Title: Kertoelmia ja jutelmia - Suomennoksia ja alkuperäisiä
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertoelmia ja jutelmia - Suomennoksia ja alkuperäisiä" ***


KERTOELMIA JA JUTELMIA


Suomennoksia ja alkuperäisiä


Tampereella 1884.
Hjalmar Hagelberg, kustantaja.



SISÄLLYS:

Vihriäisiä seppeleitä, L. Dilling
Vähäiset vaatimukset, L. Dilling
Matami Engebretsen, L. Dilling
Omeletti, L. Dilling
Pitkä odotus, Bret Harte
Kelloni, Mark Twain
Aurelian onneton sulhanen, Mark Twain
Antti-maisteri, --r --r
Naisen kavaluuden seuraukset, Julle Erg



VIHRIÄISIÄ SEPPELEITÄ.

L. Dilling'in kirjoittama.



1.


Oli komea ruokasali nurkka-akkunalla pihaan päin.

Suuri ravintohuone oli täynnänsä hopea-astioita, ja runsaasti
varustetulla aamiaispöydällä säteili pari kristallikarahvia täytettynä
sherryviinillä ja liköörillä.

Pöytä oli katettu ainoastaan yhtä henkeä, yhtä nuorta, korkeintansa
kahdenkymmenen kahden vuotiasta miestä varten, joka istui pöydässä.

Hänellä oli hienojuonteiset, kalpeat kasvot ja kauniit, alakuloiset,
harmaat silmät. Tumma tukkansa oli huolellisesti silitetty ja
taivutettu otsalle pieneksi, somaksi suipuksi ja pari punertavia, hyvin
hoidettuja viiksejä peitti hänen korskean suunsa.

Yllänsä oli hänellä lyhyt aamunuttu valkoisesta villakankaasta, jonka
vuori oli sinisestä silkistä ja joka edestäpäin oli kiinni sinisillä
nauhoilla ja tupsuilla, mitkä antoivat hänelle itävaltalaisen upseerin
muodon.

Hän nojasi taaksepäin tuolissansa, sytytti sikarin ja maisteli
kahvikupista sekä liköörilasista, näyttäen olevan kyllästynyt kaikkeen.

Ja niin hän todella olikin; sillä hän oli nauttinut ylen paljon.

Orpona kahdenkymmenen vuoden ijässä ja aivan yksinänsä maailmassa,
omaten suuret rikkaudet, joiden yli hänen holhoojansa antoi hänen
milt'ei mielin määrin hallita.

Sitte matkusti hän Pariisiin, jossa rahalla saa ostaa kaikkea, ja
siellä ostikin hän koko joukon sampanjaa ja rakkautta ja nautti
nuoruuden innolla niin paljon kumpaakin, että ne alkoivat maistua
hänestä äitelältä ja imelältä.

Tämän jälkeen vietti hän vuoden ajan europalaista kuljeksiaelämää,
matkusteli rautateillä ja asui hotelleissa, näki kaikki mitä
matkustavaisen tulee nähdä, kyllästyi kaikkeen ja pysähtyi vihdoin
Köpenhaminaan, jossa hän vuokrasi itsellensä komean asunnon, sisusti
sen loistavasti ja otti palveliavaimon laittamaan itsellensä ruo'an ja
pitämään huoneet siivossa.

Tämä eli keski-ikäinen nainen, sangen rivakka toimissansa, ja hän
viihtyikin hyvin siinä kodissa, vaan hän pelkäsi olla yksinänsä kotona
iltasilla, ja sangen usein tapahtui, että hänen isäntänsä vietti ulkona
illat -- ja välistä yötkin.

Neitsy Madsen, se oli hänen nimensä, pelkäsi nimittäin varkaita,
murhamiehiä, kummituksia ja Jumala tiesi mitä.

Nuori miesi istui yhä pöydässä ja puhalsi suustansa sikarinsavua
pienissä pyörylöissä, kuunnellen hajamielisenä vaunujen jyrinää ja
kadulla-myyjien erilaista huutoa.

Ensiksi tuli hiekan myyjä, huutaen käheällä, piipittävällä äänellä:

    "Hiekkaa, hiekkaa, keltaista hiekkaa!"

Sitten kuului rämisevä vaimon ääni, joka kaupitteli rapuja ja heti sen
jälkeen lauloi voimakas miehen ääni omatekoisella nuotilla:

    "Tääll' on herneitä
    Ja uusia pottuja!
    Viiskolmatta äyriä
    Maksavat kannu."

Tämän jälkeen syntyi äänettömyys silmänräpäykseksi, kunnes maidonmyyjä
alkoi soittaa tiukuansa.

Nuori mies ummisti hermoheikkoisen tapaisesti silmänsä ja otti
kulahduksen chartreuse-viiniä virkistykseksensä, kun soitto oli
loppunut.

Silloin kuului taaskin pieni laulu.

Se kuului puhtaalla, heleällä lapsenäänellä:

    "Viheriöitä
    Seppeleitä
    Ostakaa,
    Ostakaa
    Ruusuja ja resedoja!"

Nuori mies meni akkunaansa ja katsahti ulos.

Alhaalla pihassa seisoi puolikasvuinen tyttö kukkaisvasu
käsivarrellansa.

Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen musta tukkansa riippui kahdessa
palmikoissa ales seljälle ja hänen sysimusta silmäparinsa harhaili
sinne tänne huonekerroksesta toiseen, etsien kukkaisten ostajia.

Hameensa oli hänelle liian lyhyt ja näytti hänen hienot pohkeensa;
olkapäillänsä kantoi hän pientä, vaaleanharmaata villahuivia ja
päässänsä hajanaista, mustaa hattua pörhöttyneellä höyhensulalla ja
parilla vaalistuneella tekokukalla.

Punainen rosetti rinnassansa sekä rivi keltaisia kukkia kaulallansa
osoitti, ett'ei häneltä puuttunut vaimon tavallista halua
koreilemiseen. Nuori mies avasi akkunan ja viittasi pienokaista
tulemaan. Sitten soitti hän kelloa.

Neitsy Madsen astui sisään.

Hän oli jokseenkin tuikeannäköinen; hänellä oli laihat, punaisenruskeat
kasvot, punaisenruskeat kihartelevat hiukset ja punaisenruskea hame
päällänsä, ja koska hän ei jokapäiväisissä tilaisuuksissa käyttänyt
sellaista ylellisyyskappaletta, kuin valkoinen kaulus oli, ei voitu
hänestä koskaan tarkalleen nähdä, missä kaula loppui ja missä hame
alkoi.

"Mitä te, herra Blendenau, suvaitsette?"

"Teidän pitää avata sille pienelle kukkia myyvälle tytölle ja päästää
hänet sisään."

"Kukkaistyttökö?"

"Niin."

"Ostaako herra kukkia?"

"Ostan."

"Voinhan minä saada rahat ja ostaa kukat ulkona etehisessä, niin
pääsemme kuljettamasta sitä likaista tyttöä huoneisiin. Herra ei
sitäpaitsi osaa tinkiä."

"Ei, hänen pitää tuleman tänne sisälle."

"Mutta miksi niin?"

"Siksi, että minä tahdon sen!" ärjäsi hän, heräten tavallisesta
välinpitämättömyydestänsä.

"Oh Jumala armahtakoon!"

Hän juoksi ulos etehiseen ja paiskasi oven kiinni perässänsä.

"Se on tuo ylpeä norjalainen veri, joka rupeaa kuohumaan kun vaan
aukaisee suunsa," mutisi hän.

Pieni tyttö seisoi nöyränä ulkona portailla.

"Pyyhi hyvin jalkasi ja vastaa kohteliaasti ja nöyrästi. Hän on ankara
herra."

Tämän sanottuansa työnsi neitsy Madsen hänet ovesta sisään, eikä voinut
ohimennen kieltää itseltänsä huvia saada nipistää häntä hiukka
käsivarteen.

Lapsi seisahtui keskelle laattiata.

Nuot mustat silmät harhailivat hämmästyneinä kristallikarahveihin ja
hopea-astioihin ja pysähtyivät salaa tuohon nuoreen mieheen, joka istui
akkunan reunalla niin, että punainen silkkiakutin muodosti loistavan
pohjan hänen ihmeelliseen pukuunsa.

Hän oli tarinan prinssin kaltainen.

"Tule lähemmäksi, tyttöseni, ja salli minun katsoa mitä sinulla on
vasussasi."

"Kauniita kukkakimppuja 10:een äyriin ja vihriäisiä seppeleitä 2:een
äyriin kappale. Ne tuoksuavat parhaiten, kun ovat kuihtuneet."

"Kaiketi myyt sinä kolme 5:stä äyristä," tinki neitsy Madsen.

"Te saatte mennä, neitsy Madsen, minä soitan, jos minä haluan jotakin."

Neitsyt pyörähti ulos tavallista punasenruskeampana kiukusta.

"Mikä sinun nimesi on?"

"Dina."

"Se on kaunis nimi. Kuinka vanha sinä olet?"

"Viisitoista vuotta."

"Ovatko vanhempasi kuolleet?"

"Ei, minun isäni elää."

"Mitä hän toimittaa?"

"Hän -- hän ei toimita mitään. Hän ryyppää mitä minä ansaitsen ja
pieksee minua, kun hän on päissänsä."

"Kuka sinulle on opettanut laulun, jota laulat?"

"Sen olen itse oppinut."

"Anna minun kuulla sitä."

Hän loi ales silmänsä ja pudisteli punastuen päätänsä.

"Etkö tahdo?"

Hän kallisti päänsä ja aukaisi ujosti mustat silmänsä.

"Minä en voi -- täällä."

"Joutavaa. Näetkö tätä kultarahaa? Se tekee 20 kruunua. Niin paljon
rahaa ei sinulla koskaan ole ollut, sillä voit sinä ostaa itsellesi
uuden kauniin hameen."

Hän piti yhä silmänsä luotuina ales ja pudisteli päätänsä ujosti
naurahtaen.

"Sen saat ja toisen vielä lisäksi, jos tahdot laulaa minulle."

Kukkien sekaan valui pari kyyneltä.

"Minä -- minä en voi täällä ylhäällä -- -- alahalla pihassa."

"Älä itke, enhän minä tahdo pakoittaa sinua. Tässä saat molemmatkin
kultarahat, niin voit mennä ales pihaan ja laulaa minulle, mutta hyvin
selvästi."

Tyttö katseli häntä kummastuksella, luullen tämän tahtovan tehdä
pilkkaa hänestä.

"Kas tässä, ota ne nyt, äläkä hukkaa niitä. Noilla kahdellakymmenellä
voit ostaa hameen itsellesi ja toiset kaksikymmentä saa isäsi ryypätä,
niin saa hän itsellensä hauskan illan, ehkä tahtoisit sinäkin lasin
viiniä. Kas, tässä."

Hän kaatoi lasiin. Sherry-viini kimalsi kuin sulattu kulia tahkotussa
kristallimaljassa. Tyttö tyhjensi sen.

Hänen suonissansa alkoi liikkua tulta, ja veri nousi hänen päähänsä.

Nuori mies otti pöydältä leivoksia ja pani ne hänen vasuunsa.

"Kas niin, nyt saat mennä alas laulamaan minulle."

Tyttö ojensi esiin vasunsa.

"Eikö herra ota yhtään kukkasia?"

"Ah, senhän minun piti tekemän. Anna minulle yksi viheriäisistä
seppeleistäsi ja sitte annat sinä minulle suudelman päälliseksi."

Hän kosketti tyttöä leukaan ja painoi suudelman hänen puhtaille
lapsenhuulillensa.

Sitte otti hän seppeleen vasusta ja työnsi tytön varovaisesti ulos
ovesta.

Tyttö horjui ales huumautuneena ilosta, viinistä ja ensimäisestä
suutelosta, pieni, laiha kätensä suonenvedon tapaisesti kouristaen
kultarahaa.

Pihassa seisahtui hän ja lauloi vapisevalla äänellä:

    "Viheriöitä
    Seppeleitä
    Ostakaa,
    Ostakaa
    Ruusuja ja resedoja!"

Hän ei rohjennut nostaa mustia silmiänsä asuntoon; mutta sittekin näki
hän hänet selvästi, ruhtinaan saduissa.

Hän istui siellä, ylhäällä valkoisessa nutussansa kaikkine
silkkinauhoineen ja kallisti päänsä punaiseen akuttimeen.

Tytön postia poltti ja hän kiiruhti ulos portista ja pitkin katua,
pieni, laiha kätensä suonenvetoisesti puristaen kultarahaa.

Frans Blendenau istui akkunassansa leikitellen hajamielisesti
vihriäisellä seppeleellä.

"Sehän tuoksuu parhaiten kuihtuneena," jupisi hän, "sittenhän onkin
parasta antaa sen kuihtua."

Hän heitti sen akkunalle ja meni pukemaan päällensä.

Joku päivä tämän jälkeen kuului taaskin pihassa tuo heleä lapsenääni,
joka lauloi vihriäisistä seppeleistä.

Dina oli saanut uuden hameen ja uuden hatun ja seisoi siinä kaikessa
loistossansa, sysimustat silmät käännettynä nurkka-akkunaan päin, mutta
tarinan ruhtinasta ei näkynyt missään.

Hän näki ainoastansa neitsy Madsenin ruskeanpunaiset käsivarret ja
kädet, jotka sivelivät akkunoita liituseoksella.

Ruhtinas oli matkustanut kotiaan ruhtinaskuntaansa -- Norjan
ruhtinaskuntaan, jossa hän aikoi viettää kesäänsä.

Johan oltiinkin Heinäkuun puolivälissä.



2.


Olihan samassa ruokasalissa.

Oli samat punaiset silkkiakuttimet leveässä nurkka-akkunassa, sama
katettu pöytä kristallikarahveilla ja sama ruokahuone, varustettu
hopea-astioilla, jotka kaksinkertaisesti heloittivat kynttilänvalossa;
sillä ilta oli, ja kullattu kattolamppu oli sytytetty.

Neitsy Madsen istui nojatuolissa ja nukkui.

Hänen kasvoillansa, hiuksillansa ja hameellansa oli sama väri kuin
ennenkin ja kuitenkin oli kulunut monta vuotta, viisi vuotta, siitä kun
pikku Dina seisoi siinä ruokahuoneessa myymässä viheriöitä
seppeleitänsä.

Neitsy Madsen nukkui; sillä jo oli jokseenkin myöhä.

Kello oli yli kahdentoista eikä herra Blendenau ollut vielä tullut
kotia.

Muutoin se ei ollutkaan mitään tavatointa, että hän tuli kotia näin
myöhään; mutta tänä iltana oli hän käskenyt neitsyen pitämään hänelle
illallisruokaa.

Hänen piti tuleman aikaiseen kotia, sillä hänellä oli kotonansa suuri
rahasumma, jonka hän oli edellä puolenpäivää saanut, eikä hän paitsi
sitä ollut ihan terveskään.

Viimeisinä viisinä vuosina oli hän viettänyt kesät eri kylpylaitoksissa
milloin Norjassa, milloin ulkomailla ja asunut talvet kartanossansa
Köpenhaminassa.

Sinä vuonna oli hän palannut tänne jo Elokuun lopulla.

Sen vuoksi asuikin hän nyt yksinänsä tuossa suuressa kartanossa, sillä
ei kukaan muista hyyryläisistä olleet vielä muuttaneet tänne maalta.

Neitsy Madsen olikin sen vuoksi kovin onnetoin.

Suvella oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naineen sisarensa
luona ja antoi kartanon hoitaa itsensä: mutta nyt täytyi hänen istua
siellä pitkät syksyillat ypö yksinänsä tyhjissä huoneissa, joissa ei
ollut edes porttivahtiakaan.

Nyt oli hän vaipunut levottomaan horrokseen ja uneksi että hänen
muorivainajansa kävi häntä tervehtimässä puettuna valkoisiin
ruumisvaatteisiinsa.

Jo soitettiin etehisen ovikelloa.

Neitsy Madsen hypähti seisaallensa, pörrötti punaisenruskeata tukkaansa
punaisenruskealla kädellänsä ja silitti punaisenruskeata hamettansa.

Sitte juoksi hän avaamaan.

Herra Blendenau seisoi ulkona.

Hän oli vaalea, hirveän vaalea.

"Antakaa minulle käsivartenne, neitsy, teidän täytyy tukea minua,
muutoin minä kaadun. Töin tuskin pääsin portaita ylös."

"Suuri Luojani!"

"Minä en ole humalassa, vaan sairas -- kuolemansairas. Minä sain
taaskin verensylkyni aivan portilla ja te tiedätte lääkärin sanoneen,
että minusta tulee loppu, jos sen vielä kerran saan."

Hän horjui sisään ja vaipui nojatuoliin.

"Antakaa minulle lasi viiniä, se virkistää hiukan, ja sitte pitää minun
pääsemän vuoteelleni. Vaan te ette saa mennä makaamaan, teidän täytyy
tuleman istumaan minun luokseni. On niin kamalata kuolla yksinänsä --
aivan yksinänsä.

"Te ette saa puhua kuolemasta, te voitte vielä elää kauan, te olette
vielä niin nuori."

"Minä olen elänyt liian rajusti, se on koko onnettomuus, enkä ole
tehnyt mitään hyödyllistä maailmassa, -- se on surullisin asiassa."

Hän tuijotti synkästi eteensä ja puhui puolittain itseksensä:

"Koko minun elämäni on ollut yksi ainoa kemu. Sen vuoksi olenkin minä
väsyksissä nyt, kun koko juhla on ohitse ja minä lähden levolle --
ainiaaksi. Kunhan en vaan heräisi pään kivistyksellä toisessa
maailmassa. Senhän saa aina pitojen perästä."

Hän yritti nousta seisomaan, mutta sai ankaran yskänpuuskan ja vajosi
takasin tuolille.

"On -- parempi -- jos -- istun -- hiljaa. En siedä enää vaivata
itseäni. Pankaa patja minun selkäni taakse ja antakaa minulle yönuttuni
-- tuo valkoinen sinisillä nauhoilla -- ei haittaa mitään, jos siihen
tuleekin veripilkkuja? -- minä en tule sitä enään käyttämään."

Neitsy meni itkien tuomaan pyydettyä.

"Kas niin, antakaa minulle nyt pallituoli jalkojeni alle, niin minä
istun mukavasti."

Kun neitsy tuli takaisin pallituolin kanssa, istui nuori miesi
nenäliina suunsa edessä.

Se oli punainen verestä.

"Rakas herra, sallikaa minun juosta noutamaan lääkäriä."

"Lääkäri ei voi mitään tehdä -- ja hän asuukin liian kaukana, joten
minä saisin kuolla täällä yksinäni. Oi, kauheata on olla niin rikas ja
kuitenkin niin köyhä, ett'ei ole ystävällistä kättä, joka edes
ummistaisi silmäni. Miksi ei kaikki minun ylhäiset ystäväni tule
tyhjentämään jäähyväismaljaa kanssani? He ovat kyllä usein juoneet
minun sampanjaani."

Uusi yskän puuska.

"Sallikaa minun mennä tuomaan lääkäri."

Hän lähestyi ovea.

"Ei, ei, älkää menkö. Minä -- minä en uskalla jäädä yksinäni."

"Mutta minä en myöskään uskalla olla kahden kesken teidän kanssanne
tässä suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaikki liidulla sivellyt
akkunat irvistelevät kuin kummittelevat kasvot minulle. Jos te nyt
kuolette, voisi ihmiset luulla, että minä olen tappanut teidät. Ah, se
on hirveää. Sallikaa minun tuoda lääkäri, minä juoksen, minä en viivy
kauvan poissa! Minä en uskalla olla kahden kesken teidän kanssanne!"

"Noh, mene sitte, mutta lähetä joku kadulta tänne -- kuka tahansa.
Kaiketi tapaatte jonkun."

"Kello on kaksitoista."

"Yövartian -- polisin tahi -- naisen. Sellaisia on aina. Ne ovat usein
pitäneet minulle seuraa. Parastahan on, että jatkavat sitä viimeiseen
asti."

Hän vajosi jälleen nojatuoliin ja ummisti silmänsä.

Neitsyt ei kuullut häntä, sillä hän oli jo oven ulkopuolella.

Kylmä tuulenhenkäys löyhähti hänen kasvoillensa astuessansa ulos
portista. Taivas oli pilvinen ja sade lankesi maahan suurissa
pisaroissa.

Kun neitsyt oli poikkeamallansa kadunkulmasta, tuli vaimoihminen häntä
vastaan.

Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot
sysimustilla silmillä.

Joka kerta kun tuuli avasi tämän väljää sadekaapua, näkyi valkoinen
hame, joka valkoisen olkihatun kera, jossa oli ylen paljon kirjavia
kukkia oli kolkon ilman jyrkkänä vastakohtana.

"Suokaa anteeksi", lausui neitsy Madsen, pysähdyttäen hänet.

Nuori tyttö säpsähti.

"Mitä te tahdotte?"

"Onpahan minulla kummallinen anomus", sanoi neitsyt, "enkä minä tiedä
kuka olette ja mihin ai'otte".

"Minä -- minä ai'on kotiani. Minä olen ollut -- vieraisilla."

"Noh, se on tässä tapauksessa yhdentekevä. Tahdotteko tehdä hyvän
työn?"

"Sen tahdon mielelläni. Tuleepa tehdyksi niin paljon pahaa tässä
maailmassa," lisäsi hän hiukka huo'aten, "että on iloista, jos joskus
voi tehdä jotain hyvääkin; mutta minä olen itse köyhä. Paljoko rahoja
te tarvitsette?"

"Niistä ei ole kysymystä," sanoi neitsy Madsen hiukan närkästyneenä.
"Minun isäntäraukkani makaa sairaana -- hän on kuoleman kourissa, eikä
ole ketään, joka häntä hoiteleisi, kun en minä ole saapuvilla.
Tahdotteko käydä hänen luoksensa sillä välin, kun minä juoksen
hakemassa lääkäriä?"

"Mielelläni."

"Kiitoksia. Seuratkaa minua. Me asumme heti tässä kulmassa."

Neitsyt juoksi hänen edellänsä portaita ylös.

Päästessänsä etehiseen pysähtyi hän.

Nuori tyttö tuli hänen jäljessänsä.

"Tässäkö se on?"

"Tässä."

"Kaiketi on parasta, että riisun päällysvaatteeni ennenkuin käyn
sisään?"

"On, mutta kiiruhtakaa."

Neitsyt tähysteli häntä tarkkaan sill'aikaa kun hän ripusti kaapunsa
naulalle.

Hänen valkoinen hameensa oli koristettu pöhöttimillä ja reunusteilla;
mustassa tukassansa, joka oli pois leikattuna ja käherrettynä otsalla,
oli hänellä pari valhekultaista neulaa ja rinnassa samanlaatuinen
rintaneula sekä suuri kirjava rosetti.

Vaistontapaisesti meni hän peilin eteen, pyyhkäsi hivuksensa
sivullepäin ja riisui pois nuot valhekoristukset ja tuon kirjavan
rosetin.

Samassa kun nuori tyttö loi silmänsä ylös, katsellaksensa ympärillensä,
säpsähti hän.

Hänellä oli muistontapainen huomio siitä, että hän oli nähnyt kaiken
tämän ennen -- tuon kauniin, kahdeksansärmäisen, lasisen lyhdyn
katossa, tuon suuren, vanhanaikuisen peilin ja porsliinista tehdyt
peuran päät seinillä, jotka haaraisissa sarvissansa kantoivat hattuja
ja päällysvaatteita.

Hän tunsi niin hyvin kaikki, hän oli varmaankin nähnyt kaiken tämän
unissansa -- kauan, kauan sitten.

Hän ei saanut aikaa pitempiin mietteisiin.

Neitsyt otti häntä hiljaa käsivarresta ja vei hänet ruokasaliin.

Sepä oli varsin kummallista. Nyt luuli hän myöskin tuntevansa tuon
punaisenruskean vaimon.

Tämä oli varmaankin joskus ennen ottanut häntä käsivarresta ja
tyrkännyt häntä tätä samaa ovea vastaan -- kau'an, kau'an sitten.

"Kas niin. Tuolla hän on. Mutta astukaa hiljaa, ett'ette herätä häntä,
Ehkä hän nukkuu. Minä palajan lääkärin kanssa niin pian kuin
mahdollista."

Näin sanoen avasi hän ruokahuoneen oven ja päästi nuoren tytön sisään.



3.


Tämä pysähtyi ovelle ja katseli ympärillensä milt'ei tuimilla
silmäyksillä.

Nyt tiesi hän, missä hän oli.

Vienoja muistoja hänen lapsuutensa ajoilta heräsi hänessä.

Hän oli tarinan ruhtinaan linnassa.

Hän tunsi kaikki jälleen niin hyvin.

Tuon runsasvaraisen pöydän säkenöivine kristallikarahvinensa,
ruokahuoneen, joka loisti hopea-astioista ja hän itse, ruhtinas,
istuihan hänkin siinä valkoisessa nutussansa kauniine sinisine
silkkinauhoinensa.

Hän tunsi jälleen jokaisen juonteen noissa hienoissa, kalpeissa
kasvoissa. Hän oli niin usein nähnyt ne unissansa.

Näkipä hän selvään hänen kauniit alakuloisuutta osoittavat harmaat
silmänsäkin, vaikka hän nyt piti ne ummistettuna ja näytti nukahtavan.

Kaikki oli muuttumatta paitsi tyttö itse; sillä hän oli paljon, paljon
muuttunut siitä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä seisoi tuolla
ovella samassa paikassa kaupittelemassa vihriäsiä seppeleitänsä.

Nyt olivat ne kuihtuneet -- kau'an, kau'an sitten.

Hän nojasi päätänsä ovenpieleen ja itki.

Frans Blendenau avasi silmänsä.

"Tekö siellä olette, neitsy Madsen?"

"Ei."

Hän käänsi päätänsä.

"Kuka te olette?"

"Teidän palvelusneitsyenne lähetti minut tänne pitämään teille seuraa
sill'aikaa, kun hän meni tuomaan lääkäriä."

"Se oli kauniisti tehty teiltä. Missä tapasi hän teidät?"

"Alhaalla -- alhaalla -- kadulla."

Hän taivutti alas päänsä ja hänen vaaleat, kuihtuneet poskensa
punastuivat hiukan.

"Vai niin, sielläkö --"

Hänen silmäyksensä lensi nopeasti tytön valkoiseen hameesen ja sen
pöyhöttimiin sekä reunusteisiin.

Tämä seisoi pää nyökällänsä ja kiristeli hampaitansa. Hänen rintansa
paisui ankarasti ja hänen laihat, valkoiset kätensä puristivat
suonenvedon tapaisesti hameen helmaa, ikäänkuin olisi hänellä ollut
halu repiä loistava pukunsa riekaleiksi.

