Title: Olli Oivallinen eli "Hyvä kaikkiin kelpaa"
Author: Törmälä, Emanuel, 1849-1900
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Olli Oivallinen eli "Hyvä kaikkiin kelpaa"" ***


OLLI OIVALLINEN ELI "HYVÄ KAIKKIIN KELPAA"

Kertonut

E. T. [Emanuel Törmälä]


Tampereella,
Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella.
Talousyhtiön kirjapainossa, 1886.



I.


    "Oraass' on tou'on alku".

                    Sananlasku.

"Mikähän ei tuostakaan tulisi, kun tekisi?" puheli "Matti-suutarin"
kymmenvuotias pojan-tolkki itsekseen, ja poltteli laudan-kappaletta
tien ohessa.

"Mitä sinä jupiset, Olli?" kysyi samassa vanha ämmän-ääni poika-klopin
takana.

Olli kääntyi puhujan puoleen, ja purskahti nauramaan.

"Sinäkö, Repekka, Resupekka siinä taaskin tiedustelet, mitä minä
jupisen? Etkö sinä tiedä, että viisaalla on monta mietittävää?"

"Kuuleppas poikaa, miten vastaa!"

"Niin, kuin huudat, niin kaikukin on. Tuon laudan kappaleen suurta
arvoa tuossa mietiskelin".

"Ahaa! 'Vähässä paljon seisoo'. Oletko kuullut sitä sananlaskua?"

"Olen! ja nyt juuri viimeiseksi".

"Älä ole, poika, niin kovin pisteliäs, niin neuvon, mikä siitä tulee".

"No, saamarissa, Repekka! Hyvä neuvo aikanansa on kultaa kalliimpi. Älä
suutu, niin saat ajaa kukkarostani tupakkia piippus täyteen".

"No, en suutukkaan; mutta 'nuoria pitää opetettamaan ja vanhoja
kunnioitettamaan.' Annas tänne kukkaros!"

"Tuoss' on, ja ollaan taaskin, kuten laulussa sanotaan:"

    Sana sanan synnyttää
    Ystävätkin yllyttää
    Toisiansa torumaan,
    Tappeleen ja tuuppimaan.

    Mutta piippu tupakkaa
    Rauhan taaskin rakentaa,
    Ystävinä istumaan.
    Tuttavina tuumimaan.

"Eikös niin, Repekka?"

"Aivan niin, poikaseni! Mistäs sinä olet saanut näitä tupakeita?"

"Isäni hakkurista puhalsin. Mutta koitappas sanoa vain, niin etpä
tottakiesauta saa minulta tupakkia sinä ilmoisna ikänä".

"Enhän toki sano. Mutta koska nyt tahdot tietää tuon laudan-kappaleen
suurta arvoa, niin sanon sen sinulle. Minä olen, kuten tiedät, jo vanha
ihminen, ja paljon maailmassa nähnyt".

"Niin olet, Repekka raiska! Olethan sinä noitakin?"

"Niin ihmiset sanovat, ja taidanpa se ollakkin. Kyllä kai. Mutta
olenkos kenellekkään koskaan pahaa tehnyt? -- Tuosta laudan-kappaleesta
tulee pokka-pöytä. Sillä, etkös näe, se on ruumiin arkusta?"

"Herra Jesta, mitä sanot, Repekka? -- Ruumiin arkusta ... ja
pokka-pöytä! Mikä on pokka-pöytä?"

"Se on noita-kapine".

"Noitakapine!"

"Niin, ja kelpo kapine se onkin. Se sanoo sinulle ikäs, nimes,
ajatukses, ja kaikki, mitä vain kysyt".

"No, perhana! Sen minä siitä teenkin. Mutta miten minä sen te'en?"

"Sen saat oppia Mutkalalta".

"Mikäs mies Mutkala on?"

"Paras noita tämän herran läänissä".

"Mistäs sen tiedät, jos hän on se?"

"Enkö minä sitä tiedä? -- Tulikuono, joka myös on noita, on opettanut
Multalan; mutta Tulikuono asuu niin kaukana, ett'et sinä häntä löydä".

"Mistäs Tulikuono oppi noitumaan?"

"Mistä ... mistä? Pitääkö minun sekin sinulle sanomaan? Mutta sama se.
Annas kukkaros tänne, että saan vieläkin panna piippuuni!"

"Puhutkos sitten kaikki tietos kohta?"

"Puhun mar!"

"No, aja nyt niin kauvan, kun kestää; mutta muista myös, että sitten,
kun hullun eväät on ensin syöty, annat kukkaros minulle vuorostas".

"No, mitenkäs! 'Vuoroin vieraisilla käydään'. Nyt puhun sinulle
Tulikuonosta".

"Tulikuono ja Liinaharja -- Liinaharja on myöskin noita. -- Niin,
Tulikuono ja Liinaharja olivat töllin-poikia Kuusamosta. He kuljeksivat
työn ha'ussa Kalajoella. Kerran menivät he siellä juovus-päissä
kirkkomaahan mellastamaan. Tulikuono potkasi silloin hautausmaata
jalallaan ja sanoi kopeudessaan:

    "Nosta nurmi nuttus,
    Ja maa mantereesi!"

"Ja mitenkäs kävi? Molemmat miehet viskasi paha-henki samassa yli
kirkko-aidan, kauvas Junnikkalan pellolle suin päin multaan. Kun siitä
tointuivat, niin olivat he vallan selviä miehiä kumpanenkin".

"Mutta Tulikuono ei ottanut peljätäksensä. Hän meni takaisin
kirkko-aidan tykö, ja sanoi:

"Kiitoksia kyydistä, hyvät herrat ja rouvat! Huomen-aamusta tulen
takaisin, tekemään enemmän tuttavuuttanne".

"Ja menikö hän?"

"Meni aivan; mutta se olikin maksaa hänelle henkensä".

"Henkensä? Minä pelkään".

"Älä pelkää! -- Tulikuonon piti mennä seuraavana aamuna Junnikkalaan
riihelle; ja silloin meni hän ennen kaikkia muita riiheen, otti sieltä
varstan, meni hautausmaan aidan tykö, löi varstalla aitaan niin, että
jymähti, ja sanoi:

"Nouskaat laiskat riihelle jo!"

"Ja kun hän pääsi riiheen, niin oli siellä riihi-väkeä. Tulikuonoa
lennätettiin seinästä seinään, ja kaikenmoisilla äänillä kuuli hän
lausuttavan! 'Opi konsti ensin, käske sitten!'"

"Ja ell'ei elävät riihimiehet olisi tulleet väliin, niin olisi
Tulikuonon loppu ollut käsissä".

"Tulikuono rupesi siitä hetkestä sairastelemaan, eikä kukaan voinut
häntä parantaa. Mutta silloin lähti hän Lappiin, Lapin noitain luokse,
ja ne paransivat hänet; opettivat myöskin Tulikuonon itsensäkkin
noitumaan".

"Ovatko Lapin noidat sitten kaikista parhaimmat?"

"Ovat, poikaseni, ovat. Ontaro oli sen noidan nimi, joka Tulikuonon
paransi ja opetti. Kun Tulikuono lähestyi Lapin asuntoja, niin näki hän
miehen seisovan ulkona nuotion ääressä ja paistavan poron-reittä
seipään nokassa. Ja kun hän näki Tulikuonon, niin huusi hän jo pitkälle
matkalle:

    "Terve-tuloas, Tulikuono,
    Tule, tule, miehyt huono!"

"Kun Tulikuono tuli häntä lähemmäksi, niin kysyi hän noidalta:

"Tunnetkos minun?"

"Enkö minä sinua tuntisi, kun olen jo tässä kolme päivää sua odottanut,
vaikka olisi ollut monta muutakin kiirutta, ja nyt..." Ja samassa
sylkäsi hän Tulikuonoa silmiin ja sanoi:

"Hokus, pokus, siliakus!

"Katso silmillä, äläkä kroopeilla!"

Ja samassa näki Tulikuono koko lauman kaikenmoista keijukaisia
tanssivan ympärillään. Hän aikoi huutaa; mutta Ontaro rauhoitti häntä,
nosti kätensä keijukaisten puoleen ja sanoi:

"Palatkaa takaisin Kalajoen vaivaset!"

Ja silloin kuuli Tulikuono suuren humauksen, eikä mitään enään nähnyt.
Hän vaipui maahan ja nukkui; ja kun hän heräsi, oli päivä jo laskenut.
Ontaro seisoi nuotion ääressä ja keitteli 'voitehia vakavia'. Mutta
mitä minä kaikkia sinulle tässä juttelen? Piippunikin sammuu vain
ehtimiseen".

"Puhu, Repekka-kulta! Kun olet kaikki tietos tarinoinut, niin saat
sitten rauhassa löyhytellä, vaikka koko massini tyhjäksi".

"Niin, josmahan sanon sinulle vielä, miten hän Lapista palasi".

"Tulikuonoko?"

"No, kukas sitten? Tulikuono juuri; häntä minä tarkoitan. Hän, näetkös,
ei tullutkaan aivan tavallista tuloa".

"No, Repekka-äitini! Mitenkä hän sitten tuli?"

"Annas mun puhua! -- Eräänä päivänä oli Tulikuono sangen suruissaan.
Hän oli silloin jo vallan terve. Ontaro näki Tulikuonon surun, ja
kysyi, mitä hän suri".

"Mitä suren", vastasi Tulikuono, "kun en tiedä, miten muijani ja muut
omaiseni nyt jaksavat. Olis jo halu heitäkin nähdä; mutta en tiedä,
miten minä näin kylmällä voin lähteä matkaan. Matka minua peljättää".

"Mitäs joutavia? Pian täältä pääset, jos suostut yhteen ehtoon".

"Mihin ehtoon?" kysyi Tulikuono.

"Että annat minulle perimmäisessä kytkyessä olevan lehmän navetastasi".

"Annan kyllä, jos eheänä pääsen kotiini", vastasi Tulikuono.

"Tiedätkös, minkä tähden sitä pyydän?" kysyi Ontaro.

"En, ystäväni".

"Sentähden, että sinä kerran poikahutikkana viskasit minua puukolla
reiteen".

"Missä ja milloin?"

"Olithan sinä usein ongella Katinlammessa; ja siellä sinä sen teit
eräänä sunnuntaina, kirkon-aikaan".

"En minä ymmärrä".

"No, niin! Minä olin tuulispäässä, ja sinä ja sinun kumppalis sanoitte,
että vanhat ihmiset sanovat lappalaisten kulkevan tuulispäässä. Ja
leikkiä parantaakses sivalsit puukon tupestas, viskasit sen ilmaan, ja
sanoit: jos lappalainen niin herroiksi kulkee, niin saakoon tuosta
vähän viivytystä".

"Sen minä muistan".

"Puukko sattui reiteeni, ja siinä on nytkin vielä iso arpi".

"Voi kuitenkin! Teinkö minä niin pahoin sinulle?"

"Teit kyllä; mutta en minä sitä enään muistele, koska lupasit lehmän
minulle. Pane nyt maata vain, niin huomenna pääset kotihisi".

"Ja tiedätkös, Olli-parka? Tulikuono pani makuulle, ja kun hän
seuraavana aamuna heräsi, niin tapasi itsensä vaimonsa vierestä,
kotonaan Kuusamossa".

"Ja entäs lehmä?" kysäsi Olli.

"Lehmä oli myös pois".

"Jopa merkillistä!"

"On aina! Sellaista noidat tekevät".

"Etkö sinäkin osaa samoin tehdä?"

"En, poikani, en! Mene sinä Mutkalan oppiin. Mutkala on parast'aikaa
Louhussa voutina".

"Vai niin? Pitää mar lähteä, pane vielä piippuus Repekka-raukka!"

Repekka pani piippuunsa, ja lähti käymään tietänsä eteenpäin. Olli
seisoi ja ajatteli itseksensä kaikkea sitä, mitä oli kuullut. Viimein
hänkin nosti laudan-kappaleen olallensa, ja lähti kotihinpäin käymään.

Koti-veräjällä seisoi äiti-paha punasena kiukusta, ja huusi Ollille jo
pitkälle matkalle:

"Missä sinä, senkin tulen kakara, siekoilet? Puuro jo jähtyy. Toiset
mukulat ovat Alkulassa, eivätkä nekään osaa sieltä jo tulla syömään.
Mene kohta kiiruusti hakemaan heitä".

Olli viskasi laudan-kappaleen sivuun, ja lähti aika kyytiä Alkulaan.
Mutta toisten lasten leikki oli siellä niin huvittavaista, ettei Olli
muistanutkaan asiaansa. Hän jäi toisten kera kisaamaan.

Mutta leikin parhaillaan ollessa nähtiin emokin, kuin kotka, joukossa
liikkuvan, ja aika vitsa kourassa.

Silloin lapset hajosivat, kuin kyyhkyset, ja juosta piipertivät
kotihin. Kotiin päästyä otti emo, ja piiskasi lapset kaikki järjestään,
ja asetti sitten syömään. Mutta Olli oli piilossa.

Olli oli kiivennyt uunille, ja piileksi siellä muurin suojassa.

Äiti käski häntä tulemaan alas; mutta ei Olli vain tullutkaan. Sitten
koetti äiti houkutella häntä tulemaan ruu'alle; mutta ei Olli ollut
kuulevinaankaan.

Silloin nousi emo itse uunille ja aikoi ottaa Ollin väkisellä käsiinsä.
Mutta kun emo pääsi uunille, niin oli Ollikin jo silloin alhaalla. Äiti
perässä lattiaan. Mutta kun hän pääsi parhaiksi alas, niin oli Olli jo
taas uunilla. Mentiin sitä menoa, ja kierrettiin sitä kierrosta sitten
joku kerta, niin emo uupui: hän ei enään jaksanut olla oravana Ollin
kanssa, vaan istui jakkaralle ja itki.

Kun emo oli kerjinnyt itkunsa itkeä, ja mielensä rauhoittaa, niin
kurkisti Ollikin uunin takaa alas rakkaan imettäjänsä puoleen. Ja kun
hän siten salaa tarkasteli emonsa kasvoja, niin ymmärsi hän tarkalla
tajullaan, että myrsky oli ohitse, ja astui siis rauhallisesti alas, ja
kävi kohta puuro-kuppiin käsiksi; eikä äitikään häntä enään häirinnyt,
vaan antoi syödä vain rauhassa.

Mutta murkinan kuluttua rupesi äiti kuitenkin kyselemään Ollilta, missä
hän oli viipynyt. Ja Olli-parka oli niin tyhmä, että puhui kaikki
tietonsa emollensa.

Otettiin siitä sitten ja mentiin katsomaan Ollin laudan-kappaletta.
Äiti sanoi siitä kohta "pyhässä yksinkertaisuudessaan" tuomionsa, että
se piti poltettamaan.

"Ei mar, äitiseni!" sanoi Olli.

"Vai ei", sanoi äiti ja kävi laudan-palaseen käsiksi.

"Ei," sanot Olli.

Ja siitä syntyi taas kapina: äiti veti lautaa puolellensa, eikä
Ollikaan antanut perään. Mutta viimein näki äiti kuitenkin parhaaksi
leikin lisäksi sen, että kraappasi Ollia peruukkiin kiini.

"Äläs!" sanoi Olli, ja "eks' perkule hellitä!" ja niin purasi hän
äitiään käsivarteen kiini.

Mutta pian huomasi Olli kuitenkin, että hän ainakin viimein tappiolle
joutui, ja lähti sentähden käpälämäkeen. Mutta ei ollut äitikään hidas
puoltansa pitämässä. Hän lähti Ollin perässä ja sanoi:

"Kyllä minä sun koiran-hampaas murran, sinä paha rakki!"

Ja niin mentiin jo hyvä matka peräkanaa, kun Olli huomasi että pako
kovalla maalla oli mahdotonta, ja piilotteleminen aukealla kedolla
vieläkin mahdottomampi. Hän ohjasi siis askeleensa pehmeälle, vasta
kynnetylle pellolle, luullen, ett'ei emo sinne viitsisi tulla perässä.
Mutta emo tuli vain.

Olli koki lyhvillä säärillään kahlata, min pääsi. Mutta onnensa oli
kova: hän kompastui. Ja voi kauheata! Emo oli jo taas tukassa kiini, ja
nosti Ollin jalkeille; mutta ei auttaakseen Olli-raukkaa, vaan
kurittaaksensa oikein äidin tavalla.

"Äiti-kulta!" rukoili Olli; mutta armon-aika oli jo Olli-paralta
ohitse. Äiti oli kuuro rukouksille, painoi vain Ollin pään polviensa
väliin, laski housut kinttuihin, veti pyllyn paljaaksi, ja rupesi
suomimaan.

Ja kun luuli Ollin jo tarpeeksi saaneen, niin päästi hän hänen, ja se
sauna ei Ollin mielestä ole vieläkään mennyt.

Kun Olli sitten veti housuja jalkaansa, niin mietti hän itsekseen
tarkasti sen päivän tapauksia, ja tuli lopulta siihen päätökseen, että
"hullu kaiken tietonsa puhuu". Eihän hänen olisi tarvinnut äidillensä
kaikkia puhua, mitä tiesi, niin ei olisi tarvinnut selkäänsäkkään
saada.

Äiti mietti myöskin itseksensä sitä, mitä pojasta viimeinkin tulisi. Ja
kun isä viimeinkin ehtoolla tuli kotihin, niin kertoi äiti hänelle
kaikki päivän tapaukset. Lapset olivat silloin jo levolla.

Isä mietti ja kuunteli hetken. Sitten sanoi hän lopuksi: "Pojasta tulee
mies, ja kelpo mies tuleekin. Kurita häntä rakkaudella toisten, äläkä
kiivaudella. 'Oraass' on touvon alku'. Hyvä ja rehevä laiho tekee
vankan viljan. Usko se!"



II.


    "Lapsi kasvaa, hammas karkenee".

                           Sananlasku.

Vaikka Ollin äiti täytti tuomionsa tarkallensa puustavin mukaan, ja
poltti Ollin pokka-pöytä aineen, niin ei itse ajatus Ollin aivoista
sillä kuitenkaan palanut. Olli mietti ja mietti aijettansa yöt ja
päivät, ja tulipa viimein vakavaksi päätöksessään, joka ei ollut aivan
mitätön hänen ikäiselleen miehelle: hän, näettekö, päätti karata
kotoansa, ja mennä ennen kerjuulle, kuin jättää niin viisasta neuvoa,
kuin se, jonka Tallukka-Repekka oli hänelle antanut.

Ja eipä aikaakaan, niin jopa Ollia kaivattiin "Matti-suutarin" mökissä.
Äiti itki ja voihki, ja puheli hyvää Ollista: Olli oli ollut kaikista
paras lapsi, viisain, nöyrin ja hyvän-tapasin. Mutta nyt hän oli pois,
eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Ja päälle päätteeksi oli Ollin
katoamisesta jo kolmas viikko kulumassa.

Mutta antaapa nyt äidin murehtia Olli-poikaansa; emme me viihdy itkevän
äidin kanssa, vaan lähdemme etsimään Ollia.

Louhun kartanossa oli paljon ihmisiä koolla eräänä sunnuntaina. Renki
pirtissä leikittiin pokka-pöydän ympärillä, ja Mutkala oli mestarina
joukossa. Matti-suutarin Olli oli myöskin joukossa, ja hän oli vallan
hurmaantunut ilosta; sillä niin "lystiä" oli pirtissä.

Olli näki miten pokka-pöytä tanssi "sitä tuhannen tulista polskaa"
niin, että ne, joiden kädet olivat pöydällä, saivat hengästyneenä ja
hiki hatussa koettaa kaikin voiminsa seurata mukana.

Ja kun tanssi oli loppunut, niin käski Mutkala pöytänsä näyttämään,
miten juopunut kävelee; ja voi ihmettä? Pöytä rupesi horjumaan,
hoipertelemaan ja kallistelemaan kaikin puolin. Se käveli aivan niin,
kuin olisi sillä ollut "nenä viidentenä jalkana".

"Perkule vieköön!" sanoi Olli, ja astui esille. "Sinulla on 'sika
viitenä silmissäs;' mutta nuo kädet taitavat sen vain tehdä".

Mutkala katsahti Ollia, ja sanoi:

"Mistä sinä epäuskonen kakara olet? Pane yksin kädes pöydälle!"

Kaikki muut kädet otettiin pois pöydältä, ja Olli laski tassunsa
yksinänsä siihen.

Nyt käski Mutkala pöydän sanomaan -- epäuskoselle pojalle hänen ikänsä.
Ja taaskin ihme! Pöytä kumarsi Ollille kymmenen kertaa.

"Tiesihän kamala mun ikäni", puheli Olli häveten epäuskoansa.

"Tietää mar se kaikki, mitä vain kysyt", vastasi Mutkala.

"Minäpä koitan", sanoi Olli. "No, hyvä piru!" sanoi hän pöydälle,
"koska sinulla näyttää olevan ajatuksen voimaa, niin koetan, onko
sinulla silmätkin. Sanoppas nyt, paljoko kello on?"

Pöytä lähti taas liikkeelle, ja kääntyi sille seinälle, jossa kello
oli. Ja kun se tuli kelloa likelle, niin seisahtui se, ja alkoi
kumarrella, ja kumarsi kaksitoista kertaa.

"Sen riivatulla silmätkin!" puheli Olli. "Mutta vieläkin koetan sinun
taitoas. Sanoppas nimeni, jos tiedät".

Ja niin hän kysyi ensiksi:

"Olenko kastettu Kalleksi?"

Pöytä ei liikahtunut paikaltaan.

"Paniko pappi mun Paavoksi?"

Pöytä ei liikahda vain.

