Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Salmelan heinätalkoot
Author: Wuorinen, Olli, 1842-1917
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Salmelan heinätalkoot" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SALMELAN HEINÄTALKOOT

Kirj.

Olli Wuorinen


Porvoossa,
Werner Söderström.
Haminassa, Kansankirjapainossa, 1891.



Talkoiden pitäminen on jokseenkin tavallista kaikkialla maassamme.
Varsin usein pidetään näitä työjuhlia Itä-Suomessa, sillä ne ovat
Karjalan kansan hilpeän ja auttavaisen luonteen mukaisia. Jos ken
tahtoo jonkun työn pikaisesti tehdyksi, niin on parasta pitää talkoot.
Naapurit ja kyläläiset kutsutaan työhön, ruokaa ja juomaa annetaan
yllin kyllin, mutta ei mitään palkkaa. Talkoilla sopii teettää melkein
mitä työtä hyvänsä, mutta tavallisimmat kaikista ovat viljan
leikkuutalkoot. Hyväonniset uskaltavat toki pitää heinätalkoitakin, kun
sitävastoin kovaonniset älkööt yrittäkökään, heidän luokonsa sade
turmelee, ja niin tulee "langon heiniä" enemmän kuin tarpeeksi.

Salmelan varakas talo on sen ihanan salmen rannalla, mikä yhdistää
Kukkaropohjan lahden Suurselän järveen. Ikivanhoista ajoista on
Salmisen suku siinä asunut, ja onpa siitä suvusta muutamia
herraspoluillekin joutunut nimellä Sallmén.

Salmelan talon nykyinen isäntä, Antti Salminen, tahtoi koetella
heinänteko-onneansa. Urakkamiehillä oli hän niitättänyt Takamaan suuren
niityn. Satoja kuormia oli heinää hajallaan luokona. Haravoimaan ja
heiniä korjuusen panemaan oli lauantai päiväksi kutsuttu talkooväki.

Etenkin emännällä, Salmelan Annilla, oli talkoiden valmistamisessa
ollut kaiken viikkoa suuret hommat. Mutta senhän tiesikin edeltäkäsin
kaikki, ettei Salmelassa talkooväeltä ruoka ja juoma kesken lopu.

Pieni oli Salmelan perhe, jonka tähden talon työt olivatkin parhaastaan
vieraalla väellä teetettävät. Paitsi isäntää ja emäntää oli kolmantena
jäsenenä perheessä heidän ainoa elossa oleva poikansa Samu. Tämä oli
yksikolmatta vuotta täyttänyt, Kurkijoen maanviljelys-opiston
läpikäynyt nuorukainen. Renki Mikko ja piika Liisa sekä paimen Aaro
olivat palvelijoita, joten tavallisissa oloissa pöytään istuutui vain
kuusi henkeä. Kesäiseen aikaan pidettiin lisäksi päiväpalkkalaisia.

Samu oli edellisinä päivinä käynyt ympäri kyliä talkooväkeä kutsumassa.
Antti isäntä itse oli vartavasten käynyt kunniavieraiksi kutsumassa
Toholan herastuomaria tyttärineen Niinisyrjän kylästä, vaikka sinne oli
Salmelasta kuusitoista kilometriä, eikä siitä kylästä ketään muita
kutsuttu.

Heinäkuun heleä aurinko oli jo ennättänyt kohota parin kolmen korennon
korkeudelle, kun talkooväki alkoi kokoontua. Jokaisella oli viikate ja
harava olalla. Ne, jotka salmen takaa tulivat, noudettiin venheellä.
Puolen tunnin kuluessa oli väki saapunut kokoon. Melkein kaikki oli
nuorta kansaa, ainoastaan joitakuita vanhanpuoleisia näkyi joukossa.

Kutsutuista oli jäänyt tulematta Jyrkän Tuomas, Kärhän Heikki ja
Lirikon Maija-Liisa, arvattavasti siitä syystä, kun tiesivät ettei
mitään väkevää Salmelassa suuhun tarjota. Mutta eipä heitä täällä kovin
kaivattukaan.

Sitten kun tulokahvit oli juotu ja voileipää haukkattu, lähdettiin
lähellä olevaa Kotanurmea niittämään, koska aamukaste vielä välkkyi
lehdillä ja luoko varmaan oli läpi kostea siellä Takamaan niityllä.

On näky semmoinen, jota sopii ihaellen katsella, kun seitsemän tahi
kahdeksankymmentä reipasta nuorta tyttöä ja poikaa vallan
paitahihasillaan kesäkullan armaana aamuna välkkyvine viikatteineen
remahtaa aukealle niitylle.

Isäntäväen puolesta oli työtä johtamassa Saimi, joka samassa itsekin
joukon etupäässä terävällä viikatteellaan suhautteli poikki niityn
hempeätä heinää.

-- Huh, huh, huh, huh, huokasi niitty joka kerran, kun niittäjän
viikate armottomasti sivalsi poikki sen kauniita kasvatteja. Mutta
mehiläiset, jotka suristen olivat kukissa pyörineet, lensivät hakemaan
toisia rauhallisempia kukkais kenttiä ja ahoja.

Kun lakeet eli niitto-etuukset oli liitetty raja-aitaan saakka,
otettiin tupesta tahi vyönauhan alta kovasimet ja teroitettiin
viikatteita. Kohteliaasti kyllä tarjoutuivat pojat "kovaistamaan"
tyttöjenkin viikatteita, ja silloin heillä oli tilaisuus puhua joku
suloinen sana tahi luoda joku hellä silmäys toinen toisiinsa.

-- Huh, huh, huh, huh, huokaili taas niitty, ja niin se huhkaen
äänteli, kunnes oli kaikki ääriä myöten niitetty.

Itse isäntä Antti oli jäänyt kotiin odottamaan Toholan herastuomaria,
Risto Tohosta, jonka tyttärestä -- sehän oli julkinen salaisuus --
toivottiin Salmelaan miniätä.

Risto Tohonen herastuomari oli mahtava mies, oikein paikkakunnan
pohatta. Pahat kielet kuiskuttelivat ettei kaikki tuo rikkaus ollut
oikein rehellisesti ansaittua. Kun Tohonen lainasi köyhemmille
rahojaan, oli muka velkakirjaan pantu isompi summa kuin se minkä hän
todella antoi. Vaimo oli häneltä kuollut joku vuosi sitten, ja ainoan
tyttärensä, kuudenkolmatta vuotiaan Hetvin kanssa piti hän nyt taloutta
kunnossa. Hetvi oli aikoinaan käynyt pari vuotta kansakoulua, ollut
yhden lukuvuoden Wiipurin tyttökoulussa ja yhden lukukauden Helsingin
suomalaisessa tyttökoulussa. Herastuomari tahtoi näet kouluttaa
tyttöänsä herrastavalla. Sittemmin oli Hetvi ollut neljä vuotta
kihloissa nimismiehen Niilo Löngrénin kanssa, ja siihen aikaan oli
Toholassa ollut iso ilo. Herastuomarin suurin ylpeys oli ollut
"sinutella" vallesmannia; oli niin mainion mukavata sanoa muiden
lautamiesten kuullen: kuule Niilo, tule meille Niilo, joko sinä joudut
Niilo? Sillä ajalla oli Niilo Löngrén osannut tulevalta apeltaan
keinotella muutamia tuhansia markkoja omaan taskuunsa, hän kun muka
tahtoi päästä kaikin mokomin veloistansa ennen oman perheen
perustamista. Tokko nimismies selvittyi kaikista veloistansa, on
epätietoista, se on vaan tiettyä, että hän viime kesänä toi itselleen
rouvan Wiipurista.

Hetvistä kun ei vallesmannin rouvaa tullutkaan, alkoi herastuomari
Tohonen usein käydä vieraissa Salmelassa. Olipa silloin välistä tullut
puheiksi vanhempain kesken heidän lastensa tulevaisuus. Tästäpä
selkenee, minkä vuoksi Risto Tohonen tyttärineen talkoihin kutsuttiin
Niinisyrjästä saakka. Samu ja Hetvi oli saatettava näissä talkoissa
toisiinsa tutustumaan.

Ennen aamiaista ennätettiin niittää Kotanurmi. Juovikkaana luokona
makasi nyt päivänpaisteessa äsken niitetty heinikko. Ja kun talkooväki
pitkien pöytien ääressä hyvällä ruokahalulla ryhtyi ruoka-aineiden
kimppuun, niin kävi sekin ainakin yhtä sujuvasti ja yhtä rotevasti kuin
äskeinen niittäminen.

Musti, talon valpas vartija, rupesi pihalla haukkua vonksuttamaan.
Kaikkien silmät kääntyivät ikkunoihin. Aivan oikein! Siellähän
herastuomari Risto Tohonen kujatiellä ajoi komealla mustalla oriillaan
hetkuvissa kiesseissä tyttärensä Hetvin keralla. Muutaman minuutin
perästä saapuivat he loistavasti pihaan.

Salmelan isäntä riensi hatutta päin vieraita vastaan ottamaan, ja
emäntäkin, kun oli ennättänyt kuumat, voiheraan kastetut piirakat
käsistään pöydälle väen eteen lähättää, kiiruhti hänkin arvoisia
tulijoita vastaan.

Samu osui olemaan talkooväen keskellä pöydän takana syömässä. Hän ei
yritellyt mihinkään, eikä sieltä olisi helposti päässytkään pois.

Vilkas surina syntyi tyttöjen kesken.

-- Hetvikin tuli talkoihin. Olisipa tullut muiden kanssa yht'aikaa,
niin olisimme nähneet, miten hänen viikatteensa olisi kukkaa kaatanut,
virkkoi Tikkalan Mari.

-- Vielähän tuon Hetvin niittotaidon saamme nähdä, kunhan joutuu tään
talon miniäksi, lisäsi Alatuvan Anni.

-- No, joko siellä teidänkin kylän päässä siitä tiedetään -- -- äh, äh!
Piiraan ryyni yritti menemään henkitorveeni. Vai jo siellä -- -- äh,
äh!

-- Tiedetään kyllä, vastasi Anni.

-- Siihen aikaan kuin Hetvi oli vallesmannin rouvaksi tulemaisillaan,
ei hän tehnyt mitään talonpoikaista työtä. Rouvaa hänestä ei tullut, ja
tuskinpa hän enään kelpaa työntekijäksikään, supatti Suosaaren Suso.

-- Lihomaankin on kovin ruvennut. Näyttää kuin...

-- Ei pidä panetella Hetviä! Mistä te hyvät ihmiset tiedätte, mitä
Hetvi osaa tehdä mitä ei? Minä olin toissapäivänä viimeksi Toholassa ja
näin hänen kyllä toimekkaasti puuhailevan talouden askareissa.
Pikaisesti hän kiersi kirnua, voi syntyi neljännestunnissa, mutta
sitten olikin tyttö punainen kuin mansikka, sanoi Hietalan Hilma.

-- Ahaa! Vieras kuulee, mistä tuulee! Hilma nähtävästi puhuu pussiinsa
päin. Hetvi on varmaan antanut hyvästi kirnujaisia, ehkäpä paitakankaan
tahi kaulahuivin, jotta tämä sitte muille kehuisi häntä, höpisi Mörskyn
Marketta, eräs vanha piika.

Vedet kihahti Hilman silmiin. Kaikki tytöt huomasivat, että Marketta
tahallaan tahtoi loukata.

Naisväen puolella syntyi hetkiseksi äänettömyys.

Miesten ja poikien kesken kulki puhelu varsin toista tolaa. Puheltiin
Sortavalan markkinoista, hevosten hinnoista, rautatien hommasta, viljan
kasvusta ynnä muusta. Näitä keskusteluja höysti milloin enemmän milloin
vähemmän onnistuneilla sukkeluuksilla ja kokkasanoilla Törsövän Taneli.
Kun Taneli oikeaan oksaan osasi, nauroi hohotti koko miesväki.

-- Osaa se vanha kaartilainen lasketella, sanottiin.

Taneli Tapanainen oli hänen oikea nimensä, mutta sanottiin aina
kylän kesken Törsövän Taneliksi, kun kotinsa pieni ruunun talo oli
Törsövän lammen rannalla. Kaunis, mustatukkainen ja mustaviiksinen,
kolmenkymmenen vanha mies. Oli muutamia vuosia palvellut vapaaehtoisena
kaartissa, mutta eronnut siitä, hänen oli muka sääli ja synti syödä
ruunun ruokaa, kun ei ollut sotimista eikä tappelemista.

Yhdeksänsataa markkaa olisi ruununvouti markkinoilla antanut
herastuomarille tuosta oriista. Ei myynyt rikas mies, umpinaista
tuhatta pyysi, tiesi Pirhosen Kalle.

-- Lappeenrannan rakuunarykmentille kuuluu ruununvouti oritta
ostelleen, lisäsi Timo Terhakka, iloinen, pystynenäinen poika.

-- Ei se herastuomari orittansa myy, vaan lahjoittaa sen tulevalle
vävypojalleen, virkkoi Törsövän Taneli, luoden silmänsä Samuun päin.

Samu ei ollut kuulevinaan Tanelin pakinaa. Hänen korvaansa oli sattunut
Hietalan Hilman ja Mörskyn Marketan sanat. Vilkaistuaan sinnepäin
huomasi hän Hilman punastuneena vesissä silmin.

Hilma Hietanen oli Salmelan torpparin tytär. Hän oli vast'ikään
seitsemäntoista vuotta täyttänyt. Iho oli hänellä hieno, melkein
läpikuultava; tukka tuuhea, vaaleankeltainen; silmät suuret,
taivaansiniset. Hän oli ylhäisemmän kansakoulun läpikäynyt ja ollut
viime talvena kiertävässä käsityö- ja kutomakoulussa. Monta monituista
kertaa oli Samu häntä pienenä lennätellyt talvella kelkassaan, kesällä
pikkuisissa käsikärryissään. Sievänä tyttönä oli Samu häntä aina
pitänyt, mutta sievemmälle kuin koskaan ennen näytti hänestä Hilma nyt.

Sillävälin oli herastuomari tyttärineen saatettu kamariin. Emäntä
tarjosi paikalla tulijaiskahvia, mutta Hetvi vastusteli, sanoen olevan
itsellään helteen muutoinkin. Puolen kuppia hän toki kohteliaisuuden
vuoksi joi, kaasi toisen puolen kahvia isänsä kuppiin. Herastuomari
nauroi vaan ja sanoi: kyllä tänne sopii.

Ruokaa pantiin pöydälle kamariin, koska tuvassa oli vieläkin lämpimämpi
ilma. Kunnia-vieraita kehoitettiin tyytymään talon yksinkertaisiin
laitoksiin.

Ruualta päästyä pistäysi Samu kamarissa vieraita tervehtimässä.

Kun talkooväki ruualta noustua tuli pihalle, kaatoi emäntä paraikaa
isosta tuohikontista kaloja saaviin.

-- Kuka kaloja on tuonut? kysyi Törsövän Taneli.

-- Kukas muu kuin herastuomari, vastasi emäntä.

Samassa ilmestyi siihen herastuomari itsekin, alkoi nauraen pakista:

-- Näettekös naapurit, eihän kaikki yhtä tee: toinen niittää, toinen
kalastaa, yhteen hyvä tulee. Eikös niin?

-- Oivallisia ahvenia. Millä pyydyksellä te niitä saitte? kysyi joku.

-- Milläkö pyydyksellä? Tietysti hopeaongella, hopeaongella. Minun
onkin näetten tapana kalastaa vaan hopeaongella tahi kultaongella,
hohotteli Risto Tohonen, jotta sieraimet pörhistyivät ja kulmakarvat
hypähtelivät.

-- Öh -- öh, öhhöm! yski Törsövän Taneli ja iski silmää muille.

Valitettavasti ei herastuomari ymmärtänyt Törsövän Tanelin yskää,
vaan kehui kehumistaan hopea- ja kultaonkiaan, se on: hopea- ja
kultarahojaan.

Taneli oli sytyttänyt piippunsa ja pullautteli huolettomasti aimo
savupilviä suustaan, mutta sitten hän sanoi:

-- Kyllähän hopeaonki on oiva kapine, kultaonki vielä parempi,
tietysti. Paremmin ne antaa kaloja kuin muut pyydykset, mutta ei niillä
sittenkään kaikkia kaloja saa. On kalavekamoita semmoisia, mitkä eivät
kultakoukkuunkaan tartu. Eräskin mies onki kerran hopea- ja
kultakoukuilla oikein liukasta ruunun matikkaa, mutta se ryökäle vei
koukut ja kompeet, eikä antautunutkaan saaliiksi. Syötinkin kakasi pois
suustansa, peijakas. Vai onkimaretkillä sitä ollaan!

Tuntui niinkuin sähkövirta olisi värähtänyt jokaisen sydämen läpi.
Levottomina, kauhistuneina odotettiin suurta räjähdystä herastuomarin
puolelta, mutta sitä ei tullutkaan. Risto Tohonen kalveni ja punastui,
punastui ja kalveni. Pyörähti sitten kamariin, jossa Hetvi vielä söi
mansikkamaitoa, ja sanoi itsekseen päättävästi:

-- Kyllä se on totta.

-- Isä, mikä on totta? kysyi Hetvi.

-- Se on totta lapseni, mitä Törsövän Taneli, tuo entinen kaartilainen,
pihalla sanoi, oli vastaus.

Isänsä äänessä huomasi Hetvi jotain erinäistä, eikä hän sentähden
tahtonut pitemmältä kysellä.

Antti Salminen aikoi ensin mennä herastuomarin jälestä kamariin, mutta
pysähtyi kuitenkin pihalle. Sanoi sitten hämmästyksestä toinnuttuaan:

-- Sattuu sitä maailmassa kaikellaista. Näinköhän herastuomari lähtee
nyt paikalla pois?

Herastuomari pysähtyi kuitenkin kamariin.

Isäntä kehoitti nyt vanhempia ihmisiä jäämään Kotanurmelle heiniä
pöyhöttelemään ja, jos ilma myöntää, iltapäivällä ru'oille panemaan.
Hän nimitteli kahdeksan henkeä, jotka olivat iältään vanhempia ja joita
ei tahdottu rasittaa kävelemisellä Takamaan niitylle saakka. Olihan
sinne matkaa kolme tai neljä kilometriä.

