Title: Opiksi ja huviksi - Lukemisia Suomen perheille
Author: Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari, 1830-1903
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Opiksi ja huviksi - Lukemisia Suomen perheille" ***


OPIKSI JA HUVIKSI

Lukemisia Suomen perheille


Toimittanut

Yrjö Koskinen


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1863.



Imprimatnr: _L. Heimbürger_.



SISÄLLYS:

Talvi-satama luoteisessa Jäämeressä
Pumpuli
Viipurin pamaus
Suomalaiset Delawaren siirtokunnassa Pohjois-Amerikassa



TALVI-SATAMA LUOTEISESSA JÄÄMERESSÄ.

Kertomus kuinka Englannin laivat Hekla ja Griper viettivät talvensa
Melville-saaren tykönä v. 1819-1820; ynnä silmäilys edellisiin ja
jälkeisiin luoteis-retkiin.


Jos Englannin rikkaus, sen mahtavuus merellä, sen avara valta kaikissa
maan-pallon osissa ovat asioita, joita täytyy ihmetellen katsella, niin
ei ole unohtamista, että kaiken tämän loiston perustuksena on joku
omituinen kestävyys kansallisessa luonteessa, joku jäykkyys ja
vakavuus, joka ei koskaan heitä kesken tehtäviänsä. Tämä
suuttumattomuus näkyy sekä Englantilaisten historiassa että heidän
yksityisessä elämässäänkin; mutta olletikkin ovat nykyisen vuosisadan
löytö-matkat luoteisessa Jäämeressä antaneet todistuksen, että
Englantilaisen rohkeus voipi, Englantilaisen taidon ja sivistyksen
avulla, voittaa kovimmatkin vaarat ja vastukset, mitkä tylyin luonto
saattaa tarjota. Se on todellaki ylevä tunto, joka sydämmeen ryhtyy,
nähdessämme kuinka ihminen voipi ei ainoastaan toimeen tulla vaan
myöskin nauttia elämän iloa siinä, missä melkein kaikki muu elävyys
pakenee tuiman kylmän alta. Semmoisen esimerkin tarjoo Heklan ja
Griperin talvi-majoitus lopulla vuotta 1819 ja alussa v. 1820, josta
tässä aion antaa kertomuksen. Mutta lukija epäilemättä kaipaisi asian
oikeata käsitystä, ellen ensiksi tekisi lyhyen katsahduksen edellisiin
löytö-matkoihin samoilla seuduilla ja samassa tarkoituksessa. Otetaan
siis tässä ensin silmäiltäväksi näiden matkustusten alku ja tarkoitus.


1. Luoteis-retket ennen v. 1819.

Jo lopulla 15:ttä vuosisataa, kun Kolumbus oli löytänyt Länsi-Intian ja
Vasko-di-Gama onnellisesti oli Afrikan ympäri tehnyt ensimäisen
vesimatkan Itä-Intiaan, syntyi Englannissa halu keksiä joku kentiesi
vieläkin lyhyempi tie niille kaakkoisen Aasian seuduille, joiden
kalliit kryydit jo aikaa olivat olleet tärkeitä kauppa-tavaroita.
Semmoista tietä toivottiin löytyvän joko koillisessa pitkin Euroopan ja
Aasian pohjoisrantoja, taikka luoteessa Grönlannin länsipuolella,
taikka vihdoin itse pohjois-navan poikki, purjehtimalla ensin täyttä
pohjaa ja sitten täyttä etelää. Tämmöiselle löytömatkalle lähetti v.
1496 Englannin kuningas Henrikki VII erään Venetialaisen, nimeltä Juha
Kabot, joka viidellä laivalla purjehti luoteesen ja luultavasti tuli
Hudson'in-salmelle saakka. Toinen yritys tehtiin Henrikki VIII:nnen
hallitessa, mutta kävi onnettomasti. 25 vuotta myöhemmin eli vuonna
1553 tehtiin kolmas yritys, joka ei myöskään ollut varsin onnellinen,
mutta kuitenkin yhdessä kohden oli meren-kululle suureksi hyödyksi.
Kaksi tämän retken laivoista joutuivat talveksi Lapinmaan rannalle,
missä koko väki nääntyi viluun; mutta kolmas, jonka komentaja oli
kapteini Chancelor, oli onnellisesti päässyt Vienan-mereen, josta se
seuraavana kesänä palasi Englantiin. Sillä tavoin oli Venäjänmaahan
löytty uusi kauppatie, joka seuraavalla vuosisadalla, kun Tsaarien
valta kokonansa oli suljettu pois Itämerestä, havaittiin kyllä
tarpeelliseksi. Vienanmerestä Englantilaiset yhä yrittivät itään päin,
ja Tapani Burrough löysi v. 1556 Vaigats-salmen sekä Novaja-Semlian
kaakkois-nokan. Mutta pian havaittiin, ett'ei tällä tiellä ollut
Kiinaan ja Intiaan pääsemistä. Mitä löytöjä sittemmin on tehty pitkin
Aasian pohjoisrannikkoa, se melkein kaikki on luettava Venäläisten
ansioksi. Englantilaiset sitä vastoin kääntyivät luoteesen ja löysivät
nyt perätysten ne salmet ja selät, jotka kantavat Frobisher'in,
Davis'in, Hudson'in ja Baffin'in nimet.[1] Frobisher'in matkat
tapahtuivat vv. 1576 ja seurr., Davis'in v. 1585. Erittäin ansaitsee
Hudson'in surullinen kohtalo mainitsemista. Hän oli ensimäisellä
matkallansa v. 1607 yrittänyt purjehtia pitkin Grönlannin itäistä
puolta, toivoen että pohjoisempana löytyisi kulkuväylä länteen päin,
mutta 81 l/2° levulla täytyi hänen kääntyä takaisin jäiden tähden.
Seuraavalla matkalla hän kulki salmen läpi lahteen, jotka molemmat
kantavat hänen nimensä, ja seurasi Labrador'in länsi-rannikkoa etelään.
Tässä hänen täytyi hakea talvi-satamaa, mutta laiva-väki näyttää
kärsineen oudosta ilma-alasta paljon vaivaa ja rasitusta sekä tästä
käyneen ynseäksi. Talvi kuitenkin kului ja laiva oli jo lähtenyt
satamastaan, kun Kesäkuun 21 p. väki nousi kinastukseen, otti
komentajan ja hänen poikansa kiinni ja heitti ne veneesen oman onnen
nojaan. Laivan salvomies, joka oli pitänyt isäntänsä puolta, vaati
päästä hänen onnenkumpanikseen, ja lisäksi pakoitettiin kuusi sairasta
rupeamaan samaan liittoon. Kaikki nämä näin jätetyt miehet ovat
kadonneet tietämättömiin. Kinastuksen päämies sai sitten surmansa
tappelussa Eskimojen kanssa. Muut pääsivät vihdoin nälästyneinä ja
viheliäisinä takaisin Englantiin. -- Muutamia vuosia myöhemmin
tapahtuivat Baffin'in matkat. V. 1616 hän kulki Davis-salmen läpi ja
rannusti koko lahden, joka on saanut hänen nimensä. Pohjasessa hän
keksi Smith-salmen ja luoteessa Lankaster-salmen, mutta jälkimäisessä
häntä kohtasi jääsalpa ja hän palasi tältä luoteisväylän oikeasta
oven-suusta sillä luulolla, että Lankaster-salmi oli ainoastaan
umpiperä. Kaksi vuosisataa jätettiin asia sen luulon nojaan; sillä
kaikki luoteiset löytömatkat, mitkä sillä välin tehtiin, kulkivat
Hudsonin lahden pohjoiselle puolelle.

Voimme heittää nämä kaksi vuosisataa siksensä. Luoteis-väylän asia tuli
ainoastaan aika-ajottain kysymykseen ja matkustukset niillä seuduin
eivät mainittavasti lisänneet maantieteen alaa. Mutta kapteini
Knight'in matka v. 1719 on kuitenkin mainittava onnettoman
loppunsa tähden. Hän komenti rekatti-laivan ja muun aluksen, mitkä
Hudsonin-lahden Seura, joka käyttää turkisten kaupan näillä seuduilla,
oli matkalle lähettänyt. Laivat menivät Southampton-saaren ja
mannermaan välitse pohjaseen, ja kun ei isoon aikaan kuulunut niistä
mitään, luultiin niiden jo päässeen Tyveneen mereen asti. Asian laita
ei ollut niin onnellinen. Vähitellen löydettiin laivan-kaluja pienestä
Marmorisaaresta ja vihdoin v. 1748 keksittiin eräästä lahdelmasta itse
laivat hajonneina veden alla. Eskimot tiesivät jutella, että ne pahoin
vialloisessa tilassa olivat lahdelmaan tulleet. Väestön lukumäärä oli
alussa ollut 70 miestä, ja Eskimoilta olivat tuolloin tällöin saaneet
elatus-aineita, joista he maksoivat kaikenlaisilla rautavaluilla, mitkä
heidän seppänsä alituisesti oli takomassa. Kuitenkin oli jo ensimäisen
talven kuluessa 50 heistä kuollut. Kun toisen talven perästä Eskimot
taas kävivät heitä katsomassa, oli ainoastaan kaksi miestä enää
hengissä. Näiden raukkain oli tapa usein kiivetä erään kallion
kukkulalle, tarkastaen kaakon puolelle, ikäänkuin apua odottaen; kuin
ei mitään näkynyt, istuivat itkemään. Vihdoin toinen heistä kuoli, ja
toinen, joka koetti peittää toverinsa maan poveen, kaatui nääntyneenä
puolitekoiseen hautaan ja heitti henkensä hänkin. -- Saman vuosisadan
kuluessa Venäläiset tutkivat Kamtshatkan vedet; Beering ja Tshirikov
löysivät Aleutien saariston, ja edellinen keksi sen salmen, joka
eroittaa Uuden maailman Vanhasta ja nyt nimitetään Beeringin-salmeksi.
Tällä tiellä yritti Englannin mainio kapteini Cook, kolmannella
matkallansa v. 1776, hakea kulku-väylän Amerikan ympäri, mutta palasi
sillä tiedolla, että 70:nteen levu-asteesen saakka ei löytynyt pääsöä
itään päin. Tästä yritykset pysähtyivät koko neljäksi-kymmeneksi
vuodeksi. Mutta v. 1815 tapahtui, että Venäjän luutnantti Kotzebue
kulki Itämerestä Beeringin salmelle, ja vaikk'ei hänen matkansa
tuottanut mitään mainittavaa uutta, se kuitenkin viritti
Englantilaisissa halun lähtemään uusille kokeille. Tämä halu eneni, kun
kuului, että se ääretön jäiden paljous, joka kauan aikaa oli ollut
kiintyneenä Grönlannin itäiseen rannikkoon, nyt oli lohjennut ja
kulkenut eteläiseen valtamereen. Niinpä kaikki Islannin lahdet ja
vuomat olivat vv. 1816 ja 1817 tulleet täyteensä jäitä, jotka
Grönlannista sinne ajeltuivat, ja eteläisillä vesillä niin kaukana kuin
40° levulla tavattiin suuria jää-tantereita ja vuoria, jotka usein
moneksi päiväksi estivät laivain kulkua Yhdys-vallan ja Englannin
välillä. Että nämä jäät tulivat Grönlannin rannoilta, ja että pohjan
vedet sillä tavoin olivat auenneet, todistivat vielä varmemmin
valaskalan-pyytäjät. Näin asian ollessa päätettiin v. 1818 lähettää
liikkeelle kaksi retki-kuntaa, toinen luoteesen, toinen pohjoisnapaa
kohden. Jälkimäinen, jonka johtajat olivat Buchan ja Franklin, palasi
tyhjin toimin, koska yksi laivoista oli jäistä saanut loukkauksen. Sitä
vastoin Juha Ross ja Parry, jotka lähtivät Baffin'in lahteen, etenivät
hyvän matkaa Lankaster-salmeen, kunnes Ross luuli näkevänsä salmen
pohjassa vuori-selänneen, joka estäisi edemmäs pääsemistä. Hän ei
purjehtinut lähemmäksi, tutkimaan josko näkemänsä oli todellista vuoria
vai ainoastaan ilmassa kangastusta, semmoista usein nähdään kylmän
ilma-alan vesillä, vaan kääntyi laivoinensa takaisin ja tuli kotia.
Useat Ross'in kumppaneista olivat kuitenkin vakuutetut, että
Lankaster-salmi oli avoin väylä. Seuraavana vuonna lähetettiin Parry ja
Liddon ottamaan asiasta selkoa, ja heidänpä matkavaiheista seuraa tässä
laveampi kertomus.


2. Heklan ja Griperin luoteis-retki vv. 1819, 1820.

Toukokuun 11 p. 1819 lähtivät laivat Hekla ja Griper, komentajana
luutnanti W. C. Parry, Englannista matkalle, ja tulivat Kesäk. 28 p.
Davis'in salmelle. Tavallisesti tässä alkavat ne vaivat ja vastukset,
jotka ovat luoteis-retkille omituisia. Niinkuin kartastakin näemme, on
Baffin'in lahti jokseenkin avara meri, mutta joka talvi se yltä-ylitse
menee vahtoaan jäähän, joka taas keväällä tuulen ja päiväpaisteen
käsissä rikkuu neljän-, viiden-kymmenen kyynäräisiin teloihin ja
kulkee yhdessä tukussa etelään. Tämä jäiden paljous, joka nimitetään
_keski-jäiksi_ (middle ice) ja _valta-tukuksi_ (main pack),
ulottuu pitkänä salpana pohjasesta etelään ja estää siis poikki-pääsön
idästä länteen. Kolmella eri tiellä saatetaan tämmöisessä tilassa
yrittää Baffin'in lahden länsi-puolelle, joko kiertämällä tukun
pohjoispäätä, taikka kulkemalla eteläisen pään ympäri, taikkapa
tunkeumalla jäiden poikki suoraan jos mahdollista. Mutta joskus
tapahtuu, että kaikki nämä tiet ovat suljetut. Ainakin ne ovat vaaraa
ja vastusta täynnä. Nuo suunnattoman suuret jää-telat ja tantereet
ovat alituisessa liikkeessä, tuulen ja meren-virran ajamina;
milloin survaavat toisiansa moniäänisellä jytinällä, milloin eriälle
jättäen välillensä pitkiä tanhuita sulaa vettä, taikka törmäävät
hirmuisella voimalla yhteen, ajaen jää-kappaleet päällitysten kahden-,
kolmen-kymmenen jalan korkuisiksi kummuiksi. Laiva, joka joutuu näiden
törmääjäin väliin, saattaa helposti särkyä niinkuin pähkinän kuori,
taikka nostetaan kokonansa vedestä jäiden päälle.

Mutta Baffin'in lahti synnyttää jää-vuoriakin, jotka samoin kuin
jää-tukut uivat tästä ulos Atlantin valtamereen usein hyvinkin suuressa
paljoudessa. Nämä hirmuisen isot uiskentelevaiset lohkareet ovat
kuitenkin vallan toisenlaista syntyperää kuin tantereet ja telat,
eivätkä ole suolaista ainetta niinkuin viime-mainitut. Ne ovat alkunsa
saaneet rantamaiden laaksoloissa, jotka tässä kylmässä ilma-alassa ovat
ikuisen jään ja lumen vallassa. Laaksot enimmästi viettävät merelle
päin, ja kun jäätä ja lunta yhäti karttuu ylisellä puolella, niin
jäätikkö hiljaksensa sujuu alas-päin, kunnes aallot sen lohkaisevat
rannasta irti. Näin päästyänsä valtoimeksi osoittaa jää-vuori usein
kummallisia muotoja. Kun niitä isompi joukko ko'ossa on, näyttävät
kaukaa katsoen niinkuin vuorinen maakunta. Toisinaan ovat linnojen tai
kirkkojen näköisiä, varustetut torneilla, huipuilla ja kaarevoilla
porteilla. Niiden väri on kauniisti vihertävää, vivahtaen siniin, mutta
kaukaa katsoen luulisit niiden olevan valkoista marmoria, kaikki
merenkulkijat puhuvat yhdellä äänellä niiden monen-karvaisesta värien
loisteesta, joka vaihtelee erilaatuisten ilmain mukaan. Niiden suuruus
on usein hämmästyttäväinen, ja koska veden-päällinen osa on ainoastaan
seitsemännes koko kappaleesta, niin saapi tavallisesti lukea, että
syvyyden mitta vedenpinnasta on kolme vertaa korkeuden suhteen. Ross
näki Baffin'in lahdessa useita, jotka olivat pohjaan tarttuneet
puolen-kolmatta sadan sylen syvyydellä. Niitä tavataan usein ääretön
joukko, noin neljä, viisi sataa yhdessä, ja etelämmäksi tullessaan
levittävätkin kylmää ja sumua avaralle alalle, usein penikulman määrät
ympärillensä. Päivä-paisteen vaikutuksesta jäätikkö aina alkaa pehmitä
ja sulaa, ja puhdas suolaton vesi juoksee koskena vuoren kupeista alas;
silloin usein kyllä tapahtuu että laivat tämmöisestä lähteestä
täyttävät juoma-varansa. Mutta muitakin syitä löytyy, jotka toisinaan
käskevät laivojen lähestyä jäävuorten luokse. Silloin pyrkivät ne
suojaan jonkun tuiman vihurin alta, milloin taas tukkujäiden tulvasta
päästäkseen, koska jäävuori laajuutensa ja syvyytensä tähden aina
kulkee hitaammin, kuin telat ja tantereet. Mutta tämä lähestyminen ei
ole varsin vaaraton; suuria veden-alaisia jää-kappaleita saattaa
lohjeta ja nousta veden pintaan, rikkoen laivan pohjaa; veden alla
saattaa löytyä joku terävä kärki, joka puhkaisee laivan kuvetta; se
väkevä virta, joka tavallisesti kulkee jää-vuoren sivulla, saattaa
viskata aluksen tätä jäistä muuria vastaan, ja koska jää-vuori useinkin
täpärästi viippuu vedessä, se helposti vierii ylös-alaisin ja voipi
musertaa lähestyneen laivan.

Matkalaisemme Heklassa ja Griper'issä kulkivat kuitenkin
erinomaisetta vastuksetta Baffin'in lahden läpi ja tulivat Elok. 1 p.
Lankaster-salmelle. Kaksi päivää myöhemmin nousi kiihkeä itäinen tuuli,
joka kuljetti heidät nopeasti salmea myöden tuntemattomia seutuja
kohden. Avoin vesi oli edessä, ei jäätä eikä maata esteenä. Koko väestö
oli äänettömässä odotuksessa, upsierit ja miehet joukottain mastojen
nenissä, joissa istuivat uuteliaasti tarkastamassa, mitä milloinkin
näkö-alaan ilmaantui. Näin kulkivat useita kymmeniä peninkulmia länteen
päin, jättäen salmen varsille joukon lahtia ja aukkoja, joita eivät
malttaneet tarkemmin tutkia, vaan ainoastaan nimillä varustivat. Heidän
kulku-väylänsä, joka keskimäärin oli levyydeltä noin kahdeksan
peninkulmaa (50 Englannin penink.),[2] alkoi vielä enemmän aueta, ja
pohjasesta sekä lännestä hyökkyvä maininki ynnä meren mahtava humina
herätti toivon, että juuri pohjoinen valta-meri nyt oli edessä.
Mutta edempänä kohtasi yhtämittainen jakso jäitä, joka pian muuttui
vahvaksi tukuksi väylän poikki. Pitkin jään parrasta kuohui tuima
tyrsky ja laivain täytyi väistyä, ett'eivät joutuisi karsinaan jäiden
väliin. Koko taivaskin länttä kohden hohti kirkkaasti yhtämittaista
jään-loistetta, josta voitiin arvata, että jää-tukku kävi peninkulman
määriä edemmäs kuin näkö-ala ulottuikaan. Etelää kohden kuitenkin oli
sula, ja taivas osoitti mustaa veden-kuvastusta. Parry siis toivoi
löytävänsä sieltä puolen jotakin pääsö-paikkaa ja purjehti nyt etelään
siihen avaraan salmeen, jonka nimitti Prinssi-Regentin-salmeksi. Mutta
jonkun peninkulman perästä oli siinäkin jää-salpa vastassa, eikä ollut
muuta neuvoa kuin palata entiselle asemalle, odottamaan milloinka jäät
aukenisi länteen päin. Sinne tultua havaittiin jää-tukku yhtä tiviiksi
kuin ennenkin ja jään-loiste taivaalla oli yhäti kirkas. Jonkun päivän
perästä osasivat kuitenkin avata itselleen kaidan tien lähellä salmen
pohjoista rantaa. Nyt tuli aika tuuli, lumiräntäisen sateen kanssa, ja
Elok. 21 p. oli jää tykkönään kadonnut koko merestä, niin että tuskin
oli mahdollinen tuntea samaksi vedeksi, joka vielä niin äskettäin oli
ollut jäillä peitetty niin kauas kuin silmä kantoi. Parry nostatti
kaikki purjeet länteen mennäkseen ja nimitti kulkeissaan saaret, niemet
ja lahdet kahden puolen. Purjehdus ei ollut varsin vapaa vaikeuksista.
Magneettisen navan läheisyys teki kompassin kovin epä-suuntaiseksi, ja
paksut sumut estivät ottamasta taivaalta viittausta. Ainoastaan maan ja
jään mukaan koettivat ohjata matkansa yhtäläiseen suuntaan. Monituisten
vastusten kautta tultiin vihdoin isolle saarelle, jonka nimittivät
_Melville-saareksi_, ja kulkien eteenpäin hiljaksensa, tulivat
Syysk. 4 p. eräälle paikalle, josta Parry lausuu: "Meidän oli ilo
saavuttaa puolipäivä-piiri 110° länsipuolella Greenwichiä,[3]
ollessamme pohjoisella levulla 74° 44' 20", jolla tavoin Hänen
Majesteettinsa laivat minun komentoni alla tulivat ansaitsemaan sen
palkinnon, viisi tuhatta puntaa, joka Parlamentti-päätöksen nojassa
ja Kuninkaan käskyllä neuvoskunnassa oli luvattu niille Hänen
Majesteettinsa alamaisille, jotka onnistuisivat etenemään niin kauas
länteen päin, Pohjoisen napapiirin sisällä.

Pari päivää vielä kuljettiin eteen päin, kunnes taas jäitä kohtasi,
joiden häviämistä turhaan odotettiin kaksi viikkokautta. Mutta noin
Syysk. 20 p. eneni kylmä niin, että sulakin vesi alkoi ottaa
jää-peitteen ja ainoastaan tuulen ja aaltojen voima esti meren-pinnan
hyytymästä yhteen jaksoon. Ainoan tunnin tyven olisi siis voinut
jäädyttää laivat kiini keskelle merta ja saattaa ne vaarallisimpaan
tilaan. Oli siis täytymys palata Melville-saareen ja siellä valita
talvi-majaksi joku niistä kahdesta satamasta, joita sivu-mennessä oli
keksitty saaren kaakkoisella puolella. Tämä paluu-matka oli jo hyvin
vaivaloinen jäätymisen tähden; mutta 24 p. tultiin läntisen sataman
edustalle, joka löyttiin kaikin puolin turvalliseksi majoituspaikaksi.

Se tapa, miten meri jäähän menee, on vähän omituinen ja ansaitsee
erittäin mainita. Kun jäädyttäväinen tuuli käy meren yli, eivät laineet
anna jään asettua, vaan vesi hyytyy ensin hohkaiseksi suhjuksi eli
hyhmäksi, joka vähittäin hillitsee aaltojen kuohun ja sillä tavoin
päästää jäätymisen alkuun. Nyt syntyy jalan-mittaisia ympyriäisiä
hileitä, jotka muodoltansa ovat melkein kuin jonkun jättiläis-kalan
suomukset. Nämät hileet, jotka merimiesten puheessa kutsutaan
pannukakoiksi, liittyvät pakkasen karttuessa toisiinsa ja tekevät
suunnattomia jää-tantereita, joiden vahvuus talven kuluessa karttuu
karttumistansa.

Laivain tullessa, oli satama jo jäähän mennyt ja tarpeelliseksi tuli
avata noin kolmen uuden-virstan pitkä tie jäiden läpi. Tämä tapahtui
seuraavalla tavalla. Kaksi suuntaista viivaa merkitettiin niin suurella
välillä, kuin isomman laivan leveys vaati. Kumpaakin viivaa myöden
leikattiin halkeama, jonka aliseen päähän oli ripustettu paino, mutta
ylinen puoli käytettiin köydellä, minkä kolmijalkainen haaru kannatti.
Samalla tapaa leikattiin viivojen välinen jää poikki ja kappaleisin, ja
irroitetut lohkareet uitettiin ulos avennosta. Tätä viimeistä tehtävää
varten keksivät merimiehet omituisen tempun, pystyttäen veneen purjeita
lohkareiden päälle ja näin antaen tuulenkin olla työssä avullisna.
Kuitenkin oli tämä osa työstä kyllä vaivaloinen, koska uutta jäätä
yhäti syntyi avatussa urassa, varsinkin sen suulla, missä se ennen
päivän laskua oli karttunut niin vahvaksi, että tarvittiin jommoinenkin
työ sitä rikkoessa. Illan tultua laivat kuljetettiin uran koko pituutta
ylös, ja seuraavana päivänä jatkettiin työ entiseen tapaan. Mutta nyt,
kun eilinen avento jo oli ennättänyt yön kuluessa jäätyä umpeen, ei
ollut enää tilaisuutta uittamaan lohkareet ulos; ne siis, sitä myöden
kuin saatiin irti, upotettiin kiintonaisen jää-peiton alle. Tällä
lailla puuhattiin puolen neljättä päivää, kunnes laivat olivat
määrätyillä asemillaan ja väki kolmella hartaalla hurra-huudolla
tervehtivät sitä paikkaa, jossa oli viettäminen vähintäin yhdeksän
pitkää kuukautta. Laivat seisoivat viiden sylen syvyisessä
vedessä, ankkuri-köyden mitta rannasta. Lahdelle annettiin nimi
"_Talvi-satama_" (Winter Harbour), ja saariston, minkä läpi oli
kuljettu, nimittivät matkalaisemme Pohjois-Georgian-saariksi,
hallitsijansa Yrjö kuninkaan muistoksi ja kunniaksi.