"Tulkaatte istumaan tänne pöydän viereen."

Tyttö lähestyi.

"Mikä teidän nimenne on?"

"Dina."

"Kaunis nimi. Minusta tuntuu kuin olisin minä kuullut sen ennen."

"Minä olenkin ollut täällä kerta ennen."

Hänen otsallensa nousi varjonen.

"Vai niin? Sitä en minä muista, täällä on ollut -- niin monta."

Hän huokasi.

Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi häneen sysimustilla silmillänsä.

"Siitä on kau'an -- viisi vuotta sitte. Siihen aikaan olin minä pieni
tyttö, joka kaupittelin vihriäisiä seppeleitä."

Nuorukainen kavahti äkkiä ylös.

"Ah, nyt minä muistan sen. Te lauloitte minulle ja saitte kaksi
kultarahaa, joista te tulitte niin iloiseksi. Minä olin itse onnellinen
teidän viattoman ilonne vuoksi."

Hän kourasi rintaansa ja veti raskaasti henkeänsä.

"Kuinka se sentään tuntuukin virvoittavalta tulla sellaisella hetkellä,
kuin tämä on, muistutetuksi siitä vähästä hyvästä, jonka elämässäni
olen tehnyt. Onpa kyllältä pahoja muistoja, jotka tunkevat päälleni."

Hän hymyili onnellisena kuin lapsi.

Tyttö seisoi murheellisena pää nyökällänsä.

"Ja sitte tarjosin minä teille lasillisen viiniä -- eikö niin? Minä
muistan sen varsin hyvin. Kas, tässä on sherryä. Voimmehan tehdä nyt
kuin silloinkin."

Hän otti karahvin vapisevaan käteensä ja kaatoi viiniä kristallilasiin.

Se säkenöi kuin sulattu kulta.

"Kas, tässä. Juokaa!"

"Kiitoksia, en."

"Miksi ette?"

Hänen mustista silmistänsä leimahti salama.

"Teidän sherryssänne oli myrkkyä."

"Myrkkyäkö?"

"Niin. Koko minun elämäni tuli myrkytetyksi siitä hetkestä, kun join
teidän viiniänne. Se virtasi tulena minun suonissani, teidän suutelonne
poltti minun huuliani -- ensimäinen suuteloni -- kun laskitte
kultarahat minun käteeni. Silloin tuntui kaikki tämä minusta hurmaavan
suloiselta ja sitten --"

"Sitten?"

"Sitten olen minä juonut monta lasillista viiniä ja saanut monta
kultarahaa."

Nuorukainen peitti kasvot käsiinsä.

"Siis olen minä johtanut teitä harhateille! minä luulin kuitenkin
tehneeni _yhden_ hyvän työn. Vaan se olikin kentiesi kaikkein pahin."

Hän vaipui ales ankarasti yskien.

Tyttö kiiruhti hänen luoksensa.

"Anna -- minulle lusikallinen pöytäsuolaa -- sulkee veren -- ja
pisarainen vettä. -- Kiitoksia, nyt voin paremmin."

Tuokion kuluttua lisäsi hän:

"Kuoleman lähestyminen on kauheata. Minulla on aina, kun olen elänyt
rajusti, ollut hirmu kuolemaa kohtaan; mutta minä olen aina ajatellut:
sinä olet niin nuori, sinä et vielä kuole pian. Sinulla tulee olemaan
kyllin aikaa tehdä parannusta. Ja nyt, kun hetki lähestyy, en osaa edes
rukoillakaan. Voisitteko -- voisitteko rukoilla minun edestäni?"

"Minä en rohkene. Minä olen liian syvälle vaipunut."

"Mutta eikö teillä olisi halua viettää parempaa elämätä, ennenkuin käy
myöhäksi teillekin?"

"Se ei maksa vaivaa. Ei kukaan tahdo antaa minulle työtä ja minun
terveyteni on runneltu."

"Mutta jos te tulisitte täältä pois johonkin toiseen maahan, missä ei
kukaan tuntisi teidän entistä elämäänne ja jossa te voisitte tulla
huoletta toimeen, tahtoisitteko sitte ruveta paremmaksi ihmiseksi?"

"Minä en mieluimmin muuta toivokaan."

"Teidän täytyy lähteä Norjaan."

"Norjaan?"

"Niin, teidän täytyy seurata minua sinne."

"Teitäkö?"

"Niin, minun ruumistani. Minä olen kuljeksinut paljon, että olisi
suloista päästä lepoon isänmaahani. Tuolla Kristianiassa on hautakumpu,
jossa minun vanhempani lepäävät. Siellä on sijaa minullekin. Luvatkaa
minulle, että seuraatte minua sinne ja rupeaatte asumaan lähellä
kirkkomaata -- minä tulen pitämään huolen teistä -- ja sitten hoidatte
te vähäistä hautaa, etteivät kukkaiset pääse lakastumaan -- ja että
sinne pannaan seppele."

"Sen tahdon tehdä."

Askeleita kuului portaissa.

Neitsy Madsen tuli lääkärin kanssa.

"Nyt on minun laitani huonosti, herra tohtori."

"Minä näen sen."

"Ja kohta olen mennyttä, eikö niin?"

"Kentiesi."

"Mutta minä olen vielä täydessä tunnossa, eikö niin?"

"Olette tietysti herra Blendenau. Se on onnellinen kohta teidän
taudissanne, että hengen voimat eivät katoa."

"Siis otan minä teidät ja neitsyen todistajiksi, että olen täydessä
tunnossa lahjoittaessani tälle ne 20,000:tta kruunua, jotka ovat täällä
minun lompakossani. Minä nostin ne ostaakseni huomena itselleni
maahuvilan, joka on kaupaksi; mutta minä saan itselleni paremman
asumuksen."

Hän ojensi lompakon Dinalle. Tämä tarttui itkien hänen käteensä.

Neitsy Madsen puristi yhteen huuliansa ja näytti olevan hiukan pahalla
mielellä.

"Kun olen kuollut, olkaatte hyvä, että lähetätte sähkösanoman
sedälleni, herra tohtori. Hän on käytännöllinen mies, joka tulee
järjestämään kaikki minun asiani. Minä toivon tulevani haudatuksi
isänmaahani. Dina-neiti tuntee minun toivomukseni siinä suhteessa ja ne
rahat, jotka olen lahjoittanut hänelle, ovat ai'otut minun hautani
kunnossa pitämiseksi."

Taaskin uusi yskänpuuska, ankarampi kuin koskaan ennen.

"Te ette saa puhua niin paljon, herra Blendenau, se väsyttää teitä."

"En; eikä minulla nyt enää suurin olekkaan sanottavaa. Mutta maltas:
neitsy Madsenin pitää saaman tuhatta kruunua sen vuoksi, että hän
juoksi yöllä tyköäni ja teidän palkastanne, herra tohtori, tulee setäni
pitämään huolta."

Hän vaipui väsyneenä takasin tuolille.

Dina kostutti hiukan hänen huuliansa viinillä ja vedellä.

"Kiitoksia. Minä olen kovin väsynyt. Minä luulen haluavani maata
hiukan."

Hän ummisti silmänsä.

Lääkäri ja neitsy Madsen menivät varpaisillaan viereiseen huoneesen.
Dina asettausi nojatuolin taakse.

Hetki sen jälkeen avasi nuori mies silmänsä.

"Oletko siellä Dina?"

"Olen."

"Ehkä minä kuitenkin voisin --"

"Mitä?"

"Rukoilla. Minä en ole nukkunut ja nyt olen minä paljoa levollisempi.
Minun rintaani ei tee enää niin kipeätä."

Hän henkäsi syvään ja yski sangen hiljaa.

Dina kumartui hänen ylitsensä ja piti nenäliinaa hänen suunsa edessä.

Kun Dina otti sen pois, oli hänen päänsä vaipunut rintahan ja nyt oli
hän nukkunut -- ei enää konsanansa herätäkseen.

Dina seisoi hetkisen katsellen häntä, tarinan ruhtinasta, nuoruutensa
unelmien ihannetta.

Puettuna lumoavaan, silkkinauhoilla koristetun valkoiseen nuttuunsa
makasi hän siinä hiukan ojennettuna nojatuolissa runsaasti katetun
pöydän vieressä ja näytti vaan vähän lepäävän ruoan jälkeen.

Hänen tumma tukkansa oli huolellisesti silitetty ja taivutettu ales
otsalle somaan huippuun ja vaaleanpunaiset, hyvin hoidetut viiksensä
peittivät hänen korskeata suutansa, mutta siitä oli nyt kadonnut nuot
korskeat viivaukset. Hänen kalpeille huulillensa kuvautui milt'ei
hymyily.

Dina seisoi, painaen ristiin pantuja käsiänsä nojatuolin selkään, ja
rukoili -- rukoili hänen edestänsä, joka nyt oli mennyt pois, sekä
itsellensä rohkeutta ja voimaa alkamaan uutta, parempaa elämätä.

Kullattu lamppu heitti katosta kirkkaan valonsa näiden kahden vaaleiden
olentojen yli, jotka kummatkin olivat kuihtuneet nuoruutensa
hempemmässä kukoistuksessa samoin kuin pikku Dinan vihriäiset
seppeleet.

Mutta vihriäiset seppeleethän tuoksuvatkin ihanimasti silloin -- kun ovat
lakastuneita.



VÄHÄISET VAATIMUKSET.


L Dilling'in kirjoittama.

(Suomennos).



Alfhild Kreiner oli kotiopettajatar.

Täksi rupeaminen on ainoaa säädyllistä nuorelle tytölle, joll'ei hän
voi päästä naimisiin, joka on tietysti kaikkein suloisin elämän tie
kuin valita voi; mutta tämänlaatuiset tilaisuudet käyvät meidän
ahtaissa ajoissamme yhä harvinaisemmiksi, ja niitä on paljon useampia,
jotka pitävät itsellänsä kotiopettajatarta kuin vaimoa.

Alfhild'in isä oli ollut epäkelpo; hän kuoli, ja äiti, joka nyt oli
leski, oli erinomaisen säädyllinen, kumminkin sanoi hän itse olevansa
se.

Hän oli syntyänsä Knakmayer, Knakmayer & Kumpp. tytär ja hän
puheli aina Theodora-serkustansa, joka oli naimisissa Viktor
Slangenfeldt-Thorkildsen'in, pääsotakomisarius Slangenfeldt'in
sisarenpojan, kanssa, ja omaten näin ylhäisiä sukulaisia, ei voinut
Alfhild'ikaan ruveta miksikään jokapäiväiseksi.

Joutaminen johonkin kauppakonttooriin oli luonnotointa, seisominen
myymäpuodissa oli epänaisellista, rupeaminen talonhoitaja-mamselliksi
oli sopimatointa ja vaatteitten ompeleminen oli epäsiveellistä, siis ei
Alfhild'illa ollut mitään muuta valittavana kuin rupeaminen
kotiopettajattareksi.

Kun hän siis oli tullut valmiiksi valetuksi kotiopettajatartehtaassa ja
oli saanut siloituksensa ylimmäisessä luokassa, asetettiin hän
näkyville sanomalehdissä "palvelusta hakevien" joukossa ja häneen
listaroittiin leima, jossa luettiin: "vaatimukset vähäiset".

Muuan rehellinen talonpoikais-patroona, joka oli huomannut
tarpeelliseksi antaa lapsillensa paremman kasvatuksen, kuin minkä hän
itse oli saanut, tarttui onkeen ja Alfhild muutti maalle.

Rouva Kreiner oli sangen tyytyväinen tähän asian menoon; sillä maalla
on kotiopettajattarella paljon parempi mahdollisuus päästä naimiseen
kuin kaupungissa.

Siellä on ensiksikin suuri joukko vanhoja, rikkaita, naimattomia
tilanomistajia, joilla on piano kodissansa ja joista sentähden tuntuu
hauskalta saada vaimo, joka osaa soittaa; sitten on siellä vielä useita
kappalaisia ja opettajia, jotka etsivät ihannettansa, jolla olisi hyvät
koulutiedot, ja tähän tulee lisäksi paljous ylioppilaita, jotka ovat
maalla kesälomilla ja joista elämä maalla tuntuu paratiisilliselta ja
jotka miettivät aivan kuin Aadam, että paratiisissa pitää olla Eevakin
ja siksi valitsee sitten tuo nuori ylioppilas kotiopettajattaren.

Tämä on samalla sivistyksen asteella kuin hänkin ja on ystävällinen
sekä mukaamenevä ja hänessä on aina hiukka haaveilua ja
runollisuuttakin.

Senlaisia on kaikissa opettajattarissa.

Hän käy puettuna vaaleaan hameesen ja kantaa metsäkukkia rinnassansa,
hän liehuu ylioppilaan kanssa pitkin niittyjä ja riippuu iloisena hänen
käsivarressansa ja näin hän jää riippumaan -- koko elinkaudeksi.

Siinä on hän yhden metsäkukan, takkiaisen, kaltainen, että hän riippuu
kiinni, kovasti kiinni.

Alfhild Kreiner läksi siis maalle saavuttamaan onneansa.

Ja miksi ei hän voisikaan sitä saavuttaa? Olihan hän täydellinen
kaunotar, sen täytyi kaikkein myöntää, joka näki hänen paksun, tumman
tukkansa, mikä riippui poikkileikattuna otsalla, hänen pitkät
silmäripsensä ja tuliset silmänsä, hänen täyteläiset huulensa ja siron
vartalonsa.

Hän oli ollut ihailtuna koko elinaikansa. Kun hän vielä oli
pienokainen, sanoivat kaikki: "Ah, kuinka ihana lapsi!" Lasten
tanssiaisissa matkaansaattoi hän pienille ihailijoillensa monta
mustelmaista silmää ja paljon verenvuotoa nenästä ja kun hänen piti
käymän ripille, oli hän jo ollut kolme kertaa salaisesti kihloissa
täysikasvaneiden herrojen kanssa.

Hän virnusteli kaikkein herrain kanssa ja kaikki häntä ihantelivat;
myös oli ihailu tullut hänelle elämänehdoksi. Se oli yhtä tarpeellinen
hänelle kuin käsientaputus näyttelijättärelle.

Matkalla höyrylaivasillalta siihen taloon, jossa hän oli saanut
opettajattaren paikan, ei hänellä ollut muuta, jonka edessä hän olisi
virnaillut, kuin talonpojan renki, joka häntä kyyditsi, ja hän
virnusteli siis hänen edessänsä ja sillä seurauksella, että tämä niin
pian kuin oli saanut hevoisensa talliin, meni purkamaan kihlajaisensa
karjapiian kanssa, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa yhden
kokonaisen ja neljänneksen vuotta.

Kun hän nousi vaunusta, seisoi pehtoori pihassa paidanhihaisillansa.
Vilahdus hänen mustista silmistänsä ja valkoisista sukistansa oli
kylläksi saattamaan hänet päästä pyörälle.

Hän meni epätoivoissaan huoneesensa, pesi kasvonsa ja otti
juhlavaatteet yllensä.

Patroona Helleby vaimoinensa ja molempine lapsinensa, jotka olivat
Alfhild'in oppilaita, seisoivat ovella häntä vastaanottamassa.

Hän astui esille kuningattaren näöllä ja ryhdillä ja oli niin
ystävällinen ja alhainen, että tuo pariskunta-parka tuli siihen
luuloon, että hän osoitti suurta hyväntahtoisuutta vastaanottamalla
heiltä ruokaa ja palkkaa.

Ruokapöydässä söi pehtoori muiden mukana.

Alfhild oli terävällä älyllänsä hoksannut hänen olevan ainoan
naimattoman miehen tässä talossa ja -- "herkkulintujen puutteessa
syödään varpusiakin," kuten ranskalainen sanoo -- muiden ihailioiden
puutteessa tyydytään pehtooriloihinkin.

Hän tuli siis yht'äkkiä huvitetuksi maataloudesta, puhui karjanhoidosta
ja maanviljelyksestä ja tahtoi tuota onnetointa pehtooria antaman
itsellensä opetusta kyntämisessä ja salaojituksessa, ja sill'aikaa kuin
pehtoori puhui, lepäsi hänen silmänsä niin leppeästi tämän ruskeilla
kasvoilla, että tämä joutui tykkänään haltioihinsa.

Hän koki turhaan syödä pelkällä kahvelilla ja ryykäsi joka silmänräpäys
ulos pöydästä tarjoamaan Alfhild'ille milloin sitä milloin tätä ja
kaateli jokaisessa senlaisessa tilaisuudessa kumoon lasiastioita.

Ruuan jälkeen lähdettiin kävelemään, ja pehtoori oli upottamaisillaan
itsensä, hankkiakseen Alfhild'ille pari ulpukkaa; mutta sitte saikin
hän runsaan palkinnon siinä silmäyksessä, jonka tämä lahjoitti hänelle,
kiinnittäessänsä toisen ulpukoista rintaansa ja toisen tummiin
kiharoihinsa.

Siitä päivästä alkaen huomasivat seudun asukkaat kummastuksella, että
pehtoori pesi silmänsä joka päivä -- muutoin oli hänellä tapana
tehdä sitä vaan sunnuntakisin -- ja että hän aina näyttäytyi
pyhävaatteissansa.

Näinä aikoina oli pehtoori taivaan lintujen kaltainen. Hän ei kylvänyt,
eikä kyntänyt, ei ko'onnut latoihin ja kuitenkaan ei ollut kuningas
Salomo kaikessa komeudessansa niin onnellinen kuin hän.

Hän oli onnellinen saamalla olla Alfhild'in läheisyydessä, onnellinen
saamalla kuulla tätä lempeätä ääntä, onnellinen saamalla katsoa näihin
syviin silmiin.

Mutta voi, tämä onni ei kestänytkään kuin kolme viikkoa.

Silloin sattui, näet, kesäloma, ja sen ohella tuli kotia John Helleby,
patroonan veljenpoika.

Hän oli ylioppilas ja tykkänänsä kansan mies.

Hän kävi kaulahuivitta ja pitkällä, vaalealla tukalla sekä piti aina
puheita vapaudelle ja kauneudelle. Ei siis mitään ihmettä, että hän
rakastui Alfhildiin, joka edusti kumpaankin; sillä kaunis oli hän ja
vapaa myöskin, kumminkin herroja kohtaan.

Kuten helposti voidaan arvata, muuttui Alfhild ihmeellisen lyhyessä
ajassa ihmeellisen kansalliseksi ja samalla aikaa sai pehtoori sen
käsityksen, ettei häntä ollut olemassakaan, sillä niin vähän piti tämä
lukua hänestä.

Tullaksensa aivan selville kysymyksessä to be or not to be (olla tahi
olla olematta), meni hän kurjastelematta Alfhild'in luokse ja kysyi,
josko tämä tahtoisi ruveta hänen vaimoksensa.

Hän oli varakkaasta talonpoikais-perhseestä, hänellä oli rakastavainen
sydän sekä kaksi vankkaa nyrkkiä ja, jos ei Alfhild'in vaatimukset
olisi liian suuret, tulisi hän puuhamaan valmistamisessa tälle
onnellista kotia.

Kumminkin joutuisi hän paremmille päiville kuin ansaitsemalla leipäänsä
kotiopettajattarena.

Alfhild tähysteli häntä kiireestä kantapäihin ja purskahti ääneensä
nauramaan.

Hänkö tämän vaimoksi!

Pehtoori oli kuitenkin luullut huomanneensa, että Alfhild tunsi --

Kuinka ne miehet sentään ovat itserakkaita! Kun heihin vaan
katsahtaakin, luulevat he aina, että heitä jumaloidaan. Hän,
Alfhild Kreiner, menisi naimiseen talonpojan kanssa! Mitä
tulisi mamma, mitä pää-sotakomisarius Slangenfeldt, mitä rouva
Slangenfeldt-Thorkildsen, syntyisin Knakmayer, mitä tulisi koko maailma
sanomaan.

Alfhild purskahti uudestansa nauramaan.

Pehtoori ei nauranut, mutta ei hän itkenytkään, eikä hän kuljeskellut
laulellen monivärsyisiä lauluja, joihin Grleg ja Nordraak sitten olisi
voinut sepittää säveleen.

Tänlaisia tekee ainoastansa nuot onnettomat pojat kertomuksissa kansan
elämästä.

Pehtoori meni suorastansa ja hirtti itsensä.

Sehän ei ollut laisinkaan runollista. Sentähden eivät talonpoikaispojat
te'ekään sitä kertomuksissa kansan elämästä: mutta he tekevät sen
väliin todellisuudessa.

Patroona sai kuitenkin ensiksi nähdä hänet, sekä leikkasi hänet alas ja
asia meni kaikessa hiljaisuudessa. Ensin kerrottiin hänen kuolleen
halvauksesta ja hän sai kunniallisen hautajaisen.

Alfhild käytti mustaa hametta hautajaispäivänä, laski seppeleen
ruumisarkulle ja vuodatti pari kyyneltä pitseillä koristettuun
nenäliinaan, eikä pehtoori voi enempää vaatiakaan.

Hän oli sitäpaitsi saanut tärkeimpiä asioita mietittäväksensä.

John Helleby oli kosinut häntä ja saanut hänen myöntymyksensä.

Häntä täytyi nimittäin pitää sangen etevänä kosijana.

Hän oli suuren maatilan ainoa perillinen, hän voi parin vuoden perästä
olla lakitieteen kandidaatti ja jos hän oikein rupeaisi harrastamaan
kansallisuutta, voisi hän päästä valtiopäivämieheksi ja saada monta
muuta luottamustointa.

Ei mikään ole sen hyödyttävämpää kuin kanssllisena oleminen.

Alfhild oli tykkänänsä muuttunut.

Hän kävi puolivillaisessa hameessa ja hänen tukkansa oli laitettu
jokseenkin yksinkertaisesti, hän kirjoitti kotia äidillensä, että hän
halusi astua ales kansan joukkoon, joka oli kahlehdittuna, ja laski
koristeltuja lauselmia, että hän nyt oli saanut "elämän työn"
tehtäväksensä.

Työstänsä kotiopettajattarena ei hän sitä vastoin pitänyt paljon lukua.

Hän kuulusteli harvoin oppilainsa läksyjä, istui ylioppilaan polvella
oikaisemassa kirjoitusvihkoja ja sai suudelman jokaisesta lyijykynän
piirteestä, jonka hän veti virhien alle ja sehän oli lapsille sangen
opettavaista nähdä.

Ylioppilaan piti pysähtyä talossa jouluun saakka, saadakseen rauhassa
ja häiritsemättä hoitaa lakitieteellisiä opintojansa ja kihlausta ei
pitänyt julkisesti ilmoitettavan ennenkuin uutena vuotena.

Aika kului ja joulu tuli, tuo iloinen juhla, jolloin syödään
voileivoksia, saadaan joululahjoja ja käydään vieraisilla.

Patroona Hellebyn koti oli täynnänsä vieraita.

Sinne oli tullut kolme kadettia ja yksi todellinen luutnantti, kaikki
nykyisin leivotuita ja kiiltäviä kuin nuot uudet kahden äyrin rahat.

Alfhild nautti mässäämällä hänen osaksensa tullutta ihantelemista.

Hän oli, näet, talon ainoa nuori nainen ja hän liehui kuin kaunis,
kirjava perhonen näiden loistokukkien ympärillä, joita niin halukkaasti
etsitään koristuskasveiksi tanssisaleihin.

Hänen kansallisena olemisensa väheni samassa suhteessa, kuin hänen
hivuskoristuksensa eneni, ja puolivillainen hame oli jo aikoja sitte
piilottaunut erääseen pimeään loukkoon ullakossa.

Nuori herra Helleby kuljeskeli sinne tänne mustasukkaisuuden
ahdistuksen vaivaamana, silitti vaaleat hivuksensa sivullepäin ja
kutsui ales "kansan" kirousta näiden virkapukuun vaatehittujen
kalastajien yli, jotka saavat naisten sydämiä kuin pikkusilliä.

Toisena joulupäivänä oli suuret tanssiaiset, ja nyt oli Alfhild
oikeassa elementissänsä.

Ruusuja tukassansa ja ruusuja poskillansa, valkoisen
tarlakaanikangasvaipan ympäröimänä, liihoitteli hän tanssin pyörteissä
ja unohti sekä kansan, jota pidettiin kahleissa, että "elämän työnsä,"
vieläpä John Hellebynkin, joka istui eräässä syrjähuoneessa ja loivasi
kylmää punssia haavoitettuun sydämeensä.

Ylioppilaiden kainalosta lensi hän kadettien syliin ja saapui lopulta
luutnantin rinnoille, missä hän nojautui erään pitkän, riemuisen
valssin kestäessä.

Tämän loputtua istahtivat he erääsen syrjähuoneesen levähtämään ja
sillä aikaa kun soitto epäselvään kuului heille tanssisalista, istuivat
luutnantti ja neiti Kreiner tuolla syrjähuoneessa ja taistelivat mitä
hauskinta taistelua, kuin ajatella voi.

Luutnantti hienosteli ja tyttö virnasteli ja kummaltakin puolelta
taisteltiin ahkerasti hymyilyillä, silmäyksillä ja imartelevilla
lauseparsilla.

Alfhild'in istuessa ja odottaessa, että luutnantti ilmaiseisi hänelle
rakkautensa ja jo ajatuksissansa kirjoittaessaan kauniin erokirjan John
Hellebylle, tuli joukko nuoria naisia ylioppilaiden ja kadettien
seuraamina syöksyen kamariin.

"Oletteko nähneet nuorta herraa Hellebytä? Hän on nukkunut tuolille
ruokasaliin. Tulkaatte, niin mennään hiukan ilveilemään hänen
kanssansa!"

Ja koko tuo iloinen joukko, luutnantti etunenässä, riensivät sinne.

Siellä istui John-parka suloisesti nukkuen ja näytti kaikelta muulta
vaan ei kauniin näköiseltä.

Alfhild'in täytyi vasten tahtoansakin verrata häntä luutnanttiin ja hän
alkoi halveksia itseänsä siitä syystä, että hän koskaan oli voinut
lempiä senlaista ihmistä.

Onnetoin rakastaja, joka tahtoo ottaa hengen itsestänsä, on hiukan
romantillinen, onnetoin rakastaja, joka juo itsensä humalaan, on
naurettava.

"Tulkaa, maalatkaamme hänelle viikset," sanoi yksi naisista.

"Oivallisesti! Onhan se poikaparka aivan parratoin," lausui luutnantti
ja riensi polttamaan korkkia.

Hänen tultua takaisin ei yksikään naisista uskaltanut noeta
ylioppilasta.

"Neiti Kreinerin pitää tehdä se, hän tuntee hänet parahiten."

