Title: Asja
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich, 1818-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Asja" ***


ASJA

Kirj.

I. S. Turgenev


Suomentanut A. S. --s.


Tampereella,
Emil Hagelberg'in kustannuksella.
Emil Hagelbergäin ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.



I.


Minä olin silloin viidenkolmatta vuoden vanha, alkoi N. N. -- kauan
sitten kuluneitten aikain tapauksia, niinkuin näette. Olin vast'ikään
vapauttanut itseni kaikista toimistani ja matkustanut ulkomaille, en
sentähden, että siellä olisin tilaisuudessa "täydentää kasvatukseni",
niinkuin silloin oli tapana lausua, vaan suorastaan saadakseni katsella
Jumalan laveata maailmaa. Minä olin terve, nuori, vilpas, rahoja ei
puuttunut, murheet eivät vielä painaneet mieltäni, minä tein, mitä
tahdoin -- sanalla sanoen, minä elin huoletonna, iloisena, kuin
keväimen kukka. Mieleeni ei edes juolahtanutkaan, ett'ei ihminen
olekaan kukkanen, ett'ei hänen kukoistusaikansa ole ikuinen. Nuorena
ollessaan syö kullatuita makeisleivoksia ja ajattelee, että ne myös
vast'edes tulevat olemaan jokapäiväisenä leipänä; mutta tuleepa aika,
jolloin turhaan pyytää kuivanutta leipäpalastakin. Mutta eipä tästä
maksa vaivaa puhua.

Minä matkustin ilman silmämäärää, ilman matkasuunnitelmaa, viivyin
kaikkialla, missä tunsin viihtyväni, ja jatkoin taasen matkaa, kun
halusin saada nähdä toisia henkilöitä -- henkilöitä nimittäin. Minua
huvitti yksinomaisesti ihmiset; minä vihasin kaikkia huomiota
herättäviä muistomerkkejä, merkillisiä kokoelmia, ja nähdessäni
ainoasti jonkun palkkalakeijan, niin tämä jo herätti minussa
mieliharmia ja katkeraa tunnetta; Dresdenin "Grüne-Gewölbe'ssä" olin
kadottamaisillani järkeni. Luonto vaikutti minuun suuresti, mutta
kuitenkaan en pitänyt sen n.k. ihanuudesta, sen mahtavista vuorista,
sen kallioista, sen vesiputouksista; minua ei miellyttänyt, että se
väkivaltaisesti koitti vaikuttaa minuun, sillä silloin tunsin itseni
häirityksi. Sitä vastoin kasvot, ihmiskasvot -- ihmisten puheet, heidän
liikkeensä, naurunsa, tämä kaikki oli jotakin, jota ehdottomasti
kaipasin. Keskellä ihmisjoukkoa minun oli aina helppo ja virkeä olla;
minua ilahutti mennä sinne, minne muut menivät, huutaa. kun muut
huusivat, ja samassa katsella, kuinka nämät muut huusivat. Minusta oli
hauska silmäillä ihmisiä, ... niin, minä en ainoastaan heitä
silmäillyt, minä tarkastelin heitä jonkinmoisella uteliaisuudella,
josta minulla oli huvia ja johonka en milloinkaan kyllästynyt. Mutta
jälleen joudun pois oikealta tolalta.

Kaksikymmentä vuotta sitten minä matkallani oleskelin pienessä
saksalaisessa S:n kaupungissa Rhein'in vasemmalla rannalla. Minä etsin
yksinäisyyttä; muuan nuori leski, jonka kanssa olin tutustunut eräässä
kylpypaikassa, oli saanut vaikutusalaa sydämessäni. Hän oli erittäin
hyvänluontoinen ja älykäs, vaikisteli jokaisen kanssa -- sainpa
minäkin, poika parka, siitä osani, -- ja olipa alussa minua
rohkaissutkin, mutta jälkeenpäin haikeasti loukannut, uhrattuansa minut
eräälle punaposkiselle baierilaiselle luutnantille. Minun täytyy
tunnustaa, ett'ei sydämeeni sattunut haava juuri ollut syvä; mutta
kuitenkin katsoin velvollisuudekseni heittäytyä joksikin aikaa surun ja
yksinäisyyden valtaan -- milläpä ei nuoruus koita huvitella itseään! --
ja majauduin mainittuun S:n kaupunkiin.

Tämä soma kaupunki miellytti minua asemansa kautta kahden korkean
kukkulan juurella, vanhoine muurineen ja tornineen, ikuisine
lehmuksineen, Rhein'iin laskevan kirkkaan puron yli vievine jyrkkine
siltoineen, -- mutta pääasiallisesti kuitenkin oivan viininsä kautta.
Sen ahtailla kaduilla käveli iltasin heti auringon laskun jälkeen --
kesäkuu oli näet juuri kulumassa -- ihania, vaaleatukkaisia
Rheinin-rannattaria, jotka, kohdatessaan muukalaisen, lausuivat hänelle
suloisella äänellä "Guten Abend!" -- muutamat heistä eivät vielä
silloinkaan palanneet kotiinsa, kun kuu nousi vanhojen rakennusten
jyrkkien kattojen takaa ja pienet katukivet kuvautuivat selvästi sen
liikkumattomien säteitten vaaleassa valossa. Minua huvitti silloin
käyskennellä pitkin kaupunkia; kuu näytti minusta taukoamatta
katselevan sitä pilvettömältä taivaalta; ja kaupunki tunsi tämän
katseen ja lepäsi vienoon uneen vaipuneena, rauhallisena, kokonaan sen
valon, tuon hiljaisen ja samassa lempeästi mieltä liikuttavan valon
ympäröimänä. Korkean göötiläisen kellotapulin huipussa oleva
kukko kiilsi kullanhohtavana; samallaisina kullankiiltävinä
hehkuivat vesisäteet puron tummanhohtavassa pinnassa; pienet valot
(saksalainen on säästeliäs!) välkkyivät kainosti kapeissa akkunoissa
liuskakivikattojen alla, viiniköynnöksen kierrokkaat oksat pistäytyivät
salaperäisinä esiin kivi-aitauksesta; silloin vilahti jotakin ohitse
kolmikulmaisella torilla olevan vanhan kaivon varjossa; äkkiä kuului
yövartijan uninen, pitkäveteinen toitotus, hyvänluontoinen koira murisi
puoliääneen, ja ilma lehahti niin lempeänä kasvojen ympärillä ja
lehmukset tuoksuivat niin intoisesti, että rinta ehdottomasti huokui
yhä syvemmästi ja sana "Gretchen" -- puolittain huudahduksena,
puolittain kysymyksenä värähti huulilta.

S:n kaupunki on kahden virstan päässä Rhein'istä. Minä kävin usein
ihailemassa tätä valtavaa virtaa ja istuin useita tuntia kivipenkillä
yksinäisen, tuuhean saarnin varjossa, ajatellen jonkinmoisella voimain
ponnistuksella uskotointa leskeä. Pieni Madonnankuva milt'ei
lapsellisilla kasvoinpiirteillä, rinnalla miekkain lävistämä punainen
sydän, loi surulliset silmäyksensä sen oksien välitse. Vastakkaisella
rannalla oli L:n kaupunki, joka oli hiukan suurempi kuin se, johon minä
olin sijoittunut.

Eräänä iltana minä istuin tässä lempipaikassani ja katselin milloin
virtaa, milloin taivasta, milloin viinitarhoja. Edessäni kiipesi
valkotukkaisia poikia pitkin rannalle vedetyn veneen laitoja, joka oli
kaadettu kumoon, tervattu pohja ylöspäin. Pieniä pursia kiiti ohitse
vienon tuulahduksen täyttämine purjeineen; vihertävät aaltoset
vyöryivät hiljaisella kohinalla virran pintaa eteenpäin. Äkkiä musiikin
säveleet kaikuivat korviini; minä kuuntelin. Vastapäätä olevassa
kaupungissa soitettiin valssia; baassiviulu römisi katkonaisesti, viulu
soi epämääräisesti sillä välin, huilu kinusi näiden lisänä.

-- Mitä tämä on? kysyin eräältä ukolta, joka lähestyi minua, puettuna
plyysiliiviin, sinisiin sukkiin ja solkikenkiin.

-- Se on, vastasi hän minulle, muuttaen piippunsa toiselta puolen suuta
toiselle -- se on ylioppilaita, jotka B:stä ovat tulleet tänne pitämään
"kommers'iä".

"Saatanhan lähteä katsomaan tuota "kommers'iä", minä ajattelin: --
erittäinkin koska en vielä ole ollut L:ssä".

Minä etsin ehättäjämiehen, joka veisi minut virran poikki, ja lähdin
toiselle puolen.



II.


Kentiesi jokainen ei ole selvillä siitä, mitä tuollainen "kommersi"
tietää. "Kommersi" syntyy siten, että ylioppilaita samasta maasta tahi
veljeskunnasta (Landsmanschaft'ista) yhtyy omituiseksi juhlaseuraksi.
Melkein kaikki osanottajat ovat puetut vanhoista ajoista tavalliseksi
tulleesen saksalaisten ylioppilaitten pukuun: lyhyeesen nyöritakkiin,
pitkävartisiin saappaisiin ja pieneen lakkiin, jonka reunus on
koristettu määrätyillä väreillä. He kokoontuvat tavallisesti
päivälliseksi, "senior'in", s.o. vanhimman ollessa heidän esimiehenään
-- ja pitävät kestiä aina aamuun saakka, juovat, laulavat
"Landesvater'ia", "Gaudeamus'ia", tupakoitsevat ja parjaavat
"Philisteriä" [entisiä ylioppilaita]; toisinaan he tilaavat myöskin
soittokunnan.

Tällaista "kommers'iä" nyt vietettiin L:n kaupungissa pienen
"Auringoksi" nimitetyn ravintolan edessä olevassa puutarhassa, jonka
toinen pää oli katua kohti. Itse ravintolan katolla sekä puutarhassa
liehui lippuja; ylioppilaat istuivat pöytien ääressä tasalatvaisten
lehmuksien alla. Suuri verikoira makasi yhden pöydän alla; soittajat
olivat sijoittuneet sivulle erääsen murattilehtoon ja soittivat
hartaasti, virkistyttäen itseänsä silloin tällöin oluella. Kansaa oli
joukottain kokoontunut kadulle puutarhan matalan aitauksen taakse; L:n
kaupungin hyvänluontoiset asukkaat eivät tahtoneet olla käyttämättä
tilaisuutta saada katsella tänne saapuneita vieraita. Myöskin minä
yhdyin katselijoitten joukkoon. Minua huvitti silmäillä ylioppilaitten
kasvoja; heidän syleilyksensä, huudahduksensa, nuoruuden viatoin
kiekaileminen, heidän hehkuva katseensa. heidän tietämättänsä tapahtuva
naurunsa -- viattomin nauru koko maailmassa, -- koko tämä
virkeän nuoruuden tunteitten iloisa riehunta, tämä haluaminen ja
pyrkiminen eteenpäin -- minne tahansa, kunpa vain eteenpäin -- tämä
hyvänluontoinen vapaa olento minua liikutti ja samassa innostutti. Eikö
minun pitäisi lähtemän heidän luoksensa? kysyin itseltäni...

-- Asja, oletko jo saanut kylliksesi? lausui äkkiä takanani miehen ääni
venäjäksi.

-- Odottakaamme vielä, vastasi toinen, naisenääni, samalla kielellä.

Minä käännyin äkkiä... Minun silmäykseni sattuivat sievään nuoreen
mieheen, puettuna pieneen lakkiin ja väljään nuttuun; nojautuneena
hänen käsivarteensa kävi hänen rinnallaan tyttö, joka vartaloltaan ei
ollut pitkä ja jonka päässä oli olkihattu, joka kokonaan peitti yläosan
hänen kasvoistaan.

-- Te olette venäläisiä? kysähdin minä vasten tahtoanikin.

Hymy levisi nuoren miehen huulille, vastatessaan:

-- Niin, me olemme venäläisiä.

-- Minä en olisi odottanut ... näin kaukaisessa seudussa, olin minä
alkamaisillani.

-- Emme myöskään me, keskeytti hän, -- mutta mitä siitä! Sitä parempi.
Suvaitsetteko, niin esittelemme itsemme: nimeni on Gagin, ja tämä on
minun ... hän vaikeni hetkeksi: -- minun sisareni. Ja teidän nimenne,
minä pyydän?

Minä mainitsin nimeni, ja me ryhdyimme keskusteluun. Minä sain kuulla,
että Gagin, matkustellessaan huvikseen, niinkuin minäkin, viikkoa
sitten oli saapunut L:ään ja majautunut siihen. Minun täytyy tunnustaa,
että minä vastenmielisesti tutustuin venäläisten kanssa ulkomaalla.
Minä tunsin heidät jo kaukaa heidän käynnistään, heidän vaatteittensa
muodosta, pääasiallisesti kuitenkin heidän kasvojensa luonteen
kautta. Itsehensä tyytyväisyyden ja ylenkatseellisuuden, useinpa
vaativaisuudenkin piirteet äkkiä muuttuivat sellaisiksi, jotka
ilmaisivat varovaisuutta ja arkuutta... Yhdessä silmänräpäyksessä
ihminen ikäänkuin seisoi vartijana, hänen silmäyksensä kääntyivät
rauhattomasti joka taholle...

"Enkö vain lie sanonut jotakin tyhmää, eikö minua naureta?" näytti tämä
hämmästynyt katse lausuvan. Hetkinen vielä, -- ja rauhallisuus oli
jälleen laskeutunut hänen kasvoillensa, vain silloin tällöin
vaihdellaksensa tylsän neuvottomuuden kanssa. Niin, minä vältin
venäläisiä, mutta Gagin heti ensi hetkessä minua miellytti. Maailmassa
on olemassa sellaisia onnellisia henkilöitä, joita jokainen mielellään
katselee; miellyttävien kasvojensa kautta he vaikuttavat meissä
lämpimiä tunteita ja vetävät meitä puoleensa. Gagin'illa oli juuri
sellaiset suloiset, ystävälliset kasvot suurine lempeine silmineen ja
hienoine kiharine hiuksineen. Hän puhui niin, että, vaikk'ei häntä
olisi nähnytkään, jo hänen äänestänsäkin voi päättää, että hän nauroi.

Tyttö, jonka hän sanoi sisarekseen, näytti minusta heti ensi
katsannossa sangen miellyttävältä. Oli jotakin omituista, jotakin
erinomaista hänen tummanveristen, pyöreitten kasvojensa piirteissä;
hänen vähäläntäinen, hieno nenänsä, melkein lapsellisen pyöreät
poskensa, mustat säihkyvät silmänsä vaikuttivat hänessä jotakin
viehättävää. Sulotar ilmautui koko hänen vartalossaan; kuitenkaan hän
ei näyttänyt olevan täydellisesti kehkeytynyt. Hän ei ensinkään ollut
veljensä näköinen.

-- Tahdotteko tulla meidän luoksemme? kysyi Gagin minulta: -- minusta
olemme jo kyllin katselelleet Saksalaisia. Meikäläiset olisivat,
puhuakseni totta, jo aikoja sitten heittäneet akkunat rikki ja lyöneet
tuolit sirpaleiksi, mutta nämät käyttävät itseään vielä liiankin
siivosti. Miltä tuntuu Asja, lähdemmekö kotiin?

Tyttö nyökäytti myöntyvästi päätään.

-- Me asumme kaupungin ulkopuolella, jatkoi Gagin: -- eräässä
viinitarhassa, yksinäisessä rakennuksessa, korkealla. Meillä on
ihanata, te saatte nähdä. Emäntä on luvannut valmistaa meille hapanta
maitoa. Nythän jo pian rupee hämärtämään, ja teidän on parempi kulkea
Rhein^in poikki kuutamolla.

Me lähdimme matkaan. Matalan kaupungin portin kautta (vanha sorakivistä
tehty muuri ympäröitsi kaupunkia joka taholta, eivätkä tykkireijätkään
vielä kaikki olleet lahonneet) me astuimme kentälle ja kuljettuamme
noin sata askelta kivisen aitauksen vierustaa pitkin, pysähdyimme
ahtaan portin eteen. Gagin aukasi sen ja johti meitä jyrkkää polkua
pitkin vuorta ylös. Kummallakin puolen pitkin rinnettä kasvoi
viiniköynnöstä; aurinko oli juuri laskeutunut ja jättänyt vaan himmeän
purppurapunaisen valon viheriöille oksille, pitkille seipäille,
kuivalle maalle, joka oli täynnään suurempia ja pienempiä liuskakiviä,
ja pienelle valkoseinäiselle rakennukselle, joka oli varustettu
viistoilla, tummanvärisillä poikkipuilla ja neljällä valoisalla
akkunalla, ja joka oli sen vuoren kukkulalla, jota ylöspäin me
kiipesimme.

-- Tuossa on meidän asuntomme, huudahti Gagin, lähestyessämme pientä
taloa -- ja tuossa emäntämmekin jo tuo maidon. Guten Abend, Madame.
Me heti ryhdymme siihen; mutta ensin, lisäsi hän -- katsokaa
ympärillenne ... millainen on näkö-ala?

Näkö-ala oli todellakin ihmeen viehättävä. Rhein-virta oli edessämme
kokonaan hopeanhohtavana viheriöitten rantojensa välissä. Yhdessä
kohden se hehkui levolle laskeuneen auringon kullanpurppuraisessa
valossa. Kaikki rannalla olevan kaupungin rakennukset ja kadut olivat
nähtävinä; kukkuloita ja lakeuksia levisi lavealta edessämme. Alhaalla
oli kaunista, ylhäällä vielä kauniimpaa; omituisen vaikutuksen minuun
teki tummansinisen taivaan selkeys ja ilman kirkas läpikuultavuus.
Viileänä se aaltoili ja keveänä, ikäänkuin sekin olisi tuntenut itsensä
vapaammaksi korkeudessa.

