Title: Kertomuksia historiasta ja elämästä : lapsille ja nuorisolle
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia historiasta ja elämästä : lapsille ja nuorisolle" ***


KERTOMUKSIA HISTORIASTA JA ELÄMÄSTÄ LAPSILLE JA NUORISOLLE


Suomennos.


Kuvilla varustettuna.


Helsingissä 1881.
G. W. Edlund, kustantaja.



SISÄLLYS:

Spartalaisten lainsäätäjä
Nuori filosofi Abderasta
Anteeksi antaminen on jaloin kosto
Kunnioita korkeata ikää
Ei pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa
Oikeudessa pysyvä Athenalainen
Eräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus
Ahkeruus voittaa
Opi itseäsi tuntemaan
Uskollinen ystävyys
Tyytyväinen sotapäällikkö
Marcus Curtion uhrikuolema
Uutteruus perille vie
Äidin ylpeys
Rehellinen Ruomalainen
Aleksander Suuri
Oikeus on kuninkaan kaunistus
Veljenrakkaus
Raivaus on nuorison kaunistus
Lujamielisyys uskossa
Koeteltu uskollisuus
Jalo Saladin
Ajattele ennenkuin toimeen ryhdyt
Pyhä Eerikki (Ruotsin suojeluspyhä)
Tunnokas indiaani
Keisari Rudolf Habsburgilainen
Muurahaisen oppilas
Arnold Winkelriediläisen urhokuolema
Anna vihollisillesi anteeksi
Kuninkaan kosto
Ruhtinaan jalomielisyys
Sanasta miestä
Lohdutus onnettomuudessa
Suutari ja kardinaali
Pyhä Birgitta
Lain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset
Veljen rakkaus
Opi hillitsemään itseäsi
Kristoffer Kolumbus
Mitä mies voipi
Väsymätön hyväntekeväisyys
Luukas Kranach ja Keisari Kaarle V
Aamiainen Rudolfstad'issa
Vihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto
Sankari
Franskanmaan kuningas Henrit IV
Jalomielinen sotapäällikkö
Kristityn kosto
Kuningas Kustaa II Adolf
Ruotsalaisen runotaiteen isä
Pieni Susi-Jaakko
Keisari ja vanha kerjäläinen
Hillitse vihasi
Kuningas Kaarle XII
Auttavaiset neekerit
Kalmukkilainen ruhtinas
Keisarin viimeinen riemu
Hyväsydäminen Tanskan prinssi
Nöyrä laulutaiteilija
Kiitollinen poika
Itsensähillitseminen
Loukattu mahomettilainen munkki
Muutamia kuvauksia Fredrik Suuren elämästä
Ihmisystävä
Luotsi
Yrjö Washington
Kiitollinen neekeriorja
Benjamin Franklin
Keisari Josef II
Mozart
Uskollinen palvelija
Isä ja tytär
Itsensä alttiiksi paneminen
Jalo prinssi
Neekeri nimeltä Ali
Kaarle von Linné
Nahyda Tschernikov
Velvollisuudelleen uskollinen
Miehuullinen veli
Keisari Napoleon ja hedelmänkauppias
Ruhtinas ja talonpoika
Sankari rauhallisissa urhotöissä
Volney Beckner
Vaarallinen hyppäys
Pohjanperillä matkustajan nuoruudesta
Jalomielinen soturi
Abrahami Lincoln
Matti Pohto
Johan Vilhelm Snellman



Spartalaisten lainsäätäjä.


Vanhan Kreikan arvollisimpia miehiä oli _Lykurgos_, joka eli noin
800 vuotta ennen Kristuksen syntymistä tahi muiden historioitsijoiden
mukaan vielä 80 vuotta aikaisemmin. Veljensä kuoltua tuli hän
kuninkaaksi, vaan jätti kuitenkin hallitustoimet veljensä pojille ja
läksi pois Spartasta. Hän läksi ensin Kreetan saareen, sieltä
matkusti hän Joniaan ja kävi sittemmin myös Egyptissä ja Indiassa.
Kaikissa maissa, joihin hän tuli, hankki hän tarkkoja tietoja
yhteiskunnallisista la'eista ja hallitusmuodoista sekä neuvoitteli
filosofien ja oppineiden miesten kanssa. Kymmenen vuotta oltuansa
matkoilla palasi hän viimein kotomaahansa ja nyt sai hän
kansalaisiltansa toimittaakseen uuden valtioasetuksen Spartalle.
Hän otti tämän tehdäkseen ja kohta astui hän kansan eteen ja
julisti lakinsa. Spartalaiset hyväksyivät ne, vaikka suurella
vastahakoisuudella rikkaiden puolelta. Nämä kävivätkin muutamana
päivänä liittoon ja karkoittivat Lykurgon kivenheitolla ja rajuilla
huudoilla kansakokouksesta.

Lykurgo pakeni silloin erääsen temppeliin, pelastaakseen henkensä, vaan
häntä ajettiin takaa ja hän sai kärsiä pahaa menettelyä monelta
spartalaiselta. Takaa ajavien joukossa oli nuori mies nimeltä Alkander,
joka saavutti jalon Lykurgon ja löi kepillä häneltä toisen silmän
puhki. Lykurgos seisattui ja näytti raivokkaalle väkijoukolle verta
vuotavaa silmäänsä. Silloin seisoivat kaikki häpeän vallassa mainion
lainsäätäjän edessä; ottivat kiinni nuoren miehen ja antoivat hänet
Lykurgon valtaan, että tämä itse rankaisisi häntä kärsitystä
vääryydestä.

Vaan mitä teki Lykurgos? Hän otti Alkanderin mukaansa perheesensä,
nuhteen sanaakaan sanomatta, ja antoi hänen tulla tilaisuuteen näkemään
sitä hyvyyttä ja rehellisyyttä, jota hän osoitti kaikille. Alkander
käsitti silloin ja tunnusti mainion miehen suuria ansioita ja tuli
kohta, äsken oltuansa Lykurgon ankarimpia vastustajia, hänen
kiitollisimmaksi ystäväksensä ja uskollisimmaksi puollustajaksensa.



Nuori filosofi Abderasta.


_Protagoras_ oli syntynyt köyhistä vanhemmista ja hänen täytyi
nuoruudessaan ansaita elatuksensa tavarain kantajana. Kun hän kerran
palasi maalta Abderan kaupunkiin, kantaen halkokimppua, jonka hän
taidokkaasti oli solminut kokoon lyhyillä nuorilla, tuli häntä vastaan
filosofi Demokritos. Hänestä oli halkokimppu kokoonpantu ja
yhteensidottu erinomaisen ihmeteltävällä tavalla ja hän pyysi
nuorukaista hetkeksi seisattumaan. Demokritos kysyi häneltä kuka puut
oli pannut kokoon, ja kun Protagoras vastasi itsensä sen tehneen, pyysi
filosofi häntä hänen läsnä ollessansa purkamaan auki puukimpun ja
uudestaan sitomaan sen yhteen.

Kun nuori Protagoras nyt oli huolellisesti asettanut puut kokoon ja
sitonut ne yhteen samalla tavalla, kuin olivat olleet ennen, ihmetteli
Demokritos nuorukaisen taitoa ja sanoi hänelle:

"Nuori mies, koska sinulle on suotu lahja tehdä hyvin minkä teet, niin
antaudu suuremmille ja jalommille harrastuksille, joita voit minun
luonani oppia."

Sitten otti Demokritos Protagoraan mukaansa, opetti hänelle filosofiaa.
-- ja siten tuli Protagoras oppineeksi ja kuuluisaksi mieheksi.



Anteeksi antaminen on jaloin kosto.


_Kleobulolla_, joka oli yksi Kreikan seitsemästä viisaasta, oli
kunniahimoinen vihollinen nimeltä _Typhon_. Tämä koetti turmella
Kleobulon arvoa, panetteli häntä ja kylvi kaikkialle epäluulon siemeniä
häntä vastaan. Kun Kleobulos kaikesta tästä huolimatta oli vaiti,
kehoittivat hänen ystävänsä häntä vetämään Typhonia oikeuden eteen.
Mutta hän hymyili vaan ja sanoi:

"Jos Typhon puhuu totta, kuka voi silloin kieltää häntä puhumasta? Jos
hän taas puhuu valhetta, kuka häntä silloin uskoo?"

Typhon panetteli häntä kuitenkin vielä, enemmän, ja viimein rupesi
kansa tulemaan horjumieliseksi ja uskomaan parjaajaa. Silloin meni
muutama etevimpiä miehiä viisaan johtajansa luokse ja sanoivat:

"Kuinka sinä vieläkin voit olla vaiti? Pitääkö meidän uskoa
Typhonilla olevan oikein? Me emme ymmärrä sinua kauemmin? Ainoastaan
moitteettomalle miehelle voimme antaa luottamuksemme; se taas, joka ei
vastaa tuommoisiin syytöksiin, ei voi olla meidän johtajanamme.
Valitse: luovu virastasi tai puhdista päältäsi kaikki epäluulot!"

"Huomenna kansankokouksessa saatte kuulla minun päätökseni!" vastasi
Kleobulos ja antoi miesten mennä.

Hän meni nyt vihollisensa luokse, joka ei niin vähän säikähtänyt, kun
hän sai nähdä tuon niin julmasti loukatun miehen astuvan hänen
huoneesensa.

Kleobulos puhutteli ystävällisesti parjaajaa seuraavilla sanoilla:

"Elä pelkää! Minä en ole tullut sinua tilille vaatimaan, sillä meitä
tuomitsee jumalat. Vaan sinä estät minua hyvää tekemästä ja sentähden
minä nyt seison sinun edessäsi. Sano minulle mikä syy sinulla on minua
moittia. Minä tiedän etten ole kaualle aikaa ollut niin hyvä kuin minun
ystäväni ehkä ovat minulle luuletelleet sano minulle sentähden minun
virheeni, että voisin parantaa itseni. -- Kuinka, sinä olet ääneti.
Häpeätkö sentähden että olet minua nuorempi? Tahi oletko parjaaja? Ei
vainenkaan; suo anteeksi tämä epäluulo; siihen olet sinä kovin jalo.
Sinä voisit minua väärin tuntea, vaan et valhetella minulle paheita;
ei, Typhon, siihen olet sinä ollut liian hyvä. Minä eroon ja luovun
virastani. Ota sinä se. Minä tiedän, että sinä olet sitä uskollisesti
hoitava, sillä sinä rakastat kansalaisiasi. Typhon, minun äänestäni
voit olla varma; ole parempi ja onnellisempi kuin minä! Huomenna
kansankokouksessa näemme toisemme taas!"

Typbon punastui, oli vaiti eikä uskaltanut katsoa viisasta miestä
silmiin.

Seuraavana aamuna puhui Kleobulos kokoontuneelle kansalle:

"Kuulkaa minua, kansalaiseni, kuulkaa minua, te kansani isät! Oli aika,
jolloin joka sydän oli minuun harrastunut; minä saatoin kerran sanoa
olevani varman teidän rakkaudestanne. Nyt on teidän sydämmenne
kääntynyt pois minusta. Myrkyllinen epäluulo on säikäyttänyt pois sen
luottamuksen, joka kerran elähytti teitä. Minä tunnustan teidän
rakkautenne olleen suuremman kuin minun kuntoni; vaan enkö minä aina
ole koettanut edistää teidän onneanne? Tunnollisesti täyttää
velvollisunteni oli minun harrastuksieni tarkoituksena. Jos joku voi
sitä kieltää, astukoon hän esille, ja minä tahdon hänelle vastata."

Kun kaikki olivat ääneti, jatkoi Kleobulos:

"Vaan juuri sentähden että minä joka päivä selvemmin huomaan päälle
ottamieni velvollisuuksien käyvän yli voimieni, luovun minä siitä
virasta, joka on minulle uskottu. Ansiollisempi astukoon minun siaani!"

"Ja kuka?" kysyi kansa.

"Typhon", vastasi Kleobulos; "antakaa hänelle äänenne, häntä siunaavat
jumalat!"

Vanhus vaikeni ja kävi istumaan kansalaistensa joukkoon, jotka
kunnioituksella siirtyivät tieltä.

Silloin Typhon, häpeän vallassa, puhkesi puhumaan:

"Kuulkaa minua, kansalaiseni! Teidän oman hyötynne, kuolemattomain
jumalain nimessä rukoilen minä teitä: älkää antako johtajanne mennä.
Pysyköön Kleobolus virassaan!"

Hän muistutti heille nyt, kuinka Kleobulos aina oli pitänyt huolta
isänmaan menestymisestä, kuinka jalosti hän aina oli menetellyt. Sitten
lopetti hän puheensa näillä sanoilla:

"Minun kunniahimoni saattoi minut tuomitsemaan väärin jaloa miestä ja
vietteli minua yksin parjaamaankin häntä. Antakaa minulle anteeksi,
että teitä petin; anna myös sinä minulle anteeksi, loukattu Kleobulos!"

Typhon tarjosi hänelle kättään; Kleobulos syleili häntä ja painoi häntä
vasten sydäntään. Kansa huusi yksin äänin:

"Kleobulos pysyköön johtajanamme!"

"Te tahdotte sen", sanoi hän, "ja teidän tahtonne on minun lakini.
Minun elämäni on pyhitetty teille. Toivon että voisin tehdä teidät niin
onnellisiksi, kuin tahtoisin. Vaan ainoastaan sillä ehdolla rupeen minä
uudelleen virkaani, että Typhon tulee lähimmäiseksi miehekseni."

"Tulkoon hän siksi!" vastasi kansa, ja tervehti riemuten jaloja miehiä.



Kunniota korkeata ikää!


Spartassa määrättiin nuorison velvollisuudeksi erittäin siivollisuutta
ja kunnioitusta korkeata ikää kohtaan. Kun kerran kaksi lähettiläistä
Spartasta olivat teaterilla Athenassa, astui vanhus sisään, joka ei
enää löytänyt itselleen istumasijaa. Heti nousivat molemmat
Spartalaiset paikoiltaan antaakseen vanhukselle sijaa. Silloin huusivat
Athenalaiset hyväksymisensä Spartalaisten käytökselle, vaan nämät
sanoivat:

"Niin, Athenalaiset tietävät kyllä mikä on oikein, vaan eivät sitä
tee!"



Ei pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa.


Persian länsipuolella, vähässä Aasiassa, löytyi monta, monta vuotta
takaperin useampia kuningaskuntia, joiden joukossa Lydia oli
mahtavimpia. Täällä hallitsi kuningas _Kroisos_, joka Sardes
nimiseen pääkaupunkiinsa oli koonnut suuren määrän aarteita ja
rikkauksia, joihin hän pani koko luottamuksensa.

Kerran tuli hänen luoksensa mies, jonka nimi oli _Solon_, muuan
viisas Kreikasta, joka oli matkustanut monessa maassa, oppiakseen
viisautta. Kroisos antoi Solon'in ottaa osaa hänen juhliinsa ja näytti
hänelle suuret aarteet ja harvinaiset taideteokset palatsissaan. Kun
suoraluontoinen filosofi ei lausunut mitään kummastusta kaikesta tästä
loistavaisuudesta, kysyi Kroisos häneltä, ketä hän piti onnellisimpana
pane kaikista kuolevaisista, jotka hän tunsi. Solon mainitsi silloin
Tellus nimisen Athenalaisen, koska tämä oli saanut nähdä jaloja ja
oivallisia poikia ja pojanpoikia kasvavan ympärillään ja koska hän
korkeaikäisenä oli saanut kuolla taistelussa isänmaan edestä.

Kummastuneena tästä vastauksesta, kysyi kuningas ketä hän piti lähinnä
Telloa onnellisimpana maan päällä. Silloin vastasi Solon:

"Minä tunsin kerran kaksi kukoistavaa nuorukaista Argoossa, Kleobis ja
Biton; heille lähettivät jumalat suurimman onnen, mikä kuolevaiselle
voi osaksi tulla, hyvien tapojen kaunistaman elämän ja tuskattoman
kuoleman. He olivat muutaman naispapin poikia ja olivat useampia
kertoja voittaneet palkinnon huvitusteluissa. Kun pyhät härjät, joiden
piti vetää heidän äitiänsä uhraukseen temppeliin, kerran tulivat kovin
myöhään, valjastivat pojat itsensä vaunujen eteen ja vetivät sen
temppelin luo. Kaikki kansa ylisti äitiä onnelliseksi, jolla oli
semmoiset pojat; äiti taas rukoili jumalia, että he lahjoittaisivat
nuorukaisille parhaimman siunauksensa. Uhrin toimitettua nukkuivat
Kleobis ja Biton, koristettuina seppeleillä ikäänkuin voittoa varten,
ja sammuvaa tulisoittoa kantava haltija otti heidät lempeästi mukaansa
ja saattoi ne jumalien luo, niin että he ikuisesti voisivat iloita
kuolemattomien joukossa."

Kun Kroisos tämän kuuli, nurkastui hän ja sanoi:

"Ystäväni, onko minun kuuluisuuteni ja minun onneni sinusta niin aivan
mitätöntä, ett'et edes aseta minua halpojen kansalaisten rinnalle?"

"Oi Kroisos", vastasi Solon, "inhimillinen elämä on pitkä ja onni, joka
tänään sitä kaunistaa kruunuilla, voi tulevina päivinä kääntyä pois.
Sinä olet mahtava ja rikas sekä hallitset monta kansaa; vaan ei ketään
voi pitää onnellisena ennen hänen loppuansa! Joka asiassa täytyy katsoa
loppua, kuinka se muodostuu, sillä monen eteen ovat jumalat onnen
asettaneet ja sitten koetelleet heitä kauheilla rangaistuksilla.
Sentähden ei voi ketään ihmistä katsoa onnelliseksi, ennenkuin hän on
saavuttanut elämänsä lopun, jolloin hän pääsee onnetarten hämärästä
vallasta."

Vähän aikaa sen jälkeen kun Solon oli lähtenyt Kroison luota, kohtasi
Kroisoa kova onnettomuus. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen oli
mykkä. Toisesta, joka oli mainio nuorukainen, näki hän muutamana yönä
unta, että hänen piti tulla rautakärjellä tapetuksi. Hän antoi
sentähden toimittaa kaikki heittokeihäät käsiltä pois eikä päästänyt
nuorukaista ollenkaan aseharjoituksiin. Pojan hartaasta pyynnöstä antoi
hän hänen kuitenkin kerran ottaa osaa muutamaan metsäkarjun ajoon.
Silloin kävi häneen erään hänen seurakumppalinsa heittokeihäs ja tappoi
hänet. Niin kävi osaksi Solonin sanat toteen.

Valitettavasti tuli vielä kovempi kohtalo Kroison osaksi. Persialaiset
hyökkäsivät hänen päällensä, piirittivät hänen pääkaupunkiansa Sardesta
ja voittivat hänet; Kyros, Persialaisten kuningas, valloitti kaupungin
väkirynnäköllä, otti Kroison vangiksi ja käski roviolla polttaa hänet
yhdessä neljäntoista jalon Lydialaisen nuorukaisen kanssa.

Silloin katui Kroisos entistä elämätänsä, ja ymmärsi ja tunnusti,
kuinka turha hänen luottamuksensa maallisiin rikkauksiin oli ollut.
Hänen mieleensä johtui Solonin sanat ja hän huusi näitä katkeruudella
muistellessansa: "Oi, Solon! Solon! Solon!" Kun Kyros tämän kuuli,
antoi hän kysyä Kroisolta mikä mies se oli, jonka nimeä hän äsken oli
maininnut. Tämä vastasi: "Se on mies, jota kaikkien mahtavien pitäisi
kuulla."

Kyros antoi silloin viedä Kroison pois roviolta ja sai tietää Solonin
viisaan opin, kuinka turhaa oli rakentaa onnensa maallisiin ja
katoavaisiin oloihin. Silloin tuli Kyros ajatelleeksi, että hänkin oli
vaan maallinen ihminen, ja että koston hetki voisi hänellekin tulla.
Hän antoi Kroison jäädä eloon ja piti häntä luonansa ystävänä ja
neuvonantajana.



Oikeassa pysyvä Athenalainen.


Kreikkalainen filosofi _Aristoteles_ määrää oikeudessa
pysyväisyyden olevan sen hyvän omaisuuden, joka antaa meidän
kohdella kaikkia ansion mukaan. Tätä omaisuutta osoitti
Athenalainen _Aristides_ kaikissa elämän oloissa. Hänen järkähtämätön
rehellisyytensä ja voitonhaluttomuutensa saattivat hänelle nimen
Oikeudessa pysyvä.

Kerran täytyi Aristideen syyttää muutamaa Athenalaista. Tuomarit olivat
niin vakuutetut hänen syytöksensä oikeudesta, että he paljaastaan hänen
sanoistaan tahtoivat tuomita syytetyn ilman häntä kuulematta. Vaan tätä
menettelytapaa vastusti kuitenkin Aristides. Kun nyt muuan tuomareista
huomautti hänelle kuinka hän, Aristides, jo oli saanut kärsiä paljon
syytetyn kautta, sanoi hän:

"Sano enemmin mistä hän on sinua vahingoittanut; sillä sinun asiassasi,
eikä omassa asiassani olen minä tuomarina!"

Aristides pysyi samankaltaisena kansansuosion kaikissa vaiheissa. Vaan
_Themistokles_ levitti epäluuloa häntä vastaan, että hän muka
pyrkisi päästä yksinvaltiaaksi, ja herkkäuskoinen kansa uskoi
Themistoklesta. Suostuttiin karkoittamaan niin vaarallinen ihminen
Athenasta ja asia otettiin esille kansankokouksessa. Aristides tunsi
itsensä vapaaksi kaikesta rikoksesta ja oli itse läsnä kokouksessa.

Kun äänestettiin, astui muuan maanmies, joka ei osannut kirjoittaa,
Aristedeen luo ja pyysi häntä kirjoittamaan nimen Aristides
kiviliuskalle. Semmoisissa äänestyksissä käytettiin nimittäin
kiviliuskaleita, joihin kirjoitettiin sen henkilön nimi, jota
tahdottiin ajaa maanpakoon valtiolle vaarallisena miehenä. Puhuteltu
teki niinkuin häntä pyydettiin, ja kysyi sen perästä maanmieheltä,
mistä syystä hän piti Aristidesta valtiolle vaarallisena.

"Onko hän tehnyt sinulle mitään vääryyttä?"

"Ei, minä en edes häntä tunne", vastasi maanmies; "vaan minua harmittaa
että kaikki kutsuvat häntä Oikeudessa pysyväksi."

Aristides antoi hänelle kiviliuskaleen, johon hän oli kirjoittanut
nimensä. Tuomio oli -- maan pakoon ajo. Kuuden kuukauden kuluttua
kutsuttiin hän takaisin maanpakolaisuudestaan.

Kun Aristides kerran oli teaterissa ja muutamalla näyttelijällä
näytelmäkappaleessa muun muassa oli sanottävana: "Oikeudessa
pysyvältä hän ei ainoastaan tahdo _näyttää_, vaan myöskin _olla_".
Silloin kääntyivät kaikki kuulijat katsomaan Aristideesen, koska tämä
lause parhaiten sopi hänelle.

Aristides kuoli yhtä köyhänä kuin hän oli ollut elinaikansa. Hän ei
jättänyt jälkeensä edes sen verran, että sillä olisi voitu maksaa hänen
maahanpaniaisensa. Athenalaiset kunnioittivat hänen muistoansa sillä
että he pystyttivät kauniin kunniapatsaan hänelle sekä pitivät huolta
hänen poikansa kasvatuksesta.



Eräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus.


Suurella tasangolla Marathon'in luona, joka oli pieni kaupunki Attikan
itäisellä rannalla, tapahtui kerran muinoin ankara taistelu
Persialaisten ja Kreikkalaisten välillä. Kun viimeksimainitut saivat
nähdä vihollisen, joutuivat he pelon alaisiksi ja tahtoivat kääntyä
takaisin. Silloin kiihoitti heitä johdattajansa _Miltiades_ heitä
rakkauteen seuraavilla sanoilla:

"Ylös, Kreikkalaiset", sanoi hän, "elkää viipykö! Rientäkäämme
_yhtenä_ miehenä taisteluun. Ainoastaan semmoinen uskaliaisuus
pelastaa Kreikan vapauden ja kunnian!"

Innostuneina mitä jaloimmasta rakkaudesta, töytäsivät nyt Kreikkalaiset
vihollisiansa vastaan, jotka pakenivat hurjaa vauhtia laivoihinsa.
Täällä syntyi nyt huima tappelu. Athenalaiset hyökkäsivät vasten
laivoja ja tahtoivat sytyttää ne tuleen, Persialaisten taistellessa
niitä ja itseänsä pelastaakseen. Tässä taistelussa kohtasi moni mies
kuolemansa. Monta tuhatta pakenevaa saavutettiin; useampia laivojakin
joutui voittajien valtaan. Esimerkkinä siitä isänmaanrakkaudesta, joka
innostutti Kreikkalaisia, kerrotaan seuraava tapaus:

_Kynegiros_ niminen Kreikkalainen oli tarttunut muutaman
persialaisen venheen peräkeulaan juuri sillä hetkellä, kun tämä oli
lähtevä rannasta. Persialainen sotamies löi silloin kirveellä Kynegiron
käden poikki. Silloin tarttui hän venheeseen toisella kädellä. Myös
tämä lyötiin poikki. Olisi luullut Kynegiron nyt luopuvan kaikista
yrityksistä pitää venhettä, vaan eipä niinkään. Uros tarttui nyt
hampaillaan venheesen ja piti sitä niin kauan kunnes hänen päänsä
kirveeniskulla eroitettiin vartalosta.



Ahkeruus voittaa.


_Kleanthes_, eräs Kreikkalainen Assos nimisestä kaupungista
Vähässä Aasiassa, tuli kerran nuoruudessaan Athenaan. Hänellä ei ollut
mikään nopea käsitysvoima, vaan häntä vaivasi sammumaton tiedonhalu,
jota hän tahtoi tyydyttää, vaikka opin saavuttaminen tulisi hänelle
kuinka vaikeaksi tahansa. Koska hän oli hyvin köyhä, rupesi hän
palvelukseen eräälle puutarhurille, jolle hänen piti yön aikana kantaa
vettä tahi jauhaa eloa käsikivellä. Tällä tavalla ansaitsi hän joka yö
niin paljon kuin hän tarvitsi elatuksekseen seuraavana päivänä.
Päivillä hän sai opetusta filosofi Zeno'lta ja tunsi itsensä sen kautta
vahvistuneeksi ja virkistyneeksi.

Vaan kateellisia ja pahoja ihmisiä on löytynyt kaikkina aikoina ja niin
myöskin tässä. Ne, jotka tiesivät kuinka köyhä Kleanthes oli,
kummastelivat häntä ja sanoivat keskenään:

"Millähän tuo nuori mies voi elättää itseänsä, kun hän ei ollenkaan tee
työtä?"

Monipa vielä luuli hänen hankkivan elatuksensa luvattomalla tavalla ja
veti häntä siitä oikeuteen.

Kleanthes tuli tuomarien eteen. Nämä kehoittivat häntä puollustamaan
itseänsä syytöstä vastaan. Kleanthes toi silloin puutarhurin, jonka
luona hän oli ollut työssä, oikeuden eteen ja tämä todisti syytetyn
ansainneen elatuksensa öisellä työllään. Kun tuomarit tämän kuulivat,
ihmettelivät he nuorukaisen tiedonhalua ja myönsivät hänelle
yksimielisesti suuren lahjan, vaan Zeno kielsi häntä tätä lahjaa
vastaanottamasta, koska hän pelkäsi oppilaansa oppimisinnon sen kautta
laimentuvan.

Kleanthes tuli Zeno'n merkillisimmäksi oppilaaksi ja suuresti
ansiolliseksi ja mainekkaaksi mieheksi.



Opi itseäsi tuntemaan!


Noin neljä sataa vuotia ennen Kristuksen syntymistä eli Kreikassa
viisas ja hyväavuinen mies nimeltä _Sokrates_. Koska hän oli
kuvanveistäjän poika, antautui hän alussa ja vieläpä jommoisella
menestykselläkin tähän taiteesen, vaan löysi kumminkin siinä aivan
vähän tyydytystä. Hän ahkeroi paljoa enemmän valmistuakseen filosofiksi
ja esimerkillä edistääkseen lähimmäistensä jalostumista ja
sivistymistä.

Hänen vaatteuksensa oli yksinkertainen, melkein halpa, hän käveli aina
ilman varvikkeitta itseänsä kestyttääkseen. Yhtä yksinkertainen oli
myös hänen ruokansa, sillä, niin sanoi hän, se, jolla on vähimmät
tarpeet on jumaluutta lähinnä.

Sokrateella oli monta oppilasta. Kerran tahtoi myös nuori Aiskines
saada opetusta häneltä, vaan ei uskaltanut häntä lähestyä, koska hän
oli nuori ja hyvin köyhä. Sokrates, joka aavisti nuoren miehen
mielihalun, kysyi häneltä:

"Miksi sinä vältät minua?"

"Syystä ett'ei minulla ole mitään, jota voin sinulle antaa", vastasi
Aiskines.

"Pidätkö sinä itseäsi niin vähäarvoisena?" sanoi Sokrates. "Etkö anna
minulle mitään, jo sinä annat minulle itsesi?"

Nuorukaisesta tuli viisaan Kreikkalaisen innokas ja kiitollinen
oppilas.

Kerran tuli Sokrates'ta vastaan nuori mies. He kulkivat molemmat vähän
matkaa yhdessä. Silloin kysyi Sokrates:

"Ystäväni, voitko sanoa minulle, missä öljymarjoja saa ostaa?"

"Torilla", oli vastaus.

"Ja öljyä?"

"Samassa paikassa."

"Vaan minne on ihmisen meneminen tullakseen viisaaksi ja siveäksi?"

Nuori mies oli vaiti.

"Ystäväni, ystäväni", sanoi Sokrates, "sinä tiedät mistä öljymarjoja ja
öljyä ostetaan, vaan et voi sanoa minulle millä tiellä viisautta ja
sivistystä löydetään! Seuraa minua, minä tahdon sitä sinulle neuvoa."

Siitä lähtien tuli näistä molemmista miehistä eroittamattomat ystävät.

Sokrates tervehti kerran kadulla ylhäistä Athenalaista, vaan tämä kulki
hänen ohitsensa hänen tervehdykseensä vastaamatta. Sokrateen
seurakumppani suuttui siitä. Vaan Sokrates sanoi:

"Ei niin! Et suinkaan suuttuisi kehenkään siitä että hän on minua
rumempi näöltään? Minkäs tähden sinä siis kiivastut siitä, että tämä
mies on vähemmin kohtelias kuin minä?"

Kun toinen ylhäinen Athenalainen valitti olevan kummastuttavan kallista
elää Athenassa, ja luetteli mitä purpuri, oivalliset viinit ja muut
kalliit tavarat maksoivat, kävi Sokrates hänen kanssaan useammassa
kauppapuodissa, jossa elatusvaroja myytiin halvasta hinnasta ja kävi
myös muutamassa puodissa, jossa sai ostaa yksinkertaista kangasta
vaatteiksi sangen helpolla hinnalla.

"Katso", sanoi sen jälkeen Sokrates, "minusta on elämä Athenassa
kumminkin sangen huokeahintaista."

Viisas Sokrates tuli oppinsa kautta suureen arvoon, vaan herätti myös
suurta kateutta ja vihollisuutta vastaansa, vaikk'ei häntä moneen
vuoteen uskallettu julkisesti hätyyttää. Viimein, kun hän jo oli tullut
seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi, syytettiin häntä julkisesti jumalien
pilkkaamisesta ja nuorison turmelemisesta, josta hän la'in mukaan
ansaitsi kuoleman. Ja hän tuomittiinkin kuolemaan.

Hän kuuli tyynesti tuomiotansa julistettavan, sanoi jäähyväiset niille
tuomareille, jotka olivat puhuneet hänen puolestansa, ja antoi anteeksi
niille, jotka olivat ruvenneet hänen vastustajoikseen. Hän vietiin pois
vankeuteen ja pantiin kahleisin, vaan hänen lohduttamattomilla
ystävillään ja oppilaillaan oli vapaa pääsy vangitun luokse, joka
osoitti sitä samaa mielentyyneyttä ja samaa iloisuutta, kuin hän oli
osoittanut tuomariensa edessä.

Hänen uskollinen oppilaansa ja ystävänsä Krito ehdotti hänelle aivan
kainosti että hän pakeneisi Thessaliaan, jota tarkoitusta varten hän
oli voittanut puolelleen hänen vartijansa muutamalla rahasummalla.
Sokrates peräytti tämän ehdoituksen, pitäen sitä halpana. Silloin huusi
Apollodoros kovassa tuskassaan:

"Oi, se on kauheata että sinun täytyy kuolla syyttömänä!"

Hymyillen vastasi hänelle Sokrates:

"Toivoisitko ehkä minun kärsiväni kuoleman syyllisenä?"

Viimeisenä päivänä ennen hänen kuolematansa olivat melkein kaikki hänen
oppilaansa kokoontuneet hänen luoksensa. Myrkkypikari annettiin
hänelle: hän joi sen tyhjäksi siinä uskossa että kuolema oli
parantumisen alku.

Tuskin oli Sokrateen kuolema tullut tietoon, ennenkuin Athenan asujamet
rupesivat katkerasti valittamaan rakastetun viisaan kadottamista. Hänen
syyttäjäinsä täytyi lähteä maanpakoon; Sokrateelle taas pystytettiin
kaunis kuvapatsas ikuiseksi muistomerkiksi.



Uskollinen ystävyys.


Syrakusa'ssa Sicilian saarella eli kaksi nuorukaista, _Damon_ ja
_Phintias_, joiden ystävyys oli niin harras ja kiintynyt, ett'ei
toinen voinut elää ilman toisetta. Phintiaspa joutui ruhtinas
Dionysion epäsuosioon ja tuomittiin kuolemaan. Hartaiden rukouksiensa
kautta sai hän kuitenkin rangaistuksen lykätyksi muutamia päiviä
edemmäksi, voidakseen käydä kotonansa ja järjestää muutamia tärkeitä
perheenasioita. Siksi aikaa meni hänen ystävänsä Damon takaukseen
hänelle ja saapui hänen sijaansa vankeuteen.

Se päivä, jona tuomio oli toimeen pantava, lähestyi, eikä Phintiaasta
kuulunut mitään. Aljettiin kohta moittia Damonia siitä että hän oli
niin mielettömällä tavalla mennyt ystävällensä takaukseen ja sen tähden
että hän siihen määrään oli luottanut hänen uskollisuuteensa. Vaan hän
pani lujan luottamuksen Phintiaan sanaan ja vakuutti ei herkeävänsä
luottamasta vaikkapa hänen täytyisikin kärsiä kuolema hänen ystävänsä
edestä.

Hetki tuli, jonka Dionysios oli määrännyt tuomion toimeenpanemiselle,
ja jo oli huolta pidetty takuumiehen saattamisesta mestauspaikalle
rikoksellisen sijasta. Samassa töytää Phintias, jota odottamattomat
esteet olivat pidättäneet, hengästyneenä esille, tungekse
ihmisjoukkojen Läpi, heittäytyy ystävänsä syliin ja antautuu
lainpalvelijoille. Kun Dionysios näkee tämän osoitteen uskollisesta
ystävyydestä, kävi se niin hänen sydämmellensä, että hän käskee
antamaan molemmille nuorukaisille armon.



Tyytyväinen sotapäällikkö.


Konsuli _Curius Dentaton_ luokse, jonka oli onnistunut saattaa
viisi vuotta kestänyt sota Ruomalaisten ja Samnilaisten välillä
edellisille onnelliseen loppuun, tuli kerran samnilaisia lähettiläitä,
juuri hänen istuessaan puurahilla pesän ääressä ja puuvadista syöden
nauriista tehtyjä ruokalajia, jonka hän itse oli keittänyt. He
toivoivat rahalla voittavansa hänet aikeillensa, kun näkivät hänen
elävän semmoisessa köyhyydessä, ja tarjosivat hänelle sentähden
kalliita lahjoja. Vaan hän laittoi ne luotaan seuraavilla sanoilla:

"Pitäkää kultanne! Ennemmin tahdon hallita rikkaita kuin itse olla
rikas."

Dentato sai aikaan, että viholliselta voitettu maa jaettaisiin
ruomalaisten kansalaisten kesken. Jokainen sai seitsemän auranmaata:
hänen itsensä piti senaatin päätöksen mukaan saada viisitoista sataa
auranmaata, vaan hän ei ottanut kuitenkaan enemmän kuin kukaan muukaan,
sillä "huono kansalainen se, joka ei tyytynyt osuuteensa."



Marcus Curtion uhrikuolema.


Vuonna 362 ennen Kristuksen syntymistä tuli suuri kauhu Ruomin
kansalaisten päälle. Maanjäristyksen kautta oli aukko syntynyt
forum'iin, joka oli aukea paikka, jossa enimmät Ruomalaisten yleiset
toimitukset tapahtuivat, ja turhaan koetettiin täyttää ammottavaa
kuilua. Kansa pelkäsi maanalaisia jumalia, jotka ehkä syvyydessä
valmistivat hävityksen kauhistusta, ja sentähden kysyttiin papeilta
mikä olisi tehtävänä. Nämä kysyivät jumalilta ja antoivat seuraavan
vastauksen:

"Jos Ruomi pyhittää kalliimman aarteensa syvyydelle, on aukko
sulkeutuva ja kaupunki pysyvä ikuisesti."

Nyt kokoontui senaati keskusteluun ja neuvoteltiin mikä oli
kalliimman-arvoista. Kokoontunut senaati neuvoi ryhtymään toimiin,
joiden luultiin lepyttävän salaisia valtoja -- vaan turhaan, ei voitu
arvoitusta selittää!

Silloin ratsasti nuorukainen täydessä asepuvussa esille forum'ille.
Hänen nimensä oli _Marcus Curtius_. Kaikki katselivat, kaikki
kuuntelivat häntä, kun hän huusi:

"Säilyttääkö kaupunki jalompia aarteita kuin aseita ja urhoollista
rakkautta? No, ne minä uhraan maanalaisille jumalille!"

Kun olivat juhlallisesti pyhittäneet hänet kuolemaan, kannusti hän
ratsuansa kuolemankarkaukseksi syvyyteen ja syvyyden kita sulkeutui
uhrinsa päälle.



Katkeruus perille vie.


Nuori Athenalainen, _Demosthenes_, kuuli mainiota puhujaa
Kalistratoa hyvin kiitettävän. Hän tahtoi silloin saada kuulla tätä
puhujaa, toivo, jonka viisitoistavuotias nuorukainen myös sai
täytetyksi. Kun Demosthenes näki, miten Kalistratos viehätti
kaikkia kaunopuheliaisuudellansa ja kuinka kansa kaikuvalla
riemuhuudolla saattoi häntä kotiin, heräsi hänen kunniahimonsa ja hän
päätti myös ruveta puhujaksi. Hän kävi säännöllisesti viisaiden ja
oikeuden-oppineiden kouluissa ja luki kuuluisimpien kansanpuhujoiden
puheita.

Kun Demosthenes ensi kerran astui julkisesti esille, syntyi suuri
melu, kansa remahti kuuluvaan nauruun ja hänen täytyi astua alas
puhujanistuimelta. Alakuloisena läksi hän pois kokouksesta. Erään
ystävän kehoituksesta astui hän vielä kerran esiin, vaan ei onnistunut
nytkään. Harmissansa siitä meni hän kotiinsa. Silloin kävi hänen
luonansa ystävä, kuuluisa näyttelijä Satyros. Hänelle valitti
Demothenes, ettei kansa, vaikka hän puheensa valmistamisessa oli
koettanut parastaan, ollut kuitenkaan häntä kuunnellut.

Satyros antoi hänen nyt lukea ääneen tunnetun, suuremman runokappaleen.
Kun Demosthenes tämän oli tehnyt, luki Satyros vuorostaan saman
kappaleen ja esitti sen semmoisella tavalla, että se Demosthenesta
tuntui aivan uudelta. Nyt huomasi hän mikä häneltä puuttui ja että
parhaimmatkin puheet ovat ilman elävyyttä ja henkeä, jos niitä huonosti
esitetään.

Demosthenes ahkeroi nyt oppiaksensa taidettansa, vaikka tässä oli
hänellä monta vaikeutta voitettavana: hän puhui kovin hiljaa, ikäänkuin
hänellä olisi ollut heikko rinta; vieläpä puhui epäselvästi, sammalti
eikä voinut lausua r kirjainta; viimein oli hänellä ruma tapa
nytkäistä toista olkapäätään, aina kun oli puhunut lauseen loppuun.
Vahvistaakseen rintaansa ja oppiakseen hallitsemaan hengitystään, nousi
hän usein korkeille kukkuloille, tai meni hän merenrannalle ja luki
pitkiä runokappaleita. Päästäkseen sammaltamisesta otti hän pieniä
kiviä suuhunsa ja koetteli niin puhua selvästi. Tottuakseen olemaan
olkapäätään nytkäisemättä, asetti hän miekan riippumaan huoneensa
kattoon, niin että sen kärki kosketti hänen olkapäätään ja haavoitti
häntä, niin pian kuin hän olkapäätään liikutti.

Saadakseen häiritsemättä antautua harjoituksiinsa, asui hän kauvemman
aikaa maanalaisessa huoneessa ja ajatti puoli-päätään hiuksista
paljaaksi vastustaakseen kiusausta lähteä ulos.

Tällä tavoin voitti Demosthenes kaikki vaikeudet ja tuli hänestä hänen
uutteruutensa kautta aikakautensa mainioimpia puhujoita.



Äidin ylpeys


_Cornelia_, kuuluisien kansantribunien Tiberius ja Cajus Grakkon
äiti, sai muutamana päivänä vieraaksi erään ystävänsä. Kun molemmat
naiset olivat hetken puhelleet, ilmoitti ystävä haluavansa nähdä niitä
kalleuksia ja koristeita, joita Cornelialla oli. Silloin kääntihe
Cornelia ikkunaan päin ja osoitti puutarhaan, jossa hänen lapsensa
leikittelivät.

"Katso lapsia tuolla -- ne ovat minun kalleuteni; muita minulla ei
ole."



Rehellinen Ruomalainen.


Kun Tarentin kaupunki, joka oli ala-Italiassa, yhdessä muutamien muiden
kaupunkien kanssa kävi kymmenvuotista sotaa Ruomalaisia vastaan, tuli
Pyrrhus, Spiron kuningas, näille kaupungeille avuksi ja voitti muutamia
kertoja ruomalais-kansan; vaan kuitenkin jäi lopullinen voitto
Ruomalaisten puolelle ja nämä saivat herruuden yli koko eteläisen
Italian.

Ylläsanotun sodan aikana lähetettiin eräs Ruomalainen nimeltä _Cajus
Fabricius_ muutaman lähettiläskunnan päällikkönä kuningas Pyrrhon
luo keskustelemaan sotavankien lunastuksesta ja vaihetuksesta. Pyrrhos
otti vastaan lähettiläskunnan mitä hyväntahtoisimmalla tavalla ja
tarjosi Fabriciolle kunnioituksensa osoitteeksi kalliin lahjan. Vaan
Fabricius ei ottanut lahjaa, vaikka kuningas selitti ettei hänellä
ollut minkäänlaisia aikeita pyytää epäkunniallista tekoa häneltä.

Kun Fabricius seuraavana päivänä oli kuningas Pyrrhon teltassa
erästä puhuttelemista varten, antoi kuningas, koettaakseen miehen
mielenvoimaa, äkkiä väistää esiripun ja -- suuri elehvantti kurotti
uhkaavana kärsällänsä Fabricion pään ylitse.

Tämä hymyili ja sanoi:

"Yhtä vähän kuin kultasi vietteli minua eilen, yhtä vähän peloittaa
minua sinun elehvanttisi tänään!"

Kun Pyrrhon lääkäri tarjoutui palkintoa vastaan myrkyttämään
kuningasta, peräytti Fabricius häpeällisen tarjoumuksen ja ilmoitti
sitä paitse Pyrrholle hankkeen hänen henkeänsä vastaan. Ihmettelevänä
huusi silloin tämä:

"Ennen voidaan aurinkoa saattaa radaltansa kuin Fabriciota
rehellisyyden tieltä!"



Aleksander Suuri.


_Aleksander Suuri_ syntyi samana yönä, jona jumalaton Herostratos
poltti ihanan Epheson temppelin.

Jo lapsuudessansa ja vielä enemmän nuorukaisena harrasti Aleksander
kuninkaallista arvoa ja osoitti uutteruutta joka vastuksen
voittamisessa. Pojan tiedonhalu tyydytettiin sen opetuksen kautta,
jonka hän sai filosofi Aristoteleelta. Hänen mielensä tähtäsi aina
suuruutta ja jaloutta. Kun hänen opettajansa kertoi hänelle niistä
monista taivaankappaleista, joita löytyy paitse maanpalloa, huusi nuori
Aleksander:

"Ja minä en ole vielä valloittanut maanpalloa!"

Muutamat hänen leikkikumppanistaan kysyivät kerran, eikö hänen mielensä
tehnyt ottamaan osaa kilpailuun olympialaisissa huvitaisteluissa.

"Tekee", vastasi hän, "jos saisin kuninkaita kilpailijoikseni."

Kuullessaan isänsä suurista valloituksista sanoi hän miettivästi:

"Minun isäni ei ole jättävä minulle mitään toimitettavaa."

Nuori Aleksander ei tyytynyt päivällä lukemiseen; hän teki työtä myös
yön aikana. Hän otti kirjoja mukaansa sänkyyn itseänsä valmistaakseen
seuraavan päivän harjoituksiin. Ettei uni häntä voittaisi, piti hän
hopeakuulaa maljan päällä. Jos hän vaipui unen valtaan putosi kuula
maljaan ja hän heräsi siitä syntyvästä kolinasta.

Kerran tarjottiin erittäin kaunis hevonen kaupaksi hänen isälleen. Kun
sen selkään noustiin, tuli se niin äksyksi, että rohkeimmatkin
ratsastajat turhaan koettivat sitä hallita. Silloin pyysi Aleksander
saada hoitaa hevosta. Hän oli nimittäin huomannut hevosen peljästyvän
omaa varjokuvaansa; sentähden kuletti hän sitä vasten aurinkoa, taputti
sitä, hetken aikaa kävellen sen vieressä, heitti verkalleen päältään
manttelinsa, keikahti äkkiä hevosen selkään ja ratsastaa kiidätti
sieltä nuolen nopeudella ympärillä seis ovien suureksi kauhistukseksi.
Hetken kuluttua palasi hän eheänä kummastelevien katsojien luokse ja
otettiin vastaan suurella riemulla. Hänen isänsä syleili häntä ja sanoi
hänelle:

"Poikani, etsi itsellesi toinen valtakunta -- Makedonia on hyvin pieni
sinulle!"

Isä lahjoitti nuorelle Aleksanderille hevosen, joka sai nimen
Bukephalos, ja Aleksander ratsasti sillä sitten kaikissa taisteluissa,
joihin hän otti osaa.