"Niin, mutta Matiksi mamma mua sanoo. Eikös niin?" liverteli Olli.

Mutta pöytä oli viisas, eikä antanut pettää itseään.

"Mutta Kustaa mä kuitenkin olen", puheli Olli vielä, mutta pöytä oli
vaan liikkumata.

"No, olenko Olli sitten?" kysyi Olli viimein, ja pöytä ei pysynyt enään
rauhassa, vaan kumarsi kohta sangen syvään Ollille.

Ja nyt oli Olli varma siitä, että pöydässä oli henki ja ymmärrys. Ja
hän rupesi puhelemaan Mutkalalle miten hän sen keinon ja konstin voisi
saada.

"Niin, poikani!" sanoi Mutkala. "Konsti maksaa rahaa; eikä se olekkaan
enään konsti, kun sen kerran taitaa. Tuon suuren ruoka-pöydänkin panen
minä tanssimaan".

"Oh, heikkarissa!" kuului silloin useampain suusta.

Mutta Mutkala oli luja puolestaan, ja sanoi, että he saisivat hypätä
pöydälle istumaan, ja hän sen panee sittenkin tanssimaan.

"Mitä pannaan vetoon?" sanoi joku joukosta.

"Halstooppi rommia", sanoi Mutkala, varmana voitostaan.

Ja nyt rupesi Mutkala toimeen. Hän meni kamariinsa ja palasi sieltä
hetken perästä kraapien tukkaansa ja höpisten jotakin suupielestänsä.
Samassa tuntui myös väkevä tulikiven haju kaikkein läsnä olevain
haju-reikiin tunkevan.

Mutkala siveli pöytää, hieroi ja lämmitteli sitä kämmenillänsä, ja
kraapasi aina ajan takaa korvansa ta'ustaa. Apulaiset hieroivat myöskin
pöytää. Ja katsokaas ihmettä! Suuri väen-pöytä rupesi liikkumaan.

"Hypätkää nyt päälle, jos tahdotte mukana tanssia", sanoi Mutkala.

Ja silloin hyppäsi aika joukko miehiä pöydälle.

"Nouse pyörimään!" komensi Mutkala henkiinsä herännyttä pöytää.

Pöytä totteli, ja rupesi natisten ja präiskien kohoumaan yhdelle
jalalle, kuin karhu.

Mutta pöydällä oli kuitenkin liiaksi painoa. Kun se pääsi juuri
paikoilleen pystöön, niin katkesi siltä jalka, ja kaikki meni nurin.
Mukkelis-makkelia makasi siinä miehet nyt, kuin sikain raasima
kumina-maa. Siinäkös sitä sitten naurettiin ja rähistiin, kuin harakat
rikka-kasassa.

Mutta Mutkala kaikista iloisin sittenkin oli, sillä hän oli voittanut
pullon rommia. Iloissaan otti hän Ollin kanssansa kamariin ja aikoi
siellä neuvoa Ollille koko konstinsa. Muut saivat mennä mikä minnekkin
siksi, kunnes rommi pullo kerittiin saada haetuksi "handelsmannista",
joka salakähmää kävi kauppaa pyhänä ja arkina juoma-tavaroillakin.

Kun Mutkala ja Olli olivat tulleet kahden-kesken, niin kysyi Mutkala:

"Voitko sinä mitään maksaa minulle, jos opetan sinulle konstin?"

"En; mutta luvata kuitenkin voin", vastasi Olli rohkeasti.

"Niin, niin! Eikä lupa taloa hävitä. Mitäs lupaat?" kysyi Mutkala.

"Mitäs vaadit?" kysyi Olli. "Tyydytkö, jos lupaan sulle halsikan
viinaa?"

"En. -- Mutta jos rommia lupaat, niin 'se on eri asia, eri papin asia',
vastasi Mutkala.

"Olkoon menneeksi!" vastasi Olli.

"Ja 'niinpä niinkin, perhana vieköön!' Minä teen sinut mestariksi".

Ja niin sanottuaan otti Mutkala vanhoja rikki-tikkuja arkkunsa
pohjalta, ja näytti niitä Ollille.

"Näillä kierotaan kädet ensin, ja näissä on se voima, joka panee
pöytään hengen. Mutta että se tottelee sinua, niin pitää sinun
kraapimaan tukkaas, ja eritenkin niskatukkaa: siellä on herruus ja
valta. Ja lopuksi, että sinä saat sitte ymmärryksen, pitää sinun osata
seuraavat läksyt:"

    Ensimmäinen läksy:
      _Paha silmäsiä vastaan_:
      Yks', kaks', viis-kaks',
      Paha silmä pliiskaks'!

    Toinen läksy:
      _Panettelijoita vastaan_:
      Yks', kaks', kuus'-kaks',
      Paha kieli nuuskaks'!

    Kolmas läksy:
      _Epäilijöitä vastaan_
      Yks', kaks', kaks'-kaks',
      Epä-usko rasvaks'!

"Ja että sitten osaat ja voit saada varmat vastaukset kaikkiin
kysymyksiis, niin pitää sinun vieläkin osata seuraavat läksyt:"

    _Laskuopin läksy_:
    Annas, tannas, hevonen, lammas, kirves, piilu,
    ja Yks', kaks', kahdeksaa, rau'an haava yhdeksää;
    minä toivon viittätoista, taitaa tulla kuukintoista.

    _Kieliopin läksy_:
    Finkuna poika ja poika takanikke;
    Ei saade kulta ja minä sanon ikke.
    Vas vintturikudei, hiipanaskana kokkaa.
    Toskate vara potensuu o soskavi altijöra; ja:
    Jaa, jaa jaksa laaka motoosaa, huru stilla ja vara
    Pöksöna, intte komias ja kom port, va tu taala helter.

    _Maatieteen läksy_:
    Maa suuri ja avara,
    Täynnä paljon tavaraa:
    Virtoja ja järviä,
    Tähtiä ja pilviä.

    _Rakkauden läksy_:
    Pääni on mun kipiä,
    Ja sydämmeni on siukka,
    Tules kultani likemmä,
    Ja halaa pikku hiukka!

"Ja enempää et sinä suinkaan käsitäkkään!"

"En, veli kulta saanut vielä puolta siitäkään päähäni, mitä neuvoit",
saneli Olli alakuloisena. "Voi hemmetti, jos osaisin edes
kirjoittaakkaan!"

"Opetan minä senkin sinulle, jos mieles tekee", vastasi Mutkala.

"Opeta, veli-kulta!"

Ja tiedättekö mitä? Mutkala kirjotti Ollille edellä olevat läksyt, ja
vieläpä aakkosetkin, joista hän sai vähitellen itse oppia lukemaan
kirjotusta, ja vieläpä kirjottamaankin.

Ja kun Olli lähti myöhemmin ehtoolla Louhun kartanosta, niin
oli hänellä kokonainen käärö vanhoja retu-papereita ja pieni
lyijykynän-pätkä plakkarissa. Mutkala oli ne antanut hänelle ja kaikki
sillä toivolla, että Olli vielä kerran hänelle tuopi rommi-pullon.

Mutta minä kuiskasen vain sivumennen, ettei Olli ole vielä tänäkään
päivänä vienyt Mutkalalle lupaamaansa rommi-pulloa; enkä luule, että
viepi vastakaan. Mutta olkoon se Ollin oma asia; tahdommepa vain vaania
hänen jälkiänsä, mihin hän nyt lähtee.

Olli meni menojaan paperineen ja pännineen aina etemmäksi kotoansa.
Maailmalla tahtoi hän saada rauhassa oppia kirjoitustaan, eikä
äiti-muorin terävän nokan alla.

Tapaamme hänet siellä taas jonkun ajan perästä yhdessä toisten
poika-lorttien kanssa. Ja siinäpä rupesi tulemaan tora, ja tulikihan
se siitä.

Eräs paha Paltamon poika teki Ollille kiusaa, repeli Ollin papereita ja
tukisteli häntä. Ollia harmitti kyllä, mutta ei uskaltanut yrittää
pahantekijää rankasemaan, vaikka se oli häntä pienempi. Ollilta pääsi
sen sijaan haikia itku.

"Voi, sinua hupsun-kenkä; voi, sinua lehmän-kenkä! Onko sinulla jänis
housuissas?" pilkkasivat toiset pojat. -- "Ota vastaan; anna selkään
sitä saakelia, äläkä itke".

Eikä Olli ollutkaan kuuro. Hän malttoi mielensä, kuunteli ja sydämmensä
palpatti, kuin haavan-lehti.

"Niin anna selkään!" pilkkasi paltamolainen, ja nyhjäsi Ollia vieläkin
paremmin tukasta.

"No, en tätäkään kärsiä voi", sanoi Olli, kävi käsiksi pilkkaajaansa,
ensin kylläkin pehmeästi, ikään kuin katuen yritystään, ja toivoen
päästä koko leikistä, jota hän ei ennestään tuntenut.

Mutta mikäs enään auttoi? Paltamolainen ei hellittänyt häntä, vaan veti
Ollin kerrallaan kumoon lattiaan. Ja siinä he nyt kierivät päällekkäin,
jauhaen toinen toistaan tukasta.

Ja mitä enemmin leikkiä kesti, niin sitä enemmin kasvoi Oliinkin
rohkeus. Hänestä tuntui hauskalta, saada kerrankin vetää toista
tukasta.

Ja "hei heikkarissa, sinä perhanan paltamolainen!" kiljasi hän ja
vänttäsi vastustajansa allensa. "Tahdotko tästä lähtein antaa mun olla
rauhassa?"

"En pelkää, vaikk'en piisaakkan", puhisi paltamolainen Ollin alla.

"Pidä puoles, paltamolainen, älä anna perään, Olli!" yllyttivät toiset.

"Voi, tervattu, kun pääsisin vielä kerran ylös täältä!" ähkyi
paltamolainen.

"Pääset, jos rukoilet", vastasi Olli.

"En rukoile, vaikka meniskin henki ja kengät", kiukutteli
paltamolainen.

"Paisuu palmu painon alla", pilkkasivat toiset. "Nouse ylös, mitäs
siellä toisen alla viitsit maata?"

Mutta Olli puserteli paltamolaista siksi, että hänen täytyi rukoilla.

"Minä rukoilen", sanoi hän.

"Kuinkas rukoilet?" kysyi Olli.

"Päästä minut ylös!"

"Rukoile paremmin!"

"Päästä Olli-kulta minä ylös!"

"Vieläkin paremmin!"

"Olli-kulta, hyvä Olli, rakas Olli, sinä viisas ja väkevä Olli, päästä
minä ylös!"

"No, niin. 'Ei nöyrän kaulaa katkaista'. Mutta lupaatkos, ett'et enään
koskaan käy päälleni?"

"Minä lupaan".

"Vannotkos myöskin?"

"Minä lupaan ja minä vannon, ett'en 'sinä kuuna kullan valkeana',
käsilläni kajoo sinuun, Olli!"

"Niinpä siis: 'nouse ylös ja valvo', muutoin on selkäsaunas aina
valmis", sanoi Olli ja hellitti kyntensä "Paltamon pahan pojan
niskasta".

Ja siitä leikistä sai Olli sellaisen opetuksen, ett'ei hän sitä koskaan
unhoittanut. Jos tuli joskus tarve, niin oli hän valmis nyrkillä
ratkaisemaan asiansa, vaikka kenenki kanssa. Kerskaten puheli hän
silloin: Lapsi kasvaa, hammas karkenee; en minä pelkää ketään.

Monta asiaa olisi vielä tältä Ollin karku-reisulta puhuttavana,
vaan koska ne eivät ole erittäin merkillisimpiä, kuin muittenkaan
miero-poikain asiat; ja kosk'ei Ollin pokka-pöydästäkään tullut mitään,
niin emme viitsi joutavilla asioilla venyttää aikaamme, vaan
kiirehdimme pää-seikkoja tarkastamaan.



III.


    "Kylä-hyvä jättäminen, koti-huono muistaminen".

                                          Sananlasku.

Ollin äiti itki itkemistään sillä ajalla, kun Ollilla oli hauska
maailmalla. Emo-paha kyseli ja tiedusteli kaikilta, joita tapasi, josko
olivat nähneet hänen poikaansa. Kirkolla kyseli hän kirkkoväeltä; ja
jopa onnistui hänen saada eräänä pyhänä jotenkin tarkat tiedot Ollin
ölo-paikasta. Silloin ei äiti-raiskalla ollut enään aikaa viivytellä,
vaan hän lähtee etsimään kadonnuttansa. Naapurein käskee hän sanoa
"kiveen-kovaan", ukollensa, ett'ei hän saa lähteä kotoa lasten luota
ennen, kuin hän tulee takaisin.

Ja "Matti-suutarin" täytyi totella "punttiin ja prikkuun" rakkaan
"mamman ortelia", vaikka olikin luvannut Mäkelään sillä viikolla
neulomaan. Hän istui pienoisten kanssa ja odotteli, kun "hepo kesää"
rakastensa palajamista.

Mutta "mamma" etsei poikaansa, ja höpisi itseksensä: "'etsikäät, niin
te löydätte'; niin pitää minunkin".

Ja olisittepahan ollut näkemässä sitä pitkää naamaa, jolla Olli katseli
äitiään, kun tapasivat toisensa, niin naurasittepa luulen vieläkin.

Olli oli juuri parhaillaan aikamoisessa tappelun-nujussa "kylän
kakarain" kanssa, kun äiti ilmestyi paikalle juuri, kuin "pilvistä
pudonnut", ja kraappasi Ollia tukasta kiini, ja sanoi:

"Kyllä minä sinut opetan! Vai olet sinä oppinut jo tappelemaankin.
Mutta nyt siitä tulikin loppu!"

"Niin mar! On se, näen, 'herra herrallakin, ja vaivasellakin Jumala'.
Joll'et nyt olisi, äiti, tullut, niin olisin minä nuot penikat
opettanut".

"Täss'ei haukuta enään. Nyt saat marssia paha sikiö! Me olemme
murehtineet sinua jo kylläksi kauvan, ja etsineet turhaan. Mutta nyt
sinut viimeinkin löysin".

"Mitäs te minua etsitte? Elänhän ininä täälläkin!"

"Elät. -- Mutta nyt marssitaan!"

Ja niin sanoen ravisteli emo rakasta poikaansa kauluksesta vielä
kerran, ja antoipa pienen potkasunkin kaupan päällisiksi.

Mentiin sitten sitä menoa hiljaisina ja "nurpolla nenin". Silloin alkoi
Ollikin muistaa kotiansa, ja häntä värisytti, kun hän ajatteli, että
hänen täytyi palata hauskasta elämästään maailmalla äidin "kurin alle"
kotihin.

"Enköhän vieläkin pääsisi tuosta saakelin tontusta?" arveli hän
ajatuksissaan itseksensä. "Yö-paikassa pitää minun koettaa pakoa
taaskin".

Ja äiti ajatteli vuorostaan itseksensä, miten hän voisi varmasti saada
pojan kotihin, ett'ei se vain pääsisi häneltä.

Ja niin ajatellen kumpikin omia ajatuksiaan kuljettiin yhä edelleen,
kunnes äiti viimein poikkesi erääseen taloon, ja sanoi pojalleen, että
he jäävät nyt yöksi taloon.

"Suokoon Jumala sinulle hyvän onnen, mammaseni!" ajatteli Olli. "Mutta
pidä sinä, Olli, varas!"

Tultiin taloon, haukattiin vähän vieraanvaraisen emännän tarjoamaa
ehtoollista, ja ruvettiin levolle. Äiti pani penkille pitkäksensä,
kenkä-rajat pään-alaisenaan. Olli paneusi samoin penkille äidin
jalka-puoleen, ja mykersi lakki-räysänsä päänsä-alaiseksi.

Maattiin siinä hetkinen, niin jopa Olli huomasi miten mamma valui
hiljallensa yhä likemmä häntä, ja kierteli jalkansa hänen jalkainsa
ympäri.

"Nyt se luuli minun nukkuvan, ja peljäten itsekkin nukkuvansa, tekee
hän tuon tepposen minulle", ajatteli Olli. Mutta viisas kun olikin,
niin oli hän unesta havahtavinaan, ja sanoi silmiään hieroen:

"Mitä te äiti potkitte? herätitte minun juuri kauniista unestani".

"Mitä sinä uneksuit?"

"Uneksuin juuri, miten te kampasitte päätäni, ja miten pienet sisareni
söivät puuroa ja kirnu-piimää, ja minun piti myöskin juuri päästä
puuroon käsiksi".

"Vai niin!" virkkoi äiti, ja oli muuttavinaan itseään ylemmä, vaikka
sittenkin piti jalkansa Ollin jalvoissa kiini.

Maattiin taas hetkinen, niin jopa mamma nukkui.

"Nyt, jos milloinkaan", ajatteli Olli, ja rupesi pelaamaan jalkojaan
irti äidin jaloista. Hän saikin jalkansa irti ja laskeusi hiljaa
lattiaan.

Mutta voi hirmuista! Äiti heräsi, ja havahti ylös; ja paikalla taas
Ollin kaulukseen kiini.

"Sinä kelvoton kakara! Mitä sinä ajattelet? Tuumailetko karata?"

"Voi tuota äitiä, kun on hupsu! Unta minä nä'in. Olin taaskin rakkaassa
kodissani, ja nä'in, miten me kisasimme kotikartanolla, ja sinä
tuuppasit minua niskaan, ja siitä luultavasti se tuli, että minä
putosin tästä lattiaan", puolusteli Olli itseänsä.

"Niin kai!" sanoi äiti. "Mutta minä nä'in myöskin unta; ja se oli
sellaista, että sinä olit karkaavinas; mutta minä sain tukastas kiini
juuri, kuin olit päästä ulos!"

Ja niin sanottuaan meni äiti, ja pani pitkälleen kynnykselle
poikittaisin, ett'ei suinkaan enään tarvinnut peljätä pojan pakenevan.

"Niin", sanoi Olli, ja paneusi penkille jälleen. "Luuste koira unta
näkee, niin tekin äiti-parka. Te luulette minun aikovan karata".

Mutta äiti ei vastannut enään mitään, vaan nukkui rauhassa aamuun asti.
Olli-raiska väänteli itseään, eikä saanut unta juuri sanottavasti.
Häntä vaivasi ajatus, miten päästä äidistään. Mutta hänen täytyi tyytyä
kohtaloonsa.

Tulipa sitten aamu, ja lähdettiin taaskin liikkeelle. Kuljetaan teitä,
jos jonkinlaisia. Tuleepa siinä jo paikka yli pääsemätön. Vesi oli
noussut viimeisten sadetten vuoksi, ja vienyt sillan mennessään.

"Kyllä me tästä pääsemme", sanoi Olli ja rupesi paikoilleen jäänyttä
käsipuuta myöten ryömimään yli.

"Älä mene hukuttamaan itseäs!"

"Ole joutavia!" vastasi Olli, ja ryömi yhä edellensä.

"No, olet sinä se veitikka!" pauhasi äiti peloissansa. "Pitääkö minun
taaskin tarttua takkis kaulukseen?"

"Tartu vain, jos yletyt", ilkkui Olli, luullen olevansa jo niin
etäällä, ett'ei äiti muka ylettyisi häneen.

Mutta poika-paha pettyi taaskin. Äiti kaappasi häntä sormesta kiini, ja
sanoi:

"Kyllä minä sinut opetan!"

"Älä hitolla!" pääsi Ollilta silloin.

"Tuletkos takaisin, ryökäle?" sanoi äiti, ja rupesi vetämään häntä
takaisin.

"Empä, perkule, tulekkaan!" sanoi Olli, ja tempasi jalkansa sellaisella
voimalla, että se heltyikin äidin käsistä, mutta millä seurauksella?

Poika-raukka muljahti suin-päin veteen, ja painui sinne.

Äiti rupesi huutamaan ja poraamaan. Ja kaikeksi onneksi tulikin samassa
eräs mies hevoisella, aikeessa hänkin ylitse.

"Äiti-kulta!" sopersi Olli ja nosti päätänsä veden pinnalle.

Mutta samassa tarttui vahva miehen käsi hänen tukkaansa ja veti hänet
ylös. Olli oli siis pelastettu vaarasta.

Äiti kiitteli, min' jaksoi pelastajaa; mutta Olli mutisi itseksensä:

"Kotiin nyt ainakin vain pitää!"

Ja niin hänen kävikin. Äiti sai apuun tulleen miehen avulla sen verran
lautoja puron yli, että jalkamiehet pääsivät ylitse. Ja siitä piti
Ollinkin vain käydä ylitse.

Kun olivat ylitse päässeet, niin kiitteli äiti vieläkin auttajaa, mutta
Ollille oli se mahdotonta. Hän ei pitänyt sitä minään kiitosta
ansaitsevana, että hän oli hukkumasta estetty; vaikka vaaran aikana
olikin parkaissut "äiti-kulta!"

Mentiin taas sitä menoa, hyvää kyytiä eteen päin. Jopa tultiin
tuttaviin seutuihin. Kirkon torni rupesi jo näkymään. Silloin sai Olli
puhe-voimansa jälleen:

"Jopa tullaan tuttaviin tienoihin taaskin!" oli hän iloitsevinansa.

Äiti ei puhunut mitään, vaan ajatteli sen sijaan sitä enemmän. Hän
ajatteli, että kun hän kerran saa Oliin oman katon alle, niin hän kyllä
ottaa karku-halut häneltä. Ja "papan" pitää häntä auttaa siinä hyvässä
aikeessa.