-- Saanko minäkin jäädä Kotanurmelle? kysyi Pekka Juntunen, nuorimies,
kalpeakasvoinen.

-- Saat, tietysti, jos haluat, ja pidä sinä Pekka sitten huolta, että
on vieraan hevosella ja meidän omalla "tallikkaalla" hyvää heinää
edessä, vastasi isäntä.

Pekka Juntunen oli "heränneitä." Hänen arka omatuntonsa huomasi
synniksi semmoisiakin seikkoja, jotka tavallisesta ihmisestä näyttivät
varsin viattomilta. Nuorten iloista seuraa ja etenkin tanssia hän
kammoksui.

Tallikas oli siihen ikään päässyt orivarsa, minkä laki estää
laitumelta.

Hetvikin yritti lähtemään Takamaan niitylle, mutta emäntä otti
ystävällisesti kädestä kiinni ja sanoi:

-- Jää, lapsikulta, kotiin minun avukseni, kyllähän arvaan, että
nuorten parissa olisi hupaisempi, mutta minä tarvitsisin apuasi. Ensin
laadimme päivällis-eväät, jotka renki Mikko kärryillä ja hevosilla
saattaa niitylle, sitten valmistamme illallista talkooväelle. Niin, jos
ei vaan ole kovin mielesi paha, niin jää kotiin minun avukseni.

-- Minähän olen tullut talkoihin ja teen sitä työtä, mitä annetaan,
vastasi Hetvi.

Oikeastaan esteli emäntä Hetviä sentähden, ettei tämä olisi sattunut
joltakin tyttöhupakolta kuulemaan tuota Törsövän Tanelin kamalaa
kalajuttua, ja vielä senkin vuoksi, että sitten oli aikaa ja
tilaisuutta osoitella Hetville talon rikkauksia.

Talkooväki olikin jo pihasta poistunut. Pääjoukko riensi haravat ja
hangot olalla kapeaa ja mutkikasta metsäpolkua Takamaan niittyä kohti.

Toista pitempää ja parempaa tietä olivat eväät ja häkkireet sinne
kuljetettavat.

Matkalla huomasi Samu, että pojilla oli jotain keskusteltavaa hänestä
salaa. Hän antoi heille siihen tilaisuutta, jättäytyen vähän jälemmäksi
astumaan.

Törsövän Tanelin käytös tuli nyt arvostelun alaiseksi. Yksi sanoi yhtä
toinen toista. Yleinen mielipide oli kuitenkin se, että Taneli
menetteli kovin sopimattomasti loukatessaan talonväen ystävää ja
tulevaa lankoa, herastuomaria. Kyllähän se sattui tavattoman hyvästi,
sattui aivan kuin vasara naulan päähän -- arveltiin --, mutta isku oli
kova, helkkunan kova. Puolikin siitä olisi jo riittänyt. Lohduttavinta
kuitenkin oli heistä se, ettei Samu näyttänyt olevan asiasta
milliinsäkään.

Taneli kuunteli erinomaisen maltillisesti kumppaneinsa arvosteluja ja
nuhteita. Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Vihdoin hän
virkkoi:

-- Todellakin, kun tarkemmin asiaa ajattelen niin huomaan, että te
kaikki olette oikeassa. Tuhmasti minä tein, siitä ei pääse puuhun ei
papuun. Kuulkaa, ystävät ja veljet! Minä romahdan koko tämän talkooväen
läsnäollessa herastuomarin eteen polvilleni, ja pyydän anteeksi
rikoksestani toista puolta, sitä liikaa osaa nimittäin. Niin minä teen!

-- Älä hulluttele, Taneli! Siten pilautuisi asia kahta kauheammaksi,
sanottiin.

Tytöt. kuultuansa mistä poikien kesken oli pakinoitu, rupesivat hekin
Tanelin käytöstä arvostelemaan julkisemmin. Salavihkaa olivat he tähän
asti supatelleet ja tyrskineet. He olivat varsin toista mieltä kuin
pojat. Ylpeälle herastuomarille oli muka kerrankin totuus sanottu
vasten silmiä. Sen se sietikin. Sellaista poikaa kuin Taneli eivät
luulleet toista löytyvän koko pitäjässä. Mörskyn Marketan ilo olisi
sitten vasta ollut oikein täydellinen, jos Hetvikin, tuo "ruunun
matikan syötti," olisi ollut kuulemassa mitä Törsövän Taneli sanoi.

Kun tytöt huomasivat, että Samu jättäytyi jälemmäksi, luulivat he hänen
Hetviä vartoilevan. Mutta kun Samu saapui poikajoukkoon, eikä Hetviä
näkynyt, syntyi tyttöjen kesken tälläistä supinata:

-- Jokohan Hetvi pitänee itseään Salmelan talon emäntänä, kun ei näy
tulevankaan niitylle.

-- Olenhan minä aina sanonut ja sanon vieläkin, ettei se Toholan tytär
järkityöhön pysty.

-- Eikä miekkosen tarvitse tälläisiin töihin pystyäkään, elää kuin
Herran enkeli.

-- Vai lienee hänkin jäänyt Kotanurmelle vanhojen pariin, tahi Pekka
Juntusen ratoksi, haha ha!

-- Vanhaltahan tuo Hetvi jo näyttääkin. Ainakin hän näyttää kymmentä
vuotta vanhemmalta kuin Samu, huomautti Mörskyn Marketta.

-- Onhan tyttöjä, jotka näyttävät viittäkymmentäkin vuotta vanhemmalta
Samua, lisäsi ikäänkuin itsekseen Hietalan Hilma.

Voi tuli ja leimaus! Marketta suuttui silmittömästi, hän rätisi kuin
palava katajapensas.

-- Kaikki lapsirievut tässä kielenpieksäjänä! Ei enään kunnon ihmiset
saa sanaa sanotuksi, kaikki tässä silmille hyppii! Eiköhän tuo ylpeys
käyne lankeemuksen edellä! Niin luulen, niin toivon!

Sellaista tuli oikeen pitkältä ja paksulta. Mutta Hilma ei ollut
millänsäkään. Hän oli saanut panettelut häädetyksi ja sitäpä oli
tarkoittanutkin. Sekä kotona että kansakoulussa oli Hilmaa opetettu
hyvää puhumaan ja ajattelemaan lähimäisestänsä, ja kun kielilakkarit
panettelevat, silloin on hänen kunniaansa puolustettava. Niin oli
Hilmaa opetettu, ja sellaisen opetuksen oli hän sydämeensä kätkenyt.

Pojatkin kuulivat Marketan rätisemisen, mutta eivät viitsineet ottaa
selkoa suuttumisen aiheesta. Tunnettiinhan Marketta, vähästähän se
suuttui.

       *       *       *       *       *

Talkooväki oli jo Takamaan niityllä. Kolme tyhjää latoa siellä odotti
täyttämistänsä. Laajaa niittyä rajoitti toiselta puolen Lehtovaaran
korkea harju, toiselta puolen mutkikas, liejurantainen Onkamojoki, joka
laski vetensä Kukkaropohjan lahteen. Ilma oli tyyni ja kirkas. Jos
katsoi Lehtovaaran rinnettä kohti, niin näytti ilma vienosti
vipattavan, arvattavasti maasta kohoavain vesihöyryjen vaikutuksesta.
Aurinko oli melkein korkeimmillaan ja lähetti lämpöiset säteensä
kuivaamaan paksua luokoa. Keveät kesäröijyt ja takit ripustettiin
oksiin lähelle sitä paikkaa, mikä vanhastaan oli ruokasijana pidetty.
Siihen paikkaanpa Mikkokin tiesi eväät tuoda, kunhan joutui sitä
pitempää tietä niitylle.

Samu ilmoitti talkooväelle työsuunnitelman. Lehtojen vieristä ja
pensaiden siimeksistä oli ensin haravoitava ja kannettava heinät
lakealle kuivamaan. Pari poikaa laitettiin Onkamojoen varrelta
veteliköstä haravoimaan ja kantamaan pois heinät kuivalle nurmelle.
Kolme miestä määrättiin hankkimaan pieleksen sankapuita ja tukia, sillä
senhän näki, etteivät kaikki Takamaan niityn heinät tänä vuonna
latoihin mahtuisi, vaan oli pieleskin tehtävä.

-- Lähtekäämme me, Taneli, vetelemään heinät pois Onkamojoen hetteistä,
sanoi Timo Terhakka nyreissään olevalle Törsövän Tanelille.

-- Lähtekäämme vaan! virkkoi Taneli. Tytöt älkööt tulkokaan sille
puolelle maailmaa, sillä meidän täytyy riisua koipiverhot pois. Ja
sittenkun heinät on saatu kauniisti kuivalle, sitten minä...

-- Mitä sinä?

-- Sitten minä syöksyn suin päin liejuun. Syöksyn kun syöksynkin!
Sittenpä ei näiden potrain poikain aika kulu hakiessa myllynkiveä
kaulaan ripustettavaksi, eikä heidän tarvitse vaivata itseään
hukuttaessaan minua pahennusteni tähden. Lähtekäämme vaan, Timo,
korjatkaamme heinät kuivalle, ja sitten minä syöksyn liejuun. Kyllä
minä tunnen Onkamojoen hetteet. Siellä on paikkoja, lietteen silmiä,
joihin voipi lykätä pitkän riu'un kuulumattomiin. Sellaiseen minä
syöksyn. Sorot ja kuplat ne vaan pulpahtelevat pojan jälestä.

Tytöt olivat jo alkaneet haravoida, mutta kuulivat kuitenkin Tanelin
uhmailemisen. Kun Taneli ja Timo reippaasti harppailivat Onkamojoen
varrelle päin, alkoivat tytöt yhdestä suusta laulaa tunnettua
kansanlaulua tarpeen mukaan muunnettuna:

    Älä, Taneli, liejuun mene,
    Älä Herran tähden!
    Sinua me rakastamme
    jokahisen nähden!

    Älä Taneli...

-- Helei, heleijaa! huusi Törsövän Taneli riemuissaan. "Hukuttakoon
piru tänäpäivänä itsensä liejuun, vaan ei tämä poika hukuta itseään
niin kauvan kuin tuollaisia tyttöjä on maailmassa! En, koira vieköön,
syöksykään liejuun, täytyyhän vielä tänä iltana tanssia tepastella
noiden armaiden tyttölasten kanssa! Hih, hei! Elämä tuntuu vielä
elämälle!"

Taneli oikein hypähteli, ponnahteli ja pyörähteli nurmen sängellä.

Tanelin riemastukselle nauroivat nyt sekä tytöt että pojat, nauroivat
niin, että Lehtovaaran rinne raikui.

-- Kyllä se vanha kaartilainen asioistansa selviää, sanottiin.

Vilkaasti liikkuivat haravat. Nopeasti joutui työ.

Iloisa oli elämä.

Kun Timo Terhakka ja Törsövän Taneli olivat Onkamojoen veteliköistä
heinät haravoineet ja kuivalle nurmelle levitelleet, tulivat hekin
muiden luo työhön ja toivat terveisiä -- Tuonelan joelta ja toisen
maailman ääreltä.

Silloin tällöin löytyi haravoidessa mehiläispesä ja onnellista löytäjää
ympäröitsi silloin lähelläolijat.

-- Kissahan yksin saaliinsa syö, annapas tuota herkkua toisenkin hyvään
suuhun, sanottiin.

Tällaiset pikku kohtaukset olivat omansa pitämään mieliä parhaimmalla
tuulella.

Samu osoitti olevansa toimellinen työnjohtaja. Tyynesti ja levollisesti
sanoi hän sanottavansa, ja sen vuoksi väki tekikin mieluisasti
tehtävänsä. Kun hän huomasi jonkun haravoidessaan jättävän heiniä
jälelle, sieppasi hän itse nuo jälelle jätetyt heinät haravallaan
pois ja toi karheesen. Silloin ei Samu virkkanut sanaakaan, mutta
asian-omaiset huomasivat, että heidän työnsä oli hatarasti tehty, koska
Samun täytyi jälkiä parsia. Parannus tehtiin.

Ennen päivällistä oli koko suuri Takamaan niitty täynnä pitkiä
heinäkarheita. Ne jätettiin vielä ruoka-ajaksi kuivumaan, koska ilma
oli sen laatuinen, ettei sadetta luultu tulevan.

-- Talkooväki hoi, ruokakello soi! huusi Samu, sillä hän muisti kuinka
suloiselta maanviljelys-koulun ruokakellon soiminen tuntui kuumana
työpäivänä.

Helteisinä ja punaposkisina kokoontuivat kaikki ruokasijaan. Haravat
lyötiin pystyyn seisomaan. Huolellisesti ravistelivat tytöt
paidanhihoihin ja hameenhelmoihin tarttuneet heinän helpeet ja rikat.
Pojat tuollaisista siivouksista vähän välittivät: eiväthän ne muutamat
heihin tarttuneet heinänkorret paljoa painaneet. Pielespuiden hakkaajat
tulivat myöskin: viimeisenä astui Vieremän Jussi, eräs vanha poika. He
olivat pieleksen aita-puutkin valmiiksi hankkineet ja nakkasivat nyt
kirveensä kärryjen alle, siitähän ne helposti löytyvät.

Tuohikontit ja pärekorit avattiin. Tasaiselle nurmen sängelle
asetettiin leivät, piirakat, paistetut kalat, voirasiat, maitokupit ja
kaljahaarikat. Somiin ryhmiin asettui väkijoukko tuuheain koivujen
siimekseen istumaan.

Törsövän Taneli vielä seisoi. Hän nojasi selkänsä isoa koivua vasten,
tuijotti ajattelevaisen näköisesti eteensä, käsivarret ristissä
rinnalla.

-- Noo, Taneli veikkonen, niinhän sinä seisot kuin "vakava
tinasotamies", se erään sadun urho. Niin, tuumailet kuin kaivonkaivaja,
joka tutkii maan syvyydessä kulkevien vesisuonien suunnat ja haarat.
Tulepas tänne näin!

Kun Samu tätä saneli, nosti Taneli arvokkaasti oikean kätensä ja piti
sen etusormea otsaansa kohti, mutta yhtäkkiä hän levitti molemmat
kätensä ja huudahti:

-- Nyt se tipahti!

Kaikki purskahtivat nauramaan.

-- Niin, naurakaa vaan, mutta minua ei naurata, kun koko keksintöni
tipahti kuin tina tuhkaan, valitti Taneli.

-- Oliko se minun syyni? kysyi Samu surkutellen suotta.

-- Vielä hän kysyy! vastasi Taneli. Mitä olisivat olleet telegrafit,
telefonit ja muut tuon laatuiset laitokset minun keksintöni rinnalla:
--lasten leluja, hämähäkin seittejä vaan!

-- Sano edes, velikulta, minkä koneen synnyn minä häiritsemiselläni
tuhosin, tiedusti Samu.

-- Eihän sillä vielä nimeä ollut -- mitä kesken-eräisen nimestä! Se
olisi vaan ollut ihan uuden uutukainen kone, sellainen laitos, millä
talven paukkuvat pakkaset ja kesän paahtavat helteet olisi sotkettu ja
vatkattu yhteen, niin sekaisin hierottu, että koko vuoden ajaksi olisi
saatu samallainen sää, yhtä tasainen leuto ilma. Silloin olisi
maamiehenkin elää kelvannut! Tämä tällainen laitos, palkeineen ja
puohtimineen, petkelineen ja pahmaineen, tappineen ja mutterineen,
kaikki oli ihan valmistumaisillaan, viimeistä vipuvärkkiä aioin kiinni
kiertää, kun sinun häiritsemisesi pudotti minulta ruuvin! Hoh, hoi!
huokasi Taneli lopuksi.

-- Eivätkö ruuvit päässäsi ole enään paikoillaan? kysyttiin.

-- Ovat kyllä, mutta sen uuden koneen nimi on ainaiseksi kadonnut, oli
vastaus.

-- No sitten ei ole hätää, kunhan ruuvit päässäsi ovat paikoillaan,
arveltiin.

-- Kyllähän viileämpi ilma paraikaa hyvältä tuntuisi, virkkoi joku
tytöistä.

-- Kun kaiken vuotta olisi yhtä jolakka ilma, eiväthän mansikatkaan
kypsyisi milloinkaan, huomautti Hietalan Hilma.

-- Sinä itse olet parahiksi kypsynyt mansikka. Mitä sinä ymmärrät, ja
miksi sekaudut näin korkeihin asioihin? vastasi Taneli ja oli yhä
olevinaan totisena.

-- Eikä se uutinenkaan sellaisella kylmänviileällä ilmalla valmistuisi
oikealla ajalla, älysi Vieremän Jussi.

-- Mitä suret uutisesta, kun on ruokaa, Jumalan viljaa, runsaasti
paraikaa edessäsi! vastasi Taneli.

-- Entä minun oivalliset luistimeni, mitä niillä olisin tehnyt, kun
eivät järvet olisi jäätyneet? mainitsi Timo Terhakka, joka oli kuuluisa
luistelemisestaan.

-- Luistimesi olisit ta'ottanut hevosenkengiksi, kuului vastaus.

-- Kuulepas, Taneli Tapanainen! Anna huolia hevosen, murehtia mustan
ruunan! Tule tänne minun luokseni tämän viheriäisen pöydän ääreen,
minulla olisi hupainen seikka kerrottavana, virkkoi Vieremän Jussi.

-- Tulenhan minä, mutta kerro nyt, Johannes Vieremä, jotakin hyvin
hauskaa vahinkoni korvaukseksi, pyysi Törsövän Taneli.

-- Eikö se ole hauskaa, kun minä näin tuolla pielespuita hakatessani
yhdessä leppäpensaassa sata jänistä! Ei enempää eikä vähempää, sata
ummelleen!

-- Olisipa siinä ollut kosolta sinun kaimojasi! En usko!

-- Ainakin niitä oli puolisataa.

-- Näillä mailla puolisataa jänistä! Mitä vielä!

