Title: Välskärin kertomuksia 1 - Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 1 - Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi." ***


VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 1

Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi.


Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS


Suomentanut Juhani Aho


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.



SISÄLLYS:

Suomalaisille lukijoille
Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista

Kuninkaan sormus:

 1. Breitenfeldin taistelu
 2. Aatelismies ilman nimeä
 3. Neiti Regina
 4. Neiti Reginan vala
 5. Judith ja Holofernes
 6. Suomalaiset Lech-virran luona
 7. Uusia seikkailuja
 8. Nürnberg ja Lützen

Miekka ja aura:

 1. Mies nuijasodan ajoilta
 2. Hän häpee talonpoikaisnimeään
 3. Etelän impi pohjolassa
 4. Talonpoika, porvari ja sotamies
 5. Neiti Regina saapuu Korsholmaan
 6. Etelän ja pohjolan rakkaus
 7. Korsholman piiritys

Tuli ja vesi:

 1. Saalis taistelutanterelta
 2. Kaksi vanhaa tuttavaa
 3. Aarrekammio
 4. Herttua Bernhard ja Bertel
 5. Vihan ja rakkauden sovinto
 6. Nördlingenin taistelu
 7. Tuhlaajapoika
 8. Pakosalla
 9. Harhaileva ritari
10. Kajaanin linna
11. Valtiovanki
12. Kiusaaja
13. Abi, male spiritus
14. Pyhimysten tuomio
15. Bertel ja Regina
16. Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi

Viiteselitykset.



SUOMALAISILLE LUKIJOILLE.


Neljäkymmentä vuotta on vanha välskäri maita mantereita vaeltanut ja
moniin kansoihin tutustunut. Kun hän nyt näiltä matkoiltaan kotiin
palajaa, viettääkseen viimeiset päivänsä omassa maassa, tuntuu hänestä
niinkuin tuntui ennen aikaan, kun hän meren myrskyistä ja jäiden
keskestä kotiutui rauhalliseen yliskamariinsa ja vanhain ystäväinsä luo
iltavalkean ääreen. Kiitos olkoon Jumalalle päättyneestä pitkästä
matkasta. Muu maa mustikka, oma maa mansikka.

Monta kieltä on välskäri retkeillessään oppinut. Hän on puhunut suomea,
ruotsia, tanskankieltä, saksaa, englantia, ranskaa ja venäjänkieltä.
Nyt, kun hän tulee takaisin, tuntee hän itsensä onnelliseksi voidessaan
puhua rakasta suomenkieltään niin kansanomaisesti, niin lämpimästi ja
sointuvasti kuin ainoastaan Aho voi. Nyt tulevat häntä ymmärtämään
ylhäiset ja alhaiset, oppineet ja oppimattomat, vanhat ja nuoret. Hän
on vieraillut kuninkaitten kartanoissa, on nähnyt isoisten loistoa ja
kuunnellut heidän salaisia neuvottelujaan. Mutta sydämessään on hän
aina ollut rahvaan mies, joka on ottanut osaa sen suruihin ja iloihin,
ymmärtänyt sen salaisimmat huokaukset ja ihmetellyt Jumalan ihmeellisiä
teitä, joita myöten Hän on tätä kansaa pimeydestä valoon johtanut.

Välskäri kyllä oivaltaa kertomustensa heikkoudet. Hän tietää aivan
hyvin, että Jumalan ja ihmisten korkeamman mittakaavan mukaan on hänen
oma voimansa heikkoutta ja hänen viisautensa hulluutta. Kaiken sen,
mikä tässä hänen teoksessaan elää, hyödyttää ja ilahuttaa, on hän
ylhäältä saanut. Kiitollisella ilolla täyttyy kuitenkin hänen mielensä
siitä, että kaikkialla, missä tämä teos on saanut ystäviä ja lukijoita,
siellä on se levittänyt kunnioitusta Suomen kansaan. Aina Amerikan
aarniometsistä saakka, joissa Suomen nimeäkään ei ennen ole tunnettu,
on hän saanut kirjeitä, jotka ovat uhkuneet rakkautta ja ihailua tätä
kansaa kohtaan, joka on niin paljon kärsinyt ja kärsimyksensä niin
miehuullisesti kestänyt. Jumalaan ja tulevaisuuteensa turvaten. Silloin
on tuo vanha kertoja yliskamarissaan sanonut Jumalalleen: "Herra, sinä
tiedät, että tämä kansa ei ole hakenut katoavaa kunniaa, ja sinä
tiedät, etten minä ole salannut sen heikkouksia, kun olen sen
miehuudesta todistanut. Mutta jos se nyt näissä kuvauksissa sen
kohtaloista esiintyy vieraan nähden näin nöyrän kärsivällisenä ja näin
avomielisen lujana, niin anna sen vast'edeskin pysyttää juurensa
isiensä uskossa, anna sen olla oma itsensä, ja se ei ole kaatuva, vaan
se on elävä sinun voimassasi ja täydentyvä rakkaudessasi."

Välskäri on antanut kansalleen, mitä _hän_ on kyennyt antamaan.
Jatkakoot muut hänen työtään ja todistakoot uudempien aikojen
edistyksestä! Häh sulkee nämä kertomuksensa suomalaisten lukijain
ystävyyteen, ja unhottukoon hän itse, kunhan hänen kansansa vain elää.

Koivuniemellä, lokakuun 19 p:nä 1895.

Z. T.



Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista.


Hän oli syntynyt eräässä pikkukaupungissa Pohjanmaalla 15. p:nä
elokuuta 1769, samana päivänä kuin Napoleon. Tämä on pysynyt tarkasti
mielessäni, koska välskärillä oli aina tapana viettää päivää pienillä
kekkereillä. Kekkerit olivat sellaiset, että kaksi tai kolme hänen
vielä elossa olevaa vanhaa serkkuansa -- hän kutsui kaikkia vanhoja
tätejä serkuikseen -- ja kaksi tai kolme hänen veljeään -- hän kutsui
kaikkia niitä veljikseen, jotka kutsuivat häntä sedäksi -- kokoontuivat
hänen asuntonsa yliskamariin nauttimaan kahvia ja rinkeleitä. Onneksi
oli kamari tilava ja siinä oli kaksi korkeaa ikkunaa (ja sen edustalla
kauhean pimeä ullakko). Mutta tilava se sai ollakin, sillä paitsi noita
kahta tai kolmea serkkua ja kahta tai kolmea veljeä, kokoontui tuonne
katon rajaan tusina vallattomia poikia ja suupaltteja tyttöjä, jotka
pitivät kauheata meteliä ja heittelivät nurin niskoin kaikki, mitä
eteen sattui. Sillä välskäri rakasti lapsia aivan sokeasti ja antoi
meidän telmiä niin, että vanhain ihmisten korvat eivät tahtoneet
mitenkään kestää. -- Mutta minä palaan takaisin hänen syntymäpäiväänsä,
joka tavataan ensimmäisenä kaikkien ihmisten ansioluettelossa, ja
välskärin ansioluettelo ei ollut sen pitempi kuin monen muunkaan.

No niin, välskäri oli syntynyt samana päivänä kuin Napoleonkin, hän
puhui siitä aina ylpeillen ja se oli alkuna useihin hänen elämänsä
vaiheisiin. Hän ei koskaan voinut lakata pitämästä sitä jonkin
merkillisen tapahtuman hyvin tärkeänä enteenä. Ja vaikkei hänestä
tullutkaan mitään kuuluisaa, suurta miestä, niinkuin hän nuoruudessaan
ehkä oli haaveillut, olivat häntä kuitenkin nuo enteet ajaneet hakemaan
mainetta ja onnea elämän monenmoisissa seikkailuissa. Hänen ylpeytensä,
samoinkuin hänen kunnianhimonsakin oli laadultaan tuota lempeää ja
siivoa, joka naurahtelee syrjässä omalle itselleen eikä tahdo tehdä
pahaa niin maan matosellekaan; se oli noita viattomia haaveita, jotka
saavat alkunsa sattumasta ja kaiken aikaa pitävät siitä kiinni kuin
mistäkin ylen tärkeästä tapahtumasta ja jotka eivät haihdu eivätkä
häviä, vaikka todellisuus tuhat kertaa osoittaisi ne vain utukuviksi.
Se, joka tuntee elämää ja on tutkinut sydämiä, olisi jo aikoja sitten
voinut ennustaa välskärille, ettei hänen kunnianhimollaan saada suuria
aikaan, vaikka mies olisikin syntynyt sata kertaa samana päivänä kuin
Napoleon. Sillä aivan toisenlaista kunnianhimoa tarvitaan murtamaan
tietä niille kukkuloille, joilla inhimillinen suuruus asustaa. Apunaan
ne äärettömät edut, joita tarjoaa nero, rohkeus ja uupumaton sitkeys,
ei se useimmiten kysy, mitä keinoja se käyttää tarkoituksiinsa, sillä
milloin muistaa ylpeä valloittaja kaikkia niitä uhreja, jotka
tappotanterella ovat vuodattaneet verensä hänen kunniakseen, niitä
kaikkia ihmisonnen raunioita, joiden yli hänen tiensä kulkee, niitä
kyyneliä, jotka tätä tietä kostuttavat, pyrkiessään sitä suuruuden
virvatulta kohti, joka loistaa läpi vuosisatojen!

Jos Madame Letitia Bonaparte Ajacciossa olisi synnyttänyt välskärin
tuona kuuluisana päivänä, olisi hänestä ehkä voinut tulla jotakin
_toista_ kuin paljas välskäri, mutta mitään _suurempaa_ hänestä tuskin
olisi voinut tulla. Tosin tiedetään Napoleonin kuuluisan kokin
itsestään ylpeillessään lausuneen, että "kuka hyvänsä voi _tulla_
kokiksi, mutta paistinkääntäjäksi täytyy jokaisen _syntyä_". Mutta vaikka
hän olikin nero, unhotti hän kuitenkin, että nerot on ennakolta
neroiksi määrätty; kun on synnytty paistinkääntäjäksi, ollaan ja
pysytään paistinkääntäjänä, vaikka kauluksessa kiiltelisikin kultaa ja
taskut olisivat täynnä mainekirjoja. Välskäri ei ollut syntynyt
Napoleoniksi; ei senvuoksi, että hänen nimensä oli vain tuo tuiki
tavallinen Andreas Bäck -- hän oli lukenut latinaa ja kirjoitti nimensä
Andreas eikä koskaan Antti -- ei myöskään siksi, että hänen isänsä oli
tavallinen kersantti, joka oli menettänyt toisen kätensä Pommerin
sodassa, vaan siitä syystä, että hänenlaisestaan pohjattoman
hyväluontoisesta ja häilyväisestä miehestä, vaikka hänellä olisikin
terävämpi pää kuin mikä oli sattunut välskärin hartioille joutumaan,
mahdollisesti voi tulla rohkea seikkailija, mutta ei koskaan suuri
sotaherra elämän taistelussa.

Omain puheittensa mukaan oli välskäri lapsena ollessaan ollut suuri
hulivili; mutta kun hänellä oli hyvä ymmärrys, lähetti hänet hänen
enonsa, joka oli varakas kauppias, Vaasaan kouluun. Kahdeksantoista
vuoden vanhana oli hän edistynyt niin pitkälle, että voiastia
kärryissä ja seitsemäntoista plootua taskussaan matkusti Turkuun
ylioppilastutkintoa suorittamaan. Sen hän suorittikin helposti, ja nyt
olisi vastaleivotun ylioppilaan enonsa ja suosijainsa toivomuksia
noudattaen pitänyt ruveta lukemaan papiksi. Haikeasti huokaillen
istuutui hän heprealaisen raamatun ääreen, sillä ajatukset ajelehtivat
kaiken maailman teitä ja silmä karkasi vähän väliä "Bereshit bara
elohimistä" torilla pidettäviin paraateihin, joissa komeata sotajoukkoa
tarkastettiin, ennenkuin se lähetettiin sotaan. Ja tuo tuleva pappi
ajatteli näin: kunpa olisin sotamies ja saisin seisoa suorana tuolla
rivissä, valmiina taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin
isäni ennen! -- Varmaan hän olisikin saanut tätä haluansa noudattaa,
jos vain äiti olisi sen sallinut. Mutta tämä ei voinut koskaan
unhottaa, että isä oli menettänyt toisen kätensä sodassa, ja hän oli
ottanut pojaltaan sen pyhän lupauksen, ettei tämä koskaan vetäisi
sotisopaa ylleen. Ja nuori Bäck oli äidilleen kuuliainen: hän ponnisti
kaikki voimansa ja palasi paraateista kirjan ääreen; mutta hän ei ollut
ehtinyt päästä puoleenkaan ensimmäistä Mooseksen kirjaa, kun uusi pommi
pamahti hänen päähänsä. Tämä pommi oli eräs "Åbo Tidningarin", kuulutus
jonka oli allekirjoittanut "Erik Gabriel Hartman, lääkeopillisen
tiedekunnan puolesta" ja jossa ilmoitettiin, että ne ylioppilaat, jotka
haluavat ruveta sodan aikana palvelemaan välskäreinä sairaaloissa tai
rykmenteissä, saapukoot viipymättä saamaan yksityistä opetusta
lääketieteessä, jonka jälkeen he -- jotenkin pian, tietysti, sillä sota
oli täydessä tulessa -- voisivat päästä viiden tai kuuden riikintalarin
kuukausipalkalle. Nyt ei mikään enää voinut pidätellä miestä, ja hän
kirjoitti kotiin, että välskäri tavallisesti katkoo muiden jalkoja,
eikä omiaan, ja saikin paljon tinkimisen perästä toivomansa
suostumuksen. Ja samassa oli heprean kirja ylösalaisin hyllyllä. Bäck
ei enää harjoittanut opinnoita, hän ahmi ahmimalla kirurgiaa ja oli
muutamien kuukausien kuluttua yhtä hyvä välskäri kuin kaikki muutkin.
Sillä siihen aikaan ei oltu näissä asioissa niin tarkkoja kuin nyt.
Kukapa ei muistaisi Franzénin mainiota laulua "Ennen ja nyt", jossa
lauletaan näin:

    Ennen se lääkär' sormet vei
    pilalle paleltuneet,
    nyt hän ne leikkaa, jotka ei
    heti paikalla parantuneet.

Ja onhan hyvin mahdollista, että Franzén tätä laulua kirjoittaessaan
oli ajatellut Bäckiä. Mutta välskäri ei ollut hätäpoikia. Hän otti osaa
vuosien 1788 ja 1789 sotiin maalla ja vuoden 1790:n sotaan merellä, oli
mukana monessa kovassa koetuksessa, joi (omain puheittensa mukaan)
reippaasti ja katkoi käsiä ja jalkoja niin, että paikat soi. Ei hän
siihen aikaan vielä tiennyt syntyneensä samana päivänä kuin Napoleon
eikä siis myöskään osannut ajatella olevansa aiottu mihinkään suuriin
tehtäviin; mutta usein kuultiin hänen jo silloin kertovan, miten hän,
tuona kuuluisana heinäkuun 3. päivänä, kulki Viipurin lahden läpi ja
Krosserortin niemeen sijoitetun vihollispatterin ohitse Stedingkin
johtamassa "hämemaa" Styrbjörnissä, joka oli saaristolaivaston
etunenässä, ja miten rikki ammuttu raakapuu silloin haavoitti hänen
oikean poskiluunsa, johon siitä tapauksesta jäi merkki iäksi päiväksi.
Sama kuula, joka merkitsi hänen poskensa, lenti laivaa pitkin ja teki
suurta tuhoa, suhahti päällikön pään ohitse ja vei tältä hetken ajaksi
kaiken kuulon korvasta. Bäck juoksi hätään, otti esille suonirautansa
ja halvausvetensä ja kolmen minuutin kuluttua oli Stedingk saanut
kuulonsa jälleen. Vaara oli silloin suurimmillaan ja kuulasade
kuumimmillaan. Ruskis, ja laiva oli ajanut karille! -- "Pojat, me
olemme hukassa!" huusi joku. -- "Ei hätää mitään!" vastasi toinen -- ja
se oli Heikki Lintunen, kotoisin Ulvilan pitäjän Ahlaisten kylästä,[1]
-- "komentakaa vain kaikki miehet kokkaan, se on perä, joka on
kivellä!" -- "Kaikki miehet kokkaan!" komensi Stedingk; laiva tuli kuin
tulikin taas vesivaraan, ja koko Ruotsin laivasto seurasi mukana sen
vanavedessä. Tätä tapausta kertoessaan oli välskärillä tapana sanoa:
"mitä hittoa olisi laivastosta tullut, jos Stedingk olisi jäänyt
kuuroksi?" Ja kaikki ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti: hän oli
pelastanut koko Ruotsin laivaston, tietysti; mutta jos joku sattui
vetämään suunsa nauruun tätä viatonta kehumista kuullessaan, nauroi
hänkin muiden mukana ja lisäsi leikillisesti: "Niin, niin, nähkääs,
hyvät ystävät, minä olen syntynyt elokuun 15. p:nä, niinkuin tiedätte,
enkä mahda sille mitään."

Kun sota oli loppunut, alkoi Bäckille tulla ikäväksi sairaaloissa olo,
ja kun hän (omien puheittensa mukaan) oli Stedingkin suosiossa, heitti
hän laivaston oman onnensa nojaan ja seurasi suosijaansa Tukholmaan --
perhelääkärinä, niinkuin hän itse muistaakseni kerran selitti, mutta
toisten puheiden mukaan lienee hän hoitanut vain jotakin kirjurin
ammattia. Kun oli nokkela, sukkela ja luotettava, ymmärsi hän yskän
sanasta ja puolesta, ja hänelle uskottiin asioita, joita hän (yhä vain
omien puheittensa mukaan) osasi pitää salassa. Hän oli kuulemma hyvä
tuttava kamaripalvelijain, kamarineitojen, käsikirjurien ja monien
muiden samantapaisten henkilöiden kanssa, jotka siihen aikaan ottivat
hyvin tehokkaasti osaa ylhäisten valtiollisiin vehkeisiin, ja olivat
sekautuneet näöltään vähäpätöisinä, mutta monesti kuitenkin hyvinkin
vaikuttavina henkilöinä moneen sotkuiseen salaliittoon, joissa
punottiin ansoja valtakunnan korkeimpien miesten kukistamiseksi. En ole
koskaan saanut selkoa siitä, miten paljon välskäri vaikutti näiden
kuuluisain salaliittojen ratkaisuun; ja mahdollistahan on, ettei hänen
osansa ollut niin suuri kuin hän joskus koetti uskotella. Rohkenen
kuitenkin väittää, ettei tuo pohjaltaan rehellinen mies antautunut
koskaan petollisia ja rumia juttuja perille ajamaan. Olen päinvastoin
taipuvainen uskomaan, että hän ajoi muiden asioita tietämättä,
millaisia ne olivat, ennenkun hän näki niistä tulokset julkisuudessa.
Mutta varmaa kuitenkin on, että hänellä näinä aikoina oli tiedossaan
paljon juoruja ja että hän sekä sen aikuisista että myöskin ennen
eläneistä, vaikuttavista henkilöistä sai kuulla koko joukon sellaista,
joka tähän saakka on ollut vain vähän tunnettua, mutta joka kuitenkin
on näitä aikoja hyvinkin kuvaavaa.

Välskäri oli samanlainen kustaalainen kuin useimmat Tukholman
senaikuiset keskisäätyläiset yleensäkin. Häntä samoinkuin heitäkin
häikäisi hovin loistoisa elämä, joka heijasti valoaan alempana olevaan
ympäristöönsäkin. Hän oli ihastunut siihen alavaan esiintymiseen, jolla
Kustaa III osasi voittaa alhaisen kansan suosion silloin, kun hän sitä
tarvitsi, ja niin ollen oli hän kuninkaalleen järkähtämättömästi
uskollinen. Mitä välitti hän siitä valtiollisesta tyytymättömyydestä,
joka jo kauan oli hiiviskellyt valtaistuimen ympärillä ja joka kohotti
päätään yhä korkeammalle kuninkaan läheisimmässä ympäristössä. Hän oli
nuori eikä tarvinnut mitään muita vaikuttimia innostukseensa. Kuinka
komea kuningas! -- siinä kaikki, mitä hänen tarvitsi ajatella; hän oli
siihen aikaan piintynyt kuningasmielinen, ja jos tapahtui, että hän
juoksi muiden asioita salaliittojen hyväksi, niin tapahtui se siksi,
että hän, mies parka, luuli sillä hyödyttävänsä kuningastaan.

Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella 1792 oli välskäri, joka siihen
aikaan (omien puheittensa mukaan) oli pulska poika, erään kreivitär
Lantingshausenin kamarineidiltä, joka taas oli hyvä ystävä kreivi Klaus
Hornin lakeijan kanssa, saanut hämärän aavistuksen jostakin
salaliitosta kuninkaan henkeä vastaan. Välskäri päätti ottaa Ruotsin
kohtaloita ohjatakseen ja ilmaista kuninkaalle kaiken, minkä hän tiesi,
ja ehkäpä vielä vähän enemmänkin. Hän pyrki kuninkaan puheille muka
anomuskirjaa antaakseen, mutta sai jyrkästi kieltävän vastauksen
virassa olevalta kamariherralta De Bescheltä. Hän uudisti pyyntönsä
sillä seurauksella, että hänet ajettiin pellolle. Kolmannen kerran
asettui hän linnan portille odottamaan kuninkaan vaunuja ja kun ne
tulivat, juoksutti hän esiin kirjoitetun tunnustuksensa. "Mitä tuo mies
tahtoo?" kysyi Kustaa III seurueessaan olevalta kammariherralta ja
astui alas vaunuistaan. Onnettomuudeksi oli tuo kamariherra taas
samainen De Besche. "Se on vain muuan virkaheitto välskäri", vastasi
hovimies pilkallisesti; "hän anoo, että teidän majesteettinne armossa
suvaitsisi julistaa uuden sodan, että hän saisi jotakin tekemistä."
Kuningas hymyili ja välskäri jäi tyhmistyneenä seisomaan portin
pieleen. Muutamia päiviä sen jälkeen ammuttiin kuningas. "Minä en
mahtanut sille mitään," oli välskärin tapana lisätä, kerrottuaan tämän
urotekonsa; "ellei De Bescheä olisi ollut, niin ... niin ... kuka
tietää ... en sano enempää"... Mutta hänen ajatuksensa kyllä
ymmärrettiin: olihan hän pelastanut koko Ruotsin laivaston Viipurissa
ja nyt olisi hän pelastanut Kustaa III:n hengenkin, jos ei vain tuo
_jos_ olisi ollut estämässä eikä tuota ilkeää kamariherraa olisi ollut
olemassa. Hänessä oli kuin olikin sitä miestä, joka oli syntynyt
elokuun 15. p:nä, ja ainakin hän itse oli siitä vakuutettu.

Holhoojahallitus ja Reuterholm eivät tyydyttäneet välskäriä ollenkaan.
Hän oli eronnut Stedingkin palveluksesta ja alkanut omin päinsä
puoskaroida Tukholmassa. Entistä enemmän hän joutui nyt juoruihin
osalliseksi, ollen itse miehestä mieheen kulkeva kielikello. Siihen
toimeen käyttikin häntä vanhan hovin puolue ja monta huhua pantiin
hänen kauttansa kiertämään. Ennenkuin moni muu hän sai sieramiinsa
hajun monesta maanalaisesta kydöstä; hän varoitti (niin kerrottiin)
vuoden 1794:n miehiä, mutta ei kukaan muu kuin Pohjolan Alkibiades
häntä uskonut. Hän sai siis kehua pelastaneensa Armfeltin, niinkuin oli
jo sitä ennen pelastanut Ruotsin laivaston ja Kustaa III:n. Ja olihan
hän valtionkirurgi Fröbergin apulaisena ollut läsnä neiti Rudensköldiä
mestattaessa. Tämä julma mestaus, jossa nero ja kauneus tallattiin
tuhkaan, jonka aikana ympärillä seisova kansa vuodatti kyyneleitä ja
josta ainoastaan alhainen puoluekosto riemuitsi, sai välskärin
rehellisen sydämen vuotamaan verta. Hänen kielensä, joka ei koskaan
ollut tottunut vaikenemaan, terosi suuttumuksesta entistään
terävämmäksi ja hän kysyi ääneensä, niin että kaikki sen kuulivat,
minkätähden neiti ei saanut _istua_, vaikka hänen ylhäisyytensä parooni
Reuterholmin eno _istui_ mestauslavalla.[2] Pistosana tuli pian
Reuterholmin korviin ja jos saamme luottaa välskärin puheisiin, uhkasi
häntäkin jo sama kohtalo, joka oli kohdannut tuota onnetonta neitiä.
Välskäri, jolla oli kuuleva korva joka kadunkulmassa ja valvova silmä
joka ikkunassa, tunsi jotakin uhkaavaa ilmassa ja päätti ajoissa paeta
lähenevää myrskyä. Suonirauta taskussaan ja sidekäärö kainalossaan
piilottautui hän pommerilaiseen laivaan ja nousi muutamain päiväin
kuluttua maalle Stralsundissa.

En aio aivan laveasti kertoa välskärin seikkailuista. Muutaman ajan
kuluttua lähti hän kiertävänä puoskarina kulkemaan Pariisia kohti.
Täällä oli direktoriohallitus juuri päässyt valtaan; sotajoukko
toisensa perästä asetettiin sotajalalle; jokainen ylioppilas tarttui
miekkaan tai lansettiin. Välskäri saapui parhaimpaan aikaan, sai pienen
paikan Italiaan lähtevässä armeijassa ja joutui Napoleonin läheisyyteen
juuri silloin kuin tämän onnen aurinko oli ylenemäisillään tuolla
puolella Alppien. Saatuaan nyt vasta selville syntymäpäivänsä
salaisuuden, tunsi välskäri äärettömän kunnianhimon rinnassaan
paisuvan. Muutamana yönä karkasi hän sairaalastaan Nizzassa ja kiiruhti
Mantilaan. Hän tahtoi päästä kenraali Bonaparten puheille, hän tahtoi
kunnostautua, sanalla sanoen: hän tahtoi elokuun 15. p:stä tehdä
itselleen kuolemattomuutensa tikapuut. En ole saanut selville, kuinka
se tapahtui, mutta itse hän ainakin väitti päässeensä Bonapartea
puhuttelemaan ja pyytämään häneltä välskärin paikkaa. "Mutta", huokasi
välskäri joka kerta kuvatessaan tuota merkillistä päivää elämässään,
"Bonapartella oli paljon puuhaa, hän ei ymmärtänyt minua ja kysyi
adjutantiltaan, mitä minä tahdoin." "Kansalainen kenraali", vastasi
adjutantti, "se on vain muuan kirurgi, joka anoo kunniaa saadakseen
ensi tilaisuudessa sahata poikki teidän jalkanne." "Samassa", lisäsi
välskäri, "alkoivat kanuunat paukkua, itävaltalaiset ryntäsivät esiin
ja kenraali Bonaparte käski minun juosta hiiden kattilaan."

Välskäri, joka oli pelastanut niin monen mainion miehen hengen, ei siis
saanut pelastaa Napoleonin henkeä. Sen sijaan sairastui hän sotaruttoon
ja makasi puolen vuoden ajan surkeana sairaana Bresciassa. Sieltä kulki
hän Ranskan armeijan jälkiä Itävaltaan, pakeni Sveitsiin ja joutui
joksikin aikaa Zürichiin. Täällä hoiti hän muuatta apteekkia, rakastui
pieneen, punaposkiseen sveitsittäreen ja oli juuri menemäisillään
naimisiin, kun ensiksi ruhtinas Korsakov, sitten Massena ja lopuksi
Suvorov panivat monilukuisine joukkoineen ylösalaisin tuon rauhallisen
kaupungin. Tästä syntyneessä sekasorrossa pakeni välskärin morsian eikä
koskaan enää palannut. Suruissaan istui hän eräänä päivänä apteekkinsa
ikkunassa; silloin ajaa siihen kaksi kasakkaa, ne hyppäävät alas
hevostensa selästä, vangitsevat hänet, vaikka hän tekeekin vastarintaa,
ja vievät hänet mennessään täyttä laukkaa laskien. Välskäri luulee jo
viimeisen päivänsä pimiävän eikä ymmärrä mitään siitä, mitä tapahtuu.
Mutta kasakat kuljettavat hänet vahingoittumattomana matalaan majaan;
siellä istuu muutamia upseereja punssimaljan ympärillä ja heidän
joukossaan muuan karilas mieheksi pitkävartisissa saappaissa. "Toveri!"
sanoi hän lyhyesti ja käskevästi, "vedä esille hohtimesi, minun
hammastani pakottaa!" Siinä ei auttanut mikään, välskärin täytyi kaivaa
esille hohtimensa. Hän rohkeni kysyä, mitä hammasta pakotti. "Sinä
jupiset?" karjasi mies vihaisesti. "En, enhän minä jupise", vastasi
välskäri ja repäsi irti ensimmäisen hampaan, joka sattui hänen
hohtimiinsa. "Hyvin tehty, poikani! Mars!" Ja välskäri sai 10 tukaattia
vaivoistaan. Hänen ansioluettelonsa oli odottamattomalla tavalla
pidentynyt; upseeri, jonka hampaan hän oli reväissyt, olikin Suvorov.

Tästä mielissään hän päätti etsiä onneaan Venäjältä. Hän matkusti
Pietariin ja kävi Ruotsin lähettilään, kenraali Stedingkin puheilla,
joka oli hänen suosijansa amiraali Stedingkin veli. Täällä sai hän
sairaalanlääkärin paikan, eli herroiksi ja keräsi pienen omaisuudenkin.
Niin kului neljä tai viisi vuotta, kun tuli tieto, että Napoleon oli
tullut keisariksi. Taas heräsi välskärin vanha kunnianhimo; hän otti
eron virastaan ja palasi isänmaahansa v. 1804. Luottaen ansioihinsa
toivoi hän itselleen loistoisaa tulevaisuutta, mutta ei, lääkeopilliset
tiedekunnat olivat jo koroittaneet vaatimuksiaan ja pyysivät nähdäkseen
hänen papereitaan. Raivoissaan heitti hän hyvästit lääketieteelle, otti
esille Zürichistä saamansa todistukset ja osti itselleen apteekin
Tukholmassa.

Välskäri oli nyt viidenneljättä vanha. Hän tarkasteli tähän saakka
elettyä elämäänsä ja se näytti hänestä hyvin poikamaiselta. Ja hän
sanoi itselleen: "Ei ole siinä kylliksi, että olet pelastanut Ruotsin
laivaston, Kustaa III:n ja Armfeltin, että olet ollut Bonaparten
puheilla ja kiskonut hampaan Suvorovin suusta, sinulla täytyy myöskin
olla jokin tarkoitus, mitä varten elät." Ja silloin pisti hänen
päähänsä, että olihan hänellä isänmaa.

Syttyi vuoden 1808 sota. Välskäri myi apteekkinsa, joutui taas riitaan
tiedekuntain kanssa ja sai tyytyä alilääkärin toimeen muutamassa
suomalaisessa rykmentissä. Mutta samapa se, hän ei enää taistellut
kunnian eikä elokuun 15. päivän vuoksi; Suomen sotaväessä oli
harmaahapsisia vanhuksia luutnantteinakin: eikö sitten välskäri, jolla
oli virkavuosia vain parikymmentä, voisi palvella alilääkärinä? Siinä
toimessaan otti hän osaa vuosien 1808 ja 1809 sotaretkiin; hänen
paikkansa oli kaikissa kahakoissa lähellä tappotannerta, jossakin
tuvassa tai majassa tien varrella. Siellä taisteli hänkin tavallaan
urhoollisesti ja rehellisesti kurjuutta, tauteja ja kuolemaa vastaan,
sahasi käsiä ja jalkoja, sitoi, laastaroi, lohdutti, jakoi haavoitetun
sotilaan kanssa pullonsa viimeisen sisällön, jakoi leipänsä ja rahansa
ja oli aina iloinen ja hyvällä tuulella, kertoen kurjien iloksi toisen
toistaan hullunkurisemman tarinan matkoiltaan vierailla mailla.
Sotaväessä tunnettiin hänet kaikkialla "tupakkatohtorin" nimellä,
arvattavasti siitä syystä, että hän tuttaviltaan Tukholmasta sai hyviä
"lehtiä" ja oli aina valmis jakelemaan niitä sotamiehille. Tupakankin
avulla voidaan osoittaa kristillistä mieltä. Niin ylpeä ei tosin
välskäri ollut, että olisi Konowin korpraalin tavoin kantanut kahta
mälliä suussaan "ylpeydestä vain"; päinvastoin oli hän itse ilman, kun
hätä oli suuri ja haavoitettu toveri oli saanut viimeisen pään
pikanellirullasta, jonka hän otti esille pitkäin, keltaisten
nankkiniliiviensä taskusta. Sentähden rakastivat sotamiehet
"tupakkatohtoriaan" ja Fieandt vannoi tuhannen tulimmaisen nimessä
vihkivänsä hänet arkiateriksi sodan loputtua, sillä lähinnä kuulia ja
ruutia ei ollut mitään maailmassa, joka hänen mielestään olisi niin
hyvin ansainnut miehisen miehen kunnioitusta kuin kunnon mälli ja viisi
sinistä veljeä.[3]

Välskärin seikkailuista sodan aikaan voisi hyvästi saada täyttymään
ainakin yhden joulukalenterin. Mutta minä jätän ne tällä kertaa sikseen
ja mainitsen vaan ohimennen, että hän vietti v. 1808 syntymäpäiväänsä
elokuun _seitsemäntenätoista_ päivänä Alavudella. Sodan loputtua otti hän
eronsa, ilman eläkettä tietysti. Kun vuoden 1809:n jälkeen niin moni
suomalainen muutti Ruotsiin, katsoi välskäri kunniakkaammaksi kokea
kaikki kovat yhdessä isänmaansa kanssa ja jäi Suomeen. Mutta hänen
levoton luonteensa ei sallinut hänen pysähtyä mihinkään varmaan
paikkaan; ensi vuosina rauhan jälkeen hän kuljeksi ympäri maata,
lääkkeitä myyskennellen ja parannellen kaikkia tauteja suonenlyönnillä,
kuppasarvella, mixtura simplexillä ja sen semmoisella. Pitäjästä
pitäjään, kylästä kylään hän ajeli vanhalla hevosellaan ja oli yhtä
tervetullut ja yhtä hartaasti odotettu kuin mikä tohtori Bolliger[4]
tahansa uudempina aikoina. Välskäri oli vapaa kuin taivaan lintu,
sukkelapuheinen ja hauska, höysti katkerat rohtonsa hupaisilla
jutuillaan, ja mihin vain tulikin, sai hän aina olla varma tapaavansa
katetun pöydän ja puheliaan emännän. Se oli onnellista aikaa; minä olen
vakuutettu siitä, että välskäri tähän aikaan vaikutti paljon hyvää,
mutta _siitä_ hän ei koskaan puhunut.

Kauan ei hän kuitenkaan saanut oman mielensä mukaan kiertää maita
mantereita. Vuoden 1788:n jälkeen oli lääketiede yliopistoissa
edistynyt jättiläisaskelin. Lääkintähallitus alkoi ankarasti ahdistaa
kaikkia noita puoskareita, jotka tämän vuosisadan alussa täyttivät maan
ja jotka useinkin olivat vahingoksi lääketieteelle ja sen maineelle,
mutta jotka yhtä usein olivat avuksi hädän hetkenä, kun oikeita
lääkäreitä oli vähän ja apteekkeja harvassa. Välskäri oli jo tätä ennen
ollut riidassa lääkeopillisten tiedekuntain kanssa Upsalassa ja
Tukholmassa, eikä muuta tarvittu kuin että eräs innokas virkaveli
ilmoitti asianomaiseen paikkaan hänen retkistään maaseudulla. Välskäri
manuutettiin Turkuun tutkittavaksi, mutta ei totellut käskyä, joka oli
epäviisaasti tehty, sillä ansioihinsa nähden sotalääkärinä olisi hän
ennen monta muuta ollut itsemäärätty johonkuhun kaupunginlääkärin
toimeen. Mutta hän oli itsepäinen ja rakasti vapauttaan; hän ei siis
mennyt Turkuun, ja seurauksena siitä oli se, että hänet ankaran sakon
uhalla kiellettiin harjoittamasta ammattiaan.

Kolmannen kerran välskäri luopui nyt lääketieteestä, asettui
syntymäkaupunkiinsa ja herkesi kalastajaksi. Se oli hupaista tointa,
mutta maksoi huonosti vaivat, varsinkin jos niinkuin välskäri oli
tottunut nauttimaan kupin kahvia päiväkseen ja polttamaan ostotupakkaa.
Välskäri olisi myötäkäymisensä aikoina voinut koota hyvänkin
omaisuuden, mutta sitä pitääkseen oli hän liiaksi antelias ja
tuhlaavainen. Tämän maailman hyvyydestä oli hänellä tuskin muuta
jäljellä kuin vanha, ruskea takkinsa, keltaiset liivinsä ja iloinen
luontonsa ynnä muutama satakunta koukkua. Jonkin ajan kuluttua saatiin
hänet sentähden houkutelluksi hakemaan rokottajan tointa, jonka hän
saikin vanhain sotatoveriensa puoltolauseilla. Uudessa toimessaan
viihtyi hän mainiosti, kun sai ainakin pari kertaa vuodessa harhailla
kylissä ja taloissa, tarinoida emäntien kanssa ja vanhan tapansa mukaan
elää kädestä kärsään. Eikä ollutkaan toista, joka olisi voinut niin
hyvin kuin hän viihdyttää pieniä palleroisia, kun neula oli raapaissut
naarmun heidän käsilihansa hienoon hipiään; kaikki kävi kuin leikkiä
lyöden ja ennenkuin huomattiinkaan, oli kipu jo ohitse. Siitä vain
kasvoi äitien ystävyys häntä kohtaan, ja kernaasti annettiin hänelle
anteeksi hänen ruma tapansa purra tupakkaa.

Ja niin sateli vähitellen vanhuuden lumi hänen päälaelleen, hiljaa ja
huomaamatta. Hän oli yksi noita harvoja, jotka ovat mellastaneet
maailman myrskyissä kadottamatta uskoaan ihmisiin, jotka aina ovat
yhtä iloisia ja huolettomia ja joiden sydän ei koskaan kovene
vastoinkäymisissä eikä paisu ylpeäksi silloin, kun onni heille
hymyilee. Hän oli sydämeltään hurskas ja hellä ja nauroi kernaasti
itsekin nuoruutensa kevytmielisyydelle, vaikkei hän siitä vanhoilla
päivilläänkään tahtonut päästä vapautumaan. Keisari Napoleon -- "hänen
kaksoisveljensä", niinkuin hän leikillisesti virkkoi yhteistä
syntymäpäivää muistellessaan -- oli kohonnut nopeammin inhimillisen
suuruuden kukkuloille ja vielä nopeammin kukistunut siitä, jotavastoin
välskärin elämä oli heilurin tavalla tasaisesti ja säännöllisesti
siirtynyt siitä onnesta, jota ei kukaan kadehdi, niihin
vastoinkäymisiin, jotka eivät koskaan kukista! Eläen kaiken ikänsä
naimattomana, sittenkun kerran oli onnellisesti päässyt pakenemaan
Sveitsissä heränneen lempensä satimia, ei hänellä kuitenkaan ollut
yhtäkään niistä ennakkoluuloista, jotka vievät niin monen hänen
vertaisistaan halveksimaan sydämen pyhimpiä tunteita. Kirjat hän oli
tosin heittänyt luotaan liian aikaisin, pääsemättä siis osalliseksi
perinpohjaisemmasta sivistyksestä, mutta elämän kokemukset olivat häntä
kouluttaneet niin, että minä aina ihmettelin hänen ihmistuntemustaan.

Lapsuudessamme ja aikaisemman nuoruutemme aikoina istuimme me usein
hänen vanhassa yliskamarissaan kokoontuneina hänen nahkoitetun
nojatuolinsa ympärille kuuntelemaan tarinoita tarujen maailmasta ja
tarinoita todellisesta elämästä. Hänen muistinsa oli pohjaton ja
niinkuin ei vuolas koskikaan anna kaikkien vesiensä vuotaa yht'aikaa,
niin oli välskärilläkin aina uusia kertomuksia varastossaan, oli
kertomuksia ajoilta nykyisiltä, mutta vielä enemmän ajoilta, jotka ovat
kauan sitten unohtuneet. Eihän hänellä ollut mitään laajoja,
historiallisia tietoja, hänen juttunsa olivat enemmän hajanaisia
kuvauksia kuin kokonaisia kertomuksia. Jälkeenpäin olen huomannut, että
niistä on poistettava paljon sellaista, joka oli vain sen ajan juoruja
ja puolueiden panettelua. Usein puuttui niistä suuren ja ylevän
maailmankatsannon leima, jota ei saavuteta muulloin kuin silloin, kun
ajatukset ja tunteet alituisesti saavat vaikutusta siitä, mikä elämässä
on suurta ja jaloa; mutta todenmukaisuutta oli noissa hänen
kertomuksissaan, oli lämpöä ja ennen kaikkea eloisaa vilkkautta, jota
en rohkene ruveta muististani jäljittelemään.

Kun me olimme kauan kuunnelleet vanhusta yhteen menoon, otti hän joskus
esille kuluneen sähkökoneen ja houkutteli siitä kipinän toisensa
perästä. "Noin räiskähteli maailma minun nuorna miesnä ollessani",
sanoi hän nauraen. "Vei vain sormensa lähelle, niin jo paukahti
jossakin paikassa. Mutta silloin se olikin taatto taivahinen, joka
kampia pyöritti."

Harvoin oli hänellä jokin kertomus paperille pantuna; oli sentään yksi,
"Suomen Herttuatar". Suurimman osan hän kertoi suullisesti; monta on
siitä vuotta jo vierinyt, toiset niistä olen unohtanut, toisia niistä
olen verrannut tarinoihin ja kirjoihin. Jos nämä tulevat lukijaa
huvittamaan, ei välskäri ole turhaan kertonut juttujaan noina pitkinä
talvi-iltoina.



VÄLSKÄRIN ENSIMMÄINEN KERTOMUS.

KUNINKAAN SORMUS.



Lukija, joka istut tyynessä majassasi rauhan ja sivistyksen
ympäröimänä, muistatko noita milloin suuria, milloin surullisia
muistoja, jotka jäävät elämään vielä vuosisatojenkin kuluttua ja jotka
milloin loistavat kirkkaasti kuin auringon valo, milloin taas kuin pois
kulumattomina veripilkkuina himmentävät historian kirjavia lehtiä?
Voivatko ajatuksesi, lepoon tottuneina, kohota kuvailemaan menneiden
aikojen kauhuja ja riemuja, voivatko ne sen tehdä, ei huolettomasti
harhaillen toisesta toiseen ja hakien vain uteliaisuudellesi
tyydytystä, vaan elävästi ja lämpimästi, aivan niin kuin itse seisoisit
keskellä noita jo ammoin päättyneitä otteluita, niinkuin oman veresi
niissä vuodattaisit, niissä voittaisit tai kaatuisit ja tuntisit
sydämesi sykkivän toivoa ja vavistusta aina sen mukaan kuin onni
sinulle hymyili tai sinulle selkänsä käänsi? Seisoen historian
kukkuloilla ja katsellen kauas ympärillesi yli inhimillisten
intohimojen myllerteleväin taistelutannerten, voitko laskeutua alas
menneisyyden laaksoihin, tuohon ruumiillisesti haudattuun ja maahan
maatuneeseen, mutta henkisesti kuolemattomaan elämään, jossa on
historian oikea sisältö? Oletko koskaan nähnyt historian kuvattuna
ukoksi, jonka otsa on viisaissa rypyissä ja sydän jähmettynyt ja joka
punnitsee kaikkea järjen vaaka kädessään? Eikö ole ajantiedon hengetär
ikuisesti kukoistava tyttö, jonka silmä tulta suitsuaa, sydän liekehtii
ja sielu säkenöipi, eikö hän aina ole inhimillisesti lämmin ja
inhimillisesti kaunis?

Senpätähden -- jos on sinulla kykyä kärsimään ja riemuitsemaan niiden
kanssa, jotka ovat kadonneet, vihaamaan niinkuin he vihasivat,
rakastamaan niinkuin he, riemuitsemaan, ihailemaan, ylenkatsomaan ja
kiroamaan niinkuin he ovat tehneet, sanalla sanoen, elämään heidän
mukanaan koko sydämestäsi eikä ainoastaan katsomaan heitä kylmän
järkesi silmillä -- seuraa silloin minua! Minä vien sinut alas
laaksoihin; käteni on heikko ja kuvaukseni ovat vähäpätöiset, mutta oma
sydämesi on ohjaava sinua paremmin kuin minä; siihen luotan minä -- ja
aloitan.



1. BREITENFELDIN TAISTELU.


Saksan ja Ruotsin historiassa kaikuu halki vuosisatojen nimi, jonka
kuullessaan ruotsalainen kohottaa päänsä entistä pystympään ja vapautta
rakastava saksalainen paljastaa ihmetyksellä omansa. Se on Leipzig,
Breitenfeld ja syyskuun 7. päivä 1631.

Kuningas Kustaa Aadolf oli tullut ruotsalaisineen ja suomalaisineen
Saksanmaalle puolustamaan sitä, mikä on elämässä pyhintä ja kalleinta:
vapautta ja uskoa. Tilly, tuo kauhea vanha korpraali, oli marssinut
Sakseniin ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Kaksi kertaa olivat he
jo kohdanneet toisensa: tiikeri oli kutsunut jalopeuran taisteluun,
mutta jalopeura ei liikkunut paikoiltaan. Nyt seisoivat he kolmannen
kerran toistensa näkyvissä, eikä enää auttanut muu kuin iskeä musertava
isku, ja Saksa odotti vavisten kohtalonsa ratkaisua.

Varhain aamulla lähtivät yhdistyneet ruotsalaiset ja saksilaiset
sotajoukot Loder-puron yli Breitenfeldin kylää kohden ja asettuivat
sotarintamaan. Se oli muodostettu uuden, kuninkaan keksimän sotatempun
mukaan; jalkaväki prikaateissa, ratsumiehet pienissä eskadroonissa,
heidän välillään musketöörejä. Kaikki nämä kahdessa linjassa, mutta
saksilaiset erillään. Kuningas ratsasti rivejä pitkin, järjesteli ja
tarkasteli, sanoen väliin aina kehoittavan sanansa. Hän silmäili
mielihyvällä noita uljaita miehiään; siinä seisoi Kustaa Horn
ratsujoukkoineen vasemmalla sivulla; keskustassa oli urhoollinen
Teuffel ja hänen edessään Torstenson keveine, mutta kauheine
nahkakanuunoineen; Banér liiviläisineen ja Hepburn skottilaisineen
seisoivat toisella sivulla.

Viimeksi läheni kuningas vasenta siipeä, jota hän itse johti.
Täällä seisoi viisi rykmenttiä ratsuväkeä: Tott rykmenttineen, Soop
länsi-gööttalaisineen, Stenbock smoolantilaisineen ja äärimmäisenä
kaikista Stålhandske suomalaisia johtamassa. Kuninkaan katse kirkastui
kirkastumistaan, hänen hitaasti sivuuttaessaan kunniaa tekeviä rivejä.
Stålhandske -- sanoi hän ja hiljensi suuren mustan juoksijansa kulkua
suomalaisten viimeisen rivin kohdalla: -- Te kai ymmärrätte, miksi olen
teidät laitimmaiseksi asettanut. Meitä vastassa seisoo Pappenheim
vallooniensa kanssa -- hän haluaa tehdä minun tuttavuuttani, -- virkkoi
kuningas hymyillen, -- ja arvatenkin saamme me kovaa koettaa, jos hän
tältä puolen heittää koko laumansa meidän kimppuumme. Minä luotan
siihen, että te suomalaisinenne otatte hänet vastaan niin, että tuntuu.
-- Tämän jälkeen koroitti kuningas äänensä, niin että koko ratsujoukko
voi sen kuulla, ja lisäsi: -- Varokaa nyt, pojat, ettette tao
miekkojanne tylsiksi noiden miesten rautaisiin varustuksiin, vaan
pistätte ensin kuoliaaksi hevosen, niin kyllä sitten voitte helposti
voittaa raskaan ratsumiehenkin.

Suomalainen ratsuväki ymmärsi hyvin kyllä asemansa sekä vaaran että
kunnian ja oli siitä ylpeä. Kuninkaan osoittama luottamus lisäsi heidän
rohkeuttaan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi ollut valmis käymään
itsensä pelätyn Pappenheimin kimppuun. Kun näki nuo yleensä
pienikasvuiset ja lyhytvartaloiset olennot pienten, vähäpätöisten
hevostensa selässä, ei olisi ensi silmäyksellä osannut ajatellakaan,
että he voisivat vastustaa noiden suuritekoisten valloonien hyökkäyksiä
heidän karatessaan eteenpäin tulisilla, suurilla ratsuillaan. Vähän
ennen taistelun alkamista pitämässään puheessa sanoi Tilly itsekin
ylenkatseellisesti noista nälkäisistä, alastomista vihollisistaan ja
heidän hevosistaan, jotka hänen mielestään olivat kurjempia kuin
keisarillisten kurjimmat kuormakonit. -- Ratsastakaa suoraan heidän
päällensä, -- lisäsi hän -- niin ratsumies ja hänen hevosensa menevät
mäsäksi teidän korskuvain juoksijainne jaloissa. -- Mutta Tilly ei
tuntenut tarpeeksi vihollistaan tai ei ollut häntä tuntevinaan. Sillä
ratsumiesten rautaiset jäntereet ja rauhallinen, kuoloon saakka
kukistumaton rohkeus korvasivat täydellisesti sen, mikä puuttui
ulkoasusta ja ryhdistä, ja heidän pienillä hevosillaan oli apunaan koko
suomalaisen rodun sitkeys, joka monta tuntia kestävän, uuvuttavan
käsikähmän aikana suuresti vaikutti voiton saamiseen.

Suomalaisten iloisen hurraan seuraamana ratsasti kuningas pois heidän
luotaan. Stålhandske kääntyi väkensä puoleen ja kertasi kuninkaan sanat
suomenkielellä. Reippaiden ratsumiesten kasvot loistivat ylpeydestä ja
ilosta.

-- Kas niin, Perttilä, -- lisäsi Stålhandske, kääntyen nuoren
ratsumiehen puoleen, joka etumaisena ratsasti kauniin, mustan hevosen
selässä ja oli muita pitempi ja ryhdikkäämpi, -- tekeekö mielesi tänään
ansaita itsellesi ritarin kannukset?

Puhuteltu näytti hämmästyvän, teki kunniaa miekallaan ja punastui
sotalakkinsa liepeitä myöten. -- En ole koskaan uskaltanut pyrkiä niin
suureen kunniaan, -- vastasi hän, mutta hänen hehkuvat poskensa
osoittivat, että tuon arvon saavuttaminen oli ollut hänen salaisimpain
toiveittensa esineenä. -- Minäkö ... talonpojan poika! -- lisäsi hän
vitkalleen.

Stålhandske naurahti. -- Tuhat tulimmaista, poikahan punastuu kuin
vihille vietävä neitonen. Talonpojan poika? Mitäs me muut sitten olemme
olleet? Eikö sinulla ole neljä täysin varustamaasi ratsumiestä
komennettavanasi? Eikö Luoja ole pannut urhoollista sydäntä rinnassasi
sykkimään ja eikö kuningas ole pannut miekkaa käteesi? Onhan se sekin
jo aateluuden merkki; pidä itse huolta tähteistä!

Tuhannet nopeat ajatukset salamoivat sillä hetkellä nuoren ratsumiehen
mielessä. Hän ajatteli lapsuuttaan tuolla Suomessa, kaukana
Pohjanmaalla. Hän muisti, kuinka hänen isänsä, vanha Perttilä, joka
nuijasodan aikana oli ollut herttua Kaarlon parhaita puoluelaisia, oli
kuningas Kaarlo IX:ltä sittemmin saanut lahjaksi neljä suurta taloa,
jotka kukin varustivat hevosen ja miehen sotapalvelukseen, ja sen
avulla vaurastunut niin, että nyt oli rikkaimpia talonpoikia koko
maassa. Hän muisteli ensimmäisiä nuoruutensa aikoja Tukholmassa, jonne
isä oli hänet lähettänyt siinä kunnianhimoisessa tarkoituksessa, että
poika kerran tulisi saavuttamaan kunniaa ja suosiota kuninkaan
läheisyydessä, ja muisteli sitä, kuinka hän itse, ollen vielä
kunnianhimoisempi kuin isänsä, sen sijaan, että olisi hankkinut
itselleen rauhallisia tietoja opin tiellä, oli salaisuudessa opetellut
miekkailemaan ja ratsastamaan, kunnes ankara isä vihdoinkin muutti
mielensä ja antoi hänen pyrkiä kuninkaan suomalaiseen ratsuväkeen.
Kaikki nämä muistot risteilivät nyt nuoren sotilaan aivoissa, sillä
nyt, nyt oli hetki tullut, jolloin hän, rahvaan riveistä lähtenyt
nuorukainen, voittaisi itselleen tuon ylpeän aatelin vertaisen arvon,
tuon aatelin, joka tähän saakka oli ylenkatseellisesti kohdellut häntä
ja hänen laisiaan. Ja jo paljas ajatuskin tuon kunnian saavuttamisesta
ajoi punan hänen poskilleen; hän tunsi, että se ajatus voisi kannustaa
hänet vaikka kuolemaankin.

Mutta ei yksistään se ajatus. Hänen nuori sydämensä paisui, kun hän
ajatteli saavansa sankarikuninkaan silmäin edessä taistella kovan,
ratkaisevan taistelun uskonsa vapauden puolesta, maansa kunnian
puolesta ja kaiken sen puolesta, mikä on elämässä korkeinta ja
kalleinta, ja tämä vakaumus se oli, joka elähytti häntä, samoin kuin,
muutamia palkkasotureita lukuunottamatta, koko sotajoukkoakin, ja joka
synnytti voiton varmuuden jo ennen kuin taistelu oli alkanutkaan.

Ennenkuin nuori ratsumies ehti vastata jalomielisen päällikkönsä
kysymyksiin, kuului jo kuninkaan voimakas ääni rukoukseen kehoittavan.
Uljas urho paljasti päänsä ja laski miekkansa kärjen maata kohti, ja
kaikki ympärillä olevat joukot tekivät heti kohta samoin. Ja kuningas
rukoili kauas kuuluvalla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä
voitto ja tappio on, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi
puoleen! Kaukaisista maista ja rauhallisista majoistamme olemme tänne
saapuneet taistelemaan vapauden, totuuden ja pyhän evankeliumisi
puolesta. Anna meidän voittaa pyhän nimesi tähden! Amen."

Vakava luottamus täytti kaikkien sydämet. Ruotsalainen airut ratsasti
kutsumaan keisarillisia taisteluun ja Tilly vastasi ylpeästi, että
kuningas kyllä tiesi, missä hänet tapaisi.

Kello kahdentoista aikaan keskipäivällä tuli hyökkäävällä puolella
oleva Ruotsin sotaväki kantomatkan päähän keisarillisesta tykistöstä,
joka oli asetettu sotarintaman takana olevalle kukkulalle.
Ruotsalaisten tykistö vastasi ammuntaan, ja taistelu alkoi. Aurinko
paistoi ruotsalaisten silmiin ja lounaistuuli ajoi pilvittäin tomua ja
paksua ruudin savua heitä vastaan. Kuningas antoi sotajoukon kammeta
oikealle kädelle väistääkseen tuulta ja aurinkoa; Pappenheim pyysi
määräystä sitä estääkseen ja sai sen. Salaman nopeudella karkasi hän
eteenpäin, teki tiukan käänteen ja ryntäsi ruotsalaisten oikeata kylkeä
vastaan sivulta päin. Samassa silmänräpäyksessä lähetti kuningas
reinikreivin rykmentin ja Banérin ratsuväen häntä vastaan.
Yhteentörmäys oli kauhea; hevoset ja miehet lensivät kuperkeikkaa
toistensa yli. Pappenheim vetäytyi takaisin, mutta hyökkäsi jo
seuraavana hetkenä suomalaisia vastaan. Valloonien musta rintama
ryntäsi eteenpäin silmittömällä raivolla; turhaa työtä, sillä he
kilpistyivät rautaista muuria vastaan, heidän etummainen rivinsä
musertui, toinen pyörähti takaisin, ja toinen hyökkäys oli torjuttu.
Pappenheim raivosi; kolmannen kerran karkasi hän taisteluun; nyt oli
suomalaisilla liiviläiset ja kuurilaiset apunaan. Stålhandske otti
vastaan vihollisensa yhtä kylmästi, yhtä voimakkaasti; oli mahdotonta
murtaa tuota elävää muuria. Hitaina vihaan olivat suomalaiset tähän
saakka puolustautuneet järkähtämättömän rauhallisesti. Mutta vähitellen
viehättyivät hekin taistelun tuoksinasta; neljännen ryntäyksen
kestäessä oli vihollisten raivo heihinkin tarttunut, ja heitä oli jo
vaikea hillitä. Stålhandsken mahtava ääni kuului läpi taistelun
mellakan; vielä kerran sulkeutuivat suomalaisten rivit toisiinsa, vielä
kerran työnnettiin vihollinen armotta takaisin. Haavojen peittämänä
ajoi Pappenheim viidennen kerran vallooninsa eteenpäin. Ja nyt
murtuivat suomalaisten rivit itsestään, mutta sulkivat samassa
rautaiseen syleilyynsä vastaan tunkevan vihollisen. Taistelua alettiin
nyt taistella mies miestä vastaan, ja valloonien hevoset alkoivat
uupua. Mutta yhtä suuri kuin oli heidän tappionsa oli myöskin heidän
raivonsa. Vaikka viidennen kerran takaisin lyötyinä, hyökkäsivät he
vielä kuudennen kerran, yhtä verisesti, yhtä turhaan. Seitsemännellä
kerralla oli Pappenheimillä vain uskollisimpansa mukanaan, ja kun
tämäkin viimeinen, epätoivoinen ryntäys oli torjuttu ja kenttä jäänyt
päälle karkaavien ruumiita täyteen, ei hänen pelätty äänensä enää
mitään mahtanut. Valloonien eloon jäänyt joukko hajaantui hurjasti
paeten Breitenfeldiin päin.

Tomuisina ja veren tahraamina huoahtivat suomalaiset hetken aikaa.
Mutta tuskin oli savu vähäksi aikaa hälvennyt, kun he huomasivat muista
erotetun osaston vihollisen väkeä. Se oli Holsteinin herttuan
jalkaväkirykmentti, joka oli seurannut Pappenheimiä. Suomalaiset
olivat päässeet tuohtumaan eikä mikään enää voinut heitä pidättää.
Itä-gööttalaisten seuraamina he piirittivät, mursivat ja tuhosivat
holsteinilaisten rintaman; nuo urhoolliset soturit taistelivat
viimeiseen mieheen ja kaatuivat siihen, mihin olivat asettuneet.

Kun tämä tapahtui oikealla kyljellä, oli vasen kylki joutunut
suurimpaan vaaraan. Fürstenberg oli kroatilaisineen käynyt saksilaisten
kimppuun, ja näiden rivit alkoivat pian horjua. Kun Tilly näki molemmat
kylkijoukkonsa taistelussa, komensi hän vihdoinkin keskustansa
kuusitoista suurta kolmiota eteenpäin. Ukkospilvenä pauhasi kenttää
pitkin hänen uljas armeijansa. Torstenson tervehti heitä tulisin
kourin. Kauheasti lakaisivat nahkakanuunain kuulat keisarillisten
rivejä; Tilly vetäytyi syrjään, jätti Pappenheimin oman onnensa nojaan
ja hyökkäsi hänkin saksilaisten kimppuun. Ei tee lumivuori vyöryessään
kauheampaa jälkeä; ensi iskun musertamina hajaantuivat saksilaiset
paeten kaikille haaroille, vaaliruhtinas etunenässä, ja ryöstivät
paetessaan kaikki, mitä heidän tielleen sattui. Tilly saattoi nyt
sysätä kaikki joukkonsa Hornia ja ruotsalaisten vasenta kylkeä vastaan.
Kauhean ylivoiman tunkemana väisti tämä hitaasti vasemmalle, joka hetki
kukistumaisillaan. Kuningas kiiruhti hätään ja huusi Callenbachia
tulemaan Jumalan nimessä reservinsä kanssa avuksi. Callenbach teki
niin, mutta kaatui ensi yrityksessä. Sama onnettomuus kohtasi
Teuffeliä. Vihdoin marssivat Hepburn skottilaisineen ja Soop
smoolantilaisineen Hornin avuksi. Kroatilaiset ryntäsivät taajoin
joukoin Hepburnia vastaan; silloin avautuivat skottilaisten rivit,
piilotetut nahkakanuunat alkoivat ampua ja tappotanner peittyi
kuolleilla. Toisia vihollisia tuli sijaan. Skottilaiset ottivat heidät
vastaan niin kauhealla muskettitulella, että miehiä kaatui rivittäin
maahan. Muun sotajoukon taistelupaikoilta nouseva savu ja pöly ajautui
tännepäin. Ystävät ja viholliset sekautuivat toisiinsa murhaavaan
sekasortoon, tapeltiin miekoin ja pyssynperin ja voitto kallistui
milloin millekin puolelle.

Silloin alkoi kanuunain pauke kukkulalta odottamatta uudelleen.
Ratsuväkensä ja etupäässä suomalaistensa avulla kuningas oli
valloittanut vihollisten tykistön ja käänsi nyt heitä vastaan heidän
omat kanuunansa. Tämä tapahtuma ratkaisi taistelun. Turhaan oli
Pappenheim koettanut valloittaa takaisin kukkulaa; kahdeksannen
koetuksen tehtyään täytyi hänen väistyä. Voitollisen vasemman
sivustansa kanssa iski kuningas nyt vihollisten kylkeen: kaikki joutui
mullin mallin. Tilly itki vihasta. Pappenheim, joka omakätisesti oli
hakannut maahan neljätoista ruotsalaista ja suomalaista, oli menehtyä
raivoonsa. Eivät auttaneet uhkaukset eivätkä rukoukset; keisarilliset
pakenivat hurjassa sekasorrossa kaikille haaroille; Tilly, jonka
kuuluisa kimo oli ammuttu hänen altaan, pelastui hädin tuskin vangiksi
joutumasta, ja kuninkaan voitto oli täydellinen.

Vielä oli kuitenkin verinen loppunäytös suorittamatta. Neljä Tillyn
johtamaa jalkaväkirykmenttiä oli hyvässä järjestyksessä vetäytynyt
syrjään taistelusta ja nyt asettuivat ne rinta rintaa vasten
takaa-ajavien ruotsalaisten tielle. Kuningas johti heitä vastaan
sotaväkensä oikean sivustan, Tottin ratsuväen, smoolantilaiset ja
suomalaiset. Se oli kuuma kahakka; Tillyn sotavanhukset tappelivat
epätoivon uljuudella; vielä viimeistä henkeä vetäessään koettivat he
miekoillaan lävistää yliratsastavien vihollisten hevosia. Ei armoa
pyydetty, ei armoa annettu. Vihdoinkin pelasti pimenevä päivä tähteet
tuosta urhoollisesta joukosta, joka vetäytyi Leipzigiin päin. Taistelu
oli lopussa, voitto varma.

Tämän voiton tulokset olivat arvaamattomat. Peläten varomattomuuden
kautta kaikki kadottavansa asetti Kustaa Aadolf vielä k:lo 7 illalla
sotaväkensä uuteen rintamaan, ja antoi sen viettää yönsä samassa
asemassa. Mutta sitä ennen ratsasti hän riviltä riville urhojansa
kiittämään.

-- Stålhandske, -- sanoi kuningas, saavuttuaan suomalaisten rintaman
eteen. -- Te ja teidän miehenne olette kaikki taistelleet kuin kunnon
pojat ja aivan niinkuin olin teiltä odottanutkin. Kiitän teitä,
lapseni! Olen ylpeä teistä.

Riemuisa hurraa oli kiitettyjen vastaus.

-- Mutta, -- lisäsi kuningas, -- teidän joukossanne oli muuan, joka
hyppäsi alas hevosen selästä ja ennen muita kiipesi kukkulalle
valloittaakseen keisarillisten kanuunat. Missä hän on?

Nuori mies ratsasti ulos rivistä. -- Armoa, teidän majesteettinne! --
sammalteli hän. -- Minä tein sen käskyä odottamatta ja olen ansainnut
kuolemani.

Kuningas hymyili. -- Nimesi?

-- Perttilä.

-- Pohjanmaalta?

-- Pohjanmaalta, teidän majesteettinne!

-- Hyvä. Huomen-aamuna kello seitsemän tulet kuulemaan tuomiotasi.

Kuningas ratsasti edelleen ja ratsumies peräytyi riviinsä.

Yö levitti vaippansa verisen tappotantereen yli, jota 9,000 silvottua
ruumista peitti. Suomalainen ratsuväki vietti yönsä niiden
vartijatulien ääressä, jotka se oli virittänyt samalle kukkulalle,
josta Tillyn kanuunat oli valloitettu. Kuolleitten ruumiit korjattiin
kiireesti syrjään ja pian leimusi rikotuista laveteista ja
pyssynperistä tehty tuli levittäen valoaan hiljaiseen syysyöhän. Taivas
oli pilvetön ja keveän savun läpi tuikkivat ikuiset tähdet alas tänne
kiistojen ja kuoleman maahan.

Ensi töikseen juottivat ratsumiehet hevosensa mutaisesta Loder-purosta
ja heittivät sitten niille kauroja eteen. Sen tehtyään ryhmittyivät he
kukin rivissään tulien ääreen kukkulalle, pysyen täysissä tamineissa ja
milloin tahansa valmiina uuteen otteluun. Maa oli niljakka kasteesta ja
verestä, mutta uupumus niin suuri, että moni nukkui siihen, mihin
heittihe. Toiset huvittelivat syöden ja juoden; olutta oli viljalti ja
haarikat kulkivat kädestä käteen aina etuvartijain luo, ja vähän väliä
esitettiin leikillinen malja keisarillisten kunniaksi.

-- Kuolkoot he janoon tänä yönä!

-- Tai juokoot omiksi peijaisikseen!

-- Eläköön kuningas!

Silloin kuului aivan läheltä, tulien heikosti valaisemalta kentältä
haavoitetun surkeaa valitusta. Tottuneina tuollaiseen kuulivat
sotamiehet heti kohta vieraasta murteesta, ettei se ollut heidän
miehiään eivätkä pitäneet kiirettä. Mutta yhä kuului vain tuo uikuttava
ääni.

-- Pekka, mene ja lopeta tuon itävaltalaisen koiran päivät, -- huusi
muuan ratsumiehistä kyllästyneenä valituksiin.

Pekka, yksi Perttilän rakuunoita, lyhytkasvuinen, mutta väkevä kuin
karhu, lähti vastahakoisesti sulkemaan vaikeroivan suuta. Ollen yhtä
taikauskoinen kuin muutkin toverinsa kammottivat häntä nuo vainajat
keskellä pimeää yötä. Perttilä oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän
tapahtumia eikä kuullut mitään.

Hetken kuluttua tuli Pekka takaisin, laahaten muassaan mustaa ruumista,
joka kaikkien kummaksi tunnettiin kaljusta päälaestaan munkiksi.
Karkean kauhtanansa ympärille oli hän sitonut hamppunuoran, josta
riippui pitkä, miekaton tuppi.

-- Munkki! -- mutisivat ratsumiehet.

-- Ka, mitäs olisi minun pitänyt tekemän, -- puolustelihe Pekka
hämillään. -- Kun kohotin käteni häntä iskeäkseni, pisti se pakana
ristinkuvan eteen.

-- Pistä sika hengiltä! Se on sitä pirun karjaa, joka kuljeksii
lammasten vaatteissa ja polttaa roviolla oikeita kristityitä.

-- Kaula poikki konnalta! Kun me ryntäsimme kukkulalle, oli sama mies
ristinkuvineen keisarillisten joukossa kanuunaa laukaisemassa.

-- Annas kun katsotaan, onko kapine hopeasta! -- huusi ratsumiehistä
muuan, pisti kätensä kauhtanan alle ja veti sieltä munkin
vastustelemisesta huolimatta kauniisti silaellun, hopeaisen ristin
kuvan.

-- Näytähän minulle tuota, -- sanoi muuan vanha ratsumies, -- minä
tunnen vähän näiden munkkien vehkeitä. -- Sitten tarkasteli hän
kullattua kuvaa kaikilta tahoilta, ja kas, samassa, kun hän painoi
pientä vieteriä sen rinnassa, ponnahti sieltä ulos teräväksi hiottu
tikari.

Kuin käärmeen puremana nakkasi hän ristiinnaulitun kuvan kauas luotaan.
Kauhu ja inho oli vallannut kaikkien mielen.

-- Hirtä tuo kyykäärme omaan nuoraansa! -- huusivat ratsumiehet.

-- Eihän täällä ole puuta mihin hirttää, -- huomautettiin, -- eikä
kukaan saa poistua rivistä.

-- Hukuta hänet!

-- Ei ole vettä!

-- Iskekää hänet hengiltä!

Mutta vanki inhotti kaikkia niin, ettei kukaan tahtonut käydä häneen
käsiksi.

-- Mitäs me hänelle sitten teemme?

-- _Misericordia!_ -- uikutti vanki, joka päähänsä saaman iskun
huumaamana oltuaan alkoi nyt vihdoinkin saada puhekykynsä ja voimansa
takaisin.

-- Potkaiskaa häntä periin ja antakaa hänen mennä, -- huomautti muuan.
-- Me olemme kristityitä sotilaita, emmekä pelkää mitään perkeleen
vehkeitä.

-- Mutta ensin minä kuitenkin merkitsen sinut, korkea-arvoinen
kirkonisä, jotta tuntisin, jos kerran vielä kohdataan, -- virkkoi muuan
hämäläinen ratsumies Vitikka, joka oli kuuluisa voimistaan ja
julmuudestaan. Ja antaen pitkän miekkansa hurahtaa pari kolme kertaa
ilmassa munkin pään ympärillä, leikkasi hän, ennenkuin kukaan ennätti
sitä estämään, tämän vasemman korvan niin taitavasti irti, ettei
hiuskarvaakaan katkennut. -- Pyhä Pietari ei olisi voinut paremmin
tehdä! -- huusi Vitikka nauraa hohottaen.

Lähinnä seisovat käänsivät pois kasvonsa. Vaikka olivatkin pohjaltaan
raakoja ja tottuneita sodan julmuuksiin, oli heistä kuitenkin pila
liika törkeätä.

Verissään mateli haavoitettu tiehensä. Mutta vielä kauan kuului hänen
äänensä yön pimeydessä sadattelevan: -- _Maledicti Fennones! maledicti!
maledicti! Vos comburat ignis sempiternus!_[5]

-- Isä meidän, joka olet taivaissa! -- aloitti muuan ääni ratsumiesten
joukosta. Ja kaikki yhtyivät hartaudella rukoukseen.



2. AATELISMIES ILMAN NIMEÄ.


Varhain aamun koittaessa syyskuun 8. p:nä oli ruotsalaisten leirissä
kaikkialla iloista liikettä. Voitto oli varma ja joka haaralta saapui
tietoja siitä, että keisarillinen sotajoukko oli täydellisesti
hajaantunut. Kuningas komensi osan ratsuväkeä ajamaan takaa vihollista,
samalla kun muu sotajoukko sai mieluisaksi tehtäväkseen Tillyn leirin
ryöstämisen. Leiri jaettiin sitä varten eri osiin ja saalis oli niin
summaton, että monesta tuli kerrallaan rikas mies koko elinajakseen.
Kaikkialla oli liikettä ja elämää, kuolleet haudattiin kiireen kautta
ja haavoitetut unhottivat kipunsa. Kirkkaana syysaamuna vilisi laajalla
lakeudella riemuitsevia joukkoja sekä hevosella että jalkaisin ja
täällä sopi, jos missään, muistella v. Beskowin säettä, että

    "viileyttä voittolippu liehui."

Kuningas oli viettänyt yönsä vaunuissa. Pidettyään aamurukouksen ja
annettuaan ensimmäiset käskynsä koittavan päivän varalle, kutsutti
hän luokseen useita niistä, jotka taistelussa olivat eniten
kunnostautuneet. Moni uroteko palkittiin silloin kunnialla ja arvon
korotuksella. Mutta kaikkea muuta palkkaa kallisarvoisempi oli kunkin
sotilaan sisällinen tyydytys sekä siltä sankarilta saatu kiitos, jota
koko Eurooppa nyt oli oppinut ihailemaan.

Erityisesti saapuville kutsuttujen joukossa oli sekin nuori mies, josta
tässä kertomuksessa tullaan paljon puhumaan. Kustaa Perttilä oli vasta
kahdenkymmenen vuoden vanha; hänen sydämensä sykki tällä hetkellä
voimakkaammin kuin se oli sykkinyt taistelun verisimmässä
tuoksinassakaan. Hän aavisti kyllä, ettei jalo kuningas olisi
rankaiseva häntä hänen rikoksestaan annettua käskyä vastaan taistelun
tulisimmillaan ollessa, mutta hän punastui ja kalpeni epätietoisena
siitä, mikä mahtoi olla kuninkaan tarkoitus, kun kutsui hänet
erityisesti puheilleen, joka seikka jo semmoisenaan oli suuri
kunnianosoitus.

Kuningas oli antanut pystyttää telttansa suurien jalavain suojaan
lähelle Gross Wetteritziä, sillä kaikki lähellä olevat rakennukset oli
joko poltettu tai pirstoiksi ammuttu. Puolen tuntia odotettuaan vietiin
Perttilä telttaan. Kustaa Aadolf istui telttatuolilla nojaten
kyynärpäällään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja papereita. Hän oli
isokasvuinen ja lihavahko mies ja hänen vartalonsa täyteläisyyttä
lisäsi vielä ruumiin mukainen sotapuku. Kun Perttilä lähestyi, nosti
kuningas lempeät, henkevät silmänsä äsken allekirjoittamastaan
päiväkäskystä ja tarkasteli nuorta miestä terävällä, läpitunkevalla
katseella. Kustaa Aadolf oli hiukan likinäköinen; nähdessään oudommat
kasvot oli hänen pakko tarkistaa katsettaan ja siitä tuli hänen
silmiinsä tuo terävä ilme, joka kuitenkin kohta katosi.

-- Sinun nimesi on Perttilä? -- kysyi kuningas ikäänkuin varmistuakseen
siitä, että hän oli kuullut oikein.

-- Perttilä, teidän majesteettinne.

-- Ikäsi?

-- Kaksikymmentä vuotta.

Kuningas tarkasteli häntä, ollen kuin kahdella päällä.

-- Perttilän poika, sanoit?

Nuori ratsumies kumarsi punastuen.

-- Omituista!

Kuningas lausui tuon sanan ikäänkuin tietämättään ja jäi hetkeksi
miettimään. Sitten virkkoi hän vilkkaasti:

-- Miksi et ole ennemmin ilmoittautunut minulle? Isäsi on tehnyt minun
isälleni ja valtakunnalle suuria palveluksia. Hän siis elää vielä?

-- Hän elää, kiitollisena teidän majesteettinne hyvyydestä.

-- Todellakin?

Sekin sana syntyi kuninkaan huulilla enemmän jonkin salaisen ajatuksen
ilmauksena kuin kysymyksenä. Nuori Perttilä tunsi verensä yhä enemmän
kihoavan poskilleen ja kuningaskin huomasi sen. -- Isäsi ja minä olemme
kerran olleet epäsovussa, -- lisäsi kuningas, ja hänen huulensa
hymyilivät, samalla kuin keveä pilvi varjosti hänen kulmiaan. -- Mutta
kaikki se on jo aikoja sitten unhotettu, jatkoi hän, -- ja minua
ilahuttaa, että niin ansiokkaalla miehellä on niin urhoollinen poika.
Sinä olit noiden seitsemänkymmenen joukossa Demminillä?