Heidän oli syy iloita, että näin aikanansa olivat asettuneet
turvalliseen Talvi-satamaansa; sillä Lokak. 4 p. nousi ankara
etelätuuli, joka voimallisesti ajoi jää-tukun mereltä rantaa kohden,
missä nuorempi jää rajusti musertui. Jos Hekla ja Griper vielä olisivat
seisoneet ulkopuolella satamaa, olisi niille tosiaan ollut viimeinen
hätä tarjona; mutta sataman suojassa eivät tunteneet puuskasta
mitään. Niitä aljettiin nyt täydellä toimella varustaa pitkälliseen
talvi-oloon. Ensimäinen toimi oli rakentaa katos laivan-kannen yli
odotettavan kylmän varaksi. Mastojen nenät nostettiin alas, --
ainoastaan Heklan keski-masto jätettiin sillensä; aliset purje-raa'at
kiinnitettiin pitkin-päin katoksen kannattimiksi, ja koko tämä kotelus
päällystettiin sittemmin kankaalla. Sen-jälkeinen mure oli saada
huoneet ja makuu-siat kuivina ja lämpiminä pysymään. Havaittin,
näet, että ilman kylmyys, joka jo oli karttunut melkoiseen määrään
(20 asteen paikoille), jähdytti vedeksi kaikki höyryt, mitkä nousivat
keittoastioista tai väen hengityksestäkin, niin että laivan ansaat ja
seinät yhtenään pysyivät märkinä. Tätä asiaa auttamaan asetettiin se
iso valin-raudalla ympäröitty kivi-uuni, jossa leivät kypsytettiin,
alisen laivan-kannen kesku-paikoille ja savu-torvi pantiin käymään
pitkin alisen kannen koko pituutta. Lisäksi valmistettiin eri
lämmitys-kone väen asuntoa varten. Tämä oli rautainen kolo eli kumoon
kääntynyt ilma-astia, varustettu kolmella torvella, jotka olivat kukin
kahden tuuman paksut ja ylempänä yhtyivät toiseen umpinaiseen metalli
astiaan, mistä taas kuparinen uunin-torvi kulki pitkin alista kantta.
Kun nyt vähäinenkin valkea viritettiin ilma-astian alla, päästettiin
savu eri torven kautta ulos, mutta lämminnyt ilma kulki ilma-astiasta
torvien kautta ja levisi sillä tavoin laiva-väen asuntoon asti.
Muutoinkin valvottiin väen puhtautta ja terveyttä tarkimmalla tavalla,
ja elatuksen suhteen tehtiin muutamia tarpeellisia määräyksiä.
Jokapäiväisestä leipä-määrästä vähennettiin kolmas osa: naula Donkin'in
säilytettyä lihaa ja kortteli hyyteeksi kiehunutta soppaa, kullekkin
miehelle viikkoonsa, palkitsi naulan suolaista naudan-lihaa, joka
tavallisesti meriväelle annetaan; lisäksi jaettiin joku määrä olutta ja
viiniä. Olut valmistettiin maltaista ja humaloista, mutta keittäessä
nousi kylmällä ilmalla niin sakea kaasu, että täytyi luopua koko
oluen-panemisesta. Tuo merenkulkijain omituinen kiusa, keripukki,
koetettiin estää varjelus-lääkkeillä, joita määrä-ajoilla annettiin
sisään. Niinpä jaettiin tuon-tuostakin hapanta kaalia ja sallatia niin
paljon ätikän kanssa kuin voitiin nauttia, mutta joka päivä piti sen
ohessa väen tulla kokoon ja yhden upsierin läsnä-ollessa niellä
sitroni-nestettä sokurin kanssa. Että upsierin siinä täytyi saapuvilla
olla, saattaa monelle kuulua oudolta; mutta Parry muistuttaa, kuinka
paljon merimiehet ovat lapsien kaltaisia kaikessa, mikä koskee heidän
tarpeisinsa ja terveyteensä. Muutoin oli yksi seikka erittäin
merkittävä elatus-aineiden suhteen: upsiereille ei sallittu vähintäkään
etua yhteisen väen rinnalla, ei ruokien lajissa eikä niiden määrässä,
ja tästä seurasi sekä väessä tytyväisyyttä että varoissa säästöä.
Samatekkuin elatus-varojen suhteen pidettiin poltto-aineistakin tarkka
vaari, eikä lämmitetty enemmän kuin terveydelle oli välttämättömän
tarpeellista. Sillä tavoin saatiin laivojen sysivarat kestämään talven
mittaan; sillä ne turpeet ja sammaleet, mitkä rannasta olisi saatu,
olivat märkyytensä tähden kelvottomat käyttää.

Suurella tarkkuudella myöskin pidettiin huolta väen vaatteuksesta.
Hyödyllistä olisi ollut tuuletella miesten sänky-vaatteet kannen päällä
kumminkin kerta viikkoonsa; mutta tämä havaittiin mahdottomaksi, sillä
jos ikinä joku vaate tuotiin kannen päälle, se pian tuli yhtä kylmäksi
kuin ilmakin. Kun nyt vaate vietiin takaisin lämpimämpään paikkaan,
asettuivat höyryt kohta sen päälle muuttuen vedeksi, josta se kastui
liko-märäksi. Kuivuuden ja puhtauden välille oli siis valta niin
tasoitettava, että terveydelle miten mahdollista vähin haitta syntyisi.

Kuinka tarkalla huolella koetettiin pysyttää miehet hyvässä terveydessä
ja hyvällä mielellä, ymmärrämme paraiten seuraavasta komentaja Parry'n
kertomasta: "Siinä työttömyyden ja joutilaisuuden tilassa, jossa nyt
oltiin ja joka arvattavasti oli kestävä suurimman osan vuotta, olin
halullinen keksimään jotakin huvitusta miehille, tämän pitkän ja ikävän
aian kulutteeksi. Ehdottelin siis upsiereille panna tuolloin tällöin
näytelmän toimeen Heklassa, koska semmoinen keino voisi pysyttää
iloista mieltä voimissa. Molempain laivain upsierit suostuivat
mieluisasti ehdotukseeni, ja kun Luutnantti Beechey oli oikeassa
järjestyksessä valittu teaterin-johtajaksi, määrättiin ensimäinen
näytös Marrask. 5 päiväksi ja synnytti laivain väestössä suurta
ihastusta. Näissä huvituksissa otin mielelläni itsekin osani,
vakuutettuna että iloinen esimerkki ja kaikki toimi, mikä voisi
herättää lystiä ja hilpeyttä, kuului varsinaisesti minun virkani
velvollisunksiin siinä omituisessa tilassa, jossa nyt olimme". --
Tuskin tarvitsee mainita, että nämä näytökset luonnistuivat kaikkein
mieliin; miehet usein nauroivat pakahtuakseen, arvattavasti paljonkin
siitä syystä, kun näkivät upsierinsa niin kummallisissa tehtävissä.
Näytökset uudistettiin joka toinen viikko ja odotettin aina suurella
ihastuksella. "Myöskin teaterin varustus", sanoo Parry, "ja sen
hajottaminen, johon tarvittiin joukko miehiä pariksi päivää ennen ja
jälkeen jokaisen näytöksen, oli erinomaisen hyödyllinen asia, koska
tavalliset laivatyöt eivät läheskään antaneet kylläksi tekemistä; ja
minä pelkäsin työnpuutetta niinkuin pahimpia haittoja, mitä meille
tapahtua voisi". Muutamaan aikaan oli pelkäämistä, että kylmän ankaruus
tekisi lopun näille huvituksille; mutta semmoinen oli upsierien into ja
miesten mieliteko, että vaikka teaterissa joskus oli 17° ja 18° kylmää,
näytelmä kuitenkin pantiin käymään niinkuin tavallisesti. Ja kun
laiva-kirjaston vähäiset näytelmä-varat olivat kulutetut, tehtiin uusia
alkuperäisiä kappaleita.

Toinen ajan-viete, jonka upsierit huviksensa panivat toimeen, oli
viikko-lehti, nimeltä: "North Georgian Gazette and Winter Chronicle;"
(Pohjois-Georgian sanomat ja Talvi-kronikka). Kapteini Sabine rupesi
toimittajaksi ja muut molempain laivain upsierit lupasivat lähetyksiä.
Luonnollisesti lehti tuli ulos ainoastaan käsikirjoituksena, mutta
sittemmin kun oli onnellisesti palattu kotimaahan, painettiin kaikki
numerot yhteen kirjaan. Se haitta, mikä olisi voinut syntyä tämmöisestä
sanomalehdestä keskinäisen suosion ja sovinnon suhteen, kartettiin
täydellisesti kirjoittajain hellä-tuntoisuudella, ja selvä etu oli
toimittamisen vaivasta, joka kulutti monta ikävää hetkeä ja käänsi
mielet pois synkistä ajatuksista, jommoisia joskus tahtoi tunkeuda
rohkeimman miehen päälle.

Mutta huvitusten tähden ei unohdettu tieteen vaatimuksia. Kapteini
Sabine'n johdolla asetettiin observatorio soveliaalle paikalle, noin
700 kyynärää laivoista länttä kohden. Siihen rakennettiin huone lähelle
rantaa kelloja ja muita tiede-aseita varten. Seinät tehtiin
kahdenkertaisesta plankku-liitoksesta, jonka väli täytettiin
sammaleilla, niin että huone voitiin kylmimmälläkin ilmalla pitää
lämpimänä yhden ainoan uunin avulla.

Joku aika asettumisen jälkeen Talvi-satamaan, näkyi peuroja ja
metsäkanoja, ja muutamat niistä ammuttiinkin; mutta ennen Lokakuun
loppua nämä ja enimmät muut eläimet muuttivat pois saaresta, niin että
ainoastaan sudet ja ketut jäivät laivoille seuraksi, kunnes vihdoin
nämäkin eläimet kylmimmällä talvis-aialla katosivat tykkönään.
Lokak. 1 p. nähtiin iso jää-karhu, joka ajoi kapteini Sabine'n
palvelijaa takaa. Sitä tervehdittiin useilla luodeilla, mutta ei osattu
kuoliaaksi ampua. Myöhemmin ei sitä eikä muuta karhua nähty koko
talvis-aikana. Lokak. 10 p. oli nähty metsänriistaa laivojen
lähisyydessä, ja joukko miehiä lähetettiin niitä ajamaan. Myöhään
illalla palattiin saaliin kanssa, mutta yksi Griper'in miehistä
kaivattiin. Vaikka yö oli pimeä, löyttiin hän kuitenkin, juuri kun
näännyksissä oli langennut jyrkästä kinoksesta alas ja alkoi uupua
siihen tylsään hermottomuuteen, joka, jos se vallan saapi, aina tuottaa
kuoleman. Hän oli huolimattomuudesta lähtenyt lapasitta ulos, pyssy
kädessä, ja sormet olivat kohmettuneet siihen muotoon, jolla olivat
pyssyä pidelleet. Mies kohta jätettiin lääkärien holhottavaksi, mutta
kädestä oli kolme sormea jo ennättäneet niin paleltua, että ne täytyi
pois leikata. Kuinka pakkanen vaikuttaa jähmistystä sekä ihmisen
ruumiisen että sielunkin voimiin, nähtiin selvästi ei ainoastaan tässä
miehessä vaan kahdessa muussakin, jotka jotenkin myöhään olivat
laivoihin palanneet ja vaadittiin tekemään selvää tuosta yhdestä,
joka vielä oli poissa. Komentaja Parry sanoo: "Kun käskin heidät
kajuuttiini, iskivät silmänsä huimasti ja puhuivat niin sekaisin ja
vaikeasti, ett'ei ollut mahdollista saada heiltä järjellistä vastausta
mihinkään kysymykseen. Mutta oltuansa vähäsen aikaa laivassa, alkoivat
toipua hurmiostaan, sitä myöden kuin veren-kulku tuli entiselleen, ja
vasta silloin saattoi jokainen helposti huomata, ett'eivät olleet
juopuneet. Niille, jotka paljon ovat olleet kylmissä maissa, tämä
seikka ei taida olla mitään uutta; mutta en saata olla uskomatta (ja
siinä tarkoituksessa siitä puhunkin), että moni mies lienee tullut
rangaistuksi juopumuksesta, vaikka hän todesta on ollut ainoastaan
pakkasen kontassa; sillä minä olen useinkin nähnyt miehiäni semmoisessa
päihtymyksen tilassa, minkä olisin epäilemättä päättänyt viinan
vaikuttamaksi, ellen olisi ollut varsin varma, ett'ei heillä
Melville-saaressa ollut mahdollista tilaisuutta saamaan mitään
väkevämpää kuin lumi-vettä". -- Muutoin tämä yllä-mainittu tapaus
osoitti tarpeelliseksi ryhtyä varo-keinoihin, jotka estäisi miesten
eksymistä pimeään ja pyryyn. Kaikki väet lähiseuduilla varustettiin
sormi-viitoilla, jotka osoittivat laivoille päin. Jos lumituiskun
ohessa sattui tavaton pakkanen, ei päästetty ketään laivojen
asema-paikoista, ja laivat yhdistettiin köydellä, joka oli johteena
toisesta toiseen. Parry'n vakuutus oli, ett'ei yksikään ihminen voisi
hengissä pysyä, joka semmoiseen ilmaan jäisi ainoaksi tunniksi.

Lokakuun lopussa oli auringosta vielä niin paljon apua, että kapteini
Parry'n kajuutissa, jonka akkunat olivat päivää kohden, nähtiin
kynttilättä lukea ja kirjoittaa kello puoli kymmenestä puoli kolmeen.
Ilma pidettiin lauhkeana, kun Fahrenheitin lämpömittari osoitti 0
(s.t.s. 32° Farenheit'iä eli 18° Celsius'ta veden jäätymystä
alempana[4]); sillä ihmisten ruumiit mukaantuivat niin helposti
ilma-alaan, että ne, kestettyänsä jonkun päivän -15° tai -20°
Fahrenheitiä (s.o. -26° tai -29° Celsius'ta), tunsivat oikein ihanaksi,
kun lämpömittari sen verran nousi.

Kylmän voima ja vaikutus havaittiin merkittävällä tavalla, kun metallia
koskettiin paljaalla iholla; siitä oli sama tunto, kuin jos olisi
tuli-kuumaa koskettu ja iho kohta lähti koskevasta jäsenestä. Oli siis
tarpeellinen käyttää suurta varovaisuutta, pidellessä sekstanteja ja
muita tiede-aseita, olletikkin kiikarien silmä-osat, jotka tuimasti
polttivat ihoa, jos ne saivat kasvoihin koskea; mutta tämä asia
helposti autettiin, päällystämällä niitä hienolla nahalla.
Toinenkin kylmän vaikutus tiede-aseisin alkoi tähän aikaan tulla
havaittavaksi. Kun ikinä joku ase, joka oli ulko-ilmassa ollut niin
kauan, että kylmä oli siihen ennättänyt mennä, äkisti taas tuotiin alas
kajuutteihin, niin höyry oietis sakeuntui sen ympäri, niin että se
näytti suitsevan ja lasien päälle asettui melkein samassa tuokiossa
jää-verho, jonka poistaminen vaati suurta varovaisuutta, ett'ei
laseille vikaa tulisi. Jos kynttilä asetettiin aseen likelle erääsen
suuntaan katsojan suhteen, nähtiin suuri joukko hentoja lumi-okaita
säihkyvän noin parin, kolmen tuuman päässä aseesta, ja nämä
arvattavasti syntyivät siitä, kun höyryt yht'äkkiä muuttuivat jääksi
aseen levittämässä kylmässä.

Marrask. 4 p. aurinko katosi ja oli vasta Helmik. 8 p. taas odotettava
näkyviin, oltuansa kuusi-kymmenettä päivää taivaan-rannan alla.
Tähdet nyt alkoivat näkyä päivä-sydännäkin. Mutta ei kuitenkaan
pimeimmälläkään sydän-talvella päivä ollut niin hämmentynyt yöhön,
ett'ei jokainen uusi päivä olisi puolipäivän aikana eroitettu hyvin
huomattavalla puhteella, joka ainakin teki seudun niin näköiseksi,
että mukavasti voitiin kulkea ulkona noin pari tuntia. Jos ilma oli
selkeä, nähtiin tunnin aikaa ennen ja jälkeen puolipäivän eteläisellä
taivaan-rannalla ihana kaari heleän-punaista valoa. Muutoinkin lumen
kirkkaus ja toisinaan sen lisäksi kaunis kuutama poistivat synkeyden.
Joskus välkkyväiset revon-tulet kirkastivat taivaan kantta sanomattoman
loistavilla väreillä, keltasella, purppuralla ja oransilla, osoittaen
näytelmän, jonka juhlallista ihanuutta ei eteläisillä mailla voida
aavistaa.

Erinomaisella huolella valvottiin, ett'ei väestö tällä pimeällä aralta
jäisi työttömäksi, ja tämä onnistuikin niin hyvin, että miehet
valittivat heille ei jääneen aikaa vaatteitansa korjaamaan. Millä
tavalla aika näin saatiin kulumaan, ansaitsee muutamilla sanoilla
erittäin mainita.

Upsierit ja neljännys-miehet jaettiin neljään yö-vartiaan ja olivat
vuoroonsa valveilla, niinkuin merellä ainakin, sill'aikaa kun muu
väestö sai nukkua levollansa. Miehet nousivat 15 min. ennen kuutta ja
molemmat kannet kuurattiin kivillä ja kuumalla hiedalla kello
kahdeksaan, jolloin sekä miehet että upsierit menivät suurukselle. Nyt
annettiin miehille kolme neljännestä tuntia, jona saivat valmistaita
tarkastukseen, ja kello vähän yli yhdeksän kokoontuivat kannen päälle,
jolloin tarkasti tutkittiin jokaisen puhtautta ja hänen vaatteuksensa
lämpimyyttä ja laitaa yleensä. Kun upsierien kertomukset tästä asiasta
olivat annetut komentajalle, meni tämä itse tutkimaan väen asuntoa ja
makuu-sioja. Missä joku kosteus näkyi tai jäätä oli yön kuluessa
syntynyt, se laitettiin pois ja tuo lämmin ilma-torvi siirrettiin sille
kohdalle, kunnes kosteus kuivui. Enintä vastusta antoivat makuu-siat,
jotka olivat lähinnä laivan kylkiä, missä melkein aina kokoontui
kosteutta ja jäätä. Niitä harvoja, jotka sattuivat sairaina olemaan,
käytiin myöskin katselemassa ja lääkärin kanssa neuvoteltiin, kuinka
kuivuus ja lämmin sekä kaikkinainen hyvä olo pidettäisiin voimassa.
Tästäpä komentaja palasi yliselle kannelle ja tarkasteli nyt itsekin
miehiä. Sen jälkeen ne päästettiin ulos rannikolla käymään
puolipäivään, jolloin palasivat murkinalle. Mutta jos ilma oli liian
tuima ulko-oloon, täytyi heidän liikuntoa varten juosta laivan-kannen
päällä, pitäen tasaista polkua eräiden urkujen mukaan taikka oman
laulamisensa jälkeen. Miesten joukossa olivat muutamat harvat, joiden
mieli ei aluksi olisi tehnyt senlaista säännöllistä liikuntoa; mutta
havaittuaan, että siitä ei ollut pääsemistä, he pian ymmärsivät sen
tarpeellisuutta terveydelle ja ottivat sen leikilliseksi huvitukseksi.

Myöskin upsierit, jotka söivät murkinansa kello kaksi, kuleksivat
tavallisesti pari tuntia rannikolla, jollei ankara pyry tai kirpeä
tuuli heitä siitä estänyt. Tarpeellinen oli kuitenkin pysyä jokseenkin
ahtaassa piirikunnassa, ett'ei joku äkillinen pyry-ilma estäisi heitä
palaamasta. Näkö-alan synkkä yhtäläisyys, kaikki lumen peittämänä ja
hengetönnä, synnytti melkein alakuloisuutta, ja monestikin saattoi
huomaamatta ajatus puikahtaa kotimaan seuduille, missä tiettiin
vilkkaan elämän riehuvan täydessä voimassaan. Tässäpä ainoa lohdullinen
esine, joka kohtasi katsojan silmää, oli laivoista nouseva savu, joka
todisti elävien olentojen läsnä-oloa; ja se kuoleman hiljaisuus,
joka yli-ympäri vallitsi, elähytettiin ainoastaan tuolloin tällöin
ihmis-äänien kaikunalla, joka kylmässä ilmassa kuului paljoa kauemmas
kuin tavallisesti.

Ehtoo-päivällä pantiin miehet tavallisesti tekemään purje-nuoria. Kello
puolivälissä kuusi lopetettin työn-teko ja yhtäläinen tarkastus kuin
aamullakin tapahtui miesten ja heidän makuu-siojensa suhteen. Nyt
miehet päästettiin ehtoolliselle ja upsierit menivät teellensä. Sitten
väki sai huvitella itseänsä millä tahtoivat, muutamilla peleillä,
laululla ja tanssilla kello yhdeksään asti, jolloin levolle mentiin ja
lamput sammutettiin. Palon varaksi kävivät joka puolitunnin päästä
yöllä neljännysmiehet tarkastamassa alista kantta, ja laivojen vieressä
pidettiin aina aventoja sulana, jos sattuisi senlainen kauhea tapaus.
Upsierien iltakausi kului enimmästi lukemalla ja kirjoittamalla, jonka
lisäksi joskus tuli joku shakki-peli taikka viulun ja huilun soitanto
kello puoliväliin yksitoista, johon aikaan maata pantiin.

Näin elettiin tavallisesti viikon kuusi arki-päivää. Joka pyhä
pidettiin kummassakin laivassa jumalan-palvelus ja luettiin saarna.
Rukous, joka tavallisesti merellä luetaan, oli sovitettu nykyisten
asianhaarain mukaan, kiitoksella siitä hyvästä onnesta, joka oli
Korkeimmalta sallittu, ja anomuksella, että Hän vastakin antaisi
suojeluksensa. Se hartaus, jolla koko väki noudatti näitä uskon
velvollisuuksia, antoi hyvän todistuksen heidän jumalisuudestaan ja
vaikutti paljonkin siihen hyvään ja säännölliseen käytökseen, joka
heitä melkein jok'ainoata koko aian kaunisti.

Joulu-päivä, joka on Englantilaisten rakkain juhla, vietettiin niin
iloisesti, kun tila saattoi sallia. Jumalanpalveluksen jälkeen, syötiin
jouluateria ja miehille lisäksi annettiin punssia ("grog"), että
saisivat juoda kotona-olevaisten ystäväinsä muistoksi. "Se on miesten
kunniaksi mainittava", sanoo Parry, "että kaikki kävi siivosti vastoin
merimiesten liian usein huomattua tapaa". Upsierit viettivät
jouluriemunsa yhdessä, melkein samalla lailla kuin kotimaassa. Kappale
Englantilaista paisti-härkää ("roast beef"), joka oli joulu-aterian
herkkuna, oli laivassa ollut tuoreena säilytetty viime Toukokuusta
saakka; sillä ilman kylmyys oli koko kesänkin aikana estänyt sen
pahenemasta.

Uuden vuoden aikana sattui ensimäinen keripukin tapaus Heklan
tykkiniekassa. Syytä tutkiessa, havaittiin että hänen vuoteensa
oli siinä kohden märäksi kastunut, missä hengitys oli koskenut
sänky-vaatteisin. Hänelle annettiin kohta soveliaita lääkkeitä,
nimittäin kasvu-soppaa, sitroni-nestettä sokurin kanssa, ätikkäistä
sallatia, karvikka-hilloa, urpuviinaa, j.n.e. Koska tuoreet kasvikset
ovat paras lääke keripukkia vastaan, alkoi komentaja tähän aikaan
kasvattaa sinappia (Melanosinapis communis) ja krassia (Cardamine
pratensis) kajuutissansa, istuttaen siemenet pieniin mataloihin
multa-koppiin, jotka peitettiin pitkin uunin torvea. Viikkokaudessa
kasvoi tällä tavoin siemenestä niin paljon naattia ja lehteä, että
voitiin ruuaksi käyttää, ja kuin useita koppia aina pidettiin
kasvamassa, saatettiin kahdelle tai kolmelle sairaalle antaa noin unssi
päiväänsä tuoretta sallatia. Se sinappi ja krassi, mikä näin
kasvatettiin, oli vallan vaalea ja väritön, koska päivän valo oli
siitä puuttunut; mutta sen kirpeä maku ei ollut vähempi kuin
tavallisestikaan. Minkä hyödyn nämä tuoreet kasvikset tekivät,
taidamme paraiten arvata, kun muistutetaan, että samaseen aikaan muut
keripukin lääkkeet alkoivat pilaantua. Sitrooni-neste jäätyi ja rikkoi
pullonsa; ätikkä taas jäätyessään kadotti happamuuttansa. Mutta nuo
ankarimmalla talvella kasvatetut naatit palkitsivat täydellisesti
kaikki näin kärsityt vahingot.

Tammikuun alku-puoli oli kovin kylmä, niin että 7 p. väkiviinainen
lämpömittari osoitti -49° Fahrenheit'ia (eli -45° Celsiusta). Kuitenkin
oli, niinkuin pohjoisissa maissa ainakin, helmikuu vielä kylmempi.
Ankarin pakkanen, mitä koettiin, oli helmikuun 14 ja 15 p. välillä,
jolloin lämpömittari osoitti -54° ja -55° Fahrenheit'ia (eli -47 7/9°
ja -48 1/3° Celsiusta). Tämä suunnaton pakkanen ei kuitenkaan ollut
miksikään haitaksi, niin kauan kuin ilma pysyi tyyni tyvenenä; mutta
niin pian kuin vähinkin tuulen-hönkä vastaan tuli, tuntui kasvoissa
kipeä poltto ja otsassa pakoitus, joka karttui karttumistaan. Muutoin
oli pakkasen vaikutus monesta kohden merkillinen. Ihmisen hengitys
näkyi niinkuin savu laukenevasta pyssystä, ja joukko miehiä, jotka
jäällä yhdessä kulkivat, näytti niinkuin paksu valkoinen pilvi. Mutta
kummallisinta oli äänen voima ulko-ilmassa. Jos kaksi miestä puhuivat
keskenänsä tavallisella äänellä, kuuluivat sanat selvästi Englannin
peninkulman (puolen-toista uuden virstan) päähän, ja Parry kerran kuuli
vielä kauempaakin erään rannalla kävelemän miehen laulavan itseksensä.