Alfhild seisoi silmänräpäyksen neuvotoinna. Joku parempi tunne sanoi
hänelle, olevan häpeällistä tehdä se mies, jolle hän oli antanut
sydämensä, pilkanalaiseksi.

"Noh?"

Luutnantin silmäys oli ivallisesti kiintynyt häneen.

Hän otti äkkiä korkin ja nokesi vakavalla kädellä parin paksuja
viiksejä ja pienen leukaparran sulhonsa kasvoille.

Ylioppilas nukkui makeasti.

Luutnantti oli vetänyt kädestänsä hansikkaan voidaksensa polttaa
korkkia.

Kun Alfhild'in piti antaa sen hänelle takaisin, näki hän tämän kantavan
kihlasormusta.

Hän vavahti hiukan.

"Oletteko te kihloissa? Toivotan onnea!"

"Kiitoksia?"

"Miksi ette ole ennen kantanut sormustanne?"

"Senlaisia pikkukaluja ei kanneta aina kesälomilla, kun tahdotaan pitää
hauskaa."

Soittajat alkoivat soittaa, parit kiiruhtivat tanssisaliin ja Alfhild
liihoitteli taaskin luutnantin käsivarsilla, mutta hänen hymyilynsä oli
heikompaa kuin ennen ja hänen silmäyksensä paljon kylmemmät.

Heti sen jälkeen kuului yleinen virskuminen.

Nuori herra Helleby oli herännyt ja tuli sisään tanssisaliin.

Hän luuli heidän nauravan sen vuoksi, että hän oli nukkunut ja meni
huolimatta naurusta suorastaan Alfhild'in luokse, jonka luutnantti
juuri oli vienyt paikallensa istumaan.

"Sallikaa, neiti, minun puhua pari sanaa teidän kanssanne."

"Onko se niin tärkeätä?"

"On, se on sangen tärkeätä," sanoi hän ja tarttui morsiamensa
käsivarteen.

Hän johti hänet etehiseen.

"Tule, tehtaamme pieni kävelyretki pitkin puistokäytävää."

"Mitä sinä mietitkään? Tässäkö pakkasessa?"

"Voithan kietoa huivin ympärillesi. Ulkona käveleminen on terveellistä.
Me kummatkin tarvitsemme jäähdytystä."

Alfhild seurasi häntä koneentapaisesti.

Kihlauksen rikkominen hänen kanssansa, nyt, ei olisi ollut viisaasti.

Olihan luutnantti vaan tehnyt pilaa hänellä ja ketään toista ei sitä
nykyä ollut, ketä ajatella.

Sitäpaitsi pitikin hän oikeastansa John'ista.

Kuten hän seisoi siinä tyynenä ja vakavana, rupesi Alfhild
kunnioittamaan häntä ja kaunis oli hän todella myöskin.

Nuot nokiviikset julisti häntä oivallisesti.

Ja voisihan hän aikaa myöten saada viiksetkin, vaikka ne eivät
tulisikaan niin mustiksi.

Ilta oli kaunis, tähtikirkas, ja maa oli huuruinen.

Tultuansa moniaan askeleen huoneuksesta, pysähtyi hän yht'äkkiä.

"Alfhild," sanoi hän ja katsoi tyttöä vakavasti silmiin, "lemmitkö sinä
minua?"

"Mitä veroittaa senlainen kysymys?"

"Vastaa minulle Alfhild, vastaa minulle totuudella ja vakavuudella:
lemmitkö sinä minun todellakin?"

"Tietystikin."

"Ja tuletko sinä olemaan uskollinen?"

"Kuinka voit epäillä sitä?"

"Alfhild, anna minulle suudelma!"

"Mutta, John" --

"Anna minulle suudelma!"

Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja painoi pitkän suudelman
hänen huulillensa.

"Nyt minä tiedän mitä minun tulee tehdä. Tästä hienostelemisesta täytyy
tulla loppu."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Sen tulet saamaan nähdä. Käy kansani! Minä tahdon julkaista
kihlauksemme."

"Mutta John, John, mitä sinä ajattelet?"

Hän ei kuullut tytön sanoja, vaan veti hänet kanssansa saliin.

Nyt oli juuri tanssin loma-aika.

Heitä kohtasi yleinen virskuminen.

Neiti Kreinerillä oli, nimittäin, nenän alla jäljennös tuon nuoren
ylioppilaan viikseistä, ei täydellisesti niin mustat, mutta jotakuinkin
selvät.

John ei huomannut naurua.

Hän otti lasin ja pyysi saada puhua.

Kaikki tulivat koolle.

"Hyvät naiset ja herrat," lausui hän korkealla äänellä; "minä olen
silmänräpäykseksi pyytänyt teidän huomiotanne, saadakseni ilmoittaa,
että neiti Kreiner ja minä olemme olleet kihloissa puolen vuotta."

Luutnantti, joka seisoi Johnin takana, lausui jokseenkin
kova-äänisesti:

"Ah, nytpä minä käsitän, miksi neiti Kreiner on ottanut kopian niistä
viiksistä, jotka hän maalasi herra Hellebylle tämän nukkuessa. Kaiketi
nimitetään tätä vastapainokseksi."

Kovaa virskumista.

John heitti silmäyksen Alfhild'iin, joka kauhistuneena vei nenäliinansa
suunsa eteen ja sitten hiveli nenänalustaansa, katseli noettuneita
sormiansa ja ymmärsi kaiken.

"Alfhild," kuiskasi hän, "sinäkö olet tämän tehnyt?"

"John!"

"Siis totta! Pilkattu, pidetty narrina," ajatteli hän.

"Sallikaatte meidän toivottaa onnea," sanoi luutnantti.

"Onnea, onnea!"

"Malttakaas vähäisen, hyvät naiset ja herrat," lausui John, "minä en
ole vielä lopettanut. Minä sanoin: neiti Kreiner ja minä _olemme
olleet_ kihloissa, mutta me _emme ole_ enään."

Hän riensi ulos.

Alfhild seisoi kuin huimaantuueena.

Kaikki meni ympäri hänen silmissänsä mitä hurjimassa pyörätanssissa,
luutnantti ja kadetit, pöydät ja tuolit, ovet ja akkunat, patroonat ja
ylioppilaat ja kuitenkin oli hänelle mahdotointa pyörtyä, jota kaikki
naiset pitävät ainoana soveliaana.

"Saanko ehkä tarjota neidille lasin kylmää vettä?" kysyi luutnantti.

"Kiitoksia," lausui hän tuimasti, "minä en ole pahoinvoipa."

Sitten astui hän uljaasti salin läpi ja riensi huoneesensa, mutta
täällä petti itsensä voittaminen hänet.

Hän vaipui tuolille ja itki surusta ja raivosta.

Ylioppilas matkusti pois varhain seuraavana aamuna ja pari päivää sen
jälkeen muutti Alfhild'kin jälleen pääkaupunkiin.

"Viiksikäs neiti Kreiner," kuten häntä nimitettiin, huomasi, että hän
oli tehnyt itsensä mahdottomaksi olemaan näillä seuduin.

Nyt on neiti Kreiner opettajattarena eräässä tyttökoulussa ja ottaa
sangen vilkkaasti osaa seuraelämään, käypä hän vieraisilla
pää-sotakomisarin Slangenfeldt'inkin luona.

Kaikkialla on hän hyvin ylösotettu ja suvaittu mutta siinä se sitten
onkin.

Alfhild Kreiner ei ole noita vaatimattomia tuoksuvia pikkukukkasia,
joita niin mielellään kiinnitetään rinnoille.

Hän on kameliakukka hehkuvalla väriloistolla, joka on asetettava
kullattuun ruukkuun -- minä tarkoitan rikkaasen kotiin -- voidakseen
menestyä.

Mutta eipä olekaan monta, joilla on kullattuja ruukkuja, ja ne, joilla
on, eivät pidä lukua kameliakukasta.

Se alkaa valitettavasti jo vähän kellastua reunasta.

Alfhild Kreiner ei menetä kuitenkaan rohkeuttansa.

Hän tanssii, virnastelee ja on onnellinen omalla tavallansa.

Se johtolause, jota hän käytti, kun hän ensi kerran etsi paikkaa, on
tullut koko hänen elinkautiseksi johtolauseeksensa:

"Vaatimukset vähäiset."

Te olette varmaankin tavannut hänet tanssiaisissa.

Hän on aina hymyilevä, ystävällinen ja mukiinmenevä jokaiselle
herralle, vaikka se olisi kuinkakin vähäpätöinen, sillä siinä suhteessa
on hänelle vähäiset vaatimukset.

Hän on onnellinen vähimmästäkin hienostelemisesta ja te voitte kyllä
sanella hänelle imarruslauseita, vaikkapa ne eivät olisi aivan
sieviäkään, sillä siinä suhteessa on hänellä erinomaisen vähäiset
vaatimukset.

Te voitte kernaasti kosiakin häntä. Hän myöntyy silmänräpäyksessä,
sillä hänellä on, kuten sanottu, vähäiset vaatimukset; mutta teidän ei
pidä naiman häntä, sillä silloin en minä laisinkaan luule hänen saavan
vähäisiä vaatimuksia.



MATAMI ENGEBRETSEN.

Kirjoittanut

L. Dilling.

(Suomennos).



Tunsitteko matami Engebretsenin?

Ette!

No, siinäpä olisitte nähneet oikean naisen. Hän oli Milolaisen Venuksen
kaltainen. Hän oli suuren lainen kauneudessaan.

Jos otatte tavallisen, hyvin kasvaneen naisen ja katselette häntä
väkevän suurennuslasin läpi, niin saatte jonkunlaisen käsityksen matami
Engebretsen'in ko'osta.

Hänellä oli muotoa siihen määrään, että hän oli melkein muodoton.

Matami Engebretsen'illä oli maustinkauppa, jossa hän nyt myi olutta,
maitoa, saksansaippuaa ja muita maustimia.

Matami Engebretsen'illä oli myöskin mies. Hänen nimensä oli
luonnollisesti Engebretsen ja hän eli siitä, että oli vaimonsa kanssa
naimisissa.

Oli aika, jolloin matami Engebretsen'illä oli ainoastaan maustinkauppa,
mutta ei Engebretsen'iä.

Siihen aikaan oli hänen nimensä neitsy Simonsen.

Mutta eräänä päivänä hänen istuessaan suuri punainen kätensä suurella
punaisella poskellaan, huomasi hän, ettei ihmisen ole hyvä yksin olla
maitokaupassa ja senvuoksi meni hän kadun ylitse.

Siellä seisoi Engebretsen rihkamapuodissa.

Hän oli pieni ja hoikka, sekä käveli hiukset veden avulla sileäksi
kammattuina, pieni vaalea poskiparta poskilla ja pureskeli
mausneilikoita.

Hän rakasti, nimittäin, väkeviä. Sen vuoksi rakasti hän myöskin neitsy
Simonsen'ia, mutta ei uskaltanut sanoa sitä.

Neitsy katsoi vakavasti hänen silmiinsä seisoessaan hänen luonansa.

Engebretsen punastui ja punnitsi puoli naulaa rusinoita.

"Engebretsen," sanoi neitsy Simonsen, "tunnustakaat vaan rakastavanne
minua."

"Kyllä," sanoi Engebretsen, ojentaen vapisevin käsin hänelle
rusinatuutin.

Hän piti kädestä kiini, että oikein teki kipeätä.

"Nyt sinä olet minun," sanoi neitsy, suudellen häntä pöydän yli.

Samassa tuli isäntä.

"Laiskuri," sanoi tämä, "jolla ei ole muuta tehtävää, kuin veikistellä
naisten kanssa."

Ja niin torui hän Engebretsen'iä. Sitä tekikin hän päivät umpeen.

"Ei mitään soimauksia," sanoi neitsy. "Nyt on hän minun, eikä yksikään
ihminen maailmassa saa soimata häntä, paitsi minä itse. Tule
Engebretsen," lisäsi hän, "seuraa minua heti, sinä et saa olla
silmänräpäystäkään enää tuon papukaijan luona."

Sitten hyppäsi Engebretsen pöydän yli ja seurasi sydämensä armasta.

Päivällä tuli isäntä hakemaan häntä.

"Tarvitsetteko jotain?" kysyi neitsy, joka oli itse puodissa.

"Kyllä, minä tarvitsen Engebretsenin takaisin."

"Minä se olen, joka Engebretsen'in pidän, eikä kukaan muu. Jos mitä
tarvitsette, niin on se selkäsauna."

Sitten otti hän rihkamakauppiaan kauluksesta kiinni, vei hänen poikki
kadun ja asetti hänen päällensä tämän omaan puotiin.

"Nyt olette paikallanne," sanoi hän. "Jos tahdotte minulta vielä
enempi, niin saatte tulla takasin kauniisti. Tiedätte missä asun."

Mutta rihkamakauppias ei tullut takasin.

Kolme viikkoa sen jälkeen oli neitsyeen nimenä matami Engebretsen.

Engebretsen piti, kuten sanottiin, väkevistä. Eräänä iltana tuli hän
kotiin ylenmäärin hurmaantuneessa tilassa.

Hän astui lattian yli yhdellä pitkällä askeleella ja tahtoi rientää
vaimonsa syliin.

Tämä kumartui sivulle päin ja hän lankesi sen sijaan kaula maitokehloon
ja jalat pullokoppaan.

"Sinä olet juovuksissa, Engebretsen."

"Niin," huokasi tämä autuaallisesti hymyillen.

"Mene maata."

"Minä makaan jo," sanoi tämä väsyneesti ja painoi kehloa rintaansa
vasten.

Matami otti hänen käsivarsillensa kuin lapsen ja pani hänen
vuoteellensa.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja matami oli puodissaan, kun
Engebretsen heräsi seuraavana aamuna.

"Hyvää huomenta, äiti," sanoi hän erittäin lempeästi. "Oletko jo
ylhäällä?"

"Olen, minä nousenkin tesmällisesti, kyllä siihen voit luottaa."

"Minä tahtoisin halusta vähän kahvia."

Matami kääntyi nopeasti.

"Tuosta saat kahvia, ja tuosta saat sokuria, ja tuosta saat kermaa, ja
tuosta saat lämmintä leipää kahvin kanssa" -- klatsih, klatsih, klatsih
-- ja matami Engebretsen siveli puolisonsa korvia ja poskia, niin että
ne punottivat kilpaa hänen käsiensä kanssa.

"Koeppas vielä kerran juoda itsesi juovuksiin, niin saat samallaisen
löylyn."

Siitä päivästä alkaen ei Engebretsen milloinkaan huolinut muusta
väkevästä, kuin mausneilikoista ja vaimostaan.

Vuoden kuluttua hääpäivästä sai matami Engebretsen pienen tyttären, ja
aina sen mukaan kuin Amalia -- tai Malla, kuten häntä jokapäiväisesti
nimitettiin -- kasvoi, oppi hän rakastamaan isäänsä ja pelkäämään
äitiänsä.

Engebretsen asetettiin nimittäin heti lapsen piiaksi ja joka kerta kuin
pikkuinen teki pahaa, sai Engebretsen selkäänsä.

Kun Malla kasvoi isommaksi saivat he selkäänsä molemmat, kun vaan oli
jotain tapahtunut ja se vaikutti, että isän ja tyttären välillä syntyi
luottava suhde, ikäänkuin kahden salaliittolaisen kesken.

"Älä puhu siitä äidille," oli tavallisena puheenpartena.

Onnellisimpia päiviä Engebretsenin elämässä oli, kun hän sai
käyskennellä linnan puistossa lapsensa kanssa. Silloin osti hän
vehnäistä rahoilla, jotka oli varastanut laatikosta, ja niin juoksivat
he ruohostossa leikiten haukkaa ja kyyhkyistä, iloiten kuin kaksi
lasta, ja kun heidän piti menemän kotiin, oli Engebretsenillä aina
neulaa ja lankaa taskussa sitä sattumaa varten, että Malla olisi
repinyt vaatteensa rikki, joka tapahtuikin sangen usein.

Eräänä päivänä putosi Malla lammikkoon ja Engebretsen heittäytyi hänen
jälkeensä ja veti hänet ylös.

Märkänä ja pelosta ja vilusta vapisten menivät he kotiin.

Se oli sellaista, jota ei voinut salata äidiltä.

Kuultuansa mitä oli tapahtunut, huudahti hän kyyneleet silmissä:

"Mitä, jos olisin kadottanut teidät molemmat, mitä, jos olisin
kadottanut teidät molemmat!"

Sitten suuteli hän heitä kiivaasti useampia kertoja, antoi heille
kuivat vaatteet ja illalla antoi hän Mallalle karamelleja ja
Engebretsenille totilasin.

"Tosin sinä, Engebretsen, olet raukka," sanoi hän, "eikä sinusta ole
mihinkään, mutta olisi kuitenkin vaikeata kadottaa sinut."

Sitten suuteli hän taasen häntä ja Engebretsen itki liikutettuna ja
tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.

Kun Malla tuli vanhemmaksi lähetettiin hän tyttökouluun, jossa hän oppi
koko joukon asioita pintapuolisesti, mutta ei mitään perinpohjaisesti,
kuten kaikissa tyttökouluissa tapahtuu.

Hän tuli luonnollisesti myöskin oppilaaksi erään kuuluisan pianon
soittajan oppilaan oppilaalle ja oppi rääkkäämään pianoa yhtä hyvin
kuin ystävättärensäkin.

Matami Engebretsenin ylpeytenä oli nimittäin komean tyttärensä
omaaminen, sen vuoksi kasvatettiinkin Malla erittäin hienosti ja oppi,
paitsi kaikkea muuta, halveksimaan vanhempiansa ja heidän tointansa.

Ja Malla kasvoi ja tuli suureksi -- ei niin suureksi kuin äiti -- ja
kauniiksi, paljoa kauniimmaksi kuin äiti, ja jota suuremmaksi ja
kauniimmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi tuli hän myöskin.

Hänen korkeakorkoiset kenkänsä eivät milloinkaan koskettaneet puodin
likaiseen lattiaan. Hän istui akkunassa näytteillä kukkaruukkujen
välissä ja neuloi koruompelua ja tiesi, että hän näytti kauniilta.

Toisessa kerroksessa asui tukkukauppias Wangel.

Hän oli leski ja hänellä oli ainoa poika Pietari, joka oli ollut vuoden
Parisissa.

Hän oli tullut kotiin jotenkin sievistettynä, jakaus keskellä otsaa ja
puhui kauheata ranskaa.

Pietari Wangel oli luonnollisesti tullut hirveän sivistyneeksi.

Hänellä oli vakuutus, että kaikki pääkaupungin kauniit tytöt olivat
tulleet maailmaan ainoastaan hänen tähtensä ja että jokainen erittäin
heistä tuntisi itsensä suuresti mairitelluksi, jos vaan hän tahtoisi
olla niin ystävällinen ja pettää tämän.

Hän näki Amalian akkunassa ja tämä näki hänen.

Hän rakastui Amaliaan ja tämä häneen.

Amalia alkoi ihailla hänen kirsikan punaista kaulahuiviansa ja
helmiharmaita hansikoitansa ja lopetti ihailemalla koko miestä.

Hän oli aivan räätälin akkunassa olevan maalatun muotilehden kaltainen
ja naiset ovat, kuten tiedetään, hurmautuneet muotilehtiin.

Niin alkoi Pietari tervehtiä ja Amalia punastua.

Eräänä päivänä, kun hän meni nuottikirja kädessään ottamaan soitannon
opetusta, tuli Pietari juosten hänen perässään ja teki arastelematta
seuraa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, neiti, kuinka kuuluu?" sanoi hän
häikistelemättä.

Oli jotain niin hienoa hävyttömyyttä koko hänen olennossaan, että
Amalia antoi sen vaikuttaa itseensä.

Hän käveli Amalian rinnalla katua alas, ikään kuin olisi tuntenut hänet
monta vuotta ja vihdoin sopivat he, että Amalia, sen sijaan, että
menisi soittotunnillensa, kävelisi hänen kanssaan linnoituksen ympäri.

He istahtivat eräälle penkille ja siinä selitti hän rakastavansa
Amaliaa raivoisasti ja pyysi hänen pientä kätöstänsä ja samoin
sydäntänsä.

Amalia luonnollisesti sanoi, kuten kaikki hyvin kasvatetut tytöt
sanovat, että hänen täytyi miettiä, että tämä tuli niin
hämmästyttävästi, odottamatta j.n.e.

Pietari nousi äkkiä.

"Hyvästi, neiti, suokaa anteeksi, että olen teitä viivyttänyt."

"Mihin menette?"

"Ottamaan kylmän kylvyn," sanoi hän kamalasti nauraen. "Hyvästi, neiti,
hyvästi!"

"Mutta odottakaahan toki -- minä -- minä -- en saata kieltää,
että minä -- --"

"Rakastatte minua, sen tiesin kyllä," sanoi hän ja kietoi kätensä hänen
ympärillensä ja suuteli häntä. "Ei auta yhtään vastustella minua,
kyyhkyseni; minä olen jo aikaa lukenut silmistäsi, että se sinua
vaivasi. Muuten et sinä ole ainoa."

"Miten hän luulottelee!" huudahti Amalia ihailua täynnä.

Niin istuivat he ja lausuivat toisillensa hauskoja tyhmyyksiä, kuten
kaikki rakastavat, ja vannoivat toisillensa ikuisen uskollisuuden,
kuten kaikki rakastavat, ja lempivät kuten kaikki rakastavat, kunnes
oli kotiin menemisen aika.

Kihlaus ei luonnollisesti alussa olisi ollut julkinen; mutta
Engebretsenille uskottiin salaisuus. Hän oli jonkillainen _postillon
d'Amour (lemmen kirjeenkantaja), tukkukauppias ei saisi tietää siitä
mitään, koska hän varmaankin nousisi vastustamaan ja matami Engebretsen
vielä vähemmän, sillä hän oli, kuten tiedettiin, hirveän ankara.

Hän huomasi kuitenkin pian, että oli vaara vuohella.

"Kenen luona tuo nuori Wangel täällä juoksee joka ikinen päivä?" kysyi
hän.

"Hän ostaa sikaareja," änkytti Engebretsen.

"Sano yhtä hyvin, että hän ostaa koleraleipiä," sanoi matami. "Et kai
tahdo luulotella minulle, että joku sievä ihminen saattaa polttaa niitä
sikaareja, joita me myymme."

"Kyllä hän ostaa sikaareja."

"Nyt valehtelet, Engebretsen. Tässä on jotain salattua."

"Jotain salattua," mutisi Engebretsen kohoavalla hämmästyksellä ja
punastui kuten ritariston aikainen neitsy.

Samassa astui Pietari Wangel puotiin.

Hän hämmästyi vähän nähdessään matamin, mutta tyyntyi heti.

"Yksi sikaari."

"Olkaa niin hyvä. Ettekö tahdo tulta myöskin?" sanoi matami ilkeällä
ystävyydellä.

"En, kiitoksia!"

"Mutta totta poltattekin ne sikaarit, jotka ostatte?"

"Luonnollisesti, mutta en uskaltanut teidän läsnäollessanne."

"Älkää millään muotoa oletelko," sanoi matami, pitäen tulitikkua hänen
nenänsä alla, niin että hän sai rikin savun kurkkuunsa.

"Kaunis ilma," sanoi hän imien sikaaria.

"Erinomainen," sanoi matami istuen pöydälle ja ruveten juttelemaan
säästä, tuulesta ja kaikesta muusta.

Pietari Wangel yski ja poltti ja toivoi matamin sinne, missä pippuri
kasvaa, tai johonkin toiseen paikkaan, jossa on kuuma.

Engebretsen pureskeli hirveästi mausneilikoitaan.

Vihdoin nousi matami ja alkoi järjestelemään jotain eräällä hyllyllä.

Pietari käytti tilaisuutta pistääksensä kirjeen Engebretsenin käteen ja
sanoi heti sen jälkeen jäähyväiset.

"Näytä minulle kirje," sanoi matami äkkiä.

"Mikä kirje?"

"Älä nyt seiso siinä valehtelemassa minulle vasten silmiä, Engebretsen,
täällähän koko puoti lemuaa lemmen kirjeistä."

Engebretsen'in täytyi antaa tuo pieni ruusunpunainen kirje, joka
tuoksui hyvää hajua ja rakkautta.

Matami luki päällekirjoituksen.

"Sitäpä juuri ajattelinkin. Kas tässä, ota kirje ja anna se Mallalle;
mutta älä sano sanaakaan siitä että minä olen sen nähnyt. Jos sanankin
lausut niin -- niin tunnethan minut, Engebretsen."

Engebretsen antoi kirjeen Amalialle ja oli varovaisuudesta vaiti, sillä
hän pelkäsi saavansa nuhteita tyttäreltänsäkin, kun oli ollut niin
taitamatoin, että antoi äidin huomata jotain.

Amalia aukasi kirjeen vavisten.

Ruusunpunaiselta pohjalta ojensivat sirot kirjaimet mustia
käsivarsiansa häntä kohti rukoillen ja pyysivät hänen rakastajaltansa
lähtenein hehkuvin sanoin että hän soisi tälle kohtauksen.

Eipä hän ollut saanut puhua armaansa kanssa sitte, kun he tulivat
kihlatuiksi.

Nyt hän oli väsynyt armaansa lempeiden kirjeiden suutelemiseen ja
halusi kuulla hänen suloisten huuliensa puhuvan lemmestä.

Heti sen jälkeen astui matami huoneesen.

"Minä arvelisin, että sinun, äiti, pitäisi iltapuolella käymän
tervehtimässä matami Olsenia. Voisithan mennä juomaan kahvia hänen
luoksensa."

"Arveletko niin lapseni? Niin, luulen todellakin, että minun tulee
tehdä siten."

Matami siivosi itsensä ja meni ulos ja heti sen jälkeen istui Pietari
Wangel komeasti katetun pöydän ääressä Amaliansa rinnalla ja joi kahvia
porsliinikupista ja rakkautta hänen huuliltansa.

Engebretsen meni ulos ja sisään ja oli onnellinen nuorten onnesta.

Hän oli pelkkää hymyilyä ja nieli Jumala ties kuinka monta vehnäleipää
ja kuinka monta kuppia kahvia ja joka kerta kuin puodin kello kutsui
hänet ostajan luoksi, riensi hän ulos ja tuli taasen, niin pian kuin
mahdollista oli, takaisin ihaillaksensa rakastavia.

Amalia oli sievä emäntä ja Pietari niin alentuva ja hauska, että
Engebretsen useita kertoja oli vaarassa menettämään henkensä
laskiaispullilla, jotka istuivat kurkkuun.

Ilon ollessa korkeimmillaan, seisoi matami Engebretsen heidän
keskellään.

