheeksi ja valhe totuudeksi. Sanottiin tosin
vielä "Gravsejdetin Olli -- kas se on miestä, se!" mutta hänessä ei
kumminkaan enää ollut mitään vakavuutta, ja mihin vaan sitten astui
jalallaan, sinne liukui hän.

Ja niin tuli kevät, mutta ei häitä pidettykään Gravsejdetin talossa.
Mari ei ollut itkenyt itseään heikoksi, vaikka hän oli vuodattanut
kyyneleitä tuhansittain Ollin synnin ja jumalattomuuden takia.
Sentähden tulikin hetki, jolloin hän lausui sanan, jota hän itse oli
peljännyt ja jota hän oli hiljaisuudessa kätkenyt, siksi kuin se
oli koetettu ja voimallinen, ja tämä sana pani sen ankaran,
kukistamattoman eron heidän välilleen, jota ei mitään houkutus, ei
mikään itku, eikä mikään rukoileminen voinut tehdä horjuvaksi tahi
murtaa.

"Hän ei tahtonut olla avullisena suojelemaan kaikkea sitä rikkaruohoa,
jota Ollin mieleen pisti istuttaa elämään. Hän ei tahtonut valmistaa
synnille sijaa ja lukea Jumalan sanaa valheelle!"

Silloin nuorukaisen rohkeus masentui, mutta ei niin paljon, että se
nöyryyden ja katumuksen kautta olisi herättänyt vakaata päätöstä, ei,
-- Olli itki ensin, otti sitten vähän väliä lohdutusryypyn, ja vihdoin
hän nousi kaikkia vastaan ja kaikki häntä vastaan.

Kun Gravsejdetin Olli ensi kerta kulki kedolla käsi kädessä tytön
kanssa ja he iloisesti ajattelivat tulevaisuutta, katsellessaan
peltoja, jotka rehoittivat kevään ihanuudessa, suloisessa lämpimässä
päivänpaisteessa, -- silloin hänessä oli luja päätös ja tahto; mutta
isän kuoleman jälkeen ohjasi päätös toisaalle ja tahto jakaantui. Nyt
hänen sielussaan oli ikäänkuin kolmisävel -- ei sopusointuun vaan
eripuraisuuteen. Se oli vallattomuus, epätoivo ja heikkous. -- Yksi
ainoa hurja ja raaka sana saattoi hänet vallan raivoon ja hän oli yhtä
hurja kuin muutkin; mutta sitten valtasi hänen mielensä synnin tuska,
ja silloin hän kernaasti olisi myynyt henkensä yhdestä killingistä, jos
omatunto olisi otettu kaupanpäälliseksi. Sen jälleen seurasi kolmas
mielen tila, joka oli tavallinen; se vaihteli tylsämielisyyden ja
itseänsä ylläpitämisen vainun välillä; mutta se oli ilman tahtoa ja
kykyä, se oli vaan hiljaisuus, johon hän tuhlasi yhden raivon
puhkeamisen, ja kokosi voimia toiseen, -- laiskuuden syvyys, jossa
intohimot olivat väijyksissä.

Näin kuluivat nuoruuden vuodet kokoilemalla heikkoutta ja tauteja
vanhuudelle. Silloin kansa vihdoin otti häneltä oikean nimen pois ja
sanoivat häntä sen sijaan Olli-pojaksi, -- sillä nimellä hän oli
yleensä tunnettu.

Vihdoin hän rupesi jonkunlaiseksi lähetystoimen kulkukauppiaaksi, mutta
omassa nimessään. Hän lauloi taloissa, joissa hän oli yötä, väliin
vanhan laulun, tahi luki hän kertomuksen kristinuskon voitosta
pakanuuden yli. Hän osasi myöskin kertoa kauheita juttuja pakanain
julmuudesta Jumalan sanan selittäjiä kohtaan, ja hän osasi esittää sitä
sellaisella kavaluudella, joka oli välttämätöntä saattaaksensa kuulijat
värisemään -- ja ostamaan kirjaa; ja silloin Olli-poika ajaksi oli
autettu. Mutta kaiken tämän hän teki niin ylpeästi kuin mahdollista
oli. Vanha voima leimahtikin vähän väliä uudestaan esiin hänessä, --
mutta se oli vaan leimu, jonka kautta rappeutunut tulen pesä näkyviin
tuli, ja se sammui kohdakkoin jälleen.

Kari oli sillä välin omaa tietänsä kulkenut, ja se oli yksinäinen;
mutta se oli hänen mieleensä. -- Tuli kyllä yksi ja toinen nuorukainen,
joka pyrki hänen suosioonsa, sillä vaikka suru ja harmi olivat
poimineet kauniit ruusut poskilta, niin silmissä oli vielä tuo kirkas
valo ja hiukset olivat kullan karvaiset. Mutta Kari kulki niin vakaasti
ja koskemattomasti kaikkein ohitse, että hän vihdoin sai luoduksi
ympärilleen sen erämaan, jonka hiljainen, puhumaton suru aina luo.

Ja vuodet kuluivat. Kari muutti vanhana tyttönä Bergslienin maalla
olevaan mökkiin, ja sinne tuli Olli-poika väliin ja täällä parannettiin
ne haavat, joita vallattomuus ja hurjuus olivat häneen lyöneet, vaikka
Kari vallan hyvin tiesi että hän sillä vaan antoi Ollille voimia
koettamaan uutta tappiota.

Kun Olli oli hoidettu ja taas oli saanut sen verran elonvoimaa, että
hänen taas teki mieli ulos matkoille, niin istui Kari yksin, -- vähän
entistä köyhempi maallisista tavaroista, ja myöskin köyhempi onneen
nähden; sillä hänen ainoa huvinsa, hänen vanhan sydämensä kultainen
unelma oli kumminkin ajatuksissaan olla uskollinen "sulhaselleen,
Gravsejdetin Ollille, -- uljaalle nuorukaiselle, joka ei ollut pelkuri
eikä viallinen!" Ja vaikka tämän ja Olli-pojan välillä ei ollut juuri
mitään yhtäläisyyttä, oli se kuitenkin sama henkilö. Niin hän tällä
tavoin yhdisti: surua iloon, ja iloa suruun. Kyynel seurasi aina
mukana, kun muutos tapahtui. Sillä aikaa kuin Olli oli poissa hänen
luotaan, oli tämä vielä sulhanen -- joka varmaan ei milloinkaan tule
takaisin! -- mutta sydän ajatteli kumminkin häntä ja työ sujui
paremmin; sillä se oli niin ihmeellisen viehättävää! aina jotain
odotettavaa.

Kun viikko oli lopussa ja pyhäpäivä tuli veisuineen ja lepoineen,
silloin myöskin tuli pyhäpäivä-työ esille, joka oli "sulhaispaidan
ompeleminen Ollille." Se ei vielä ollut valmis! vaikka Kari ompeli ja
ompeli, ja oli lakkaamatta kaiket nämä vuodet sitä tehnyt. Mutta hän
tiesi että hän ompeli sitä, joka ei milloinkaan tulisi käytettäväksi,
ja sitä paitsi hän ompeli niinkuin se, joka katsoo eteenpäin
käyttämisen päivää kohti.

Niin hän istui pöydän päässä silmälasit nenällä, syrinki sormessa, ja
hyräili hiljaa pistellessään tiheitä pisteitä koruompelukseen paidan
rintamuksessa. Joutuisasti työ ei sujunut; sillä näkö ei enää ollut
selvä opas varmalle kädelle. Mutta eihän ollutkaan kiirettä -- piti
vaan siltä näyttämän.

Tämä samalla surullinen ja iloinen työ oli kuitenkin ainoastaan
talvella esillä; kesällä Karin täytyi olla sekä siellä että täällä,
missä ihmiset häntä tarvitsivat. -- Kun lumi tuiskui mökin ympärillä ja
tuuli tarttui siihen voimallisin käsin että tuntui siltä kuin se
aikoisi nostaa koko mökin maasta ja tanssia sen kanssa yli tasankojen,
-- kun kuului ikäänkuin monen ihmisen ääni, joka kumisi sekasorrossa,
silloin hän kuunteli ja hymyili hiukan: "Näin Olli melusi, kun hän
tahtoi saada ääntänsä kuulluksi yli hälinän."

Mutta sitten tuli taas se aika, jolloin Olli itävöiden liikkasi
tunturin yli Karin mökille. Kun Kari silloin näki hänen tulevan,
puutteen-alaisena ja alakuloisena, ja istuvan oven suuhun kurjana kuin
hylkylaiva, silloin ei sulhaispaitaa ajateltukaan, -- silloin Karille
samassa kävi selväksi toinen puoli heidän suhteestansa toisiinsa, ja
tämä huomio herätti hänessä samankaltaista surullista iloa. Silloin oli
vallan varmaa että hänellä oli oikeus hoidella häntä ja vaalia häntä,
-- ja senpätähden Olli juuri tulikin hänen luokseen!

Niin istuivat he tuntikaudet yhdessä ja puhuivat vähä-pätöisistä
asioista; mutta ei kumpikaan heistä milloinkaan puhunut siitä mitä he
ajattelivat, ja senvuoksi he istuivat tuttavallisesti lähellä toisiaan
ja kumminkin niin kaukana toisistaan todellisuudessa. Se elämänpuu,
joka yht'aikaa oli juurtunut heidän sydämissään ja joka rivakasti
kasvoi valossa ja ilossa, hakattiin maahan nuoruuden aikana, sentähden
oli vielä nestettä kyllä juuressa näihin moniin liika-oksiin, mutta
runkoa ja latvaa se ei milloinkaan enää saanut.

Se oli Knapstadin Karin ja Olli-pojan kurja elämä. He olivat vielä
tavallansa kihloissa; sillä erillään toisistaan elivät he uudestaan
mennyttä aikaa, ja se vei heidät yhteen. Hiljaa ja moittimatta tunsi
toinen oikeuttaan toiseen nähden, tuo saavuttamaton sekä irroitti että
yhdisti heidät. -- --

Ensi kerta näiden vuosien kuluessa oli Kari nyt tänä päivänä puhunut
Ollille menneestä ajasta ja hänen kadotetusta elämästään, mutta se
oli sentähden että hänellä oli silmäinsä edessä kuva omasta
onnettomuudestaan sairaassa tytössä, jota hän hoiti. Kaikki katkeruus,
jota hän pisaroittain oli ko'onnut, vuosi yli reunojensa tällä
hetkellä, ja kuristi hänen vanhaa sydäntänsä kokoon kauheassa tuskassa.
Sentähden hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt totuutta niin
alastomana kuin nyt. -- "Se ei ollut Gravsejdetin Olli, se oli vaan
Olli-poika!"

"Minusta Olli tänään oli enemmän rappiotilassa kuin milloinkaan ennen,"
huokasi Kari, kun Olli oli mennyt. "Mies-parka! Jumala suokoon että
pian kävisi itsensä väsyksiin, jotta hän saa rauhan maailmassa." --

"Minusta Kari ei ollut niin hyvä, kuin hän tavallisesti on," jupisi
itsekseen Olli, kun hän Bergslienistä kulki takaisin tunturin yli. "No
niin, tukala on hänen elämänsä, mutta ei minunkaan osani ole parempi.
-- Mutta hän on kuitenkin oikeassa," jatkoi hän hetken kuluttua,
istuutuen tunturin kärjelle ja katsellen alas tasangolle. "Eihän se
oikeastaan ole muuta kuin laiskuutta, kaikki toimeni. Näyttää tosin
siltä kuin jotain voittaisi tällaisella kaupalla, -- turhaa kaikki
tyyni! -- Kun vaan jotakin neuvoa tietäisin! -- Kummallista se on! joka
kerta kun mieleni tekee tähän paikkaan, on minusta kuin Kari vielä
olisi nuori, -- minä muistan silloin että hän aina hiipi oven taakse
peloittaaksensa minua, ja sitten hän nauraen juoksi esiin kun minä
tulin, -- niin, se oli siihen aikaan, se oli tuolla Gravsejdetin
talossa! Mutta nyt hän kumminkin on vanha, ja minäkin olen vanha, --
niin!" Ja hän huokasi uudelleen.

Samassa hetkessä aurinko meni mailleen tunturin taakse ja loi
vaaleankeltaisen hohteen läntiselle taivaalle. Raitis tuulen puuska toi
töminän meluavasta markkinapaikasta ylös Ollin luokse tunturille, jossa
hän istui katsellen ympärilleen ikäänkuin hän jotain etsisi, jolla hän
voisi itseään lohduttaa; sillä sitä alakuloisuutta, jonka hän oli
tuonut mukaansa tänne, hän ei tavallisuuden mukaan ollut jättänyt
jälkeensä Knapstadin Karin mökkiin, päin vastoin se oli lisääntynyt ja
hänen mielensä oli melkein epätoivon partaalla.

Silloin huuto kuului ja sitä seurasi raikas nauru.

"Nyt mellastellaan taas tuolla," huudahti hän suruisesti ja kuunteli
tarkoin.

Taas kuului raakoja huutoja, naurua ja melua.

"Täytyy kai koettaa kömpiä tuonne alas laaksoon," huokasi hän
kepeämmällä mielin ja nousi. "Eihän tuota tiedä vaikka sattuisi kauppa
onnistumaan."

"Hei!" huusi yksinäinen ääni keskellä hälinää.

"Hei!" huusi Olli-poika ja hypähti, mutta samassa hetkessä oli hän
vallan muuttunut. Silmät säihkyivät, kasvot olivat uljaan näköiset,
hartiat kohosivat hiukan ja koko pelkurimaisuus katosi hänestä kuin
kuivettunut kalvo, joka ei ollut rohkeutta kahleihin pannut, vaan
ainoastaan suojellut sitä sillä aikaa kuin se kasvoi.

Ja nyt ei kulunut monta silmänräpäystä sen välillä, jolloin hän istui
ja huokaili syntisen luontonsa takia, ja sen, jolloin hän reippaana ja
vilkkaana liikkasi tasaista metsäpolkua pitkin markkinapaikkaa kohti.

"Rohkeutta, Olli-poika!" huusi käheä ääni hänelle eräästä joukosta,
jossa oli moniaita juopuneita miehiä, "mitä sinulla on lippaassasi?"

"Minulla on sielun lääkettä sekä sinulle että minulle," vastasi Olli
juhlallisesti ja tunki lähemmäksi.

"Onkos sinulla sitä, hä?" huusi mies nauraen. "Niin, kyllähän se on
tarpeen, -- tule tänne lippaasi kanssa!"

"Anna minun pitää mikä omani on," sanoi Olli ja työnsi miehuullisesti
miehen luotansa.

"Onko totta että sinulla on laulu perkeleestä Amerikassa?" kysyi pitkä,
unisen näköinen nuorukainen, joka kädet taskussa oli tuupannut itsensä
väkitungoksen läpi päästäksensä Ollin luokse.

"Minä en tiedä mitään siitä että paholainen on toisellainen siellä kuin
täällä," vastasi Olli-poika kylmäkiskoisesti.

"Kyllä," sanoi nuorukainen ja loi pahajuonisen silmäyksen toisiin.
"Sekä sen kompurajalka että sarvet ovat puhdasta kultaa, ja täällä ne
eivät ole muullaiset kuin jokaisella lehmällä on."

"Herra siunatkoon! kuinka jumalatonta puhetta!" huudahti muuan muija,
joka seisoi pienen pöydän takana, jossa oli väkeviä juomia kaupan.

"Älä nyt siitä milläsikään ole, muija!" nauroi ko'okas roteva
nuorukainen.

"Miten on rohkeutesi laita, Olli-poika?" kääntyi hän Olliin.
"Luullakseni sinä itkit, kun istuit tuolla tunturilla."

"Eipä minulla ole enemmän rohkeutta kuin tarvitsen, Thore," vastasi
Olli ystävällisesti ja koetti vetäytyä pois hänen luotaan.

"Tule tänne juomaan, niin se vahvistuu," sanoi Thore ja tarttui toisen
käsivarteen. "Sitä paitsi minun kai täytyy maksaa sakkoa siitä että
potkaisin lippaasi tunturia alas."

"Kiitos tarjoomastasi," vastasi Olli-poika alakuloisesti, "mutta minä
mieluisemmin olen juomatta."

"Olet juomatta!" sanoi Thore ja piti lasin hänen suunsa edessä, "tuossa
on, juo, tyhmeliini! sellaista ei sinulle kaksi kertaa tarjota."

Olli-poika seisoi hetken aikaa epäileväisenä, mutta sitten hän tarttui
lasiin ja joi siitä.

"Kaikki, viimeiseen pisaraan saakka! Thore Stenistä tarjoo nyt!"

Ja Olli tyhjensi lasin ja liikkasi pöydän ääreen pannaksensa sitä
sille. Mutta nyt hän ei enää näyttänyt arkamaiselta; hän katsoi yhtä
rohkein silmin Thoreen, kuin kaikki muutkin.

"Kuinka monta sellaista sinä tarvitset tullaksesi mieheksi?" kysyi
Thore ja kaasi uudelleen viinaa lasiin.

"Luullakseni yhtä monta kuin sinä tarvitset naiseksi tullaksi," vastasi
Olli uljaasti ja tyhjensi yhdessä kulauksessa toisen lasillisen.

"Eihän sitä silmillä voi nähdä noin pientä miestä," sanoi Thore. "Sinun
pitää seisoa täällä pöydällä, jotta olet muiden tasalla." Ja hän
tarttui Olliin ja nosti hänen syrjällä olevalle pöydälle.

Mutta silloin hurjamaisuus pääsi Ollissa valloille, ja hän juoksi
pullojen ja pyöriväin lasien välillä kaikkien läsnä-olijain täyttä
kurkkua nauraessa, kunnes hän vihdoin hyppäsi pöydältä ja jäi
riippumaan Thoren kaulaan. Mutta samassa tämä viskasi hänen toiselle
puolelle, johon hän tunnotonna jäi istumaan maahan; lipas vieri
pöydältä tietä pitkin.

"Tuo tänne hänen lippaansa," sanoi Thore eräälle pojalle, joka koetti
saada kantta auki.

Mutta nyt oli Olli-poika hiukan toipunut, ja hän tulla konttasi
lipastansa ottamaan.

"Et, sinä et saa sitä ennenkuin olen nähnyt laulun lemmityisestä,"
huusi poika ja piti lipasta käsissään.

"Poika on oikeassa, täytyy oppia nuorra ollessaan," sanoi Thore, otti
lippaan ja aukaisi yhdellä iskulla kannen.

"Anna tänne lippaani," rukoili Olli ja nousi polvilleen, kuroittaen
molemmat käsivarret lipasta kohti.

"Hae nyt laulu, poika," sanoi Thore, ja käänsi lippaan ylös alaisin
niin että koko sen sisältö lensi ulos.

"Ette saa koskea siihen!" uhkasi Olli-poika ja kömpi taas vähän matkaa
eteenpäin.

Mutta rukous ja uhkaus olivat tyhjää ääntä, jota ei kukaan kuullut ja
josta ei kukaan välittänyt. Ennenkuin pari minuuttia oli kulunut,
olivat jo kaikki lentokirjat miesten käsissä, ja jokainen luki omaansa
ääneen tai hiljaa, mikä kunkin mielestä oli mukavinta.

"Tässä on laulu!" huusi poika ja piti vanhaa kokoon käännettyä paperia
päänsä yli.

"Tule tänne, näytä se minulle!" käski Thore ja tarttui paperiin.

"Ota se ja anna se minulle, Thore!" pyysi Olli-poika rukoilevalla
äänellä ja nousi taas polvilleen.

"Ei, nyt saamme nähdä mitä miestä sinä olet, osaatko sepittää oikeaa
laulua," sanoi Thore nauraen ja levitti paperin käsilyhdyn edessä, joka
oli pöydällä, sillä oli jo hämärä. Ja hän luki epävakaisella äänellä:

    "On Gravsejd-talossa tyttönen,
    Hän aikoo keväällä naimiseen.
    Hän on niin sorea ja ihana
    Kuin kauniin kukkanen kedolla."

"Voi sentään, Thore! että noin kiusaat minua," vonkui Olli-poika ja
kiersi käsivartensa Thoren jalkojen ympärille ja katseli ylös häneen.

"Laske jalkani irti, lurjus!" ärjäsi Thore vihaisesti ja potkasi Ollin
luotansa. Ja sitten hän jatkoi laulaen:

    "Ja hänen poskensa hohtavat
    Kuin kesän ruususet armahat.
    Ja ilomielinen on hän vainen,
    Kuin metsän lintunen laulavainen!"

"Kuin metsän lintunen laulavainen!" toisti poika hyräillen, ja siihen
sekaantui pari muutakin käheää ääntä.

"Niin, sellaisen tulee minun kultaseni olla," huusi poika kohti
kurkkua.

"Hiljaa!" käski Thore, "eihän täällä saa suun vuoroa tuolta tikalta
tuossa!"

"Anna minulle lauluni, Thore," rukoili Olli-poika, joka taas oli
kömpinyt lähelle muita. "Se on viimeinen mikä minulla on tässä
maailmassa," huokasi hän ja hengitti raskaasti.

"Missä sinun kaunis tyttösi on?" huusi poika.

"Oi raukkaa!" virkkoi muija siihen. "Se kukkanen on aikoja sitten
lakastunut! Se on Knapstadin Kari, tuolla tunturilla."

"Hiljaa!" käski Thore ja lauloi edelleen muiden kuunnellessa:

    "Ja poika kankaalla kulkevi
    Hän tyttöänsä nyt etsivi.
    Hän hakee impeä, kultaansa,
    Ja tyttö vastaapi armaallensa."

           -- -- --

    "Vaan tuttavista ei ainoakaan
    Se aavista hänen onneaan.
    Kun linnut keväällä metsiin kiitää,
    Hän kanssa tyttönsä häitä viettää."

"Hän kanssa tyttönsä häitä viettää!" toisti koko joukko innokkaasti.

Mutta samassa hetkessä astui haamu Thoren eteen -- se oli Olli-poika.
Näytti siltä kuin hän olisi kasvanut puolta kyynärää sitten viimeisen,
niin mahtavasti hän ojensi vaivaisia jäseniänsä. Hänen kasvonsa olivat
kalman kalpeat ja hänen silmänsä säihkyivät.

"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore pilkallisesti hymyillen ja koetti
työntää häntä syrjälle.

"Minä tahdon antaa sinulle luvan valita tämän puukon ja laulun
välillä," sanoi Olli-poika.

Silmänräpäyksen ajan he katselivat toisiaan, toinen yhtä rohkeasti kuin
toinenkin.

Sitten Thore purskahti pilkalliseen nauruun ja, vaikka väki rupesi
nurisemaan, alkoi hän laulaa viimeistä värssyä:

    "Mutt' kevätpäivät ne tulivat,
    Ja kevät, syksytkin kuluivat.
    Ei kuulu milloinkaan mitään siitä
    Ett' tytön kanssa hän häitä pitää!"

"Onko tämä mieleesi?" kysyi Olli-poika ja piti oikeassa kädessään
puukkoansa.

"Osaanhan minäkin hiukan sitä, jota jokainen harjoittaa," vastasi Thore
ja otti puukkonsa tupesta ja laski sormensa siihen lähelle vartta.

"Hei! siinä on kyllä varaa lisätä," huudahti Olli-poika nauraen ja
töytäsi samassa puukon kärjen Thoren käsivarteen.

Thore loi rohkean silmäyksen häneen ja nosti käsivartensa ylös; mutta
samassa uusi ajatus tuli hänen mieleensä, ja hän pisti hitaasti puukon
takaisin tuppeen sillä välin kuin Olli yhä koetti tavoittaa häntä
puukollaan.

"No nyt on saatu kylläksi tästä leikistä!" sanoi Thore päättäväisesti,
ja hän väisti kädellään pistoa, jota Olli rajussa vimmassa oli
yrittänyt hänen kasvoihinsa. Mutta sen kautta puukko vielä suuremmalla
voimalla tunki hänen käteensä ja jäi haavaan.

"Peijakas!" huusi Thore vallan raivoissaan tuskasta ja löi nyrkillään
Ollin käsivarteen niin että tämä vaipui hervottomana maahan; mutta
samassa hän myöskin veti puukon kädestään ja viskasi sen kauas luotaan.

"Tänä iltana tahdot näyttää olevasi Gravsejdetin Olli," sanoi Thore,
"mutta nyt minä sinulle näytän kukas olet, poikaseni," ja tätä
sanoessaan hän leveillä käsillään tarttui Ollin vyötäisiin ja nosti
hänen ylös päänsä yli.

"Näettekö nyt että tämä on Olli-poika?" kysyi hän.

"Kyllä!" huusi pari ääntä.

"Hyvä! hän kiittää hyvästä seurasta," ja samassa hän viskasi Ollin
kauas mäen rinteelle.

Täällä makasi nyt Olli-poika vähän aikaa tainnoksissa ja
liikkumattomana; sitten hän nousi ja kaatui uudestaan, ja tätä hän
uudisti muutaman kerran, kunnes hän vihdoin keikahti alas rinnettä
irroittuneen kalliolohkareen kanssa, ja siihen jäi hän makaamaan.

Kului hetken aikaa, jolla välin ei kukaan näyttänyt Olli-pojasta mitään
välittävän, vaikka kyllä se tyytymättömyys, jota osoitettiin Thoren
väkivaltaista tekoa kohtaan, osoitti että häntä muistettiin. Vihdoin
tämä nousi napinaksi, joka kiihtyi hurjaksi nurinaksi, mikä uhkasi
puhjeta ilmi vihaan. Mutta Thore vastusti sitä ynseästi ja tarjousi
tappelemaan kenen kanssa tahansa, -- ei vielä yhtäkään ollut, joka oli
hänelle vertoja vetänyt.

Sillä aikaa oli joku etsinyt Olli-poikaa ja löytänyt hänen. Kukkulan
juurella hän makasi, alas vierinyt kivi selän päällä, ja kun hän
vedettiin esille, ei kukaan voinut huomata oliko hän hengissä vai
kuollut.

Silloin kaikki kävivät kauhean synkeiksi; sillä Thore tosin oli se,
joka oli väkivaltaisen työn tehnyt, mutta siellä ei ollut yhtäkään,
joka tiesi olevansa syytön, -- kaikki olivat yhtyneet siihen
pilkkanauruun, joka oli yllyttänyt tuota onnetonta miestä raivoon, eikä
se suuresti auttanut, etteivät äsken tulleet ajatelleeksi kuinka
syvästi pilkallinen sana voi loukata sairasta ja epätoivoista mieltä;
sillä nyt tämä yht'äkkiä kävi heille selväksi.

Thorekin, joka seisoi ta'empana ja katseli mitä tapahtui, oli
kerrassaan vaipunut alaa uhkamielisyyden kukkulalta. Sanomaton tuska
poltti hänen mieltänsä, ja jos joku tällä hetkellä olisi pistänyt
puukon hänen ruumiisensa, niin hän ei olisi itseään puolustanut, vaan
ottanut vastaan sitä helpoituksena. Se ei kuitenkaan kauan kestänyt,
Thore ei mikään uneilija ollut, ja nyt oli jotain tehtävä raajarikolle.

Silloin hän astui Olli-pojan luokse ja kumartui alaspäin, ja eräs
nuorukainen, joka oli häntä seurannut, nosti varovasti tunnottoman
ruumiin ylös ja pani sen Thoren selkään, -- Thore nousi hiljaa kuorma
selässä ja lähti kulkemaan metsäpolkua myöten ja poika, joka häntä oli
auttanut, seurasi häntä.

"Nyt hän menee lemmikkinsä luo," sanoi muija ja purskahti itkuun.

Mutta ei kukaan vastannut tähän mitään. Alakuloisena joukko erosi, --
ja hetkeä myöhemmin oli markkinapaikka vallan autiona syysyön
pimeydessä.

       *       *       *       *       *

Kävi raitis ja vilpas tuuli tunturilla, kun Kari seuraavana aamuna
kulki Bergslienistä kotiin omaan pieneen taloonsa.

Oi! hän ei kärsinyt nähdä sitä noin auringon valossa; öillä se
ikäänkuin viittasi ja vilkkui hänelle kullanhohtavine ikkunaruutuineen,
joiden ympärillä auringon säteet välkkyivät. Kaikki se hauskuus ja
rauha, jota se hänelle näytti tarjoovan, oli jotain, jota hän tavallaan
otti Ollilta, -- sillä ensi kerran pitkään aikaan oli Ollilta suljettu
se ovi, joka aina ennen avattiin kohta kun hänen kumarruksissa oleva
vartalonsa tuli näkyviin.

Mutta kun Kari astui tupaan ja näki Ollin makaavan kalman kalpeana
vuoteella ja Thoren istuvan rahilla vuoteen ääressä, silloin hän ei
hämmästynyt; sillä hän heti kohta arvasi mitä oli tapahtunut, -- eihän
ollut ensi kerta kuin Olli oli tuotu hänen luokseen semmoisessa
tilassa, jossa henki oli kysymyksessä.

"Minä kannoin hänen tänne," kuiskasi Thore ja nousi rahilta; "arvelin
että hän saa parhaimman hoidon sinun luonasi."

"Kuka häntä löi?" kysyi Kari vakaalla äänellä ja katsoi Thorea suoraan
silmiin.

"Minä en häntä lyönyt, mutta minä härsytin häntä, ja se on melkein sama
asia," sanoi Thore hiljaa.

"Menettelit kukaties samaten hänen kanssaan, kuin teit tytön kanssa,
jolta riistit jalansijan ja jonka annoit vieriä alas mihin sattui?"
arveli Kari vähän pilkallisesti ja istui samassa vuoteen viereen.

Thore seisoi siinä murtuneena hänen sanoistansa ja loi silmänsä
laattiaan. Hänen mielessään syntyi kova riita tällä hetkellä
itserakkauden ja syyllisyyden tunnon välillä, ja ne olivat mahtavia
taistelijoita; sillä ne olivat molemmat saman voimakkaan mielen
synnyttämiä ja kehittämiä.

Hän seisoi kauan aikaa liikkumattomana. Tuvassa vallitsi syvä
hiljaisuus, -- sairaan hengittäminen ei kuulunut ja Kari istui suruunsa
vaipuneena. Silloin hän kerrassaan kavahti kuni nukkuvainen, jota
herätetään, ja hän nosti kätensä otsalle.

"Kari," rukoili hän. Hän aikoi sanoa enemmän, mutta ääni vaipui ja hän
hengitti raskaasti.

Kari kääntyi surullisena häneen.

"Sigrid," sai Thore suustansa, mutta enempää hän ei kyennyt sanomaan,
vaan vaipui penkille ja purskahti itkemään.

"Älä nyt häntä ajattele," sanoi Kari ja kääntyi taas Thoren luota.

"Minun täytyy saada tietää," kuiskasi hän hetken kuluttua, "minun
täytyy saada tietää miten tytön on."

"Tyttö kyllä paranee, kun hän vaan saa olla rauhassa sinusta," vastasi
Kari kuivasti.

"Hän saa rauhan minusta," sanoi Thore ja nousi penkiltä.

Mutta nyt sairas alkoi valittaa ja liikuttaa käsiään.

"Lauluni," ähkyi hän ja loi samassa silmänsä selkomen selälleen ja
katseli ympärilleen uhkaavaisin katsein.

"Tässä on laulusi, Olli," sanoi Thore lempeästi ja otti tahraantuneen
paperin liivintaskusta ja laski sen sairaan rinnalle.

Silloin tapahtui Ollissa suuri muutos. Jäykistyneet kasvot kävivät
rauhaisemman näköisiksi ja katse muuttui lempeäksi. Hän kohoitti oikean
käden rinnalle ja tavoitti paperia, kunnes hän vihdoin sai sen
käteensä; hän puristi sitä kovasti ja katsoi samassa Thoreen, ikäänkuin
hän tahtoisi uhata häntä kuolemaan saakka.

"Minä en enää loukkaa sinua enkä yhtäkään ihmistä maan päällä," sanoi
Thore ja silitti hellästi Ollin kättä.

"Jumala auttakoon sinua sitä sanaa pitämään," huokasi Kari ja pyyhki
kyyneleet poskiltaan.

"Kuules, Kari!" pyysi Thore sydämellisesti: "Vie sana minulta
Sigridille. Sano että Thore lähtee nyt ajaksi tuonne alas, -- voit
kyllä sanoa että hänen ei ole hyvä olla, sillä hän on parhaimman
menettänyt! -- Mutta jos hän palaa tänne, niin se tapahtuu hyvässä
hetkessä, ja silloin tulee Sigridin ottaa häntä hyvästi vastaan, --
tahdotko sanoa sitä?"

"Kyllä minä sen sanon," vastasi Kari.

"Älä mene sinne enää," sanoi Olli, "sinun käy hullusti."

"Täytyy koettaa ennenkuin voi valita," sanoi Thore vakaasti. "Minä
ulotun koko joukon pitemmälle kuin sinä. Olli."

"Paholainen ulottuu kaikesta pitemmälle," huokasi Olli ja väänteli
itseään tuskissansa.

"Ei, Isä Jumala taivaissa ulottuu kaikista pitemmälle!" keskeytti häntä
Kari lujasti, "sillä perkele lyö maahan, mutta Herra kohoittaa
jälleen."

"Sano minulle ystävällinen sana, Olli, se voi tulla minun hyödykseni
kolkkona hetkenä," pyysi Thore surumielisesti ja kumartui sairaan luo.

"Lippaani, Thore!" pyysi tämä.

"Sen saat," sanoi Thore, -- jätti jäähyväiset Knapstad'in Karille ja
lähti pois.

Seuraavana hetkenä hän kulki tunturia alas uljaan näköisenä. Hän oli
tehnyt lujan päätöksen ja se rohkaisi häntä. Hän näki tosin, kaksi
herraa matkallansa, ja hän tiesi että hän taisi molempia palvella,
mutta ainoastaan yhtä toden perään. -- Oli siis tehtävä valinta, ja hän
ymmärsi että, jos hän mieli oikein valita, niin täytyi itserakkauden
vaipua maahan ja nöyryyden voittaa.

Mutta nöyränä hän oli ollut koko tämän pitkän yön tautivuoteen ääressä,
niin nöyränä ettei hän ollut voinut löytää lohdutusta mistään menneessä
ajassa. Hän tapasi itsensä ylpeydessä kaikkialla, ja oikeus ei
milloinkaan näyttänyt olevan hänen puolellaan. Nyt istui hän keskellä
vääryyttä ja omatunto kävi tuomiota hänen kanssaan joka hetki. Näytti
tosin ensimmältä kuin hän ensi kerran olisi tehnyt väärin, sillä hän ei
ollut milloinkaan ennen ollut niin tyytymätön itseensä, -- mutta kun
suru kävi syvemmäksi, katkesi tämä tue niinkuin hämähäkin verkko tuulen
puuskassa ja hän näki koko elämänsä yhtenä ainoana vääryytenä. Mutta
tästä hän jälleen kohosi mennäksensä sitä virtaa vastaan, jota myöten
hän ennen oli kulkenut.

       *       *       *       *       *

Näin istui nyt Knapstadin Kari tautivuoteen vieressä ja täällä hän oli
sekä lääkärinä että pappina. Hän oli erinomaisen tarkka huomaamaan
elämän ja kuoleman merkkejä, vaikka hän ei koskaan ensi katsannolta
sitä käsittänyt, vaan täytyi tutkimalla ottaa siitä selko. Ja niin
kauan kuin tätä tutkimista kesti, hän ei voinut yhdessä kohti pysyä,
vaan hääri ja puuhasi, kulki edes takaisin ja oli hyvin epävakainen
mielessään, -- mutta siitä hetkestä kuin hän tuli varmaksi asiasta,
istui hän lujamielisesti ja tyynenä vuoteen viereen, ja sekä terve että
sairas oli turvallisena hänen läheisyydessään, tulkoon sitten elämä tai
kuolema; sillä kumpaiseissakin tapauksessa näkyi se selvästi hänen
katsannostaan ja koko hänen käytöksestään. -- Hän ei koettanut millään
tavalla totuutta salata. "Se oli Jumalan tahto, eikä kukaan saanut sitä
vastaan napista!"

Päiviä ja viikkoja kului. Auringonpaiste heikontui, ja ainoastaan
keskipäivällä valaisi vaaleankeltainen hohde vanhan mökin
ikkunanruutuja, mutta ei milloinkaan tunkenut pielen sisäpuolelle.
Vihdoin sekin katosi, ja talvi ympäröi heitä hiljaisessa,
kukistamattomassa ankaruudessa. Ja hyvä oli niin kauan kuin se oli
hiljaa; sillä kuu se kohoitti ääntänsä ja puhui myrskyn kielellä,
silloin vapisi sekä elävät että elottomat kauhistuksesta, ja Karin
tutiseva mökki, joka sijaitsi tunturitasangon keskellä, luminietoksia
seinien ympärillä ja matalalla katolla, näytti siltä kuin se olisi
vaipunut polvilleen ylivoiman alta eikä enää voinut kohota ylös.

Silloin oli Karin hankala kulkea lumi-aukion yli hankkimaan ruokaa
sairaalle. Itseään hän ei ajatellut, -- se vähä, minkä hän tarvitsi,
kävi vähemmäksi päivä päivältä; sillä väheneväin elinvoimain kanssa
väheni myöskin elintarpeet. Ja kuitenkin tämä oli hänen elämänsä
onnellisin aika, vaikk'ei iloisin!

Bergslien oli hänen lähin turvansa, ja sinne hän ei milloinkaan turhaan
mennyt. Sigrid ei unohtanut sitä apua, minkä Kari oli hänelle suonut
epätoivon hetkellä, ja hän ei näyttänyt voivan milloinkaan kyllin
kiittää sitä, joka oli tuonut hänelle Thoren tervehdyksen ja sanoman;
sillä nyt hän toivoisasti katseli talvea ja tuiskuvaa lunta -- odottaen
kesää!

Hänestä kyllä Kari yhä enemmän kutistui kokoon ja kävi ikäänkuin
pienemmäksi joka kerralta kuin hän talossa kävi, mutta se oli vaan
satunnainen ajatus, joka kalevan valkean tavalla kiiti sielun ohi.
Sigrid ei nyt katsonut niin paljon sitä, joka oli olemassa; hän katsoi
eteenpäin sitä kohtaan, joka tuleva oli.

