Title: Erkki Ollikainen - Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä Itä-Suomessa v. 1808
Author: Åberg, Jon Olof, 1843-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erkki Ollikainen - Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä Itä-Suomessa v. 1808" ***


ERKKI OLLIKAINEN

Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä
Itä-Suomessa v. 1808

Kirj.

J. O. ÅBERG

Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]



Tampere, 1882.
J. F. Olán, kustantaja.
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.



SISÄLLYS:

 I. Hääpäivä 1-9
II. Tupa Vaajasalon saarella 1-7



I.

HÄÄPÄIVÄ.



1.


Vieno tuuli liikutti Nevajärven pintaa. Pienet aaltoset hyppelivät kuin
leikkisät lapset mannermaata ja vihreään verhottujen saarisen rantoja
kohden, purskuen, kun niiden menoa hiljensi aution luodon kallioiset
kulmat, ikäänkuin epäkohteliaasta vastaanotosta suuttuneina, ja
jatkoivat sitte taas pyörivää matkaansa järveä pitkin, hetkisen perästä
taasen suuttumaan uuden luodon kovuudesta ja vihdoin, hiljaa koristen
ja ikäänkuin väsyneinä pitkästä matkasta, vaipumaan lepoon rehevällä
vihannuudella reunustetulle rannalle, jonka pienet kukkaset nyökyttäen
näyttivät toivottavan tervetuloa pitkämatkaisille mutta jokapäiväisille
vieraille.

Pari pientä, höyhenen kevyttä pilven hattaraa keijuili järven ylitse.
Ne eivät pitäneet erinomaista kiirettä, kentiesi siitä syystä, että ne
hyvin menestyivät tässä miellyttävässä kesätienossa.

Sisäjärven pinnan ja pienien pilvyeitten välillä kierteli ilman
siivellisiä asukkaita, jotka näyttivät ihailevan kahta täysin purjein
yhteistä matkan päätä, kirkkoa kohden kiitävää pientä alusta. Tuo sievä
temppeli kohotti puoleksi paljaalta, puoleksi metsäiseltä niemekkeeltä
hienoa torninhuippuansa sitä ympäröivän metsän ylitse.

Semmoinen pieni temppeli näyttää aina ihailtavalta jo pitkän matkan
päässä, kun sitä lähetään järven puolelta. Vallatkoot ihmistä mitkä
tunteet tahansa, vihan, vainon, kateuden, niin näyttää pieni, valkea
temppeli rauhan esikuvalta, kutsuen kaikkia äänettömien, mutta
kaunopuheliaisten muuriensa sisälle, ja jos hän silloin kuulee kellojen
soivan, niin tunkeutuvat niiden heleät äänet syvälle hänen sieluunsa ja
tuovat sille korkeammasta maailmasta tuon ihanan tervehdyksen:
"siunattu!"

Niin tuntui matkailijoistakin näissä molemmissa veneissä, kun he
lähenivät niemekettä ja kuulivat kellojen "soivan yhteen". Oli, näet,
sunnuntai ja kaikilta tahoilta, maitse ja vesitse, kokoontui kansaa
jumalanpalvelukseen.

Muutamien minuuttien kuluttua oli pieni "kirkonlahti" parinkymmenen
veneen päämääränä. Ne ilmestyivät sille kuin loihdittuina; saarista ja
luodoista pistivät ne esiin etukeulojansa, ja kaikilla oli hartaita
ihmisiä laitojensa turvissa.

Pitkiin aikoihin ei tuo pieni kirkko ollut nähnyt niin paljon väkeä
koossa kuin tänä sunnuntaina. Mikä siihen oli syynä?

Eräässä veneessä oli vieras, joka uteliaisuudesta oli tullut mukaan
kirkkomatkalle. Kysyessään minkätähden kirkkoon kokoontui niin paljon
väkeä ja minkätähden kaikki olivat niin juhlallisen näköisiä,
vastattiin hänelle:

"Erkki Ollikainen vihitään tänään kirkossa".

"Kuka Erkki Ollikainen on?" kysyi vieras.

Sekä miehet että vaimot, vieläpä lapsetkin tuossa pienessä aluksessa
loivat vieraasen erinomaisen ihmetteleviä silmäyksiä, ja eräs
ensinmainituista lausui, sivellen partaansa, luultavasti ylen hämillään
ja samalla vähän suuttuneenakin siitä tietämättömyydestä, jota vieras
oli osoittanut:

"No, vai ette te tunne Erkki Ollikaista!"

Koko Savossa ja Karjalassa, ja vieläpä lähi-lääneissäkin oli Erkki
Ollikaisen nimi tunnettu, ja jos pikkupojilta kysyttiin hänestä,
voitiin olla varmat siitä, että kymmenestä yhdeksän vastasi:

"Häntä, niin; kukapa ei tuntisi venäläisten vitsausta!"

Tämän nimen oli tuo suomalainen partiomies saanut kansalaisiltaan.

Yllämainittu Nevajärvi on Savon alaosan kihlakunnan luoteisessa
kulmassa Mikkelin pitäjän rajalla. Sen yhdistää kaita ja laito salmi
toista vertaa suurempaan Kangasjärveen ja nämät kaksi järveä ovat myös
poimuina siinä vesien helmivyössä, joka on Suomen rajoissa, ja jonka
suurin vedenpaljous on Saimassa, mikä taasen Vuoksen kautta on
yhteydessä Laatokan kanssa.

Tavallisesti ovat Suomen järvet saaria ja luotoja täynnä ja niillä on
usein laidot rannat, jotka tosin eivät tarjoo silmälle suurenlaisia
luonnon ihanuuksia, mutta kuitenkin ovat sangen viehättäviä. Siellä ja
täällä pistäytyvät kolkot honka- ja kuusimetsät aina vedenrajaan
saakka, ja muodostavat silloin niin surumielisen ja vakaan näköisen
kuvan, että näkijää vastustamatta valtaa tämä ajatus. "Tätä maata asuu
varmaankin vakaa ja karaistu kansa".

Ja siinä hän onkin varsin oikeassa.

Vakaisuus asuu Suomalaisen sydämen pohjukassa, ja tässä, jos missäkään
on elävä todistus siitä, että kansat ajan pitkään saavat luonteesensa
jotakin maansa luonnosta. Ja että Suomen kansa aina on osoittanut
uskollisuutta ja lujuutta, esim. ollessansa enemmän kuin seitsemän
vuosisataa Ruotsalaisen veljenä ja sotatoverina ja viimeksi
onnettomassa sodassa v. 1808-1809, sitä ei epäile kukaan. Semmoinen
veli ansaitsee kaiken rakkauden ja kunnioituksen, ja kipeä, tuskallinen
olikin se pisto, joka koski Ruotsin kansan sydämeen kun veljessiteet
reväistiin rikki. Ainoasti menneisyyden muisto on enään jäljellä, mutta
se onkin muisto, jota tulee huolellisesti hoitaa ja säilyttää niinkuin
pyhyyttä.

Kun se vene, jossa Erkki Ollikainen istui nuoren morsiamensa, isänsä,
appensa ja anoppinsa kanssa, saapui kirkonlahden laiturille, oli sitä
siellä vastassa pitäjän vanhimpia talonpoikia. Niitä oli kolme
valkeatukkaista ukkoa valkeine partoineen, joka yhä lisäsi sitä
arvollisuutta, mikä heti veti nuoremman kunnioituksen heidän puoleensa.
He astuivat Erkin luo, muun kirkkoväen jäädessä vähän loitommaksi,
mutta kuitenkin niin lähelle, että kaikki kuulivat mitä puhuttiin.

Nuoret miehet ja pienet pojat katselivat ihaillen Erkin hoikkaa,
norjuutta ja voimaa osoittavaa vartaloa, keskenänsä kuiskutellen niistä
urhotöistä, joita hän jo oli tehnyt ja joista hän Sandels'iltä oli
saanut "kunnianmerkin urhollisuuden sodassa", joka nyt koristi hänen
korkeata rintaansa; nuoret tytöt sitä vastoin eivät saattaneet olla
katselematta morsiamen kauniita punastuneita kasvoja ja runsaasti
koristettua morsiuspukua. Vahvoilla, aaltoilevilla, tummanruskeilla
hiuksillansa oli kirkon kullattu morsiuskruunu.

"Kauniimpaa morsiusparia ei ole milloinkaan nähty pitäjässämme", sanoi
muuan nuori renki puoliääneen toiselle.

"Eikä Juvalla vast'edeskään nähdä niin kaunista morsianta, kuin Katri
on", vastasi toinen.

Tätä puoliäänistä keskustelua joutui kaksi neitoa kuulemaan, jotka
olivat vanhimman äsken mainitun pitäjän vanhuksen tyttäriä.

"Jopa vielä", sanoi tytöistä pitempi ja nyökäytti niskaansa
halveksivasti. "Kuules tuota juorua! Ikäänkuin ei pitäjässä olisi muita
kauniita tyttöjä kuin tuo torpan kakara, jolla ei edes ole ehjää
hametta päällensä panna".

"Niin", sanoi sisar yhtä pilkallisesti, "jos ei Heniojan majurin perhe
olisi antanut hänelle tuota morsiuspukua, niin tuskin olisi häistä
tullut mitään. Ylpeitä myös pitää oltaman, ja vihkijäiset pitää
kirkossa toimitettaman, Herra nähköön!"

"Ah niin", puhkesi edellinen sanomaan, "saadaanpas nähdä, ettei siitä
tule muuta kuin kurjuutta. Tule, menkäämme kirkkoon!"

Molemmat kateet tytöt menivät matkaansa, näkemättä niitä ivallisia
katseita, joita pari akkaa heitti heidän jälkeensä.

"Niin, kyllä siinä on totta mitä sanotaan", arveli toinen akka. "Kiukku
ja kateus Mikko Ikosen tyttäriä hallitsi. Molemmathan ovat olleet Erkin
perään kuin hullut, saadaksensa häntä mieheksensä, eikä hän edes
kaskellakaan ole saanut olla rauhassa. Mutta pitkän nenän nuo kanat
saivat, jotka ovat niin kopeita siitä, että heillä on vähän enemmän
kuin muilla ihmisillä, että he tuskin huolivat tervehtää kun heitä
vastaan tulee".

"Kyllä se on oikein heille", vastasi toinen akka, "ja hyvin Erkki teki
kun hän otti Katrin vaimoksensa, sillä nyt hän saa vaimon, joka osaa
pitää kotonsa kunnossa. Kätevä hän on ja kykenee mihin hyvänsä, eikä
lempeämpää olentoa ole koko Suomessa, sen minä sanon. Häpeä olisikin
ollut, jos hän olisi ottanut jonkun muun kuin Katrin, joka niin kauvan
on häntä odottanut, ja hyljännyt niin hyvän tarjomuksen, kuin sen,
minkä Heiniojan vouti, Jussila, jonka hyvin tiedät, teki muutama
kuukausi sitten. Niin, Erkki on miesten parhaita, se on vissi se".

"Sitä minäkin", vastasi ensimmäinen akka.

Mikko Ikonen, seurasta vanhin, lähestyi sill'aikaa Erkki Ollikaista ja
ojensi hänelle kätensä tyytyväisenä lausuen:

"Me olemme tahtoneet olla täällä sinua vastassa juhlapäivänäsi
kiittääksemme sinua siitä, eitä sinä rohkeudellasi olet puhdistanut
pitäjämme vihollisista. Suokoon Jumala, että hän nyt pysyisi poissa
täältä ijäksi päivää".

"Sitä on tuskin toivomista", vastasi Erkki ja katsoi huolestuneen
näköisenä järvelle päin; "minä kuulin eilen, että kasakka-pulkka oli
nähty Mikkelin tienoilla".

"Miten tahansa", vastasi Mikko Ikonen ja puristi sydämellisesti
sulhasen kättä, "miten tahansa, Erkki, niin me kiitämme sinua siitä
mitä sinä olet tehnyt, ja toivomme ettei kätesi väsy karkoittamaan
tuota kamalaa vihollista, joka saattaa meille niin paljon häiriötä".

"Niin kauvan kuin se minulla on tallella, on se myös väsymätön
puolustaja", vastasi Erkki.

Kokoontuneet astuivat sitte yksi erällänsä sulhasen luo ja kättelivät
häntä, ja se oli pitkä toimitus, joka ei loppunut ennenkuin lukkarin
kimeä ääni urkuparvelta kuului alkavan huomenvirttä.

"Kuules Erkki", sanoi toinen äsken mainituista rengeistä, "me olemme
huomenna vapaina työstämme; otatko meitä mukaasi? Meillä on pyssyjä ja
kruutia, ja yöllä me valamme luoteja. Sano vaan suoraan".

"Sepä hyvä", sanoi Erkki Ollikainen ja katseli molempia renkiä
iloisesti. "Niinpian kuin häät ovat pidetyt, lähden minä taas metsiin.
Uskokaat vaan että me siivoomme ryssät täältä ilolla ja riemulla.
Sandels on miesten paraita eikä Malmikaan nimeänsä häpeä. Hän ei anna
ryssälle hetkenkään rauhaa. Päätetty siis, pojat! Huomenna matkaan.
Valakaat niin paljon luotia kuin joudutte; metsissä ja järvillä on
ryssiä runsaasti."

Tämän sanottuansa riensi Erkki kirkkoon. Hänen piti juuri astuman
temppelin kynnyksen ylitse kun Hömppö-Tiina, vanha akka, joka asui
huonossa mökissä Heiniojan maalla ja jota yleensä pidettiin
vähäjärkisenä, minkä tähden hän yllämainitun nimenkin oli saanut,
kiiruhti hänen eteensä ja tempasi häntä takinliepeestä.

"Tule tänne että saan sinua puhutella", kuiskasi hän väännellen
kasvojansa ja suutansa moneen väärään; "tule vaan!"

Ja näin sanoen vetäysi hän vähän syrjään.

"Sinun pitää oleman varoillasi Jussilan suhteen", kuiskasi hän
uudelleen ja pani huulensa Erkin korvalle, "mutta varo itseäsi niin,
ettei kyyhkysesi saa tietää haukan häntä vainoovan. Vait, vait! Mitä he
mulkoilevat tuolla, ikäänkuin he luulisivat Tiinan kyyhkylää tahtovan;
ei, haukka on Jussila, joka vainoo sinua ja kyyhkyistäsi, huu-u-uu!"

Erkki, joka sangen hyvin huomasi, ettei Hömppö-Tiina tällä kertaa
puhunut omiansa, varsinkin kun hän muisti niitä uhkauksia, joita
Heiniojan vouti kerran oli sanonut hänelle päin silmiä, kysyi
sentähden:

"Mitä syytä sinulla on tämmöisen varoituksen antamiseen, Tiina?"

"Syytä ... syytä...! On kyllä niitä, mutta ole hiljaa; ehkä Jussila
istuu jonkun puun latvassa taikka jossakin haudassa kätkettynä meitä
kuultelemassa! Kuules; aikaisin aamulla nousi hän ylös ja souti
Noitasaarelle, ja puolen tunnin perästä tuli sieltä kolme venettä
tännepäin. Oi, kuinka minä nauroin Jussilalle. hän luuli kai, etten
minä nähnyt pitkätakkisia olevan hänen mukanaan. Mutta kyllä minä näin,
sillä näetkös, minä saatan nähdä maailman loppuun asti. Sen minä
saatan", lopetti hän ja ojensi käyrää varttansa, koko lailla vanhan
juurakon kaltaisena. "Minä saatan nähdä maailman loppuun, minä, ja
syytä nyt itseäsi jos et pelastu ja pelasta kyyhkyistäsi. Hi hi hi!"

Nain sanoen riensi Hömppö-Tiina niin nopeasti hautojen välitse, että
olisi ollut turha yritys koettaa saada häntä kiinni.

"Onkohan hänen puheessansa perää", ajatteli Erkki katsellen poistuvaa.
"Niin, 'siellä tuli, missä tupruaa'. Paras on olla varoillansa".

Kun hän taas tuli kirkon ovelle, kysyi Katri häneltä levottomin
katsein:

"Mitä Tiina mielii"

"Ei mitään, Katriseni", vastasi nuori mies iloisen näköisenä. "Hän
rupatti vaan tunnettua kaikellaistansa".

Morsian uskoi Erkin puheen. Hän hymyili luottavasti sulholleen, ja käsi
kädessä astuivat he kirkkoon, jossa he istuivat muutamaan ensimmäisistä
penkeistä pappilan mamsellien ja Heiniojan majurittaren sekä hänen
kahden kauniin tyttärensä rinnalle. Katri oli kuitenkin kauniin
kaikista. Niinpä Erkinkin mielestä eikä hän yksin sitä mieltä
kannattanut, vaan samaa olivat useimmat nuoret miehet, sillä yhtä
mittaa kurkistelivat he salavihkaa ensipenkkiin päin.

Löytyykö mitään kauniimpaa kuin nuori nainen morsiuspuvussaan? Useimmat
varmaankín vastaavat: ei. Taaksensa hän jättää viattomat ja leikilliset
lapsuutensa vuodet, astuaksensa uudelle vaikutusalalle, missä
aavistukset ovat hänelle luoneet elämän, joka hänestä on ihaninta mitä
hän on uneksinut. Siitäpä säihkyvätkin hänen silmänsä tavallista
tulisemmin. Hänelle on sulho kaikki, maailma ei mitään.

Niin Katrikin nyt ajatteli, eikä nähnytkään ketään muuta kuin Erkin.
Syntyneenä ja kasvaneena pienimmässä mökissä Heiniojan maalla, jossa
hänen isänsä oli asunut kaiken aikaa kun hän oli ollut naimisissa
vuotta tätä ennen kuolleen vaimonsa kanssa, josta Katri oli täydellinen
kuva; aina tottunut kovempiin kärsimisiin ja ahkera kuin muurahainen,
oli hän jo lapsuudestaan rakastanut Erkki Ollikaista. yhdessä olivat he
paimentaneet talon karjaa, ja kun kerran semmoisessa tilaisuudessa
nälkäinen susi oli hyökännyt nuoren tytön päälle, heittäytyi ainoastaan
viidentoista vuotias Erkki Katrin ja pedon väliin, ja hänen onnistuikin
kovan taistelun perästä voittaa se siten että hän työnsi sauvansa suden
avattuun kitaan; yhdessä olivat he myös kiidelleet Nevajärven ja
Kangasjärven pinnoilla sekä tyvenellä että myrskyssä; yhdessä olivat he
rukoilleet aamu- ja iltarukouksensa ja käsi kädessä kävelleet pieneen
kirkkoon, jossa heidän raikkaat äänensä usein kuultiin muita kovemmin.
Vähitellen muuttui heidän lapsellinen rakkautensa lämpeämmäksi, ja nyt
heidän piti yhdessä astua pyhitetyn alttarikehän eteen, sen seurakunnan
läsnä ollessa, joka tunsi heidän lapsuutensa tunteet, vannomaan
toisillensa ikuisen ja vilpittömän uskollisuuden. Ei siis ihmettä, että
he tunsivat hetken yhä juhlallisemmaksi.

Ijäkäs saarnamies, juuri semmoinen arvollinen sielunpaimen, josta
Tegnér puhuu suurenlaisessa runoelmassansa "Rippilapset", puhui "siitä
rakkaudesta, joka käy kaiken ymmärryksen ylitse". Hän puhui lempeästi
ja sydämellisesti, ja selvään saattoi sekä kuulla että nähdä hänen
puhuvan sydämensä kieltä. Ja sittekuin hän kauvan oli puhunut tästä
rakkaudesta, joka tekee onnelliseksi sekä elämässä että kuolemansa,
lausui hän muutaman sanan maallisesta rakkaudesta taivaallisen
rakkauden henkäyksenä, korkeimman olennon osana, joka on rakkauden
puhdas lähde.

Katsoihan hän Katriin tätä puhuessaan? Katsoipa niinkin, sen kaikki
huomasivat ja he näkivät myös hänen katseensa hurskaana ja lempeänä
olevan kiinnitettynä tyttöön, "hänen rakkaimpaan rippilapseensa"
niinkuin ukon oli tapana sanoa Katrista. Näissä hänen katseissansa oli
niin paljon toivoa ja niin syvä luottamus, että nuori tyttö luuli
itsensä levolliseksi kun hän katsoi näihin vanhoihin silmiin, jotka
olivat elämässä nähneet niin paljon enemmän kuin hän. Ja kun vanha
sielupaimen syvällä, miehevällä ja mielenliikutuksesta vapisevalla
äänellänsä lausui nämät sanat: "sillä rakkaus on kuolemaakin väkevämpi"
ja samassa loi Katriin isälliset silmänsä, joita hän yhä oli oppinut
rakastamaan ja kunnioittamaan, ei hän enään saattanut pidättää
kyyneleitänsä, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhki puoliääneen.
Mutta ne olivat suloisia kyyneleitä, onnellisia kyyneleitä, jotka
valuivat hänen kasvoillensa, ja niin hän istui penkissä kumarruksissaan
saarnan loppuun asti.

Vihdoin tuli molempien nuorten kauvan toivoma ja kaipaama hetki.
Vanhemmat ja ystäviä seurassansa astuivat he alttarikehän eteen, jonka
sisäpuolella vanha painaen oli valmiina yhdistämään heidät mieheksi ja
vaimoksi.

He olivat jo antaneet toisillensa lupauksensa selvällä ja kuuluvalla
äänellä ja siunausta oli juuri ruvettu lukemaan, kuu kirkon
ulkopuolella kuului huuto:

"Venäläiset ovat täällä!"

Tuskin oli tämä turmiota ennustava huuto kuulunut, niin Erkki
Ollikainen veti esille pistoolin ja huudahti:

"Minä ammun sen, joka liikahtaa paikaltansa!"

Kaikki katselivat hämmästyneinä toisiansa ja Katrin isä aikoi juuri
kysyä tämmöisen kiellon syytä, kun Erkki lausui:

"Jos lähdette täältä pienissä ja eri joukoissa, joudutte te pian
tappiolle. Parempi on siis että me yksin voimin puolustaudumme.
Olemmehan kaikki aseilla varustettuja".

"Niin niin", kuului kaikkialla kirkossa ja jokaisen kädessä välkähti
joko puukko taikka kirves, muutamilla oli pyssykin, toisilla vaan
heinähanko taikka viikate y.m.

Katri oli tuskissaan syössyt Erkin kaulaan ja kuiskasi värähtävällä
äänellä:

"Herra Jumala! tämän on Jussila pannut toimeen!"

"Jussila", matkasi Erkki ja muisti nyt Hömppö-Tiinan varoituksen.
"Mistä sen tiedät?"

"Hän uhkasi minua eilen illalla".

"Etkä sinä ole sanonut sitä minulle", virkkoi Erkki luoden nuoreen
morsiameensa tuskallisia katseita. "Siinä et tehnyt oikein!"

"Kuinka siitä olisin saattanut puhua, kun en saanut sinua tavata",
vastasi Katri. "Sitä paitsi minä luulin sen vaan paljaaksi uhkaukseksi,
mutta nyt", jatkoi hän ja katsoi huolestuneena kirkkopihaan päin, "nyt
näen, että hän tällä kertaa pani uhkauksensa täytäntöön".

Erkki Ollikainen, tuo muuten niin neuvokas mies, joka useasti oli
pelastunut pahemmistakin vaaroista, oli nyt melkein neuvotonna. Ei hän
itsensä tähden peljännyt mitään, vaan nuori vaimonsa häntä huolestutti.
Temmattaisiinko Katri, joka juuri oli häneen yhdistetty, hänen
sylistänsä, ja tekisikö sen katala olento, jota ainoasti rikollinen
himo johdatti kurjaan tekoonsa? Hänen ohimonsa sykkivät niin, että hän
itse saattoi sen kuulla, Pusertaen Katrin vahvasti rintaansa vasten,
kehoitti hän kaikkia sotaan kykeneviä oitis lähtemään kirkkopihaan
siellä miehuullisesti vihollista vastustamaan, naisten ja lasten
temppelissä odottaessa. Hän lopetti näin:

"Katteini Malm ei ole kaukana. Ehkä ampuminen saa hänen tulemaan
tänne".

Sitten kääntyi hän vanhan papin puoleen, laski nyyhkivän Katrin hänen
syliinsä sanoessaan:

"Isä Sievo, teidän haltuunne minä jätän vaimoni".

Sen sanottuaan riensi hän viritetty pistooli vasemmassa kädessään ja
oikeassa paljastettu, vihollisen verestä värjääntynyt kalpa
kirkkopihalle, jossa väki jo rupesi järjestäytymään.

"Olkaamme vaan hyvällä mielellä", huusi hän, "Minä olen monta kertaa
ennen ollut tekemisissä pitkätakkien ja kasakoitten kanssa, ja tiedän,
että uljas vastarinta on ainoa pelastuksemme. Mutta jos joku pelkää
taistelua, niin menköön hän naisten luo."

Ei kukaan liikahtanut.

"Hyvä", sanoi Erkki ja hänen katseensa kirkastui kun hän näki sen
yksimielisyyden, joka miehissä vallitsi ja sen rakkauden, joka loisti
jokaisen silmistä, "koska teillä on semmoinen mieli, niin emme me
Venäläisiä pelkää. Mutta että ihmiset tällä seudulla saisivat tiedon
tilastamme ja tulisivat apuun, niin soittakaat uupumatta isoa kelloa,
niin -- --"

"Tässä olen", sanoi samassa lukkari, ja astua onnahteli esille. "Kyllä
sinä Erkki ymmärrät, etten minä ontuvana kelpaa sotimaan, mutta
soittamaan, siihen minä kykenen, jos tahdot käsivarsiani tunnustaa. Kas
tätä, luuletko sen kelpaavan?"

Näin sanoen ojensi hän äkkiä paljastetun jäntevän oikean kätensä.

"Hyvä, vanhus", sanoi Erkki. "Rientäkää soittamaan kuin olisi tuomio
tulossa, mutta älkää, Jumalan tähden, väsykö. Ottakaa muutama mies
mukaanne vaihtoa varten".

"Ei, ei", vastasi lukkari tehden välttävän liikkeen. "Minä menen
mieluimmin yksin".

Hän ehti tuskin sanomaan viimeistä sanaa, ennenkuin hän jo oli matkalla
tornia kohden niin nopein askelin kuin suinkin. Viisi minuutia oli
tuskin kulunut kuin jo "pom, pom -- pom -- pom" kaikui tornista. Soitto
tuli vähitellen tasaisemmaksi ja lujemmaksi, ja, ei aikaakaan, kuului
hyvin tunnettu hätäsoitto metsien ja järvien ylitse.

Melkein samalla hetkellä tuli joukko venäläisiä jääkäriä metsiköstä
kirkon pohjoispuolella esine. Ja selvästi saattoi huomata, että
venäläisetkin ymmärsivät kellonsoiton merkityksen sillä he ampuivat
tornin luukuista sisälle, jotka lukkari oli avannut selki seljällensä,
että ääni sitä paremmin pääsisi ulos. Silloin tällöin kiiti luoti
tapuliin ja tunki siellä jykeviin hirsiin, mutta siitä ei vanha
soittaja ollut millänsäkään. Hän soitti uupumatta että hiki valui
virtoina hänen kasvoillansa. Hän riisui yltänsä vaatteen toisensa
perään, eikä kulunut pitkään aikaa ennenkuin koko yläosa ruumista oli
ilkialastonna. Mutta hän soitti kuitenkin vähentymättömin voimin kuin
olisi hän päättänyt soittaa kokoon koko Suomen kansan.



2.


Kangasjärven pohjoisessa päässä, ja juuri erään metsikön syrjässä, oli
Härilän keskievari, pitkällainen rakennus säännöttömine akkunoineen ja
kolmine jykevine savupiippuineen, joista keskimmäinen näytti olevan
kukistumaisillaan ja kukistuen ruhjomaisillaan sillä kohden ylen
huonossa kunnossa olevan katon. Keskievaria ympäröi sitä paitsi sievä
puutarha, ja siitä vähän matkaa oli puoli tusinaa pirttiä, joiden
savutorvista tuprueli savua melkein yöt päivät, niin että tämä paikka
melkein näytti intiaanilaiskylältä.

Puhtautta ei ollut liiemmäksi. Puolialastoman likaiset lapset ja pienet
porsaat hyppivät ja viruivat ulkona päiväpaisteessa ja ehtoon tullen
viettivät he yönsä yhdessä samassa huoneessa. Metsästä tuli sonnia ja
lehmiä täyttä laukkaa, luultavasti peljästyen jotakin partioilevaa
vihollisjoukkoa, taikka karhun ajamina, joka tavan takaa kävi
Härilässä, missä tuo "pohjolan metsien kuningas" tavallisesti sai
jonkun saaliin. Eivät mesikämmenet niillä seuduin missään olleet niin
ahkeroina vieraina kuin Härilässä ja syynä siihen oli se, että
keskievarilla oli kolme mehiläispesää, joita hän hoiti huolellisesti.
Kontio rakastaa, niinkuin tiedämme, mettä ja menee usein uhkamiellä
mitä vaaraa päin tahansa, kun hän vaan saa tämän himonsa tyydytetyksi.

Näitä mehiläispesiä rauhoittaaksi pidettiin Härilässä tarkkaa vahtia,
ja moni mesikämmen oli kahtena viimeksi kuluneena vuonna, joina tämä
syötti oli ollut tarjolla, päässyt nahastansa ja hengestänsä.

Eräänä yönä, noin vuotta ennen edellä kerrottuja tapauksia, oli
kuitenkin Torkkulainen -- se oli keskievarin nimi -- joutunut pahaan
väliin kahden renkinsä kanssa. Kolme karhua, isä ja emä pennuinensa,
nälästä vimmoissaan tuli Häriläisiä tervehtimään. Suloinen hunajan haju
pisti niitä nenään, ja niiden murinasta saattoivat vartijat jo
edeltäpäin arvata, että edessä oli kova taistelu.

Ensimmäisestä laukauksesta hämmästyivät nämät kutsumattomat vieraat
vähäisen, mutta kun nälkä on kova yllyke ajoi se heitä mehiläispesiä
kohden. "Ukko itse", joka astua tallusteli etunenässä, osoitti
Torkkulaiselle sen kunnian, että se takakäpälillään lähestyi häntä,
mutta keskievari oli niin kiittämätön, että hän tervetuliaisiksi
tarjosi luotia vieraallensa. Kontio pudisti vähän nälän laihduttamaa
ruumistansa, murisi vihoissaan, jonka arvattavasti piti merkitsemän:
Minä opetan sinun oikein arvostelemaan kuninkaallista käyntiäni
luonasi, ja hyökkäsi Torkkulaisen kimppuun. Ennenkuin rengit olivat
ehtineet tulla isäntänsä avuksi, oli karhu-ukko ainoalla iskulla lyönyt
keskievarin maahan ja katsella tollotteli jo hänen ylöspäin käännettyjä
kasvojansa, kun sivulta päin ammuttu luoti tunki "nallen" oikeasta
korvasta sisään. Ääntäkään päästämättä putosi tuo raskas riiviö
Torkkulaisen päälle, joka oli vähällä tukehtua sen painon alle. Rengit,
jotka sill'aikaa olivat tervehtäneet emää ja pennua hyvin tähdätyillä
luodeilla, jotka ainakin hetkeksi hillitsivät niiden lähenemisintoa,
riensivät nyt pelastamaan isäntäänsä.

"Kuka niin mestarillisesti karhun ampui?" kysyi Torkkulainen, kun hän
taas vohkuen pääsi jaloillensa.

Lähellä olevan aidan ylitse hyppäsi samassa soreavartaloinen mies ja
riensi keskievarin luo.

"Se naula veti", sanoi tullut. "Nyt ei ainakaan tuo mesikämmen enään
varasta hunajaanne, Torkkulais-ukko".