-- Olin, teidän majesteettinne!

-- Miksi eivät ole ilmoittaneet sinua arvon koroitukseen osalliseksi?

-- Everstini on luvannut pitää minua muistissaan.

-- Kuninkaasi ei koskaan unhota uskollista palvelusta. Kustaa Perttilä,
minä olen äsken allekirjoittanut vänrikin valtakirjasi. Ota se ja
palvele edelleenkin kunnialla.

-- Teidän majesteettinne! -- sammalsi nuori ratsumies.

-- Minulla on vielä sinulle sana sanottava. Käytöksesi eilen oli
sääntöjä vastaan.

-- Oli, teidän majesteettinne.

-- Minä tahdon, että sotilaani tottelevat käskyjäni täsmällisesti.
Minulle on kuitenkin sanottu, että laskeuduit hevosen selästä jyrkimmän
kukkulan kohdalla ehtiäksesi pikemmin ylös.

-- Niin se oli, teidän majesteettinne.

-- Ja että sinä siitä syystä, kun muu ratsuväki teki kierroksen, ehdit
ennen muita kukkulalle, iskit kuoliaaksi kaksi itävaltalaista ja otit
ensimmäisen kanuunan.

-- Niin se oli, teidän majesteettinne.

-- Hyvä! Vänrikki Perttilä, minä annan anteeksi rikoksesi sääntöjä
vastaan ja nimitän sinut luutnantiksi suomalaisessa ratsuväessäni.

Nuori ratsumies ei saanut sanaa suustaan.

Kuningas itsekin oli liikutettu. -- Tule lähemmä, nuori mies, -- sanoi
hän. -- Tiedä, että minä kerran nuoruudessani olen tehnyt isällesi
suurta vääryyttä. Jumala, joka näkee katumukseni, on vihdoinkin suonut
minulle tilaisuuden palkita pojalle, mitä olen isälle velkaa.
Luutnantti Perttilä, sinä olet urhoollinen ja jalo ja sinut on
kasvatettu sotilaaksi; olet myöskin tuonut mukanasi sotaan neljä täysin
varustettua ratsumiestä. Ollen upseeri minun palveluksessani olet sinä
jo aatelismiehen arvoinen. Mutta ettei kukaan upseereistani, miten
suurta sukua hän lieneekin, voisi pitää sinua, talonpojan poikaa,
itseänsä halvempana, tahdon vielä antaa sinulle nimen, vaakunan ja
ritarin kannukset. Mene, nuori mies ... mene poikani, -- uudisti
kuningas ja hänen äänensä valtasi käsittämätön liikutus, -- ja osoita,
että olet ansainnut kuninkaasi kiitollisuuden!

-- Kuolemaan saakka! -- Ja tunteittensa valtaamana notkisti nuori
soturi toisen polvensa Tillyn voittajan edessä.

Kuningas nousi ylös. Se liikutus, joka hetkeksi oli kuvastunut hänen
miehekkäillä, kauniilla kasvoillaan, katosi nopeasti ja hän oli taas
majesteetillinen kuningas ja käskevä sotaherra. Nuori Perttilä käsitti,
että hänen olisi ollut poistuminen.

Siitä huolimatta viipyi hän yhä vielä polvistuneessa asennossaan ja
ojensi kuninkaalle kirjeen, joka tähän aamuun saakka oli ollut
ommeltuna hänen takkiinsa.

-- Suvaitkaa lukea tämä kirje, teidän majesteettinne! Kun minä lähdin
sotaan ja heitin jäähyväiset vanhalle isälleni, antoi hän sen minulle
ja sanoi: "Mene, poikani, ja koeta ansaita kuninkaasi suosio
uskollisuudella ja miehuudella. Ja jos kerran sen saavutat omasta
ansiostasi etkä isäsi vuoksi, ojenna hänelle silloin tämä kirje ja
sano, että siihen on kirjoitettu minun viimeinen tahtoni. Hänen jalo
sydämensä on minun tarkoitukseni käsittävä."

Kuningas otti kirjeen, avasi sen ja luki. Hänen kasvonsa näyttivät
liikutetuilta, vaikka hän koetti sitä peittää; tuo raju, tumma puna,
joka viime aikoina useinkin oli ainoa ilmaus itseänsä hillitsemään
tottuneen miehen sisäisistä taisteluista, kohosi keveänä pilvenä
kuninkaan otsalle, hehkui siinä hetkisen ja katosi sitten
näkymättömiin. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, katseli hän
ajatuksiinsa vaipuneena tuota kaunista, vaaleaveristä nuorukaista, joka
yhä oli polvillaan hänen edessään.

-- Nouse ylös! -- sanoi hän vihdoinkin. Perttilä nousi.

-- Tunnetko tämän kirjeen sisällön?

-- En, teidän majesteettinne.

Kuningas loi häneen terävän katseen ja näytti olevan tyytyväinen tuohon
rehelliseen, totuutta puhuvaan ilmeeseen nuorukaisen kasvoilla. --
Isäsi, nuori mies, -- jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, -- isäsi on
omituinen mies. Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän
talonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa
taistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla
majailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta
aatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan.

Perttilä ei vastannut. Kirkkaalta taivaalta tuleva salama oli iskenyt
pirstaleiksi hänen vereksen onnensa, kaikki hänen kunnianhimoiset
haaveensa vaakunasta ja kannuksista olivat hälvenneet kuin akanat
tuuleen.

-- Isän tahtoa on noudattaminen, -- jatkoi kuningas totisesti. -- Sitä
aatelista nimeä, jonka aioin sinulle antaa, et voi enää saada. Mutta
rauhoitu, nuori ystäväni; saat pitää miekkasi ja luutnantin
valtakirjan; niiden ja voimakkaan käsivartesi avulla olet aina raivaava
itsellesi tien kunniaan.

Ja kuninkaan viitattua kädellään poistui nuori sotilas sekavin tuntein
hänen luotaan.



3. NEITI REGINA.


Eräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai
neljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan
tornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen
tai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa
valkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa
tuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle. Nuoret tytöt antoivat kielensä
kiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt
tiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta
oikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja. Aarteitaan
peläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen
urhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja
oli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella,
vakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten
kuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen
jumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.

Neiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat
mustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat
silmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän
metsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli
jättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä
aarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että
kanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin
näinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja
Keller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi
hän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.

Neiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen
tornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain
ratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan
päin. -- Kuka mahtanee olla tuo matkamies? -- kysyi hänen haaveileva
katseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon
suureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen
rukouskammiossaan.

-- Oi! -- huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, -- oi, pyhä
neitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä
näkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja
silloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin
toista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla
munkkien messuavan _de profundis_. Pysyköön vain hänen armonsa herra
piispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.

-- Kätchen, -- torui Regina, -- varo puhumasta pahaa munkkien
messuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on
Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän
inkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.

Kätchen meni vähäksi aikaa sanattomaksi. Kohta sen jälkeen virkkoi hän
rohkeasti: -- Olisin minä vain neidin sijassa, niin ajattelisin paljon
enemmän kaunista kreivi Lichtensteiniä kuin tuota rumaa isä
Hieronymusta. Kreivi on komea ritari; suokoon Jumala, että hän
voitollisena palaisi sodasta vääräuskoisia vastaan!

-- Ja että ne kaikki tulella ja miekalla hävitettäisiin! -- lisäsi
muuan neitosista hyvin hartaasti.

-- Miesparat! -- huudahti Kätchen naurahtaen.

-- Varo itseäsi! -- uudisti neiti Regina lapsellisen totisesti. --
Vääräuskoista ei kannata sääliä. Se, joka tappaa vääräuskoisen, saa
seitsemän syntiä anteeksi, sen on isä Hieronymus minulle usein sanonut.
Vääräuskoisten vihaaminen on yhdeksäs sakramentti, ja jos yhtäkään
heistä rakastaa, on se sama kuin jos antaisi sielunsa paholaiselle.

Reginan mustat silmät salamoivat hänen puhuessaan. Näkyi, että
rippi-isän opetukset olivat juurtuneet jo syvälle.

Mutta Kätchen ei kadottanut rohkeuttaan. -- Kerrotaan, että heidän
kuninkaansa olisi lempeä ja jalo, että hän suojelee kaikkia turvattomia
eikä salli sotamiestensä harjoittaa väkivaltaa.

-- Elä usko koskaan vääräuskoisia, Kätchen! Ne voivat muuttaa itsensä
taivaan enkeleiksi.

-- Kerrotaan, että hänen sotamiehensä ovat urhoollisia ja ihmisellisiä.
Kuulin vanhan, italialaisen ratsumiehen kertovan sotamiehille tuolla
alhaalla asetuvassa, että seitsemänkymmentä vääräuskoista, joita
sanotaan suomalaisiksi, oli yli tunnin ajan puolustanut kuningastaan
1,500 napolilaista vastaan. Ja kun useimmat heistä olivat kaatuneet,
saivat toiset apua ja veivät voiton; mutta sen jälkeen sitoivat he
kaatuneiden vihollistensa haavoja samalla kuin sitoivat omien
tovereittensa.

Neiti Regina nousi ylös ja aikoi antaa ankaran vastauksen, kun
palvelija samassa ilmaantui ovelle ja ilmoitti, että kreivi
Lichtenstein, haavoistaan sairaana, oli saapunut linnaan ja anoi
vieraanvaraisuutta. Nuori neiti, joka enonsa piispan poissa ollessa oli
tavallaan linnan emäntä, kiiruhti heti tervehtimään vierasta, joka oli
hänen kaukainen sukulaisensa. Neitoset katsahtivat toisiinsa ikäänkuin
tahtoen sanoa, että tapaus oli erittäin merkillinen. He olivat jo kauan
kuiskailleet keskenään siitä, että vanha piispa oli valinnut kreivin
heidän nuoren neitinsä tulevaksi puolisoksi. Mutta turhaan olivat he
odottaneet punan nousevan hänen poskilleen, kun saapui viesti vieraan
tulosta. Joskin neiti Reginan rinnassa kyti hellempiä tunteita, näkyi
hän osaavan ne huolellisesti salata.

-- Onko totta, -- kysyi yksi neitosista, -- että vääräuskoisten
kuningas on suuressa tappelussa voittanut oikeauskoiset ja että hän nyt
on tulossa tännepäin jumalattoman joukkonsa kanssa?

-- Niin sanotaan, -- vastasi toinen. -- Mutta tänne hän ei voi tulla.
Meikäläiset ovat pystyttäneet ruotsalaisen pyhimyksen Birgittan kuvan
hänen tielleen Thyringenin metsään ja se on kyllä estävä hänet edemmä
pääsemästä.

Sill'aikaa oli neiti Regina laitattanut vieraansa varalle yhden piispan
omista huoneista ja pitänyt huolta siitä, että häntä hyvästi
hoidettaisiin. Nuori kreivi Lichtenstein oli komea, solakka
nuorukainen, tummaverinen kuin espanjalainen ja hänen silmänsä
hehkuivat melkein yhtä tulisesti kuin Reginan. Hän lähestyi linnan
nuorta emäntää horjuvin askelin, ja kuitenkin täytyi tämän luoda
silmänsä maahan kreivin katseilta. -- Kuinka voinkaan kyllin kiittää
taivasta näistä haavoistani -- sanoi hän -- jotka sallivat minun saada
teidät hoitajakseni!

Hänen haavansa olivat monet, mutta henki ei ollut vaarassa. Jouduttuaan
vangiksi Breitenfeldin luona, oli hän kohta sen jälkeen uupuneena veren
vuodosta päässyt vaihdon kautta vapaaksi ja kiiruhtanut tänne saamaan
takaisin voimansa ja terveytensä sydämensä valitun läheisyydessä. --
Mutta, -- lisäsi kreivi, -- levottomuudella olen kuullut, että
saaliinhimoinen vihollinen vyöryttää tuhoavana tulvana joukkojaan tänne
Frankkien hedelmällisiin laaksoihin. Minä kiiruhdin tänne sitä pikemmin
vaan, jakaakseni teidän kanssanne, kaunis Regina, samat kohtalot ja
samat vaarat. Olkaa levollinen! Königshofen on vastustava vihollista,
ja isä Hieronymus, joka haavoitettuna niinkuin minäkin pääsi pakenemaan
Breitenfeldistä, yllyttää parhaillaan maakansaa vastarintaan.

-- Mutta luuletteko, -- kysyi Regina levottomasti, -- että nuo
jumalattomat uskaltavat tunkea tänne saakka?

-- Pyhimykset valvovat, ettei teille, ihana impi, ole mitään vahinkoa
tapahtuva, -- vastasi kreivi vältellen. -- Saamme sitäpaitsi piankin
varmempia tietoja.

Samassa katsahti Regina ulos ikkunasta ja näki joukon ratsumiehiä
laskevan täyttä karkua linnaa kohti. -- Ellen erehdy, -- huudahti hän,
-- on se isä Hieronymus itse, joka palaa tänne!

-- Huonoja enteitä! mutisi kreivi itsekseen.

Regina ei ollut erehtynyt; se oli isä Hieronymus, joka ajoi nostosillan
yli linnan pihaan. Hän oli ulkoapäin nähden pienoinen, vähäpätöisen
näköinen mies, kalpea ja laiha, hänen piirteensä olivat terävät ja
osoittivat lujaa tahtoa, ja silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa,
joista niiden katseet alinomaa lentelivät levottomasti esineestä
toiseen. Tuo pieni mies oli kirkon vitsa, niinkuin Wallenstein oli sen
miekka. Hänen monet ihailijansa vertasivat häntä Paavaliin, jolla oli
jalopeuran uljuus kätkettynä heikkoon ruumiiseen, mutta monet katkerat
taistelut olivat tehneet jalosta leijonasta viekkaan ja säälimättömän
julman pantterin. Tämä mies piti itseään uskonsa marttyyrina ja uhrasi
sen vuoksi arvelematta kaikki muutkin. Mustan kaapunsa ympärille oli
hän sitonut hamppuköyden, josta pitkä miekka riippui. Hänen päälakensa
ei ollut enää kiiltävän paljas niinkuin ennen; hänen haavoitettu päänsä
oli peitetty mustaan nahkakalottiin, joka vaikutti kamalasti kalman
kalpeita kasvoja vasten. Ei koskaan ollut pelätty jesuiitta ollut
kammottavamman näköinen. Kaikki sotamiehet tekivät kunniaa, kaikki
linnan palvelijat kiiruhtivat kuulemaan hänen käskyjään. Salainen
ahdistus valtasi läsnäolijat. Tuntui siltä kuin kuolema ja
onnettomuudet olisivat hänen seurassaan ajaneet Würzburgin linnan
porteista sisään.

Munkki tarkasti nopeasti linnan pihalle asetetun miehistön ja tervehti
sitten neiti Reginaa hymyilyllä, jonka tarkoituksena varmaankin oli
lieventää hänen ulkomuotonsa kamaluutta, mutta joka vain teki sen kahta
vastenmielisemmäksi. -- Pyhä Patrikki ja kaikki pyhimykset suojelkoot
teitä, armollinen neiti! Ajat ovat pahat, hyvin pahat! Pyhä neitsyt on
sallinut pakanain tunkea aina meidän porttiemme edustalle ... meidän
syntiemme vuoksi! -- lisäsi hän tehden hartaan ristinmerkin.

-- Entä Königshofen? -- kysyi kreivi Fritz, joka jo aavisti, minkä
vastauksen tulisi saamaan.

-- Petollinen komentaja on antautunut.

-- Entä talonpojat, jotka vastustivat vihollisen kulkua metsän läpi?

-- Kaikki hajosivat ne kuin akanat tuulessa ... meidän syntiemme
vuoksi.

-- Entä pyhän Birgittan kuva?

-- Nuo jumalattomat kerettiläiset ovat pystyttäneet sen pellolle
variksen pelätiksi. -- Mutta mitä näen minä, tyttäreni? -- jatkoi hän
ja hänen äänensä kävi käskevän teräväksi. Te olette vielä täällä, ja
linna on täynnä naisia ja lapsia, kun vihollista odotetaan saapuvaksi
joka hetki?

-- Neiti Reginan ei tarvitse pelätä henkeään, niinkauan kuin tämä käsi
voipi miekkaa heiluttaa, -- virkkoi kreivi Fritz.

-- Linnassa on ruokavaroja vuoden ajaksi, -- sanoi Regina. -- Mutta te
olette uupunut, kunnianarvoinen isä, te olette haavoitettu ja kaipaatte
lepoa. Sallikaa minun hoitaa haavojanne; teidän päänne on haavoitettu.

-- Ei se tee mitään, tyttäreni, ne ovat pikku asioita. Kuka nyt joutaa
minua ajattelemaan? Teidän täytyy poistua täältä, poistua heti
paikalla ... vahvasti varustettuun Aschaffenburgiin.

-- Pelkäänpä sen jo olevan myöhäistä, -- huudahti kreivi Fritz, joka
oli katsellut ikkunasta jokea ja kaupunkia.

-- Pyhä Maria, ovatko ne jo täällä?

Jesuiitta ja neiti Regina juoksivat ikkunaan. Ilta-aurinko kultaili
viimeisillä säteillään Würzburgin kaupunkia ja sen ympäristöä.
Ratsumiehiä näkyi täyttä karkua rientävän kaupungin katuja pitkin ja
linnaa kohti liikkui jo parvittain pakenevia kaupunkilaisia, munkkeja
ja nunnia, vaimoja ja lapsia, jotka kiireissään kuljettivat mukanaan
kuormarattaille sälytettyjä tavaroitaan. Kaupungin takana
Schweinfürtenin puolella näkyi jo osasto ratsumiehiä liikkuvan
Main-virran itäistä rantaa pitkin. Uhkaavasta, mutta varovasta
lähenemisestään päättäen olivat ne ruotsalaisen sotajoukon etujoukkoja.

-- _Maledicti Fennones!_ -- huudahti jesuiitta ja sanomattoman vihan
ilme leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan. -- Ne lentävät kuin linnut,
nuo kirotut kerettiläiset. Haljetkoon maa heidän allaan! -- Ja
hurjistuneena riensi hän ulos järjestämään linnan puolustusta.

Piispan linna, jota myöskin kutsutaan Marienburgiksi, kohosi siinä
vanhoine muureineen Main-virran oikealla rannalla olevalla kukkulalla.
Joen puolella kaupunkia oli kukkula äkkijyrkkä ja korkea, mutta
vastaiselta puolelta oli se viettävä ja helposti noustava. Kuun
puoliskon muotoinen portin edustalle tehty vallitus oli vankkana
etuvaruksena linnaan hyökkääviä vastaan; jos vihollinen oli tämän
esteen voittanut, oli hänellä sisäpuolella odotettavanaan syvä,
kallioon hakattu hauta, ja jos hän onnellisesti oli päässyt senkin yli,
kohosi hänen edessään sisäinen ja korkein linnanmuuri, täynnä rautaan
puetuita sotilaita, valmiina raskailla piilukko-pyssyillään ampumaan
kuoliaaksi jokaisen, joka vain uskalsi lähetä, tai tappamaan hänet
pitkillä pertuskoilla, tai musertamaan isoilla, muurille kootuilla
kivillä. Kun sen lisäksi muistaa, että ainoa pääsypaikka joen yli oli
kaitainen silta ja että linnan 48 kanuunaa suojelivat kaupunkia ja
etäämpänä olevaa ympäristöä, niin ei ole ihme, että Keller, jolla oli
1,500 urhoollista miestä komennettavanaan ja kaikkia tarpeita yllin
kyllin, oli voinut rauhoittaa lähtevän piispan mielen.

Mutta Kustaa Aadolfillakin oli omat syynsä ottaa haltuunsa tämä linna
hinnasta mistä hyvänsä. Tilly oli haalinut apujoukkoja kaikilta
haaroilta ja marssi nyt, muutamia viikkoja Breitenfeldin tappelun
jälkeen, täysin varustettuna ja yhtä kostonhimoisena kuin ennenkin,
30,000 miehen kanssa Hessenistä Würzburgin linnan avuksi. Kuningas
kehoitti kaupunkia antautumaan, mutta kun ilta oli jo myöhäinen, oli
hyökkäys jätettävä seuraavaan päivään. Aamulla antautuikin kaupunki.
Keller oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen, vetäytyäkseen kaikkine
miehineen linnaan, jonne häntä seurasi joukko pakolaisia ja jonne
kaupungin kallisarvoinen omaisuus kuljetettiin; sen jälkeen ammutti hän
ilmaan kaksi kaarta Main-virran sillasta ja sulki siten vihollisen
tien.

Mutta palatkaamme linnaan takaisin.

Tänä yönä eivät piispan linnassa nukkuneet muut kuin pienet
rintalapset. Alinomaa tulvi sisään joukoittain uusia sotamiehiä,
munkkeja ja naisia; rämisten ajoi kuormavaunuja toinen toisensa perästä
linnan portista sisään; holvit kaikuivat vartijain ja upseerien huutoja
ja lasten parkunaa, ja tämän sekasorron seasta kuului selvästi munkkien
messuava ääni, kun he linnan kappelissa kutsuivat pyhää neitsyttä ja
kaikkia pyhimyksiä tämän linnan avuksi, joka oli katolilaisten vankin
turvapaikka koko Frankkien maassa.

Saadakseen sijaa tälle ihmisjoukolle oli neiti Regina antanut heidän
käytettäväkseen sekä piispan huoneet että myöskin kaksi omaa asumaansa,
komeasti sisustettua salia, ja muuttanut itse neitsyineen kahteen
pieneen kamariin itäisessä tornissa. Turhaan koetettiin hänelle
vakuuttaa, että tämä paikka oli enimmin uhattu; hänellä oli tästä paras
ja laajin näköala koko linnasta, ja siitä ei hän suostunut luopumaan.
-- Älkää estäkö minua, -- vastasi hän jesuiitan varoituksiin, -- minä
tahdon nähdä, miten vääräuskoiset kaatuvat ja vuodattavat vertaan. Se
on oleva ihana näky!

-- Amen, -- vastasi isä Hieronymus. -- Sinä tiedät, että ihmeitä
tekevät Marian kuvat, joista toinen on puhtaasta kullasta, toinen
kullatusta puusta, suojelevat tätä linnaa. Minä pystytän huoneeseesi
puisen Marian kuvan, se on kääntävä vihollisten kuulat niinkuin
höyhenpallot sinun tornisi muureista.

Jo aamun koittaessa seisoi neiti Regina tähystämässä tornin pienestä
ikkunasta. Näköala oli loistavan ihana. Aamuaurinko oli alkanut
valaista syyspukuunsa pukeutuneita kukkuloita, joiden rinteillä
viinitarhat vielä vihertivät ja joiden juurella Main-virta poimueli
kuin hopealla helattu, kultainen vyö. Kaupungista näkyi liikettä ja
parhaillaan saapui sinne neljä ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä
liehuvine lippuineen ja toitottavine torvineen: ritarien haarniskat
välkkyivät päivän valossa ja upseerien hattutöyhdöt hulmusivat
tuulessa. Pelko ja uteliaisuus taistelivat tätä nähdessä nuorten
neitosten rinnoissa.

-- Näetkö -- sanoi neiti Regina Kätchenille -- noita kahta ratsastajaa
keltaisissa puvuissaan, noita, jotka ajavat kerettiläisjoukon
etunenässä?

-- Kuinka komeilta he näyttävät! Nyt kääntyvät he kulman taa ... nyt
näkyvät he taas. Katsokaa, kuinka kaikki väistyvät heidän tieltään!

-- Kutsukaa tänne kreivi Fritz. Hän on ollut kolmatta viikkoa
ruotsalaisten leirissä ja tuntee heidän päällikkönsä.

Kreivi, joka haavojensa vuoksi ei voinut ottaa osaa linnan
puolustukseen, noudatti mielellään kauniin neidin kutsumusta.
Ruotsalaiset olivat ottaneet kaupungin haltuunsa ja alkoivat
hajanaisissa joukoissa näyttäytyä rannalla ja rikotun sillan luona.
Samassa alkoivat linnan tykit ampua. Milloin tuolla milloin täällä iski
kuula ruotsalaisten keskeen, jotka parhaansa mukaan koettivat hakea
suojaa rantarakennuksien takaa.

-- Auta, pyhä Maria, tuolla kaatui mies kuolleena maahan! -- huudahti
Kätchen, joka ei voinut salata osanottoaan.

-- Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty! -- virkkoi vanha Dorthe,
neiti Reginan imettäjä, jonka isä Hieronymus oli määrännyt vartioimaan
kaikkia hänen tekojaan.

-- Mutta onhan kauheata tappaa.

Kreivi Fritz hymyili.

-- Neitsyt Kätchen, olisittepa nähneet Breitenfeldin tappotanteren!
Yhdeksäntuhatta ruumista.

-- Se on inhoittavaa.

-- Voitteko sanoa minulle, kreivi, ketä nuo ratsumiehet ovat, jotka
keskellä kuulasadetta seisovat rannalla ja näyttävät tarkastelevan
linnaa?

-- Suokaa anteeksi, suloinen serkkuni, ruudin savu alkaa himmentää
näköalaa. Nuo ratsumiehet ... mutta toden totta, siinähän on kuningas
itse ja kreivi Pietari Brahe. Minä surkuttelen heitä, jos isä
Hieronymus tuntee heidät. Silloin hän suuntaa kaikki linnan kanuunat
tuohon yhteen ainoaan paikkaan.

Nämä sanat kuultuaan hiipi vanha Dorthe salaa huoneesta.

-- Kuinka, serkkuni, te säälitte vääräuskoisten ruhtinasta?

-- Miksi salamoivat silmänne, kaunis Regina, niin synkästi? Te, joka
olette niin jalo ja hellä, te kai ymmärrätte, että voin tuntea
osanottoa urhoollista ja jalomielistä vihollistakin kohtaan. Ruotsin
kuningas on sankari, joka ansaitsee ihailuamme yhtä suuressa määrin
kuin vihaammekin.

-- En ymmärrä teitä. Hänhän on vääräuskoinen!

-- Suokoon Jumala, ettei hän pääsisi näiden muurien sisälle ja ettette
tulisi vastakaan ymmärtämään minua paremmin kuin nyt... Katsokaa, he
valmistautuvat siltaa valloittamaan ... he heittävät lankkuja kaarien
päälle. Se on uhkarohkeaa.

-- Tuolla kaatui neljä miestä yhdellä haavaa! -- huusi Kätchen.

-- Minä tunnen heidät, -- huudahti kreivi Fritz, innostuen yhä enemmän
sodan melusta ja kasvavasta kanuunain paukkeesta, joka pani linnan
muurit vavahtelemaan. -- Minä tunnen heidät, he ovat skottilaisia. Ei
ole yhtään urhoollisempaa joukkoa koko Ruotsin sotaväessä; skottilaiset
ja suomalaiset ovat aina ennen muita siellä, missä vaara on suurin.

-- Älkää liiaksi kiitelkö, serkku, nyt skottilaisenne jo väistyvät, he
eivät uskalla tehdä tuota vaarallista hyppäystä.

-- Mutta siihen tarvitaankin yliluonnollista uskallusta. Neljäkolmatta
jalkaa syvällä tuon kapean lankun alla pauhaa virtava joki.

-- Kaksi solakkaa upseeria juoksee lankkua pitkin.

-- Veljekset Ramsay, molemmat aivan nuoria. Minä tunnen heidät
sinisistä sotavöistään. He rakastavat molemmat samaa naista ja kantavat
hänen värejään, rakastamatta kuitenkaan silti toisiaan sen vähemmän.

-- Oi, taivas heitä varjelkoon!... Oi, pyhä Maria, se on kauheaa! -- Ja
Kätchen kätki kasvonsa esiliinaansa. Urhoolliset skottilaiset olivat
tuskin ehtineet puoli siltaan, kun heidän nähtiin horjuvan, kadottavan
tasapainonsa ja syöksyvän suin päin jokeen. Hetken aikaa nähtiin heidän
taistelevan kuohuja vastaan, mutta pian he vihollisten luotien
lävistäminä uupuivat, raskas sotisopa veti pohjaan ... vielä hetkinen,
ja ritarilliset nuorukaiset katosivat veden alle.

-- Sinä iloitsit eilen sodasta, -- sanoi neiti Regina kylmästi, vaikka
hänen sydämensä sykki korvaan kuuluvasti.

-- Voi, voi, enhän minä iloinnut kuin kauneista ritareista, soitosta ja
tanssista, mutta en tämmöisestä kauheasta! -- huudahti Kätchen itkien.

-- Skottilaiset väistyvät! -- huudahti kamarineitosista muuan.

-- Niin näyttää, -- sanoi kreivi hitaasti, -- mutta ruotsalaiset
menevät parhaillaan joen poikki venheillä.

-- Skottilaiset juoksevat taas lankkua myöten!

-- Arvasinhan sen, -- vastasi kreivi kylmästi.

-- Auta taivahinen, he tulevat yli, he ottavat rannan haltuunsa.
Meikäläiset tekevät hyökkäyksen.

-- Varokaa itseänne, neiti Regina, elkää ojentautuko tuolla tavalla
ulos ikkunasta. Ruotsalaiset tähtäävät tykkinsä juuri tätä tornia
kohti.

-- Pelkäättekö kreivi? -- Regina hymyili tuota kysyessään.

Lichtenstein punastui.

-- Luulen osoittaneeni tarpeeksi selvään, etten pelkää. Kuunnelkaa
hiukan ja te erotatte joka toinen minuutti suhinan, jonka syytä ette
tunne, ja rapinan, joka tulee kuin putoavista kivistä. Minä voin sanoa
teille, mitä se on. Se on kanuunan kuulain suhinaa, neitini; te
ymmärtäisitte helpommin tuota soittoa, jos ei melu tuolla ulkona teitä
huumaisi. Puolen tunnin kuluessa ovat luodit jo repineet palasen
toisensa perästä tornin muurista ja aina melkein samasta paikasta. Ne
eivät ole mitään sokeriherneitä, serkkuseni. Nuo ruotsalaiset ovat
oppineet ampumataitonsa paholaiselta itseltään.

-- Te luulette todellakin...?

-- Että ruotsalaiset tahtovat ampua maahan tämän tornin täyttääkseen
sen raunioilla vallihaudan. Minä olen varma siitä, ja luulen, että he
myöskin siinä onnistuvat. Henkenne ei ole hetkeäkään täällä turvattu,
teidän täytyy siirtyä pois täältä!

-- Heti, armollinen herra, heti! Tulkaa neiti! -- huudahti Kätchen ja
koetti lempeällä kädellä vetää nuoren emäntänsä mukanaan. Mutta Reginan
mieli oli kiihoittunut. Hän oli aina tottunut käskemään, hän oli
syntyjäänkin uhkamielinen, monet vastakohdat taistelivat hänen
luonteessaan ja hänen uskonnollinen kiihkonsa oli jesuiitan ainaisesta
vaikutuksesta ylimmilleen yltynyt ... hän peräytyi askelen, tarttui
kullattuun Marian kuvaan, jonka isä Hieronymus oli lähettänyt häntä
suojelemaan ja asetti sen eteensä ikkunalle. -- Menkää, -- sanoi hän,
-- jos olette niin heikkouskoinen, ettette luota pyhimyksien suojeluun!
Minä jään tänne, eivätkä kerettiläisten kuulat minulle mitään mahda!...

Neiti Regina ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun vinoon kulmaan muuria
vasten kimmonnut kuula jo raastoi irti palasen ikkunanpielen
ulkolaidasta, kivensirpaleita ja kalkin murua tuiskusi sisään
ikkunasta, Marian kuva kaatui maahan ja peitti neiti Reginan
tomupilveen.

-- Pois täältä! Näettehän nyt itsekin! -- huudahti kreivi. -- Mennään,
mennään! -- huusivat kamarineitsyet pelkoonsa menehtymäisillään. Mutta
neiti Regina, joka hetkisen oli ollut hämillään, selvisi pian
hämmästyksestään, nojautui ottamaan ylös kuvaa ja sanoi uskoonsa
luottaen: -- he eivät mahda mitään pyhälle neitsyelle.

Mutta hän pettyi. Puusta tehty Marian kuva oli haljennut kahteen,
kolmeen osaan. Kreivin huulille ilmaantui hetkiseksi epäuskon ivallinen
hymy; ja nyt sai hän vastustelematta viedä hämmästyneen serkkunsa
vaarallisesta huoneesta.

Sill'aikaa kuin tämä tapahtui tornissa, oli Keller nopeasti ja
taitavasti johtanut linnan puolustusta. Hän ei tosin voinut estää
vihollista tulemasta joen yli, mutta kuta lähemmä linnaa he tunkivat,
sitä lähemmä tulivat he myöskin hänen kanuunoitaan. Kauheasti tuhosivat
ne eteenpäin ryntäävän vihollisen rivejä, eivätkä ruotsalaiset koko
sinä päivänä saaneet mitään aikaan.

Isä Hieronymus kulki munkkeineen muureja pitkin, ripotti pyhää vettä
kanuunain päälle ja teki ristinmerkkejä sankkien kohdalla. Vanha Dorthe
oli kuiskannut jotakin hänen korvaansa ja jesuiitan koko huomio oli
kääntynyt siihen paikkaan, missä äsken nähtiin nuo kaksi keltaiseen
haarniskaan puettua ratsumiestä. Arvoisa hengen mies ojensi omalla
kädellään yhden linnan suurimmista kanuunista tuota paikkaa kohti;
mutta ennenkuin hän laukaisi, laskeutui hän polvilleen ja luki
peräkkäin neljä _pater nosteria_ ja neljä _ave Mariaa_. Sen tehtyä
pamahti tykki, mutta turhaan sai jesuiitta tähystellä sen vaikutusta.
Vahingoittumattomina, liikkumattomina, niinkuin ennenkin, näkyivät
molemmat ratsumiehet seisovan siellä, sittenkun ruudin savu oli
hälvennyt. Hieronymus arveli nyt, ettei neljä _paterin ja avea_ ollut
riittänyt, luki sentähden kahdeksan kappaletta kumpiakin ja antoi
kanuunan toisen kerran pamahtaa samaan suuntaan. Turhaa työtä! Kuulat
näyttivät välttämällä välttävän sattumasta. Kohtalo ei ollut vielä
määrännyt Kustaa Aadolfin kuolinhetkeä ja tahtoi kai säästää Pietari
Brahen Suomea varten. Kuka voi laskea, mitä olisi tullut Ruotsin
voitoista ja Suomen sivistyksestä, jos jesuiitan murhaava kuula olisi
maaliinsa osunut!

Isä Hieronymus raivosi. Vielä kerran oli hän aikeessa koettaa onneaan
kahdentoista _paterin ja aven_ avulla, kun joku kosketti häntä
olkapäähän, ja hänen takanaan seisoi vanha sotilas, joka kreivi
Lichtensteinin kanssa oli ollut ruotsalaisten vankina. -- Heittäkää
sikseen tuo, -- sanoi vanhus varoittavalla äänellä; -- se vain kuluttaa
ruutia turhan päiten; miestä, johon tähtäätte, on mahdoton satuttaa:
_hän on loihdittu_.

Jesuiitan taikausko oli tällaisissa asioissa suurempi kuin hänen
viekkautensa. Hän käännähti nopeasti ja mutisi hiljaa:

-- Minun olisi pitänyt se arvata. Mutta mistä tiedät, että hän on
loihdittu? -- jatkoi hän, korottaen ääntään.

-- Sen kuulin ruotsalaisten omassa leirissä. Kuninkaalla on oikeassa
etusormessaan pieni, kuparinen sormus, täynnä taikamerkkejä. Sen on hän
nuoruudessaan saanut muutamalta noita-akalta Suomessa, ja niin kauan
kuin hänellä on se sormessaan, ei häneen pysty lyijy eikä rauta, ei
tuli eikä vesi.

-- Ei mikään pysty häneen, sanot? O, _maledicti Fennones_, miksi
seuraatte minua kaikkialle?

-- Ei rauta eikä lyijy, -- jatkoi sotamies kuiskaavalla äänellä, mutta
jos minä tohtisin, neuvoisin teille toisen keinon...

-- Puhu, poikani! Saat siitä jo ennakolta synninpäästön.

-- Mutta, korkea-arvoinen isäni, se keino on syntinen.

-- Pyhää ja oikeaa asiaa edistäessä pyhittää tarkoitus keinot. Puhu,
poikani!

-- Kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, hänet tappaa...

-- Ei, poikani, ei, sitä emme uskalla käyttää. Jos se olisi ollut
lasinen tikari, tai hieno, kuolettava myrkky, se olisi mennyt mukiin,
mutta kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, ei, poikani, älkäämme
sitä ajatelkokaan.

Ilta oli pimennyt ja tuhon ja tapon työ siksi päiväksi päättynyt.
Uupuneet sotilaat virvoittivat itseään ruualla ja juomalla, ja Keller
kannatti esille jaloja viinejä rohkaistakseen heidän mieliään. Neiti
Regina oli muuttanut linnan sisempiin huoneisiin; kreivi Fritz oli
mennyt levolle. Kohta ei kuulunut linnassa muuta kuin vartijain
huutoja, juopuneiden sotamiesten rivoja lauluja ja iloista melua
pidoista, jotka Keller oli pannut toimeen upseeriensa iloksi linnan
suuressa salissa. Mutta komeassa linnan kirkossa, ylimpänä alttarin
kohdalla, seisoivat neitsyt Marian ja Vapahtajan puhtaimpaan kultaan
valetut kuvat ja heidän ympärillään apostolien kuvat hienoimmasta
vuorihopeasta; keskiyön messu oli jo ohi ja munkit olivat toinen
toisensa perästä hiipineet levolle tai -- viinipikarin ääreen. Yksi
ainoa yksinäinen olento nähtiin vain vielä polvillaan alttarin edessä,
ja ikuisesti palava lamppu valaisi heikosti rukoilevan jesuiitan
kalmankalpeita kasvoja.

-- Pyhä Maria, -- rukoili hän, -- anna anteeksi arvottomalle
palvelijallesi, että hän uskaltaa ojentaa kätensä ryöstääkseen
kaistaleen sinun kultaisesta vaipastasi. Sinä tiedät, oo kaikkein
pyhin, että se tapahtuu hyvässä ja pyhässä tarkoituksessa, että se
tapahtuu sinun ja pyhän kirkkosi pahimman vihollisen, vääräuskoisten
ruhtinaan kukistamiseksi, hänen kukistamisekseen, jonka pakanalliset
suomalaiset ovat jumalattomilla taikatempuillaan loihtineet
oikeauskoisten katolilaisten miekkaa ja kuulia kestämään. Anna niin
tapahtua, että se kulta, jonka sinun kunniaksesi vuolen ihanasta
vaipastasi, lävistäisi vääräuskoisten kuninkaan synnillisen sydämen, ja
minä lupaan, oo pyhä Maria, sen sijaan, mitä olet kadottanut,
lahjoittaa sinulle kallisarvoisen juhlapuvun sametista ja kalliista
kivistä sekä panna kolme kullattua vahakynttilää, yöt ja päivät
palamaan sinun kuvasi edessä. Amen.

Kun isä Hieronymus oli tämän rukouksensa lopettanut, nosti hän vavisten
kasvonsa ylös ja hänestä näytti kuin olisi pyhän neitsyen kuva
ikuisesti palavan lampun valossa nyökäyttänyt hyväksyvästi päätään
vastaukseksi hänen kummalliseen pyyntöönsä.



4. NEITI REGINAN VALA.


Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeinen päivä oli verinen ja kuuma.
Ruotsalaiset ampuivat linnaa kiihkeästi ja lähenivät sen muureja
taitavasti kaivettuja vallihautoja myöten. Keisarilliset puolustivat
asemaansa urhoollisesti hekin. Molemmille puolille oli aika kallista,
sillä muutamien päivien kuluttua voisi Tilly hyökätä Ruotsin kuninkaan
selkään ja siitä seuraisi varma tappio ruotsalaisille, varma pelastus
piiritetyille.

Neiti Regina oli nyt kamarineitsyineen sulkeutunut linnaan ja
kadottanut vapaan, huvittavan näköalansa. Mutta sitä enemmän olikin
hänellä puuhaa muissa askareissa. Yhä enemmän kasvoi haavoitettujen
luku, joita täytyi hoitaa ja sitoa; nuori neito kulki kuin lempeä
enkeli vuoteelta vuoteelle linnan suuressa salissa, jonne haavoitetut
oli sijoitettu, hänen kätensä vuodatti palsamia haavoihin; hänen hellät
sanansa vuodattivat lohdutusta sydämiin. Hän puhui siitä pyhästä
asiasta, jonka vuoksi he verensä vuodattivat; hän lupasi kultaa ja
kunniaa niille, jotka jäivät elämään, ikuisen autuuden niille, jotka
taistelussa kaatuivat.

Kanuunain pauke oli niin kovaa, että vanhat muurit vavahtelivat. Neiti
Regina muisti, että hän oli unohtanut torniin rukousnauhansa, jota nyt
tarvittiin sairasten rukouksia varten. Jo seisoi hän suuren asesalin
kynnyksellä, kun kauhea rytinä ja jyske pani koko linnan horjumaan
perustuksiaan myöten. Kalpeana hämmästyksestä pysähtyi hän ja samassa
syöksyi sisään kreivi Lichtenstein.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi nuori neito.

-- Kiittäkää pyhimyksiä, neitini, että eilen tottelitte ystävänne
neuvoa. Torni on kukistunut.

-- Ja mekö olemme hukassa?

-- Ei vielä. Ruotsalaiset olivat laskeneet, että torni kukistuessaan
täyttäisi vallihaudan. Se on kuitenkin kaatunut sisään päin. Vihollinen
näkyy aikovan yrittää rynnäkköä. Tulkaa tänne ikkunaan, tästä näemme
linnan muurin. Näettekö, isä Hieronymus on polvillaan suuren kanuunan
ääressä. Hän tähtää Ruotsin kuninkaaseen.

Kreivi oli oikeassa. Jesuiitan haukansilmät tuijottivat rävähtämättä
yhteen ainoaan paikkaan ja hänen huulensa näkyivät hätäisin kiirein
mutisevan rukouksen toisensa perästä. Hänen väijyvät silmänsä olivat
keksineet Kustaa Aadolfin, joka nyt niinkuin eilenkin istui hevosensa
selässä Pietari Brahen vieressä. Molemmat olivat he pysähdyttäneet
ratsunsa aivan lähelle ulkovarustuksia; sorakoko suojeli heitä kyllä
muskettitulelta, mutta ei nähtävästi riittänyt seisauttamaan suurempia
kanuunankuulia. Isä Hieronymus luotti siihen raskaaseen lyijykuulaan,
jonka sydämeen hän paastoten, valvoen ja rukoillen oli valanut neitsyt
Marian vaipasta vuolemaansa kultaa. Hän kumartui tähtäämään kanuunaa,
hänen silmänsä mustuaiset pienenivät, hänen sieraimensa suurenivat ja
tohisivat vihaa ja kiukkua, samalla kuin latinalaisia rukouksia
tulvimalla tulvi hänen huuliltaan... Nyt ojensi hän nopeasti
vartalonsa, piirsi palavalla sytyttimellä ristin muotoisen kuvion
ilmaan ja laukaisi.

Tulta ja savua syöksyi ulos kanuunan suusta. Voi kirousta, voi kiukkua!
Kun savu hälveni, nähtiin molempien ritarien yhäkin vain
vahingoittumattomina ratsastavan hiukan syrjään. Mutta tällä kertaa oli
kuolema ollut Kustaa Aadolfin kintereillä, sillä kuula iski sorakokoon
aivan hänen viereensä ja ajoi hiekkaa ja tomua hänen ja Brahen päälle.

Uupuneena ja kiukuissaan jesuiitta kiiruhti alas muurilta.

-- Odota, sinä Belialin kuningas, -- mutisi hän mennessään, -- odota,
että vielä kerran varastan sen sormuksen, joka suojelee sinua, ja varo
silloin itseäsi!

Nyt antoi kuningas käskyn rynnätä linnan ulkovarustuksia vastaan.
Akseli Lilje, Jaakoppi Ramsay ja Hamilton kiiruhtivat esiin
joukkoineen. Äärettömät olivat ne vaikeudet, jotka heillä oli
voitettavinaan. Kuulien ja iskujen alituisessa tuiskinassa täytyi
heidän ensin kiivetä ylös jyrkkää vuoren rinnettä, hypätä sitten
vallihautaan ja lopuksi kiskoa itsensä valleille. Edellä muista
karkasivat pohjalaiset ja skottilaiset eteenpäin, hillittömästi,
vastustamattomasti. Etumaiset heitettiin takaisin halaistuin päin;
miekat hampaissa kiipesi kohta toisia sijaan ylös vallille.
Kuningas itse ratsasti niin lähellä kuin voi, kehoittaen väkeään aina
uusiin ponnistuksiin. Musketinkuula repäisi pois palan hänen
puhvelihansikkaastaan, tekemättä mitään sen enempää vahinkoa. Se usko
oli yleinen, että Kustaa Aadolf oli haavoittumaton.

Kahden tunnin verisen taistelun jälkeen olivat skottilaiset ja
suomalaiset päässeet voitolle. Tärkeät ulkovarustukset oli valloitettu
ja vihollinen vetäytyi takaisin linnan muurien suojaan. Kello oli
silloin neljän seuduilla iltapäivällä.

Tämän edun saavutettuaan levähtivät ruotsalaiset -- muutamia tunteja.
Pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että kuuluisa sinikeltainen
prikaati saisi seuraavana päivänä aamun koittaessa tehdä hyökkäyksen
linnaan. Kuningas valitsi pohjalaiset tämän vaarallisen yrityksen
johtajiksi, mutta skottilaiset, jotka olivat kadottaneet paljon väkeä,
saisivat tällä kertaa levähtää. Taru kertoo, että urhoollinen Hamilton
katsoi tämän niin suureksi loukkaukseksi, että hän heti paikalla pyysi
eronsa ja jätti sotajoukon.

Piiritettyjen tila ei ollut läheskään toivoton. Heillä oli vielä noin
tuhat taisteluun kykenevää miestä, jotka he nyt, kun ulkovarustuksia ei
enää tarvinnut suojella, sitä helpommin voivat koota yhteen paikkaan.
Mutta he olivat kadottaneet uskonsa voittoon ja tämä tappio oli
suurempi kuin mikään muu. Turhaan koetti Keller rohkaista heidän
mieliään; turhaan kuljettivat munkit kultaista Marian kuvaa muureja
pitkin. Yön pimetessä oli kaikki sekaisin, sotamiehet eivät totelleet
enää käskyjä ja suurimmat pelkurit tuumivat jo keskenään, eiköhän olisi
parasta pelastua pakenemalla yön selkään.

Keskiyön aikaan oli neiti Regina polvillaan linnan kappelin alttarin
edessä ja rukoili tulisella hartaudella Jumalan äidin kuvaa.

-- Pyhä Maria, -- sanoi hän, -- suojele tätä linnaa, suojele katolista
uskoasi vääräuskoisten hävitykseltä! Ja jos tahtosi on, että tämä linna
kaatuu, anna sen silloin kukistuessaan haudata alleen vihollisemme,
jotka ovat sinunkin vihollisesi ja ennen kaikkia muita tuo jumalaton
kuningas, heidän ruhtinaansa, sekä hänen pakanalliset suomalaisensa,
jotka tänään ja monta kertaa ennenkin ovat kaikista katkerimmin
taistelleet pyhää asiaasi vastaan.

-- Amen! -- sanoi ääni takanapäin, ja kun hän kääntyi, näki hän isä
Hieronymuksen seisovan vieressään. Hänen olentonsa oli synkän
juhlallinen, synkkä hymyily väreili hänen kalpeilla huulillaan. --
Tiedätkö, mitä anot, tyttäreni? -- kysyi hän.

-- Voittoa katoliselle uskolle! Kuolemaa vääräuskoisille!

-- Olet nuori ja ihmisen mieli on muuttuvainen. Onko sinulla voimia
vihata uskosi vainoojia, jos tapahtuisi niin, että joskus joutuisit
kiusaukseen rakastaa jotakuta heistä?

-- On minulla, isä, aivan varmaan on.

-- Olet rippilapseni enkä soisi sielusi joutuvan iäiseen kadotukseen.
Onko sinulla uskallusta uhrautua pyhän asian pelastamiseksi ja sen
avulla voittaa katoamaton marttyrikruunu?

-- On!

-- No hyvä, tiedä sitten, että linnaa ei voida pelastaa; minä näen,
että se ennen pitkää joutuu ruotsalaisten valtaan. He ottavat sinut
vangiksi, olet nuori ja kaunis, tulet saavuttamaan vääräuskoisten
kuninkaan suosion. Sinun on sitä hyväksesi käyttäminen lähetäksesi
häntä, hän ei osaa epäillä sinua, ja kun pyhä neitsyt suopi sinulle
siihen tilaisuuden, tulee sinun... Jesuiitta otti esille hopeaisen
ristinkuvan ja samassa, kun hän väänsi pientä jousta sen rinnan
kohdalla, välähti sieltä esille välkkyvä tikari.

-- Armoa, isäni, tämä tehtävä on kauhea!

-- Ei mitään armoa. Pyhä kirkko vaatii sokeata kuuliaisuutta. _Perinde
ac cadaver_, niinkuin kuollut, jolla ei mitään tahtoa ole. Rakastatko
Jumalan äitiä?

-- Sinä tiedät, että minä häntä rakastan.

-- Katso, hän on kadottanut palan kultaisesta hameestaan viime yönä. Se
on enne, joka tietää hänen vihaansa. Rakastatko minuakin, tyttäreni?

-- Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta.

-- Katsele sitten tätä silvottua päätä! -- Ja jesuiitta otti päästään
mustan nahkakalottinsa ja paljasti leikatun korvansa sijan, -- noin
ovat tuon uskottoman kuninkaan sotamiehet, hänen suomalaiset miehensä,
pidelleet ystävääsi, rippi-isääsi. Vitkasteletko vieläkin kostajasta
Jumalan äidin puolesta ja minun puolestani?

-- Mitä tahdotte minulta, isäni?

-- Kuule minua! Kerettiläisten kuninkaalla on oikeassa etusormessaan
pieni, kuparinen sormus; se varjelee häntä kuolemasta ja vaaroista. Tuo
sormus täytyy sinun viekkaudella houkutella häneltä, ja jos tunnet
kätesi heikoksi, kutsu silloin minut avuksesi. Me osumme silloin hänen
sydämeensä, vaikka sitä lohikäärmeen suomukset suojelisivat.

-- Jos se on pyhimyksien tahto ... olkoon menneeksi!

-- Pane kaksi sormea tämän ristinkuvan päälle ja lue perässäni se vala,
jonka sinulle sanelen: minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein
pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt
pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon tulkoon
siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina
seitsemänteen polveen.

-- Minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä
täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan
edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon, tulkoon siitä kirous minun
ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.

-- _Fiat voluntas tua, ut in coelis, sic etiam in terra!_[6] Amen!

Ja yön hiljaisuus vahvisti tämän kauhean valan, joka rautaisilla
muureilla kiinnitti tulevat sukupolvet kuusitoistavuotiaan tytön
horjuviin lupauksiin.

Samaan aikaan yöllä kokoontuivat pohjalaiset ja muut ryntäykseen
määrätyt joukot vasta valloitettuun etuvarustukseen. Viinipikarit
kiersivät kädestä käteen, tällä kertaa kuitenkin tavallista hitaammin,
sillä kuninkaan valvova silmä ei sallinut antautua mihinkään
varomattomuuksiin. Joukko vapaaehtoisia useista muistakin rykmenteistä
oli pyytänyt ja saanut luvan ottaa osaa vaaralliseen yritykseen. Kaikki
olivat hyvällä tuulella, varmoina voitosta ja saaliista.

Viimeisenä vapaaehtoisista saapui pitkä, vaaleaverinen ja näöltään
reipas ja iloinen nuorukainen.

-- Kah, Bertel! -- huudahti hänet nähdessään pieni ja paksu luutnantti
Larsson, synnyltään ruotsalainen, kuuluen hänkin pohjalaisiin.

-- Niinkuin näet, -- sanoi nuorukainen ja pudisti toverillisesti hänen
kättään.

-- Kas, poikaa, tahtoo "krympätä" uutta luutnantin arvoaan! Minä en voi
sille mitään, mutta täällä ei ole enää pisaraakaan pikarin pohjalla.
Mutta sano, mies, mikä sinua vaivaa, kun olet nimesi muuttanut? Bertel?
Mitä siansaksaa se on, ei ruotsia eikä suomea!

-- Se tapahtui Breitenfeldin luona, -- vastasi Bertel hiukan punastuen.
-- Toverit ovat kauan sanoneet minua Berteliksi ... se käy pikemmin
kuin Perttilä.

-- Puhu pukille, ethän vain hävenne suomalaista nimeäsi nyt, kun olet
päässyt upseeriksi?

-- Joko arpa on langennut? -- kysyi Bertel vastaamatta.

-- Tulet juuri parahiksi koettamaan onneasi.

Oli vedettävä arpaa nuorempien upseerien kesken, jotka kaikki olivat
pyytäneet johtaa ensimmäistä hyökkäysyritystä; riitaa ei voitu
ratkaista muuten kuin arvan kautta. Arpoja pudistettiin rautaisessa
kypärässä; neljätoista kättä ojentautui ottamaan kukin lippuaan ja se
onnellinen, jota arpa suosi, oli Bertel.

-- Pidä silmäsi auki, poika! -- huusi pikku Larsson. Saat, saakeli
soikoon, pitää mielessäsi, että linna on täynnä jesuiittoja. Joka
askelesi alla on salainen lattialuukku, jokaisessa ristin kuvassa on
tikari ja voiton hetkenä itsenään voi voittaja räjähtää ilmaan.

Kello kävi viidettä aamulla ja vielä oli puoli tuntia päivän koittoon.
Bertel sai seitsemän miestä komennettavakseen ja hänen tehtävänsä oli
tarkastaa linnaa niin läheltä kuin mahdollista. Samaan aikaan
pysyttelivät etuvarustukseen sijoitetut joukot valmiina hyökkäämään
avuksi pienimmänkin merkin saatuaan.

Yö oli sysimusta. Bertel lähestyi miehineen nostosiltaa varovaisin
askelin ja sai tehdyksi sen vartijain huomaamatta. Suuri on hänen
hämmästyksensä, kun hän näkee, että silta onkin alhaalla.[7]

Hetkiseksi pysähtyi hän ollen kahdella päällä, ja Larssonin varoitus
muistui hänen mieleensä. Olisiko tässä ansa?

Kaikki oli hiljaa. Bertel astui miehineen rohkeasti, mutta hiljaa
sillan yli.

-- Kuka siellä? -- ärjäsi häntä vastaan pimeästä keisarillinen
vartijamies.

-- Ruotsalainen! -- huusi Bertel ja halkasi yhdellä iskulla huutajan
pään. -- Toverit, linna on meidän! -- Ja nuo seitsemän miestä tunkivat
päättävästi hänen perässään.

Nostosillan päässä seisoi 200 keisarillista vartioimassa.
Hämmästyksissään ja saamattomina eivät he osanneet muuta luulla kuin
että ruotsalaiset koko sotavoimallaan ryntäsivät sillan yli. He
kiiruhtivat valloittamaan takaisin porttia; mutta urhoollinen
luutnantti puolusti seitsemän miehensä avulla sitä, minkä oli
valloittanut. Bertelin onneksi oli porttiholvissa pilkkopimeä; ei
voinut erottaa vihollista ystävästä ja keisarillisten iskut sattuivat
yhtä usein heidän omiin miehiinsä kuin vihollisiin. Kohta kävi ahdinko
portissa niin suureksi, ettei miekkaa voitu nostaa iskuun eikä paljon
puuttunut, etteivät yltiöpäät päällekarkaajat musertuneet kuoliaiksi
muuria vasten eteenpäin tunkevain rautahaarniskaisten miesten tiellä.

Ajoissa oli kuitenkin ulkovarustukseen kuultu Bertelin huuto
ja taistelun melu. Koko ruotsalaisten joukko ryntäsi nyt linnaa
vastaan; myöskin Keller tarttui aseihin ja kiiruhti apuun linnan
porttia puolustamaan. Keller ja hänen miehensä taistelivat epätoivon
uljuudella, moni urhoollinen ruotsalainen ja suomalainen sai surmansa
itsenään voiton hetkenä. Heidän kuolemansa yllytti toisia kostoon.
Alettiin huutaa "Magdeburgin armoa", ja se huuto merkitsi kuolemata
ilman armoa kaikille keisarillisille. Murhaaminen kävi kamalaksi.
Munkkejakin nähtiin heittäytyvän uskon vimmassa taistelun tuoksinaan,
muutamilla oli soihtuja käsissä, toisilla ristiinnaulitun kuvia,
toisilla miekkoja. Useimmat hakattiin maahan; toiset heittäytyivät
kuolluksiinsa. Päivä alkoi jo koittaa murhantyötä valaisemaan.

Silloin karkasi Lennart Torstenson esiin, tarttui raivoisasti
taistelevaa Kelleriä vyötäisiin ja otti hänet vangiksi, siten pelastaen
hänet sotamiesten raivolta. Elossa olevat keisarilliset heittivät
aseensa, ja linna oli valloitettu.



5. JUDITH JA HOLOFERNES.


Kun auringon ensimmäiset aamusäteet kimmeltelivät Main-virran
laineilla, oli Marienburgin linna jo ruotsalaisten hallussa. Kuningas
ratsasti linnan pihalle, joka oli pohjapeittonaan kaatuneita
vihollisia, näiden joukossa kolmattakymmentä munkkiakin. Muutamat
heistä näyttivät kuninkaan mielestä liika punaposkisilta ollakseen
ruumiita. -- Nouskaa ylös, -- sanoi hän heille, -- teille ei tule
mitään pahaa tapahtumaan! -- Ja hetikohta hyppäsivät useimmat
valekuolleista jaloilleen ja kumartelivat iloisina ia kiitollisina
jalomielistä kerettiläisruhtinasta.

Linna oli valloitettu rynnäköllä ja sotamiehille annettiin lupa
ryöstää. Äärettömästi saatiin saaliiksi hopeaa ja kultaa, aseita ja
kaikenlaisia kalleuksia. Kuningas pidätti itselleen asevaraston, jossa
oli täydelliset sotatarpeet seitsemälle tuhannelle jalkamiehelle ja
neljälle tuhannelle hevosmiehelle, 48 kanuunaa ja 4 mörsäriä, sen
lisäksi tallin, jossa oli mitä mainioimpia ratsuja, ja viinikellarin,
joka oli täynnä mitä hienoimpia viinejä. Kirjasto vietiin lahjaksi
Upsalan yliopistolle; kultaiset ja hopeaiset pyhäinkuvat joutuivat
valtiorahastoon. Vaikkakin monet kaupunkilaisista saivat takaisin tänne
tuomansa omaisuuden, oli sotamiesten saalis kuitenkin niin suuri, että
he jakaessaan kiliseviä rahoja käyttivät hattujaan niiden mittana.
Lopuksi täytyi Kellerin ilmaista se holvi, joka, hakattuna kallioon
syvälle linnan kellarin alle, kätki piispan aarteet. Fryxell kertoo,
että kun sotamiehet sieltä kantoivat raha-arkkuja, irtautui pohja
muutamasta ja joukko kiiltäviä kultarahoja pyöri linnan pihalle.
Sotamiehet kiiruhtivat niitä poimimaan ja jättivät näön vuoksi vain
muutamia kuninkaalle, pistäen suurimman osan omiin taskuihinsa.
Kustaa Aadolf huomasi tämän ja virkkoi naurahtaen: -- Antakaa olla,
pojat, koska kulta kerran on joutunut käsiinne, niin pitäkää se
sitten. -- Niin suuri oli saalis, ettei sen päivän jälkeen ollut
ainoatakaan sotilasta Ruotsin armeijassa, jolla ei olisi ollut uutta
vaatetusta päällään. Leirissä myytiin lehmä yhdestä talarista,
lampaasta maksettiin äyri, ja oppinut Salvius kirjoittaa: Meidän
suomalaispoikamme, jotka nyt viinimaahan tottuvat tuolla kaukana, eivät
taida niinkään pian enää Savonmaahan palata. Liiviläisissä sodissa
täytyi heidän useinkin tyytyä veteen ja homehtuneeseen, happamaan
leipään; nyt valmistaa suomalainen juomansa sotakypärässään viinistä ja
sämpylästä.

Vankien joukossa olivat myöskin kreivi von Lichtenstein ja neiti
Regina. Kuningas käski, että heitä molempia oli kohdeltava
ritarillisella hienotunteisuudella; nuorelle neidille tarjosi hän
vapaan matkan enonsa piispan luo. Neiti Regina epäsi tämän tarjouksen
epävakaisten aikojen vuoksi ja pyysi erityisenä armonosoituksena saada
toistaiseksi jäädä kuninkaan suojaan. Kuningas suostui siihen. -- En
ole tästä oikein mielissäni, -- sanoi hän hymyillen maakreivi
Baden-Durlachille, joka ratsasti hänen sivullaan, -- nuoret neitoset
ovat ylellisyystavaraa sodassa ja panevat vänrikkieni pään pyörälle.
Vaan seuratkoon hän nyt kuitenkin minua Frankfurtiin panttivankina,
jolla voin sitoa piispan kädet.

-- Teidän majesteettinne osaa voittaa kaikkien sydämet jaloudellaan --
vastasi maakreivi hovimiehen kohteliaisuudella.

-- Luutnantti Bertel, -- lisäsi kuningas, kääntyen sen upseerinsa
puoleen, joka hänen läheisyydessään johti erästä suomalaisen
ratsuväestön osastoa, -- minä uskon neiti von Emmeritzin sinun
huostaasi. Hän saa ottaa seuraansa vanhan rouvan, nuoren kamarineitosen
ja rippi-isänsä. Mutta varo itseäsi rakastumasta, luutnantti, ja ennen
kaikkea, pidä tarkkaa vaaria munkista; hänenlaisiinsa ei ole koskaan
luottamista.

Bertel teki kunniaa miekallaan ja vaikeni.

-- Vielä yksi asia, -- jatkoi kuningas, -- minä en ole unohtanut, että
olit ensimmäisenä miehenä porttiholviin tunkeutumassa. Sitten, kun olet
saattanut nuoren neidon turvalliseen paikkaan, on sinun liittyminen
henkivartioväkeeni. Ymmärrätkö?

-- Ymmärrän, teidän majesteettinne!

-- Hyvä. -- Ja kuningas kääntyi taas maakreivin puoleen leikillisesti
puhellen: -- Uskokaa minua, ei olisi ollut viisasta uskoa tuota
mustasilmäistä kaunotarta jollekin kuumaveriselle ruotsalaiselle. Tuo
poika tuolla, hän on suomalainen, enkä tunne toisia hidasluontoisempia
kuin he ovat; huonoja kavaljeereja, lämpenevät vasta vuosien kuluttua.
Yksi tyttö voi ajaa kymmenen heistä pakoon tanssipaikassa, mutta jos on
painiskeleminen Pappenheimin kanssa, silloin tietää teidän kreivillinen
armonne, mihin he kelpaavat.

Vielä syksymyöhällä kiiruhti Kustaa Aadolf voitosta voittoon. Tilly,
joka oli joutunut liika myöhään voidakseen pelastaa Würzburgin, ei
uskaltanut käydä hänen kimppuunsa ja väistyi, huonon onnensa ja
alinomaisten pienten tappioiden ärsyttämänä, hänen tieltään Baijerin
rajalle. Kustaa Aadolf kulki Mainin vartta pitkin, marssi
Aschaffenburgiin ja pakotti varovaisen Frankfurtin avaamaan porttinsa.
Joulukuun 6. p:nä kulki kuningas Reinin yli Oppenheimin kohdalla ja
valloitti saman kuun 9. p:nä Mainzin, jota espanjalainen de Sylva oli
uhannut puolustaa vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan.
Ruotsalaiset olivat nyt ottaneet haltuunsa koko pohjoisen ja läntisen
Saksanmaan ja voittaja valitsi talviasunnokseen Frankfurt am Mainin.
Tänne kokosi sankari ympärilleen loistavan hovin; täällä hänelle
imartelijat jo lupailivat Saksan keisarikruunua; tänne kiiruhti myöskin
Maria Eleonora puolisoansa syleilemään. Hanaussa, jonne kuningas
ratsasti häntä vastaan, sulki kuningatar hänet syliinsä ja huudahti:
"Nyt vihdoinkin on suuri Kustaa Aadolf vankina!"

Eräänä päivänä loppupuolella joulukuuta v. 1631 pani kuningas
Frankfurtissa toimeen suuret tanssiaiset kuningattaren kunniaksi.
Äärettömiä kansanjoukkoja tunkeili linnan ulkopuolella, jonka korkeat
goottilaiset ikkunat loistivat kuin päivän paisteessa. Olutta ja viiniä
vuoti suurista astioista alituisena virtana väkijoukon juotavaksi:
tappien ympärillä sysivät toisiaan työmiehet ja sotamiehet
tinatuoppeineen ja pikareineen, jotka tyhjenivät yhtä pian kuin olivat
täyttyneet. Frankfurtilaiset olivat aivan ihastuksissaan suureen
kuninkaaseen. Miehestä mieheen kulki puheita hänen oikeudentunnostaan
ja lempeydestään; milloin oli hän hirtättänyt sotamiehen, joka väkisin
oli ottanut kanan porvarilta; milloin oli hän pysähtynyt kadulle ja
puhellut ystävällisesti ohikulkevain kanssa. Nyt luulivat he näkevänsä
hänen varjonsa ikkunain pienissä lasiruuduissa ja arvelivat, eiköhän
Saksan valtakunnan kruunua jo tänä iltana pantane hänen mahtavaan
päähänsä.

Linnan sali oli ruhtinaallisen loistoisesti koristettu. Kustaa Aadolf
tiesi puolisonsa rakastavan ulkonaista komeutta ja tahtoi kai myöskin
vaikuttaa tänne kokoontuneeseen Saksan aateliin. Lattiat oli peitetty
kallisarvoisilla flanderilaisilla matoilla, ikkunoissa riippui
purppuranpunaisesta sametista tehtyjä verhoja, joiden tupsut olivat
kullasta, ja kallisarvoisia hopeakruunuja, joita tuhannet vahakynttilät
painoivat, riippui arabeskeillä koristetusta katosta. Oli vast'ikään
lopetettu yksi noista arvokkaista, suurellisista espanjantansseista,
jotka siihen aikaan olivat muodissa ja joita tanssiessa raskasjalkaiset
pohjoismaalaiset turhaan koettivat kilpailla ranskalaisten ja
saksalaisten aatelismiesten kanssa. Kuningas oli tarjonnut käsivartensa
puolisolleen ja käveli hänen kanssaan läpi loistavien salien. Hänen
pitkä, pyöreähkö vartalonsa, jonka yksinkertainen arvokkaisuus herätti
sekä kunnioitusta että rakkautta, näytti vielä pitemmältä ja
miehekkäämmältä hienon ja hennon kuningattaren rinnalla, joka
sydämellisellä hellyydellä nojasi puolisonsa käsivarteen. Maria
Eleonora oli siihen aikaan 32-vuotias ja oli säilyttänyt suuren osan
sitä kauneutta, joka hänen nuorempana ollessaan hankki hänelle niin
monta ihailijaa. Hänen mustan tukkansa ympärillä, joka oli käherretty
lumivalkoisten ohimojen kohdalla, välähteli äärettömän kallisarvoinen
otsaripa, jonka kuningas oli äskettäin lahjoittanut; hänen älykkäät,
siniset silmänsä katselivat huomattavalla hellyydellä kuninkaaseen, ja
hän näytti kokonaan unohtavan itsensä, nauttiakseen vain siitä
ihastuksesta, jota hänen puolisonsa kaikkialla herätti. Kuninkaallisen
parikunnan kintereillä kulki koko sen aikuisen protestanttisen
Saksanmaan parhaimmisto. Täällä nähtiin viralta pantu Böömin kuningas
Fredrik, Weimarin ja Würtembergin herttuat, Hessenin maakreivi,
Baden-Durlachin maakreivi, sekä joukko muita mainioita ritareita; olipa
ulkomaalaisista hoveista saapunut kaksitoista lähettilästä
kunnioittamaan tätä koko Euroopan pelkäämää sankaria. Kuninkaan omista
miehistä olivat Tott, Banér ja Kustaa Horn muualla sotaisissa
tehtävissä; mutta saapuvilla oli Kustaa Aadolfin läheisyydessä hänen
kokoisensa, nerokas Akseli Oxenstjerna ja tämän takana pienehkö, mutta
teräväsilmäinen sotapäällikkö Lennart Torstenson sekä ylpeä suomalainen
everstiluutnantti Wittenberg. Monet ruotsalaisista sotapäälliköistä ja
melkein kaikki suomalaiset, Stålhandske, Ruuth, Forbus y.m. olivat pian
kyllästyneet kuninkaallisessa salissa vallitsevaan jäykkyyteen ja
tuohon ylpeään aateliin, jonka hovitemput tuntuivat noista
suorasukaisista sotilaista sietämättömän raskailta, ja sentähden jo
ajoissa vetäytyneet pienempään sivusaliin, jossa kullalla kudottuihin
samettipukuihin puetut hovipojat lakkaamatta vuodattelivat jalointa
reininviiniä komeihin hopeamaljoihin.

Tähän komeaan seurueeseen on vielä luettava Frankfurtin raatiherrat ja
joukko kaupungin arvokkaimpia porvareita vaimoineen ja tyttärineen,
sekä lukuisa seurue naisia jalosukuisesta herttuattaresta aina yhtä
ylpeään raatimiehen rouvaan. Nähtiinpä täällä vielä muutamia katolisia
pappejakin, jotka tunsi helposti heidän kaljuudestaan; sillä kuningas
tahtoi tälläkin tavalla istuttaa mieliin uskonvapaudenaatettaan, ja
vaikka papit sydämessään kirosivat nöyryytettyä asemaansa, eivät he
kutsuttuina kuitenkaan uskaltaneet olla pitoihin saapumatta.

Kahta vertaa loistavampi oli näky sen pukujen ylellisyyden vuoksi, jota
tätä nykyä on vaikea edes kuvaillakaan mielessään. Kuninkaalla
itsellään oli yllään yksinkertainen, hopealla kirjailtu samettipuku,
lyhyt, espanjalainen, valkeasta silkistä tehty vaippa, jonka kuningatar
oli omalla kädellään koristellut, jalassa oli hänellä lyhytvartiset
lierisaappaat keltaisesta nahasta, ja kaulassa tuo tunnettu, alaspäin
käännetty pitsikaulus, jonka, ynnä lyhyen tukan ja pitkän suippoparran,
tapaa kaikista hänen muotokuvistaan. Loistoa rakastavalla
kuningattarella oli kalliilla kivillä koristeltu hame, joka oli tehty
hopeaharsosta, ja hänen käsivartensa olivat puoleksi paljaat; yksin
noissa pienissä silkkikengissäkin kimmelteli hohtokiviä. Ylhäiset
aatelisnaiset ja rikkaat porvarien rouvat kilpailivat komeudessa sekä
keskenään että kuningattaren kanssa; täällä nähtiin sekä hopea- että
kultakankaita, samettia, silkkiä ja kallisarvoisia Brabantin pitsejä;
erittäinkin rakastivat nämä arvoisat naiset koristeita kirjavilla,
kaikenkarvaisilla silkkinauhoilla ja ruseteilla, jotka hulmusivat
vähimmässäkin ilman hengessä. Ruhtinaat ja ritarit olivat puetut
laajaan saksalaiseen, toiset ahtaampaan espanjalaiseen pukuun, ja
kulkivat he suurissa saleissa, töyhtöniekat hatut kainalossa, samalla
kuin heidän jäljessään liikkui heitä palvellen joukoittain samettiin ja
hopeaan puetuita hovipoikia.

Kaikkialla, missä kuningas kulki, suitsutettiin hänen edessään
imartelun ja ihmettelyn uhrisavua. -- Sire, -- sanoi hänelle
mielittelevä Böömin kuningas, -- teidän majesteettianne voi verrata
ainoastaan Makedonian Aleksanteriin... -- Serkkuseni, -- vastasi Kustaa
Aadolf hymyillen, -- ettehän kuitenkaan tahtone verrata Babyloniin tätä
kunnon kaupunkia Frankfurtia? -- Ei, sire, -- virkkoi heidän sivullaan
kulkeva Ranskan lähettiläs Brezé, -- hänen majesteettinsa Böömin
kuningas tahtoo vaan verrata Reinin virran Granikoon ja toivoo, että
uuden Aleksanterin Hyphasis on oleva ulkopuolella Böömin rajoja.

-- Myöntäkää, kreivi Brezé, -- sanoi kuningas vaihtaen puheenainetta,
-- että meidän pohjoismaalaiset ja teidän ranskalaiset kaunottarenne on
tänään voittanut saksalainen nainen.

-- Sire, minä olen samaa mieltä kanssanne siitä, että hänen
majesteettinsa kuningatar ei tarvitsisi kilpailussa voittaakseen kulkea
teidän sivullanne, -- virkkoi kohtelias ranskalainen.

-- Puolisoni on oleva teille kiitollinen kohteliaisuudestanne, herra
lähettiläs, mutta hän luopuu neiti von Emmeritzin hyväksi niistä
eduista, jotka kuuluvat nuorisolle.

-- Teidän majesteettinne mielittelee liiaksi meidän saksalaista
kansallisylpeyttämme, -- lausui Würtembergin herttua kumartaen.

-- Kauneudella ei ole kansallisuutta, teidän armonne. Se oli todellakin
kallisarvoinen saalis, minkä sotilaani saivat Würzburgista.

Kuningas lähestyi nyt neiti Reginaa, jonka loistavaa kauneutta ylensi
hänen ruumiinmukainen pukunsa mustasta silkkisametista, johon oli
siroteltu tähtiä tummasta hopeasta. -- Neitini, -- virkkoi hän
ystävällisesti, -- olisin onnellinen, jos tietäisin, että tuo surupuku,
jota kannatte, peittäisi sydämen, joka osaa unohtaa kaikki surulliset
muistot ja elää ainoastaan iloisempia aikoja toivoen, jolloin eivät
sodat ja kahakat enää voi karkoittaa punaa kauniilta poskiltanne.
Uskokaa minua neitiseni, se aika on tuleva, minä toivon sitä,
samoinkuin tekin, kaikesta sydämestäni, ja antakaa nyt tämän toivon
loihtia ilon hymyily noille huulillenne, joilla sen pitäisi ainaisesti
asua.

-- Teidän majesteettinne rinnalla unohtuu kaikki se, mitä ennen on
tapahtunut -- vastasi neiti Regina nousten kunnioittavasti seisoalleen
siltä korkealta, punaisella päällystetyltä tuolilta, millä hän oli
istunut. Mutta hänen poskensa kalpenivat yhä enemmän hänen näin
puhuessaan ja muistuttivat liiankin selvästi siitä, mitä oli
tapahtunut, ja että hän vieläkin oli vanki.

-- Ettekö voi hyvin, neitiseni?

-- Voin aivan hyvin, teidän majesteettinne.

-- Teillä on ehkä jotakin valittamista? Uskokaa se minulle ... niinkuin
ystävälle!

-- Teidän majesteettinne on kovin hyvä...

Regina taisteli itsensä kanssa. Viimein lausui hän silmät maahan
luotuina: -- teidän majesteettinne hyvyys ei anna minulle aihetta enää
mitään muuta toivomaan.

-- Me tapaamme toisemme.

Ja kuningas jatkoi kulkuaan salin läpi.

Neiti Regina vetäytyi viereiseen huoneeseen, piilottautui siellä syvään
ikkunakomeroon ja purskahti itkemään. -- Pyhä neitsyt, -- rukoili hän,
-- anna minulle anteeksi, ettei sydämeni ole yksistään sinun! Sinä,
joka näet minun sydämeeni, tiedät, etten minä jaksa vihata tuota
vääräuskoista kuningasta niinkuin sinä vaadit. Hän on niin suuri, niin
kaunis! Voi minua, joka vapisen ajatellessani sitä pyhää tehtävää,
jonka olet minulle määrännyt!