Olli makasi hiljaisena vuoteellaan tietämättä mitä oli tulossa. Hän
kyllä näki lumen tupruavan pienen ikkunan ohitse kun tuuli kävi
sieltäpäin, mutta hän ajatteli kuitenkin kevättä niin raittiiksi ja
ihanaksi kuin suinkin, ja silloin hän ajatuksissaan jo otti lippaan
käteensä, ja alas tunturia hän meni -- liikaten ja vierien, miten vaan
sattui, kunhan vaan eteenpäin meni!

Mutta sellaisina hetkinä hän kuitenkin tunsi että hänen täytyi pitää
tämä ajatus salassa Karilta; sillä juuri kuin hänellä oli kuva valmis
kevätaurinkoineen ja kukkineen, peitti sitä hallayö Karin tyyneistä
silmistä, ja silloin kaikki oli kuollutta, -- ei ollut ei niin yhtäkään
keinoa enää elämään.

Sitten hän _taisteli_ vastaan -- pilkkasi ja riiteli ja näytti
elinvoimaa kahdessa vapisevassa käsivarressa, -- mutta Kari ei
väistynyt. -- Sitten rukoili Olli ja itki. Kai hän saisi elää, hän,
joka oli niin toivoa täynnä! -- "Ei, ei!" huokasi Kari ja itki
nöyryydessä! sellainen tähtituike silmissä ei ole tätä maata varten, ja
sellaiset tulipunaiset ruusut kuihtuneella poskella eivät olleet elämän
seppeleesen sidottavat.

Silloin tuli vihdoin se vaikea hetki, jolloin viimeinen matka riippui
hänen ylitsensä kuin riippuva kiertokasvi, joka kiertelee puusta
puuhun; mutta kuitenkin tavoitti hän sitä ja kokoili kaiken
heikkoutensa pontevaan itkuun.

"Kari!" huudahti hän äkisti ja kääntyi häneen. Hän olisi tahtonut sanoa
enempää, mutta raskas hengittäminen teki sen mahdottomaksi. Eikä sitä
tarvittukaan, Kari ymmärsi häntä kuitenkin.

"Ei, ystäväni, se on kuolema," kuiskasi Kari lempeästi.

Silloin Olli katsoi häneen vakavasti, sitten sulki hän silmänsä ja
hänen kasvonsa osoittivat kovaa tuskaa, se oli kiertokasvi joka
katkesi! -- Ja nyt Kari nousi vuoteen ääreltä ja hoiperteli kirstun
luo, jonka kanteen oli maalattu kukkia. Tästä hän otti vanhan
ompelutyönsä esille, -- sen, joka monen vuoden kuluessa oli ollut hänen
pyhä-ilonsa! -- Virsikirja otettiin esille vanhasta kankaasta ja neula
ja rihmaa löydettiin pienestä rasiasta. Nämä kapineet kädessään hän
jälleen hiipi vuoteen luo ja istui sairasta vaalimaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi vanhassa mökissä; ei mikään kello ilmoittanut
ajan kulkua, ei hiiskauskaan ilmoittanut elämän voittoa. Ja Kari
neuloi. Tutiseva käsi veti rihmaa suurella kiireellä, ja punaiset
risti-pisteet liittyivät epätasaisesti yhteen, -- mutta hänestä se ei
silta näyttänyt. Hänen silmänsä seurasivat neulaa varsin tyytyväisesti,
ainoastaan yhden kerran piti hän ompeletta päivää vasten tarkemmin sitä
katsellaksensa, ja silloin kaikki oli hyvää. Oli jäähdyttävän kylmä
hänen ympärillään, vaan hän ei sitä huomannut; hän ei ensinkään
ajatellut itseänsä, ja kuolevaisellehan oli kyllin lämmin!

Silloin Olli äkisti aukaisi silmänsä selkomen selälleen ja loi
kysyväisen katseen häneen. Näytti siltä kuin sairas olisi jotain
miettinyt. Kari nyykäytti lempeästi hänelle päätä.

"Sinä näytät niin iloiselta, Kari," kuiskasi Olli.

"Mahtanen toki näyttää," vastasi Kari vilkkaasti, "kun saan työn
valmiiksi, jota olen neljäkymmentä vuotta tehnyt, niin tottahan
kannattaa näyttää iloiselta."

Ja Olli loi levottomalla arkamaisuudella katseensa ompeleesen.

"Se on sulhaispaitasi, näetkös?" Ja hän levitti sen vuoteelle sairaan
eteen. "Siinä puuttuu ainoastaan nimi, sitten se on valmis. Mutta sinun
pitää saada se päällesi Jumalan edessä, sentähden olen kiirehtinyt, ja
tässä näet nimen. -- Tässä näetkös on O, se on Olli, ja tässä on G, se
tarkoittaa Gravsejdet -- Gravsejdetin Olli! Se vasta on nimi, se!"

Mutta samassa sairas heittäysi takaisin vuoteelle ja voivotti
surkeasti. Hurjasti säkenöivät hänen silmänsä ja hän työnsi
käsivarsiaan ilmaan ikäänkuin puolustaaksensa itseään vihollista
vastaan.

"Näetkö häntä tuossa?" ähkyi hän, "Olli-poika! Näetkös kuinka hän
hiipii tänne -- pidä häntä kiinni! -- Älä laske häntä irti! -- Kas
niin! Työnnä hänet tunturia alas! --."

"Jumalan nimessä," huokasi Kari ja pani kätensä hänen rinnallensa.

"No niin -- anna hänen maata siellä!" jatkoi Olli rauhaisemmin.
"joutava retkale hän oli, -- kerskailemista ja valhetta täynnä hän oli,
-- Jumalan sanaa lippaassa, mutta paholainen mielessä, -- hyi! --."

"Anna hänen olla siinä missä hän on!" keskeytti Kari.

Silloin Olli voimakkaasti nousi istumaan ja katseli hurjin silmin
Karia. "Tiedätkö kuka häntä löi?" kysyi hän, "... sen teki Olli, uljas
poika Gravsejdetistä!" Sen kautta oli taistelu päätetty sen kanssa,
joka ijäti voittaa. Hiljaa ja säveästi hän antoi Karin panna häntä
levolle, -- samassa hetkessä hän vaipui hiljaiseen uneen, ja sielu
lepäsi viimeisen kerran matkallaan ajan rajan ulkopuolelle.

Keskipäivä oli aikaa sitten ohitse, ja yhä vaan Olli nukkui. Hänen
kasvoissaan näkyi vähän väliä vavahdus, se oli sanomaton kertomus,
mutta joka kerralta irtautui jotain vanhasta ihmisestä ja katosi,
kunnes vihdoin koko näkö oli kirkkaan ja rauhallisen näköinen. Silloin
irvikuva oli kadonnut ja tomu oli saanut kunniansa takaisin!

Sillä aikaa istui Kari kuunnellen ja odottaen kumartuneena hänen
ylitsensä, näytti melkein siltä kuin tahtoisi hän ottaa kiinni
pakenevaa sielua sanoaksensa sille sydämensä viimeiset hellät
jäähyväiset matkalle.

Silloin Olli aukaisi silmänsä ja katseli tarkasti häneen. Hurja katse
oli kadonnut ja ikuisen päivän koitto loisti häntä vastaan.

"Jesuksen nimessä!" kuiskasi Kari ja katsoi hellästi ja kysyväisesti
häneen.

Hiljainen yritys liikuttaa huulia, pään nyykähdys ja sanomaton
sopusointu loistavassa katseessa oli Ollin vastaus. Hän vaipui
vuoteelle, ja sielu ja ruumis olivat eronneet täksi elämäksi.

       *       *       *       *       *

Päivä kului joutuisasti ja yksityisiä veripunaisia säteitä tunki
auringon laskiessa paksujen pilvien välitse. Kolkko tuulen puuska kiiti
yli tunturin kuin uhkaava enne, pyörytti lumen pylväänä ylös ilmaan ja
laski sen äkisti alas; muuten erämaan hiljaisuus levisi yli yksinäisien
tasankojen.

Ja keskellä tätä erämaata puuhasi Kari kuolleen kanssa, tarkasti ja
juhlallisesti ikäänkuin koko maailma olisi hänen tointansa
tarkastellut. "Ei kukaan saisi sanoa että Gravsejdetin Olli pantiin
kirstuun kuin kerjäläinen," se oli Karin ainoa ajatus; mutta se oli
myöskin se kehoitin, joka ylläpiti hänen vapisevia jäseniänsä.

Vihdoin oli tuo raskas työ tehty ja Olli lepäsi sulhaispaita yllään
vuoteella. -- Pieni, palttina-vaatteella peitetty pöytä nostettiin
sängyn viereen, lamppu sytytettiin ja pantiin pöydälle ja virsikirja
avattiin ja asetettiin lampun viereen. -- Sitten Kari hetken aikaa
seisoi alallaan ja katseli tekoansa. "Siinä ei ollut mitään
korjattavana. Olli ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis kuin tällä
hetkellä!" Ja sitten hän käänsi huomionsa itseensä: Tämän näköisenä ei
sopinut olla kun oli juhla käsissä! sitä paitsi hänen päivän koittaissa
täytyi lähteä väkeä hakemaan, -- oli niin paljon toimitettavaa.

Kari meni kirstunsa luo, otti sieltä kauneimman pukunsa ja riisui
vanhan päältänsä; mutta joka kerta kun uusi vaatekappale oli päälle
pantava, nousi pieni vastus, sillä yksi oli liian väljä, toinen ahdas.

Niin hän vihdoin oli puettu juhlaansa varten; mutta suurin osa yötä oli
kulunut ennenkuin kaikki oli reilassa, ja kuitenkin oli hän koettanut
kiirehtiä ja toimittaa kaikki kunnollisesti, hän kun "ei enää mikään
lapsi ollut," niinkuin hänen oli tapa sanoa. Mutta Kari ei oikein
huomannut sitä että heikkenevän ky'yn on sama laita kuin enenevänkin;
toinen tahtoo mitä ei vielä voi, toinen ei voi mitä vielä tahtoo.
Heikkous on molemmissa päätunnusmerkki.

Hetkeä myöhemmin istui Kari pöydän ääreen rauhallisena ja juhlallisena,
sillä nyt oli kaikki niin, kuin se tuli olla, -- hän aukaisi
virsikirjan ja alkoi veisata. Myrsky kiihtyi yhä yöllä ja raivosi
kauheasti vapisevan mökin ympärillä, summattoman suuret luminietokset
irtautuivat maasta ja pyryelivät myrskyssä, niin että taivas ja maa
katosi äärettömään sumuun. Mutta Kari ei siitä välittänyt, hän vaan
veisasi, -- ja hänen äänensä oli ihmeellisen sointuvaa, vaikka
huoneessa ei kuulunut hiiskaustakaan, se tuntui vaan niin Karin omasta
mielestä.

Ja värssy seurasi värssyä, -- mistä tulivat ne monet sanat? -- Mistä se
tuli että ne loistivat kuin hohtava kulta tummalla pohjalla? ja sanat
kävivät yhä suuremmiksi! Vihdoin ne yhdistyivät kummalliseksi
tähti-kirjoitukseksi; silloin Kari sulki silmäluomensa, kirjoitus kuin
huikaisi niin. Mutta silmäluomien sisäpuolella näkyi toinen valo, se ei
itkusta heikoiksi käyneitä silmiä vaivannut; se levisi vienosti kuin
päivänvalo yli kukoistavan laakson ja kohoitti tumman kivikirkon
loistavaan pilveen. -- Ja kaikkialla oli juhla, missä väsynyt sielu
ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen tapaa katoavan elämän --, hääriemua se
oli! -- Morsian seisoi iloisen tyttöjoukon keskellä, hän oli kaunis ja
loisti kuni aurinko pelkästä ilosta, ja morsiuskruunu hohti kuin puhdas
kulta. -- Toisella puolella seisoi sulhanen, suorana ja solakkana kuin
kuusi tunturilla, uljaana ja reippaana kaikin puolin, -- kuinka morsian
häntä ikävöi! Ikävöi niin että tuskin voi hengittää, -- niin että
ikävöiminen teki sielun vallan tyhjäksi -- ja otti viimeisen
huokauksen.

Ja päivä valkeni ja hämärä seurasi sitä, sekä tänäpäivänä että
seuraavana päivänä, mutta Karia ei kuulunut tunturilta.

Silloin Sigrid Bergslienissä kävi levottomaksi; kuuteen päivään ei
Knapstadin Kari ollut talossa käynyt, -- mitähän lie tapahtunut, kun
tällaista voi sattua? Niin pitkälle kuin hän muisti aikaa takaperin oli
tuskin kulunut kolme päivää ettei hän ollut Karin kanssa puhunut, --
joku onnettomuus oli varmaan tapahtunut! -- Ja kun ilta tuli ja päivän
toimet olivat päättyneet, otti tyttö mukaansa sekä yhtä että toista
ruoka-ainetta ja lähti ripeästi astumaan jäätyneen lumitunturin yli.

Kauhea aavistus valtasi hänen mieltänsä, kun hän vihdoin seisoi
Knapstadin Karin oven edessä. Sellaista hiljaisuutta hän ei milloinkaan
ennen ollut tuntenut. Tuntui siltä kuin hän olisi ainoa elävä olento
koko maan päällä, ja niinkuin ijankaikkisuus olisi ammoittanut
ylt'ympäri häntä! -- Hän pani korvan lähelle ovea ja kuunteli, ei
kuulunut mitään ääntä sisästä. Hän hiipi ikkunalle. Myrsky oli repinyt
rievun ruudusta, siitä hän tirkisti sisään: isoja luminietoksia oli
ikkunan sisäpuolella, muuten hän ei voinut eroittaa juuri mitään, sillä
ainoa valo oli lumen heijastus, ja hän lähti ikkunan luota.

Mutta, Jumalan kiitos! tuossa nousi joku ja astui ovelle.

"Voi, voi, kuinka säikähdin, Kari!" huudahti tyttö iloisesti, kuu ovi
aukeni. Mutta hän jäi pelosta seisomaan siihen paikkaan, sillä se ei
ollutkaan Kari, niinkuin hän oli luullut, vaan Thore, joka tuli häntä
vastaan.

"Tällä tavoinko me toisiamme tapaamme, Sigrid?" kuiskasi hän, ja ääni
vapisi.

Sigrid ei saanut sanaa suustansa, hän vaan katsoi Thoreen.

"Sinä näytät niin iloiselta, Sigrid. Näyttää siltä kuin soisit minulle
hyvää."

"Minä en tiedä että koskaan olisin sinulle pahaa suonut," sanoi Sigrid
hiljaa.

"Et olekaan; se, joka minulle pahinta soi, se oli minä itse," huokasi
Thore. "Mutta nyt olen mieltäni koettanut, Sigrid, se ei toivo mitään
muuta kuin sinua."

"Jospa niin olisi!" kuiskasi tyttö lempeästi.

"Kyllä. Minä aioin jäädä tänne yöksi ja huomen-aamulla tulla
Bergslieniin, ja sinä tulit ikäänkuin minua vastaan, Sigrid, -- olkoon
se hyvä enne!"

"Minulla on tässä jotain Knapstadin Karille, hän varmaankin sitä
tarvitsee," sanoi Sigrid liikutettuna ja astui kynnyksen yli.

"Ei, Sigrid-kulta!" sanoi Thore suruisesti ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä. "Ei Olli eikä Kari enää tarvitse tässä maailmassa mitään. He
ovat molemmat kuolleet. Minä tulin tänne päivän laskun aikana ja siitä
asti olen istunut täällä -- ja olen ajatellut monta asiaa!"

Ja hän vei vapisevan tytön tupaan. Siellä he istuivat Karin kirstulle
ja puhuivat elämästä niin hyvin kuin voivat sitä tehdä kuolema silmien
edessä. Ja he jäivät sinne yöksi, mutta se ei tapahtunut keskenäisen
päätöksen kautta, vaan ainoastaan siitä että heillä oli sama ajatus.

Ja kun aamu koitti tunturilla, alkoivat he järjestellä tuvassa. Lumi,
joka peitti kaikki esineet, luotiin pois ja sitten arveli Thore että
heidän piti asettaa vuode niin että Kari voi levätä armaansa rinnalla
-- "sillä nyt Hän kanssa tyttönsä häitä viettää, niinkuin Ollin
laulussa sanotaan!" sanoi Thore ja katsoi rukoilevin katsein Sigridin
silmiin.

Silloin sama ajatus taas tuli heidän mieleensä, joka kohosi yli surun
yhtä valoisena ja iloisena kuin aamu-aurinko yli lumitunturin, ja he
astuivat rohkeasti Bergslieniin, mutta auringonsäteet loivat
juhlallisen valon Olli-pojan ja Knapstadin Karin hiljaiseen
morsiuskammioon.



III.

Lukne-talo.


Kun tyynellä ilmalla soutelin leveän vuonon poikki, niin päivän valossa
voi nähdä saman vuonon kapeaa, pitkää haaraa, joka suikerteli tunturien
välissä ja hävisi näkyvistä lukemattomiin mutkiin, joita vasten korkeat
huiput kallistuivat ja joita ne suojasivat. Ulkona aavalla selällä
myrsky usein ajoi vaahtopäisiä aaltoja edellään tunturia kohti, joita
vastaan se itse törmäsi ja särki mahtavat siipensä; mutta kun ohjasi
veneensä kapeaan, mustaan mutaan tunturien välillä, niin pian tuli
tyveneesen veteen, joka laineettomana hellästi lepäsi kivirannikkojen
välissä; ja kun souti vielä edemmäksi, teräväin huippujen ohitse,
esiinpistäväin tunturikulmain ja taipaleiden ympäri, niin tultiin taas
paikkoihin, jossa vesi alkoi käydä leveämmäksi ja jossa sen tumma pinta
siinsi hohtavien pilvien heijastamisesta. Täällä tunturi vähitellen
väistyi etäämmälle ja tasoitti lakeuden edessään, jossa paikka paikoin
oli pieniä viljeltyjä maatilkkuja, jotka ilmoittivat elämän tointa,
mikä varmaankin enemmin lannistaa kuin ylentää mieltä.

Edempänä, tahi oikeammin syvemmällä lahdessa kävivät rannat enemmän
asutuiksi, sen mukaan kuin niitä sopi viljellä, ja täällä samassa
päättyi veden rauhaisuus. Useampia pieniä jokia virtasi alas
tuntureilta, yhdistyivät siellä täällä järveksi, puhkesivat taas sieltä
esiin yhtenä virtana, joka häiritsi vuonon tasaista juoksua. -- Siinä
missä se vihdoin päättyi, leveni pieni rantalaakso ja siinä oli yksi
ainoa iso, hyvästi rakennettu talo, jonka ympärillä oli hujan hajan
pieniä huoneita, kukin eri tarkoitusta varten, vanhan tavan mukaan.
Talon nimi oli Lukne.

Talon omistaja oli nimeltään Lauri; yleiseen tunnettu nimellä
Luknenmies, väliin iloisessa seurassa: Luknenpoika. Mutta se, joka
toivoi olevansa tervetullut Lukne-taloon, hän tervehti hymyillen
isäntää: "Hyvää päivää Lauri Karhu", sillä silloin hän oli melkein
varma siitä, että hän sai vastaukseksi hymyilyn ja sitä paitsi
pullollisen talon parhainta olutta.

Nämä kolme liika-nimeä oli Lauri saanut eri tavalla. Luknenmieheksi
häntä nimitettiin oikeutensa johdosta, Luknenpojaksi muistoksi siitä
ajasta, jolloin hän halpana renkinä palveli tässä talossa ja jokainen
tiesi että kun Luknen isäntä oli maahan saatu, oli Lauri samassa talon
omistaja; sillä löytyi ainoastaan yksi perillinen, ja se oli
kahdenkymmenen vuotias tyttö, joka ei ensinkään sitä salassa pitänyt,
että hän poikaa lempi. Liikanimen Karhu oli hän tosin saanut saman
luonnonvoiman käyttämisellä, josta hänen oli toisiakin nimiä
kiittäminen; mutta hänen oli kuitenkin siinä tilaisuudessa täytynyt
ko'ota itselleen suurempi varasto.

Lauri oli näet kerta karhun kaatanut. Se nyt ei ollut niin järin
harvinaista seudussa, jossa karhu oli yleinen; mutta tapa, jolla se
tapahtui, oli tavaton, ja sitä kai liikanimi tarkoitti. Karhu oli
käynyt lehmän kimppuun, joka oli karannut aitauksesta ja lähtenyt
salomaahan, ja kun Lauri tuli juuri samassa kuin karhu iski kiinni
lehmän selkään, jotta lehmä vaipui polvilleen, niin hän ei miettimään
jäänyt, vaan riisti seipään siitä aidasta, jonka yli hän juuri oli
hypännyt, ja lähti karhua vastaan. Tämä, joka oli saanut veren ma'un,
ei antanut rankaisematta häiritä itseään hyvän aterian nauttimisessa,
vaan hyppäsi lehmän selästä ja hyökkäsi kahdella jalalla kulkien pojan
kimppuun, -- jo nyt seurasi syleily, jolla ei ollut enemmän
vierasvaraisuuden kanssa yhteistä kuin tuo keski-aikana tavallinen
kutsumus kuolemaan tuomitulle ritarille: mennä _sinistä neitoa_
syleilemään!

Eikä Lauri ollut uskonut että kaksi käsivartta voisi puristaa niin
kauhean kovasti, hän, joka juuri uneksi vallan toisellaista syleilyä;
mutta jos osmo olisi tällä hetkellä tiennyt, että oli pitkä kappale
terästä sen oman karvaisen rinnan ja pojan rinnan välillä, niin ei se
olisi niin kovasti poikaa syleillyt; sillä kun se mölisten laski pojan
irti, oli tämän hyvä puukko tunkenut paksun nahan läpitse ja puhkaissut
pedon sydämen.

Se oli lyhyt, ankara tappelu, se kysyi henkeä! Ja kun karhu kuoleman
iskun saatuansa kellahti maahan, vaipui Lauri, verisenä ja
huimautuneena karhun viereen ja makasi kanan aikaa siinä avuttomana.
Kun ihmisiä vihdoin tuli paikalle, näkyi sekä ruumiista että
vaatteista, että joll'ei rohkea, harjautunut ryhti, tahi kenties onni
yksistään olisi pojan kättä ohjannut, niin karhu vähällä vaivalla olisi
avannut pojan elämänlähteen paikalla, missä sitä ei enää olisi voinut
sulkea. Niin kuin nyt oli, päättyi kaikki kunnialla ja ilolla, ja
puolitoista vuotta tämän tapauksen jälkeen oli Luknenpoika muuttunut
Luknenmieheksi.

Lauri eli onnellista elämää vaimonsa kanssa; hän oli tyytyväinen
kaikkeen, ja vaikka heidän avioliittonsa oli lapseton, se ei hänestä
mikään surun aihe ollut. "Hän ei rakastanut lapsia," sanoi hän ja
arveli "että se oli vallan luonnollista että Jumala ei hänelle
sellaisia lähettänyt." Mutta Jumala olikin toista mieltä siinä asiassa
kuin Lauri Karhu, ja kaksitoista vuotta häitten jälkeen synnytti Laurin
vaimo kaksoiset, kaksi vahvaa poikaa, jotka näyttivät vaatineen
elämänsä kehitykseen kaiken sen voiman, mikä äidillä oli, sillä tämä
kuoli muutamia päiviä lapsien syntymisen jälkeen, hiljaa kuin lamppu,
joka sammuu öljyn puutteesta.

Tämä kuoleman kohtaus teki mitä kummallisimman vaikutuksen Lauriin.
Häntä valtasi kyllä syvä, kauhistavainen suru, jota hän ei voinut
viskata luotaan eikä kantaa; mutta ilmaus oli niin omituinen ja
hirvittävä ettei kukaan voinut sääliä häntä ensinkään. Isku tulikin
niin odottamatta. Mitäs se oli että vaimo nyt, kun vaikein oli ohitse,
makasi noin heikkona ja kalpeni ja ikäänkuin tuumittain menetti
henkensä? Mitähän hän tarkoitti, kun hän kerrastaan nousi istualleen
vuoteella ja katsoa tuijotti mieheensä, jotta tämän mielestä tuntui
kuin hän olisi tahtonut polttaa merkin hänen sieluunsa ikuiseksi
muistoksi hänen rajulle mielelleen. Ja mitä se tiesi että vaimo kaatui
takaisin vuoteelle, ikäänkuin juuresta poikki hakattu puu kaatuu
maahan, ja että samat silmät nyt tuijottivat häneen niin kamalasti ja
jäähdyttävästi, että Lauri vapisi kiireestä kantapäähän ja tavoitti
sängyn tolppaan pystyssä pysyäksensä? Oliko se kuolema? Hänen vaimonsa
kuollut? Ja noin ilman mitään syytä: Ilman mitään ennettä oli ylivoima
käynyt hänen rauhalliseen, onnelliseen elämän-juoksuunsa ja sanonut:
Seis, Lauri Karhu! nyt saat koettaa yksin hetken aikaa.

Niin, vaimo oli todella kuollut! Ne kaksi silmää, jotka olivat
valaisseet hänen rauhattomuutensa, olivat ikipäiviksi suljetut. Silloin
raukesi yhtä haavaa koko se voima mitä hänessä oli, sillä hän ei ollut
milloinkaan itseään sitonut; suitset, jotka olivat hänen luontoaan
ohjanneet, olivat olleet ikäänkuin leikkikaluna kahdessa pienessä
laihassa kädessä, jotka nyt olivat ristissä vaimon rinnalla, tavan
mukaan niin asetettuina kuoleman rukoukseen!

"Oi Jumala ja isä! Varmaan on hän mielen vikaan joutunut!" kuuli nyt
sekä ääneen että kuiskaten lausuttavan Lukne-talon väen kesken, kun
Lauri vähän väliä ulvoi kuin haavoitettu susi, joka ei pakoon pääse.
Mutta hänen vihansa ja epätoivonsa täytyi mukautua miten parhaiten ja
nopeimmin taisi, muuten olisivat hengen vieneet; sillä voimat
vyöryivät hänessä kuin Ragnarökissä, ja jos hänellä olisi ollut
puoliakin niistä, niin hän olisi ollut kahta väkevämpi.

Niin hän siis raivosi eläviä ja elottomia vastaan niin kauan kunnes hän
sai paikan tyhjäksi ympärillään, ja sitten hän istui pöydänpäähän ja
tuijotti punaisilla, turpuneilla silmillään ympäri huonetta. Vähän
väliä tuli säikähtynyt piika sisään ja pani ruokaa ja olutta hänen
eteensä: "Hän ei tahtonut maistaa olutta eikä ruokaa!" -- "Itsellesi
siitä suurin vahinko on," ajatteli tyttö, ja hiipi jälleen ulos. Ja
hänen ainoa seuransa oli iso kärpänen, joka alinomaa lensi
ikkunaruutuja vastaan eikä pitänyt mistään väliä, katsoiko Lauri sitä
vihasin silmin vai ei. Se oli tavallansa sekin olevinaan Lauri Karhu,
töytäsi ruutua vastaan yhtä perää, eikä huomannut että oli pantu aitaus
juuri siihen paikkaan, mistä se pyrki ulos.

Talonhoidon kanssa kävi niin ja näin. Lauri oli kyllä perää pitänyt,
mutta älykäs vaimo oli kuitenkin kättä ohjannut, ja sentähden kaikki
edelleen kävi tämän sanan ja ajatuksen mukaan, vaikka palkolliset
saivat omin päin toimia. Siten vaimo tavallansa vielä haudassa piti
edesvastausta perinnöstään.

Hän olikin ollut viimeinen suuresta suvusta, jonka hän tavallaan
lopetti; sillä hän oli niin hieno ja miellyttävä, niin hiljainen ja
lempeä kuin olento voi olla, kun hämmennykset vihdoin viimein kokonaan
sulavat yhteen ja selvityksen pohjaan jää kiteytynyt pisara, -- mutta
sitten ei sen edemmäksi menekään. Vanhalle rungolle ei siitä mitään
hyötyä ollut että uusi suku oli elämän puuhun istutettu; sillä kun
uudet vesat eloon tulivat, särkivät he alkuperänsä.

Mikä se sitten oli, joka vaikutti sen, että Lauri Karhu sai sellaisen
vaimon niin häneen mieltymään? Oliko syynä siihen se, että vaimon onni
oli siinä että hän voi sitoa miestänsä, ja miehen onni oli olla
vaimonsa sitomana? Se on varma, että kun vaimo nuoruudessaan suostui
Laurin vaimoksi rupeamaan, kävi tämän hurja luonto sanomattoman
iloiseksi, ja näytti siltä kuin hän kuristaisi vaimon kuoliaaksi
syleillessään häntä; mutta nainen katseli hurjuutta suurin, vakavin
silmin, -- silloin Lauri sulki hänet syliinsä, ja senjälkeen hän kuin
katuvainen pyysi päästä hänen luokseen, joka kerta kuin hän tuli.

Mutta tämä vaikutus ei kestänyt hetkeä pitemmälle. Hän oli kesytetty,
mutta ei pehmennetty. Jos hän olisi nainut toisellaisen naisen, joka
olisi ollut iloisempi luonteeltaan ja jolla olisi ollut kylläksi
hyvyyttä pannaksensa lempeyttä kovuutta vastaan, silloin hän olisi
voinut ottaa vaikutusta hänen luonteestaan, ja osa hänen ylimääräisestä
elinvoimastaan olisi tasoittunut; hiljaisen, henkisen vaimon rinnalla
hän vaan kätki sitä, sillä he olivat liian erilaiset, ettei toisen
vaikutus toiseen voinut tapahtua, ja sentähden peto hyökkäsi esiin
jälleen, kun side katkesi.

Siten kului vähän aikaa eteenpäin, ja kun Lauri oli käyttänyt
osan voimiaan rajuun mielentilaansa, väsyi hän siihen määrään että
ikävöi lepoa ja rauhaa, mutta hän ei kuitenkaan ollut lempeämmäksi
tullut, sillä kun suru ei vaikuta nöyryyttä, paaduttaa se mielen
taipumattomaksi, ja Lauri eleli vielä hiljaisuudessa niinkuin se, jota
on pannut pää ettei hän milloinkaan enää ilahuta itseään eikä muita,
vaikka olisi syytä siihen joka hetki päivässä. Pahin oli kuitenkin
hänen suhteensa lapsiin. He olivat viaton syy äidin kuolemaan, he
muistuttivat häntä alituisesti hänen kärsimästään tappiosta, ja hän ei
kärsinyt nähdä heitä silmäinsä edessä. Häntä suututti heidän
avuttomuutensa, ja heidän vinkumistaan hän ei kärsinyt kuulla! Vasta
myöhemmin, kun kaksoiset alkoivat vaurastua, alkoi hän vähin kiinnittää
mieltänsä heihin, ja kun he kahdenvuotisina rupesivat osoittamaan
pientä omaa tahtoa kukin erikseen, eivätkä millään tavoin kasvaneet
samanlaisessa järjestyksessä, vaan päinvaston ikäänkuin kaksi
itsepäistä oksaa kasvoivat kukin omaan suuntaansa, silloin Lauri
vähitellen alkoi kiinnittää huomiota heihin, ja kun he myöhemmin kuin
sudenpenikat vähimmästäkin syystä hyökkäsivät toistensa kimppuun,
nauroi hän niin että tutisi, ja se oli hänen paatuneen surunsa
ensimmäinen vapautus.

Talon palvelijoita ja vieraita ihmisiä, jotka sen näkivät, suututti
monta kertaa tällainen meteli; mutta ei kukaan tahtonut puhua Laurille
siitä, ja niin sitä jatkettiin, niinkuin oli aloitettukin. Mutta pojat
kasvoivat, eivätkä näyttäneet ensinkään turmeltuvan riidasta; mutta
turmion tuotti riita kumminkin, vaikka se oli kätketty elinvoiman
sekoitukseen, niinkuin taimessa on sekä orjantappuran piikin että
kauneimman ruusun aihetta.

Myöhemmin, kun toinen heistä edistyi enemmän kuin toinen, sai heidän
vihansa luonnollisen syyn purkaamiseen; mutta missä molemmat olivat
yhdenvertaiset, siinä luonnottomuus astui esiin; sillä toinen ei
suvainnut että toisella oli, mitä hän itse ei kuitenkaan tarvinnut. He
olivat toistensa tiellä, ei ainoastaan Lukne-talossa, vaan koko
elämässä.

"Sinulla on kaksi kelpo poikaa, Lauri," sanoi yksi ja toinen, joka
talossa kävi.

"Niin on," vastasi Lauri tyytyväisesti. "Ne ovat nokalla ja kynsillä
varustettuja lintuja, toinen ei anna toiselle perään, ennenkuin
höyhenet ja karvat lentävät korvien ympärillä." Ja Lauri nauroi niin
että hän tärisi, ja sitten hän kutsui Aamundin luokseen; koska, niin
selitti hän, Aamund oli tavallaan vanhempi, koska hän tuli maailmaan
paria tuntia ennenkuin toinen, joka oli Niilo nimeltään; ja kun Lauri
kutsui vanhemman pojan, niin oli tuskin sana lausuttu, ennenkuin Niilo
tuli kiitäen katsomaan mitä Aamundilta tahdottiin, ettei vaan jotain
tälle annettaisi, jota hän ei saisi. Ja kun he molemmat saapuivat isän
luo, viskasi tämä mielellään pari vaskirahaa heille kiistan-esineeksi,
ja he ryntäsivät molemmat niiden yli ja tappelivat niinkuin kaksi
ärsytettyä koiraa yhdestä luusta.

"Jos he tällä tavoin yhä edelleen jatkavat tappelemista," sanoi eräs
naapuri, kun molemmat pojat punaisina ja vihaisina seisoivat kukin
vaskiraha kourassa, "niin on varsin hyvä että Lukne-talo on niin iso,
että voit jakaa sen kahtia ja panna aita väliin."

"Ohoh," nauroi Lauri Karhu, -- sillä tällä hetkellä hänen käytöksensä
osoitti, että hän kerta oli karhua hyväillyt -- "Ohoh! Väkevin saa
talon! Tänne vaskirahasi," kääntyi hän Aamundiin. "Sinä, vanhin poika,
olet saanut pienemmän! Tänne sinunkin, Niilo. -- se, joka saapi isomman
rahan, hän saa talon, -- pienempi raha voi saada Skjaerehougenin."

Ja samassa Lauri viskasi molemmat rahat uudestaan laattialle, ja
ahnaat pennut ryntäsivät niiden kimppuun, ja leikki päättyi siten, että
läsnä-olijain täytyi eroittaa ne toisistaan, jott'ei se päättyisi mitä
kauheimmalla tavalla.

Tällainen oli Lukne-talossa elämä, siksi kuin pojat täyttivät yhdeksän
vuotta. Silloin jotain tapahtui, joka ainakin ajaksi loi valoa näihin
kolkkoihin oloihin. Ensimmältä se tosin oli ainoastaan kuin häilyvä
valo ovenraosta; mutta sitten, pilkkopimeän yön jälkeen, valkeni
kuitenkin siunattu aamuhetki siitä.

Lauri oli siihen aikaan noin neljänkymmenen yhdeksän vuotias. Surun
kolkkous oli, kuten jo on mainittu, suureksi osaksi haihtunut; hän
taisi hymyillä ja hän hymyili usein; se tosin ei ollut mikään hyvä
nauru, -- ei vapautumiseksi, niinkuin filosoofit sanovat, ei, se oli
ennemmin voittamiseksi, sillä hän nauroi vahingolle, mutta se oli
kumminkin liikutus mielessä, joka järisytti paatumuksen muurin erilleen
ja ikäänkuin Memnonin patsaassa sai sortuneet säveleet lauluksi
sointumaan. Lauri rakastui, rakastui niin, kuin hän ei milloinkaan
ollut rakastunut; sillä hän oli tosin kyllä lempinyt vaimo-vainajataan,
mutta se oli kuitenkin ollut enemmän siveellinen voima, joka salpasi
hänen hurjaa luontoansa, kuin se, missä tunto antaa saman mitan, jolla
sille mitataan. Jos ensimmäinen vaimo olisi elänyt, olisi Lauri Lukne
elänyt elämänsä loppuun, tietämättä ja tuntematta mitään omista
tunteistaan. Nyt hän oli kuin uudesta syntynyt ja näki kaikki ihan
toisessa valossa, ja mennyt aika vaipui äkisti unohdukseen, niinkuin
kivi uppoo mereen ja veden pinta sulkeutuu hiljaa ja tasaisesti yli
halkeaman. Niin kävi siis Lauri Karhu sitä ihmeellistä sokean kulkua,
jota moni häntä ennen oli käynyt; uneilemisen ja ikävöimisen
johdattamana, tulisena kuin nuorukainen, vaikka hän oli 49 vuoden vanha
-- mutta rakkaushan onkin nuoruudenlähde, -- missä esiintyneekin, se on
nuoruus!

Se kävi näin: Lauri oli kirkon luona monta kertaa nähnyt nuoren lesken,
jonka mies hiljan oli kuollut ja joka ainoan lapsensa, neljänvuotiaan
tytön, kanssa eli köyhyydessä. Leski vetäytyi aina ujona ja nöyränä
kirkkomuurin lähelle taluttaen lasta kädestä ja katseli arasti väkeä.
Mutta hän oli kaunis, niin kaunis, että vaikka hän vielä suruvaatteissa
kävi, kuitenkin yksi ja toinen nuorimies häntä läheni ja lausui silloin
tällöin jonku ystävällisen sanan, jota kumminkin seurasi silmäys, joka
sanoi paljoa enemmän kuin sana; mutta Ingeborg, se oli lesken nimi,
vastasi tähän lyhyesti ja lempeästi, joka teki hänen kauniit kasvonsa
niin rakastettaviksi, että se vaan kiihoitti nuorisoa koettamaan
seuraavalla kerralla päästä häntä hiukan lähemmäksi. Tämän näki ja
huomasi Lauri Karhu vallan hyvin, vaikka hän vielä miehuullisesti pysyi
taampana; mutta kun puoli vuotta oli kulunut, ja kun kesä herätti
kaikki voimakkaat tunteet uuteen eloon hänen mielessään, kypsyi hänen
tahtonsakin. Silloin tuli pyhäpäivä, jolloin leski taas seisoi vanhalla
paikallaan ja samassa asemassa. Vähän matkaa siitä oli joukko nuoria
miehiä, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta silmät oli leskeen
päin luodut; mutta silloin Lauri Lukne leveänä ja vakavana astui lesken
luo, -- jos jonkun teki mieli katsella sinne, täytyi hänen ensin katsoa
Laurin selän läpi! Lauri puhui ensin ilmasta, -- sitten hän hellästi
tarttui lapsen käteen ja talutti sitä äidin rinnalla kulkien tietä
myöten.