Silla välin oli jo aurinko alkanut näkyviin tulla päivä-sydämminä.
Helmik. 3 p. se nähtiin ainoastaan Heklan maston-nenästä, mutta 7 p. jo
laivan-kanneltakin. Helmikuun loppupuolella oli joka päivä jonkun
tunnin auringonpaiste, ja komentajan teki mieli päästää päivän-valoa
kajuuttiinsa, jonka molemmat akkunat olivat olleet peitetyt vahvalla
villa-kankaalla. Nämä peitteet, jotka nyt pois otettiin, olivat
jäätyneet akkunan-laseihin kiinni, ja kaksisten lasien väliin oli
kokoontunut niin paljon jäätä ja härmää, että kaksi-toista isomaista
kopallista kannettiin siitä ulos. Näin pääsi uusi päivän-valo
kajuuttiin, mutta tämä ilo ostettiin melkoisella haitalla; sillä
kajuutti kävi samassa niin kylmäksi, että kaksi kronometeriä pysähtyi
ja että upsierien täytyi pari viikkoa pitää täydet päällys-vaatteet
yllänsä kajuutissakin. Pakkanen oli Helmikuun lopulla vielä varsin
pelättävä. Tapahtui 24 p., että miesten juostessa liikuntoa varten
kannen päällä, huone rannikolla nähtiin ilmi-tulessa. Kaikki upsierit
ja miehet riensivät sinne, ja kun katto oli revitty, sammutettiin palo
lumella, ennenkuin se oli vahingoittanut niitä kalliita tiede-aseita,
joita huoneessa löytyi. Mutta ihmiset, jotka sammuttamassa olivat,
kärsivät monikin pahaa paleltumista, vaikka lääkärit yhtenään
kulkivat ympäri hieromassa lumella niitä jäseniä, jotka olivat
kuoleentumallansa. Vihdoin Maaliskuu toi tullessansa lauhkeammat ilmat.
Lopulla sitä kuuta nähtiin muutama lintu, ja huhtikuun kesku-paikoilla
näkyi peuran ja muskus-härän jälkiä. Ruvettiin nyt lähettämään miehet
ulos metsän-käyntiin, josta tuli tuoretta ja terveellistä ruokaa
koko väelle. Samoilla retkillä myöskin ko'ottiin lumen alta paljon
käen-kaalia eli ketunleipää (Oxalis acetocella), joka on paras lääke
keripukkia vastaan. Seuraus olikin, että joka mies tuli täydellisen
terveeksi; ainoastaan silmät kärsivät tulehtumista lumen väkevästä
hohteesta päivä-paisteella.

Toukokuu tuli ja meni, eikä vielä näkynyt paljon toivoa päästä tästä
jäisestä vankeudesta. Meri oli varsin yhdellänsä ja jää satamassa
oli kuuden, seitsemän jalan paksu eikä osoittanut paljo mitään
sulamisen hanketta. Kun Toukokuun 24 p. satoi vähäsen vettä, pidettiin
se asia niin erinomaisena, että joka mies riensi kannen päälle sitä
katsomaan. Alku-puolella Kesäkuuta lähti komentaja pienen seuran kanssa
jalkaisin retkeilemään toiselle puolelle Melville-saarta. Maa oli vielä
enimmältään lumen peitossa, mutta saaren läntisellä puolella löyttiin
paikkakunta, joka ihanuudessa veti vertoja onnellisimmille seuduille
napapiirin sisällä. Tässä suojellussa paikassa oli suvi enemmin
joutunut kuin muualla; sammalia, ruohoja, vaivais-villoja ja
kivirikkoja (Saxifraga) tavattiin runsaasti, vieläpä yksi leinikkö
(Ranunculus) täysissä kukkasissa; ja lintuja sekä muita eläimiä oli
jommoinenkin määrä.

Samaan aikaa kuin Parry palasi tältä retkeltä, eli Kesäk. 15 p., alkoi
Talvi-satamakin tuntea kevään vaikutusta ja kaikki rannikon purot
tulivat tulvilleen. Mutta koko tämän ja seuraavankin kuukauden saivat
matkalaisemme turhaan odottaa jäiden lähtöä. Heinäk. 17 p. nousi
lämmin +60 asteesen Fahrenheitia (eli -15 1/2° Celsiusta), joka oli
korkein määrä, mitä Melville-saaressa tavattiin. Mutta saman kuun
lopulla alkoi jo näkyä talven-merkkejä. Harvoin oli päivillä
+40° Fahrenheitia (s.o. +4 1/2° Celsiusta), usein satoi lunta ja
lumi-räntää, ja joka yö menivät allikot ohueen jäähän. Kuitenkin
riutuivat sataman jäät riutumistaan, ja vihdoin Elok. 2 p. tapahtui
semmoinen äkillinen muutos kuin usein näillä vesillä nähdään: jää,
vaikka vielä vahvana, rikkui ja lähti ulos satamasta. Laivat olivat
tätä hetkeä odottaneet; ne olivat jo täydessä asussa matkaa varten, ja
purjehtivat nyt taas komeasti aaltojen selissä.

Komentaja Parry oli vielä hyvässä toivossa päästä tarkoituksensa
perille luoteisen kulkuväylän suhteen, ja käänsi siis matkansa länteen
päin. Tällä kertaa hän tosin etenikin vähäistä lännemmäs kuin
mennä-vuonna, mutta jää-tukut tulivat hänelle yhä vaikeimmiksi
esteiksi, ja pelkäämistä oli, että matkalaiset vielä toiseksi talveksi
jäisivät näille tylyille tienoille. Siis kääntyivät Elok. 26 p. takasin
itää kohden ja aloittivat kotimatkansa, jonka vaiheita ei ole
tarpeellinen kertoa. Millä ilolla heitä otettiin vastaan Englannissa,
on helppo ymmärtää. He olivat käyneet neljättä kymmentä astetta
lännempänä kuin kukaan ennen, keksineet paljon uusia maita, saaria ja
vesiä, näyttäneet todeksi, että Amerikan pohjoispuolella on avoin vesi,
ja kestäneet jäämeren pitkää talvea ei ainoastaan onnellisesti vaan
melkein hauskasti ja iloisesti. "Minun oli onni", komentaja lausuu,
"nähdä kaikki upsierit ja miehet molemmissa laivoissa (yksi ainoa
eroitettuna neljän-kymmenettä hengen joukosta) samassa hyvässä
terveydessä kuin lähtiessäkin, heidän oltuansa matkalla lähes
kahdeksan-toista kuukautta, jolla välin olimme melkein kokonaan eläneet
omilla varoillamme".


3. Seuraavaiset Luoteis-retket, ja kuinka etsitään kadonnutta
Franklin'ia.

Parryn ensimäinen matka oli osoittanut, että sivistyneet ihmiset
saattoivat erinomaisetta vastuksetta kestää talven ankaruutta keskellä
pohjan autioita. Tämä kokemus kehoitti uusiin yrityksiin, ja Parry oli
itse ensimäinen enentämään niitä maatieteellisiä keksintöjä, jotka hän
ensimäisellä matkallaan oli aloittanut. Tuskin oli hän talven levännyt
kotimaassaan, kun Toukokuussa 1821 hän taas lähti liikkeelle kahdella
laivalla, nimeltä Fury ja Hekla. Tällä kertaa hän tahtoi hakea
kulkuväylän jossakin Hudson'in-lahden pohjois-seuduilla; mutta laivat
jäätyivät talveksi kiinni keskelle jäätukkua rannikon lähellä, missä
kuitenkin vietettiin kyllä hupaista talvea, elettiin hyvässä suosiossa
rannikon Eskimojen kanssa, ja pidettiin laivojen väestölle luku- ja
kirjoitus-koulua ilta-kausilla. Kulkuväylän suhteen ei keksitty tällä
kertaa mitään, vaan palattiin v. 1822 Englantiin. Parryn kolmas matka
vv. 1824-1825 ei ollut varsin onnellinen; sillä Prinssi-Regent-salmessa
laiva Fury särkyi ja väen täytyi toisella laivalla palata kotia. Vielä
neljännen kerran v. 1827 lähti tämä rohkea merimies liikkeelle,
yrittäen veneillä tunkeuta Spetsberg'eistä Pohjois-navalle. Hän silloin
etenikin levuasteelle 82° 40' 30", joka on pohjoisin paikka, missä
kukaan on käynyt.

Sillä välin kuin Parry toimitti nämä urheat meri-matkat, olivat Juhana
Franklin ja Tohtori Richardson tehneet useat vaivaloiset maa-matkat
Hudsonin-lahdelta maan poikki Pohjoisen meren rannalle, tutkien seudut
Vaskikaivo-joen (Coppermine River) ja Mackenzie-joen välillä sekä
kahden puolen. V. 1829 taas lähti Englannista eräs kauppiaan Felix
Booth'in kustantama laiva, jonka komentajat olivat Juhana Ross ja hänen
nepansa Jaakko Ross, tarkoituksella tunkeutakseen Prinssi-Regent-salmen
läpitse, josta Parry'n oli täytynyt palata v. 1825. Tämä matka oli mitä
vaikeimpia. Matkalaiset tutkivat mainitun salmen länsi-puolta, keksivät
etelämpänä sen ison saarennon, jonka nimittivät Boothia'ksi ja kävivät
jalka-retkillään saman saarennon länsi-rannikolla, missä Magneettinen
napa löytyy (vähää pohjasempana kuin 70°). Mutta jo aikaisin oli heiltä
laiva hukkunut, ja heidän täytyi nyt monta vuotta elää näillä autioilla
seuduilla, eläen niillä varoilla, mitkä löysivät Parry'n särkyneestä
Fury'sta. Vihdoin v. 1833, kun pohjoiset vedet olivat enemmin vapaat
jäistä kuin tavallisesti, sattui eräs valaskalan-pyytäjä tunkeumaan
sinne asti ja pelasti heidät. Kapteini Back, joka sillä välin oli
maata myöden lähetetty heitä hakemaan, keksi Ison Kala-joen ja eteni
sen suulle. Myöhemmällä matkalla v. 1836 piti Back'in tutkiman
Hudsonin-lahden pohjois-osia, mutta jäätyi laivanensa keskelle merta
jää-takkuihin ja palasi seuraavana vuonna pahoin turmellulla laivalla.

Nämä retket, joista kunnia melkein yksin-omaisesti lankesi Englannin
kansakunnalle, olivat tosin tehneet suurta hyötyä sekä tieteellisesti
että käytännöllisesti, -- tieteellisesti saattamalla monta uutta
teko-asiaa ilmi, -- käytännöllisesti taas elättämällä syvimmässä
rauhassa sen urhean mielen-laadun, jonka muutoin ainoastaan sodat
synnyttävät. Mutta retkien päätarkoitus, luoteisen kulku-väylän
keksintö, ei ollut vielä saavutettu. Ett'ei tämmöinen kulku-väylä ikinä
voisi kaupan-käynnille kelvata, oli jo aikaa ymmärretty. Kuitenkin eli
Englannissa yleinen mieliteko saattaa kaikki epä-tiedot tässä asiassa
lopulle ja Englantilaisilla voimilla siis täyttää, mitä Englantilaiset
olivat aloittaneet. Vanha Juhana Barrow amirali-virastossa koroitti
äänensä, muistuttaen ett'ei pitäisi jättämän tätä kunniaa muille
kansoille, ja nyt päätettiin, että hallitus lähettäisi ulos kaksi
suurta laivaa _Juhana Franklin'in_ komennon alla. Franklin oli
kokenut mies, joka oli palvellut kaikissa ilma-aloissa; hän oli, kuten
jo mainittiin, tehnyt maa-matkoja tutkimassa Amerikan pohjois-rantaa,
hän oli myöskin ollut kuvernörinä Tasmaniassa. Nyt hän oli 60-vuotias
vanhus ja moni arveli hänen liian iäkkääksi tämmöiseen retkeen. Mutta
Parry lausui amirali-virastossa: "Jos emme anna hänen lähteä mukaan,
niin hän suruun kuolee". Alakomentajina olivat kapteinit Crozier ja
Fitzjames, ja laivat, jotka varustettiin paraimmalla tavalla, kantoivat
nimet: _Crebus_ ja _Terror_. Koko retkikunta, yhteensä 129 henkeä,
purjehti matkalle Toukokuun 19 p. 1845.

Elokuun 10 p. kirjoitti Franklin Grönlannin rannikolta
amiralivirastolle. Sen perästä ei hänestä kuulunut mitään. Kahteen
ensimäiseen vuoteen ei kuitenkaan kuulumisia odotettukaan, mutta
loppuvuodella 1847 syntyi jo levottomuutta koko Englannin maassa, ja
hallitus päätti seuraavana keväänä lähettää kolme eri retkikuntaa
etsimään kadonnutta Franklinia sekä viemään hänelle elatus-apua. Jaakko
Ross'in piti kahdella laivalla purjehtiman Lankaster-salmen läpi, kaksi
muuta laivaa lähetettiin Hoorn-nokan ympäri Beeringin-salmen seuduille,
ja Franklin'in vanha toveri Richardson sai käskyn kulkea maamatkaa
Mackenzie-joen suulle ja sinne toimittaa ison määrän elatus-varoja,
Franklin'ille avuksi, jos hän väkenensä olisi niille seuduille
joutunut. Nämä elatus-varat olivat enimmältä osalta niinkutsuttua
Pemmikania, s.t.s. kuivattua ja jauhotettua lihaa, sekoitettuna
rasvalla ja vähällä sokurilla. Franklin oli ollut varustettu ainoastaan
kesään asti 1848, ja se apu, mikä hänelle nyt kolmella eri tiellä
toimitettiin, näytti tulevan kyllä tarkkaan tarpeesen. Kaikki kolme
retkikuntaa lähtivät liikkeelle kevään aikana 1848. Paitsi niitä olivat
tohtori King ja herra Isbister ehdotelleet vielä kaksi etsintö-retkeä
maata myöden, toisen pitkin Isoa Kalajokea, toisen Hudsonin-lahden
pohjoisseuduille; mutta hallitus ei niihin suostunut. Sitä vastoin
toivottiin valaskalan-pyytäjiltä jotakin satunnaista valoa tähän
pimeään asiaan, ja Franklin'in puoliso määräsi kaksi palkintoa, 1000
puntaa kumpikin, semmoisen laivan väestölle, joka toimittaisi jotakin
tietoa hänen miehensä asemasta ja tilasta.

Koko Englannin maa oli levottomassa odotuksessa. Syksyllä 1848 tuli
eräältä Hudsonin-lahden seuran palvelialta, pää-faktori Macphersonilta
ilmoitus, että Peel-joen Intianit olivat kuulleet Eskimoilta, kuinka
kaksi suurta alusta täynnänsä valkoisia miehiä olivat tulleet niille
seuduin, jotka olivat Mackenzie-joen itäpuolella, ja että Eskimot
olivat Intianeille näyttäneet veitsiä ja viilejä, jotka näiltä
valkoisilta miehiltä olivat saaneet Tämä ilmoitus oli kyllä
arveluttava; mutta koska Eskimojen luotettavuus ei ole suuressa
arvossa, joutui koko juttu pian unohdukseen. Valaskalan-pyytäjät
eivät tuoneet mitään tietoa, ja vuosiluku 1849 alkoi synkeillä
aavistuksilla. Lady Franklin koroitti lupaamansa palkinnot 3000
puntaan, ja hallituskin määräsi 20,000 puntaa palkinnoksi sille
retkikunnalle, joka tekisi todellista apua Frankin'ille ja hänen
väelleen Jäämeressä. Sen ohessa päätettiin lähettää lisää ruoka-varoja
Ross'ille, ett'ei hänen tarvitsisi puutteen tähden palata retkeltänsä.
Tähän toimeen laitettiin laiva North Star (Pohjantähti); mutta kuinka
niin toimittaa, että tämä ollenkaan tapaisi Ross'in laivat? Päätettiin
tehdä kaksitoista kopiota amirali-viraston käsky-kirjeestä Ross'ille;
nämä suljettiin kahteentoista tina-torveen, joista viisi pantiin
puisiin tynnyreihin ja piti heitettämän eri paikoille mereen, mutta
seitsemän piti kaivettaman alas seitsemään niemen-nenään meren
partaalle ja paikka merkittämän lipulla. Tällä keinoin toivottiin,
että joku niistä tulisi Ross'in nähtäväksi. Samaan aikaan varusti
Lady Franklin omalla kustannuksellaan valaskalan-pyytäjä-laivan
etsintö-retkelle. Hän myöskin kirjoitti Amerikan Yhdysvaltain ja Venäjän
hallitukselle, pyytäen heidän apuansa hänen miehensä löytämiseen, ja
apu luvattiin kummaltakin kohden.

Näistä kaikista niin tarkoista toimista ei lähtenyt mitään hyötyä. Ross
vietti ensimäisen talvensa Pohjois-Sommersetin koillismaassa lähellä
Regent-salmen suuta, teki sieltä avaroita maamatkoja ja aikoi
seuraavana kesänä 1849 sekä vielä v. 1850 jatkaa tutkimuksiansa
lännemmäs. Mutta pahaksi onneksensa hän takeltui kulkujäiden sekaan,
kuljetettiin niiden voimalla ulos Lankaster-salmesta Davisin-salmeen
asti, ja palasi pahoilla mielin Englantiin loppuvuodella 1849. Hän ei
ollut mitään kuullut eikä nähnyt Franklin'ista. North Star'in kanssa
hän ei myöskään sattunut yhteen, ja tämä palasi seuraavana vuonna.
Samate muutkin retkikunnat vähitellen palasivat ja kaikki tyhjin
toimin. Alakuloisuus oli suuri, mutta vielä suurempi oli into uusilla
ponnistuksilla pelastaa kadonneet kansalaiset. Että nämä vielä
saattoivat hengissä olla, luulivat kaikki kokeneet löytömatkaajat --
Parry, molemmat Ross'it, Beechy, Back, Sabine, Richardson ja muut,
jotka kokoontuivat neuvottelemaan asiasta. Päätettiin siis toimittaa
etsintö-retket seuraavana vuonna vielä suuremmassa määrässä kuin tähän
asti.

Ne retkikunnat, jotka v. 1850 lähtivät liikkeelle, olivat seuraavat.
Ensiksi lähtivät Beeringin-salmen seuduille Collinson ja MacClure
kahdella laivalla, nimeltä Enterprise ja Investigator (ne samat laivat,
joilla Jaakko Ross äsken oli tehnyt matkansa). Toiseksi varustettiin
kapteini Austin'in komennon alle kaksi höyrylaivaa ja kaksi
purjelaivaa, joiden piti kulkeman Baffinin-lahden tietä. Samoille
seuduille lähetettiin myöskin kapteini Penny kahdella laivalla, jotka
kantoivat nimet "Lady Franklin" ja "Sophia", etsittävän miehen vaimon
ja veljenlapsen mukaan. Lisäksi vanha Juhana Ross kokoili rahoja ja
varusti laivan, jonka komentajaksi hän itse rupesi. Vihdoin myöskin
Yhdysvalloista oli aljettu puuhata samaa asiaa; eräs rikas kauppias
Grinnell antoi siihen suuret summat, muut varansa myöten, ja näin
saatiin kaksi laivaa liikkeelle luutnantti De-Haven'in johdon alla.
Näin oli alku-vuodella 1851 yksitoista laivaa etsintö-toimessa, ja sen
ohessa oli Hudsonin-lahden seura toimittanut maa-retken jäämeren
rannikoille.

Näiden puuhien kautta saatiin ensimäinen varma tieto Franklin'in
matkan vaiheista, mutta sekin tieto koski ainoastaan matkan alkupuolta,
Havaittiin, näet, että kadonnut väki oli talvella 1845-1846 pitänyt
majansa Pohjois-Devonin luonais-päässä (Beechey-saaressa ja
Riley-nokassa), Barrow-salmen varrella. Ensimäinen jäänös, mikä
löydettiin, oli ainoastaan köyden-pää ja muuta pientä sälyä, joka jo
kesällä 1850 lähetettiin Englantiin ja tarkalla tutkinnolla havaittiin
kuuluneen Franklin'in laivoihin. Myöhemmin tavattiin paljon jäänyttä
kalua sekä kolme hauta-kiveä, jotka kantoivat kuolin-päivä-määrät:
Tammik. 1 ja 4 sekä Huhtik. 3 p. 1846. Mutta mihinkä oli Franklin'in
laivat tästä lähteneet? -- Siitä ei löydetty vähintäkään viittausta.

Tässä ei auta luetella kaikkia retkiä, mitkä vielä seuraavinakin
vuosina tehtiin. Lady Franklin ei luopunut panemasta varojansa
tämmöisiin yrityksiin ja yleisön mieli seurasi suuttumattomalla innolla
ja säälillä kaikkea, mitä tehtiin tässä tarkoituksessa. Keväällä 1852
lähetti hallitus taas ulos suuren retkikunnan, jonka komentaja oli
Edward Belcher. Laivat olivat ne neljä samaa, mitkä Austin oli
edellisenä syksynä tuonut kotia, aikaisemmin kuin oli odotettu ja
suotu. Nyt ne uudesta varustettiin erinomaisen tarkalla tavalla,
elatus-varoilla, pyssyillä, kruuti-torvilla, joilla kävisi räjähyttää
jää-tukut rikki, ja ilma-palloilla, joilla oli aikomus levittää
ilmoituksia. Tämä viime-mainittu laitos, jolla jo Collinson'in
retkikunta v. 1850 oli ollut varustettu, ansaitsee erittäin selittää.
Ilmaan päästettiin pieni ilma-pallo, johon oli sidottu hitaasti palava
tuli-soitto. Tuli-soitossa rippui lankoihin kiinnitettyjä papereita
summaton joukko, kaikki loistavan-väristä. Sitä myöden kuin soitto
paloi, pääsivät paperit toinen toisensa perästä laskeumaan maahan ja
hajosivat siis avaralle alalle. Nämä paperit olivat täyteensä painetut
ilmoituksilla, jotka voisivat olla Franklin'ille hyödyksi; ainoastaan
tyhjä paikka jätetty, mihin piti, ennenkuin ne ilmaan lennätettiin,
kirjoittaa päivämäärä sekä lennättäjän asema ja tila. Näitä papereita
annettiin Belcher'ille ei vähempää kuin 500,000, ja retkikunta lähti
matkalle Huhtikuussa 1852. Kesällä 1853 oli kaikkiansa 13 laivaa ulkona
etsintö-retkillä, ja samana syksynä lähetti Amerikkalainen kauppias
Grinnell vielä kerran yhden laivan, jonka komentaja oli tohtori Kane.
Mutta Juhana Franklin'ista eivät nämä kaikki etsijät löytäneet mitään
sen enempää tietoa. V. 1854 annettiin kaikille Englannin laivoille
käsky palata kotimaahan. Kaikki etsintö-retket olivat loppuneet
synkeään epätoivoon.

Mutta jos retkien päätarkoitus ei ollut saavutettu, oli kuitenkin
tieteen ala paljon levitetty. Meidän on muistaminen, että kartat vielä
v. 1850 eivät näyttäneet Amerikan Pohjois-puolella niitä kaikkia saaria
ja salmia, joita nykyisissä kartoissa näkyy, ja että vasta Franklin'ia
etsittäissä tultiin tarkemmin näitä seutuja tuntemaan. Niinpä kapteini
Penny oli v. 1850-1851 löytänyt Viktoria-kuninkaan kanaalin
(koulukartassa seisoo "Kuningas S:mi"), jonka pohjois-päässä näytti
olevan suuri avoin meri; talvella 1851-1852 oli Kennedy ja hänen
seurassaan Ranskalainen Bellot tehneet Barrow-salmen etelä-puolella
rohkean jää-matkan, joka kesti koko kolme kuukautta, niin että he
laivaansa palatessaan olivat kulkeneet 1200 Englannin (noin 175 Suomen)
peninkulmaa; vihdoin kapteini Inglefield oli v. 1852 tutkinut
Baffinin-lahden pohjois-päässä Smith-salmen, ja tunkeunut ylös
pohjoiselle levulle 78° 35'. Mutta kaikkein merkillisin oli MacClure'n
matka ollut; sillä sen kautta oli nyt luoteinen kulku-väylä vihdoin
löydetty. Luokaamme tuokioksi silmät Beering'in-salmen puolelle.

Jo edellisessä on mainittu, että v. 1848 kaksi laivaa lähetettiin
Beeringin-salmelle. Toinen niistä, nimeltä Herald, kapteini Kellet'in
komennon alla, kääntyi siitä koti-matkalle syksyllä 1850; mutta toinen,
nimeltä Plover, joka oli ainoastaan varasto-laiva, pysyi vielä pari
vuotta niillä tienoilla. Sillä välin oli Tammikuussa 1850 Collinson ja
MacClure lähteneet Englannista, ja tulivat kesällä Beeringin-salmelle.
Edellinen kuitenkin palasi talveksi Hongkongiin, mutta MacClure,
Investigator nimisessä laivassa, oli päättänyt kulkea edelleen, pitäen
talvea missä sattuisi ja näin pitkittäin vuosi-vuodelta, kunnes
Baffinin-lahti olisi saavutettu. Elok. 5 p. 1850 nähtiin Ploverista ja
Herald'ista Barrow-nokan seuduilla, kuinka Investigator jäiden keskellä
kiiti täysillä purjeilla koilliseen. Viittauksella annettiin sille
neuvo palaamaan, mutta MacClure viittasi vastaan: "Tärkeä tehtävä! Oma
edesvastaus". Taistellen yhäti jäiden kanssa, hän syksympänä löysi
salmen, joka on Bank-maan ja Prinssi-Walesin-maan välillä, nimitti sen
Walesin-prinssin-salmeksi, ja tunkeutui sen pohjois päähän saakka,
johon jäätyi talveksi kiinni. Nyt hän huomasi, että tästä kulku-väylä
ulottui Barrow-salmeIle ja että luoteis-väylä siis oli löydetty. Mutta
jää-tukut olivat seuraavana kesänä niin hirmuisen tiviit ja rajut, että
hän ei voinut tunkeutua edemmäs, vaan suurella vaivalla ja vaaralla
pelasti laivansa takaisin Walesin-prinssin-salmea myöden. Nyt hän
kiersi koko Bank-maan ja tuli Bank-salmeen, mutta joutui kovan
lumimyrskyn valtaan ja asettui Syysk. 24 p. 1851 siihen pieneen
lahteen, jonka karttamme näyttää Bank-maan pohjoisella puolella (260°
idässä Ferrosta). Tämä hänen onneksensa sattui olemaan hyvä satama, ja
hän nimitti sen Armonlahdeksi, tunnustaen että Jumala oli hänelle
tehnyt suuren armo-työn. Jos nyt vesi olisi ollut sulana itää
kohden, olisi hän voinut tästä purjehtia Melville-saarelle, joka
kaukaa näkyikin, ja siitä hän olisi kulkenut Parry'n vanhaa tietä
Baffin'in-lahteen ja Englantiin. Mutta samana päivänä kuin hän joutui
Armon-lahteen, hän siihen jäätyikin. Kevään puolella tehtiin jään yli
vähäinen retki Talvisatamaan, johon jätettiin merkitylle paikalle
kirjallinen kertomus Investigatorin matka-vaiheista. Seuraava kesä ei
vapahtanut matkalaisia heidän jäisestä vankeudestaan Armon-lahdessa.
Taas tuli talvi, ja kevät 1853. Elatus-varat olivat loppumallansa, väki
isommalta osalta sairasti keripukkia, ja aikomus oli re'illä pyrkiä
pois nälkä-kuoleman alta itäisiin ja eteläisiin seutuihin. Silloin
tapahtui muutamana päivänä, kun MacClure ja hänen luutnanttinsa
kävelivät jäällä, että näkivät miehen rientävän meren puolelta heitä
kohtaan. Luulivat olevan jonkun heidän miehiään, joka juoksi muka
jää-karhua pakoon, ja alkoivat astua hänen avuksensa. Mutta mies
kirkaisi ja koroitti käsiänsä Eskimojen tavalla, niin että toiset eivät
tienneet mitä ajatella, varsinkin kun eivät voineet eroittaa hänen
puhettansa. Miehen tultua lähemmäksi, kysyi häneltä MacClure: "Ken
olette ja mistä?" Voimme arvata hänen hämmästystään, kun vastaus
kuului: "Olen luutnantti Pim, ennen Herald'issa, nyt Resolute'ssa,
kapteini Kellet on Melville-saaren tykönä". -- Asia oli MacClure'lle
yhtä vaikea ymmärtää kuin lukijalle. Kellet ja Pim olivat v. 1850
olleet Herald-laivassa Beeringin-salmen seuduilla, kun MacClure jätti
heidät hyvästi ja purjehti edelleen. Sitten olivat palanneet Englantiin
ja saaneet Resolute-laivan, joka kuului Belcher'in retkikuntaan. He
olivat talveksi 1852-1853 tulleet Melville-saaren kaakkois-päähän;
siitä Pim oli retkeillyt Talvi-satamaan, josta löysi MacClure'n
kertomuksen ja tuli nyt pelastamaan kansalaisiaan. Muassansa oli joukko
miehiä, vaikka luutnantti oli edelle rientänyt. Kuinka terve-tullut hän
oli, arvaa lukija itsestään. Investigator'in väki, sairaat niinkuin
terveetkin, riensivät ylös häntä katselemaan, Hädän aika oli mennyt,
toivo ja ilo palasi jälleen. Kuitenkaan ei tahtonut MacClure heittää
laivaansa ja lähteä itse kotimaahan; hän viipyi vielä yhden talven
1853-1854, kunnes vihdoin amirali-viraston käskyllä hän lähti
Belcher'in laivoissa Englantiin. Investigator on luultavasti vielä
Armon-lahden jäissä.