"Kah, kas, Erkki Ollikainenhan se onkin!" huudahti keskievari iloisena
ja ojensi nuorelle karhunpyytäjälle kätensä. "Kiitos avustasi; sitä en
milloinkaan unhota. Ilman sitä olisin kai nyt revittynä tässä".

"Kiitos, kiitos", vastasi Erkki ja pudisti Torkkulaisen kättä. "Mutta
ei vielä ole kokonansa hädästä päästy. Kaksi on jäljellä vielä".

Karhumuori poikinensa yrittivät kerran vielä tehdä hyökkäyksen, mutta
saivat niin kuuluvia tervehdyksiä, että ne kaikin kiiruin riensivät
takaisin metsään. Seuraavana päivänä löydettiin pennut metsässä
puolikuolleena ja emä vieressä vartijana. Se puolusti tunnetulla
raivolla poikaansa ja sen onnistuikin ennenkuin se veti viimeisen
hengähdyksensä niin ruhjoa erään pyytäjistä, että tämä muutaman päivän
kuluttua kuoli Härilän keskievarissa.

Mutta siitä pitäin jättivät nelijalkaiset mesilempijät kylän jotenkin
rauhaan.

Yöllisellä taistelulla Härilän luona oli sekin hyvä mukanansa, että
Torkkulainen, joka ei ennen ollut juuri Erkistä pitänyt, kun ei Erkki
kylläksi kursaillut häntä, seudun rikkainta miestä, nyt oli varsin
ihastunut nuorukaiseen, eikä saattanut kylläksi kiittää hänen
rohkeuttansa ja voimaansa sekä hänen hyvää sydäntänsä, joka oli niin
altis vihamiestäkin auttamaan, kun tämä oli hädässä. Siitä pitäin oli
Erkki Ollikaisen nimi jokaisen huulilla, ja sekin sai Katrin vielä
enemmän Erkkiä rakastamaan.

       *       *       *       *       *

Kauniina, aurinkoisena lauvantai-iltapäivänä elokuun alussa v. 1808
tuli vanha Leena, joka tyttärensä pojan kera asui kylän huonoimmassa
pirtissä, syösten keskievariin, jossa Torkkulainen juuri kaatoi viinaa
kahdelle väsyneelle kulkijamelle. Vanhus oli perin hämmästyneen
näköinen, ja valkeanharmaat hiuksensa olivat sikin sokin kasvojen
ympärillä.

"Tänne tulee sotamiehiä", huusi hän jo ovella.

"Mitä sotamiehiä^" kysyi keskievari ja kätki kiiruusti viinaputellin
lieden viereen muurattuun seinäkaappiin.

"En minä sitä tiedä", mutisi Leena istuen seinän viereiselle penkille,
"mutta Pekka, tyttäreni poika, tuli juuri kotio ja kertoi kuulleensa
kovaa ampumista Kangasniemeltä päin, ja..."

"Joutavia", keskeytti Torkkulainen ja lähestyi kaappia, taasen
ottaaksensa esille pulloa, jonka katoamista molemmat vieraat miehet
olivat katselleet jotenkin nurpein silmin. "Eihän ole sanottu että he
tulevat tänne, siksi että Pekka on kuullut ampumisen Kangasniemestä
päin. Onhan muuallekin mentäviä!"

Torkkulainen ehti tuskin saada viimeisen sanan suustansa ennenkuin
täysi pyssynlaukaelma tärähti varsin läheisyydessä.

Vanha Leena hypähti peljästyneenä ylös, huutaen:

"Oliko Pekka väärässä, häh? Äläst', se poika näkeekin paremmin kuin
vanhat pölkyt, jotka..."

"Ah, tuki suusi, äläkä lörpöttele, vanha noita", ärjäsi Torkkulainen
suuttuneena, sulkien viinakaapin oven niin että tärähti ja pistäen
avaimen liivinsä taskuun. "Min'en viitsi kuulla sinua kauvemmin!"

Leena ei odottanut keskievarin nuhteiden loppua. Yhdessä molempien
outojen kanssa, joilla ei enään ollut syytä jäädä sisälle, varsinkin
kun Torkkulainen oli niin huolellisesti tallettanut pullon, oli hän
rientänyt portaille nähdäksensä olivatko lähenevät ystäviä vai
vihollisia.

Keskievari riensi pian jälkeen. Juuri kun hän astui portaille, kuului
nelistä ajavan hevosväen töminää, eikä kulunutkaan monta minuuttia
ennenkuin kasakkajoukko tuli mitä hurjinta vauhtia pohjoisesta päin,
kiiti kuin tuulispää Härilän keskievarin ohitse ja katosi etelään päin.
Kasakoitten jäljessä tuli yhtä iso joukko rakuunia, mutta heidän
hevosensa eivät kyenneet saavuttamaan arojen nopea-jalkaisia
juoksijoita, jonka tähden se seisahti pikkupirttien ja keskievarin
välille.

"Nuo ovat Karjalan rakuunia", sanoi Torkkulainen ja siveli tyytyväisenä
partaansa, "ja nyt he ovat ajaneet kasakat 'niin pitkälle kuin
hakopuuta piisaa'".

"No Jumalan kiitos siitä", huokasi vanha Leena, "mutta sieltä tulee
enemmän väkeä, sen kuulen selvään".

"Onpa sinulla tarkka kuulo, vaikka niin vanhakin olet," sanoi
keskievari.

"Ole siitä varma", arveli Leena. "Minä melkein saatan kuulla kuinka
ruoho kasvaa".

Metsästä läheni yhä marssivan joukon töminä, ja pian näkyi pitkä
jääkäri-rivi metsän rinteessä. Sen takana tuli kiitokulkua komppania
jalkaväkeä, ja heidän pitkät painettinsa kiilsivät sangen kauniisti
päiväpaisteessa. Etunenässä kulkeva soittokunta, jonka rinnalla joukon
päällikkö ratsasti, puhalsi vilkasta marssia, joka sai pirtinpoikien
silmät säkenöimään ja porsaskunnan pahasti parkuen hyökkäämään suojaan.
Pari koiraa teki kuuluvan vastarinnan, mutta niiden oli lopuksi
ottaminen jalkapako eteensä.

Urhean katteini Malmin joukko oli saapunut Härilän keskievariin
kytätessään "moskoviittia".



3.


Keskievarin kädet ristissä selän takana katsellen sotamiesten puuhia
telttojen y.m. kanssa ja tyytyväisenä itseksensä laskien kuinka suuren
hyödyn hän heistä saisi -- sillä hän piti varsin varmana, että
uuvuttavasta marssista väsyneet sotamiehet olivat janoissaan ja että he
tuntuvasti keventäisivät niitä neljää olvitynnyriä, joita eivät
venäläiset pari viikkoa sitte täällä käydessään löytäneet, vaikka kyllä
hakivat innokkaasti --, laskettiin leveä ja pehmeä käsi hänen
olallensa. Kun hän vitkalleen kääntyi, seisoi hänen pyöreä eukkonsa
vieressänsä.

"Kuules ukko", sanoi hän, "minä ajattelen erästä asiaa".

"Mitä sitte?"

"Muistathan Jussilan käyneen täällä alusta viikon?"

"Muistan kyllä; entäs sitten"

"Ja tiedäthän sinä hänen ja Erkin olevan verivihollisia Katrin tähden?"

"Hm, hm, tiedän niin minä senkin".

"Tule sisälle, niin saan puhua sinulle asiasta enemmän". Ja näin sanoen
yritti eukko vetää Torkkulaisen pienempään yhteistuvan sivulla olevaan
huoneesen.

"Ei suinkaan sillä nyt semmoista hätää ole", sanoi keskievari, joka
sangen tarkasti ja mieltyneenä katseli sotamiesten liikkeitä. "Ja
saatathan sinä tässäkin sanoa, mitä sinulla on sydämelläsi".

"Enpä saatakaan. Minä menen edellä sisälle, mutta älä viivy kauvan,
sillä tässä saattaa veri ja henki olla kysymyksessä".

Keskievarin yhä mieltyneemmin katsellen sotamiesten puuhia, tuli
katteini Malm hänen tykönsä.

"Oletko sinä keskievari täällä?" kysyi katteini kursastelematta.

"Olen", vastasi Torkkulainen ja tempasi joutuisasti lakin päästänsä.
"Mitä suvaitsette, herra upseeri?"

"Onko sinulla tallia taikka muuta suojaa hevosille?"

"Ei muuta kuin nuo ladot tuolla ojan rannalla, jos ne kelpaavat?"

Katteini mumisi muutamia lauseita itseksensä, huolellisesti katsellen
keskievarin matalia, oljilla peitettyjä ja ylen rappeutuneita
ulkohuoneita.

"Ei noista ole elukoille mitäkään suojaa", jupisi hän itseksensä.
"Tuhat kertaa parempi niiden on olla ulkona raittiissa ilmassa. Mutta",
jatkoi hän toisella kädellään sovittaen korviin saakka ulottuvaa
takkinsa pystykaulusta, "totta täällä on kunnollista juomavettä?"

"Kyllä sitä on", vastasi Torkkulainen ja osoitti sormellansa kahta
lähellä toistansa olevaa kaivoa. "Niissä on vettä vaikka sadalle
hevoselle, jos tarvitaan, ja vieläpä väellekin".

"No, onko sinulla oluttakin?" kysyi katteini.

"Oltta! No, onhan sitäkin".

"No tänne sitä sitte! Perkele! Mieheni ovat niin janoissaan että kieli
lakeen takertuu. Käske tuomaan olvi tänne ulos!"

Näin sanoen poistui hän, heitettyänsä kumartavalle Torkkulaiselle
muutaman hopearahan.

"Hm, hm", mutisi tämä, laskeissaan rahoja, "tämä riittää tuskin
puoleksi. Mutta kyllä minun kai täytyy kuitenkin totella; tuolla
upseerilla näyttää olevan runsaasti rahoja".

Hetken perästä keskievarin kaksi renkiä kihnasi pihalle kaksi
saavillista oltta. Tämä näky herätti janoisissa sotamiehissä yleistä
riemua eikä kulunutkaan pitkää aikaa ennenkuin saavit olivat
tyhjennettyinä viimeiseen pisaraan.

"Eipä lisäkään maistuisi hullummalta", mumisi ruudinkarvainen
korpraali, tyytyväisenä maskuttaen huuliansa. "Tänä päivänä on riivattu
helle".

"Niin, mutta en minä ilmaiseksi saata antaa enempää olutta", vaikeroi
keskievari, joka oli sattunut kuulemaan korpraalin toivoa. "Teidän
upseerinne on rehellisesti maksanut sen, minkä nyt olette juoneet".

"Vai niin, vai olet sinä tullut itaraksi vanhoilla päivilläsi, vanha
karhu", huusi samassa nuori sotamies, astuen Torkkulaisen luo. "Mutta
ehkä sinä mieluummin kestität ryssää olvellasi, sentähden että häneltä
saatat saada enemmän rahaa? Vai mitä?"

Torkkulainen vetäytyi hämmästyen pari askelta takaperin kun hän kuuli
ympärillä seisovien sotamiesten mutisevan jotakin "vihollisystävästä",
"petturista" y.m. uhkaavista sanoista.

"Odottakaat, odottakaat", huusi hän ja huimi eteensä molemmin käsin;
"saatte halusta niin paljon olutta kuin minulla on. Mutta kuka sinä
olet, joka minun tunnet?" kysyi hän uteliaana ja kääntyi nuoren soturin
puoleen.

"Etkö sinä tunne minua, Rietu Pekkolaista, joka kaksi vuotta sitte
palveli Heiniojassa".

Torkkulainen katseli sotamiestä tarkemmin.

"Tunnen, tunnen", kiiruhti hän sanomaan ja hieroi otsaansa siten
saadakseen muistoansa hereille, "nyt muistan. Mutta oletpa sinä
kasvanut vahvaksi ja suureksi. No, mitäs kuuluu ... mutta sano ensin
mikä tuon upseerin nimi on, joka tuolla kävelee? Hän se minulle maksoi
olven, jonka olette juoneet".

"Se on päällikkömme, katteini Malm".

"Ahaa, häntä sanotaan urhoolliseksi upseeriksi!" puhui Torkkulainen yhä
edelleen ja nosti kunnioittamalla lakkiansa, kun katteini samassa kulki
ohitse. "Niin on ainakin Erkki Ollikainen sanonut".

"Erkki, niin", huusi Rietu ja näytti tulevan yhä iloisemman näköiseksi;
"hän jätti meidät Toivolaan, kun hän lähti häitänsä viettämään Katrin
kanssa. Ha, ha, ha! Minä muistan vielä kuinka Jussila-lurjus koetti
tyttöä mielitellä itsellensä, mutta impi oli uskollinen, sillä hän on
kaikin puolin kunnon tyttö; mutta Jussila on paha kuin synti, ja jos
hän saattaa Erkille tehdä jotakin pahaa, niin ei hän sitä kahdesti
mieti".

"Niinkö luulet, Rietu?" kysyi keskievari, ja tuli yht'äkkiä ihan
pahalle tuulelle.

"Niin sanon ja sanassani pysyn. Minä olen kaksi vuotta palvellut
yhdessä hänen kanssansa ja tiedän mistä hän käy! Koskahan Erkki häänsä
pitää?"

Torkkulainen oli nyt saanut jotakin miettimistä, ja kun samassa hänen
mieleensä tuli vaimonsa viittaus Jussilan käyntiin Härilässä, muisti
hän kuinka Heiniojan vouti vihoissaan oli purkanut sapestaan ankaria
uhkauksia Erkkiä vastaan, joista sopi päättää että hyljätty kosija
vainosi onnellisen henkeä. Keskievari, joka ei todenteolla ollut mikään
ilkeä ihminen, vaikka voitonhimo joskus sai hänen nylkemään
lähimmäistänsä, muisti vielä hyvin taistelun emäkarhun kanssa
mehiläispesänsä luona ja Erkin mestarilaukauksen, josta hän luultavasti
sai kiittää sitä että hän nyt oli hengissä. Kiitollisuus valtasikin
häntä nyt enemmän kuin se monena vuonna oli sitä tehnyt.

"Siitä Vappu tahtoi minulle puhua", mumisi hän itsekseen; "kyllä minä
tiedän mitä hänellä on sydämellään, mutta saatan minä sen asian
hänettäkin toimittaa. Sepä olisi kummaa, jos ei minulla olisi sen
vertaa sanoja suussani, että itse osaisin puhua tästä asiasta
katteinille".

Näin sanoen riensi hän tapaamaan katteini Malmia, joka vitkalleen ja
tuumivan näköisenä lähestyi ulkohuoneita; Rietu jäi ällistyneenä
seisomaan paikallensa.

"Katteini", sanoi Torkkulainen läheten upseeria, "minä pyytäisin
puhutella teitä tärkeästä asiasta".

Katteini Malm pysähtyi ja katseli keskievaria tutkivin silmin.

"Olethan keskievari", sanoi hän vihdoin.

"Olen, herra".

"No, mitä sinä tahdot? Saitko liian vähän maksoa olvesta?" Ja katteini
pisti jo kätensä syvään takataskuunsa.

"Ei, ei, herra!" huudahti Torkkulainen, joka ei enään rahoja mielinyt,
vaikka hän taskusta kuuli niiden helinän, "asia on paljoa tärkeämpi".

"No, sano sitte mikä se on!"

"Erkki Ollikainen, jonka te luultavasti tunnette, on epäilemättä
suuressa vaarassa huomenna, juuri hääpäivänänsä".

Katteini Malm katseli tarkasti keskievaria muutaman silmänräpäyksen
ajan, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia tämän sisimmät ajatukset.
Sitte sanoi hän:

"Tunnetko sinä Erkki Ollikaisen?"

"Tottahan nyt. Hän on kerran pelastanut minun karhun käsistä. Tämä
tapahtui noin vuosi sitte".

Torkkulainen kertoi sitte niin tarkasti kuin suinkin Jussilan vihan
Erkki Ollikaiseen ja lopetti näin:

"Minä luulen varmaan, että vouti tuumii jotain pirunjuonta Erkin
turmioksi; ainakin sopii sitä päättää hänen uhkauksistansa tuonoin
täällä".

"Vai niin", vastasi katteini Malm varsin huolettoman näköisenä.
Mielessään päätti hän kuitenkin pelastaa urhean partiolaisensa
vaarasta, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän suureksi osaksi sai
menestyksistään niillä seuduilla kiittää Erkkiä, sillä Erkki tunsi
nämät tienot perinpohjin.

Kun Torkkulainen palasi keskievariin tuli vaimonsa Vappu häntä vastaan.

"Saanko nyt puhutella sinua?" kysyi hän levottomana.

"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot". vastasi mies, "mutta minä olen jo
puhunut asiasta katteini Malmille".

"No, mitä hän vastasi?"

"Ei mitään, mutta kyllä mä sen saatoin nähdä, ettei hän jätä Erkkiä
avutta hädän hetkenä".

Kun Torkkulaisen seuraavan päivän aamuna, joka oli sunnuntai, heti
auringon noustua vaimoinensa piti menemän kysymään, tahtoisiko katteini
mitään erityistä sotamiehillensä, olikin koko joukko jo tiessään.

"Mitä perkelettä tämä on?" huudahti keskievari ihmetellen ja katsella
tollotteli suin silmin. "Poissa jok'ikinen!"

"Niin ovat", huusi samassa muuan töllinpoika, joka oli heittäytynyt
lepäämään pirtin kynnyksen eteen, sillä ilma oli ahtaassa pirtissä
käynyt vähän raskaaksi, "juuri kun aurinko nousi menivät he matkaansa".

"Minne päin?"

"Etelään päin!"

"Jumalan kiitos", huokasi Vappu; "silloin he ennättävät hyvään aikaan
Juvan kirkolle".

"Niin minäkin luulen", vastasi Torkkulainen tyytyväisenä. "En minä
enään milloinkaan tulisi oikein iloiseksi, jos Jussilan ilkeät aikeet
menestyisivät".



4.


Kun Erkki Ollikainen lähti kirkosta johtamaan ulkopuolelle
kokoontuneita puolustajia, riensi kaksi talonpoikais-akkaa sulkemaan
oven sekä olivat juuri puuhassa sovittaa vahvaa kankea sen eteen, kun
majuritar Segercrantz, puoli-ikäinen nainen, uljas ja kaunis
ulkomuodoltansa sekä jalo ja ylevä sielunsa puolesta, jotka
ominaisuudet asettivat hänen Suomalaisien isänmaatansa rakastavien
tyttärien ensi riviin, astui esille.

"Ei niin", sanoi hän ja hillitsi pienempää ja vilkkaampaa akkaa, joka
oli äsken kertomiemme Katrin kauneutta kadehtivien tyttöjen äiti, "ei
niin! Älkäämme etsikö suojaa telkien takana kun apumme saattaa olla
tarpeen".

Akat rupesivat murisemaan ja ennen pitkää oli heillä iso joukko
samanmielisiä ympärillään.

Täällä niinkuin muuallakin eivät talonpojat tähän aikaan varsin pensein
silmin katselleet "herroja", siitä syystä että he luulivat "herrojen"
pitävän heitä vähän kuin huonomman arvoisina. Eivätkä he kuitenkaan
ajatelleet, että he saivat kiittää itseään siitä, koska he, jos eivät
juuri vihanneet ja halveksineet, niin ainakin arveluttavassa määrässä
laiminlöivät hankkia itsellensä enemmän sitä yleistä tietoa ja oppia,
joka vastustamatta on suurimpana syynä siihen, että yksi ihmisluokka on
ylempänä kuin toinen, sillä jota suurempi tieto ja sivistys on, sitä
suurempi on myös maine. Tämä ymmärrysvoima ja se selvä tieto, etteivät
he milläkään alalla kykene vetämään vertoja sivistyneen ihmisen kanssa,
vaikuttavat juuri sen, että tiedollisessa suhteessa alemmalla olevat
henkilöt tuntevat kateuden ja vieläpä vihankin tunnetta ylemmällä
asteella olevia vastaan ja käyttävät jokaista tilaisuutta ivatakseen,
suututtaakseen ja loukatakseen heitä. Mutta jahka yleinen sivistys on
ehtinyt tunkeutua kaikille aloille, katoo varmaankin tämä paha
erimielisyys ja epäsopu ja tasaisempi suhta tulee entisen sijaan.

Heiniojan majuritar oli sangen sivistynyt ja herkkäjärkinen nainen,
jota eivät ainoasti hänen alustalaisensa, vaan kaikki, jotka hänen
tunsivat, rakastivat ja pitivät arvossa. Koko Suomessa oli tuskin
ainoatakaan herrastaloa, jonka aluskalaisilla oli niin kaikin puolin
kunnollinen hallitusväki, kuin majuri Aatami Segercrantz ja hänen jalo
vaimonsa. Heidän molemmat tyttärensä olivat myös hyvin kasvatettuja
tyttöjä, mielialansa puolesta äitinsä tarkkoja kuvia. Ukko Aatami,
joksi majuri tavallisesti kutsuttiin, kuului Sandels'in osastoon, ja
oli jo oikeissa taisteluissa aina osoittanut palavaa rohkeutta ja
lannistamatonta urhollisuutta.

"Vai niin, vai emme me saa sulkea ovea", sanoi pieni kieltä
pieksevä akka ja kohotti pilkallisesti pienen nenäkarpalonsa rouva
Segercrantz'ia kohden. "Meitä pitää, Herra nähköön, otettaman kiinni ja
lahetettämän Siperiaan, muka! No niin, kyllä rikkaitten sopii niin
tehdä, jotka voivat lahjoa venäläiset upseerit, että he pääsevät tätä
pitkää matkaa tekemästä, mutta meille, köyhäparoille, se on toinen
asia; matkaan vaan, ei meitä kursastella. Niin niin, kyllä minä rikkaat
tunnen! He tahtovat mielellään hankkia itselleen rauhaa ja turvaa
köyhien kustannuksella. Hyi!"

"Ovi pitää suljettaman, sanon minä", tokasi joukkoon pitkä laiha akka,
jonka sormet olivat jotenkin merikravun saksien kaltaiset. "Ottakaa
kiinni vaan, akat, niin kyllä me päämme pidämme".

"Niin, emme me kauvemmin rikkaita kumarra", arveli kolmas.

"Emme, emme", huusivat kaikki jotka olivat samaa mieltä. "Ovi pitää
suljettaman; kiinni se ovi!"

Kun meteli vähän oli hälvennyt, sai majuritar vihdoinkin suun vuoroa.

"Min'en käsitä mikä teihin on tullut", sanoi hän terävällä äänellä ja
tarkasti katsellen pientä pystynenäistä akkaa niin vakaasti, että tämä
perin häpeillänsä tulipunaisin kasvoin vetäytyi taaksepäin. "Onko
mikään paha henki tullut teihin, koska te puhutte noin takaperoisesti?
Monella teistä on isiä, poikia taikka veljiä tuolla ulkona niissä,
jotka vapaehtoisesti ovat asettuneet meitä puolustamaan. Jahka taistelu
alkaa, kaatuu epäilemättä monikin heistä, toiset kuolleina, muutamat
kuolevaisina, jotkut enemmän taikka vähemmän haavoitettuina. Kuinka
saatatte Jumalalle ja ihmisille vastata sen, että te nyt telkeydytte
tänne, antamatta tarvitseville sitä apua, joka on heille niin ylen
tärkeä ja tarpeellinen. Te, vaimot, jotka äsken olitte niin suurisuisia
ja puhuitte rikkaasta ja köyhästä, saatatteko te katsella kuinka
läheiset omaisenne ja ystävänne vuotavat verta tuolla ulkona
rientämättä heille avuksi? Minä en sitä saata, vaikkei minulla olekaan
poikaa eikä puolisoa tuolla. He taistelevat munalla isänmaamme
pelastukseksi. Minun molemmat tyttäreni seuraavat myös minua sairaita
hoitamaan. Minä en pyydä apua siltä, joka ei vapaehtoisesti tahdo minua
seurata".

"Saanko minä tulla mukaan?" kysyi Katri säihkyvin silmin. "Älkää
kieltäkö!"

Majuritar katseli morsianta ihailevin katsein. Itseksensä ajatteli hän:
"Vihkituolista hautaan ei ole pitkä askel". Ääneensä sanoi hän. "Sinä
olet kunnon tyttö, Katri, enkä minä ihmettele, että sinä tahdot olla
sen lähellä, jonka juuri sait mieheksesi. Samalla kun se on oikeutesi
on se velvollisuutesikin. Mutta riisu morsiuspuku yltäsi!"

"En suinkaan", sanoi Katri innosta säihkyvin silmin. "Kun hän taistelee
puolestamme hääpuvussaan, miksi en minäkin saisi olla häävaatteissani
juhlapäivänäni?"

Majuritar tuli liikutetuksi näistä ylevistä ajatuksista
yksinkertaisessa ja köyhässä tuvantytössä sekä sulki hänen syliinsä, ja
niin tekivät hänen molemmat tyttärensäkin.

"Jumalan siunaus vuotakoon runsaasti jaloille aikeillenne", lausui
samassa vanha sielunpaimen, rovasti Sievo. "Taivas palkitsee teidät
niistä".

Kumma oli nähdä kuinka silmänräpäyksessä talonpoikaisakkojen
mielipiteet muuttuivat. Herrasviha katosi heti ja ensimmäisenä kaikista
riensi pönkkänenäinen emäntä sitä luotansa heittämään.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän ja tallusteli majurittaren luo, "minä
olin tyhmä mutta nyt olen saanut silmäni auki. Kun eivät herrasnaiset
karta vaaraa, niin kuinka me sitä tekisimme? Me tulemme mukaanne
kaikin, vai kuinka?" lopetti hän kääntyen entisen vastustuspuolueen
puoleen.

"Me seuraamme teitä", huusivat he.

Niin oli taasen tieto voittanut tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden.

Muutaman minuutin perästä oli kirkko tyhjänä. Rovasti Sievo seurasi
heitä myös, kun hän kuitenkin ensin oli kätkenyt kirkon hopeat pieneen
loukkoon alttaripöydän takana.

"Täältä eivät he löydä niitä", sanoi hän itseksensä.

Venäläiset olivat sill'aikaa lähestyneet kirkon kiviaitaa, jonka taakse
Suomalaiset olivat asettuneet ja sykkivin sydämin odottivat vihollista.

Kun ukko Sievon kunnianarvoinen harmaa pää tuli kirkon ovella näkyviin,
olivat Venäläiset jo aidan luona. Venäläinen jääkäri tähtäsi vanhusta,
mutta ei osannutkaan; luoti kiiti vinisten ovilautaan.

"Vielä ei ollut minun viimeinen päiväni tullut", sanoi ukko itseksensä,
vitkalleen astuen kiviaidan luo, jossa ampuminen jo oli alkanut.



5.


Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme, tahdomme tässä kertoa
sitä tilaisuutta, jolloin Erkki Ollikainen sai "kunnianmerkkinsä
urhollisuudesta sodassa", ja jonka jälkeen hän oikein todenteolla
omisti voimansa ja kykynsä vihollisen karkoittamiseen.

Oltiin toukokuun alussa v. 1808, jolloin Venäläisillä oli suuria määriä
muonatavaroita koottuna Iisalmessa. Siellä oli nimittäin vähinnäkin
kaksisataa isoa kuormaa ruokavaroja itä-Suomessa liikkuvan venäläisen
armeijan tarpeeksi. Kaksi vahtijoukkoa suojeli varastoa, nimittäin yksi
Iisalmessa ja toinen Valkeamäellä. Ylipäällikkönä oli katteini
Baronovits.

Eräänä päivänä tuli suomalainen talonpoika Sandels'in tykö ja pyysi
puhutella häntä tärkeästä asiasta. Mies päästettin sisälle ja kertoi
silloin kuulleensa, metsissä ja saloissa harhaillessaan, että
Venäläisillä oli suuria muonavaroja Juvankosken ruukilla Kuopion
läänissä ja Nissilän kirkon luona. Sittekuin Sandels hetken aikaa oli
tutkinut talonpoikaa, ja huomattuaan ettei hän ollut petturi, lähetti
hän majuri Bofinin sadan miehen kanssa Oulun pataljoonaa Kajaanin
kautta marssimaan yllämainitulle ruukille joko valloittamaan taikka
polttamaan siellä olevat varat. Mutta matkalla sai Bofin tietää ettei
Juvankoskella löytynytkään mitään venäläisiä varoja. Hän kääntyi
sentähden ja marssi suoraan Nissilän kappelia kohden. Puoliyö oli jo
tulossa kun hän ehti sinne. Paikkakunnan väestöltä sai hän varman
tiedon siitä etkä runsaita ruokavaroja todella oli koossa lähellä
kirkkoa.

Vähän levättyä kirkkoa ympäröivässä metsässä, hyökkäsi hän yht'äkkiä
vihollisen kimppuun, joka perin hämmästyi tästä arvaamattomasta
tervehdyksestä. Lyhyt taistelu nousi nyt, mutta päättyi niin, että
Bofin otti kuusi vankia, loput vahtijoukkoa pakeni. Kun varakuormat
luettiin huomattiin niitä olevan kahdeksankymmentä kappaletta.

Vaikka hän oli saanut näin hyvän saaliin, ei majuri kuitenkaan tahtonut
heti palata takaisin. Hän aikoi tehdä tehtävänsä uljaaksi ja päätti
käydä vakailla tervehdyksillä Iisalmessa. Nissilän kirkolla viipyi hän
vaan niin kauvan, että sotamiehet ehtivät aterioida ja vähän levähtää
alkavaa marssia varten.

Juuri auringon noustessa saapui muuan Nissilän venäläisistä
pakolaisista Iisalmeen. Miesparka oli niin peljästynyt ja väsynyt, että
hän ainoasti suurimmalla ponnistuksella saattoi pysyä pystyssä. Hän
tapasi oitis katteini Baronovitsin, joka paraillaan tarkasti väkeänsä.

Venäläinen katteini oli tuima herra, joka ei alammaisissaan kärsinyt
vähintäkään arkuutta. Kun hän näki pakolaisen surkean muodon, ärjäsi
hän äänellä, joka oli kuin ukkosen jyrinä:

"Mikä sinun on, mies? Mistä sinä tulet?"

"Nissilästä", vastasi mies peljästyneenä.

"Nissilästä", kertoi katteini ja tähysti sotamiestä. "Onko sinulla
kirjettä sieltä?"

"Varat ovat otetut".

Baronovits hypähti ja tuli vihasta kuolonkalpeaksi. Vaivoin sai
sotamies väistettyä sitä iskua, jolla katteini vimmassaan tavoitti
häntä. Kun hän aikoi rientää pois, ärjäsi katteini taas:

"Seis! Alallasi, jos henkeäsi rakastat, ja kerro mitä siellä on
tapahtunut".

Kun sotamies oli lopettanut kertomuksensa sanoi katteini:

"Oletko varma siitä, että vihollinen aikoo tulla tänne?"

"En varma, mutta minä kuulin siitä puhuttavan eräässä kylässä kirkon
pohjoispuolella".

Viittauksella annettuaan sotamiehelle luvan poistua, astui hän
tuumivana sinne, missä koko varasto oli kuormitettuna vaunuihin,
pitkien sitä varten tehtyjen puusuojusten alla. Hän pysähtyi
eteläisimmän kohdalla.

"Näitä ei jätetä vihollisen valtaan", mumisi hän itsekseen. "Ennen
poltan itse kaikki tyynni".

Näin sanoen poistui hän nopeasti Valkeamäkeen päin.

Mutta hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun sorea, vahva mies,
puettuna suomalaisen talonpojan yksinkertaiseen pukuun, astui esille
sen nurkan takaa, jonka vieressä Venäläinen oli itsekseen puhunut.