Mutta olipa Ollillakin ajatuksensa. Hän ei uskaltanut enään ajatella
karkaamista; mutta ajatteli sen sijaan "ketun kenkiä", joilla hän
osaisi vanhempiaan miellyttää, ett'eivät ne kostaisi hänelle töistänsä.
Ja Olli rupesikin livertelemään äidillensä kaikellaisia sukkeluuksia.

"Jopa koti-kultanen näkyy", sanoi hän hetken perästä.

"Onko se nyt kultanen, vaikka et vain tahtonut sinne enään tulla?"

"Äiti-kulta, minä olin 'pilattu'".

"Kuka sinut oli pilannut?"

"Tallukka-Repekka pani ensin alkuun, ja Mutkala sen sitten vasta oikein
kunnialla kruunasi".

"No, miten sinä tunsit itses pilatuksi?" kysyi äiti hetken perästä.

"Siten, ett'en halunnut laisinkaan kotihin", vastasi Olli.
"Ja voi, voi, rakas äiti, kun sinutkin peräti unhoitin. Rukoileppas
'Matti-pappaa', ett'ei hän rankaise minua. -- Ethän sinäkään minua
lyö?"

"Läpi-liipattu lurjus", ajatteli äiti. "Nyt vääntää hän vitsaa
kädestäni; mutta en mar minä sitä hevillä anna", ja niin ei hän
vastannut mitään Ollin kysymyksiin.

Mutta Olli ei antanut perään. Hän teki itsensä vieläkin nöyremmäksi.

"Äiti-kulta! Enkös minä ole sinun oma kohtus-poika? Etkös minua
kantanut sydämmes alla? Raskitko minua rangaista? Soisitko minun
kuolevan? -- Et suinkaan, mamma-kulta! Näenhän sen jo sun kauniista
silmistäskin, ett'et sinä ole minulle vihainen. Ja entäs sinun korea
suus sitten? Eihän sekään osoita kovuutta katuvalle". Ja niin liverteli
Olli aikansa, kunnes sai voiton. Olli-paha oli koskettanut äidin
hellimpiä tunteita, ja se teki taikoja: äiti heltyi itkemään, ja sanoi
nyyhkien:

"Minä annan sinulle anteeksi kaikki, enkä anna isänkään sua rangaista".

"Tiesinhän sen, äiti-kulta", sanoi Olli ja löi käsivartensa äidin
kaulan ympäri. "Poika-nulikka voitti taaskin".

"Voitit kyllä; mutta rupea nyt tästä lähtein ihmiseksi, muutoin ei
sinusta tule edes 'kolmen koiran ruokkijata', puheli äiti.

"Rupean niinkin", vakuutti Olli.

Mutta tultiinpa viimein kotihin. Siellä oli uusi tili vielä edessä.
"Matti-pappa" istui ikkunan ääressä ja näki kaivattujen lähestyvän
kotia. Hän varustausi arvokkaaseen asemaan perä-penkille, piippu-nysä
suussa ja suutari-hihnansa oikeassa kädessään; ja muutoin hyvin totisen
ja kireän näköisenä.

Emo astui edellä pirttiin ja Olli perässä. Kunnioituksesta,
katumuksesta ja pelvosta jäi Olli seisomaan ovipieleen, silmät luotuina
lattiaan.

"Moskula, nosta silmäs ylös!" sanoi taatta ynseästi.

Olli totteli käskyä; mutta ei voinut katsoa isää silmiin.

"Luulen sinun seisovan siinä, kuin 'hunsvotin Jumalan edessä'. Mitäs
olet tehnyt?" nuhteli isä häntä.

Viimeinkin sai Olli taas suunsa auki. Hän vilkasi isää silmiin, ja
sanoi rohkeasti:

"Isä, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäs ja äitiä vastaan, enkä ole
enään mahdollinen pojaksenne kutsuttaa".

"Veitikka!" sanoi isä, eikä tahtonut voida nauruansa pitää.

Hetken kuluttua jatkoi isä:

"Mikä sinun suuhus ne sanat toi?"

"Katumus ja usko sinun laupeutees", vastasi Olli rohkeasti.

"Mutta sinun uskos petti sinut", vastasi isä ja heilautti hihnaansa.

"Mutta Raamatussa sanotaan: sinun uskos vapahti sinut", intti Olli.

"Opetatko sinä, nassikka, minulle Raamattua?" sanoi isä, ja nousi
kiivaasti istuimeltaan.

Ja nyt olisi Olli saanut tuntea isällistä kuritusta, ell'ei äiti olisi
päässyt väliin. Äiti syöksyi, kuin penikkansa puolesta painiva karhu
isään kiini ja sanoi jäykästi:

"Matti! Minä olen luvannut rukoilla Ollin edestä: ja minä sanon: sinä
et saa kättäs kajota poikaan!"

"Hah?" sanoi suutari hämillään, ja vetäysi häpeillään takaisin
paikoillensa penkille. Ja pitempää jupakkaa ei asiasta tullut. Äiti oli
osoittanut arvollisen asemansa perheessä, ja rakentanut rauhan sillä
vallalla, joka hänellä oli isän pehmeyden tähden ollut ainakin kotona
ja kylässä. Kylässä joskus naurettiin sitä, ett'ei Matti-suutarilla
ollut valtaa enemmän kuin "Kinnusen lehmällä, jonka hän joko piti tai
tappoi".

Mutta ei sitä tarvinnut Matin koskaan katua; ei nytkään siis.

Matti ei sen tähden puhunut nytkään sen enempää, kuin sanoi hetken
kuluttua, että hänen piti lähteä kylään neulomaan, johon ei
mammallakaan ollut mitään estettä nyt enään, kun oli itse tullut kerran
kotihin ja kaikki oli hyvin.

Ollaampas nyt sitten taas paikoillaan. Olli perehtyi taas olemaan
entisellään, ja unhoitti vähitellen vapautensa kylässä ja maailmalla;
enkä minäkään parempaa hänelle voi toivoa.



IV.


    "Siinä Matti, missä muutkin miehet".

                               Sananlasku.

Elettiinpä Matti-suutarilla taas rauhassa aikoja joitakuita, niin
pälkähti Ollin päähän ruveta näyttämään suurta oppiansa taatallensa.
Hän kaivoi liivinsä plakkarista lyijykynänsä, ja piirsi sillä
isänsä vasta-uudesta höylättyyn suutari-lautaan kaikenmoisia
variksen-varpaita.

Isä katseli pojan peliä hetkisen, sitten pani hän prillit nenällensä,
kuten oli tapansa aina kirjaa lukiessa, -- sivu-mennen sanottuna, ukko
oli huono lukija --, otti sitten suutari-laudan pojaltaan, ja sanoi:

"Taidathan, luulen, kirjottaakkin".

"Taidan niinkin", vastasi Olli.

"No, sittepä kelpaa", sanoi isä hyvillänsä. "Saat kirjottaa minulle
rätinkejä, ett'ei tarvitse aina suu sanalla julistaa saataviansa".

"On mar se hauskaa", tuumaili Olli. "Paperi-lippu puhuu, ja mies on
itse vaiti, kuin seinä".

"Vaikkapa ei juuri niinkään, niin on se vähän herramaista kuitenkin",
vastasi taatta.

Siihen loppui taas pakina sillä kerralla. Isä istui ja neuloi, ja Olli
oli myöskin oppinut jo kuromaan kenkärajoja. He olivat siis yhdessä
työn toimessa. Ja se oli taas oikein.

Mutta sen mukaan, kuin Ollille tuli vuosia, tuli hänelle taitoakin. Isä
ja poika seurasivat yhdessä pitäjällä neulomassa, ja siitä ilosta Olli
paljon piti. Vanha vapautensa halu syttyi hänessä jälleen, ja sen
tähden olisi hän neulonut, vaikka aina pitäjällä.

Pitäjällä sai hän tilaisuuden kaikenmoisiin juoniin ja vehkeisiin.
Kerronpa tässä muutamia hänen sankari-töistään.

Ehtoisin oli kylän poikasilla tapana tulla kokoon johonkin taloon, ja
siinäkös sitä sitten myllättiin, ja peuhattiin, painia lyötiin, "kissan
häntää" vedettiin, sokkosilla oltiin, ja "kiiskiä ongittiin"; ja Olli
oli heistä aina paras, vaikka oli usein pienin ja vähä-väkisin
kasvultansa.

Oltiinpa Ojalassa eräänä ehtoona koolla. Sokkos-leikki kävi hyvin
laatuun; mutta "kissan-hännän" vedossa ei Ollia luonnistanut, hän kun
oli heikko voimiltaan. Koko poika-laumassa ei ollut yhtään, jolle hän
olisi piisannut.

"Mutta", sanoi Olli, "pannaanpas 'kissa kenkään', niin siinä minä
ainakin olen vertaisenne, ell'en parempikin".

Ja niin ruvettiin siihen leikkiin, pihalta tuotiin korento ja pantiin
kahden tuolin päälle; sitten pantiin kummallekkin tuolille neljä
tikkua, ja niin pojat korennolle kukin vuorostaan, jalat ristissä ja
kepakka kourassa. Siinä piti sitten ilman putoamata kepakolla pudottaa
kaikki neljä tikkua lattiaan. Siinä se konsti kaikkine kankeuksinensa.

Pojat koettivat kukin vuoroansa, ja putoilivat, kuin tallukat aina
lattiaan, toisille isoksi iloksi.

Mutta kun Olli nousi korennolle, niin teki hän temppunsa hyvin; ja se
harmttti toisia.

"Osaatkos 'kiiskiä onkia?'" kysyivät useat heistä.

"Kumpahan koitetaan", vastasi Olli.

Ja niin ruvettiin siihen leikkiin. Olli ei ollut sitä ennen nähnyt, ja
sen tähden täytyi toisten tehdä se ensin.

Leikki oli seuraava: ensin vuoltiin kaksi terävää puikkoa, sitten
otettiin vähäinen paperin pala ja asetettiin se seinästä niin etäälle,
kuin kukin oli pitkä. Sitten meni kiisken onkija seinän viereen, kävi
siinä kontillensa, puikot käsissä, joilla hän kannatti ruumistansa.
Varpaillaan ja puikkojen nojalla piti hänen sitten ryömiä niin
pitkälle, että ylettyi ottamaan suuhunsa edellä mainitun paperin palan.
Onkijan ryömiessä kysytään: mihis mies menee? johon hän vastaa: kiiskiä
onkimaan. Sama kysymys tehdään kolme kertaa, ja vastaus samoin.
Kolmannella kerralla lisätään sitten: entäs jos hukut?

Nyt on vaikein temppu edessä. Onkijan pitää kannattaa koko ojennettu
ruumiinsa varvasten ja ainoasti yhden puikon varalla, ja toisella
puikolla raapimaan korvallistaan, ja sanoman: ei tiän piän aikana
ainakaan.

Niin tehtiin nytkin, ja moni kokenutkin onkija "hukkui", kuten
sanottiin, kun joku meni konstissa nenällensä.

Ottipa Olli sitten myöskin puikot, ja rupesi yrittämään; mutta ei
tahtonut onnistua. Mutta kun hän koetti kolmannen kerran, ja kysyttiin:
mihis mies menee, niin vastasi Olli:

"Ei se sinuun kuulu".

"Kuules poikaa", sanoivat toiset.

Mutta leikin tavan mukaan, piti hänen kuitenkin vastaaman viimeiseen
kysymykseen: kiiskiä onkimaan.

"Entäs, jos hukut", sanottiin taas.

Silloin antoi Olli vastauksen:

    "Syö susi unen-näkijä,
    Tapa tauti lappalainen!"

ja teki temppuja puhtaasti. Ja nyt oli mies kuin muutkin.

Otettiin siinä sitten vielä monta muuta leikkiä, "lantti povelta",
"lantti lattian-ra'osta" j.n.e., joita ei tarvitse selittää, koska ne
luultavasti ovat tunnettuja.

Mutta viimein esitti joku veitikas joukosta "karhun kaatamista", ja
sitä ei Olli myöskään ennen ollut nähnyt, ja tahtoi siis senkin oppia.
Mutta oppia ei hänelle luvattu, ett'ei hän itse ruvennut kohta
kaatajaksi.

Olli myöntyi siihenkin, suuressa opin halussaan.

Karhuksi pantiin, kuten asia vaatii, isoin poika joukosta. Karhu käy
kontillensa, ja toiset sitovat sen jalat yhteen, samoin kädet. Sitten
pitää kaatajan tunkea toisen jalkansa karhun sidottujen jalkojen väliin
ja toisen jalkansa karhun sidottujen kätten välitse, ja sitten pistää
päänsä karhun vatsan alle. Ja niin on esi-temppu valmis. Sitten seuraa
kaataminen. Ja sitä ei tiedä, eikä usko muut, kuin ne, jotka ovat
olleet mokomassa "karhun kaadossa", miten jälkimmäinen temppu on vaikea
ja naurettava. Karhu keikautetaan, nimittäin, kumoon, ja kaataja-parka
jääpi, kuin joku kerä kyttyrään karhun raajoihin sekoitettuna j.n.e. Ja
siitä ei auta muu, kuin armo.

Niin kävi Olli-parankin nyt. Hänen täytyi rukoilla ennen, kuin pääsi
valloillensa kiipelistään.

"Meni lempo enään 'karhua kaatamaan'", sanoi hän kuin pääsi ylös.
"Ennen vaihetan, vaikka korvapuusteja kanssanne, kuin menen tuohon
leikkiin enään".

"Tulee senkin leikin vuoro vielä, kunhan odotat", sanoivat toiset.

"No, sitä minä odotan", vastasi Olli.

Kisattiimpa siinä vielä joitakuita kisoja, niin jopa tuli "korvapuustin
vaihtaminen" eteen.

"Tahdotkos vaihtaa minun kanssani aluksi?" kysyi rotevin poika
joukosta.

"Pääs on liian pitkässä varressa", vastasi Olli.

"No, minun sitten?" sanoi joku toinen, vähän pienempi.

"Ei vielä juuri sinunkaan mittas täytä; mutta koska näytätte pitävän
minua pilkkananne, niin tule sinä pisin poika tänne! Koippes ovat
hoikat, ja luulen heikot pysymään pystyssä. Vaihetas vain suutarin
Ollin kanssa, koska siihen ensin tarjousitkin!"

"No, kumpi meistä ensin lyö?" kysyi pitkä poika Ollilta.

"Lyö sinä ensin", vastasi Olli, "muutoin et saa laisinkaan lyödä; sillä
kun minä lyön, et sinä enään ketään lyö".

"On ainakin sinulla suuta", sanoi pitkä poika ja löi Ollia niin, että
Olli horjahti muutaman askeleen.

"Hyvinpä sinä, honto-poika, löitkin, mutta seisoppas nyt itse kohdalla.
Mistä loukosta tahdot 'klunis' löytää?"

"Oh, sinä 'vähä-jauhonen', 'puoli-villanen' napukka! Lyö ensin, kysy
sitten", ylvästeli pitkä poika; ja asetti poskensa Ollin lyötäväksi.

Ja silloin Olli löi.

Ja katsokaas kummaa! Honto-poika makasi pitkällänsä permannolla, kuin
humala-säkki. Toiset katselivat ihmetellen.

"Millä sinä löit?' kysyi pitkä poika, ryömien ylös.

"Tällä näin", sanoi Olli ja näytti kämmentänsä.

"Helvetin piki-koura!" sanoi pitkä poika ja vetäysi penkille istumaan.

Ja siihen loppui se leikki, ja samoin muutkin leikit sille illalle.

Mutta mikä parasta ilossa oli, oli se, että Ollin isä sattui juuri
silloin tulemaan sisälle, kuin Olli löi. Isä ei sanonut mitään, vaan
tarttui Ollia kädestä kiini ja talutti honto-pojan luokse. Silloin hän
vasta kysyi molemmilta:

"Olitteko kiukussa, vai leikkiäkö se vain oli?"

"En minä aluksi ainakaan ollut kiukussa", vastasi pitkä poika, "mutta
nyt en enään takaa, vaikka vähän olisinkin nyreissäni".

"Mutta minä en ollut aluksi, enkä ole lopuksikaan vihanen", vakuutti
Olli.

"Pyytäkää anteeksi molemmin puolin", sanoi vanha Matti vakavasti.

"Mitä joutavia!" huusivat toiset.

"Mutta minä pyydän", sanoi Olli. -- "Anna anteeksi, älä ole vihanen!"
sanoi hän pitkälle pojalle. Ja samoin teki pitkä poikakin puolestansa.
Ja niin oli rauha taaskin, mutta, kuten sanottu, leikit loppuivat myös
siihen.

Tultiinpa näillä Matti-suutarin ja Ollin neuloma-matkoilla taas toiseen
paikkaan. Talo, jossa oltiin, oli niin etäällä kotoa, että jäätiin
sinne yli sunnuntain. Ollilla oli siis hyvä aika huvitella itseään.

Koko edellä-puolinen meni "pottasilla"-leikkiin ja Olli voitti vallan
hassusti. Hänellä oli kaikki plakkarit täynnä nappia. Hän oli siis
tarkka heittämään.

Poikaset, joilta hän oli voittanut napit, olivat suruillaan, kuin
konkurssiin joutuneet, ja miettivät, miten saisivat nappinsa takaisin.
Yksi joukosta, Lepistön Ville, joka oli "teikannut" jo kaikki takkinsa
napit ja puolet pöksyn-napeistaan, sai viimein asian selville. Hän
astui miehekkäänä esiin ja sanoi:

"Koska isommat miehet pelaavat korteilla rahaa ja viinaa, niin
saatammehan me pelata nappia. Löppösen Laurilla on kortit, ja niin
samoin Tijaisen Tanelilla. Kyllä kai me jommaltakummalta saamme toki
lainata kortit muutamaksi tunniksi. Suostutteko tuumaan?"

"Suostumme", sanoivat yhteen suuhun kaikki napittomat raukat.

Ja siitä kohta hakemaan korttia.

Hetken perästä tuli "Töppös-Tanelin" Risto-raukka surkean näköisenä
takaisin ja sanoi, ett'ei Töppösen Laurin kortit joutaneet tänä päivänä
laisinkaan: heillä oli itsellään ahkera pelaaminen Suhosen saunassa.

Mutta eipä vielä kaikki toivo ollut hukassa. Lepistön Ville ei ollut
vielä palannut Tijaisen Tanelin tyköä.

Ja voi iloa! Ville palasi hetken kuluttua, kortit kourassa. Eipä siis
muuta, kuin hakea sovelias peli-paikka. Ja siksi valittiin Rönkön
riihi, joka oli kappaleen matkan päässä kylästä.

Tultiinpa sinne perille, istuttiin pelaamaan "nakkia", kuin
aika-miehet.

"Mutta minä en osaa laisinkaan pelata", sanoi Olli.

"Sinä 'löylyn-lyömä!'" sanoivat toiset, "pian siihen oppii, ja kyllä me
opetamme".

Ja niin alettiin, kortit jaettiin kullekkin, neuvottiin ensin
perinpohjasesti kaikki pelin säännöt Ollille, ja kysyttiin sitten, kuka
"nakkaa" ja kuka "lakkaa"-passaa.

"Illilan-Annan" Antti, huusi ensiksi "lakkaan" ja rupesi Ollia
ohjaamaan. Samoin lakkasivat kaikki niin ett'ei ollut muita jäljellä,
kuin Olli ja Ville.

Tuli sitten Ollin vuoro joko nakata, tai lakata, ja silloin neuvoi
Antti häntä nakkaamaan, ja Olli nakkasi, ja nakkasi niin hyvin, että
Villestä tuli "pieti".

"Anna minulle viisi nappia lainaksi, niin annan piippuni pantiksi, enkä
vedä yhtään savua siksi, kuin olen voittanut sen takaisin", sanoi
Ville, ollen muka pahoillansa.

Pelattiin niin hetkinen, niin Olli oppi oikein täydellisesti konstin,
ja tuli erittäin iloiseksi, että voitti aina aika-tavasta.

Mutta kun peliä jatkettiin, niin kääntyi onni Ollille vastaiseksi.
Veijarit voittivat vähitellen niin paljon nappia takaisin, että
pystyivät tekemään muutamia isompia pietiä, ja kasvattivat kassaa.

Ja kun kassa oli isoimmillaan, annettiin Ollille pieti.

Olli kaiveli viimeiseen nappiin asti aarteensa ja täytti kassan.

Mutta kun kortit jaettiin, niin eipä Ollille annettukaan hyviä korttia.
Vaan ei Olli siitä huolinut. Viha ja pelin into kiihoittivat häntä, ja
hän kirkasi ensimmäiseksi "nakki", ja "mikä valttia?"

"Pakat, sanoi asikkalainen", huusi Ville.

"Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli", sanoi Jaakolan Jaska, ja
käänsi risti "seikan" valtiksi.

"Käy kautta, kun kuljet, sanoi Rosengren rahalle", "minä etu ja minä
nakkaan", puheli "piippu-Annin" Pekka, kopeana puolestaan.

Muut kaikki lakkasivat, paitsi Jaska ei. Hän pelasi mukana; ja mitenkäs
kävikään. Ollista tuli taas pieti.

"Lainaa sinä Ville nyt minulle vuorostas, koska minä sinulle äsken
lainasin", sanoi Olli suruisena.

"En mar, mutta jos annat housus pantiksi, niin sitten saat".

"Olkoon niin", sanoi Olli; "mutta en minä niitä jalastani anna. Saat
tulla huomen-aamuna, tai ehtoosta ottamaan. Kylläs tiedät missä mä
olen".

"Tiedän kyllä".

Ja niin pelattiin siksi, että Ollin housut ja liivi olivat napin
panttina, ja piti ehtoolla annettaman omistajallensa.