Hän näyttäytyi keittiön ovella muodolla punaisella kuin ruusut hänen
hatussaan, samalla kuin suuret kultarenkaat hänen korvissaan vapisivat
kiukusta.

Amalia vaaleni, Engebretsen punastui. Ainoastaan Pietari säilytti
tyyneytensä.

"Tuletko jo takaisin?" änkytti Amalia.

"Tulen ja tesmällisesti sittenkin."

"Tesmällisesti" oli matamin lempisana. Kun hän oli aikeessa käyttää
nyrkkejään, oli hän aina jotenkin "tesmällisesti."

"Täällä on vieraita, näen minä."

"Niin," sanoi Pietari ja nousi tyynesti. "Saatamme yhtä hyvin ilmaista
sen hetikin, Amalia ja minä olemme kihloissa."

"Vai niin, ja minun suostumukseni on luonnollisesti tarpeeton."

"Ei suinkaan, rakas äiti. Pietari aikoi puhua siitä sinulle tänä
iltana."

"Entä tukkukauppias?"

"Ei isäkään tiedä siitä mitään."

"Ei suinkaan, sen kyllä uskon, mutta hän saa pian tietää sen."

"Mutta, hyvä matami, minun tarkoitukseni ei ollut --"

"Mitä nyt, eikö teidän tarkoituksenne ollut naida Amalia?"

"Oli luonnollisesti; mutta minä arvelin, että asia aluksi pidettäisiin
salassa.

"Minä en rakasta salaisia kihlauksia. Teillä ei ole mitään
odotettavana. Te olette kyllin rikas menemään naimisiin milloin
tahansa, eikä Amalialta puutu kapioita. Kaikki on valmiina.

"Mutta pelkään, ettei isäni tahdo suostua."

"Olkaa huoletta vaan, kyllä minä puhun hänen kanssaan. Me olemme vanhat
tuttavat. Tosin siitä on pitkä aika, kun juttelimme toistemme kanssa,
mutta luulenpa hänen kyllä sen muistavan."

Kun he olivat hetken istuneet, nousi matami.

"Tulkaa nyt vaan, sanon minä. Kyllä minä puhun järkevästi
tukkukauppiaan kanssa."

Ja matami tarttui herra Wangel nuoremman olkapäähän tuntuvasti ja
lykkäsi häntä edellään rappuja ylös.

Pietari antoi puoliksi sekapäisenä viedä itseänsä.

Hän piti tosin vähän Amaliasta ja häntä huvitti lemmen kisailu tuon
kauniin, nuoren tytön kanssa; mutta mennä hänen kanssansa julkisesti
kihloihin ja saada sellaiset appivanhemmat, etenkin sellaisen anopin --
ei, se oli kauheata.

Tämän ajatteleminenkin kuumoitti hänen korviansa.

Matami soitti "tesmällisesti."

Pelästynyt palvelustyttö aukasi oven.

"Olkaa hyvä ja viekää minut isänne luoksi Wangel."

"Eikö olisi parempi, että minä ensin --"

"Me menemme yhdessä. Älkää lörpötelkö tyhmyyksiä."

Tukkukauppias katseli heitä kummastuneena, kun he astuivat sisään.

"Neitsy Sim -- matami Engebretsen," änkytti hän.

"Niin, oli aika, jolloin nimeni oli neitsy Simonsen. Sitten on muutamia
vuosia päälle kahdenkymmenen ajastajan. Silloin olin nuori ja kaunis ja
te olitte parahimmassa ijässänne. Minä olin kamarineitsyenä isänne
luona."

"Niin, sen kyllä muistan."

"Muistatteko myöskin, että sanoitte rakastavanne minua? Minä olin
kyllin turhamielinen uskomaan, että minusta tulisi tukkukauppiaan rouva
ja että teillä oli rehelliset aikomukset, mutta puhuessani avioliitosta,
nauroitte te minulle vasten silmiä ja kysytte olinko mieletön. Silloin
otin teitä kauluksesta kiinni ja heitin teidät rapuista alas.
Muistatteko sitä?"

"Kyllä sen muistan. Minä taitoin silloin jalkani ja olen siitä alkaen
ontunut. Mutta oletteko tullut tänne kaivaaksenne esiin tuon vanhan
jutun?"

"En, minä olen tullut tänne poikanne tähden. Hän on rakastunut
tyttäreeni, mutta hän ei ole isänsä kaltainen. Hän on hänet kihlannut
ja hänellä on rehelliset aikomukset, eikö totta?" kysyi hän, tarttuen
kiivaasti tämän käteen.

"On tietysti, Se on --"

"Se on, että hän pyytää teidän suostumustanne avioliittoon, ja sen
voitte huoletta antaa, sillä Amaliassa on miniä, jota ei tarvitse
hävetä. Hän on kauniimpi kuin minä ja soitannollinen ja kaikin tavoin
sivistynyt."

"Mutta jospa nyt kieltäisin suostumukseni."

"Niin voisipa tapahtua, että parantaisin ontumisenne taittamalla
toisenkin jalkanne. Te olette kerran rikkonut minua vastaan, mutta sen
antaisin olla unohduksissa, jos poikanne kautta palkitsette rikoksenne.
Mutta älkää minua suututtako uuden vääryyden tekemisellä, muuten --
niin, tunnettehan minut, Wangel."

"No, jos nuoret pitävät toisistaan, en minä ole heidän onnensa tiellä."

Matami puristi hänen kättänsä, niin että jäi valkosia merkkiä hänen
sormistaan.

"Kiitos niistä sanoista, herra tukkukauppias, ne sovittavat kaikki
välillämme. Kun muutitte tänne nyt keväällä, ajattelin, ettei meistä
enää tulisi hyviä ystäviä. Nyt menen noutamaan Mallaa, että näette
kuinka hieno tyttö hän on."

"Mutta, isä," sanoi Pietari matamin mentyä, "miksi annoit suostumuksesi
niin pian. Minä en ensinkään pidä lukua naimisiin menemisestä nyt
vielä."

"Etkö sitten pidä tytöstä?"

"Kyllä, kyllä sen teen, mutta olen vielä liian nuori sitoakseni itseni.
Sitä paitsi olisin voinut päästä parempiin naimisiin."

"Mutta miksi sitten olet kihlannut hänet?"

"No, tiedäthän, että voipi kihlaillakin, tarvitsematta ajatella
astumista heti pyhään aviosäätyyn."

"Nai hänet yhtähyvin," sanoi isä, "muuten saattaa tuo kauhea matami
Engebretsen lyödä meidät molemmat turmiolle."

Niin tuli Amaliasta rouva Wangel ja matami Engebretsenistä vuosien
kuluttua äidinäiti.

Pietari Wangel oppi pitämään paljon vaimostaan. He elivät onnellisesti
yhdessä ja kun silloin tällöin sattui pieni eripuraisuus syttymään,
katkasi matami Engebretsen aina sen parilla voimakkaalla sanalla.

Herra Wangel nuorempi piti anoppiansa siihen määrään arvossa, ettei
tämän milloinkaan tarvinnut käyttää nyrkkejänsä häntä kohti, jota
vastoin matami sangen useasti jakoi rangaistusta kasvaville Wangeleille
korkeasti omalla kädellään ja kun ne olivat tottelemattomia, sanoi
lapsen piika sentähden aina: "Olkaa nyt, lapset hiljaa, muuten tulee
matami Engebretsen."

Matami Engebretsen tunsi itsensä onnelliseksi. Hän katsahti takaisin
elämäänsä ja oli tyytyväinen siihen, mitä hän oli väkevillä
nyrkeillänsä toimittanut, sillä sitä, ettei Engebretsenistä ollut
tullut juomaria ja että Amaliasta oli tullut rikas, kunnioitettu rouva,
jolla oli kuuliainen mies ja samallaiset lapset, katsoi hän oikeudella
käsiensä työksi.

Mutta eräänä päivänä oli hän teaatterissa ja näki väkevän naisen, joka
kantoi miestänsä olkapäillään ja lasta kummassakin kädessään ja siitä
hetkestä oli matami Engebretsenin sielun rauha mennyt.

"Minä en ole tullut oikealle paikalleni täällä maailmassa," sanoi hän.
"Minun olisi pitänyt opetella taidetemppuja Engebretsenin kanssa, niin
olisin voinut kulkea ympäri hopeatupsut uumilla ja kantaa miestäni
käsivarsillani ja elänyt näyttelemällä itseäni rahan edestä; se olisi
ollut jotain toista kuin maustinkaupassa seisominen."

Tätä hän silminnähtävästi suri ja kuihtui päivä päivältä.

"Äiti lienee kipeä," sanoi Engebretsen, "sillä hän ei ole nyt ollut
vihainen kahden kuukauden aikaan."

Niin olikin asian laita.

Matami Engebretsenin täytyi laskeutua vuoteelle eikä noussut
milloinkaan enää.

Engebretsen istui yksinään itkien puodissa ja pureskeli mausneilikoita.

"Herra Jumala," mutisi hän, "kenpä olisi voinut uskoa, että hän meni
pois ennen minua? Hän, joka oli sellainen väkevä nainen."



OMELETTI.

Kertonut

L. Dilling.



Atanasius Nilsen, joka oli myös Omeletin nimellä tunnettu, oli taitava
mies.

Hän oli ollut apulaisena parran ajajalle, palvelijana herrashuoneessa,
kulkukauppiaana ja metsästäjänä.

Niin, olipa hän ollut kerran näyttelijänä mukana eräässä
teaatterikappaleessa, jolloin hän oli "fiini" herra, joka käveskeli
näyttämön perällä neiti Johansen'in kanssa, joka oli "fiini" nainen.

Nyt oli Atanasius tullut koppivankeudesta, ja siellä oli ikävä olla.

Sentähden tahtoi hän vähän lystäillä, ja huomattuaan, että ilmoitettiin
maskeraadi-huveista Tivolissa, päätti hän kunnioittaa huveja
läsnäolollaan.

Mutta kuten muilta tämän ajan kuolevaisilta puuttui häneltäkin rahaa.

Sentähden meni hän torille ja toimitti itselleen siellä rahakukkaron
erään rouvan päällysnutusta, jolla oli taskut varustetut, aivan kuin
Atanasiusta varten, takapuolelle.

Sitten osti hän vanhan luutnantti-lakin ja samoin päällystakin sekä
pistoolin, panetti parranajajan tuvassa huulilleen muhkeat viikset ja
maalautti naamansa juopuneen näköiseksi.

Nyt hän oli aivan kuni virasta eronnut luutnantti.

Maskeraadi-huveihin mennessään tunsi hän ystävällisen lyönnin
olkapäilleen.

Omeletti, joka usein oli saanut tuntea poliisin raskaan käden
olkapäillään, säikähtyi.

Se oli nuori upseeri, joka oli jokseenkin juovuksissa.

"Eikö se ole luutnantti Hansen, vanha ystäväni?" sanoi upseeri.
"Kuuleppas veikkoseni, etkö tahdo pikkasen auttaa minua?"

"Mielelläni," sanoi Omeletti malttavaisesti.

"Minä olen juonut punssia koko päivän ja nyt pitäisi mennä illalliselle
setäni, valtioneuvos Blakmeyer'in luo, mutta -- niin, en ole
tilaisuudessa. Hän on hyvin rikas, ai! kun hänellä on paljon rahaa
ylimmäisessä piironki-laatikossaan, jospa näkisit vaan. Mene ja sano
hänelle, ett'en ole tilaisuudessa, minun täytyy pitää vahtia, tai sano
jotain muuta. Hän ei ymmärrä laisinkaan virka-asioita."

"Sen teen, mutta sinun täytyy mennä kotia nukkumaan," arveli Omeletti,
jonka kekseliäs äly oli täydessä toimessaan.

"Sen juuri ai'onkin tehdä. Hyvää yötä, Hansen, ja kiitoksia."

"Ei ole kiittämistä, mutta missä hän asuu?"

Saatuansa tiedon valtioneuvoksen asumuksesta, meni Omeletti sinne.

Valtioneuvos istui katetun pöydän ääressä ja odotti veljensä poikaa.
Hänen emännöitsijällään oli hampaan kolotus ja hän oli pannut maata.

Omeletti soitti ovikelloa.

Valtioneuvos avasi.

"Oletko se sinä, poikaseni! Mutta mitä näen, vierashan se onkin."

"Niin, teidän veljenne poika lähetti minut sanomaan, että hän on aika
humalassa, eikä voi tulla. Mutta te voisitte tarjota minulle
iltaruokaa."

"Mielelläni," sanoi Blakmeyer kohteliaasti ja vei Omeletin huoneesensa.

Atanasius Nilsen heitti takin ja päällystakin päältään.

"Te ette ole puettuna täydessä univormussa?"

"En, senpätähden onkin parasta, että lukimme ovet," sanoi Omeletti
reippaasti ja pani avaimet lakkariinsa. "Ruvetkaamme nyt syömään.
Älkää pahaksi panko, jos otan viikset pois. On niin hankalata pitää
niitä syödessä."

Valtioneuvos alkoi joutua pahalle mielelle.

"Mutta, ettekö olekaan luutnantti?"

"En," sanoi Atanasius ja pisti suuhunsa kauniin linnun paistin.

"Mutta, mistä te tulette?"

"Minäkö? Minä tulen koppivankilasta, sieltä pääsin juurin tänään."

Blakmeyer juoksi tuoliltaan.

"Älä hätäile, setäseni," sanoi Omeletti ja pani pistoolinsa pöydälle.
"Olkaamme ystävät."

Valtioneuvos istuutui kalpeana.

Syötyään ja juotuaan sanoi Omeletti:

"Kuuleppas herra valtioneuvos, emmeköhän vaihtaisi takkiamme ja
liiviämme?"

Valtioneuvos, joka oli vanha heikko mies ja tahtoi säästää elämätänsä,
otti päältään takin ja liivit.

"Muutamat kellonne ja muut pienet kappaleet olla taskussa. Kyllä minä
niistä pidän huolta. Täällä riippuu päällystakki, ehkä sekin sopii
minulle ja hattu myöskin. Kummallista! mitenkä meidän vaatteet sopivat
toisillemme," sanoi Omeletti otettuaan vaatteet päällensä.

"Niin, mutta nyt muistaakin, minun on tänään iltahuvihin mentävä, ja
minulta puuttuu rahaa. Sinun täytyy lainata minulle joitakuita
kolikoita."

"Minulla ei ole muita rahoja, kuin ne, jotka ovat taskussa," huokaili
valtioneuvos puolikuolleena.

"Odotahan vähäsen, liivin taskussa on varmaan piirongin avaimet. Nyt
tutkitaan ylimmäistä laatikkoa. Älä vaivaa itseäsi, setä. Sinä näet
pistoolin kädessäni."

Rahat otettaan ja saatuansa sikarin suuhunsa otti hän jäähyväiset.

"Hyvää yötä setä, ka kiitoksia tästä illasta," sanoi hän ja lukitsi
oven ulkopuolelta sekä pani avaimensa taskuunsa.

Nyt hän meni maskeraadiin.

Hän tarjosi neiti Annalle pihvipaistin ja pullon olutta sekä joi kahden
fröökynän ja erään laivamiehen kanssa totia ja pari pulloa punssia!

Hän tuli iloiseksi, hyvin iloiseksi ja ystävälliseksi.

Kun hän kuitenkin kaikessa ystävyydessään viskasi tyhjän pullon toisen
fröökynän päähän ja tarjosi poliisimiehelle puoli pulloa olutta, niin
arveli tämä, että hänen ystävällisyytensä oli kovin suuri.

Poliisit nimittäin eivät koskaan juo puoli pulloa olutta kaikkien
nähden, paitsi suurissa kansanjuhlissa ja silloinkin vaan yleisellä
kustannuksella.

Omeletin käytös oli siis vastoin poliisisääntöjä ja hän vietiin
putkaan. Siellä tutkittiin hänen taskujaan ja löydettiin nimikortteja,
joissa kauniilla kirjaimilla seisoi:

        Benediktus Blakmeyer.
            Valtioneuvos.

"Hirveätä," sanoi poliisimies, "että parempi herra ei voi käyttää
itseään paremmin, vaan juopi ja meluaa, että joutuu poliisikamariin."

Ja kuitenkin tapahtuu usein, että parempia herroja joutuu poliisin
haltuun.

Seuraavana päivänä oli valtioneuvos Blakmeyer ilmoittanut asian
poliisille ja Omelettia tutkittiin.

Poliisin päällikkö tunsi heti Atanaslus Nilsen'in.

"Mutta, Herra Jumala," sanoi hän, "Omelettihan sinä olet."

Ja sitten lisäsi hän:

"Quel bruit pour une omelette!" (mikä melu yhden pannukakun tähden).

Sitte katsahti päällikkö ympärilleen ja nauroi; silloin ymmärsivät
kaikki poliisimiehet, että päällikkö oli lausunut jonkun sukkeluuden,
ja he nauroivat myöskin, vaikk'eivät ymmärtäneet lausetta.

Omeletti tuomittiin kuritushuoneesen.

Sitä hän ei ymmärtänyt.

"Eihän se ollut muuta kuin lystillinen leikinteko," sanoi hän. "Kumma
miten ihmiset tekevät suurta melua vähäisestä."

Jos hän olisi taitanut ranskankieltä, olisi hänkin ehkä sanonut:

"Quel bruit pour une omelette!"

Ettekö tekin sano samoin?



PITKÄ ODOTUS.

Kirjoittanut

Bret Harte.



Noin tunnin matkalla Plazasta on korkea vuoren kukkula, jonka jyrkkää
rinnettä vasten valtameri lakkaamatta hyrskyy. Rannalla ympäristössä on
muutamia majoja, jotka mahtava laine äsken näyttää heittäneen siihen.
Viljelty maatilkku jokaisen asunnon takana on bamburuovoilla,
taittuneilla seipäillä ja ajopuilla aidattu. Harvoine kaali- ja
nauriskasvineen näyttää jokainen puisto, ikäänkuin akvario, josta vesi
on juossut pois. Niin, eipä hämmästyisi, jos kohtaisi meren jumalan
kaivamassa perunasarkoja tai veden neitsyen lypsämässä merilehmää heti
sen vieressä.

Tämän paikan läheisyydessä oli muinoin näky-telegraafi, joka ojensi
laihoja käsivarsiansa taivaan lakea kohti. Nyt on sille sijalle
rakennettu tähystystorni, joka sähkölangalla on yhteydessä tuon suuren
kauppakaupungin sydämen kanssa. Tältä paikalta ilmoitetaan
tulevat laivat ja merkitään sitten kaupungin pörsissä. Ja tässä
tähystellessämme tuota odotettua höyryalusta, sallittakoon minun kertoa
jutelma.

Ei kauvan sitten oli yksinkertaisen uutteran työmiehen ahkeroilla
ponnistuksilla kaivoksissa onnistunut säästämään niin paljon, että hän
voi lähettää tuomaan vaimoansa ja kahta lastansa. Hän saapui San
Fransiscoon kuukautta ennen kuin laivaa odotettiin, sillä hän oli
lännen mies ja oli tullut sinne maata myöten ja käsitti sangen vähän
laivoja, merta tai myrskyjä. Hän hankki itsellensä työtä kaupungissa,
mutta kun aika läheni, oli hänen tapansa saapua höyrylaiva-konttooriin
säännöllisesti joka päivä. Kuukausi kului loppuun, mutta ei laivaa
kuulunut, sitten kuukausi ja viikko, kuukausi ja kaksi viikkoa,
kuukausi ja kolme viikkoa, kaksi kuukautta ja vihdoin vuosikin.

Korkeat, miettivät kasvot, joiden jyrkkiä piirteitä kevyet juovat
lievensivät, ja jotka olivat tulleet jokapäiväiseksi ilmiöksi
laiva-asioitsijan luona, eivät sitten enää näyttäytyneet.

Ne ilmaantuivat tähystysasemalla eräänä iltapäivänä, juuri kun mailleen
menevä aurinko vapautti tähystäjän palveluksesta. Oli jotain niin
lapsellista ja viatonta kysymyksissä, jotka vieras esitteli asiansa
suhteen, että tähystäjä pysähtyi antamaan selityksiä. Kun ilmoitusten
ja telegraafin salaisuudet olivat selitetyt, oli vieraalla vieläkin
yksi kysymys tehtävänä. "Kuinka kauvan saattaa laiva viipyä, ennenkuin
lakattiin sitä odottamasta?" Tähystäjä ei saattanut niin tarkoin sanoa,
se voi rippua suhteista. "Voiko se viipyä vuoden?" Kyllä se vuoden voi
ja laivoja oli kahden vuoden kuluttua pidetty kadonneina, ja olivat
tulleet takaisin. Vieras laski karkean kätensä tähystäjän käteen, kiitti
häntä "kaikesta vaivasta" ja meni tiehensä.

Laiva viipyi yhä vielä. Muhkeita aluksia saapui satamaan ja purjelaivat
kulkivat liehuvin lipuin ohi ja tervehdyslaukaus höyrylaivoista
synnytti usein kaikua kukkuloissa. Sellaisissa tapauksissa nähtiin
säännöllisesti nuot miettivät kasvot entinen, entinen nöyrä kajastus,
mutta selvempi odottava katsanto silmissä, höyrylaivan lastatulla
kannella, kun se laski maalle elävän kuormansa. Hänellä oli kentiesi
häilyvä toivo siitä, että odotetut vielä voisivat tulla tällä tavoin,
joka vaan oli toinen tie oudon tuntemattoman valtameren yli. Mutta hän
puhui laivakapteenien ja merimiesten kanssa ja tämä viimeinenkin toivo
näkyi katoavan. Kun nuo surulliset kasvot kirkkain silmin taasen
näkyivät tähystornin luona, oli tähystäjä kiireessä työssä, eikä
hänellä ollut aikaa vastata hullunkurisiin kysymyksiin ja siten poistui
toinen. Mutta kun ilta tuli, nähtiin hänen istuvan kukkulalla, kasvot
merelle päin käännettynä ja hän istui siellä koko yön.

Kun hän tuli auttamattomasti mielipuoleksi, sillä se oli, sanoivat
lääkärit, se, joka teki hänen silmänsä kirkkaiksi ja kaihomieliseksi,
otti työtoveri, joka tunsi hänen huolensa, pitääksensä huolta hänestä.
Hänen sallittiin tyydyttää halunsa ja mennä tähystämään laivaa, jolla
"hän ja lapset olivat" öisin, jolloin ei kukaan vartioinnut. Hän oli
saanut mieleensä, että laiva tulisi yöllä. Tämä sekä kuvitus, että hän
vapautti tähystäjän, joka voi olla väsyksissä vartioittuaan koko
päivän, näytti häntä huvittavan. Ja siten meni hän vapauttamaan
tähystäjän joka yöksi.

Kaksi vuotta tuli ja meni laivoja. Hän oli paikallansa nähdäkseen
aluksen, joka lähti, ja tervehtiäksensä sitä, kun se palasi. Hänet
tunsivat vaan muutamat harvat, jotka kävivät paikalla. Kun häntä
vihdoin kaivattiin tavalliselta paikaltansa, kului päivä tai kaksi,
ennenkuin tultiin levottomiksi. Mutta eräs huvimatkailija-seurue, joka
eräänä sunnuntaina kiipeili kallioilla, kuuli koiran, joka oli heidän
edellänsä juossut, haukunnan ja kun he saapuivat paikalle, löysivät he
yksinkertaisesti puetun miehen makaavan siinä kuolleena. Vähän paperia
löydettiin hänen taskuistansa -- pääasiallisesti eri sanomalehdistä
leikattuja palasia, jotka sisälsivät vanhoja merenkulkukertomuksia --
ja hänen kasvonsa olivat käännetyt ääretöntä valtamerta kohti.



KELLONI.

Opettavainen kertoelma.

Kirjoittanut Mark Twain.



Uusi, kaunis kelloni oli käynyt kahdeksantoista kuukautta edistämättä
tai jätättämättä, koneiston rikkumatta tai pysähtymättä. Minä olin jo
ruvennut pitämään sitä erehtymättömänä päätöksissään vuorokauden
hetkistä sekä sen rakennusta ja sisälmyksiä kulumattomina. Mutta
vihdoin eräänä yönä annoin sen seisahtua vetämisen puutteesen. Minä
surin tuota asiaa, ikäänkuin se olisi ollut onnettomuuden
välttämättömänä tunnusmerkkinä ja enteenä. Mutta vähitellen tulin
lohdutetuksi, asetin kelloni arviolta ja ajoin enteet ja aavistukset
pakoon.

Seuraavana päivänä menin etevimmän kellosepän luoksi, saadakseni
kelloni asetetuksi tarkkaan ajallensa ja puodin esimies otti sen
kädestäni siirtääksensä sitä. Hän sanoi silloin: "Se käy neljä
minuuttia jäljessä; sitä täytyy rukata hieman." Minä koin estää häntä
-- koin saada hänet käsittämään, että kello kävi mainion tarkasti.
Mutta ei! Kaikki, mitä tuo inhimillinen kaalinpää näki, oli, että kello
kävi neljä minuutia jäljessä ja sitä täytyi sen vuoksi rukata. Ja
hyppiessäni hänen ympärillänsä epätoivoa täynnä ja rukoillessani häntä
jättämään kellon rauhaan, hän tyyneenä ja julmana teki tuon häpeällisen
teon.

Kelloni rupesi edistämään, se edisti enempi ja enempi päivä päivältä.
Viikossa oli se sairastunut riehuvaan kuumeesen, valtimo nousi sataan
viiteenkymmeneen lyöntiin varjossa. Kahden kuukauden kuluttua oli se
jättänyt kaikki kaupungin ajantiedot jälkeensä kauvaksi ja oli
murto-osan kolmattatoista vuorokautta almanakan edellä. Se oli jo
marraskuussa ja iloitsi lumesta, kun vielä lokakuun lehdet tanssivat
tuulessa. Se kiirehti vuokran, langenneiden laskujen maksamista ja
sellaisia asioita niin hävittävällä tavalla, etten voinut sitä kestää.

Minä vein sen eräälle kellosepälle korjattavaksi. Hän kysyi olinko sitä
milloinkaan ennen laitattanut. En, vastasin minä, se ei ole tarvinnut
laittamista. Hän loi minuun pahansuopaisen tyytymyksen katseen, aukasi
kiireesti kellon, asetti sitten pienen sarvitorven silmäänsä ja
kiikaili tarkasti koneistoon. Hän sanoi, että se tarvitsi, paitsi
asettamista, puhdistamista ja öljyämistäkin. -- Minun pitäisi tulla
noutamaan se viikon kuluttua.