-- Oivallisen te olette valinneet itsellenne asunnon, virkoin minä.

-- Asja on sen keksinyt, vastasi Gagin; -- no, Asja, jatkoi hän, aseta
kaikki järjestykseen. Käske tuoda kaikki tänne. Me tahdomme syödä
illallisemme taivasalla. Tänne soittokin kuuluu selvemmin. Oletteko
huomanneet, jatkoi hän, kääntyen minuun -- läheltä valssi toisinaan ei
kuulu miltään -- laimeita, käheitä ääniä vain; mutta etäältä, kuinka
ihmeen ihanata! -- se saattaa kaikki sydämen herkimmät kielet
värähtelemään.

Asja, jonka varsinainen nimi oli Anna, mutta jota Gagin kutsui
Asja'ksi, joksi minunkin suvaittanee häntä kutsua, lähti huoneesen,
mutta palasi pian takaisin emännän kanssa. He kantoivat yhdessä suurta
tarjotinta, jolle oli asetettu maito-ruukku, kantajia, lusikoita,
sokeria, marjoja ja leipää. Me laskeusimme istumaan ja ryhdyimme
syömään. Asja otti hatun päästänsä. Hänen mustat hiuksensa, jotka
olivat leikatut tasaisiksi ja kammatut pojan tapaan, valuivat tuuheina
kiharina alas hänen kaulalleen ja hartioilleen. Aluksi hän ujosteli
minua; mutta Gagin sanoi.

-- Asja, älä pelkää; hän ei ole vaarallinen!

Asja hymyili ja hetkisen kuluttua hän jo itse puhutteli minua. Minä en
milloinkaan ole nähnyt olentoa, joka olisi ollut levottomampi kuin hän.
Hetkeäkään hän ei istunut rauhallisena; hän nousi istumasta, juoksi
huoneukseen, tuli jälleen takaisin, hyräeli puoliääneen ja nauroi usein
erittäin kummallisella tavalla, näytti siltä, kuin hän ei olisi
nauranut sitä, mitä kuuli, vaan niitä eri ajatuksia, jotka tavan takaa
juolahtivat hänen mieleensä. Hänen suurista silmistään lähtevä
katseensa oli rehellinen, kirkas, pelotoin, mutta joskus hänen
silmäluomensa värähtelivät hiljaisesti ja silloin hänen silmäyksensä
äkkiä tulivat syvällisiksi ja lempeiksi. Me keskustelimme noin kahden
tunnin ajan. Päivä oli jo aikoja sitten sammunut, ja ilta, joka ensin
oli ollut kirkas, sitten purpuranpunainen, vihdoin vaaleanhämärä,
häiveni hiljalleen ja vaihtui yöhön, mutta meidän keskustelumme jatkui
yhä hiljaisena ja rauhallisena kuin ilma, joka meitä ympäröi. Gagin
tuotti pullon Rhein'in viiniä, jonka me kiirehtimättä vähitellen
tyhjensimme. Musiiki kaikui yhä korviimme; sen säveleet kuuluivat
meistä entistä vienommilta, suloisemmilta; valoja oli sytytetty
kaupunkiin ja virralle. Asja laski äkkiä päänsä alaspäin, niin että
hänen kiharansa valuivat hänen silmilleen, oli äänetönnä ja huokasi
syvään; sanoi sitten tahtovansa lähteä levolle ja meni huoneesen; minä
näin kuitenkin, kuinka hän sytyttämättä tulta, kauan seisoi suljetun
akkunan takana.

Vihdoin nousi kuu; sen epätasainen valo leijaili Rhein'in pinnalla;
kaikki kirkastui, synkeni, muuttui, viinikin tahkotuissa laseissamme
hehkui salaperäisesti välkkyen. Tuuli oli hiljentynyt, laskenut
siipensä kokoon ja asettunut täydellisesti; yöllinen hyvänhajuinen
lämpö nousi maasta.

-- Onpa jo aika lähteä, huudahdin minä; muuten en enää saa käsiini
ehättäjää!

-- On aika, kertoi Gagin.

Me astuimme polkua alas. Äkkiä kivet kalisivat takanamme; se oli Asja,
joka kiirehti jälessämme.

-- Etkö siis makaakkaan? kysyi häneltä hänen veljensä, mutta sanomatta
sanaakaan Asja kiirehti ohitse. Viimeiset sammuvat lamput, joita
ylioppilaat olivat sytyttäneet ravintolan puutarhaan, valaisivat
alhaalta puitten lehtiköitä, suoden niille juhlallisen, haaveellisen
näön. Me tapasimme Asjan rannalla; hän puhutteli ehättäjää. Minä
hyppäsin veneesen ja jätin jäähyväiset uusille ystävilleni. Gagin
lupasi käydä minua katsomassa seuraavana päivänä; minä puristin hänen
kättänsä ja ojensin oman käteni Asjalle; hän vain katseli minua ja
puristi päätään. Vene lähti rannasta ja kiiti ripeätä virtaa eteenpäin.
Ehättäjä, oiva ukko, painoi voimiensa takaa airoja tummaan veteen.

-- Te olette soutaneet keskelle kuutamon kirkasta juovaa ja olette
rikkoneet sen, huusi Asja rannalta.

Minä loin silmäni alaspäin; aallot huokuivat pimeyden verhoomina veneen
ympärillä.

-- Jääkää hyvästi, kaikui vielä kerran hänen äänensä.

-- Huomiseksi, lisäsi Gagin.

Vene saapui rantaan. Minä astuin maalle ja loin silmäykseni taakseni.
Ketään ei enää ollut nähtävänä vastakkaisella rannalla. Kuutamon kirkas
juova vetäytyi jälleen hopeisena siltana koko virran poikki. Ikäänkuin
jäähyväisiksi kaikuivat vielä vanhanaikaisen Lanner'in valssin
säveleet. Gagin oli oikeassa. Minä tunsin kaikkien sydämeni kielten
värähtelevän vastaukseksi noille suloisille säveleille. Minä kuljin
tummien kenttien poikki kotiini vitkalleen henkien hyvänhajuista ilmaa,
ja saavuin huoneeseni kokonaan suloisen väsymyksen valtaamana, jota
tarkoituksettomat ja määrättömät toiveet minussa vaikuttivat. Minä
tunsin itseni onnelliseksi... Mutta minkä johdosta minä olin
onnellinen? Minä en mitään halunnut, en mitään miettinyt ... minä olin
onnellinen.

Nauramaisillani viehättävien ja iloisten tunteitten kyllyydestä minä
heittäysin vuoteelleni ja olin jo sulkea silmäni, kun äkkiä juolahti
mieleeni, ett'en kertaakaan koko illan kuluessa ollut ajatellut julmaa
kaunotartani... "Mitä tämä lienee?" kysyin itseltäni; -- "enhän vain
lie rakastunut?" Mutta esitettyäni itselleni tämän kysymyksen, minä
nähtävästi jo olin nukkunut kuin lapsi kehdossa.



III.


Seuraavana aamuna, kun jo olin herännyt, vaan en vielä noussut
vuoteeltani, kuulin sauvalla koputettavan akkunani alla, ja ääni, jonka
heti tunsin Gagin'in ääneksi, kuului laulavan:

    "Viel' uinailet? Ma kitaralla
    Sun herätän..."

Minä riensin aukaisemaan hänelle ovea.

-- Terve, sanoi Gagin, astuessaan sisään. -- minä häiritsen teitä
jotenkin varhain, mutta katsokaa, millainen aamu! Raitista, kastetta,
leivoset laulavat...

Kiharine, kiiltävine hiuksineen, paljaine kauloineen, ruusuisine
poskineen hän itse oli raitis kuin aamu.

Minä pukeuduin. Me astuimme puutarhaan, istuimme penkille, käskimme
tuoda itsellemme kahvia ja ryhdyimme keskustelemaan. Gagin ilmaisi
minulle tulevaisuutta koskevat aikeensa: melkoisen omaisuuden
omistajana ja ollen kenestäkään riippumatonna hän oli päättänyt
antautua maalaustaiteen alalle, ollen huolissaan vain siitä, että
myöhään oli tullut tähän tuumaan ja kuluttanut paljon aikaa turhaan;
minäkin kerroin aikeistani ja uskoin sen ohessa hänelle onnettoman
rakkauteni salaisuuden.

Hän kuunteli minua kärsivällisesti, mutta vilkasta osanottoa minä, niin
paljon kuin voin huomata, en hänessä herättänyt intohimoani kohtaan.
Huoattuansa pari kertaa jälessäni kohteliaisuudesta minua kohtaan hän
esitti minulle, että lähtisimme katselemaan hänen stuudioitansa. Minä
heti siihen suostuin.

Asjaa me emme tavanneet kotona. Hän oli emännän kertomuksen mukaan
lähtenyt "rauniolle". Noin kahden virstan päässä L:stä oli nimittäin
jäännöksiä eräästä feodaali-linnasta. Gagin näytti minulle kaikki
maalikuvainsa pohjapiirrokset. Hänen kuvasuunnitelmissaan oli paljon
elävää ja todenmukaista, jotakin vapaata ja leveätä, mutta ainoakaan
niistä ei ollut valmis, ja piirustus minusta näytti huolimattomalta ja
virheelliseltä. Minä lausuin peittelemättä ajatukseni.

-- Niin, niin, alkoi hän huoaten; -- te olette oikiassa, kaikki tämä on
sangen huonoa ja epätäydellistä. Mitä on tekeminen! Minä en ole oppinut
niinkuin olisi pitänyt ja tuo lemmon slaavilainen leväperäisyyskin
tahtoo pitää puoltansa. Miettiessä työtä jo luulee kotkana liitelevänsä
ilmassa; luulee voivansa siirtää maapallon radaltaan -- mutta kun työ
on pantava toimeen, niin jo heikkenee ja väsyy.

Minä ai'oin rohkaista häntä, mutta hän viittasi kädellään ja koottuansa
kaikki piirroksensa hän heitti ne sohvalle.

-- Jos olen kärsivällinen, niin minusta tulee jotakin, lausui hän
parrassaan: -- joll'en, niin jään keskeneräiseksi. Lähtekäämme ennemmin
etsimään Asjaa.

Me lähdimme.



IV.


Tie rauniolle kulki kaidan metsän peittämän laakson vierua pitkin;
sen pohjalla juoksi puro kohisten kivien välitse. ikäänkuin
kiirehtien yhtymään suuren virran kanssa, joka rauhallisena välkkyi
terävähuippuisten vuorenharjujen tumman rajan takana. Gagin käänsi
huomiotani muutamien muita enemmän valaistujen kohtien puoleen, hänen
sanansa todistivat ainakin taitelijaa, joll'eivät juuri maalaria. Pian
alkoi raunio näkyä. Alastoman kallion huipulla kohosi neliskulmainen,
aivan tummentunut, vielä luja torni, joka kuitenkin pitkittäisen raon
kautta oli ikäänkuin halaistu. Sammaltunut muuri liittyi torniin;
siellä täällä luikerteli pitkin sitä murattipensaita; mutkikkaita
köynnöskasvia riippui alas harmaista tykkirei'istä ja lahonneista
holvikaarroksista. Kivinen polku vei eheänä säilyneelle portille. Me
lähenimme juuri sitä, kun edessämme äkkiä vilahti naisen muoto, joka
väleen juoksi soraläjän yli ja asettui muurin ulkonevalle osalle
suoraan syvyyden yläpuolelle.

-- Asjahan se on! huudahti Gagin: -- kuinka järjetöin!

Me astuimme portista vähäläntäiseen pihaan, joka puoliksi oli villien
omenapuitten ja nokkosten hallussa. Muurilla istui todellakin Asja. Hän
kääntyi kasvoin meihin ja naurahti, mutta ei liikkunut paikaltaan.
Gagin uhkasi häntä sormellaan, mutta minä soimasin häntä ääneeni hänen
varomattomuudestaan.

-- Suvaitkaa hänen olla, sanoi Gagin minulle kuiskaamalla: -- älkää
kiivastuttako häntä; te ette häntä tunne; hän kiipee vielä, saatte
nähdä, torniinkin. Ihmetelkää enemmin täkäläisten ihmisten
älykkäisyyttä.

Minä katsoin ympärilleni; sijoittuneena pieneen puusuojaan istui
eräässä sopessa vanha akka ja kutoi sukkaa katsellen meitä kieroon
silmälasiensa yli. Hän möi matkailijoille olutta, leivoksia ja
seltterivettä. Me laskeusimme istumaan penkille ja ryhdyimme raskaista
tinakannuista juomaan jotenkin raitista olutta. Asja yhä istui
liikkumatonna; hän oli nostanut jalkansa allensa ja kietonut päänsä
ympäri silkkisen vyöhyen; hänen sorea vartalonsa kuvautui selvästi ja
somasti kirkasta taivasta vastaan; minä kuitenkaan en saattanut
katsella häntä tuntematta mieliharmia. Jo edellisenä päivänä minä olin
huomannut hänessä jotakin jännitettyä, melkein luonnotointa... "Hän
tahtoo meitä hämmästyttää," ajattelin minä: -- "miksi sitä? millainen
lapsellinen oikku!" Ikäänkuin arvaten ajatukseni hän äkkiä loi minuun
terävän ja läpitunkevan silmäyksen, naurahti taasen, hyppäsi sitten
kahdessa loikkauksessa alas muurilta ja pyysi, astuen akan luo, häneltä
lasillisen vettä.

-- Sinä luulet ehkä, että minä tahdon juoda? sanoi hän kääntyen
veljeensä. -- ei; tuolla on kukkia muurilla, joita välttämättömästi
täytyy kastaa.

Gagin ei vastannut hänelle mitään; mutta Asja rupesi lasi kädessä
kiipeämään rauniota ylös, silloin tällöin pysähtyen ja kumartuen alas
ja miellyttävällä arvokkaisuudella vuodattaen maahan muutamia
vesipisaria, jotka kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Hänen
liikkeensä olivat viehättävät, mutta minua yhä entisen mukaan harmitti
katsellessani, vaikka vasten tahtoanikin ihailin hänen vikkelyyttänsä
ja kätevyyttänsä. Eräällä vaarallisella paikalla hän tahallansa
huudahti ja nauroi sitten ääneensä...

Minua harmitti vielä enemmän.

-- Hän kiipee kuin vuohi, myrisi akka itsekseen, heitettyään
sukankutimensa hetkeksi sillensä.

Sillä välin oli Asja tyhjentänyt koko lasinsa ja palasi nyt
veitikkamaisesti horjuen sinne tänne, meidän luoksemme. Kummallinen
hymy sai hänen kulmakarvansa, sieraimensa ja huulensa tuskin
huomattavasti värähtelemään. Hänen tummat silmänsä vilkkuivat puoleksi
rohkeasti, puoleksi hilpeästi.

Te katsotte minun menettelöni sopimattomaksi, näyttivät hänen kasvonsa
sanovan: -- olkoon menneeksi; minä tiedän että te yhtäkaikki minua
ihmetellen ihailette.

-- Taitavasti, Asja, sangen taitavasti, sanoi Gagin puoliääneen.

Äkkiä tämä ikäänkuin joutui hämilleen, antoi pitkien silmäripsiensä
vaipua alaspäin ja istuutui kainosti, ikäänkuin syyllisenä, meidän
luoksemme. Nyt ensi kerran olin tilaisuudessa ottaa hänen kasvonsa,
nuot vaihtelevimmat kasvot, mitä ikänäni olin nähnyt, tarkastuksen
alaiseksi. Muutaman hetken kuluttua ne tulivat ihan vaaleiksi ja saivat
tylsän, melkein surullisen muodon; niiden piirteetkin minusta näyttivät
tuntuvammilta, ankarammilta, yksinkertaisemmilta. Hän oli tullut aivan
äänettömäksi. Me kuljimme raunion ylt'ympäri (Asja seurasi meitä) ja
ihailimme näkö-aloja. Sillä välin päivällis-aika läheni. Maksaessaan
akalle Gagin pyysi vielä yhden tinakannullisen olutta ja sanoi,
kääntyneenä minuun, unekkaalla katseella:

-- Sydämemme naisen terveydeksi!

-- Onko hänellä siis -- onko teillä siis sellainen nainen, kysyi äkkiä
Asja.

-- Keliäpä ei sitä olisi? vastasi Gagin.

Asja vaipui hetkeksi ajatuksiin; hänen kasvonsa muuttuivat jälleen;
jälleen ilmaantui niissä tuo vaativainen, melkein röyhkeä hymy.

Paluumatkalla hän vielä kiivaammin nauroi ja hullutteli. Hän katkaisi
pitkän oksan, asetti sen olkapäällensä niinkuin pyssyn ja sitoi vyöhyen
päänsä ympäri. Minä muistan kuinka meitä kohtasi suurilukuinen joukko
vaaleatukkaisia, pöyhkeitä Englantilaisia: ikäänkuin komennon mukaan he
kaikki kylmäkiskoisella hämmästyksellä seurasivat Asjaa lasin
kaltaisilla silmillään, mutta ikäänkuin heidän harmiksensa tämä lauloi
ääneensä. Tultuansa kotiin hän heti meni huoneesensa ja tuli esiin
vasta päivälliseksi, puettuna paraimpiin vaatteisiinsa, huolellisesti
kammattuna ja hansikkaat kädessä. Pöydän ääressä hän käytti itseänsä
sangen säädyllisesti, melkein kankeasti, maistoi tuskin ruokalasia ja
joi vettä viinilasista. Nähtävästi hän nyt tahtoi esiytyä minulle
uudessa roolissa, säädyllisen ja hyvin kasvatetun neiden. Gagin ei
häntä siinä estänyt, nähtävästi hän oli tottunut noudattamaan hänen
tahtoansa kaikessa. Hän vain joskus katsahti hyväsydämisesti minuun ja
nosti vähän hartioitansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa. "Hän on
lapsi, olkaa suopea häntä kohtaan." Kun päivällinen oli loppunut, Asja
heti nousi, kumarsi meille ja kysyi, asettaen hatun päähänsä, saisiko
hän mennä "Frau Luise'n" luo.