Kun Aleksander oleskeli Korintissa, tulivat etevimmät valtiomiehet,
taideniekat ja viisaat näkemään nuorta Kuningasta. _Diogenes_ oli
ainoa, joka ei tullut. Tämä oli kummallinen mies, joka arveli elämän
onnen olevan siinä, että ihminen teki itsensä niin vapaaksi kuin
mahdollista. Sentähden eli hän ainoastaan vedestä ja leivästä ja asui
tynnyrissä huoneen asemesta. Diogenes oli tunnettu koko Kreikassa;
Aleksander tahtoi myös oppia häntä tuntemaan. Hän läksi sentähden
seurueensa matkassa Diogeneen luokse ja löysi hänet pitkänään
päivöttelemässään tynnyrinsä edessä. Hän kohottihe hiukan ja katseli
kuningasta tervehtimättä. Kun Aleksander aivan ystävällisesti kysyi
häneltä, eikö hänellä olisi joku toivo, jonka hän tahtoisi täytetyksi,
vastasi hän:

"On, ettet varjoa minulta aurinkoa!"

Aleksanderin seuralaiset suuttuivat vastauksesta, vaan nuoreen
ruhtinaasen tekivät ujostelemattomat ja niin suurta tyytyväisyyttä
osoittavat sanat syvän vaikutuksen.

"Todellakin", lausui hän, "ellen olisi Aleksander, tahtoisin olla
Diogenes!"

Todistuksena Aleksanderin kohtuullisuudesta kerrotaan seuraava tapaus:

Aleksander, ajaen takaa Persian kuningasta Dareioa, tuli sotajoukkonsa
urhoollisimpien kanssa kuivettuneesen erämaahan. Sotureita vaivasi
jano. Olivat löytäneet hiukan vettä; sillä täyttivät kypärin ja
tarjosivat sen kuninkaalle. Kun tämä näki myös soturinsa janosta
nääntyvän sanoi hän: "Pitääkö minun olla ainoa, joka juo?" jonka
jälkeen hän kaasi veden maahan.

Silloin huusivat kaikki innoissaan:

"Saata meitä edemmäksi; ei meitä uuvuta, eikä janota; me tahdomme sinua
seurata ja taistella urhoollisesti niin kauvan kuin semmoinen kuningas
meitä johtaa!"

Aleksander oli myös antelias ruhtinas. Niin käski hän muutamana päivänä
jokaisen sotamiehen ilmoittamaan velkansa, että jokainen saisi sen
summan, jonka hän oli velkaa. Alussa noudattivat ainoastaan harvat tätä
kehoitusta, koska peljättiin sen olevan koetuksen Aleksanderilta saada
tietää, kuinka paljon itsekukin menetti. Kun tämä kerrottiin
Aleksanderille, sanoi hän:

"Kuninkaan täytyy aina pitää mitä hän on luvannut alammaisillensa, ja
alammaisten ei pidä koskaan epäillä kuningastaan muuten kun jos hän ei
pidä heille antamaansa sanaa."



Oikeus on kuninkaan kaunistus.


Maailman valloitusretkellään tuli Aleksander Suuri kerran muutaman
kansan luokse Afrikaan, joka asui kauniissa majoissa eikä tiennyt
mitään sodasta eikä valloittajista. Aleksander saatettiin kuninkaan
majaan kestitettäväksi. Vieraan kansan hallitsija pani esille
kullatuita dadeleita, viikunoita ja leipää.

"Syöttekö Te kultaa täällä?" kysyi Aleksander.

"Ajattelin", vastasi kuningas, "että olisithan sinä omassa maassasi
voinut löytää syötävää ruokaa. Mitä varten sinä olet tullut meille?"

"Teidän kultanne ei ole houkutellut minua tänne", vastasi Aleksander,
"vaan teidän tapojanne tahtoisin oppia tuntemaan."

"No", sanoi toinen; "viivy sitte meillä niin kauvan kuin mielesi
tekee."

Heidän tällä tavoin puhellessa tuli kaksi kansalaista oikeuden eteen.

Päällekantaja sanoi:

"Minä olen ostanut maatilan tältä mieheltä, ja kun minä kaivelin maata,
löysin aarteen. Tämä aarre ei ole minun omaisuuteni, sillä minä olen
ostanut ainoastaan maatilan, enkä siinä piiloitettua aarretta, vaan
kuitenkaan ei myyjä tahdo sitä ottaa."

Vastaaja sanoi:

"Minä olen yhtä tarkkatuntoinen kuin tämä mies. Minä olen myynyt
maatilan hänelle kaikkineen päivineen, mitä siinä löytyi ja myöskin
aarteen."

Tuomari kertoi heidän sanansa, niiden kuulla, oliko hän oikein
ymmärtänyt ne, ja hetken mietittyä sanoi hän:

"Sinulla on poika; eikö niin?"

"On!"

"Ja sinulla tyttö?"

"Niin!"

"No, koska niin on, niin sinun poikasi on ottava toverikseen sinun
tyttäresi ja tämä parikunta on saava aarteen aviolahjaksi."

Näytti siltä kuin tuomio olisi Aleksanderia hämmästyttänyt.

"Onko tuomioni ehkä väärä?" kysyi kuningas.

"Ei", vastasi Aleksander, "vaan se minua kummastuttaa."

"Kuinkas olisi asian käynyt sinun maassasi?" kysyi toinen.

"Totta puhuakseni", vastasi Aleksander, "täytyy minun tunnustaa, että
me olisimme panneet miehet vankeuteen ja pitäneet aarteen kuningasta
varten."

"Kuningasta varten?" kysyi vieras hallitsija kummastuneena. "Paistaako
aurinko myös siinä maassa?"

"Paistaa kyllä!"

"Sataako siellä vettä?"

"Tietysti!"

"Kummallista! Löytyykö sieltä myös kesyjä, ruohoa syöviä eläimiä?"

"Löytyy, monenlaisia."

"No", sanoi kuningas, "totta silloin kaikenhyvä olento antaa vettä
sataa ja auringon paistaa viattomain eläinten tautta, te ette sitä
ansaitse!"



Veljenrakkaus.


_Catolta_ Utikasta kysyttiin kerran, hänen vielä lapsena ollessa,
ketä hän enimmin rakasti.

"Veljeäni!" vastasi hän.

Ja ketä häntä lähinnä, kysyttiin häneltä vielä.

"Veljeäni!" antoi hän taas vastaukseksi.

Tässä vastauksessa pysyi hän aina. Hän piti veljeänsä niin rakkaana
ettei hän aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa voinut syödä
iltaistaan ilman hänettä. Kun veli kuoli, antoi Cato pystyttää
muistopatsaan hänelle veljellisen rakkautensa osoitteeksi.



Kainous on nuorison kaunistus.


Noin sata vuotta jälkeen Kristuksen syntymän eli pienessä kaupungissa
Adrian meren rannalla _Lucius Valerius_ liikanimellä Pudens, s.o.
häveliäs. Tämä eteenpäin pyrkivä nuorukainen oli tuskin kolmentoista
vuoden vanha, kun hän jo astui julkisesti esille ja kilvoitteli
runotaiteen kunniapalkinnosta, joka annettiin joka viides vuosi
parhaimman runokappaleen tekijälle. Valerius voitti kaikki
kilpakumppaninsa ja sai palkinnon, joka oli kallisarvoinen muistoraha
kullasta ja lyyry elehvantinluusta. Hänen runoelmansa herätti niin
yleistä huomiota, että Ruomista lähetettiin etevimmät valurit ja niiden
annettiin tehdä nuoren Valerion kuvapatsas, joka oli pystytettävä
muutamalle etevimmistä paikoista siinä seudussa. Ruomalaisen nuorison
kehoittamiseksi pyrkimään Valerion kaltaiseksi ilmoitettiin torvien
kaikuessa kaikissa Italian etevimmissä kaupungeissa se päivä, jolloin
kuvapatsas oli paljastettava ja Valerius kruunattava runokuninkaaksi.

Päivä joutui. Samalla hetkellä, kun nuoren runoilijan kuva koristettiin
laakeriseppeleellä, huomasi Valerius muutaman kilpatovereistaan, joka
lähinnä häntä oli voittanut suurimman mieltymyksen. Huoli ja
alakuloisuus olivat luettavina tämän kasvoissa. Äkisti meni Valerius
kilpailijansa luokse, tarttui hänen käteensä, ja pani seppeleen hänen
päähänsä näillä sanoilla:

"Ota tämä seppele! Sinä ansaitset sen paremmin kuin minä. Että minä
olen sen saanut, tulee varmaan siitä että olen nuori ja että minua on
tahdottu kiihoittaa."

Nuorukaiset syleilivät toisiaan ja katsojat tervehtivät kaikuvilla
riemuhuudoilla kainoa Valeriota.



Lujamielisyys uskossa.


Keisari Aleksander Severon aikana, joka nousi valtaistuimelle vuonna
222 jälkeen Kristuksen syntymää, eli Ruomissa nuori nainen nimeltä
_Martina_, joka oli muutaman rikkaan kansalaisen tytär. Hän oli jo
aikaisin kadottanut vanhempansa ja hänen täytyi sentähden turvata
itseensä. Hän eli jumalista elämää ja käytti osaksi sitä rikkautta,
jonka hänen vanhempansa olivat jättäneet hänelle, sillä auttaakseen
köyhiä. Hän tunnusti Kristin uskoa ja osoitti tätä niin sanoista kuin
toimessa. Kun häntä tahdottiin pakoittaa luopumaan hänen uskostaan ja
rukoilemaan epäjumalia, vastasi hän:

"Se, joka minua tunnustaa ihmisten edessä, häntä olen minä myös
tunnustava isäni taivaassa."

Tästä vastauksesta vihastuivat hänen vihollisensa ja koettivat nyt
julmuudella pakoittaa hurskasta neitsyttä luopumaan uskostaan. Vaan hän
osoitti kaikesta huolimatta mielenlujuutta ja kantoi kaikkia vaivoja
kärsivällisyydellä.

Oikeuden palvelijat, jotka olivat todistajina hänen ihmeteltävään
lujuutensa ja voittamattomaan kärsivällisyyteensä, tulivat siitä niin
liikutetuiksi että he myös menivät kristinuskoon. Heidän täytyi myös
kärsiä siitä rangaistusta ja heidät mestattiin julmalla tavalla.
Viimein täytyi myös Martinan kuolla, vaan hän kävi kuolemaan tyynellä
ja hurskaalla nöyryydellä ja pysyi viimeiseen henkensä vetoon
lujamielisesti uskossaan.



Koeteltu uskollisuus.


Kalifi _Mutevekul'illa_ oli ulkomaalainen lääkäri nimeltä
_Honain_, jota hän piti suuressa arvossa hänen suuren oppinsa
vuoksi. Muutamat hoviväestä panettelivat eräänä päivänä tätä miestä
kalifille; he arvelivat: hän on ulkomaalainen ja sentähden häneen ei
voi luottaa. Kalifi tuli tuota levottomaksi ja tahtoi koetella
lääkäriä. Hän kutsutti hänet luokseen ja sanoi:

"Honain, minulla on maaherrojeni joukossa vaarallinen vihollinen, jota
vastaan minä hänen lukuisien puoltajiensa vuoksi en uskalla väkivaltaa
käyttää. Sentähden käsken sinun valmistamaan hienoa myrkkyä, joka ei
jätä mitään merkkiä jälkeensä kuolleen ruumiissa. Minä tahdon huomenna
kutsua häntä vieraakseni ja tällä tavoin päästä hänestä."

"Herra", vastasi lujalla luottamuksella Honain, "minun tieteeni ulottuu
ainoastaan lääkkeisin, jotka pitävät hengen elossa; muita minä en voi
valmistaa. Minä en ole myöskään ahkeroinut sitä oppiakseni, koska
luulin uskovaisten oikean hallitsijan ei muuta vaativan minulta. Jos
minulla on ollut väärin luulossani, niin salli minun lähteä hovistasi
toisessa maassa oppiakseni sitä tiedettä, joka minulta puuttuu."

Mutevekul vastasi, että tämä oli ainoastaan tyhjä veruke; se, joka
tuntee parantavat aineet, tuntee myös vahingoittavat. Hän rukoili, hän
uhkasi, hän lupasi lahjoja -- vaan turhaan! Honain pysyi lujasti siinä
vastauksessa, jonka hän oli antanut.

Viimein oli kalifi suuttuvinaan, huusi vartijaväkeä ja käski viedä
vastahakoisen miehen vankeuteen. Tämä tapahtui; sitä paitsi pantiin
vakoja kanssavangin nimellä samaan huoneesen kuin Honain häntä
tutkimaan ja tämän piti sitten kertoa kalifille kaikki, jota Honain
tulisi lausumaan. Niin tyytymätön kuin Honain olikin tuommoiseen
käytökseen, ei hän kuitenkaan antanut sanallakaan kanssavankinsa
huomata, mistä syystä kalifi oli suuttunut häneen. Kaikki, minkä hän
sanoi tässä asiassa, oli, että hänelle oli tehty vääryyttä.

Jonkun ajan kuluttua antoi kalifi tuoda lääkärin luoksensa. Pöydällä
oli koko kultaa, timantteja ja kalliita tavaroita; vieressä seisoi
pyöveli ruoska kädessä ja miekka kupeella.

"Sinulla on ollut aikaa", alotti Mutevekul, "miettiä asiaa ja huomata
kuinka väärä sinun vastahakoisuutesi on. Valitse nyt: ota joko nämä
rikkaudet ja tee minun tahtoni, tahi valmistau häpeälliseen kuolemaan."

"Herra", vastasi Honain, "häpeä ei ole rangaistuksessa vaan rikoksessa.
Tahdon ennemmin kuolla kuin häväistä tieteeni ja säätyni kunniaa. Sinä
olet herra minun henkeni ylitse; tee mitä mielesi tekee."

"Käykää ulos!" sanoi kalifi ympärillä seisoville. Ja kun hän jäi yksin
Honain'in kanssa, tarjosi hän tarkkatuntoiselle miehelle kätensä ja
sanoi:

"Honain, minä olen tyytyväinen sinuun. Sinä olet minun ystäväni ja minä
olen sinun. Sinua on minulle paneteltu; minä tahdoin koetella sinun
uskollisuuttasi ja rehellisyyttäsi. En palkinnoksi, vaan ystävyyteni
osoitteeksi tahdon lähettää sinulle nämä lahjat, jotka eivät voineet
houkutella rehellisyyttäsi."

Niin puhui kalifi ja käski kantaa kullan, kalliit kivet ja muut
kalleudet Honain'in huoneesen.



Jalo Saladin.


Kun sultani _Saladin_ tunsi loppunsa lähestyvän, kutsutti hän
luokseen lipunkantajansa ja antoi hänelle paarivaatteensa näillä
sanoilla:

"Ota tämä vaate, kanna sitä ruumislippuna ja julista että itämaiden
hallitsija kuolee ja että hän kaikesta loistostaan ainoastaan ottaa
tämän vaatteen mukaansa hautaan."

Pojalleen sanoi Saladin:

"Kunnioita korkeinta Jumalaa ja seuraa hänen käskyjänsä, sillä tämä on
kaiken juuri ja on tuottava sinulle siunausta; se veri, joka
vuodatetaan ei makaa, vaan tulee pääsi varalle. Koeta voittaa
alammaisesi puolellesi rakkaudella ja heidän hyvästä huolta pitämällä,
sillä ne on Jumala uskonut sinun huolenpitoosi. Ole emireille
suosiollinen, sillä ainoastaan lempeydellä olen minä päässyt valtaan.
Älä loukkaa ketään, sillä ihmisillä on tapana vasta koston saatuansa
sopia keskenään. Älä vihaa ketään, sillä kuolema on kaikille yhteinen.
Jos olet Jumalaa vastaan rikkonut, niin kadu; hän on laupias ja antaa
katuvalle anteeksi."



Ajattele ennenkuin toimeen ryhdyt.


Muuan mongolilainen ruhtinas ratsasti kerran hovimiestensä kanssa
metsästämään. Matkalla tuli häntä vastaan tervishi, eräänlainen
itämaalainen munkki, joka vähä väliin aina huusi:

"Sille, joka antaa minulle sata kultarahaa, tahdon antaa hyvän neuvon!"

Ruhtinas tuli uteliaaksi ja kysyi tervishiltä mikä hänen neuvonsa oli.

"Sinä saat sen tietää, herra", vastasi tervishi, "jos annat käskyn
maksaa minulle sata kultarahaa."

Ruhtinas antoi lukea summan ja tervishi sanoi varoittavalla äänellä:

"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin olet tarkkaan aprikoinut siitä tulevia
seurauksia." Sitten jatkoi hän matkaansa.

Ruhtinaan seurue nauroi ja laski leikkiä tervishin neuvosta, joka oli
tullut ruhtinaalle niin kalliiksi. Vaan ruhtinas oli peräti toista
mieltä.

"Se hyvä neuvo", sanoi hän, "jonka tervishi äsken on minulle antanut,
on ehkä ainoastaan hyvin tavallinen toimenohje. Vaan juuri sentähden,
että se on niin tavallinen, tulee se vähemmin noudatetuksi ja se oli
varmaan syy, jonka tähden tervishi piti sitä niin kallisarvoisena.
Vas'edes en ole sitä unhottava. Se on jo tänään pantava selville minun
palatsissani, kaikille seinille ja kaikille huonekaluille minun
saleissani."

Jonkun ajan kuluttua aikoi muuan kunnianhimoinen maaherra ruhtinaan
valtakunnassa käyttää salahankkeita saadakseen ruhtinaan tieltä ja
päästäkseen itse valtaistuimelle. Hän osti ruhtinaan lääkärin
puolellensa suurella rahasummalla ja tämä lupasi iskeä ruhtinaan suonta
myrkytetyllä pistimellä.

Tilaisuus tarjoutui kohta. Ruhtinas voi pahoin ja päätettiin
suonenavauksen olevan tehokkaimman parannuskeinon. Lääkäri astui
ruhtinaan luokse hopeamalja ja myrkytetty pistin kädessä. Kun lääkärin
piti asettaa kädestään hopeamalja, tuli hän sattumalta näkemään
kirjoituksen siinä, joka sisälti seuraavat sanat:

"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin ensin olet aprikoinut siitä tulevia
seurauksia!"

Hän säpsähti. Nähtävällä tuskalla pani hän pois kädestään myrkytetyn
pistimen ja otti toisen. Ruhtinas huomasi tämän ja kysyi mistä syystä
hän pani pois toisen pistimen. Lääkäri vastasi että sen kärki oli liian
tylppä. Ruhtinas pyysi saadakseen sitä katsoa. Kun lääkäri viipyi,
töytäsi ruhtinas ylös ja huusi:

"Sano kaikki! Ainoastaan vilpitön tunnustus voi pelastaa henkesi. Sinun
nähtävä tuskasi tekee sinut epäluulon alaiseksi!"

Lääkäri heittäytyi ruhtinaan jalkoihin ja ilmaisi hankkeet hänen
henkeänsä vastaan, jonka toimeen panemisesta kirjoitus maljassa oli
häntä pidättänyt.

"Olenkohan minä", sanoi ruhtinas, "maksanut tervishille kovin kalliin
hinnan hänen neuvostaan?"

Hän lahjoitti lääkärille hengen, käski rangaista maaherraa ankarasti ja
antoi tiedustella tervishiä vielä runsaammasti häntä palkitakseen.



Pyhä Eerikki.

Ruotsin suojeluspyhä.


Tällä nimellä mainitaan erästä mitä jalointa kuningasta Ruotsin
keskiajalta, kuningas Eerikki Jedvardinpoikaa, tavallisesti nimitetty
Eerikki Pyhäksi. Pyhäin taru kertoo hänestä, että hän täytti elämänsä
kolmella tavalla; hän taisteli uskonnon ja kirkon vihollisia vastaan ja
hän saattoi kirkon voimiinsa.

Jo pyhäin tarun viittauksista huomaa että ne omaisuudet, joiden vuoksi
Eerikki Pyhä oli enimmin merkillinen, olivat hänen vilpittömyytensä,
hänen hurskautensa ja kristillisyydenintonsa. Tämän todistaa myös hänen
toimensa. Pyhäin taru sanoo hänen käskeneen oikeutta ja lakia
noudattamaan. Hän oli lainsäätäjä ja me tiedämme hänen etevimmän
lainsääntönsä olleen siinä, että hän antoi vaimolle lailliset oikeudet
ja sen kautta pani perustuksen sille työlle, jota Birger Jaarli sitten
jatkoi. Kuitenkin tunnetaan vähemmin Eerikistä lainsäätäjänä kuin
lainkäyttäjänä. Pyhäin taru kertoo hänen matkustaneen kaikkialla
maassaan ja tuominneen oikean tuomion rahoihin tahi ystävyyteen
katsomatta eikä väärää tuomiota pelon tai uhkauksen kautta. Hänen
mielityönsä oli sovittaa ne, jotka olivat vihamiehiä, hän auttoi
parhaan vakuutuksensa mukaan köyhää hänen ahdistuksessaan ja suojeli
häntä vääryyttä vastaan, sillä nurjamielisiä ei hän tahtonut suvaita
valtakunnassaan, vaan suojeli itsekunkin oikeutta.

Yhteinen kansa pitikin näitä kuninkaansa omaisuuksia arvossa ja pitivät
häntä itseänsä niin rakkaana, että he suurempien verojen kautta
tahtoivat lisätä hänen tulojansa.

Vaan kuningas vastasi:

"Minulla on kylliksi omaani; pitäkää teidän omanne, ehkä sitä kerran
vielä tarvitsette."

Vuoden 1158 paikoilla läksi kuningas Eerikki Pyhä ristiretkelle tänne
Suomeen, jossa esi-isämme vielä olivat pakanoita. Tälle ristiretkelle
saattoi Eerikin hänen kristillinen intonsa. Sillä, samoin kuin siihen
aikaan, uskoi hänkin, että jokainen, joka ei tunnustanut kristinoppia,
joutuisi ikuiseen kadotukseen ja että se sentään oli Jumalalle suuresti
otollinen työ, jos kohta miekka kädessä, koettaa kääntää pakanoita.

Sotajoukon kanssa, jossa suurimmaksi osaksi oli "helsingejä", tuli
kuningas Eerikki laivastollaan meren yli Suomeen ja hänen kerrotaan
nousseen maalle Aurajoen suussa ja siihen perustaneen linnan, jonka
ympärille sitten Turun kaupunki syntyi. Kuningas kutsui ensin
Suomalaisia vapaehtoisesti taipumaan uuteen oppiin, vaan he olivat niin
"uppiniskaisia että mahdotonta oli hyvällä saada niitä siihen."
Kuningas Eerikki karkasi silloin niiden päälle ja "tappoi kaikki, jotka
eivät tahtoneet taipua oikeuteen." Sillä tavoin heitä pakoitettiin
ottamaan vastaan kristioppia. Keino oli julma, vaan niin oli aikakauden
tapa ja kuningas Eerikki oli aikakautensa lapsi.

Todistuksena ettei kuningas Eerikin mielenlaatu ollut niin kova kuin ne
keinot, joita hän käytti pakanoiden kääntämiseksi kerrotaan hänen
vuodattaneen katkeroita kyyneliä, kun hän pakanoista voiton saatua
käveli taistelukentällä ja näki monet kuolleet ruumiit. Silloin kysyi
häneltä muuan hänen miehistään, josta oli sangen kummallista, että hän
saattoi itkeä voitetusta taistelusta, syytä hänen murheesensa. Kuningas
vastasi:

"Minä olen iloinen ja kiitän suuresti Jumalaa, joka on antanut meille
voiton; vaan minä murehdin niin monen sielun kadotusta, jotka olisivat
voineet päästä taivaasen, jos olisivat omistaneet kristinuskon."

Kristillistä intoaan ja hurskasta ja elävätä luottamistaan Jumalaan
vahvisti hän kuolemallaan.

Toukokuun 18 päivänä 1160 istui kuningas n.s. kolminaisuudenkirkossa
Upsalassa, jonka keskimmäinen osa, harmaasta kivestä rakettu, jo siihen
aikaan oli kristitty temppeli. Eräs piispa nimeltä Kopman seisoi
alttarilla ja messusi, ja kuningas kuunteli pyhää menoa niinkin hänen
tapansa aina oli, suurella hartaudella. Silloin astui muuan hänen
miehistään sisään ja kertoi vihollisen samoavan temppeliä kohti. Se oli
Maunu Henrikinpoika, tanskalainen prinssi, joka, Stenkil'in suvun
jälkeläisenä, piti itseään enemmän oikeutettuna valtaistuimeen kuin
kuningas Eerikki.

Jättämään pyhä messu maallisen asian tähden sotiakseen, siihen ei
voinut hurskas Eerikki saada itseänsä.

"Jättäkää minut rauhaan", sanoi hän, "kunnes pyhä messu on päättynyt;
mikä sitten jääneekin osaksi, luotan Jumalaan, että muualla saan kuulla
ihanampaa."

Vasta kun messu oli päättynyt, sitoi Eerikki miekan vyöllensä ja
valmistautui lähtemään vihollista vastaan, joka jo oli koossa ja valmis
päällekarkaukseen. Eerikki huomasi kohta, joukkonsa olevan liian
vähälukuisen, vaan pakoa ajattelemattakaan töytäsi hän vihollista
vastaan. Taistelu oli kumminkin kovin epätasainen. Kohta tuli Eerikin
joukko väkivoimalla voitetuksi ja hän itse vietiin pahasti
haavoitettuna, voittajan luo, joka mestautti hänet. Vaan siinä
paikassa, johon hänen päänsä putosi, puhkesi se lähde vuotamaan, jota
vielä tänään sanotaan Pyhän Eerikin lähteeksi.

Näin lopetti tämä hurskas kuningas elämänsä. Häntä ei paavi
koskaan julistanut pyhimykseksi, vaan Ruotsin kansa julisti hänet
suojeluspyhäkseen, jota sekä paavin, että kristikunnan täytyi
vahvistaa. Meillä on vielä paavillisia asetuksia eli "bulloja", joissa
kuningas mainitaan _pyhäksi_ tai _autuaaksi_.

Hänen arvonsa pyhimyksenä oli Ruotsin kansassa niin suuri, että
kuninkaat vannoivat kruunausvalansa "nimessä Jumalan, neitsyt Maarian
ja Pyhän Eerikki-kuninkaan", ja niin kutsuttu _Pyhän Eerikin
tapetti_, johon tärkeimmät tapaukset kuninkaan elämästä olivat
neulotut, pantiin kruunaustilaisuuksissa riippumaan kirkon pääkuoriin.
Hänen kuvansa otettiin vaakunamerkiksi valtakunnan suureen sinettiin ja
hänen rintakuvansa löytyy Tukholman kaupungin vaakunassa.

Eerikki pyhä haudattiin ensin Vanhassa Upsalassa, vaan 1257 otettiin
hänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen hopealippaasen, joka
sitten 1274 vietiin Uuteen Upsalaan, jonka tuomiokirkossa se kuninkaan,
arkkipiispan ja valtakunnan etevimpien miesten sekä sanomattoman suuren
ihmisjoukon läsnä ollessa asetettiin uskovaisten palveltavaksi.



Tunnokas indiaani.


Muuan indiaani pyysi naapuriltaan tupakkaa. Tämä kaappasi taskustaan ja
antoi hänelle kourallisen sitä, mitä hän pyysi.

Seuraavana aamuna tuli indiaani takasin ja toi muassaan kultarahan,
joka oli ollut tupakan seassa. Kysymykseen minkä tähden hän ei ollut
pitänyt kultarahaa, pani indiani kätensä sydämmen kohdalle ja vastasi:

"Täällä sydämmessä minulla on hyvä ja paha henki. Hyvä henki sanoi:
'Kultaraha ei ole sinun, anna se takaisin omistajalleen!' Paha henki
sanoi: 'Sinulle on annettu kultaraha, sentähden se on omasi!' -- Minä
en tiennyt mitä tehdä. Viimein panin maata. Vaan hyvä ja paha henki
ovat riidelleet koko päivän, etten ole saanut rauhaa, ja sentähden tuon
minä takaisin kultarahan."



Keisari Rudolf Habsburgilainen.


Kolmannellatoista vuosisadalla olivat olot Saksanmaalla sangen
surkealla kannalla. Ulkomaisia ruhtinoita valittiin usein kuninkaiksi
ja nämä eivät pitäneet ollenkaan tahi hyvin vähän lukua kurjasta
maasta. Jokainen sai tehdä tahtonsa mukaan. Tietysti käyttivät
etupäässä huonot ihmiset tätä asiain tilaa hankkiakseen itselleen
etuja, ja järjestyksen ystävät ikävöivät sentähden yhä enemmän
voimallista ja oikeudenpitävää esivaltaa.

Tämä heidän toivonsa tulikin täytetyksi. Valittiin eräs köyhä,
tuntematon _Habsburgin_ kreivi, nimeltä _Rudolf_, kuninkaaksi
-- vaali, joka sittemmin näytti olevan erittäin onnistunut.

Jo nuoruudessaan näytti Rudolf Habsburgilainen olevansa urhollinen
soturi joka ymmärsi urhollisuutensa ja rehellisyytensä kautta tehdä
itsensä rakastetuksi ja voittaa kaikkien luottamuksen.

Kerran oli hän metsästämässä ja oli tullut pienen puron luokse. Hän
aikoi juuri ratsastaa puron yli, kun hän sai nähdä munkin, joka kantoi
ristiä ja oli riisumassa sukat ja kengät jaloistaan.

"Mitä te teette siellä, hurskas mies?" kysyi kreivi Rudolf.

Munkki vastasi:

"Herra, minun täytyy kahlata puron poikki. Tuolla toisella puolella
makaa kuolintautia sairastava, jolle minun täytyy antaa viimeinen
lohdutus, ja koska virta on temmannut pois sillan, aion minä paikalla
kahlata veden läpi, ennenkuin kurja sielu on eronnut täältä."

"Kieltäköön Jumala!" huusi kreivi. "Minä en tahdo ratsastaa puron
poikki, kun Vapahtajan ristin täytyy hurskaan hengellisen kädessä ottaa
kulkeakseen veden läpi. Istukaa ristinenne hevoseni selkään, hurskas
isä!"

Näin sanoen nousi kreivi Rudolf hevosen selästä, auttoi sinne
hengellisen miehen ja ratsasti itse ratsaspalvelijansa hevosella. Kun
pappi seuraavana päivänä tuli takaisin tuomaan kaunista hevosta, ei
kreivi Rudolf ottanut sitä vastaan, vaan lahjoitti sen hurskaalle
miehelle.

Kreivi Rudolf Habsburgilaisella oli myös kiitollisuuden hyvä avu. Kun
hän keisariksi tultuaan kerran istui ritariensa joukossa, huomasi hän
erään porvarin Zürich'issä, nimeltä Jaakko Müller, joka oli pelastanut
hänet vihollisten kynsistä eräässä tappelussa Regensburgin kreiviä
vastaan. Rudolf nousi istuiltaan ja tervehti miestä, tarttui
ystävällisesti hänen käteensä ja käski hänen ottamaan sijaa hänen
vieressään pöydän ääreen. Tietysti katsoivat ritarit ja aateliset
pitkään, kun näkivät halvan porvarin ottavan etevimmän paikan. Silloin
taputteli Rudolf Zürich'in porvaria olkapäälle ja sanoi ympärillään
seisoville ritareille:

"Katsokaa, tämä mies on pelastanut Habsburgin kreivin hengen ja sitä ei
keisari koskaan unhota."

Kun kerran henkivartijat eivät tahtoneet päästää muuanta miestä
keisarin luo, sanoi hän tyytymättömänä: "Miksi te ajatte miehen pois?
Olenko minä tullut keisariksi sitä varten, että alamaiseni estettäisiin
minua lähestymästä!"

Kohta valtaistuimelle noustuaan kirjoitti Rudolf:

"Köyhyyden valitushuuto on tullut korviini. Matkustavaisia pakoitetaan
maksuihin, joita eivät voi suorittaa. Pitäköön kukin kätensä kaukana
väärästä omaisuudesta ja ottakoon sen, minkä oikeus käskee. Jokaisen
tulee tietää, että minä tahdon kaikkea huolta ja vaivaa nähdä
pitääkseni rauhan ja oikeuden voimissaan maassamme."

Keisari Rudolfin rakkaus maahansa oli niin tunnettu, että muutama
kuningas siihen aikaan kutsui häntä _eläväksi laiksi_, ja tapana
oli sanoa ihmisestä, joka ei pitänyt sanaansa; "Hänellä ei ole keisari
Rudolfin rehellisyyttä."

Rudolf Habsburgilainen kuoli 12 päivänä Heinäkuuta 1291 Gemersheimissä.
Hänen tomunsa lepää Speierin tuomiokirkossa.



Muurahaisen oppilas.


Aasialaisen valloittajan Timurin, jota tavallisesti Tamerlan'iksi
sanotaan, tuli etupäässä kiittää raudan lujaa kestäväisyyttään siitä
mahtavuudesta ja suuruudesta, jonka hän saavutti. Hän oli oppinut tämän
kestävyyden tahi suuttumattomuuden, kertoi hän, seuraavalla tavalla:

"Muutamalla sotaretkellä, joka oli minun ensimmäisiäni, jouduin minä
eräänä päivänä semmoiseen ahdinkoon, että minun täytyi etsiä turvaa
takaa-ajavaa vihollista vastaan erään rakennuksen raunioissa ja maata
siinä piilossa useampia tunteja. Pelko joutua vainoojieni valtaan ja
ajatus, että minä kärsityn tappion kautta kadottaisin koko voiton
ponnistuksistani, raskauttivat mieltäni. Minä epäilin saisivatko
yritykseni onnellisen lopun ja päätin luopua niistä. Silloin satuin
juuri hoksaamaan erään muurahaisen, joka ahkeroitsi kulettaakseen
itseänsä suurempaa vehnäjyvää, muutaman ylänteen harjulle. Pieni eläin
vieri aina alas, kuu se oli melkein ylhäällä, taakkoineen, ja minä luin
kuusikymmentä yhdeksän onnistumatonta koetta. Vaan muurahainen ei
väsynyt, ja seitsemännellä kymmenellä yritykseltä pääsi se onnellisesti
ylänteen harjulle. Tämä esimerkki antoi minulle uutta rohkeutta ja
tuosta, minkä olin nähnyt, omistin itselleni opin, joka sittemmin tuli
olemaan suureksi hyödykseni, minä opin nimittäin: 'Ahkeruus voittaa!'"



Arnold Winkelriediläisen urhokuolema.


Sen voiton jälkeen, jonka Sveitsiläiset saivat Morgarten'in taistelussa
vuonna 1315 Leopold nimisestä Itävallan herttuasta, uudistivat he sen
liiton, jonka olivat keskenään tehneet, ja jonka nimi on historiassa
sveitsiläinen valaliitto. Itävallan herttuat koettivat kumminkin
hajoittaa tätä liittoa ja saattaa sen yksityisiä luopumaan, vaan kaikki
heidän ahkeroimisensa menivät mitättömiksi valaliittolaisten sovun
kautta.

Silloin kulki Leopold herttua komean sotajoukon kanssa Sempach'ia
vastaan. Siinä oli yksituhatta neljäsataa liittolaista aseuttaunut
leiriin muutamalle ylängölle. Viholliset ratsastivat aina kaupungin
muurien eteen porvareita suututtaakseen; he niittivät valmiin viljan ja
huusivat ivaten Sempachilaisille:

"Tulkaa nyt ulos murkinaa tuomaan leikkuumiehille!"

Silloin vastasivat Sempachiset:

"Luzernin herrat tulevat liittolaistensa kanssa Jumalan avulla antamaan
teille semmoisen murkinan, että moni on kadottava lusikan kädestään."

Kun vihastuneet ritarit tahtoivat taistella talonpoikien kanssa,
kehoitti heitä Leopold herttua astumaan maahan ratsailta, koska hän
piti epäjalona taistella ratsain huono-aseellista väkeä vastaan. Hän
järjesti haarniskoitut soturinsa tiheään suljettuun nelikulmioon ja
käski heidän pitää pitkiä keihäitään eteenpäin ojennettuina. Niin pian
kuin sveitsiläiset liittolaiset näkivät sen, lankesivat he polvilleen
ja rukoilivat; sen perästä töytäsivät he päällekarkaukseen.

Turhat olivat heidän ahkeroimisensa murtaa vihollisten riviä ja
taistelukentällä makasi jo monta kaatunutta Sveitsiläistä. Silloin
astui Arnold Winkelriediläinen esille ja huusi maanmiehilleen:

"Kumppanini, minä olen hankkiva teille aukon heidän riviinsä. Pitäkää
huolta vaimostani ja lapsistani!"

Ja näin sanoen tarttui hän voimakkailla käsillään useampaan häntä
kohtaan ojennettuun keihääsen ja painoi heidän kärjet jaloon
rintaansa. Siinä häiriössä, joka tästä syntyi, tekivät Sveitsiläiset
päällehyökkäyksen; vihollisten tiheät rivit hajoittuivat. Kohta vaipui
Itävallan lippu. Leopold herttua otti sen kuolevan lipunkantajan
kädestä, heilahutti sitä ilmassa ja töynäsi taistelun kihinään. Sen
aukon kautta, joka oli syntynyt vihollisten riviin, töytäsivät
Sveitsiläiset eteenpäin verisesti kostaakseen urhoollisen, jalon Arnold
Winkelriediläisen kuolemaa. Ritarit pakenivat kohta ja Sveitsiläiset
jäivät voittajiksi.

Se oli tuo Sveitsiläisille niin kunniarikas päivä Sempach'in luona.



Anna vihollisillesi anteeksi.


Saksalainen keisari Henrik seitsemäs, joka koetti voittaa takaisin
vaikutusmahtavuuttansa Italiassa, kruunautti itseänsä vuonna 1312
Ruomin keisariksi ja aikoi valloittaa Neapel'in kuningaskunnan.
Palausmatkallansa Saksaan, myrkytti hänet muutamain vihollisten
toimesta eräs dominikanolais-munkki rippileivällä pyhässä
ehtoollisessa. Niin pian kuin keisari huomasi leivän olevan myrkytetyn,
sanoi hän hiljaa munkille: "Sinä olet antanut minulle elämän leipää
kuollakseni: pakene niin pian kuin voit, ettei minun joukkoni ottaisi
sinua kiinni ja sinua surmaisi. Minä annan sinulle anteeksi! Paranna
itsesi, sillä Jumalalle ei ole syntisen kuolema otollinen."



Kuninkaan kosto.


Franskanmaan parhaimpia hallitsijoita oli epäilemättä Ludvik XII, joka
nousi valtaistuimelle vuonna 1498. Lempeydellä, oikeudella ja
kohtuudella hallitustavassansa ja parannuksilla oikeuden käyttämisessä
saavutti hän kansansa rakkauden. Noustuansa hallitusistuimelle teetti
hän luettelon kaikista edelläkävijänsä hovimiehistä ja palvelijoista
pannakseen ristin ankarimpain vastustajainsa nimen eteen, jotka
edellisen hallitsijan aikana olivat koettaneet saada häntä vangiksi.
Tietäen rikoksensa ja peljäten kuninkaan kostoa, pakenivat vastustajat
hovista. Mutta Ludvik kutsutti heidät takaisin ja sanoi heille:

"Se risti, jonka minä kirjoitin teidän nimenne eteen, ei suinkaan ollut
aiottu merkitsemään kostoni esineitä. Vaan niinkuin Vapahtajamme risti
on meille merkkinä synteimme anteeksi saamisesta, niin on myöskin tämä
risti anteeksi antamuksen merkkinä teidän rikoksistanne minua kohtaan.
Kuningas antaa teille anteeksi kaikesta sydämmestään."

Tällä tavalla voitti Ludvik kaikista suurimman ja vaikeimman voiton, se
on: voiton itsensä yli.

Suuresti häveten, nähdessään kuninkaan jalomielisyyttä, läksivät
hovimiehet sieltä.



Ruhtinaan jalomielisyys.


Kaksitoista vuotias Valois'in prinssi oli kerran Franskan kuninkaan
kanssa metsästämässä. Sattuipa silloin, että metsäkarju täydellä
raivolla töytäsi kuninkaan hevosta vastaan. Heti tämän huomattuansa
asettautui prinssi kuninkaan eteen, suojellaksensa häntä metsäkarjun
hyökkäyksestä. Hyväksi onneksi sai eläin kuitenkin jo surmansa
ennenkuin se ennätti tuhotöitä tehdä. Kuningas tuli kumminkin niin
ihastuneeksi tästä nuoren prinssin urhollisuudesta, että hän kehoitti
prinssiä pyytämään itselleen jotakin armon-osoitusta.

Ja mitä hän silloin pyysi nuori ruhtinas?

"Jos teidän majesteettinne tahtoo osoittaa minulle armoa, niin
pyytäisin minä teitä ostamaan joitakuita orjia Algieriassa ja
lahjoittamaan heille vapautensa; tämän pitäisin minä teidän
majesteettinne suurimpana armon-osoituksena."

Kuningas täytti prinssin pyynnön.



Sanasta miestä.


Keisari Henrik seitsemännen kuoltua vuonna 1313 syntyi Saksanmaalla
suuri eripuraisuus keisarin-vaalin suhteen.

Osa valtakunnan ruhtinoista valitsi Baijerin herttuan Ludvikin ja
toiset taas Itävallan herttuan Fredrik kauniin keisariksi. Ludvik
kruunattiin Aachenissa, Fredrik Bonnissa, ja molemmat keisarit
taistelivat nyt oikeuksistaan, kumpikin puolueensa johdattajana.

Mühldorf'in luona vuonna 1322 oli puolueiden välillä tappelu, jossa
Fredrik joutui vastustajansa vangiksi. Ludvik antoi kuitenkin
vangillensa vapauden takaisin, mutta sillä ehdolla, että hän jättäisi
kokonaan sotaiset hankkeet, luopuisi keisarin kruunusta, tyytyisi
perintömaittensa omistukseen ja esi-isiltään perittyihin arvoihin sekä
tunnustaisi hänet, Ludvikin, Saksanmaan keisariksi. Fredrik luuli
voivansa lupautua täyttämään kaikkia näitä ehtoja kunniallisesti ja
palasi alammaistensa luo. Hän kertoi heille aikovansa tehdä
rauhan; mutta kaikki julistivat olevansa valmiit kuolemaan hänen
edestänsä, eikä jättävänsä aseitaan ennenkuin hän oli voittanut.
Hän kääntyi niiden valtaruhtinasten puoleen, jotka olivat hänen
liittolaisiaan, vaan sai heiltä saman vastauksen. Vielä paavikin uhkasi
pannakirouksella, jos hän luopuisi keisarin-kruunusta.

Pitääkseen kumminkin sanansa niinkuin kunniallinen mies, ei hän sanonut
enää tahtovansa olla keisarina, mutta hänen puoluelaisensa siitä
huolimatta pitkittivät kuitenkin sotaa. Jos Fredrik olisi ollut
vähemmin omantunnon mies, olisi hän voinut lohduttaa itseään sillä,
että hän oli tehnyt kaikki, mitä hän voi, pysyäkseen Ludvikille
antamassa sanassaan ja että hän ei voinut estää puoluelaisiansa sotaa
pitkittämästä. Mutta hän ei tyytynyt tähän. Hän matkusti Müncheniin,
astui aivan odottamattomana vihamiehensä huoneesen ja antautui hänen
valtaansa lausuen seuraavaisesti:

"Minä olen antanut sinulle kunniasanani luopuakseni Saksanmaan
keisarikruunusta; tahdotaan kumminkin minun syömään sitä. Mutta vaikka
koko mailma purkaisi lupauksensa, täytyy kuitenkin Saksanmaan keisarin
pitää sanansa. Herra keisari, minä olen taaskin vankisi."

Hämmästyneenä, mykkänä seisoi keisari Ludvik. Mitä Fredrik ei ollut
voittanut aseillaan, voitti hän nyt jalomielisyydellänsä ja
uskollisuudellaan. Ludvik tunsi itsensä voitetuksi, hän kutsui
vihamiestänsä ystäväksi ja veljeksi, ja julisti hänet kaikella
juhlallisuudella hallitsija-kumppanikseen.

Sen ajan jälkeen palautui Saksanmaalle varallisuus ja rauha molempien
keisarien yhteisen, viisaan hallituksen aikana.



Lohdutus onnettomuudessa.


Eräs mahomettiläinen munkki teki pyhän matkan Mekkaan avojaloin, sillä
hän oli niin köyhä, ettei saattanut hankkia itselleen jalkineita. Kuuma
hiekka poltti hänen jalkojansa niin pahasti, että ne olivat haavoja
aivan täynnä; hän valitti silloin kohtalonsa kovuutta ja arveli Luojan
tehneen väärin hänelle, koska ei ollut hänelle lahjoittanut niin paljoa
kuin järjettömille luontokappaleille. Kun hän vihdoinkin saapui Kufan
kaupunkiin, näki hän suuressa moskeassa oven vieressä istuvan miehen,
jolta olivat molemmat jalat poikkilyödyt.

"Minun valitukseni oli liian rohkea", sanoi hän itsekseen. "Miksi olen
minä ansiollinen olemaan onnellisempi kuin tuo kurja, jonka täytyy
madella kuin madon paikasta paikkaan?"

Hän meni moskeaan, lankesi siellä polvilleen, katui valitustansa
ja pitkitti taas tyytyväisenä matkaansa. Joitakuita päiviä
matkustettuansa, tottuivat hänen jalkansa kuumaan hietaan, niin että
Mekkaan tultuansa tuskin tiesikään avojaloin yli kuuman hiekan sinne
kulkeneensa.



Suutari ja kardinaali.


Sikopaimenen poika Annecy'sta, nimeltä _Juhana_, läksi
vanhempiensa kotoa kymmenvuotisena mailmaa katselemaan. Pojan
mieli oli päästä papiksi ja sentähden päätti hän matkustaa Roomaan,
antautuaksensa siellä tieteellisille harrastuksille. Tultuansa
Geneveen, tunsi hän jalkansa kipeiksi matkustuksesta ja valitti tätä
tuskaansa eräälle suutarille.

"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni", sanoi tämä leikillisesti, "minä
annan sinulle yhden parin kenkiä. Tottopahan sitte maksat, kun pääset
kardinaaliksi."

Juhana pitkitti matkaansa; hän työskenteli väsymättömällä ahkeruudella
ja todellisella huolella ja kohta hän oli aikakautensa oppineimpia
miehiä, niin että jo seitsemännellätoista ikävuodellansa pääsi erään
kardinaalin kirjuriksi. Kohta tuli hänestä piispa ja, sittekun paavi
ensin oli hänelle antanut kardinaalin arvon, pääsi hän Geneven
ruhtinaspiispaksi.

Eräänä päivänä kävellessään tuli hän sen huoneen kohdalle, missä sama
suutari asui, jolta hän kerran oli saanut saappaat ja joita hän silloin
ei voinut maksaa. Muistaen kiitollisuudella tätä aikaa, otti hän nyt
vanhentuneen suutarin luokseen ja hoiti häntä niinkuin hyvä poika
hoitaa isäänsä.



Pyhä Birgitta.


Kauniin Björken-järven itäpäässä Uplannin maakunnassa Ruotsissa on
Finska niminen säteritalo, joka on Brahe-, ja Vaasa-suvun vanha
perintäkartano. Tässä asui 1300 sataluvun alussa laamanni Birger
Pehrsson vaimonsa Ingeborgin kanssa. Heille syntyi tytär, joka
kasteessa sai nimekseen Birgitta ja josta kerran oli tuleva yksi
Ruotsinmaan merkillisimpiä neitiä.