Olli palasi pelistä sangen suruissaan, ja miettei itsekseen, ett'eipä
olisi pitänyt sellaista miehuutta mennä tekemään. Hän ei puhunut
isälleen mitään, kävi vain kohta ehtoollisen saatuansa makuulle, ja oli
nukkuvinansa.

Tulipa ehtoo-hämyssä vielä ihmisten valveilla ollessa pari poikaa
pirttiin, ja kysyivät, missä suutarin poika oli makuulla. Saatuaan
tietää paikan ja vuoteen, menivät he kohta Ollin tykö, ja kuiskasivat
jotain hänen korvaansa. Olli ei puhunut mitään, vaan osoitti penkille,
jossa housunsa ja liivinsä olivat.

Pojat kuhertelivat aikansa pirtissä, ja kun näkivät, että kaikki oli jo
levolle menneet, lähtivät hekin.

Mutta kun aamulla piti ylös nousta, niin nukutti Ollia erittäin
raskaasti. Isä istui jo neulomassa, eikä Olli vain noussut.

"Oletko sinä kipeä, vai mikä sinua vaivaa, kun et jo nouse ylös?" kysyi
isä viimein.

"En ole kipeä, enkä kuittikaan", vastasi Olli.

"Jaksatko nousta ylös sitten?"

"Jaksan kyllä. Antakaas mun housuni siitä penkiltä!"

Isä rupeaa hakemaan, eikä löydä, niitä kun ei ole olemassakaan.

"Mikähän pojan housut on vienyt?" kysyi suutari emännältä, joka tulee
aamu-askareiltaan.

Mutta ei emäntä tiennyt. Housuja haettiin joka paikasta, eikä löydetty.
Ollin sydän palpatti pelvosta, ja hän veti peiton silmillensä.

Viimein meni isä pojan luokse, ja kysyi, mitä hän silmiään peitteli. Ja
kun ei poika vastannut, niin veti hän peiton pois, ja näki Ollin
itkevän.

"Oletko kipeä?" kysyi isä vieläkin.

"Olen", vastasi Olli.

"Mikä sinua vaivaa?"

"Omantunnon vaiva, paha omatunto".

"No, mitäs olet tehnyt?"

"Minä olen pelannut housuni, ja liivini Lepistön Villelle".

"Voi poika-raukkaa! Ell'emme olisi vieraassa paikassa, niin saisit mar
aika 'tupermullikoita', ja 'vönttiis' niin, että 'kukko pienimmät luus
nokkisi'. Sinä hunsvotti!"

"Isä-kulta! Anna anteeksi!"

"Anteeksi sinulle kanalja!"

"Anna tämä kerta kuitenkin", rukoili Olli ja itki.

Ja miten olikin, niin isä antoi anteeksi ja kävi lunastamassa poikansa
vaatteet takaisin; toimittipa asiansa vielä niin hyvin, ett'ei Ville
päässytkään kurita, vaan sai "kirvesvarresta" isältään oikein
tarpeeksensa, eikä luvattu "kylään" kolmena viikkona.

Kun isä palasi Ollin vaatteet kainalossaan, oli Ollikin jo paremmalla
päällä. Hän lausui isällensä, kun otti vaatteet vastaan:

    "Housuni olin pelannut,
    Ja liivini menivät kanssa;
    Vaan isä hyvä anteeks' antoi
    Suuresta armostansa.
    Kiitos olkoon isälle,
    Ett' armahti poikaistansa,
    Eikä ruvennut kurittamaan
    Omaa Olliansa".

"Suus kiini, maan kappalainen!" sanoi isä puoleksi leikillä ja puoleksi
todessa. "Se oli hyvä, ett'et valehdellut".

"Kyllä kiusaus oli suuri. Ajattelin antaa mennä vain siten, ett'en muka
tiennyt koko asiasta mitään; ja sentähden pyysin vaatteitani penkiltä.
-- Mutta, vaikka ensimmäisen askeleen astuin valheen tiellä, niin
Jumala palautti toki toiselta, etten uskaltanut etemmäksi mennä sitä
tietä".

"Oikein poikani! Yhden askeleen voi ihminen horjahtaa, vaan ei saa
mennä pitemmälle vääryydessä, vaan palata. Olit, poikaseni, jo kovin
pitkällä koirain lumussa ja heittijöiden kanssa. Älä vast'edes pyydä
ketään voittaa pahuudessa!"

"En, isäni!" vastasi Olli vakaasti. "Mutta vaikea oli olla 'Pekkaa
pahempi' ja sentähden se niin kävi".



V.


    "Vuosi vanhan  vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa".

                                             Sananlasku.

Hiljallensa kuluivat vuodet yhä eteenpäin. Olli kasvoi ja varttui
ijässä ja miehuudessa. Tosin teki hän vielä monta koiruutta ja
kelvottomuutta; mutta kukapa kaikki pahankurisen pojan juonet
kerkeäisi paperille panemaan. Me jätämme ne nyt, ja seuraamme häntä
miehuullisemmissa toimissa.

Suutarin-työhön oli Olli jo niin varttunut, että hän kykeni omin-päinsä
käymään neulomassa tavallisempia ammattiin kuuluvia tehtäviä. Mutta
suutari-työ ei ollut hänelle enään mieliksi, varsinkin, kun se rupesi
käymään vähän-puoliseksi. Oli, näet, useita uusia suutareita asettunut
paikkakunnalle, jopa sellaisiakin, jotka olivat käyneet kaupungissa
opissa. Ne siis veivät vanhoilta maan suutareilta leivän suusta.

Matti-suutari valitti asiaa kotonansa vaimollensa ja pojallensa ja
saneli:

"Mikä meidät vihdoinkin perii? Naskali rupeaa ruostumaan, pikilanka
lahomaan, ja lesti-pussi jääpi homehtumaan. Siin' on ammattimme! Ja
siitä seuraa, että saamme panna 'hampaat naulaan', ja kuolla nälkään,
kuin kirkon hiiret".

"Älä, taatta, sellaista puhu! Koetetaan nyt jotain toista ammattia.
Ruvetaan nikkaroimaan, pannaan suutari-puukot puuta vuolemaan, ja
vasarat ja hohtimet hoitamaan nikkarin ammattia", puheli Olli.

"Vanha minä siihen olen: ei vanhasta tule konkaria". vastasi isä.

"Mutta minä olen nuori, vasta viidentoista vuotias. Minä jaksan.
Olenhan kohta tavallisen miehen mittanen, ja voimat ovat myöskin jo
paisuneet".

"Niin, niin", sanoi isä.

"Niin, niin, sanon minäkin, ja kohta tänä päivänä alotan ammattini. He
perkule! Kyllähän minä toki ennen koetan 'puutoukan' työtakin, kuin
kuolen nälkään naskali kouraan. Vanhat suutari-lautamme otan ensin
haltuuni aineeksi".

Isä ei voinut mitään vastata, pudisteli hän vain vähän päätänsä. Ukko
oli todellakin neuvoton. Ei hän ollut juuri koskonkaan ollut mikään
rohkea ja miehukas mies ja vanhuus oli sen vähänkin vienyt, mitä oli
ollut.

Olli jatkoi vielä esitystään isälleen, kokien häntä viehättää tuumansa
todenperäisyydellä ja mahdollisuudella.

"Emmekös ole oppineet nahkaa liimaamaan, samoinhan puutakin liimataan?
Tai emmekö osaa puleerata nahkaa? Sama lienee keino puunkin kanssa.
Häh?" puheli hän innolla.

Ja Olli rupesi toimesta tekoon, haki kokoon tarvittavat kapineet ja
vanhat suutari-laudat.

Äiti-muori, joka jo myöskin oli kruunattu harmailla haivenilla, ei
ollut koko keskustelun aikana mitään virkannut; mutta nyt hänkin avasi
suunsa ja sanoi:

"'Mitä mies tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo'. Pojalla on oikein. Tee,
Olli, ensinkin nätti sokeri-arkku!"

"Sepä hyvin sopii", vastasi Olli. "Sinä tiedät, minkä näköinen
sellainen kapine on, ja voit minua opettaa".

"Voin kylläkin; mutta sinulta puuttuu kaksi tarpeellista työ-asetta.
Sinulla ei ole hukuporaa eikä höylää", puhui äiti-vanha.

"Pekka saapi mennä Löyhkäriltä lainaamaan".

Pekka oli Ollin nuorempi veli, noin kolmentoista vuotias nulikka; ja
hän oli kohta valmis, kuin "Lukkari sotaan" lähtemään Löyhkärille;
saihan siten päästä kylään taas hiukkasen.

Mutta Pekka ei ollut ennen kuullut nimeä "hukupora", ja sentähden piti
hänen mennessään ehtimiseen hokea "hukupora, hukupora", ett'ei se vain
häneltä unehtuisi.

Pekka juoksi pitkin polkua, ja hoki "hukupora, hukupora", minkä vain
kerkesi. Hän oli niin ahkera ja tarkka toimessaan, ett'ei joutunut
edes katsomaan eteensä, vaan juoksi suoraan päätä tulvillaan olevaan
vesi-ojaan. Ja siinäpä tuli tapaturma Pekalle. Hän kun juoksi
kiireessään ja hoki "hukupora, hukupora", ja tunsi syvän veden käyvän
ruumiiseensa, niin pääsi häneltä väkiselläkin parahdus "huh!" ja
samassa myöskin "hupsis", jonka hän piti nyt lainattavan kapineen
nimenä. Ja niin juoksi hän yhä edellensä ja hoki nyt "hupsis, hupsis",
ja kun tuli perille, niin ei sellaista kapinetta tietty löytyvänkään,
ja niin muodoin ei voitu lainatakkaan. Höylän hän sai ja tuli se
mukanansa kotihin.

Kotona naurettiin Pekalle makiat naurut, ja toimitettiin uudestansa
asialle; jossa hän nyt onnistui hyvin.

Ja kun saatiin viimein tarvittavat kapineet, niin rupesi Olli
nikkaroimaan ja äiti mestariksi. Äiti neuvoi Ollille, miten laidat
salvetaan sisään samoin, kuin hänen pienessä neulomus-rasiassansa,
jonka hän otti esille "mönsteriksi".

Ja tiedättekö mitä? Kun Olli naperteli pari päivää, niin oli hänellä
pieni arkkunen tehtynä. Sitä isäkin katseli, ja tuumaili:

"Jos tuosta saat jonkunkaan hinnan, niin rupean mar minäkin vielä
ammatti-toveriksesi".

"Hinnan, sanot?" kysyi äiti: "Minä sanon sinulle vanha puupää, että
Olli saapi siitä ainakin kolme markkaa. Minä tiedän, mitä tuommonen
kapine maksaa. Ennen kun olin vallesmannilla piikana, osti vallesmanni
sokeri-arkun josta hän maksoi kuusi markkaa, eikä se ollut edes
niinkään hyvin tehty, kuin tuo Ollin on".

Ja mammalla oli oikein. Hän lähti itse arkkuista myömään ja tuli ensin
isoon pappilaan. Siellä sitä Ollin tekoa ihmeteltiin, "jos kuinkin".
Sisä-piika tahtoi sen kohta ostaa itsellensä "salettiansa" varten, ja
vanhin mamselleista ilmestyi myöskin kyökkiin, ja tahtoi sen ostaa
"vauvoillensa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä vaan saivat olla
aina jaloissa; ja joita viskeltiin ja rääkättiin joka paikassa, ja
sisä-piika rääkkääjistä oli aina pahin hän kun niitä aina viskeli
luutansa ja harjansa edestä". Niin hän tuumaili ja sanoi vielä lisäksi
sisä-piialle, että hän sai mennä ja pyyhkiä tomuja huonekaluista
mokomilla "salettirepaleillansa" ja niin juoksi hän kohta "papan" tykö
puhumaan asiansa puolesta, miten parhaiten taisi.

Ja kohta tulikin kirkkoherra itse omassa personassaan katsomaan
tyttärensä toivomaa kapinetta. Ja hetken katseltuaan suostui hän sen
ostamiseen, ja mikä vielä kummempaa oli, määräsi hän itse siitä neljä
markkaa.

Nyt rupesi suutarin muorin kieli laulamaan, miten hänellä oli oiken se,
että arkkuisesta maksettaisiin vähintäänkin kolme markkaa, ja nyt hän
sai siitä neljä. Niin vähän ne miehet osaa, "talonpoikaismiehet",
ojensi hän, arvostella jonkun kapineen arvoa y.m.

Ja kun hän viimein tuli kotihin, niin sielläkös ilo syntyi.
Isä antoi pojalle viimeiset kymmenen markkaansa lautojen ja parempain
nikkari-kapinetten ostoa varten ja sanoi:

"Minä rupean nyt vuorostani sinun oppi-pojaksesi. Tehdäänpäs suutarin
verstaasta nikkarin verstas!"

Ja niin tehtiinkin. Matti-suutarin pirtissä nikkaroittiin, liimattiin,
naulattiin ja nakutettiin nyt niin, että kankaat kajahtelivat.

"Nyt on maailma kääntynyt juoksussaan", arvelivat ihmiset. "Suutari on
ruvennut nikkariksi. Mitä uusia vielä tapahtuneekaan tässä matoisessa
maailmassa?"

Mutta eipä uudet nikkarit siitä huolineet. He nikkaroivat yhä vain. Ja
voi ihmettä! He tekivät työtä, joka kelpasi "vaikka kenelle". Ja Olli
oli niin innostunut ammattiinsa, ett'ei joutunut rippikouluunkaan
lähtemään sinä kesänä, vaikka oli jo talvella itsensä sitä vasten
hankkinut.

"Eihän vuosi vaaraa tee", arveli hän ja höyläsi sitä innokkaammin.
"Kerkeänhän ensi kesänäkin vielä".

Mutta kun "mestarit" olivat eräänä päivänä juuri ahkerassa toimessa,
kokeessa panna piironkia kokoon, jossa emokin oli mestarina, niin
lähettipä paholainen Löttösen lörppö Leenan pirttiin pujahtamaan.

"Ähä ludeet!" sanoi hän kohta, kun sai nenänsä näkyviin, ja sai nähdä
entiset suutarit piironkia puristelemassa kokoon. "Nyt on porpannattu!
Ei nyt enään näytä kenkärajoja rypistettävän. Tuoss' ois' yhdet, jotka
tarvitseisivat naskalia ja pikilankaa", ja samassa nosti hän vanhat
rajansa ylös mestarien nenän alla.

"Mene sen tuuttiin!" sanoi vanha isä. "Ja tuoss' on suutari!" sanoi
Olli ja pisti liima-pannunsa Leenan jalan alle, niin, että Leena astui
juuri pannuun, ja sai koko tossunsa täyteen kuumaa liimaa.

"Voi, tulen vietävä, mitä teit!" huusi Leena ja hyppeli, kuin harakka
rikka-tunkiolla. "Pirun kakara kuin poltti jalkani ja liimasi sukkani
kiini niin, ett'en taida enään koskaan saada pois. Voi, voi, voi!"

"Kuinkas niin teit?" nuhteli äiti.

"No, kun ei kärpänen osaa tulta kavahtaa, niin polttakoon siipensä!"
arveli Olli ja nauroi niin, että oli tukehtua. Ja hyvin nauru
isälllekkin maistui; ja minulle pikku-mestarille pirtissä samoin.

"Kyllä minäkin sinun siipes vielä poltan", kerskui Leena. "Etpä ole,
junkkari, vielä 'kuiva korvien takaa'; etpä ole junkkari vielä
'lusikkaas velli-vadista onkinut', se on: etpä ole, lurjus, vielä
rippikouluas käynyt. Kyllä minä panen semmoiset kontit liikkeelle,
ett'et pääse ripilles ennen, kuin parta napaas kasvaa. Tiedätkös nyt,
moskula? Piki-koura, piki-pässi, nahan-varas, raja-suutari, ja senkin
tulen saatana!" sätti Leena niin ettei kukaan saanut häneltä suun
vuoroa.

"Vai niin!" sanoi Olli viimein, kun ei jaksanut enään kuulla, ja
tarttui Leenaa niskasta kiinni, ja vei ovelle.

"Tuost' on timmermanni jättänyt viisi hirttä poikki! Mene ulos!"

"Ohoh, sinä naali!" sanoi Leena ja rupesi pitelemään vastaan.

"Mikäs pitää, kun väkevä vetää, sanoi tiainen, ja veti kurkea nokasta",
sanoi Olli ja veti Leenan koppinansa pihalle, ja tuuppasi vielä niin
että Leena lensi istualleen rapakkoon.

Siinä rupesi Leena sitten poraamaan, kirkumaan ja mässäämään, minkä
jaksoi. Ja Ollin vanhemmat nuhtelemaan Ollia, oikein vakavasti.

Olli oli pahalla päällä, ja erittäinkin suututti häntä se, että Leenan
huudosta kerääntyi koko kylän väki pihalle; ja siinäkös sitä sitten
käräjöitiin ja "tiskuteerattiin" jos jonnekki-päin. Toiset pitivät
Leenan, toiset Ollin puolta.

Viimein sanoi yksi irvihammas joukosta:

"Ompas Löttös-Leenalla pehmyt istuin".

"Va seier tu saivar-korva?" tiuskasi Leena. "Vai haukut sinä lurjus!"

"Ingen tingen, tappi-silmä", vastasi sama veitikas.

"Nyt tekisi mieleni nousta ja ravistaa sinua niin, että näkisit 'joka
ikkunan samalla kerralla'", haukkui Leena; "mutta empäs vain nouse; en
vaikk'is noo nokassani".

Leenan puolta pitäväiset rupesivat puhumaan, että tarvitsisi istuttaa
Olli itse Leenan viereen samaan rapakkoon, johon hän oli Leenan
viskannut; ja kuka tietää, mitä siitä olisi tullut, ell'ei apu tullut
ajallansa.

Oltiin jo niin kiihtyneet kiistassa, ett'ei huomattukaan lautamiehen ja
parin muun naapurin tuloa paikalle. Kiivaimmat uhkailivat jo antaa
toisillensa "tillikoita", kun lautamies astui esiin, ja osoitti kohta
Leenaa ja sanoi:

"Tuota me juuri etsimme".

Leenan suu tukkeusi paikalla, ja muut hölmistyivät niin, etteivät
uskaltaneet enään "henkeänsä vetää".

"Sinä olet tänä päivänä tehnyt pahoja", alkoi lautamies.

"Mitä puhut pussissas olevan?" sanoi Leena, ja tekeysi rohkeaksi.

"'Kaksi kantoa ja tah'on palanen', koska konstailemaan rupeat", vastasi
lautamies ärtyisesti. "Sinä olet ollut sellaisilla teillä, että minun
täytyy syynätä sinut".

"Syynää päälle vain", vastasi Leena, yhä ynseästi.

"Nouse ylös rapakosta", sanoi lautamies käskeväisesti.

"Tule kanss' jos tahdot", vastasi Leena vain.

"Vai niin! Vetäkää, miehet se lehmä ylös suosta!"

"Raskas on lehmää nostaa", intti Leena, ja viskasi pitkällensä
lätäkköön. Ja samassa huomattiin myös, miten hän pisti sukkelasti
kätensä hameensa plakkariin, ja sitten kätki koko kouransa mutaan.

Lautamies ei puhunut mitään, vaan astui suoraan rapakkoon, ja nykäsi
Leenan käteen kiini. Nykäys tuli niin äkki-arvaamatta, ett'ei Leena
kerjennyt edes avata kouraansa ja laskea sen sisältöä mutaan, vaan
täytyi näyttää, mitä hänellä oli kourassa.

"Katsokaas!" sanoi lautamies. "Tuossa on se, jota me kaipaamme", ja
osoitti Leenan kouraa, jossa näkyi jotain likaista ja rapakoista
olevan. "Siinä on Löppösen Laurin kukkaro. Tules auttamaan, Lauri, niin
otetaan se pois!"

Ja Lauri kävi kohta myöskin käsiksi Leenaan.

Ympärillä oleva joukko nauroi ja pilkkaili, että Löttös-Leenan ja
Löppös-Laurin rakkaus meni nyt rapakkoon.

"Ahas, pakana!" sanoi Lauri iloissaan ja katseli kadonnutta ja jälleen
löydettyä kukkaroansa. "Rahat ovat tallessa ja sormus kans!"

"Olisikko tuo paljon ollut vaivoistani, roikale?" manasi Leena. "En ole
enään morsiames tästä lähtein, koska tuollaisen häpiän teit".

"Enkä minäkään enään sinun sulhases, votakka, koska varastit mun
kukkaroni", vastasi Löppösen Lauri, ja vetäysi piiloon väkijoukkoon.

"Loppuuko asia tähän?" kysyi lautamies, ja kääntyi Laurin puoleen.

"Loppuu, minun puolestani", vastasi Lauri, ja lähti menemään pois.

"Mutta ei minun puolestani, sinä rakas Laurini", ennätti Leena, ja
hyppäsi ylös rapakosta, ja suoraa päätä Laurin kimppuun.

Joukko hajaantui, ja katseli nauraen, miten Lauri ja Leena juoksivat
perätysten aivan, kuin "leksisillä" juostaan. Ja vähitellen rupesi koko
lauma juoksemaan samaan suuntaan, nähdäksensä leikin loppua.

"Juoskaa vain, ja menkää sitä tietänne!" sanoi Olli joka rupesi
hengittämään helpommin.

Mutta samassa huomasi hän lautamiehen ketsovan sivulla ja nauravan,
minkä jaksoi. Hän kääntyi oitis lautamiehen puoleen ja sanoi:

"Antakaa anteeksi, en minä teille sanonut viimeisiä sanojani, mutta
tuolle hullulle joukolle".