Näin oli Luoteis-väylä vihdoin löydetty, ei tosin semmoinen, joka
kaikin aioin tai juuri milloinkaan olisi kuljettavana, mutta
kuitenkin syvä ja leveä vesi-juopa: Davisin-salmi, Baffinin-lahti,
_Lankaster-salmi, Barrow-salmi, Melville-selkä, Bank-salmi_ ja
vihdoin Beeringin-salmi. Myöskin Belcher'in retkikunta oli tehnyt
tärkeitä tutkintoja; sen eri osakunnat olivat eri salmista edenneet
niiden salmien välitse, jotka ovat Luoteis-väylän pohjoisella puolella,
ja siellä havainneet kyllä merkillisen seikan. Jota pohjoisemmaksi
tultiin, sitä lauhkeampi oli ilma-ala, mursuja ja muita meri-eläimiä
löytyi runsaammin, vesilintuja joukottain. Kaikki näytti osoittavan,
että avoin meri näiden saarten pohjoispuolella oli jäistä vapaa. Tätä
arvelua vahvisti vielä tohtori Kane'n tutkinnot Baffinin-lahden
pohjoispuolella. Hän kulki kesällä 1853 laivassaan Smith-salmea ylös
levu-asteelle 78° 45', teki tästä seuraavana talvena reki-matkoja
pohjaseen, ja keksi kanaalin, joka menee pohjoista suuntaa
Smith-salmesta ja sai "Kennedy'n kanaalin" nimen. Tämä oli jäätynyt
levu-asteesen 81°, mutta sitten alkoi jäätön ala, joka levesi suureksi
jäättömäksi mereksi. Pohjainen tuuli, joka kesti kolmatta vuorokautta,
ei tuonut mitään kulku-jäitä näkö-alaan, kaikkinaisista vesi-eläimistä
oli suuri rikkaus, ja vedessä osoitti lämpömittari +36° Fahrenheitia
(+2 2/9 Cels.), sill'aikaa kuin ilmassa oli -60° Fahr. (-51 1/9° Cels.)
Tästä kaikesta on arveltu, että Pohjoisen-navan ympäristö on
lämpimämpää alaa kuin Baffinin-lahden ja Melville-salmen seudut, ja
selitys tähän seikkaan on luultavasti haettava jostakin alisesta
meren-virrasta, joka etelästä tuopi lämmintä vettä jäämereen. On
arveltu siis mahdolliseksi kulkea Spetsbergien ohitse tähän avoimeen
mereen ja näin päästä itse Pohjoiselle navalle. Että Smith-salmen tietä
ei ole yrittämistä, todistaa Kane'n kokemus; sillä hänen täytyi jättää
laivansa sinne ja suurella vaivalla pelastaa itsensä ja väkensä
Tanskalaisiin uutis-asuntoihin Grönlannin rannikolle.

Todella nyt ei ollut koko Luoteis-väylän saaristossa muuta tutkimatonta
alaa, kuin Boothia'n pohjoispäästä luonaan päin mannermaata kohden.
Siihen aikaan kuin viimeiset etsijä-kunnat palasivat luoteisilta
vesiltä, alkoi selvetä se tieto, että Juhana Franklin väkenensä
laivoinensa oli joutunut juuri näille seuduille, ja että häntä
etsittäissä oli jätetty tutkimatta ne ainoat paikat, joista olisi voitu
häntä löytää. Tohtori Rae, joka jo ennen oli tehnyt monta rohkeata
retkeä Amerikan pohjoisimmalla merenrannalla, lähti v. 1854 kulkemaan
Boothian luonais-rannikkoa, nimittäin Ison Kalajoen lahdelta
pohjaiseen. Hän tuli sillä retkellä todistamaan, että Boothia ei
ollut saari vaan saarento, s.t.s. mannermaahan yhdistetty, ja että
Wilhelmi-kuninkaan-maa (se saari, joka on Boothian luonais-puolella) on
salmella eroitettu Boothiasta. Mutta matkallansa hän myöskin tapasi
joukon Eskimoita, jotka juttelivat, että muka keväällä neljä vuotta
sitten[5] toinen Eskimo-joukko oli käynyt hylkeitä ampumassa
Wilhelmi-kuninkaan-maan pohjoisrannikolla ja silloin oli nähnyt noin
40 miestä, jotka matkustivat etelään pitkin saaren länsirannikkoa,
vetäen muassaan rekiä ja veneen. Niistä ei muka yksikään puhunut
Eskimojen kieltä, mutta viittaamalla ilmoittivat, että heidän laivansa
olivat särkyneet jäissä ja että kävivät metsän-riistaa etsimässä.
Myöhemmin samana keväänä oli noin 30 valkoista miestä tavattu ruumiina
mannermaatta, pitkän päivä--matkan päässä länteen päin Isosta
Kalajoesta, ja 5 ruumista oli eräässä lähisessä saaressa. Tohtori Rae
osti Eskimoilta joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka Englantiin
tuotuina helposti tunnettiin Franklin'in väen omaisuudeksi. Seuraavana
vuonna 1854 lähetti Hudsonin-lahden seura faktori Anderson'in tarkemmin
tutkimaan kuolin-paikkoja. Hänelle Eskimot ilmoittivat, että
puheenalaiset miehet olivat kuolleet nälkään; hän löysi myöskin
pienessä Montreal-saaressa (Ison Kalajoen suussa) paikan, missä Eskimot
sitten olivat veneen hajottaneet, käyttääksensä sen puu-aineet ja
naulat. Muutamia Franklin'in väen kaluja hänkin sai ostaa, mutta hän ei
löytänyt mitään kirjoja, paperia, pyssyjä, eikä ainoata ihmis-luuta tai
hautaa. Syy oli arvattavasti se, että meri toisinaan tulvailee
Montreal-saaren yli. Kuinka lieneekin, on ainakin selvästi nähtävä,
että viimeinen jäänös Erebus'in ja Terror'in väestöstä näille
paikoille heittivät henkensä.

Englannin hallitus oli nyt lakannut etsintö-toimesta; mutta Lady
Franklin ei vielä löytänyt lepoa surevalle sydämmelleen. Hän toimitti
v. 1857 pienen Fox-nimisen höyry-jahdin, jonka komentajaksi rupesi
MacClintock, urhollinen mies, joka oli kelpoansa osoittanut kolmella
edellisellä retkellä, Jaakko Ross'in, Austin'in ja Belcher'in kanssa.
Hänen väestönsä oli 24 miestä, siinä luvussa myöskin yksi Eskimolainen
tulkki Grönlannista, ja lähtö tapahtui Aberdeenista Heinäk. 1 p. 1857.
Matka oli erinomaisen vaivaloinen; sillä Baffinin-lahden pohjoisessa
päässä takeltui Fox kulku-jäihin ja vietiin talven pimeydessä takaisin
ulos Davisin-salmesta, kulkien virran ajamana 1385 Englannin (s.o.
kolmatta sataa Suomen) peninkulmaa. Vasta kauhean taisteluksen perästä
vapautui Fox jäistä, kääntyi taas pohjaseen ja tuli Lankaster-salmelle
Heinäkuussa 1858. Tästä MacClintock haki tiensä etelään, tuli vihdoin
Prinssi-Regent-salmen kautta siihen ahtaasen salmeen, nimeltä
Bellot-salmi, joka on Boothian pohjois-päässä, tunkeutui sen läpitse ja
otti talvi-majansa. Syksyn kuluessa hän kuljetti ulos ruokavaroja sille
tielle, minkä kautta hän ensi keväänä aikoi tehdä reki-retkiänsä. Hänen
oli määrä kevään kuluessa useissa joukkokunnissa tutkia koko se ala,
mikä vielä oli tutkimatta, ja sillä tavoin täyttää luoteisten
löytö-matkain tarkoitusta.

Tässä on sovelias muistuttaa, että taito tehdä reki-retkiä oli
kymmenenä vuotena paljon edistynyt. Re'et olivat jo suikeammat, kuormat
mukavammin sovitetut, ja Eskimo-koiria käytettiin juhdiksi. V. 1848
saattoi reki-retki olla ulkona ainoastaan 40 vuorokautta ja tutkia noin
200 Engl. peninkulmaa rannikkoa; mutta Austin'in matkalla kestivät
reki-retket 80 vuorokautta, kulkien 800 peninkulmaa; ja Belcher'in
seuran reki-retket olivat yhtenään liikkeellä enemmän kuin sata
vuorokautta, tutkien sillä välin lähes 1400 Engl. peninkulmaa. Oli
myöskin saatu tarkka kokemus, kuinka suuren painon roteva mies saattoi
vetää raskaassa kelissä, ja kuinka monta päivää perätysten, -- kuinka
vähällä ruualla hän saattoi tulla toimeen, -- ja kuinka ankaraa
pakkasta tarjeta. Tämä kokemus oli antanut seuraavan säännön: suurin
paino miehelle oli 220 naulaa, josta joka päivä jäi pois 3 naulaa
miehen kuluttamaa ruokaa ja poltto-aineita, nimittäin naula leipää,
naula lihaa ja kolmas naula sisältävä viinaa, teetä, kakaota,
sokuria, tupakkaa ja poltto-ainetta keittämistä varten. Semmoisella
päivä-muonalla saattoi mies matkustaa yhtenään sata päivää ja 10 Engl.
peninkulmaa (15 uutta virstaa) päiväänsä, kestäen helposti noin 30°
kylmää Cels. Jos koiria oli, niinkuin MacClintock'illa, väheni miesten
vaiva paljon ja matka kului siis pikemmin; mutta siinäkin tilassa oli
semmoinen matkustus ankaraa toden-tekoa. Retkellään Maaliskuussa
1859 oli hänellä pakkasta 45° Cels. ja lumen-hanki kävi niin kovaksi,
että koirien jalat rampaantuivat. Kahdeksan- tai kymmenen-tuntisen
jalka-matkan perästä, jolloin silmät pahasti huikenivat lumen-paisteesta
ja kädet ja kasvot yhäti viluttuivat, kului vielä lähes kaksi tuntia,
ennen kuin lumi-maja oli valmistettu; sitten annettiin koirille
ruokaa sekä kuljetettiin tarpeelliset kalut re'iltä majaan, muun
seassa myöskin kaikki saappaat, kintaat ja koirien valjaat, ett'ei
koirat söisi niitä suuhunsa miesten nukkuessa. Kun kaikki miehet olivat
kokoontuneet majaan, niin "ovi tukittiin lumella, keitto-lamppu
sytytettiin, jalkineita muutettiin, kirjoitettiin matka-kertomusta,
vedettiin kellot, käärittiin peitteet ruumiin ympäri, sytytettiin
piiput ja keskusteltiin kunkin koiran ansiosta, kunnes ehtoollinen
valmistui". Kun lamppu taas oli sammutettu, katosi pian se lauhkeus,
mikä majassa oli syntynyt, ja jäätyneet peitteet tuskin antoivat niin
paljon lämmintä, että nukkua voitiin, sill'aikaa kuin koirat ulvoivat
ulkopuolella majaa. "Tämmöinen matkustus", sanoo yksi MacClintock'in
tovereista, "on niin väsyttäväinen, ja jano niin kova, että sitä
tee-kupillista ja pemmikan-naulaa, mikä ehtolliseksi saadaan, ei
vaihetettaisi koko mailman kalleuksiin".

MacClintock'in etevin reki-retki alkoi Huhtikuussa ja kesti kolmatta
kuukautta. Väki jakaantui kolmeen retkikuntaan, jotka lähtivät eri
haaroille. Franklin'in väen vaiheista löysivät seuraavat tiedot.

Eskimoilta saivat ostaa joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka
kantoivat Franklin'in, Crozier'in ja muiden nimiä; hinta oli
tavallisesti neljä neulaa hopea-lusikasta. Myyjät tiesivät jutella,
että Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispäässä oli ollut kaksi laivaa,
joiden väki oli lähtenyt tiehensä Isolle Kalajoelle päin, mutta osaksi
uupui matkalle, että toinen laivoista sitten oli upponut syvään veteen,
mutta toinen ollut viskattu maalle, ja että jälkimäisestä Eskimot
olivat ottaneet itsellensä puu-aineita, niin että koko aluksesta ei
ollut enää paljo mitään jälellä; että siinä myöskin oli ollut monta
kirjaa, vaan että ilma ne jo aikaa oli hävittänyt. Montreal-saaresta
löysi MacClintock muutamia vähäisiä kaluja; Wilhelmi-kuninkaan-maan
luonais-rannalla taas tavattiin erään palvelija-poian maalliset
jäänökset, ja vihdoin sen länsi-nokan seuduilla nähtiin vene, jota oli
re'en päälle sovitettu ja jossa makasi kahden miehen luurangot, ynnä
kelloja, pyssyjä, muutamia painetuita kirjoja ja muuta kalua, vaan ei
mitään ruokaa paitsi joku määrä kakaota ja teetä. Mutta tärkein löytö
tehtiin koillisempana, nimittäin kaksi lyhyttä kertomusta, jotka olivat
kätketyt kiviseen raunioon merkityllä paikalla. Ne olivat kirjoitetut
Toukok. 28 p. 1847 ja Huhtik. 25 p. 1848, molemmat yhteen paperiin,
niin että jälkimäinen oli 11 kuukautta myöhemmin lisätty edellisen
reunan ympäri. Ne kuuluvat näin:

"Toukok. 28 p. 1847. -- H. M. laivat Erebus ja Terror pitävät talvensa
jäässä pohjoista lemua 70° 05', läntistä pituutta 98° 23'.[6] Ovat
olleet talvensa 1846-47[7] Beechy-saarella, pohj. levua 74° 43' 28",
länt. pituutta 91° 39' 15", kuljettuansa Wellingtonin-kanaalia levulle
77° ja palattuansa pitkin Kornwallis-saaren länsi-puolta.

Sir Juhana Franklin retkikunnan komentajana.

Asiat hyvin.

Osakunta, sisältävä 2 upsieria ja 6 miestä, lähti laivoista maanantaina
Toukok. 24 p. 1847.

                                    Gm. Gore, luutnantti.
                               Kaarlo F. Des Boeur, apulainen".

"Huhtik. 25 p. 1848. -- H. M. laivat Terror ja Erebus heitettiin
Huhtik. 22 p., 5 lieu'ta[8] pohjois-luoteessa tästä, oltuansa jäissä
hamasta Syysk. 12 päivästä 1846. Upsierit ja väestöt, yhteensä 105
henkeä, kapteini F. R. M. Crozier'in komennon alla, tulivat tässä
maalle, pohj, lev. 69° 37' 42", länt. pituutta 98° 41'. Sir Juhana
Franklin kuoli Kesäk. 11 p. 1847; ja kuolleiden koko määrä tällä
retkellä on ollut tähän päivään saakka 9 upsieria ja 15 miestä.

                             (Sinetti)         F. R. M. Crozier,
                                          Kapteini ja vanhin upsieri.

                             (Sinetti)         Jaakko Fitzjames,
                                           Kapteini Erebus laivassa.

Ja huomenna, 26 p., lähdetään Isolle Kalajoelle".

Nämä näin löydetyt kertomukset ja muut jäänökset, jotka MacClintock
sitten syksyllä 1859 toi Englantiin, levittivät tarpeellisen valon
siihen onnettomuuteen, joka oli koko tätä retkikuntaa kohdannut. Erebus
ja Terror olivat Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispuolella jäätyneet
kiinni kahdeksi talveksi, 1846-1847 ja 1847-1848; Franklin oli sillä
välin kuollut; muu väki oli keväällä 1848 koettanut matkata Kalajoelle,
päästäksensä siitä Hudsonin-lahdelle; he olivat nähtävästi ottaneet
mukaansa liian raskaita kuormia; isompi osa oli jo alku-tielle uupunut,
muutamat päässeet Kalajoen suulle ja siellä heittäneet henkensä. 129
miehestä ei jäänyt henkiin yhtä ainoata, joka olisi voinut kertoa
toveriensa loppua.

Tämän onnettoman tapaturman rinnalla on lohdullinen tietää, että
ihmis-hukka luoteis-retkillä yleensä on ollut erinomaisen vähäinen.
Vanhan Parry'n aioista MacClintock'in viime retkeen asti oli näillä
pohjoisilla seuduilla verrattain vähemmän väkeä kuollut, kuin Englannin
laivastossa muilla vesillä.



PUMPULI.


Pumpuliksi nimitetään hieno ja silkkimäinen siemenen-kukka useissa
_Gossypium_-suvun lajeissa, mitkä kuuluvat Malvojen heimoon
(Malvaceae). Kaksi tavallisinta lajia ovat Pumpuli-pensas (Gossypium
herbaceum) ja Pumpuli-puu (Gossypium arboreum). Edellinen, joka
muutamissa maissa voi kasvaa kahden, kolmen kyynärän korkealle, antaa
lumi-valkoisen taikka kellahtavan pumpulin. Mutta Pumpuli-puu nousee
koko kahdeksan tai kymmenenkin kyynärän korkeaksi ja antaa erinomaisen
hyvää pumpulia. Tätä hyödyllistä kasvia löytyy milloin mitäkin lajia
kaikissa lämpimissä ja höystöisissä maissa sekä Vanhassa että Uudessa
maailmassa: -- Kiinassa, Itä-intiassa, Arapiassa ja Syriassa, melkein
yli koko Afrikan, Kreikassa, eteläisessä Italiassa, Siciliassa ja
Espanjassa, Brasiliassa, Kolumbiassa, Länsi-intiassa ja eteläisissä
Yhdysvalloissa. Mutta enin pumpuli, mikä Euroopassa tarvitaan, on tähän
asti tuotu viime-mainitusta seudusta, olletikkin Etelä-Karoliinasta,
Georgiasta, Floridasta, Alabamasta ja Luisianasta eli Uus'Orleanista,
ja on ollut viljelty Neekeri-orjilla.

Näissä maissa käypi viljelys seuraavalla tavalla. Aikaisin talvella,
kun maa on jauhon-tapainen, ajetaan pelto pienellä auralla, joka
kutsutaan härän-kieleksi, pitkiin riveihin eli kannaksiin, joiden väli
on kaksi, mutta höystöisessä maassa kolmekin kyynärää. Touon-aian
tultua, kynnetään matala vako pitkin kannaksen harjua, siihen
sirotetaan siemen, ja päälle pohjataan ungalla. Parin viikon perästä
tulevat taimet näkyviin; niitä perataan ja harvennetaan, niin että
niiden väli on 8 tai 10 tuumaa. Aina tuon-tuostakin kynnetään kannasten
eli rivien välit, niin että rikka-ruoho häviää ja taimet mullitetaan;
-- nämä vielä harvenetaan, kunnes jokainen varsi on 12:n tai 18:n
tuuman päässä toisistansa. Kaikki tämä perkaus- ja holhoustoimi
pidetään varsin tarpeellisena pumpuli-kasvin menestymiseksi. Pensas
alkaa kukoistaa Kesäkuussa, ja sen perästä puhkee uusia kukkia
yhtenään, kunnes hallan aika tulee. Jokainen kukka tarvitsee 70 päivää
valmistuakseen siemeneksi. Siementen ympäri on hohkamainen verho, josta
kasvaa pitkää untuvaa, ja kaikki on suljettu kuivaan koteloon, joka
aukenee kolmella tai viidellä liuskalla. Kotelon auettua alkavat
siemenet untuvineen varista maahan, ja nyt on tarpeellinen, että
pumpuli aikanansa poimitaan, ennenkuin tuuli ja sade sen pilaa. Monta
kuukautta siis, sitä myöden kuin hedelmät aukenevat, käydään aina
poudan aikana kokoamassa puhjenneet villat. Nämä vedetään sormin, niin
taitavasti että enin osa siemeniä sekä rikat ja roskat jäävät pois,
mutta pumpuli-aine pannaan suuriin koppiin. Ne siemenet, jotka eivät
ole erinneet, perataan pois eräällä veden käyttämällä koneella, jossa
on kaksi vastoin-päin kääntyvää telaa eli valssia, niin vähällä välillä
että ainoastaan tuo silkkimäinen tukka mahtuu siitä kulkemaan. Näin
puhdistunut pumpuli piestään raipoilla ja pannaan pakkoihin, jotka
koneellisella voimalla likistetään kokoon. Pakassa on lähes 20 Suomen
leiviskää.

Jos yksinäinen pumpuli-karva katsellaan suurennus-lasilla, havaitaan se
pitkäksi, usein vähän kiertyväksi pilliksi, jonka pinnassa näkyy pitkin
päin käypiä viivoja sekä tuolla täällä tummat pilkut. Usein on pilli
muodoltansa nauhamainen. Sen paksuus on vaihdellen 1/200 toi 1/250
tuumaa.

Eri pumpuleissa on eri karvan-mitta; sen mukaan eroitetaan
_pitkävillainen pumpuli ja lyhyt-villainen pumpuli_. Tämä eroitus
ei tule eri kasvin-lajeista, vaan ainoastaan erilaisesta ilma-alasta.
Pitkä-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons longue soie, englanniksi:
sea-island cotton, s.o. meri-saaren pumpuli) on karvansa pituudelta
vähän toista tuumaa, ja saadaan ainoastaan pitkin meren rannikkoa,
Brasiliassa, Etelä-Karoliinassa, Georgiassa ja vähäisessä osassa
Floridaa. Suolan-sekainen maa ja merestä nousevat suolaiset höyryt
arvataan vaikuttavan tämän kalliin pitkä-karvaisuuden. Mutta
senlaatuinen pumpuli on hyvin harvinainen ja käytetään ainoastaan
hienoimpiin kankaisin. Vuonna 1858 vietiin Yhdys-valloista ulos enemmän
kuin 1100 miljoonaa naulaa pumpulia, josta ei ollut pitkä-villaista
kuin 12 miljoonaa naulaa. Lyhyt-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons
courte soie, englanniksi: Upland cotton, s.o. Sydän-maan pumpuli)
käytetään tavallisiin ja karkeihin kankaisin.

Suomenkielinen nimitys _Pumpuli_ on syntyperäänsä saksalaisesta
sanasta _Baum-wolle_, joka oikeastaan merkitsee: puunvilla.
Englantilainen nimitys: Cotton, samate kuin Ranskalainen: Coton, ja
vielä liiemmin Espanjalainen: Al-godon, tulevat Arapialaisesta nimestä:
Al koton; sillä Arapialaiset ensinnä toivat pumpulinviljelyksen ja
kutomisen Eurooppaan.

Viime vuosi-sadan keski-paikoille asti oli pumpulin virka maailman
teollisuudessa ja sivistyksessä vähä-pätöisempi; mutta siitä alkaen on
sen vaikutus yhä karttunut. Lähettäkäämme hätäinen silmänluonti
pumpulin historiaan.

Pumpuli-teollisuuden ensimäinen kätkyt on Itä-intia. Iki-vanhoista
aioista oli tässä merkillisessä maassa, missä, kuten Straboni lausuu,
"villa kasvoi puissa", asukasten tapana pukeutua pumpulisiin
vaatteisin. Heidän kätevyytensä, malttavaisuutensa ja vuosisatojen
harjoitus antoivat näille tuotteille suurenkin kelvollisuuden, vaikka
valmistus-keinot olivat hankalia. Plinion kautta (Hist. nat. XIX 1.)
tiedämme, että Egyptissä jo vanhastaan ko'ottiin eräs pensas, nimeltä
gossypium, jonka hedelmässä kasvoi villaa; siitä muka tehtiin
vaatteita, joita ainoastaan papit saivat kantaa. Tämä epäilemättä oli
Gossypium herbaceum, joka Egyptissä, Syriassa, Persiassa ja Intiassa
kasvaa itsestään. Mutta ainoastaan viime-mainittu maa näyttää
harjoittaneen pumpuli-teollisuutta jossakin isommassa määrässä.
Arriano, kirjassaan Punaisesta merestä, puhuu pumpuli-kankaista,
joita Arapialainen kauppa toi Intiasta mainitun meren rannikoille.
Intian kaupunki Masalia, nykyään Masulipatam, oli jo silloin mainio
pumpuli-kudelmistaan, ja Intian musliinit tunnettiin Kreikanmaalla
saakka, missä naiset niitä pitivät kalliina koristuksena.

Toinen pumpuli-teollisuuden kätkyt on Amerikka. Sitä harjoitettiin sekä
saarissa että mannermaalla jo silloin, kun Eurooppalaiset ensin
löysivät Uuden-maailman. Olletikin Mexikolaiset olivat hyvin kauas
edistyneet pumpuli-kangasten valmistuksessa. Niinpä Fernando Cortez
lähetti Kaarlo V:lle pumpuli-kudelmia, jotka olivat erinomaisen hienoja
ja painetut monenlaisiin väriin. Muutamista Perulaisista haudoista on,
muumioittujen ruumisten ympäriltä, löydetty pumpuli-kankaita, jotka
hyvin paljon tulevat niiden sukuun, joita me nyky-aikana valmistelemme.
Tiedämme myös, että pumpuli-pensas kasvoi siinä maan-osassa
viljelemättä; sillä ne löytö-matkaajat, jotka ensin kävivät Missisipin
rannoilla, näkivät sitä siellä kasvavan suuren paljouden.

