Title: Saloilta ja vesiltä I-II - Metsästys- ja pyyntiretkiä
Author: Wetterhoff, Otto
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saloilta ja vesiltä I-II - Metsästys- ja pyyntiretkiä" ***


SALOILTA JA VESILTÄ I-II

Metsästys- ja pyyntiretkiä


Kertoili

ONNI WETTERHOFF


Werner Söderström, Porvoo, 1887.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

I OSA:

Suomentajalta
Esipuhe
Eero Juhani Heinäkangas ja hänen karhumajansa Hämeessä

II OSA:

Onkimaretki Kankaisten järvelle
Puutis'en ilvesajo joulujuhlina 1882
Kokko-Kustaa
E. Doll'in hylkeenpyyntiretket Liivinmaan rannikoilla
H. Molanderin metsästysretki vainukoirilla Hirvimäen pitäjäässä



OSA I.

(1887.)



SUOMENTAJALTA.


Hauskempaa ja luonnonraittiimpaa lukemista sekä nuorille että
vanhoille, kuin tämä kotimaamme urheiluoloja kuvaileva kertomuksien
kokoelma tarjoo, lienee vaikea löytää. Ruotsinkieliselle yleisölle
tunnetulla taidollaan on kansalaisemme O. Wetterhoff tässä kuvannut
niin hyvin sporttimiehen eleensä kuin eräitä kansamme luonteelle
omituisia piirteitä, jotka jokainen on todellisiksi huomaava. Kaikkialla
viehättää nimittäin lukiaa tapahtumain ja seikkailujen todenperäisyys.
-- Missä määrin suomennokselleni, joka useista nähtävistä syistä ei ole
ollut niinkään helppo tehtävä, olen voinut antaa alkukielen
miellyttävän ja luontevan asun, sen ratkaiskoon lukia itse. Mutta
luulen sen ainakin sisällyksensä vuoksi voittavan yleisön suosiota.

Samalla kun toivotan tälle _ensimmäiselle suomenkieliselle_
urheilukirjalle runsaasti lukioita, niin toivon sen olevan
jonkunlaisena virikkeenä herättämään eloon suomenkielisenkin
urheilukirjallisuuden.

Helsingissä uuden vuoden yönä 1887.

Suomentaja.



ALKULAUSE.


Syynä kirjani kirjoittamiseen oli se, että joukko metsästäjiä. Hämeen
metsästysseuran jäseniä, jotka tämän vuoden kolmena alkukuukautena
muutamaa susiparvea kestävyydellä hätyyttivät Hämeenlinnan
lähimmäisissä pitäjissä, antoi allekirjoittaneen huoleksi pitää
pöytäkirjaa metsästyksen tapahtumista. Koska apunamme oli kolme
venäläistä sudenajajaa, joiden sudenajotapa lienee heidän kotimaansa
ulkopuolella tuntematon, niin arvelimme kertomuksen retkistämme
teroittavan tietoja heidän metsästystavastaan, samalla kun
todenperäiset metsästyskuvaelmat suovat metsästäjille huvittavaa
lukemista.

Osaaottajain kertomukset saloilta ja vesiltä merkillisistä
metsästys- ja pyyntiretkistä ylensivät noiden laajojen samoiluretkien
ja lepohetkien viehätystä. Sentähden päätimme, että nuo eri seutuja ja
eri aikoja kuvailevat kertoelmat toimitettaisiin omien kertomuksien
ohella painoon.

Metsästyskirjallisuus Itämeren pohjoisissa maissa on köyhänlainen ja
kun kohta koittanee se aika, jolloin salomaiden suurimmat petoeläimet
-- karhu, susi ja ilves -- myös näilläkin mailla ovat melkein
sukupuuton partaalla, niin onhan jo paikoillaan, että tarkemmin kuin
tähän saakka kerrotaan niiden metsästyksestä. Sopinee odottaa,
että metsästys pohjolassa vielä kerran esitetään laajassa
sivistyshistoriassa, jolle ei voisi olla muuksi kuin hyödyksi,
että sitä ennen eri seudut ja eteväin metsämiesten mainetyöt ja
kokemukset erityisesti kuvattaisiin. Senlaisesta historiasta tulee
puuttumaan paljo, sillä ajoissa ei ole tehty muistoonpanoja metsäin
muinaisesta laajuudesta eri seuduilla, metsänriistan runsaudesta
ja sen vähenemisestä viljelyksen levitessä y.m. Vielä elää moni
metsästäjävanhus, jonka muistot saloilta, äsken mainitussa
tarkoituksessa, sietäisivät tulla säilytetyiksi jälkimaailmalle. Koska
ripeyden harrastus on viime aikoina nähtävästi lisääntynyt, niin
luultava on, että kaikilla aloilla aletaan innokkaammin näitä asioita
tutkia, ja että metsästyksen ystävät täällä metsärikkaassa pohjolassa
tulevat ahkerammin toimittamaan kertomuksiansa painoon.

Olot näyttävät lupaavilta, sillä viime vuosina on useilla seuduilla
perustettu metsästysseuroja. Vaikkapa näiden yhdistyksien alkuperäinen
tarkoitus onkin ollut saada huvittavilla metsästysretkillä nauttia
seuraa, niin voi kuitenkin olettaa, että niiden jäsenet ymmärtävät omat
etunsa ja että kasvava velvollisuuden tunto saattaa heidät toimimaan
siihen suuntaan, että metsänvilja pääsee karttumaan, joka juuri voi
tapahtua petoeläimiä ahkeraan hävittämällä, samalla kun se tarjoo
miellyttävää metsästyshupia.

Tuntuvan viehätyksen tälle saloilta ja vesiltä saatujen kertomuksien
kokoelmalle antaa se, että Suomen kuuluisin karhuntappaja, tuo 84:n
vuotias Eero Heinäkangas on hyväntahtoisesti kertonut mainerikkaan
metsäelämänsä muistot ja antanut kirjan arvoa korottavan kuvansa.

Onni Wetterhoff.



EERO JUHANI HEINÄKANGAS JA HÄNEN KARHUMAJANSA HÄMEESSÄ.


EERO JUHANI MIKONPOIKA HEINÄKANGAS.

Luonnollistahan on, että Suomen kuuluisain karhunampujain Nestori, 84:n
vuotias Heinäkangas saa ensi sijan näissä kuvaelmissa. Päätin käydä
häntä tervehtimässä kuullakseni vanhuksen omilta huulilta muistoja
hänen vaiherikkaan miehuutensa ajalta. Eräänä kauniina päivänä
Huhtikuun loppupuolella matkustin Hämeenlinnasta suomalaisessa
kirjallisuudessa tunnetun henkilön, nimimerkin P. E:n kanssa, joka jo
vanhastaan oli tuttu iäkkäälle Heinäkankaalle ja myös kerran antanut
Suomen Kuvalehteen ukon muotokuvan ja elämäkerran.

P. E. pelkäsi meille tulevan vaikeaksi saada vanhuksen laveammalti
kertomaan meille urotöistään, sillä hän oli aina ollut enemmän toimen
mies kuin moni puheen miehistä. Minä toivoin voittavani hänen
luottamuksensa kertomalla niistä sudenajoista, joita sinä talvena oli
toimitettu, ja juuri niillä metsämailla, joilla Eero Heinäkangas oli
sitkeästi taistellut metsäin kuningassukua vastaan ja vihdoin
kaatanutkin koko hallitsiasuvun sukupuuttoon. Asiain meno osoittikin
minun otaksuneen oikein.

Kunnioitusta herättävä vanhus otti meidät ystävällisesti vastaan, ja
kohta olimme vilkkaassa keskustelussa. Hän sanoi, että hän koko talven
suurella jännityksellä oli seurannut sudenajoja, ja että hänkin olisi
kyllä niihin osaa ottanut, jolleivät hänen vanhat jalkansa olisi olleet
liian kankeat hiihtämiseen. Kertoessani hänelle kuinka sudet useinkin
olivat saarrettuina, vaan ratkaisemalla hetkellä joko luottamattoman
ajoväen tai taitamattoman pyssymiehen hutiloimisen tähden pääsivät
karkuun, pudisti ukko huolestuneen näköisenä päätään, samalla kuin hän
useinkin jutteli yhtäläisen sattuman omilta retkiltään. Luultua
varovaisuutta ei kuultu, ei nähty. Päinvastoin sanoi hän mielellään
suovansa, että hänen muistelmansa pantaisiin paperille toisten
metsästäjäin huviksi ja painettaisiin yhdessä viime aikojen
metsämiesten urotöitä kuvailevien kertomuksien kanssa. "Mitään tapausta
karhunajoilta ei ole unohtunut", sanoi hän, "vaan kun on elänyt
yhdeksättäkymmentä vuotta, niin ovat muistot useat ja vaikeaksi tulee
niiden järjestäminen; tahdon kuitenkin kertoa kaikki sen mukaan kuin ne
itsestään muistooni juolahtavat." Vähemmin miellytti häntä vastata
kysymyksiin, jotka eivät koskeneet hänen metsästysmuistojaan;
ystävällisesti hän kumminkin antoi meille tietoja, mistä vain halusimme
niitä saada.

Noin 1795 vuoden vaiheilla oli hänen isänsä ostanut Hauhon pitäjäässä
ja Heinäkankaan kylässä olevan Heikkilän perintötilan. Maatila oli
ennen muinoin kuulunut Harvialan suureen herrastaloon, johon vielä
nytkin kuuluu suurin osa Vanajan pitäjää. Hän sanoi sen maksaneen
90,000 talaria, ja 1,000 talaria teki siihen aikaan 60 riksiä. Eero
Juhani syntyi 1799. Kylän karjaa kaitsi hän jo 7 vuoden ikäisenä
yhdessä erään häntä vähän vanhemman naapurinpojan kanssa. Usein viipyi
hän viikkoja yöt ja päivät läpeensä kylän hiehokarjan kanssa noissa
laajoissa iänikuisissa havumetsissä. Uutteraan puhaltelivat pienet
paimenet tuohitorvihinsa, siten karjasta ulohtaalla pitääkseen
petoeläimiä, joita siihen aikaan oli paljoa runsaammin kuin nyt ja
jotka useinkin köyhille asukkaille tuottivat kurjuutta ja nälkää, kun
ne saaliikseen veivät joko ainoan hevosen, lehmän tai koko
lammaslauman. Suurinta vahinkoa saattoivat sudet; vaan muutamina
vuosina tekivät karhutkin pahoja veritöitä seuduilla.

Kolme eri kertaa oli Eero poikasena nähnyt karhun kaatavan eläimiä.

Äänettömänä kauhistuksesta näki hän kerran, kuinka karhu parin sadan
sylen päässä kaatoi täysikasvuisen hevosen ja kantoi sen sitten uuden
aidan yli. Toisella kertaa oli hän 10:ntä nuorta nautaa yksin
paimentamassa sydänmaalla ja keskellä päivää istualleen puunrungolle
nukahtanut, vaan äkkiä herännyt eläinten mölinästä ja nähnyt, miten
karhu kauan oli saanut nujuta, ennenkuin sai toisella kämmenellään
kannosta kiinni, jolloin se heti paiskasikin elukan kenttään.
Tapettuaan lehmän, repimällä auki kaulan, jossa suuret valtimot kohta
verta vuosivat, raateli karhu utaret ja ahmi ne suuhunsa, repäsi sen
jälkeen vatsan halki ja alkoi työskennellä sisälmyksiä. Koko ajan istui
tuo 9-vuotias Eero liikkumatonna peljästyksestä; toiset raavaat
hyökkäsivät monta kertaa pedon kimppuun, joka pahoin repikin useita,
kunnes ne hännät suorana möykyen pakenivat kotiinsa. Kun karhu oli
syönyt itsensä kylläiseksi ja mennyt matkoihinsa, viipyi Eero kauan
ennenkuin pelosta vapisevana hiipi kotiansa. Samanlaisen tapauksen näki
hän muutamia vuosia vanhempana; mutta silloin hän olikin jo
uskaliaampi, ja ajoi karjuen ja kiviä heitellen otson pakoon. Lehmän
utaret olivat jo kuitenkin niin pahoin revityt, että se kotiin tultuaan
teurastettiin.

1808 vuoden sodan muisti Heinäkangas hyvin. Ryssät kun lähestyivät,
niin vietiin naiset ja lapset sekä irtaimisto Kontuvuoren erämaahan,
jonne ne piiloitettiin useiksi viikoiksi. Ei hän muistanut että
veriviholliset juuri muuta väkivaltaa harjoittivat, kuin että aitoista
ryöstivät ruoka-aineet, jotka sentään osaksi maksoivat, ja ottivatpa
myös muutamia hevosiakin.

Savutuvat -- pirtit -- olivat hänen lapsuutensa aikana yleiset näillä
seuduin Hämettä; mutta Heinäkankaan kylän talonväki asui kuitenkin
tuvissa, joissa oli takat ja lattiat. Hän kertoi vanhempainsa tuvan
lattian olleen halotuista, päältäpäin veistetyistä kyynärän levyisistä
tukeista; tupa oli sittemmin poroksi palanut, vaan naapuritalossa olisi
vielä tupa, joka on rakennettu niin karkeista tukeista, ettei niiden
vertaisia kylän metsistä enää löydy. Siihen aikaan, tuumaili hän,
olivat rekien jalakset ja kärryjen pyörät raudoittamattomat, ja
sellaisilla ajoneuvoilla oli hän useat kerrat matkannut aina Turkuun
saakka, liinaa myymään ja suoloja ostamaan.

Eero Juhanin isä oli ahkera metsämies. Hän oli haaskalta ampunut ja
kuopista saanut susia yhteensä 40; mutta ei hän koskaan ollut
antautunut otteluihin mesikämmenen kanssa. Pikkuruisena poikanulikkana
sai Eero usein seurata isäänsä, kun tämä lähti metsälle oravien ja
metsälintujen ammuntaan. Setältään sai hän 10-vuotiaana vanhan
ratsupistoolin ja sillä hän aloitteli metsästäjäuraansa. Ei hän
muistanut koskaan otusta pistoolillaan osanneensa, vaan uutterasti hän
tuhlaili ruutia isän ruutisarvesta ja riemuitsi pauketta kuullessaan.
Kerran pääsi hän jäniksen jälille ja ampui kahden askeleen matkalta
päin mäntyyn; jänis otti niin pitkän hypyn että molemmat takajalat
katkesivat, ja Eero kantoi metsästä ensi saaliinsa kotiin. Hän oli
vieläkin aivan vakuutettuna siitä ettei se luoti ollut, joka jänikseltä
sääret taittoi.

Kun Eero täytti 14 vuotta, antoi isä hänelle luodikon ja siitä päivästä
aikain paloi hänen mielensä synkkiin metsiin, joissa siihen aikaan
oikein vilisi metsänviljaa. Mutta nyt kun on metsälintuja niukasti,
niin on vaikea ajatellakaan sen runsautta niihin aikoihin kun ukko
Heinäkangas alotti metsästäjäuransa. Hän kertoi muutamana keväänä
kaukaa kuulleensa selittämätöntä melskettä suon keskeltä eräältä
kangassaarelta, jolta hän metson soitimen aikana joka vuosi oli saanut
runsaan sadon. Pyssyn kantaman päähän hiivittyään näki hän yli 100
koppeloa ja joukon metsoja, jotka tappelivat niin että höyhenet
pölisivät. Useimmat koppelot istuivat puissa ja katselivat sieltä
taistelua maassa. Paljo oli kukkoja, jotka eivät uskaltaneet osaa ottaa
tappeluun, vaan pysyttelivät jonkun matkan päässä puiden alemmilla
oksilla, joilta ne helposti tipautteli pienireikäinen luoditko, jonka
heikot laukaukset eivät soidinta häirinneet. Monena vuonna peräkkäin
ampui hän (vuosittain) noin 30 ja 40, joista enin osa metsoja. Paljo
oli hän ampunut korpimetsojakin, ja niiden eriskummaisesta soitimesta
kertoi hän, että "sihinän" sijasta ääntelivät ne melkein kuin
lehtokurpat, "knorria" huutaen. Vielä toissa syksynä, 83 vuoden
vanhana, ampui ukko 5 metsoa. Myöhäisinä syksyinä, kun jänis jo oli
muuttanut karvansa, vaan maa vielä oli lumetonna, ampui hän joinakuina
vuosina satakin jänistä. Hatuntekijälle kaupungissa möi hän nahkat,
jotka karvojensa tähden kävivät kaupaksi: mutta jänisten ampuminen ei
maksanut latinkia, vaikka hän säästikin ruutia, niin paljo kuin voi.

Useita susia ja ilveksiä oli hän jo 20 vuotiaana ampunut. Hän kertoi
kuinka suden vahtiminen haaskalla kärsivällisyyttä kysyy. Kaikkiaan on
hän ampunut 24 sutta ja ryöstänyt 14:sta eri pesästä 70 sudenpentua.
Myöskin ilveksiä on hän ampunut 24. Kerran metsästä veistinpuita
hakiessaan tapasi hän kaksi suden penikkaa, isoja kuin vuohenkaritsat;
tunnittain sai hän juosta niiden perässä, kunnes hän vihdoin kangella
sai toista hotaista, jonka jälkeen hän helpolla sai toisenkin
valtoihinsa. Toisen kerran oli hän taas kesäkuulla etsimässä
sudenpesää, ja kun hän lähestyi erästä vuorenrotkoa, jota hän jo
ennenkin oli epäillen katsellut, juoksi häntä vastaan 7 sudenpentua.
Hän arveli pentujen kuulleen hänen askeleensa ja luulleen äitinsä
olevan tulossa. Tälläkin kertaa sai hän useita tuntia niitä ajaa,
ennenkuin ne kaikki sai nuijituksi; hänellä oli pyssy muassaan, vaan ei
halunnut ampua, sillä hän odotteli naarassutta, joka kuitenkaan ei
tullut.

Joulukuun lopulla vuonna 1830 tuli Heinäkangasta tervehtimään tuo lähes
80:nen vuoden vanha, kuuluisa hirvenhiihtäjä, susivouti Palm, joka asui
Kokkilan kylässä Hauholla. Ei juuri häntä paljoa nuoremman miehen,
Syrjäntaan kylän paimenen kanssa oli Palm vanhus kiertänyt karhun
avarassa erämaassa, joka siihen aikaan vielä jakamattomana ollen kuului
mainitun kylän tiluksiin. Syytä on ottaa Heinäkangas mukaansa joukon
vahvikkeeksi, arvelivat he, kun lähtivät karhun tappoon. Heinäkangas
mainitsi tämän karhun ainoastaan sentähden, että se oli hänen
ensimmäisensä; hän muisti vieläkin, ettei hän sinä yönä paljo silmiään
ummistanut, sillä ajatus, että hän huomisaamuna pääsee metsälle, piti
häntä valveilla. Varhain aamulla vaelsivat nuo kolme miestä
sydänmaalle. Kun he jonkun aikaa olivat saarrosta tutkineet, näkivät he
etäällä useita korpikuusia, joiden kaikki oksat monen sylen korkeudelta
maasta olivat karsitut; Palm selvitti nyt heille että otso oli
valmistanut niistä vuoteensa ja että se nyt varmaankin makasi jossakin
aivan lähistössä. Heinäkangas pyysi vanhuksia pysähtymään ja meni yksin
eteenpäin etsimään pesää, jonka hän löysikin. Kun hän oli tullut 15
askeleen päähän, nousi karhu ylös, vaan saikin samassa luodin
rintaansa. Tässä tilaisuudessa oli ampujalla vanha suurireikäinen
piilukolla varustettu sotilaskivääri. Hiljalleen asteli mesikämmen 25
askelta pesästä ja tuupertui sitten suinpäin maahan. Heinäkangas alkoi
panna uutta panosta pyssyynsä; mutta hän huomasikin kohta karhun
kuolleeksi ja huusi tovereitaan. -- Kysyttyämme miltä tuntui ensi
karhuntapon jälkeen vastasi ukko: "Kyllä hän tuo hupaiselta tuntui."
Metsästäjät lähtivät karhua varten hankkimaan kylästä ajoneuvoja, vaan
tapasivatkin miehen, joka oli matkalla metsästä halkoja noutamaan, ja
hän nyt vedätti mesikämmenen Syrjäntaan kylään. Koko kylän väki
kokoontui nyt suureen savupirttiin, jossa kontio kaikkien katseltavana
lepäsi keskellä maaperäistä permantoa. Karhu oli vanha, mahdottoman iso
uros.

Kannun paloviinaa tarjosi Heinäkangas; tuota ilonestettä oli
joka talossa niinä hupaisina aikoina, kun viinaa sai polttaa
kotitarpeekseen. Ukko Palm aukasi karhun, otti sappirakon ja sekoitti
viinaan tuon tumman ruskean nesteen. Kaikki nuoret miehet joivat tuota
karvasta juomaa, saadakseen "karhun intoa." Kysyimme Heinäkankaan
ukolta uskoiko hän että hänen monessa karhuntapossa osoittama
urheutensa johtui tästä maljasta; mutta nauraen vastasi ukko, ett'ei
hän luottanut mokomaan lääkkeesen, sillä ei yhdestäkään Syrjäntaan
pojista, jotka olivat siitä maljasta maistelleet, tullut kunnon
karhuntappajaa. Ainoa, joka näillä seuduin on karhun kanssa uskaltanut
antautua otteluihin ja siten kiitosta ansainnut, on Tienhaaran mökin
Eenokki. Eenokki oli 60:n vuoden ikäinen, kun hän ensimmäisen otson
ampui; mutta ainoastaan 6 kappaletta luuli Heinäkangas hänen ehtineen
kaataa, kun Tuoni jo hänet täältä korjasi. Kirjoitimme muistiin useita
keinoja, miten pyssyn taikomalla saa sattuvaksi; ukko itse nauroi
noille hullutuksille. Sellainen taikomistapa oli tämäkin: pyssy pannaan
rummun alle, joka on tehty maantien poikki juoksevan puron ylitse, ja
annetaan sen olla siellä kunnes ruumis on sen yli kuletettu. -- Hyvää
vaikutti sekin luodin kululle, että pyssyntukin vasemmalle sivulle
kaivoi reiän, johon tiputti elohopeaa ja suuvitsi sen sitten kiini.
Mainitsipa hän myöskin tuosta koko Pohjois-Skandinaaviassa tunnetusta
taikatempusta, jolla sellainen kivääri, joka ei tapa, korjataan: pyssy
latataan kovasti paljaalla ruutilla, työnnetään piippuun käärme ja
ampua pamautetaan se ilmaan. Todellakin kysyy se tapa pyssyn lujuutta;
mutta ukko Heinäkangas arveli, ettei hän ainakaan halunnut ketään
neuvoa tuolla tavoin pyssyään "parantamaan."

Tämän ensimmäisen karhun kaadettuaan päätti Heinäkangas talvisaikana
pitää pääelinkeinonaan karhunajoa. Varsinkin hänen kotitienoonsa
erämaista ja Harvialan avarilta takalistoilta kuului juuri niinä
vuosina alinomaisia valituksia mesikämmenien tuhotöistä; milloin olivat
ne viljaa sotkeneet, milloin taas karjaa kantaneet. Sitävastoin eivät
karhut Syrjäntaan metsissä, joissa niitä oli jokseenkin runsaasti,
olleet mainittavia vahingoita aikaansaaneet. Hän otaksui, ett'ei karhu
luonnostaan ole juuri erittäin raateluhimoinen, vaan että huono
esimerkki hänet siihen saattaa. Elääpä usea karhu koko ikänsä vaan
kasviaineista; mutta ne, jotka kerran ovat lihan makuun päässeet,
tulevat kovin saaliin himoisiksi. Nälkäänsä tyydyttääkseen eivät ne,
kuten sudet, koskaan tapa useampia, kuin mikä nälkänsä vaatii. Ainoana
poikkeuksena lienee se, kun karhu joutuu puolustavaan asemaan.
Heinäkangas arveli otsojen usein saavan kantaa susien synnit. Siihen
aikaan oli noita luihuja ja julmia otuksia hyvin lukuisasti ja aina 20
kappaletta parvessaan samoilivat ne talvisaikoina näillä seuduin. Ei
tunnettu silloin tuota yksinkertaista keinoa, että heti seuraavana
päivänä kun hukat jonkun paistin olivat saaneet ja syöneet itsensä
kylläisiksi, olisi ne kierretty, sillä aikaa kun ne juuri loikoivat
ruokaansa sulatellen, ja ajokehä ajettu väijyksissä olevia pyssymiehiä
kohden. Haaskalta ampuminen oli enin käytännössä.

Kun Eero Juhani sai tilan huostaansa, oli hänen isänsä 60:n, hän itse
31:n vuotias; mutta kun isä vielä oli voimakas, työkunnossaan oleva
mies, niin voi Eero taloa isosti vahingoittamatta käyttää talven tuohon
houkuttelevaan ja myöskin tuottavaan petoeläinten ajoon. Nyt osti hän
tunnetun "kellosepän" Könnin tekemän isoreikäisen ja hyvämaineisen
pyssyn. Pohjanmaalla, sanoi hän, olivat siihen aikaan kaikki
kunnolliset luodikot. Oivalla kiväärillään ampui hän sittemmin pitkän
metsästäjäelämänsä ajalla useimmat kaatamistansa 73:sta karhusta.
Yhteen aikaan oli hänellä 12 kunnossaan olevaa kivääriä, joista Könnin
pyssy kuitenkin oli hänen mielestään luotettavin. Vanhuksella ei ollut
enää muuta, kuin yksipiippuinen, nallilukkoinen haulikko. Kun
ihmettelin, että hän oli hävittänyt luotettavan kiväärinsä, joka niin
monissa muistorikkaissa otteluissa oli mukana ollut, niin vastasi hän:
"juottivat minun kerran päihini ja houkuttelivat sen minulta; vaikka en
tosin enää näe luodikkoa käyttää, niin onpa kuitenkin aina tunnustanut
siltä kuin tuon pyssyn myyminen ei olisi minulle omantunnon rauhaa
suonut."

Ammuttuaan ensimmäisen karhunsa osti Heinäkangas kotimatkallaan
Hauholla Hyömäen hovista koiran. Koiran nimi oli Polle, joka nyt tuli
olemaan hänen uskollisena metsästyskumppalinansa useita vuosia.
Uskalias Polle oli iso, vahva, levollinen ja hiljaisa koira; tuvassa
makoili se enimmäkseen sen seinän vierellä, jolla pyssy riippui; mutta
metsässä oli se tulinen hyökkäämään ja jos ystäväänsä ja isäntäänsä oli
puolustettava, niin silloin oli se kerrassaan raju. Polle oli jänis- ja
kartanokoiran sekarotua; alussa ajoi se hyvin innokkaasti jäniksiä,
vaan kun tuo ei ollut ollenkaan Eeron mieleen, niin totutti hän sen
kohta heittämään moisen halpamaisen ajon.

Suokaamme Heinäkankaan itse kertoa ensimmäisestä metsästysretkestään
Pollen kanssa:

"Kylmä, vaan kaunis oli aamu uuden vuoden alkupuolella, kun, muutamia
päiviä sen jälkeen kuin Pollen olin kotiini tuonut, lähdin otson jälkiä
etsimään Harvialan salomailta. Pollea kaulavitjasta taluttaen olin
mitään löytämättä samoillut aina kello kolmeen asti; ilveksen jälet
kohtasin kyllä, vaan ne olivat jo vanhat, ja minä halusinkin vain
löytää karhunpesän. Helposti voin suksittakin kuleksella, sillä lunta
ei ollut paksulta ja se vähäkin mikä oli, oli pehmeää. Muutaman kummun
luona, jossa lahonut honka makasi pitkollaan, haukahti vihdoinkin Polle
ja pyrki päästä eteenpäin; samalla näin 3 karhua kohoutuvan
sammalvuoteelta honkien lomasta. Ammuin niin sukkelaan, kuin ennätin,
ja onneksi osasin toisen täysikasvuisen karhun pennun sydämeen, niin
että karhu kellahti paikalle. Toiset otsot pakenivat, vaan Polle
seurasi jälessä kaulavitjaansa perässään vetäen ja vihaisesti haukkuen.
Latasin uudelleen, vaan en tahtonut valmiiksi joutua, sillä kummallinen
väristys kiusasi käsiäni ja jalkojani. Tuollaisen vavistuksen olen aina
koko metsästyselämäni ajalla tuntenut erittäin jännittävissä
kohtauksissa."

"Noina piilukon aikoina viipyi tovin, ennenkun oli kivääriinsä saanut
kunnon latingin. Muistossa säilyvät ne kerrat, jolloin pyssy oli
pettänyt, ja nepä ne kehoittivatkin tarkasti lataamaan. Kun panos oli
valmis, jäniksen karvoja sankin päällä ja pii tarkastettu, niin Pollen
haukunta enää heikkona kuului etäältä. Niin nopeaan kuin voin kiiruhdin
oijostellen haukuntaa kohden. Hetken jälkeen jälille saavuttuani
huomasin ett'ei Polle ajanut kuin _yhtä_ karhua. Vihdoin ei enää
kuulunut haukuntaa kuin hiukkasen, ja minä koetin juosta läähättää
jälkiä myöten. Hämärän tullessa kuulin vihdoinkin ajon seisahtuvan, ja
kun viimeinkin pääsin perille näinkin, että Polle oli tarttunut
kaulavitjastaan puun juurelle. Ei ollut ajattelemistakaan enää ajon
jatkamista sinä päivänä, sillä pimeä oli tuossa paikassa tulossa. Karhu
oli kierrellyt niin, että minä kun olin perehtynyt erämaahan ja tunsin
kaikki seudut, tiesin suunnille ett'ei enää olisi kuin pari virstaa
äsköiselle pesälle, jonka luona ammuttu karhu oli. Pollen kuletin
kaulavitjastaan pesälle, jossa päätin viettää yöni. Kaatuneen
korpikuusen käytin rovion laittamiseen ja kohta leimusi edessäni
mahtava roihuvalkea, samalla kuin savu taivasta kohden luikerteli
tiheiden latvojen lomitse, jotka paksujen runkojensa kannattamina
olivat hyvänä kattona. Karhujen pesä oli avara ja mukava enkä
parempaa yömajaa siinä kiireessä olisi itsekään saanut. Oivallisena
päänaluksena oli tuuheakarvainen kaadettu karhu. Sinä yönä solmimme me
karhunpesässä, minä ja Polle, keskenämme lujan metsästysliiton, joka
raukesi sikseen vasta 8 vuotta tämän jälkeen, kun useissa karhunajoissa
jo olimme yhdessä olleet; sudet tapasivat kunnon koirani eräällä
retkellä, jonka se omin päin oli tehnyt, ja vesissä silmin sain
katsella hännän palasta ja niitä muutamia karvatukkuja, jotka siitä
olivat vain jääneet jälelle."

"Pollen kanssa jaoin seuraavan päivän valetessa viimeisen leipäpalaseni
ja sitten lähdimme emäkarhun jälkiä seuraamaan. Noin puolen peninkulmaa
äskeisestä pesästä kiersin otson, vaan lähtiessäni karhun luo hiipimään
en uskaltanut Pollea mukaani ottaa, sillä varmaan olisi kontio nyt
varallaan, kun vasta oli levolle päässyt. Puuhun, ulkopuolelle
saarrosta sidoin koiran; tuo viisas eläin uikutti hiljaa ja näytti
ymmärtävän, mitä nyt oli tapahtuva, kun yksin lähdin seuraamaan otson
jälkiä. Kieltoni oli koirani ymmärtänyt, sillä se ei ruvennut
haukkumaan. Kohta näinkin kaukaa karhun maata mötköttävän tuulen
kaataman kuusen juuren suojassa ja niin varovaisesti kuin voin hiivin
nyi kuulumattomin askelin sen taakse ampumamatkalle. Sihtasin kauan ja
tarkasti, niin että sain hyvän sihdin vasemmalle puolelle, joka oli
minuun päin käännettynä. Ja vaikka selvään kuulin, miten luoti sätkähti
ruumiisen, niin nousi karhu kuitenkin ja asteli hiljalleen pois
näkyvistäni. Laukauksen kuultuaan riuhtausi Polle kaulavitjastaan irti
ja vihaisesti haukkuen heittäysi se kontion jälkeen; yht'äkkiä kajahti
haukunta, kuin ajo olisi seisahtunut. Uuden panoksen pyssyyni saatuani
kiiruhdin paikalle ja huomasin mesikämmenen jo heittäneen henkensä.
Polle haukkui niin, että metsä kaikui; mutta koirani ei koskaan
koskenut kuolleesen otukseen."

"Lopun päivää koetin kolmatta karhua kiertää, vaan en onnistunut, ja
kun pimeä alkoi estää jälkiä näkemästä, niin kulin metsän halki
edellisenä päivänä ammutun karhun luokse. Pesän lähistöllä näin useiden
susien jälkiä ja jollemme, Polle ja minä, olisi vahanneet, niin varmaan
olisivat hukat sinä yönä pitäneet pitojaan karhun luona. Sytytin
roihuvalkean ja aukaisin otson Pollelle illallista hankkiakseni, vaan
vasta sitten, kun muutamia palasia olin tulella kärventänyt, rupesi
koira niitä syömään. Otettuani kulauksen taskumatistani
'pohjalastiksi', söin minäkin karhun lihaa pari suupalasta."

"Varhain päivän kajastaessa lähdin Pollea taluttaen kontion jälille
sille paikalle, jossa edellisenä iltana olin eronnut niistä. Melkeinpä
koko tämän kolmannenkin päivän menetin koettaessani kerran toisensakin
jälkeen saartaa otsoa, vaan sekin oli myötäänsä liikkeellä, niin että
minun lopulla täytyi päästää Polle irti. Heti lähti koirani kiivaasti
haukkuen jälkiä seuraamaan ja minä kulin perässä minkä ennätin. Pesästä
lähdettyään oli karhu koko ajan mutkitellut tienoolla, luultavasti
toivoen tapaavansa omaisensa. Tuskin puolen peninkulmaa pesästä
kuulusti, Pollen haukunnasta päättäen, ajo vihdoinkin seisahtuvan.
Paikalle saavuttuani näin karhun ruvenneen mäntyyn noin parin sylen
korkeudelle maasta ja siellä puun runkoa kämmenillään syleilevän.
Sihtasin etulavan taakse ja otso pudota kupsahtikin maahan. Polle
hyökkäsi heti kimppuun ja nytkös naurettavin taistelu alkoi.
Takajaloillaan seisten nosti tuo haavoittunut karhu useat kerrat koiran
ilmaan ja pudisteli sitä aika lailla. Leikin kestäessä mörisi karhu
hirmuisesti ja Polle vuorostaan vihaisesti haukkui ja ulvoi. Aloin jo
latata uudelleen; vaan vaikka karhu olikin kuolettavasti haavoittunut,
sekausin minä kuitenkin Pollen hädän tähden taisteluun ja iskeä
jymäytin ukkoa kerran kirveelläni ja silloin olikin taistelu ratkaistu.
-- Paikoilleen heitin nyt tällä kertaa kakki kolme otsoa ja lähdin
astua vihmomaan kotia. Kovakouraisen karhun syleilyt olivat koiralle
saattaneet kipuja, sillä Polle parka ulisi koko matkan. Verihaavoja tai
katkenneita luita en kuitenkaan havainnut ja viikkokauden kuluttua
olikin se jo terve ja valmiina uusiin ponnistuksiin. Tällaisen
muistutuksen saatuaan ei Polle enää koskaan tehnyt niin rajua
hyökkäystä, jollen minä vain vaarassa ollut, mutta silloin hyökkäsikin
se kuin hurja karhun kimppuun. -- Kotiin tultuani kerroin isälleni,
mitä näinä kolmena päivänä olin toimittanut. Ja kun Pollen kanssa olin
syönyt vankan aterian lähdimme isäni ja minä kahdella reellä karhuja
salolta noutamaan. Kaunis oli kuutamo kun myöhään yöllä palasimme
kylään, missä suuri hälinä vallitsi; huhun kautta oli levinnyt tieto,
minkätähden me niin myöhään olimme metsään lähteneet. Molemmat karhun
pennut olivat melkein emänsä kokoiset ja jollei se olisi ollut viime
vuonna mahona, niin olisivat penikat jo toissa talvena maanneet eri
pesissä ja olleet täysi-ikäiset."

Näin lopetti ukko Heinäkangas kertomuksensa ensimmäisestä
karhunajostaan urhean Pollen kanssa. Emme ennättäneet kirjoittaa
muistoon syrjäseikkoja, jotka olisivat valaisseet karhun elintapoja.
Muistelen hänen huomanneen, että vanhat otsot eivät ajon kestäessä
koskaan nouse puuhun; sitävastoin olivat nuoret karhut useasti puuhun
kiivenneet.

Ilta oli jo myöhäiseen kulunut, ja arvelimme vanhuksen tarvitsevan
lepoa. Hän ei kuitenkaan myöntänyt olevansa väsynyt. Häntä oli
huvittanut, sanoi hän, saada muistella korvessa suoritettuja miehuuden
aikansa urotöitä. Pyysimme että kohta saisimme palata takaisin
kuulemaan useampia kertomuksia, ja hän toivottikin meitä
tervetulleiksi.

       *       *       *       *       *

P. E:n kanssa matkasin toukokuun ensi sunnuntaina tuon 14 virstaa
pitkän matkan Heinäkankaan luo. Tulimme tällä kertaa jo edeltä
puolisen, jotta meillä olisi tarpeeksi aikaa ja ett'emme tarvitseisi
myöhäisellä valvomisella vaivata vanhusta. Mutta kun hänen muistonsa
ovat niin runsaat ja kun noita hänen vilkkaita kuvaelmiaan huvikseen
kuuntelee, niin sattui meille nytkin, että vasta keskiyön jälkeen
tulimme kaupunkiin takaisin. Suuren joukon kysymyksiä olimme ukon
vastattavaksi paperille panneet, että häntä niin vähän kuin mahdollista
vaivaamalla voisimme hänen rikkaasta muistolähteestänsä ammentaa
runsaan joukon tietoja. Luultavasti ei kukaan Suomen tätä nykyä
elävistä metsästäjistä ole niin paljo kokenut petoeläinten ajoissa kuin
Heinäkangas ja tuskinpa kenelläkään toisella lienee niin terävä
huomiokyky metsähavainnoihin.

Kyselimme häneltä missä määrässä hirviä oli ollut niissä äärettömän
laajoissa erämaissa, jotka ympäröivät hänen synnyinseutuaan tämän
vuosisadan alkupuolella; hän kertoikin, että hänen lapsuutensa aikana
nähtiin noita isoja ja siivoja eläimiä kymmenittäin parvessaan.
Sittemmin kun niitä kovasti ahdistettiin, vähenivät ne äkisti, niihin
aikoihin, kun hän aloitteli metsästystä, olivat ne jo harvinaisia ja
kohta näyttivät ne melkein sukupuuttoon hävitetyiltä. Noin sata
kappaletta muisteli hän ennen mainitun susivouti Palm'in ampuneen.
Nämät hävitystyöt toimeenpantiin keväällä, jolloin paksu lumi ja hanki
esteli hirvien pakoa. Murhaamiseen muisteli hän kerran isänsäkin osaa
ottaneen, mutta itse ei Eero koskaan ollut hirveä ampunut ja harvoinpa
hän oli sitä nähnytkään. Varhaisemmilla lapsuutensa ajoilla oli
siltavouti Aatami Orri tunnettu hirvenhiihtäjänä. Äsken mainittujen
lumiolojen vallitessa nuiji hän kirveellä hirvet ja luultavaa myös on,
että hän suuremmassa määrässä kuin Palm oli syynä niiden häviämiseen.

Pyydettyämme saada muistoon kirjoittaa Heinäkankaan tekemät havainnoi
mesikämmenen elämänlaadusta, tavoista y.m. kertoi hän useita, pitkiä
kertomuksia ja selvitti kaikki tarkalleen. Arvaamaton hyöty olisi
pikakirjoittajista ollut näillä matkoilla ukon luona käydessämme.

Että metsissämme on ainoastaan yksi karhulaji, siitä oli Heinäkangas
vakuutettu. Useita omituisia eriäväisyyksiä ko'ossa, näössä ja tavoissa
kyllä on; jopa ruumiinrakennuskin vaihtelee; toinen karhu voi olla
korkeampi lautaselta kuin säeltä ja toinen taasen päinvastoin.
Paljailla kasvimaailman tuotteilla, niinkuin juurilla, marjoilla ja
sydänmaan kasvien siemenillä arveli hän useampain karhujen elättävän
itsensä. Heinäkangas kertoi kuinka kontio ennen muinoin metsätorpparin
vaivoja säästääkseen korjasi kaurankin pellolta. Karhu suorittaa tämän
tehtävänsä niin, että takajaloillaan istuen kokoo etukämmenillään
sylyyden täydeltä kauranpäitä ja ne syötyään siirtyy aina verekselle
paikalle, eikä lopeta ennenkuin on koko aitauksen tyhjäksi pannut.
Hyviä päiviä vietti se naurishalmeessakin, Potaatit eivät vielä
Heinäkankaan nuoruuden aikana olleet syrjäyttäneet nauriita,
joita useinkin viljeltiin halmeessa. Makealta maistaa karhulle
metsämehiläisten hunaja. Mielellään syö se myöskin muurahaisten munia
ja valmistaa usein muurahaispesiin talvimajansa. Ainoastaan hyvin
vanhojen otsojen luulee Heinäkangas kotieläinten kimppuun hyökkäävän;
mutta ne otsot, jotka kerran näin ovat aloittaneet, tulevat kovin
saaliin himoisiksi ja saavat suuria tuhoja aikaan. Kerran söi karhu
kolmessa päivässä ison lehmän eikä heittänyt jälelle muuta kuin
mahalaukun, sarvet, sorkat ja osan nahkasta. Hän arveli että
naaraskarhu on saaliinhimoisempi ja vanhaksi tultuaan isompi kuin
uroskarhu. Mahdottoman suuria mainitsi hän isointen karhunnahkojen
olleen; mutta kun muinoin oli tapana venyttää niiden pituutta niin
paljo kuin mahdollista, niin ei niistä voinut tehdä minkäänlaisia
johtopäätöksiä eläinten suuruudesta. Moni pulska karhunnahka oli
muinoin mennyt pilalle riihissä tai saunoissa kuivatessa, kuten silloin
oli tapa tehdä. Viime aikoina oli Heinäkangas oppinut suolaamaan niitä.
"Oikein suuri otso," sanoi ukko, "täyttää työreen niin hyvin
pituudelleen kuin leveydelleen, ja kuusi miestä tarvitaan kontiota
tupaan kantamaan." Lihavin on karhu talven kynnyksellä, kun maa alkaa
kylmää, ja se ennen jo katsotulle ja valmistetulle tilalleen paneupi
maata. Kaatuneiden puiden vieruksilta oli Heinäkangas tavannut useimmat
pesät, joko tuulen kaataman korpikuusen juurikon alta tai myrskyn
ruhjoman, juuriltaan lahonneen ijanikuisen hongan suurien oksien
suojasta. Kuusen oksista eli sammalista tekee kontio joskus pesänsä
kasvavan kuusenkin juurelle. Toisinaan löytää oikeita hiekkakankaihin
kaivetuita uunejakin. Jos karhua ei häiritä, niin makaa se pesässään
syömättä yli talven, kunnes lumi alkaa keväällä sulaa ja aurinko
herättää luonnon eloon ja toimintaan. Vasta myöhään keväällä sanoo
Heinäkangas karhujen laihtuvan. Kaikki ne karhut, jotka hän
maaliskuulla oli kaatanut, olivat vielä jotensakin lihavia, vaan ne,
jotka hän oli ampunut myöhään keväällä toukokuulla, olivat uskomattoman
laihat; mahalaukku ja suolet olivat niin typö tyhjät ja puhtaat, kuin
olisivat olleet pestyt. Peräpuoleen paattuu pihka- ja rasva-aineksista
niin kutsuttu _tappi_, joka sulkee koko ruoan sulatuslaitoksen.
Kuuluisa karhuntappaja Lloyd sanoo kontion hyvin sukkelaan laihtuvan,
jos se talvella pesästään säikäytettynä ja kauan vainottuna menettää
tappinsa. Vaikka Heinäkangas kerran, ryöstettyään emokarhun pesästä
penikat kahden viikon ajan, oli hätyytellyt itse emän Rahkoilan kylän
metsissä ja useita kertoja sitä haavoittanutkin ennenkuin kaatui, niin
eipähän se kuitenkaan ollut tappiaan hukannut.

Vuoden alussa ennen helmikuun puoliväliä synnyttää karhu korkeintaan
neljä pentua. Syntyessään eivät ne ole koiran penikoita suuremmat, vaan
eroavat niistä kuitenkin paljo, sillä niillä ei ole häntää ja käpälät
ovat suhteelliset ruumiin kanssa, muutenkin ovat ne jo alusta alkaen
tavoiltaan oikeita pikku karhuja; sokeina ne syntyvät ja kasvavat
hitaasti. Heinäkangas kantoi kerran selässään penikulman matkan kolme
tuollaista vuoden vanhaa karhunpentua. Vuoden vanhoina eivät ne ole
pienenlaista metsästyskoiraa suuremmat. Kaksi kertaa oli tapahtunut,
että hän yhtenä päivänä oli emäkarhua haavoittanut ja että se
seuraavana päivänä oli uuteen väliaikaiseen pesään synnyttänyt kolme
pentua molemmilla kerroilla; emän kaadettuaan kantoi hän ne elävinä
kotiin. Ennenkuin emä lähtee pesästään ja rupeaa syömään, luuli hän
pentujen saavan sen utarista hyvin vähän maitoa. Heinäkangas vastusti
kiven kovaan sitä luuloa, että karhut muka syövät itsensä kylläisiksi
ennenkuin paneutuvat talvimajoihinsa. Päinvastoin arveli hän karhujen
paljo ennen maata panoansa heittäytyvän syömättömäksi, ja sitä todistaa
sekin seikka että pesässä ei koskaan ulostuksia tavata.

Kontio elää vanhaksi ja kasvaa kauan; vanhaksi tultuaan pilautuvat
sen hampaat ja se laihtuu paljo, vaan vanhojen nahat ovat
pitkäkarvaiset, sakeat ja useinkin on niillä kaunis tummanruskea
karva, jonka nenät oikein hopealle hohtavat. Nahat möi hän usein
Arkangelin kulkukauppiaille ja sai niistä 20:sta aina 40 ruplaan
kappaleelta. Ylipäänsä ei ammuttu karhu siihen aikaan paljoa tuottanut.
Nimismieheltä sai hän vuoden odoteltuaan 6 tai 8 ruplaa tapporahoja,
jotka siihen aikaan kannettiin joka talosta, missä vain lehmä oli.
Minkäänlaista tiliä ei Heinäkangas sanonut koskaan saaneensa
nimismieheltä, joka hitaasti ja vastahakoisesti suoritti maksut ja koko
tilin teki hän näillä sanoilla: "Niin paljo se tekee, eikä sen
enempää." Kerran ehkä "kymmenennen kerran" tuli hän Hattulan
nimismiehen luo vaatimaan tapporahoja useista karhuista ja ilveksistä,
jotka hän oli ampunut Rahkoilan kylän mailta ja edellisenä vuonna kylän
käräjissä näyttänyt. Ensin antoi nimismies hänelle huutia noista
kirotuista alinomaisista tapporahan pyynneistä ja sitten lopulta sai
hän 40 ruplaa paljaita ruosteisia kuparilantteja. Hän ei saanut
minkäänlaista pussia, jossa olisi kantanut niitä, ennenkuin hän sitä
varten yritti riistaista paitansa yltään. Tapporahoja saadakseen näytti
hän kerran Janakkalan käräjätalossa yhtä aikaa 10 karhun ja 3 ilveksen
nahkaa.