-- Rohkeutta, tyttäreni! -- kuiskasi muuan ääni hänen korvansa juuressa
ja neiti Reginan musta peikko, tuo kalpea jesuiitta, seisoi taas hänen
takanaan. -- Hetki lähestyy, -- jatkoi hän matalalla äänellä. Jumalaton
ruhtinas on ihastunut kauneuteesi; iloitse, lapseni, pyhä neitsyt on
tuominnut hänet kuolemaan. Tänä yönä on hän kaatuva.

-- Voi, isäni, mitä vaaditte minun tekemään!

-- Kuule, tyttäreni! Kun Holofernes, assyrialaisten päällikkö, piiritti
Bethuliaa, oli siellä leski, nimeltä Judith, Merarin tytär, kaunis kuin
sinä, hurskas kuin sinä. Hän paastosi kolmeen kertaan, meni sitten ulos
ja sai armon kansansa ja uskonsa vihamiehen edessä. Ja pyhimykset
antoivat hänen henkensä Judithin käsiin, Judith veti hänen miekkansa
tupesta, hakkasi poikki hänen päänsä ja pelasti kansansa.

-- Armoa, isäni!

-- Se luettiin hänelle suureksi kunniaksi ja ikuiseksi autuudeksi, ja
hänen nimensä mainittiin Israelin suurimpien joukossa. Samalla lailla
tullaan vielä kerran sinunkin nimeäsi mainitsemaan katolisen kirkon
siunattujen pyhimysten joukossa. Tiedä, että viime yönä ilmaantui
minulle unessa pyhä Fransiskus ja virkkoi: 'hetki on tullut, mene, sano
Judithille, että minä tahdon antaa Holoferneksen pään hänen käteensä'.

-- Mitä on minun tekeminen?

-- Pane tarkkaan mieleesi, mitä sinulle sanon! Vielä tänä iltana on
sinun pyydettävä kuninkaalta kahdenkeskistä keskustelua.

-- Mahdotonta!

-- Sinun on ilmaistava hänelle salaliitto hänen henkeänsä vastaan. Hän
on kuuleva sinua. Sinun on houkuteltava häneltä hänen sormuksensa. Jos
sen kerran saat, olen minä oleva saapuvilla sinua auttamassa. Mutta jos
hän kieltäytyy sitä antamasta, silloin ... ota tämä paperi, siinä on
kuolettavaa myrkkyä, pyhä Fransiskus on itse sen minulle antanut. Sinun
on sekoitettava se kuninkaan yöjuomaan...

Neiti Regina otti vaarallisen paperin, nojasi kiherän päänsä ikkunan
pieltä vastaan ja näkyi tuskin kuulevankaan jesuiitan pirullisia
puheita. Aivan uusi ajatus oli syntynyt hänen hehkuvassa mielessään ja
kyti siellä jo parhaillaan. Jesuiitta käsitti hänet väärin; hän luuli
neiti Reginan vaikenemisen tulevan tottelevaisuudesta ja hän luuli
hänen miettivän sitä marttyyrikruunua, josta hän oli puhunut.

-- Oletko ymmärtänyt minut, tyttäreni? -- kysyi hän.

-- Olen, isäni.

-- Tahdotko vielä tänä iltana pyrkiä hänen puheilleen? Tahdotko...

-- Tahdon.

-- _Benedicta, ter benedicta_, kolmesti ollos siunattu, sinä valikoitu
ase, astu sisälle taivaan loistoon!

Ja jesuiitta hävisi väen tungokseen.

Suuri seinäkello kruunaussalissa osoitti puolta yötä. Nerokkaan
koneiston avulla, jonka eräs nürnbergiläinen oli keksinyt, työnnettiin
kellon kahtatoista lyödessä kaksi mahdottoman suurta, kallisarvoisilla
hopea-astioilla katettua pöytää eräästä sivuhuoneesta esiin ja
ilmaantuivat ne kuin maasta nousseina keskelle suuren salin lattiaa.
Juhlamenojen ohjaajan antaman merkin mukaan asettuivat kuningas ja
kuningatar kahden purppuravaatteella päällystetyn tuolin eteen
perempänä olevan pöydän keskikohdalle ja muut vieraat asettuivat
ympärille riveihin kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Eräs
läsnäolevista papeista luki korkealla äänellä ruokaluvun, jonka jälkeen
kuningas itse aloitti lyhyen virren, mihin muut tottunein äänin
yhtyivät. Istuttiin pöytään jotenkin suurella melulla ja kun kerran oli
päästy ruokiin käsiksi, eivät hovitavat enää suuresti ketään sitoneet.
Ruokaa oli paljon ja voimakasta. Richelieu oli lähettänyt Kustaa
Aadolfille ranskalaisen kokin; mutta kun kuningas ei ollut tottunut
ylellisyyteen, käytti hän tuota hienoa ranskalaista vain jälkiruokain
laittamiseen; ehkei hän myöskään luottanut täydellisesti kardinaalin
lahjaan; sanottiinhan, etteivät Richelieun päivälliset olleet
vaarattomampia kuin Borgiainkaan ennen muinoin. Myöskin olivat
alankomaalaiset ja saksalaiset kokit siihen aikaan kuuluisammat kuin
ranskalaiset. Ruokapöydän parhaita koristeita olivat tällä kertaa
kokonaisena paistettu villisika, joka oli koristettu kukkasilla ja
laakereilla, sekä Frankfurtin leipurien lahjoittama leivoslaitos, jossa
oli kuvattu roomalaisen keisarin riemukulku. Jokainen luuli tuossa
korttelin kokoisessa torttukeisarissa tuntevansa Kustaa Aadolfin, ja
antoi se aihetta moneen leikkipuheeseen, kun kukin oli perässä
astelevissa roomalaisissa tuntevinaan pöytäkumppaninsa. Kuningatar,
jonka hieno käsi oli määrätty ensiksi särkemään tämän leipuritaidon
nerontuotteen, mursi hymyillen hopealautaselleen riemukulkueen orjista
viimeisen, mutta Kustaa Aadolf, joka ei ollut taikauskoinen ja jolla
tavallisesti oli aina hyvä ruokahalu, tarttui jotenkin armottomalla
kädellä suureen torttukeisariin ja mätti ison osan hänen ruumistaan
lautaselleen. Samalla aikaa täytettiin hopeamaljat jaloimmilla
reinin- ja espanjanviineillä, kuningas kilisti jotenkin vaatimattomasti
kuningattaren kanssa ja kaikki muut vieraat seurasivat hänen
esimerkkiään. Hovijunkkarit ja hovipojat, joita loistavissa riveissä
seisoi ylemmän pöydän ääressä yksi kunkin tuolin takana, alemman pöydän
ääressä yksi joka toisen tuolin takana, täyttivät taasen tyhjennetyt
lasit ja kuningas joi nyt maljan Frankfurtin kaupungin menestykseksi;
jonka jälkeen hän nopeasti nousi pöydästään, tarjosi kätensä
kuningattarelle ja poistui huoneihinsa. Kustaa Aadolfin elämäntavat
olivat kohtuulliset, niinkuin sotilaalle sopii, hän aterioi
tavallisesti nopeasti, vaikka hän hauskemmissa tilaisuuksissa, kun aika
antoi myöten, viipyikin noin tunnin verran ruokapöydässä. Ei hän
kuitenkaan vaatinut, että kaikki muut noudattaisivat hänen tapojaan, ja
hän luovutti poistuessaan isännän viran jollekin lähimmistä miehistään.

Tällä kertaa sai vanha, iloinen, skottilainen Patrik Ruthwen jäädä
isännäksi ja teki hän työtä käskettyä tunnetulla taidollaan.
Oxenstjerna oli poistunut kuninkaan kanssa. Myöskin naiset nousivat
paikoiltaan ja lähtivät salista, mutta miespuoliset vieraat jäivät
sijoilleen huvitteleimaan maljojen ja hopea-astioiden ääressä, joissa
tarjottiin pähkinöitä janon kiihdyttämiseksi. Kolmikymmenvuotisen sodan
sankarit eivät hylkineet juomatavaroita ja kuin leikkiä lyöden
saattoivat he yhdessä henkäyksessä tyhjentää vanhan ritaritavan mukaan
kolpakollisen reininviiniä. Tällä kertaa ei kuitenkaan eletty niin
rajusti kuin monessa yksityisessä juomaseurassa; kun tunnettiin
kuninkaan ankarat periaatteet, ei uskallettu aivan usein lasia pohjaan
kallistaa. Istuttiin kuitenkin nytkin aamupuoleen yötä ja muutamain
everstien nähtiin tarjoavan toisilleen muuatta siihen aikaan vähän
tunnettua, mutta äskettäin Alankomaista tuotua herkkua, jotakin mustaa,
nauhoiksi punottua ainetta, jota säilytettiin rasioissa ja joka kulki
miehestä mieheen niin, että kukin nitisti siitä palasen, jonka toiset
irvistellen sylkivät suustaan, mutta jota toiset mielihyvällä
pureskelivat. Tämä aine oli -- tupakkaa.

Samaan aikaan kuin juominkeja kruunaussalissa yhä jatkettiin, oli
kuningatar hovinaistensa seuraamana mennyt levolle, mutta kuningas
keskusteli vielä pitkän aikaa Akseli Oxenstjernan kanssa. Mitä nämä
nerokkaat miehet, sotapäällikkö ja valtiomies, keskenänsä puhelivat,
sitä voidaan paremmin aavistaa kuin kertoa. Kenties puhelivat he
Ruotsin kurjuudesta, keisarin mahtavuudesta ja Jumalan, joka on sitäkin
suurempi; puhuivat ehkä valon voitosta, Rooman valtakunnan kruunusta ja
tulevasta, protestanttisesta Saksan keisarikunnasta. Ei kukaan tiedä
sitä varmuudella, sillä kuninkaan kuoltua vei Oxenstjerna hänen
salaisuutensa mukanaan hautaansa.

Yö oli kulunut jo pitkälle ja Oxenstjerna oli lähtemäisillään pois, kun
henkivartijaupseeri Bertel ilmoitti, että hunnutettu nainen välttämättä
vaati päästäksensä kuninkaan puheille. Tuollainen pyyntö tähän aikaan
vuorokaudesta kummastutti sekä Kustaa Aadolfia että hänen uskottuaan;
mutta kun hän aavisti, että syy tuohon salaperäisyyteen mahtoi olla
tavallista tärkeämpi, käski kuningas Bertelin tuomaan vieraan sisään
samalla määräten Oxenstjernan vielä viipymään luonaan.

Bertel poistui ja palasi hetken kuluttua mukanaan mustaan puettu,
hunnutettu ja solakkavartaloinen nainen. Hän näytti vapisevan ja olevan
ihmeissään siitä, ettei tavannut kuningasta yksin; eikä hän virkkanut
sanaakaan.

-- Hyvä rouva, -- sanoi kuningas jotenkin tylysti, sillä tämä yöllinen
kohtaus ei ollut hänelle mieleen, koska se tunnetuksi tultuaan
saattaisi herättää juorupuheita hovimiesten kesken ja mahdollisesti
mustasukkaisuutta herkkähermoisessa kuningattaressa, -- hyvä rouva,
teillä mahtaa olla hyvin tärkeitä asioita, koska tulette näin
kummalliseen aikaan; ja ennen kaikkea tahdon minä tietää, kuka te
olette.

Hunnutettu nainen vaikeni yhä.

Kuningas luuli arvaavansa syyn hänen vaitioloonsa ja virkkoi osoittaen
Oxenstjernaa: -- tämä on ystäväni, valtiokansleri Oxenstjerna, eikä
minulla ole häneltä mitään salattavaa.

Mustaan puettu nainen heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja heitti hunnun
silmiltään. Kuningas säpsähti tuntiessaan hänet neiti Regina von
Emmeritziksi, jonka mustat silmät hehkuivat haaveellista tulta, samalla
kuin hänen hienot, läpikuultavat kasvonsa olivat vaaleat kuin marmori.

-- Nouskaa ylös, neiti, -- sanoi Kustaa Aadolf lempeästi, ojentaen
polvistuneelle naiselle kätensä ja nostaen hänet seisoalleen. -- Mikä
on antanut aihetta tuloonne tähän aikaan? Puhukaa ja ilmoittakaa
pelkäämättä, mikä mieltänne painaa, olenhan itsekin jo pyytänyt teidän
sitä tekemään.

Neiti Reginan rinta kohoili raskaasti ja hän alkoi puhua äänellä, joka
alussa tuskin kuuluikaan, mutta joka pian hänen palavasta
innostuksestaan selvisi kirkkaaksi ja voimakkaaksi.

-- Teidän majesteettinne, minä tulen luoksenne, koska olette sitä
minulta pyytänyt. Minä tulen luoksenne, koska vihaan teitä, koska jo
kauan aikaa olen joka päivä rukoillut pyhältä neitsyeltä, että hän
turmelisi teidät ja koko teidän sotajoukkonne. Teidän majesteettinne,
minä olen heikko tyttö, mutta oikeauskoinen katolilainen; te olette
vainonnut kirkkoamme, te olette ryöstättänyt luostareitamme,
karkoittanut pyhät isämme ja sulatuttanut pyhimystemme kuvat; te olette
voittanut sotajoukkomme ja tehnyt meille ääretöntä vahinkoa. Sentähden
olen minä pyhällä valalla vannonut tuhoavani teidät ja pyhän neitsyen
apuun turvaten olen minä seurannut teidän jälkiänne Würzburgista,
aikomuksessa tappaa teidät. --

Kuningas ja Oxenstjerna katsahtivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, oliko
tuo haaveellinen tyttö menettänyt järkensä. Neiti Regina huomasi sen ja
jatkoi varmemmalla ryhdillä:

-- Sire, te luulette minua mielipuoleksi sentähden, että sanon teille,
te Saksanmaan valloittaja, tämmöisiä asioita. Mutta kuunnelkaa minua
loppuun! Kun näin teidät ensi kerran Würzburgin linnassa, kun näin,
miten lempeästi suojelitte heikkoja ja vapautitte voitetut kuolemasta,
silloin sanoin minä itselleni: se on helvetti, joka teeskentelee
taivaallista laupeutta. Mutta kun seurasin teitä tänne, kun läheltä
katsoen näin teidän suuruutenne ihmisenä ja vertailin siihen teidän
suuruuttanne sankarina ... silloin, sire, horjui päätökseni, silloin
oli minun vaikea vihata, minä taistelin itseni kanssa, ja tänä iltana
on teidän hyvyytenne muuttanut minun järkähtämättömän aikomukseni.
Sire, nyt rakastan minä teitä yhtä paljon kuin teitä ennen vihasin ...
minä ihailen teitä, minä kunnioitan teitä...

Ja nuori tyttö loi katseensa maahan.

-- Ja mikä on tarkoituksenne? -- kysyi kuningas liikutettuna.

-- Teidän majesteettinne, minä olen tehnyt tämän tunnustuksen, koska
tiedän, että olette niin suuri ja jalo, ettette voi käsittää minua
väärin. Mutta minä en ole tullut luoksenne näin outoon aikaan
ainoastaan ilmaistakseni teille onnettoman tytön tunteita. Minä olen
tullut tänne teitä pelastamaan, sire...

-- Pelastamaan minua?

-- Kuulkaa minua! Minun käteni on nyt aseeton, mutta muut ja
vaarallisemmat kädet teitä väijyvät. On armottomia ja säälimättömiä,
jotka ovat vannoneet teidät surmaavansa... Voi, te ette tiedä, mihin
kaikkeen he kykenevät! He ovat vetäneet arpaa hengestänne ja
vaarallisin heistä hiipii nyt yöt ja päivät ympärillänne. Teidän
majesteettinne ei ole heidän käsistään pelastuva. Huomenna, ehkä jo
tänään on tikari tai myrkky teidät saavuttava. Teidän kuolemanne on
varma.

-- Minun henkeni on Jumalan eikä kurjan salamurhaajan käsissä, --
vastasi Kustaa Aadolf rauhallisesti. -- Pahoilla ei ole valtaa, vaikka
heillä tahto olisikin. Olkaa rauhallinen, neiti von Emmeritz, minä en
pelkää ketään muuta kuin Jumalaa.

-- Ei, ei, pyhimykset ovat jo päivänne lukeneet. Minä tiedän, että
luotatte tähän sormukseen, -- ja Regina tarttui kuninkaan käteen, --
mutta se ei ole teitä auttava. Sire, minä sanon teille, että kuolemanne
on varma, enkä minä ole tullutkaan tänne pelastamaan teitä ja sen
kautta kavaltamaan pyhää kirkkoamme.

-- Minkätähden olette sitten tullut?

Neiti Regina heittäytyi taas haltioissaan kuninkaan jalkojen juureen.

-- Sire, minä olen tullut _pelastamaan_ sieluanne. Minä en voi sietää
sitä ajatusta, että sellainen sankari kuin te, niin jalo ja niin suuri,
hukkuisi iankaikkisesti. Kuulkaa minua, minä pyydän, minä rukoilen
teitä iankaikkisen autuutenne nimessä, älkää varma kuolema silmäinne
edessä paaduttako itseänne väärään uskoonne, jonka palkka on kadotus.
Heltykää, peräytykää, niinkauan kuin vielä on aika peräytyä, palatkaa
yksin autuaaksi tekevän katolisen kirkon helmaan, kirotkaa väärä
uskonne, matkustakaa pyhän isän luo Roomaan, tunnustakaa hänelle
syntinne ja käyttäkää voittoisat aseenne kirkon palvelukseen, sen
sijaan että nyt käytätte niitä sen turmioksi. Hän on avoimin sylin
ottava teidät vastaan ja missä teidän majesteettinne sitten elänee tai
kuollee, aina on teidän majesteettinne oleva varma paikastaan taivaassa
valittujen pyhimysten joukossa.

Kuningas nosti toisen kerran hurmautuneen tytön seisoalleen, katseli
häntä lujasti ja rauhallisesti säkenöiviin silmiin ja vastasi
totisesti:

-- Kun minä olin niin nuori, kuin te nyt olette, neiti von Emmeritz,
kasvatti minut opettajani, vanha Skytte samaan palavaan hartauteen omaa
evankeelista uskoani kohtaan kuin mitä teillä nyt on katolista uskoa
kohtaan. Minä vihasin siihen aikaan paavia koko sydämestäni niinkuin te
nyt vihaatte Lutheria, ja minä rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sen
päivän koittaa, jolloin minä voisin kukistaa Antikristuksen ja kääntää
kaikki hänen tunnustajansa totiseen valoon. Ei ole sen jälkeen
vakaumukseni muuttunut, mutta minä olen oppinut, että tiet ovat monet,
vaikka henki onkin vain yksi. Minä pysyn järkähtämättömästi kiinni
siinä evankeelisessa opissa, jota tunnustan ja jonka edestä olen
valmis, jos Jumala niin tahtoo, vaikka maahan kaatumaan. Mutta minä
annan arvoa kristityn uskolle, vaikka se joissakin kohdissa eroaisikin
omastani, ja minä tiedän, että Jumala laupeudessaan voi tehdä autuaaksi
senkin, jonka tie kulkee kautta erehdysten. Menkää, neiti von Emmeritz,
minä annan teille anteeksi, että te munkkien sokaisemana olette
tahtonut oikealta tieltään taivuttaa Herran soturin. Menkää, eksytetty
lapsi, ja antakaa Jumalan sanan ja vastaisen elämänne opettaa teille,
ettei ole luottamista pyhimyksiin, jotka ovat yhtä suuria syntisiä kuin
mekin, eikä myöskään epäjumalain kuviin ja sormuksiin, jotka eivät voi
Herran tuomiota tehdä tyhjäksi. Minä kiitän teitä, sillä te olette
parastani tarkoittanut, vaikka olettekin ollut lapsellinen ja
ymmärtämätön. Hengestäni älkää huolehtiko, se on Hänen käsissään, joka
tietää, mihin hän on sitä käyttävä.

Suuri oli kuningas Kustaa Aadolf näitä sanoja lausuessaan.

Neiti Regina seisoi siinä masennettuna ja samalla ihastuksissaan
kuninkaan suurenmoisesta suvaitsevaisuudesta. Hän muisti ehkä hänen
vastauksensa Frankfurtin porvareille, kun nämä anoivat saadaksensa
pysyä puolueettomina: -- Puolueettomuus on sana, jota minä en ollenkaan
voi sietää, sanoi hän, ja kaikkein vähimmin taistelussa valon ja
pimeyden, vapauden ja orjuuden välillä. -- Kasvatettuna vierasta uskoa
vihaamaan, ei hän voinut käsittää mahdolliseksi, että sama miekka, joka
kukisti kirkon maallisen ylivallan, taivutti kärkensä säästäen sen
hengellistä valtaa sydämissä ja omissatunnoissa.

Haaveksiva tyttö nosti kyyneltyneet silmänsä kuninkaan puoleen ...
silloin kalpenivat hänen poskensa, joissa äsken oli innostuksen tuli
palanut, ja hän tuijotti kauhistuneena kuninkaan vuodetta verhoaviin
punaisiin uutimiin.

Oxenstjerna, joka oli epäluuloisempi kuin kuningas ja oli koko ajan
tarkalla silmällä seurannut tuon kummallisen tytön liikkeitä, huomasi
heti kohta hänen pelästyneet katseensa.

-- Teidän majesteettinne, -- sanoi hän ruotsin kielellä kuninkaalle, --
olkaa varuillanne, täällä on vihollinen viidakossa.

Ja odottamatta vastausta veti hän miekkansa ja astui päättävästi
komeaa vuodetta kohti, joka oli lahja Frankfurtin kaupungilta,
mutta jonka pehmeät höyhenpatjat kuninkaallinen sankari oli
vaihettanut yksinkertaiseen jouhipatjaan ja karkeaan, saksilaiseen
villapeitteeseen, jommoisia hänen sotamiehensäkin käyttivät
talvileirissä ollessaan.

-- Seis! -- huudahti Regina vaistomaisesti. Mutta se oli jo liika
myöhäistä. Oxenstjerna oli ravakasti vetäissyt uutimet syrjään ja
niiden takaa ilmaantuivat nyt mustaan nahkapäähineeseen ympäröidyt,
kalmankalpeat kasvot ja palavat, synkät silmät. Vielä tempaus, ja
sieltä esiytyi koko munkki, puristaen hopeaista pyhäinkuvaa rintaansa
vasten.

-- Astukaa esiin, korkea-arvoinen isä, -- sanoi Oxenstjerna ankarasti.
Noin vaatimaton asema ei sovi niin arvokkaalle miehelle. Teidän
korkea-arvoisuutenne on valinnut hiukan tavattoman paikan iltarukousta
pitääkseen. Jos hänen majesteettinsa sallii, hankin minä hänelle
useampia kuulijoita.

Kellon soitua astui luutnantti Bertel sisään kahden vahtisotamiehen
kanssa, jotka pitkät pertuskat olallaan seisoivat kahden puolen
sisäänkäytävää.

Kuningas loi Reginaan katseen, jossa oli enemmän sääliä kuin vihaa.
Häntä suretti, että noin nuori ja kaunis tyttö voi olla osallisena niin
ilkeään petokseen.

-- Armoa, teidän majesteettinne! -- huudahti onneton tyttö rukoillen.

-- Salliiko teidän majesteettinne, että teidän puolestanne teen
muutamia kysymyksiä? -- kysyi Oxenstjerna.

-- Tehkää niinkuin haluatte, valtiokansleri! -- sanoi kuningas.

-- No niin, mitä teidän korkea-arvoisuudellanne on täällä tekemistä?

-- Tahdoin saattaa suuren syntisen ainoan autuaaksi tekevän kirkon
helmaan! -- vastasi sukkela munkki ja loi hurskaan katseen taivasta
kohden.

-- Todellakin? Täytyy myöntää että harrastuksenne on suuri. Ja näin
pyhää tarkoitusta varten on teillä ristiinnaulitun Vapahtajan kuva
mukananne.

Munkki kumarsi ja risti hartaasti silmiään.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne on kovin hurskas. Antakaa minulle tuo
risti, että saisin kerran ihailla noin kallisarvoista kapinetta.

Munkki antoi hänelle ristinkuvan vastenmielisesti.

-- Hienoa tekoa! On se mahtanut olla etevä taiteilija, joka on
leikellyt tämän pyhän kuvan. -- Ja samalla hypisteli valtiokansleri
sitä joka puolelta. Vihdoinkin, hänen painaessaan kuvan rintaa,
ponnahti sieltä teräväksi hiottu tikari.

-- Kas, kas, teidän korkea-arvoisuutenne rakastaa myöskin viattomia
leikkikaluja! Mikä hieno tikari, juuri sopiva lävistämään jalon
kuninkaan sydäntä!... Kurja munkki, -- jatkoi Oxenstjerna jymisevällä
äänellä, -- tiedätkö, että inhoittava rikoksesi muuttuu tuhatta kertaa
inhottavammaksi tuon jumalattoman keinon kautta, jolla aioit sitä
toteuttaa! --

Samoinkuin kaikki muutkin Vaasain sukuun kuuluneet kuninkaat oli Kustaa
Aadolf nuoruudessaan kiivasluontoinen herra ja joutui sen vuoksi
useammankin kerran ajattelemattomiin tekoihin. Miehen kehitys ja
vaiherikkaan elämän kokemukset olivat osaksi jäähdyttäneet hänen
mielensä hehkua, mutta välistä kiehahti vieläkin Vaasain kuuma veri yli
äyräittensä. Niin tapahtui nytkin. Hänen jalo mielensä salli hänen
majesteetillisen rauhallisesti katsella tuota petturia silmiin, joka
oli tahtonut viedä hänen koko Saksanmaalle kalliin henkensä, ja
tyynesti arvostella hänen kurjia aikomuksiaan. Mutta tuo inhoittava
Kristuksen pyhän kuvan väärinkäyttäminen murha-aseeksi häntä vastaan,
joka Jeesuksen Kristuksen puhtaan evankeelisen opin puolesta oli valmis
uhraamaan henkensä ja verensä, se näytti hänestä olevan niin kauheaa
pilkkaa kaikesta siitä, mikä hänelle oli maailmassa kallista ja pyhää,
että hänen kylmyytensä silmänräpäyksellisesti vaihtui voimakkaimmaksi
vihaksi. Korkeana ja suurena niinkuin leijona raivossaan seisoi hän
kalman kalpean jesuiitan edessä, joka tuskin voi katsoa häntä vasten
säihkyviä silmiä.

-- Polvillenne! -- huusi kuningas jylisevällä äänellä ja polki jalkaa,
niin että palatsin seinissä kajahteli.

Jesuiitta typertyi polvilleen, mutta hänellä oli vielä risti
rukousnauhassaan. -- Tämän kuvan edessä minä vain polvistun, -- sanoi
hän ylpeästi.

-- Te kyykäärmeitten sikiöt, -- huusi kuningas silmitönnä vihasta, --
kuinka kauan luulette kaikkivaltiaan Jumalan kärsivän teidän hävytöntä
pilkkaanne! Jumaliste, olen minä jotakin nähnyt, olen nähnyt
Antikristuksen ja Rooman, sen Baabelin porton, hallitsevan maailmaa
kaikilla pimeyden töillä, olen nähnyt teidän, munkkien ja jesuiittain,
myrkyttävän pelästyneitä omiatuntoja pirullisilla opeillanne murhien ja
ilkitöiden luvallisuudesta, kunhan ne vain tehdään kirkkonne kunniaksi;
en ole kuitenkaan nähnyt enkä voinut kuvitellakaan tekoa niin mustaa
kuin tämä, ivaa niin ilkeää kaikkea sitä vastaan, mikä on kalleinta
maassa ja taivaassa. Olen antanut teille kaikki anteeksi; te olette
vehkeilleet henkeäni vastaan Demminillä ja muualla, minä en ole
kostanut; te olette kohdelleet pahemmin kuin turkkilaiset ja pakanat
viattomia luterilaisia; missä teillä vain on ollut siihen valtaa,
olette te häväisseet heidän kirkkojaan, polttaneet heitä elävältä
rovioillanne, karkoittaneet heidät kodeistaan, ja mikä on vielä enempi,
olette houkutuksilla ja pakkokeinoilla koettaneet saada heidät
uskostaan omien epäjumalienne tykö, te pakanat, jotka palvelette
ihmisten töitä ja kurjia kuvia elävän Jumalan ja hänen ainoan poikansa
asemasta. Tästä kaikesta en ole kostanut teidän luostareillenne, en
kirkoillenne, en omilletunnoillenne. Vapaasti olette saaneet harjoittaa
uskoanne eikä kukaan ole sen vuoksi kärventänyt hiuskarvaakaan
päästänne. Mutta nyt minä vihdoinkin tunnen teidät, te perkeleen
palvelijat, Herra Jumala on antanut teidät minun käsiini, minä hajoitan
teidät kuin akanat tuuleen, minä kuritan teitä, te temppelin
häväisijät, minä vainoan teitä maailman ääriin, niin kauan kuin tämä
käsi vielä voi heiluttaa Herran Jumalan ja Gideonin miekkaa. Te olette
tähän saakka nähneet minut lempeänä ja hellänä; olkoon menneeksi, tästä
alkaen olette näkevä minut kovana ja kauheana, minä olen Jumalan
voimalla hävittävä teidät ja teidän kirotun oppinne maan päältä ja
siitä on syntyvä tuomio ja hallitus, jommoista maailma ei ole nähnyt
sitten Rooman häviön.

Jesuiitta nousi ylös, salama välähti hänen terävissä silmissään, hänen
pieni vartalonsa näytti kasvavan kyynärän pitemmäksi. -- Ylpeile, mitä
ylpeilet, kurja kerettiläinen, -- huusi hän tulisella uskon vimmalla,
-- ylpeile hetkellisestä vallastasi ja muserra meidät, jos voit! Mitä
olit sinä eilen? Kourallinen lunta karuilla kallioillasi. Ja mitä olet
oleva huomenna? Kourallinen tuhkaa, joka tuuleen hajoaa. Minut voit
sinä tuhota; minä en pelkää uhkauksiasi, en välitä vihastasi. Mutta
minun takanani seisoo pyhä, roomalainen kirkko kalliolla Pietarilla;
sen perustuksia et kykene järkyttämään. Hän on polkeva sinut jalkojensa
alle kuin myrkyllisen lohikäärmeen enkeli Mikaelin jalkojen alle, ja
kun hän kerran kohoaa ehompana entistään, on hän kirjoittava
haudallesi: _pulvis et umbra!_

Kuningas kulki kiivain askelin edestakaisin lattiata pitkin vähääkään
välittämättä ylpeästä jesuiitasta ja vapisevasta Reginasta, joka
seisten sivullapäin ikkunan pielessä kätki kasvot käsiinsä.
Oxenstjerna, joka aina oli tyyni ja varovainen, pelkäsi kuninkaan
kiivaudessaan tekevän jotakin ajattelematonta ja koetti heikentää
myrskyä.

-- Suvaitseeko teidän majesteettinne, -- sanoi hän, -- käskeä
luutnantti Bertelin saattamaan tämä munkki varmaan säilöön ja antaa
sotaoikeuden tuomita hänet kaikille muille varoittavaksi esimerkiksi?

-- Luutnantti Bertel, -- sanoi kuningas terävästi, -- te olette
komentanut henkivartiotani tänä yönä; teidän huolimattomuutenne takia
on tämä pilkkaaja päässyt hiipimään sisään. Te viette hänet vankeuteen
ja vastaatte hengellänne siitä, ettei hän pääse karkuun. Sen jälkeen
astutte paikkaanne rintamassa. Tästä alkaen olette alennettu
sotamieheksi.

Bertel teki kunniaa eikä vastannut sanaakaan. Enemmän kuin arvoasteensa
menettäminen katkeroitti hänen mieltään se, että oli kadottanut
hallitsijansa suosion. Se koski häneen sitä kipeämmin, kun hän tiesi
erittäin tarkasti vartioineensa ovea. Aivan käsittämätöntä oli hänelle,
kuinka jesuiitta oli voinut päästä sisään. Äänetönnä, synkkänä ja
uhkaavana kulki vanki vartijain välissä. Aikakauden jyrkimmät
vastakohdat, pilkkopimeä yö ja koittava aamu, olivat seisoneet
vastakkain.

Nyt kääntyi kuningas vapisevan tytön puoleen, tarttui hänen käteensä ja
katsoi häntä terävästi silmiin.

-- Neitini, sanoi hän ankarasti, -- kerrotaan, että kun pimeyden
ruhtinas tahtoo saada maan päällä aikaan jotakin oikein mustaa
ilkityötä, lähettää hän sinne käskyläisensä valon enkeleiksi puettuina.
Mitä on minun teistä ajatteleminen?

Neiti Reginalla oli sen verran rohkeutta, että hän kerran vielä uskalsi
katsahtaa silmästä silmään tuota mahtavaa ja kauheata. -- Minulla ei
ole enää mitään sanottavaa. Ottakaa henkeni, herra!

Kuningas katsoi häntä tuimasti mustiin silmiin, ja tuo tuskin voitettu
viha kuohui vielä hänen rinnassaan. -- Jos teidän isänne olisi ollut
kunnon mies, olisi hän opettanut tytärtään pelkäämään Jumalaa,
kunnioittamaan kuningasta ja puhumaan totta kaikkien edessä. Te olette
tahtonut kääntää minut; minä tahdon palkkioksi siitä kasvattaa teitä,
sillä te näytte todellakin olevan sen tarpeessa. Menkää, te olette
vankini siksi, kunnes olette oppinut puhumaan totta. Oxenstjerna,
elääkö hän vielä tuo vanha ankara Martta-rouva Korsholman linnassa?

-- Elää, teidän majesteettinne.

-- Hän on saava kasvatin. Ensi tilassa lähetetään tämä tyttö Suomeen.

Neiti Regina poistui mykkänä ja ylpeänä.

-- Teidän majesteettinne! -- sanoi Oxenstjerna lempeästi nuhdellen.



6. SUOMALAISET LECH-VIRRAN LUONA.


Ennenkuin jatkamme kertomustamme, on meidän vielä hetkeksi palaaminen
Frankfurtiin. Onnettoman käännytysyrityksensä jälkeen vartioitiin neiti
Reginaa ahkerasti ja lähetettiin hänet kevään tullen ensi avovedellä
Suomeen, jossa hänet kerran vielä tavannemmekin. Ei se ollut uskonviha,
ei myöskään kostonhalu, joka vaikutti muuten niin jalomielisen Kustaa
Aadolfin ankaruuteen tätä nuorta tyttöä kohtaan; luottamuksen
väärinkäyttäminen koskee kipeästi jaloon sydämeen, eikä neiti Regina
tehnyt mitään tuota luultua rikollisuuttaan poistaakseen;
intohimoisuudellaan hän päinvastoin vahvisti kuninkaan luuloa
syyllisyydestään, ja yhä vielä taisteli viha hänen rinnassaan siitä
paikasta, mikä siinä olisi ollut rakkaudelle tuleva.

Muuan selittämätön tapaus lisäsi kuninkaan suuttumusta. Samana yönä kun
Bertel saattoi jesuiitan, isä Hieronymuksen, valtion vankilaan, josta
hän seuraavana päivänä oli tuotava hirtettäväksi, pääsi tämä
vaarallinen munkki pakenemaan kenenkään käsittämättä, mitenkä se oli
voinut tapahtua. Noilla pimeyden miehillä oli kaikkialla puolusmiehensä
ja salaiset käytävänsä; vielä samana yönä löydettiin siihen saakka
tuntematon salaovi kuninkaan makuuhuoneessa. Bertelin viattomuus tuli
siis ilmi, mutta hänen uusi virheensä suututti taas kuningasta ja nuori
luutnantti sai jäädä rintamaan tavalliseksi sotamieheksi.

Jo helmikuun keskipaikoilla 1632 alkoi kuningas varustautua
sotaretkelle, valloitti maaliskuussa kahden viikon piirityksen jälkeen
vahvan Kreutznachin ja jätti kuningattaren sekä Akseli Oxenstjernan
Mainziin. Mutta Tilly oli sillä välin salaa karannut Kustaa Hornin
kimppuun Bambergissa ja tehnyt siellä pahaa jälkeä. Kuningas kulki
hänen jäljessään alaspäin Tonavaa kohti ja koetti tunkeutua Lechin yli
Baijeriin. Turhaan selittivät hänen sotapäällikkönsä, että virta on
syvä ja vuolas sekä että vaaliruhtinas Tillyn, Altringerin ja 22,000
miehen kanssa odotti vastaisella rannalla. Kuningas vastasi Aleksanteri
suuren sanoilla Granikon luona: "Onko meidän, jotka olemme kulkeneet
yli Elben, Oderin ja Reinin, jopa yli itsensä Itämerenkin, pysähdyttävä
avuttomina Lech-virran luo?" Ja ylimeno päätettiin tehtäväksi.

Kauan ratsasti kuningas rantaa pitkin, hakien sopivaa kaalauspaikkaa.
Lopuksi löysi hän sen virran käänteessä; muuan hänen rakuunoistaan
pukeutui talonpojaksi, oli pyrkivinään virran yli ja sai herkkäuskoiset
baijerilaiset ilmaisemaan, että Lech oli 22 jalkaa syvä. Muutamia
talonpoikaistupia revittiin, hirsistä tehtiin tarpeellisen korkeita
siltapukkeja, neljä patteria yhteensä 70 kanuunaa varten, rakennettiin
rannalle ja vallihautoja kaivettiin tarkk'ampujille, sill'aikaa kuin
tuoreen puun ja märän sammalen savu peitti koko seudun pimeään
vaippaansa.

Tilly oli kuitenkin vanha ja viisas; kohta oli hän kaikkine joukkoineen
metsässä toisella rannalla rakentamassa vahvoja varustuksia ja
kaivamassa vetelään maahan syviä ojia, joista hänen pyssymiehensä
tähtäsivät murhaavan tulensa ruotsalaisia kohti. Huhtikuun 3. p:nä
alkoivat ruotsalaisten kanuunat vastata ja lakasivat pian vastapäätä
olevan niemekkeen puhtaaksi. Huhtikuun 5. p:nä oli pukit saatu virtaan
aivan vihollisten nenän alla; nyt heitettiin niiden päälle lankkuja ja
tavallisuuden mukaan lähetettiin suomalaiset ensimmäisinä tuleen. 300
jalkamiehelle, jotka kaikki olivat vapaaehtoisia ja joita johti pieni
paksu Larsson ja urhokas savolainen Paavo Lyytikäinen, annettiin käsky
juosta lankkujen yli ja kaivaa vastaisella rannalla vallitus sillan
pään puolustukseksi; kullekin heistä luvattiin palkkioksi 10 talaria.
Hetki oli juhlallinen ja ratkaiseva ja siitä riippui koko Baijerin
kohtalo, sillä milloin tahansa saattoi jokin Tillyn kuulista sattua
siltaan ja estää ylipääsyn.

Suomalaiset panivat pois pyssynsä, tarttuivat kuokkiin ja lapioihin ja
karkasivat hurraata huutaen täyttä juoksua lankkujen yli. Mitä kauhein
ristituli suunnattiin kaikista Tillyn varustuksista tätä yhtä ainoata
paikkaa kohti; joka hetki iski kuulia veteen, heitti vaahtoa korkealle
ilmaan ja sattui vinkuen milloin hoikkaan siltaan, milloin rantaan, ja
vähän väliä kohtasi se sillan yli juoksevia, sirottaen satutettujen
jäsenet virran vietäviksi. Ei ole tietoja siitä, montako noista 300:sta
pääsi hengissä toiselle rannalle; eikä niillä, jotka sinne pääsivät,
ollut aikaa katsoa jäljelleen tai lukea toisiaan, ravakasti ryhtyivät
he työhön lapioilla ja kuokilla ja saivatkin ennen pitkää luoduksi
maavallin, joka osaksi suojeli heitä edestäpäin, mutta jätti kuitenkin
vielä heidän kylkensä alttiiksi rantapatterien tulelle.

Tilly käsitti hyvin kyllä tämän paikan tärkeyden ja jatkoi ampumistaan
kahta kiivaammin. Ruotsalaiset käsittivät sen yhtähyvin ja ruiskuttivat
vastapäätä olevaan metsään haulia ja kuulia, jotka milloin säkenöiden
iskivät kiviin, milloin katkoivat puiden latvoja ja karistivat oksia ja
puitten palasia ja katkenneita runkoja baijerilaisten päälle, jotka
vaan odottivat käskyä hyökätäkseen eteenpäin. Innostuttaakseen väkeään
kiiruhti kuningas itsekin pattereille ja ampui omalla kädellään jopa
kuusikymmentä laukausta. Kanuunain jyske oli niin kova, että se kuului
peninkulmittain pelästyneeseen Baijerin maahan.

Ensiksi yli päässeitten suomalaisten rivit alkoivat kauheasti harveta;
mutta vasta sitten, kun vallitus oli valmis, katsahtivat jäljelle
jääneet taakseen ja huomasivat, että heidän lukumääränsä oli vähentynyt
enempään kuin puoleen ja että heistä satamäärä makasi maassa verissään,
puhumattakaan niistä, jotka virta oli niellyt. Sillä hetkellä käski
kuningas nuoren, sittemmin niin kuuluisan Kaarlo Kustaa Wrangelin
kiiruhtamaan heidän avukseen. Suomalaiset, jotka olivat ihastuksissaan
kansalaistensa rohkeudesta ja levottomia heidän kohtalostaan, vaativat
kiivaasti, että heidät vietäisiin taistelemaan, ja yht'äkkiä oli
Wrangelilla ympärillään 300 suomalaista vapaaehtoista, joiden kanssa
hän urhoollisesti juoksi yli notkuvain siltalautojen. Kuuluvilla
hurraahuudoilla tervehtivät maanmiehet ensiksi yli tulleita.
Urhoollinen herttua Bernhard, joka samoin kuin kuningaskin suosi
suomalaisia, pyysi ja sai luvan tehdä liikkeen heidän edukseen.
Muutamien suomalaisten ratsumiesten seuraamana löysi hän vähän matkan
päässä joessa kahlaamon, ratsasti onnellisesti sen yli ja hyökkäsi
hurjalla rohkeudella vihollisen oikeaan sivun kimppuun. Baijerilaiset,
jotka koko ajan tähystivät siltaa, hämmästyivät kovin tästä
hyökkäyksestä, joutuivat miesluvustaan huolimatta epäjärjestykseen ja
puolustautuivat vain laimeasti. Kauheata tuhoa teki herttua Bernhardin
pieni joukko hajaantuneissa riveissä, ja ennenkuin vihollinen oli
ehtinyt tointua, olivat hän ja hänen miehensä tunkeutuneet toisten
suomalaisten luo sillan päähän.

Tällaisten rohkeain ja musertavain ratsuväkihyökkäystensä tähden saivat
suomalaiset siihen aikaan nimekseen "hakkapeliitat", sanoista "hakkaa
päälle!", joilla he taistelun tuoksinassa yllyttivät toisiaan
urhoollisuuteen.

Tämän menestyksen elähyttäminä alkoi nyt joukko toisensa perästä, sekä
ruotsalaista että saksalaista jalkaväkeä, juosta sillan yli. Tilly,
joka viimeiseen saakka oli tahtonut säilyttää väkeään ruotsalaisten
murhaavalta kuulasateelta, lähetti nyt Altringerin lukuisan
jalkamiehistön kanssa valloittamaan sillan päähän tehtyä varustusta ja
ajamaan takaisin yli tulleet. Baijerilaiset lähestyivät juoksujalassa,
mutta eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin heitä kaatui
ruoduittain maahan. -- Mutta olihan tässä taisteltava oman maansa
puolesta, -- ja jokainen, jossa vain henkeä oli, karkasi raivoisana
suomalaisten varustusta vastaan. Wrangelin nuori sankaririnta kohoili
mielihyvästä, sillä järkähtämättömänä seisoi hänen väkensä. Nyt oli
koetettava. Sankan pilven lailla hyökkäsivät eteenpäin vihollisten
joukot, harvenivat, mutta saapuivat kuitenkin neljän viiden tuhannen
miehen suuruisena joukkona vallituksen luo. Suomalaiset ottivat heitä
vastaan tulisilla tervehdyksillä; vasta viidentoista askelen päässä
pamahtivat heidän pitkät kiväärinsä ja jokainen laukaus sattui.
Baijerilaiset säpsähtivät ja pysähtyivät; useimmat heistä olivat
nuorta, vasta värvättyä väkeä ja he alkoivat horjua ... suomalaiset
ehtivät ladata uudelleen, vielä yksi yhteinen laukaus, ja koko
hyökkäävien joukko hajaantui hurjasti paeten rantoja pitkin. Altringer
kiiruhti hätään, kokosi heidät jälleen ja vei väkensä toisen kerran
taisteluun; samassa mennä vinkasi kanuunankuula niin likitse hänen
korvaansa, että hän kaatui tiedotonna maahan. Toisen kerran peräytyivät
baijerilaiset; sen näki Tilly valleiltaan ja lähetti lempipoikansa,
vanhat valloonit, alas rantaan. Mutta eivät valloonitkaan voineet pitää
puoliaan tuossa kirotussa kuulatuiskussa. Silloin tarttui Tilly
sotalippuun ja riensi itse urhojensa etunenässä suomalaisia
vastaan. Mutta ei ollut hän ehtinyt pitkälle, kun vaipui maahan,
falkonettikuulan satuttamana, joka oli musertanut hänen polvensa.
Tunnotonna kannettiin vanha sotapäällikkö tappotanterelta ja kuoli
kaksi viikkoa senjälkeen huhtikuun 20. p:nä Ingolstadtissa.

Baijerin sotaväki, joka nyt oli kadottanut harmaantuneen sankarinsa,
joutui häiriötilaan. Vaaliruhtinas, joka itsekin oli saapuvilla,
vetäytyi yön tultua neuvotonna takaisin, jättäen 2,000 kuollutta
tappotanterelle ja tien Baijerin sydämeen avoimeksi ruotsalaisille.

Seuraavana päivänä kulki koko Ruotsin sotajoukko Lech-virran poikki.
Kuningas jakeli anteliaalla kädellä palkinnoita urhoilleen. Niiden
joukossa oli muuan ratsumies, joka oli seurannut herttua Bernhardia ja
jota tämä mitä lämpimimmin suositteli. Ratsumies oli Bertel; kolme
haavaa, jotka eivät kuitenkaan olleet vaarallisia, vahvisti herttuan
puoltolausetta. Bertel sai takaisin arvonsa, mutta ei kuninkaan
suosiota ja luottamusta, jolla olisi ollut hänelle paljoa suurempi
merkitys. Ja hän päätti voittaa vielä senkin, vaikka se maksaisi hänen
henkensä.

Tämän jälkeen seurasi Kustaa Aadolfin retki Augsburgiin, joka kaupunki
vannoi hänelle uskollisuuden valan, ja jossa hänen kunniakseen
toimitettiin loistavia pitoja. Huhu, joka yhdisti nimet Gustava
Augusta, kuiskaili, että kuningas täällä, tulevan saksalaisen
valtakuntansa pääkaupungissa, olisi, niinkuin Hannibal Capuassa,
antautunut velttouteen ja nautintoihin. Huhu valehteli: Kustaa Aadolf
vain hengähti ja tuumiskeli yhä rohkeampia tuumia. Mutta siitä pitäen
alkoi kuninkaan ympärillä kummitella. Kuolon enkeli kulki hänen
edellään paljastettu miekka kädessään ja välähytteli sitä milloin
siellä milloin täällä, ikäänkuin yhtämittaa hänen korvaansa kuiskaten:
kuolevainen, muista, ettet ole jumala!

Voisihan ajatella, että pahat henget, sitten kun kunnianhimo oli
alkanut sekaantua kuninkaan aikeisiin ja kun häntä ei enää yksinomaan
johtanut pyhä taistelu uskon puolesta, kahta uutterammin kutoivat hänen
ympärilleen mustia lankojaan. Salainen, mutta kamala vihollinen kulki
alinomaa hänen kintereillään ja iski milloin sieltä milloin täältä,
vaikka vielä turhaan. Kun tehtiin rohkea, mutta onnistumaton hyökkäys
Ingolstadtia vastaan, oli, niin kertoo Fryxell, valleilla kanuuna,
Viikuna nimeltään, ja kuuluisa siitä, että se ampui kauas ja tarkkaan.
Tykkijunkkari näki kaukana kedolla töyhtöhattuisen miehen ratsastavan
komean hevosen selässä, ympärillään suuri seurue. -- Kas tuolla, --
sanoi hän, -- ratsastaa ylhäinen herra, -- mutta kyllä minä hänet
seisautan; -- jolloin hän tähtäsi ja laukasi Viikunan. Kuula paiskasi
maahan hevosen ja miehen, toiset juoksivat hädissään luo, mutta
kuningas -- sillä se oli hän -- kohosi maasta, tomuisena ja vereen
tahrattuna, mutta kuitenkin vahingoittumattomana ja huudahti kuoliaaksi
ammutun hevosensa vieressä: "Ei ole vielä hedelmä kypsynyt!" --
Ingolstadtin porvarit kaivoivat sitten maasta kuolleen hevosen ja
täyttivät ja säilyttivät sen nahkan ikuiseksi muistoksi tästä
tapahtumasta. Vähän aikaa sen jälkeen ratsasti kuninkaan sivulla nuori
maakreivi Baden-Durlach, joka äsken juuri oli ollut loistavimpia
keikareita Augsburgin pidoissa ja tanssiaisissa. Kanuunan kuula lensi
vinkuen pari kyynärää kuninkaasta, ja kun hän katsahti taakseen, vaipui
kreivi päätönnä satulastaan.



7. UUSIA SEIKKAILUJA.


Ingolstadtista kääntyi kuningas Landshutiin sisä-Baijerissa. Kuta
syvemmälle hän tunki tähän maahan, jossa ei ennen oltu mitään
kerettiläissotajoukkoa nähty, sitä synkemmäksi kasvoi väestön
uskonvimma, sitä julmemmaksi ja verisemmäksi sen vastarinta. Suuret
talonpoikaisparvet väijyivät kaikkialla munkkiensa johtamina,
surmasivat jokaisen, joka heidän tielleen sattui ja kiduttivat
vankejaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kuninkaan oma väki alkoi
menestyksen hurmaamana ja näiden julmuuksien ärsyttämänä luopua siitä
sotakurista, joka tähän asti oli ollut sen kunnia, ja verisesti kostaen
hävittää niitä seutuja, joiden kautta se kulki. Murhaten ja väijyen
seurasi salainen vihollinen ruotsalaisen sotajoukon jälkiä ja onneton
jokainen vähälukuisempi joukkio, joka uskalsi erota muutamiakaan pyssyn
kantamia pääjoukosta.

Tungettuaan syvemmälle sisämaahan halusi kuningas eräänä päivänä
lähettää uusia, tärkeitä määräyksiä Banérille, joka suojellen kuninkaan
paluumatkaa hitaammassa marssissa kulki hänen jäljessään Ingolstadtista
päin. Epävarmojen olojen vuoksi oli tuollainen sanan lähettäminen
peräti vaarallinen, eikä kuningas tahtonut antaa sitä suuremman joukon
tehtäväksi. Silloin tarjoutui nuori, suomalainen upseeri ainoastaan
kahden ratsumiehen seuraamana suorittamaan tämän tehtävän. Kuningas
suostui siihen ja nuo uhkarohkeat ratsumiehet lähtivät eräänä toukokuun
iltana vaaralliselle retkelleen.

Nuori upseeri ei ollut kukaan muu kuin meidän kaikkien hyvä tuttu
Bertel ja hänen toverinsa olivat pohjalainen Pekka ja hämäläinen
Vitikka. Yö oli pimeä ja pilvinen; nuo kolme miestä ratsastivat
varovasti keskitietä peläten yhtä helposti eksyvänsä tuntemattomassa
seudussa kuin joutuvansa tiepuolessa väijyvien baijerilaisten
ammuttaviksi. Hieno, tuhuttava sade oli pehmittänyt kuormavaunujen
särkemän tien, ja joka hetki olivat he vaarassa joko kompastua kiveen
tai kaatua suulleen likavesirapakkoon.

-- Kuulehan, mies, -- sanoi Vitikka ivaillen vierustoverilleen, -- sinä
olet pohjalainen ja taidat siis loihtia?

-- Huono miespä minä olisin, ellen taitaisi, -- vastasi Pekka samaan
henkeen.

-- Niinpä loihdi minulle sitten tähän Hattelmalan harjanne ja laita
niin, että tuolla laaksossa näemme tulien tuikkavan Hämeenlinnasta.
Siellä istuu muuan mustalaistyttö, joka oli ennen henttuni, ja nyt
tahtoisin minä kernaammin nukkua hänen vieressään kuin rämpiä näissä
saakelin rapakoissa tässä pirun pimeässä metsässä.

-- Se nyt ei ole minulle kumma eikä mikään, -- vastasi Pekka kehuen; --
katsohan tuonne, etkö jo näe tulien kiiluvan Hämeenlinnasta?

Toveri siristi silmiään epävarmana siitä, puhuiko pohjalainen totta vai
leikkiä, sillä toinen saattoi tapahtua yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja
todellakin näkyi alhaalla olevasta painanteesta tulen tuiketta, mutta
hämäläinen käsitti kuitenkin kohta, että kotipuoleen oli vielä
kahdensadan peninkulman matka. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä eikä niitä
voitu saada ottamaan askeltakaan eteenpäin. Tiheä murros tien poikki
kaadettuja puita esti ratsumiehiä pääsemästä askeltakaan eteenpäin.

-- Hiljaa! -- kuiskasi Bertel, -- minä kuulin ritinää pensaikosta.

Ratsastajat ajoivat vähän matkaa syrjään ja kyyristyivät hevostensa
selkään sanaakaan hiiskumatta. Toisella puolen tietä kuului askelia ja
katkeavien oksien ritinää.

-- Niiden täytyy olla täällä neljännestunnin kuluttua, -- sanoi joku
ääni Baijerin murteella.

-- Montako niitä on?

-- Kolmekymmentä ratsumiestä ja toistakymmentä kuormahevosta. Ne
lähtivät hämärissä Geisenfeldistä ja mukanaan on niillä vangittu tyttö.

-- Ja montakos meitä on?

-- Noin viisikymmentä pyssymiestä ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä,
joilla on kirveitä ja keihäitä.

-- Hyvä. Ei yhtään laukausta saa ampua, ennenkuin ne ovat kolmen
askelen päässä.

Silloin hirnahti Bertelin hevonen, Lapiksi kutsuttu; se oli kotoisin
Rovaniemeltä, pieni, mutta virkeä ja väkevä.

-- Ken siellä! huudettiin maantieltä.

-- Ruotsalainen! huusi Bertel rohkeasti samoinkuin Würzburgin
portissakin, laukaisi pistoolinsa ääntä kohti ja huomasi ruutitulen
valossa suuren joukon talonpoikia, jotka olivat asettuneet murroksen
ympärille. Hän käänsi hevosensa, käski miehiään seuraamaan ja lähti
laskemaan täyttä laukkaa takaisin Landshutiin päin.

Ruutitulen valossa olivat talonpojatkin huomanneet nuo kolme
ratsumiestä ja ehättivät nyt sulkemaan heiltä tien kiireimmän kautta.
Bertel pääsi Lappinsa avulla ajoissa pakoon, mutta Vitikan hevonen
kompastui kantoon ja Pekan lihava työhevonen, kotoisin Isostakyröstä,
sai suosta ylös pyrkiessään keihään piston rintaansa. Nähdessään
toveriensa vaaranalaisen tilan, ei Bertel voinut jättää heitä oman
onnensa nojaan, vaan käänsi hevosensa ympäri, löi kuoliaiksi lähinnä
olevat talonpojat, tarttui Pekan hevosen suitsiin ja koetti vetää sitä
ylös suosta, huutaen samalla Vitikalle, että tämä heittäisi hevosensa
ja hyppäisi Lapin selkään. Rohkea yritys oli jo onnistumaisillaan: jo
olivat kaikki kolme päässeet takaisin maantielle, kun yht'äkkiä kuului
suhina ilmassa ja Bertel kiskaistiin nuoran silmukkaan takertuneena
alas hevosensa selästä. Vitikka putosi hänkin maahan: Lappi laukkasi
tiehensä ja vasten tahtoaan täytyi Pekankin seurata hevosensa jäljessä,
joka riensi toisen mukaan. Bertel ja Vitikka vangittiin tuossa
tuokiossa kädet selän taakse sidottuina.

-- Hirttäkää nuo koirat, ennenkuin toiset ennättävät apuun.

-- Pää alaspäin! -- ehdotteli joku toinen.

-- Ja pään alle pieni rovio! -- lisäsi kolmas.

-- Ei saa tehdä tulta! -- komensi neljäs, jolla näytti olevan johtava
asema. -- Kuule, toveri, -- kuiskasi hän maassa makaaville vangeille.
-- puhuitteko te suomenkieltä?

-- Mene helvettiin! -- murahti Vitikka.

-- _Maledicti, maledicti Fennones!_ -- huudahti äskeinen ääni pimeästä.
-- Nyt olette vihdoinkin käsissäni!

-- Nyt tulevat ne! -- huusi joku joukosta ja todella kuuluikin samassa
hevosten askelia Ingolstadtista päin. Talonpojat vaikenivat ja sulkivat
varovaisuuden vuoksi suun vangituiltakin. Tulijat ratsastivat
tulisoihtujen valossa ja näkyivät olevan saksalaisia ryöstelijöitä,
jotka palasivat rosvoretkiltään jostakin läheisyydestä. Nopeasti
ratsastaessaan eivät he huomanneetkaan murrosta edessään, ennenkun
olivat aivan sen luona ja samassa paukahti murhaava laukaus kaadettujen
puunrunkojen alta. Toistakymmentä etumaista miestä nähtiin kaatuvan
maahan, hevoset hyppäsivät pystyyn ja laahasivat perässään
jalustimiinsa takertuneita kaatuneita, koko joukkio joutui
hämmennyksiinsä, toiset kääntyivät hetikohta takaisin ajaen kumoon
kuormahevoset, toiset ampuivat umpimähkään murrokseen kätkeytynyttä
vihollista. Talonpojat hyökkäsivät esiin väijymäpaikaltaan, karkasivat
raivostuneina jäljelle jääneiden kimppuun ja kiskoivat heitä suopunkien
avulla hevosten selästä. Saksalaiset puolustautuivat epätoivon
uljuudella; kymmenen minuutin kuluttua oli koko parvi hajaantunut,
kahdeksan tai yhdeksän oli päässyt pakoon, viisitoista makasi verissään
maantiellä, ja kuusi tai seitsemän oli otettu vangiksi, samalla kun
kaikki mukana tuotu saalis oli joutunut vihollisten käsiin. Ainoastaan
neljä talonpoikaa oli kaatunut. Baijerilaisten kosto oli kamala. He
ampuivat vankeja paljaalla ruudilla silmiin, kaivoivat heidät vyötäisiä
myöten märkään maahan ja kivittivät heidät hitaasti kuoliaiksi.

Kun tämä hirmutyö oli tehty, ryhdyttiin saalista korjaamaan. Kädet
sidottuina viskattiin Bertel ja hänen seuralaisensa hevosen selkään ja
niin alettiin ajaa metsää kohti. Hetken kuluttua pysähdyttiin
yksinäiseen taloon, vangit laahattiin sisään ja nakattiin muista
erillään olevan kamarin lattialle, sill'aikaa kuin talonpojat tuvassa
antautuivat hurjan voitonriemun valtaan ja virkistivät voimiaan äsken
anastetulla viinillä. Kamariin astui nyt kalmankalpea munkki, jonka
vyöllä riippui pellavaiseen nuoraan kiinnitetty miekka. Mielihyvin
lähestyi hän soihtu kädessään vankeja, irroitti heidän suukapulansa ja
tarkasteli vaieten heidän kasvojaan. -- Valehtelevatko silmäni? --
sanoi hän viimein. -- Vai eikö se ole luutnantti Bertel kuninkaan
henkivartioväestä?

Bertel kohotti kulmiaan ja tunsi jesuiitta Hieronymuksen.

-- Tervetuloa luokseni, herra luutnantti, ja kiitoksia viimeisestä!
Noin harvinaista vierasta on kestitettävä miten talo parhaiten taitaa.
Luulen nähneeni toverinnekin tätä ennen, -- jatkoi hän osoittaen
Vitikkaa.

Raaka hämäläinen katsoi häntä tuikeasti silmiin ja veti suunsa
pilkalliseen irvistykseen. -- Minne olet pannut vasemman korvasi,
munkki? -- huusi hän kiroten. -- Pois kalotti päästäsi, kananvaras,
niin nähdään onko sinulle kasvanut aasin korva sijaan!

Jesuiitan hahmo muuttui hänen ajatellessaan tapausta Breitenfeldin
tappotanterella ja raivostuneena puri hän hammasta. -- Kavahda omia
korviasi! -- kähisi hän. -- _Anathema maranatha!_ Ne ovat kuulleet
kuultavansa tässä maailmassa.

Näin sanottuaan taputti jesuiitta kaksi kertaa käsiään ja sisään astui
seppä tulipunaiset pihdit kädessään.

-- No, toveri, joko korviasi kuumentaa? -- ivaili munkki.

Vitikka vastasi uhkamielisesti:

-- Luulet olevasi viisaskin, mutta et ole kuitenkaan kuin rajasuutari
piruun verraten. Herrasi ja mestarisi ei tarvitse pihtejä, hän nipistää
näpillään.

-- Oikea korva, -- sanoi jesuiitta. Seppä, joka oli kuumentanut
rautojaan läheisessä takkatulessa heilutti niitä hämäläisen pään
päällä. Vitikka naurahti pilkallisesti. Hänen ruskeat poskensa
punastuivat, mutta vain hetkiseksi. Hänellä oli enää vain toinen korva
jäljellä.

-- Tahdotko luopua uskostasi tunnustaa paavin ja kirota Lutherin, niin
saat pitää toisen korvasi.

-- Saituri! -- huudahti hämäläinen. -- Herrasi ja mestarisi tarjoo
maita ja valtakuntia ja sinä tarjoat vaan kurjan korvan!

-- Vasen korva! -- virkkoi jesuiitta kylmästi.

Seppä teki työtä käskettyä. Kidutettu sotamies vain hymyili.

-- Tämä on inhoittavaa! -- huudahti vieressä makaava Bertel. -- Tapa
meidät, jos tahdot, mutta tapa pian!

-- Ja kuka on sanonut, että aion _tappaa_ teidät? -- vastasi isä
Hieronymus. -- Päinvastoin on omassa vallassanne, tahdotteko jo tänä
yönä päästä vapaaksi.

-- Ja mitä vaadit minulta?

-- Te olette urhoollinen nuori mies, luutnantti Bertel! Minua surettaa,
että kuningas niin häpeällisesti ja niin väärin on ottanut teiltä sen
arvon, jonka olette verellänne ansainnut.

-- Vai niin, vai surettaa se sinua? Entäpä sitten?

-- Teidän sijassanne minä kostaisin.

-- Kostaisinko? Niinpä niin, olenhan sitä tuuminut.

-- Te kuulutte Kustaa Aadolfin henkivartioväkeen. Te tiedätte kai, mitä
oikeauskoiset, katoliset ruhtinaat antaisivat sille, joka elävänä tai
kuolleena toimittaisi kuninkaan heidän käsiinsä?

-- Mistäs minä sen tietäisin, aivoisa isä?

-- Ruhtinaskunnan saisi hän, jos olisi aatelismies;
viisikymmentätuhatta tukaattia, jos olisi aateliton.

-- Arvoisa isä, se on liika pieni palkka niin suuresta palveluksesta.

-- Ota joko kuolema taikka ruhtinaallinen palkkio!

-- Vai tämä olikin tarkoituksesi, arvoisa isä?

-- Tehkää niin kuin tahdotte; kun olette miettinyt ehdotustani, saamme
siitä taas puhua. Tällä kertaa voitte kuitenkin ostaa henkenne ja
vapautenne paljoa halvemmasta, aivan mitättömästä.

-- Mitähän tuo mahtanee olla, arvoisa isä?

-- Kuulkaa minua. Minä pyydän teiltä vain pyhän valan, että teette
minulle vähäpätöisen palveluksen. Kuningas Kustaa Aadolfilla on
oikeassa etusormessaan pieni kuparisormus. Se on hänelle arvoton, mutta
minä maksaisin paljonkin sen saadakseni, sillä minä olen ...
muinaiskalujen keräilijä. Minä tahtoisin kernaasti omistaa muiston
kuninkaasta, jota, vaikka vihaankin, kuitenkin ihailen ihmisenä.

-- Entä se sormus...?

-- Se tulee teidän hankkia minulle tavalla millä tahansa, ennenkuin kuu
ensi kerran kääntyy. Luvatkaa se valallanne ja olette vapaa!

-- Siis vaan pieni rikos seitsemättä käskyä vastaan? Ja anteeksi saan
jo edeltäkäsin? Mene, rosvo, ja kiitä onneasi, että käteni ovat
sidotut; muuten opettaisin sinua pitämään arvossa sotilaan kunniaa!

-- Rauhoittukaa, nuori mies, ja muistakaa, että henkenne on minun
käsissäni. Kun olen tehnyt tehtäväni toverinne kanssa, tulee teidän
vuoronne.

Bertel heitti häneen vain halveksivan silmäyksen.

-- Työhösi, seppä! -- mutisi jesuiitta synkästi. Ja seppä tempasi taas
hehkuvat pihtinsä tulesta.

Samassa syntyi sekavaa melua pirtin puolella, missä talonpojat
mässäsivät. Huudettiin: -- Aseihin! Ruotsalaiset ovat kimpussamme! --
Ovi paiskattiin auki. Toiset tarttuivat pyssyihinsä, toiset nukkuivat
juovuksissaan lattialla. Ulkoa kuului selvästi ruotsalaisten upseerien
komentosanoja: -- sytyttäkää tupa tuleen, pojat, ne ovat satimessa,
saakelit!

Jesuiitta hyppäsi ulos ikkunasta.

Tulinen, mutta lyhyt kahakka syntyi tuvan ovessa. Talonpojat joutuivat
pian tappiolle ja pyysivät armoa. Mutta etumaiset pistettiin
pertuskoilla kuoliaiksi ja toiset vangittiin, tupa ryöstettiin ja
Bertel tovereineen vapautettiin.

-- Larssonko se on? -- huusi hän iloisesti.

-- Potz donner wetter, ka Bertelhän se on? Tännekö sinun oli vietävä
kuninkaan käsky?

-- Entä itse?

-- Saakeli vieköön, sinä tiedät, että minä olen onnen poika! Minut
lähetetään vartioimaan kuormastoa, minä tapaan tiellä muutamia
ryöstelijöitä, jotka kertovat tästä väijymäpaikasta metsässä; minä
kiiruhdan sinne heidän neuvonsa mukaan ja vapautan yht'aikaa reippaan
pojan ja ihanan immen. Katso häntä: poskipäät punaiset kuin mansikka,
silmät kuin taivaan sini!

Bertel katsahti kupeelleen ja näki siinä vapisevan tytön,
puolikuolleena pelästyksestä.

-- Sehän on neiti Reginan kamarineito Kätchen! -- huudahti Bertel, joka
monet kerrat oli nähnyt tuon iloisen tytön totisen neidin seurassa.

-- Pelastakaa minut, luutnantti Bertel, pelastakaa! -- huusi tyttö ja
tarttui tiukasti häntä käsivarteen.

-- Larsson, lahjoita minulle tuo tyttö!

-- Oletko sinä järjiltäsi? Tahdotko riistää minulta tyttöni?

-- Päästä hänet vapaaksi! minä pyydän...

-- Niin teenkin ... muutamien viikkojen kuluttua! Mutta hellitä hänet,
sanon minä, tahi... -- Tulinen, paksuvartaloinen sotilas kohotti jo
pitkän miekkansa, jolla hän juuri oli seivästänyt talonpojan.

-- Tupa palaa! -- huudettiin samalla kaikilta tahoilta ja paksu,
tukahduttava savu tunki jo sisään. Bertel kiiruhti ulos tytön kanssa.
Larsson riensi jäljestä ja mielen kuumuus haihtui tulen kuumuuteen.
Vasta kun ulkona pihalla nähtiin tupa ylt'ympäri tulessa, muisti
Bertel, että se oli täynnä ihmisiä, että siellä oli noin kolmekymmentä
talonpoikaa, jotka käsistään ja jaloistaan kiinni kytkettyinä eivät
päässeet paikaltaan liikahtamaan. -- Pelastakaamme onnettomat! -- huusi
hän.

-- Oletko hullu? -- nauroi Larsson. -- Nehän ovat niitä roistoja, jotka
äsken löivät niin monta meikäläistä reipasta poikaa hengiltä. Ann'
roihuta!

Oli jo myöhäistä auttaa. Nuo onnettomat baijerilaiset joutuivat aikansa
raakamaisen sodankäynnin uhreiksi, jolloin julmuuden harjoittamista
pidettiin uljaana tekona. Mutta inholla käännymme me pois näistä aikaa
kuvaavista tapauksista, ja kiiruhdamme kuvaamaan Ruotsin jalopeuran
viimeistä taistelua, jonka seuraaminen on sekä suurenmoisempaa että
mieltä ylentävämpää.



8. NÜRNBERG JA LÜTZEN.


Tapahtumat ajavat toisiaan kuin aalto ajaa aaltoa kuohuvassa virrassa,
ja ahtaitten kehyksien sisään puristettu kertomus on pakotettu
kiitämään eteenpäin kosken nopeudella. Pois on meidän kiiruhdettava
sivu merkillisen ajan merkillisimpien tapahtumien seurataksemme hienoa,
mutta kautta monenlaisten aikojen ja kohtaloiden kulkevaa kertomuksemme
lankaa: kuninkaan sormusta.

Wallenstein, tuo kauhea mies, oli tehnyt sovinnon keisarin kanssa,
koonnut hirveän sotajoukon ja kääntynyt mustan ukkospilven tavoin
rikasta Nürnbergiä vastaan. Kustaa Aadolf keskeytti voittoisan kulkunsa
Baijerissa rientääkseen häntä vastaan, ja täällä, kahdessa vahvasti
varustetussa leirissä, seisoivat molemmat sotajoukot yksitoista viikkoa
liikkumattomina vastakkain -- seisoivat siinä kuin pantteri ja leijona
painautuneina hyökkäystä tekemään ja tarkasti vartioiden toistensa
pienimpiäkin liikkeitä. Koko seutu paljastettiin näiden sotajoukkojen
elättämiseksi ja alituisilla ryöstöretkillä käyden tuotiin ruokavaroja
pitkien matkojen takaa. Keisarillisten sotajoukossa kunnostivat niissä
töissä itseään Isolanin kroaatit, ruotsalaisten sotajoukossa taas
Taupadelin rakuunat ja Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet.

Nälänhätä, kesäkuuma, kulkutaudit ja sotamiesten ryöstöretket
levittivät hätää ja kurjuutta kaikkialle. Kustaa Aadolfin sotajoukko
oli, sittenkun siihen olivat yhtyneet Oxenstjernan ja Banérin laumat,
50,000 miestä. Elokuun 24. p:nä 1632 hyökkäsi hän Wallensteinia
vastaan, joka 60,000 miehen kanssa oli sijoittunut voittamattomien
vallituksien taa. Jo ennen auringon nousua alkoivat Torstensonin
kanuunat ampua Alte Vesteä. Yön pimeydessä kiipesi 500 valkeaan
prikaatiin kuuluvaa saksalaista pyssysoturia jyrkänteitä myöten ylös,
nousten valleille hirmuisimmasta kuulasateesta huolimatta. Hetken aikaa
näytti siltä kuin voitto olisi palkinnut heidän urhoollisuutensa;
unestaan heränneitten vihollisten hämmennys, naisten huudot ja
ruotsalaisten kuulat, joiden edessä kaatuivat kumoon teltat ja ihmiset,
olivat hyökkäykselle eduksi. Mutta Wallenstein pysyi tyynenä ja
rauhallisena, lähetti pois vaimot ja vyörytteli hyökkäävien päälle
joukon toisensa perästä. Urhoollinen prikaati ajettiin tappiolla
takaisin. Kuningas ei hänkään tahtonut taipua; vielä kerran karkasi
valkea prikaati eteenpäin; turhaan. Silloin kutsui Kustaa Aadolf esiin
suomalaiset "näyttääkseen, että pohjolan urhous saa saksalaisten
pelkuriuden häpeästä punastumaan", niinkuin Schiller sanoo. Nuo valitut
olivat Pohjanmaan miehiä. Kuolema irvisti heitä vastaan tuhannesta
tulikidasta; mutta siitä huolimatta nähtiin heidän päättävästi ja
järkähtämättömällä uljuudella kiipeävän ylös sateesta ja verestä
liukastunutta vuoren rinnettä. Noita vahvoja vallituksia, tuota
murhaavaa kuulasadetta vastaan kilpistyi kuitenkin kaikki heidän
urhoutensa; ne harvat, joihin eivät keihäät ja kuulat sattuneet,
heitettiin takaisin; ensi kerran nähtiin Kustaa Aadolfin suomalaisten
väistyvän ja yhtä turhia olivat kaikkien muidenkin joukkojen yritykset.
Keisarilliset lähtivät ajamaan takaa, mutta heitettiin takaisin, he
lähtivät uudelleen, mutta heitettiin uudelleen takaisin. Taistelua
jatkettiin koko päivä, suuri oli mieshukka kummallakin puolella, monta
urhoollista päällikköä kaatui ja kuolon enkeli tähtäsi taas luotinsa
kuningasta kohden, mutta osui vain kengän korkoon.

Keisarillinen ratsuväki joutui yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa
vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassierien tieltä, jotka oli
puettu rautaan kiireestä kantapäähän ja joita kautta kaiken maailman
kutsuttiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin
maakreivi virkkoi suuttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia
joukkojaan. -- No hyvä, -- sanoi Kustaa Aadolf, -- minä lähetän
suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos on oleva onnen
muutos. -- Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja
noita voittamattomia vastaan. Näiden kantajoukkojen välillä syntyi
uljas, ihana, ikimuistettava ottelu; pensaita kasvavalla Regnitz-virran
rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta
vastaan; kypäröitä vastaan tylsyivät miekkojen terät, pitkät pistoolit
salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa
on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin
nuo kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat
voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, hänen voittamattomansa
pakenivat. Hänen sijaansa kiiruhti Fugger melkoisen joukon kanssa ja
karkoitti suomalaiset, jotka alituisesti taistellen rinta vihollista
vastaan peräytyivät viidakkoon. Täällä oli keisarillisten vastassa
ruotsalaisten kiväärituli. Fugger kaatui ja uupuneet suomalaiset
pakoittivat hänen ratsuväkensä peräytymään.

Yön tultua oli enempi kuin 3,000 miestä kaatunut. Alte Vesten
tappelussa, sanoo Schiller, katsottiin Kustaa Aadolf voitetuksi, koska
hän itse ei voittanut. Seuraavana päivänä vetäytyi hän Baijeriin.
44,000 ihmistä, ystävää ja vihollista, oli rutto ja sota vienyt noiden
murhaviikkojen aikana Nürnbergin ympärillä.

Syysyöt pimenivät pimenemistään, Saksan verellä tahrattu maa oli usvien
peitossa eikä vieläkään näkynyt taisteluista mitään loppua tulevan.
Ainoastaan yksi suuri mies oli määrätty, monet myrskyt kestettyään,
purjehtimaan rauhan ikuiseen satamaan ja muuttamaan elon syksyisestä
yöstä iankaikkiseen valoon. Yhä lähempänä liihoitteli kuolon enkeli
Kustaa Aadolfin jaloa otsaa ja levitteli sen ympärille tuota valoaan
korkeammasta maailmasta, jonka joskus nähdään viimeisinä elon hetkinä
säteilevän maailman jaloimpien ympärillä. Ympärillä seisova joukkio
erehtyy niistä, mutta poismenevä itse aavistaa niiden tarkoituksen.
Kaksi päivää ennen kuolemaansa kunnioitettiin Kustaa Aadolfia kuin
Jumalaa, mutta hänen sielussaan vavahti aavistus läheisestä lopusta, ja
hän virkkoi hovisaarnaaja Fabriciukselle: -- Ken tietää, eikö Jumala
kerran ole rankaiseva sekä heidän pakanallista mielettömyyttään että
myöskin minua, ja näyttävä heille, etten minäkään ole muuta kuin heikko
kuolevainen.