-- Viisikolmatta oli vissisti, näinhän minä.

-- Ja kun otat puolen siitä, niin saat kaksitoista ja puoli jänistä!

-- Älä nyt sekoita minun ajatusjuoksuani, oli niitä pupuja toki
kymmenen.

-- Turhaa juttua sekin!

-- Viisi niitä oli vissisti!

-- Älä narraa naapuriasi!

-- No kaksi jänistä siinä leppäpensaassa hyppi, näinhän minä.

-- Eihän näillä mailla olekaan jäniksiä.

-- Vai ei ole, olipas siinä yksi jänis, sievä pupu olikin!

-- Eikä ollut yhtään, ei mitään pupua!

-- No rapisihan siinä leppäpensaassa joku, kuulithan sinäkin, Kalle
Pirhonen, rapisihan siinä leppäpensaassa!

-- Kyllä siinä leppäpensaassa rapisivat kuivat lehdet, kuulin minäkin,
todisti Kalle Pirhonen.

-- Siinä sen nyt kuulit! Tottahan minä olen puhunut kaiken aikaa,
vaikka sinä et uskonut ennenkuin minun täytyi vierasmiehillä asia
todistaa. Uskoinpas minä paikalla ettei sinun uudesta koneestasi kuuna
päivänä tule mitään, koska se tärkeä ruuvi siitä tipahti tiehensä.

-- Sinulla ja muutamilla muilla tässä joukossa näyttää olevan
taipumusta uskovaisuuteen. Ei tarvitse muuta kuin joku sanoa pöläyttää:
minä hötkähdän polvilleni ... minä syöksyn liejuun ... niin uskotaan
pois lapsellisesti! -- Enhän minä sitä uskonut.

-- Eihän sitä kukaan uskonut, kuului vakuutuksia.

Naurettiin aika lailla Törsövän Tanelin ja Vieremän Jussin
keksinnöille. Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen. Yksin Mörskyn
Markettakin näytti unhottaneen kärttyisyytensä.

Melkein kaikki, niin mies- kuin naispuoletkin, olivat ruualla
paljaspäin, ainoastaan ne, jotka eivät osuneet saamaan itselleen puiden
siimestä, pitivät hatun tahi huivin päässänsä.

-- Miksi sinä, Vieremän Jussi, syöt hattu päässä, vaikka istut
parhaassa siimeksessä? kysäsi joku.

-- Siksi, vastasi Jussi, etteivät nuo tytöt huomaisi paljasta kohtaa
päälaessani. Ne luulisivat minua vanhaksi ja jättäisivät kukaties
naimatta.

-- Saatathan ilmoittaa tytöille, etteivät hiukset vielä ole ennättäneet
päälakeesi kasvaa, neuvoi muudan.

-- Sano vaan tytöille, että nuoruuden vallattomuudessa olet
kuperkeikkaa heittäessäsi kuluttanut, ohjasi eräs.

-- Kiitoksia neuvoistanne! murahti Jussi pala suussa.

-- Katsokaa kuinka pieni mittari mittaelee Jussin hatun lieriä! virkkoi
joku tytöistä.

Jussi ei ollut kuulevinaan sitä huomautusta. Hän antoi pienen
hyönteistoukan mittaella mielensä mukaan hatun äärtä. Jussi tahtoi
näyttää, oliko kenelläkään syytä sanoa häntä herkkäuskoiseksi.

Piika Liisa puuhaeli kahvia ruoka-ajalla valmiiksi, jotta ei väen
tarvitsisi uudestaan kokoontua sitä juomaan. Kahvikupit asetteli hän
taitavasti nurmen sängelle.

Ruoka-ajalla saapuivat niitylle molemmat isäntämiehetkin: Salmelan
Antti ja Toholan herastuomari. Hitaasti olivat he päivän kuumuudessa
kulkeneet. Matkalla oli puhuttu yhtä toista talojen varallisuuksista,
hevosista, lehmistä, mutta pisimpänä keskustelu-aineena oli ollut
"nuorten tulevaisuus". Siinä asiassa mitä toinen sanoi, niin toinen oli
valmis myöntämään. Mutta kun herastuomari arveli, että vanhempien
pitäisi nuoria pakoittaa, jolleivät ne huomaisi omaa etuansa, niin
Antti Salminen ei virkkanut siihen mitään.

Kun isännät kotvasen olivat koivun siimeksessä istuneet, rupesivat
hekin popsimaan päivällistä muiden muassa. Selvästi näkyi kuitenkin,
ettei herastuomari ollut aivan entisellään. Hän puhui harvemmin ja
varovammin, ja näytti ikäänkuin välttelevän nuorten läsnäoloa.

Mutta eipä Törsövän Tanelinkaan suusta nyt liikoja sanoja suikahdellut.

Ruoka-aikana alkoi muutamia pilven mukuroita ilmestyä taivaalle.
Ennestään lämmin ilma tuli nyt paahtavan kuumaksi. Kummallisesti nuo
pilven mukurat kasvoivat ja lisääntyivät. Pienen pikkaraisista
haivenista ne alkoivat suureta. Kun ne suurenivat, mustenivat ne
samassa; ainoastaan auringon puoleinen laita oli niissä valkoinen ja
möyheä. Ne näyttivät vuorilta, joiden auringon puoleisille reunoille
oli paksulta levitetty kuohusammalta, lumenvitiä tahi pehmoista
puumulia.

Eräs heinäru'on kokoinen tumma pilvi kasvoi auringon kohdalle. Silloin
näytti itse pilvi säteilevän ylt'ympärinsä. Sen valkea reunus säteili
siihen tapaan kuin pyhimysten pään kuvien ympärillä nähdään.

-- Kas kuinka pilvet kukkivat, huomautti Salmelan isäntä, joka oli
tottunut ottamaan vaaria taivaan merkeistä.

-- Se merkitsee lähenevää ukkosta, vastasi herastuomari.

-- Kyllä minäkin olen nuo pilvet huomannut, sanoi Samu, mutta niiden
merkitystä en ole arvannut miksikään, koska ilma pysyy näin tyynenä.

Talkooväki nousi ruualta.

-- Tulkaa nyt juomaan kahvia! kutsui Liisa.

Tuskin oli ensimäinen vieras kahvimaitoa kuppiinsa kaatanut kun Liisa
löi kätensä yhteen ja huusi:

-- Voi, voo-i! Minä typerä tyttö unohdin koko asian! Emäntä neuvoi
minua panemaan kahvimaitopullon tuonne Härkälähteesen, ettei se
myrtyisi. Kävin minäkin lähteestä taannoin pari kertaa juomassa, mutta
pullo unehtui jäähtymään panematta. Älkää hyvät vieraat panko
pahaksenne, minulla on niin huono muisti. Voi, voi, miten tuo myrtynyt
maito menee nyt kokkareihin!

-- Mitä sakeampaa, sitä makeampaa! sanoivat muutamat lohduttaaksensa
Liisaa.

Muutamiin haraviin pantiin uusia piitä pudonneiden sijaan. Ja sitten
sitä oltiin taas valmiina työhön.

Kaksi talon omaa hevosta ja Hietalan torpan hevonen kolmas
valjastettiin häkkirekien eteen. Kolmea latoa ruvettiin yhtaikaa
täyttämään. Sitä paitsi ryhtyivät Törsövän Taneli, Timo Terhakka ja
Pirhosen Kalle pieleksen tekoon. Kaksi ensin mainittua loi hangoilla
heinää pielekseen, jonka päälle Kalle harava kädessä tasoitteli heinät
ja polki ne lujaan. Etäisemmistä karheista vedätettiin heinät hevosilla
latoihin, mutta lähempänä olevista heinistä laadittiin suuria
heinärukoja. Sellaisen ru'on alle pistettiin kaksi vahvaa, sileää
seivästä ja näillä sapilailla lennätti kaksi henkeä ru'on joko latoon
tahi pieleksen tekijöille.

Vireä, kiihkeän vireä liike oli niityllä. Virtana vuosi hiki jokaisen
kasvoja myöten. Likomärät hienot paidat tarttuivat käsivarsiin ja
hartioihin ja näyttivät ruskeaan vivahtavilta. Hevosten ympärillä
kihisi äärettömät määrät paarmoja ja kiiliäisiä. Ihmekö siis, että
hevosraukat tuskissaan polkivat maata, tömistelivät kavioitaan,
heiluttelivat päätänsä, eivätkä tahtoneet paikoillaan pysyä sitä aikaa,
kun heiniä häkkeihin heitettiin. Kuorma kuorman, ruko ru'on perästä
lennätettiin latoihin. Ne täyttyivät täyttymistään, ja niiden sisällä
olevissa kuivissa heinissä kuppeloitsi painelijoina muiden muassa
molemmat isännät, Risto Tohonen ja Antti Salminen.

Jo liittyvät tuolla pilvet vastatusten. Jo kuuluu silloin tällöin
kaukaisia jymähdyksiä. Liike niityllä näyttää vimmatulta riehumiselta.
Toiset mättävät heiniä häkkeihin, toiset haravoivat rippeitä jäleltä.
Ei kenkään vitkastele, ei kenkään haastele. Tytöt ja pojat juoksevat
hehkuposkisina sinne, minne vaahtoiset hevoset lennättävät tyhjiä
häkkejä. Muutamassa minuutissa on häkki täynnä, kukkurapäisenä.
Keskellä tälläistä hyörinää kun Samu kerran sieppaa aimo sylyksen
heiniä nakataksensa häkkiin, tuntee hän äkkiä kipeän piston otsaansa.
Samassa volahtaa heinistä harmaa käärme nurmen sängelle juoksemaan.

-- Voi, tuo häijy pisti! huudahti Samu.

-- Katsos pentelettä! kirosi Vieremän Jussi ja hotasi käärmettä
haravansa varrella. Harava särähti poikki, mutta samassa loppui
käärmeeltäkin pakenemisen halu.

Kahdesta pienestä haavasta Samun otsassa tipahti vähän vertä. Mörskyn
Marketta sylkäsi kolmeen ilmansuuntaan ja alkoi loihtia:

    Mato musta maanalainen,
    Taakka tuomen karvallinen!
    Tieän mä sinun...

-- Opettaja sanoi ... pitää imeä! virkkoi Hietalan Hilma hypätessään
siihen ja painoi samassa suloiset huulensa Samun otsaan, imi
myrkytettyä vertä suuhunsa ja sylki sen pois.

Tämä kaikki tapahtui muutamissa sekunneissa.

-- Marketta rupeaa höpisemään puita heiniä, sanoo matoa mustaksi,
vaikka mato on harmaa, näetkös tuota! sanoi käärmeen tappaja kohottaen
otusta haravansa tyngällä.

-- Onhan siinä mustaakin, sanoi Marketta suuttuneena.

-- On mutkikas musta juova pitkin selkää, ei muuta, väitti Jussi.

Kohtaus oli kaiken vakavuutensa ohessa kadehdittavan viehättävä.
Ihana seitsentoista vuotias tyttö hehkuvan punaposkisena suutelee
yhden-kolmatta vuotiaan rotevan nuorukaisen otsaa, hämmästynyt
väkijoukko ympärillä. Maalarille tahi kuvanveistäjälle olisi tässä
ollut erittäin kiitollinen aihe taideteosta varten.

Kun ensimäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, vilkastui työnteko taas
entiselleen, sillä ankarat jyrähdykset synkistä pilvistä pakoittivat
ponnistuksiin.

Lähes neljänneksen tuntia imi Hilma Samun otsaa. Sill'aikaa ennättivät
tyttöjen kielet päästä pälpättämään seuraavaan tapaan:

-- Kaikellaisia hullutuksia niissä kansakouluissa opetetaan! Voi, voi,
imeä käärmeen myrkkyä! Saisihan tuon kuolemansa ihminen muullakin
tavalla!

-- Saadaanpa nähdä, kumpi noista kahdesta kovemmin pöhöttyy, imijä vai
imettävä!

-- Jos Hilma henkiin jääpi, tulee hänestä varmaan kyläkunnan puoskari
ja kunnon kuppari, koska hän on niin kärkäs vertä imemään.

-- Minä en olisi julennut mennä imemään, vaikka olisin tohtinutkin.

-- Enkä minä.

-- Kyllä hän on hävytön tyttö, menee noin vaan nuorta poikaa
jupojulkisesti imeksimään! Voi aikoja, voi tapoja! Surkutella täytyy
tätä syntistä maailmaa!

Viimeksi kerrottu haikeus kirposi Mörskyn Marketan suusta.

Pojatkin kuiskailivat jotain tämmöistä:

-- Sanokaa mitä hyvänsä, mutta suloinen ja sievä tyttö Hietalan Hilma
sittenkin on. Voi totta tosiaankin!

-- Sievä ja uskalias tyttö!

-- Sellaista tyttöä ei ole toista meidän pitäjässä!

-- Sellaisia tyttöjä ei ole tuhkatiheässä missään muullakaan.

-- Kun ei vaan tuo tyttöparka sairastuisi.

-- Kun ei vaan kuolisi. Se olisi hirmuista!

-- Katsokaa, kuinka se suutelee Samun otsaa! Voi tuhatturkanen!
Antaisin kyykäärmeen paikalla iskeä otsaani, jos vaan tuollainen tyttö
rientäisi myrkkyä pois imemään!

-- Niin minäkin!

-- Sellaiset onnettomuudet sattuvat ainoastaan onnen poikasille.

Työala oli siirtynyt loitommaksi, niin etteivät asianomaiset kuulleet
mitä sanottiin.

Samun isä ja herastuomari olivat saapuneet paikalle. Miettiväisinä ja
miltei säälitellen katselivat nämä molemmat isännät Hilman avuntekoa.

Kun Hilma lakkasi imemästä, oli Samun otsa ainoastaan hiukan
turvoksissa. Pää tuntui vähän raskaanlaiselta, mutta ei mitään kipua
Samu tuntenut.

Hilma joutui vasta nyt hämille. Mitä hän oli uskaltanut tehdä? Tuntui
melkein kuin hän olisi purrut palan kielletyn puun hedelmästä. Parhaan
taitonsa mukaan koetti hän noille isännille selittää, mitenkä
kansakoulunopettaja luonnontiedettä opettaessaan oli sanonut, ettei
käärmeen myrkyn imeminen vahingoita vähääkään, kuin ei vaan imijällä
ole suussa haavoja. Sentähden oli hän uskaltanut koettaa, eikä nyt
tuntunutkaan pahoinvointia myrkyn imemisestä.

Samu puristi Hilman kättä ja sanoi:

-- Kiitoksia paljon, Hilma!

Kun tyttö oli menemäisillään muiden luoksi työhön, sanoi Salmelan
isäntä:

-- Hilma, sano isällesi kotiin mentyäsi, että tämän vuotiset veropäivät
ovat suoritetut.

-- Voi voi, isäntä, enhän minä maksua huoli, voi voi, johan minua
syystä pilkattaisiin ... älkää puhuko toki sellaista, isäntä! tuskaili
Hilma.

-- No no, lapseni, en puhu enään mitään siitä, virkkoi isäntä.

Pieleksen tekijät astuivat silloin työnsä valmiiksi saatua, hangot ja
haravat olalla toisten luoksi.

-- Kuule ja malta vähäisen, Hilma hoi! huusi Törsövän Taneli.

-- No!

-- Minä olen, tiedätkös, sydämen pohjasta armelias ja laupias ihminen,
minä surkuttelen sinua, tyttöhupakkoa, kun pilasit tapotahallasi
suloisen suusi ja saastutit herttaiset huulesi ... annas minä imen pois
myrkyn huuliltasi!

Hilma ei ollut häntä kuulevinaan, astui vaan levollisesti haravaansa
pyöritellen ja lauloi heleällä äänellään:

    Älä vietä köyhän lasta,
    Köyhän mieli on paha:
    Kunnia köyhälle parempi
    Kuin rikkahalle raha.

Ja niityn takaa Lehtovaaran rinteeltä heläytteli kaiku toistamiseen
säkeiden viimeiset sanat:

    -- paha -- -- -- -- raha.

-- Onpas sillä tytöllä kaunis ääni, virkkoi herastuomari.

-- Kaunis ja sydämellinen, lisäsi Salmelan isäntä, ja muutoinkin minä
pidän paljon Hietalan torpan perheestä, se on rehellistä väkeä, peräti
rehellistä.

-- Vai niin rehellistä, murahti herastuomari huolettomasti.

Pilvet, jotka olivat uhanneet luokoa ja karheita kastella, painuivatkin
hitaasti toiselle suunnalle. Vastapäätä aurinkoa loisti pilvessä
heleänvärinen vesikaari.

Työnteko verkastui, kuten ainakin ylenmääräisten ponnistusten jälkeen.
Eihän nyt enään mitään kiirettä ollut. Jouduttiinpa kuitenkin hyvästi.
Aurinko paistoi vielä pitkien puiden latvain yläpuolella, kun Takamaan
niityllä olivat jo heinät korjuussa.

-- Mitäs nyt, herastuomari, langonheiniä ei saatukaan, virkkoi Salmelan
isäntä leikillisesti.

-- Ei saatu, ei saatu, myönsi herastuomari. Langolla pitänee kaiketi
olla omat heinät, mitäs auttaa!

-- Tämän päivän osaksi aiottu työ on tehty. Paljon onkin aikaan saatu.
Jumalalle kiitos, ja teille kiitos ystävät ja naapurit! Nyt saatte
aikaanne viettää, miten parhaiten haluatte, ilmoitti isäntä.

Riemu remahti silloin ilmoille. Piirihyppy pantiin paikalla toimeen.
Siinä nurmen sängellä pyörittiin ja laulettiin asianmukaisia lauluja,
niinkuin:

    Minä olen poika (tyttö) nuori
    Kuin kesällä heinä,
    Otan, otan oman kullan
    Vaikka läpi seinän.

Samukin pyöri muiden muassa kun laulettiin:

    Koska Samu häitä pitää.
    Ken on hänellä morsian?

tempasi tämä voimakkaasti Hilman käsistä kiinni, pyöritti häntä piirin
keskellä ja lauloi reippaasti:

    Ole sinä vaan minun armahan',
    Sinua minä rakastan!