Euroopan maista on Espanja ensimäinen, johon pumpulin viljelys ja
valmistus asetettiin Arapialaisten eli Maurien toimella, Abberaman
III:nnen hallitessa, alkupuolella kymmenettä vuosi-sataa. Valencian
aukeilla istutettiin ensimäiset pumpuli-kasvit; ne menestyivät hyvin,
ja pumpuli-tehtaat Granadassa, Kordobassa ja Sevillassa tulivat pian
varsin kuuluisiksi. Viime-mainitusta paikasta saatiin yhtä hienoja
kankaita kuin Syriastakin. Sitä vastoin kesti kristityssä Euroopassa
jonkun-lainen vastahakoisuus tälle teollisuudelle, minkä muka
uskottomat olivat ensin alkaneet harjoittaa. Noin v. 1300 paikoilta
tavataan Italiassa ensimäiset pumpulin-kutomiset. Tästä taas toivat
Venetialaiset ja Genualaiset ensin pumpuli-pakkoja Englantiin.
Mutta pumpulia ei Englannissa silloin muuksi käytetty kuin
kynttilän-sydämmiksi. V. 1430 ottivat muutamat kankurit Chesterin ja
Lankasterin maakunnissa sitä käyttääksensä karkeihin kankaisin.
Vähitellen tämä teollisuus tästä karttui karttumistansa, varsinkin kun
koneelliset valmistus-keinot keksittiin. Puute raaka-aineista, jota ei
käynyt Englannissa viljeleminen, alkoi jo tulla tuntuvaksi, kun
vihdoin Amerikan Yhdysvalloissa pumpulin viljelys yleni mahtavaksi
elin-keinoksi ja täytti sekä Englannin että Ranskan tehtaiden tarpeet.
Sitä ennen oli kehrättävä ja kudottava pumpuli tuotu Englantilaisesta
Itä-Intiasta, Martinique'sta, Guadeloupe'sta, sekä Neapelista,
Espanjasta ja eteläisestä Ranskastakin. Mutta Yhdysvaltain kasvattaman
pumpulin paljous ja sen helppo hinta sysäsi pian muut tuote-paikat
syrjälle.

Vaikka Amerikassa pumpuli oli vanhastaan tunnettu, sen elinkeinollinen
viljelys ei ole aivan vanha. Muutamat siirtolaiset Fear-nokassa
Floridan rannalla olivat ensimäiset, jotka siihen rupesivat. Tästä
elin-keino levisi, ja tuote aljetttin viedä Eurooppaan kehrättäväksi ja
kudottavaksi. Ensimäinen pumpuli-pakka tuotiin Amerikasta Englantiin
v. 1569. Manchesterin pumpuli-teollisuus, joka nyt on suurin ei
ainoastaan Englannissa vaan koko maailmassa, alkoi vuodesta 1641.
V. 1678 kehrättiin tai kudottiin siinä kaupungissa jo 2 miljoonaa
Suomen naulaa pumpulia. Kuitenkin tämä teollisuus ei edistynyt kuin
vitkalleen, ennenkuin keksittiin uudet kehräys-koneet: _jenny ja
muuli-jenny_, joista kohta tulemme puhumaan. Ranskassa alkoi
pumpuli-teollisuus vasta lopulla 17:ttä vuosisataa, ja Amiens oli sen
ensimäisiä pesiä. Nykyänsä sitä enimmästi harjoitetaan Myhlhaus'in
ja Rouen'in seuduilla, ja Ranskalla on Englannin-jälkeinen sia
pumpuliteollisuudessa. Ranskassa luetaan vuotinen valmistus-arvo noin
520 miljoonaksi Suomen markaksi, mutta Englannissa 1150 miljoonaksi
markaksi. Muut maat Euroopassa eivät tule läheskään näiden verroille.

Siitä pumpulin paljoudesta, mikä maailmassa kasvatetaan, on tehty
arvion-mukainen lasku, joka osoittaa, että v. 1858 kasvoi noin 4550
miljoonaa Suomen naulaa. Kun pumpuli-pakkaan menee lähes 20 leiviskää
eli 400 naulaa, syntyy tästä enemmän kuin 11 miljoonaa pakkaa. Tästä
tuote-summasta luopuu eri maiden osiksi seuraavat määrät:

      Yhdysvallat tuottavat            1385,000,000 naulaa.
      Brasilia                           78,000,000    "
      Muut Etelä-Amerikan maat           22,000,000    "
      Itä-Intia                        1036,000,000    "
      Kiina ja Siami                   1755,000,000    "
      Persia ja Turkestan               120,000,000    "
      Egypti                             69,375,000    "
      Algeria                               425,000    "
      Sierra-Leone                          100,000    "
      Muu Afrika                         70,000,000    "
      Välimeren seudut Euroopassa        14,100,000    "
                              yhteensä 4550,000,000 naulaa.

On laskettu lukua, että koko tämä vuotinen saalis riittäisi
ympäröitsemään maa-palloa päivän-tasaajan kohdalla semmoisella
pumpuli-vyöllä, jonka leveys olisi puolen-toista kyynärää ja paksuus
puolen kyynärää. Kuinka vahvasti pumpulin-viljelys Amerikan
Yhdys-valloissa on viimeisinäkin vuosikymmeninä karttunut, näemme
siitä, että saalis v. 1830 oli ainoastaan 400 miljoonaa naulaa, mutta
1859 viidettä vertaa eli 1840 miljoonaa naulaa. Kaikesta pumpulista,
mikä Englannin tehtaissa kehrätään, on 85 % ollut Yhdys-valloista
tuotua. Meidän on muistaminen, että koko tämä pumpulin paljous on
kasvatettu Neekeri-orjilla, ja että pumpulin-viljelys on juuri etevin
syy, minkä tähden eteläiset valtiot eivät suostu vapauttamaan orjiansa.
Se sota, mikä sittemmin on syttynyt pohjoisten ja eteläisten valtain
välillä, tulee nähtävästi paljon muuttamaan pumpuli-viljelyksen seikat
ja suhteet. Euroopassa kärsitty pumpuli-pula synnyttää synnyttämistään
uusia viljelys-paikkoja pitkin Aasian, Afrikan ja Australian
rannikoita, ja kun kerran vapaa työ tulee kasvattamaan Euroopan
pumpuli-tarpeet, on myös, toivoaksemme, orjuus Amerikassa kadottanut
viimeisen tukensa.

Nykyänsä ovat kaikissa sivistyneissä maissa pumpuliset vaatteet
levinneet kaikkiin säätyihin. Syy on näiden vaatteiden keli-hinta, joka
isommaksi osaksi tulee koneellisesta valmistuksesta. Niin kauan kuin
meidänkin maassa pumpuli kehrättiin ainoastaan tavallisessa rukissa,
kului yhdeltä ihmiseltä viikon päivät kartatessa ja kehrätessä naulan
pumpulia. Vasta 1820-luvulla aljettiin Suomessa ostaa koneella tehtyä
niinkutsuttua "Engelskan lankaa". Samaseen aikaan syntyi Tampereella
Suomen ensimäinen pumpuli-tehdas. V. 1860 oli niitä maassamme 4
kappaletta, joiden työväen paljous oli 2300 henkeä ja valmistus-arvo
noin 2,700,000 markkaa.

Jos lähdemme silmäilemään itse kehräys-taiteen historiaa, havaitsemme,
että alkupuolella viime vuosisataa _rukkikin_ vielä oli Suomessa
tuntematon. Silloin kehrättiin ainoastaan _värttänällä_ eli
_kehrävarrella_, jota vielä nykyiset vanhat muistavat nähneensä.
Vanhanaikainen kehrääjä, joka istui jossakin korkealla, esim. pirtin
halko-orsilla, hiersi kehrävartta pitkin reittänsä semmoisella
voimalla, että se siitä pyöri kappaleen aikaa, laskeutuen laattia
kohden ja samassa punoen langaksi tuota kehrääjän hyppysistä lähtevää
lapetta. Juuri kun värttänä oli lakata kieppimästä, temmattiin se
takaisin ylös, lanka kerittiin sen ympäri ja temppu alkoi uudelleen.
Värttänän rinnalla oli _rukki_ jo suuri edistys-askel. Kuitenkin
on vasta _kehräys-kone_ tehnyt vaatteet meille niin halpahintaisiksi
ja hyviksi, kuin nykyänsä ovat.

Se kone, joka on vaikuttanut niin suuren muutoksen kaikkien säätyin
jokapäiväisessä olossa, ansaitsee erinäistä tarkastusta. Ensimäinen
toimi koneellisessa kehräyksessä on venyttää ja likistää yhteen
ne pumpuli-karvat, joista langan pitää syntymän, niin että ne
vähitellen yhtyvät tasaiseksi nauhamaiseksi lappeeksi. Tämä tapahtuu
käsi-kehräyksessä meikein huomaamatta, sormien painaessa ja silittäessä
hahtuvaa. Koneellisesti se käy sillä tavoin, että kartattu pumpuli
monituisesti kulkee kieriväin telain välitse, jotka liikkuvat eri
nopeudella. Näin syntynyt lape kerääntyy rullaan ja on nyt valmis
kehrättäväksi.

Vasta viime vuosisadan keskipaikoilla keksi eräs köyhä Englantilainen
kaiteentekijä, nimeltä Highs, ensimäisen kehräys-koneen, jonka hän
nimitti tyttärensä nimellä: _Jenny_. Tässä koneessa oli iso joukko
kehräpäitä, jotka kaikki kulkivat yhteisellä liike-voimalla ja
valmistivat lankansa tuosta lappeeksi sovitetusta pumpulista. Mutta
tällä tavoin ei kuitenkaan saatu niin hienoa, tasaista ja tukevaa
lankaa, että se olisi loimeksi kelvannut. Silloin Rikhard Arkwright,
parran-ajaja Prestonissa Englannin-maalla, keksi koneen, joka muutti
koko kehräys-taiteen uudelle kannalle. Valmis nauhamainen pumpuli-lape
pantiin kulkemaan useiden parittain olevain telojen välitse, josta
aliset olivat juovikkaat, yliset sileät, ja kukin jälkimäinen pari
kieri suuremmalla nopeudella kuin edellisensä. Tällä lailla täytyi
lappeen venyä venymistään niin pieneksi kuin lanka aiottiin, ja samassa
se punottiin erinäisellä kieputuksella. On sovelias sivu-mennen
mainita, että Arkwright keksinnöllään ansaitsi itselleen äärettömän
rikkauden. Mutta vasta Samuel Crampton, joka sovitti yhteen
jenny-koneen ja Arkwrightin telat keksi sillä tavoin nykyisen
kehräys-koneen, joka siitä syystä sai nimen: _muuli-jenny_ eli
sekasukuinen jenny. Seuraavan sivun kuva voipi antaa käsityksen tämän
koneen rakennuksesta.

R, R, R ovat rullat, joiden päällä pumpuli-lappeet ovat kerittynä,
kulkien tästä tela-parien T välitse kehräpäähän I. Rattaat A A kulkevat
pikkuista rauta-tietä eteen päin, venyttävät langan kulkiessaan ja
palaavat taas saman tien. Ratasten liikunto panee samassa liikkeelle
hiulun H, joka, niinkuin tavallisessa rukissa, pyörittää kehrän K ja
koko kehräpään K I. Telat T ovat nuo Arkwright'in keksimät, jotka
kierivät eri nopeudella ja sillä tavoin pienentävät lappeen langaksi,
samassa kuin kehräpää I sen punoo punomistaan. Kun rattaat alkavat
eteen päin kulkea, nostaa pidäke P langan korkealle ja estää sen
kerääntymästä kehräpäähän; silloin lanka venyessänsä kiertyy. Mutta kun
rattaat ovat päässeet matkansa päähän ja alkavat takaperin kulkea, niin
pidäke laskeutuu; lanka silloin kerääntyy kehräpäähän, ja ohjake O
sovittaa sen kulkua, niin että kehräpäässä syntyy huin eli käämin
muotoinen terä. Tämä rattaiden liikunto edes-takaisin toimittaa siis
koko kehräyksen, joka telojen avulla tarkemmin tasoitetaan. Olemme
tässä vain osoittaneet, kuinka yksi kehräpää liikkuu ja vaikuttaa.
Mutta kahdet rattaat, jotka kahden puolen liikkuvat rinnatusten ja
molemmat varsin yhtä tasaa, panevat kerrallaan noin sata-määrän
kehräpäitä käymään. Tämä se ihmeteltävä muuli-jenny on, joka niin
silmin-nähtävällä tavalla on edistänyt ihmiskunnan rikkautta ja
ruumiillista toimeentuloa.



VIIPURIN PAMAUS.


Ensimäinen Luku.

Pohjoisten valtakuntain väli lopulla 15:tta vuosisataa.

Jo kaksi vuosisataa olivat Venäjä ja Ruotsi taistelleet Karjalan
omistamisesta. Ensi alussa oli voitto näyttänyt kallistuvan
Ruotsalaisten puolelle, siihen aikaan kun Torkel Knuutinpojan
ritari-retket uhkasivat temmata koko Karjalaisen heimokunnan pois
Nougorodin alta ja rajoittaa Slavilaisten valtaa heidän omiin
kansallisiin ääriinsä. Mutta pian oli onni taas kääntynyt, varsinkin
Ruotsalaisen marskin surman jälkeen, ja aikoja oli ollut, jolloin
itse Viipurinkin linnassa Nougorodilainen posadnikki isännöitsi.
Pähkinälinnan rauhanteko v. 1323 koki nämä seikat sovittaa sillä
tavoin, että isompi osa Karjalais-heimokuntaa jäi Venäjälle, mutta
Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat ynnä Viipurin linna heitettiin
Ruotsin omaksi. Rajajoki ja ylinen Vuoksen-virta tulivat valtakuntien
rajoiksi asutulla alalla; ylempänä taas, missä asumaton erämaa alkoi,
olivat rajapyykit harvassa ja epä-vakaisia, ja antoivatkin sitten
alituisia riidan syitä, sitä myöden kuin takamaat kahden puolen
täyttyivät uutis-asukkaista. Mutta syvempi syy, kuin rajain
epä-vakaisuus, esti tämän rauhan tulemasta "ikuiseksi", kuten
sovinto-kirjassa oli luvattu. Slavilainen valta oli kerran mahtavakin
ollut ja silloin tottunut pitämään Suomensukuiset kansat laillisena
perintönänsä. Nyt se heikkoutensa ja hajallisuutensa aikana oli
Germanilaisille kansoille kadottanut ison osan tätä luultua
omaisuuttaan, nimittäin Saksalaisille Liivin ja Viron maat
Peipos-järveen ja Narva-jokeen saakka, ja Ruotsalaisille koko
Suomenniemen varsin lähelle sitä valtatietä, josta Nougorodin ja
Venäjän kaikki länsimainen kauppa kulki. Nämä vauriot syvästi
loukkasivat Slavilaisten etua, mutta vielä syvemmin heidän kopeuttansa
ja uskonnollistakin tuntoa; sillä heidän uudet naapurinsa lännessä
tunnustivat Romalaisen paavin hengellistä valtaa, mutta Venäläiset
noudattivat Kreikan-kirkon sääntöjä, ja nämä veljes-kirkot vihasivat
toisiansa pahemmin kuin pakanoita. Näin asiain ollessa ei ollut kuin
luonnollista, että Venäjä, sitä myöden kuin se jälleen voimistui,
kokisi kostaa entiset kärsimänsä, ottaen takaisin, mitä oli kadottanut,
ja lisäksi valloittaen, mitä sodan onni antaisi. "Ikuisen rauhan"
siasta oli perustettu ikuinen rauhattomuus, ja Karjala kahden puolen
valta-rajaa oli jo kaksi vuosisataa ollut alituisena vainon tantereena.

Lopulla 15:tta vuosisataa tämä rauhattomuus sai pelättävän muodon.
Siihen asti oli tuo tasavaltainen Nougorod melkein yksinänsä ajanut
Slavilaisuuden asiat tällä puolen. Nyt sitä vastoin Moskovan
suuriruhtinas-kunta, hallitsijansa Iivana Vasilinpoian alla, kohosi
koko Venäläisen vallan pääksi ja astui yhdistetyillä voimilla
sota-kentälle. Samalla aikaa taas länsi-valtojen voimat olivat enemmän
hajallansa kuin milloinkaan. Liivissä oli pitkällinen sota raivonnut
hengellisen ja maallisen vallan välillä, ja kun tämä talttui, syttyi
verinen riita Riian kaupungin ja Saksalaisen ritariston kesken.
Ruotsin-vallassa oli tosin Sten Sture vanhempi osannut karkoittaa
Tanskalaiset maasta ja piti nyt hallitus-ohjat valtio-hoitajana. Mutta
valtakunnan sekä maalliset että hengelliset herrat olivat liian
mahtavat ja itsevaltaiset, että Stuuren toimissa olisi oikeata
jäntevyyttä voinut olla, ja Tanska puolestaan koki julkisilla ja
salaisilla juonilla kylvää eripuraisuutta. Se raju-ilma, joka oli
yltymässä Venäjän puolelta, oli tosin jo vetänyt Ruotsin hallituksen
silmät Suomen rajan varustamiseen, ja Eerikki Akselinpoika Tott,
joka v. 1475 sai Viipurin läänitykseksi, oli rakennuttanut uuden
Olavin-linnan eli Savonlinnan, vieläpä ympäröinnyt Viipurin kaupunkia
kivisellä muurilla. Vaaran karttuessa, kokivat Ruotsin hallitusmiehet
sovittaa sisälliset riidat Liivinmaassa ja sitoa sen maan mahtajat
yhteiseen liittoon Venäjää vastaan. Tämä vihdoin onnistuikin v. 1492,
jolloin Lokak. 22 p. senlainen välipuhe solmittiin Tukholmassa. Mutta
samalla aikaa oli Venäjäkin itsellensä löytänyt liittolaisen, joka
Ruotsille oli mitä vaarallisimpia. Se oli Tanskan ja Norjan kuningas
Hannu eli Juhana, joka yhä etsi tilaisuutta valloittaksensa Ruotsin
kruunua ja tätä tarkoitusta varten ei epäillyt houkutella eri-uskoisen
Venäjän tylyjä laumoja Suomen päälle. Kesällä 1493 kävivät hänen
lähettiläänsä suuriruhtinaan tykönä, ja seuraus oli, että Iivana kohta
lähetti lankonsa, Demetrio Palaiologon, Tanskaan, missä liitto
solmittiin Marrask. 8 p. yhteisesti Sten Stuurea ja Liivin maamestaria
vastaan. Kahden puolen luvattiin naapuri-sopua ja uusi rajankäynti,
niin pian kuin Hannu kuningas saisi Ruotsalaisen kruunun ja sen kanssa
Suomenmaan omaan haltuunsa. Suuriruhtinas taas ei mielestään vaatinut
kohtuuttomia, kun lupasi tytyä siihen, mikä muka vanhastaan oli
Nougorodin ja Venäjän-vallan oikeata omaisuutta ollut. Mutta siihen
luokkaan hän lukikin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat, eli koko
sen osan Karjalaa, minkä Torkel Knuutinpoika muinoin oli valloittanut.
Kysymys oli siis, pitikö Suomenmaan kadottaman kahden vuosisadan
viljelystyöt ja kaikki ne ponnistukset, joilla Savo ja Karjala olivat
juuttuneet emämaahan kiinni. Semmoista ajatusta Suomen kansallistunto
jo siihen aikaan kauhistui.


Toinen Luku.

Suomalaisten puolustus-neuvot ja Venäläisten päälle-karkaus Syyskuussa
v. 1495.

Suomenmaassa oli jo kauan aikaa aavistettu myrskyn tuloa ja ne miehet,
jotka tälle maalle hyvää soivat, mutta varsinkin Turun jalo pispa,
Maunu Särkilahdelta, olivat kovin tuskillaan tämän poloisen isänmaansa
pelastuksesta. Tosin oli loppuvuodella 1487 rauha rakennettu Venäjän
kanssa viideksi vuodeksi. Mutta jo kauan ennen kuin sovittu aika
loppui, oli pienempiä meteliä tapahtunut pitkin rajaa Lapin seuduilla
Rajajokeen saakka, eikä ollut milloinkaan tietoa, minä hetkenä Iivanan
koko voima maahan hyökäisi. Sitä vastoin Suomen puolustus-neuvot olivat
kyllä heikkoja, ja Maunu pispan itsensä oli jo pari kertaa täytynyt
omien palvelijainsa kanssa rientää Knuutti Possen avuksi, joka Viipurin
haltiana oli pantu ensimäistä puuskaa kestämään. Mikä apu hädän
hetkellä voisi tulla Ruotsin puolelta, oli aina epätietoista, koska
Sten Stuure paljoa huolellisemmin valvoi omia etujansa Tanskan
kuningasta ja Ruotsin ylimyksiä vastaan, kuin Suomen etuja ja Suomen
raja-asioita. Ylipäänsä valtiohoitajan luonne synnytti täällä puolen
enemmän epäluuloa kuin turvallisuutta, ja milloin hän viime kerran oli
Suomessa käynyt, talvella ja kesällä 1491, oli hänelle riita syttynyt
Maunu pispan kanssa, vaikka tosin sovinto taas tehtiin Turun
sakaristossa ennen hänen lähtöään. Se liitto, minkä Stuure seuraavana
vuonna oli solminut Liivin maamestarin kanssa, ei myöskään ollut niin
paljoksi turvaksi, kuin ensi silmäyksellä näytti. Iivana, näet, oli
sinä vuonna rakennuttanut Joanan eli Ivangorodin linnan varsin
vastapäätä Narvaa, ja maamestari, joka tästä tuli hädilleen, oli
rientänyt hakemaan Ruotsin liittoa, mutta tarkoitti silmin-nähtävästi
ainoastaan apua itselleen eikä suinkaan avun-tekoa Suomenmaalle. Sitä
vastoin oli varomista, että juuri tämä liitto vielä enemmin yllyttäisi
Iivanan vihaa, ja että se ryntäys, mikä kenties oli aiottu Vironmaahan,
nyt tulisi siitä syystä kääntymään Suomea vastaan.

Tammikuussa v. 1493 oli Viipurissa jonkunmoinen kokous, jossa
keskusteltiin varustus-toimista Venäjää vastaan. Tämä vuosi ja seuraava
kuitenkin kuluivat jommoisessakin rauhassa. Mutta aikaisin kesällä 1495
saatiin tieto, että Venäläiset varustivat suurta valloitus-retkeä
Suomenmaahan. Ensimäinen sana tästä asiasta tuli Räävelin pispalta ja
kaniikeilta Maunu pispalle Turkuun, ja tämä kohta lähetti tiedon
Ruotsiin. Sten Stuurelta silloin tuli vastaus, että pispan piti
väkenensä rientämän Viipuriin, ja Maunu lähtikin meritse sinne Elokuun
keskipaikoilla. Ennen lähtöänsä hän näyttää antaneen käskyn läntisille
maakunnille, että neljä talonpoikaa varustaisivat joka viidennen
rientämään rajaa kohden Viipurin avuksi. Itse Viipurissa ei vielä nä'y
olleen tarkkaa käsitystä vaaran koko suuruudesta. Maunun tultua, Posse
otti pispan palvelijat ja muuta väkeä mukaansa ja marssi uljaasti rajan
yli. Mutta pian tuli havaitsemaan, että Venäläisten joukko oli hänelle
liian väkevä, ja hänen täytyi peräytyä Viipurin muurien taaksi. Tämä
ensimäinen kokemus osoitti tarpeelliseksi ryhtyä voimallisimpiin
varustus-neuvoihin. Pispa, joka valtiohoitajan poissa ollessa oli
ylimmäinen mies koko maassa ja paremmin kuin kukaan saattoi kiihoittaa
tämmöiseen sotaan uskon vihollisia vastaan, lähetti nyt Viipurista
käskyn kaikille Suomen asukkaille, että joka mies, joka oli viisitoista
täyttänyt, tarttuisi aseisin ja rientäisi Viipurin avuksi. Kohta sen
perästä hän itse lähti Turkuun järjestämään tätä maan-nostoa. Sillä
välin hän oli lähettänyt kirjeen toisensa perästä sekä Upsalan
arkipispalle että valtiohoitajalle, pyytäen voimallista ja viipymätöntä
apua Ruotsin puolelta.

Mutta ennen kuin vielä pispan toimittama nostoväki, saati Ruotsista
toivottava apu, saattoi liikkeelle tulla, olivat Venäjän laumat jo
samonneet rajan yli ja tulivat hirveästi hävittäen Viipurin edustalle.
Niiden voima mainitaan olleen 60,000 miestä ja päällikkönä oli ruhtinas
Danilo Vasilinpoika Shtjena, mutta Nougorodilaisen joukon johdatti
voivoda Jaakko Sakarjitsh ja Pihkovalaisen osakunnan ruhtinas Vasili
Shuiskoi, joiden lisäksi seurasi useita ruhtinaita ja mahtavia miehiä.
Tämmöinen voima näytti olevan aiottu koko Suomenmaan valloittamiseen,
ja Venäläiset kehuivatkin ei aikovansa palata, ennenkuin olisivat
nähneet Tukholman. Heillä oli muassansa kaikenmoisia piiritys-aseita,
muun seassa myöskin suunnattoman suuria tykkejä, joista muutamat
mainitaan olleen 24 jalan pituista. Näin varustetuina tulivat Rajan yli
Ristin-päivänä, Syysk. 14 p., ja etenivät Viipuria vastaan. Niinkuin
tavallisestikin, seurasi surma ja hävitys sodan jäljissä. Äyräpää,
Uusikirkko, Kivennapa ja Jääski eli koko maakunta Viipurin itäpuolella
oli jo tuhkina suitsemassa, ja kaikki asukkaat, mitkä eivät päässeet
pakoon, joutuivat surman omiksi.


Kolmas Luku.

Viipurin piiritys, Vatikiven kähäkkä, ja Venäläisten ensimäinen
rynnäkkö.