Kuningas oli kulkenut Saksiin päin hävittävän Wallensteinin jäljessä.
Arnstadtissa heitti hän hyvästinsä Akseli Oxenstjernalle ja Erfurtissa
kuningatar Maria Eleonoralle. Siellä samoinkuin Naumburgissa näkyi
monista valmistuksista, että hän oli valmistautunut siihen, mikä oli
tulossa. Wallenstein, joka luuli hänen asettuneen talvileiriin, lähetti
Pappenheimin ja 12,000 miestä Halleen; itse oli hän Lützenissä 28,000
miehen kanssa ja kuningas Naumburgissa 20,000 miehen kanssa.

4. p:nä marraskuuta, saatuaan tietää Pappenheimin poistumisesta, lähti
kuningas nopeasti liikkeelle yllättääkseen heikontuneen vihollisensa,
ja olisikin se onnistunut, jos hän olisi päässyt tekemään hyökkäyksensä
5. p:nä. Mutta hänen voittoisalle tielleen viskasi kohtalo vähäisen
esteen, tuon pienen Rippachin puron, joka viivytti hänen kulkuaan.
Vasta myöhään illalla marraskuun 5. p:nä lähestyi kuningas Lützeniä;
Wallenstein sai aikaa ja ymmärsi käyttää sitä hyväkseen. Pitkin
Leipzigiin vievää valtatietä kaivatti hän ravit syvemmiksi, teetätti
rintavarustuksia ja asetutti niiden taa molemmin puolin tietä parhaat
tarkk'ampujansa, joiden oli määrä ristitulellaan tuhota eteenpäin
hyökkääviä ruotsalaisia. Kuninkaan sotaneuvosto epäsi hyökkäystä
tekemästä; ainoastaan herttua Bernhard kehoitti siihen ja kuningas oli
samaa mieltä, -- sillä, -- sanoi hän, -- paras on peseytyä ihan
puhtaaksi, kun on kerran kylpyyn joutunut.

Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa
Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti
ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, irroitti hän oikeasta
etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua
Bernhardille ja käski hänen, jos jotakin erikoista tapahtuisi,
toimittamaan sormus eräälle nuorelle, suomalaiselle upseerille.

Varhain aamulla ratsasti kuningas sotarintamaansa tarkastamaan. Hän oli
puettu hirvennahkahaarniskaan ja harmaaseen päällystakkiin; kun häntä
kehoitettiin moisena päivänä käyttämään haarniskaa, vastasi hän: --
Jumala on haarniskani. -- Sakea usva viivytti hyökkäystä. Päivän
koittaessa veisasi koko sotajoukko virren: "Jumala ompi linnamme" ja
kun sumua yhä kesti, aloitti kuningas itse virren "Älä säiky joukko
pienoinen", jonka hän vähän ennen oli itse sepittänyt. Sen jälkeen
ratsasti hän rivien ohi huutaen: -- Tänä päivänä me, pojat, pääsemme
kaikista vaivoistamme; -- ja kaksi kertaa oli hänen hevosensa vähällä
kompastua.

Vasta klo 11 aamupäivällä hajaantui usva heikon tuulen henkäyksen
tieltä. Heti kohta teki ruotsalainen sotajoukko hyökkäyksensä: oikealla
sivustalla, jota kuningas johti, oli taas Stålhandske suomalaisineen,
lisänään ruotsalaista väkeä; keskustassa oli ruotsalainen keltainen ja
vihreä prikaati Nils Brahen johdolla; vasemmalla sivustalla oli
saksalaista ratsuväkeä herttua Bernhardin komennettavana. Herttuata
vastaan seisoi Colloredo parhaimman ratsuväen kanssa, keskustassa oli
Wallenstein itse taajain jalkajoukkojen kanssa, jota paitsi hänellä oli
seitsemän kanuunaa rintaman edessä; Stålhandskea vastassa seisoi
Isolani raakojen, mutta urhoollisten kroaattiensa kanssa. Sotahuuto oli
molemmilla puolin sama kuin Breitenfeldin tappelussa. Kun kuningas
antoi merkin hyökkäykseen, pani hän kätensä ristiin ja huudahti: --
Jeesus, Jeesus, auta minua tänään taistelemaan pyhän nimesi kunniaksi!

Nyt sytyttivät keisarilliset Lützenin, tykistö alkoi jyskää ja
ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin, kärsien kuitenkin jo alussa suuria
tappioita. Vihdoinkin pääsi ruotsalaisten keskusta hautojen yli,
valloitti nuo seitsemän kanuunaa ja syöksi takaisin kaksi vihollisten
prikaatia. Jo kääntyi kolmaskin pakosalle, kun Wallensteinin onnistui
saada heidät pysähtymään. Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun
sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat tapelleet
kroaatteja ja puolalaisia vastaan ja ajaneet heidät pakosalle, olleet
vielä ehtineet vallihautojen yli. Silloin kiiti kuningas eteenpäin
smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset voivat
seurata kuninkaan juoksijaa. Taru kertoo, että keisarillinen pyssymies
oli ampunut häntä hopeakuulalla; varmaa vain on, että kuninkaan vasen
käsi haavoittui ja että hän koetti salata haavaansa, mutta uupuneena
veren vuodosta kohta pyysi Lauenburgin herttuata, joka ratsasti hänen
sivullaan, saattamaan hänet huomaamatta pois tappotanterelta. Mutta
sodan touhussa hyökkäsivät Götzin kyrassierit ja heidän etunenässään
Moritz von Falkenberg heidän ohitsensa. Falkenberg tunsi kuninkaan ja
ampui häntä vyötäisiin huutaen: -- Sinua olen kauan hakenut! --
Hetikohta sen jälkeen kaatui Falkenberg itse. Ja silloin on kuningas
horjunut satulassaan ja pyytänyt herttuan varjelemaan omaa henkeään; ja
herttua on tarttunut häntä vyötäisiin tukeakseen häntä, mutta silloin
on koko vihollisten lauma karannut heidän päälleen ja erottanut heidät.
Pistoolinlaukaus on kärventänyt herttuan tukkaa, kuninkaan hevonen on
saanut kuulan kaulaansa ja hullaantunut, ja Kustaa Aadolf on vajonnut
satulasta, laahannut vähän matkaa mukana jalustimiin takertuneena ja
sitten pudonnut maahan. Nuori paashi Leubelfingen Nürnbergistä oli
tarjonnut hänelle hevosensa, mutta ei jaksanut nostaa ylös kaatunutta.
Keisarillisia ratsumiehiä ajaa ohitse, he kysyvät, kuka on haavoitettu,
ja kun Leubelfingen ei tahdo vastata, syöksee yksi heistä miekkansa
hänen lävitsensä, toinen ampuu kuningasta päähän; jonka jälkeen muutkin
ampuvat heitä useampia kertoja ja he peittyvät toisten ruumiiden alle;
mutta Leubelfingen elää vielä muutamia päiviä sen jälkeen kertoakseen
jälkimaailmalle suuren Kustaa Aadolfin surullisesta, ikimuistettavasta
sankarikuolemasta.

Sill'aikaa oli ruotsalaisen sotaväen keskusta ollut pakotettu
väistymään, tuhat silvottua ruumista lepäsi tappotanterella, mutta
vielä ei oltu voitettu jalankaan verran maata. Molemmat sotajoukot
olivat melkein samoissa asemissaan, joilla olivat olleet ennen
taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoitettu hevonen,
tyhjä satula veren vallassa, laukkaavan rivejä pitkin. -- Kuningas on
kaatunut! -- Ja niin kertoo Schiller kauniisti seuraavaa: "ihmishengen
arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa;
kuolemalla ei enää ollut mitään kauhua kaikista pienimmillekään, sitten
kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä." Herttua Bernhard
karahdutti rivistä riviin: -- Te ruotsalaiset, suomalaiset ja
saksalaiset, -- huusi hän, -- teidän ja meidän ja vapauden puolustaja
on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen
kuolemataan kostamaan! -- Ennen kaikkia muita totteli tätä kehoitusta
Stålhandske suomalaisineen; äärettömillä ponnistuksilla karkasivat he
hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui
heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani heittäysi toisaalle ja koetti
valloittaa ruotsalaisten kuormastoa, mutta hänen täytyi väistyä. Yhtä
suurella raivolla tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli,
sill'aikaa kuin herttua Bernhard välittämättä siitä luodista, joka
musersi hänen kätensä, valloitti yhden vihollisten pattereista. Koko
keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean
hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt
ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää
keisarillisten nurinniskaista pakoa.

Silloin kajahti yli avaran kentän riemuhuuto: -- Pappenheim on täällä!
-- Ja Pappenheim, tuo uljahista uljahin, oli todellakin siellä
ratsumiehineen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: -- missä on Ruotsin
kuningas? -- Osoitettiin Stålhandsken joukkoa ja hän hyökkäsi sinne.
Siinä syntyi mitä kuumin, mitä kiukkuisin kahakka. Keisarilliset
rohkaisivat mielensä, kääntyivät takaisin ja ahdistivat kolmelta
puolelta yht'aikaa. Ei kukaan väistynyt. Brahe kaatui ja hänen
keltainen prikaatinsa kaatui melkein viimeiseen mieheen. Winckel
vihreine miehineen kaatui yhtä kauniiseen järjestykseen, mies miehen
viereen, niinkuin olivat riveissään seisoneet. Muu ruotsalainen
jalkaväki vetäytyi hitaasti takaisin ja voitto näkyi jo suosiollisesti
hymyilevän tuolle kaikki musertavalle Pappenheimille.

Ei hän kuitenkaan, tuo aikansa Ajax, mies sata-arpinen, saisi nähdä
voiton päivän koittavan. Jo ensi hyökkäyksessä suomalaisia vastaan
musersi falkonettitykin luoti hänen sarvenansa; kaksi pyssynluotia
lävisti hänen arpisen rintansa; sanotaan, että Stålhandske itse oli
häneen osunut. Hän kaatui, vielä kuolemassaankin riemuiten Kustaa
Aadolfin kaatumisesta, ja uutinen hänen kuolemastaan levitti kauhua
keisarillisten joukkoihin. -- Pappenheim on kuollut; kaikki on hukassa!
-- Vielä kerran törmäsivät ruotsalaiset eteenpäin; herttua Bernhard,
Kniephausen, Stålhandske tekivät ihmeitä. Mutta myöskin Piccolomini,
joka kuusi haavaa ruumiissaan nousi vielä seitsemännen hevosen selkään,
taisteli yliluonnollisella uljuudella. Keisarillinen keskusta ei
väistynyt ja pimeä erotti taistelevat. Wallenstein vetäytyi takaisin ja
uupunut ruotsalainen sotajoukko leiriytyi taistelukentälle. Yhdeksän
tuhatta kuollutta luettiin Lützenin kentillä.

Seuraukset tästä taistelusta olivat tuntuvia keisarillisille. He olivat
menettäneet kaiken tykistönsä ja uskonsa Pappenheimin ja Wallensteinin
voittamattomuuteen. Suuri friedlandilainen raivosi vihasta; ankaralla
kädellä hirtätti hän pelkurit ja palkitsi kullalla urhoolliset.
Sairaana ja synkkämielisenä vetäytyi hän jäljelle jääneen kymmenen
tuhannen miehensä kanssa takaisin Böömiin, jossa turvautui tähtien
yölliseen seuraan, jossa hautoi petollisia tuumiaan ja jossa Buttlerin
käsi lopetti hänen loistavan elämänsä.

Mutta kuitenkin -- kautta katolisen maailman raikui ääretön voiton
riemu, sillä lutherilaisuus ja ruotsalaiset olivat menettäneet
verrattomasti paljon enemmän kuin heidän vihollisensa. Kangistunut oli
se käsi, joka niin voimakkaasti oli heiluttanut valon ja vapauden
voittoisata miekkaa; protestanttien suru, johon sekautui pelko
tulevaisuudesta, oli yleinen ja syvä. Syyttä ei laulettu _te deumia_
Wienin, Brüsselin ja Madridin tuomiokirkoissa; kaksitoista päivää
kestävillä loistavilla härkätaisteluilla vietettiin Madridissa pelätyn
sankarin kuolemaa; mutta kun keisari Ferdinand, joka oli suurempi ja
jalompi kuin hänen aikalaisensa, näki kaatuneen vihollisensa verisen
haarniskan, sanotaan hänen vuodattaneen kyyneliä.

Monenlaisia tarinoita kulki suuren Kustaa Aadolfin kuolemasta; milloin
syytti kansa Lauenburgin herttuaa Frans Albertia, milloin Richelieutä,
milloin herttua Bernhardia kuninkaan kuolemasta; mutta ei yhtäkään
näistä epäluuloista ole historia osoittanut tosiksi. Eräs uudempi
saksalainen kirjailija[8] kertoo seuraavan kansan suusta saamansa
tarinan: "Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf sai vielä nuorena ollessaan
eräältä naiselta, jota hän paljon rakasti, rautaisen _sormuksen_, jota
hän ei sittemmin koskaan antanut irroittaa kädestään. Sormuksessa oli
seitsemän ympyrää, jotka muodostivat alkukirjaimet hänen kumpaankin
nimeensä. Seitsemän päivää ennen hänen kuolemaansa katosi sormus hänen
sillä kertaa huomaamatta tätä omituista varkautta."

Lukija tietää, että tämä kertomus kutoutuu tuohon sormukseen, mutta
monet seikat antavat aihetta luuloon, että sormus oli ollut kuparista.

Taistelun jälkeisenä iltana lähetti herttua Bernhard sotamiehensä
soihtujen valossa etsimään kuninkaan ruumista ja he löysivät sen
ruumisko'on alta ryöstettynä ja ruhjottuna. Se vietiin Meuchenin
kylään, palsamoitiin siellä, ja sotamiehet saivat luvan vielä kerran
katsella sankarikuninkaansa kalventuneita kasvoja. Katkeria kyyneleitä
vuodatettiin, mutta ei ainoastaan surun, vaan ylpeydenkin kyyneleitä,
sillä vähäpätöisinkin katsoi kunniakseen sitä, että oli saanut
taistella noin jalon ja uljaan kuninkaan vierellä.

-- Katsokaa, -- sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken
suomalaisista, -- ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen
kuparisen sormuksensa, tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija
oikean käden etusormessa.

-- Mitä olisivat he tehneet kuparisormuksella? -- kysyi muuan
skottilainen, joka äsken sotaväkeen saapuneena ei vielä tiennyt niistä
taruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.

-- Mitäkö kuparisormuksella? -- virkkoi eräs pommerilainen
salaperäisesti. -- Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus
oli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli
kuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.

-- Mutta kas, hän kadotti sen, -- virkkoi kolmas, -- ja sentähden...

-- Mitä se tuo pommerilainen potaattimaha puhuu? -- kivahti suomalainen
vihaisesti. -- Jumala eikä kukaan muu on suojellut suurta
kuningastamme, mutta sormuksen sai hän suomalaiselta tytöltä, jota
nuoruudessaan suuresti rakasti; minä tiedän näistä asioista enemmän
kuin te, mokomat perunaturvat!

Herttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut
kuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen,
pisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta:

-- Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel?

-- Tunnen, teidän ylhäisyytenne.

-- Elääkö hän?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne.

Herttua kääntyi hajamielisenä toisen puoleen ja antoi käskyjä oikeaan
ja vasempaan. Hetken kuluttua hän kuninkaan nähtyään taas muisti
jotakin. -- Oliko hän urhoollinen mies? -- kysyi hän.

-- Hän oli Stålhandsken miehiä! vastasi suomalainen yksikantaan, mutta
omituisella ylpeyden vivahduksella äänessään.

-- Milloin kaatui hän ja missä?

-- Viimeisessä Pappenheimin kahakassa.

-- Etsikää häntä!

Herttuan käsky täytettiin nurkumatta, vaikka uupuneet sotamiehet
ihmettelivätkin, miksi juuri tuo nuori upseeri oli etsittävä, kun Nils
Brahe, Winckel ja niin moni muu harmaantunut päällikkö virui verissään
tappelutanterella. Vasta aamupuoleen yötä palasivat lähetetyt sillä
tiedolla, ett'ei Bertelin ruumista oltu voitu löytää mistään.

-- Hm, -- sanoi herttua tyytymätönnä, -- suurilla miehillä on välistä
pienet oikkunsa; mitä minä nyt teen kuninkaan sormuksella?

Ja marraskuun punainen aamuaurinko valaisi Lützenin kenttiä. Uusi aika
koitti, mestari oli poissa ja oppilaat saivat tehtäväkseen hänen työnsä
jatkamisen.



VÄLSKÄRIN TOINEN KERTOMUS

MIEKKA JA AURA



Kun välskäri oli lopettanut ensimmäisen kertomuksensa, istuivat
läsnäolijat vähän aikaa äänettöminä, lienevätkö sitten ajatelleet
suuren kuninkaan kuolemaa vai lienevätkö vielä odottaneet jatkoa heidän
mielestään ehkä keskeytyneeseen kertomukseen. Nahkasohvassa istui
isoäiti ruskearuutuinen villasaali hartioillaan, hänen vieressään
koulumestari, maisteri Svenonius sinisine nenäliinoineen ja
messinkisankaisine silmälaseineen; oikealla puolen istui postimestari,
kapteeni Svanholm, joka viime sodassa oli menettänyt vasemman
etusormensa; vasemmalla taas kaunis Anna Sofia, joka siihen aikaan oli
18-vuotias ja jolla oli korkea kilpikonnan luusta tehty kampa paksussa,
ruskeassa tukassaan; sekä alempana joko jakkaroilla tai vain paljaalla
lattialla kuusi tai seitsemän pikkuvekkulia, toiset tyttöjä, toiset
poikia, kaikki suu selällään, niinkuin olisivat juuri kuulleet
kummitusjuttuja kerrottavan.

Ensimmäinen, joka keskeytti syntyneen hiljaisuuden, oli Anna Sofia;
päästäen kimakan huudon hän hypähti ylös tuoliltaan, kompastui ja lensi
suoraa päätä maisteri Svenoniuksen syliin. Muihin huoneessa olijoihin,
jotka vielä olivat Lützenissä, teki tämä tapaus melkein saman
vaikutuksen kuin jos olisivat kaikki Isolanin kroaatit tehneet
hyökkäyksen rauhalliseen kamariin. Taistelun tuoksinasta kiihoittunut
postimestari karkasi ylös istuimeltaan ja tallasi isoäidin kipeälle
jalalle rautapohjaisella anturallaan; koulumestari oli hämillään eikä
ollenkaan ymmärtänyt sen ihanan lintusen arvoa, joka oli lentänyt hänen
syliinsä, lapset hajaantuivat hädissään mikä minnekin, kaatoivat
jakkaransa ja piiloutuivat välskärin korkeaselkäisen tuolin taa;
ainoastaan Antero, joka äsken oli seurannut Stålhandsken ratsumiehiä
vallihautojen yli, tarttui välskärin suureen, hopeapäiseen kävelykeppiin
ja asettui sota-asentoon valmiina vastaanottamaan kroaatteja pistin
tanassa. Vanha Bäck oli ainoa, joka pysyi järkähtämättömän levollisena;
otettuaan esille soikean pikanellirasiansa hän puraisi pikkuisen palasen
lempitupakastaan ja kysyi sitten hiljaisesti: Mikä sinua vaivaa, Sofia?

Hämillään ja punehtuen Anna Sofia irroittautui maisterin syleilystä, ja
selitti, etsien pahantekijää silmillään, että joku oli pistänyt häntä
neulalla käsivarteen.

Isoäiti, joka tarpeen tullessa osasi olla ankarakin, pani kohta toimeen
tutkimuksen, ja katso, siinä tuli selville, että Jonathan oli pistänyt
nuppineulan hienon rottinkikeppinsä päähän ja sillä häirinnyt
sisartaan, kun tämä istui ajatuksissaan Lützenin tapahtumia muistellen.
Tuomio julistettiin nopeasti ja lyhyeen niinkuin ainakin
sotaoikeudessa, ja Jonathan sai kovan käskyn heti kohta mennä alas
lastenkamariin ja lukea ylimääräisen läksyn huomiseksi.

Kun nyt järjestys maailman mahtavain avulla oli saatu palautetuksi
ilman sen suurempaa verenvuodatusta, päästiin hiukan tarkemmin
keskustelemaan välskärin kertomuksesta.

-- On se vähän liian meluava kertomus tämä, -- alkoi isoäiti, luoden
kertojaan tuollaisen paljon merkitsevän, lempeän katseen, jolla hän
vielä vanhoillaankin voitti kaikkien sydämet. -- Liian meluava se on,
kunnon serkkuseni, se täytyy minun sanoa; vielä tuntuu nytkin soivan
korvissani tuo kanuunain pauke, josta ei ollut loppua tullakaan. On se
tuo sota kuitenkin kaikitenkin kauheaa ja inhoittavaa, kun ajattelee,
miten paljon verta vuotaa tappotanterella ja miten paljon kyyneliä
kotona. Milloin onkaan koittava se päivä, jolloin ihmiset lakkaavat
raatelemasta toisiaan ja rauhassa ja sovussa jakavat maan ja Herran
hyvät lahjat keskenään?

Postimestarin sotaiset tunteet joutuivat tästä heti kohta kuohuksiin.
-- Sovussa? Jakavatko? Ilman sotaa? Hyi, serkku, hyi, tahtooko serkku
muuttaa maailman muurahaispesäksi? Se olisi kaunista se ... kynäsoturit
tahraisivat maailman pikimustaksi, hottiaiset ja kujoonit hyppisivät
rehellisten miesten silmille, ja kun yksi kansa karkaisi toisen
niskaan, pitäisi tämän kai kumartaa nöyrästi ja kiittää kunniasta.
Eihän toki, semmoiset miehet kuin Kustaa Aadolf ja Napoleon, ne
kouhottelevat hiukan tätä maailmaa, laskevat maahan vähän pilaantunutta
verta, ja siitä maailma vain paranee. Muistan vielä elokuun 21. päivän
Karstulassa; Fieandt seisoi vasemmalla ja minä seisoin oikealla, kun...

-- Jos minä uskaltaisin keskeyttää, -- puuttui puheesen maisteri, joka
jo senkin seitsemänkymmentä kertaa oli kuullut jutun Karstulasta, jossa
Svanholm, siihen aikaan kersanttina, oli menettänyt kuuluisan
etusormensa, -- niin voisin aivan helposti todistaa veljelle, että
maailma kulkee paljoa paremmin eteenpäin musteen voimalla kuin veren.
_Inter arma silent leges_. Jos sodalla olisi sananvalta, niin emme
istuisi nyt takkatulen ja totimme ääressä, vaan kanuunan suun vieressä
jollakin linnan vallilla, saisimme heiluttaa sytytintä sen sijaan, että
nyt hämmennämme sokeria teelusikalla, saisimme nuuskia ruudin savua,
mutta nuuskata emme saisi. Mutta mitä saa muste aikaan? Mustehan se on
tehnyt veljestäkin postimestarin, musteesta veli elää ja musteesta veli
kuolee, se on veljen jokapäiväinen leipä, ja mitä olisi veli, jos ei
mustetta olisi ollenkaan, vaan ainoastaan verta?

-- Mitäkö olisin? Saksan saakeli ... minäkö?

-- Serkku Svanholm! -- virkkoi isoäiti silmäten lapsiin. Ja
postimestari vaikeni.

Välskäri katsoi pitävänsä rakentaa rauhaa veren ja musteen välillä. --
Minä luulen, -- sanoi hän, -- että kansat elävät niinkuin
yksityisetkin. Nuorina ollessaan ovat he rajuja ja hurjia, tappelevat
ja reuhaavat, repivät toisensa palasiksi, mies miestä vastaan. Sitten
ne vanhenevat ja viisastuvat, keksivät ruudin, joka asettaa joukot
joukkoja vastaan ja antaa heidän kylmäverisesti tappaa toinen toisensa
pitkien matkojen päästä. Lopuksi tulee maailma järkiinsä, lataa pyssyt
vain paljaalla ruudilla, niinkuin juhannuslaukauksia ammuttaessa, ja
tarttuu kynään, joka voi olla hyvinkin terävä silloin kuin tarvitaan.
Silloin alkaa yhteisen järjen valta, joka on kaikista järkevin, ainakin
minun ymmärtääkseni.

-- Sepä vasta olisi saakelin ... no, no, serkku, minä vaikenen kuin
muuri! -- huudahti postimestari. -- Mutta minä vain kysyn: Mikä mies
oli Kustaa Aadolf? Mikä mies oli Napoleon? Olivatko ne huilunsoittajia,
häh? Vaiko raakalaisia ja hulluja? Ei kiitoksia, sanon minä! Serkku
kuulee, etten kiroile; serkku olisi vain kuullut, miten tuhannen
tulimmaisesti Fieandt kiroili Karstulassa.

Välskäri jatkoi välittämättä postimestarista:

-- Senpätähden alkaakin kaikkien kansain nuoruuden historia sodalla, ja
sotilas numero yksi maailman ensimmäisessä komppaniassa oli Kain
nimeltään. Mutta koska sota on niin vanha kuin maailma, tulee se
myöskin pysymään niin kauan kuin maailma pysyy. Minä en usko noihin
uusiin ja kauniisiin ikuisen rauhan aatteihin. Minä uskon, että niin
kauan kuin on kaksi ihmistä, jotka tahtovat jakaa maan keskenään, niin
kauan kuin ihmissydämen himot ja halut ovat itsekkäitä, niin kauan
rasittaa heitä myöskin sotien kirous. Ikuinen rauha on minun mielestäni
siinä, ettei meidän enää ole oikeus sotia niin sokeasti, orjallisesti
ja raivoisasti kuin ennen, vaan reippaalla mielellä, niin että ollaan
selvillä siitä, mistä syystä soditaan, ja että tiedetään oikean asian
puolesta sodittavan, ja silloin minun mielestäni sodittakoon ilolla ja
riemulla...

-- Se on siis samaa kuin sotia jonkin aatteen puolesta, -- virkkoi
maisteri miettiväisen näköisenä.

-- Olkoon menneeksi, niin juuri, aatteen puolesta. Katsokaas, se on
aina oleva suomalaisen sotamiehen kunnia, että hän kaikkina aikoina on
taistellut maataan puolustaakseen, lähtemättä muilta heidän maataan
anastamaan. Ja jos hän onkin mennyt ulos maailmaan vierailla mailla
painimaan, silloin on Herra niin kauniisti asettanut, että se on
tapahtunut kaikista korkeimman ja oikeimman asian hyväksi, nimittäin
puhtaan evankeelisen uskon ja koko maailman omantunnon vapauden
puolustamiseksi. Sen kyllä kolmikymmenvuotisen sodan suomalainen tiesi
ja sentähden hän olikin ylpeä itsestään. Hän tunsi, että hänen
sydämensä oli samaa lajia kuin Kustaa Aadolfinkin sydän, ja tämä, sen
mukaan kuin minä ymmärrän, oli maailman kaikista suurin sotapäällikkö,
koska hän taisteli ja voitti suurimman asian puolesta, minkä puolesta
yleensä kannattaa taistella ja vertansa vuodattaa.

-- Kertokaa vielä vähän Kustaa Aadolfista! -- huudahti Antero, joka
kaikesta siitä, mitä välskäri oli kertonut, ei ollut ymmärtänyt muuta
kuin tämän yhden ainoan nimen.

-- Hyvä setä, vielä vähän Kustaa Aadolfista! -- huusivat muutkin
pienokaiset.

-- Ei, kiitoksia, suuri kuningas on nyt kuollut ja saakoon hän levätä
meiltä rauhassa Riddarholman kirkon holvissa. Ja vaikkakin kertomus
siitä menettää paljon, niin se siitä hyötyykin, koska muut henkilöt
pääsevät paremmin esille. Sillä tähän saakka emme ole huomanneetkaan
juuri muita kuin sankarikuninkaamme ja isoäiti on oikeassa sanoessaan,
että korvamme ovat menneet umpeen pelkästä kanuunain paukkeesta. Siitä
on ollut seurauksena, että niin hyvin neiti Regina kuin jesuiitta ja
varsinkin Bertel, joka on kertomuksemme päähenkilö, ovat kulkeneet
ohitsemme kuin muodottomat varjot.

-- Entä Kätchen, -- huomautti isoäiti. -- Minä puolestani tahtoisin
tietää jotakin tuosta iloisesta, siivosta lapsesta. En tahdo puhua
pahaa Reginasta, mutta sen sanon kuitenkin, etten paljoa maksaisi
tuommoisesta mustatukkaisesta, rajusta kissanpojasta, joka milloin
hyvänsä saattaa repiä silmät päästäni.

-- Entä uljas kreivi von Lichtenstein, jota emme ole nähneet sitten
kuin Würzburgissa, -- Anna Sofia lisäsi.

-- Minä aavistan, että hänestä lopulta tulee Reginan sulhanen.

-- Kas vain, silläkö korvalla se pikku serkku kuuntelee, -- virkkoi
postimestari veitikkamaisesti hymyillen. -- Mutta minä pyydän, ettet
veli Bäck enää puutu jonkinjoutavaan, vaan kerrot meille entistä
enemmän Stålhandskesta, Lyytikäisestä, paksusta, pikku Larssonista ja
Vitikasta. Mitenkä se mies tulee nyt korvitta toimeen? Minä muistan
vielä, elokuun 21. p:nä oli muuan korpraali Karstulassa...

-- Veli Bäck, -- puuttui puheeseen koulumestari, joka aina oli
saapuvilla, kun Karstulaa mainittiin, -- veli Bäck, jolla on _justitia
mundi_, oikeuden miekka kädessään, ei varmaankaan voi olla hirttämättä
jesuiitta Hieronymusta Harz-vuoren korkeimman hongan latvaan?

-- Varo itseäsi, veli Svenonius, -- pisti postimestari, -- jesuiitta
oli hyvin oppinut mies, joka taisi hyvin paljon latinaa...

-- Suomalaisista tahdon kertoa teille mitä tiedän, -- sanoi välskäri,
-- mutta jo edeltäpäin täytyy minun sanoa, etten paljoa tiedä.
Odottakaamme vielä parikymmentä vuotta, silloin on varmaankin joku
ahkera tutkija kaivava vanhoista aikakirjoista esiin tiedot reippaiden
kansalaistemme urotöistä. Siihen mennessä on meidän tyytyminen
hajanaisiin piirteisiin ... ehkä vähän lisäileminenkin omasta päästä --
lisäsi välskäri niin hiljaa, etteivät sitä pienokaiset kuulisi, joille
hän kernaasti tahtoi uskotella, että tarina oli täyttä totta.

-- Ja mitäs tuli kuninkaan sormuksesta?

-- Niin, siitäkin saamme kuulla huomeniltana.



I. MIES NUIJASODAN AJOILTA.


Loitolla Saksanmaan hedelmällisistä tasangoista aukeaa pohjoiseen päin
myrskyinen ulappa, jonka pinnalla ei luode eikä vuoksi vaihtele, jonka
rantoja joka vuosi peittää talven jää ja jonka jäätyneet selät välistä
ovat sotajoukkojakin kantaneet. Vuosituhansien kuluessa ovat sen
rannoilla asuvat kansat taistelleet tämän meren omistamisesta ja sen
laineihin vuodattaneet punaisen verensä; mutta meidän kertomuksemme
aikaan oli tämän meren laajoista rannoista yhdeksän kymmenestä yhden
ainoan valtakunnan hallussa, sen valtakunnan, joka oli mahtavin
pohjolassa: _Itämeri_ oli miltei muodostunut sisäjärveksi Ruotsin
valtakunnassa.

Ja Itämeri ajaa mahtavat, siniset lahdelmansa toisen itään ja toisen
pohjoiseen, ja sulkee syliinsä kuin meren tyttären erään aaltojen maan,
joka on sen povesta kasvanut, joka kasvaa siitä vielä tänäänkin ja joka
korkeilla kallioillaan suojelee emonsa sydäntä. _Suomi_ on Itämeren
lempilapsi; vielä tänäänkin se tyhjentää järviensä aarteet äitinsä
helmaan, ja mahtava meri ei siitä sentään ylpeile, vaan vetäytyy
rakastavasti ja hellästi takaisin, niinkuin uhrautuva äiti ainakin,
että tytär saisi kasvaa kasvamistaan, ja joka kesä pukea uudet, päivän
valoon ilmestyneet rannat ruohoihin ja kukkasiin. Onnellinen se maa,
jonka helmassa tuhannet järvet lainehtivat ja jonka rannat merta vasten
tekevät sataneljäkymmentä peninkulmaa! Meri luo valtaa ja vapautta,
meri antaa varoja ja sivistystä; meri on viljelyksen tuoja maan päällä,
ja maa, joka on yhteydessä meren kanssa, ei koskaan voi jähmettyä hädän
ja sorron alle, jos se vaan ei itse ole siihen syypää.

Kaukana Suomen pohjolassa on seutu, joka enemmän kuin mikään muu on
meren kasvatti, koska se loivana ja alavana on niin kauan kuin
muistetaan kasvamistaan kasvanut aaltojen alta. Lukemattomia
viheriäisiä saaria kohoaa sen rannoilla: -- Nuorna ollessani -- niin
kertoo vanha merimies, -- purjehtivat suuret laivat siinä, missä nyt
vene vaivoin pääsee soutamaan; -- ja muutamia vuosia senjälkeen kulkee
karja laitumella entisen meren pohjassa. Leikkivä lapsi uittelee
kaarnavenettään rannalla: katsahda ympärillesi, pienokainen, ja pane
merkille se paikka, missä aaltojen kuohu rantaa uurtaa: kun kasvat
mieheksi, etsit turhaan tuttua rantaasi ... kaukana viheriän kentän
takana kuulet sen kuohun; ja kun kerran seisot vanhuksena samalla
paikalla, niin kohoaa lapsuutesi aikaisen järven sijalla kukoistava
kylä. Omituinen seutu, jossa kaupungit, jotka niin viisaasti rakensivat
satamansa syvien salmien ja jokien vierelle, saavat kahdensadan vuoden
kuluttua ajaa peninkulman matkan satamaansa, ja jossa lahonneita
laivoja ja ankkureita löytyy kahdeksan peninkulman päässä rannasta
soissa ja metsissä.

Tämä seutu on _Pohjanmaa_, se on alaltaan suurempi kuin moni
kuningaskunta ja se ulottuu kauas äärimmäiseen pohjolaan, aina Lapin
raukoille rajoille, jossa aurinko ei koskaan laske keskikesän aikaan ja
jossa se ei joulunpyhinä nouse. Kolme kuukautta vuodessa valvoo siellä
luonto päivän alituisessa loistossa, ja voit sinä siellä juhannuksen
aikana yöllä lukea hienointa kirjoitusta; kolme kuukautta kestää yö,
mutta se on yö, jota tähdet ja revontulet valaisevat, ja jonka aikana
kuu valkoisella hangella kimmeltelee kylmän kirkkaana ja pyhäisen
hienona. Kukkien kauneus on siellä haihtuvampi kuin ihmisten ilo;
seitsemän kuukauden kestäessä kattaa siellä maan silmiä häikäisevä
hanki ja vedet järkkymätön jää; mutta ei koskaan kevät ole suloisempi
kuin sellaisen talven kuluttua; ja kuitenkin on sen suloisuudessa
alakuloisuutta, jota sydän hellii, jota se ymmärtää ja josta se
nauttii.

Meren rannoilla asuu tässä kaukaisessa maassa kaksi heimoa toisiinsa
sekoittumattomina ja toisistaan eroavaisina, muodostaen kirjavan kuvan
kansallisia ja paikallisia omituisuuksia kieleen, tapoihin ja
luonteesen nähden. Mutta on heissä yhteisiäkin muista maan asukkaista
eroavia piirteitä, on vilkkautta, voimaa ja reipasta avomielisyyttä. Se
ei ole mikään maantieteellinen sattuma, vaan se on seuraus kansan
luonteesta, että suurimmat ja verisimmät taistelut, joista Suomen
historia tietää kertoa, ovat tapahtuneet Pohjanmaalla.

Neljä peninkulmaa itäänpäin Vaasasta Kyröjoen matalain rantain varsilla
on Isokyrön pitäjä, rikkaimpia koko Pohjanmaalla, jonka eloaitta se on.
Täällä kasvaa hedelmällisessä savimullassa tuo kuuluisa siemenruis,
jota vuosittain tuhansin tynnyrein viedään laivoilla Ruotsiin; koko
pitäjä on melkein yhtämittainen kenttä aaltoilevia viljavainioita.
Kansa on suomalaista, hämäläistä sukua; pitäjän kallellaan oleva
kirkko, joka rakennettiin v. 1304, on maan vanhimpia muinaisjäännöksiä.

Tänne pyydämme nyt lukijan meitä seuraamaan.

Kertomuksemme aikana ei tämä seutu ollut läheskään niin hyvin viljelty
kuin sittemmin. Nuijasodan hävitykset olivat viivyttäneet viljelystä,
vielä miespolvenkin kuluttua sen jälkeen tuntui seurauksia tässä
sodassa kärsityistä tappioista, ja ankarat sodat ja alituiset
sotamiesten otot estivät ajan noita haavoja parantamasta. Sentähden oli
vielä kesällä v. 1632 moni metsän rannassa oleva talo autiona, vainiot
eivät ulottuneet kauas joen rannasta, ja soiden epäterveellinen usma
peitti koko seudun, kun yö oli viileä. Vaikka metsät olikin jo
haaskattu, saivat niistä tervanpolttajat kuitenkin vielä tarpeensa; osa
rahvasta kalasteli Mikonsaarissa, eikä arvoisalla kirkkoherralla, hra
Georgius Tuomaanpoika Paturilla, ollut tuhansiin markkoihin nousevia
vuosituloja niinkuin sittemmin hänen seuraajillaan.

Senpätähden katselikin matkamies mielihyvällä kirkon läheisyydessä
Perttilän taloa, koska se oli komeampi ja paremmin rakennettu kuin
kaikki muut ja mitä hyötyisimpien peltojen saartama. Kesä oli
edistynyt elokuun keskipalkoille ja leikkuu oli juuri alkanut.
Seitsemättäkymmentä henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia -- nainenkin
kulkee kesällä ulkotöissä Pohjanmaalla -- nähtiin leikkaamassa
kellastunutta ruista, lyhteitä sitomassa ja taitavalla kädellä
korkeita, kauniita kuhilaita rakentamassa. Päivä oli kuuma ja työ
vaikeata; usein tapahtuikin sen vuoksi, että joku laiskemmista
työmiehistä oikaisi selkänsä ja katseli haikealla mielellä pehmoista
piennarta, joka oli kuin luotu leposijaksi. Mutta samalla hän
pelokkaasti vilkaisi muutamaan harmaatakkiseen, vanhaan mieheen, joka
näytti olevan jonkunlainen päällysmies. Niin pian kuin joku
laiskotteli, kuului hänen naapurinsa kuiskaavan: -- Larsson tulee, --
ja sillä oli niin ihmeellinen vaikutus kuin olisi jo selkäsauna ollut
tulossa.

Larsson oli pieni, pyöreä ukko, hänen partansa oli sakea ja kulmakarvat
tuuheat ja hänen katseensa oli enemmän hyväntahtoinen ja iloinen kuin
ankara. Parhaillaan hääriskeli hän nyt muutaman naisen ympärillä, joka
kuumuudesta ja raskaasta työstä voivuksissaan oli vaipunut ojan
reunalle pitkäkseen.

Kalpeista kasvoista päättäen ei tämä nainen enää ollut nuori, saattoi
arviolta olla jo puolivälissä neljänkymmenen; mutta jos vain katseli
hänen solakkaa varttaan tai tuota lempeää, lämmintä ilmettä hänen
sinisissä silmissään, olisi hänen tuskin luullut täyttäneen
kahtakymmentäkään. Koko hänen olennossaan oli jälkiä harvinaisesta,
mutta aikaisin kuihtuneesta kauneudesta, monista kärsimyksistä ja
pitkällisistä nöyryytyksistä. Hänellä oli yllään hieno, valkea
villaröijy, jonka hän oli kuumuuden vuoksi riisunut, sen alla oli
valkeimmasta palttinasta tehty paita ja sen päällä kansan tavan mukaan
punainen liivi, sekä lyhyt, rannukas villahame ja pieni, ruudukas
huivi, joka oli sidottu solmulle pään ympäri kiinnittämään hänen
pitkää, kellertävää liinatukkaansa. Hän oli ollut työssä niinkuin
kaikki muutkin, mutta hänen voimansa eivät riittäneet; hän oli vaipunut
sirppi kädessä sängelle ja muut olivat ilmeisellä kunnioituksella ja
rakkaudella kantaneet hänet pehmoiselle nurmikolle, jossa koettivat
kylmällä lähdevedellä virvoittaa häntä tainnoksista.

-- Kas niin, Meri (Emerentia), -- sanoi vanha Larsson, pitäen isän
hellyydellä hänen päätä polvellaan ja kostutellen kylmällä vedellä
hänen ohimoitaan, -- kas niin, lapsi kulta, älä nyt tee niin tyhmästi
että kuolet ja jätät vanhan ystäväsi ... mitäpä olisi sitten enää hänen
iloistaan tässä maailmassa?... Eihän se kuule minua, lapsi parka; mikä
se on semmoinen isä, joka pakottaa tuommoisen hennon olennon nääntymään
tämmöisessä kuumuudessa!... Lainaa vähän vettä, kas niin, se oli
oikein, nytpä sinä jo avaat kauniit silmäsi. Älä ole milläsikään, Meri,
sinä saat levätä, etkä tarvitse enää tehdä työtä tänään.

Hento, kalpea nainen koetti nousta ylös ja tavoitteli sirppiään. --
Kiitoksia, Larsson, -- sanoi hän heikolla äänellä, jonka sointu
kuitenkin oli kaunis, -- minä jaksan nyt paremmin, minä tahdon leikata,
isä tahtoo...

-- Isä tahtoo! -- kivahti tuo pikku ukko. -- Mutta kas, minäpä en
tahdo, minä, minä kiellän sinua työtä tekemästä, Meri, ja vaikkapa
isäsi ajaisi minut talostaan ja minun täytyisi kerjätä leipääni, niin
en minä salli sinun enää tehdä työtä tänään. No, no, lapsi kulta, älä
nyt pahastu, niin tyhmä ei ole isäsi. Totta kai hän ymmärtänee,
etteivät sinun kätesi ole yhtä lujat kuin meidän, siihen et sinä mahda
mitään; sen olet perinyt äidiltäsi, joka oli herrassukua ja se tulee
sinun tukholmalaisesta kasvatuksestasi... Kas niin, mennään kotiin, älä
nyt ole itsepäinen, Meri!

-- Päästäkää minut, Larsson, tuolla tulee hän itse! -- huudahti Meri,
riuhtasihe irti, tarttui sirppiin ja alkoi leikata. Mutta kumartuessa
musteni hänen silmissään uudelleen ja toisen kerran vaipui hän kalpeana
ja tiedotonna rukiisen.

Mutta työmiehet hänen ympärillään ponnistivat kahta uutterammin, sillä
hän lähestyi itse, tuo ankara mies, kaikkien pelkäämä Perttilän isäntä.
Niinkuin musta pilvi tuli hän verkalleen kävellen pihasta tuovaa polkua
myöten, rotevana ja suorana, vaikka olikin jo seitsenkymmenvuotias.
Hänen pukunsa oli samanlainen kuin muidenkin talonpoikain kesäpuku:
paidanhihat olivat laajat, liivit pitkät ja punaraitaiset,
palttinahousut lyhyet, sukat siniset ja virsut somasti koristetut.
Päässä oli hänellä vaalean tukan peittona suippolakinen neulomalla
tehty villalakki, joka lisäsi hänen jo muutenkin kookasta vartaloaan.
Mutta vaikka puku olikin yksinkertainen, oli hänen ryhtinsä käskevä ja
korska. Suora ryhti, varma käytös, läpitunkevan terävä katse ja
horjumaton varmuus sekä vallanhimo ja ankaruus kasvoillaan ilmaisivat,
että siinä samalla oli entinen puoluepäällikkö ja nykyinen mahtava ja
rikas talonpoika, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan satoja
alustalaisia. Kun näki tuon vanhuksen, ymmärsi heti, miksi häntä siihen
aikaan omalla paikkakunnallaan kutsuttiin _talonpoikaiskuninkaaksi_.

Vanha Aaron Perttilä lähestyi kylmänä ja rauhallisena sitä paikkaa,
missä hänen ainoa tyttärensä lepäsi tajuttomana sängellä. -- Ajakaa
hänet lavoilla pihaan, -- virkkoi hän rengeille; -- kahden tunnin
kuluttua tulee hänen olla takaisin työpaikalla.

-- Mutta Perttilä... -- virkkoi Larsson kiivaasti.

Perttilä kääntyi päin puhujaan ja loi häneen katseen, joka heti tukki
toiselta suun. Senjälkeen käveli hän, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, sarkoja pitkin, arvosteli varmalla silmällä tehtyä työtä,
milloin kiittäen, milloin moittien, ja taittoi silloin tällöin
tähkäpään tutkien tarkalla huolella jyvien lukua ja painoa. Riiheltä
voitiin nähdä koko tuo laaja, kullankellertävä viljavainio, joka oli
monen sadan tynnyrinalan suuruinen suomudasta ojitettu uudispelto.
Vanhus silmäili mielihyvällä ja ylpeydellä tätä aaltoilevaa viljamerta,
hänen vartalonsa suoristui vielä enemmän, hänen rintansa laajeni ja hän
viittasi Larssonin luokseen.

-- Muistatko vielä, millainen oli tämä seutu neljäneljättä vuotta
takaperin? Flemingin huovit olivat mellastaneet kuin pakanat, kylä oli
poltettu poroksi, vainiot hevosten polkemat. Tässä, missä nyt seisomme,
oli aivan lähellä kylää kolkko erämaa, puoleksi palaneita kantoja
kohosi rapakoiden ja rimpien keskestä, ei ollut teitä eikä polkujakaan
tänne päin, eikä kelvannut tämä paikka asunnoksi edes sudellekaan.

-- Muistanhan tuon, -- vastasi Larsson yksikantaan.

-- Ja nyt, katselepas nyt ympärillesi, mies, ja sano: kuka rakensi
tämän kylän ehommaksi entistään? Kuka perkasi tämän korven, kuka teki
teitä ja polkuja, kuka sarat mittasi, suot ojitti, kuka kynti tämän
ihanan, hedelmällisen pellon, kuka kylvi koko tämän vainion, joka nyt
tuulessa huojuu ja josta sadat nälkäiset pian ravintonsa saavat? Sano,
Larsson, kuka on se mies, joka on tämän urotyön suorittanut? -- Ja
vanhuksen silmät loistivat ihastuksesta.

Mutta pieni ukko hänen vierellään näkyi muuta miettivän. Hän paljasti
päänsä, pani kätensä ristiin ja sanoi totisesti: -- Sinä kynnät, sinä
kylvät, sinä maasi muokkailet, vaan Luoja yksin sadon suopi.

Omiin ajatuksiinsa vaipunut Perttilä tuskin kuuli, mitä toinen virkkoi
ja jatkoi hänen tarkoitustaan ymmärtämättä: -- Niinpä niin, Luoja
tietää, että olen kovia kokenut, olen elänyt hädän ja kurjuuden ja
puutteen päiviä, joita miekka tuo mukanaan. Ja itse olen vetänyt
miekkani vihamiehen taloa tuhotakseni, ja kokenut olen voiton ja
tappion päiviä, vahingokseni molempia. Sentähden on minulla oikeus
iloita rauhan töistä; minä tiedän, mitä miekka kaataa ja mitä aura
rakentaa. Miekan teräksessä väijyy paha henki hekumoidakseen ihmisten
verestä ja kyynelistä; miekka murhaa, miekka hävittää, mutta aura antaa
onnea ja elämää... Näetkö, Larsson, tämän vainion on aura perannut.
Tuolla Korsholmassa on Suomen vaakunakilpi, jossa näkyy leijona paljas
miekka kädessä. Jos minä olisin kuningas, sanoisin minä: pois miekka ja
aura sijaan! Aura on Suomen vaakuna; jos meillä on leipää, on meillä
miehiäkin, ja jos meillä on miehiä, ajamme vihollisen ulos ovesta.
Mutta ilman leipää Larsson, mitä auttaa meitä teräs ja ruuti?

-- Perttilä, -- sanoi Larsson epävarmasti, -- sinä olet kummallinen
mies. Sinä vihaat sotaa ja sotamiehiä ja senhän minä hyvin kyllä
ymmärrän; ne ovat talosi polttaneet ja karkoittaneet ensimmäisen
vaimosi pienine lapsineen metsään kuolemaan. Itse olet taistellut
talonpoikien etunenässä ja hädin tuskin pelastunut verilöylystä
Ilmajoen jäällä. Ymmärtäähän sen, ettei tuollainen helposti unohdu.
Mutta sitä minä en ymmärrä, että sellainen talonpoikain ystävä ja
sellainen sotamiesten vihamies kuin sinä ensiksikin otat minut, vanhan
leivättömän sotamiehen voudiksi taloosi ja sitten varustat Lassi
poikani ... Jumala häntä siunatkoon ... sotaan, vieläpä lähetät oman
tyttäresi pojan, Merin lapsen, meidän kaikkien lemmikkimme, pienen
parrattoman Kustaan taistelutanterelle kuninkaan ratsumiehenä...

Vanhan Perttilän kulmat rypistyivät oudosti, puhe oli koskenut hellään
paikkaan, ja hän katseli arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun
kuuntelevan riihen takana. -- Kuka puhuu Merin lapsesta? -- sanoi hän
kuiskaten. -- Minä en tunne ketään muuta lasta kuin _oman_ poikani,
Kustaan, joka syntyi toisesta vaimostani Tukholman matkalla, ja olkoon
Jumala sille armollinen, joka koskaan... Mutta älkäämme puhuko tästä.
Miksikäkö otin sinut? Miksikäkö laitoin pojan sotaan? Se ei sinua
liikuta.

-- Ole sitten siitä puhumatta. Minä tiedän jo enemmän kuin
tahtoisinkaan.

-- Sano, Larsson, jos voit, mitkä kappaleet ovat tarpeelliset oikeaan
ja kristilliseen huoneenhallitukseen?

Larsson katsahti häneen kummastuneena.

-- Minä sanon sinulle sen. Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin
on aurassakin kaksi, joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen,
joka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin,
nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain
riidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa
ja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.

-- Sinä vihaat herroja.

-- Ja sentähden, -- Perttilä pani painoa joka sanalleen ja lausui ne
hymy huulillaan, niinkuin olisi tahtonut laskea leikkiä, -- sentähden
on _minun_ pojastani tuleva joko _talonpoika tai kuningas_. Ei enempää eikä
vähempää.

Larsson katseli häntä sanatonna hämmästyksestä. Hän ei ollut
aavistanutkaan, mikä ääretön kunnianhimo oli salaa kytenyt vanhan
talonpoikaispäällikön rinnassa. Hän ei voinut uskoa mahdolliseksi sitä,
mitä syystä kyllä katsoi mielettömimmäksi röyhkeydeksi. -- Ethän vain
ikinä toivone, -- sanoi hän arasti, -- että Merin poika...

Rotevan vanhuksen silmät säkenöivät, mutta sanat tulivat melkein
kuulumattomina hänen huuliltaan, niinkuin olisi hän turhaan koettanut
voittaa itseään edes tämän yhden ainoan kerran julkilausumasta sitä
rohkeaa ajatusta, joka vuosikausia oli itänyt hänen riehuvassa
rinnassaan. -- Kuningas Kustaa Aadolfilla on vain yksi tytär, -- sanoi
hän viimein oudolla äänen painolla.

-- Neiti Kristiina ... no niin.

-- Mutta valtakunta, joka on sodassa puolta maailmaa vastaan, tarvitsee
miehisen miehen hallitsijakseen.

-- Perttilä ... mitä tarkoitatkaan?

-- Tarkoitan vain sitä, että lapsuudessani kuulin kuningas Eerikin
pojan, joka oli syntynyt talonpoikaistytöstä Kaarinasta, julistettavan
perintöruhtinaaksi.

-- Oletko tullut hulluksi?

Taas hymyili vanhus pilkallisesti. -- Ymmärrätkö nyt, -- sanoi hän
kylmästi, -- mitenkä on mahdollista vihata sotilaita ja herroja ja
kuitenkin lähettää poikansa sotaan hankkimaan mainetta ja kunniaa
kuninkaan silmäin edessä?

-- Heitä pois, Perttilä hyvä, mielestäsi nuo mahdottomat haaveet; sinä
olet järkevä mies, kun ei vaan ylpeyden henki saa valtaa levottomassa
rinnassasi. Aikeesi ei tule onnistumaan, se ei voi tulla onnistumaan.

-- Sen täytyy onnistua.

-- Mitenkä? Täytyykö?

-- Täytyy kuin täytyykin. Minä olen sanonut sinulle, että Kustaasta on
tuleva joko kuningas tai talonpoika. Kumpi tahansa, sama se. Jos tahtoo
tulla talonpojaksi, niinkuin minä, tulkoon vain!

-- Mutta jos häntä ei enää halutakaan tulla talonpojaksi? Jospa hän
onkin saanut päähänsä tulla herraksi, taistella aatelisen vaakunakilven
palkasta?... Muista se, että itse olet ohjannut hänet herrojen
poluille. Upseerina on hän jo aatelismiehen arvoinen.

Perttilä vaipui mietteihinsä.

-- Ei, -- sanoi hän, -- se on mahdotonta. Hänen syntyperänsä ... hänen
kasvatuksensa ... minun tahtoni.

-- Hänen syntyperänsä? Oletko unohtanut, että hänen suonissaan vuotaa
aatelista verta sekä oikealta että vasemmalta. Hänen kasvatuksensa?
Olethan lähettänyt hänet Tukholmaan kaksitoistavuotiaana, olet antanut
hänen kasvaa aatelispoikain seurassa, joiden hän on jokapäivä kuullut
aatelittomia säätyjä pilkkaavan. Sinun tahtosi? Oletko hullu, Perttilä?
Olet antanut kotkan pojan kasvaa kotkien parissa, ja luulet voivasi
tehdä hänestä varpusen. Erehdyt.

Vanhus oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän teeskennellyn kylmästi:

-- Sinä olet herkkäuskoinen narri, Larsson, sinä uskot todeksi
kaikki leikkipuheeni. Minä vastaan pojasta. Älkäämme puhuko tästä sen
enempää ... mutta varo itseäsi ... ei sanaakaan kenellekään siitä, mitä
olen puhunut! Ymmärrätkö?

-- Olen sinun vanha ystäväsi Perttilä, olet palkinnut minut
moninkertaisesti siitä, että Kuitian Klaus-herran sotamiehenä autoin
sinut pakoon Ilmajoella; minä en voi koskaan pettää sinua. Mutta minä
rakastan lapsiasi kuin omiani, vielä enemmänkin kuin omiani. En voi
sietää, että saatat pojan onnettomaksi; ja entä Merin sitten ... onko
sinulla isän tunteita, Perttilä? Mitenkä kohtelet lastasi? Ainoata
tytärtäsi, joka täyttää pienimmätkin oikkusi, joka tekee kaikki
voitavansa nöyryydellä ja tottelevaisuudella sovittaakseen nuoruutensa
hairahduksen, häntä sinä kohtelet kovemmin kuin halvinta palkollistasi,
teetät hänellä, heikolla ja hennolla, raskaimmat askaret; näet hänen
maahan vaipuvan etkä nosta lastasi. Se on julmasti tehty ... sinä olet
luonnoton isä.

-- Sitä sinä et ymmärrä, -- vastasi vanhus synkästi. -- Semmoiset
veteläsydämiset miehet kuin sinä eivät ymmärrä, mitä on tiensä suoraan
kulkeminen, väistymättä oikealle tai vasemmalle. Meri on tullut
äitiinsä, hänessä on herrasneitiä, mutta se on hänestä hävitettävä.
Hänestä ei voi tulla kuningatarta, niinkuin tuli Kaarina
Maununtyttärestä; sentähden pitää hänen olla talonpoikaisnainen
kiireestä kantapäähän. Joko kuningas tai kansa ... olen jo sanonut,
mitä ajattelen välimuodoista, ja nyt kai käsität, miksi minä teen
niinkuin teen. Palatkaamme työväen luo.

-- Entä Meri ... säästä häntä edes tänään!...

-- Hänen on oltava niinkuin muidenkin työssä iltapäivällä.



2. HÄN HÄPEE TALONPOIKAISNIMEÄÄN.


Talonpojan tupa Pohjanmaalla on tätä nykyä avarampi ja valoisampi kuin
missään muualla Suomessa. Välistä se on kaksikerroksinen ja ainakin
kuuluu siihen yliskamareita; usein ovat ikkunat kolme ruutua korkeat;
maalattu on se melkein aina, tavallisesti punaiseksi, joskus nurkat ja
ikkunapielet ovat valkeat, välistä ovat ulkoseinät myöskin keltaiset.
Rakennustapa todistaa puusepän taitoa ja varallisuutta, johon tulee
lisäksi, että pohjalainen ei koskaan rakenna niin suuria ja tiheitä
kyliä kuin hämäläinen ja Turun seutulainen, mutta ei myöskään muulloin
kuin hätätilassa muuta muista ihmisistä niin erilleen kuin Savossa ja
Karjalassa on tapana.

Tämän kertomuksemme aikana olivat savupirtit vielä yleisesti
käytännössä suomalaisen rahvaan keskuudessa; ainoastaan ruotsalaiset
talonpojat käyttivät oikeita tulensijoja ja savutorvia. Mutta jo
silloin nähtiin Pohjanmaan rantapitäjissä jokunen uudenaikaisempi,
ruotsalaisten naapurien malliin rakennettu tupa. Nuo äsken perustetut
kaupungit, jotka houkuttelivat ylimaiden asukkaita rantamaille,
alkoivat jo totuttaa suurempiin mukavuuksiin, ja kuta varakkaampi
talonpoika oli, sitä pikemmin muuttui sekä hän että hänen asuntonsa
siistimmän näköiseksi. Ei tosin sitä ylellisyyttä, jota vastaan
1600-luvulla julkaistiin erityinen asetus ja jota sen avulla koetettiin
kaikin tavoin hävittää, ollut muualla kuin aatelisten tiloilla ja Turun
porvari-pohattain kodeissa; mutta talonpojankin tuopissa kuohui jo
kotitekoinen olut, ja Hollannin herkkuhöysteitä oli hänen kaapissaan
juhlallisempien hetkien varalle.

Sen jälkeen kuin nuijasodan tulipalot olivat hävittäneet savupirtit
Isonkyrön kirkonkylästä, nähtiin siellä ruotsalainen ja suomalainen
rakennustapa rinnakkain hyvässä sovussa edustettuina. Perttilän talo,
joka oli kylän suurimpia ja rikkaimpia, oli rakennettu uuden tavan
mukaan, siinä oli eteinen ja porstua sekä kaksi kamaria suuren tuvan
takana, joista toinen oli isäntää ja toinen hänen tytärtään varten.
Muu talonväki asui enimmäkseen tuvassa, mutta kesän aikaan nukkuivat
nuoremmat ulkosalla luhdeissa ja liitereissä. Siihen aikaan ei
ollut vielä tuota suurta, siniseksi ja punaiseksi maalattua
seinäkellokaappia, joka tätä nykyä on jokaisen varakkaamman talon paras
koristus. Iso, penkkien ympäröimä, höylätty pöytä, jonka päässä on
isännän kunniaistuin, oli asetettu sisäseinälle ovea vastapäätä. Päivä
oli puolisissa ja vellipata porisi liedellä. Tupa oli vielä melkein
tyhjä; kissa vaan kehräsi penkillä, neljätoistavuotias tyttö hämmenteli
pataa ja Meri istui käsitöitä tehden takan luona.

Meri parka oli tointunut, mutta oli vielä kalpea. Hänen pitkä,
keltainen tukkansa aaltoili vapaasti puoleksi paljailla olkapäillä, hän
katsahti tuon tuostakin arasti oveen päin, niinkuin olisi joka hetki
pelännyt isän astuvan sisään. Ja sillä välin tarkasteli hän työtään:
hän neuloi kaunista, kirjavaa vyötä ja lauloi sitä tehdessään vanhaa,
ruotsalaista runoa:

    "Vyön minä neulon kirjavan,
    sen lemmikilleni lahjoitan,
    sodastansa kun saapuvi hän,
    luo tulevi oman ystävän."

On jo sanottu, ettei Meri ollut nuori. Niissä juovissa, joita
kärsimykset olivat uurtaneet hänen ennen hienoille poskilleen, näkyi
monivuotisten surujen jälkiä; mutta tällä hetkellä, kun hän katseli
vyötä, kuvastui hänen kasvoillaan melkein lapsellinen tyytyväisyys. Työ
näkyi hänen mieltään ilahuttavan; ja se ystävä, josta hän lauloi, oli
nähtävästi hänelle rakas. Elämä ankaran isän luona ei suuria iloja
tarjonnut, mutta kun hän katseli vyötään, näytti sen kirjavissa
silmukoissa olevan kätkettynä koko tulevaisuus iloa ja onnea. Tätä
vyötään varten hän eli, se oli hänelle sama kuin hänen ainoan riemunsa
muisteleminen ... muisto hänen -- pojastaan!

Ja taas kuultiin hänen laulavan:

    "Ja helmiä siihen mä siroitan
    iloksi armaani ainoan,
    vertoa sille sä löydä et,
    vaikk' kuninkaan hovista hakenet."

Samassa astuivat sisään Perttilä ja Larsson ja heidän jäljessään kaikki
muu työväki. Vanhan isännän katse oli synkkä, hän ei voinut salata
itseltään, että Larssonin ennustukset tuntuivat hyvinkin
todenmukaisilta. Hänen pojastaanko tulisi herra? Se mahdollisuus, joka
hänen silmissään oli häväistys, ei ollut tähän saakka johtunut hänen
mieleensäkään.

Meri oli juuri laulunsa lopettanut. Nopeasti kätki hän isän sisään
astuessa vyönsä esiliinan alle, mutta vanhuksen epäluuloinen silmä oli
jo päässyt salaisuuden perille.

-- Istutko taas siinä haaveissasi, tyhjäntoimittaja, sen sijaan että
ammentaisit velliä kuppeihin? -- ärjäsi hän. -- Mitä sinulla on
esiliinassasi? Näytä se tänne!

Merin täytyi kaikkien katseltavaksi vetää esiin tekeillä oleva
vyönsä, rakkain salaisuutensa. Isä tarkasteli sitä hetken aikaa
ylenkatseellisesti, sitten repäsi hän sen kahtia ja heitti palat uunin
taa.

-- Olen sanonut sinulle jo monta kertaa, -- sanoi hän tylysti, -- ettei
rehellisen talonpoikaisnaisen tarvitse puuttua herrain hetaleihin.
Lukekaamme pöytärukous!

Ja vanhus pani kätensä ristiin vanhan tavan mukaan ja kaikki muu väki
teki samalla lailla. Mutta ennenkuin rukous tuli kenenkään huulille,
astui Larsson keskelle lattiaa, hänen muuten hyväntahtoiset kasvonsa
liekehtivät vihasta ja hänen äänensä rehellinen, suoramielinen sointu
esti ketään nauramasta hänen pienelle, pyöreälle vartalolleen.

-- Hävetä saisit, Perttilä, -- sanoi hän päättävästi, -- hävetä saisit
häpäisemästä omaa tytärtäsi kaiken joukon nähden! Niinkuin orja tekee
hän yöt ja päivät työtä enemmän kuin kukaan meistä muista, ja kuitenkin
sanot sinä häntä tyhjäntoimittajaksi, sinä! Sen sanon minä sinulle
vasten naamaasi, niin isäntä kuin oletkin ja vaikken itse olisi
kerjäläistä parempi, jos minulta leipäsi kieltäisit, ettei sinunlaisesi
sydämetön isä ansaitse niin hellää ja hyvää tytärtä kuin Meri on. Ja
ennenkuin minä rupean tätä kurjuutta katselemaan aamusta iltaan, lähden
minä koko talosta palastani mieron tiellä kerjäämään; mutta sinä saat
vastata Herran edessä lapsistasi. Lue nyt ruokalukusi, jos voit, ja
syö, jos maittaa. Hyvästi, Perttilä, minä en kestä kauemmin elämää
tässä talossa!

-- Heittäkää pellolle tuo niskuri, joka uskaltaa isäntäänsä vastustaa!
-- huusi Perttilä tavattoman kiukkuisesti.

Ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Ensi kerran tapahtui se, ettei vanhan
talonpoikaiskuninkaan käskyä toteltu.

-- Hyvä isäntä, -- alkoi vanhin rengeistä, -- kyllä se on niin, että me
ja kaikki muut katsomme, että Larsson...

Voimakas korvapuusti oikaisi puhujan pitkäkseen maahan, ennenkuin hän
oli ehtinyt sanoa loppuun sanottavansa. Turhaan tarjoutui Larsson
mielisuosiolla talosta lähtemään, turhaan yritti Meri sovittaa riitaa;
niin suuri oli tämän kansan oikeudentunto, että he kaikki ilman mitään
ennen tekemäänsä sopimusta, kysymättä neuvoa muilta kuin omalta
vakaumukseltaan, miehissä nousivat isäntänsä harjoittamaa sortoa
vastaan. Neljätoista kiukustunutta, jäntevää miestä seisoi siinä
vihastunutta Perttilää vastaan. Olisipa hän vielä kohottanut kätensä,
niin he olisivat jokikinen lähteneet hänen palveluksestaan, ehkäpä
salvanneet hänet pieneen kamariin vihaansa haihduttamaan; sillä kuta
pohjoisempana suomalainen talonpoika asuu, sitä arempi hän on
selkänahastaan. Perttilä tunsi väkensä ja älysi heti, että hän
kiivauksissaan oli tehnyt tyhmyyksiä. Hän mietti jo keinoa, miten
pääsisi pulasta, tarvitsematta sen enempää nöyrtyä.

-- Mitä te oikeastaan tahdotte? -- kysyi hän jälleen tyyntyneenä.

Miehet katselivat toisiaan.

-- Isäntä on väärässä, -- sanoi viimein muuan rohkeammista. -- Isäntä
on loukannut Meriä syyttömästi, isäntä on käskenyt heittää Larssonin
pellolle ja lyönyt Simoa. Isäntä on väärässä.

-- Meri, tule tänne! -- Meri tuli.

-- Sinä et ole enää mikään lapsi, Meri. Jos et jaksa elää isäsi luona
hänen vanhoilla päivillään, saat mennä asumaan talooni Ilmajoella. Olet
vapaa ... mene, lapseni!

Perttilä tunsi tyttärensä. Hän oli lausunut sanat "mene, lapseni,"
lempeämmällä äänellä kuin tavallisesti ja niihin suli tyttären sydän
heti paikalla.

-- Älä hylkää minua, isä, -- sanoi hän. -- Minä en jätä sinua
milloinkaan.

Puolustajain uhka alkoi horjua, ja vanhus huomasi olevansa voitolla.

-- Tänne huoneentaulu! -- huusi hän ukkosen äänellä.

Neljätoistavuotias Reeta toi katkismuksen ja luki niinkuin oli siitä
tapana lukea pyhäpäivinä:

-- Te palvelijat, olkaat kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne
pelvolla ja vapistuksella teidän sydämenne yksinkertaisuudessa! Te
palvelijat, olkaa alamaiset kaikella pelvolla teidän isännillenne, ei
ainoastaan hyville ja siivoille, vaan myös tuimille!

Oikealla ajalla sanotut sanat vaikuttivat. Elettiin vielä niitä aikoja,
jolloin isännän ja isän valtaa pidettiin pyhänä ja jolloin toinen
niinkuin toinenkin olivat ei vain nimellisesti, vaan myöskin
tosiasiassa "valta Jumalan armosta." Nuo tutut, pienuudesta pitäen
mieleen istutetut sanat, vanhuksen käskevä varmuus ja Merin antama
esimerkki täydellisestä nöyrtymisestä isän vallan alle olivat omansa
lannistamaan noita äsken kapinallisia mieliä niin, että vastustus
samassa oli murrettu. Pöytäluku luettiin; kukin istahti nurkumatta
paikalleen. Ainoastaan vanha ukko Larsson seisoi vielä synkkänä ja
epäilevänä käsi oven rivassa.

Silloin lensi yht'äkkiä ovi selälleen ja vieras mies astui pirttiin.

Tulija oli parrakas sotamies, päässään leveä, komealla kotkan
sulalla koristettu leirilakki, hänen asetakkinsa oli keltaisesta
villavaatteesta ja kupeellaan oli hänellä pitkä miekka sekä kädessä
nuijapäinen keppi. Kengät olivat matalavartiset, leveäsuiset anturat.

-- Se on onni tuo sotamiehen onni, -- huusi hän iloisesti, -- minähän
tulen kuin kutsuttuna! Jumalan rauha, talonpojat, väistykääpä vähäsen;
olen nälkäinen kuin munkki messutessaan enkä jaksa tässä kirotussa
kuumuudessa enää pappilaan asti. Onko teillä olutta?

Vanhuksen mieli kuohahti jo, vaikka pinta pysyikin vielä tyynenä, hän
kohosi jo puoleksi istuimeltaan, mutta istuutui jälleen.

-- Istu, kuoma, -- sanoi hän hiljaisesti; -- Aaron Perttilän pöydässä
lienee sijaa kuokkavieraillekin.

-- Vai niin, -- jatkoi sotamies, joka nähtävästi oli tottunut
pitäytymään esillä, -- vai sinä olet se Perttilä. Se ilahuttaa minua,
toveri! Kunnia kunniasta, minä voin hauskuuttaa mieltäsi sillä, että
olen Pentti Ristonpoika Limingasta, kersantti hänen majesteettinsa
urhoollisessa, pohjalaisessa ratsuväessä, ja lähetettynä tänne pitämään
silmällä sotamiesten ottoa. Vähän enemmän olutta tuoppiin, tytöt! ...
no, no, älkää pelästykö, piikaseni, en minä pure... Perttilä? -- jatkoi
hän, suu ruokaa täynnä. -- Mitä helvettiä, oletko sinä, talonpoika, sen
luutnantti Bertelin isä?

-- En tunne sitä nimeä, -- vastasi vanha isäntä, suuttuneena sotamiehen
julkeasta käytöksestä.

-- Oletko hullu, ukko? Sinäkö et muka tuntisi Kustaa Berteliä, jota
puoli vuotta sitten vielä kutsuttiin Perttiläksi?

-- Poikani! Poikani! -- vaikeroi vanhus sydäntä särkevällä äänellä. --
Minä onneton isä! Hän häpee talonpoikaisnimeään!

-- Talonpoikaisnimeään! -- kertoi iloinen kersantti, silmät suurina
kummastuksesta ja räjähtäen niin isoon nauruun, että tuoppi tanssi
hänen edessään pöydällä. -- Onko teilläkin nimiä, moukat? No, silloin
en minä huoli nimistä minä! Oletpa sinä kunnon velikulta, ukko! ...
sano minulle, mitä sinäkin teet nimellä? -- Ja noin puhuessaan katseli
vieras talon isäntää niin poikamaisella röyhkeydellä, että loukkaus
hänen sanoissaan tuntui paljoa pienemmältä kuin olisi muuten tuntunut.

Vanha Perttilä ei ollut häntä kuulevinaankaan.

-- Minä mieletön, kun lähetin luotani parrattoman poikasen, ja luulin
miehen lähettäneeni! -- lisäsi hän synkästi itsekseen.

Mutta kersantti, joka luultavasti oli ottanut muutamia matkanaukkuja jo
ennen taloon tuloaankin ja nyt oli kaatanut olutta entisen päälle, ei
tahtonut hellittää hyvää puheen ainetta.

-- Älä murjota, ukkoseni! -- jatkoi hän samaan tapaan. -- Te talonpojat
elelette niin paljon härkäin ja lammasten parissa, että teistä
itsestännekin viimein tulee paksupäitä. Jos olisit hiukan kohteliaampi
kuin olet, lähettäisit jonkun sievän tytön tyllykän täyttämään
tuoppini, josta jo pohja paistaa ... se on niin tyhjä kuin sinun oma
kallosi. Mutta te nauristurvat ette ymmärrä, mikä kunnia teille
tapahtuu, kun kuninkaan kersantti alentuu olemaan vieraananne. Tiedä
sinä, ukkorähjä, että sotamies on tähän aikaan herra, hänellä on nimi,
joka joltakin helähtää, sillä hänellä on miekka, joka helähtää. Mutta
te, vetohärät, teillä on vain puuroa päässä ja nauris rinnassa.
Maljasi, ukko ... urhoollisen luutnantti Bertelin terveydeksi! Etkö
tahdo juoda rehellisen ritarin maljaa? ... huuti, hävytön!

Ja oman arvonsa tunnossa uskalsi kersantti lyödä nyrkkinsä pöytään
niin, että lautaset tanssivat ja kömpelöt puuvaditkin olivat vähällä
hypätä lattialle täysineen päivineen.

Ensimmäinen vaikutus tästä raa'asta pilanteosta oli se, että kuusi tai
kahdeksan miestä karkasi pystyyn istuttaakseen kouraan tuntuvalla
tavalla kutsumattomaan vieraasen kunnioitusta talonpojan nimeä kohtaan.
Mutta vanha Perttilä ennätti ennen. Ulkonaisesti rauhallisen näköisenä
oli hän noussut seisoalleen, läheni kersanttia vakavin askelin ja
tarttui sanaakaan sanomatta häntä vasemmalla kädellä niskaan ja
oikealla selkään, nosti hänet penkiltä, kantoi ovelle ja nakkasi Pentti
Ristonpojan suin päin rikkatunkiolle rappusten eteen. Niin ällistynyt
oli iloinen kersantti, että hän tuskin älysi kohottaa jäntevät
kätensä vastarintaan -- silloin, jos hän olisi sen tehnyt, hänen
seitsenkymmenvuotias vastustajansa tuskin olisi päässyt voitolle
epätasaisessa ottelussa.

-- Mene, -- huusi Perttilä hänen jälkeensä, -- ja pidä se, minkä sait,
muistonasi Isokyrön talonpojista!

Ei mikään vaikuta luonnonlapseen niin voimakkaasti kuin häikäilemätön
rohkeus ja ruumiillinen voima. Kun vanhus palasi tupaan, osoitti hänen
väkensä hänelle suosiotaan, jopa ihastustaankin. Unhotettu oli tuo
hetkellinen epäsopu, joka äsken oli tehnyt vihamiehet isännästä ja
palvelijoista. Kilpailu auran ja miekan välillä on yhtä vanha kuin
maailma. Nuijasota, joka oli syntynyt tästä kilpailusta ja melkoisesti
sitä kiihoittanut, oli vielä tuoreessa muistissa. Nämä talonpojat,
joiden itsenäisyys ei, niinkuin monen muun heidän maanmiehensä, koskaan
ollut taipunut hovin herrojen ikeen alle, iloitsivat nähdessään,
että heidän arvoaan ja oikeuttaan puolustettiin sotamiehen ylpeyttä
vastaan; he unohtivat, että ennen pitkää monen heistä ehkä täytyisi
pukeutua sotatakkiin ja taistella isänmaan puolesta. Vanha
talonpoikaispäällikkökin oli, onnistuneesta teostaan iloissaan,
unohtanut synkkämielisyytensä; kerrankin pitkien aikojen perästä
nähtiin hymy hänen huulillaan, ja kun ateria oli syöty, alkoi hän
kertoa joukolleen vanhoja seikkailujaan.