"Totta tosiaan hän nyt lesken vie!" huudahti yksi pojista.

Ja Lauri vei hänen tosiaankin, sillä vaikka hän ei monipuheinen ollut,
sai hän kuitenkin sanotuksi enimmän siitä, mitä hän ajatteli; mutta se
on totta: ajatus ei ollutkaan kuin haarainen kiertokasvi hänen
sielussaan! Se oli niin yksinkertainen, että Ingeborg ymmärsi sen
puolesta sanasta, ja sillä välin kuin hänen sydämensä tykytti niin,
että huulet siitä vapisivat, heräsi hänessä arka ajatus, joka rukoili
pyhän muiston, ujouden ja muun sellaisen puolesta, mutta Lauri Karhussa
oli voima, joka valtaa lesken mielen! Hän oli rikas mies, jota ei
kissakaan ollut vielä tohtinut vastustaa, ja hän rakasti Ingeborgia
niin, että hän kyllä taisi vetää vertoja kahdenkymmenen vuotiaasen
nuorukaiseen. Kun he vihdoin tulivat portille, josta Ingeborgin kapeaa
polkua myöten piti mennä köyhään kotiinsa, pysähtyi hän ja nojasi
portin tolppaan, sillä hänen jalkansa vapisivat, ja hän veti tyttöä
luokseen ikäänkuin suojelukseksi.

"Minä saatan sinua sisään," sanoi Lauri ja sysäsi häntä hiljaa tolpan
luota ja sulki portin.

"Ei, ei se kannata että sitä te'et!" pyysi Ingeborg ja tarttui kovasti
porttiin vapisevin käsin.

Lauri katsoi visusti häneen: "Eikö hän voinut tehdä niinkuin hän
tahtoi?" Mutta se rohkeus, joka ilmaisi itsensä lesken silmissä, kun
hän loi ne Lauriin, tuli puhtaasta, hienosta naisen sielusta, ja
senvuoksi se poistikin lempeästi, mutta varmasti rohkean ajatuksen
Laurin mielestä, ikäänkuin hellä käsi vetää orjantappuran piikin
kipeästä haavasta.

He jäivät hetkeksi siihen seisomaan, eikä sanaakaan puhuttu. Silloin
rupesi selvenemään Laurin sydämelle, musta vihanpilvi katosi hänen
silmäinsä edestä ja hänen katseensa kohtasi lempeästi niitä lauhkeita,
hohtavia silmiä, jotka vielä olivat häneen luodut ikäänkuin
tervehdyksenä Jumalalta, ja hän kävi niin suopeaksi, että Ingeborg
alkoi itkeä ja pikku tyttö itki myös, eikä kumpikaan tiennyt
minkätähden.

"Jumala siunatkoon sinua ja lastasi," kuiskasi Lauri, ja hän oli
vähällä ruveta itkemään niinkuin toiset.

"Kiitoksia," nyyhkytti Ingeborg ja puristi lasta rintaansa vasten.

"Niin, niin," tuumasi Lauri ilomielin. "Minun pitää keskiviikkona tulla
sinun luoksesi, jotta saamme asiat selville, -- sillä onhan parasta
että panemme kuulutuksille sunnuntaiksi?"

"Niinkuin tahdot," huokasi Ingeborg.

Sitten ojensivat toinen toisilleen kättä jäähyväisiksi ja jokainen meni
kotiinsa.

Nyt kului pari päivää, jolla ajalla Ingeborg oli kovin onneton, ja
lakkaamaton itku oli hänen ainoa turvansa; mutta sillä olikin
vastustusvoima kukistettu. Väsymys ja alakuloisuus osoittivat hänelle
köyhyyttä kaikkine seurauksineen, ja elämänhalu, joka tirkisti esille
mielen murtamisen läpi niinkuin tähti sadepilvestä, puhui hauskuudesta
ja kunniasta, joka hänelle tulisi osaksi rikkaan talon emäntänä. Sen
kautta oli epätietoisuus voitettu, ja kun Lauri leveänä ja mahtavana
astui hänen huoneesensa keskiviikkona, vastaanotti hän rikkaan kosijan
nöyränä ja ujona.

Jos Lauri Karhu olisi voinut lakia ja tapaa vastaan rikkoa niin olisi
kuulutettu kaikki kolme kertaa yhtenä sunnuntaina. Mutta niinkuin asiat
nyt oli, täytyi hänen malttaa mieltänsä kuukautta myöhemmäksi, mutta
silloin pidettiinkin häät Lukne-talossa niin komeat kuin raha ja ylpeä
mieli voivat toimeen saada.

Uuden emännän kanssa tuli uusi ja parempi henki Lukne-taloon, sillä
vaikka ei Ingeborg, niinkuin ensimmäinen vaimo, ollut toimelias ja
neuvokas, niin hän kuitenkin oli, mitä lempeys ja kauneus aina on:
hiljainen ylivalta talossa. Hän muisti alhaisuuttansa, ja sentähden hän
ei milloinkaan tahtonut muuta kuin mitä Lauri tahtoi; mutta Laurista
tuntui kuitenkin siltä kuin hän tekisi vaan vaimonsa tahdon mukaan. Se
oli sävyisä ja hyvä elämä, se ei vienyt eteenpäin, mutta se ei myöskään
taaksepäin ajanut -- se oli tasaista kulkua! Ingeborg oli samallainen
kuin ennenkin, sillä se oli hyvin hiljainen kehoittava syy, joka oli
tehnyt hänet Lauri Karhun vaimoksi; Lauri sitä vastoin oli yhä edelleen
yhtä rakastunut häneen. Olihan Ingeborg kaksikymmentä vuotta nuorempi
häntä ja nuoruutensa ihanimmassa kukoistuksessa, kävipä hän aikaa
myöten vielä entistä kauniimmaksi, sillä hyvät päivät ja huolettomat
olot silittivät otsan ja hankkivat ruusuja poskille. -- Se oli hauska
elämä, nykyisyydessä; mutta se ei kasvattanut yhtään lehden nuppua
ijäisyyttä varten.

Oli kumminkin yksi kohta, joka näytti hyötyvän tästä avioliitosta;
sillä vaikk'ei se perin pohjin muuttunutkaan, niin se kuitenkin monessa
kohden parani: se oli kaksoisten suhde toinen toiseensa. -- Lauri ei
nyt enää istunut kynnyksellä yllyttämässä heitä tappeluun, ja
äitipuolen huoli siitä, että molempia kohdeltaisiin samalla tavalla,
paransi aikaa voittaen heidän keskenäistä suhdettaan toisiinsa. Ei
tosin vieläkään ollut pitkä matka vihaan, ja rajumielisyys särki väliin
jyrkästi hyvän välin; mutta he eivät sentään alinomaa toinen toistaan
ärsyttäneet. He eivät enää seisoneet kukin sängyntolppansa vieressä
katsellen vihaisesti toisiinsa, -- he häpesivät kaunista
lempeäsilmäistä äitipuoltaan ja he häpesivät vielä enemmän, kun tyttö
seisoi hiljaa heidän edessään ja katseli vuorotellen toista ja toista
suurin kummastelevin silmin, ja kohta huomatessaan vähintäkin vihan
osoitusta heidän kasvoissaan, säikähtyneenä pakeni heidän luotaan. --
Kaikki tämä tapahtui hyvin hiljaisesti, mutta yhtä varma kuin se on
että löytyy kieli, joka on voimakkaampi kaikkia maan huutavia ääniä
yhteensä, yhtä varmaan nämät veljetkin kuulivat sen kehoitusta
sielussaan ja he ajattelivat ensi kerta tekojansa.

Sen mukaan kuin Aagot, se oli tytön nimi, kasvoi leikkien ja hyvien
päivien suojassa, kehittyi hän erinomaisen kauniiksi ja miellyttäväksi
sekä näköön että käytökseen nähden. Hän oli loistava ja puhdas kuin
lilja-kasvi; mutta hänen silmissään oli sen ohessa jotain, joka teki
että ne väliin loivat ankaran katseen siihen, jota ne kohtasivat. Siitä
lapsi ei mitään tiennyt. Vaikka hänen luonnossaan löytyi ankaruuden
voima, niin se ei häneltä lapsenleikkiä vielä riistänyt. Mutta veljet
tunsivat sitä, ja seisoivat monta kertaa ripillä tämän katseen edessä.
jota hän ei vielä luonut heihin muulla tavalla kuin hän loi sen puun
taittoon tien varrella. Tästä luonnonvoiman välittömästä kesyttämisestä
syntyi pian lähempi suhde. Siitä kehittyi jonkimoinen hiljainen
kilpataistelu heidän välillään siitä, kumpi heistä useimmin ja
pisimmäksi ajaksi voisi saada Aagotia puolelleen, mutta tyttö oli
säästäväinen antimensa kanssa, hän muisti aina riitaa, ja kaikki ne
hyvät ja houkuttelevaiset sanat, joita hän kuuli, tiesi hän tulevan
samasta suusta, joka oli vihaa ja häijyyttä lausunut. Hän antoi
kuitenki takaisin sen verran lempeyttä, kuin tarvittiin lisäämään hänen
valtaansa veljien yli, ja kun nämä ajan pitkään huomasivat että he
jokaisesta riidasta tai vihan ilmauksesta kadottivat osan tytön
suosiosta, jota oli niin vaikea saavuttaa, niin he vihdoin totuttivat
itseään harjoittamaan jonkimoista itsensä hillitsemistä, joka ensin
tuli tavaksi ja myöhemmin luonnoksi.

Täten kului kymmenen vuotta. Ingeborg oli vielä yhtä kaunis, ja näytti
siltä kuin luonto olisi määrännyt hänen viemään kesän kukkaa syksyyn,
ainoankaan lehden putoamatta kukan kuvusta. Laurille oli hän yhä vielä
sama silmän huvitus ja ilo, kuin silloin koska hän ensi kerran tapasi
hänen kirkkomatkalla; ja kun tämä kauneus oli heidän liittonsa solmu,
niin oli hyvä Ingeborgille, joka rakasti lempeyttä ja hyviä päiviä,
ettei se au'ennut ennenkuin kaikki raukesi.

Syksyllä on väliin päiviä, jolloin aurinko paistaa niin lämpimästi,
ilma on niin lauhkea, että koko kuihtuva luonto on hämmästyttävän
rehoittavan ja voimakkaan näköinen, mutta se on valhetta; sillä ravinto
on kulutettu, elinvoima on loppunut. Niin oli Ingeborginkin kauneuden
laita. Hänen elämänsä Laurin kanssa oli ollut mukava ja hyvä
ulkonaisesti, mutta sisästä se oli kulunut -- siellä ei ollut
tasapainoa! Ja siitä se tuli että vaikka hän vielä runsaassa mitassa
antoi toisille, väheni hänen oma elinvoimansa niin nopeasti, ettei
kukaan sitä aavistanut ennenkuin kuolema äkisti pani merkkinsä häneen.

Silloin Lauri heräsi ja ihmetteli sitä mitä hän näki: "Eihän toki
voinut olla mahdollista että Ingeborg voisi kuolla! Hän, joka oli niin
kaunis, niin suopea, niin lempeä? Hän, jonka kanssa hän oli niin
iloista elämää elänyt...?"

Kyllä, hänkin voi kuolla, ja hänen viimeinen hetkensä läheni suurin
askelin. Silloin Lauria valtasi epätoivo, jommoista hän ei milloinkaan
ennen ollut tuntenut. Hän rukoili Jumalaa, hän avuksi huusi Häntä, hän
heittäysi kuin hullu laattialle ja väänteli itseään; hän tarjosi
Jumalalle kaikki mitä hänellä oli Ingeborgin sijasta, paitsi elämää,
sillä elämän tähdenhän hän tahtoi häntä pitää. Mutta Lauri Karhun
täytyi tälläkin kertaa väistyä ylivoiman edestä. Kun kaksi viikkoa
oli kulunut ensimmäisestä epätietoisesta kauhistuksen merkin
ilmestymisestä, lepäsi Ingeborg haudassaan, ja Lukne-talossa oli
pidetty hautajaiset, jotka hankkivat vainajalle maineen, joka ulottui
paljoa kauemmaksi kuin hänen hiljaisen elämänsä vaikutus.

Lauri oli siis nyt taas leskimies. Pojat olivat täyttäneet
yhdeksäntoista vuotta, ja Aagot, joka hänkin oli niinkuin lapsi
talossa, oli viidennellätoista. Ensimmältä näytti kaikki tasoittuvan
hiljaiseksi elämäksi, toinen väistyi toisen tieltä, he soivat toinen
toiselleen sijaa ja siinähän kaikki ulkonainen rauha juuri onkin. Lauri
itse oli vielä niin surun vallassa, että oli kuin hän olisi kauheasti
kamppaillut ja ylivoima olisi polvellaan hänen rintaansa painanut;
sillä lyhyt ähkiminen osoitti että hän kyllä tahtoi nousta, mutt'ei
voinut.

Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Ponteva elinvoima hänessä taisi
kyllä lannistua ajaksi, mutta se ei kuollut. Kun sentähden noin pari
kuukautta oli kulunut, virkosi hänen luontonsa jälleen vähitellen, ja
kun hänen rinnallaan ei ollut ketään, joka olisi voinut hallita, ja
hillitä sitä, niin Lauri alkoi juuri siitä, missä hän päätti
yhdeksäntoista vuotta sitten, kun hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli.
Mutta pahuus nuoruuden raittiuden rinnalla ei levitä sellaista
pahennusta ympärilleen, kuin silloin kun se vetää mustat piirteensä
vanhuuden lakastuneille kasvoille. Lauri Lukne ei edellämainitulla
ajalla kaikessa häijyydessään ja jumalattomassa vihassaan ollut niin
suurena kauhuna ihmisille, kun miksi hän nyt tuli, kun juuri sama mieli
ilmaisi itsensä samalla tavalla.

Aagot oli ainoa, joka nurkumatta kovia päiviä kesti; sillä hän oli
tosin kuin talon tytär, mutta hän tunsi kuitenkin sen perustan
epävakaisuuden, jolla hän seisoi, ja hän ei sallinut elämän kokonaan
itseään hallita. Voi tulla aika, jolloin Lauria ei enää ollut, ja voi
jo aikaa sitä ennen tulla päivä, jolloin hänen, Aagotin, täytyi lähteä
pois siitä talosta, jossa hänellä ei ollut mikään oikeus olla. Mutta
niin kauan kuin hän siellä oli, tahtoi hän tehdä kylläksi sen edestä
minkä hän sai, ja sentähden hän vastustamatta otti kaiken isäpuolen
luonnottoman häijyyden raskauden päällensä ja antoi pelkkää
ystävällisyyttä sijaan.

Tästä ajasta kului kaksi vuotta hitaasti ja ilottomasti; silloin Aagot
vahvisti kasteenliittonsa; mutta ei millään juhlallisuudella tätä
juhlapäivää vietetty. Aagot sousi talosta varhain eräänä syys-aamuna
molempain veljein ja muutaman palvelijan kanssa. Äidin virsikirja oli
ainoa rakkauden-seura mikä hänellä oli, ja kirja kädessä istui hän
surumielisenä ja hiljaisena koko matkan. Kotimatkalla sitävastoin tunto
siitä, että hänen asemansa Jumalaan ja ihmisiin nyt oli vallan uusi ja
tärkeämpi kuin ennen, saattoi häntä iloisemmalle mielelle, ja hän loi
terävän katseensa ihmeellisen hellästi veljien uhkamielisiin kasvoihin.

Hän ei milloinkaan ennen ollut niin selvään nähnyt että isäpuolen viha
ja vahingoniloinen luonto oli mennyt perinnöksi pojille, ja että se oli
pannut merkkinsä jok'ainoaan kasvojen piirteesen ja sävyyn. Kunpa hän
tällä hetkellä olisi voinut panna kätensä heidän päänsä päälle ja
siunata heitä, niinkuin pappi hiljan oli häntä siunannut! sillä se oli
sisällisesti vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin
suuremmaksi sen jälkeen.

"Voi sentään, jospa veljet olisivat kiltit häntä kohtaan, hänellä kun
ei ollut isää eikä äitiä, ei kotoa ei turvaa!" Ja niin hän uudelleen
loi rakkaudenkatseen heihin kysyäkseen ja tutkistellakseen mitä he
ajattelivat.

Mutta he eivät hänen silmissään näyttäneet veljiltä! Kauan oli jo tunne
kiehunut ja kuohunut heidän levottomassa mielessään, se oli, niin
sanoaksemme, muodostunut intohimoksi; nyt istui tyttö siinä niin
kauniina ja katsoi niin lempeästi heihin; nyt, kun kaikki se, mikä
tähän asti oli ollut puhkeamassa, ikäänkuin kerrassaan oli täyteen
kukoistukseen puhjennut, nyt he riistivät hänet luokseen, kukin
ajatuksessaan, niinkuin he lapsuudessaan olivat riistäneet heille
viskattuja vaskirahoja. Mutta he kätkivät tämän ajatuksen ja peittivät
sen ujoudella; sillä vaikka luonto hurjana riehuikin, kantoi se
kumminkin nuoruuden ensimmäistä toukoa!

Mutta sitä ei kestänyt kauan; sen padan alla oli niin iso tuli, että se
kuohui! Luonnotontahan olisi ollutkin ell'eivät he, samaan päämaaliin
pyrkien, törmäisi yhteen tiellä, etenkin kun tyttö vähitellen alkoi
huomata, mitä he tahtoivat, ja väistyi heidän tieltään. Hän oli tosin
rukoillut Jumalalta veljien hyvyyttä ja rakkautta: mutta se ei ollut
veljenrakkautta, joka loisti häntä vastaan noista levottomista
silmistä, joka leimusi niin äkisti ja piiloitteli arkamaisesti samassa
silmänräpäyksessä.

Oli vielä toinenkin, joka tätä huomasi, vaikka hän kulki kuin myyrä
heidän joukossaan eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin omaa
riitaisaa olemistansa, ja se eli Lauri Karhu. -- Jos Lauri olisi ollut
kylässä asuva, niin hän kyllä olisi löytänyt yhtä tai toista väärää
tavaraa, jota yhteiskunta tarjoo tappion korvaukseksi: sillä Lauri ei
ollut milloinkaan itsessään hakenut syvemmältä kuin siihen, mistä
mielijohde pulppusi ylös, ja kun työ oli hänelle vastenmielistä, eikä
kukaan viihtynyt hänen seurassaan, niin hän kuljeskeli ympäri ja
vaivasi itseään; mutta niinkuin nyt asiat oli, sai hän odottamattoman
avun siitä kauheasta rajuilmasta, jonka hän näki hitaasti, mutta
vakavasti lähenevän taloa.

Lauri melkein kokonaan toipui tästä! Tappelu karhun kanssa esiintyi
hänen sisällisten silmäinsä edessä kahta vertaa uljaampana kuin se
todella oli; hän nauroi itsekseen, hän nauroi ja joi aika kulauksia
siitä oluthaarikasta, joka aina oli täynnä olutta häntä varten; väliin
sattui niinkin että Lauri joi poikiensa kanssa, mutta useimmiten joivat
kuitenkin erikseen.

"Kaksi poikaa ja yksi tyttö!" nauroi hän silloin ja maiskutti
huulillaan. "Se jakaminen ei helppoa ole!... Täytyy koettaa hyvyydellä,
pojat, minä koetin hyvyydellä, minä, kun karhua hyväilin! Ha, ha,
ha!... Oli siellä useampiakin! Mutta eihän voi syleillä kuin yhtä
kerrallaan sentään!"

Veljet katsoivat toisiinsa sivultapäin, kun isä puhui. He eivät olleet
kauniit muutenkaan! mutta rumemmaksi he kävivät tästä kieroon
katsomisesta, jolla toinen ikäänkuin salaa tahtoi toista tutkia. Ja kun
isän pilkkanauru kaikui heidän korvissaan ja saattoi heitä häneen
katsomaan, istui tämä ilkkuvaisena ja nauroi ja joi ja pöyhisteli
itseään paksuna ja leveänä pöydän päässä.

"Kumpi teistä oli vanhin poika?" kysyi hän ystävällisellä äänellä,
koputtaen tuhan piipustansa. Ja kun ei kukaan vastannut, ja Aagot hääri
valkean ääressä, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei kuulisi, niin sanoi
hän hetken kuluttua, sytyttäessään piippuansa ja katsellessaan siitä
nousevia kipinöitä:

"Aamundhan se oli joka ensimmältä ääntä päästi?"

"Ohoh!" kuului mörinä häntä vastaan siltä puolen, jossa Niilo istui.

"Mitä?" kysyi Lauri Karhu ja katsoa tirkisti Niiloon. "Sinä et ollut
olemassakaan kuin hän äänen sai... Ei, Aamund saa Lukne-talon, niin
sinä saat ottaa sisaresi mukaasi Skjaerehougeniin ja jäädä sinne
asumaan."

"Tyttö ei ole hänen sisarensa enemmän kuin minunkaan," sanoi Aamund, ja
hän katsoi säkenöivin silmin Niiloon; mutta Niilo ei siihen mitään
virkkanut, sillä hän ei kääntänyt silmiään tytöstä, joka hehkuvin
poskin seisoi tulen ääressä.

"Ei," vastasi Lauri hiljaisesti, "jos voitte saada puolet kumpikin,
niin..."

Samassa Aamund löi nyrkillään pöytään niin että jyrähti ja senjälkeen
hän ryntäsi ulos ovesta.

"He, he!" nauroi isä hänen jälkeensä. "Se poika ei saanut turhan päätä,
etusijaa... Hän ei ja'a, hän!"

"Hänen täytyy kuitenkin tehdä se!" ärjäsi poika, joka tuvassa oli.

"Tarkoitatko taloa vai tyttöä?" kysyi Lauri hymyillen.

"Minä tarkoitan sitä, jota tarkoitan," vastasi poika.

"No, no, muista toki että pitää kysyä sisarennekin mieltä," lisäsi
Lauri.

"Aagot ei ole meidän sisaremme," sanoi Niilo, nousi penkiltä ja astui
takan luo ja asettui seisomaan tytön rinnalle.

Aagot oli vähällä huutaa, kun poika tuli niin lähelle häntä; mutta hän
rohkaisi mieltään ja käänsi kasvonsa häneen. Se, mikä juuri oli
lausuttu, oli saattanut häntä sellaiseen tuskaan että kyyneleet olivat
silmiin nousseet; mutta poika loi häneen hurjan, levottoman katseen, ja
se rukoileva ajatus, joka loisti hänen silmistään poikaa vastaan,
sammui kohdatessaan tämän intohimoa. Silloin tyttö peloissaan hiipi
pois ja kätki itsensä omaan kamariinsa, ja täältä nousivat hänen
rukouksensa Hänen tykönsä, joka sekä kuuli että ymmärsi niitä, jo aikaa
ennenkuin ne sanan muodon saivat. Täältä hän seuraavana aamuna astui
rohkaistuna ja rauhoitettuna työhönsä. Mutta vaikka hän oli
iloisimmassa nuoruudessaan, hän ei kuitenkaan nuoruuden iloa tuntenut,
ja kauneus, jonka Jumala oli hänelle suonut, tuli kärsimyksen ristiksi
sen sijaan että sen olisi pitänyt olla elämän juhla-ajan koriste.

Hän oli mielessään vallan varma veljien tarkoituksesta. Molemmilla oli
sama halu ja sama tahto, ja toisella oli yhtä voimallinen käsi häneen
tarttuakseen, kuin toisella. Voisiko hän aina tällä tavoin mennä
molempien ohitse, tulematta toista lähemmäksi kuin toista' Hän ei
tiennyt miten tästä selkkauksesta päästä. Jos hän olisi toista
rakastanut, mutta toista ei, niin hän kyllä olisi tiennyt miten
menetellä; mutta hän päin vastoin pelkäsi molempia. Mutta, vaikka ei
niin olisi ollutkaan, vaikka hän olisikin toisesta enemmän pitänyt kuin
toisesta, niin hänen olisi täytynyt sitä salassa pitää, jotta ei riita
syntyisi, joka ei milloinkaan päättyisi.

Silloin tapahtui jotain, joka äkkiä kypsytti tämän kohdan, tai
oikeammin epäkohdan. Ei se auttanut että Aagot kärsivällisesti ja
sävyisästi kierteli silkkilangan näiden rajujen ynseäin rautaisten
tahtojen ympärille, se päivä oli kuitenkin tuleva, jolloin ne tulisimat
särkemään Fenrisinkin kahleet.

Lauri oli, niinkuin jo on mainittu, ollut renkinä talossa, ennenkuin
hän isännäksi tuli. Hän oli köyhää sukua; mutta hän oli naimisensa
jälkeen ikäänkuin poistanut koko lapsuutensa olot mielestään. Ei
ollutkaan yhtään hänen omaistaan, joka olisi ollut niin suuressa
puutteessa, että olisi hänen puoleensa kääntynyt, ja senkautta tämä
sukulaisuuden suhde itsestään ikäänkuin kuoli. Silloin tuli eräänä
päivänä nuorukainen taloon, joka toi terveisiä Laurin sisarelta, joka
hiljan oli kuollut, ja joka oli elänyt viimeiset päivänsä köyhyydessä.
-- Laurille tämä sanoma ei ollut oikein mieleen. Jos sisar olisi
kuollut niin, ettei kukaan hänen läheisyydessään olisi siitä tietoa
saanut, silloin Lauri ei olisi siitä ensinkään välittänyt, vaikka tämä
sisar olisi ollut kuinka köyhä tahansa; mutta nyt siitä puhuttiin ja
juteltiin hänenkin kuullen, ja silloin hän häpesi niin että hänestä
tuli ulkokullattu, -- sitä hän ei vielä ollut ollut.

"Äitisi ei siinä oikein tehnyt," sanoi hän lempeästi nuorukaiselle,
joka seisoi oven suussa ja näytti köyhältä, vaikka rohkeus loisti hänen
silmistään. "Hän olisi voinut minulle sanan toimittaa: minulla on kyllä
sen verran, ettei sisaren olisi tarvinnut kuolla sellaisessa
kurjuudessa."

Poika arveli "että niinkauan kuin itse toimeen tulee, ei saa muiden
vaivaksi ruveta. Hänen äitinsä oli ollut sitä mieltä, että jokaisen
tulee ristiänsä kantaa."

Kun se oli sanottu, pyyhki Lauri silmiänsä, ja sysäsi oluthaarikan
Thorelle, se oli pojan nimi, ja vähän aikaa mietittyänsä, sanoi hän
että Thore saisi jäädä hänen luokseen ja elää asianhaarain mukaan
Lukne-talossa.

Niin, poika kiitti ja vei takaisin enonsa luo haarukan, ja kaikki oli
päätetty ja tuumittu; kun mielenliikutus oli asettunut, lisäsi Lauri
pienen selityksen: "Sinä saat ruveta rengiksi, ymmärräthän... Niin
sinulla on palkka, ja se on kyllä hyvä se."

Niin, se oli nuorukaisenkin tarkoitus, eikä viipynyt kauan aikaa
ennenkuin hän ryhtyi työhön.

Alussa veljet kohtelivat häntä ystävyydellä. Toinen oli alkanut, se oli
kylläksi toiselle koettaa olla vielä ystävällisempi. Mutta Thor oli
kaunis mustatukkainen nuorukainen; hänellä oli vaaleansiniset,
loistavat silmät ja leveä, selkeä otsa. Kun hän kävi paikasta paikkaan
ja teki kaikki, sekä mahdolliset että mahdottomat, työt nurkumatta,
niin heidän mielessään oli jotain, joka ei mielellään tahtonut myöntää,
että hän oli oikeassa, ja joka ei suinkaan ollut hyvillään hänen
kauniista kasvoistaan; sillä sen verran he itsestään tiesivät, että
kauneutta ei ollut heidän osakseen tullut.

Mutta vaikka nuorukainen olikin hilpeä ja reipas, niin tuli ajan
pitkään kumminkin hetkiä, jolloin hän mieluisemmin meni Lukne-poikien
tieltä kuin heitä vastaan. Kun työ oli päätetty, istui hän useimmiten
yksinäiselle paikalle, tahi lähti hän metsään, jossa hän heittäysi puun
alle lepäämään, sen sijaan että hän, kuten ennen, olisi ollut tuvassa
muiden kanssa. Se oli kuitenkin veljien mieleen, ja sentähden he
antoivat hänen olla omassa vallassaan; mutta kun vähän väliä tapahtui
että toinen tai toinen heistä tapasi Aagotin Thoren seurakumppanina
tämän yksinäisillä matkoilla, niin he alkoivat toista laulua laulaa!

"Näyttää siltä kuin sisarenne mieltyisi nuorukaiseen," alkoi Lauri
eräänä iltana, istuessaan tuvassa olutta juoden tapansa mukaan, ja
mulkoillen poikiin viekkailla silmillään.

Aamund ja Niilo istuivat kumpikin piippu suussa pöydän takana. Aagot
oli hiljan hiipinyt ulos tuvasta, ja Thor oli tavallisuuden mukaan
kohta ruo'an jälkeen mennyt ulos. Kului hetki äänettömyydessä. Pojat
olivat kyllä kuulleet vanhuksen sanat, mutta he eivät vastanneet
mitään.

"No niin, eihän siihen ole mitään sanomista," lisäsi Lauri vähän ajan
kuluttua, "jos mieltyivät toisiinsa, niin ovathan he toistensa
vertaisia. -- Toisella ei ole mitään, ja toisella ei ole milloinkaan
mitään ollut, sehän sopii varsin hyvin yhteen."

"Minä tiedän yhden, joka kyllä tahtoo lausua sanan siinä asiassa,"
sanoi Aamund ja nousi kiivaasti ylös. Hän näytti melkein uroolta
seisoessaan pöydän takana, ja hänen pitkä varjonsa ulottui katolle
saakka takassa palavan tulen valossa.

"Minä tiedän yhden, minäkin," lisäsi Niilo siihen, kovasti ja terävästi
kuin hän olisi hakannut joka sanan kiveen. Mutta hän istui vallan
tyynenä paikallaan.

"Sepä kummallista puhetta," nauroi Lauri piipun ja hampaiden välissä,
niin että se tuskin kuului, eikä siihen mitään lisätty.

Hetken kuluttua Aamund lähti ulos, ja kun kotvasen aikaa oli kulunut,
nousi Niilo ja meni samaa tietä.

Ulkona porstuassa seisoi Niilo vähän aikaa kynnyksellä ja katseli
ympärilleen, hän ei ketään nähnyt; sitten kulki hän hitaasti seinän
viertä pitkin ja meni nurkan ohitse. Täällä hän kohtasi Aamundin, joka
tuli toiselta puolelta, ja he hiipivät toistensa ohitse kuin kaksi
koiraa, kumpikin luu hampaiden välissä. Niilo lähti pellon poikki, ja
näytti siltä kuin hän kulkisi vaan ajan vietoksi; ja Aamund meni alas
ruoka-aittaa kohden -- hänkin kulki vaan kävelläkseen, sillä hän meni
oven sivutse; mutta miten oli, sattui niin että Aamund seuraavassa
hetkessä hiipi vallan tallin portaiden ohi, jossa Thor seisoi piippu
suussa puhellen Aagotin kanssa, joka istui kivenpaadella, ja Niilo tuli
samassa vastakkaisen nurkan takaa.

"Kuljetko sinä salaa pojan kanssa, sinä?" sanoi Aamund ilkkuen ja kulki
edelleen.

"Ai, ai!" huusi Thor, ja samassa hän kaatua törmähti maahan. Niilo oli
pannut ämmänkoukkua hänelle kun hän suuttuneena Aamundin sanoista
tahtoi vetäytyä pois tytön luota.

"Kaaduitko?" kysyi Niilo kuivasti ja meni pois.

Hetken kuluttua istui Aagot tuvassa takan ääressä ja kutoi sukkaa;
mutta työ ei tahtonut sujua, sillä sitä tehtiin vapisevin käsin ja
silmät, joiden tuli puikkoja ohjata, olivat kyynelten vallassa. Tänä
iltana häntä oli syytetty jostakin, ja hän kyllä tiesi ettei hän voinut
siinä kohden itseään syyttömäksi sanoa. Hän tiesi että tästä hetkestä
ei ainoastaan hän saisi kärsiä veljien vihaa, vaan nuorukainenkin; ja
mitä hän ei oikein saanut selväksi ajatuksissaan, mutta joka
kauhistavaisena aavistuksena tunki hänen sieluunsa, oli se, että veljet
olivat tätä kohtausta katselleet saastaisin silmäyksin. Oliko tämä
paikka tästä hetkestä sopiva koti hänelle? Äiti oli kyllä
kuolinvuoteellaan pyytänyt häntä palvelemaan isä-puolta ja hoitamaan
häntä hänen vanhoilla päivillään; mutta vaikka hän vakaasti lupasi
tehdä sen, niin uskalsi hän kuitenkin tällä hetkellä tutkistella tätä
lupaustaan ja koetella sitä oman-avun ja edesvastauksensa suhteen
Jumalaa kohtaan.

Lauri oli sillä välin mennyt levolle ja nukkui sitkeää unta. Oli
syyspuolella; tuuli vinkui ovissa ja ikkunoissa ja tunkeutui pitkänä
valitushuutona uuninpiipun läpi. Oli jo myöhäinen; mutta vaikka ei
ollut mitään, joka pakotti häntä ylhäällä olemaan, pani hän kumminkin
vielä pari männynoksaa tuleen, jotta se leimahti uudelleen ja loi
levottoman hohteen tupaan. Hän oli niin tuskallinen ja huolissaan että
hän yhtä paljon pelkäsi sulkeutua omaan huoneesensa, missä hän muuten
oli yötä, kuin jäädä tupaan, ja niin istui hän epävakaisena ja aika
kului.

Silloin joku tarttui oveen varovaisesti. Aagot säpsähti ja katsoi
sinnepäin. Se oli Aamund; hän astui melkein kuulumattomin askelin oven
suusta ja tuli tyttöä vastaan.

"Hiljaa! jää paikallesi," kuiskasi hän kun tyttö nousi.

"Ei minulla ole mitään täällä tehtävää," sanoi tyttö ja kääntyi
lähteäksensä pois, vaikka jalat vapisivat.

"Oliko sinulla enemmän tekemistä tallin oven luona tänä iltana?" kysyi
Aamund ja astui hänen eteensä, niin että hän kääntyi takaisin ja jäi
seisomaan takan ääreen. Pian Aamund tuli hänen luokseen ja katsoi häntä
kasvoihin; mutta vaikka hän tällä hetkellä kovin taisteli itsensä
kanssa voidaksensa näyttää rauhalliselta, koska hän tiesi sen olevan
ainoan keinon, millä tyttöä voisi taivuttaa, niin raivosi hänen
mielessään sellainen myrsky, että se kuvastui hänen katseessaan, ja sen
sijaan että se olisi ollut puoltaja, tuli se kavaltajaksi. Siihen oli
sekoitettu kaikki, mikä hänessä oli hyvää ja pahaa; sentähden siinä oli
vähäinen valonkohta, joka hyvin hoidettuna ja puhdistettuna kyllä olisi
voinut valaista kapeaa, tasaista elämäntietä, mutta joka ei tahtonut
riittää, kun sen tuli kajastaa intohimon ja itserakkauden, joka oli
varsinainen täyte hänen luonnossaan.

Hän katsoi, kuten jo sanottiin, hetken aikaa tytön kasvoihin, ja hän
tahtoi kai lukea vähäsen sitä kirjoitusta, jota jokainen kirjoittaa
omalla tavallaan ja lukee tavallaan; mutta hän ei sitä ymmärtänyt.
Aagot rukoili tällä hetkellä alakuloisesti puolestansa joka liikkeellä
kauniissa kasvoissaan; mutta se oli kuitenkin sisar, joka puhui veljen
sydämelle, ja kuinkapa Aamund voisi käsittää sitä, joka oli niin
kaukana hänen ajatuksistaan?

"Pelkäätkö minua?" kuiskasi hän ja pani käsivartensa tytön vyötäisten
ympärille.

"En tiedä mitä olen," vastasi tyttö ja väistyi syrjälle; mutta samassa
hän päästi huudon, sillä ikkunan ulkopuolella näkyi Niilon kasvot.

Seuraavassa hetkessä au'aistiin ovi ja Niilo tuli hiljakseen kävellen
takan luo, otti lakin päästänsä ja pöyristi kädellään tukkaansa, niin
että se lensi otsan ympäri kuin hevosharja, ja pani sitten toisen jalan
takansyrjään, virittäen tulta männynpuikolla.

"Mitäs tahdot?" kysyi Aamund.

"Minä tahdon mitä tahdon," vastasi Niilo ja näytti tyyneltä.

"Minulla on jotain kysyttävää tytöltä," lisäsi Aamund ylpeästi.

"Niin minullakin on," sanoi Niilo ja sylki tuleen.

"Aamundilla on ensin sanan vuoro," huusi Lauri käheästi ja uneliaasti
sängystä.

"Oh, sanan vuoro on sillä, joka sen ottaa," mutisi Niilo.

"Aamund on vanhin poika, hän tuli ensin maailmaan, hänellä on ensin
sanan vuoro," toisti Lauri.