Kun se oli puhdistettu, öljytty ja asetettu, jätätti se siihen määrään,
että naksutti kuin seinäkello. Minä myöhästyin kaikista junista,
kaikista kokouksista ja jäin puolipäivällisettä. Kelloni kavensi kolme
tavallista päivää neljäksi ja saattoi oikeuden käynnin niskoilleni
vekselin tähden. Vähitellen saavuin hiljaista vauhtia takaisin
eiliseen, sitten toissapäivään, sitten edelliseen viikkoon ja
vähitellen syntyi minussa luulo, että aivan yksin vielä oleskelin
viimeisen edellisessä viikossa ja että maailma oli pois näkyvistäni.
Luulin itsessäni huomaavani hiipivän veljeystunteen museon muumioihin
ja halun vaihtaa tervehdyksiä niiden kanssa.

Menin taasen erään kellosepän luo. Hän otti kellon kokonansa rikki
palasiksi odottaessani ja sitten sanoi hän, että sylinteri oli
"paisunut," mutta sen voisi korjata kolmena päivänä. Tämän jälkeen piti
kello kyllä huolta ajan keskimäärästä, mutta ei sen enempää. Puolen
päivää kävi se kuin itse paholainen ja piti aika elämää tyrskien ja
öhkien, vinkuen, aivastaen ja kiljuen, etten saattanut kuulla omia
ajatuksiani tuolta kohinalta ja niin kauvan kuin sitä kesti ei
ainoakaan kello koko maassa voinut sen kanssa kilpailla. Mutta lopulla
vuorokautta muuttui se yhä hitaammaksi, kunnes kaikki kellot, jotka se
oli jälkeensä jättänyt, saivat sen kiinni. Siten voi se neljänkolmatta
tunnin kuluttua ehtiä jälleen alkuperäiselle asemalleen ja näyttää
oikean ajan. Se ilmaisi aivan suoraan ajan keskimäärän, eikä yksikään
ihminen voinut sanoa, että se oli tehnyt enemmän tai vähemmän kuin
velvollisuutensa.

Mutta oikea keskimäärä on ainoastaan heikko avu kellossa ja sen vuoksi
vein sen uudelle kellosepälle. Hän sanoi, että kierretappi oli
katkennut. Minä vastasin olevani iloinen, ettei sen pahempaa ollut.
Totta puhuakseni en tiennyt, mitä kierretappi oli, mutta en tahtonut
näyttää tietämättömältä vieraan silmissä. Hän laittoi kierretapin,
mutta mitä kello voitti yhdessä suhteessa, kadotti se toisessa. Ensin
kävi se hetken, sitten seisoi se hetken ja niin edespäin, määritellen
väliaikain pituuden oman päänsä jälkeen ja joka kerta, kun se pysähtyi,
ponnahti se kuin kivääri.

Minä kestin muutaman päivän, mutta vihdoin vein kellon toiselle
kellosepälle. Hän otti sen kokonansa rikki palaisiksi, käänteli
hävityksen jätteitä lasinsa alla ja sanoi sitten, että näytti olevan
sen "hanan" laita hullusti. Hän auttoi sen ja antoi sitten sille uutta
vauhtia. Nyt se kävi hyvin, paitsi että aina, kun se näytti kymmentä
minuuttia vaille kymmenen, viisarit tarttuivat toisiinsa kuin pihtiin
ja seurasivat siitä asti toisiansa.

Viisain mies maailmassa ei olisi edestä eikä takaa voinut nähdä oikein
vuorokauden aikoja sellaisesta kellosta ja sen vuoksi täytyi minun
vielä kerran saada se laitetuksi. Henkilö, jonka puoleen nyt käännyin,
sanoi, että lasi oli "kallellaan," eikä vieteri ollut suorassa,
jota paitsi hän huomautti, että muutamia kellon osia täytyi
"puolianturoida." Hän pani kaikki paikallensa ja sitten kävi
ajantietoni kieltämättä oikein, paitsi silloin tällöin, kun se oli
käynyt kahdeksan tuntia tyyneesti, yht'äkkiä kaikki sisäkalut pääsivät
irroilleen ja se alkoi surista kuin mehiläinen ja viisarit heti
rupesivat kiertämään kuin rukin pyörä niin tuimasti, että kadottivat
kaiken erikoisuutensa ja näyttivät kuin hämmähäkin verkko peittäisi
taulun. Se kehitti lähimmät neljäkolmatta tuntia kuudessa tai
seitsemässä minuutissa ja sitten pysähtyi ja jysäyksellä.

Raskaalla sydämellä menin erään kellosepän luoksi ja katselin, kun tämä
hajotti kelloni palasiksi. Sitten valmistauduin kuulustelemaan häntä
ankarasti, sillä asia oli käynyt vakavaksi. Kello oli alkujaan maksanut
minulle kaksi sataa dollaria ja minusta tuntui, että olin maksanut
pari, kolme tuhatta korjauksiin. Odotellessani ja katsellessani
havaitsin heti kellosepässä tutun entisiltä ajoilta, -- koneen
käyttäjän eikä sittenkään taitava koneenkäyttäjä. Hän tutki
huolellisesti kaikki osat samoin kuin muutkin kellosepät olivat tehneet
ja sitten julisti hän päätöksensä yhtäläisellä äänen varmuudella. Hän
sanoi.

"Se käy liika kovalla höyryllä, -- saatte ripustaa painoa venttiiliin."

Minä löin heti hänen aivonsa mäsäksi ja hautautin hänet omalla
kustannuksellani.

Ville enon -- joka nyt, ikävä kyllä, on kuollut -- tapana oli sanoa
että hyvä hevonen pysyi hyvänä hevosena, kunnes se pillastui kerran ja
hyvä kello pysyi hyvänä kellona, kunnes joku kelloseppä sai sen
korjataksensa. Ja hänellä oli tapana ihmetellä, minne kaikki kehnot
lukko- ja pyssysepät, suutarit ja koneenkäyttäjät joutuisivat, mutta ei
kukaan voinut hänelle tätä milloinkaan selittää.



AURELIAN ONNETON SULHANEN.

Kirjoittanut Mark Twain.



Seuraavan kertomuksen tosiasiat olen saanut kirjeellisesti eräältä
nuorelta neidiltä, joka asuu San Josen kauniissa kaupungissa. Minä en
tunne häntä ensinkään ja hän nimittää itseänsä ainoastaan "Aurelia
Mariaksi," joka luultavasti on salanimi. Mutta se ei tee mitään; tuo
tyttöparka on melkein niiden onnettomuuksien, jotka hän on kärsinyt,
musertama, ja niin hämmästynyt vastakkaisista neuvoista, joita hän on
saanut erehtyneiltä ystäviltä ja salaisilta vihollisilta, ettei hän
tiedä mitenkä menettelisi, päästäksensä tuosta vaikeuksien verkosta,
johon hän näyttää auttamattomasti kietautuneen. Tässä epäröisyydessä
kääntyy hän minun puoleeni apua saadaksensa ja pyytää minulta
johdatusta ja neuvoja kaunopuheliaisuudella, joka liikuttaisi
kuvapatsaankin sydämen. Kuulkaa hänen surullinen kertomuksensa.

Hän sanoo, että hän kuusitoista vuotiaana ollessaan kohtasi ja liittyi
innokkaan luonteensa alttiiksi antavalla rakkaudella erääsen nuoreen
mieheen New Jerseyssä, jonka nimi on William Breckinridge Carathers, ja
joka oli noin kuusi vuotta vanhempi häntä. He olivat menneet kihloihin
ystäviensä ja sukulaistensa vapaalla suostumuksella ja jonkun aikaa
näytti ikäänkuin heidän elinratansa olisi ai'ottu kaikista huolista
vapaaksi, mikä on tavallisten ihmisten kohtalon ulkopuolella. Mutta
mitenkä olikaan, niin onnen virta kääntyi, nuori Carathers sairastui
pahimman laatuiseen rokkoon ja kun hän tästä parani, olivat hänen
kasvonsa kuopikkaat kuin vohvelirauta ja hänen kaunis muotonsa oli
ijäksi mennyt. Aurelia aikoi ensin purkaa kihlauksensa, mutta sääli
onnettomasta rakastajastaan teki, että hän ainoastaan siirsi hääpäivän
ja pani hänen uudelle koetukselle.

Päivää ennen häitä astui Carathers, katsellessaan ilmaan kohoavaa
palloa, kaivoon ja taittoi toisen jalkansa, niin että täytyi sen
leikata poikki polven yläpuolelta. Taasen sai Aurelia halun purkaa
kihlauksensa mutta vielä kerran riemuitsi rakkaus ja hän vaan siirsi
hääpäivän sekä antoi sulhollensa toiveen muodostaa itsensä.

Ja taasen kohtasi onnettomuus nuorukaisparkaa. Hän menetti toisen
kätensä Vapautuspäivä-kanuunan liian aikasin lauvetessa, ja kolme
kuukautta sen jälkeen leikkasi eräs kone poikki toisen käden. Aurelian
sydän oli melkein mujerrettu näiden onnettomuuksien tähden. Ei hän
voinut muuta kuin käydä kovin onnettomaksi nähdessään sulhasensa
katoavan pala palalta, kun hän nimittäin selvästi huomasi, ettei tämä
voinut ijankaikkisesti kestää tuota vähentymisjaksoa, mutta keksimättä
keinoakaan tuon kauhean murenemisen pysäyttämiseksi hän epätoivossaan
melkein katui, ettei ollut ottanut nuorukaista heti, ennenkuin tämä
joutui niin huolehdittavan supistumisen alaiseksi. Kuitenkin vahvisti
hänen vahva sielunsa häntä ja hän päätti kärsiä vielä pienen ajan
sulhonsa luonnotointa taipumusta.

Taasen läheni hääpäivä ja vielä kerran peitti sen epätoivon varjo:
Carathers sairastui silmätautiin ja menetti toisen silmänsä kokonaan.
Morsiamen ystävät ja sukulaiset, jotka arvelivat, että hän oli jo
antanut alttiiksi enempi, kuin kohtuudella voi odottaakaan, esittivät
nyt vaatimuksen, että kihlaus purjettaisiin, mutta hetken horjuttuansa
sanoi Aurelia jalomielisyydellä, joka häntä kunnioitti, että hän
tyyneesti oli miettinyt asiaa, eikä saattanut huomata, että William
missään suhteessa oli moitittava.

Siten siirsi hän vielä kerran ajan ja sulho taittoi toisen jalkansa.

Oli ikävä päivä tuolle tyttöraukalle, kun hän näki lääkärien
kunnioittavasti vievän pois säkin, jonka käyttämisen hän jo edellisestä
kokemuksesta oli oppinut tuntemaan ja sydämensä kuiskasi hänelle tuon
katkeran totuuden, että vielä vähän oli otettu hänen sulhostansa. Hän
tunsi, että ihailunsa esine päivä päivältä yhä enemmän hupeni, mutta
vielä kerran voitti hän sukulaisensa ja uudisti lupauksensa.

Vähää ennen hääpäivää tapahtui uusi onnettomuus. Viime vuonna nylkivät
indiaanit ainoastaan yhden henkilön päänahkan Owens Riverin luona. Tämä
mies oli William Breckinridge Carathers New Jerseystä. Hän oli juuri
kotimatkalla sydän täynnä onnea, kun hän menetti ijäksi päiviksi
hiuksensa ja tuona katkerana hetkenä jonka hän silloin eli, kirosi hän
tuota kurjaa armoa, joka säästi hänen päänsä.

Lopuksi on Aurelia kovassa pulassa sen suhteen, mitä hänen on
tekeminen. Hän lempii vielä Williamiansa, hän kirjoittaa vielä tälle
uskollisella naisen tunteella -- hän rakastaa vielä mitä tästä on
jäljellä -- mutta hänen vanhempansa ovat katkerasti vihoissaan
kihlauksesta, koska ei sulho ole rikas eikä voi tehdä työtä eikä
tytöllä ole kylliksi varoja elättämään sopivalla tavalla heitä
molempia. Mitä nyt on tehtävä, kysyy hän katkeralla ja epätoivoisella
levottomuudella.

Se on vaikea kysymys, se kysymys näet sisältää _yhden naisen_ ja
_lähes_ kahden kolmasosan miehestä koko elämän onnen tai onnettomuuden
ja tunnen, että otan itselleni liian suuren edesvastauksen jos teen
useamman kuin yhden esityksen asiassa. Eiköhän voisi parannella sulhoa.
Jos Aurelia voi maksaa kustannukset, niin varustakoon revityn sulhonsa
varakäsillä, puujaloilla, lasisilmällä ja peruukilla ja toimittakoon
hänelle toisen muodon. Anna hänelle sitten aikaa 90 päivää ilman armoa,
ja jos ei hän sillä ajalla taita niskaansa, mene hänen kanssansa
naimisiin ja uskalla. Minä muuten arvelen, ettei siinä, rakas Aurelia,
ole suurta vaaraa, sillä jos hän pysyy halussansa vahingoittaa
itseänsä, joka kerta kuin hän keksii tilaisuuden, niin täytyy seuraavan
kokeen välttämättömästi tehdä hänestä lopun, ja onhan silloin aivan
sama, oletteko hänen kanssaan naimisissa, tai ei. Jos olette naimisissa
niin lankeavat puujalka ja mitä muita arvokkaita kapineita hän omistaa
hänen vaimollensa ja huomaatte siis, ett'ette oikeastaan kärsi mitään
vahinkoa, jos lukee pois armaat jäänokset jalosta, mutta sangen
onnettomasta puolisosta, joka rehellisesti pyrki tekemään hyvää, mutta
jonka ylenmääräinen äly oli häntä vastaan. Koettakaa Aurelia! Minä olen
miettinyt asiata sangen huolellisesti, ja se on ainoa keino, jonka
keksin. Olisi ollut onnellinen tuuma Williamilta, jos hän hyvänsuovasti
olisi alkanut päästänsä, mutta kun hän luuli voivansa käyttää toista
keinoa, anniskellaksensa itseänsä niin paljon kuin mahdollista, niin en
luule meidän voivan moittia häntä siitä, kun hänellä itsellään on ollut
siitä hauskuutta. Meidän täytyy sellaisissa suhteissa tehdä miten
paraiten voimme, emmekä suinkaan saa olla vihaisia hänelle.



ANTTI-MAISTERI.

Kirjoitti --r --r.



Eräänä syysaamuna kello 8 aamuisella heräsi ylioppilas Antti Sormunen
vuoteellansa Helsingissä, jossa kaupungissa hän jo useampia vuosia oli
viettänyt vapaata ylioppilaselämää. Hän hieroi silmiänsä, piteli hetken
ohimoisiansa ja kääntyi toiselle kyljellensä sekä nukkui uudelleen.

Sillä välin, kun ylioppilaamme nauttii luultavasti sangen tarpeellista
lepoa, heittäkäämme lyhyt silmäys hänen entisiin elämänsä vaiheisiin.
Ollen varakkaan käsityöläisen ainoa poika, oli hän nuorena jäänyt
vanhemmistansa, jotka kuitenkin jättivät jälkeensä melkoisen
omaisuuden. Pojan holhooja, kauvan mietittyänsä sinne tänne ja
huomattuansa, ettei pojalla ollut taipumusta mihinkään ammattiin,
päätti vihdoinkin panna hänet kouluun, arvellen, että jos hän ei
kelpaakaan käsityöläiseksi, kelpaa hän kuitenkin herraksi. Näin oli
Antti vuosikausia pureskellut opin vihavaa juurta milloin hyvemmällä
milloin huonommalla menestyksellä ja oli vihdoin, kuten jo mainitsimme,
päässyt ylioppilaaksi. Muutama vuosi sitten oli hän tullut lailliseen
ikään ja saanut omaisuutensa itse hallittavaksensa. Silloin alkoi
Antillemme hauska elo; hän ammensi hellittämättä riemujen maljasta,
mutta tämä malja ei vielä likimainkaan ollut tyhjentynyt. Hänen verensä
kuohui kuumana; hän oli nuori, vapaa, rikas, ja pääkaupungissamme on
niin monta nautintoa tarjona. Huoletoin huomispäivästä vietti hän yhtä
kevytmielisten ja hauskoin tovereinsa kanssa aikaansa laulellen ja
riemuiten. Seuraus tästä oli, että hänen omaisuutensa oli sulanut
melkein mitättömään, ja että häneltä vähitellen alkoi "näkö" loppua.
Tämä ei kuitenkaan häntä vielä suuresti huolettanut. Aikansa kuluksi
oli hän myöskin lukenut yhtä toista, vaikka tämä tapahtui ilman
minkäänmoista järjestystä ja säännöllisyyttä. Täten oli hän hankkinut
itsellensä melkoisen määrän tietoja, jos kohta nämät monessa suhteessa
olivatkin ainoasti pintapuolisia, ja jokapäiväinen seurusteleminen
yliopistoon kuuluvien henkilöiden kanssa oli myöskin osaltansa
laajentanut hänen näköpiiriänsä.

Emme tiedä, kuinka kauvan Antti-maisteri, joksi häntä kotiseudullansa
nimitettiin, olisi virunut vuoteellansa, jollei hetken perästä hänen
uudestaan nukuttuansa kengän kopinata olisi ruvennut kuulumaan
etehisessä. Ovi aukeni ja sisään astui vanhanpuoleinen vaimo kahvikannu
kädessä. Hän oli, näet, tuollainen "ylioppilas-matami," josta monella
nykyajan ylioppilaalla ei liene käsitystäkään, sillä ylioppilaat elävät
nyt enimmiten "herroiksi," syövät hotelleissa tahi sijoittavat itsensä
johonkin perheesen.

Ylioppilas-matamit olivat tavallisesti köyhäin työmiesten vaimoja tahi
leskejä. Muutamasta markasta kuukaudessa kävivät he aamuisella
lakaisemassa ylioppilaan huoneen, keittivät hänen kahvinsa, ostivat
torilta hänen ruokansa, kävivät noutamassa hänen ranskanleipänsä,
toivat kotia hänen päivällisensä, valmistivat illalla hänen vuoteensa,
parsivat hänen sukkansa, neuloivat nappeja hänen vaatteisiinsa, sanalla
sanoen ylioppilas-matameilla oli niin tärkeä vaikutusala ylioppilaan
elämässä, että on vaikea ymmärtää, miten ilman niitä oltaisiin voitu
tulla toimenkaan. Samalla matamilla oli tavallisesti useampia
ylioppilaita palveltavana, joten asia kuitenkin kannatti, vaikka joskus
tapahtui niinkin, että matami antoi silloin tällöin pieniä muistutuksia
saamisestansa ja kysyi, eikö maisteri jo ollut käynyt vaihtamassa
suurta seteliänsä. Näin olivat nämät ahkerat vaimot liikkeessä aamusta
iltaan. Hyvänsävyisiä ihmisiä he enimmästänsä olivat luonteeltaan ja
hyväätarkoittavia, vaikka he joskus, jos heillä oli palveltavana joku
huima villipää, koettivatkin anastaa tämän yli milt'ei äidillistä
valtaa. Tälle kannalle olivat vielä joku vuosikymmen sitten
varakkaammatkin ylioppilaat asettaneet kotielämänsä, ja niin oli Antti
maisterikin tehnyt.

"Hyvää huomenta, maisteri!" lausui matami Rask, asetellen kahvi-kannun
pöydälle. "Ai, Jesta, kuinka maisterin silmät taas ovat punaiset!"
jatkoi hän, katsellen Antti-maisteria, joka nyt oli herännyt ja avannut
silmänsä selki seljälleen. "Missähän maisteri taas on riivaissut
itsensä tuonnäköiseksi?"

Antti-maisteri oli huonolla tuulella. "Älkää turhia jaaritelko, vaan
antakaa tänne minun tohvelini!" tiuskasi hän.

"Vai turhia, vai turhia! sen minä vaan sanon, ett'ei teistä tule miestä
kuuna kulloin päivänä."

"Se on tullut jo."

"Tullut? Kaunis miesi, jonka silmät joka aamu ovat kuin särjen silmät
punaiset"'

"Älkää olko noin leuvakas; tulette vanhoilla päivillänne
nokkavoitoksi," ilkkui Antti-maisteri.

"Ja sitä sanotte te minulle, vaikka on kaksi kuukautta siitä, kun olen
saanut teiltä penniäkään, ja niistä kolmesta markasta, jotka silloin
sain on enemmät kuin puolet mennyt kiiltovoiteeksi teidän
saappaisiinne. Onni toki, etten ole tarvinnut ostaa kyntteliäkin, sillä
niitä ei teiltä kulukaan enemmän kuin yksi lukukaudessa."

Antti-maisteri nousi nyt vuoteeltaan, kietoi aamunuttunsa ympärillensä
ja alkoi juoda höyryävää aamukahviansa. Hänen muotonsa alkoi nyt käydä
lempeämmän näköiseksi. Pöydällä edessänsä oli hänen rahakukkaronsa.

Hän avasi sen, otti sieltä muutamia setelejä, jotka hän antoi matami
Raskille, lausuen: "pahasti olen todellakin tehnyt, kun olen jättänyt
tuon seikan unhoituksiin. Tässä on kuukausirahanne ja tällä liialla
voitte ostaa itsellenne jonkun naulan kahvia ja sokuria."

Tästä suli matami Raskin sydän. "Teillä on kuitenkin rehellinen luonto
ja hyväntahtoinen mieli. Senpä vuoksi minun käykin teitä sääli, kun
näen teidän noin ylenpalttisesti hummaavan, eikä laisinkaan pitävän
huolta tulevaisuudestanne. Minä olen miettinyt montakin keinoa
saadakseni teistä ihmistä ja luulenkin löytäneeni yhden, joka
varmaankin vie perille."

"Ja se keino on?"

"Se keino on, että panen teidät naimiseen; muu keino ei enään auta."

"Ha, ha, haa!" nauroi Antti-maisteri. "Ehkä olette jo valinnut minulle
morsiamenkin?"

"Niin olenkin."

"Noh, antakaapas kuulla. Onko hänellä edes nenä ja kaksi silmää? Suuta
on hänellä arvattavasti liiaksikin."

"Suu on hänellä kuin mansikka, ja silmät on hänellä niin kirkkaat ja
säkenöitsevät, että niistä voisitte saada tulta piippuhunne."

"Ehkä ne säkenöitsevätkin kiukusta?"

"Ei; hän on enkelin kaltainen; kyökissä ymmärtää hän kaikki temput ja
joutohetkinä lukee hän kirjoja."

"Ja soittaa fortepianoa yhdellä sormellansa?"

"Ei soita laisinkaan porkfionia."

"Noh, Jumalan kiitos! Sehän oli edes jotakin. Mutta missä saan tavata
tuon teidän enkelinne?"

"Siinäpä se temppu juuri onkin. Häntä ette saa tavata, ennenkuin olette
maistreeranneet. Jos hänet saisitte nähdä ennen, kävisi ajatuksenne
juoksu hämille ja lukemisestanne ei tulisi niin mitään. Rikkuja
ä-kirjaimen päällä rupeaisitte kuvittelemaan hänen silmiksensä, ja kun
kerta hänen silmänsä johtuisi mieleenne, tulisi pian koko hänen
olentonsa silmienne eteen ja hänen kiharansa peittäisi pois kirjassanne
sanat teidän näkyvistänne. Ei; se ei käy. Vaan pitäkää luja tahto;
ruvetkaa lukemaan, niin kyllä minä pidän huolen kaikesta muusta."

Antti-maisteri ei ollut kuulevinansakaan näitä sanoja, mutta ne tekivät
häneen, kuten vast'edes saamme nähdä, syvän vaikutuksen. Hän puki
päällensä ja meni kaupungille kävelemään. Täällä tapasi hän
jokapäiväiset tuttavansa, ja kaikki päättivät kokoontua viettämään
iltaansa Arkadiateaterin kahvilassa.

Raikkaasti kaikui taaskin iltaisella nuorison laulu äsken mainitussa
kahvilassa; korkealle kohosi myöskin nauru, kun joku noista nuorista
Apollon pojista lasketteli sukkeluuksia ja heleästi kilisi lasit heidän
käsissänsä.

Mutta kuinka lienee ollutkin: Antti-maisteri, joka tähän asti oli ollut
päämies kaikissa hullutuksissa, hän istui nyt enimmistänsä vaitonaisena
ja miettiväisen näköisenä, ainoastaan silloin tällöin hymähtäin
tovereinsa kokkapuheille. Matami Raskin sanat olivat ruvenneet hänessä
itämään. Hänessä vaikutti joku outo mieliala, joka tuntui hänestä
kiusalliselta. Hän tyhjensi lasin toisensa perään saadaksensa takaisin
entisen, hilpeän, huolettoman luontonsa, mutta se ei tahtonut onnistua.

"Mikä sinua Antti-veliseni vaivaa? Onko vekselisi langennut
maksettavaksi, vai onko kaartin vänrikki vienyt hempukkasi?" kysyivät
ilkkuen häneltä toverit.

Antti-maisteri veti suunsa nauruun, kilisti heidän kanssansa lasiaan ja
vaikeni.

Myöhään oli aika jo kulunut, kun toverit erosivat. Antti-maisteri astui
kotiansa epävakaisilla askelilla. "Teistä ei tule miestä kuuna kulloin
päivänä" ja "hän on enkelin kaltainen," puhui hän itseksensä. "Uskotko
sinä, Antti Sormunen, enkelejä?... Hym! ... matami Rask saattaisi
olla enkeli, mutta siksi on hän liian vanha ja ruma." Nyt sattui
Antti-maisterin jalka erääseen kiveen, jota hän ei ollut huomannut ja
jonka kivenlaskijat olivat jättäneet irtonaiseksi kadulle. Hän
kompastui ja kaatui. Noustuansa ylös, kulki hän taaskin eteenpäin,
jatkaen viisaustieteellisiä mietintöjänsä. "Kummallinen vaikutus noilla
väkevillä juomilla kuitenkin on," virkkoi hän. "Toisia ne panee
nauramaan toisia laulamaan, toisia itkemään, toisia raivoamaan. Toisiin
ne vaikuttaa, kuten lääkärit sanovat, 'epileptillisesti;' niiden
nauttija kaatuu nokallensa, ja silloin sanoo ohikulkeva hänestä: 'tuo
etsii kaivon sijoja.' Toisiin ne taas vaikuttaa 'kataleptillisesti;'
hän kaatuu seljällensä, ja silloin sanoo ohikulkeva: 'tuo tutkii
taivaan tähtiä.'"

Näin keskusteli Antti-maisteri itseksensä, kunnes hän oli ehtinyt
kotiansa. Hän heittäysi vuoteellensa, vaan yhä kaikui matami Raskin
sanat hänen korvissansa, siksi kunnes hän vihdoin nukkui.