"Hulluja perätikkin he ovat", vastasi lautamies. "Minua vaivaavat
varasta hakemaan, ja sitten ovat samaa joukkiota. En mar minä enään
vasta lähde Löppös-Laurin asioille Löttös-Leenaa takaa ajamaan. Saavat
vast'edes sopia itse asiansa".

Ja niin sanottuaan meni hän suutarin nikkari-verstaaseen. Ja Olli meni
perässä iloisena siitä, että asia sai niin hyvän lopun.

Suutarin muori siivosi istuimen, ja tarjosi lautamiehelle. Lautamies
tarkasteli suutarien työtä, ja kysyi:

"Onko tuo kapine tingattu, vai teettekö sitä myytäväksi?"

"Myytäväksi", vastasi Olli.

"Mitäs siitä pyydetään?"

"Mitä hänestä jokukaan tarjoaisi", vastasi Olli.

"Onko se ostajan matkassa?"

"On".

"Minä tarjoan neljäkymmentä markkaa".

"Älkää pilkatko köyhää, se on sangen löyhää: kun se rupeaa, niin se
repeää, kuin taula", sanoi Olli häveliäästi.

"Pidä leipä-läättis kiini", ennätti emo sanomaan. "Ei lautamies sinua
pilkkaa, tolvana".

"En, poikani, minä sinua pilkkaa", vastasi lautamies. "Minä annan kohta
puolen hintaa käsirahaksi. Kyllä minä tiedän, mitä tuollainen kapine
maksaa. Valkoisena maksoin piirongista Luuvermannille viisikymmentä
markkaa; eikä sen teko ole yhtään parempi, kuin tuokaan".

Olli oli ääneti, ja ihmetteli, että hänen työtään voitiin verrata
mestari Luuvermannin työhön.

"Niin", ehätti äiti taas sanomaan, "Ollilla on 'snajua'; se poika tekee
suutarin-työn puhtaan, ja nikkarin-työn vieläkin paremmin".

"Niin se näyttää", vastasi lautamies. "Eikä sitä ole, kuin jokunen
vuosi, kun minä näjin hänet poika-kloppina juoksentelevan. Mutta
lapsista tulee ihmisiä, ja ihmisistä vanhoja äijiä ja ämmiä, kuten
mekin olemme jo sen totuuden saaneet kokea".

"Niin, niin; suku tulee, toinen menee. Me riennämme pois nuorempain
edeltä, ja he astuvat meidän sijaamme", huokasi vanha suutari ja rupesi
näpertämään työtänsä.



VI.


    "Kaikissa näissä ollaan, sanoi pässi, kun päätä leikattiin".

                                                       Sananlasku.

Ei auttanut Ollinkaan kauvempaa jäädä rippikoulusta pois, vaan
seuraavana kevännä piti sinne lähteä. Hän saikin jo talven ajalla
kuulla pientä pilkkaa siitä, että ei hän ollut vielä käynyt "lukemassa
mieheksi". Hän oli kasvanut jo kokomoiseksi pojan-tolkiksi, ja naapurin
Kalle, joka oli häntä pienempi, vaan jo käynyt rippikoulunsa, sanoikin
kerran pilkalla Ollia "ruunan kummiksi". Hän, näette oli jo ollut
lapsen kumminakin.

"Älä ylpeile hongan pinta, ei ole kaukana veneen seppä", sanoi Olli,
rupesi ahkerasti lukemaan ja jätti nikkaroimisen isälleen ja pienille
veikoilleen.

Ja hyvin hänen lukunsa edistyikin. Kun tuli kouluun lähtemisen aika,
niin luki Olli katkismuksensa "kannesta kanteen niin, kuin vettä
valaen".

Ja jopa valkeni kouluun lähtemisen aamu. Emo laitteli evästä, ja Olli
pesi ja pynttäsi kasvojaan ja vaatteitaan niin, että jopa sillä olisi
saanut koko vuoden li'an lähtemään.

Kun hän oli sitten saanut itsensä siivotuksi, niin kokosi hän
kapineensa yhteen läjään. Siihen pantiin pieni pyöreä peili, mamman
messinki-kampa, linkku-veitsi, ja Herra tiesi, mitä kaikkia siihen
mätettiin; mutta luultavasti oli siinä jo piippu ja tupakka-massikin;
sillä niitä neuvoja oli Olli jo saanut käyttää oikein "papan" antamalla
luvalla, ett'ei tarvinnut enään sala-kähmään sitä iloa nauttia. Sitten
pantiin se mokoma varasto yhteen evästen kanssa, ja niiden ympäri
nykäistiin mamman päästä, mamman paras, puna-raitanen liina. Ja niin
oli mies valmis matkaan.

Olli vilkasi vähän ympäriilensä jää-hyväisiksi, sieppasi seipään pään
loukosta, pisti sen nyyttinsä solmujen alta, ja viskasi nyytin niin
olallensa; ja sitten aika kyytiä ulos. Olli paralla kiehui vedet
silmissä, ja sitä ei hän tahtonut muille näyttää. Sen tähden riensi hän
kiireesti ulos.

Pihalle päästyään ei hän enään hillinnyt itkuaan, vaan antoi sille
vallan, jo kun hän tuli vähän etemmäksi kotoansa, niin lauloi hän
murheesta vapisevalla äänellä:

    "Koska koulun' aika kointui,
    Ja ikän' enini,
    Järkeni toimeksi tointui,
    Niin vaivanne väheni.

    Nyt tulee se tie mun eteen',
    Jota vanhat on ennen käynn',
    Ja murheen-sauva käteen',
    Joka ompi ristiä täynn'.

    Sen Taavetti todeks' tietää,
    Kun näitä kirjoittaa,
    Ja Herran armon näyttää,
    Jonka meille ilmoittaa".

Poika-parka ei tuskin tiennyt, mitä lauloi; ainakin Taavetista ja
muista murheen-sauvoista oli hän kokematon kakara, joka näkyi siitä,
ett'ei murheensa suinkaan ollut aivan raskasta laatua, koska hän
ehtoolla koulusta palatessaan lauleskeli vallan toisia lauluja. Hän
lauloi, näetten näin:

    "Minä se olen mamman poika,
    Mamman oma Olli;
    Hei, kun pääsis piankin
    Jo mamman velliä kolliin!"

Niin hän lauleskeli virstan päässä kotoansa; mutta kotimökin näkyvissä
lauloi hän näin:

    "Istuipa kerran ruoka-pöydässä
    Suutari syöden poikinensa,
    Puuroa heillä kuppi edessä,
    Vaan mamma viipyi maitoinensa
    Hei, tralla, laa, lalla, laa!" j.n.e.

"Empä laula enään", sanoi Olli sitten itseksensä, "saattaispa suutari
kuulla! Niin, nikkari oli 'meininkini' sanoakkin. Saman tekevä, kun on
yhden päivän työ jo tehty".

Ja niin tuli Olli pirttiin sisälle, eikä laulunsakkaan olleet aivan
tuulen tuomia: Emo oli keittänyt hyvää maito-velliä ehtooksi, ja
taatalla oli puuroa vielä päivällisestään; joista molemmista Ollille
annettiin valta valita. Ja Olli söi, kuin mies molempiakin. Ollaksensa
oikein "lysti" otti hän ensin puuroa isänsä vadista ja kastoi sen
sitten äitinsä velliin.

Pienemmät veljet ja sisaret saivat siitä sellaista "lystiä", että
naurekselivat vielä vuoteellaankin salaa pää peitettynä nahkaisiin;
mutta emo ei oikein siitä "lystistä" "tykännyt". Hän antoi Ollille
makoisia varoituksia, ja nuhtelipa niin, että Olli sanoa tokasi jo
lopuksi:

"Jos pappi toruu vaan tuolla lailla, niin jätän kouluni kohta kesken".

Mutta nyt otti isäkin asiaan kiini, ja antoi vieläkin vakavammat
varoitukset Ollille; eikä Olli-pahalla ollut enään muuta neuvoa, kuin
pistää hänkin päänsä pehkuun, ja mutista hammasten lovesta nahkaisiin:

"Kaksi on jo torunut; kolmas taitaa torua vieläkin paremmin".

Ja sitten nukuttiin pirtissä hiljaa siihen saakka, että päivä paistoi
jo seinästä seinään. Noustiin sitten ylös, ja laitettiin Olli taas
evästettynä kouluun menemään.

Nyt meni Olli iloisena kouluun. Yhden päivän koulussa-olo oli hänet
niin kiihoittanut, että hän halasi sinne. Olihan siellä hauskaa toisten
joukossa tehdä koiruutta, jos jonkinmoista; ja Olli oli aina joukossa
paras. Ja mitä useampi päivä koulussa käytiin, sitä enemmän koiruuksia
Ollikin osasi. Toisinaan ompeli hän kaksi vierettäin istuvaa poikaa
toisiinsa kiini, toisinaan tuikki hän edessään olevia äimällä j.n.e.,
toisinaan teki hän nenäliinastaan oravan ja viskasi sen tyttöjen
puolelle y.m. Ja kaikki tämä kävi hyvin laatuun syystä, että pastori
oli vanha ja vähä-näköinen.

Mutta kyllä Olli usein kiinikkin tuli vehkeistään. Niinpä kävi kerran,
että poika, jota hän tuikkasi äimällään, kiljahti ja ilmoitti
pastorille syyn, minkä tähden hän kiljasi, ja kuka siihen oli syynä.

Silloin kutsuttiin Olli esille. Ja vanha arvoisa pastori koetti
isällistä hyvyyttä pahan-ilkisen pojan kanssa. Hän ei ruvennut kohta
torumaan ja lyömään, vaan kysyi rauhallisesti:

"Mihinkä siis laki on tarpeellinen?"

Olli vastaa:

"Ensiksi opettaa se, mitä meidän pitää tekemän, ja karttaman;
toiseksi -- -- --"

"Annappas sen jäädä siihen", sanoo pastori. "Oliko sinun työs lakia
vastaan, tahi oliko se la'in mukainen?"

"En minä tiedä; sillä ei yhdessäkään käskyssä puhuta äimästä mitään",
vastasi Olit veitikkamaisesti.

"Vai niin, sinä veitikas! Lueppas viides käsky!"

"Ei sinuun pidä tappaman", vastasi Olli. -- "No, en, hyvä pastori, minä
tappaa aikonutkaan".

"Mutta lueppas sen käskyn selitys myöskin, niin saat nähdä".

Olli lukee taas:

"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa niin, ett'emme meidän
lähimmäistämme ruumiin, eikä hengen puolesta vahingoitse -- -- --"

"Niin, huomaatkos nyt?"

"Niin aina".

"Niin aina", sinä olet vikäpää nyt kuitenkin".

"Kyllä; mutta minä kadun. Eikös evankeliumi 'vakuuta Jumalan armosta
ja syntein anteeksi saamisesta?' Minä turvaan evankeliumiin".

"Mene paikalles, hunsvotti!" vastasi pastori, ja Olli pääsi vielä.
"Mutta muista toisen kerran!" sai hän varoitukseksi mennessään.

Mutta kauankos Olli sitä muisti?

Seuraavana päivänä näki hän Sorvin huonotaitoisen ja typerän Miinan
tulevan kirkolle iso leili kädessä.

Olli juoksi kohta Miinan tykö, ja sanoi teeskennellyllä ystävyydellä:

"Sinulla on varmaankin hyvää piimää leilissäs, kun olet ison talon
tytär. Annas minä maistan!"

"Maista vain", sanoi Miina.

Ja Olli kallisti leilin suunsa eteen. "Hei, perkana! Heraahan se on".

"Niin; en minä tiedä mitä äiti siihen pani", vastasi Miina.

"Mihinkäs sitä viet?"

"Pappilaan".

"Aha, vai niin!" arveli Olli, ja meni naurussa suin sivulle.

Ja kun pastori tuli kirkkoon luettamista varten, niin havaitsi hän
pojat kirkon seinuksella opettelemassa jotain laulua, jonka Olli oli
sepittänyt, ja jota hän tavaili heille nuotin mukaan.

Pastori vilkasi vihaisesti poikain puoleen; mutta ei puhunut mitään.
Hän meni vain kirkkoon, ja pojat perässä, supisten ja sihisten,
arvellen, että nyt on paha edessä; sillä pastori oli kuullut laulun
kylläkin.

Niin arveltiin, peljättiin, ja oltiin "sydän kourassa". Mutta mikäs
auttoi? Pakoonkaan ei auttanut lähteä.

Pidettiin sitten rukoukset ja aljettiin läksyjen kuulustaminen. Mutta
sen sijaan, että olisi luettuja läksyjä ruvettu kyselemään, kysyi
pastori näin:

"Mikä se kaunis laulu on, jota te minun kirkkoon tullessani lauloitte?
Sanoppas sinä Putikon Paavo!"

Mutta Paavo ei puhunut mitään.

"Vai niin; sinä et sitä vielä osaa. Sano sinä Vilkkilän Ville!"

Vaan ei Villekään vastannut.

Pastori raivostui ja huusi äkäisenä, jalkaa polkien:

"Kuka sen laulun on tehnyt?"

"Minä", sanoi Olli ja nousi ylös. "Mutta minä rukoilen, ett'ei sitä
enempää kysyttäisi".

"Mutta minä vaadin sen laulamista", ärjyi pastori.

"Niin, mutta jos se lauletaan, niin, minä tiedän, ett'en pääse ripille
tänä vuonna; pääsen vielä ehkä jalkapuuhunkin", intti Olli.

"Sama se, mitä saat; mutta laula pois laatimasi laulu!"

"Pääsenkös ripille tänä vuonna?"

"Et pääse!"

"No, sitten on sama, jospa sen laulankin. Tahdotteko sitä
välttämättömästi kuulla, hyvä pastori?"

"Tahdon!"

Ja Olli lauloi:

    Se oli Sorvin Miina,
    Jota haittasi syntymä-viina,
    Ja se kova kohmelo. :,:

    Lukea ei osaa,
    Eikä pysy järki ko'ossa,
    Että pappia vastata. :,:

    Mutta Miina se keinon keksii,
    Jonka laulan viimeiseksi,
    Että paremmin naurattaa. :,:

    Miina se hera-leiliä kantaa,
    Ja pappilaan sen antaa,
    Ja papin lahjoaa. :,:

    Pappi se Miinaa säästää,
    Ja ripille lupaa päästää,
    Sen hyvän heran vuoks'. :,:

Ja sitten vaikeni Olli syvään huo'aten.

"Huokailla kyllä saat, koirikas", sanoi pastori. "Vieläkö nytkin
turvaat evankeliumiin?"

"Vielä, jos suinkin mahdollista".

"Vaan nyt ei auta enään katumaan, vaan pitää tuomion alle vajooman",
lausui pastori arvokkaasti, ja käski pari rotevaa poikaa astumaan
esiin. Ja niille hän lausui:

"Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hän pimeyteen kirkon
kellariin, jossa on kuolleitten luita ja kirkon-rottia!"

Pojat ymmärsivät sanat tosiksi, ja alkoivat lähestyä Ollia.

"Tulkaa saatanat!" sanoi Olli vihaisesti hiljaisella äänellä. Sitten
sanoi hän pastorille:

"Minä rukoilen teitä, hyvä herra pastori! Eikö pienempää rangaistusta
ole? Istun minä ennen jalkapuussakin päivän syömätönnä, ja menen sitten
kauniisti kotihin".

"Kyllä kai, sinä lurjus! Mutta koska nöyryytät itses, niin helpoitan
minä rangaistukses. Viekää hän siis jalkapuuhun!"

Ja nyt nostettiin jalkapuu kirkon porstuassa seisoalleen, ja Olli
pantiin kun pantiinkin kiikkiin.

Tukala oli Ollin olo jalkapuussa, mutta mihinkäs siitä meni. Kun toiset
olivat olleet aikansa kirkossa, niin pääsivät päivälliselle, ja Olli
jäi yksin pinteriinsä.

"Voi, voi, kuitenkin, mihin olen joutunut, polonen poika! Yksinäni
kirkon porstuassa! On kuitenkin hyvä, ett'en pelkää männinkäisiä.
Mutta, huh, jos pitäisi olla täällä vielä yökin! Eiköhän sentään armoa
vielä voisi saada?" tuumaili Olli, ja puhkesi itkemään. "Minusta tuntuu
aivan, kuin en tahtoisi enään eläkkään. Olenhan tässä kiusattu ja
piinattu jo koko miehen ijän. Taitavat jo hiuksenikin käydä harmaiksi".

Ja sitten rupesi hän itkussa silmin laulamaan, mitä vain sai sopimaan
nuotille; ja laulunsa kuului näin:

    Voi äiti parka ja raukka,
    Et tiedä mitä kärsin nyt!
    En neuvos jälkeen kurja
    Mä koulussa tääll' elänyt!

    Nyt jalkapuussa istun,
    Kuin pieni lintu häkissä:
    Mun pahain tekoin tähden
    Saan kovuutt' tätä kärsiä.

    Mutt' vaikka kuinka pahoin
    Äitiän' vastaan oisin rikkonut,
    Niin, tiedän, ett'ei hän koskaan
    Näin mua oisi rangaissut.

    Ei vieras tuntea taida
    Lempeä äidin sydämmen,
    Eik' edes viisas muistaa
    Hulluuttaan ajan mennehen.

    Jumala yksinänsä,
    Ja oma äiti-kultamme
    Meill' rakkautensa tähden
    Antavat anteeksi syntimme!

"Kukas sen laulun on laatinut?" kysyi pastori samassa astuen sisälle ja
katsoi sivuun, ett'ei Ollin pitänyt nähdä kyyneltä hänen silmissään.
Pastori oli kuullut oven takaa koko laulun.

"Suru, vaiva ja katumus", vastasi Olli nöyrällä äänellä.

"Olivatko suru, vaiva ja katumus jalkapuussa?" kysyi pastori.

"Olivat, hyvä pastori".

"Minä käytän nyt sitten äidin lempeyttä ja lyhennän rangaistukses.
Mutta ota nyt opikses, mitä olet kärsinyt. Muista se!".

Olli lupasi muistaa, ja pääsi jalkapuusta. Pastori miettei itseksensä,
että "mikä mahtaa siitä pojasta tulla; sillä se poika ei ole tavallisia
poikia; siltä lähtee, vaikka mitä: päiväämällä pilkka-runoilija, ja
ehtoopäivällä katuvainen kuningas Taavetti".

Mutta olipa mitä oli, niin Olli kävi koulunsa loppuun asti, vaikka ei
aina voinut välttää pieniä koiruuksiaan. Sen hän kuitenkin teki, että
vältti joutua niistä kiini. Iloinen ja hilpeä luontonsa sen teki. Mutta
yleisesti oli Ollilla "hyvä sydän ja terävä pää"; sen todisti
pastorikin.

Ja kuinkas kävi? Olli sai koulun päätyttyä Raamatun, jota ei muut
saaneetkaan; joku muu sai tosin Uuden Testamentin; mutta Olli sai
Raamutun. Ja silloin sekottuivat Ollin ajatukset niin peräti, että kun
hän meni kotiinsa yksinänsä, mietti hän itseksensä: "kaikissa täällä
ollaan". Hän ei voinut ymmärtää sitä asiaa, että hän suuresti
häväistynä, jopa rangaistunakin oli kuitenkin suurimmasti kunnioitettu.
"Ehkä", arveli hän, "ensimmäinen lauluni teki sen, ett'ei Sorvin Miina
päässyt ripille, ja toinen lauluni hankkei minulle Raamatun. Mutta sen
minä kuitenkin tiedän, ett'ei se ole synti, vaikka Miina jäikin
toiseksi vuotta; hän oli tyhmä".

Ja niitä miettien tuli Olli kotihinsa, jossa nyt vasta ilmoitti
vanhemmillensa koulussa tapahtuneet seikkansa. He kuuntelivat suu
seljällänsä; ja kun Olli viimein lopetti kertomuksensa, ja luki
viimeisen laulunsa, niin puhkesi vanha äiti itkemään, ja sanoi:

"Voi, poikani! Kaikissapa oletkin ollut! Ah, ett'en tiennyt tulla sinua
silloin lohduttamaan!"

"Opiksi se oli pojalle!" tuumasi isä itse, "eikä itkusta parane. Siitä
tuli Raamattu taloon".

"Niin teki", sanoi Olli arvelevaisesti. "Mutta laita, äiti, minulle
vaatteeni valmiiksi ensi pyhäksi. Silloin me menemme ensi-kerran
pyhälle Ehtoolliselle, kuten tiedät".

"Laitan, poikani! Jumala sua siunatkoon!"



VII.


    "Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakseen katsokoon".

                                                Sananlasku.

Seuraavana sunnuntaina kävi Olli uudistamassa kasteensa liiton ja
laskettiin pyhälle Ehtoolliselle. Tavallistaan vakavampana palasi hän
nyt kirkosta, ja istui ehtoolla totisena taatan vieressä penkillä. Eikä
vanhemmatkaan tahtoneet häiritä pojan vakavia ajatuksia. Viimein
keskeytti Olli itse äänettömyyden, ja lausui totisena:

"Poika minä olenkin ollut tähän asti; mutta nyt minä rupean mieheksi.
Eikö se sovellu, isä, siten, että me hankimme pajan myöskin? Siten
saisimme itse tehdä nikarrus-kapineemme, ja saranat ja muut
tarpeelliset osat, joita tarvitaan raudasta. Voisinhan minä takoa
muillekkin, kun aika myöten antasi".

"No, en minä epäile sinun taidostas ja ky'ystäs kun vain muutoin
haluat; niin, että kyllä minun puolestani, poikaseni!"