-- Milloin viimeiseksi olet kysynyt lupaa? vastasi Gagin, tuo aina
samanlainen, tällä kertaa kuitenkin jotenkin hämmästynyt hymy
huulillaan: -- onko sinun ikävä meidän kanssamme?

-- Ei, mutta minä lupasin Frau Luise'lle vielä eilen käydä häntä
tervehtimässä ja sitä paitse minä ajattelin, että teidän on suotuisampi
olla kahden kesken. Herra N. (hän osoitti minua) kertoo sinulle vielä
jotakin.

Hän lähti.

-- Frau Luise, alkoi Gagin, koittaen välttää katsettani: -- on entisen
täkäläisen pormestarin leski, hyvänluontoinen, mutta ylönkatsottu
vaimo. Hän on suuresti mieltynyt Asjaan. Asjalla on tapana mielellään
tutustua alhaissäätyisten ihmisten kanssa; minä olen huomannut, että
perusteena siihen aina on ylpeys. Minä olen häntä kelpolailla
hemmoitellut, niinkuin näette, lisäsi hän hetken oltuansa vaiti: --
mutta mitä olen voinut tehdä? Ankaruutta en voi käyttää ketään kohtaan,
häntä kohtaan kaikkien vähimmin. Minun on _velvollisuuteni_ olla suopea
häntä kohtaan.

Minä olin vaiti. Gagin käänsi keskustelun toisaalle. Mitä enemmän minä
opin häntä tuntemaan, sitä lujemmin minä häneen kiinnyin. Minä rupesin
häntä jo pian ymmärtämään. Hän oli tuollainen perinpohjin venäläinen
mies, totuutta rakastava, rehellinen, yksinkertainen, mutta
valitettavasti jotenkin hidas, ilman pontevuutta ja sisällistä intoa.
Nuoruuden kiihko ei hänessä kuohunut, se ikäänkuin kimalteli kainona
valona. Hän oli hyvin rakastettava ja älykäs, mutta minä en voinut
saada itselleni selväksi, mitä hänestä miesikäisenä oli tuleva. Tulla
taiteiliaksi ... ilman uutteraa, alituista voimain ponnistusta ei tule
taiteiliiaksi, ja voimiasi ponnisteleva, ajattelin minä, silmäillen
hänen lempeätä kasvojensa luonnetta ja kuunnellen hänen hidasta
puhettansa, -- ei, voimiasi ponnisteleva sinä et milloinkaan ole, ja
itseäsi pakoittamisessa, siinä sinä et ole onnistuva. Ja kuitenkin oli
tuiki mahdotointa olla häntä rakastamatta; sydän ikäänkuin vetäytyi
hänen puoleensa. Noin tuntia neljä me vietimme yhdessä, milloin istuen
vieretysten sohvalla milloin levollisina käyskennellen talon edessä. Ja
näinä neljänä tuntina me täydellisesti liityimme toisiimme.

Päivä oli menossa maillensa, ja minun oli jo aika lähteä kotiin. Asja
vielä ei oikut palannut.

-- Hänpä vasta on oikein itsevaltainen! virkkoi Gagin: -- jos
suvaitsette, niin tulen teitä saattamaan. Matkalla poikkeemme Frau
Luise'n luo; minä kysyn onko hän siellä? Kierros ei paljoa tee.

Me kävelimme alas kaupunkiin, ja pysähdyimme, kuljettuamme kaitaa
mutkikasta poikkikatua pitkin, kahden akkunan levyisen ja neljän
kerroksen korkuisen rakennuksen eteen. Toinen kerros pistäytyi
ensimäistä enemmän kadulle päin, kolmas ja neljäs vielä enemmän kuin
toinen. Koko rakennus vanhanaikuisine veistokoristuksineen, kaksine
paksuine pylväineen, jyrkkine tiilikattoinen ja ullakosta esiin
pistäytyvine vintturineen oli suuren, kyttyräisen linnun näköinen.

-- Asja! huusi Gagin: -- oletko siellä? Valaistu akkuna kolmannessa
kerroksessa avautui ritinällä, ja me näimme siinä Asjan mustanverevän
pään. Hänen takanansa tirkistelivät vanhan akan hampaattomat ja
heikko-silmäiset kasvot.

-- Olen, vastasi Asja, nojautuen veikistelevästi kyynärvarsillaan
akkunalautaa vastaan: -- minun on täällä hyvä olla. Tuossa, ota, lisäsi
hän heittäen Gaginille geraaniumi-oksan: -- kuvaile mielessäsi, että
minä olen sinun sydämesi nainen.

Frau Luise nauroi.

-- N. on poislähdössä, vastasi Gagin: -- hän tahtoo jättää sinulle
jäähyväiset.

-- Todellakin, virkkoi Asja: -- siinä tapauksessa anna hänelle oksani,
minä tulen heti takaisin.

Hän veti akkunan kiinni ja nähtävästi suuteli Frau Luisia. Gagin antoi
minulle vaiti ollen oksan. Vaiti ollen minä pistin sen taskuuni, menin
poikkivientipaikalle ja annoin viedä itseni toiselle puolen virtaa.

Minä muistan, kuinka minua, astuessani kotiini mitään ajattelematta,
mutta kummallisen raskaalla sydämmellä, äkkiä kohtasi väkevä tuttu,
mutta Saksassa harvinainen haju. Minä pysähdyin ja näin tien vieressä
vähäläntäisen vartaallisen hamppua. Se synnyinmaani aroilla tavallinen
haju huomautti minua tästä ja herätti minussa innokkaan ikävöimisen
sinne. Minussa nousi halu saada hengittää venäläistä ilmaa, astua
venäläistä maata. "Mitä teen täällä, miksi kuljeskelen vieraassa maassa
vieraitten keskessä?" huudahdin minä, ja kuolettavainen raskaus, jota
tunsin sydämessäni, muuttui samassa katkeraksi, polttavaksi
mielenliikutukseksi. Minä saavuin kotiini aivan toisellaisessa
mielentilassa, kuin edellisenä päivänä. Minä tunsin itseni melkein
kiivastuneeksi, enkä pitkään aikaan voinut rauhoittua. Mieliharmi, jota
itsekään en voinut ymmärtää, valtasi minut. Vihdoin minä laskeusin
istumaan ja muistellessani uskotointa leskeäni (virallinen
muisteleminen tästä naisesta päätti jokaisen päiväni), sain käsiini
erään hänen kirjoittamistansa kirjeistä. Mutta minä en edes katsonut
siihen; minun ajatukseni alkoivat heti kulkea toisaalle. Minä rupesin
ajattelemaan ... ajattelemaan Asjaa. Minun juolahti mieleeni, että
Gagin keskustellessamme oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, että
olisi muka olemassa asianhaaroja, jotka vaikeuttaisivat hänen
palaamistansa Venäjälle... "Mutta onkohan tuo tyttö sittenkään hänen
sisarensa?" lausuin minä ääneeni.

Minä riisuin yltäni, laskeusin makaamaan ja yritin nukkua; hetkisen
kuluttua, minä jälleen nousin istumaan vuoteelleni ja rupesin,
nojautuen kyynärvarrellani päänaluseen, uudestaan muistelemaan tuota
"oikullista, teeskennellen nauravaa tyttöä"... "Hän on muodostettu
niinkuin pieni Raphael'in Galathea Farnesina'ssa," sanoin hiljaa
itsekseni: -- "niin; eikä hän sittenkään ole Gagin'in sisar..."

Ja lesken kirje oli tällä välin rauhallisena jalkapuolella himmeänä
kuin epämääräisessä valossa.



V.


Seuraavana aamuna minä jälleen lähdin L:ään. Minä koitin vakuuttaa
itselleni, että minä tahdoin tavata Gagin'ia, mutta salaisuudessa
minä oikeastaan halusin saada nähdä, miten Asjan laita olisi,
"kummittelisiko" hän taasen, niinkuin edellisenä päivänä. Minä tapasin
molemmat vierashuoneessa, ja, mikä ihme! -- sentähdenkö, että minä
yöllä ja aamulla olin kauan muistellut Venäjän-maata -- Asja minusta
täydellisesti näytti venäläiseltä tytöltä, niin, yksinkertaiselta,
melkeinpä kamarineitsyeltä. Hän oli puettuna vanhanpuoliseen hameesen,
hiuksensa olivat kammatut korvien taakse, ja hän istui liikkumattomana
akkunan edessä ja työskenteli ompelupuiten ääressä tyyneenä,
rauhallisena, niinkuin ei ikänänsä olisi tehnyt muuta työtä. Hän oli
milt'ei äänetönnä ja katseli hiljaisena työtänsä; hänen kasvojensa
piirteet olivat niin yksinkertaisen, niin jokapäisen näköiset, että
minun ehdottomasti muistui mieleeni nuot meidän kotikasvuiset
Kathinka't ja Maschinka't; että yhtäläisyys olisi täydellinen, hän
lauloi puoliääneensä tuota venäläistä laulua "Äitiseni, rakkahani."
Minä silmäilin hänen kellahtavia, uleita kasvojansa, muistelin eilisiä
houreitani, ja muuan asia kävi säälikseni. Ilma oli ihmeen ihana. Gagin
ilmoitti minulle, että hän oli tänään aikonut mennä tekemään stuudioita
luonnon mukaan; minä kysyin, suvaitsisiko hän, että minä seuraisin
hänen mukanansa, enkö häntä häiritsisi?

-- Päinvastoin, virkkoi hän: -- te voitte antaa minulle hyviä neuvoja.

Hän asetti ympyriäisen Van Dyck'iläisen hatun päähänsä, pukeutui
päällyspaitaansa, otti paperilaukun kainaloonsa ja lähti matkaan; minä
seurasin häntä hitain askelin. Asja jäi kotiin. Lähtiessään Gagin pyysi
häntä pitämään huolta siitä, ett'ei keitos tulisi liian vetiseksi; Asja
lupasi käydä katsomassa kyökissä. Gagin saapui laaksoon, jonka minä
jo tunsin, istuutui kivelle ja alkoi kuvata vanhaa, korkeata,
tuuhea-oksaista tammea. Minä laskeusin ruohostoon ja otin kirjasen
eteeni, mutta en ennättänyt lukea kahta sivuakaan, ja hän yhä vain
tahrasi paperiansa; me aina vain keskustelimmekin, sen mukaan mitä minä
ainakin voin päättää, jotenkin älykkäästi ja hienosti siitä, miten
taitelian oli työskenteleminen, mitä hänen oli hylkääminen, mitä
omistaminen itselleen, ja mikä merkitys hänellä oli meidän aikoinamme.
Gagin ilmoitti vihdoin, ett'ei hän tänään ollut piirtämistuulella,
laskeusi maahan minun viereeni, ja tuossapa nyt vasta sujui esteetönnä
meidän keskustelumme, tuo nuoruudessa niin mieluinen, milloin hehkuva,
illoin uinaileva, milloin intohimoinen, melkein aina kuitenkin
epämääräinen keskustelu, johon Venäläinen niin mielellään antautuu.
Keskusteltuamme kylliksemme me palasimme kotiin tyytyväisyyden tunteen
valtaamina, ikäänkuin olisimme tehneet jotakin, edistyneet jossakin.
Minä tapasin Asjan samallaisena kuin olin hänet jättänyt. Vaikka
kuinkakin olisin koittanut häntä tarkastella -- mitään veikistelemisen
jälkeä, mitään teeskentelemisen merkkiä en hänessä voinut huomata;
tällä kertaa olisi ollut mahdotonta syyttää häntä menettelöstä, joka ei
olisi ollut luonnon mukainen.

-- Vai niin virkkoi Gagin: -- sinä olet ruvennut paastoamaan ja
katumaan tänään.

Illalla hän muutaman kerran teeskentelemättä haukotteli ja vetäytyi
aikaisin huoneesensa. Minä jätin itsekin pian jäähyväiset Gagin'ille,
enkä enään, tultuani kotiin, antautunut minkään hourailemisen
alaiseksi; tämä päivä kului ilman että tunteeni kertaakaan olisivat
olleet kohtuuttomasti jännitetyt. Kuitenkin minä muistan, että minä,
mennessäni levolle, ääneeni lausuin:

-- "Millainen kameleontti kuitenkin tuo tyttö on!" ja lisäsin, oltuani
jonkun aikaa mietteiden vallassa: -- "eikä hän sittenkään ole hänen
sisarensa."



VI.


Niin kului kokonaista kaksi viikkoa. Minä kävin tervehtimässä Gagin'ia
joka päivä. Asja näytti minua välttävän, mutta hän ei enään osoittanut
tuota hulluntapaisuutta, joka niin suuressa määrin oli kummastuttanut
minua tuttavuutemme kahtena ensimäisenä päivänä. Minusta oli kuin hän
salassa olisi ollut murheellinen tahi hänen mielensä häiriötilassa; hän
myöskään ei enään nauranut niin paljoa. Minä tarkastelin häntä
uutterasti.

Hän puhui jotenkin hyvin ranskaa ja saksaa; kuitenkin saattoi kaikesta
huomata, ettei hän ollut lapsuudestansa saakka ollut naisihmisten
kätten johdatettavana, jonka vuoksi hänen kasvatuksensa oli saanut
omituisen, tavattoman luonteen, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen
veljensä kasvatuksen kanssa. Gagin'issa ilmaantui, pitämättä lukua
hänen Van Dyckiläisestä hatustaan ja päällys-paidastaan, hento,
puoleksi hempeä venäläinen aatelismies, mutta Asja ei ollut
jalosukuisen neiden kaltainen; kaikissa hänen liikkeissään oli jotakin
rauhatointa. Hän oli luonnostansa kaino ja arkatuntoinen, mutta tämä
kainous, tämä arkatuntoisuus harmitti häntä, ja tästä mieliharmista
päästäksensä hän koitti pakoittaa itseänsä olemaan vapaa ja rohkea,
joka hänelle ei aina onnistunut. Minä puhuin hänen kanssansa joitakuita
kertoja hänen elämästänsä Venäjällä, hänen entuudestaan; hän vastasi
hyvin vastenmielisesti näihin kysymyksiin; minä sain kuitenkin tietää,
että hän ennen lähtöänsä ulkomaille oli asunut kauan maalla. Kerran
minä tapasin hänet yksinään kirjan ääressä. Nojaten päätänsä molempia
käsivarsiansa vastaan, ja sormet pistettyinä syvään hiuksien sisään,
hän ahnaasti seurasi kirjan sisältöä.

-- Oivallista! lausuin minä astuessani hänen luoksensa: -- kuinka
ahkera te olette!

Hän nosti päätänsä ja loi minuun totisen ja ankaran silmäyksen.

-- Te luulette, ett'en minä osaa muuta kuin nauraa, sanoi hän ja tahtoi
lähteä pois.

Minä vilkasin kirjan nimilehteä; se oli joku ranskalainen romaani.

-- Ainakaan en saata kiittää teidän vaalianne, huomautin minä.

-- Mitä minun siis pitää lukeman! huudahti hän ja lisäsi, heitettyänsä
kirjan pöydälle: parempi on siis, että lähden hulluttelemaan, ja juoksi
ulos puutarhaan.

Saman päivän illalla minä luin Gagin'ille "Hermann und Dorothea'a."
Ensimältä Asja vain puuhaili ympärillämme, pysähtyi sitten äkkiä,
rupesi kuuntelemaan, istuutui hiljaa viereeni ja kuunteli lukemista
loppuun saakka. Seuraavana päivänä minä jälleen en tuntenut häntä,
ennenkuin huomasin, että hänen oli äkkiä pälkähtänyt päähän olla
taloudellisia asioita harrastava ja vakaa, niinkuin Dorothea. Sanalla
sanoen, hän oli minusta arvoituksen alainen olento. Täynnään
itserakkautta suurimmassa määrässä hän viehätti minua myös silloin, kun
olin häneen suuttunut. Yhdessä suhteessa minä kumminkin sain yhä
lujemman vakuutuksen, nimittäin siinä, ett'ei hän ollut Gagin'in sisar.
Tämä ei käyttänyt itseänsä hänen suhteensa veljen tavalla; siinä oli
jotakin liian ystävällistä, liian nöyrää ja samassa jotakin väkinäistä.

Omituinen tapaus oli omiansa vahvistamaan epäluuloani.

Tullessani eräänä iltana viinitarhalle, jossa Gagin'it asuivat,
huomasin portin suljetuksi. Arvelematta kauemmin minä menin eräälle
paikalle, missä aitaus oli murtunut, jonka paikan ennen olin keksinyt,
ja hyppäsin siitä ylitse. Lähellä tätä paikkaa oli sivupuolella tietä
pieni akaasialehto. Minä olin juuri saapunut sen luo ja olin jo
menemäisilläni ohitse, ... kun äkkiä minua hämmästytti Asjan ääni, joka
innokkaasti ja kyynelten vuotaessa lausui seuraavat sanat:

-- En tahdo rakastaa ketäkään muuta kuin sinua, en, en, sinua yksinään
ma tahdon rakastaa -- sinua ainiaan.

-- Rauhoitu siis, Asja, sanoi Gagin: -- tiedäthän, että minä uskon
sinua. Kummankin ääni kuului lehdosta. Minä näin heidät molemmat oksain
harvan lehdistön läpi. He eivät minua huomanneet. -- Sinua, sinua
yksinään, toisti Asja, ja alkoi, heittäytyen hänen kaulaansa, tuimasti
kyyneleitä vuodattaen suudella häntä ja painaa itseänsä hänen rintaansa
vastaan.

-- Kyllin, kyllin, vakuutti tämä, silitellen keveästi hänen
kiharoitansa.

Muutamia silmänräpäyksiä minä seisoin liikkumatonna ... minä säikähdin
äkkiä...