Antti Salminen ja Risto Tohonen istahtivat mättäälle, sytyttivät
sikarinsa ja katselivat nuorten leikkejä. Mutta huomaamattansa olivat
he häirinneet mättään asukasten, pienten vaaleankeltaisten muuraisten,
kotorauhaa. Nämä rohkeat eläimet, joilla muutoin on rumanpuoleinen
erikoisnimi, syöksivät mättäästä säälimättä isäntien kimppuun ja
pienillä keinoillansa kohta antoivat tietää: kuka käski! Kiireen
kaupalla täytyi isäntien nousta seisoalle ja ryhtyä karkoittamaan
luotansa noita vihaisia pikku sankareja.

Sitten ottivat he yhdestä reestä toisen häkkilaidan pois ja kävivät
reen kaustalle istumaan. Puheltiin siinä ensin yleensä taivaan
merkeistä, mutta sitten erittäin vesikaaresta.

-- Katsopas, Risto veikkonen, tuota vesikaarta, taannoin oli sen toinen
pää kirkas, nyt on toinen, huomautti Salmelan isäntä.

-- Se taannoin joi, lappoi vettä pilviin toisella, mutta nyt toisella
päällään. Huomenna sataa, jos ei täällä niin muualla, paljon on noussut
vettä pilviin, vastasi puhuteltu.

-- Uskotko sinä tuota juttua?

-- Milloinkas se juttu on valheeksi todistettu? Toisekseen minä en usko
mitään juttua, jota ei ole oikeaksi todistettu, en mitään.

-- Niin, tuo komea taivaan merkki on vedenpaisumuksen ajoilta. Silloin
Jumala asetti vesikaaren sen lupauksen merkiksi, ettei hän enään maata
vedellä hukuta. Tiedätkö, miksi sen keskus nyt on ylempänä kuin
taannoin?

-- Lieneeköhän se nyt ylempänä?

-- On kyllä. etkös muista?

-- Taisi se taannoin olla vähän alempana, mutta syytä sen ylenemiseen
ei tiedä muu kuin Jumala.

-- Hän on kaikkitietävä, mutta tämän asian tietävät muutkin. Vesikaaren
korkeus riippuu auringon olopaikoista: kuta ylempänä aurinko, sitä
alempana vesikaari, kuta alempana aurinko, sitä ylempänä vesikaari.

-- Minä myönnän, että sinulla vesikaariopissa on perinpohjaiset tiedot.
Sinä olet perehtynyt noihin taivaallisiin kaarihin. Minun päässäni taas
on toisellaisia kaaria kymmenkunta: lakikaari, naimiskaari,
perintökaari, maakaari, rakennuskaari, kauppakaari, rikoskaari,
rangaistuskaari, ulosottokaari, oikeudenkäymiskaari. Ja näissä kaarissa
on monta pykälää ja nikamaa. Mutta kuitenkin minä myönnän... Katsopas
velikulta niskaani! Muudan riivattu siellä nivertää, niin polttaa kuin
tulella!

Kaaria luetellessaan luki herastuomari kaikki sormensa, mutta viimeisiä
sanoja puhuessaan kumarsi hän äkkiä päänsä Salmelan isännän polvelle.
Antti Salminen tapasikin kiinni pienen pahantekijän.

Isäntämiesten toimet ja liikunnot herättivät jo talkooväen huomiota.
Piirihyppy taukosi. Naurun hykähdyksiä kuului.

Saadaksensa vesikaari-jutun onnellisempaan loppuun, sanoi Salmelan
isäntä:

-- Muistatko sinä, Samu, vielä ulkoa sen runon vesikaaresta? Minä
tarkoitan sitä, mikä oli aikoinaan pappilan lasten sanomalehdessä. Sinä
ja Hilma luitte sitä usein ulkoa.

-- Olihan sellainen runo Pääskysessä, mutta enpä taida sitä enään
muistaa ulkoa, vastasi Samu.

-- Hilma sen varmaan muistaa! Muistatko? kysyi isäntä.

-- Kukaties sen vielä muistan, vastasi Hilma.

-- Luepas Hilma se runo! Me olemme herastuomarin kanssa tässä
pakinoineet vesikaaresta.

Hilma Hietanen ujosteli ensin vähäisen, mutta sitten sanoi:

-- Näinhän se runo muistaakseni oli:

      VESIKAARESTA.

    Ken ei teistä tuntisi
    Vanhaa Ruoti-Liisaa?
    Hällä Lasten huviksi
    Tarinoita piisaa.
    Hän se kerran kertoi näin.
    Tahi joinkuin sinnepäin:

    Niittämässä niityllään
    Kun ol' ukko-vaari,
    Siinä hänen edessään
    Loisti vesikaari;
    Viikatteella siepaten
    Katkas ukko poikki sen.

    Kenpä voisi kertoa
    Ukon kummastusta,
    Kun nyt vesikaaresta
    Kirpos lehmä musta!
    Vielä rainta kultainen,
    Sekä leipä rukiinen!

    Lapsijoukko jutun tään
    Mieliksensä kuuli,
    Mölli-Mikko yksinään
    Todeksi sen luuli, --
    Päätti: kerran teen mä työn,
    Vesikaaren poikki lyön!

    Tuli sade; päivä kun
    Painoi pisaroihin,
    Mikko kaaren kaivatun
    Ilmestyvän noihin
    Äkkäs, -- tempas viikatteen
    Ilomielin olalleen!

    Ahon halki kaaren luo
    Juoksemaan hän läksi.
    Mutta kaari, kumma tuo,
    Siirtyi etemmäksi!
    Rankkasade taivaasta
    Kastoi poika poloista,

    Kivien ja kantojen
    Yli Mikko koikki,
    Nevojen ja rämeiden,
    Purojenki poikki.
    Kädet, jalat veristyi,
    Itkuun raukka heristyi.

    Tiesi kuink' ois käynytki
    Viimein moisen ilveen. --
    Aurinko tok' armahti,
    Pistäysi pilveen.
    Samass' oli kaari pois!
    Mistä tavata sen vois?

    Viimein pääsi kotiaan
    Mikko läpimärkä.
    Toiset lapset pilkkanaan:
    Lehmäkö vai härkä
    Kaaress' oli? Mitä sait?
    Mikko noljotti nyt vait.

Hilman teeskentelemätön ja yksinkertainen lausuminen hauskutti kaikkia.
Taiteellista sievistelyä ei siinä ollut, mutta sitä korvasi nuoruuden
lämpö, lapsellinen sulous ja raitis luonnollisuus.

Renki Mikko paukahutti kämmenensä yhteen sanoen:

-- Sellainen kaima mulla oli!

-- -- mulla oli! tokasi kaiku Lehtovaaran rinteeltä.

Silloin alkoi koko joukko taputtaa käsiään ja äänekkäästi nauraa.

Ja Lehtovaaran rinteeltä kuului käsien taputus ja äänekäs nauru.
Tuntuipa siltä, ikäänkuin Tapio ja Mielikki poikineen ja tyttärineen
siellä koivujen ja leppien siimeksissä olisivat yhtyneet talkooväen
ilonilmaukseen, tyynenä iltapäivänä.

-- Ja nyt kun täältä kotia pääsemme, sanoi isäntä, niin älköön kukaan
hiiskuko mitään käärmeenpistoksesta. Kertokoon herastuomari sen
tapauksen juurtajaksain.

-- Niin, kieli lukkoon tytöt! Kuka sitä ennen sen asian virkkaa, sille
piukkua paukkua niskaan, lisäsi Timo Terhakka.

Otettiin sitten takit käsivarrelle ja työaseet olalle ja lähdettiin
kotiin.

Ruokaeväitä oli jäänyt enemmän kuin puolet tähteeksi, mutta
kaljatynnyrit ja maitoleilit oli janoinen väki helteisenä päivänä
tarkoin tyhjentänyt. Sitä paitsi oli Härkälähteestä raikasta vettä
monta tuohilipillistä janoisiin suihin suikahtanut.

Pitempää tietä kuljetti Mikko eväiden tähteet kärryillä kotiin.

       *       *       *       *       *

Kotoiset työt olivat myöskin hyvin onnistuneet. Kotanurmen heinät
olivat ru'oilla. Yht'aikaa saapui väki molemmilta niityiltä pihaan.

Kovasti oli Salmelassakin ukkonen jyrissyt, mutta ei ollut satanut.
Salaman välähtäessä oli Pekka Juntunen pannut kätensä ristiin haravansa
vartta vasten ja rukoillut itsekseen, eikä tietysti kukaan hartaan
miehen rukousta häirinnyt.

Sauna oli lämmitetty -- kuinkas muuten! Saunahan on Karjalassa kaikki
kaikissa. Miespuoliset menivät ensinnä saunan löylyssä hikeään
huuhtomaan, toiset uiskentelivat salmessa, muutamat juoksivat saunan
ankarasta kuumuudesta oikopäätä salmeen pulskaroimaan. Vieremän Jussi
kehui kylpevänsä niin ankarassa löylyssä, että kyllä siinä silakka
saunan seinällä paistuisi. Naispuoliset kylpivät jälestäpäin, kuten
tavallista on.

Emäntä oli Hetvin kanssa valmistanut vankan illallisen. Kylpy-aikana
pantiin ruoka pöydille. Kun väki oli saanut itsensä pestyksi ja
kuivatuksi istui se pöytien ääreen. Herastuomarille oli emäntä aikonut
panna kamariin illallisen, koska tupa oli niin kovin lämmin, mutta
Hetvi oli arvellut, ettei lämmin luita riko, siinä mies kestää missä
toinenkin. Niinpä nyt asetettiin herastuomari kunniasijalle peräpöydän
päähän.

-- No, isäntä on toki vieraan väärti, sanotaan sananlaskussa, tule
pois, Antti isäntä, viereeni, kutsui herastuomari.

-- Niin, yhdessähän me mylväsimme ladossakin heiniä painelemassa,
syömmekin nyt rinnakkain, vastasi Salmelan isäntä.

Hetvi ei ruvennut ruualle, hän autteli emäntää ruokien lisäilemisessä
ja järjestämisessä. Kuultuaan isänsä olleen Salmelan isännän kanssa
heiniä painelemassa, kysyi hän:

-- Oliko siellä ladossa hauskaa ja hupaista?

-- Oikein hauskaa, oikein hupaista, vastasi Antti Salminen ja nykäsi
kyynärpäillänsä herastuomaria.

-- Hauskaahan siellä oli, mutta kovin äkisti se hauskuus katkesi,
virkkoi herastuomari.

-- Kuinka niin, sanokaa, tiedusti Hetvi.

Herastuomari kertoi nyt käärmeenpistoseikan Takamaan niityllä. He kun
heiniä sulloivat ja survoivat latoon, kuulivat huudettavan: mato pisti
Samua! Tultuaan ulos näkivät he jo Hietalan Hilman imemässä myrkkyä
haavoista. Yksityiskohdissa teki herastuomarin kertomukseen lisäyksiä
yksi ja toinen. Jännitetyllä huomiolla kuuntelivat Kotanurmella ja
kotona olleet ihmiset kertomusta. Emäntä tarkasteli poikansa otsaa,
jossa myrkkyhampaiden jälet hyvästi näkyivät, eikä tahtonut lakata
ihmettelemästä ja siunailemasta. Kun Pekka Juntunen kuuli, että Mörskyn
Marketta oli yritellyt niin jumalattomaan toimeen kuin loihtimiseen,
pani hän tyynesti kätensä ristiin ja hänen huulensa vähän
liikahtelivat. Kaikki vaikenivat, antaen kunnioitusta hartaudelle.
Vieremän Jussi oli juuri aikonut Marketalle muistuttaa mustaa maton,
mutta nyt hänkin jätti sen sanomatta ja Marketta jäi suuttumatta.

-- Hyv' iltaa taloon!

-- Jumal' antakoon!

-- Mitä Matille kuuluu?

-- Leukain lusketta ja suun napsetta. Väkeä täällä kuin helluntai-epist
... (Emäntä nykäsi vierasta viitaten Pekka Juntuseen, jonka kädet taas
silmänräpäyksessä sävähtivät ristiin) ... niin, väkeä täällä nuorta
kuin heinää ja kaikki ääneti kuin etanat.

-- Pane pois Matti viulusi ja toimita suusi yhteiseen puuhaan, virkkoi
isäntä.

-- Tuossa Samun vieressä on tilaa, huomautti emäntä.

Matti ripusti viulunsa ovenpielessä olevaan naulaan ja silloin huomasi
Törsövän Tanelin istuvan siellä pöydän alapäässä.

-- Tanelikin täällä ja sittenkin hiljaista kuin hautajaisissa! Mihinkäs
nyt merkki piirretään? Minä käyn syömään Tanelin viereen. Me sovimme
yhteen yhtä hyvästi kuin kaksi täysikasvuista kukkopoikaa.

-- Taneli on tänään tainnut puhua enemmän...

-- Tyst-stoj-vait! keskeytti Törsövän Taneli.

-- Kas se poika osaa ruotsit, venäjät ja kaikki kielet, kehui vieras.
Minä en osaa muuta kuin suomea ja tätä kieltä, toimeen täytyy tulla.

Vasta tullut iloinen vieras oli Toholan torpan poika. Matti Mäntynen,
paikkakunnalla hyvin tunnettu "Viulu-Matti". Hänelle oli Samu
lähettänyt sanan, ettei unohtaisi talkoita. Eikä Matti niitä unohtanut.

-- Satoiko siellä Niinisyrjän puolella? kysyi herastuomari.

-- Niinkuin saavista olisi kaatanut, ja meidän viiritangon löi ukkonen
pieniksi pirstoiksi.

-- Eikö rakeita tullut?

-- Ei meidän paikoilla. Kukkaropohjan kohdalla oli tiellä ja aholla
rakeita, jotta maa näytti valkealta.

-- Ei ollut sade meistä kaukana, yhden kilometrin päässä, virkkoi
Salmelan isäntä.

-- Eikös Takamaan niityllä satanut? kysyi Matti.

-- Ei tippaakaan!

-- Mutta kiire meillä siellä sittenkin oli, sanoi Samu, ja katsos
otsassani oli vielä kiireen merkit.

-- Ampiaisen pistämät?

-- Niin, ampiaisen pistämät, puuttui puheesen Vieremän Jussi, semmoisen
jalattoman, harmaan ampiaisen, jota Mörskyn Marketta sanoi mustaksi
madoksi.

-- Lakkaa jo tuosta, kiusan kappale, karnuttamasta! räsähti Marketta.

-- Saattaahan ihminen erehtyä, virkkoi isäntä lepytellen. Marketta vaan
hiukan erehtyi värissä.

-- Eihän se Marketta enään tarkasti näe vanhoilla hampaillaan, murahti
Jussi hiljaan, mutta sitä ei Marketta kuullut.

-- Eikä se enään ole tarkkakuuloinenkaan! Takamaan niityltä tullessa
lyödä nalkkasi varpaansa terävään kiveen, eikä tiennyt asiasta mitään
ennenkuin toiset tytöt huomauttivat: Marketan varpaasta vuotaa vertä!
Vasta sitten rupesi tyttö parka siihen räsyä hankkimaan, mumisi
Törsövän Taneli sangen totisena, mutta niillä, jotka sen kuulivat, oli
työ tuska naurua hillitessä.

Viulu-Matille kerrottiin tapahtuma Takamaan niityllä. Hänkin ihmetteli
suuresti Hilman rohkeutta.

Hetviin ei näyttänyt kertomus erittäin vaikuttavan. Herastuomari kysyi:

-- Olisitko sinä Hetvi uskaltanut tehdä Hietalan Hilman tavalla?

-- Hyi! huudahti Hetvi.

Samu katsahti Hilmaan ja Hilma Samuun päin.

Tuo pieni huudahdus saattoi Hilman mielen levottomaksi. Oliko hän
menetellyt sopimattomasti? Hetvi, korkeampia kouluja käynyt, ei olisi
niin tehnyt kuin hän teki. Olisiko Hetvillä ollut sydäntä nähdä Samun
pöhöttyvän, kangistuvan, mustenevan ja kuolevan? Ruualta päästyä
sopotti Hilma jotakin emännän korvaan, pistäysi salavihkaa ulos ja
riensi kotiinsa kertomaan vanhemmillensa mitä oli tapahtunut.

Mörskyn Marketta oli ensimäinen, joka huomasi Hilman lähteneeksi. Hän
sanoi:

-- Minä pelkään pahoin, että se tyttöriepu kuolee kotiin mennessään,
kovin oli kipeän näköinen.

Nyt vasta muutkin tytöt huomasivat, että Hilma oli poissa.

-- Eihän se meistä sairaalta näyttänyt, vastasivat toiset tytöt.

-- Vai ei! Kovin hehkuivat kasvot, ei se ollut oikeaa punaa! Käärmeen
myrkky saattaa myöhemminkin pöhöttää ja tappaa. Kyllä minä tiedän,
höpisi Marketta.

Emäntä kuuli Marketan höpinän ja sanoi:

-- Älä pidä turhaa huolta Hilmasta! Terveenä se tyttö täältä lähti
vanhempainsa luo yöksi ja terveenä se huomis-aamulla palajaa tänne.

Hilman isä ja äiti olivat illallista syömässä, kun hän saapui kotiinsa.
He huomasivat heti, että jotain tärkeää oli tytöllä sanottavana. Eivät
he kuitenkaan mitään kysyneet, odottivat ääneti.

Hilma kertoi tapahtuman.

Sekä isä että äiti kiittivät tyttärensä toimeliaisuutta ja rohkeutta.
Se lievensi Hilman sydän-alaa.

-- Entä jos toverit rupeavat minua pilkkaamaan, sanoi Hilma hetken
vaiti oltuaan.

-- Ei kukaan kunnon ihminen sellaista tekoa pilkkaa, vakuuttivat
vanhemmat.