"Sen asian laita on niin ja näin," sanoi Niilo.

"Mitäs te tahdotte täällä keskellä yötä?"

"Minä tahoon Aagotin kanssa haastaa, johan minä sen sanoin," vastasi
Aamund kiivaasti.

"Minä en tiedä mitä te tahdotte," sanoi tyttö vihdoin rohkeammin. "Jos
teillä on jotain puhuttavaa minun kanssani, niin ei suinkaan se ole
niin tärkeätä, ett'ette voi huomiseksi odottaa? Minä olen väsynyt, minä
menen maata nyt."

"Saat tehdä niin, mene vaan," sanoi Niilo tyynesti ja valmistihe
lähtemään samaan aikaan kuin tyttö.

"Sinä annat lupaa vallan kun olisit isäntä talossa, sinä!" tiuskasi
Aamund ja astui syrjään seuratakseen veljeä.

"No, nyt he käyvät toistensa kimppuun," huusi Lauri ja nauroi, jotta
hän oli vähällä tukehtua.

"Voinhan minä yhtä pian tulla isännäksi talossa kuin sinä," sanoi Niilo
tyynesti.

"Herra Jumala," huudahti Aagot, "muistakaahan toki että isänne vielä
elää.

"Aivan niin! ja hän elää vallan terveenä," kuului sängystä. "Jos olette
aikoneet hautajais-olutta minulle panna, niin totta tosiaan juon sitä
itse." Ja niin Lauri taas nauroi että ähkyi jälestäpäin.

"Minä en ole sitä ajatellut," vastasi Aamund uhkamielisesti.

"Mitä sinä sitte ajattelet?" kysyi isä ja kääntyi kiivaasti. "Jos
tahdot tytön, niin ota hänet. Ei sukulaisuus esteenä ole."

"Pitäähän tytön itse saada määrätä sitä," sanoi Niilo ja jäi
rauhallisesti seisomaan, molemmat kädet taskuissa, keskelle laattiaa.

"Kenties sinäkin häntä tahdot!" sanoi Lauri, ja alkoi uudelleen nauraa.

"Onhan minulla sama oikeus kuin Aamundilla."

"Tytön täytyy siis päättää asia," sanoi Lauri, ja hän nojasi
kyynäspäilleen ja katsoa tirkisti heihin.

"Jumala minua auttakoon!" huokasi tyttö ja itki ääneen. "Minä en tahdo
kumpaakaan heistä."

"Et kumpaakaan heistä?" ärjäsi Lauri ja nousi polvilleen sängyssä.
"Oletkos hullu, tyttö? Puoli Lukne-taloa on parhaimman talon vertainen
koko seudussa... Pelkäätkö häntä, Niilo? -- Tartu kiinni vaan, sinä
Aamund, sinä otit aina isomman vaskirahan ennen!"

Aamund ei tarvinnut monta sellaista sanaa. Hän astui askeleen tyttöä
kohti, ja hänen kasvonsa hohtivat, sillä hän tiesi olevansa
voimallisempi. Mutta samassa Niilo astui väliin ja eroitti heidät
toisistaan.

"Minun pitää myöskin olla muassa," sanoi hän tyynesti.

"Työnnä hän luotasi," huusi Lauri, "sillä minä huomaan että Aagot sinua
tahtoo."

"En, minä en suinkaan huoli Aamundista enkä Niilosta!" huudahti tyttö
ja vetäysi oven nurkkaan. "Minä pidän toisesta niinkuin toisestakin.
Olen vaan ajatellut että he ovat veljiäni... Jumala minua lohduttakoon,
minulla ei ole isää eikä äitiä!"

"Oh, pidä sinä suusi kiinni semmoista puhumasta!" sanoi Lauri
äkäisesti. "Luulisinpa olleeni hyvä isä sinulle! Sinä olet syntynyt
kurjuudessa, muista se, ja minua sinun on kiittäminen siitä, mikä nyt
olet. Kun minä sanon että sinun pitää ottaa jompikumpi pojistani ...
minä tarkoitan Aamundia, sillä hän ensiksi äänen sai, niin sinun vaan
tulee kiittää ja suudella kättä, tyttö-rehjana!"

"Minä en ota Aamumdia enkä Niiloa," vastasi tyttö lyhyesti ja
päättävästi; sillä nyt hän oli tullut riitaiselle tuulelle, kun Lauri
puhui pilkallisesti hänen lapsuutensa oloista. Hän oli käynyt ylpeäksi,
ja se teki häntä rohkeaksi.

"Luultavasti tahdot Thorea," sanoi Aamund viekkaasti.

"Sisareni poikaa?" huusi Lauri. "Köyhää rottaa, jolla ei ole enemmän
omaisuutta kuin mitä hänellä on yllään. Oletkos hupsu, tyttö?"

"Oh, köyhempää rottaa olen nähnyt kuin hän on," sanoi Aagot ja katseli
rohkeasti toisesta toiseen.

"Huomispäivänä hän ajetaan talosta! Menköön sinne mistä tuli," lisäsi
Lauri, ja ähkyen vihasta hän viskasi ympärilleen vaatteitaan.

"Ei kenenkään huoli minun tähteni talosta lähteä," sanoi tyttö. "En
minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun."

"No, niin saat ottaa Niilon sitten," mörisi Lauri ja vaipui
hengästyneenä takaisin vuoteelleen.

"Minä en hänestä huoli," sanoi tyttö ylpeästi ja samassa hän käänsi
kasvonsa Niiloon ja katsoi häneen niin tyynesti ja kylmästi, ettei sitä
voinut väärin käsittää. Niilo katsoi taas silmänräpäyksen ajan tyttöön,
sitten hän kääntyi pois ja meni ulos; mutta hän ei viitsinyt itseään
vaivata oven avaamisella, hän potkaisi sitä niin että se lensi auki ja
hän jätti sen selkomen selälleen jälkeensä.

"Kas niin, nyt hän meni," sanoi Lauri hiukan rauhoitettuna. "Nyt sinä
voit tytön kanssa haastaa, poikaseni," kääntyi hän Aamundiin. "Sinua
hän enemmän suosii, sen minä nä'en hänen näöstään."

"Minä en ensinkään suosi Aamundia enemmän kuin Niiloa," sanoi tyttö ja
hiljainen pilkkanauru seurasi sanojen jälkeen.

"Sinun täytyy vielä tyytyä siihen, mikä pahempaa on," ärjäsi Aamund;
ryntäsi ovesta ja paiskasi sen kiinni jälestään niin että seinät
tärähtivät.

"Hän surmaa itsensä!" huusi Lauri sängyssä ja uhkasi tyttöä. "Sinä olet
syynä siihen. Minä olen sinulle elatuksen ja vaatteet antanut, ja nyt
sinä ajat poikani talosta... He tappavat itsensä kumpikin, minä tunnen
rotua, niin minä olisin tehnyt nuorena ollessani..."

Tyttö seisoi vielä nurkassa ja katsoi uhkamielisesti suoraan eteensä,
sillä uhkamielinen hän oli tällä hetkellä. Hän oli niin kauan
mukaantunut muiden tahdon alle, nyt hän ei enää sitä voinut:
silkkilanka irtautui, ja kun voimallinen nöyryyden kyky katosi, muuttui
se samassa määrässä uhkamielisyydeksi. Mutta se ei kauan kestänyt,
sillä isäpuolen valitus, joka tosin oli enemmän voimaton vihanpurkaus
kuin tuskan vaikuttama, alkoi hänen sydäntänsä liikuttaa, ja samassa
hänen mieltänsä valtasi sellainen kauhistus siitä, mitä hän oli tehnyt,
ja siitä, mikä voisi tapahtua, että hän itse purskahti suureen itkuun.

"Oi, taivaan Jumala; mitä minä olen tehnyt?" valitti hän ja väänsi
käsiään tuskassa.

"Sinä olet poikani tappanut, sinä!" huusi Lauri ja alkoi itkeä ja ulvoa
niin että seinät tärisivät.

Silloin ei Aagot enää voinut tätä kärsiä. Tässä silmänräpäyksessä hän
taas oli sisar, ja nuo hurjat pojat olivat hänen veljensä, jotka hän
ylpeillä sanoillaan oli ajanut ulos yön pimeyteen. Hän huudahti ja
riensi ulos tuvasta. Porstuassa tuuli vinkui häntä vastaan, ja ulkona,
niin kauas kuin hän pimeässä taisi nähdä, sulivat suuret ja pienet
esineet yhteen ja näyttivät kummallisia uhkaavaisia näkyjä. Missä
veljet olivat? Hän ei uskaltanut huutaa heidän nimiään, hiljaa hän
kaikkialla etsi heitä, missä vaan oli tilaa ihmiselle; mutta vastausta
ei kuulunut. Kauas yli tien ja kedon hän kulki, niin kauas kuin hän
pimeässä pääsi. Vihdoin hän kääntyi takaisin taloon yhtä toimettomana
ja suruisena kuin hän oli mennyt; mutta isä-puolen luo hän ei
uskaltanut lähteä, ja kun hän ei voinut levollekaan mennä, jäi hän
seisomaan pihalle, nojaten tuvan seinään ja odottaen päivän
koittamista, vaikka se hänen mielestään vaan uhkasi valaista sitä
onnettomuutta, jota yö sääliväisyydestä vielä kätki epätietoisuuden
vaippaan.

Kun vihdoin viimein ensimmäinen päivän koitto näkyi pilvien ja
korkeiden tunturihuippuin välillä, ja vesi loi välkkeensä laaksoon,
näki Aagot miehen kiireesti tulevan tieltä seinää kohti, jossa hän
vielä seisoi ja värisi vilusta ja pelosta. Se oli Thor.

"Seisotko sinä täällä tähän aikaan, Aagot?" kuiskasi hän, kun hän tuli
tytön luokse. "Minä kyllä huomaan että olet levoton poikien tähden,
mutta nyt he molemmat tulevat. On parasta että menet levolle... Sinä
olet saanut kylläksesi heistä tänä iltana."

"Tiedätkö sinä mitä on tapahtunut?" kysyi Aagot.

"Joka sanan olen kuullut... Sillä minä tahdoin sitä kuulla, näetkös. --
Ensin arvelin antaa heidän mennä mihin tahtoivat, eikä edes katsoa
heihin; mutta sitten muistin kuinka sinä, Aagot, pelkäät, ja minä
lähdin heidän jälkeensä. Niilo oli ensimmäinen, ja hänen näin soutavan
vuonon poikki. Täällä on vaan yksi vene, niinkuin tiedät, ja minä en
voinut hänen jälkeensä lähteä; mutta kun Aamund tuli, seurasin häntä,
sillä hän kulki kiireemmin ja on hurja-luontoisempi kuin Niilo! Olen
kulkenut monellaisia teitä, ollakseni hänen läheisyydessään hänen
huomaamattansa; mutta kun hän vihdoin aikoi mennä tunturille, niin minä
ulvomaan kuin susi ja se taisi häntä pelottaa tunturille menemästä,
sillä hän kääntyi kotiinpäin. Ja nyt näen vuonolla esineen, joka yhä
lähenee, se on luultavasti Niilo, joka kenties aavistaa että nyt Aamund
lähenee kotia."

"Jumalan olkoon kiitos!" huudahti Aagot, "ja kiitos sinulle, joka olet
kovan yön kokenut tämän takia."

Poika katsoi lempeästi häneen ja oli kotvasen aikaa ääneti. "Sinulla on
kovat päivät täällä, Aagot," sanoi hän.

"Ei, et saa siitä puhua," vastasi tyttö ja aikoi lähteä.

"Kuules," pyysi poika. Aagot pysähtyi ja katsoi levottomasti häneen.
"Sinä lausuit tänä iltana sanan, kun oli puhe minusta... Se ei ollut
totta, Aagot."

"Mitä se oli?" kysyi tyttö.

"Sinä sanoit: 'En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt
minuun.'"

"Niin, sinun ei tarvitse olla epätietoisena siitä," vastasi Aagot
reippaasti. "En minä ole mieltynyt sinuun, enkä keneenkään toiseen."

"Niin," virkkoi poika hitaasti siihen ja huokasi. "Olkoon se niin,
mutta siinä oli kuitenkin jotain, joka ei ollut totta ... ymmärrätkös
mitä tarkoitan?"

"En," vastasi Aagot, "minä en huomaa mitään muuta kuin pahaa."

"Sinä sanoit," jatkoi poika arasti: 'eikä hän ole mieltynyt minuun...'
ja tuo nyt ei ollut oikein totta, Aagot, sillä, jos sinä tahtoisit
samaa kuin minä..."

"Oi Jumala, älä virka mitään, minä pelkään kaikkea mitä kuulen!"
keskeytti häntä Aagot, purskahti itkuun ja riensi makuukammariin
katsomatta poikaan.

Kun puoli tuntia oli kulunut, tulivat veljet kotiin, kukin haaraltaan.
-- Sekä Lauri Lukne että hänen kaksi poikaansa nukkuivat hyvästi ja
kauan tämän rajuilman jälkeen.

       *       *       *       *       *

Myrskyisen ja sateisen syksyn jälkeen tuli talvi. Vuono oli jään ja
lumen vallassa ja jokapäiväinen elämä sujui hiljaista kulkuaan ilman
mitään keskeyttämistä. Lauri Lukne oli paljon heikompi kuin ennen ja
makasi usein; hän oli juonikas ja kiukkuinen, ja tytär-puoli ei osannut
mitenkään tehdä hänelle mieliksi, vaikka kuinka koetti. Aagot kärsi
kuitenkin kaikki vaikka surumielinen olikin, hänellä ei muuta kotia
ollut maailmassa, ja kun hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen, niin
antoi hän palkinnoksi sen, minkä hän taisi. Mutta Lauri, hän ei ottanut
eikä antanut, -- hän vaati hoitoa, eikä siitä kiittänyt. Veljien oli
laita sama. He olivat tuon myrskyisen syys-illan jälkeen seljenneet
kylmyydeksi ulkopuolella, ja oven sisäpuolellekin oli kylmyys tunkenut.
Aagot oli niin hyväntahtoinen ja nöyrä kuin ennenkin, vieläpä
nöyrempikin; sillä olkoot asiat miten tahansa, hän tunsi kuitenkin
olevansa syynä veljien tylyyn mieleen sekä isää että toisiaan kohtaan,
sentähden hän siinäkin kohden antoi sovinnoksi parhainta, minkä voi.
Mutta voidaksemme antaa siunauksella, täytyy sitä vastaanottaa
kiitoksella, ja se ei tapahtunut, -- niin hän ei sen pitemmälle tullut.
Tavallansa oli nyt hiljaisinta jokapäiväisessä elämässä, mutta rauhaa
ei ollut; rauha tulee pohjasta ja kasvaa ylöspäin, hiljaisuus sitä
vastoin voi laskeutua ulkonaisten olojen yli ja pettää sekä väsymyksen
että sisällisen eripuraisuuden, -- ja niin oli laita täällä.

Kahta sellaista rajua luontoa, kuin Aamund ja Niilo olivat, ei niin
helposti kesytetä, he olivat korkeintaan sidotut. Mutta sen mukaan kuin
isä kävi heikommaksi ja usein viikkokausia oli vuoteen omana ja melkein
horroksissa, kasvoi poikien omatahto vihdoin hiljaisuuden yli ja
puhkesi ilmi siellä täällä, ikäänkuin murretaan heikkoa suojusta --
mutta kun kerta reikä on tehty, niin pian kaikki itsestään kaatuu
nurin!

Heidän intohimoinen rakkautensa Aagotiin ei ollut sammunut, se poltti
vaan salaisuudessa kaikki ne hienot langat, joista nuori mieli kutoo
kainouden harson. Ennen se oli heidän mielessään toivo, joka pyysi
tyttöä, nyt se sitä vastoin oli hillitsemätön tahto, joka repi hänet
luokseen paljaalla katseella. Aagot huomasi muutoksen, ja hän luuli
sitä ensin vihaksi, joka mieluisimmin tahtoi riistää armoleivän hänen
kädestään ja ajaa hänet talosta; mutta kun hän vihdoin sai toisen
käsityksen heidän luonteestaan, niin hän oli mielestään kuin pieni
laululintu häkissä, jonka ulkopuolella kissa rautalankojen välitse
koettelee kuinka pitkälle kynnet ulottuvat.

Missä oli turvaa? Hän tuskin sitä tiesi. Siinä, missä hän vältti
toista, tapasi hän toisen, ja missä ei veljet olleet, siinä hän kohtasi
Thoren rukoilevaa katsetta, -- mihin hän vaan kääntyi, oli tahto joka
häntä himosi, yksi sekaantui toiseen, ja se mikä oli hyvää kävi
tuhon-alaiseksi pahuuden rinnalla.

Siten kului talvi vitkalleen. Silloin tuli vihdoin eräs ilta; veljet
olivat päivällä olleet jäällä kalastamassa avannosta. Niilo meni
varhain levolle, ja Aamund seurasi häntä hetken perästä. Aagotin oli
tapa, ennenkuin hän levolle meni, katsoa perään oliko kaikki paikat
lukossa ja muuten kaikki järjestyksessä seuraavaksi päiväksi, ja kun
vielä oli vähän lihaa leikattavana, meni hän lyhty kädessä
ruoka-aittaan, joka oli vähän etäämpänä päärakennuksesta.

Hän kuunteli arasti ja varovaisesti, kun hän seisoi portailla ja pani
avaimen lukkoon, mutta kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt ja oli
melkein varma siitä että sekä Niilo että Aamund olivat liian väsyneet
ollakseen ulkona näin myöhään illalla, jätti hän oven auki ja meni
hiljaa hyräillen työhönsä.

Sattui kuitenkin niin, että Aamund ei ollutkaan vielä makuulla ja että
hän vähäistä myöhemmin kulki aitan ohitse ja näki oven olevan auki. Hän
luuli ensin että tyttö huolimattomuudesta oli sen jättänyt auki ja
mietti jo kuinka hän seuraavana päivänä sättisi tyttöä siitä; mutta kun
hän tuli ovelle ja näki valonsäteen sisimmästä osasta, arvasi hän kuka
se oli, ja kepein askelin ja viekkaasti kuin käärme hiipi hän sisään ja
paiskasi oven kiinni jälkeensä.

Samassa hetkessä tyttö kääntyi ja nosti lyhtyä katsoakseen kuka se oli;
mutta Aamund oli jo hänen rinnallaan ja sysäsi lyhdyn syrjään.

"Mitä minusta tahdot?" kysyi Aagot, kalpeana kuin kuolema.

"Mitä minä tahdon'" vastasi Aamund. "Sinä kysyt sitä, niinkuin se olisi
kuollut teko. Tiedäthän sinä että minä rakastan sinua; ja nyt voin
sanoa sinulle että Niilolla on toiset tuumat mielessä..."

"Se on yhdentekevä," keskeytti häntä tyttö ja työnsi hänet luotaan,
"minä en huoli sinusta enkä Niilosta. Olenhan minä omassa vallassani."

"Tuskinpa," vastasi poika ja meni rohkeasti käsivarret ojennettuina
taas tyttöä vastaan.

"Varo puukkoa!" sanoi tyttö kylmästi ja muutti lihapuukon toiseen
käteen.

"Sinä olet kopea!" ärjäsi poika ja vetäysi taaksepäin.

"Minä olen mitä olen," vastasi hän, ja sanoja seurasi silmäys, joka oli
ollut hänellä jo lapsena tietämättä mihin, mutta joka tänä ja monena
muuna vaaran hetkenä tuli suojaksi, jota hän ymmärsi käyttää.

"Sen saat maksaa," sanoi poika, ja hänen hurja leimuava katseensa
lupasi enemmän kuin sana. "Minulla on valta, kun vaan tahdon!"

Mutta samassa tyttö juoksi portaille, paiskasi oven kiinni ja pani
lukkoon jälkeensä. "Nyt saat pitää huolta hiiristä tänä yönä!" huusi
hän pojalle ja juoksi kiviportaita alas asuinhuoneita kohti.

Seuraavana hetkenä istui hän vavisten makuukammarissaan, ja mietti mitä
hän oli tehnyt. Tähän saakka oli viha määrännyt hänen tekojaan; nyt kun
viha asettui, käsitti hän että tämän jälkeen seuraa kovat päivät,
pahemmat kuin ne, mitkä hän jo oli kokenut, ja voisiko hän niitä
kestää? Silloin tuli hänen mieleensä ajatus, joka monta kertaa ennen jo
oli itseään ilmoittanut, mutta jota pelko ja epätietoisuus aina oli
pois ajanut: voisihan hän paeta talosta!

Hän mietti sitä vähän aikaa, ja katseli, niin sanoaksemme, sekä eteen
että taaksepäin. Ensin oli kysymys: päästä pois, sitten: mihin. Silloin
kuului jyrisevä kolkutus aitanovelle ja tyttö hyppäsi sängynlaidalta,
missä hän istui. Tässä silmänräpäyksessä lensi tuo ankara varjo hänen
henkensä silmien ohi, ja hän ajoi pelon sieluunsa yhdellä ainoalla
silmäyksellä. "Tuliko vaaraa, hän uskaltaisi -- tuliko vaivaa ja harmia
jälestäpäin, hän kyllä sitä kestäisi! Pappilaan oli kolme penikulmaa,
jäätä myöten voi vielä ajaa kun ajoi varovasti ja kiireesti, ja jos hän
kertoisi papille kaikki, tämä ei suinkaan neuvoaan ja apuaan kieltäisi.
-- Hänen äitinsä oli tuonut mukaansa taloon vanhan hevosen, sen hän nyt
voi valjastaa re'en eteen, joka virui puuliiterin takana, ja vähät
vaatteensa hän pian kokosi. Oi! hän tosin oli luvannut hoitaa
isä-puolta, -- mutta jonki täytyi särkyä, jotta jokin voisi kestää!"

Se oli Aagotin lyhyt miettiminen, ja hän pani viipymättä päätöksensä
toimeen. Mutta hän oli kokenut niin paljon onnettomuutta ja niin paljon
oli vielä odotettavissa, että se ei ainoastaan synnyttänyt rohkeutta,
vaan se tuotti myöskin sitä itseensäluottamusta, jota nainen aina
saapi, kun hän varmaan tietää olevansa vallan yksin! Kun Aagot hetkisen
kuluttua vakavin askelin meni talliin, osoitti hänen ryhtinsä niin
lujaa ja reipasta mieltä, että sitä olisi voinut sanoa miehen mieleksi
-- jollei sitä yhtä hyvin voisi naisen mieleksi nimittää.

"Tule tänne ja aukaise ovi!" huusi Aamund aitassa. "Minä kuulen kyllä
että häärit siellä."

"Saat odottaa siksi kuin saan hevosen sisään, se on päässyt irti ja käy
täällä ympäri," vastasi Aagot valjastaessaan hevosta re'en eteen.

"Aukaise, tyttö, tahi sären oven!" huusi hän taas.

"Sinun täytyy vartoa, minä en nyt voi tulla," vastasi tyttö, tarttui
ohjaksiin ja läiskäytti hevosta selkään ajaaksensa sitä jäälle.

Silloin renki astui läävänseinän takaa ja asettui hevosen eteen. "Minä
kyllä näen mitä aiot tehdä," kuiskasi hän ja tarttui ohjaksiin
pidättääksensä hevosta. "Oletko oikein asiaa miettinyt? Jää on heikko,
siinä on avantoja vähän väliä ja hevonen on huono, se ei kauas jaksa."

"Näetkös että minä te'en mitä tahdon," vastasi tyttö lyhyesti. "Laske
hevonen irti, minä lähden ennenkuin hän murtaa itsensä ulos aitasta ja
herättää Niilon. Minä en pelkää henkeäni, jos Jumala tahtoo sen ottaa,
niin ottakoon Jesuksen nimessä. Minä pelkään sitä mitä pahempaa on.
Laske nyt, ja pidä sinä huolta Aamundista ettei hän pääse minua takaa
ajamaan."

"Minä en voi pitää huolta pahasta luonnosta, mutta minä voin pitää
huolta sinusta," vastasi poika rohkeasti, ja samassa hän tarttui
ohjaksiin, hyppäsi kannaksille ja ajaa karautti jäälle.

Nyt ei enää mikään salaisuus ollut mahdollinen. Hevonen korskui, ja tie
jytisi joka kavionkapseelta. Silloin kuului kauhea jyske talosta,
Aamund oli särkenyt oven ja kiljaisi raivoissansa heidän jälkeensä;
sillä hän huomasi mitä oli tapahtunut, ja samassa Niilokin oli hänen
rinnallaan.

Tyttö oli paennut -- ei heidän luotaan, vaan Thoren kanssa! Niin olivat
asiat ensi katsannossa, ja sentähden he tekivät yhteisen päätöksen.
Ensi kerta elämässään heillä oli yksi tahto, yksi tarkoitus, jossa
olivat samaa mieltä, yksi viha, joka ei koskenut toista. Oli vaan se
eroitus että sillä aikaa kuin Aamund raivosi tyhjää ilmaan, meni Niilo
talliin, toi hevosen ja valjasti sen re'en eteen. Hän ei virkkanut
mitään sitä tehdessään, hymyili vaan itselleen Thorelle, joka oli
heittänyt parhaimman hevosen ja parhaimman reen. Mutta vaikka he nyt
ajaa ryntäsivät jäälle kukin tarkoituksella temmata tyttö itselleen,
niin heissä kyti niin vimmattu viha Thoreen, että se antoi sopua
kaikkeen, ja se lupaus, minkä kukin ajatuksissaan itsekseen teki, oli
Thorelle yhtä hyvänsuontuinen!

Se oli hurja matka talvi-yön hiljaisuudessa ja pimeydessä. Lumitunturit
kohosivat molemmin puolin ja niiden yläpuolella oli paksuja pilviä,
ikäänkuin yön läpitunkemattomana muurina. Ei mikään merkki taivaasta
eikä maasta antanut tien viittausta, -- jään epaluotettava heijastus
voi yhtä hyvin olla kuoleman viittaus kuin elämän. Missä päämaali oli,
sitä ei kukaan tietänyt, ei takaa-ajajat, eikä ne, joita takaa
ajettiin; eteenpäin vaan mentiin kauhealla vauhdilla, -- tahto ja
mielenjännitys kiihoittivat, tuskan jännitys edellä, koston jälessä.
Päästä pakoon -- saavuttaa karkureita, se oli ainoa, -- kuolema tai
elämä? Se ajatus ei löytynyt sielussa -- siinä ei ollut tilaa sille.

"Hiljaa!" huudahti tyttö äkisti ja tarttui ohjaksiin, jotta hevonen
pysähtyi. "Kuuletkos?"

"Se on nuoren hevosen astunta," vastasi poika. "Nyt he ajavat meitä
takaa! Täytyy ajaa kovemmin että pääsemme ennalle."

"Odota vähän," sanoi tyttö ja veti ohjaksista kääntäessään kalpeat,
vakavat kasvonsa nuorukaiseen. "Astu sinä pois tässä. Tuossa alkaa
metsä, sinä löydät kyllä piilopaikan yöksi; mutta jos he meitä
saavuttavat, niin ei ole varma miten sinun käy. -- Minä kyllä rohkenen
heitä kohdata; mutta minulla ei ole uskallusta nähdä sinua heidän
kynsissään. Jumala kyllä minua auttaa!"

"Ei ole aikaa pitkiin puheisin," vastasi poika ja otti ohjakset
käteensä. "Minä en sinun luotasi lähde; jos Jumala auttaa sinua, niin
hän minuakin auttaa..."

"Sinulla voi vielä olla paljon hyvää odotettavana," kuiskasi tyttö.

"Se hyvä, mikä minulla on odotettavana, on sinun vallassasi," sanoi
poika lempeästi ja kumartui alas tytön luo.

"Älä niin sano," pyysi tyttö.

"Minä sanon sen Jumalan edessä."

"No, hän saa sen sitten päättää," huokasi tyttö ja pani kätensä
ristiin, mutta nuorukainen oli nähnyt hänen rakkautensa ensimmäisen
katseen.

"Jos meillä on yhteinen kohtalo odotettava, sinulla ja minulla, Aaqot!"
huudahti Thor, "niin en välitä mistään; -- tulkoon mitä Jumala tahtoo!"
Ja hän oikaisi itsensä rohkaistuna, sai ohjakset taas selville ja ajoi
korskuvaa hevosta uudelleen eteenpäin, jotta jää-sirpaleet lensivät
kipenöinä ja tähtinä heidän ympärillään.

Mutta huonolla hevos-raukalla ei ollut nuorukaisen tulta veressään. Se
juoksi hetkisen ja hiljensi taas käyntiin, -- se oli jo pannut
parhaimmat voimansa alttiiksi! Silloin kuului ripeä kavion-töminä
lähenemistään lähenevän, -- ja nyt oli vaarallisin matka jälellä, se,
missä vuono levenee ja missä jää käy yhä epätasaisemmaksi syystä että
sen alla käy virta, joka irroittaa sen rannoilta. Sitä paitsi oli
näillä paikoin tunturien välissä monta taloa, joiden asukkaat pitivät
avantoja kalastuksen takia monin paikoin. Ja vasta puolen penikulman
päässä tie vei maalle sillä puolen missä pappila oli.

Takaa-ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja joka hetki, joka kului, vähensi
välin heidän välillään. Thor tirkisti minkä taisi löytääksensä tietä,
ja kuta enemmän hän tuijotti, sitä höllemmäksi ohjakset kävivät. Hän ei
sitä paitsi enää saanut mielestään sitä ajatusta että tyttö oli hänen
omansa, kun kaikki hyvin kävi, ja sentähden täytyi kaikki hyvin käydä!
Mutta sen, minkä hän onneen nähden voitti, sen menetti hän rohkeuteen
katsoen, sillä edesvastaus siitä, mitä voi tapahtua, huoletti häntä, --
ja yhä lähemmäksi tuli jytisevä kavion töminä heidän takanaan. --

Silloin hevonen äkkiä hyppäsi syrjään ja jäi seisomaan, ikäänkuin se
olisi jotain säikähtynyt; se nosti korviaan pystyyn ja korskui kovasti,
-- mutta samassa susi tuli pienestä männiköstä ja kiiti jään yli
toiselle rannalle; kauhea ulvonta kuului samassa metsästä. Hevonen
vapisi ja työnsi taaksepäin; mutta samassa se nousi kahdelle jalalle,
hirnui niin hurjasti kuin kolmen vuoden vanha varsa ja lähti kiitämään
huimaa vauhtia eteenpäin, jotta jääkappaleita lensi kuin rakeita heidän
ympärillään.

Thor menetti sekä näön että kuulon, hän veti ohjaksista niin, että ne
haavoittivat hänen käsiään, mutta ei ollut mahdollista eläintä hallita.
Eteenpäin rytisevää, epätasaista tietä pitkin hurjaa kyytiä, kilvan
kuoleman kanssa -- kumpi voitti?

Paksut pilvet riippuivat vielä alhaalla kuni uhkaava rajuilma tunturien
yli, ja ainoastaan heikko sarastus idässä ilmoitti että päivä aukaisi
silmänsä yön kauhua katsellakseen. Vielä kiiti värisevä hevonen
eteenpäin, korskuen, korvat pystyssä ja vaahto suussa; mutta juoksu ei
enää ollut oikein tasaista, se oli säännötöntä ja osoitti väsymystä.
Hevois-raukka oli juossut vaaraa pakoon, mutta ei vanhuutta.

Vihdoin tultiin niin pitkälle että Thor alkoi taas saada sitä
hallituksi jälleen, ja kun vuono alkoi käydä vielä leveämmäksi, piti
hän ohjaksia kireillä katsellakseen millä paikoin sopisi ajaa ylös
pappilaan, sillä hänen mielestään sinne ei voinut pitkä matka olla.

Hevonen pysähtyikin, ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin kaikki kolme
ikäänkuin huoahtivat säikähtymisen jälkeen ja kuuntelivat. Mutta ei
kuulunut niin hiiskaustakaan äärettömässä hiljaisuudessa, joka
ikäänkuin uhkasi heitä salaisuudellaan.

"Näyttää siltä kuin he olisivat puolitiessä ruvenneet asiaa
aprikoimaan, niinkuin sinä iltana," sanoi poika, mutta hän puhui
kuiskaten ja katsoi arasti taaksepäin.

Silloin kuului vieno, räikeä ratina jäässä, se kulki rannasta rantaan
niinkuin kumupohja, joka halkee; mutta vaikka se oli niin vieno kuului
se kuitenkin tunturista tunturiin.

"Siinä jää halkesi," sanoi Aagot vavisten ja hiipi lähemmäksi
nuorukaista.

"Hei!" sanoi tämä, katsoi kiireesti ja varovaisesti ympärilleen ja
nykäsi ohjaksia. -- Hevonen pudisti harjaansa ja lähti vielä kerta
juoksemaan, -- mutta samassa se hengähti syvään ja kaatui kuolleena
siihen paikkaan. Poika oli samassa tuokiossa sen vieressä, -- ei ollut
enää mitään apua! Uskollinen hepo oli pannut kaikki ne voimat alttiiksi
yhden tunnin matkalle, jotka vielä kenties olisivat riittäneet pariksi
vuodeksi, -- sen tehtävä oli päätetty. Tyttö oli hänkin astunut re'estä
ja silitti hellästi sen vielä höyryävää selkää. Äiti oli aina pyytänyt
että se saisi elää, vaikka se ei miksikään hyödyksi ollut, ja niin se
oli saanut elonaikaa lisää. Äidin kuoltua oli Aagot pitänyt hellää
huolta siitä, -- ja nyt se oli kymmenkertaisesti häntä siitä palkinnut.
-- Tämä kuoleman kohtaus herätti heissä aavistuksen suurimmista
onnettomuuksista, ja heikko hohde tuntureilla tirkisti kummallisen
toivottomasti heihin.

Mutta kuolleelle hevoselle ei voinut enää mitään, ja nuorilla ei ollut
kuin yksi neuvo edessä, ja heidän ei sopinut viipyä valitsemisessa.
Päivä valkeni yhä enemmän ja he löysivät vihdoin tien maalle ja
aamupäivällä he käsi kädessä tulivat pappilaan. -- Siellä heitä kyllä
kohtasi yksi ja toinen karsas katse, sillä ihmiset eivät olleet
tottuneet näkemään pojan ja tytön tulevan sillä tapaa taloon, vaikka
heidän aikomuksensa olikin pitää yhtä elämässä ja kuolemassa, -- poika
kulki muuten aina edellä ja tyttö, ujona ja lyhyin askelin, jälessä.
Mutta Thor ja Aaagot olivat kulkeneet yhdessä kuolemankin oven ohitse,
ja yö ja pelko oli tehnyt heitä sokeiksi tällaisten pikkuseikkain
suhteen. He tiesivät myöskin, kun he vähän myöhemmin menivät papin luo,
käsi kädessä, niinkuin olivat tulleetkin, että vihkimisen pyhä hetki
olisi heille astuminen kovaan ja köyhään elämään. Mutta he olivat niin
varmat siitä, että löytäisivät onnen toinen toisessaan, että kyllä
rohkenivat nähdä tuota kovaa ensin, ja sitten antaa toivon lisätä
siihen hiukan.

Niin he keskenään puhuivat ja miettivät vielä enemmän miten veljien
yöllinen jäämatka lienee päättynyt ja miten nyt oli Lukne-talossa
laita, ja oli melkein kuin he joka sanalta kuuutelisivat mitä kuului.
Seuraavana päivänä tuli sanoma.

Pojat eivät enää olleet Lukne-talossa, ei kukaan tiennyt missä he
olivat. Ei auttanut että Lauri Lukne raivosi vuoteellansa, että hän
viskasi tyynyjä ja hajoitti olkia ympärilleen, ja että hän loi silmänsä
keneen tahansa, joka häntä läheni: ei voitu kertoa hänelle muuta kuin
että paras hevonen ja reki oli poissa sekä pojat, muuten hiljaisuus
vallitsi hänen ympärillään.

Mutta tuo vieno, räikeä jäänhalkeaminen, jota Thor ja Aagot olivat
kuulleet, ei ainoastaan eroittanut rantaa rannasta, se eroitti talven
keväästä; sillä sitä seurasi useampia samallaisia, ja vihdoin koko jää
särkyi muutamassa myrskyisessä päivässä ja yössä. Silloin kuului kamala
huhu, että Lukne-talon pojat olivat vesi-ajona joutuneet rantaan, ja
että heillä oli kädet niin lujaan kierretyt toistensa ympäri, ettei
kukaan saanut tätä kuoleman kauheata syleilyä irroitetuksi.

Sillä paikalla siis, missä pelästynyt hevoisraukka oli vienyt nuo kaksi
nuorta syvyyden avonaisen kidan yli, siihen olivat veljet raivoissaan
ajaneet hevosineen päivineen, ja kuolema oli viettänyt lyhyen, hurjan
yöllisen pidon heidän kanssaan.

Mitä tuo eriämätön syleily ilmaisi? Oliko se sovinto kauhistuksen
hetkellä, tahi oliko se viimeinen mustasukkaisuuden kaappaus toiseen,
ettei toinen saavuttaisi sitä päämaalia, johon ei toinen voinut päästä?
Siihen kysymykseen ei tule vastausta tässä elämässä -- elämän näkö
ulottuu ainoastaan elämän rajaan, ja kuolema ei ilmoita mitä se tietää.

Lukne-talosta ei kuulunut mitään hyvää. Pojat haudattiin suurella
komeudella, hautajaisissa juotiin olutta, joka ei tuntunut olevan
hiljan pantua, ja oli mahdollista että Lauri Karhu oli maistanut oman
hautajaisensa olutta, jolla hän tuona iltana uhkasi poikiaan. Mutta
tämän tapauksen jälkeen vaikeni puhe vaikenemistaan, ja kun kuukausi
oli kulunut, ei ollut mitään Lukne-talosta puhuttavaa, paitsi mitä
jokainen tiesi: että Lauri Karhu kävi tuomiolle Jumalan kanssa tästä
kauhistavaisesta kuolemankohtauksesta, niinkuin edellisestäkin.