Aamusella kun matami Rask tavallisuuden mukaan astui Antti-maisterin
huoneesen, kohtasi häntä outo näky. Hän ei tahtonut uskoa
silmiänsäkään. Antti-maisteri istui pöydän ääressä kirja edessänsä.
Niin, hänellä oli todellakin kirja edessänsä, ja kaikki osoitti, että
hän oli ollut hereillä jo varahin. Vielä enemmän kummastutti se matami
Raskia, että tämä nyt alkoi tapahtua säännöllisesti joka päivä. Hän ei
virkkanut mitään, vaan mustasi Antti-maisterin saappaat kiiltävämmäksi
kuin ennen, pyyhki tomun pois hänen pöydästänsä tarkemmin kuin ennen ja
hymyili salaperäisesti, hykertäen kämmeniänsä.

       *       *       *       *       *

Etelä Hämeessä on korkeiden kukkuloiden välissä soukka, kirkasvetinen
järvi, jonka rannoilla vanhat koivut ja lepät nuokkuen rehoittivat,
ikäänkuin katsellen omaa kuvaansa kirkkaassa vedenkalvossa. Kaikki
huokuu täällä luonnon tyyneyttä ja rauhaa. Sorsa parvet uiskentelee
siellä kenenkään häiritsemättä lahdelmasta lahdelmaan, ja laululinnut
pesiivät ja visertelevät siellä pelkäämättä, että ihmishyörinän
levottomat touhut heitä sieltä karkoittaisi. Järven toisessa päässä
aukenee maa tasaisiksi pelloiksi ja niityiksi ja lähellä rantaa seisoo
somasti ja sievästi rakennettu maakartano. Täällä vietti maanviljelijä
Koivunen perheensä keskellä elämänsä parhaimmat päivät, hoitaen
kaikessa hiljaisuudessa ja hyvällä menestyksellä maanviljelystänsä ja
täältä hän vihdoin saatettiin viimeiseen lepokammioonsa. Hänen
leskensä, jolle yksinänsä oli käynyt hankalaksi hoitaa mainittua
maatilaa, sillä hän oli hyljännyt kaikki uudet avioliiton tarjoumukset
syystä, kuten hän sanoi, ettei hän tahtonut antaa ainoalle lapsellensa,
kuudentoista vuotiaalle Helmille, isintimää, oli vihdoin myynyt
maatilansa ja muuttanut Helsinkiin. Syy, miksi hän juuri oli valinnut
tämän kaupungin asumapaikaksensa, oli parhaasta päästä se, että
Helmillä täällä olisi tilaisuutta jatkaa opintojansa silloisessa
naisakatemiassa ja muutoinkin käyttää hyväksensä niitä sivistyksen
välikappaleita, joita pääkaupungissamme niin runsaasti on tarjona.
Rouva Koivunen oli itse kasvatukseltansa sivistynyt ja hyväluontoinen
nainen. Hän oli itse johtanut tyttärensä, Helmin, kasvatusta ja pitänyt
huolta hänen sekä hengellisestä että ruumiillisesta edistyksestänsä.
Luonnon raittiissa helmassa oli Helmistä varttunutkin solakka, terves
ja punaposkinen neitonen, joka iloisena kuin leivonen oli lauleskellut
kilpaa lintuisten kanssa, milloin hänellä vaan kotiaskareiltansa oli
aikaa, sillä rouva Koivunen oli myöskin varhain totuttanut häntä
kaikenlaisiin naisille sopiviin käsitöihin ja muihin askareihin. Jos
vielä lisäämme, että Helmi oli olennoltansa sangen viehättävä,
teeskentelemätöin ja avosydäminen, niin olemmekin saaneet täydellisen
kuvan matami Raskin "enkelistä," josta hän Antti-maisterille oli niin
suurella lämmöllä puhunut.

Äsken mainitun maatilan tanhuvilla oli matami Raskinkin lapsuuden
päivät kuluneet. Hänen isänsä oli viljellyt erästä maatilan alle
kuuluvaa torppaa, mutta hänen kuoltuansa oli matami Rask, joka siiloin
oli hempeimmällänsä ja nuoruuden täydessä kukoistuksessa, lähtenyt
Helsinkiin hakemaan itsellensä palveluspaikkaa, jonka hän, ehkä ollen
umpisuomalainen, onnistui saamaankin. Täällä oli hän sitten muutaman
vuoden kuluttua joutunut naimiseen erään merimiehen, Raskin, kanssa.

Pitkän aikaa naimisessa oltuansa hukkui Rask vihdoin mereen eräässä
haaksirikossa, jättäen leskensä ja nyt kymmenellä vuodella olevan
tyttärensä, Annin, suurimpaan köyhyyteen. Tämä olikin syynä, miksi
matami Raskin oli täytynyt ruveta ylioppilaita palvelemaan. Kuultuansa
rouva Koivusen muuttaneen Helsinkiin, ei hän laiminlyönyt käydä tätä
tervehtimässä. Yhteiset muistot Hämeestä liitti nämät kaksi vaimoa
toisiinsa, ja heidän keskinäinen välinsä oli milt'ei enemmän kahden
sisarusten, kuin kahden naisen eri säätyluokasta.

Joutoaikoina salli Helmi Annin käydä luonansa, jolloin hän opetti tätä
lukemaan ja kertoi hänelle monta kaunista seikkaa Jumalasta, luonnosta
ja maailmasta. Myöskin kävi hän silloin tällöin matami Raskin kotona
ohjaamassa Annin kotitöitä ja pieniä askareita.

Kerran kuin Helmi taaskin oli poikennut tervehtimään pientä
suosikkiansa, Annaa, ja puuhaili tämän kanssa, kääntyi matami Rask
hänen puoleensa lausuen: "tiedättekö mitä, Helmi-neitseni? Minä olen
tänään valinnut teille sulhaisen."

"Minulle sulhaisen? Oikeinko totta?" lisäsi hän nauraen. "Noh, mikä hän
sitten on miehiänsä?"

"Mikäkö hän on? Hän on suuri hulivili."

"Hulivili? Mitäs minä hulivilillä te'en sulhaiseksi ja vielä vähemmin
aviomieheksi?"

"Mitä te'ette? Teidän pitää tehdä hänestä ihminen."

"Kuinka se olisi mahdollista, ja kuka hän sitten on?"

"Hänen nimeänsä en vielä sanokaan teille. Jahka minä ensin te'en
hänestä maisterin, saatte te sitte tehdä hänestä ihmisen."

"Maisterin? Siis harhateille joutunut ylioppilas?"

Helmi vaipui ajatuksiinsa; uteliaisuus, vaimon perisynti, alkoi saada
hänessä valtaa. Usein ollen yksinänsä ajatteli hän tuota matami Raskin
ehdokasta, ja näin oli Antti-maisterimme hyvällä tiellä tuntemattomana
pujahtaa jollei juuri Helmin sydämeen niin kumminkin hänen
mielikuvitelmaansa.

       *       *       *       *       *

Aika kului, viikot vierivät. Antti-maisteri istui yhä kirjansa ääressä
ja ottikin vihdoin maisteritutkintonsa hyvillä arvosanoilla.
Luultavasti olisi kuitenkin matami Raskin naittamispuuhat rauenneet
tyhjään, joll'ei sattumus, joka usein tekee tepposiansa, olisi ollut
vaikuttamassa tässäkin. Tutkintonsa suoritettua oli Antti-maisteri,
näetse, vuokrannut itsellensä erään ruunun-puustellin, aikoen ruveta
juurta jaksaen maanviljelijäksi, sillä tämä toimi huvitti häntä
kaikkein enimmin. Hän oli aina ihannellut maanviljelijän vapaata,
raikasta elämää, vaikka hän kyllä oivalsi, ett'ei tämäkään toimi ole
huoliansa vailla yhtä vähän kuin muutkaan olot ihmiselämässä. Tila oli
luonnonihanalla paikalla ja tarjosi siis hänelle sekä toimintoalaa että
huvitusta. Ennen lähtöänsä Helsingistä päätti hän käydä matami Raskin
luona jäähyväisillä ja tulikin sinne sangen otolliseen aikaan.
Helmi-neiti sattui, näet, samaan aikaan olemaan Annia tervehtimässä,
kuten hänen tapansa oli.

Matami Rask esitteli: "tässä on nyt se maisteri, ja tässä on nyt se
neiti."

Antti-maisteri kävi hämillensä tästä oudosta esittelytavasta.

Hän näki edessänsä, puhuakseni runoilijan tavoin, täydellisesti
puhjenneen ruusun, mutta tämä ruusu näytti hänestä omaavan jotakin
erinomaista, mitä hän ei ennen ollut huomannut muissa "ruusuissa." Hän
tiesi, että kohteliaisuus vaati häntä sanomaan jotakin, mutta mitä,
senpä perille ei nyt ollut helppoa päästä tässä silmänräpäyksessä.
Sanoaksensa kuitenkin jotakin, teki hän syvän kumarruksen ja virkkoi:
"saankos minä luvan?"

"Saatte," virkkoi Helmi-neiti veitikkamainen hymy huulillansa.

"Mitä sitte?" kysyi Antti-maisteri vielä enemmän hämmillänsä tuosta
veitikkamaisesta hymystä.

"Käydä istumaan," lausui Helmi-neiti. Molemmatkin purskahtivat heleään
nauruun. Jää oli murrettu, ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet
tutut jo monta vuotta. Antti-maisterista kävi keskustelu Helmin kanssa
yhä viehättävämmäksi, ja vihdoin, kun Helmi nousi ottamaan jäähyväisiä,
lausui Antti-maisteri taaskin: "saankos minä luvan?"

Nyt oli Helmin vuoro kysyä: "mitä sitte?"

"Käydä teitä tervehtimässä," lausui Antti-maisteri.

"Minun äitini on niin ystävällinen kaikille ihmisille ... minä luulen,
että tekin olette tervetullut hänelle!" vastasi Helmi taaskin tuo
veitikkamainen hymy huulillansa.

Antti-maisteri katsoi hänen jälkeensä. "Hän on todellakin enkelin
kaltainen," jupisi hän.

       *       *       *       *       *

Emme tarvitse mainitakaan, että Antti-maisterimme ei kau'an viivytellyt
käyttää hyväksensä tuota Helmin vaikka kiertämälläkin antamaa lupaa
saada käydä häntä tervehtimässä. Hän teki maatilaltansa vähän väliä
matkustuksia Helsinkiin, ja hänen kotonansa oli ryskettä ja puuhaa
aamusta iltaan, sillä vuokraamansa maatila oli edelläkävijänsä ajalla
joutunut hiukan rappiotilaan, ja hän tahtoi nyt asettaa sen sellaiseen
kuntoon, että siellä kävisi vaikka "enkelienkin" asuminen. Emme
myöskään lähde kertomaan kaikkia noita alussa milt'ei huomaamattomia
kädenpuristuksia ja muita pikku temppuja, joilla Antti-maisteri ja
Helmi ensin keskustelivat tunteistansa. Usea lukija ne itsekin tietää,
ja ken ei tiedä, häntä kehoittaisin mitä pikemmin kokemuksen tiellä
näihin opastumaan. Seuraus näistä kaikista oli, että eräänä päivänä
nähtiin Antti-maisterimme juhlallisen näköisenä ja hännystakissa
astuvan puhuttelemaan Helmin äitiä, ja täällä hänelle ei annettukaan
repposia.

Seuraavana keväänä vietettiin Antti-maisterin ja Helmin häät. Kevään
aika! Lemmen, linnunlaulun ja kaikkein toivojen uudellensa eloon
virkoamisen aika! Väkeä ei ollut paljo saapuvilla, mutta ne harvat,
jotka tässä juhlassa olivat, toivoivat sydämensä syvimmästä pohjasta,
eikä vaan tavan vuoksi, onnea ja kaikenlaista menestystä nuorelle
pariskunnallemme. Matami Raskin silmässä kiilsi ilon kyynel, ja hän
milt'ei pitänytkään itseänsä sinä, joka oli luonut Antti-maisterille ja
Helmille kaiken heidän silloisen onnensa. Iltaisella, kun vieraat
olivat hajonneet, ja nuoren pariskunnan piti lähtemän uuteen kotiinsa,
otti matami Rask hyvästijättäessään Helmin syrjään ja kuiskasi hänelle
korvaan: "Antti-maisterilla on tosin hyvä ja hellä sydän, mutta pitäkää
nyörit kovalla: minä muistan kyllä Raskivainajan..." Helmi hymähti ja
hiipi Antti-maisterin kainaloon, katsellen hänen silmiinsä helleydellä,
joka olisi voinut sulattaa kalliotkin. Näin oli nyt nämät kaksi nuorta
ihmistä yksi sydän ja yksi sielu.

       *       *       *       *       *

Antakaamme ajan vieriä vielä eteenpäin. Kaksi vuotta tämän jälkeen
kävin tervehtimässä vanhaa ystävääni. Antti-maisteri oli harvapuheinen
ja synkänmuotoinen. Näytti siltä, kuin olisi hän väsynyt ja kyllästynyt
elämäänsä. Minulle oli vaikeata hänessä enään tuntea tuota iloista
huliviliä Helsingin kahviloista. Salin ovi oli hiukan ravollansa.
Täältä kuului Helmi-rouvan ääni milt'ei kiivaasti: "Antti, ethän olekaan
käynyt ottamassa osakkeita Porvoon-Keravan rautatiehen, vaikka minä
sinua käskin!"

Minä heitin sääliväisen katsannon ystävääni, otin jäähyväiset ja
läksin.

Kun istuin rekeeni tähtikirkkaana talvi-iltana huokasin itsekseni:
"Jumalan kiitos, etten ole joutunut tuollaiseen pälkähäseen!"

Tähänkö lopettanen kertomukseni?

En vielä, sillä muutoinpa en olisikaan kertonut tapahtumia
täydellisesti. Annetaanhan siis vieläkin muutama vuosi vieriä
eteenpäin. Matkani satutti minut taaskin lähelle Antti-maisterin kotoa.
En raahtinut ajaa sen ohitse, vaan päätin poiketa sisään tervehtimään
vanhaa ystävääni ja, jos ei muuta, niin kumminkin lohduttamaan häntä
suuren rasituksensa alla. Antti-maisteri tuli vastaani iloisella
hymyllä ja tervehti minua lauseilla, jotka hiukan muistuttivat tuosta
vanhasta helsinkiläisestä. Hänen silmässänsä oli kirkas loisto ja
otsallansa rauhan tyyneys. Samassa tuli Helmi-rouvakin sisään, vaan
kun seisoin hiukan syrjässä, ei hän minua heti huomannut. Hän meni
Antti-maisterin luokse, laski kätensä hänen kaulallensa, lausuen:
"kuule, ukkoseni, montako tynnyriä kauroja lähetämme myllyyn?"
Antti-maisteri alkoi nauraa, ja huomautti häntä minun läsnäolostani.
Helmi, joka nyt oli täydessä naiseellisessa kukoistuksessaan, tervehti
minua ystävällisesti ja meni sitten taaskin taloudellisiin puuhiinsa.

Minä seisoin siinä elävänä kysymysmerkkinä.

Antti-maisteri hymyili. "Haluaisit kaiketi tietää, kuinka kaikki tämä
on käynyt?" kysyi hän.

Minä nyökäytin päätäni myöntämyksekseni.

"Niin, veliseni, se oli nyt sillä lailla," virkkoi Antti-maisteri,
"että joku aika häittemme jälkeen rupesi vaimoni kohtelemaan minua
varsin omituisella tavalla. Minä en voinut käsittää, mikä häneen oli
tullut. Jos minä tahdoin kylmää, tahtoi hän kuumaa, jos minä tahdoin
sinappia, tahtoi hän siirappia. Täydyn tunnustaa, että rakkauteni alkoi
saada tästä pahan loukkauksen. Minä sulkenin itseeni ja kohtelin häntä
väliin kylmyydelläkin, mutta aina sillä ulkonaisella kohteliaisuudella
ja kunnioituksella, jota kullakin nuhteettomalla aviovaimolla on oikeus
vaatia mieheltänsä. Myöskin annoin minä hänen tykkänänsä vallita. En
tiedä, mitä vaimoni sydämessä tällä ajalla lienee liikkunut, vaan erään
kerran tuli hän kyynelsilmin luokseni, lausuen: 'pidä sinä hallitus,
mutta rakasta minua!' 'pidetään yhdessä,' virkoin minä ja suljin hänet
syliini. 'Neuvotelkaamme yhdessä ja valitkaamme se, kun paras on.
Emmehän seisokaan sotajalalla, sillä onhan välimme sellainen, että
yhden menestys tahi vastoinkäyminen on menestys tahi vastoinkäyminen
toisellekin. Koettakaamme etsiä korkeinta aviollista onnellisuuttamme
siinä, että kaiken itsekkäisyyden ja omien mielioikkujen hylkäämällä
noudatamme toinen toisemme mieltä, niin on kaikki meille käyvä hyvin.'

"Seurauksen yllämainitusta kohtauksesta olit äsken tilaisuudessa
näkemään. Siitä asti on elämämme ollut pelkkää onnea, ja jos joskus
jotakin pientä sattuu väliimme," lisäsi hän, osottaen polvellensa
nojaavaa viisivuotista poikaansa, "niin nuot 'kulipäät' vaikuttavat,
että kaikki jälleen tasaantuu."

Helmi-rouva astui nyt uudestansa sisään pitämään meille seuraa. Hän oli
iloinen, viehättävä ja ystävällinen, eikä mikään hänen puvussansa eikä
puheessansa muistuttanut enään kauratynnyreistä. Ilta kului hupaisesti
tässä ystävällisessä perheessä, ja jo oli myöhä, kun vihdoinkin otin
heiltä jäähyväiset.

Kun taaskin istuin rekeeni synkkänä talviyönä, tunsin olevani yksinäni
"kuin ruovon päristäjä korvessa."



NAISEN KAVALUUDEN SEURAUKSET.

Kirjoitti Julle Erg.



I.


Eräänä kauniina Joulukuun kuutamoiltana astui noin kahdenkymmenen
vuoden vanha nuorukainen hitaisilla askeleilla Törrölän kylään viepää
kaitaista metsäpolkua myöten. Hänen suunsa oli hieman hymyssä ja hänen
silmänsä oli alinomaa kiinnitetyt kohti matkansa päämaalia. Hänen
korkeasta otsastansa ja jotensakin kauneista kasvoistansa oli
huomattava joku erinäinen mielen liikutus. Hän oli puettu
pitkävartisiin saappaisiin ja hänen yllänsä oli hienosta,
ulkomaalaisesta kankaasta tehty puku. Hiljaa hengitti Pohjola, kulki
puusta puuhun ja oksalta oksalle, heiluttaen niiden hyisiä latvoja
ikäänkuin kuiskuttaen: "Hyvää yötä. Levätkää rauhassa." Täysi kuu
tähtineen valaisi tätä metsäistä seutua. Äänetönnä, polttaen
piippuansa, jatkoi nuorukainen matkaansa, eikä mikään häirinnyt hänen
päässään kiiteleviä ajatuksia. Hän oli jo kulkenut Porraskorpeen
eroavan polun kohdalle, johon hän ikäänkuin salaman lyömänä yht'äkkiä
pysähtyi. Samassa tuokiossa esiintyi metsän vastaiselta puolelta
valkoverinen, kaunis, nuori, seudun tavan mukaan puettu neitonen, joka,
huomattuaan paksun ikihongan varjossa seisovan henkilön, seisahtui,
sekä oltuansa jonkun vähäisen aikaa epäröivä käytöstavastaan
sellaisessa arvaamattomassa sattumuksessa, kirkasi pelkoa
ilmoittavalla, kimakalla äänellä: "ken olet!" "Ken olet," vastasi
kaiku, ja pani neidon sydämen pelosta kahta kertaa rajummin sykkimään.

Samassa jupisi nuorukainen huuliensa välissä kuulumattomia sanoja ja
lähestyessänsä neitoa huudahti hän: "armas, lemmitty Klaarani. Täällä
synkän metsän kaitaisella polulla en luullut tapaavani ketään. Luulin
olevani aivan yksin. Minä olin matkalla sinun tykösi, saadakseni
sydämelleni rauhoitusta. Oi, minun täytyy lähteä; siitä syystä on
sydämeni pakahtua."

Pirttiahon Klaara, se oli neitosen nimi, astui nuorukaisen rinnalle ja
tarttui molemmilla käsillänsä nuorukaisen ojentamaan käteen, sekä
lausui matalalla, murheellisella äänellä: "niin on. Nämät muutamat
viimeksi kuluneet päivät ovat minusta tuntuneet pitkiltä. Tänne,"
lausui hän, luoden kauniit sinisilmänsä avaruuteen, "tulin kauniina
kuutamo-iltana nauttimaan metsän hiljaisuutta. Täällä, niin täällä,
etenkin viime keväänä olen monta monituista kertaa nauttinut luonnon
suloa läheisessä koivikkometsässä laulavain lintujen tuhatsävelistä
laulua kuulemalla ja aina olen kaikesta tästä löytänyt suurinta
huvitusta. En voi sinulle minkäänlaista syytä sanoa nyt tulleesen
murheeseni. Kuitenkin, minä aavistan jotakin erinomaista tapahtuvan,
Paljon on kyyneleitä vuotanut silmistäni. Aavistus, kenties aiheeton,
on siihen syypää, Mistä olenkaan senlaista saanut päähäni. Nyt sanon
suoraan: anna anteeksi, jos loukannen sinua, mutta minuun on syttynyt
luulo, ett'emme saa pitkään aikaan nähdä toisiamme. Lemmitty Edvardini!
Sano, milloin saamme sielunpaimenemme edessä notkistaa polvemme, vaan
vannoaksemme toisillemme ijäistä rakkautta? Tuskalliselta tuntuu
epätietoisuus, mutta kahta kertaa tuskallisemmalta tuntuu paljas
ajatus, ett'en saisi sinun läheisyydessäsi olla."

"Murheesi voi lukea kasvoistasi, mutta rauhoitu, Klaarani. Ole
kärsivällinen ja tyydy kohtaloon. Sinä tiedät aivan varmaan, että
tulevaisuuteni on ilman perustus-kiveä, ja olemiseni niin ollen
arvoton. Tämä asian laita, nykyinen kohtaloni, on antanut minulle
aihetta miettimiseen. Päästäkseni pyrintöjeni perille, eli toisilla
sanoilla sanoen, saadakseni aijotun avioliittomme toteutumaan ja sen
esteenä olevat haitallisuudet pois raivatuiksi, olen päättänyt
matkustaa muille seuduille hankkiakseni itselleni tarkoitustani
vastaavan vaikutusalan. Tätä ennen säästetyillä, pienillä varoillani
luulen tulevani toimeen pari vuotta, joten siltä ajalta tuleva palkkani
kokonaan jäisi säästöön, jolla, katsoen tulevaisuuteen, voisimme
perustaa pienen kodin lemmellemme. Näin ollen tulisi sinun odottaa
pitkän aikaa, kenties asianhaarain mukaan yli kahden ajastajankin. Nyt
olen suoraan sinulle lausunut ajatukseni. Lupaatko niin kauvan odottaa?
Voitko vannoa olevasi minulle uskollinen morsian -- voitko?"

Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi Edvard'in ääni tuntuvasti, ei
kylmyydestä eikä pelosta, vaan siitä, että hetki oli kallis, joka
päättäisi hänen tulevaisuutensa pyrinnöt. Hän syleili Klaaraa ja painoi
hänen huulillensa useampia suudelmia.

"Lupaan, lupaan, sill'aikaa ja hamaan elämäni iltaan asti olen oleva
sinun uskollinen morsiamesi. Sen vannon kautta taivaan ja maan. Ei
mikään muu, kuin kuolema, voi meitä eroittaa. Ei, sen vakuutan. Olkoon
tuo tuolla ylhäällä kuumoittava kuu kaikkine lukemattomine tähtineen
nyt lausuttujen puheitteni todistajana," kiiruhti Klaara vastaaman ja
nojautui Edvard'in rintaa vastaan.

Hiljaa kietoi Edvard kätensä Klaaran ympärille, joka nojasi päänsä
vasten Edvard'in kasvoja ja kuiskutti hiljaa: "uskollinen olet ollut ja
vannonut vastaisuudessakin olevasi. Minä olen vakuutettu, ett'ei kukaan
voi meitä eroittaa. Ei; tuhat kertaa, ei. Haudan toisellakin puolella
olet omani. Minä olen tyytyväinen ja rintani on täytetty mitä
suurimmilla toiveilla. Kenties jo huomenna lähden matkaan. Saatuani
paikan olen sinulle antava tietoja olinpaikastani, jokainen kukkainen
maassa ja jokainen lintuinen puun oksalla muistuttakoot sinulle
liittomme pysyväisyyttä."

"Hyvästi, kallis Edvard. Yksin ollessasi muistele kaukana olevaa
Klaaraasi!" Kun Klaara oli saanut nämät sanat lausutuiksi, tyrskähti
hän itkuun. Edvard, painaen suudelman Klaaran otsalle, kuiskutti hänen
korvaansa: "ole uskollinen kuolemaan. Palkintosi on oleva vilpitön
rakkauteni."

Tämänkaltaisessa asennossa, tunteittensa valtaamina, olivat
rakastavaiset kotvan aikaa. Ei mikään häirinnyt näiden henkilöiden
tunteiden uhkuamista. Kuukin pistäytyi pilvihattaran taakse
välttääksensä katseellaan häiritä rakastavain suloista onnea. Vielä
kerran kuiskahdus, muisku sekä kädenpuristus ja kumpikin katosivat
hitailla askeleilla eri polkujaan metsikköön.



II.


Toistakin vuotta on siitä kulunut, kun tapasimme Edvardin Klaaran
seurassa Törrölän kylään vievällä metsä-polulla. On kaunis Kesäkuun
ilta. Aurinko oli taivaanrannalla laskeutumassa ja hetken perästä
valmis säteillään valaisemaan toista maapallon puoliskoa, jonka tähden
sen viimeiset säteet kultaavat järven ja sen ympärillä olevat metsiköt.
Vielä lauloivat linnut kiitoslauluaan ja vielä oli mehiläinenkin
kiireessä työssä, lennellen kukkaisesta kukkaiselle.

Korkeanlaisen mäen syrjänteellä, Säyne-lammin oikealla puolella, on
Törrölän kylä, jossa löytyy parikymmentä taloa, jotka melkeen kaikki
ovat varakkaanpuolisia.

Leveä maantie, koukerrellen pitkin Säyne-lammin rantoja alkaa
Haapavaarasta ja viepi Törrölän läpi Pirtti-ahon kylään, jolla tiellä
etenkin puheenalaisena iltana oli vilkas liike.

"Paljopa on nuorta rahvasta liikkeellä," kuiskasi eräs nuori poika
toverinsa korvaan juuri, kun parvi tyttöjä ja poikia juoksujalkaa
menivät heidän sivutsensa.