Ainoastaan kaksi kontiota oli Heinäkangas vaan lumetonna ollessa
tappanut; toinen niistä oli hänen omilla tiluksillaan kaatanut lehmän.
Muutamassa puussa pyssyn kantaman päässä useita öitä vahdittuaan karhun
tuloa haaskalle, viritti hän väkipyssyn eli suurireikäisen
muskettikiväärin siten, että jos karhu lähestyi haaskaa sitä tietä
myöten, jota hän luuli sen tulevan, niin täytyi sen koskettaa
jännitettyä messinkilankaa, joka silmänräpäyksessä laukaisi juuri sitä
kohden asetettuun pyssyyn. Kun Heinäkankaan seuraavana aamuna päivän
sarastaessa piti lähteä hevosta laitumelta noutamaan, kuuli hän kovan
latingin kumahduksen, ja kiiruhti heti paikalle. Isohkon vanhan
naaraskontion kuolonkamppaus oli juuri loppumassa; suuri lyyjyn möhkäle
oli sattunut rintaan ja mennyt takapuolen kautta ulos. Pitkän matkan
päässä oli pyssy, josta tukki oli katkennut.

Toinen karhu, jonka Heinäkangas vaan vielä lumetonna ollessa oli
ampunut, oli hänen viimeisensä ja järjestyksessään 73:mas. Ukolla oli
hyvin hämärä ajantieto, niin ettei hän tarkemmin voinut sanoa milloin
se oli tapahtunut; hän muisteli sen syksyllä kuudennella
vuosikymmenellä tapahtuneen. Lammin pitäjässä Syrjäntaan metsissä oli
otso kaatanut lehmän ja kohta haettiin hevosella laajalti kuuluisa
karhuntappaja kostamaan karhulle, joka jo useina vuosina oli suuria
tuhoja aikaansaanut. Heinäkangas oli ottanut mukaansa pienen koiran,
jonka kuntoa hän ei vielä ollut karhunajossa koetellut. Kun hän sitten
auringon laskiessa hiipi haaskalle syöksi koira esiin ja alkoi ahdistaa
kontiota, joka täydessä rauhassaan illasteli. Koira ahdisti karhun
takapuolta niin hurjasti että Heinäkangas pääsi huomaamatta
ampumamatkalle. Naurettavaa kuuluu olleen nähdä, miten karhu tuon
tuostaan kääntyi ja koetti kämmenillään hotaista tuota urhokasta ja
sukkelaa koiraa; mutta kääntyipä karhu miten tahansa niin oli koira
aina sen -- takapuolella. Luoti sattui keskelle ruumista, meni sivulta
sisään ja tuli oikeanpuolisen reisiluun kautta ulos. Hiljalleen
takapuoltaan laahaten asteli karhu koiran hätyyttämänä tiehensä.
Heinäkangas latasi uudelleen, pääsi pyssyn kantamalle ja kaasi karhun
ampumalla suoraan sydämeen.

Kerran oli Tuuloksen erämaissa raivonnut metsävalkea, jonka jälkeen hän
löysi liekkeihin hukkuneen mesikämmenen raadon.

Heinäkangas oli aina ollut uuttera kalastaja, ja hän kehuikin, miten
onkiminen oli ollut hänen nuoruutensa aikoina tuotteliasta Harvialan
metsien monissa järvissä. Kerran oli hän yhtä-ikäisen paimenpojan
kanssa eräänä ihanana päivänä mätäkuun alkupuolella ollut Mustanvirran
järvellä ahvenia onkimassa. Eipä aikaakaan niin kuulivat he jonkun
matkan päässä rannikolta kontioiden mörisevän tuossa iänikuisessa
synkässä metsässä, joka ympäröi järven. Selvään kuulivat he, että niitä
oli kaksi eli useampia eläimiä. Hän arveli niiden parittelun olleen
parast'aikaa. Niiden mörinä oli niin kauheaa, että poikaparat heti
nostivat kiviriipan, sousivat rannalle ja pakenivat.

Metsästäjävanhus tiesi mainita kaksi tapausta, jolloin sudet olivat
hyökänneet karhun kimppuun. Eräänä hyvin kylmänä päivänä uuden vuoden
vaiheilla kolmannen vuosikymmenen alulla lähti hän eräästä metsäniityn
ladosta taloon heiniä noutamaan. Sinne mennessään näki hän suuren
kivilouhen luona lumen tannerretuksi ja verisenä. Hän tarkasti paikan
ja huomasi karhun ja useiden susien jälet; jälet lähtivät muutamia
satoja syliä siitä olevasta karhun pesästä. Lunta ei moneen päivään
ollut satanut, vaan useista asianhaaroista päätti hän kuitenkin, että
taistelu oli äsken tapahtunut, ehkäpä vielä samana päivänäkin.
Hän meni heti kotiin, sieppasi Könnin pyssyn seinältä ja palasi
taistelutantereelle takaisin. Monta virstaa olivat sudet karhua
seuranneet, vaan lopulla heittäneet ajonsa sikseen. Lammin pitäjässä
ampui hän sitten kolmen päivän kuluttua saman kontion, joka jo oli
ennättänyt valmistaa uuden pesän.

Erään toisen kerran ahdisti hän Harvialan metsissä useita päiviä
perätysten karhua, jonka halonhakkaajat olivat makuulta säikäyttäneet.
Karhu ei paneutunutkaan maata enää, jonka tähden Heinäkangas päätti
laskea molemmat koirat, Pollen ja Kepin irti koetteeksi eivätkö voisi
mesikämmentä "asettaa", kuten sanotaan, kun koirat äkäisesti hätyyttäen
estävät karhun pakenemasta. Vihdoin joutuivat koirat vereksille jälille
ja ajo alkoi; mutta äkkiä keskeysi se ja pelästyneinä tulivat molemmat
koirat metsästäjän jalkojen juurelle. Heinäkangas huomasi heti jotakin
merkillistä tapahtuneen, jonka vuoksi hän koirain kanssa lähtikin
karhun jälkiä seuraamaan. Tultuaan sille paikalle jolla haukunta oli
vaiennut, huomasi hän useiden susien jälkiä; sudet olivat ensin
seuranneet koirain haukuntaa, vaan sitten pari virstaa karhua ajaneet,
kunnes se pelasti itsensä sakeaan pensaikkoon. Luultavasti eivät hukat
sentähden uskaltaneet sinne tunkeutua, kun eivät parvessa voineet tehdä
hyökkäystään. Tämänkin karhun ampui Heinäkangas muutamain päiväin
kuluttua. Hän oli haavoittanut sen luodilla kupeesen, koirat ajoivat
sitä takaa useita virstoja, kunnes niiden levollinen haukunta ilmoitti
karhun kuolleeksi.

Pyysimme häntä kertomaan, miten hän talvella varustausi
metsästysretkilleen. -- Keihästä hän ei ollut koskaan käyttänyt.
Aseinaan olivat luodikko, tuppipuukko ja kirves metsästyslaukussa,
jossa hänellä myöskin oli ampumavarat, taskumatti ja palanen
reikäleipää. Paksu villainen nuttu oli hänellä ihoa lähinnä. Jos ilma
ei ollut kovin kolkko, niin ei hän ottanut pitkävillaista, lyhkästä
turkkiaan, vaan sen sijaan lyhytvillaisen lammasnahkaliivin,
jonka päälle hän veti sarkatakin. Useita vuosia käytti hän
polvien alapuolelle ulottuvia hirvennahkaisia säämyskähousuja, ja
talvis-aikoina oli hänellä aina jalassa villaiset syylingit, joiden
paksut jalanalustat olivat palmikoimalla tehdyt. Ohkainen verkalakki
oli hänellä päässä; hänen tuuhea ja pitkä kellertävä tukkansa suojeli
korvia kylmältä ja kaulaa puista karisevalta lumelta. Metsästäjällä,
sanoi hän, pitää olla kevyt päähine, sillä jos pää asuu kovin
lämpimänä, tulee hän hitaaksi ja tarkkaamattomaksi. Ainoastaan
halonhakkuussa ja ehtoollisella käydessä oli hänellä lapaset, vaan
molempia tilaisuuksia varten olivat ne eri mallisia. Sen enempää ei hän
sydäntalvella, öiden pisimmällään ollessa, ollut nuotion ääressä yötään
metsässä viettänyt, kuin silloin kerran karhun pesässä kaksi yötä,
josta hän jo edellisen käyntimme aikana kertoi. Tähän vuoden aikaan
katsoi hän viisaimmaksi pimeän tullessa vaeltaa jollekin lähimmäiselle
ihmisasunnolle ja sieltä päivän valetessa palata metsään takaisin, kuin
puolen vuorokautta nuotiolla loikua. Sitävastoin piti hän soveliaampana
jo maaliskuun lopulta alkaen jäädä yöksi metsään, sillä siten säästyi
paljo aikaa ja voimia. Huhtikuulla viipyi hän metsässä monesti yhteen
kyytiin useita öitä, toisinaan aivan yksin, ei edes koira kumppalina.
-- Enempää kuin kaksi kunnon koiraa ei hän konsanaan saanut pitää niin
kauan, että niistä olisi ehtinyt kasvaa oivia karhukoiria. Muutamia
vuosia Pollen kuoleman jälkeen osti hän Kartanon tilalta koiran, joka
oli monessa tilaisuudessa Pollelle hyvänä apuna. Kepi oli tuon erittäin
oivallisen ilves-koiran nimi; mutta siltä puuttui Pollen kunnioitusta
ansaitseva luonne. Useita hyviä koirain alkuja oli hänellä ollut, vaan
ne joko sudet ennen aikaansa veivät eli kadehtijat myrkyttivät.

Sana sanalta kirjoitimme vielä muistoon muutamia merkillisiä
karhunajoja, joita tuo vanha metsämies kertoili. Hänen omilla sanoilla
kerromme ne nyt.

"Luulen sen olleen vuonna 1836, eli sitä seuraavana vuonna, kun
metsävalkea poltti suuren osan Harvialan erämaita ja minä samana
talvena ammuin kymmenen kontiota -- korkein luku mitä koskaan yhtenä
talvena olen kaatanut. -- Kylmä oli joulupyhien aikana talvinen aamu,
kun Pollea ja Kepiä kaksista kaulavitjoista taluttaen seurasin vanhoja
ilveksen jälkiä. Vasta sitten kun tapasin ilveksen lepopaikan yöllisen
retkeilyn jälkeen arvelin päästää koirat irralleen. Jälet johtivatkin
useiden kaatuneiden kuusien muodostaman ison murrokon sivuitse. Täällä
rähähtivät koirat haukkumaan ja niin äkkiä syöksähtivät ne eteenpäin,
että niiden kaulavitjat luiskahtivat kädestäni, ja minä samalla näin
neljä suurta kontiota nousevan ryteiköstä ja pötkivän pakoon. Ennenkuin
sain pyssyn selästäni ja jäniksen karvat sankilta, oli silmänräpäys
kulunut. Sillä välin pääsivät karhut etäämmälle, ja nuo paksut tiheässä
olevat puurungot kun olivat tielläni, niin en saanut sihtiä. Laskin
pyssyn olaltani ja lähdin koiria kaulavitjoista vapauttamaan;
lakkaamatta haukkuivat ne vielä tuolla ryteikössä, ja minä arvelin
niiden tarttuneen kaulavitjoistaan johonkin puuhun. Mutta miten
olikaan, niin hyppäsi äkkiä edestäni risukosta mahdottoman suuri karhu
esiin ja hädin tuskin sain sihdin ja ennätin pamauttaa, kun kontio enää
oli minusta vaan sylen päässä. Karhua pois hätyyttääkseni huusin
kovasti ja tuossa onnekseni pehmeässä lumessa juoksin niin nopeaan kuin
voin, karhu aina vain kintereilläni. Koiria estivät kaulavitjat eri
tahoilta ahdistamasta; ne seurasivat kuitenkin raivoisan karhun
kantapäillä. Pari kertaa olin paetessani vilkaissut taakseni ja näin
että karhu oli haavoittunut ja kidasta vuosi verta. Kovasti olin tällä
kertaa pelästynyt ja luulenpa kyllä, ett'eivät minun huutoni kuuluneet
yhtä rohkeilta ja uhkaavilta kuin kontion mörinä. -- Vihdoin riuhtoutui
oiva Polleni irti kaulavitjastaan ja tarrausi mesikämmenen takapäähän,
vaan saikin samassa sellaisen korvapuustin, että pyörien lensi useita
kyynäriä sivulle. Nyt heittikin karhu minun rauhaan ja lähti toiselle
suunnalle samoamaan. Urheasti sitä koirat ahdistivat, vaan Kepiä
haittasivat maata laahaavat kaulavitjat. -- Latattuani uudelleen,
kiiruhdin taas ajoa vastaan."

Ystävälleni, joka ei ole mikään metsästäjä, huomautin mimmoinen rohkeus
tarvitaan vasta haavoitettua karhua hätyyttämään piilukkoisella
pyssyllä, jossa luotikin vielä on pieni, ja kuinka suureen vaaraan
silloin antaupi verrattuna siihen, kun on perästä latattava ja
isoreikäinen, kaksipiippuinen kivääri käytettävänä.

Heinäkangas jatkoi: "Koko sen päivän vainosin karhua ja satuinkin
useasti ajoa vastaan. Näin kerran etäältä miten karhu, jota koirat
kintereillä ahdistivat, juosta lönkytteli jäätä myöten Leppolammin
poikki. -- Korkeintaan parin virstan matkalla äsköisestä karhujen
pesästä pysähdyin hämärän tultua. Puolijuoksussa olin koko päivän
seurannut ajoa, joka oli käynyt suurissa mutkissa. Pimeä oli jo, kun
hiljalleen vaelsin asuttuja seutuja kohden tuossa surkean näköisessä
metsässä, jonka tuli oli tuhonnut ja myrsky joukottain kaatanut sen
synkkiä karstaisia ajanhampaan kaluamia honkia. Kun vihdoin koirat
tulivat luokseni, niin hauskaa oli meistä tavata toisemme; minua
peloitti jo että ne olivat joutuneet susien saaliiksi, sillä monet
kerrat olin päivän kuluessa tavannut niiden jälkiä. Kaulavitjastaan oli
Kepin onnistunut päästä erilleen. Väki oli jo maata paneutunut, kun
saavuimme Kirrin kylään, josta tämä metsänkaistale Harvialan maata on
saanut nimensä. Palaneen metsän hiiltyneistä puunkuorista olimme niin
mustuneet, että aivan näytimme nokikolareilta. Yhteisen vuoteen
valmistin nyt itselleni ja koirille pirtin maaperäiselle lattialle.
Mesikämmenen kovasta korvapuustista oli Pollen vasen silmä melkein
umpeen pöhöttynyt, vaan aamusella oli koira kuitenkin ennen meitä
valmiina metsälle."

"Ennen auringon nousua lähdin liikkeelle ja vainosin sen päivää
naaraskarhua, joka yhä vaan oli liikkeellä, iltaselta kävelin pitkän
matkan Könnin pyssyä hakemaan, sillä karhunajoissa en ilman sitä
itseeni koskaan luottanut. -- Aikaa voittaakseni pyysin isääni
seuraavana päivänä minua hevosella metsään saattamaan. Suoraan metsän
halki ajoimme Lammin ja Turengin mäkiselle tielle. Tämä tie, joka nyt
on erikoisen hyvässä kunnossa, menee läpi Kirrin metsien ja oli siihen
aikaan niin kapea että suuret puut estivät auringon säteitä maahan
tunkeutumasta. Puut olivat niin likellä rattaiden jälkeä, että kesällä
kahdet kärryt ainoastaan muutamin paikoin voivat sivuuttaa toisiaan.
Lahonneet puunkuoret peittivät maan ja noiden iänikuisten puiden
juurella vallitseva alinomainen pimeys oli ehkäissyt alhaisempien
kasvilajien kasvun; ainoastaan alahtavat maat, joilla ontoiksi
lahonneita kuusia kasvoi, peitti paksu karhunsammal. Vihreänä ja
rehevänä kasvoi se kivillä ja lahonneiden murrokkojen päällä."

Kunnioitusta herättävä iäkäs Heinäkangas ja hänen vilkkaat kuvaelmansa
metsistä, jotka olivat olleet hänen miehuutensa urotöiden
näytelmätantereena, tekivät meihin mahtavan vaikutuksen. Monilla
jänisjahdeilla ja kalastusretkillä jollekin noista useista
kalarikkaista metsälammista olin oppinut tuntemaan noiden seutujen
nykyisen tilan; niiden entisen ulkonäön ovat metsävalkeat ja monet
sadat Harvialan mökkyrit kokonaan muuttaneet.

"Kuusikymmentä kontiota", jatkoi ukko, "olen ampunut Harvialan
saloilla, ja ainoastaan kolmetoista muiden metsissä kaatanut."

"Kirrin myllyn kohdalla menin koiraini kanssa metsään, josta isä palasi
hevoisineen takaisin. Päätin ensin etsiä jonkun noista neljästä
sisaruskarhuista, joiden arvelin hajautuneen eri tahoille ja itsekunkin
asettauneen omaan pesäänsä. Vaikka haavoitettu emäkarhu, joka vielä
edellisenä iltana oli liikkeellä, olisikin paneutunut levolle, niin en
voinut kuitenkaan toivoa tapaavani sitä pesältä. Pari tuntia olin jo
vakoillut kun Käsilammin ja Sääjärven välillä tapasin karhun jälet, ja
arvelin että joku noista neljästä oli siitä tallustellut. Koska katsoin
turhaksi koirien kanssa lähestyä karhua, jonka vasta kaksi päivää
sitten olin liikkeelle ajanut, sidoin ne kaulavitjoistaan puuhun kiini,
ja huomasin samassa että rungon kaarnaan oli piirretty risti. -- Sitä
paikkaa lähinnä olevaan puuhun, jonka luona karhu kaatui, oli minulla
tapana piirtää risti ja päivänmäärä osoittamaan, milloin se tapahtui;
vihdoin ei tuossa avarassa metsässä ollut seutua, jolla virstan alalla
ei olisi sellaista puuta löytynyt. Merkillistä on, että itse olen
elänyt kauemmin kuin nuo muistomerkit; ne ovat jo kaikki aikoja sitten
kaatuneet maahan ja lahonneet, taikka on kirves ne korjannut."

"Karhua kiertäessäni näin tumman töyrään muutamien isojen kuusien
välissä. Aloin epäillä, otin sankilta jäniksen karvat pois ja tein
kierroksen voidakseni erään suurenlaisen kiven suojassa hiipiä
paikalle. Kolmenkymmenen askeleen päähän tultuani, näin karhun makaavan
muurahaispesässä. Otso nosti päätään ja verisestä kidasta huomasin
suureksi ihmeekseni, että se olikin juuri tuo haavoitettu naaraskarhu.
Hyvän sihdin sainkin ja laukasin. -- Karhu ryöpsähti vuoteeltaan ja
hirmuisesti ärjyen hyökkäsi minua kohden. Samassa silmänräpäyksessä kun
laukasin, harppasin sivulle ja oikein ruumiissani tuntui hyvältä, kun
nyt näin karhun keskellä ruudin sauhua ensin nousevan takajaloilleen ja
vaipuvan sitten nietokseen."

"Polle, joka niin mainiosti osasi luiskahuttaa päänsä kaulanauhasta,
tuli kohta paikalle ja nyt kajahti ilmoille omituinen, levollinen,
kauas kaikuva haukunta, jonka se laskee ainoastaan silloin, kun äsken
kaadettu kontio tai ilves on hänen edessään; Kepi vastasi etäältä. Minä
tarkastelin tavattoman suurta, vanhaa naaraskarhua ja huomasin kaksi
päivää sitten ampuneeni alaleukaan, niin että muutamia hampaita oli
pois kirvonnut; äskeinen kuolettava luotikin oli ensin sattunut turpaan
ja sitten vasta sydämeen tunkeutunut."

"Tosin ei enää ollut paljo joulukuun lyhyttä päivää jälellä, vaan
halusin kumminkin saada selkoa mihin päin nuo neljä karhua olivat
pesästä lähteneet. Makuupaikalle tultuani huomasin pesän niin ahtaaksi
että minua kummastutti miten viisi isoa karhua voi siinä toimeen tulla.
Niin suurten pentujen en ole koskaan nähnyt emäänsä seuraavan ja sen
kanssa samassa pesässä makaavan. Jälistä voin päättää niiden kaikkien
menneen pohjoista kohden, vaan kuitenkin niin, että itsekukin oli
mennyt omaa tietänsä. Yhden jälkiä seurasin kauan, sillä ne menivät
samaan suuntaan, jossa lähin ihmisasunto oli ja josta yöksi toivoin
saavani majatalon. Koska ei ollenkaan haluttanut ennen aikaansa
säikyttää karhua, jos tämä jo oli ehtinyt käydä levolle, niin panin
koirille kaulavitjat ja arvelin vasta seuraavana päivänä lähteä
kontiota uudelleen vainoamaan. Jälet menivät pitkin Sääjärven
itärannikkoa, josta voin otaksua, koska hyvin tunsin seudut, että
mesikämmen oli samonnut Kontuvuoren synkille ja murrokkoisille, tuskin
läpipäästäville harjanteille. -- 'Kontu' merkinnee kontiojen pesää, ja
kyllä tämä seutu siihen aikaan nimensä ansaitsikin."

"Olin puolitiessä Sää- ja Kangasjärvien välillä, kun huomasin koirain
vainuavan jotakin otusta, ja aloin epäillä otson olevan lähistössä.
Vaikka hämärä oli jo käsissä, päätin kuitenkin koettaa ampua sitä, jos
se vain läheisyydessä oli. Sidoin koirat puuhun ja, Könnin pyssy
valmiina tulta antamaan, hiivin yksinäni kontion jälkiä. Lähiseudussa
oli karhunpesä, joka usein oli ollut asuttuna, ja kun jälet sinne päin
veivät päätin tehdä mutkaa, voidakseni mukavimmalta puolelta lähetä
pesää; mutta tällä tielläpä tapasinkin karhun, joka maata röhötti
kallellaan olevan vanhan hongan juurella, mistä edellisenä syksynä maan
vielä paljaana ollessa olin ampunut ilveksen; koirat olivat sen puuhun
ajaneet. -- Kahdenkymmenen askeleen päässä näimme mesikämmen ja minä
samalla kertaa toisemme ja silmänräpäyksessä ojensin minä pyssyni ja
sihtasin; mutta onnipa ei tällä kertaa seurannutkaan Könnin pyssyä; se
ei nallia tappanut!"

"Karhu hyppäsi vuoteeltaan ja pakeni. Sattuipa nyt niin, että se juoksi
aivan liki noita sidottuja koiria, jotka riuhtoivat minkä jaksoivat
päästäksensä vankeudesta. Paraiksi ehdin paikalle estämään Pollea
päätänsä kaulanauhasta nuljauttamasta. -- Pimeä oli tuossa paikassa
tulossa, ja karhun vainoaminen olisi siis ollut tuiki hyödytön ja
vieläpä pilannut huomispäivän ajonkin. Usein olen ollut suutuksissa
tuosta klikkauksesta, sillä se oli ensi ja viime kerta, kun yksinäni
olisin yhtenä päivänä yksipiippuisella pyssylläni, sillä muita en
koskaan käyttänyt, ollut tilaisuudessa ampua kaksi täysikasvuista
karhua. Tosin oli kerran samanlainen tilaisuus tarjolla, vaan silloin
en ollut yksinäni eikä minun syyni ollut, ett'ei se onnistunut."

Hän keskeytti metsästyskertomuksensa noista neljästä sisaruskarhusta ja
kertoi lyhyesti eräästä retkestä, jolla muudan metsästystoveri
hutiloimisellaan ja pelkurimaisuudellaan matkaan sai, ett'ei hän edes
kertaakaan saanut nähdä kahden suuren kontion vieretysten kellahtavan.

Muutamana päivänä kevättalvella tuli hänen luokseen eräs metsämies
Tenhiälän kylästä. Oravaretkillään oli mies joutunut karhun pesälle.
Väsyneenä hiihtämisestä istahti hän hangelle vähän huokaisemaan ja
pisti piippuunsa; kun siinä hän istui ja katseli ympärilleen, huomasi
hän miten lämmin höyry vipattaen kohosi muutamasta töntyrästä
nietoksessa. Tuota lumiylännettä, joka oli aivan hänen likellä, luuli
hän ensin kinoksen peittämäksi kiveksi. Hän tarkasteli kauvan ilmiötä,
kunnes lopulta eroitti murisevaa ääntä, ja alkoi epäillä olevansa
karhunpesän lähistössä. Hänellä oli muassaan luodikko, sitä tavallista
laatua, jota talonpojat käyttävät, ja samanlaisella aseella oli
Heinäkangaskin useita kontioita kaatanut; mutta se mies ei varmaan lie
kertaakaan karhun lapaa maistanut, sillä tykkönään häneltä puuttui
karhun into. Sellaisissa tapauksissa oli siihen aikaan hyvin
tavallista, että Eero Mikonpoika Heinäkangas kutsuttiin, ja mieskin
lähti suoraan hiihtää puhkaisemaan kuuluisan karhuntappajan luo.
Empimättä sieppasi Eero "Könnin" seinältä, sukset eteisestä, ja niin
sitä sitten mentiin hyvää vauhtia pitkin jäähileen peittämiä korkeita
kinoksia. Jälkeen puolisen noin 4 aikana tulivat he perille, ja Eero
huomasi heti, että mies oli oikeassa. Juurinensa kaatuneen kannon
muodostamassa syvennyksessä makasi karhu kokonaan lumen peitossa. Pyssy
ojennettuna kiersi hän ympäri pesän, vaan kontio ei näyttäynyt. Oravain
ampuja seisoi paksun puurungon takana. Vihdoinkin asettui Eero kymmenen
askeleen päähän pesästä ja ärjähteli kovasti, sillä seurauksella että
hänen metsästyskumppalinsa pötki käpälämäkeen, vaan karhu ei
äännähtänytkään. Karhu nukkuu aina sikeämmin lumirikkaina talvina,
varsinkin kevättalvella hangen aikana. Eero huusi nyt toiselle, että
taittaisi pitkän riu'un ja tulisi häntä auttamaan. Vastahakoisesti
toimitti hän työnsä ja asettausi sitten taas puunrungon taa. Pyssy
toisessa ja salko toisessa kädessä lähestyi Eero nyt pesää ja syöksi
tarmonsa takaa salon kohti pesää. Samassa halkesikin hanki, luminietos
kohosi ja kaksi suurta kontiota nousi levoltaan. Sydämmeen käynyt luoti
kaasi toisen paikalle, vaan toinen pääsi kovaa hankea myöten
pakenemaan. Puun takana seisoi oravain ampuja latattu kivääri
vapisevassa kädessään, ja turhaan huusi hänelle Eero "ammu, ammu!" --
Kaatunut karhu oli täysikasvuinen poika, vaan emä pääsi tiehensä.
Työlääksi kävi Heinäkankaalle seurata sen jälkiä useita päiviä, kun
hanki oli siksi kova, että useimmiten kantoi karhun; hienon lumisateen
perästä kadotti hän jälet kerrassaan eikä karhun uutta pesää löytänyt.
-- "Jospahan Polle ja Kepi olisivat elossa olleet", sanoi hän, "niin ei
se olisi koskaan pelastunut." -- Seuraavana talvena ampui Heinäkangas
Hattulan metsästä kaksi kontiota, joista hän arveli toista samaksi
emokarhuksi.

Talon emäntä, iäkkään karhuntappajan tytär, tarjosi meille kahvea,
jonka juotuamme ja sen hyvyyttä ylistettyämme, kysyimme ukolta, eikö
hän ollut väsynyt tuosta alinomaisesta kertomisesta, jota usein vielä
olimme kysymyksillämme keskeyttäneet ja pöytäkirjaa kirjoittaessa
viivyttäneet. Nauraen vastasi hän: "Jos metsissä vielä löytyisi
karhuja, niin saisin niiden metsästämisen ehkä jättää nuorempien
miesten huoleksi, vaan vielä sentään jaksan kertoa muistelmani
saloilta."

Hän kertoi nyt kahdeksan päivän kuluessa saaneensa kaikki neljä karhua
hengeltä. Yhdellä niistä oli emonsa vihainen luonne, ja jolleivät nuo
rohkeat koirat olisi sitä niin äkäisesti ahdistelleet, olisi
metsästäjälle eräänä päivänä käynyt huonosti, kun hän sitä pahoin
haavoitti. Toista ajoi hän takaa halki Vanajan pitäjän ja saikin sen
kaadetuksi Janakkalassa. Viisi kontiota ampui hän sillä kertaa
yhdentoista päivän kuluessa, ja samana talvena vielä toiset viisi.

P. E. muistutti Heinäkankaan kerran maininneen että muudan karhu oli
häntä pahoin haavoittanut. Siitä tapahtumasta luuli ukko jo viime
kerralla kertoneensa.

Hän pyysi meitä koettelemaan noita syviä arpia hänen vasemmassa
käsivarressaan ja reidessään, antakaamme hänen itsensä kertoa.

"Kauniina päivänä vähää ennen Tuomaanmessua lähdin Pollen kanssa
Harvialan sydänmaille otsoa etsimään. Lunta satoi sinä talvena myöhään;
vaikka pakkasia oli ollutkin kauan, niin oli lumi vaippa vielä
ohkainen. Polle oli jo harjautunut erittäin taitavaksi ja sai aina
vapaasti juoksennella metsässä, näköpiirin ulkopuolelle ei se sentään
koskaan poistunut. Suuria oksattomia honkia kasvavalla hiekkakankaalla
huomasin sen kontiota vainuavan. Tuo viisas eläin oli jo niin oppinut,
ett'ei se makaavaa karhua haukkunut, ennenkuin olin ampunut.
Metsästysinnosta vapisi Pollen koko ruumis, kun se hiljalleen hiipien
soi minun mennä ohitsensa. Vähän matkaa kulettuani näin karhun 40:nen
askeleen päässä. Hietikkoon oli se kaivanut kuopan ja osa päätä ja
selkää näkyi selvästi. Minusta näytti kuin sen minuun päin oleva silmä
olisi ollut auki. Kun se makasi siinä niin sikeästi ja antoi minun
tulla niin lähelle itseään, vaikka se ei nukkunut, aloin heti epäillä,
että se oli emä poikineen. Karhulla on erittäin hieno vainu ja hyvä
kuulo. Talven alussa on perin vaikeaa tavoittaa yksinäinen karhu
pesästään; mutta paljoa helpompi on lähestyä emokarhua, jolla on
varjeltavat penikat. -- Ensin sihtasin silmään; vaan onnettomuudekseni
luovuin tuosta ensimmäisestä ja paraimmasta tuumastani, joka päähäni
juolahti, ja ojensin nyt pyssyn siihen kohtaan, jossa luulin sydämen
olevan. Kussa pyssy laukesi hyökkäsi Pollekin pesälle, ja kontio
kapsahti ylös ja syöksi suoraan minua kohden. Muuta neuvoa en keksinyt
kuin juosta pakoon. Karhu oli haavoittunut ja pysyin kauan aikaa kaksi
syltää edellä. Hätäni yhä eneni, kun Polle ei tullutkaan avukseni,
kuten tavallisesti; mutta tälläkin kertaa sain kiittää koiraani
pelastumisestani. Polle kuritteli pesässä noita lähes vuoden vanhoja
penikoita, ja kun ne alkoivat kovin parahdella kääntyi emä niitä
puolustamaan. Nyt pysähdyin heti ja latasin pyssyni. Polle piti
urheasti puoltansa, ja kun pyssyni olin saanut reilaan oli kontio
vaeltanut tiehensä ja heittänyt penikkansa siihen; josta arvasin sen
olevan pahoin haavoittuneen. Pennut yrittivät seurata emäänsä, vaan
siitä esti ne Polle, joka armahtamatta puri niitä. Ampuakaan en
uskaltanut, kun pelkäsin emän laukauksen kuultuaan äkkiarvaamatta
syöksyvän minun turvattoman päälle; sitäpaitse peloitti sekin, että
luoti sattuisi Polleen, joka kuppuroitsi noiden tuimien nulikkojen
kanssa. Kuten tavallista oli muassani laukussa pieni kirves, jolla nyt
naksauttelin pennut kuoliaaksi."

"Pesällä näin että kuula oli ensin hiipaissut hiekkaan, ja siis
heikontuneella vauhdilla käynyt karhuun. Jos olisin ampunut silmään,
kuten ensin tähtäsin, niin olisi otus paikalle jäänyt. -- Olipa aivan
paraiksi työtä noita kahta karhunpentua kotiini kylään kantaessa."

"Seuraavana päivänä lähdin Pollen ja minun ikäiseni ystäväni
renki-Jussin kanssa metsään haavoitettua emokarhua vainoamaan. Se oli
kulkenut pari virstaa, ja löytäessäni oli se pienellä kummulla kasvavan
kuusen juurella. Haavoitettuna kun oli, päästi se minut 30 askeleen
päähän. -- Kun se näytti yrittävän lähteä liikkeelle, niin ammuin minä
mäkeä ylöspäin etulavan taakse. Lauaistuani pyssyn syöksyi karhu heti
ruudin savua kohden. Pyörähdin ottamaan Jussin pyssyä, vaan hän juoksi
jo minkä ennätti ja oli jo monta syltää minusta. Äkkiä harppasin
muutamia pitkiä hyppyjä syrjään ja möristen seurasi nyt karhu Jussi
poloista, joka kauhistuksissaan kääntyi ympäri, ampui päin mäntyyn ja
lähti taas käpälämäkeen. Tuskallisella äänellä huusi hän useita
kertoja: 'Isäntä, älkää jättäkö minua!' -- Latatessani lähdin kontiota
seuraamaan, jolloin näin veripilkkuja karhunjälillä ja olin siis
uudelleen sitä haavoittanut. Kovasti ahdistaen sai Polle sen pakosalle,
ennenkuin ehdin saada pyssyni latinkiin, ja sitten kun ajo oli mennyt
kuulumattomiin ja koira palasi luoksemme, lähdimme takaisin kylään,
johon ei ollutkaan enempää kuin kolme neljännestä."

"Hienosti sateli lunta, kun kuusikymmentäviisi vuotta vanhan isäni ja
Jussin kanssa lähdin tuota pahasisuista emokarhua lopettamaan. Muutamia
satoja syliä siltä paikalta, mihin sen päivää ennen olimme jättäneet,
emme enää verta jäliltä löytäneet. Parisen virstaa eteenpäin
kulettuamme ilmoitti Polle, että olimme sitä lähellä; nyt jätin minä
molemmat seuraajani Pollen kanssa hiljalleen jälessä tulemaan ja lähdin
yksinäni eteenpäin kävelemään. Täytyi panna koiralle kaulavitjat, sillä
se ei mitenkään olisi minua laskenut yksinäni menemään. Pamauksen
kuultuaan tuli heidän, samalla kun laskivat koiran irti, kiiruhtaa
paikalle. -- Hetkisen kulettuani näin jälkien poikkeavan tuulen
kaatamain korpikuusten muodostamaan murrokkoon, joka muodosti laajan ja
synkeän piilopaikan. Hapusin varovaisesti muutamaa kaatunutta
puunrunkoa myöten ja näin vihdoin kontion makaavan alapuolellani
lahonneen ja sammaltaneen puunrungon vierellä. Varmaan oli se jo
huomannut läsnäoloni ja oli yrittämäisillään uudelleen pakoon, kun
pyssyni suoraan alaspäin ojensin ja ammuin. Laukauksesta potkaisi pyssy
taaksepäin niin kovasti että minä tuolta pyöreältä puunrungolta pudota
rytkähdin suoraan karhun päälle. -- Hirveästi örisi kontio ja puri
minua sääriluusta aina lanteille ja kyynärluuhun saakka. Muistan
vieläkin hyvin kuinka silloin epätoivossani potkin ja sätkin ja
tavoittelin vyöltä veistäni, vaan luulenpa lopulta jo pyörtyneeni.
Sittemmin kertoi isä, ettei monta minuuttia pamauksen perästä kulunut,
ennenkuin Polle jo oli paikalla ja vihaisesti haukkuen hätyytti karhua.
Kun he itse juoksujalassa kiiruhtaen saapuivat perille oli kontio jo
kostonsa käyttänyt ja Pollen kovasti ahdistamana vitkalleen poistunut
salolle päin. Kun suurella vaikeudella olin päässyt pois risukosta,
sidoimme housujen päältä syvät haavani isän ja Jussin paidoista
revityillä siukaleilla. Toisien kannattamana seurasin sitten karhun
jälkiä, jotka menivät kylää kohden. Kun jonkun matkan olimme kävelleet,
kuului Pollen haukunta likenevän ja äkkiä olikin kontio aivan
edessämme. Kamalasti ärjyen yritti se hyökätä kimppuumme. Latingin olin
ampunut kivääristäni; otin isäni isoreikäisen hirvipyssyn, sihtasin
kitaan ja laukaisin, vaan savun hajottua olikin karhu jo kohoutunut
kahdelle jalalle ja seisoi nyt ainoastaan muutamien askelein päässä
meistä. Sieppasin Jussilta pyssyn ja silmänräpäyksessä laukasin. Karhu
lynksähti paikalla takaisin neljälle jalalleen, vaan lähti taas Pollen
ahdistamana verkalleen matkoihinsa."

"Suoraa päätä menimme nyt lähimmäiselle talvitielle ja isäni kanssa
jäimme nyt Jussia odottamaan, kunnes hän kylästä toisi hevosen ja reen.
Kotiin tai lähimmäiseen asuntoon en olisi jaksanut vaeltaa, ja jos
yksin olisin ollut, niin elävänä en olisi Harvialan metsästä päässyt,
jos ensinkään olisin päässyt sieltä. Kun Jussi hämärissä saapui
hevosineen, oli Pollekin juuri äsken palannut ja minä otaksuin nyt että
minä sitä sentään olin eloon jäänyt ja karhu kuollut. Pahasti
kirventeli haavojani ja kuvettani pakoitti kovasti kotimatkalla."

"Seuraavana päivänä lähti isä katsomaan oliko karhu kaatunut. Työläästi
sai hän Jussin seuraamaan mukanansa. Kehoitin heitä ottamaan hevosen ja
reen mukaansa, arvelin karhun jo kuolleen. He seurasivat neuvoani,
vaikka Jussi kovin epäili tokko karhua lyyjykään voi tappaa. Innolla
esitti hän, että varmuuden vuoksi pyyhkäistäisiin pyssyjä harakan
sydämmellä, joka hänen mielestään oli hyvä keino, kun pyssyä mieli
tappavaksi saada. Kun ei yhtään harakkaa kuitenkaan ollut saatavissa,
lähti Jussi vastahakoisesti matkalle. Kontio oli heillä reessä, kun
jälkeenpuolisen palasivat. Isä kertoi, että he olivat tavanneet
mesikämmenen lähellä sitä paikkaa, missä viime latingit olin ampunut.
Se oli maannut vatsallaan ja sitten vasta, kun useita kertoja olivat
kaukaa ampuneet ja viimeisen kerran aivan läheltä, uskalsivat he
lähestyä sitä, ja huomasivatkin silloin sen olevan hengetönnä ja --
kylmänä."

"Useita viikkoja olin vuoteen omana ja vasta lumen lähdön aikana ammuin
seuraavan karhun."

Näin lopetti kertomuksensa tuo kunnioitusta herättävä karhun ampuja
Eero Juhani Mikonpoika Heinäkangas. -- Vielä myöhään illalla istuimme
ja kuuntelimme hänen miellyttäviä kertomuksiansa vanhasta ja nykyisestä
ajasta. Uuden ajan näki hän koittavan ja sydämmensä pohjasta uskoi hän
voimakkaan hyveen vielä kerran voittavan. Kuolemaansa odotti hän
samalla maapalstalla, jolla hän viime vuosisadalla syntyi; vaan levoton
ei odotuksensa ollut. Kaikkien arvossa pitämänä ja kunnioittamana
nautti vanhus elämätä, ollen kuitenkin valmiina lähtemään, kun
määräpäivä tuli. Vuosittain raivaa ukko vielä omin kourin alaa
uutisviljelykselle, vaikkapa ei itse saisikaan siitä satoa korjata, ja
talven pitkän hän verkkojansa kutoo. Ennen olemme maininneet hänen
viime syksynä ampuneen viisi metsoa.

Suomen talousseura on kunnioittanut tuota toimeliasta
talonpoikaa ja rohkeata metsästäjää antamalla hänelle kunniarahan
päällekirjoituksella: "Taito ja Toimi." Eero Heinäkankaasen
sovitettuina voisivat nuo sanat merkitä: Tahto ja työ. Myöskin Suomen
metsästysseuralta on hän saanut muistorahan. Vielä elämänsä lopulla
tarkastaessaan tehtyjä metsästysurotöitään, varsinkin petoeläinten
metsästystä, pitäen niitä määrättyinä elämänsä tehtävänä, jotka hänen
oli onnistunut täyttää. Hänen omat sanansa olivat: "Voimallisen
miehuuteni aikoina elähytti minua petoeläintenajoon tulinen halu ja
tuntuipa kuin sisällinen tunne olisi vaatinut minua tuota haluani
kestävyydellä täyttämään."


HÄMEEN METSÄSTYSSEURAN SUDENAJOT TALVELLA 1883.

Joulukuun keskipaikoilla saapui seudulle erään Hollolalaisen
tilanomistajan toimesta kolme "lukashia." Itse ollen ahkera metsästäjä
ja petoeläinten metsästyksen suosija jätti hän nämä harjautuneet
ammattilaiset seudun metsämiesten käytettäväksi hävittämään susiparvea,
joka oli näyttäytynyt kaupungin ympäristöllä.

Nimitys "lukashi" johtuu siitä, että eräs kuuluisa sudenajaja Pskovin
läänissä Venäjällä oli nimeltä Luukas, joka kasvatti reippaat poikansa
samaan ammattiin, johon hän itsekin oli antautunut. Monessa polvessa
seurasivat hänen monilukuiset, miehuulliset jälkeläisensä kanta-isän
jälkiä ja kutsuttiin heitä tämän mukaan lukasheiksi. Vihdoin tuli siitä
ammattilaisnimitys huolimatta siitä, johtiko sukunsa mainehikkaasta
Luukkaasta. Rikkaat tilanomistajat Venäjällä ylläpitävät maatiloillansa
lukasheja suojelemaan metsästystä ja hävittämään vahingollisia eläimiä.
Ennenkuin aloitamme tarkemman kertomuksen niistä metsästysretkistä,
jotka Hämeen metsästysseura toimeenpani sudenajajiensa kanssa, tahdomme
tarkastella, miten ajoa meidän pahinta petoeläintämme vastaan tähän
saakka oli toimitettu.

Sudenajo oikeassa merkityksessään oli vähän tunnettu Suomessa ja pedot
nähtävästi lisääntyivät. Ainoastaan sattumalta saatiin ammutuksi joku
susi vahtia pitäessä ulos heitetyltä syötiltä taikka pyydettiin
sudentarhoilla, kuopista, loukuilla tai myrkyllä. Pohjoisimmissa osissa
maatamme harjoitetaan paljoa tehokkaampaa hävityskeinoa siten, että
sutta ajetaan takaa suksilla. Pedolle ei anneta rauhaa syömään eikä
juomaan; suksimies kiitää nopeasti kinoksella, jolla susi vaikeasti
pääsee eteenpäin. Jos hanki kantaa loppuvat suden voimat kaikessa
tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Jos ajaja väsyy, etsii hän
lähimmäisestä asunnosta toisen harjautuneen hiihtäjän, joka vereksillä
voimilla jatkaa takaa-ajoa kunnes suden voimattomuudesta täytyy
pysähtyä ja se silloin tapetaan kirveellä tai keihäällä. Maan
eteläosissa tarjoavat sitä vastoin tiheässä olevat tiet helpon
tilaisuuden pakoon ja jälet kadottaa noilla useilla syrjäteillä.

Meidän metsästysseuramme samoin kuin yksityiset urheilijammekin olivat
siinä luulossa, ett'ei susi voi tulla oikean metsästyksen esineeksi. Ne
kesä-ajot, joita silloin tällöin toimeenpannaan, jäävät aina
seurauksitta. Yksi ja toinen ammattimetsästäjä on löytynyt ja löytyy,
joka ainoastaan tuloa tarkoittaen etsii sydänmaalta sudenpesän ja
korjaa pennut, joista hän saa tapporahat, vaan emäsutta ei hän tahdo
ampua, sillä "lypsävää lehmää ei pidä teurastaa." Täällä Hämeessä
kerrotaan sellaisesta "metsästäjästä", joka oli ulottanut ajatuksensa
omasta edustaan niin kauas, että hän parittelun aikana oli varovasti
ajanut emäsuden yli rajan toisesta pitäjästä toiseen, jossa
sudenpennuista maksettiin korkeampi tapporaha, ja sitten vartioinnut
sitä, niin kauan kuin lumi oli maassa, ettei se vaan päässyt palaamaan
takaisin.

Tuo jo vanhastaan tunnettu tapa, että talvi-iltoina ajellaan porsas
reessä ja jälessä viilevä sikoläätin pahnoilla täytetty säkki tai
lammasnahka, onnistuu harvoin ja käy usein kirottavaksi eläimen
rääkkäykseksi, koska metsästyskiihko helposti saattaa pahoin pitelemään
porsas-raukkaa, joka useinkaan ei tahdo päästää viettelyääniään ell'ei
sitä kiusata naskalimen pistoksilla tai muilla tavoin.