"Polttaa ... polttaa", ajatteli Suomalainen itseksensä. "No, siitä nyt
kumminkin syntyy pitkä valhe. Meikäläisiä on tulossa tänne päin, luulen
ma, koska ryssä oli niin levoton. Hyvä, silloin me rupeamme toimeen,
Kenttä ja Kristeri Hokkanen suostuvat myös tähän seikkailuun, sen
tiedän".

Tämä nuori talonpoika oli Erkki Ollikainen, joka sattui olemaan
tervehtimässä erästä paikkakunnalla asuvaa sukulaista. Jo kauvan oli
Erkki pahoilla mielin ja yhä yltyvällä vihalla katsellut vihollisen
ynseätä menoa ja joka päivä uudistuneita hirmuisuuksia maan asukkaita
kohtaan; ja itse oli hänen täytynyt eräänä päivänä huhtikuun lopussa
päätä pahkain syvän lumen lävitse paeta läheneviä vihollisia. Tästä ja
paljosta muusta kurjuudesta, jota hän oli nähnyt lyhyellä ajalla, mitä
sotaa oli kestänyt, oli hänen sydämessään syttynyt sammutettumaton halu
kostaa anastajia. Tämä ajatus oli yhä lujemmin juurtunut hänen
mieleensä, ja hän odotti vaan sopivaa tilaisuutta pannaksensa tuumaa
toimeen. Tämä tilaisuus oli nyt tarjoutunut. Ne miehet, joiden luo hän
aikoi mennä, olivat lautamies Kenttä ja talollinen Kristeri Hokkanen,
molemmat samanmielisiä kuin hänkin.

Tullessansa ensinmainitun luo oli siellä jo muuan sama-asianen nimeltä
Gummerus sekä seudun maanmittari, Boisman. Nämät olivat mitä
vilkkaimmassa keskustelussa kun Erkki astui huoneesen. Kaikkien katseet
kirkastuivat nähdessään hänet.

"Tässä on oikea ja uskollinen Suomalainen joka ei milloinkaan petä",
sanoi Kenttä ja pusersi Erkin käsiä. "Oletko kuullut venäläisten
viimeistä julmuutta?"

"En", vastasi Erkki.

"Kaksi jääkäriä tuli aamulla viisaan-Kerstin pirtille Valkeamäellä ja
tekivät siellä puhdasta. Se oli pian tehty, kosk'ei pirtissä ollut
suuria otettavia. Mutta nyt tulee pahin. Sotamiehet tahtoivat viinaa,
tietysti, mutta luonnollisesti ei Kerstillä semmoista ollut. Julmurit
olivat kuitenkin saaneet päähänsä, että viinaa löytyi ja että Kersti
oli kätkenyt sen. Kun he sentähden olivat etsineet hyvät tarpeensa,
mutta turhaan, ottivat he raivoissaan vanhan vaimon kiinni ja sitoivat
hänen sängyntolppaan. Sitte sytyttivät he pirtin tuleen, joka oli niin
perin kuiva ja sentähden paloi kuin taula, ja..."

"Pedot", mumisi Erkki puoliääneen ja puristi hurjasti nyrkkiänsä.

Kenttä jatkoi;

"Ja tiedättekö mitä venäläinen katteini sanoi saatuansa tiedon tästä
ilkityöstä?"

"Emme, emme!"

"Hän nauroi tavallista pilkallista nauruansa kun Hokkanen kysyi eikö
sotamiehiä rangastaisi. Sitte sanoi hän:

"Sehän oli vaan vanha akka, joka kaikissa tapauksissa pian olisi
kuollut!"

"Siinä näemme, mitä itsellemmekin saatamme odottaa", virkkoi nyt
Boisman. "Kesken parasta untamme saatamme surkeasti kuolla liekkien
keskelle. Ei, parempi on silloin..."

"Minulla on ehdoitus tehtävänä", keskeytti Erkki.

"Antakaas kuulua; mikä se on?" huusivat toiset.

Erkki kertoi sitte niin tarkkaan kuin osasi sen yksinpuheen, jota hän
arvaamattansa oli joutunut kuulemaan, ja lopetti näin:

"Nyt on minun mieleni, että me niin pian kuin suinkin, jo tänä päivänä,
käymme vartion kimppuun täällä ja Valkeamäellä. Onhan meitä niin monta,
että me kyllä heidän kanssansa tulemme toimeen!"

"Se oli hyvä ehdoitus", vastasi Gummerus. "Meidän pitää kuitenkin
pitämän sitä salassa siksi kun se puhkee ilmi".

"Niin, ehdoitus ei ole hullumpi", vakuutti maanmittari. "Minä vastaan
neljästä rengistäni. Ne ovat vahvoja miehiä, jotka eivät tee takaperoa,
kuu miestä kysytään".

Päivällisten aikaan oli iso osa paikkakunnan väestöä salaa kokoontunut
puoli peninkulmaa Iisalmen itäpuolella, jossa metsä oli laajin ja jossa
oli vaikein heitä huomata. Täällä päätettiin yksimielisesti, että
talonpoikien piti Erkki Ollikaisen johdolla valtaaman Iisalmen vartion,
sekä Boismannin ja Gummeruksen samassa tarkoituksessa hyökkäävän
Valkeamäen vahtijoukon kimppuun.

Tämä päätös tehtiin 6:na päivänä toukokuuta ja pantiin oitis
täytäntöön.

Katteini Baronovits ei sinä päivänä ollut paraalla tuulella.
Nuuttaruoska oli alinomaa liikkeessä Valkeamäellä, jossa katteini ei
huomannut kaiken olevan mielensä mukaan.

Hänen paraillaan lyödessään ja kirotessaan, hämmästytti häntä Boisman,
joka viritetty pistooli yhdessä kädessään ja paljastettu sapeli
toisessa tuli suoraan hänen eteensä.

"Antautukaa", kehoitti maanmittari; "kaikki vastarinta on nyt jo
turhaa".

Näin sanoen osoitti hän ympärillä oleviin renkiin ja talonpoikiin,
jotka liikoja juttelematta ja meluamatta olivat hyökänneet
vahtisotamiesten kimppuun, joita he raivoissaan pitelivät vähän
pahoinkin.

"Antautua", vastasi Baronovits pilkallisesti, "en koskaan!"

Tämän sanottuaan kokosi hän harvat lähellänsä olevat sotamiehet ja
hyökkäsi Suomalaisia päin aikoen "lyödä itsensä lävitse"; mutta juuri
kun tämä oli menestymäisillään, tarttui Boisman hänen suoliinsa. Ryssä
huusi, kirosi ja sivalsi voimallisesti ympärillensä, mutta maanmittari,
joka oli väkevä mies, ei hellittänyt iskuansa.

"Pidä häntä vaan lujasti kiini", huusi Gummerus; "jahka minä selviän
näistä riivatuista, tulen minä sinua..."

Hän ei saanut lopettaa puhettansa. Venäläisen painetinpisto
taittoi sen. Gummerus kaatui ja olisi epäilemättä vimmastuneilta
"moskoviiteilta" saanut varman kuoleman, ellei munan joukko talonpoikia
samassa olisi töydännyt esiin ja sulkenut Venäläiset kehään. Nähtyänsä
kuinka suuri joukko heitä ympäröi, heittivät he aseensa.

Melkein samassa kuin Gummerus haavoittui, sai Boisman, joka
Baronovits'iä pidellessään ei saattanut käyttää molempia käsiänsä, niin
tuiman iskun päähänsä, että hän kaatui maahan, vetäen venäläisen
katteinin perässänsä. Tämä joka ei kuitenkaan ollut haavoittunut nousi
heti ylös ja riensi pakoon kun hän näki, että koko vartio oli
antautunut. Hänen onnistuikin monen seikkailun perästä saavuttaa
pääjoukko.

Ollessaan tainnotonna maassa, sai Boisman vielä kaksi haavaa. Ne olivat
tosin sangen vaarallisia, mutta onneksi eivät kuolettavia. Sekä hän
että Gummerus toipuivat jälleen.

Valkeamäen vartio oli kuitenkin otettu.

Iisalmella oli kohtaus kuumempi.

Kun Erkki Ollikainen joukkonsa etunenässä, Kenttä ja Kristeri Hokkanen
rinnallansa, tuli esille metsästä, oli venäläinen vartio jo aseissa,
peljästyneenä ampumisesta Valkeamäellä.

Talonpojat hämmästyivät ensin, mutta kaikki päättämättömyys katosi, kun
Erkki juoksi eteenpäin ja huusi, osoittaen Venäläisiä:

"Tuossa ne ovat! Sallimmeko heidän paljaan näkynsä meitä pelottaa?"

"Emme, emme", huusivat kaikki, ja Erkki muutamaa askelta edellänsä
hyökkäsivät kaikki hurjasti vartion kimppuun. Tämä laukasi täyden
laukauksen, mutta vaikka matka oli niin lyhyt, ei kuitenkaan sattunut
kuin yksi luoti, jonka uhriksi joutui nuori talonpoika Iisalmelta.

"Eteenpäin vaan", huusi Erkki ja juoksi johtavaa alaupseeria kohden,
jonka hän kaatoi hyvin tähdätyllä luodilla. Sitte ei taistelua enään
kestänyt kauvan. Loput vihollisia otettiin vangiksi; ainoastaan
aniharvan onnistui hiipiä pakoon.

Venäläisten varat olivat nyt Suomalaisten hallussa, ja majuri Bofinin
tullessa vallitsi Iisalmessa täysi rauhallisuus.

Kun majuri oli saanut tiedon tämän onnellisesti loppuneen asian
laidasta kutsutti hän luoksensa Erkki Ollikaisen, Kentän ja Hokkasen ja
kiitti heitä julkisesti väkensä edessä heidän miehuudestaan ja
päättäväisyydestään sekä kysyi lopuksi, eivätkö he tahtoisi ruveta
sotapalvelukseen. Kenttä ei saattanut ruveta, hän oli jo liian vanha,
mutta Erkki Ollikainen ja Hokkanen suostuivat ilolla ehdotukseen.

Heti tultuansa Sandels'in pääpaikkaan sai Erkki ennenmainitun
kunnianmerkin.

Hän otti sittemmin osaksi sotamiehenä osaa melkein kaikkiin
taisteluihin kesän aikana, osaksi hän itse harjoittamansa vapajoukon
etupäässä harhaili halki Savon ja Karjalan ja teki Venäläisille niin
suurta haittaa, ottamalla heidän pieniä vartioitansa ja ruokavarojansa,
joita kuljetettiin pääpaikasta pitkin, että vihollinen usein joutui
pahaan väliin. Kun katteini Malm sai Sandels'in käskyn käydä sotaa omin
päinsä, seurasi Erkki häntä, ja tultuansa Nevajärven tienoille, ei hän
saattanut vastustaa haluansa palavan sodan aikana vihityttää itsensä ja
lapsuutensa rakkauden esineen, Heiniojan kauniin Katrin avioliittoon.
Asianomaiset muototemput olivat pian täytetyt ukko Sievon
ystävällisellä avulla, ja vihkiminen tapahtui, niinkuin tiedämme,
pienessä kirkossa Nevajärven rannalla.



6.


Metsä, joka ympäröi kirkkoa, ulottui idässä ja etelässä varsin
kirkkoaitaan saakka, pohjoisessa sitä vastoin oli noin 50 kyynärää
leveä lakeus, jossa sadottain kantoja todistivat että metsänhakkaajan
kirves täällä oli ottanut saaliinsa. Täällä venäläiset jääkärit
alkoivat taistelun.

Huolimatta niistä luodeista, jotka soivat korviensa ympärillä, seisoi
Erkki Ollikainen aidan vieressä ja ampui sen kuin hän kerkisi sekä
kehoitti väkeänsä olemaan huolimatta vihollisen luodeista. Kirkon
itäpuolelle oli hän asettanut taitavimmat ampujat, käskyllä pitämään
tarkkaa huolta yrittäisivätkö viholliset sen kautta kiertää heidän
kimppuunsa. Varovaisuus olikin paikallansa, sillä ennen pitkää rupesi
sieltäkin kuulumaan laukauksia ja puoli tusinaa ryssiä, jotka aikoivat
sen kautta hiipiä hautausmaahan, työnnettiin verisin päin takaisin.

Niissä oli Jussilakin, Heiniojan petollinen vouti. Hänen väjyvät ja
kavalat katseensa etsivät jotakin paikkaa, josta hän salaa saattaisi
hiipiä sisälle, mutta eräs kalastaja Inkajärveltä huomasikin hänen
samassa. Kalastaja oli viekas veijari eikä ollut huomaavanansa Jussilan
tuumia. Tämä luuli sentähden aikeensa menestyvän. Puoli ruumistansa oli
jo aidalla, kun kalastaja yht'äkkiä oikasi vanhan museettinsa ja laski
laukauksen, huudahtaen: "Tuosta saat palkkasi, petturi!" Kalastajan
aikomus oli kyllä hyvä ja silmänsä myöskin, mutta hän oli vanha ja
kätensä vapisi juuri kuu ruuti syttyi. Luoti tosin lensi piipusta,
mutta se ei mennytkään sinne, johon sen piti menemän; Jussilan
ennestään repaleinen lakki, tuli nyt vielä repaleisemmaksi
singahtaessaan omistajansa päästä metsään, jossa se sitte sai mädätä.
Kun ei Jussila osannut aavistaakaan tämmöistä vastaanottoa, peljästyi
hän niin, että hän samassa silmänräpäyksessä nurin niskojensa putosi
aidalta.

Erkin, joka itse tahtoi nähdä oliko mitään peljättävää idästä päin,
piti juuri rientämän sinne, kun hän yht'äkkiä näki edessään Katrin
morsiuspuvussaan, majurittaren tyttärinensä sekä muut vaimot.

Hän vaaleni Katrin nähdessään.

"Menkäät, Jumalan tähden, oitis pois täältä", sanoi hän sulkien Katrin
syliinsä. "Täällä ei ole naisten oltava".

"Hyvä Erkki, me emme tahdo olla toimettomina, kun te taistelette meidän
puolestamme", sanoi majuritar. "Kaksi on jo tarvinnut meidän apuamme ja
joiden haavat me olemme sitoneet. Meille ei mitään pahaa tapahdu".

"Mutta Venäläisten luodit eivät tee mitäkään eroa miesten ja naisten
välillä", sanoi Erkki huolestuneena.

"Me luotamme Jumalaan", lausui majuri Segercrantzin rohkea vaimo.
"Hänen tahdottansa ei hiuskarvakaan päästämme katoa".

Tuolla pienellä hautausmaalla esiytyi sinä päivänä sangen omituinen
kuvaus. Ulkopuolella ryntäävät Venäläiset, aidan sisäpuolella
miehuulliset puolustajat, jotka alinomaa ampuivat sen kuin luotia ja
kruutia kesti, ja heidän takanansa vaimot, jotka ihmeteltävällä
levollisuudella kuultelivat luotien vinkunaa ympärillänsä ja,
hämmästymättä pahimpiakaan haavoja, kantoivat haavoitetut hautakumpujen
ja ristien taakse ja siellä omistivat heille mitä hellintä hoitoa. Ja
tämän taulun kauniin kuva oli epäilemättä Katri, missä hän liikkui
valkea morsiushuntu heitettynä hopeiden päälle, auttaen haavoitettuja
voimiensa mukaan ja aina välillä seuraten Erkkiä, ollaksensa saatavissa
jos mikään onnettomuus kohtaisi häntä. Hänen sydämensä sykähti pelvosta
aina kun joku vihollisen luoti singahti kirkkomaahan, ja ilosta kun hän
näki ettei se sattunut Erkkiin!

Seisoessaan yksin pieneen mustaksi maalattuun ristiin nojaten, jonka
poikkipuussa vainajan nimi oli melkein kokonaan kulunut pois, heräsi
hän synkistä mietteistään siitä että hän kuuli huudon takanansa.

Mikko Ikosen vaimo, tuo pieni, pystynenäinen talonpoikaisakka se oli,
joka riensi esille huutaen surkealla äänellä.

"Taivaan Herra, nuo lurjukset ovat ampuneet mieheni, joka ei
madollekaan ole pahaa tehnyt. No tuo nyt varmaankin on syntisin teko
mitä nuo ilkeät pakanat ovat tehneet koko elämässänsä, ja jos he kerran
pääsevät taivaasen niin en ainakaan minä tahdo sinne tulla! Katsokaa
kuinka kalpea miesrukkani nyt on! Kiitos hyvät ystävät; sitä työtä ette
tehneet ilmaseksi", jatkoi hän parille puolikasvaneelle pojalle, jotka
jo olivat ampuneet ruutinsa loppuun ja nyt ryhtyivät auttamaan niitä,
jotka haavoitettuja hoitivat. "Tytöt, tytöt!" huusi hän tyttärilleen,
jotka henkensä edestä juoksivat toiselta puolen kirkkomaata, "missä te
aikailette? Ettekö näe, että isä on haavoitettuna, ehkäpä kuolemaksi.
Oi, teitä syntiset kanaljat", pitkitti hän pujoten nyrkkiänsä
läheneville vihollisille, "jos te kaikki olisitte yhtenä ainoana
möhkäleenä ja minä saisin polttaa teidät yht'aikaa, niin..."

"Puhukaa vähemmän ja toimikaa enemmän", keskeytti Katri häntä samassa
vakaalla äänellä. "Nostakaa Mikkoukon päätä, niin saamme nähdä missä
hänen haavansa on. Se on varmaankin päässä, koska veri juoksee
sieltäpäin".

Sittekuin vanhus oli asetettu maahan pitkäkseen, pää kukkasilla
koristetun hautakummun nojalle, otti Katri selvän haavasta. Se oli
yläosassa päätä, mutta siitä ei ollut onneksi hengenvaaraa. Luoti oli
vaan tarttunut pääkuoreen, sekä vienyt muassaan pienen kappaleen
kalloa. Kipu oli kuitenkin tarpeeksi suuri hetkeksi uuvuttamaan
Mikkoukon.

Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä näkivät kuinka taitavasti Katri pesi
haavan puhtaaksi, jättivät he koko huolen hänelle sanomatta sanaakaan.
Nuo kateat sisarukset tunsivat nyt muutamana minuuttina enemmän kuin
yhden piston sydämessänsä siitä että olivat laskeneet suustansa niin
kovia sanoja Katrista. Hänen uutterat pyrintönsä saada Mikkoa
tointumaan poisti ainakin ajaksi kaiken kateuden heistä.

Kun Mikko vihdoin toipui, menivät molemmat sisaret Katrin luo ja
antoivat hänelle kumpikin kätensä vanhemman sanoessa:

"Anna meille anteeksi, että olemme sinua pahoin kohdelleet!"

"Mielelläni", vastasi Katri iloisesti; "en minä milloinkaan ole ollut
pahoillani teille".

Niin, Katri oli liian hyvä ja jalo tunteakseen semmoisia tunteita, ja
kuinkapa hän nyt saattaisi olla vihoissaan kenellekään kun hän itse oli
niin onnellinen!

Heti herättyänsä sanoi Mikko.

"Missä minä olen? Ah, nyt muistan! Punapartanen ryssälurjus tähtäsi
minua ja minä tunsin kohta kuinka luoti putiloi kalloani ... ai, ai,
kun sitä särkee! Mutta missä pirussa minun pyssyni on?" kysyi hän
kapuroiden käsin molemmin puolin. "P----le! minä vimmastun jos tuo
punainen ryökäle on saanut sen; minun pitää ... nouseman..."

"Ei, olkaa alallanne. Mikko", keskeytti Katri ja painoi salaisella
väkinäisyydellä ukon alas kun hän yritti nousta ylös. "Te olette saanut
haavan päähänne ettekä varmaankaan jaksa edes seisoa. Kas niin, olkaa
nyt hiljaa, niin tulette pian paremmaksi!"

"Ah", virkkoi ukko ja katsoi Katriin ystävällisesti, "sinäkö se
oletkin, Katri! Sinäpä olet oikea Jumalan enkeli, ja sen sanon, ettei
ainoakaan mies koko Suomessa saata saada parempaa vaimoa kuin Erkki
Ollikaisella on! Puh ... oi, kuinka päätäni polttaa. Onko täällä vettä,
niin hautokaa sillä, muutoin palaa pääni tuhaksi".

Mikko vaipui pian syvään uneen, jonka kestäessä hän varovasti
kannettiin kirkkoon, missä muutkin haavoitetut olivat turvassa.

       *       *       *       *       *

Jussila nousi suurella vaivalla putoamisen jälkeen ylös. Jaellen mitä
karkeimpia kirouksia ja uhkauksia tuntemattomalle ampujalle kosketti
hän molemmin käsin ruumistansa, oikein saadaksensa tietää oliko hänellä
todella kaikki jäsenensä tallella.

Muuan sananlasku sanoo: ei paha vähällä pakene, ja niin kävi täydellä
syyllä sanoa Jussilastakin. Mustempaa ja katalampaa sielua ei löytynyt
monen penikulman ympäristöltä, tuskin koko Suomessa. Syntyneenä Venäjän
rajoilla kaukana Kajaanin takaisilla erämailla ja kasvatettuna melkein
villissä tilassa metsän petojen ohessa, joiden kanssa hän lapsuudestaan
oli ollut alituisessa sodassa, oli luonnollista, että hänen mielensäkin
oli villiintynyt. Semmoisissa luonteissa ovat intohimot aina hurjimmat
ja kesyttömättömimmät.

Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä tuli hän kerjäläisenä eteläänpäin
maata. Mutta hän ei ollut tavallinen kerjäläinen, joka nöyrillä
liikkeillä pyysi almua. Ei, jos hän maantiellä taikka yksinäisillä
metsäpoluilla tapasi ihmisen, jolla hänen mielestänsä oli jotakin
annettavaa, niin hän vaati rahaa taikka ruokaa komentavalla tavalla.
Jos sitä kiellettiin häneltä, niin hän löi ja löipä vielä tuntuvastikin
sillä Jussilalla oli karhun voimat.

Teillä pohjoisessa Suomessa, joilla vaan silloin tällöin joku
matkailija näkyi kaukana toisistaan olevien asumusten välillä, olikin
siihen aikaan varsinkin yksinäisen ihmisen vaarallinen kulkea. Niinpä
kävikin huhuja monen monituisesta murhasta ja rosvouksesta, mutta
kuinka kruununmiehet pahantekijöitä vainosivatkin, eivät he kuitenkaan
saaneet heitä käsiinsä, sillä he kätkeysivät syviin metsiin ja korpiin,
joihin ei sen tehnyt mieli heitä seurata, joka vähänkin piti
hengestänsä.

Jussila oli parina vuotena ollut tuollainen kulkumies, ja niinkauvan
kuin tämä vapaa mutta vaarallinen elämä oli hänen mieleensä jatkoi hän
sitä. Mutta vihdoin tulivat kruununpalvelijat yhä rohkeammiksi ja
uskaliaammiksi, ja kun matkustajien lukumäärä väheni, niin että hän
usein sai kärsiä puutetta, lähti hän salaisia teitä pitkin alas Savoon
päin.

Eräänä pimeänä ja sateisena iltana koputti hän, ylen väsyneenä ja
nälästä nääntymäisillään, pirtin ovea Heiniojassa. Hän näki huoneesta
valoa ja ymmärsi siitä että huoneessa oli joku.

Pari kertaa koputettuansa avasi Jussila oven ja astui sisälle.
Vuoteella akkunan lähellä makasi eräs rengeistä kuorsaten, mutta heräsi
heti kun hän kuuli ovessa käytävän.

"Kuka se on?" huusi renki ja nousi nopeasti ylös tarttuen kiinni sängyn
vieressä olevaan kirveesen, sillä hän luuli ensi hämmästyksessään
varkaan hiipineen sisälle.

Jussilan muoto ei juuri ollutkaan luottamusta herättävän kaltainen, ja
nyt seisoessaan puolihämärässä ovella, puettuna repaleiseen pukuunsa
punanen tukkansa ja partansa sikinsokin karkeitten kasvojensa
ympärillä, oli hän täydellisesti murhaa taikka rosvoamista tuumivan
ihmisen näköinen. Hänen suuri sauvansa, tummat ja kavalat katseensa,
jotka eivät milloinkaan suoraan katsoneet miehen rehellisiin silmiin,
sekä vyönsä alta esiin pistäytyvä pistooli vaikuttivat myös renkiin ja
saivat hänen luulemaan varkaan olevan edessänsä.

"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen, "ja mitä sinä tahdot?" liitti hän
pitäen yhä kirvestä kädessään.

Sittekuin Jussila, vilusta vavisten, oli sanonut tulonsa tarkoituksen,
käskettiin hänen menemään voudin tykö, joka asui viereisessä huoneessa.
"Monen 'mutan' ja 'jossan' perästä" sai Jussila vihdoin luvan mennä
tallinparvelle maata. Hän ei moneen kuukauteen ollut maannut niin hyvin
kuin nyt, ja jo oli päivällisaika käsissä, kun hän heräsi siitä, että
joku potkasi häntä. Se oli vouti, joka seisoi hänen edessänsä.

"Laita luusi kohta pois täältä, risalurjus", huusi hän. "Jos eilen
olisin nähnyt minkälainen sinä olit, olisin oitis ajanut sinun ulos.
Pois pian ennenkuin majuri saa sinun nähdä".

Jussila meni, mutta loi häneen sammumatonta vihaa kytevän katseen.

"Maltahan", ajatteli hän. "Sen potkun saat kerran kalliisti maksaa.
Kyllä sinun löydän".

Sittekuin hän parin päivän perästä oli ehtinyt hankkia itsellensä
paremmat vaatteet, meni hän eräänä aamuna majurin luo ja pyysi saada
työtä talossa. Hän näytti voimiansa ja otettiin heti työhön. Kun vouti
näki hänen iltapäivällä, tahtoi hän taas ajaa hänen pois, mutta
luottaen majurin lupaukseen jäi Jussila edelleen työhön. Tosin sai hän
kärsiä pilkkaa talon väeltä mutta hän pysyi näennäisesti levollisena.

Mutta eräänä päivänä teki vouti pilkkaa hänen kotoperästänsä. Senkin
voi Jussila kärsiä, mutta kun vouti heinähangolla sivalsi häntä selkään
niin että hän oli vaipua maahan, niin silloin loppui Jussilan
levollisuus. Raivosta karjuen tarttui hän voudin niskaan ja
suolivyöhön, nosti hänen ilmaan keveästi kuin kapalolapsen, ja heitti
hänen sanomattomalla voimalla aidan toisella puolen olevaan lammikkoon,
jossa vouti vajosi kaulaansa asti ja jonne hän tietysti olisi hukkunut
ellei pari renkiä olisi rientänyt hänelle apuun.

Asia vedettiin majurin ratkaistavaksi, mutta kun väki todisti Jussilan
hyväksi päättyi se niin, että vouti sai nuhteita ja käskettiin
vast'edes jättämään Jussila rauhaan.

Niin kului kaksi vuotta, jolla ajalla Jussila yhä enemmän tuli majurin
mieleen sekä ahkeruutensa että suuren voimansa tähden. Silloin
tapahtui, että vouti kuoli lyhyen mutta kovan taudin perästä.
Kuolinsyytä ei kukaan tietänyt, mutta jokaisesta se oli vähän
kummallinen. Ainoa, joka siitä mahdollisesti olisi jotakin tietänyt,
oli Jussila, mutta hän oli "vaiti kuin ahven", ei puhunut kenenkään
kanssa eikä etsinyt kenenkään seuraa. Muutaman päivän asiaa
tuumailtuansa teki majuri hänen voudiksi, ja nyt sai työ semmoisen
vauhdin, että ukko Segercrantz useamman kuin yhden kerran virkkoi
saaneensa "oikeen hyvän voudin".

Jotenkin samaan aikaan rupesi Katri varttumaan harvinaisen kauniiksi
immeksi. Sen huomasi tietysti intohimoinen pohjalainenkin, joka pian
huomasi olevansa silmittömästi rakastunut tuohon kauniisen tyttöön. Hän
kosi, ei _yhden_ kerran, vaan _monta_ kertaa. Mutta kun hän kamalan
muotonsa tähden aina oli ollut Katrille vastenmielinen, sai hän joka
kerta uudet rukkaset. Sitä paitsi oli Katri jo antanut sydämensä Erkki
Ollikaiselle.

Nyt raivostuivat Jussilan hurjat himot hirmuiseen vaaraan ja hän vannoi
monta kallista valaa juoksuttaaksensa Erkin sydänveren. Hän vainosikin
Erkkiä monta kertaa, mutta turhaan.

Syttyipä sitte sota. Kun Jussila kuuli, että Erkki oli ruvennut
sotamieheksi, oli hänen riemunsa rajaton.

"Nythän, hiiden nimessä", sanoi hän, "tehnee venäläinen luoti sen, mikä
minulle ei ole onnistunut".

Mutta hän iloitsi liian aikasin, ja hän hämmästyi niinkuin pommi olisi
pudonnut hänen eteensä kuullessaan että Erkki oli tullut kotio ja että
hän seuraavana sunnuntaina pitäisi häänsä. Katkeratunteisen yön perästä
oli Jussila tehnyt päätöksensä. "Katri taikka kuolema" oli tästä lähin
hänen lempilauseensa. Hän ei kyennyt himojansa hillitä.

Sentähden etsi hän erään seuduilla harhailevan venäläisen partiojoukon
ja suostui sen päällikön, katteini Rosovskin kanssa, hyökätä sanottuna
sunnuntaina kirkon ja kirkkoväen kimppuun. Tuuma kävikin toteen,
niinkuin tiedämme.



7.


Sittekuin Jussila tarkasti oli tutkinut ettei mitään paikkansa ollut
viassa, rupesi hän kontaten uudestaan lähenemään kirkon aitaa. Sen
lähellä tapasi hän venäläisen alaupseerin, joka kolmen miehen kanssa
piti varalla mukavinta tilaisuutta pääsemään muurin ylitse.

Venäläisen hymyilevä irvinaama näytti niin kamalalta, että Jussilaakin
arvelutti uskoutua hänelle.

"Minu näk' kaunis tyttö äsken", sanoi mies, jonka karkeissa kasvoissa
kuvastui mitä selvimmästi syvin lihallinen himo. "Ol' pukenut
morsiameks'. Kapteenj hänen otta mielelläs".

Jussila säpsähti. Alaupseerin viittaukset saivat hänen tuumimaan erästä
asianlaitaa, joka ei ennen ollut tullut hänen mieleensä, sitä
nimittäin, että venäläinen katteini saattaisi itse ottaa Katrin, vaikka
hän sopimusta tehtäissä oli luvannut olla Jussilan lemmen asioihin
puuttumatta.

"Minun pitää oleman varoillani", ajatteli hän. "Tuota Rosovskia ei ole
uskomista".

Pohjoisesta päin alkoivat Venäläiset, jotka pian huomasivat, että
heillä oli vastassaan ainoasti joukko harjaantumattomia talonpoikia,
käymään rohkeammin kimppuun. He ampuivat sentähden kirkkopihaan luotia
niin taajaan, että tuo rohkea Erkkikin vaaleni. Samaan aikaan kapusivat
venäläiset jääkärikatteini etupäässä aidalle. Tosin heitä otettiin
vastaan piikkien pistoilla, kirveen iskuilla ja väkevillä
kalikanlyönnillä niin että he ensin peräytyivät ja nopeasti hyppäsivät
uudestaan muureilta alas, mutta Rosovskin kehoitukset ja kädentuntoiset
ohjaukset sekä pilkalliset muistutukset siitä että he, tottuneet
keisarilliset soturit, saivat selkäänsä talonpoikaisjoukolta, saivat
heidät uudestaan ryntäämään eteenpäin. Tosin moni heistä uudelleen
horjahti kiviaidalta alas, mutta nyt oli hyökkäys vastustettamaton ja
Suomalaisten täytyi vetäytyä takasin.