-- En koskaan unohda, kuinka me löylytimme sitä vanhaa lurjusta
Aaprahammi Melkiorinpoikaa, joka täällä Kyrössä vangitutti parhaat
talonpoikamme ja pieksätti niitä kuin pahantekijöitä. Viidenkymmenen
huovin kanssa oli hän vetäytynyt pohjoiseen päin. Oli talvista aikaa,
hän oli hieno herra, sai nuhayskän pakkasessa ja ajoi käärittynä
komeaan sudennahkaturkkiin. Kun hän lähestyi Kokkolan kirkkoa,
paneusimme me väijyksiin katajikkoon, karkasimme kuin jehut hänen
päällensä ja löimme kuoliaiksi kaksikolmatta hänen huoveistaan, ja
hänet itsensä peittosimme me mustelmille, mutta joka kerta kuin hän
näki lyönnin tulevan, veti hän sudennahkan korvilleen, niin ettei siinä
kelmissä mikään tuntunut. Odotahan, sanoi Limingan Hannu Krankka joka
meitä johti, se susi täytyy meidän nylkeä ja sen sanottuaan löylytti
hän Aaprahammia niin tuimasti, että sen täytyi heittää komea turkkinsa.
Krankalla ei ollut muuta kuin pusero parempaa vaatetta päällään ja
kylmä oli, että kivet halkeilivat, ja niin arveli mies, että turkki oli
hyvä olemassa ja heitti sen huomaamattamme omille hartioilleen. Mutta
kun oli hämärä, niin emme me muut hoksanneet, että Krankalla oli herran
turkki päällään, vaan aloimme vereksin voimin taas pölyttää samaa
turkkia, jota ennenkin olimme tottuneet pölyttämään, ja varma on,
että löyly siinä sähähteli Krankan kiukaista, mutta Aaprahammi
Melkiorinpoika virkosi turkista päästyään ja juoksi nuttusillaan kaksi
peninkulmaa Huusan taloon, siellä sitoi hänet Kokkolan Jaakko ja konna
vietiin Tukholmaan. Kauan ei hänen tarvinnut surra sudennahkaansa,
sillä ennen pitkää herttua erotti häneltä pään hartioista.

-- Olkoon, -- sanoi Larsson, joka kernaasti puolusti Flemingiä ja hänen
miehiään, -- olkoon, että _sillä kertaa_ olittekin voitolla. Yksitoista
huovia oli jäänyt henkiin, vaikka olivat kuolluksissa olevinaan; ne te
riisuitte alastomiksi. Keskiyön aikana köntivät nuo puoleksi
paleltuneet lukkarin taloon ja pääsivät huoneeseen; mutta aamulla
tahdoitte te pistää heidät elävältä jään alle, niinkuin teitte
Uronjoella. Susia olitte ettekä ihmisiä. Jokihan oli niin matala, että
teidän täytyi hangoilla työntää miehet avantoon, ja kun eivät tahtoneet
sinne mennä, löivät naisenne heitä vesiämpäreillä päähän.

-- Pidä suusi, Larsson, sinä et tiedä, mitä kaikkea Suitian Klaus teki
-- vastasi Perttilä vihaisesti. -- En sano mitään kaikista niistä,
joita hän ja hänen miehensä tappoivat ja kiduttivat. Mutta muistatko
Severi Sipinpoikaa Sorsankoskella? Saarrettuaan talonpojat käski hän
henkisoturinsa piilulla mestata heidät yksitellen, mutta mies ei
jaksanut katkaista kaulaa useammalta kuin kahdeltakymmeneltä neljältä
ja pyysi herran itsensä jatkamaan. Silloin suuttui herra ja antoi ensin
huoviensa hakata henkisoturin neljään palaseen, jonka tehtyä pakotti
talonpojat hakkaamaan toinen toisensa palasiksi viimeiseen mieheen.

-- Mutta mitenkä teitte te, peijakkaan pojat, Pietari Gumsen talossa?
Väkenne hävitti talon, ikkunat särettiin, karja teurastettiin ja
katkaistut päät pantiin suut auki pönkitettyinä ikkunoihin
kummittelemaan. Senjälkeen sahattiin harjavuolet niin heikoiksi, että
kun väki palasi kotiin, koko huone sortui heidän päälleen. Ja kun
olitte vanginneet erään ratsumiehen, ammuitte häneen kuin maaliin
nuolillanne...

-- Ei kannata sinun puolustaa Suitian Klausta. Muistatko sen naisen,
jonka luo eräs Akseli Kurjen ratsumiehistä tuli ja tappoi häneltä
lapsen äidin omain silmäin edessä. Sitä ei äiti parka voinut sietää,
vaan tarttui keskenkasvuisen tyttönsä kanssa juopunutta miestä
vyötäisiin, löi häntä korennolla otsaan ja pisti sitten pyörtyneen
miehen avantoon. Mutta sitten tuli Klaus-herra ja hakkautti saman
naisen keskeltä kahtia...

-- Se on tyhjää puhetta, jota ei kukaan ole todeksi näyttänyt, --
virkkoi Larsson jurosti.

-- Kuolleet vaikenevat kuin siivot lapset. Ne viisituhatta, jotka
tapettiin Ilmajoella, eivät hiiskahdakaan.

-- Olisit sen sijaan, että teit kersantille väkivaltaa, kysynyt häneltä
uutisia sekä omasta pojastasi että minun pojastani, -- virkkoi Larsson,
päästäkseen tuosta ainaisesta riidan aiheesta, onnettomasta
nuijasodasta.

-- Niin ... sinä olet oikeassa, minun täytyy saada lisätietoja
pojistamme ja sodasta. Huomenna matkustan Vaasaan.

-- Tuleeko hän kohta takaisin? -- kysyi Meri aralla äänellä.

-- Kustaako? Saatanee häntä vartoa -- sanoi isä suuttuneella äänellä.
-- Hänestähän on tullut herra. Hän häpee vanhaa isäänsä ... hän häpee
talonpoikaisnimeään!



3. ETELÄN IMPI POHJOLASSA.


Noin 63:lla leveysasteella, muutamia peninkulmia Vaasasta etelään päin,
tekee Suomen rannikko, joka siihen saakka on kulkenut suoraan etelästä
pohjoiseen, merkillisen käänteen koillista kohti. Suuri, sininen
Pohjanlahti seuraa mukana, kapenee hetkisen Merenkurkun kohdalla,
laajenee taas ja nojaa korkean päänsä Suomen rintaa vasten. Vapaammin
kuin muualla vinkuu näillä vesillä Jäämeren puhuri, ahdistuu
Merenkurkun rantojen väliin ja ajaa sen laineet hillittömällä raivolla
kallioita vasten. Keskellä tätä myrskyistä merta ovat Gaddenin kaljut
kallioluodot, niiden varoittava majakka ja niiden kauas ulottuvat
matalikot. Kun tunturituulet nostavat aallon valkeaan vaahtoon näillä
vaarallisilla karikoilla, silloin on sen laivan tuho tullut, jonka
peränpitäjä ei ole varma ja jonka purjeet eivät ole oikeinpäin
käännetyt ja joka uskaltaa lähteä ahtaaseen Understenin väylään. Mutta
kesällä, kun tuuli kulkee auringon mukana suven mailta lännen
liepeille, silloin tapahtuu se ihme, että heikko pohjoinen on ihanin,
tervetullein tuuli, joka ennustaa pitkiä poutia ja kauniita säitä.
Silloin kiitävät monet sadat purjeet rannikoilta Merenkurkun saaria ja
kareja kohti laskemaan verkkojaan sinne tänne muuttelehtavien
silakkaparvien tielle, ja levottomasti kohiseva meri leikittelee kuin
hellä äiti tyttäriensä, vihertävien saarien kanssa, jotka sen rinnoilla
lepäävät.

Paitsi Ahvenanmaata ja Tammisaarta ei millään paikalla Suomen
rannikolla ole niin kukoistavaa saaristoa kuin Merenkurkussa ja sitä
lähinnä olevalla itäisellä rannikolla. Lukemattomat saaret, joista
suurimmat ovat Vallgrund ja Björkö, ovat tänne sirotetut kuin vihreät
pisarat avarain siniulappain helmaan. Ne muodostavat siellä oman
pitäjänsäkin, Raippaluodon kappelin, johon kuuluu vain pelkkiä kareja,
missä ei asu muita kuin kalastajia. Niin lukuisat ovat nämä
saariryhmät, niin vaihtelevat ovat salmet, niin koukeroiset ovat
purjehdusväylät että eräässä näistä ryhmistä, Mikonsaarissa, jossa on
useita satoja saaria, ei outo osaa minnekään, ellei paikalla syntynyt
luotsi tule hänelle tietä näyttämään. Ei riittäisi kolmekymmentä
luovijalaivaa täällä estämään salakuljetusta; on vain yksi keino
hävittää tämä kaikkien rannikkoseutujen perisynti, ja se on
alhainen tullitaksa, joka onkin jo Suomessa huomattu tehokkaaksi
tarkoitukseensa.

Samaan aikaan niiden tapahtumien kanssa, joista edellisessä luvussa on
kerrottu, siis keskipalkoilla elokuuta 1632, nähtiin Pohjanlahden
aaltoja kyntämässä kuninkaallinen, ruotsalainen sotalaiva Maria
Eleonora, joka oli osoitettu kulkemaan Tukholmasta Vaasaan, viedäkseen
sieltä Pohjanmaalla otettuja sotamiehiä Saksan sotaan. Oli kaunis ja
kirkas kesäaamu. Aavan meren ulapoilla oli tuo omituinen, sanomaton
loistonsa, joka samalla on niin suurta ja niin viehättävän kaunista.
Ääretön kevätauringon valaisema lumiaavikko vetää ehkä sille vertoja
komeudessa, mutta lumi on hiljaista ja kuollutta, kimmeltävä aalto on
liikettä ja elämää. Rauhallinen, loisteleva meri on kuin uinaileva
jättiläistyttö, joka haaveilee säteitä ja kukkasia. Hiljalleen kohoilee
hänen rintansa; laivan kansi keinuu jalkaisi alla, mutta sinä et
vapise; hän voisi syöstä sinut syvyyteen, mutta hän levittää lempeästi
hopeisen vaippansa jalkojesi alle, ja tuo voimakas kantaa sinua,
heikkoa rannan ruokoa, kuin lasta käsivarsillaan.

Päivä oli juuri noussut. Laivassa vallitsi tuo merielämän
yksitoikkoinen hiljaisuus, joka syntyy aamulla aina silloin kuin ei
mikään vaara uhkaa. Osa miehistöstä oli vielä levolla kannen alla,
ainoastaan alipäällikkö, joka oli puettuna hollantilaiseen
karvatakkiin, käveli edestakaisin peräkannella, perämies seisoi
äänetönnä ruotelissaan, tähystelijä maston nenässä katseli sanaakaan
virkkamatta eteensä ja siellä täällä näkyi etukannella joku matruusi,
mikä kiinnittäen jotakin nuoran päätä, mikä kenkiään paikaten, mikä
kantaen puita keittiöön, mikä puhdistellen kanuunoita, joilla oli määrä
ampua tervehdyslaukaukset satamaan tultaessa Korsholman kohdalla.
Nykyajan kankea sotakuri oli silloin melkein tuntematon; ei ollut
univormuja, ei vihellyspillejä eikä noita monenlaisia komentosanoja,
jotka tätä nykyä ovat niin pitkälle kehittyneet. Sotalaiva ei eronnut
kauppalaivasta juuri muuten kuin suuruudeltaan, jonka lisäksi edellinen
oli varustettu kanuunoilla ja muilla aseilla sekä lukuisemmalla
miehistöllä ja päällystöllä. Kun muistaa, ettei siihen aikaan ollut
kahvia eikä viinaa aamukylmään nautittavaksi -- hollantilaisilta oli
kuitenkin jo opittu käyttämään suutupakkaa tähän tarkoitukseen -- niin
huomataan helposti, että merielämää Maria Eleonoralla ei voida verrata
elämään edes köyhimmälläkään nykyajan sotalaivalla.

Lähellä peräkannen viheriäksi maalattua reunaa seisoi kaksi naisolentoa
väljiin, mustasta villavaatteesta tehtyihin matkapäähineihin
käärittyinä. Toinen näistä matkustajista oli pienikasvuinen, hänen
kasvonsa olivat ryppyiset ja silmät harmaat ja terävän tirkistävät;
hän oli tavattoman huolellisesti kääriytynyt paksuun Nürnbergin
huovasta tehtyyn höllykkään. Toinen oli pitkä ja solakka, yllään
ruumiinmukainen, kärpän nahkalla reunustettu viitta mustasta sametista.
Laivan reunaan nojaten katseli hän synkkämielisen näköisenä ohi
rientävää aaltoa ja laivan poreilevaa vanavettä; hänen kasvojaan ei
voinut kannella olija nähdä, mutta joka olisi voinut nähdä ne aallon
kuvastuksessa, hän olisi saanut nähdä ihanat, kalpeat kasvot, joista
kaksi mustaa silmää säteili kirkkaampina kuin loisteleva aallon pinta.

-- Pyhä Maria, -- huudahti vanha, puhelias nainen paksulla alasaksan
murteella, -- milloin tulee loppu tästä kurjuudesta, johon pyhimykset
ovat meidät tuominneet meidän syntiemme tähden? Sano, rakkahin neiti,
missä paikassa maailmaa me nyt olemme? Minusta tuntuu kuin olisi jo
kulunut kokonainen vuosi siitä kuin purjehdimme ulos Stralsundin
satamasta, enkä ole pitänyt enää päivistä lukua sen jälkeen kuin
lähdimme Tukholmasta, siitä kerettiläisten kaupungista. Joka aamu luen
herättyäni seitsemän _avea_ ja seitsemän _pater nosteria_, niinkuin
arvoisa isä Hieronymus neuvoi meidän tekemään varjelukeinoksi aaveita
ja taikuutta vastaan. Eihän tiedä, eikö maailma jo loppunekin täällä,
näin kaukana pyhästä oikeauskoisesta kirkosta ja kristityistä
ihmisistä. Eihän tällä merellä, tällä inhoittavalla merellä näy ääriä
olevankaan. Toista oli Main-virta, joka niin rauhallisesti virtasi
meidän pienen torni-ikkunamme alla Würzburgissa. Sano, rakas neiti,
eikö maailma lopu tuonne taivaan rantaan ja emmekö laske täysin purjein
suoraan kadotukseen?

Tuo pitkä ja solakka, samettiviittaan puettu tyttö ei näkynyt
kuuntelevankaan suulaan duennansa mielenpurkauksia. Nuo tummat,
säteilevät silmät katselivat haaveellisina pitkien, mustien ripsiensä
alta meren pintaa pitkin niinkuin olisivat koettaneet sen laineilta
saada selitystä sydämen sekaviin unelmiin. Ja kun joskus pitkä,
pyöreäselkäinen hyökylaine vyöryi esiin ulapalta muistona menneistä
myrskyistä ja laiva hiljalleen kallistelihe niin, että laita läheni
veden rajaa ja aalloissa oleva kuva läheni kannella olevaa, silloin
vilahti noilla ihanilla, vaaleilla kasvoilla hymyily, jossa oli sekä
alakuloisuutta että ylpeyttä, ja huulet liikahtivat melkein
kuulumattomin sanoin uskoakseen aalloille hänen salaisimmat
ajatuksensa.

-- _Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä elämässä rakastaa!_

Sitten lisäsi hän tämän ajatuksensa innostamana:

-- Miksi en siis rakastaisi suurta miestä?

Ja hän kuiskasi nämä sanat rajattomalla riemulla. Mutta samalla pudisti
sisällinen väristys hänen hentoa ruumistaan, synkkä salama välähti
hänen mustista silmistään ja hän virkkoi melkein vapisten:

-- _Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä maailmassa vihata!_

-- Miksi en siis vihaisi?...

Hän ei lopettanut lausettaan. Hän nojasi päänsä laivan reunaan, hänen
silmäinsä salama sammui, ja sen sijalle ilmaantui kostea kyynel. Kaksi
toisilleen vihamielistä haltijaa taisteli tämän hehkuvan sielun
anastamisesta. Toinen sanoi: rakasta! Toinen kuiskasi: vihaa! Ja hänen
sydämensä vuoti verta tässä kamalassa taistelussa enkelin ja hornan
hengen välillä, jotka tappelivat hänen sielustaan.

On tarpeetonta mainita, minkä lukija varmaankin jo on arvannut, että
tuo solakka tyttö Maria Eleonoran kannella ei ollut kukaan muu kuin
Regina von Emmeritz, tuo nuori haaveilija, joka Frankfurt am Mainissa
tahtoi kääntää katoliseen uskoon kuningas Kustaa Aadolfin. Kuningas,
joka tunsi ihmissydämen, oli syystä kyllä ajatellut, että tuo
intohimoinen tyttö voitaisiin saada tekemään mitä tahansa, jos hänet
edelleenkin jätettäisiin jesuiittain käsiin. Ei hän ollut sentähden
kostonhimosta, joka tunne ei asunut hänen suuressa sielussaan,
päättänyt lähettää häntä kauas vieraasen maahan, jossa mustat
kiusaukset eivät häntä enää saavuttaisi, vaan oli se tapahtunut
jalosta, inhimillisestä säälistä nuorta, suurilla luonnonlahjoilla
varustettua naista kohtaan. Lukija muistanee, että kuningas lausui
tämän aikomuksensa jo tuona merkillisenä Frankfurtin kaupungin
toimeenpaneman juhlan jälkeisenä yönä; ja kesemmällä lähetettiin neiti
Regina Stralsundin ja Tukholman kautta vanhan, ankaran rouvan, Martta
Ulfsparren luo Korsholmaan. Ei hän aavistanut tuo jalo kuningas, että
se salaperäinen valta, jonka käsistä hän tahtoi pelastaa kauniin
vankinsa, seuraisi häntä Suomen kaukaisiin seutuihinkin. Sillä neiti
Reginalla oli vapaus valita seuraajakseen yksi luotettavimmista
palvelijoistaan, eikä hän valinnut siksi iloluontoista, vaaleaveristä,
hyvää hengetärtään Kätcheniä, joka lähetettiin kotipuoleensa Baijeriin,
vaan valitsi hän imettäjänsä, vanhan Dorthen, joka jesuiittain
palkkaamana jo kauan oli pitänyt yllä uskonvimman liekkiä nuoren tytön
sielussa. Niin oli tuo hyljätty, onneton olento siis yhä edelleenkin
avuton sitä pimeyden valtaa vastaan, joka lapsuudesta pitäen oli
kauheihin opinkappaleihinsa kietonut hänen jalotunteisen, hellän
sydämensä. Ja tätä valtaa voittaakseen ei hänellä ollut aseena muuta
kuin yksi ainoa, vaikka kyllä voimakas tunne, ihailunsa ja haaveellisen
rakkautensa tunne suurta Kustaa Aadolfia kohtaan, jota hän samalla
kertaa vihasi ja rakasti, jonka hän olisi voinut kuolemaan syöstä ja
jonka vuoksi hän kuitenkin olisi ollut valmis itse kuolemaan.

Älykäs Dorthe näkyi aavistavan emäntänsä ajatukset, hän nojautui
eteenpäin, siristi pieniä silmiään ja sanoi tuolla tuttavallisella
äänellä, jonka hänen asemassaan olevat palvelijat niin helposti
omistavat: -- Ai, ai ... vai ovat asiat niin? Tulevatko ne taas ne
syntiset ajatukset kerettiläiskuninkaasta ja hänen joukostaan?
Paholainen on viisas ja tietää mitä tekee. Kun hän tahtoo saada
pauloihinsa tavallisen kevytmielisen tytön heilakan, lähettää hän hänen
eteensä nuoren, punaposkisen keikarin, jolla on pitkät, kauniit hiukset
ja ritarillinen ulkomuoto. Mutta kun hän tahtoo saada haltuunsa
hyljätyn tyttöparan, joka on aatteiltaan jalo ja ylevä mieleltään,
silloin pukeutuu hän komean sankarin haahmoon, semmoisen, joka
valloittaa linnoja ja voittaa sotajoukkoja, ja vähän välittää silloin
tämä lapsiparka siitä, että tuo ylpeä voittaja on hänen kirkkonsa ja
uskonsa pahin vihollinen ja miettii yöt ja päivät niiden häviötä.

Regina käänsi kosteat, säteilevät silmänsä pois merestä ja katseli
sanomattomalla epäilyksellä vanhaa neuvojaansa. -- Sano, -- virkkoi hän
melkein kiivaasti, -- onko mahdollista olla samalla haavaa jalo kuin
enkeli ja ilkeä kuin peto? Onko mahdollista olla samalla haavaa
maailman suurin ja vihattavin mies?

Regina katseli taas merelle. Aamun hiljainen rauha väikkyi kimmeltäväin
ulappain yllä ja kehoitti lepoon sydämen myrskyjä. Nuori tyttö vaikeni.

Dorthe vastasi: -- Hedelmistään tunnet sen, mikä paha on. Ajattele
vain, rakas neiti, mitä kaikkea pahaa tuo jumalaton kuningas onkaan
tehnyt kirkollemme ja meille? Tuhansittain on hän kaatanut
sotilaitamme, ryöstänyt on hän linnamme ja luostarimme, nunnat ja pyhät
isät on hän heidän asunnoistaan karkoittanut, ja hurskasta isä
Hieronymusta ovat hänen pakanalliset suomalaisensa kauheasti
kiduttaneet ja silponeet. Meidät hän on ajanut maanpakoon maailman
ääriin...

Taas Regina katseli saaria ja selkiä, jotka loistivat aamun vienossa
valossa. Kun tuo musta haltija kuiskasi hänen korvaansa vihaa ja
vainoa, tuntui ihana luonto saarnaavan vain pelkkää rakkautta. Jo oli
hän lausumaisillaan tuon hurmaavan ajatuksensa: mitäpä siitä, vaikka
hän olisikin tuhansia kaatanut, karkoittanut munkkeja ja nunnia, vaikka
olisi ajanut meidätkin maanpakoon, mitä merkitsee kaikki tuo, jos hän
vain on suuri ihmisenä ja toimii oman uskonsa innostuttamana! Mutta hän
vaikeni pelosta, hän ei uskaltanut rikkoa koko entisyyttään vastaan.
Hän tarttui sen sijaan muutamaan Dorthen sanaan, ikäänkuin
haihduttaakseen sitä vihan ja kirouksen ukkospilveä, joka kietoi hänen
sydämensä mustaan vaippaansa keskellä tätä levollista, lempeää
maisemaa.

-- Tiedätkö, Dorthe, -- sanoi hän, -- että suomalaiset, joita niin
vihaat, asuvat tämän meren rannalla? Näetkö tuolla kaukana idässä tuon
matalan maan? Se on Suomenmaa. En ole vielä nähnyt sen rantoja, mutta
en voi kuitenkaan vihata sitä maata, jota näin kaunis meri huuhtelee.
En voi ajatella, että pahoja ihmisiä voisi elää näin ihanan luonnon
keskessä.

-- Kaikki pyhät meitä varjelkoot! -- huudahti Dorthe tehden
ristinmerkin laihalla kädellään. -- Onko tuo Suomenmaa? Pyhä Patrikki
varjelkoon meitä koskaan astumasta jalkaamme noille kirotuille
rannoille! Rakas neiti, ettekö sitten ole koskaan kuullut, mitä tuossa
maasta ja sen pakanallisesta kansasta kerrotaan? Siellä vallitsee
ikuinen yö, siellä lumi ei koskaan sula, villit pedot ja vielä
villimmät ihmiset makaavat siellä vierekkäin vuorien luolissa. Metsät
ovat niin täynnä hiisiä ja lempoja, että kun yhtä nimeltään huutaa,
kohta matelee niitä sadoittain esiin kivien ja kantojen takaa.
Keskenään loitsivat ihmiset toisiaan kaikenlaisella pahalla, niin että
kun joku vihaa toistaan, heti muuttaa hän vihamiehensä sudeksi tai
siaksi, ja joka sana, minkä he lausuvat, muuttuu siksi, mitä sillä
tarkoitetaan, niin että kun tahtovat tehdä veneen tai kirveen, niin
sanovat vain ja se syntyy.

-- Sinä kuvaat heitä sattuvasti, -- sanoi Regina, hymyillen pitkästä
aikaa, sillä meren tuoreus teki hyvää hänen haaveelliselle mielellensä.
-- Onnellinen on todellakin se maa, jossa saadaan se, mitä toivotaan,
paljaalla sanan voimalla. Jos olen nälissäni ja haluan kaunista
hedelmää, sanon vain: omena! ja kohta on minulla omena. Jos minulla on
jano, virkahdan: lähde! ja kohta helmeilee lähde edessäni. Jos surut
minua painavat, sanon: toivo! ja toivo palaa. Ja jos ikävöin
rakastettua ystävää, mainitsen vain hänen nimensä ja hän seisoo
vierelläni. Ihana maa olisi Suomi, jos se olisi semmoinen maa. Vaikka
eläisimmekin petojen kanssa lumihaudassa, katsahtaisimme vaan toisiimme
ja sanoisimme: isänmaa! Ja samalla hetkellä istuisimme käsikkäin Mainin
rannalla lehmusten siimeksessä, siellä, missä istuimme silloin kuin
olin lapsi, ja kotiseutumme satakielet soittaisivat meille niinkuin
ennen muinoinkin suloisia säveliään.

Dorthe kääntyi pois äreillä mielin. Laiva purjehti nyt sisäsaaristoon,
kulki hiljaista vauhtia ohi äärimmäisten kallioiden, joista monet,
jotka nyt ovat korkealla veden pinnasta, silloin vielä piilivät
suolaisen aallon alla. -- Mikä on tuo pitkä, metsäinen maa tuolla
vasemmalla? -- kysyi Regina lähellä seisovalta perämieheltä.

-- Susisaari, -- vastasi mies yksikantaan.

-- Nyt sen itsekin kuulitte! -- huudahti Dorthe. -- Susisaari! Se on
ensimmäinen nimi, minkä kuulemme Suomen rantoja lähestyessämme, ja se
tietää, mikä meitä edempänä odottaa.

Laiva kääntyi nyt pohjoista kohti, kulki Långskärin ja Sundomin
välitse, laskeutui taas itää kohti, kulki Palosaaren ohi ja pääsi
esteettömästi sen matalikon yli, joka nyt näiltä vesiltä sulkee pois
suuremmat laivat, Vaasan senaikuiseen mainioon satamaan, ampuen 16
kanuunan laukausta Korsholman vallien kohdalla.



4. TALONPOIKA, PORVARI JA SOTAMIES.


Nähtävästi oli rikkaan Aaron Perttilän mieliala muuttunut, sillä kun
hän istuutui komeihin kärryihinsä pistäytyäkseen päiväseltään Vaasassa,
päätettiin merkiksi isän ja tyttären välillä syntyneestä sovinnosta,
että Meri saisi istua hänen rinnallaan, ja ostaa kaupungista silakoita,
humaloita ja kaikenlaisia maustimia niinkuin inkivääriä ja kaneelia,
joita jo siihen aikaan varakkaimmat talonpojat olivat alkaneet käyttää.
Sekä isällä että tyttärellä oli omat tarkoituksensa matkalle
lähtiessään mutta ei kumpikaan tahtonut toisilleen tunnustaa, että he
oikeastaan olivat lähteneet kuulustelemaan uutisia Saksanmaalta.
Larsson sai sill'aikaa tehtäväkseen kotitöiden silmällä pidon.

Tämä kaikki tapahtui samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf ja Wallenstein
seisoivat vastakkain Nürnbergin edustalla. Sotamiehiä tarvittiin enempi
kuin koskaan ennen, ja Oxenstjerna lähetti Saksista kirjeen toisensa
perästä jouduttaakseen lisävoimia. Vaikkakin elonkorjuu oli
kiireimmillään, sai kuitenkin sota, jolla silläkin oli kiirein
elonkorjuuaikansa, suuren joukon nuoria miehiä tulvailemaan
lähipitäjistä Vaasaan, josta heidän piti jatkaa meren yli matkaansa
ensin Tukholmaan ja sitten Wallensteinin uhkaavia joukkoja vastaan
Saksanmaalle. Siihen aikaan eivät sotaharjoitukset olleet läheskään
niin monimutkaiset kuin tätä nykyä; pääasia oli, että osattiin
jotakuinkin hyvin seistä rivissä, että heti käskyn annettua karattiin
vihollisen kimppuun ja ammuttiin tarkasti -- johon pohjalaiset olivat
hylkeitä ampuessaan jo vanhastaan tottuneet. Siten on selitettävä, että
monet noista äsken aurankurjesta lähteneistä talonpoikaispojista vielä
ennättivät ajoissa perille kunnialla kaatuakseen kuninkaan kanssa
Lützenin taistelutanterella.

Vaasan kaupunki oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden vanha ja
alaltaan paljon pienempi kuin nyt. Siihen ei ollut syynä ainoastaan sen
nuoruus, mutta myöskin se seikka, että Korsholman tilukset, jotka
valtio omisti, estivät sitä laajenemasta etelään päin. Mustasaaren
vanhan kirkon ympärillä, pitkin nykyisen Kauppa- ja Suuren Pitkäkadun
pohjoista puolta[9] kohosi muutamia vasta rakennettuja, punaisiksi
maalatuita taloja, joihin oli sijoitettu kuusi tai kahdeksan
vähäpätöistä kauppapuotia. Satamassa oli varastohuoneita ja niiden
ympäristössä kalastajain ja merimiesten majoja hajanaisissa ryhmissä,
sillä säännöllisten kaupunginosien ja suorien katujen suunnittelemista
pitivät sen ajan rakennusmestarit jotenkin joutavana, ja kuta
ahtaammalle alalle talot sijoitettiin, sitä paremmassa turvassa
luultiin oltavan näinä levottomina aikoina. Vaasan kokoisen kauppalan
asukkaat katsoivat toisiaan kuin samaan perheesen kuuluviksi, ja
ikäänkuin lohdutukseksi mielelleen silmäilivät kaupunkilaiset
jonkinlaisella ylpeydellä etelään päin olevan Korsholman linnan
korkeita, vihertäviä valleja,

Tuo kauan uskottu ja Messeniuksen vahvistama taru, että Korsholma olisi
Birger jaarlin rakentama ja että se olisi saanut nimensä suuresta
puurististä, joka siihen olisi pystytetty voiton ja uskon merkiksi,
perustuu toiseen yhtä vanhaan taruun, että mainio jaarli Suomeen
tullessaan olisi noussut maihin juuri tällä rannikolla. Myöhemmät
tutkimukset ovat asettaneet sekä tämän tarinan että myöskin tarinan
Korsholman synnystä arvelun alaisiksi; mutta varmaa on, että linna on
hyvin vanha, jopa niinkin vanha, että sitä muistetaan tuskin muuna kuin
jätteenä jostakin sitäkin vanhemmasta. Mikäli tiedetään, ei sitä
vihollinen ole koskaan piirittänyt ja on se asemansa vuoksi ollut
arvoton Suomea puolustettaessa, ja kun Oulun ja Kajaanin linnat
rakennettiin kertomuksemme aikaa hiukan aikaisemmin, ei Korsholmaa enää
katsottu miksikään sota-asemaksi. Sitä käytettiin kuitenkin vielä
Norrlannin maaherran asuntopaikkana, siihen majoitettiin muitakin
valtion virkamiehiä, se oli myöskin vankila, ja antoi se n.s.
latokartanona melkoisia lisiä maaherran ylläpidoksi. Senaikainen
Norrlannin päällikkö, aseupseeri Juhana Maununpoika Ulfsparre,
Tusenhultin herra, jota juuri tähän aikaan seurasi eversti Ernst
Creutz, Sarvilahden herra, asui vain aika ajoin Korsholmassa; tiedämme
kuitenkin kertomuksestamme, että hänen seitsenkymmenvuotias äitinsä,
rouva Martta, ankaralla kädellä hoiti sekä linnaa että latokartanoa
hänen poissa ollessaan.

Talonpoikien ja uusien kaupunkien porvarien välillä vallitsi siihen
aikaan luonnoton ja molemmin puolin vahingollinen kilpailu, joka oli
syntynyt siitä, että hallitus koetti kaupunkien eduksi vaikeuttaa
maakauppaa ja pikkumaisilla asetuksilla määräillä tavaran vaihtoa. Kun
sentähden vanha, mahtava talonpoikaispäällikkö tyttärineen ajoi
Vähäkyrön tullista sisään, sattui kyllä, että joku kaupunkilainen
tervehti tuota tunnettua miestä hänen rikkautensa vuoksi; ylpeämmät
kauppiaat sitävastoin, jotka pelkäsivät Perttilän vaikutusta
kuninkaasen, eivät häntä katselleet suinkaan lempein silmin, ja
ilmaisivat vihansa pistosanoin, jotka Perttilä hyvin kyllä kuuli. --
Tuolla, -- sanoivat he -- tulee Isokyrön talonpoikaiskuningas, eikä
Vaasa ole arvannut hänelle kunniaporttia pystyttää. Taitaa pitää
itseään liika hyvänä riiheen, ja aikoo varmaankin sotamieheksi ja siitä
kenraaliksi! Varokaa itseänne, katsokaa, kuinka epäsuosiollisesti hän
silmäilee ympärilleen, tuo pirttiparooni! Jos olisi hänen vallassaan,
niin kytönä hän Vaasan polttaisi!

Kiivasluontoinen Perttilän ukko ei ollut koskaan hidas vihaan, mutta
nyt kätki hän kiukkunsa ja kiirehti hevostaan joutuakseen pian sen
merimiehen lesken asuntoon, jonne hän tavallisesti ajoi kaupungissa
käydessään. Ei ollut hän kuitenkaan ehtinyt kauas nykyiselle
Kauppakadulle, joka ei nytkään ole leveimpiä, mutta silloin oli tuiki
kapea, kun joukko juopuneita nostokkaita sulki häneltä tien; he olivat
juuri läheisessä olutkapakassa viettäneet uuden toveruuden juhlaa ja
virvoittaneet voimiaan alettavan matkan varalta. Pari aliupseeria oli
itseoikeutettuina johtajina liittyneet joukkoon, joka nyt hyökkäsi
Perttilää vastaan huutaen: "Pois tieltä, talonpoika!" Perttilä, joka jo
oli ennestään suuttunut, ei enää voinut hillitä vihaansa, vaan vastasi
huutoon jotenkin tuimalla piiskan sivauksella, joka heitti maahan
huutajan komean, leveälierisen lakin ja siihen kiinnitetyn kotkan
sulan.

Kahakka olisi syntynyt vähemmästäkin. Lyöty karkasi kärryjen jälkeen ja
koko joukko seurasi mukana. -- Vai niin, ukkoseni, huusi loukattu
sotilas, joka oli sama iloinen kersantti Pentti Ristonpoika, jolle
Perttilä Isokyrössä oli antanut niin kiireen lähdön, -- kiitoksia
eilisestä, äijä! Pois tieltä, pojat, ukko on minun ja minä tahdon
yksinäni hänet suomustaa!

Perttilä oli liian vanha koettaakseen enää voimiaan käsikähmässä ja
katseli jo, mistä pääsisi pakenemaan. Hän hyppäsi rattailtaan läheisen
puodin rappusille ja läimäytti piiskallaan hevosta selkään, niin että
se murtautui läpi ja vei Merin täyttä laukkaa pois kiistapaikalta. Itse
aikoi hän vetäytyä puotiin, mutta erehtyi laskuissaan, sillä puodin ovi
paukahti kiinni hänen nenänsä edessä. Kun vanha sankari näki paon
mahdottomaksi, asettui hän selkä puodin ovea vastaan ja uhkasi pitkällä
piiskallaan, jonka oli pitänyt kädessään, jokaista, joka aikoi häntä
lähestyä.

-- Puikaamme pois akanat tuosta Isokyrön pohatasta! -- huusi muuan
Laihelan poika, joka sen yhden viikon kuluessa, minkä oli pyssyä
pidellyt, jo oli ehtinyt unohtaa talonpoikaisnimensä, vaikkei kieli
vielä ollutkaan unohtunut.

-- Parempi mies oli isäsi ennen, Matti Hinrikinpoika, -- sanoi Perttilä
ylenkatseellisesti. -- Ei hän soittanut suutaan omaisiaan vastaan, vaan
auttoi meitä kuin kunnon talonpoika pehmittämään herrojen huoveja
Pietari Gumsen kartanossa.

-- Kuuletteko, pojat? -- huusi toinen aliupseereista, -- se koira kehuu
urhoollisia sotilaita piesseensä.

-- Me emme anna nenällemme hypätä!

-- Talonpoika saa tanssia meidän pillimme mukaan!

Ja viisi kuusi kiihkeintä, jotka olivat äsken vielä talonpojantakissa
kulkeneet, hyökkäsivät vetämään Perttilää puodin rappusilta. Vanhus
olisi ollut hukassa, ellei hänen eilinen vastustajansa, tuo iloinen
kersantti, olisi heittäytynyt väliin. -- Seis, pojat! -- huusi
Pentti Ristonpoika jymisevällä äänellä. -- Mitä te ajattelette?
Oletteko rehellisiä sotapoikia vai mitä? Ettekö näe, että äijä on
seitsenkymmenvuotias ja kuitenkin käytte kuusi yhtä vastaan!
Blitz-donner-kreutz-Pappenheim! (kersantti oli Saksassa oppinut tuon
mehevän kirouksen, joka aina vaikutti mahtavasti) onko tämä sotilaan
peliä tämä? Mitä luulette kuninkaan moisesta sanovan? Pois tieltä,
toverit, äijä on minun ja minulla yksin on oikeus hänen housujaan
liottaa. Olisittepa vain nähneet, kuinka hän eilen nosti minut suoralla
kädellään ja heitti kuin karvakintaan ovesta mäelle! Se oli miehen teko
ja nyt se kuitataan!

Reippaus ja jalomielisyys vaikuttavat aina. Toiset väistyivät ja
kersantti nousi rappusille. Perttilä olisi voinut iskeä häntä
ruoskallaan, mutta ei iskenyt. Hän tunsi miehensä.

-- Tiedätkö, talonpoika, -- huusi kersantti varmuudella, joka olisi
sopinut vaikka eversti Stålhandskelle, -- tiedätkö, mitä merkitsee
heittää kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotilaita ovesta
ulos? Tiedätkö, mitä merkitsee lyödä hattu evankeelisen uskon
puolustajan ja suurvaltaisen Rooman keisarin voittajan päästä, joka
omalla kädellään on ajanut vihollisen pakoon neljässätoista tappelussa
ja miekallaan lävistänyt kuusi- tai seitsemäntoista sotamarsalkkaa?
Tiedätkö, mitä se merkitsee, moukka? Jos minä olisin sinun sijassasi...

-- Jos minä olisin kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun
sotamiehen sijassa, -- vastasi Perttilä tyynesti, -- antaisin minä
kunniansa rehelliselle miehelle hänen talossaan ja vanhalle ukolle
hänen loppuiällään. Ja jos minä olisin Pentti Ristonpoika, ja jos
olisin voittanut Rooman keisarin ja lävistänyt kaiken maailman
marsalkat, niin en kuitenkaan unohtaisi, että isäni Risto Niilonpoika
oli liminkalainen talonpoika, joka kaatui rehellisessä taistelussa
Flemingin hirmuvaltaa vastaan Ilmajoen jäällä.

Kersantti näytti hämmästyvän. Mutta sitten astui hän vastustajansa
eteen ja virkkoi julmasti silmiään mulkoillen:

-- Tiedätkö, moukka, että minä voisin, jos tahtoisin, seivästää sinut
tähän! -- Ja hän veti kauhean pitkän miekkansa puoliterään huotrasta.
Perttilä katseli häntä kylmästi silmiin kädet ristissä rinnalla.

-- Etkö pelkää, ukko? -- virkkoi uudelleen Rooman valtakunnan
kukistaja, ilmeisesti hämillään talonpojan tyynestä käytöksestä.

Perttilä tunsi olevansa voitolla. -- Milloinka olet nähnyt suomalaisen
pelkäävän? -- sanoi vanhus melkein hymyillen.

Kersantti ei ollut mikään ilkeä mies. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin
jalomieliseksi, lauhtui heti ja huusi tuolla puoleksi hävyttömällä
puoleksi leikillisellä äänellä, joka sopi niin hyvin hänen naamaansa:
-- Tiedättekös, pojat, -- huusi hän tovereilleen, -- tuolla vanhalla
härällä on sekä sarvet että sorkat. Siitä olisi saattanut tulla mies
maailmassa, jos olisi herrain pariin joutunut. Eilen kun näitä oli
viisitoista yhtä vastaan -- sillä tietäkää se pojat, että kaikki
neljätoista renkiä auttoivat minua nostettaessa sen pakanan selkään ja
merkkejä jäi heihin siitä jokaiseen -- niin, sanon minä, eilen olisin
taputellut äijän mustelmille, jos ei olisi ollut sitä saakelin
vaimoväkeä, sillä ne istuivat kaikki pöydässä. Mutta tänään on meitä
viisitoista yhtä vastaan -- ja minä ajattelen, että annamme äijän
livistää.

-- Se on rikas kuin piru, -- huusivat jotkut; -- sen pitää pistouvata
tynnöri olutta.

Perttilä veti taskustaan pienen nahkakukkaron, otti siitä muutamia
Kaarlo IX:n hopearahoja ja heitti ne ylenkatseellisesti joukkoon. Se
suututti taas sotamiehiä, he puivat jo nyrkkejään ja myrsky oli taas
puhkeamaisillaan, kun samassa koko lauma lähti täyttä karkua juoksemaan
satamaan päin. Kuului kanuunain pauketta; se oli Maria Eleonora, joka
tervehti Korsholman linnaa.



5. NEITI REGINA SAAPUU KORSHOLMAAN.


Kaikki, jotka vain Vaasassa kynnelle kykenivät; juoksivat satamaan
näkemään sellaista outoa ilmiötä kuin suurta sotalaivaa. Noin
viisi- tai kuusisataa henkeä seisoi rannalla; toiset soutivat veneillä
vastaan, toiset kiipeilivät satamassa olevien jahtien mastoihin tai
makasiinien katoille paremmin nähdäkseen. Kahteensataan nouseva
nostokasjoukko katseli uteliaisuudella, pelolla ja ylpeydellä tuota
laivaa, joka kenties iäksi päiväksi veisi heidät isänmaastaan. Heidän
takanaan seisoivat äidit, sisaret ja morsiamet vuodattaen vetrehiä
vesiä kohta tapahtuvaa eroa ajatellessaan.

Linnan isäntä Ulfsparre oli Ruotsissa. Hänen lähin miehensä, vouti
Pietari Thun otti vastaan tulijat yhdessä saapuvilla olevien
päälliköiden kanssa, nostoväki muodosti kunniakäytävän, ja Maria
Eleonoran päällikkö tarjosi kohteliaasti käsivartensa neiti Reginalle
saattaakseen hänet Korsholmaan. Mutta sillä hetkellä tunsi ylpeä neiti
olevansa vanki. Hän hylkäsi upseerin tarjouksen ja kulki yksin
ruhtinaallisen ryhdikkäänä ja ainoastaan vanhan palvelijansa seuraamana
ohitse sotamiesten ja läpi aukeilevan väkijoukon. Noin outo tapaus pani
koko pienen Vaasan kipenöitsemään uteliaisuudesta. Tuossa tuokiossa
syntyi ja levisi mitä kummallisimpia huhuja neiti Reginasta. Muutamat
väittivät häntä itävaltalaiseksi prinsessaksi, keisarin omaksi
tyttäreksi, joka oli joutunut vangiksi ja nyt tuotu tänne
talletettavaksi. Toiset olivat tuntevinaan hänet kuningatar Maria
Eleonoraksi: mutta mitä olisi hänellä Korsholmassa tekemistä?

-- Sen saatan minä sanoa teille, -- kuiskasi hyvin tietävän näköisenä
muuan politikoiva porvari. Hän on tehnyt salaliiton kuningasta ja
valtakuntaa vastaan ja sentähden teljetään hänet nyt Korsholman
linnaan.

-- Ei ole asia aivan niinkään, -- virkkoi toinen, joka kotiin
palanneilta sotamiehiltä oli saanut kuulla kuninkaan henkeä vastaan
punotuista vehkeistä. -- Hän on, -- lisäsi hän aralla äänellä,
ikäänkuin peläten, että asianomainen sen kuulisi, -- hän on muuan
nunna, jonka jesuiitat ovat palkanneet kuningasta tuhoamaan. Kuusi
kertaa on hän antanut kuninkaalle kuolettavaa myrkkyä ja kuusi kertaa
on kuningasta unessa varoitettu juomasta. Kun hän seitsemännen kerran
tarjosi hänelle myrkkypikarin, veti kuningas miekkansa ja pakotti hänet
juomaan oman sekoittamansa myrkyn.

-- Mutta kuinka voi hän nyt sitten olla täällä ilmi elävänä?

-- Ilmi elävänäkö? -- innostui kertoja ollenkaan hämmästymättä. -- Kuka
sen niin tarkoin tietää? Sellaiset olennot voivat teeskennellä mitenkä
tahansa ... niin, niin, ettekö muista sitä menneentalvista
hollantilaista, joka söi sulaa lyijyä? En sano mitään minä, en sano,
mutta katsokaa vain tuota mustatukkaista nunnaa, sehän on kalpea kuin
ruumis.

-- Onko hän antanut kuninkaalle myrkkyä? -- kuului vapiseva naisääni
kysyvän. Se oli Meri, joka sydän sykkyrässä oli keskustelua seurannut.

-- Mitä te siinä loruatte! -- virkkoi siihen muuan merimies, joka oli
tietävinään enemmän kuin muut. Kun minä olin keväällä Stralsundissa,
näin minä siellä nuo samat silmät. Tyttöä vietiin silloin Tukholmaan ja
muuan hänen vartijoistaan kertoi minulle koko asian. Hän on
espanjalainen noita-akka, joka on myynyt itsensä paholaiselle
saadakseen seitsemän vuotta olla maailman ihanin nainen. Katsokaa vaan
häntä, niin näette, eikö paholainen ole sanaansa pitänyt. Mutta varokaa
itseänne, noissa silmissä on jotakin mustan kiiluvaa, joka polttaa. Kun
se sitten pääsi niin kauniiksi kuin nyt näette, meni hän Ruotsin
leiriin ja antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei kuningas nähnyt
eikä kuullut muita kuin häntä seitsemän viikon kuluessa. Se oli
kenraalien mielestä synti ja häpeä, koska vihollinenkin ankarasti
ahdisti, ja silloin ottivat he hänet eräänä yönä vangiksi ja lähettivät
hänet tänne istumaan loput seitsemästä kauneutensa vuodesta
Korsholmassa.

-- Onko kuningas häntä rakastanut? -- kysyi Meri vavisten.

-- Se on tiettyä.

-- Onko hänkin rakastanut kuningasta?

-- Noiden naisten sitä pitäisi kaikki tietää. Mitenkä helvetissä minä
voisin sen tietää? Paholainen on kavalampi kuin muut ihmiset, se on
varma se. Hän on antanut kuninkaalle kuparisormuksen...

-- Jossa on seitsemän ympyrää sisäkkäin ja kolme kirjainta kanteen
kaiverrettuna?

-- Mitä hittoa? Mistä sinä sen tiedät? Kirjaimista en tiedä, mutta nuo
seitsemän ympyrää olen kuullut...

Meri hengitti syvään. -- Se on vielä hänellä! -- virkkoi hän itsekseen
salaisella riemulla. Meri oli taikauskoinen niinkuin kaikki muutkin
siihen aikaan. Ei johtunut hänelle mieleenkään epäillä noita-akkain,
loitsujen ja lemmenjuomain olemassaoloa, mutta eikö tuo vieras,
tummaverinen tyttö, joka rakasti kuningasta ja jota kuningas rakasti...
eikö hän ehkä kuitenkin ollut syytön niihin kauheihin tekoihin, joita
hänestä kerrottiin? Ja tuo unhotettu naisparka alkoi kiihkeästi toivoa
päästäkseen lähenemään tätä salaperäistä olentoa, joka oli kuninkaan
niin läheisesti tuntenut. Ei ollut aikaa arveluihin; muutamien tuntien
kuluttua täytyi Merin palata kotiinsa. Hän rohkaisi mielensä ja seurasi
vieraita Korsholmaan.

Tuo vanha, vallien sisässä oleva rakennus oli kauniista näköalastaan
huolimatta synkkä ja kolkko. Kun linnan päälliköt alinomaa muuttelivat
ja ainoastaan aika ajoin asuivat paikalla, oli tuo kaksikerroksinen
kivirakennus siihen kuuluvine vankiloineen raskaan ja ränstyneen
näköinen. Koko rakennus oli enemmän vankila kuin mahtavan päällikön
asunnon kaltainen. Paikan synkkyyttä lisäsivät vielä sen nykyiset
asukkaat, ankara Martta-rouva, hänen vanhat piikansa ja muutamat vangit
ynnä parrakkaat vanginvartijat. Jos Kustaa Aadolf olisi muistanut,
missä kunnossa linna oli, ei hän varmaankaan olisi lähettänyt nuorta
vankiaan noin mieltä masentavaan paikkaan.

Martta-rouva tiesi odottaa nuorta vierastaan, jota oli kuvattu hänelle
vaaralliseksi, turmeltuneeksi naiseksi ja jonka viekkautta vastaan
eivät mitkään salvat ja muurit riittäneet. Hän oli sen vuoksi neiti
Reginalle ja hänen palvelijalleen varustanut asunnoksi pienen, pimeän
kamarin oman makuuhuoneensa takana ja päättänyt sadoin silmin vartioida
tytön pienimpiäkin liikkeitä. Rouva Martta oli pohjaltaan rehellinen,
kunnon nainen, mutta samalla tuikea, itsepintainen eukko, joka oli
kasvattanut kaikki lapsensa koivunoksan avulla ja aina luuli heidän
tarvitsevan lisää. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että yksinäinen,
avuton ja hylätty tyttö olisi kaukana vieraalla maalla tarvinnut
lohdutusta ja äidillistä hellyyttä: Martta-rouva oli sitä mieltä, että
kuri olisi omansa kesyttämään oikealta tieltä eksyneen lapsen, ja vasta
sitten, kun se olisi tapahtunut, saattaisi ruveta lempeää kohtelua
ajattelemaan.

Kun neiti Regina, joka jo oli ehtinyt tottua meren vapauteen, astui yli
tämän synkän asunnon kynnyksen, pudisti yht'äkkinen väristys hänen
hentoa ruumistaan. Kolkkouden tunne vain lisääntyi, kun häntä vastaan
tuli rappusissa tuo vanha rouva päänmukaisessa pellavamyssyssään ja
yllään pitkä, musta villakauhtana.

Onhan mahdollista että neiti Reginan pään kumarrus oli hiukan
kankea ja koko hänen käytöksensä hiukan ylpeä, kun hän tervehti vanhaa
Martta-rouvaa linnan portailla. Mutta Martta-rouva ei sitä säikähtänyt.
Hän tarttui nuorta neitoa molempiin käsiin, pudisti niitä lujasti ja
nyökäytti päätään, niinkuin olisi tahtonut samalla sanoa: terve tuloa!
ja tiedä huutia! Sen tehtyään tarkasteli hän vierastaan kiireestä
kantapäähän ja ilmoitti sitten mielipiteensä huulissaan mutisten:

-- Vartalo kuin prinsessan ... ei haittaa, silmät kuin
mustilaisella ... ei haittaa; hipiä valkea kuin maitopytty ... ei
haittaa; ylpeä ... ai, ai, se oli paha se; meitä on siis kaksi
samanlaista.

Regina teki levottoman liikkeen ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta
Martta-rouva ei päästänyt häntä niin helpolla. -- Odotahan hiukan,
sulottareni, -- sanoi tuo ankara rouva, koettaen sopertaa sitä saksaa,
mikä vielä vanhoilta ajoilta oli hänen muistissaan jäljellä. -- Hiljaan
härkä kyntää. Se, joka astuu yli minun kynnykseni, ei saa olla
ovenpieltä pitempi. Parempi kumartua nuorena kuin madella vanhoilla
päivillään. Kas noin ... sillä tavalla tervehtii nuorempi sitä, joka on
vanhempi ja viisaampi ... -- ja ennenkun neiti Regina aavistikaan, oli
vanha, kovakourainen rouva pannut oikean kätensä hänen niskalleen ja
vasemman hänen vyötäisiinsä ja nopealla tempaisulla pakottanut ylpeän
vieraansa kumartamaan niin syvään kuin rouvan mielestä oli oikein ja
kohtuullista.

Neiti Reginan kalpeat posket lennähtivät punaisiksi kuin illan rusko,
joka ennustaa myrskyä. Korkeammaksi ja ylpeämmäksi kuin koskaan ennen
oikaisi hän solakan vartalonsa ja hänen mustista silmistään välähti
salama, joka ei kuitenkaan mitenkään hämmästyttänyt Martta-rouvaa.
Regina ei virkkanut sanaakaan, mutta vanha Dorthe katsoi varmaankin
pitävänsä emäntänsä nimessä antaa Martta-rouvalle muutamia neuvoja
siitä, miten tulee toisiaan ihmisiksi kohdella. Hypäten kahta rappua
ylemmäksi huusi hän käsiään huitoen minkä jaksoi:

-- Sinä kurja suomalainen noita-akka, kuinka uskallat sillä tavalla
kohdella jalosukuista neitoa? Tiedätkö sinä, viheliäinen vanginvartija,
kenet sinulla on kunnia vastaanottaa huoneeseesi? Etkö tiedä? Niinpä
sanon minä sen sinulle. Tämä on korkeasukuinen, kaikkein jaloin neiti
Regina von Emmeritz, syntyisin Emmeritzin, Hohenlohen ja Saalfeldin
ruhtinatar, Wertheimin ja Bischoffshöhen kreivitär, Dettelsbachin ja
Kissingenin perillinen y.m. y.m. y. m. Hänen isänsä oli kaikkein jaloin
Emmeritzin ruhtinas, joka omisti useampia linnoja kuin sinä omistat
töllejä kaupungissasi, mokoma rääsyinen noita-akka! Hänen äitinsä oli
Würtembergin prinsessa, sukua Baijerin vaaliruhtinaan perheelle, ja
hänen vielä elävä enonsa, kaikkein arvoisin ja kunniakkain Würzburgin
piispa ja ruhtinas on Marienburgin ja Würzburgin kaupungin ja niiden
alusmaiden omistaja. Sinä ylvästelet siitä, että kerettiläiskuninkaasi
on valloittanut maamme ja kaupunkimme ja ottanut meidät itsemme
vangiksi; mutta vielä on tuleva se päivä, jolloin pyhä Yrjänä ja pyhä
neitsyt astuvat alas taivaasta ja tuhoavat teidät, te pakanat, ja jos
sinä revit hiuskarvankaan meidän päästämme, niin me hajoitamme tämän
linnasi maan tasalle ja hävitämme sinut ja koko sinun kaupunkisi, sinä
kurja noita-akka!

On luultavaa, ettei vanhan Dorthen sanatulva olisi vielä pitkiin
aikoihin tukkeutunut, jollei Martta-rouva olisi antanut pientä
viittausta palvelijoilleen, jotka muitta mutkitta tarttuivat kiinni
eukkoon ja veivät hänet, huolimatta hänen vastustamisistaan, alikertaan
ja sulkivat hänet sinne erääseen pieneen huoneeseen miettimään neitinsä
loistavaa sukuluetteloa. Martta-rouva tarttui hämmästynyttä Reginaa
käsivarteen ja vei hänet tuohon hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli
Martta-rouvan oman huoneen takana ja josta oli näköala kaupungille
päin. Tänne jätti hänet toistaiseksi tuo ankara rouva, katsoen
sopivaksi vielä mennessään antaa hänelle näin kuuluvan varoituksen: --
Tahdon vain sanoa, että parempi on totella kuin itkeä; lintu joka
laulaa liika aikaisin aamulla, on ennen iltaa haukan suussa. Maassa
maan tavalla. Kello on nyt seitsemän illalla. Kello kahdeksan tuodaan
illallinen sisään ja kello yhdeksän panet sinä maata, kello neljä
nouset, ja jos et osaa kartata tai kehrätä, saatan minä antaa sinulle
ompelemista, ettet aikaasi pitkästy. Sittenpähän taas saataneen
tarinoida, kun tarvitaan, ja kun piikasi on oppinut hillitsemään
kielensä, saat hänet takaisin. Hyvää yötä vain: älä unhota
iltarukoustasi ja vuoteesi vieressä on pöydällä virsikirja.

Sen sanottuaan paiskasi Martta-rouva oven kiinni ja neiti Regina jäi
yksin. Yksin oli hän, vankina, kaukana vieraalla maalla, turvatonna,
ankaran vanginvartijan hallussa ... eivätkä hänen ajatuksensa voineet
olla iloiset. Hän lankesi polvilleen ja rukoili pyhimyksiä, ei
rukoillut vääräuskoisen virsikirjan mukaan, vaan sitä punatimanttista
rukousnauhaa sormiellen, jonka muinoin oli saanut kumminlahjaksi
enoltaan piispalta. Mitä rukoili hän? Sen tietävät vain taivas ja
Korsholman mustat muurit, mutta hellä ja myötätuntoinen sydän voi
aavistaa hänen rukouksensa. Hän rukoili pyhimysten apua, uskon voittoa
ja vääräuskoisten kukistamista; hän rukoili myöskin, että pyhimykset
kääntäisivät Kustaa Aadolfin mielen yksin autuaaksi tekevän kirkon
puoleen, että hänestä, Sauluksesta, tulisi toinen Paulus. Lopuksi
rukoili hän myöskin vapautta ja suojaa itselleen ... ja tunnit
kuluivat, illallinen tuotiin sisään, mutta hän ei sitä huomannut.

Neiti Regina katsahti ulos pienestä ikkunasta. Siitä näkyi
ilta-auringon kultaama maisema, tyyni lahdelma ja sen kimmeltävä pinta;
ei se ollut tämä maa tuo rehevä Frankkien maa, jossa rypäleet nyt juuri
kypsyivät; ei ollut siinä kohisevaa Main-virtaa, eikä tuo kaupunki
tuolla ollut rikas Würzburgin kaupunki, eikä näkynyt sen monia
luostareita ja korkeita kirkontorneja. Maa tuossa oli kalpea, köyhä
Suomi; kaupunki oli pieni aloitteleva Vaasa ja kirkko Mustasaaren
kirkko, vanhin Pohjanmaalla; voi selvästi nähdä auringon heijastuvan
sen pieniin, soikeihin ikkunoihin, joiden ruudut olivat vielä maalatut
niinkuin katolisellakin ajalla, ja neiti Reginasta oli niinkuin olisi
hän nähnyt kirkastettujen pyhimysten katselevan ulos tuosta muinoisesta
temppelistään. Ja eikö alenevan auringon terä ollut kuin sellaisen
pyhimyksen silmäterä, joka autuaallisella rauhalla katselee tämän
maailman taisteluita! Kaikki oli niin hiljaista ja sovinnollisen
lempeää -- illan loisto, maiseman viehättävä vihreys, vasta leikatut
pellot monine kuhilaineen, nuo matalat punaiset huoneet kimmeltelevine
laseineen -- kaikki kehoitti hartauteen ja rauhaan.

Silloin kuuli Regina loitolta lempeän, sointuvan laulun, yksinkertaisen
ja koruttoman, joka tuli kuin luonnon omasta sydämestä hiljaisena
iltana, auringon laskiessa, levolleen menneen meren rannalla, jolloin
kaikki suloiset muistot heräävät kaihoavassa rinnassa. Alussa ei hän
sitä kuunnellut, mutta laulu läheni lähenemistään ... milloin heikonsi
sitä jokin eteen sattuva seinä, milloin koivuryhmä, milloin kuului se
taas vapaasti, korkeasti ja kirkkaasti, ja lopuksi voitiin sanatkin
erottaa...



6. ETELÄN JA POHJOLAN RAKKAUS.


Nyt voi jo erottaa laulun sanatkin yksinäisen laulajan lähetessä. Se
oli lempeä sydän, joka epätasaisin, mutta lämpimin säkein purki surunsa
ja kaihonsa meren rannalla pohjolan elokuun ihanana iltana.

    Ja aurinko kirkas se heloittaa
    yli maiden ja mannerten.
    Ja kuuhat se illan kuumottaa
    ja loistavi lohduttaen.
    Vaan eipä nyt päivä enää paistakaan
    suruisihin sydämiin,
    ja kaihoten kuukin nyt kulkee vaan,
    kun lempeni hyljättiin.

    0l' ystävä mullakin muinoisin,
    pois maailma multa sen vei;
    ja vaikka hän palata aikoikin,
    hän tullunna koskaa ei.
    Häll' on sata ystävää, mutt' mulla yksi vain,
    häll' on kaupunkeja ja linnoja, --
    minä itken itseksein ja laulan huolissain
    ja vietän ikäviä iltoja.

    Ja lintunen lentävi kultani luo
    eteläisehen maailmaan,
    Ja puuhun istuvi, laulavi tuo,
    saa kultani kuuntelemaan.
    Mun kuulevi kultani, rintaansa lyö,
    ja kyynele tulvahtaa,
    kun laskevi päivä ja saapuu yö,
    hän jo omansa unhottaa.

Kuta kauemmin neiti Regina kuunteli näitä koruttomia säveliä, jotka
olivat hänelle vieraita, mutta samalla kuitenkin sydämellisen
surumielisyytensä vuoksi niin tuttuja, sitä enemmän liikutti häntä se
kaipaus, joka niin elävästi muistutti häntä hänen omasta
mielentilastaan. Hänelle tuli vastustamaton halu hengittää illan
viileää ilmaa, pieni ikkuna ei tahtonut mitenkään aueta, mutta kaikki
Martta-rouvan varokeinot eivät kuitenkaan olleet voineet siihen mitään,
että ha'at olivat ruosteesta melkein turmeltuneet ja lopuksi murtuivat
nuoren neidon uudistetuista ponnistuksista. Ainoastaan pari kolme
tuntia oli hän ollut vankilassaan, mutta kuitenkin hengitti hän jo
illan tuoksua niinkuin elinkautinen vanki hengittää vapauden ilmaa.
Hänen rintansa laajeni, hänen silmänsä säkenöi, hän innostui ja lauloi,
tosin niin hiljaa, ettei hänen vartijansa häntä kuulisi, mutta
kuitenkin tarpeeksi selvästi ja sointuvasti seuraavan laulun, jonka
vaikutusta sen sanat ainoastaan heikosti tulkitsevat:

    Mun surun' syvä,
    oi, neitsyt pyhä,
    mieleni katuvan täyttää yhä.
    En sanoa emmi:
    Ma häntä lemmin
    ain' kuolohon yhä tulisemmin.

    Kuin ratsu korska
    hän maahan murskaa
    mun kirkkoni suuren ja hurskaan.
    Suur' voittaissansa,
    suur' vihassansa,
    mut suurin on anteeksi antaissansa.

    Surmansa vannoin,
    valani annoin,
    ja tikaria tuhoksensa kannoin.
    Valasta tästä,
    oi, äiti, päästä,
    ja henki sankarin säästä!

    On pyyntö mulla,
    unhoitetulla,
    suo autuaaksi hänen tulla.
    Rikoksistansa
    suo suuristansa
    mun kuolla kohta puolestansa!

Se yksinäinen olento, joka oli ensimmäisen laulun laulanut, läheni
vähitellen linnan muuria; se oli kansannainen, hänen kasvonsa olivat
kalpeat, mutta hyväntahtoiset, ja näkyi, että hän oli ennen ollut
kauniskin. Hän näytti koettavan saada selkoa vieraan neidon laulusta,
mutta kun sävelet soivat hiljaisina ja sanat olivat oudot, ei se
hänelle onnistunut. Hän istuutui kivelle vähän matkaa muurista ja
katseli lakkaamatta lempeillä silmillään linnan ikkunassa olevaa
vankia. Regina taas tarkasteli häntä mustilla, läpitunkevilla
katseillaan; olisi voinut luulla, että he molemmat täydellisesti
ymmärsivät toisensa, sillä laulun kieli ei kaipaa muuta sanakirjaa kuin
sydämen. Vai aavistivatko he molemmat rakastavansa samaa miestä ja
laulavansa molemmat samaa hävinnyttä, mutta kuitenkin niin erilaista
rakkautta.

Ylhäällä pohjolassa ovat kesäyöt kirkkaat aina elokuun alkuun saakka,
jolloin läpikuultava harso alkaa auringon laskettua levitä yli
rantojen, niemien ja lahdelmien. Elokuun keskivaiheilla on tämä harso
tihentynyt ja kattaa lempeänä, pehmoisena huntuna kesäiset lehdot.
Jos sitten kuu nousee tätä katoavaa vihreyttä valaisemaan, silloin ei
ole koko luonnossa mitään sen surullisempaa ja kauniimpaa kuin
tällainen elokuun ilta, jolloin silmä, tottuneena kolmen kuukauden
lakkaamattomaan päivään, kauhistuu pimeyttä ja kuitenkin näkee tämän
pimeyden kaikkein suloisimmassa hahmossa, näkee sen kuin surunsa, jonka
läpi säteilee taivaallinen kirkkaus. Tämä tunnelma uudistuu joka vuosi,
vaikka eläisimmekin satoja vuosia vanhaksi; valo ja pimeys silloin
taistelevat samalla kertaa maailmasta ja ihmissydämestä.

Nuo molemmat yksinäiset laulajat tunsivat tämän tunnelman voiman; he
istuivat molemmat äänettöminä, liikkumattomina, katsellen toisiaan
illan yhä pimetessä; ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, ja kuitenkin
ymmärsivät he toistensa sydämen ajatukset.

Silloin nousi yht'äkkiä vaaleaverinen nainen tuolla alhaalla
istualtaan, kääntyi kaupunkiin päin ja näkyi kuuntelevan meluavia
ääniä, jotka häiritsivät illan pyhää hiljaisuutta.

Neiti Regina seurasi tarkkaavasti tuntemattoman naisen liikkeitä ja
nojautui ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin. Ilta oli tyyni ja
hiljainen, loitolla vain kuului airon loisketta vedestä tai jonkin
paimentorven surunvoittoinen, pitkäveteinen puhallus. Tuossa
hiljaisuudessa, jota lisäsi ensimmäisten syyspimeäin outous, oli
jotakin pyhää ja kunnioitettavaa. Sitä kummallisemmalta kuului se
kaukainen meteli, joka kaupungista päin tullen häiritsi tätä
hiljaisuutta. Ei se ollut meren kohinaa, ei kosken pauhua, ei kaukaisen
kulovalkean räiskinää, vaikka se niitä kaikki muistutti. Se oli
enemminkin hurjistuneen kansanjoukon huutoa, samalla raivoavaa ja apua
anovaa ... ja kohta sen jälkeen näkyi loimottavan tulen liekki kaukaa
kaupungin pohjoisesta päästä.

Tuulen nopeudella riensi tuo muurin ulkopuolella istunut yksinäinen
olento sinne päin, mistä vaara uhkasi... Me kiiruhdamme hetkeksi hänen
edelleen.

Sotalaivan tulo oli pannut kuohuksiin kaikkien niiden nostokkaiden
mielet, joiden oli määrä purjehtia sillä sotaan. Suru, ylpeys ja
nautittu olut tekivät nekin tehtävänsä. He olivat alipäällikköjensä
johtamina keräytyneet olutkapakkain ympärille, ja kun sotamiehellä oli
tähän aikaan sanomista ja valtaa enemmän kuin kenelläkään muulla,
täytyi useinkin hänen vallattomuuttaan kärsiä, ettei hän pääsisi
suuttumaan. Ylipäällystö ei siis ollut tietävinäänkään siitä, että
kaksisataa tappelunhaluista nuorta pohjalaista parhaillaan oli
ryyppypuuhissa ja hyvällä alulla päihtymään päättömäksi; mahdollistahan
onkin, että tuo menettelytapa tällaisessa tilaisuudessa olisi ollut
paikallaan, ellei erityinen ja yleiselle turvallisuudelle vaarallinen
sattuma olisi saanut noita kerran valloilleen päässeitä intohimoja
ilmituleen leimahtamaan.

Urhokas kersantti Pentti Ristonpoika oli ottanut ajasta vaarin
esiintyäkseen kaikessa loistossaan. Oman arvonsa ihastuttamana
oli hän kiivennyt pöydälle ja perin pohjin todistanut uusille
taistelutovereilleen: 1:ksi, että Saksanmaa oikeastaan oli hänen
valloittamansa, 2:ksi, että hän jo aikoja sitten olisi ajanut keisari
Ferdinandin kaulaansa myöten Tonavaan, jos tämä vain ei olisi ollut
liitossa paholaisen kanssa ja noitunut koko Ruotsin sotaväkeä ja ennen
muita kuningasta; 3:ksi, että Pentti Frankfurtin porvarien juhlan
jälkeen oli vartioinut kuninkaan makuuhuonetta ja selvästi nähnyt pirun
itsensä nuoren tytön muodossa pitävän siellä helvetinmoista meteliä,
sekä 4:ksi, että koko valtakunnan ja maailman onni -- siihen
johtopäätökseen tuli kersantti aivan luonnollisesti tämän hetken
hurmaamana -- oli sen noita-akan käsissä, joka nyt oli vankina
Korsholmassa.

-- Saadaanpahan nähdä, että se mustatukkainen velho vielä saattaa ruton
kaupunkiin, -- virkkoi päätään pudistaen muuan takkuinen,
valkotukkainen maalahtelainen.

-- Se sudenpenikka!

-- Se kuninkaan murhaaja!

-- Mutta sitä me emme salli, että hän istuu siellä ja tuhoaa kansan ja
kuninkaan taikanuolillaan! -- huusi seuraan yhtynyt päihtynyt
käräjäkirjuri.

-- Viruttakaamme hänet meressä! -- huusi muuan närpiöläinen.

-- Nuijalla päähän, ettei jäsentä väräytä! -- kirkui koukkunenäinen ja
tuuheakulmainen lapualainen.

-- Ja jos eivät anna häntä käsihimme, niin sytytämme tuleen koko
Korsholman. Polttakaamme huuhkaja pesäänsä! -- lisäsi muuan raaka
Laihian mies.

-- Parempi sekin kuin että valtakunta häviää, -- huomautti
kylmäverisesti muuan raippaluotolainen hylkeenampuja.

-- Tuohta tänne ja tuli palamaan! -- kiljui eräs vöyriläinen.

-- Korsholmaan! Korsholmaan! -- pauhasi kohta koko joukko. Ja omien
sanojensa yllyttämänä, niinkuin usein tapahtuu, hyökkäsi kiihoittunut
lauma tuvan suuren, avonaisen takan luo, raastaen itselleen niin monta
palavaa halkoa kuin siinä sattui olemaan. Onnettomuudeksi sattui
kuitenkin tuvan seinillä riippumaan tukuttain liinavihkoja. Muuan
nostokkaista sattui heilauttamaan tuohustaan liika korkealle, liinat
syttyivät palamaan, aukinaisesta ovesta kulkeva ilmanhenki antoi
vauhtia tulelle ja tuossa tuokiossa paloi kapakan pirtti ilmitulessa.
Kaikki sisällä olijat karkasivat ulos. Ei kukaan ehtinyt saada
selville, miten se oli tapahtunut. -- Se oli noidannuoli! -- huusivat
muutamat. -- Se oli Korsholman velhon työtä! -- kirkuivat toiset. Ja
koko tuo raivoava lauma kiiruhti suin päin vanhalle linnalle.



7. KORSHOLMAN PIIRITYS.


Tuskin oli Meri -- sillä tuo yksinäinen laulaja ei ollut kukaan muu
kuin hän -- käsittänyt raivoisan joukon aikomuksen, kun hän tuulen
nopeudella riensi oikoteitä takaisin Korsholmaan. Elokuun kuutamossa,
joka vuodatteli hopeitaan seudun yli, erotti hän vielä selvästi
ikkunasta Reginan tummat kiharat, jotka yötäkin mustempina kuvastuivat
pimeää huonetta vasten niinkuin varjo varjoa vastaan. Ja näiden
kiharain alla kiilteli kaksi haaveilevaa silmää niinkuin tähti
kimmeltää yöllisen lammen mustassa kuvastimessa. Meri parka ei saanut
sanaa suustaan, kaikki hänen kuulemansa kummalliset huhut kohosivat
kuin aaveina hänen mielikuvituksensa eteen. Hän, joka yksin istui
tuolla ikkunan varjossa, eikö hän ehkä kuitenkin ollut etelämainen
velho, joka itki siellä kovaa kohtaloaan pakotettuna noiden muurien
sisässä elämään seitsemän kauneutensa vuotta ja sitten taas muuttumaan
siksi, mikä oli ennen ollut: kamala kummitus, puoleksi nainen, puoleksi
käärme?

Meri seisoi kuin kivettyneenä linnan muurien juurella.

Mutta yhä lähempää kuuluivat hurjan joukon huudot ja jo näkyivät
soihdut lähenevän linnaa. Silloin voitti tuo taikauskoinen
maalaisnainen luontonsa ja korotti äänensä parahiksi sen verren, että
se voi kuulua ylös ikkunaan. -- Paetkaa, neiti! -- virkkoi hän
kiireesti ruotsinkielellä, -- paetkaa, suuri vaara uhkaa teitä,
sotamiehet ovat hurjistuneet, sanotaan, että olette tahtonut murhata
kuninkaan, ja henkenne on vaarassa!

Regina näki tuon kalpean haamun kuutamossa ja hänenkin
mielikuvituksessaan heräsivät eloon kaikki ne kertomukset, joita hän
oli kuullut tästä taikurien maasta. Kymmenen kuukautta oleskeltuaan
ruotsalaisten seurassa oli hän oppinut heidän kieltään osaksi
ymmärtämään; heti ei hän käsittänyt varoittajan tarkoitusta, mutta yksi
ainoa sana riitti herättämään hänen huomionsa. -- Kuningas? -- virkkoi
hän murteellisella ruotsinkielellä. -- Kuka olet? Mitä puhut sinä
suuresta Kustaa Aadolfista?

-- Teidän armonne ei saa viipyä hetkeäkään, -- jatkoi Meri
kuuntelematta Reginan puhetta. -- Ne ovat jo portilla ja Martta-rouva
ei voi kuuden vartijansa avulla suojella teitä kahta sataa miestä
vastaan. Pian, pian! Jos että pääse ulos ovesta, sitokaa yhteen
lakanoita ja huiveja ja laskeutukaa alas siitä ikkunasta; minä otan
täällä vastaan.

Regina alkoi jo käsittää, että vaara uhkasi, mutta sen sijaan, että
olisi siitä pelästynyt, hän siitä jo salaisesti iloitsi. Olihan hän
uskonsa marttyyri, heitetty kauas tähän raakalaisten maahan siitä
syystä, että oli tahtonut käännyttää kirkon mahtavimman vihamiehen. Nyt
on ehkä tullut se hetki, jolloin pyhimykset vihdoinkin antavat hänelle
kalliisti ansaitun marttyyrikruunun. Miksi pakenisi hän sitä kunniaa,
jota äsken oli laulaen ylistänyt? Eikö se ollut paha kiusaaja itse,
joka tuon kalpean naisen haamussa tahtoi vietellä hänet pois tuosta
kuolemattomasta kunniasta? Ja Regina vastasi: -- _Et dixit diabolus: da
te praecipitem ex hoc loco, nam scriptum est: angelis suis mandavit de
te, ut te tueantur, ne ullo modo laedaris_.[10] Silloin kulki kuun valo
muurin nurkan ohitse ja loi surullisen loistonsa kauniin naisen
kasvoille. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmissään paloi
haaveellinen tuli. Meri katseli häntä peloissaan ja ihmeissään ... ja
taas leimahti hänen mieleensä ajatus, että olento, jonka katse oli noin
kummallinen ja jonka puhe oli noin outoa, ei voinut olla mikään muu
kuin velho. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän pakeni, tietämättä
miksi, kaupunkiin päin.