Aagot oli pappilasta lähettänyt hänelle terveisiä ja käskenyt kysyä
tahtoisiko hän Aagotia taloutta ja häntä itseä hoitamaan, mutta Aagot
sai pilkallisen vastauksen tähän, ja hän jäi pappilaan. Siten kului
kesä ja syksy tuli; ilma oli pilvinen ja satoi paljon; tunturit
seisoivat mustina ja raskaina ikäänkuin vettyneinä, ja vesi juoksi
rinteitä alas; niiden kolkot muodot kuvastuivat epäilevästi vuonon
pintaan.

Lukne-talossa oli elämä vieläkin kolkompaa. Lauri oli vuoteen omana ja
se hoito, minkä hän sai, oli kyllä huono. Palvelusväki oli vallan
päällä, joko kukin erikseen tai kaikki yhdessä, miten milloinkin
sattui, -- Lauri oli pitänyt heitä koirinaan, nyt hän sai olla heidän
koiransa. Jos hänelle ei kelvannut se ruoka, mikä hänen eteensä
pantiin, niin hän itse sai siitä kärsiä! Se jäi pöydälle seisomaan
seuraavaksi atriaksi, ja jos hän ei silloinkaan sitä syönyt, tuli pian
kuokkavieraita saapuville, jotka ei kauan miettineet syödäkö hyvää
ruokaa, vai ei -- mutta ne olivat niitä vieraita, jotka eivät kiitä
ruo'asta!

Silloin suuttui Lauri vieläkin ja nousi vuoteelta; mutta nyt ei enää
ollut kysymyksessä kamppaileminen karhun kanssa, oli vaan muutamain
rottain karkoittaminen, jotka purivat toisiaan syystä että molemmat
tahtoivat ruokakuppia omistaa; mutta rotat eivät välittäneet Laurista
ja kaikista hänen kirkumisistaan edes niinkään paljon että olisivat
paikalta liikahtaneet. Silloin Lauria kauhistutti; se oli ensi kerta
kun hän oikein pelkäsi.

Vihdoin pappilaan kuului niin hirvittäviä asioita Lukne-talosta, että
Aagot rohkaisi mielensä ja päätti lähteä sinne ja väkisinkin tarjoa
isä-puolelleen sitä apua, jota hän välttämättömästi tarvitsi. --

Oli iltapuolella, kun hän sinne tuli. Lauri Luknen makuusuojassa oli jo
hämärä, kun Aagot varovasti ja vähän peloissansa astui sisään. Ilma oli
niin raskas ja tukehuttava että hän töin tuskin taisi hengittää, jotain
ratisi sängyn luona, Aagot kuunteli ja hiipi seinää myöten pään-aluksen
lähelle. -- Siinä makasi Lauri Karhu, silmät ummessa ja posket
vajonneena, puoli-kuollut jäännös ihmisestä; sillä raskas hengittäminen
oli ainoa, joka ilmoitti että hänessä vielä henki oli.

Aagot hyrähti itkemään tätä nähdessänsä, ja hän pyyhkäsi hiljaa ja
varovasti pois hyönteisen, joka kulki sairaan kasvoilla yhtä rohkeasti
kuin varpunen ruispellossa. Silloin Lauri aukaisi silmänsä ja katsoi
hetken aikaa Aagotiin ikäänkuin tunnustellaksensa kuka hän oli. Mutta
yht'äkkiä hänen keltaisista silmistään lensi vihan leimaus Aagotia
vastaan, ja hän löi nyrkillään voimallisesti sängyn tolppaan.

"Sinä olet poikani tappanut!" ähkyi hän epäselvästi.

Aagot vetäysi pelästyneenä hänen luotaan. "Minä tarkoitin parasta,"
huokasi hän ja lähti suruissaan ovea kohti.

Mutta silloin Laurille yht'äkkiä kävi selväksi kuinka kurja ja onneton
hänen elämänsä todella oli. Hän oli noussut istumaan sänkyyn ja nojasi
käsiinsä, ja hän katsoa tuijotti Aagotin jälkeen; mutta kun Aagot
tarttui ovenripaan, päästi Lauri huudon -- se oli vielä kerta ammutun
suden ulvonta, joka ei pakoon päässyt. Hän vaipui raskaasti ja ähkyen
vuoteelleen takaisin ja itki. Sitkeä side oli katkennut, missä Lauri
Karhu oli pitänyt itseään sidottuna siitä päivästä saakka, jolloin hän
oppi eroittamaan omaansa ja muiden omaa toisistaan.

Aagot jäi hänen luokseen. Ovet avattiin, nurkat siivottiin,
virvoittavaa ruokaa ja juomaa hankittiin ja ystävälliset kädet
tarjosivat sitä Laurille; lempeät silmät katselivat niin kauan hänen
suljetuita silmäluomiansa, että ne vihdoin aukenivat ja kiitollinen
katse kohtasi katselijain silmäystä. Ja nyt alkoi hiljainen,
rauhallinen elämä Lukne-talossa, rakkauden elämä, ei ruumiin hyväksi,
vaan sielun virvoitukseksi. Ja Lauri makasi niin hiljaisena vuoteellaan
ja kiitti kaikesta. Sellainen päivä oli tuleva Laurille, jolloin hän
unohti Karhun-ottelun ja vastaanotti leivän omalta pöydältänsä lahjana.
Täytyi tulla niin suuri onnettomuuden päivä hänelle, että hän vaipui
polvilleen sen painosta, sillä seisoaltaan hän ei voinut Jumalan tykö
tulla -- konttaaminen esiin kurjuudessa oli hänen ainoa tiensä.

Vihdoin pitkän talven jälkeen paistoi kevät-aurinko taas, ja sen
lämpimät säteet valaisivat Lauri Luknen kuihtuneita kasvoja ja ristissä
olevia käsiä -- se oli sanaton puhe: vapahduksen anomus kovan taistelun
jälkeen lihaa vastaan. Se tulikin kuulluksi. Ennenkuin aurinko
uudelleen vaipui kylmiin sumuihin, kuoli Lauri. Hänen viimeinen
tahtonsa tähän elämään katsoen oli se, että Thor ja Aagot saisivat
periä talon ynnä kaikki mitä hänellä oli; ja kun hän rauhallisesti
nukkui kuoleman uneen, sulkivat rakkaat kädet hänen silmänsä ja
siunasivat hänen tomuansa.

Se oli Lukne-talon kolkko juttu.

Myöhemmin, kun vuosi oli kulunut, oli taas kirkas keväinen päivä.
Lumivalkoisia pilvenhattaroita väikkyi heleänsinisellä taivaan laella,
ja pääskyt kiitivät edes takaisin uuden aitan ympärillä, jonka
perustuksena oli neljä vahvasti yhteen liitettyä kivimöhkälettä. Hiukan
ylemmällä oli rakennettu uuden asuinhuoneuksen hirsikerta; se oli leveä
ja iso ja joka huoneessa oli pitkät auringonsäteet, ja perustus sen
ympärillä oli hiljan raivattu. Se oli uusi Lukne-talo, jolle kurkihirsi
tänään pantiin. Kuului vilkkaita ääniä, jotka huusivat toinen
toisilleen korkeilta paikoilta. Kirveen hakkaamista kuului ja hirren
päitä putosi alas ja vieri pitkin maata, naurua kaikui väliin ja koiran
haukunta sekaantui yleiseen iloon.

Keskeltä kattoa kohosi pitkä salko ylöspäin; sen ympärillä seisoi kolme
miestä ja hääri innokkaasti, ja tärkeää se mahtoi olla, koska kaikki,
jotka alhaalla seisoivat, hartaasti sinne katsoivat.

Vähän erillään tästä joukosta seisoi Thore Lukne vaimonsa kanssa. Hän
oli voimakkaan ja lujamielisen näköinen, ja katse, joka seurasi tointa
tuolla ylhäällä katolla, osoitti että sydän oli muassa. Aagot oli vähän
vaalea, mutta yhtä lempeän näköinen ja kaunis kuin ennen. Hänellä oli
pieni lapsi sylissä, jonka kultakutrinen pää lepäsi hänen rinnoillaan,
ja vilkasluontoinen kolmenvuotias poika piti äidin hameesta kiinni ja
katseli, ei ainoastaan loistavilla suurilla silmillään, vaan nenällään
ja suullaankin ylöspäin.

Silloin nostettiin vihdoin viimein viheriäinen ristiseppele tangon
päähän, ja raikuva hurraa-huuto kuului kaikkein sekä ylhäällä että
alhaalla olevien suusta.

Sitten kulki pullo ja lasi kädestä käteen ja maljoja juotiin "uuden
talon ja uuden isäntäväen onneksi."

"Ja kiitos hänelle, joka voiman antoi," sanoi Aagotin surumielinen
katse, kun hän nyykäytti päätään Thorelle ja sitten lapset sylissään
kyynelsilmin katseli vanhaan huoneukseen päin, missä niin paljon
onnettomuutta ja syntiä oli asunut, ja missä ei nyt menestynyt mitään
muuta kuin sieni, hävityksen kukka, jota ei saatu hävitetyksi, vaan
joka vuosi vuodelta yhä lisääntyi ja tarttui.

Mutta iloinen hurraa-huuto kaikui hänen korvissaan ja johti hänen
ajatuksensa takaisin päivän iloon. Niin sai vanha rakennus huokauksen
ja kyyneleen, uusi sai luottamuksen hiljaisen hymyilyn.



TOINEN VIHKO.



Niilo.


Lumella peitetyssä laaksossa, jonka takana kohosi korkeat tunturit ja
jonka edessä oli matala-rantainen vuono, oli muutamia isompia ja
pienempiä rakennuksia. Yhdestä tällaisesta huoneesta tuli
köyryselkäinen naisihminen ja pieni poika juoksi hänen jälessään; he
kulkivat laakson poikki, mutta äkisti pysähtyi nainen ja katsoi
taaksepäin kuin hän olisi jotain unohtanut. Poika tömisteli sillä välin
lumen pois jaloistaan ja pisti kätensä niin syvään taskuihin, että ne
tulivat näkyviin, yhtä sinisinä vilusta, pitkän matkan alempana kuin
mihin taskut tavallisesti ulottuvat. Nainen lähti hitain askelin
takaisin samaa tietä kuin oli tullut, kunnes hän saapui erään pienemmän
huoneuksen tykö, ja sinne hän meni sisään.

Siinä huoneuksessa ei ollut yhtään huonekaluja eikä muutakaan. Uuninsuu
ammotti häntä vastaan kuin tyhjä silmänkolo, eikä mikään kesken jäänyt
toimi ilmoittanut että huone vaan ajaksi oli autioksi jätetty, kaikki
oli viety pois -- itse hajukin! Mutta kuitenkin hän seisoi sen katon
alla, joka oli suojannut hänen parhaimmat elinvuotensa -- onnellisiksi
vuosiksi niitä voi sanoa, vaikka köyhyys aina oli ollut mukana tuttuna
vieraana. Nyt oli mies kuollut pari kuukautta sitten ja kaikki heidän
tavaransa myytiin velan suorittamiseksi. Itse hän oli väsynyt ja
rasittunut, hänessä ei ollut kykyä päätöksen tekemiseen eikä sellaisen
toimeen panemiseen -- hän oli valmis! Se, minkä luonto oli antanut
hänelle käytettäväksi -- se oli käytetty. -- Niin oli joku sanonut
hänelle, että hänen tuli lähteä pappilaan apua hakemaan -- toiset
olivat antaneet hänelle vähän ruokaa ja lainannet hänelle kala-veneen,
ja senvuoksi hän nyt oli matkalla rantaan. Silloin hänen mieleensä tuli
vielä kerta mennä katsomaan paikkaa, missä hän oli elämänsä elänyt,
ennenkuin hän lähti pois -- kenties ainaiseksi! Ja niin hän seisoi,
poika rinnallaan, molemmat tuijottaen samaa tyhjyyttä.

Mutta poika, joka tiesi että oli jotain uutta odotettavana, kävi pian
kärsimättömäksi. Äidillä oli muisto ja siinä hän löysi kaikki, mitä ei
enää olemassa ollut; pojalla oli vaan muistelma, ja kun se on piirtänyt
kadonneen ympäryksen, on se valmis. Sitä paitsi loisti elinvoimaa pojan
sinisistä silmistä, joiden ympärille puute ja kurjuus olivat piirtäneet
mustia viivoja, ja joka kerta kun hän katsoi ylös äitiin, joudutti
hänen levoton katseensa tätä. Vihdoin äiti lähti huoneesta, yhtä
nöyränä kuin hän oli tullut sisään, ja taaksensa katsomatta kiiruhti
hän alas rantaan.

Päivä oli lyhyt ja iltapäivän valo katosi nopeaan sumuiseen
talvihämärään. Nainen sousi voimiensa takaa vuonon poikki, mutta
seuraus ei vastannut rasitusta; pimeässä katosi vähitellen maa
näkyvistä, ja lumisumusta nousi jäähdyttävä tuuli, joka kiiti yli meren
ja tointui läheisien tunturien välillä. Hän ei puhunut pojalle mitään,
ja joka kerta kuin poika katsoi hänen silmiinsä ja kohtasi hänen
toivottomia, suruisia kasvojaan, värisytti kamala pelko hänen
jäseniänsä, -- hän näki selvästi isänsä makaavan ruumiina sängyssä
ikkunan alla kotona.

Hyvän aikaa sitten oli nainen tau'onnut soutamasta; hän nosti kyllä
airoja, mutta hän laski ne alas samaan paikkaan. Niin tuuli ajoi
venettä ja heitti sen vihdoin viimein niemen nenään, joka ulottui kauas
vuonoon, pitkänä karina, jonka yli aallot loiskivat valkoisena
vaahtona.

Poika päästi hirveän huudon veneen työntäessä karia vasten ja äiti
kumartui veneen laidan yli, etsiäkseen jotain tukea; mutta vene
kallistui hänen painostaan yhdelle syrjälle, ja hän syöksyi suinpäin
syvyyteen. Vähän ajan perästä tuli hän jälleen näkyviin veneen
vieressä, ja kun tuuli silmänräpäyksen ajaksi hiljeni, näytti siltä
kuin hän olisi seisonut veden päällä ja katsoa tuijottanut poikaa
kasvoihin -- sitten hän jälleen painui suoraan alas ja aalto kiiti yli
sen paikan, mihin hän oli uponnut. -- Kuolon ovi avattiin ja
suljettiin -- ja poika oli orpo! Itse hän pelosta ei tiennyt mitä
tehdä, tuskin hän tiesi missä oli. Mutta elinvoima pitää väliin
parhaiten itse huolta itsestään! Kun vene uudelleen viskattiin karia
vasten, irroitti hän oikeaan aikaan kätensä tuhdosta ja tarttui kallion
kulmaan, sieltä hän suikerteli kuin käärme toiselle kalliolle ja yhä
eteenpäin kivien ja lumen yli, kunnes hän, äärimmäisestä vaarasta
pelastuneena, istui niemen korkeimmalla harjalla.

Vähän aikaa vallitsi yhtä kolkko pimeys hänen sydämmessään kuin häntä
ympäröivässä luonnossa, mutta kun tuulen humina vihdoin herätti häntä
jälleen tunnoillensa, hakivat hänen silmänsä äitiä, ja hän kuunteli
eikö joku tuulen kummallisista äänistä ollut ihmisen äänen kaltainen!
-- Mutta sen mukaan kuin ajatus selveni, kävi myöskin se kauhistavainen
tosi-asia hänelle varmaksi: äiti oli hukkunut. Kun tämä seisoi veneen
vieressä, oli poika selvään nähnyt että hän kävi yhä pienemmäksi,
kunnes aallot hänen peittivät.

Mutta tätä ajatellessaan valtasi uusi pelko hänen mieltänsä; hän
hyppäsi seisaalleen ja lähti juoksemaan tietämättä mihin, -- kuoleman
pelon ajamana, elämänhalun vetämänä; hän hyppäsi kiveltä kivelle,
kaatui väliin maahan, nuljahtaen lumessa, konttasi pitkät matkat nelin
jaloin, kunnes hän vihdoin saapui lakealle maalle, joka aukeni hänen
edessään kuin suuri lumi-aukio.

Tässä hän hiukan lepäsi ja koetti kiinnittää lapsellista ajatustaan
johonkin määrättyyn päämaaliin. Hän ei tiennyt missä hän oli, mutta hän
tiesi että missä on näin avaralta lakeaa maata, siinä ihmisiä
tavallisesti asuu. Hän tiesi myöskin että äiti oli ollut matkalla
pappilaan -- kukaties tämä lavea maa oli pappilan maata?

Tämä ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja hetken kuluttua hän käydä
tallusteli eteenpäin lumitasangon poikki. Kauan aikaa hän kulki
löytämättä mitään tietä, ja itku, joka vähän väliä oli kohoomaisillaan
hänen rinnassaan, tukehtui äkisti pakkasessa ja yksinäisyydessä --
raukka! hän ei paljon tuntenut ihmisiä ja vielä vähemmin Jumalaa, -- ja
ihminen ei voi itkeä vallan itsekseen -- täytyy olla joku, joka ottaa
vastaan.

Silloin vihdoin viimein suoraan hänen edessänsä näkyi yksi ainoa
jalanjälki, joka vei jotain mustaa kohden, joka oli alasvierineen
kallion lohkareen kaltainen; mutta kun poika tuli lähemmäksi, näki hän
että se oli huone, ja kun hän saapui sen luokse, loisti leimuava tulen
valo häntä vastaan vanhasta ikkunasta. -- Uskaltaisiko hän kolkuttaa
ovelle? Häntä valtasi vanha arkuus, jota hän oli tuntenut, lapsuuden
ijästä huolimatta, joka kerta kuin hän äidin kanssa oli astunut sisään
johonkin taloon, missä ei vielä kukaan ollut heille sanonut "terve
tulemasta." Mutta kurkistaa ikkunasta katsellakseen mitä sisällä oli,
sitä hän uskalsi -- vaan yhden ainoan kerran!

Hän hiipi varovasti pitkin seinää ja kurkisti sisään. -- Pienellä
ikkunan alla olevalla pöydällä oli ruoan jäännöksiä; oli vähän
kaurapuuroa puukupissa ja vähäsen maitoa savi-kipposessa, mutta poika
ei voinut silmiään kääntää siitä -- sellaista herkkuruokaa hän ei ollut
moneen aikaan nähnyt! -- Takassa paloi kourallinen katajanoksia, jotka
rätisivät kovasti ja joista levisi pieniä keltaisia ja sinisiä liekkiä,
jotka loistivat vaan vähän aikaa ja tuottivat hyvin vähän lämpöä --
mutta, oi Jumala ja isä, mimmoinen lämpö tulvasi häntä vastaan! --
Tulen valossa istui vanha nainen ja kehräsi. Hän oli ryppyinen kuin
kuihtunut kasvi ja pisti pitkän vihaisen nenännipun melkein kuontalon
sisään; joka kerta kuin hän pyöritti rukin pyörää, liikkui koko hänen
ruumiinsa, sillä pyörä oli vanha ja koukero eikä sujuvampi liikkeissään
kuin vanha lehmä ajotiellä -- mutta kuinka hyvältä tämä nainen näytti!
Poika muisti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä istui kotona takan
ääressä ja kehräsi ja hän itse leikki värttinän kanssa, josta hän aina
sai sormilleen, mutta jota hän aina joka läjäyksen jälkeen uudelleen
alkoi.

Mutta kun poika täten mainitteli äitiä esille, astui toinen kuva äkisti
hänen eteensä, yön pimeydestä äiti taas kohosi niinkuin merestä, kuolon
kalpeana ja silmät selällään tuijottaen häneen. Silloin iloinen ajatus
katosi ja hän huokasi syvään, kyyristyi kokoon ja istui lumelle; ja kun
tuuli vähitellen oli koonnut voimiansa monelta haaralta pitkäksi
vinkuvaksi ulvomiseksi, lieventyi pojan katkera suru ja hän nyyhkytti
elävää suruansa tuulen hengettömään valitukseen.

Silloin nainen nousi rukin äärestä -- ei sen näköisenä kuin olisi hän
ajatellut: nyt olen kylläksi kehrännyt tänä iltana; vaan suuttuneena
siitä että häntä oli häiritty. Hän oli ensin nähnyt ikäänkuin varjon
liikkuvan ikkunan ohitse, ja nyt hän kuuli ääntä, josta hän ei saanut
selkoa, ja hänen täytyi lähteä ulos katsomaan! Hänellä oli vaan yksi
käsitys siitä, mitä hän näki ja kuuli huoneensa läheisyydessä yön
aikana, ja se oli joko varas tai hupsu.

"Kas hupsua!" huusi hän, kun hän tuli ulos ja näki tuon kurjan pojan,
joka istui kyyryssä ja itki. "Aiotko murtautua sisään, minun
nukkuessani, ryöstääksesi jotain?"

Ja samassa hän tarttui poikaan ja nosti häntä kuihtuneella
rautakynnellään lumelta. Mutta kun poika ei mitään vastarintaa tehnyt,
eikä vastannut mitään, vaan itki, niin hänen vihansa vähän asettui, ja
hän veti pojan mukanaan tupaan, asetti hänen tulen ääreen ja tarkasteli
häntä joka kulmalta sammuvan valkean valossa. Hänen mieleensä ei tullut
panna enemmän katajia tuleen: hän ei milloinkaan pannut puikkoakaan
tuleen muuta kuin itsensä takia!

Katseltuansa kylläkseen poikaa, alkoi kuulusteleminen, sillä
kysymyksiksi näitä uteliaisuuden pikku-nykäyksiä ei sovi sanon. --
Pojan kertomus ei ollut pitkä; mutta vaikka hän ei vielä ollut tullut
siihen ikään, jolloin kerskaus korvaa puutteet, niin hän tietämättänsä,
naisen uteliaisuuden takia, kehui vanhempansa ja kurjan kotinsa olleen
sellaisissa varoissa, kuin hän oli nähnyt taloissa, missä hän oli
kadehtinut koiraa porstuassa. Mutta yhteen koottuna siitä kuitenkin
tuli se päätös, että hän oli koditon, avuton ja ilman sukulaisia...

Vihdoin tämä toimi päättyi ja nainen mietiskeli vähäsen; pojan kertomus
äidin kuolemasta oli liikuttanut häntä ja saattanut häntä uikuttamaan,
jonka jälkeen hän hengitti raskaasti. Jos hänen sielussaan, niinkuin
enimpäin ihmisten sielussa, olisi ollut hedelmällinen maanlaatu, niin
hän olisi itkenyt pojan kanssa; mutta liikutus ei päässyt tunkemaan
kuivaan savimaahan, ja hän ei tullut entistä enemmän ihmismäiseksi.

Sen verran hän kuitenkin huomasi että pojan oli tarvis ruokaa, ja hän
vei hänen takan luota pöydän ääreen, jolla vielä oli hänen oman
ateriansa tähteet -- hän ei tullut ajatelleeksi että olisi pitänyt
tuoda ruokaa lisää! Mutta kuta kauemmin poika söi, sitä enemmän hän
ihmetteli tämän ruokahalua, ja kun hän oli laskenut kymmenen
lusikallista, joita poika melkein yhtä monessa henkäyksessä oli vienyt
kupista suuhun, vaipui hän penkille istumaan ja löi käsiään yhteen:
sellaista ahneutta hän ei milloinkaan ollut nähnyt! -- Hän ei
ymmärtänyt että se oli nälän äärimmäinen kiire, hän ei ollut
muistaaksensa milloinkaan nälistynyt, -- ruokaa oli aina saapuvilla!
Mutta kun vielä hetki oli kulunut, sai hän uuden ihmettelemisen aiheen,
ja se oli se, että hänen itsensä teki mieli ruokaa. "Mikä Jumalan
nimessä oli syynä siihen, että hänen tähän aikaan oli nälkä? --
Tuntisiko hän sellaista mahdotonta halua? Se oli vallan hullua!" --
Mutta samassa hän pöydän laatikosta otti leipäkannikan sekä vähän
vanhaa juustoa ja voita, ja ennenkuin hän sai päähänsä mitä oli oikein
tehdä, antoi ruokahalu hänelle vastauksen. Hän mursi palasen
kannikasta, levitti siihen voita sormillaan, murensi juustoa päälle ja
pisti suuhunsa. Mutta kun ruokahalu oli hiukan asettunut, huomasi hän
äkisti että poika oli pannut lusikan pöydälle ja katsoa tuijotti
kysyvin silmin häneen, -- silloin hän suuttui itseensä ja herkesi
syömästä.

"Etkö ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on?" kysyi hän äreästi ja
samalla hän pisti voin ja juuston takaisin laatikkoon.

"Kyllä -- hän oli tyytyväinen;" ja hän raappi kuppia, nuoli lusikkaa
vielä kerta ja kiitti ruoasta.

Sen jälkeen hän sai luvan panna maata penkille, ja kun nainen meni
levolle, sai poika hänen hameensa peitteeksi -- eihän hän itse sitä
yöllä tarvinnut! Mutta poika nukkui turvallisesti kuin vieraskammarin
sängyssä. Hän olisi kyllä nukkunut luminietoksellakin, jos niin olisi
sattunut, ja vieläkin turvallisemmin, heräten ikuiseen rauhaan -- tästä
unesta hän heräsi taisteluun.

Kun nainen seuraavana aamuna hääri tuvassa ja poika jo oli lähetetty
pieneen puu-suojukseen kokoomaan katajia ja sytykettä, oli hän kahdella
päällä mitä tehdä. Jos hän pitäisi pojan luonansa, niin hänellä aina
olisi apu lähellä, joka ei mitään maksaisi -- kyllä, maksoihan se
ruoan! Ja kukaties vähän vaatteitakin aikaa voittaen! -- Mutta poika ei
voinut vaatia mitään, se oli muistettava, hän teki hyvän työn häntä
kohtaan, jos hän jäisi. --

Aamupäivä kului tätä aprikoidessa; mutta kun vihdoin höyryävä puurovati
oli pöydällä, ja hän söi kilvan pojan kanssa, teki hän päätöksensä:
pojan tuli jäädä hänen tykönsä! Hänellä ei ollut eläissänsä ollut
sellaista ruokahalua, ja yökin oli ollut hauska, vaikka hän joka tunti
heräsi pojan kuorsauksesta. -- Niin oli poika siellä viikkoja ja
kuukausia; vihdoin ei enää ollut puhettakaan laskea häntä pois -- ei
sentähden että poika oli avuton, vaan siksi että hän itse oli sitä,
tietämättänsä. --

Olina Pladsen, se oli naisen nimi, joka nyt tavallansa oli ottanut
pojan ja antanut hänelle lapsen-oikeuden luonansa, oli vanhempainsa
ainoa lapsi; vanhemmat olivat jo aikaa sitten saaneet levon haudassa,
He olivat jättäneet hänelle kaksisataa taalaria rahaa ja tilan, jolla
hän asui, jotenkin huonossa kunnossa. Hän oli elänyt naimattomana, ja,
olkoon se sanottu, vapaasta tahdosta. Sillä vaikka hän nuoruudessansa
oli ollut yhtä paljon kuihtuneen kasvin kaltainen, kuin nyt, niin oli
kuitenkin mahdotonta, ettei kaikki, yhteen laskettuna, olisi kelvannut
leivättömälle kosijalle, -- on niitä, jotka myyvät itsensä sekä
miehelle että vaimolle paljoa vähemmästä! -- Mutta Olina ei ollut
milloinkaan kokenut sellaista tunnetta, joka sydämmestä tulee, ja koska
hänellä oli mitä hän tarvitsi -- "Jumala tiesi minkätähden hän sitten
naimisiin menisi?"

Olina oli siihen aikaan, kuin poika hänen tykönsä tuli, viidenkymmenen
vuotias. Se on vähäväkiselle heikkouden ja väkevälle surumielisyyden
aika; sillä elämä elää itselleen häviöksi, vaikka se antaakin joka
minuutissa omaisuuden. Mutta vaikka Olinaa ei millään tavalla voinut
sanoa voimakkaaksi, oli hän kuitenkin niin sitkeäluontoinen, että hän
ei luopunut mistään, ja kaikista vähimmin hän vastaanotti
surumielisyyden elämäntappion korvaukseksi. Hän oli aina ollut
itselleen kylläksi, ja nyt kun elinvoima alkoi vähentyä eikä mikään
sydämenhellyys sitä korvannut, suuttui hän vaan siitä, ett'ei jaksanut
tehdä kaikkea yhtä hyvin kuin ennen, ja vaivasi itseään kauheasti
voidaksensa sitä kuitenkin tehdä! -- Hän kulki aina ympäri niinkuin
ihminen, jolla oli jotain mielessä; mutta kun hän ei vastaanottanut
iloa, oli hän ihmisten kesken kuin kuiva lehti kukoistavassa
metsikössä; häntä muistettiin sillä hetkellä, jolloin hän oli
näkyvissä, ja samassa unohdettiin.

Tämä eroaminen kaikesta todellisesta yhteisöelämästä ei kuitenkaan
tehnyt hullua paremmaksi. Hän oli kuin puu, jolta on kuori juuren
ympäriltä kuorittu; se elää kuitenkin, mutta se tottuu päivä päivältä
vähempään ravintoon, ja se seisoo vihdoin siinä vaan puun kuvana,
ilman eloa. Mutta Olina ei tiennyt mitään parannusta tähän, sillä hän
ei omaa tautiansa tuntenut; hän taisi yhtä vähän mukautua uusiin
elämän-oloihin, kuin puu voi siirtyä parempaan maahan; mutta hän
kaipasi ravintoa tietämättä siitä, -- kuinkapa hän voisikaan käsittää
kaipausta, joka aina ilmestyi vihan muodossa kaikkia ihmisiä kohtaan,
joita hän tapasi? Mistäpä hän sen tietäisi, milloin ihminen oli hänelle
niin vastenmielinen, että hänen teki mieli seurustella sen kanssa?

Tätä suhdetta poika nyt teki paremmaksi; mutta Olina käytti tätä
vaikutusta hyväksensä myöntämättä oikeata syytä siihen, sentähden se ei
luonut mitään uutta henkeä häneen; se teki hänen vaan puheliaammaksi ja
saattoi hänen useammin muiden ihmisten seuraan. Eikä poika oli hänelle
hyödyksi, eikä hän pojalle, sitä ei parhainkaan saarna olisi saanut
häntä myöntämään, vaikkapa se olisi kestänyt kynttilänpäivästä
pääsiäiseen.

Poika jäi niin sinne, missä hän oli, ja kasvoi rohkeaksi ja kauniiksi
-- mutta samalla itsepäiseksi, sitä ei ollut kieltäminen! Olina oli,
kuten jo on sanottu, kuihtunut elämä, hän ei voinut antaa eikä
vastaanottaa; hän taisi vaan kuihduttaa sielua tai olla kuin kekäle
jokaisen äkillisen mielenliikutuksen vieressä.

Viimeksimainittu kohta tuli tavaksi hänen ja pojan välillä. Pojan
luonne rehoitti raittiina ja kukoistavana hänen kuivuutensa rinnalla;
joka hetkellä oli pojalla jotain antaa -- ja hän ei voinut
vastaanottaa; jos hän olisi voinut sitä tehdä, niin hän kai olisi
voinut antaakin.

Tämä harmitti vihdoin poikaa. Hän ei itse tiennyt mikä siihen oli
syynä; mutta vaikka hän kuinka iloisena tahansa tuli Olinan luo
juosten, tämän häntä kutsuessa, niin hän tuskin oli kymmentä minuuttia
ollut hänen tykönään, ennenkuin hän oli häneen suuttunut.

Olinan mieleen ei milloinkaan tullut, että se, joka tällä tavoin ottaa
lapsen kasvatettavaksi, hän ottaa päälleen edesvastauksen sen
sielustakin; -- Olinan edesvastaus oli tätä laatua: kädestä suuhun.
Niilo, se oli pojan nimi, oli itsepäinen, mutta se oli hänen oma
asiansa; Olina itse oli itserakas, se taas oli hänen asiansa, mutta hän
ei milloinkaan tullut ajatelleeksi että hänen olisi tullut taivuttaa
poikaa johonkin parempaan ja kukaties itseään myöskin.

Mutta vuodet kuluivat ja Niilo perehtyi yhä enemmän kotiinsa.
Luonnolliselta tuntui että hän tulisi Olinan perilliseksi, sillä
Olinallahan ei ollut yhtään sukulaista, eikä kukaan voinut ajatellakaan
muuta, kun näki miten hän poikaa kohteli. Tällaista ei kuitenkaan vaan
ajatella, siitä puhutaankin, ja sellaisesta joutavasta puheesta syntyy
tapa, joka on olevinaan oikeus -- siksi kunnes tulee vääryydeksi koskea
siihen. -- Tämä puhe ei mennytkään pojan korvien ohi, ja tästä
ajatuksesta hän sai rohkeutta elämänkehitykseen. -- Se synnytti
luottamusta, mutta se synnytti samalla ylpeyttäkin!

Olina huomasi tämän mielihyväkseen, hän tunsi itse tavan oikeutta, eikä
hän ollut muuta ajatellutkaan, kuin että poika tulisi häntä perimään;
mutta jos poika oli uhkamielinen, niin hän oli sitkeä: poika ei nukkuen
saavuttaisi sitä, joka oli hänen vallassaan panna vastaan. Joka kerta
kuin poika ryntäsi häntä vastaan kuin nuori kukko, joka luulee ettei se
ole luotu muuksi kuin hallitsijaksi, kohteli Olina häntä mitä
tyynimmällä arvoisuudella, -- mutta samalla hänen rypistyneet kasvonsa
osoittivat jotain, jota voisi selittää näin: saat mennä sinne mistä
tulit, minä en sinua tarvitse! -- Sanat tosin eivät tulleet lausutuksi;
mutta ne olivat valmiina kielenkärjellä. Ja kun poika silloin
peljästyneenä väistyi pois -- sillä sehän oli ylivoima -- niin Olina
näytti tyytyväiseltä voitostaan. Mutta yhtä varmaan kuin vahingon ilo
on yksi ihmisen saastaisimmista paheista, yhtä varmaa on että se
myöskin toimittaa paholaisen palvelusta maailmassa!

Tällaiset kohtaukset herättivät tietysti vihaa, ja kun sellaisia usein
tapahtui, tuottivat ne paranemattomia haavoja. Niilo itki ensin
suuttumuksesta, ja se teki häntä hitaaksi työhön, mutta pitkällinen
harjoitus opetti häntä vihdoin panemaan kovaa kovaa vastaan. Hän ei
silloin enää väistynyt, kun uhkauksen merkkejä alkoi näkyä: hän tiesi
mitä oli pantava vastaan.

Mutta se ei tullutkaan. Olina oli vaan aikonut uhkauksella poikaa
peloittaa, hän ei millään muotoa tahtonut ajaa häntä tyköään! Hänen
kauttansa oli Olinalle uusi ja hauskempi elämä alkanut ja siitä hän ei
aikonut luopua. Mutta armosta tuli pojan ottaa vastaan mitä hän sai!
Olina oli tosin vähän levoton, kun hän näki tuon kauniin, kookkaan
nuorukaisen, joka nyt oli kahdenkymmenen vuotias, ja joka herätti
kaikkein huomiota, mihin hän vaan tuli; sillä voisihan tulla päivä,
jolloin hän rupeaisi itsenäiseksi ja lähtisi Olinan luota pois, ja tämä
jäisi taas yksinäisyyteen ja ikävään, nuo "kaksisataa taalaria
lohdutuksena:" "mutta vanhana ja niiden pilkan alaisena, jotka nyt
eivät suoneet poikaa hänelle" -- huokasi hän jälestäpäin. Ja hänen
mielensä kävi niin ihmeellisen raskaaksi; hän kohteli Niiloa hyvästi,
sanoi häntä "Niilo Pladseniksi" ja puhui tytöstä, joka oli katsellut
häntä kirkolla viime sunnuntaina -- ja muuta samankaltaista, jota poika
antoi mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos -- hän tunsi jo
tämän salatien!

Mutta tästä heidän keskinäisen suhteensa asteesta oli vaan yksi askel
seuraavaan, voisi sanoa: välttämättömään. Poika tunsi yhtä hyvin
valtansa Olinan yli, kuin Olina tunsi valtansa hänen ylitsensä -- oli
vaan kysymys kuka uskaltaisi ensi rynnäkön tehdä? Tietysti se, joka
vähimmin menetti.

Vihdoin eräänä päivänä, heidän ruoalla ollessaan, sanoi poika:

"Jos sinä panisit parikymmentä talaria likoon tuon suon viljelemiseen,
niin saisit ne kyllä takaisin, sillä siitä tulisi hyvä pelto."

"Jumala tiennee mistä minä ne rahat ottaisin," vastasi Olina lempeästi
ja veti pitkän henkäyksen, joka oli olevinaan huokaus.

Poika nauroi ja jatkoi syömistänsä.

"Sinä kukaties et usko mitä sanon?" kysyi Olina.

"Oh," sanoi poika pilkallisesti, "kyllä kai sinulla on sekä
kaksikymmentä että kaksikymmentä vielä lisään, kun siksi tulee."

"Pidätkö sinä lukua minun rahoistani, sinä?" huudahti Olina.

"En minä tiedä rahoistasi mitään," vastasi poika ja katsoi rohkeasti
hänen silmiinsä.

"Noh, sinä tiedät minkä tiedät -- mutta minäpä tiedän sekä sen että
muuta lisään," vastasi Olina painavalla äänellä, ja uhkaus alkoi suurin
piirtein kuvastua hänen kasvoissaan.

"Minun puolestani saat tietää mitä tahdot," keskeytti häntä poika ja
viskasi lusikan pöydälle.

"Älä viskaa lusikkaa," sanoi Olina vakavasti, "voi tapahtua että
viskaat ruoankin samalla."

"Minä teen tehtäväni ruoan puolesta," sanoi poika.

"Oli aika, jolloin et sitä tehnyt," kähisi Olina.

Silloin poika hypähti seisaalleen, laski molemmat kätensä pöydän
laitaan ja katseli uhkaavaisesti Olinaa kasvoihin:

"Se aika ei minuun koske."