Kirkkopihaa peittävän ruudinsavun suojassa, kokoontuivat Suomalaiset
Erkki Ollikaisen ympärille alhaalla laiturin lähellä. Heidän
tarkoituksensa oli selvästi yht'äkkiä rientää veneihin, mieluummin kuin
joutua Venäläisten käsiin.

Suurin osa vaimoja oli jo veneissä, jonne haavoitetut jo ennen olivat
kannetut. Katri ja majurin tyttäristä vanhin sekä Mikko Ikosen molemmat
tytöt olivat vielä kirkossa. He olivat yksin voimin nostaneet ylös tuon
vanhan talonpojan viedäkseen häntäkin turvaan, ja heidän piti juuri
astuman kirkkopihalle, kun ovessa näkyi suurikasvuinen mies.

"Haa!" huusi mies kaikuvalla pilkkanaurulla, "enpä myöhästynyt!"

Hänen takanansa näkyi, kun ruudin savu tuulen puuskauksesta vähän
hälveni, venäläinen alaupseeri ja hänen kolme sotamiestänsä. Nähdessään
vihollisten pilkalliset ja eläimelliset katseet, olivat neljä naistamme
peljästyksestä vähällä pudottaa Mikko Ikosen maahan.

"Suuri Jumala", ajatteli Katri, joka heti tunsi Jussilan ja nyt aavisti
pahinta. "Oi, jos Erkki olisi täällä."

Jussila astui oitis sisälle kirkkoon ja läheni Katria. Nuori morsian
pakeni peljästyen läheiseen penkkiin, kimakan hätähuudon päästessä
hänen huuliltansa. Toisetkin tytöt riensivät etsimään turvaa mikä
mistäkin kirkossa, lujaan huutaen apua. Ainoasti rohkea Anna
Segercrantz yritti hiipiä ulos, mutta joutui suoraan venäläisen
katteinin syliin, joka tyttöparan rukouksista, kyyneleistä ja
irtipääsemisen ponnistuksista huolimatta piti häntä lujasti kiinni
sanoen:

"Hiljaa, hiljaa! Et sinä tästä pääse".

Kun naiset pakenivat kukin tahollensa, jättivät he hämmästyksessään
vanhan Ikosen permannolle. Siinä vanhus nyt avuttomana oli kirkkoon
hyökkäävien vihollisten vallassa, joista usea tallaten astui hänen
ylitsensä. Yksi heistä oli kuitenkin sen verran toisia ihmisellisempi,
että hän potkasi ukkoa suolivyöhön sillä seurauksella että hän
tainnottomana lensi eräälle sivukäytävälle.

Katrin hätähuuto oli kuulunut rannassa oleville Suomalaisille asti.

"Taivaan Jumala, se on Katri!" huusi Erkki. "Kaiken pyhyyden nimessä,
seuratkaa minua, sillä hän on joutunut vihollisten käsiin".

"Ja minun Annani on myös siellä!" huusi majuritar suuren pelvon
vallassa.

"Minun molemmat tyttöni ja ukkoni ovat myös kirkossa", karjasi Ikosen
akka. "Oletteko miehiä pelastamaan heitä jokaista!"

Tuumasta toimeen, Suomalaiset hyökkäsivät eteenpäin. Lähinnä olevat
ryssät heitettiin sivulle taikka lyötiin maahan, ja Suomalaisten pieni
urhea joukko tunki eteenpäin puolen kirkkomaan ylitse, jonka he
peittivät Venäläisillä kuolleilla ja haavoitetuilla. Mutta edemmäksi
eivät Suomalaiset päässeet sillä taaja venäläinen soturirivi sulki
päättävästi tien.

Erkki oli kuin järkensä kadottanut. Mielipuolen tapaisena hyökkäsi hän
Venäläisten kimppuun, ja hän antautui semmoisille vaaroille alttiiksi,
että hänen oman väkensä lopuksi täytyi temmata hänen mukaansa
palausmatkalle.

"Älä nyt ole hulluna, Erkki", sanoi joku talonpojista. "Jos Katri on
Venäläisten vallassa, niin eihän ole mahdotonta saada häntä sieltä pois
jos sinä elät, mutta..."

"Vaiti, älä enään puhukaan siitä", huusi Erkki ja ponnisti kaikkia
voimiansa päästäkseen irti; "minä otan hänen sieltä taikka kaadun.
Tämä ryssien tännetuominen ja morsiameni rosvoaminen on tuon
Jussilalurjuksen tekoa. Hänen sydänverensä minä tahdon nähdä. Päästäkää
minut, muuten saatte syyttää itseänne!"

Näin sanoen teki hän niin väkevän liikkeen, että kolme rengeistä, jotka
pitivät häntä, kaatuivat maahan. Erkki hengitti vähän ja oli juuri
uudestaan hyökkäämäisillään eteenpäin, kun Katrin isä levollisesti
asettui hänen eteensä. Ukko oli nyt aseetonna, sillä sen pitkävartisen
kirveen, jota hän taistelussa oli käyttänyt, oli hän hakannut pirstaksi
Venäläisten kalloihin.

"Erkki", sanoi vanhus ja katsoi moittivasti vävyänsä, "mikä sinuun
tulee, kun käyttäydyt kuin hullu! Niin, hyökkää minunkin päälleni",
jatkoi hän edelleen levollisena, "mutta ainoasti minun ruumiini ylitse
pääset sinä kirkkoon. Missä nyt on se levollisuus, joka sinulla ennen
on ollut; missä se kylmäverisyys, josta niin usein olet ylpeillyt? Jos
nyt hyökkäät tuonne keskelle venäläistä joukkoa, niin et siellä montaa
minuuttia hengissä pysy, ole kuinka miehuullinen tahansa. Mitä sillä
sitte olet voittanut? Et mitään! Parempi on että sinä järjellisesti
ajattelet, jotakin viekasta keinoa, jolla Katrin pelastat; silloin
ennen saat tuumasi toimeen. Muuten saatat olla levollisena siitä ettei
Katrille mitään pahaa tehdä, sillä minä tiedän, että Jumala suojelee
häntä niinkuin kaikkia viattomasti onnettomia. Usko minua, Erkki,
Jussilan pahat aikeet käyvät kyllä tuhoon; Jumala sallii hänen tosin
hyökätä eteenpäin väärää tietä, ja koota itselleen rikosta rikoksen
perään, mutta ainoasti määrätyn ajan. Sitte panee hän voittamattoman
esteen hänen pahuudellensa, ja silloin saa hän kärsiä kaiken ilkeytensä
rangaistuksen. Ei kukaan meistä usko, että luonnollinen kuolema lopetti
Heiniojan entisen voudin, vaan kyllä tuo Jussila sen katkaisi
saatanallisilla kujeillansa, ja kyllä sinä saat uskoa, että Jumala on
kirjoittanut senkin ilkityön mieleensä, ja kerran sen tuomitsee. Toimi
sentähden järkevästi ja koe ensin vaan pitää itseäsi hengissä, että
sitte saatat vähentymättömällä innolla rosvoa vainota. Niin, minä
lupaan seurata sinua kaikkialla, ja minä olen varma siitä, että
useimmat tässä läsnäolevat eivät myöskään kiellä apuansa vaimojen
tempaamiseen vihollisen käsistä. Eikö niin, pojat?"

"Niin, niin", huusivat kaikki. "Me seuraamme sinua, Erkki, minne vaan
menet!"

Katrin isän puhuessa, tuli Erkki yhä levollisemmaksi, ja kun vanhus
lopetti puheensa, ojensi hän ukolle kätensä, virkaten:

"Te olette oikeassa, isä Pekka. Minä noudatan teidän neuvoanne, vaikka
se nyt ensin tuntuukin vaikealta ja tuskalliselta; mutta Jumalan ja
ystävieni avulla meille kyllä onnistuu saada vaimonne takaisin".

"Niin oikein, Erkki", lausui majuritar. "Jahka minä pääsen kotio,
lähetän sinulle kaikki palkolliseni. Talon työt saavat olla niin kauvan
tekemättä. Minullakin on tytär takasin saatavana, niinkuin sinulla,
Pekka, ja..."

Majurittaren sanat keskeytyivät siitä että Venäläiset nyt levittivät
riviänsä, kiertääkseen Suomalaiset ja estäen heiltä palausmatkan
veneille, sekä siten pakoittaakseen heitä antautumaan. Lähenevä vaara
antoi taas Erkille kaiken kylmäverisyytensä takasin ja hänen onnistui
päästä veneille ennen Venäläisiä. Suomalaisten päättävä asento sekä se
uljuus, jolla he tekivät vihollisen ensimmäisen rynnäkön tyhjäksi,
vaikuttivat ettei Venäläisten katteini enään rohjennut panna väkeänsä
toiselle samanlaiselle tappiolle alttiiksi.

Taistelun kestäessä soivat kellot yhtenään. Usean kerran yrittivät
Venäläiset tunkea pienestä tornin ovesta, mutta lukkari oli pannut sen
lukkoon ja vielä lisäksi varustanut sen vahvalla puukangella, että
kuluisi pitkä aika ennenkuin Venäläiset saisivat sen murretuksi. Yhä
selvemmin kaikui valtava soitto ja ääni kulki tuulen siivillä
Nevajärven itäistä rantaa marssivan Malmin joukon luo asti.

"Tuo on ihan varmaan hätäkello", huudahti katteini Malm, ratsastaessaan
joukkonsa etupäässä, toisella puolella prikaatinajutantti Vallgren ja
toisella kornetti Brandenburg. "Onkohan tuo Juvan kirkolta?"

Rietu Pekkolainen, joka oli varsin lähellä katteinia, kuuli hänen
kysymyksensä ja vastasi:

"Niin, herra katteini! Suokaa anteeksi, että puutun puheesenne, mutta
tuo soitto kuuluu Juvan kirkolta!"

"Tiedätkö sen varmaan?"

"Tottahan nyt, koska täällä olen syntynyt".

Malm ei tahtonut tietää sen enemmän. Oitis käski hän kersantti
Rosenqvist'in, joka oli rohkea ja taitava sotamies, muodostamaan
jääkäriketjun ja varovasti lähenemään kirkkoa sekä, jos suinkin
mahdollista oli, kiertää vihollinen, taikka, jos ei se onnistunut,
pyrkimään kirkon eteläpuolelle, joten vihollinen joutuisi kahden tulen
väliin.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin ampuminen kirkkomaalta ehti Malmin joukon
korville ja sai sen vieläkin lisäämään kiirettänsä.

Jota kovemmin hätäkello kajahti, sitä levottomammaksi tuli venäläinen
katteini, sillä hän tiesi, että suomalaisia partiojoukkoja liikkui
näillä tienoilla. Sitä paitsi oli hän pari kertaa ennen, vähimmän sitä
aavistaessaankaan, saanut Malmin niskaansa ja molemmilla kerroilla oli
hän vaan töin tuskin saanut henkensä pelastetuksi. Pelko siitä sai
hänen nytkin päättämään väkisin tunkeutumaan torniin.

Hän käski sentähden alaupseerinsa millä hinnalla tahansa murtamaan ovi.
Monen turhan koetuksen perästä pisti Jussilan päähän, joka sentähden
että hän sanomattomasti vihasi vanhaa lukkariakin auttoi tätä yritystä,
pettämätön keino. Oven alaosasta hakattiin pieni pala pois; aukkoon
pantiin ruutia, joka sytytettiin. Täräys oli tuima; raskas tanko meni
pirstaleille ja tie oli auki. Kymmenkunta Venäläistä hyökkäsi
alaupseerin perässä jyrkkiä puuportaita ylöspäin. Vanha lukkari näytti
olevan auttamattomasti hukassa.

Kun tämäkin Jussilan aie onnistui, hiipi hän, hieroen tyytyväisenä
käsiänsä ja pilkallisesti nauraen ja iloiten siitä, että tuumansa
nytkin oli menestynyt, savulla täytettyyn kirkkoon. Savun suojassa
riensi hän sakaristoon, jonne hän oli sulkenut Katrin, ettei hän olisi
päässyt pakoon. Ovi aukeni ja hän seisoi Erkki Ollikaisen nuoren
morsiamen edessä.

Sakaristossa oli vaan yksi akkuna, sekin metsään päin. Tähän Jussila
turvautui.



8.


Vanha soittaja oli jo menehtymäisillään, sillä vaikka hänellä olikin
vahvat käsivarret, niin kyllä tunnin yhtämittainen soittaminen saattoi
ne väsyttää.

"Enköhän tehnyt tyhmästi, kun en ottanut tarjottua apua", mumisi hän
itsekseen. "Tuolla alhaalla on taistelu vielä täydessä menossa ja kuka
tietää kuinka kauvan sitä saattaa kestää. Mutta", jatkoi hän rohkeammin
ja sylkäsi karkeihin, kovasta työstä känsästyneihin käsiinsä, "minä
soitankin sittekin siksi kuin uuvun; ehkä siitä on apua".

Kellotapuli oli pienenläntäinen; siinä oli vaan kaksi kelloa, molemmat
sangen vanhoja. Isommasta kellosta, jolla lukkari soitti, kävi sama
satu, kuin monesta muusta kristikunnan kellosta, että se nimittäin oli
joutunut pahan henken maanalaiseksi, ja että tämä sentähden oli
upottanut sen kirkon vieressä olevaan järveen. Siellä se kuitenkin
ehtoisilla itsekseen soitti suruisia säveleitä; lapset joutuivat niitä
kuulemaan; kellon kätköpaikka keksittiin ja se otettiin taas entiseen
toimeensa. Niin kansa Juvan kellosta kertoi, jolla piti oleman helein
ääni koko Suomen kaikista kelloista.

Viidet jyrkät portaat kävivät kellotapuliin, ja niistä olivat
ylimmäiset irtonaiset, niin että ne saatettiin nostaa ylös. Lukkari oli
irroittanut köyden palkista ja oli nyt valmis milloin tahansa vetämään
portaat ylös, jos tarve niin vaatisi.

Pysyäksensä hyvillä mielin, lauloi hän kaikuvalla äänellä milloin
kansanlauluja, milloin virsiä, ja se näytti häntä koko lailla
virkistyttävän.

"Kun kello vaan pitää, niin kyllä se saa tanssia", huudahti hän. "Oi,
näin kauvan yhtämittaa ei sillä ole soitettu sittekuin Kustaa III,
kunnioitettu muistossakin, ammuttiin Tukholmassa; ampuja lie ollut joku
Ankarström niminen mies, niinkuin kerrottiin. Niin, sitte on pitkiä
aikoja kulunut, mutta vielä enempi on siitä kuin kuningas vainaja oli
täällä sotimassa. Silloin oli toisenlaista elämää tälläkin seudulla, ja
selkäänsä ryssä sai että silmät kipenöitsi. Niin niin, katteini Malm
peittoo, Jumalan kiitos, nytkin hänen nahkansa, että se siitä käy, ja
kyllä ryssä sen ansaitseekin. Niin, kuningas vainaja, sepä se oli
kuningas koko päivän. Ystävällisesti kohteli hän kaikkia. Minä muistan
vielä vanhan Tarkan, jonka me hautasimme viime suvena, kuinka hän tuli
sodasta kotio, toinen jalka poikki ja puinen sen sijassa sekä iso,
kiiltävä hopearaha rinnassa. Kaikki tahtoivat kuulla kuinka hän oli
jalkansa menettänyt ja kunniamerkin saanut, ja silloin kertoi
Tarkka ... sydämeni oikein sulaa, kun sitä muistelen ... mutta
vaiti ... mitä melua se on ... ohooh. Vai kolistelette te tornin ovea,
te lurjukset; vai niin, koputelkaa sitte! 'Niin', sanoi Tarkka,
'Ruotsinsalmella minä koivestani pääsin ja sain tämän planeetin
rintaani. Jospa te olisitte nähneet kuninkaan siellä, pojat, ja
Cronstedtin sitte! Hei pojat, nepä miehiä olivat, ne, ja Cronstedti,
sepä löylytti ryssiä, että sydän rinnassa ilosta leimahteli! En
ikipitkinä päivinäni ole minä kokenut kuumempaa päivää, en edes
Viipurissa, jossa Puke niin uljaasti mennä pöllähytti vihollisen
laivarivin lävitse, eikä venäläinen koskaan ole semmoisissa
pieksijäisissä ollut kuin Ruotsinsalmella, ja juuri sentähden että
kuningas ja Cronstedt olivat vihoissaan Viipurin asian tähden. Keskellä
kuuminta luotisadetta sanoi kuningas minulle: Pelkäätkös, Tarkka? --
Mitä se on, majesteetti, sanoin minä. -- Hyvä on, sanoi kuningas, saat
sitte tulla minun veneeseni, mutta jos silmääsikin räpähytät, niin olet
kuin oletkin myyty mies. Uskokaa pois, että silmäni olivat kuin
tikuissa, vaikka korvia kuumoittikin; mutta kun se p----leen luoti tuli
ja nappasi koipeni poikki, niin silloin oli pirun paha pitää suutansa
kiinni. Totta kuningas sentään huomasi, että jokin minua vaivasi, sillä
hän sanoi: 'Oletpas sinä vaalea naamassasi, Tarkka; onko jänis
jossakin?' -- Eei, sanoin mä, mä sain vaan tämän kontruksuunin, sanoin
mä ja koetin nostaa jalkaani ylös, mutta se nuljahtikin alas taas.
Jassoo, niinkö sun laitas on, sanoi kuningas, sitte sun pitää saaman
tämä näin, sanoi hän, ja sitte hän otti lakkaristaan tämän rahan ja
pani sen rintaani; ja sitte saat sinä panssunnin kriksmanshuusikassasta
sanoi hän, ymmärrätkös, sanoi hän. Niin, pojat, niin mun pillini meni
ja niin tämä raha tuli, tietäkäät se'. Jos minä eläisin sata vuotta,
niin en milloinkaan unhottaisi Tarkan sanoja, sillä juuri niin hän
sanoi... Mutta onpas se sakramenskattua elämää, jota ryssä tuolla oven
takana pitää! Niin, koett ... mi ... mi ... mitä p ... kirotut noidat;
luulenpa, Herran ja sieluni nimessä, että he ovat panneet ruutia oven
alle, sillä siltä tuo kuului ... niin, tuolla he nyt tulevat alimmaisia
portaita myöden! Ah, te kanaljat, vielä ette te ole minun tykönäni!"

Lukkari ei tarvinnut montaa minuuttia vetääksensä ylimmäiset portaat
ylös ja sitoaksensa köyden kiinni. Sitten hän taas rupesi soittamaan,
ensin kuitenkin suljettuansa oviluukun ja sen päälle pantuansa
kaikellaista kamaa, puupalasia y.m. mitä tornissa sattui olemaan.

Yhä selvemmin kuuli hän Venäläisten riemuhuutoja alhaalla. Mutta riemu
muuttui pian kiroukseksi, kun he huomasivat minkä kepposen lukkari oli
tehnyt heille. Ainoasti muutama kyynärä päällänsä kaikuivat valtavat
äänet, niin että koko tapuli vapisi, ja kellon äänien välissä
saattoivat he kuulla lukkarin kimakalla äänellä veisaavan virttä.
Kuinka he pääsisivät tuonne ylös? Ei mitään keinoa näyttänyt
tarjoutuvan.

Hetken aikaa tirkisteltyään kattoa lupasi muuan sotamiehistä kavuta
ylös hakkaamaan köyden poikki. Portaat putoisivat sitte alas.
Alaupseeri suostui tähän. Nousemalla erään kumppaninsa hartioille
onnistui sotamiehen parin turhan koetuksen perästä saada kiinni erääsen
kattoparruun. Varovasti kavuten läheni hän portaita. Pari iskua, joita
ei lukkari kellon kuminan tähden kuullut, oli tarpeeksi ja portaat
putosivat alas aika jylinällä. Niiden alapää tosin särkyi, mutta niissä
oli kuitenkin mittaa tarpeeksi.

Vanha lukkari kuuli portaitten putoamisen ja ensi kerran monesta
vuodesta vaalenivat hänen ahavoittuneet kasvonsa.

"Minä olen hukassa", ajatteli hän ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta
heti sen jälkeen sai hän lujuutensa takaisin. Hänestä oli turhaa nyt
enään soitella. Yhdellä hyppäyksellä oli hän kirkonpuolisen
torninluukun edessä ja katseli tutkivasti alaspäin. Luukusta ei ollut
katolle kuin korkeintaan kolme kyynärää. Huomattuansa tämän tuli hän
tyytyväisemmäksi.

"Tuolla alhaalla ei kukaan pääse kimppuuni", sanoi hän itsekseen, "ja
ruudinsavu alhaalla estää sielläkin taistelevien näkemästä minua, kun
vaan asetun niin lähelle seinää kuin suinkin".

Tuumasta toimeen. Hän leikkasi poikki kellonhihnan, joka oli enemmän
kuin kuusi jalkaa pitkä, pani sen kahden kerroin keskellä luukua olevan
vahvan välipuun ympärille, ja luiskahutti sitä myöden itsensä
kirkonkaton harjalle, jolle hän heti istui kahden reisin. Hän huomasi
silloin, että luukkujen alla käypä reunakoriste esti kenenkään ylhäältä
päin huomaamasta häntä kun hän istui ihan seinustalle. Alhaalta
kirkkopihalta tuprueli ruudinsavu niin taajaan, ettei häntä sieltäkään
saatettu huomata.

Kun pakolainen oli päässyt katolle, veti hän kellonhihnan perässään.
Pakonsa olikin tapahtunut "kreivin aikaan", niinkun sanotaan, sillä hän
oli tuskin saanut hihnan alas, kun venäläisten yhdistetyin voimin
onnistui saada permantoluukku auki kellotapuliin.

Kätköstänsä saattoi vanha lukkari helposti kuulla vihollisen melua,
kirkunaa ja kiroomista heidän turhaan etsiessään kadonnutta soittajaa,
ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulillensa mumistessaan itsekseen:

"Rymytkäät nyt! Enkö ole erinomaisesti pettänyt teitä! Ah, en minä
luullut teitä niin tyhmiksi!"

Hän ei ollut kauvan istunut epämukavalla paikallaan, kun tuuli hajoitti
ruudinsavun. Ukko oli vähältä hämmästyksessään pudota alas.

"No, nyt on kumminkin loppuni lähellä", vaikeroi hän. "Nuo kirotut
ryökäleet huomaavat minun pian ja rupeavat varmaankin ampumaan minua
kuin varesta. No, nyt olen kumminkin joutunut tuhasta tuleen".

Venäläiset äkkäsivätkin todella pakolaisen kirkon harjalla, ja kun
kello oli la'annut soimasta arvasivat he oitis tuon ukon soittajaksi.
Siinä luulossa he vielä varmistuivat, kun alaupseeri huusi tornin
luukusta:

"Paholainen on varmaankin vienyt lukkarin, sillä täällä häntä ei ole^.

"Ampukaa tuo", ärjäsi Rosovski kiukuissaan. "Hänen meidän pitää saaman
valtaamme sillä hän on tehnyt meille enemmän pahaa kuin kaikki muut
Suomalaiset yhteensä!"

Pari jääkäriä tähtäsi ja ampui, mutt'ei kummankaan luodit sattuneet.
Rosovski raivostui.

"Kurjurit!" karjasi hän ja tempasi pyssyn eräältä jääkäriltä, "näin
teidän pitää ampua!"

Mutta ei katteininkaan käynyt paremmin kuin että hänkin ampui ohitse
koettaessaan tappaa peljästyksestä jo puolikuollutta lukkaria, joka
vaan vaivoin pysyi katolla ja hädässään jupisi kaikki rukoukset ja
virrenvärsyt, jotka tällä kovanonnen hetkellä tulivat hänen mieleensä.
Yhä enemmän vimmastuen onnistumattomuudestaan, ojensi katteini vielä
kerran pyssynsä ja tähtäsi niin huolellisesti kuin taisi. Sormi läheni
lipasinta ja oli juuri lähettämässä kuolettavaa luotia, kun reima
laukaus pamahti pohjoisen puolisella aidalla ja luoti sattui hänen
kivääriinsä niin väkevästi, että se singahti hänen kädestänsä monta
kyynärää sivulle päin.

"Hyvin ammuttu" huusi samassa katteini Malm ja hyppäsi vikkelästi
aidalle; "se oli oikea mestarilaukaus, Rietu Pekkolainen!"

Kirkonaidan ylitse hyökkäsi samassa Malmin pataljoona, kovalla
hurraamisella, painetit valmiina pistoon, ällistyneiden Venäläisten
päälle.



9.


Kirkon pieni sakaristo oli mitä yksinkertaisimmin kalustettu. Akkunan
alla oli iso tammipöytä, jolla oli pieni yksinkertainen kuvastin.
Molemmilla sivuseinillä oli kiinteitä penkkiä ja pöydän edessä kaksi
korkeaselkäistä tuolia. Ne olivat varmaankin ylen vanhoja ja niiden
maalaus oli jo useasta kohden kulunut pois. Katto, josta mitä
yksinkertaisin puinen kruunu riippui, oli kaiketi joskus maailmassa
ollut valkoinen, mutta siitä ei enään ollut jäljellä pienintäkään
jälkeä. Nurkassa oli liesi, jonka mustassa reijässä puoleksi kuivuneita
lehtipuun oksia oitis pistivät katsojaa silmään.

Kun Katri kuuli raskaan, raudoitetun oven sulkeutuvan, kävi kylmä
väristys hänen ruumiinsa lävitse ja hän kätki pään käsiinsä. Hänestä
tuntui niin autiolta ja tyhjältä kuin olisivat Jumala ja ihmiset
hyljänneet hänen.

Muutama hetki sitte oli hän ollut niin onnellinen. Silloin oli elämä
hymyillyt hänelle, ja jos joku olisi sanonut että kauhea onnettomuus
uhkasi häntä olisi hän nauranut tälle synkälle ennustukselle. Ja nyt?
Kuinka olikaan kaikki muuttunut!

Verrattomalla pelolla rupesi Katri tutkimaan kaikkea sakaristossa.
Vihdoin tuli hän akkunan luo. Siitä näkyi vaan jylhä metsä. Kirkon
kiviaita oli tässä niin lähellä, että helposti saattoi akkunalta astua
sille. Hyppäys sille vaan, niin oli metsä ja vapahduksen toivo edessä.

"Jumala, jos rohkenisin", ajatteli Katri itsekseen ja nousi pöydälle.
"Särkeä akkuna ja sitte ... mutta vaiti, minä kuulen askeleita! Taivaan
Herra, jos se olisi..."

Ajatuksensa keskeytyivät kun avain varovasti pantiin reikään
ulkopuolella. Hiljainen vääntö ja ovi aukeni, mutta suljettiin vasta.

Jussila seisoi Katrin edessä. Hänen rintansa aaltoili levottomuudesta
ja silmissään säihkyi hurja tuli kun hän sanoi:

"Meidän täytyy oitis lähteä täältä".

"_Meidän_", kertoi Katri painavasti. "_Meidän_!"

"Niin, sinun ja minun".

Katri pudisti päätään ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt voudin sanoja.
Sitte sanoi hän niin levollisella äänellä kuin hän suinkin saattoi:

"Minä menen mieheni luokse!"

"Etpäs mene, sepä onkin juuri vältettävä".

Katrin jo ennestään pelvosta vaaleat kasvot vaalenivat yhä enemmän.
Ensimmäisessä hämmästyksessään oli hän kadottanut kaiken järkensä.
Vihdoin hän kuitenkin pakoittui rohkeaksi ja sanoi:

"Sinä tiedät että Erkki on mieheni, ja minä olen vast'ikään Jumalan ja
ihmisten edessä luvannut seurata häntä. Päästä minut sentähden
menemään!"

"En, siit'ei tule mitään", vastasi pohjalainen raa'asti nauraen. "Sinä
seuraat sen sijaan minua".

"Sinua! En koskaan!"

"Oh, ole vähemmän ylpeä. Minä tiedän kyllä millä sinun saan
sävyiseksi", huudahti Jussila innoissaan. Hän hillitsi kuitenkin
myrskyileviä tunteitansa ja jatkoi: "Jo kun sinä olit lapsi, olin minä
vimmatusti rakastunut sinuun, ja kerran yksinäisyydessäni täällä
vannoin minä Jumalan taikka helvetin kaikkien valtojen nimessä, en
muista nyt niin tarkasti kumpaisenka, että sinä eikä kukaan muu olit
oleva minun omani. Sinä työnsit minun halveksivasti luotasi, ehkä
sentähden että minä olen ruma ja ilkeä", jatkoi hän taas pirullisen
pilkallisella naurullansa, "sillä sinä pidit enemmän Erkistä, ja
silloin minä uudistin valani, että sinä yksin olit oleva minun. Siitä
pitäin minä vihaan Erkkiä niin suuressa määrässä kuin ihminen saattaa
toista vihata. Te Suomalaiset täällä alhaalla halveksitte meitä,
pohjoissuomalaisia, ja pidätte meitä noitina ja pahoja henkiä
pahempina, sitä minä jo nuorina päivinäni sain kokea, ja minun
kokemukseni on opettanut kuinka minun pitää kohteleman teitä ja
kuinka..."

"Mutta eihän Heiniojan majuri ole vihannut sinua, vaan päin vastoin
kohdellut sinua kaikin tavoin hyvin", keskeytti Katri häntä.

"Älä puhu hänestä", vastasi Jussila iskein kätensä kasvojensa eteen.
Yksi ainoa hyvä liikutus rupesi todellakin liikkumaan hänen
sielussansa. "Hän on tuhansista ainoa joka kolmenakymmenenä viitenä
pitkänä vuotena on osoittanut minulle ihmisellisiä tunteita, ja
sentähden minä kunnioitan häntä. Mutta mitäpäs siitä jos yhdellä on
tämmöinen mieliala, kun tuhannet muut minua vaan halveksivat ja
vihaavat. Pohjoissuomalainen luullaan kylmäksi kuin jää, ja ettei hän
saata rakastaa ja vihata, mutta he, jotka semmoisia luulettelevat, he
ovat suuresti erhettyneet. Katri", jatkoi hän ja hänen äänensä muuttui
melkein rukoilevaksi, "minä tunnen itsessäni, että saattaisin sinun
tähtesi tulla mielettömäksi, jos..."

Juuri nyt tunki Malmin joukon hurraaminen Katrin ja Jussilan korviin
saakka. Ja siihen yhtyivät melkein samassa silmänräpäyksessä
Venäläisten hätääntyneet huudot ja kiroukset.

"Kas niin, helvetin kaikkien henkien nimessä", ärjyi Jussila, kasvot
vimmasta tuhankarvaisina, "nyt kai viedään minulta otus läpi käsieni.
Ei ... tuhat kertaa ei..."

Näin sanoen hyökkäsi hän hurjasti Katrin päälle. Tämä oli kuitenkin
nopealla liikkeellä hypännyt pöydälle, aikoen särkeä akkunan ja
huudoillansa herättää Suomalaisten huomiota. Pohjois-Suomalainen
syöksyi kuin tiikeri hänen päällensä, tarttui häneen kiinni
suolivyöstä, potkasi akkunan palasille ja seisoi pian, norjuutensa ja
voimansa avulla, kirkonaidalla. Samaan aikaan töytäsivät pakenevat
Venäläiset katteini Rosovskin perässä samalle paikalle ja ennenkuin
Jussila edes ehti lukea kolmeen, oli hän saaliinsa ja pakenevien kanssa
hurjassa menossa metsässä. Katri oli pyörtyneenä hänen sylissään;
morsiushopeet olivat pudonneet kuin Jussila hyppäsi akkunasta, eikä
hunnusta ollut repalettakaan jäljellä; palasia näkyi vaan siellä ja
täällä puissa.