Hänen syntymistään ennusti jo ihme. Hänen äitinsä, Ingeborg rouva, oli
nimittäin eräällä matkalla Ölannin edustalla, kun yht'äkkiä kohosi
ankara myrsky, joka uhkasi vajottaa meren pohjaan sen laivan, jolla hän
matkusti. Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohitse, ja kun Ingeborg
rouva kiitti Jumalaa palavalla rukouksella pelastuksestaan, oli hän
kuulevinansa äänen, joka sanoi: "Sinä olet pelastettu sen hyvän tähden,
jota sinä kannat kohdussasi."

Joku aika senjälkeen syntyi Birgitta, vuonna 1304 tahi, niinkuin toiset
sanovat, 1303. Samana yönä kuin hän syntyi, sanotaan seurakunnan papin
nähneen neitsyen kirja kädessä, ja kuulleen äänen sanovan: "Nyt on
Birger saanut tyttären, jonka puhe on kuuluva yli koko maailman."

Lapsuutensa aikana oli Birgitta myötäänsä tilaisuudessa näkemään
vanhempiensa hurskautta, kuinka he paastosivat, ruoskivat ruumistansa
ja kurittivat lihaansa, antoivat runsaita lahjoja hengellisiin
laitoksiin, rakennuttivat kirkkoja ja luostareita, sillä tavalla
saavuttaakseen autuutta, niinkuin sen ajan hurskaat luulivat. Tämä
kaikki vaikutti voimakkaasti Birgittaan ja hänen haaveksivaan mieleensä
kuvautui usein pyhä neitsyt lapsineen.

Aikaisin kadotti Birgitta äitinsä ja silloin sai hän muuttaa tätinsä
Katarina rouvan luo Aspanääsiin asumaan. Täällä kerrotaan nuoren
Birgitan nähneen monta kertaa näkyjä ja hengen-ilmiöitä. Niinpä näki
hän eräänä yönä alttarin sänkynsä edessä ja sen vierestä neitsyt
Marian, loistava kruunu kädessä. "Tule, Birgitta!" sanoi pyhä neitsyt.
Birgitta nousi ylös sängystään ja lähestyi häntä. "Tahdotko sinä tämän
kruunun?" kysyi Maria. Birgitta kumarsi myönnyttäen, ja silloin asetti
pyhä neitsyt kruunun hänen päähänsä ja autuaallinen tunne tärisytti
hänen sieluansa. Sen ajan perästä tuli Birgitta vieläkin kiivaammaksi
rukouksissaan ja nousi usein keskellä yötäkin rukoilemaan Vapahtajan
kuvan eteen.

Eräänä yönä tapasi Katarina rouva hänet näistä innokkaista
rukouksistaan. Täti, joka oli sangen hurskas vaimo, piti tätä Birgittan
käytöstä mielettömänä lapsellisuutena ja tahtoi kurittaa häntä
vitsalla. Mutta vitsa katkesi, ja Katarina rouva piti tätä sen
merkkinä, että sisarensa tytär oli jonkin korkeamman voiman
johdettavana ja suosi häntä tästä hetkestä lähtien aina suuremmalla
rakkaudella.

Usein voi tuo nuori Birgitta vaipua niin syviin ajatuksiin, että
unhotti kokonaan työnsä, ommellessansa muiden naisten kanssa.
Kerrotaanpa silloin tulleen esille erään vaimon ja ommelleen Birgittan
edestä, paljon siistimpää ja parempaa kuin kukaan toisista naisista oli
voinut.

Birgitta kuitenkin kasvoi kasvamistaan ja maine hänen hyvyydestään ja
hurskaasta mielensä laadusta levisi kauas. Niinpä oli herra Ulf
Gudmarsson kuullut paljon puhuttavan tästä nuoresta tytöstä ja
mielistyi häneen. Hän pyysi puolisokseen häntä tytön isältä, laamanni
Birgeriltä, joka myös antoi siihen myönnytyksensä. Mutta Birgitta ei
ollut yhtä halukas astumaan vihkituoliin, vaan häntä piti kauan
suostuttaa ennenkuin hän siihen taipui. -- Häät pidettiin; sulhanen oli
18 vuoden ja morsian 13 vuoden vanha. Avioliitto tuli onnelliseksi ja
heille syntyi 4 poikaa ja 4 tytärtä.

Birgitta rouvan kotona vietettiin ankarata elämätä. Hänen miehensä
samoinkuin hän itsekin oli hurskas ja jumalinen mielenlaadultansa.
Heidän talossansa oli turvapaikka sairaille ja köyhille, Birgitta
palveli itse näitä avun tarvitsevia, hän pesi heidän jalkansa joka
torstai-ilta, seurataksensa siten Kristuksen esimerkkiä. Itse hän
paastosi pitkät ajat ja perjantai-päivinä nautti ainoastaan vettä ja
leipää. Toimenansa oli hänellä paraastaan lukeminen, hän luki pyhäin
miesten elämäkertoja ja raamattua, jonka hän rippi-isällänsä, tuolla
oppineella maisteri Mathiaksella, käännätti ruotsinkielelle.

Tällä hurskaalla elannolla vaikutti hän paljon mieheensä, jonka ynnä
muun suuren seurueen kanssa hän teki pyhiinvaellus-matkan apostoli
Jaakopin haudalle Compostellaan Hispaniassa. Palattuansa sieltä päätti
sekä herra Ulf että Birgitta tästä lähin pyhittää elämänsä ainoastaan
jumalallisille mietinnöille, ja laamanni Ulf meni Alvastran luostariin,
missä hän kuoli.

Miehensä kuoltua rupesi Birgitta viettämään vieläkin ankarampaa elämää
kuin ennen. Hän piti samoin kuin Pyhä Eerikki jouhiröijyn
ihopaitanansa, makasi yönsä paljailla laudoilla, ainoastaan täkki
alaisimena toinen peitteenä, paastosi ja antoi joka perjantai tiputtaa
sulattua vaksia paljastetuille käsivarsillensa, siten muistuttaakseen
itselleen Jesuksen tuskia. Tähän aikaan alkoi hän nähdä ilmestyksiä.
Hän siirtyi henkien maailmaan, hän näki ja puhutteli Vapahtajata ja
muita pyhiä miehiä sekä sai kuulla pyhiä asioita ja tulevaisuuden
tapahtumia.

Näissä ilmestyksissä luuli hän saaneensa käskyn matkustaa Roomaan.
Ennenkuin hän kuitenkaan lähti tälle matkalle, päätti hän rakennuttaa
luostarin Vadstenan kaupunkiin, sillä Vapahtaja oli, näet, häntä siihen
kehoittanut. Luostari kutsuttiin pyhän Vapahtajan eli Salvatorin
luostariksi syystä, että Birgitta sanoi saaneensa itse Vapahtajalta
säännöt sille. Tavallisesti kuitenkin kutsutaan tätä luostaria
Birgittan luostariksi.

Matkallansa Roomaan otettiin Birgitta jokapaikassa suurimmalla
kunnioituksella vastaan. Maine hänen pyhyydestänsä oli, näet, kulkenut
ennen häntä. Niiden ihmetöiden joukossa, joita Birgitta Roomassa teki,
kerrotaan hänen kerran herättäneen kuolleista erään ylhäisen
roomalaisen pojan, josta hyvästä työstä sai palkinnoksi yhden huoneen,
missä hän sitte asui.

Ruotsista lähtiessänsä oli hän neljänkymmenen-kuuden vuoden vanha.
Isänmaahansa ei hän ollut enää koskaan palaava. Hän oli ja eli
Roomassa, harjoittaen siellä kirkoissa ja luostareissa hengellisiä
harrastuksia. Roomasta teki hän pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin. Ja
nyt hän sai nähdä ne paikat, joista hän oli niin paljon lukenut ja
halunnut aina lapsuudesta päästä kerran näkemään niitä.

Palausmatkalla Jerusalemista sairastui Birgitta ja tultuansa pyhän
Laurentiuksen luostariin Roomassa kuoli hän syksyllä 1373, 70 vuoden
vanhana. Mahdoton tungos oli hänen ruumispaariensa ympärillä, sillä
kaikki, niinhyvin köyhät kuin rikkaat, tahtoivat rukoilla hänen
hautansa vieressä. Vasta kolmen päivän perästä voitiin valmistaa
hautajaisia.

Hänen tyttärensä, Katarina, kuletti hänen tomunsa Ruotsiin. Ruumis
saatettiin ensinnäkin maata myöten Danzig'iin, ja siitä meritse
Söderköpingiin. Tähän tullessa soitettiin kaikilla kelloilla, ja
sanomaton ihmisjoukko oli tulvannut paikalle, josta se seurasi ruumista
aina Linköpinkiin. Täällä yhtyi saattojoukkoon piispa Niilo ja kaikki
papit täydellisessä juhlapuvussa, ja ruumis vietiin nyt tuomiokirkkoon,
missä saarna pidettiin. Neljä päivää sen jälleen tuli suruseura ruumiin
kanssa Vadstenaan, josta Birgittan tomut laskettiin luostarin kirkkoon.

Birgittan tytär, Katarina, koetti saada aikaan äitinsä pyhäksi
julistamista. Ja koska se pidettiin suurena kunniana maalle, jos joku
sen miehistä eli vaimoista oli pyhäksi julistettu, niin ei ainoastaan
Birgittan oma suku, vaan myöskin kuningas ja neuvosto työskenteli
siihen suuntaan. Monien keskustelujen perästä päästiin vihdoinkin
tarkoituksen perille. Lokakuun 7 päivä v. 1391 määrättiin siksi
päiväksi, jolloin pyhimyksen-kruunaus oli tapahtuva. Juhlallisuus kesti
kolme päivää. Se aikoi ensimäisenä päivänä kellojen soittamisella
kaikissa Rooman kirkoissa, jota sitte pitkitettiin seuraavinakin
päivinä. Toisena päivänä oli suuri juhlakulku kardinaaleilla,
piispoilla, papeilla ja muilla ylhäisillä miehillä, paavi jakoi synnin
anteita, sanomattoman kallis juhlapuolinen pidettiin, jonne myös paavi
pyhän Bigittan vieraana tuli. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai,
saarnasi paavi itse ja piti messun, jonka tehtyä hän otti esille suuren
kullatun kirjan, mistä luki pyhimyksen nimen, sekä kirjoitti siihen
kaikkien nähden _Sancta Birgitta_, suuteli sitä ja ilmoitti, että
se oli pyhänä pidettävä koko kristikunnassa.



Lain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset.


Prinssi Henrikillä, Englannin kuninkaan Henrik neljännen pojalla, oli
palvelija, joka eräänä päivänä tuli vangituksi ja oikeuteen viedyksi
jostakin rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Prinssi tämän kuultuansa
kiiruhti oikeuteen ja vaati tuomarilta palvelijansa vapauttamista.
Silloin nousi oikeuden esimies seisaalleen ja sanoi:

"Prinssi, minä kunnioitan teidän käskyänne, mutta lain edessä olemme me
kaikki yhdenvertaiset. Teidän palvelijanne on tuomittu. Jos teidän
armonne tahtoo pelastaa hänet vankeudesta, on teidän kääntyminen
kuninkaan tykö, sillä hänellä on yksin armahtamisen valta."

Tästä uskaliaasta vastauksesta närkästyi prinssi, jopa unhotti tilansa
siihen määrään, että puhkesi lausumaan herjaussanoja ja uhkauksia.

"Seis!" huusi tuomari. "Te olette sangen rohkea, ruhtinaani. Minä
seison tässä lain tulkkina ja kuninkaan, teidän isänne, asemassa ja
sijassa. Laille te olette velkapää kuuliaisuutta osottamaan. Minä
esittelen sentähden, että te näyttäisitte parempaa esimerkkiä teidän
tulevaisille alammaisillenne lain kunnioituksesta. Ja nyt pitää teidän
siitä solvauksesta, johon te olette tehneet itsenne vikapääksi, käydä
vankeuteen ja pysyä siellä niinkauvan, kuin kuningas on asiassa
tahtonsa ilmoittanut."

Prinssi tuli niin kukistetuksi tästä tuomarin tyynimielisyydestä, että
hän jätti vapaehtoisesti miekkansa ja ilman nurinatta antoi itsensä
viedä vankeuteen.

Kun tapaus tuli tunnetuksi, pelkäsivät hovimiehet tuomarin tulevan
syytetyksi majesteetti-rikoksesta. Mutta kuningas kohotti kätensä
taivasta kohti ja lausui kiitollisen sydämmensä pohjasta nämä sanat:

"Hyvä Jumala, minä kiitän sinua! Sinä olet antanut maallemme tuomarin,
jota ei voi väistää mikään uskollisuudesta oikeutta ja lakia kohtaan,
sinä olet lahjoittanut minulle pojan, joka on alistanut tahtonsa
oikeuden ja lain alle."

Prinssi toteuttikin sitte kuninkaana loistavalla tavalla isänsä hyvän
ajatuksen.



Veljen rakkaus.


Kuningas Ludvik XI Franskanmaalla, joka oli julma tyranni, mestautti
Nemours'in herttuan syystä, että tämä oli nostanut kapinan hänen
väkivaltaista hallitustansa vastaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kylliksi
vielä tuolle jumalattomalle Ludvikille. Myöskin herttuaan lasten piti
saada tuntea hänen kostoansa.

Pojat Henrik ja Frans suljettiin rautahäkkeihin, missä he eivät voineet
ei istua, ei seista, vielä vähemmän maata, sillä häkit olivat tehdyt
ratin muotoisiksi, alaspäin suipuiksi. Mutta tämäkään kosto ei vielä
ollut tyrannia täysin tyydyttävä. Hän käski sentähden joka kymmenes
päivä vetämään yhden hampaan poikien suusta. Kun parranajaja tuli
koneineen, lankesi Henrik hänen eteensä polvilleen, rukoillen nöyrästi
häneltä armoa; ei kuitenkaan itselleen, vaan veljelleen:

"Äitini kuolisi surusta, jos saisi tietää pienelle Fransilleen jotain
pahaa tehtävän."

Parranajaja sanoi täytyvänsä totella kuninkaan käskyä, muutoin hänellä
olisi itsellään varma kuolema tarjona, ja paitsi sitä pitää hänen
näyttää molemmat hampaat vanginvartijalle.

"Hyvä", sanoi Henrik, "reväiskää sitte ne molemmat hampaat minulta
yksinäni; minun veljeni on heikko; hän voisi tulla kipeäksi."

Liikutettuna myöntyi mies esitykseen. Yksi hammas -- vieläkin yksi --
Henrik kesti, kunnes jonkun ajan kuluttua viimeinen hammas vedettiin
pois. Silloin tuli tuo uskollinen veli sairaaksi ja kuihtui
kuihtumistaan. Kun hän tunsi loppunsa lähestyvän, sanoi hän veljelleen:

"Rakas Fransi, nyt jätän minä sinut; äitiäni minä en suinkaan enää saa
nähdä. Mutta sinä olet kohta pääsevä hänen luoksensa; saata hänelle
tervehdys minulta ja sano hänelle, että minä kuollessani rakastin häntä
vielä enemmän kuin kotona ollessamme:"

Seuraavana päivänä kuoli hän.

Kun kuningas heti senjälkeen kuoli, pääsi Fransi kohta vapaaksi, mutta
sai ikänsä kulkea kumarassa ja turmellulla ruumiilla. Veljeänsä piti
hän aina rakkaassa muistossa.



Opi hillitsemään itseäsi!


Kuningas Kin-Tsong'illa oli kaunis hevonen, jolla hän ratsasti
mieluummin kuin millään muulla hevosella. Mutta hevonen kuoli
tallirengin erhetysten tähden. Kuningas vihastui tästä niin kovin, että
hän kaappasi keihään käteensä ja aikoi sillä työntää renki-raukan läpi.
Onneksi toki sattui olemaan tuo mainio Yan-Tse samassa tilaisuudessa.
Hän sanoi kuninkaalle.

"Kuningas, jos sinä pistät läpi hänet, niin hänen täytyy kuolla ilman
vakuutuksetta rikoksensa merkityksestä."

"Niinpä vakuuta häntä siitä sitte!" vastasi kuningas Kin-Tsong
kiivaasti.

Silloin tarttui Yan-Tse keihääsen ja kääntyi rikoksentekijän puoleen
näillä sanoilla:

"Onneton poika, katso, tämä on sinun rikoksesi! Kuuntele tarkasti!
Ensiksi olet sinä syypää hevosen kuolemaan, jonka kuningas on uskonut
sinun hoitoosi. Sinun täytyy siis kuolla. Toiseksi olet sinä syypää
kuninkaan, minun herrani, kiivastukseen, niin että hän on itse tahtonut
käydä käsiksi sinuun. Katso, se on uusi rikos, suurempi kuin edellinen.
Lopussa saapi koko valtakunta ynnä ympärillä olevien maakuntien kanssa
tietää, että kuningas, minun herrani, on tappanut ihmisen hevosen
tähden, ja siten kadottaa hän hyvän nimensä. Katso, onneton poika, tämä
on sinun suurin rikoksesi; niin paljon se muuta matkaan saattaa.
Tunnustatko sinä tämän?"

"Anna hänen mennä!" huusi kuningas. "Hänen tähtensä en minä tahdo hyvää
nimeäni turmella. Olkoon kaikki hänelle anteeksi annettu!"



Kristoffer Kolumbus.


_Kristoffer Kolumbus_ pani jo pienenä poikana varman perustuksen
niille tiedoille, jotka hänet sitte saattoivat uuden maailman-osan
keksijäksi. Kun hän lapsuudessansa kuuli puhuttavan tuntemattomista
maista, jotka olivat kaukana toisella puolen merta ja jonne ainoastaan
oppinut merimies voi päästä, niin oli hänen koko halunsa ja
harrastuksensa oppia kaikkea sitä, mitä kunnolliselta merimieheltä
vaaditaan.

Erinomaisella ahkeruudella ja tahdon kovuudella pääsikin hän niin
pitkälle, että neljännellätoista vuodellansa oli hän sangen taitava, ei
ainoastaan kielissä, mutta myöskin maantieteessä, suure-opissa,
tähtitieteessä ja piirustuksessa. Hän voitti kohta kaikkien
ymmärtäväisten kansain kunnioituksen, ja pääsi jonkun ajan kuluttua
Hispanian kuninkaan suosioon, joka antoi laivoja ja miehistöä hänen
käytettäväksensä, ja siten kykeni hän lähtemään löytömatkallensa.

Kolumbus löysi vihdoinkin viimein uuden maailman-osan. Tiedon tästä
Euroopaan tultua, ylistettiin hänen terävää järkeänsä, uskaliaisuuttaan
ja tietojaan; häntä kutsuttiin suureksi keksijäksi, uuden maailman
löytäjäksi. Mutta Hispaniassa, niinkuin monessa muussakin maassa,
löytyi myöskin niitä, jotka pitivät itseään yhtä viisaina ja sanoivat,
ettei se ollut mikään konsti löytää Amerikkaa; sillä se on kyllin suuri
ja leveä, että jokainen voipi sen nähdä ja löytää. Kolumbus oli
kuitenkin se mies, joka taisi kukistaa ja nöyryyttää tuommoiset
yksinkertaiset itseviisaat, ja hän saikin heti siihen hyvän
tilaisuuden.

Eräissä juhlapidoissa, jotka kartinaali Mendoza oli laittanut
Kolumbuksen kunniaksi, piti kartinaali pitkän ylistyspuheen mainiolle
vieraalleen hänen löytönsä johdosta, jota hän kutsui suurimmaksi
voitoksi, minkä ihmishenki oli saavuttanut. Läsnäolevat hoviherrat
panivat tämän pahaksi, että ulkomaalaiselle osoitettiin niin suurta
kunniaa ja päälliseksi vielä semmoiselle ihmiselle, joka ei edes ollut
aatelissukua.

"Minusta näyttää", alkoi eräs kuninkaan kamariherroista, "että tien
löytäminen niin kutsuttuun uuteen maailmaan ei ollut niinkään vaikea;
meri oli jokapaikassa avoin ja ei yksikään hispanialainen merimies
olisi voinut tieltä eksyä."

Viehättävällä hymyllä osoitti seura myöntymystänsä tälle lauseelle, ja
useat heistä huusivat:

"Niin todellakin, jokainen meistä olisi voinut sen tehdä!"

"Olkoon se kaukana minusta", sanoi Kolumbus, "että minä tahtoisin lukea
kunniakseni jotakin siitä, mikä on tuleva armolliselle luojalle. Mutta
maailmassa on kuitenkin semmoisia seikkoja, jotka usein näyttävät
helpoilta toimittaa, sittekuin joku on sen toimittanut!"

Kolumbus pyysi yhden kananmunan ja kääntyi sitte kamariherran puoleen,
lausuen näin:

"Saanko luvan pyytää teidän ylhäisyyttänne asettamaan tämän munan
suipulle päälleen, niin että se ei kaadu?"

Kamariherra koetti puolta jos toistakin munasta saadakseen sitä
seisomaan, vaan kaikki turhaan! Hänen vieruskumppalinsakin pyysi
myöskin saada koettaa, mutta yhtä huonosti onnistui hänkin. Kaikki
koettivat, vaan ei kukaan ollut mies tekemään sitä, mitä Kolumbus oli
pyytänyt.

"Se on mahdotonta!" huusivat kaikki. "Te tahdotte semmoista, joka on
aikaan saamatonta."

"Ja kuitenkin", sanoi Kolumbus, "ovat kohta nämät samat herrat valmiit
sanomaan: 'sen olisimme me jokainen voineet tehdä.'"

Sitte otti hän munan käteensä, painoi sen päätä kevyesti pöytää vasten
ja asetti siten rutistuneelle päälleen seisomaan.

"Jaa, sen osaamme me myös!" huusivat kaikki.

"Teillä on oikeus!" vastasi Kolumbus hymyillen; "se pieni eroitus vaan,
että te sanotte kaikki, me olisimme osanneet tehdä, mutta minä _olen
sen tehnyt_. Munan laita on sama kuin uuden maailman löydönkin!"

Korkeat herrat, jotka olivat näin pahoin sotkeutuneet sanoissaan,
tulivat aivan äänettömiksi ja välttivät vasta Kolumbuksen
halveksimista.



Mitä mies voipi.


Kun uskonpuhdistaja Ulrik Zwinglin uskonkappaleet olivat levinneet aina
laajemmalle Sveitsissä, nousi suuri riita porvarien kesken Solothurnin
kaupungissa. Jotkut ottivat omakseen puhdistetun opin, toiset taas
pysyivät vanhassa uskossaan. Haukuttiin toisiaan ensinnäkin sanoilla,
sitte käytiin käsikähyyn ja vihdoin kasvoi katkeruus siihen määrään,
että puoluelaiset tarttuivat aseihin.

Puhdistetun opin puolue muutti asumaan joen pienempään kaupungin osaan,
repivät sillan hajalleen ja tekivät vallituksia joen rannalle. Vanhan
uskon lahkolaiset taas jäivät suurempaan kaupungin osaan ja ottivat
asehuoneesta aseita, ampuakseen vastapuolueen kokoushuoneen kumoon ja
surmatakseen ihmiset.

Juuri kun he olivat tätä hävitystyötänsä toimeen panemaisillaan, astuu
kaupungin-vanhin Nikolaus Wenge esiin ja asettautuu kanoonan suun eteen
huutaen:

"Jos te tahdotte vuodattaa kansalaistenne verta, niin ampukaa ensiksi
minut!"

Näillä tuon yleisesti rakastetun miehen sanoilla oli vaikutuksensa:
palavat sytyttimet sammutettiin ja eripuraisuudet haihtuivat ilman
veren vuodatuksetta, puolueet sopivat keskenänsä.

Tämäkin tapaus näyttää mitä mies voipi, jos hän voimakkaasti ja
oikealla ajalla astuu sovinnon välittäjäksi.



Näkymätön hyväntekeväisyys.


Luteruksen lukuhuoneesen tuli eräänä päivänä köyhä mies almua anomaan.
Koska hänellä itsellään ei ollut rahaa penniäkään, ja tahtoi
kaikenmokomin auttaa tuota köyhää miestä, otti hän nuorimman lapsensa
kummilahja-rahat ja antoi ne miehelle. Luteruksen vaimo, joidenkuiden
päiväin perästä huomattuaan säästökassan kevenneen, soimasi miestään
hänen mielettömästä jalomielisyydestään, mutta Luterus vastasi hänelle:

"Älä puhu siitä, rakas vaimoni, Jumala on rikas ja Hän auttaa kyllä
meitä kun tarpeesen tulemme."

Joku viikko myöhemmin tuli köyhä ylioppilas, joka lukuinsa lopetettua
tahtoi päästä pois Wittenberg'istä, Luteruksen luo pyytämään matkarahan
apua. Vaan Luterus oli taas rahapulassa. Silloin huomasi hän kauniin
kultapikarin, jonka hän joku aika takaperin oli saanut lahjaksi
vaaliruhtinaalta, hän tempasi sen käteensä ja tarjosi sitä
ylioppilaalle. Vaan kun tämä, hämmästyneenä tuosta suuresta lahjasta,
ei tahtonut ottaa sitä vastaan ja Luteruksen vaimosta ei näyttänyt tämä
miehensä päätös olevan mieleen, sanoi Luterus:

"Minä en tarvitse ensinkään kultapikaria! Katso tuossa, vie se
kultasepälle! Minkä hän siitä antaa, on sinun!"



Luukas Kranach ja keisari Kaarle V.


Luukas Kranach oli Saksanmaan suurimpia maalareita kuudennentoista
vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Mutta hän ei ollut ainoastaan
suuri maalari, vaan myöskin terävä-järkinen ja jalo-sydämminen mies.
Hänen lapsuudestaan ei paljon tunneta, vaan tiedetään kumminkin, että
hän jo aikaiseen osoitti suurta ahkeruutta ja omisti hyvät tiedot ei
ainoastaan taiteessaan vaan myöskin monessa muussa asiassa.

Luukas Kranach oli yhdeksäntoista vuotinen, kun Saksin vaaliruhtinas
Johan Fredrik tuli hänet tuntemaan ja otti hänen mukaansa ulkomaan
matkalle. Palattuansa isänmaahansa kutsui vaaliruhtinas hänet hoviinsa
Wittenberg'issä ja määräsi hänet sen kaupungin pormestariksi. Heti
pääsi Luukas Kranach rakastettuin omaisuuksiensa ja hyväsydämmisyytensä
tähden ruhtinaan erinomaiseen suosioon ja kohta oli hän hänen
uskollisin ystävänsä.

Kun vaaliruhtinas Mühlbergin tappelussa oli joutunut keisari Kaarle V:n
vangiksi, johtui keisarille Luukas Kranach mieleen ja hän kutsutti
maalarin luokseen leiriin. Hän tarttui vapisevan ukon käteen
ystävällisesti ja vei hänet tuolille istumaan: "Tervetullut, vanhus!"
sanoi keisari Kaarle. "Sinun ruhtinaasi lahjoitti minulle Spejerin
valtiopäivillä oivallisesti maalatun taulun, joka kuuluu olevan sinun
käsialaasi. Sentähden kuultuani nyt, että olit vielä tässä kaupungissa,
halusin minä nähdä sinua ja olen nyt iloinen siitä kun tulit luokseni."

Luukas Kranach kumarsi ja kiitti keisaria hänen armollisesta
huomiostaan ja muistamisestaan.

Keisari pitkitti:

"Minulla on huoneessani Mecheln'issä pieni taulu, joka myös on sinun
maalaamasi. Se on minun itseni kuva. Se taulu miellyttää minua kaikkia
enimmän kuin mitkään muut taulut. Sanoppa, kuinka vanha olin silloin
kuin maalasit tämän kuvani."

"Teidän majesteettinne", vastasi Luukas Kranach, "oli silloin kahdeksan
vuoden vanha. Minä muistan sen kuin eilisen päivän. Minä en voinut
saada teidän majesteettianne istumaan hiljaa, ennenkuin hovimestari
panetti koko joukon aseita seinälle riippumaan. Sill'aikaa kuin teidän
majesteettinne katseli näitä erilaisia aseita, onnistui minun saada
piirustaa teidän majesteetinne kuva."

Keisari hymyili kuullessansa kertomusta ja kehoitti maalaria
ystävällisesti pyytämään itselleen jotakin armonosoitusta. Vanha
Luukas Kranach lankesi silloin polvilleen monarkin eteen ja rukoili
kyynelsilmin ruhtinaallisen ystävänsä vapauttamista.

"Suurivaltaisin, armollisin herra ja keisari", sanoi Luukas Kranach,
"koska teidän majesteettinne on Jumalan suomasta saanut voiton ja
ottanut minun korkean ystäväni, vaaliruhtinas Johan Fredrikin,
vangiksi, niin rukoilen minä luottamuksella teidän majesteettinne
syntyperäiseen lempeyteen, armoa hänelle."

Keisari oli pulassa; hän tunsi itsensä liikutetuksi tuon hurskaan
alammaisen rukouksesta. Hän sanoi:

"Nouse ylös, vanhus! Sinä saat nähdä, että minä tulen osoittamaan armoa
herrallesi ja että minulla ei suinkaan ole mitään pahaa sydämmessä
häntä vastaan."

Tämän sanottuaan pyysi hän Luukas Kranach'ia hoviinsa ja tarjosi
hänelle olopaikan siellä loppu-ijäksensä, mutta Kranach ei tyytynyt
siihen, pyysi ainoastaan lupaa saadakseen seurata onnetonta herraansa
vankihuoneesen.

"Hän on", sanoi vanhus, "turvannut minua ja ollut minun ystäväni
niinkauan kuin hän oli saksalainen ruhtinas. Nyt tahdon minä lohduttaa
häntä ja ottaa osaa hänen kohtaloonsa, koska hän on onneton enkä minä
voi hankkia hänelle vapautta takaisin."

Senjälkeen laski keisari hänet menemään ja lähetti hänelle hopeamaljan
täynnä unkarilaisia tukaatteja. Mestari Kranach ei kuitenkaan ottanut
niistä enempää kuin mitä kahdella sormella voi nostaa.

Tämä mainio maalari jätti pormestari-ammattinsa ja antautui kokonaan
toveruutta pitämään vangitulle ruhtinaalleen, jonka surullisia päiviä
hän koetti lievittää.

Katkerimpia koetushetkiä molemmille ystäville oli se hetki, jolloin
tuotiin sanoma vaaliruhtinaan kuoleman tuomiosta. Tuomion julistajat
astuivat sisään juuri kuin korkea vanki oli sakkia pelaamassa Luukas
Kranachin kanssa. Miehuudella ja rauhallisesti kuunteli hän julistuksen
sisältöä ja pitkitti sitte levollisesti peliänsä.

Mestaus ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vaikka vasta viiden vuoden
perästä vankihuoneen ovi avattiin hänelle. Lokakuussa 1552 matkusti hän
ystävänsä Luukas Kranach'in kanssa kansan riemuitessa Weimariin tuon
kovia kokeneen ruhtinaan uuteen kotiin.



Aamiainen Rudolfstad'issa.


Puolivälissä kuudettatoista vuosisataa eli Tyyringin maakunnassa
Rudolfstadtin kaupungissa leskikreivinna Katarina Swartzburgista. Hänen
kerrotaan olleen urhoollisen ja uskaliaan naisen, joka hankki keisari
Kaarle V:ltäkin semmoisen vakuutuskirjeen, ettei hänen alammaisensa
hispanialaisen armeijan maan läpikulkiessa tarvitsisi kärsiä mitään
pahaa. Tätä vastaan lupasi hän hankkia kaikenlaista ruoka-ainetta
heille kohtuullista maksua vastaan.

Hispanialainen päällikkö, Alban herttua, tuo julma ja ankara mies,
lähestyi sotajoukkoineen Rudolfstadtin kaupunkia. Hänen seurassaan
oli myös Braunsweigin herttua poikineen, ja nämä ylhäiset
herrat tarjoutuivat vieraiksi Swartzburg'in leskikreivinnan luo.
Vastaanottamista ei hän luonnollisesti voinut kieltää, käski siis heidän
olemaan tervetulleita. Heille oli tarjottava, mitä talossa löytyi.
Mutta samalla kertaa muistutti hän myös hispanialaista kenraalia
vakuutuskirjeestään ja teroitti hänen mieleensä, että se oli tarkasti
noudatettava joka kohdassa.

Korkeat vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja ravittiin paraan
jälkeen linnassa. Mutta tuskin oltiin pöytään istuttu, kun viestintuoja
kutsuu emäntää ulos vierassalista. Hän kertoi, että hispanialaiset
sotamiehet olivat menetelleet itsevaltaisesti muutamissa kylissä ja
ryöstäneet talonpoikain karjat. Katarina vihastui sanomattomasti tästä
vakuutuskirjeensä rikkomisesta. Hän käski kansansa kaikessa
hiljaisuudessa laittautua aseihin ja sulkea vakavasti linnan portit.
Itse meni hän saliin, missä ruhtinaat istuivat vielä pöydissä. Täällä
valitti hän tapahtuneesta vääryydestä. Hänelle vaan naurettiin ja
sanottiin semmoisen olevan sota-aikana tavallista, eikä voitavan
sotamiestä estää jokaisesta pienestä vallattomuudesta maan läpi
marssiessa.

"Sepähän kuitenkin nähdään", tiuskasi Katarina. "Minun köyhäin
alammaisteni pitää saada omansa, eli totta Jumal'avita", lisäsi hän
uhkaavalla äänellä, "ruhtinan-veren täytyy vuotaa härän-verestä!"

Nämä voimakkaat sanat lausuttuaan lähti hän huoneesta, mikä muutamain
minuuttien perästä oli täynnä aseellista kansaa, joka miekka kädessä,
tosin kaikella kunnioituksella, asettautui ruhtinasten tuolien taakse.

Tuon aseellisen joukon sisään astuessa, vaaleni Alban herttua.
Eroitettuna omasta sotaväestään ja aseellisen joukon piirittämänä ei
hänellä ollut muuta keinoa jälellä kuin sovittaa tuo julmistunut
linnan rouva millä ehdoilla hyvänsä. Braunsweigin herttua tointui
kuitenkin ensimmäiseksi ja rupesi kovalla äänellä nauramaan. Hän keksi
viisaan keinon sovittaakseen asian leikilliseksi ja piti kauniin
ylistyspuheen kreivinnalle hänen huolestansa alammaisistaan ja siitä
urhoollisuudesta, jota hän tässä oli osoittanut. Hän lepytteli rouvaa
ja otti asiakseen pakoittaa Alban herttuan tekemään mitä oikeus ja
kohtuus vaati. Hänen onnistuikin saada hänet antamaan armeijallensa
käskyn, että ryöstetty karja oli hetimiten takaisin saatettava. Niin
pian kuin Swarzburgin kreivinna sai tietää, että käsky oli pantu
todelliseen käytäntöön, kiitti hän vieraitaan nöyrimmästi, ja kaikki
erosivat hyvässä sovussa.



Vihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto.


Uskonpuhdistus sai jo aikaseen puoltajia Franskanmaallakin. Täällä
kutsuttiin heitä hugenoteiksi. Kun Kaarle IX nousi Franskanmaan
hallitus-istuimelle, niin hänen äitinsä, Katarina Mediciläinen,
koetti saada kaikin mokomin perin juurin hävitetyksi nämä
eriuskoiais-alammaiset. Päästäkseen tarkoituksensa perille ei hän
pitänyt mitään keinoa halpana. Verisauna oli saatava toimeen
uskottomien hävitykseksi. Tämän hirveän tuuman toimeenpano-hetkeksi
määrättiin yö 23 ja 24 päiväin välillä Elokuusta 1572.

Kellon äänellä Louvren tornista Pariisissa annettiin merkki,
koska työhön oli ryhtyminen. Ylt'ympäri juoksi hugenottien veri
virtana. Vainoojat eivät säästäneet ketään. Kuninkaan hoviinkin
syöksi murhajoukko. Turhaan rukoili nuori Conde'n prinssi armoa
kahdeksankymmenen vuotiselle rakkaalle opettajalleen Brion'ille;
turhaan kohotti hän pienet kätensä estääkseen surmaavaa terästä
sattumasta. Julmuus kesti useampia viikkoja. Vanhat loukkaukset
kostettiin veren vuodatuksella, kateuden ja vihan raivo pääsi
täydelliseen valtaan.

On kuitenkin ensimmäisestä näistä kauhistuksen öistä säilynyt eräästä
tapauksesta kaunis kertomus jalomielisyydestä.

Bezin nimisellä aatelismiehellä oli naapurina hugenotti, nimeltä
Regnier. He olivat jo kauvan eläneet keskenänsä vihamiehinä, ja Bezin
oli usein uhannut tappaa naapurinsa. Nyt varsinkin pelkäsi Regnier
vihamiehensä käyttävän kostolleen tätä soveliasta tilaisuutta.

Mainittuna kauhun yönä särettiinkin hänen huoneensa ovi. Sisään astuu
Bezin kahden aseistetun palvelijan kanssa, joilla oli paljastetut miekat
kädessä, ja käskee äkäisellä äänellä vapisevan Regnierin seuraamaan
itseään. Ulkona odotti neljä satulalla varustettua hevoista. Regnierin
piti nousta yhden hevosen selkään, ja vietiin sanaakaan sanomatta
eräälle maahoville. Kun molemmat vihamiehet täällä jäivät kahdenkesken,
sanoi Bezin:

"Nyt olet sinä tallessa! Minä olisin voinut käyttää tilaisuutta
kostaakseni sinulle, mutta urhoolliset miehet jakavat vaaran; sentähden
olen minä pelastanut sinut. Jos sinä tahdot, olen minä valmis vast'edes
taistelemaan riidassamme, niinkuin se sopii ja on kohtuullista
aatelismiehille."

Nämä sanat lausuttuaan hyppäsi hän hevosensa selkään ja ratsasti
tiehensä.



Sankari.


Monessa suhteessa voipi verrata mainioita miehiä taivaan tähtiin.

Jotkut loistavat kuin näköä huikaisevat meteorit; eräät taas täyttävät
mailman kuten pyrstötähdet ihmettelemisellä, jopa kauhistuksellakin,
heti taas kadotakseen jättämättä muuta jälkeensä kuin -- pimeyden
ja yön. Toiset sitä vastaan ovat niinkuin aurinko ikuisessa,
majesteetillisessa loistossaan, joka tunkee säteillään paksujen pilvien
läpi ja vielä maanpinnalle hyvästi jättäessään punaisella
iltaruskollaan lupaa meille kaunista aamua tulevana päivänä.

Tämmöisenä suloisena ja ylentävänä ilmauksena astuu eteemme _Mikaeli
Ruyther_, joka syntyi vuonna 1607 Maaliskuun 27 päivänä Bliessingen
kaupungissa, ja jonka miehen kunniaksi Die neue Kirche'ssä
Amsterdamissa on nostettu marmorinen muistopatsas.

Ruyther oli merkillinen yhtä paljon suopeutensa kuin luonnonomaisen
lujuutensakin tähden. Kerran purjehtiessaan Länsi-intiaan vähäisellä
kauppalaivalla, huomasi hän kaukaa erään hispanialaisen laivan, jota
hän koetti paeta. Mutta vihollinen täytti vaan päälle ja tahtoi ampua
hänen laivansa upoksiin. Silloin rupesi Ruyther niin ankaraan ja
voimakkaasen vastarintaan, että kohta alkoikin vesi tulvata suureen
laivaan, siihen ammutuista reijistä ja rupesi jo vajoamaan. Ruyther
lähetti nyt veneen hukkuvan laivan luo, ja se pelastikin kapteenin ja
suuren osan väestöstä.

Kun kapteeni tuotiin Ruytherin luo, kysyi hän:

"Olisitteko tekin osoittanut laupeutta minun väestölleni, jos teille
olisi onnistunut ampua minun laivani upoksiin?"

Hispanialainen vastasi:

"Minun aikeeni oli hukuttaa teidät jokaisen."

Tästä vastauksesta vihastui Ruyther niin tuliseksi, että hän käski
paikalla viskata kaikki hispanialaiset mereen. Kun tuo röyhkeä
vihollinen näki katkeran totuuden tässä käskyssä, heittäyi hän ynnä
kumppaliensa keralla, polvilleen ja rukoili armoa. Ruyther antoi heille
anteeksi, vaikka hän olikin vihainen.

Merimatkoillaan tuli Ruyther usein Berberiaan pohjois-Afrikassa. Siellä
olikin tavallisesti hänellä hyvä tilaisuus edullisesti myödä hänelle
uskotut tavarat. Kerran oli hänellä mukanansa kastanjan kasveista
englantilaista vaatetta, joka erinomaisesti mielistytti Salen kaupungin
turkkilaista päällikköä. Koska tämä kuitenkin olisi tahtonut maksaa
siitä ainoastaan vähäisen hinnan, vastasi Ruyther hänelle:

"No, minä pidän itse sen."

"Ei, kyllä minä tahdon sen", pitkitti toinen, "mutta minä en maksa
siitä penniäkään enempää."

"Minulla ei ole oikeutta", vastasi Ruyther, "myödä ala-arvoisesti sitä
omaisuutta, joka minulle on kerran uskottu."

Molemmat tulistuivat yhä enemmän ja enemmän puheessaan. Vihdoin sanoi
Ruyther:

"Antakaa minun olla rauhassa; minä en saa myödä sitä niin alhaisesta
hinnasta, mutta lahjoittamaan olen minä kyllä oikeutettu sen sinulle."

Turkkilainen nauroi pilkallisesti ja sanoi:

"Mitähän tämä merkitsee? Sinulla ei ole valtaa myödä vaatetta helposta
hinnasta, vaan kyllä lahjoittaa se ilmaiseksi?"

Ruyther vastasi levollisesti:

"Jos minä myön tämän alahinnasta, niin turmelen minä sillä kaupan; vaan
välttääkseni suurempaa vaaraa, on minulla oikeus valita pienempi ja
lahjoittaa vaate ilmaiseksi."

Silloin vihastui turkkilainen äärettömästi ja puhkesi uhkauksiin.

"Etkö sinä tiedä", sanoi hän, "että minulla on valta ottaa sinulta pois
koko sinun laivasi ja sen lasti?"

"Sen minä tiedän", vastasi Ruyther, "mutta sittepähän tulee koko
maailmakin näkemään, kuinka paljon sinuun voi luottaa ja uskoa. Jos
minä olen jääpä sinun vangiksesi, niin määrää heti lunastusrahani, ja
minä pidän huolta siitä, että se tulee maksetuksi."

Turkkilainen uhkasi kahta kauheammin. Ruyther ei kuitenkaan pelästynyt,
vaan kiljasi rohkealla äänellä:

"Todentotta, jos minä olisin laivoillani, niin lopettaisit sinä nuo
uhkauksesi!"

Turkkilainen puri hammasta raivossaan ja polki jalkaa; vihdoin kiiruhti
hän toiseen huoneesen ja vaikeroi siellä:

"Eikö se ole ihme, että kristitty on tuollainen ihminen!"

Ruyther kertoi sill'aikaa tapauksen vihastuneen päällikön veljelle ja
muille ylhäisille miehille ja valitti sitä kun hän ei tietänyt, oliko
hän nyt vanki vai vapaa. Hetken kuluttua tuli turkkilainen takaisin.
Hän oli nyt vähän leppeämpi.

"Saanko minä vaatteen siitä hinnasta, jonka minä olen tarjonnut eli
en?" kysyi hän vienolla äänellä.

"Tarjoomastasi hinnasta minä en saa antaa sitä", vastasi Ruyther
levollisesti; "mutta niinkuin olen sanonut, lahjoittaa minä kyllä voin
sen sinulle."

"Allahin nimessä!" huudahti turkkilainen, "harvoin on nähty tällaista
lujuutta, tällaista uskollisuutta! Meistä pitää tulla ystävykset.
Sinunlaistasi minä en vielä ole nähnyt, vaikka vanhuus on jo tukkani
vaalistanut."

Ja seuralaisilleen sanoi hän:

"Katsokaa, kuinka uskollinen tämä kristitty mies on niitä kohtaan,
jotka ovat hänen lähettäneet. Osoittakaa myös te kaikki minulle
samallaista uskollisuutta!"

Senjälkeen astui hän Ruytherin eteen, paljasti rintansa ja samoin
hollantilaisen, laski kätensä Ruytherin rinnalle ja tämän käden
omalleen ja vakuutti häntä valalla suojeluksestaan ja ystävyydestään.
Hän käski myös kohtelemaan Ruytheria ja hänen väkeänsä kaikella
kohteliaisuudella mitä suinkin ajatella voi.

Tämän kautta kohosi Ruytherin arvo kaupungin asukasten silmissä aina
korkeammalle, niin että he sitte ostivat kaikki tarvittavansa
europalaiset tavarat ainoastaan häneltä ja odottivat hänen tuloansa
vaikka muitakin laivoja oli satamassa. Ruyther uskalsi nyt ilman
vaaratta matkustaa sisemmällekin maahan ja käytti usein tätä
tilaisuutta ostaakseen vapaaksi kristittyjä orjia, johon tarkoitukseen
hän sai rahoja Alankomaasta, sillä siihen aikaan oli monta merimiestä
kaikista Euroopan valtakunnista merirosvojen orjuudessa nääntymässä
Afrikan pohjoisrannoilla.

Muutamia vuosia vastakerrotun tapauksen jälkeen joutui Ruytherin laiva
Afrikan rannalla haaksirikkoon. Hän löysi likeisyydestä laivahylyn ja
tahtoi nyt antaa miestensä, jotka olivat osaavat laivarakennuksessa,
koetella korjata sitä. Sill'aikaa auttoivat maanasukkaat tavarain
pelastamisessa hukkuvasta laivasta, niin että Ruyther sai vuorostaan
kiitollisuudella huudahtaa:

"Semmoista uskollisuutta ja taipuvaisuutta en minä ole vielä koskaan
kristityssä maassa tavannut!"

Ruytherin kunnia ja maine kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi.
Hallituksensa nimitti hänet vihdoin amiraaliksi ja hän ymmärsi myös
siinä toimessaan kohottaa isänmaansa kunniata. Edistymisensä ei
saattanut häntä kuitenkaan röyhkeäksi. Päinvastoin oli hän sangen
hurskas mies. Kun kerran erään suuren voiton perästä huusivat hänelle:
"Eläköön Plymouthin tappelun voittaja!" vastasi hän kainostellen:

"Ei maamme tarvitse minua kiittää tästä kauniista voitosta! Me
taistelimme suurta ylivoimaa vastaan. Mutta Jumala oli kanssamme!
Hänelle yksin kunnia! Jolle kaikkivaltias Jumala antaa rohkeutta, hän
myös voittaa."



Franskanmaan kuningas Henrik IV.


Kun Henrik IV valloitti Pariisin, niin sattui useita hänen
katkerimmista vihamiehistään joutumaan hänen käsiinsä, mutta hän ei
kostanut kellekään. Hän ainoastaan karkoitutti heidät pois
pääkaupungista. Hänen neuvonantajansa huomauttivat häntä, että hänen
uskolliset alammaisensa olivat vihaiset tästä, mutta hän vastasi
näille:

"Jumala antaa meille anteeksi, vaikka emme ole sitä ansainneet; miksikä
ei minun pitäisi anteeksi antaa kaikesta sydämmestäni minun
vihollisilleni?"