"Se on sitten sovittu. Alatalon Aapon paja on seisonut jouten jo kaksi
vuotta, eikä suinkaan hän sitä enään kykene käyttämään. Ehkä hän sen
myöpi mielelläänkin".

"Niin aina! Hän on mies-parka jo tainnut kohta kuluttaa kaikki vanhat
säästönsä, kun on sairastellut niinkin kauvan".

"Ja entä vaimo ja lapset?" muistutti äiti-muori tarttuen myös aineesen.

"Niin on; hekin ovat osaltansa olleet kuluttamassa vanhoja säästöjä",
tuumaili Olli, "Mutta miten paljon sinulla on rahoja nyt, isä, että
saisi edes käsi-rahan antaa, jos kauppoihin sovitaan?"

"Taitaa niitä kolmenkymmenen markan paikoille olla", vastasi isä.

"Hyvä; ei niitä kaikkia käsirahoiksi tarvita, emmekä voi antaakkaan;
sillä pajan muuttoon ja reiraukseen tarvitaan myöskin rahoja".

"Sinä olet viisas poika, isäs kunnia ja äitis ilo", ennätti äiti taas
sanomaan. "Mutta kait sinä tarvitset kuitenkin ensin jonkun opettamaan
itseäs".

"Eikö mitä! Kyllä työ tekijänsä neuvoo", arveli Olli vain vakaasti.

Ja seuraavana päivänä käytiin Alatalon Aapon kanssa tekemässä kaupat.
Paja maksoi kaluinensa päivinensä viisikymmentä-kahdeksan markkaa,
tarkimman jälkeen tingattuna.

Kaupan tehtyä Aapo arveli:

"Mitä te miehet oikein mietitte? Suutarin-työnne olette jättänyt
hitoille, ja tehnyt jo useita vuosia nikkarin työtä. Aivotteko ruveta
sepiksikin?"

"Niin on aikomus", vastasi Olli. "Me voimme tehdä kahtakin lajia työtä,
tahi oikeimmin opetella".

Sitten annettiin Aapolle kaksikymmentä markkaa käsi-rahoiksi ja lopusta
summasta kirjoitti Olli itse velkakirjan. Hän oli jo niin harjaantunut
siinäkin taidossa, että häntä käytettiin velkakirjain ja testamenttien
y.m. kirjoittamiseen. Vähästä oli hän sitäkin taitoa alkanut, kuten
tiedämme.

Ruvettiinpa sitten pajaa muuttamaan, ja parin viikon perästä seisoi
suutarin mäellä yksi huone lisää; huone, josta kuului kalkutusta,
pauketta ja nakutusta ja jonka katosta savu ja säkeneet lensivät
taivaalle. Asuinpirtistä kuului myöskin nikkarein höyläämistä ja
naputtelemista. Kuu outo lähestyi mokomaa suutarin mökkiä, niin luuli
hän tulleensa johonkin tehdas paikkaan, joka se tosiaan olikin.

Menemme nyt muutaman viikon perästä pajaan. Siinä seisoo Olli puukengät
jalassa ja näpertää alaisimen ääressä, rauta kiehuu palavassa pötsissä,
ja Ollin veli, Pekka, painoi palkeita niin että tukka tuulessa liehui.

Kun katselemme Ollin vehkeitä, niin pakkaapa vähän naurattamaan. Hän
takoo kirvestä; ja kun ei se ollut onnistunut ensimmäisellä kerralla,
niin pani hän sen uudellensa ahjoon, ja kirves oli jo viidettä kertaa
ahjossa.

"Mahtoikohan se Aapo neuvoa minua oikein terästämään kirvestä?" arveli
Olli ja laitteli siihen tarvittavia aineita. "Ikäväksi tämä käypi
ell'ei vain nyt ota luonnistuakseen", tuumaili hän ja pyhkäsi hien
otsaltansa. "Mutta koitetaanpas vieläkin vain".

Ja kun hän sen päivän oli äksierannut pajassaan, niin oli hänellä
ehtoolla kirves valmiina. Ja kun isä katseli sitten pojan tekoa, niin
arveli hän hyvillänsä:

"Neljän markan kapine. Ei sitä sepät sen helpommalla tee, -- --
tuollaista kirvestä. Sen Aapokin otti aikoinansa".

"Niin kyllä! Mutta alku aina hankala", tuumasi Olli. "Ja kyllä se
kirves kannattaakin neljä markka; sillä siinä on neljä naulaa rautaa,
kaksikymmentä luotia terästä, tynnyri piittä, Pekan ja minuun päiväni
ja meidän molempain hiki ja vaiva".

"Ei sillä joka poika veistäkkään", puheli Pekka. "Meidän iso kirves ei
paina täyteen neljää naulaa, enkä minä sillä kauvan suinkaan viitsi
erällänsä hakata".

Siihen loppui puhe sillä erällä, ja takomista jatkettiin yhä vain. Ja
Ollista tuli semmoinen seppä, että vuoden sisään ei kukaan nauranut
enään hänen yritystään; vaan kaikki rupesivat kunnioittamaan Ollia.
Ollille tuotiin likeltä ja kaukaa nikkarin työtä ja sepän työtä, ja
sitä tuli niin paljon, että hänen täytyi ottaa opilaisia sekä
nikkaroimaan että takomaan; ja moni köyhä poika tuli mielelläänkin
ruokansa edestä vain, kuin saivat oppia hyödyllistä työtä. Laiskoja ei
Olli sallinut luonansa; vaan ahkeroita ja kuuliaisia; ja niille hän
maksoi kohtuuden jälkeen palkkaa.

Ja kun Olli oli toista vuotta pajassaan, niin oli hän pajan hinnan
täydellisesti maksanut, ja jopa oli tölliäkin isonnettu. Vanhan pirtin
päähän oli rakennettu uusi rakennus, jossa oli iso nikkarin verstaa ja
kaksi kamaria, keittiö ja porstua. Kylläpä nyt suutarilla toimeen tuloa
oli. Työtä oli, rahoja tuli, ja kaikki kävi erinomaisella onnella
eteenpäin.

Ja mikä vielä hullumpaa oli, oli se että vanha isä rupesi vanhoilla
päivillään vielä suutaroimaankin. Vanhassa pirtissä neuloi hän
nuorimman poikansa Juhon ja parin oppipojan kanssa; uudessa rivissä
johdatti Pekka-veli nikkarin töitä kolmen oppipojan kanssa, ja pajassa
takoi Olli samoin kahden kumppanin kanssa. Vanha äiti oli saanut piian
itselleen, jonka kanssa hän laittoi ruokaa ja hoiti heidän navettaansa,
jossa oli kaksi lehmää, vasikka ja porsas.

No, oli siinä pesässä elämää. Ihmiset olivat oikein pyörällä päin, kun
he tulivat "Suutarille" käymään. Yhteisesti nimitettiin taloutta
vieläkin "Suutariksi"; mutta Ollia ja hänen isäänsä nimitettiin
"mestareiksi"; he olivat "vanha mestari" ja "nuori mestari". Ja kylläpä
se nimi olikin heille oikein omistettu. En minä sitä kiellä.

Mutta se Olli; se nyt oli se Olli! Kun hänen taloutensa oli nyt niin
loistavalla kannalla, niin halusi hän yhä enempää. Nyt rupesi hän
ajattelemaan maan-viljelystä.

"Eikös olisi hauskaa, jos meillä olisi edes vähänkään maata," puheli
hän taas eräänä ehtoona, kun hän istui isänsä kanssa, ja katseli vasta
valmiiksi tullutta kaunista piironkia. Me tarvitseisimme metsää
nikkariaineita ja lämmintä varten, jopa hiiliäkin varten pajaan, ja
peltoa taas, että saisimme syödä oman pellon viljaa. Olispa se
hauskaa."

"Olisi aina", vastasi isä, "mutta ei minusta enään ole juuri mihinkään
uusiin yrityksiin; mutta jos sinä tahdot, niin sinä voit yrittää
kyllä."

"Voisin mar", sanoi Olli. "Eiköhän Tuorilan isäntä antaisi minulle osaa
pelloistaan, niityistään ja metsästään jotakin kauppasummaa vastaan?"

"Koittaa sopii", arveli isä.

Ja Olli koitti. Seuraavana päivänä meni hän Tuorilaan, ja tapasi
isännän istuvan jotenkin alakuloisena tokka-kivellä ja polttavan
"presuja" -- nurkantakaisia -- pienellä savi-piipulla, jota sanotaan
"Kälviän kirkon varkaaksi" kansan kesken.

Olli astui sisälle ja sanoi kohteliaasti:

"Terve tänne!"

"Olkoon menneeksi!" vastasi isäntä äreästi, eikä edes katsonut Olliin
päin.

"Oh saamarissa", arveli Olli itseksensä. "Joko hän arvaa asiani, koska
niin näsäkkäästi vastaa? Mutta 'akka väliltä palaa, eikä mies
pahanenkaan;' minä en ole akka".

Ja hän astui suoraan isännän eteen ja tarjosi kättä, sanoen:

"Terveisiä meiltä!"

Tuorila katsoi Ollia silmiin tuikeasti, pisti kätensä housunsa taskuun
ja ärjäsi:

"Häpeä tolvana!"

"Oletteko juovuksissa, vai hulluksiko olette tullut? Näytätte aivan
siltä, kuin olisitte juuri miehen syönyt ja toista aikoisitte syödä?"

"En ole ketään syönyt, vaan muut aikovat syödä minut", puhui Tuorila.

"En minä ainakaan", vastasi Olli.

"No, niinpä niinkin. Mutta mitäs sitten asioitset?"

"Käynkö siis kohta asiaan käsiksi?"

"Käy, jos tahdot, tahi jätä, jos tahdot?"

"No, niin! Minä ajattelen eteenpäin, ja tulin siis kuulemaan, ettekö te
anna minulle torpan maata?"

"Mitä minä siitä paranen? Jos olisit edes pyytänyt taloani ostaa, niin
olisin ollut kiitollinen sinulle".

"Nyt en ymmärrä teitä. Tahtoisitteko te myödä Tuorilan, vai puhutteko
vain pilkkaa, päästäksenne minusta?"

"Minä puhuu totta".

"Mutta en minä voi ajatella niin suuria kauppoja".

"Mitä suuria?"

"Tuorilan taloa kokonaan. -- Eikö sitä voitaisi jakaa?"

"Sinä puhut viisaasti. Tuoss' on käteni. Minä tarvitsen kaksituhatta
markkaa rahaa. Voitko sen hankkia, niin saat kolmanneksen
Tuorilasta omakses; kolmanneksen pelloista, niituista, metsästä ja
talon-ulosteoista".

"Ohhoh!" sanoi Olli ja raapasi tukkaansa. "Mistäs minä sen rahan otan?
Mutta..."

"Mutta ei kelpaa", sanoi Tuorila. "Kierilän herralla on kahden tuhannen
tuomio minun 'päälleni' ja hän ei anna minulle armoa vähääkään".

"Antakaas olla! Minä tulen huomenna takaisin", sanoi Olli.

"Tule niin; ja laita asiat reilaan, niin saat aikaa voittain ehkä koko
Tuorilankin". Ja niin sanoen tarjosi hän Ollille kätensä hyvästiksi.

Olli meni monta asiaa miettien kotiinsa, ja puhui siellä kaikki
täsmällensä, mitä oli kuullut.

"Kierilän herra ei ole juuri aivan paha mies", sanoi vanha isä.
"Koitappas puhutella häntä. Ota kaikki, mitä saat rahoja kokoon, ja
loppua velaksi".

"Mitä minä saan kokoon? Tuskin neljää sataa markkaa".

"Minulla on myös sata markkaa".

"No, heikkarissa! Saisinhan minä sillä tavalla neljänneksen kokoon".

Ja sitten ruvettiin rahoja kokoamaan, ja saatiin viisisataa markkaa.
Eikä Olli enään aristellut, vaan lähti suoraa päätä Kierilään.

Ja kun hän lähti Kierilästä, niin saattoi itse herra häntä ulos, ja
sanoi vielä viimeiseksi Ollille:

"Sillä tavalla, nuori mestari, pitää meidän neuvotella. Minä tulen
huomenna edellä puolisen Tuorilaan. Voikaa hyvin siksi!"

"Toivoll' on rintani täytetty taas!" huudahti Olli, kun tuli kotiinsa,
ja istahti isänsä viereen jakkaralle.

"Sinä olet se siunattu lapsi!" sanoi vanha äiti ja taputti Ollia
päähän. "Sinulle onnistuu kaikki, kun saisit vielä hyvän muijan minulle
avuksi, taloutta hoitamaan".

"'Yksi ensin, toinen sitten', sanoi pelimanni, pääsi häistä ja vietiin
ristiäisiin", arveli vanha isä.

"'Ja aikansa kutakin', sanoi koira, sai selkäänsä naapurin koiralta",
arveli Olli, ja meni tyytyväisenä levolle, ajatellen huomista päivää,
ja sen tapauksia.

Ja seuraavana päivänä tuli Olli taas Tuorilaan. Hetken perästä tuli
Kierilän herrakin. Ja sitten ruvettiin asioita selvittämään.

"Sillä ehdolla pääsette, Tuorila, nyt ryöstöstä, että tämä nuori
mestari, Olli Oivallinen, ottaa päällensä teidän velkanne niillä
ehdoilla, jotka te olette sopineet keskenänne, ja jotka samoin olemme
sopineet meidän välillämme. Olli Oivallinen, kirjoittakaa minulle
velkakirja tuhannelle ja viidelle sadalle markalle ja antakaa myös
kiinityskirja kolmanteen osaan Tuorilan talosta", puhui Kierilän herra
vakavasti ja arvokkaasti.

Tuorila kumarsi niin syvään, että tuskin kissa, joka samassa kulki
ohitsensa, mahtui menemään lattian ja hänen nenänsä välitse. Olli
kumarsi myöskin, vaan paljon sievemmästi, ja istui sitten kirjottamaan
tarvittavia suostumuksia.

Ja kun Olli osoitti papereitaan Kierilän herralle, niin hyväksyi hän
ne, ainoasti sillä muistutuksella, että todistajat vain puuttuvat;
jotka myös kohta hankittiin.

Asiain niin hyvin päätyttyä toi Tuorila viina-potun pöydälle ja tarjosi
"harja-kannut".

"Lempo soikoon!" sanoi hän. "Te olette kuitenkin hyvä herra, te
Kierilän herra, ja sinä, Olli, olet kelpo poika. Sinä päästit minut
häpeällisestä ryöstöstä; ja sen tähden sait sinä myöskin hyvän kaupan.
Kauppa-kirjan meidän välillämme saat kirjoittaa sitten, kun olet
ottanut ensin pienen naukun".

Ja naukut otettiin ja kauppakirjat myöskin kirjoitettiin, vaikka
kauppakirjat, paremmat ollaksi, kirjotti Kierilän herra. Olli ja
Tuorila panivat vain nimensä alle.

"Nyt olen saanut maata viljelläkseni; velka on nyt ensin maksettava;
mutta sitten kun se on tehty, en taas tiedä, mitä sitten haluan; mutta
se vain on pää-asia kuitenkin, 'että eteenpäin elävän mieli, kuollut
taaksensa katsokohon'", tuumaili Olli mieli-hyvillään.

"Se on oikein, se", arveli Kierilän herra, ja siveli partaansa.

"Niin minäkin sanon", puheli Tuorila, ja kallisti hänkin pikarin
vuorostaan huulillensa. "Eteenpäin minäkin yritän".

"Oikein, oikein", vakuutti Kierilän herra ja sitten erottiin tälle
kerralle ystävinä ja tyytyväisinä.



VIII.


    "Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää!"

                                        Sananlasku.

Kyliäpä Ollin kelpasi nyt elää. Kun Tuorilan maat jaettiin kauppakirjan
mukaan, niin sai Olli sellaisen talon, että siitä jo tarjottiin hänelle
neljää tuhatta, siis puolta enemmän, kuin oli itse maksanut. Mutta ei
Olli vain myönyt taloansa, vaan arveli, ett'ei hän ollut sitä ostanut
myödäksensä, vaan pitääksensä.

Mutta olipa siinä kyllä ensin Ollilla liikaa murhetta koko mokoma. Piti
ottaa vielä yksi piika lisäksi, ja mies pajasta, toinen nikkarin
verstaasta maan työhön. Vaan eipä Olli sitäkään säikähtänyt, hän ohjasi
asioita, kuin mies.

"Mikä erinomainen noita se suutarin Olli mahtaa ollakkaan?" arvelivat
ihmiset. "Hänellä on onni kaikissa, mitä vain yrittää".

Ja niin se olikin. Kun Olli leikkasi ensimmäisen kerran peltojansa,
niin sai hän melkein yhtä paljon viljaa, kuin Tuorila itsekkin. Olli
sai, näetten kohta ensi kerralla kahdeksantoista tynnyriä rukiita,
kahdeksan tynnyriä ohria, viisitoista tynnyriä kauroja ja alun
kolmattakymmentä tynnyriä perunoita. Ja kun hän sen huomasi, niin istui
hän laskemaan, mitä ne rahassa tekevät:

"Kahdeksantoista tynnyriä rukiita, nykyisen hinnan jälkeen,
kaksikymmentäkolme markkaa tynnyri, tekee neljäsataa neljätoista
markkaa; kahdeksan tynnyriä ohria, kahdeksantoista markan jälkeen,
tekee sata ja neljäkymmentäneljä markkaa; viisitoista tynnyriä kauroja,
yhdentoista markan jälkeen, tekee sata-kuusikymmentäviisi markkaa ja
kaksikymmentä tynnyriä perunoita, neljän markan jälkeen, tekee
kahdeksankymmentä markkaa, eli yhteensä kahdeksansataa ja kolme
markkaa. Summasta maksetaan viisisataa Kierilän herralle ja loput
syödään itse. Ja siis, ja sentähden, kyllä Olli jo voi ruveta
ajattelemaan akkaa".

Siihen päättyi Ollin tilinteko, ja nyt hän rupesi todellakin
ajattelemaan naimis-kauppoja. Olli-paha oli ollut erittäin järkevä
kaikissa toimissaan, nyt saamme nähdä, miten järkevä hän oli
naimisessaan; sillä järkeä ja ymmärrystä siinäkin tarvitaan, vaikk'ei
sitä kaikki oivalla.

Olli teki siis seuraavan järjestelmän kosioimis-aikeeseensa; sillä
sydämmensä oli vielä vapaa, eikä hänellä siis ollut haittaa sokeasta
rakkaudesta. Hän päätti näin:

"Kepolan Kreeta on rikas ja nuori lesti, sitä koitan ensin; Kanalan
Kaisa on nätti ja varakas tyttö, se olkoon toinen; Leskelän Leena on
pulska ja myöskin jotakuinkin varakas; Tuorilan Tilda on ylpeä, mutta
saattaapa häntäkin koittaa, ja viimeinen jota kosin, olkoon Liikalan
Liisa, joka on heistä kaikista kaunein, mutta samalla myös kaikista
köyhin. Jos sitten ei niistä yksikään sovellu, niin jäädään vanhaksi
pojaksi, ja pidetään piikoja, -- talon hoidossa".

Eikä Olli tätä ajatustaan ilmoittanut kenellekkään, vaan meni
salakähmää seuraavana päivänä Kepolaan. Kreeta istui juuri nukuttamassa
pienintä lastaan, ja lauleskeli kehto-lauluja.

Olli pysähtyi porstuaan kuulustelemaan, oliko pirtissä ketään muita. Ja
kun hän siinä kuulusteli, niin kuuli hän Kreetan laulavan muun muassa
näinkin:

    Nuku, nuku nurmilintu,
    Väsy, väsy västäräkki,
    Väsyy, väsyy äitisikin
    Lesken lailla laulamasta,
    Kohta täytyy kaksi vuotta,
    Eikä Jaska vielä tule,
    Nuku, nuku nurmilintu,
    Väsy, väsy västäräkki j.n.e.

"Aha", ajatteli Olli. "Jaaran Jaskaako sinä odotatkin? Mutta menen minä
sisään kuitenkin".

Ja hän astui pirttiin sisälle ja sanoi hyvää päivää. Hetken oltuaan
ääneti, rupesi hän puhumaan Kreetalle näin:

"Minulta pääsi viime yönä karitsa karkuun, eikö sitä ole täällä nähty?"

"Vai niin! Oliko isokin?"

"Tavallisen kokoinen".

"Minkä näköinen?"

"Tavallisen näköinen".

"Oliko hyvä villa päällä?"

"Jotakuinkin".

"Vai niin! Ei sitä meillä ole nähty. On tainnut mennä toiseen taloon".

"Annappas syynätä talos!"

"Tee se!"

"Sinustako alotan?"

"Alota vain!"

"No, niinpä siis, jos katruni on teillä, kuulukoon määkinä kohta".

Ja samassa parahti lapsi kehdossa aivan karitsan äänellä.

"Herra Jesta!" sanoi Kreeta, ja oli olevinaan hämillänsä.

"Aha sinä, varas, sinulla minun karitsani onkin", ilveili Olli.

Ja ennenkuin leikistä erittiin, niin keitti Kreeta Ollille kahvia, ja
jopa erotessa kaulailtiinkin.

"Liiaksi naali miehelle", tuumaili Olli palatessaan. "Pitää saada
selville, mitä muita vikoja hänellä on".

Ja kun hän oli viikon päivät käynyt Kreetaa kosimassa, niin tunsi hän
Kreetan kaikki viat. Mutta saadakseen asiasta varmuuden, teki hän
seuraavalla tavalla:

Ensin tullessaan sisälle pisti hän elävän sammakon Kreetan käteen,
josta Kreeta suuttui niin, että oli milt'ei sylkäistä Ollia silmiin.
Mutta Olli oli rauhallinen ja naureskeli, istui pesän eteen ja alkoi
virittää valkeata.