Lukasheilla on tapana varhain kesällä etsiä sudenpesiä siten, että
niillä seuduilla, joissa niitä mahdollisesti on, auringon laskiessa
tarkasti kuuntelevat erottaakseen naaraan ulvontaa, kun se lähtee
pesältään; he merkitsevät sitten linjan osoittamaan suuntaa, josta
ulvonta kuului. Aamusella odottavat he taaskin sopivan matkan päässä --
esimerkiksi virstan päässä edellisestä paikasta saadakseen kuulla emän
ulvovan pesälle takaisin palatessaan. Myöhään seuraavana iltana, kun jo
voi ajatella sen menneen ruokavarojen hankintaan, lähtee nyt kaksi
metsästäjää kukin omalle määrätylle suunnalleen ja niillä paikoin,
missä he toisensa tapaavat, tulee pesänkin löytyä. Hiljaa kuten emäkin
ulvovat he nyt ja heidän lähestyessä pesää vastaavat pennut, jotka
toinen metsästäjistä nopeasti korjaa pois. Sillä välin kuin toinen
hyvin kätkeytyy ja äännetönnä odottaa emäsuden tuloa, jolloin hän ampuu
sen. Myöhemmin kesällä, kun penikat jo ovat varttuneemmat, jättää koko
perhe pesän ja retkeilee vanhempiensa johdolla saaliin haussa. Moni
köyhä torppari kadottaa silloin ainoan lehmänsä tai hevosensa taikka
kaikki lampaansa, ja silloin täytyy sammuttaa tuli takasta ja
omaisineen lähteä talostaan ja kodistaan. Näinä vuoden aikoina
metsästävät lukashit susia siten, että penikkain vikinää jälitellen
houkuttelevat emän luoksensa ja ampuvat sen, sen jälkeen houkuttelevat
he pennut ja vihdoin uroonkin matkimalla naaraksen ääntä, jollei
heidän onnistu täten saada viimeiksi mainituita houkutelluiksi
pyssynkantamalle, voivat ajomiehet heidän vastauksiensa johdolla
kiertää ne ja huutaen ajaa ne joitakuita asetettuja ampujia kohden.
Sudenajo talvella, niinkuin lukashit sitä harjoittavat, tapahtuu siten,
että suden jälkiä seuraamalla kierretään siihen metsään, jossa he
yöllisen retkensä jälkeisenä päivänä oleskelevat. Jos hukat ovat
saaneet jonkun saaliin ja syöneet itsensä kylläisiksi, eivät ne kovin
kauas mene ennen kuin jo pysähtyvät johonkin viitakkoon, jossa ne
rauhassa makailevat päivän ja useinpa vieläkin kauvemmin. Silloin
voidaan ne kiertää jokseenkin pieneen kehään, kun vain seutu on sopiva
ja lumi niin pehmeää, ett'eivät kiertäjäin askeleet kuulu. Nyt
toimitetaan tavallinen kierroksen ajo, jolloin on vaarin otettava, että
metsästäjät ensin asetetaan alle tuulen, ja vasta sitten ajavat samalla
aikaa molemmin puolin metsästäjäriviä niin pian ja hiljaa kun
mahdollista muodostaa kehän ja alkaa huudella. Kaksi ensimmäistä
ajomiestä molemmin puolin likinnä ampujariviä seisovat koko ajan
hiljaa, eivätkä huuda, vaan viheltelevät ja taputtelevat hiljaa
kämmeniään. Jollei ajon keskus ole tullut asetetuksi suoraan linjaan,
vaan on kiertäessä käytetty teitä -- tai jotakin muuta luonnollista
rajoitusta -- ja kierros tullut kulmikkaaksi taikka käy kiertelevissä
kaarissa, niin pitää ajomiesten niin pian kuin mahdollista yhtäläisesti
huudellessa muodostaa linja tai tasainen kaari. Sivuilla olevien
ajomiesten tulee lakkaamatta huudellen aivan hiljalleen ja ajon
pohjukasta tulevien huutojen johdolla vähitellen vetäytyä ampumalinjan
sivulle samalle puolelle, jolla he itsekin ovat. Jokaisen ajomiehen
tulee voimainsa mukaan kiventää huutojansa, jos susi lähestyy, ja
koettaa kaikenlaisilla rajuilla liikkeillä säikyttää se kierroksen
sisäpuolelle päin. Metsästäjät ovat asetettavat tarkan harkinnan
mukaan, niin että ne paikat tulevat ensi sijassa varmistetuiksi, joissa
susi puiden ja pensastojen suojassa helpoimmin pääsee pakenemaan. Jo
ennen huutoja tulee jokaisen ampujan olla hyvin kätkössä, ja pysyä
hiljaa sekä liikkumatonna, huomio jännitettynä ja valmiina laukaisemaan
nopean ja tarkan luodin; sillä ajoa järjestettäessä voi tapahtua, että
susi eli sudet tulevat säikäytetyiksi ja juoksevat pyssymiesten luo,
ennenkuin huutoja on aloitettukaan.

Mielellään käyttää perehtynyt metsämies sen ajan, jonka saa odottaa,
tyystin tarkastaaksensa ympäristöä pyssynkantamalle ja mittaillakseen
matkojen pituutta eri paikkoihin, ja tekee samalla useita huomioita,
ehkäistäkseen kaikki susien näyttäytyessä mahdolliset odottamattomuudet
ja huolimattomat laukaukset. Jos useita hukkia tulee samalla kertaa,
niin tarvitaan suurinta mielenmalttia. Varma ja harjautunut, hyvällä
kiväärillä varustettu metsästäjä tietää aina miten hänen luotinsa on
sattunut ja onko susi vaarallisesti haavoitettu; hän ei menetä toista
luotia samalle sudelle, vaikka se jatkaisikin pakoaan.

Niin sitkeähenkinen kuin susi onkin, ei se sentään voi pitkiä matkoja
paeta, kun ruumiissaan kerran lienee karkeita luotia, ja jälet vievät
aina sille paikalle, jossa se on kaatunut ja heittänyt henkensä.
Monesti tapahtuu, että siihen on käynyt useita hyvin tähdättyjä luotia
tavallisen matkan päästä, mutta sittenkin on se pakoaan jatkanut; vaan
muutamien kymmenien askelten päässä kaatuu se kesken hyppyjään
hengetönnä kentälle. Ainoastaan hyvin likeltä laukaistessa on syytä
epäillä ampuneensa hongikkoon, jollei se paikalla laukauksen jälkeen
kaadu; sellaisen matkan päästä ampuu helpommin hunnikolle, ja kun
pienet luodit pienenlaisessa ympyrässä sattuvat otukseen, tulee sen
paikalle kaatua. Levollisella mielenmaltilla tulee innokkaan
metsämiehen ampua toinen laukaus, sillä hutiloiminen ja kiivaus
tuottavat usein ikävän muiston päin tuuleen menneestä laukauksesta,
varsinkin jos se tuota vihattua hukkaa tarkoitti. Yhtä paljo suututtaa
sekin, kun jälestäpäin huomaa laskeneensa molemmat latinkinsa yhteen
suteen saadakseen sen paikalle kellistymään, sen sijasta että olisi
voinut tappaa kaksi, jos ensimmäisen olisi antanut hetkisen paeta
varmaa kuolemaansa. Vielä toisenkin kokemuksen saamme sudenajosta
talvella. Vaikka sudet tavallisesti heti pakenevat ajoa suoraan ampujia
kohti, tapahtuu useinkin, että ne ikäänkuin suurempaa vaaraa aavistaen
rauhallisella puolella, ainoastaan pakosta ja viimeisellä hetkellä
esiintulevat ampujain riville sittenkuin jo ovat useita kertoja
koettaneet pyrkiä ajon lävitse. On sen tähden tarpeellista seistä yhtä
hiljaa ja tarkkaavaisena, vaikka ajo olisikin tullut jokseenkin likelle
ilman että mikään susi olisi näyttäytynyt, samoin tulee myöskin seista
hiljaa ja äänetönnä suden kaadettuansa, jos useita olisi sattunut
olemaan kierroksessa. Myös voi tapahtua, sitten kun kaikki sudet jo
ovat ammuttu, että kettu pistää esiin nenäkkään kuononsa ja kaadetaan.

Suomessa kuten koko Euroopassakin ei ole kuin yksi susilaji. Mustia
susia, joita toisinaan tavataan parveissakin -- viime vuosina on
sellaisia nähty Ahvenanmaalla -- ei pidä sekoittaa Pohjois-Aasiassa ja
euroopalaisen Venäjän koillisessa kulmassa kotiutuueisin mustiin susiin
(Canis Lycaon), vaan ovat katsottavat joksikin toisintolajiksi samoin
kuin valkeat sudetkin, joita harvassa tavataan pohjan perillä.

Skandinaaviassa ja Suomessa lienee susi suurempi kuin heimolaisensa
etelä-Euroopassa. Edempänä on erään tänä talvena ammutun suden mitta ja
painomäärä ilmoitettu; se onkin suurimpia tähän saakka tavatuista.
Voimakasta hammasriviä, karkeatekoista luurankoa ja paksua kaulaa
tarkastaessa voi käsittää mahdolliseksi, että susi voi, seitsenvuotias
lapsi kidassaan, paeta metsään. Susi on kaikkien eläinten vaarallinen
vihollinen, niin hyvin pienimpien lintujen, joiden pesät se hävittää,
kuin suuren hirvenkin. Näkee useinkin hevosten takajaloissa melkoisia
arpia, joiden kohdalta susi on lihakappaleen haukannut. Kengitetyt
hevoset puolustavat kyllä itsensä, varsinkin jos niitä on useampia, se
onkin jo vanha satu, että ne asettautuvat piiriin päät sisään päin ja
asettavat turvattomat varsat sen keskelle. Vanhoille saduille
annettakoon oma arvonsa. Metsästysretkistänsä Ruotsissa kuuluisa
englantilainen Lloyd kertoo kerran susiparven repineen karhunkin.
Lämpimämmissä maissa lienee susi vieläkin rohkeampi ja julmempi, sillä
kerrotaanpa ett'eivät matkustajat uskaltaneet kulkea eräillä tienoilla
muuten kuin aseilla varustettujen ratsastajien suojassa.

Niinä aikoina kun sudet etsivät itselleen pesää, jossa sittemmin
huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa synnyttävät poikasensa,
vetäytyvät ne jylhimpiin asumattomiin metsiin; mutta syksympänä kun
pennut ovat jo hiukan varttuneemmat, alkaa niiden retkeilyt ja talveksi
kokoontuvat ne usein suuriin joukkoihin ja viljellyillä seuduilla
tekevät tuhoa sitä uskaliaammin mitä kovemmaksi pakkanen kiihtyy.
Useimmat kotieläimet ovat tänä vuoden aikana huoneissa varmassa
turvassa, ja ainoastaan jonkun sian voivat ne yksinäisistä taloista
siepata kitaansa ja paeta metsään; vaan uskomattoman paljo koiria ne
sen sijaan saavat talvisina aikoina saaliikseen. Huomioon pantavaa
muuten on, että ne niin harvoin kesäisillä ja syksyisillä
metsästysretkillään hätyyttävät koiria; sellaista tapahtuu kuitenkin,
vaan useammin seuraavat ne niitä jälessä uskaltamatta sentään tehdä
hyökkäystä, kerrotaanpa muutamilla seuduilla Venäjällä ja Puolassa
löytyvän erityisiä koiria juuri sutten ajoa varten. Eräs niistä
lukasheista, jotka ovat osaa ottaneet näihin muistoonpanojeni
aiheina olleihin metsästyksiin, kertoi muutamalla venäläisellä
tilanomistajalla, jota hän oli palvellut, olleen kaksi koiraa, jotka
karhunajossa useita kertoja olivat tappaneet karhun sen pesästä
hyökätessä.

Ei liene ollenkaan epäiltävää, että susi ja koira toisinaan ovat
unohtaneet synnynnäisen vihollisuutensa ja paritelleen; vaan sikiöt
tulevat hedelmättömiksi. Luotettavat omin silmin nähneet todistajat
kertovat eräänkin tapauksen, jolloin koira ajoi naaraskettua, joka taas
aina koiran likelle tullessa mitä liehakoitsevimmilla liikenteillä sai
sen lauhtumaan ja houkutteli sen lemmenosoituksiin; naaraskettu lähti
kuitenkin aina kohta pakoon, jolloin koira vihaisesti haukkuen seurasi
sitä, kunnes luoti sen vihdoinkin kaasi. Susi on nähtävästi lähemmin
sukua koiran kuin ketun kanssa. Tuo vanha sananparsi "omaiset ne
pahimmat ovat" toteutuu parhaiten susissa. Tämän talven metsästysten
aikana on omaistensa raaka saaliinhimo tuottanut surman kahdelle
sudelle. Molemmilla kerroilla oli etupuoli koskematon.

Kettu on suuressa arvossa viisaudestansa ja taidostansa pelastautua
tukalimmistakin tiloista; mutta eipä hukka suinkaan ole siinä suhteessa
sukulaistaan huonompi. On huomattu vasta laitetusta sudentarhasta
tavallisesti ensi vuosina saatavan useampia näitä eläimiä, vaan
sittemmin muutamiin vuosiin ei yhtään, kunnes kaikki peräänkatsanto on
heitetty sikseen ja portit useita vuosia olleet auki; jos silloin
sudentarha on uudelleen kuntoonpantu ja varustettu haaskalla, voi sillä
ehkä saada hengiltä muutaman nälkäisen hukan. Tämä seikka näyttää juuri
todistavan suden selittämätöntä taitoa oivaltaa viekkaan paulan ja
siitä ilmoittaa lähellä asuville sukulaisilleen. Sudessa on suurin
varovaisuus yhdistynyt ihmeteltävään uskaliaisuuteen. Yön pimeydessä
käyskelee se talojen ympäristöillä ja tutustuu paikallisoloihin, jotka
tilaisuuden sattuessa voivat olla eduksi hänen saaliinhimolleen. Monta
vuotta sitten tapahtui kerran Karkun pitäjäässä, että susi sieppasi
koiran kahden asutun tuvan välisestä eteisestä, varhain iltasella, kun
valkea vielä paloi molemmissa tuvissa. Usein käyttävät sudet viekkautta
ja väijymystäkin. Samalla kartanolla näki kotiväki muutamana päivänä
iltahämärässä, miten talonvahti vihasesti haukkuen vähitellen poistui
kartanolta; haukkuminen herätti heidän huomiotaan, ja nyt näkivät he
suden, joka vähän matkan päässä vetäysi metsään koiran edestä. Aidan
nurkkauksen taa tultuaan hyökkäsi eräs toinen väijyksissä ollut susi
koiran niskaan ja samassa silmänräpäyksessä kääntyi toinenkin toveri
täyttä laukkaa avuksi. Koiran kohtalo oli ratkaistu. Löytyy tapauksia,
jolloin, koira tuollaisista taisteluista on voittajana eronnut. Eräällä
Päijänteen saarella hyökkäsi kartanolla olevan koiran kimppuun useita
susia. Kun talonväki, ankarasta haukunnasta jotakin peläten, tuli ulos,
lähtivät sudet pakoon; mutta sen suden, joka viimeiseksi yritti hypätä
kartanon ympärillä olevan kivimuurin yli, veti tuo vahva ja uskalias
koira kerran toisensa jälkeen alas muurilta, kunnes ihmiset ennättivät
apuun ja korennolla tappoivat suden.

Sudella on erinomaisen tarkka vainu ja terävä näkö, aukeilla paikoilla
on se rohkeampi kuin metsässä ja tekee kotieläimille vähemmän vahinkoa
kesällä kuin syksyn lopulla ja talvella. Kun susi tulee haavoitetuksi
ja kipeäksi myrkystä tai jotenkin muuten, syövät kumppalit sen
suuhunsa, ahmien ensi palakseen sisukset; tavallisesti palaavat he
muutaman päivän jälkeen eivätkä vihdoin jätä karvoja tai
luunsipaleitakaan jälelle. Mahalaukku ei vain näytä kelpaavan niille.

Suden jälet ovat koiran jälkien kaltaiset, mutta paljoa suuremmat ja
leveyteen verrattuina hiukan pitemmät. Takajalkojen etuvarpaissa on
vahvat kynnet, jotka kovimmallakin maantiellä jättävät lumeen selviä
reikiä. Käydessään astuu se takajalalla etujalan askeleihin, ja kun
useita susia seuraa toisiaan astuvat ne aivan samoihin jälkiin; mutta
jos ne ovat juosseet tai laukanneet, voi kuitenkin jälistä eroittaa
niiden luvun. Syvässä lumessa kiivaasti laukatessaan uppoaa se
syvempään kuin kävellessä, jonka tähden se lumisina talvina mielellään
vetäytyykin teille; sellaisissa tapauksissa syö se myös saaliinsa
mieluummin keskellä tietä. Susi on huolimatta hänen raaoista tavoistaan
kuitenkin seuraa rakastava eläin. Talvilla kulkevat ne suurissa
parvissa, eroavat toisinaan ja itse kukin samoaa saaliin etsintään,
vaan sittemmin ne taas yhtyvät toisiinsa. Suvi-ilmoilla pysyttelevät ne
yksissä kohdin ja voidaan helposti kiertää, jos ilma on äkkiä kovasta
pakkasesta muuttunut suojaiseksi. Ne eivät mene mielellään raadolle,
ell'ei kova nälkä heitä siihen pakota, ja ne näyttävät voivan olla
ruo'atta monta päivää; sen sijaan syövät ne vatsansa ihan pullolleen,
kun kerran saaliille pääsevät.

Otaksutaan yleisesti suden, joka kerran on maistellut ihmisen
lihaa, haluavan sitä, ja tämän halun sanotaan menevän perintönä
jälkeläisillekin. Harvoin on kuultu, että susi yhden lapsen siepattuaan
ei olisi useampia tuollaisia hirmutöitä tehnyt perästä, kahdenkymmenen
luvun loppupuolella ryöstivät sudet yhdeksäntoista lasta Ruotsissa
Gefleborgin läänissä; muutama vuosikymmen sitten kulki Kivennavan
pitäjäässä Viipurin lääniä samanlainen surullinen huhu ja kaikilla on
varmaankin tuoreessa muistossa nuo lukuisat lastenryöstöt Turun
seuduilla.

Juuri nuo kauhistuttavat sanomat "taaskin on susi syönyt lapsen", nepä
ne vihdoinkin saattoivat hallituksen, sen jälkeen kun korkeat palkkiot
olivat näyttäyneet voimattomilta, kutsumaan muutamia lukasheja
Venäjältä. Nämä tappoivat majuuri Thuringin johdolla useita susia
talvella 1881-82 niillä tienoilla, joilla nuo hirveät lastenryöstöt
olivat tapahtuneet. Sittemmin ei ole yhtään tuollaista tapausta enää
kuulunut.

Yksi lukasheista sijoitettiin Evon metsähoito-opistoon ja kolme
Hollolaan ennen mainitun tilanomistajan luo. Viime syksynä kuului
lukuisia valituksia susien tuhotöistä Hämeenlinnan ympäristöllä, ja
lumen tultua huomattiin kahdeksan eli yhdeksän suden jälet, jotka
osoittivat susien samoilleen varsinkin Janakkalan ja Vanajan pitäjissä.

Läänin kuvernööri esitti hallitukselle, että rahoja määrättäisiin
sutten hävittämistä varten ja hänen välityksellä asetettiin Hollolan
lukashit hänen käskynsä alaisiksi.

       *       *       *       *       *

Lukashit Iivana Paklja, hänen nuorempi veljensä Vasiili ja Iivana
Gavrilovits saapuivat joulukuun 14:nä päivänä Hämeenlinnaan. Valtioavun
hoito uskottiin Hämeenlinnan pataljoonan upseereille. Näiden mukana oli
nyt ajoväkenä muutamia kymmeniä sotamiehiä ja kaksi ensin mainituista
lukasheista. Koko viikon kesti metsästystä laajalti samoillessa ja
innokkaissa toimissa, ilman että lukashein kuitenkaan onnistui kiertää
petoja. Myönnetyn virkavapauden ja runsaan rahamääräyksen loputtua
palasivat niin hyvin upseeristo kuin miehistökin kaupunkiin. Vaikeuksia
viikon ajalla lisäsi kova pakkanen, jonka kestäessä sudet olivat
myötäänsä liikkeessä.

Päivää myöhemmin sotilasajon lopettamista Janakkalan pitäjäässä
onnistui lukashi Jaakkiman, joka metsänhoito-opistolta muutamain
metsästäjäin kanssa oli tullut seudulle, jossa äsken mainittu ajo juuri
oli lopetettu, kiertää koko susilauma. Muutamain harvojen metsästäjäin
ja ajomiesten kanssa toimeenpantiin ajo ja kaksi sutta ammuttiin.
Seuraavana päivänä kierrettiin pedot uudelleen ja onnelliset ampujat
tappoivat taaskin kaksi. Parvessa arveltiin jälellä olevan vielä 4 tai
5. Tarkka kertomus näistä jahdeista olisi varmaan sekä huvittava että
opettavainen, mutta koska muistoonpanija otti osaa ainoastaan niihin,
jotka sen jälkeen aloitettiin, voimme ainoastaan niistä tässä antaa
tarkemman selityksen.

Ihan uudenvuoden päivän illalla kokoontui Hämeenlinnan metsästysseura,
syystä että kolme äskenmainittua lukashia oli muutamiksi viikoiksi
annettu seuran käytettäviksi, jos niin pitkä aika todella tarvittaisiin
sutten hävittämiseen seudulta. Viisitoista metsästäjää ilmoittausi
haluavansa lukashien johdolla ottaa osaa suden ajoon; jos ne saataisiin
kierretyiksi, kutsuttaisiin tarpeellinen ajoväki lähimmistä kylistä.

Päivän valetessa tammikuun 2:na päivänä matkusti koko seurue
kaupungista. Viime päivinä ei ollut mitään ilmoitusta susista saapunut
ja summittaisin ohjattiin matka Katumaanjärvelle ja pitkin metsäteitä
sinne tänne eri suunnille, kunnes kaikki osanottajat saapuivat Turengin
kylään. Sieltä matkasivat kaikki yksissä koilliseen päin Sääjärven
torppaan saman nimisen järven rannalla, jossa nyt levähdettiin
päivällisten aikaan ja hevosia syötettiin. Sen jälkeen jatkettiin
vakoojaretkeä ensin Kankaan kylään Hämeenlinnan ja Viipurin teiden
risteyksessä ja sitten Harvialan metsien halki takaisin Sääjärvelle.
Täällä järven läheisyydessä tavattiin nyt melkein tuoreet suden jälet;
mutta silloinpa oli päiväkin kulunut ja kaikki toimeenpiteet täytyikin
lykätä seuraavaan aamuun. Yötä oltiin torpan pienessä tuvassa, johon
nyt paitse torpanväkeä piti mahtua 15 metsästäjää, 3 lukashia ja 8
kyyditsijää.

Tähän vuoden aikaan laskeutuu aurinko muutamia tuntia jälkeen puolen
päivän; mutta pitkä, pimeä iltapäivä ei piisaanutkaan kaikkien
kerrottavien ja kuunneltavien metsästysjuttujen ja hauskojen historiain
kertomiseen. Vielä myöhään illalla oli mieli erittäin virkeä ja toiveet
milteipä kasvaneet. Olihan löydetty suden jälet, oli käytettävänä 3
lukashia, jotka miesikänsä olivat susia tappaneet, ja koko seuruehan
oli sitä paitse juuri tätä varten täällä.

Aamulla ennen päivän koittoa menivät lukashit jälkiä etsimään ja susia
kiertämään, Jokseenkin kova lumen tulo alkoi päivän valetessa.
Metsästäjät tarkastivat kivääreitään ja ampumavarojaan ja
valmistausivat liikkeelle lähtöön odotellessaan lukasheja heti
tulevaksi ilmoittamaan, että sudet olivat kierroksessa. Aika kului yhä
enemmän päivemmäksi ja sitä varmemmiksi tulivat vilkasverisemmät siitä,
että kierrosta parast'aikaa hommattiin; mutta päivällisten aikaan
palasivat lukashit mitään jälkiä löytämättä. Eilen illallakin nähdyt
jälet oli lumi peittänyt. Moni alkoi aavistaa sudenajon sentään olevan
jotensakin vaikean ja miettiä, että päiväkausi voi kulua ilman että
yhtään sutta saadaan. Koko seurue istahti nyt rekiin ja niin sitä sitten
kulettiin laajoilla samoiluretkillä koko päivä, kunnes pimeässä
vihdoinkin saavuttiin Pietilän tilalle, 8 virstaa Hämeenlinnasta
Turenkiin menevän tien varrella. Täällä sanoi talonisäntä varemmin
päivällä nähneensä suden jälet noin pari virstaa talosta. Muutamia
metsästäjiä meni lukashi Iivana Pakljan ja isännän kanssa tarkastamaan
asianlaitaa ja lyhdyn valossa huomasivatkin he suden jälet, jotka
tulivat metsästä ja menivät metsätietä pitkin. "Lukashi" nousi
korkealle harjulle ja laski sieltä kotvasen mitä kauneinta suden
ulvontaa. Ensi kerran kuulimme tätä matkivaa sudenääntä. Lienee hyvin
vaikeaa tähän vuoden aikaan saada sudet vastaamaan, eikä se tälläkään
kertaa onnistunut. Ulvomisen tarkoitus olikin vaan pidättää seudulla
se, jonka jälet olimme löytäneet, ja houkutella muitakin parvesta.

Osa metsästäjistä matkusti nyt kaupunkiin nukkuakseen omilla
vuoteillaan; toiset nukkuivat Pietilän tilalla yönsä. Siellä
opettelimme koko illan lukashin johdolla ulvomaan.

Päivän sarastaessa lähtivät Paklja ja Gavrilovits metsään, lähettivät
Vasiilin ajamaan Turengin seudulle ja käskivät sotkea pois kaikki
teiden vieruksilla löytyvät sudenjälet, sillä Paklja oli saanut kuulla
että lukashi Jaakkima Evon metsähoito-opistolta oli tullut seudulle.
Tämän kateellisuuden synnyttämän toimeenpiteen saimme vasta myöhemmin
tietää; mutta kun häntä ankarasti siitä nuhtelimme, kielsi hän koko
jutun. Hyvissä ajoin aamulla saapui kaupungista useita metsästäjiä.
Ilma oli kaunis ja kylmä; kaikkia elähytti aavistus, että nyt siitä
jotakin tulisi. Iivana Paklja palasi kello 11 ja ilmoitti suden olevan
kierretyn virstan päässä talosta. Hän pyysi toimittamaan ajoväkeä
kiireimmiten ja sanansaattaja lähetettiinkin hevosella heti
lähimmäisiin taloihin. Puoli tuntia myöhemmin oli 23 miestä koolla ja
nyt piirsi Paklja kinokseen kartanolla kartan kierroksesta. Hän puhui
ainoastaan venättä ja hänen neuvonsa metsästäjille ja ajoväelle käänsi
eräs metsästäjistä suomeksi ja ruotsiksi. Jo marssin alusta oli
tupakanpoltto ja puhelu kielletty, kierrokselle saavuttua asetettiin
nuo 13 metsästäjää pitkin erästä metsätietä 40 askeleen päähän
toisistaan Pakljan jo etukättä osoittamille paikoille, niin että joku
pensas oli jokaisen edessä suojana. Ajoväki sijoitettiin paljoa
harvempaan ja niitä kahta miestä, jotka olivat ampujariviä lähinnä,
kiellettiin huutamasta, ennen kun susi näyttäytyi tai ajo läheni.
Juhlallinen oli tuo hetki ennen ajon aloittamista. Ilma oli ihana,
raitis ja niin sanoakseni puhdas pohjoismainen talvi-ilma, joka on niin
tuttu meille kaikille. Ei ääntäkään kuulunut tuossa lumoavassa,
hopealle hohtavassa metsässä. -- Nyt se kerralla ratkesi. Kelpo Iivana
Gavrilovits päästi karaistuista keuhkoistaan pitkän huudon, joka koko
ajon kertomana mahtavana jymynä salojen kaikujen lisäämänä vyöryi
eteenpäin valtavissa äänenlaineissa. -- Muutamia minuuttia kului tässä
kummallisessa mielenvirityksessä -- pau! -- muutamia silmänräpäyksiä
pau! -- taas hetkinen -- pau! -- ja vieläkin kaksi laukausta.
Metsästyksen innosta sykkivin sydämin seisoimme siinä ääneti ja hiljaa
kuunnellen ajoa, joka muistutti satuperäisten jättiläisten korottamaa
sotahuutoa. Vähitellen, mitä lähemmäksi se tuli, väheni sen voima, yksi
ja toinen luminen olento siinti valkeassa metsässä, ja nyt kiirehtivät
kaikki ammutun suden luo. Siinä syntyi oikein hauska näytös, kaikki
puhelivat yhtä aikaa, nauroivat tyhjälle ja tunkeusivat nostelemaan ja
katselemaan hukkaa, joka makuupaikallaan lepäsi ja katsoa tirrotti
vinokulmaisilla silmillään taivasta kohti. Lukasheille hurrattiin ja
hurrattiinpa sudellekin, jota tehdessä kaikkien punaposkisten
huurrepartaisten kasvot loistivat tyytyväisyydestä hymähdellen. Niin
kannettiin sitten susi riemusaatossa Pietilän tupaan, jossa se
sijoitettiin keskelle lattiaa ja sen ympärillä tanssittiin, kunnes
kaikki metsästyspullot olivat tyhjennetyt.

Päivän voittoriemua lisäsi se seikka, että kaadettu peto oli naaras.
Toiset arvelivat sen olevan vanhan, toiset nuoren; joka tapauksessa oli
se naintikelpoinen ja olisi keväällä synnyttänyt kokonaisen poikueen
pahanilkisiä nulikoita.

Ennen lähtöä myytiin huutokaupalla susi, josta tapporahat tulisivat
joka tapauksessa lankeamaan metsästysseuralle. Ensimmäinen huuto oli 15
markkaa, joka vastasi sen oikeaa arvoa; sitten korotettiin tarjousta
vähitellen 40 markkaan; mutta kun tuli selville, ett'ei aikomus ollut
tehdä ostoa yksistään oston tähden, nousi jalo kilpailu metsästysseuran
hyödyksi, ja tuossa hetkessä nousi huuto 200 markkaan. Vasara putosi
erään metsästysseuran innokkaimman jäsenen hyväksi.

Kello 2 päivällä palasi koko jahtiseurue takaisin kaupunkiin, jossa
uutinen tapetusta hukasta nopeaan levisi ja houkutteli joukottain
katselijoita. Iltasella kokoontui seura viettämään päivän voittoriemua
ja päätti kaikella innolla jatkaa ajoa, niin kauan kun yksikään susi
tavattaisiin seudulla.

Seuraavana päivänä matkusti 12 metsästäjää lukashein kanssa etsimään
jälellä olevan parven jälkiä, vaan löytämättä mitään tulivat he illalla
takaisin. Seuraavana aamuna tuli sana, että Miemalassa oli susia nähty
ja usea metsästäjä lähti kohta liikkeelle. Jälet löydettiin ja
seurattiin niitä kauan, ensin tietä Murilaan käsin ja sitten metsäteitä
Alajärvelle, vaan minkäänlaisia hyppyjä tien syrjälle ei löydetty ja
lopulla katosivat jäletkin kerrassaan. Meidän huomaamattamme olivat
sudet poikenneet jollekin tielle. Vasta pimeän tultua palasivat
metsästäjät kaupunkiin, voimatta antaa minkäänlaista ehdotusta
huomispäivän varalle.

Nyt meni noin kaksi viikkoa, joiden kuluessa oli kymmenisen metsästäjää
joka päivä ulkona lukashein kanssa, vaan mitään ei kuitenkaan saatu
aikaan. Usein erehdyttivät meitä maaseuduilta tulleet väärät
ilmoitukset ja toisinaan kerrottiin, että jollakin määrätyllä paikalla
oli muka nähty susi; mutta kun tulimme perille, löysimmekin vain vanhat
ilveksen jälet, joita monta päivää sitten olimme seuranneet; toisinaan
oli jäniksen jälkien suhteen erehdytty tuossa paksussa ja löysässä
lumessa. Kerran muuttui kaksi sutta, jotka muka oli nähty 24 virstaa
kaupungista, vanhoiksi ilveksen jäliksi. Eräs talonpoika ilmoitti
muutamana päivänä löytäneensä karhun jälet Kontuvuoren sydänmaassa.
Kaksi metsästäjää lähti heti tuolle pitkälle matkalle ja todellakin
löysivät he vanhat lumen peittämät jälet, jotka kyllä voivat olla
karhunkin jälkiä. He seurasivat niitä ja tapasivat ulostuksia. Tämä
kummastutti heitä, koska kontio tähän vuoden aikaan ei syö mitään ja
hänen vatsansakin on tyhjä; mutta kuitenkin ottivat he jätteet mukaansa
kaupunkiin, jossa ne apteekissa tutkittiin ja huomattiin olevankin --
reikäleipää. Koko ajan oli ilma kylmä ja taivas kirkas, lunta oli
paksulta ja löysää. Sudet pysyttelivät lakkaamatta teillä, jossa jälkiä
oli vaikea seurata. Toisinaan ryöstivät ne ruo'akseen koiran
peninkulman päässä toiselta puolen kaupunkia, toisinaan taas
peninkulman päässä sen vastaisella puolella; vaan sanoma tuli aina
muutaman päivän liian myöhään, sillä ainoastaan edellisen yön jälkien
mukaan voidaan takaa-ajoa ja kiertämistä toimittaa.

Nämä retket olivat kuitenkin jotensakin huvittavia kauniilla ilmalla.
Moni ei tuntenut maaseutua; mutta vähitellen tunsivat kaikki
samoiluretkiin osaa-ottaneet metsästäjät jokaisen töllinkin laajalti
ympäristössä. Usein viivyttiin monta tuntia jossakin tuvassa, sillä
välin kun lukashit olivat ulkona vakoilemassa ja kiertelemässä.
Toisinaan tavattiin ennen näillä seuduilla kuuluisaa siivottomuutta ja
huonosti hoidettuja asuinrakennuksia; mutta useinkin saimme aterioida
pulskassa tuvassa, josta ahkeruus ja järjestys olivat luoneet hauskan
kodin, ja jonka suurella, avonaisella liedellä roihuvalkea räiskyi ja
talon kaunis tytär päivänpölyssä istui kehräten akkunan ääressä;
tuohiastiassa akkunalla hoidettiin pippurilanttua ja lemmenkukkia,
jotta ne sitten ajan tultua tarjoisivat kukkia ja lemuansa. Ruokahalu
oli hyvä, eväsreput avattiin ja ystävällinen emäntä kantoi kulhollisen
höyryäviä kuoreltaan halkeilevia perunoita. Rattoisesti jutellessa ja
naisten kanssa kohteliaasti leikkiä laskien syötiin hyvä ateria, ja
siihen juuri tulivat lukashit tyytymättömän näköisinä kun eivät muuta
olleet löytäneet kuin vanhoja jälkiä. Ryyppypikari päällispalan kanssa
sai heidät kuitenkin paremmalle tuulelle, ja niin sitten kaikki miehet
rekiin ja taas ulos ravakkaa vauhtia. Useinkin tavattiin viime-öiset
jälet niin myöhään, ett'ei mitään sinä päivänä voitu toimittaa. Paklja
ulvoi silloin kuutamolla muutamia värssyjä, täten rukoillen susia
jäämään paikoilleen aamuun saakka.

Tämä metsästämisen tapa huomattiin nyt pidetyssä neuvottelussa liian
kalliiksi ja vaivalloiseksi. Sen tähden päätimme että vast'edes
ainoastaan muutamat harvat metsästäjät seuraisivat lukasheja, ja jos
jotakin toivetta tulisi metsästyksestä niin hyvissä ajoin päivällä ja
niin likellä kaupunkia, että metsästäjät ennättäisivät saapua paikalle,
pitäisi viesti lähettää, vaan kiertäminen ja ajo tulisi kaikessa
tapauksessa siekailematta toimittaa. Tammikuun 22 päivänä
toimeenpantiin sellainen ajo Katumaanjärven takaliston metsissä kahta
metsästäjää kohden, vaan sudet pujahtivat läpi ajon. Pari päivää sen
jälkeen olivat lukashit yksin ulkona, ja kiersivät illan hämärässä
kolme sutta, joita niinä päivinä oli seurattu. Tuo tapahtui Sammon
torpan tienoilla Alajärven rannalla. Oli liian myöhäistä lähettää sanaa
kaupunkiin, ja turhan yrityksen teki Vasiili, joka huudolla koetti ajaa
petoa Pakljaa ja Iivana Gavrilovitsia kohden.

Muutamana seuraavana yönä matkusti eräs yhdistyksen innokkaimmista
metsästäjistä Iivana Pakljan kanssa ampumaan susia käyttämällä
sianporsasta apukeinonansa. Hänen suullinen kertomuksensa tämän yön
merkillisistä tapahtumista kuuluu näin.

       *       *       *       *       *

Tammikuun 26 päivänä kello 9 illalla matkustin ulos kaupungista lukashi
Iivana Pakljan kanssa, joka kuletti porsasta reessään. Oli kaunis
kuutamoilta; pakkanen oli kyllä niin ankara, että lumi "vonkui"
jalaksien alla, vaan ei se kuitenkaan tuntunut niin kovalta, sillä ilma
oli aivan tyyni. Ajoimme Hämeensaaren polttimon sivuitse jäälle. Porsas
eli oikeammin sanoen sika, jota ei saatu houkutelluksi kuuluvilla
huudoilla viettelemään susia, päästi ainoastaan muutaman heikon
röhkäyksen. Emme tahtoneet käyttää tällaisissa tilaisuuksissa
tavallisia kidutuskaluja pakottaaksemme sitä vinkumaan, emmekä olleet
varustauneetkaan edes sellaisilla. Eläinrääkkäys ei mielestäni ole
minkäänlaisissa oloissa oikeutettu. Vihdoin ajoimme Kankaantaan kylän
kautta Hattelmalan harjulle; täällä pysähdyimme ja Paklja laski pitkää
suden ulvontaa, ilman että susien kuitenkaan olisi kuultu vastaavan.
Minulle sanoi hän, että jos niitä seuduilla oli, pitäisi niiden
vastata, sillä niiden paritteluaika oli jo alkanut. Minusta näyttää
suden matkiminen ylimalkaan jokseenkin helpolta, mutta Pakljan keuhkoja
minä ihmettelen, sillä hän jaksoi hengähtämättä pitkittää yhtä ainoata
ulvontaa toista minuuttia. En kyllä katsonut kelloa, vaan niin se
minusta tuntui. Nyt ajoimme harjua pitkin Perttulaan, jossa hän taas
ulvoi, ja nyt luulin kuulleeni Harvialan puolelta vastattavan. Ajoimme
alas jäälle Vanajan kirkkoa kohden ja hänen tässä ulvoessaan kuuluikin
jonkun matkan päässä meistä useiden susien vasta-ulvontaa. Kun tietä ei
jäällä ollut, ajoimme takaisin harjulle, ja kun Paklja nyt taas ulvoi,
vastasivat sudet samalta paikalta jäällä, josta niiden äänet viimeiksi
oli kuultu. Hyppäsimme rekeen ja ajoimme niin nopeaan kuin voimme
Perttulan kautta jäälle, vaan ei yhtään sutta näkynyt. Kun nyt Paklja
ulvoi, vastasivat sudet siitä metsästä, jonka halki olimme tulleet.
Kuulustipa kuin olisivat olleet ihmeissään siitä, että myötäänsä
semmoisella kiiruulla pakenimme heitä. Me ajoimme kuitenkin taas ylös
harjanteelle, jossa Paklja arveli meidän helpommin pääsevän niitä
likelle, ja aivan oikein tulikin neljä sutta peräkkäin meitä vastaan
kahden aidan välillä. Seitsemänkymmenen jalan päässä meistä kääntyivät
ne alkaen juosta edellämme, kunnes saapuivat suurelle Turengin tielle.
Siinä pysähtyi yksi kummallekin puolen aidankulmaa ja toiset kaksi
noin kolmekymmentä jalkaa kumppaleistaan vasemmalle ihan keskelle
valta-tietä. Hevonen seisahtui kolmenkymmenen jalan päähän kujansuusta
ja äkäysi, hyppi ja karahti takajaloilleen tuolla kapealla tiellä, niin
ett'emme mitenkään voineet ampua. Likimmäisistä susista ei ollut sen
suurempaa ampumamaalia, kuin osa päätä, joka näkyi aidan nurkkauksen
takaa. Edempänä seisovat taas olivat siksi kaukana, että laukaus
muutamilla sudenhauleilla olisi ollut tuiki epävarma. Toinen noista
kahdesta sudesta näytti kuutamossa olevan mahdottoman suuri.
Aikomukseni oli nakata porsas reestä ja peruuttaa hevonen takaisin sekä
odottaa laukausta varten sopivaa hetkeä, vaan kun minä en ymmärtänyt
Pakljan kieltä, venättä, eikä hänkään minua, niin en voinut kyllin
sukkelaan saada häntä oivaltamaan aikeitani. Hänen nuorukais-intonsa
vietteli hänet laukaisemaan molemmat piippunsa maantiellä olevaa suurta
sutta kohden. Kaikki neljä pakenivat nyt kiireesti. Kujansuulla
seisoneita taas peitti aita paetessa. Jälet osoittivat näiden juosseen
maantien yli suoraan metsään, toiset olivat vilistäneet maantietä
pitkin Turenkiin päin. Minkäänlaisia toiveita heidän uudelleen
tapaamisesta ei ollut ja niin ajoimmekin kaupunkiin päin.

Kiihkeästi toisiamme soimaten, josta emme ymmärtäneet puoliakaan,
syytin minä häntä siitä, että hän oli hätiköinyt hyvät toiveemme
hukkaan, ja hän taas torui minua, ett'en ollut ampunut lähinnä olevaa
kahta sutta, jotka hänen aivan perusteettomien väitöksien mukaan muka
olisivat tarjonneet paremman tilaisuuden ampumiseen kuin hänellä oli
ollut.

Kun olimme nousseet Hattelmalan korkeimmalle harjulle, ehkä samalle
paikalle, jossa Vänrikki Stool näki ensi kerran Hämeenlinnan "valossa
tuolla kuutamon", seisautin hevosen ia pyysin Iivanaa ulvomaan. Ja
ajatelkaas kummastustamme, kun sudet, huolimatta äskeisistä
laukauksistamme, vastasivat yhteen ääneen. Hän ulvoi monet kerrat
ja sai joka kerta vastauksen. Käänsimme reen ja ajoimme takaisin
samalle paikalle, jossa ensi kerran olimme tavanneet otukset. Iivana
hyppäsi ylös ja kätkeysi aidan taa ja minä pysähdyin hevosen kanssa
vähän matkan päähän edempänä tiellä. Ulvontaan vastasivat sudet
säännöllisesti ja tulivat aina lähemmäksi, kunnes vihdoin pysähtyivät
sadan sylen päähän, jääden kerrassaan useiden lumen peittämäin aitojen
suojaan. Tässä saatiin nyt kuulla omituiset laulajaiset. Kokonaista
kaksi tuntia ulvoi Iivana omalla ja sudet omalla paikallaan. Yhdellä
niistä oli matala, kaunis bassobarytoni ääni, eräs toinen äänteli
lyhyissä, katkonaisissa "staccatoissa." Niiden ääni sekautui niin
toisiinsa, ett'en voinut erottaa kuinka monta niitä oli. Iivana sanoi
sittemmin otaksuneen, että tuo ammuttu suuri susi, luultavasti niiden
johtaja, olisi eronnut toisista ja nämä luulivat toverin niitä nyt
houkuttelevan. Jos Iivana olisi valinnut toisen paikan heitä
houkutellakseen, kuin sen, josta hän oli ampunut, niin olisivat ne
luultavasti tulleet likelle häntä. Minä kaduin että olin jättänyt sian
tien varrella olevaan mökkiin, sillä jos se olisi ollut muassa, olisi
jotain yritystä voinut koettaa; jollei muuta, niin olisi sen ainakin
voinut uhrata kelpo ateriaksi susille ja nämä olisi sitten seuraavana
päivänä voinut kiertää siihen, jossa ne tapansa mukaan olisivat hiukan
ruo'an päälle nukahtaneet. Vihdoin viimeinkin vaikenivat sudet ja koska
varmasti otaksuimme niiden menneen matkoihinsa, otin Iivana Pakljan
rekeen ja niin ajoimme kaupunkiin. Aamulla, kuun jo laskeuttua, tulimme
kotiin. Mielikuvitukseni oli niin kiihoitettuna pitkällisestä,
harvinaisesta susiseikkailusta, että kotimatkalla olin näkevinäni susia
vilahtelevan kaikkialla lumen peittämäin pensaiden muodostamissa
haahmoissa.

       *       *       *       *       *

Jännitetyllä mielellä olivat kaikki kuunnelleet kertomusta yön
merkillisistä tapahtumista. Useimmat tekivät jonkun muistutuksen niin
hyvin Iivana Pakljan kuin arvoisan metsästystoverimme käytöstavasta
susia vastaan. Miksi eivät he hypänneet pois reestä kun hevonen
pysähtyi ja juosseet muutaman pari askelta hevosen sivu ja ampuneet?
Miksei Paklja ampunut lähinnä olevia susia? Miksi pysähtyi Paklja,
Hattelmalan harjulta palatessa, juuri siihen paikkaan, jossa susia oli
ammuttu. Ystävämme olisi asettaunut väijyksiin ja Paklja koetellut
houkutella susia tämän luo ampumamatkan päähän, sen sijaan että kaksi
tuntia ulvoi samalla paikalla, vaikka selvään näki ett'eivät sudet
siinä uskaltaneet lähestyä. Näihin ja moniin muihin muistutuksiin,
joilla heitä ahdistettiin, eivät molemmat metsästäjät vastanneet muuta
kuin, että kyllä maalla viisaita on kuin merellä vahinko tulee.

Muutamat metsämiehet matkustivat Iivana Pakljan kanssa heti saadakseen
selville olisivatko laukaukset tuon ison suden haavoittaneet. Paikalle
tultuaan eivät he voineet mitään verijälkiä huomata; vaan sen saivat
kuitenkin selville, että ammuttu susi oli yksin jatkanut matkaansa
eteenpäin ja vihdoin poikennut Tammisaareen menevälle tielle.
Askeltakaan tieltä poikkeamatta oli se vaeltanut eteenpäin, ja jälkiä
seurattiin Janakkalan kautta Hagan herrastalon sivuitse Hausjärven
pitäjään, kunnes niitä enää ei voinut erottaa. Metsästäjät palasivat
iltapimeällä kaupunkiin.

Seuraavina päivinä olivat sudet lakkaamatta liikkeessä ja kaikki
yritykset kiertää niitä menivät myttyyn. Mitään saalista eivät ne
näyttäneet saaneen näinä päivinä ja niitä hevosraatoja, joita me
useihin paikkoihin olimme panneet, näyttivät ne halveksivan taikka
sitten epäilivät ne petosta. Merkillistä on, että sudet sillä pitkällä
ajalla, jona niitä oli takaa ajettu, eivät olleet poikenneet edemmäksi
kaupungista kuin parisen penikulmaa. Enin pysyttelivät ne etelässä ja
lännessä, ainoastaan kerran ne tekivät hätäisen tervehdyksen pohjoiseen
päin, jossa seura koko talven ylläpiti ansoilla ja haaskalla
varustettua sudentarhaa; mutta eipäs vain yksikään antanut pettää
itseään.