Kuninkaalla oli ollut onni saada Sully'n ministerikseen, sillä hän oli
saanut hänestä etevän valtiomiehen ja todellisen ystävän, jonka neuvoa
kysymättä hän ei ryhtynyt mitään toimittamaan. Ruhtinas vihastui kun
Sully moitti häntä, mutta tästä huolimatta tuli ystävyys molempien
miesten välillä vaan lujemmaksi. Hovimiehet koettivat useita kertoja
kukistaa tätä rehellistä miestä, vaan turhaan. Kerran tahtoi Sully
puolustaita kuninkaan edessä joistakuista syytöksistä, joita oli tehty
häntä vastaan. Tätä kuitenkaan ei kuningas sallinut. Päinvastoin lausui
hän silmäillen joitakuita hovimiehiä, jotka uteliaina jonkun matkan
päässä tarkastelivat riitaa Sullyn ja kuninkaan välillä:

"Vaikene, ystäväni! Nuo kateelliset ihmiset tuossa voisivat luulla,
että minulla todellakin on sinulle jotakin anteeksi annettavaa."

Joku aika senjälkeen väitteli Sully kuninkaan tahtoa vastaan
semmoisella päättäväisyydellä, että tämä suuttui, nousi ylös ja sanoi
poismennessään:

"Tämä kiusallinen ihminen ei koskaan tee muuta kuin myötäänsä väittelee
minua vastaan ja kumoaa kaikki mitä minä teen. Mutta minä tiedän
hankkia itselleni kunnioitusta; minä en päinperin katso häntä
neljääntoista päivään!"

Seuraavana aamuna noin seitsemän aikaan kuulee Sully jonkun koputtavan
ovelleen.

"Kuka se on?" huutaa hän.

"Kuningas!" oli vastaus.

Henrik astui sisälle, syleili ystäväänsä ja sanoi:

"Anna kaikki olla unhotuksissa! Jos sinä et koskaan enää sanoisi minua
vastaan, niin voisin minä luulla, ettet sinä enää rakastakaan minua!"

Eräältä Henrikin urhoollisimmalta kenraalilta, jolla oli paljon
velkoja, myöttivät velkamiehet kaiken irtonaisen omaisuuden. Hän
valitti tästä kuninkaalle ja pyysi hänen laatimaan käskyn, että hän
saisi omaisuutensa takaisin.

"Ei", sanoi kuningas, "meidän pitää maksaman velkamme; minä maksan aina
omani."

Tämän sanottuaan vei hän kenraalin erilleen ja antoi hänelle kalliin
kiven, jonka hän sai pantata siksi kuin velat olivat maksetut.

Henrik IV koetti ennen kaikkea saada vaurautta maahansa. Hän auttoi
kauppaa ja maanviljelystä, teetti uusia teitä ja alensi tullimaksut.
Omalla elämällään antoi hän esikuvan yksinkertaisuudesta ja
säästäväisyydestä. Hän kielsi käyttämästä kulta- ja hopeakirjauksia
vaatteissa. Köyhä maakansa, joka oli perin köyhtynyt hugenotti-sodan
kautta, sai osan verostaan anteeksi ja franskalainen talonpoika muistaa
vielä tänäkin päivänä kuningas Henrik IV:nnen lausuneen seuraavat
sanat:

"Minä toivoisin, että jokaisella talonpojalla minun valtakunnassani
olisi kana pyhäpäivänä padassaan."

Todistuksena Henrik kuninkaan kansan rakkaudesta kerrotaan seuraavaa:

Kerran ollessaan kävelemässä tapasi yhden talonpojan, jonka kanssa hän
rupesi puhelemaan, ja sai tietää, että talonpoika oli matkalla
saadakseen nähdä kuningasta jota hän ei tuntenut.

"Huomaa", sanoi kuningas, "ja ota vaari siitä kuka pitää hatun päässä,
kun muut ottavat sen pois; sillä hän on kuningas."

He tulivat kaupunkiin; kaikki antoivat heille nöyrästi tietä,
kumartelivat ja ottivat pois hatut päästään. Ainoastaan kuningas ja
talonpoika pitivät ne. Silloin sanoi talonpoika.

"Jaa, joko olette te kuningas, tahi minä sitte; sillä ainoastaan me
molemmat olemme hattu päässä."

Kuningas hymyili ja pyysi talonpojan tulemaan kanssansa linnaan.

Kun Henrik Toukokuun 14 päivänä 1610 ajoi Parisin katua avonaisissa
vaunuissa ja vaunujen piti muutamassa tungoskohdassa seisattua, käytti
eräs konna tätä tilaisuutta hyväkseen, hyppäsi vaunuun ja pisti
kahdesti kuningasta väkipuukolla rintaan.

"Oi Jumala, minä olen haavoitettu!" sanoi Henrik pannen kätensä ristiin
ja heitti henkensä.

Kansa murehti paljon tätä mainiota ruhtinastaan ja pitää vielä nytkin
häntä kiitollisessa muistossaan.



Jalomielinen sotapäällikkö.


Ernesti Mansfeldilainen oli mainioimpia sotapäälliköitä
kolmikymmen-vuotisessa sodassa ja oli urotöillänsä hankkinut itselleen
kuolemattoman nimen. Mutta ei ainoastaan urhoollisuutensa, vaan myöskin
jalomielisyytensä tähden ansaitsee hän muistamista.

Niinpä oli hän kerran huomannut sihteerinsä olevan uskottoman ja
pitävän kirjevaihtoa erään itävaltalaisen kenraalin kanssa. Sen sijaan
kuin olisi pitänyt rangaista sihteeriä sillä ankaruudella, jonka hänen
rikoksensa ansaitsi, eroitti hän ainoastaan hänet virastaan, antoi
hänelle jonkun summan rahoja tähdellisimpiin tarpeihinsa ynnä kirjeen
itävaltalaiselle kenraalille, jossa hän luetteli sihteerinsä kaikki
hyvät puolet.

Joku aika tämän tapauksen jälkeen huomasi hän, että viholliset olivat
lahjoneet hänen apteekarinsa häntä myrkyttämään. Hän kutsutti
apteekarin luokseen ja lahjoitti hänelle melkoisen rahasumman, ettei
hän köyhyyden tähden täst'edes tarvitsisi antautua rikoksellisiin
hankkeihin.



Kristityn kosto.


Unkarilainen kaupunki Osen ympärillä olevine maakuntineen kuului
turkkilaisen ylivallan alle vuodesta 1530 vuoteen 1686. Hamsa Bey
hallitsi siellä jonkun aikaa rajattomalla vallalla ja raivokkaalla
julmuudella. Häntä vastaan taistelivat unkarilaiset aatelismiehet
_Pietari Tzapary ja Adam Batthiany_ urhoudella ja kestäväisyydellä
ja saattoivatkin vihollisensa suureen vahinkoon. Julmistuneena tästä,
tahtoi Hamsa Bey kavalalla petoksella ainakin yhden näistä jaloista
miehistä saada käsiinsä. Hänelle onnistuikin urhoollisen vastustuksen
perästä saada pahasti haavoitetun Tzaparyn vangikseen.

Julma Hamsa Bey antoi huolellisesti parantaa Tzaparyn haavat, joiden
parattua hän valjastutti hänet muiden vankien kanssa auran eteen, jota
vetämään heitä pakoitettiin ruoskan lyönnillä. Jonkun ajan kuluttua
onnistui Tzaparyn uskollinen asekumppali saamaan vangiksi erään
etevimmistä turkkilaisista päälliköistä. Aljettiin silloin keskustella
Tzaparyn ja tämän vaihtamista, joka myöskin onnistui. Hän tuli
takaisin, mutta hyvin sairaana, pitkäpartaisena ja elon voima
sammuvaisena silmissään. Vähitellen tuli hän kumminkin entiselleen.
Niin pian kuin hän oli saanut voimansa takaisin, kohosi hänessä
sotainto uudelleen ja hän halusi yhä enemmin ja enemmin päästä
koetukseen vihollisen kanssa ja voittaa heidät. Tilaisuus tulikin
heti kohta, sillä onni näytti kääntäneen selkänsä turkkilaisille.
Vuonna 1686 ryntäsi Oseniin itävaltalaiset, bayerilaiset ja
brandenburgilaiset sotajoukot ja valloittivat suurella mieshäviöllä.
Edellä kaikkia oli Tzapary osoittanut uljautta ja urhoollisuutta.

Vankien joukossa oli myöskin itse Hamsa Bey. Lothringin herttua, joka
johti sotajoukkoa Osenin valloituksessa, piti kemut voiton saatua ja
esitteli maljan urhokkaalle Tzaparylle. Samalla kertaa lahjoitti hän
hänelle Hamsa Beyn ja antoi hänelle täydellisen vapauden menetellä
hänen kanssaan niinkuin parhaakseen näki. Sittekun juhlapuolinen oli
loppunut, kiiruhti Tzapary ja Batthiany vankeushuoneesen. Tzapary astui
sisään ja sanoi:

"Tunnetko sinä minua? Minä tulen kostamaan."

"Kosta vaan", sanoi turkkilainen; "minä en pelkää sinua ja kiroonpa
sinua vielä kuolematuskissanikin."

"Niinpä saat", sanoi Tzapary, "kokea kristityn kostoa, jonka pyhä
uskonoppi käskee palkitsemaan pahan hyvällä. Minä lahjoitan sinulle
elämän ja vapauden ilman lunastus-rahatta, ilman mitäkään ehdoitta."

Hamsa Beylle soi kuitenkin tämä vapauskello liian myöhään. Hän oli jo
ennättänyt ottaa myrkkyä, jota hän aina piti saapuvilla. Hämmästyneenä
ja murrettuna Tzaparyn jalomielisyydestä heittäytyi hän tämän jalkojen
juureen ja anoi anteeksi kaikkea pahuuttaan häntä kohtaan.

Muutamia tuntia sen jälkeen kuoli Hamsa Bey. Tzapary seisoi ensimmäistä
suremassa hänen ruumiinsa vieressä.



Kuningas Kustaa II Adolf.


Kuningas Kustaa Adolf Ruotsissa oli kieltämättä aikakautensa suurimpia
miehiä, muisteltakoon sitte joko hänen omaisuutensa kuninkaana tahi
hänen etevyytensä ihmisenä. Hän oli lahjoitettu erinomaisilla
sielunomaisuuksilla ja voi usein pikemmin kuin moni vanhempi ja enemmin
kokenut mies tunkeutua asioiden ja olosuhteiden perille. Hänellä oli
myöskin taito selvästi ja valmistamatta lausua ulos ajatuksensa sekä
erinomainen muisti. Sotaherrana muisti ja tunsi hän ei ainoastaan
korkeammat upseerit vaan myös monen sotamiehenkin.

Hän osoitti niinhyvin sanoissa kuin töissäkin totista ja elävätä
Jumalan pelkoa ja luki usein raamattua. "Minä koettelen", lausui hän
tavallisesti, "Jumalan sanaa miettimällä vahvistaa itseäni pahaa
viettelystä vastustamaan. Ihminen sillä sijalla kuin minä olen ei ole
kellenkään vastuunalainen muille kuin Jumalalle, mutta tämä itsenäisyys
juuri saattaa moniin kiusauksiin, joita vastaan me emme koskaan voi
olla kyllin valveilla."

Hänen elämänsä oli kuvaus hänen Jumalan pelvostansa. Viekkautta hän ei
ymmärtänyt; luulevaisuus oli hänestä kaukana. "Minä voin maata jokaisen
alammaisen polvella", sanoi hän usein.

Yksi asia, joka kuitenkin välistä saattoi hänet osoittamaan muitakin
puolia kuin näitä hänen omaisuuksiaan, oli hänen pikainen luontonsa ja
se malttamattomuus, joka siitä oli seurauksena. Kuitenkaan hän ei
väärästä ylpeydestä ollut virhettään tunnustamatta, ja niin pian kuin
hänen pikaisuutensa oli ohitsemennyt, sovitti hän kaiken, mitä
pikaisuudessaan oli jotakuta vastaan rikkonut.

Niinpä sattui kerran sotaväen katselemuksessa, että hän joutui
sanasotaan erään överstin kanssa ja unhotti tilansa siihen määrään,
että antoi hänelle korvapuustin. Översti otti hetipaikalla eron
virastaan ja lähti ratsastaen matkustamaan Tanskan maalle. Hän tuskin
kuitenkaan oli tullut Ruotsin rajan yli, kun kuulee takanansa hevosen
kavioin rakseen ja näkee entisen herransa tulevan ratsastaen täyttä
laukkaa, seurassansa ainoastaan yksi upseeri. Niinpian kuin Kustaa
Adolf sai nähdä överstin, hyppäsi hän hevosensa selästä ja huusi
hänelle:

"Seisottakaa, översti! Te olette loukattu, minä tiedän sen, ja
sentähden tulen minä niinkuin ritarillinen mies tarjoamaan teille
hyvitystä siitä. Me olemme ulkopuolella Ruotsin rajaa. Täällä olemme me
yhtäläiset. Meillä on miekat ja pistoolit kummallakin; valitkaa kumpi
ase hyvänsä, ja asia tulee ratkaistuksi."

Översti tunsi itsensä liikutetuksi tästä kuninkaan avosydämmisestä
tunnustuksesta. Hän laskeutui hevosensa selästä ja heittäytyi kuninkaan
jalkoihin.

"Jumala varjelkoon", sanoi hän, "vetämästä miekkaani niin urhoollista,
niin kelvollista ja armollista herraa vastaan. Antakaa anteeksi, että
päätin matkustaa niin silmänräpäyksessä, sallikaa minun palata takaisin
ja palvella suurta kuningastani elämässä ja kuolemassa."

Kustaa Adolf tuli liikutetuksi, hän nosti ylös kokeneen soturin ja
syleili häntä, jonka jälkeen molemmat palasivat ruotsalaiseen leiriin.

Kustaa Adolf osoitti usein persoonallista urhoollisuuttaan niin
loistavasti, että hänen ystävänsä nuhtelivat häntä sanoen hänen olevan
parempi sotamies kuin sotapäällikkö. Mutta kuningas vastasi silloin,
että sotapäälliköllä ei ollut oikeus vaatia suurempaa urhoollisuutta
sotamiehiltään kuin itse osoitti. Arkamaisuus oli hänestä kokonaan
vierasta. Kun häntä varoitettiin antautumasta vaaran kitaan vastasi hän
tapansa mukaan leikillisesti: "Ei ole vielä kukaan kuningas kaatunut
kanuunan kuulasta", eli myöskin: "Mikä kuolema on kauniimpi kuninkaalle
kuin kuolla kansansa ja oikean asian edestä?"

Kerran syöksehi hän eräässä ottelussa tulisimman kahakan keskelle.
Viholliset piirittivät hänet kokonaan, eikä hänelle näyttänyt olevan
mahdollista välttää joko vangiksi tuloa eli kuolemaa, niin ankarasti
kuin hän taistelikin. Silloin keräsi eräs urhea upseeri joitakuita yhtä
urhokkaita kumppaneitansa ja he pelastivat onnellisesti kuninkaan
vihollisen käsistä. Sama upseeri oli sittemmin itse vaarassa ja vähällä
joutua vangiksi. Kustaa Adolf, huomattuaan tämän, syöksihe silloin heti
kahakkaan ja onnistui pelastamaan pelastajansa, jolle hän ilomielin
huusi: "Nyt olemme kuitit, kumppani!"

Oli 6 päivä marraskuuta 1632, kun tuo Ruotsin sotaväelle niin
ratkaiseva tappelu Lützenin kentällä tapahtui. Kustaa Adolf oli
taistellessaan uskonpuhdistuksen pyhän asian edestä voittajana
läpikulkenut koko Saksanmaan ja oli matkalla Saksan keisarin
pääkaupunkiin, kun Saksin vaaliruhtinas kutsui hänet tänne avukseen
keisarillista sotajoukkoa vastaan, joka hävittäen oli karannut hänen
valtakuntaansa. Aamu oli kylmä ja sumu peitti vielä sotakentän, kun
taistelu alkoi. Taisteltiin suurella urhoollisuudella molemmin puolin.
Vihdoin tunkeutui esille ruotsalaisten oikea siipi Kustaa Adolfin
johdannolla ja ahdisti kiivaasti vihollista. He alkoivat jo väistyä,
silloinkun kuningas sai tietää vasemman siiven horjuvan. Hän kiiti
sinne silmänräpäyksessä; ainoastaan jotkut harvat voivat seurata häntä,
silloin sattui häneen kuula ja hän vaipui, kuolemahaavan saaneena,
hevosensa seljästä, joka juoksi ruotsalaisten rivien halki ilman
ratsastajatta, josta heti arvattiin, mikä vahinko oli tapahtunut.

Harvat kuninkaat ovat saaneet nauttia suurempaa kunnioitusta
kuolemansa jälkeen kuin Kustaa Adolf. Yksin hänen vihollisensakin
tunnustivat mielellään hänen suuret avunsa, hänen urhoollisuutensa ja
Jumalanpelkonsa, ja itse paavi sanoi hänestä: "Hän on maailman suurin
kuningas."

Sitä paikkaa, jossa kuningas kaatui, osoittaa eräs kivi, nimeltä
"Schwedenstein", ja kaksi vuosisataa myöhemmin nostettiin tässä samassa
paikassa muistomerkki Kustaa Adolfin kunniaksi.



Ruotsalaisen runotaiteen isä.


Tällä kunnianimellä merkitään tavallisesti Ruotsin
kaunokirjallisuus-historiassa sitä miestä, joka avasi uuden tien
ruotsalaiselle kielelle ja runotieteelle: _Yrjö Stjernhjelmiä_.

Tämä merkillinen mies syntyi 1598 Vika'n pitäjäässä Taalain
maakunnassa, missä hänen isänsä oli vuorimiehenä. Aikaiseen jo
osottautui pojassa suuret luonnonlahjat ja todisteena hänen
kekseliäisyydestään ja elävästä mielikuvituksestaan kerrotaan hänestä
seuraava kertomus:

Hän kulki eräänä kylmänä ja tähtikirkkaana talvi-iltana isänsä kanssa
Runnjärven jäätä. Isä kysyi häneltä silloin, miten hän luuli tähtien
syntyneen. Vikkelä poika vastasi tähän heti:

"Taivas on aina valon loisteessa ja Jumala kävelee tuolla ylhäällä
taivaan salissa edes takaisin, mutta kun hän on jotenkin väkevä mies,
niin pistelee hän välistä reikiä kepillänsä lattiaan. Valo loistaa
niistä ja me kutsumme niitä tähdiksi."

Tämä hänen vastauksensa mahtoi olla syynä siihen, että hän sai
aateloitessa nimekseen Stjernhjelm (tähtikypäri).

Pojassa aikaiseen huomatut luonnonlahjat vaikuttivat isässä sen, että
hän antoi poikansa lukea. Käytyänsä Vesteroosin koulun läpi, sai hän
tilaisuuden täydellisentää hankittuja tietojansa matkustuksilla
useimmissa Euroopan valtakunnissa.

Kotimaahansa palattua, nimitettiin hän lehtoriksi vastaperustetussa
Vesteroosin lukiossa eli kymnaasissa. Hän ei kuitenkaan saanut kauvan
olla tällä tiellä. Semmoista miestä kuin Stjernhjelm, joka osoitti
neroa ja oppia, luultiin siihen aikaan melkein yliluonnolliseksi
ajatus- ja käytäntövoimassa. Näin suurilahjaiset henkilöt saavat pitää
hyvänänsä, kun heidän hallituksensa käyttää heitä monenmonituisiin
vaihteleviin ja erityisiin toimiin. Stjernhjelm olikin sentähden
määrätty useihin erilaisiin virkatoimiin, kunnes lopulla
nimitettiin sotaneuvokseksi ja johtajaksi antiqviteetti- eli
ministerikollegiumissa, jota tointa hän hoiti aina kuolemaansa asti
vuoteen 1672. Hän oli silloin seitsemänkymmenen neljän vuoden vanha.

Harvoin löytyy semmoisia, joilla olisi niin monipuolisia lahjoja
melkein kaikissa ihmisellisissä tietopiireissä kuin Stjernhjelmillä
oli. Hänen viidessä, kuudessakymmenessä erilaisessa teoksessaan, joista
kuitenkin ainoastaan vähäinen osa on painettu, on teoksia, jotka
kuuluvat -- paitsi runotaidetta -- kielitieteesen, filosofiaan,
lakitieteesen, historiantutkintoon, matematikaan ja luonnontieteesen.

Stjernhjelmin mietteet viimemainitussa tieteessä herättivät suurta
huomiota Ruotsinmaalla, missä luonnontieteen tutkimus ei ollut
erittäin kauvas vielä ennättänyt. Hän joutui pahaan pulaankin
luonnontieteellisten mietteittensä tähden. Hän oli nimittäin tuonut
matkoiltaan kotiinsa suurennuslasin ja tulilasin, ja teki sitte niillä
kaikenlaisia koetuksia, jota vähätietoiset ja taikauskoiset ihmiset
luulivat noituuden harjoitukseksi, ja hänen täytyi julkisesti puolustaa
itseään näitä syytöksiä vastaan.

Kielitutkinnollaan ja runollisuudellaan on kuitenkin Stjernhjelm
enimmän hyödyttänyt isänmaataan ja sentähden ansainnut itselleen nimen
"ruotsalaisen runotieteen isä."

Monien sotien ja siitä syntyneen kanssakäymisen kautta vieraiden
kansojen kanssa oli koko joukko ulkomaalaisia sanoja ja lausetapoja
pujahtanut Ruotsin kieleen. Se oli siis sekoitettu kolmella, neljällä
erikielellä, eikä kuultu enemmän ylhäisen kuin alhaisenkaan suusta
puhdasta ruotsia. Tämä harmitti Stjernhjelmiä. Hän rakasti liika
suuresti äitinsä kieltä nähdäkseen sitä tällä tavalla tahrattuna.
Innolla ryhtyi hän siis toimeen puhdistaakseen ja jalostuttaakseen
ruotsin kieltä. Hän tahtoi näyttää että ruotsin kielellä voitiin lausua
kaiken sen, minkä tällä kummallisella, melkein naurettavalla,
sekoitetulla lainatavaralla lausuttiin. Etenkin runoilijana vaikutti
Stjernhjelm tähän suuntaan. Ollen lahjakas mies ja itse samalla tavalla
käyttäen runonhenkeä kuin vanhat ruomalaiset ja kreikkalaiset, ymmärsi
hän sekä taivuttaa ruotsinkieltä arvollisesti ilmoittamaan suuria ja
korkeita mietteitä että myöskin antaa sille kauniin muodon. Paraana
todistuksena tästä on hänen etevin runoteoksensa, oppirunonsa
Herkuleesta.

Stjernhjelm oli pitkä ja uhkea mies. Koko hänen olentonsa osoitti iloa,
arvoa ja rehellisyyttä. Hänen luonteensa oli sekoitus syvästä
totuudesta ja koirankurisesta leikillisyydestä. Tämä onnellinen
eri luonnonomaisuuksien yhdistys tekikin hänet mahdolliseksi
vastaanottamaan helposti elämän sattuvia tuskia, ja hänen kerrotaankin
tanssilla ja laululla huvittaneen tovereitansa kerran kun he
haaksirikkoisina joutuivat eräälle autiolle rannalle, ja kuinka hän
sitte käänsi heidän riemustuneen mielensä luottamukseen Luojan
hyvyyteen.

Tuskia tarjosikin elämä hänelle runsaassa määrässä ja niiden joukossa
ei suinkaan köyhyys ollut vähin. Hän olikin huono talouden pitäjä. Koko
sielunsa oli kiintynyt korkeampiin esineihin, anteliaana ja
toivorikkaana piti hän rahojen käyttelemisen ja niistä huolta pitämisen
ikäänkuin inhoittavana. Mitä rahoja hänellä itsellään oli, saivat ne
maata hänen kirjoituspöydällään, palvelijansa saatava, joka niistä otti
mielinmäärin jokapäiväisiin tarpeisin. Mitään tiliä ei tullut koskaan
kysymykseen.

Stjernhjelmin kaksi suurinta himoa olivat viisauden ja kunnian pyyntö,
vaan hän ei koskaan sallinut näiden vallita siinä määrässä, että ne
olisivat häirinneet hänen suhdettansa muihin ihmisiin. Päinvastoin oli
hän hyvin viehättävä kanssakäymisessään muiden kanssa. Onpa häneltä
seuraavat kauniit muistolauseet jälellä hänen yhdyselämästänsä ihmisten
kanssa: "Halveksi mailman ja onnen vääryyksiä! Älä katso ylön ketään!
Halveksi ylevämielisesti muiden ylenkatsetta! Kunnioita itseäsi
kohtuullisesti!"

Stjernhjelm sai pitää sekä ruumiinsa että sielunsa
voimat vähentymättöminä aina kuolemaansa asti. Kun hän makasi
kuolinvuoteellaan, odotti hän loppuansa rohkeasti. Hän lausui joku aika
ennen kuolematansa ystävälleen ja runoilija-veljelleen Kolumbukselle:
"Kaikista paras, mitä täällä mailmassa voipi omistaa, on iloinen mieli.
Mitä minä voin kehoittaa ja neuvoa, on se, ettei sekoittautua mailman
ja maallisten asioiden kanssa enemmän kuin mielen riemu sallii."

Kun sama Kolumbus kysyi häneltä, minkä hän tahtoisi
hautakirjoituksekseen, vastasi hän: "Kirjoita: Vixit, dum vixit,
laetus. -- Niinkauan kuin hän eli, eli iloisesti."



Pieni Susi-Jaakko.


Vuoden 1709 talvi oli, niinkuin tunnettu, mahdottoman ankara. Viini
jäätyi kellarissa, vesi kaivoissa, metsäeläimet kuolivat teille nälästä
ja pakkasesta ja arjimpia lintuja voitiin pyytää paljain käsin. Eräänä
päivänä mainittuna talvena lähti muutama viininviljelijä Champagnen
maakunnassa Franskanmaalla vaimonsa kanssa puun hakkuusen metsään.
Heidän yksitoista-vuotias poikansa Jaakko jäi yksin kotiin pienen
sisarensa kanssa, jota hän tuuvitti kätkyessä. Yht'äkkiä syöksee susi
ovesta sisään ja suoraapäätä kätkyen luo, missä lapsi makasi. Poika
huomattuaan tämän hirveän pedon, meni miehuullisesti sitä vastaan ja
sysäsi kaikin voimin nyrkkiin puristetun kouransa suden avonaiseen
kitaan. Turhaan vetäytyi raivoisa eläin takaisin, saadaksensa
hengittää, pieni Jaakko seurasi vaan perästä, eikä irroittanut kättänsä
sen kurkusta. Vihdoin ahdisti hän eläimen huoneen nurkkaan, missä se
kaatui kuoliaana lattialle.

Outo tappelu ja se epämukainen asema, johon poika hetkeksi joutui
tässä, väsyttivät hänen voimansa ja hän kaatui tunnotonna vihollisensa
viereen.

Vanhempain kotiin palattua, ei ollut heidän hämmästyksensä vähäinen,
mutta se pian muuttui iloksi ja riemuksi, kun he havaitsivat
urhoollisen poikansa olevan ainoastaan tainnuksissa. Niin pian kun
poika oli selvinnyt siitä, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: "elääkö
pieni sisareni?" jonka jälkeen hän kertoi koko tapauksen vanhemmilleen.

Pieni Jaakko tuli kaikkien lemmityiseksi koko paikkakunnassa;
kaikkialla puhuttiin hänen urhoollisuudestaan ja siitä hetkestä
kutsuivat kaikki häntä pieneksi "Susi-Jaakoksi".



Ritari ja vanha kerjäläinen.


Keisari Cantchi Kiinassa joutui kerran ratsastaessaan
metsästysmatkallaan eksyksiin. Silloin tapasi hän vanhan, köyhän
miehen, joka näytti olevan suuresti suruissaan. Keisari ratsasti hänen
eteensä ilmoittaumatta ken hän oli ja kysyi syytä hänen suruunsa.

"Ah, herra", vastasi ukko, "jos minä kertoisinkin teille kaiken sen,
niin te ette voisi kuitenkaan auttaa minua."

"Ken tiesi?" vastasi keisari. "Ehkä minä voin olla sinulle suuremmaksi
hyödyksi kuin luuletkaan. Kerro minulle vaivasi!"

Riemastuneena näistä lohdutuksen sanoista, alkoi vanha mies
luottamuksella kertoa seuraavata:

"No, jalo herra, koska te nyt tahdotte tietää sen, niin sanon minä
teille, että eräs keisarin virkamies on syypää kokonaan minun
kärsimykseeni. Muutamana päivänä pisti hänen päähänsä ottaa minulta
pois minun tilani ilman maksutta, ja sen sillä syyllä, että tilani oli
liian likellä keisarin huvilinnaa. Sen kautta saattoi hän käteeni
kerjäläissauvan. Kuitenkaan ei hän vielä tyytynyt tähän; hän oli myös
niin tunnoton, että otti poikani ja pakoitti hänen rupeemaan orjakseen.
Tämän kautta ryösti hän vanhuuden turvani. Tämä, rakas herra, on syynä
suruuni."

Keisari kuunteli tarkkuudella ja sanoi aikovansa auttaa häntä. Hän
sanoi:

"Niin nurjastiko on menetelty sinun kanssasi! -- Mutta odota, minä
autan sinua ja pakoitan keisarillisen virkamiehen antamaan takaisin
sinulle sekä tiluksesi että poikasi."

"Pakoittaa häntä siihen?" lausui ukko. "Ah, herra, älkää koettako; hän
on keisarillinen virkamies, te kiihoitatte sillä ainoastaan hänen
vihaansa, saatatte itsellenne harmia, ja minun kanssani menettelee hän
yhä julmemmin."

"Älä ole huolissasi minusta", vastasi keisari, "kyllä minä olen niin
mahtava, etten pelkää keisarillista virkamiestä, ja ole huoleti, että
asiasi päättyy onnellisesti, niin, onnellisemmasti kuin voit
aavistaakaan."

Vanhus ei luullut pitävänsä vastustella vieraan hyviä aikeita. Häntä
ainoastaan arvelutti se, että hän vanha, heikko ukko ei joutuisi
jalkaisin keisarin luo yhtä sukkelasti kuin hän joka ratsasti.

"No, no, ystäväni, käydä et tarvitse", sanoi keisari. "Minä olen nuori;
nouse sinä hevoseni selkään, minä kävelen."

Kun vanhus ei tahtonut suostua tähän, sanoi keisari:

"Mutta minä en salli sinun kävellä. Jos et suostu ehdotukseeni, niin
pitää sinun ratsastaa yhdessä minun kanssani. Tule ja nouse tänne,
vanhus!"

Ukko istautui hevosen selkään ja niin tulivat molemmat heti
keisarillisen virkamiehen talon luo.

Keisari kutsutti hänet luokseen. Virkamies kauhistui nähdessään
herransa vihastuneena seisovan edessänsä. Keisari piti nuhdesaarnan
hänelle; hän osoitti sitä laittomuutta, jonka hän oli tehnyt
rehelliselle miehelle, ja soimasi häntä kovasydämmisyydestä. Ukko sai
takaisin poikansa ja omaisuutensa sekä tuli poikineen asetetuksi
keisarilliseksi voudiksi.



Hillitse vihasi!


Burgundin prinssi Ludvik, sittemmin Franskanmaan kuningas Ludvik
kuudestoista, oli nuoruudessaan hyvin raju ja pikainen. Hänen
opettajansa, Fenelon, koetti kaikin voimin poistaa tätä vikaa nuoresta
ruhtinaasta, mutta kaikki hänen esittämisensä ja kehoituksensa olivat
ilman vaikutuksetta. Silloin käytti Fenelon toista keinoa.

Kun prinssi muutamana päivänä oli lyönyt kamaripalvelijaansa
syyttömästi, tuli Fenelon huoneesen ja huomasi vieläkin oppilaansa
vapisevan vihasta. Vähääkään soimaamatta häntä tästä, lausui Fenelon:

"Ruhtinaani, niin ankaran mielenliikutuksen perästä, on teille
hyödyllinen vähän huvitella itseänne. Menkää kaunis-tapettiseen
kapinettiin; siellä työskentelee taitava nikkari. Siellä olette myös
saava huviketta."

Ludvik meni kapinettiin. Nikkari ei ollut alussa millänsäkään, mutta
kun prinssi rupesi käsittelemään hänen kapineitaan ja pyysi käskevällä
äänellä selitystä milloin yhdestä milloin toisesta, puhkesi nikkari
seuraaviin sanoihin:

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa minun ja minun kapineitteni
olla rauhassa! Antakaa niiden olla siinä, missä ne ovat!"

Näin jyrkkiin sanoihin ei ollut prinssi tottunut. Hän ei vastannut
mitään, vaan teki yhä enemmän häiriötä kapineissa. Nyt lausui nikkari
yhä jyrkemmällä äänellä:

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, älkää häiritkö minua työssäni!
Antakaa joko kapineiden olla paikallaan tahi lähtekää ulos huoneesta!"

Nämät ankarat sanat sytyttivät prinssin vihaa. Hän kysyi nikkarilta,
tiesikö hän ken hän oli, ja lisäsi uhaten, että nikkarin törkeä käytös
tulisi hänelle paljon maksamaan.

Nyt muuttui nikkarin muoto yhä tuimemmaksi. Hän piti pitkän ripityksen
prinssille ja lopetti sitte näillä sanoilla:

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä kehoitan teitä menemään
tiehenne, muutoin minä en vastaa mistään, sillä kun vihani kiehuu, en
minä katso eteeni vähääkään. Minä annan mennä sen äärimmäiseen, käyköön
sitte kuinka hynänsä."

Tätä sanoissaan heitti hän prinssiin niin vihaisen silmäyksen ja nosti
oikeata kättään, että prinssi näki parhaaksi kiirehtiä pois huoneesta
ja riensi opettajalleen valittamaan.

Fenelon vastasi tähän tyynesti surkutellen sitä, että niin taitava mies
antoi semmoisen vallan vihalleen.

"Kuitenkin on teillä", lisäsi hän, "suurempi syy antaa hänelle
virheensä anteeksi kuin kellekään muulle, sillä te itse ette myöskään
voi hillitä vihaanne."

Nämä sanat eivät kuitenkaan olleet mahtavat vaikuttamaan ruhtinaassa
ajattelevaisuutta; hän vastusti opettajaansa ja kiivastui lopulla
siihen määrään, että hän rupesi loukkaavasti soimaamaan häntä. Fenelon
lähti huoneesta virkkaamatta sanaakaan. Seuraavana päivänä esitti hän
prinssille, kuinka huonosti hän oli käyttäytynyt edellisenä päivänä.
Hän huomautti, ettei hänen korkea sukuperänsä voinut tuottaa hänelle
anteeksi-antoa; päinvastoin piti hänen paljon innokkaammin kuin muiden
harrastaa itsensä hillitsemistä, sillä vihaan viettynä ruhtinas voi
tehdä paljon enemmän pahaa kuin muut ihmiset. Ei myöskään hänen pitänyt
pitää suuria ajatuksia siitä, että hän oli ruhtinas, sillä se ei ollut
hänen ansionsa. Jos prinssi mahdollisesti ajatteli, että se oli onni
olla tottelemattoman ruhtinaanpojan opettajana niin hän pettyi siinä.
Ainoastaan rakkaudesta hänen isäänsä kohtaan oli hän, Fenelon, ottanut
tämän vaikean toimen kasvattaakseen poikaa, vaan nyt aikoi hän luopua
tästä opetustoimesta.

Semmoinen puhe oli prinssille aivan odottamaton. Nyt huomasi hän
vääryyden käytöksessään, ja Fenelonin sanat olivat tehneet
vaikutuksensa. Hän pyysi opettajaltaan anteeksi. Muistaen nikkaria
tiesi hän tulevaisuudessakin paremmin ottaa vaarin käytöksestään
ihmisiä kohtaan. Niin usein kuin ruhtinaan veri rupesi kiehumaan,
näyttäytyi aina nikkarin kuva hänen sielussaan; hän ymmärsi kuinka
inhottavaksi viha tekee ihmiset ja koetti siitä ajasta lähtien vallita
mieltänsä. Sillä tavalla poisti hän vihansa ja katui katkerasti, jos
hän joskus sattui unhottamaan itsensä.



Kuningas Kaarle XII.


Kolmekymmen-vuotisen sodan perästä tuli Ruotsin valtakunta
mahtavimmaksi valtakunnaksi Pohjoismailla. Tämän arvon perustaja oli
Kustaa II Aadolfi, ynnä sitä yhä lisäsivät Kaarle X ja Kaarle XI
onnellisilla sotaretkillään ja viisailla laitoksillaan maan eduksi.
Tämän perinnön sai Kaarle XII käytettäväkseen.

Mutta ei mikään ole enemmän vaihtelevainen elämässä kuin onni. Välistä
se hymyilee ihmiselle, välistä kääntää selkänsä hänelle. Sitä sai
Kaarle XII runsaassa määrässä kokea.

Hän oli ainoastaan viidentoista vuoden vanha isänsä kuollessa. Nuorena
ja ymmärtämättömänä, ajatteli hän vähän niitä huolia, joita kuninkaan
velvollisuus tuo myötänsä, vaan antautui kokonaan nuoren mielensä
hehkuvalla innolla huvituksiin ja kisoihin. Silloin luulivat Ruotsin
naapurit sopivan tilaisuuden tulleen kukistaakseen Ruotsin vallan.
Ruotsissahan oli ainoastaan nuorukainen kuninkaana, joka senlisäksi
lakkaamatta tahtoi itseään huvitella. Vanhat neuvosherrat olivat
levottomat niiden vaarojen tähden, jotka näyttivät uhkaavan isänmaata.
Mutta nuoressa kuninkaassa asui sankaruus, jota ei oltu aavistettukaan.

"Minua ihmetyttää", lausui hän, "että minun naapurini tahtoivat sotaa.
Mutta olkoon niin. Jumala kyllä auttaa meitä. Tahdon ensin päättää
asian yhden kanssa; sitte saamme kyllä keskustella toisten kanssa."

Ja niin aikoi sota, onni oli Kaarlen puolella ja hän näytti toteen
työssä sen urhoollisuuden ja oikeudentunnon, jotka pääasiallisesti
tekevät hänen luonteensa omituisuuden.

Jo lapsuudessa huomattiin esimerkkiä hänen luonteensa lujuudesta.
Kerran oli hoitajattarensa asettanut hänet tuolille istumaan ja ottanut
häneltä lupauksen, että hän istuisi siinä hiljaa siksikun hän tulisi
takaisin. Sillä välin tuli kuningatar sisään viedäkseen prinssin
saarnaa kuulemaan. Mutta hän ei tahtonut lähteä, vaan jäi istumaan
paikalleen. Kun kuningatar, tästä hämmästyneenä, kysyi häneltä syytä
hänen tottelemattomuuteensa, kertoi hän tehdyn lupauksensa ja
aikomuksensa myöskin pitää se.

Moitteelle oli nuori Kaarle hyvin arka. Niinpä oli hän tottunut
sopimattomaan tapaan opetustunnillaan leikittelemään edessä olevan
kynttilän kanssa. Opettajansa, Nordenhjelm, oli muistuttanut häntä
tästä ja kerran verrannut hänet hyönteiseen, jota ruotsiksi
kutsutaan "käringsjäl" (akansielu) ja joka yhäti kiekkuu palavan
kynttilän ympärillä. Eräänä iltana esitti Nordenhjelm intialaisten
sielunvaellus-oppia. Prinssi tapansa mukaan leikitteli taaskin
kynttilän kanssa, mutta kuunteli kuitenkin tarkasti esitystä. Vihdoin
kysyi hän.

"Minua ihmetyttää juuri, minkähän olennon muodossa minun sieluni
sijansa saisi tämän opin mukaan?"

Nordenhjelm vastasi heti:

"Arvattavasti 'akansielun' muodossa."

Prinssi pani silmänräpäyksessä kynttilän pois, eikä näyttänyt enää
koskevan vanhoja tapojansa kynttilän kanssa leikkimisen suhteen.

Kaarle XII:sta sotaretkellä Puolaan oli myöskin nuori Kaarle Kustaa
Oxenstjerna mukana. Vaikka hän oli tuon suuren valtiokansleri Aksel
Oxenstjernan jälkeläinen, piti hänen kuitenkin alottaa retkensä raakana
sotamiehenä. Keskustellessaan kuninkaan kanssa tuli kreivi Kaarle
Piper, joka oli kuninkaan suosituinen ja valtakunnan etevimpiä miehiä,
puhumaan Oxenstjernasta ja lausui silloin muun muassa:

"Minä olen pahoillani tuon nuoren kreivi Oxenstjernan tähden. Teidän
majesteettinne olisi heti voinut tehdä hänet lipunkantajaksi."

Kuningas vastasi:

"Jos nuori aatelismies pääsee suorastaan upseeriksi, niin ei hän tiedä
kuinka hänen on menetteleminen sotamiesten kanssa. Mutta kun hän itse
on maistanut niitä kärsimyksiä, joita halvalla sotamiehellä on, niin
tietää hän myös käyttää oikeutta sotamiehiä kohtaan. Paitsi sitä
pahoittaisi se monta, jotka ovat vanhemmat palveluksessaan, jos hän
tulisi ennen aikojaan vedetyksi muiden edelle."

"Kreivi Oxenstjernan ylentämisestä ei olisi kukaan tyytymätön", vastasi
kreivi Piper, "sillä hänen sukujuurensa on vanhimmista ja etevimmistä
aatelisperheistä ja paitse sitä on hänellä etuisuus olla sukua teidän
majesteetillenne."

"Vanha eli nuori aateli", virkkoi Kaarle XII, "se ei vaikuta mitään
asiassa. Meillä on useita rykmentin upseeria, jotka eivät ole
aatelissukua alunkaan ja ovat kuitenkin kunnon miehiä! Kun vaan on
kunniallinen ja rehellinen ihminen, niin on aivan yhden tekevä oliko
aatelismies eli ei."

Stralsundin kaupungin piirityksessä tapahtui, että eräs vanha översti
väsyneenä vahdista oli ruvennut hetkiseksi lepäämään penkille. Silloin
tuli hänelle käsky käydä palvelukseensa. Vanhus nousi ylös, mutta
lausui samalla tyytymättömyytensä virkansa vaivoihin. Kuningas seisoi
aivan lähellä ja kuuli jokaisen sanan, jotka vanha översti lausui. Hän
meni hänen eteensä ja sanoi:

"Te olette väsyksissä, översti, mutta minä olen levännyt. Pankaa maata
minun kauhtanalleni ja nauttikaa hetkinen lepoa. Minä sillä aikaa
toimitan virkanne ja herätän sitte, jos tarvitaan."

Ukko ei tahtonut suostua tähän; mutta Kaarle kääri hänet kauhtanaansa
ja houkutteli ukon makaamaan.

Tämmöisillä itsekiellon esimerkeillä sekä urhoollisuudella ja vaaran
halveksimisella ynnä muilla suurilla omaisuuksillaan ymmärsi Kaarle XII
voittaa niinhyvin sotamiehen kuin koko Ruotsin kansan rakkauden ja
ihmetyksen. Kuitenkin meni hän välistä hyvine omaisuuksineen liian
kauas ja tämä oli hänelle onnettomuudeksi.

Se olisi ollut Ruotsin valtakunnan onneksi, jos hän olisi totellut
niitä neuvoja, joita hänelle annettiin ja kun häntä kehoitettiin
tekemään rauhaa sittekun hän oli voittanut ne vihollisensa, jotka
luottaen hänen nuoruuteensa ja ymmärtämättömyyteensä tahtoivat käyttää
tilaisuutta vehkeittensä hyväksi, mutta hänen kammonsa kaikkeen pahaan
ja ehkä myöskin liikanainen luottamus saatuihin voittoihinsa
viettelivät hänet uusiin sotiin, jotka päättyivät tuolla onnettomalla
tappiolla Pultavassa. Siellä laskeutui Kaarle XII:nen onnen aurinko.
Hän tuumaeli Norjan valloituksella palkita Ruotsille kaiken sen, mitä
se oli hävittänyt, vaan kuolema tuli väliin ja hän lopetti
sankarielämänsä Fredrikshallin luona.

Hurskautensa ja yksinkertaisuutensa kautta tavoissa ja elämänlaadussa,
urhoollisuutensa ja miehuutensa, vilpittömyytensä ja luonteenlujuutensa
tähden on Kaarle XII tullut perikuvaksi kaikelle sille, mitä
vanhuudestaan pidetään ruotsalaisena, ja on omaisuuksillaan tehnyt ei
ainoastaan oman nimensä, vaan myöskin synnyinmaansa tunnetuksi
kaukaisissa maissa ja kansoissa.



Auttavaiset neekerit.


Englantilainen merikapteeni Robert Bachert joutui kerran Afrikan
purjehdusvesillä ankaran myrskyn valtaan. Paitse sitä oli hänen
miehistöllään kova näläntuska, sillä kolmeen päivään ei heillä ollut
mitään syötävää. Sentähden soutivat he maalle, missä Portukalilaisilla
oli vähäinen linnoitus; mutta nämä eivät ainoastaan kieltäneet apuansa,
vaan ampuivat vielä heitä tykeillänsä, kun he lähestyivät rantaa, ja
pakoittivat heidät siten pakenemaan.

Nyt päättivät nämä onnettomat merimiehet jättää henkensä neekerien
huostaan. He purjehtivat kolmekymmentä peninkulmaa eteenpäin,
viskasivat ankkurin mereen, tarjosivat ihmisille lahjoja siten
voittaaksensa heidät puolellensa ja anoivat heiltä merkin avulla
suojelusta ja apua. Heidän turvattomuutensa säälitti Afrikan ihmisiä ja
he lupasivat auttaa heitä. Englantilaiset soutivat maalle, missä
useampia satoja neekeriä oli odottamassa. Aivan maalle päästessä kaatui
venhe; afrikalaiset kuitenkin juoksivat veteen heti, saattoivat kaikki
eurooppalaiset onnellisesti maalle ja pelastivat heidän venheensä
kaikkine tavaroineen. Senjälkeen virkistivät he englantilaisia ruo'alla
ja juomalla.

Niin tekivät pakanat Afrikassa!



Kalmukkilainen ruhtinas.


Kalmukkilaisten tattarien päällikkö Zigan oli kerran palvelijainsa
kanssa metsällä. Eräs hänen orjistansa haavoitti vahingossa nuolella
hänen oikean silmänsä niin pahasti, että hän kadotti näkönsä siitä.
Hänen kumppaninsa syöksivät nyt orja raukan päälle ja tahtoivat lyödä
hänen kuoliaksi. Mutta Zigan meni väliin hilliten heidän kiivauttansa
ja sanoi:

"Ainoastaan aikomusta tulee meidän rangaista, eikä tekoa. Ja tämä mies
ei ole haavoittanut minua tahallansa, vaan ainoastaan onnettomasta
sattumuksesta. Jos te tapatte hänet, niin en minä sentähden saa näköäni
takaisin."

Tämä jalomielinen ruhtinas ei ollut vielä tähän tyytyväinen, vaan
lahjoitti orjalle vapauden ja lohdutti häntä sanoen:

"Mene rauhaan! Jos tarvitset tulevaisuudessa apuani, niin tule
luokseni. En tule koskaan pitämään vihaa sentähden että turmelit
silmäni."



Keisarin viimeinen riemu.