Ainoan, minkä Jussila hurjassa paossaan huomasi, oli vaimoihminen, jota
katteini Rosovski erään sotamiehen avulla laahasi perässään. Naisen
muotoa ei hän kuitenkaan nähnyt.

Suomalaiset ajoivat vihollista vähän matkaa takaa mutta kun Venäläiset
olivat liian paljon edellä, palasivat he pian takaisin mitään
toimittamatta.

Venäläinen alaupseeri ja hänen kolme miestänsä antautuivat vangiksi
vähintäkään vastustamatta.

Isolla kivellä lähellä laituria istui Erkki Ollikainen tirkistellen
joka taholle ympärillensä, tavan takaa nostaen molemmat kätensä kylmää
hikeä valuvalle otsallensa. Vähän matkaa hänestä oli Malmin joukko
leiriytynyt.

"Erkki parka", sanoi katteini majuritar Segercrantzille, joka samassa
lähestyi nuoremman itkevän tyttärensä kanssa, "niin lähellä onneansa ja
kuitenkin niin kaukana siitä!"

"Entäs minä", huokasi majuritar, "ettekö te minuakin surkuttele, herra
katteini?"

"Onko teillekin vahinko tapahtunut?"

"On! Vanhin tyttäreni, kelpo Annani on myöskin hukassa".

"Hän on ehkä kuollut?"

"Ei, sillä silloinpa hän olisi täällä".

"Hän on ehkä kiertoteitä päässyt pakenemaan Heiniojaan?"

"Ei, tuhat kertaa ei! Hän ei olisi saattanut jättää minua ja
sisartansa".

"No missä hän sitte saattaisi olla?"

"Vihollistemme käsissä. Hän on epäilemättä joutunut saman kohtalon
alaiseksi kuin Erkin nuori morsian!"

Katteini Malm tuumi hetken. Sitte astui hän rivakkaasti Erkki
Ollikaisen luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi, syvän
vakaisuuden kuvastaessa hänen miehevillä kasvoillaan:

"Herää, Erkki! Et sinä vaikeroimisella ja toimettomuudella saa
morsiantasi takaisin. Toimi sillä rohkeudella ja miehuudella, jonka
Luoja on sinulle antanut, niin saat nähdä että Hän myös antaa työllesi
menestyksen, sillä mieletön ja maltiton mies ei saa suuria tekoja
aikaan!"

"Te olette oikeassa, katteini", sanoi Erkki hypäten ylös. "Antakaa
anteeksi, että ensimmäinen suru lannisti minua. Tästedes tahdon näyttää
että minä sekä voin että tahdon toimia. Pojat", huusi hän ympärillään
oleville talonpojille, jotka olivat ottaneet osaa ensimmäiseen
taisteluun kirkon vieressä, "tahdotteko seurata minua ryssiä
pyytämään?"

"Tahdomme, tahdomme!" huusivat kaikki mielissään.

Nyt vanha lukkarikin tulla tyllytteli muiden luo. Malmin sotamiehet
olivat auttaneet hänen alas katolta, mutta hän oli kavutessaan repinyt
vaatteensa arveluttavaan määrään. Hän näyttikin sangen naurettavalta,
kun hän vasemmalla kädellään piteli housujensa jätteitä, ojentaessaan
oikeansa Erkille sanoen:

"Istuessani katon harjalla näin Venäläisten kulkevan pohjoiseen päin".

"Kiitos ilmoituksesta", vastasi Erkki ja pudisti sydämellisesti ukon
kättä, "ja kiitos siitä että soitit tänne katteini Malmin! sitä ei
milloinkaan Savossa unhoteta".

"Oh ... hoo ... hm ... hm ... se on liikaa ... täytin vaan
velvollisuuteni", änkytti ukko, kun eivät ainoasti katteini Malm ja
rovasti Sievo, vaan majuritarkin lämpimästi kiittivät häntä. "Herra
jestas, minä olen valmis soittamaan, niin vaikkapa monta viikkoa, jos
vaan siten saisin soitettua tuon kirotun ryssän maasta pois".

Sittekuin ne, joilla ei ollut kelvollisia pyssyjä, olivat niitä saaneet
katteini Malmilta, jolla aina oli semmoisia mukanaan retkillänsä
vapaaehtoisille jaettavaksi, lähti Erkki joukkoinensa samalle taholle,
jonne Venäläiset olivat paenneet. Muutama minuutti sen jälkeen kantoi
neljä sotamiestä Mikko Ikosen kirkosta, hänen kuumeen houreessaan
huutaen ja remuten vaatiessaan pyssyänsä, että hän sitte ryssälle, joka
ampui häntä ihan pääkuoreen, saisi maksaa "vanhaa viinavelkaa".



II.

TUPA VAAJASALON SAARELLA.



1.


Kallavesi, jotenkin keskellä Kuopion lääniä, on Suomen suurimpia
järviä. Niinkuin muittenkin Suomen järvien rannat ovat senkin
monimutkaiset, osaksi metsäiset, osaksi kallioiset. Saaria ja luotoja
on epäjärjestyksessä ikäänkuin kylvettyinä Kallaveden pinnalla ja ne
antavat sen milloin leveälle, milloin kaidalle vesistölle sangen
miellyttävän näyn, joka valtavasti vaikuttaa katsojaan. Täällä vahva
havumetsäinen saari; muutaman kyynärän päässä siitä pienempi, jolla
jokunen hoikka, pieni koivu hiljalleen kasvelee, ja kohta sen vieressä
kallioinen luoto, jonka rakoloissa ehkä muuan pieni puro lirisee
ylhäällä kallion harjalla olevalta syvennykseltä, johon sade on vettä
koonnut, kastellen muutamaa siellä täällä kasvavaa ohdaketta. Siellä
esiintyy mitä kummallisin vaihtelevaisuus, joka usein, kun silmä
siirtyy mantereelle päin, loppuu aaltoileviin viljapeltoihin ja
alastomiin vuoren harjanteihin, jossa ohut lentohiekka pöllyää ja antaa
ilmalle raskaan harmaan karvaisen värin, taikka ruskeihin, laajoihin
kanervakankaihin, joiden lävitse pienet purot hiljalleen etsivät tietä
yhdestä järvestä toiseen. Semmoinen maisema, vaikkei se rehoita
etelämaisessa loistossa eikä esiinny kovan, melkein villin pohjoisen
luonnon tapaisena, joka muuten on tavallista muissa yhtä korkealla
pohjoisessa olevissa seuduissa, vaan näiden molempain välillä, on
kuitenkin valtava yksinkertaisen kauneutensa kautta, joka myös
tavallansa on suurenlainen, sillä _kaikki_ luonnossa todistaa sen
suuruutta: vahva tammi ja norja kahila, väkevä kotka ja heikko, tomussa
mateleva, melkein näkymätön mato.

Siinä missä mannermaa enemmän kuin muualla tunkeutuu Kallaveteen ja
jakaa sen kahteen isoon puoliskoon, on pieni, sievä Kuopion kaupunki,
josta koko läänikin on saanut nimensä. Jos jatketaan matkaa pohjoiseen
päin, joudutaan pian Toivolaan vahvoine ja melkein valloittamattomine
solineen, ja jos yhä kuljetaan eteenpäin järven itäistä rantaa käypää
tietä pitkin, saavutaan vihdoin Iisalmeen, joka on Kallaveden
pohjoisessa päässä. Se tie on täynnä vaihtelevata suloisuutta, ja joka
kerran on sitä kulkenut, ei pian unhota sitä jo sen itsensäkin tähden,
mutta myös niiden suurien historiallisien muistojen tähden, jotka
täällä kohtaavat häntä melkein joka askeleella.

Loistavalla voittoretkellänsä itäänpäin oli Sandels pidättänyt
Toivolaan. Näillä seuduin alkoi nyt sekä maitse että vesitse
partiosota, jonka vertoja ei milloinkaan tässä osassa Suomea nähty.

Pieneen tupaan, jonka toinen pää nojasi eteläisen solan kosteata
seinämää vasten, oli Sandels asettunut asumaan. Koko rakennuksessa oli
kaksi huonetta, toinen isompi, toinen pienempi. Siellä täällä
rappeutunutta kattoa oli korjattu niin että ylipäällikkö saattoi asua
täällä kärsimättä suuria vastuksia ilmoilta ja tuulilta.

Penseä elokuun aurinko loi aamusäteitänsä isomman huoneen pienistä
viheriöistä akkunaruuduista sisälle, joiden läpitse ne vaan huonosti
valaisivat huoneen kalustoa, isoa karkeasti höylättyä honkaista pöytää,
jolle oli levitetty Savon ja Karjalan kartta, "pitkätooli" akkunan
vastaisella seinällä ja kolme seljätöntä tuolia, jotka sangen paljon
muistuttivat suutarin istuimesta. Pitkä isoreikänen tussari, joka oli
tuvan omistajan oma, riippui seinällä muurin takana, jonne eivät
auringon säteet milloinkaan saapuneet. Isäntä itse, neljännysmies
Paavo, oli mielellään antanut halvan asuntonsa Sandels'in käytettäväksi
ja itse perheinensä, johon kuului vaimonsa, kymmenvuotias poika ja
Paavon kahdenkymmenen vuotinen sisar, muuttanut erääsen muutaman sylen
päässä olevaan pirttiin. Sandels'in asunnon akkunassa oli pari
kääpiömäistä kukkaista astioissaan ja näyttivät ikäänkuin iloiten
virkistyvän kun auringon säteet ystävällisesti hyväillen koskivat
niiden lehtiin.

Tuvan ulkopuolella ja pitkin matkaa sen ympärilläkin kesti alinomaa
kaikenlaisten sotamiesten hälinää. Teltat, parakit ja pienet maakuopat
saivat tämän sotilaskaupungin, jonka ulkosyrjissä mustat tykin suut
äänettömällä, mutta kaunopuheliaalla kielellänsä näytti varoittavan
vihollista lähenemästä, sangen miellyttävän näköiseksi rauhallisenkin
katsojan silmissä.

Sota-ajan kirjavalla elämällä on epäilemättä suuret
miellyttäväisyytensä monien vastuksiensa ohessa. Ei ainoatakaan hetkeä
ole sotamies varma hengestänsä. Hänen parhaillaan nostaessaan
olvihaarikkoa taikka "viina putinaa" huulillensa, lasketellessaan
piloja kumppaniensa ja sotakauppiattarien kanssa, taikka rummulla
lyödessään viimeistä voittoa ryypystä, taikka olvituopista rumpalin
kanssa, taikka nurmistolla tanssiessaan seudun uteliaitten tyttöjen
kanssa, kuuluukin yht'äkkiä tuo kolkko hätärymäkkä; pyssyt ladataan,
painetti ruuvataan kiinni, ja kun komennetaan "eteenpäin mars", silloin
pois olvesta, ryypystä, kortista ja tytöistä vihollisen taajoja
pataljoonia vastaan, joista hänen eteensä tulee kuolema ja hävitys mitä
erilaisimmissa ja hämmästyttävimmissä muodoissa. Hän ei tiedä saako hän
enään milloinkaan nähdä sen immen, jolta hän tanssin pyörteissä ryöväsi
suutelon, taikka voipiko hän koskaan sotakauppiaalle maksaa velaksi
saamansa olven ja viinan.

Mutta juuri tämä vaihteleva elämä onkin uskollisen ja totisen soturin
suurinta ihannetta. Sen viehätys herättää hänessä eloon kaikki
unelmoivat tunteet; hän tulee kovaksi kun sitä vaaditaan, mutta tarpeen
tullen myös lempeäksi ja penseäksi. Tämä alituinen leikki ja taistelu
kuoleman kanssa muodostaa hänen luonteensa ja saa hänen helpommin
ajattelemaan toista elämää.

Semmoinen henki vallitsi Sandels'in sotamiehissä, ei yksin Toivolassa,
vaan koko tällä muisto- ja voittorikkaalla retkellä, joka oli loistavin
koko vv. 1808-1809 sodan ajalla. Tätä henkeä eivät siittäneet ainoasti
ajan merkilliset suhdat; sen oli suureksi osaksi heihin kylvänyt
Sandels itse.

Tavan takaa kävi hän soturiensa luona, ja missä hän vaan näyttäytyi
katsoivat kaikki, päälliköt ja sotamiehet, kunnioituksella,
ihastuksella ja rakkaudella "urheaan kenraaliinsa", jonka suurista
sinisilmistä neron tuli loisti yhdessä vakaisuuden ja lempeyden kanssa.
Hänen korkea, hoikka vartalonsa oli sopiva soturille. Sandels olikin
vastustamatta nerollisin päällikkö tässä sodassa; sen osoitti hän
selvään voittoretkellänsä, minkä hän verrattain lyhyellä ajalla kulki
ja joka päättyi vasta sitte kun hän, ajaen vihollista edellään, seisoi
venäläisellä alueella.

Auringon heikot säteet eivät olleet kauvan loistaneet pienen tuvan
akkunoille ja tuvassa oleville esineille kun Sandels täysissä
vaatteissa astui ulos pienemmästä huoneesta, jota hän käytti
makuuhuoneenansa.

"Täällä on raskas ilma", sanoi hän itsekseen. "Vähän raikasta ilmaa ei
ole haitaksi".

Näin sanoen avasi hän vaivalla ruostuneilla saranoilla liikkuvan
akkunan. Valovirta tunki huoneesen ja aamun raikkaat tuulahdukset
tukahuttivat pian yöllä kokoontuneet raskaat höyryt.

Sittekuin kenraali hetken oli uneksivin silmin katsellut aamuauringon
kirkkaasti valaisemaa seutua, nyökäyttäen tuttavallisesti päätänsä
muutamalle ohitse käyvälle sotatoverille ja pitemmän aikaa antanut
silmänsä levätä Kallaveden hiukan aaltoilevalla pinnalla, jonka ylitse
silloin tällöin jymisevä humina, todistaen jotakin etäistä taistelua,
ilmapalloilla liikkui, lähestyi hän pöytää, jolla kartta oli
levitettynä. Ensi silmäyksen siihen luotua, astui hän askeleen takasin.
Oliko tuo harhanäky vai oliko se korkeamman vallan viittaus?

Aurinko loi nimittäin vinoon kartalle kapean valon säteen. Säde alkoi
Siikajoella, pitkittyi sitte Revonlahden ylitse Toivolaan ja Kuopioon
ja katosi Venäjään päin Laatokan pohjoispuolella olevan Sortavalan
kaupungin kautta.

"Niin", virkahti kenraali kasvojensa yhä kirkastuessa, "sen tien on
korkeampi voima ennuskielellänsä osoittanut minulle. Sitä minä
kuljenkin. Venäläiset ovat kohta rajan sisäpuolella Ruskealan tykönä.
Ennenkuin he ehtivät ylöspäin täytyy minun saada valtaani Taipaleen ja
Joensuun sekä Tohmajärven ja Pelkjärven vahvat solat. Se tie on
uhkaavin. Minä en laske niinkään helpolla käsistäni, mitä sattumus on
minulle osoittanut".

Koputus ovelle keskeytti samassa kenraalin puoliääniset mietteet. Hänen
lujasti lausuttuansa; "astukaa sisälle!" avattiin ovi ja parhaassa
ijässään oleva soturi tuli huoneesen.

"Terve tuloa kotio, katteini Malm", sanoi kenraali ja antoi urhealle
sotapäällikölle lujan kädenlyönnin. "Näittekö mitäkään mainittavaa
tutkimusretkellänne?"

"Minä kävin Taipaleessa saakka, mutta en nähnyt ainoatakaan kasakkaa",
vastasi katteini, "mutta eräältä vanhalta talonpojalta kuulin, että
Venäläisiä oli nähty siellä päin pari päivää ennen. Luultavasti on
heidän aikomuksensa vallata seutu estääksensä meidän tuomasta varojamme
sieltä".

"Tiedättekö kuka heidän päällikkönsä on?"

"Kyllä talonpoika sanoi jonkun nimen, mutta niinkuin kenraali tietää on
kansan ylen vaikea lausua vieraita nimiä ja niinpä tämäkin oli
väännetty päin seiniä. Mutta kun kotomatkalla ajattelin asiaa, ei
päällikkö saata olla muu kuin eversti Paulucci".

"Häntä en tunne", vastasi Sandels ravistaen päätänsä. "En ole
kuullutkaan sitä nimeä".

"Kyllä kenraali sen kuullut on", vastasi Malm vallan varmana. "Hän
mainitaan siinä raportissa, jonka Christiernin antoi viikko takaperin,
jolloin hän ajoi Venäläistä veteen Noidanojan sillalta. Paulucci oli
siellä päällikkönä, ja hänen onnistui vaan nopean hevosensa kautta
päästä pakoon".

Katteini Malmin muistuttaessa kenraalille tätä tapausta, astui tämä
käsivarret ristissä edestakaisin laattialla. Silloin tällöin seisattui
hän katsomaan karttaa, mutta tuo loistava auringon säde, joka äsken oli
hänelle osoittanut tien Sortavalaan, ei ollut enään siinä; se paistoi
nyt parille rikkinäiselle verkolle, jotka riippuivat seinässä lähellä
pöytää.

"Minun täytyä sittekin kulkea tätä tietä", ajatteli hän; "se on ainoa
oikea".

Katteini Malm oli sill'aikaa lähestynyt akkunaa ja poiminut ikäänkuin
mietteissään muutamia lehtiä sillä olevista kukkasista ja antanut
tuulen sitte viedä niitä muassaan. Hänen katseensa olivat tarkasti
kiinnitetyt Kallaveden pinnalle, jossa isompia ja pienempiä purjeita
tavan takaa näkyi saarien ja luotojen välillä.

Yht'äkkiä kuvautui sinne niin elävä ja miellyttävä tapaus, ettei hän
saattanut pidättää hämmästyksen huudahdusta.

"Mikä nyt on?" kysyi kenraali ja katsoi tutkivasti katteinia.

"Tulkaa itse katsomaan", vastasi Malm jättäen puoli akkunaa
Sandels'ille, joka yhtä mieltynein katsein seurasi tapauksia Kallaveden
pinnalla. Eivätkä he olleetkaan ainoat, jotka tarkastivat menoa tuolla
etäällä. Pienelle tasangolle, joka ulottui kenraalin asunnosta rantaan,
ja jota kuitenkin siellä täällä pienet pensastot katkasivat kuitenkaan
estämättä vapaata näköalaa järvelle päin, kokoontui pienessä ajassa
upseeria ja sotamiehiä sikinsokin, ja kaikki katselivat mitä
tarkimmasti tapausta järvellä.

Tämä siellä tapahtui!

Eräästä pohjoisimmasta saarista tuli kaksi parkassia, isompi ja
pienempi, hiljaa soudellen eteläänpäin. Ne näyttivät olevan
tutkimusretkellä, sillä ne poikkesivat kaikkiin saariin, joiden ohitse
kulku kävi. Nenässä tangon päässä liehui Ruotsin lippu.

Ehdittyä jotenkin Toivolan kohdalle pidättivät ne yht'äkkiä ja muutaman
silmänräpäyksen perästä pistäisi kolme venäläistä venettä, joista
jokainen oli suomalaisia aluksia isompi, hyvällä vauhdilla ja
purjetuulta esille erään lounaassa päin Toivolasta olevan niemen takaa.

Vesitaistelu alkoi kohta. Taistelevat sekaantuivat toinen toisensa
ympärille. Pyssyjen ja pienten tykkien pauke kuului varsin hyvin
maalle, sillä matkaa ei ollut kuin korkeintaan venäjän virsta. Milloin
oli ruudinsavu vahvana pilvenä peittämässä taistelevia katsojilta,
milloin hajosi se ja silloin näkyi tuo miellyttävä kuva koko
suuruudessaan.

Semmoisessa tilaisuudessa nähtiin kuinka molemmat isommat veneet
(suomalainen ja venäläinen) olivat joutuneet lähempään taisteluun
keskenänsä, pienemmän suomalaisen veneen alinomaisen ampumisen ja
rohkeimpien liikkeiden kautta koettaessa estää molempia isompia
vastustajiansa pääsemästä sitä liian lähelle.

"Sotakiikarini", huusi Sandels levottomasti. "Missä se on?"

Katteini Malm oli pian tuonut sen. Sandels nosti sen heti silmällensä.

"Ah", huusi hän, "he uskaltavat iskeä kiinni veneesen! Uljaita poikia!
Varmaankin se on kersantti Lovén, joka on tuon reiman tempun
toimeenpanija. Ah ... ah ... ah ..."

Kenraalin tätä sanoessa vaipui Venäjän lippu tangolta alas ja kaikuva
hurrahuuto tervehti rannasta tätä tekoa.

Voittava suomalainen vene kääntyi nyt toisten vihollisveneitten
puoleen. Pienin pakeni muutaman laukauksen ammuttuansa, toinen
ammuttiin upoksiin.

Hetken perästä kääntyivät molemmat suomalaiset parkassit, muassansa
valloitetut veneet, suoraan Toivolaa kohden, jonka rannalla suurin osa
Sandels'in joukkoa odotti voittajia.

Kenraali astui sill'aikaa kartan luo.

"Kas tässä, katteini", sanoi hän ja näytti sormellansa tietä
Toivolasta, Kaavin, Sysmän, Taipaleen, Joensuun, Tohmajärven ja
Pelkjärven kautta Ruskealaan, "tuota tietä teidän tulee mennä. Ottakaa
mukaanne niin paljon väkeä kuin luulette tarvitsevanne. Te olette juuri
sopiva mies johtamaan tätä retkeä. Talonpoikia aseilla varustettavaksi
löydätte kyllä matkalla. Mutta lähtekää oitis matkaan".

Malmin silmät säkenöivät, ja hän sanoi puoleksi leikillä, osoittaen
Sortavalaa:

"Miksi ette pitkittänyt määräystänne tuonne saakka?"

"Ehkä minun olisi tarvinnut", sanoi myös Sandels leilillään. "No, no,
onpa sekin hyvä, jos saatte varman aseman Pelkjärvellä".

Kun ilta levitti himmeät varjonsa seudulle, oli Malmin joukko jo
valmiina matkalle, joka ennen pitkää oli tuleva niin loistavaksi ja
muistorikkaaksi. Huutaen: "eläköön kenraali! eläköön Suomi!" lähti hän
liikkeelle osaksi ketjussa, osaksi joukossa Toivolan itäpuolella
olevien taajojen metsien lävitse.

Suurimpia saaria Kallavedessä on Vaajasalo. Siinä on osaksi taajaa
metsää osaksi reheviä niittyjä, jotka tekevät sen Kallaveden milt'ei
kauniimmaksi saareksi. Karhunsalmi eroittaa sen mannermaasta. Lähellä
mainittua salmea, joka toisin paikoin oli laitoa, toisin taas melkoisen
syvää, oli sanotun saaren rannalla Leskelän hovin rakennettu talo,
parhaita koko seudulla. Leskelästä oli vapaa näköala toiselle puolen
salmea ja ympärillä oleville tienoille. Suuria niittyjä ulottui
pitkälle saaren sisuksiin päin ja niiden takana alkoi jo pienempiä
metsiköitä poistaa seudun yksitoikkoisuutta.

Sen metsikön syrjään, joka oli lähinnä mainittua taloa, oli Antti
Tikkanen noin kymmenen vuotta ennen tämän kertomuksen aikaa rakentanut
itselleen pienen tuvan, jonka hän oli maalannut keltaseksi ja
varustanut semmoisella katolla, että hän luuli sen voivan kestää
minkälaista myrskyä ja sadetta tahansa. Mutta tässäkin kävi selväksi
kuinka hairahtuvia ihmisten tuumat ovat. Noin viikko jälkeen tuvan ja
katon valmistumisen, nousi ankara myrsky jota syksysillä joskus saadaan
tuta maamme pohjoispuolissa. Tunnin perästä ei Antin tuvalla enään
ollut katon jäännöstäkään, ja hän sai nyt herjetä käymästä pitkin
seutuja ylpeilemässä siitä että hänen tupansa katto oli tukevin koko
saarella. Moneen oli Antin ainainen ylpeys pistänyt niin, että he
mielellään soivat hänelle tämän pienen masennuksen.

Antti Tikkanen oli siitä ruveten kun hän seudulle tuli, tullut
tunnetuksi ylpeydestänsä ja ilkeydestänsä sekä myös siitä, että hänen
luultiin olevan tekemisissä pahojen valtojen kanssa.

Ei kukaan tietänyt varmuudella mistä hän oli tullut. Toiset luulivat
hänen olevan Pohjanmaalta, toiset vieläkin pohjoisemmilta seuduilta.
Varmaa on myös että Antti mielellään antoi kansan uskoa hänen olevan
liitossa pahojen henkien kanssa, sillä se luulo teki hänen peljätyksi.
Tämän johdosta saattoi hän myös, tarvitsematta peljätä vaivalloista
uteliaisuutta, pitää mitä peliä hän tahtoi.

Vaikka Antti aina noudatti suurta varovaisuutta tiesivät ihmiset
kuitenkin, että hän usein oli väärillä teillä, ja ettei kaikki, mitä
hänellä oli, ollut rehellisesti saatua. Mutta kun ei löytynyt
todistajia häntä vastaan, eivät kruununmiehet voineet hänelle mitään.
He seurasivat kuitenkin niin tarkasti kuin voivat hänen toimiansa ja
tekemisiänsä.

Mutta Antti Tikkasella oli ketun kavaluus ja neuvokkaisuus, ja hänen
onnistui aina pelastua tavalla taikka toisella.

Aikaisin keväällä v. 1808 oli hän eräänä päivänä jälkeen puolenpäivän
soutanut katsomaan pyydyksiänsä. Ei kukaan tietänyt mitä silloin
tapahtui autiolla luodolla pyssyn kantaman päässä luoteesen päin
Vaajasalosta, mutta siitä päivästä ei kukaan nähnyt seudun
neljännysmiestä; hän oli kadonnut jälkiä jättämättä. Häntä etsittiin
kaikkialta, mutta turhaan. Tosin mies toisellensa kuiskaili, ettei
Antin matka ollut varsin rehellinen, mutta kun kaikki pelkäsivät
Anttia, joka ei milloinkaan mitään kostontuumaa vanhentanut, ei kukaan
uskaltanut sanoa sanaakaan.

Tämän kertomuksen aikaan kävivät Venäläiset usein rosvoamassa
Vaajasalossa. Kummallista kyllä, ei kuitenkaan milloinkaan kajottu
mitäkään Antti Tikkasen tuvassa ja sen ympärillä. Vihollinen meni sen
ohitse olevinaan sitä huomaamattakaan, vaikka se oli jokaisen
nähtävissä, joka vaan kulki Leskelästä saaren sisälle päin. Tämän
tähden ruvettiin suuresti epäilemään Antin olevan liitossa vihollisen
kanssa. Mutta tätäkään epäluuloa ei kukaan uskaltanut toisellensa
ilmaista niin lujaa, että se olisi joutunut Antin korviin.

Kun Venäläiset sattuivat näkemään muita Vaajasalon kalastajia
liikkeillä, ajoivat he heitä takaa saarelta saarelle, ottivat heiltä
heidän saaliinsa ja pitelivät useinkin heitä sangen pahasti. Toisin oli
Antti Tikkasen laita. Häntä ei milloinkaan keskeytetty työssänsä,
tekipä hän sitä sitte vaikka keskipäivällä venäläisten parkassien ja
tykkiveneitten miehistöjen nenän edessä. Melkein aina palasi hän kotio
runsaalla saaliilla, joista hän sentään ei milloinkaan ollut antanut
vähintäkään tarvitseville naapureilleen. Siitä syntyi Anttia kohtaan
semmoinen viha, että Vaajasalolaiset usein olivat vähällä yhtyä sitä
kovasti kostamaan. Venäläisten läheisyys peloitti heitä kuitenkin, että
he pysyivät levollisina, mutta jokainen päätti mielessään, jos asema
kääntyisi heidän eduksensa, vast'edes ottaa häntä lujalle.

Antti Tikkanen tiesi myös tämän mielialan, sillä hänen oli salateitä
onnistunut saada siitä tiedon. Hänen luonnollinen hurjuutensa yltyi
siitä yhä enemmän, ja itsekseen vannoi hän kovan valan, saattaaksensa
Vaajasalolaisia pian katumaan sitä, että he olivat tehneet hänen
vihamieheksensä.

Eräänä aamuna, kun pari kalastajaa Leskelästä ja Vihtakannasta, eräästä
ylempänä saarella olevasta talosta, kohtasivat toisensa tiellä Antti
Tikkasen tuvan kohdalla, sanoi toinen, jahka tervehdykset olivat
tehdyt:

"Nyt on kolme vuorokautta siitä kuin Antti katosi kotoansa".

"Niin on, ja vielä on tupa suljettuna", lausui toinen.

"Tule", sanoi ensimmäinen. "Ei kukaan näe meitä; katsokaamme onko hän
kotona".

"Kuinka sen tekisimme?"

"Akkunasta, tietysti".

Kalastajat astuivat tieltä ja olivat pian tuvan vieressä. Mutta
olisivat he nyt katsoneet kuinka tahansa niin eivät he olisi mitäkään
nähneet, sillä kummankin akkunan sisäpuolella riippui vahvoja nahkoja,
karhun ja suden nahkaa, eikä ihmisen silmillä niiden lävitse katsottu.

Häpeillänsä menivät ukot kumpikin tahollensa, kiroten Antti Tikkasta.

He olivat tuskin kadonneet, toinen metsään, toinen Karhunsalmelle päin,
kun tanakkavartinen mies nousi tien ojasta, jossa hän oli ollut
kätkössä. Se oli Antti Tikkanen. Muutaman minuutin katseltuansa
poistuvien perään, mutisi hän itsekseen, huuliensa ilkkuvasti vääntyen
hymyyn ja molemmin käsin pujoten poistuville nyrkkiänsä:

"Ha, ha, ha! mitä näitte, uteliaat raukat. Luuletteko Antti Tikkasen
menevän pois niin että ken tahansa saa kurkistella hänen tupaansa? Ei
maar, on hän vähäistä viisaampi, uskokaat se!... Odottakaat,
odottakaat! Te ette tiedä mitä tapahtuu ja pian. Ja hyvä kun saatte sen
tapahtuessakin tietää. Ha, ha, ha!"

Tämän sanottuansa riensi Antti kotio.

Puoliyön aikaan palasivat kalastajat samaa tietä ja sattumalta tulivat
he toisiansa vastaan samalla kohdalla kuin aamullakin.

"Nyt on hän kotona", sanoi toinen osoittaen Antin tupaa, jonka
akkunasta loisti vikevä valo.

"Niin näkyy", vastasi toinen. "Eiköhän hänellä ole ollut mitään
pirunjuonia tekeillä poissaollessaan?"

^Niinkö luulet?"

"Minä olen varma siitä. Anttia ei ole uskomista se kuin merkki".

       *       *       *       *       *

Kalastajaukot olivat tuskin ehtineet tuvan näkyvistä kun Antti Tikkanen
astui sen ovesta ulos. Hänellä oli päässään leveäröytäinen hattu.
Toiselta hartialtaan riippui pitkä "tussari" ja hänen leveän
nahkavyönsä väliin oli pistetty kaksi pistoolia.

Hänen muotonsa oli uhkaavamman näköinen kuin milloinkaan ennen ja usein
puristi hän nyrkkiin puserrettua kättänsä Vihtakantaan päin, jossa
hänen pahimmat vastustajansa asuivat.