-- Menenkö heidän luoksensa?... En missään tapauksessa! kuiskahti
korvissani. Nopein askelin minä lähdin aitauksen luo, hyppäsin sen
ylitse tielle ja saavuin melkein juoksujalkaa asuntooni. Minä hymyilin,
hieroin käsiäni ja ihmettelin sattumusta, joka niin äkkiarvaamatta oli
todistanut arveluni oikeiksi (en hetkeäkään ollut epäillyt niiden
todenmukaisuutta); mutta samassa tunsin sydämessäni jotakin katkeraa.
Mutta osaavatpa he teeskennellä, ajattelin minä itsekseni. Ja mitä
varten? Mitä huvia heillä siitä on, että tahtovat minua pettää? Tätä en
odottanut häneltä... Kuinka mieltä karvastuttava havainto!



VII.


Minä makasin levottomasti ja nousin seuraavana aamuna aikaisin, sidoin
matkalaukkuseni selkääni ja lähdin, ilmoitettuani emännälleni, ett'ei
hänen tarvitsisi odottaa minua yöksi, jalkaisin kulkemaan vuorille,
ylöspäin sen virran juoksua, jonka rannalla S:n kaupunki on. Nämät
vuoret, jotka ovat Koiranseläksi (Hundsrück) nimitetyn vuoriselänteen
sivuhaaraelmia, ovat sangen huvittavat geoloogisessa suhteessa;
erittäinkin ne vetävät huomiota puoleensa säännöllisyytensä ja
patsaskivikerrostensa kautta; mutta minusta ei ollut geoloogisiin
tutkimuksiin. Minä en voinut saada itselleni selväksi, mitä minussa oli
tekeillä; yksi tunne oli minussa kuitenkin selvä: minä en halunnut
tavata Gagineja. Minä olin siinä vakuutuksessa, että ainoana syynä
minun äkilliseen mielialani muutokseen heitä kohtaan oli se mieliharmi,
joka minussa oli herännyt heidän viekkautensa kantta. Mikä heitä
pakoitti ilmoittamaan itsensä veljeksi ja sisareksi? Muuten minä koitin
olla heitä sen enämpää ajattelematta; minä kuljekselin kiirehtimättä
pitkin vuoria ja laaksoja, istuuduin kyläravintoloihin, keskustellen
tyyneesti isäntien ja vieraitten kanssa, tahi istahdin litteälle,
auringon lämmittämälle kivelle ja katselin, kuinka pilvet kulkivat, ja
sitä paitse ilmakin oli niin ihmeen ihana. Tällä tavalla minä mietin
kolme päivää, enkä suinkaan hauskuuttomasti, -- vaikka sydäntäni
silloin tällöin tunsin ahdistavan. Minun mielialani sopi niin hyvin
yhteen tämän seudun rauhallisen luonnon kanssa.

Minä antauduin kokonaan sattumuksen ja tilapäisten tunteiden
vaikutuksen alaiseksi; verkalleen vaihdellen ne virtasivat sieluni läpi
ja jättivät siihen vihdoin yhden ainoan yleis-tunteen, jossa kaikki,
mitä olin nähnyt, kuullut ja tuntenut näinä kolmena päivänä, yhtyi --
kaikki: metsien hieno pihkahaju, tikkojen ääntäminen ja koputus,
lakkaamatta lirisevät kirkkaat purot santapohjalla uiskentelevine
täplikkäine rautuineen, vuorten vähemmin jyrkät harjanteet, harmaat
kalliot, siistit kylät kunnioitusta herättävine kirkkoineen ja puineen,
haikarat niityillä, somat myllyt nopeasti pyörivine rattaineen,
sinisiin alustakkeihin ja harmaisiin sukkiin puettujen maalaisten
hyväsydämiset kasvot, lihavat hevoset, joskus lehmätkin narisevine
hitaasti liikkuvine kuormineen, omena- ja perunapuitten välitse
luikertelevilla siisteillä poluilla kävelevät nuoret, pitkätukkaiset
matkalaiset...

Vielä nytkin muistelen mielihyvällä silloisia tunteitani. Terve
sinulle, sinä germaanilaisen maan hiljainen syrjäseutu, jossa
kaikkialla oli nähtävänä vaatimatointa tyytyväisyyttä, ahkerien kätten
jälkiä, kärsivällistä, jos kohta ei joutuisaa työtä... Terve sinulle ja
rauha!

Kolmannen päivän illalla minä saavuin kotiin. Olen unhoittanut sanoa,
että minä, poistaakseni mieliharmiani Gagineja kohtaan, koitin
uudelleen kuvailla mielessäni kovasydämistä leskeä; -- mutta yritykseni
olivat turhat. Minä muistan, kuinka minä, yrittäessäni ajatella häntä,
näin edessäni noin viisivuotisen talonpoikaistytön, jonka pyöreistä
kasvoista uteliaat silmät viattomasti hämmästyksellä katselivat. Hän
silmäili minua niin lapsellisen hyväsydämisesti... Minä häpesin hänen
viatointa katsettansa, minä en tahtonut tahrata itseäni valeella hänen
läsnäollessaan, ja minä jätin ratkaisevasti ja ainiaaksi entiselle
ajatusteni esineelle jäähyväiset.

Tullessani kotiin oli kirje Gaginilta minua odottamassa. Hän ihmetteli
minun odottamatointa päätöstäni, nuhteli minua siitä, ett'en ollut
ottanut häntä mukaani, ja pyysi minua heti palattuani kotiini tulemaan
luoksensa. Tyytymättömänä minä luin hänen kirjeensä, mutta lähdin
kuitenkin seuraavana päivänä L:ään.



VIII.


Gagin otti minut ystävällisesti vastaan, nuhdellen minua kohteliailla
sanoilla, mutta Asja oli tuskin nähnyt minut, ennenkuin hän tahallansa,
aivan ilman aihetta, rupesi nauramaan ääneensä ja tapansa mukaan heti
juoksi pois. Gagin joutui hämille, soimasi häntä mielipuoleksi ja pyysi
minua antamaan hänelle anteeksi. Minun täytyy tunnustaa, että minä
suuresti harmistuin asiaan; jo ilman sitäkin minä tunsin
vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuossa minun nyt taasen täytyi
kuulla tuota luonnotointa naurua, nähdä tuota kummallista
veikistelemistä. Minä teeskentelin kumminkin, niinkuin en mitään olisi
huomannut, ja selitin hänelle pienen matkailemiseni eri kohtia. Hän
kertoi minulle mitä hän oli tehnyt minun poissa ollessani.

Keskustelu kumminkaan ei tahtonut sujuta; Asja tuli sisään huoneesen,
ja juoksi uudelleen pois. Minä ilmoitin vihdoin, että minulla oli
kiireinen työ käsillä, että minun siis oli aika lähteä kotiin. Gagin
tahtoi ensin minua pidättää, mutta luotuansa minuun terävän silmäyksen
hän tarjoutui minua saattamaan. Etehisessä Asja äkkiä astui luokseni ja
ojensi minulle kätensä; minä puristin tuskin huomattavasti hänen
sormiansa ja kumarsin hänelle aivan jäykästi. Yhdessä Gaginin kanssa me
sitten kuljimme Rhein'in poikki ja istahdimme, tullessamme
lempisaarnini luo, Madonnankuvan edessä olevalle penkille,
ihaillaksemme näkö-alaa. Huomiota ansaitseva keskustelu nousi siinä
välillämme.

Aluksi me vaihdoimme keskenämme vain muutamia sanoja, vaikenimme sitten
ja pidimme silmäyksemme luotuina kirkkaasen virtaan.

-- Sanokaa, alkoi Gagin, tuo tavallinen hymy huulilla: -- mikä ajatus
teillä on Asjan suhteen? Eikö ole totta, että hän näyttää teistä
jotenkin kummalliselta?

-- On, vastasin minä jotenkin epäilevästi. Minä en luullut, että hän
rupeisi puhumaan hänestä.

-- Hänet täytyy hyvin tuntea, ennenkuin voi hänestä päättää, virkkoi
Gagin: -- hänellä on hyvä sydän, mutta omituinen pää. Vaikeata on hänen
kanssansa tulla toimeen. Muuten täytyy hänelle antaa anteeksi, ja jos
te tuntisitte hänen elämänvaiheensa...

-- Hänen elämänvaiheensa^ keskeytin minä... Eikö hän siis ole teidän...

Gagin katsahti minuun.

-- Luuletteko siis, ett'ei hän ole minun sisareni?... Ei, jatkoi hän
kääntämättä huomiota minun hämmennykseeni: -- kyllä hän todellakin on
minun sisareni, minun isäni tytär. Kuunnelkaa minua. Minä luotan teihin
ja kerron teille kaikki.

"Isäni oli sangen hyvänluontoinen, älykäs ja sivistynyt mies -- mutta
onnetoin. Kohtalo ei ollut menetellyt hänen suhteensa ankarammin kuin
monen muunkaan; mutta hän ei kestänyt sen ensimäistäkään kohtausta.
Noudattaen sisällistä taipumusta hän meni aikaiseen naimiseen; hänen
vaimonsa, minun äitini, kuoli hyvin pian; minä jäin hänen jälkeensä
kuusikuukautiseksi. Isäni vei minut maalle, ja kokonaisen kahteentoista
vuoteen hän ei matkustanut mihinkään. Hän johti itse minun
kasvatustani, eikä olisi milloinkaan eronnut minusta, joll'ei hänen
veljensä, minun setäni, olisi tullut meidän luoksemme maalle. Tämä
setäni oleskeli yhtä mittaa Pietarissa. jossa hänellä oli jotenkin
tärkeä virka. Hän kehoitti isääni jättämään minut hänen haltuunsa,
semmenkin koska isäni ei millään ehdolla suostunut lähtemään pois
maalta. Setäni esitteli hänelle, kuinka minun ikäiseni pojan on sangen
vaarallista elää täydellisessä yksinäisyydessä, kuinka minä sellaisen
yhäti surullisen ja äänettömän miehen johdatettavana, kuin isäni oli,
ehdottomasti jäisin yhdenikäisteni jälkeen, sekä kuinka itse
luonteenikin siitä voisi turmeltua. Isäni vastusti kauan veljensä
kehoituksia, mutta myöntyi vihdoin. Minä itkin, erotessani isästäni;
minä rakastin häntä, vaikka en milloinkaan ollut nähnyt hymyä hänen
huulillaan ... mutta jouduttuani Pietariin minä pian unhoitin synkän ja
ilottoman kotini. Minut asetettiin junkkarikouluun. mutta muutettiin
täältä erääsen kaartin rykmenttiin. Joka vuosi minä matkustin maalle
muutamaksi viikkoa, ja huomasin isäni vuosi vuodelta tulevan yhä
surullisemmaksi, raskasmielisemmäksi aina arkuuteen asti, ja vaipuvan
kokonaan itseensä. Hän kävi joka päivä kirkossa ja unhoitti melkein
puhumistaitonsa. Kun minä kerran olin tällaisella tervehtimässä
käynnillä isäni luona -- minä kävin jo silloin kahdettakymmentä -- minä
ensimäisen kerran näin talossamme laihtuneen, mustasilmäisen, noin
kymmenvuotisen tyttösen -- Asjan. Isäni sanoi hänen olevan orvon, jonka
hän oli ottanut -- elätettäväksensä -- niin hänen sanansa kuuluivat.
Minä en kääntänyt erityistä huomiota tähän tyttöön; hän oli
huimapäinen, vikkelä ja äänetöin kuin pieni eläin, ja niin pian kuin
minä astuin isäni lempikamariin, suureen ja synkkään huoneesen, jossa
äitini oli kuollut ja jossa päivälläkin paloi kynttilöitä, hän heti
kätkeytyi isäni vanhanaikaisen nojatuolin tahi kirjakaapin taakse.
Tapahtuipa, että palvelusvelvollisuuteni seuraavina kolmena, neljänä
vuotena estivät minua käymästä tervehtimässä isääni. Minä sain häneltä
joka kuukauden kuluessa lyhyen kirjeen; Asjaa hän mainitsi ani harvoin
ja vain ohimennen. Isäni oli jo kuudennellakymmenellä, mutta näytti
vielä nuorelta mieheltä. Ajatelkaapa minun kauhistustani: äkkiä minä
aivan odottamatta saan talonhoitajalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa
isäni makaavan kuoliuvuoteellaan, ja rukoilee minua tulemaan kotiin
niin pian kuin mahdollista, jos vielä tahtoisin ottaa häneltä
jäähyväiset. Minä kiirehdin täyttä vauhtia kotiin ja tapasin hänet
vielä hengissä, mutta viimeisillään. Minun tuloni ilahutti häntä
suuresti, hän sulki minut riutuneilla käsillään syliinsä, loi minuun
pitkällisen milloin tutkivan, milloin rukoilevan katseen ja
vannoitettuansa minua täyttämään hänen viimeisen pyyntönsä, hän käski
vanhimman kamaripalvelijansa tuomaan Asjan sisään.

"Vanhus saattoi hänet huoneesen; hän tuskin pysyi jaloillaan ja koko
hänen ruumiinsa värisi.

"-- Kas tuossa, sanoi isäni minulle voimainponnistuksella; -- minä
jätän sinun huostaasi tyttäreni -- sinun sisaresi. Sinä saat kuulla
kaikki Jaakolta, lisäsi hän, osoittaen kamaripalvelijaan.

*Asja kaatui kyynelten valtaamana kassoilleen vuoteelle... Puolen
tunnin kuluttua oli isäni kuollut.

"Minä sain kuulla seuraavan. Asja oli minun isäni sekä entisen
äitivainajani kamarineitsyen, Tatjana'n tytär. Elävästi minä vielä
muistan tämän Tatjana'n, muistan hänen pitkän, sorean vartalonsa, hänen
kauniit, totiset, älykkäät kasvonsa suurine, tummine silmineen. Hän oli
ylpeän tytön maineinen, jota oli mahdotonta lähestyä. Niin paljon kuin
voin huomata Jaakon nöyrästä ja katkonaisesta puheesta, oli likeisempi
suhde vallinnut isäni ja hänen välillänsä muutamia vuosia äitini
kuoleman jälkeen. Tatjana ei siihen aikaan enään ollut asunut
herrastalossa, vaan naineen sisarensa, karjakon, tuvassa. Isäni oli
suuresti mieltynyt häneen, olipa minun lähdettyäni vielä tahtonut
naidakin hänet, mutta hän ei itse suostunut olemaan hänen vaimonansa,
huolimatta hänen pyynnöstään.

"-- Tatjana Vasiljevna vainaja oli, niin Jaakko kertoi minulle
seisoessaan kädet selän takana ovella: kaikessa sangen järkevä, eikä
tahtonut saattaa isäänne häpeään. Kuinka minä sopisin teidän
puolisoksenne? mikä aatelisneiti minä olen? sanoi hän, minun
läsnäollessani hän sen sanoi. Tatjana ei ollut edes tahtonut muuttaa
meidän luoksemme, vaan oli yhä asunut sisarensa luona Asjan kanssa.
Tatjana'n minä usein olin juhlapäivinä nähnyt kirkossa. Tumma huivi
päässä ja keltainen saali kaulassa hän seisoi kansanjoukossa lähellä
akkunaa: -- hänen ankaran näköinen kasvojensa luonne kuvautui selvästi
läpikuultavaa akkunaa vastaan -- hän rukoili nöyrästi ja hartaasti,
kumartuen syvään vanhan tavan mukaan. Kun setäni vei minut pois, Asja
oli kaksivuotias; yhdeksän vuoden ikäisenä hän kadotti äitinsä.

"Heti Tatjana'n kuoleman jälkeen isäni otti Asjan luoksensa kartanoon.
Hän oli jo ennenkin ilmaissut halunsa saada pitää hänet luonansa, mutta
Tatjana ei siihen ollut suostunut. Kuvailkaapa mielessänne, mitä Asja
silloin epäilemättä tunsi, kun hänet kutsuttiin kartanon herran luo.
Tähän päivään asti hän ei ole voinut unhoittaa sitä hetkeä, jolloin
hänet ensikerran puettiin silkisiin vaatteisiin ja suudeltiin hänen
kättänsä. Äiti oli eläissänsä pitänyt häntä ankarassa kurissa; isän
luona hän sai nauttia täydellistä vapautta. Hän oli itse hänen
opettajanansa; paitse häntä Asja ei nähnyt ketään. Isäni tosin ei häntä
hemmottelut sillä tavalla kuin moni lapsenhoitaja olisi tehnyt, mutta
hän rakasti häntä intohimoisesti, eikä kieltänyt häneltä mitään: hän
tunsi hengessään itsensä syylliseksi hänen suhteensa. Asja huomasi
pian, että hän itse olikin päähenkilö talossa, hän tiesi, että
kartanonherra oli hänen isänsä; mutta pian hän ymmärsi myöskin oman
epäiltävän asemansa; itserakkaus kehkeytyi suuressa määrin,
epäluottamus samoin; sopimattomia tapoja juurtui häneen yhä enemmän,
yksinkertaisuus katosi. Hän tahtoi -- hän itse sen minulle kerran
tunnusti -- pakoittaa koko mailman unhoittamaan hänen syntynsä; hän
häpesi äitiänsä, häpesi sitä, että hän häntä oli hävennyt, ja ylpeili
hänestä samassa. Te näette siis, että hän tiesi ja tietää paljon, jota
hänen ikäisensä ei pitäisi tietämän... Mutta voiko häntä itseä pitää
siihen syypäänä? Nuoruuden voima oli hänessä valloillaan, veri kuohui,
eikä ollut kättä tarjona, jonka häntä olisi johtanut... Täydellinen
riippumattomuus kaikessa! Oliko hänen siis helppo pysyä lujana? Hän ei
tahtonut olla huonompi muita ylhäisiä neitejä; hän ryhtyi kirjoihin.
Mitä hyvää siitä voi lähteä? Säännöttömästi alkanut elämä yhä kehkeytyi
säännöttömästi, mutta hänen sydämensä kuitenkaan ei turmeltunut, ja
järki pysyi terveenä.