Silloin, niinkuin nytkin, oli Viipurin kaupunki kaakkois-puolella
sitä salmea, missä Torkelin rakentama linna seisoi pienessä
saaressaan. Etelä-puolella oli meren lahti, josta Uuraan salmen kautta
tullaan aavalle Suomenmerelle. Pohjois-puolella kaupunkia taas oli
Suomenveden-pohja, joka luoteesen päätyy Latookan salmeen, mutta
kaakkoa kohden pitkin kaupungin kuvetta lähettää kapenevan kaistaleen,
nimeltä Salakkalahti. Kaupunki, joka siis ainoastaan kaakon puolelta
yhtyi mannermaahan, oli ollut helppo varustus-värkeillä lujentaa, ja
luultavaa on, että jo ennen Tottin aikoja jonkun-moinen vallitus oli
ollut suojeluksena Venäläisten päällekarkauksia vastaan; muutoin olisi
vaikea ymmärtää, kuinka Mustaveljekset eli Dominikanit olisivat jo
v. 1450 uskaltaneet tänne luostarinsa rakentaa. Mutta se muuri, minkä
Tott nyt pari kymmentä vuotta sitten oli rakennuttanut, oli täydellinen
kivestä tehty linnoitus, jonka rinteestä kohosi useita vahvoja torneja.
Saman varustuksen takana kokosi Knuutti Posse ne vähäiset voimat, mitkä
tässä hädässä olivat saatavana. Maan etevimmät ritarit ja päälliköt
palvelijoinensa olivat jo saapuville tulleet, ja niiden seassa
mainitaan Henrikki Eerikinpoika Bitz Pohjois-Suomen laamanni, Tönne
Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika, eräs Winholt
niminen luultavasti Saksalainen sekä useat muut. Myöskin pispa Maunu
oli sinne jättänyt palvelioitansa, joiden lukumäärä oli kuudetta
kymmentä. Lisäksi alkoi talonpoikia kokoontua lähisistä maakunnista.
Ensimäiset olivat rajaseutujen pakolaiset, mutta nämä enimmäksi osaksi
lähtivät taas tiehensä. Sitä vastoin ennättivät jo Uusmaalaiset
paikalle, vaikka niiden sotakunto, kuten kohta saamme nähdä, ei ollut
juuri kehuttava. Näillä voimilla oli ainakin ensimäistä puuskaa
kestäminen. Samalla aikaa piti Posse huolta Länsi-Suomen suojeluksesta,
jos vihollinen yrittäisi samota sinne asti. Eräs Pentti Niilonpoika
lähetettiin Viipurista Kymijoelle valmistamaan murroksia ja
suojelus-värkkiä. Hän palasi kohta taas Viipuriin, ja Klaus
Henrikinpoika Horn Etelä-Suomen laamanni, sekä Herman Fleming
Louhisaaren herra asetettiin vahtia pitämään Kymijoella. Turun
seuduilla oli rahvas varustaimallaan; mutta puute oli ritareista ja
ase-miehistä, jotka olisivat voineet johdattaa talonpoikien joukkoja ja
lisätä heille uskallusta. Lokakuun 1 p. marssivat kaikki Turun läänin
"vapaat miehet", Turun ohitse. Eräs Severin eli Söyrinki niminen heitä
johdatti, ja pispa siunasi heidän lippunsa uskon ja isänmaan
suojelemiseksi.

Pyhän Matheus'en päivänä, Syysk. 21 p., olivat Venäläiset alkaneet
levittää leirinsä Viipurin etelä-puolella.

    "Heitä tuhansia Viipurin edustalla löytään,
    Koko kentän rakentavat värkkiä täyteen;"

kertoo Ruotsin riimikronika. Kolme ensimäistä viikkoa piirittivät
kaupunkia ainoastaan itä-puolelta, ja länsi-puolelta oli Viipuri
vielä vapaana ottamaan vastaan ne lisäväet, mitkä tulla lappasivat
kaikista Suomen maakunnista. Vihollinen sill'aikaa valmisteli
piiritys-värkkiänsä ja tutkieli lähiset saaret ja seudut.
Kaupunkilaiset puolestaan tekivät muutamia uloskarkauksia. Viikolla
Lokak. 4-10 pp. välillä tapettiin muutamilla saarilla noin 40
Venäläistä, ja Winholt teki toisen retken samalla onnella. Mutta
Venäläiset jo alkoivat kiertää Suomenveden-pohjaa ja pyrkiä Lavolan
salmen yli, sulkeaksensa Viipurin länsi-puoltakin. Tätä estääksensä
lähetettiin yöllä maanantaita vastaan, Lokak. 11-12 pp. välillä,
retkikunta ulos kaupungista Lavolan seuduille. Johdattajina olivat
Niilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholt; muassa seurasi 100
aatelis-palvelijaa ja noin 800 Uusmaan talonpoikaa. Matka kävi veneillä
kolme neljännestä peninkulmaa luoteesen, vaikka Lavolan salmi viepi
vedet ulos Juustilanjärvestä. Salmi, joka meidän aikoina on muuttunut
Saimaan-kanavan suuksi, oli etelä-osassaan veneen-kululle kelvollinen;
mutta sen pohjois-päässä, noin pari uutta virstaa ylöspäin oli
koski, joka kutsuttiin _Vatikiven_- eli vanhoissa kirjoissa
_Vatukiven_- koskeksi. Sama paikka mainitaan olleen Venäläisten
tavallinen ylikäytävä, kun he tahtoivat Viipuria kiertämällä samota
sisämaahan. Mahdollista on, että Viipurilaiset tällä kertaa olivat
tänne laittaneet muutamia varustus-värkkiä estämään vihollisen pääsöä
lännemmäksi, ja retken tarkoitus ei ainakaan näy muuta olleen, kuin
vastustaa Venäläisten tuloa salmen yli.

Mutta asia kävi varsin onnettomasti. Tuskin oli maalle noustu veneistä,
niin tuli huuto, että Venäläiset lähestyivät. Uusmaan talonpoiat kohta
ryntäsivät veneisin toinen toisensa päälle, niin että toinen puoli
aluksista uppoontui. Sitä vastoin aatelis-palvelijat tekivät
viholliselle miehuullista vastarintaa, sill'aikaa kuin vesi muutamista
veneistä taas tyhjennettiin. Joukko Venäläisiä tapettiin ja
Uusmaalaiset alkoivat jälleen rohjentua. Mutta nyt tuli isompi
Venäläis-voima; aatelis-palvelijain täytyi peräytyä rannalle päin, ja
talonpojat syöksyivät taas pakoon veneisinsä. Tämä Uusmaalaisten veltto
pelkurius tuotti tuhon kaikille. Noin 100 talonpoikaa hukkui.
Aatelispalvelijoista ei tullut takaisin kuin 8 tai 10, ja muiden seassa
olivat kaikki Maunu pispan palvelijat, paitsi kokkia ja viittä miestä,
kaatuneet tai vangiksi tulleet. Vangiksi myöskin joutuivat Niilo
Pentinpoika ja Maunu Frille. Mutta Winholt pelasti itsensä sillä, että
hän köyden avulla vedessä laahasi veneen perästä. Tämä Vatikiven
onneton kähäkkä synnytti paljon mieli-karvautta Viipurissa. Posse oli
ä'issään talonpoikien kelvottomuudesta ja vakuutti, että jos 400
Uusmaalaista kuulevat äänen kahdesta Venäläisestä, he muka oieti
pötkivät pakoon. Jotain syytä hänellä näkyy olleenkin; sillä paljas
sanoma tästä onnettomuudesta hajoitti metsiin 150 Porvoon-lääniläistä,
jotka matkalla Viipuriin jo olivat tulleet Säkkijärvelle. Pahinta oli,
että Venäläisillä nyt oli vapaa pääsö Lavolan salmen yli, josta heitä
joka hetki täytyi odottaa saartamaan Viipuria lännenkin puolelta. Tämä
varottu asia kävikin varsin pian toteen.

Jo luultavasti toisena päivänä teki Venäläisten päävoima itäiseltä eli
Pantsarlahden puolelta ensimäisen rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, tuoden
risu-vihkoja, tankoja ja tikapuita. Kaupunkilaiset tekivät voimallista
ja onnellista vastarintaa. Kahdella lipulla viholliset tunkeusivat
Mustaveljes-luostarin editse muurin ja meren välille; mutta he ajettiin
väkivoimalla takaisin ja palasivat leiriinsä. Juuri päävoiman
peräytyessä, ilmaantui toisella puolen kaupunkia se osakunta, joka oli
kiertänyt Suomenveden--pohjaa. Heitä oli paitsi jalkaväkeä noin 450
ratsua, jotka nyt asettuivat saartamaan Viipuria lännen puolelta.


Neljäs Luku.

Viipurin pelastus.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Viipurin sota-päälliköt Lokakuun 14 p.
kirjoittivat valtiohoitajalle Ruotsiin, pyytäen häntä kiireesti
rientämään heidän avuksensa. Tämä kirje ei voinut tulla perille ennen
kuin Marraskuussa ja avun toiveet siis olivat kyllä kaukaisia. Tosin
Stuure jo aikaisin kesällä oli saanut muistutuksia Suomen vaarasta, ja
monituisilla kirjeillä oli häntä pyydetty tulemaan sotavoiman kanssa
tänne. Mutta valtiohoitajalla ja Ruotsin herroilla oli par'aikaa muuta
tekemistä. He viettivät kesänsä Kalmarissa sotainnon hieromisissa
Tanskan kanssa ja ennättivät tuskin ajatella Suomen varustamista ja
auttamista. Vasta silloin, kun hätähuudot itäiseltä rajalta tulivat
aivan haikeiksi, päätettiin, että Sten Stuure ja useat muut herrat
kokoisivat sotavoiman ja itsekin lähtisivät Suomen puolelle. Mutta
vuoden-aika oli jo myöhäinen ja valmistus-toimet tietysti vetivät
aikaa. Vihdoin Marraskuun keskipaikoilla oli Stuure ko'onnut noin 900
miestä sota-väkeä; Pyhän Eerikin lippu tuotiin Upsalasta, ja Katrinan
päivänä, Marrask. 25 p., lähdettiin Koohaminan satamasta merelle. Mutta
nyt tuli talvi väliin. Vastatuulta, jäätä ja lunta sattui matkalaisten
tielle, kaksi laivaa särkyi ja muutamain täytyi palata. Muut, ja niissä
valtiohoitaja itse, päättivät Antinpäivänä, Marrask. 30 p., Ahvenaan.
Miehistä ei kukaan ollut hukkunut, mutta lähes 400 olivat jääneet
tulematta. Ne, jotka Ahvenaan olivat päässeetkin, kärsivät suurta
haittaa pakkasesta; sillä talvi tuli ankarampi, kuin mies-muistissa oli
ollut, niin että muutamat kuolivat viluun ja osa kylmättyi. Kuitenkin
nyt oltiin vasta puoli-tiessä. Laivat ja muona-varat jäätyivät kiinni
Ahvenaan ja väen täytyi jään yli matkata Turkuun. Näin myöhästyneet
toimet eivät voineet Suomelle suurta apua tuottaa. Mutta sen siaan
säättiin Ruotsissa messuja, paastoja ja rukouksia muka "kristikunnan ja
poloisen maakunnan, Suomen, edestä".

Viipurissa sillä välin olivat Knuutti Posse ja Suomalaiset
miehuullisesti vastustaneet Venäläisten yrityksiä. Vihollinen ampui
kaupunkia suurilla tykeillänsä, ja muurit tornineen alkoivat haljeta ja
kukistua. Mutta Posse korjautti ennättämistään kaikki vammat, ja
Winholt piti valpasta vahtia. Näin kului viikko toisensa perästä,
jolloin Venäläiset eivät näytä yrittäneen mitään suurempaa rynnäkköä.
Riimikronika vain kertoo:

    "He ampuivat kaksi tornia maahan;
    Silloin muuri rupesi mullistumahan.
    Kolmannen tornin ampuivat niin,
    Että kaks' kerta-säkkiä mahtuisi siihen.
    Tuo kelpo Knuut Posse, urhea mies,
    Hän ne suuret reiät tukkia ties';
    Ja Winholt rehellisesti
    Oli valpas ja vihollisen esti". --

Epätietoista on, liekö Viipuri sillä välin saanut mitään lisäväkeä.
Niin pian kuin vihollinen oli täydellisesti saartanut kaupunkia, ei muu
kuin harjaantunut sotaväki lie voinut tunkeuda piiritettyjen avuksi, ja
luultava siis on, että Länsi-suomen nostoväki pysähtyi Kymijoelle.
Tässä ainakin vaikuttivat sen, että Venäläiset eivät päässeet
retkeilemään Hämeesen. Savoon sitä vastoin karkasi tähän aikaan
Venäläinen parvikunta, jonka tarkoitus oli hätyyttää Olavin
linnaa. Mutta linnan isäntä eli vouti, Pietari Niilonpoika, lähti
ritari-palvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja ajoi
parvikunnan takaisin rajan yli. Venäläiset eivät ennättäneet tehdä
muuta vahinkoa, kuin polttaa muutamat talot ja tappaa yhden
nimismiehen. Mutta Pietari Niilonpoika ja Savon miehet kävivät pahaa
pahalla kostamassa, polttaen Venäjän puolella rajaa enemmän kuin 800
taloa ja kaataen monta Venäläistä.

Äkillinen talven-tulo Marraskuun lopulla näyttää pakoittaneen Viipurin
piirittäjiä yrittämään lopullista rynnäkköä, elleivät tahtoisi tyhjin
toimin palata omaan maahansa. Aikaisin aamulla Pyhän Antin päivänä,
Marrask. 30 p., marssivat viholliset summattomalla ratsu- ja jalka-väen
voimalla kaupunkia vastaan, nostaen miehuullisesti leveitä tikapuita
muurin tasalle. Nyt syntyi hirmuinen taistelus. Venäläisten suuri
enemmyys alkoi kallistaa voiton heidän puolelleen. Riimikronika kertoo,
että he olivat seitsemän tuntia muurin päällä, jossa heidän paasunansa
soivat yhtenään, ja että jo olivat valloittaneet useita torneja, joista
heiluttivat lippujansa. Muurista alkoi vihollinen laskea tikapuunsa
alas kaupunkiin, ja Viipurin viimeinen hetki näytti tulleen. Mutta
kaupungin puolustajat eivät nytkään hämmästyneet, vaan sytyttivät yhden
tornin alle tervaa ja muita palavia aineita, ja polttivat siihen suuren
joukon Venäläisiä. Silloin tuli Venäläisten päälle äkillinen pelon
huimaus, jonka oikeata syytä emme tarkoin tunne. Mahdollista on, että
Posse jollakin kruuti-kaivoksella räjähytti osan ryntääjiä ilmaan; ja
kansan-taru, joka myöhemmin oman käsityksensä mukaan kuvasi näitä
seikkoja, on antanut tapaukselle nimen: _Viipurin pamaus_, koska
muka viholliset suurella räjähdyksellä olivat ilmaan lentäneet. Rahvas
piti Possen suurena velhona, joka taikauksilla oli tämän kumman
saattanut toimeen. Mutta Posse itse ja muut kaupungin päälliköt
selittivät koko tapauksen sulaksi ihme-työksi, jonka Pyhä Andreas
juhlapäivänänsä oli heille tehnyt. Oli muka taivaalla näkynyt loistava
Pyhän Antin risti, jota nähdessään viholliset kovin hämmästyivät,
olletikkin koska kaupunki heidän silmiinsä näytti olevan täynnänsä
puolustajia, vaikka todellakin oli Venäläisten suhteen turhan vähäinen
joukko. Mikä lieneekään oikea syy ollut, niin ryntääjät pötkivät
hätäisesti muurista pakoon ja peräytyivät leiriinsä.

Tällä tavoin nyt Viipuri oli pelastettu. Tosin kaupunkilaisten voima
oli liian heikko yrittämään valloittaa Venäläisten leiriä. Mutta nämä
jo itse alkoivat salaisesti valmistaa lähtöänsä. Barbaran yönä, Jouluk.
4 p:ää vastaan, lähti osa heitä tiehensä, ja ennenkuin Pyhän Annan
juhlia vietettiin, joka täällä Suomessa tapahtui Joulukuun 15 p., oli
piiritys kokonaan lakannut, kestettyänsä puolen kolmatta kuukautta.
Possen ja Viipurilaisten urhollisuus oli tällä hädän aialla säilyttänyt
Suomenmaalle sen entiset rajat itää kohden ja pidättänyt Venäläisten
paisuvan vallan. Mutta raja-maakunta oli hirveästi hävitetty; talot
olivat poltetut, vilja ja karja ryöstetty, ja osa asukkaista surmattu
tai viety Venäjään. Ne taas, jotka olivat piilotelleet metsissä ja
murroksissa, olivat saaneet taistella nälän ja kauhean pakkasen
kynsissä; heidän oli silmät päässä paisuneina nyrkkien kokoisiksi, ja
moni kaatui kohta kuoliaaksi, niin pian kuin lämpimään tuli tai ruokaa
sai.

Juuri samana päivänä, kuin Viipurin pamaus tapahtui, oli Sten Stuure
väkenensä tullut Ahvenaan. Vähää ennen Joulua hän tuli Turkuun ja
kokoitteli siellä väkeänsä sekä muona-varojansa, jotka hevoisilla
kuljetettiin Ahvenasta. Luultava on, että hän vielä talvi-sydännä
aikoi marssia Viipurin avuksi. Mutta juuri Joulu-yönä, kun papit
tuomiokirkossa alkoivat veisata "Te Deum", tuli iloinen sanoma Viipurin
ihmeellisestä pelastuksesta. Se oli kirje, jonka Viipurilaiset olivat
lähettäneet niille herroille, jotka Kymijoella vahtia pitivät, ja jonka
nämä kiireesti toimittivat Turkuun. Joulu-ilon lisäksi tuli nyt ilo
isänmaan onnellisesta pelastuksesta. Uskallamme lisätä, vaikk'ei
historia sitä mainitse, että sinä yönä Turun kirkossa veisattiin
tavallista hartaammin Jumalalle ylistystä.


Viides Luku.

Kosto-retket v. 1496.

Venäjässä tämä suurten hankkeiden huono loppu synnytti paljon
mieli-karvautta. Iivana Vasilinpoika itse muutti lähemmäksi rajaa
Nougorodiin, ja toimitti sieltä uuden retkikunnan, jonka piti vielä
samana talvena käydä kostamassa edellisen retken vaurioita. Tämän uuden
sotavoiman päälliköiksi pantiin Nougorodilaiset voivodat ruhtinas Vasili
Kosoi ja Andrei Tiheliadnin. Tammik. 17 p. lähtivät Nougorodista ja
saivat käskyn tunkeutua Savoon ja Hämeesen asti mutta karttaa Viipuria.
Tämä puuska tuli varsin äkki-arvaamatta Suomen päälle. Stuure oli
hajoittanut väkensä talvi-majoihin. Hän oli jonkun osan lähettänyt
Satakunnan kuninkaan-kartanoon Kokemäelle; Talalaiset ja pestatun väen
hän oli toimittanut Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlonpojan
komennon alla hän määräsi Savonlinnan vahvistukseksi. Nämä
viimemainitut, kun he Helmik. 2 p. olivat perille tulemassa, joutuivat
vihollisen saaliiksi; sillä Venäläiset jo makasivat Savonlinnan
edustalla. Ainoastaan 7 tai 8 huovia, niiden seassa Knuutti
Kaarlonpoika, pääsivät tästä pulasta hengissä pakoon. Venäläiset eivät
kuitenkaan malttaneet viipyä Olavinlinnaa piirittämässä. Kauhealla
hävityksellä levisivät länteen päin, etenivät Hämeenlinnan seuduille
saakka, ryöstivät Hattulan kirkkoa, ja olivat ainoastaan kahden
päivämatkan päässä itse Turusta. Voimme arvata, mikä kiire tästä tuli
valtiohoitajalle. Arpakapula kulki Ahvenassa ja Uudella maalla, ja mies
talolta nostettiin aseisin. Sillä tavoin saatiin kokoon, jos
Riimikronikkaan saamme luottaa, koko 40,000 miestä, joista oli 900
huovia; tykistöä mainitaan olleen 103 "skerpentiniä". Helmikuun 24 p.
marssittiin tällä voimalla Turusta ulos. Mutta Venäläiset olivat jo
voittosaaliinsa kanssa kääntyneet kotimatkalle, eikä Stuure tavannut
ainoatakaan vihollista. Riimikronika sanoo:

    "Mitä nyt auttoi kaikki pidetty huoli?
    Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.
    Niissä ei kuulunut yhtä ihmis-sanaa;
    Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa".

Tämä kuvaus saattaa olla liiallinen; mutta epäilemättä oli hävitys
ollut mitä kovimpia. Maalisk. 6 p. tulivat hävittäjät suuren
vankijoukon kanssa takaisin Nougorodiin. Sten Stuure taas, joka jo
toisen kerran oli myöhästynyt toimissansa, päästi nostoväen jälleen
kotia ja majoitti sotamiehensä pappiloihin.

Silminnähtävä oli, että jos Venäläiset pääsisivät tekemään useita
semmoisia retkiä, Suomenmaa vihdoin hervottomuudesta joutuisi Venäjän
alle. Viimeinen kokemus oli osoittanut, että harjaantumaton
talonpoikainen nostoväki ei riittänyt suurempaan sotaan, ja maassa
löytyvä varsinainen sotaväki oli liian vähäinen. Tosin ne 400 miestä,
jotka viime syksynä olivat Stuuren joukosta jääneet, tulivat Paaston
aikana, Maaliskuun alussa, perästä. Mutta lisää tarvittiin, ja
valtiohoitaja palasi Maaliskuun lopulla Ruotsiin, hakemaan enemmän
väkeä Suomenmaan puolustukseksi. Väkeä tulikin; mutta Sten Sture, joka
oli luvannut ennen kuukauden kuluttua tulla takaisin Suomen puolelle,
viipyi koko kesän Ruotsissa pitämässä herrain-päiviä Tanskan asioista.
Suomen sotapäälliköksi oli jäänyt Svante Stuure, ja hänen kanssansa
Sten Turenpoika Bielke ja Eerikki Trolle.

Sill'aikaa kuin maalliset mahtajat niin heikolla menestyksellä
holhoivat Suomenmaan puolustamista, oli hengellinenkin valta täydessä
toimessa samaa tarkoitusta varten. Linköpingin mainio pispa Hemming
Gadd ja eräs Turun kaniikki Henrikki Wenne kiirehtivät Romaan, missä
silloin paavi Aleksanteri VI istui kristikuntaa hallitsemassa. Tältä
mieheltä osasivat toimittaa kaksi hengellistä kirjettä eli bullaa
Suomen eduksi; toisella kiellettiin Hannu kuningasta tällä hädän aialla
Ruotsin valtaa ahdistamasta; toisella luvattiin ane synnistä ja
piinasta niille, jotka lähtisivät risti-sotaan Venäläisiä vastaan.
Mutta Kristuksen siainen otti hyvän hinnan avun-teostansa, niin että
lähettiläisten täytyi eräältä Florensilaiselta rahakauppiaalta lainata
880 dukatia bullain lunnaiksi. Kuitenkin viipyivät nämä kalliit kirjeet
niin kauan tiellä, ett'ei niistä sinä vuonna mitään apua ollut. Hannu
kuningas yhä jatkoi juoniansa, jotka pidättivät valtiohoitajan Ruotsin
maalla, ja Iivana valmisti uusia hävitys-retkiä Suomea vastaan.

Venäjän etevimmät kanteet Ruotsia vastaan olivat: 1:ksi, että tuo uusi
linna Savossa oli rakennettu Venäjän puolelle rajaa; ja 2:ksi, että
koko Perä-pohja alkuperäisen rajakäynnin mukaan olisi kuuluva Venäjän
alueesen, vaikka Ruotsi sen oli muka aikojen kuluessa omaksensa
anastanut. Tässä ei ole tila tutkia näiden kanteiden oikeutta; siinä
kyllä, eitä Iivana edellä kaiken tahtoi Venäjälle valloittaa ne rajat,
mitkä hän arveli vanhempain rauhankirjain määräämiksi. Tästä syystä
Venäläiset taas Heinäkuussa hävittivät Juvassa, joka siihen aikaan
käsitti koko koillisen Savonmaan. Mutta vielä suurempi retki tehtiin
samaseen aikaan Vienan puolelta Pohjanmaata vastaan. Kaksi veljestä,
ruhtinaat Iivana ja Pietari Ushati, kokosivat suuren sotajoukon Vienan
seuduilta, Äänisjärveltä ja Ustjugista asti, kulkivat pitkin jäämeren
rannikkoa Norjalaisen alueen läpi ja samosivat Lapin kautta
Pohjanmaalle, eli niinkuin Venäjän kronikat sen nimittävät, "kymmenen
virran maalle", hävittäen koko rannikon Tornion ja Kalajoen välillä.
Asukkaat eivät nähneet muuta neuvoa kuin antautua Venäjän alle. Kun
voivodat syksympänä palasivat Moskovaan, seurasi heidän kanssansa
Liminkalaisia, jotka suuriruhtinaalle tarjosivat maakunnan
alamaisuutta. Iivana otti heidät suosiolla vastaan ja antoi heidän
palata kotiin. Näin Suomessa valtiolliset, kansalliset ja
uskonnollisetkin siteet katkesivat, ja henki jo näytti lähtevän
nääntyvästä ruumiista.

Se sotavoima, joka nyt vihdoin oli Suomeen ko'ottu, näyttää kesänsä
maanneen Viipurin seuduilla, eikä siis voinut kaukaisia meteliä
estää. Mutta tarpeelliseksi nähtiin jollakulla uros-työllä kostaa
Venäläisille heidän tekemiä vahingoitaan, ja syys-kesällä siis
valmistettiin suuri retki Viipurista Joanaa vastaan. Tarkoitus oli
nähtävästi muuttaa sodan kauhut Viron puollelle rajalle ja houkutella
Liivin ritarit sodan osallisuuteen, kuten he liitossaan v. 1492 olivat
luvanneet. Kohta Neitsyt Maarian taivaasen-oton jälkeen (Elok. 15 p.)
purjehtivat Svante Stuure ja Knuutti Posse 70:lla aluksella ja 2000:n
miehen kanssa ulos Viipurista ja tulivat Elok. 19 p. Narvajoelle, joka
oli vanhastaan rajana Viron ja Venäjän välillä. Virran suulla oli
vastapäätä toistansa näiden eri valtojen kaksi raja-linnaa,
länsipuolella Narva ja itäpuolella tuo neljä vuotta sitten rakennettu
Ivangorod eli Joana, jota nyt retki tarkoitti. Ruotsalaiset kohta
alkoivat ampua kaupunkia tykeillänsä, eivätkä paljon vastusta saaneet.
Joanassa oli noin 3000 miestä; mutta komentaja ruhtinas Juri Babitsh
pelästyi kohta ja pötki häpeällisesti tiehensä. Kaksi muuta ruhtinasta,
jotka sotajoukon kanssa seisoivat lähellä, eivät myöskään tulleet
avuksi, ja Joana joutui kahden viikon perästä Syysk. 2 p. piirittäjäin
valtaan. Ruotsalaiset saivat ylen suuren voittosaaliin. Mutta Knuutti
Kaarlonpoika, joka viime talvena oli onnellisesti päässyt Venäläisten
käsistä Savonlinnan edustalla, joutui tällä kertaa vihollisten valtaan
ja surmattiin hirmuisesti. Ruotsalaiset olivat nyt voittaneet paikan,
joka meren-takaisuutensa tähden oli heidän melkein mahdoton pitää. He
tarjosivat Joanan Liivin maamestarille, mutta tämä ei tohtinut rikkoa
rauhaa Venäjän kanssa. Seuraus oli, että Ruotsin väki saaliinsa ja
vankiensa kanssa palasi Viipuriin, jättäen Ivangorodin auki ja
autioksi. Mutta Venäläiset ottivat sen taas haltuunsa ja varustivat
entistä paremmaksi, häikistellen Liivin ritareita, jotka olivat
päästäneet niin hyvän otuksen käsistään. Pilkallansa ampuivat
Joanalaiset virran yli, niin ett'ei kukaan voinut turvallisesti kulkea
Narvan kaduilla, ja itse Narvan pormestari Juhana zur-Meininge
ammuttiin sillä tavoin kuoliaaksi.