"Odottakaat, te", jupisi hän pusertaen leveäteräisen puukon vartta,
joka oli toisen pistoolin vieressä. "Kauvan olette te minulle jaelleet
solvauksianne, mutta nyt en kärsi niitä enään. Halveksittuna olen aina
ollut, ja te saatte palkkanne kaikesta vihastanne minua kohtaan. Tämä
yö on päättävä kohtalonne".

Nain sanoen sulki hän varovasti oven ja astui tielle. Katseltuansa
tässä ympärilleen oliko ketään hänen yöllistä liikettänsä näkemässä,
mutta huomattuansa olevansa yksin, lähti hän nopeasti astumaan
Karhunsalmea kohden. Eräästä akkunasta Leskelästä näkyi heikko valkea;
pitkiltä portailta kuului kissan naukumista ja takapihan veräjällä
haukkui koira paria pientä porsasta, joita talonomistajan oli
onnistunut kätkeä Venäläisten saaliinhimoisilta silmiltä. Muuten oli
kaikki luonnossa hiljaista, niin hiljaista että koiran haukkuminen
selvään kuului toiselle puolen salmea, jossa venäläiset sotamiehet
parhaillaan paikkailivat muutamia veneitä, joita he olivat löytäneet
pitkin rantoja, mutta jotka Suomalaiset olivat tehneet kelvottomiksi
vääntämällä reikiä niiden pohjiin.

Ei lehtikään liikahtanut; vesi Karhunsalmessa oli todellakin kuin
kuvastin, puolikuun heikkojen säteiden hopeoimana.

Tie salmelle oli vähän viettävä ja sen molemmin puolin kasvoi pieniä
pensaita, jotka olivat liian matalia kätkemään miehen suorassa
asennossa. Peljäten että hän huomattaisiin piti Anttikin parhaana
kumarassaan kulkea tien sivua pitkin. Hän ei tehnyt tätä suorastaan
pelvosta, vaan hän ei turhan tähden tahtonut antautua riitaan.
Kuitenkin oli hän lujasti päättänyt ikipäiviksi sulkea sen suun, joka
sattuisi tulemaan hänen tiellensä.

Kun hän vihdoin ehti rantaan, saattoi hän vapaasti nähdä kapean salmen
toiselle puolelle. Siellä pitivät työskentelevät Venäläiset pientä
hälinää. Antti vapisi levottomuudesta tirkistelevin silmin
katsellessaan milloin yhdelle, milloin toiselle puolen salmea,
ikäänkuin olisi hän peljännyt suomalaisen parkassin missä
silmänräpäyksessä tahansa kiitävän salmeen. Sitte oli vaan kulunut
kaksi päivää kun kolme sellaista oli tullut puhdistamaan salmen
vihollisista. Jokainen katoava minuutti oli hänelle kallis. Ollessaan
pitkänään maassa niin että yläosa ruumista pistäysi esille
rantapensaista, kuuli hän yht'äkkiä rahahduksen vieressänsä. Käsi
tarttui heti veitseen, ja paljastettu ruumiinosa liiti äänetönnä
takaisin pensaan taakse, hänen tarkasti tirkistäessään sinne päin,
mistä rahina oli kuulunut.

Tämänlaisiin yökulkuihin tottuneena, oli hänen tarkka silmänsä pian
huomannut ihmisolennon, joka samalla tavalla tähysti häntä vastaisesta
pensaasta. Antti säpsähti, sillä hän ajatteli, että tällä yhdellä
saattoi olla useampi takanansa. Hänen paha omatuntonsa, jota hän aina
oli osannut nukuttaa, rupesi nyt heräämään. Oliko hänen mittansa nyt
täysi?

Jota enemmän Antti katseli vihollistansa, joka oli varsin
liikkumatonna, sitä levottomammaksi hän kävi. Kuu, joka samassa
pistäysi esille parin pilven raosta, loi heikon säteen vastaisen
pensaan harvempien oksien väliin ja valaisi siten vieraan kasvot, joita
ei Antti tuntenut. Siis ei hänellä ollut Vaajasalolaista vastassansa.

Outo, joka myös puoleltansa oli katsellut Anttia, teki samassa
äkkinäisen liikkeen ja konttasi pensaasta suoraan Anttia kohden.

"Hei, siellä", huusi hän, "mikä sinä olet, joka ihmisiä vahtaat?"

Vieraan ääni oli samalla niin kylmä ja niin ivallinen, että Antti
säpsähti. Ainoalla hyppäyksellä oli hän esillä pensaasta ja jaloillaan,
ja siinä nyt seisoivat molemmat miehet, kuutamon valaisemina, katsellen
toisiansa katseilla, jotka äänettömällä kielellään näyttivät tahtovan
sanoa: "Miksi sinä olet minua häirinnyt?"

Hetken perästä vastasi Antti: "Minun ei tarvitse sanoa kuka minä olen.
Mutta kuka olet sinä?"

"Minä olen pohjan periltä", vastasi Jussila, sillä hän se oli, joka
näin yht'äkkiä oli ilmestynyt.

"Niin minäkin", huudahti Antti iloisena.

"Minä olen melkein kuin maanpakolaisena kodostani", jatkoi Jussila
kolkosti.

"Niin on minunkin laitani", virkkoi Antti ojentaen kätensä. "Olipa tämä
kohtaamisemme kumma. Mutta miksi sinä olet kotopakolaiseksi tullut?"

Jussila viivytti vastausansa hetkisen. Sitte sanoi hän, tultuansa
siihen päätökseen, että hän uskalsi sanoa suunsa puhtaaksi.

"Minä tulin ihastuneeksi erääsen tyttöön ja..."

"Hänen tähtensä on sinun täytynyt paeta", lopetti Antti puolinaurulla
lauseen. "Niin niin; nuo liepeiset panevat joskus miehen kuumille
kiville".

"Niin, kyllä minun täytyi paeta", sanoi Jussila äkkiä, "mutt'ei yksin".

"_Ei yksin_", kertoi Antti painaen kumpaistakin sanaa. "Onko sinulla
ehkä tyttö mukanasi?"

Kun Antti teki tämän kysymyksen, loisti hänen silmänsä niin
kummallisesti, ettei Jussila ensin ollut selvillä vastaisiko hän
myöntävästi vai kieltävästi. Antti huomasi tämän epäilyksen ja sanoi
sentähden äkkiä:

"Ei sinun tarvitse peljätä, että minä sinulta tytön otan, taikka petän
sinun, sillä minä arvaan kyllä kuinka..."

"Vaiti, vaiti, joku saattaisi kuulla! Mutta istu tähän, niin saat
kuulla kaikki kohtaloni".

Sittekuin molemmat uudet ystävät olivat istuneet pensaan viereen, josta
saattoi nähdä salmen ylitse, puhui Jussila elämänsä tapaukset käsillä
olevaan hetkeen saakka. Kun hän oli lopettanut, virkahti Antti:

"Minäkin olen pohjoismaalainen, niinkuin tiedät, ja elämäni alkupuoli
on myös kulunut metsissä, niinkuin sinunkin. Ehkä silloin olemme joskus
tavanneet toisemme, vaikk'emme nyt sitä muista. Olipa hyvä että
kohtasimme toisemme, niin on minulla nyt ainakin yksi liittolainen.
Min'en uskalla eroittautua Venäläisistä".

"En minäkään", vastasi Jussila kolkosti.

"No, nythän ovat asiat niin hyvin kuin perästäkin", arveli Antti. "Pata
tulee paraiten padan kanssa toimeen".

"Niin sanotaan", vastasi Jussila vilkuen vastasaamaansa liittolaista.
Tämä, joka huomasi hänen kieron silmäyksensä, jatkoi:

"Sin'et näy luottavan minuun, mutta siinä teet väärin. Minä en tahdo
olla minkäänlaisissa tekemisissä Suomalaisten kanssa, etkä sinäkään,
jos oikein olen puheesi käsittänyt. Sentähden onkin parasta, että me
vedämme yhtä köyttä hirteen saakka, ha, ha, ha!"

"Hirteen", vastasi Jussila uudestaan luoden vilkasevan katseen
kumppaniinsa.

"Niin", vastasi tämä, "puhukaamme järjellisesti. Sinä olet suoraan
astunut vihollisen puolelle, oman puheesi nuukaan, mutta niin en minä.
Kuitenkaan ei ole se hetki kaukana, jolloin minunkin pitää se tehdä.
Näetkö nuo veneet, jotka lähtevät tuolta vastaiselta rannalta?"

"Näen".

"Ne ovat venäläisiä veneitä. Katteini Demonov tulee nyt suuremmalla
voimalla kuin ennen, ja hänen tarkoituksensa on kokonaan estää
Sandels'ilta pääsön saareen. Älä vaan luule vihreätakkisten ensi kertaa
tulevan tänne".

Jussila näytti levottomalta, ja kun Antti kysyi sen syytä, sanoi hän:

"Minne minä saatan kätkeä Katrin?"

"Minun tupaani".

"Mutta ... mutta..."

"Sinä arvelet!"

"Niin, se on tietty. Tuleeko venäläinen katteini sinne?"

"Sepä kysymys. Tottakai!"

"Sitte en uskalla jättää häntä sinne", vastasi Jussila vapisevalla
äänellä.

"Ha, ha, ha, sinä olet mustasukkainen", arveli Antti nauraen. "Niin,
minä myönnän että tässä on käsillä arka asia. Venäläiset upseerit
tunnetaan suuriksi naismiehiksi, ja jos tämä lisäksi on kaunis tyttö,
niin ... niin, sinä ymmärrät; mutta minä vakuutan sinulle, ettei koko
saarella ole sen varmempaa kätköpaikkaa".

"No, sinun tupaasi sitte", sanoi Jussila kolkosti. Itsekseen liitti
hän: "Minä pidän heitä kyllä tarkasti silmällä, ja jos he yrittävätkin
Katria ... niin..."

Se käsi, joka piteli leveäteräistä veistä, pusersi sitä kovasti.

Venäläiset veneet olivat jo kelpo matkan salmella. Sotamiehet eivät
ensinkään olleet hiljaa, vaan päin vastoin melusivat he täyttä kurkkua.
He olivat jotenkin varmat siitä, etteivät Suomalaiset nyt häiritsisi
heitä.

"Missä tyttö on?" kysyi Antti äkkiä. "Kyllä nyt on jo aika viedä häntä
jonnekin suojaan".

"Sinä olet oikeassa", vastasi Jussila. "Seuraa minua".

Muutama kyynärä sivulle päin siitä pensaasta, jossa Antti oli ollut
kätkettynä, oli taaja viita. Jussila käänsi hiljaa oksat sivullepäin,
ja heikossa kuutamossa, joka nyt esteettömästi valaisi pensaston,
saattoi Antti nähdä ihmisolennon lepäävässä asennossa. Se oli Katri.
Ponnistukset pitkällä marsilla metsien lävitse sekä suru olla
miehestänsä eroitettuna olivat kokonaan voivuttaneet hänen voimansa,
että hän nyt oli ikäänkuin koneellinen ase Jussilan kädessä.
Kostonhimoisella pohjoissuomalaisella oli vielä kuitenkin sen verran
kunniantuntoa jäljellä, ettei hän milläkään tavalla loukannut tätä
nuorta tyttöä nykyisessä avuttomassa tilassaan. Vaikka Jussila olikin
perin paatunut, löytyi hänessä kuitenkin jokin pahuutta vastustava
tunne.

"Onko kotiosi pitkä matka?" kysyi Jussila.

"Ei".

"Saatatko auttaa minua kantamassa häntä sinne?"

"Olkoon menneeksi", vastasi Antti, "mutta ensin meidän täytyy tehdä
purilot. Täällä on aineita kylläksi".

Purilot olivat pian valmiina. Varovasti nostettiin tyttö niille. Hän ei
herännyt eikä liikahtanutkaan vaikka viidakon ohdakkeet repivät hänen
vaatteitansa.

Kun Antti kuuvalossa loi katseen Katrin kauniille ja vaaleille
kasvoille, tuli hän tuumivan näköiseksi. Jussila huomasi tämän ja kysyi
äkäisesti:

"Mitä sinä niin tarkasti häntä katselet?"

Mustasukkaisuus rupesi jo pääsemään hänessä valloille.

"Eikö hän kärsi katselemista", sanoi Antti vähän pilkallisesi. "Odota
vähän, niin kyllä häntä vielä katselee useampikin, kuin sinä ja minä".

Nämä Antin sanat pistivät kipeästi Jussilaan ja hän rupesi jo katumaan,
että hän oli Antilta turvapaikkaa pyytänyt. Mutta hänen katumuksensa
tuli nyt liian myöhäiseen, sillä venäläiset veneet olivat jo kulkeneet
enemmän kuin puolen salmen levyä.

Puolen tunnin kuluttua lepäsi Katri huonolla vuoteella Antin tuvan
sisimmäisessä huoneessa. Pako oli estetty siten, että huoneen ainoan
akkunan taakse oli pantu kaksi vahvaa luukkua. Pienestä reijästä niiden
yläosassa pääsi huoneesen heikko valo. Antti toi sohvan eteen muutamia
leivän palasia, että Katrilla olisi herättyänsä jotakin syötävää.

Huone, kokonaan paljaine seinineen, näytti enemmän vankilalta kuin
asuinhuoneelta, eikä se ruokakaan, jota Erkki Ollikaisen nuorelle
vaimolle tarjottiin, ollut suurin muuta kuin "vankiravintoa".

Tämän tehtyänsä lähtivät Jussila ja Antti yhdessä Venäläisiä vastaan.



3.


Sen seudun alhaisimpia paikkoja on Noidanoja. Vesiperäiset niityt ja
suot, joissa petollinen letto kulkijata uhkaa varmalla perikadolla, ja
niiden välillä synkkiä metsiä, joiden sisuksia ei metsänhakkaajan
kirves ollut vielä käynyt hävittämässä, pienet purot, jotka siellä
täällä muodostivat kirkasvetisiä lampia, semmoinen yleensä oli
Noidanojan seudun luonto.

Erään näiden purojen ylitse, joka jo oli pienen joen kaltainen, kävi
puinen silta. Sillan kummassakin päässä oli muutama pirtti ja pieniä
sieviä tupia, jotka todistivat, että tämän seudun asukkaat tulivat
hyvin toimeen. Rauha ja mielihyvä olivatkin tähän saakka olleet
alituisina asujamina siellä. Pikku pojat ja tytöt juoksivat auringon
noustessa ulos, kahlailivat alinomaa leikiten edestakaisin matalien
purojen poikki, ajoivat kesän kirjavia perhosia takaa, kapusivat,
norjina kuin kissat, metsän korkeimpiin puihin, ja uskalsivat usein
suohonkin leton pienimmille mättäille, josta he salaman nopeudella
pakenivat kun joku pitkäkorvainen "repolainen" vainoen hiipi
viidakosta, taikka kun kömpelö karhu, haistaen mehiläispesien
läheisyyttä, astua tallusteli esille metsänrinteestä toisella puolen
suota; isäntä, emäntä ja palkolliset tekivät iloisina ja tyytyväisinä
kovat tehtävänsä saidasta maasta saadaksensa niukan elantonsa; pellot
kynnettiin ja kylvettiin ja niiden tulo korjattiin läheisen kasken
peittäessä seudun heikkoon sumuun, ja kun päivä laski ja hämy tuli,
palasivat kaikki, väsyneinä mutta hyvillä mielin siitä, että päivä oli
hyvin käytetty, yksinkertaisiin kotoihinsa hankkimaan tarpeellista
lepoa; ja kaiken tämän saivat he toimittaa, ilman että heitä häiritsi
"pitkätakkisten" sotahuuto, tykkien peloittava pauke taikka kasakkain
piikit ja arohevosten kavioitten jyminä. Kuva oli yksinkertainen, mutta
rauhallinen, kova, mutta kuitenkin valtavasti vaikuttava.

Kuitenkaan eivät rauha ja lepo ole ikuisia ja yksinomaisia nautittavia
maailmassa. Kaikki täällä on meren, järven, virran, puron kaltaista,
minkälaista vaan tahdotaan. Tänäpäivänä rasvatyyni pinta, seuraavana
päivänä, taikka ehkä jo parin tunnin perästä, niin, joskus sitäkin
pikemmin, on jo pintaa sekoittamassa pieniä lainehia, jotka kasvavat ja
vihdoin myrskyävät vaahtopäisinä hurjassa raivossa samoja rantoja,
saaria ja luotoja vastaan, joita ne äsken syleilivät, suutelivat ja
hyväilivät niin hellästi ja varovasti kuin äiti lapsiansa.

Niin kävi Noidanojallakin. Kun miehet ja vaimot eräänä iltana tulivat
kotio, oli tullut tietoja Mikkelistä. Eräs seudun parhaita
karhunpyytäjiä oli käynyt siellä ja saanut kuulla kummallisia asioita
kerrottavan sodasta ja rauhan rikkomisesta. Asukasten hiljaiset mielet
rupesivat nyt kuohumaan; huhut siitä että sota oli jo varsin lähellä
tulivat yhä varmemmiksi ja pian kävi varsin selväksi että rauhan ajat
taas olivat poissa. Silloin nousi myrsky kaikkien mielissä; lapset
peljästyivät enemmän "ryssän" nimestä kuin "sutarin", ja jokainen
rupesi kuumeentapaisella kiireellä saattamaan parasta omaisuuttansa
turvaan. Henkiänsä he eivät ajatelleet, sillä ensimmäinen ajatus näissä
rohkeissa Noidanojalaisissa oli tämä: "Jos Venäläinen tulee tänne,
menemme me jokainen mies ja vaimo taistelemaan tuon tuiman vihollisen
kanssa. Niin esi-isämme tekivät _ison vihan_ aikana ja niin isämme ja
veljemme tekivät kolmannen Kustaan sodassa".

Kun Suomen kansaa valtasivat tämmöiset mielipiteet, sillä ei ainoasti
Noidanojalla vaan kaikkialla ajateltiin samoin, ei Sandels'ille ja
katteini Malmille ollut vaikeata saada semmoista menestystä ja voittaa
semmoisia etuja kuin he verrattain lyhyessä ajassa saivat aikaan.

Eräänä iltana hyökkäsi Noidanojan sillan eteläisessä päässä leikkivä
lapsijoukko vanhan Heikkilän pirttiin, joka oli lähinnä tietä. Melkein
puolisokea ukko nousi peljästyen seisaalleen pölkyltä, jolla hän oli
istunut hiljaa, mutta tarkasti veistäessään kirvesvartta.

"Mitä meteliä se on?" huusi hän lapsijoukolle häristäen kirvesvarrella;
"enkö minä saa yölepoa? Ulos täältä!"

Lapset kertoivat nyt, kaikki huutaen yhtä suuta, että he
metsänrinteessä toisella puolen ojaa olivat nähneet ison joukon
ihmisiä. Toisilla oli pitkät parrat, toisilla ei ollenkaan; toiset
konttasivat käsin ja jaloin, toiset ratsastivat "pitkät tangot"
kädessään. Kun he olivat lapsille, jotka ensin uteliaina olivat
katselleet semmoista ihmis- ja hevoispaljoutta, häristäneet aseitansa,
olivat pienoiset lähteneet "niin paljon kuin jalkoja alla oli"
"Heikkilän papalle", joksi vanhaa metsämiestä tavallisesti sanottiin,
kertomaan siitä ihmeestä, jota olivat nähneet.

Lasten kertoessa synkistyi ukon katse yhä enemmän. Hän kyllä aavisti
mitä väkeä lapset olivat nähneet, eikä kauvan kulunutkaan ennenkuin
hänen aavistuksensa kävi toteen.

Heikko silta tärisi ja rouskui hevosien ja sotamiesten painon alla, ja
ennen pitkää olivat venäläiset jääkärit ja kasakat piirittäneet kaikki
asunnot Noidanojalla.

Moneen vuoteen ei ollut semmoista elämää ollut Noidanojalla, kuin
siellä nyt nousi. Asunnoista pakeni joukottain miehiä, vaimoja ja
lapsia metsiin, jättäen kaiken omaisuutensa ryöstettäväksi ja
poltettavaksi. Tosin koettivat Venäläiset estää heidän pakenemistansa
ja heidän onnistuikin pidättää muutamia, mutta useimmat pääsivät
hiipimään pakoon, kun he ensin olivat varustaineet aseilla. Siellä
täällä ampuivat jääkärit ja kasakat pakenevia, mutta harvoin heidän
luotinsa sattuivat. Auringon laskeissa oli kuitenkin neljä
Noidanojalaista herjennyt elämästä. Heidän kuolleet ruumiinsa jätettiin
maan päälle ilmaa myrkyttämään. Sodan kirous oli ehtinyt tähänkin
rauhalliseen tienoon.

Niissä, jotka eivät päässeet pakenemaan oli vanha Heikkiläkin. Melkein
puolisokeana ollen, oli hän juossut keskelle kasakkaparvea ja siellä
joutunut armottoman pilkan alaiseksi. Hän päästettiin kuitenkin irti ja
aikoi rientää kotionsa, kun liekit hänen sytytetystä tuvastansa
pidättivät hänen.

"Vai niin", sanoi ukko levollisesti itsekseen, hengästyneenä istuen
kaatuneen puun rungolle, "minä huomaan, että te olette kaltaisianne!
Ihan niinkuin viime sodassa".

Sittekuin ukko oli hetken levännyt, hiipi hän sivulle päin, ja hänen
onnistuikin päästä lähimpään metsänrinteesen, jossa hän kiipesi
kaatuneen hongan alle kätköön.

       *       *       *       *       *

Melkein kaikki asunnot Noioanojalla olivat poltetut. Jäljellä oli vaan
harva, ja niissä myös se, joka oli etäimmällä sillasta. Siinä oli
venäläinen päällikkö, luutnantti Ogunov, ruvennut asumaan. Seuraavana
päivänä saapuivat katteinit Baronovits ja Rosovski paikalle. Edellinen
oli Iisalmelta paennut metsien ja korpien lävitse, monen monituisia
kertoja vähältä joutua kiinni. Milloin jalkaisin, milloin ratsastaen ja
milloin pienillä, kurjilla aluksilla, jotka töin tuskin kannattivat
kahta miestä, oli hän pannut henkensä kaupalle mieluummin kuin antautua
vangiksi.

Katteini Rosovskin kohtalot eivät olleet niin romantillisia. Kun Malmin
väki ajoi häntä takaa Juvalta, jätti hän eräänä yönä miehensä ja riensi
suoraan Noidanojaa kohden, sillä hän oli vakoojien kautta saanut
tietää, että luutnantti Ogunov marssi sitä paikkaa kohden. Kerran oli
hän ollut vähällä joutua Härilän keskievarin, Torkkulaisen ja erään
hänen renkinsä käsiin, kun he olivat metsästämässä. Keskellä metsää
itään päin Härilästä peloittivat he Rosovskin, joka juuri nautti sangen
tarpeellista lepoa. Salamana hyppäsi hän ylös ja, ensin ammuttuansa
Torkkulaista, vaikka osaamatta, lähti hän juoksemaan kivien ja kantojen
ylitse niin paljon kuin suinkin pääsi. Keskievari ja renki olivat hänen
kantapäillään. He ampuivatkin häntä. Rengin luoti tempasi lakin
Rosovskin päästä, että hän nyt sai juosta paljain päin; luoti, jonka
Torkkulainen kohta jälkeen lähetti, repi vallan pilalle katteinin
toisen takinliepeen, muttei sekään häntä vahingoittanut. Katteini
Rosovski juoksi henkensä edestä, ja rakkaus siihen antoi hänelle
melkein siivet jalkoihinsa. Monen tunnin rasittavan matkan perästä
saapui hän Noidanojalle. Ilta oli jo tullut kun hän astui luutnantti
Ogunovin asuntoon. Luutnantti ja katteini Baronovits istuivat juuri
puhelemassa tapauksista Iisalmella. Jotakuta silmänräpäystä ennen
Rosovskin tuloa huudahti Ogunov kiivaasti:

"Antakaahan minun vaan ensin tehdä puhdasta täällä, niin minä sitte
menen Iisalmelle ja..."

"Mutta", keskeytti Baronovits, "sinä unhotat, että Sandels on
Toivolassa, ja että meidän on vaikea saada mitään aikaan hänen
takanansa, jossa partiojoukkoja Raahesta päin alinomaa liikkuu
edestakaisin".

Nyt astui Rosovski sisälle. Ogunov ja Baronovits hyppäsivät
hämmästyneinä istuimiltansa.

"Sinä täällä!" huudahtivat molemmat yhtaikaa.

"Niin, ja tuo kirottu Malm on kantapäilläni", keskeytti Rosovski
vohkuen. Hetken levättyänsä kertoi hän tarkasti tapauksen Juvan
kirkolla ja kuinka hän itse oli vähältä joutua vangiksi.

"Pyhän Mikaelin nimessä", huusi Ogunov, "nyt on parasta käydä
katsomassa etuvartijoitani. Muuten ei tässä käy kunniallisesti".

Näin sanoen hyökkäsi hän ovelle ja ulos, jättäen molemmat katteinit
pitämään toisillensa seuraa kuinka he parhaiten tahtoivat.



4.


Ukko Heikkilä oli, niinkuin ennen on kerrottu, melkein puolisokea.
Siitä huolimatta liikkui hän kototienoillaan jotenkin tarkasti. Monena
vuotena, joina hän oli siellä asunut, oli hän oppinut tuntemaan
jokaisen polun metsässä, tunsipa ne vielä niinkin tarkasti, että hän
pimeässäkin osasi kulkea läheisiin kyliin ja asuntoihin.

Tämä paikantunteminen oli hänelle nyt erinomaisen hyvä. Haperoiden
käsin edessään kulki hän alinomaa eteenpäin, ja pidätti vasta kun hän
kuuli kuiskuttelevia ääniä läheisyydessä. Tavallisesti tapahtuu että
kun yksi aisti ihmiseltä katoo taikka huononee, tulee toinen sitä
arjemmaksi ja tarkemmaksi; niin oli Heikkilänkin laita. Hänen kuulonsa
oli tullut paljon tarkemmaksi, sittekuin näkö rupesi huonontumaan.
Sentähden kuuli hän nytkin selvästi, että puhelevat olivat Suomalaisia.

"Hohoi!" huusi hän sentähden. "Helei!"

Hän oli tuskin saanut viimeisen sanan suustansa, kun pensaista rupesi
kuulumaan rapinaa, ja ennenkuin ukko ehti päätään kääntää, seisoi hänen
edessään kaksi miestä. Toinen sytytti päreen, jolla hän rupesi
valaisemaan Heikkilän kasvoja, sanoessaan:

"Mikä sinä olet, joka kuljet näin yksin metsässä?"

Sittekuin Heikkilä oikein varmaan oli saanut itselleen selvälle, että
edessään olevat miehet olivat Suomalaisia, kertoi hän tarkasti kuinka
viholliset olivat Noidanojalla peuhanneet. Kun hän lopetti sanoi se
mies, joka pärettä piteli:

"Ei tuo mahdottomalta kuulu, mutta kuka takaa, ettet sinä ole
vakoilija".

"En ole", vastasi Heikkilä uskottavasti.

"No, tule sitte katteini Malmin luo".

"Tulen niin".

Katteinille, joka juuri oli matkalla Pelkjärvelle päin, kertoi Heikkilä
saman, jonka hän oli metsässäkin puhunut. Tämän kertomuksen johdosta
antoi Malm kersantti Rosenqvist'ille käskyn muutamalla miehellä mennä
ottamaan valtaansa venäläinen vartio Noidanojalla.

"Mutta liikkukaa siellä varovasti", sanoi katteini lopuksi. "Ei
tarkoituksena ole ajaa Venäläisiä sieltä pois, vaan ainoasti häiritä
heitä, että he huomaisivat meidän olevan valveilla".

Kersantti lupasi noudattaa kaikkea varovaisuutta. Sentähden valitsi hän
kuusitoista parasta Savon jääkäriä, jotka hän ennestään tunsi, ja
ilmoitti asian heille. Kaikki olivat valmiina kostamaan vihollisille
niitä kärsimisiä, joilla he olivat asukkaita kiusanneet.

Juuri kun kersantti oli aikeessa lähteä, tuli Erkki Ollikainen äkkiä
hänen eteensä.

"Oletpa sinä, saamari vieköön, riutuneen näköinen", huusi kersantti.
"Etkö vielä ole saanut mitäkään tietoa vaimostasi?"

"En! Minne matka?"

Kersantti sanoi paikan ja jatkoi huolettomasti:

"Mielitkö tulla mukaan?"

"Halusta".

"Mutta sinun pitää oitis oleman valmiina".

"Niin olenkin".

Heti lähdettiin liikkeelle. Se oli ylen vaikea, sillä raskas sade oli
edellisinä päivinä lioittanut maan, ettei jalka ensinkään tahtonut
pysyä sillä. Kuitenkin onnistui Rosenqvist'in, jota vanha Heikkilä
opasti, muutaman tunnin perästä joutua lähelle Noidanojaa. Heikkilä vei
suomalaisen joukon eräälle paikalle ojan vieressä, josta kersantti
erinomaisesti saattoi nähdä Noidanojan sillan ja sen pohjoisessa päässä
olevan vartion, jota oli noin viisikymmentä miestä.

"Tuota joukkoa ei liene vaikea lannistaa", sanoi Erkki Ollikainen, joka
kersantin kanssa oli mennyt eräälle pienelle niemekkeelle, jonka
puitten suojassa he hyvin saattoivat seurata vihollisen liikkeitä.

"Koettakaamme naapata se pois", arveli kersantti. "Metsä on pimeä ja
taaja, eikä tämä yritys vaikealta näytä".

Tuumasta toimeen. Tuntia Rosenqvistin ja Erkki Ollikaisen kanssapuheen
jälkeen hiipi pieni savolainen joukko metsän lävitse ja sen onnistuikin
päästä varsin lähelle vartiota vihollisen huomaamatta. Kersantti oli
jotenkin varma saaliistaan ja hän oli juuri aikeessa kaikessa
hiljaisuudessa valloittaa se, kun hän sen sijaan vavahti, katkeran
kirouksen purkautuessa hänen huuliltaan:

"P----le!" huusi hän sitte ja löi raivostuneena jalkaansa maahan. "Jos
hän olisi pysynyt hiljaa, niin... Eteenpäin siis. Älkäät päästäkö
ketään pakoon!"

Tämä oli syynä kersantin suuttumiseen.

Varsin toiselta puolelta tuli prikaatin ajutantti Vallgrén, joka johti
Malmin etujoukkoa, marssien sillalle. Hän ei tietänyt Rosenqvistin
lähetyksestä, ja hyökkäsi sentähden, Venäläiset huomattuansa, heidän
kimppuunsa painetilla. Vartio teki vähän vastarintaa, mutta
hajoitettiin sitte kokonansa. Venäläiset jääkärit pakenivat ylen
niskojensa kersantin osaston ohitse metsään.

Erkki ajoi paria heistä innokkaasti takaa. Äkkiä he pidättivät erään
suon reunalle, epäillen uskaltaisivatko he lähteä keinuville mättäille
vai ei. Mutta kun Erkki tuli lähemmäksi eikä näyttänyt siltä, joka
antaisi armoa, lähtivät he uudestaan pakomatkalle. Toinen pääsi
onnellisesti suon poikki, mutta toinen katosi, katkerasti parkuen
kahden mättään väliin. Jota enemmän hän puhkoi päästäksensä ylös, sitä
syvemmälle hän vaipui, ja pian oli hän kokonaan upoksissa.

"Jos nyt voisin auttaa sinua, niin sen tekisin", sanoi Erkki itsekseen,
katsellessaan kamalaa tapausta letyllä. Hän oli kovin liikutettu, sillä
kerran oli samanlainen kohtalo ollut hänellekin tulossa. Kun hän ei
enään nähnyt Venäläistä ampui hän hänen pakenevaa toveriansa ja palasi
osastoonsa.