"Ne menevät Kallelaan, sillä siellä on tänä iltana tanssiaiset, etkö,
hönttö, tuota ole kuullut; johan siitä on koko viikon aikana hölytty
sitä ja tätä. Sinäkö ainoa, joka ei siitä tietäisi?"

"Enpä tuota ole kuullut. Eikö lähdetä kemuja katsomaan?"

"Lähdetäänpä vaan."

"Noh, kissa vieköön! Minusta kuuluu jalkain kopinaa," lausui toinen
pojista, kun olivat tulleet Kallelan pihaan.

"Niin minustakin," kuului toverin yksitoikkoinen vastaus.

Tupaan tultuamme huomaamme tanssiaisten olevan täydessä vauhdissa ja
Pirttiahon Klaaran keskellä poika- ja naispiiriä, iloisesti laulaen:
"Rukkaiset annan muutamalle, kosialle, veitikalle" j.n.e. tanssivan
äskettäin maanviljelysopistosta uloslasketun, kylään tulleen nuoren
pehtoorin kanssa, josta syystä kylän nuoriso ja etenkin naiset pitivät
keskenään puhetta, luullen muun muassa Pirttiahon Klaaran liehakoinneen
saadaksensa pehtorin itseensä mieltymään.

Senlaiseen muistutukseen lieneekin naisilla ollut aihetta, kun
varmuudella tiesivät Klaaran päätökset olevan tuulen tuomia, niin ja
näin, aina sen mukaan kun missäkin tilaisuudessa oli tarpeen.

Piiritanssin loputtua ja jokaisen mentyä istuimellensa lepäämään,
huomautti Kiiskilän Katri rinnallaan oleville tovereilleen: "katsokaat
tytöt, miten Klaara tirkistää armaasti, rukoilevasti pehtoorin silmiin.
Siitä päättäen näyttäisi, kun Klaara olisi kokonaan unhottanut
Edvardin. Noh, ei mikään ihme, pehtoori Lilja on kaunis mies, hyvällä
tulevaisuudella, ja Klaaran sulhanen, Edvard, ei ole minun tietojeni
mukaan täältä lähtönsä jälkeen Klaaralle kirjoittanut riviäkään."

"Ha, ha, haa!" tyrskähti Myllylän Anni nauramaan. "Ha, ha, haa!" Katri
luuli näkevänsä Klaarassa välinpitämättömyyttä Edvardiin aivan
pienestä, vähäpätöisestä syystä. "Se on anteeksi annettava, vaan minä
nä'in Klaaran ja pehtoorin välillä muutatakin tapahtuvan, joka
tosiaankin antaisi aihetta Kiiskilän Katrin muistutukseen Klaaran
välinpitämättömyydestä sulhasestansa."

"Mitä, mitä?" tiedustelivat tytöt uteliaina.

"Näinpä minä pehtoorin kallistavan päänsä Klaaran korvaan, kuin hän
olisi jotakin tahtonut muiden kuulematta Klaaralle lausua. Kun
pehtoori oli kuiskutuksensa lopettanut, nyykäytti Klaara päätänsä
ymmärtämisensä, tai, jos se koski jotakin pyyntöä, myöntymisensä
merkiksi. Mitähän, jos Edvard nyt olisi täällä ja olisi nähnyt sen
seikan?"

"Kas nyt," keskeytti Louhelan Miina, "Klaara ja pehtoori menevät ulos.
Ei kummempaa!"

"Tästä lähtien en tahdo seurustella Klaaran kanssa."

"Emme mekään," kuului hiljainen supatus näiden rivissä. Hiljaisilla
askeleilla seurasi Klaara nuorta pehtooria, nojaten itsensä pehtoorin
oikeaa käsivartta vastaan. Kun he olivat tulleet Säyne-lammin rannalle,
otti pehtoori nenäliinan taskustansa ja pyyhkäisi tanssin paljoudesta
otsaansa tarttunutta hikeä, jonka jälkeen hän luoden lempeän katseen
Klaaraan, sanoi ujostelevalla äänellä: "en tiedä, mikä lienee tehnyt
muutoksen siinä, ett'ei seurat, niinkuin ennen, minua enään samassa
määrässä ilahuta. Nyt olen taasen ollut kotonani pari kuukautta nuorien
alinomaisessa läheisyydessä, ja jos en väärin muista, niin sillä aikaa
ei minulla ole ollut yhtäkään hupaista hetkeä."

Klaaran suu vetäytyi hymyyn hänen lausuessansa: "teillä lienee morsian
ja ajatus häneen tehnee, että kaikki huvit ovat arvottomia, ell'ei hän
ole teidän seurassanne. Jos niin on, ei se ole mikään ihme. Mitä
sanonkaan? Anteeksi pyydän, eitä kosketin kenties liian hellään
paikkaan ja etenkin, kun asioita sellaisesta laadusta en ensinkään
tunne."

"Jos minulla olisi morsian, niin ei minulla olisi minkäänlaista syytä
synkkämielisyyteen. Päin vastoin, vaikk'ei se, jota lempisin, olisi
lähiseuduillakaan, virkistäisi hänen silmieni edessä oleva kuvansa
kaikenlaisissa tilaisuuksissa. Luulen olevani oikeassa tarkoin
arvostellessani minulle antamaa lohdutustanne, että te, ollen aina
iloinen, tosiaankin olette rakastunut johonkin kylän reippaimpaan
nuorukaiseen -- ja siltä saaneet vasta-lempeä. Niinkö? Kenties saan
toivottaa onnea?"

Klaara vetäytyi muutamia askelia taaksepäin, ja kääntäen päänsä kohti
syrjässä olevaa metsää, sanoi hän: "mitä tarkoitatte herrani?
Mainitsitte, jos oikein korvani kuulivat, sulhasesta. En sellaista
vielä ole kerinnyt edes miettiäkään. Aina siihen lienee aikaa, sillä en
vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta."

"Kuulustelemisemme siis todisti, että kumpikin meistä omaa vielä
sydämensä, eikä ole sidottu minkäänlaisilla lupauksilla. Eikö niin? Jos
uskaltaisin, niin varmaankin aivan paikalla lankeaisin eteenne ja
tunnustaisin, että..."

"Mitä että?" keskeytti Klaara, punastuen korviin saakka. --

"Että minä -- Oi, jos rohkenisin sanoa!"

"Varmaanhan ette minua tarvitse kainostella," kiiruhti Klaara
vastaamaan.

"Että kuvanne on ollut ajatuksieni jokapäiväinen, että minä koko
sydämeni voimalla teitä lemmin, uskallanko edes toivoa vastarakkautta?"
pehtoorin viimeiset sanat olivat niin heikot, että niitä tuskin
kuulikaan, ja hän läheni Klaaraa epävakaisilla askeleilla sekä
vastaanotti Klaaran tarjotun käden, jonka hän painoi vasten huuliansa.

"Te teette minut sangen onnelliseksi. Minä olen jo kauvan aikaa
rakastanut teitä ja yhtä pitkän ajan olen, hylkäämällä minulle
esitettyjä sulhasia, odottanut teidän nyt vihdoinkin tehtyä
tunnustustanne. Toivoni on nyt toteutunut."

Nyt uskalsi pehtoori luoda katseensa Klaaraan. Nyt hän rakkauden
hurmeessa kieri kätensä Klaaran hoikan vartalon ympärille ja vahvisti
rakkautensa useammalla suudelmalla.

Ilta oli viehättävän herttainen. Lehti ei värähtänyt ja lammin pinta
oli aivan tyynenä. Siinä rakastavaiset näkivät oman kuvansa ja rannalla
rehoittavien puiden varjon. Kaikki oli hiljaista; ei muu kun pelimiehen
viulusta lähteneet yksitoikkoiset, kimakat säveleet kuuluivat rannalle.

Aurinko oli jo hetken aikaa sitten mennyt mailleen ja laululintuset
olivat lopettaneet ylistyslaulunsa ja pää painettuna pikku siipiensä
alle lepäsivät rauhallisina puiden oksilla, ollaksensa valmiina uusilla
voimilla seuraavan päivän koittaessa laulullaan alkamaan kiitostansa
Luojalleen. Mutta ihmissydämen sisimmässä pohjukassa piilevä totuuden
kipinä lienee ollut rauhatoin, kuten myrskyllä valkamaan ajettu aalto,
ja omatunto, tuo ihmisen tekemäin pahatekojen alinomainen soimaaja,
lienee varmaan kuiskuttanut petturin, valansa rikkojan korvaan: "miksi
niin teit? kosto, jumalallinen kosto, seuraa sinua, ettäs näin teit,"
sillä jotakin erinomaista, ulkopuolisestikin selvästi näkyvää,
näyttäytyi Klaaran esiintymisessä. Hän vapisi, eikä voinut edes
muutenkaan tunteitaan hillitä; hän itki, ilmoittaen olevansa onne --
vaan lopputavut lausuttiin heikolla äänellä, ett'ei sitä
tarkimmallakaan kuulolla olisi voinut eroittaa, josko se oli --
"llinen," vai -- "toin."

Rakastavaiset uneksuivat vielä kauvan aikaa toistensa sylissä
sanaakaan sanomatta. Vihdoin Klaara tarjosi kätensä hyvästijätöksi, ja
niin jättäen tanssiaiset sillensä, erosimat he eri suunnille.



III.


Seuraavana iltana yllä kerrotun tapauksen jälteen tapaamme Klaaran
yksin istumassa juuri samassa paikassa, jossa hän vastaanotti pehtoorin
rakkauden ilmoituksen. Hänen silmänsä olivat itkusta täytetyt ja
kasvonsa olivat kalpeat. Mikä siihen on ollut syynä, sen kenties,
tietäessämme Klaaran silloiset suhteet, voimme helposti käsittää.
Klaaran sydämessä on parantumaton haava, jonka hän tahallaan oli
itselleen saattanut. Varmaankin haavan sivut tuottivat kyyneleitä ja
sen lisäksi, -- emme kumminkaan voi varmuudella päättää, -- tuskaa ja
polttavaa toivottomuutta. Hän katseli levottomasti ympärilleen,
ponnisti kaiken voimansa tarkkaan vakoilemiseen, voidakseen olla
vakuutettuna, ett'ei kukaan läsnäolollaan häiritseisi häntä. Kaikki oli
vaan hiljaista, ja mikään ei antanut hänelle syytä epäluuloon. Muuta ei
kuulunut kuin metsän hiljainen tohina ja Säyne-lammin laineiden
loiskuminen, kun ne saapuivat rantaan.

Ilta oli viileä ja kaunis.

Kun hän oli varma, ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen rannalla oloansa,
tempasi hän rintaansa vasten kätketyn kirjeen, oikasi sen käännökset ja
iski silmäyksensä sen riveihin, kuten nälkäinen kotka saaliiseensa.
Kirjeen luettuaan pani hän sen polvilleen ja jupisi hiljaisella
äänellä: "niin, Edvard, vieläkin sinä rakastat yhtä lämpimästi, kuin
toista vuotta sitten. Sinä ilmoitat nyt voivasi täyttää lupauksesi,
vaan et ilmoita milloin tänne tulet. Noh, yhdentekevä! Ei sen pahempi,
jos et tulekaan, vaan rakkauteni -- rakkauteni -- miten se on
jäähdytettävä? Luullakseni yksinkertaisesti: minä halveksin Edvardia ja
teeskentelen rakastavani pehtoori Julle Liljaa. Se on päätetty. Julle
Lilja on varakas ja voipi paikalla viedä minut vaimonansa omaan,
rikkaasen kotiinsa." Klaara nosti nyt vapisevan kätensä vasten
rintaansa ja lisäsi: "minä teen mitä tahdon; teen itseni onnelliseksi,
rikkaaksi ja samalla suostun äitini tahtoon." Tämän sanottuaan hän
yht'äkkiä salaman nopeudella kavahti seisoalleen ja kätki polvillaan
olevan kirjeen. Hän loi katseensa ylt'ympäri ja huomasi läheisen metsän
reunasta pitkän mieshenkilön ohjaavan kulkuansa samaa suuntaa, jossa
hän vavisten seisoi. "Ken tuo mahtanee olla? Minusta näyttäisi, kun se
olisi Julle. Mitä hän tänne tulisi? Noh, minulle se on yhdentekevä,
kulkipa hän sinne tai tänne, eihän Julle kuitenkaan voi aavistaa,
mitä varten olen tänne tullut," jupisi Klaara samalla, kun hän,
vakuuttaakseen itseään, ett'ei kirje olisi näkösällä, kädellään työnsi
kirjettä kaulaliinansa alle.

Tuokion kuluttua seisoi Julle Klaaran edessä. Hellä käden puristus ja
vilpittömästä rakkaudesta, palava suudelma oli Jullen tervehdys.

Kun Klaara oli tointunut ensi hämmästyksestänsä sanoi hän kainoutta
ilmoittavalla, vaan jokseenkin sointuvalla äänellä: "tämä paikka tuntuu
minusta rakkaalta -- rakkaammalta kuin mikään muu paikka seuduillamme.
Sentähden tulin tänne tänä erittäin kauniina iltana huvittamaan
huvitusta kaipaavaa sydäntäni lintujen laulua kuulemalla. Täällä olen
ollut jo tiiman ajan ja tunnen itseni olevan paljoa raittiimman."

"Rinnettä alas tullessani huomasin sinut ja sentähden, vaikka väsyneenä
kovasta työstä, tulin hetkiseksi luoksesi. Minä olen halunnut
keskustella kanssasi häidemme vietosta, milloin ne olisivat pidettävät.
Mihin aikaan olisi sinun mielestäsi häämme vietettävät?"

"Kentiesi noin parin kuukauden perästä."

"Olkoon menneeksi kahden kuukauden kuluttua. Ehkä olisi sopivin ja
enemmän muistossamme säilyvä, jos siis huomisesta lukien, eli 27
päivänä Elokuuta, kaksi kuukautta siitä, kun julki ilmoitimme meissä
valtaavat tunteemme, häät pidettäisiin."

"Aivan niin. Se on aivan kuin minäkin tässä ajattelin," virkkoi Klaara,
hätyyttäen kädessään olevalla nenäliinalla liian lähelle tunkeutuvia
hyönteisiä.

"Siis on kaikki päätetty. Joko kohta aijot mennä kotiasi? Minä voisin
seurata sinua kappaleen matkaa."

"Kohta. Aurinko kohta laskeutuu. Mitähän äitini minusta ajattelee, kun
viivyn näin kauvan pois hänen näkyvistänsä? Varmaankin hänen on ikävä
kotitöitä yksin toimitella."



IV.


Rakastavaisten vielä näin puhuessa hiipi hiljasilla, kuulumattomilla
askelilla pienehkö naishenkilö pitkin Säyne-lammin rantaa. Vähän väliä
hän, jouduttuaan lähelle rannalla olijoita, seisahtui kuuntelemaan,
vakoilemaan pienillä kiiluvilla silmillään, josko rannalla istujat
olisivat huomanneet hänen lähestymistänsä. Taasen, kuten kissa,
tarkasti määritellen askeleensa pituutta, saalista väijyessä, läheni
hän lähenemistänsä. Muutamia silmänräpäyksiä vaan, niin hän olisi ollut
heidän edessänsä. Nainen, puettu seudun tavan mukaan, kyyristyi
kumminkin tiheän kataja-pensaan taakse siitä voidakseen tarkasti
kuulla, mitä rannalla olijat keskenänsä puhelivat ja samoiten nähdä
heidän pienimmätkin liikkeensä. Saatuansa näin mukavan aseman, vetäytyi
hänen suunsa hymyyn hänen itsekseen sanoessansa: "Klaara, tyttäreni!
Sinä vo'it lumota seudun rikkaimman ja kauniimman miehen. Sen minä
varmuudella voin sanoa. Nyt, jos milloinkaan, koettele parastasi, sillä
maailmallinen onnesi riippuu kokonaan siitä ainoasta miehestä, jonka
kaulan ympärille olet saanut lumousvoimallasi sijoittaa lumivalkeat
käsivartesi. Klaarani, sinä tulet olemaan minun vanhuuteni ilo, tuki ja
turva. Kaikkivaltias, anna siunauksesi vuotaa tyttäreni ja hänen
vieressään istuvan uhrimme ylitse. Salli niin, että he sillä pyhän
pyhällä avioliiton siteellä toisiinsa ikuisesti ja milloinkaan
eriämättömiksi yhdistettäisiin!" Tämän toivomuksensa sanottua hän
vaikeni ja paljasti hienolla huivilla peitetyn päänsä selvemmin
kuullaksensa rakastavain puhelemista.

Jättäkäämme nainen hetkeksi piilopaikkaansa kuuntelemaan ja jatkakaamme
kertomustamme:

"Noin viikko-kausi tätä ennen en voinut aavistaa, että minä olisin
tilaisuudessa niin pian, kuin nyt on tapahtunut, ilmoittamaan sen, mikä
monta vuotta tätä ennen on sydämessäni itänyt. Siemen on kantanut
hedelmän. Lemmitty Klaarani! Vaimon velvollisuudet ovat raskaat,
tuskalliset, vaan hän kantaa ne kärsivällisyydellä sen nojassa, että
hänen sydämensä on yhdistetty sydämeen. Koettele täyttää naisellinen
velvollisuutesi, niin olet voittanut elämäsi korkeimman onnen. Niin;
paljon olisi minulla puhuttavaa, paljo muistutettavaa, vaan olkoon
tässä jo iällä kertaa kylliksi. Aika lähenee kiireillä askeleilla.
Kentiesi äitisi sinua ikävöiden odottaa." Näin puheli Julle Klaaransa
kanssa. Puheen lopetettuansa hän kieri kätensä Klaaran kaulan ympäri ja
suuteli häntä.

"Armas Julleni! Elämäni korkein määrä ja toivoni on täytetty. Kokematon
sydämeni, joka äskettäin oli murheesta pakahtua, on rauhallinen ja
nauttii lempeäsi. Kauvan on kuvasi piillyt sydämessäni ja yhtä kauvan
olen sinua odottanut."

"Olipa sattumus, että illalla tulin tanssiaisiin, joihin ensin en
aikonut mennä, vaan joku sisällinen kuiskaava ääni houkutteli minua. Se
oli sallimus. Kaikki on mennyt meidän molempien aatteiden mukaan."

"Vielä on yksi asia aivan unohduksissa jäänyt mainitsematta," lisäsi
Klaara samassa, kun hän pan| kätensä silmiensä eteen. Onhan minulla
rakas äiti. Hänen pitäisi myöskin saada tieto puheistamme ja
päätöksistämme, sillä se voisi muuten loukata häntä! Eikös se olisi
sinun velvollisuutesi, että häneltä pyytäisit hänen äidillistä
siunaustansa? Minä tiedän, ett'ei hän sitä voi kieltää. Minä tunnen
äitini sydämmelliset toiveet. Hän rakastaa meitä kumpaakin."

"Aivan niin Klaarani. Sinulla on oikein. Oli hyvä, että muistutit
siitä. Kenties tulen ensi sunnuntaina sinua tervehtimään, jolloin
myöskin olen tilaisuudessa puhumaan äidillesi asiasta ja samalla
pyytämään hänen suostumustansa."

"Tee niin, kuin hyväksi katsot. Kuitenkin pidän velvollisuutenani
muutamilla sanoilla antaa pieni viittaus hänelle, ettei hän,
kuullessaan sinua joutuisi epäröisyyteen."

"Kaikki olemme puhuneet niin valmiiksi, ettei meidän välillä, koskeva
avioliittoamme, ole mitään keskustelematta. Kuitenkin, anna anteeksi
uteliaisuuteni: loukkaamatta sinua tahtosin sinulta suoranaisen
selityksen, josko sinä, kuten minä ensi alussa hiukan epäilin, olet
ollut missään yhteydessä kauppakirjuri Edvard Tallan kanssa, sillä
varmaankin, sen luulen siitä, että hän usein vielä isäsi eläessä kävi
teidän kotonanne, hänet perin pohjin olet tullut tuntemaan?"

"Suoraan sanoen, kuten toivot," vastasi Klaara, "tunnustan, että minun
ja Edvard Taltan väli oli ystävällinen. Hän tosin joku aika ennen
täältä pois lähtöänsä, ilmoitti minulle kunnioittavansa ja samalla
rakastavansa minua. Sitä puhetta en ensinkään ollut kuulevinani ja otin
keskustelu aineellemme muita sopivia asioita, joten hänen kosioimisensa
sillä kertaa jäi sikseen. Taisi olla pari kuukautta sen jälkeen, niin
tapasin hänet matkalla Polvikoskelle. Hän seisautti hevosensa ja nousi
kärryistään ylös, loi minuun pitkän läpitunkevan katseen ja
tervehdittyään sanoi: 'viime kerran tavatessani oli puhe asiasta, joka
lähin koski sydäntäni.' Edvard uudisti silloin kosioimisensa, vaan sai
minulta kieltävän vastauksen. Kun hän vihdoinkin, puheltuaan sitä ja
tätä, oli valmis matkaan, lisäsi hän: 'jos kohta et ole vastaan ottanut
lempeäni ja sen olet ajattelemattomasti polkennut jalkaisi alle, niin
kuitenkaan et sitä minulta voi riistää. Koko elinaikanani olen sinua
rakastava. Muista!'... Mitä Edvard sanalla 'muista' tarkoitti, en
tiedä, enkä ole ollut utelias sitä tiedustelemaankaan. Senjälkeen en
ole koko miestä nähnyt."

"Sen minä kyllä arvasin, että hän sinua lempii. Hyvä oli, että koko tuo
hänen puuhansa meni myttyyn."



V.


Katajapehkon takana piilossa ollut nainen nousi seisovalleen, josta
seurauksena oli, että pehkon takana syntyi hiljainen rytinä ja veti
rakastavaisten huomion puoleensa. Klaara ja Julle säpsähtivät tästä
heille odottamattomasta kuulosta.

"Mitähän se on? Kukahan on uskaltanut puheitamme salaa kuunnella,"
kuiskasi Klaara Jullen korvaan, mutta samassa esiintyi pehkon takana
ollut nainen vakavilla askeleilla, ilo kasvoilla kuvattuna,
rakastavaisten eteen ja sanoi, syvään kumartaen: "hyvää iltaa!"

"Äitini, äitini!" huudahti Klaara, lisäten: "mikä on ohjannut tienne
tänne? Kenties tulitte levottomaksi minun pitkäisestä poissa olostani
ja tulitte minua etsimään?"

"Missä niin kauvan olet viipynyt? Kenen kanssa olet seurustellut?"
kysäsi äiti, muuttaen äänensä tuimaksi.

"Älkää äitini panko pahaksi. Minä tapasin tässä istuessani monivuotisen
tuttavani, jota te ette ehken nyt enää tunne, vaikka juuri sama
henkilö, ollessaan kotiseuduillaan kävi meillä hyvin usein ja oli
isävainajani lemmikki."

Julle, joka oli sillä välillä ottanut muutamia askeleita takaperin,
läheni Klaaraa, kumarsi äitiä ja sanoi: "antakaa anteeksi, että olen
viivyttänyt tytärtänne. Kuten hän mainitsi, olemme olleet tuttavat
monta vuotta. Siinä syy Klaaran viipymiseen. Nimeni -- kenties olette
sen tätä ennen kuulleet, -- on Julius Lilja.

"Oikein. Nyt muistan tarkasti. Kävithän mies-vainajani eläessä usein
talossamme ja eikö mies-vainajani ollut sinun kummisi?

"Niin oli."

"Enpä olisi sinua enää tuntenutkaan; muutamat vuodet tekevät kasvavassa
nuorisossa sellaisen muutoksen, ettei vanhat ota sitten tarkoin
tunteakseen. Minusta ei ole ihme, että te -- lapsuudenleikki-kumppanit
-- tuntisitte toisenne pitkien aikojen perästä. Klaara täyttää kohta
kah-seitse-kuitenkin tuota kahdeksantoista vuotta, tulevan joulun
tienoilla. Ikä tyttö! Eikö hän ole kasvanut oikeen suureksi?"

"Varmaankin."

"Niin ne ajat muuttuu, ja me muutumme niiden kanssa. Miksi, Klaarani,
et tuonut Jullea mukanasi kotiisi? Sinäpä oikein tuhma."

"Siihen en olisi suostunutkaan," kiiruhti Julle vastaamaan. "Minulla
oli tyttärenne kanssa kertomista, salaisia asioita ratkaistavana ja
olen kokonaan syypää hänen viipymiseensä."

"Salaisia asioita ja syypää Klaaran viipymiseen?" kertoi äiti. "En
ymmärrä sinua. Selitä paremmin," lisäsi hän samalla, luoden Klaaraan
katseen, joka tahtoi sanoa: 'olen olevinani tuomari ja tahdon päästä
salaisuutenne perille.' "Jos olisitte toisianne useammin tavanneet,
niin luulisin voivani, sanomattannekin, tunkeutua salaisimmankin
salaisuutenne perille, vaan kun tuttavuutenne on vasta-alkuinen, en
voikaan sitä nyt edes aavistaa."

"Tahdotte päästä salaisten asioidemme perille? Olkoon menneeksi.
Lapsuudesta asti tyttärenne Klaaran kanssa ollut tuttavuus on ajan
verkkaan muodostunut ystävyydeksi ja vihdoinkin totiseksi rakkaudeksi.
Rakkauteni olen ei kauvan aikaa sitten Klaaralle tunnustanut ja saanut
vastauksen 'minä rakastan,' ja sillä perusteella olemme päättäneet
rakentaa pysyväisen toisiemme omistamisliiton. Tässä lyhykäisesti
kerrottuna salaisuutemme. Siinä sydämmemme toivo. Äiti, varmaankin
rakastatte lastanne ja varmaankin tahdotte heidän tulevaa etua, siinä
määrässä kuin suinkin voitte, kaikessa valvoa; antakaa meille teidän
äidillinen siuuauksenne!"

"Mitä, Klaarani? Onko tämä totta? Oletko tarkoin miettinyt kohtaloa,
johon olet antautunut? Oletko jo jättänyt Edv -- millä tavalla aijot
nyt oikeastaan tehdä? Olipa miten tahansa. Minä näen, että kumpikin
rakastatten toisianne, että puolin ja toisin olette luvanneet
uskollisuutta. Lapsukaiset! Minä siunaan teitä, pitäkää se lupaus,
jonka vapaehtoisesti olette toisillenne vakuuttaneet pyhänä ja niinkuin
tehdyksi Kaikkivaltiaan näkevän silmän edessä." Hän otti viimeisiä
sanoja sanoessaan rakastavaisten käsistä kiinni ja asetti käden
kätehen. Äidin kasvot osoittivat sisällistä tyytymystä ja kauvan
kaivattua iloa, vaikka kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

Näin voipi nainen heltyä, vaikka hän päinvastaista ajattelee!