"Ja tuossa nyt minä, kaksikymmenvuotias poika parka äkkiä näin
kolmentoista vuotisen tytön haltuuni jätetyksi! Ensimäisinä päivinä
isän kuoleman jälkeen vaikutti jo minun äänenikin hänessä kuumetaudin,
minun hyväilemiseni saattoivat hänet raskasmieliseksi, ja vasta
vähitellen hän minuun tottui. Jälestäpäin, kun hän tuli siihen
vakuutukseen, että minä todellakin tunnustan hänet sisarekseni, ja
rakastan häntä niinkuin sisarta ainakin, hän kiintyi minuun
intohimoisesti: hänessä ei ainoakaan tunne jää puolinaiseksi.

"Minä vein hänet Pietariin. Kuinka vaikeata minun ikänänsä olisi
ollutkin erota hänestä, -- niin en kuitenkaan missään tapauksessa
voinut elää yhdessä hänen kanssansa; minä asetin hänet yhteen
paraimmista kasvatuslaitoksista. Asja kyllä ymmärsi, että meidän oli
välttämätöntä erota, mutta kuitenkin tämä vaikutti hänessä taudin, joka
saattoi hänet miltei kuoleman partaalle. Vähitellen suru kuitenkin
poistui hänen mielestään, ja hän oli neljä vuotta kasvatuslaitoksessa,
mutta pysyi, vastoin sitä, mitä olin odottanut, melkein samallaisena,
kuin ennen oli ollut. Laitoksen johtajatar valitti hänestä usein
minulle. 'Aivan mahdotointa on häntä rangaista', hän tavallisesti sanoi
minulle; -- 'ja ystävällisyydestä ei ole mihinkään hänen suhteensa'.
Asja käsitti kaikki erittäin hyvin, oppi mainiosti, paremmin kuin
kaikki muut, mutta ei millään ehdolla tahtonut antautua yleisen kurin
alaiseksi; hän niskoitteli, jöröitteli... Minä en saattanut häntä siitä
liiaksi moittia: siinä tilassa, jossa hän oli, hän ei saattanut muuta
kuin joko olla nöyrä jokaista kohtaan, tahi karttaa jokaista. Kaikista
kumppaneistansa hän katsoi ystäväksensä ainoasti erään sekä muotonsa
että syntynsä puolesta vähäpätöisen, köyhän tytön. Muut neitoset joiden
yhteydessä häntä kasvatettiin, ja jotka suurimmaksi kuuluivat eteviin
perheisin, eivät hänestä pitäneet, vaan kiusottelivat häntä ja
pistelivät niin paljon kuin suinkin taisivat; Asja ei antanut heille
hiuskarvaakan perää. Kerran uskontotunnilla opettaja sattui puhumaan
paheista. 'Liehakoitseminen ja pelkurimaisuus ovat törkeimmät paheet,'
sanoi Asja ääneensä. Sanalla sanoen, hän jatkoi käydä omaa tietänsä;
ainoasti hänen seurustelutapansa tuli paremmaksi, vaikk'ei hän
tässäkään suhteessa juuri suuresti näyttänyt edistyneen.

"Vihdoin hän saavutti seitsemännentoista ikävuotensa; hänen ei enään
käynyt jääminen kasvatuslaitokseen. Minä olin suuressa pulassa. Vihdoin
hyvä ajatus juolahti mieleeni; minä päätin ottaa eron palveluksestani,
lähteä ulkomaille yhdeksi tahi kahdeksi vuodeksi ja viedä Asja
mukanani. Tuumasta toimeen; ja nyt minä oleskelen hänen kanssansa
Rhein'in rannoilla, jossa minä koitan harjoittaa maalaustaidetta, hän
taasen ... veikistellä ja hullutella vanhan tavan mukaan."

-- Nyt minä toivon, että te ette tuomitse häntä liian ankarasti, sillä
vaikka hän teeskenteleekin ikäänkuin kaikki olisi hänestä saman
tekevää, hän kuitenkin panee suuren arvon siihen. mitä muut, varsinkin
mitä te hänestä ajattelette.

Ja lempeä hymy ilmaantui taas Gagin'in huulilla.

Minä puristin voimakkaasti hänen kättänsä.

-- Niin on asian laita, virkkoi Gagin jälleen: minä olen pahassa
pulassa hänen suhteensa. Hän saattaa kuumia hiiliä jalkojeni alle, tuo
tyttö. Tähän asti kukaan ei ole miellyttänyt häntä, mutta silloin on
hätä käsissä, jos hän rakastuu johonkuhun. Minä toisinaan todellakaan
en tiedä, mihin minun on ryhtyminen hänen suhteensa. Taannoin hänen
päähänsä pälkähti ruveta vakuuttamaan minulle, että minä olin tullut
häntä kehtaan entistä kylmemmäksi, sekä ett'ei hän rakasta ketään muuta
kuin minua, että hän ainiaan on rakastava ainoasti minua. Ja tämän
ohessa hän rupesi niin itkemään...

-- Tämä se siis oli ... oli juuri päästä huuliltani, minä purin
kieleeni.

-- Mutta sanokaapa, pyysin minä Gaginia: koska kerta avosydämisyys
vallitsee meidän kesken -- eikö hän todellakaan ole tähän asti
mieltynyt kehenkään? Pietarissa hän varmaan on nähnyt paljon nuoria
miehiä.

-- Nämät juuri häntä eivät ensinkään miellyttäneet. Ei, Asja vaatii
itsellensä sankarin, epätavallisen ihmisen -- tahi maalarin kuvaamaan
vuoren rotkossa istuvan paimenen.

-- Mutta olenpa jo kyllin laverrellut ja pidättänyt teitä, lisäsi hän
nousten.

-- Kuulkaapa, sanoin minä: -- menkäämme teidän luoksenne, minun ei tee
mieleni kotiin.

-- Mutta teidän työnne?

Minä en vastannut mitään; Gagin hymyili hyväsydämisesti, ja me
palasimme L:ään. Nähdessäni tutun viinitarhan ja valkoisen rakennuksen
vuoren huipulla, jonkinmoinen suloinen tunne valtasi minut -- niin,
minun sydämessäni tuntui niin suloiselta, ikäänkuin joku olisi
äänetönnä vuodattanut siihen lievitystä, Mieleni keveni Gagin'in
kertomuksen jälkeen.



IX.


Asja kohtasi meitä etehisen kynnyksellä; minä odotin jälleen naurua,
mutta hän tuli meitä vastaan ihan vaaleana, äänetönnä ja silmät maahan
luotuina.

-- Tuossa hän taasen on, sanoi Gagin hänelle: -- ja huomaa, hän on itse
tahtonut palata.

Asja loi minuun kysyväisen silmäyksen. Vuorostani minä nyt ojensin
hänelle käteni ja puristin voimakkaasti hänen kylmiä sormiansa. Minä
säälin häntä suuresti; nyt vasta minä ymmärsin hänessä paljon, mitä en
ennen ollut voinut käsittää: hänen sisällinen rauhattomuutensa, hänen
voimattomuutensa pidättää itseänsä, hänen teeskentelemishalunsa, --
kaikki minulle selveni. Minä loin silmäyksen hänen sieluunsa: salainen
paino rasitti häntä lakkaamatta, hänen kokematoin itserakkautensa kesti
hänessä alituista taistelua ja matkaan saattoi levottomana hänessä
suurta hämmennystä, vaan koko hänen olentonsa etsi totuutta. Minä
ymmärsin, miksi tämä kummallinen tyttö minua ihastutti; siihen ei ollut
syynä ainoastaan hänen huima viehätysvoimansa; hänen henkensä se oli,
joka minua miellytti.

Gagin alkoi puuhata piirustustensa ääressä; minä ehdoittelin Asjalle,
että hän tulisi kanssani kävelemään viinitarhaan. Hän suostui siihen
heti hilpeällä, milt'ei nöyrällä myöntyväisyydellä. Me astuimme ylös
puolivälille vuoren korkeutta ja laskeusimme istumaan leveälle
hiekkakivelle.

-- Eikö teidän ollut ikävä ilman meitä? alkoi Asja.

-- Oliko teidän sitten ikävä minun poissa ollessani? kysyin minä.

Asja katsahti minuun sivulta.

-- Oli, vastasi hän. -- Onko suloista olla vuorilla? jatkoi hän heti;
-- ovatko ne korkeita? korkeampia kuin pilvet? kertokaa minulle, mitä
olette nähneet. Te kerroitte siitä veljelle, mutta minä en ole saanut
kuulla mitään.

-- Miksi lähditte ulos? huomautin minä.

-- Minä lähdin ... syystä että... Nyt minä enää en lähde pois, lisäsi
hän luottavalla lempeällä äänellä: -- te olitte suutuksissanne tänään.

-- Minäkö?

-- Niin.

-- Mintähden? jos suvaitsette...

-- Minä en tiedä, mutta te olitte suutuksissanne ja lähditte
suutuksissanne pois. Se katkeroitti minun mieltäni, että siten lähditte
pois, ja minä olen iloinen siitä, että palasitte.

-- Myös minä olen iloinen siitä että palasin, virkoin minä.

Asja liikutti hartioitaan samalla tavalla kuin lapsilla on tapana tehdä
kun heidän on hyvä olla.

-- Oi, minä saatan arvata! jatkoi hän; -- muinoin minä kuullessani
isäni yskivän viereisessä huoneessa, jo siitä voin päättää, oliko hän
tyytyväinen minuun vai ei.

Tähän päivään asti Asja ei kertaakaan ollut puhunut minulle isästään.
Tämä minua kummastutti.

-- Te siis rakastitte isäänne? kysyin minä, ja äkkiä minä suureksi
harmikseni tunsin, että minä punastuin.

Hän ei vastannut mitään ja punastui hänkin. Me vaikenimme molemmat.
Kaukana Rhein'illä kulki savuten höyrylaiva. Me käänsimme katseemme
sinnepäin.

-- Miksi ette kerro? virkkoi Asja melkein kuiskaamalla.

-- Miksi te tänään rupesitte nauramaan heti kuu näitte minun? kysyin
minä.

-- Sitä minä en itsekään tiedä. Usein minun tekee mieleni itkeä, mutta
silloin minä nauran. Te ette saa arvostella minua ... sen mukaan, mitä
teen. Ah, muistaessani, millainen on tuo tarina Loreleista? Se on kai
hänen kallionsa, joka tuolla kaukana näkyy? Kerrotaan, että hän ensin
upotti jokaisen, mutta kun hän rakastui, niin hän itse syöksyi veteen.
Minua miellyttää tämä tarina. Frau Luise kertoo minulle kaikenmoisia
tarinoita. Frau Luisella on musta keltasilmäinen kissa...

Asja nosti päätänsä ja pudisti kiharoitaan.

-- Ah, kuinka hyvä minun on olla! sanoi hän. Samassa hetkessä kaikui
katkonaisia pitkäveteisiä säveleitä korviimme. Sataluku ääniä toisti
yht'aikaa kirkkolaulua, noudattaen määrätyitä välihetkiä: joukko
pyhissä vaeltajia kulki alhaalla tietä pitkin ristineen ja pyhine
lippuineen.

-- Oi, jos lähtisi heidän kanssansa, huudahti Asja, kuunnellen sävelten
vähitellen heikkonevaa kaikua.

-- Oletteko niin hurskas?

-- Minä haluaisin jonnekin kauas, rukoilemaan, tekemään jonkun vaikean
urotyön, jatkoi hän. Päivät vierivät vierimistään, elämä on kuluva
loppuunsa, -- ja mitä me olemme saaneet toimeen!

-- Te olette kunnianhimoinen, huomautin minä: -- te ette tahdo viettää
elämäänne ilmaiseksi, te tahdotte jättää jälkeenne merkkiä teidän
olemassa olostanne...

-- Onko tuo mahdotointa?

"Mahdotointa," olin juuri toistaa... Minä loin silmäyksen hänen
kirkkaisiin silmiinsä ja virkoin vain:

-- Koittakaa!

-- Sanokaapa, alkoi Asja jälleen, hetkisen vaitiolon jälkeen, jonka
kuluessa pian hälvenevä varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, jotka
taasen olivat ennättäneet tulla vaaleiksi: -- teitä kai suuresti on
miellyttänyt tuo nainen ... muistatteko, veli joi hänen maljansa
rauniolla seuraavana päivänä siitä kuin olimme tutustuneet?

Minä rupesin nauramaan.

-- Teidän veljenne laski leikkiä; ei mikään nainen ole vielä minua
miellyttänyt; ainakaan ei nyt kukaan miellytä.

-- Mikä teitä enimmin miellyttää naisissa? kysyi Asja viattomalla
uteliaisuudella.

-- Millainen kummallinen kysymys! huudahdin minä.

Asja joutui hieman hämille.

-- Minun ei olisi pitänyt kysyä teiltä tätä, eikö niin? Suokaa se
minulle anteeksi; minä olen tottunut lavertelemaan kaikkia, mitä
päähäni sattuu. Juuri sentähden minä pelkäänkin puhua.

-- Puhukaa Herran tähden, älkää peljätkö? virkoin minä: -- minä olen
niin iloinen siitä, että vihdoin olette herjenneet ujostelemasta.

Asja loi silmänsä maahan ja nauroi hiljaista, vienoa naurua; minä en
ollut nähnyt hänen ennen niin nauravan.

-- No, kertokaapa vihdoin, jatkoi hän, tasoittaen hamettaan ja vetäen
sitä alas jaloillensa, ikäänkuin valmistaaksensa itseään kauvan
istumaan: -- kertokaa, tahi lukekaa jotakin, niinkuin te taannoin
luitte meille "Onjeginistä"...

Hän vaipui äkkiä ajatuksiin...

    "Miss' risti puiden varjossa
    On kurjan äitein haudalla..."

sanoi hän hiljaa itsekseen.

-- Puschkin'issa nämät sanat kuuluvat vähän toisin, huomautin minä.

-- Minä tahtoisin olla Puschkin'in Tatjana, jatkoi hän yhä ajatuksien
vallassa... Kertokaa, huudahti hän elävästi.

Mutta minustapa ei ollut kertojaksi. Minä katselin häntä. hänen
istuessaan vieressäni kokonaan auringon kirkkaitten säteitten
valaisemana, tyynenä, lempeänä. Kaikki säteili iloa ympärillämme, sekä
alhaalla, että ylhäällä -- taivas, maa ja vedet, itse ilmakin näytti
suurelta valomereltä.

-- Katsokaa, kuinka kaunista! sanoin minä hiljentäen ehdottomasti
ääntäni.

-- Kaunista! vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä, katsomatta minuun.
-- Jos me molemmat olisimme lintuja, ... kuinka korkealla me silloin
lentäisimme, kuinka leijailisimme ... katoaisimme kokonaan tuonne
taivaan siniin... Mutta me emme olekaan lintuja.

-- Mutta meille voi kasvaa siivet, sanoin minä.

-- Kuinka niin?

-- Tulevaisuudessa -- te saatte nähdä. On tunteita, jotka kohoittavat
meitä ylös maasta. Olkaa huoleti, te saatte siivet.

-- Onko teillä siis ollut sellaiset?

-- Kuinka sitä sanoisin... Luullakseni en tätä ennen vielä ole
lentänyt.

Asja vaipui jälleen ajatusten mailmaan. Minä kumarruin hieman hänen
puoleensa.

-- Taidatteko valssia? kysyi hän äkkiä.

-- Taidan, vastasin minä jotenkin oudonlaisesti.

-- Menkäämme siis, menkäämme... Minä pyydän veljeä soittamaan meille
valssin... Me kuvailemme mielessämme, että lennämme, että meille on
kasvanut siivet.

Hän juoksi kotiin. Minä juoksin hänen jälkeensä ja muutaman hetken
kuluttua me pyörimme ahtaassa huoneessa Lannerin ihanain sävelten
kaikuessa. Asja valssi taitavasti, viehätyksellä. Jotakin hentoa,
naisellista ilmaantui äkkiä hänen lapsellisen totisissa kasvoissaan.
Vielä kauan jälestäpäin minä tunsin käteni koskettavan hänen
vartaloansa, vielä kauan minä olin kuulevinani hänen pikaisen, läheisen
hengittämisensä, näkevinäni edessäni hänen tummat, liikkumattomat,
melkein suljetut silmänsä, hänen vaaleat, mutta elävät kutrien
tuuheasti verhomat kasvonsa.

Tämä päivä kului niin hauskasti kuin suinkin voi toivoa. Me iloitsimme
kuin lapset. Asja oli sangen suloinen ja yksinkertainen. Gagin
riemastui katsellessansa häntä. Minä lähdin pois aivan myöhään.
Saavuttuani keskelle Rhein'iä minä pyysin ehättäjää jättämään veneen
virran valtaan. Ukko piti airoja ylhäällä -- ja valtava virta kuljetti
meitä mukanaan. Katsellessani ympärilleni, kuunnellessani,
johdatellessani mieleeni menneitä, minä äkkiä tunsin salaisen
rauhattomuuden sydämessäni ... minä nostin silmäni taivasta kohti ...
mutta taivahallakaan ei ollut rauhaa; välkkyvine tähtineen se oli
alituisessa liikkeessä, kierteli, värisi; minä kumarruin virtaa
kohti ... myöskin siinä, tuossa synkässä, kylmässä syvyydessä liikkui,
värisi tähtiä; rauhatoin levottomuus kohtasi minua kaikkialla -- ja
rauhattomuus suureni minussa itsessä. Minä nojauduin veneen laitaa
vastaan. Tuulen suhina korvissani, veden hiljainen loiske peräkeulan
takana minua säikähdytti; aaltojen hilpeä huokuminen ei minua
virkistyttänyt; satakieli viserteli rannalla, ja sen viserrys vuodatti
minuun suloista myrkkyä. Kyyneleet tunkeutuivat silmiini, mutta ne
eivät olleet tyhjän riemastuksen kyyneleitä. Mitä minä tunsin, se ei
ollut tuota kaikkia käsittävien toiveitten epämääräistä, äsken
herännyttä tunnetta, jolloin ihminen tuntee sielunsa laajenevan ja
kaikuvan vastaan hänen tunteillensa, jolloin hän tuntee, että hän
käsittää ja rakastaa kaikkia...