"Mitä sinä, roikale, nyt tuumaat?"

"Keittää kahvia kullalleni".

Kreeta kiukutteli, mutta otti pannun kuitenkin ja keitti kahvia. Ja kun
Kreeta keitti kahvia, niin tallusteli Olli pitkin permantoa ja
lauleskeli:

    "Keitäs kultani kahvia,
    Ja keitä kattilalla;
    Taitaa olla viimeisen kerran,
    Kuin kävelen kamaris lattialla".

"Älä semmoista laula!" tiuski Kreeta.

"No, minä laulan paremmin", vastasi Olli ja lauloi taas:

    "Keitäs kultani kahvia,
    Ja keitä ero-pannu;
    Hei, ei meiltä ennen rakkaus lopu,
    Kuin kahvi-valkea sammuu!"

"Vai niin, roisto!" kiljasi Kreeta ja viskasi kerma-kannun Ollille päin
silmiä.

"Kiitoksia!" lausui Olli ja naureskeli vain, kuten ennenkin. Sitten
kääntyi hän ovelle, ja sanoi mennessään:

"Juo nyt yksin kahvis; nyt on vanhan kullan rakkaus sammunut, kuin
taula".

"Pysy suutari lestilläs, retkale, roikale, narri j.n.e." haukkui ja
metelöitsi Kreeta Ollin perään.

Mutta Olli ei ollut kuulevinaankaan, meni vain menojaan, ja miettei,
miten Kanalan Kaisan kanssa kävisi, tokko siitäkin tulisi samallainen
loppu, tai kävisikkö toisin.

Pari viikkoa piti Olli väli-aikaa, ja lähti niin eräänä
lauvantai-ehtoona syötyänsä liikkeelle, ja lauleskeli mennessään:

    "Kukko se lauloi aamulla varhain,
    Ja lukkari sunnuntaina.
    Lauvantai-ehtoona saunan jälkeen
    Lähtevät pojat naimaan".

"Jopa minä tiedän, mihin isäntä menee", ilkasteli suutarin piika
vanhalle emännälleen, tupaan tullessaan. "Minä kuulin hänen laulunsa
vainiolla; Kanalaan päin hän menee".

"Vai niin!" vastasi vanha emäntä, eikä ollut sen enemmän tietävinään.

Mutta Olli meni menoaan, ja kun hän pääsi Kanalaan, niin seisahtui hän
luhdin oven taakse ja alkoi taas laulaa:

    "Avaa tyttö sun kamaris ovi,
    Äläkä yksin makaa;
    Taitaa olla viimeisen kerran,
    Kun palaan sun oves takaa!"

"Niin taitaakin", kuului Kaisan ivanauru, ja samassa joku miehellisempi
ääni, joka lausui jykeästi:

    "Mene vaan, mene vaan,
    Kotiasi nukkumaan".

"Aha", arveli Olli, "vai on sinne jo toinen ennen minua ehtinyt. Mutta
odotas, perkule! -- Minä murran oven auki, ell'ette nyt vain laske
minuakin katsomaan, miten siellä makaatte".

Mutta vastausta ei kuulunut; vaan hetken perästä tuli Kaisa yksin ulos,
ja sanoi:

"Mitä sinä tahdot?"

"Tahdon koetella, mimmoinen ihminen sinä olet; tokko sinusta olisi
minulle vaimoksi".

"On vaikka kahdellekkin sinun kaltaiselles miehelle", vastasi Kaisa
kopeasti.

"Vai niin! Sitten en puhu enään mitään. Minä etsin vaimoa, jonka saan
yksinäni hallita".

Ja niin kääntyi Olli takaisin taas ja lauleskeli mennessään:

    "Hoi on, hoi on huolettaa,
    Ja harmiksi alkaa pistää;
    Ei nyt enään akkaa löydä
    Kelvollista mistään!"

Mutta ei Olli vieläkään väsynyt etsimiseen. Seuraava jota hän nyt kosi,
oli Leskelän Leena. Leena oli hyvin taipuvainen kauppoihin; mutta
osoitti niin suurta saamattomuutta ja typeryyttä, ett'ei hänkään Ollia
miellyttänyt.

"Mitä minä kunnottomalla ja typerällä vaimolla teen?" ajatteli Olli
itseksensä. "Sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää oleman siivon,
taitavan, puhtaan, kelvollisen, kauniin ja rakkaan".

Ja ett'ei Leena ollut sellainen, niin hylkäsi hän Leenankin.

"Voi, poika-parka sinuas!" valitti äiti kerran Ollille. "Olet jo monen
kanssa kauppoja tehnyt, etkä vielä yhtäkään miniätä minulle tuonut".

"En olekkaan", vastasi Olli vähän nenillänsä, eikä sen enempää sitten
virkkanut.

Mutta kohta saman päivän ehtoolla meni hän jo Tuorilaan, Tiltaa
kosimaan; ja pistäysi Tildan kamariin.

Kun Tuorila ymmärsi asian, niin komensi hän akkansa kahvia keittämään,
ja toi taas viina-potun pöytään. "Kas niin, akkaseni! Sanoinhan minä
sitä, että vielä Tuorila taaskin yhtenä talona on. Olli Oivallinen,
joksi Kierilän herra hänet risti, on tullut kosimaan meidän Tiltaa".

"Ei niistä, Matti, mitään", sanoi emäntä, ja pyöritti päätänsä. "Etkö
jo ole kuullut, kummoinenka valikoitsija hän on. Hän on käynyt jo
Kepolan Kreetan luona, kosinut Kanalan Kaisaa, ja viimeksi yrittänyt
Leskelän Leenaa; mutta ei vain yksikään heistä ole hänelle kelvannut.
Mitä sitten meidän tuittupäisestä Tiltasta on puhettakaan?"

"Ole vaiti, akka, vain, ja anna heidän yrittää!"

"Yrittäköötpä vain!"

Samassa tuli Ollikin jo pirttiin, ja oli kotoansa tulevinaan, eikä
luullut vanhusten tietävän, että hän oli jo käynyt Tildan tykönä.

"Parahiksipa tulit, naapuri", sanoi Tuorila. "Olin juuri aikeessa ottaa
tässä pienet punssit, kun tunnen vähän vilustuneeni. Ota tuosta tuoli
ja istu juomaan kanssani!"

"En ole sitä juuri oppinut; mutta koitetaan häntä kerran".

Ja he ryypiskelivät niin, että alkoivat käydä hyvin puheliaiksi. Muun
muassa alkoi Tuorila suoraan kaupitella Ollille "Tiltaansa".

"Ei se minulle passaa", vastasi Olli.

"Mikä ett'ei?"

"Hän on ylpeä ja kiukkuinen".

"Mistäs sen tiedät?"

"Olen kuullut ja olen nähnyt".

"Kyllähän akkana taltuu".

"Minä tahdon, että sen, jonka minä otan vaimokseni, pitää olla jo
kotona taltutetun. En minä rupea taltuttamaan akkaa ja lapsia yhdessä".

"Oh, hemmetti!" sanoi Tuorila, ja huusi isällisellä vallan mahdilla
Tildan tulemaan sisälle.

Tilta tuli kopeana ja kysyi:

"Mitä tahdotte?"

"Tahdon, että Ollin pitää ottaa sinut ja sinun pitää ottaa Ollin".

"En minä kaikkein suutarien piikaksi rupea", vastasi Tilta ja viskasi
päänsä taakse-päin.

"Tyttö, mitä sinä sanot? Minä olen isäs, ja käsken".

"Käskekää vain; minä en tottele!"

"Nyt kuulette, hyvä Tuorila, minkämoinen tyttärenne on. Minä en tahdo
häntä vaimokseni".

"Saatanan lutukka!" ärjäsi Tuorila, ja tapaili Tiltaa tukkaan; vaan
Tilta vältti ja juoksi pihalle.

Ja Tuorila tuli niin pahalle päälle, että Olli piti parhaimpana lähteä
pois koko talosta. Ja niin jäi se kosioiminen.

Mutta Olli oli saanut hyvän opin sinä ehtoona. Hän rupesi aina useammin
tulemaan juovuksissa kotiin, jopa räysäämään viina-päässä kylässä ja
kotonaan. Naimis-puuhat jäivät sikseen, ja Olli piti hauskana juosta
kylässä yö-kaudet.

Vanhemmat varoittivat häntä, ja nuhtelivat siitä, erittäinkin
juomisesta; mutta Olli vastasi kopeasti:

"Omallansa Olli ajaa, rahallansa rillittääpi", eikä pitänyt sen enempää
lukua heidän nuhteistaan.

Vieläpä oppei Olli muun hyvän lisäksi korttipelin taas uudestaan, ja
siinä meni häneltä monta yötä ja monta markkaa turhaan.

Eräänä ehtoona otti hän kaksikymmentä markkaa rahaa plakkariinsa,
kellonsa pisti hän myös plakkariin, ja merivaha-piipun hampaisiinsa, ja
lähti huijaamaan.

Aamulla tulee hän takaisin murheellisen näköisenä, lähestyy vanhaa
äitiänsä ja alkaa laulaa vedet silmissä, suu väärässä ja pää täynnä
viinaa:

    "Piippuni olen pelannut,
    Ja kelloni olen juonut,
    Enkä ole nättiä tyttöä
    Mammalleni tuonut".

"Voi, poika-parka!" sanoi äiti.

"Niin, niin, mamma-kulta!"

"Taitais olla paras, että ottaisit itselles akan, joka sinua kykenisi
hoitelemaan".

"Kyllä kai; mutta kun en ole vielä sellaista tavannut, johon olisin
mielistynyt".

"Jokos olet Liikalan pikku-Liisaa koittanut?" kysyi äiti.

"En vielä".

"Hän on kaikkein kiitoksen ja ylistyksen esineenä; koita häntä".

"Kyllä kai; mutta nyt minun pitää mennä vähän nukkumaan".

Ja niin meni Olli ja nukkui humalansa puhtaaksi. Kun hän sitten heräsi
viimein ehtoo-päivällä, niin tulipa sitten katumuksen vuoro: rahat
olivat menneet, piippu pelattu ja kello juotu, kuten hän äitilleen oli
jo laulanut.

"Menenkö nyt veteen tahi valkeaan, vai koitanko nuoranpätkää?" kysyi
hän vanhemmiltaan.

"Ei mitään niistä", vastasivat vanhemmat yhteen suuhun.

"Mutta elää en enään jaksa".

"Voi, sitä vanha-parkaa, kun on jo kyllästynyt elämäänsä", koki äiti
suositella häntä.

"Pidä nyt vähän väliä, äläkä mene kylään laisinkaan", puhui isä. "Ja
kun sitten tulee halus kylään, niin ota minä kanssas!"

Olli tyytyi siihen, rupesi taas ahkerasti takomaan ja ohjasi myös
nikkari-verstaan entiseen kuntoon, joka myöskin oli kärsinyt isännän
huikentelevasta elämästä. Kaikki meni taaskin entistä menoansa.

Mutta silloin lähätti itse "vanha Erkki" -- paholainen, -- taas Ollille
kiusan eteen: Kepolan Kreeta ei ollut vielä saanutkaan Jaaran Jaskaa,
ja rupesi hännittelemään Ollia.

Kreeta rupesi itse käymään Suutarilla, ja teki aina "tikusta asian",
että sai vain tulla Ollia tapaamaan. Olli ei ollut hänestä
tietävinäänkään. Mutta Kreeta kävi yhä rohkeammaksi. Hän tuli taas
eräänä päivänä, ja teki itsensä aika lailla suloiseksi:

"Ethän sinä, Olli, enään muistele sitä pientä pahaa, jonka silloin
tein, kun meillä lakkasit kulkemasta?"

"Muistan kyllä!"

"Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään".

"Jopa!" vastasi Olli, ja meni ulos. Mutta Kreeta meni perässä.

Olli vihastui ja sanoi: "niinhän sinä hännittelet minua, kuin paha
Pertun-aikainen pukki".

"Niin aina", vastasi Kreeta ja löi kätensä Ollin kaulaan.

"Mene Jaaran Jaskan kaulaan, äläkä minun", sanoi Olli, ja nykäsi
itsensä irti Kreetan kaulailusta ja meni isänsä tykö pirttiin.

"Nyt minulla on halu lähteä kylään", sanoi hän isälle. "Kepolan Kreeta
ei lakkaa minua hännittelemästä ennen, kuin se tulee hänelle
mahdottomaksi. Minä käsken poikani panna hevoisen eteen ja me lähdemme
Liikalaan".

"Kyllä minä lähden".

"Jumala kanssanne matkalle!" ehätti äiti-muori sanomaan, tullessa
juuri parahiksi kuulemaan Ollin viimeistä sanaa. "Minä olenkin
peljännyt jo jonkun aikaa tuota Kepolon Kreetaa, että jos vain sinä
sen nait -- -- --".

"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää", vastasi Olli, ja alkoi
hankkia itseään matkaan.

Kreeta oli lähtenyt suutarilta, ja haukkunut pajapojille koko lailla
Ollia, jos jollakin tavalla. Mutta ei Olli siitä huolinut, istui vain
isänsä kanssa rattaille, ja lähti ajamaan.

Tultiin siitä Liikalaan. Liisa istui perunoita kuorimassa, ja äiti
pyörähteli pöydän ympärillä, katsellen, olivatko lusikat puhtaat, kun
väki tulee syömään.

Ollin sydän hetkahti kohta tyytyväisyydestä ja jostakin
käsittämättömästä tunteesta; tunteesta, jota hän ei ennen ollut
tuntenut,

Tervehdittiin siinä sitten ja istuttiin penkille pakinoimaan. Ja Ollin
silmät lepäsivät Liisan puoleen.

Liisa ei kestänyt Ollin katsetta, vaan käänsi kasvonsa pois, ja rupesi
itkemään. Äiti huomasi sen ja kiirehti kysymään, mikä lasta vaivaa;
mutta Liisa ei vastannut.

Kun Olli näki sen, että Liisa itki, niin nousivat kyyneleet hänenkin
silmiinsä.

Vanha suutari huomasi sen, ja tuli vallan hämillensä.

"Itkemäänkös me tänne tulimmekin? Ei heikkarissa! Kuulkaapas emäntä! Me
olemme tulleet kysymään teiltä Liisaa".

"Herra Jesta sentään!" huudahti emäntä ja löi kätensä yhteen, ja Liisa
itki vieläkin enemmän.

Mutta sitä ei Olli kärsinyt, vaan meni itse lohduttamaan Liisaa, siveli
hänen vaaleata tukkaansa, ja punaisia poskiansa, ja puheli:

"Suru ilon edell' käypi. Jos niin on, että huolit minusta, niin tulee
meistä pari. Ja koska olemme itkulla alkaneet, niin loppuu se
varmaankin ilolla. Sanoppas nyt Liisa-kulta, huolitko minusta?"

Liisa kätki kasvonsa esiliinaansa ja sanoi:

"Jos saisimme puhua kahdenkesken".

"Saatte kyllä", vastasi emäntä, ja viittasi suutarin tulemaan kamariin.

Kun sitten Olli ja Liisa olivat jääneet kahden-kesken, niin sanoi
Liisa, nostaen silmänsä ylös:

"Tahdotkos sinä minua todella?"

"Tahdon täydellä todella".

Liisa pyhkäsi kyyneleet silmistään ja puhui iloisena:

"Unelmani ovat siis toteentuneet. Sinua olen minä ajatellut aina
rippikoulusta saakka".

"Voi, sinua veitikasta!"

"Niin, toru minua siitä! Mutta enhän ole ajatuksiani ennen ilmoittanut,
kuin nyt".

"En toru, en. Sinä olet siis syntynyt ja koettanut minua varten, ja
minä olen muita etsinyt". Ja silloin otti Olli Liisalta suudelman.
Mutta Liisa sanoi vakaasti:

"Sen varastit".

"Miten niin?"

"Emmehän vielä ole avioparit".

"Sinulla on puhtaus ja kauneus; ja siveys ja kainous, ja lempi ja
rakkaus; mutta onkos sinulla miten pitkä kärsimys-pussi?"

"Kysy niiltä, jotka minun tuntevat".

"Sinä et siis kiitä itseäs. Sinä olet minun. Eikö niin?"

"Olen", ja hän kallisti päänsä alas.

Ja muuta ei Ollikaan pyytänyt. Hän kutsui emännän ja isänsä ulos, ja
osoitti heille Liisaa:

"Noin nöyrän vaimon minä teiltä vien".

Emäntä rupesi itkemään, ja sanoi:

"Vaimoa jalompaa ette saa, vaikka tikulla etsitte. Mutta minä raukka
jään häntä kaipaamaan".

"Ihmisen pitääkin luopumaan isästään ja äidistään ja aviopuoliskoonsa
sidottaman", arveli vanha suutari tyytyväisenä. "Olli kelpaapi myös
kaikkiin, eikä hänessä ole juuri mitään moitittavaa".

Liikalakin tuli kohta väkensä kanssa kotiin ja suostui asiaan.

"Mitäs minulla siihen on enään sanomista, kun asianomaiset ovat siitä
kerran keskensä suostuneet?" tuumaili hän, raapei korvansa ta'ustaa ja
istui syömään.

Ja sanoma tästä tapauksesta kerkisi jo ennen sunnuntaita läpi koko
seurakunnan. Asiasta arveltiin jos jotakin ja "konttia kannettiin"
suutarille ja Liikalaan kilvassa kumpaiseenkin paikkaan. Mutta ei se
siitä parantunut: Olli oli korvia myöten rakastunut Liisaan ja Liisa
rakasti Ollia sydämmen pohjasta. Ja rakkaus on sokea.

Olli ja Liisa kuulutettiin laillisesti avioon ja vihittiin kohta. Olin
minäkin häissä, ja hauskaa siellä olikin. Kepolan Kreetakin oli tullut
"kuokkimaan", mutta ei kehdannut oikein edes silmiäänkään näyttää,
syystä, että armottomat poika-nulikat ja jopa joku isompikin osoittivat
häntä sormella ja sanoivat: "saat, Kreeta, rieskoja nyt paistaa", ja
"tuhka pussia kantaa", j.n.e. Kanalan Kaijasta ja Tuorilan Tiltasta ei
tehty liiaksi pilkkaa, -- he olivatkin kutsutuita --, mutta kyllä hekin
osansa saivat.

Viulut soivat ja nuoret hyppelivät. Vanha suutari istui pöydän päässä
soittajain rinnalla ja polki tahtia hymyssä-suin ja pää vähän
kallellansa. Ja kun sitten joku poika-hutikka väliaikana pyysi
pelimannein "natkua" pelaamaan, niin eipä vanha suutari enään voinut
itseään hillitä vaan nousi hän paikaltaan ja meni hakemaan vanhaa
"muijaansa". Ja kun hän löysi hänet, niin "natkutti" hän vielä nuoren
pojan norjuudella "muijansa" edessä "natkua", ja lauloi siihen kuuluvat
sanatkin:

    "Minä naisin sun, minä naisin sun,
    Kyllä kai, kyllä kai minä saisin sun",

josta nuorille tuli lisää ilon ainetta.

Mutta vanha "muija" muhoili tyytyväisenä ja sanoi vain:

"Jätä leikki lapsille!"

Kun vielä yhden häävieraan mainitsen, niin muut saavat jäädä sitten.

Tallukka-Repekka, vanha noita, tuli ruoti-vuorolleen Liikalaan. Hän oli
jo niin kykenemätön, että häntä kuljetettiin hevoisella, talosta
taloon.

Kun hän pääsi sisälle pirttiin, niin kompuroitsi hän suoraa päätä Ollin
ja Liisan tykö, ja toivotti heille onnea:

    "Terve teille, terve meille,
    Tervehet, hyvät tepposet,
    Nyt näillä tulilla!
    Eläkäätte, varttukaatte,
    Kuin on kukat kankahalla,
    Sopu, rauha, suosio,
    Ilo, riemu, rakkaus
    Olkoon aina osananne,
    Taivas viimein voittonanne!"

"Sinäkö, Repekka, niin kauniisti toivotat onnea? -- Tule tänne
tupakille, tääll' on valmis valkea!"

Ja niin vei Olli vanhan Repekan perä-penkille piippuaan vetelemään.

Onnen-toivotus oli niin kaikkein mieleen, ett'ei kukaan pitänyt sitä
pahana, että ruoti-vaivanen vietiin kunnian-paikkaan. Enkä minäkään
sitä pahastunut, otin vain piippuni ja istuin Repekan viereen
ihailemaan niitä hauskoja Liikalan häitä, siksi kuin ne loppuivat.



IX.


    "Hyv' on akka aikanaan, vaikka toruu toisinaan".

                                            Sananlasku.

Hyvin Olli onnistui naimisessaan. Hän sai, kun saikin hyvän eukon;
vaikka toisinansa kireän talon vartijan ja miehensä holhojan, kuten
saamme nähdä, edespäin. Mutta Olli sai Liisan kautta myös rahojakin.
Liisan perintö osa Liikalasta teki nätin summan kolmetuhatta ja
viisisataa markkaa.

"Oh, saamatti!" sanoi Olli, kun sai apeltansa mokoman summan yhteen
käteen. "Mitäs minä nyt teen, kun niin rikastuin yht'äkkiä?"

"Kartuta niitä suuremmiksi", vastasi appi tyytyväisenä.

"Niin kai", vastasi Olli ja pisti rahat plakkariinsa.

Mutta miten Olli rupesi rahoja käyttämään? Ensin maksoi hän velkansa
Kierilän herralle, ja loput vei hän kaupunkiin pankkiin.