Hilma rauhottui ja jäi kotiinsa yöksi. Tanssimaan ei hänen mielensä nyt
tehnyt. Hetviähän se Samu tämän iltaa tanssittelee, ajatteli hän, ja
taas tuntui niin kummalliselta. Hän halusi nähdä, pyörittääkö Samu
Hetviä yhtä innokkaasti kuin oli häntä Takanaan nurmella pyörittänyt.
Ajatukset risteilivät, kunnes uni taivutti hänet.

Palaamme Salmelaan.

Illallisen jälkeen tarjottiin talkooväelle teevettä. Isäntä oli kovin
mielissään työn onnistumisesta. Hän ilmoitti, ettei kenkään
kiiruhtelisi kotiinsa ennenkuin huomis-iltana. Suolaa, leipää on
talossa ja vettä salmessa palanpainoksi, sanoi hän.

-- No, kun teillä on hyvä pito, niin meillä on parempi olo, kuului
vastaus joukosta.

Ja sitten:

    Viu --! pani viulu.
    Ja nyt joka henki,
    Niin piika kuin renki
    Jo tanssia voi!
    Hiu --! huusi Hiski,
    Kun Jussikin, juuri
    Se tanssija suuri
    Jo tyttöä toi!

Nuoret tytöt ja nuoret pojat tanssivat sangen ketterästi. Päivän ankara
työ ei ensinkään näyttänyt heitä uuvuttavan. Kovalla pihantanterella
kiepsahtelivat he monenlaatuisissa kansallistansseissa. Siinä
pistettiin "nelinurkkaista", "kieputusta", "pilkistystä" ja
"ristitanssia". Hetvikin heilui parvessa. Samu ei päten tanssinut.
Törsövän Taneli liehkasi kovasti.

Maatapanon-aika lähestyi.

Salmelan asuinrakennus oli ollut vanhastaan tälläinen: kaksi paksuista
hongista salvettua tupaa vastatusten ja niiden välissä tilava porstua,
ovet molemmin puolin. Nykyinen isäntä oli jakanut toisen tuvan
väliseinällä kahdeksi kamariksi, ja porstuvan toiseen päähän tehnyt
oven sijaan ikkunan sekä lohkaissut väliseinällä osan porstuasta
ruokakammioksi.

Vanhemmat ihmiset olivat jo laskeutuneet levolle. Molemmat isännät
makasivat toisessa kamarissa, toiseen oli vuode tehty emännälle ja
Hetville. Muut makasivat tuvan ja liiterin puhtailla oljilla. Koukussa
kuni kysymysmerkki makasi Pekka Juntunen lyhyessä kirkko-reessä
liiterissä.

Emännän tarkka silmä seurasi nuorten leikkejä. Kun leikkien
lopettamisen aika oli tullut, meni emäntä vaate-aittaan, jonka
lattialle oli niinikään olkia paksulta levitetty.

-- Tytöt varmaan tahtovat jo käydä levolle, sanoi hän; täällä on tilaa
teille.

-- Kiitoksia vaan! hymähti vastaus.

Toinen toisensa perästä pistäytyivät tytöt aittaan. Hetvin kanssa lähti
sitten emäntä kamariin.

Samu kehoitti poikia tulemaan kanssansa liiteriin makaamaan. Useimmat
tottelivat kehoitusta, mutta muutamat jäivät pihalle seisomaan ja
tupakoimaan.

Kotvasen siinä seisottuaan astuivat pojat muutaman askelen avonaista
aitan ovea kohti. Silloin kuului seuraava, hiljainen vuorolaulu:

    Pojat:

    Tyttökullat, vehnäpullat, kuinkas nyt on laita?
    Poikain täytyy kuljeksia pitkin pihamaita!

    Tytöt:

    Ettehän te, kunnon pojat, mielinekään tänne.
    Moinen tuuma oisi teidän oma häpeänne.

    Pojat:

    Eihän poika karhu ole, eikä jalopeura.
    Miksi teitä peloittaapi poikasien seura?

    Tytöt:

    Kunnon tyttö Karjalassa hän oi ole halpa,
    Häll' on lukko aitassansa taikka takasalpa.

    Pojat:

    Kyllä pojat senkin seikan tarkallehen tietää,
    Siit' ei ketään moitita ja kiitosta se sietää.

    Tytöt:

    Menkää, pojat, matkoihinne, menkää, mitäs auttaa.
    Tyttöin aittaan polku käypi papintalon kautta!

Kaivolan Kaisa ilmestyi laulaen, takasalpa kädessä, aitan ovelle.

-- Kuulepas Kaisa, sinä laululintu siellä aitassa, onko se
naimahommissa oleminen hauskaa? Sinuahan on jo kaksi kertaa oikein
kirkossa kuulutettu Suosaaren Hannon kanssa, huomenna heilautetaan
kolmas kerta. Sinä tunnet pappilan polut ja portaat, onkos se hauskaa?
kysyi Vieremän Jussi.

-- Vielä hän kysyy! vastasi Kaisa.

-- Sitähän minäkin! Olen tässä minäkin aikonut antaa itseäni vähän
kuuluttaa, mutta pitäisi oikeastaan sitä varten hankkia morsian. En
muistanut päivällä...

-- Päivällä et muista, yöllä et näe valita, keskeyttivät tytöt nauraen.

-- Jos minä jään vanhaksi pojaksi, niin se tapahtuu tyttöjen sydämen
kovuuden vuoksi ... teidän sydämenne...

-- Emäntä katsoo tänne porstuvan ovelta, kuiskasi Kaisa ja sulki
kiiruusti aitan oven.

Pojat eivät ottaneet selkoa katseliko emäntä todellakin, vai oliko se
vaan Kaisan keksimä juoni.

Taisi olla puoliyön aika. Laulurastaan liverrykset ja ruisrääkän
narskutukset olivat vast'ikään pihaan kuuluneet, mutta nyt olivat nekin
vaienneet. Karjapihassa märehtivien lehmien kellot ainoastaan joskus
heikosti helähtelivät. Muutama himmeä tähti koetti tirkistellä
korkeudesta alas valoisana kesäyönä.

Hetkisen tuumaeltua lähtivät pojat Kotanurmelle. He paiskasivat latoon
muutamia heinärukoja, levittelivät heinät hajalle ja kupertuivat sitten
itse niihin. Päivän ponnistusten perästä ja iltahyppyjen raukaisemana
nukkuivat he heti sikeimpään uneen.

       *       *       *       *       *

Sunnuntai-aamu oli sanomattoman ihana ja herttainen. Lukemattomat
linnut laulelivat Kotanurmen viereisessä lehdossa. Kuivettuneen koivun
latvassa käki kukkui helkytteli kenties viimeisiä kertoja sinä kesänä.
Leivosia liritteli joukottain ilmassa. Salmen tyynessä vedessä souteli
emäsorsa poikaparvensa etupäässä. Vastapuoleinen ranta näytti olevan
kahtena: toinen ylöspäin kohoavana, toinen alaspäin käännettynä veteen
-- puineen, pensaineen.

Varhain oli emäntä noussut liikkeelle. Piika Liisan oli hän herättänyt
lehmiä lypsämään. Pari muuta tyttöä oli noussut auttamaan Liisaa. Kun
muu väki nousi makaamasta, oli emännällä kahvi keitetty ja kahvikupit
pöydällä. Tytöt laittautuivat nyt pyhäpukuihin, joita olivat nyyteissä
mukanansa tuoneet. Hietalan Hilmakin ilmaantui muiden tyttöjen
joukkoon, omatekoinen sievä puku yllä.

Osa poikia oli poissa, muut joivat kahvia. Kadonneita kaivattiin.

-- Kah, tuoltahan ne kaivatut "illan virkut, aamun torkut" pojat
tulevat Kotanurmen ladosta, sanoi Kaivolan Kaisa.

-- Mutta mitähän ne noin nauravat? Niillä on jotakin hauskaa
kerrottavana.

Pojat tulivat, siistivät itsensä, mutta salaperäinen nauru väikkyi
niiden huulilla.

Tyttöjen uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Etenkin Mörskyn Marketta
tunsi olevansa onneton, jollei saisi tietää mitä oli tapahtunut. Mutta
asiaa ei vaan virkettu.

Törsövän Taneli vihdoin ilmaisi:

-- Vieremän Jussilla on valta joko julkaista tahi olla julkaisematta
tuo kätketty salaisuus.

-- Ei ole mitään tapahtunut, meitä vaan kiusoittelette, arvelivat
tytöt.

-- Ei ole mitään tapahtunut, teitä vaan kiusoittelemme, myönsi Jussi.

Mutta kuitenkin kaikitenkin, mikä poikia nauratti?

Pekka Juntunen otti Matin viulun käteensä, tarkasteli sitä.

-- Tunnetko, Pekka, sitä kapinetta? Se on juuri sinun entinen viulusi,
sanoi Matti, sen minä vaihdoin Kinnusen Eskolta. Annoin vanhan viuluni
ja puolitoista markkaa väliä.

-- Soitapas nyt, Pekka, joku iloinen liritys, vaikkapa Hollolan polska,
soitithan sinä ennenkin, kehoitti Timo Terhakka.

Pekka viritti viulun, kosketti sormin kieliin ja vihdoin veti
voimakkaasti käyrällä. jotta oitis tuntui viulu olevan tottuneissa
käsissä.

Kaikki vaikenivat. Jokohan Pekka soittaisi Hollolan polskaa.

Pekka asetti viulun perän leukansa alle, avasi suunsa ja lauloi
vakaisesti samalla säestäen viululla:

    Jo joutui armas aika
    Ja suvi suloinen!

Ensimäisen värssyn sai Pekka laulaa yksinään, sillä niin vastakohdalta
tuntui tämä sävel sille soitolle mitä Pekalta oli pyydetty, ettei
kukaan alussa uskaltanut siihen yhtyä. Mutta jo toista värssyä
laulamaan yhtyi muitakin ja vihdoin koko talkooväki veisasi tuota
suloista suvivirttä.

Kun virsi loppui, pyyhkäsi moni nainen silmästään kyynelen; laulu oli
liikuttanut sydämen kieliä herttaisena pyhäaamuna.

Herastuomari ei laulanut. Hän sill'aikaa kirjoitti kuulutusta, joka oli
kirkkoon vietävä ja se kuului näin:

  Kulutus.

  Minä Allen Kirioittanu Annan Suren korven Suon valta Ojan
  Ura-kalla Kaivettavaks Iosta Haluliset Urakka Miehet saap
  tulla Sopimaa Minun kansani Niin Syriää

                                              Risto Tohone
                                              Herras Tuomar

  Iosta Tämän kautta ilmoitetaa.

Aikaiseen joudutti emäntä aamiaisen pöytään, jotta kirkkoon
ennättäisivät ne, jotka sinne aikoivat lähteä. Salmen yli saatettiin
veneellä, koska siten lyheni maamatka. Herastuomarikin aikoi
tyttärineen lähteä kirkolle: kuulutus oli vietävä ja vielä eräs
toinenkin tärkeä asia niin vaati. Ori seisoi jo valjaissa. Mutta tuossa
tuokiossa kääntyivätkin herastuomarin tuumat.

-- Jos Samu tahtoisi mennä kirkolle Hetvin kanssa, niin me vanhemmat
miehet olisimme toinen toisemme rattona kotona, virkkoi hän.

Tämmöistä käännettä oli Samu melkein aavistanut. Hän arveli kuitenkin,
että eilinen kelpo sätkäys oli ongensiimat katkaissut. Mut eipäs!

Tytöt vilkasivat toistensa silmiin. Törsövän Taneli yskäsi tuskin
kuuluvasti. Samu epäröitsi hieman. Hetvi punastui korvia myöten. Hän
olisi itkuun tillahtanut, jollei hän ennestään olisi ollut tottunut
kovia kokemaan. Hän näki isänsä kulmakarvain välissä pykälän
syventyvän. Se ei leikkiä merkinnyt. Salmelan isäntä ei ollut
kuulevinaan koko asiaa. Emäntä ennätti sanomaan:

-- Niin, sehän käy hyvin laatuun! Meneehän Samu, meneehän Samu!

-- Käy hyvin laatuun, ja pitäähän nuoria totuttaa toimimaan tärkeitäkin
asioita. Mitä ihmisiä näistä muutoin tulisi? Tässä on kuulutus Samu,
vie se sakastiin.

-- Entä se tärkeä asia? kysyi Samu.

-- Noh, jopa minä sen olin vähällä unhottaa. Kysy nimismieheltä: onko
tuomarilta tullut se Pekkolan jutun rotokolla eli pöytäkirja? Jos on
tullut, niin lunasta se, tässä rahaa!

-- Ehkäpä tuon paperin jaksan lunastaa, saanhan sitten rahat.

Lähtö tapahtui.

Hietalan Hilma katsoi kujasille, kun hepo juoksi tie helisi. Sitten
pyörähti hän aittaan ja pyyhkäisi esiliinansa kulmalla silmiänsä.

Mutta Törsövän Taneli ilvehti rantaan mennessään:

-- Samu suotta kyselee, mikä se tärkeä asia oli. Ei hän niin tuhma
poika ole, kyllä hän sen tietää kysymättäkin.

-- Hehehehe! Älä virka mitään! sanoivat toverit.

Harvat olivat ne sanat, joita Samu ja Hetvi kirkkotiellä haastoivat.
Arvaahan sen. Sitä enemmän puhuivat syrjäiset.

-- Siin' on rikas ja pohatta rinnakkain. Nehän sopivat yhteen kuin voi
ja vehnänen.

-- Jokohan noita miekkosia tänään kuulutetaan?

-- Ei. Hetvi kuuluu olevan isänsä kanssa Salmelassa heinätalkoissa.

-- Ja samalla kehrävarren sijaa katsomassa. Yks tie, kaks asiaa.

-- Eikö tuo Hetvi pysyne kehrävarsineen Toholassa. Samu saattaa muuttaa
sinne kotivävyksi.

Semmoista ne keskustelivat.

Samu vei kuulutukset sakastiin. Siellä tapasi hän nimismies Löngrénin,
jolta heti kysyi Pekkolan jutun pöytäkirjaa.

-- Pekkolan jutun! Jassoo! Joko se Toholan pajari sinua komentaa
asioitansa toimittamaan? Ei ole tullut. Lykkyä tykö, lykkyä tykö!

Samu pyörähti tiehensä. Nimismiehen iva raateli hirveästi hänen
sydäntänsä. Hyvä ett'ei toki ketään muita sattunut olemaan sakastissa,
sillä papit olivat vielä tulematta ja suntio puuhaili jotain kirkossa.

Herran temppelissäkin vallitsi kuumuus, raukaiseva kuumuus. Eipä ihme
jos monenkin sinne saapuneen silmä pyrki torkahtamaan, vaikka pappi
pani parastansa pitääksensä rakkaita sanankuulijoitansa sekä
hengellisesti että ruumiillisesti hereillä. Sekalainen seurakunta.
Toiset valvoivat, pysyivät hartaina, vuodattivatpa sanan sattuessa
kyyneleitäkin.

Kun Samu ja Hetvi olivat kirkolta lähtemäisillään, juoksi suntio siihen
ja sanoi:

-- Tohtori Hallstén tuli vastikään Jokelasta tänne. Hän tahtoisi tavata
Samua, kun sai kuulla käärmeenpistoksesta. Hän odottaa sakastissa.

-- Eihän tämä hevonen tässä pysy ... ptruu! kun näkee toisten menevän
... ptruu, soo! ... kah tuossahan on Taneli! kuule, veikkonen, aja sinä
Hetvin kanssa kotiin, soo, soo! Minä menen tohtorin puheelle ja tulen
sittenkuin joudun.

Vaikk'ei Törsövän Taneli suinkaan ollut arkalasta kotoisin, pampahteli
kuitenkin nyt hänen sydämensä niin omituisesti. Ääneti hän hyppäsi
Hetvin viereen kiesseihin.

Samu meni sakastiin.

Kun Törsövän Taneli Toholan Hetvin vieressä herastuomarin uljaalla
oriilla ajoi kirkolta Salmelaan päin, oli se kaikille arvaamaton
arvoitus. Moni sitä kummasteli, vaikk'ei se mikään kumma ollut,
satunnainen seikka vaan.

Taneli puhui matkalla vähän, mutta arvokkaasti. Hetviin päin hän
tuskin katsahtikaan. Tylyltä ei hän suinkaan tuntunut, mutta niin
varovaiselta. Tämä Hetviä kummastutti, sillä hän oli tottunut pitämään
Tanelia leikinlaskijana, vähän niinkuin hulivilinä.

Palatkoot he Kukkaropohjan ympäri, palatkoot toiset oikotietä, me
palaamme jälleen aikaan, jolloin Salmelasta kirkkoon lähdettiin.

       *       *       *       *       *

-- Kuinka paljon lyhempi matka täältä on kirkolle oikotietä myöten kuin
Kukkaropohjan ympäri? kysyi herastuomari kirkkomiesten mentyä.

-- Oikotie tästä salmen poikki lyhentää matkaa viidettä kilometriä eli
neljä vanhaa virstaa, vastasi Antti Salminen.

-- Vai lyhentää niin paljon, viidettä kiloa.

-- Sanoinko minä kiloa?

-- Et. Sinä sanoit kilometriä, mutta minun on tapana puhua lyhyemmin,
sanon aina kilometriä joko kiloksi tahi virstaksi.

-- Mutta, eihän se ole oikein.

-- Miks'ei?

-- Kilo tarkoittaa aivan toista mittaa.

Herastuomari huomasi erehtyneensä, mutta hänen oli vaikea sitä
tunnustaa. Johan sitten hänen lakikaariansa ja pykäliänsäkin
ruvettaisiin epäilemään, kun hän näin yksinkertaisessa asiassa
erehtyisi. Hän pyörähti kamariin, tempasi laatikosta sikarin, sytytti
sen, tuli jälleen portaiden penkille. Hän oli keksinyt mutkan.

-- Kilo tarkoittaa toista, sanoit... Pah, pah, pah ... eipä se
syttynytkään ... olkoon syttymättä! Mitä se tekee, vaikka toistakin
tarkoittaa?

-- Tekee sekoitusta, kun se on painomitta. Etkö luule näistä uusista
mitoista muutoinkin selkkausta syntyvän?