Ei, minussa hehkui halu onnellisuuteen. Minä en vielä rohjennut määrätä
sille nimeä, -- mutta onnellisuutta, onnellisuutta määrättömyyteen
asti, -- siinä se, jota minä halusin, johon minä pyrin... Mutta vene
yhä kiiti eteenpäin, ja ehättäjä-ukko istui ja uinaili, nojautuen
eteenpäin airoja vastaan.



XI.


Kulkiessani seuraavana päivänä Gagin'ien luo, minä en kysynyt
itseltäni, olinko rakastunut Asjaan, mutta minä ajattelin paljo häntä,
hänen kohtalonsa minua huvitti, minä iloitsin meidän osottamattomasta
yhtymyksestämme. Minä tunsin itsessäni, että minä vasta eilisestä
päivästä alkaen olin oppinut häntä tuntemaan! siihen asti hän oli ollut
suljettuna minulle. Ja kuin minä vihdoin olin päässyt häntä tuntemaan,
kuinka viehättävässä valossa hänen kuvansa silloin säteili edessäni.
kuinka uusi se oli minulle, millainen salainen lumous siitä kainosti
virtasi minuun...

Nopeasti minä astuin tuttua polkua pitkin, tavan takaa luoden silmäni
etäisyydessä valkoisena välkkyvää taloa kohti. Minä en ajatellut
tulevaisuutta -- en edes huomista päivää; minun oli sangen hyvä olla.

Asja punastui kun minä astuin huoneesen, minä huomasin, että hän taasen
oli pukeutunut uudestaan, mutta mitä kasvonsa ilmaisivat, se ei
kuitenkaan soveltunut hänen pukuunsa: ne olivat surulliset. Ja minä
tulin niin hilpeän iloisena! Minusta näytti, ikäänkuin hän nytkin
tapansa mukaan olisi ollut aikeessa juosta pois, mutta kuitenkin
koittanut voittaa itseänsä -- ja hän jäi huoneesen. Gagin näkyi olevan
tuon omituisen hurjan innon vallassa, joka taudin tavalla valtaa
taitelijoita kun he kuvailevat mielessään, että heidän on onnistunut
"saada luonto kynsiinsä", niinkuin he sanovat. Hiukset pörrössä ja
maaliin tahrattuna hän seisoi jännitetyn palttinan edessä, vedellen
sitä leveälti siveltimellään; hän nyökäytti ikäänkuin hurjistuneena
minulle päätänsä, astui taaksepäin, tiiroitti sitä silmillään ja
hyökkäsi sitte jälleen kuvansa luo. Minä en tahtonut häiritä häntä ja
istuuduin Asjan luo. Hänen tummat silmänsä kääntyivät verkalleen
minuun.

-- Te ette ole tänään samanlainen kuin eilen, huomautin minä, turhaan
koitettuani herättää hymyä hänen huulilleen.

-- En, en ole samanlainen, vastasi hän vitkallisella ja kolkolla
äänellä. Mutta mitäpä siitä! Minä vain en ole nukkunut rauhallisesti;
minä olen miettinyt koko yön.

-- Mitä olette miettineet?

-- Ah, minä olen miettinyt paljon asioita. Jo lapsuudestani saakka se
on ollut tapanani; ja siitä ajasta asti, kuin vielä asuin äitini
kanssa.

Hän lausui tämän sanan voimainponnistuksella ja toisti sitten vielä
kerran:

-- Kun vielä asuin äitini kanssa... Minä olen miettinyt, miksi ei
kukaan saata edeltäkäsin tietää kuinka hänen käy maailmassa; usein
näkee vaaran olevan lähellä, -- mutta kuitenkin on mahdotointa
pelastaida; ja miksikä ei aina saada sanoa totuutta suoraan?... Sitten
olen miettinyt sitä, etten minä tiedä mitään, että minun vielä tulee
oppia. Minua pitää kasvatettaman, minä olen sangen huonosti kasvatettu.
Minä en taida soittaa pianoa, en taida piirtää, ja ompelenkin aivan
tyydyttävästi. Minulla ei ole mitään taitoa; minun seurassani mahtaa
olla sangen ikävä.

-- Te menettelette väärin itseänne kohtaan, virkoin minä. -- Te olette
lukeneet paljon, olette sivistynyt jo teidän ymmärryksellänne...

-- Olenko minä ymmärtäväinen? kysähti hän niin sattuvan luonnollisella
tiedonhalulla, että minä ehdottomasti rupesin nauramaan. -- Veli,
olenko minä ymmärtäväinen? kysyi hän Gagin'ilta.

Tämä ei vastannut hänelle mitään, vaan jatkoi puuhailemistaan, yhä
vaihtaen sivellintä ja nostaen kättänsä korkealle.

-- Minä toisinaan itsekään en tiedä, mitä minulla on päässäni, jatkoi
Asja samalla miettivällä katsannolla. -- Minä välistä itsekin todella
pelkään itseäni. Voi, minä tahtoisin niin mielelläni... Onko totta,
ettei naisten pidä lukea paljoa.

-- Paljoa ei heidän pidä lukeman, mutta...

-- Sanokaa minulle, mitä minun pitää lukeman? sanokaa mitä minun pitää
tekemän? Minä tahdon tehdä kaikki mitä te minulle määräätte, lisäsi hän
viattomalla luottamuksella kääntyen minuun.

Minä en heti huomannut, mitä minun piti vastaaman hänelle.

-- Eikö teidän tule ikävä minun kanssani?

-- Kuinka siihen arveluun saatatte tulla? vastasin minä.

-- No, kiitän teitä siitä! virkkoi Asja; -- minä vain luulin, että
teidän saattaisi tulla ikävä.

Ja hänen pienoinen kuuma kätensä puristi minun kättäni.

-- N.! huudahti samassa Gagin: -- eikö tämä tausta ole liian tumma?

Minä menin hänen luoksensa. Asja nousi ja lähti huoneesta.



XII.


Tunnin kuluttua hän palasi takaisin, jäi seisomaan ovelle ja viittasi
kädellään minua tulemaan luoksensa.

-- Kuulkaa, sanoi hän: -- jos minä kuolisin, säälisittekö minua.

-- Millaisia ajatuksia teillä tänään on! huudahdin minä.

-- Minä kuvailen mielessäni, että minä kuolen pian; minusta toisinaan
näyttää, kuin kaikki ympärilläni jättäisi minulle jäähyväiset. On
parempi kuolla, kuin elää tällä tavoin ... voi älkää katsoko minuun
tuolla tavalla; minä vakuutan, etten teeskentele. Muuten minä jälleen
rupean pelkäämään teitä.

-- Oletteko siis peljänneet minua?

-- Jos minä olen tuollainen kummallinen olento, niin minä todellakaan
en ole syypää siihen, vastasi hän, -- Katsokaa, minä en enää saata
nauraakaan...

Hän pysyi surullisena ja raskasmielisenä iltaan saakka. Jotakin oli
hänessä tekeillä, mutta mitä se oli, sitä minä en käsittänyt. Hänen
silmäyksensä pysähtyivät usein minuun; minä en ymmärtänyt, mitä ne
lausuivat, mutta minun sydämeni vetäytyi joka kerta niiden
vaikutuksesta hiljaa kokoon. Hän näytti rauhalliselta -- mutta
katsellessani häntä minun kuitenkin teki mieleni pyytää häntä
rauhoittumaan. Minä ihailin häntä, minä näin liikuttavan viehätyksen
hänen vaaleissa piirteissään, hänen epämääräisissä, vitkallisissa
liikkeissään -- mutta hän kuvaili itselleen jostakin syystä en tiedä
mistä -- etten ollut hyvällä tuulella.

-- Kuulkaa, sanoi hän minulle vähää ennen hyvästi jättöä: -- minua
häiritsee se ajatus, että te pidätte minua kevytmielisenä...
Vastaisuudessa teidän tulee uskoa, mitä teille sanon, mutta myöskin
teidän pitää oleman vilpittömän minua kohtaan: minä olen aina sanova
teille totuuden, minä annan sen vahvistukseksi teille kunniansanani...

Tämä "kunniansanani" saattoi minut taasen nauramaan.

-- Voi, älkää naurako, sanoi hän kiihkeästi, -- muuten minä tänään
sanon teille saman, minkä te sanoitte minulle eilen: -- "Miksi te
nauratte?" -- ja lisäsi, oltuansa hetken vaiti: -- muistatteko, te
puhuitte eilen siivistä? ... minulle on kasvanut siivet mutta ei ole
minne lentäisin.

-- Mitä sanottekaan, virkoin minä: -- onhan teille kaikki tiet avoinna.

Asja katsoi suoraan ja terävästi silmiini.

-- Teillä on tänään huonoja ajatuksia minusta, sanoi hän rypistäen
kulmakarvojansa.

-- Minullako huonoja ajatuksia? teistä? --

-- Mikäpä teitä tänään saattaa olemaan noin allapäin? keskeytti minua
Gagin: -- tahdotteko että eilisen mukaan soitan teille valssin?

-- Ei, ei, vastasi Asja, puristaen käsiänsä yhteen; -- ei millään
ehdolla tänään.

-- En minä tahdo pakoittaa sinua, rauhoitu!...

-- Ei millään ehdolla, toisti Asja, tullen vaaleaksi. -- -- --

"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" ajattelin itsekseni
tullessani Rhein'ille, jonka synkät aallot kiihkeinä vyöryivät.



XIII.


"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" kysyin itseltäni
herätessäni seuraavana aamuna. --

-- Minä en tahtonut luoda silmäystä itseeni. Minä tunsin että hänen
kuvansa. että "väkinäisesti nauravan tytön" kuva oli tunkeutunut syvään
sydämeeni, ett'enkä siitä helposti voinut irtaantua. -- Minä lähdin
L:ään ja viivyin siellä koko päivän. mutta Asjasta en saanut nähdä
muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Hän tuli alas hetkiseksi, kääre
otsan ympärillä, vaaleana, raukeana, silmät melkein suljettuina; hän
hymyili voimattomasti ja sanoi: -- "se menee ohitse, se ei ole mitään,
se menee ohitse, eikö niin?" -- ja meni pois. -- Tämä kävi säälikseni,
ja sydämessäni tuntui niin surullisen tyhjältä; minä en tahtonut
pitkään aikaan lähteä pois ja palasin kotiin vasta myöhään.

Seuraavan aamun minä mietin jonkinmoisessa puoliunen kaltaisessa
tilassa. Minä tahdoin ryhtyä työhön -- en voinut; koitin olla mitään
tekemättä, mitään ajattelematta ... tämäkään ei onnistunut. Minä
kävelin pitkin kaupunkia, palasin kotiin ja lähdin jälleen ulos.

-- Oletteko ehkä herra N.? kuului äkkiä takanani lapsen ääni. Minä
katsoin taakseni; edessäni seisoi poika. -- Tämä on neiti Annetet'eltä
teille, lisäsi hän, antaen minulle kirjelipun.

-- Minä aukaisin sen -- ja tunsin Asjan säännöttömän ja hätäisen
käsialan. -- "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata teitä," kirjoitti
hän minulle, "saapukaa tänään kello neljä rauniolle vievän tien
varrella olevan rukoushuoneen luo. Minä olen tänään menetellyt sangen
varomattomasti... Tulkaa Jumalan tähden, te saatte kuulla kaikki...
Sanokaa kirjeen tuojalle: "kyllä."

-- Tuleeko vastausta? kysyi poika.

-- Sano: "kyllä," vastasin minä. Poika lähti juoksemaan pois.



XIV.


Tultuani huoneeseni laskeusin istumaan ja vaivuin ajatuksiin. Sydämeni
sykki tuimasti. Useampia kertoja minä luin Asjan kirjeen. Minä katsoin
kelloa; se ei vielä ollut yhtätoistakaan.

Ovi avautui -- ja Gagin astui sisään.

Hänen kasvonsa olivat synkät. Hän tarttui minun käteeni ja puristi sitä
lujasti. Hän näytti sangen levottomalta.

-- Mikä teitä vaivaa? kysyin minä.

Gagin otti tuolin ja istuutui minua vastapäätä.

-- Neljä päivää sitten, alkoi hän väkinäisesti hymyillen ja änköttäin:
-- minä hämmästytin teitä kertomukseni kautta; tänään minä hämmästytän
teitä vielä enemmän. Jollekulle toiselle minä luultavasti en
puhuisi ... niin suoraan... Mutta te olette kunnon mies, olette minun
ystäväni, eikö niin? kuulkaa siis: minun sisareni Asja on teihin
rakastunut.

Minä säikähdin ja hypähdin ylös tuolilta...

-- Teidän sisarenne, te sanotte...

-- Niin, niin, keskeytti minua Gagin. -- Minä puhun teille, eitä hän on
kadottanut järkensä, ja saattaa minutkin järjettömäksi. Mutta onneksi
hän ei osaa valehdella -- hän luottaa minuun. -- Oi, millainen sielu
tuolla tytöllä on ... hän saattaa itsensä vielä turmioon ihan
ehdottomasti.

-- Mutta te varmaankin erehdytte, huomautin minä...

-- En, minä en erehdy. Eilen, niinkuin tiedätte, hän oli vuoteellaan
melkeen koko päivän, ei syönyt mitään, ei myöskään mitään valittanut...
Hän ei valita milloinkaan. -- Minua kuitenkaan ei huolestuttanut,
vaikka häntä iltapuoleen rupesi vaivaamaan kuume. Tänään kello kaksi
aamulla emäntämme herätti minut: Tulkaa, sanoi hän, sisarenne luo:
hänen laitansa on jotenkin huono.

-- Minä kiirehdin Asjan luo ja näin hänen täysissä vaatteissa makaavan
kuumetaudissa, kyynelten vallassa; hänen päänsä oli hehkuvan kuuma, ja
hänen hampaansa kalisivat. "Mikä sinun on, kysyin minä: oletko kipeä?"

-- Hän heittäysi minun kaulaani ja rupesi rukoilemaan minua viemään
hänet pois niin pian kuin mahdollista, jos tahtoisin, että hän jäisi
elämään... Minä en käsitä mitään ... minä koitan häntä rauhoittaa...
Hän rupee itkemään yhä tuimemmin ... ja äkkiä minä hänen kyyneleittensä
ohessa kuulen... Niin, sanalla sanoen, minä kuulin, että hän rakastaa
teitä. -- Minä vakuutan teille, ett'ei meistä kumpikaan, vaikka
olemmekin ymmärtäväisiä miehiä, voi kuvailla mielessään kuinka syvälti
hän tuntee, ja millaisella mahdottomalla voimakkuudella nämät tunteet
hänessä esiytyvät; tämä nyt valtasi hänet odottamattomasti ja
kiihkeästi kuin raju-ilma. Te olette sangen rakastettava ihminen,
jatkoi Gagin: -- mutta kuitenkin minun täytyy tunnustaa, ett'en käsitä,
miksi hän on rakastunut teihin. Hän sanoo, että hän oli mieltynyt
teihin heti ensi katsannossa. Siitä syystä hän myöskin taannoin itki,
vakuuttaessaan minulle, ett'ei hän tahdo rakastaa ketään muuta kuin
minua. -- Hän luuloittelee itselleen, että te halveksitte häntä, että
te varmaankin tunnette hänen syntynsä; hän kysyi minulta, enkö ole
kertonut teille hänen elämänvaiheistansa -- minä luonnollisesti annoin
kieltävän vastauksen; mutta hänen hieno aistinsa -- se todellakin on
ihmeteltävä. Hän toivoo ainoasti yhtä asiaa, lähteä pois, pois nyt
heti. -- Minä istuin hänen kanssansa aamuun asti; hän vaati minua
vakuuttamaan kunniansanallani, ett'ei meitä enään huomena olisi täällä
-- ja silloin vasta hän nukkui. Minä mietin miettimistäni, ja päätin
vihdoin -- keskustella teidän kanssanne. Minun mielestäni Asjalla on
oikein -- meidän tulee molempien lähteä täältä matkaamme. Ja minä
olisin jo tänään vienyt hänet täältä pois, jollei päähäni olisi
sattunut ajatus, joka minun pidätti. Ehkä ... kukapa sen tietää? --
minun sisareni miellyttää teitä. Jos niin olisi asian laita, niin
mintähden siis veisin hänet pois? -- Ja silloin minä päätin
häpeämättä... Ja sitä paitse minä olen itsekin jotakin huomannut...
Minä päätin ... kuulustella teiltä... Gagin raukka joutui kokonaan
hämille. -- Suokaa minulle anteeksi, minä pyydän, lisäsi hän: minä en
ole tottunut tällaisiin asioihin.

Minä tartuin hänen käteensä.

-- Te tahdotte saada kuulla, virkoin minä vakavalla äänellä: --
miellyttääkö minua teidän sisarenne? -- Te olette arvanneet oikein, hän
miellyttää minua...

Gagin katsahti minuun. Mutta, lausui hän änkäten: -- te ette suinkaan
tahtoisi naida häntä?

-- Miten te tahdotte, että vastaisin tällaiseen kysymykseen? Päättäkää
itse saattaisinko nyt...

-- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, keskeytti minua Gagin. -- Minulla ei
sitä paitse ole mitään oikeutta vaatia teiltä vastausta tähän, ja minun
kysymykseni -- oli peräti sopimatoin. -- Mutta mitä minun pitää
tekemän? -- Tulen kanssa ei ole hyvä leikitellä. Te ette tunne Asjaa;
olisi mahdollista, että hän sairastuisi, lähtisi ulos, määräisi teille
yhtymis-ajan.... Toinen saattaisi salata kaiken ja odottaa tilaisuutta
-- mutta sitä hän ei saata. Hänelle on tämä tapahtunut ensikerran, --
sepä siinä juuri paha onkin. Jos olisitte nähneet, kuinka hän tänään
itki jalkojeni juuressa, niin ymmärtäisitte minun pelkoni.