Ja taas alkoi ahkera työ suutarilla. Pajassa tehtiin kaikkia, mitä
sepän-työhön kuuluu, ja jopa opeteltiin pelti-sepän ja läkki-sepänkin
töitä; ja nikkarin-verstaassa tehtiin kaikkia nikkarin ammattiin
kuuluvia töitä, ja sen lisäksi satulamaakarin askareita. Ja kaikki
onnistuivat.

"Olli Oivallinen on noita ja velho, kaikki hänelle onnistuu", arvelivat
ihmiset; ja siltä se näyttikin. Jos hän jotain hetken aprikoitsi, niin
seuraavana hetkenä hän sitä jo yritti, ja sanoi:

"Vuovata pitää, vuovaapa variskin".

Elettiin siinä vuosi hyvässä rauhassa ja menestyksessä, niin jopa
Ollille syntyi pieni Olli. Sekös vasta iloa oli. Liisa hymyili
vuoteessaan, ja oli niin tarkka lapsestaan, ett'ei sitä saanut kukaan
muut hoitaa paitsi hänen äitinsä ja Ollin äiti ja Olli itse. Eikä
Ollikaan ollut juuri paljoa aulimpi. Hänkin jumaloitsi pienokaistaan,
ja tahtoi melkein yksin sen pitää.

Mutta kun sen ilon ensimmäinen höyry oli päästä lähtenyt, niin oli
Ollilla aikaa käydä kylässäkin. Hän muisti entisiä hulivili-aikojansa,
ja sai halun kylään. Liisa ei puhunut juuri mitään, vaan osoitti
kalpeutta ja kaipausta kasvoillaan.

Mutta kun Olli tuli eräänä ehtoona jotenkin myöhään ja hyvässä
pöhnässä kotiinsa, ilakoiten ja lauleskellen että hän oli valittu
laina-makasiinin esimieheksi, niin eipä Liisakaan enään voinut malttaa
mieltänsä, vaan rupesi torumaan, ja torui niin terävästi, että Olli
seisahtui oven-suuhun suu seljällään töllöttämään, eikä tiennyt, menikö
ulos vai astuiko peremmälle.

Läksyttämisensä perästä meni Liisa kuitenkin ja päästi Ollin pulmasta
siten, että vei hänet vuoteelle ja sanoi:

"Nuku nyt hiiva päästäs pois, niin saat huomenna vieläkin paremmat
läksyt, kelvoton!"

Ja Olli totteli, kuin lapsi, ja oikeimpa tunsi sydämmensä lyövän puolta
keveämmin, kuin sai vetää silmänsä nahkasten alle, ja tunsi Liisan
myöskin tulevan viereensä, vaikka vähän äreänä vieläkin.

Seuraavana aamuna antoi Liisa vielä äidillisiä neuvoja ja varoituksia
rakkaalle miehellensä, joka kuunteli niitä hartaammin, kuin oli koskaan
kuullut kunnia-arvoisan pastorin parhaimpiakaan saarnoja. Ja kun Liisa
viimeinkin luuli rakkaan puolisonsa saaneen jo tarpeeksi siitä
"sortista", niin otti hän Ollia kaulasta kiini ja sanoi:

"Mitä sinä tykkäät nyt minusta?"

Ollin sydän kiehahti ilosta ylös, ja lyöden käsivartensa Liisan
ympärille sanoi hän hurmaantuneena:

"Hyv' on akka aikanansa, vaikka toruu toisinansa. Nyt, Liisa-kulta,
minä parannan elämäni. Ole sinä mun opettajani!"

Ja niin oli Ollin perheessä rauha taas entisellään. Olli tosin oli
joskus uuden virkansa toimissa viivähtänyt tavallistaan enemmän pois
kotoansa; mutta pöhnäämään ei hän sittenkään uskaltanut ruveta, vaikka
olisi usein ollut halukin. Liisan saarnat kaikuivat aina korvissaan,
kuin pasuuna.

Mutta onhan ihminen heikko, ja kelvoton kapine. Sellainen syntis-parka
oli Ollikin. Ei hänkään voinut ylenpalttista kiusausta voittaa.

Makasiinin hoitokunnan piti pitää kokousta joistakin erittäin
tärkeöistä seikoista. Ja kun kokous oli päättynyt, esittivät
hoitokunnan jäsenet saada esimiehensä kanssansa pienelle ehtoolliselle
kestikievariin.

Olli muisti Liisan varoitukset, raapasi korvansa ta'ustaa ja huokasi.
Mutta joku joukosta, kun huomasi Ollin eperöimisen, sanoi kohta
vilkkaasti:

"Mitäs huono huokaat, kun on turva kelkassas?"

Ja toinen veitikoista jatkoi kohta:

"Ei itku markkinoilla auta, turkit juoda pitää".

Ja niin satoi pilkkaa pilkan päälle, ett'ei Ollilla ollut aikaa enemmän
Liisaa muistella, vaan sanoi:

"No, mennään nyt sitten!"

Ja niinpä mentiinkin.

Ilta kului kestikievarissa hauskasti: syötiin, juotiin ja puheltiin
sitä ja tätä. Ja jopa lopulta päihdyttiinkin.

Nyt olivat Ollin hyvät aikeet menneet taas turhaan. Mutta ei hän sitä
enään muistanut. Hän nauttei niin kauvan, että täytyi jo viimein lähteä
häntä hevoisella kotihin viemään.

Ja kun Liisa näki, missä reilassa Olli kotihin tuli, niin purskahti
ensin itkemään, mutta kun oli aikansa itkenyt, niin rupesi hän
torumaan. Mutta ei Olli kuullut mitään. Hän oli nyt niin onnellinen,
ett'ei hän pitänyt lukua lainkaan Liisan saarnasta. Hän naureskeli
vain, ja pyysi Liisan säästämään saarnansa seuraavaan päivään, että hän
kerkiäisi saada korvansa auki.

"Nyt", sanoi hän, "voit, eukko-kulta, avittaa minua vuoteelle vain".

Liisa teki sen, mitä Olli pyysi. Liisa oli kuitenkin hyvä akka, vaikka
hän torui toisinansa. Sen myönsi Olli sydämmestään, eikä hän koskaan
pitänyt Liisaa liikana perheessänsä. Nytkin kun hän oli saanut pöhnänsä
nukuttua pois päästään, meni hän taputtamaan Liisaansa poskelle ja
sanoi rukoilevasti:

"Anna anteeksi Liisa-kulta! Älä toru! Minä kadun itsekkin mokomaa
työtäni".

Eikä Liisa hennonnutkaan torua, vaan sanoi kuitenkin:

"Olisi ollut parempi, ett'et olisi valittu nykyiseen virkaas".

"Kyllä kai", vastasi Olli, "mutta kun ihmiset puhuvat, että tuomari
aikoo nimittää minut lautamieheksi Jukolan lautamiehen jälkeen, joka
kuuluu tulevan virastaan eroitettavaksi sen tähden, että hän juopi
kovin paljon".

"No, ei sinustakaan parempaa tule", arveli Liisa.

"Älä, kultani, ole niin paha!"

"Omaksi hyväkses se on".

"Niin kai!"

Ja ihmisten puhe kävi toteen: Olli Oivallinen määrättiin lautamieheksi,
ja sai matkata käräjä-taloon kohta jo toisena päivänä, tehdä
lautamiehen valan ja istua oikeutta kaksi viikkoa "alkaa-päälle".

Mutta ei Liisankaan sana aivan mitättömiin mennyt, sillä Olli rupesi
todellakin näyttäytymään yhä useammin juopuneena. Kestikievari ja
Tuorila olivat ne paikat, joista hän tavattiin hyvin usein juomasta.

Mutta Liisa ei väsynyt häntä hoitelemasta. Kun Olli viipyi ehtoisin
liian myöhään, niin jätti Liisa lapsen mummolle hoidettavaksi, ja läksi
hakemaan Ollia. Ja Olli tuli nöyrästi kotiin hänen kanssansa.

Mutta Olli kyllästyi sellaiseen alituiseen paimentamiseen, eikä
tahtonut enään totella Liisaansa.

Niin oli hän taas yhtenä päivänä mennyt lautamiehen toimissa pitäjälle,
eikä tullut ehtooksi takaisin vaikka oli luvannut. Silloin lähti Liisa
taas Tuorilaan katsomaan, eikö Olli olisi siellä. Ja siellä hän olikin.

"Täälläkö sinä taas viivyt, etkä tule kotihin?"

"Täällä vain".

"Joko kohta lähdet?"

"En vielä. -- Antakaa, Tuorila, Liisallekkin yksi ryyppy!"

"Kiitos kunnia tarjouksestas. Älkää tuoko, Tuorila!"

"Kas, sitä, kun on kopea!" sanoi Tuorila.

"On se!"

    "Tillunlillun lihava
    Ja tallullallun laiha,
    Enkä minä Liisuani
    Tei'än Tiltaan vaih'a",

lauleskeli Olli, ja tapaili vieläkin ryyppyä.

Mutta silloin Liisa tulistui:

"Etkö ole jo tarpeekses saanut, senkin juoppo-tratti?" peuhasi hän.

"En, kultaseni!"

"Kyllä minä sinulle ryypyt annan, jos et nyt vain lähde!"

Mutta se oli öljyä valkeaan: Tuorila rupesi haukkumaan Liisaa ja emäntä
ja Tiltakin tulivat hänelle avuksi.

Liisa hämmästyi ensin aluksi; mutta rohkaisi kuitenkin itsensä, ja
sanoi:

"Jos te juotte, niin juokaa; ja jos te, hyvä emäntä sallitte miehenne
turmelevan itsensä ja hävittävän tavaransa, niin en minä salli meillä
kuitenkaan niin tapahtuvan. Ja sinulle, Tilta-säpäkkö, ei minulla ole
mitään velkaa. Holho sinä miestäs sitten, kun sen saat!"

"Paholainen, miten haukkuu", sanoi Tilta, ja oli milt'ei päälle käydä.

"Nyt minäkin sekotan asiaan", sanoi Olli. "Minä en salli Liisaani
sillä tavalla soimattavan. Pidä, Tilta-lutku, suus kiini kunniallisen
avio-vaimon edessä. Hyvästi nyt, Tuorila! Minä tulen koreasti kanssasi
kotiin, Liisa!"

Ja niin he lähtivät.

Olli oli hyvällä halulla, ja antoi Liisan taluttaa itseään. Mennessään
lauleskeli hän:

    "Voi, minä hullu, ja voi minä hullu,
    Ja voi, kun mä akan otin;
    Kun ma tulin humalaan,
    Niin tukasta talas kotiin!"

"Niinhän tuo teki", sanoi Liisa.

"Ei; et sinä tukasta talaa; mutta laulu on, näetkös, sillä tavalla.
Sinä talutat käsikynkästä kauniisti. Ja sinun kärsimises ja hyvyytes ei
pidä palkitsemata jäämän. Minä lupaan, ja minä pidän lupaukseni, --
minä lupaan lakata juomasta".

"Auttakoon Jumala, että voisit sen tehdä! Sitä minä rukoilen joka
päivä".

"Ja-ah, akka kulta! Sananlasku sanoo näin: varkaan vala, huoran huokaus
ja juopuneen Jumalan-palvelus ovat yhtä; mutta sen minä sanon sinulle
Liisa Oivallinen; minä Olli Oivallinen sanon sinulle, ett'ei sinun
tarvitse enään etsiä minua juoma-paikoista, vaan pajasta tahi
nikkari-verstaasta, jos joskus en ole ajallani kamarissas sinun
tykönäs, -- juuri sinun tykönäs -- -- -- ja pikku Ollin. Usko minua!"

"Käyhän pois main!"

"Käyn kylläkin, etkös sitä näe?"

Ja niin sitä mennä nuhjattiin kotia kohden. Olli viskautui vuoteelle ja
Liisa, hoidettuaan pikku Ollin, kiirehti myöskin ison Ollin viereen,
kun viimeinkin oltiin kotihin keritty.

Seuraavana aamuna uudisti Olli lupauksensa Liisalle, ja päätti sen
näin:

"Jos minut vielä toiste juoma-seurasta tapaat, niin en ole enään
koskaan Olli Oivallinen, vaan kantapäästä kiireeseen saakka Olli
Kelvoton".

"Muista lupaukses!" sanoi se hyvä ja rakas Liisa ja painoi päänsä Ollin
rinnoille.

Olli häpesi sitä ystävyyttä, jota Liisa osotti hänelle, kiirehti ulos
ja itki nurkan takana hävyn kyyneleitä.

"Minä olen suutari, nikkari, seppä, satulamaakari, läkkiseppä ja
kaikkia ammattia taitava, senkin tuhannen seppä, makasiinin hoitaja,
lautamies j.n.e. ja kuitenkin olen minä sika! Voi, minua mies-raukkaa!"
tuumaili hän itsekseen, ja pyyhkei silmiään takkinsa hi'aan. "Mutta nyt
minä jätän huikentelevaisen elämäni, ja elän ihmisiksi. -- Ei sinun
Liisa-raukka tarvitse täst'edes enään murehtia minun tähteni! Minä olen
sinua jo liiaksikin kiusannut".

Se oli hyvä päätös, jonka Olli-raiska teki yksinään nurkan takana; ja
sen lupauksensa täytti hän, kuin mies. Ette enään tarvitse Ollia
koskaan hakea juoma-seuroista.

Virkansa tekee hän uskollisesti, eikä ketään sillä pahenna, vaikka
siirtääkin tarjotun ryypyn edestä ja jättää sen kajoomata pöydälle.

Vanhaa isäänsä ja äitiänsäkkin muisti hän tässä parannusta tehdessään,
ja arveli, miten monta raskasta hetkeä hän oli heillekkin hankkinut, ja
miten ne jo kohta jättävät tämän murheen-laakson, tullaksensa parempaan
elämään.

Niin teki Olli Oivallinen hyvän alun hyvään, ja rukoili Jumalaa
auttamaan itseään taistelussaan pahaa vastaan. Keveällä mielellä palasi
hän jälleen huoneeseen, otti vaimonsa syliinsä, ja sanoi kätkien
silmänsä takkinsa kaulukseen:

"Hyvä Liisa! Sinusta en luovu koskaan. Sinua en soimaa, vaikka joskus
torutkin; sillä sen teet sinä suuresta rakkaudestas minuun".

Liisa ei voinut vastata mitään; sillä niin oli hänkin liikutettu; hän
koetti ainoasti huivinsa nipukalla pyhkiä silmiään, ja peittää niitä,
vaan kun ei se oikein onnistunut, niin kätki hän kasvonsa kokonansa
Ollin takin kauluksen toiseen puoleen. Ja siinä oli pari, jota
vihollinen kadehti, vaan josta enkelit taivaassa iloitsivat.



X.


    "Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo".

                                         Sananlasku.

"Tiltupa tiituntallaa, kaksi päätä makkaralla, jopa minäkin osaan
puukon takoa", lauleli pikku Olli, ja tuli pajasta sisälle iloisena,
että häneltäkin rupesi työ sujumaan.

"Mitäs niin lauleskelet?" kysyi itse isä Olli, ja nosti päänsä ylös
papereista, joissa hänellä näytti olevan paljon tekemistä.

"Sitä laulan, että osaan puukon takoa; mutta mitäs sinä, isä, siinä
sillä tavalla rätnäilet?"

"Rätnään Tuorilan talon tilaa, poikaseni!"

"Vai niin!"

Poika meni menojaan ja isä jäi yksinään "rätnäilemään".

"Ei tästä tule hullua hurskaammaksi, vaikka panis miten päin
hyvänsäkkin. Talo arvattu kahdeksan-tuhatta markkaa, hypoteekin velka
kuusi-tuhatta, Långille neljä-tuhatta, Pikulin'ille kolme-tuhatta, ja
minulle kaksituhatta, ja muita pienempiä velkoja senkin seitsemän
tuhatta. Konkurssi tässä paras on. Ja kaikellaisiin pesiin tässä sitten
ihminen pannaankin holhoojaksi. Olisi mies-parka sekin paremmin elänyt,
niin eivät olisi leski ja lapset jääneet mieron tielle", puheli Olli
itsekseen, ja seuraus oli se, että se suuri Tuorila joutui kuolemansa
jälkeen konkurssiin, vanha emäntä sai armosta eläkkeen, ylpeä Tilta
joutui piiaksi, ja muut lapset joutuivat vaivas-hoitoon.

Kun Tuorila sitten myytiin, niin osti Olli sen itse
seitsemästä-tuhannesta ja kahdesta-sadasta markasta. Siinä oli sen
huoneen loppu, ja Olli yhdisti Tuorilan, kuten Tuorila-vainaja oli
ennustanut silloin, kun hän möi kolmannen osan Tuorilaa Ollille.

"Oletkos, ukko-kulta, kirjoittanut jo kirkonkassan tilit?" kysyi Liisa,
tullen samassa askareiltaan. "Pastori lähetti kysymään niitä, ja josko
voit ne saada sunnuntaiksi kirjotetuksi?"

"Voin kyllä, muijaseni!"

"Kaikki virat sulle onkin pantu niskoilles niin, kuin ei muita enään
löytyisi mihinkään toimeen. Nyt sinä olet päässyt makasiinista, niin
piti panna uusia taas vuorostaan. Johan sinulla on kohta kaikki muut,
paitsi papin ja lukkarin virat. Sinä olet lautamies, kirkkoväärti,
kunnan esimies, siltavouti, kirkkoraadin jäsen, seppä, nikkari ja
suutari -- -- -- en viitsi enempää puhuakkaan".

"Niin on; mutta olisin kuitenkin suonut, että äiti-parkani olisi vielä
elänyt, ja saanut nähdä meidän onnemme. Pieni Liisa ja pieni Matti
olisivat häntä oikein huvittaneet. Olli junkkari on jo koko mies. Hän
on kohta kahdeksan-vuotias ja käypi isänsä jälkiä".

"Niin, sinä hulivili! Kyllä kai sinä vieläkin olisit poika, joll'ei
ikäs rupeaisi jo vähän painamaan".

"Vielä mar minä nytkin juoksisin äitini kanssa kilpaa, jos hän vain
eläisi. Isäni ei minua juuri koskaan kurittanutkaan, ja hän on jo niin
huono, ett'ei hänestä ole enään mihinkään".

"Niin on, hän ei enään nouse lainkaan vuoteeltaan, eikä tänä aamuna
tuntenut enään minua".

"Vai niin! Me jäämme kohta hänestäkin. Lepoa hänkin jo kaipaa".

"Minun vanhempani Liikalassa ovat sentään kuitenkin vielä jäljellä".

"Niin ovat, mutta he asuvat taloa".

"Ja me meillä. Tuorila tulee yhdistettäväksi. Minä ostan sen".

Ja niin se kävi, kuten jo edellä mainitsimme. Ja onnellisempaa isäntää
ja emäntää ette löydä mistään kuin Olli Oivallinen ja Liisa hänen
vaimonsa olivat. Olli ei ollut sen perästä enään ryypännyt, kun hän
teki parannuksen nurkan takana. Häntä rakasti ja kunnioitti koko
seurakunta, ja hänen talossaan tehtiin kaikkia töitä entiseen tapaan.
Kun Olli nähtiin jossain liikkeellä, niin avopäin häntä kumarrettiin.

"Hän on mies, joka nimensä ansaitsee", kuultiin kaikkialla. Ja jos
nytkin menemme siihen seurakuntaan, niin kuulemme aivan samaa. Olli on
tosin vanhentunut, niin samoin Liisakin; mutta lapset ihmistyneet, ja
Olli hoitaa kaikki kotona ja seurakunnassa.

"Kiitos olkoon Jumalalle!" huokaa Liisa, ja laittelee talon askareita.

"Me tahdomme ruokaa!" peuhaavat pojat ja tytöt tullen kukin työstänsä,
toiset pellolta, toiset pajasta, ja toiset nikkarin-verstaasta.

Niin se siunaus rakentaa!

Jokunen persoona on vielä tässä kertomuksessa mainittava. Mainitsenhan
sen, jonka muistan:

Mutkala, se suuri noita, muutti pois aikoja sitten, enkä tiedä, menikö
hän Lappiin vai mihin; Tallukka-Leena on jo aikoja sitten mullassa
lahonnut; Kepolan Kreeta sai viimeinkin Jaaran Jaskan, ja juovat ja
tappelevat nyt yhdessä, kuin kissat ja koirat; Ollin vanha äiti on
maksanut velkansa maalle, ja vanha isä ei myöskään ole moni-aikainen;
Tuorilasta ei ole enään muuta sanomista, kuin se, mikä jo on sanottu;
Leskelän Leena on vanhana piikana ja Kanalan Kaija sai vihdoin viimein
renki-rontin miehekseen. Muut kertomuksessa mainitut henkilöt elävät
kukin säädyssään, ja tavallansa. Suutarilla vaan on kaikki entistä
paremmin. Työ, kunto ja kykeneväisyys on Herran lahja, joten Olli on
kartuttanut kaikella tavalla, eikä kätkenyt leiviskäänsä maahan.

Ja sen tähden kun Ollista oli puhe, niin sanottiinkin aina: "hyvä
kaikkiin kelpaa", ja niin onkin. Olli oli viime valtiopäivilläkin
talonpojan säädyssä edusmiehenä. Vieläkö häneltä enempää voi vaatia?
Minäkin saan siis lopettaa kertomukseni, ja lausua vielä lopuksi: "hyvä
kaikkiin kelpaa" ja lisätä: "kelvoton ei mihinkään".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Olli Oivallinen eli "Hyvä kaikkiin kelpaa"" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.