Sudentarhan luona oleva sudenkuoppa oli saanut peijatuksi ainoastaan
muutamia koiria; muudan sellainen raukka sai viettää koko viikon
kuopassa ennenkuin se surkuteltavassa tilassa, nälistyneenä ja
pelästyneenä keksittiin ja pelastettiin.

Tapaus, joka olisi voinut päättyä onnettomastikin, tapahtui Tammikuun
alussa tällä kuopalla. Eräs metsästysseuran jäsenistä matkusti
muutamana päivänä katsastamaan sudentarhaa, ja ajoi hevosineen ja
rekineen, ajajineen ja lakattuine pyssyineen suoraan kuoppaan. Itse
lennähti hän kuopan yli sen toiselle puolelle. Hevonen seisoi
takajaloillaan pystyssä, etujalat koukussa ja liikkumattomana, selvästi
tietäen jokaisen liikkeen tuottavan vahingon. Ajajapoika oli pudonnut
päälleen hevosen ja sevillään olevan reen väliin. Metsästäjän ensi
työnä oli nyt pelastaa poika. Vaikeudetta sai hän hänelle ojennetuksi
suitset ja siten onneksi hänen ylös hilatuksi. Hän jätti pojan paikalle
ja kiiruhti itse lähimpään virstojen päässä olevaan taloon.
Kahdentoista miehen avulla hinattiin hevonen ja reki eheinä kuopasta.
Eläin raukka oli niin pelästyksissään, että kotvasen lepäytti päätään
omistajansa olkapäätä vasten, ja näytti aivan levottomalta, kun tämä
vetäysi pois.

       *       *       *       *       *

Oli raitis aamu, talviusvaa ilmassa ja härmää puissa, kun helmikuun 1
päivän koittaessa me neljä metsästäjää ja kaksi lukashia lähdimme
liikkeelle suunnitelmatta kuten tavallisesti. Iivana Paklja, joka tähän
saakka oli ollut metsästysten johtajana, oli nyt matkustanut Venäjälle
isäntänsä nimiin ostamaan metsämailta kierrettyjä karhuja. Iivana
Gavrilovits oli sentähden ottanut johtajantoimen ja apulaisena oli
hänellä tuo nuorekas ja reipas Vasiili. Koska sudet viime päivinä
olivat risteilleet Turengin seuduilla, niin päätimme ohjata matkamme
sinnepäin. Auringon noustessa kulimme Hattelmalan harjun yli ja
viidennen virstapatsaan kohdalla tuli vastaamme mies, joka oli matkalla
kaupunkiin, ilmoittamaan, että sudet olivat käyneet yön aikana
haaskalla vähän matkan päässä paikalta. Hänen ilmoituksensa huomasimme
oikeaksi ja lähetimme miehen suorinta tietä jäitse kaupunkiin viemään
tietoa asiasta asianomaisille metsästäjille. Sudet olivat haaskalta
palanneet takaisin valta-maantielle, jolla me nyt suurella vaikeudella
seurasimme kieränlaiseksi ajetun tien keskustaa meneviä jälkiä.
Muutamia virstoja eellempänä poikkesivat ne erästä tietä harjanteen yli
jäälle päin ja Vanajan emäkirkon sivuitse Harvialaan päin. Jokaisessa
tienristeyksessä piirsimme nuolen nietokseen, ohjeeksi jälestäpäin
tuleville metsästäjille, joita odotimme kaupungista tuleviksi. Jäällä
olivat kaikki neljä useissa paikoin kulkeneet rinnakkain tien kanssa
yhtäsuuntaisesti. Eräät jälet olivat muita jälkiä paljoa suuremmat ja
Iivana Gavrilovits luuli sen suden, jota Iivana Paklja oli ampunut sinä
yönä, jona tuo merkillinen susikonsertti pidettiin, nyt jo yhdistyneen
parveen ja uudelleen ruvenneen tovereilleen johtajaksi. Jos meidän
kerran onnistuisi tappaa se, arveli lukashi toisetkin helpommin
voitavan kiertää ja hengiltä ottaa.

Etäämmällä tuli järvi yhä kapeammaksi ja sudet kulkivat edelleenkin
joko tiellä tai sen vieressä. Vihdoin tapasimme tien, joka meni suoraan
järven poikki. Lukashit hyppäsivät reestä ja tarkastivat jälkiä eri
teillä; ottivat sitten suksensa ja pyydettyään meitä odottamaan jäällä,
lähtivät he oikealle päin menevää tietä. Odottaessamme, kulimme jäätä
myöten eteenpäin ja näimme siellä kaikkien neljän suden jälet, jotka
osoittivat heidän poikenneen tieltä ja menneen alahtavia maita pitkin
vasemmalle Harvialaan päin.

Otaksuimme lukashein eksyneen jäliltä ja odotimme malttamattomuudella
heitä. Parin tunnin kuluttua näimme reen tulevan hyvää vauhtia oikealla
kädellä olevaa mäkeä alas. Reestä hyppäsi poika ja kertoi Kilpilän
kartanolla Turengin tien varrella "paljo herroja" olevan koolla; he
olivat ampuneet suden ja toisen olivat sudet itse syöneet. Ammutun
suden oli hän itse nähnyt. Kiitävää vauhtia ajoimme nyt neljä virstaa
Kilpilän taloon. Pitkin tuon mäkiä ja syviä laaksoja sekä
tiheäkasvuisia metsäseutuja luikertelevan tien varrella näimme sutten
jälkiä. Nämä olivat siis siltä paikalta, jossa jälet näimme, tehneet
kierroksen Harvialaan päin ja palanneet takaisin jäälle Kilpilään
menevän tien varrelle. Saavuttuamme Kilpilään näimme me keskellä
valta-maantietä talon vieressä useita neliö-syliä laajan verisen
paikan, ikään kuin joku suurempi eläin olisi siinä teurastettu ja
palasiksi leikelty. Muutamat metsästäjät tulivat tuvasta meitä vastaan
ja kertoivat paikan olevan taistelutantereen, jossa sudet olivat
tappaneet ja syöneet yhden tovereistaan. Ei edes näkijäin kertomus
olisi voinut saada meitä uskomaan, mitä ainoastaan omat silmämme ja tuo
2/3:ksi syöty suden jäännös meille vakuutti. Keskellä näillä seuduin
enin ajettua yleistä maantietä, kaksi syltää suureen, aivan tien
varrella olevaan, talonpoikaistaloon vievästä tiestä oli tämä
tapahtunut. Eräs piika sanoi vähää ennen päivän valkenemista kuulleensa
eriskummallista melakkaa maantieltä, vaan muutamat varhaiset kaupunkiin
menijät eivät kuitenkaan olleet nähneet tuota suurta etupuolta, jota
sitäpaitse hevoset varmaankin olisivat arastelleet. Asia oli siis
tapahtunut myöhään aamulla. Kun susi aamulla huomattiin, ei siitä enää
ollut jälellä muuta kuin sydän, mahalaukku ja osa keuhkoja sekä
etupuoli juuri lapaluita myöten; kaikki muu oli niin täydellisesti
ahmittu ett'ei luun sirpaletta, ei pienintä nahan hitusta eikä edes
karvatukkoa tuosta tuuheasta hännästä ollut jälelle jäänyt. Sen sijaan
ei päässä näkynyt merkkiäkään puremisesta, yhtä vähän kuin
etujaloissakaan, vaan kun nahka sittemmin nylettiin, huomattiin kaula
veriseksi ja pahoin purruksi. Tuon ison kauniin pään otti eräs
metsästäjä, joka sisustutti sen niin että kita tuli ammolleen, ja
nykyään on hänellä se seinällä koristeena muiden metsästys- ja
voittomerkkien joukossa. Suuret ja aivan kulumattomat hampaat
osoittivat, ett'ei se ollut mikään vanha susi. Varmaan ei ole saatu
selville, oliko tuo revitty eläin syönyt myrkkyä ja toiset sitten
kipeänä hänet tappaneet ja syöneet, tai olisiko mustasukkaisuus
mahdollisesti ollut syynä tekoon. Yleinen luulo on, että sudet heti
hyökkäävät sen kimppuun, joka tappelussa ensin alkaa verta vuotaa, ja
sitten syövät sen.

Syy siihen, miks'eivät kaupungista myöhemmin matkustaneet metsästäjät
olleet huomanneet nuoliamme isolta maantieltä poikkeavalle syrjätielle,
oli se, että olivat tavanneet miehen, joka toi sanoman tapauksesta
Kilpilässä. Mies oli hyväntahtoisessa kiihkossaan saattaa mitä pikemmin
tieto tapahtumasta, juossut sellaista vauhtia, ett'ei pitkään aikaan
saanut sanaakaan suusta. Puhkuen hän vihdoinkin sai sanotuksi: "sudet
söivät itsensä."

Metsämiesten keskustellessa Kilpilän kartanolla tuosta raakalaisesta
tapahtumasta olivat lukashit metsässä kiertämässä petoja, joiden
arveltiin olevan likitienoilla, sillä harvoinpa ne kovan eineen
syötyään kulkevat pitkiä matkoja. Ei kauan viipynytkään, kun jo Iivana
Gavrilovits tuli takaisin ilmoittaen susien olevan kierrettyinä aivan
lähellä. Joukko metsästäjiä matkusti nyt Rastilan kylään ajoväkeä
hankkimaan. Siellä oli par'aikaa lukukinkerien vuoksi paljo kansaa
koolla, vaan pitkän aikaa palkasta tingittyä ei kuitenkaan saatu kuin
muutamia harvoja miehiä meitä seuraamaan. Heidän vastenmielisyytensä
oli luultavasti suureksi osaksi syynä se, että persoilivat päästäkseen
osallisiksi odotettaviin kemuihin. Tämä olikin ainoa tapaus, jolloin
kansa ei mielellänsä suonut apua kun se huomasi olevan omaksi edukseen,
että niin vahingollisia eläimiä tapettiin. Muutamia kulkijoita, jotka
olivat Kilpilään pysähtyneet, saimme puhutelluksi ajoon osaa ottamaan,
ja kyytimiestemme kanssa karttui meille vihdoinkin 20 ajomiestä.
Kinokseen kuten tavallisesti piirusti Gavrilovits kartan kierroksesta
ja piti esitelmän venäjäksi, neuvoen ampujia ja ajoväkeä miten heidän
oli käyttäytyminen. Paljo aikaa meni neuvojen välttämättömään
käännökseen suomeksi ja ruotsiksi. Kello 3 lähti nyt koko seurue
liikkeelle. Muutamien satojen sylien päähän talosta asetettiin ensin
nuo 13 metsästäjää, jonka jälkeen lukashit yhtä aikaa sijoittivat
ajoväen molemmille puolin ampujalinjaa. Kun nämät nyt yhtyivät
ajokaaren keskuksessa, alkoivat huudot. Toista tuntia seisoimme me
metsästäjät liikkumattomina, vilusta väristen, ja odotimme joka
silmänräpäys näkevämme sutten tulevan, vaan lopulla tuli ajoväki
perille ja selville saatiin, että sudet olivatkin menneet ajon läpi.
Meitä kummastutti kovin, ett'ei kukaan miehistä ollut nähnyt susia;
mutta usea oli nähnyt niiden jälet kierroksessa. Lukashit vakuuttivat
ajon tulleen suletuksi ilman että jälkiä ulos päin oli tavattu. Kaikki
palasivat nyt taloon paitse Vasiili, joka lähetettiin ottamaan
selville, mistä sudet olivat ulos menneet. Vähän aikaa myöhemmin astui
tupaan ajomies, joka ei ollut läsnä, kun toiset saivat palkkansa tuosta
hyödyttömästä avusta. Nyt kävikin selville, että mies oli jäänyt
seisomaan sille paikalle, johon hän oli asetettu, ja äännetönnä
katsonut, miten sudet, muutamien kymmenien askeleiden päässä hänestä,
olivat juosseet ulos kierroksesta. Aivan ilomielin kertoi hän miten
kaikki kolme sutta pystyssä päin ajoa kuunnellen laukkasivat erästä
kaskiharjannetta ylös päin. Ensimmäinen oli ollut suuri "niinkuin pieni
hevonen." Tuo tyhmä mies arveli että hänen etupäässä pitäisi saada
maksu, koska hän oli ainoa, joka oli sudet nähnyt. Hän ihmetteli yhtä
paljo niitä, jotka nauroivat hänelle, kuin niitä, jotka kovin sanoin
soimasivat häntä. Olisipa hänellä ollut pyssy, niin kyllä hän olisi
näyttänyt, kuka tässä paras mies oli, eivät vain olisi sudet kuolleet,
jos hän kuinka olisi huutanut, yhtä vähän kuin toistenkaan huudoista
kuolivat.

Pahalla tuulella lähdimme kaupunkiin ajamaan. Milloin sitten metsästys
onnistuisi, kun ei niinkään myötäisissä oloissa kuin tänä päivänä?

Kaikki osanottajat talven innokkaihin sudenajoihin kokoontuivat
myöhemmin illalla. Useimmat olivat päivän vastuksista kadottaneet
kaiken toivon ja ainoastaan vastenmielisesti ottivat muutamat
metsästäjät huolekseen seuraavina päivinä seurata lukasheja. Tiheät
lumisateet peittivät näinä päivinä tykkänään jälet eikä tiedetty minne
päin pedot olivat vetäyneet.

       *       *       *       *       *

Varhain aamulla helmikuun 5 päivänä matkustivat lukashit yksinänsä
kaupungista susia vakoilemaan. Kello 1 päivällä saapui seuran
puheenjohtajalle sana Viiralan polttimon polttomestarilta, että sudet
taaskin olivat syöneet yhden omaisistaan ja että toiset, kolme
luvultaan, olivat kierretyt. Sanoman tuoja oli saapunut pulskalla
juoksijalla, joka perille tullessaan oli ihan valkeassa vaahdossa
tuosta 16:n virstan pituisesta kovasta juoksusta. Kapula kiersi heti
ympäri ja kello puoli kaksi lähti 4 metsästäjää matkalle. Matkalla
kysyimme lukasheja joka talosta, vaan kukaan ei heitä ollut nähnyt.
Ensi kerran piti siis nyt järjestää ajo ilman lukasheja. Kello 3
nousimme ylös ajoneuvoistamme Viiralassa ja kohta sen jälkeen saapui
kaupungista vieläkin kaksi metsästäjää.

Metsävahti, joka oli sudet kiertänyt, tuli heti saapuville. Hän oli
hyvin omituinen mies. Hänellä oli äänen kaikupohja suunlaessa jollakin
tavoin puutteellinen ja korvasi äänen selvyyden huutamalla kaikki, mitä
puhui. Muuten näytti hän olevan metsäelämässä karaistu, voimakas mies.
Hänen perinpohjainen kertomuksensa tehdystä kierroksesta saattoi meidät
siihen vakuutukseen, että sudet todellakin olivat kierretyt; mutta
kierros oli tehty niin suuri että ajon onnistumista tuskin voi
toivoakaan. Kaksi laajaa metsäylännettä sulki kierros sisäpuolellensa
ja olisipa tarvittu melkoinen joukko ajoväkeä ja useita ampujia
saadakseen tämän maapalstan suljetuki. Älykäs polttimomestari oli jo
edeltä käsin hankkinut ajoväkeä, ja myöhäiseksi kuluneen illan vuoksi
täytyi meidän kiirehtien vaeltaa jään yli toiselle puolen vesistöjä.
Kulku oli erittäin vaivalloista, sillä paksun lumen alla oli uhkuvettä
noin puolen jalkaa ja muutamin paikoin vielä enemmänkin. Molempain
harjujen väliselle tienoolle, johon kaikki pysähdyimme, oli hyvinkin
kolme virstaa. Jäällä ylettyi sohju ja lumi polvien yläpuolelle ja
metsässä olivat nietokset yhä paksummat. Matkallamme näimme sen paikan,
jossa tuo puoleksi kumppaliensa syömä susi oli tavattu. Polttomestari
oli pannut metsään myrkytetyn koiran penikan ja jälet menivät ahmitulta
haaskalta revityn suden luo. Tässä tapauksessa voi siis aivan varmasti
otaksua, että susi tuli myrkytetyksi ja joko ensin kuoli ja omaiset
sitten söivät sen tai että ne sen sairaana ollessa hyökkäsivät
kimppuun, tappoivat ja söivät sen suuhunsa.

Jouduttuamme perille molempain harjantein väliseen notkoon, rupesi
seuran esimies johtajaksi. Hän lähetti metsävahdin ja erään toisen
suksimiehen tutkimaan kummallako noista kahdesta metsäisistä harjuista
sudet olivat, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näkyikin jo
metsänvahti tulevan korkeata harjua alas. Komeaa oli nähdä hänen, ilman
että lumen peittämät puut ja pensaat häntä estivät, kiitävää vauhtia ja
molemmissa käsissään pyssyänsä heiluttaen, laskevan tuota auringon
väririkkaassa loistossa säteilevää jyrkännettä alas. Tuolla kaukana
harjun nyppylällä hän ensin näkyi, vaan muutamien silmänräpäysten
jälkeen oli hän jo perillä. Hän alkoi heti huutavalla äänellään kertoa,
että susi oli kierrettynä järvestä etäämpänä olevalle harjulle. Juuri
kun ampujain ja ajoväen asettamisen piti alkaa, saapui siihen eräs
metsästäjä, joka myöhään ja aivan yksin oli lähtenyt kaupungista. Hän
oli niin kovin kiiruhtanut matkaansa hyyhmässä ja kinoksessa voidakseen
ajoissa saavuttaa meitä, että hän tuskallisesti läähöttäen vaipui
nietokseen ja oikein kähisi hengittäissään. Hän pyysi meitä
viivyttämään lähtöämme, kunnes hän oli niin paljo toipunut, että voi
seurata mukana. Heitettyään päältään lyhyen lammasturkin, höyrysi hänen
ruumiinsa talvikylmässä, kuin juoksijahevonen lopetetun kilpailun
jälkeen. Sillä välin kun metsänvahti sijoitti ajoväkeä saadun neuvon
mukaan, järjesti meidän puheenjohtaja ampujoita. Hän asetti
viimeksi tulleen toverin sille paikalle, jonka hän luuli tarjoovan
parhaat toiveet. Päätös osoitti hänen harkinneen oikein, sillä
muutamia minuuttia ajon alkamisen jälkeen tappoikin meidän innokas
metsästysveljemme ensi laukauksella suden 30 askeleen päästä. Kun ajo
oli tullut perille ampujan luo, kokoontuivat kaikki ammutun hukan luo
ja yleinen ilo metsästyksen menestymisestä ilmausi tuommoisissa
tilaisuuksissa tavallisella tavalla.

Ajomiehet väittivät nähneensä kierroksessa useiden susien jälet; mutta
pimeä oli nyt jo likellä, ja ajetun kierroksen tarkastuksesta ei tänä
päivänä voinut tulla mitään.

Onnellista ampujaa, joka pitkän talven sodissa oli uhrannut paljo aikaa
ja vaivaa, kunnioitettiin taistelutantereella ilman huomattavaa
kateutta, kaadetun suden arveltiin varmasti olevan juuri tuon joukon
ison johtajan.

Hyvällä mielellä takaisin Viiralaan palatessamme, eivät nietokset ja
hyyhmä enää tuntuneetkaan niin vaikeilta. Hukkaa metsästä kulettaissa
astui aina uusia kantajia sijaan, kun entiset väsyivät. Viiralassa
kiitettiin kaikkia, jotka hyväntahtoisesti olivat olleet apuna
metsästyksen onnistumiseen, etupäässä polttomestaria, ja metsänvahdille
sekä sanoman kaupunkiin viejälle jaettiin sopivia palkintoja.

Kun susi oli saatu kiinni sidotuksi etumaisen reen kuskilaudalle,
lähdettiin vihdoin paluumatkalle. Kello 7 illalla ajoimme kaikki
kaupungin kievariin. Kynttiläin ympäröimänä asetettiin susi
näytteille keskelle huonetta ja puolen tunnin kuluttua ympäröi sitä
katselunhalukkaita herroja ja vallasnaisia. Kaikkien läsnä olevien
metsästäjäin tarkastaessa punnittiin se nyt ja mitattiin. Paino oli
runsaasti 6 leiviskää; -- pituus hännän nenästä, karvoja lukematta,
kuonon kärkeen juuri 11 korttelia; -- pääkallon takimmaisesta osasta
kuonon kärkeen 14 tuumaa; -- korkeus sä'än yli 31-1/2 tuumaa ja ympärys
etujalan lapaluun takaa 42 tuumaa.

Kun Iivana Gavrilovits ja Vasiili koteusivat turhalta retkeltään
Sääjärvelle päin, tulivat hekin kievariin. Suden sanoivat he varmaan
olevan sen suuren uroon, joka parvea johti; alkujaan arvelivat he
parveen kuuluneen yhdeksän petoa, mutta nyt siitä ei ollut jälellä kuin
yksi naaras. Monta kertaa valittivat he, ett'eivät saaneet osaa ottaa
"bolshoi jusin" tappoon, vaan ilmoittivat kuitenkin suurta
tyytyväisyyttään siitä, että susi, suurin mitä he koskaan olivat
nähneet, oli saanut surmansa. He arvelivat yksinäisen naaraan nyt
helposti voitavan käsiin saada, tulevaisuus osoitti, ennustivatko
oikein.

Myöhemmin kokoontuivat maljan ympärille iloiseen iltamaan kaikki talven
muistettaviin sudenajoihin osaa ottaneet. Lukasheja, jotka pahaksi
onneksensa olivat olleet poissa sanoman tullessa Viiralasta,
lohduteltiin sillä että olimmehan heidän johdollaan edistyneet siihen
määrin, että jo omin voiminkin voimme saattaa talvisen sudenajon
onnelliseen loppuun.

Seuraavana päivänä matkasivat muutamat metsästäjät lukashien kanssa
kierrosta tarkastamaan ja huomattiin ainoastaan yhden suden olleen
kierroksessa. Se oli monta kertaa kääntynyt ajoon päin ja nähtävästi
aivan vastenhakoisesti mennyt ampujia kohden; siinä syy, miksi
ajoväki luuli nähneensä useiden susien jälet kierroksessa. Minne
tuo yksinäinen naaras oli paennut, siitä ei tällä retkellä voitu
selkoa saada. Luultavasti oli se paennut jotakin sellaista tietä
myöten, jolta kulkiat olivat hivuttaneet jälet pois. Seuraavina
päivinä olivat lukashit tiedustelemassa, vaan vasta viisi päivää
myöhemmin ilmoitettiin meille, että eräs rouvasihminen oli
puolispäivälliskävelyllään Perttulan seudulla nähnyt suden; molemmat
lähtivät vastakkaiseen suuntaan toisiansa pakoon. Lukashit ja useita
metsästäjiä ajoi sutta takaa joka päivä, vaan kierretyksi sitä ei
kuitenkaan onnistuttu saada. Päivälläkin oli se liikkeessä ja etsi
kadonneita omaisiaan. Eräänä yönä oli se syönyt kovasti myrkytettyä
koiranpenikkaa, ja kun sittemmin kovan lumentulon perästä jälkiä ei
enää voitu löytää, otaksuttiin sen heittäyneen kuolemaan johonkin
syrjäiseen soppeen.

Kaikki yhdeksän sutta olivat nyt siis hengiltä ja lukasheja piti nyt
kiitellä ja laskea heidät kotiin isäntänsä luo Hollolaan; mutta sitä
ennen päätimme kuitenkin jonakuna päivänä lähteä liikkeelle ja koetella
kiertää ja tappaa jonkun ketun. Olimme koko talven niin tunnollisella
uutteruudella toimittaneet sudenajoa, ett'emme koko aikana tahtoneet
käyttää lukashien emmekä myös omaa aikaammekaan tuohon huvittavaan
ketunjahtiin.

Viisi metsästäjää ja molemmat lukashit lähtivät eräänä kauniina aamuna
matkalle ja niin majouduimme Pietilään, sillävälin kun Iivana
Gavrilovits ja Vasiili kumpainenkin omalla suunnallaan vasemmalla
puolen tietä koetti etsiä jälkiä ja kiertää Mikko-veitikkaa. Tunnin
odotettuamme päätimme itse koettaa Hattelmalanharjun sivuharjanteilla
ja vesistön välillä. Meistä oli ainoastaan kaksi ottanut mukaansa
sukset, ja nämä kaksi lähtivät nyt jälkiä etsimään, Parin tunnin
kuluttua palasivat he ilmoittaen ketun olevan kierretyn Perttulan
seudulla jonkun matkan päässä sieltä. Kierrokselle mennessämme
tapasimme lukashit; mitään vereksiä jälkiä eivät he olleet löytäneet.
Lähimmistä taloista saimme 10 ajomiestä ja kohta seisoimme
sijoitettuina eräälle metsänkielekkeelle, joka yhdisti laajan metsäisen
harjun suuren metsän kanssa. Ajo alkoi, vaan oikea sivu vetäysi heti
kierroksen sisäpuolelle päin ja eroitti siten meidät ampujat muusta
ajosta. Ajon kestäessä jätimme sen tähden paikkamme ja menimme oikealle
kädelle. Meidän nähden vilisti Mikko suurta metsätöntä ylännettä ylös
ja kun ei muukaan auttanut pujahti se muutaman torpan kautta maantien
yli ja katosi toisella puolella isoa lakeaa maata olevaan metsään.
Lähinnä olevat erottivat selvään, että se oli iso, tummankarvainen
kaunis kettu. Ajoimme takaisin kaupunkiin suutuksissamme siitä,
ett'emme parin poika nulikan tottelemattomuuden ja tyhmyyden vuoksi
onnistuneet yrityksessämme.

Seuraavana päivänä lähtivät lukashit Hollolaan ja metsästysten
arveltiin loppuneen nyt täksi talveksi; mutta suureksi ihmeeksemme
saapui seuraavina päivinä sanomia, eri tahoilta, että suden jälkiä muka
oli nähty niillä tienoilla, joilla noita pitkällisiä metsästyksiä oli
toimitettu.

Tuollaisen viestin johdosta matkustikin muutamia metsästäjiä eräänä
päivänä niitä tarkastamaan, vaan perille tultuaan huomasivat he tuossa
paksussa, pehmeässä lumessa vain jäniksen jälet ja taas raukesivat
kaikki sudenajon toiveet tämän talven ajaksi.

       *       *       *       *       *

Aamulla helmikuun 25 päivänä toi tunnettu luotettava mies sanoman
Welssin myllyltä, että yön aikana oli kaksi sutta kulkenut läpi
kartanon ja sitten tietä pitkin vaeltanut metsään Katumaanjärvelle
päin. Seitsemän metsästäjää lähti heti liikkeelle, eikä kovin kauas
kaupungista tultukaan, kun jo tapasimme noiden kahden suden jälet,
joita myöten seurasimme myllylle. Hukat olivat tirkistäneet molemmista
akkunoista tupaan ja tarkastelleet navetan ovea. Koko yön oli satanut
lunta, vaan jälet olivat kuitenkin kaikkialla puhtaat ja lumettomat.
Sudet olivat siis olleet liikkeellä jokseenkin myöhään aamulla.
Tottumuksen avulla, jonka jälkien arvostelemisessa jo olimme
saavuttaneet, päätimme niiden olevan avioparin ja uroon mahdottoman
ison. Muutamat luulivat yksinäisen naaraan vielä olevan elossa ja
menneen uusiin naimisiin; toiset taas että uusia susia oli tullut
seudulle.

Kolmessa reessä ajaen seurasimme jälkiä metsätiellä. Renki Otto, joka
oli sanoman kaupunkiin tuonut ja jonka useat metsästäjät tunsivat
reippaaksi apulaiseksi jänisjahdeillamme, otettiin oppaaksi, sillä hän
tunsi hyvin kaikki tänä talvena ajetut metsätiet tienoolla, johon mekin
syksyn metsästyksien jälkeen olimme jossakin määrin perehtyneet.
Lopulla löysimme paikan, jossa sudet olivat poikenneet tieltä niityn
yli varemmin ajetulle, lumen peittämälle tielle. Luultavasti
lepäsivätkin ne likitienoossa jollakin metsäisellä mäellä, vaan
kuitenkin päätimme kahdessa eri joukossa ajaa vastakkaisille tahoille;
saartaa joku suurempi piiri ja tavata toisemme kolmen virstan päässä
paikalta Nautalammin rannalla olevassa mökissä. Erittäin huonoja
teitä ja paksussa lumessa tallustaen saavuimme mainittuun mökkiin
minkäänlaisia jälkiä tapaamatta, ja sudet olivat siis ympäri ajetun
maapalstan sisäpuolella; mutta kierros oli ajon toimittamista varten
liian avara. Päätettiin sen tähden, että yksi rekikunta ajaisi johonkin
metsä-ajoon käytettyä, paraiksi ajokelvollista tietä myöten, joka meni
keskeltä kierroksen halki, ja sitten yhtyisi toisiin sillä paikalla,
jossa sudet olivat poikenneet tieltä ja ensimmäinen ajokierros
aloitettu. Jälkiä löytämättä toimeenpantiin tämäkin; kierros oli nyt
vähennetty puoleen ja sitä voitiin siis, vaikka se olikin jokseenkin
iso, kaikissa tapauksissa käyttää ajon toimittamista varten.
Äänestyksen kautta päätettiin kuitenkin, että seuran harjautunein ja
taitavin suksimies Oton kanssa oman arvionsa mukaan vieläkin
pienentäisi kierrosta ja samalla kertaa neuvoisi Ottoa, miten hänen
tulisi asettaa ajoväki, jonka me sillä välin hankkisimme Paavolan ja
Kappolan taloista, muutamien virstojen päässä Katumaanjärven rannalla.

Tässä tarkoituksessa lähtivät nyt kaikki kolme rekeä matkalle ja
palasivat 15 miehen kanssa kierroksen lähtöpaikalle samaan aikaan kun
reipas toverimme Oton kanssa hyväntuulen näköisinä ehättivät
kokouspaikalle. Sudet olivat aivan likellä ja kierros ei ollut
puoltakaan virstaa läpimitaten.

Vanhan tavan mukaan otti seuramme puheenjohtaja ylipäällikkyyden,
neuvoi ajoväkeä ja antoi numerot ampujille. Eräällä ajoväkeen ai'otulla
kiertävällä puutarhurilla ja tunnetulla salametsästäjällä oli
yksipiippuinen kivääri ja hän pyysi päästä ampujain joukkoon. Vaikka
useat metsästäjät puoleksi vastustivat, asetettiin hän kuitenkin
ampujarivin oikealle sivulle. Miehen metsästäjänylpeys näytti tuosta
epäluottamuksen lauseesta loukkautuvan ja hän kuului murahtavan jotakin
siitä kuka tässä paras ampuja oli.

Hiljaa ja varoisesti toimitettiin metsämiesten ja ajoväen sijoitus
pehmeässä lumessa. Metsästäjät seisoivat 80 à 100 askeleen päässä
toisistaan. Kun ajo Oton antaman merkkihuudon jälkeen alkoi, ihmetteli
jokainen kierroksen pienuutta. Kuitenkin seisoimme tovin aikaa
jännityksellä turhaan odottaen sutten ilmestymistä. Vihdoinkin paukahti
laukaus oikealla siivellä ja ajoväen huudot sillä puolen ilmoittivat
susien sieltä yrittävän päästä ajon läpi. Kohta sen jälkeen tuli susi
syvässä lumessa laukaten pyssymiehiä n:o 1 ja 2 kohden oikealla
siivellä. Kaikki neljä laukausta jyrähti aivan perätysten, vaan tielle
tultuaan juosta kuopasi susi kolme jalkaa likeltä n:o l:stä, joka ei
vielä ennättänyt saada piippuihin uusia patroonia, ennen kuin peto
muutamien askelein päässä hänen takanansa kaatui hengetönnä maahan.

Ajoväki tuli lopulta ampujariville ja nyt saimme tietää molempain
sutten tulleen puutarhuri-nahjusta kohti, mutta tämäpä oli tuolla
isoreikäisellä kiväärillään, jossa oli kaksi luotia, ampunutkin jo
pitkän matkan päähän, vaikka sudet tulivat suorastaan häntä kohti.
Laukauksien jälkeen meni uros oikeanpuolisen ajon läpi, vaan naaras
heittäysi onneksi takaisin kierrokseen ja sai surmansa.

Puutteellisista ja kuluneista hampaista voimme päättää emäsuden
jokseenkin vanhaksi. Sutten leposijalla oli nähty veripilkkuja lumessa,
jotka juuri osoittivat kestävää kiiman aikaa. Hedelmällinen nainen oli
siis jo alussa saatu rikotuksi; mutta urossusi ehkä arveli paetessaan:
"Jos kadotankin yhden, niin onpa tuhat jälellä." Me ajattelimme:
"Parempi onni ensi kerralla."

Me läksimme kaikki Paavolaan. Kansaa kokoontui ammutun suden ympärille
ja kaikki ilmoittivat tyytyväisyyttään siitä että herrasväki oli saatu
estetyksi asettumasta tienoolle. -- Ajoväelle, joka tällä kertaa oli
hyvin täyttänyt tehtävänsä, annettiin kiitoslauseita ja maksettiin
hyvästi; Otto taas, joka toi sanan kaupunkiin ja asetti ajoväen, sai
erityisen lahjan. Puutarhuri katosi samalla kuin susikin, jonka hän
pelästytti kierroksesta.

Kello 5 olimme kaupungissa. Oli sunnuntai ja ihanan auringonlaskun
aikana paljo kansaa liikkeellä, Vähää ennen ammuttu iso koirassusi oli
vielä kettämättä ja molemmat asetettiin nyt rinnatusten kievarin
kartanolle, jossa suuri väen paljous myöhään illalla katseli niitä.

Me metsästäjät vietimme kuten tavallisesti onnistuneen metsästyspäivän
jälkeen illan yhdessä. Iloamme tapetusta naarassudesta häiritsi
kuitenkin ajatus että uroon onnistui päästä pakoon. Kukaan ei olisi
halunnut tänä iltana olla puutarhurin housuissa.

Pakoon päässyttä koirassutta päätettiin kaikella innolla ajaa takaa, ja
kello 11 illalla matkusti kolme metsästäjää Heinäkankaan tien
pohjoispuolella oleviin metsiin koettamaan ulvomalla vietellä sutta,
jonka otaksuttiin ikävöivän rakasta puolisotaan. Ilma oli kolkko ja
tuuli vinha, vaan kirkas kuutamo elvytti toiveita. Likellä Welssiä
kuulusti kuin susi olisi vastannut, vaan tuulen tohina eksytti heitä.
Vasta myöhemmin paluumatkalla kaupunkiin, havaitsivat he jälistä, että
susi todellakin oli heidän ulvonnastaan lähestynyt ja pitkin erästä
kujaa tullut isolle maantielle ja luultavasti nähnyt metsämiehet sekä
sitten paennut idänpään metsiin.

Päivä päivältä seurattiin nyt jälkiä onnistumatta kuitenkaan kiertää
petoa, joka myötäänsä oli liikkeellä, enimmiten maantiellä. Luultavasti
etsi se vieläkin naarasta, sillä se palasi usein sen metsän läheistöön,
jossa naaras ammuttiin. Aamulla maaliskuun 1 päivänä söi se
strykniinillä myrkytetyn haaskan; mutta syönnin koko seuraus supistui
muutamiin vähäpätöisiin oksennuksiin. 7:n päivän aamuna oli se syönyt
itsestään kuolleen sian ja kaksi seuran jäsentä kiersi sen Aulangon
metsässä kolme virstaa kaupungista. Viesti lähetettiin heti ja paljo
metsämiehiä saapui kohta paikalle, vaan ajoväkeä sijoittaessa pelästyi
susi ja pötki tiehensä. Moni metsästäjä oli ilman suksitta ja
huppuroitseminen tuolla karulla kivikkomaalla kolmen jalan paksussa
lumessa oli tällä kertaa erittäin vaikeaa. Pysyttiin kuitenkin
päätöksessä saattaa loppuun tämä viimeinen sudenajo tienoolla ja pitkät
matkat ajettiin petoa takaa Hauhon pitäjääsen, kunnes se 18 päivänä
taas kierrettiin pohjoispuolella Aulangon järveä. Kutsumusta noudatti 9
metsämiestä ja 15 ajomiehen kanssa toimitettiin ajo. Susi tuli
ampujarivin oikealle siivelle, haavoitettiin kahdella laukauksella ja
verissään juoksi se sitten sivusmiesten ohitse. Tämä, joka seuraan
kuulumattomana metsästäjäpukunsa nojassa oli saanut paikan
ampujarivissä, tunnusti sittemmin suoraan, ett'ei hän ennen ollut
ampunut muihin kuin maalitauluihin. Kymmenen jalan päästä ampui hän
päin mäntyyn, ja lähti huutaen juoksemaan suden jälkeen, joka
hiljalleen kahlata töpösteli paksussa lumessa eteenpäin.

Kuusi metsästäjää seurasi heti jälkiä, osaksi ajaen, osaksi hiihtäen,
aina Vanajan ja Hauhon pitäjien väliselle rajalle ja palasi vasta
pimeän tultua kaupunkiin, Seuraavana päivänä lähti kaksi metsästäjää
liikkeelle jatkaen jälkien seuraamista siltä paikalta, johon ne eilen
illalla oli jätetty. Joka paikassa, missä susi oli mennyt pois tieltä,
yritettiin sitä kiertää, vaan vasta myöhään iltapäivällä onnistui se.
Toinen metsästäjistä asettausi kierretyn metsän läpi tulevan tien
suulle ja toinen hiljaa huudellen ajoi jälkiä myöten. Aivan oikein
tulikin susi tietä myöten, vaan toinen latinki petti, toinen sattui
takapuoleen, ja silloin pakeni hurttakin tietä pitkin jäälle. Kun me,
metsästäjäin kaupunkiin palattua, saimme kuulla, mitä sinä päivänä oli
tapahtunut, herätti tuo vielä entisten lisäksi tullut tapaturma sitä
enemmän suuttumusta, kun pyssyn vähin olisi odottanut pettävän
ollessaan arvossa pidetyn metsästäjän ja semmoisen ampujan käsissä,
joka oli tunnettu hyvistä kivääreistään ja suuresta kätevyydestään.
Lukossa se oli sentään vika ollut, ja se se oli onnettomuuden
tuottanut.

Seuraavana päivänä satoi lunta, vaan kaksi metsästäjää matkusti
kuitenkin tuon pitkän matkan eilispäivän tapaturman näyttämölle ja
kolme penikulmaa kaupungista löysivät he vihdoinkin paikan, jossa susi
oli poikennut tieltä. Kello 11 olivat he kiertäneet suden, vaan kierros
oli liian iso ja he katsoivat tarvittavan paljo pyssymiehiä ajoon.
Toinen matkusti sen tähden kaupunkiin lisäväkeä hakemaan ja toisen oli
sillä aikaa hankkiminen lähimmistä taloista ajomäkeä. Kymmenen
metsästäjää lähti heti jouduttavaa ravia ajamaan tuota kolmen
peninkulman pituista matkaa kaupunkiin ja vähää ennen hämärää
saapuivatkin he perille. Jälelle jäänyt pyssymies oli sillä välin
hyväntahtoisuudessaan halunnut lohkaista kierrosta pienemmäksi, vaan
tulikin sitä tehdessään sutta liian likelle ja säikäytti sen pois.
Hyvin ärsytetyllä mielellä palasivat kaikki takaisin kaupunkiin lunta
kovasti pyryyttäessä. Yksi metsästäjistä jäi paikalle ja koetti
tuiskussa kauvan seurata jälkiä, mutta kohtasi lopulla semmoisen vaivan
noissa keräytyneissä kinoksissa, että hädin tuskin pelasti itsensä
erääseen torppaan.

Tämän jälkeen ei voitu enää tuon niin innokkaasti ajetun ja viidellä
latingilla ammutun suden jälkiä löytää, vaikka monta päivää ahkerasti
tiedusteltiin, ja kaikki jäivät nyt siihen luuloon, että se niistä
kolmesta laukauksesta, jotka nähtävästi olivat siihen sattuneet,
vihdoin oli kuollut ja lumimyrsky yöllä maaliskuun 19 ja 20 päiväin
välillä sen sitten haudannut paksuihin kinoksiin.

       *       *       *       *       *

Kysymykseen, miten metsästykset Hollolassa olivat onnistuneet, ilmoitti
lukashein isäntä, että maaliskuun ajalla oli kierretty monta kettua,
jotka osaksi hän itse osaksi myöskin lukashit olivat ampuneet. Neljä
vanhaa sutta oli monena vuonna oleskellut niillä tienoin, missä Iitin,
Nastolan ja Orimattilan pitäjät yhtyvät. Tammikuulla 1882 oli yksi emä
ammuttu ja sittemmin oli ainoastaan kaksi sutta tiettömissä. Eräs
suutari Perheniemen kylästä on vuosittain ottanut pennut niiden
pesästä, vaan niin kuin näyttää tahallaan säästäneen vanhemmat. Hän oli
kahtena viimeisenä vuonna kantanut 1,200 markkaa palkkioina ja olisi
kai vieläkin halunnut jatkaa sitä menoa. Kolmen viikon ajalla
toimeenpanivat lukashit metsästyksiä noita kahta sutta tappaakseen.
Monen onnistumattoman yrityksen jälkeen onnistui Iivana Pakljan vihdoin
kiertää ne ja kaataa molemmat kahdella laukauksella. Uros tuli edellä
ja sai ensi laukauksen rintapäähänsä, vaan jatkoi matkaansa, Iivanalla
oli tarpeeksi mielenmalttia, niin että hän, ollen vakuutettuna pedon
haavan kuolettavaisuudesta, ampui toisen laukauksen naaraasen, joka
jäikin paikalle. Uroon löysi hän muutamien satojen sylien päässä
kuolleena. Se oli suurin, minkä Iivana koskaan oli nähnyt. Peto painoi
121 naulaa ja pituus kuonosta hännän nenään oli 6 jalkaa.

       *       *       *       *       *

Sitten kun sudenajot täksi talveksi olivat lopullisesti päätetyt,
kutsuivat kaupunkilaiset huhtikuun keskivaiheilla kaikki osanottajat
pitoihin. Tahdottiin siten osoittaa myötätuntoa sitkeälle työlle ja
muutenkin metsästysseurain seurattavalle tavalle, jolla paikkakunnan
metsästäjät olivat toimineet hyvän asian, susien hävittämisen, vuoksi.

Luotettavaa lukua ei vielä voi saada siitä miten monta sutta tänä
talvena on tapettu; mutta mikäli sanomalehdistä on saatu tietää, on
innokkaita ajoja toimeenpantu yli koko maan, ja luultavasti ei ennen
koskaan ole niin paljo susia yhtenä talvena kaadettu. Sopii toivoa,
ett'ei tämä innostus tule jäähtymään. Tieto siitä tavasta, miten petoja
kierretään, tulee, kun se nyt kerran on toteutunut meillä, aina yhä
enenemään. Jos maanmiehet kerran itse yleisesti ja todenteolla ryhtyvät
asiaan, niin ei monta vuosikymmentä viipyne, ennen kuin maa on kokonaan
vapaa siitä veron rasituksesta, jonka hukat tähän asti ovat sieltä
perineet, eikä maine Suomessa tapahtuneista, kauhistavista
lapsenryöstöistä enää kierrä ympäri maailmaa.



OSA II.

[1888.]



ONKIMARETKI KANKAISTEN JÄRVELLE.


Kesällä 1881 kävin ensikerran Kankaisten järvellä, ja useat kerrat
olivat onkimaretkeni jokseenkin onnistuneita. Tulin näin siihen
vakaumukseen, että järvi kyllä oli kalaisa ja voisi, jos keinotekoisia
ongintapaikkoja laitettaisiin, tarjota erinomaisen hyvän paikan
onkimiselle. Saadakseen kaloja yksiin paikkoihin kokoontumaan ei oltu
mitään tehty; tosin oli keskellä järveä eräs kari, vaan sekin oli liian
laaja ollakseen minään erityisenä veden asukasten kokouspaikkana.
Seuraavana talvena upotutin eri syvyyksille järveä risumurrokkoja ja
keväällä lisättiin niihin vasta lehdelle puhenneita koivuja ja haapoja.

Toissa kesänä kesäkuun 2 päivänä lähdin koettamaan onkimista uusilta
murrokoiltani, ja tämän retkenipä nyt juuri aionkin kertoa. Yksi ainoa
köyhä mökki sijaitsee tuon kauniin metsälaiteisen järven rannalla ja
tähänpä oli edellisenä kesänä pieni uusi tupa rakennettu, jonka tuvan
ystävällinen torpanväki kernaasti heitti minulle yömajakseni. Illalla
noin kuuden aikana saavuin minä mökille, jossa vanhemmat ja lapset
minua tervetulleeksi toivottivat. Neljätoista vuotias poika Vihtori,
sama, joka metsässä meitä opasteli koettaessamme niillä seuduin kiertää
susia, loisti ilosta kuullessaan, että hän sai tulla mukaan veneeseen.
Saatuani kaikki kapineeni tuossa pienessä tuvassa järjestykseen ja
onkimaneuvoni kuntoon menin mökkyrin ja Vihtorin kanssa rantaan
varustelemaan onkimavenettä, jonka olin sinne joku aika sitten
kuletuttanut. Olin käskenyt että vene heti perille tultua
työnnettäisiin vesille turpoamaan, mutta tätä käskyäni ei oltu toteltu,
ja senpä tähden täytyikin nyt sivellä talilla kaikki liitokset ja
saumat sisäpuolelta, jos mieli sitä seuraavana päivänä voida käyttää.
Isäntä työskenteli koko illan sen kanssa ja Vihtori tuli mökin ruuheen
soutajakseni. Sousimme niille paikoin, jossa järvi puron kautta purkaa
vetensä, ja saadaksemme täkyjä huomispäiväksi heitimme hienoimmat
onkineuvomme veteen; mutta vuoden aika oli vielä liian varhainen ja
vesi liian kylmää, joten pienemmät kalat eivät vielä olleet nousseet
rannikoille. Me muuttauduimme paikalta toiselle ja koettelimme, mutta
sama huono menestys kaikkialla; ainoastaan muutamia ahvenia saimme,
vaan nekin olivat kovin isoja ongen syötiksi, enkä koukkujakaan aikonut
tällä kertaa heittää. Ilta oli kuitenkin ihana, ja minua huvittikin
suuresti nuo retket kaikille ennen tunnetuille rannoille. Laululinnut
visertelivät, käki kukkui, ja ulapalla näkyivät helakanvalkoiset tirrat
leijailevan iltaruskon valaisemain pilvien ja niiden peilikirkkaaseen
järven pintaan kuvautuvien varjojen välillä. Olin sinä suvena ensi
kertaa veneessä ja tunsin taas saman suloisen ja omituisen mielialan,
johon luonnon samalla elinvoimaa uhkuva kuin rauhaisa ihanuus ennenkin
oli minut saattanut. Sousimme vihdoin tuonne suurelle karille, johon
murto oli tehty neljän sylen syvyydelle, ja niin laskimme kiviriipan.
Otin kiposta ahvenen, panin sen pitkäsiimaiseen nokkaseen ja
heikettyäni ongen veteen ojensin sen Vihtorille, sillä aikaa kun itse
ongin paino-ongella. Neuvoin häntä, että hän heti kohta, kun tunsi
nykäistävän, voimakkaasti heilauttaisi raskasta ja jäykkää vapaa; täten
kun näet on tapana koukulla onkiessa vastata nykäisyä; koukku tarttuu
silloin nieliäkalan suunlakeen. Samassa kavahti poika seisoalleen
veneessä molemmin käsin tarttuen vapaan. Omituisen vakavalla äänellä
hän samassa huusi: "se on iso kala." Kaikin voimin koki hän vastaan
ponnistella, mutta yhä alemmaksi painui vapa. En uskaltanut minäkään
tuossa vaaruvassa purressa jättää paikkaani perässä, vaan kehoitin
kiihkoisasti Vihtoria ojentamaan vavan minulle; hän yrittikin minua
lähestyä, vaan se ei onnistunut. Nojautuen polviini ojentausin vihdoin
eteenpäin ja sain vavan kiini silloin, kun sen latvapuoli jo oli
syvälle veteen notkistunut. Kauan aikaa sain panna kaiken voimani
liikkeelle pitääkseni vapaa, niin että se siiman kanssa muodosti
kulman, seikka, joka välttämättömästi on vaarin otettava, sillä jos
hauki ne kerran olisi vedessä suoraan linjaan saanut, niin olisi joko
siima katkennut tai koukku kalan suusta irroittunut. Useat kerrat sain
tuon mahdottoman suuren kalan veden pinnalle, vaan niin etäällä
veneestä se aina pysytteli ett'ei Vihtori haavilla ylettynyt.
Vähitellen näyttivät hau'en voimat kuitenkin vähenevän ja sen liikkeet
tulivat yhä heikommiksi; minäkin olin aivan hengästyksissä
pitkällisestä kamppailusta. Vihdoin viimein onnistuin varovaisesti
saamaan tuon häikäleen veden pinnalle veneen viereen, ja Vihtori seisoi
haavinsa kanssa valmiina; mutta liikutettuna hetken vakavuudesta kun
oli, käyttäysi hän niin taitamattomasti, ett'ei tarpeeksi syvälle
veteen pistänytkään haavia, vaan pukkasi haavin puitteella vasten
hau'en suuta, juuri sille kohdalle, johon koukku oli tarttunut. Kala
sätkäytti voimakkaasti purstollaan, niin että vesi pärskyi ympärillä,
ja koukkukin irtausi leu'astaan. -- Muutaman osan sekuntia lepäsi se
ihan suorana veden pinnalla ja ui sitten hiljalleen pois; juova vedessä
osoitti vaan sen tien.