"Ei suinkaan, kun hiiri on saanut kylläkseen, ovat jauhot karvaita, se
on vanha asia."

"Koska minut otit, niin täytyihän sinun minua elättää," huusi Niilo
Olinalle. "Olisit antanut minun mennä, minä en pyytänyt saada tänne
jäädä."

Olina mietti oikein mahtavaa vastausta; mutta sanat tarttuivat hänen
kurkkuunsa ja pelko pauloitti ne kiinni; sillä poika otti samassa
lakkinsa, astui penkin yli ja lähti pois pöydän luota. -- Yksi ainoa
paha sana olisi ajanut hänen vihamielessä tuvasta, mutta kun sitä ei
kuulunut, jäi hän sinne ja kääntyi Olinaan, joka suu auki ja
hämmästyneen näköisenä istui pöydän ääressä. Silloin poika katui
pikaisuuttansa ja palasi takaisin -- mutta tällä kertaa hän meni väärää
tietä!

Olinan oli pelko ja harmi ikäänkuin sitonut siihen paikkaan, mutta kun
hän näki pojan takaisin kääntyvän, irtautui solmu ja hän ryntäsi ylös
kuin muniansa hautova kana: "Sinä et kiitä hoidosta etkä ruoasta! --
Sinä väijyt rahojani, sinä! Mutta kyllä minä varoillani olen, minä
huomaan että sinussa on taipumusta hupsumaisuuteen."

Poika oli astunut taaksepäin ja tuijotti häneen jääkylmin katsein; ja
vaikka Olina oli luonut pistävät silmänsä häneen, käänsi hän silmänsä
pois pelvolla.

"Sinä näytät siltä, kuin tahtoisit minua lyödä," sanoi Olina ja koetti
nauraa kaikki hyväksi.

Mutta se tuli vähäsen liika myöhään. Poika hakea haparoi samassa jotain
ilmassa. "Se sinua lyököön!" ärjäsi hän, kääntyi, meni ulos tuvasta --
ja pois talosta.

Olina istui vallan mykkänä ja antoi hänen mennä. Hän näki hänen
kulkevan vallan ikkunan ohi, -- hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat
viheriäisen lasin läpi katsottuina; silloin Olinan teki mieli kutsua
häntä takaisin; mutta samassa vanha paha ajatus pääsi valloilleen:
kyllä hän tulee takaisin! Mitenkäpä hän aikaan tulisi, oliko hänellä
muuta turvapaikkaa? -- Hän alkoi hääriä ja puuhata, juoksi edestakaisin
porstuan ja tuvan välillä! mutta kuin hänen vihdoin täytyi levätä, ja
hän istui takan ääreen, kuunteli hän tarkoin hiljaisuudessa, kunnes
ilta tuli, ja yö tuli, ja yksinäisyys teki hänen mielensä niin
raskaaksi, että tuntui kuin kivi olisi vieritetty hänen rintansa
päälle: "Mutta kyllä kai se helpoittaa, kun päivä tulee, pojan viha
asettuu varmaan, kun hän ruokaa kaipaa!"

Tämä ajatus rauhoitti Olinaa sen verran, että hän meni levolle.

Mutta Niilo oli kulkenut joutuisasti eteenpäin, ja se, joka häntä
kohtasi, ei voinut muuta huomata kuin että hänen matkallaan oli
päämäärä; mutta kaukana siitä -- hänellä oli tarkoitus, -- ei
päämaalia. Hänen päätarkoituksensa oli se, että hän pääsisi niin pian
ja niin kauas kuin suinkin Pladsenista, ettei hän milloinkaan enää
eläissänsä palaisi siihen taloon, joka neljätoista vuotta oli ollut
kuin koti hänelle ja jossa kaikki, mitä hänelle oli annettu ja luvattu,
oli ollut valhetta; ja eteenpäin hän riensi!

Tämä tapahtui heinänteon suloisena aikana. Päivä oli pitkä ja yön
lepäävä varjo kuin puoleksi nukkuvan unennäkö. Maa oli peitetty
tuoksuvilla kukilla, ja aurinko laski ikäänkuin tulimereen, joka peitti
kaikki kukkulat ja loi punertavan heijastuksensa laaksoihin. Pieniä
koivikkoja kasvoi kukkulain juurilla ja tuoksuivat suloisesti illan
viileässä, ja yksinäinen lintu lauloi luonnon hiljaisuudessa. Mutta
poika ei nähnyt, ei kuullut tästä kaikesta mitään. Viha kalvoi hänen
mieltänsä, ja kuitenkin se täytti sijan niin ettei ollut tilaa muulle.
Hän ei tiennyt itsekään kuinka pitkän matkan hän tahtoi Olinan
kuivaneen elämän ja oman voimakkaan elämänrohkeuden välille, sentähden
hän ohjasi kulkuaan kaukaisuuden epämääräisen johtotähden mukaan, eikä
katsonut siihen, mikä oli häntä lähellä. Luonnon juhlallisuus ei häntä
koskenut, se sopi etanalle, joka ojentelihe mättäällä -- ja sen
vertaisille; hänellä oli muuta tekemistä!

Mutta yö tuli. Niilo oli nyt hyvän matkaa toisella puolen sitä saloa,
joka rajoittui pappilan viljeltyyn maahan. Täällä hän ensi kerta
seisahtui tuntien että hänellä oli ruumis, ja että tämä ruumis vapisi
väsymyksestä. Vähän matkan päässä hänestä suikerteli pieni köynnöskasvi
kallionhalkeamaa pitkin ja yksinäisiä, solakkavartaloisia koivuja
kasvoi pitkin kallion juurta; tässä hän pian löysi lepopaikan, ja kun
hän rupesi varjoisten puiden juurelle maata, asettui viha ja väsymys
pääsi valtaan, ja hän nukkui yhtä rauhallisesti ja hiljaisesti, kuin
yöllä äidin kuoleman jälkeen, kun hän ensi kerta makasi Olinan
penkillä.

Tunti tunnin jälkeen kului. Yön hämärä hävisi ja päivänkoiton kylmää
koittoa seurasi kirkas päiväpaiste; mutta poika nukkui yhtä sikeästi,
Henki oli kuitenkin vironnut raskaasta horrostilastaan ja alkoi
epämääräistä vaikutustansa. Tunnettuja ja tuntemattomia kuvia kiiti
sielun ohitse. Ensin oli niissä aina jotain suurta ja mahtavaa, mutta
sen mukaan kuin tietoisuus muodosti ne, päättyivät ne kaikki pitkään,
äkäiseen nenän-nipukkaan ja Olinan kyyristynyt haamu tuli häntä
vastaan, niinkuin se neljätoista vuotta joka aamu oli tehnyt,
herättämään häntä. Silloin hän unessa heitteli käsiänsä, kuin hän olisi
hyttystä pois ajanut, ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi ilme,
niinkuin hän olisi katkeraa yrttiä syönyt. -- Vähitellen tämä ilmaus
katosi ja vihdoin kasvojen piirteet osoittivat syvää surua.

Mutta tässä hetkessä olikin uni repinyt sen peitteen rikki, jota
unohdus monen huolettoman vuoden kuluessa oli kutonut sielun yli. --
Hän näki edessään köyhän majan; kalpea, riutunut nainen istui tuolilla
kädet ristissä. Pieni poika nojasi vapisevana ja viluisena häneen, ja
vähän matkan päässä heistä oli miehen ruumis, jonka laihoissa kasvoissa
näkyi kovan taudin merkit. Sitten tämä kuva vitkalleen muuttui
harmaaksi sumuksi, ja esille vyöri aaltoileva meri. Kurja vene liikkui
sen pinnalla ja siinä istui sama kalpea nainen, ja sama vapiseva,
viluinen poika, työn kolkko pimeys peitti taivaan ja maa näkyi vaan
kuin mikähän uhkaava vaara etäisyydessä. Silloin vene viskattiin
karille, ja nainen putosi mereen; mutta samassa hetkessä hän tuli
näkyviin veneen vieressä, ja katsoi pojan kasvoihin tuijottavin silmin.
-- Molemmat nämä kuvat astuivat sielun eteen selvinä kuin
ijankaikkisuuden kirkkaus, eivätkä kadonneet. Silloin elämä vihdoin
murti itselleen tien tuskasta täydelliseen tietoisuuteen; poika aukaisi
silmänsä ja näki että oli päivä; hän pyyhki hikipisarat otsastaan ja
koetti muistutella mieleensä mitä oli tapahtunut.

Mutta ihmeellinen velttous valtasi hänet, kun hän muisti viimeisiä
tapauksia; oli kuin viha olisi kalvannut rikki kaikki siteet hänen ja
Olinan välillä. Koko heidän suhteensa toisiinsa riippui kuin
rikkinäinen kangas hänen edessään; mihin hän vaan koski, sai hän vaan
säikeen käsiinsä. Silloin kaikki vihdoin selveni hänelle, ja se teki
eron täydelliseksi. Olina ei ollut milloinkaan häntä rakastanut eikä
hän Olinaa; mutta jos Olina olisi kerrankin osoittanut hänelle
hyvyyttä, niin hän olisi sydämmensä siitä antanut -- se oli niin varmaa
kuin että Jumala on olemassa. Nyt he vaan olivat hyötyneet toisistaan
ja väijyen, kuin kaksi koiraa saman luun ääressä, he olivat toinen
toistaan silmällä pitäneet. -- Poika nousi, häntä värisytti, ja hän
rypisti kulmakarvojaan; mutta hetken kuluttua otsa taas selveni ja se
osoitti rohkeaa päätöstä.

Vielä lapsuuden muisto säilyi sielussa, ja hän katseli innolla ja
vakavuudella sitä. Oli isä, joka oli pannut terveytensä alttiiksi sen
työn puolesta, jota hän teki hankkiaksensa kurjan ylläpidon itselleen
ja perheelleen; oli äiti, joka nuoruuden ijässä oli notkistunut
onnettomuuden painon alle, ja joka vihdoin oli vaipunut kuolemaan, kun
hän oli hankkeissa toimittaa ainoalle lapselleen leipää. -- -- -- Miksi
oli muisto näin kauan antanut kaiken tämän pimeydessä olla? Herra
Jumala, miksi' Joka päivä ja hetki oli hän kaivannut jotain rakkauden
esinettä, ja tässähän se oli valmiina hänellä -- niin lämpimänä ja
täydellisenä kuin suru ja hätä voivat sitä tehdä yhtä hyvin kuin elämän
onni. Tässähän oli paikka, johon hän voi astua ja josta hän voi
aloittaa; tässä oli se side, joka ei irroittunut siihen tarttuessa,
vaikka se oli kudottu kurjuuden huokauksesta ja kuolon kylmyydestä.
Kummallinen tunne valtasi pojan mieltä ja uusi ihminen ikäänkuin kasvoi
hänessä; sillä isän-perinnön hän nyt otti haltuunsa! -- Kyynel kiilsi
hänen sinisessä silmässään ja hän katseli hartaalla luottamuksella
loistavaa taivasta. -- -- -- Voisikohan tuota raskasta perintötavaraa
vaurastuttaa ja muuttaa kiitokseksi ja iloksi? Saa nähdä! -- --

Hetken kuluttua hän reippaasti astui viidakon läpi ja tuli maantielle,
ja täällä hän pysähtyi tuokioksi miettimään. Hän ei näyttänyt
iloiselta, mutta luja rohkeus loisti hänen kauniista kasvoistansa. Hän
tosin ei enää ollut Niilo Pladsen, joksi Olina häntä nimitti, kun hän
tahtoi vietellä häntä ylpeilemään -- Olinan omaisuudesta! mutta hän oli
mies valmiina elämän rasittavaan toimeen, ja hän otti toimimerkkinsä
Jumalan läsnäollessa.

Se oli iloinen sunnuntai-aamu. Pitkin tietä tuli jo kirkkomiehiä,
käyden ja ajaen; kaikkialla kuului tervehdyksiä ja hyviä sanoja; sillä
päivänpaiste ja pyhäpäivän lepo teki ihmiset puheliaiksi ja mielet
hyvänsuotuisiksi. Silloin tuli vanha mies liikaten kahden sauvan
nojalla sen paikan ohi, jossa nuorukainen seisoi. "Rohkeutta" kehoitti
hän, nyökäytti päätään ja kulki joutuisasti eteenpäin. Niilo hymyili
tietämättänsä -- oliko se kenties hyvä enne? Hän yhtyi kirkkoväkeen ja
lähti kirkolle.

Täällä oli jo paljon väkeä koolla, ja joka vaan pääsi, tunki esiin
penkkien tykö ja hankki istumapaikan itselleen; kuitenkin jäi moni
seisomaan käytävälle, ja niiden joukossa oli Niilo. Hän seisoi vähän
kumarruksissa ja nojasi erään penkin selkälautaan, silmät maahan
luotuina; hänen teki mieli sulkea silmänsä kaikesta ulkonaisesta, ja
vaan ajatella lapsuuden muistoansa, joka vielä yhtä ihmeellisessä
kirkkaudessa pysyi hänen sielussansa.

Mutta sen penkin äärimmäisessä päässä, johon nuorukainen nojasi, istui
nuori, kaunis ja hyvin puettu nainen, joka näytti elävän vallan
toisellaisissa oloissa, kuin tämä. Tuntui siltä kuin nainen ei oikein
tietäisi miten olla. Hetken aikaa hän istui jäykkänä kuin kuva,
toisena hetkenä hän oli kuin hyönteinen, joka istuessansa joka
silmänräpäyksessä nostelee siipiään lentoon. Väliin oli jotain
korjattavaa soljessa, väliin esiliinassa, -- sitten nenäliina putosi,
se oli ylös otettava ja kierrettävä kokoon töröksi, jota hän sitten
vähän aikaa piti molemmissa käsissään; ja kaiken tämän puuhan ohessa
hän katseli väliin yhtä, väliin toista -- useimmiten nuorukaista. --
Niilo ei alusta siitä yhtään välittänyt, mutta vihdoin se kuitenkin
häiritsi häntä, ja hän katsoi alas naiseen. Mutta juuri kuin olisi tämä
sitä odottanut, kohtasi hän Niilon alakuloista katsetta iloisella
hymyllä. Niilo kummasteli sitä ja kääntyi kohdakkoin toisaalle; mutta
uteliaisuus kiusasi häntä, ja vähän väliä hän taas loi silmäyksen
naiseen -- sama hymyily kohtasi häntä! Silloin kummallinen tunne
valtasi hänen mieltänsä, ja vaikka hän vielä pari kertaa äkisti katsoi
toisaalle, tuli hän kuitenkin pian takaisin ja vihdoin hän hymyili
hänkin.

Jumalanpalvelus päättyi vihdoin ja väki tunki paikoiltaan voidakseen
jos mahdollista päästä kaikki yhtaikaa kirkosta. Tässä ahdingossa
hävisi tuo kaunis nainen nuorukaisen näkyvistä, ja vasta ulkona
kirkkotiellä, jossa yksityiset erosivat joukosta, näki hän hänen
jälleen; hän seisoi hartevan, vanhanpuoleisen ja älykkään-näköisen
miehen rinnalla. Nyt vasta näki Niilo että hänellä oli huntu päässä;
hänkö olisi naimisissa, ja kenen kanssa? Tuo mies, jonka vieressä hän
seisoi ja jonka kasvoihin hän loi niin iloisen katseen, oli kaiketi
hänen isänsä. Niilo meni lähemmäksi.

"Sinä olet tullut pitkän matkan kirkkoon tänään, Knut Bedseth," sanoi
yksi lähellä seisovista miehelle.

"No, täytyihän hänen tulla nuorikkoansa näyttämään," sanoi toinen, joka
seisoi lähempänä Niiloa ja joka nauroi omille sanoilleen.

Niiloa tämä puhe loukkasi ja hän lähti pois joukosta ja asettui
syrjäiseen paikkaan, missä ajopelit olivat; mutta täälläkin hän näki
naisen pari kertaa vilahdukselta, ja antoi sen vietellä itseään,
niinkuin hyväily -- jota hän oli ikävöinyt, mutta jota ei milloinkaan
ollut hänen osakseen tullut! Vihdoin Knut Bedseth sanoi jäähyväiset
ympärillä seisoville, ja tuli nyt nuoren vaimonsa kanssa sinne, missä
Niilo oli. -- Hänen olennossaan oli jotain ankaraa, joka muuttui
lempeydeksi joka kerta kuin hän vaimoansa katseli; vaimo kulki hänen
rinnallaan levottomasti ympärilleen katsellen, ja oli aina vähällä joko
juosta eteenpäin tai syrjään pelkästä lapsellisuudesta ja hilpeydestä.

Mies veti nyt esille mitä kauneimmat kärryt, pannaksensa ne reilaan
kotimatkaa varten. Hän tuli sillä välin silloin tällöin katsoneeksi
nuorukaiseen; ensi kerta tervehtimättä, toisella kertaa ystävällisesti
päätään nyykäyttäen ja hyvää päivää sanoen. Niilo sai siitä rohkeutta
ja astui lähemmäksi häntä auttamaan, josta annista mies puolestaan
kohteliaasti kiitti, mutta nuorikko soi hänelle palkinnoksi mitä
suloisimman hymyilyn! Vihdoin oli ajopelit valmiina ja Knut Bedseth
nosti nuoren vaimonsa kärryihin, nousi sitte itse ylös ja istui hänen
viereensä, ja heilutti piiskaansa ajaakseen hevosta tielle, jolloin
nuorukainen sanoi jäähyväiset ja vetäysi syrjään.

"Mistä sinä olet kotoisin?" kysyi mies ja katsoi vielä kerta Niiloon.

"Oh -- minulla ei ole juuri mitään kotia," vastasi tämä.

"Mitä sinä sitte olet?" kysyi mies edelleen.

"Minä olen sitä kuin näette minun olevan," oli vastaus.

"Se voi olla monenlaista!" nauroi mies. "Palveletko?"

"Ei, niin hyvin ei ole asiat," huokasi Niilo ja loi silmänsä maahan.

"Jos mielesi tekee ruveta päiväläiseksi heinänteko-ajaksi, niin voit
tulla minun luokseni," sanoi mies ystävällisesti. "Taloni nimi on
Bedseth, se on tuolla puolella, ja minun nimeni on Knut Bedseth; -- jos
käyt joutuisasti, niin saavut sinne illaksi, ja tervetullut sinä olet."

"En tiedä," sanoi nuorukainen karttavasti; sillä hänen tosin teki mieli
mennä, mutta hänen sydämmensä oli levoton, ja se teki häntä
epävakaiseksi. Se hymyily, joka joka silmänräpäys loisti häntä vastaan,
houkutteli häntä kovin -- -- mihin se vie?

"Tee tahtosi," sanoi Knut ja läiskäytti piiskalla hevosta, niin että se
lähti juoksemaan voimiensa takaa.

Mutta kuta lyhempi aika, sitä varmempi päätös. Nuorukainen arvosteli
vielä kerta tarjousta, epäilys hävisi, ja hän huusi minkä jaksoi
ajavien jälkeen: "Minä tulen!"

"Tule vaan!" huusi mies takaisin, ja kärryt katosivat tomupilveen,
johon päivänpaiste ripoitti kultajyviä.

Niilo seisoi hetken aikaa kuin hurmauntuneena, -- tämä oli tullut niin
äkisti! Mutta jos hän mieli päästä perille, ei ollut aikaa turhaan
kuluttaa, muuten yö hänen saavuttaisi kodittomuuden kolkko kohtalo
seurassansa. Silloin hän reippaasti lähti kulkemaan kärryjen jälkeen,
joiden ratina hänestä oli kuin vilkutus iloiseen yhtymiseen.

Päivä oli jo mennyt mailleen tunturien taakse, kun Niilo tuli Bedsethin
taloon. Tykyttävin sydämmin hän astui tupaan, jossa Knut Bedseth istui
pöydän ääressä illallista syömässä nuoren vaimonsa vieressä ja talon
palvelijat heidän ympärillään. Häntä otettiin ystävällisesti vastaan,
ja pian istui hänkin pöydän ääressä vastapäätä nuorikon loistavia
silmiä. Mutta hän oli käynyt niin araksi, että hän vältti näitä --
tuskin itse tietäen miksi. Hänen mielessänsä oli vielä tällä hetkellä
lapsuuden muisto, ja tämän ja noiden vietteleväin silmäin välillä oli
niin syvä juopa, ettei hän voinut sen yli nähdä.

Silloin tehtiin hänelle pari kysymystä: elivätkö hänen vanhempansa, --
oliko hänellä siskoja? -- "Ei, hänellä ei ollut ainoatakaan omaista, --
hän oli löytölapsi, joka oli leipää itselleen hankkimassa." Tätä
sanoessaan hän loi silmänsä ylös ja kohtasi noita lempeitä silmiä, ja
kaikki mitä ne tällä hetkellä hänelle tarjosivat, hyvyyttä ja
lohdutusta, tunki niinkuin kirkas valo hänen mieleensä, ja tuo kolkko
muisto katosi. Hänestä tuntui niin helpolta, ikäänkuin hän olisi
raskaasta edesvastauksesta päässyt, ja hän antoi nuorikolle kiitoksia
ja hyvyyttä takaisin. -- Rohkeasti hän nyt katseli kokoontunutta
palvelija-joukkoa, tutustuaksensa heihin, ja kaikkialla häntä kohtasi
ystävällisyyttä; yksi ainoa oli, joka vastaanotti hänen lempeyttänsä
kylmästi, vieläpä pilkallisesti! Se oli eräs tyttö. Suorana ja
jäykkänä, kuin seinään kiinnitettynä, istui tämä muiden joukossa, ja
kylmästi hän kaikkia katseli. Hän oli erinomaisen kaunis, ihana ja
suloinen kuin kevätkukkanen, mutta posket olivat laihat ja harmin ja
katkeruuden ilmaus asui hänen kasvoissansa. Poika ei voinut silmiänsä
kääntää hänestä, hurmautuneena hän tuijotti häneen. Mikä oli syynä
siihen, että lapsuuden muisto jälleen tuli hänen mieleensä, ja että se
ikäänkuin astui esiin tytön katseesta? Hän loi silmänsä maahan hetkeksi
aikaa; mutta kun hän taas katsoi ylös, kohtasi häntä katse tytön
silmistä, joka oli niin puhdas ja kirkas, että hänestä tuntui kuin
hänen täytyisi kyyristyä kokoon pelkästä nöyryydestä, ja kuitenkin tämä
katse ikäänkuin loi valon hänen salaisimman ajatuksensa yli. Niin
voimakas ja selkeä hän mielellään tahtoisi olla!

"Se on Sylvi, tyttäreni, tuo," sanoi Knut seuraen nuorukaisen silmiä.
Tyttö kävi tulipunaiseksi. "Minä unohdin kertoa sinulle että tapasimme
hänen kirkolla," kääntyi isä tytön puoleen ja nyykäytti samalla päätään
Niilolle.

"Eihän se minuun koske," vastasi tyttö tylysti, nousi ja lähti äkkiä
tuvasta ulos.

"Hm," lisäsi Knut ja katsoi pahoilla mielin hänen jälkeensä.
Nuorukaisen mielestä tämä oli ikävää. Hän huomasi että tässä oli jokin
epäkohta, joka tuotti tyytymättömyyttä ja harmia; mutta kun hän
ikäänkuin selitystä saadaksensa loi katseen nuorikkoon, näytti tämä
hiukan peljästyneeltä, mutta pelko muuttui äkkiä hymyilyksi jälleen.

Niilo yhtyi muuhun palvelusväkeen, ja ryhtyi innolla ja ilolla
tehtäväänsä. -- Mutta hänen sieluunsa oli nyt kylvetty kaksi siementä,
jotka kasvoivat rinnakkain ja saivat kehityksen voimaa yhdessä, --
täytyi tulla hetki, jolloin valitseminen eroitti ne toisistaan; sillä
mahdotonta oli molemmista hedelmää poimia. Tämä ajatus ei kuitenkaan
tullut nuorukaisen mieleen, häntä vaivasi vaan tuo yhä lisääntyvä
levottomuus, joka syntyy siitä, että sielu ehdottomasti pyrkii johonkin
elämän päämaaliin. -- Mutta koska tärkein elämän päämaali -- se, josta
kaikki muut kehittyvät täydellisiksi ja valmiiksi -- on miehelle ja
naiselle löytää elämän kumppani, niin levottomuus tietysti kääntyi
siihen suuntaan.

Aika kului nopeaan ja nuo kaksi kuukautta oli jo menneet; mutta Knut
oli niin tyytyväinen sekä Niilon työhön että seuraan, että hän ei
ainoastaan tarjonnut hänelle vakinaista paikkaa vaan oikein pyysi häntä
jäämään heille. Tämä pakoitti Niiloa tarkemmin miettimään asiaa. Tähän
saakka hän tavallaan oli ollut irtonainen, nyt oli kysymys sitoutua
pitemmäksi ajaksi -- kenties ainaiseksi. Kunpa hän tietäisi mihin tämä
vie?

Silloin hän eräänä iltana päivän laskun aikana istui yksinäisellä
paikalla vähän matkan päässä talosta. Lehtimetsä oli vielä vihanta ja
kaunis tummain tunturien rinnalla, ja isoon tyyneen järvenpintaan
kuvastui rusottavat pilvet. Niilo oli vaipunut miettimiseen, joka
päättyi sillä kysymyksellä kuin se oli alkanutkin: suostuisiko hän
Knutin ehdoitukseen, vai menisikö hän pois? Toisella puolella oli
epätietoisuus ja yksinäisyys, ja ne tarjosivat pitkää pimeää talvea ja
tylyjä ihmisiä, toisella puolella oli turvallisuus, hauskuus ja -- se
jota nuorukainen pelkäsi, mutta joka häntä veti puoleensa: nuorikon
hellä hyvyys -- ja Sylvin ylpeys. -- Tyttö oli kuin olikin sukua
lapsuuden muiston kanssa, ja ylläpiti tavallansa hänen silmäinsä edessä
kovaa elämän päämaalia -- ja tämä miellytti häntä enemmän; mutta
samalla aikaa vastaanotti hän nuorikon lapsellista hellyyttä, ja
ikäänkuin kääriytyi siihen suojellakseen itseään tytön kylmyyttä
vastaan. Väliin Sylvi kutsui häntä luokseen silmäyksellä, joka lupasi
hänelle mitä loistavaa vaan maailmassa oli, mutta kun hän rukoilevin
katsein pyysi luvan saada koko elinaikana tässä valossa kulkea, silloin
tyttö käski hänet luotaan tavalla, joka eroitti heidät toisistaan.

Näitä ajatellessa hän istui tässä, ja uinahteli vihdoin hiljaiseen
rauhaan, joka suli yhteen illan ihanan kuvan kanssa. Silloin tuli joku
joutuisasti käyden häntä kohden. Nuorukainen katseli siihen suuntaan,
ja hänen poskensa lensivät tulipunaisiksi, -- se oli nuorikko, joka
tuli suoraan hänen luokseen. Niilo nousi samassa seisoalleen, ja koetti
hymyillä hänelle, mutta se ei onnistunut -- hän oli levoton tietämättä
minkätähden.

Nainen kulki viimeiset askeleet hitaasti, vaikka hän oli joutuun siihen
saakka tullut. Ja vaikka hän oli lähtenyt kotoa tarkoituksella tavata
nuorukaista täällä, sillä hän oli nähnyt hänen sinne menevän, ja vaikka
hän koko matkan oli kulkenut hymysuin, seisoi hän nyt nuorukaisen
edessä pelko sydämmessä, ja koetettuansa pari kertaa hymyillä hänelle,
loi hän silmänsä maahan ja purskahti itkemään.

"Mitäs itket?" kysyi nuorukainen ystävällisesti. Mutta nuorikko ei
vastannut, ja hetken aikaa he seisoivat siinä vastatusten. Silloin
nuorikko loi kyynelten vallassa olevat silmänsä nuorukaiseen ja huulet
vapisivat; ne ei enää olleet lapsenkasvot, jotka keskellä itkua
kääntyivät nauruun, ei -- -- nuorikko oli tällä hetkellä tullut
aikaihmiseksi, ja oli oppinut elämää käsittämään. Hän tunsi, että
hänellä oli sydän, joka voi olla täynnä tuskaa ja iloa -- kumpaakin
taisi se nuorukainen, joka seisoi hänen edessään, antaa hänelle yhdellä
ainoalla sanalla.

Niilo seisoi vähän aikaa sykkivin sydämmin häntä katsellen, ja se, mikä
ei tullut sanotuksi, oli yhtä selvä hänelle kuin selvä sana. Silloin
epävakaisuus kokosi itsensä päätökseksi, ja hänen silmänsä loisti ja
ääni sai voimaa. "Sinä kukaties tiedät että minä huomenna lähden pois?"
sanoi hän.

Nainen katsoi hämmästyneenä häneen silmänräpäyksen ajan, sitten loi hän
katseensa alas, kuoleman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja hän vapisi
kuin haavan lehti -- tuntui siltä kuin hän vaipuisi polvilleen.

"Ole varoillasi!" kehoitti nuorukainen ja tuki häntä. "Sinun ei ole
hyvä seista täällä, tule, mennään kotiin miehesi varmaankin sinua
odottaa."

Mutta nuorikko ei paikalta liikkunut, hän ojensi vaan itseään, ja
vetäysi pois nuorukaisen luota. Silmät olivat ummessa, ja ääneti hän
seisoi siinä, kuin tahtoisi hän sulkea itsensä kaikesta yhteydestä
muiden kanssa.

"Tule!" pyysi nuorukainen vapisevalla äänellä ja ojensi taas kätensä
hänelle.

Silloin nainen aukaisi silmänsä ja katsoi lempeästi häneen, sysäsi
hiljaa käden luotansa ja huokasi -- se oli hänen ensimmäinen
huokauksensa, mutta se kehitti mieltä elämän todellisuutta kestämään.
-- "Kiitoksia, minä menen yksin," kuiskasi hän, ja ikäänkuin jälitellen
kaavaa, lisäsi hän voimakkaammin: "Mieheni varmaankin vartoo minua."
Hän meni nuorukaisen luota, taakseen katsomatta, ja katosi tien
mutkaan.

Niilo seisoi mielipahasta rammistuneena ja katsoi hänen jälkeensä.
Hänen teki mieli kutsua häntä takaisin, ja kuitenkaan hän ei millään
muotoa sitä tahtonut tehdä. Silloin kuului lyhyt, ilkeä nauru hänen
vieressään, hän säpsähti ja katsoi sinnepäin -- se oli Sylvi!

"Ha ha! -- sellainenko teidän välinne oli!" huudahti tyttö ja astui
lähemmäksi. "Sinä pakenet minua'" lisäsi hän, kun nuorukainen väistyi
syrjään ja katsoi vihaisesti häneen.

"Niin, jos minä pakenen," vastasi nuorukainen, "niin en sinun edestäsi
pakene, vaan pahan edestä. Monta kertaa olen paennut sinua, mutta se
oli sentähden että teki mieli lähetä sinua, ja joka kerta ajattelin
että olin hullu, joka rohkenin sellaiseen ryhtyä."

"Ajatteletko vieläkin niin?" kysyi tyttö.

"Sen teen," vastasi nuorukainen.

"Etkö rakasta häntä," kysyi edelleen tyttö.

"Hän miellyttää minua vaan niinkuin jokainen kaunis nainen yleensä
miellyttää miestä," sanoi poika, mutta tuntui niin vaikealta sitä
sanoa; sillä hänestä tuntui melkein kuin hän tahtoisi häntä kieltää --
ja kuitenkin se oli totta.

"Mutta hän rakastaa sinua," keskeytti häntä tyttö ylpeästi. "Ja hän
hiipi täällä, -- ja hän uskoo häntä kuin Jumalan sanaa!"

"Tarkoitatko isääsi?" kysyi nuorukainen. "Silloin en tiedä ketään,
johon hän paremmin voipi luottaa tällä hetkellä. Me tapasimme toinen
toisemme täällä, mutta sattumalta; minä tarjouduin taluttamaan häntä
kotia, sillä hän näytti minusta vähävoimaiselta, mutta hän ei siihen
suostunut."

"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyi Sylvi, ja hän loi terävän ja
läpitunkevan katseen nuorukaiseen.

"Ei sanaakaan, jos minua uskot."

"Mutta minä tiedän mitä hän tarkoitti," keskeytti häntä tyttö ja
kääntyi hänen luotaan.

"Se oli vaan hyvää, sen minä tiedän," vastasi nuorukainen. "Mutta sinä
ajattelet pahaa äitipuolestasi, ja se ei ole hyvä."

Sylvi käänsi päätään ja loi pilkallisen katseen häneen.

"Mutta se on yhdentekevä minulle," sanoi Niilo ynseästi. "Minä lähden
täältä jo huomenna, -- ja minä en välitä siitä, mitä sinä ajattelet."
Sen sanottuaan Niilo meni tytön luota, joka jäi seisomaan paikalleen
tietämättä mitä tehdä.

Vasta myöhään illalla tuli nuorukainen tupaan. Illallinen oli jo syöty
ja palkolliset olivat menneet levolle, ainoastaan Knut istui vielä
pöydän-päässä ja nuori vaimo hänen rinnallaan. Niilo jäi seisomaan oven
suuhun eikä uskaltanut puhua; toisetkin olivat ääneti, ja siten kului
hetkinen. Mitä oli tapahtunut? Knut näytti vanhentuneen siitä kuin
Niilo hänen viimeksi oli nähnyt, oli kuin hän olisi kuoleman tautia
sairastanut, -- ja nuorikko nojasi häneen kalpeana ja silmät ummessa,
ikäänkuin ihminen, joka lepää taistelun jälkeen.

Vihdoin Knut sanoi raskaalla äänellä: "sinä lähdet pois täältä
huomenna, sanoo vaimoni?"

"Niin on aikomukseni ollut," vastasi Niilo hiljaa.

"Lähde Jumalan kanssa," lisäsi siihen mies.

"Kiitoksia kaikesta hyvästä!" sanoi Niilo suruisesti ja kääntyi
mennäksensä pois.

"Kiitoksia sinullekin!" sanoi Knut vakavammalla äänellä, nosti
varovasti vaimon päätä ylös ja meni käsi ojennettuna nuorukaisen tykö.
Niilo katsoi häntä suoraan silmiin ja aikoi sanoa jotakin, mutta Knutin
kasvoissa oli jotain, joka esti häntä sitä tekemästä, ja hän oli
ääneti, -- he puristivat toinen toistensa käsiä, ja nuorukainen lähti.

Jo päivän koittaessa oli Niilo ylhäällä ja hankki lähtöä. Hänestä
tuntui oikein helpolta, kun oli lähtö käsissä, ja toivoisa lempeys
valtasi hänen mielensä, kun hän nousevan auringon valossa lähti
talosta. Yön yksinäisyydessä oli hän päättänyt lähteä pappilaan
tarjoumaan työmieheksi, ja kun hän tiesi, että pappi oli hyväluontoinen
ja ystävällinen, rauhoitti häntä tämä päätös. Sitä paitsi tuntui
hyvältä eilistä päivää ajatella, -- se, mikä oli ollut pahaa, oli
ikäänkuin muuttunut hyväksi. Hän kulki nyt yksinäisyyden tietänsä,
nuorikko oli tullut täydellisesti käsittämään sitä asemaa, johon hän
ikäänkuin leikillä oli joutunut, -- ja Knut Bedseth oli saanut silmänsä
auki käsittämään edesvastausta tässä erilaisessa naimisessa. Oli
ainoastaan yksi, joka ei sovintoa antanut eikä vastaan ottanut -- se
oli Sylvi. Ja kuitenkin hän kulki heidän joukossaan katkeruus
sydämmessä ja esti menestyksen kaikesta niinkuin kylmä lumi! -- parasta
oli unohtaa hänet! -- ja hän koetti jo ajaa se ajatus luotaan, kun
tyttö tuli hänelle vastaan samasta tunturin halkeamasta, joka
edellisenä päivänä oli kätkenyt hänen läsnä-olonsa Niilolta.
Nuorukainen pysähtyi ja miltei väistyi taaksepäin; mutta kuitenkin hän
tuli iloiseksi, ja sydän lensi vielä kerta tyttöä vastaan hänen
loistavan katseensa kautta. Tyttö oli ääneti ja näytti olevan kahdella
päällä.

"Onko tämä sattumus, vai tuletko tahallasi?" kysyi Niilo.

"Minä en tahdo että sinä sanot minua pahaksi," vastasi tyttö.

Poika tahtoi puhua. -- "Ei, ole sinä vaiti," keskeytti tyttö, "tästä ei
saa sanakiistaa syntyä. -- Minä tiedän että sinä ajattelet niinkuin
kaikki muut -- että minä vihaan äiti-puoltani. Niin, en minä pidäkään
hänestä. Siitä on tuskin vuosi, kuin äitini kuoli, ja nyt istuu isä
siinä uuden vaimon kanssa! Minä saan kunnian sitä katsella, ja minä en
kärsi sitä! -- Äitini otti hänen tänne taloon -- hän oli pieni
kerjäläistyttö, ilman vanhempia ja siskoja!"

"Ihan kuin minä," keskeytti nuorukainen.

Sylvi katsoi häneen ja mietti vähän aikaa. "Mutta sinä et ole
viekoitellut itsellesi mitään, luullakseni, ja sen on hän tehnyt. Nyt
hän istuu siinä ja ylpeilee, ja minä saan taampana seisoa, -- semmoinen
harmittaa ja suututtaa."

"Hän suo sinulle hyvää," sanoi Niilo.

"Minun tulisi suoda hänelle -- eikä hänen minulle," sanoi tyttö.

"Lähde pois heidän luotaan," sanoi Niilo rohkeasti.

"Tarkoitatko että minä menisin palvelukseen?" kysyi Sylvi, ja katsoi
kylmästi nuorukaiseen.

"En," vastasi tämä, "sitä en tarkoittanut, -- mutta -- -- -- jos sinä
tahtoisit samaa kuin minä -- -- jos sinä minua rakastaisit -- -- ja jos
uskaltaisit minua seurata -- --."