Minä rupesin miettimään. Gagin'in sanat: "määrätä yhtymis-ajan"
sattuivat sydämeeni. Minusta näytti häpeälliseltä olla avosydämisesti
vastaamatta hänen kunnialliseen avosydämisyyteensä.

-- Niin, sanoin minä vihdoin: -- te olette oikeassa. Tunti on siitä
kulunut, kun sain sisareltanne kirjeen. Tuossa se on.

Gagin otti kirjeen, luki sen nopeasti ja laski kätensä polvilleen.
Hänen kasvoillaan ilmautuva hämmästys saattoi hänet huvittavan
näköiseksi, mutta minun ei nyt tehnyt mieleni nauraa.

-- Te todeltakin olette, sen vielä toistan ... kunnon mies, virkkoi
hän: -- mutta mitä nyt on tekeminen. kuinka? hän tahtoo itse
lähteä pois, ja kirjoittaa kuitenkin teille ja soimaa itseään
varomattomuudesta ... ja milloin hän on ennättänyt kirjoittaa? Mitä hän
oikeastaan tahtoo teiltä?

Minä rauhoitin häntä, ja me rupesimme niin kylmäkiskoisesti kuin
suinkin keskustelemaan siitä, mihin meidän oli ryhtyminen.

Vihdoin me tulimme seuraavaan päätökseen: vaaran välttämiseksi minun
tuli mennä määrättyyn paikkaan ja keskustella rehellisesti Asjan
kanssa. Gagin sitoutui istumaan kotona ja teeskentelemään täydellistä
tietämättömyyttä hänen kirjeensä suhteen; mutta illalla me jälleen
päätimme yhtyä.

-- Minä luotan lujasti teihin, sanoi Gagin puristaen kättäni: --
säästäkää sekä häntä että minua. Huomena me kuitenkin lähdemme, lisäsi
hän nousten: -- sillä te ette kumminkaan nai Asjaa.

-- Antakaa minulle miettimisaikaa iltaan saakka, virkoin minä.

-- Olkoon niin, mutta te ette häntä kumminkaan nai. Hän lähti pois,
mutta minä heittäysin sohvalle ja suljin silmäni. Päätäni pyörytti: se
oli ollut yht'aikaa liian monen rajun tunteen vaikutuksen alaisena.
Minua pahastutti Gagin'in avosydämisyys, minä tunsin mieliharmia Asjaa
kohtaan, hänen rakkautensa minua sekä ihastutti että häiritsi. Minä en
voinut käsittää, mikä saattoi hänet ilmaisemaan kaikki veljellensä;
pikaisen, melkein silmänräpäyksellisen päätöksen välttämättömyys minua
kiusasi...

"Mennä naimiseen seitsentoista vuotiaan, hänen luontoisensa tytön
kanssa, kuinka se on mahdollista?" sanoin minä nousten sohvalta.



XV.


Suostuttuna tuntimääränä minä kuljin Rhein'in poikki, ja ensimäinen
henkilö, joka tuli minua vastaan toisella rannalla, oli sama poika,
joka oli tullut minun luokseni aamulla. Hän nähtävästi oli minua
odottamassa.

-- Neiti Annett'eltä, sanoi hän kuiskaamalla ja antoi minulle toisen
kirjeen.

Asja ilmoitti, että hän oli määrännyt toisen paikan meidän yhtymistämme
varten. Minun piti puolentoista tunnin kuluttua menemän Frau Luise'n
taloon, eikä rukoushuoneelle, koputtaa alhaalla ja astua sitten
kolmanteen kerrokseen.

-- Sanonko taasen: "kyllä?" kysyi poika.

-- "Kyllä," toistin minä ja lähdin kävelemään pitkin Rhein^in rantaa.
Ei ollut enää aikaa palata kotiin, ja kaduilla minä en tahtonut
kuljeksia. Kaupungin muurin takana oli pieni puutarha katettuine
keilaratoineen ja pöytineen oluenjuojia varten. Minä lähdin sinne.
Joitakuita jo vanhanpuolisia Saksalaisia heitti keilaa; jyrinänä
vierivät puiset pallot ja silloin tällöin kuului mieltymyksen
huudahtuksia. Sievä palvelustyttö toi minulle olutkannusen; hänen
silmänsä olivat punaset itkusta. Minä katsoin häntä kasvoihin. Hän
kääntyi äkkiä ja meni pois.

-- Niin, niin lausui lähellä istuva lihava, punaposkinen porvari: --
Hannasemme on tänään sangen surullinen. Hänen sulhonsa on mennyt
sotamieheksi. Minä katsoin häneen: hän oli tunkeutunut erääsen nurkkaan
ja nojasi poskeansa käteensä; kyyneleitä vieri toinen toisensa jälkeen
alas pitkin hänen sormiansa. Joku pyysi olutta; tyttö vei hänelle
kannusen ja palasi jälleen paikallensa. Hänen surunsa vaikutti minuun:
minä rupesin ajattelemaan lähellä olevaa hetkeä, jona minun piti
tapaaman Asjaa, mutta minun ajatukseni olivat huolelliset, ilottomat.

Keveällä sydämellä minä en suinkaan mennyt tapaamaan häntä; minä en
saanut antautua keskenäisen lemmen vaikuttavan ilon valtaan; minun oli
pitäminen antamani lupaus, täyttäminen raskas velvollisuus. "Hänen
kanssansa ei ole hyvä leikkiä" -- nämät Gagin'in sanat olivat
tunkeutuneet kuin nuolet sydämeeni. Eikö minussa vielä neljä päivää
sitten istuessani tuossa aaltojen tuudittamassa veneessä hehkunut halu
onnellisuuteen. Sen saavuttaminen minusta näytti mahdolliselta -- ja
minä horjuin, työnsin sen pois; minun täytyi sen työntää pois
itsestäni... Sen odottamattomuus saattoi minun mieleni häiriöön. Itse
Asja, hänen tulinen luonteensa, hänen entuutensa, hänen kasvatuksensa,
tämä ihastuttava mutta kummallinen olento -- minun täytyy se tunnustaa
-- herätti minussa pelkoa. Kauan nämät tunteet taistelevat minussa.
Määrätty hetki lähestyi. "Minä en saata naida häntä," päätin minä
vihdoin; -- "hänen ei pidä saaman tietää, että myös minä lemmin häntä."

Minä nousin, -- ja pantuani talarin Hanna-raukan käteen (hän ei edes
kiittänyt minua siitä) lähdin Frau Luise'n taloon. Illan varjot
häälyivät jo ilmassa, ja taivahalta lähtevä kaita valo, iltaruskon
punainen kajastus, välkkyi hämärällä kadulla. Minä kolkutin hiljaa
ovelle; se avautui heti. Minä astuin kynnyksen yli ja jouduin
täydelliseen pimeyteen.

-- Tänne! kuului vanhan vaimon ääni. Teitä odotetaan.

Minä astuin haparoiden pari askelta; luinen käsi tarttui minun käteeni.

-- Oletteko Frau Luise? kysyin minä.

-- Olen, vastasi minulle sama ääni: -- minä se juuri olen, kaunis,
nuori herrani! Akka vei minua yhä ylöspäin jyrkkiä rappusia myöden ja
pysähtyi kolmannen kerroksen ovien edustalle. Himmeässä pienestä
akkunasta tulevassa valossa minä tunsin pormestarin lesken ryppyiset
kasvot. Tympeän viekas hymy vääristi hänen kuoppautuneita huuliansa ja
veti kokoon hänen pienet, uleat silmänsä. Hän osoitti minulle pienen
oven. vapisevalla kädellä minä aukaisin sen ja työnsin sen kiinni
jälessäni.



XVI.


Pienessä huoneessa. johon minä astuin, oli jokseenkin pimeä, enkä heti
voinut huomata siinä Asjaa.

Kääriytyneenä pitkään saaliin hän istui tuolilla akkunan ääressä, pää
poispäin käännettynä ja melkein kätkettynä, niinkuin säikähtynyt
lintunen. Hän hengitti pikaisesti ja koko hänen ruumiinsa värisi. Hän
kävi sanomattomasti minun säälikseni. Minä astuin hänen luoksensa. Hän
käänsi vielä enemmän päätänsä poispäin...

-- Anna Nikolajevna, sanoin minä.

Hän ojensi itsensä äkkiä, tahtoi katsoa minuun -- eikä voinut. Minä
tartuin hänen käteensä; se oli kylmä ja jäi niinkuin kuolleena minun
kouraani.

-- Minä halusin ... alkoi Asja, koittaen hymyillä, mutta hänen vaaleat
huulensa eivät totelleet häntä: -- minä tahdoin... Ei, en voi, sanoi
hän ja vaikeni. Ja todellakin, hänen äänensä keskeytyi joka sanassa.

Minä laskeusin istumaan hänen viereensä.

-- Anna Nikolajevna, toistin minä, enkä voinut minäkään sen enempää
sanoa.

Tuli äänettömyys. Minä yhä pitelin hänen kättänsä ja katselin häneen.
Hän pysyi yhä itsehensä vetäytyneenä niinkuin ennen, sai tuskin
henkeänsä vedetyksi ja pureskeli alahuultansa voidaksensa olla
itkemättä ja pidättääksensä esiintunkeutuvia kyyneleitä... Minä
katselin häneen: oli jotakin liikuttavan avutointa hänen arassa
liikkumattomuudessaan: oli ikäänkuin hän hervottomuudesta tuskin olisi
päässyt tuolille saakka ja sitten vaipunut sille. Sydämeni lakkasi
sykkimästä...

-- Asja, sanoin minä tuskin kuuluvasti...

Hän nosti hitaasti päätänsä ja loi silmänsä minuun... Oi lempivän
naisen katsetta, -- kuka sitä voi kuvata? Ne rukoilivat, nuot silmät,
ne kysyivät, ilmaisivat luottamusta, nöyryyttä... Minä en voinut
vastustaa niiden lumousvoimaa. Minä tunsin polttavan tulen niinkuin
kuumista neuloista lähtevän pistoksen tunkeutuvan lävitseni; minä
kumarruin alas ja laskin huuleni hänen kädellensä...

Värisevä ääni, niinkuin katkonainen huokaus, tunkeutui korviini, ja
minä tunsin heikon lehden tavalla vapisevan käden koskettavan
hiuksiani. Minä nostin päätäni ja näin hänen kasvonsa. Kuinka nopeasti
ne olivat muuttuneet! Pelko oli niistä kadonnut, katse kulki jonnekin
kauas avaruuteen ja vei minut sinne mukanansa, huulet olivat puoleksi
avoinna, otsa vaalea kuin marmori, ja kiharat olivat ikäänkuin tuulen
vieminä koottuina taakse-päin. Minä unhoitin kaikki ja vedin hänet
luokseni -- hänen kätensä totteli nöyrästi ja koko hänen ruumiinsa
seurasi sitä, saali soljui alas hänen hartioiltansa, ja hänen päänsä
lepäsi hiljaa minun rinnallani hehkuvien huulieni alla...

-- Teidän ... kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

Ja kietoutui minun käsivarteni hänen vartalonsa ympäri... Mutta äkkiä
Gagin ikäänkuin ukonnuolen leimaus muistui mieleeni. -- Mitä me teemme!
huudahdin minä ja vetäydyin äkkiä taaksepäin... Teidän veljenne ...
tietää kaikki.... Hän tietää, että me olemme täällä toisiamme
tapaamassa.

Asja vaipui tuolille.

-- Niin, jatkoin minä nousten seisoalleni ja astuen toiselle puolelle
huonetta. -- Teidän veljenne tietää kaikki... Minun täytyi sanoa
hänelle kaikki.

-- Täytyi? lausui hän epäselvällä äänellä. Hän ei nähtävästi vielä
voinut tointua eikä ymmärtää minua täydellisesti.

-- Niin, niin, toistin minä jonkinmoisella katkeruudella -- ja siihen
te yksinänne olette syypää, te yksinänne. -- Miksi te itse ilmaisitte
salaisuutenne? Kuka teitä saattoi kertomaan kaikki veljellenne? Hän oli
itse tänään luonani ja kertoi minulle teidän keskustelunne hänen
kanssansa. -- Minä koitin olla katsomatta Asjaan ja kävelin pitkin
askelin edes takaisin huoneessa. -- Nyt on kaikki hukassa, kaikki,
kaikki...

Asja oli nousta tuolilta.

-- Jääkää, huudahdin minä: -- jääkää, minä rukoilen teitä. Teillä on
tekemistä rehellisen miehen kanssa -- niin, rehellisen miehen kanssa.
-- Mutta Jumalan nimessä, mikä teitä niin on kiihoittanut? Oletteko
huomanneet minussa jotakin muutosta? -- Minun oli ihan mahdotonta
salata mitään veljeltänne, kun hän tänään kävi luonani.

"Mitä minä puhunkaan?" ajattelin minä itsekseni ja se ajatus, että minä
olin kunnotoin petturi, että Gagin tiesi meidän yhteentulostamme, että
kaikki oli ilmaistu, paljastettu, -- risteili päässäni.

-- Minä en kutsunut veljeä luokseni, kuului Asjan säikähtynyt, epäselvä
ääni. Hän tuli itsestään.

-- Katsokaapa nyt, mitä olette saaneet toimeen, jatkoin minä. Nyt te
tahdotte lähteä pois...

-- Niin, minun täytyy lähteä, sanoi hän yhtä hiljaisella äänellä: minä
olenkin pyytänyt teitä tänne ainoasti sitä varten, että saisin jättää
teine jäähyväiset.

-- Ja te luulette, virkoin minä, että minun on helppo erota teistä.

-- Mintähden te siis kerroitte veljelle? sanoi Asja.

-- Minä sanon sen teille -- minä en saattanut menetellä toisin.
Jollette itse olisi ilmaisseet asiatanne...

-- Minä olin sulkeutunut huoneeseni, sanoi hän suora-sydämisesti: --
minä en tiennyt, että emännällä oli toinen avain.

Tämä viatoin puolustus, hänen lausumansa, tällaisella hetkellä -- oli
silloin melkein suututtamaisillaan minua ... mutta nyt en minä saata
muistella sitä tulematta liikutetuksi. Rehellinen, vilpitöin lapsi
raukka!

-- Ja nyt on kaikki päättynyt! aloin minä uudestaan, -- kaikki. Nyt
meidän täytyy erota.

Minä katsoin salaa Asjaan ... hänen kasvonsa leimahtivat
tuli-punaisiksi. Hän tunsi, minä sen huomasin, sekä häpeätä että surua.
Minä itsekin kävelin ja puhuin niinkuin kuumetautinen. Te ette ole
antaneet kehkeytyvälle tunteelle aikaa kypsyä, te olette itse
katkaisseet meidän välimme, te ette luottaneet minuun, teillä oli
epäluuloa minua kohtaan...

Puhuessani Asja yhä enemmän oli kumartunut eteenpäin -- ja laskeutui
nyt äkkiä polvilleen, antoi päänsä vaipua käsiinsä ja rupesi tuimasti
itkemään. Minä syöksyin hänen luoksensa, koitin nostaa häntä, mutta hän
ei suvainnut sitä. Minun on mahdotointa kärsiä naisten kyyneliä: niitä
nähdessäni minä heti joudun vimmaan.

-- Anna Nikolajevna, Asja! huudahtelin minä tuskissani: minä pyydän,
minä vannotan teitä, Jumalan tähden herjetkää... Minä tartuin uudestaan
hänen käteensä ...

Mutta suureksi hämmästyksekseni hän äkkiä hypähti ylös, syöksyi
nopeasti kuin ukonnuoli ovelle ja katosi...

Kun Frau Luise muutamien hetkien kuluttua astui sisään, -- minä yhä
vielä seisoin keskellä lattiaa, niinkuin ukkosen kohtaamana. Minä en
käsittänyt, kuinka tämä yhteentulo voi päättyä niin pikaisesti, niin
typerästi -- päättyä, kun en vielä ollut sanonut sadannestakaan siitä,
mitä tahdoin, mitä minun tuli sanoa, kun en vielä ollut selvillä siitä,
miten se oli päättyvä.

-- Lähtikö neiti pois? kysyi minulta Frau Luise, kohottaen keltaiset
kulmakarvansa ylös otsalle saakka.

Minä katselin häneen niinkuin mielipuoli -- ja lähdin pois.



XVII.


Minä kiidin ulos kaupungista ja lähdin suoraa tietä lakeudelle.
Mieliharmi, vimmattu mieliharmi kalvoi mieltäni. Minä soimasin
ankarasti itseäni. Kuinka en voinut käsittää syytä, joka saattoi Asjan
muuttamaan yhtymäpaikkaa, kuinka en pannut arvoa siihen, kuinka
vaikeata hänen täytyi olla tulla tämän akan luo, kuinka en pidättänyt
häntä. Kahden kesken hänen kanssansa tuossa yksinäisessä, tuskin
valaistussa huoneessa minulla oli voimaa, oli sydäntä -- syöstä hänet
luotani, vieläpä soimatakin häntä... Ja nyt hänen kuvansa seurasi
minua, ja minä pyysin häneltä anteeksi; muistellessani noita vaaleita
kasvoja, noita kosteita ja arkoja silmiä, noita hajanaisia hiuksia
hänen kyykistyneellä niskallaan, muistellessani, kuinka hänen päänsä
hiljaisesti kallistui minun rinnalleni, minä tunsin tulen polttavan
itseäni -- "Teidän" ... kuiskahti vielä hänen vieno äänensä minun
korviini. "Minä olen menetellyt omantuntoni mukaan," koitin minä
vakuuttaa itselleni... Se ei ole totta! Tahdoinko minä todellakin, että
asia niin päättyisi? Onkohan minun mahdollista erota hänestä? Voinko
olla häntä ilman? -- Mieletöin! mieletöin! huudahdin minä katkerasti...