Vahingostamme mykkinä katselimme, Vihtori ja minä, hyvän aikaa toinen
toistamme. Minä ensiksi äänettömyyden katkaisin ja aloin moittia häntä
haavin nahjusmaisesta käyttelemisestä. Itkunsa niellen vastasi poika;
"isä voi kyllä todistaa, ett'ei tuota haukia koskaan saada järvestä
ylös. Se on isältä vienyt monta uistinta, ja kylän vanha isäntä kertoo
sen särkevän kaikki pyydykset, niin hyvin verkot kuin rysät." --
Rantalan seppä sai sen kyllä puoleksi veneeseensä, vaan yrittäissään
käsin tarttua sen niskaan, putosivat sekä hauki että seppä järveen;
hauki jäi sinne, ja seppä sai tuon heilakan ruuhen kanssa, johon
järvellä oli mahdoton nousta, uimasissaan haalautua maihin. Vihtori
arveli, että sama onnettomuus olisi kohdannut meitäkin, jos olisimme
tuon noidutun hau'en saaneet veneeseemme. "Sen näyttäytyminen ennustaa
aina onnettomuutta", virkkoi hän; "viime kesänä vei se uuden uistimen
isältä, ja samana päivänä repi susi lehmän Kontuvuorella, toisella
puolen järveä." Vallan varmana mainitsemainsa esimerkkien
todenperäisyydestä, kun hän tuntui olevan, heitin kaikki vastaväitteet
sikseen. Tämänpäiväinen seikkailumme vakuutti hänet yhä varmemmaksi
luuloonsa, ett'ei tuon hau'en laita ollut oikea.

Aurinko oli jo laskeumaisillaan, kun nostimme kiviriipan ja sousimme
kotia, kaunis ilta ja virkistävä seikkailu todellakin erinomaisen ison
hau'en kanssa olivat saattaneet minut mitä iloisimmalle tuulelle.

Rannalla työskenteli vielä torppari veneen kanssa saadakseen sitä
kuntoon huomispäiväksi. Pysähdyin siihen häntä auttamaan ja lähetin
Vihtorin noutamaan tuvasta eväspussia. Pian oli venekin kunnossa,
perässä ja keulassa olivat kiviriippain nuorat pujotetut väkipyöräin
ympärille, airot, vavat, haavit, liera-astiat, kaikki olivat
paikallaan. Sillä välin kun Vihtori teki tulta rannan kivikolle,
valmistin minä aterian eräälle laakakivelle pitkällisen iltaruskon
valaisemien puiden suojaan, jotka tuolle lämpimissä, vaihtelevissa
värinvivahduksissa kimaltelevalle vedenkalvolle loivat pitkiä
varjojansa. Illallinen maistui meistä oivalliselta, ja muorin raitis,
parahiksi hapan kalja uudesta katajaisesta tuopista oli herkkuinen,
virvoittava särpimemme. Ukon kanssa sytytimme sen jälkeen sikaarimme ja
kotvan aikaa istuimme rannalla erityisistä maanviljelys-taloudellisista
kysymyksistä keskustellen. Aurinko oli jo laskeutunut, jättäen
jälkeensä luoteiselle taivaalle punertavan hohteen, joka tänä vuodon
aikana sammuu vasta silloin, kun aamunkoi koillisessa syttyy. Valkeilta
pilkuilta näyttivät kalalokit luodon yksinäisillä kivillä tuossa
himmeässä maisemassa. Lämpimän päivän jälkeen vielä viivyttelevä auer
edensi esinettä ja teki valonkin niin kummallisen salamyhkäiseksi.
Vihtori porskutteli rannalla, sillä välin kun Hiltu kädet ristissä
polvellaan istui eräällä ulkonevalla kivellä veljeänsä kadehtien.
Häveliäisyys esti 13-vuotiasta tyttöä minun läsnäollessani tottelemasta
veljensä kehoitusta, että seuraisi hänen esimerkkiänsä. Kysymykseeni
oliko vesi kylmää, vastasi Vihtori, että illalla on vesi aina paljo
lämpimämpää kuin päivällä. Järvestä tultuaan, värisivät kuitenkin hänen
päivettyneet jäsenensä, ja hän oikein kiiruhti vaatteitansa päällensä
pukemaan.

Levolle mennessämme oli jo käki ja laululintuset vaienneet; ainoastaan
laulurastas lasketteli omituisia säveleitään ja ruisräähkä
yksitoikkoista narskutustansa.

Aurinko oli jo noussut, kun Vihtori herätti minut, sanoen äitillä
kahven jo olevan valmiina. Sieppasin vaatteet kainalooni ja menin
rantaan, jossa peseydyin ja pu'in päälleni. Aamu oli jokseenkin viileä,
niin että hieno usva lepäsi tyvenen järven yli. Muutamia pilviä näkyi
tuon muuten niin kirkkaan taivaan itäisellä ilmanrannalla ja nepä ne
herättivät minussa toiveen, että aamun kuluessa vielä hyväkin
onkimatuuli saadaan. Vasta tuntia myöhemmin lähdimme järvelle. Isä
istui etuhangolla ja Vihtori keskellä venettä. Lykätessämme veneen
irti, varoitti Vihiori rannalla seisovaa äitiänsä ja sisartansa,
ett'eivät meille toivottaisi "onnea matkalle", sillä se tuottaa aina
pahan onnen.

Usva oli nyt haihtunut ja aamu oli ihana; metsän laulajaparvi
riemuitsi, yksi ja toinen ukkoteiri puun latvassa kuherteli muistoksi
lopetetusta hääajastaan, sillä välin kun sorsat kaislikossa
kääkättelivät. Auringon hedelmälliseksi tekemä luonto hurmasi meitä
suloisella elävyydellänsä. Yhtä vaikeaa kuin edellisenäkin iltana oli
meidän nytkin saada täkyjä. Vuoden aika oli vähän liian varhainen
onkimiseen, niin että, paikasta toiseen soudellessamme, emme saaneet
muuta kuin joitakuita ahvenia, jotka nekin olivat kovin suuria kalan
syötiksi. Vihdoin onnistuin kuitenkin saamaan muutamia särkiä syvältä
vedeltä, iänikuisen rantamurron, tuulen kaataman suuren hongan
ulkopuolelta, joka juuri osoitti minkälainen jättiläishongikko muinoin
on kasvanut järven rannikolla, Kello kun nyt jo oli kahdeksan, niin oli
jo aika koettaa onneamme murrokolta tuolla syvemmällä. Järvellä
toisiansa seuraavat vihurin puuskat ennustivat tuulista päivää.
Kiviriipat heitimme samalle paikalle, jossa edellisenä iltana tuo
kuuluisa hauki oli meitä peijannut. Vihtori pelkäsi, ett'eihän vain
hauki tänäkin päivänä näyttäytyisi. Tovereilleni jätin lieramadot, niin
pitkävapaisia kuin pohjaonkia varten ja itseni varalle jätin vain nuo
muutamat säret kalakiulussa. Nämäkin säret olivat kyllä suurehkoja,
vaan kun edellisenä suvena usein tästä järvestä olin saanut aina
3-1/2 lb painoisia ahvenia, niin nakkasin hyvällä toivolla veteen
lujimmat onkeni. Kauan istuimme nykäisyä turhaan odottaen ja tuuli
kiihtyi, niin että lopulta jo alkoi venettä kulettaa. Soudimme takaisin
oikealle paikalle ja minä muutin nyt molemmat kiviriipat perään,
yksinäinen synkkä pilvi toi mukanaan tuuliaispään ja rankan
kuurosateen, mutta meni pian ohitse. Sillä aikaa nykästä hytkäytti
koukulla varustettua onkeani aikalailla ja minä haalasin ison ahvenen
köntäleen vedenkalvoon, josta jo viime kesäisillä onkimaretkillä
harjautunut ystäväni mökkyri sen haavilla korjasi. Ennen kuin myrskyn
puuskaus oli ylitse mennyt oli minulla kolme samanlaista körilästä
veneessä. Samanlaisen nykäyksen tunsi Vihtorikin pitkävapaisessa
ongessaan, vaan ei voinut estää tuota voimakasta kalaa vetämästä siimaa
ritvakan vavan kanssa suoraan viivaan: siima katkesi vavan nenästä, ja
koko laitos katosi syvyyteen. Häntä ei voitu lohduttaa; joko oli tuo
noiduttu hauki käynyt onkeen, tai oli paha onni se onnettomuus, jota
hän eilen oli ennustanut. Uusia kojeita silmustaessaan mutisi hän kyllä
odottaneensakin, että jotain hänelle oli tapahtuva.

Kova vesisade esti aaltoja kohoamasta, vaikka vihurit puhalsivat;
vesipisarat kimmahtivat takaisin korkealle vedenkalvon yli, ja koko
järvi kiehui. Yht'äkkiä lakkasi sade, pilvi oli kulkenut ylitsemme, ja
aurinko pistäysi esiin. Tuo äkillinen näytämön muutos oli elähyttävä.
Märät vaatteemme kuivahtivat nopeasti lämpimässä päivän paisteessa,
myrskyn puuskaa seurasi aivan tyyni ilma, ja kohta oli järvikin
peilikirkkaana.

Nuo harvat täkysäret olivat loppuneet ja niinpä kiinnitinkin nyt
ahvenen suureen koukkuun ja heitin sen veteen. Ojentaessani vapaa
Vihtorille pyysi hän päästä siitä erilleen tuon ison hau'en tähden.
Annoin vavan mökkyrille, sillä välin kun itselleni kiinnitin
samanlaisen syötin pohjakoukkuun. Tunnin kuluessa saimme me kumpikin
muutaman naulan painoisen hau'en, vaan sitten saimmekin istua kauan
aikaa ilman että kalat nykäisivätkään; puoliääneen leikkiä laskiessa
kului aika kuitenkin siksi kunnes vihdoinkin päätimme soutaa maihin ja
murkinoida, johon kaikki kolme tunsimme olevamme jokseenkin halukkaita.
Vene raikattiin ja kiviriipat nostettiin. Minä viskasin uistimen
veteen, ja niin sousimme nyt äkkisyvälle, itäiselle rannalle, jossa
metsää kasvoi aivan veden pintaan asti. Mutta äkkiä nosti Vihtori
keulassa melakan, kohousi puoleksi veneessä ja huuti: "katso! -- katso!
-- kuppo -- minun kupponi, -- jonka hauki vei." Me sousimme paikalle,
vaan kun Vihtori yritti tarttua siihen, niin katosi se taasen
syvyyteen. Tarkastelimme kauan aikaa joka taholle ja Vihtori näytti
hyvin alakuloiselta tästä uudesta tapaturmasta entisten lisäksi: "se on
varmaankin tuo ilkeä hauki, ja silloin emme koskaan saa sitä emmekä
onkeakaan." Tämän viivytyksen aikana olin kerrassaan unohtanut
uistimen, ja kun nyt yritin sitä kelata, niin olikin se vajonnut ja
tarttunut pohjaan. Samassa poikakin taas huutamaan: "tuolla! -- tuolla!
-- kaukana!" mutta nyt täytyi meidän huovata paikalle, johon uistin oli
tarttunut. Kauan nujusimme uistinta irti saadaksemme, sillä se oli
tarttunut lujaan syvällä olevien kivien väliin. Paikalla panin mieleeni
risteilymerkit, jotta vasta voisin koettaa onkimista tältä syvältä
karilta. Suuri oli Vihtorin kärsimättömyys viivytyksen aikana. Lopulla
koetin nykäisemällä irroittaa koukkua, ja se onnistuikin, mutta toinen
koukuista oli taittunut; tämänkin tapaturman sai "iso hauki" syykseen.
Sousimme ulommaksi järvelle päin, ja kohta näkyi kuppo taaskin. Isä
huopaili perä edellä ja minä sain vihdoin korjatuksi sekä ongen että
kolmen naulaisen ahvenen. "Arvasinpahan kyllä, ett'ei se iso hauki
ollut," sanoi Vihtori, "sillä silloin emme koskaan olisi mitään
saaneet."

Etäiseen, kauniiseen lahteen matkatessamme kiertelivät tirrat
ympärillämme, auringon valossa välkähdellen. Hyvästi muistaen menneen
kesän odottelivat ne, että nytkin heittäisimme veteen muutamia
kuolleita syöttejä, joita ne kirkuen veden pinnasta tavoittelivat.

Nousimme maihin syvällä kallioisella rannalla, jossa me Vihtorin kanssa
ensin otimme järvikylvyn ja sitten ilmakylvyn auringon paahteessa
kalliolla. Isä, joksi minäkin Vihtorin tavalla ystävääni torpparia
tavallisesti kutsuin, kantoi sillä aikaa ruokasäkkiä maalle ja leikkeli
kuusen oksia meidän kuuden kauniin kalan alustaksi vasuun, ja peitteli
ne sitten koivun lehdillä auringon suojaksi. Niiden melkoinen suuruus
sai palkita paljouden.

Ruoka maistui hyvältä; mutta äidin kalja oli hapannut ja lämmennyt,
jonka tähden Vihtori lähetettiin veneellä torpasta viilipyttyä
noutamaan. Matka oli pitkä, ja hän viipyi kauan taipaleella. Torpparin
kanssa menin sillä välin metsään onkivapoja etsimään. Minä löysinkin
muutamia erittäin kauniita katajia, aivan sopivia pohjaonkiin. Useat
tunnit veneessä istuttuamme, oli kävely nyt metsässä erikoisen hauska.
Havupuiden nuoret näreet levittivät virkistävän sateen jälkeen auringon
helteessä suloista ja elvyttävää tuoksuansa. Istahdimme muutamille
sammaltuneille kiville korkean havumetsän siimekseen, jossa puiden
tuuheat latvat suojelivat meitä puolipäiväauringon säteiltä.
Oksiessamme ja kuoriessamme katajia maistui oiva sikaari meille
mainiosti. Minua huvitti suuresti silmilläni seurata ahkeraa ja
sopuisaa työtä isossa muurahaispesässä. Ahkerat ja ymmärtäväiset
pikkueläimet olivat tehneet itselleen mukavia ja sammalista sekä muista
vastuksista vapaita teitä. Pitkien välimatkojen päästä hinasivat ne
neulasia ja puikkoja pesään, tuohon yhteiskunnan järjestyksen
mallikuvaan. Minä hain ja löysinkin etempää toisen pesän, josta vein
muutamia kymmeniä muurahaisia muassani edelliseen pesään. Ystäväni,
mökkyrikin, katseli vilkkaalla huomiolla sitä taistelua, joka kohta
syntyi. Vaikka vieraat muurahaiset olivat samaa lajia, niin hyökkäsivät
alkuasukkaat kuitenkin paikalla niiden kimppuun, tappoivat ne ja
laahasivat sitte ruumiit pesän sisäpuolelle. Ovatkohan nuo pienet
otukset toistensa syöjiä? Vihdoin kuulimme Vihtorin säännölliset
aironvedot järvellä ja lähdimme rannalle häntä vastaan. Hiltu sisko
istui perässä ja lauloi kovalla äänellä aivan väärin erästä laulua,
jonka nuotista en voinut saada selkoa. En tiedä millä seuduin maatamme
kansa olisi musikaalinen, vaan ei ainakaan Hämeessä. Järvillä
soudellessaan ja teillä vaeltaessaan laulavat useimmat, vaan ani
harvoin oikein; sekä tahti että nuotti ovat yhtä paljon rumennetut,
kuin itse säveleet ovat rumia ja kirkuvia. Ainoat soinnulliset äänet,
joita toisinaan saa kuulla, ovat paimenten huhuilemiset, joita salon
kaiku kaunistelee.

Äiti oli lähettänyt ison, uhkean viilipytyn. Ahkeruus oli ilomme, ja
lopulla pääsimmekin puulusikkoinemme pytyn pohjalle.

Yhden täkyongen annoin kummallekin lapselle, että kalakippaan onkisivat
joitakuita särkiä -- tämä on nimittäin ainoa Kankaisten järvessä
löytyvä valkea kalalaji, -- sillä välin kun me isän kanssa hiukan
nukahdimme sammalikolla, tuoksuavan havumetsän siimeksessä.

Olimme ehkä tunnin nukkuneet, kun Vihtori herätti minut sanoen ison
hau'en kauan aikaa yhdessä kohden jörröttäneen vedessä kallion
vierteellä. Riensin heti veneelle, pujotin sären nokkaseen ja aloin
varovasti lähestyä. Välkkyvän vedenkalvon kimallus esti minua kauan
näkemästä kalaa. Viimein keksin sen kolmen kyynärän syvyydestä, jossa
se ollen yhdessä kohden eviään vain hiljalleen liikutteli. Aika iso,
ehkä kuuden naulan painoinen otus se oli. Varovasti laskin syötin
kyynärän päähän kalan eteen: se ei liikahtanut. Kotvasen aikaa
viivyttelin ennen kuin viimeinkin verkalleen kuletin syötin hau'en suun
eteen, mutta silloin se hiljaa peräytyi taaksepäin.

Varmaankin puoli tuntia jatkoin koetuksiani, vaan en kuitenkaan haukia
onnistunut saada näykkäämään. Vihdoin nostin onkimaneuvot ylös, asetin
kupon tarpeeksi syvälle ja laskin taaskin sären petokalan eteen, joka
yhä vain olla jörötti paikoillaan. Tovin istuimme sitten tarkasti
vaarilla pitäen kuppoa, vaan kun kauan odotettuani viimein menin
kallion reunalle, niin ei haukia enää näkynytkään. Vihtori ja minä
riisuuduimme uimaan järvessä, sillä välin kun isä poltteli sikaarinsa
loppuun ja Hiltu meihin selin kääntyneenä syyteli pikkukiviä veteen.

Kaikki haalausimme sitten veneeseen; isä hiukan vastusteli Hiltun
veneeseen tuloa, "vaimoväellä näet kun aina on paha onni mukanaan";
mutta Vihtori väitti, ett'ei häntä vielä voitu vaimoväkeen tukea, ennen
kuin hän oli "koulun käynyt", ja hänen ajatustaan puollustin minäkin.
Lahden pohjukassa kasvoi kaisloja ja niiden ulkopuolella lumpeen lehtiä
ja muita vesikasvia; täällä laskimme kiviriippamme ja heitimme veteen
hienoimmat lieraonget. Ahvenia lähti sitten niin paljon kun vetää
ennätimme, ja Hiltulla se olikin paras onni. Ääneen hän nauroi joka
kerta kun ahvenen järvestä nosti; hänen naurunsa oli paljoa
soinnukkaampi kuin laulunsa. Vihdoin houkutteli hän meidätkin
nauramaan. Vihtori sai hänelle lieroja panna onkeen, ja tyttösen
hentomielinen vastenmielisyys tuohon asiaan oli hänestä kovin joutava.

Ahvenet olivat kovin pieniä kaloiksi ja kovin suuria syöteiksi; mutta
saatiinpa toki joku särkikin, niin että kalakippa vihdoin oli paraiksi
täynnä.

Aurinko ei enää paahtanut niin kuumasti, varjotkin kävivät yhä
pitemmiksi ja selvemmiksi, samoin kuin valon värinväreetkin yhä
enenivät muuttuen enemmän vaihtelevaisemmiksi kuin puolipäivän aikaan,
ja Hiltu muistutti, että hän harvoin on nähnyt järven olevan niin
pitkän kuin nyt. Usealta taholta kuului käen kukuntaa, pienet linnut,
jotka keskuspäiväksi olivat vaienneet, virittivät uudelleen
lirityksiään, ja nopeasti pitkin veden pintaa rannan ulompain kivien
välitse lennellessään laskivat rantaraukat vilkkaita piipatuksiaan.
Lahdelman välkkyvään vedenkalvoon heijastuivat taivaan pilvenhattarat
ja rannan lehtevä metsä; mutta ulohtaammalla kimalteli veden pinta kuin
hopeinen hohde.

Kiviriipat hinattiin veneeseen ja me sousimme edelleen koettamaan
onneamme suurimpain kalojen onginnassa syvällä olevan murrokon luota.
Matkalla sivuutimme pienen, kauniin saaren, jonka rantakivillä
hyppelevä kiliparvi määkien pyyteli päästä veneeseen. Ylhäällä
pilvien tasalla leijaili haukka, ja kirkuen lensivät tirrat sitä
vastaanottamaan. Hiltu kertoi haukan viime pyhänä, äitin juuri ääneen
Raamattua lukiessa, vieneen mustan kauan, joka koko kevään oli muninut
useampia ja isompia munia kuin tuo ruskea, "joka vielä päälle
päätteeksi itse syö munansa, ell'ei vaan varaansa pidä."

Kärsivällisesti viivyimme me nyt kauan aikaa syvimmän murron luona
turhaan, nykäisyä vartoen ja yhtä huono oli menestyksemme sitten
kaikilla muillakin murrokoilla. Hiltu oli hyvin nyreissään Vihtorin
epähienosta arvelusta, että ehkä hän muka kuitenkin oli syynä huonoon
onneemme. Vähää ennen auringon laskua olimme taas tuolla suurella
karilla syvän murrokon luona, ja sieltä sainkin nyt pohjaongella kaksi
3-naulaista ahventa. Heikko tuuli oli nyt kerrassaan lakannut ja
peilikirkkaana päilyi ympärillämme järvi, ja kun tuollaisella ilmalla
ei voi toivoakaan näykkäämistä, niin sousimme kotia, Vihtoria
huvitti soutaa oikein voimainsa takaa ja tätä tehdessään joutui
hän niin sukkelaan tahtiin, että isällä etuhangoilla istuessa oli
tuiki vaikea seurata muassa. Koko päivän olin tarkannut sitä
sydämmellistä, luottavaista ja molemmin puolin kunnioittavaa
seurustelua, joka vallitsi isän ja lasten välillä. Tuo kaunis suhde on
yleisempi etäämpänä olevissa, köyhissä taloissa kuin rikkaissa
talonpoikaistaloissa ja kylissä.

Mökin rantaan laskimme maihin, ja kun olimme veneen puhdistaneet,
laittaneet kojeet tarpeelliseen kuntoon ja täkyastian veteen
upottaneet, katselimme saalistamme, sillä aikaa kun Vihtori oli
puntaria noutamassa. Ahvenet painoivat yli 2-1/2 naulan, muutamat
3-1/2. Ainoastaan se, joka katkasi Vihtorin ongensiiman, oli syönyt
lieroa, kaikki muut eläviä täkyjä. Tämä on tavallista Kankaisten
järvellä etenkin kesän alkupuoliskolla. Se, joka vaatii vilkasta
näykkimistä ja paljo kaloja saadakseen jotakin hupia onkimisesta, ei
olisi tähän päivään ollut tyytyväinen. Kaksitoista tuntia olin onki
kädessä istunut ja vain kahdeksan kalaa saanut. Minusta oli koko päivä
kuitenkin juhlallisen hauska. Mieleeni juolahti vanhan onkimataidon
opettajani lause: "Suurin hupini kauniina kesäpäivänä on onkia, kaloja
saamatta, lähinnä sitä onkia ja saada kaloja." Mutta ei joka päivä
kaikista järvistä saakaan kuutta kolmennaulaista ahventa samana
päivänä. Hau'et painoivat toinen 3 ja toinen 4-1/2 naulaa. Sillä
välin kun äiti edellisenä suvena annetun ohjelman mukaan keitti
pikku-ahvenista kalalientä, käväisin minä uimassa järvessä, ja sen
jälkeen joimme ukkelin kanssa totia tuolla tavallisella rantakivellä.
Hän kertoi minulle, miten tukalaa oli ollut tulla toimeen tuolla
huononpuoleisella mökin paikalla, kun hukka joku vuosi sitten vei
heidän ainoan lehmänsä. "Kaikki mitä talviajoilla tienasi", sanoi hän
"meni meidän kaikkien ylläpidoksi, ja jollei lampaita olisi ollut ja
äiti niin ahkerasti villoja kehrännyt ja kutonut sukkia, joita lapset
kaupunkiin myytäväksi kantoivat, niin emme olisi sinä keväänä mitenkään
voineet ostaa vasikkaa, josta nyt aikojen kuluessa kuitenkin on
kasvanut ja varttunut hyvä lypsylehmä; mutta lapset surkastuivat sillä
välin, ja nyt vasta viime vuoden seudussa ovat he jälleen kostuneet;
vaan kernaita he -- Jumalan kiitos -- ovat olleetkin auttamaan
vanhempiansa missä ovat voineet. Koko suven voi äiti joka viikko myydä
pari naulaa voita, jonka lapset lauantaisin kantavat kaupunkiin, ja
talvella piisaa maitoa ainakin lapsille asti."

Kun Hiltu tuli ilmoittamaan, että kalaliemi oli valmiina, pyysin häntä
kantamaan sen tänne hauskalle rannikolle, jolla söimme iltasemme, kuten
eilen illallakin. Aurinko laskeusi veripunertavan pilven sisään ja auer
katosi, kaikki välimatkat lyhenivät, savu kodasta, jossa äiti vasikalle
juotavaa keitti, painui maata vasten, pääskyset lentelivät pitkin veden
pintaa, palokären ääni kuului metsästä, ja järvellä huuteli kuikka;
selvä oli, että sään muutos oli tulossa.

Hyvin olin unta varten varustautunut, oltuani kokonaisen päivän
raittiissa ilmassa, ja heittäysin levolle, nukuin souvattamatta kello
kuuteen asti aamulla.

Kuten tavallisesti, menin nytkin rantaan, peseysin ja lopettelin
pukeutumistani. Taivas oli umpipilvessä, lyyjynharmaana sateisen
näköinen, järvi näytti synkältä ja kolkolta mustanharmaine aaltoineen
ja kylmä pohjainen tuuli puhalsi herkeämättä. Nostin kala-astian järven
pohjasta: ainoastaan viisi särkeä oli enää elossa. Tällä ilmalla ei
ollut ajattelemistakaan saada useampia täkyjä; kuitenkin päätin lähteä
karille koettamaan onneani noilla muutamilla jälellä olevilla
täkykaloilla.

Isä ja minä otimme naukun ja söimme vahvan eineen, sitä paremmin
voidaksemme kärsiä vilua järvellä. Vihtori kävi niin alakuloiseksi, kun
nostimme kysymyksen, että hän tällä kertaa saisi jäädä kotia, niin että
hänet kuitenkin täytyi ottaa mukaan. Sousimme syvimmän murrokon luokse
ja laskimme perästä molemmat kiviriipat. Tunnin verran istuimme vilusta
väristen ja nykäisemistä odotellen. Avojaloin istui Vihtori
keskiteljolla huulet sinisinä; suun täysi kylmää totia lämmitti häntä
hiukan. Kysymykseeni, eikö hänen nyt haluttaisi olla kotilieden
ääressä, vastasi hän: "Kunpahan edes nykäseisi"; ja todellakin --
samassa vedin minä ylös mustapintaisen kolmen naulan painoisen
körilään, jolla oli niska sammaleessa. Yksiin aikoihin haalasi isäkin
syvyydestä toisen, pyöreän kun porsaan, ja niin sitä jatkettiin. Suu
leveässä hymyssä tyytyväisyydestä katseli Vihtori noita meluavia,
vanhoja ukkeleita, jotka räpistelivät veneen pohjalla, levitellen
vahvoja leukojaan ja näytellen koreita kitaksiaan. Joka nykäisyllä meni
täky, ja kuudes ahven tarttui kuolleeseen särkeen, jonka veneestä
löysimme.

Katumoikseni kävi nyt, että olin kalakipasta nakannut kuolleet säret
kissalle, joka rannasta lähteissämme kehrätä hyrräsi ja selkäänsä
köyristeli vieressämme. Turhaan odotimme, että kerrankaan mato-onkia
nykäisisi, ja kun täkyjen onkimista näin kolkolla ja tuulisella ilmalla
ei voinut ajatellakaan, sousimme mökille, jossa viivyttelemättä
valmistausimme kotimatkalle. Vihtori auttoi minua siimoja vavoista
irroittaessa. Suuri oli hänen ilonsa muutamista antamistani
onkimaneuvoista. Kun kaikki olivat järjestyksessä, joimme me erokahvet
yhdessä. Vaikea oli saada emäntää määräämään, mitä olin velkaa hänelle,
ja kun annoin minkä katsoin soveliaaksi vierasvaraisuudesta ja
kestityksestä heidän köyhässä kodissaan, kursaili hän vastaan arvellen,
ett'ei ollut oikein ottaa rahoja "maitopisarasta ja muusta sellaisesta,
josta hän itsekään ei ollut mitään maksanut." Kaikki pukeusivat he
sitten pyhävaatteisiin ja seurasivat minua kylään. Minkäänlaista
ajotietä ei mökille ollut, Vihtori talutti hevosta, joka ei vielä ollut
ehtinyt kostuakaan ruo'an puutteen ja vaivojen jälkeen talvis-ajoilla,
ja toiset kantoivat kapineitani. Kun mökkyri oli valjastanut hevosensa
kylään jättämien ajoneuvojen eteen, kutsui äiti Vihtorin syrjään, ja
kun palasivat, oli äiti avojaloin, ja poika oli köyttänyt jalkaansa
hänen ruojuvensa. Nyt kuli hyvästijättö: ääneti niijasi Hiltu ja
kätensä hameseen pyyhittyään ojensi äiti sen minulle sanoen, "että isä
ja lapset usein ovat arvelleet ett'eiköhän se herra pian tule
kalastamaan. Jos hän vain saisi ennen tiedon tulostaan, niin kyllä
olisi tupa paremmassa kunnossa, kuin tällä kertaa."

Vakavasti kättä lyöden otin isältä jäähyväiset. Vihtori hyppäsi
takapuolelle, ja hölkkäjuoksua ajelimme kaupunkiin.

Nämä hyväsydämiset ihmiset saattoivat minut arvelemaan, että perhe,
jossa rakkaus ja uutteruus vallitsee, on kaikessa puutteessaan ja
köyhyydessään onnellisempi, kuin monen rikkaan tilanhaltian perhe,
jossa itsekkäisyyys ja riitaisuus on mielet kylmentäneet.



PUUTIS'EN ILVESAJO KALVOLASSA JOULUJUHLINA 1882.


Vanhasta ilveskoiraparista oli minulla enää vain Boi jälellä, sitten
kun tuo oivallinen, vaikka vanha ja yksisilmäinen Pan, suureksi suruksi
ja kaipaukseksi minulle ja monille ystävilleen, oli edellisenä jouluna
muutamalla ilvesjahdilla myrkytyksestä kuollut Janakkalassa. Vielä oli
ilvesajossa koettamatta tämän penikka, isänsä kaima. Tosin oli tuo
nuori yhdeksän kuukautinen Pan ollut muassa muutamilla jänisjahdeilla
myöhään syksyllä ja silloin hyvin kunnostanut itseänsä; mutta
kelvollisen Boin vertaisen toverin halusin sille kuitenkin hankkia.
Useille tahoille kirjoitettuani ostin ystäväni Wn. kanssa Hektor
nimisen kuuluisan ilveskoiran eräältä taitavalta ilveksen ajajalta
Tammelassa.

Ainoastaan kerran oli minulla aikaa ensilumen tultua lähteä metsälle.
Kokonainen päivä kului minulta ja Boilta ilvestä ahdistaessa
Kontuvuoren saloilla; mutta pimeys saavutti meidät, ilves pääsi
käsistämme ja minun täytyi palata kaupunkiin.

Muutamia päiviä ennen joulua tuli Sääksmäeltä Rommun rusthollin isäntä
minua tervehtimään. Hän esitti, että pyhäin aikana tulisin koirieni
kanssa Kalvolan sydänmaille, sillä meille molemmille tuttu ja muuten
hyvin harjautunut metsästystoveri, torppari Haaranoja, oli hiljan
Rommun isännälle ilmoittanut nähneensä useiden ilvesten jälet. Pari
viikkoa sitten oli Rompu itse samalla salolla tappanut kaksi ilvestä ja
kolmatta kauan ahdistanut, kunnes sudet kesken ajon hyökkäsivät koirain
kimppuun, repivät ne palasiksi ja söivät suuhunsa, ennenkuin jälkiä
seuraava Rompu ennätti sille paikallekaan, jossa tuo verinen leikki oli
tapahtunut. Kovin valitteli hän tätä tuskin korjattavissa olevaa
tappiotaan ja pyysi nyt pyhien ajaksi saada yhtyä minuun ja koiriini.

Sovimme niin, että Rompu lähettää sanan Haaranojalle ja pyytää häntä
tutkistelemaan tienoota, jotta meillä, paikalle tultuamme, olisi
jotakin viittausta suunnasta, jonne oli lähteminen. Jos Haaranoja
jostakin syystä tahtoi siirtää metsästysaikaa tuonnemmaksi, niin
antaisi Rompu minulle siitä tiedon; muuten matkustaisin niin pian kuin
mahdollista kaupungista.

Mitään sanaa ei tullut, ja toisena joulupäivänä matkustin minä kolmen
koirani kanssa Kuurilan asemalle. Koiria kaulavitjoista taluttaen
astuin jalkaisin pari virstaa Rommun luo, ja tapasinkin isännän
kotoisalla. Hän tervehti minua sydämmellisesti ja kertoi Haaranojan
samana päivänä sydänmaalta ilmoittaneen myöntyvänsä tuumaan.

Kauan tuumailtuamme, päätimme vasta seuraavana aamuna matkata
metsämökille. Sen sijaan valjasti Rompu pulskan juoksiansa ja niin
ajoimme erään pitäjäläisen luo ja vietimme siellä hupaisen pyhäillan
jouluiloineen, kuten vanhanaikuisten ihmisten tapa on. Illan kuluessa
sateli hiukan lunta, joten sekin näytti suosivan huomenaamuista
retkeämme ja kun myöhään yöllä palasimme kotiin, oli taivas taas
kirkas, ilma talvinen ja raitis, niin että lämpömittari näytti 12
astetta kylmää.

Ruumiillisesti ja henkisesti valmiina alettavaan urheiluun lähdimme
päivän valetessa ajelemaan Kalvolan takalistolla olevalle Haaranojan
torpalle. Ystävämme tapasimme kotoisalla ja hän oli paikalla valmiina
lähiöön. Hän valjasti hevosensa, otti koirat rekeensä, ja niin lähdimme
jälkiä etsimään.

Sekä helppo- että vaikeakulkuisia metsäteitä aina kello 12 asti
päivällä retkeiltyämme, ilveksen jälkiä ensinkään löytämättä,
poikkesimme muutamaan yksinäiseen sydänmaan mökkiin. Täällä
levähdettiin, annettiin kauroja nopsajalkaisille hevosillemme,
heitettiin turkit yltä ja lämmiteltiin hetkinen iloisen ja suuren
roihuvalkean ääressä. Mökin asukkaiden kanssa haukkasimme sitten
päivällistä ja joimme hupaisen juhlan kunniaksi vähän emännän panemaa
hyvää jouluolutta, "Jumalan rauhaa" ystävälliselle isäntäväellemme
toivottaen. Niin taas riensimme rekeihin ja vakoilemaan.

Kummastelimme kovasti, ett'emme risteillessämme olleet tavanneet
jälkiä, vaan kuitenkin päätimme jatkaa ajoa, vaikkapa viikkokausi
menisi, silla luja oli luottamuksemme siihen, että "ahkeruus voittaa."
Näillä matkoilla olimme usein nähneet teiriä puissa istuvan, vaan emme
koskaan päässeet ampumamatkan päähän. Tuon tuostakin näimme etäällä
metson auringon paisteessa korpikuusen latvassa lekottelevan, ja
vaihtelevat maisemat metsärikkaassa, juhlallisessa sydänmaassa saivat
meidät reippaalle metsästystuulelle ja antoivat kärsivällisyyttä
odottelemaan oikeaa hetkeä.

Kappaleen matkan päässä mökistä tapasimme vihdoinkin kahden ilveksen
jälet, jotka selvästi osoittivat niiden aamulla menneen tässä yli tien.
Nyt olivat kaikki vaivat unohtuneet. Haaranojan leveä suu näkyi
hymyilevän huurteisten hivuksien välistä, samalla kun hän koetti
perehdyttää meitä ympärillämme olevaan seutuun ja tuumiskeli, mitä nyt
ensiksi oli tehtävä. Kun Boi vanhus jälkiä nuuskittuaan ja
tarkasteltuaan oli huomannut ne kovin vanhoiksi, päätimme seurata
erästä tietä Salakan mökille saman nimisen metsälammen rannalla, ja
koettaa kiertää otuksia tai päästä jälille. Tällä tiellä tapasimme
kolmannet jälet, jotka veivät samalle suunnalle kuin toisetkin.

Ajoimme torppaan ja riisuimme hevosemme, jotka aina aamusta varhain
monta peninkulmaa olivat saaneet hölkytellä. Torpparin laihalla, mutta
hilpeällä hevosella vihkasutimme nyt järvelle ja satuimmekin ihan
vereksille ilveksen jälille, jotka tulivat meitä vastaan ja poikkesivat
oikealle. Ilvekset olivat siis liikkeellä ja meitä säikähtäen
syöksyneet metsään. Koirat hyppäsivät reistä ja telmivät hurjasti
kaulavitjoissaan. Aikomuksemme oli kulettaa koiria vitjoissa, kunnes
pääsimme likemmäksi ilveksiä, ja sitten vasta laskea ne irti, vaan uusi
ystäväni Hektor haukkui jo kaulavitjassaan täyttä kurkkua, eikä meillä
siis ollut muuta neuvoa, kuin laskea irti kaikki kolme. Mitä kaunein
kolmiääninen haukunta alkoi kohta. Hevosta kotiin viemään lähetimme
torpparin. Oikein iloissani olin nähdessäni kuinka päättäväisesti tuo
vaille vuoden vanha Pan otti ajoon osaa, joka ensin mutkausi
viitakkolaaksoon ja sitten meni yli korkean, kivisen metsäharjanteen.
Kaahlaten kiipesimme harjun selälle ja kuuntelimme, eikö tuo enää
tuskin kuultavissa oleva ajo palautuisi; vihdoin se lähestyikin yhä
enemmän ja enemmän, meni halki äsken mainitun laakson, siitä taas
torpan ja järven välisen tien poikki ja sitten pitkässä soukeassa
kaaressa sen mökin tienoolle, jossa olimme puolipäivällistä haukanneet.
Niin nopeaan kuin voimme seurasimme kaikki haukuntaa, vaan kun ajo oli
kuulumattomiin kadonnut, lähetin minä Haaraojan seuraamaan jälkiä ja
läksin Rommun kanssa metsän halki muutamaa tietä kohden, joka vei
mainitulle mökille. Puolentoista jalan paksuisessa lumessa kauan
huppuroituamme louhisten mäkien ja pensaisten norojen yli, saavuimme
vihdoin kovasti läähättäen ja valtasuonen rajusti tykyttäessä tielle,
ja täällä aivan likellä mökkiä näimme ilveksen, koirain ja Haaranojan
jälet tien poikki menevän. Riensimme heti kysymään mökistä, oliko väki
kuullut, mille suunnalle ajo oli mennyt, vaan kukaan ei ollut mitään
kuullut. Alkoi jo hämärtää, ja minä pelkäilin, että koirat yöhön saakka
seuraisivat jälkiä etäisille seuduille ja näin joutuisivat sutten
saaliiksi. Valjastutin hevosen ja ajoin torpparin kanssa lähimmäistä
tietä myöten samaan suuntaan, jonne jäletkin veivät. Puolen neljännestä
ajettuamme näin päivän heikossa kajastuksessa erään miehen tulevan
vastaan ja tunsinkin hänen viimein Haaranojaksi; kaikki kolme koiraa
oli hänellä muassaan. Selässään kantoi hän raskasta taakkaa, vaan en
voinut erottaa, mikä se oli, ennen kuin hän ehti paikalle ja heitti
suuren ilveksen rekeen. Taaskin vetäysi hänen suunsa kauniiseen leveään
nauruun ja hän asettausi nyt reen laidalle huokasemaan. Hänen
kertoessansa tapausta, paneusivat koirat lepäämään tielle ja itseänsä
nuoleskelemaan.

Haaranoja oli löytänyt paikan, jossa ilves pitkällä harppauksella oli
hypännyt metsäpolulta syrjään ja näin eksyttänyt koirat; hän kutsui ne
takaisin jälille ja haukunta alkoi uudelleen, vaikka ilves näytti
olevan paljoa edellä. Nyt meni ajo kauas sydänmaan rytömetsäisille,
louhikkoisille ja lumisille saloille.

Syvästä lumesta huolimatta seurasi tuo karaistu mies koko matkan ajoa,
ja tuli sitä aina likemmäksi ja likemmäksi. Kauan polveili ilves
eräässä matalassa pensaikossa, jossa Haaranoja turhaan koetti päästä
ampumamatkalle.

Vihdoin muuttui haukunta likellä häntä kiivaaksi syöksähtämiseksi, ja
samassa tulla vihtasi pensaikosta ilves koettaen paeta kintereillä
tulevia Hektoria ja Pania, vaan saikin samassa vastaan koukkaavan Boin
kimppuunsa. Kaikki neljä kuppuroitsivat nyt lumessa, niin että oli
mahdoton ampua, mutta sitäpä ei enää tarvinnutkaan, sillä taistelu oli
kohta lopussa. Pöyhistyneellä kinoksella makasi ilves hengetönnä, ja
kielet suusta riippuen ja kovasti läähättäen katselivat koirat
saalistansa yksimielisellä riemulla. Pan nuoleskeli ilveksen kuonosta
tippuvaa verta.

Haaranoja etukynnessä, oli seurue nyt hanhen marssia tulossa
majataloamme Salakan torppaa kohti, kun tapasin heidät tässä kapealla
metsäpolulla. Perusteellisempaa alkua tuolle reippaalle, toiveita
herättävälle Pan koiralleni en voinut ajatellakaan. Haaranoja istahti
nyt rekeen ja me ajaa hurautimme torpalle, jonne Rommun olin jättänyt.
Vähän ajan perästä palasi hän kiertelyretkeltään, jolla hän sanoi
nähneensä niiden kahden toisen ilveksen jälet, jotka olivat menneet
vastaiselle suunnalle, Ahlajärven metsiin päin. Olihan meillä siis
ohjelma valmis huomispäivän metsästysretkeä varten. Ajoimme takaisin
yölliseen majataloomme, jonne saapuessamme jo oli pilkkoisen pimeä. Tuo
suuri, kaunis, täplikäs uros-ilves kannettiin tupaan, kynttilöitä
pistettiin pullojen kaulaan ja perunoihin, joihin sitä varten oli
reikiä kaivettu ja näitä asetettiin sitten pöydälle ja akkunoillekin.
Koiria tarkastellessamme huomasimme, että Boi oli vahingoittumatta
päässyt; Hektorilla oli muutamia verisiä naarmuja kuonossaan ja
oikeanpuolisen korvan alapuolella, ja Pan oli saanut jokseenkin syviä
haavoja, aivan kuin olisi veitsellä viileskelty pitkin vasenta
lapaluuta. Kun olin pessyt niiden haavat vedessä liu'oitetulla
karpoolihapolla paneusivat koirat maata eivätkä tarjolle pannusta
liemestä ensinkään huolineet.

Suuri räiskyvä takkavalkea pakotti meitä riisumaan toisen nutun
toisensa jälkeen samalla kuin hauskasti keskustellen istuimme pitkän
pöydän ääressä olevalla veto-sängyllä ja huuhtelimme kurkkujamme tuolla
maukkaalla vaarinkaljalla, joulujuhlan kunniaksi joka mies oikeiden
Havanan sikaarein savuja tuprutellessa. Haaranoja ei väsynyt kertomaan
ilveksen ja koirien välisestä ottelusta, emmekä mekään hevillä
kuuntelemaan kyllästyneet.

Paitasillaan olevat lapset kuppuroitsivat olilla, joilla vanhan
pohjoismaisen joulutavan mukaan koko lattia oli peitetty. Leikkiessään
he usein koiriakin häiritsivät, niin että näiden hiljaisella murinalla
piti ilmoittaa, etteivät he tällä kertaa jaksaneet olla muassa. Minä
kerroin heille, että Pan, joka tänä päivänä oli osoittanut ymmärtävänsä
tottakin, kaupungissa ollessaan mielellään leikkiä kupperehti poikieni
kanssa.