Kuudes Luku.

Mahtajain toimet ja tuumat.

Sill'aikaa kuin Svante Stuure ja Knuutti Posse näin urhollisesti
ylensivät Ruotsin aseiden kunniaa, ennätti valtiohoitajakin palata
Suomeen. Nyt olisi toivomista ollut, että Ruotsin yhdistetty voima
olisi uusilla uros-töillä pakoittanut Venäläiset rauhaan. Mutta
valtiohoitaja, joka Ruotsissa oli tullut riidan alkuun arkipispan
kanssa, riitaantui tässä sekä Svante Stuuren että Maunu pispankin
kanssa eikä ollenkaan osoittanut sitä hallitsija-kuntoa, joka
nykyisessä asiain tilassa olisi ollut tarpeellinen. Svante, joka
valitti jääneensä koko edellisen kesän Venäläisten syötiksi, eikä
saaneensa elatusvaroja tai palkkaa palvelijoillensa, lähti tiehensä
Ruotsiin. Valtiohoitaja taas lähti rajan puolelle, ja otti mennessään
Turun pispalta 30 lästiä rukiita, luvaten valallisesti niillä Joanaa
varustella Ruotsin kruunun hyväksi. Mutta Joana jäi varustamatta, ja
Maunu pispa syystä arveli, että ne rukiit olisivat tehneet paremman
hyödyn, jos niitä olisi jaettu Suomen hiippakunnan köyhille, jotka
nälkään olivat nääntymässä. Lisäksi Sten Stuure melkein väkisin otti
suuren rahasumman Pyhän Hemmingin uhreilta; mutta halunsa suojella
Suomenmaata ei ollut yhtä suuri kuin halunsa ko'ota varoja. Hän oli jo
ehdotellut neuvoskunnalle, että joku osa Suomenmaata sopisi heittää
Venäjälle rauhan hinnaksi; mutta neuvoskunta ei siihen suostunut. Nyt
hänelle tuli pelko, että muka Svante Stuure nostaisi kapinan häntä
vastaan, ja hän arveli täytyvänsä palata Ruotsinmaahan. Maunu pispa
tuli kauheasti hädillensä isänmaan, köyhän Suomen tähden, joka näin
jäisi Venäläisten saaliiksi. Koko maakunnan täytyisi muka antautua
Venäjän alle, eikä olisi muuta odotettavana kuin marttiran-kuolema ja
pako. Ruotsista samalla aikaa lähetettiin vakuutus, ett'ei Svante eikä
kukaan muu tekisi Stenin poissa ollessa mitään eripuraisuutta;
päin-vastoin muka valtiohoitajan palaaminen voisi pikemmin sytyttää
kapinaa. Näistä neuvoista huolimatta valtiohoitaja tuli pois Viipurista
ja oli Joulun edellä Turussa. Vielä kerran pispa koki taivuttaa hänen
huikentelevaista mieltänsä, osoittaen Suomen suurta ja silminnähtävää
vaaraa. Stuure puolestaan vaati sitkeästi Maunulta lisää rahaa, ja
lupasi niillä pestata sotaväkeä Liivistä. Kun ei kumpikaan suostunut
toisen tuumiin, lähti valtiohoitaja vihdoin Ahvenan kautta omaan
maahansa. Hän mainitaan Suomessa ollessaan varustaneen väellä Viipuria
ja Savonlinnaa ja teettäneen murroksia Pernajasta Hämeen rajalle.
Mutta yleisesti häntä syytettiin, että hän sodan alusta saakka oli
kehnosti hoitanut Suomen asioita, ja että hän nyt jätti sen kurjaan
turvattomuuteen. "Eipä toivomista ole", kirjoitti Maunu pispa, "että
hän tällä tavoin voi pelastaa isänmaata, koska hän niin ylen
huikentelevainen on toimissansa".

Kaikeksi onneksi alkoivat jo Venäläisetkin taipua rauhantekoon.
Käkisalmelta tuli sovinnon tarjouksia, ja Maunu pispa lähti Tammikuun
lopulla Porvoosen, keskustelemaan sinne tulleiden Viipurin herrain
kanssa asiasta. Siellä päätettiin, että lähettiläs pantaisiin
Nougorodissa käymään, ja että jos ei varsinaista rauhaa saataisi
toimeen, kumminkin väli-rauha tehtäisiin kevääsen asti. Tällä välin oli
rajalla kaikki levollista, ja Maaliskuun 3 p. 1497 vihdoin solmittiin
Nougorodissa rauha kuudeksi vuodeksi.

Ennenkuin tämä sovinto vielä oli solmittu, vaikutti tytymättömyys
Sten Stuuren toimiin valtakumouksen Ruotsissa. Ylimykset kutsuivat
Hannu kuninkaan maahan, ja tämä kruunattiin loppuvuodella 1497. Sten
Stuure, joka eroitettiin valtiohoitaja-virasta, tehtiin sen siaan
valtio-hovimestariksi ja sai läänitykseksi koko Suomenmaan kaikkine
linnoinensa. Syytös, että hän huolettomuudellansa oli ollut syypää
Suomen kärsimyksiin, ei kuitenkaan tahtonut hänestä luopua. Mutta pispa
Maunu Särkilahdelta, joka aina oli valmis pitämään heikomman puolta,
koki tällä kertaa suojella Stuurea kaikista soimauksista. Kuitenkin
täytyi Sten Stuuren Johanuksena 1499 antaa läänityksistään Turun,
Viipurin ja Savon linnat takaisin kuninkaalle.

Mutta että Hannu kuninkaassa oli kaikkien enin syy ollut Suomen
kärsimyksiin, sitä ei kukaan silloin aavistanut. Vihdoin tapahtui, että
Paaston-aikana 1501 suuriruhtinaan lähettiläät tulivat Ruotsiin ja
Tukholman raastuvassa kuninkaan ja neuvoskunnan edessä esittivät
sovinto-ehtonsa. He muistuttivat Hannulle sen liiton, minkä hän v. 1493
oli tehnyt Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja vaativat nyt, että se
luvattu uusi rajankäynti tapahtuisi ja Venäjälle annettaisiin Savo ja
Karjala. Ja koska Hannu nyt Ruotsin kuninkaana oli valittanut
Venäläisten hävityksistä Suomenmaassa ja vaatinut heiltä vangit
takaisin, niin Iivana antoi vastata: "Teidänpä käskystä tuli
Ruotsinvalta meille molemmille viholliseksi, ja mitä väkeä
Ruotsalaisilta siinä sodassa hukkui, se hukkui, veli pyhä, Teidän
tähtenne". Nämä tiedot käänsivät Ruotsalaisten sydämmet pois Hannusta.
Hän eroitettiin vielä samana vuonna Ruotsin-vallasta, ja Sten Stuure
otettiin jälleen valtiohoitajaksi.

Mutta Iivana kääntyi sillä välin Liiviä vastaan, vaikka ei sielläkään
hänen valloitus-hankkeensa paremmin onnistuneet, kuin ennen
Suomenmaassa. V. 1504, Syysk. 14 p., tehtiin vihdoin Nougorodissa
Ruotsin ja Venäjän välillä tukeva rauha, joka sittemmin seuraavina
aikoina useita kertoja uudistettiin. Joka kerta puhuttiin
rajankäynnistä, ja joka kerta jäi asia entiseen epävakaiseen tilaansa.
Mutta Suomenmaalle jäi kumminkin sen vanha ala vähentämättä, ja tämä
oli pää-etu Viipurin mainiosta pamauksesta.



SUOMALAISET DELAWAREN SIIRTOKUNNASSA POHJOIS-AMERIKASSA.


Joskus on kuultu sanottavan, että muka Suomalaisilta kokonaan
puuttuu se urhea vehkeilys-henki, joka kaikissakin kansoissa on ajanut
joukon ihmisiä heittämään oman syntymä-maansa rajoja ja hakemaan
avarassa maailmassa uutta onnea ja asuin-siaa. Enimmät Euroopan
kansat, mutta varsinkin ne, jotka meren läheisyydessä asuvat, ovat
perustaneet siirtokuntia vieraissa maissa, joko omassa maan-osassa tai
valtamertenkin toisella puolen; -- näille uusille asuin-sioilleen ovat
vieneet kotimaansa tavat, laitokset ja sivistyksen, ja ovat sillä
tavoin kaukaisiin aloihin levittäneet kansallisuutensa nimen ja arvon.
Ainoastaan Suomen kansa, -- niin vakuutetaan, -- ei ole milloinkaan
uskaltanut retkeillä koti-nurkistansa ulommaksi, vaan on ollut muka
turpeesensa sidottu pahoina niinkuin hyvinäkin aikoina. Jos tässä
väitöksessä perää olisi, voisimme helpostikin siihen löytää tydyttävän
selityksen. Suomen kansalla on näihin päiviin saakka ollut täysi
uutis-asutuksen toimi omassa maassaan. Sillä on ollut ja on vieläkin
täysi työ kansoittamassa omat erämaansa, kuokkimassa omat korpensa
vilja-maiksi, eikä ole tähän saakka mikään väen-ahtaus pakoittanut
tämän kansan jäsentä hakemaan avarampaa tilaa suuressa avarassa
maailmassa. Mutta näinkin ollessa ovat Suomalaiset todellakin melkein
kaikkina aikoina lähettäneet siirtolaisia ulkomaille. Se on tunnettu
asia, että nyky-aikoina paljon Suomalaisia muuttaa Venäjän puolelle,
Pietariin, Aunukseen ja vielä edemmäksi, ja että Pohjois-suomesta väkeä
on siirtynyt Norjalaiselle Jäämeren rannikolle, missä tavallisesti
hyvin hyötyvät näiden seutujen runsaasta kalastuksesta. Mutta varsinkin
17:nnellä vuosisadalla näyttää Suomalaisilla olleen erinomainen halu
heittämään omia raukkoja rajojansa. Jo mainitun vuosisadan alussa,
ellei jo aikaisemmin, näyttää se siirtymys tapahtuneen, joka on
perustanut Suomalaisen väestön Vermlannin ja Norjan metsämaissa sekä
muutamissa muissa Ruotsin maakunnissa. Mutta vähäistä myöhemmin
valitettiin eräässä kuninkaallisessa julistuksessa vuodelta 1620, että
muka paljon väkeä, varsinkin Suomenmaasta, sekä naineita että
naimattomia, talonpoikia, trenkejä ja piikoja, muutti joka vuosi ulos
Puolalaiseen Liivinmaahan, Preussiin, Kuurinmaahan, Pommeriin,
Meklenpuriin, Riikaan, Dantsigiin, Lybekkiin ja vieraisin maihin ja
kaupunkeihin.[9] Tätä muuttamisen halua koettiin vuosisadan kuluessa
ankarilla asetuksilla tukehuttaa.[10] Mutta Suomen rahvaan rasitettu
tila, joka ei millään aikakaudella näy olleen niin raskas kuin juuri
näinä Ruotsin loisteen aikoina, ajoi yhäti Suomen miehiä lähtemään
onnen-ha'ulle joko Ruotsin puolelle tai muille vielä vieraammille
maille. Nämä teko-asiat todistavat selvästi, ett'ei äsken-mainittu
syytös Suomalaisen luonteen liikkumattomuudesta ole varsin
toden-peräinen. Paremmalla syyllä sopisi sanoa, että kotimaa on
heittänyt ja vieläkin heittääpi nämä pesästä lähteneet lapsensa
ilman kaiketta holhouksetta, ja että ne sillä tavoin ennen pitkää
vieraantuvat pois omasta kansallisuudestaan ja katoovat tietämättömiin.
Ne muutamat tiedot Suomalaisten siirtymisestä Pohjois-Amerikkaan, jotka
tässä lukijalle tarjotaan, antavat todistusta kumpaiseenkin kohtaan,
ensiksi eitä siirtymisen into Suomalaisissa oli varsin suuri, ja
toiseksi että siirtolaisten kansallisuus jo alusta saakka jätettiin
turvatta ja tuetta muukalaisuuden nieltäväksi. Tämä jälkimäinen seikka,
joka kipeästi loukkaa kansallistuntoamme, saapi kenties lohdutuksensa,
kun näemme, ett'ei Ruotsalaisetkaan, jotka paremmin varustetuina ja
turvatuina lähtivät samaan siirtokuntaan, ole voineet aian-pitkään
säilyttää kansalaisuuttansa Delawaren rannoilla. Mutta jos iloisella
tai suruisella mielellä, niin mielelläänpä ainakin lukenee nyky-aian
Suomalainen muutamat vähäiset tiedot niistä kansalaisistaan, jotka
kolmatta sataa vuotta takaperin muuttivat valtameren yli suureen
kaukaiseen länteen.[11]


1. Kuinka "Uusi Ruotsi" perustetaan.

Vuosisadan ajat olivat kuluneet Amerikan ensimäisestä löydöstä,
ennenkuin Eurooppalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia tämän maanosan
pohjoiselle mannermaalle. Ensimäinen uutis-asutus tapahtui v. 1607
Virginiassa, johon sata viisi Englantilaista tulivat yhdellä laivalla
ja perustivat kaupungin, jonka nimittivät Jamestown. V. 1614 paikoilla
Hollantilaiset asettuivat Hudsonin-virran seuduille ja rakensivat sen
suulle linnansa, jonka nimittivät: Uus'-Amsterdam, minkä nimen
Englantilaiset sitten ovat muuttaneet New-York'iksi (Uusi York).
Tästä Hollantilaiset levittivät valtansa etelään päin pitkin
nykyisen New-jersey'n rantamaata, kunnes he vihdoin rauhanteossa
v. 1664 heittivät koko alueensa Englantilaisten valtaan. Nämä
viime-mainitut olivat sillä välin v. 1620 perustaneet toisen
siirtokunnan koillis-puolella Hollantilaista aluetta, niinkutsutussa
Uudessa Englannissa. Sata yksi Englantilaista Puritania, jotka olivat
kotimaastansa lähteneet uskonvainoa pakoon, tulivat mainittuna vuonna
nykyiseen Newhampshiren maahan ja perustivat Plymouth'in kaupungin.
Kuinka nämä siirtokunnat versoivat ja lisääntyivät, ei ole tässä tila
tutkia. Ainoastaan se sopii mainita, että Hollantilaisten ja Virginiaan
asettuneiden Englantilaisten välille oli jäänyt avoin tila, joka
ulottui Delaware-virrasta luonaan päin. Mutta koko mainittukin virta,
joka nykyään New-jersey'n ja Pennsylvanian rajana kulkee pohjasesta
etelään ja luonaan, ja myöhemmin on saanut Philadelphian suuren
kaupungin länsi-varrellensa, oli oikeastaan vielä alku-asujainten,
Intianien, vallassa; sillä sen Fort-Nassau nimisen linnoituksen, minkä
Hollantilaiset olivat koettaneet rakentaa virran itäiselle rannalle,
olivat Intianit hävittäneet ja hajoittaneet. Juuri näille seuduille
asettui v. 1637 se Ruotsin hallituksen lähettämä siirtokunta, jonka
historia tässä lyhyesti kerrotaan.

Jo v. 1626 oli Ruotsissa herännyt suuri into ryhtyä siihen maailman
kauppaan, minkä Hollantilaiset ja Englantilaiset olivat alkaneet
harjoittaa. Erään Hollantilaisen, Usselinx'in, ehdotuksesta perusti
Kustaa Aadolfi kauppa-yhtiön Aasiaa, Afrikkaa ja Magellanin salmea
varten, ja kaikki kansanluokat, kuninkaallisesta huonekunnasta
talonpoikiin asti, kilvoittelivat ottamaan osakkeita. Laivoja
toimitettiin, amiraali, vara-amiraali, asiamiehet ja kauppiaat olivat
määrätyt, asia oli valmis toimeen panna. Silloin Ruotsin valta
sekaantui Saksan sotaan; joku vuosi myöhemmin kuningas kaatui, ja nuo
suuret kauppahankkeet raukesivat.

Mutta pari kolme vuotta myöhemmin sattui, että Hollantilaisten
ensimäinen kuvernöri Uus'Amsterdamissa, Pietari Meneve (eli Menuet),
eroitettiin virastansa ja tuli Ruotsiin, jossa hän kansleri Aksel
Oxenstiernalle ehdotteli siirtokunnan perustamista Delawaren
länsi-rannalle. Ruotsin hallitus kohta taipui tähän tuumaan, ja kuin
ystävällinen suostumus oli saatu Englanninkin hallitukselta, jonka
alamaiset ensin olivat nämä paikat löytäneet, niin retkikunta lähti
Götheporista kahdella laivalla Pietari Meneven komennon alla, ja tuli
onnellisesti maalle Delaware-lahden länsi-rannalle v. 1636 tai 1637.
Intianeilta kohta ostettiin pitkä maan-palsta pitkin lahden ja joen
läntistä rantaa ja ristittiin nimellä "Uusi Ruotsi". Sen rajat olivat:
etelästä Henlopen-nokka, ulkopuolella lahden suuta, nykyisen
Delaware-maan eteläisessä päässä; pohjoisessa Delaware-virran alimmat
kosket, nykyisen Trentonin kohdalla, vähäistä ylempänä sitä paikkaa
missä virta mutkistuu luonaan päin; länttä kohden piti saataman niin
paljon maata kuin tahdottiin ja Ruotsin alue luettiin sitten ulottuvan
Susquehanna-virtaan. Kauppakirja tehtiin Ruotsin kruunun nimessä
Hollannin kielellä, ja kun Intianit olivat panneet puumerkkinsä alle,
lähetettiin se Ruotsin arkistoihin.

Delaware-virta, jonka Intianit nimittivät "Poutaxat", oli syvä,
laivan-kululle kelpaava väylä, johon varsinkin lännen puolelta yhtyi
useita pienempiä jokia. Näistä on yksi, joka purkauupi pää-virtaan ei
kaukana sen suusta, ja Ruotsalaisilta sai nimen: _Kristiina-puro_.
Sen varrelle on myöhempinä aikoina syntynet kaupunki Wilmington. Sinne
Ruotsalaiset panivat ensimäisen uutis-asutuksensa, ja rakensivat ei
kaukana puron suulta pienen linnoituksen, jollen antoivat niinkuin
purollekkin kuninkaansa nimen: _Kristiina_. Paikka oli hyvin
valittu; se ei ollut varsin Hollantilaisten jaloissa, mutta kuitenkin
niin lähellä pää-virtaa, että selvästi voitiin eroittaa Delawaren
vedet sekä alukset, jotka siinä kulkivat. Hollantilaiset olivat kyllä
pian huomanneet nämä Ruotsalaisten toimet, ja heidän kuvernörinsä
Uus'-Amsterdamissa Wilhelm Reist antoi Toukok. 6 p. 1638 ulos
epäys-kirjan, jolla kielsi Ruotsalaisten oikeutta asettumaan näille
maille. Ilmeistä vihollisuutta ei kuitenkaan syntynyt, ja Meneve
hallitsi rauhassa pientä siirtokuntaansa, kunnes hän jonkun vuoden
perästä kuoli Kristiinassa. Hänen seuraajansa oli Ruotsalainen Pietari
Holländare, joka puolentoista vuoden perästä lähti takaisin Ruotsiin.
Siirtokunnan ainoa pappi, Reerus Thorkillus, kotoisin Itä-göthin
maakunnasta, toimitti jumalan-palvelukset Kristiinan linnoituksessa,
kunnes hänkin kuoli v. 1643. Tähän aikaan siis oli siirtokunnan sekä
maallinen että hengellinen holhous raukeamassa. Mutta tarpeen hetkellä
tuli emä-maasta uusi retkikunta, joka uutis-asutukselle lisäsi uutta
voimaa. Tämän retkikunnan johdattajana oli evest-luutnantti, nyt
kuvernöriksi määrätty, Juhana Printz, joka kolmella sotalaivalla lähti
Ruotsista Elokuussa 1642 ja seuraavan Helmik. 15 p. perille tuli,
tuoden mukaansa uuden papin Tukholmalaisen Campanius'en, sekä joukon
uutis-asukkaita, varoja ja tavaraa.

Melkein täydellä varmuudella käypi päättää, että ensimäisessä
siirtokunnassa, minkä Meneve johdatti, ei seurannut suomalaista. Sitä
vastoin on todennäköistä, että niitä nyt tuli Printz'in seurassa,
vaikka niiden tuloa ei erittäin mainita. Saamme kohta silmäiltäväksi
muutamat siihen vivahtavaiset seikat.


2. Siirtokunnan vaiheet Hollantilaiseen valloitukseen saakka.

Vähäistä ennen Printz'in tuloa olivat Hollantilaiset uudesta
rakentaneet Nassau-linnoituksensa virran itäiselle rannalle vastapäätä
nykyistä Philadelphiaa. Uusi Ruotsalainen kuvernöri, joka ei
tahtonut jättää Hollannille aivan vapaata valtaa, alkoi nyt levittää
uutis-asukkaitansa pitkin alisen virran länsi-vartta. Oman asuntonsa
hän asetti Tenackongh eli Tinicum nimiseen saareen, joka oli virrassa
muutamia peninkulmia alempana Fort-Nassau'sta ja vähää etelämpänä
nykyistä Philadelphiaa, sekä kolme peninkulmaa virran-suulta ylöspäin.
Rannalle vastapäätä kuvernörin asuntoa rakennettiin linnoitus, nimeltä
Uusi Göthepori, ja samalle paikalle tehtiin muhkea puinen kirkko.
Linnan ja kirkon lähiseuduille etevimmät siirtolaisetkin asettuivat.
Mutta muitakin uutis-asuntoja löytyi pitkin virran länsirantaa,
sekä pohjoispuolella Götheporia että varsinkin Kristiinan ja
Tinicum'in välillä. Tavallisesti oli semmoisella uutis-kylällä
pieni linnoituksensa, joka saattoi varjella asukkaat Intianein
päällekarkauksista. Niinpä vähää ylempänä Götheporia oli Korsholman
linnoitus Passajung'issa. Peninkulman matka Götheporista alaspäin
oli taas Upland niminen linnoitus. Mutta tämmöiset linnoitukset
useimmiten eivät muuta olleet kuin hirsi-huone, varustettu
ampuma-rei'illä. Vähäistä alempana Uplandia, noin Götheporin ja
Kristiinan keski-välissä, oli paikka jonka Intianit nimittivät
Kamassung, Chamassungh; mutta siirtolaiset antoivat tälle seudulle
nimen "_Finland_" eli _Suomi_, koska siinä Suomalaiset asuivat
yhdessä. Paikka kutsutaan nykyaikoina "Marcus Huck", ja on noin 3
peninkulmaa Philadelphiasta luonaan päin. Kuinka suuri paljous
Suomalaisia oli, on mahdoton likimäärinkään arvata. Todennäköistä on,
että jo Printz'in kanssa v. 1643 tulivat ensimäiset, ja että niiden
lukumäärä lisääntyi v. 1647 ja seuraavina, jolloin uusia siirtolaisia
mainitaan tulleen meren yli. V. 1649 mainitaan Ruotsin neuvoskunnan
pöytäkirjoissa, että muka 300 Suomalaista olivat pyytäneet päästäksensä
Uuteen Ruotsiin.[12] Arvattavasti eivät kaikki halulliset kuitenkaan
tulleet toiveidensa maahan. Mutta joku sata-määrä niitä ainakin lienee
löytynyt, mitkä Kamassungissa, mitkä taas Ruotsalaisten seassa muissa
kyläkunnissa.

Delaware-seutujen ilma-ala oli tosin lämpöisempi ja maanlaatu
höystöisempi kuin siirtolaisten kotimaassa. Kuitenkin luonnolliset
rikkaudet pian loppuivat ja työtä tarvittiin täällä niinkuin
muuallakin. Ensin siirtolaisten tullessa kasvoi yli-ympäri eräs
ruohon-laji, nimeltä metsä-ruis, joka ylöttyi elikoille mahaan asti ja
tarjosi parahinta laidunta. Mutta tämä vähitellen hävisi ja oli
viljelyksellä palkittava. Muutoin siirtolaiset enimmästi käyttivät
samat elinkeinot ja tavat kuin ennen kotimaassaan, ainoastaan niillä
eroituksilla, mitkä eri ilma-ala teki tarpeelliseksi. Talvi oli täällä
paljoa lyhyempi, mutta toisinaan kyllä ankara. Lopulla Syyskuuta vanhaa
lukua (s.o. Lokakuun alussa) kylvettiin nisut ja rukiit, ja leikattiin
Kesäkuun keskellä tai lopulla; joskus tehtiin elo Toukokuunkin lopulla,
nimittäin vanhaa lukua. Ohrat ja kaurat kylvettiin Huhtikuussa ja
tuleentuivat tavallisesti Heinäkuun keskupaikoilla. Tattarit kylvettiin
Heinäkuun alussa tai keskellä ja olivat leikattavina lopulla Syyskuuta
tai vähän myöhemmin.[13] Uusia viljan-lajia oli _maisi_, joka
nimitettiin Intiani-ohriksi, koska se oli maan alku-asujainten etevin
elatus-aine. Tupakka-viljelys, joka oli ollut Ruotsin hallituksen
päätarkoituksia tätä siirtokuntaa perustaessa, ei kuitenkaan ennättänyt
paljon edistyä, vaikka maanlaatu ja ilma-ala olivat siihen kyllä
edulliset.

Intianien kanssa elivät siirtolaiset tavallisesti hyvässä
ystävyydessä, ostivat niiltä kaikenlaisia kalliita turkiksia ja
maksoivat neuloilla, veitsillä, kirveillä, pyssyillä, j.m. Kesällä
tavallisesti alku-väestö tuli sydänmaista virran rannalle ja piti
silloin seuruutta siirtolaisten kanssa, jotka monikin oppivat tämän
villi-kansan kieltä. Maisteri Campanius käänsi tälle kielelle Lutheron
katkismuksen ja alkoi heille saarnata kristin-uskoa. Tämä oli
nähtävästi ensimäinen lähetys-toimi Pohjois-Amerikassa ja ensimäinen
kirjallinen yritys Ruskeanahkain kielellä. Kuitenkaan ei käynyt
täydellisesti luottaa Intianien ystävyyteen, vaan siirtolaisten täytyi
asua lähellä toisiansa ja varustaa huoneitansa ampuma-rei'illä.