"Ennen tänne saapumistanne päätimme, että häämme vietettäisiin ensi
tulevan Elokuun 27 päivänä. Se on oleva kallein päivä elämässämme.
Silloin on rakkautemme ikuisesti solmittava ja sielu yhdistettävä
sieluun. Sittekun se on tehty," jatkoi Julle, "saatte te, äiti,
Klaarani kanssa muuttaa meidän kotiimme viettämään rauhaista elämää."

"Tulevaisuus ratkaiskoon kohtalomme, Klaarani! Ehken jo olisi aika
kotia menemiseen." Tämän sanottuansa äiti tyttärineen jättivät Jullelle
jäähyväiset sydämellisellä käden puristuksella ja erosivat kukin
näkemältä tyytyväisinä.



VI.


"Minua suuresti kummastuttaa sinun käytöstapasi," lausui äiti
tyttärellensä. "Tiedätkö miten oikein olet menetellyt? Sinun sijassasi
olisin ensin määrännyt Edvardille sellaisen ehdon, että, ennenkuin
teidän tulisi astua vihittäviksi, Edvardin tulisi jotain täyttää, jota
hän ei millään tavalla voisi, taikka yksinkertaisimmasti: olisit
koetellut tehdä vihan välillänne, jolla syyllä sinun olisi ollut minun
mielestäni kaikkein helpompi päästä hänestä erilleen. Mitä luulet, että
Edvard nyt, jos hän tietäisi, mitä olet tehnyt, tekisi? Varmaankin
kutsut Edvardin häihisi? Joko olet aprikoinut, minkälaisen morsiuspuvun
laitat?" tiedusteli äiti suurella uteliaisuudella heidän kotio
mennessänsä.

"Äitini, älkää vaivatko minua moisilla kysymyksillä. Kaikki, mitä nyt
on tapahtunut, on minusta kuin unennäköä. Minun täytyy saada lähemmin
ajatella. Sydämeni tykyttää rajummasti kuin milloinkaan muulloin.
Äitini," rukoili Klaara. "sallikaa minun rauhassa ajatella. Minua
tuntuu pyörryttävän. Oi, Edvard!"

"Lapseni," lohdutteli häntä äiti vuorostaan, "älä ensinkään enää
ajattele Edvardia. Mikä on tehty, se on tehty. Julle on uusi sulhosi --
miehesi nimi. Toivoni on kuitenkin joka tapauksessa täytetty, tahtoni
tyydytetty. Minulla on syytä iloon."

Muusta ei äiti tyttärineen pakinoinut kotimatkallaan. Pitkät, kiiruiset
askeleet jouduttivat matkaa, ja tuokion kuluttua olivat he kotinsa
kynnyksellä.

Klaara sulkeutui porstuan perällä olevaan kamariinsa. Heti aukasi hän
pöytä-laatikon ja otti siitä kynän, kirjoitusmustetta, paperia ja
kirjekotelon. Sen tehtyä hän hermottomasti heittäytyi pöydän vieressä
olevalle istuimelle, tempasi kynän pöydältä, kastoi sen musteesen ja
kirjoitti kirjeen, seuraavaa sisältöä:

"Oma, lemmitty Edvardini!

"Tuhansia sydämellisiä kiitoksia tervetulleesta kirjeestäsi, jonka
tänään aamupäivällä sain vastaanottaa. Minä olen suuressa
epäröisyydessä syystä, että minä olen neuvotoin. En tiedä mitä minun
pitää tehdä ja tekemättä jättää. Toissa päivänä, se tahtoo sanoa viime
pyhänä, oli Kallelassa tanssiaiset, joihin minäkin useampain pyynnöstä
-- menin. Siellä tapasin pehtoori Julle Liljan, jonka olen tuntenut
ensimäisistä lapsuuteni vuosista asti. Hän on kaiken sen aikaa, jo
lapsenakin, kunnioittanut minua ja juuri silloin, noissa onnettomissa
tanssiaisissa, hän tunnusti, lyhyesti sanottuna, minua lempivänsä.
Enempää ajattelematta minä vastaan otin hänen sydämensä. Oma, kallis
Edvardini, pelasta minut! Minä en rakasta pehtooria. Häät ovat määrätty
vietettäväksi Elokuun 27 päivän iltana. Jos samana päivänä, jos minun
seisoessani Julle Liljan vieressä papin edessä, olet läsnä, jos tahdot,
niin silloin paljas läsnäolosi antaisi minulle rohkeutta, tarpeeksi
voimaa, kieltämään vihkimisen, sanomaan Julle Liljalle 'en rakasta
sinua.' Suo anteeksi rikokseni. Joudu! Silmän räpäykset ovat kalliit.
Ilman sinua on elämäni arvoton. Minä odotan viimeiseen asti. Klaara."

Kun kirje oli varustettu päällekirjoituksella ja sinetillä lukittu,
pani Klaara sen ynnä kirjoitustarpeet laatikkoon, sekä kierrettyään
lukon kiinni, kätki hän avaimen ikkunan kamanan taakse. "Nyt olen
täydellisesti rauhoitettu. Nyt olen sanonut mitä minun vielä oli
Edvardille sanottavaa. Minä olen oikeastaan kaksi valaa rikkonut. Miksi
niin olen tehnyt? Miksi olen ollut huikentelevainen." Näin katui
Klaara, vuodattaen kyyneleitä, tehtyjä rikoksiansa. Taaskin lienee tuo
kalvava omatunto soimannut.



VII.


Päivä tuli, toinen meni ja viikot vierivät vierimistään. Hääpäivä
läheni. Usein oli pehtoori käynyt sillä välillä Klaaraa tervehtimässä.
Asiat olivat entisellään. Pirttiahon talossa oli hääpäiväksi määrätyn
päivän edellisinä päivinä hääritty ja pyöritty, keitetty, paistettu,
ommeltu ja leikattu. Kaikki häätarpeet olivat hankitut ja valmistetut.
Vihdoinkin koitti Elokuun 27 päivä. Kello rapsutteli edestakasin ja sen
viisarit edistyivät edistymistänsä. Jo oli kello kuusi iltaa.
Häävieraita tulvaili Pirttiahon taloon oikealta ja vasemmalta.

Vieraiden kestitsemisen perästä puuhattiin vihkimistä. Julle meni
morsiantansa noutamaan, vaan ei löytänyt häntä kamaristaan, jonka
tähden hän palasi takasin ilmoittaen, ett'ei morsian vielä ollut
pukeutunut. Vieraiden ko'olla ollessa oli Klaaran käytös tullut
ihmeelliseksi. Hän käveli rauhattomasti korvan aikaa kamarinsa
laattialla sanaakaan sanomatta edestakaisin, väliin luoden katseen
maantielle. Väliin hän juoksi ulos ja taasen sisälle. Hänen kasvonsa
osoittivat sydämessään riehuvaa kovaa taisteloa, vaan kohta olisi se
loppuva. Silmänräpäykset olivatkin todella Klaaralle kalliit. Hän,
näet, odotti Edvardia, vaan turhaan. Siinä syy hänen rauhattomuuteensa.
Kumminkin hän rauhottui ja puki päällensä hienosta pilkko mustasta
kankaasta tehdyn hääpukunsa. Vielä kerran hän katsahti maantielle,
vielä kerran hän juoksi ulos. Juuri sillä aikaa oli Julle häntä käynyt
tapaamassa.

Klaara huomasi odottamisensa turhaksi ja astui äitinsä seuraamana
saliin, jossa vihkimys piti toimitettaman. Klaaran sisään tultua,
tekivät etenkin naiset, muistutuksen Klaaran mustan puvun suhteen ja
muutamat taasen hänen itkun paljoudesta punottavista silmistänsä sekä
keltasen vaaleista kasvoistansa.

Pappi alkoi vihkimisen.

Vihkimisen puolivälissä kuului ulkoa kärrien kolinaa. Kärrien edessä
valjaissa olevat vaahtoiset hevoiset seisahdutti niiden ajaja pihaan.
Sukkelana kuin orava, viskautti nuori, pitkän solakka mies itsensä
kärryistä alas ja astui kiireillä askeleilta porstuaan, jossa
seisovalta pojalta hän kysäsi, missä Klaara on tavattavana.
Vastaukseksi tuo pienokainen sanoi:

"Pehtoori vei Laalan suureen saliin ja Laala seisoo pehtoorin linnalla
papin edessä ja pappi on jo kauvan aikaa heille lukenut ja antanut
Laalan sormeen suulen kulta solmuksen,"

"Vai niin," jupisi nuorukainen ja hänen huulensa vapisivat. "Minä
kuulen pojan puheista, että olen myöhästynyt. Hevois-konit olivat
laiskat. Se viivytti tuloani. Mitä on nyt tehtävä? Ei mitään. Oi,
sydäntäni! Oi, lemmitty Klaarani! Jo olet toisen vaimo. Jo olet sille,
jota et rakasta, vannonut ijäistä uskollisuutta." Hänen kasvonsa
vetäytyivät hirmuun ja hänen kätensä haparoivat jotakin hänen yllänsä
olevasta takin lakkarista. "Kestoa!" sanoi nuorukainen, kiristäen
hampaansa yhteen. "Minun täytyy tavata Klaara. Täytyy vaikka se
maksaisi henkeni." Sen sanottua nuorukainen pani pienen paperiliuskan
polvellensa ja kirjoitettuaan lyijykynällä muutamia riviä, jätti sen
kolmikolkkaiseksi käärittynä pojalle, annettavaksi Klaaralle. "Muista,"
vakuutti nuorukainen, "että jätät tämän paperin Klaaralle paikalla, kun
vihkiminen on päättynyt."

Nuorukainen nousi sen jälkeen taasen rattaille ja meni menojaan,
niinkuin oli tullutkin. Heti olivat he näkymättömissä. Äänetöinnä istui
nuorukainen kärryissä nojaten päänsä vasten oikeaa kättänsä ikäänkuin
lapsi, joka vaivoistaan väsyneenä istuvillaan nukkuu.

Hevoset juoksivat kovaa vauhtia.

"Minne asti ajetaan? Hevosten pitäisi saada ruokaa", kysäsi vihdoin
kyytimies.

"Missä asti jo ollaan?"

"Puolamäen rinteellä".

"Anna hevoisten seisahtua, laske minut tähän ja aja tästä vähän matkan
päässä olevaan torppaan, jossa saat syöttää hevoisia, ja odota siellä
tuloani! Jos joku kysyisi: minne menet, niin vastaa 'Oinolaan'. Ja jos
tiedusteleisivat, miksi hevoset ovat märkänä ja ketä olet kyydinnyt,
niin sano, että kuljetat erästä kirjettä Oinolan herralle. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän," kuului kyytimiehen kuiva vastaus.

"Hyvä! Te'e niinkuin olen käskenyt!"

Jättäkäämme nuorukainen hetkiseksi aikaa Puolamäen rinteelle ja
palatkaamme päätaloon tietääksemme, mitä siellä tapahtuu ja
seuratkaamme Klaaran toimia.



VIII.


Vihkimisen päätettyä toivotettiin onnea vasta-vihityille, ja maljoja
tyhjennettiin heidän muistoksensa, ja yleinen tanssiminen alkoi, mutta
Klaara kenenkään huomaamatta sulkeutui kamariinsa ja hän katseli kuten
mielipuoli ympärillään olevia esineitä. "Voi," vaikeroi hän. "Nyt olen
taaskin väärin vannonut." Hän laskeutui polvilleen ja pannen kätensä
ristiin lisäsi: "kaikki ilveilyni ovat päättyneet; ja nyt olen Jullen
vaimo -- vaimo! Oi, jos voisin täyttää lupaamani velvollisuudet. Minä
tunnen, että päivä päivältä heikkonen: olen heikko nainen, kykenemätöin
kaikkeen, mikä olisi hyvä. En voi! Mahdototnta! Anteeksi antamatointa!
Miksi olen antautunut himojani palvelevaksi orjaksi? Jospa voisin
kaikki sanani ja lupaukseni peruuttaa; mutta se on jo myöhäistä!"

Taasen omatunto soimasi. Taasen asetettiin hänen erehdyksensä, suuri,
anteeksi antamatoin, hänen sielunsa näköpiirin keskustaan.

Eräs nuori poika astui kamariin Klaaran vielä polvillaan ollessa ja
jätti Klaaralle pienen rutistuneen paperilipun, sanoen, "nuori hella
käski minun antamaan tämän paperin Laalalle ja varoitti minua
kenellenkään puhumasta hänen täällä käymisestään."

Klaaran kasvoille kohosi ruskottava puna. Hänen kysyessään, "onko pitkä
aika sitten, kun tämän kirjeen sinulle antaja oli täällä?"

"Ainoastaan vähän aikaa," änkytti poika poismennessään.

Silmänräpäyksessä oli kirje auki ja melkein yhtä vähäisessä ajassa
olivat siihen piirretyt muutamat rivit läpiluetut. Klaara ummisti
silmänsä ja laskeusi uudestaan polvilleen, sanoen epätoivosta
vapisevalla äänellä. "Tämä tieto on myöhäinen. Kuule Edvard, --
myöhäinen! Minun on syyni, lemmitty Edvardini! anna minulle anteeksi,
että olen halveksinut, hyljännyt ja ajattelemattomasti polkenut
vilpittömän rakkautesi jalkaini alle. Minä menehdyn epätoivosta. Minä
tahdon kuolla. Ei! minä tahdon vielä elää parantaakseni, sovittaakseni
tehdyt rikokseni."

Vaikea oli nyt Klaaran enää hillitä kyyneleittensä vuotamista, jotka
väkisin tunkeutuivat hänen ummistuneista silmistään. "Oi!" vaikeroi hän
vieläkin hetken aikaa. "Puolamäen rinteellä Edvard -- minun oma
Edvardini -- minua odottaa. Sinne tahdon rientää, eikä helvetinkään
voimat voi minua siitä estää," Hän pyhki kyyneleet silmistänsä, viskasi
suuren päähineen ympärillensä ja astui kenenkään huomaamatta
kartanolle. Mutta hän seisattui. Epäilikö Klaara? Luulikohan hän
tekevänsä väärin? Ei, sitä ei hän luullut. Hän katseli ympärillensä
vakuuttaaksensa, ettei kukaan huomaisi hänen lähtöänsä. Onni oli
myötäinen. Kukaan ei sattunut olemaan pihalla. Klaara nyykäytti
päätänsä ja riensi kiireillä askeleilla metsikköön kertaakaan taaksensa
katsomatta.

Puolamäen rinteelle, tuohon matkansa päämaaliin, hän seisattui. Hän
nojasi selkänsä vasten tuuheaa koivua. Kauvan ei Klaara vielä liene
seisonut, kun hänen selkänsä takana seisoi tuo vihkimisaikana
porstuassa käynyt nuorukainen, Edvard Taltta.

Varovasti läheni nuorukainen sitä paikkaa, jossa pelosta ja sydämen
rauhattomuudesta vapiseva Klaara seisoi ja, kun hän oli aivan Klaaraa
lähellä, kuiskasi "valasi rikkoja! Petturi!"

Klaara säpsähti ja kirkasi. "Edvard! sinä olet vallan oikeassa. Kosta
minulle! Minä olen kuuliainen uhrisi, kuitenkin säästä vähäpätöinen,
arvoton henkeni. Minä kiroan sitä kesäistä iltaa, sitä hetkeä, jolloin
vannoin Julle Liljalle uskollisuutta. Julle Lilja, aviomieheni, hän on
syytöin. Hän tahtoi itselleen minun kauttani rakentaa onnelan siinä
viettääkseen rauhallista elämää. Minä kammoksun tekojani. Oih! auta
Edvard, minä pyörryn, kuolen, sinun nähdessäsi." Tämän sanottua Klaaran
pää vaipui hermottomasti Edvardin rintaa vastaan. Hänen jalkansa
notkuivat, eivätkä voineet ruumista enään kannattaa.

"Hän on pyörtynyt", kuiskasi Edvard, laskiessaan Klaaran pitkälleen.
"Nyt olet jäänyt uhrikseni ja voisin viedä sinut kanssani. Ei ole
lääkkeitä, ei ole vettä virvoitukseksi. Oikein, että saat tuta
heikkoutesi. Oikein, että kalvava omatuntosi on sinusta saanut
täydellisen voiton. Minä nautin tässä silmänräpäyksessä. Muuta kostoa
hän ei tarvitse. Julle Liljan vaimona et tule olemaan. Kuolemme yhdessä
kurja, kurja petturi, kyykäärme!"

Edvard keskeytyi puheissaan Klaaran ra'ottaessa silmiään. Hiljainen
hengähdys kuului Klaaran huulilta, ja hän sopotti epäselviä
katkennaisia sanoja. "Paetkaamme yhdessä kauvas -- kauvas
tuntemattomiin maailman ääriin" oli Klaaran ensimäiset, selvät sanat.
Kotvan ajan perästä oli Klaara tointunut entiselleen. Hän nousi ylös ja
puhui hiljaa: "Edvard, ole elämäni turva; minä sinut uskollisuudellani
palkitsen. Siitä asti kun erosimme olen nähnyt ja kärsinyt paljon. Minä
olen ollut himojeni orja, tottelematon lapsi, mutta anna anteeksi
kaikki. Nyt saat luottaa minuun. Olen voittanut itseni."

"Teemme kaikki voittaaksemme kovan onnen, paetkaamme. Suostutko
siihen?"

"Suostun. Te'e kanssani mitä tahdot. Milloin lähdetään?"

"Heti. Hevoiseni ovat jo kylliksi levänneet ja odottavat meitä tuolla
rinteen takana olevassa torpassa."

"Ennenkuin lähdemme, pitäisin velvollisuutenamme, että jollakin tavalla
antaisimme miehelleni viittauksen, että olemme yhdessä paenneet."

"Turhaa, Klaarani! Mitä pikemmin joudumme matkaan, sitä parempi."

"Ken tuo puiden varjossa tännepäin hiljaa hiipivä henkilö lienee?"
kuiskutti Klaara Edvardin korvaan samalla, kun hän vetäytyi likemmäksi
Edvardia.

"Missä? En minä näe mitään."

"Katso tarkasti. Ensin suoraan noiden kahden koivun välistä ja sitte
vasemmanpuolisen petäjän syrjään, maantieltä noin neljä- tahi
viisikymmentä kyynärää."

"Silmäsi eksyttävät sinua. Ei siinä ole mitään, ja vakuuttaakseni sinua
tahdon mennä katsomaan."

"Jumalan tähden! Älkäämme menkö!"

"Älä pelkää," lohdutti Edvard. "Tartu käteeni! Voinhan minä tarpeen
vaatiessa torjua yhden miehen hyökkäyksen."

Klaara tarttui kahden käden Edvardin kainaloon ja seurasi häntä.



IX.


Tunti sen jälkeen kun Klaara oli Jullen kanssa vihitty, rupesi yksi ja
toinen tiedustelemaan, minne Klaara oli joutunut. Kaikkialla huoneista
etsittyä rupesi jokainen ihmettelemään Klaaran katoamista. Kukaan ei
nähnyt häntä vihkimisen jälkeen. Kukaan ei huomannut hänen
poislähtöänsä. Pian oli aseilla varustettuja miehiä laitettu läheisiin
metsiin. Itse Jullekin oli revolveri taskussa lähtenyt kadonnutta
vaimoansa haeskelemaan. Häätalossa oli kaikki mullin mallin. Kukaan ei
voinut antaa minkäänlaista neuvoa.

Seuratkaamme Julle Liljaa.

Ensin hän käveli läheisessä metsässä sinne tänne, tietämättä, mistä hän
oikeastaan alkaisi ja mihin hän seisahtuisi lausuen: "vaimoni
katoaminen on kieltämättä joku salaisuus tai muu ilveilys. Päästyäni
asiani perille niin varmaankin nuhtelen Klaaraa ja kostan sille, joka
hänelle on neuvon antanut." Näin puheli Julle yksinään ja naksutteli
kädessään olevaa revolverin liipasinta, lisäten: "kenties Klaara
kuitenkin on mennyt kävelemään pitkin maantietä. Minä lähden myöskin.
Taitaa olla parasta, että ensin kuljen Puolamäen rinteen takana olevaan
torppaan ja tiedustelen torpanväeltä, jos he olisivat nähneet
yksinäisen naishenkilön siitä kulkevan sivuitse."

Hiljaisilla askeleilla ohjasi Julle kulkuansa Puolamäen rinteelle.
Taaskin hän seisahtui ja hänen silmänsä etsi kaikkialla. "Mitä
näenkään? Naisen ja mieshenkilön istuvan mättäällä. Malta, jo taidan
olla jäljillä. Mitähän jos pistäydyn tuohon kiven taakse vahtiin? Ei,
vielä olen liian kaukana heistä. Jos voisin heidän huomaamattansa
päästä niin lähelle, että voisin kuulla edes pienen osan heidän
puheistansa." Näin päätettyään, Julle hiipi kuten kyttä päästäkseen
aran ja varovaisen eläimen laukausmatkalle. Hän tulikin jokseenkin
lähelle, vaan ei voinut lähemmä tunkeutua syystä, että hän kuuli
hiljaisen naisäänen lausuvan; "ken tuolla puiden varjossa hiljaa
tännepäin hiipivä lienee?" ja samassa kumpaisetkin mättäällä istujat
nousivat ylös ja lähtivät kulkemaan maantielle.

"Tässä on sopiva väijyinpaikka. Tästä, jos he kulkevat pitkin maantietä
tännepäin, voin heidät ehken tuntea, vieläpä kuulla heidän
puhettansakin. Juuri tässä on kaikin puolin mukava paikka. Oi, jos en
tarvitseisi tämän enempää itseäni vaivata. Mitähän tekisin? minun
täytyy valmiiksi päättää, mitä minun ymmärtäväisenä miehenä olisi
tehtävä siinä tapauksessa, että tuo nainen, joka seurustelee tuon
miehen kanssa, olisi vaimoni. Taitaisi olla parhain, että ampuisin
ensin heidät ja viimeiseksi itseni. Mutta se on kovin hirveätä, raakaa.
Sitä en kumminkaan tekisi. Melkein olisi parasta, että ainoastaan
heidän sivukulkiessaan lopettaisin elämäni, varoitukseksi muille
samanlaisille huikentelevaisille naisille kuin Klaara on. Ei: en
sitäkään tekisi. Syntiä ajattelen. Miten voisi Klaara, hän joka
rajattomasti koko kokemattoman sydämensä ensi lemmellä minua lempii,
juuri ilomme ensi hetkenä muuttaa luontonsa? Mahdotointa!" Vieläkin
lisäsi Julle: "Olisiko mahdollista, että toivoni tähti muuttui
myrkylliseksi käärmeeksi. Pois sellaiset ajatukset! Tuossa he jo
tulevat. Oi, kuinka he ovat rakkaat. Näyttää siltä, kun tuo nainen
olisi riipuksissa miehen käsivarressa. Klaara se ei ole. Mistä hänet
löydän?"

Maantiellä kulkijat seisattuvat juuri sille kohdalle, jossa Julle
lymysi.

"En minä näe tässä ketään," sanoi Edvard, tarkastettuaan ympärillensä.

"En minäkään," kuului Klaaran vastaus; "vaan tuolla istuessamme minä
varmaan näin jotakin. Se ei voinut olla mielikuvitusta."

"Se on Klaarani. Tuo hänen seurassaan, on Edvard Taltta. Kummankin
heistä tunnen. Ei ole epäilemistä. Petturi!" supisi Julle
piilopaikastansa ja kohotti kädessänsä olevaa revolveria.
"Silmänräpäyksessä voisin tuolla aseellani antaa teille kummallenkin
kuoleman. Riettaat, katalat ihmiset, minne menette? Klaarani, armas
Klaarani, tule luokseni! Palaa miehesi turviin!" huusi Julle kaikin
voimin vihan ja rakkauden vimmassa kömpien näkösälle piilopaikastaan.

Kamala kirkahdus kaikui läpi synkän metsän ja sanat, mieshenkilön
lausumat, kuuluivat sydäntä särkevältä tuon kirkahduksen ohella:
"perkele sinun vie! Kuolemaan olet tuomittu," ja samassa kuului
perättäin viisi eli kuusi laukausta.

"Jumalan kaikkivaltiaan käsi on minua varjellut kuolemasta," kuului
Jullen sanat hänen juostessaan metsikköön.

"Jumalaan hän turvautui. Tämä lohdutus ei häntä toista kertaa auta, jos
vielä toisen kerran olisin tilaisuudessa saada pitää häntä revolverini
maalina!" kiljasi Edvard, pannessaan uusia latinkia revolveriinsa.

Klaara makasi tainnoksissa hänen vieressänsä, mutta pian hän taasen
toipui.

"Paikalla, silmänräpäyksessä, pois tästä kammottavasta seudusta.
Muutoin tulemme tekemisiin viattomain ihmisten kanssa," lausui Edvard.

"Lähtekäämme!" oli Klaaran vastaus.

Heti sen jälkeen nähtiin Edvard Klaaran kanssa istuutuvan rattaille ja
ajavan kovaa laukkaa suurta valtamaantietä myöten Mattilaan päin.



X.


Kaksi tai kolme päivää viimeksi kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme
Klaaran istuvan pehtoorin kanssa eräässä pehtoorin omistaman kartanon
ikkunan alla olevassa puistossa. Siellä myöskin oli Klaaran äiti. He
näyttivät ulkopuolisesti katsoen onnellisilta; miten lienee
sisällisesti ollutkin, se on vaikea arvoitus kohdalleen lausua.
Valitusta eikä soimausta kuulunut, oli ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Kuukaudet vierivät vierimistään kaikessa sovinnossa, kunnes
muutamana päivänä Helmikuussa, pehtoorin ollessa jossakin ulko
palstalla työväkensä keralla sattui, että Klaara kirveellä varustettuna
syöksi äitinsä asuttamaan huoneesen ja sanaakaan sanomatta iski kirveen
äitinsä päähän sillä kamalalla seurauksella, että äiti vaipui veriinsä
laattialle, jossa ollessa Klaara toistamiseen antoi kirveestä iskun,
jonka tehtyä hän, tapauksesta kotirahvaalle puhumatta, valjastutti
hevosen ja meni kruununmiehen luo tunnustamaan rikoksensa ja pyysi,
että hän vangittaisiin. Sittemmin tuli asiasta toimitetussa
polisitutkinnossa selville, että Klaara oli tullut heikkopäiseksi ja
sinä ollessansa tehnyt tuon hirveän tekonsa. Klaara joutui hulluin
huoneesen, jossa hän lienee viettänyt loppu-ikänsä. Sellaiset oli
naisen kavaluuden seuraukset.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertoelmia ja jutelmia - Suomennoksia ja alkuperäisiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.