Pieni eväslaukkumme oli tyhjennetty, samoin kuin taskumattimmekin; vaan
emännän palvaama sianliha maistui perunoiden kanssa oivalliselta
varsinkin kun lihan pinta oli viileskelty ja halkeamiin jauhoja
ripotettu -- ja siihen vielä tuo verraton ja voimakas joulu-olut!

Vanha mummo, joka väsynyttä ruumistaan sängyn laidalla keinutellen oli
puheen aikana enimmäkseen istunut äänetönnä, kertoi vihdoin seuraavan
tapauksen, joka tämän illan johdosta muistui hänen mieleensä. Monta,
monta vuotta sitten, jolloin isävainaja vielä oli nuori samoin kuin
kertoja itsekin, oli heille useana talvena tullut kaksi pohjalaista
metsästäjää, joista toisella oli vaimo mukanaan. Tämä kulki miesten
kanssa metsässä ja otti osaa taisteluihin metsän petoja vastaan;
karhuja, susia ja ilveksiä he näet pääasiallisesti metsästivät.
Muutamana iltana toivat he mökkiin oikean kamas-karhun, jonka vaimo oli
ampunut; silloinkin oli ollut joulujuhla ja useita naapureita koolla,
Kaikki ihmettelivät tuota miehekästä naista.

Huomispäivän ankaria ponnistuksia paremmin kestääkseni, hankasin
ruumistani emännän paksuilla kotikutoisilla pyyheliinoilla, joita aina
vähän väliä kylmään, raittiiseen veteen kastelin. Vihdoin heittäysimme
kaikki pitkäksemme olille ja nukuimme. Kauan emme vielä olleet
nukkuneet, kun Haaranoja minut herätti sanoen pelkäävänsä, että
Pan-raukka teki hengen lähtöä, sillä se valitti haikeasti eikä voinut
nousta seisalleen. Sytytimme valkean ja katselimme huolestuneina koiran
tuskaa. Kun sain sen nostetuksi pystyyn seisoi se levollisesti
jaloillaan. Nukkuessaan lienee se tullut sysätyksi epämukavaan asemaan,
niin että haavoihin koski kipeästi, kun piti ylös nousta. Varmasti
otaksuimme, ettei koirasta seuraavien päivien metsästysretkille ollut.
Mutta siinä kuhnaissamme heräsivät toisetkin koirat ja samassa niiden
nälkäkin. Hupaista oli katsoa kuinka luonto osansa otti. Kerran
toisensa perästä astuivat ne vellipytyillensä ja ahmivat ne typösen
tyhjiksi. Joka kerta piti Paninkin nilkuttaa toisten mukana ja niin
syvään hankkiloikin, että kuono oli silmiä myöten vellissä. Valelin
haavoja kylmällä vedellä ja kohta nukuimme taas kaikki.

Vasta päivän valetessa heräsin ja tunsin itseni jotensakin virkeäksi.
Pukeuduttuani lähdin ilmaa tarkastelemaan. Oli kova pakkanen ja taivas
pilvetön, vaan aamuyöstä oli satanut lunta, jonka tähden epäilin, että
jälet olisivat peittyneet. Joimme kahvea ja laittauduimme matkalle.
Koirat näyttivät virkeiltä ja levähtäneiltä; yksin Pankin oli terve ja
valmiina lähtöön. Karpooliliuos oli ehkä liian väkevää ja se lienee kai
yöllä kirvennellyt koiran haavoissa.

Vähän matkan päästä mökistä tapasimme jälet, vaan emme voineet päättää
olivatko ne vanhat eli verekset, sillä lumisade oli juuri vasta
lakannut. Lähetimme reen takaisin ja astuskelimme nyt Rompu, Haaranoja
ja minä jalkasin sydänmaalle päin. Seurasimme ilveksen jälkiä, jotka
sikin sokin risteilivät eilisellä metsästysalueella, josta siis voimme
päättää niiden hakeneen kadonnutta kumppaniansa. Lopulla hajausimme
toisistamme ja pyrimme eri teitä eräälle louhikkoiselle selänteelle.
Siellä näin korkealla kivellä vereksen makuusijan ja kiven toisella
puolella aivan tuoreet jälet. Boi oli minulla kaulavitjassa, vaan sen
päästin heti irti ja huusin toisille, että he päästäisivät myöskin
Hektorin ja Panin irti. Boi alkoi paikalla haukkua, vaan jotensakin
kauan viipyi ennen kuin molemmat toverini koirineen ehtivät harjulle;
huutoani he eivät nimittäin olleet kuulleet. Tämä olikin koko
onnettomuus, sillä jos kaikki kolme koiraa olisivat heti ahdistaneet
ilvestä, joka nähtävästi minun tullessani oli lepopaikastaan
säikähtynyt, niin luultavasti olisi se aika pikaan puuhun kapaissut.
Nyt oli Boi paljon edellä, ja toiset tulla kahnasivat kovasti haukkuen
hänen jälessä.

Ajo kiersi nyt halki vaikeakulkuisten louhikkomaiden, kunnes katosi
kuultavistamme.

Useita tuntia seurasimme heidän jälkiänsä hitaasti syvässä lumessa
kaahlaten. Vihdoin kuului haukunta kaukaa oikealta jo me suuntausimme
heti sitä kohti kulkemaan kunnes tapasimme verekset jälet. Koetimme
houkutella koiria pois, vaan haukkuen menivät ne vain etemmäksi ja
etemmäksi kunnes katosivat kuulumattomiin. Huomasimme ajon jatkamisen
aivan turhaksi ja koetimme oikein todella kutsua koiria luoksemme.
Jälet olivat jo jokseenkin vanhat, kun koirat vihdoin viimeinkin
tulivat, vaan ne kävivät kuitenkin heti toimeen ja ajo kulki taas
hankalia seutuja niin että ainoastaan vaikeudella voimme seurata niitä.
Viimeiset voimamme ponnistimme kuitenkin, kun etäältä kuuluvasta
eriäänisestä haukunnasta voimme päättää ajon seisahtuneen.
Hengästyksissä ja märkinä hiestä ja puiden oksilta putoilevasta lumesta
saavuimme vihdoinkin perille muutaman laajan kiviraunion luo.

Korkeimmalla kivellä seisoi Boi käheästi ulvoen, ja toiset koirat
juoksivat ympäri rauniota, haukkuen joka aukolla. Koko ympäristön
olivat koirat niin tallanneet, ett'emme voineet saada selville, mistä
reiästä ilves oli kivikon alle pujahtanut. Monta tuntia koettelimme nyt
otusta saada ulos, pistelimme pitkillä riu'uilla kaikkiin reikiin ja
koetimme muun muassa savullakin ajaa sitä ulos, vaan kaikki turhaan.
Lopulla aloimme arvella, että se mahdollisesti jonkun aukon kautta oli
päässyt karkuun, vaan kun kiersimme louhikon ympäri, niin emme mitään
jälkiä löytäneet.

Koetimme reikiin ampumalla, ja lyhyesti sanoen, kaikilla mahdollisilla
keinoilla sitä hätyyttää, kunnes vihdoin pimeys meidät keskeytti eikä
muu auttanut kuin panna koirille kaulavitjat kaulaan ja lähteä
vaivaloiselle matkalle takaisin Salakan torppaan, jonne pilkkoisen
pimeässä saavuimme aivan väsyneinä ja joltisestakin pakkasesta
huolimatta läpimärkinä.

Seurustelemiseen ja puhelemiseen ei ollut kenelläkään halua; niukan
illallisen syötyämme laskeusimme levolle ja nukahdimme kohta,
metsästäjät kuin koiratkin.

Seuraava päivä tuli -- erittäinkin minulle -- vieläkin vaikeammaksi,
vaan en tahdo lukiaani väsyttää kovin tarkalla kertomuksellani niistä
laajoista retkeilyistä, joilla seuraava päivä jälkiä seuratessa kului.
Jo puolenpäivän aikana menivät koirat kuulumattomiin ja kun vielä
tuntikaudet olimme kulkeneet heidän jälkiänsä, tapasimme suden jälet,
jotka kappaleen matkaa seurasivat koirain jälkiä; mutta vihdoin
poikkesivat ne muutaman suon yli. Rompu ei sanonut kestävänsä enempää,
vaan minä olin päättänyt pelastaa koirani, jos ne vain olivat susilta
säilyneet. Haaranojakin oli hyvin tyytyväinen, kun pääsi Rompua salolta
opastamaan eikä tarvinnut minua seurata.

Yksinäni, tyytymättömänä ja oivallisten koirieni vuoksi levottomana
kuleskelin hiljalleen eteenpäin, huutelin vähän väliä koiria ja
ammuskelin monta laukausta. Melkein hämärään saakka tein samalla tapaa,
kun viimeinkin suureksi riemukseni näin kaikki kolme koiraa tulevan
vastaani. Molemminpuolisesti iloitsimme toisemme tavatessamme ja
nöyrästi ojensivat koirat kaulansa kaulavitjoihin. Huomasin ett'en
ollut kaukana siltä tieltä, joka vie Hameenlinnaan -- Porin tielle
Ahlajärven tilalle Kalvolan sydänmaalla, ja kulin sen tähden sinne
päin, josta koirat olivat tulleet. Aivan hämärissä satuin tulemaan
ilveksen ja koirain jälille. Hektor ja Boi oli minun jo varemmin
täytynyt päästää irralleen, sillä aivan mahdotonta oli tuossa lumisessa
näreikkömetsässä tallustellessa kulettaa kaikkia kolmea koiraa
kaulavitjoissa. Molemmat irti päästetyt koirat riensivät nyt jälkiä
myöten eteenpäin ja vähän aikaa kulettuani tulin minäkin iänikuisen,
haara-oksaisen männyn juurelle, johon koirat pysähtyivät haukkumaan ja
tirkistelivät puuhun. Huomasin koirain tässä kauan pitäneen ilvestä
puussa ja sen juurella viettäneen suuren osan päiväänsä, sillä lumi oli
puun ympärillä aivan tantereeksi polettu. Kun koirat, laukaukseni
kuultuaan, viimeinkin jättivät vahdinpitonsa, oli otus, kuten jälet
näyttivät, hypännyt puusta maahan ja paennut. Nyt oli aivan
välttämätöntä panna kaulavitjat kaikille koirille, ett'eivät enää
uudestaan ajoa aloittaisi.

Sanomattomia vaivoja kärsittyäni, saavuin äsken mainitulle tielle ja
pilkkoisen pimeässä vihdoin viimeinkin Ahlajärvelle.

Yön selkään panin sieltä hevosella pitkiä kiertoteitä myöten sanan
Salakan torppaan, että seuraavana päivänä ai'oin matkustaa suorastaan
Kuurilan asemalle ja sieltä Hämeenlinnaan.



KOKKO-KUSTAA.


Varsinaisista metsästäjistä, jotka verottelevat eteläisen Hämeenmaan
laajojen metsäin riistaa, oli Kokko-Kustaa kuuluisin sen jälkeen, kuin
viidenyhdeksättä vuoden ikäinen Eero Heinäkangas ei enään käynyt
ahdistelemassa petoeläimiä. Hän onkin jo kuollut 18 päivänä lokakuuta
1884, edellisenä päivänä vielä noudettuansa metsästä kaksi teerikukkoa.
Tosin on montakin kotiseudussaan kiitettyä metsämiestä, mutta
Kokko-Kustaan maine ulottuu laajalle ylt'ympäri niinkuin hänen
metsästysretkensäkin ulottuivat. Harvatpa miehet niinkuin hän ihan
nuoresta asti ovat eläneet yksinomaan metsänsaaliista. Vielä
viidenseitsemättä vuoden ijässä oli hän yhtä väsymätön ja mitä enemmän
metsänriista väheni, sitä edemmäksi ulottuivat hänen retkensä kauas
kotiseudusta.

Kun hän lokakuun alulla viime vuonna (1883), matkallansa Janakkalan ja
Vanajan pitäjäin metsämaille, saapui Hämeenlinnaan, kokoutui hänen
ympärillensä muutamia Hämeen metsästysseuran jäseniä ja kuunteli monta
hetkeä vanhan metsästäjän kertomuksia omasta elämästään ja huomioita
petoeläinten elämästä ja tavoista.

Hän syntyi 1818 Kokon torpassa Liuttulan kartanon maalla Sääksmäen
pitäjässä. Jo 10 vuoden ijässä osti hän ensimmäisen kiväärinsä,
piilukkoisen luotipyssyn, jossa oli n.s. vesilukko, s.o. koko koneisto
näkyvissä. Hän uhrasi silloin koko rahaisen omaisuutensa 2 riksiä;
puuttuvan "pankkotolvan" (12 riksiä pankkorahaa) antoi hänelle äitinsä
isä lainaksi. Kun hän jo samana keväänä soitimelta ampui niin monta
suurta lintua, että velka tuli maksetuksi, antoivat vanhemmat
reippaan pojan tuoda kotiin koiran Hektorin, jonka hän oli saanut
lahjaksi aikoinaan kuuluisalta, kielevältä ja miehekkäältä
kestikievarin-pitäjältä "Mullin Tiinalta."

Jo ensi syksynä ampui Kustaa Hektorin avulla monta oravaa ja ketun,
jonka koira oli ajanut kiven alle, sekä paljon metsälintuja ja oravia.
Kysyttyämme, kuka oli herättänyt hänessä niin aikaisen metsästyshalun,
sanoi hän: "Oikean veren olen perinyt äitini puolelta. Äitini isä oli
kuuluisa metsästäjä, hän on ampunut 30 karhua, ja enoni olivat kaikki
hyvät pyssymiehet. Juho-enolta oli vasempi sääri pahasti haavoittunut
taistelussa karhun kanssa. Samalla kertaa haavoitti häntä vahingossa
metsästyskumppani, jolla oli jäätuura keihäänä. Heidän verensä minä
olen saanut", lisäsi hän. "Jos ei oikeaa verta, niin ei kelpaa
metsämieheksi. Minun poikani esimerkiksi; jo lapsena pakotin minä hänet
lähtemään kanssani metsään ja 10-vuotisena sai hän sen kiväärin, jonka
minä ostin hänen ijässään, mutta ei hänestä tullut kelvollista
metsämiestä, vaikka hän kyllä oli suuri ja vahva, yhtä suuri kuin minä
ja reippain tukkimies koko paikkakunnalla. Mutta katsokaas hänellä ei
ollut oikeaa metsästäjän verta, sillä kenessä sitä on hän ei voi luopua
metsästyksestä eikä metsässä oleskelemisesta."

Kun Kokko-Kustaa ehti 15 vuoden ikään, kuoli hänen isänsä ja hän
asettui vuosirengiksi Kärjenniemen kylään, mutta jo seuraavana vuonna,
äitinsäkin tällä välin kuoltua, muutti hän pieneen tölliin
Valkiakoskelle ja ryhtyi toden teolla metsästäjän ammattiin. Kymmenen
säästettyä riksiä, Hektor ja pyssy olivat ne varat, joilla hän alkoi.
Tuomari Blåfjeld, Lotilan kartanon isäntä, osti kaikki, mitä hän ampui,
ja antoi joka kerran reippaalle pojalle hyvän ruokalevon, "mutta ei
ryyppyä", huomautti Kustaa, "he varmaankin luulivat etten minä sitä
osannut ottaa."

17 vuoden ijässä ampui hän ensimmäisen ilveksensä, joka Hektorin
ahdistaessa oli kiivennyt vanhaan haapaan. Olipa huvittavaa nähdä ja
kuulla Kokko-Kustaata, kun hän, ollen pitkänä metsästysaikanaan
tappanut noin 300 ilvestä, vilkkaasti kuvaellen kaikki asianhaarat
kertoi tämän ensimmäisen rynnäkkönsä suurempaa metsäneläintä vastaan.
Seuraavana talvena liittäytyi hän erääsen talon isäntään, jolla oli
jotenkin hyvä koira, sekin samoin kuin Hektor omistajaltansa karannut
vainukoira. Kokko huomautti että oikein kelvolliset koirat ehkä
vainullansa etsivät metsämiehen, jossa on oikeaa verta. Ja tämän
luulonsa perustukseksi kertoi hän, ett'ei yksikään niistä 70 kai 80
koirasta, kuin hänellä oli ollut, koskaan karannut häneltä. Ensi
talvena ampui hän näiden molempain koirain avulla 8 ilvestä. Seuraavana
syksynä hän ampui 2 sutta; molemmilla kerroilla siten, että Hektorin
haukunta lintua houkutteli suden pyssyn kantomatkalle.

Kokko-Kustaan oma keksimä tapa ampua susia koiran avulla ansaitsee
erityistä huomiota. Kaikki koirat, kuin hänellä oli, harjoitti hän
haukkumaan lintua tai oravaa puusta ja samoin kaikki ovat ajaneet
karhua ja ilvestä. Kun hän syystä tai toisesta aavisti suden olevan
lähiseudulla, houkutteli hän koiran haukkumaan siten, että kiivaasti
käveli puun ympäri ikäänkuin etsien, missä lintu istui, ja tuon
tuostakin tähtäili puun latvaan, kiihottaakseen koiraa, joka silloin
haukkui innokkaammin. Kun susi sitte lähestyi ottamaan koiraa, seisoi
Kokko jonkun pensaan tai suuren kiven tai muun sellaisen, suojaksi
sopivan esineen takana ja ampui pedon, sen tultua kantomatkalle. 13
täys'kasvuisesta sudesta, jotka hän on ampunut, on 10 kaatunut tämän
metsästystavan mukaan, mutta lukemattomat kerrat sanoi hän yrityksen
jääneen onnistumattakin siitä syystä, että varovainen susi näytti
aavistaneen petosta eikä tullut kyllin lähelle. Jäljistä on kuitenkin
näkynyt pedon lähestyneen, mutta olleen liian viisaan ja kääntyneen
takaisin. Haaskalta on Kokko ampunut 3 sutta, ja 3 on hän saanut
loukkaasta.

Tietysti puhuttiin paljon hänen koiristansa. Viisaimmaksi, rohkeimmaksi
ja kestävimmäksi kaikista ylisteli hän "vanhaa Piskiä", jonka nimeä hän
kertomuksissaan aina lausui omituisella, kaipausta ja rakasta muistoa
osoittavalla äänenvärähdyksellä. Yhdeksästätoista karhusta, jotka Kokko
oli tappanut, oli Piski ollut kahtatoista kaatamassa mukana.

Esimerkiksi tämän koiran viisaudesta kertoi hän seuraavan tapauksen:
"Eräänä talvena joulun aikaan tavoittelin näätiä ja ilveksiä Kangasalan
ja Orihveden pitäjäin rajametsissä. Hiihtäessäni eräänä päivänä pitkin
pienen metsäjärven rantaa kuulin susien ulvovan toisella rannalla. Minä
kätkeydyin pensaikkoon niemen nenään ja houkuttelin Piskin haukkumaan.
Hän varmaankin ymmärsi vallan hyvin, että siinä puussa, jota kohti minä
tähtäilin, ei ollut mitään lintua eikä oravaa, mutta tottelevaisena
kuten ainakin alkoi kovasti haukkua, ja kohta näin minä suden tulevan
toiselta rannalta juosten jäälle. Piski näki myöskin pedon ja juoksi
vähän matkaa sille vastaan. Susi laskeutui jäälle mahalleen odottamaan
koiran lähestymistä. Piski juoksi vähän kerrassaan niemeä kohti, jossa
minä olin piilossa, ja joka kerran hänen pysähtyessään laskeusi susi
mahalleen. Tultuaan siten 60 askeleen päähän minusta lienee susi saanut
minusta vainua, sillä yht'äkkiä se kääntyi pakoon. Minä ammuin heti ja
ilokseni näin sen pahasti haavoittuvan. Se viuhtoi häntäänsä ja juoksi
mutkitellen, takapuoltansa vetäen metsään samaan paikkaan, josta oli
tullutkin. Kaulaimesta taluttaen Piskiä seurasin suden verisiä jälkiä
etäälle metsään. Hetken hukkasin ajossa siten, että koiran avulla ajoin
näädän ylös kuivaneesen honkaan, ja kun sen kallisturkkisen eläimen
sain ammutuksi, oli jo pimeä. Päästyäni yksinäiseen metsätorppaan,
jossa tuttu linnustaja asui, käskin vaimon, mies kun ei ollut kotona,
pyytämään häntä seuraavana päivänä ajamaan haavoitettua sutta ja
hiihdin yötä myöten ankarassa pyryilmassa pois metsäseudusta, minun kun
täytyi kiiruhtaa Tuomaan markkinoille Hämeenlinnaan, jossa tahdoin
myödä viime kuukausien retkillä karttuneet nahat. Vasta keväällä eräs
paimen löysi suden; nahka oli silloin kelpaamaton, mutta tapporahat
minä sain."

Kokko on ottanut 40 sudenpentua pesästä; suurin määrä samassa pesässä
oli 9 kappaletta. Hän sanoi vanhain susien synnyttävän vähemmän poikia
kuin nuorten. 10 viikkoa naaras kantaa ja tekee pojat huhtikuun
keskivälin ja toukokuun lopun välillä. Naaraan jäljet ovat pitemmät
kuin uroksen, jotka viimemainitut näyttävät suurilta koiran jäljiltä.
Sutten ollessa suuremmissa joukoissa kiima-ajan alulla tappelevat
urokset verisesti ja haavoittuneet silloin usein syödään. Kihlattuaan ja
rakennettuaan avioliitot hajoaa joukko parittain etsimään suuremmista
metsistä sopivaa majapaikkaa. Useimmat suden pesät oli Kokko löytänyt
hetteiden eli syvänteiden vierestä jyrkiltä rinteiltä, joihin oli
vaikea päästä. Koiras oleskelee aina pesän seuduilla ja pitää huolta
perheen ravinnosta. Muuten epäjalolla sudella on eri sukupuolten suhde
paljon vähemmin haihtuvainen kuin hänen sukulaisellaan koiralla.

Kokko kertoi monta juttua sudesta, muiden muassa seuraavankin, joka
osoittaa sen eläimen rohkeutta. Koiviston kartanossa Kangasalan
pitäjässä makasi kosija sen ajan ja paikkakunnan tavan mukaan yhdessä
talon tyttären kanssa, joka edellisenä päivänä oli vanhempien
suostumuksella antanut myöntävän vastauksen puhemiehelle. Keskellä yötä
heräsivät he kovasta jyräkästä, joka kuului kamarin oven takaa. He
avasivat ja huomasivat suden seuranneen pihakoiraa porstuaan. Miehellä
oli kyllin malttia heti paiskata ulko-ovi kiinni, niin että peto oli
vankina. Hurjasti hyppien seiniä vasten koetti se päästä pakoon, mutta
kun tuotiin tulta, kyyristyi se, nähden voimattomuutensa, nurkkaan ja
antoi vastustuksetta tappaa itsensä rautakangella. Nuori morsian oli
kuitenkin tätä tapausta katsonut huonoksi sovun enteeksi aiotussa
avioliitossa, mutta historia ei kerro, kävivätkö ne pahat ennustukset
toteen.

Eräästä ihan sattumalta ammutusta sudesta kertoi vanha metsästäjä
seuraavaa: "Eräänä kauniina loppiaisaamuna 40-luvulla läksin yhdessä
Kärjenniemen Kustaan kanssa hiihtämällä etsimään ilvestä, joka oli
näyttäytynyt kylän metsissä; Piski, Sälli, Ranski ja Hektor olivat
mukana. Päästyämme Annunkin harjun juurelle, näimme kolmen suden
jäljet. 4 koiraa, jotka olivat niin monta kertaa koettaneet toistensa
rohkeutta, läksivät haukkua pauhaten jälkiä myöten ja me kiiruhdimme
jäljestä, kiivaasti huutaen koiria takaisin. Kohta kuului haukunnasta,
että ne olivat tappelussa sutten kanssa, ja joudutimme vauhtia minkä
jaksoimme; muutaman minuutin kuluttua olimmekin jo kantomatkan päässä.
Minä en ampunut, kun pelkäsin osuvani koiriin, mutta Kustaa ampui
haulilatinkin lähimpään suteen, jolla oli kidassaan Sälli poikittain
vyötäisistä. Susi vaipui istumaan, mutta päästi koiran vasta sitte,
kuin minä ammuin luodin siltä läpi kaulan. Molemmat toiset sudet olivat
heti ensimmäisen laukauksen jälkeen lähteneet pakoon viereisen suon
poikki. Jättäen Kustaan hoitelemaan pahasti haavoittunutta Sälliä
riensin minä toisten koirain jälkeen, jotka täyttä vauhtia ajoivat
petoja. Minulla ei ollut aikaa ladata, vaan hiihdin eteenpäin, huutaen
koiria, ja kohta ne ilokseni kaikki kolme palasivat ihan terveinä.
Saapuessani takaisin ammutun suden luo seisoi Kustaa katsellen petoa,
joka yhä vielä eli ja vierittelihe verisellä hangella, ilkeästi
röhisten verisestä kidastaan. Se oli vanha uros, suurin kaikista kuin
olen milloinkaan nähnyt. Vasta monen viikon kuluttua oli Sälli jälleen
terve ja kykenevä uusiin taisteluihin."

Sääksmäellä ja varsinkin Kalvolassa on aina ollut susia suuret joukot;
kylminä talvina 16 ja enempikin joukossaan. Kolmattakymmentä koiraa
ovat pedot vieneet Kokolta ja niistä 5 ilvestä pyytäessä talvella.
Viime vuosikymmeninä ovat kuitenkin sudet paljon vähenneet niistäkin
seuduista. Vahinko, jota he muinoin tekivät, oli hirveä. Kokko kertoi
kerran 18 vuoden ijässä, astuessaan eräänä pyhänä äitinsä kanssa
kirkkoon, nähneensä liikuttavan näyn. Annilan kylään oli äsken tuotu
monta kymmentä lammasta, jotka susi-joukko oli repinyt; moni
lammas-raukka oli vielä hengissä, vaikka kaulassa ammottavat haavat
taikka koko maha auki revittynä. 2 lammasta oli uinut monta sataa
syltää kalliosaarelle keskelle lahtea ja siten pelastunut. Hän
huomautti yleensä luultavan, että lampaat eivät osaa uida, mutta tämä
tapaus, jonka hän itse oli nähnyt, kumosi sen luulon. Hän on nähnyt
myöskin sikojen uivan.

       *       *       *       *       *

Ilveksestä ja sen monesta ajosta oli Kokolla paljo kertomista.
Nuorempana hän uskoi, kuten kansa yleensäkin, olevan useampia
ilveslajeja, mutta omista havannoistaan hän piankin huomasi niiden
kaikkein olevan ihan samaa lajia, vaikka värin vivahdukset ovatkin
hyvin monenlaiset. Häntä oikein nauratti, että muutamissa kunnissa on
vieläkin eri tapporahat susi-ilveksestä, kissa-ilveksestä ja
kettu-ilveksestä.

Ilves on hyvin arka eläin: kuitenkin kertoi Kokko sen kerran ihmisten
näkyvissä niityllä hyökänneen imevän varsan kimppuun. Kerran otti ilves
aidatusta haasta Kokon tuvan vierestä pässin ja kantoi sen pari virstaa
suolle sekä hautasi sammaliin. Se tapahtui myöhään syksyllä vaan vielä
ollessa paljaana. Lumen tultua veivät ilveksen jäljet Kokon
kätköpaikkaan, ja silloin hän sarvista tunsi pässin omaksensa.

Samoin kuin karhu, kulkee ilves harvoin viljeltyjen seutujen kautta tai
aukeita tasankoja pitkin metsästä toiseen; kuitenkin kertoi Kokko monta
poikkeusta. Kerran hän seurasi ilveksen jälkiä Sääksmäen suuren seljän
poikki. Ilves ajaa niinkuin susikin saalistaan jälkiä myöten ja ryntää
päälle takaapäin sekä repii, kuten Kokko sanoi, tavallisesti nivuset.
Hän uskoi ilveksellä olevan vähemmin kehittyneen hajuaistimen kuin
sudella, ilves metsästää enemmin näkönsä johdolla, jota vastoin susi
pitkän matkan päästä vainuaa saalista. Joskus on hän huomannut ilveksen
hyökänneen täys'kasvuisen lehmän kimppuun, vaikka ei saaneen sitä heti
tapetuksi, mutta oli lehmä kuitenkin sitte kuollut haavoistansa, kun
ilves oli repinyt mahaa ja utaret. Kokko oli montaa kertaa jäljistä
nähnyt suden ajaneen ilvestä ja toisen kerran huomannut, että ilves oli
syönyt toisen ilveksen. Hänen isänsä oli kertonut kuulleensa kerran
metsästä hirveätä karhun mörinää, vaan kun hän sitte muiden
talonpoikain kanssa läksi asevoimana etsimään karhua, löysivät he
ainoastaan jäännöksiä hänestä sekä suuren susijoukon jäljet, Eero
Heinäkangas kertoo monta sellaista tapausta ja kuuluisa karhunpyytäjä
Lloyd mainitsee myöskin yhden sellaisen.

Kuvaavana esimerkkinä, miten vaikea on löytää ilveksen poikia pesästä,
mainitsi Kokko, ettei hänenkään ollut koskaan onnistunut niitä löytää;
kuitenkin oli hän toiselta metsästäjältä August Sallilalta kuullut,
että hän oli tavannut ilveksen ja kaksi aivan pientä poikasta tiheän
tuulen kaataman risukon alta, metsäpalon hävittämältä paikalta
tiheiköstä. Tarkalla huomiolla ja pitkällisellä tottumuksella on Kokko
oppinut erottamaan urosilveksen jäljet naaraksen jäljistä, siitä, että
naaraksen kaksi keskimmäistä kynttä takajaloissa ulottuvat pitemmälle
kuin uroksen.

Kaksikymmentä ilvestä on hän saanut ansoilla. Hänen käyttämänsä
pyyntitapa oli seuraava: Metsästä, jossa ilveksiä on, etsitään
tiheimmät vesakot soiden vieriltä ja siihen tehdään loukas jollekin
kapealle elukkain tai petojen polulle. Loukkaan pohjaksi pannaan puu
pitkälleen maahan, ja sen kohdalle sovitetaan 14 jalkaa pitkä
loukashirsi, johon päälle poikittain kiinnitetään halaistuja
hirrenpäitä ja painoksi asetetaan vielä suuria kiviä. Loukashirsi on
siltä kohdalta, josta ilves kulkee alitse, 3 jalkaa korkealla maasta,
ja kun peto rinnallaan tai etukäpälillään koskee viritysnauhaan, vetää
se pois loukashirttä kannattavan virityskepin, jolloin hirsi putoaa ja
musertaa pedon. Kolme kertaa on Kokko saanut suden sellaisesta
loukkaasta. Lämpimällä ilmalla kävi hän kerran viikossa katsomassa
loukkaitansa, mutta pysyväisillä pakkasilla ainoastaan joka toinen
viikko. Mitään syöttiä hän ei käyttänyt näissä pyydyksissään.

Noin 280 ilvestä on Kokko tuonut metsästä hyväin koiriensa avulla.
Puolet niistä oli ajettu ylös puuhun ja muihin olivat koirat hyökänneet
maassa käsiksi. Näistä oli "ehkä 60" ollut niin kovassa tappelussa
koirain kanssa, että Kokko ei uskaltanut ampua koiriin osumisen
pelosta, silloin hän puukollansa pisti pedon kuoliaaksi. Monesti olivat
koirat tappaneet ilveksen ennenkuin Kokko ehti taistelukentälle.

Hyvin vilkas oli Kokon kuvaus miten ilves käyttäytyy tappelussa koiria
vastaan. Hän näytti, miten tuo kissan kaltainen eläin, kun koirat
estävät sitä pakenemasta, sähisten asettuu vastustamaan ja raapimaan;
kuvatakseen, miten se tapahtuu koiran hyökätessä päälle, nousi hän
ylös, valitsi jonkun kuulijan vastustajakseen ja näytteli hyvinkin
kuvaavasti ilveksen syleilyt, raapimiset ja yritykset purra koiraa
kaulaan.

Kokko-Kustaa vastustaa yleistä luuloa, että nuoret ilvekset nousevat
puuhun ja vanhat puolustautuvat maassa; hän sanoo sen tapahtuvan ihan
sattumalta sen mukaan millainen maan luonto milloinkin on. Kerran
myöhään syksyllä nuorempi Piski ajoi kahden nuoren koiran kanssa
paljaalla maalla Niemen kartanon metsissä naarasilvestä ja kahta vuoden
vanhaa poikaa. Emä nousi puuhun ja ammuttiin, vaan pojat jatkoivat
pakoa, kunnes toisen koirat ottivat ja toinen viimein nousi puuhun ja
ammuttiin. Se oli ainoa kerta, jolloin Kokko yhtenä päivänä sai 3
ilvestä. Monta kertaa on hän tappanut 2 ilvestä samana päivänä; kerran
4 ilvestä neljään päivään ja kerran 5 eräällä retkellä, joka kesti 8
päivää. Sillä retkellä vei susi häneltä 2 nuorta koiraa, joista hän
toivoi erittäin hyvää varttumista.

Jonkinlaisen käsityksen metsän riistan, varsinkin ilveksen, entisestä
rikkaudesta saamme seuraavasta Kokon kertomuksesta. "Noin 40 vuotta
sitte tuli 3 veljestä Lohtajan pitäjästä Pohjanmaalta monen hyvän
koiran kanssa suurille saloille, jossa Kalvolan, Rengon, Hattulan,
Tammelan y.m.m. pitäjän salometsät yhtyvät. Yhtenä talvena tappoivat
nämä reippaat metsämiehet 25 ilvestä sekä koko joukon muuta
metsänriistaa ja samana talvena ammuin minä samoilta saloilta 18
ilvestä. Nämä 3 veljestä, Jukka, Matti ja Antti, tulivat monena vuonna
perättäin talven tullessa niille saloille ja saivat aina runsaan
saaliin. Kevään lähestyessä palasivat he 40 penikulmaa pitkän matkan
kotiseudulleen. Mutta kerran sattui Jukalta tapaturmainen laukaus
haavoittamaan toisen polven ja huonosti hoidettu haava tuotti
pitkällistä kipua, kunnes tuskat päättyivät kuolemaan. Sen jälkeen
eivät toisetkaan veljet enää tulleet niille seuduille."

Kysyttyämme, eikö hirviä siihen aikaan ollut suurissa metsissä, vastasi
Kokko, että ne jalot eläimet olivat jo kuolleet sukupuuttoon silloin,
kuin hän 10 vuoden ijässä alkoi liikkua metsissä.

Näätiä oli Kokko ampunut koko joukon; suurin määrä yhtenä talvena oli
15, mutta 8 ja 12 näädän nahkaa hän tavallisesti aina möi
laskiaismarkkinoilla Hämeenlinnassa. Ainoastaan 10 kettua oli hän
ampunut ja myrkyllä tappanut noin 20. Nuorempana ampui hän uskomattoman
paljon oravia, jopa 500:kin yhtenä talvena. Hän sanoo niitä olevan joko
hyvin runsaasti taikka hyvin vähän.

Ainoastaan 12 metsäsikaa oli Kokko ampunut, mutta hänen koiransa olivat
ottaneet paljon useampia. Kerran oli hänellä elävä metsäsika, joka
hyvin kesyi, tuli hänen luoksensa kutsuttaessa ja näytti erittäin
uskolliselta, mutta kun vieraita astui tupaan, ryömi elukka peloissaan
johonkin piilopaikkaan.

       *       *       *       *       *

Seitsemänkolmatta vuoden ijässä ampui Kokko ensimmäisen karhunsa.
Meiltä jäi kysymättä, mitenkä hän ei ollut ennemmin kaatanut karhua,
koska hän siihen aikaan kuitenkin jo oli ollut 12 vuotta varsinaisena
metsämiehenä ja monta karhua vielä oli niissä metsissä, joissa hänkin
liikkui. Eero Heinäkangas, joka sittemmin kaatoi 73 karhua, oli
ensimmäistä kaataessaan jo 30 vuoden ijässä. Ehkäpä karmitaan täysin
vaurastuneen miehen karaistunut luonne, uskaltaakseen yksin, niinkuin
nämä miehet tavallisesti metsästelivät, ja usein huonoilla aseilla
ryhtyä taisteluun metsäin peljättyä kuningasta vastaan.

Ensimmäisestä karhuretkestään kertoi hän näin: "Oli maaliskuu, hanki
paksu ja suksikeli oivallinen. Minä olin monta viikkoa metsästellyt
Lopen pitäjän metsissä ja saanut koko joukon riistaa, muun muassa monta
kaunista ilvestä; se olikin onnellisimpia metsästystalvia. Vanha Piski,
Valli ja nuori koira Käki olivat mukana. Kauniina, kirkkaana päivänä
olin jo kauan seurannut ilveksen jälkiä, koirat nuorassa. Kun
lähestyimme ikivanhaa kuusta, näyttivät koirat hyvin levottomilta ja
Valli vähän haukahteli. Minä päästin ne irti, ja molemmat toiset
läksivät ääneti edelleen ilveksen jälkiä myöten, mutta Valli juoksi
kuusen juurelle ja haukkui äkäisesti, selkäkarvat pystyssä. Luullen
ilveksen siinä syöneen jotakin saalista, menin minäkin koiran luo
tarkastelemaan. Minä huomasin kellertävän reiän korkeamman hankipaikan
reunassa, jota muuten luulin vain lumen peittoon jääneeksi kiveksi.
Kauan seisoin siinä kummastellen tuota reikää, joka näytti, kuin olisi
joku eläin heittänyt siihen vetensä; mutta kun ei mitään jälkiä
näkynyt, en minä osannut selittää ilmiötä. Valli ei lakannut
haukkumasta. Minulla oli luodikko seljässä, remeli rinnan yli. Ennen
lähtöäni ilveksen jäljille, pistin sauvallani reikään ja samassa
halkesi kinos ja putoili suurina lohkareina joka koholle. Minä
luiskahdin suksilta, onneksi jaloilleni, mutta vyötäisiäni myöden
lumeen. Suuri karhu nousi pesästään, kita auki ja ärjyen.
Peljästyksessäni minä löin lyömistäni häntä päähän rautapäisellä
sauvallani, kunnes karhu läksi tiehensä syvässä lumessa, joka ei
kannattanut raskasta petoa. 'Jos sinä pelkäät minua, niin en minä aio
pelätä sinua', ajattelin minä, kaadoin uutta ruutia sankkiin ja läksin
jälkiä myöten. Valli ahdisti äkäisesti karhua kinteristä ja kohta
kaikui luminen metsä kaikkein kolmen koiran kiivaasta haukunnasta,
johon sekautui karhun mörinä. Hän kulki vesakkoista, matalaa kuusikkoa,
jossa siellä täällä kasvoi vanhoja honkia. Enintään 20 minuutissa minä
hiihtämällä tavoitin meluavat tappelijat. Molemmat vanhemmat koirat
hyökkäsivät kummastuttavan uskaliaasti kiinni suureen petoon.
Piski tuon tuostakin tarttui takapuoleen, ja kun karhu kääntyi
puolustautumaan, hyökkäsi samoin Valli; urhoollinen oli myöskin nuori
Käki. Minulla oli silloin luodikko pienintä lajia, luoti ainoastaan
herneen suuruinen, ja minä koetin päästä niin lähelle kuin mahdollista,
että kuti sitä paremmin vaikuttaisi ja ett'en haavoittaisi koiria.
Karhu monenmoisesti pyörähdellen tanssiessaan koirain yhä äkäisemmin
hyökätessä huomasi minun läsnäoloni, pysähtyi ja nousi, kita ammollaan,
seisomaan minuun päin sekä ärjyi ilkeästi, joka minulle tuntui ytimiin
asti. 15 askeleen päästä ammuin minä keskelle rintaa; karhu laskeutui
jaloilleen ja läksi taas pakoon koirat kintereillä. Minusta näytti
turhalta koettaakaan tappaa suurta petoa niin pienellä luodilla;
sentähden minä hitaasti seurasin jälkiä, kutsuen takaisin koiria.
Vasta pimeän tultua palasivat ne, kummallista kyllä, ihan eheinä
pitkällisestä taistelusta. Taivas oli saennut ja alkoi vähin sataa
lunta. Matkallani Topenon kylään eksyin monta kertaa, kunnes taas
jostakin tutusta paikasta sain oikean suunnan. Susien pelosta en
uskaltanut päästää koiria irti, ja erittäin vaikea oli hiihtäen
taluttaa niitä nuorista. Puolen yön aikaan saavuin viimein Topenoon.

"Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, läksin ennen päivän tuloa
kirkonkylään ja lainasin sieltä Hallan talon isännältä yksipiippuisen
haulikon, jossa oli nallilukko. Minä tietysti jätin mainitsematta tämän
pyssynlainauksen aiheen ja paluumatkalla eräässä torpassa tein
lyijypalasta veitsellä ja vasaralla 10 luotia. Palattuani sitte
Topenoon varustauduin lähtemään Piskin ja Vallin kanssa metsään.
Silloin renki Kustaa pyysi päästä mukaan retkelle, jonka tarkoituksen
hän oli arvannut. Minä suostuin sillä ehdolla, että hän ei saanut
vaatia osaa saaliista eikä tapporahoista. Hänellä oli vanha
ruotsalainen metsästyskivääri sitä lajia, jota sanotaan 'sian
seljäksi.' Luotien sijasta oli hänellä muutamia nelikulmaisia
lyijypaloja. Suksia ei yleensä ollut niillä seuduin, Kustaa oli minun
käydessäni kirkonkylässä veistellyt itselleen vanhoista reen jalaksista
sukset, helppo arvata, millaiset. Hän jäikin kohta jäljelle, kun
läksimme hiihtämään, enkä minä malttanut odotella häntä. Minä saavuin
pian siihen paikkaan, josta edellisenä iltana olin poikennut pois
karhun jäljiltä, ja kuljettuani niitä myöten puoli tuntia en enää
nähnyt koirain jälkiä. Luultavasti ei karhu ollut kaukana, mitäpä hän
olisi enää kauan jatkanut vaivaloista pakoa paksussa lumessa, kun
kerran pääsi koirista. Koirat nyt alkoivat tulla levottomiksi ja
kiskoivat kovasti nuoria. Niinpä minä päästin ne irti ja kohta oli ajo
täydessä vauhdissa. Karhu kääntyi kiertämään samaan paikkaan, jossa
sillä oli pesänsä; minä laskien suorempaan lähestyin hyvää vauhtia.
Päästyäni jo aivan lähelle, kiiruhtivat vielä vauhtiani Kustaan
hätäiset avunhuudot. Saavuttuani hänen luokseen näin hänen vielä koko
miehen vapisevan. Luullen koirain ajavan jänistä oli Kustaa ampunut
niiden edeltä ja ihan aavistamatta tavannut karhun, joka oli mennyt
muutaman askeleen päästä ohitse ja niin peljästyttänyt häntä, ett'ei
hän tullut ampuneeksi. Minä jätin hänet siihen, jatkoin hiihtoani hyvää
vauhtia ja pääsin pian edelle koirista. Karhu oli vielä vähän edellä ja
kulki harvametsäistä, eteläänpäin viettävää harjun rinnettä. Hanki
kantoi häntä ainoastaan siellä täällä, mutta minulla oli sitä parempi
suksikeli. Viimein sain otson näkyviini, joka jo oli ehtinyt alas
mäntyjä kasvavalle suolle. Kiiruhtaen pääsin kantomatkalle, tähtäsin
takapuoleen ja ammuin, mutta karhu jatkoi hitaasti matkaansa pehmeässä
lumessa, nähtävästi vähääkään huolimatta laukauksesta. Minun uudestaan
ladatessani menivät koiratkin ohitse. Veripilkuista näin kuitenkin
osuneeni. Enintään 10 minuutin kuluttua hiihdin taas koirista ohitse ja
pääsin kantomatkalle: minä tähtäsin oikean etulavan taakse ja ammuin
karhun juuri mennessä kuusivesakkoon. Koirat sivuuttivat minut
ladatessani ja ajoivat nopeasti tiheässä kuusikossa, josta saatoin
päättää karhun yhä vielä esteettömästi pakenevan, vaikka siihen jo oli
3 luotia sattunut. Ladattuani hiihdin ylös äsken mainitulle harjulle,
jossa karhun näin ennen ensi laukaustani, ja odottelin, toivoen saavani
jotain etua ajokierroksen oikasemisesta. Koiran haukunnasta kuulin
heidän saaneen kiinni karhun. Mitä toivoin tapahtuikin: karhu teki
kierroksen ja lähestyi minua suon laitaa myöten. Minä hiihdin viistoon
harjulta alas vastaan.

"Täydessä vauhdissani tapasin äkisti karhun ja muutamain kyynäräin
päässä hänestä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin hypätä pois suksilta,
mutta ennenkuin ehdin lauaista, oli hän jo 30 askeleen päässä. Tälläkin
kertaa ammuin oikeaan kylkeen ja nyt näin selvästi osuneeni paremmin
kuin edellisillä kerroilla. Otso nousi seisomaan ja löi yhteen
käpälänsä äkäisesti ärjähtäen, hyppäsi paksun lumen ja saamiensa kutien
tähden kömpelösti muutamia askelia minua kohti, mutta Piskin ja Vallin
hätyytyksestä kääntyi taas hitaasti pakenemaan. Minun hypättyäni pois
suksilta olivat ne juosseet kumpikin tahollensa pitkin rinnettä alas,
niin että minulla oli aika työ syvässä lumessa kaalellen saada ne
jälleen alleni. Ennenkuin jouduin siitä puuhasta, tuli Kustaa luokseni.
Minä kehoitin häntä rientämään edeltä minun ladatessani, mutta hän
mieluisemmin jäi odottamaan minua. Haukunnasta kuulin karhun hyvin
hitaasti etenevän puolustautuessaan rohkeita koiria vastaan, ja
helposti minä hiihtämällä heidät tavoitin suon toisessa laidassa.
Karhu sai nyt viidennen luodin, siihen luettuna eilinenkin, ja jäi
siihen paikkaan. Minä panin koirat kiinni, tuntien mielessäni
itsetyytyväisyyttä suurempaa kuin koskaan ennen.

"Kustaalle, joka huudostani viimein tuli, jätin koirat talutettavaksi
pois metsästä ja hiihdin itse hyvää vauhtia Topenon kylää kohti, joka
oli puolen penikulman päässä, aikoen vielä samana päivänä saada karhun
kannetuksi pois metsästä. Sitä varten läksimme liikkeelle 6 miestä.
Ainoastaan minulla oli sukset, toiset vuorotellen tekivät raskaampaa
työtä, astuivat edeltä polkemassa tietä toisille, jälkimmäinen veti
kahta hirsikelkkaa, joilla oli karhu vedettävä kotiin. Päästyämme
perille istahdin minä hajasäärin karhun selkään takapuolelle, mutta
hämmästyksekseni heitti se minut pois. Tämän viimeisen elämänilmauksen
jälkeen jäi otso seljälleen, käpälät ylös, ja oli ihan kuollut. Me
joimme peijaisia monesta taskumatista. Otso oli hyvin suuri vanha uros,
joka ei tiettävästi ollut tehnyt mitään vahinkoa elukoille. Hän oli
hyvin lihava ja talja oli tiheäkarvainen, kaunis tummanruskea
väriltään. Minä olen sittemmin huomannut, että karhut, jotka elävät
muurahaisista ja kasveista, ovat lihavammat kuin n.s. tappelukarhut,
jotka elävät muista tappamistansa eläimistä."