Myöhään eräänä myrskyisenä iltana vuonna 1725 huomattiin lähellä Lahtan
kylää, ei kaukana Pietarin kaupungista, venhe tulevaksi Kronstadtista
päin. Koko joukko sotamiehiä oli venheessä, jota aallot heittelivät
sinne tänne, kunnes se vihdoin joutui karille vähän matkaa Lahtasta.
Sattumalta oli _Tsaari Pietari suuri_ myös sinä iltana Lahtassa.
Hän lähetti hetikohta miehiä purren kanssa pelastamaan venhettä, vaan
kaikki ponnistukset olivat turhaan, sitä ei kuitenkaan saatu pois
karilta. Aallot olivat jo temmanneet joitakuita sotamiehiä ja ne
vedettiin puolikuoliaina sieltä pois. Silloin ei keisari enää voinut
hillitä itseänsä; hän päätti itse käydä pelastustyöhön. Kun hän
lähestyi venhettä noin sadan askelen päästä, niin venhe taukosi, eikä
päässyt likemmäksi luotojen tähden. Rohkeasti hyppäsi hän silloin
purrestaan, kaahlasi haaksirikossa olevan venheen luo ja auttoi sen
irralleen sekä pelasti miehistön.

Ehkä tsaarilla oli rautainen luonto, tuli hän kumminkin
ihmisystävyytensä uhriksi. Läpimärkänä ja melkein jääkylmänä tuli hän
kotiinsa ja kohta sen jälkeen kuoli hän. Mutta vielä joitakuita hetkiä
ennen kuolematansa riemuitsi hän niin monen ihmisen hengen
pelastuksesta, joka oli tapahtunut hänen rohkeutensa kautta.



Hyväsydäminen Tanskan prinssi.


Vuonna 1728 raivosi Kyöpenhaminassa useampien vuorokausien kuluessa
julma tulipalo, joka muutti huoneet kuudellakymmenelläseitsemällä
kadulla tupruavaksi tuhkaksi. Kaikki olivat hämmästyneet tästä
hirveästä kurjuudesta eikä edes kuninkaallisessa hovissa ajateltu
syömistä eikä juomista, ainoastaan kuusvuotinen prinssi Fredrik,
sittemmin kuningas Fredrik V, antoi luonnon tehdä vaikutuksensa: hän
pyysi ruokaa. Hänen pyyntönsä täytettiin kiiruusti, mutta laihalla
tavalla. Kun prinssi kummasteli tätä, saatettiin hän ikkunan eteen ja
näytettiin hänelle onneton, suuri ihmisjoukko, joka seisoi linnan
edustalla itkien ja rukoillen leipää. Hänelle selitettiin, että
kaikkien näiden ihmisraukkojen täytyi nähdä nälkää. Niin pian kuin
prinssi näki nämä onnettomat, alkoi hän katkerasti itkeä: hän ei enää
valittanut kehnoa puolistaan, vaan pyysi, että hänelle aiottu ruoka
jaettaisiin noille kurjille ihmisraukoille.



Nöyrä laulutaiteilija.


Karlo Broschi, tavallisesti tunnettu nimellä Farinelli, tuli vuonna
1737 Hispanian kuninkaan Fiilippi V:nen palvelukseen, joka jakoi tälle
aikakautensa etevimmälle laulajalle ylenmäärin kunniata ja rikkautta.
Huolimatta tästä oli kuitenkin Farinelli vaatimaton ja toi usein esiin
kauniita todistuksia jalosta luonteestaan. Niin kuuli hän kerran, juuri
mennessään kuninkaan tykö, muutaman vahdissa olevan upseerin sanovan
toiselle:

"Laulajalle jaetaan kunniasijoja runsain määrin, mutta me, jotka olemme
palvelleet kuningasta kolmekymmentä vuotta, saamme käydä tyhjin käsin!"

Säveltaituri muistutti kuningasta, että hän unhotti palvelijoitansa ja
saikin hänet laatimaan päätöksen, jonka Farinelli antoi upseerille
seuraavilla sanoilla:

"Minä olen äsken kuullut teidän sanovan että te olette palvelleet
kuningasta kolmekymmentä vuotta, mutta siinä te teitte väärin, kun ette
uskoneet saavanne mitään palkintoa uskollisuudestanne. Tässä on se
palkinto, jonka kuningas lahjoittaa teille!"

Alhaisempaa kansanluokkaa kohtaan osoitti Farinelli aina
ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Eräänä päivänä tuli hänen
räätälinsä hänen luokseen uuden nutun kanssa. Farinelli tahtoi heti
paikalla maksaa sen, mutta silloin sanoi räätäli:

"Minä olen monta kertaa käynyt teidän ylhäisyytenne luona ja minulla on
usein ollut kunnia valmistaa teidän ylhäisyydellenne vaatteita, mutta
minulle ei vielä koskaan ole sattunut onni saada kuulla teidän
ylhäisyytenne ihanata laulua. Sentähden pyydän teidän ei pahaksumaan,
jos minä --"

Räätäli ei ollut vielä ennättänyt puhua loppuun, kun Farinelli
hymyillen pyysi häntä istumaan ja lauloi hänelle yhden arian samalla
tarkkuudella, kuin joo itse kuningas olisi ollut kuuntelijana.



Kiitollinen poika.


Fredrik suuren aikana oli muutamassa preussiläisessa rykmentissä eräs
ratsumestari, urhokas ja reima soturi, jonka köyhät vanhemmat asuivat
Meklenburg'issa. Kun ratsumestari seitsenvuotisen sodan loputtua,
koristettuna kunniamerkillä, samosi rykmenttinensä Barchimiin, tulivat
vanhukset sinne monivuotisen eron perästä jälleen tapaamaan poikaansa.
He odottivat häntä torilla. Niin pian kuin poika tunsi vanhempansa,
laskeusi hän heti hevosensa seljästä ja syleili heitä vuodattaen
ilokyyneleitä. Hän pyysi heidän muuttamaan luokseen ja tarjousi
sulostuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, niin paljon kuin hänen vähät
varansa myönsivät.

Kun kerran eräs upseeri laski siitä pilaa, että talonpojat istuivat
ratsumestarin pöydässä, vastasi tämä kiitollinen poika:

"Miksikäs minä en kiittäisi ja kunnioittaisi elämäni ensimmäisiä
hyväntekijöitä. Ennenkuin minä tulin kuninkaan ratsumestariksi, olin
minä näiden poika."

Nämä sanat tulivat kenraalin korviin. Hän meni ratsumestarin tykö ja
ilmoitti aikovansa vierailla hänen luonansa sekä lausui toiveensa hänen
pöydässään saada tavata muitakin karnisoonin upseeria.

Päivä, jolloin juhlallisuus oli tapahtuva, lähestyi. Kenraali saapui
aivan sanalleen ja huomasi jo upseerien olevan koossa. Pöytään
istuttaessa kysyi kenraali:

"Mutta, rakas ratsumestarini, missä ovat teidän vanhempanne? Minä
luulen, että he syövät samassa pöydässä kuin tekin?"

Ratsumestari hymyili, eikä tiennyt alussa, mitä vastata. Silloin
nousi kenraali ylös ja meni itse hakemaan vanhuksia sekä pakoitti
heidät istumaan viereensä ja keskusteli heidän kanssansa mitä
ystävällisimmällä tavalla. Kun nyt ruvettiin esittämään maljoja,
tarttui kenraalikin sarkkaan, nousi seisalleen ja sanoi:

"Hyvät herrat, minä tahdon myös esittää yhden maljan, ehkä minä en
taida pitkää puhetta pitää. Hyvät herrat, minä pyyhän teidän tarttumaan
lasiinne; maljallani tarkoitan näitä ansiollisen miehen kunnollisia
vanhempia, sen miehen, joka on toteen näyttänyt, että kiitollinen poika
on suuremmasta arvosta kuin röyhkeä ratsumestari."

Muutamia päiviä juhlapuolisen jälkeen oli kenraali tilaisuudessa kertoa
kuninkaalle siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, jolla ratsumestari
kohteli vanhoja vanhempiansa. Fredrik suuri iloitsi tästä pojan
rakkauden kauniista todistuksesta. Kun ratsumestari tuli Berliniin,
tuli hän kutsutuksi kuninkaan hoviin aterialle:

"Kuulkaapas ratsumestari", sanoi kuningas hänelle, "mistä perheestä
olette oikeastaan? Mitkä ovat teidän vanhempanne?"

Ratsumestari vastasi arvelematta:

"Teidän majesteettinne, minä olen syntynyt talonpojan töllissä.
Vanhempani ovat talonpoikaista kansaa ja minä jaan heidän kanssansa sen
onnen, josta minun tulee teidän majesteettianne kiittää."

"Se on oikein", sanoi kuningas, "se joka pitää arvossa ja kunnioittaa
vanhempiansa, on kunnon poika; mutta se, joka ylönkatsoo vanhempansa,
ei ansaitse olla syntynyt."



Itsensähillitseminen.


Luonnontutkija _Firmin Abauzit_ sai kerran kokea kovinta koetusta
kuin kenenkään ihmisen kärsivällisyys voisi kestää. Hän asui jonkun
aikaa Genevessä ja teki muun muassa useoita kokeita ilmapuntarissa ja
sen muutoksissa, havaitakseen, jos mahdollista, yleisiä lakia
ilmanpainolle. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden ajalla teki hän
päivittäin havantojansa ja kirjoitti ne irtonaiselle paperilapulle.

Muutamana päivänä tuli uusi palvelija taloon. Tämä oli pessyt ja
siivonnut luonnontutkijan huonetta sillä aikaa kun hän oli ulkona. Kun
hän tuli kotia, kaipasi hän paperiaan ja kysyi niitä piialta.

"Mitä olet tehnyt paperilipuillani, jotka olivat ilmapuntarin
vieressä?"

Piika vastasi kaunistelematta:

"Ne olivat niin likasia, että minä poltin ne ja panin uusia sijaan."

Abauzit pani kätensä ristiin ja taisteli silmänräpäyksen itsensä
kanssa; sitte sanoi hän aivan tyynesti:

"Sinä olet hävittänyt hedelmät kaksikymmenseitsen-vuotisesta työstä.
Älä vasta liikuta mitään, mikä on tässä huoneessa."



Loukattu mahomettilainen munkki.


Sultanin suosituinen tapasi kerran matkallaan munkin, joka pyysi
häneltä almuja. Vastaukseksi viskasi hän kiven munkille. Tämä ei
uskaltanut kuitenkaan virkata sanaakaan vastaan, kuinka loukatuksi hän
itsensä sitte tunsikin; hän otti kiven ylös ja pani sen talteen.

"Aikaisemmin eli myöhemmin", ajatteli hän, "olen kyllä tilaisuudessa
kostaa tällä kivellä tuolle ylpeälle ja julmalle miehelle."

Joitakuita päiviä senjälkeen kuuli munkki jyryä ja melua kadulla. Hän
hankki tiedon siitä mitä tämä melu merkitseisi ja saikin silloin
kuulla, että suosituinen oli langennut epäsuosioon sultanin edessä,
joka nyt kuljetutti häntä kamelin selässä pitkin kaupungin kaikkia
katuja ja pani siten hänet alttiiksi rahvaan häväistykselle. Silloin
sieppasi munkkikin kivensä; mutta pian malttoi mielensä, viskasi sen
kaivoon sanoen:

"Nyt ymmärrän minä ettei koskaan pidä kostaa, sillä jos vihollisemme on
mahtava, niin on se tyhmästi ja hullusti tehty; jos hän taas on
onneton, niin on se alentavaista ja julmaa."



Muutamia kuvauksia Fredrik suuren elämästä.


Tammikuun 24 päivänä 1712 syntyi Berlinissä _Fredrik II_, kutsuttu
_suureksi_, eli niinkuin hänen nimensä kansan suussa kuului: vanha
Fritz. Hänellä oli nuoruudessaan kovat päivät, sillä hänen isänsä,
Fredrik Vilhelm I, menetteli hänen kanssaan äärettömän ankarasti, koska
hän tahtoi jo aikaseen taivuttaa hänet tottelevaisuuteen ja muodostaa
hänestä kelpo sotamiehen.

Kuta vanhemmaksi prinssi tuli, sitä kovemmalla häntä pidettiin.
Kuningas, hänen isänsä, karkoitti hänet kelvottomana läheisyydestään,
koska hän ei tahtonut taipua hänen tahtonsa mukaan; hän kirosi häntä
useampia kertoja kaiken hoviväen edessä ja uhkasi välistä
kepillänsäkin. Silloin päätti nuorukainen salaisuudessa paeta
Englantiin. Hänen tuumansa tuli kuitenkin ilmi ja hän vangittiin
samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti panna aikeensa toimeen. Kun
prinssi vietiin isänsä tykö, vihastui hän niin katkerasti, että tarttui
miekkaansa ja aikoi syöstä läpi tuon arkamaisen karkurin, kuten hän
nimitti häntä. Mutta vanha kenraali riensi väliin ja tarttui kuninkaan
käteen huutaen:

"Tappakaa minut, teidän majesteettinne, vaan säästäkää poikaanne!"

Perintöruhtinas lähetettiin nyt Küstrinin linnaan; siellä hänellä oli
puurahi istuimena, lattia sänkynä ja hyvin huono, tuskin riittävä
ravinto. Hädin tuskin voi hän välttää kuoleman tuomiota.

Hänen ystävällensä, luutnantti Katte'lle, kävi kuitenkin onnettomasti.
Tämä oli nimittäin auttanut prinssiä hänen pako-yrityksessään, ja
kuningas oli sentähden niin vihastunut häneen, että hän viskasi hänet
pitkälleen ja potki häntä, kun tuo luutnanttiparka tuotiin hänen
eteensä. Hän päätti Katte'n tuomittavaksi kuolemaan, joka myös
tapahtuikin. Mestauspäivänä kulki tämä onneton, vahtien ja pappien
seurassa, sen ikkunan sivuitse, missä prinssiruhtinas istui vangittuna.
Kun Fredrik näki ystävänsä, huusi hän kovasti vaikeroiden:

"Anteeksi, kallis ystäväni, anteeksi!"

Katte vastasi lohduttaen:

"Ah, ystäväni. Sinun edestäsi kuolla on suloista!"

Aivan likellä vankihuonetta putosi pyövelin kirves hänen kaulallensa.

Tämä hirveä tapaus vaikutti syvästi prinssiin. Hän katui todenteolla
tekoansa, pyysi isältänsä kirjeen kautta nöyrimmästi anteeksi ja lupasi
tulevaisuudessa olla hänelle kaikinpuolin kuuliainen poika. Silloin
päästettiin hän vankeudesta irti, mutta sai jäädä vielä kauvaksi
aikaa Küstriniin, työskentelemään siellä. Työtä teki hän suurella
ahkeruudella ja hankki sen ohessa syvän kokemuksen moninaisissa
valtio-hallintoa koskevissa aineissa. Jonkun ajan perästä sopivat isä
ja poika täydellisesti ja prinssi nimitettiin överstiksi rykmentissä.

Vuonna 1740 nousi hän hallitusistuimelle. Nyt olisi hän voinut korvata
sitä ankarata elämäntapaa, johon hän oli pakoitettu. Vaan hän jäi
entiselleen, vanhoille tavoilleen uskolliseksi. Hänen tarpeensa eivät
olleet monet ja tyydytettiin helposti. Sentähden oli hänellä
ainoastaan vähäinen määrä palvelijoitakin.

Kuningas teki työtä tavallisesti myöhään yöhön. Eräänä yönä soitti hän
palvelijata huoneesensa. Ei tullut ketään. Hän avasi viereisen
odotussalin oven ja huomasi ihmeekseen hovipojan makaavan tuolilla.
Kummastuneena hänen huolimattomuudestansa, meni hän pojan luokse ja
aikoi juuri herättää häntä, kun huomasi pojan taskussa paperilipun,
jossa oli jotakin kirjoitettu. Tämä herätti kuninkaan uteliaisuutta.
Hän otti paperin pojan taskusta ja havaitsi sen olevan äitin
kirjoittaman kirjeen pojalleen. Se sisälsi melkein seuraavaa: Hän,
äiti, kiitti häntä lähettämästä raha-avustaan ja säästetyistä
varoistaan. Jumala palkitkoon häntä kaiken sen edestä. Hänen pitäisi
vaan olla yhtä uskollinen Hänelle kuin kuninkaallekin, niin häneltä ei
suinkaan puuttuisi maallista onnea.

Hiljaa meni kuningas takaisin huoneesensa, toi sieltä kääröksen
tukaattia ja pisti ne kirjeen kanssa pojan taskuun. Heti sen perästä
soitti hän niin kovasti, että poika heräsi.

"Sinä olet kaiketi maannut, luulen minä?" sanoi kuningas.

Poika änkytti puolinaisen anteeksipyynnön, pisti hämmingissä kätensä
taskuunsa ja se kopsahti tukaattikääröön. Hän veti sen esille, vaaleni
ja katsoi kyynelsilmin kuninkaasen, taitamatta mitään virkata.

"Mikä sinulla on?" kysyi kuningas.

"Oi, teidän majesteettinne", vastasi poika langeten polvillensa, "minua
tahdotaan tehdä onnettomaksi; on pistetty rahoja taskuuni."

"Hm," sanoi kuningas, "ole rauhassa, poikani. Lähetä ne äitillesi ja
tervehdä häntä minulta ja sano, että minä tahdon pitää huolta sekä
sinusta että hänestä."

Fredrik rakasti sotamiehiään ja kohteli niitä kuin isä lapsiaan. Kerran
kun piti yhden rykmentin hyökätä erästä kukkulaa, huomasi hän muutaman
krenatöörin tulevan vähän jälempänä muita.

"Mitenkä sinun on laitasi?" kysyi kuningas häneltä.

"Kyllä, Jumalalle kiitos", vastasi sotamies, "on aika hyvin; viholliset
juoksevat ja me voitamme."

Kuningas huomasi nyt, että krenatööri oli haavoitettu; hän osoitti
hänelle nenäliinansa ja sanoi:

"Sinä olet haavoitettu, poikani, ota tämä nenäliina ja sido haavasi!"

Kauniin osa Fredrik suuren luonteesta oli hänen ankara
oikeudentunteensa:

Kun hän rakennutti komeata huvilinnaa Sans-souci, oli tuulimylly sen
tiellä. Kuningas kutsutti myllärin luokseen ja tarjosi hänelle
suurenmoista rahasummaa, jos hän luopuisi myllystään, sekä lupasi
paitse tätä toiseen paikkaan rakennuttaa vieläkin suuremman myllyn
hänelle. Mies kielsi jyrkästi luopuakseen omaisuudestaan.

"Isäni isä", sanoi hän, "on rakentanut myllyn; minä olen sen saanut
isältäni ja poikani tulee perimään sen minun jälkeeni."

"Mutta", huusi kuningas vihastuneena, "etkös tiedä, että minä voin
ottaa sen sinulta, jos tahdon?"

"Kyllä", vastasi mies, "jos ei kamarioikeutta Berlinissä olisi."

Kuningas ei enää koettanutkaan houkutella miestä, ja iloitsi siitä,
että niin suurta luottamusta osoitettiin preussilaisille
tuomioistuimille.

Fredrik suuri oli hyvin kansaa rakastava ruhtinas ja ymmärsi nöyrällä
ja ystävällisellä tavalla voittaa kaikkein sydämmet, jotka tulivat
hänen läheisyyteensä.

Muutamana päivänä tapasi kuningas hollantilaisen kauppiaan, joka
käyskenteli Sans-soucin vieressä olevassa puistossa. Hän meni hänen
luokseen ja kysyi, eikö hän tahtoisi katsoa puistoa. Kauppias, joka ei
tuntenut kuningasta, vastasi ei tietävänsä, jos se oli luvallista,
koska hän oli kuullut, että kuningas oli tullut sinne.

"No", sanoi kuningas, "minä saattelen teitä ympäriinsä, jos tahdotte
seurata minua."

Hän näytteli kauppiaalle kaikkea sitä, mikä ansaitsi katselemista
puistossa, ja kysyi hänen ajatustaan useissa seikoissa. Kun
kauppamiehen piti lähteä pois, veti hän kukkaronsa esille ja tahtoi
antaa oppaalleen juomarahaa.

"Kiitän paljon teitä", sanoi tämä, "me emme saa ottaa vastaan mitään;
jos herramme saisi sen tietää, niin me saisimme vaan vihat."

Kauppamies kiitti sitte häntä kohteliaisuudestaan ja otti jäähyväiset.
Kohta senjälkeen kohtasi hän oikean puutarhurin, ja tämä kysyi häneltä,
kuinka hän oli uskaltanut mennä puistoon tahi eikö hän tiennyt, että
kuningas oli tullut Sans-souciin. Kauppias kertoi tapauksensa, ja
ylisti sen miehen kohteliaisuutta, joka oli näyttelemässä puistoa
hänelle.

"Mutta tiedättekö kuka tuo mies oli", kysyi puutarhuri; "se oli
kuningas itse."

Saatamme arvata kauppiaan hämmästyksen.

Fredrik suuri piti paljon rohkeista lauseista ja uskaliaista sanoista,
kun ne vaan olivat paikallaan.

Kerran huomasi hän Potsdamissa suuren ihmisjoukon, joka oli keräytynyt
linnan läheisyyteen ja luki suurella innolla erästä ilmoitusta, joka
oli liistaroittu huoneen nurkkaan. Hän lähetti hovipojan katsomaan
mikä se oli. Tämä tuli takaisin ja kertoi, että se koski hänen
majesteettiansa itseä ja että kirjoitus sisälsi lauseita, jotka oli
kaikkea muuta paitsi ystävällisiä, sitä kahviveroa vastaan, jonka
kuningas oli asettanut.

"Mene uudestaan", sanoi kuningas, "ja liistaroitse paperi vähän
alemmaksi, niin että kansa voipi helpommin lukea sitä; se on liian
ylhäällä nyt."

Syksyllä 1785 sairastui Fredrik suuri kovasti ja lyhyen ajan kuluessa
kiihtyi sairaus siihen määrään, että hän voi aavistaa jo loppuansa.
Tyynellä mielellä odotti hän kuitenkin kuolemaansa, joka sattui elokuun
17 päivän edellisenä yönä 1786.



Ihmisystävä.


Jos tulet, lukijani, joskus Leipzigiin, niin muista käydä Johanneksen
kirkkomaalla. Täällä huomaat sinä hautakiven, jossa on nimi
_Gellert_. Tämän hautakiven alla lepää se yksinkertainen ja
hurskas runoilija, joka niin vähän sai onnen lahjoja omaksi osakseen,
vaan piti suurimpana huvituksenaan valmistaa muille ihmisille iloa ja
riemua. Kuinka myötätuntoinen hän oli lähimmäistensä kärsimyksissä,
nähdään hänen monilukuisista hyvistä töistään, joita hänen kerrotaan
tehneen.

Kun Gellert muutamana päivänä oli ulkona kävelemässä, tapasi hän erään
vanhan vaimoihmisen, jonka muoto osoitti surua ja hätää. Gellert
seisattui ja kysyi mikä häntä vaivasi. Hän ei kuullut kysymystä, vaan
kiiruhti pikaisesti hänen ohitsensa. Gellert joudutti käyntiään ja
tavoitti vihdoin hänet. Silloin alkoi vaimoraiska itkien kertoa:

"Tuolla pienessä huoneessa makaa mieheni ja lapsi-raukkani kipeinä.
Viiteen viikkoon en ole voinut ansaita mitään. Me olemme velassa
rikkaalle kauppamiehelle, talon-isännällemme, hyyrystä, ja hän ei tahdo
enää odottaa. Minä olen vastikään ollut hänen tykönänsä rukoilemassa
pitämään odotusaikaa, mutta hän on kovasydämminen ja tahtoo ajaa meidät
ulos huoneestaan jo tänäpäivänä."

"No, no", tuumaeli Gellert, "niin pahasti ei se toki saa käydä. Tule
minun kanssani; ehkä Jumala lähettää teille apunsa."

Hän vei vaimon mukanaan kotiinsa, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja
antoi hänelle tarvittavat rahat, sanoen:

"Tuossa on rahat. Menkää maksamaan nyt isännällenne, mutta älkää tehkö
sitä ennenkuin tunnin perästä. Kuulkaa, vasta tunnin perästä! Menkää
nyt, Jumala kyllä vieläkin auttaa teitä."

Vaimon mentyä pois, läksi Gellert rikkaan kauppamiehen luo, joka oli
juuri lukemassa suurta rahasummaa. Hän aikoi keskustella rikkaan miehen
kanssa ja johti puheen rahoihin:

"Teistä voipi varmasti oppia paljon, sillä niin Luojan lahjoilla
siunattu mies kuin te olette, käytätte kaiketi rikkauttanne mitä
kauniimmalla tavalla. Varmasti on jo teidän kädestänne sangen moni
ihminen apunsa saanut!"

Kauppamies, joka ei oikein ymmärtänyt, mitä Gellert tarkoitti näillä
sanoillansa, ja jolla sitä paitsi oli ajatuksensa äsken luetuissa
rahoissa, vastasi puoleksi hajamielisesti.

"Ojaa, jahah, niinkuin sanotte!"

Gellert jatkoi puhettaan ja lausui lämpimyydellä siitä riemusta, jonka
hyväntekeväisyys ja ihmisrakkaus tuottaa. Itse liikutettuna
ajatellessaan vaimoa, jonka äsken oli tavannut, oli hän hellyttänyt
melkein kyyneleihin tuon saiturin, kun köyhä vaimo astui sisään, pannen
rahat, mitkä hän oli velkaa, pöydälle ja liikutetulla äänellä lausui:

"Tuossa on rahat; nyt ette kaiketi aja ulos meitä huoneestanne!"

Kauppamies, joka joutui hänen tulonsa ja sanojensa kautta vähän
hämille, vastasi lauhkealla äänellä:

"No, olisi näillä nyt vielä ollut aikaa. Kuinka te tulette sillä
tavalla -- näettehän että minulla on vieras -- ei se nyt olisi ollut
niin kiire rahojen kanssa."

Samassa silmänräpäyksessä unhotti hän taas itsensä ja alkoi lukea:
"viis, kymmenen, viistoista."

"Oi", sanoi köyhä vaimo, "huomenna olisitte te varmaan sanoneet toista.
Te tahdoitte viskata ulos minun kipeän mieheni ja sairaat lapseni
kadulle, ja jos ei tätä jaloa herraa olisi ollut -- osoitti Gellertiin
-- jos ei hän olisi antanut minulle rahoja, niin olisivat teidän
uhkauksenne kyllä käyneet toteen."

Gellert viittasi hänelle, että hän vaikenisi, mutta hän vaan pitkitti:

"Ei, rakas herra, viittailkaa te vaan niin paljon kuin tahdotte! Minun
täytyy kuitenkin sanoa, ketä minun on oikeastaan kiittäminen saadusta
avustani."

Kauppamies häpesi tämän jalon ihmisystävän edessä. Hän osoitti
Gellertille kätensä ja sanoi:

"Herra professori, minä näen että te ette ainoastaan kirjoita
kauniisti, vaan että myöskin teidän tekonne ovat yhtäpitävät aatteenne
kanssa. Minä kiitän teitä sydämmestäni tästä terveellisestä opista,
jonka tänään olen teiltä saanut. Te olette tähän asti pitäneet minua
kovasydämmisenä ihmisenä; mutta tästä lähtien tulette te tuntemaan
minua paremmaltakin puolen."

Tämän sanottuaan kääntyi hän vaimoon päin sanoen:

"Tässä on kuittinne ja rahanne takaisin. Menkää kotionne, hoitakaa
sairasta miestänne ja lapsianne."

Vaimo läksi vuodattaen ilokyyneliä. Kauppamies kääntyi takaisin
Gellertin puoleen:

"Minä en tahdo seisattua puolitiehen, herra professori; tahdotteko
seurata minua, niin menemme katsomaan sairaita."

He menivät yhdessä köyhän vaimon asuntoon. Rikas kauppamies otti
hankkiakseen lääkärin apua, niin että isä ja lapset pian paraneisivat.
Ja hän teki vieläkin enemmän; hän otti sittemmin parantuneen isän
palvelukseensa ja piti huolta hänen lastensa kasvatuksesta.



Luotsi.


Lokakuussa vuonna 1774 raivosi hirveä myrsky ja kaikki, joilla oli
ystäviä eli sukulaisia merellä, vapisivat pelosta heidän tähtensä.
Silloin huomattiin eräänä päivänä muutamasta luotsipaikasta Itämerellä
hollantilainen laiva, joka pyrki satamaan, vaan ei voinut päästä
myrskyltä. Kolme vuorokautta oli laiva leikkipallona aaltojen raivossa,
kunnes se vihdoin tärskähti karille joitakuita satoja syliä rannasta.

Laineet repivät laivasta kappaleen kappaleensa perästä; kuoleman tuska
ja kauhu vallitsi kurjassa laivaväessä ja matkustajissa; he pitivät
itsiään toivotta ja pelastuksetta heitettyinä vinkuvan myrskyn ja
kohisevien aaltojen valtaan.

Rannalla seisoi monta katsojata, jotka kyllä olisivat uskaltaneet
henkensä hukkuvien veljiensä pelastukseksi, joll'ei edeltäkäsin olisi
huomattu, että kiihoitettujen luonnonvoimain raivo teki kaiken
pelastuksen turhaksi. Silloin astui luotsi ulos tuvastaan. Tuskin oli
hän nähnyt vaaran suuruutta, kun hän juoksi takaisin huoneeseensa
varustamaan tarpeellisia pelastuskapineita. Tosin lankesi vaimonsa
hänen kaulaansa rukoillen häntä säästämään henkeänsä; myöskin lapset
syleilivät hänen polviansa. Mutta hän vastasi vaan:

"Mitä huolin minä meren kuohusta ja tuulen ulvonnasta? Minä en kuule
mitään muuta kuin onnettomien valitushuutoja, ja he ojentavat jo
kätensä minun puoleeni. Jumala on kyllä suojeleva minua, niin että
tulen onnellisesti takaisin, ja jos minä kuolisinkin, niin ei Hän
hylkää teitä!"

Näitä sanoja sanoessaan syleili hän vaimoaan ja lapsiaan ja läksi
kahdeksan urhokkaan merimiehen kanssa rannalle. He hyppäsivät venheesen
ja soutivat voimakkaasti laivaa kohti. Neljä kertaa koettivat he
lähestyä laivaa ja yhtä monta kertaa tulivat he kuohujen sysääminä
takaisin rannalle. Väsynein voimin palasivat he kotiinsa. Uskalias
luotsi meni huoneesensa, lankesi polvilleen, rukoili Jumalalta
rohkeutta ja voimaa -- ja hänen rukouksensa tulikin kuulluksi! Monien
turhien koetusten perästä onnistui hän vihdoin pääsemään laivaa luo ja
saattamaan yksitoista henkeä maalle. Hän jännitti uudestaan voimiaan;
hän lähestyi taas laivaa -- jo viskasivat onnettomat, jotka vielä
olivat laivasta jälellä, köyden venheesen päin, sillä vetääkseen sitä
luokseen, kun yhtäkkiä venhe kaatui ja Itämaiden armottomat laineet
nielasivat tuon jalon pelastajan.



Yrjö Washington.


Etevimpiä miehiä, joista uudemman ajan historia tietää kertoa,
on epäilemättä Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti, _Yrjö
Washington_. Harvoin on niin monta oivallista ja hyvää puolta
yhtynyt yhdessä henkilössä tekemään siitä mainiota miestä.

Vaikka amerikalaiset koulut Washingtonin nuoruudessa olivat alhaisella
kannalla, oli hän kuitenkin hankkinut itselleen jommoisenkin määrän
tietoja.

Millä vakamielisyydellä hän jo nuorena ollessaan ajatteli henkisen
viljelyksen korkeata merkitystä, osoittavat hänen päiväkirjansa,
jotka antavat meille tärkeän ohjauksen arvostellessamme hänen
luonnonlahjojensa suunnitusta. Näissä löydämme huolellisesti
kirjoitettuja asiakirjoja, jotka ovat tärkeitä yhteiskunnalliselle
elämälle, niinkuin vekseleitä, velkakirjoja, kuitteja, välikirjoja,
testamentteja sekä osto- ja myyntikirjoituksia; toisin paikoin
löydämme värssyjä ja opettavaisia runoelmia, ja muutamassa hänen
päiväkirjassansa tapaamme joukon elämän-ohjeita ja mielenperusteita,
jotka kirjoittaja oli ottanut eri teoksista. Saadaksemme silmäillä
pohjois-amerikalaisen sankarin henkiseen elämään, panemme tähän
muutamia näitä lyhyitä lauselmia:

1:o. "Kun olet ihmisten seurassa, älä koskaan tee mitään, jonka kautta
voisit loukata sitä kunnioitusta, jota sinun tulee osoittaa jokaiselle
läsnäolevalle."

2:o. "Älä nuku, kun muut puhuvat; älä istu, kun seisovat; älä puhu, kun
sinun tulisi olla vaiti, äläkä käy, kun toiset seisattuvat."

3:o. "Älä ole imartelija, äläkä laske leikkiä semmoisen kanssa, joka ei
kernaasti suvaitse kanssansa leikkiä tehtävän."

4:o. "Älä lue kirjoja, kirjeitä tahi muita papereita, kun olet ihmisten
seuroissa. Jos sattuisi semmoinen pakkotila, että sinun täytyy se
tehdä, niin pyydä ensin anteeksi. Kun toinen kirjoittaa tahi lukee,
niin älä mene häntä niin lähelle, että voit lukea hänen kanssansa,
ellei hän sinua pyydä, ja lausu ajatuksesi luetusta ainoastaan siinä
tapauksessa, että hän sitä sinulta kysyy."

5:o. "Katsantosi olkoon iloinen, vaan totisissa asioissa totinen."

6:o. "Älä koskaan ilmoita iloasi toisen onnettomuudesta, vaikka hän
olisikin sinun vihamiehesi."

7:o. "Puhutellessasi asiamiehiä lausu lyhyesti ja koskekoon puheesi
ainoastaan asiata."

Washington ei tyytynyt semmoisten elämänohjetten paljaasen
kirjoittamiseen, hän koki myöskin elämässään niitä noudattaa. Koko
hänen olentonsa osoitti jo aikaisin jotain lujuutta ja vakavuutta.
Hänen luonteensa rehellinen totisuus kuin myös hänen käytöksensä, joka
tarkkaan noudatti sopivaisuuden kaikkia lakeja, voittivat hänelle monta
ystävää. Sangen aikaisin ymmärsi hän voittaa alkuansa kiihkoista
luonnonlaatuansa lujan tahtonsa vallan alle ja tuli tällä tavoin jo
nuoruudessaan voittajaksi, nimittäin oman itsensä voittajaksi --
todellakin vaikein, vaan myöskin kauniin kaikista voitoista!

Tottumus nuoruudesta asti vaikutti sen, että kaikki, mitä hän
kirjoitti, oli se yksityisiä kirjeitä tahi julkisia asiakirjoja, osoitti
järjestyksen harrastusta ja tarkkuutta.

Merkillistä on, ettei hänen päiväkirjassaan löydy mitään valitusta
elämän moninaisista vaivoista ja vastuksista, joita hänen
päälleottamansa velvollisuudet arvattavasti tuottivat; hänen huomaa
tässäkin suhteessa aina pysyneen omatapaisenaan, käsittäen ja
arvostellen kaikkea käytännölliseltä kannalta.

Veljensä Lorens'in kuoleman kautta sai Washington jommoisenkin
omaisuuden ja olisi voinut viettää sangen hupaista elämätä rauhassa ja
levollisuudessa. Vaan hän ei antautunut suinkaan toimetonta elämää
viettämään. Hänen tapansa oli talvella nousta ennen päivän
valkenemista. Itse pani hän huoneensa lämmitä ja rupesi kirjoittamaan
tahi lukemaan kynttilän valolla. Kesällä söi hän aamiaista noin kello
seitsemän, talvella kello kahdeksan. Kaksi kuppia teetä ja pari palaa
leipää oli koko yksinkertainen ateriansa. Paikalla aamiaisen syötyä
nousi hän hevosen selkään ja ratsasti maakartanollensa, jossa hän itse
katseli kaikkia taimia ja usein kävi käsin työhön.

Jos ilma oli senkaltainen, ettei se sallinut hänen mennä ulos, käytti
hän aikaansa järjestääkseen papereitansa, läpilukeaksensa tilejänsä ja
kirjoittaakseen kirjeitä. Loput päivää vietti hän lukemisella ja
perheensä keskuudessa.

Neekereitänsä kohteli hän lempeydellä, piti huolta heidän hyvästä
toimeentulostansa ja osoitti heille suurta ystävällisyyttä heidän
sairaina ollessa. Hän ei kärsinyt koskaan nähdä laiskuutta
ympärillänsä; päinvastoin oli tahtonsa, että kaikki toimitettaisiin
mitä suurimmalla tarkkuudella. Hän käsitti erinomaisen sukkelaan mihin
hänen väkensä kelpasi, joka oli hänelle suureksi hyödyksi asioittensa
hoitamisessa. Hänen päiväkirjansa sisältää monta merkillistä todistusta
siitä.

Hänen oikeuden tuntonsa oli muodostunut sangen jyrkäksi. Jos jotakin
tapahtui, joka oli vasten hänen käsitystään oikeasta, astui hän suoraan
sitä tahi niitä vastaan jotka olivat syypäänä siihen. Englantilainen
asetus sääti ettei kuningas saanut määrätä minkäänlaisia veroja ilman
valtakunnan edustajien suostumuksetta. Kun sentähden kuningas Yrjö III
tahtoi säätää uuden veron, rupesi Washington uskaliaasti sitä
puolustamaan.

"Minä tiedän", kirjoitti hän, "tämän veron olevan itsessään
vähäpätöisen, vaan siirtolaisten oikeus on semmoinen, ettei heidän
tarvitse mitään myöntymystä antaa tässä suhteessa. Miksihän me
riitelemme! Ehkä sentähden, että kolmen pence'n vero naulasta teetä
olisi kovin rasittava? Ei suinkaan; me vastustamme ainoastaan oikeutta
säätää tämä vero ilman meidän myöntymyksettä."

Pohjois-Amerikan siirtovallat syntyivät niistä siirtokunnista, joita
Englantilaiset olivat seitsemännentoista vuosisadan alusta lähtien
perustaneet Pohjois-Amerikan itäiselle rannalle.

Filadelfian valtakokouksessa 4 päivänä Heinäkuuta 1776 julisti ensin
seitsemän ja sitten muut kuusi valtiota itsensä Englannin vallasta
vapaiksi. Lokakuussa samana vuonna heitettiin pois nimitys
"englantilaiset siirtomaat" ja nimi "Pohjois-Amerikan Yhdysvallat"
otettiin sijaan. Washingtonin hartain toivo oli saada valtioliiton
erityiset osat jollakin sopivalla tavalla yhdistetyksi keskenään ja
saada yhteinen voimallinen hallitus toimeen, ja tämän hänen tahtonsa
mukaan tehtiin valtioasetus, jonka hyväksyi yhdeksän valtiota 17
päivänä Syyskuuta 1787.

Kun  oli huomattu välttämättömän tarpeelliseksi, että _yksi_ mies
liiton päämiehenä ohjasi yhteistä hallitusta, voi tietysti _yksi_
nimi vaan tulla kysymykseen. Tunnettiin vaan yksi ainoa, jota
katsottiin tämän korkean viran ansaitsevaksi, ja se oli Washington. Hän
valittiin presidentiksi ja hän suostui siihen.

Millä tunteilla hän tämän teki on hän itse lausunut päiväkirjassaan.
Hän on siinä kirjoittanut 16 päivänä Huhtikuuta 1789 seuraavat sanat:

"Tänäpäivänä kello kymmenen olen sanonut Mont-Vernon'ille, yksityiselle
elämälle ja perheelliselle onnelleni jäähyväiset. Sydän täynnä
tuskallisempia tunteita kuin voin nyt ilmoittaa, olen matkustanut
New-York'iin, päättänyt kun olen palvella maatani, totellen sen
kehoitusta, vaan vähällä toivolla voida täyttää sen toiveita minusta."

Kohta kyllä tulivat hänen toimensa hyvät hedelmät näkyviin.
Valtiotalous tuli järjestetyksi, kauppa virkistyi, yleinen luottamus
tuli jälleen ja yhä enemmän ja enemmän valtasi turvallisuuden tunne
kaikkia. Hallitsevat ja hallitut olivat yksimielisiä kaikessa, mikä
koski yhteiskunnan pääkysymyksiä.

Tällä tavalla poistuivat Washingtonin kaikki pelkäämiset ja epäilykset,
ja koko kansa kiitti häntä isänmaan pelastajana ja onnelliseksi
tekijänä. Kaikkialla häntä otettiin vastaan epäilemättömimmillä
rakkauden ja kiitollisuuden osoitteilla: kaikkialla tunnustettiin hänen
hyödyttävä toimensa kokonaisuuden hyväksi.

Vaan Washington ei kuitenkaan uhrannut kaikkia ahkeroimisiansa
ainoastaan uudelle valtioliitolle; hän muisti myös ja piti huolta
yksityisten lähimmäistensä puutteista. Niin kerrotaan häneltä seuraava
hyväntekeväisyyden osoitus:

Muutamana päivänä käveli hän syrjässä katua Filadelfiassa. Oli aikaisin
aamulla eikä liike kaupungissa ollut sentähden vielä alkanut. Äkkiä
astui nuorukainen kalpeilla, murheellisilla kasvoilla hänen luoksensa.
Arkana, vieläpä vapisevana ja häneen katsomatta pyysi hän apua.
Washington katsoi terävästi häneen, vaan kohta hänen katseensa tuli
lempeämmäksi, kun oli hetken katsellut nuorukaista, sillä nuoren miehen
käytös, hänen vapiseva äänensä ja koko hänen ulkomuotonsa osoittivat,
ettei hän ollut mikään tavallinen kerjäläinen; vaan onneton tämän sanan
täydessä merkityksessä.

"Te ette näytä minusta tottuneelta kerjäämään. Mikä on saattanut teidät
tähän ryhtymään? Olkaa suora ja rehellinen ja puhukaa koko totuus, vaan
ainoastaan totuutta, sillä siitä on riippuva, autanko minä teitä."

Näin sanoi Washington lempeällä ja kehoittavalla äänellä.

"Voi, sen tahdonkin minä tehdä", sanon murheellinen nuorukainen. "Minä
en ole syntynyt niissä oloissa, joihin te nyt näette minun joutuneen:
ne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet minun poloista isääni, se
sanomaton kurjuus, jossa äitini on, ovat pakoittaneet minua tätä
askelta ottamaan, jota minä ainoastaan suurella vastenmielisyydellä
olen tehnyt."

"Kukas sitte teidän isänne on?" kysyi Washington edelleen ja sai nyt
tietää että hän oli ollut varakas kauppias, joka oli joutunut häviöön
ja mierolle saatetuksi muutaman asiakumppalin petollisen käytöksen
kautta häntä kohtaan. Huolet tästä syyttömästä kurjuudesta kehittivät
äkkiä taudin, jonka alkua jo oli ennen löytynyt hänessä, ja muutamien
kuukausien perästä kuoli hän. Äiti, nuorukainen ja vielä yksi nuorempi
veli joutuivat yhä suurempaan köyhyyteen. Eräs hänen isänsä ystävä
antoi nuorukaiselle tilaisuutta ansaita elatuksensa hänen luonansa;
äiti koetti puolestaan työllä elättää itsensä ja nuorempaa veljeä, kun
hän tuli sairaaksi ja melkein oli kuoleman kynsissä. Nuorukaisella ei
ollut penniä, jolla hän voi hankkia hänelle lääkkeitä ja apua. "Voi",
lopetti hän kertomuksensa, "Minulla ei ollut rohkeutta käydä meidän
tuttaviemme luokse ja pyytää heiltä apua. Rikkaat ovat kovasydämmisiä;
köyhät, jotka tahtoisivat auttaa, eivät voi. Sentähden --"

Washington oli syvällä liikutuksella kuunnellut nuorukaisen kertomusta.
Hänen sydämmensä sanoi hänelle: se on tosi -- se ei voi olla valheen
ääni, joka niin puhuu.

"No; kerro enempää", sanoi hän lempeästi.

"Sentähden", jatkoi nuorukainen, muutamien kyynelten vieriessä hiljaa
hänen poskiansa alas, "sentähden rohkaisin itseni ja puhuttelin
vierasta, voittaen sen häpeän, joka sitä minussa vastusti. Voi,
armahtakaa minun onnetonta, sairasta äitiäni!"

"Asuuko teidän äitinne kaukana täältä?" kysyi Washington.

"Viimeisessä talossa tämän kadun vasemmalla puolella, neljännessä
kerrassa", sanoi nuorukainen, rukoilevasti katsellen häneen.

"Ja te ette ole vielä kysyneet neuvoa lääkäriltä. No, tässä on teille
muutamia dollard'ia. Noudattakaa sukkelasti lääkäri."

Nuorukainen tarttui vieraan käteen ja kasteli sitä kyyneleillään. Hän
ei voinut puhua, hän saattoi vaan soperoida sanat: "Jumala siunatkoon
teitä!" Sen perästä riensi hän kiireesti pois.

Washington katseli hetken hänen jälkeensä, sitten pudisti hän päätänsä
ja sanoi hiljaa itsekseen: "Ei!"

Hän meni nyt osoitettuun taloon ja seisoi kohta lesken ovella. Hän
koputti sitä. Pieni kaunis poika, jonka silmät olivat täynnä
kyyneleitä, avasi hiljaa oven. Washington astui sisään. Nopealla
katseella tarkasti hän pikimmältään huonetta. Siinä seisoi vanha
petäjäinen pöytä, kaksi tuolia samaa puulajia sekä vanha kaappi ja
pöydällä oli muutamia puoleksi valmiita vaimoväen käsitöitä. Kaikkialla
vallitsi järjestys ja puhtaus vaan samalla kertaa suurin köyhyys. Hyvin
huonossa sängyssä lepäsi sairas vaimo.

Nämä ulkonaiset seikat herättivät vielä suurempaa liikutusta
Washingtonissa. Hän astui esille sängyn luokse ja kysyi sairaalta,
kuinka hänen vointinsa oli, josta syystä tämä piti häntä lääkärinä.
Washington koetti puhua hänelle lohdutusta ja teki sen niin
virkistävällä tavalla, että vaimo avasi sydämmensä hänelle ja kertoi
hänelle kaikki ne onnettomuudet, jotka hän oli kärsinyt ja jotka hänen
poikansa jo oli kertonut vieraalle kadulla. Washington kuulteli
tarkkaan häntä, lohdutteli häntä ja kehoitti häntä pitämään huolta
siitä että hänen kallisarvoinen elämänsä säilyisi hänen lapsillensa.
Sen perästä pyysi hän paperilipun, vaan semmoista ei löytynyt. Sängyllä
oli rukouskirja, lesken lohdutus. Hän otti sen käteensä ja sanoi:
"Valkea lehti on joutava tästä ja riittää minulle kyllin." Hän repi sen
varovasti kirjasta ulos, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti. Sitten
tarjosi hän sairaalle kättänsä, puhui vielä muutamia lohduttavia sanoja
hänelle ja läksi tiehensä. Vähän aikaa sen jälkeen tuli vanhin poika
kotiinsa.

"Rakas äiti", huusi hän iloisesti, "Jumalan armo ei ole meitä
hyljännyt! Jalomielinen vieras on antanut minulle viisi dollard'ia.
Jumala siunatkoon häntä! Nyt on lääkäri kohta tuleva. Rohkaise mielesi,
rakas äiti!" Äiti painoi lapsiansa vasten sydäntään ja pani kätensä
ristiin rukoillakseen. Sitten sanoi hän:

"Sinä olet kutsunut lääkärin? Kummallista, hän on jo ollut täällä!"