"Niin, sen päivän täytyy kenties tulla, jolloin minä lähden talosta
rengin kanssa, jolla ei ole taloa eikä kotia!" keskeytti Sylvi häntä ja
nauroi pilkallisesti.

"Mutta jos hän sinua rakastaisi niinkuin omaa henkeänsä, ja jos hänellä
olisi rohkeutta tietä raivaamaan?"

"Ei, kiitoksia," sanoi Sylvi, nyykäytti päätään ja lähti pois.

"Odotas!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä. Tyttö seisahtui ja katsoi
taaksensa.

"Kenties minä kuitenkin jonkun neuvon keksin, -- missä minä sinut
tapaan, kun aika tulee."

Tyttö loi silmänsä häneen, ja tuo loistava katse kohtasi vielä kerta
nuorukaista. "Jos niin on, tapaat minut täällä," sanoi tyttö vakaasti,
sanoi jäähyväiset ja lähti joutuisasti kotiin.

Niilo jäi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hänen solea
vartalonsa hävisi näkyvistä, -- sitten hän itse astui reippaasti
eteenpäin, ja onnellinen hymy näkyi hänen huulillaan. Selvää oli että
hän tällä hetkellä oli saanut uuden elämäntoivon, ja se näytti olevan
tukeva.

Asia oli se, että nuorukaisen mieleen tässä silmänräpäyksessä oli
tullut ajatus, joka yhtä nopeaan kehkeytyi vakaaksi päätökseksi: hän
tahtoi ottaa ensimmäisen askeleen Olinaa vastaan ja pyytää häneltä
anteeksi. Ja niin paljon valoa oli Sylvin kirkas katse luonut hänen
mieleensä, että Olinankin haamu astui hänen eteensä hyvän ja suopean
näköisenä, ja hän melkein katsoi itsensä syypääksi siihen, mikä oli
tapahtunut. Se sitä paitsi rohkaisi hänen mieltänsä: kuta suurempi
hänen vääryytensä oli ollut, sitä enemmän hän uskalsi toivoa! -- Kun
hän ensin oli saanut Olinan lepytetyksi, niin hän kyllä saisi hänet
suostumaan tuumiinsa. Mutta vaikeinta oli saada Olina lepytetyksi --
vastustaa hänen pilkallista ilkkumistansa, ja palkita sitä hyvällä! --
nuorukaista värisytti ja hän irvisteli rumasti sitä ajatellessaan;
mutta kumminkin hän astui eteenpäin, saapuaksensa Olinan luokse ennen
iltaa: "Jos Olina olisi äkäinen, aikoi hän olla nöyrä -- eihän hän
pyytänyt yksistään omasta puolestaan!"

Tämä ajatus oli ikäänkuin liehuva lippu hänen ylitsensä, ja vihdoin hän
auringon laskun aikana tuli Olinan talon alueelle. Oli vaan jälellä
pieni viljelemätön mäen rinne ja sen juurella joki; toisella puolella
oli Olinan laidun. Niilo istui lepäämään vähäksi aikaa. Hän oli hyvällä
mielin ja toivoi parasta -- hän ei aikonut hiiskahtaakaan.

Mutta samassa hän näki Olinan; tämä tuli pienestä viidakosta
katajakimppu selässä ja ajoi porsasta edellään, joka oli kiinni
köydestä, jonka hän oli kiinnittänyt oman vyötäistensä ympärille. Hän
kulki sauva kädessä köyryselkäisenä eteenpäin ja katajat törröttivät
pensaan näköisenä hänen päänsä yli, jotta hän näytti niin hullulta,
että nuorukainen oli vähällä purskahtaa nauruun; tällä hetkellä hän
ihmetteli miksi hän ei aina ollut häntä siltä kannalta ottanut. --
Mutta tässä Niilo erehtyi Olinan suhteen, Olinaa ei millään muotoa
voinut naurun kannalta ottaa, siihen hän oli liian kova. Jos niin olisi
ollut, niin hän ei olisi niin yksinäisenä elämän läpi kulkenut; sillä
se, jota naurun kannalta voi ottaa, hänellä on tavallansa kuitenkin
ystäviä -- ihmiset antavat aina anteeksi ne viat, joille saavat nauraa.

Nuorukainen oli noussut istualta ja oli valmis tervehtimään -- kaukaa!
Mutta Olina joko ei häntä nähnyt, tai ei tahtonut häntä nähdä; hän
kulki edelleen joellepäin mitään huomaamatta. Täällä hän seisahtui joen
yli vievän sillan kohdalla, kiinnittääksensä nuoraa kovemmin, ja
samassa hetkessä hän löi porsasta sauvallaan, jotta se juoksi eteenpäin
ja veti muijaa mukanaan; tämä horjui ja kompastui epätasaisella
sillalla -- sillä se oli kyhätty veistämättömistä puunrungoista, jotka
olivat kovin kallellaan; Niilo huomasi että jos hän pääsisi toiselle
puolelle, niin se oli onnenkauppa.

"Ole varoillasi!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä ja juoksi rinnettä
alas.

"Kaikkia vielä!" huudahti Olina vihaisesti ja joudutti edelleen
porsasta kepillä, jotta se päästi hurjan kiljunnan ja ryntäsi suoraan
jokeen vetäen Olinan mukanaan. Ja siinä se ui aika kyytiä virtaa alas
ja veti Olinaa jälessään kuin vedenpinnalla ajelevaa katajapensasta.

Nuorukainen ei kuitenkaan viipynyt avuksi rientämästä. Hän oli yhdessä
silmänräpäyksessä sillan yli ja joen toisella puolella, missä ranta oli
matalampi; täällä hän viskasi takin päältään, heittäysi jokeen ja sai
sekä Olinan että porsaan ajoissa pelastetuksi.

Olina istui vähän aikaa joen reunalla ja viihdytti mieltänsä
peljästymisen jälkeen, ja Niilo meni takkiansa ottamaan; mutta tuskin
oli Olina täydellisesti toipunut ja saanut kaikki selväksi, ennenkuin
hän hyppäsi seisoalleen, veti porsaan pois pienestä makupalasta, jota
se juuri nautti kylmän kylvyn päälle, ravisti sateenkuuran
katajapensaasta ja lähti nuorukaisesta välittämättä uudelleen
liikkeelle.

Niilo ei kuitenkaan ollut aikonut antaa tilaisuutta niin helposti
käsistään mennä, ja hän seurasi Olinaa.

"Enkö minä saa porsasta ottaa?" huusi hän.

"Minä tulen kyllä omin neuvoin aikaan;" sanoi Olina, "senhän olen
tehnyt jo kaksi kuukautta."

"Niin, mutta tuolla joessa olisi pahoin käynyt," sanoi nuorukainen
hymyillen.

"Ei kukaan pyytänyt sinua avuksi tulemaan," ärjäsi Olina.

"Ei, ei," sanoi Niilo tyynesti, "en minä aikonutkaan mitään pahaa
sinulle puhua, -- minä olen tehnyt kylläksi väärin sinua kohtaan
muutenkin."

"Vai niin! Joko nyt olet siihen tullut?" sanoi Olina pistävästi ja
nauroi.

Äkillinen kostonajatus tuli nuorukaisen mieleen, mutta lempeällä
tuulella kuin hän oli, ajoi hän sen luotaan huokauksella. "Sinun tulee
puhutella minua ystävällisesti, Olina!" pyysi hän. "Minä kyllä tiedän,
etten minä ole vastaanottanut sitä, jota olet minulle antanut, oikealla
tavalla, -- mutta ... minä sovitan kaikki..."

Olinan silmät loistivat ilosta, se oli vettä hänen myllyllensä: --
Mutta tämä mylly ei jauhanut viljaa Jumalan valtakuntaa varten! Tieto
siitä että nuorukainen oli nöyryytetty, se oli ilo; -- yritys saada
häntä pelkurimaiseksi ja alakuloiseksi, voidaksensa jälestäpäin antaa
hänelle leipää, niinkuin ryömivälle annetaan, se oli ainoa mikä Olinan
myllystä tuli. "Mitä sinä minulta tahdot?" kysyi Olina ja ravisti uuden
sateenkuuran katajapensaasta.

Nuorukainen hengitti raskaasti ja hänen päivettyneet poskensa lensivät
tulipunaisiksi. "Minä olen tavannut tytön," sanoi hän.

"Tytön!" huudahti Olina ja pöyhistelihe, "mitä sinä tytöllä teet? Köyhä
raukka! jolla ei ole mitään, ja jolla ei ole mitään odotettavaakaan."

"Minä ajattelin," jatkoi nuorukainen nöyrästi, "että jos sinä antaisit
asunnon..."

"Ohoh! nyt tuli asia ilmi! -- Niin, olisihan tuo vallan oikein että
sinä saisit taloni!"

"Minä panisin työni lisään, -- sinä et milloinkaan tulisi sitä
katumaan!" sanoi nuorukainen hartaasti.

"No, sen työn, mikä minulla on, jaksan itse tehdä," vastasi Olina ja
ajoi porsasta eteenpäin -- näyttääksensä kykyänsä.

"Mutta miehen työ ulottuu hyvän matkaa pitemmälle," sanoi Niilo
lempeästi. "Jos vaan panisit rahasi avuksi..."

"Niin, rahojani sinä juuri väijytkin," keskeytti Olina.

Nuorukainen suuttui hirveästi tästä, hän nosti takkinsa ja oli vähällä
viskata sen Olinan päälle; mutta sydämmen ajatus astui samassa esiin,
ja käsivarsi vaipui jälleen alas. "Huomaathan että tarkoitan sinun
parastasi," sanoi hän hiljaa.

"Saat mennä sukusi tykö," pilkkasi Olina ja nauroi.

Niilo hengitti raskaasti ja pysähtyi. Koko matkan hän oli kulkenut
rohkeasti huolimatta niistä ohdakkeista, joita Olina oli hänen
jalkojensa eteen viskannut; mutta tällä kertaa Olina oli hänen
sydämmeensä tähdännyt, ja se oli tunkenut niin syvälle, ettei sitä enää
saatu ulos vedetyksi tässä elämässä. "Sinä olet paha aave!" huusi
nuorukainen Olinan jälkeen, kääntyi ja palasi takaisin.

"Nyt hän on saanut mitä hänen piti saada," jupisi Olina tyytyväisenä,
varisti katajapensasta, ajoi porsasta eteenpäin ja astua kapuroi
kotiinsa.

Mutta kun Olina oli saanut porsaan lättiin, katajatakan selästänsä ja
kuivat vaatteet päälleen, oli jo vahingon ilo vähän asettunut, ja kun
hän myöhemmin istui yksinäisen ateriansa ääressä ja hän muisti sitä
iltaa, jolloin hän oli vetänyt nälkäisen pojan pöydän luo, ja oli itse
tullut ihmeen nälkäiseksi siitä että näki tämän syövän, -- silloin
vahingon ilo hävisi kokonaan sen kaipauksen edestä, joka näinä kahtena
kuukautena oli häntä vaivannut, ja hän huokasi syvään: "Oliko hän
kenties ollut liian tyly Niiloa kohtaan? -- Tämä pyysi kuitenkin niin
kauniisti puolestansa -- -- -- ei, nytpä tuo sai jotain miettimisen
aihetta -- siksi kuin hän tulee takaisin!" Tällä pienellä puheella
Olina teki sovinnon omantuntonsa kanssa, ja kun hän sitte meni levolle,
nukkui hän vanhurskaiden unta.

Nuorukainen oli sillä välin kulkenut eteenpäin, sama viha mielessä ja
samaa tietä kuin kaksi kuukautta sitten. Täytyikö hänen siis, joka
kerta kuin hän tuli tälle paikalle siunausta etsimään, vaan saada
kirous palkinnoksi? Oliko se kenties sentähden että hän oli sitä
helpoimmalla keinolla etsinyt? Tämä kysymys kiintyi hänen mieleensä
kuni vastaus. Ja kuitenkaan hän ei tällä kertaa olisi kerjäämällä sitä
hakenut, jollei se olisi ollut hänen tähtensä, johon hänen
elämäntoivonsa oli sidottu kuin pelastus-ankkuriin! -- Hänen onnensa
tähden hän oli joutunut häpeään, kun hän tarjosi parhainta ja sai pahaa
takaisin. Mutta sen kautta oli toivokin rauennut. -- Tyttö ei enää
ollut olemassa hänelle! -- vaikka -- jos tyttö oikein häntä rakasti,
eikö tämä silloin ollut vallan mitätön asia? Eikö tyttö voinut elää
iloisesti hänen kanssaan myötä- ja vastoin-käymisessä? -- Tämä tulikin
ikäänkuin vastaukseksi hänelle, vaikka se kysymyksenä oli tullut hänen
mieleensä ja se vaivasi kovin hänen mieltänsä.

Mutta jokaisesta taistelusta, joka ei pääty tylsämielisyyteen, kehittyy
vastustus. Kaksi kuukautta sitten oli Niilo pannut kunnianhimon sitä
suurta voimaa vastaan, jolla hän aikoi uudelleen aloittaa vanhempainsa
taistelua kohtaloa vastaan ja viedä sitä eteenpäin siihen valoon, joka
kehittyy jokaisesta pimeydestä. Nyt hän ryhtyi vastustukseen
kylmemmältä taholta, siitä missä ei kasva elämän viinirypäleitä, mutta
sitä enemmän rikkaruohoa! Tästä lähtien ei saisi hänen tiellään olla
ainoatakaan ihmistä, josta hän hyvää ajattelisi, tahi jonka kanssa hän
rakentaisi likempää tuttavuutta. Ystävällisyys oli heillä vaan
irtonaisena verhona, joka loisti, mutta ei mitään hyvää tuottanut --
hän aikoi vaan tehdä tehtävänsä, eikä mitään muuta.

Tätä ajatellessaan hän kulki pappilaa kohti, niinkuin hän jo ennen oli
aikonut, ja kerrottuansa papille suhteestaan Olinaan, sai hän
palveluspaikan pappilassa. -- Niin hän uudelleen alkoi elämäänsä, ja
kun hän oli voimakas ja rohkea nuorukainen, voitti hän pian kaikkein
kunnioituksen. Mutta hän kulki kuitenkin kuin suljetulla tiellä; hän
teki työtänsä, mutta ilman iloa, ja hän kartti kaikkea ystävällistä
seuraa muiden palveliain kanssa. Silloin kävi kaikki sekä kylmäksi että
paljaaksi hänen ympärillään, ja nuoruus pakeni hänen mielestään kuin
laululintuiset kuolleesta puusta.

Täten kului syksy ja talvi. Pari kertaa oli hän käynyt lähikylässä, ei
tyttöä tapaamassa, mutta kuitenkin se ajatus mielessä, jonka toivo
hiiviskelee enin toimettomankin mieleen. Siitä ei kuitenkaan ollut
tullut mitään muuta kuin jonkinmoinen kiertokulku Bedseth-talon ympäri,
ja tämäkin koski vaan sen äärimmäistä rajaa. Hän kyllä tiesi että, kun
hän ei voinut mitään tarjota, niin hänellä ei ollut oikeutta tavata
tyttöä määrätyllä paikalla. -- Vihdoin hän jäi kotiin, ja täällä hän
kulki sitä surullista kiertokulkua itsensä ympäri, joka käy sitä
ahtaammaksi, kuta kauemmaksi tulee omasta minuudestaan.

Silloin kuultiin monelta taholta ympäristössä kerrottavan että joukko
nuoria miehiä oli päättänyt kevään tullessa lähteä Amerikaan. Useat
vanhemmat ihmiset moittivat tätä yritystä, ja pappi pyysi heitä
luopumaan siitä. Mutta nuoret, jotka lähtöä hankkivat, tiesivät siihen
vastata että siinä maassa saa kovasta työstä hyvän palkan.
Seikkailuista ei kukaan puhunut, ja kuitenkin ne olivat ne, jotka
kuvasivat nuo valoisat kuvat sieluun ja loivat uskolle siipiä.

Niilo Pladsen oli äänettömänä kulkenut ympäri ja kuunnellut kaikkea
tätä puhetta asian haitallisista ja edullisista puolista, ja harras
toivo lähteä niiden kanssa oli hiukan herättänyt häntä hänen
haluttomuudestaan; -- mutta tämä valoisampi kanta saattoi häntä samalla
ajattelemaan tyttöä, ja vilkkaampi sydämmen sykkiminen herätti
vastustamattoman halun saada häntä omakseen. Hän tahtoi kaikin mokomin
pois siitä, mikä hänen luulonsa mukaan oli hänelle esteenä, hän tahtoi
tuohon seikkailuun ruveta! Mutta tytöstä hän ei voinut luopua.

Silloin tuli eräs lauantai-ilta. Nuorukainen oli aikaisin saanut työnsä
tehdyksi, ja kun hän oli pyytänyt lupaa työn tehtyä mennä kylään, lähti
hän, niin pian kun taisi, matkalle. Päämaali oli sama -- tytön
kotitalo! Ja kun hänellä tällä kertaa oli suurempi oikeus tyttöä
kohdata, niin hän pian saapui sinne. Mutta yhtymäpaikalle hän ei
uskaltanut mennä -- ainoastaan niin lähelle, että hän voi sitä nähdä!
Niin hiipi hän kuin varas takaapäin, kunnes hän tuli vastapäätä
tunturinhalkeamaa; siinä hän istui puunrungolle, ja koetti olla
niinkuin tavallinen matkustaja, joka lepää vähän aikaa, mutta jonka
matkan päämaali on toisaalla.

Niin istui hän kauan aikaa. Päivä oli laskemaisillansa, ja toivo ei
enää voinut mitään hänelle tarjota. Silloin kuului hitaita askeleita
tieltä; nuorukainen kurkisti piilopaikastaan -- se oli Sylvi! --
Raskaasti, kuin kulkisi hän onnettomuutta kohti, astui hän eteenpäin ja
meni yhtymäpaikalle. Silloin ei nuorukainen enää voinut itseään
hillitä; eikö se ollut käsky, voimakkaampi kuin monet sanat? --
"Sylvi!" huudahti hän niin voimakkaalla ja iloisella äänellä, että
tuntui siltä kuin koko elämän raskasmielinen kulku olisi murtunut.
Tyttö säpsähti ja katsoi häneen. "Miksi et mene tuonne?" kysyi hän
viitaten halkeamaa kohti.

Nuorukainen ei vastannut mitään, hän tiesi mitä kysymys tarkoitti.
Vihdoin hän loi tyttöön katseen, jossa koko hänen sydämmensä suru ja
ikävöiminen kuvastui -- se oli hänen vastauksensa.

Sylvi katsoi taas tutkivaisesti ja ankarasti häneen. "Minä luulin että
sinulla oli jotain minulle sanottavaa," sanoi hän, ja niin lähti hän
toisaalle sen enempää nuorukaisesta välittämättä.

Niilo nojasi siihen puuhun, jonka takana hän oli suojaa etsinyt, ja
sielusta nousi harmillinen ajatus. Se tyttö, joka tällä tavalla lähti
hänen tyköään, ei ollut milloinkaan häntä rakastanut. Hän oli hullu,
joka oli hänen tuntoansa sydämmessään kantanut ikäänkuin siunauksen ja
toivon ristinmerkkinä!

Mutta nuorukainen ei ollut sillä mielellä, että hän voi panna kovaa
kovaa vastaan. Hän ei katkerasta juomasta voimaa saanut, hän sai vaan
inhoa ja tuskaa. -- Kun vähän aikaa oli kulunut, nousi hän vihdoin
puunrungolta, ja lähti pois -- mutta ei kotiapäin; vielä kerta --
viimeisen kerran! hän kulki piirin ympäri, kunnes hän ehdottomasti
pysähtyi, ikäänkuin joku olisi häneen koskenut. Aivan hänen
alapuolellaan oli tumma tunturijärvi ja ylhäällä tuolla toisella
puolella oli Sylvin syntymätalo. "Pysähtyisikö hän tänne?"

Kului hetkinen, jolloin hän ikäänkuin mittasi hiljaisen veden syvyyttä.
Hän muisti, niin selvään kuin olisi se eilen tapahtunut, kuinka hiljaa
äiti oli vaipunut veteen hänen rinnallaan, vähintäkään apua hakematta,
Hän käsitti myöskin, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut käsittänyt,
että ihminen voi tulla niin väsyneeksi ja raskasmieliseksi, että missä
vaan hauta avautuu, vaipuu hän siihen kuin levon suloisimpaan syliin!

Olihan tuo pian tehty: lyhyt taistelu ja ikuinen rauha! -- Mutta elämä
kuului sielun syvyydestä, sieltä missä vielä oli monta kehkeymätöntä
nuppua! missä sekä toivo -- ei tuo monivärinen ilveilijä, vaan vakaa
elämän toivo -- että usko, vieläpä kärsimyskin olivat puhkeamaisillaan!
Mutta elämä, joka vaan oli antanut hänelle nuo hyvät toiveet,
ottaaksensa ne pois häneltä juuri silloin kuin hän niitä tarvitsi, ei,
sitä hän ei voinut kestää! -- Ja kuitenkin se houkutteli häntä.

Silloin tyttö äkisti tuli näkyviin tuolla puolen järveä. Vähän aikaa
hän seisoi yhdessä kohti ja katseli nuorukaista tämän mitään
aavistamatta. Sitten hän lähti tietä astumaan ja hetken kuluttua hän
oli aivan nuorukaisen vieressä. Nyt vasta tämä hänet huomasi ja
säpsähti; mutta, neuvottomana kuin oli, hän ei uskaltanut mennä häntä
vastaan. Hän seisoi paikallaan ja näki hänen tulevan.

"Mitä täällä teet?" kysyi tyttö ja katsoi peljästyneen näköisenä
Niiloon. "Aiotko hukuttaa itsesi?"

"En suinkaan," sanoi nuorukainen, vallan varmana siitä että sitä hän ei
millonkaan ollut aikonut.

"Niin, kunpa se olisi tehty," huokasi tyttö ja kädet vaipuivat
voimattomina alas.

"Eihän sinun mieleesi milloinkaan ole sellainen ajatus tullut?" kysyi
nuorukainen, mutta samassa hän sulki hänet syliinsä, sillä hän näytti
siltä kuin vaipuisi hän maahan.

"Oh, en tiedä," vastasi tyttö. "Minä olen enemmän kyllästynyt siihen
kuin milloinkaan ennen. -- -- Nyt hän riippuu hänessä kiinni joka hetki
ja hän ei välitä kenestäkään muusta."

"Etkö uskaltaisi elää minun kanssani sellaista elämää kuin työ voi
antaa?" kuiskasi Niilo.

"Senkötähden sinä vaan tulit?" kysyi tyttö.

"Minä tulin tänne sentähden etten enää voinut kestää sellaista elämää,
minun täytyi saada sinut nähdä," vastasi Niilo.

"Sinä tiedät mielipiteeni, minä en kahta kertaa sitä sano," vastasi
tyttö. "Hän saisi siitä aihetta ylpeilläksensä." Ja Sylvi ojensi
itsensä ylpeästi ja katsoi kylmästi nuorukaista silmiin.

"Entäs jos lähtisit Amerikaan niinkuin muut?" sanoi Niilo.

Tyttö säpsähti ja katsoi peljästyneenä nuorukaiseen. "Lähdetkö sinä
sinne?" kysyi hän.

"Lähden," vastasi Niilo rohkeasti.

"Minä tulen kanssasi," sanoi tyttö ja kävi tulipunaiseksi.

"Hyvä," sanoi Niilo ja tarttui hänen käteensä, joka oli kylmä ja
vapisi. "Ja kun tulemme sinne, niin menemme kohta naimisiin -- kai
sielläkin pappeja on? -- -- -- Mutta piakkoin tämä pitää tapahtua,
ensimmäinen päivä on paras, senhän käsität?"

"Kyllä," vastasi tyttö äkisti ja katseli levottomasti ympärilleen. "Nyt
saat mennä. Minä tulen huomenna sinun luoksesi. Minä olen menevinäni
kirkkoon. Ei kukaan saa tietää tästä mitään, muuten käy hullusti; kun
olemme lähteneet, niin tulkoon mitä tahansa, minä en siitä välitä."

"Mutta se maksaa paljon," sanoi nuorukainen hitaasti ja katsoi arasti
tyttöön. Hän oli siliä aikaa ajatellut sitä, joka laimensi hänen
intoansa -- ilman rahaa ei kumpikaan heistä voinut lähteä matkalle!

Tyttö katsoa tuijotti silmänräpäyksen ajan epätietoisena hänen
kasvoihinsa, sitte loi hän silmänsä maahan, ja hänen otsansa ja
poskensa kävivät taas kuolon kalpeiksi. -- Hetkinen kului siten, eikä
kumpikaan tiennyt sanaakaan sanoa. Nuorukainen oli nojannut tunturiin,
joka kohosi heidän ylitsensä, ja hän näytti miettivän jotain, joka
herätti levottomuutta ja kauhua, sillä suonet hänen otsassaan paisuivat
ja silmissä loisti hurja tuli. Vihdoin tyttö alkoi käsittää että oli
mahdoton päästä edemmäksi tässä asiassa, ja syvään huoaten ja
surullisesti päätään nyykäyttäen hän sanoi nuorukaiselle jäähyväiset ja
meni pois.

Niilo hyppäsi tunturin suojasta ja katsoi hänen jälkeensä. Hän hengitti
tavattoman nopeasti ja veri lensi tumman-punaisena hänen kasvoihinsa;
oli kuin hän olisi taistellut jonkun voimakkaamman kanssa ja vihdoin
voimallisen iskun kautta päässyt voitolle. "Sinä voit tulla aivan
huoleta, minä hankin rahat, -- minä!" huusi hän tytön jälkeen. Tämä
pysähtyi äkisti ja katsoi häneen. "Mene sinä vaan nyt, ja tule,
niinkuin olet luvannut," lisäsi Niilo, sitten hän kääntyi äkkiä ja
lähti vastakkaiseen suuntaan kotiapäin -- katsomatta ainoatakaan kertaa
jälkeensä.

Tyttö oli jäänyt seisomaan paikalleen ja näytti melkein siltä kuin
nuorukaisen viimeiset sanat olisivat kiinnittäneet hänet maahan. Hän
nosti pari kertaa päänsä ylös ja katsoi Niilon jälkeen; -- viimeisen
kerran kuin hän häntä näki, kääntyi hän tunturin toiselle puolelle ja
hävisi äkkiä näkyvistä taakseen katsomatta -- näytti siltä kuin häntä
olisi talosta pois ajettu! -- Vielä tyttö vähän aikaa seisoi siinä,
sitten hän väsymyksestä vaipui maahan, ja istui tien viereen.

Hän oli yhdessä hetkessä ikäänkuin tullut äkkijyrkän toiselle puolelle,
-- sen äkkijyrkän, joka teki eroituksen sen välillä, minkä hän itse
kutsui esiin ikuiseksi tyytymättömyydeksi itselleen, ja sen, joka oli
kutistamaton todellisuus, ja hän peljästyi niin, että hän menetti
jalansijan. "Mitä hän oli tehnyt? Luvannut vieraalle nuorukaiselle
lähteä hänen kanssaan maasta, -- ei julkisesti, vaan häpeällä ja
salaa!" Ja hän oli vähällä huutaa nuorukaista takaisin.

Tätä hän ajatteli yhdessä hetkessä; sillä kauhistus joudutti häntä --
päättämisen kauhistus, joka ei kärsi mitään estelyä ja väittämistä. --
Hän haki silmillään jotain tukea, sillä hänen asemansa oli mielestään
niin epävakainen kuin hän olisi irroittuneella lumi-vieremällä
seisonut. Silloin hänen sinne tänne kulkeva katseensa pysähtyi
kotitaloon, joka oli järven toisella puolella ja jota laskeva aurinko
valaisi. Rauhallisena ja hiljaisena se kohosi solakkain lehtipuiden
väliltä, tunturi ikäänkuin selän tukena, joka ei milloinkaan horjunut.
-- Pari tuntia vielä ja sitten hän ei milloinkaan enää sitä tulisi
näkemään! Niin, jos hän kodin sijasta saisi rikkautta ja kunniaa, niin
olisi kaikki ollut hyvä; mutta ankara työn tekeminen leivän edestä
halvan rengin kanssa! -- Se oli hänestä samaa kuin kuolema.

Silloin isä samassa tuli portaille ja puhutteli palvelijoita, jotka
yksitellen tulivat pihalle kokoontuakseen illalliselle. Hetken kuluttua
kurkisti äitipuolen suloiset kasvot ovesta ja näytti siltä kuin hän
olisi heille kaikille sanonut: "Tervetultuanne!" eikä viipynytkään
kauan ennenkuin he olivat sisällä tuvassa. Silloin isä äkisti uudelleen
tuli portaille, hän katsoi joka taholle, meni huoneuksen nurkan
kohdalle ja teki siellä samoin, -- silloin tyttö hyrähti itkuun; hän
kyllä tiesi ketä isä haki! Seuraavana päivänä hän tulisi toisella
tavalla tytärtänsä etsimään -- ja sitten ei milloinkaan enää!

Mutta tuo "ei milloinkaan" kävi vähitellen kauheaksi tuskaksi hänen
mielessään, ja vihdoin siitä tuli oikein ruumiillinen vaiva. "Mitä hän
oli tehnyt? -- Mikä häntä odotti?" Jos hänellä olisi ollut päivän ja
viikon aikaa miettiä asiaa, niin siitä ei olisi muuta tullut kuin
miettiminen, mutta täällä ei ollut aikaa arveluun, vaali oli tehtävä.
-- Silloin kumpiki puoli sai puheen vuoroa, ja järkähtämätön totuus
tuli ilmi. -- Hän tiesi tällä hetkellä että isä ei milloinkaan ollut
häneltä hänen lapsenoikeuttaan riistänyt, että äitipuoli ei milloinkaan
ollut ylpeästi häntä kohdellut, ja että tämä aina oli ollut hyvä
hänelle. Mutta hän tiesi myöskin että hän itse ei ollut sitä
vastaanottanut, ennenkuin hän oli ikäänkuin valanut katkeruutta sen
yli. Että äitipuoli oli kaunis ja kävi hyvissä vaatteissa, hän, joka
vuosi takaperin oli ollut piikana talossa, se kiusasi häntä aina, --
niin hän kävi huonoimmissa ryysyissä, mitkä hänellä oli, näyttääksensä
eroitusta ja herättääksensä epäilystä. -- Hän ei kärsinyt sitä että isä
iloitsi nuoresta vaimostansa, ja kun hän ei voinut riistää häneltä
iloa, oli hän ottanut siunauksen ilosta. -- Vihdoin viimein hän tiesi
-- ja se vaivasi häntä hirveästi -- että se oikeus, jota hän niin
ylpeästi oli vaatinut, ei ollut muuta kuin vääryyttä.

Aurinko oli tämän ankaran sieluntutkinnon kestäessä laskenut
tunturiselänteen taakse ja sinertävä iltasumu laskeutui hiljaa
laaksoon, ja hiljainen vesi kävi mustaksi tunturin varjossa.

Se oli yön enne, yksinäisen yön monine näkyineen ja hiljaisuuksineen,
joka muistutti kuolemaa! Hän värisi ja katsoi peljästyneenä
ympärilleen, ja kuitenkaan tämä ei ollut pahin, pahintahan se oli että
joka hetki kuin kului, tuli viimeiseksi hetkeksi kodissa, ja että
sitten tuli tuo tietämätön -- joka oli viehättävä ja houkutteleva
päivän valossa, mutta kauhistavainen yön aikana! -- Nuo monet monet
ihmiset, jotka ahdistivat toinen toisiaan -- ja ne monet onnettomuudet,
jotka voisivat tapahtua -- --.

Silloin tuska saattoi hänen päästämään huudon, jota kaiku kuljetti
etäämmälle, kunnes se taas kääntyi häntä vastaan kuin vaikeroiva
huokaus kaukaa -- sieltä; jossa tuo uhkaava tietämätön oli!

Tyttö ei ollut milloinkaan luullut, silloin kun hän ikäänkuin
kyllästytti itsensä omalla onnettomuudellaan, että hän tulisi käymään
niin ankaraa tuomiota itsensä kanssa, kuin hän näinä lyhyinä hetkinä
oli tehnyt. Jos joku toinen olisi vaikka vaan viitannutkin siihen, että
hänessä vikaa oli, niin hän olisi nostanut koko tunturin
itsevanhurskautta ja ylpeyttä hänen ja itsensä välille. Nyt hänellä oli
edessä omapäinen toimi, ja muutamissa tunnissa se oli tehty, ja itse
hän tahtoi edesvastauksen ja kaikki seuraukset kestää! Hän huomasi että
hän itse oli pakoittanut itseään tähän, jos hän mieli palata, oli vaan
yksi tie, ja se oli nöyryyden tie; mutta se oli vielä ikäänkuin kuilu
hänen edessänsä; hän ei uskaltanut sen yli mennä!

Yö läheni lähenemistään. Sen varjot peittivät raskaina ja äänettöminä
tunturit ja laaksot, syleillen kaikki pitkään lepoon, ja vielä tyttö
seisoi epätietoisena paikallaan. Silloin kukko lauloi kanahuoneessa ja
yön hiljaisuus toi laulun tänne ikäänkuin varoituksena puoleksi auki
olevasta ovesta. Tyttöä värisytti, päätös oli tehtävä -- "miten hän
saisi sanansa takaisin? Sitoiko se niin, ettei sitä milloinkaan voinut
irroittaa? Hän tahtoi mennä nuorukaisen luo -- kohdakkoin hän aikoi
mennä! Tämän piti antaa hänelle lupaus takaisin, sitten Jumala saisi
häntä neuvoa -- täytyikö hänen nöyryyttää itseänsä? Kyllä, hän tahtoi
hyvästi kohdella sekä isää että äitipuolta, eivätkä he milloinkaan
saisi mitään tietoa tämän yön varomattomuudesta."

Tämä päätös tuli hänen hurmautuneesen mieleensä kuin valotornista valo
loistaa yli meren; pimeys kyllä jälleen pääsee valtaan, mutta suunta on
selvässä.

Vihdoin alkoi päivä koittaa tunturein kohdalla, ja yö vaipui maahan,
hiipien kuin käärme mättäiden välillä, mutta päivän hohde valaisi
erästä vapisevaa lehtipuuta ja herätti pikkulinnut sen latvassa. Tyttö
oli nyt vähän matkaa toisella puolella järveä, eräällä tiellä, joka vei
talon ulkohuoneiden ohi. Hän ei niin tarkoin miettinyt sitä, tokko joku
häntä kaipaisi, hän ei ollut tottunut siihen; hänellä oli ainoastaan
yksi päämäärä: pääseminen pappilaan nuorukaista tapaamaan -- ja saamaan
sanansa takaisin, sitten oli vastaanotettava mitä sen jälkeen seuraisi.

Mutta juuri kuin hän aikoi poiketa syrjätielle, tuli mies hänelle
vastaan. Hän pysähtyi ja vapisi, hän oli vähällä maahan vaipua, sillä
hän näki että se oli hänen isänsä! -- Silmänräpäyksen ajan isä seisoi
hänen edessänsä, odottaen että hän sanoisi ensimmäisen sanansa; mutta
Sylvi ei tällä hetkellä voinut sanoin ilmoittaa mitä oli sanottavaa,
hän vaan itki epätoivon katkeraa itkua.

Isä silitti leveällä kädellään hänen kalpeita kasvojaan. "Lapseni,"
kuiskasi hän, "miksi kuljeksit sinä yöllä?" Mutta vanha mies hengitti
raskaasti, eikä voinut enempää sanoa. Vielä kerta hän hyväili tytön
kasvoja, tarttui hänen käteensä ja talutti häntä varovasti taloon. --
Tämä pyhä-aamu tuli vallan toisellaiseksi kuin Sylvi oli luullut.

Tultuansa käsi kädessä isänsä kanssa huoneesen, istui isä penkille ja
veti häntä viereensä istumaan niinkuin katkennutta ruokoa sidotaan
tukeen kiinni, ja vähitellen hänen mielensä lauhtui ja hän kertoi
kaikki; sillä vaikka katumus häntä vaivasi, ei hän mielellään vikaansa
tahtonut tunnustaa.

Päivän tullessa tuli äitipuolikin saapuville ja vaikka hän hiukan
vaaleni kuullessaan mitä oli tapahtunut, ja surettava muisto tuli hänen
mieleensä, toipui hän pian, ja päätettiin että kaikki kolme menisivät
kirkolle, -- siellä isä puhuisi nuorukaisen kanssa ja tekisi kaikki
selväksi. Sen jälkeen istuivat he iloisesti murkinoimaan, ja päivä
loisti ikkunasta ja valaisi ystävällisiä kasvoja ja lempeitä katseita.
Vuosikausiin ei ollut sellaista pyhäaamua ollut talossa; sillä vaikka
äitipuoli oli turvallista elämää elänyt, niin oli häntä kiusannut joka
hetki nähdä toisen vihaa ja isästä oli tuntunut kuin joku vaara häntä
uhkaisi kaikissa hänen toimissaan -- nyt oli kaikille ikäänkuin kirkas
päivä koittanut sade-yön jälkeen, ja kaikki heidän ympärillään oli
loistoa ja iloa. Ainoastaan pieni varjo näkyi väliin tytön kasvoilla --
hän ajatteli nuorukaista.

Isä oli tosin sanonut että hän otti sen asian toimittaaksensa, -- mutta
voisiko tämä hänen puolestaan kaikki selväksi tehdä? Ja vihdoin: kuinka
kummallinen nuorukaisen käytös oli ollut, kun hän meni hänen luotaan!
Eikö tuntunut siltä kun hän kuolemaan menisi? -- Hän koetti kyllä
katsella nuorukaista siinä valoisassa väri-loistossa, jossa hän itse
oli, mutta se ei onnistunut, päinvastoin! Tämä väistyi joka kerralla
yhä kauemmaksi hänen luotaan ja vaipui vihdoin siihen yönpimeään, josta
hän itse pari tuntia sitten oli palannut.