Mutta Reginan korviin kuului jo melua linnan pihalta. Juopunut lauma
oli pysähtynyt tarkoin teljetyn portin eteen ja seisoi nyt siinä
huutaen, kiroillen ja uhaten, ettei jättäisi kiveä kiven päälle koko
linnasta, jos ei noita-akkaa heti paikalla annettaisi heidän käsiinsä.
Mutta unestaan juuri herännyt Martta-rouva ei antanut niinkään helposti
pelottaa itseään. Nuorena ollessaan oli hän ollut mukana paremmissakin
piirityksissä ja tiesi, ettei suurilla sanoilla linnoja valloiteta.
Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki, ajatteli älykäs rouva, ja antoi
sentähden ruveta keskustelemaan antautumisesta pyytäen samalla tietää,
mitä viholliset oikeastaan tahtoivat ja minkätähden he tahtoivat sitä,
mitä tahtoivat. Mutta sill'aikaa kaivettiin esille piiloistaan puoli
tusinaa ruosteisia pyssyjä, joilla linnan invaliidit varustettiin; nuo
kuusi vanginvartijaa saivat aseikseen nuijia ja keihäitä; annettiinpa
piioillekin käsky tarttua korentoihin, joista nuijasodan aikana moni
Flemingin ratsumies oli saanut surmansa. Näin varustettuna luuli
Martta-rouva jo voivansa keskeyttää kaikki sovinnon hieromiset. Hän
astui itse portin taa ja alkoi sen läpi saarnan, jossa ei sanoja
säästetty: -- Te häpeämättömät roistot, -- huusi urhakka eukko, --
vieköön piru teidät kattilaansa kiehumaan, te juopot rentut! Korjatkaa
luunne heti paikalla tahi, niin totta kuin minä olen Martta Ulfsparre,
annan minä teille patukasta, niin että pakarat soivat, te riiviöt ja
konnat, te päihtyneet porsaat, yöjuoksijat ja kunniattomat kelmit!

Patukka, joka oli rottingista palmikoitu ja jonka alinomaisia opetuksia
linnan väestö kyllä oli saanut kokea, ei nyt kuitenkaan tehnyt ulkona
oleviin odotettua vaikutusta. Ei liene myöskään yleisessä mellakassa
niin tarkkaan kuultu Martta-rouvan manauksia, sillä yhä vaan
ryskytettiin honkaista porttia, niin että se ulvahteli liitoksistaan.
-- Ulos noita-akka! -- huusivat hurjimmat ja muutamat olivat jo
alkaneet heittää sytykkeitä portin eteen.

Martta-rouvalla oli kaksi kömpelöä Kustaa I:n aikaista kanuunaa, joista
toista kutsuttiin Haukaksi, toista Kyyhkyseksi. Niiden viattomana
virkistyksenä oli jo kauan ollut ampua vastauslaukauksia laivoille,
jotka mereltä tullessaan tervehtivät linnaa, sekä juhlatiloissa,
niinkuin kuninkaallisten nimi- ja hääpäivinä, kuuluvalla äänellä
tulkita yleisen velvollisuuden tunteita. Nyt olivat tosin vallit
ulkopuolella silloista ainoaa suojustaa, tuota rautapiikeillä
varustettua lankkuaitaa, joten kanuunat olivat helpommin vihollisten
kuin piiritettyjen saatavissa. Mutta Martta-rouva oli arvannut oikein
olettaessaan, että kanuunanpauke valleilta sekä peloittaisi vihollista
että ilmoittaisi sotalaivalle ja kaupungille linnan hädänalaisesta
tilasta. Hän käski senvuoksi parin vanginvartijan hiipiä kanuunain luo,
ladata -- paljaalla ruudilla tietysti -- Haukka ja Kyyhkynen ja ampua,
jonka tehtyään heidän tulisi kiireimmitten peräytyä takaisin linnaan.

Tämän toimenpiteen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Huuto ja melu
lakkasivat yht'äkkiä ja Martta-rouva käytti tilaisuutta hyväkseen,
antaakseen ulkona oleville vielä uuden läksytyksen: -- Kuuletteko,
metsärosvot, -- huusi hän noustuaan tikapuille, niin että hänen
valkoinen yönuttunsa näkyi kuutamossa puoli kyynärää portin yli, --
jollette te siinä paikassa mene tiehenne kuninkaallisen majesteetin ja
kruunun linnasta, niin ammutan minä teidät kanuunoillani, niin ettei
jää riepuakaan päällenne, te sikahumalaiset räyhääjät! Ettekö tiedä,
että äkäinen koira joutuu suden suuhun, ja sen minä sanon, että minä
hakkautan teidät palasiksi, te rakkarit -- minä murennan teidät
mäskiksi ja heitän teidät sikojen...

Urhakka rouva ei kuitenkaan saanut lopettaa lausettaan. Joku tuolla
ulkona oli löytänyt maasta pilaantuneen nauriin ja nakkasi sen
kuutamossa paistavaa valkoista myssyä kohden niin taitavalla kädellä,
että se sattui keskelle Martta-rouvan otsaa. Hän oli pakotettu ensi
kerran elämässään antamaan suun vuoron toiselle ja vetäytymään pois.
Joukko räjähti hillittömään nauruun ja samalla oli Martta-rouvan
arvokin auttamattomasti mennyt heidän silmissään. Yhä rohkeammin
ryntäsi vihollinen porttia vastaan, saranat taipuivat, lankut
notkuivat, lopulta kaatui toinen puoli porttia kauhealla pauhulla
sisään, ja koko piirittäjäin joukko syöksyi linnan sisäpihaan.

Nyt olisi voinut lyödä vetoa, että Martta-rouva olisi pakoitettu
antautumaan. Mutta ei, nopeasti vetäytyi hän väkineen itseensä linnaan,
telkitsi oven ja asetti pyssymiehensä ikkunoihin, uhaten ampua
kuoliaaksi jokaisen, joka koetti tunkeutua sisään. Näin suuri uljuus
olisi muulloin milloin tahansa tehnyt vaikutuksensa, mutta tuo hälisevä
joukko ei kuullut eikä nähnyt mitään. Etumaiset alkoivat jo
löytämällään rautakangella jyskyttää teljettyä ovea...

Silloin alkoivat takimmaiset huutaa ja hälistä ja kun muutkin
katsahtivat taakseen, näkivät he, niin pitkälle kuin silmä kantoi
epäselvään kuutamoon, päätä pään vieressä ja pyssyä pyssyn vieressä.
Oli niinkuin olisi sota-armeija maasta kohonnut tyyten tuhoamaan kaikki
rauhan rikkojat, vai olivatko kaikki Korsholman kuolleet sankarit
nousseet aaveina haudoistaan kostamaan sitä väkivaltaa, jota tehtiin
heidän vanhalle linnalleen?

Ymmärtääkseen, mistä nuo lähenevät varjomaiset olennot olivat siihen
ilmaantuneet, on muistettava, että paljon lähiseudun kansaa oli
kokoontunut nostokkaiden lähtöä katsomaan. On myöskin mainittava, että
Isokyrön talonpoikaiskuningas oli jäänyt yöksi kaupunkiin arvattavasti
toivoen Maria Eleonoran miehiltä saavansa kuulla jotakin Bertelistä.
Sotamieskapakan palo ja meluavan joukon kulku Korsholmaan oli saanut
koko Vaasan jaloilleen ja kun Meri hengästyksissään juoksi isänsä luo,
rukoillen häntä pelastamaan vangittua neitiä, päätettiin kaikkialla
noudattaa hänen pyyntöään. Pohjalainen on pian valmis tappeluun ja kun
talonpojat saivat kuulla sotamiesten menettelystä heidän parasta
miestään, Perttilän isäntää kohtaan, heräsi heissä vanha sotamiesviha.
He unhottivat, että monen oma poika tai veli oli pukeutunut nostokkaan
takkiin, eivätkä voineet mitenkään jättää näin mainiota tilaisuutta
käyttämättä, kun sekä ihmisyyden nimessä että kuninkaan linnan
puolustukseksi saatiin antaa sotamiehiä selkään. He marssivat siis
Perttilän johtamina, noin sadan miehen suuruisena joukkona linnan
avuksi; ne aseet, jotka kuutamossa näyttivät keihäiltä ja pyssyiltä,
eivät olleet muita kuin tiepuolesta kiireesti temmatuita aidaksia ja
seipäitä, joita tavallisestikin käytettiin aseina paikkakunnan
suuremmissa kahakoissa.

Niin pian kuin sotamiehet huomasivat, että heitä ulkoapäin
ahdistettiin, koettivat he peittää hämmästyksensä huutoihin ja
uhkauksiin. Epävarmoina vihollisen miesluvusta alkoivat muutamat jo
ajatella pakoretkeä rautapiikeillä varustetun lankun yli; toiset
luulivat jo olevansa tekemisissä kokonaisen kummitusjoukon kanssa,
jonka tuo vieras noita-akka oli avukseen manannut, ja rohkeimpainkin
polvet alkoivat jo tutista. He selvisivät kuitenkii pian
erehdyksestään, kun kuulivat kummitusten puhuvan selvää Maalahden
ruotsia ja Isokyrön suomea. Kun ulkona oleva vihollinen oli päässyt
portin luo ja täyttänyt sen niin, ettei kukaan päässyt siitä ulos,
syntyi kuin yhteisestä sopimuksesta molemmin puolin hiljaisuus, jonka
kestäessä kuului kaksi ääntä, toinen jostakin linnan ikkunasta ja
toinen ulkovallilta, molemmat yht'aikaa.

-- Enkö minä jo sanonut teille, -- huusi Martta-rouva ikkunasta, --
enkö jo sanonut teille, juopporatit, että pitää miettiä seitsemän
kertaa päänsä ympäri, ennenkun sormensa pistää loukkuun, ja jos kettu
on tarttunut hännästään rautaan, ei auta muu kuin purra se poikki!
Suuri suu vaatii myös leveän selän ja pitäkää nyt hyvänänne, mitä
tulette saamaan!

Ja sen sanottuaan vetäytyi Martta-rouva pois ikkunasta, liekö pelännyt
pilaantuneita nauriita.

Valleilta tuleva ääni oli vanhan ukon vielä voimakas ääni, joka huusi
sotamiehille:

-- Tahdotteko heittää pois aseenne ja antaa meille johtajanne, niin
saatte muut palata rauhassa kotiinne. Ellette tahdo, niin tästä on
syntyvä tanssi, jonka vertaista ei Korsholmassa ole ennen nähty, ja me
kyllä pidämme huolen siitä, että viulut vinkuvat.

-- Vieköön saksansaakeli sinut, moukka! -- huusi linnan pihalta iloisen
kersantin Pentti Ristonpojan tuttu ääni. -- Kyllä minä opetan sinua,
blitz-donner-kreuz-Pappenheim, kehoittamaan rehellisiä sotapoikia
häpeälliseen antautumiseen. Eespäin, pojat, puhdistakaamme portin
edusta ja ajakaamme nuo roistot puuroansa popsimaan!

Onneksi ei kellään sotamiehistä ollut ampuma-aseita ja harvalla oli
miekkaakaan vyöllään, koska nostokkaille ei vielä oltu niitä uskottu.
Useimmilla oli, paitsi sammuvia kekäleitä ja aisankappaleita,
ainoastaan halkoja, joita olivat ohimennessään temmanneet
halkopinoista. Näin varustettuina ryntäsivät pihalla olijat porttia
vastaan.

Ensi yrityksessä saivat sotamiehet seipäistä ja aidaksista niin, että
heidän täytyi verisin päin vetäytyä takaisin. Mutta ennen pitkää tuli
tungos portissa niin suureksi, ettei voitu kättä käännähyttää, vielä
vähemmän sitä kohottaa tappeluun, ja nyt syntyi etumaisten kesken hurja
painiskeleminen, sill'aikaa kuin ulommaiset kummaltakin puolelta
tunkivat päälle ja lopulta litistivät etumaisia niin, ettei kukaan
kyennyt kättä eikä jalkaa liikahuttamaan ja joka hetki oltiin vaarassa
puristautua kuoliaiksi. Turhaan koettivat rautaiset käsivarret kaataa
kumoon vihollisia, turhaan leveät hartiat koettivat tunkeutua joukon
läpi. Lopulta tuli paino sisästä päin niin suureksi, että talonpoikain
etumaiset rivit hajaantuivat tai kaatuivat kumoon ja noin toinen puoli
sotamiehistä murtautui vallin ulkopuolella olevalle aukealle paikalle,
jotavastoin toinen osa uudelleen suljettiin linnan pihaan.

Nyt vasta päästiin todenteolla tappelemaan. Aseina käytettiin kepakoita
ja halkoja, piiskoja ja nyrkkejä. Annettiin siinä monta iskua, joka
paremmin olisi ollut paikallaan Isolanin kroaatteja vastaan,
osoitettiin siinä urhoutta, jota paremmin olisi tarvittu Saksanmaalla.
Sotamiesten miesluku oli suurempi, mutta kun se oli hajoitettuna
kahteen joukkoon, joutui se sen vuoksi pian epäjärjestykseen. Osa
nuoremmista nostokkaista pötki pakoon, toiset joutuivat tappiolle ja
piestiin pahanpäiväisiksi, toiset taas, nuo sotaan tottuneet, vanhat
sotamiehet, peräytyivät vallille, saadakseen selän suojaa ja
puolustautuivat hurjan rohkeasti. Voitto näytti nyt ehdottomasti
kallistuvan talonpoikien puolelle, mutta silloin syttyi taas tappelu
uuteen tuleen, kun portinvartijat, joista suurin osa oli kiivauksissaan
juossut valleille, työnnettiin rivakalla ryntäyksellä takaisin ja
vapautetut sotamiehet juoksivat toveriensa avuksi. Nämä saivat siitä
uutta rohkeutta ja ahdistivat talonpoikia kiihtyneellä raivolla; voitto
kävi taas epävarmaksi ja molempain kiukku kasvoi sitä mukaa, kuta
tasaväkisemmiksi tultiin.

Yli tämän meluavan ja huutavan, valittavan ja voitonriemuisen tappelun
tuoksinan paistoi hopeankirkas kuu niinkuin taivaan silmä, valaisten
rauhallisesti ja sovittavasti kaikkia maailman murheita ja tuskia.
Kaikki lehdet kimmeltivät kuutamossa; puiden lehvillä ja kosteassa
ruohikossa helmeili tuhannen tuhansia kastepisaroita; koko luonto
hengähteli sanoin selittämätöntä sopusointua; viileä tuulenhenki kulki
suurelta, kirkkaalta mereltä tullen yli rantaseutujen, loitolta kuului
mainingin yksitoikkoinen kohina kaukaisia kareja vastaan ja illan
tähdet kuvastelivat tummassa vedessä.

Kun linnan piha taas oli käynyt tyhjäksi, uskalsivat Martta-rouva ja
hänen apumiehensä käydä lähempää tarkastelemaan taistelua valleilla.
Tuo urhakka emäntä ei malttanut hänkään olla omalla tavallaan osaa
ottamatta kahakkaan, ja taas kuultiin hänen korkealla äänellä huutavan
talonpojille: -- Se on oikein, pojat, rummuttakaa päälle vaan, antakaa
palikkain pyöriä! Moni on saanut tanssia huonommankin soiton mukaan. --
Ja sotamiehille huusi hän: -- Olkoon terveydeksi, lapseni, pitäkää
hyvänänne illallinen, Korsholmassa tarjotaan mitä taidetaan! Älkää
yhtään hätäilkö, noita-akkanne on hyvässä turvassa, ja jos tarvitaan,
on Korsholmassa lukkoja ja säppiä teidänkin varallenne, roistot!

Onnen oikut ovat käsittämättömät. Näkyi olevan jossakin kirjoitettu,
että Martta-rouvan piti tulla valheesta kiinni ilonsa ylimmillään
ollessa ja kaikkien hänen varokeinojensa joutua häpeään. Sillä samalla
hetkellä nähtiin pitkä ja musta naisolento vallien korkeimmalla
kohdalla kuutamon valaisemaa yöllistä taivasta vasten.

Hämmästyksestä takertuivat sanat Martta-rouvan kurkkuun, kun hän tunsi
tuon olennon lukkojen taa telkeämäksi vangiksi. Kuinka Regina oli
voinut päästä lukittujen ovien ja suljettujen ikkunain kautta, se oli
hänelle niin selittämätön arvoitus, että häneenkin tarttui tällä
hetkellä usko vieraan tytön liitosta pimeyden valtain kanssa. Hän
unohti ruveta ottamaan kiinni pakolaista ja jäi odottamaan, että
suuret, mustat siivet kasvaisivat hänen hartioilleen ja hän
jättiläiskorppina lentäisi tiehensä. Lukija voi helpommin arvata asian
oikean laidan. Taistelun melu ja kanuunain laukaukset olivat kuuluneet
Reginan yksinäiseen kamariin. Joka hetki odotti hän jo pyöveleitään,
jotka veisivät hänet varmaan kuolemaan, ja niin ihanaa oli hänestä
kuolla marttyyrikuolema uskonsa tähden, että hänen levottomuutensa vain
kasvoi kasvamistaan, kun rähinä tuolla alhaalla ei lakannutkaan eikä
ketään kuulunut tulevaksi häntä noutamaan. Lopulta välähti hänen
haaveelliseen mieleensä ajatus, että pimeyden ruhtinas ehkä kadehtii
hänen ihanaa kohtaloaan ja että taistelu tuolla alhaalla on hänen
toimeenpanemansa, jolla hän tahtoo estää hänet kunniakkaasta kuolemasta
ja sen sijaan pakottaa hänet kuihtumaan vankilassa ilman voittoa ja
riemua. Hän muisti laulavan naisen neuvon, solmi yhteen lakanoita ja
huiveja ja laskeutui niitä myöten valleille ja oli ennen pitkää
kaikkien taistelevien nähtävänä.

Mutta niin pian kuin he keksivät tuon pitkän olennon tuolla ylhäällä
kuutamossa, valtasi heidät sama taikauskoinen pelko, joka äsken oli
kangistanut Martta-rouvan vikkelän kielen. Taistelu taukosi vähitellen
itsestään ja sitä kesti enää vain etäisemmillä paikoilla; ystävä ja
vihamies joutui saman kauhun valtaan ja lähinnä valleja syntyi niin
suuri hiljaisuus, että sinne kuului meren kaukainen kohina.

Ja silloin puhui neiti Regina äänellä niin kuuluvalla ja heleällä, että
jos hänen ruotsinpuheensa ei olisi ollut niin outoa, kaikki ympärillä
seisovat olisivat ymmärtäneet, mitä hän sanoi. -- Te Belialin lapset,
-- sanoi hän ensin vähän värähtelevällä, mutta sitten lujalla ja
rauhallisella äänellä, -- te vääräuskoiset, miksi viivyttelette
henkeäni ottamasta? Tässä seison minä aseetonna, suojatonna, korkea
taivas pääni päällä ja maa ja meri jalkojeni juuressa, ja sanon teille:
teidän Lutherinne oli väärä profeetta; ei ole mitään autuutta paitsi
yhteisen, oikeauskoisen, katolisen kirkon helmassa. Kääntykää sentähden
pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten puoleen sekä tunnustakaa paavi
Kristuksen jälkeläiseksi maan päällä, niinkuin hän toden totta onkin,
että hän torjuisi päänne päältä Pyhän Yrjänän miekan, joka jo on
kohotettu teitä tuhoamaan. Minut voitte tappaa, minä kuolen kernaasti
uskoni oikeuden vuoksi; tässä minä olen, miksi viivytte? Lyökää minua,
minä nauran teille, te vääräuskoiset; minä ylenkatson teidän uskoanne!

Oli neiti Reginan onni, etteivät hänen sanojaan ymmärtäneet ne, joille
ne puhuttiin. Sillä niin suuri oli luterilaisuuden voima tänä kuohuvana
aikana, jolloin valtakunnat ja kansat sen hyväksi uhrasivat onnensa ja
elämänsä, että halvin ja typerinkin hehkui palavaa intoa ja sokeaa
vihaa paavia ja hänen miehiään vastaan -- minkä karkeat, mutta
luonnontuoreet vanhat virsikirjamme yllin kyllin osoittavat. Olisipa
vain tämä väkijoukko, olivatpa sitten talonpoikia tai sotamiehiä,
kuullut Reginan paavia ylistelevän ja sanovan Lutheria vääräksi
profeetaksi, armotta olisi se repinyt hänet palasiksi. Nyt sitävastoin
suhisivat nuoren neidon sanat kuin oudot äänet heidän ohitsensa; he
näkivät vain hänen rauhallisen ryhtinsä, ja se kunnioitus, jota rakkaus
ja onnettomuus aina herättävät, vaikutti tuohon äsken niin kiihkoiseen
laumaan sen, että he seisoivat siinä epätietoisina, mitä heidän
oikeastaan olisi ajatteleminen ja tekeminen. Turhaan odotti Regina taas
kuolemaansa. Hän astui alas valleilta, meni peloissaan väistyvää
joukkoa vastaan, jokainen näki, että hän oli täydellisesti turvaton.
Mutta kuitenkaan ei kukaan uskaltanut kohottaa kättään häntä
vangitakseen. -- Ei se ole ihmisen luuta ja lihaa tuo, se on varjo, --
virkkoi muuan vanha vöyriläinen. -- Kuun näen hänen lävitsensä
paistavan.

-- Se nyt äkkiä nähtäneen, -- huusi muuan pörröinen ilmajokelainen ja
laski jotenkin raskaasti karhean kätensä Reginan hartioille. Hetki oli
ratkaiseva. Nuori neitonen käännähti päin ja katsoi miestä kasvoista
kasvoihin noilla tummilla, syvillä ja loistavilla silmillään, niin että
tämä kummallisen tunteen valtaamana veti kätensä pois ja luikki
häpeissään tiehensä. Häntä seurasivat useat muutkin lähinnä,
seisoneista. Ei kukaan voinut selittää noiden mustien, kuutamossa
kiiltelevien silmien salaperäistä voimaa, mutta kaikki sen tunsivat.
Hetken kuluttua oli paikka Reginan ympärillä tyhjä, taistelu oli
lakannut ja vihdoin viimeinkin saapunut vartijaväki lopetti mellakan
vangitsemalla uppiniskaisimmat.

Mutta vielä kauan jälkeenpäinkin kesti tuota nuijasodan synnyttämää
kilpailua talonpoikien ja sotamiesten välillä, uutteran _auran_ ja
voittoisan _miekan_ välillä, joista toinen on aina ollut Suomen kunnia,
ja joista toinen tähän aikaan lensi tupestaan kesyttämään itseään
Rooman keisaria.

Reginasta sanottakoon tällä kertaa vain, että hän vastustelematta,
vaikkakin haikeasti huoaten kadotettua marttyyrikruunuaan, antoi viedä
itsensä takaisin pimeään, yksinäiseen vankihuoneeseensa. Mutta Perttilä
palasi tyttärineen Isokyröön, isä mietiskellen sukunsa tulevaa
suuruutta, tytär entisiä iloja ajatellen. Meidän on muistettava, että
kaikki tämä tapahtui kahden päivän kuluessa kesällä v. 1632, siis ennen
Kustaa Aadolfin kuolemaa, josta ensimmäisen kertomuksen alussa on
kerrottu.

Kului päiviä ja kuukausia ja ihmisten kohtalot vaihtelivat, mutta
siivekkään sanan tulee lennostaan lakata ja vaieta vastaisia hämyhetkiä
odottaessaan. Sillä välskärin kertomus kesti, niinkuin kestää lasten
ilo tai suru, yhden illan -- käyden lyhyeksi niille, jotka sitä
kuuntelivat ystävinä, pitkäksi ehkä muille. Mutta ei koskaan katkennut
tarinan lanka keskeltä kahtia, etteivät nuoret ja vanhat olisi
ajatelleet: pian saamme kuulla lisää. Se täytyi välskärin aina luvata.
Paljo onkin hänellä vielä kertomatta kahden suvun kohtaloiden
vyyhdestä, joka vasta on puoleksi keritty, mutta jota varmaankin vielä
keritään, joskaan ei loppuun, niin ainakin "pasmaan" merkiksi siitä,
että lanka on niin pitkä kuin pitääkin.



VÄISKÄRIN KOLMAS KERTOMUS.

TULI JA VESI.



Kun välskärin utelias kuulijakunta taas kokoontui, oli noin kuusi
kuukautta kulunut siitä, kun viimeksi oli oltu yhdessä. Oli näet
sattunut tapaus vanhalle Bäckille. Itsekullakin on keppihevosensa. Ja
Bäck oli vanhoilla päivillään alkanut rakastaa muutamanlaista
mukavuutta; hänellä oli ulkovinnillä jotenkin suuri pussi täynnä
höyheniä, joita hän syksyisin ja keväisin hankki ampumaretkillään.
Mutta mihinkä noita höyheniä käytettiin, sitä ei kukaan käsittänyt; kun
sitä häneltä kysyttiin, saattoi hän vastata: -- minä aion tehdä
niinkuin Posse teki Viipurin pamauksessa: jos Suomi tulee hätään,
kiipeän minä torniin ja pudistan höyheneni ilmaan, niin että siitä
syntyy yhtä monta sotamiestä kuin oli pussissa höyheniä.

-- Veli puhuu kuin hanhen päästä, -- virkkoi kapteeni Svanholm,
postimestari. -- Parempaa puuta tarvitaan sotamiehen tekoon tänä
aikana. Vai luuleeko veli meitä kananpojiksi?

-- Minä tiedän, -- lisäsi välskäri, kun kapteeni aikoi jatkaa, -- minä
tiedän, mitä veli tahtoo sanoa: veljellä oli siivet Karstulassa.

Eräänä kauniina huhtikuun päivänä lähti välskäri ampumaan lintuja
kuvilta. Toverinaan oli hänellä vanha, toissilmä korpraali, Ritsi
nimeltään, s.o. Fritz; nuorena ollessaan oli hän kisällinä kuljeksinut
aina Saksanmaalla saakka, tuomatta sieltä tullessaan kuitenkaan muuta
kuin saksalaisen nimensä. Jäät olivat vielä paikoillaan, mutta
avannoita oli jo kaikkialla; ukot luovailivat jään reunaa pitkin ja
ampuivat välistä, mutta huonosti he ampuivat ja heikko oli heidän
näkönsä. Silloin tapahtui eräänä aamuna, että Bäck luuli näkevänsä
kaksi kaunista sorsaa ulkojään reunassa, jonne voitiin tulla ainoastaan
pitkän kierroksen tekemällä. Hän lähti liikkeelle ja kun pääsi perille,
olivat sorsat vielä paikoillaan. Hän hiipi niin lähelle kuin uskalsi,
tähtäsi ja ampui ... ja näyttivät sorsat hiukkasen pudistelevan
höyheniään, mutta paikaltaan ne eivät hievahtaneet. Sitkeähenkisiä
pakanoita, ajatteli Bäck, kumartui, latasi pyssynsä uudelleen ja ampui
vielä kerran kolmenkymmenen askelen matkalta. Samalla menestyksellä.
Vähän häpeissään hiipi ampuja lähemmä ja huomasi nyt ampuneensa omia
kuviaan, jotka tuuli hänen huomaamattaan oli kantanut jään sisäreunalta
sen ulkoreunalle.

Nyt aikoi vanha herra lähteä saalineen paluumatkalle, mutta ei
päässytkään. Tuuli oli irroittanut sen jään, millä _hän_ seisoi, siitä,
millä Ritsi seisoi, ja ajoi nyt irtonaista lauttaa merelle.
Surumielisinä katselivat ukkoset toisiaan kukin lautaltaan; väliä ei
ollut täyttä kymmentä syltä, ja kuitenkaan ei korpraali voinut auttaa
herraansa ja mestariaan, sillä venettä ei heillä ollut. Bäck ajautui
hitaasti, mutta varmasti ulapalle. -- Hyvästi nyt, kumppani! -- huusi
välskäri. -- Sano terveisiä Svenoniukselle ja Svanholmille, että minun
testamenttini on oikeanpuolisessa lukitussa piirongin laatikossa. Sano
heille, että soitattavat minulle sielukelloja sunnuntaina. Hautausta ei
teidän tarvitse puuhata, siitä pidän itse huolen.

-- Jumala siunatkoon! -- huusi korpraali vastaan, pyyhkäsi nuttunsa
liepeen nurealla puolella toista silmäänsä ja lähti hiljalleen ja
tyynesti kävelemään rantaan päin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nyt on kuitenkin tuon kunnon pikkukaupungin kunniaksi sanottava, että
välskärin muut ystävät eivät olleet läheskään niin kylmäverisiä kuin
korpraali. Postimestari kiroili ja pauhasi, koulumestari lähti
poikiensa kanssa liikkeelle ja vanha isoäiti lähetti pari reipasta
luotsia vakavissa veneissään etsimään välskäriä jäiden seasta. Koko
kaupunki tuli liikkeelle, siellä meluttiin ja juostiin, ja ne, jotka
melusivat ja juoksivat, saivat kaikista vähimmän aikaan. Kaksi päivää
kului eikä mitään uusia kuulunut; kolmantena päivänä palasivat luotsit
takaisin, mutta saalistaan eivät he olleet tavoittaneet. Päätettiin
että välskäri oli mennyttä miestä ja herettiin häntä hakemasta.
Kaupungissa syntyi vilpitön suru, sillä tuollainen vanha kapine kuin
ukko Bäck -- kaikkien setä ja kaikkien uskottu -- oli yksi noita
pikkukaupungin kotihaltioita, joita ilman ei luultu yleisen hyvän
voivan viihtyä. Mutta mitä tehdä? Kun ei vielä kolmanteenkaan pyhään
mennessä tuon onnettoman linnustuksen jälkeen ollut kuulunut
risahdustakaan välskäristä, soitettiin hänelle sielukellot; samalla
luettiin hänelle saarnatuolista kaunis kiitos, jonka Svenonius oli
kirjoittanut ja joka oli koristettu sekä latinalaisilla että
heprealaisilla korulauseilla. Kaupungin hyvinymmärtäväinen maistraatti
määräsi päivän ja hetken tuon noin odottamattomasti hukkautuneen
toverin jälkeen toimenpantavaa kalunkirjoitusta varten.

Toivon kuitenkin, että ne arvoisat lukijani, jotka ovat huomanneet
tämän todenmukaisen kertomukseni päällekirjoituksen, eivät vielä ole
minuun aivan pahenneet. Olisihan ikävää, jos välskäri vaikenisi juuri
nyt, kun Regina-neiti vielä istuu Korsholmassa Martta-rouvan kovan
komennon alla ja Bertel vuotaa verta haavoistaan Lützenin
tappotanterella. Ja mitä tulisi helläluontoisesta Meristä, mitä
Isokyrön talonpoikaiskuninkaasta ja niin monesta muusta merkillisestä
henkilöstä tässä kertomuksessamme? Mutta rauhoittukaamme, välskäri on
ollut kummemmissakin seikkailuissa eläessään, eikä hän ole turhanpäiten
syntynyt samana päivänä kuin Napoleon.

Kaikki oli valmiina kalunkirjoitusta varten. Aivan harvinainen
järjestys vallitsi Bäckin ullakkokammarissa ja siellä oli tapahtunut
jotakin aivan merkillistä: siellä oli lakaistu ja lattia pesty. Kaikki
kapineet olivat ihmeellisessä järjestyksessä: matka-apteekki oli
tomutettu, lintujen kuvat olivat asetetut kaikki rinnakkain yhteen
riviin ja munakokoelman salaisuudet oli paljastettu kaikkien
katseltaviksi. Hopeapäinen kävelykeppi seisoi juhlallisen näköisenä
nurkassa, vanha irtotukka riippui miettiväisenä naulallaan, ja Bäckin
piirongin kaikkein pyhimmät, nuo vaalenneet hiussuortuvat muinaisilta
ajoilta, oli vedetty päivän valoon ruplissa ja kopeekoissa
arvosteltaviksi, vaikkeivät ne varmaankaan suuriin summiin nousseet.
Kaikki oli, kuten sanottu, valmiina, virkanaamainen raatimies oli
istuutunut kuluneen tammipöydän ääreen, jossa nyt puhdas karttapaperi
komeili sillä paikalla, missä välskäri säilytti nikkarikapineensa,
kirjuri istui vastapäätä raatimiestä ja teroitteli kynäänsä, ja vanha
iso-äiti oli talon emäntänä saapunut vesissä silmin ilmoittamaan Bäckin
tavaroita, koska tuolla vanhalla miehellä ei ollut muitakaan omaisia
tai sukulaisia.

Yksi kapine oli kuitenkin vielä koskematta jä tutkimatta, nimittäin tuo
kulunut, hylkeennahkainen kapsäkki välskärin sängyn alla. Raatimies
silmäili sitä tuon tuostakin arvaillen, miten suureksi nousisi hänen
prosenttinsa vainajan perinnöstä, mutta mitä tuo kapsäkki sisältäisi ja
kuka oikeastaan tulisi sen perimään, sitä ei kukaan tiennyt.

Nyt tuli toimituksen alkaa. Svanholm ja Svenonius oli
kutsuttu arviomiehiksi. Raatimies rykäisi pari kertaa, asetti
kasvonsa virkamiehen ryppyihin, avasi suunsa ja alkoi: -- Koska
hyvinymmärtäväisen maistraatin tietoon on tullut, että entinen korkean
kruunun välskäri, Andreas Bäck nimeltään, harjoittaessaan linnunammuntaa
lintuja vastaan meren jäällä, on tähän jäähän tapaturmaisesti kuoleman
kautta kadonnut, ja niin muodoin, vaikkei ruumiillisesti löydettynäkään,
kuitenkin hengellisesti oikein ja lain mukaan todenmukaisesti kuollut
on...

-- Pyytäisin nöyrimmästi saada ilmoittaa tyytymättömyyteni! -- kuului
samassa ääni ovesta, ja sen äänen vaikutus oli ihmeellinen.
Hyvinymmärtäväisen maistraatin edustaja hölmistyi sanattomaksi, hänen
tukkansa pyrki korkeutta kohti ja hänen kaunopuheinen kielensä takertui
ensi kerran elämässään suulakeen kiinni. Kirjuri, jota sihteeriksi
kutsuttiin, karkasi pystyyn kuin raketti ja iski päänsä seinään sysäten
mennessään kumoon oppineen herra Svenoniuksen, joka oli hiukan
vähäkuuloinen eikä ollut kuullut tuota outoa ääntä yhtä vähän kuin hän
ollenkaan käsitti, mikä oli syynä syntyneesen häiriöön. Pahimmin kävi
kuitenkin urhoolliselle Svanholmille; olisi voinut vannoa, ettei hän
Karstulassakaan ollut niin kovaa kokenut. Hän valahti kalpeaksi kuin
lakana ja koetti turhaan komentaa uppiniskaista oikeata jalkaansa
tekemään käännöstä vasempaan. Ainoastaan vanha isoäiti säilytti
jotakuinkin mielenmaltiinsa, asetti lasisilmät nenälleen, astui
päättävästi tulijaa vastaan ja pudisti moittivasti päätään, niinkuin
olisi tahtonut sanoa (jota ei kuitenkaan sanonut), että on sopimatonta,
että ruumiit kulkevat avossasilmin.

Mutta vanha Bäck -- sillä kukapa muukaan se olisi voinut olla -- ei
pelästynyt. Hänen tunteensa olivat aivan toista laatua. Nähdessään
vanhan kamarinsa näin hävyttömästi puhdistetuksi, kallisarvoiset
kapineensa noin rohkeasti järjestetyiksi, ja hyvinymmärtäväisen
maistraatin täydessä toimessa asiain kanssa, jotka Bäckin mielestä
eivät sille ensinkään kuuluneet, joutui hän helposti ymmärrettävistä
syistä oikeutetun vihan valtaan, tarttui virkakuntien edustajia niskaan
ja heitti heidät kumpaisenkin toisen toisensa perästä ovesta ulos.
Sitten tuli veli Svenoniuksen vuoro, jota ei säästetty enemmän kuin
muitakaan, ja lopuksi myöskin veli Svanholmin, joka hänkin, ennenkun
sai sanan suustaan, kieri alas ullakon portaita. Kaikki tuo tapahtui
kerta käden käänteessä. Nyt oli vain vanha isoäiti jäljellä. Ja kun
Bäck kohtasi vanhuksen moittivat katseet, tointui hän heti ja häpesi.
-- No, no, -- sanoi hän, -- no, no, serkku, älkää panko pahaksenne,
minä opetan nuo luudat ja rievut saamasta pahaa siivoa huoneeseeni ...
olkaa hyvä ja istukaa, serkku. Suuttuisihan tuosta kivikin tuommoisia
tyhmyyksiä nähdessään. Katsos noita konnia, kun ovat pesseet lattian ja
tomuttaneet kaikki lintuni; sehän on hävytöntä!

-- Hyvä serkku, -- keskeytti isoäiti, joka oli samalla sekä suuttunut
että iloinen, -- kaiken tuon olen minä tehnyt; me olimme kaikki siinä
varmassa luulossa, että serkku oli hukkunut.

-- Vai hukkunut! -- mutisi välskäri. -- Mutta minä sanon, ettei pahuus
maailmasta niin pian katoa. Kyllähän minä purjehdin kolme kokonaista
päivää sen kurjan jääpalasen päällä. Eikähän minulla juuri ollut
katettua pöytää eikä valmistettua sänkyä, mutta hiljalleenhan tuo meni.
Olihan minulla luotipyssy mukanani ja sillä minä ammuin hylkeen, joka
tuli liian likelle. Rasvainen se oli, mutta hätä keinon keksii,
ajattelin; tulta minulla oli ja oli suolojakin; ja niin minä tein
roihun metsästyslaukustani ja paistoin pihvin itselleni sitä ruudilla
maustaen. Neljäntenä päivänä pysähtyi lauttani kiintonaiseen jäähän
toisella puolella Pohjanlahden ja minä marssin maihin. Nyt on aika
lähteä tallustelemaan kotipuoleen ajattelin minä. Myin pyssyni ja
lähdin kelirikossa taipaleelle. Ja sen minä sanon teille, hyvä serkku,
että kamariani teidän ei olisi tarvinnut näin epäkuntoon laittaa, jos
eivät ruotsalaiset olisi kohottaneet kyytirahaansa neljää vertaa
suuremmaksi entisestään. Ennenkuin pääsin Haaparantaan, oli jo
matti kukkarossa. Silloin ajattelin minä: nyt välitän viisi
lääkintähallituksesta, ja aloin matkaa tehdessäni harjoittaa vanhaa
tointani suoniraudallani ja _essentia dulciksella_, niin että kaikki
akat ... onneksi olkoon, serkku taisi aivastaa ... niin että akat
luulivat entisten aikain taas palanneen takaisin. Niukuin naukuin
pääsin minä sillä tavalla perille ... vaikka vähän liian myöhään,
niinkuin näen, mutta kuitenkin tarpeeksi ajoissa heittääkseni
kutsumattomat perilliseni pellolle.

Niinkuin näkyy oli välskärin vaikea antaa ystävilleen anteeksi sitä,
että he olivat häirinneet häntä hänen rauhoitetuilla aloillaan. Sen hän
kyllä olisi voinut antaa anteeksi, että he olivat anastaneet hänen
aarteensa ja hänen nimeään loukanneet; mutta että he sen lisäksi olivat
siivonneet hänen kamarinsa, sitä ei hänen mielestään jalomielisinkään
mies maailmassa voinut kärsiä! Vasta vähitellen taukosi myrsky vanhan
isoäidin riitoja sovitellessa, ja niin koitti taas se päivä, jolloin
sovintojuhlaa vietettiin uudella kertomuksella, joka tässä alempana
seuraa. Tosinhan oli vielä niitä typeriä ihmisiä, jotka katselivat
välskäriä kuin kuolleista noussutta kummitusta; tosinhan maistraatti
yhä vielä epäili, oliko välskärillä enää oikeutta elämään, kun hän
kerran virallisesti oli kuolleeksi julistettu; tosinhan postimestari
vielä tuhannen tulimmaisesti kiroili pakottavaa selkäänsä, jossa näkyi
merkkejä veli Bäckin ylösnousemiskohtauksesta; tosinhan vielä veli
Svenoniuskin päivitteli sitä reikää, joka oli tullut hänen
kaksikymmenvuotiseen hännystakkiinsa, minkä hän juhlan kunniaksi oli
pukenut päälleen. Mutta isoäiti hymyili yhtä lempeästi kuin ennenkin,
Anna Sofia oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja yhtä vallattomia
olivat pienokaiset -- ja niinpä haihdutti päiväpaiste usvapilvet ja
taivaanranta valkeni kuunneltaessa kertomuksia vangitun neiti Reginan
kohtaloista.



TULI JA VESI.


Hyvät ystäväni, alkoi välskäri, -- teistä voi ehkä tuntua oudolta, että
olen pannut tämän tarinani nimeksi "Tuli ja Vesi". Mitä oli kuninkaan
sormus ja kuinka miekka ja aura ovat taistelleet keskenään, sen
käsittää jokainen päätään vaivaamatta. Mutta nyt varmaankin joku
ajattelee, että minä aion kertoa teille jotakin luonnontieteellisiä
asioita, koska otan elementeistä puhuakseni. Hyvähän olisi niinkin,
sillä minä pidän luontoa suuressa kunniassa, mutta olen minä kuitenkin
sitä mieltä, että kertomuksessa on ihminen pääasia. Jos katselemme
maalauksia, voimme herttaisella ystävyydellä silmäillä hedelmätauluja,
lintutauluja ja maisemia, mutta ne taulut, joissa kuvataan kauniita
ihmisiä ovat kuitenkin aivan toista. Sanon sen vuoksi heti paikalla,
etten aio kertoa tulipaloista enkä vedenpaisumuksista; kertomukseni
nimi tulee siitä, että ihmisluonto välistä on merkillisesti elementtien
kaltainen, milloin tulen, milloin veden, milloin taas keveän ilman
kaltainen. Aion kertoa neljästä henkilöstä, joista toiset kaksi
kuuluvat ensimmäiseen luokkaan, toiset kaksi taas jälkimmäiseen. Sillä
ei kuitenkaan ole sanottu kaikki se, mitä voitaisiin sanoa, sillä
kaikilla nimillä on se vika, että ne ilmaisevat vain yhden puolen
monista. Olin myöskin aikonut nimittää kertomukseni "Vaakunamerkiksi",
mutta luovuin siitä, kun huomasin, että sitä yhtä hyvin voitaisiin
sanon "Kirveeksi". Olisin myöskin voinut pelästyttää teitä tuolla
pöyristyttävällä nimellä "Kirous" -- mutta kun oikein ajattelin,
huomasin että "Siunaus" olisi yhtä hyvä nimitys. Sen vuoksi saatte nyt
tyytyä elementteihin; olen nyt sanonut, mitä tarkoitan, lopun saatte
itse arvata.



1. SAALIS TAISTELUTANTERELTA.


Uutta juttua aloittaessamme on meidän ensiksi muistettava, että koko
tuo välillä oleva kertomus miekasta ja aurasta tapahtui ennen Lützenin
tappelua, josta kerrottiin ensimmäisen kertomuksen "Kuninkaan
sormuksen" lopussa. Kun nyt palaamme Lützeniin marraskuun 6. p:nä 1632,
niin saatamme hetkeksi unohtaa, että "Miekkaa ja auraa" ollenkaan
on ollut olemassa ja kuvailla mielessämme seisovamme suuren
sankarikuninkaan verisen paarin ääressä, kun hänet tappelun jälkeisenä
päivänä palsamoitiin Meuchenin kylässä.

Oli ihanaa, mutta samalla hirvittävää nähdä, kun Pappenheim teki
hyökkäyksensä suomalaisia vastaan Rippach-puron itäpuolella.
Rautapukuiset, vastustamattomat kyrassierit karkasivat Stålhandsken
kimppuun; kaikki horjui ja ruhjoutui tuon musertavan hyökkäyksen alla,
suomalaisten hevoset, jotka samoin kuin heidän isäntänsäkin olivat
aivan uupuneita pitkän taistelun vaivoista, kaatuivat selälleen. Mutta
Stålhandske kokosi heidät uudelleen, asetti miehen miestä, hevosen
hevosta vastaan, viimeiset voimat ponnistettiin, kuolemasta ei kukaan
välittänyt; ystävät ja vihamiehet sekautuivat toisiinsa verisessä
temmellyksessä. Siinä kaatui Pappenheim, siinä kaatuivat hänen
uljaimmat miehensä; puolet Stålhandsken ratsumiehistä sotkeutuivat
hevosten kavioihin, ja yhtä kaikki kesti raivoisaa taistelua hämäriin
saakka. Stålhandsken sivulla ratsasti Bertel, ja niin tapahtui, että
hän kohtasi Pappenheimin. Kovin heikko oli kaksikymmenvuotiaan
nuorukaisen käsivarsi tätä teräksestä tehtyä käsivartta vastustamaan;
urhoollisen sotamarsalkan pitkä miekan isku sattui nuorukaisen kypärään
niin suurella voimalla, että maailma musteni Bertelin silmissä ja hän
meni tainnoksiin. Kaatuessaan tarttui hän tietämättään uskollista
Lappiaan harjaan ja Lappi laukkasi tiehensä laahaten perässään
isäntäänsä, jonka toinen jalka oli jalustimessa kiinni ja kädet
puristivat suonenvedon tapaisesti harjasta.

Kun Bertel avasi silmänsä, näki hän vain pilkkoisen pimeää ympärillään.
Hämärästi muisti hän kuuman kahakan seikkailut, joista viimeinen oli
se, että Pappenheim heilautti miekkaansa hänen päänsä päällä. Hänen
mieleensä johtui ajatus, että hän ehkä oli kuollut ja lepäsi nyt
haudassaan. Hän koetteli kädellään sydämensä kohtaa, se sykki vielä;
hän puri sormeaan, ja tunsi siihen koskevan. Hän käsitti vielä
elävänsä, mutta miten ja missä, sitä oli hänen mahdotonta arvata. Hän
ojensi kätensä ja sai siihen muutamia oljenkorsia. Hänen kupeellaan oli
kosteata maata, pään päällä tyhjää ilmaa. Hän koetti nousta ylös, mutta
hänen päänsä oli raskas kuin lyijypallo; siinä oli vielä muisto
Pappenheimin miekasta.

Silloin kuuli hän läheltänsä äänen, joka puoleksi valittaen puoleksi
uhaten virkkoi:

-- Tuhannen tulimmaista! Ei tilkkaakaan viiniä! Saakelin valloonit,
ovat varastaneet taskumattini, rosvot. Hoi, tänne jokunen, olitpa
vaikka turkkilainen; kunhan tuot pisarankaan viiniä, sanon sinua
veljekseni, vaikk' olisit juutalainen, hoi!

-- Onko se Larsson? -- virkkoi Bertel heikolla äänellä, sillä hänenkin
kieltään kangerteli polttava jano.

-- Mikä maan myyrä se on, joka siellä nimeäni kuiskaa? -- virkkoi sama
ääni pimeässä. -- Hei, pojat, suitset höllälleen ja kannukset jalkaan!
Kun olette laukaisseet pistoolinne, heittäkää ne hiiteen ja iskekää
miekalla! Hakatkaa heitä kalloon, noita roistoja, listikää kuin
nauriita! Peitotkaa, jauhakaa möyhyksi! Kuningas on kaatunut... Raivo
ja riemu! ... semmoinen kuningas ... nyt veri vuotakoon! Nyt kuollaan,
mutta ensin kostetaan. Kas niin, pojat, hurraa ... eespäin pohjalaiset!

-- Larsson! -- virkkoi Bertel uudelleen, mutta toveri ei kuullut. Hän
oli houreissaan yhä vievinään suomalaisia poikiaan vihollista vastaan.

Hetken kuluttua tunki säde myöhäisen syysaamun valoa sen kurjan vajan
ikkunasta, jossa Bertel oli. Hän voi nyt erottaa oljet, jotka oli
paljaalle maalle levitetty, sillä vaja oli ilman lattiaa ja oljilla
makasi kaksi miestä uneen vaipuneena.

Ovi aukeni ja pari parrakasta, julman näköistä miestä astui sisään.
Säälimättä kolhasivat he nukkuvia pyssyn perällä ja huusivat alasaksan
murteella: -- Ylös! Lähtötorvea soitetaan! -- Ja tuvan ulkopuolelta
kuuluivat nuo ratsumiehille tutut torven toitotukset, joilla siihen
aikaan tavallisesti annettiin merkki liikkelle lähtöön.

-- Antaisin seivästää itseni kuin sammakon -- mutisi toinen miehistä
tyytymätönnä -- jos käsittäisin, mitä korkea-arvoinen isä tekee noilla
uskottomilla koirilla. Olisi hän yhtä hyvin voinut heti kohta passittaa
heidät heidän herransa ja mestarinsa paholaisen valtakuntaan.

-- Pässinpää -- vastasi toinen -- etkö tiedä, että kerettiläiskuninkaan
kuolemaa tullaan Ingolstadtissa viettämään komeilla menoilla.
Korkea-arvoinen isä aikoo juhlan kunniaksi polttaa loistavat
ilotulitukset.

Nukkuneet olivat heränneet ja Bertel tunsi nyt toisen heistä pieneksi,
paksuksi Larssoniksi ja toisen omaksi palvelijakseen Pekaksi. Mutta
selityksiin ei ollut aikaa. Kaikki kolme talutettiin ulos, sidottiin ja
sullottiin maalaisvaunuihin, jonka jälkeen tuo pitkä haavoitettujen ja
kuormaston jono hiljalleen lähti liikkeelle kroaattien vartioimana.

Bertel käsitti nyt, että hän oli tovereineen joutunut keisarillisten
vangiksi. Kohta selvisi hänen muistonsa ja toisilta sai kuulla, miten
kaikki oli tapahtunut. Kun hänen uskollinen Lappinsa tunsi suitsien
olevan irrallaan, laukkasi hän tiedottoman isäntänsä kanssa takaisin
leiriin. Mutta leiriä olivat muutamat kroaatit parhaillaan ryöstämässä,
ja kun he näkivät ruotsalaisen upseerin puolikuolleena laahaavan
hevosensa kupeella, ottivat he hänet mukaansa runsaiden lunnaitten
toivossa. Kun Pekka ei tahtonut jättää isäntäänsä, joutui hänkin
samalla kertaa vangiksi; Larsson oli taas pappenheimiläisten hyökätessä
urjennut liian kauaksi vihollisten sekaan, saanut keihäästä piston
olkapäähänsä ja toisen iskun käteensä, ja kun ei enää voinut murtautua
läpi, vei vihollisten virta hänet mukanaan. Kuka oli päässyt voitolle,
sitä ei Larsson varmuudella voinut sanoa. Oli jo kolmas päivä tappelun
jälkeen; oli kuljettu etelää kohti kokonainen vuorokausi levähtämättä,
ja sitten oli muutamiksi tunneiksi pysähdytty autioon, ryöstettyyn
kylään.

-- Kirotut koirat! -- huudahti pikkuinen kapteeni, jonka hyvä tuuli ei
haihtunut edes tärisevässä maalaisvaunussa, -- kun eivät vain olisi
varastaneet taskumattiani, niin olisimme saaneet kaikki tässä tyhjentää
maljan Suomen kunniaksi. Mutta nämä kroaatit ovat rosvojoukkoa, joiden
rinnalla meidän mustalaiset ovat viattomia kuin enkelit. Tahtoisin
mielelläni ripustaa heitä pari sataa hirsipuuhun Korsholman valleille
niinkuin hameita luhdin seinämille.

Kuljettiin vielä kolme tai neljä päivää, levähdettiin silloin tällöin,
mutta vangit, jotka nuoriensa vuoksi eivät voineet auttaa toisiaan,
kärsivät kovia tuskia huonosti sidotuista haavoistaan. Alussa
kuljettiin puti puhtaaksi ryöstetyn maan läpi, jossa vain suurella
vaivalla saatiin mitään syötävää tai juotavaa ja jonka väestö
kaikkialla pakeni pelättyjen kroaattien tieltä. Mutta kohta saavuttiin
varakkaampiin seutuihin, joissa katolismielinen väestö tuli näkyviin,
joskaan ei muuta varten, niin ainakin kirotakseen kerettiläisiä ja
riemuitakseen heidän kuninkaansa kuolemasta. Koko katolinen maailma
riemuitsi heidän kanssaan. Madridissa pantiin toimeen loistavia
näytelmiä, joissa Wallenstein, Pyhä Yrjänä, voitti lohikäärmeen, Kustaa
Aadolfin.

Seitsemän päivän vaivalloisen matkan jälkeen ajoivat vaunut
iltamyöhällä natisevan nostosillan yli ja pysähtyivät ahtaalle linnan
pihalle. Vangitut suomalaiset, jotka olivat aivan voivuksissa
haavoistaan, saatettiin rikkinäisiä portaita myöten puoliympyrän
muotoiseen tornikammioon. Bertelistä tuntui kuin hän olisi nähnyt tämän
paikan ennenkin, mutta pimeän ja oman heikkoutensa vuoksi ei hän voinut
erottaa ympärillään olevia esineitä. Yön tähdet tuikkivat sisään
rautaristikoiden välitse, vangeille annettiin virvoitukseksi
pikarillinen viiniä, ja Larsson huudahti hyvillään: -- Lyönpä vetoa,
että nuo sissit ovat varastaneet viininsä meidän kellareistamme, sillä
jalompaa nestettä en ole maistanut sitten, kun vietimme Würzburgissa
noita ihania makean leivän päiviä.

-- Würzburg! -- virkkoi Bertel, mietteisiinsä vaipuneena. -- Regina! --
lisäsi hän sitten melkein tietämättään.

-- Ja viinikellari! -- huokasi Larsson matkien. -- Sanonko sinulle
jotakin, poikaseni:

    Se miehelle suurinta harmia tuottaa,
    kuu tyttöjen sanoihin liiaksi luottaa.
    Kun saapuvi lempi, se sydämen ansa,
    kihlaa tyttö, mutt' kihlaa vain suotta.
    Ja naimisiin mene -- maljasi kanssa.

-- Mutta mitä Reginaan tulee -- jatkoi hän -- niin kutoo se
mustasilmäinen penikka nyt sukkaa Korsholmassa. Martta-rouva ei ole
niitä, jotka kuutamossa itkevät ja huokaavat. Sitten kun me viimeksi
tavattiin, olen saanut terveisiä Vaasasta iloisen kersantin Pentti
Ristonpojan kautta. Hän oli tapellut isäsi kanssa, sanoi; ukko on
kuulemma voimissaan vielä, oli nostanut Pentin suoralla kädellä maasta
ja heittänyt ulos ovestaan kuin karvakintaan. Pentti kiroili ja vannoi,
että hän kohta sen jälkeen olisi pistänyt ukon ja hänen kaikki
kaksitoista renkiään tuulimyllyyn ja jauhanut heidät puurojauhoksi, jos
ei Meri olisi rukoillut heidän puolestaan. Sukkela mies se Pentti,
tappelee kuin rakuuna ja valehtelee kuin matruusi. Terve mieheen!

-- Mitä muuta kuuluu Pohjanmaalta? -- keskeytti hänet Bertel, joka ei
millään muotoa olisi tahtonut proosalliselle ystävälleen ilmaista
elämänsä suurta salaisuutta, rakkauttaan tuohon mustasilmäiseen,
kauniiseen ja onnettomaan Regina von Emmeritziin.

-- Eipä juuri muuta erikoisempaa kuin että vuodentulo on ollut hyvä,
sotaverot raskaat ja paljon on sotamiehiä otettu. Perttilän ukot, sinun
isäsi ja minun isäni, riidellä nalkuttavat niinkuin ennenkin ja sopivat
taas. Meri vetistelee sinua ja hyräilee surumielisiä lauluja. Muistatko
naapurin Katria? Pulska tyttö, pyöreä kuin nauris, punanen kuin
pihlajan marja ja leuka niin pehmoinen kuin voimurikka. Maljasi, poika,
hän kuuluu karanneen jonkun sotamiehen kanssa.

-- Eikö muuta mitään? kysyi Bertel hajamielisesti.

-- Vieläkö sinulle pitäisi muuta olla, kun et välitä Isokyrön
lihavimmasta likastakaan? Mutta on sitä vielä muutakin, noch etwas,
niinkuin saksalainen sanoo. Korsholmassa on ollut kova tappelu.
Nostokkaat olivat saaneet päihinsä, että neiti Regina oli tahtonut
tappaa kuninkaan noidan nuolella, karkasivat Korsholman kimppuun ja
polttivat tytön elävältä. Saakelin sukkelasti tehty! Kerettiläisten
malja! Osaamme sitä mekin ilotulia polttaa.

Bertel hyppäsi ylös unohtaen haavansa, mutta tuska valtasi hänet
samalla ja ääntä päästämättä vaipui hän pyörtyneenä Larssonin syliin.

Rehellinen kapteeni sekä suuttui että hämmästyi, Samalla kun hän valeli
Bertelin ohimoita viinin tähteellä ja vähitellen sai hänet taas
tajuihinsa takaisin, puheli hän siinä kiihtyen ja lauhtuen: -- Älähän
nyt, Bertel ... mitähän nyt? Riivaako sinua piru, poikaseni? Oletko
rakastunut tyttöön? Ai, jai, jai, maitoa, paljasta maitoahan sinun
suonissasi virtaa! Pyörrypäs kuin herttainen kamarineitsyt! Noh, kah,
rohkaise mielesi; sanoinko heidän polttaneen hänet? Se oli valetta,
eivät ne ole kuin vähän kärventäneet sen mustia hiuksia, niin kertoi
Pentti Ristonpoika, ja sitten on hän repinyt silmät päästä
Martta-rouvalta ja kiivennyt kuin orava linnan katolle. Semmoista
tapahtuu joka päivä sodassa... Vai niin, vai jo aukaisit silmäsi. Vai
elät sinä vielä, sinä maitoon leivottu nisupulla ... etkö häpeä, poika,
käyttäytymästä niinkuin olisit mikäkin posliiniastia! Sinäkö sotamies?
Vai sotamies semmoinen! Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim,
pumaatapurkki olet etkä sotamies! Hyi saakeli, nyt on jo pikarikin
tyhjä!

Tuo pienehkö, pyöreähkö sotilas olisi varmaan vielä kauankin antanut
kiukkunsa kipenöidä, varsinkin kun ei enää saanut lohdutusta
pikaristakaan, ellei ovi samassa olisi avautunut ja naisolento astunut
sisään vankien luo.

Kapteenin hyötyisät, vaikka vähän kalpean pöhöttyneet kasvot valkenivat
hetipaikalla, ja hän työnsi Bertelin syrjään paremmin nähdäkseen, sillä
lamppu valaisi heikosti. Mutta tulos hänen tarkastuksestaan ei
näyttänyt häntä oikein tyydyttävän:

-- Nunna! Hyi helvetti! ... tuleeko se meitä käännyttämään?

-- Rauha olkoon teidän kanssanne! -- kuului nuorehko, heleä ääni hunnun
alta virkkavan. Arvoisa Pyhän Äidin kirkon prioritar on lähettänyt
minut tänne haavojanne sitomaan ja jos se on pyhimysten tahto, niitä
parantamaan.

-- Kunniani kautta, ihana ystäväni, se on hauskaa kuulla ja
tutustukaamme hetikohta lähemmin toisiimme! -- virkkoi kapteeni hiukan
lempeämmällä äänellä ja ojensi kätensä kohottaakseen huntua nunnan
kasvoilta. Tämä vetäytyi kuitenkin nopeasti pari askelta taapäin, ja
oveen ilmaantui kaksi epäilyttävän näköistä sotamiestä.

-- Ohoh, vai niin, kyllä ymmärrän! virkkoi Larsson hämillään -- kissa
vieköön, ovatko nunnat täällä noin kopeita. Siihen aikaan kun elelin
Frankkein maassa Würzburgin linnassa, sain puolitusinaa suuteloa
päivässä nuorimmilta nunnatytöiltä; sellaiset synnit annetaan aina
anteeksi.

-- No, -- jatkoi urhokas kapteeni, kun nunna epäröiden viipyi oven
suussa, -- teidän korkea-arvoisuutenne ei saa pahastua sotamiehen
suorista sanoista. _Numquam nemo nascitur caballerus_, sanoo
espanjalainen; se tahtoo sanoa, että rehellinen sotilas on kavaljeeri
jo syntyessään. Näettehän, arvoisa neitsyt, että minä, vaikka olenkin
uskoton kerettiläinen, taidan puhua latinaa kuin oikeauskoinen munkki!
Siihen aikaan, kun olimme Münchenissä, olin minä läheisessä
ystävyydessä pullakan baijerilaisen nunnan kanssa, joka oli 27-vuotias,
ruskeasilmäinen, koukkunokkainen...

-- Pidä suusi! -- kuiskasi Bertel ärtyisesti. Sinähän karkoitat nunnan
luotamme.

-- Enhän minä ole mitään sanonut. Astukaa sisään, ihana impi, astukaa
sisään vain. Lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun olette 27
vuotta täyttänyt. _Posito_, sanoo ranskalainen, olettakaamme, että
olisitte vanha akka...

Nunna lähestyi haavoitettuja mitään virkkamatta ja alkoi kahden
apulaissisaren kanssa tutkia Bertelin huonosti hoidettua haavaa. Hieno,
valkea käsi tarttui saksiin ja leikkasi pois nuorukaisen tukan sen
mustelman ympäriltä, jonka Pappenheimin miekka oli siihen jättänyt.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli Bertelin haava tottuneella kädellä
puhdistettu ja sidottu. Liikutettuna tästä huolenpidosta tarttui Bertel
nunnan käteen ja suuteli sitä.

-- Kunniani kautta, ihana rouva, -- virkkoi taas tuo suulas kapteeni,
minunhan pitäisi olla mustasukkainen ystävälleni, joka on minua
viittätoista vuotta nuorempi. Suvaitkaa nyt ojentaa lempeä kätösenne
tännekin ja laastaroida tätä urhoollista käsivartta, joka on saanut
voiton niin monen hurskaan sisaren hurskaudesta...

Nunna, joka ei ollut koko aikana virkkanut sanaakaan vastaukseksi,
alkoi nyt päästellä sitä repaleista sidettä, joka oli kääritty
Larssonin haavan ympärille. Hänen kätensä sattui Larssonin käteen.

-- Potz donnerwetter! -- huudahti kapteeni. -- Noin hieno ja pehmonen
kätönen! Pyydän anteeksi, rakastettava rouva tohtorinna; _ex ungua
leonem_, sanoo Pyhä Homerus, yksi kirkkoisistämme ... sillä minä olen
tutkinut kirkkoisienkin teoksia ... se merkitsee suoralla
suomenkielellä: kynsistään kissa tutaan. Lyön vetoa kymmenestä
putelista vanhaa renskaa yhtä rikkinäistä saapasta vastaan, että tuo
pieni, valkea kätönen paljon mieluummin hyväilisi ritarin poskea kuin
yötä ja päivää sormeilisi rukousnauhaa.

Nunna veti jo pois kätensä ja näytti epäröivän. Keimaileva kapteeni
alkoi jo pelätä pahoja seurauksia keikailustaan. -- En puhu sanaakaan
enää, minä vaikenen kuin karthausilaismunkki, mutta sen minä sanon,
että se, joka uskaltaa sanoa näin pehmeää kätöstä vanhan akan ... no,
no, minä vaikenen, kuulettehan, että minä vaikenen...

-- _Tempus est consummatum, itur in missam_[11] virkkoi ovelta kumea
ääni ja nunna kiiruhti tekemään viimeiset solmut kääreeseensä. Kohta
sen jälkeen olivat vangit taas kahden kesken.

-- Tuon äänen olen ennenkin kuullut -- huomautti Bertel miettiväisenä.
-- Kaikki on täällä kummallisen salaperäistä.

-- Pyh -- sanoi kapteeni pilkallisesti, -- mikä lie ollut kalju,
mustasukkainen munkki. Hitto vieköön sitä pientä, sievää kätöstä!



2. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.



Kun syysaurinko seuraavana aamuna heitti ensimmäiset säteensä
tornikamariin, nousi Bertel vuoteeltaan ja meni ikkunaan, luodakseen
silmäyksen ahtaan rautaristikon läpi. Näköala siitä oli ihana. Tornin
juurella kiemurteli komea joki, sen toisella rannalla oli kaupunki
kymmenine kirkontorneineen ja kaupungin takana oli vihertäviä
viinitarhoja.

Heti paikalla tunsi Bertel paikan Würzburgiksi. Marienburgin linna,
jonne vangit oli suljettu, oli ruotsalaisten poistuttua taas joutunut
ruhtinaallisen piispan käsiin vaikkei hänen ruhtinaallinen
ylhäisyytensä ollutkaan levottomien aikojen vuoksi muuttanut sinne
olemaan, vaan pysytteleikse enimmäkseen Wienissä. Linna oli paljon
kärsinyt valloittamisesta ja ryöstämisestä; toinen torneista oli
rauniona ja vallihauta oli monin paikoin soraa ja kiviä täynnä. Tällä
kertaa oli linnassa vain viidenkymmenen miehen vartioväki, mutta sitä
enemmän oli siellä haavoitettuja ja sairaita, joita kaupungin
luostarien nunnat hoitivat. Kun Bertel oikein tarkkaan tutki
vankilaansa, oli hän tuntevinaan sen Reginan huoneeksi, samaksi, josta
tuo ihana neiti oli katsellut taistelun kulkua ja jossa ruotsalaisten
kanuunankuula oli musertanut ikkunaan asetetun neitsyt Marian kuvan.
Hän erehtyi, neiti Reginan huone oli kukistunut tornin mukana, mutta
luultu keksintönsä tuntui haaveellisesta nuorukaisesta sanomattoman
suloiselta. Täällä oli hän seisonut, tuo äärettömän ihana, onneton
ruhtinatar; täällä oli hän nukkunut viimeisen yönsä ennen myrskyä. Se
oli Bertelin mielestä pyhä paikka; kun hän painoi huulensa kylmää
kiviseinää vasten, luuli hän siinä näkevänsä jälkiä Reginan kyynelistä.

Salaman nopeudella iski outo ajatus hänen mieleensä. Jospa nunna, joka
eilen kävi heidän luonaan, olisikin vain joku naamioitu prinsessa ...
jos tuo hieno kätönen olisi ollutkin Reginan? Se olisi selittämätön
ihme, mutta ... rakkaus uskoo ihmeitä. Bertelin sydän alkoi
levottomasti sykkiä. Tuon lempeän hoitajattaren panema side oli jo
melkoisesti parantanut hänen haavaansa. Hän tunsi jo paljon
voimistuneensa.

Hänen toverinsa nukkuivat vielä matkasta uupuneina. Silloin avautui ovi
hiljaa ja sisään astui hiljaisin askelin eilinen nunna, tuoden
haavoitetuille virvoittavaa juomaa. Bertel tunsi päätänsä pyörryttävän.
Mielenliikutuksensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen nunnan eteen.
-- Sano nimesi, sinä suloinen enkeli, joka vangituitakin muistat! --
huudahti hän. -- Sano nimesi, paljasta kasvosi ... oi, minä olisin
tuntenut sinut tuhansien joukosta ... sinä olet neiti Regina!

-- Te erehdytte -- sanoi sama, heleä ääni, jonka Bertel oli kuullut
eilen. Se ei ollut Reginan ääni, ja kuitenkin oli ääni tuttu, mutta
kenen?

Bertel ponnahti ylös ja tempasi hunnun nunnan kasvoilta. Hänen edessään
seisoi kaunis, lempeä Kätchen hymyilevin kasvoin. Hämillään vetäytyi
Bertel askelen taapäin.

-- Varomaton! -- virkkoi Kätchen ja peitti nopeasti päänsä. -- Olisin
toivonut saavani hoitaa teitä ja te pakotatte minut lähettämään toisen
sijaani.

Kätchen katosi. Saman päivän ehtoolla tuli taas nunna haavoitettujen
luo. Larsson piti taas kauniit puheet, vei hänen kätensä huulilleen ja
painoi siihen läiskähtävän suudelman. Mutta samalla kuultiin hänen
kiroavan tuhannen tuhatta tynnyriä; hän oli suudellut vanhaa,
kuihtunutta kättä, jonka iho oli kuin satavuotista pergamenttia.

-- Toden totta, rakas Bertel, -- sanoi tuo pettynyt kapteeni viisaan
levollisuudella, -- on asioita ja tapauksia luonnossa ja ihmiselämässä,
jotka ikuisesti pysyvät arvoituksina terävimmällekin järjelle. Tuo käsi
esimerkiksi ... _manus, mana, manum_, käsi, niinkuin vanhat roomalaiset
niin nerokkaasti sanoivat ... tuo käsi olisi varmaankin tullut
loistavalle sijalle kreikkalaisen runoilijan Ovidion Metamorfoseissa,
joita me muinoin luimme Turun katedraalikoulussa, siihen aikaan kun
isäni aikoi tehdä minusta papin. Eilen olisin antanut pääni pirulle
panttiin, että se käsi oli hieno neitosen käsi, ja tänään keritkööt
minut munkiksi, jos ei se ollut seitsenkymmenvuotiaan pesuakan käsi.
_Sic unde ubi apud unquam post_, niinkuin vanhat sanoivat, se on: niin
helposti voi kaunis tyttö muuttua syöjättäreksi.

Vankien haavat paranivat pian nunnien niitä hoitaessa. Pimeimmän syksyn
myrskyt vinkuivat linnan tornien ympärillä ja sade rapisi pieniä
ikkunoita vasten. Viinitarhojen vihreys katosi; paksu ja kylmä usva
nousi Main-virrasta ja sulki näköalan kaupunkiin päin.

-- En minä enää kestä kauempaa, -- mutisi Larsson. -- Eivät ne konnat
anna meille ei viiniä eikä arpanappuloita. Ja antakoon minulle anteeksi
pyhä Pirkitta, mutta paavi heidän nunniaan suudelkoon enkä minä, sillä
_habeo multum respectum pro matronibus_, minä pelkään vanhoja akkoja.
Ei, tätä en minä kestä, ennen hyppään ulos ikkunasta...

-- Hyppää, kun mielesi tehnee! -- vastasi Bertel ärtyisesti.

-- Ei, minä en hyppää ikkunasta, -- sanoi taas kapteeni. -- Ei, hyvä
ystäväni, _micus ameus_, niinkuin meidän oppineiden on tapana sanoa ...
vaan sen sijaan suvaitsen minä tämän toverini kanssa ruveta panemaan
kruunua ja klaavaa.

Ja tuo kekseliäs kapteeni ryhtyi neljättäkymmentä kertaa Pekan kanssa
pelaamaan tuota yksitoikkoista peliä, joka oli hänen ainoa huvituksensa
ja johon käytettiin Kaarle IX:n kuuden äyrin rahaa.

-- Sano ennemminkin, -- virkkoi Bertel, -- mitä siellä rakennetaan
tuolla Würzburgin torilla meitä vastapäätä Mainin rannalla?

-- Kapakkaako rakentanevat, -- vastasi Larsson. -- Kruunu!

-- Minusta näyttää kuin rakentaisivat polttoroviota.

-- Klaava! -- Piru vieköön huonon onneni. Tuo kirottu liminkalainen
voittaa minulta kohta hevosen, satulan ja jalustimet.

-- Jo vankeutemme ensi aamuna kuulin kerrottavan tulirovioista, joita
oli aikomus polttaa Lützenin tappelun kunniaksi. Mitäs siitä ajattelet?

-- Mitäkö ajattelen? Mitä se minua liikuttaa, jos ne noita-akkojaan
polttavatkin, polttakoot vaikka tusinan jos tahtovat sillä mieltämme
ilahduttaa.

-- Mutta jos rovio on meitä varten? Jos ne vain odottavat piispan
tuloa?

Larssonin pienet, harmaat silmät soikenivat ja mietteihinsä mennen
alkoi hän nypelöidä suippoa leukapartaansa. -- Blitzdonnerkreutz ... ne
jesuiittaroistot! Meitäkö aikovat paistaa, niinkuin nauriita ... meitä
pyhän Rooman valtakunnan voittajia... Minä tarkoitan, että näin
ahtaissa oloissa, _in rebus desperatis_, ei voi moittia rehellistä
sotilasta, jos hän kaikessa hiljaisuudessa luikkisi tiehensä.
Esimerkiksi ikkunasta...

-- Ikkuna on seitsemänkymmentä jalkaa yläpuolella Main-virran.

-- Ovesta! ... -- tuumaili kapteeni.

-- Sen takana seisoo yötä päivää kaksi aseistettua vartijaa.

Kunnon kapteeni vaipui surullisiin mietteihin. Aika kului, tuli ilta,
tuli yö. Nunnaa, jonka olisi pitänyt tuoda iltaruokaa, ei näkynyt eikä
kuulunut. -- Juhla alkaa paastolla, mutisi kapteeni. -- Sanokaa minua
punasilmäiseksi särjeksi, jos en katkaise niskaa siltä huolimattomalta
nunnalta niin pian kuin hän taas näyttäytyy.

Samassa aukeni ovi ja nunna astui sisään, tällä kertaa kuitenkin ilman
seuralaisia. Larsson katsahti merkitsevästi tovereihinsa, teki nopean
hyppäyksen, tarttui nunnaa kaulaan ja piti häntä kiinni seinää vasten.
-- Hiljaa, siivosti, arvoisa abbedissa, -- ivaili kapteeni, -- jos
päästät pienimmänkään äänen suustasi, olet hukassa. Oikeastaan minun
kai pitäisi heittää sinut ikkunasta ulos Mainiin uimaan, opettaakseni
sinulle suurempaa täsmällisyyttä. Mutta minä armahdan sinua. Sano
minulle vain, kurja toriämmä, mikä on tarkoitus sillä roviolla, jota
rakennetaan tuolla torilla, ja ketä siellä aiotaan kärventää.

-- Kaikkien pyhäin nimessä, puhukaa hiljaa, -- kuiskasi nunna tuskin
kuuluvasti. -- Minä olen Kätchen ja olen tullut teitä pelastamaan.
Suuri vaara uhkaa teitä. Huomenna odotetaan piispaa tulevaksi, ja isä
Hieronymus, teidän ja kaikkien suomalasten leppymätön vihollinen, on
vannonut polttavansa teidät elävältä pyhimysten kunniaksi.

-- Sinun pieni, hieno kätösesi! -- huudahti Larsson ihastuksissaan. --
Kunniani kautta, olenpa minä koko kollo, kun en sitä heti paikalla
tuntenut. No niin, ihana ystäväni, Pyhän Pirkitan kunniaksi otan minä
sinulta tuossa paikassa suudelman...

Ja kapteeni piti sanansa. Mutta Kätchen riuhtaisihe irti ja virkkoi: --
Jos ei junkkeri pysy aloillaan, saa hän paistua roviolla, se on varma.
Pian, sitokaa minut sängyn jalkaan ja solmitkaa huivi suuhuni.

-- Sitoako sinut sängyn jalkaan? ... -- kysyi kapteeni
veitikkamaisesti.

-- Pian! Vartijat ovat saaneet viiniä ja nukkuvat mutta kahdenkymmenen
minuutin kuluttua tulee isä itse heitä tarkastamaan. Te otatte heidän
takkinsa ja kiiruhdatte ulos. Tunnussana on: "Pietari ja Paavali."

-- Entä sinä itse? -- kysyi kapteeni.

-- Minut tavataan sidottuna. Minulle on tehty väkivaltaa ja suuni
tukittu.

-- Kunnon tyttö! Kaikkien Frankinmaan katuvaisten sisarien esikuva!
Jos en olisi vannonut naimatonna kuolevani... No, no ... pian Bertel!
Pian Pekka, sinä sen laiskuri! Jää hyvästi, kyyhkyseni! Yksi suudelma
vielä ... hyvästi.

Ja vangitut kiiruhtivat ulos.