"Mahdotonta!" sanoi poika, kummastuneena.

"On, lapseni", vastasi äiti, "ja hän on myös oikea sielunlääkäri. Voi
kuinka rakkaat ja lohduttavaiset hänen sanansa olivat! Tuolla on
lääkelista, jonka hän on kirjoittanut."

Hän osoitti pöydälle, jossa kirjoitettu paperi oli. Hämmästyneenä
riensi nuorukainen pöydän luokse, luki mitä vieras oli kirjoittanut ja
rupesi vapisemaan.

"Äiti", huusi hän, "ei se ole mikään lääkelista; kuule!"

Ja hän luki nyt ääneen rahannostokirjan suurelle summalle. Ilosta
vavisten nousi nyt äiti istuilleen tilallansa.

"Allekirjoitus, poikani, allekirjoitus?" huusi hän.

"Yrjö Washington, Yhdys-valtain presidentti", lukee nuorukainen.

Silloin vaipuu äiti taintuneena takaisin. Poikien onneksi, jotka
luulivat äitinsä kuolleen, tulee lääkäri, ja hänen onnistui kohta saada
sairas eloon. Myöskin hän lukee syvällä liikutuksella rahannostokirjan,
jonka Washington oli kirjoittanut.

Jalo Washington ei kuitenkaan antanut asian jäädä siihen; muutamien
päivien kuluttua tuli hän takaisin ja huomasi ilokseen lesken olevan
paranemaan päin. O, kuinka kiitolliset olivat! Kuinka hän tunsi itsensä
liikutetuksi, kun lapset tarttuivat hänen käsiinsä, suutelivat niitä ja
kastelivat niitä kyynelillään. Hänellä oli vielä enemmän ilahuttavia
sanomia antaa heille. Hän oli hankkinut vanhimmalle pojalle paikan
tunnetun kauppamiehen luona ja nuorimmalle oli hän valmistanut pääsyn
muutamaan maan parhaimpia kouluja. Asiain näin asettuen saattoi leski
elää jokseenkin huolettomasti vähissä oloissaan.

Monien tointensa keskellä, joita hänen ylhäinen virkansa tuotti
muassaan, oli Washingtonilla kuitenkin aikaa tiedustella
turvanalaistensa tilaa ja edelleen pitää huolta leskestä, jota hän
tekikin uskollisesti, kunnes vanhin poika, joka syystä oli voittanut
esimiehensä täyden luottamuksen, oli päässyt siihen tilaan, että hän
kunnollisesti voi pitää huolta äidistään ja nuoremman veljensä
kasvatuksesta ja tulevaisuudesta.

Kun hänen kiitolliset hoidokkaansa viimein lopettivat sen vaiti-olon,
johon heitä oli velvoitettu, silloin kuului koko Filadelfiassa
ainoastaan yksi ääni: "Jumala siunatkoon isänmaan pelastajaa ja
onnettomien suojelijaa! Jumala siunatkoon Washingtonia!"

Ensimmäisten neljän vuoden kuluttua tuli Washington toisen
kerran valituksi presidentiksi vieläkin neljäksi vuodeksi. Todella
ymmärtäväiset isänmaanystävät kehoittivat häntä hartaasti ottamaan
kolmannen kerran presidenttiviran, vaan siihen häntä ei voitu
saada. Ihanalla puheella kansalle erosi hän Maaliskuussa 1797
ainaiseksi virastansa ja muutti takaisin rakkaasen maakartanoonsa
Mount-Vernon'iin. Hänen päivänsä olivat kuitenkin luetut; hän sai
ainoastaan kaksi ja puoli vuotta nauttia levollisuutta ja onnea tässä
maakartanossaan. Hän sattui vilustumaan ja kuoli 14 päivänä Joulukuuta
1797 kuudenkymmenenseitsemän vuoden iässä.

Muisto siitä, mitä jalo Yrjö Washington on tehnyt, ei ole koskaan
sammuva uudessa eikä vanhassa mailmassa ja hänen kuolematon ansionsa on
aina ja kaikkialla muistettava, jossa suurten ja jalojen miesten
muistoa pidetään kunniassa. Jokaisen amerikalaisen rinnassa elää
unohtumaton mies kiitollisessa muistossa. Hänen kuvansa löytyy melkein
joka perheessä, ja hänen elämästään ja hänen töistään isänmaan hyödyksi
kerrotaan lapsille ja lastenlapsille.



Kiitollinen neekeriorja.


Eräällä franskalaisella viljelysmaan-omistajalla Domingon saarella oli
orja, joka uskollisen palveluksensa tähden oli saanut lupauksen päästä
vapaaksi. Kun orja ahkeruutensa ja uskollisuutensa tähden oli
herrallensa suureksi hyödyksi, oli asia kumminkin, huolimatta
orjaraukan useista muistutuksista, jäänyt paljaasen lupaukseen.
Muutamana päivänä tuli neekeri herransa luo ja jätti hänelle tuon
melkoisen summan, viisisataa louisdor'ia, jotka hän sanomattomalla
ponnistuksella ja puutteen kärsimisellä oli onnistunut kokoon haalia.

"Herra, ottakaa tämä summa vapauteni lunastukseksi", lausui tuo
rehellinen orja.

Herra tunsi itsensä lilkutetuksi.

"Ota rahasi takaisin ja mene", sanoi hän; "kauvan olen minä muutenkin
pitänyt kauppaa kanssa-ihmisteni vapauden kanssa. Mene ja ole vapaa!"

Vähän aikaa senjälkeen muutti viljelysmaan-omistaja kotiinsa
Franskanmaalle. Mutta pian kadotti hän haitallisten suhteiden tähden
kaiken omaisuutensa ja hänen täytyi matkustaa takaisin Dominqon
saarelle. Täällä sai hän nyt alottaa elämäänsä suurimmassa puutteessa
ja antautua alhaisimpiin töihin. Silloin tuli häntä tapaamaan hänen
entinen orjansa.

"Herra", sanoi hän, "sinä lahjoitit minulle kerran vapauden. Tahdotko
vastaanottaa orjaltasi sen, mitä hän kauvan kiitollisuudesta on
tahtonut antaa sinulle? Voisitkohan kenties kahdellasadalla
louisdorilla tulla toimeen vuosittain, jos palajaisit takaisin
Franskanmaalle?"

Kauppamies seisoi kauvan liikkumattomana, eikä voinut virkata sanaakaan
vastaukseksi. Pikaisesti kiiruhti neekeri ulos ja tuli hetkisen perästä
takaisin lain vahvistama kirjoitus kädessään, jonka kautta hän vakuutti
entiselle herrallensa kahdensadan louisdorin vuotuisen sisääntulon,
niinkauvan kuin hän eli.



Benjamin Franklin.


Benjamin Franklin, mainio amerikalainen valtiomies ja sähköjohdattajan
keksiä, josta eräs franskalainen sanoo:

"Taivahan liekin hän voi ja Tyrannitkin nöyriksi tehdä", kuului niiden
miesten joukkoon, jotka kulkevat rataansa suorasti ja kuitenkin
huolimatta suuruudestaan pysyvät aina yksinkertaisina olennossaan ja
siveämielisinä.

Benjamin Franklin oli sisaristansa ja veljistänsä nuorin; kasvatuksensa
jäi vajanaiseksi, hän sai oppia ainoastaan lukemaan, lukua laskemaan ja
kirjoittamaan; muutoin täytyi hänen itsensä etsiä keinoja
tyydyttääkseen tiedonhaluaan.

Jokaisen hetken, jonka tuo väsymättömästi ahkera ja opin-halukas
nuorukainen sai liikenemään, käytti hän tietojen hankkimiseen.

Kun Franklin kerran tuli Filadelfiaan ja neuvotonna, kuinka hän
asettaisi elämänsä, kuljeskeli katuja pitkin, tapasi erään lapsen leipä
kädessä. Franklin meni myös leipuripuotiin ostamaan itselleen leipää.
Niillä rahoilla, jotka hän jätti leipurille, saikin hän kolme leipää ja
tuli tästä ylöllisyydestä niin hämmästyneeksi, ettei tiennyt mitä piti
tehdä noilla kahdella leipäkyörikällä, joita hän ei jaksanut syödä.
Silloin johtui mieleensä eräs köyhä vaimo, jonka hän oli nähnyt
samassa laivassa, jolla hän oli tullut. Hän otti heti liikanaiset
leipäkyörikkänsä kainaloonsa ja läksi astumaan satamaan, missä toivonsa
mukaan löysikin matkakumppalinsa ja ilahutti häntä lahjallaan.

Benjamin Franklin ei ollut vielä kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha, ja
kuitenkin, mitä kokemusta hän ei ollut itselleen hankkinut! Hän teki
työtä väsymättömällä innolla ei ainoastaan ammatissaan vaan myös
sisällisen ihmisensä jalostuttamiseksi. Hänen mielilauseensa oli:
"Ainoastaan kelpo ihminen voi tulla todellisesti onnelliseksi!"

Välttääkseen veltostumista, avujensa täydellisentämis-pyrinnössään,
laittoi hän itselleen taulun, johon oli merkitty kaikki etevimmät avut,
missä hän tahtoi itseään harjoitella. Siinä seisoi: kohtuullisuus,
vähäpuheisuus, säännöllisyys, päättäväisyys, säästäväisyys, uutteruus,
vilpittömyys, puhtaus, tyyneys, nöyryys. Oppiakseen kaikkia näitä
avuja, harjoitteli Franklin itsekussakin jonkun määrätyn ajan; hän
merkitsi silloin joka päivä viivalla tauluunsa, jos hän oli rikkonut,
ja koetti sitä ahkerammin saada viivoja katoamaan taulusta. Kuinka hän
riemuitsi, kun hänellä muutamien viikkojen kuluttua ei ollut yhtään
viivaa taulussa määrätyn kohdan edessä!

Vielä vanhoilla päivillään sanoi Franklin, että lähinnä
Jumalaa oli hänen kiittäminen muistokirjojansa elämänsä onnesta.
Kohtuullisuuttansa kiitti hän oivallisesta terveydestänsä; ahkeruuttaan
ja säästäväisyyttään taas siitä varallisuudesta, jonka hän oli
hankkinut itselleen, sekä kaikista tiedoistansa, jotka olivat tehneet
hänet hyödylliseksi ja hankkineet hänelle hyvin ansaitun, tunnustetun
sijan oppineitten joukossa. Vilpittömyyttään ja oikeudentuntoaan oli
hänen kiittäminen isänmaansa luottamuksesta ja niistä arvokkaista
viroista, jotka olivat hänen huostaansa uskotut. Näiden kaikkien hyvien
omaisuuksien yhdistyksestä voitti hän sen tyyneyden, joka aina korkeaan
vanhuuteensa asti teki hänet niin suloiseksi nuoremmille tuttavilleen.

"Minä olin vielä seitsenvuotinen lapsi", -- niin kirjoitti kerran
Franklin eräälle sukulaiselleen -- "kun sukulaiseni muutamana
juhlapäivänä antoivat minulle pienen summan rahaa. Minä läksin heti
puotiin, missä myötiin lasten leikkikaluja. Kuullessani äänen eräästä
pienestä vihellyspillistä, joka oli toisella pojalla, herätti se
minussa niin suurta ihastusta, että minä mielelläni annoin kaikki mitä
minulla oli tuosta pienestä pillistä. Nyt menin kotio, jossa puhaltaen
kuljin nurkasta nurkkaan, ollen sangen tyytyväinen pillistäni, vaan
tuskaksi koko perheelle. Kun sisareni ja veljeni sekä muut sukulaiset
saivat kuulla paljonko olin antanut tästä leikkikalustani, vakuuttivat
he kaikki minulle, että olin antanut neljä kertaa enemmän kuin sen
oikea arvo oli. Silloin rupesin minä ajattelemaan kuinka paljon
kauniita kaluja olisin voinut ostaa itselleni, ja kun he nauroivat
minun ymmärtämättömyydelleni, vihastuin minä ja aloin itkeä. Harmi
ajattelemattomasta kaupastani tuotti minulle enemmän tuskaa kuin
leikkikaluni iloa."

"Tämä vaikutti kuitenkin minuun mahtavasti ja tuli tulevaisuudessa
suureksi hyödyksi minulle. Usein kuin olin kiusauksessa ostaa jotakin
hyödytöntä, sanoin minä itselleni: 'Muista vihellyspilliä', ja niin
säästyi rahani."

"Kun kasvoin suureksi, tulin mailmaan ja otin vaaria ihmisten teoista,
luulin usein tapaavani ihmisiä, jotka saattoivat itselleen
turhanpäiväisiä menoja."

"Jos tapasin jonkun saiturin, joka kielsi itseltään kaikki elämän
mukavuudet, joka epäsi itseltään ilon tehdä muille ihmisille hyvää ja
voittaa kansalaistensa kunnioitusta, joka uhrasi ystävyyden ilot
tavaran kokoamishimolleen, silloin sanoin minä: 'Mies parka, sinä saat
kalliisti maksaa rientosi!'"

"Jos tapasin jonkun ihmisen, joka ainoastaan etsi huvituksia ja joka
himollisen nautintonsa tähden laiminlöi työskennellä sielunsa
jalostuttamiseksi, niin ajattelin minä: 'Petetty mies, sinä hankit
itsellesi ainoastaan tuskaa ilon sijaan; sinä maksat liian paljon siitä
mitä sinä et tarvitse!'"

"Jos satuin näkemään jonkun ihmisen, joka hyöri ja pyöri kokonaan
kauniiden vaatteiden, huonekalujen ja sellaisten hankinnassa,
jonkatähden hän teki velkoja ja lopetti elämänsä vankihuoneessa --
silloin sanoin minä: 'Hän on maksanut ilonsa hyvin kalliisti!'"

"Lyhyesti sanoen, minä luulin huomaavani ihmisten itsensä olevan
suurimmaksi osaksi syypäät onnettomuuksiinsa siten että he väärin
arvostelivat kappaleet ja saattoivat itselleen menoja turhanpäiväisistä
esineistä."

Kirjailijana antoi Franklin ulos erään kalenterin, jossa on monta
hyödyllistä oppia, muun muassa myöskin muutamia "hyviä neuvoja
nuorille käsityöläisille."

"Ajattele että aika on rahaa. Jos koko päivän työskentelemisellä voipi
ansaita yhden talarin, mutta käyskentelee puolen päivää työtönnä ja
elämänsä tarpeihin panee otaksukaamme ainoastaan kaksikymmentäviisi
äyriä, niin ei saa luulla että tämä on ainoa meno. Päinvastoin on sitä
paitsi todenteolla tullut menetettyä viisikymmentä äyriä."

"Sananlasku sanoo että hyvä maksaja hallitsee toisten kukkaroita; se
on: joka on tunnettu hyväksi velkainsa maksajaksi määrälleen ja
oikealla ajalla, voipi luottaa saavansa lainata melkein sanoen kuinka
paljon hän tahtoo, kun hän on vaan tarpeessa. Tämä on usein suureksi
hyödyksi ihmiselle."

Samoinkuin Franklin oli vapauden sankari, oli hän luonnollisesti myös
neekeriorjuuden vihollinen. Vielä viimeisen sairautensa aikana
kirjoitti kirjoituksen kongressiin orjuuden poistamisesta. Samaa
sisälsi myös hänen viimeinen kirjoituksensa, jonka hän kirjoitti.

Huolimatta niistä suurista tuskista, joita hän kärsi elämänsä lopulla,
oli hän kuitenkin iloinen mielessään ja kiitti Jumalaa näistä tuskista,
joita hän piti tarpeellisina keinoina valmistaa hänen sieluansa
korkeampaa elämää varten. "Minä olen", sanoi hän eräälle ystävälleen,
"elänyt kauvan ja sill'aikaa nähnyt suuren osan mailmaa. Minä tunnen
kiihtyvän halun päästä oppia tuntemaan toista mailmaa ja jätän ilolla
ja lapsellisella luottamuksella sieluni ihmisyyden suuren ja hyvän isän
huostaan, joka on luonut minut ja aina syntymisestäni asti minua niin
armollisesti suojellut ja varjellut."

Tässä uskossa lopetti Franklin elämänsä 17 päivä Huhtikuuta 1790.

Kaikki itkivät hänen poismenoansa ja Filadelfian asujamet seurasivat
häntä hänen viimeiselle lepokammiollensa.



Keisari Josef II.


Maaliskuun 13 päivänä 1741 vallitsi suuri riemu keisarikaupungissa
Tonavan varrella. Sinä päivänä oli nimittäin prinssi syntynyt vanhalle
Habsburgin kuningashuoneelle.

Josef II -- niin oli se nimi, jota nuori prinssi sitte keisarina kantoi
-- on vilpittömästi ahkeroinnut toteuttaa niitä toiveita, jotka olivat
häneen kiinitetyt hänen syntymisensä aikana. Se tarkoitusperä, johon
hän pyrki, oli korkea, ja jospa hän itse ei saanut elää niinkauvan,
että olisi voinut koota hedelmiä kylvöstään, niin tulivat kuitenkin
nämä hedelmät runsain määrin hänen jälkeentulevaistensa osaksi.

Jo poikasena osoitti Josef II elävätä mielenlaatua, hyvää käsitysvoimaa
ja erinomaista muistia. Hän taisi latinan, franskan, italian, unkarin
ynnä useampia muita kieliä, sekä rakasti suuresti soitantoa.

Virkamiehilleen antoi Josef II väsymättömällä työinnollaan kauniin
esimerkin. Hän oli ankarasti säästäväinen. Samoin kuin hän oman
persoonansa suhteen kammoi kaikkia hyödyttömiä menoja, niin tahtoi hän
myös, että järjestys ja säästäväisyys vallitseisi valtiotaloudessakin.
Innostunut ihmisrakkaudesta, koetti hän kaikkialla, missä vaan havaitsi
puutetta ja kurjuutta, saattaa sinne apua ja turvaa. Joka päivä jakeli
hän rahoja tarvitseville; kävipä välistä itsekin kurjuuden majoja
katsomassa ja lahjoitti onnettomille lohdutusta.

Vuonna 1766 syttyi ankara tulipalo Wienissä ja Josef II otti itse osaa
pelastustyöhön. Hovimiehet ihmettelivät, että heidän hallitsijansa
vaivasi itseään kuin tavallinen työmies, jopa melkein pani henkensä
alttiiksi, mutta Josef vastasi heille: "Minä olin ihminen, ennenkuin
minä tulin keisariksi, ja minä pidän ihmisenä olemistani kaikkein
suurimmassa arvossa!"

Kerran matkallansa Böhmiin ja Mähriin näki keisari Josef erään
talonpojan kyntävän pellollansa. Ajatus maanviljelyksen suuresta
merkityksestä valtiolle valtasi keisarin niin mahtavasti, että hän
seisatti vaununsa, hyppäsi ulos, tarttui itse auraan ja kynti useampia
vakoja. Aura, jota keisari Josef tässä tilaisuudessa käytti, löytyy
vieläkin tallella ja pellon omistaja panetti sille paikalle, missä
keisari oli kyntänyt, marmoritaulun tapauksen muistoksi.

Muutaman kerran metsästysretkellään oli keisari Josef ratsastanut
eksyksiin ja tuli, ainoastaan eräs ratsunihti seurassaan, Wienin
läheisyyteen. Tällöin oli talvi ja lumen paljous peitti maan. Yht'äkkiä
syöksee ratsunihti hevosineen päivineen erääsen hautaan, joka oli lunta
täynnä ja sentähden meni näkymättömiin. Keisari, joka ratsasti jonkun
matkaa edelläpäin, hämmästyi ratsunihdin huudosta, kääntyi takaisin ja
etsiskeli häntä. Hän laskeutui heti alas hevosensa seljästä ja koetti
kaikin mahdollisin toimin auttaa uskollista palvelijaansa. Mutta hauta
oli jotenkin syvä ja mies näytti peräti vahingoittaneen itseään
pudotessaan. Keisari huomattuaan, ettei hän yksinään voisi auttaa
häntä, nousi takaisin hevosensa selkään, kehoittaen ratsunihtiä olemaan
hyvässä toivossa; hän, keisari, lupasi hetkisen kuluttua tulla takaisin
avun kanssa. Senjälkeen ratsasti hän lähimmäiseen kylään. Täältä pyysi
hän joitakuita miehiä mukaansa ja yhdet vaunut, ja keisari ei palannut
Wieniin ennen kuin oli nähnyt vahingoitetun saatettuna kotiinsa.

Eräällä matkalla tapahtui kerran, että keisari Josef sai odottaa
hevosia postitalossa, samalla kuin postimestari, huolimatta
tuntemattomasta matkustajasta, piti tähdellisenä näytellä keisarin
kuvaa muutamille vieraille. Viimein näytti hän myös kuvaa Josef
II:sellekin, lausuen:

"Tässä näette te meidän hyvän ja viisaan herramme muotokuvan --"

"Ja kaikkein armollisimman keisarin", lisäsi yksi herroista, jotka
olivat keisarin seurueessa.

"Ainoastaan ihminen, niinkuin tekin", vastasi korkea matkustaja, ja
kääntyi hetken hiljaisuuden perästä hänen puoleensa, joka yllämainitut
sanat oli lausunut, lisäten vakaalla äänellä:

"Kaikkein armollisin on ainoastaan yksi; osoittakoon Hän meille
kaikille laupeutta ja armoa!"

Josef auttoi koko joukon sairaita ja köyhiä ihmisiä, ja kerrotaan monta
esimerkkiä hänen jalomielisyydestänsä tässä suhteessa.

Eräänä päivänä käveli hän, puettuna hyvästi voivan porvarin pukuun,
muutamalla Wienin kadulla. Kirkon läheisyydessä huomasi hän joukon
köyhiä, jotka kerjäsivät apua kirkosta tulevilta. Myöskin keisari antoi
usealle heistä rahaa ja aikoi sitte aivan huomaamatta poistua siitä,
kun eräs kaksitoista vuotinen poika tuli hänen eteensä.

"Mikä sinulla on, ystäväni?" kysyi keisari lempeästi.

"Oi, herra", vastasi pieni poika, "te näytätte niin hyvältä; te ette
suinkaan aja minua pois."

"Mutta sano sitte mikä sinua vaivaa, lapseni", sanoi keisari.

"Oi, meillä ei ole mitään syömistä. Minun isäni oli upseeri ja vielä
joitakuita kuukausia sitte emme luulleet näin pikaan joutuvamme leivän
puutteesen. Mutta pappa kuoli ja nyt olemme me kaiken puutteessa."

"Lapsi parka! Onko sinulla sisaria ja veljiä?"

"On, herra, minulla on kaksi nuorempaa veljeä, jotka ovat kotona mamman
luona, sillä hän on hyvin kipeänä."

"Kuule nyt, poikani! Kiiruhda suoraa tietä lääkärin luo. Tässä on
sinulle rahoja, jotka saat antaa hänelle äitisi luona käynnöstä. Pyyhi
pois kyyneleet ja ole hyvässä turvassa. Me tapaamme hetken kuluttua
toisemme."

Poika kiiruhti noutamaan lääkäriä, sittekuin hän keisarille oli
ilmoittanut äitinsä asunnon. Hänen luokseen läksi nyt Josef II
astumaan. Kaikki todisti suurta kurjuutta. Siinä huoneessa, missä
sairas makasi, ei ollut mitään muuta kuin sänky, ja sekin mitä
viheliäisintä lajia. Vaimo parka, joka nähtävästi näytti olleen
tottunut parempiin päiviin, hengitti raskaasti; ei näyttänyt pitkijä
aikoja hänellä olevan jäljellä. Kun vieras astui sisään, hämmästyivät
sekä äiti että lapset.

"Minä olen lääkäri", sanoi keisari Josef; "minä tulen tarjoomaan teille
palvelustani."

"Oi, herra", vastasi sairas heikolla äänellä, "minä tuskin jaksan
palkita teitä siitä."

"Älkää huoliko siitä seikasta. Kunhan minä vaan voin teidät tehdä
terveeksi jälleen, tunnen minä itseni palkituksi."

Nyt astui keisari hänen sänkynsä luo, koetti hänen valtasuonensa
tykytystä, kirjoitti joitakuita sanoja paperille ja pani sen kamiinin
päälle.

"Tässä on reseptini", sanoi hän; "minä toivon heti saavani kokea
lääkkeeni auttaneen."

Hän ojensi kädellänsä jäähyväisiksi ja oli silmänräpäyksessä poissa.

Hetkisen kuluttua tuli vanhin poika takaisin, ollen hänen seurassaan
todellinen lääkäri. Hän kertoi äitillensä kohtauksensa vieraan kanssa
kirkon luona.

"Mutta täällä on jo ollut lääkäri", sanoi sairas ihmetellen; "tuossa on
hänen reseptinsä."

Poika otti paperilapun ja luki sen.

"Ah, mamma, se on minun tuntematon hyväntekijäni. Keisari antaa meille
eläkerahan. Kuuleppas vaan mitä tässä seisoo:"

"Hyvä rouva! Teidän poikanne, jonka onnellinen sattumus on lähettänyt
eteeni, on kertonut minulle, että te olette erään urhollisimpien
upseerieni leski. Puute, jonka omaksi te olette joutuneet, on kokonaan
ollut tuntematon keisarille. Siis ette saa häntä syyttää vääryydestä.
Hänen on sangen vaikea tietää kaikkea mitä hänen pitäisi saada tietää.
Mutta nyt, koska hän on saanut asiasta selvän, on hän hankkiva teille
apua, niin paljon kuin hänen voimansa myöntävät, ja toimittava varoja
lapsienne kasvatukseksi. Rahastonhoitajani on saanut käskyn piirtää
nimenne eläkerahainnauttijain listaan. Josef."

Köyhän perheen kiitollisuus ja ilo oli rajaton. Lääkäri tunsi itsensä
syvästi liikutetuksi ja pyyhkäsi kyyneleen silmästänsä.

Ja keisari Josef? Hän taisi tänä iltana sanoa niinkuin Titus kerran
sanoi: "Minä en ole tuhlannut päivääni."

Yhtä paljon kuin keisari Josef ymmärsi ilahuttaa murheellisia, yhtä
paljon ymmärsi hän myös ottaa osaa ja lisätä iloisien iloa.
Matkustaessaan Franskanmaalle tuli hän kerran kreivi Falkenstein'in
nimellä erääsen postitaloon, jonka omistaja pyysi häntä jäämään
seuraavaan päivään, koska hän oli lähettänyt kaikki hevosensa noutamaan
vieraitansa äskensyntyneen lapsensa kastetoimitukseen. Josef suostui
pyyntöön ja vieläpä tarjoutui lapselle kummiksi. Kun pappi kysyi hänen
nimeänsä, vastasi hän lyhyesti: "Josef", ja seuraavaan kysymykseen,
hänen säädystänsä ja arvostansa, "Saksalainen keisari." Voimme arvata
talonisännän ja hänen vieraittensa hämmästyksen.

Keisari Josef II koetti saada aikaan suuria muutoksia valtiohoidossa.
Hän tahtoi panna toimeen yhtälaisen veroituksen, yleisen
asevelvollisuuden, uskonnonvapauden, sanalla sanoen kaikkea mikä
sittemmin on tunnettu oikeaksi perustukseksi jokaiselle valtiolle ja
jokaiselle hallitukselle, jolla alammaisten onni on päämaalina. Josef
II:sen aikalaiset eivät kuitenkaan aina ymmärtäneet tätä oikeata ja
jaloa hänen pyrinnöissään. Kun hänen olisi pitänyt niittää rakkautta,
sai hän usein sen sijaan vastaanottaa kiittämättömyyttä, jopa vihaakin.
Mutta jälkimailma on tietänyt paremmin kunnioittaa tämän hallitsijan
muistoa ja on hänessä nähnyt valistuksen ja edistyksen jalon sankarin.



Mozart.


Ainoastaan harvat taidemiehet ovat luoneet niin oivallisia teoksia
musiikin alalla kuin _Wolfgang Amadeus Mozart_.

Hän oli tuskin viiden vuoden vanha, kun hän jo alkoi osoittaa
erinomaista edistystä klaveerin soitannossa. Tämä hämmästytti ja
melkeinpä huoletti hänen isäänsä niin että isä koetti pidättää pojan
työnintoa. Hän ei tahtonut eikä uskaltanutkaan opettaa näin nuorelle
oppilaalle sävelsepitsemisopin sääntöjä. Hänen varovaisuntensa oli
kuitenkin turhaan, sillä pikku Mozart mietiskeli jo klaverikonsertin
sepittämistä. Hän rupesi sitä kirjoittamaan ja muutamana päivänä löysi
isänsä, joka astui huoneesen muutaman tuttavan kanssa, hänet täydessä
toimessa sävelteostaan sepittämässä.

"Mitä sinä siinä teet?" kysyi isä.

"Minä kirjoitan klaveerikonsertin. Ensimmäinen osa on jo valmis."

"Saanko katsoa! Se mahtaa olla jotakin erinomaisen kaunista!"

"Ei, se ei ole vielä valmis."

Isä otti nuottiarkin häneltä, katseli tarkasti kirjoitettua. Kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä.

"Katso kuinka oikein hän on pannut kaikki", sanoi hän ja antoi
ystävälleen täyteen kirjoitetun arkin. "Vahinko vaan että se on kovin
vaikeata."

"Sentähden se onkin konsertti", sanoi pikku nuotinsepittäjä. "Täytyy
harjoitella, kunnes se käy. Näin se tulee kuulumaan."

Näin sanoen istahti hän soittokoneen eteen ja alkoi soittaa. Ei hänen
onnistunut soittaa kappaletta aivan oikein, vaan kuitenkin niin että
kuulijat voivat ymmärtää miten sen piti oleman.

Ne toiveet, jotka hän lapsena oli herättänyt, täytti hän runsaassa
määrässä nuorukaisena ja miehenä. Mozartin nimi oli kohta etevimpiä
taiteensa historiassa. Ja vielä tänä päivänä kuunnellaan ihastuksella
semmoisia hänen älynsä loistavia tuotteita kuin hänen operansa
"Taikahuilu", "Figaron häät", "Don Juan", sekä hänen lähtövirtensä, tuo
hänen "Reqwiem'insä", joka on ihanimpia sielumessuja, mitä ikinä on
kirjoitettu.

Tämän viimeksi mainitun teoksen synnystä kerrotaan seuraavaa:

Mozart teki par'aikaa uutterasti työtä valmistaessaan
"Taikahuilu"-nimistä operaansa, kun muuan pitkä, laiha, yksitotinen
mies eräänä päivänä jätti hänelle kirjeen ilman allekirjoituksetta,
jossa kirjeessä häneltä kysyttiin tahtoisiko hän kirjoittaa sielumessun
ja mihin hintaan. Mielihyvällä otti hän tämän tehdäkseen ja vaati siitä
50 (toiset sanovat 100) dukaattia. Aikaa, jolloin messu voisi olla
valmis, hän ei kuitenkaan tahtonut niin tarkalleen määrätä. Tämän
vastuun saatuansa läksi kirjeen tuoja pois ja palasi kohta tuoden
vaaditun summan, kehoitti Mozartia kirjoittamaan aivan oman tunteensa
ja mielialansa mukaan, mutta pyysi häntä ettei koskaan koettaisi päästä
tietoon kuka sävelteoksen oli teettänyt.

Ihmisenä oli Mozart suora, teeskentelemätön ja kaikesta turhuudesta
vapaa; hän puhui hyvin vähän taiteestaan ja teoksistaan ja koko hänen
olentonsa ilmoitti hyväsydämisyyttä ja ystävällisyyttä. Hän kuoli 5
päivänä Joulukuuta 1791 sangen nuorena, ei täydelleen kolmenkymmenen
kuuden vuoden ikäisenä.



Uskollinen palvelija.


Tapahtui tuona kylmänä talvena vuonna 1776 että muuan puolalainen
kartanonherra käski palvelijansa varustaa kaikki matkustusta varten
lähellä olevaan kaupunkiin, ja erittäin käski hän tallirenkinsä
Nepomukin seuraamaan matkalle.

Tämä astui herransa eteen ja pyysi häntä vielä lykkäämään matkansa
muutamaksi aikaa, koska paljon susia oli näkynyt niillä seuduin
pakkasen aikana, vaan hänen isäntänsä pysyi kuitenkin lujasti
sanotussaan ja huusi vihastuneena:

"Pelkäätkö sinä? Jää silloin kotiin, sillä minä en voi kärsiä ihmisiä,
jotka ovat pelkureita."

"Herra, olkoon sitten niinkuin tahdotte", vastasi renki.

Seuraavana päivänä lähdettiin matkalle. Nepomuk ratsasti edellä. Ei
näkynyt mitään merkkiäkään susista. Isäntä aikoi laskea leikkiä
palvelijansa kanssa ja kysyi häneltä, missä kaikki nuo sudet olivat,
joita hän oli niin paljon peljännyt.

Uskollinen palvelija ei sanonut mitään, vaan katsoi tarkasti
ympärilleen. Silloin näki hän äkkiä suuren suden töytäävän esille
metsästä. Se näytti olevan hyvin nälkäinen ja läheni lähenemistään
matkustavaisia. Hevosia koetettiin saada juoksemaan niin paljon kuin
mahdollista, vaan peto juoksi kumminkin kovemmin ja tuli joka hetki yhä
lähemmäksi.

"Herra, parasta on että minä uhraan hevoseni pelastukseksemme", sanoi
tallirenki. "Sill'aikaa kun tuo inhottava peto töytää hevosen päälle,
kiiruhdamme me eteenpäin."

Isäntä suostui ehdotukseen ja kyyneleet silmissä jätti Nepomuk
hevosensa saaliiksi verenhimoiselle sudelle.

Jo luulivat matkustavaiset päässeensä kaikesta vaarasta, kun he
uudestaan saivat nähdä ensin yhden ja sitten koko joukon susia
töytäävän ulos metsästä ja uhkaavina lähestyvän hevosia. Kaikki apu
näytti mahdottomalta. Silloin heittäytyi uskollinen tallirenki ulos
reestä ja huusi isännälleen:

"Herra, pidä huolta vaimostani ja lapsistani. Minä panen itseni
alttiiksi pelastaakseni teidät ja teidän rouvanne. Kiiruhtakaa niin
että pääsette pakoon sillä aikaa kun minä töytään vihollisia vastaan."

Sivalluttaen sapelillaan töytäsi hän urhoollisesti susia vastaan,
tappoi useampia petoja ja puolustihe kauvan, kunnes sudet viimeinkin
repivät hänet kappaleiksi.

Sillä aikaa ajoi Nepomukin isäntä niin pikaan kuin vaan hevoset
jaksoivat juosta, kaupunkiin, johon matkan tarkoitus oli. Hän muisti
aina kiitollisuudella uskollista palvelijata, joka oli antanut itsensä
alttiiksi pelastaakseen hänen ja hänen vaimonsa henget, ja piti
runsaasti huolta pelastajan vaimosta ja lapsista.



Isä ja tytär.


Viime vuosisadan lopulla kohtasi kova vedenpaisumus erästä pientä
kaupunkia Tonavan varrella. Jää oli äkkiä sulanut pitkällisen
leutoilman kautta; julman isoja jäämöhkäleitä oli lohkeillut irti ja
niitä kulki nyt joka paikalla jokea, joka kohosi kohoamistaan. Joka
hetki kasvoi vaara; vähän ajan sisään murtautui vesi kaupungin
kaduille; niin pitkältä kuin silmä ylettyi katsomaan, ei nähnyt muuta
kuin Tonavan likaisenkeltaisia aaltoja, joilla jääkappaleita, eläimiä,
huonekaluja ja muita semmoisia kappaleita ui. Peljästyneinä pakenivat
asujamet ylös huoneittensa yläkerroksiin ja viimein ylös
vinnihuoneisin, pelastuakseen päälle tunkeavalta vedeltä.

Pienessä talossa asui köyhä sairas mies. Useampia vuosia oli hän ollut
hervoton käsistään ja jaloistaan eikä voinut toimittaa mitään; mutta
hänellä oli hyvä tytär, joka työllään hankki elatusta sekä itselleen
että hänelle. Tytär ei tahtonut luopua isästään -- "minä hänet joko
pelastan tahi kuolen hänen kanssaan", sanoi hän.

Isä lepäsi sängyssään ja voi ainoastaan vaivalla nousta niin paljon
että hän huoneensa ikkunasta saattoi nähdä hävityksen. Voipuneena
painui hän alas vuoteelleen, pani vapisevat kätensä ristiin ja rukoili
hyvän lapsensa edestä.

Vesi nousi yhä korkeammalle, kohta saavutti se jo huoneen, jossa vanhus
makasi, ja kostutti hänen kylmää olkivuodettansa -- silloin koetti
tytär nostaa isäänsä vuoteelta ja kantaa häntä katolle. Mutta tämä oli
hänelle kovin raskas. Tytär antoi silloin vanhuksen tarttua
käsivarsillaan hänen kaulansa ympärille, nosti hänet selkäänsä ja niin
kaalasi hän taakka selässä ulos huoneesta veden ja jään läpi ja pääsi
onnellisesti katolle. Siellä täytyi heidän oleskella koko vuorokauden
ennenkuin kukaan tuli heille avuksi.

Kun vaara oli ohitse kiitti tytär Jumalata omasta ja isänsä
onnellisesta pelastuksesta.



Itsensä alttiiksi paneminen.


Bretagnessa, eräässä Ranskan maakunnassa, asui ranskalaisen
vallankumouksen aikana _Ifigenia Defille_ yhdessä sisarensa
kanssa, joka oli naimisissa ja jolla oli neljä lasta. Sisarukset
elivät yksinäisyydessä; heidän ainoa ilonsa oli pienten lasten
rakkaus. Valitettavasti tuli tämä hiljainen onni kestämään lyhyen
ajan. Paris'ista tuli muutamana päivänä käsky panna vankeuteen
kolmekymmentä henkeä, joita pidettiin epäluulon alaisina, ja viedä ne
vallankumous-oikeuden eteen. Näiden kolmenkymmenen joukossa oli myös
viaton Ifigenia, joka ilman säälittä eroitettiin sisarestaan ja vietiin
vankina Parisiin. Vallankumous-oikeus pani hänen eteensä kirjeen, jonka
alla oli kirjoitettuna nimi Defille ja jonka sisällyksestä päätettiin
että kirjeenkirjoittaja piti jotain yhteyttä kuninkaanpuoluelaisten
kanssa.

"Onko se maanpetosta, onko se rangaistusta ansaitseva rikos tuntea
ihmistä, joka kuuluu kuninkaan puolueesen!" kysyi Ifigenia. "Me
tahdomme ainoastaan tietää tunnustatko sinä tämän kirjeen oikeaksi",
oli oikeuden vastaus.

"Kyllä tunnustan kirjeen", sanoi Ifigenia rohkeasti, "vaan ennenkuin
minua tuomitsette, niin antakaa minulle asianajaja avukseni."

Seuraavana päivänä lähetettiin jalo ja vilpitön mies, tuo
oikeudenoppinut _Gauneau_ hänen luokseen vankihuoneesen puhumaan
ja keskustelemaan hänen puollustuksestaan.

"Hyvä herra", sanoi Ifigenia puollustajallensa, "minä pidän jo
edeltäkäsin varmana että te tulette käyttämään kaikkia keinoja minun
pelastuksekseni, mutta sanokaa minulle kuitenkin minkälainen tuomio
minulla on peljättävän."

"Minä tulen koettamaan kaikkea teitä pelastaakseni; mutta se tulee
sangen vaikeaksi, kun te tunnustitte kirjeen allekirjoituksen
omaksenne, sillä se painaa paljon oikeuden silmissä."

"Puollustakaa vaan minua urhoollisesti! Minä olen syytön. Jos te
vannotte minulle ette koskaan ilmaisevanne minun salaisuuttani
kellenkään, niin kerron teille jotakin, joka teidät saattaa siihen
vakuutukseen että te ajatte oikeata asiata."

Gauneau vannoi vilpittömästi säilyttävänsä hänen salaisuutensa.

"Niin tietäkää sitte", sanoi Ifigenia, "etten minä ole, vaan sisareni
on kirjoittanut tämän kirjeen. Ei kukaan voi syyllä tuomita meitä
rikollisiksi; jos kumminkin täytyy niin tapahtua, niin minä tahdon
kuolla sisareni edestä. Hänellä on neljä lasta, jotka vielä tarvitsevat
äitin hoitoa; minä olen yksinäni ja voin huoletta erota elämästä."

Oikeuspäivä tuli. Gauneau puollusti häntä lämpimyydellä ja innolla.
Turhaan! Syytetty tuomittiin kuolemaan.

Ifigenia kuoli urhoollisuudella; hän uhrasi itsensä kuolemaan
rakkaudesta sisareensa.

Varmaan olisi tämä kaunis siskorakkauden osoite jäänyt unhotuksiin,
ellei Gauneau olisi ennen kuolemataan uskonut tämän salaisuuden
muutamalle ystävälle, joka vuorostaan on tehnyt sen jälkimailmalle
tunnetuksi.



Jalo prinssi.


"Kun kasvan aikamieheksi" -- sanoi kerran nuori Braunschweigin prinssi
_Leopold_ -- "tahdon auttaa köyhiä, tahdon antaa heille kaikki
rahani, joita en välttämättömästi tarvitse. Minua huvittaa suuresti
antaa köyhälle almuja ja nähdä kuinka hän siitä iloitsee ja kiittää
minua kyynelet silmissä. Kuitenkaan en pidä siitä että ihmiset
osoittavat kovin suurta alammaisuutta ja nöyryyttä minua kohtaan.
Ovathan rikkaat, ylhäiset ja onnelliset ihmiset juuri sen tähden
olemassa että he pitäisivät huolta köyhistä ja onnettomista. Onhan
Jumala paljon enempi minua, ja hän pitää kuitenkin huolta kaikista
ihmisistä; halvimmistakin."

Seitsentoista vuotiaana teki prinssi Leopold lupauksen "olla kuuliainen
Jumalalle, armias lähimmäistä kohtaan, hyväntekeväinen, uskollinen
tehtävänsä täyttämisessä ja rehellinen, oikeutta noudattava, puolta
pitämätön ja kohtuullinen kaikissa toimissaan." Frankfurtissa Oder'in
varrella, jossa prinssi oleskeli pitkän aikaa, oli hänen elämänsä
ikäänkuin jakso ihmisystävällisiä tekoja. Tällä ajalla hän kirjoitti
päiväkirjaansa nämät kauniit sanat:

"Mikä ilo voida auttaa ja palvella lähimmäisiänsä! Kun voisin vaan
toimittaa enemmän, niin olisin vielä onnellisempi. Suurin ilo, jonka
voin ajatella, on ihmishengen pelastaminen. Suokoon Jumala armostaan
minulle kuitenkin kerta tämä ilo!"

Kaivattu tilaisuus tarjoutuikin kohta.

Kevätpuoleen 1785 alkoi Oder-joki paisua rantojensa yli. Pidättömällä
voimalla mursi se rikki salpaukset Frankfurtin kohdalla, pani
etukaupungin tulvan alle ja uhkasi sitä täydellisellä hävityksellä.
Rakennus hajosi ja kaatui rakennuksen perästä. Jokea alas rientävät
jäämöhkäleet särkivät siltarakennukset ja etukaupunki tuli tykkänään
eroitetuksi muusta kaupungista ja kaikesta avunsaannista. Asujaimet
pakenivat huoneistaan ylempänä olevaan ja lujasti rakennettuun
silkkitehtaasen. Kaupungista nähtiin miten vaara tuli suuremmaksi joka
hetki, vaan ei löydetty mitään mahdollisuutta saada onnettomille apua,
sillä joen poikki ei voitu soutaa.

Pelkäämätön prinssi Leopold, joka monesti oli pannut henkensä alttiiksi
tulipaloissa, ei kuitenkaan tahtonut antaa tuon esteen pidättää
itseään. Häntä kiellettiin koettamasta soutaa yli joen. Mutta hän
vastasi:

"Enkö minä ole ihminen niinkuin te? Tässä kysytään vaan ihmisten
pelastamista hengen vaarasta!"

Pari hänen sotamiestään lankesi polvilleen hänen eteensä ja pyysi häntä
säästämään kallisarvoista henkeänsä, joka oli niin monen turva ja ilo.

Tämä harras rukous vaikutti prinssiin. Hän astui venheestä ja läksi
pois.

Olipa muuan kalastaja päättänyt tehdä pelastuskoetuksen. Hän oli saanut
kaksi miestä avukseen, joista toinen oli sotamies. Tämä riensi nyt
herttuan luokse pyytämään lupaa saada seurata vaaralliselle retkelle.
Kun herttua sai kuulla miten asian laita oli, kiiruhti hän sotamiehen
kanssa, nousi sanaakaan sanomatta venheesen, ja työnsi sen ulos
rannasta.

Samassa tuli kalastaja. Kun hän sai nähdä herttuan venheessä, huusi hän
hänelle ettei suinkaan antautuisi uhkaavaan vaaraan ja koetti nyt
kaikella tavalla estää yli-menemistä.

"Jos te ette tahdo seurata", vastasi herttua vakavalla äänellä, "niin
minä näiden kahden miehen avulla pelastan onnettomat."

"Ei se käy laatuun", huusi tuskallisesti kalastaja, "venhe on kovin
pieni."

"Saamme nähdä", vastasi Leopold herttua.

Kalastaja huomasi nyt ettei vastustaminen auttanut.

Vaarallinen matka alkoi. Kaikkien silmät katsoivat herttuaan, kaikkien
sydämmet vapisivat hänen tähtensä. Äkkiä nähtiin, miten vene tärähti
muutamaa sulkuvarustusta vasten ja alkoi vuotaa. Herttua, joka oli
vähällä pudota jokeen, tarttui kiinni toiseen soutajista ja pysyttelihe
sillä tavoin venheessä. Mutta samassa silmänräpäyksessä ajoi venheen
keula muutaman sillan jäännöksien päälle, joka oli silkkitehtaan
edessä, ja kaatui. Miehet putosivat veteen.

Heille koetettiin ojentaa seipäitä ja köysiä, vaan turhaan. Vuolas
virta vei kaikki pois. Hetken taisteltuaan aaltojen kanssa katosi
prinssi Leopold. Molempien soutajien onnistui pelastautua.

Yleinen murheenhuuto kuului koko kaupungissa kun saatiin tieto rakkaan
ruhtinaan kuolemasta. Vasta kahden päivän kuluttua onnistui uutteran
etsimisen perästä löytää hänen ruumiinsa, joka tavattiin noin pari
sataa askelta siitä paikasta, missä venhe oli kaatunut.



Neekeri nimeltä Ali.


Suuttuneina kovaan kohteluun, jota neekeriorjat Domingon saarella
olivat saaneet viljelysmaiden omistajien puolelta kärsiä, tekivät nämä
vuonna 1792 kauhean kapinan. Neekerit olivat salaa hankkineet itselleen
aseita, töytäsivät herrainsa päälle, murhasivat heidät ja sytyttivät
heidän kartanonsa tuleen. Ainoastaan harvat "valkeat" pääsivät
pakenemaan heidän kostoansa.

Muutaman viljelysmaan omistajan luona eivät neekerit kuitenkaan
tarvinneet valittaa kovaa kohtelua. Olivat saaneet hyvää ja runsasta
elatusta, eikä heitä oltu millään tavalla pakoitettu tekemään työtä
liiaksi. Herra ja orjat olivat sentähden eläneet sovussa keskenään.