-- Tyhmille syntyy selkkausta vaikka mistä. Kuules, kun minä sanon:
Toholasta on Salmelaan kuusitoista kiloa. Ajatteletko minun puhuvan
voista tahi lihasta, etkö huomaa, että on puhe matkan pituudesta?

-- Suotta nyt viisastelet, veliseni. Sekoitusta se tekisi.

-- Sekoitusta, sekoitusta! Ketä on sekoittanut vanha naula, tuo meille
niin tuttu naula. Jokainen tietää, ettei voinauloilla hevosenkenkää
kavioon kiinnitetä, vaan rautanauloilla...

-- Eikä kenenkään mieleen ole juolahtanut tupansa harjalautoja
kiinnittää esimerkiksi kalanauloilla. Sinä olet oikeassa, hahaha!

-- Ha-ai! Haukottamaan rupeaa.

-- Käy nyt vähän lepäämään, velikulta, sinä nousit tänäaanuma aikaiseen
kirjoittamaan.

-- Lepopäivähän nyt on. Kamariin minä lähden lepäämään.

Antti Salminen kävi katsomassa tallikasta, kohenteli sille heiniä
eteen. Hän tuli sitten kamariin, jossa herastuomari jo kuorsasi, otti
hyllyltä raamatun ja viihtyi sen ääressä hyvän aikaa.

Useat kotiin jääneistä tytöistä kävivät ennen kirkkoaikaa Ahokummun
rinteeltä mansikoita poimimassa. Niiden joukossa oli Mörskyn
Markettakin. Kun tytöt palasivat marjatuohiset kädessä, tulivat pojat
par'aikaa salmesta uimasta. Pojat alkoivat tytöiltä pyytää marjoja ja
lupasivat maksaa rahoilla, marjoilla tahi suurilla kiitoksilla, mutta
kauppoja ei syntynyt. Tytöt tahtoivat nyt kiusoitella poikia. Vieremän
Jussi, joka ei ollut marjoista millänsäkään, loikoili tupakkaa polttaen
aitan luona kasvavan pihlajan siimeksessä. Parin askelen päässä oli
matala paasi. Paadelle istahti Mörskyn Marketta ja alkoi nuppuneulan
kärjellä pistellä mansikoita tuohisesta suuhunsa.

-- Eikö Juhana huolisi mansikoita? kysyi Marketta.

-- Kukapa niitä sitten meikäläiselle miehelle antaisi, vaikka
huolisinkin.

-- Mutta miksi te pojat teette yhtenään kiusaa tytöille?

-- Mitä kiusaa? Mansikkakauppaahan nuo tuolla hieroivat.

-- Eikös sekin ollut kiusantekoa, kun tänä-aamuna nauroitte, yhtenään
nauroitte ettekä sanoneet tytöille mille nauroitte?

-- Eihän semmoista asiaa viitsi kertoa, ei ainakaan tytöille.

-- No viitsi nyt vaan, niin annan tämän mansikkatuokkosen.

-- Jollet juttelisi muille.

-- Jos se on salassa pidettävä, niin kyllä minun kieleni alla pysyy.

-- No anna tänne marjasi!

-- Tässä on!

Syödessään mansikoita kertoi Jussi:

-- Tuolla Kotanurmen ladossa me makasimme ja hyvältä uni maistuikin.
Minä olin osunut katonrajassa olevan pääskysen pesän kohdalle. Nuo
sievät linnut olivat heränneet aikaisemmin kuin me väsyneet ihmiset.
Aamusiivouksia tehdessään pudotti pääsky-emo jotakin korvaani. Minä
luulen kuitenkin, ettei hän sitä ilkeydestä eikä tahallansa tehnyt.
Vahingossa lie tipahtanut. Unen tuppurassa kun olin, luulin jonkun
sylkeneen korvaani ja kiljasin: kuka se! Kiljahdus herätti toverini. He
alkoivat nauraa. Nauroivatpa veitikat vielä tupaan tullessakin, vaikka
minä kielsin. Pidä nyt sanasi, äläkä kerro kellekään.

-- Ja tuommoisella asialla viitsitte sitten miehissä nauraa! kummasteli
Marketta.

-- Sanoinhan sinulle, ettei semmoista asiaa viitsisi oikeastaan
kertoakaan, ei ainakaan tytöille.

-- Viettelit mokoma ilkiö minulta marjat! Sanon kun sanonkin kaikille
koko salaisuuden!

-- Älä tuota kummaa tee, Marketta!

Mutta Marketta teki sen kumman. Marketta julisti salaisuuden. Kaikki
nauroivat. Vieremän Jussikin nauroi makeasti. Hän kaasi tuokkosesta
kouransa täyteen mansikoita ja tuppasi ne nauravaan suuhunsa.

Hietalan Hilma ei joutanut kirkkoon eikä marjaankaan. Emäntä oli
pyytänyt häntä jäämään kotiin ja olemaan apuna talouden askareissa,
kahvin ja ruuan valmistuksissa. Notkeana ja suloisena hän puuhailikin,
paljaspäin, kaksi paksua ja pitkää hiuspalmikkoa hartioilla. Hän tunsi
talon aitat ja muut säilytyspaikat, joten hän liikkui ja toimiskeli
melkein kuin kotonaan. Emäntä olikin häneen hyvin tyytyväinen.

Herastuomari nukkui jonkun aikaa, mutta makasi päälliseksi niin
sanottua "suden-unta", ollen ummessa silmin hereillä. Kilot häntä
kiusasivat, naulat häntä pistelivät, hän kiroili erehdystänsä. Hän
longotti silmiänsä ja näki isännän raamattua lukemassa. Hän jatkoi
suden-untansa. Emäntä avasi kamarin ovea ja kuiskasi:

-- Herastuomari nukkuu; kahvi olisi valmis.

-- En minä tässä enään nuku, virkkoi herastuomari ja nousi istumaan.
Ohhoh, kauanpa makasinkin! lisäsi hän kelloonsa katsahtaen.

-- Mennäänpäs juomaan kahvia, sanoi isäntä pannen raamatun hyllylle.

-- Niin, tuleepas se hiiri makaavankin kissan suuhun toisinaan.

Juotiin sitten kahvia ja odotettiin kirkko-miehiä.

-- Hei vaan! huudahti paimen Aaro. Jopas Samu ajaa tuolla kujansuussa
vieraan oriilla sen vieraan tytön kanssa kotiin.

-- Älysipäs Aaro väleen, sieltä ne jo tulevat, sanoi emäntä ja lähti
pihalle vastaan.

Kaikki muutkin lähtivät pihalle.

-- Törsövän Tanelihan tuo ajaja taitaa olla? Harmaa hattu...

-- Samu ja Taneli lienevät vaihtaneet hattuja.

-- Kyllä se on Taneli, ihan Taneli!

Ja Tanelihan se oli.

-- Terveisiä kirkosta! sanoi Hetvi heti kun oli pihaan päästy.

-- Kiitoksia terveisistä! vastasi emäntä. Mihin Samu jäi?

-- Tohtori Hallstén kutsui hänet puheilleen sakastiin, selitti Taneli.
Ori tuli levottomaksi eikä pysynyt paikoillaan, kun näki toisten
hevosten kirkon luota lähtevän. Sentähden Samu käski minut ajamaan
Hetvin kanssa kotiin.

Vaikka selitys oli niin luonnollinen, rypisti herastuomari kuitenkin
kulmiansa ja hänen kätensä vapisi kun hän silitteli oriin selkää ja
sanoi:

-- Soo, poika, soo!

Hetvi huomasi isänsä suuttuneeksi, pyörähti kamariin ja itki
katkerasti.

Kaikki miespuoliset ihastuksella katselivat kaunista eläintä. Sen
pikimusta karva kiilsi kuin öljyttynä. Siellä täällä mäkivöiden ja
suitsien hiertimissä näkyi valkeaa vaahtoa. Pitkin lautasia oli
muodostunut kaunis, kupera syvennys.

-- Kulkeeko ori nöyrästi, vai onko kovasuinen tahi niskuri? kysyi joku.

-- Nöyrästi kulkee, niin kulkee kuin miehen ajatus. Hetvi kehoitti
ajamaan vähän kovemmin, jotta ennättäisimme ennen venemiehiä. Hyvästi
kulkee, ei muuta sanomista.

-- Soo, poika, soo! sanoi herastuomari ja hänen otsaryppynsä vähitellen
tasaantuivat.

Kun hevonen oli riisuttu ja talliin viety, alkoivat toisetkin
kirkkomiehet kotiin saapua. Viimeiseksi noudettiin salmen takaa Pekka
Juntunen ja Samu.

Hiukan punaisina olivat Hetvin silmät kun hän kamarista tuli. Emännän
avuksi ei hän nyt yhtään yritellyt, vaan pysyi muiden tyttöjen
joukossa. Siellä hän välistä nauroikin ja näytti iloiselta.

Hilma se nyt edelleen puuhaili emännän käsikassarana.

Kirkosta tulleille tarjottiin kahvia. Heiltä tiedusteltiin oliko
kirkossa ollut tärkeitä kuulutuksia. Olihan niitä ollut muutamia.
Rovasti oli kuuluttanut viidestä eri kylästä päivätyölle Sammallahden
niitylle heinäntekoon huomeneksi, maanantaiksi, jos on pouta. Samoin
oli kappalainen kuuluttanut päivätyölle. Nimismies oli kuuluttanut
tientekovelvolliset huomenna korjaamaan Honkamäen rinteellä maantietä,
jonka eilinen rankka-sade oli pahoin syövyttänyt. Rästinä olevat kunnan
maksut ovat suoritettavat ensi lauantaina. Papin voisaatavia ottaa
tänäkin vuonna kauppias Purho: maksupäivä on ylihuomenna.

Miesten keskustellessa tälläisistä velvollisuuksia koskevista
seikoista, syntyi naisväen kesken vilkas supatus ja sähinä. Siitä ei
syrjästäkuulija juuri mitään selkoa saanut. Viinat, Kärhän Heikit,
heinähangot, kortit, tohtorit, murhat, Lirikon Maija-Liisat, kaikki
pyörivät naisten suussa suloisessa sekamelskassa.

-- Mitä kummaa te tytöt siellä hälpätätte ja pälpätätte? kysyi isäntä.
Puhukaa niin, että me kaikki kuulemme ja ymmärrämme.

-- Silmun kylässä on...

-- Jokelassa on...

-- Hirmuista on...

-- Eihän siitä selkoa tule sillä lailla, jos te kaikki yht'aikaa
rupeatte puhumaan. Kertokoon yksi asian, niin siitä tulee jotain
tolkkua.

-- Se on kumma tosiaankin tuo naisten tapa. Oikeuden edessäkin, jos
heitä sattuu olemaan vaikka kymmenen, niin kaikki yht'aikaa puhumaan.
Se on minulle tuttua, hyvin tuttua, lisäsi herastuomari.

Kerrassaan tukkeutuivat nyt tyttöjen suut. He ottivat vähän itseensä.

-- Enhän minä yleensä naisista puhunut enkä mitään pahaa tarkoittanut.
Miehetkin välistä kunnan- ja kirkonkokouksissa yht'aikaa pulpattavat.
Minä tahdoin vain huomauttaa, että asia tulee selvemmäksi, jos yksi
kertoo, toiset kuuntelevat, virkkoi isäntä.

-- Kerro sinä, Suso!

-- En minä ... kerro sinä, Anni!

-- Enkä kerro, koska naisten puheita...

-- No kuka nyt leikistä suuttuisi? sanoi Kaivolan Kaisa nauraen.

-- Kuulitkos sinä, Kaisa, miten siellä Jokelassa on käynyt? kysyi
isäntä.

-- Kuulinpa kyllä. Hanno kertoi kirkolla minulle koko asian. Hehe!
Hanno taisi vähän erehtyä, kun luuli minun menevän Jokelaan talkoihin.
Hän meni sinne, minä tulin tänne. Vähät siitä! Hanno kertoi
juurtajaksain kuinka onnettomasti oli eilen käynyt Jokelassa Silmun
kylässä. Heinätalkoita oli sielläkin pidetty. Rankkasade oli kastellut
kaikki heinät. Kerrassaan kaikki. Silloin oli Jokelan isäntä väelle
huutanut: syökää ja juokaa nyt tänään ja tulkaa työhön ensimäisenä
poutapäivänä. Viinaa oli ollut viljalta. Korttia oli lyöty, riidelty ja
rehkitty. Täydessä humalantohjakassa oli Jyrkän Tuomas siellä
riehaellut, kun naapurinsa Kärhän Heikki niinikään humalassa oli
ilmaissut Tuomaan tekemän salaisen rikoksen. Keltä sinä sait sen
tietää? oli Tuomas tuiskaissut. Lirikon Maija-Liisalta, oli Heikki
vastannut. Tapan teidät molemmat oli Tuomas kiljaissut, viskaissut
kortit nurmelle ja lähtenyt heinähanko kädessä Heikkiä takaa ajamaan.
Kun ei saavuttanut Heikkiä, syöksi hän hangon viskaamalla ja sen haara
oli syvälle paiskahtanut Heikin hartioihin. Heikkiä varten oli tohtori
Hallstén haettu kaupungista. Kuuluu olevan mies mänevillä mättäillä,
ihan kuoleman kielissä.

-- Jos Heikki nyt kuolee, tulee ruumis leikattavaksi ja
lääkärintodistuksesta tulee paljon riippumaan millaisen rangaistuksen
murhamies saapi. Saattaa sitten vielä ilmaantua joko lieventäviä tahi
raskauttavia asianhaaroja. Jos me otamme asian siltä kannalta, että
murha on aikomuksessa tehty, koska Tuomas edeltäpäin uhkasi, niin on
rangaistus kova, ankaran kova. Mutta jos nuo sanat "tapan teidät"
pidetään vaan puheenpartena, ilman varsinaista tarkoitusta, niin
saatamme päästää Tuomaan jokseenkin helpolla. Kerrankos sitä tulee
sanotuksi, kun esimerkiksi sika pääsee potaattimaata tonkimaan tahi
kanat tunkeutuvat liina-maata raaputtelemaan: "tapan tuon sian", "tapan
nuo kanat", vaikkei olekaan varsinainen aikomus niitä tappaa sillä
kertaa. Sehän se meillä oikeudenpalvelijoilla on raskain tehtävä se
oikean kannan löytäminen. Siinä on temppu ja siinä saa monta kertaa
ajatella päänsä ympäri. Ja sitten vasta rangaistuskaaren sen ja sen
pykälän mukaan julistetaan syylliselle rangaistus. Kaikessa tapauksessa
rangaistus tästä tulee Jyrkän Tuomaalle, emmehän me toki esivallan
miekkaa hukkaan kanna, emme toki.

Herastuomari puhui nämä sanat erinomaisella arvontunnolla. Hänen
kulmakarvansa hypähtelivät ja hänen sieraimensa pörhistyivät vähän
väliä.

-- Olikohan Lirikon Maija-Liisakin siellä Jokelassa, kysyi emäntä.

-- Missäs harakka, ellei siantappajaisilla! vastasi Kaisa.

-- Juuri ne kolme henkeä jäi meille tulematta, arvattavasti
viinahalunsa tähden, huomautti isäntä.

-- Heikki parka kuuluu kovin hourailevan, tiesi Kaisa sanoa. Hirmuinen
peto on muka pistänyt häntä kaksihaaraisella kielellään.

-- Ei ole Kaisan oma kieli puurossa palanut, hymähtelivät pojat
itsekseen. Osaa se puhtaasti ulkoa Suosaaren Hannon ripittää, jos siksi
tulee matkan varrella.

Pekka Juntunenkin availi suutansa, mutta ei päässyt ääneen, hän kun ei
tahtonut keskeyttää toisten pakinaa.

Kun Salmelan isäntä sen huomasi, sanoi hän:

-- Pekka aikoo puhua, kuulkaa!

-- Eihän minusta ole puhujaksi, virkkoi Pekka. Minulle vaan juohtui
mieleeni eräs Jumalan sanan kohta, jossa viinaa verrataan
kyykäärmeesen. Sellainen kyykäärme on Heikkiä pistänyt, ja sen
kaksihaaraisena kielenä on nähtävästi ollut Lirikon Maija-Liisa parka.
Voi voi, miksei tahdota tappaa tuota kauheaa kyykäärmettä? Miks'ei
tehdä samaten kuin Vieremän Jussi Takamaan niityllä kyykäärmeelle teki?
Miksi säälitään viinakäärmettä, joka niin monelle sielulle on tuottanut
kuoleman, ajallisen ja ijankaikkisen kuoleman? Jumala armahtakoon
Lirikon Maija-Liisaa, Kärhän Heikkiä ja Jyrkän Tuomasta! He ovat
lähimäisemme, syylliset veljemme ja sisaremme. Mutta saatammeko me
tässäkään asiassa sanoa itseämme syyttömiksi? Voimmeko rehellisesti
tunnustaa itseämme viattomiksi niin kauan kuin toimetonna katselemme
kauheaa petoa? Voi voi, eikö jo olisi aika musertaa tuon viinaperkeleen
päätä?

Kauhistuksen tuli leimusi Pekka Juntusen silmissä. Kiroussanaa ei
kukaan ollut koskaan kuullut lähtevän Pekan suusta sen koommin kuin hän
heränneeksi tuli. Selvästi huomattiin, ettei se nytkään lähtenyt
kevytmielisyydestä. Pekan suu puhui sydämen kyllyydestä.

-- Tuollainen mies on tavallaan maan suola, etenkin tähän aikaan,
jolloin nautinnonhimo, omanvoitonpyyntö ja irstaisuus on yltymässä,
sanoi Salmelan isäntä hiljaan, ettei Pekka Juntunen sitä kuullut.

-- On ... niin tuota ... on se suola, murahteli epäselvästi
herastuomari, joka muisti nyt ainoastaan suolan kirpeyttä, eikä sen
mädännystä estävää vaikutusta. Ylipäätään herastuomari vihasi
"heränneitä", "kerettiläisiä", "hihhuleita" ja muita "uskovaisia".