Kokko, ohimennen tässä sanoen, arveli, että useimmat karhut eivät
koskaan tapa mitään eläintä, mutta niistä, jotka kerran tappavat, tulee
vaaralliset pedot. Erkkylän kartanossa Hausjärvellä oli karhu kahden
viikon kuluessa 1855 kaatanut 18 lehmää ja nuorempaa eläintä. Isäntä.
parooni Munck, kutsui Kokko-Kustaata, jonka kotipaikalle oli 7
peninkulman matka. Kustaa saapui ja meni metsään koirinensa. Jo ensi
päivänä tavoittivat he karhun ja pysäyttivät hänet tuulen kaatamaa
kuusta vasten, joka esti karhua hakemasta. Kokko hiipi 20 askeleen
päähän ja huomasi karhun seisovan, pitäen toisella käpälällään kiinni
kuusesta ja toisella puolustautuen koiria vastaan. Hän ei sanonut
koskaan kuulleensa karhun ärjyvän niin hurjasti ja hirvittävästi kuin
sen. Pään läpi ammuttu luoti lopetti karhun veriset urhotyöt. Se oli
mahonaaras eikä varsin suuri, ja harmahtava taljakin oli vähäarvoinen.

Itse ei ole Kokko koskaan ollut karhun haavoittamana, joka onni
luultavasti johtui siitä, että hänellä tavallisesti oli muassaan monta
koiraa, jotka olivat karaisseet rohkeuttansa monessa taistelussa
ilvestä vastaan eivätkä koskaan jättäneet karhulle aikaa rynnätä miehen
päälle.

Kaksikymmentä vuotta sitte oli hän monen peninkulman päässä kotoansa
talvella Orihveden metsissä Kuorehveden rajalla. Eräänä päivänä tuli
Väihin isäntä Kustaa metsätorppaan Kokon majapaikkaan Pihlajaveden
kylässä ja kertoi lähellä kotoaan kiertäneensä karhun jotenkin
ahtaalle. He läksivät heti kierrokselle, sillä kertaa ilman koiria,
koska katsoivat lumen vähyyden tähden olevan parasta koettaa hiljan
hiipien päästä pesälle. Koirien hätyyttämänä olisi karhu ehkä paennut
etäisiin metsiin ja lumisade olisi voinut kokonaan peittää jäljet. He
ihan oikein pääsivätkin pesän luo ja kun karhu hyppäsi ylös,
haavoittivat sitä molemmat miehet pahasti ja ajoivat kauan takaa,
kunnes se monen laukauksen jälkeen hienoreikäisistä luotipyssyistä
kaatui verihinsä. Mutta kummallakaan ei enää ollut jäljellä yhtään
luotia, jolla olisivat voineet sammuttaa viimeisen elonkipunan. He
jättivät karhun kuolemaan ja läksivät noutamaan Väihistä rekeä,
vetääkseen petoa kotiin. Palatessa torpasta metsään vetivät Väihin
Kustaa ja hänen lankonsa Janne rekeä ja Kokko yksin otti pyssyn ja
ampumatarpeita. Ehdittyään taistelupaikalle huomasivat he sen tyhjäksi
ja karhun veriset jäljet veivät hyvin tiheään vesakkoon. Kokko kiersi
sen ympäri ja huomasi karhun pysähtyneen sinne. Luullen perin vaikeaksi
ampua ahdingossa puiden välillä, kehotti Kokko toisia kangilla ajamaan
karhua häntä vastaan, kun hän asettui niille jäljille, joita myöden
karhu oli vesakkoon mennyt. Odotettuaan vähäisen hetken kuuli hän
Väihin peljästyneistä huudoista että hän oli tavannut karhun. Hän kuuli
pedon körinää ja Väihin Kustaan kangen iskuja sekä huutoja: "etkö sinä
kuole perkele!" Mutta ne huudot muuttuivat pian kamaloiksi avun
huudoiksi. Kokko heti juoksi vesakkoon ja tapasi karhun paraillaan
tukistelemassa ja puremassa Väihiä, joka oli kaatunut seljälleen.
Korvaan ammuttu luoti kaatoi karhun raskaan ruumiin kuolleena pahasti
pidellyn vastustajan päälle. Kaksi suurta päänahan kaistaletta riippui
verisillä kasvoilla ja oikea olkapää oli pahaksi pureskeltu. Mies
makasi monta kuukautta tilan omana ja parani viimein kokonaan, mutta
syvät tukattomat arvet jäivät hänelle päähän muistoksi kuolevan karhun
kostosta.

Maineeltaan kuuluisa karhuntappaja Eero Heinäkangas on ampunut
ainoastaan 2 karhua paljaalla maalla, jota vastoin Kokko-Kustaa on
paljaalla maalla kaatanut kolme sen vertaa. Tämä selvenee siitä, että
Heinäkangas oli lumettomana vuoden aikana ahkerassa maatyössä, jota
vastoin Kokko metsästi koko vuoden.

Erään omituisen karhun ajon kesällä kertoi Kokko-Kustaa näin: "Lopulla
40-lukua kutsui kruununvouti Linström, joka asui Toikkolan kylässä,
minua eräänä päivänä Elokuussa sinne, koska karhut olivat kaataneet
paljon elukoita. Minä asetuin yksinäiseen Särkjärven metsätorppaan ja
kuljeksin monta päivää metsissä saamatta mitään aikaan. Minä en
huolinut ampua lintuja enkä muuta riistaa ett'en ehkä säikyttäisi
karhua pakoon. Monessa paikassa näin hajoteltuja muurahaiskekoja ja
muita karhun merkkejä, mutta koirat eivät tavanneet tuoreita jälkiä.
Viimein eräänä aamuna aikaisin Messukylän ja Kangasalan rajalla vanha
Piski, jota talutin nuorasta, ilmoitti vainuavansa jotakin suurempaa
petoa; irti päästettynä alkoi se heti harvakseen haukkua, kuten
tavallisesti karhua ajaessaan, ja hetkisen kuluttua yhtyivät toisetkin
koirat ajamaan; mutta karhu pakeni suoraa tietä Orihveden metsiin päin,
ja kun en enää moneen tuntiin kuullut haukuntaa, palasivat viimein
kaikki koirat läähättäen pitkästä ajosta lämpimällä ilmalla. Minä
astuskelin edelleen, aikoen sinä päivänä ammuskella teeriä; mutta
lähestyessäni Havisevan järven rantaa alkoi Piski ihan yht'äkkiä
haukkua karhua ja kohta kaikki juoksivat ylös Haukkavuorta, joka on
Havisevan ja Upotuksen järvien välillä. Minulla sinä päivänä oli vanha
ruotsalainen sotakivääri; siihen minä pistin haulipanoksen päälle
luodin ja riensin vuoren harjulle. Siellä kuulin koirain haukunnasta
että ne olivat pysäyttäneet karhun lähelle Upotuksen rantaa ja minä
juosten riensin alas rinnettä. Karhu, suurimpia kuin olen nähnyt,
mellasteli koirien kanssa pienellä aukealla paikalla metsässä. Olipa
siinä temmellystä; tasaisella, kovalla maalla osoittivat koirat
ihmetyttävää sukkeluutta hyökkäyksissään kiinni karhun takapuoleen ja
taitavasti välttäessään hänen hengenvaarallisia korvapuustejansa, jotka
aina sattuivat vaan tyhjään ilmaan, ja hänen hurja ärjyntänsä kuului
koirain neliäänisen haukunnan seasta. Minä seisoin kauan metsän laidassa
25 askeleen päässä karhusta, eikä hän näyttänyt huomaavan minua. Vähän
väliä koetin tähdätä, mutta karhu liikahteli joka silmänräpäys, niin
että minä en ampunut, kun pelkäsin osuvani turhaan tai johonkuhun
koiraan. Kun viimein laukasin, tarkoittaen keskelle rintaa, syöksähti
karhu rinnettä alas tiheän metsän läpi järven rantaan päin. Vavistuksen
tunne polvissa, joka tavallisesti tuntuu karhua ammuttua, latasin
nopeasti ja riensin vesakkoisen metsän läpi haukuntaa kohti, josta
saatoin arvata karhun uudestaan ryhtyneen vastarintaan.

"Kun pääsin ranta-aukealle, pitivät koirat kovaa melua, mutta mitään
karhua ei näkynyt; sitä vastoin näin veden aaltoilemista muuten
peilikirkkaassa metsäjärvessä, karhun heittäytyneen veteen.
Hämmästystäni on mahdoton kuvata. Karhu on erinomaisen taitava uimari
ja minä tiedän monta tapausta, jolloin se on tapettu veteen eikä ole
painunut, mutta sittekin oli asia nyt ilmi selvä, karhu oli tahtonut
pelastua uimalla järven yli, mutta kuolema oli hänet tavannut juuri
sinä hetkenä, kuin hän syöksyi veteen, ja hän painui heti pohjaan.

"Viimein lakkasivat koiratkin haukkumasta. Minä seisoin kauan
neuvottomana ja katselin veden pintaa, johon karhu oli kadonnut, vaan
joka nyt oli jälleen peilikirkkaana ja kuvasti ainoastaan taivaan
pilviä. Kun en tiennyt, oliko mitään ruuhia siinä pienessä
salojärvessä, astuin tyytymättömänä Särkijärven torppaan, jossa
kertomukseni päivän tapauksesta herätti suurta kummastusta. Vanha akka
lausui, että se ehkä ei ollutkaan mikään oikea karhu, vaan paholainen
itse, joka minulle teki tuon kujeen sen tähden, että se päivä oli
sunnuntai ja karhun olin tavannut Jumalanpalveluksen aikana.
Maanantaista perjantai-iltaan asti harasimme hyvin syvää järveä, mutta
emme tavanneet mitään. Vesi oli kirkas kuin metsälähteessä; monen sylen
syvyydestä näkyivät haot pohjasta, vaan ei karhua. Lähtiessäni sieltä
pyysin Särkjärven Jooseppia käymään usein katsomassa, eikö hukkunut
peto nousisi ylös, mutta sitä ei tapahtunut koskaan.

"Metsäonni on hyvin vaihtelevainen," jatkoi Kokko-Kustaa. "Kerran monta
vuotta sitte olin Renkajärven laajoilla saloilla talvella. Vanha Piski
oli paraassa ijässään ja muut kolme, kaikki Millan pentuja, olivat
myöskin ihan täydet koirat. Moni ilves oli päässyt nahastaan tänä
pitkänä talvikautena.

"Laskiaistiistaina oli monta rantalaista koolla Luurilan talossa.
Päivällisaikaan tuli Rimmin torpparin poika Martti ja kertoi samana
päivänä kotimatkallaan nähneensä karhun jäljet lähellä Kynnyksen
lampia. Sittemmin saimme kuulla hirrenhakkaajain karkoittaneen karhun
pesästänsä.

"Tässä metsäseudussa on joka miehellä pyssy, vaikka harvoilla, tuskinpa
kellään nykyisistä miehistä on oikeaa metsästäjän verta. Kuitenkin
päätettiin, että jokaisen tuli lähteä noutamaan kotoansa pyssyä, ruutia
ja lyyjyä ja sitte kaikkein kokoutua pieneen torppaan Kynnyksenlammin
ja Renkajärven väliselle kannakselle. Rimmin Martti ja minä läksimme
edeltäpäin siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt jäljet. Aioimme
koettaa kiertää karhua ja sitte yhdessä toisten kanssa etsiä sen. Minä
otin mukaan koirat, jos karhu vielä edelleenkin oli liikkeellä.
Päästyämme jäljille ja hiihdettyämme vähän matkaa rikkoontui Martin
toinen suksi, niin että hän jäi jäljelle. Muutaman sadan kyynärän
päässä tapasivat koirat karhun, joka oli paneutunut makaamaan hangelle
tuuhea- ja riippaoksaisen kuusen alle. Hän pääsi vain hitaasti
eteenpäin paksussa lumessa ja muutamassa minuutissa ehdin minä
kantomatkalle. Luodista, jonka olin edellisenä talvena ottanut
ammutusta karhusta, kaatui peto ihka kuolleena hangelle. Luoti oli
mennyt päähän toisen korvan takaa ja ulos toisesta, karhu ei edes
ehtinyt kuulla laukaustakaan, niin äkisti se heitti henkensä. Martti
tuli ja yhdessä palasimme torppaan, ennenkuin vielä kaikki muut miehet
olivat ehtineet kokoutua. Ei kukaan ottanut uskoaksensa, että karhu jo
oli kaatunut. Martti ja Luurilan seppä läksivät hevosella noutamaan
otsoa ja tunnin kuluttua olimme taas kaikki jälleen koossa Luurilassa,
karhu kannettiin tupaan ja peijaiset juotiin."

Kysyttyämme, eikö siihen aikaan, kuin kotitarvepolton virrat tulvivat
maassa, juotu aika lailla sellaisissa juhlissa, vastasi Kokko: "Kyliä!
Ensiksi emäntä pani ison kahvipannun ja tuopin viinaa, ja sitte minä
panin tuopin, ja Matiias pani tuopin ja Martti pani tuopin. Molemmat
Vuohenniemen isännät panivat tuopin kumpikin, ja Luurilan seppä pani
myös tuopin."

Joku huomautti, että siitähän tuli tuoppi mieheen, mutta Kokko vastasi;
"Kyllä siinä oli eräs renkipoika, joka ei pannut mitään. Emäntä ei
juonut viinaa, mutta karhu sai suuhunsa monta ryyppyä."

Kokko kertoi vanhan tarinan, mitenkä karhu juo mielellään viinaa ja
sitä joskus on pyydetty siten, että on pantu avoin astia täynnä
päihdyttävää juomaa kaurapeltoon ja houkutettu otso juomaan niin
kylliksensä, että se tunnottomana on sidottu "käsistä ja jaloista,"
joten se luultavasti katkerissa omantunnon vaivoissa heikkoudestansa on
herännyt tajuamaan kadonnutta vapauttansa.

Kysyimme, oliko Kokko Kustaa koskaan ottanut karhun poikaa kiinni
elävänä. Kyllä; hän oli kerran ampunut emäkarhun pesäänsä ja tuonut
kotiin eläväm pojan, joka oli ollut pienenlaisen koiran kokoinen. Parin
viikon kuluttua oli metsän pikku prinssi sangen kesy. Kokko joulun
aikaan vei tapetun emokarhun ja pojan Helsinkiin, jossa arkiaatteri
Bonsdorff molemmat osti yliopistolle. Kohta Kokon lähdettyä Helsingistä
kotimatkalleen karkasi kuitenkin nuori karhu yöllä vankeudestaan sekä
juoksi läpi koko kaupungin ja Lapviikin sairashuoneen ohitse, Hänen
luultiin uponneen heikkoon meren jäähän.

Muutamain karhujen viattomasta mielenlaadusta tiesi Kokko kertoa minkä
mitäkin. Paimenet olivat eri paikoissa nähneet otson ihan rauhallisesti
makailevan palomailla elukkain keskellä, jotka ikäänkuin vanhat tutut
eivät olleet pelänneet eikä vihaansa osoittaneet. Kerran oli karhu muka
huviksensa käpälällään kilistellyt lehmän kelloa. Kokko nauroi
sydämmestään noita vanhoja tarinoita, joita on joka paikassa, missä
karhujakin. Hän kertoi myöskin elukkain monta kertaa äkäisesti möristen
hyökänneen karhujen päälle, joilla nähtävästi ei ollut mitään pahaa
mielessä, mutta puolustautuessaan kuitenkin repivät elukkoihin pahoja
haavoja.

Vaikka Kokko-Kustaa oli eheänä selvinnyt monilta karhuretkiltänsä,
joutumatta milloinkaan edes pahaan ahdinkoonkaan, lienee hän kuitenkin
tuntenut jonkinlaista kammoa metsän kuningasta kohtaan. Hänen
kotipaikassaan kerrottiin hänen ei uskaltaneen ampua kaksikymmenettä
karhua, koska häntä oli unessa varoitettu.

Hänen urhotyönsä ovat kuitenkin kyllin riittävänä todistuksena hänen
karaistuneesta ja rohkeasta luonteestaan; hän kyllä ansaitsee olla
kunnioitettuna ja muistettuna niiden metsästäjien luvussa, joissa oli
"oikeaa verta."

Hämeenlinnassa maaliskuussa 1884.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin tehty lisäys:

Lokakuun 10 p. 1886 saapui Kokko-Kustaa Hämeenlinnaan Hämeen
metsästysseuran kutsumuksesta ottamaan syksyllä ja talvella osaa
aiottuihin retkiin niitä karhuja vastaan, jotka olivat edellisinä
kesinä kaataneet koko joukon elukoita Lapin pitäjän metsissä. Hän
vilustui pahasti 5 peninkulman pituisella venematkalla kotoaan
Valkeakoskelle ja saapui kuumetautisena sekä kovia kipuja valittaen
kaupunkiin. Majapaikan hän sai, kuten vanhastaan oli tavallista, erään
siinä kaupungissa asuvan metsästäjän luona, jonka kanssa hän oli käynyt
monella hyvin onnistuneella ilvesretkellä. Hänen isäntänsä tahtoi heti
kutsua lääkäriä, mutta Kokko mieluisimmin käytti hyväksi kokemaansa
kotilääkettä: joi juomalasillisen ruudin sekaista viinaa. "Jos tämä ei
auta, niin tulee kuolema", sanoi hän, pitäen kiinni suomalaisen
maakansan uskosta, että itsekutakin viimein kohtaa "kuolemantauti",
josta ei enää parannuta. Hän joutui kohta tajuttomaksi ja houraili
alinomaa metsästä ja metsästyksestä. "Vanha Piski haukkuu paikoillaan
harjun toisella puolella." "Katsos, miten välähtelee puiden välillä
tuolla ylhäällä." "Missä minun pyssyni? Missä minun pyssyni!"
Sitten houraili ihan selvällä äänellä vielä muutamia tuntia
ennenkuin lakkasi hengittämästä 18 päivän iltasella. Paikkakunnan
metsästysseura kunnioitti kaatunutta, äsken vielä niin voimakasta,
kahdeksanseitsemättä vuoden ikäistä urhoa seppelöimällä hänen arkkunsa
ja toimittamalla hänet haudatuksi kaupungin hautuumaahan, jossa
tilaisuudessa hänen vaimonsa ja monta hänen kotiseutunsa talonpoikaa
myöskin oli läsnä. "Kaksikymmenennen karhun ajopahan oli sittenkin
hänelle kuolemaksi", sanoi vaimo, pyyhkien kokoon kierretyllä
nenäliinalla itkusta punaisia silmiänsä. Me muut ajattelimme, kun
ensimmäisten multalapioiden kumea ääni kuului haudasta: "Tuossa
paneutui ijankaikkiseen lepoon 'oikeaverinen' metsästäjä."



E. DOLL'IN HYLKEENPYYNTIRETKET LIIVINMAAN RANNIKOILLA.


Minun isän-isän iso-isän isän nimi oli Juhani ja hän oli kotoisin
Hollannista. Lieneepä hänelläkin ollut esi-isänsä, vaan kun minulla ei
heistä mitään tietoa ole, niin luen hänestä syntyperäni. Hän oli
purjehtinut Itä-Intiassa, Länsi-Intiassa ja monissa muissa maissa.
Vieläpä syvälle Itämereenkin ohjasi hän kauppalaivansa. Joka retkellä
hän yhä rikastui, kunnes vihdoin lastasi kauppa-aluksensa täyteen
kalliita mausteita ja merikiveä, ja lähti purjehtimaan Räävelin
hansakaupunkiin, mutta joutuikin Teufelkarilla haaksirikkoon. Kallis
lasti vajosi meren syvyyteen, jossa se ukon jälkeläisten suureksi
kaipuuksi vieläkin on. Ihmeen kautta pelastui hän itse Saarenmaan
ulkopuolella olevalle isolle Vielsand nimiselle saarelle, jossa meni
uuteen avioliittoon ja levitti sukuaan. Minkälaisen luonteen olen
perinyt, huomaa eräästä suvussamme polvi polvelta säilyneestä
suullisesta kertomuksesta isän-isän iso-isän isästä. Kun hän perin
köyhänä ajausi maihin Vielsandin saarelle, teki hän itselleen purren ja
teroitti raudan kappaleen tuohustaakseen sillä kaloja. Tapahtuipa
kerran, että hän, palava tervassoihtu veneen keulassa, haalausi
eteenpäin meren ruovostossa, muutaman rantakallion sivua. Äkki
arvaamatta yhytti hän Pirun, joka myöskin oli tuohustamassa; mutta
Pirulla ei ollut minkäänlaista venettä, vaan istua törötti kaksin
reisin aidaksella. Tulta ei Pirulla ollut myöskään, ja kun ukko vaarin
iso-isän isä iski lohen toisensa perästä, ei Piru saanutkaan muuta kuin
iki-vanhan, laihan ahvenen. Tämä häntä suututti, eikähän sitä ole
ihmettelemistäkään. Piru sai pahat aikeet ja aidaksellaan ajaen hän
aivan salakavalasti lähestyi vaarin iso-isän isää; mutta tämäpä olikin
varoillaan ja paholaisen huomaamatta iski hän tuohusraudan tälle
niskaan ja painoi koko otuksen niin syvälle tulikivensekaiseen liejuun,
että tuohusrauta irtausi. Sen perästä ei sukuni ole pelännyt Piruakaan.

Vielsand on, kuten mainittu, Saarenmaan ulkopuolella ja kuuluu
korkealle ruunulle. Vanhaa. synkkää honkametsää kasvoi yli koko saaren
ja moneen vuosikymmeneen ei sieltä oltu vedätetty muita kuin rytöpuita.
Maa oli vuoroin hiekkakangasta, vuoroin erämaista, louhikko-vuoria,
joiden piikkuloisille, reikäisille ja valkeille kallioille oli vaikea
päästä. En ole koskaan nähnyt metsän sydämmessä niin jylhää ja
suuremmoista näkyä kuin tällä saarella. Metsälintuja ei ollut, jäniksiä
vain niukalti, mutta kettuja runsaasti, ja isot merikotkat asuivat
noissa pilviä tavoittelevissa satavuotisissa hongissa. Rannoilla pesi
lukemattomat joukot vesilintuja, ja me pojat saimme runsaan saaliin
kaiken suuruisia ja värisiä munia.

Metsäntarkastajan toimi ynnä virkatalo ovat kauan perintönä menneet
suvussani, isältä vanhimmalle pojalle. Aina vaarin isän-isän isästä
alkaen ovat esivanhempani olleet uskaliaita metsästäjiä, kalastajia ja
salakulettajia. Ennen vanhaan he sen aikaisen tavan mukaan ryöstivät
kaikki haaksirikkoon joutuneet laivat, joilla Herramme siunasi heidän
rantojansa; mutta he lienevät tointaan harjoittaneet enemmän urheiluna
kuin ammattina, sillä kellään heistä ei ole minkäänlaista rikkautta
ollut aina sen jälkeen kuin vaarin iso-isän isän haaksirikko
Teufelkarilla tapahtui. Vanhin poika en minä ollut, joten osakseni
tuli kaukana kotoa etsiä toimeentuloa ja ansiota; mutta vilkkaassa
muistossa ovat vielä nuoruuteni päivät ja tuo reipas elämä saloilla jo
merellä. Hehkuvalla mielellä otin jo varhain osaa uhkarohkeihin
hylkeenpyyntiretkiin Itämeren ajojäillä, enkä vääjännyt tuota
melkein yhtä vaarallista kalastusneuvojen pärjäämistä myrskystä ja
arju-aallokosta. Monta kertaa olin mukana kaljaasilla, kun sateessa,
ukonilmassa ja viuhuvassa raju-myrskyssä synkkänä syysyönä tuolla meren
ulapalla purettiin lastia salakuletuslaivasta ja haalattiin noita
kalliita tavaroita maihin johonkin pääsemättömään paikkaan rannan
terävien ukonkivikallioiden välissä. Nämä uskaliaat ja salaperäiset
salakuletusretket, joita aina kovimmilla ilmoilla toimitettiin,
viehättivät ja kiihoittivat minua. Jos näin olisin jatkanut olisin
tietenkin tullut taitavaksi salakulettajaksi ja ehkä voittanut enemmän
kuin mitä myöhemmin on vaivojeni palkaksi tullut; mutta ehkäpä ovat ne
polut, joita olen käynyt, olleet vakavammat ja tulos luotettavampi.
Varma vain on, ett'eivät silloin mitkään pahat omantunnon vaivat
peloittaneet minua, ilman omanvoiton pyyntöä, auttamasta tuota ravakkaa
saarelaiskansaa tuossa tulliasetusta vastaan sotivassa maahantuonnin
tavassa.

Suurin huvitukseni oli kuitenkin hylkeenpyynti. Talvella
kynttilänpäivän aikoina alkoi tämä pyynti jalkaisin ajojäillä monen
peninkulman päässä, ja myöhemmin keväällä ulkona meren ulapalla
irtonaisten jääkappalten seassa. Usein kestivät nämä retket yhtämittaa
viikkokauden tai enemmänkin. Mitä suuremmat vaivat ja kieltäymykset
olivat, sitä muistettavammaksi tuli sellainen retki. Kylmyys ja niukka
ruoka olivat pahimpia kärsimyksiämme; mutta ponnistusten ja mainetyön
kautta saatu saalis sekä ravakka ottelu tuulen ja meren kanssa
vahvistivat ruumista ja sielua ja hurmaavatpa minua vieläkin
katoamattomilla muistoillansa.

Kotitaloni oli kauniin lahden rannalla. Vakava, tuoksuva havumetsä
kehysti sitä pientä viljeltyä maapalstaa, joka ympäröi asuntoamme.
Isoja ranta-aittoja ja talaksia oli rannalla ja salakuletuskaljaasia
keinui ankkurissaan mainingissa lahdelmalla.

Ajatuksissani minä vielä usein palaudun niihin moniin kisoihin
ripustettujen pyydyksien ja veneiden välissä noilla ranta-aittojen
ympärillä olevilla keikkuvilla palkeilla. Onpa kuin tervan, suolakalan
ja merihauraan haju nenässäni vieläkin tuntuisi, ja tämä lapsuuteni
vuosien kangastus saattaa mieleni niin haikeaksi.

Jo 12-vuoden vanhana seurasin isääni, vaikka aseetonna, ampumaan
lintuja kaavikkaalta. Kaikenlaatuisia merilintuja kierteli yksinäisten
kallioiden ympärillä ja etempää kuului metsähanhien, joutsenien,
allien, sorsien, koskeloiden, haapanoin y.m. lintulajien ääniä, joita
en enää nimeltä muista. Joka kerta kun isäni ampui, juoksin minä
rannalle ja työnsin vesille pienen venosen, joka oli vedettynä
muutamalle liekoheinistä ja merenruohoista hyökyaallokossa
muodostuneelle pengerrykselle. Kotiin palatessamme oli useinkin koko
veneen kokka täynnä hienoja, pehmoisia hanhen sukuisia lintuja, joilla
oli solakat kaulat, kirjavat uimajalat ja nokat. Näitä komeita lintuja
ajatellessani juohtuu mieleeni äitini täyteläiset untuvavuoteet, ja
miten oivallisesti niillä sitten makasi pitkien retkeilyjen jälkeen
merellä.

Kun täytin 14 vuotta, sain isältä melkoisen pitkän, isoreikäisen ja
nallilukolla varustetun yksipiippuisen pyssyn; siihen aikaan pidettiin
näitä nallilukkoisia uutena parannuksena, joka kuitenkaan ei ollut
vielä kokonaan kerennyt saattaa vanhat piilukot käytännöstä. En koskaan
unohda millä riemulla kannoin ensimmäisen joutseneni kotiin. Ulohtaalla
kauas ulospistävällä niemellä odotin päivänlaskun aikana vesilintujen
tulevan kuvaini luo; mutta vihdoin olin nukahtanut silmälleni eräälle
kivelle pyssyä molemmin käsin kiinni pitäen. Heräsin, kun kaksi
joutsenta suhisten lensi ohitseni ja laskeutui alas pitkän ampumamatkan
päähän. Ne noukiskelivat vettä, järjestelivät siipiään ja ääntelivät
omituisia, pitkiä kurkkusäveleitään. Toinen niistä lähestyi vihdoin
hiukan, ja minä laukasin. Molemmat kohousivat raskaasti siivillään
räpistellen, ja kauan aikaa vettä pieksivät, ennenkuin nousivat ilmaan.
Äkkiä putosi toinen suin päin alas, ja vesi pärskyi korkealle
ympärillä; se pyörähti selälleen, ja tuo pitkä kaula jäi kellumaan
veden päälle. Minä sousin kotiin saaliineni, ja kun kannoin tuota
pulskaa lintua rannasta, kuulin jälkeenjääneen puolison surulaulun
meren ulapalta. -- Jo sinä kesänä ammuin useita nauloja ruutia ja
tapoin kurppia sekä sorsia Saarenmaan ja Vielsandin väliseltä salmelta,
ja koko joukon erilajisia hanhia saaren ulkorannoilta.

Kynttilänpäivän aikana seuraavana talvena, kun saaren rohkeimmat
hylkeenampujat varustausivat tuolle vaaralliselle kävelyretkelle
ajojäille kauas merelle maakiinteisen jään ulkopuolelle, pyysin
isältäni päästä mukaan, vaan hän kielsi "äitin tähden," kuten hän
sanoi. Hän oli jo itsekin luopunut näistä retkistä, ehkäpä samasta
syystä; ehkäpä tunsi hän myöskin, ett'ei hänessä enää ollut
varhaisemman miehuuden karaistua voimaa ja notkeutta kestämään niitä
rasittavia vaivoja, joita noilla seikkailuperäisillä retkillä
välttämättömästi on tarjolla. Jo 40:n vuotiaana katsotaan reippainkin
mies, vieläpä kuuluisain Runosaaren miestenkin kesken, liian kankeaksi
tällaiselle retkelle liikkuvilla jääkappaleilla.

Myöhemmin kevättalvella, kun jää jo on ruhjoutunut irti rannikoista ja
suurempina sekä pienempinä telineinä ajelehtelee Itämerellä, aiottiin
ensi hyleretki isoilla veneillä panna toimeen. Vielä en ollut saanut
isältä varmaa lupausta pääsenkö mukaan vai en. Iltaa ennen lähtöä sanoi
hän minulle, että muutamia vuosia vanhemman ystäväni Pekka Menderin
kanssa soutaisimme ison veneen kotirannasta niemen toisella puolen
olevaan valkamaan, sillä jos nousi tuuli, oli seuraavana päivänä
vaikeaa sivuuttaa se näiden monien, kauas merelle ulottuvien salakarien
tähden. Pekka Mender oli toverini sekä leikeissä että tositoimissa.
Vanhempi veljeni kävi ensin kaupunginkoulua ja oli sitten
metsäopistossa, ja hän ei ole niinkään hyvin säilynyt muistissani
noilta kaukaisilta ajoilta, kuin tuo ravakka Pekka Mender. Hän oli
erään silloin luuvaloisen, mutta aikanaan uskaliaan hylkeenampujan,
Vielsandin metsävahdin poika. Pekka olikin ripeä ja hilpeä hulivili, ja
monta kotkanpesää olemme yhdessä ryöstäneet ja jakaneet eväspussit,
vaivat ja huvit noilla laajoilla muna retkillä saariston kallioisilla
rannoilla. Kun nyt soutaen pääsimme niemen sivu, luuli Pekka
terävänäköisillä ja tarkkaavilla silmillään näkevänsä hylkeen ulkona
merellä muutamalla kelluvalla jääkappaleella. Herkesimme soutamasta ja
otimme esiin erään veneessämme olevista kiikareista. Tällä näimme ihan
selvään suuren harmaanhylkeen makaavan siinä kylellään, valkea vatsa
aurinkoa kohden käännettynä. Arvelimme välimatkan yhdeksi
meripeninkulmaksi ja päätimme soutaa sinne ja keihästää otuksen.
Sousimme voimakkaasti ja tuossa tyynessä ilmassa menikin raskas
veneemme hyvää vauhtia; kohta huomasimme kuitenkin, kuinka vahva virta
kuletti jääkappaletta etelään päin. Hetkisen neuvottelimme,
pitkittäisimmekö ajoa vai emmekö. Pekka Mender ratkaisi asian; hän
selitti meidän kyllä voivan löytää kotiin takaisin pimeässä yössäkin,
jos näet taivas jäi pilvettömäksi ja tähdet näkyivät; ja niin
pitkitimmekin soutoa jännitetyin jänterin. Meillä ei ollut ruuhta
perässä, ja kun pyssyäkään ei ollut veneessä, täytyi meidän tuolla
suurella veneellä soutaa jään laiteelle ja jalkasin mennä hylettä
keihästämään. Se tapa on aina paras, sillä jos luoti on haavoittanut
hylkeen, heittäytyy se useinkin mereen ja uppoaa; vaan kuin tuolla
lailla salaa on soudettava jään laidalle, käytetään siihen pientä
valkeaksi maalattua, ja ainoastaan 2 henkeä kantavaa venosta eikä
tällaista isoa merivenettä. Olipa miten tahansa: meillä ei mitään
valikoimista ollut. Pekka Menderin hyvä sydän taivutti hänet suomaan
minun ensi kertaa koettaa hylettä keihästää keinuvalla jäällä. Tahdoin
sitoa köyden irtonaisen pään vyötärykseni ympäri, vaan sen Pekka
kerrassaan kielsi. Hän neuvoi minua pitämään väkäkeihästä oikeassa
kädessä ja vyyhteämään nuoran vasempaan. Hän ei ollutkaan syyttä vanhan
Menderin poika, ja harvoin satuttiin merellä sellaisiin oloihin, ettei
Pekalla olisi ollut joku isältä peritty neuvo, johon nojautua, jos
hänellä näet ei jo itsellään ollut kokemusta siinä. Minun silmissäni
oli hän aina kaiken vastustelun yläpuolella oleva auktoriteetti ja
hätäisissä hetkissä tottelin häntä sokeasti, kysymättä syytä, miksi hän
sitä vaati.

Vene lipui Pekan varovaisista aironvedoista yhä likemmäksi. Näin
jäätelin pinnan olevan ainoastaan 4 à 5 neliösyltä laajan, paksuutta en
voinut erottaa tuossa tyvenessä vedessä, johon taivas kuvastui. "Hyppää
pois, ennenkuin vene laitaan töksähtää!" sanoi Pekka matalalla äänellä.
Minä loikkasin veneestä ja astuin pari horjahtelevaa askelta
jäätelillä, joka hyppäyksestä kovasti keikkui; mutta hyle ei vielä
ennättänyt oikein valveutuakaan ennen kuin jo sujautin ahinkaan sille
ruumiisen. Samassa halkesi jääteli keskeltä kahtia, ja se puoli, jolla
minä seisoin, keikahti ja pyörähti ylösalaisin. Minä lensin takaperin
kylmään veteen, samalla kertaa kuin hyle propellin tavoin syöksi
syvyyteen, ruumiissaan tuo heitetty keihäs. Pekka ojentausi veneen
keulan yli ja käski lyhyesti: "Anna köysi tänne!" -- Muutamia
voimakkaita vetoja uin häntä kohden ja ojensin köyden hänelle. --
"Tartu tuosta airosta kiinni!" Levollisesti, vaan nopeaan sitaisi hän
köyden pari puolkierrosta keulavantaan ympäri ja ojensihe sitten eteen
päin, tarttui minua kauluksesta ja haalasi miehen veneesen. -- Sillä
välin oli hyle lappanut koko köyden pituuden ja meillä oli pitkä ottelu
tuon merkillisesti sitkeähenkisen eläimen kanssa, ennen kuin vihdoin
saimme sen veneesen. Se oli harmaahyle; en muista erittäin tämän
eläimen mittoja ja painoa, niitä tavattiin näillä tienoilla yli viiden
kyynärän pituisia ja sikäli oli tietysti paksuuskin.

"No niin," sanoi Pekka, "riisu nyt pian vaatteesi, niin väännämme
niistä veden pois!" Merivesi oli kylmää, mutta lämpimänä kun olin
soutamisesta ja taistelun jälkeen kovassa jännityksessä, niin ei minua
juuri erittäin palellutkaan.

Pukeuduttuani tartuin airoihin ja sain taas lämpimäni. Aurinko oli
juuri laskeutumaisillaan. Neljä tuntia oli kulunut siitä, kun
rannikolta poistuimme, ja emmekä siis voineet toivoa ennättävämme
kotiin ennen keskiyötä. Sakea sumu alkoi kohota merestä, mutta niin
kauan kuin iltarusko punasti luoteisen taivaan, oli meillä hyvä ohje.
Ei kukaan näillä seuduin lähde merelle ilman kompassia, vaan kun tällä
kertaa emme aikoneetkaan ulapalle, niin emme mitään sellaista olleet
ottaneet mukaamme. Pimeni yhä enemmän, sumu eneni, ja lopulta sousimme
ilman minkäänlaista johtoa, koettaen kuitenkin tarkasti vaarinottaa,
että soudettiin molemmilla airoilla yhtä kovasti. Oli aivan tyven, koko
Itämeri oli rasvatyyneenä; emme edes maininkia viimeisen tuulen jälkeen
voineet huomata ohjaukseksi ilmansuunnille. Kun vihdoinkin olimme
soutaneet niin kauan, että meidän olisi pitänyt olla Vielsandin
läheisyydessä, ja kun emme vieläkään olleet kuulleet mitään vesilinnun
ääntä emmekä minkäänlaista muutakaan merkkiä huomanneet, että maata
olisi lähellä, aloimme jo arvella, että jokohan oli jouduttu eksyksiin.
Minulle juolahti mieleen hyvä juoni: vuolasin airosta lastun, heitin
sen veteen ja tuumasin: "katsotaanpas minne päin lastu kulkee; virta
menee etelään päin." Pekka Mender myhähti: "emme tiedä mitä kohti vene
liikkuu viimeisten aironvetojen jälkeen; jos odotammekin, kunnes niiden
vaikutus on lakannut, niin lipuuhan vene virran muassa ja on sillä aina
jonkulainen käänne, jonka kautta lastu saa eksyttävän liikkeen."
Hänellä oli oikein, kuten tavallisesti, ja ilman vastaväitteitä
seurasin hänen neuvoaan, että lakkaisimme soutamasta, jott'emme
mahdollisesti poikkeaisi yhä kauemmaksi oikealta uralta. Pekka Mender
osasi huononlaisesti lukea ja kirjoittaa, mutta minkä hän tunsi, sen
hän tunsi perusteellisesti, ja meren hän tunsi.

Hän kertoi, miten hylkeenpyynnin aikana jalkaisin ajojäillä meren
ulapalla oltaessa tutkitaan virran suuntaa. Tätä jahtausta voi toimeen
panna ainoastaan silloin, kun tuuli ja virta ovat ajojään pakanneet
maakiinteistä jäätä vasten. Täytyy vähän väliä tutkia alkaako virta
kulkea maalta päin, ja se tutkiminen tapahtuu näin. Etsitään joku aukko
kelluvien jäätelien välistä, tai hakataan avanto jäätyneesen railoon ja
sylkäistään leivänpuraa avantoon; kun nyt pitää silmänsä likellä
vedenkalvoa, näkee selvään mihin päin leivänmurut alkavat liikkua,
sitten kuin ovat uponneet jääkappalten alalaidan syvyydelle. Jos virta
käy maalta käsin, täytyy nyt kiirehtimällä kulkea tuo useinkin pitkä
matka rantajäälle saakka.

Noiden pitkien tuntien kuluessa, jotka nyt saimme, airot veneesen
vedettyinä, pimeässä ja sumussa odottaa jotakin ilmestystä, joka
näyttäisi mitä kohden kotiranta tuli, oli Pekka Mender tavallista
puheliaampi. Hän kai tahtoi siten pitää minua hyvällä tuulella. Ei
minulla sentään vielä hätää ollut: olenhan jo kertonut mitä esi-isiltä
olen perinyt, ja kun Pekka vielä oli mukana, niin oli minulla vielä
vähemmin syytä pelkoon. Hyle, joka suorana makasi veneen pohjalla, ei
ollut vielä aivan kuollut; koko sen ruumis tärisi toisinaan aika
lailla, vaan rajut ponnistukset olivat jo lakanneet. Hylkeenrasvaa ja
lämmintä verta oli paljo juossut tuosta ammottelevasta haavasta, ja
Pekka neuvoi minua pitämään jalkojani alaalla kelsissä, sillä ei
millään voi sen paremmasti merisaappaita pehmittää kuin että liottaa
niitä hylkeenveressä, joka ei vielä ole ennättänyt jähmettyä.

Minä selitin miten somalta tuntui käteen kun työnsin ahinkaan hylkeen
läpi. "Tunnen kyllä sen!" virkki Pekka Mender; "aivan tuntui kuin
pistäisi keihäällä ruissäkin läpi." Vertaus olikin hyvin sattuva ja
kylläpä hyle taisi ollakin aivan yhtä paksu kuin tavallisen kokoinen
täytetty puolentynnyrinsäkki. Muistuttaen Pekalle sitä kiihkoa, jolla
hän esti minua sitomasta ahinkaan köyttä vyötäisilleni, ennen kuin
keikauhutin jäätelin, kysyin häneltä syytä siihen. Hän sanoi suuren
harmaahylkeen sillä tavoin voivan vetää vahvimmankin miehen meren
syvyyteen eli kiskoa köyden hänen käsistään vaikkapa hän olisi
varavassakin veneessä, köyden täytyy sen tähden olla vakavasti
kiinnitettynä. Pieneen ruuheen, sellaiseen, mitä tavallisesti
kuletetaan ison veneen perässä ja käytetään soutaessa jäätelille, jolle
hyle on noussut loikomaan, pitää nuora kiinnittää joko etu- tai
perävantaasen, sillä hyle voi kaataa kumoon tuollaisen kaksi miestä
kantavan venosen, jos nuora sidotaan kiinni keskeltä. Hän kertoi erään
hirvittävän tapauksen, jonka hän oli kuullut isältään. Ajelehtavasta
silliverkosta oli muudan venekunta, jonka mukana Pekka Mender'in
isoisäkin oli ollut, syvyydestä vetänyt esiin puoleksi märänneen
harmaahylkeen ja ahinkanuoran päähän sidotun, petokalojen nakertaman
ihmisenrungon. Huh!

Pekka toivoi, että nouseva aurinko hajoittaisi usvan ja luuli että
virta ei sitä ennen veisi meitä maan näkyviltä. Hän kummasteli, ett'ei
Vielsandin vilkkumajakkakaan voinut välkkyä sumun läpi. Tunsinpa vilun
tunkeutuvan märkiin vaatteihini ja olin juuri peittäytymäisilläni
purjeisiin, kun Pekka saatti minut vaikenemaan ja pani molemmat kädet
korvainsa taakse kuunnellakseen. "Luulin kuulleeni vesilintujen ääniä",
sanoi hän. Kauan aikaa kuuntelimme molemmat, vaan minä vain en voinut
kuulla mitään. Pekka viittasi kädellään, että yhä edelleenkin olisin
hiljaa ja vihdoin osoitti hän kädellään oikeanpuolista ylihankaa kohti.
"Tuolla päin kuulustavat hanhet kaikattavan." Hän otti sauvomen ja
viskasi sen niin kauas kuin jaksoi sinne päin, josta hanhenäänen oli
kuullut. "Nouse ylös", huusi hän, "ja souda itsesi lämpimäksi!" Itse
tarttui hän peräsimeen ja piti suoraan kohti sauvonta, jonka aseman
laineet ilmaisivat. -- "Nyt on pysyttävä suorassa viivassa kööliveden
kanssa, kunnes tulemme niin kauas, että voimme soutaa kuulon mukaan.
Kun olet tullut parhaiksi lämpimäksi, niin käyn minä sinun sijaasi,
vaan elä soudakaan itseäsi hikeen, sillä meillä ei ole ollenkaan
kiirettä. Jos tulemme niille kallioille, joilla hanhet ovat, niin
teemme niille seuraa, kunnes aurinko on hajoittanut huurun." Kun olin
soutanut hyvän aikaa, kuulimme selvään hanhien kaikatuksen. "Luulenpa
tulleemme Teufelkarille", virkki Pekka, "sillä jos se olisi joku muu
luoto likellä maata, niin varmaankin kuuluisi useampia lintulajia."
Sepä koetteli Pekka Menderin tarkkaa näköä tuossa sysimustassa pimeässä
peräkeulan yli nojautuen vanaveden johdolla ohjata oikeaa uraa. Hän
tuli nyt minun sijaani ja minä tartuin peräsimeen. Lintujen ääntelyt
kuuluivat yhä selvemmin. Yöllisen soudon aikana satutimme usein
yksinäisiä jääkappaleita ja monet kerrat kuulimme loiskahtavaa ääntä,
joka varmaan tuli siitä, että joku hyle meidän soudostamme pelästyen
heittäysi mereen.

Nauraen sanoi Pekka muutamakseen: "koetetaanpa soutaa hiljaa hiipimällä
ja aivan äkkiarvaamatta tavata hanhia." Niiden kaikatukset kuuluivat
aivan veneen edestä ja vihdoin puikahti veneemme keskelle parvea.
Korvia vihlovasti huutaen ja satamäärin yhtä haavaa ilmaan kohoutuen
lensivät ne tiehensä läiskien ja suhistellen siivenlyönneillänsä. Kauan
kiertelivät linnut sinne tänne päämme yli, vaan hakivat sen jälkeen
jonkun turvallisen lepopaikan jälellä olevaa yötä varten. Ne eivät
tarvitse aurinkoa eivätkä kompassiakaan osataksensa perille. Tutkimalla
tunsimme karipohjan olevan kahden sylen syvyydessä ja heitimme
ankkurin. Mitään luotoa ei näkynyt tuossa sakeassa pimeässä ja
pelottipa, että taas mahdollisesti joutuisimme eksyksiin, jos
koettaisimme hakea karia. Pekka sanoi, ett'ei se voinut olla muu kuin
"Teufelkari", ja kun Pekka sen sanoi, niin tiesin, että niin oli asia.