William, tämän viljelysmaan omistajan poika, oli mieltynyt erinomaisen
paljon muutamaan nuoreen neekeriin, jonka nimi oli _Ali_; hän piti
hänestä ja koetti niin paljon kuin hän voi, tehdä elämää keveäksi
hänelle. Ei kummaa siis, jos neekeri vuorostaan osoitti nuorta
herraansa kohtaan uskollisinta rakkautta. Tämä tuli myös näkyviin
kapinan syttyessä.

William, joka siihen aikaan oli neljäntoista vuoden iässä, palasi
muutamana päivänä metsältä. Hän huomasi silloin neekerijoukon, joka
ryntäsi hänen isänsä asuntoa kohden ja sytytti sen tuleen.

Kun nuorukainen näki liekkien kohoavan taivasta kohden, pakeni hän
kauhistuneena takaisin metsään. Siellä löysi hän syrjäisen luolan,
jossa hän koetti piiloitellata kapinallisten neekerien raivolta.
Uupuneena väsymyksestä ja levottomuudesta nukkui hän viimein. Yht'äkkiä
kavahtaa hän ylös ikäänkuin kauhean unen vaivaamana -- hänen edessään
seisoi hänen iso, englantilainen doggikoiransa ja tämän vieressä
uskollinen Ali.

Alussa peljästyi William, vaan neekeri sanoi ystävällisesti hänelle:

"Seuraa minua; minä olen sinua johdattava, ettet joudu veljieni käsiin.
Sinä olet aina ollut ystävällinen minua kohtaan, nyt on minun vuoroni
palkita hyvyytesi."

Ali saattoi nyt Williamia syrjäisiä teitä, soiden ja rämeiden poikki.
Tuli pitkä vaellus ja usein heitti jo William kaiken toivon päästä
onnellisesti julmistuneiden neekerien raivoa pakoon.

"Ole pelvotta!" sanoi silloin aina uskollinen johdattaja. "Minä saatan
sinut pääkaupunkiin; siellä on monta laivaa satamassa, joihin pääset ja
jotka vievät sinut Europaan."

Neljännen päivän lopulla näkivät he viimein kaupungin tornit ja muurit
edessään. Mutta tuskin olivat jättäneet metsän, ennenkuin heitä tuli
vastaan joukko neekerejä, jotka töytäsivät heidän päällensä hurjasti
huutaen. Nyt näytti kaikki pelastus mahdottomalta. Silloin astui Ali
esille ja rukoili armoa ja sääliä hyväntekijällensä sekä kertoi kuinka
suuressa kiitollisuuden velassa hän oli Williamille. Alin rukoukset
vaikuttivat. Neekerit saattoivat Williamia aina kaupungin portille
asti, ja täällä löysi hän suojaa tarpeeksi.



Kaarle von Linné.


Jo vanhimpina aikoina harrastivat etevät miehet tutkimuksia luonnon
valtakunnissa. Niin ovat semmoiset muinaisajan viisaat kuin
Aristoteles, Theofrastos, Dioscorides y.m. kirjoittaneet havaintonsa ja
kokemuksensa luonnon esineistä kirjoihin ja mahtavimmat ruhtinaat ovat
kilvoitelleet kootakseen mestarien teoksia. Vaan sitten tuli keskiaika,
ja sen sijaan kuin olisi pitänyt käydä edelleen aloitettua tietä
luonnon tuntemiseen, tehtiin tämän tieteen harjoittaminen
jonkunlaiseksi ylenluonnolliseksi toimeksi, sitä pidettiin velhoutena
ja loihtimisena ja vanhojen luonnontutkijoiden teokset joutuivat
unhotuksiin.

Vasta kirjapainotaidon keksimisen kautta tulivat nämä teokset
suuremmalle yleisölle tunnetuiksi ja nyt heräsi monella taholla harras
mielihalu luonnon tuntemiseen. Ruvettiin vertailemaan niitä
luonnonesineitä, joita löytyi kunkin ympärillä niihin selityksiin,
joita esim. Plinius y.m. olivat antaneet, ja näyttämään missä nämä
olivat erehtyneet. Uutterat tutkijat kokoelivat ja selittivät niitä
luonnontuotteita, joita näkivät kotomaassaan. Kohta otti tutkija
piirustajan ja puupiirustajan avukseen, alussa ainoastaan koristamaan
teostansa, vaan sitten kuvan kautta tehdäkseen esittämänsä asian
selvemmin näkyväksi lukijalle. Tällä tavoin kehittyi vähitellen
luonnontutkiminen erityiseksi tieteeksi, kun sitä ennen oltiin
ainoastaan lääketieteellisiä tahi teollisia tarpeita varten tutkittu
vissiä luonnonesineitä.

Mutta samalla kun opittiin tuntemaan yhä useampia luonnon tuotteita,
kävi niiden järjestäminen tarpeelliseksi. Tehtiin lukuisia kokeita
tähän tarkoitukseen; vaan ilman erinäisettä menestyksettä. Puuttui
vielä yhdenmukaisuutta selityksien tekemistavasta, puuttui määrättyjä
nimityksiä tarkoitetuille asioille, ylinähtäväisyyttä ja järjestystä
j.n.e. Sentähden voi tapahtua niin, että eri luonnontutkijat selittivät
samaa kasvia, joka kasvoi useammassa eri maassa, yhtä moneksi eri
kasviksi.

Juuri tällä epäselvyyden ja epävarmuuden aikakaudella luonnontieteen
harrastuksissa syntyi se mies, joka syystä on saanut nimen
_luonnontieteen isä: Kaarle von Linné_.

Toukokuun 23 päivänä 1707 näki hän ensi kerran päivän valon
matalaisessa majassa eteläisessä Småland'issa. Hänen isänsä oli pappina
Stenbrohult'in pitäjässä ja nimeltänsä Nicolaus Linnaeus. Hän oli köyhä
mies ja sen ajan, jota ei papillisten velvollisuuksiensa täyttäminen
vienyt, pani hän pienen puutarhan hoitamiseen, joka oli hänen suurin
ilonsa.

Jo ensi horjuvilla askelillaan elämässä kohtasi sentähden poika niitä
kukkia, joita isä niin suurella huolella hoiti, ja jo pienokaisesta
asti imi nuori Kaarle sitä rakkautta kasvimailmaan, joka kerran oli
tekevä hänen nimensä kuuluisaksi. Ei ollut pojalla suurempaa iloa kuin
isän näyttäessä ja selittäessä hänelle milloin jotakin lehteä, milloin
jotakin juurta, milloin taas jonkun kasvin siemenkotaa, ja usein tuli
poika, suuremmaksi tultuaan, kotiin kävelyiltä tuoden muassaan joukon
kasveja, jotka hän oli kerännyt ja joista hän voi kysellä isältään
loppumattomiin. Päivä päivältä eneni hänen rakkautensa kasvimailmaan ja
kohta hän ei tuntenut ainoastaan kaikkia niitä kasveja, joita kasvoi
kotiseuduilla, vaan myös paljon kasveja kylmästä pohjolasta ja
lämpimistä etelämaista, joista hän oli ottanut selkoa isänsä runsaissa
kasvikokoelmissa tahi isän kirjastossa löytyvistä kirjoista.

Luonnon suurta kirjaa poika siis ennen kaikkia tahtoi tutkia. Muista
lukemisista piti hän vähän, ja vanhat kielet, jotka olivat etevimpänä
opetusaineena sen ajan kouluissa, olivat hänestä suorastaan
vastenmielisiä. Seuraus olikin se että hänen opettajansa Vexiössä
julistivat hänet kelvottomaksi lukemaan ja antoivat hänen isällensä
neuvon panna poikansa räätälin tahi nikkarin oppiin. Tästä pelasti
hänet kumminkin muuan hänen isänsä ystävä, tohtori Rothman, joka
käsitti pojan taipumuksen ja saattoi hänen isänsä antamaan pojan lukea
luonnontieteitä. Mutta hän edistyi myöskin nyt sangen huonosti ja kun
hän jätti Vexiön gymnasiumin lähteäksensä Lundin yliopistoon sai hän
kaikkea muuta paitse kehoittavia lauseita päästötodistuksessansa.

Lundiin tultuaan pääsi nuori Linné tuon luonnonoppineen Stobaeus'en
tuttavuuteen, jonka perheessä hän sai asua ja jossa häntä kohdeltiin
hyvin ystävällisesti. Mutta pääsy oppineen miehen kirjastoon oli
häneltä kuitenkin kielletty, ja ainoastaan onnellisen sattumuksen
kautta pääsi hän tilaisuuteen sitä käyttämään.

Eräs ylioppilas, joka asui Stobaeus'en luona, hankki hänelle nimittäin
salaisuudessa kirjoja kirjastosta. Näitä luki Linné öisin. Mutta
muutamana yönä, kun hän istui lukuihinsa vaipuneena, tuli
äkkiarvaamatta hänen luokseen Stobaeus, joka oli nähnyt kynttilänvalon
hänen huoneestansa. Hänen täytyi nyt tunnustaa miten hän oli saanut
kirjat käsiinsä, ja siitä hetkestä pääsi hän vapaasti Stobaeus'en
kirjastoon.

Kohta huomasi Linné kuitenkin, että Upsala oli ainoa oikea paikka
niiden lukujen harjoittamiselle, joita hän enin rakasti. Sinne hän
läksikin huolimatta vanhan ystävänsä Stobaeus'en mielikarvaudesta.
Ainoastaan vähäisen summan voi hänen köyhä isänsä lahjoittaa hänelle
avuksi uuteen oppipaikkaan lähteissä, ja kun tämä oli loppunut, alkoi
kova puutteen aika Linné'llä. Hänen köyhyytensä meni niinkin suureksi,
ettei hänellä ollut tarpeeksi vaatteita näyttäytyä ulkona. Muutamilta
kumppalilta sai hän muutamia vaatekappaleita, joita eivät enää
pitäneet, ja näitä korjasi hän nyt itse kotona huoneessaan niin että
hän edes saattoi käydä ulos kasveja etsimään.

Kohta tapahtui kuitenkin käänne nuoren miehen elämässä. Eräänä päivänä
seisoi hän kasvitieteellisessä puutarhassa vaipuneena syviin mietteisin
vasta au'enneesta kukasta. Hän oli melkein unhottanut murheensa ja
köyhyytensä, ja tutkiskeli huolellisesti kasvia. Viimein tahtoi hän
taittaa kukan sitä säilyttääkseen muistona onnellisemmista päivistä nyt
kun hänen täytyi jättää Upsala ja rakkaat lukunsa. Juuri kun hän ojensi
kätensä kukkaa taittaakseen pidätti häntä tuikka ääni. Hän käänsihe
katsomaan ja näki edessään vanhan Olof Celsiuksen. Tämä ei tarvinnut
kuin tehdä muutamia kysymyksiä huomatakseen nuoren miehen tietoja. Hän
osoitti Linné'lle suurta ystävyyttä ja teki hänet tutuksi oppineen Olof
Rudbeck vanhemman kanssa, joka ei ainoastaan ottanut Linné'n lastensa
opettajaksi, vaan hankki hänelle myös määräyksen Rudbeck'in sairauden
aikana opettaa ylioppilaille kasvitiedettä. Tämän tehtävän toimitti
Linné kaikkien mieliksi, kunnes jonkun ajan perästä vanhempi yliopiston
opettaja tuli kotio ulkomaalta ja otti Linnén viran toimittaakseen.

Jo aikaisin oli Linné mieltynyt Lapin kasvimailman tutkimiseen. Celsius
saattoi hallituksen huomion hänen puoleensa ja hänen välityksensä
kautta sai nuori luonnontutkija toimekseen tehdä matkustus Lapinmaahan
sen kasvieloa tutkimaan. Linné otti tarjoumuksen vastaan ja tuli,
tehtyänsä matkan, jolla hän monesti oli hengen vaarassa, takaisin
Upsalaan, ja alkoi nyt kohta järjestää kokoelmiansa ja valmistaa teosta
Lapinmaan kasvistosta. Kateus kumminkin viritti juoniansa hänen
ympärillään ja ilolla hän sentähden käytti tilaisuutta lähteäksensä
Falun'iin pitämään luentoja mineralogiassa eli kivennäisopissa. Täällä
tuli Linné kohta tutuksi kaupunginlääkärin tohtori Moraeus'en perheessä
ja kihlasi jonkun ajan kuluttua hänen tyttärensä.

Linné'n päämääräksi tuli nyt päästä omavaraiselle kannalle ja hän
ajatteli nyt todella suorittaakseen lääkärintutkinnon. Hän piti
parhaimpana tätä tarkoitusta varten lähteä Hollantiin, jossa lääketiede
tähän aikaan oli erinomaisen korkealla kannalla. Täällä saavutti hän
myöskin ei ainoastaan tohtorinarvon, vaan vielä mitä suurinta kunniata
opistansa. Koko joukko ulkomaalaisia, suurimmaksi osaksi eteviä miehiä,
rupesivat hänen oppilaikseen ja pitivät kunniana olla semmoisina; hän
julkaisi useampia teoksia, jotka kaikkialla otettiin kiitoslauseilla
vastaan; hänelle kustannettiin matkustuksia muihin maihin ja hänelle
tehtiin alttiita tarjoumuksia useammasta ulkomaalaisesta paikasta
tahtoisiko hän ottaa vastaan opettajavirkoja tieteessään. Mutta hänen
isänmaanrakkautensa saattoi hänet kotio ja hän palasi Ruotsiin oltuansa
kolme vuotta poissa. Vaikka Linné oli voittanut niin suurta kunniata
ulkomailla, joutui hän kuitenkin kotona melkein kokonaan unhotuksiin.
Hänen täytyi ansaita elatuksensa toimivana lääkärinä ja vasta kun hän
oli semmoisena saavuttanut maineen suuresta taidosta määrättiin hän
professoriksi Upsalaan.

Nyt rupesi hän pitämään luentoja luonnontieteissä ja niiden kanssa
yhteydessä olevissa aineissa. Luentosali tuli kuulijoita täyteen ja
hänen maineensa levisi yli koko Europan ja Amerikaan asti. Kaikista
maista tulvaili oppilaita yhteen kuuntelemaan hänen luentojansa. Usein
teki hän retkeilyjä metsiin ja vainioille ja hänen seurassansa saattoi
olla silloin pari sataa oppilasta. Jos silloin löydettiin joku
merkillinen kasvi, kokoontuivat kaikki mestarinsa ympärille ja
kuuntelivat tarkalla huomiolla hänen selityksiänsä ja muistutuksiansa.
Kun ilta tuli, palasivat kaikki, kukilla koristettuina ja onnellisina,
Upsalaan.

Linné oli keskinkertaista pituutta ja varreltaan voimakas. Hän kyllä
kulki vähän kumarruksissa, joka ehkä oli seurauksena hänen tavallisesta
asennostaan kasveja etsiessä. Hänen tukkansa oli mustanruuni,
vanhuudella hopeanvalkoinen. Hänen silmänsä olivat ruunit, loistavat ja
katsantonsa terävä. Hänen luonnonlaatunsa oli vilkas ja hän oli hyvin
helläluontoinen surulle, vihastumukselle ja muille sieluntiloille.
Voimakas ja uuttera oli hän nuoruudessaan ollut ja vanhempana rakasti
hän myös liikkuvata ja toimeliasta elämätä.

Linné sai eläessään yltäkyllin kunnian osoituksia. Hänen kuninkaansa
nimitti hänet arkiateriksi ja pohjantähdentähdistön ritariksi, jota
siihen aikaan pidettiin erinomaisena asiana. Vuonna 1757 aateloittiin
hän myöski ja otti silloin nimen von. Vaan ei nämä eivätkä mitkään muut
kunnioitukset häntä huikaisseet. Hänen voimakas ja miehekäs luonteensa
pysyi yksinkertaisena ja teeskentelemättömänä. Hänen mielilauseensa
oli: "Elä rehellisesti, Jumala sinut näkee!" ja tälle mielilauseellensa
pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka.

Kaarle von Linné nukkui kuoleman uneen 10 päivänä Tammikuuta 1778.
Yliopiston kaikki oppilaat ja virkamiehet saattoivat häntä hautaan ja
kuningas Kustavi kolmas valitti valtion säädyille sitä vahinkoa, jonka
isänmaa oli kärsinyt hänen kuolemansa kautta.

Paljon ovat olot muuttuneet sen jälkeen kuin Linné eli, vaan hänen
työnsä ja toimensa tulee kumminkin aina pitämään arvonsa. Ennen hänen
aikaansa ei ollut kelläkään mitään aavistusta kasvien ja eläinten
järjestöllisestä jaoituksesta. Yksityiset ajattelijat olivat kyllä
aloittaneet jotakin semmoista, vaan heidän toimensa olivat kuitenkin
kovin vähäpätöisiä herättääkseen yleisempää huomiota. Vasta Linné on
opettanut meitä säännöllisesti järjestämään kasvi- ja eläinkuntaa.
Hänen aikanansa tunnettujen kasvien luku on kyllä sittemmin suuresti
lisääntynyt; vaan ne lajit, jotka hän toi esiin ja ne luokat, jotka hän
määräsi, soveltuvat kuitenkin niihin kaikkiin.

Linné on saanut nimen "kasvitutkijain kuningas", ja tätä nimeä kantaa
hän vielä tänäkin päivänä kenenkään vastustamatta yli koko mailman. Ja
tuskinpa on kenenkään ruotsalaisen miehen nimi levinnyt niin kauvas
kuin Kaarle von Linné'n, sillä koko sivistyneessä mailmassa löytynee
tuskin yhtäkään henkeä, joka ei tietäisi kuka hän oli ja mitä hän on
toimittanut, ja joka ei sydämmessään häntä kunnioittaisi, ja
ihmetteleisi. Hänen muistonsa onkin aina kunniassa pidettävä ja
jokaisen sydämmessä säilytettävä.



Nahyda Tschernikov.


Viime vuosisadan viime vuosikymmenellä eli Nikitin nimisessä pienessä
venäläisessä kaupungissa rehellinen virkamies nimeltä Tschernikov.
Hiljainen ja vaatimaton koko olennossaan täytti hän uskollisesti
velvollisuutensa virkamiehenä ja häntä nimitettiin koko seutukunnassa
rehelliseksi tullimieheksi. Hän eli hyvissä varoissa ja hän oli
siinäkin onnellinen että hänellä oli oiva vaimo ja herttainen tytär,
jonka nimi oli Nahyda.

"Miten onnellisia me kuitenkin olemme!" sanoi muutamana päivänä
Tschernikov vaimollensa. "Ei mitkään murheet meitä paina, kaikki
ihmiset pitävät meistä ja kunnioittavat meitä ja oivallinen Nahyda on
ylpeytemme."

Niin puhui Tschernikov. Mutta ei kukaan ihminen voi luottaa onnen
pysyväisyyteen; usein tulee onnettomuuden yö päällemme silloin kuin
vähimmin sitä odotamme. Myöskin Tschernikov kävi murheen päiviä
kokemaan.

Muuan arvossa pidetty kauppias, joka salakuljetuksen kautta oli
voittanut suuria rikkauksia, koetti voiton himosta päästä niistä
maksuista Venäjän valtiorahastolle, jotka oli sille tulevat, ja tahtoi
kiertää lakia lahjoittamalla tullivirkamiehiä. Myöskin Tschernikovia
koetteli hän vietellä, vaan tämä pysyi lujasti velvollisuudessaan eikä
häntä saatu ei edes mitä houkuttelevimmilla lupauksilla luopumaan
oikeuden tieltä.

Tästä suuttui petollinen kauppias ja saattaakseen rehellisen
tullimiehen virattomaksi panetteli hän häntä keisarillisessa hovissa,
jossa hän väitti Tschernikovin lausuneen hänen majesteetistansa
keisarinnasta ja tämän ensimmäisestä miniteristä Potemkinistä hyvin
sopimattomia sanoja, sekä lisäsi että tarpeellista olisi pitää tarkasti
silmällä tätä vaarallista miestä.

Tämän epäluulon johdosta hankki Potemkin keisarinnalta käskyn ajaa
onneton Tschernikov maanpakoon Siperiaan. Eräänä päivänä istui
Tschernikovin perhe, rauhallisesti jutellen muutamien naapurien kanssa
-- silloin astui ovesta sisään sotamiehiä ja muuan heistä luki
läsnäoleville keisarinnan ankaran käskyn. Sanatonna seisoi siinä
Tschernikov, vaaleana ja tunnottomana vaipui hänen vaimonsa alas
sohvalle, itkien syleili Nahyda äitiänsä.

Sotamiehet tulivat liikutetuiksi tästä murheellisesta näytelmästä, vaan
heidän velvollisuutensa pakoitti heitä vangitsemaan onnettoman isän.

"Ole levollinen, rakas vaimoni", sanoi viimein Tschernikov, "ole
levollinen; se on varmaan erehdys. Enhän minä tiedä mistään
rikoksesta!"

Kun eron hetki tuli tarttui Nahyda, joka silloin oli seitsenvuotias,
kiinni isäänsä eikä vaimokaan tahtonut erota miehestään. Sentähden
seurasi häntä vaimo ja lapsi hänen vankeuteensa.

Kauvan mietiskelivät vanhemmat minkä rikoksen he olivat voineet tehdä
ja kuka heille tämän kovan kärsimyksen oli saattanut. Viimein juohtui
Tschernikovin mieleen petollinen kauppias; hän muisti miten tämä kerran
kun Tschernikov oli ylenkatseellisesti kieltänyt hänen rikoksellisesta
ehdotuksestaan, suuttuneena oli huutanut hänelle:

"Herra, te tulette vielä katkerasti katumaan että olette minua
käskeneet luotanne tällä röyhkeällä tavalla!"

Tschernikov vietiin oikeuden eteen, keisarillinen käsky julistettiin
hänelle ja hän käskettiin kahdenkymmenenneljän tunnin sisään olemaan
valmiina lähtemään matkalle. Tuomittu kantoi tyynesti ja vakaasti
kohtaloansa, sillä hänen sydämmensä oli puhdas ja omatuntonsa
saastuttamaton.

Vakavasti tuntien viattomuutensa nousi Tschernikov seuraavana
päivänä vaimoineen lapsineen vaunuihin; rohkaistuina naapuriensa
sääliväisyydestä läksivät he matkustamaan määräpaikkaansa kohti ja
tulivat pitkän ja vaivaloisen matkan perästä Tobolskiin, Siperian
pääkaupunkiin.

Erityisen kirjoituksen johdosta Jekaterinoslavin kuvernöriltä Tobolskin
kuvernörille tuotiin onnettomalle Tschernikoville muutamia lievityksiä
rangaistuksesta. Hän sai itselleen ja perheelleen majan ja
maakappaleen; hän sai luvan ostaa tarpeellisia elatuksen varoja ja
hankkia itselleen muutamia mukavuuksia, jotka saattoivat tehdä hänen
surkean tilansa vähemmän tuntuvaksi.

Kun maanpakolaiset olivat muutamien päiväin kuluttua tointuneet matkan
perästä ja järjestäneet vähäisen asuntonsa, saivat he määrätyn työn
tehtäväkseen. Tschernikov määrättiin maatansa viljelemään ja joka
kuukausi maksamaan 36 soopelin, 10 kärpän ja 6 ketun nahkaa.

Iltasilla tuli tavallisesti muutamat naapurit, joiden kohtalo oli sama
kuin Tschernikovin, hänen luokseen ja niiden joukossa oli hän erittäin
mieltynyt muutamaan nuoreen mieheen, jonka nimi oli Luponsky.

Tänä tuli usein hänen luokseen, kävi Tschernikovin seurassa metsällä ja
häntä pidettiin viimein melkein perheen jäsenenä.

Kymmenen vuotta oli Tschernikov tällä tavalla elänyt Siperiassa
vaimoineen lapsineen, ja vaikka hänen tilansa vuosi vuodelta tuli
paremmaksi, ikävöi hän kuitenkin usein kotoseutuansa, varsinkin koska
hänen ruumiinvoimansa alkoivat tuntuvasti vähetä.

Nahydassa, joka nyt oli kasvanut kauniiksi ja kukoistavaksi neidoksi ja
joka ei voinut olla huomaamatta isän raskasmielisyyttä, kypsyi nyt
kauvan sitte mietitty aikomus päätökseksi. Hän tahtoi mennä jalon,
ihmisystävällisen keisari Aleksanterin luokse, heittäytyä hänen
jalkoihinsa ja rukoilla häneltä armoa onnettomille vanhemmillensa.

Kohta kesän tultua, läksi Nahyda matkalleen Pietariin. Hän kulki
päiväkaudet, vieläpä myrskyssä ja sateessa; hän ei peljännyt vaaroja
eikä vaivoja. Aivan uupuneena tuli hän viimein Pietariin, yksitoista
viikkoa kuljettuansa arojen ja vuorten poikki tuon pitkän matkan
Siperiasta.

Hän meni muutamaan majataloon ja ilmaisi sen isännälle pitkän matkansa
tarkoituksen. Isäntä rohkaisi hänen mieltänsä ja neuvoi häntä ensin
kääntymään ruhtinatar Trubetzkoi'n puoleen, joka oli yleisesti arvossa
pidetty hyväntekeväisyytensä vuoksi. Paikalla seuraavana aamuna läksi
hän ruhtinattaren luokse, kertoi hänelle totisesti onnettomain
vanhempainsa kohtalon ja matkansa tarkoituksen.

"Armahtakaa meitä", rukoili hän lopuksi, "elkääkä sysätkö luotanne
minua onnetonta tyttöä! Auttakaa minua ja esittäkää onnettomuutemme
keisarille. Kuuluuhan keisari olevan niin hyvä ja ihmisrakas; varmaan
hän on armahtava viatonta. Jumala tietää isäni olevan viattoman!"

Ruhtinatar lupasi pikaista apua. Hän läksi senatori Kosadavlef'in
luokse, joka oli jäsenenä siinä komiteassa, jonka keisari oli asettanut
vanhojen oikeusjuttujen tarkastusta varten. Luettelokirjasta ei
löydetty muuta kuin Tschernikovin maanpako tuomio ja petollisen
kauppiaan kirje. Nahyda, joka usein oli kuullut isänsä puhuvan
kauppamiehen petollisista aikeista, selitti arvoituksen. Komitea
kirjoitti paikalla kertomuksen keisarille, joka, liikutettuna tytön
lapsellisesta rakkaudesta, samassa antoi käskyn Tschernikovin
vapauttamisesta ja soi Nahydalle eteenpääsyä.

"En ole vielä koskaan", sanoi Aleksanteri ruhtinatar Trubetzkoi'lle,
"oppinut tuntemaan naislentoa, jonka silmistä puhtain viattomuus, jonka
sanoista selvin totuus ja luonnollisuus olisi puhunut niin suloista ja
liikuttavaa kieltä kuin tällä tytöllä."

Saatuansa kalliita lahjoja keisarilta ja hovin etevimmiltä miehiltä,
ajoi Nahyda kotio ruhtinattaren luo. Seuraavana päivänä seisattuivat
keisarilliset vaunut portin eteen ja Nahydalle annettiin käskykirje
kaikille postivirkamiehille niin pian kuin mahdollista ja keisarin
kustannuksella saattaa hänet vanhempainsa luokse. Sitä paitsi
lähetettiin Tobolskin kuvernörille kirje, joka sisälti käskyn heti
panna Tschernikov vapauteen, antaa maksaa hänelle neljä tuhatta ruplaa
ja lähettää hänet Pietariin.

Neljä viikkoa kestävän matkan perästä oli Nahyda vanhempiensa sylissä
ja antoi heille tiedon heidän vapaudestansa.

Surullisena jätti Tschernikov vaimoineen ja lapsineen pienen
majan, joka kymmenen vuoden aikana oli ollut hänen hiljaisen
kärsivällisyytensä todistajana. Tobolskin kuvernöri otti heitä vastaan
erinomaisella kunnioituksella ja antoi heidän mukavissa ajokaluissa
matkustaa Pietariin. Tschernikovin täytyi tulla keisarin luokse ja
juurta jaksain kertoa hänelle kertomuksen maanpakolaisuudestaan.
Keisari, joka jo ennemmin oli hankkinut tietoja hänestä Nikitinistä,
nimitti hänet Dnieper-virran suulla olevien paikkojen ylitarkastajaksi.

Petollinen kauppias on kuollut muutamia vuosia ennen Tschernikovin
vapauttamista, muuten hän ei olisi välttänyt maallista rangaistusta.

Nahyda tuli naimisiin Lupinskyn kanssa, joka oli palannut Venäjälle
kaksi vuotta aikaisemmin kuin Tschernikov ja joka melkoisella
omaisuudellaan oli perustanut kukoistavan kaupan Moskovaan.



Velvollisuudelleen uskollinen.


Maaliskuun 17 päivänä 1797 purjehti englantilainen amiralilaiva
Kuningatar Charlotta 110 tykillä ja 1,200 miehen laivueella Livornosta
kapteini _William Todd'in_ päällikkyyden alla.

Kun laiva oli tullut ulos merelle, pääsi valkea irti laivalla ja liekit
levisivät niin äkkiä että kaikki apu näytti mahdottomalta. Kapteini
Todd pysyi kuitenkin tolkussaan. Hän antoi paikalla täyttää
kruutikamarin vedellä ja ryhtyi kaikkiin toimiin laivan pelastukseksi.
Mutta turhaan! Kohta oli koko laiva ilmivalkeassa. Ei ollut laivueella
muuta tehtävänä kuin pelastaa henkensä. Venheet laskettiin veteen ja
kaikki kiiruhtivat jättääkseen laivaa. Kapteini Todd ja muutamia miehiä
oli kuitenkin vielä jäljellä kun viimeinen venhe läksi laivasta. Heidän
kohtalonsa näytti jokseenkin varmalta. Lähestyä palavaa laivaa oli
hyvin vaarallista.

Silloin teki muuan matrosi, joka oli pelastautunut muutamaan venheesen
ja jonka kävi sääliksi onnettomia kumppaleitansa, rohkean päätöksen.
Hän heittäytyi mereen, ui laivan luokse, pyysi kumppaleitaan yksitellen
heittäytymään mereen, otti häntä vastaan ja vei hänet uiden venheensä
luokse. Tämän teki hän kuudesti. Vaan silloin oli hän aivan uupunut
vaivauksistaan ja vaipui tunnotonna venheen pohjalle.

Vielä oli kapteini Todd laivalla. Hän olisi helposti kyllä voinut
pelastautua ennen, vaan hän piti velvollisuutenansa jäädä viimeiseksi
mieheksi ja lausui kaikkiin kehoituksiin pelastautumaan ainoastaan
tämän:

"Minä jään paikalleni, kunnes kaikki ovat turvassa!"

Hänen velvollisuudentuntonsa oli niin suuri että hän, vaikka liekit
joka puolella häntä ympäröivät, aivan kylmäverisesti kirjoitti
kertomuksen onnettomuudesta ja sen vielä kahdessa eri kappaleessa,
jotka hän jätti muutamalle matrosille, joka kauvimmin oli vaarassa
ollut hänen kanssansa.

Kapteini Todd sai urhokuoleman liekeissä ja upposi laivansa kanssa
meren syvyyteen.



Miehuullinen veli.


Vernanton'issa lounaisessa Ranskassa asui lauttaustyömies nimeltä
Aubry. Hän oli kyllä köyhä maallisista rikkauksista, vaan hänellä oli
rikkautta hyvissä ja oivallisissa lapsissaan, jotka elivät sovussa ja
rakkaudessa keskenään.

Yonne-virran kauheat virrat olivat useampia kertoja hävittäneet
lauttakaivannon ja sulkurakennukset, jotka sanomattoman suurilla
kustannuksilla oli pitänyt laittaa kuntoon. Semmoisen uudestaan
rakentamisen perästä oli kerran lautta kuljetettava jokea alas, siinä
piti Aubry'n kolmentoista vuotiaan pojan tehdä ensimmäisen matkansa.
Hän oli saanut käskyn asettautua takimmaiseen päähän lauttaa.

"Ei se käy laatuun", sanoi hänen isänsä, "tuo toimi on kovin
vaarallinen sinulle. Sinä olet kovin nuori ja virta on kovin raju.
Ilman minutta et saa lähteä tuommoiseen vaaralliseen yritykseen. Minä
tahdon seisoa rinnallasi."

Poika tahtoi estää isän apua.

"Jos minulle käy pahoin, ei minun siskoni kadota niin paljoa", sanoi
hän, "minä en vielä kykene tekemään mitään heidän hyväksensä. Mutta jos
onnettomuuteni tempaisi myös sinut aaltoihin, rakas isäni, silloin
olisivat he kadottaneet _kaikki_. Anna minun sentähden lähteä
yksin; Luoja on kyllä minua suojeleva ja minulla on mitä iloisimpia
toiveita jälleen nähdä teidät."

Pojan sanoista kuitenkaan pitämättä nousi isä lautalle ja asettui pojan
viereen; hän oli pannut toisen käsivartensa pojan kainaloihin, toisella
piteli hän kiinni muutamasta hirrestä. Tuskin oli lautta päässyt
liikkeelle, ennenkuin peräpuoli painui veden alle. Kuohuvat laineet
raivosivat semmoisella hurjalla voimalla, että oli mahdotonta ihmisen
tehdä vastarintaa.

Vaikka isä piti lujasti poika sylissään tulivat he kuitenkin toisistaan
irti temmastuiksi. Aubry päästi kauhistuksen huudon nähdessään miten
virranpyörre tempasi hänen poikansa; hän teki mitä hän voi häntä
pelastaakseen vaan kohta sai virta hänenkin valtaansa ja vei hänet
muassaan huimaavaa vauhtia.

Sillä aikaa oli joukko ihmisiä kokoontunut rannalle ja katselivat
kamalaa näytelmää. Huudettiin apua onnettomille; jalot ihmiset
kiiruhtivat tarjoamaan rahoja niille, jotka tahtoivat koettaa Aubry'ta
ja hänen poikaansa pelastaa.

Nämä taistelivat sillä aikaa tuskallista taistelua aaltojen kanssa.
Isä, joka oli enemmin kokenut semmoisissa vaaroissa, pysyttelihe kauvan
ylhäällä; hänen katseensa etsi apua, vähemmin kuitenkin itselleen kuin
pojalleen. Myös nuorukainen taisteli kauvan urhoollisesti, vaan kohta
alkoivat hänen nuoret voimansa väsyä.

Samassa onnistui muutamain miesten heittää ulos köysi isälle. Hän tuli
maalle vedetyksi ja pelastetuksi, vaan meni paikalla tainnuksiin ja
vaipui voimatonna maahan.

Sillä aikaa oli Aubry'n tyttäret tulleet saapuville. Kiitollisuuden
vallassa ojensivat he kätensä taivasta kohti hiljaa rukoillen; samalla
kun kiittivät Jumalaa isän pelastuksesta, rukoilivat myös veljensä
pelastusta. Mutta joka hetki kävi heidän toivonsa yhä vähemmäksi. Ei
kukaan uskaltanut lähteä ulos virtaan ja nyt ei nähty muuta kuin
nuorukaisen toinen käsi ja osa hänen päätänsä, joka pisti ylös vedestä,
silloin saapui eräs vanhempi veli, joka nyt vasta oli saanut kuulla
onnettomuudesta, paikalle.

"Voi meitä, poikani", huusi isä hänelle osoittaen sormellaan virtaa
kohti.

"Voi onnetonta veljeäni!" huokasi nuorukainen, jolta tykinkuula oli
sodassa kaapannut toisen käden. "Ei löydy ketään, joka tahtoisi häntä
pelastaa? Eikö kukaan tahdo armahtaa onnetonta?"

Turhaan huutaa hän apua. Silloin heittäytyy hän itse veteen sanoen
isällensä:

"Minä pelastan hänet tahi kuolen hänen kanssaan! Jumala olkoon
kanssani!"

Yhdellä kädellään lähtee hän uimaan ja hänen onnistuu todellakin
saavuttaa veljensä; hän ottaa hänet selkäänsä ja saattaa hänet rantaan
läsnäolevan ihmisjoukon riemuhuutojen kaikuessa.



Keisari Napoleon ja hedelmänkauppias.


Keisari _Napoleon_ ensimmäinen oli nuoruudessaan oppilaana
Brienne'n sotakoulussa. Koska hän hyvin mielellään söi hedelmiä, oli
hänellä tapana käydä muutaman hedelmiä kaupitsevan vaimon luona, jonka
kauppapuoti oli läheisyydessä. Jos hänellä oli rahaa, niin hän maksoi;
jos hänellä ei sattunut olemaan, otti hän velaksi ne hedelmät, jotka
hän söi.

Tulipa viimein se päivä, jolloin hänen piti jättää sotakoulu. Hän
sattui silloin olemaan velkaa hedelmäkauppiaalle vähäisen rahasumman.
Hän meni hänen luoksensa ja sanoi:

"Hyvä rouvani, minun täytyy nyt matkustaa pois enkä voi maksaa teille
velkaani. Mutta minä en unhota velkaani."

"Olkaa huoleti, nuori herra", vastasi rouva, "suokoon Jumala teille
terveyttä ja kaikkea muuta onnea maailmassa!"

Monen vuoden kuluttua kävi Napoleon Brienne'ssä. Silloin muistui hänen
mieleensä hedelmänkauppias. Hänen juolahti päähänsä sukkela tuuma. Hän
tiedusteli oliko rouva vielä elossa, ja sai tietää hänen vielä elävän,
mutta suuressa köyhyydessä. Pieni kauppapuotinsa oli hänellä vielä
jäljellä, ja sinne läksi nyt keisari yksi herra vaan seurassa. Hän
astui sisään, tervehti rouvaa, vaan tämä ei tuntenut häntä.

"Voipiko täällä saada jotakin virvoketta?" kysyi keisari.

Vanha rouva otti esille meluunia. Molempain herrain sitä syödessä,
kysyi toinen heistä:

"Sanokaa hyvä rouva, tunnetteko keisaria? Sanotaan hänen tulleen tänne
tänään."

"No, minä en tuntisi häntä!" vastasi hedelmänkauppias. "Hän on ostanut
paljon hedelmiä minun luonani ollessaan vielä sotakoulussa täällä."

"Onko hän myös aina maksanut teille kunnollisesti?" kysyi keisari.

"On, tietysti; hän on täsmällensä maksanut kaikki."

"Hyvä rouvani, te joko ette puhu täyttä totta, tahi on teillä huono
muisti. Ensiksikin te ette tunne keisaria, sillä minä olen juuri
keisari! Ja toiseksi minä en ole todellakaan maksanut teille niin
lunnollisesti kuin väitätte. Päinvastoin olen teille velkaa ja minä
tahdon nyt maksaa velkani."

Näin sanoen luki Napoleon pöydälle suuren rahasumman, jonka hän antoi
rouvalle.

Kun vanha hedelmänkauppias sai tietää että se oli keisari, ja näki
suuren rahasumman, kävi hän vallan mielettömäksi ilosta ja
hämmästyksestä.

Keisari käski repiä alas hänen vanhan rappioisen huoneensa ja rakentaa
uuden hänelle sijaan.

"Tässä talossa tahdon asua aina kun tulen Brienne'en", sanoi hän; "se
on kantava minun nimeäni."

Hän lupasi myös pitää huolta vanhan rouvan lapsista, ja hän piti
rehellisesti lupauksensa.



Ruhtinas ja talonpoika.


Muuan ruhtinas kohtasi kerran talonpojan ja alkoi paikalla jutella
hänen kanssaan. Jutellessa sai hän tietää, ettei talonpojalla ollut
omaa maata, vaan oli ainoastaan päiväpalkkalainen ja teki työtä
toiselle hyvin pienestä palkasta.

Ruhtinas ei voinut ymmärtää miten oli mahdollista elää niin pienillä
tuloilla ja kuitenkin olla hyvillä mielin. Silloin sanoi köyhä
maanmies:

"Hyvin huonolla kannalla olisivat asiani, jos minä tarvitsisin niinkään
paljoa. Minun täytyy tyytyä kolmanteen osaan; yhdellä kolmannella
täytyy minun maksaa velkojani ja jäljelle jäävän kolmannen osan panen
minä talteen tulevia tarpeita varten."

Tämä oli taas jotakin käsittämätöntä ruhtinaasta. Mutta ujostelematon
maanmies jatkoi:

"Minä, ja'an ansioni ijällisten vanhempaini kanssa, jotka eivät enää
jaksa tehdä työtä, ja lasteni kanssa, jotka ovat kovin nuoria vielä
ansaitaksensa mitään; edellisille olen kiitollisuuden velassa siitä
rakkaudesta, jota ovat osoittaneet minua kohtaan lapsuudessa,
jälkimmäisistä toivon etteivät minua jätä kerran, kun joudun vanhaksi
ja kykenemättömäksi."

Ruhtinas palkitsi oivallista miestä hänen rehellisistä mielipiteistään
ja antoi hänelle vuotuisen eläkkeen sekä piti huolta hänen pojistaan,
kunnes he pääsivät koulusta ja voivat itse ansaita jotakin.



Sankari rauhallisissa urhotöissä.


Edinburgissa, Skottlandin pääkaupungissa, syntyi 15 päivänä Elokuuta
1771 kuuluisa englantilainen runoilija ja romanikirjoittaja _Walter
Scott_. Hän oli ahkerimpia ihmisiä, joita tunnetaan, ja hänen
teoksensa ovat tulleet käännetyiksi useampiin niihin kieliin, joita nyt
puhutaan.

Mikä ylevä ajatus Walter Scott'illa oli ahkeruuden käytännöllisestä
merkityksestä ja miten hartaasti hän lapsiensa mieleen teroittaa
ahkeruuden tärkeyttä, sen huomaa muutamasta kirjeestä, jonka hän
kirjoitti pojallensa ja jossa hän antaa tälle muutamia isällisiä
neuvoja:

"Minä en voi kylliksi teroittaa mieleesi että työ on se laki, jonka
Jumala on antanut meille joka askeleella elämässä noudatettavaksi. Ei
mikään omaisuus ole arvollista, jonka voi saada ilman työttä, aina
leivästä alkaen, jota maanmies syö otsansa hiessä, niihin huvituksiin
saakka, joilla rikkaan miehen täytyy ikävyyttään karkoittaa. Mitä
tietoihin tulee, niin niitä voi yhtä vähän istuttaa ihmissieluun, kuin
viljavainioon voi kylvää siemeniä, ennenkuin se on kynnetty. Suuri
eroitus on kyllä siinä, että olojen ja asianhaarain vaikutuksesta
toinen voi saada leikata sen tou'on jonka toinen on kyntänyt peltoon,
kun sitä vastoin ei kukaan voi onnettomuuden eikä sattumuksen kautta
kadottaa lukemisiensa hedelmiä, päinvastoin tulevat aina suuremmat ja
laveammat tiedot, jotka ihminen voi saavuttaa, hänelle itselleen
hyödyksi täydellisesti. Tee sentähden työtä, rakas poikani, ja käytä
aikaa oikein. Nuoruudessa ovat askeleet kepeät, mielemme on taipuvainen
ja tiedot kootaan nopeasti. Jos olemme huolimattomia kevään aikana, ei
kesä meitä hyödytä, syksymme tuo meille vaan akanoita ja vanhuutemme
talvi on kolkko ja ihmisten myötätuntoisuutta vailla."

Walter Scott ansaitsi teoksillansa niin suuren omaisuuden,
että hän voi ostaa itselleen pienen maatilan. Hän nimitti sitä
_Abbotsford'iksi_; se oli neljä peninkulmaa Edinburgista ja siellä
syntyivät useat mainion kirjailijan etevimmistä teoksista.

Valitettavasti hän yhtä vähän kuin muutkaan ihmiset pääsi kovan onnen
koettelemuksista. Se kustantaja, jonka kanssa Walter Scott oli tehnyt
kauppakontrahdin teoksistansa, lakkautti sitoumuksensa suorittamisen,
ja Walter Scott menetti sen kautta ei ainoastaan kaikki mitä hän oli
ansainnut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, vaan joutui myöskin sen
kautta jotenkin suureen velkaan.

Tämän kovan onnettomuuden kohdatessa käytti hän itsensä kuin todellinen
mies. Vaikka hänen ystävänsä tarjoutuivat hankkimaan niin paljon rahaa,
että hän voisi tyydyttää saamamiehensä, sanoi hän ylevästi:

"En huoli, minä olen omalla kädelläni tekevä työtä kunnes kaikki on
maksettu. Jos kadottaisinkin kaikki, niin tulee ainakin kunniani
pysymään saastuttamatta."

Tästä hetkestä asti teki hän työtä väsymättömästi, kunnes hän liian
työn vaivauksesta sai halpauksen kohtauksen. Tuskin oli hän uudelleen
saanut niin paljon voimia, että hän voi pitää kynää, ennenkuin hän taas
istui kirjoituspöydän ääreen. Turhaan käskivät häntä hänen lääkärinsä
herkeämään tuosta uutterasta työstä -- häntä ei saatu suostumaan.

Syksyllä 1832 kohtasi häntä uudestaan halpaus, nyt vaarallisemmasti
kuin edellisellä kerralla. Nyt tunsi hän ruumiinsa voimain olevan
lopussa, vaan kuitenkaan hän ei kadottanut rohkeuttaan eikä
kestävyyttään.

"Minä olen kärsinyt kauheasti", kirjoitti hän päiväkirjassaan,
"joskohta enemmän ruumiin kuin sielun puolesta, ja usein toivoo mieleni
saavani panna maata ja nukkua koskaan enää heräämättä. Vaan minä tahdon
taisteluni taistella loppuun, jos se vaan on minulle mahdollista."

Syyskuun 21 päivänä 1832 ummisti Walter Scott ainaiseksi silmänsä.
Muuan hänen viimeisiä lauseitansa oli hänen arvoisensa.

"Minä olen ehkä ollut aikakauteni tuottelijain kirjailija", sanoi hän,
"ja se on minulle lohdutukseksi, etten ole koskaan saattanut kenenkään
ihmisen uskoa horjumaan, etten ole turmellut kenenkään siveydellisiä
perusjohteita ja etten ole kirjoittanut mitään, jota minun täytyy
pyyhkiä pois kuolinvuoteellani."

Vävyllensä sanoi hän joku hetki ennen kuolemistansa:

"Lockhart, minulla ei ole enää kuin hetki kanssasi puhella. Ole
kunnollinen ja hurskas, ole hyvä ihminen. Ainoastaan se voi sinua
lohduttaa, kun kuoleman hetki lähestyy."

Lockhart menetteli vainajan tahdon mukaisesti. Hän kirjoitti "Scott'in
Elämä" ja antoi kaiken voiton siitä vainajan saamamiehille hänen
velkojensa korvaamiseksi, joita Lockhart kyllä ei ollut velvollinen
maksamaan, vaan joita hän mainion kirjailijan muistoa kunnioittaen
tahtoi suorittaa.



Volney Beckner.


Kun nuorelta Volney Beckneriltä, joka oli muutaman Irlannissa asuvan
ranskalaisen poika, kerran kysyttiin, mikä todellinen kunnia oli, antoi
hän seuraavan vastauksen:

"Palvella isänmaataan ja loistavalla tavalla täyttää ne velvollisuudet,
jotka ihmisen asema yhteiskunnassa määrää."

Volney ei kyllä saanut kuolla sankarikuolemaa isänmaansa edestä, vaan
hänestä tuli kuitenkin sankari, sillä hän kuoli ihmisrakkautensa
uhrina.