Mutta tuskin he olivat päässeet ulos ja alkaneet juosta alas ahtaita
kiertoportaita, kun rautaiset kourat iskivät heitä niskaan ja heidät
heitettiin maahan ja sidottiin. -- Viekää aarrekammioon ne koirat! --
kuului tuttu ääni komentavan. Se oli jesuiitta Hieronymuksen ääni.



3. AARREKAMMIO.


Kun vangit taas tointuivat, huomasivat he olevansa käsistään ja
jaloistaan sidottuina pimeässä, kosteassa, syvälle kallioon hakatussa
luolassa, jossa Würzburgin piispa oli säilyttänyt aarteitaan, ennenkuin
ruotsalaiset vapauttivat hänet siitä huolesta. Ei ainoakaan päivän säde
päässyt tunkeutumaan tähän ummehtuneeseen holviin ja kallion kosteus
tippui yksitoikkoisella läiskeellä halkeamien läpi lattialle.

-- Salama ja leimaus! Kaikki helvetin peikot sinun kimppuusi, kirottu
korvaton munkki! -- huusi kapteeni, kun taas tunsi maata jalkojensa
alla. -- Älähän muuta kuin suljepas meidät, kuninkaallisen majesteetin
ja kruunun upseerit, moiseen hiiden loukkuun! _Diabolus infernalis
multum plus plurimum_!... Oletko vielä elossa, Bertel?

-- Olen. Ainakin sen verran, että saavat minut huomenna elävältä
polttaa.

-- Niinkö luulet käyvän? -- virkkoi kapteeni alakuloisesti.

-- Minä tunnen tämän rahakammion. Kolmella puolella on vuori,
neljännellä on rautainen portti, ja se mies, joka meitä täällä vartioi,
on vuorta ja rautaa kovempi. Emme koskaan enää saa Suomea nähdä! En
koskaan enää saa nähdä _häntä_...

-- Kuules, Bertel, sinä olet reipas poika, mutta se ei estä, että
välistä puhut kuin leikatusta lampaan päästä. Sinä olet rakastunut
siihen mustatukkaiseen neitiin; en sano mitään siitä. _Amor est valde
lurifaxius_, rakkaus on ryöväri, niinkuin Ovidius niin oikein
huomauttaa. Mutta minä en voi sietää, että vänistään. Jos saamme elää,
on muitakin tyttöjä suudellaksemme; jos taas kuolemme, niin menkööt
helkkariin kaikki tyyni. Vai niin, vai luuletko todellakin, että ne
aikovat paistaa meitä kuin kynittyjä metson poikia?

-- Se on teidän omassa vallassanne! -- vastasi ääni pimeästä. Kaikki
kolme vankia hätkähtivät kauhistuksesta.

-- Paholainen on keskellämme! -- huusi Larsson.

Pekka alkoi lukea rukouksia. Silloin välähti kirkas valon säde
umpilyhdystä ja vangit näkivät isä Hieronymuksen seisovan
läheisyydessään.

-- Se on teidän omassa vallassanne, -- virkkoi hän uudelleen. --
Pakeneminen on mahdotonta. Kuninkaanne on kuollut, sotajoukkonne on
voitettu, koko maailma tunnustaa jo kirkon ja keisarin vallan.
Polttorovio on valmis, ja ruumiinne tulevat palamaan pyhimysten
kunniaksi. Mutta pyhä kirkko on lempeydessään ajatellut keinoa, joka
voi teidät vielä pelastaa, ja lähettää minut teille armoa tarjoamaan.

-- Todellakin! -- huudahti Larsson ivaten. -- Tulkaa, pyhä isä.
päästäkää minut siteistäni ja sallikaa minun syleillä teitä. Minä
tarjoan teille ystävyyteni, ja tietysti luotatte te minuun. Mitenkä
sanookaan Seneca: _homo homini lupus_, ei koira koiran hännälle polje.

-- Tarjoan teille armoa, -- jatkoi jesuiitta kylmästi, -- _kolmella_
ehdolla, joita ette varmaankaan kieltäytyne täyttämästä. Ensiksi on
teidän luovuttava väärästä uskostanne ja julkisesti omaksuttava ainoan
autuaaksi tekevän kirkon oppi.

-- Ei ikinä! -- huudahti Bertel kiivaasti.

-- Vaiti! -- virkkoi kapteeni. -- No niin, _posito_, että me luovumme
Lutherin uskosta?

-- Sitten, -- jatkoi jesuiitta, -- on teidät sotavankeina vaihdettava
jalosukuiseen neitiin ja ruhtinattareen Regina von Emmeritziin, jonka
teidän tyrannillinen kuninkaanne lähetti vankina pohjolaan.

-- Se on tapahtuva! -- vastasi Bertel innokkaasti.

-- Vaiti! -- virkkoi taas Larsson. -- Niinpä niin, _posito_, että me
hankimme vapauden neiti Reginalle; entä sitten?

-- Sitten on vain muuan pikku seikka jäljellä. Minä vaadin luutnantti
Berteliltä kuningas Kustaa Aadolfin sormuksen.

-- Raha tai henki! -- ivasi Larsson.

-- Te pyydätte sitä, mitä minulla ei ole, -- vastasi Bertel.

Jesuiitta katseli häntä epäilevin silmin.

-- Kuningas on käskenyt herttua Bernhardin antamaan teille sormuksen,
ja teidän olisi pitänyt saada se.

-- En tiedä mitään kaikesta tästä, -- virkkoi Bertel totuuden
mukaisesti, mutta oli samalla sekä iloinen että hämmästynyt siitä, mitä
nyt kuuli.

Jesuiitta muuttui taas ulkomuodoltaan kylmäksi.

-- Koska asiat ovat niin, rakkaat lapseni, -- sanoi hän, -- niin
älkäämme enää puhuko sormuksesta. Mitä nyt tulee siihen, että
kääntyisitte oikeauskoiseen kirkkoon...

Bertel aikoi vastata, mutta kapteeni, joka jo jonkin aikaa oli
kihnutellen liikutellut varjossa olevaa yläruumistaan jotakin
näkymätöntä esinettä vastaan, keskeytti hänet.

-- Niin, mitä nyt siihen tulee, -- kiiruhti hän sanomaan, -- niin
tiedätte te, arvoisa isä, että sillä asialla on kaksi puolta: _questio
an ja questio quomodo_. Puhuaksemme nyt ensiksi siitä, mikä on _questio
an_, niin oli rehtori Vincentius Flachsenius vainajalla aikoinaan
tapana asettaa sana _negare_ niinkuin _prima regula juris_. Teidän
korkea-arvoisuudestanne on varmaankin sekä odottamatonta että mieluista
kuulla kuninkaallisen kapteenin puhuvan latinaa niinkuin olisi hän
mikäkin kardinaali. Mutta tietäkäähän toki, että me Turun
katedraalikoulussa luimme sekä Ciceroa ja Senecaa että myöskin
Ovidiota, jota myöskin Nasoksi kutsutaan; omasta puolestani olen aina
pitänyt Ciceroa lavertelijana ja Senecaa peruukkina, mutta mitä
Ovidiukseen tulee...

Jesuiitta vetäytyi ovea kohti ja virkkoi kuivasti:

-- Siis valitsette rovion?

-- Ennemmin rovion kuin luopumisen häpeän! -- huudahti Bertel, joka ei
ollut huomannut Larssonin merkkejä ja viittauksia.

-- Tämä ystäväni tässä, -- kiiruhti kapteeni lisäämään, -- on sitä
mieltä, ja oikeassa hän onkin, että ruminta tässä asiassa on julkinen
häpeä. Keskustelkaamme siis, arvoisa isä, _questio quomodosta. Posito_,
että meistä tulee kunnon katolilaisia ja että me rupeamme keisarin
palvelukseen ... mutta tehkää hyvin ja tulkaa hiukan lähemmä, ystäväni
Bertel on menettänyt kuulonsa melkein kokonaan siitä pitäen kuin hän
sai kunnian tutustua suureen Pappenheimiin.

Jesuiitta astui varovasti muutamia askelia eteenpäin, katsottuaan
kuitenkin ensin, että paluumatka oli turvattu.

-- Minun asiani on määrätä ehdot, -- sanoi hän ylpeästi. -- Suostutteko
vai ette?

-- Suostumme, tietysti suostumme, -- vastasi Larsson nopeasti, yhä
kihnuttaen ruumistaan. -- Olemme siis selvillä sekä _questio anista_
että _questio quomodosta_. Teidän korkea-arvoisuudellanne on vakuuttava
puhelahja. Tulemme nyt _questio ubiin ja questio quandoon_, sillä sekä
_logican että metaphysican_ mukaan... Anteeksi, arvoisa isä, minähän en
virka sanaakaan, minä suostun kaikkeen. Mutta, -- jatkoi kapteeni,
alentaen äänensä melkein kuiskaavaksi, -- suvaitkaa tarkastaa ystäväni
Bertelin etusormea. Hän on suuri veitikka ja minä olen melkein varma
siitä, että hänellä sittenkin on kuninkaan sormus.

Pihisten uteliaisuudesta astui jesuiitta pari askelta lähemmä. Nopeasti
kuin ankerias vyöräytti Larsson, joka ei siteittensä vuoksi voinut
nousta seisoalleen, itsensä jesuiitan ja oven väliin, ja kun tämä aikoi
peräytyä, huomattiinkin, että kapteeni oli terävää kiveä vasten
hangannut poikki kaikki ne nuorat, joihin hänen oikea kätensä oli
sidottu. Tällä vapaalla kädellään tarttui hän yht'äkkiä jesuiitan
jalkoihin ja veti hänet ylitsensä. Isä Hieronymus teki epätoivoisia
ponnistuksia päästäkseen vapaaksi; lyhty särkyi, tuli sammui ja
pilkkopimeä ympäröi tappelevia. Voimatta nousta seisoalleen vyöryttivät
Bertel ja Pekka itsensä ääntä kohti, mutta vyöryivät syrjään. Silloin
tunsi kapteeni pistoksen olkapäässään ja kohta paikalla lämpimän
verivirran ihonsa ja vaatteiden välissä. Huikeasti kiroten väänsi hän
tikarin jesuiitan kädestä ja iski takaisin. Nyt pyysi jesuiitta
vuorostaan armoa. -- Kernaasti, poikani! -- vastasi kapteeni ivaten. --
Mutta ainoastaan kolmella ehdolla: ensiksi: että kiroat herrasi ja
mestarisi Loyolan, sekä julistat hänet tyhmäksi tarhapöllöksi.
Suostutko siihen?

-- Minä suostun kaikkeen, -- mutisi jesuiitta.

-- Toiseksi: että menet ja hirttäydyt ensimmäiseen rautanaulaan, joka
tulee vastaasi.

-- Kyllä, kyllä, päästähän vain minut vapaaksi.

-- Kolmanneksi: että mitä kiireimmiten menet suojelijasi belsebuubin
luo, -- ja sen sanottuaan nakkasi Larsson vihamiehensä kallioseinää
vasten, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Nopeasti katkottiin tikarilla
vankien siteet ja alettiin etsiä ulos pääsyä.

Kun pakenijat, telkittyään oven ulkoapäin, olivat tulleet siihen
kaitaiseen ja pimeään käytävään, joka vei linnan ylempiin kerroksiin,
pysähtyivät he hetkeksi neuvottelemaan. Heidän asemansa ei ollut
kadehdittava, sillä he tiesivät vanhastaan, että rappuset veivät
piispan entiseen makuuhuoneeseen, josta kahden tai kolmen etuhuoneen
läpi tultiin suureen asesaliin ja vasta siitä linnanpihalle, jonka
jälkeen vielä oli kuljettava ylösnostetun ja vartijoilla miehitetyn
nostosillan ylitse. Kaikki huoneet, paitsi makuuhuonetta, jonka
jesuiitta näkyi itselleen omistaneen, olivat, silloinkun vankeja kaksi
tuntia sitten niiden läpi kuljetettiin, olleet täynnä sekä sotamiehiä
että haavoitettuja ja niiden hoitajattaria.

-- Yksi asia minua harmittaa, -- kuiskasi Larsson, -- olin tyhmä, kun
en nylkenyt turkkia sen ketun selästä, vaikka jo sitä korvista pitelin.
Vanhurskauden nahka hartioillani olisin minä niinkuin mikäkin _Saulus
inter prophetas_ päässyt eheänä läpi kiirastulen. Mutta nyt kysyn minä
sinulta, ystäväni Bertel: miten aiomme päästä tästä pälkähästä?

-- Me murtaudumme läpi. Väki nukkuu, yön pimeys auttaa meitä.

-- Minä myönnän, ystäväni, että jos joku, olipa hän sitten vaikka itse
kapteeni Larsson, sanoisi sinua pelkuriksi, niin sanoisin minä sitä
miestä valehtelijaksi. Tottahan on, että sinä kerran melkein niinkuin
yksin, _solo_, valloitit tämän linnan, mutta olihan sinulla silloin
ainakin miekka kädessäsi ja muutamia tuhansia reippaita poikia
takanasi. Shss! joku tassuttelee rappusissa ... ei, ei se ollut mitään.
Astukaamme varovasti eteenpäin. Nyt täytyy hipsutella kuin nuori
neitonen; tuo typerä liminkalainen marssii niin, että meillä luulisi
olevan komppanian ratsuväkeä kantapäillämme.

Pakolaiset olivat jo kiivenneet kolme- tai neljäkymmentä astinta, ja
yhä vaan kulkivat portaat vielä ylöspäin, kun heikko valonsäde tuikahti
käytävän päästä. Tultiin ovelle; se oli raollaan. Pysähdyttiin ja
kuunneltiin henkeä vetämättä; ei kuulunut hiiskahdustakaan. Nyt uskalsi
rohkea kapteeni pistää päänsä oven raosta, sitten jalkansa ja kohta
koko pyöreän vartalonsa. -- Me olemme oikealla tiellä, -- kuiskasi hän,
-- riisukaa saappaat! Koko komppania marssii sukkasillaan, _posito_,
että komppanialla on sukkia. Mars!

Piispan makuuhuone, johon he nyt varpaisillaan hiipivät, oli suuri,
muinoin komeasti sisustettu huone. Liekehtivä lamppu valaisi heikosti
kalliita gobeliinitapetteja, kullatuita pyhäin kuvia, ebenpuusta tehtyä
ja simpukanhelmillä silailtua sänkyä, jossa tuo rikas kirkkoruhtinas
muinoin oli nukkunut tyhjennettyään ensin maljan vanhaa renskaa. Ei
näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta ikkunasta, joka antoi linnan
pihalle päin, voitiin nähdä vastapäätä oleva linnankirkko, joka oli
kirkkaasti valaistu ja täynnä kansaa. Linnanpihakin näytti olevan
täynnä ihmisiä, joista useilla oli vahakynttilöitä käsissään.

-- Suolatkoot minut kuin särjen, jos minä vähänkään ymmärrän, mitä nuo
ihmiset tekevät täällä keskellä yötä, -- mutisi kapteeni äreästi. --
Saadaanpahan nähdä, että ne ovat tulleet tänne katsomaan, mitenkä
kolmea rehellistä Suomen poikaa paistetaan hiilloksella niinkuin
Ahvenanmaan silakoita.

-- Meidän on hankittava itsellemme aseita ja kuoltava niinkuin
sankarien tulee, -- sanoi Bertel ja alkoi hakea huoneesta mitä
löytäisi. -- Mainiota! -- huudahti hän, -- tässä on kolme miekkaa,
muuta emme tarvitse.

-- Ja kolme tikaria, -- lisäsi Larsson, joka suuresta kolpperosta
muutaman pyhimyksen kuvan takaa oli löytänyt varaston kaikenlaisia
aseita. -- Arvoisat isät näkyvät rakastavan yhtä paljon tikaria kuin
pohjalainen rakastaa puukkoaan.

-- Minä ajattelen, -- virkkoi yht'äkkiä tuo muuten niin harvapuheinen
Pekka ja veti esille muutamasta nurkasta ison pullon, -- minä
ajattelen, että koska tänä yönä on jouluyö, niin...

-- Sinä kunnon poika, -- keskeytti hänet kapteeni ihastuksissaan, --
sinulla on mainio vainu, kun on ryyppy kierroksessasi. Hurskas
jesuiitta, olet toki sinäkin jotakin hyvää tässä maailmassa
toimittanut! Jouluyökö? Pöllö, mikset sanonut sitä heti? Sehän on selvä
kuin päivä, että koko Würzburg on rientänyt linnaan kuulemaan isä
Hieronymuksen messua. Kunniani kautta, luulenpa, että saavat odottaa
pappiaan. Hei, ystäväni, minä juon maljasi; upseerin tulee aina olla
väelleen hyvänä esimerkkinä. Maljanne, pojat ... hyi taivaan
talikynttilä, hyi helvetin hiilikekäle! ... se peijakkaan munkki on
meitä kurjasti pettänyt, minä olen juonut myrkkyä, minä olen mennyttä
kalua! -- Ja tuo kunnon kapteeni valahti valkeaksi kuin palttina.

Mutta sekä Bertelin että Pekan oli vaikea pidättäytyä nauruun
purskahtamasta nähdessään, että, samalla kun Larssonin kasvot olivat
kauhusta kalpeat, hänen huulensa olivat mustat siitä nesteestä, jota
hän oli ryypännyt ja jonka hän samassa oli sylkäissyt suustaan. --
Katso vasta tarkemmin mitä ryyppäät, ettet mustetta ryyppää! -- sanoi
Bertel.

-- Mustetta? Johan minä arvasin, että se kurja kynäritari oli ansojaan
meille asettanut. Kaksi asiaa minua harmittaa enemmän kuin kaikki
polttoroviot: että se suloinen Kätchen saattoi meidät pettää ja että
minä olen ryypännyt hyödyttömintä nestettä maailmassa. Hyi,
saakeli![12]

-- Jos ei meillä olisi muuta tehtävää, saattaisin minä näyttää sinulle,
mitä muste voi aikaansaada, -- virkkoi Bertel nopeasti selaillessaan
muutamia kirjoituspöydällä olevia papereita. -- Tässä on piispan
kirjoitus ... hän saapuu huomenna ... meidät aiotaan juhlallisesti
polttaa ... meidät houkutellaan luopumaan uskostamme ... luvataan
armoa ... mutta kuitenkin poltetaan meidät elävältä! Konnamaista!

-- Roomalaista! -- lisäsi kapteeni rauhallisesti.

Sillä välin oli hän vetänyt esiin kolme munkkikaapua, joihin
pukeuduttiin. Sen tehtyä lähtivät pakolaiset jatkamaan vaarallista
matkaansa.

Kolmessa lähimmäisessä huoneessa ei ollut ketään. Kahdesta tyhjästä
yksinkertaisesta vuoteesta päättäen olivat näissä huoneissa asuvat
palvelijamunkit äskettäin menneet messuun. -- Hyvä, kuiskasi Larsson,
-- meitä luullaan susien vaatteissa lampaiksi, jotka aikovat mennä
messuun. Hyss, kuulitteko mitään? Naisen ääni. Hiljaa!

Pysähdyttiin ja kuultiin nuoren naisen äänen pimeässä rukoilevan: --
Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, ja pelasta minut kuolemasta, niin
annan minä huomenna vihkiä itseni nunnaksi ja lupaan palvella sinua
kuolemaani saakka!

-- Se on Kätchenin ääni, -- jatkoi kapteeni. -- Olisiko hän viaton,
lapsi parka? Kunniani kautta, olisi kehnosti tehty, jos ei kunnon
ritari vapauttaisi niin sievää tyttöä, jolla vielä on niin pehmoinen
käsi.

-- Pian pois! -- kuiskasi Bertel suuttuneena. Mutta kapteeni oli jo
löytänyt pienen oven, joka oli lukittu ulkoapäin, oven takana kammion
ja kammiossa vapisevan tytön. Tyttö luuli näkevänsä munkkeja edessään
ja heittäysi pitkäkseen kapteenin jalkoihin: -- Armoa, isä, armoa! Minä
tunnustan kaikki, minä olen auttanut vankeja pakenemaan, olen antanut
vartijoille viiniä. Mutta säästäkää henkeni, pyhimysten laupeuden
vuoksi, säästäkää henkeni, minä olen niin nuori, minä en tahdo kuolla
vielä.

-- Kukas saakeli sen on sanonut, että sinun kuoleman pitää, reipas
tyttöseni, -- keskeytti hänet kapteeni. -- Eihän toki, elää tulee sinun
niin totta kuin minä en ole mikään jesuiitta, vaan Lassi Larsson,
kapteeni kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa, ja täten
otan minä sinut ... aviovaimokseni rakastaakseni sinua myötä- ja
vastoinkäymisessä, -- jatkoi kapteeni arvatenkin sen vuoksi, että
katsoi pitävänsä sanoa nuo tunnetut sanat loppuun saakka, kun oli
kerran alkuun päässyt.

-- Pois, pois, tytön kanssa tai ilman tyttöä, sama se, mutta pois!
Tuolla jo tullaan ja meidän täytyy vielä kulkea suuren asesalin läpi!

-- Salli minun sanoa, ystäväni Bertel, että sinä olet suurin hutilus.
_maximus hutilus_, minkä tunnen. Kuinka olikaan, tyttöseni, etkö
olekaan nunnaksi vihitty ... noviisi vain? No, se on yhdentekevä. Otan
sinut kainaloiseksi kanakseni, jos milloinkaan menen naimisiin. Tässä
on kaapu, kas niin, heitä se hartioillesi ja röyhellä ryhtisi!

-- Ei tämä mikään kaapu ole, tämähän on messupuku, -- kuiskasi Kätchen,
joka tuskin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään.

-- Peeveli vieköön, messupukuko! Seis, sinä otat kaapun ja minä otan
puvun. Minä messuan heille _dies iraeta_, niin että korvat soivat.

Asesalista kuului jo ääniä ja kapteenin täytyi keskeyttää papilliset
mietteensä. -- Jesuiittaa jo kaivataan, ne hakevat häntä, ja me olemme
hukassa sinun tyhmien lorujesi vuoksi, -- kuiskasi Bertel vihoissaan.
-- Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme anna itseämme ilmi. Ulos kaikki
neljä!

-- Ja latina etumaiseksi! -- virkkoi kapteeni.

Kaikki neljä lähtivät ulos. Asesalissa oli noin kolmekymmentä
sairasvuodetta, mutta ainoastaan kaksi hoitajatarta. Se rauhoitti
pakolaisia, mutta sitä vaarallisempi oli kohtaus kahden munkin kanssa,
jotka vilkkaasti väitellen tulivat ovessa vastaan. Huomattuaan
Larssonin messupuvussa ja hänen takanaan kolme kaapuihin puettua
olentoa näkyivät nuo hurskaat isät säpsähtävän. Kapteeni nosti kätensä
siunaavaan asentoon, julisti juhlallisesti _pax vobiscum_ ja alkoi
sitten arvokkain askelin astua ohi, kun munkeista etumainen hänet
pysähdytti, -- Arvoisa isä, -- sanoi hän, tarkastellessaan tuntematonta
pappia kiireestä kantapäähän, -- mikä tuottaa linnallemme kunnian näin
oudolla ajalla...?

-- _Pax vobiscum_! -- uudisti kapteeni hyvin hartaasti. -- Pyhä isä
Hieronymus käskee teidän messuta minkä vain keuhkonne kestävät ...
hänen korkea-arvoisuutensa on sairas ... hänellä on hammastauti...

-- Menkäämme häntä katsomaan, -- sanoi toinen munkeista ja astui
pienempään huoneeseen. Mutta toinen tarttui Larssonin messuhakaan ja
tarkasteli häntä tavalla, joka ei ollenkaan miellyttänyt urhoollista
kapteenia. _Quis es et quid vultis_? -- kysyi munkki luoden heihin
läpitunkevan katseen.

-- _Quis vus et quid eltis_! -- kertasi kapteeni, kokonaan hämmentyen.
-- _Qui qua quod, meus tuus suus_ ... mene hiiden kattilaan, sinä
kaljupää apina! -- karjasi Larsson, voimatta enää hillitä itseään,
työnsi vastustelevan munkin kamariin ja telkesi oven. Sen jälkeen
kiiruhtivat kaikki neljä täyttä karkua alas linnanpihalle. Heidän
takanaan syntyi heti paikalla melua, munkit huusivat kohti kurkkuaan,
nunnat säestivät, ja väkijoukko, joka tunkeili linnan pihalla, alkoi jo
kuulostaa. -- Me olemme hukassa, -- kuiskasi Kätchen, -- jos emme mene
takatietä nostosillalle... Kiiruhdettiin sinne ... melu kasvoi,
kuljettiin vartijan ohi suurella portilla. -- Seis, ken siellä? --
Pietari ja Paavali! -- vastasi Bertel empimättä. Tultiin ulos. Onneksi
oli silta alhaalla. Mutta jo oli koko linnakin liikkeellä. -- Me
hyppäämme jokeen, yö on pimeä, ne eivät löydä meitä, -- huudahti
Bertel.

-- Ei, -- huusi Larsson, -- tyttöäni en heitä minä, vaikka pääni
menköön!

-- Täällä on kolme satuloitua hevosta, joutuin!

-- Satulaan, sinä Frankenin suloisin nunna! -- ja tuo reipas kapteeni
nakkasi vapisevan Kätchenin eteensä hevosen selkään. He laskivat täyttä
laukkaa yön pimeyteen. Mutta heidän takanaan huudettiin ja meluttiin,
hätäkellot soivat kaikissa torneissa, ja koko Würzburg ihmetteli
suuresti, mitä kummaa linnassa oli mahtanut tapahtua itsenään
jouluyönä.



4. HERTTUA BERNHARD JA BERTEL.


Taas tapaamme luutnantti Bertelin, tapaamme hänet eräänä päivänä kolme
kuukautta niiden tapahtumain jälkeen, joista edellisessä luvussa olemme
kertoneet, Weimarin herttuan Bernhardin eteisessä. Herttuan pieni,
sotainen hovi oli milloin Kasselissa, milloin Nassaussa, milloin
jossakin muussa paikassa, jonne sodan vaiheet saattoivat hänet
asettumaan. Oli kevätpäivä maaliskuussa 1633. Ajutantteja tuli ja meni
edestakaisin ja käskyläisiä kiiruhti joka haaralle, sillä herttua oli
saanut suurimman osan eteläistä ja läntistä Saksanmaata
hoidettavakseen, ja ajat olivat varsin huolestuttavat.

Jotenkin pitkän odotuksen jälkeen saatettiin nuori upseeri herttuan
eteen. Tämä katsahti hajamielisenä ylös kartoistaan ja näytti odottavan
että häntä puhuteltaisiin. Mutta Bertel oli vaiti.

-- Kuka olette? -- kysyi herttua Bernhard lyhyesti ja kalseasti.

-- Kustaa Bertel, luutnantti kuninkaallisen majesteetin suomalaisessa
ratsuväessä.

-- Mikä on asianne?

Nuorukainen punastui eikä virkkanut mitään. Herttua huomasi sen ja
katseli häntä tyytymättömän näköisenä.

-- Minä ymmärrän, -- sanoi hän vihdoin, -- te olette tavallisuuden
mukaan taas tapellut saksalaisten upseerien kanssa naisista. Minä en
suvaitse sellaista. Sotilaan tulee säästää miekkansa isänmaan
palvelukseen.

-- Minä en ole tapellut, teidän ylhäisyytenne.

-- Sen pahempi. Te tulette siis pyytämään lomalupaa Suomessa
käydäksenne. Minä kiellän sen. Minä tarvitsen väkeni. Te jäätte
paikoillenne, luutnantti, jääkää hyvästi!

-- Minä en tule pyytämään lomalupaa.

-- Mutta mitä varten te sitten tulitte? Ettekö voi puhua suutanne
puhtaaksi, herra! Mutta ilman pitkiä puheita! Antakaa pappien pitää
rukouksia ja neitosten punastua.

-- Teidän ylhäisyytenne on autuaasti nukkuneelta kuninkaalta saanut
sormuksen...

-- Sitä en muista.

-- ... jonka hänen majesteettinsa oli pyytänyt jätettäväksi eräälle
hänen henkivartioväessään palvelevalle upseerille.

Herttua kosketti kädellään korkeaa otsaansa. -- Se upseeri on kuollut,
-- sanoi hän.

-- Se upseeri olen minä, teidän ylhäisyytenne. Haavoituin Lützenissä ja
jouduin kohta sen jälkeen keisarillisten vangiksi.

Herttua Bernhard viittasi Berteliä lähemmä, tarkasteli häntä tutkivin
silmin ja näytti olevan tyytyväinen tarkastukseensa. -- Sulkekaa ovi,
sanoi hän, -- ja istukaa tähän vierelleni!

Bertel totteli. Hänen kasvonsa hehkuivat levottomuudesta.

-- Nuori mies, -- sanoi herttua, -- teillä on jo kasvoillanne todistus
sukuperästänne, ja minä en pyydä sen enempiä todistuksia. Teidän
äitinne on suomalaisen talonpojan tytär Isokyröstä, nimeltä Emerentia
Aarontytär Bertila -- Ei, teidän ylhäisyytenne. Mainitsemanne henkilö
on vanhin sisareni, syntynyt isäni ensimmäisestä avioliitosta.

Herttua katseli häntä kummastellen. -- Olkoon niin, -- sanoi hän
epäillen, selaillen nopeasti eräitä papereita salkussaan, -- puhukaamme
nyt kuitenkin tuosta _sisarestanne_ Emerentia Aarontyttärestä. Hänen
isänsä oli tehnyt kuningas Kaarlo IX:lle suuria palveluksia ja
kehoitettiin häntä pyytämään jotakin armonosoitusta. Hän pyysi saada
lähettää tyttärensä, joka silloin oli hänen ainoa lapsensa, Tukholmaan
kasvatettavaksi aatelisten neitojen kanssa kuningattaren
hoviseurueessa.

-- En tiedä paljo mitään näistä asioista.

-- Kolmetoistavuotiaana lähetettiin nuori talonpoikaistyttö Tukholmaan,
jossa hänen rikas ja turhamainen isänsä kasvatutti häntä aivan toisella
tavalla kuin hänen säädyssään on tavallista. Hän oli kunnianhimoinen,
ja kun hän itse ei voinut voittaa aatelista kilpeä, vetosi hän
tyttärensä aateliseen sukuperään äidin puolelta, sillä Perttilän
ensimmäinen vaimo oli ollut eräs Stjernkorsin sukua oleva orpo neiti,
joka oli joutunut perinnöttömäksi nuijasodassa ja sitten ylpeän sukunsa
hylkiöksi sentakia, että oli mennyt naimisiin rikkaan Perttilän kanssa.

-- Kaikki tämä on minulle tuntematonta.

-- Nuori Emerentia sai Tukholmassa kärsiä paljon aatelisten toveriensa
kateudesta ja pilkasta, sillä monet heistä olivat häntä köyhemmät
eivätkä voineet sietää, että aatelitonta tyttöä pidettiin heidän
vertaisenaan. Mutta hänen kauneutensa oli yhtä erinomainen kuin hänen
hyvyytensä ja ymmärryksensä. Kahdessa vuodessa oli hän omistanut
itselleen kaikki suuren maailman hienostuneet tavat, mutta kuitenkin
säilyttänyt sydämensä viattomuuden. Tämä harvinainen ilmiö, jossa
yhtyivät sydämen hyvyys ja ulkonainen viehätys, toi vanhojen ihmisten
mieliin erään rakastettavan olennon heidän nuoruudestaan ... Kaarina
Maununtyttären.

Herttua katseli tarkkaavasti nuorta upseeria. Mutta Bertelin kasvot,
eivät mitään ilmaisseet. Kaikki tämä oli hänellä uutta ja
käsittämätöntä.

-- No niin, -- jatkoi herttua hetkisen vaiettuaan, -- tämä kaunotar
tuli pian huomatuksi. Eräs korkeasukuinen nuorukainen rakastui pian
ihanaan impeen, joka silloin oli vasta viisitoistavuotias ja joka
rakasti häntä ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Nuorukaisen tunteet
huomattiin pian; valtiomiehet vapisivat ja aateliset tunsivat itsensä
loukatuiksi tuosta kunniasta, joka tuli halpasäätyisen osalle.
Päätettiin naittaa tuo nuori tyttö upseerille, joka samoin kuin hänkin
oli aatelitonta sukua, mutta joka oli kunnostanut itsensä Tanskan
sodassa. Tieto näistä hankkeista tuli nuorten korviin. Lapsiparat, he
olivat niin nuoria molemmat, toinen seitsentoistavuotias, toinen
viisitoistavuotias, he olivat kokemattomia ja rakastuneita. Kohta sen
jälkeen meni nuori mies Puolan sotaan, tytön naittamisesta ei tullut
mitään ja julmistunut aateli lähetti hänet häväistynä takaisin Suomeen.
Tahdotteko kuulla lisää, luutnantti Bertel?

-- En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, mitä kertomus sisareni kohtaloista
kuuluu...

-- ... siihen sormukseen, jota pyydätte? Rauhoittukaa. Kun tuo nuori
mies lähti sotaan ja viimeisen kerran oli rakastettunsa kanssa yhdessä,
antoi tämä hänelle sormuksen, jonka aikaisempia vaiheita en tunne,
mutta joka lienee suomalaisen noidan takoma ja jolla on taikakalun
kaikki ominaisuudet. Tyttö vannotti rakastettuaan aina pitämään tätä
sormusta sormessaan vaarain ja sodan aikana, koska hän silloin säilyisi
haavoittumatonna. Kaksi kertaa on tämä varoitus unhottunut, toisen
kerran Dirschaussa...

-- Herra Jumala!

-- ... ja toisen kerran Lützenin luona.

Bertel oli tullut niin liikutetuksi, että veri pakeni hänen poskiltaan
ja hän seisoi kalpeana kuin marmoripatsas.

-- Nuori mies, te tiedätte nyt osan siitä, mitä teidän tulee tietää,
mutta te ette tiedä vielä kaikkea. Olemme nyt puhuneet sisarestanne,
puhukaamme nyt teistä itsestänne. Hänen majesteettinsa oli aikonut
antaa teille sen aateliskilven, jonka olette niin hyvin miekallanne
ansainnut. Mutta vanha Aaron Perttilä, joka vihaa aatelia, on
erityisenä armonosoituksena anonut, että kuningas antaisi teille
tilaisuuden kaikkein korkeimpien kunniasijojen saamiseen, mutta ei
sallisi teidän ottaa itsellenne aatelista nimeä. Kuningas ei ole voinut
olla isänne pyyntöä täyttämättä ... ja siksi on teidän nimenne
aateliton. Mutta minä, joka en ole sidottu mihinkään lupauksiin
isällenne, minä tarjoan teille, nuori mies, sen, mikä teiltä tähän
saakka on kielletty, tarjoan teille ritarin kannukset ja vaakunakilven.

-- Teidän ylhäisyytenne ... tämä armo saattaa minut sanattomaksi; millä
olen sen ansainnut?

Herttua Bernhard hymyili merkitsevästi. -- Milläkö? Ystäväni, te olette
ymmärtänyt minut vain puoleksi.

Bertel oli vaiti.

-- No hyvä, ilman teidän suostumustannekin pidän minä teitä jo
aatelismiehenä. Puhukaamme siitä toiste. Sormuksenne ... oh ... olen
sen jo unhottanut. Muistatteko minkä näköinen se oli? -- Ja herttua
kaiveli innokkaasti salkkujaan.

-- Sanotaan kuninkaan pitäneen kuparisormusta, jonka sisäpuolelle oli
piirretty taikamerkkejä ja kirjaimet R.R.R.

-- Tiedän sen piilottaneeni, mutta en nyt voi sitä löytää. _Mort de ma
vie_, kenellä on aikaa ajatella moisia lapsellisuuksia! Jos sen löydän,
saatte te sen. Mutta ellen sitä löytäisikään, tiedätte nyt jotakin,
joka on suuriarvoisempaa. Menkää, nuori mies, ja pitäkää arvossa
luottamukseni ja suuren kuninkaan muisto! Ei kukaan saa tietää, mitä
olen teille puhunut. Jääkää hyvästi, me tapaamme vielä toisemme.



5. VIHAN JA RAKKAUDEN SOVINTO.


On meidän taaskin keväiseltä Saksanmaalta rientäminen talviseen
pohjolaan. Ennenkuin jatkamme matkaamme kolmikymmenvuotisen sodan
verisellä tiellä, tahdomme vierailla kaukana Pohjanmaalla kahden tämän
kertomuksemme päähenkilön luona.

Oli adventin aika vuonna 1632. Ankara myrsky heitteli lunta Korsholman
valleja vastaan ja ajoi Pohjanlahden syksyiset laineet sen jäisiä
rantoja vastaan. Kaikki laivakulku oli siksi vuodeksi lakannut, ei
kukaan saapunut enää merta myöten. Pohjanmaalla nostettu sotaväki oli
jo heinäkuun lopussa lähetetty Tukholman kautta Stralsundiin ja
uteliaisuudella odotettiin tietoja sodasta. Silloin tapahtui jo
marraskuun keskipalkoilla, että yht'äkkiä levisi huhu kuninkaan
kuolemasta; huhut sellaiset lentävät ilmassa, ei tiedetä mistä ja
mitenkä; suuret onnettomuudet tuntuvat kaukaa niinkuin aavistukset,
niinkuin kaukainen maanjäristys, joka omaa piiriäänkin edempänä saa
mielet levottomiksi. Mutta tuollaisia huhuja oli jo monta kertaa
ennenkin kuultu ja kumottu; luotettiin Kustaa Aadolfin onneen, ja kun
ei vahvistusta tullut, unohdettiin koko asia niinkuin perätön satu.

Usein tapahtuu ihmiselämässä, että samoinkuin me vihaamme sitä, jolle
olemme tehneet vääryyttä, me suopein silmin katselemme sitä, jolle
olemme tulleet hyvää tehneeksi. Martta-rouva Korsholmassa oli aika
ylpeä siitä, että oli niin urhokkaasti puolustanut linnaansa juopuneita
sotamiehiä vastaan ja luki sen kokonaan omaksi ansiokseen. Se seikka,
että hän oli pelastanut Reginan hengen, kohotti tätä suuresti hänen
silmissään; mutta ei hän myöskään voinut olla ihmettelemättä sitä
rohkeutta ja uhraavaisuutta, jota nuori tyttö oli samassa tilaisuudessa
osoittanut. Hän ylpeili korkeasukuisesta vangistaan; kuin satasilmäinen
peikko vartioi hän kaikkia hänen liikkeitään, mutta antoi samalla
Reginalle kauniimmat huoneet, päästi Dorthen häntä palvelemaan ja
paransi hänen ruokansa. Reginakaan ei enää käyttäytynyt niin ylpeästi
ja tylysti kuin alussa, vaan hän saattoi joskus muutamalla sanalla tai
pään nyökkäyksellä vastatakin Martta-rouvan kysymyksiin. Mutta kaikista
niistä herkuista, niinkuin juotetun vasikan lihasta ja hyvästä oluesta
y.m., joita hänelle tarjottiin, ei hän suuresti välittänyt; tuskin hän
maistoikaan, mitä hänen eteensä asetettiin, vaan vaipui näennäiseen
välinpitämättömyyteen, rukoili ahkerasti, mutta antoi kuitenkin
päivänsä kulua yhden niinkuin toisenkin.

Martta-rouva oli yhäkin vakuutettuna siitä, että jos hänen vankinsa ei
ollutkaan Rooman keisarin oma tytär, hän kuitenkin oli mitä
jalosukuisin prinsessa. Hän sai sen vuoksi päähänsä tuon onnettoman
tuuman ruveta kääntämään tätä näin vaikuttavaa henkilöä hänen
paavillisesta harhaopistaan, toivoen sen kautta, kun sodan loputtua
vankeja vaihdettaisiin, toimittavansa jotakin hyvin merkillistä. Regina
joutui sen vuoksi saman käännytysinnon uhriksi, joka hänellä itsellään
oli ollut tahtoessaan saada suuren Kustaa Aadolfin luopumaan uskostaan;
mutta Martta-rouvan into oli paljoa karkeampaa ja kömpelömpää. Hän
läjäsi tyttöparan huoneeseen Lutheruksen postilloja, virsikirjoja ja
lentokirjasia, piti usein pitkiä, kaikenlaisilla sananlaskuilla
höystettyjä puheita, ja kun ei tämä mitään auttanut, lähetti hän linnan
papin saarnaamaan vangilleen. Tietysti sattuivat kaikki sanat kuuroihin
korviin. Regina oli siksi vakava uskossaan, että voi kärsivällisesti
kuunnella kaikkea, mitä hänelle tyrkytettiin, mutta hän kärsi siitä ja
hänen olonsa Korsholmassa muuttui päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi,
ja kukapa voineekaan moittia häntä siitä, jos hän salaisesti huoaten
ajatteli vapautuksensa päivää? Dorthe sitävastoin tulistui joka kerta
kuin tuo vääräuskoinen pappi tai tuo pyylevä rouva alkoi saarnansa, ja
luki sekä latinaksi että saksaksi vuoroin rukouksia vuoroon kirouksia,
josta tavallisesti oli seurauksena se, että hänet pariksi päiväksi
pistettiin putkaan, kunnes ikävä neiti Reginan luo hänet jälleen
lauhdutti. Ja niin kului puoli vuotta neiti Reginan vankeuden aikaa.

Oikeampaan osasi Martta-rouvan hyväntahtoisuus siinä, että Regina sai
työtä ja että häntä varten syksyllä tilattiin Tukholmasta hienoja
työaineksia. Niinpä sai hän ruveta suurelle silkkikankaalle kullalla ja
hopealla ompelemaan neitsyt Marian ja Kristuslapsen kuvia. Martta-rouva
luuli viattomuudessaan tästä tulevan kalkkivaatteen, minkä Regina
muuttuneiden mielipiteidensä merkiksi mahdollisesti tulisi
lahjoittamaan Vaasan kirkkoon. Sotilaan silmä olisi kuitenkin kohta
paikalla arvannut, että siinä oli tekeillä sotalippu, katolisen uskon
sotalippu, jota vangittu tyttö hiljaisuudessa valmisteli odottaessaan
sitä päivää, jolloin hänen kutomansa vaate saisi liehua katolisten
sotajoukkojen taistelussa.

Ei Martta-rouva kuitenkaan ollut kaikin puolin tyytyväinen pyhän
neitsyen kuvaan, jonka pään ympärillä oleva sädekehä oli hänen
mielestään vähän liian suuri, ollakseen puhtaasti lutherinuskon
mukainen. Hän mietti sentähden jo sopivampaa työtä vangilleen. Tapahtui
joskus, että Isokyrön talonpoikaiskuninkaan tytär Meri kaupungissa
käydessään teki asiaa linnaan ja saavuttaakseen vieraan neidin suosiota
lahjoitti hänelle muutamia vyyhtiä mitä hienointa pellavarihmaa,
jollaista ei kukaan muu koko paikkakunnalla osannut kehrätä niinkuin
Meri. Martta-rouvan päähän pälkähti sen vuoksi eräänä päivänä
opettaa vankinsa kehräämään ja ottaa Meri opettajaksi. Se olikin
Merin salaisin toivo. Hän tahtoi tuolta vieraalta, joka oli ollut
niin lähellä kuningasta, kuulla jotakin hänestä, tuosta suuresta
ja unhottumattomasta, jonka muisto säteili hänen edessään
ylimaailmallisessa loistossaan. Hän tahtoi kuulla, mitä kuningas oli
sanonut, mitä tehnyt, mitä hän oli rakastanut ja vihannut; vielä kerran
tahtoi hän innostua hänen kunniansa loisteesta, ja sitten kuolla iäksi
unhotettuna. Hän oli sankari, oli kuningas; Meri ei ollut mitään,
olihan vain kuluneen keväimen kuihtunut kukka.

Sillä tavalla tutustui Meri toisen kerran Reginaan Korsholmassa. Hänet
otettiin vastaan alussa välinpitämättömästi ja kylmästi, eikä hänen
kehruunsakaan miellyttänyt ylpeää neitiä. Mutta vähitellen mieltyi
Regina hänen nöyrään ja lempeään käytökseensä, ja kun vanki aina haluaa
yhteyttä linnan muurien ulkopuolella olevien ihmisten kanssa, tuli
Reginakin avomielisemmäksi. Vähän he tosin kehräsivät, mutta he
puhelivat kuin emäntä ja palkollinen, varsinkin niinä päivinä kuin
Dorthe oli ilkeän kielensä vuoksi putkassa, ja silloin oli Merille
hyödyksi, että hän taisi entisinä, loistavampina aikoina oppimaansa
saksankieltä. Meri osasi aina johtaa keskustelun kuninkaaseen, ja ollen
älykäs hän oli pian selvillä Reginan haaveellisesta rakkaudesta. Mutta
Regina ei aavistanut vähääkään Merin aikaisemmista vaiheista; hän
selitti Merin kysymykset siitä luonnollisesta uteliaisuudesta
lähteneiksi, jonka niin korkeat henkilöt aina herättävät alhaisessa
kansassa. Välistä häntä kuitenkin ihmetytti tuon yksinkertaisen
kansannaisen ajatus- ja puhetavan hienous ja jalous. Oli hetkiä,
jolloin Merin koko olento oli hänen mielestään täynnä vastakohtia ja
jolloin tuli ajatelleeksi, eikö tuo nainen ehkä ollut vakooja. Mutta
heti kohta hän taas katui tuota ajatustaan; kun kehrääjä rukkinsa takaa
loi häneen kirkkaan, lämpimän, läpikuultavan katseensa, oli siinä
jotakin, joka kuiskasi Reginan sydämeen: tuo nainen ei teeskentele.

Näin istuivat he eräänä päivänä alkupuolella joulukuuta, ja Dorthe oli
taas suljettu vankilaansa osoittamastaan sopimattomasta käytöksestä
linnan saarnaajaa kohtaan. Olivat ne toistensa ilmeiset vastakohdat nuo
kaksi olentoa, jotka kohtalo eri haaroilta oli yhteen tuonut, mutta
joilla kuitenkin yhdessä asiassa oli samat harrastukset. Toinen nuori,
kaunis, ylpeä, tummaverinen, silmät säteilevät, ruhtinatar vielä
vankilassaankin; toinen keski-ikäinen, vaaleaverinen, kalpea, hieno,
lempeä, vapaa, mutta kuitenkin paljon nöyrempi. Reginaa, joka nyt oli
seitsentoistavuotias, olisi voinut luulla kaksikymmenvuotiaaksi; Meri
oli kuudenneljättä, mutta hänen olennossaan oli jotakin niin
lapsellista ja viatonta, että häntä välistä olisi voinut luulla
seitsentoistavuotiaaksi. Hän olisi voinut olla Reginan äiti, ja
kuitenkin olisi häntä, joka oli niin paljon kokenut, voinut katsoa
lapseksi tuon aikaisin kehittyneen etelän kaunottaren rinnalla.

Neiti Regina oli kehrännyt hetkisen ja katkaissut monta
säiettä. Suutuksissaan sysäsi hän rukkinsa luotaan ja tarttui
korko-ompelukseensa. Se tapahtui usein ja opettajatar oli siihen
tottunut.

-- Se on kaunis kuva, -- virkkoi Meri katsahtaen silkkivaatteeseen. --
Mitä se esittää?

-- Se on Jumalan pyhä äiti, _Sancta Maria_, -- vastasi neiti Regina ja
risti silmänsä niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka kerta, kun tuli
pyhän neitsyen nimen maininneeksi.

-- Mihinkä sitä käytetään? -- kysyi Meri viattomasti.

Regina tarkasteli häntä ennenkuin vastasi. Taas syntyi epäilys hänen
mielessään, mutta haihtui samassa.

-- Minä ompelen pyhän uskon sotalippua Saksanmaalle, -- vastasi Regina
avonaisesti ja rohkeasti. -- Kun se kerran sotarivien edessä liehuu,
silloin pakenevat vääräuskoiset Jumalan äidin vihaa.

-- Kun minä ajattelen Jumalan äitiä, -- sanoi Meri, -- ajattelen minä
häntä lempeänä, hyvänä ja rauhallisena. Ajattelen häntä niinkuin äitiä,
joka elää yksin rakkaudellensa. -- Meri lausui nuo sanat omituisella
äänen viehkeydellä.

-- Jumalan äiti on taivaan kuningatar, ja taistelee jumalattomia
vastaan ja tuhoaa heidät.

-- Mutta kun Jumalan äiti lähtee sotaan, tulee kuningas. Kustaa Aadolf
häntä vastaan paljain päin ja miekan kärki maata kohden ojennettuna,
lankeaa polvilleen hänen eteensä ja virkkaa: pyhä neitsyt, minä en
taistele sinun kunniaksesi, vaan poikasi, meidän vapahtajamme
kunniaksi. Ja silloin hymyilee neitsyt Maria ja vastaa: se, joka
taistelee poikani puolesta, taistelee myöskin minun puolestani. Sillä
minä olen äiti.

-- Kuninkaasi on kerettiläinen, -- vastasi neiti Regina tulistuneena,
sillä ei mikään suututtanut häntä enemmän kuin katolisen uskon
vastusteleminen, joka usko tärkeänä uskonkappaleena opettaa, että
neitsyt Maria on taivaan haltiatar. -- Sinun kuninkaasi on tyranni ja
vääräuskoinen, joka on kaikki pyhimykset vihoittanut. Tiedätkö,
Merchen, että minä vihaan kuningastasi?

-- Ja minä häntä rakastan, -- virkkoi Meri tuskin kuultavasti.

-- Niin, -- jatkoi Regina, -- minä häntä vihaan kuin kuolemaa, kuin
syntiä, kuin kadotusta. Jos minä olisin mies ja minulla olisi voimakas
käsivarsi ja jos minä voisin heiluttaa miekkaa, olisi minun elämäni
tarkoituksena hävittää hänen sotaväkensä ja hänen työnsä. Sinä olet
onnellinen sinä, Merchen, sinä et tunne sotaa etkä tiedä, mitä Kustaa
Aadolf on tehnyt meille onnettomille katolilaisille. Mutta minä olen
nähnyt sen ja minun maani ja minun uskoni huutavat kostoa. On hetkiä,
jolloin voisin tappaa hänet.

-- Ja kun neiti Regina valkoisella kätösellään kohottaa välkkyvän
tikarin kuninkaan päätä kohden, silloin paljastaa kuningas rintansa,
jossa hänen suuri sydämensä sykkii, ja katselee häntä ylevästi ja
rauhallisesti ja virkkaa: sinä hieno, valkea kätönen, joka Jumalan
äidin kuvaa ompelet, iske, jos voit, tässä on sydämeni, ja se sykkii
maailman vapauden ja maailman valkeuden puolesta. Ja silloin vaipuu
valkoinen käsi hiljalleen alas, ja tikari putoaa siitä huomaamatta, ja
Jumalan äidin kuva hymyilee taas, sillä hän tiesi kyllä, kuinka olisi
käyvä, sillä olihan hänelle itselleenkin käynyt samalla tavalla. Sillä
kuningas Kustaa Aadolfia ei voi kukaan tappaa eikä kukaan vihata, koska
Jumalan enkeli kulkee hänen sivullaan ja muuttaa rakkaudeksi ihmisten
vihan.

Regina unohti työnsä ja katseli Meriä suurilla, mustilla, kostuvilla
silmillään. Noissa sanoissa oli niin paljon, joka häntä kummastutti ja
samalla lämmitti hänen sydäntään. Mutta hän vaikeni. Viimein virkkoi
hän:

-- Kuninkaalla on taikakalu, joka häntä suojelee.

-- On, -- sanoi Meri, -- hänellä on sellainen taikakalu, mutta se ei
ole kuparisormus, josta ihmiset puhuvat, vaan se on hänen ylevä, jalo
sydämensä, joka kieltää itseltään kaiken toteuttaakseen sitä, mikä on
suurta maailmassa. Kun hän vielä oli aivan nuori eikä hänellä ollut
kunniaa eikä mainetta, vaan ainoastaan vaalea tukkansa ja korkea
otsansa ja lempeät, siniset silmänsä, silloin ei hänellä ollut mitään
taikasormusta, ja kuitenkin kulkivat siunaus, rakkaus ja onni hänen
vierellään. Kaikki enkelit taivaassa ja kaikki ihmiset maan päällä
häntä rakastivat.

Reginan mustissa silmissä kiilui kyynel.

-- Oletko nähnyt hänet silloin, kun hän oli noin nuori? -- kysyi hän.

-- Josko olen nähnyt hänet! Olen.

-- Ja sinä olet rakastanut häntä niinkuin kaikki muutkin?

-- Enemmän kuin kukaan muu!

-- Ja rakastat häntä vieläkin?

-- Niin, minä rakastan häntä ... paljon. Niinkuin tekin. Mutta te
toivotte hänelle, kuolemaa ja minä tahtoisin kuolla hänen edestään.

Regina hypähti ylös, purskahti itkemään, sulki Merin syliinsä ja
suuteli häntä.

-- Älä luule, että minä tahdon hänen kuolemaansa, ... minäkö, joka, oi
pyhä neitsyt, tahtoisin tuhat kertaa uhrata henkeni pelastaakseni hänen
henkensä! Mutta tiedätkö, Merchen, että se tuottaa tuskaa, jota sinä et
voi ymmärtää, ja synnyttää kärsimyksiä, jotka repivät ja raastavat, kun
rakastaa miestä jota pitää sankarina, jaloimpana ja suurimpana, mutta
jota usko kuitenkin käskee vihaamaan, tappamaan ja vainoamaan! Sinä et
tiedä, sinä onnellinen, joka vain saat rakastaa ja siunata, miltä
tuntuu, kun rakkaus ja viha heittelevät meitä kuin laivaa korkeat
laineet; kun on pakotettu kiroamaan häntä, jota kuitenkin tahtoisi
siunata ja kun täytyy istua vangittuna ja hautoa mielessään mitä
ristiriitaisimpia tunteita, jotka alinomaa taistelevat keskenään siitä,
kumpiko voittaisi ja saisi sisimmän sielumme haltuunsa. Oi, oli kerran
yö, jolloin yritin sovittaa rakkauteni ja uskoni, ja saattaa hänet,
tuon mahtavan, oikealle autuuden tielle. Jos pyhimykset silloin
olisivat antaneet heikon ääneni vakuuttaa häntä, saada hänet pois hänen
epäuskostaan ... silloin olisi Regina-parka ilolla seurannut häntä
hänen halvimpana palvelijanaan ja ohjannut rintaansa kaikki ne keihäät
ja nuolet, jotka oli heitetty hänen sydäntään lävistämään. Mutta
pyhimykset eivät sallineet minun, kelvottoman, tulla osalliseksi niin
suuresta kunniasta, ja sen vuoksi istun minä nyt täällä vankina uskoni
ja rakkauteni tähden, ja vaikka enkelikin astuisi alas taivaasta ja
murtaisi vankilani muurin ja sanoisi minulle: pakene, maasi odottaa
sinua! niin vastaisin minä: se on hänen tahtonsa, hänen, jota rakastan,
hänen tähtensä minä kärsin ja hänen tähtensä jään minä sinne, missä
olen. Ja sinä uskot yhä vielä, että _minä_ tahdon hänen kuolemaansa!

Regina itki kauan ja kiihkeästi, itki sen intohimonsa koko voimalla,
joka ei ollut pitkiin aikoihin päässyt valloilleen. Meri siirteli
nuo mustat suortuvat hänen otsaltaan, katseli häntä lempeästi
kyyneltyneihin silmiin ja sanoi kuin olisi ennustanut jotakin: -- Älkää
itkekö noin! Se päivä on vielä valkeneva, jolloin voitte häntä
rakastaa, tarvitsematta samalla häntä kirota!

-- Ei se päivä koskaan valkene, rakas Merchen!

-- Se päivä on valkeneva silloin, kun kuningas Kustaa Aadolf on
kuollut.

-- Voi, ettei se päivä sitten koskaan valkenisi! Kernaammin kärsin
vaikka ikäni kaiken ... kärsinhän minä kuitenkin hänen tähtensä.

-- Se päivä on kuitenkin valkeneva. Ei sen vuoksi, että te olette nuori
ja hän teitä vanhempi. Mutta ettekö ole koskaan kuullut sanottavan
lapsesta, joka on nöyrempi ja parempi kuin muut lapset: se ei elä
kauan, se on liian hyvä tälle maailmalle! Niin näyttää minusta olevan
Kustaa Aadolfkin. Hän on liian suuri, liian jalo ja hyvä vanhaksi
elääkseen. Jumalan enkelit tahtovat viedä hänet, ennenkuin hänen
ruumiinsa kuihtuu ja sielunsa uupuu. Uskokaa minua, he ottavat hänet
meiltä.

Regina katseli häntä melkein kauhistuksissaan.

-- Ken olet sinä, joka noin puhut? Kuinka sinun silmäsi palavat! Sinä
et ole se, joka sanot olevasi. Kuka sitten olet?... Oi, pyhä neitsyt,
suojele minua!

Ja Regina kavahti seisoalleen kaiken sen taikauskoisen pelon
valtaamana, joka oli ominaista hänen aikakaudelleen. Luultavaa on,
ettei hän tarkemmin ajatellut sitä, mikä hänessä tuon kauhun synnytti,
mutta Merin puhe oli hänestä koko ajan tuntunut oudolta ja
luonnottomalta ollakseen sivistymättömän naisen puhetta tässä
raakalaisten maassa.

-- Kukako olen? -- virkkoi Meri yhtä lempeästi kuin ennenkin. -- Olen
nainen, joka rakastaa. Siinä kaikki.

-- Ja sinä sanot, että kuningas on kuoleva?

-- Jumala yksin johtaa ihmisten kohtaloita ja suurinkin ihmisistä on
ihminen.

Juuri silloin tarttui joku lukkoon ja Martta-rouva astui sisään
tavallista juhlallisempana ja myöskin hiukan kalpeampana kuin muulloin.
Tavallisen ruudukkaisen villakauhtanansa asemesta oli hänellä musta
surupuku, ja koko hänen ulkomuodossaan oli jotakin outoa. Reginan ja
Merin äskeinen puhelu vaikutti heihin niin, että he molemmat
säpsähtivät.

Meri kävi kuolon kalpeaksi, astui suoraa päätä Martta-rouvan eteen,
katsoi häntä terävästi silmiin ja virkkoi yksikantaan, suurella
vaivalla:

-- _Kuningas on kuollut!_

-- Tiedätkö sen jo? -- vastasi Martta-rouva ihmeissään. -- Jumala meitä
varjelkoon, surusanoma saapui tunti sitten sanansaattajan tuomana
Pohjanlahden ympäri.

Regina vaipui maahan pyörtyneenä.

Meri, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, pysyi tunnossaan ja koetti
herättää Reginaa henkiin.

-- Kuningas on siis kaatunut taistelutanterella, kaatunut voittaessaan?
-- kysyi hän vielä hämmästyneeltä rouvalta.

-- Lützenin taistelutanterella 6. päivänä marraskuuta ja keskellä
ihaninta voittoa, -- selitti rouva, yhä hämmästyneempänä siitä, mistä
Meri tiesi tuon kaiken.

-- Herätkää, armollinen neiti, hän on elänyt ja kuollut kuin sankari,
kaiken maailman ihailun ansainneena. Hän on kaatunut voiton hetkenä,
kunniansa kirkkaimmillaan loistaessa, hänen nimensä on elävä kaikkina
aikoina, ja sitä nimeä me molemmat siunatkaamme!

Regina avasi haaveilevat silmänsä ja pani kätensä ristiin
rukoillakseen. -- Oi, pyhä neitsyt, -- sanoi hän, -- minä kiitän sinua,
että olet antanut hänen kaikessa suuruudessaan lähteä maailmasta ja
että siten olet poistanut sen kirouksen, joka rakkauttani painoi!

Ja Meri polvistui hänen viereensä rukoilemaan...

       *       *       *       *       *

Mutta linnan pihan ulkopuolella seisoi pitkä, harmaahapsinen vanhus, ja
hänen kasvonsa olivat tuskasta ja epätoivosta väännyksissä.

-- Kirottu olkoon työni! -- sanoi hän. -- Suunnitelmani on ennen
aikojaan hajonnut, ja se päämäärä, jota varten olen elänyt, katoo
näkyvistäni. Voi minua mieletöntä, joka luotin ihmisen elämänlangan
kestävyyteen ja sille rakensin; joka toivoin, että kuningas tunnustaisi
omansa ja eläisi niin kauan, kunnes Aaron Perttilän tyttären poika
olisi ehtinyt sodassa hankkia itselleen loistavan maineen ja kohota
samanarvoiseksi kuin Ruotsin kruunun perillinen! Kuningas on kuollut ja
minun jälkeläiseni on vain holhuunalainen poika, joka pian hupenee
muiden joukkoon. Nyt puuttuu vain se, että hän voittaa aatelisen kilven
ja asettuu muiden verenimijäin kanssa niiden väliin, kuninkaan ja
kansan väliin, jotka ovat valtion ainoat oikeat vallat. Minua houkkoa,
minua houkkoa, kuningas on kuollut! Mene nyt hautaasi, vanha Perttilä,
mene veljenmurhaajan kuningas Juhanan ja aatelisten tuhoojan kuningas
Kaarlen luo, ja kätke heidän uljaat aikeensa samojen matojen sekaan,
jotka jo ovat suuhunsa syöneet prinssi Kustaan ja Kaarina
Maununtyttären!

Ja vanhus tarttui ulos tulevaa Meriä kiihkeästi käteen ja virkkoi:

-- Tule, nyt ei meillä enää ole mitään toimitettavaa tässä maailmassa!

-- On meillä vielä, -- sanoi Meri, koettaen tuskaansa voittaa, --
meillä molemmilla on vielä poika!



6. NÖRDLINGENIN TAISTELU.


Hetki, joka tuottaisi ruotsalaisten aseille musertavan tappion, oli
tullut. Tähän saakka oli Ruotsin jalopeura Kustaa Aadolfin ja hänen
lähimpäin miestensä johtamana rientänyt voitosta voittoon ja
voimakkailla käpälillään ruhjonut maahan kaikki vastustajansa.
Viimein tuli onnettomuudenkin päivä, ja se päivä oli verinen.

Wallenstein, tuo, joka ei mihinkään tyytynyt, mutta jota kuitenkin aina
tarvittiin, oli kaatunut petturin käden kautta Egerissä; Gallas,
sotajoukkojen hävittäjä, antoi väkensä tulvia yli koko Keski-Saksan,
valloitti Regensburgin ja marssi vapaata Schwabenin valtakaupunkia
Nördlingeniä vastaan. Herttua Bernhard ja Kustaa Horn kiiruhtivat
Ruotsin sotaväen kanssa apuun. Heillä oli vain 17,000 miestä,
Gallaksella 33,000. -- Tehkäämme hyökkäys, -- sanoi herttua. --
Odottakaamme, -- sanoi Horn. Ja niin odotettiin; 5,000 miestä saapui,
ja kaksi viikkoa kului. Silloin tuli Nördlingen hätään ja poltti öiseen
aikaan hätätulia torneissaan. Taas tahtoi herttua tehdä hyökkäyksen ja
taas tahtoi Horn linnoittua ja auttaa kaupunkia ilman tappelua. Häntä,
tuota urhoollista miestä, sanottiin pelkuriksi mieheksi, ja
suutuksissaan, mutta pahaa aavistellen, päätti hän ryhtyä taisteluun.
Ruotsalaiset aloittivat tappelun varmoina voitostaan, sillä alituinen
onni oli tehnyt heidät ylpeiksi.

Elokuun 26 p:nä 1634 oli taistelu. Nördlingenin ulkopuolella on
metsäinen kukkula, Arensberg nimeltään, ja sen ja kaupungin välillä on
pienempi ylänkö. Siihen olivat keisarilliset rakentaneet kolme
vallitusta. Ruotsalaiset olivat sijoittuneet Arensbergin kukkulalle,
Horn oikealle ja herttua vasemmalle sivustalle. Tunnussana oli sama
mikä Breitenfeldissä ja Lützenissä: Jumala kanssamme!

Varhain aamulla satoi rankasti. Vielä kerran tahtoi varovainen Horn
viivähtää, mutta herttualla oli korkein komento ja hän käski marssia
eteenpäin. Horn totteli ja oikea sivusta laskeutui molempain kukkulain
välissä olevaan laaksoon. Ratsuväen levottomuus joudutti taistelun
alkamista. Heti kohta muuttui se ruotsalaisille epäedulliseksi.
Keisarillisten kanuunat tekivät isoja aukkoja ratsujoukon riveihin ja
ne alkoivat väistyä ylivoiman tieltä. Horn lähetti kaksi prikaatia
ahdistamaan keskimmäistä vallitusta. Se valloitettiin ja vihollista
alettiin ajaa takaa. Piccolomini pysähdytti pakenevat ja heidät
ajettiin takaisin vallituksia kohti. Silloin sattui ruutivarasto
syttymään tuleen. Huumaavalla pamahduksella räjähti vallilinna ilmaan
ja useita satoja ruotsalaisia ja suomalaisia seurasi mukana. Se oli
ensimmäinen onnettomuus.

Tästä vallituksesta riippui kuitenkin voitto. Muutamia silmänräpäyksiä
oli se tyhjänä; Piccolominin sotamiehiä, jotka olivat säikähtäneet
pamahdusta ja siitä syntynyttä hävitystä, ei saatu sinne menemään.
Viimein he sen kuitenkin tekivät. Horn pyysi apua valloittaakseen
takaisin vallituksen. Herttua lähetti hänelle keltaisen rykmentin
nuoren böömiläisen Thurnin johtamana. Tämä erehtyi, karkasi toisen
vallituksen kimppuun la kohtasi siellä monta vertaa voimakkaamman
vihollisen. Seitsemäntoista kertaa hyökkäsi vihollinen eteenpäin, ja
yhtä monta kertaa ajettiin hänet takaisin. Turhaan ryntäili Horn
vallitusta vastaan. Thurnin erehdys oli toinen onnettomuus.

Vasemmalla sivustalla oli herttua aloittanut taistelun tykistöä ja
ratsuväkeä vastaan. Ensimmäisessä yhteentörmäyksessä väistyivät
keisarilliset ja herttuan saksalainen ratsuväki karkasi suitset
höllällään ja rivit hajaantuneina pakenevia takaa ajamaan. Mutta Tillyn
henki näkyi tänään antavan rohkeutta keisarillisille. He asettivat
järjestyneet ja mieslukuiset rivinsä hyökkääviä vastaan, pysähdyttivät
heidät ja ajoivat heidät tappiolla takaisin. Turhaan koetti herttua
viedä apua Nördlingeniin. Turhaan ajoi hän Gallasta edellään. Yhä uusia
vihollisia asettui hänen tielleen ja kroaatit ryöstivät kuormastoa
hänen selkänsä takana.

Nyt oli päivä jo ehtinyt puoleen. Hornin joukot olivat kahdeksan tuntia
peräkkäin kestäneet vihollisen ampumista ja olivat haavoistaan ja
väsymyksestä aivan näännyksissä. Joka hetki väheni heidän
voitontoivonsa, mutta heidän uljuutensa pysyi entisellään,
murtumattomana ja sitkeänä. He olivat huomanneet epäjärjestyksen
vasemmalla sivustalla; itsellään oli heillä kovin huono asema
laaksossa, jonne Piccolominin kuulat joka hetki iskivät ja
räiskyttelivät punaista verta poikki ammuttuihin puitten runkoihin. Nyt
ehdotti Horn että vetäydyttäisiin takaisin Arensbergiin, ja
ahdinkotilaan joutunut herttua oli pakoitettu siihen lopulta
suostumaan. Lähes kaksi tuntia oli hän vitkastellut ja näistä kahdesta
tunnista olisi hän sittemmin tahtonut antaa puolet elämästään. Kello
oli kolme iltapäivällä. Horn käski suomalaisen ratsuväen tekemään
näennäisen hyökkäyksen, peittääkseen paluumatkaansa, ja alkoi sitten
niinkuin älykäs sotapäällikkö ainakin vetäytyä takaisin hyvässä
järjestyksessä. Keisarilliset huomasivat hänen aikeensa ja tunkivat
päälle kahta voimakkaammin. He alkoivat toivoa sitä, mitä ennen eivät
olleet uskaltaneet ajatellakaan, että näet ruotsalaisetkin olisivat
voitettavissa; ja tuon pienen, jäntterän Piccolominin nähtiin karkaavan
hevosensa selässä rivistä riviin yhdistääkseen väkensä ja niiden koko
voimalla karatakseen ruotsalaisten suojattomaan sivuun, hajoittaakseen
heidät ja heidät perin pohjin tuhotakseen.

Laaksossa ruotsalaisen sotajoukon selän takana juoksi noiden kahden
kukkulan välillä jyrkkärantainen puro, joka oli tulvillaan paljosta
sateesta. Pienen Hirnheimin kylän luona vei puron yli sen ainoa silta
ja tämän paikan miehitti Horn ajoissa paluumatkaa turvatakseen. Tykistö
kulki ensiksi sillan yli ja pääsi hyvään turvaan Arensbergiin.
Etumaiset rivit Hornin joukosta olivat myöskin saapuneet kylään ja muut
olivat vain parin pyssynkantaman päässä siitä, kun uusi onnettomuus
tapahtui, kolmas ja kaikista kauhein tänä onnettomuuksien päivänä.

Herttua Bernhard oli ottanut tehtäväkseen vasemman sivustan väellä
viivyttää vihollista siksi, kunnes Horn olisi ehtinyt joen yli. Heti
kohta huomasi hän kuitenkin, että hän oli siihen ryhtyessään enemmän
kysynyt neuvoa rohkeudeltaan kuin älyltään. Yhä taajenivat vihollisten
joukot, yhä kiihkeämmin hyökkäsivät he eteenpäin. Kolme kertaa ryntäsi
De Werth herttuan ratsuväkeä vastaan; kolme kertaa ajettiin hänet
takaisin. Neljännen kerran mursi hän herttuan rintaman. Herttua lähetti
muutaman osaston ahdistamaan häntä sivulta. Turhaan. Mieletönnä
raivosta tempasi herttua kullalla kirjaillun lipun vänrikin kädestä ja
karkasi urhoollisimpiensa seuraamana vihollisten tiheimpään parveen.
Kaikki turhaan. Hänen urhoollisimpansa kaatuivat, hänen hevosensa
ammuttiin hänen altaan, lippu riistettiin hänen kädestään;
haavoitettuna, voitettuna, oli hän vähällä joutua vangiksi, kun hänen
vierellään ratsastanut nuori upseeri tarjosi hänelle hevosensa, jonka
avulla herttua hädin tuskin pääsi pakoon. Jo pakeni hänen hajaantunut
jalkaväkensä, voimatta aavalla kentällä vastustaa vihollista, Ja kun
haavoittunut herttua ohjat höllällään karkasi tiehensä, seurasi koko
hänen väkensä hurjimmassa paossa hänen perässään luullen, että kaikki
oli kadotettu.

Juuri silloin kulki Hornin jalkaväki kaitaisen sillan poikki. Silloin
kuului rivien takaa hätääntyneitä huutoja, että taistelu oli menetetty
ja vihollinen kintereillä. Ensin karkasi yksityisiä ratsumiehiä, sitten
kokonaisia osastoja herttuan joukosta siltaa kohti, ajaen jalkaväen
keskeen, suoltaen heitä alleen ja saattaen kaikki mitä kauheimpaan
epäjärjestykseen. Turhaan koetti Horn saada äänensä kuuluville, hänen
lähimmät päällikkönsä koettivat hillitä ratsumiesten pakoa, mutta ilman
menestystä. Ahtaalla sillalla heitettiin kaikki nurin niskoin, ihmiset,
vaunut, hevoset, kuolleet ja elävät, ja lopulta ryntäsi herttuan koko
vasen sivusta tuolle onnettomuuden paikalle. Kuin salama iski
Piccolomini pakenevien selkään, asetti muutamia keveitä kanuunia
kukkulalle ja antoi niiden soitella tiheimpään väkijoukkoon, jossa
jokainen laukaus kaatoi maahan pitkän laistin kuolleita ja
haavoitettuja. Kohta olivat kroaatitkin siellä ja nyt täytyi kanuunain
vaieta, etteivät ystävät kaatuisi yhdessä vihollisten kanssa. Kauheata
tuhoaan tekivät keisarillisten ratsumiesten pitkät keihäät ja leveät
miekat. Jokainen Ruotsin ja Suomen mies oli kuolemaan tuomittu.

Kustaa Horn, Kankaisten herra, tuo älykäs ja urhoollinen suomalainen
sotapäällikkö, jota Kustaa Aadolfin oli tapana kutsua "oikeaksi
kädekseen" ja joka alun pitäen oli varoittanut antautumasta tähän
onnettomaan taisteluun, hän pysyi viimeiseen hetkeen pelkäämättömänä ja
järkevänä ja koetti vielä itse tuona kauheana hetkenä pelastaa, mikä
oli pelastettavissa. Kolmen rykmentin tähteet oli hän koonnut ja
asettunut niiden kanssa sillan päähän, jossa pakenevien lauma pauhasi
hänen ohitsensa voimatta temmata häntä mukaansa. Häntä rukoiltiin
pelastamaan henkensä; hän oli itsepäinen suomalainen eikä liikahtanut
paikaltaan. Vihollinen uskoi tuskin silmiään nähdessään hänen ei
ainoastaan puolustautuvan, mutta myöskin rohkeasti hyökkäävän. Hetkeksi
herkesi vihollinen takaa-ajamasta, eikä Horn halunnutkaan muuttaa
voittoa mielettömällä hyökkäyksellään. Gallas karkuutti häntä vastaan
yhden parhaimmista espanjalaisista prikaateistaan. Horn ajoi sen
takaisin verisin päin. Voiton hurmaamana syöksyi häntä vastaan De Werth
rakuunoineen. Yhtä verisesti otettiin heidätkin vastaan. Joka taholla
taajenivat vihollisten rivit ja Hornin kimppuun käytiin kolmelta
taholta yht'aikaa. Luvattiin säästää hänen henkensä, jos hän
antautuisi; miekanisku oli hänen vastauksensa, ja samaan vastaukseen
yhtyivät hänen miehensä. Ei kukaan armoa pyytänyt. Viimein, kun
useimmat hänen ympärillään olivat kaatuneet, sortui hän joukon keskeen
ja vangittiin, jonka jälkeen jäljelle jääneet urhot antautuivat hänen
kanssaan.

Kun Ruotsin sotajoukko pakeni Arensbergin yli, repi Sachsen-Weimarin
herttua Bernhard pitkää tukkaansa ja huusi epätoivoissaan, että hän on
hullu, mutta että Horn on viisas mies. Sittemmin lohdutteli herttua
mieltään Elsassilla; mutta tänään oli hänellä syytä katua
hätäisyyttään. Kuusi tuhatta ruotsalaista, suomalaista ja heidän
kanssaan liittoutunutta saksalaista loikoi kuolleena Nördlingenin
verisillä kukkuloilla; kuusi tuhatta joutui vangiksi, niiden joukossa
suomalaiset Horn ja Wittenberg, joita vihollinen kohteli jotenkin
kunnioittavasti; jäljellä olevista 10,000:sta oli puolet haavoitettuja
ja useimmat henkiin jääneet palkkasoturit luopuivat lippujen alta.
Sotajoukko oli menettänyt 4,000 kuormavaunua, 300 lippua ja kaiken
tykistönsä. Kurja jäännös vetäytyi sitten ryöstäen ja puutetta kärsien
Mainziin päin. Mutta enemmän kuin noiden kahdentoista tuhannen miehen
hukka merkitsi Ruotsille sen sotakunnian hukka ja vihollisten
uudistunut luottamus sota-onneensa. Nördlingenin tappelu oli
käännekohta kolmekymmenvuotisessa sodassa ja sai koko Euroopan missä
iloitsemaan, missä hämmästymään, kunnes Banérin nero ja onni taas
hankki ruotsalaisten aseille niiden kadotetun kunnian.