Luutnantti Ogunov oli sill'aikaa rientänyt sillan päähän koko voimansa
etunenässä. Kohta hänen jälkeensä tulivat Baronovits ja Rosovski. Sota
jo sytytetystä sillasta tuli tuliseksi.

Erkki Ollikainen oli tavallisella rohkeudellansa heittäynyt kuumimpaan
taisteluun ja hänen muskeettinsa teki suurta turmiota vihollisen
riveissä.

Eipä aikaakaan, joutui hän ihan Rosovskin eteen. Tämä hyppäsi
ehdottomasti askeleen takaisin Erkin nähdessään ja työnsi erään
jääkärin eteensä suojaksi, sillä hän oli kyllä taistelussa Juvan
kirkolla nähnyt ettei taistelu Erkin kanssa ollut leikkiä.

"Ah", huusi Erkki ja hyökkäsi katteinin päälle, "nyt et pääse
käsistäni, konna!"

Näin sanoen yritti Erkki syöstä Rosovskin kimppuun, mutta jääkäri
asettui hänen eteensä. Suomalaisen ja Venäläisen välillä alkoi nyt
kaksintaistelu, joka kesti hyvän hetken, mutta vihdoin viimeksi
mainittu putosi maahan lävistetyin rinnoin. Jääkärin oli kuitenkin sitä
ennen onnistunut haavoittaa Erkin vasemman käsivarren, vaikk'ei tosin
pahasti.

Samassa hetkessä, kun Erkki liiallisen verenvuodon tähden olisi
kaatunut, ellei Rietu Pekkolainen olisi tarttunut häneen, tahtoi
Rosovski hyökätä hänen päällensä, mutta Ogunov ja Baronovits ottivat
häneen kiinni estääksensä häntä.

"Oletkos mieletön?" kuiskasi jälkimmäinen, "varmaan kuolemaanhan sinä
ryntäät!"

Rosovski joutui sitte yleiseen pakoon. Puolen tunnin kuluttua ei
Noidanojalla enään ollut ainoatakaan Venäläistä. Vähitellen palasivat
asukkaat takaisin, lapset leikkivät niinkuin ennenkin sillanpäässä ja
miehet rupesivat pian rauhassa tekemään askareitansa. Tuon pienen
yhteiskunnan kustannuksella rakennettiin Heikkilän pirtti uudestaan, ja
ukko sai siellä, kaikkien kunnioittamana, lopettaa päivänsä vähäistä
ennen kuin se tieto tuli, että Suomi oli Venäjän hallussa.

Sittekuin katteini Malm, joka saapui paikalle kohta taistelun loputtua,
oli antanut korjata enemmän kuin puoleksi palaneen sillan, marssi hän
nopeasti Pelkjärven kirkolle, joka ei ole kaukana Venäjän rajalta. Hän
oli nimittäin saanut tietää, että venäläinen pääjoukko oli siellä.

Erkki ei kuitenkaan seurannut niin pitkälle itäänpäin. Häntä aavisti
ettei Jussila ollut sinne päin mennyt.

"Vaikka minun jalkaisin täytyisi astua halki Suomen, niin minä sen
konnan etsin", ajatteli hän. "Ehkä hän on mennyt Kuopioon päin, sillä
siellä hän on parhaassa turvassa. Minä lähden nyt sinne".

Viivyttyänsä Noidanojalla pari päivää, levätäkseen ja kootakseen uusia
voimia, alkoi hän eräänä aamuna kulkunsa pohjoiseen päin Kallavettä
kohden. Se oli vaivalloinen matka, mutta Erkki kesti sen, sillä olihan
sen tarkoituksena pelastaa morsiamensa, oman Katrinsa, Jussilakonnan
käsistä.



5.


Toivolan ei kulunut se päivä umpeen, jona ei isompaa taikka pienempää
ottelua taisteltu. Enimmäkseen olivat Suomalaiset voittajina näissä
taisteluissa. Venäläiset olivat kuitenkin niin vahvasti sulkeneet tien
etelään päin, ettei Sandels kyennyt sitä murtamaan, vaikka hän ponnisti
kaikki voimansa saadakseen sitä aikaan.

Aina oli hän kuumeentapaisessa toimi-innossa ja harvoin hän oli kotona.
Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti harhaili hän pitkin seutua,
joko jalkaisin taikka veneellä, ja usein hän oli vähältä joutua
vangiksi. Se levollisuus, jota hänellä oli niin runsaassa määrässä ja
joka Runebergin mukaan, oli korkeimmillaan tappelussa Virran sillan
luona, pelasti hänen usein suuristakin vaaroista.

Eräänä iltana tuli hän kotio seurassaan ainoasti neljä miestä
kymmenestä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hän oli joutunut kahakkaan
Pujonsaaren niemellä ja siellä menettänyt kuusi urheata miestä. Mutta
hän oli myös ajanut pakoon venäläisen vartion sieltä ja hävittänyt
kasakkojen tekemän matalan etuvarustuksen.

Tomuisena ja hiestyneenä astui kenraali tupaan, mutta ei hän ehtinyt
monasti kääntyä ennenkuin ajutantti, vänrikki Fahlstedt astui sisälle
ja kertoi, että kaksi kunnianarvoista, harmaapäistä miestä Vaajasalon
saarelta pyysivät puhutella kenraalia.

"Kyllä minä tiedän heidän asiansa", vastasi Sandels laskien kätensä
otsallensa. "Vihollinen ei sen saaren asukkaille anna päivänkään
rauhaa. Tuokaa miehet tänne".

Näiden molempain Vaajasalon ukkojen, jotka asuivat lähellä Vihtakantaa,
oli onnistunut eräänä yönä päästä saarelta. Antti ja Jussila oli
huomannut heidät, ajaneet heitä takaa ja ampuneetkin heitä, mutta he
olivat kuitenkin päässeet heidän käsistään. Sandels'ille kertoivat he
nyt niin tarkkaan kuin suinkin niitä kovuuksia, joita Venäläiset olivat
antaneet heidän kärsiä, harjoittamalla mitä suurinta kovuutta,
polttamalla heidän talonsa ja tavaransa, ryöstämällä heidän karjansa,
pilaamalla heidän vaimonsa ja tyttärensä ja vieläpä uhkaamalla viedä
Siperiaan jokaisen, joka saattoi aseita kantaa. Vaajasalon ukot eivät
suinkaan asiaa koristaneet, ja kenraalin entisten tietojen mukaan
Venäläisten kamalasta menosta, ei hän nytkään saattanut epäillä ukkojen
kertomusta liioitetuksi vaan piti sen kaikin puolin totena.

Heidän lopetettuansa lupasi Sandels lähettää heille apua. Iloiten
siitä, että he pääsivät vapaiksi Venäläisten ikeestä, menivät
Vaajasalon ukot ulos, mutta jäivät kuitenkin Toivolaan, kosk'eivät he
uskaltaneet yksin palata kotosaareensa, jonka metsien takaa he selvästi
saattoivat nähdä punertavia valoja siellä ja täällä todistamassa
murhapolttajien taas olevan täydessä työssä.

Pari tuntia tämän jälkeen lähti luutnantti Fieandt viidenkymmenen
miehen kanssa saattamaan apua rasitetuille Vaajasalolaisille. Matkalle
lähdettiin veneillä, jotka oitis ohjattiin suoraan Karhunsalmea kohden.

Aamuaurinko valaisi jo puiden latvoja. Vähitellen tunkivat sen lämpeät,
eloa tuottavat säteet syvemmälle pensastoihin ja herättivät liikkeelle
tuhansittain pikku eläviä, valaisi pieniä puroja ja sai kukkien hienot
terät aukenemaan, ensin suudeltuansa niistä pois öiset kastehelmet.

Oli todellakin herttainen aamu, täynnä raittiutta ja eloa. Kaikki
henkii helpommin viileässä aamuilmassa ja lintujen viserryskin kuului
kirkkaammalta ja suloisemmalta päivän kauniisti valjetessa.

Sen taajan rantametsän suojassa, joka Leskelän talon kohdalla ulottui
salmeen saakka, astui Fieandt kenenkään huomaamatta pienen joukkonsa
kanssa maalle. Hän oli itse ensimmäinen, joka laski jalkansa Vaajasalon
maalle. Aikoen tutkia lähimmän rantapensaston, astui hän muutaman
askeleen ylöspäin, mutta pidättyi äkkiä ja laski nopeasti kätensä
vyössä olevalle pistoolille. Ainoasti pari kyynärää edessänsä oli hän
huomannut miehen makaavan taajan viidakon suojassa. Luutnantti huomasi
kuitenkin heti, ettei se ollut Venäläinen, ja hän aikoi sentähden
jättää makaavan rauhaansa, kun hänen päähänsä samassa pisti, että se
saattoi olla Vaajasalolainen, ja semmoisena hyvä tällä retkellä apuna.
Fieandt kumartui sentähden makaavaa ravistamaan, mutta eipä tuo
herännytkään.

"Onkohan tuo kuollut", ajatteli luutnantti. "Ei, punottaahan se kuin
täysikuu poutailtana ja hengityksensäkin on tasainen. Äläpä huoli,
unikeko, kyllä minä sinun hereille saan".

Tämän sanottuansa repäsi hän maasta hienon ruohon ja alkoi sillä
kutitella makaavan nenää. Tämän vaikutus ilmestyi heti. Makaava hyppäsi
pystyyn kuin olisi käärme pistänyt häntä, hieroi ensin silmiänsä ja
tarttui tulisesti puukkoonsa, kun ei hän ensi hämmästyksessään tiennyt
oliko hänellä ystävä vai vihollinen edessään.

Kun hän vihdoin näki edessään suomalaisen univormun, hyppäsi hän ilosta
korkealle ja tarttui luutnantin käteen huudahtaessaan:

"Jumalan kiitos! Nyt saan apua!"

Luutnantti Fieandt oli jo tuntenut urhean partiomiehen, Erkki
Ollikaisen. Lukemattomien vastusten ja kärsimisien perästä oli hän
vihdoin päässyt Karhunsalmelle asti. Iltaa ennen kuin suomalainen
joukko astui maalle Vaajasaloon joutui hän odottamatta, kun hän jo
rupesi epäilemään Katrin löytämistä, kuulemaan kahden Vaajasalon ukon
keskustelua. He olivat väsyneinä istuneet samaan pensastoon, jossa
Erkkikin oli. Sittekuin he hetken olivat puhelleet omasta onnettomasta
tilastaan, rupesivat he surkuttelemaan sitä kohtaloa, joka tulisi
niiden kahden kauniin, vangitun naisen osaksi, joita eivät he
tunteneet, mutta jotka heidän luulonsa mukaan olivat ryöstetyt.

"Kaksi kaunista naista", ajatteli Erkki ja teroitti kuuloansa. "Jumalan
nimessä! Ne eivät saata olla muita kuin Katri ja Anna Segercrantz.
Mutta", pitkitti hän ajatustensa juoksua, "nuori neiti ei ollutkaan
Rosovskin kanssa Noidanojalla; kuinkas ma sen ymmärrän?"

Sittekuin ukot olivat kanssapuheensa lopettaneet ja levänneet
tarpeeksi, katosivat he metsään päin. Erkki ei viipynyt rientämässä
alas rantaan, jossa hän onneksi löysi pienen ruuhen, jolla hän yön
pimeydessä pääsi Karhunsalmen ylitse.

Päästyänsä Vaajasalon puolelle tunsi hän olevansa väsyksissä, jonka
tähden hän etsi sopivan paikan, jossa hän oitis nukkui sikeästi ja
heräsi vasta Fieandtin kutituksesta.

       *       *       *       *       *

Yö oli tullut. Rankka sade lioitti maan ja turmeli pienet kasvit. Oli,
sanalla sanoen, oikea sutten ilma.

Tiellä, joka Leskelästä vei Antti Tikkasen pirtin ohitse, hiipi
yksinäinen mies. Takin kaulus oli huolellisesti nostettu korviin saakka
ja suun kohdalla pantu neulalla kiinni. Leveäröytäisen hattunsa oli
mies painanut niin syvälle, että ainoasti nenä ja silmät olivat
näkyvissä.

Mahdotonta olisi kenen tahansa ollut tässä puvussa tuntea Erkki
Ollikaista, jos ei hän olisi sitä tietänyt.

"Tuolla", sanoi hän nähdessään heikon valon säteen tunkeutuvan Antti
Tikkasen tuvan akkunasta. "Tuolla se varmaankin on. 'Ensimmäinen tupa
vasemmalla kädellä', niinhän tuo Vihtakannan mies sanoi. Hän oli siellä
nähnyt pari kaunista tyttöä, sanoi hän edelleen. Niin, tämä se
epäilemättäkin on; kyllä minä olen arvannut oikein".

Hän oli nyt ehtinyt tuvalle ja lähestyi pientä akkunaa. Pöydällä paloi
kapea kynttilä pullon suussa ja ympärillä istui kolme miestä, jotka
nähdessään Erkki vähän vavahti. Ne olivat Antti Tikkanen, Jussila ja
venäläinen katteini Demonov. Pirtin seinät olivat niin ohuet, että
Erkki selvästi saattoi kuulla kaikki mitä puhuttiin.

"Onko totta että yliesikunta on Vihtakannassa?" kysyi Antti nostaen
viinapikarin huulillensa. "Onko se totta?"

"On", vastasi katteini kuivasti.

"Sitte se myös on hukassa", mumisi Erkki itsekseen.

Jussila, joka tähän saakka oli ollut vaiti, väitti nyt:

"Mutta jos Suomalaiset tulevat kimppuumme, minne sitte naiset
kätkemme."

"Äh", sanoi katteini osoittaen hymyillessään kaksi riviä heleän
valkeita hampaita, jotka kuitenkin hänen näin irvistäessään näyttivät
torahampailta. "Onhan minun väkeni lähellä, ja eihän liene ylen
vaikeata viedä näitä vastustelevia aarteitamme sinne. Mutta", jatkoi
hän katsoen kettumaisesti Jussilaa, "emmeköhän vaihettaisi. Sinulla on
kauniimpi ja sävyisempi, majurin tytär on kiukkuinen kuin itse piru ja
puree ympärillensä kuin vihanen kissa. Vaihettakaamme. Ha, ha, ha!"

Jussila tarttui jo pöydän alla olevaan veitseensä.

"Ah", tokaisi Antti, joka näki Jussilan synkän mutta tulisen katseen ja
pelkäsi kansalaisensa hurjaa luonnetta. "Eihän sillä ole kiirettä.
Parasta teille on ensin asettua lujasti saarelle, ettei Sandels
Toivolasta..."

"Mitä vielä! Älä puhu hänestä", keskeytti Venäläinen ylpeästi. "Hän ei
voi meille mitään! Mutta", jatkoi hän nostaen pikarin, "kaunottaret
tänne maljailemaan kanssamme, muuten ei ole ilostamme mitään!"

Antti nousi ylös ja avasi sisähuoneen oven. Kahden naisäänen kimakka
huuto kuului samassa sisältä. Erkki pani päänsä lähemmäksi ruutua
nähdäksensä paremmin. Hän ei peljännyt, että häntä huomattaisiin, eikä
ajatellutkaan ollenkaan sitä.

Pian näki hän Katrin ja Anna Segercrantz'in horjuen tulevan isompaan
huoneesen. Molemmat näyttivät itkeentyneiltä ja peittivät kasvonsa
käsiinsä. Jussila oli noussut ylös ja seisoi nyt kädet ristissä
akkunaan päin käännetyn selkänsä takana.

"Kas niin, kauniit käpyläiseni", huusi katteini Demonov nostaen
pikaria, "nyt me juomme teidän maljanne ja toivomme että te myös juotte
meidän. Tosin on juoma miehiä varten, mutta kuitenkin..."

Hän ei lopettanut lausettansa, vaan ojensi viinapikarin vapisevalle
Katrille ojentaessaan vasemman käsivartensa sillä syleilläkseen Katria.

"Katteini!" huusi samassa Jussila ja astui askeleen eteenpäin, hurjasti
pudistaen nyrkkiänsä ja silmiltänsä kamalan tulen säihkyessä. "Minä
tahdon..."

"Pyhän Mikaelin nimessä", keskeytti Demonov purskahtaen leveään
nauruun, "luulenpa, hitto soikoon, että mies on mustasukkainen. Älä ole
huomaavinasi tuommoisia pikkuasioita! Sodassa ei saa olla niin närkäs.
Kas niin, tyttö, tule nyt kiltisti tänne!"

Näin sanoen aikoi hän taas vetää Katrin syliinsä, mutta nytkin hän
siinä estettiin.

Erkki oli nimittäin mitä kovimmalla mielenliikutuksella seurannut
asioiden menoa tuvassa. Kuu Demonov ensi kerran tahtoi syleillä Katria,
mutta josta Jussila esti hänen, oli hän kumartunut maahan ja ottanut
käteensä raskaan kiven. Kun Venäläinen toisen kerran yritti tehdä saman
tempun, ei hän enään kyennyt hillitsemään raivoavia tunteitansa.
Kaikella voimallansa heitti hän kiven akkunasta sisälle, koettaen osata
katteinin päätä.

Jussila oli jo enemmäksi kuin puoleksi vetänyt puukkoansa tupesta ja
aikoi jo syöstä puoleksi päihtyneen Venäläisen päälle, jospa se olisi
maksanut hänen henkensäkin, kun Erkki odottamatta sekaantui asiaan.
Mutta Erkin heitto ei ollutkaan niin tarkka kuin hän olisi tahtonut.
Kivi särki ruudun yhtä helposti kuin munan kuoren ja mennä suhisi ihan
ryssän pään ohitse sekä särki vastaisella seinällä riippuvan
ruutisarven.

Jos salama äkkiä olisi iskenyt keskelle huonetta taikka Sandels itse
koko joukkonsa kanssa yht'äkkiä olisi ilmestynyt huoneesen, ei se
ensikädessä olisi hämmästyttävämmästi vaikuttanut. Ensimmäiset
silmänräpäykset olivat miehet varsin mykkinä. He katselivat turmiota
ennustavalla äänettömyydellä toisiansa, luoden tirkisteleviä katseita
milloin särkyneesen ruutisarveen, milloin reikään akkunan-ruudussa,
josta viileä yötuuli tulvasi sisälle ja suuria sadepisaroita pirskui
permannolle. Molemmat naiset olivat oitis kiljahtaen paenneet
sisähuoneesen.

Hämmästyksen vielä vallitessa ja venäläisen katteinin selvitessä,
tahdomme kertoa miten Anna Segercrantz pääsi Rosovskista ja joutui
Demonovin käsiin.

Laahattuna kahden jääkärin välissä Juvan kirkkotarhasta, uupui tuo
heikko tyttö pian voimatonna maahan.

Monta kertaa turhaan koetettuansa saada häntä kävelemään, käski
Rosovski tehdä purilot oksista. Se oli valmis muutamassa
silmänräpäyksessä ja itkevä sovitettiin niille, hänen innokkaista
vastustelemisistaan huolimatta. Hän ei luonnollisesti toivonut mitäkään
hartaammin kuin että Suomalaiset tulisivat hänen pelastamaan ja
alinomaa hän rukoili sitä. Mutta päivä ja yö kului eikä mitään
pelastusta kuulunut.

"Oi, Jumala, Jumala, oletko siis kokonaan minun hyljännyt?" huokasi hän
kätkein kasvonsa käsiin. "Eikö siis ole vähääkään vapaaksi pääsemisen
toivoa".

Vaara luo melkein aina rohkeita luonteita kaikkein heikoimmista. Juuri
Annan ajatellessa kotoa ja kuinka äiti ja sisar nyt surivat hänen
onnettomuuttansa, pisti hänen päähänsä tämä ajatus:

"Entä jos koettaisin paeta? Kyllä minä kotio löydän".

Yön pimein aika oli jo tullut. Ympärillänsä oli kaikki hiljaista; ei
hän kuullut muuta kuin molempain vartijoittensa, kahden jääkärin
yksitoikkoista kuiskutusta. Ei missäkään päin näkynyt mitään valoa.
Metsässä vallitseva hämy esti hänen näkemästä kuin jonkun kyynärän
ympärillensä. Tuskin pari kyynärää hänestä olivat Venäläiset pitkänään
ja ottivat tavan takaa napauksen "votkilla" (viinalla) täytetyistä
matkaputeleistaan. Heidän kuiskutuksensa kävivät yhä epäselvemmiksi ja
pian tyttö huomasi toisen vartijan raskaasti nukkuneen. Toinen taisteli
vielä unensa kanssa. Pitkiä lauseita kielellä, joita ei Anna
ymmärtänyt, virtasi hänen huuliltaan, milloin hiljaa, milloin täyttä
suuta. Siitä ja hänen puheensa eri äänistä, saattoi hän ymmärtää ettei
jääkäri ollut erittäin hyvillään tästä yksinänsä vahtimisesta.

Äkkiä kuului rahahdus ja Anna arvasi vartijan nousseen ylös. Hän
laskeutui sentähden hiljaa puriloille jälleen ja oli raskaasti
makaavanaan. Mutta kyllä hänen korvakalvonsa olivat kireällä. Jääkärin
hiljaiset askeleet lähenivät, ja suureksi hämmästykseksensä kuuli hän
pian Venäläisen kuuman, viinalta tulevan hengittämisen polttavan
kasvojansa. Hän oli vähältä huutaa kauhusta ja peljästyksestä, mutta
hän hillitsi sen iljettävän tunteen, joka häntä valtasi ja makasi
liikkumatonna, vaikka veri oli jäähmettymäisillään hänen suonissaan.

"Ehkä hän vaan tahtoo tutkia makaanko minä vai enkö", ajatteli hän ja
olikin varsin oikeassa. Sittekuin Venäläinen hetken oli kuullellut
hänen tasaista hengittämistänsä (tyttö teki sen itse niin tasaiseksi
kuin hän voi, vaikka se vaati häneltä mitä suurimpia ponnistuksia),
mutisi hän muutamia epäselviä lauseita, ja siitä tavasta, jolla hän sen
teki, saattoi Anna päättää hänen olleen hyvillänsä siitä että hän näki
nuoren tytön olevan unessa.

Eikä kulunutkaan monta minuuttia ennenkuin hän kuuli molempain
vartijansa kilpaa kuorsaavan.

"Nyt taikk'ei koskaan", ajatteli hän ja nousi ylös. "Käyköön kuinka
tahansa, mutta..."

Hän ei lopettanut lausettansa, vaan laski pienet, kivien, oksien ja
kantojen haavoittamat jalkansa maahan. Aluksi niitä särki niin, että
hän oli tuskasta huudahtamaisillaan, mutta hän voitti pian tämän
vastuksen ja nousi seisaalleen. Hetkisen muisteltuansa missä päin
katteini Rosovskin sija oli, rupesi hän, ensin kontaten ja sitte
käyden, pyrkimään metsästä pois.

Joka pimeänä yönä, olkoonpa se kesäyökin, on koittanut päästä ulos
oudosta ja taajasta metsästä, ilman vähintäkään ohjausta ja tietoa
suunnasta, se saattaa täydelleen tietää mitä tämä heikko tyttöraukka
kärsi pitkällisellä paollansa. Käsistä ja jaloista juoksi verta, niin
ne olivat raadeltuneet, mutta hän ei tuntenut sitä, sillä joka hetki
ajatteli hän, että hänen pakonsa oli huomattu ja että takaa ajajat jo
olivat hänen jäljillänsä. Ja tämä ajatus juuri piti voimassa hänen
useasti horjuvaa rohkeuttansa ja sai hänen unhottamaan kovan tuskan,
jota hän kärsi, kun oksat, kivet ja okaat repivät ja haavoittivat hänen
kasvojansa, käsiänsä, käsivarsiansa ja jalkojansa.

Vihdoin rupesi jo päivä voittamaan yön. Metsä rupesi yhä valkenemaan ja
linnut alkoivat laulaa aamuvirsiänsä.

Väsymyksestä uupuneena vaipui tyttöparka, jonka ei milloinkaan
tarvinnut semmoisiin ponnistuksiin tottua ja jolle ruumiillinen
kärsimys oli satua, mistä hän ehkä oli lukenut kirjoissa, alas erään
pensaikon reunalle. Hän ei jaksanut käydä kauvemmaksi.

"Käyköön kanssani kuinka tahansa", ajatteli hän, "mutta minun täytyy
nyt nukkua".

Väsyneenä vaipui hän pian unettaren helmaan, josta hän heräsi vasta kun
karkea ääni vieressään huusi:

"Löytö, kallis löytö! Tulkaa tänne, katteini Demonov, niin saatte nähdä
oikein kauniin tytön!"

Annaa kohtasi se onnettomuus, että hän vaan joutui yhden vanginvartijan
käsistä toiselle. Hänen oli huomannut toinen venäläinen joukko, joka
mainitun upseerin johdolla marssi Vaajasaloa kohden.

Turhaan Anna pyysi ja rukoili katteinin päästämään häntä vapaaksi.
Upseeri vaan nauroi pilkallisesti ja käski miehensä tarkasti
vartioimaan häntä.

Niin tuli hänkin Vaajasalon saarelle. Ainoa lohdutus Katrin ja Annan
synkässä tilassa oli se, että nyt saivat olla yhdessä ahtaassa
huoneessaan ja siellä vaihdella ajatuksiansa ja toivojansa paremmasta
tulevaisuudesta.

"Kukahan kiven heitti?" kuiskasi Anna tultuansa huoneesen ja
suljettuansa oven. "Kukahan se oli?"

"Vaiti, vaiti", kuiskasi Katri pannen toisen kätensä Annan huulille.
"Ehkä joku Suomalainen. Jotakin on luultavasti tekeillä".

Teroittaen kuuloansa kuultelivat molemmat tytöt sitte ja odottivat mitä
tuleman piti.

Kun katteini Rosovski sai tietää Annan paenneen, raivostui hän niin,
että hän oitis antoi hirttää molemmat vartijat samaan puuhun, jonka
alle he olivat nukkuneet. Hän ei uskaltanut ajattaa häntä takaa
peljäten suomalaisia partiojoukkoja.



6.


Jussila, joka kiven singahtaessa huoneesen oli vetäynyt askeleen
akkunaan päin, heräsi ensin siitä, että pari isoa sadepisaraa tipahti
hänen niskaansa.

"Kaikkien pahojen henkien nimessä", huudahti hän ja töytäsi akkunalle,
"kuka se mahtoi olla?"

"Missä minun jääkärini ovat?" huusi katteini, hänkin tointuen. "Kuinka
ne konnat vahtia pitävät? Minä hirtätän jokaikisen jahka vaan ne saan
käsiini!"

Antti oli levottomana astunut ovelle. Hänen mieleensä johtui nyt se
viha, jota Vaajasalolaiset tunsivat häntä kohtaan, ja jonka he useasti
olivat selvästi osoittaneet. Saattoikohan tämä olla heidän mielensä
osoitus? Hänen kahdella vaiheella ollen menisikö hän ulos vai ei, ja
tätä arvaamatonta arvoitusta tuumiessaan, ravisti Jussila häntä lujasti
kauluksesta huutaen:

"Mitä sinä mietit? Onko nyt aikaa tässä tollotella?"

"Ei", huusi Antti, joka nyt tuli entiselleen, "sinä olet oikeassa.
Meidän täytyy saada tiedon siitä, kuka kiven heitti".

Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä kuinka huolellisesti
nämät kolme miestä nuuskivatkin tuvan ympärystän, eivät he huomanneet
mitäkään epäluulon alaista. Ei katteini Demonov myöskään nähnyt
ainoatakaan jääkäriä. Venäläisen raivo nousi sentähden korkeimmilleen
ja hän vannoi vieläkin kerran kalliin valan kostaaksensa miehillensä,
jotka niin huolettomasti vartioivat päällikköänsä.

Syynä katteini Demonovin neljän jääkärin poissaoloon oli seuraava:
Kolme heistä oli oheisessa talossa löytänyt viinakekkerin, jonka
pakeneva omistaja tahallansa oli jättänyt, vietelläkseen vihollisen
paulaan. Se onnistuikin. Lekkeri vietiin Antin tuvalle, ja kun
sotamiehet akkunasta näkivät päällikkönsä nauttivan samaa juomaa kuin
he itsekkin, ja he hyvin tiesivät, ettei hän siitä työstä kesken
herjennyt, eivätkä lisäksi osanneet aavistaakaan Suomalaisten
läsnäoloa, rupesivat he tyydyttämään tätä suurinta himoansa. He menivät
sentähden vähän sivullepäin ja täällä tyhjennettiin viimeinenkin pisara
astiasta. Kun se pisara katosi, oli myös miesten järki tiessään. He
nukkuivat ja nukkuivat ijäksi päivää. Viinalekkerin omistaja oli, näet,
kahden kumppanin kanssa hiipinyt vihollisten perässä, ja tappaneet
heidät omilla aseillansa. Katteinin kostontuumat olivat siis turhia.

Kun Erkki oli heittänyt kiven huoneesen, riensi hän Leskelään päin,
jonka läheisyydessä luutnantti Fieandt vielä oli kätkössä miehinensä.

"No", sanoi hän kun Erkki astui hänen eteensä, "mitä olet nähnyt."

"Koko venäläinen yliesikunta on koossa Vihtakannan talossa".

Fieandt oikein hypähti.

"Tiedätkö sen varmaan?" kysyi hän innokkaasti.

"Tiedän, herra". hän kertoi sitte mitä hän oli nähnyt ja kuullut Antin
tuvalla, ja lopetti näin: "Parasta olisi tietysti ollut, jos minä
olisin saattanut pysyä levollisena, mutta muistakaa, kuinka te itse
siinä olisitte menetelleet. Vahinko vaan, etten osannut sitä lurjusta
kalloon, niinkuin tarkoitukseni oli".

Luutnantti tuumi hetken. Sitte sanoi hän: "Entä jos koettaisimme napata
heidät haltuumme niin kauvan kun vielä ovat siellä?"

"Se tuskin käy laatuun", oli Erkin pelonalainen vastaus.

"Kuinka niin?"

"Luonnollisesti ovat he jo lähteneet Antin tuvalta, sillä kyllä he
osaavat ajatella vaaran olevan lähellä. Lisäksi on nyt pimeä ja
sentähden kulku metsässä hankalaa, ett'emme me saisi toimeen mitään".

"Sinä olet oikeassa, Erkki Ollikainen", lausui eräs vanha Vaajasalon
mies, joka oli tullut Fieandtille oppaaksi. "Minä olen syntynyt
Vihtakankaalla ja tunnen jokaisen kiven ja pensaan siellä. Minun
neuvoni on sentähden että luutnantti jättää hyökkäyksensä huomen
aamuun. Kas niin, Erkki", jatkoi hän lohduttaen, huomatessaan niitä
syviä huokauksia, jotka purkautuivat nuoren talonpojan raskaasta
rinnasta, "luota Jumalaan; hän ei ole koskaan unhottanut sitä, joka on
pannut turvansa häneen. Usko minua; et ennen tiedä kun olet saanut
nuoren vaimosi jälleen. Vaajasalosta eivät Venäläiset voi viedä häntä,
sillä pitkin saaren ympäri liikkuu Sandels'in parkassia ja pursia, ja
luutnantti vastaa kyllä siitä ettei vihollinen pääse tästä salmesta
ylitse. Ole hyvällä mielellä vaan, niin saat nähdä että kaikki käy
hyvin. Herra Jumala, kenen täällä maailmassa luulet vastuksista ja
huolista pääsevän? Ja kun semmoisia saamme rauhankin ajalla kärsiä,
kuinka luonnollisia ne sitte sodan aikana ovatkaan".