-- Niin, te vanhemmat miehet ymmärrätte asiat paremmin, minä aioin vaan
sanoa, että minusta on Pekka Juntunen kirpeämpi kuin tavallinen suola,
hän on kuin salpietarikokkare, -- hiiltä ja rikkiä sekaan, niin on
ruuti valmis, virkkoi hiljaan Törsövän Taneli parantaaksensa
suhdettansa herastuomariin.

Antti Salminen katsahti toisaalle, mutta Risto Tohonen loi Taneliin
ystävällisen silmäyksen ja naurahti.

Samu oli sill'aikaa istunut pihlajan siimeksessä ja selaillut
sanomalehtiä, joita oli kirkonkylässä olevasta postikonttorista tuonut.
Niitä olikin monta numeroa, kun ei viime viikolla ensinkään joudettu
noutamaan lehtiä.

-- Onko mitä tärkeätä lehdissä nyt? kysyi herastuomari.

-- Ei erinäistä.

-- Rauha maassa?

-- Rauha.

-- Eikö hallaakaan ole näkynyt?

-- Pohjan puolella on halla rapsinut potaatin varsia.

-- Nimismiehen tapasit?

-- Tapasin. Ei ole tullut, sanoi.

-- Miten nyt on Venäjän rahan kurssi?

-- 304 ja 299 näkyy olevan merkittynä.

-- Kas niin! Kurssi pysytteleikse kolmen markan vaiheella. Enemmän
olisi pitänyt olla uskallusta tuonnoin takavuosina. Minä nykäsin
silloin ainoastaan kaksituhatta ruplaa neljällätuhannella markalla,
noin vaan koetteeksi. Annoin ruplat lainaksi ja nyt on silloinen pääoma
neljä-tuhatta markkaa noussut kuudentuhannen markan arvoiseksi. Ja
entäs korot, entäs korot! Nythän on koron vapaus! hohotteli Risto
Tohonen ja hänen sieraimensa liikahtivat tunnetulla tavalla.

-- Öhhöm! kuului loitompaa poikajoukosta, mutta ei se ollut Törsövän
Tanelin yskintä.

Herastuomarin korva oli eilisestä tarkistunut. Yskä tuli ymmärretyksi.
Herastuomari muljautti kummallisesti silmiänsä ja pyörähti samassa
kamariin, mutta Salmelan isäntä puri huultansa naurua hillitäksensä.

-- No mitä se tohtori sinulta tiedusteli sakastissa? kysyi isä
pojaltaan.

Samu vastasi:

-- Tohtori oli saanut kuulla käärmeenpistoksesta ja tahtoi omin silmin
tutkia myrkkyhammasten jälkiä. Erittäin huolellisesti tarkasteli hän
niitä ja sanoi, että ellei niin heti ja niin voimakkaasti olisi
myrkytettyä vertä pois imetty, olisi ihan varmaan seurannut aivon
myrkytys ja siitä kuolema. Toinen hammas oli näet haavoittanut
erästä pientä aivoon johtuvaa suonta. Tarkoin tohtori tiedusteli
tapauksen aikaa ja paikkaa ja kun ne oli muistikirjaansa pannut,
kirjoitti hän meidän, Hilman ja minun, nimemme kirjaansa. Koko
tapauksen sanoi tohtori julkaisevansa eräässä paljon levinneessä
Suomen terveydenhoito-lehdessä.

-- Vai niin, sanoi tohtori! Vai niin täperällä oli pojan henki! Oliko
rovastikin sakastissa?

-- Siinä oli rovasti, ja paljon miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet
lapsia ristittämään. Kaikki kuuntelivat ihmetellen. Rovastikin oli
oikein mielissään asian onnistumisesta ja kehoitti muitakin sellaisissa
tapauksissa samalla tavalla menettelemään, eikä suinkaan loihtuihin ja
taikoihin turvautumaan.

Kun Salmelan emäntä kuuli, mitä tohtori oli sanonut, rupesi hänen
leukansa omituisella tavalla vipattamaan, ja hän puhkesi ääneen:

-- Viidestä lapsesta on meillä ainoastaan yksi elossa ja sekin ainoa
oli jo eilen menemäisillään. Kolme niistä korjasi Herra luoksensa
pienoisina, mutta neljäs, Samun nuorempi veli...

Emännälle tuli jonkullainen tukko kulkkuun, hän ei voinut puhettansa
jatkaa, eikä sitä tarvinnutkaan, sillä kaikki tiesivät, että Antti,
Samun nuorempi veli, yhtä reipas ja kaunis poika kuin Samukin, oli
mennä vuonna saanut tapaturmaisen kuoleman -- hukkunut Suurselän
järveen.

Pekka Juntunen kertoi raamatusta muutamia lohduttavaisia sanoja emännän
mielen rauhoittamiseksi.

Kun Hilma voilautaset käsissä kulki emännän ohitse tupaan, taputti tämä
häntä hellästi poskelle, mutta ei virkkanut mitään. Hilma muisteli nyt,
ettei emäntä ollut hänen poskeansa taputtanut sen jälkeen, kun hän
kerran puolikasvuisena tyttönä oli löytänyt kanan pesän, jota emäntä
oli turhaan kauan etsinyt. Hyvä oli emäntä hänelle aina ollut, mutta
hänen poskeansa ei hän ollut pitkään aikaan taputtanut. Senpä tähden
tuntuikin se nyt niin erinomaisen suloiselta.

       *       *       *       *       *

Jos kaikki muut ateriat näissä heinätalkoissa olivat niin runsaasti
ruuilla varustetut, ettei suinkaan niiden äärestä huolinut nousta
nälkäisillä vatsoilla, niin oli kuitenkin tämä päivällinen muita
yltäkylläisempi. Siinä oli kaikkea, mitä olla piti. Viimeisenä
ruokalajina oli tuo paikkakunnan talonpoikaisissa pidoissa tavalliseksi
tullut "rusina-rokka" vehnästen kanssa.

Melkein ääneti syötiin. Isäntämiesten kesken ei puhe sujunut, heidän
välinsä oli eilisestä saakka paljon kylmentynyt. Samu näytti
alakuloiselta. Törsövän Taneli mietiskeli. Hetvi istui muiden tyttöjen
keskellä, mutta äänettömyys oli kaikkialla.

-- Kah, en ole muistanut kysyä sinulta, Jussi: joko sinä sait sen
Karjalan rautatien valmiiksi, koska sieltä pois tulit? kysyi vihdoin
Viulu-Matti.

-- Kesken on vielä sekin työ, veikkonen, vastasi Vieremän Jussi. Kolme
viikkoa tein jo sitä, kesken on vielä.

-- Vai kesken on! Taidat olla vähän ikäänkuin velttomies; kolme viikkoa
kesäisiä päiviä olit rautatietä tekemässä, etkä sitä vieläkään
valmiiksi saanut. Ethän vain kesken työtäsi jättäne?

-- En minä työtäni keskoiseksi jätä. Onhan minulla päiviä, ja jos eivät
omat päivät riitä, niin haenpa Ylätuvan Yrjöltä lisää.

-- Oikein, Jussi, oikein! Älä jätä alotettua työtäsi kesken, tee
rapaise Karjalan rata valmiiksi asti.

-- Ja sittenkun olen saanut tuon tiepätkän Wiipurista Joensuuhun
valmiiksi, niin kutsun teidät kaikki katsastamaan ja tarkastamaan
työtäni. Sanokaa sitten, mutta vasta sitten, onko Jussi turhan tähden
päiviänsä menettänyt.

Tämä leikinlasku saattoi väen paremmalle tuulelle. Keskustelu
vilkastui.

Ruualta päästyä sanoi isäntä:

-- Sietäisivät ne hevosetkin uittamista paahteella.

-- Saanko lähteä niitä hakemaan, saanko, isäntä? kysyi paimen Aaro
riemastuneena.

-- No kun mielesi tehnee, niin hae vaan hevoset kotiin uitettaviksi.

Tuskin olivat miehet ennättäneet tupakkapiippunsa polttaa, kun jo Aaro
ratsasti täyttä ravia pulskalla ruunalla pihaan, toiset kaksi hevosta
juoksivat valloillaan perästä.

-- Eikö herastuomarin oritta saisi myöskin uittaa? kysyi Törsövän
Taneli.

-- Miks'ei, jos se vaan osaa sen konstin, vastasi herastuomari. Sitä ei
ole koskaan uitettu.

-- Eihän teillä ole järveäkään lähellä, huomautti joku.

Hevoset talutettiin rantaan, tallikaskin päästettiin kylpyyn.

Törsövän Taneli kävi soututeljolle ja Samu istui veneen perään.
Aaronkin mieli teki veneesen, mutta Samu kielsi nyt tulemasta.
Yritettiin ensin uittaa vierasta oritta, mutta se pelkäsi lähteä
järveen, kun ei ollut totutettu. Vähän se astui veteen, sitten
kuorsahti ja peräytyi pois.

Uitettiin sitten Salmelan hevoset. Tallikas meni taluttamatta
emähevosten jälestä uimaan.

Kun herastuomarin oritta sitten talutettiin järveen, meni se
mielellään, nähtyänsä etteivät toisetkaan hevoset sinne hukkuneet.

Rannalla seisoi herastuomari ja Salmelan isäntä sekä muutamia muita
miehiä katselemassa. Kun vene oli kauimpana rannasta, puhelivat Samu ja
Taneli jotakin salaperäistä hiljaisesti ja vilkkaasti keskenänsä, mutta
kun vene lähestyi rantaa, alkoivat he äänekkäämmin puhua, tietysti
aivan toisia asioita. He molemmat näyttivät jokseenkin vakavilta,
vaikka iloinen soitto ja raikas rallatus kuului pihasta:

    Käki kukkuu kuusikassa, pienet linnut laulan,
    Minä lennän leuhottelen kullalleni kaulaan.

Kotoiset hevoset lennätti Aaro jälleen hakaan, tallikas ja
herastuomarin ori talutettiin talliin eri seimelle kumpikin.

Samu kävi sanomalehtiä lukemaan.

Pihalla oli aitan seinän vieressä suuri, paksun leivän muotoinen sileä
kivi, jonka Samu oli vuosia sitten rannalta löytänyt ja kotiin tuonut.
Sitä "ukonkakkua" ryhtyivät nyt pojat viskaamaan, kuka etemmäksi saisi.
Tytötkin katselivat utelijaina tuota voimaa ja notkeutta kysyvää
leikkiä. Tarkka merkki pantiin siihen mihin kunkin heitolla kivi
putosi. Törsövän Taneli nakkasi kauimmaksi. Tytöt ihastelivat Tanelin
voimaa ja pojat tunsivat jonkullaista kateutta mielessään.

-- Jätä lemmolle, Samu, tuo alituinen sanomalehden lukeminen ja tule
sinäkin heittämään ukonkakkua! Törsövän Taneli on voittanut meidät
kaikki! huusi Timo Terhakka iloisella tavallaan.

-- Enpä ole harjoitellut tänäkesänä kiven nakkaamista. Veljeni eläessä
heitimme sitä usein. No, sama se, voinhan tuota minäkin koettaa ja
tulla voitetuksi.

Samu heitti kiven.

-- Se putosi aivan samalle kohdalle kuin Tanelinkin heitolla, huusivat
merkitsijät. Uudestaan heittäkäät molemmat!

Taneli heitti. Kivi putosi entiselle kohdalle. Samu heitti. Kivi putosi
kämmenen leveyttä kauemmaksi.

Pojat tempasivat Samun käsivarsillensa ja lennättivät riemuhuudolla
pihan ympäri.

-- Samallainen kunnioitus on annettava myöskin Törsövän Tanelille,
sanoi Samu. Olihan näet meidän molempain ensimäinen heitto yhtä
voimakas, eikä toisessakaan heitossa ollut muuta kuin vähäinen eroitus.

-- Toinen palkinto Törsövän Tanelille, huusivat pojat, ja silloin
Tanelia lennätettiin ilmassa pihan ympäri. Taneli itse heilutti
hattuansa ja huusi koht'kulkkua:

-- Eläköön Salmelan Samu! Eläköön Törsövän Taneli! Eläkööt kaikki
reippaat pojat! Eläkööt ennen kaikkia iloiset tytöt! Tuhannen vuotta
eläkööt!

-- Tuhannen vuotta eläkööt, mutta -- nuorina! lisäsi Vieremän Jussi.

Molemmat voitonsankarit olivat nyt tyttöjen ihastuksen ja
ihmettelemisen esineenä. Erittäin kehuivat tytöt Samua, joka niin
näppärästi osasi antaa kunnioituksen sille, jonka hän oli ensin
kivenheitossa voittanut. Hiljaisesti he keskenänsä supattelivat ja
loivat salavihkaa silmäyksiä poikien puoleen.

Oltiin sitten "leskisillä", se on samaa kuin juosta "viimeistä paria."
Sukkelimmat ja sievimmät juoksijat olivat pojista Timo Terhakka ja
tytöistä Hietalan Hilma. Kas he kun tekivät kiemuroita ja koukeroita,
sutkauksia ja mutkauksia, niin että turhaan tavottajan käsi heitä
hapuili, vaikka olikin likellä. Vieremän Jussi jäi hänkin leskeksi,
eikä näyttänyt pojalla olevan kykyä pääsemään pois siitä säädystä.
Mutta annapas olla! Mörskyn Marketta juosta hahattaa viimeisen parin
toisena puoliskona. Silloinpa Jussi vasta tapaa kesäkäpälänsä. Hän
ponnahtaa yht'äkkiä juoksuun, saavuttaa Marketan, ja uljaasti
käsikädessä astuvat he jonoon. Marketta nauraa. Jussi nauraa, kaikki
nauravat.

Koska vissien syiden takia välistä pannaan huomiota siihen, muutoin
aivan satunnaiseen seikkaan, kuka kenen kanssa leikkiä lopetettaessa on
parina, niin olkoon tässä mainittu muutamia. Salmelan Samun
paripuoliskona oli Hietalan Hilma, Törsövän Tanelilla Toholan Hetvi,
Vieremän Jussilla Mörskyn Marketta.

Hetvi opetteli tytöille vielä erästä panttileikkiä, jota oli nähnyt
siltavoudin häissä nuorten herrain ja neitien leikkivän. Pojatkin
lähestyivät kuulemaan opetusta, ja tuota pikaa pantiin panttileikki
toimeen. Tietysti joutui pantiksi koko joukko pieniä kappaleita:
piippuja, tupakkakukkaroita, nenäliinoja, sormuksia, rintaneuloja y.m.
Panttien lunastamiseksi määrättiin pikku tehtäviä, yhdelle yhtä,
toiselle toista. Piti näyttää miten kokko lentää, tahi hypätä harakkaa,
tahi juosta yli pihan, tahi kumartaa pihlajaa, tahi laulaa joku
kansanlaulu. Tulipa Samun vuoro panttia lunastaa. Se olikin viimeinen
pantti. Hänen tehtäväkseen määrättiin lukea ulkoa joku värssy. Samu
nousee silloin rappujen kolmannelle astimelle, ottaa hatun päästänsä ja
lausuu:

              KARJALA.

    Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,
    Kuss' Imatran innot raukes,
    Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö:
    Siell' ensin silmäni aukes.
    Siell' leikin lasna ma rantamalla.
    Siell' lepää heimoni nurmen alla,
    Ja siellä neitonen Karjalan
    Sai lempeni leimuamaan.

    Siell' elää kansa niin sitkeä
    Kuin vaahteran latva nuori:
    Se kyllin saanut on itkeä,
    Mut vankkana on kuin vuori
    Se orjana ollut on ounaan herran,
    Se vaivaa nähnyt on toisen verran
    Kuin Suomi muu, mut murtumaton
    Ja hilpeä vielä se on.

-- Mistä sinä olet saanut nuo mukavat värssyt? kysyi isä.

-- Arvi Jänneksen tekemästä kirjasta, jonka kirjastosta lainasin
tuonnoin. On siinä runossa useampia värssyjä, vaan en vielä muista
kaikkia ulkoa, selitti Samu.

Mutta täytyyhän hyvienkin pitojen kerran loppua. Päivä kallistuikin jo
illan korvalle. Jo alkoi yksi, jo alkoi toinen katsella työaseitansa
lähdön merkiksi. Se Törsövän Tanelin kipuja kiinnitti. Hän tunsi, ettei
Hetvi ollut hänelle vastenmielinen. Päin vastoin. Jospa nyt kuka olisi
voinut lukea Tanelin ajatukset! Hän soimasi itseänsä typeräksi
pässinpääksi. Miksi en kysynyt Samulta ennen? Hänellä on omansa, niin
ilmoitti hän tuolla veneessä. Minä poloinen poika! Kyllä silloin kieli
lörpöttää, kun olisi parasta olla vaiti, mutta pysyy silloin suu
tupessa, kun olisi tärkeä asia selvitettävänä! Ja tilaisuus semmoinen
kirkosta tullessa! Pölkkynä istuu mies pulskan tytön vieressä! Ajanko
kovemmin? taisin kysyä, ikäänkuin minulla olisi ollut tulinen tuska
pois hänen vierestään. Kyllä nyt saan ikäni olla poissa Hetvin
vierestä! Siten tuskitteli nyt Taneli kenenkään tietämättä.

-- Tulkaa juomaan kahvia, vieraat tulkaa, kutsui emännän ystävällinen
ääni.

-- Tulkaa juomaan ja menkää sitten matkoihinne, sanokaa niin emäntä,
virkkoi joku.

-- Enpä sanokaan, vaikka niin ajattelisinkin, vastasi emäntä nauraen.

Erokahvia juotaessa olivat niin pojat kuin tytötkin sangen vakavina.
Sen vaikutti eronhetken lähestyminen.

Jäähyväisiä tehdessään lausuivat useat: "älkää muistelko tuhmuuksiani!"
Toiset taas sanoivat lyhyesti: "mikä liikaa, se leikiksi!"