Volney oli aivan nuori kun hän matkusti Domingo nimiseen länsi-indian
saareen. Laivalla oli muiden muassa amerikalainen vaimo pienen
tyttärensä kanssa. Sillä aikaa kun lapsen kaitsija nukahti, juoksenteli
pikku tyttö laivan kannella ja lähestyi laivanpartaita katsellaksensa
aaltoja. Samassa kallistui laiva ja lapsi putosi mereen. Volney'n isä
näki tämän ja heittäytyi paikalla lapsen perästä veteen koettaakseen
sitä pelastaa. Hän saikin kiinni hänen vaatteista ja ui nyt toisella
kädellään laivan luokse, toisella painaen lasta vasten rintaansa.
Silloin sai hän yhtäkkiä nähdä suuren haikalan tulevan vastaan.

Hän huusi kovasti apua.

Laivalla syntyi yleinen häiriö, vaan ei kukaan tehnyt mitään häntä
pelastaakseen. Ammuttiin kyllä muutamia laukauksia vasten petoa, vaan
siitä se ei ollut milläänkään. Jo oli hai-kala syöksähtämäisillään
lapsen pelastajaa vastaan; -- silloin tarttui nuori Volney
teräväkärkiseen miekkaan, heittäytyy veteen, sukeltaa alas pedon alle
ja työntää altapäin miekan sen ruumiisen.

Nyt kääntää hai-kala raivonsa nuorta Volney'ta vastaan. Hänelle
heitettiin köysi ja häntä vedetään kiireimmiten takaisin; jo kaikui
riemuhuuto: "Pelastettu!" -- silloin sukelti meripeto alas syvemmälle,
tuli ukon tulen nopeudella taas veden pintaan ja iski terävät hampaansa
nuoren Volney'n rintaan niin ettei hänestä kohta ollut muuta jäljellä
kuin silvottu ruumis.

Laivaväki pelasti jäännökset hänen ruumiistaan, ja matkustavaisten ja
laivaväen kyynelten vuotaessa tehtiin nuorelle miehelle viimeinen
palvelus.



Vaarallinen hyppäys.


Lähellä Pill nimistä pikkukylää Tyrolissa löytyy pitkä kapea laakso,
jonka toisessa päässä on iso vuoriseinämä. Tämän röysteisen
vuoriseinämän päältä syöksee alas kuohuva virta, joka sitten hakee
tiensä läpi laakson ja pienen kylän. Aikojen kuluessa on isoja
kivilohkareita lohennut ympärillä olevista kallioista ja syöksynyt alas
joen keskelle. Tämän kautta on luonnollisia salpauksia syntynyt ja
näitä vastaan töytää nyt virta muodostaen vaahtoavia koskia. Jos nousee
raju-ilma, ei ole laaksoon meneminenkään, sillä hengen vaara siellä
silloin on tarjona.

Elokuussa vuonna 1819 oli kova Jumalan ilma raivonnut näissä seuduin;
ankarien vesisadetten kautta oli joen vesi melkoisesti lisääntynyt ja
se kuohueli nyt tavallista rajummin. Tämä ei estänyt muutaman köyhän
maanmiehen viisitoistavuotiasta poikaa käymästä laaksossa joen
oikeanpuoliselta äyräältä niittääkseen sitä vähäistä nurmea,
mikä kasvoi jyrkkien kallioiden kupeilla. Nuorukaisella, jonka
nimi oli _Pietari Hierner_, oli matkassaan nuorempi veljensä,
kymmenvuotinen Yrjö, ja ylempänä muutamalla kalliolla seisoi eräs vielä
nuorempi veli.

Yht'äkkiä luiskahtaa Pietarin jalka, hän syöstyy alas veteen ja katoaa
Yrjön näkyvistä. Tämä kuulee kosken pauhinan -- mikä hänellä tehtävänä?
Kiiruusti kiipee hän kallionlohkareelta kallionlohkareelle ja pääsee
viimein alas joen pintaan.

Melkein keskellä jokea kohoaa kaksi isoa kivilohkaretta. Näitä vasten
töytää kuohuva vesi mitä rajuimmalla väkevyydellä. Toisella näistä
kivilohkareista näkee Yrjö onnettoman veljensä olevan; osa hänen
ruumiistaan on kivellä, muu ruumis vedessä, joka on verestä punaisena.
Silloin tekee Yrjö epätoivossaan uskaliaan päätöksen: hän tekee rohkean
hyppäyksen ja pääsee onnellisesti kivelle. Tässä hän nyt seisoo
yksinään auttamaton veljensä edessään.

Pannen kaikki voimansa liikkeelle ottaa hän toisella kädellään kiinni
muutamasta kallionkärjestä ja toisella tunnottoman veljensä ruumiista
ja vetää hänet kuohuvasta koskesta. Hän pitää häntä sylissään. Ei näy
mitään elon merkkiä hänessä. Tuskallisena katselee Yrjö ympärilleen.

Sillä aikaa oli nuorin veljistä kiivennyt alas siltä kalliolta, jolla
hän oli ennen seisonut. Yrjö huutaa nyt hänelle käskien häntä menemään
heidän isänsä luokse ilmoittamaan mikä onnettomuus on tapahtunut. Tämä
tekee niin, ja viimein tulee isä väen kanssa avuksi, molemmat veljet
saatiin ylös koskesta ja lääkäri pelasti turmioon joutuneen.



Pohjanperillä matkustajan nuoruudesta.


Niiden miesten joukossa, jotka pitivät Franklinin ja hänen kumppaliensa
etsimistä elämänsä päämaalina, ansaitsee epäilemättä amerikalainen
Elisha Kane etevän sijan. Kahdesti purjehti hän laivallaan jäätä täynnä
olevaan pohjois-jäämereen -- kolmannelle retkelle oli hän jo
varustautunut kun hän, edellisten matkojen vaivoista kukistuneena,
nukkui iankaikkiseen uneen, sankarina, joka oli kaatunut ihmiskunnan ja
uskollisen velvollisuuden täyttämisen palveluksessa.

Kane säilyy pohjanperän-matkustajain historiassa pelkäämättömänä
merimiehenä, vaan samalla myös rakastettavana miehenä, jonka koko
luonnetta hallitsi todellinen Jumalan pelko ja ihmisrakkaus. Hänen
käytöksensä tukalissa tiloissa kärsiviä kumppalejansa kohtaan ja hänen
levollinen mielensä kauheimpina vaaran hetkinä kiinnittävät niin
suuressa määrää huomiota, että varmaan on oleva viehättävää saada
tietää jotakin hänen nuoruudestaan.

Elisha Kane syntyi 3 päivänä Helmikuuta vuonna 1803 Filadelfiassa.
Nuoruudessaan oli hänellä terve ruumis; hänen lujat ja voimakkaat
jäntereensä tekivät sen että hän näytti ruumiikkaammalta kuin hän
todellakin oli. Hän oli eriomaisen vikkelä kaikissa liikkeissään, koko
ruumiinmuoto ja erityinen jäsen soveltui erittäin hyvin voimistelun
harjoituksille, jonka tähden nuori Kane oli suuresti mieltynyt
semmoisiin. Hänen vilkas luonteensa ei tuonut hänelle rauhaa ja siitä
syystä oli hänen omaisillansa täysi työ hänen kanssansa. Oikeana pikku
kapinannostajana käänsi hän nurin kaikki talossa. Huolettomana eleli
hän päiviänsä ja rohkeudessaan meni hän usein liikanaisuuksiin.
Kuitenkin pitivät hänen siskonsa hänestä paljon, sillä hän kohteli
heitä aina lempeästi ja niinkuin vanhimman tulikin tehdä, hän suojeli
ja piti heitä silmällä, jos niin tarvittiin.

Kane ei ollut vielä yhdeksän vuoden vanha, kun hän osoitti seuraavan
merkillisen siskorakkauden esimerkin. Hänen noin kaksi vuotta nuorempi
veljensä oli tehnyt jonkun virheen koulussa, jossa kumpikin kävi, ja
hänen piti saamaan rangaistusta opettajaltansa. Tuskin oli vanhempi
veli saanut tämän tietää, ennenkuin hän tavallisella vilkkaudellaan
hyppäsi ylös paikaltansa, tahtoi astua väliin nuoremman veljensä
suojelijana ja huusi opettajalle melkein enemmän käskevällä kuin
rukoilevalla äänellä:

"Älkää lyökö häntä, hän on niin pieni -- lyökää minua sen sijaan!"

Nämä sanat, joiden tarkoitus tietysti oli saada asia hyvällä
sovitetuksi, tulivat nähtävästi hyvästä ja säälivästä sydämmestä; vaan
vika oli siinä että nuori Kane oli liian ynsistelevä eikä tyytynyt
rukoilemiseen. Seuraus tästä oli että opettaja piti hänen käytöstänsä
koetuksena pilkata hänen valtaansa ja nuhteli häntä seuraavilla
sanoilla:

"Niin, sinua olen myöskin kurittava!"

Poika ei vielä voinut asioita siihen määrään arvostella, että olisi
voinut käsittää virheellisyytensä ja siitä lähtevän nuhtelun; hän luuli
aikeensa suojella pientä veljeänsä olleen hyvän, ja hänen mielestään
oli sentään opettaja tehnyt hänelle vääryyttä.

Hänen luonteessansa oli jo hänen ensi nuoruudestaan saakka elävä
oikeudentunto huomattavana ja hän vastusti sentähden kaikkea, joka soti
sitä käsitystä vastaan, mikä hänellä oli oikeudesta ja kohtuudesta.
Toisessa tilaisuudessa, jossa hänen inhonsa kaikkea vääryyttä vastaan
tuli näkyviin, oli hänellä kumminkin aivan oikein.

Muutamat pojat naapuristosta olivat nimittäin eräänä päivänä kiivenneet
muutaman Kanen isän omistaman rakennuksen katolle ja heittivät sieltä
alas savipalloja tyttöjen päälle, jotka olivat paikalla. Näiden
huutaessa rientää kymmenvuotias Kane esille, rupeaa paikalla heidän
suojellaksensa ja käskee loukatun herrasmiehen käytöksellä
pahantekijöitä lakkaamaan vallattomuudestaan ja nousemaan alas katolta.
Pojat, jotka tunsivat itsensä olevan turvassa ylevällä paikallaan,
vastasivat vaan sillä, että heittivät koko latingin savipalloja hänen
päällensä. Tämä pahanelkisyys harmitti nuorta Kanea; silmänräpäyksessä
tarttuu hän räystäänkouruun, kiipee ylös katolle ja seisoo äkkiä
vihollistensa keskellä, ennekuin yksikään heistä edes olisi voinut
pakenemista ajatella. Nyt ne olivat hänen vallassansa.

Katto oli jyrkkä ja sentähden vaarallinen liikuntapaikka hänen
säikähtyneille vastustajillensa; hänelle taas, joka oli niin tottunut
semmoiseen ja jonka liikkeet olivat niin notkeat, tarjosi se tarpeeksi
turvallisuutta ja antoi hänen vapaasti käyttää voimiaan, kun sitä
vastaan hänen vastustajansa, jos vähänkään koettivat ehtiä vastarintaa,
olivat vaarassa pudota maahan. Kane rankaisi nyt rauhanhäiritsijöitä
yhden toisensa perästä ja vielä lisäksi hän ei tyytynyt siihen että oli
heitä ansion mukaan kurittanut, vaan veti heidät katon rajalle ja
pakoitti heitä oikein pyytämään anteeksi niiltä, joita olivat
loukanneet. Hänen tätä tehdessään, huusi hänen nuorempi veljensä, joka
oli katsellut nuorten rauhattomuuden nostajien rankaisemista ja nyt
pelkäsi jonkun heistä putoavan alas ja lyövän itsensä kuoliaaksi,
Elishalle tulla alas, vaan tämä ei antanut häiritä itseään
toiminnassaan veljensä kehoituksesta. Hän vastasi aivan levollisesti:

"Ei vielä, Tom, eivät ole kaikki pyytäneet anteeksi!"

Kane tuli erittäin kuuluisaksi tutkijana pohjanperän seuduissa. Hän
meni lääkärinä Yhdys-Valtojen laivaston palvelukseen, oli muassa
muutamalla retkellä Kiinaan, kävi sitte Filippineissä, Englannissa,
Indiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Vähän oltuaan Amerikassa läksi hän
sitten Afrikaan, vaan täällä tapasi hänen kuumetauti ja hänen täytyi
palata kotionsa. Vuonna 1850 seurasi hän ensimmäistä amerikalaista
lähetysretkeä pohjoisnavan maihin, läksi 1853 taas pohjanperän vesille
ja palasi monta vaivaa kärsittyänsä Lokakuussa 1855.

Hän kuoli 16 päivänä Helmikuuta 1857 Havannassa.

Uskaliaan pohjanperänmatkustajan muisto varmaan ei tule koskaan
unhottumaan. Äärettömän laajain jääkenttien keskellä, kovimmissa
lumimyrskyissä, taisteluissa villipetojen, näljän ja taudin kanssa,
seisoi hänen sankarimuotonsa kukistamattomana. Ei silmänräpäykseksikään
hän unhottanut sitä suurta tarkoitusperää, jolle hän oli omistanut
elämänsä, ja vaikka itse vaivoja ja tuskaa kärsivä, rohkaisi hän
todellisella Jumalanpelvolla ja alttiiksi panevan huolenpidon kautta
usein kovin sortuneitten seuralaistensa mieltä.



Jalomielinen soturi.


Muuan kersantti seisoi kerran Sevastopolia piiritettäessä vahdilla.
Vihollinen teki ulosryntäyksen ja hänen kumppalinsa tulivat tapetuiksi
ja hän itse pahasti haavoitetuksi päähän. Hän kulki horjuen leiriin,
näki tiellä haavoitetun, nosti hänet selkäänsä ja kantoi hänet myös
leiriin. Sinne päästyään vaipui hän tunnotonna maahan. Kun hän muutamia
tuntia sen jälkeen tointui, oli hänen ensimmäiset sanansa kysymys
kuinka hänen asekumppalinsa laita oli: "Elääkö hän vielä?" Samassa tuli
pahasti haavoitettu sotamies, joka monta vuotta oli ollut hänen
vihamiehensä, hänen vuoteensa luo ja kiitti häntä pelastuksestaan.
Silloin sanoi kersantti:

"Sinä olet siis se jonka minä kannoin leiriin. Se minua ilahuttaa. Minä
en sinua tuntenut, vaan jos olisin tuntenutkin, olisin kuitenkin sinua
pelastanut."



Abrahami Lincoln.


Me olemme jo ennen tässä kirjassa oppineet tuntemaan kahta
miestä, joiden toimet erinomaisen paljon ovat kohottaneet Amerikan
Yhdys-Valtojen sisällistä varallisuutta ja ulkonaista kunniata:
tarkoitamme Yrjö Washington'ia ja Benjamin Franklin'ia. Kolmannen
kunniasijan näiden molempain rinnalla saapi _Abrahami Lincoln_.

Hän syntyi 12 päivänä Helmikuuta 1808 ja sai isänisänsä jälkeen nimen
Abrahami, josta hänen lähimmäiset sukulaisensa ja ystävänsä
tavallisesti tekivät lyhennyksen Abe. Kun meillä lapsi tulee kuuden
tahi seitsemän vuoden vanhaksi, lähetetään se kouluun, ja myös
köyhemmät lapset voivat hyödyllisten yhteiskunnallisten laitosten
kautta päästä nauttimaan tietojen etuja. Mutta niin onnellisissa
oloissa ei nuori Lincoln elänyt. Hänen vanhempansa olivat hyvin köyhiä
ja pojan täytyi jo aikaisin luottaa omaan itseensä. Myöhemmin sai hän
opettajan, joka piti pientä yksityiskoulua, vaan joka ainoastaan
voi opettaa oppilailleen ensimmäisiä alkeita sisäluvussa ja
kirjoittamisessa. Pojan hartain toivo oli tulla äitinsä kaltaiseksi
tiedoissa, äitinsä, joka niin kauniisti luki pyhästä raamatusta
sunnuntaina ja joka niin hyvästi voi selittää luetut luvut.

"Milloinkahan minä kerran tulen niin oppineeksi?" kysyi usein poika
lapsellisella ihastuksella.

Hänen opinhalunsa tuli kuitenkin pian tyydytetyksi.

Lähellä hänen isänsä pölkkymajaa asui mies nimeltä Hanks, joka ymmärsi
vähän kirjoitustaidetta. Tämä tarjoutui antamaan pojalle opetusta tässä
aineessa. Opetus alkoi ja nuori oppilas edistyi sukkelasti. Koska hänen
köyhillä vanhemmilla usein ei ollut varoja hankkia paperia, kyniä ja
mustetta, täytyi hänen joskus tyytyä liitupalaseen, vieläpä toisinaan
hiilenkappaleesenkin. Kuitenkin harjoitti hän itseään niin suurella
ahkeruudella, että hän kohta tuli opettajaansa etevämmäksi.

Jos nuori Abrahamimme sattui olemaan metsässä, tapahtui usein että hän
otti puunoksan ja piirusti kirjaimia sillä maahan. Muutamana päivänä,
kun hän oli tässä toimessa, tuli hänen luokseen äkkiarvaamatta muuan
naapurinpoika, joka kysyi häneltä:

"Mitä sinä siinä teet?"

"Minä kirjoitan", vastasi Abrahami ylpeällä hymyllä.

"Missä olet sitä oppinut? Mitä nuo kuvat ovat merkitsevinään?"

"Se on minun nimeni."

Naapurinpoika ei tahtonut uskoa. Abrahami haki silloin isänsä siihen ja
tämä alkoi tavailla:

A-b-r-a-h-a-m L-i-n-c-o-l-n.

Oikein, se oli hänen nimensä, kirjoitettuna suurilla kirjaimilla.

Noin yhdeksän kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen kutsui Abrahamin isä
poikansa luokseen ja teki hänelle seuraavan kysymyksen:

"Sinä olet nyt niin kauvan kirjoitellut kirjoittamista -- mitä sanoisit
siihen, jos kirjoituttaisin sinulla kirjeen?"

"Saanko koettaa!" huusi Abrahami vallan iloisena.

Hän haki esille paperia, kynän ja mustetta, istuutui totisena puupöydän
ääreen keskellä huonetta ja katsoi tarkkaan odottaen isäänsä, joka
rupesi sanelemaan jokseenkin pitkää kirjettä lähellä asuvalle
pappismiehelle. Pappia pyydettiin seuraavana sunnuntaina tulemaan
Lincolnin uudistilalle eli "farm'ille" pitämään muistopuhetta hänen
vaimovainajastaan. Kun Abrahami oli lopettanut kirjoittamisen, luki hän
mestariteoksensa sisarelleen, joka uteliaasti sitä kuunteli, ja
isälleen, jossa ilon, hämmästyksen ja ylpeyden tunteet vallitsivat.

Joku aika sen perästä tuli arvokkaan näköinen mies ratsastaen
pölkkymajalle. Se oli yllämainittu pappismies. Abrahami meni häntä
vastaan ja kysyi, tervehdittyään häntä:

"Onko herra pastori saanut minun kirjeeni?"

"_Sinun_ kirjeesi? Tarkoitat varmaan isäsi kirjettä, nuori
ystäväni!"

"En, vaan _minun_ kirjettäni! Eikös pastori tiedä että minä osaan
kirjoittaa?"

"Jos sinä olet kirjoittanut kirjeen, niin et todellakaan tarvitse sitä
työtä hävetä. Jatka, ystäväni, ja sinusta on kerran tuleva kelpo mies."

Nuoressa Abrahamissa oli jo aikaisin ankara oikeudentunto, jota
osoittaa seuraava tapaus hänen nuoruudestaan.

Hän oli muutamalta koulukumppalilta saanut tietää että hänen
opettajallansa oli erinomaisen oivallinen Washingtonin elämäkerta.
Saada tuo viehättävä kirja lukeakseen, kas se tuli nyt olemaan hänen
toivojensa tarkoituksena. Hän läksi sentähden opettajansa luokse ja
pyysi saada sitä lainata. Hän sai sen ja opettajansa lausui vielä
senkin, ettei hänen ollut tarvis jättää se takaisin niin kohta, vaan
että hän saisi lukea sitä aivan rauhassa.

Iloisena otti nuori Lincoln kirjan kotiinsa ja lueskeli sitä ahkerasti.
Työssäkin ollessaan, hän ei voinut siitä erota, vaan talletti sitä
ontossa puussa että se edes olisi hänen läheisyydessään.

Hän luuli valinneensa luotettavan säilytyspaikan aarteellensa. Vaan
kuinka suuri eikö ollut kauhistuksensa, kun hän muutamana päivänä
huomasi ankaran rankkasateen läpi-kostuttaneen ja pilanneen kirjan.
Kuumia kyyneleitä sekaantui armottomiin sadepisaroihin, jotka olivat
pilanneet hänen rakkaan kirjansa. Mitä tehdä? Vieras omaisuus oli
turmeltu ja hän oli syyllinen: Miten hän nyt voisi kirjan omistajaa
sovittaa?

Ensiksi pani hän kirjan päiväpaisteesen kuivamaan, sitten koetti hän
poistaa kaikki tahrat ja pilkut, viimein läksi hän suoraa tietä
opettajansa luokse tekemään suoran tunnustuksen tapahtumasta.

Tämä näytti vähän kummastuneelta kun poika palasi niin pian.

"Minä tuon takaisin Washington'in elämäkerran", alkoi pikku mies.

"Vai niin, sinä olet jo lopettanut sen? Sinun olisi pitänyt pitää sitä
kauvemmin."

"Minä en olekkaan lukenut sitä loppuun, vaan vahinko on tapahtunut
kirjan suhteen."

Näin sanoen otti hän kirjan esille ja näytti minkä hävityksen sade oli
tehnyt.

"Se oli vahinko!" arveli opettaja.

"Minä tahdon maksaa kirjan, hyvä herra. Rahaa minulla ei ole, vaan minä
voin tehdä työtä. Antakaa minulle jotakin työtä."

"Ei ole työstä puutetta. Tuolla leikataan viljaa paraikaa. Tahdotko
käydä työhön?"

"Aivan kernaasti. Milloin pitää minun aloittaa?"

"Huomenna. Saat pitää kirjan. Sinä saat oikein ansaita sen."

Varhain seuraavana aamuna oli nuori Lincoln leikkuumiesten luona ja
leikkasi niin ahkerasti, että hiki juoksi hänen ruumiistaan.

Ylen iloisena palasi hän iltasella isänsä majalle rehellisesti
ansaitulla kalleudellansa.

Vuonna 1836 astui Lincoln esille asianajajana. Mitä jalomielisiä
aatteita hän silloin toi ilmi, todistaa seuraava keräjäjuttu.

Muuan nuori mies oli tullut murhatuksi öisessä tappelussa ja toista
nuorta miestä, nimeltä Armstrong, luultiin murhaajaksi. Päällekantaja
todisti onnettoman rikoksellisuutta niin suurella varmuudella ja
nähtävällä vakuutuksella, että tuskin mitään epäilystä saattoi olla
asiasta. Koko väestö joutui raivoon. Muisteltiin nyt pieninkin seikka
syytetyn elämästä, varsinkin koska hän oli ollut kevytmielinen ihminen.
Jokainen riita hänen kouluajastaan, jokainen aikoja sitten unhotettu
vika revittiin uudestaan ylös ja nuorukaisen virheet suurennettiin
siihen määrään, että häntä kohta pidettiin paatuneen pahantekijän
vertaisena. Varmana asiana pidettiin jo hänen syylliseksi
tuomitsemisensa; olipa kansan viha häntä kohtaan suuri, että ainoastaan
vankihuoneen-muurit voivat häntä varjella alhaison raivosta. Syytetty
joutui vaarallisen tilansa kautta semmoiseen kauhistukseen ja tuskaan,
että hän antautui tykkönään epätoivon valtaan.

Asiain näin surkealla kannalla ollessa sai syytetyn äiti kirjeen
Lincoln'ilta, jossa tämä lupasi tehdä mitä hän voi pelastaakseen hänen
poikansa. Ensimmäinen asia, minkä hän koetti saada aikaan, oli uusi
jury-miehistö, sillä niihin jury-miehiin, jotka istuivat tuomareina,
vaikutti yleisön mieli liian paljon. Sitten sai hän aikaan sen että
viimeinen oikeudenistunto lykättiin vähän tuonnemmaksi, ja kun hän oli
huolellisesti tutustunut kaikkiin seikkoihin asiassa, astui hän
vakaalla luottamuksella kokoontuneen oikeuskunnan eteen.

Todistajien kuulusteleminen alkoi. Nuoren Armstrongin toiveet katosivat
katoomistaan ja hänen tuomionsa näytti jo varsin varmalta. Silloin
nousi Abrahami Lincoln seisaalle ja asetti todistajille muutamia
kysymyksiä, jotka näyttivät olevan sangen vähän painavia asiassa.
Erittäin tahtoi hän saada varman tiedon milloin ja miten rikoksellinen
teko oli tapahtunut. Sitten koetti hän oikaista muutamia kertomuksia
syytetyn nuoruudesta ja todistaa, ettei Armstrong, joskohta hän olikin
ollut kevytmielinen, kuitenkaan koskaan ollut turmeltunut ja
rikoksenalainen. Viimein osoitti hän miten päällekantaja ja syytetty
olivat olleet vielä paljon suuremmassa vihassa keskenään kuin ennen
syytetty ja murhattu;

Haudan hiljaisuus vallitsi salissa, kun Lincoln vakavalla äänellä
kumosi päätodistajan antamat todistukset yhden toisensa perästä. Kohta
ei voitu epäillä todistajan kertomusten valheennäköisyyttä. Mikä alussa
oli näyttänyt varsin uskottavalta ja selvältä, huomattiin nyt olevan
mietittyä panettelemista ja valhetta. Todistaja oli sanonut tappelun
tapahtuneen myöhään iltasella, täyden kuun olleen silloin ja itsensä
nähneen miten vanki oli tappavan iskun antanut. Lincoln taas näytti
toteen ettei kuu ollut sanottuun aikaan noussut ja että todistus siis
oli kokonaan löyhällä pohjalla. Hän toi esiin todistuksensa niin
vakuuttavalla voimalla, että sana "syytön" jo pyöri kaikkien huulilla.
Kuitenkaan ei puhetaidollinen asianajaja tyytynyt tähän siveelliseen
voittoon. Koko sielullaan oli hän jo kuukausia sitten antautunut tälle
toivellensa ja mikä niin kauvan oli hehkunut hänen mielessään, puhkesi
nyt ilmi. Murtavalla voimalla sattuivat hänen sanansa valapattoisen
korvaan ja tämä horjui kuolonkalpeana ulos oikeussalista.

Tämän kauhistuttavan kohtauksen perästä kääntyi Lincoln jury-miesten
puoleen. Hän puhui heille niinkuin isille, joiden pojat olivat
isättömiksi jäämisillään, niinkuin miehille, joiden vaimot olivat
leskiksi joutumaisillaan; hän kehoitti heitä heidän valansa nimessä
ettei antaisi turhien luulojen vaikuttaa, vaan suoda oikeutta
syytetylle. Kun hän viimein muistutti siitä kiitollisuuden velasta,
jossa hän oli ollut syytetyn isälle, ei näkynyt tuskin yhtäkään silmää,
joka olisi kuivaksi jäänyt.

Ilta alkoi vähitellen hämärtää; vasta silloin lopetti hän puheensa,
kädellään osoittaen laskeuvaa aurinkoa ja juhlallisesti lausuen:

"Ennenkuin tämä aurinko on laskeutunut on se loistava vapaan miehen
ylitse!"

Jurymiehet astuivat erihuoneesensa neuvottelemaan, vaan tuskin oli
puoli tuntia kulunut, ennenkuin he uudestaan tulivat paikoilleen.
Ylituomari lausui sanan "syytön!"

Tunnotonna vaipui äiti poikansa syliin, mutta kysyen: "missä on minun
pelastajani?" riensi poika onnellisen Lincolnin luokse. Hän oli liian
liikutettuna voidakseen mitään puhua. Lincoln kääntyi akkunaan päin ja
osoittaen aurinkoa, joka nyt oli taivaan rannalla, sanoi hän:

"Aurinko ei ole vielä laskeutunut ja sinä olet vapaa!"

Yhtä lempeä ja kohtuullinen kuin Lincoln oli luonteeltaan, yhtä
ystävällinen ja osanottavainen oli hänen käytöksensä kaikkia kohtaan;
ainoastaan ihmiskunnan viholliset olivat hänen vihollisensa. Kuitenkin
ymmärsi hän aina myös semmoisissa tiloissa yhdistää lempeyttä oikeuden
ja kohtuuden kanssa. Kenraali Sherman valitti kerran ei tietävänsä mikä
hallituksen tarkoitus oikeastaan oli pohjois- ja etelävaltain välisen
sodan synnyttäjän Jefferson Davis'in suhteen, pitikö hänen ottaa tämä
vangiksi vai antaa hänen päästä pakoon, jolloinkulloin sattuisi saamaan
hänet valtaansa.

"Minä kerron teille jotakin", sanoi Lincoln hänelle. "Ei kaukana täältä
löytyi vanha raittiudensaarnaaja, joka hyvin ankarasti pitikin kiinni
siitä että eläisi oppinsa mukaisesti. Muutamana päivänä saapui hän
pitkän ratsumatkansa perästä erään ystävänsä luokse, jossa hänelle
tarjottiin lemonaatia. Ystävä, valmistaessaan tätä virvoittavaa juomaa,
kysyi mielittelevästi saisiko hän kaataa muutamia tippoja jotakin
väkevämpää nestettä sekaan, että hänen ratsastamisesta heikontuneet
hermonsa vahvistuisivat. -- 'Ei', sanoi raittiudensaarnaaja, 'se sotii
minun perusaatteitani vastaan:' -- 'Mutta', lisäsi hän toivovalla
katseella lähellä seisovaan puteliin, 'jos te voitte niin menetellä,
että saisin muutamia tippoja ilman tietämättäni, en panisi tuota
pahakseni.' -- Katsokaa, kenraali", sanoi Lincoln, "velvollisuuteni on
estää Jefferson Davis'in pakoon pääsemistä, vaan jos te ilman minun
tietämättäni voitte niin asettaa asiat, että hän pääsee pakenemaan,
niin tuskinpa minulla on sitä vastaan mitään sanomista."

Vuonna 1861 tuli Lincoln ensimmäisen kerran presidentiksi ja valittiin
siksi toisen kerran 1865. Hän astui toisen kerran presidenttivirkaansa
4 päivänä Maaliskuuta sanottuna vuonna, mutta jo muutamia viikkoja sen
jälkeen 14 päivänä Huhtikuussa tappoi hänet teaterissa murhaajan kuula.

Oli kolkko Huhtikuun päivä kun sanoma: "Lincoln on kuollut!" levisi
ympäri maata ja koski kipeästi väkeväluontoisiinkin. Kaikki olivat
murheessa, niinkuin lapset, jotka seisovat isänsä ruumiinpaarien
ympärillä.

Lincoln'in ruumis asetettiin loistavalle ruumisalttarille ja
tuhansittain tulvaili ihmisiä Kapitoliumiin Washingtonissa luomaan
hyvästijättösilmäys kuolleesen. Kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa
laskettiin hän viimeiseen lepokammioonsa. Koruton hautakivi, jossa
seisoo aina sana "Lincoln" pystytettiin hänen tomunsa päälle. Hänen
muistonsa on säilytetty jokaisen amerikalaisen sydämmessä.



Matti Pohto.


Historiassa mainitaan muutamia, jotka toisten avutta ovat omin neuvoin
hankkineet itsellensä syviäkin tieteellisiä tietoja; mutta että joku,
jonka sielunlahjoja ei milloinkaan ole kehitetty, jo nuorempana
ikänänsä rupeaa niin rakastamaan kirjoja, että hän tekee niiden
kokoamisen ja omistamisen pääehdoksensa elämässä, on luultavasti varsin
harvinaista ja vieläpä niin outoakin, että sitä on vaikea selittää.
Semmoinen oli kuitenkin _Matti Pohto_, kotoisin Lahden verotalosta
Isonkyrön pitäjään kuuluvasta Ylistaron kappelista, jossa Matti syntyi
Maaliskuun 7:nä päivänä 1817. Taloa pitivät hänen vanhempansa, joista
äiti parin vanhemman lapsen avulla aikanansa opetti pojalle kirjaimet
ja sen ajan tavalliseen tapaan ainoasti aapisen sisältä ja ulkoa. Sitte
jätettiin poika omille valloillensa, niin että hän yhdenteentoista
ikävuoteensa vietti aikaansa toimettomuudessa, juosten pitkin kylän
raittia, kesäisin paljaalla paidallansa. Kun talo sill'aikaa oli
joutunut toiselle omistajalle, rupesi Matti sitte etsimään elantoansa,
kesällä karjassa käymisellä ja talvella kerjäämisellä. Alussa hän
harjoitti viimeksi mainittua tointa ainoasti lähiseuduilla, mutta
vähitellen hän rupesi käymään kauvempanakin siksi kun hän Perniössä
passitonna otettiin kiinni ja vietiin vankeuteen, jossa hän sai olla
toista vuotta, kun ei tiedetty mistä hän oli kotosin ja tämä asian
salaaminen olikin Matin ainoa rikos. Vankeutensa ajalla oli hän
kuitenkin niin harjoitellut lukutaitoansa, että hän sieltä päästyänsä
muun rippikoulunuorison kanssa kotoseurakunnassansa pääsi Herran
ehtoolliselle. Jo syksyllä samana vuonna lähti hän taasen liikkeelle,
tällä kertaa kuitenkin yleisesti tunnettujen arkkiveisujen myyjänä,
mutta koska hänellä ei nytkään ollut passia, joutui hän saman kohtalon
alaiseksi kuin edelliselläkin kerralla, josta hän nyt kuitenkin pian
pääsi vapaaksi.

Vähitellen tuli hän kuitenkin yleisemmin tunnetuksi ja sitte sai hän
puhtaan maineensa ja viattoman toimensa tähden vapaasti kulkea pitkin
varustettuna passilla kotoseudultansa. Tähän lisäksi oli hän
lisätuloksensa ruvennut sitomaan talonpoikien kirjoja, jota työtä hän
tekikin tarkkuudella, jos ei se tullutkaan niin kauniin näköistä kuin
opin käyneitten käsistä. Siitä ruveten alkoi myös se hänen
intotoimensa, jonka työssä hän kuolikin. Jo vuonna 1838 rupesi hän
kokoamaan kirjoja ja pitkitti sitä sitte yhä niin että hänellä
parinkymmenen vuoden kuluttua oli puoliväliin neljättätuhatta
suomalaista kirjaa. Puolet Pohdon kirjoista olivat siis semmoisia,
joita tuskin senkään ajan kirjakauppiaat olivat nähneetkään. Kun hän
sitä paitsi kokosi vanhoja rahoja on ihmeteltävää kuinka hänen pienet
tulonsa niihin riittivät, varsinkin kun hän useastakin kirjasta, jonka
hänen tottunut silmänsä oli havainnut kallisarvoiseksi, maksoi hyvän
hinnan, vaikka hän tosin palkkioksi kirjansitojatoimestansa sai
useimmat rahatta.

Tämän saattaa ehkä selittää sillä, että kun hän jo pienuudesta oli
oppinut kärsimään kovaa ja olemaan paljoa paitsi, tuli hän ylen vähällä
toimeen. Palanen leipää taskussa oli hänelle tarpeeksi astuessaan
paikasta toiseen, jossa hän luuli saavansa tyydytetyksi palavan halunsa
kirjoihin. Asuntonsa kulkeissansa ei suinkaan maksanut mitään, koska
hän aina oleskeli yhdessä työväen kanssa. Vaatteensa olivat halvimmasta
kankaasta ja varsinkin talvella liian heikot meidän kovia pakkasiamme
vastaan. Vaikka hänen vaatteensa olivatkin kuluneet ja risaiset, olivat
hänen kasvonsa ja kätensä aina puhtaat. Hän joi ainoasti vettä,
janoansa tyydyttääkseen. Kahvia ja teetä ei hän myöskään juonut, jos
sitä joskus hänelle tarjottiinkin, vaan selitti, ettei hän tahtonut
tottua semmoiseen, johon eivät hänen varansa riittäneet. Hän oli sitä
paitsi järjestäväisyyttä harrastavainen ja katsojan oli oikein
miellyttävää nähdä kuinka hän hoiti kirjavarojansa, joita hän kuljetti
mukanansa.

Siihen aikaan koottiin juuri tietoja kaikista suomeksi painetuista
kirjoista ja niiden hankinnassa oli Matti Pohto paraana lähteenä; hän
ottikin innollisesti osaa siihen työhön eikä tyytynyt pelkkien tietojen
hankkimiseen ja antamiseen, joissa hän olikin verraton mainion hyvän
muistonsa kautta, vaan hän lahjoitti myös yliopistolle melkoisen
paljouden kirjoja, vielä eläessänsäkin.

Hän oli käynyt, melkein saamme sanoa, pitkin Suomen maata ja päätti
vielä tehdä retken Viipurin lääniin, josta hän helpolla luuli
pääsevänsä Inkerinmaalle tutkimuksiansa jatkamaan. Hän olikin jo
matkalla, saatuansa passin ja puoltosanoja Helsingistä päästäksensä
vielä Pietariin saakka ja siellä Keisarilliseen kirjastoon, kun hän
Nuoran kylässä Viipurin pitäjää, nukkuessaan sai surmansa murhaajan
kädestä. Vaatimattomana ja vakaana eli hän elämäänsä, hän oli vaan
suora Suomen talonpoika, mutta kun hän joskus lausui ajatuksiansa
kirja-asioista, paloi koko hänen sielunsa hänen innostuneessa
katseessansa, ja kun hän verrattomalla muistollansa oikaisi
tiedemiesten erehdyksiä vanhojen kirjojen suhteen kyti hänen
silmissänsä vaan nöyryys ja kainous. Suomen yliopisto, sekä Kuopion,
Turun ja Vaasan lukiot, joille hän lahjoitti suuren kirja-aarteensa,
muistavat varmaankin aina kiitollisuudella sitä halpaa ja vaatimatonta
miestä, jonka koko elämän perintönä oli: kirja ja tieto.



Johan Vilhelm Snellman.


Johan Vilhelm Snellman oli niitä mahtavia henkiä, joita Kaikkivaltias
vaan säästävästi antaa kansoille, herättämään, valaisemaan ja viemään
niitä eteenpäin. Meidän sivuisella kansallamme köyhällä maallansa ei
kuitenkaan tähän saakka ole ollut hyvälahjaisien poikien puutetta,
jotka kirkkaalla silmällä sen tarpeille sekä sydämmen jaloimmalla
halulla ja innolla ovat omistaneet elämänsä työn isänmaan vapaalle
kehittymiselle ja kunnialle. Viimeksi kulunut puolivuosisata on
varsinkin ollut rikas etevistä voimista ja hengistä, joiden kylvöstä jo
monta siunausta tuottavaa eloa on kypsynyt. Yliopistossa, tuossa
valistuksemme taimelassa, kasvatettiin kolmannella vuosikymmeneksellä,
monta nuorta miestä, joiden työt ja nimet sittemmin ovat syvästi ja
pysyväisesti tarttuneet kansamme kohtaloihin ja sen historiaan
uurtaneet loistavan ja rakkaan muiston. Niissä oli _Johan Vilhelm
Snellman_, voimallisena, järkähtämättömänä ja pelkäämättömänä,
niinkuin muinoisajan jaloimmat urhot, ensi rivissä ja voitti terävällä,
rehellisellä kalvallansa voittoja, joita vielä tulevatkin polvet
ylistävät.

Se mahtava ja monipuolinen vaikutus, jolla Snellman pitkän ja
viimeiseen hetkeen työllisen elämän aikana on tarttunut meidän
valtiollisiin ja kirjallisiin oloihimme, on niin yhdistänyt hänen
nimensä kaikkeen muistettavimpaan ja kalleimpaan, jota Suomi viimeksi
kuluneella puolivuosisadalla on saanut nauttia, että isänmaalla on
tuskin ainoatakaan, joka olisi yleisemmin suosittu ja kunnioitettu.
Snellmannin suurenlainen ja ponteva luonne, hänen tieteen ja tutkinnon
herättämä syvä rakkautensa totuuteen ja vapauteen, teki hänen jo
aikaisin siksi urhoksi, joka raivasi niin monta tietä ja toi nähtäviin
uusia ennen tietämättömiä keinoja. Jokaisella alalla, jossa hän teki
työtä oli hän aina ensimmäisinä; huolimatta taikaluuloista heilutti hän
aina lippuansa korkealla. Hän saattoi suuttua, mutta hänen lämmin ja
ihmisiä hellivä sydämmensä ei sisältänyt mitään vihaa; vaakunaansa
oli hän uurtanut kirjoituksen: _Isänmaan edestä!_ ja sentähden
häviölle joutuneet vastustajansakin kunnioittivat häntä.

Yliopistossa teki Snellman työtä viisaustieteen (filosofian) alalla ja
näitä tietojansa kartutti hän suureen määrään matkoillansa ulkomailla.
Ajan tärkeitten kysymyksien ratkaisemiseen tunki hän neronsa
käsityksellä ja loi itsellensä mielipiteitä, jonka virtaavasta
lähteestä sittemmin levisi niin paljon valoa ja kirkkautta. Hänen
tieteelliset teoksensa pidettiin Saksassa suuressa arvossa ja
oleskeltuansa jonkun ajan Ruotsissa sai hän siellä etevän kirjallisen
maineen, ei ainoastaan sanomalehti- sekä kaunokirjallisuuden alalla
vaan myös semmoisien tekojen kautta, jotka osoittivat syvää
viisaustieteellistä tutkimista ja monipuolista tietoa.

Snellmannin viisaustieteelliset aatteet eivät kuitenkaan hänen
kotomaassansa tuottaneet hänelle samaa menestystä. Päinvastoin sen ajan
hallitus piti niitä enemmän syinä ja paheina kuin etuina. Snellmannin
täytyi siis ottaa vastaan koulun rehtorin virka kaukaisessa Kuopiossa.
Mutta tälläkin verraten alhaisella tilalla osasi Snellman kehittää yhtä
uutteraa kuin suurenlaista vaikutusta. Opettajavirkaansa hoiti hän
lempeästi ja omantunnonmukaisesti, voittaen luottamusta niin, että
kiitolliset oppilaat sitä vielä ylistävät. Vakaalla lempeydellänsä sai
hän aikaan senkin, että koulusta katosi usein sitä ennen käytetty ase,
jonka piti herättämän nöyryyttä ja kuuliaisuutta.

Mutta hänen henkensä, jota eivät vastukset jaksaneet lannistaa, vaali
laveampaa vaikutusalaa. "Saima"-lehden toimittajana ja kustantajana,
raivasi Snellman uuden tien vapaalle sanalle, valtiolliselle
keskustelulle, sekä yhteiskunnan sisällisien asioiden julkiselle
arvostelulle, ja herätti siten kansallistunnon uuteen, virkeään
elämään. Niissä mielipiteissä ja totuuksissa, joita Snellman tässä yhtä
nerokkaalla kuin kansantajuisella tavalla toi ilmi, oli yhtä monta
todellisen valistuksen ja "kansallisen sivistyksen" siementä, ja näistä
siemenistä onkin jo moni taimi kasvanut hedelmiä kantamaan. "Saiman"
opit ja sen vapaa ilmaantuminen eivät kuitenkaan olleet hallituksen
mieleisiä, jonka tähden lehti lakkautettiin. "Litteraturblad'issansa"
[kirjallisuuslehti yleistä kansallista sivistystä varten] jatkoi
Snellman kuitenkin vähentymättömällä rohkeudella ja samalla innolla
aljettua julkista työtänsä.

Kun viisaustieteen professorin virka yliopistossa julistettiin
avonaiseksi, haki Snellman sitä, mutta nytkin turhaan, vaikka
konsistoriumi hänelle antoi puoltosanansa. Kaikki nämät esteet olivat
kuitenkin Snellmannin rautaiselle tahdolle voimattomia; ne päin vastoin
yhä koroittivat kunnioitetun kansan ystävän arvoa yleisön silmissä.
Snellmannin nimi oli jo kaikkien huulilla ja hänessä tervehdettiin
kansan miestä. Otettuansa eron rehtorinvirastansa oleskeli Snellman
pääkaupungissa kirjurina eräässä suuremmassa kauppakonttoorissa.

Vuosi 1855 toi mukanansa uusia mielipiteitä korkeimmassa vallassa ja
nyt nousi Snellmannille vihdoinkin uusi ja levollisempi tulevaisuus.
Hän nimitettiin hakemattansa viisaustieteen professoriksi yliopistossa
ja vaikutti nyt siellä opettajana ja myös sillä ansiolla, jonka hän oli
maassa saanut. Hallituskin, joka tarkoin tunsi tämän vaikuttavaisuuden
ja osasi arvostella sitä kokemusta ja niitä tietoja joita Snellman
sanomalehden toimittajana oli tuonut ilmi, rupesi julkisissa asioissa
pitämään neuvoa tämän tietoviisaan ja valtiomiehen kanssa, jonka Hänen
Majesteettinsa Keisari vihdoin v. 1863 kutsui rahavaraintoimiston
esimieheksi Keisarillisessa Suomen senaatissa.

Tässä pienessä elämäkerrassa on turhaa tuoda esiin sitä kaikkea suurta,
tärkeätä ja merkittävää, jota hän maan hyväksi on toimittanut sekä
valtiopäivillä ollen Ritariston jäsenenä, että kirjailijana, jona hän
tuotteillansa sekä kirjoissa että puhuen on tehnyt kansalaistensa
valistukseksi.

Johan Vilhelm Snellman, merikatteini K. H. Snellmannin poika Uudesta
Kaarlepyystä, syntyi 12 päivänä toukokuuta v. 1806 Tukholmissa.
Käytyänsä Oulun alkeiskoulun lävitse, tuli hän ylioppilaaksi Turussa v.
1822, vihittiin viisaustieteen maisteriksi v. 1832 ja nimitettiin
dosentiksi samassa tieteessä 1835. Teki matkoja Saksaan, Tanskaan ja
Ruotsiin vv. 1837-1842. Kuopion alkeiskoulun rehtorina vv. 1843-1849;
professorina yliopistossa v. 1856; senaattorina ja rahavarain
päällikkönä 1863; vapautettuna viimeksimainitusta toimesta v. 1868;
Suomen hypoteekkiyhtiön johtokunnan esimiehenä vv. 1868-1881. -- v.
1866 koroitettiin Snellman lapsinensa ja jälkeläisinensä suomalaiseen
aateliseen säätyyn. Avioliitossansa Johanna Lovisa Wennbergin kanssa
jätti Snellman jälkeensä neljä poikaa ja tyttären.

Nuorukainen, sinä, jonka sydämmessä palaa into ja halu olla
isänmaallesi hyväksi näet esikuvan, jota kelpaa seurata! Ainoasti
harvoille antoi Luoja hänen neronsa, mutta hänen rohkeutensa ja
rakkautensa saatamme kaikki omistaa omiksemme ja niiden avulla voittaa
isänmaallemme valoa ja vapautta, sillä

    "Ei päällikkö yksin taistelua voita
    Jos soturien rivit eivät parastansa koita."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia historiasta ja elämästä : lapsille ja nuorisolle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.