"Kiitos lohdutuksestanne, Pohjonen", vastasi Erkki ja puserti
lämpimästi vanhuksen ojennettua kättä. "Minä tahdon aina muistaa niitä
ja noudattaa neuvoanne".

Päivän ensimmäinen valahdus ulottui tuskin valaisemaan puiden latvoja,
kun luutnantti Fieandt lähti marssimaan Leskelästä, jonka läheisyydessä
eivät Suomalaiset olleet vihollisen vilahdustakaan nähneet. Suomalaiset
menivät hajonneina suoraan Antin pirttiä kohden, jossa hän vaan muutama
tunti sitte oli nähnyt nuoren morsiamensa voimatta pelastaa häntä.

Jokainen saattaa siis kuvitella millaisilla tunteilla hän astui joukon
etupäässä luutnantin rinnalla. Se liikkui hänen mielestään hirvittävän
hitaasti eteenpäin! Hänestä se oli etanan hiljaista kulkua. Jos hän
olisi voinut lentää ei hän olisi viipynyt montaa sekuntia maassa.

"Onko Katri siellä vielä?" Tämä ajatus vaivasi häntä yhtenään. "Ja jos
hän on siellä, millaisessa tilassa hänen sieltä löydän? Kuolleena vai
elävänä ja ehkä häväistynä? -- Luutnantti!" huudahti hän vihdoin kun
tuskansa nousi korkeimmilleen, "tämä kulku on liian vitkallista
minulle; sallikaa minun rientää edellä!"

"Mutta jos syökset suoraan perikatoosi?" intti Fieandt.

"No, se on sitte minun oma asiani".

Näin sanoen lähti hän edelle. Pian hän voitti ne esteet, jotka häntä
kohtasi ja nopeasti joutui matka. Vihdoin pysähtyi hän hämmästyen.
Edessään olivat maassa pitkänään neljä venäläistä jääkäriä, Demonovin
vartio, kaikilla rinnassaan iso ammoava haava. Tässä ei ollut
kuitenkaan viipymisen aikaa. Pieni tasanko eroitti hänen vielä tuvasta,
joka näkyi tummana ja synkkänä, kun eivät auringon säteet vielä
ulottuneet sitä valaisemaan. Ennenkuin hän lähti astumaan tämän ylitse
katsoi hän taaksensa olivatko Suomalaiset kaukana. Hän ei nähnyt
ainoatakaan sotamiestä, niin hyvin jääkäriketju oli kätkeytynyt, mutta
kun hän tarkemmin katseli ruohoa, huomasi hän kuinka se hiljaa liikkui
pitkänä, suorana rivinä.

"Nuo osaavat kulkea salaa", ajatteli Erkki tyytyväisenä. "Jos eivät he
ota vihollisen koko yliesikuntaa, ei heillä todellakaan ole onnea".

Norjasti lahti hän sitte juoksemaan aukean ylitse toisessa kädessään
pyssy, toisessa viritetty pistooli. Joka hetki odotti hän laukausta
selkiseljällänsä olevasta ovesta taikka särjetystä akkunasta, mutta ei
se häntä huolestuttanut. Hän katsoi vielä kerran taaksensa ja huomasi
ruohon silloin olevan vilkkaammassa liikkeessä. Se teki hänen vieläkin
rohkeammaksi.

Tultuansa ovelle pidätti hän kuultelemaan. Muuta ääntä ei kuulunut kuin
tuulen vinkuna avoimessa akkunassa. Synkkä tunne valtasi nuoren
Suomalaisen.

"Jumalani, ovatkohan he tappaneet hänen", ajatteli hän ja astui
päättävästi kynnyksen ylitse. Isommassa huoneessa ei näkynyt
ainoatakaan elävätä olentoa. Kynttilä oli palanut loppuun pullon
suussa. Vieressä oli pikari kaadettuna; toinen oli joutunut pöydän alle
ja kolmannen sirpaleita näkyi yhdessä ruutisarven jäännöksien kanssa.
Tirkistelevin katsein pysähtyi Erkki keskelle laattiaa kuultelemaan.
Ovi sisähuoneesen oli suljettu. Uskaltaisiko hän avata sen? Olihan
siellä se hirmuinen salaisuus, jota hän kuitenkin toivoi selväksi? Kova
väristys kävi hänen ruumiinsa lävitse. Hän silitti useamman kerran
hikeä valuvaa otsaansa; jalkansa tuskin kannattivat häntä.

Vihdoin rohkaisi hän mieltänsä ja työnsi oven auki. Raskas ilma tuli
sieltä häntä vastaan. Kului melkeä hetki ennenkuin hän saattoi avata
silmänsä ja katsoa sisälle. Hän pelkäsi ensimmäisen katseensa kohtaavan
nuoren vaimonsa hengetöntä ruumista.

Mutta ei hän ikäänsä saattanut seisoa silmät kiinni.

Hänen täytyi saada varmuutta. Hän astui sitte äkkiä pieneen,
raskasilmaiseen huoneesen, jonka akkunan edessä nuo vahvat luukut
olivat. Pyssyntukilla särki hän akkunan ja toisen luukun. Valoa virtasi
huoneesen ja Erkki rupesi tutkivasti katsomaan ympärillensä.

Ei näkynyt elävän olennon jälkeäkään, mutta ei myös näyttänyt täällä
olevan väkivaltaa tehty. Vai mitä tuolla vuoteen kulmassa oli? Kankaan
palanen. Erkki katsoi sitä ja tunsi sen olevan Katrin morsiuspuvusta.
Vielä tarkemmin tutkittuansa molemmat huoneet, löytämättä mitäkään,
jota hän olisi tuntenut, sanoi hän vaikeroivalla äänellä:

"Hän on poissa, ehkäpä ikuiseksi. Jumala yksin tietää saanko vielä
nähdä hänen".

Näissä sanoissa kuvastautui niin sydäntä viileksivä valitus, että
luutnantti Fieandt, joka samassa astui huoneesen, jäi seisomaan ovelle
ja katseli Erkki Ollikaista ylen säälivin katsein. Vihdoin astui hän
esille ja sanoi Erkille:

"Nuo konnat ovat paenneet Vihtakantaan ja ovat ottaneet naiset
mukaansa, mutta..."

"Kuinka Herran nimessä te sen saatatte tietää?" kysyi Erkki tulisesti.

"Toinnu, Erkki", sanoi luutnantti laskien kätensä nuoren talonpojan
olalle, huomatessaan surun häntä liiaksi valtaavan. "Sinä olit tuskin
ehtinyt tänne, kun minun mieheni saivat kiinni erään saarelaisen, joka
pakeni kotoansa. Hän kertoi, että häntä vastaan oli tullut kolme
miestä, jotka suurella kiiruulla riensivät Vihtakantaa kohden, hinaten
muassaan kahta naista, jotka yhtenään huusivat apua, mutta joita miehet
lyömällä ja uhkaamalla heidät tappaa koettivat saada vaikenemaan.
Vaikka vielä hämärti, saattoi mies nähdä, että yhdellä oli venäläinen
univormu".

Kun Erkki kuuli, että vangittuja tyttöparkoja oli lyötykin, paisuivat
suonensa hirmuisesti, ja hän huusi suonenvedontapaisesti pusertaen
pyssynsä tukkia:

"Katalaa on niin kohdella avuttomia naisia. Jos Jumala antaisi jonkun
noista ilkiöistä käsiini, vannon minä kaiken pyhyyden nimessä, ja niin
totta kun minä olen rehellinen Suomalainen, ettei heillä sen jälkeen
olisi monta tuntia elettävänä!"

"Ja tässä on käteni vakuuttamaan että minäkin koetan parastani
raivatakseni semmoiset hylkiöt maailmasta".

"Kiitos, herra luutnantti", vastasi Erkki liikutettuna. "Nyt eivät he
pääse pakenemaan!"

Vähän levättyänsä lähti joukko ketjulla kulkemaan Vihtakantaa kohden.



7.


Venäläinen yliesikunta oli, niinkuin kerrottiin, koossa Vihkakannassa,
joka oli suurimpia taloja Vaajasalolla ja asemansa puolesta
korkeimmalla törmällä. Seutu lähinnä taloa oli varsin metsätön, joten
taloa oli vihollisen vaarallinen lähestyä. Sentähden juuri oli
venäläinen esikunta tänne asettanutkin kokouspaikkansa.

Korkealla sijaitsevista akkunoista saattoi metsän ylitse nähdä
Leskelään, jonka mustat katot näkyivät eräästä aukeasta kohdasta. Myös
näkyi Karhunsalmi sinisenä vyönä tummien puuryhmien välissä ja
ta'impana suuri osa Kallaveden kaunista, kauniilla saarilla
koristetusta seljästä.

Noin sata kyynärää oli Vihtakannasta rantaan, ja siellä oli venäläinen
venehistö, johon kuului pieniä mutta lujasti tykitetyitä aluksia.
Venehistön ei tarvinnut kulkea Karhunsalmen kautta päästäksensä
yllämainitulle talolle, sillä siinä tapauksessa olisivat Fieandtin
partiojoukon veneet auttamattomasti joutuneet vihollisen valtaan.

Venäläiset upseerit olivat juuri vilkkaassa kanssapuheessa, joka
etupäässä koski niitä liikkeitä, mitä he nyt aikoivat tehdä.
Innokkaimmin puhui näitä asioita markiisi Paulucci, eräs ulkomaalainen,
joka monta vuotta oli ollut Venäjän palveluksessa ja oli, niinkuin
sanotaan, "hyvissä kirjoissa". Hän olikin ylipäällikkö näillä
seuduilla.

Hetkisen katseltuaan Kallaveden tyventä pintaa ja sillä edestakaisin
liikkuvia aluksia, sanoi hän kääntyen upseerien puoleen:

"Meidän väellä oli paljon tehtävää viime yönä. Sandels on kahdesti
koettanut tehdä hyökkäyksen, mutta meidän sotamiestemme valppaus ja
urhollisuus ovat tehneet ne tyhjiksi".

Nähdessään upseerien kysyviä silmäyksiä jatkoi hän:

"Puhjonsaarella löivät kasakat erään hyökkäyksen takasin ja tiellä
Räimän ja Kasurilan kyläin välillä oli jääkäreillä tulinen ottelu
länsipohjalaisten kanssa katteini Gyllengahmin johdolla. Tosin täytyi
meikäläisien peräytyä, mutta vihollisen tarkoitus tutkia meidän
asemaamme kylässä tehtiin kokonaan tyhjäksi. Kärsikäätte, hyvät herrat;
jahka ruhtinas Dolgoruki ehtii tänne, niin tuleepa, pahuus vieköön,
toinen ääni kelloon Toivolassakin. Sandels ei kauvemmin meitä
uhkamiellä sieltä kohtele".

"Se on totta", arveli eräs toinen ylempi upseeri, "mutta mitä hänestä
on huolimista, kun meillä on pahempi vihollinen lähempänä!"

"Pahempi vihollinen! Kuka se on?"

"Oletteko unhottanut katteini Malmin, markiisi Paulucci?"

"Pah, hän ei toimita mitään suuria", vastasi markiisi ylpeästi.

"Saattaa olla", lausui katteini Demonov, "mutta kaikissa tapauksissa
hän nyt rientäen marssii suoraan Pelkjärven kirkolle".

Paulucci oikein hypähti. Siellä oli nimittäin hänen päävoimansa.

"Kuinka sen tiedätte, katteini?" kysyi hän hätäisesti.

"Luotettavien vakoojien kautta".

Paulucci ei vastannut mitään pitkään aikaan. Vihdoin ravisti hän
uhkamielisesti päätänsä ja sanoi:

"Olkoon kuinka tahansa, niin kyllä me hänelle siellä vastuksen vedämme.
Mutta nyt toistakin asiaa. Ettekö te, hyvät herrat, luulisi lasin hyvää
viiniä ja palasen purtavaksi maistuvan hyvältä. Tosin on vielä sangen
varhainen, mutta ei sodassa saa olla niin tarkka. Meillä oli eilen ja
yöllä tarpeeksi kova työ tutkiessamme mihin olisi sopiva laittaa
varustuksen tällä saarella. Te, katteini Demonov, näytätte ainakin
semmoiselta, että ruoka maittaa teille".

"Totta, herra markiisi", vastasi katteini, joka ei vielä ollut varsin
hyvällä päällä öisen juomingin perästä Antin luona. "Ruoka ei nyt ole
hullummaksi".

"Ahaa, se maistuu siis paremmalta kuin levätä kauniin tytön helmassa",
lausui majuri Tsherenov nostaen leikillisesti sormeansa.

"Kuinka niin? Mitä tarkoitatte?" huusi Paulucci, joka oli kauniimman
sukupuolen hartaita ihailijoita. "Onko katteinin onnistunut löytää
kaunis tyttö tällä seudulla? Olen minäkin koettanut, mutta ainakin
tähän asti turhaan".

"Oh", arveli Tsherenov olevinansa huomaamatta Demonovin salaisia
viittauksia, "se mies ei tyydy yhteen kaunottareen, hänellä on niitä
kaksikin".

"Ne me ja'amme sitte", huudahti Paulucci. "Ruokaa ensin, sitte viiniä
ja naisia. Tulkaat, hyvät..."

Hän ei saattanut lopettaa puhettansa, sillä samassa kaikui laukaus
ulkoa. Kaikki upseerit riensivät akkunoille ja se, mitä he näkivät, sai
heidän vaalenemaan.

Suljettuna joukkona ja nopein askelin marssi Fieandt'in joukko suoraan
metsättömän aukean ylitse, huolimatta vähääkään Venäläisten luodeista.
Luutnantti oli päättänyt valloittaa talon ja vangita vihollisen
esikunnan, maksoi se mitä maksoi. Jos paikka olisi ollut metsäinen,
että hän olisi saattanut kätkeä väkensä, olisi hänen rohkea tuumansa
epäilemättä onnistunut.

Suomalaisen joukon uhkaava ilmestyminen saattoi Venäläiset pahaan
hämmästykseen. Mutta se haihtui pian. Ei muu saattanut heitä pelastaa
kuin nopea pako.

Onneksi oli Fieandtin hyökkäys huomattu niin varhain että pääsö rantaan
vielä oli vapaa. Sitä tietä riensivätkin Venäläiset niin paljon kuin
pääsivät.

       *       *       *       *       *

Vihtakannan ja rannan keskivälillä, johon vihollisen venehistö oli
laskenut, oli eräs vielä polttamaton tupa. Se oli Fieandtin oppaan,
vanhan Pohjosen asunto.

Tähän tupaan olivat Jussila ja Demonov vieneet Katrin ja Annan.
Vaimoraukat olivat niin monen päivän alituisten ponnistuksien perästä
väsymyksestä ja ikävästä menehtymäisillään, että he vaan vaivoin
pysyivät pystyssä.

"Mutta miksi sinä meitä kiusaat niin kovin?" sanoi Katri Jussilalle,
kun tämä koetti saada puhetta alkuun muista asioista. "Tiedäthän sinä,
että minä olen kuolemankin ennenkuin sinun".

Jussila ei vastannut oitis. Hän yritti katsella molempia naisia, mutta
Annan moittivat katseet voittivat hänen himoisuutensa.

"Kuinka paljon hyvää isäni on sinulle tehnytkään ja kuitenkin sinä
toimitat minulle näin kovan kohtalon", virkkoi Anna.

"En _minä_ sitä tee", vastasi Jussila.

"No niin", sanoi Anna ja toivon säde loisti hänen kauniissa
silmissänsä. "Jos et sinä sitä tee, niin sano kuka se sitte olisi?"

"Minä en pääse katteinista. Oi, te ette tunne Demonovia! Hän ei
helpolla päästä käsistään mitä hän kerran on saanut".

Jussilan kasvot olivat synkät tätä sanoessaan.

"Mutta", sanoi Anna, joka ei kokonaan toivostansa luopunut, "kyllä sinä
saatat viedä meidän takaisin jos tahdot. Sinä tunnetaan kamalaksi. Vie
meidät kotio Heiniojaan jälleen niin unhotamme kaiken. Minä lupaan että
saat paikkasi takasin talossa".

Jussila mietti hetken. Sitte sanoi hän:

"Ainoasti _yhdellä_ ehdolla koetan sen tehdä".

"Mikä se ehto on?"

"Että Katri tulee vaimokseni".

Kun Jussila sanoi nämät sanat paloi hänen silmissään niin tuima tuli,
että tytöt oitis kadottivat kaiken toivonsa.

"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi Anna Katrin nyyhkien painaen
päätänsä käsiinsä. "Katrihan on toisen vaimo".

"Hänen miehensä pitää kuoleman", jatkoi Jussila kovasti ja huolimatta
sydänsärkevästä huudosta, jonka Katri päästi, liitti hän: "Minulla ei
ole iloa kuin Katrin rinnalla. Minä olen vannonut kalliin valan
omistaakseni hänen, taikka ... niin, meidän maan miehet pitävät aina
sanansa. Teitä, neiti Anna, en vielä..."

Jussilan keskeytti tässä Antti, joka hajalla hiuksin ja kamalasti
tirkistäen töytäsi huoneesen.

"Suomalaiset ovat kimpussamme", huusi hän. "Pian..."

"S----na vieköön heidät!" huusi Jussila hypäten ylös. "Pitääkö minun
tuumani menemän tyhjään juuri kun se on täyttymäisillään?"

Samassa kuului nopeita askelia. Venäläiset upseerit juoksivat ohitse
veneille. Samassa näkyi myös Demonov ovella.

"Pian veneille", huusi hän, "ei minuuttiakaan hukkaan!"

Näin sanoen riensi hän tarttumaan Annaan, mutta Antti työnsi hänen
takasin.

"Älkää koskeko häneen", huusi hän. "Minä otan hänen itse".

Demonov raivostui vimmatusti. Hänen täytyi poistua ilman saalistansa.

"Seuraa minua", huusi Antti sitte. "Minä tiedän toisen venheen. Emme me
tarvitse venäläisiä".

Katri ja Anna katsoivat toisiansa ja molempien katseissa kuvastui sama
ajatus, nimittäin puolustus. Pienestä akkunasta saattoivat he nähdä
kuinka suomalainen joukko nopeasti hyökkäsi taloa ja siitä vasemmalle
pakenevan yliesikunnan perässä. Tämä näky antoi heille uutta rohkeutta
ja uutta toivoa.

"Tule nyt", ärjäsi Jussila ja meni Katrin luo. "Älä luule, että sinä
minusta pääset!"

Vaara soi nuorelle vaimolle rohkeutta ja voimaa. Arvelematta tölmäsi
hän kiusanhenkeänsä rintaan niin tuntuvasti, että tämä kaatui
seljällensä.

"Kaikkien p----leitten nimessä", kiljasi hän kovimmassa raivossa,
paljastaessaan leveäteräisen veitsensä, joka yöt päivät oli ollut hänen
uskollinen seuraajansa, ja jolla hän metsäelämänsä aikana oli
lähettänyt enemmän kuin yhden ihmisen toiseen maailmaan, "jos et tule
hyvällä, niin tulet vasta kuolleena täältä ulos".

Katri sulki silmänsä kun hän näki puukon välähtävän Jussilan kädessä.
Hän odotti kuolemaa muttei liikahtanutkaan paikaltansa. Päin vastoin
piti kovasti kiinni akkunanpielestä.

Antti oli sill'aikaa hyökännyt Annan päälle, joka myös yritti
puolustaida. Hänen voimansa eivät kuitenkaan olleet niin suuret kuin
Katrin, jonka tähden hän pian joutui Antin valtaan ja laahattiin
puolipyörtyneenä ovelle.

"Mikä sinä olet, miesparka", ivasi Antti kun Jussila vielä viivytti
iskuansa. "Pelkäätkö sinä naista? Ha, ha, ha."

Näin sanoen otti Antti avuttoman Annan syliinsä.

"No", jatkoi hän kun Jussila vielä arveli. "En minä luullut että ...
kas niin ... nyt tunnen sinun taas. Nyt..."

Jussila oli nyrkiniskulla lyönyt Katrin permantoon. Äkkiä kumartui hän
ja otti pyörtyneen syliinsä.

"Nyt olen valmis", puuhkui hän. "Missä vene on?"

"Tuolla, seuraa vaan minua ... ja ... mutta ... kautta ... kaikkien..."

Ovella näkyi samassa kookas mies ja sen takana kolme Savon jääkäriä.

"Emme siis myöhästyneet", huusi Erkki, sillä tuo mies oli hän. "Ei
yhtään armoa konnille!"

Mutta eivätpä Antti ja Jussila niin vähällä saaliistansa luopuneet.
Pudotettuansa heidät laattialle, asettuivat he puolustusasentoon.

Venäläinen yliesikunta oli kuitenkin ennättänyt veneille, josta oitis
alkoi vilkas ampuminen, joka esti Suomalaisia lähenemästä. Fieandt
kääntyi sen sijaan Pohjosen tuvalle, jossa Erkki ja hänen jääkärinsä
tekivät mitä suinkin voivat temmatakseen molemmat naiset Antin ja
Jussilan käsistä.

Mutta eipä heitä helpolla lannistettu. Suomalaisten soturien joukossa
oli Antti huomannut monta Vaajasalolaista, jotka kaikin voimin
auttoivat puolustajiansa. Kaikki olivat he Antin vihollisia, ja hän
tiesi sentähden, ettei hänellä ollut armoa toivomistakaan. Sama ajatus
tuli Jussilaankin nähtyänsä Erkin.

Pohjoissuomalaiset päättivät sentähden myödä henkensä niin kalliista
kuin suinkin eikä jättää vastustajilleen naisia elävinä.

Erkki tunsi hyvin Jussilan vihan itseensä ja tiesi siitä päättää, ettei
hän muulla kuin onnella saattanut saada vaimoansa terveenä takasin. Hän
piti kokonaan turhana puheella voittaa asia.

"Niin pian kuin jalkasi tälle puolen kynnystä lasket on Katri kuoleman
oma", sanoi Jussila hirveällä äänellä. "Minä tiedän loppuni olevan
läsnä, mutten minä täältä yksin lähde. Siinä sinulle viimeinen sanani!"

Mutta "alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo", sanoo vanha
sananlasku, ja se kävi tässäkin toteen. Katri tointui myös melusta.
Ainoalla silmäyksellä oli hän käsittänyt aseman, ja kun hän näki Erkin
epätoivon uljuudella taistelevan hänen pelastukseksensa, oli hän pian
tehnyt päätöksensä.

Taistelun hänen miehensä ja Jussilan välillä olleen korkeimmillaan, ja
juuri kun Erkki käyttäen koko voimaansa pakoitti vastustajansa
peräytymään pari askelta, teki Katri päättävän ja uljaan naisen
tehtävän. Hän heittäytyi nimittäin koko voimallansa Jussilan jalkoihin.
Tämä, joka ei tätä hyökkäystä osannut aavistaakaan, horjui ja putosi
seljällensä. Tosin hän kaatuessaan koetti lyödä Katria puukollansa,
mutta tämä nuori nainen heittäytyi salaman nopeudella sivullepäin ja
hänen onnistui siten välttää kuoleman.

Jussila oli tuskin ehtinyt kaatua, kun jääkärit heittäysivät hänen
päällensä. Moni tuli vielä avuksi ja kovan vastustuksen perästä saatiin
Jussila sidottua.

Antti oli, pahasti haavoitettuna, melkein samaan aikaan vaipunut
laattialle. Hän piti vielä pyörtynyttä Annaa niin lujasti sylissään,
että hän vaan suurimmalla ponnistuksella saatiin irti.

Taistelu Pohjosen tuvassa oli loppunut. Sittekuin Anna ja Katri oli
viety sieltä pois ja jälkimmäinen riemulla oli syleillyt vastalöydettyä
miestänsä, lähti luutnantti Fieandt takasin Leskelää kohden.

Antin tuvalla pidätettiin. Vaajasalolaiset pyysivät siinä häneltä mitä
innokkaimmin saada itse määrätä molempain vankien, mutta varsinkin
Antin kohtalon.

"Tehkää hänelle mitä tahdotte", vastasi luutnantti äkäisesti, sillä
onnistumaton retki pisti hänen vihaksensa. "Toisen tunnette hyvin. Hän
on vihollisystävä. Hirttäkäät hänet!"

"Vihollisystävä on toinenkin", vastasi Pohjonen päättävästi. "Kyllä me
vapautamme ihmiset niistä konnista".

"Tehkää se", kuiskasi Erkki. "Niin kauvan kuin Jussila on hengissä ei
minulla ole rauhan päivää".

Pohjonen pusersi merkitsevästi Erkin kättä.

Samassa tuli eräs sotamies juosten etujoukolta ja kertoi että
venäläinen joukko oli astunut maalle Leskelässä.

"Onko se mahdollista?" kysyi luutnantti.

"On, katsokaa itse".

Alhaalla Karhunsalmen rannalla kiilsikin pitkä painettirivi. Luutnantti
Fieandtin palausmatka oli katkaistu. "Ei siis muuta kuin rynnäköllä
vihollisen rivien läpitse", huusi luutnantti voimallisesti.
"Asentohon!"

Joukon valmistaudessa, molemmat naiset keskellä, olivat Vaajasalolaiset
vieneet Antin ja Jussilan edellisen tupaan, heidän parkumisistansa ja
kirouksistansa huolimatta. Ukko Pohjonen johti näitä toimia.

"Nyt on sinun viimeinen hetkesi tullut", huusi hän pudistaen molempia
nyrkkiänsä Antin nenän alla. "Kuinka usein sinä oletkaan vainonnut ja
kiusannut minua ja vieläpä karkoittanut minun omasta tuvastani. Koston
hetki on nyt tullut, ja pian ei teistä ole jäljellä kuin tuhkaläjä".

Jussila ja Antti päästivät kamalan parkauksen raivosta ja vihasta,
mutta he eivät nyt voineet mitään vihollisillensa. Sittekuin akkunat ja
ovi olivat teljetyt, etteivät rangaistavat pääsisi ulos, sytytettiin
tuli tuvan kaikkiin nurkkiin.

Hirmuisesti Vaajasalolaiset kostivat vihollisystäville, kova se oli
mutta oikea, sen tunnustivat kaikki. Tupa paloi perustuksiin asti, eikä
sen sijalle enään milloinkaan ihmisasuntoa tehty. Paikka pidettiin
kirottuna, eivätkä ihmiset, jotka uskoivat aaveita olevan, uskaltaneet
öisin kulkea sen ohitse, sillä molempain rangaistujen haamujen
sanottiin siellä pitävän hirmuista menoa.



8.


Luutnantti Fieandt astui sill'aikaa Venäläisiä vastaan, mutta pidättyi
metsänrinteesen, kun ei hän tietänyt vihollisten lukua. Antaaksensa
Venäläisille sen luulon että heitä oli enemmän asetti luutnantti
väkensä suljettuun ketjuun (yhteen pitkään riviin) sekä kielsi heidän
ampumasta ennenkuin hän antoi merkin. Sitte piti heidän hyökkäämän
vihollisen voimaa vastaan ja murtaman heidän rivinsä.

Mutta tässäkin teki sattuma luutnantille kepposen joka olisi saattanut
tulla hänelle kalliiksi elleivät Venäläiset olisi olleet niin
päättämättömiä. Erään Savon jääkärin kivääri laukesi nimittäin liian
aikasin ja luoti tappoi miehen Venäläisten ensi rivissä. Venäläiset,
jotka luulivat sen hyökkäämisen merkiksi, vetäysivät lähellä olevalle
niitylle.

"Mars! Käykäät päälle!" huusi Fieandt nähdessään tämän liikkeen.
Suomalaiset töytäsivät päälle, mutta Venäläiset eivät huolineetkaan
odottaa heitä, vaan peräytyivät nopeasti veneillensä.

Samassa näkyi 150 miehen suuruinen joukko tulevan Suomalaisille avuksi.
Joukkoa komensi majuri Duncker. Venäläiset pakenivat kaikkialla ja kun
eversti Burman seuraavana päivänä määrättiin Vaajasaloon sadan miehen
suuruisella vartiolla, ei vihollinen enään uskaltanut tulla rikkomaan
saarelaisten rauhaa. He saivat siitä pitäin elää levossa ja rauhassa.

Sittekuin Erkki Ollikainen oli saattanut vaimonsa ja Anna Segercrantzin
Heiniojaan, jossa nousi suuri ilo kadonneen tyttären kotiotulosta ja
jonne Katrin piti jäädä asumaan, palasi hän Malmin joukkoon, jonka hän
tapasi lähellä Pelkjärveä. Malm oli nimittäin tarkasti kulkenut
Sandels'in Toivolassa osoittamaa tietä. Joensuun solan kautta kulki
hän Tohmajärvelle ja sieltä Pelkjärvelle, josta hän monen kovan ottelun
perästä karkoitti vihollisen edemmäksi kaakkoa kohden.

Viimeksi mainitusta paikasta lähti hän kulkemaan Ruskialaan päin, joka
on Venäjän rajoissa. Monen päivän kuuman taistelun perästä, joissa
Erkki Ollikainen aina osoitti kuntoa ja urhollisuutta ja kokonaan
voitti katteini Malmin luottamuksen, täytyi vihollisen täältäkin
poistua. Malm lähetti sitte partiojoukkoja sisämaahan ja semmoinen
tunki Erkki Ollikaisen johdolla Sortavalan pieneen kaupunkiin saakka
Laatokan pohjoisrannalla.

Auringonsäteen ennustus pienessä tuvassa Toivolassa oli siis käynyt
toteen.

Erkki Ollikainen oli juuri aikeessa pienellä joukollansa valloittaa
kaupunki, kun kiitokäsky tuli hänelle katteini Malmilta rientämään
takasin pääjoukkoon. Kun katteini oli saanut kaikki partiojoukkonsa
kokoon, meni hän taas rajan ylitse ja asettui Joensuuhun; mutta kun
suuri ylivoima sitä uhkasi, vetäysi hän täydessä järjestyksessä
Taipaleelle ja siellä hän kauvan vastusti vihollista sotamiehistä ja
talonpojista kootulla joukollansa.

Syynä näihin katteini Malmin äkkinäisiin liikkeisiin oli se, että
ruhtinas Dolgoruki, sama, joka sitte kaatui Virran sillan tappelussa ja
jolle nyt on pystytetty komea muistopatsas, isolla armeijalla hyökkäsi
Suomeen Savonlinnan kautta sekä tunki Kerimäkeen asti ja uhkasi jo
Kiteen pitäjää.

Mainitun tappelun perästä, jossa Erkki Ollikainen kuului sotavartioon
Kauppilassa ja jossa hän haavoittui ja jäi puolikuolleena tantereelle,
mutta joutui unhotuksiin, palasi hän Heiniojaan, jossa onni ja rauha
odottivat häntä omassa kodossaan. Erkki tuli nimittäin voudiksi
Heiniojassa Jussilan sijaan ja pidettiin Segercrantzin perheessä
enemmän ystävänä kuin palvelijana. Hän elikin vanhaksi, ja hän sekä
hänen kovaa kokenut vaimonsa saivat ilolla nähdä lasten ja lasten
lapsien kasvavan ympärillänsä.

Loimoavan takkavalkean edessä puhuivat he usein menneistä ajoista,
eivätkä silloin milloinkaan unhottaneet vanhaa lukkaria, sillä hänen
intoansa saatiin kiittää siitä, että Malm ehti sinne niinkin hyvään
aikaan.

"Levätköön hän rauhassa", huokasi Erkki silloin, "ja suotakoon
meidänkin muuttaa maailmasta yhtä hyvillä nimillä kuin se kunnon ukko".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erkki Ollikainen - Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä Itä-Suomessa v. 1808" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.