Hollantilaisten kanssa taas ei koskaan voinut oikeata ystävyyttä
syntyä. Tosin Ruotsalaiset ja Hollantilaiset yhdessä liitossa estivät
Englantilaisten pesäytymistä Delawaren rannoille. Mutta toisiansa
vastaan heillä oli samat pahansuovat tarkoitukset. Kuvernöri
Printz rakennutti itäpuolelle virran suuta, noin kaksi peninkulmaa
Kristiinasta, uuden linnoituksen, nimeltä Helsingpori, jonka
varustus-väki tutki kaikki Hollantilaiset laivat, mitkä virtaan
tulivat. Kun nyt Ruotsalaiset olivat itärantaan ruvenneet, päättivät
Hollantilaiset vuorostaan ottaa siaansa länsirannallakin, ja rakensivat
v. 1651 Fort-Casimir nimisen linnoituksen (nyk. New Castle) niin
lähelle Kristiinaa, ett'ei ollut kuin peninkulman väliä ja toinen
peninkulma Fort-Casimir'ista Helsingporiin. Pian sen jälkeen
Ruotsalaiset heittivät Helsingporinsa autioksi. Hollantilaiset alkoivat
nyt tulla voitolle ja kuvernöri Printz, joka ei nähnyt voivansa
vastustaa niiden karttuvaa valtaa, palasi Eurooppaan v. 1652. Pappi
Campanius oli jo ennen palannut. Hänen siaansa oli Printz'in aikana
kaksi pappia tullut Ruotsista. Jumalan-palvelukset pidettiin
Tinicumissa ja Kristiinassa.

Printz'in lähdettyä oli kuvernörin-virka jäänyt hänen vävyllensä Juhana
Papegoja'lle. Mutta v. 1654 tuli Ruotsista uusi retkikunta yhdellä
laivalla, kenraali-tirehtöri Juhana Rising'in komennon alla. Halu
muuttaa uuteen maailmaan oli kotimaassa niin suuri, että paitsi niitä,
jotka nyt tulivat Rising'in kanssa, vielä sata perhekuntaa olivat
vastoin mieltänsä jääneet Götheporiin, koska eivät saaneet laivassa
tilaa. Rising'in retki tarkoittikin enemmän sotaista tointa kuin
siirtolaisten kuljetusta. Hänen ensimäinen tekonsa oli purjehtia
Fort-Casimir'in edustalle ja pakoittaa Hollantilaiset siitä lähtemään.
Ruotsalaiset sitten rakensivat sen uudesta entistä vahvemmaksi ja
nimittivät sen Kolminaisuuden-linnaksi. Pian sen jälkeen lähti Papegoja
Eurooppaan ja koko hallitus tuli Rising'in käsiin.

Jos Rising oli toivonut, että Hollantilaiset heittäisivät asiansa sille
kaupalle, hän tosin oli suuresti erehtynyt. Näillä oli lähisessä
Uus'Amsterdamissa jo mahtava varustus aina saapuvilla; Ruotsalaisilla
taas oli ainoa turva odotettava kaukaisesta kotimaasta. Tätä etuansa
Hollantilaiset eivät jättäneet käyttämättä. Ensin kuitenkin olivat
sovintoa tekevinään ja uuvuttivat Ruotsalaiset suruttomuuteen.
Mutta seuraavana vuonna Elok. 30 p. purjehti Hollantilainen
kuvernöri Stuyvesant seitsemällä laivalla ja 6-7 sadan miehen kanssa
Uus'-Amsterdamista. Kolminaisuuden-linna kohta joutui hänen valtaansa;
sama kohtalo oli Kristiinankin, missä Rising itse komenti, ja ennen
Syyskuun loppua oli Ruotsin valta Amerikassa kokonaan tauonnut.
Heittämys-ehdoissa määrättiin, että kuvernöri, virkamiehet, sotaväki ja
muut Ruotsin alamaiset saisivat lähteä tiehensä; mutta "jos jotkut
_Ruotsalaiset ja Suomalaiset_ eivät tydy lähtemään, niin kuvernöri
Rising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos
siihen taipuvat, niitä ei ole väkivallalla pysyttämistä; mutta ne,
jotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augspurin tunnustuksessa ja
pitää yhden opettajan tykönänsä". Ainoastaan 19 miestä tekivät
uskollisuus-valan Hollantilaisille; muut nähtävästi aikoivat muuttaa
takaisin Eurooppaan, jahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi.
Mutta harvat perästäkään lienevät irti lähteneet siitä uudesta
mailmasta, joka heille jo oli koti-maaksi muuttunut.

Hollantilaisten valloitus oli tapahtunut verta vuodattamatta. Sitä
vastoin oli sodan seurassa kulkenut ryöstöä ja väkivaltaa. Itse
hallitus-tapa Hollantilaisilla oli epäluuloinen ja sillä tavoin kyllä
tirannillinen. Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä alamaisista
joutui vähimmänkin epäluulon alle, joko ystävyytensä täyden
Intianien kanssa tai muista syistä, hän kohta vastoin mieltänsä
muutettiin Uus'-Amsterdamiin. Hyväksi onneksi ei tämä valta tullut
pitkä-ikäiseksi. Tosin ei Ruotsinmaa muilta suurilta hankkeiltansa
malttanut enää ajatella kadotettua siirtokuntaansa. Mutta Englanti,
jonka meri-valta yhä oli kasvamassa, katseli jo ahnailla silmillä
Hollantilaisten vanhoja ja uusia alueita Pohjois-Amerikassa.


3. Ruotsalaiset ja Suomalaiset vieraan vallan alla.

Hollantilainen valloitus oli nyt ikipäiviksi eroittanut siirtolaiset
heidän emä-maastaan. Kuitenkin heidän kansallisuutensa kauan aikaa
pysyi voimissa, johon lienee sekin syynä ollut, että kaikki ne, jotka
olivat asuneet ala-puolella Kristiina-puroa, pakoitettiin muuttamaan
yläpuolelle, koska Hollantilaiset tahtoivat yksin-omaisesti isännöidä
virran suulla. Näin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmin
yhdessä tukussa. Heidän voutinsa oli Hollantilainen Yrjö van Syke,
mutta ala-voutina oli eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?),
joka kohta alussa oli tehnyt uskollisuusvalan Hollannille. Jokaisen
"Ruotsalaisen ja suomalaisen perheen" päälle pantiin vuotiseksi veroksi
5 tai 9 Hollantilaista gylleniä eli florinia.

Ensi keväänä valloituksen jälkeen, eli Maaliskuussa 1656, tuli vielä
Ruotsista yksi laiva täynnänsä siirtolaisia, jotka eivät tienneet
viimeisistä onnen vaiheista mitään. Hollantilaiset olisivat tahtoneet
estää heidät maalle menemästä; mutta Intianit, jotka paljon rakastivat
Ruotsalaisia, kuljettivat uhallakin heidän laivansa ylös virtaan.
Sitten Hollantilaiset päästivät laivan kotia palaamaan, mutta iso osa
siirtolaisista näkyy jääneen.

Samassa kuin Ruotsin sankari-kuningas Kaarlo X kuoli, oli myöskin
kaikki pelko ja toivo kadonnut, että Ruotsi valloittaisi siirtokuntansa
takaisin. Sitä suurempi oli nyt Hollantilaisten pelko Englantilaisista,
ja heillä mainitaan olleen syvästi juurtunut se epäluulo, että muka
siirtokunnan Ruotsalaiset ja Suomalaiset olivat Englantilaisiin
mieltyneet mutta vihasivat nykyisiä herrojansa. Kuinka laita lieneekään
ollut, niin v. 1664 Syyskuussa vihdoin tapahtui, että vähäinen
Englannin laivasto vähällä vaivalla valloitti sekä Uus'-Amsterdamin
että Fort-Casimir'in ja koko Hollantilaisen alueen Pohjois-Amerikassa.
Bredan rauhanteossa v. 1667 maa jäi Englannin haltuun. Kuusi vuotta
myöhemmin, kun sota taas oli syttynyt näiden meri-valtain välille,
ottivat kyllä Hollantilaiset tämän alueensa takaisin, mutta jättivät
sen jo seuraavana vuonna 1774 Westminsterin rauhan-teossa Englannille,
jonka valta sitten pysyi vuosisadan aiat, kunnes Amerikan Yhdysvallat
syntyivät.

Ennenkuin menemme edemmäksi, katselemaan siirtolaisten onnenvaiheita
Englantilaisen hallituksen alla, sopii tässä mainita eräs merkillinen
tapaus, joka todistaa, että siirtymisen halu ainakin Suomalaisissa
vielä pysyi vireänä, vaikka Uusi Ruotsi jo oli joutunut pois emä-maan
vallan alta. V. 1664, Toukok. 24 p., kirjoitti Ruotsalainen asiamies
Amsterdamissa Hollannin maalla, että sinne oli tullut joukko
Suomalaisia perheitä, kaikkiansa 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia,
jotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kirjeen-tekijä mainitsee, että
lapset enimmältään kulkivat paljailla paitasillaan, ja että enin
osa näistä matkalaisista oli umpi-suomalaisia, jotta ainoastaan
muutamat miehistä osasivat ruotsiakin. Kuitenkaan eivät tulleet
itse Suomenmaasta, vaan olivat kotoisin Medelpadista, Ruotsin
pohjois-osasta, Niurunta-joen seuduilta, Sundsvallin, Bergsjö'n ja
Torpan pitäjistä, ja olivat pitäjäläistensä ja pappiensa suosiolla
lähteneet matkalle, myytyänsä kaiken omaisuutensa. Talvi-kelin aikana,
olivat ensin kulkeneet omilla hevosillaan Talaen maakunnan kautta
Kristianiaan Norjassa. Sieltä olivat Hollantilaisessa laivassa päässeet
Amsterdamiin, ja hakivat nyt tilaisuutta päästä valtameren yli. Heillä
oli muassansa muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä,
joissa sitä maata paljon kiitettiin; ja koska heidän kotimaassaan vilja
oli niin tyyris ja heitä muutoin kovin rasitettiin, olivat päättäneet
muuttaa Amerikkaan. (Ks. Gezelius d. y. minne, siv. 251). Lienevätkö
tästä sitten päässeet matkansa perille, ei enää mainita. Mutta entisten
Suomalaisten siirtyjäin suhteen antaa tämä tapaus muutamia osviittoja.
Ensiksi näemme, että vielä v. 1657, jolloin Ruotsin valta jo oli
Amerikassa lakannut, Suomalaiset kuitenkin hyvin menestyivät uusilla
asuin-sioillansa. Toiseksi havaitsemme, että siirto-kunnan Suomalaiset
jäsenet ainakin osaksi olivat lähteneet niistä Suomalaisista, jotka
vuosisadan alusta saakka olivat asettuneet Ruotsin metsämaihin. Että
näitä siellä monella tavalla rasitettiin sekä kansallisuutensa että
toimeen-tulonsakin puolesta, on totuus, joka ei kuulu nykyiseen
aineesen.[14] Mutta Suomen-puolisilla Suomalaisilla tuskin lienee tähän
aikaan ollut parempaa onnea nautittavana, eikä siis käy suoraan
päättää, ett'ei joku osa siirtolaisista olisi itse Suomenmaasta
lähtenyt Amerikkaan, vaikk'ei meillä tätä nykyä ole tarkempaa tietoa
heidän synty- ja koto-perästänsä.

Palaamme Delawaren rannoille. Se hallitus, jonka alle siirtolaiset nyt
joutuivat, oli erinomaista laatua. Eräs rikas Englantilainen Wilhelm
Penn, Vapisija-lahkokunnan (Quakerien) mainioimpia miehiä, oli
Englannin kruunulle tehnyt hyviä palveluksia, jonka tähden hänelle
omaisuudeksi lahjoitettiin se maakunta, joka oli länsi-puolella
Delaware-virtaa. Tämä tapahtui v. 1681, ja seuraavana vuonna kävi Penn
jo tiluksiansa katsomassa, tuoden sinne joukon uskolaisiaan ja
perustaen Philadelphian kaupungin, noin 4 1/2 peninkulmaa ylempänä
entistä Kristiinaa, eräässä paikassa jossa kolme Ruotsalaista
veljestä Svensson ennen asuivat. Hallitus nyt tuli Penn'in ja hänen
perillistensä haltuun, ja maa sai nimen Pennsylvania, s.o. Penn'in
metsistö. Entiset uutis-asukkaat saivat pysyä tilojensa nautinnossa,
olivat osalliset maakunnan sääty-kokouksessa, ja valitsivat
jäseniä kuvernörin neuvos-kuntaan. "Omistajan" kanssa -- tämä nimi
(Proprietor) Pennille annettiin -- oli heidän välinsä ensimältä varsin
sovinnollinen. Se kuvaus, minkä hän eräässä kirjeessä Philadelphiasta
v. 1683 heistä antoi, ansaitsee sanasta sanaan kertoa:

"Ensimäiset uutis-asukkaat näillä seuduilla", sanoo maan uusi herra,
"olivat Hollantilaiset, ja pian niiden jälkeen Ruotsalaiset ja
Suomalaiset. Hollantilaiset kävivät kauppaa, Ruotsalaiset ja
Suomalaiset viljelivät maata. Hollantilaisilla on kirkko New-Castlessa
(ent. Fort-Casimirissa), ja Ruotsalaisilla on yksi Kristiinassa, toinen
Titicum'issa ja kolmas Wicaco'ssa puolen Engl. peninkulman päässä tästä
kaupungista.[15] Ruotsalaiset asuvat Delawaren suolattoman veden
varrella." (Tässä käsitetään sekä Suomalaiset että Ruotsalaiset
yhteisellä Ruotsalais-nimellä). "He olivat suorasukaista, rotevaa ja
ahkeraa väkeä, mutta eivät ole paljon edistyneet hedelmä-puiden
hoidossa ja istuttamisessa, ikäänkuin enemmin haluaisivat tarpeiden
käytäntöä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan, että Intianit enensivät
heidän huolettomuuttaan, tarjoten heille hyötymisen keinoja, nimittäin
nahkoja ja turkiksia rommin ja muun väkevän juoman edestä. He ottivat
minua ystävällisesti vastaan, -- kunnioittavat esivaltaa ja käyttäivät
siivosti Englantilaisia kohtaan. -- Koska ovat kelpo väkeä ja ruumiilta
rotevat, niin heillä on kauniita lapsia ja melkein joka huone täynnä;
harva löytyy, jolla ei ole kolme, neljä poikaa ja yhtä monta tyttöä;
muutamilla on kuusi, seitsemän ja kahdeksankin poikaa. Ja minun täytyy
sanoa heidän kunniakseen, näen harvassa raittiimpia ja ahkerampia
nuorukaisia".

Penn palasi pian sen jälkeen Eurooppaan ja maa hallittiin hänen
määräämän kuvernörin kautta. Näillä aioin mainitaan ikävä tapaus, joka
lienee vähän hämmentänyt entisen hyvän välin. Eräs petturi, joka
nimitti itsensä Königsmarck, tuli uutis-asukasten pariin ja nosti
kapinan, ei tietoa mistä asiasta. Hän sai monta seuralaista varsinkin
Suomalaisista; mutta kapina pian tukehutettiin ja Königsmarck
polttomerkittiin sekä ajettiin pois maasta. Hänen seuralaisensa osaksi
menettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon. Sen pahempi, on koko
tämä asia varsin hämärä; Königsmarck'in oikea syntyperä ja tarkoitukset
ovat vallan tuntemattomat.

Sillä välin siirtokunnan hengellinen tila alkoi yhä enemmin rappiolle
käydä. Ainoa Ruotsalainen pappi, joka entisistä aioista oli jälillä,
kuoli v. 1688. Eräs Hollantilainen pappi oli vuodesta 1677 alkaen
saarnannut Wicaco'n hirsi-linnassa niille ylisen virran Ruotsalaisille,
jotka jo ymmärsivät Hollannin kieltä; mutta hänkin jo oli vanha ja
sokeaksi tullut. Hengellinen puute oli nyt kovimmallaan. Penn oli
asiasta puhutellut Ruotsin ministeriä Lontoossa, mutta koko toimi jäi
sikseen. Siirtolaiset itse olivat kahdesti kirjoittaneet Ruotsiin,
pyytäen sieltä pappia; mutta kirjeet eivät nä'y perille tulleen. Nyt
kääntyivät Amsterdamin Lutherolaisen konsistorion luoksi; mutta eipä
sieltäkään mitään apua tullut. Sattumus vihdoin, tai oikeammin sanoen
Jumalan armollinen sallimus toi heille silloin pelastuksen varsin
odottamattomalla tavalla. Meidän tulee tätä tapausta vähää tarkemmin
katsastaa, koska se antaa viimeisen tiedon Suomalaisuuden tilasta
Delawaren rannoilla.

Tähän aikaan oli eräs Antti Printz, joka sanoi olevansa entisen
kuvernöri Printz'in nepa, sattunut käymään näillä seuduilla ja tullut
tuntemaan kansalaisiaan Pennsylvaniassa. Palattuansa Eurooppaan, hän
kertoi heidän tilansa Götheporin postimestarille, Juhana Thelin'ille,
joka taas toimitti siitä tiedon kuninkaallensa Kaarlo XI:nnelle.
Ruotsissa vanhat rakkauden tunteet elähtyivät jälleen. Kuningas
kirjoitti Tammik. 11 p. 1692 Turun pispalle Gezelius'elle, että tämä
ensi tilassa toimittaisi Ruotsin puolelle erään papiksi vihityn
nuorukaisen ynnä 30 Suomalaista pipliaa ja 200 virsikirjaa, jotka
kaikki, sekä papin että kirjat, kuningas aikoi lähettää Amerikkaan.[16]
Mutta nyt kohtasi uusi este. Antti Printz, joka olisi voinut antaa
tarpeelliset osoitukset lähetys-toimelle, oli kadonnut tietämättömiin.
Tarpeellinen oli siis pyytää itse siirtolaisilta tarkempia tietoja
heidän tilasta ja tarpeistaan, ja postimestari Thelin tätä varten
kirjoitti heille kirjeen Marrask. 16 p. 1692. Tämä kirje, joka
seuraavalla Toukokuulla tuli Delawaren rannoille, synnytti siellä
suuren riemun. Toukok. 31 p, 1693 siirtolaiset kirjoittivat
vastauksensa, pyytäen kaksi Ruotsalaista pappia, joita lupasivat
palkata, ja joukon hengellisiä kirjoja, joista lupasivat hinnan maksaa.
He muutoin sanoivat elävänsä onnellisina maanviljelyksensä tuotteista,
hyvässä sovinnossa hallituksensa ja naapuriensa kanssa. Ainoastaan
hengellisissä tarpeissa oli heillä puute, jonka nyt anoivat
saada autetuksi. Suomalaisten puolesta kuitenkin kirjoitettiin:
"_Suomalaista pappia ei ole meillä ollut, emmekä tarvitse, sillä me
ymmärrämme kaikki ruotsia_". Allekirjoittaneina oli 30 miestä, niistä
monta, joiden nimet silminnähtävästi olivat Suomalaisia. Muassa
seurasi luettelo Ruotsalaisen seurakunnan perhekunnista ja montako
henkeä oli kussakin perhekunnassa, kaikkiansa 939 henkeä ja 139
perhettä. Nimissä tavataan monta, jotka selvästi ovat suomenkielistä
syntyperää, esim. Nils Laican (_Laikkanen_), Eric Molica (_Mooikka_),
Hindric Parckon (_Parkkonen_), Olle Kuckow (_Kukko_), Isaak
Savoy (_Savo_), Nils Repott (_Repotti_), -- paitsi muita,
joita käypi arvata suomalaisiksi, niinkuin Homman (Hommanen?), Sinnika
ja Seneca (Sinikka?), Weinom (Veinonen? Väinönen?), Tossa (kenties
Thoresson?). Monella ei ollut suku-nimeä ollenkaan, josta syystä hänen
kansallisuuttansa ei käy arvaamallakaan tietää.

Suomalaiset siis olivat nyt puolen vuosisadan kuluessa muuttuneet
Ruotsalaisiksi, ja syy oli se, ett'ei heidän kansallisista ja
hengellisistä asioistaan pidetty alusta saakka mitään huolta. Ruotsin
hallituksen toimi pelasti muutamaksi aikaa Ruotsalaisuuden yhtäläisestä
kohtalosta. V. 1697 vihdoin tuli Ruotsista kaksi Ruotsalaista pappia ja
paljon Ruotsalaisia kirjoja. Suomalaisesta papista ja kirjoista ei enää
ollut kysymystä. Tämä Ruotsalainen lähetys-toimi sitten jatkettiin
vuoteen 1789 asti, jolloin Ruotsin kieli jo oli melkein unohtunut
Amerikassa, ja Ruotsalaiset seurakunnat pyysivät saada ottaa opettajia
omasta maastaan. Viimeinen Ruotsalainen pappi, Niilo Collin, kuoli v.
1831. Seurakunnat ovat sitten yhdistyneet Episkopali-kirkkoon.

Lopuksi sopii mainita kaksi Suomalaista, jotka ovat eri aikoina käyneet
näitä entisiä kansalaisiaan tervehtimässä. Ensimäinen oli maisteri
Pietari Schaefer, joka lopulla 17:tta vuosisataa oli Turussa kanteen
alla uskon-erhetyksistään, sitten kuleksi monessa paikassa ulkomailla
ja vihdoin tuli Uuteen Ruotsiin. Siellä moni piti häntä pyhänä miehenä,
niin että Penn'sneck'in asukkaat (itäpuolella virtaa) pyysivät häntä
papikseen. Hän ei siihen ruvennut, vaan palasi pian Eurooppaan ja oli
jo v. 1701 taas Turussa. -- Toinen kävijä oli Talous-provessori Turussa
Per Kalm, joka vv. 1748-1750 tieteellisessä tarkoituksessa oleskeli
Pohjois-Amerikassa ja sillä välin muutamat kuukaudet toimitti papin
virkaa Racoon-kirkossa (kaakkoisessa Philadelphiassa, itäpuolella
virtaa). Siellä hän naikin edellisen papin lesken, ja palasi
provessori-virkaansa v. 1751. Hän on matkastaan painattanut lavean
kertomuksen.



FOOTNOTES:


[1] Tavallinen koulukartta Pohjois-Amerikasta sisältää kaikki
tarpeelliset osoitukset Luoteis-retkien suhteen. Lisäksi on siv. 34
pieni kartta liitetty.

[2] Yhteen päiväntasaaja-asteesen menee lähes 70 Englannin peninkulmaa,
mutta vähää enemmin kuin 10 Suomen peninkulmaa.

[3] Englantilaiset lukevat puolipäivä-piirit sekä länteen että itään
Greenwich'istä, joka on noin 17 1/2° itäpuolella Ferroa. -- Mainittu
puolipäivä-piiri on siis noin 267 1/2° idässä Ferrosta meidän
kartoissamme.

[4] Englantilaiset noudattavat lämpömittarissaan Fahrenheit'in laatua,
joka merkittää kiehuma-asteen +212 ja jäätymä-asteen +32. Ranskalaisten
noudattama Reaumur'in lasku merkittää jäätymä-asteen 0 (varsin niinkuin
meidän käyttämä Celsius'en lasku), mutta kiehuma-asteen +80, kun
Celsius'en kiehuma-aste taas on +100. Näissä eri laskuissa on asteiden
suhde, niinkuin 9, 4 ja 5. Alla oleva kaava osoittaa silmälle
eroituksen. Että Celsius'en lasku on järjellinen, tuskin tarvinnee
muistuttaa.

                           Celsius     Reaumur      Fahrenheit

    veden kiehuma           +100        +80          +212
    veden jäätymys             0          0           +32
                             -17 7/9    -14 2/9         0
                             -40        -32           -40
                             -50        -50           -58

[5] Siis v. 1850; mutta syytä on uskoa, että Eskimojen ajan-lasku ei
ollut tarkka.

[6] Nimittäin Greenwich'istä, s.t.s. noin 279° itään päin Ferrosta.

[7] Tämä on silminnähtävä virhe kirjoittajalta, ja pitää oleman 1845-6.

[8] Se on noin 2 Suomen peninkulmaa.

[9] Ks. Schmedeman, Kongl. Stadgar etc, siv. 186.

[10] Ks. esim. Suomen sotapäällikön Kustaa Evertinpoika Horn'in
kuulutus Helsingistä Kesäk. 12 p. 1657 (Pipping, Luettelo, N:o 90),
ja Kaarlo Xl:nnen sääntö niistä, jotka maaherran luvatta muuttavat
Suomesta ja Ahvenasta Ruotsin puolelle (Fryxell, Berättelser, XVIII
siv. 145), paitsi muita esimerkkejä.

[11] Lähteinä; _Jehu Curtis Clay_, Annals of the Swedes on the
Delaware, 2:d ed., Philadelphia 1858. -- _Israel Acrelius_, Beskr.
om de Svenska församlingars tillstånd uti nya Sverige, Stockholm 1759.
-- _Tobias Biörk_, Diss. gradualis de Plantatione ecclesiae
Suecanae in America, Upsala 1781. -- _C. D. Arfvedsson_, De
Colonia Nova Suecia, Upsala 1825.

[12] Ks. Carlson, Sv. Folk. Hist. under Pfaltziska huset, I siv. 260.

[13] Ks. Pehr Kalm, Resa tili norra Amerika, II siv. 266.

[14] Suomalaiset Ruotsissa elättivät itsensä enimmästi
kaskenviljelyksellä, jota pidettiin vahingollisena metsän-haaskauksena.
Ruukkien omistajat siis jo aikaisin toimittivat kovia asetuksia heitä
vastaan. 1647 vuoden metsä-asetus, sen 9:s pykälä, sääsi, että jos
näiden Suomalaisten asuminen havaitaan maalle ja vuori-ruukeille
vahingolliseksi, jota laamanni, kihlakunnan tuomari ja lautakunta
tutkikoon ja tuomitkoon, silloin niiden asumus ja torppa on hajotettava
ja hävitettävä, ja heidän kaskensa viljoineen pois otettava, ja
jos joku sitten luvattomasti siinä uudesta tekee työtä ja rakentaa,
se on vangiksi otettava, hänen asumuksensa poltettava, ja koko
hänen omaisuutensa menetettävä kolmijaolle kruunun, kihlakunnan ja
päällekantajan välille. Tämä asetus uudistettiin v. 1664. Ks.
Schmedeman, Kongl. Stadgar. -- Kuinka heidän kansallisuuttansa
kohdeltiin, osoittaa yksi esimerkki. V. 1682 toimitti Länsi-pohjan
maaherra itsellensä kuninkaallisen käskyn, jonka voimasta piti sieltä
asuvain Suomalaisten taikka oppiman Ruotsin kieltä uskon-opetusta
varten taikka muuttaman pois koko maakunnasta. Ks. Gezel, d. y. minne,
siv. 50.

[15] Wicaco-kirkko, joka vielä seisoo Philadelphian etelä-päässä, oli
Pennin aikana ainoastaan hirsi-linna (block-house), varustettu
ampuma-rei'illä Intianien ryntäyksiä vastaan. Jumalan-palvelukseen se
ensin käytettiin v. 1677. Nykyinen kirkko rakennettiin vasta v. 1700.

[16] Ks. Åbo Tidningar 1799, N:o 43. Kuningas ehdotteli opistolaisen
Kaarlo Thelin'in, joka muka oli mainittu taipuvaiseksi lähtemään tälle
lähetys-matkalle. Hän oli kenties postimestarin sukua, ja arvattavasti
sama mies, joka v. 1693 tuli pitäjän-apulaiseksi Lemussa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Opiksi ja huviksi - Lukemisia Suomen perheille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.