Herastuomarikin tyttärineen teki lähtöä yht'aikaa muiden kanssa. Eikä
heitä nyt pidätelty jäämään maanantaihin, vaikka niin oli ensin aiottu.
Renki Mikko valjasti oritta. Siellä käpelehti luona Törsövän Tanelikin,
surullisesti katsellen kiessejä, joissa oli Hetvin vieressä istunut.
Hän huomasi kiessien pohjalla jotakin kiiltävää. Se oli Hetvin
rintaneulasta pudonnut kultainen koristus. Taneli sieppasi koristuksen
ja lennätti sen Hetville.

Hetvi osui olemaan kamarissa yksin.

-- Löysin löytökäisen, sanoi Taneli ojentaen kultakoristusta.

-- Ai, se on minun neulastani pudonnut. En ole huomannutkaan sitä
kaivata. Kiitoksia paljon, Taneli, kelpo poika!

-- Kelpo pöllö, joka viisastellessaan päästää suurimpia tyhmyyksiä!

-- Miksi, Taneli, noin puhut? Oikeinhan äänesi vapisee!

-- Tässä ei ole aikaa selvittää. Saanko luvan tulla Toholassa käymään?

-- Tietysti! Milloin hyvänsä...

-- Kiitoksia! Minä tulen kohta.

Taneli puristi Hetvin kättä niin voimakkaasti, jotta tämä oli vähällä
kiljahtaa.

Jälekkäin tulivat he molemmat porstuaan, jossa herastuomari jo
jäähyväisiään heitti Salmelan isännälle ja emännälle.

-- Hyvä oli, kun löysit neulani koristuksen, sanoi Hetvi ikäänkuin
selittäen läsnäolijoille, minkä vuoksi Taneli oli kamariin tullut.

Hetvi sanoi nyt järjestään isännälle, emännälle ja Samulle jäähyväiset.
Kiitoksia sateli tosin molemmin puolin, mutta herastuomarin
kulmakarvain välissä näkyi syvennys.

Komea ori seisoi jo valjaissa portaiden luona. Se hypsähteli ja
säpsähteli, kun näki viikatteita ja haravia liikuteltavan. Herastuomari
nousi itse edeltäpäin kiesseihin ja piteli ohjaksia, sanoen: soo,
poika, soo! Mutta ori nytkäytteli kiessejä milloin eteen milloin
taaksepäin, ettei Hetvi uskaltanut nousta.

-- Auta, Samu, Hetviä! kehoitti emäntä.

Mutta Samu oli loitompana, hän avasi piha-maan porttia.

Silloin sieppasi Törsövän Taneli Hetvin syliinsä, huiskautti hänet
keveästi kiesseihin isänsä viereen. Pääsipä jo häneltä pieni
sukkeluuskin:

-- Eihän tuo herran leiviskä paina humalanaulaakaan!

-- Hyvästi, hyvästi, kiitoksia paljon!

-- Jumalan haltuun, kiitoksia itsellenne!

Salmen taa meneviä saattoi Liisa veneellä. Useimmat kulkivat kujatietä
myöten. Edellepäin joutuneet väistyivät tiepuoleen, kunnes herastuomari
ajoi ohitse. Vielä vilkahtelivat haravien varret pellon takaa matalan
viidakon päällitse. Sitten katosivat nekin näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Vierasten mentyä, kun isäntä ja emäntä jäivät tupaan kahden kesken,
keskustelivat he näin-ikään:

-- Kyllä se herastuomari nyt on meille vihoissaan, alkoi isäntä.

-- On se! Vaan itsepä hän on syypää koko asiaan. Hänestä se alku lähti.

-- Etkö sinäkään ennen huomannut mitään Samun ja Hilman välistä? Onhan
teillä naisilla niin tarkka silmä sellaisiin asioihin.

-- En kuolemakseni ole ennen huomannut mitään. Minusta näyttivät Samu
ja Hilma sikäli vieraantuvan toisistansa mikäli kasvoivat isommiksi.

-- Mitäs nyt asiasta arvelet?

-- Samu ja Hilma ovat toisiinsa mielistyneet, hyvin ovat mielistyneet.

-- Miksi sinä sitten työnsit Samun Hetvin kanssa kirkolle tänäaamuna?
Olisi se raha-Risto saattanut itse toimittaa tärkeät asiansa.

-- Minun kävi Hetviä sääliksi. Sievimmästihän siitä sillä lailla
päästiin.

-- Hetvi näyttää olevan tavallinen ihminen.

-- Hetvi on äitiinsä; ei hän ylpeile rikkaudellaan.

-- Sen konstin osaa hänen isänsä. Onhan rahalla arvonsa, tärkeä arvo
onkin, mutta tuollainen kerskuminen ilettää.

-- On arvo, mutta eihän toki rahoista riipu ihmisen elämä ja autuus.

-- Ei riipu, ei riipu...

Samu tuli tupaan. Hän seisahtui ikkunan eteen ja katseli ulos.

-- No, mitä nyt mietit, Samu? Miksi näytät noin surulliselta? kysyi
isä.

Samu ei vastannut.

-- Niin, sano vaan Samu, mikä sinua vaivaa? lisäsi äiti.

-- Tämä päivä on ollut minulle raskas päivä. Minua on ivattu ja ivataan
pitkin pitäjätä.

-- Ivattu! Ivataan! Mistä?

-- Nimismieskin ivasi niinkuin riivattu. Kirkon sakastissa hän kaiversi
minua.

Äänettömyys. Isä ja äiti katsahtivat toistensa silmiin.

-- Vai ivasi nimismies!

-- Pekka Juntunenkin, joka ei turhia utele, kysyi minulta kirkolta
tullessa: onko siinä perää, kun ihmiset sanovat sinun olevan kihloissa
Toholan Hetvin kanssa?

-- Mitä vastasit?

-- Ei siinä ole perää, eikä tule koskaan olemaan perää, vastasin minä.

-- Vai niin vastasit. Se oli selvään sanottu, se.

Samu käänsi katseensa pois ikkunasta, rohkaisi mielensä ja sanoi:

-- Ja teille, isä ja äiti, ilmoitan nyt, että olen aikonut kosia
Hilmaa.

-- No, oma asiasihan se on, poikani, virkkoi isä. Minä en kiellä, en
kehoita.

-- Minä pidän paljon Hilmasta, sanoi äiti. Suokoon vaan Jumala onnea!

Paimen Aaro juoksi keppikädessä tupaan, katsahti kelloon ja sanoi:

-- Aika onkin lähteä ajamaan lehmät kotiin.

       *       *       *       *       *

Ääneti ajoi herastuomari tyttärineen kotiinsa. Hetvi aavisti
myrskyn nousevan. Ja kun kotia oli päästy, silloin se ryske kävi.
Vähäpätöisimmistä seikoista haukkui herastuomari nyt palvelusväkeänsä.
Samallaisen läksytyksen saivat torpparit ja mökkiläiset, jotka
illansuussa olivat tulleet Toholaan isäntäväkeä kotiin odottamaan.
Onneton se, joka silloin yritteli itseänsä puolustamaan. Silloin ne
vanhatkin rikokset ja virheet uudestaan paljastettiin. Mutta kun
herastuomari oli sisunsa tyhjentänyt, meni hän kamariinsa, eikä tullut
koko iltana väen näkyviin.

-- Ainoastaan kerran tätä ennen olen hänet näin haltioissaan nähnyt,
virkkoi vanha Saara, joka oli kolmattakymmentä vuotta talossa
palvellut.

-- Milloin se tapahtui? tiedustivat toiset piiat.

Hyvin hiljaan sopotti Saara:

-- Silloin kun saatiin tietää, että vallesmannilla oli morsian
Wiipurissa. Voi voi, sitäkin temmellystä!

Hetvi tuli, puheli ystävällisesti palvelijoiden ja alusväen kanssa.

-- Älkää olko millännekään! sanoi hän. Tunnettehan te isäni. Rajuilma
on ohitse. Tehkää vaan tehtävänne niinkuin ennenkin.

Ja entiseen tapaansa kulkivat työt ja toimet Toholassa. Mutta Hetvin
mieliala ei ollut entisellään. Koko seuraavan päivän pyörivät hänen
mielessänsä Salmelan heinätalkoot. Monta iloista muistoa ei hänellä
niistä ollut, mutta koko joukko katkeria tapahtumia. Samu ei hänestä
lukuapitänyt, olipa kirkkotiellä melkein ynseäkin. Enimmän syytti hän
isäänsä, joka nähtävästi oli koko hankkeen alkuunpannut. Kelpaa nyt
ihmisten nauraa ja pilkata! Hän muisteli Törsövän Tanelia. Reippain,
iloisin poika koko joukossa. Kivenheitossakin melkein Samun vertainen,
vaikk'ei Taneli ollut sitä leikkiä ennen harjoitellut ja Samu oli usein
veljensä kanssa kilpaa heitellyt. Hän muisteli Tanelin äänen
värähdystä. Hän muisteli rotevaa kädenpuristusta. Mitähän sen pojan
päässä pyörähteli? Entäs kiesseihin nosto! Sanalla sanoen Hetvi piti
paljon Törsövän Tanelista.

Niin kului maanantai. Tanelia ei näkynyt. Olisiko hänkin vaan
pilkannut? Mitäpä hänellä olisikaan sanomista?

Mutta tiistaiaamuna, kun väki oli työhön mennyt ja Hetvi oli aitassa
taikinaan jauhoja noutamassa, ilmestyi Taneli aitan ovelle.

-- Hyvää huomenta, Hetvi!

-- Huomenta, huomenta, Taneli! Oikein säpsähdin, kun äänesi kuulin.

-- Onko isäsi kotona?

-- Hän on työväen kanssa niityllä tässä lähellä. Etkö häntä tullessani
nähnyt?

-- Työväen minä kyllä näin, mutta isääsi en nähnyt. Eikä minulla
olekaan isällesi asiaa tällä kertaa. Sinulle sanoisin jotakin, jos
uskaltaisin.

-- Jos uskaltaisit?

-- Niin. Eilisen päivää epäröitsin sitä.

-- Taneli, minä en ymmärrä sinua!

-- Eikö isäsi ole sinulle mitään puhunut minusta?

-- Ei mitään.

-- Entäs Salmelan talkoissa?

-- Ei sielläkään ... niin siellä hän muistaakseni lauantaina aamiaisen
jälkeen sanoi jotenkin oudolla tavalla, että sinä olit puhunut totta.

-- Muuta ei?

-- Ei.

-- Sitten minun täytyy itseni sinulle ilmoittaa, mitä silloin sanoin,
jotta saat tuomita ansion mukaan.

Törsövän Taneli kertoi tarkallehen hopeaonkijutun. Ei se helppoa ollut.
Hänen äänensä värähteli niin omituisesti, sanat tahtoivat kulkkuun
takertua.

Katkeraan itkuun purskahti Hetvi. Hän laski jauhovakan käsistään aitan
lattialle ja tempasi esiliinan silmilleen. Hän ei sentähden huomannut
isäänsä, joka nähtyään pihaan tulevan Tanelin oli piiloutunut, ja nyt
hiipi keppi kädessä Tanelin taakse aikoen säikyttää heitä molempia.
Mutta huomattuaan millaisen vaikutuksen Tanelin tunnustus Hetviin teki,
hiipi herastuomari jälleen aitan nurkan taa, kuullaksensa mitä nyt
seuraisi. Taneli seisoi aitan ovella neuvotonna.

-- Voi voi!... Ta-ne-li!... Sel-lai-sen häv-äistyk-sen on oma isä-ni
mi-minulle saattanut... Minä en koskaan ... en koskaan olisi ...
joutunut kihloihin nimismiehen kanssa, jos ei isäni ... olisi niin
toimittanut... Äitini ... vainaaja, oli alussa vasten. Enkä minäkään
mielinyt nimismiehelle. En ensinkään pitänyt koko herrasta. Isä sanoi,
ettemme me naiset ymmärrä omaa etuamme. Minun parastani sanoo isä aina
katsovansa. Voi voi, kun tulin lähteneeksi Salmelaan talkoihin. Kyllä
siellä on arvattavasti moni muu minua pilkannut. Kiitän sinua
rehellisyydestäsi! Mene nyt, Taneli, isä saattaa tulla. Älä toki vasta
noin halveksi minua!

Puhuessaan oli jo Hetvi laskenut esiliinan silmiltänsä. Oikea poski oli
hieman jauhossa, eikä se häntä ensinkään rumentanut.

-- Minäkö sinua halveksisin! Voi Hetvi, tohdinko sanoa jotakin vielä?
Karvaat ovat nuo pihlajanmarjat, sanoi kettu, kun ei niitä ylettynyt
saamaan. Jotain sellaista taisi silloin mielessäni häilyä. Sinä
ylhäällä, minä alhaalla. Siinä syy. Tohdinko kysyä sinulta?

-- Mitä?

-- Tahdotko tulla vähävaraisen miehen vaimoksi?

-- Kuinka? Luuletko isäni...

-- Mitä isästäsi! Tahdotko tulla vaimokseni?

-- Voi, Taneli, sinä et tunne isääni. Hän saattaa tulla hirmuiseksi.

-- Kyllä me hänestä selviämme, usko pois.

-- Minun täytyy totella isääni, minun täytyy. Minä tiedän, että hän
tahtoo parastani, vaikka hän onkin niin suurta onnettomuutta minulle
tuottanut.

-- Kyllä minäkin sitä uskon. Mutta minäkin tarkoitan parastasi ja omaa
parastani ... Hetvi!

-- Minun on kovin vaikea elää. Et usko, Taneli, kuinka mielelläni minä
kuolisin!

-- Mitä joutavia, Hetvi! Elää me tahdomme, iloisesti elää.

-- Mutta kuule nyt, Taneli, jättäkäämme tämä asia toistaiseksi... Jos
vaan isäni...

-- Eipäs jätetä toistaiseksi, karjasi herastuomari Tanelin takana. Vai
toistaiseksi, vai toistaiseksi tällaista kuherrusta, tällaista
kujerrusta! Tämä asia ratkaistaan nyt heti paikalla. Minä olen sinun
parastasi tarkoittanut, Hetvi! Sinä tiedät sen. Minä olen onnettomuutta
tuottanut sinulle, Hetvi! Niin sanot. Tee nyt oman mielesi mukaan,
mutta älä sitten jälkeenpäin syytä minua. Jos tahdot jättää tämän
kotisi, jos tahdot mennä tämän Taneli Tapanaisen kanssa Törsövänlammen
rannalle asumaan, niin jätä kotosi ja mene sinne. Toholasta minä laitan
vaivaistalon ... vaivaistalon köyhiä turvattomia varten. Nyt olet
omassa vallassasi, Hetvi, tee nyt mielesi mukaan!

-- Laittakaa Toholasta vaivaistalo tahi kuninkaanlinna, omannehan se
on, virkkoi Taneli närkästyen. Hetvi, ennenkuin lähden niin kysyn
vielä: tahdotko tulla vaimokseni?

-- Tahdon!

Sanaakaan sanomatta lähti herastuomari työväkensä luoksi niitylle.

-- Nyt taisi isäsi suuttua meihin molempiin ikipäiviksi.

-- Sitä en luule. Ei hänen kiivastumisensa tuntunut kovin vihaiselta.
Hänen silmänsä olivat vesikierteellä. Puheestansa huomasin, että hän
oli kuullut meidän keskustelumme.

-- Sen minäkin huomasin.

-- Kuulepas, Taneli, minä en joutaisi isäni jälestä ... jauhot ovat
taikinaan sekoitettavat ... pistäypäs sinä tuonne niityn veräjälle ja
kuuntele mitä isä työväelle sanoo. Tule sitten heti tänne. Älä
näyttäydy siellä.

Taneli ymmärsi asian ja meni.

Hetkisen kuluttua palasi hän ja kertoi:

-- Katselin veräjältä. Isäsi kulki niittäjäin ohitse, kohotteli
kepillänsä luokoa ja sanoi: kaunis heinäilma tänään. Hän astui
sitten ladon luo, jonka katolta par'aikaa laskeutui Tahvo Mäntynen,
Viulu-Matin isä, ja kysyi siltä: joko katto on korjattu? Jo, vastasi
Tahvo. Ei siinä nyt heinät kastu. Kun Tahvo sitten rupesi tupakkaa
piippuunsa panemaan, ojensi isäsi kukkaronsa ja sanoi: pane tuosta!

-- Jumalan kiitos! huudahti Hetvi. Isä ei ole ensinkään vihoissaan!
Minä tuon voita ja leipää suuruspalaksi; kahvi joutuu tuossa paikassa.

-- Jos tietäisin olevani isällesi kovin vastenmielinen mies, niin en
kuluttaisi taloanne kahvikupillakaan.

-- No, Taneli, ei isäni sentään...

-- Niin, arvaanhan minäkin...

He katsoivat toinen toistansa silmästä silmään ja lauseet jäivät
kesken.

       *       *       *       *       *

Myötäsukaisesti kävivät sitten sekä Salmelan Samun että Törsövän
Tanelin naimahommat, huolimatta kontinkantajien ja kielilakkarien
laverruksista.

Samaan aikaan vietettiin häitä Toholassa ja Salmelassa.

Herastuomari oli jo aikaa sitten mieltynyt tulevaan vävyynsä, mutta
vasta hääpidoissa lukuisan vierasjoukon läsnäollessa hän sanoi
juhlallisesti:

-- Taneli Tapanainen, sinä olet tästä lähin minun vävyni, minun poikani
ja minun perilliseni. Jää nyt Toholaan asumaan, sillä kaikki mitä minun
on, se on sinunkin.

       *       *       *       *       *

Salmelassa häävierasten joukossa näkyi useita niitä, jotka olivat
heinätalkoissa olleet. Kaivolan Kaisa oli Hannonsa kanssa. Siellä oli
Timo Terhakka, siellä Tikkalan Mari, siellä Kalle Pirhonen. Pekka
Juntunenkin oli siellä. Hän lauloi maan tavan mukaan jokaisen aterian
jälkeen ruokavärssyn.

Antti Salminen kirjoitti silloin muistoon poikansa ja miniänsä
hääpäivän vanhan raamatun kanteen, jossa oli jo ennestään monta
perheellistä muistoonpanoa. Kirjoittipa siihen vielä lauselman:

    _Ihminen päättää,
    Jumala säätää._





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Salmelan heinätalkoot" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home