Sillä välin oli yö synkkine varjoineen laskeutunut maan yli. Pitkin
askelin minä riensin siihen taloon, jossa Asja asui.



XVIII.


Gagin tuli minua vastaan.

-- Oletteko nähneet sisartani? huusi hän minulle jo kaukaa.

-- Eikö hän siis ole kotona? kysyin minä.

-- Ei.

-- Hän ei siis ole palannut?

-- Ei. Pyydän anteeksi, jatkoi Gagin: -- minä en voinut pysyä alallani
kotona; minä lähdin vastoin suostumustamme rukoushuoneelle; siellä
häntä ei ollut; hän luultavasti ei ollut tullutkaan sinne?

-- Hän ei ollut rukoushuoneella.

-- Ettekä te ole häntä nähneet?

-- Minun on tunnustaminen, että minä olen nähnyt hänet.

-- Missä?

-- Frau Luise'n luona. -- Minä erosin hänestä tunnin verran tätä ennen,
lisäsin minä. Minä olin vakuutettu siitä, että hän oli palannut kotiin.

-- Odottakaamme, sanoi Gagin.

Me astuimme huoneesen ja laskeusimme istumaan toinen toisemme viereen.
Me olimme vaiti. Me emme kumpanenkaan olleet hyvällä mielellä. Me
loimme silmämme alituisesti ympärillemme, katselimme ovelle päin ja
kuuntelimme. Vihdoin Gagin nousi.

-- Tämäpä on hirveätä! huudahti hän: -- Sydämenikin jo lakkaa
sykkimästä. Hän tappaa minut vielä, Jumal'auta tappaakin ...
lähtekäämme häntä etsimään.

Me lähdimme. Ulkona oli jo sangen hämärä.

-- Mistä te puhuitte hänen kanssansa? kysyi minulta Gagin, painaen
hatun alas silmillensä.

-- Minä olin yhdessä hänen kanssansa korkeintaan viiden minuutin
verran, vastasin minä: -- minä puhuin hänen kanssansa niinkuin oli
suostuttu.

-- Tiedättekö mitä, virkkoi hän: -- parempi on meidän mennä kummankin
erikseen; siten voimme pikemmin löytää hänet. -- Tulkaa kuitenkin
kaikissa tapauksissa tunnin kuluttua tänne.



XIX.


Minä astuin rivakkaasti viinitarhaa alas ja syöksyin kaupunkiin.
Nopeasti minä kuljin kaikki kadut, katsoin kaikialle, myöskin Frau
Luise'n akkunaan, palasin Rhein'ille ja juoksin pitkin sen rantaa.
Tavan takaa naishaamuja tuli minua vastaan, mutta Asjaa ei ollut
missään nähtävänä. Minua ei enää vaivannut mieliharmi, -- salainen
pelko kalvoi omaatuntoani, enkä minä tuntenut ainoastaan pelkoa ... en,
minä tunsin katumusta, hehkuvinta sääliä, lempeä -- niin hellintä
lempeä. Minä vääntelin käsiäni, huusin Asjaa yön vierivien varjojen
keskellä, ensinnä hiljaa sitten yhä kuuluvammin; minä kerroin sata
kertaa, että minä lemmin häntä, minä vannoin, ett'en milloinkaan eroisi
hänestä; minä olisin antanut kaikki, mitä maailmassa oli, jos vain
vielä kerran olisin saanut pidellä hänen kylmää kättänsä, kuulla hänen
vienoa ääntänsä, vielä kerran nähdä hänet edessäni... Hän oli ollut
niin lähellä minua, oli tullut luokseni täydellisellä luottamuksella,
täydellisellä sydämen ja tunteitten viattomuudella, oli tarjonnut
minulle oman kokemattoman nuoruutensa ... enkä minä ollut silloin
sulkenut häntä rintaani vastaan, minä olin ryöstänyt itseltäni sen
autuuden, jota olisin tuntenut nähdessäni, kuinka hänen armaat kasvonsa
kirkastuivat ilosta ja hiljaisesta riemastuksesta... Tämä ajatus oli
saattaa minut järjeltäni.

"Minne hän on voinut joutua, miten hänen on käynyt?" huudahdin minä
hervottoman epäilyksen tuskassa... Jotakin valkoista välähti yht'äkkiä
aivan virran rannalla. -- Minä tunsin tuon paikan; siinä oli erään
seitsemänkymmentä vuotta sitten veteen hukkuneen miehen haudalla
puoleksi maahan vaipunut kiviristi, johon oli piirretty vanhanaikainen
hautakirjoitus. -- Sydämeni jähmettyi... Minä juoksin ristin luo;
valkoinen hahmo oli kadonnut; minä huudahdin: "Asja." Kuoleman kolkko
ääneni säikähdytti minua itseä -- eikä ketään kuulunut...

Minä päätin lähteä kuulemaan, eikö Gagin ollut löytänyt häntä.



XX.


Kiireesti astuessani viinitarhan läpi vievää polkua pitkin minä näin
Asjan huoneen olevan valaistun... Tämä minua hieman rauhoitti.

Minä lähestyin taloa; alhaalla oleva ovi oli suljettu; minä kolkutin.
Ikkuna alikerroksessa, joka ei ollut valaistu, avautui varovasti ja
Gagin'in pää pistäytyi siitä esiin.

-- Oletteko löytäneet? kysyin minä häneltä.

-- Hän on palannut, vastasi hän minulle kuiskaamalla: -- hän on
huoneessaan ja riisuu vaatteet yltänsä. Kaikki on paikoillansa.

-- Jumalan kiitos! huudahdin minä sanomattoman ilon valtaamana: Jumalan
kiitos! Nyt on kaikki hyvin! Mutta te tiedätte, että meillä on vielä
keskusteltavaa.

-- Toisella kertaa, virkkoi hän, vetäen akkunan hiljaa itseensä päin:
-- toisella kertaa, mutta nyt jääkää hyvästi!

-- Huomiseksi, virkoin minä: -- huomenna on kaikki ratkaistava.

-- Jääkää hyvästi, toisti Gagin. Akkuna sulkeutui. Minä olin melkein
kolkuttamaisillani sille. Minä tahdoin juuri silloin sanoa Gagin'ille,
että minä pyydän hänen sisarensa kättä. Mutta sellainen kosiminen,
sellaisella hetkellä... Huomiseksi, ajattelin minä; huomenna minä tulen
onnelliseksi...

Huomenna minä tulen onnelliseksi! Onnella ei ole huomista päivää; sillä
ei myöskään ole eilistä; se ei tiedä mistään entuudesta, se ei ajattele
tulevaisuutta; nykyisyys kuuluu sille, -- eikä se ole päivä -- se on
silmänräpäys.

Minä en muista millä tavalla minä tulin S:ään. Eivät jalat minua
vieneet, ei vene minua kuljettanut; jonkinmoiset leveät, voimakkaat
siivet kiidättivät minut sinne. Minä kuljin pensaan ohitse, jossa
satakieli lauloi; minä pysähdyin ja kuuntelin kauan: minusta tuntui
kuin se olisi laulanut minun lemmestäni, minun onnestani.

Kun minä seuraavana aamuna lähestyin tuttua taloa, niin muuan
asianhaara oudostutti minua: Kaikki sen akkunat olivat avoinna, ovi
samaten; paperilippuja oli hajallaan kynnyksen edessä; piika näkyi
luuta kädessä oven takaa.

Minä lähestyin häntä...

-- He ovat lähteneet! tokaisi hän ennenkuin ennätin kysyä, oliko Gagin
kotona.



XXI.


-- Ovat lähteneet?... toistin minä.... Kuinka lähteneet? Minne?

-- He lähtivät tänä aamuna kello kuusi, eivätkä sanoneet, minne
lähtisivät. Mutta odottakaapa, te luultavasti olette herra N.?

-- Minä olen herra N.

-- Teille on kirje emännällä. Piika meni ylös ja palasi kirje kourassa.
-- Kas siinä, olkaa niin hyvä!

-- Mutta eihän ole mahdollista ... kuinka asian laita näin voi olla?...
höpisin minä. Piika katsoi minuun töllistellen ja rupesi lakaisemaan.

Minä aukaisin kirjeen. Se oli Gagin'ilta; Asjalta ei ollut riviäkään.
Hän alkoi kirjeensä pyytämällä, ett'en suuttuisi hänen odottamattoman
poislähtönsä tähden; hän oli vakuutettu siitä, että minä tarkkaan
mietittyäni asiata pitäisin hänen päätöksensä kohtuullisena. Hän ei
ollut keksinyt muuta keinoa päästäksensä sellaisesta tilasta, joka
voisi tulla vaivaloiseksi ja vaaralliseksi. -- "Eilen illalla,
kirjoitti hän, kun me molemmat ääneti odotimme Asjaa, minä lopullisesti
tulin siihen vakuutukseen, että ero oli välttämätöin. On olemassa
ennakkoluuloja, joita minä pidän arvossa; minä ymmärrän, että teidän on
mahdotointa mennä naimiseen Asjan kanssa. Hän on kertonut minulle
kaikki; hänen rauhallisuutensa tähden minun on täytynyt suostua hänen
alituisiin, hartaisiin pyyntöihinsä." -- -- Kirjeen lopussa hän
ilmeitti mielipahaansa siitä, että meidän tuttavuutemme niin pian
keskeytyi, toivotti minulle onnea, puristi ystävällisesti minun kättäni
ja pyysi, ett'en yrittäisi etsiä heitä.

-- Millaisia ennakkoluuloja? huusin minä, ikäänkuin hän olisi voinut
kuulla minua: -- mitä hulluutta! "Kuka on antanut hänelle oikeuden
ryöstää hänet minulta"... Minä tartuin päästäni kiinni...

Piika alkoi ääneensä huutaa emäntää; hänen kauhunsa saattoi minut
järkeeni. Yksi ajatus oli minussa vallalla: etsiä heitä, etsiä, kuinka
paljon ikänänsä se maksaisikaan. Kestää tämä isku, olla tyytyväinen
tällaiseen asian päätökseen oli mahdotointa. Minä sain kuulla
emännältä, että he olivat kello kuusi aamulla astuneet höyrylaivaan ja
lähteneet kulkemaan Rhein'iä alaspäin. Minä lähdin laivakonttooriin;
siellä sanoivat minulle, että he olivat ottaneet laivapiljetin
Köln'iin asti. Minä menin kotiin aikeessa heti panna matkakapineeni
järjestykseen ja lähteä kulkemaan heidän jälkeensä. Minä satuin käymään
Frau Luise'n talon ohitse... Yht'äkkiä minä kuulen: joku huutaa minua.
Minä nostin päätäni ja näin saman huoneen akkunassa, jossa minä
edellisenä päivänä olin ollut tapaamassa Asjaa, pormestarin lesken. Tuo
tympeä hymy huulilla hän kutsui minua. Minä käännyin takaisin ja ai'oin
mennä ohitse; mutta hän huusi minun jälkeeni, että hänellä on jotakin
minulle. Nämät sanat saattoivat minun pysähtymään ja minä menin hänen
huoneesensa. Miten kuvaisinkaan tunteitani, kun jälleen näin tämän
huoneen...

-- Oikeastaan, virkkoi akka, näyttäen minulle pientä kirjettä: -- minun
olisi pitänyt antaa tämä teille ainoasti siinä tapauksessa, että te
itse olisitte tulleet minun luokseni, mutta te olette niin kaunis,
nuori herra. Ottakaa!

Minä otin kirjeen.

Aivan pienellä paperilipulla oli seuraavat lyijykynällä hätäisesti
piirretyt sanat:

"Jääkää hyvästi, me emme enää milloinkaan näe toisiamme. Minä en
ylpeydestä lähde pois -- en, mutta minä en saata muuta. Jos te eilen,
kun minä itkin teidän jalkojenne juuressa, olisitte sanoneet yhden
ainoan sanan, ainoasti yhden ainoan sanan -- minä olisin jäänyt. Te
ette sitä sanoneet. Niin on siis parempi... Jääkää hyvästi ainaiseksi!"

Yhden ainoan sanan... Oi minua järjetöintä! Tämän sanan ... minä
kerroin sen kyynelsilmin eilen, minä lausuin sen tuulelle, minä huusin
sitä moneen kertaan keskellä tyhjiä kenttiä ... mutta minä en sanonut
sitä hänelle, minä en sanonut hänelle, että minä lemmin häntä... Niin,
minä en voinut eilen lausua tätä sanaa. Kun minä tapasin hänet tuossa
kovan onnen huoneessa, minulla ei vielä ollut selvää tietoa
rakkaudestani; se ei vielä silloinkaan ollut herännyt minussa, kun minä
vaiti ollen istuin hänen veljensä kanssa vaipuneena tuskallisiin
mietteisin ... se leimahti päättämättömällä voimalla vasta muutamia
hetkiä jälestäpäin ilmi, kuu minä onnettomuuden mahdollisuuden
säikähdyttämänä aloin etsiä ja kutsua häntä ... mutta silloin oli jo
liian myöhäistä. "Tuohan on mahdotointa!" sanotaan ehkä minulle; minä
en tiedä, onko se mahdollista -- tiedän vain, että se on totta. Asja ei
olisi lähtenyt pois, jos hänen lemmessään olisi ollut edes
teeskentelemisen jälkeä ja joll'ei hänen tilansa olisi ollut
vaarallinen. Hän ei voinut kestää sitä, mitä kukin toinen olisi
kestänyt, sitä en voinut ymmärtää. Pahansuopa hengettäreni pidätti
tunnustuksen huulillani tavatessani viimeisen kerran Gagin'in hämärän
akkunan edessä, ja viimeinen lanka, johon vielä olisin voinut tarttua,
luiskahti käsistäni.

Samana päivänä minä palasin kokoonpantuine matkakapineineni L:ään ja
astuin laivaan, lähteäkseni Köln'iin. Minä muistan, kuinka laiva jo
laski rannalta, ja minä jätin hengessäni jäähyväiset noille kaduille,
kaikille noille paikoille, joita minun ei enään milloinkaan pitänyt
unhoittaman -- ja näin Hannan. Hän istui penkillä rannalla. Hänen
kasvonsa olivat vaaleat, mutta eivät surulliset. Nuori, kaunis poika
seisoi hänen vieressään ja kertoi hänelle nauraen jotakin; mutta
toisella puolen Rhein'iä pieni Madonnankuva yhä katseli surullisena
esiin vanhan saarnin synkästä lehdistöstä.



XXII.


Köln'issä minä jouduin Gagin'ien jäljille; minä sain kuulla, että he
olivat matkustaneet Lontoosen; minä lähdin heidän jälkeensä; mutta
Lontoossa kaikki minun etsimiseni olivat turhat. Minä en tahtonut
pitkään aikaan rauhoittua, ja olin kauan itsepäinen, mutta vihdoin
minun täytyi luopua toivosta löytää heidät jälleen.

Enkä minä ole nähnyt heitä enään -- en ole nähnyt enään Asjaa. Hämäriä
huhuja saapui korviini hänestä, mutta hän oli kadonnut minulta
ainaiseksi. Minä en edes tiedä, onko hän enään elävien joukossa. Kerran
minä muutamia vuosia sitten ulkomailla näin rautatien vaunussa
vilahduksen naisesta, jonka kasvot minulle elävästi johtivat mieleeni
unhottumattomia piirteitä ... mutta luultavasti minä satunnaisen
yhtäläisyyden johdosta erehdyin. Asja säilyi muistissani samallaisena
tyttönä, kuin olin oppinut häntä tuntemaan elämäni ihanimpana aikana,
kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran kumartuneena matalan puutuolin
selkälaudan yli.

Muuten minun täytyy tunnustaa, ett'en minä liian kauan surrut häntä:
minusta päinvastoin näytti kuin kohtalo olisi menetellyt hyvin siinä,
ett'ei se yhdistänyt minua Asjan kanssa; minä lohdutin itseäni sillä
ajatuksella, ett'en luultavasti olisi tullut onnelliseksi sellaisen
vaimon kanssa. Minä olin silloin nuori, ja tulevaisuus, tuo lyhyt,
nopeasti kuluva tulevaisuus minusta näytti äärettömältä. "Eiköhän se,
mikä nyt on minulle tapahtunut, voi tapahtua uudestaan," ajattelin minä
silloin, "ja vielä paremmassa, vielä ihanammassa muodossa?"... Minä
olen oppinut tuntemaan muita naisia, mutta se tunne, jonka Asja minussa
herätti, tuo hehkuva, hellä, syvä tunne ei enään uudistunut. Ei! ei
mitkään silmät ole voineet korvata minulle niitä, jotka kerran
lempivinä olivat luodut minuun, ei mikään sydän, joka on nojautunut
rintaani vastaan, ole saanut omaa sydäntäni niin riemastuttavan
suloisesti hurmautumaan! Tuomittuna perheettömän koturin yksinäiseen
elämään minä elän ilottomia päiviä; kuitenkin minä säilytän pyhinä
hänen kirjeensä ja kuihtuneen geraaniumi-oksan, tuon saman oksan, jonka
hän kerran heitti minulle akkunasta. Vielä nytkin siitä lähtee hieno
tuoksu, mutta käsi, joka sen minulle antoi, tuo käsi, jonka minun
ainoasti kerran oli suotu painaa huuliani vastaan, se ehkä jo kauan on
ollut mätänemässä haudassa... Ja minä itse -- mitä minusta on tullut?
Mitä on jäänyt jäljelle minusta, mitä noista siivekkäistä toiveista ja
haluista? -- Siten vähäpätöisen ruohon hieno tuoksu elää kauemmin kuin
kaikki ihmisen ilot ja surut -- elää kauemmin kuin itse ihminen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Asja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.