Teufelkari on salakari. Muutamin paikoin ovat kivet ainoastaan viisi
jalkaa vedenpinnan alapuolella. Tyynellä ilmalla voi rotkoissa
kallionlouhien välissä nähdä kaikenlaisia jäännöksiä niistä monen
monituisista haaksirikoista, jotka tässä ovat tapahtuneet, siitä
onnettomasta päivästä lähtein, jona vaarin iso-isän isä tässä
kauppalaivansa menetti, aina näihin päiviin saakka. Pekka Mender kertoi
kauhistuttavan haaksirikon, joka oli tapahtunut hänen lapsuutensa
ajoilla. Suuri suoloilla lastattu parkkilaiva laski ja tarttui
Teufelkarin kallioiden lomaan; miehistö pelastettiin, ja sen jälkeen
valloitti tuon hylkylaivan lukuisa joukko Vielsandin ja Saarenmaan
asukkaita, jotka kilvalla ja kiistäen "pelastivat" kaikki, mikä
arvokasta oli ja kiskomalla irti lähti. Paljo rannikkoveneitä oli
sidottu hylkyyn kiinni. Tämäpä oli sillä välin, suolan sulaessa, tullut
niin paljoa keveämmäksi, että tuo mahtavissa hyrskyissä aaltoileva meri
hiljalleen irroitteli laivan karin äyräältä. Äkkiä keskeyttivät
_pelastajat_ hakkaamisensa ja ryöstämisensä; hirmuinen huuto sekoittui
meren kohinaan. -- Laiva upposi syvyyteen ja vei muassaan nuo lyhyillä
nuorilla kiinni sidotut rannikkolais-veneet. Tässä hukkui useita
kymmeniä ihmisiä; niiden joukossa eräs jo vanha mies, parooni von
Nolcken, tilanomistaja Saarenmaalla. Muutamat miehet pelastuivat
mastonraakapuihin, jotka olivat vedenpinnan yläpuolella. Myrsky kiihtyi
ja aallot vyöryivät heidän ylitsensä. Niiden joukossa, jotka näin
viettivät useita päiviä ilman ruokaa, köyttäytyneinä tuohon
hirvittävään asemaan, oli neljä veljestä. Kun vihdoin eräs norjalainen
priki pelasti nuo ihmisraukat, oli yksi veljeksistä jo kuollut.
Prikissä kuoli toinen, ja kun tulivat perille Haminaan, kuoli kolmas.
Nuorin -- Risto -- palasi yksinään maisin Suomenlahden ympäri kotiin
surevien vanhojen vanhempiensa luo, jotka asuivat pienellä Vielsand'in
saarella. Riston rohkeus ei vähentynyt ärjyaallokossa ja hänen voimansa
ei murtunut tuosta pitkällisestä nälästä, sillä muistelenpa hänen
olleen rohkeimman ja taitavimman ahinkaan heittäjän koko rannikolla.

Toinen haaksirikko tapahtui Teufelkarilla, poikasena vielä ollessani.
Eräs riikalainen laiva laski sen päälle, miehistön pelastivat
Vielsandin asukkaat ja laiva ajautui luodolta sekä upposi kahdentoista
sylen syvyyteen. Tyynellä ilmalla olen monet kerrat nähnyt peräpuun,
ruorirattaan ja harmaaksi maalatun kelan. Käytettiin omituista
näkötorvea, että voisi nähdä merenpohjan syvemmällekin. Molemmat pohjat
lyödään pois nassakasta ja lasketaan se puoliväliin vedenpinnan
alapuolelle; kun sitten nojaa päänsä ylimmäiselle aukolle ei näköä
haittaa mitkään heijastukset, ja kirkkaassa merivedessä näkee nyt
uskomattoman syvälle. Sellaisen tilapäisesti tehdyn kaukoputken avulla
voi Teufelkarin onkaloissa nähdä paljo arvokkaita kapineita. Luulenpa,
että sieltä nyt jo, kun sukeltamistaito on niin suuresti edistynyt, on
korjattu joukko haaksirikkoista tammea, ankkureita, kettinkejä y.m.
Pekka Mender arveli veden Itämeressä olevan niin suolaista, kun se on,
niistä monista suolalasteista, jotka ovat haaksirikkoutuneet
Teufelkarilla.

Kauan istuimme näin tuossa läpipääsemättömässä pimeydessä. Hehku Pekan
piipunkänässä näytti etäiseltä majakalta. Aika kului nopeaan, kiitos
olkoon noille monille merkillisille meritapahtumille, joita minun
hyvämuistinen ystäväni kertoili. Kun vuorostani kerroin hänelle, miten
vaarin iso-isän isä tuulasti Pirun, sanoi Pekka Mender: "Mutta
kuitenkin elää Piru vielä, sillä minä olen nähnyt hänen". Hän oli jo
monet kerrat kuullut tuon historian tuohustamisesta ja minä olin yhtä
monesti saanut kuulla siitä tilaisuudesta, jolloin hän näki Pirun,
mutta sellaisia harvinaisia tapahtumia voi kuunnella montakin kertaa.
Pekka kertoi: "sousinpa kuutamolla eräänä utuisena kevät-yönä
Adlersteinille, auringon noustessa ampuakseni harmaita hanhia, ja juuri
kun olin heittämäisilläni naaran halkeamaan, näin Pirun ylinnä tuolla
yksinäisellä kalliolla -- ruumiin toinen puoli oli kallion takana, vaan
yläpuoli näkyi selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Erotin ihan
selvään sen lyhyet sarvet ja silmät paloivat päässä kuin hehkuvat
hiilet. Joll'ei heikko usva olisi himmentänyt kuun valoa, niin olisin
ehkä voinut tähdätä tarkemmasti, vaan uskonpa kuitenkin, että minun
karkeat haulini hänen kuonoansa hyvän sijalta kärventivät. Kun
ruutinsavu oli hajonnut, ei Pirua näkynyt eikä löytynyt enää koko
kalliotakaan." -- Minä huomautin ukko Menderin tuonnottain Pekan
kertomuksen johdosta arvelleen sen olleenkin ison huuhkajan. -- "Niin
sanoi isä, kun ei nähnyt Pirua, vaan minäpä näin senkin, että sillä oli
leveä parta", sanoi Pekka. En huolinut epäilystäni ilmaista, mutta
luulenpa sittenkin, että vanha Mender ehkä oli oikeassa. Eihän pidä
kieltää, mitä ei omin silmin ole nähnyt, vaan kyllä se ihmeellistä
olisi, jos Piru olisi päässyt ylös mudasta, johon kanta-isäni hänet
kerran jätti.

Heti päivän sarastaessa huomasimme, että olimme laskeneet ankkuriin
aivan noiden suurien jääkasojen luona, jotka talven kuluessa olivat
pinoutuneet ja toisiinsa jäätyneet Teufelkarilla. Harmaa usva kävi yhä
hienommaksi ja auringon säteet hajoittivat sen vihdoin kerrassaan. Me
hilasimme ankkurin veneesen ja sousimme Vielsand'ia kohden. Kohta
karehteli vieno tuuli meren pinnalla ja me vedimme purjeet ylös.
Myöhemmin päivällä kotirantaa lähestyessämme näimme siellä paljo
ihmisiä, jotka huiskuttivat valkeita ja kirjavia liinoja. Kun maihin
pääsimme, tervehtivät kaikki meitä suurella riemulla. Ollenkaan
tavatonta ei ollut, että me useita päiviä perätysten viivyimme meren
ulapalla, vaan tällä kertaa olimme saaneet isältä toimeksemme viedä
vene niemen ympäri, ja sille tielle olimme jälkeä jättämättä kadonneet.
Äiti syleili minua ja torui hymyilevin, kostein katsein. Isä seisoi ja
katseli tuota isoa hylettä. "Anna sinä vain pojan olla; hänestä on
kerran tuleva isänsä kaltainen", sanoi hän äitille. -- "Menkää nyt
sisään, pojat, niin laittaa äiti teille ruokaa; minä pidän kyllä huolen
hylkeestä ja veneestä. Emme lähde kaukaiselle retkelle, ennenkuin
huomenna. Pojat saavat siis levähtää yön yli." Pekka ja minä katsoimme
hiukan kummastellen toisiimme; olimme näet odottaneet, ettemme
luvattoman katoamisemme rangaistukseksi saisikaan tulla mukaan.

Äiti pani eteemme ison kivivatin täynnä puoleksi suolattua turskaa ja
kastaketta, jossa oli runsaasti palasiksi hakattuja vesilinnun munia;
söimme ahmien ja kauan. Onpa kummallista miten ruoka toisinaan hyvältä
maistuu. Emme olleet vuorokauteen syöneet, muuta kuin jääpalasia
Teufelkarilla janoa sammuttaaksemme.

Hetkisen isää autettuamme hänen toimissaan ranta-aittojen luona,
menimme mökkiin ja nukuimme aamuvartioon saakka. Merkillistä, kuinka
oivallisesti nukkuu oikein hyvin täytetyillä haahkan-untuvaisilla
patjoilla! -- Olimmehan valvoneetkin 32 tuntia.

Siltä pyyntiretkeltä, joka aloitettiin seuraavana päivänä, on minulla
paljo muistoja. Isoon veneesen varustettiin monta pyssyä eri
tarkoituksia varten, neljä ahingasta, useita kaukoputkia, kompasseja
y.m. Eväslaukussa oli suuria happamia limppuja, suolakalaa,
savustettuja hanhen-paisteja ja paloviinaa. Puolenpäivän aikaan
lähdimme rannasta, äitin hellästi varottaessa ett'emme suinkaan olisi
kovin huimapäisiä. Isä istui peräsin kädessä ja keulaan lyhmistyneenä
tähystäjäksi. Pekka Mender ja Risto Vähä-Vielsandista sousivat
ylähangan airoilla ja neljää vankkaa Vielsandilaista kulin omalla
airollaan, kaksi miestä aina teljollaan. Ilma oli kaunis ja
nyt keskellä päivää niin lämmin, että istuimme kudotuissa
villapuseroissamme, purjevaatteella päällystetyt lammasnahkanutut
allamme teljolla. Soudettuamme pitkän polven niemen nenässä olevan
kivisen matalikon ympäri, vedimme ylös molemmat laitapurjeet, ja heikon
etelätuulen puhaltaessa ohjasimme matkamme suoraan meren ulapalle.

Illemmalla samana päivänä keihästettiin isonlaiselta jääteliltä kaksi
lihavaa, kaunisnahkaista ja tumman väristä viikaria. Yöksi tyyntyi
jälleen ja me iskimme naaran kiinni muutamaan kelluvaan jääkappaleesen.
Kotvasen aikaa kului hauskasti leikkiä laskiessa ja juttuja kertoessa.
Myöhäisen illallisemme olimme jo syöneet ja yön pimeys valtasi meren;
mutta taivas oli tähtikirkas ja ilma kolea, Kukin meistä tunnusti jo
olevan halukas käymään levolle. Mastot laskettiin alas ja asetettiin
pitkin venettä kannattamaan purjeita, joista tehtiin telttakatto,
suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan. Äkkiä kuului kova suhina, ja iso
merikotka laskeusi tuohon kokoutuneiden jäätelien huipulle. Isäni
tarttui kivääriin ja ampui; kotka lensi, vaan oli nähtävästi
haavoittunut ja putosikin kohta mereen. Minä hyppäsin ison veneen
perässä olevaan kaksi miestä kantavaan ruuheen, ja sousin korjaamaan
tuota suurta lintua; mutta sepä ei ollutkaan niin helppo tehtävä. Se ei
näyttänyt olevan juuri kovin pahasti haavoitettu; toinen siipi vain oli
vialla, mutta kun se nyt kerran oli pudonnut alas vedenpinnalle, niin
ei se voinut päästäkään lentoon. Isäni huusi, että hän halusi saada sen
elävänä. Minun täytyi soutaa takaisin isolle veneelle noutamaan Pekka
avukseni. Sillä aikaa, kun hän sousi ja piti ruuhta kohallaan,
sain minä kotkan suletuksi isän öljyttyyn sadetakkiin. Kotkalle
piti minun nyt luovuttaa hyvä paikkani ison veneen keulassa, johon
peite-vaatteista laitettiin katettu kammari; Pekan kanssa valmistimme me
itsellemme yösijan ruuheen. Tuo pulska kotka eli sitten monta vuotta ja
elää ehkä vieläkin suuressa häkissä rannalla ranta-aittojen välissä.
Vaivatta nieli se nelinaulaisen turskan vuorokaudessa. -- Pekka kertoi,
että hänen isänsä oli koettanut syödä merikotkan lihaa. Oli koko viikon
päivät keitetty herneitä linnun kanssa, vaan se jäi kuitenkin
mauttomaksi syödä.

Päivän valetessa herätti isä joka miehen. Ruokakirsta avattiin, ja
sitten kun kukin oli asettunut paikoilleen, pidettiin äännetön rukous,
n.k. syytvesti (merimiesten hattu) kädessä; tämän päälle otettiin hyvä
ryyppy ja syötiin vahva ateria. Ne, jotka eivät pitäneet Itämeren
vedestä, hakkasivat itselleen muutamia jääpuikkoja ja sitten
varustettiin kaikki valmiiksi lähtöön. "Poika", sanoi isäni minulle,
"sinun täytyy oppia juomaan merivettä; ei ole aina jäätä saatavissa."

Aamulla ei näkynyt ajojäitä ollenkaan, ja turskanpyydykset heitettiin
15-20 sylen syvyyteen; vaan tyynellä ilmalla näykkii turska huonosti.
Pari päivää myöhemmin saimme useita leivisköitä ongella. Vasta
puolenpäiväni jälkeen huomasi isä pitkällä kaukoputkella jäätelin,
jolla yksinäinen hyle makasi. Laimea tuuli puhalsi suoraan meitä
vastaan ja meidän täytyi soutaa tuo pitkä matka. Kun lähenimme, pyysin
minä, että Pekka Menderin kanssa saisin ruuhella soutaa jään laiteelle
ja keihästää hylkeen; mutta kun se ei näyttänyt olevan aivan lähellä
avovettä, katsoi isä ammunnan varmemmaksi, sillä jäässäkin oli
mahdollisesti niin heikkoja paikkoja ett'ei jalkamies voinut päästä
eläimen luo.

Varovaisesti soudettiin nyt iso vene jään luo ja isä tähtäsi kauan
tuolla suurella hylepyssyllään, jota hän mielellään kehasi. Pyssyn
pamahtaessa näkyi, miten veri ruiskahti jäälle: mutta hyle heittäysikin
muutamaan meille näkymättömään avantoon. -- "Pekka, otappas ahingas ja
mene rei'älle!" sanoi isä. Kovasti mutkitellen meni Pekka tuota
puoleksi sulanutta jääkappaletta myöten sille paikalle, jossa hyle oli
pujahtanut jään alle, ja hetkisen jälkeen näimmekin hänen iskevän
keihäällä. -- "Tallessa se nyt on", huusi hän. -- "Arvasinhan minä sen,
että se nousee vedenpintaan kuolinhuokaustaan henkäisemään", sanoi isä.
Oli melkoinen työ hylettä jäälle haalatessa. Reikä oli niin ahdas, että
otus hädin tuskin oli päässyt sen läpi; mutta kun nyt koetettiin sitä
ahinkaasen keihästettynä nostaa poikkiteloin ylös, niin ei se
mahtunutkaan rei'ästä. Risto ja minä sydimme tuurilla aukon suuremmaksi
sillä välin kun Pekka piti ahingasta. Hyle oli onneksi aivan kuollut,
sillä muuten olisi se ehkä irroittautunut ahinkaasta tuolla pitkällä
ajalla, joka meni ennen kuin se saatiin ylös hinatuksi. En ole itse
nähnyt vaan olen kuullut kerrottavan, että hyle joskus etujaloillaan on
vetänyt ahinkaan ruumiistaan irti ja paennut kuollakseen rauhassa
noilta julmilta surmaajiltaan. Vesi avannossa oli aivan veristä ja
rasvaista. Hylkeillä on paljo jokseenkin lämmintä verta. Se hyle, jonka
minä pari päivää sitten olin keihästänyt, oli tätä hiukan suurempi,
vaikka tämäkin oli täysikasvuinen harmaa hyle.

Illemmalla näimme me pitkän matkan päässä olevalla pienenlaisella
jäätelillä kaksi hylettä makaavan. Lähemmäksi tullessamme huomasimme
niiden nukkuvan, kuten tavallisesti vatsat aurinkoon päin käännettyinä.
-- Veneessä olevien pyssyjen joukossa oli eräs tussari, jota isä
nimitti _saksariksi_. Tällä hyvällä kiväärillä olin minä harjautunut
hyvin tarkasti jokseenkin pitkien välimatkojen päästä ampumaan. Isän
käskystä latasin tussarin ja Pekka Mender pitkäpiippuisen ja raskaan,
nallilukolla varustetun hylepyssyn, jonka eräs arvossa pidetty
pyssyseppä Runosaarella oli takonut. Pääkappale oli niin pieni, ett'ei
se kannattanut keihästäjää, ja isä komensi meidät veneen keulaan
ampumaan sieltä otuksia. Rinnatusten paneusimme nyt kotkan teltan
vierelle pitkällemme ja päätimme ampua yht'aikaa kumpainenkin
hylettään. Minä luen kolmeen, ja kun sanoin "yksi", niin piti lakata
soutamasta. Sadan askeleen päähän tultuamme, nosti toinen hyle
vitkalleen päätään ja käänsi sen jään laidalle. "Yks'", sanoin minä. --
"Soutakaahan likemmäksi", sanoi isä. "Elä ammu ennen kuin se toisen
kerran _vainuaa vettä_; kun se kolmannen kerran vainuaa, on se jo
hereillä ja pujahtaa samalla jään alle." Olimme noin seitsemänkymmenen
askeleen päässä, kun hyle vainusi toisen kerran, ja minä luin: "yks' --
kaks' -- kolme." Kuulin Pekan piin iskevän alas, ennen kuin minä
painasin liipasinta; mutta minun pyssyni laukesi kuitenkin ennen kuin
hänen. -- Samassa sain minä kovan tyrkkäyksen kotkalta, joka
uudistunein voimin pyrki vankeudestaan vapaaksi ja räpisteli muutamia
syliä, ennen kuin meteen putosi.

Toinen hyle makasi liikkumatonna veressään, toinen oli sukkelaan
heittäynyt mereen. Me korjasimme ensin hylkeen ja sitten oli meillä
paljo vaivaa saadessamme tuo pahasisuinen kotka elävänä vangituksi.
Kaksi luotia oli hylkeesen sattunut. Pekka ei ollut ymmärtänyt minua
oikein, ja me olimme molemmat ampuneetkin samaa otusta. Minun tussarini
luoti oli mennyt läpi pään, ja Pekka oli osannut molempien etujalkojen
väliin.

Toinen yö vietettiin, kuten ensimmäinenkin, aivan tyvenellä ilmalla,
vene kiinnitettynä muutamaan ajelehtavaan jääteliin. Keskellä yötä
herätti minut Pekka, joka piti vahtia. Himmeässä uudenkuun ja tähtien
valossa oli hän keksinyt useita hylkeitä läheisellä jäätelillä.
Löysäsimme köyden ruuhesta, jossa olimme, sousimme hiljaa ison veneen
sivulle ja otimme kaksi ahingasta mukaamme. Kun tulimme jään laiteelle,
hyppäsi Pekka ensin jäälle; vaan tuo pieni venosemme rupesikin samassa
keikkumaan niin kovasti, ett'en ennättänytkään jäälle, ennen kuin hän
jo oli syössyt ahinkaansa suureen hylkeesen, jolloin toiset heti
heittäysivät avantoihinsa. Hyle ponnistelihe niin voimakkaasti, että
Pekka huusi minua avukseen. Minäkin työnsin väkäkeihääni hylkeesen, ja
sitten viivyimme jäällä vielä niin kauan, ett'ei eläin enää
liikahtanutkaan. Tämä hyle oli laatuaan mitä suurimpia, varmaankin
viisi kyynärää pitkä ja mahdottoman lihava, nahka oli erittäin kaunis,
vaalea-karvainen. Emme uskaltaneet ottaa tuota mahtavaa eläintä
vaapperaan ruuheen, vaan jätimme sen ahdinkaineen päivineen jäälle ja
sousimme isolle veneelle. Kohta olivat kaikki hereillä, ja hyle
korjattiin. Vene kiinnitettiin samaan jääkappaleesen, jolla hyle
keihästettiin; mutta kun ei enää ollut kaukaista aamun valkenemiseen,
ei meistä yksikään paneutunut nukkumaan. Risto keitti kahvea jään
päällä. Pekka ja minä puhdistimme kiväärit, suojellaksemme niitä
ruosteelta yöllisen kosteuden jälkeen, ja isä katsasteli kapineiden
asettelemista veneesen, jotta se saataisiin niin mukavaksi ja avaraksi
kuin mahdollista. -- Meillä oli jo kolme suurta harmaata hylettä ja
kaksi viikaria.

Koko päivän oli ilma ollut tyven ja me soutelimme monta peninkulmaa
sinne tänne niin kauas meren ulapalle, että rannikko näytti vain
heikolta varjolta taivaanrannalla. Etäältä näimme kyllä montakin
hylettä, vaan ampumamatkan päähän emme päässeet. Illemmalla vetäysi
taivas hitaasti pilveen ja heikko itäinen tuuli saattoi tuon äärettömän
vedenpinnan liikkeesen. Yöksi nostettiin ruuhi veneesen ja pari kertaa
vahtia vuoroitellen purjehdimme edelleen kompassin mukaan. Keskiyön
aikaan minua vahtipalvelukseen herätettäissä sateli vettä. Isä hoiti
peräsintä ja minä istuin vahdissa. Enimmiten pidimme keulan laitoja
tuulta vasten aina aamuhämärään saakka; ajojäät olivat nyt liikkeellä,
ja vaarallista olisi ollut vauhdissa töksähtää jotakin jääteliä vasten.
Sade kiihtyi yhä enemmän ja meitä jo hiukan vilusti. Isä teki lyhyitä
laide-käänteitä ja piti meitä alituisesti valmiina auttamaan
käännöksissä. Myöhemmin noin kymmenen aikana aamupäivällä kiihtyi tuuli
ja käännähti vähän pohjoisemmaksi. Pilvet hajausivat ja aurinko valaisi
noita pitkiä vihreälle vivahtavia laineita, joiden harjanteet murtuivat
pitkiin, valkoisiin toisiansa tavoitteleviin kuohuihin. Isä suuntasi
matkan Vielsandia kohden; mutta siihen aikaan kun aurinko oli aivan
etelässä, kiihtyi tuuli yhä ankarammaksi, niin ett'ei isä enää
uskaltanutkaan antaa aaltojen lyödä suoraan sivulta, vaan käänsi
paremmin tuulen mukaan, niin että tuuli alahangan yli. Minusta oli aina
hauskaa nähdä isää, kun hän peräsintä piteli raju-ilmassa.
Lumivalkealla purje-vaatteella päällystetty lyhyt lammasnahka-turkki
yllä ja n.k. "syytvesti" niskaan asti painettuna, istui hän selkä
suorana toisella kädellä tanakasti peräsimen ponnesta kiinni pitäen ja
toinen reittä vastaan nojautuneena. Laiha, voimakas, ajettu leukansa
painoi harmaaksi käynyttä leuvanaluspartaa kirjavaa villahuivia vasten,
joka oli kiinteälle kierretty kaulan ympäri. Noissa pienissä, lujuutta
osoittavissa, vaaleissa silmissä kuvastihe laineiden vaihtelevat
väritykset tuuheiden, sysimustain kulmakarvojen alta, joita toisistaan
erotti pari syvää ryppyä tuon korkean, suoran ja ahavoittuneen nenän
yläpuolella. Myrskyn raivotessa lähenimme rannikkoa; vaahto hyrskähteli
laidan yli alahangan kohdalta, jossa kotka rauhattomassa vankilassaan
räpisteli. Monta kertaa löivät kuohut veneesen, ja meidän täytyi usein
pumpata tuo veren ja rasvan sekainen vesi pois. Ajelehtavia jäätelejä
viskoivat aallot ja heittelivät niitä ylönalaisin. Noin meripeninkulman
päähän saavuttuamme, saimme rannikossa vähän suojaa myrskyltä ja isä
myösteli enemmän Vielsandin puolelle. Vesilaito nimisen luodon
alapuolella kohtasimme elähyttävän näyn. Valehtelematta kerrassaan
tuhansittain usean laatuisia merilintuja oli muuttomatkallaan pohjoista
kohden etsinyt lepopaikkansa kallion suojassa. Vastatuulen ja myrskyn
sattuessa kokoontuvat ne usein parveihin syksyllä ja keväällä lintujen
muuttoaikoina. -- Isä ohjasi matkan suunnan suoraan tuota kaikilla
mahdollisilla äänillä rääkyvää lintulaumaa kohden ja pyysi minua
ottamaan käsille juuri vesilintuja varten mukaan otetun kaksipiippuisen
pyssyn. Pekka latasi sileäreikäisen vanhan sotakiväärin. Laukaisimme
kaikki kolme latinkia ja tapoimme monta. Koko lintuparvi kohosi samalla
kertaa lentoon ja kierteli eri suvut parveihinsa kokoontuneina
ympärillämme. Luovasimme kerran ja linnut, jotka vastahakoisesti
myrskyssä lähtivät pitemmälle lentomatkalle, laskeutuivat taas alas
luodon suojaan. Taas pääsimme ampumamatkan päähän ja ammuimme muutamia.
Tätä uudistettiin nyt useat kerrat, toisinaan nousivat ne ilmaan ennen
kuin tulimme likellekään; mutta lentämisestä väsyneinä tuossa yhä
enemmän kiihtyvässä myrskyssä, hakivat ne aina suojaa luodolla, ja niin
surmasimme vieläkin muutamia. Vihdoin pakeni koko parvi päättäväisesti
ja laskeutui muutamille lähempänä rantaa oleville Vaikkaan saarille. Me
kokosimme, en enää muista kuinka monta, vaan vähintäinkin pari tusinaa
eri sukuisia lintuja. Useita oli tuuli kulettanut tyyneltä vedeltä
ulohtaalle, niin ett'emme niitä tuossa kovassa ilmassa voineet saada
pois. Saaliiksemme jäi kuitenkin useita pulskia hanhia ja monenlaisia
muita lintulajia.

Todisteeksi, kuinka äärettömän suurissa parvissa vesilinnut pesivät
näillä tämän rannikon yksinäisillä saariryhmillä, tahdon kertoo erään
munasaaliin. Muutamana ihanana toukokuun päivänä sousin kerran
nuoremman sisareni kanssa juuri näille Vaikkaan saarille. Täällä
löysimme muiden muassa kaikenlaisen rantarojun seasta erään
hyökylaineiden heittämien raakunkuorien peittämänä tyhjän tynnyrin,
melkein samanlaisen, missä omenia tavallisesti kaupataan. Kun tulimme
kotia oli tynnyri munia täynnä. Väriltään olivat ne keltaisia, kooltaan
isompia kuin kanan, vaan pienempiä kuin hanhenmunat. Luulen tämän
lintulajin, jota paikkakunnan kielellä nimitetään Vairas, olevan
meriteiriä; mutta varmaksi en sitä kuitenkaan tahdo väittää.

Auringon laskun aikana ohjasi isä veneemme vihdoin kotilahdelmaan,
jossa ainoastaan metsän mahtava humina, meren kohina ja rannan särkkiä
vastaan vyöryvät, pitkät mainingit muistuttivat tuosta ankarasta
myrskystä.

Äiti oli rannalla vastassamme iloiten saadessaan meidät terveinä
takaisin mereltä. Kaikki astuimme sitten taloon, ja isä aukaisi vanhan
tammikaapin, kaasi pikarillisen rommia joka miehelle koko seurueessa ja
oikoili voimakkaita jäseniään. Hän olikin istunut peräsin kädessä
puoliyöstä auringon laskuun saakka. Kun sitten isän kanssa muutimme
kuivia vaatteita isossa tuvassa takan ääressä, sain minä kertoa äitille
retken kaikki tapahtumat. "Minua peloittaa tuo julma meri", sanoi äiti.
"Huolissani kävin tänä päivänä tervehtimässä Riston vanhempia; he eivät
olleet hyvällä tuulella ja puhuivat kauan kolmesta pojastaan, jotka
meri on heiltä ryöstänyt." Hän huo'ahti ja lisäsi: "Minulla ei ole
koskaan rauhaa, sillä aikaa kuin te olette noilla uhkarohkeilla
kaukaisilla retkillänne." -- "Sinä olet peloissasi pojan suhteen",
sanoi isä, "vaan kuuleppahan, kun minä sanon sinulle, Äiti, että meri
hänestä vielä kasvattaa kunnon miehen." -- Isä katsoi minuun päin: "Jos
vaimoväki itkeä tillittääkin, sillä välin kun taistelemme aaltojen
kanssa, niin kyllä suolavesi kuivuu heidän silmistään, kun me taas
maihin tulemme." -- "Sinä käytät niin kovia sanoja, isä", sanoi äiti.
Isä katsoi kauan häneen tuuheiden kulmakarvojensa alta, kunnes molemmat
hymyilivät.



H. MOLANDERIN METSÄSTYSRETKI VAINUKOIRILLA HIRVIMÄEN PITÄJÄÄSSÄ.


Vuonna 1878 lokakuun 18 päivänä läksin koirineni metsälle Kalmarin
kartanosta, jossa siihen aikaan asuin. Oli metsästykselle erinomaisen
sopiva päivä, ilma tyyni ja taivas pilvessä; maa oli parahiksi kostea
ja koirat levähtäneet. Kuleskelin koiriani taluttaen sellaisia seutuja
pitkin, joista metsänviljan jo niin tarkoin olin hävittänyt, että
turhaa olisi ollut irti päästää niitä. Matkani määränä olivat Hirvimäen
metsiköt, joissa, puheiden mukaan, oli niin "hirmuisen" paljo jäniksiä
ja lintuja. Tienoot tulivat yhä enemmän miellyttävämmiksi; luonnon
kauneus ja seutujen soveliaisuus metsästykselle sen tekivät. Koirat
laskin vihdoin irti ja kuleskelin hiljalleen mäkistä tietä, joka
useissa paikoin näytti ihan mahdottomalta ajotieksi. Varmaan tunnin
ajan olin näin kulkenut yhä syvemmälle sydänmaahan, ilman että koirat
mitään löysivät. Tosin kyllä haukahti lintukoira Daana silloin tällöin,
vaan linnut eivät pysyneet puissa. Minä nautin kuitenkin syys-aamun
raittiutta tuossa yhä enemmän ja enemmän viehättävällä metsäisellä
ylänteellä. Etäältä yksinäisten metsätorppain riihistä kuului
säännöllinen varrasten kopse, toisaalta taas teirien sorahteleva soidin
ja maatiaiskoirain kestävä, yksitoikkoinen ääni, kun omaa kaikuansa
haukkuivat. Viimeinkin lentää pyrähti pyy tien yli. Menin muutamia
askelia metsään ja valitsin mukavan kiven istuimekseni, asetin kiväärin
poikkipuolin polvilleni ja tapani mukaan kutsuin sitä kahdella
pyypillillä. Samaan aikaan alkoi vanha Hei ajon, ja heti yhdistyi
siihen Daanan kauniisti kaikuva haukunta. Päätin kuitenkin koettaa
ampua muutamia pyypoikueesta, samalla kun kuuntelin, mille suunnalle
ajo vetäytyi. Kauan aikaa viheltelin turhaan mitään vastausta saamatta
ja koirain haukunta vetäytyi kauas erään jyrkän metsäharjanteen
toiselle puolen. Äkkiä näen pyyn kymmenen askeleen päässä minusta. Se
oli juosta piipotellut niin hiljan minua kohti, ett'en koirien haukkua
tarkastaessani ollut sitä kuullut, en nähnyt. Kivääriä nostaessani
pyrähti se lentoon, vaan kolmenkymmenen askeleen taipaleelta sain
kuitenkin hyvän sihdin ja lintu pudota tupsahti maahan. Tällä välin
olivat koirat joko jäliltä eksyneet tai kuulumattomiin juosseet, jonka
tähden istahdin takaisin kivelle ja aloin pyitä uudestaan kutsua
luokseni.

Sitä vähemmän tarvitsi minun huolehtia koiristani, kun heillä nyt oli
laukaukseni ohjauksena, jos näet olivatkin kerrassaan jäliltä eksyneet.
Mahtavan näköinen kuivunut honka oli kolmenkymmenen askeleen päässä ja
huvikseni katselin, kuinka kirjava tikka ahkeraan nakutteli hongan
kylkeen toukkia etsiessään. Vihdoin vastasi pyy toiselta puolen tietä.
Menin tielle, istahdin muutamalle isolle kivelle ja kutsuin sitä taas
pillilläni. Nyt kajahti koirain haukunta selänteeltä ja ajo läheni.
Minä pysyin paikallani sillä asemani oli hyvä, jos jänis sattuisi tulla
pylkkäsemään tuosta laakson poikki kahden harjanteen välistä. Ei
aikaakaan, niin pyrähti pyy lentoon ja istahti kymmenen askeleen päässä
olevaan kuuseen, noin parin kyynärän korkuiselle. Samassa kuulin
epäiltävää ääntä ja kun käänsin pääni, näin suuren Jänö-Jussin kivistä
mäkeä myöten tulla lönkyttelevän minua vastaan. Silmänräpäyksen ajan
olin kahdella päällä ampuisinko pyyn vai jäniksen, mutta koirilleni
kehoitukseksi päätin kuitenkin tähdätä jälkimäiseen. Ammuin 25:n
askeleen päästä: jänis istahti, lipsutteli korvillaan, ja käänteli
päätään; merkillistä kyllä vaikka olin niin tarkan sihdin saanut.
Nostin jo pyssyni antaakseni hänen maistaa toisestakin piipusta, mutta
samassa se jo kaatuikin kuolleena maahan. Pyy oli sillä välin lentänyt
tiehensä. Pian olivat koirat jälkiä myöten saapuneet paikalle; minä
aukasin jäniksen vatsan ja annoin sisälmykset niille. Tässä hommassa
vielä ollessani, vihelti taas pyy aivan lähellä. Panin koirat kiinni
kaulanauhaan, nousin mäen rinnettä vähän matkaa ja viheltelin. Lintu
vastasi, tuli vihdoin ampumamatkan päähän ja kaatui luodistani.
Useampia ei kuulunut; muut poikueen jäsenet lienee joku luodikon
käyttäjä poiminut, sillä sellaisia metsämiehiä näillä mailla on
paljokin. Koko päivän samoilin laajalti noita erittäin luonnonihania
seutuja. Koirat kunnostelivat itseään ja ajoivat pensastosta ylös
useita jäniksiä, vaan yksin kuin olin ja tienoosen perehtymätön, sain
ampua ainoastaan kahta, jotka myös tuupertuivat.

Kauan kuleksin sinne tänne, ennen kuin tapasin polun, joka vei köyhään
yksinäiseen torppaan. Mutta nyt oli hämäräkin jo käsissä ja minä jäin
tähän yöksi, aikoen jatkaa metsästystä huomenna, jos ilma oli yhtä
suotuisa kuin nyt tänään oli ollut.

Oivalliselta maistui suopean talonväen yksinkertainen illallinen. Olin
jokseenkin väsynyt päivän laajoista risteilemisistä, jonka vuoksi
nukahdinkin raskaasti äsken puiduille olille; mutta joukko hyppiviä ja
matelevia pikku elukoita herätti minut useinkin yön kuluessa ja
kohtelivat minua pisteliäällä tavalla. Hyvän talonväen luonnollinen
nukunnan tapa minua myöskin vaivasi. Mutta tuollaiset pienet
hankaluudet kuuluvatkin metsämiehen elämään salolla ja muodostavat
yleiskuvaukselle tarpeellisen varjostuksen.

Nousin kuitenkin jokseenkin levähtäneenä ja vilkkaan, 13:sta vuotiaan
puheliaan poika-nulikan seurassa lähdin päivän valetessa metsään. Hyvin
varma hän oli ja erittäin näytti häntä huvittavan saada opastaa minua
näissä metsissä, joissa hän jo useita vuosia oli kulkenut paimenessa.
Nuo kolme jänistä, joita hän kantoi, eivät näyttäneet häntä ensinkään
vaivaavan.

Aivan torpan viljelysmailta ajoivat koirat ylös jäniksen ja mitä helein
ajo alkoi ja kesti aika kauan. Vihdoin tuli jänö sievästi hyppien
kaskimaan poikki minua kohden. Ammuttuani kepsahti Jussi kellelleen ja
imelästi nauroi poika sen kuperkeikalle. Kovasti haukkuen tulivat
koirat ammutun jäniksen jälkiä myöten, kuten ensin luulin, vaan
poikkesivatkin kasken laiteelle. Kohta sen jälkeen näin toisen jäniksen
pyssyn kannon ulkopuolella loikkivan kaskimaan yli ja hetkisen päästä
tulivat koirat haukkuen jälessä. Minä olinkin siis ampunut säikäytetyn
jäniksen. Ajo oli yhtämittaa käynyt, ja saalistaan tavoittamatta saivat
koirat tehdä toisen kierroksen; sittemmin eksyivät ne kyllä useita
kertoja jäliltä, vaan löysivät ne aina uudestaan.

Tuntikausia kesti ajo tätä menoa. Monta kertaa näin jäniksen, vaan aina
oli se ampumamatkan ulkopuolella. Koirien oli helppo seurata jälkiä,
kun ilma oli niin sopiva. Vaikka ei ollut satanutkaan, oli maa sentään
tarpeellisen kostea. Vielä sydänpäivällä oli kaste ruohikossa,
pensaissa ja hämähäkin verkoissa, ja ilma oli niin tyyni, että puitten
kellastuneet viimeiset lehdet putoilivat kohtisuoraan maahan.

Vihdoin kajahti jokseenkin etäällä olevalta kivikkomäeltä Hein käheä ja
harva haukunta. Kiiruhdin paikalle ja ennätin juuri parahiksi estämään
nuorta kiihkeää Daanaa pakkautumasta kahden suuren kiven lomassa
olevaan reikään, joka oli niin pieni, että se tuskin olisi sieltä pois
päässytkään,

Kauan koetin jollakin tavoin saada jänistä ajetuksi ulos mutta sepäs
vain ei liikahtanut. Kehoituksestani heittäysi poika vatsalleen
katsomaan, näkyikö jänistä ja, aivan oikein, siellähän se oli ja istua
käyrötti kolon perällä korvat luimussa ja ruumis kyttyrässä. Katkasin
pitkän koivusen kepin ja käskin hänen sillä pistellä jänistä, ja
koettaa ajaa sitä ulkoisalle. Poika lienee ollut vähän liian
kovakourainen, koskahan jänis rääkkyi kuin närhi; mutta ulos se vain ei
tullut sittenkään. Tuon nuoren nartun tähden en halunnut jättää jänistä
siihen ja lähteä pois, sillä toisella kertaa se ehkä ei täyttäisikään
velvollisuuttaan, jos vaikka olisi ketun sattunut ajamaan kiven alle.
Vihdoin heittäysin itse vatsalleni ja pakotin jäniksen vähän muuttamaan
asemaansa, kunnes sain takajaloista kiinni ja vedin otuksen kauniisti
esille. Annoin nyt tuon parkuvan jäniksen pojalle, otin itse kiväärin
ja käskin hänen päästää se irti. Pojasta oli tämä kovin typerää; sillä
arveli hän, parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla; käskyäni hän
kuitenkin totteli, ja jänis läksi kolmen sylen pituisilla hypyillä
pylkkäisemään. Minä laukaisin, mutta päin männikköön! Poika pani kädet
vatsansa päälle ristiin ja nauroi imelästi. Jussi vihkasi metsään ja
tiellä on vielä tänäkin päivänä; sillä koirat eksyivät viimein jäliltä
ja palasivat takaisin. Melkein puolille päivin olivat ne ajaneet sitä.
Minä päätin kääntyä nyt kotiin päin ja koiriani kaiuttaen vaelsin nyt
yli harjanteen, luulomme mukaan suorinta tietä Kalmarin seutuja kohden.
Lopulta tulimme sydänmaalle, joka oli täynnä sammaltuneita, lokeroisia
kiviraunioita ja tuulen kaatamia korpikuusia. Täällä nyrjähti jalkani
jotenkin pahoin, niin että minun täytyi laskea koirat irti, en näet
voinut noilla vaikea-kulkuisilla mailla niitä taluttaakaan lyyhätessäni
toista jalkaani, joka vähän ajan päästä alkoi kangistua ja tuntua
polttavan kuumalta.

Kompassia ei ollut muassani, jonka vuoksi en ilmansuunnistakaan voinut
saada mitään selkoa. Yhtä päätä pilvessä oleva taivas esti auringon
suomasta meille jotakin ohjausta. Pojasta alkoi viiden jäniksen
kantaminen vähitellen tuntua liian raskaalta ja hän tunnusti
huolestuneena, ett'ei hän tiennyt, missä olimme. Jalkani vaivasi minua
yhä enemmän, ja minä päätin nyt kulkea johonkin määrättyyn suuntaan,
toivoen vihdoinkin tulevamme tielle, kunhan yhtä mittaa astuimme
suoraan eteenpäin ja pidimme silmällä edessämme olevia esineitä. En
tiedä kuinka kauan lienen kulkea nilkannutkaan tuossa mättäisessä
metsä-pahassa, kun vihdoinkin tulin muutamalle jyrkälle vuorelle, joka
kohtisuoraan laskeutui kapeaan metsälammikkoon. Vastaisella olevalla
rannalla kasvoi synkkä havumetsä. Levähtämään istahtaen katselin tuota
kummallisen lumoavaa, mahtavaa luontoa. Puoleksi mädänneet, äärettömän
suuret rytöpuut rannoilla, tumman vesikuvastimen reunoina, ja aution
seudun kulon kaltainen hiljaisuus, jota ainoastaan etäisen korpin
korahtelevat toitotukset häiritsivät, kaikki tuo vaikutti valtavasti
minuun. Kauan istuin vaipuneena tuohon omituiseen toimettomuuden
tilaan, johon ihmiskäden raivaamaton sydänmaan näky meidät aina
saattaa.

Olin juuri liikkeelle lähtemäisilläni mutkatietä kiertääkseni sekä
lammen että vuoren, kun koirat melkoisen kaukana lampuen toisella
puolella saivat jonkun otuksen ajettavakseen. Ajo lähestyi ja koirain
vihaisesta haukunnasta päätin kohta, että kettu oli joutunut heidän
tielleen. Silmiäni räpäyttämättä tarkastelin vastaista rannikkoa
toivossa, että Mikko, tavoilleen uskollisena, koettaisi rannikkoa
pitkin kaahaamalla sotkea jälkensä. Äkkiä näen ilveksen varovaisin
askelein tulla hiipivän metsän peitosta. Silmänräpäyksen pudistutti
minua, kuten kaikkia muitakin metsästäjiä samanlaisen odottamattoman
tapauksen sattuessa. Selkäni takana viittasin kädelläni pojalle, että
pysyisi hievahtamatta paikallaan. Pyssyssä oli minulla vain 6:n numeron
haulia, enkä tohtinut patruunoja vaihtamaankaan, kun pelkäsin, että
ilves, joka vielä oli sadan askeleen päässä, ehkä huomaisi minut.
Poikki lammen näkyi se aikovan kaahlata; -- kapeimmalle paikalle juuri
minun kohdalle hiiviskeli se kuin kissa ainakin. Koirat olivat hetkeksi
eksyneet jäliltä, ja köyryselkäisenä kuunteli tuo korkeakoipinen ilves
ympärilleen ja liikutteli töyhtöpäisiä korviansa. Nyt pääsivät koirat
taas jälille ja ilveskin muutti asemaansa. Kun en tiennyt varmaan
aikoiko se vettä myöten tulla minua lähemmäksi vai syöksyä takaisin
metsään, niin en uskaltanut viivähtääkään. Tarkkaan sihdattuani ammuin
40 à 50 askelen päästä. Ilves ensin ikään kuin vetäysi kokoon, vaan
loikkasi sitten pari hyppyä metsään päin. Minä laskin toisen laukauksen
perään ja se näytti tepsivänkin paremmin, sillä otus alkoi taas kulkea
hiipimällä ja katosi metsään.

Suurella vaikeudella haalasimme itsemme vuoren rinnettä myöten alas ja
kahlasimme yli veden, joka syvimmällä paikalla ei ollut kuin kolmisen
korttelia syvältä. Kovasti pakotti kipeää jalkaani, mutta nyt ei
auttanut. Vihaisesti haukkuen tulivat jo koirat jälkiä seuraten pitkin
rannikkoa, vaan siinä, missä ilves oli harpannut metsään, eksyivät ne
pois jäliltä. Kutsuimme ne takaisin jälille. Jo aivan rannalla näimme
veripilkkuja, ja hyvässä toivossa seurasimme ajoa. Äkkiä kuului joku
vieras koira yhtyvän ajoon, joka samalla, korkeintaan noin 200:n
askeleen päässä, pysähtyi ja nytkös ankara rai'unta kajahti. No hyvä,
arvelin minä -- kohta se nyt on käsissämme! Samassa kuului heikko
luodikon laukaus ja haukunta muuttui kovaksi koirain tappeluksi.
Paremmin luukkasin kuin juoksin pensaikon halki. Perille tullessani
näin erään talonpojan pitävän korkealla ilmassa ilvestä, ett'eivät
vihastuneet koirat sen nahkaa repisi.

Nyt syntyi ikävä kohtaus.

Minä väitin ilveksen olevan minun, sillä minun koirani olivat sen
löytäneet ja ajaneet sitä; minä olin sen haavoittanut ja kun se ei enää
paeta voinut olivat koirani sen tavoittaneet.

Mies taas väitti että hänen koiransa jo varhain aamusta asti olivat
ajaneet ilvestä ja että minun koirani vasta haukunnan kuultuaan olivat
yhtyneet ajoon. Hänen koiransa, joka ei ollut tottunut ajamaan muiden
koirien kanssa, oli täten muka joutunut pois jäliltä. Sitä paitse oli
se hän, joka oli ilveksen ampunut, ja sanojaan paljoa valikoimatta
käski hän sen tähden minun luukata tieheni samaa tietä kuin olin
tullutkin.

Että mies valehteli siitä olin varmasti vakuutettu: hänen koiransa oli
tavallinen maatiais koira, häntä tuuhea ja kierossa -- "kieppurassa" --
ja korvat pystyssä. Laukussa oli hänellä muutamia oravia ja pyitä. Jos
ei vamma jalassani olisi minua estänyt, niin en niinkään helpolla olisi
luopunut omistusoikeudestani ilvekseen; vaan nyt täytyi minun aivan
sävyisesti kysyä mieheltä lähimmäistä tietä johonkin taloon. Hän
osoitti minulle miltä suunnalta virstan kulettuani löytäisin torpan,
josta mahdollisesti voisin hevosella päästä kunnolliselle tielle, ja
tieni neuvojaa kiittämättä nilkutin minä matkaani. Paljo vastuksia
kärsittyäni tulin myöhään illalla kotia.

Minun täytyi leikata saapas auki ja maata 14:sta päivää kylmät kääreet
kierrettynä jalkani ympärille. -- Olinpa melkein unhottaa, että
matkalla ammutun ilveksen luota lähimmäiseen torppaan ammuin erään
metsäkanan, joka täyttä kurkkua nauraa mäkättäen pyrähti juoksemaan
edessäni.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saloilta ja vesiltä I-II - Metsästys- ja pyyntiretkiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.