       *       *       *       *       *

Alhaalla laaksossa, missä pääkirkko sijaitsi ja missä tänä pyhänä piti
olla jumalanpalvelus, valaisi sama lämmin aamuaurinko rauhaisampaa
seuraa. Kirkon takana olevassa metsässä, missä vielä aamusumut
uinailivat honkien ja valkorunkoisten koivujen välillä, lauloi
kulo-rastas ja peipponen kumpikin lyhyttä ja yksitoikkoista
lauluansa, joka tapahtui niin säännöllisesti toinen toisen jälkeen,
että tuntui siltä kuin toinen olisi määrätty alkamaan, toinen
päättämään ikuista vuorolaulua. -- Kirkon monet pienet ikkunanruudut
vetivät auringonsäteitä luokseen ja heittivät ne jälleen luotaan
tuhatkertaisessa värähdyksessä, ja tornin ympärillä väikkyivät pääskyt,
mutta katon harjalla lensivät varpuset edes takaisin ja visertivät
parhainta minkä tiesivät. Kaikki kutsui juhlapitoon, -- onnellinen se,
joka voi olla iloinen vieras!

Pappilassa seisoi pappi täydessä kirkkopuvussa tulevaa
jumalanpalvelusta varten avonaisen, puutarhaan päin antavan, ikkunan
ääressä. Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena ja katsoi suoraan
eteenpäin. Silloin hän vilahdukselta näki ihmisen, joka hiipi puutarhan
aitaa pitkin sinnepäin, missä ovi oli. Vähän myöhemmin pisti pää esiin
sen auki olevan ikkunan kohdalla, jolla pappi seisoi, ja kalman kalpeat
kasvot tulivat näkyviin ja katosivat samassa hetkessä. Pappi säpsähti
tätä nähdessään ja kumartui ulos ikkunasta katsellaksensa kuka se oli;
mutta niin kauas kuin hänen näkönsä ulottui ei ollut ketään, joka olisi
ollut sen ihmisen näköinen, jonka hän oli nähnyt. Silloin hän sulki
ikkunan ja lähti pois sen luota; hän alkoi taas miettiä ja näky
unohtui. --

Vihdoin tuli kirkko-aika; kellot soivat ja kansa kokoontui suurempiin
joukkoihin; -- ajajia tulla karahutti tietä myöten ja vilkasta elämää
oli kaikkialla. Silloin pappi tyynesti lähti ulos huoneestansa
yhtyäkseen kansaan, aavistamatta mitä tänä päivänä tulisi hänen
tehtäväkseen. Olihan taivas sininen, ilma tyyni, ei ainoatakaan pilveä,
joka uhkasi häiritä luonnon juhlallisuutta! -- Mutta nuo monet ihmiset
kukin eri luonteinensa? Siinä kumminkin voi olla uhkaavia pilviä, joita
ei kukaan nähnyt ennenkuin rajuilma tuli.

Kun pappi astui kynnyksen yli, sattui hänen jalkansa esineesen,
joka oli sen tiellä; hän katsoi siihen -- se oli iki-vanha,
messinkihakasilla varustettu virsikirja, ja kun hän otti sen ylös ja
katseli sitä tarkemmin, näki hän että lehdet pullistuivat ulospäin
yhdessä paikassa, johon oli pieni paperikääry pantu. Hän mietti vähän
aikaa tätä ihmeellistä tapausta ja meni takaisin huoneesensa likemmältä
kirjaa tarkastelemaan; sillä varmaankin se oli pantu tähän paikkaan
siinä tarkoituksessa että hän sen ottaisi -- mikä lieneekin ollut
siihen syynä. -- Se oli pian tehty. Paperikääryssä oli joukko suuremman
ja vähemmän arvoisia setelejä, jotka olivat nauhalla kiinni sidottuina
ja niiden ympärillä oli ohut paperipalanen, joka oli kellastunut ja
tahraantunut paljosta sormien koskettelemisesta. Kirjan ensimmäiseen
lehteen oli kirjoitettu pitkä rivi syntymä- ja kuolin-päiviä; ja
alilaidassa oli nimi Olina Olavintytär Pladsen: tämän nimen alle oli
neulalla piirretty hyvin epäselvään nimi: Niilo Pladsen. -- Epäilemättä
tämä oli Olina Pladsenin kirja ja rahat; mutta millä tavoin ne olivat
porstuaan tulleet?

Pappi tiesi että niillä kerroin, kuin hän oli käynyt ulkona tänä
aamuna, se ei ollut siellä ollut. Olikohan Olina itse sen sinne pannut
ennenkuin hän meni kirkkoon? Se ei mahdotonta ollut. Tämä oli edellisen
päivän illalla käynyt papin puheilla. Koko tämän toimen hän oli ollut
heikkona ja huomasi että loppu oli lähenemässä, hän oli odottanut ja
toivonut että Niilo tulisi hänen luokseen, mutta niin ei tapahtunut,
sentähden hän oli tullut Niilon luo, mutta hän ei häntä tavannut, se
koski häneen kovasti -- hän oli niin hyvin itseään valmistanut! Hän oli
niin nöyrä heikkoudesta että hän mielellään olisi polvillaan ryöminyt
nuorukaisen tykö, jos hän olisi tiennyt missä tämä oli. -- Se, minkä
pappi oli hänelle puhunut rahoista, oli kenties vaikuttanut sen, että
hän tahtoi päästä taakasta, jota tuo kurja paperikääry tuossa kirjassa
oli koko hänen elämällensä pannut. -- Mutta olihan hän papille sanonut
että nuorukainen tulisi häntä perimään, -- miksi hän siis tällä tavoin
pani rahat luotaan? Pappi jätti kirjan ja meni toimeensa. Mutta sattui
niin kummallisesti! Vasta tapahtunutta miettiessänsä hän ei, tapansa
mukaan, mennyt tavallista tietä, joka yhtyi kirkkoon vievään tiehen,
vaan hän meni puutarhan läpi, josta hän tuli pienelle niitylle, jonka
poikki polku vei valtatielle. Kun hän aukaisi puutarhan portin niitylle
päin, vetäytyi mies siitä toiselle puolelle, ja kun pappi tuli polulle,
näki hän Niilon piilevän pienen pensaan taakse, vähän matkaa siitä
paikasta, missä hän seisoi. Pappi säpsähti nuorukaista nähdessään. Hän
ei ollut milloinkaan muistaaksensa nähnyt niin kalman kalpeita ja
laihtuneita kasvoja; -- kyllä, hän muisti niitä kasvoja, jotka hän
avonaisesta ikkunasta oli nähnyt!

"Sinäkö kurkistit ikkunasta vähän aikaa sitten?" kysyi pappi ja meni
pari askelta lähemmäksi nuorukaista. Niilo katsoi pappiin mutta ei
mitään vastannut.

"Minä näen että se olit sinä," jatkoi pappi. "Mitä Herran nimessä se
tietää -- onko sinulle onnettomuus tapahtunut, tai oletko itse
sellaisen tehnyt?" Mutta nuorukainen hengitti vaan raskaasti, eikä
vastannut.

"Tule minun kanssani kirkolle," pyysi pappi, "sittemmin sinä ja minä
puhumme tästä asiasta. -- Jos sinua on onnettomuus kohdannut tai jos
olet pahaa tehnyt, niin kyllä me neuvon keksimme kumpaankin. Tule nyt!
Aika on täpärällä." Ja pappi astui edellä ja Niilo seurasi hitaasti
jälessä, -- aivan kuin jonkun voiman vetämänä, jota hän ei voinut
vastustaa.

Kirkkotiellä oli kummallinen levottomuus kansassa. Keskellä suurta
ihmisjoukkoa seisoi naapurin isäntä ja renki, eivätkä ehtineet yhdelle
vastata ennenkuin toinen kysyi. Hämmästyksen ja kummastuksen huutoja
seurasi häntä, ja näytti todellakin siltä kuin jotakin olisi
tapahtunut, joka tuotti hämmästystä ja surua kaikille.

Kun pappi tuli Niilon kanssa, vaikenivat huudahdukset ja kaikki
katsoivat odottavaisesti häneen.

Nyt kysyttiin suuremmalla mahtavuudella ja tyydyttäviä vastauksia
seurasi: naapurin isäntä ja renki olivat tänä aamuna kulkeneet vanhan
Olinan talon ohitse. He olivat silloin huomanneet että laudoitus
vasemmalla puolella huonetta siiroitti ulospäin seinästä kummallisella
tavalla, ja kun he menivät lähemmäksi, näkivät he selviä kirveen jälkiä
monessa paikassa -- luultavasti tehdyt jalansijaa varten -- vinnille
saakka, jossa kokonainen lauta oli irroittunut seinästä, ja vaikka
ikkunanpielet olivat paikoillaan, näkyi kuitenkin selvästi että ne oli
olleet ulos otettuina ja taas paikoilleen pantu. -- Tämän oli
luultavasti tehnyt murtovaras, ja epäilemistä ei ollut, että hän oli
Olinan rahat varastanut. -- Tämän havainnon jälkeen he olivat menneet
Olinan ovelle ilmoittamaan hänelle mitä oli tapahtunut, ja kun ovi oli
sisältäpäin suljettu, olivat he hetken aikaa kolkuttaneet sitä. Vihdoin
oli renki kurkistanut ikkunasta sisään ja nähnyt Olinan makaavan
sängyssä osoittamatta mitään elon merkkiä. Renki kutsui isäntäänsäkin
katsomaan, ja kun he yhdessä olivat Olinaa katselleet, tulivat he
siihen päätökseen että hän oli kuollut. Sitten he vielä olivat
kolkuttaneet entistä kovemmin sekä ovelle että ikkunaan; mutta kaikki
oli ollut turhaa. -- He olivat silloin päättäneet ilmoittaa siitä
papille, jotta hän olisi ensimmäinen, joka tarkastaisi ruumista: oliko
häntä kuolema kohdannut ihmiskäden kautta tai Jumalan oman käden
kautta.

Pappi oli ääneti kuullut heidän kertomustansa. Kauhistavainen vavistus
valtasi hänen mieltänsä, kun hän rinnakkain asetti Niilon ulkonäön
tämän tapauksen kanssa. Olina oli sitä paitsi edellisenä iltana
katuvaisesti kertonut hänelle viimeisestä yhteensattumisestaan
kasvattipojan kanssa, ja kun hän vertasi tätä tämän pojan kummalliseen
käytökseen tänä aamuna, tuli hän siihen päätökseen, että poika oli
syyllinen. -- Mutta hän ei ollut ainoa joka sitä luuli, sen hän
piakkoin huomasi; sillä kun hän nosti silmänsä hakeaksensa Niiloa, oli
tämä jo saanut häväistyksen merkin kaikkein silmistä, jotka uteliaina,
uhkaavaisina ja väijyvinä tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän ja
kantapäästä kiireesen, mutta onneton mies ei voinut ainoatakaan
silmäystä kohdata.

Pappi huomasi kohta kaiken tämän. Oliko nuorukainen syyllinen vai
syytön? Sitä hän ei voinut tietää -- kaikissa tapauksissa hän oli
onneton. "Oletko kuullut mitä on tapahtunut?" kysyi pappi lempeästi
häneltä. Nuorukainen ei vastannut, mutta loi silmäyksen pappiin, ja
tämä huomasi hänen silmissään sielun sortumuksen. "Niin -- minä arvaan
että sinun on hirvittänyt sitä kuulla," jatkoi pappi sääliväisesti ja
astui lähemmäksi ikäänkuin suojellakseen häntä.

Silloin kuului nurina kansan joukosta, joka äkisti kiihtyi
kova-ääniseksi. Katkonaisia lauseita viskattiin nuorukaista kohti. Yksi
ja toinen kääntyi selin hänelle ja puhui sanoja ilmaan, ikäänkuin
päästäksensä edesvastauksesta -- mutta se oli sanottava!

"Hiljaa!" käski pappi ja viittasi kaikkien olemaan ääneti. "Olkaa
varallanne miten tuomitsette! Se, joka näkyy, ei aina ole se, mikä on.
-- Olinan kaksi sataa talaria ovat minun tykönäni -- on mahdollista
että joku on aikonut ne varastaa, se on asia Jumalan ja hänen
välillään. Se, joka päätti ruveta varkaaksi, vaikk'ei hän siksi
tullutkaan, hänellä on varkaantyö sovitettava Jumalan edessä. -- Miten
Olina kuoli, siitä kyllä selko saadaan, väkivalta syyttää itseänsä. --
Sinä, Niilo," kääntyi hän nuorukaiseen, jonka silmissä loisti toivon
vilahdus, "sinä seuraat minua, ensiksi kirkkoon, sitte kasvatus-äitisi
taloon. -- Sinä olet hänen perillisensä. Hän oli eilen illalla minun
luonani; hän tuli sinua hakemaan, mutta sinä et ollut kotona, puhui
paljon sinusta ja hyvää vaan, ja hän katui katkerasti teidän viimeistä
kohtaamistanne."

Nuorukainen nosti päätänsä ja loi epätoivoisen katseen pappiin; näkyi
selvästi, että, jos hän tällä hetkellä olisi saanut kuoleman kolauksen,
niin se ei olisi häneen niin koskenut kuin nämä harvat sanat, jotka
tuntuivat niin lohduttavilta ja lempeiltä, mutta tunkivat kuin
tulenliekit hänen sydämmeensä. "Voiko tätä tyhjäksi tehdä?" kysyi joka
piirre hänen kasvoissaan.

Pappi pudisti päätänsä, hän arvasi onnettoman nuorukaisen ajatuksen.
"Siihen, mikä on tapahtunut, ei voi kukaan mitään, sinä olet häntä
hakenut, ja hän haki sinua, te ette löytäneet toisianne oikeassa
ajassa, eikä mitään sovintoa saatu toimeen, nyt saat sopia kuolleen
kanssa -- mutta Jumala, joka elää ijankaikkisesti, ottaa sen vastaan --
muista se! Hänen edessään tulee sinun todistaa, jos olet oikeassa, niin
hän todistaa sinun puolestasi jälleen."

Väki oli seisonut heidän ympärillään kuunnellen, ja jok'ainoa silmä oli
käännetty nuorukaiseen, se oli selvä, vaikka sitä ei lausuttu: hän ei
pakoon pääsisi! -- Mutta kun pappi lausui viimeiset sanansa, ja väki
huomasi että nuorukainen piakkoin oli haastettava mitä ankarimman
tuomion eteen, minkä se tunsi, niin rauhattomuus asettui; mutta
kuitenkaan ei hävinnyt se ankaruus, joka vaati todistusta ja sovitusta
lain edessä, se näkyi ikäänkun sukulaisuuden tunnusmerkkinä kaikissa
kasvoissa.

"Lähdethän kirkkoon nyt!" sanoi pappi, ja koetti poistaa mielestään nuo
kamalat ajatukset. "Seuratkaa minua, lapset."

Ja hän viittasi heitä kaikkia seuraamaan häntä kirkkoon. -- He
seurasivatkin häntä, mutta hitaasti ja vitkalleen, ja vaikka ei kukaan
suoraan katsonut nuorukaiseen -- tuliko hänkin mukaan! -- niin ei ollut
yhtäkään, joka olisi häntä näkyvistä laskenut.

Niilo ei tosin ollut pakoa ajatellutkaan. Se, joka oikealla tavalla
häntä katseli, huomasi pian että hän oli mukautunut välttämättömään
kohtaloonsa ja meni juromielisenä ja surullisena sitä kohti. Hän astui
niinkuin mies, joka jo on tottunut käymään kädet ja jalat raudoissa --
mutta hänestä tuntuikin kuin olisi hän sidottu hamaan hengittämiseen
saakka!

Sillä välin kuin asiat täten olivat kehittyneet, seisoi vähän taampana
Knut Bedseth ja toisella puolella häntä seisoi vaimo, toisella tytär,
molemmat loistavissa kirkkovaatteissa, mutta kuitenkin vallan erilaiset
ulkonäköön ja käytökseen nähden. Nuorikko tosin ei enää voinut kaikille
näyttää iloisia kasvojansa, ne, jotka likemmin häntä katselivat, voivat
kyllä nähdä kovan taistelun jälkiä muutamissa jäykistyneissä piirteissä
suun ympärillä, -- mutta hänen käytöksensä osoitti kuitenkin sitä
varmuutta, jota hänen asemansa tuotti. Hän oli kunniassa pidetyn miehen
vaimo, ja hän käsitti mitä se oli, sitä hän ei tehnyt edellisellä
kerralla, jolloin hän oli ollut tällä samalla paikalla näytettävänä,
-- silloin se vielä oli ollut lapsenleikkiä, nyt se oli täyttä totta!
-- Sylvi sitä vastoin näytti siltä kuin hän olisi armosta mukaan
päässyt. Vaikka hän kuinka mielellään olisi tahtonut, niin hän ei
voinut heidän rinnallaan astua. Hän oli auttamattomasti yksinänsä. Ja
olihan hän tullutkin tänne ikäänkuin todistamaan sitä kieltoa, jota isä
itse tahtoi nuorukaiselle ilmoittaa, ja hän näyttikin siltä kuin hän
voisi hyväksyä mitä Knut sanoi. Hän ei oikeastaan ollut milloinkaan
oikein mieltynyt nuorukaiseen; kun hän huomasi että äitipuoli koetti
päästä pojan suosioon, suuttui hän häneen; mutta siihen yhtyi monta
syytä, ja syvin syy ei saanut mitään sijaa; sillä nuorukaisessa oli
kuitenkin jotain, joka häntä miellytti. Sitten hän oli turvautunut
nuorukaiseen huolissaan, ja siihenkin oli tämä syvempi syy ollut
aiheena, mutta siitä ei Sylvi saanut selkoa sen sekasorron tähden, joka
hänen henkeänsä ahdisti.

Mutta tällä hetkellä, kun noita uhkaavia syytöksiä tehtiin nuorukaista
kohtaan, kävi se yht'äkkiä hänelle selväksi, että hän oli likeisessä
suhteessa häneen, ja että sitä suhdetta ei noin mistään muusta
huolimatta kävisi rikkoa. Hän ei epäillyt sitä että Niilo oli rikoksen
tehnyt; hän muisti hänen kauhistavaista käytöstään, kun hän edellisenä
iltana oli hänestä eronnut, mutta olkoon tämä rikos mitä tahansa, Sylvi
tunsi että hän oli osallinen siihen.

"Nyt taitaa olla turhaa puhutella häntä," sanoi Knut. "Eikä edes sovi
minulle sitä tehdä, -- sentähden arvelen että lähdemme suoraan kotia."

"Lähde vaan -- minä jään," sanoi Sylvi vavisten ja kuolon kalpeana.

"Sinulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä," sanoi isä ankarasti.

"Kyllä -- minä tiedän kyllä kenenkä syy on," sanoi tyttö ja vetäysi
isän luota.

"Jokainen aika mies hallitsee itseänsä," väitti isä, "se, joka on
rikoksen tehnyt, saa vastata siitä."

Mutta samassa nuorukainen katsoi sinnepäin, missä Sylvi seisoi, ja loi
surullisen katseen tyttöön viimeiseksi jäähyväiseksi. Silloin he ensi
kerta kohtasivat toinen toisensa rakkaudessa; sillä tytön loistava
katse ei tällä hetkellä tullut omanrakkauden kylmästä pohjasta, vaan
sydämmestä -- surua ja ikävöimistä ilmoittaen -- se meni nuorukaista
vastaan.

Silloin juuri pappi käski väkeä kirkkoon ja viittasi Niiloa tulemaan
mukaan. Vielä kerta kääntyi hänen katseensa tyttöä kohtaan epätoivon
tuskaa ilmoittaen, -- sitten hän meni muiden kanssa kirkkoon. Silloin
oli Sylvin mielestä kuin hänen elämänsä valo olin sammunut! Ei
kertaakaan ollut nuorukaisen kauniit kasvot ja loistavat silmäykset
houkutelleet häntä hänen luokseen, -- nyt, kun onnettomuus kuvastui
niissä ja epätoivo vääristeli joka piirteen hänen kasvoissaan, nyt hän
niin mieltyi häneen, että, tulkoon häpeä tai hätä, elämä tai kuolema,
hän seuraisi häntä!

"Minä menen tuonne hänen luokseen -- isä," kääntyi hän Knutiin, ja hän
katsoi vakaasti ja tyynesti isän kasvoihin.

Isä aikoi sanoa jotain, mutta sana tukehtui sisälliseen vapistukseen.
Hän tunsi että tässä ei enää seisonut tytär, vaan vaimo, joka vaati
oikeuttansa, ja otti edesvastauksensa yksin suorittaaksensa -- tästä
tie erosi! -- -- silmänräpäyksen ajan hän katseli tytärtänsä, suruisena
ja peloissansa; mutta tämän voimakkaissa kasvoissa oli kirjoitus
luettava, joka oli helppo selittää: hän oli järkähtämätön. Isä ei
kernaasti häntä laskenut, mutta hän tiesi että tämä oli asia, jossa
tytön tuli saada noudattaa omaa mieltänsä, niinkuin hän itsekin oli
tehnyt.

"Jumala sinua siunatkoon -- ja kiitos kaikesta!" kuiskasi tyttö, -- loi
lempeän silmäyksen isään, nyykäytti päätään äitipuolelle ja lähti
samassa heidän luotaan.

Isä jäi sinne seisomaan kyyneleet silmissä; hän katseli nuorta
vaimoansa, joka oli liian hyvässä puvussa ja liian turvallinen
ymmärtääksensä minkälaiseen kurjuuden verhoon tytärpuoli nyt aikoi
pukeutua, ja hän huokasi syvään, hän tunsi mielessään jotain tällä
hetkellä, joka vaivasi häntä; -- melkeinpä oli kuin kadehtisi hän
tytärtänsä, sentähden että tämä astui sitä rohkeaa tietä, jota hän
olisi kyennyt käymään, mutta ei milloinkaan tullut käyneeksi.

Sillä välin nuorukainen oli mennyt kirkolle päin. Sinne oli vaan vähän
matkaa, eikä kukaan olisi kompastunut sillä tiellä, mutta Niilo astui
kuin horjuvalla maalla, hän kulki silmät maahan luotuina, mutta hänen
sisällinen katseensa näki erinomaisen selvästi uhkaavia silmänluonteita
hänen ympärillään. -- Silloin yht'äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi
tullut häntä lähelle, lähemmäksi kuin kukaan muu. Se oli joku, joka
hiljaa ja lempeästi tuli hänen luokseen ja alkoi käydä hänen
rinnallaan. -- Häntä värisytti, ja hän aikoi vetäytyä syrjälle, mutta
samassa hän nosti silmänsä ja tytön suuret, surulliset silmät
kohtasivat hänen silmiään; tytön posket olivat kalpeat kuin se kaulus,
joka hänellä oli kaulassa, ja hänen huulensa vapisivat itkusta, mutta
Niilo ei ollut milloinkaan kirkkaampaa ja toivollisempaa näkyä nähnyt
ja tätä tyttö tarjosi hänelle, epämaineiselle, joka kulki hänen
rinnallaan! Hänestä tuntui vieläkin kuin pitäisi hänen väistyä
syrjälle, jotta hän ei tyttöä saastuttaisi; mutta astuihan tämä hänen
vieressään, eikä siis tahtonut hänestä erota! Silloin hän irroitti
kätensä, jotka hän oli pitänyt selän takana; toinen niistä vaipui hänen
kupeelleen ja siinä se yhtyi vavisten tytön käteen -- mutta ne pysyivät
yhdessä! oli vallan kuin kumpikin olisi vertaisensa löytänyt!

Tämä teki kummallisen vaikutuksen kirkkoväkeen, ja toinen ajatus yhtyi
yleiseen mielipiteesen. Moni oli kyllä nähnyt tytön menevän isän tyköä
ja tulevan tänne nuorukaisen luo, mutta useimmat olivat luulleet että
hän teki sitä uteliaisuudesta. Nyt, kun hän kulki käsi kädessä tämän
kanssa, huomasivat he että sillä oli toinen tarkoitus, ja silloin
ruvettiin ihmettelemään ja arvaamaan: "Noin varakkaan miehen lapsi! --
Ainoa tytär -- kaunein tyttö! Isä ja tämän nuori vaimo ovat kenties
häntä vähän halveksuneet mutta hän on kuitenkin rikkain naimaikäinen
tyttö tällä seuduin. -- Voi, voi, sentään sitä nuorisoa! Siinä hän nyt
käy, vallan kuin se, joka tahtoo kaikki jakaa toisen kanssa, tulkoon
sitten elämä tai kuolema, -- -- sepä jotakin on, tuo! Ja jos nyt tulis
niinkuin kuolemaksi, hyi!" -- Siihen he jäivät, eivätkä uskaltaneet
edemmäksi.

Jumalanpalvelus meni tavallista kulkuansa, huolimatta kiihoitetusta
odotuksesta, joka ikäänkuin takaa sitä joudutti; mutta kirkossa ei
ollut monta tänä päivänä, joiden mielestä sekä kaava ja veisuu ei ollut
tavattoman pitkä. Vihdoin päättyi kuitenkin jumalanpalvelus, ja yhtä
leppymättömänä ja ankarana väki seurasi nuorukaista ja pappia Olinan
taloon.

Kaikki tunkivat oven eteen, mutta kun se oli säretty ja oli selällään,
väistyi joukko arasti syrjään, ja ainoastaan muutamat vanhanpuoleiset
miehet ja vaimot menivät papin ja nuorukaisen kanssa tupaan. Se oli
mieltä jännittävä hetki. Niilo oli laskenut tytön käden irti, sillä hän
ikäänkuin tunsi että hänen tuli olla yksin. Hän seisoi keskellä
laattiaa ja odotti sillä välin kuin pappi liikutettuna meni vuoteen
tykö ja seisoi silmät maahan luotuina kuolleen vieressä. Näkyi selvästi
että hän pelkäsi seuraavaa hetkeä, sillä hän kävi vallan kalpeaksi,
siinä seisoessansa, ja hengitti raskaasti kuin olisi kova tuska häntä
ahdistanut. Mutta tuota kauhistuttavaa piti katsoa -- vanhurskauden
täytyi tapahtua! -- Hän kohoitti verkalleen katseensa ja loi sen
kuolleesen, mutta vähitellen tuska haihtui, ja kirkas heijastus loisti
hänen silmistään.

Kuolleesen, joka lepäsi tässä hänen edessään, oli vaan Jumalan oma käsi
koskenut. -- Väkivallan merkkiä ei näkynyt missään. Kuolon enkeli oli
helposti tarttunut saaliisensa, sillä kaikki jäykät piirteet, kaikki
oman rakkauden vääristelemiset olivat kadonneet noista vanhoista
kasvoista ja muuttuneet hymyksi. Itse oli vainaja nähtävästi
järjestänyt kaikki kuolemaa varten. Tuvassa oli kaikki kalut
paikoillansa. Sängyssä oli puhdas lakana pään alla ja kuolleella oli
uusi peite päällä. Kädet olivat ristissä rinnalla, ja pienellä rahilla
sängyn vieressä oli vähän kuusen oksia ja koivunlehtiä, jotka vielä
olivat vihannat ja tuoksuvat.

Pappi kääntyi nuorukaiseen, joka ei vielä ollut liikahtanut eikä luonut
silmiään maasta. "Tule tänne, Niilo Pladsen," käski hän lempeästi,
"sinä et saanut sopia elävän kanssa, sovi nyt kuolleen kanssa. Näethän
että hänellä on kädet ristissä rukoillakseen -- lue sinä rukous hänelle
Jumala kuulee ja tuomitsee."

Papin sanoja seurasi kuolon hiljaisuus, vaikka niin suuri joukko
kansasta, kuin suinkin mahtui, vähitellen oli tunkeunut tupaan ja
seisoi niin likitysten kuin mahdollista oli ja katseillaan ja
ryhdillään ilmoitti jännitettyä odotusta. Mutta kun Niilo astui ruumiin
luo ja laski tukevasti kätensä kuolleen ristissä oleville käsille, ja
alkoi lukea Isämeitää -- vapisevalla mutta kovalla äänellä, niin
jännitys mielissä asettui, ikäänkuin nostettu ase vaipuu kädestä, kun
rosvo on vaan tien yli lankeava varjo. Ja rukoillessa kävivät
nuorukaisen kasvot kirkkaiksi, sillä hänen mielensä rauhoittui, ja niin
se muuttui juhlaksi, joka luultiin rikoksen ilmisaamiseksi.

Kun hän päätti rukouksensa ja pappi lisäsi siihen "Amen, Jesuksen
nimeen," pannen kätensä Niilon käden päälle, niin Niilo nyyhkäyttäen
vaipui kasvatti-äitinsä ruumiin yli ja rukoili hartaimman, palavimman
rukouksensa, tämän kylmässä sylissä -- kylmempi kuitenkin elämässä kuin
kuolemassa!

Tämä päästi läsnäolijat jännityksestä. Se ihminen, joka nähtävästi ei
ollut yhtään välittänyt heidän vihastaan ja uhkaavista katseistaan ja
joka ei näyttänyt heiltä sääliväisyyttä anovan, hän makasi nyt ruumiin
yli ja itki kuin lapsi äidin rinnalla! -- silloin hän sai huokauksia ja
itkua joka taholta.

Mutta pappi, joka tiesi mihin raja oli pantava, jotta ei vaikutus
katoaisi, veti hiljaa nuorukaisen pois kuolleen luota, ja käski väen
vetäytyä vähän syrjään; sitten hän otti kuusenoksat tuolilta ja pani ne
Olinan rinnalle, sen tehtyä hän kääntyi väkeen: "Te olette nyt kaikki
olleet todistajia siihen mitä tällä hetkellä on tapahtunut; luullakseni
me kaikki iloitsemme siitä, ettei mikään rikos ole tehty. Täällä ei
mitään väkivaltaa ole tehty; siitä kuin Olina Pladsen on laskenut
levolle, on ainoastaan hän, joka kulkee lukittujen ovien läpitse, ollut
hänen luonaan -- rauhaa tomulle, armoa sielulle!"

Ja nyykäyttäen päätään toisille ja tervehtien toisia ilmoitti pappi
että nyt oli heille oikeus tapahtunut, ja nyt heidän velvollisuutensa
oli lähteä pois. He menivätkin hyvässä järjestyksessä ja nurisematta.
Nuorukainen oli heidän mielestään täydellisesti todistanut itsensä
syyttömäksi, mutta tämä hänen viattomuutensa toteen näyttäminen tuli
paljon enemmän kätten päällepanemisesta kuin siitä todisteesta, jonka
kuollut, niin sanoaksemme, itse esiin toi. Mutta jotakin jäi kuitenkin
jälelle, ja likemmältä asiaa kertoaksemme, ei ainoakaan ihminen
lähtenyt paikalta, ennenkuin hän oli kulkenut huoneuksen ympäri ja
vielä kerta katsellut murrosta laudoituksessa. Ja päätös oli sama:
varas oli siellä ollut. Pappi oli tosin sanonut että rahat oli hänen
luonaan, mutta pappi oli myöskin sanonut: "sillä, joka on aikonut
varastaa, on varkaus sovitettava Jumalan edessä, eikä maailman." --
Sopikoot sitten siitä! Ja rauhoitettuna kukin meni kotiansa.

"Tuletko minun kanssani, vai jäätkö tänne?" kysyi pappi, kun hän ja
poika olivat kahden kesken tuvassa.

"Se on papin vallassa," vastasi Niilo. -- "Jos olen vapaa, niin jään
tänne," lisäsi hän nöyrästi, ja hän loi silmänsä maahan, sillä hän ei
voinut kestää sitä vakaata, tutkivaa katsetta, joka oli häneen luotu.

"Oletko rangaistusta ansainnut?" kysyi pappi.

"Olen," kuiskasi nuorukainen. Mutta samassa tyttö tuli esiin nurkasta
ja asettui hänen viereensä. Oli sama surullinen katse, joka luotiin
nuorukaiseen, sama luottavainen ryhti, joka oli valmis jakamaan kaikki,
tulkoon elämä tai kuolema!

"Jää sitte sinne kussa olet," sanoi pappi surumielisesti; "ei vesi ja
leipä suljetun oven takana, tahi kahleet jaloissa, sovita pahantekijää
Jumalan kanssa -- sellaisissa siteissä moni hairaus kehittyy paheeksi
ja moni arkamaisuus valheeksi. -- Taivaan Jumalalla on myöskin kahleita
ja suljetuita ovia ja vartijan silmiä, joita ei kukaan voi peittää, --
rupea hänen vangiksensa ja palvele uskollisesti vankeus-aikasi loppuun!
-- Kun rikos on sovitettu, tunnet sen kyllä luonnossasi, jos totuutta
rakastat; sillä silloin sinä olet vapaa Jumalan armosta, ja
häväistyksen merkki on poistettu sielustasi. Se on se tie, jonka minä
voin sinulle osoittaa, uskallatko vaeltaa sitä?"

"Uskallan," vastasi nuorukainen ja katsoi vakaasti pappia silmiin.

"Jumala sinua rohkaiskoon," kuiskasi pappi ja kääntyi hänen luotaan
tyttöön. "Ja sinä aiot ruveta hänelle kumppaniksi?" sanoi hän tälle.

"Minä kyllä ajattelin toisin, mutta nyt en tiedä parempaa," sanoi tyttö
ja katsoi lempeästi nuorukaisen silmiin.

"Hyvä, kun kaksi yhtyy rakkaudessa, niin se vähentää vaivaa, -- mutta
ei velkaa," sanoi pappi varoittavasti.

Sitten hän meni, ja nämä kaksi jäivät yksin kuolleen kanssa. He
valvoivat yhdessä ja sydän antautui niin hellästi sydämmelle, että
tunnustus ja katumus -- suru ja uskallus virtasi yhdestä sielusta
toiseen ja loi saman ajatuksen ja päätöksen sitä elämää varten, joka
heidän edessään oli.

       *       *       *       *       *

Kymmenen vuotta kului tämän päivän jälkeen. Se oli kova aika Niilolle
ja hänen uskolliselle vaimolleen; sillä epäluulo väijyi kauan aikaa
hänen tiellään niinkuin tulenkipinät heinäpieleksen ympärillä, -- hän
oli aina levoton, eikä milloinkaan oikein turvallinen. Se rikos, mihin
hän tiesi olevansa vikapää, vaivasi häntä sitä paitsi salaa, ja minkä
päivä helpoitti työllä ja elämäntoivolla, sen yö riisti häneltä
asettumalla hiljaiseksi todistajaksi hänen häpeäänsä. Uurros ja rikki
murrettu laudoitus ammoittivat vielä kuin avonaiset, paranemattomat
haavat vanhan rakennuksen seinässä; Niilo tahtoi niin, vaikka hänen
vaimonsa hartaasti pyysi että hän peittäisi nuo ikuiset soimauksen
aiheet. Ihmiset sitä vastoin eivät mitään siitä puhuneet, vaikka he yhä
edelleen käytöksessään Niiloa kohtaan olivat hiukan varovaisia. Niilo
oli hiljainen, umpimielinen mies, joka ei ketään loukannut; mutta
kuitenkin maine kuulumattomasti hiipi hänen jälkeensä, missä hän vaan
kulki, ja oli jo edeltäpäin saapuvilla, mihin hän vaan tuli, -- ja
vaikka Niilo rohkeasti kulki tietään, kohtasi tämä häntä niinkuin kylmä
tuulahdus näkymättömästä aukosta, ja hän katseli jälkeensä sen perään,
niinkuin ihminen, joka pimeässä silmillään hakee kummitusta.

Mutta kymmenen vuotta oli, niinkuin jo sanottiin, kulunut tästä
sunnuntaista. Se elämä, jota Niilo oli elänyt, oli tullut tasaiseksi,
salaiseksi velan suoritukseksi -- ja tätä maksua oli aina vaadittu,
yhtä salaa mutta tarkoin viimeiseen ropoon saakka!

Sitten tuli vihdoin helpommat ajat. Aika kului ja olot muuttuivat;
uutta väkeä tuli naapuristoon ja vanhat kuolivat. -- Silloin Niilosta
tuntui kuin se piiri, jossa hän oli, kävisi yhä leveämmäksi, yhä
valoisammaksi; -- ei tuntunut enää tuulahduksia ikäänkuin kätketystä
aukosta, vaan raitis ilman-virta ikäänkuin monesta avoinna olevasta
ovesta! Oliko hän nyt vapaa? -- Mutta vaikka Niilo ei saanutkaan
suoranaista vastausta tähän, niin tuli kuitenkin "on" häntä vastaan
ikäänkuin tuhansien ihmisten suusta!

Kevät heräsi hänen ympärillään ja kaikki nuo kukoistavaiset nuput
ilahuttivat häntä, -- tuli lintuparvia, ja kaikki visertelevät
pikkukielet lauloivat hänelle, -- tuli paljon väkeä kirkonkokouksiin,
ja kaikilla oli ystävällinen sana ja tervehdys hänelle; -- mutta tuli
vieläkin rikkaampi vapauden sanoma hänelle ja _hänen vaimollensa_, joka
oli taistellut vankeus-ajan kolkkoa taistelua hänen kanssaan; sillä
vaimo sai pojan -- se oli toivo, jota ei kumpikaan heistä ollut
maininnut, vaan josta he huokaen hiljaisuudessa olivat luopuneet! -- Ja
silloin Niilo tuli niin iloiseksi, että hän antoi hajoittaa koko sen
puolen rakennuksesta, jossa uurrokset olivat, ja teki koko rakennuksen
entistä suuremmaksi, rakennutti ulkohuoneet takapuolelle pihaa ja
teetti aitauksen koko tilan ympärille -- niin pitkälle kuin kaksisataa
taalaria riitti! Ja sitten hän pani talon nimeksi "Sörlien", eräissä
suurissa kemuissa, joita hän piti kaikille tuttavilleen.

       *       *       *       *       *

Mutta uusi nimi jäi kuitenkin hänen pojalleen -- oli niin mukavaa
käyttää vanhaa nimeä! Niin se jäi hänelle niinkuin vankilan ilman
vaikuttama kalpeus, joka ei milloinkaan vangista luovu -- ja Olinan
perillinen nimitettiin Murtoreijän Niiloksi kuolinpäiväänsä saakka.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Uusia kertomuksia" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home