Viimeisiä niistä, jotka taistelivat Hornin rinnalla sillan luona,
olivat pohjalaiset ja niiden joukossa vanha ystävämme ja tuttumme
kapteeni Larsson. Pienellä, paksulla kapteenilla ei sillä kertaa,
niinkuin aina muulloin, ollut aikaa suutaan avata; koko hänen pyöreä
ruumiinsa valui hikeä kesän helteessä, hän oli tapellut aamun koitosta
alkaen eikä kuitenkaan saanut naarmuakaan ihoonsa. Olkoon sanottuna
hänen kunniakseen, että hän Nördlingenissä ajatteli yhtä vähän
reiniläisiä viinejä kuin Baierin nunnia, vaan rehellisesti iski ja
pisti minkä kerkesi. Jääköön kuitenkin hänen omiksi puheikseen se,
mistä hän jälkeen päin kehui, eli että hän oli suuren miekkansa
kärjellä sinä päivänä lävistänyt kolmekymmentä keisarillista sotilasta.
Hän oli myöskin niitä, jotka joutuivat vangiksi samalla kertaa kuin
Horn, mutta enemmän kuin vankeutensa harmitti häntä se, että hän
taistelun jälkeen näki kroaatilaisten makein suin tyhjentelevän niitä
viinivarastoja, joita olivat Ruotsin armeijan kuormastosta löytäneet.

Toinen ystävistämme, luutnantti Bertel, taisteli koko päivän herttuan
kupeella, ja hän se oli, joka tarjosi herttualle hevosensa, kun tämän
oma hevonen oli ammuttu. Ettei herttua sittemmin tätä palvelusta
unohtanut, sen saamme seuraavassa nähdä. Bertel, samoinkuin Larssonkin,
oli aina kuumimmassa kahakassa, mutta sai useita haavoja ja kantautui
pakenevien mukana Arensbergiin. Melkein tietämättä, kuinka se oli
tapahtunut, huomasi hän seuraavana päivänä olevansa kaukana
taistelutanterelta ja vetäytyi herttuan sotajoukon tähteiden kanssa
Mainziin päin.



7. TUHLAAJAPOIKA.


Olemme nyt loppiaisen tienoossa v. 1635, siis keskellä talvea. Aaron
Perttilän tuvassa Isokyrössä räiskää pystyvalkea tilavassa takassa,
sillä siihen aikaan kasvoi vielä paksua metsää viljavien vainioiden
ympärillä. Ulkona raivoaa lumipyry ja pauhaa ankara myrsky; sudet
ulvovat joen jäällä; nälkäinen ilves hiipii kallion rotkossa.

On loppiaisilta, ja puhde on jo muuttunut pimeäksi. Isokyrön
talonpoikaiskuningas istuu korkeaselustimisessa tuolissaan vähän matkaa
takkavalkeasta ja kuuntelee hajamielisenä tytärtään Meriä, joka
takkatulen valossa korkealla äänellä lukee muutamaa lukua Agricolan
suomalaisesta Uudesta Testamentista, sillä koko Raamattu ei ollut
silloin vielä suomennettu. Paljon on ukko Perttilä jo vanhentunut sen
jälkeen kuin viimeksi näimme hänet vielä parhaissa voimissaan.
Alituisesti kuohuvat ajatukset eivät anna hänelle mitään rauhaa, jo
kuitenkin ovat nyt, kuninkaan kuoltua, hänen rohkeat aikeensa rauenneet
ja ajelehtavat kuin haaksirikkoon joutuneen laivan jäännökset yöllisen
meren hyllyvillä aalloilla. Hänenlaisensa luonteet murtuvat jo vain
sitenkin, että itse itseään kalvavat. Eivät mitkään hänen kirjavan
elämänsä tiellä sattuneet vaiheet eivätkä onnettomuudet olleet voineet
masentaa häntä, tuota rautaista miestä; harmi loistavien toiveiden
kukistumisesta, turhat yritykset rakentaa uudelleen tuota kaatunutta
ilmalinnaa, suru siitä, että hänen läheisimpänsä itse repivät alas
hänen työnsä, kaikki se kalvoi kuin raateleva korppi hänen sielunsa
sisimpää. Yksi ainoa ajatus oli tehnyt hänet kahtena vuonna kymmentä
vuotta vanhemmaksi ja tämä ajatus oli mielettömän julkea. Se ajatus oli
tämä:

-- Miksi ei perilliseni tällä hetkellä ole Ruotsin kuningas?

Välistä kohottaa Meri lempeät, siniset silmänsä ja tarkastelee
levottomasti vanhaa isäänsä. Merikin on käynyt vanhemman näköiseksi;
hiljainen suru on kuin syksy vihannassa lehdossa; se ei murra, ei
kuoleta, mutta se saapi vaalistumaan tuoreet lehdet elämän puussa.
Merin katse on täynnä rauhaa ja nöyryyttä. Se ajatus, joka pilkottaa
hänen sielustaan niinkuin laskeva aurinko taivaan rannalta, on tämä:
tuolla puolen haudan saan minä tavata hänet, joka oli sydämeni ylpeys,
ja siellä ei hän enää mitään maallista kruunua kanna.

Hänen vasemmalla sivullaan istuu vanha Larsson, yhtä pyöreänä ja
pienoisena kuin hänen ruokahaluinen poikansa. Hänen hyväntahtoiset,
pyylevät kasvonsa ovat tällä kertaa hiukan juhlallisemman näköiset,
niinkuin vaatii sen pyhän kirjan sisältö, jota hän kuuntelee. Hänen
kätensä ovat menneet ristiin kuin rukouksen aikana ja ainoastaan
silloin tällöin kohentelee hän ystävällisellä huomaavaisuudella
kekäleitä, että Meri voisi paremmin nähdä. Hänen takanaan istuu osa
lukuisasta palvelusväestä, ja näiden tulenliekin valaisemien olentojen
lisäksi näemme lattialla kehräävän harmaan kissan ja suuren,
paksuvillaisen kartanokoiran, joka käärynä makaa Merin jalkojen
juuressa ja näyttää olevan tyytyväinen siitä, että saa olla emäntänsä
jalkajakkarana.

Kun Meri lukiessaan tuli siihen Luukaan evankeliumin 15. luvun
paikkaan, jossa puhutaan tuhlaajapojasta, alkoivat Perttilän silmät
synkästi liekehtiä. -- Se sukunsa häpäisijä! -- mutisi hän puoliääneen
itsekseen. -- Ei se vielä mitään, joka omaisuutensa tuhlaa ... mutta
joka unohtaa vanhan isänsä ... jumaliste, se on alhaista!

-- Mutta koska hän vielä taampana oli, näki hänen isänsä hänen, ja
armahti hänen päällensä, ja juosten lankesi hänen kaulaansa ja suuta
antoi hänen!...

-- Mikä raukka isäksi! -- huudahti Aaron Perttilä taaskin puoliääneen
itsekseen. -- Olisi sitonut hänet niininuoralla ja ruoskinut häntä
koivuvitsoilla ja ajanut hänet huoneestaan takaisin ilottomien
porttojensa ja tyhjien viinimaljojensa luo.

-- Isä, -- kuiskasi Meri lempeästi toruvalla äänellä.

-- Ole laupias niinkuin taivaallinen isämme laupias on ja sulkee
syliinsä kadotetut lapsensa.

-- Ja jos poikasi koskaan palajaa ... -- alkoi Larsson samalla tavalla.

-- Pitäkää suunne kiinni ja antakaa minun olla! -- vastasi hän äreästi.
-- Minulla ei ole enää poikaa ... joka katuvaisena lankeaa jalkojeni
juureen, -- lisäsi hän, kun näki Merin silmien kyyneltyvän.

Meri jatkoi:

-- Mutta poika sanoi hänelle: isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta
vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen täst'edes sinun
pojaksesi kutsuttaa...

-- Herkeä tuota lukemasta! -- kivahti taas vanhus pahalla tuulella. --
Valmista vuoteeni, ja anna väen mennä levolle, ilta on jo myöhäinen.

Mutta juuri samassa kuului hevosen askelien narinaa tieltä päin. Tuo
oli niin outoa näin juhlan aattona, että Larsson meni matalan ikkunan
ääreen ja hengitti lasiin nähdäkseen, kuka semmoisessa pyryssä oli
liikkeellä. Kahden hevosen vetämä reki pyrki vaivalloisesti kinoksien
läpi pihaan päin ja pysähtyi rappujen eteen. Kaksi turkkeihin puettua
miestä nousi reestä.

Omituinen aavistus mielessään riensi Larsson tulevia vastaan ja
niinkuin salama syöksyi Meri hänen rinnallaan ulos. Naristen sulkeutui
tuvan ovi heidän jälkeensä ja hetkinen kului, ennenkun se uudelleen
aukeni.

Mutta silloin astui pää kumarassa tupaan nuori sotilaaksi puettu mies,
heitti luotaan lumisen töyhtölakkinsa, meni suoraa päätä vanhan
Perttilän luo, notkisti polvensa ja taivutti vielä syvemmälle kauniin,
kiharatukkaisen päänsä, sanoen: -- Isä, tässä minä olen ja pyydän
siunaustasi! -- Ja hänen takanaan seisoivat Meri ja vanha Larsson,
molemmat ristissä käsin, ja katsoen ankaraa vanhusta rukoilevasti
silmiin, virkkoivat hekin: -- isä, tässä on poikasi, anna hänelle
siunauksesi.

Hetkisen näkyi Perttilä taistelevan itsensä kanssa, hänen huulensa
vapisivat hiukan ja tietämättään ojensi hän jo kätensä nostaakseen ylös
nuorukaisen jalkojensa juuresta. Mutta pian kohosi hänen kalju otsansa
vieläkin korkeammalle, hän veti kätensä pois, hänen terävät silmänsä
salamoivat synkemmin kuin koskaan ennen, eivätkä hänen huulensa enää
vapisseet. -- Mene, -- virkkoi hän lyhyesti ja äreästi, -- mene, sinä
tuhlaajapoika, mene takaisin veljiesi, aatelismiesten, ja sisariesi,
hienojen neitojen luo! Mitä teet sinä täällä yksinkertaisen talonpojan
tuvassa, jota halveksit? Mene, minulla ei ole enää poikaa!

Mutta nuorukainen ei mennyt. -- Älä vihastu, isäni, -- sanoi hän, --
jos minä nuoruuteni kunnianhimossa olen rikkonutkin sinun tahtoasi ja
käskyjäsi vastaan. Kuka lähetti minut tuonne loistavaan, suureen
maailmaan, voittamaan mainetta ja kunniaa? Kuka käski minun menemään
sotaan ja aateloimaan talonpoikaista nimeäni ritarillisilla urotöillä?
Kuka heitti minut tuonne suuren kuninkaan luo pyrkimään kuuluisien
sankarien vertaiseksi? Sen teit sinä, isäni, ja nyt hylkäät sinä
poikasi, joka sinun tähtesi on kaksi kertaa kieltäynyt aateliskirjaa
vastaanottamasta.

-- Sinä! -- huudahti vanhus yhä enemmän vihastuen. -- Sinäkö olisit
kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta, sinä, joka olet hävennyt
rehellistä talonpoikaisnimeäsi ja vaihtanut sen toiseen, muka
arvokkaampaan? Se on valhetta, polvillasi olet vaakunakilpeä itsellesi
rukoillut; mistä tiedän minä, onko sitä sinulle tarjottu, ja mitä se
minuun kuuluu? Sen minä vain tiedän, että hamasta lapsuudestasi olen
koettanut istuttaa sinuun, sinä sukusi häpäsijä, ettei ole olemassa
muita laillisia valtoja kuin _kuningas ja kansa_, ja kaikki se, mikä
heidän väliinsä tunkee, kutsuttakoon sitä sitten aateliksi tai
papistoksi tai miksi tahansa, on turmioksi, kiroukseksi maalle ja
kansalle ... kaikkea tuota olen koettanut sinuun istuttaa ja hyöty
kaikista opetuksistani on ollut se, että sinä olet hiipinyt tuon
aatelin seuraan, jota minä vihaan ja ylenkatson, että olet himoinnut
heidän onttoja arvonimiään, pöyhkeillyt heidän valtakunnalle
turmiollisella loistollaan ja omaksunut heidän ennakkoluulonsa, ja nyt
seisot sinä täällä lapsuutesi kodissa, valheen sanat huulillasi ja
aatelisylpeys sydämessäsi. Mene, sukupatto talonpojan poika; Aaron
Perttilä on se mies, mikä hän on ollut, -- talonpoika! -- hän hylkää ja
kiroo sinut, luopio!

Ja nuo sanat sanottuaan käänsi vanhus hänelle selkänsä ja meni lujin
askelin ja pää pystyssä pieneen kamariinsa tuvan perällä, jättäen
Bertelin polvilleen sille sijalle, missä oli seisonut.

-- Kuule minua, isäni, isäni! -- huusi Bertel hänen jälkeensä,
reväisten samalla takkinsa auki ja ottaen sieltä esille kokoon
käännetyn paperin, -- tämän olin aikonut repiä rikki jalkojesi
juuressa! -- Mutta vanhus ei kuullut häntä, paperi putosi lattialle, ja
kun Larsson hetken kuluttua avasi ja luki sen, huomattiin, että se oli
mainekirja, jonka Tukholman holhoojahallitus oli Weimarin herttuan
Bernhardin ehdotuksesta antanut henkivartioväessä palvelevalle
ratsumestarille Kustaa Bertelille korottaen hänet aatelissäätyyn ja
sallien hänen vaakunakilvessään kantaa _Bertelsköldin_ nimeä.

Kun tuvassa vielä vallitsi täydellinen sekasorto vanhan Perttilän
sydämettömän kovuuden vuoksi, astui sinne suurella kiireellä sisään
kolme Martta-rouvan henkivartijaa Korsholmasta. -- Hei, pojat! --
huusivat he rengeille, -- oletteko nähneet hänet? Nyt saatatte ansaita
jotakin. Kaksisataa taaleria hopearahaa palkinnoksi sille, joka
vangitsee tai kuolleena tai elävänä, takaisin saattaa Korsholman
valtiollisen vangin, neiti Regina von Emmeritzin.

Kuullessaan tuon nimen heräsi Bertel tuskallisesta huumaustilastaan,
kavahti pystyyn ja tarttui puhujaa kaulukseen. -- Konna, mitä puhut? --
huudahti hän.

-- So, so, arvoisa herra, puhutelkaa siivosti kuninkaallisen
majesteetin ja kruunun miehiä. Minä vaan sanon, että se saksalainen
petturi, se paavillinen noita-akka, neiti von Emmeritz on onnistunut
viime yönä pakenemaan Korsholmasta, ja että se, joka ei tahdo olla
avullisena hänen vangitsemisessaan, on maanpetturi...

Mies ei saanut puhua loppuun, ennenkun Bertelin voimakkaan käden isku
heitti hänet pitkäkseen lattialle. -- Isä, sinä olet näin tahtonut! --
huudahti nuorukainen ja oli tuossa tuokiossa hyökännyt ovesta ulos ja
heittäytynyt rekeen, jonka samassa kuultiin täyttä karkua ajavan pois
pihalta ja katoavan raivoavaan lumimyrskyyn.



8. PAKOSALLA.


Kuka voi sanoa meille, missä neiti Regina nyt on ja mikä on saanut
hänet hylkäämään Martta-rouvan hellän hoidon ja lähtemään pakosalle
keskellä talvea vieraassa maassa, joka on täynnä erämaita ja jossa hän
ei tunne ainoatakaan tietä eikä polkua, eikä taida edes sen maan
kieltäkään.

Älkäämme unhottako, että kertomuksemme kuvaa aikaa, jolloin katolisuus
ja lutherilaisuus olivat mitä ankarimmassa taistelussa keskenään ja
jolloin eivät lutherilaisetkaan, alituisten kiistojen kiihoittamina,
olleet toisin ajattelevia kohtaan sen suvaitsevaisempia kuin
katolilaisetkaan. Kun Martta-rouva oli nyt kerran saanut päähänsä, että
hänen velvollisuutensa oli käännyttää neiti Regina lutherinuskoon, niin
tästä epäonnistuneesta ajatuksesta ei kukaan saanut häntä luopumaan.
Yhtä mittaa kiusasi hän sentähden tyttö parkaa milloin kirjoja
tyrkyttämällä, milloin houkuttelemalla ja vapauden lupauksilla, milloin
taas uhkauksilla jos jonkinlaisilla, ja kun Regina kieltäytyi kirjoja
lukemasta ja pappeja kuulemasta, antoi tuo innokas rouva joka aamu ja
ilta pitää rukouksia vankinsa huoneessa sekä sunnuntaisin
jumalanpalveluksiakin samassa paikassa. Kun eivät nämä keinot mitään
vaikuttaneet, sanoi Martta-rouva sitä neiti Reginan uppiniskaisuudeksi;
kuta enemmän Martta-rouva ponnisti voimiaan, sitä tyynemmäksi,
kylmemmäksi ja jäykemmäksi kävi hänen vankinsa. Regina piti itseään
uskonsa marttyyrina ja kärsi näennäisen rauhallisesti kaikki
nöyryytykset pyhän asian vuoksi.

Mutta kuuma etelämainen veri kuohui yhdeksäntoistavuotiaan neidon
suonissa niin, että se vain suurella vaivalla saatiin pysymään
pinnaltaan tyynenä. Oli hetkiä, jolloin neiti Regina olisi ollut valmis
räjäyttämään ilmaan koko Korsholman linnan, jos vain olisi voinut.
Mutta nuo vanhat, harmaat muurit eivät välittäneet hänen äänettömästä
raivostaan, ja pako näytti lopulta olevan hänen ainoa pelastuksensa.
Vuoden ja yön hän sitä mietti; viimein sai hän käsiinsä keinon, jolla
voi voittaa Martta-rouvan valppauden.

Kajaanin linnassa istui siihen aikaan vankina kuuluisa ja onneton
_Johannes Messenius_, joka oli kasvatettu jesuiittakoulussa
Braunsbergissa ja jonka jesuiitat olivat määränneet katolilaisuuden
apostoliksi vääräuskoiseen Ruotsiin. Sigismundin puolueen hyväksi
tekemiensä häväistyskirjoitusten ja kaikenlaisten muiden vehkeiden
vuoksi oli hänet vangittu, ja hän oli nyt yhdeksättätoista vuotta
istunut kuin myyrä kolossaan vankilan seinien sisällä, jossa häntä
useinkin pahoin kohdeltiin, kun kertomukset hänen opistaan,
onnettomuuksistaan ja katolisista mielipiteistään saapuivat neiti
Reginankin kuuluville. Siitä hetkestä alkaen risteili rohkeita tuumia
vangitun neidon mielessä.

Eräänä päivänä uuden vuoden tienoossa ilmaantui Korsholmaan kuljeksiva,
saksalainen puoskari, kantaen rohtolaatikkoa selässään, niinkuin
koronkiskuri juutalaiset tekivät myöhempään aikaan.[13] Tuollaiset
kulkurit, jotka samalla kertaa olivat tohtoreita ja apteekkareita,
viekoittelivat hyviä rahoja herkkäuskoiselta rahvaalta, ja heihin
turvautuivat usein ylhäisemmät säätyhenkilötkin, sillä koko maassa ei
siihen aikaan vielä ollut tutkinnon suorittanutta lääkäriä, ja
apteekkejakin oli ainoastaan yksi, Turussa, eikä sekään ollut erittäin
hyvin varustettu. Ei ole siis kumma, että mainitsemamme puoskari sai
yllin kyllin työtä parantaessaan luuvaloa, pistoksia, vatsakipuja ja
muuta semmoista; Martta-rouva itsekin, joka aina valitti vatsakipuaan
ja hengenahdistusta joka kerta, kun oli antanut rengeilleen selkään,
otti suurella mielihyvällä vastaan vieraan tohtorin. Muutamissa
päivissä oli vieras täydellisesti perehtynyt taloon, ja niin tapahtui,
että hänet kutsuttiin neiti Reginan luo, joka valitti ankaraa
päänsärkyä.

Martta-rouvan tavallinen älykkäisyys petti hänet tällä kertaa. Kaksi
päivää sen jälkeen olivat eräänä aamuna sekä nuori neiti Regina että
vanha Dorthe kuin myöskin puoskari teillä tietymättömillä. Ulkoapäin
murrettu rautaristikko ja jäljelle jääneet nuoraportaat ilmaisivat
kyllin selvästi, että puoskari oli auttanut vankeja muurien ja vallien
yli. Martta-rouva unohti pelkästä hämmästyksestä sekä vatsatautinsa
että hengenahdistuksensa ja lähetti heti paikalla vanginvartijoitaan
kaikille haaroille karkureita kiinni ottamaan. Pian saamme nähdä,
kuinka hänen toimensa onnistuivat.

Palaamme hetkeksi Bertelin seuraan, jonka tapaamme mitä
ristiriitaisimpien tunteiden vallassa ajamassa kautta myrskyisen yön,
seuranaan vanha palvelijansa Pekka. Tämä kunnon mies ei voinut käsittää
sitä hulluutta, että kun juuri on tultu kotitaloon, lähdetään heti
paikalla pois lämpimän takkatulen ja kiehuvan padan äärestä
lumikinosten ja susien sekaan synkkään korpeen. Eikä sitä Bertel
itsekään käsittänyt. Äsken oli hän, päästyään lomalle siksi aikaa kuin
sotaväki oli talvileirissä Saksanmaalla, kulkenut Tornion kautta
Isokyröön ja aikonut sieltä Vaasaan, joka oli hänen salainen matkansa
määrä. Ja nyt kohtasi hänet toisessa paikassa isän kirous, ja toisessa
tyhjät muurit, joiden sisällä ei ollut enää se, jota hän haki. Regina
oli kadonnut jäljettömiin.

-- Minne ajetaan? -- kysyi Pekka nyreästi, kun oli tultu suurelle
maantielle.

-- Aja minne tahansa, -- vastasi yhtä äreästi hänen herransa. Pekka
käänsi hevosensa Vaasaan, jonne oli vaan noin kolmen peninkulman matka.
Bertel huomasi sen. -- Pöllö -- huusi hän, -- minähän käskin sinun ajaa
pohjoiseen päin.

-- Pohjoiseen päin, -- virkkoi Pekka yhtä yksikantaan ja käänsi,
haikeasti huoaten, hevosensa Uuteen Kaarlepyyhyn, jonne matkaa oli
seitsemän peninkulmaa. Siihen aikaan ei ollut mitään majataloja eikä
kyytihevosia matkustajain mukavuudeksi. Mutta siellä täällä teiden
varsilla oli taloja, joista kaikkien niiden, jotka kruunun asioissa
kulkivat, täytyi saada hevosia, jotavastoin muiden matkustavaisten oli
kyydistä erittäin sovittava. Tavallisia yöpaikkoja olivat pappilat ja
oli niissä jokaisessa eri tupa pihan perällä jossa oli valmiita
olkivuoteita ja pöydällä kylmää ruokaa sekä tuttujen että
tuntemattomien varalle. Olihan varsin ymmärrettävää, että Pekka, joka
ei ollut saanut pois mielestään puuropataa, uskalsi vielä kerran kysyä,
eikö ehkä olisi parasta ajaa yöksi Vöyrin pappilaan.

-- Aja Ylihärmään päin, -- vastasi ratsumestari kiukkuisesti ja
kääriytyi tuuheaan lammasnahkaturkkiinsa, sillä yöllinen tuuli puhalsi
polttavan tuikeasti.

-- Hullu eessä, hullu reessä, -- mutisi Pekka ja poikkesi sille
kaitaselle kyläntielle, joka Isokyröstä johtaa yllämainittuun paikkaan,
mikä silloin oli Lapuan emäpitäjään kuuluva kappeli.

Täällä olivat kinokset miehen korkuisina patoutuneet aitojen väliin ja
matkamiehet voivat tunkeutua ainoastaan käymäjalkaa eteenpäin. Tunnin
verran ponnisteltuaan olivat hevoset uupuneet ja pysähtyivät nyt joka
kymmenennen askelen päässä. Bertel, joka oli mietteisiinsä vaipunut,
sitä tuskin huomasi. Oli tultu Kyrön tasangoilta Lapuan metsiin.
Erämaan hiljaisuus, joka keskeytyi ainoastaan myrskyn pauhinasta,
ympäröi matkamiehiä kaikilla tahoilla, eikä missään näkynyt jälkiä
ihmisasunnoista.

Pekka oli jonkin aikaa paarustanut reen kupeella ja leveiden hartiainsa
voimalla kiskaissut sen ylös kinoksista silloin, kun se vaipui niin
syvälle lumeen, etteivät hevoset kyenneet saamaan sitä liikkeelle.
Viimein väsähtyivät kuitenkin hänenkin voimansa ja reki puuttui
auttamattomasti korkeaan lumivuoreen. -- No? -- huusi Bertel
kärsimättömästi. -- Mikä hätänä?

-- Ei ole hätänä mikään muu, -- vastasi Pekka rauhallisesti, -- kuin
ettemme tarvitse lukkaria emmekä pappia hautautuaksemme.

-- Kuinka pitkältä on tästä lähimpään taloon?

-- Muistelen olevan peninkulman paikoille.

-- Etkö näe tulta tuikkavan tuolla metsän sisässä?

-- Taitaapa tuikkaa...

-- Riisu hevoset, ja ratsastakaamme sinne!

-- Ei, hyvä herra, se ei käy päinsä. Tässä metsässä kummittelee oikein
turkasesti, sen tiedän minä vanhastaan, kummittelee aina siitä lähtien
kuin talonpojat tappoivat täällä voutinsa nuijasodan aikana ja
polttivat hänen talonsa ja viattomat lapsensa.

-- Loruja! Me ratsastamme.

-- Tehdään niinkuin tahdotte.

Kohta oli hevoset riisuttu ja molemmat matkamiehet pyrkivät nyt ratsain
tulta kohden, joka välistä katosi, välistä taas leimahti esiin lumisten
honkien välistä.

-- Sano minulle, Pekka, -- alkoi Bertel, -- mitä se kansa kertoo tästä
erämaasta? Muistelen lapsuudessani siitä paljonkin kuulleeni.

-- Lienettehän kuullut. Äitinnehän oli kotoisin täältä.

-- Täällä oli muinoin suuri uudismaa metsässä?

-- Suuri se oli, monen sadan tynnyrinalan laajuinen; kaiken sen oli
vouti Stjernkors perkauttanut ja kaivattanut penikulmaisia ojia jo
Kustaa kuninkaan aikana. Ja täällä kasvoi monta sataa tynnyriä viljaa,
kertoi isäni, ja uuden ja suuren talon oli vouti rakennuttanut ja eli
kuin ruhtinas erämaassa. Silloin tulivat nuo talonpojat ja sytyttivät
talon tuleen keskellä yötä, ja siinä hukkui ihmisiä ja elukoita, paitsi
sitä nuorta neitiä, jonka isänne pelasti ja sitten otti rouvakseen.

-- Eikö taloa sitten enää koskaan uudelleen rakennettu?

-- Siinä oli, tiemmä, lihava pala monen mielestä siinä, ja olihan niitä
niitäkin, jotka uhallakin muuttivat tänne asumaan. Mutta se toinen oli
vanhempi ja viisaampi ja alkoi pitää semmoista helvetin meteliä sekä
yöllä että päivällä, ettei kukaan enää voinut olla varma hengestään,
vielä vähemmin syntisestä sielustaan. Kun tuvassa istuit, niin tempasi
tuolin altasi, puurokuppi pyöri pöydän alle ja kivet irtautuivat
uunista ja sinkoilivat ympäri korvia. Jos menit metsään, ei sielläkään
ollut sen parempi ollaksesi, puut kaatuilivat, vaikkei tuullutkaan, ja
maa upotti jalkojen alla selvällä, kovalla tiellä ja veti pohjattomaan
suohon. Kun nyt ajattelen, että me kuljemme samassa metsässä ... voi.
voi, upottaa, upottaa...

-- Vaiti mies! Lumihan se vaan siinä upottaa. -- Entä sitten? Eivätkö
voineet sitä kauemmin kestää?

-- Sitten muuttivat ne kaikki pois, niin ettei jäänyt kissaakaan
kiukaan kulmaan, paitsi muuatta vanhaa torpparia, mutta hänkin on jo
aikoja sitten kuollut. Koko tuo suuri uudismaa joutui taas autioksi,
ojat liettyivät kiinni, niityt metsittyivät ja pellot alkoivat kasvaa
petäjiä. Siitä on kohta neljäkymmentä vuotta...

Ja kun Pekka oli tottumaton pitämään pitkiä puheita ja näytti itsekin
hämmästyvän tätä monisanaisuuttaan, pisti hän tulpan suunsa eteen ja
pysäytti samalla hevosensa.

-- Mitä nyt taas? -- kysyi Bertel kärsimättömästi.

-- En näe enää tulta.

-- En minäkään. Se on kai puiden peitossa.

-- Ei, hyvä herra, se ei ole puiden peitossa, se on vaan vaipunut maan
sisään, kun ensin vietteli meidät tänne synkimpään korpeen. Sanoinhan
minä, että niin tulisi käymään. Täältä emme palaa ikinämme hengissä.

-- Aja mies; luulen näkeväni tuolla edessäpäin jotakin, joka on
niinkuin tupa.

-- Sen tupa, suuri kivihän se on, jonka kupeilta tuuli on lumen ajanut.
Olemme hukassa.

-- Suus' kiinni ja aja! Tässähän on kenttä ja nuorta metsää; tuolla
vilkkuu jotakin lumen sisästä.

-- Kaikki pyhimykset meitä siunatkoot. Olemmehan aivan samalla
paikalla, missä talo oli ennen. Ettekö näe, miten tuolla vanhat
tulensijat piipottavat lumen sisästä? Älkää menkö, herra!

-- En erehtynyt ... tuossa on tupa.

Bertel ja hänen toverinsa olivat erittäin vaivalloisella maalla, jossa
hevoset kompastelivat joka askelella kiviin ja lumen peittämiin
kuoppiin. Miehen korkuiset kinokset ja kaatuneitten puitten rungot
vielä vaikeuttivat kulkemista, ikäänkuin tukkiaksensa kokonaan tien
tuohon ränstyneeseen majaan, joka, liekö ollut sattumalta tai
tahallaan, oli piiloutunut kahden tuuhean kuusen taa, joiden oksat
ulottuivat maahan asti. Tuvan toisella seinämällä oli ulospäin aukeava
luukku, jota myrsky paiskeli auki ja kiinni, niin että tuli milloin
katosi, milloin tuikahti taas näkyviin. Bertel laskeutui hevosensa
selästä, sitoi sen kuuseen ja läheni ikkunaa silmätäkseen ulkoapäin
tupaan. Salainen toivo joudutti hänen askeleitaan. Hän oli varma siitä,
että jos pakolaiset olivat lähteneet pohjoiseen päin, he eivät olleet
kulkeneet suurta maantietä myöten, vaan koettaneet syrjäteitä
noudatellen eksyttää vainoojiaan. Mutta tällä osalla Pohjanmaan alankoa
kulki jo siihenkin aikaan sadottain polkuja idässä päin oleville
uudistaloille. Mistä tietäisi, mitä näistä poluista he olivat
kulkeneet.

Mutta kuitenkin sykki hänen sydämensä levottomasti, kun hän läheni
ikkunaa. Neljästä pienestä ruudusta oli kaksi luusta, jota käytettiin
lasin asemesta; yksi oli rikottu ja aukko täytetty karhunsammalella;
ainoastaan neljäs oli lasista, mutta niin jäätynyt ja lumettunut, ettei
sen läpi alussa voinut mitään nähdä. Bertel hengitti lasiin, mutta
huomasi harmikseen, ettei hän sisäpuolelle keräytyneen jään läpi voinut
erottaa mitään. Mutta juuri silloin hirnasi hänen hevosensa.

Bertelistä tuntui naurettavalta tähystellä ulkoapäin kurjaan
metsätupaan. Hän oli jo aikeessa kolkuttaa ovelle, kun samassa varjo
peitti tulen ja jää lasin sisäpuolella suli nopeasti jonkun siihen
sisältäpäin hengittäessä. Sisällä olija näkyi olevan yhtä utelias
katsomaan ulos kuin hän sisään. Kohta erotti Bertel ihmisen kasvot ja
kaksi tulista silmää, jotka ollen aivan ruudussa kiinni tirkistelivät
ulos, ikäänkuin etsiäkseen syytä hevosen hirnumiseen öisessä erämaassa.

Ikkunassa olevat kasvot vaikuttivat Berteliin kuin salaman isku.
Kaunista Reginaa ajatellessaan oli hän odottanut jotakin mieluisempaa.
Sen sijaan näki hän kuolonkalpeat kasvot, joita ympäröi musta, pään
mukainen nahkapäähine, jonka tummassa kehyksessä nuo kalpeat kasvot
näyttivät vieläkin kalpeammalta. Kerran ennenkin oli Bertel nähnyt nuo
kasvot, ja kun hän tarkkaan muisteli, selvisi hänen mielessään muisto
eräästä kamalasta Bayerin metsissä kokemastaan yöstä. Ehdottomasti
vetäytyi hän takaisin ja jäi hetkiseksi seisomaan epätietoisena mitä
tekisi.

-- Näettekö hänet? -- kuiskasi Pekka. -- Se on itse paholainen.

-- Vaikka olisikin, -- vastasi Bertel päättävästi, -- niin täytyy
meidän ainakin ottaa selko siitä, mitä hänellä on täällä tekemistä. --
Ja sen sanottuaan löi hän muutamia voimakkaita iskuja suljettuun oveen.



9. HARHAILEVA RITARI.


Ei auennut ovi, ennenkuin pitkän odotuksen jälkeen. Se avattiin
sisältäpäin ja vanha, vuosien kangistama, valkopartainen ukko ilmaantui
kynnykselle. Tottuneena sodan tapoihin, jossa _otetaan_ mitä tarvitaan,
ellei sitä hyvällä anneta, työnsi Bertel vanhuksen syrjään ja astui
kursailematta tuohon ränstyneeseen majaan. Hänen suureksi
hämmästyksekseen oli tupa tyhjä. Sammumaisillaan oleva uunin rakoon
pistetty päre valaisi heikosti tätä kurjuuden asuntoa. Ei mitään muuta
ovea näkynyt kuin se, josta Bertel oli tullut; ei mitään muuta elävää
olentoa näkynyt kuin tuo harmaahapsinen ukko ja suuri, takkuinen koira,
joka lieden edessä maaten irvisti ikeniään kutsumattomalle vieraalle.

-- Missä on se mies, jolla oli nahkapäähine päässään? -- kysyi Bertel
terävästi.

-- Jumala teidän armoanne siunatkoon, -- vastasi ukko nöyrästi ja
vältellen. -- Ketäpä täällä voinee muita olla kuin teidän armonne?

-- Sano totuus! Täällä täytyy jonkun olla piilotettuna. Sängyn alla ...
ei. Uunin takana ... ei. Ja kuitenkin oli sinulla äsken suurempi tuli
takassasi. Mitä? Minä luulen että olet sitä vedellä sammutellut?
Vastaa!

-- On niin kylmä, teidän armonne, ja tupa on hatara...

Bertelin epäluulo oli herännyt ja hän tutki tarkasti huonetta joka
taholta. Yht'äkkiä keksi hän hienon ja pehmoisen naisen hansikkaan,
joka oli jäniksen nahalla päällystetty.

-- Tunnustatko, vanha roisto! -- huudahti nuorukainen. Vanhus näytti
hämmästyvän, mutta tointui pian. Hänen muotonsa muuttui, hän iski
viekkaasti silmää ja osoitti uunin karsinaan päin. Bertel seurasi hänen
viittaustaan ... astui muutamia askelia ... ja lattia vaipui hänen
jalkojensa alla. Hän oli astunut kellarin aukkoon, jota ei ollut uunin
pimeästä varjosta erottanut. Kohta putosi luukku ylhäältä aukon päälle
ja samassa kuului kiinni rasahtavan säpin ääni. Säppi oli niin luja,
että se esti lattian alle joutuneen, kaikista ponnistuksistaan
huolimatta, saamasta luukkua auki.

Bartel oli pudonnut tuollaiseen sillanaluiseen, jossa köyhät eläjät
säilyttävät juuriksia ja kaljaa. Kuoppa ei ollut syvä eikä putoaminen
vaarallista, mutta Bertelin suuttumus on kuitenkin helposti
ymmärrettävissä. Pieni hansikas oli hänelle kaikki ilmaissut. Hänen
täytyi olla täällä, tuon ihanan, ylpeän, onnettoman ruhtinattaren, jota
hän niin kauan oli salaisesti ihaillut. Kuka tietää, ajatteli Bertel,
eikö hän ehkä ole joutunut julmien ryövärien käsiin. Ja hän raivostui
ajatellessaan, että hän juuri nyt, kun monien vuosien kaipauksen
jälkeen oli päässyt neiti Reginaa näin likelle ja olisi voinut olla
avuksi ja turvaksi onnettomalle, oli joutunut ilkeän väijynnän uhriksi,
vangiksi tähän hiirenloukkoon, joka oli vielä kurjempi kuin se kurja
maja, jonka lattia tällä hetkellä oli kattona hänen päänsä päällä.
Turhaan koetti hän nostaa hartioillaan ylös lattialautoja; ne olivat
yhtä taipumattomat kuin se kohtalo joka jo kauan oli ivannut hänen
hartaimpia toiveitaan.

Ylhäältä päänsä päältä kuuli hän hiljaisia askelia, niinkuin olisi
useita henkilöitä kulkenut sillan yli. Sen jälkeen oli kaikki taas
hiljaa.

Bertelin ainoaksi toivoksi jäi nyt Pekka, joka ei ollut uskaltanut
tulla tupaan. Mutta ei häntäkään kuulunut ja niin kului kolme tai neljä
tuntia ikävimmässä epävarmuudessa, jota vielä lisäsi pelko, että hänet
ehkä oli jätetty nääntymään nälkään ja viluun.

Silloin kuului taas askelia hänen päänsä päältä, säppi avattiin ja
luukku nostettiin ylös. Kohmettumaisillaan kiipesi Bertel kosteasta
kuopastaan, vakuutettuna siitä, että Pekka vihdoinkin oli löytänyt
hänen vankilansa, mutta sen sijaan hän näkikin edessään tuon
valkopartaisen miehen, nöyränä ja alistuvaisena niinkuin ennenkin,
ojentamassa hänelle vielä kättäänkin auttaakseen häntä pääsemään ylös.
Suuttuneena tarttui nuori sotilas vanhusta olkapäähän ja aikoi antaa
hänelle kouraantuntuvan kurituksen. -- Kelvoton! -- huusi hän, --
oletko kyllästynyt elämääsi vai etkö tiedä mitä teet, houkko? Mikä
estää minua murskaamasta sinua kuoliaaksi oman uunisi kylkeen?

Vanhus tarkasteli häntä silmää rävähdyttämättä. -- Tee se, Perttilän
tyttärenpoika, -- vastasi hän. -- Tapa vain, jos tahdot, isoäitisi
vanha palvelija; mitäpä maksaa hänen enää elääkään?

-- Isoäitinikö palvelija?

-- Olen viimeinen elossa oleva kaikista niistä, jotka ennen asuivat
tässä hedelmällisessä seudussa, joka nyt on erämaa. Minä se olin, joka
sanoin Aaron Perttilälle silloin, kun herrani talo poroksi paloi:
pelasta neiti! Ja Perttilä teki sen; kirottu olkoon hän, ja siunattu
samalla! Hän kantoi lempeän ja jalon neitini palavien liekkien
keskestä, ja aatelisneiti rupesi ylpeän talonpojan nöyräksi vaimoksi.

-- Mutta oletko sinä mieletön, ukko? Jos olet niinkuin sanot isoäitini
vanha palvelija, miksi olet sulkenut minut tähän kirottuun kuoppaan?
Ilmaiset ystävyytesi jotenkin merkillisellä tavalla.

-- Tapa minut, herra, minä olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Tapa
minut, minä olen ... paavinuskoinen.

-- Paavinuskoinen! Kautta miekkani, nyt alan ymmärtää.

-- Minä olen viimeinen katolilainen tässä maassa. Olen kuningas Juhanan
ja kuningas Sigismundin ajoilta. Olen yksi niistä neljästä, jotka
hautasivat viimeisen nunnan Naantalin luostarissa. En ole
kahteenkymmeneen vuoteen messua kuullut, ei ole sen jälkeen pyhää vettä
päälleni ripoteltu. Mutta kiitetyt olkoot kaikki pyhimykset, tuntia
ennen kuin tulitte, sain minä pyhän ripin.

-- Majassasi on käynyt munkki.

-- On, herra.

-- Ja hänellä oli mukanaan nuori tyttö ja toinen vanha naispalvelija.
Vastaa!

-- Oli, herrani. He seurasivat häntä.

-- Ja minun tullessani sinä heidät piilotit...

-- Piilotin, teidän armonne. Lakkaan piilotin.

-- Sen jälkeen olet viekoitellut minut kurjaan hiirenloukkuusi,
sill'aikaa kun päästit munkin ja naiset pakenemaan?

-- En kiellä niin tehneeni.

-- Ja tiedätkö, mikä on oleva palkkasi kaikesta tästä?

-- Olkoon mikä hyvänsä. Ehkä kuolema.

-- Säästän henkesi, mutta yhdellä ainoalla ehdolla. Sinun on neuvottava
minulle, minne päin pakenijat tästä lähtivät.

-- Henkeni! Olenhan sanonut, että olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha.

-- Etkö sinä pelkää ... kidutustakaan.

-- Suokoot pyhimykset että minulle noin suuri kunnia osoitettaisiin!

-- Mutta jos minä poltan sinut elävältä omaan majaasi.

-- Pyhiä marttyyrejakin on roviolla poltettu.

-- En ole, totta puhuakseni, mikään teloittaja; olen kuninkaaltani
oppinut pitämään uskollisuutta arvossa. -- Ja Bertel puristi
liikutettuna vanhuksen kättä. -- Mutta yhden asian tahdon sanoa
sinulle, -- jatkoi hän. -- Luulet ehkä, että olen tullut viemään
pakenijoita takaisin vankilaan. En ole sitä varten tullut. Vannon
sinulle ritarikunniani kautta, että hengelläni ja verelläni tahdon
puolustaa neiti Reginan vapautta ja tehdä kaikki voitavani hänen
pakoansa edistääkseni. Tahdotko nyt sanoa minulle, minne päin he
pakenivat?

-- En, teidän armonne, -- sanoi vanhus rauhallisesti. -- Nuori neiti on
pyhimysten ja erään älykkään miehen suojeluksen alaisena. Te olette
nuori ja tulinen, ja te saattaisitte heidät vain turmioon. Kääntykää
sen vuoksi takaisin tästä, te ette enää voi löytää pakenijain jälkiä.

-- Sinä lautapää-härkä! -- mutisi Bertel harmissaan. -- Hyvästi, minä
tulen kyllä toimeen ilman apuasikin.

-- Parasta, kun jäätte tänne huomiseksi! _Tänään_ voitte kyllä, jos
tahdotte paarustaa peninkulman matkan läpi miehen korkuisten
nietoksien. _Huomenna_ voitte ratsastaa mukavasti.

-- Konna, sinä olet lähettänyt pois hevoseni?

-- Olen. Teillä on varmaankin nälkä. Tässä olisi padallinen keitetyitä
nauriita. Maistukoot ne teistä makealta.

-- Äh, -- ajatteli Bertel kiivain askelin lattiaa mitellessään, -- en
soisi kymmenestä pullosta reininviiniä, että Larsson minut nyi näkisi.
Hän sanoisi minua kengättömäksi hevoseksi. Mitenkä päästä nyt tästä
lumilinnasta?

-- Mutta -- sanoi hän ääneensä, -- jotakin johtuu mieleeni. Tahdon
koettaa, eikö lapsuuteni aikana saamani oppi voisi olla minulle
hyödyksi. Suksesi tänne, ukko!

-- Sukseniko? -- vastasi ukko hämillään. -- Ei minulla ole suksia.

-- Sinulla on. Ei kukaan tule suksitta toimeen tässä erämaassa. Vedä
vaan esille! -- Ja huolimatta ukon estelyistä, vetäsi Bertel auki
luukun lakkaan, josta löysi kahdet mainiot sukset.

-- Kas niin, ukkoseni, -- huudahti ratsumestari, -- mitäs sanot uusista
hevosistani?... Sanon niitä omikseni, sillä lyönpä vetoa, että myyt ne
minulle tästä hopeatalarista. Sivakampia hepoja en ole elämässäni
nähnyt. Jos sinulla on terveisiä munkille ja neiti Reginalle, vien ne
mielelläni perille.

-- Älkää lähtekö yksiksenne erämaahan, nuori herra, -- virkkoi vanhus.
-- Ei siellä ole tietä eikä polkuja, metsä on monta peninkulmaa pitkä
ja vilisee susia. Siellä on varma kuolema vastassanne.

-- Erehdyt, ystäväni, -- vastasi Bertel. Ellen muista väärin, on täältä
kahdet jäljet, toiset minun hevosieni ja toiset pakenijain. Sano
minulle, ajoivatko ne vai ratsastivatko.

-- Eivätkö liene ratsastaneet.

-- Silloin olen varma siitä, että ajoivat. Sinä olet vanha veitikka.
Mutta minä annan sinulle anteeksi hyvien suksiesi tähden. Jää hyvästi.
Kahden tunnin kuluttua olen saavuttanut ne, joita haen.

Sen sanottuaan riensi Bertel ulos.

Oli vielä varhainen aamu, ainakin pari kolme tuntia ennen auringon
nousua. Mutta onneksi oli lumipyry lakannut, ilma oli seljennyt ja
talviset tähdet tuikkivat kirkkaasti sinisellä taivaan kannella.
Pakkanen oli kiihtynyt, metsät ja hanget kimaltelivat tuhannen
tuhansista jäisistä timanteista, jotka matkamiehen silmää viehättävät.
Lumiset puut ja välkkyvät kinokset, joita talvisyön kirkkaus valaisee,
vaikuttavat aina omituisen virkistävästi pohjoismaalaisen mieleen;
tuossa ilmiössä on aina jotakin suurta, loistavaa, puhdasta ja
reipasta, joka johtaa hänen mieleensä lapsuuden muistot ja ensimmäisen
nuoruuden loistavat haaveet. Ei siinä ole mitään, joka kouristaisi
sydäntä tai lamauttaisi mielikuvituksen liitelevää lentoa; kaikki on
niin äänetönnä, niin juhlallista, niin vapaata; tekisi mieli sanoa,
että luonto tämän talvisen ja yöllisen hiljaisuuden helmassa on
kuollut, ja kuitenkin elää se lämpimänä ja uhkuvana matkamiehen
rinnassa. Tuntuu siltä kuin olisi se tähän pieneen paikkaan, tähän
yksinäiseen, erämaassa harhailevaan sydämeen koonnut kaiken virkeän
eloisuutensa, antaakseen sen elää kahta kauniimpana keskellä jäätynyttä
kylmyyttään, keskellä äänettömyyttä ja tähtien tuiketta.

Bertelkin tunsi itsensä reippaaksi ja virkeäksi. Hän oli nuori ja altis
kaikille vaikutuksille. Kun hän vapaasti kuin tuulonen lasketteli
hankia pitkin puitten lomassa, oli hän mielestään kuin lapsi. Hän oli
olevinaan tuo entinen poikanen, joka liiteli suksillaan pitkin Isokyrön
tasangoita virittämään ansoja teerille ja metsäkanoille. Tosin
horjahteli hän alussa tottumattomuudesta, kun sukset vallattomasti
kiitivät jäätyneitä rinteitä pitkin; tosin luiskahti hän joskus poiskin
suksiltaan, mutta pian oli hän saanut takaisin vanhan taitonsa ja
seisoi yhtä varmasti kuin ennenkin epätasaisellakin maalla.

Mutta nyt oli pakenevien jäljet löydettävä ja se ei ollut mikään helppo
tehtävä. Tunnin verran oli Bertel jo harhaillut Ylihärmään päin,
saamatta vähänkään vihiä kadonneista. Tuiskun viimeinen puuska oli
ajanut umpeen kaikki jäljet; siellä täällä näkyi vaan suden askelia,
kun se oli hankea pitkin juosta jolkutellut, ja silloin tällöin pyrähti
metsäkana lentoon lumisesta pensaasta. Uni, nälkä ja uupumus alkoivat
rasittaa; pakkanen koveni auringon nousun aikaan ja alkoi huokua
huurretta hänen tummiin viiksiinsä ja hattunsa töyhtöön.

Silloin näkyi vihdoinkin muutamalla metsätiellä, jossa tuuheat kuuset
olivat estäneet lumen juoksemasta, vereksiä reen jalasten ja hevosten
kavioitten jälkiä. Bertel noudatteli niitä yhä enemmän uupuen; väliin
katosivat jäljet, väliin ne taas ilmaantuivat, kun tie vei metsään.
Aurinko nousi punaisen keltaisena kaakkoiselta taivaalta ja valaisi
puiden latvoja; tuli kylmä ja kirkas päivä; ei missään näkynyt muuta
kuin metsää ja kinoksia.

Mutta kaukana pohjoisessa kohosi pieni savupatsas selkeälle,
keltaiselle aamutaivaalle. Bertel ponnisteli sitä kohti, sukset
liukuivat taas vapaammin, tie parani, ja vihdoin saapui väsynyt
seikkailija yksinäiseen taloon valtatien varressa. Ensimmäinen, jonka
hän tapasi, oli Pekka, joka tuli tuvasta hevosiaan ruokkimaan.

-- Peijakkaan poika, -- huudahti Bertel hyvillään, -- kuka on käskenyt
sinun tänne tulemaan!

-- Kukako? -- vastasi Pekka yhtä hyvillään -- kukas muu kuin se
paholainen. Varroin vartomistani sen tuparähjän luona siellä metsässä,
mutta kun ei ketään kuulunut, niin alkoi minua unettaa ja minä nukuin
hankeen istualleni. Hetken kuluttua heräsin siitä, että kuulin hevosen
hirnuvan, ja mitä näen mä? Reen, samanlaisen kuin meidän rekemme, joka
kahden hevosen vetämänä ajoi täyttä karkua metsätielle päin. Joko se on
piru itse tai on se isäntäni, tuumasin minä, mutta olkoon kumpi
hyvänsä, minä lasken perässä. Kiipesin taas hevoseni selkään, ja nälkä
minulla oli niin, että näköä haittasi, mutta perässä minä painoin.
Lopulta uupuivat hevoset, reki katosi näkyvistäni ja minä kiitin
kaikkia paavilaisia ja luterilaisia pyhimyksiä, että vihdoinkin sain
tähän taloon, jossa keitätin itselleni padallisen velliä. Liehän ollut
helteistä Lützenissä ja Nördlingenin luona, mutta en minä ole
pahemmassa pakkasessa ollut kuin täällä perhanan Ylihärmässä.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Bertel, -- he eivät pääse käsistämme. Mutta on
se sitäkin, Pekka, että on hetkiä, jolloin nälkä ja uni ovat
voimakkaammat kuin rakkaus. Mennään huoneeseen.

Ja Bertel meni tupaan, keitätti itselleen kupillisen lämmintä maitoa ja
heittäytyi tuvan lattialle olkivuoteelle lepäämään. Sinne jätämme nyt
harhailevan ritarimme rauhassa nukkumaan.



10. KAJAANIN LINNA.


Loitolla ihmisten ilmoilta, kaukana pohjolassa pauhaavat suurien,
mahtavien järvien vedet jäisten holviensa alla; koskien vaahto ei
koskaan jäädy, petäjien vihreys ei koskaan lakastu, eivätkä koskaan
horju ne harmaat kalliot, joiden välissä virrat pusertuvat kuohuviksi
koskiksi. Täällä ovat luonnon voimat vuosituhansia taistelleet
lakkaamatonta, uupumatonta taisteluaan, rauhoittumatta, sovintoa
solmimatta; virta ei väsy kallioiden kanssa painimasta, kalliot eivät
väsy virtaa kiusaamasta; vuori ei vanhene; äärettömät suot eivät suostu
viljeltäviksi; kylmän kirkkaalla, talvisella taivaalla lainehtivat
revontulten laineet niinkuin ennen muinoin, ja heijastavat valoaan yli
matalien majojen, jotka siellä täällä järvien rannoilla kohoavat.

Siellä on, kaukaisessa pohjolassa, yön ja koskien kotimaa; sieltä
lankeavat varjot suomalaisen runouden valoisiin maisemiin. Siellä
valonarka taikausko kutoo verkkojaan ihmisten uskon ympärille; siellä
ovat urhojen haudat; siellä olivat kipujen vuoret. Siellä kuluttivat
viimeiset lättiläiset kömpelön voimansa vuorisissa erämaissa; täällä
oli hiiden linna, jonka porrasaskelet olivat kukin syltä korkeat.
Siellä hautoi muinaisuus synkimpiä aatteitaan, ja sinne se askel
askelelta vetäytyi pakoon uudemman ajan suurempaa valoa. Ja siellä se
vuodatti verensä voimattomassa kiukussa; valtaistuimeltaan karkoitettu
pakanuus hiipii kristinuskon karitsaksi pukeutuneena, rauhatonna
seudusta toiseen, vaalien kurjaa noituuttaan yöllisillä hautausmailla.

Ennenkuin nuo suuret, pohjoiset vedet, vimmastuneina taistelustaan
sadoissa koskissa, heittäytyvät lepoonsa Oulunjärveen, purkavat ne
vielä viimeiset vihansa kahdessa mahtavassa koskessa _Koivukoskessa_ ja
_Ämmässä_, pienen Kajaanin kaupungin luona. Äärettöminä hyökylaineina
syöksyvät vedet hillittömästi alas ahtaista väylistä, ja niin raivoisa
on niiden voima, että ihminen, joka muutoin on tottunut voitollisesti
taistelemaan luontoa vastaan, on pysähtynyt siihen hämmästyneenä ja
tunnustanut voimattomuutensa. Aina viimeisiin aikoihin saakka ovat ne
lukemattomat veneet, jotka ovat laskeneet koskia myöten alas Ouluun
päin, olleet pakotetut nousemaan maihin ja on ne täytynyt vetää
Kajaanin katuja myöten Ämmän alle.[14]

Molempien koskien, Koivukosken ja Ämmän, keskivälillä on litteä
kalliopaasi, jonne molemmilta rannoilta sillat johtavat. Siinä näkyy
vielä muinoisen linnan harmaita raunioita, joita virran vesi
alituisesti huuhtelee. Tuo linna on _Kajaanin linna_, joka v. 1607 Kaarle
IX:n aikana rakennettiin turvaksi venäläisiä vastaan. Linnan historia
on lyhyt, ja se tietää kertoa ainoastaan yhdestä loistavasta
tapahtumasta, linnan häviöstä. Kenties edistyy tämä kertomuksemme vielä
niin pitkälle, että saamme siitäkin puhua. Nyt olemme vuodessa 1635 ja
linna on vielä nuoruutensa kukoistuksessa. Se on nuolen muotoinen,
jonka kärki kääntyy vastavirtaan. Ellei tule nälänhätää ja ellei
vihollinen saa kukkuloille asetetuksi järeitä tykkejä, pidetään linnaa
voittamattomana. Mutta miten on vihollisen sotajoukko pääsevä Kajaanin
linnaan? Sitä ympäröivissä äärettömissä erämaissa ei ole ainoatakaan
sellaista tietä, jota myöten voisi rattailla päästä kulkemaan; polkuja
ja ratsuteitä matkustetaan sinne kesällä ja talvella kiitää poro
puikkineen järvien jäitä pitkin.

On talvi; paksu rannoille ja linnan muurien ympärille muodostunut
jääkuori osoittaa, että pakkanen on ollut ankara, vaikkei se olekaan
voinut vetää jäähän nopeakulkuista virran uomaa. Muutamat sotamiehet,
jotka ovat puetut lyhyihin lammasnahkaturkkeihin, ajavat parhaillaan
halkoja linnaan likeisestä metsästä. Maassa on rauha, nostosilta on
alas laskettu, ja hevosten kaviot kopsavat joen yli vievään siltaan.
Silloin alkaa linnan pihalta kuulua kiivasta väittelyä. Eräs
vanhanpuoleinen, suurikasvuinen nainen, jonka kasvojen piirteet ovat
terävät ja epämiellyttävät, on anastanut toisen halkokuorman ja torjuu
luotaan sotamiehiä, samalla kuin latoo syliinsä niin monta halkoa kuin
jaksaa kantaa ja komentelee toista nuorempaansa naista tekemään samalla
tavalla. Sotamiehet haukkuvat häntä hävyttömin sanoin ja nainen antaa
takaisin samalla mitalla. Muuan aliupseeri, joka on kuullut mellakan,
tulee tiedustelemaan syytä riitaan, puhuttelee naista ankarin sanoin ja
käskee hänen heittämään pois anastamansa halot. Nainen kieltäytyy
tottelemasta, aliupseeri käskee käyttämään väkivaltaa; nainen asettuu
selin seinää vasten, kohottaa halon ilmaan ja uhkaa halkaista kallon
ensimmäiseltä, joka uskaltaa lähestyä. Sotamiehet kiroilevat ja
nauravat; aliupseeri on epätietoinen, mitä tehdä; naisen rohkeus häntä
hämmästyttää.

Silloin ilmaantuu rappusien päähän vanhanpuoleinen mies, jonka tieltä
kaikki kunnioituksella väistyvät. Se on linnan päällikkö Wernstedt.
Hänet nähtyään heittää nainen sotaisen asentonsa ja kantelee
hengähtämättä siitä vääryydestä, jota hän on kärsinyt. -- Niin,
armollinen eversti, -- sanoo hän, -- noin uskalletaan täällä kohdella
miestä, joka on kunniaksi ja kaunistukseksi koko Ruotsin valtakunnalle.
Ei sillä hyvä, että hänet on suljettu tähän kurjaan loukkoon; sen
lisäksi tahdotaan hänet täällä palelluttaa kuoliaaksi. Tiedättekö,
millaisia halkoja ne ovat meille antaneet! Märkiä, lahonneita pölkkyjä,
jotka ajavat huoneen savua täyteen eivätkä anna lämmintä edes senkään
vertaa, että muste pysyisi sulana mestarin pöydällä. Mutta sen minä
sanon herra everstille, etten minä, Lucia Grothusen, enää salli itseäni
narrina pitää. Nämä halot ovat hyviä, ja minä otan ne, herra eversti,
näiden roistojen nenän alta ne otan, mokomain hirtehisten, jotka
saisitte hirtättää Paltamon korkeimman kuusen latvaan. Pois tieltä,
vetelykset; tietäkää huutia ja totelkaa everstiänne ja minua. Halot
ovat minun, ja sillä hyvä!


Linnan päällikkö hymyilee. -- Antakaa hänen pitää halkonsa, -- sanoo
hän sotamiehille, -- muuten emme saa tässä linnassa siunaaman rauhaa.
Ja sinulle, Lucia, sanon minä, että sinun tulee hillitä ilkeää
kieltäsi, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan; voisi muuten
tapahtua, että antaisin sulkea sinut miehinesi tuohon komeroon, jossa
Eerikki Hare piti teitä ja jonka sillan alla virta juoksee. Näinkö
kiität minua siitä lempeydestä, jota olen teille osoittanut?
Alituisesti rakennat sinä riitaa täällä linnassa. Toissa päivänä soitit
suutasi, kun et muka saanut tarpeeksi suopaa pesuusi, eilen otit
väkisin lampaan raajan minun omasta keittiöstäni, ja tänään rähiset
taas halkojen vuoksi. Varo itseäsi, Lucia, minun kärsivällisyyteni
alkaa loppua!

Nainen katsoi linnanpäällikköä suoraan silmiin. -- Teidän
kärsivällisyytenne! -- matki hän. -- Kuinka kauan luulette sitten
_minun_ kärsivällisyyteni kestävän? Olemme istuneet kohta yhdeksäntoista
vuotta tässä huuhkaimen pesässä. Yhdeksäntoista pitkää vuotta on se
häpeä tahrannut Ruotsin maan mainetta, että sen suurinta miestä
pidetään kuin pahantekijää vangittuna!... Huomatkaa, että sanon
Ruotsin _suurinta_ miestä, sillä se päivä on vielä tuleva, jolloin
te ja minä ja kaikki nämä ihramahat ja elävät oluttynnyrit joudumme
matojen ruuaksi ja jolloin jälkimaailma ei muista meitä enemmän kuin
sitä sikaa, jonka olette tänä päivänä teurastaneet; mutta _Johannes
Messeniuksen_ nimi on loistava kuin taivaan tähti kaikkina aikoina.
Teidän kärsivällisyytenne! Mutta eikö minulla sitten ole ollut
kärsivällisyyttä, minulla, joka kaikkina näinä iankaikkisen pitkinä
vuosina olen saanut tappelemalla hankkia teiltä milloin leipäpalasen,
milloin halkosylyyksen, milloin olkia vuoteeseen tuolle suurelle
miehelle, jota te olette täällä kiduttaneet? Enkö minä ole ainoa, joka
olen pitänyt yllä hänen heikkoa ruumistaan ja virkistänyt hänen
henkeään sen suuren työn loppuun saattamiseksi, joka häneltä näinä
päivinä on valmistunut! Tiedättekö, mitä se on, kun saapi kärsiä
niinkuin minä olen saanut, kun täytyy erota lapsistaan ja kulkea suru
sydämessä ja hymy huulilla, osoittaakseen muka vielä toivovansa, kun ei
enää ole mitään toivomista ... tiedättekö, eversti, mitä se on? Ja te
tulette tässä puhumaan minulle kärsivällisyydestä!

Sotamiesten äänekäs nauru keskeyttää yht'äkkiä vanhan naisen
sanatulvan. Hän huomaa vasta nyt, että linnan päällikkö on tehnyt sen,
mikä hänen asemassaan oli viisainta: mennyt tiehensä. Vaan ei Lucia
Grothusen ensi kertaa aja linnan päälliköitä tiehensä. Hän voisi ottaa
ajaakseen pellolle koko väestönkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta häntä
suututtaa, ettei hän ole saanut kylliksi sydäntään keventää, hän
heittää halon lähintä ja pahinta naurajaansa vastaan ja kiiruhtaa
halkokuormineen matalaa takaovea kohti. Halko on sattunut sotamiehen
jalkaan, sotamies tempaa kiroten saman halon maasta ja heittää sen
Lucian jälkeen. Kantapäähän satutettuna kirkaisee tämä kivusta ja
kiukusta ... ja katoo sotamiesten pilkkahuutojen häntä seuratessa.

Samaan aikaan kuin itsensäkieltämys ja raakuus tällä tavalla keskenään
taistelevat, saapuu linnaan vasemman sillan kautta muutamia vieraita,
jotka pyytävät päästä päällikön puheille. Sotamiehet katselevat heitä
uteliaasti; he ovat puetut yksinkertaisiin talonpojan vaatteihin, mutta
kaikesta päättäen ovat he ulkomaalaisia. Etumaisena kulkee vanhan
puoleinen mies, hänen silmänsä ovat mustat ja älykkäät, hipiä
kellertävä ja hänen kasvonsa ovat melkein kokonaan tuuhean
koirannahkalakin peitossa. Hänen jäljessään astuu nuori nainen,
puettuna kotikutoiseen, suoraraitaseen villahameeseen ja
ruumiinmukaiseen, uudesta, hienosta ja valkeasta lammasnahasta tehtyyn
kauhtanaan. Hänenkin kasvonsa ovat suurimmaksi osaksi kätketyt
karkeasta sarasta tehtyyn päähineeseen, joka on reunustettu
oravannahkalla. Päähineen alta tuikkavat vain tummat, ihmeellisen
kauniit silmät. Kolmas seurueesta on pieni, vanha eukko, joka on niin
kokonaan kääritty turkkien sisään, että hänen lyhyt vartalonsa on kuin
hyvin täytetty heinätyyny. Kaikki kolme viedään linnan päällikön luo.
Koirannahkalakkiin puettu mies vetää esille matkapassin, jonka mukaan
hän, _Albertus Simonis_, kuninkaallisen majesteetin hallituksen
määräyksestä on otettu sotalääkäriksi ensi keväänä Saksanmaalle
lähetettävään sotaväenosastoon sekä tätä nykyä vaimoineen ja
tyttärineen on matkalla Danzigista Viipurin ja Kajaanin kautta
Tukholmaan. Linnanpäällikkö tutkii tarkasti miestä ja hänen papereitaan
ja näyttää olevan tyytyväinen tarkastukseensa. Sen jälkeen osoittaa hän
vieraille huoneen linnan itäisessä osassa ja määrää heille annettavaksi
kaikkia niitä virvokkeita, jotka voivat olla tarpeen näin ankarana
vuodenaikana tehdyn pitkän matkan jälkeen.



11. VALTIOVANKI.


Se huone, johon nyt astumme, on linnan itäisessä tornissa eikä suinkaan
tee mitään iloista vaikutusta. Se on suuri ja pimeä. Vaikka se onkin
auringon puolella, pääsevät talvisen päivän pian haihtuvat säteet
ainoastaan niukasti tunkeutumaan pienen, paksulla rautaristikolla
varustetun ikkunan läpi. Suuri harmaasta kivestä muurattu avonainen
takka täyttää yhden nurkan kokonaan; huonekaluja on maalaamaton,
karkeasti höylätty sänky, pari penkkiä, pari tuolia, vaatearkku, suuri
pöytä ikkunan alla ja sen lähellä oleva karkea nurkkakaappi. Kaikki
nämä kalut näyttävät uusilta ja se vaikuttaa, ettei silmä aivan paljon
loukkaannu niiden kömpelyydestä. Muuten on huone osaksi keittiö, osaksi
kirjoitushuone. Oppi on asettunut huoneen yläosaan ikkunan puolelle;
pöytä on täynnä mustepilkkuja, sillä on kellastuneita käsikirjoituksia
ja suuria pergamenttikansiin sidottuja kirjoja; nurkkakaappia, jonka
ovi on auki, näytään käytettävän kirjakaappina. Huoneen alaosa takan
ympärillä on toisennäköinen. Siellä on pesuastia jauhosäkin vieressä;
padasta näkyy muutamia kuivaneita haukia ja lihapalasia; padan vieressä
on vesisanko ja niiden yläpuolella hylly täynnä saviastioita.

Sellainen on se asunto, johon linnanpäällikkö Wernstedt on sijoittanut
valtiovangin Johannes Messeniuksen ja hänen puolisonsa ja palvelijansa,
päästettyään hänet siitä peloittavasta komerosta, jossa Messeniuksen
kiusanhenki Eerikki Hare oli monta vuotta kiduttanut tuota onnetonta.
Tämä huone on ainakin kuiva ja korkea ja sen huonekalut ovat
linnanpäällikön itsensä lahjoittamat. Messenius asustaa itse sen
yläpäässä, hänen vaimonsa alapäässä takan ympärillä.

Suuren, musteella tahritun pöydän ääressä istuu koukkuselkäinen vanhus,
ruumis kiedottuna turkkeihin, jalat pistettynä poronnahkasaappaihin ja
päässä paksu villamyssy. Se, joka oli nähnyt tämän miehen hänen onnensa
ja myötäkäymisensä päivinä, kun hän isoäänisenä piti puhetta Upsalan
konsistoriossa tai ylpeänä kuin kuningas valtakunnassaan hallitsi ja
vallitsi kaikkia Ruotsin valtioarkiston historiallisia aarteita, ei
suinkaan olisi tuntenut tätä kuihtunutta, vuosien ja onnettomuuksien
kangistamaa olentoa tuoksi ylpeäksi mieheksi, joka uskalsi vastustaa
Rudbeckiä ja Tegeliä, tuoksi oppineeksi, nerokkaaksi, ylpeäksi
jesuiittalaisapostoliksi ja vehkeilijäksi Johannes Messeniukseksi.
Mutta jos tarkemmin katseli noihin teräviin, levottomiin silmiin, jotka
näkyivät tahtovan tunkea yhtä kauas tulevaisuuteen kuin olivat
tunkeneet syvälle menneisyyteen, ja jos luki sen, mitä hän juuri oli
vapisevalla kädellään paperille kirjoittanut -- ja jossa ilmaantui niin
suuri oman arvonsa tunto, että se jo osoitti röyhkeyttä -- silloin kävi
selville, että tuossa ränstyneessä ruumiissa oli sielu, jota ei aika
eivätkä kovat kohtalot olleet murtaneet, vaan joka oli ylpeä niinkuin
aina oli ollut ja joka ei koskaan voinut lakata korkeuksia kohden
pyrkimästä.

Vanha mies tuijotti paperiin vielä sittenkin, kun hän oli kirjoittanut
kirjoitettavansa. -- Niin, -- sanoi hän miettiväisenä ja ajatuksiinsa
vaipuneena, -- niin se on oleva. Eläissäni ovat he minut tallanneet
kuin matosen multaan, mutta kerran kuoltuani saavat he nähdä, ketä he
ovat polkeneet. _Gloria, gloria, in excelsis!_ Se päivä on tuleva,
vaikka tulisikin vasta sadan vuoden päästä, jolloin tätä kurjaa vankia,
joka nyt koko maailman unohtamana kuihtuu pois erämaan yksinäisyydessä,
ihaillen ja kunnioittaen nimitetään Ruotsin historian isäksi...
Silloin, -- jatkoi hän katkerasti hymyillen, -- eivät he enää voi
mitään minun hyväkseni tehdä. Silloin olen minä kuollut. On se sentään
kummallista. Vainaja, jonka luut jo kauan ovat haudassa lahonneet, hän
elää vielä teoissansa, hänen henkensä kulkee ihmiskuntaa elähyttäen ja
jalostuttaen vuosisadasta vuosisataan. Kaikki, mitä hän on eläessään
kärsinyt, kaikki iva, pilkka ja vaino on unhotettu, niitä ei enää
muisteta eikä ajatella, mutta hänen nimensä loistaa vielä niinkuin
tähti läpi vuosisatain yön, ja jälkimaailma, jonka muisto on niin
lyhyt, mutta jonka luettelo ihmisten kiittämättömyydestä on niin pitkä,
sanoo ajattelemattoman ihailunsa innostuttamana: hän oli suuri mies!

Hänen näitä haastellessaan astuu huoneeseen se sama vanha nainen, johon
tutustuimme linnan pihalla. Hän avaa varovasti oven ja kulkee
varpaisillaan, niinkuin pelkäisi herättävänsä nukkuvan lapsen. Sen
jälkeen asettaa hän hitaasti ja hiljaa halkokantamuksensa lattialle.
Aivan ilman kolinaa se ei voi tapahtua; vanhus pöydän ääressä
säpsähtää, havahtuu ajatuksistaan ja kääntyy kiivain sanoin naisen
puoleen. -- Vaimo, -- sanoo hän, -- kuinka uskallat sinä häiritä minua!
Enkö ole sanonut sinulle _iterum iterumque_, että sinun on muutettava
sinun _penales procul a parnasso_. Ymmärrätkö sen ... _lupa_!

-- Rakas ukkoseni, minähän tuon vain vähän halkoja. Olet palellut niin
paljon näinä päivinä. Älä nyt ole vihainen, täällä tulee taas hyvä ja
lämmin ollaksesi, nämä halot ovat mainioita...

-- _Quid mihi tecum?_ Mene hiiden kattilaan. Sinä häiritset minua. Sinä
väsytät minua. Sinä olet, niinkuin Gustavus-vainaja aina sanoi,
_Messenii mala herba_, olet minun ohdakkeeni, minun polttoviholaiseni.

Lucia Grothusen oli erittäin kiivasluontoinen nainen, pahankurinen ja
riitaisa koko maailman kanssa, mutta tällä kertaa ei hän hiiskunut
sanaakaan. Omituisesti olikin hänen perheellinen asemansa muuttunut!
Aina hän oli miestään jumaloinut, mutta niin kauan kuin tämä oli
miehuutensa parhaissa voimissa ja hänen elämänsä oli onnellinen, oli
tuo lujaluontoinen vaimo taivuttanut hänen levottoman, häilyvän
henkensä kuin meren kaislan lujan tahtonsa alle. Siihen aikaan oli
oppinut ja pelätty Messenius ollut aimo tavalla akkavallan alla. Nyt
olivat osat vaihtuneet. Samassa määrässä kuin miehen ruumiilliset
voimat heikkenivät ja hän näytti alkavan elämänsä loppua lähestyä,
samassa määrässä oli hänen vaimonsa jumaloiva rakkaus joutunut riitaan
hänen kiivaan, vallanhimoisen luonteensa kanssa ja saanut aikaan sen,
jota ei kukaan olisi voinut aavistaa mahdolliseksi, että näet tämä
tuima nainen muuttui nöyräksi ja alistuvaiseksi. Hän hoiti nyt miestään
niinkuin äiti hoitaa sairasta lastaan; peläten hänet kadottavansa kärsi
hän nöyrästi kaikki, koetti ystävyydellä lepyttää hänen pahaa tuultaan
eikä koskaan vastannut vihaisesti hänen torailuihinsa. Nytkään ei olisi
muusta kuin vapisevista huulista voinut päättää, kuinka vaikeaa hänen
oli hillitä kiivasta luontoaan. -- Kas niin, -- puheli hän
ystävällisesti ottaen muutamia askelia häntä lähemmä, -- älähän nyt
enää ole pahoillasi, ukkoseni, tiedäthän, että se vain vahingoittaa
terveyttäsi. En minä enää toista kertaa kolistele, minä panen maton
puiden alle, ettei se sinua häiritsisi. Ja illalliseksi paistan minä
sinulle mainion lampaanpaistin ... et aavista, mitä vaivaa minulla on
ollut sitä hankkiessani. Olen saanut puoliväkisin ottaa sen
linnanpäällikön keittiöstä...

-- Mitä kuulen minä, vaimo, oletko kerjännyt almuja, _beneficia_,
tyrannien herkkupöydältä? Kautta Jupiterin, luuletko minua koiraksi,
joka syön niitä muruja, joita heidän pöydältään putoilee? Sinä
nilkutat? Miksi nilkutat sinä? Vastaa minulle, miksi nilkutat? Oletko
taaskin käynyt kantelemassa linnan akkojen kanssa ja kompastunut
päällikön rappusiin?

-- Nilkutanko minä? -- kysyi Lucia koettaen hymyillä, -- luulenpa
todellakin, että vähän nilkutan ... olen satuttanut jalkani...
Kiittämätön! -- lisäsi hän itsekseen. -- Sinun tähtesihän minä kärsin.

-- Mene tiehesi ja anna minun lopettaa hautakirjoitukseni!

Lucia ei mennyt, vaan astui yhä lähemmä, hänen silmänsä kyyneltyivät ja
hän kietoi molemmat kätensä vanhuksen kaulaan. -- Hautakirjoituksesi!
-- virkkoi hän niin hellällä äänellä, ettei sen olisi voinut luulla
tulevan noilta kuihtuneilta huulilta, jotka näyttivät olevan luodut
ainoastaan kiroilemaan ja kovia sanoja sanomaan. -- Voi, hyvä Jumala,
-- virkkoi hän hiljaa, -- pitääkö siis kaiken sen, mikä on maailmassa
suurinta ja ihaninta, lopulta muuttuman tomuksi ja tuhkaksi? Mutta se
päivä on vielä kaukana, se on varmaankin vielä hyvin kaukana. Näytäs
minulle suuren Johannes Messeniuksen hautakirjoitus!

-- Aivan varmaan, aivan varmaan, -- virkkoi vanhus leppyneenä
mielittelystä, joka kuitenkin oli sydämestä lähtenyt, -- sinä oletkin,
Lucia, se oikea _persona exsecutrix_, jonka tulee saada lukea minun
_epitaphiummi_, koskapa sinä olet se, jonka tulee hakkauttaa se
hautakiveeni. Kas tässä, ystäväni, mitäs sanot tästä:

"Tässä lepäävät _Doctoris Johannis Messenii_ luut: Hänen sielunsa on
Jumalan taivaassa, maineensa maailmata kiertää."

-- Ei koskaan ole, -- sanoi Lucia itkuun purskahtaen, -- todempia
sanoja piirretty suuren miehen hautakiveen. Mutta älkäämme siitä enää
puhuko. Puhukaamme sinun suuresta teoksestasi, _Scondiastasi_. Minä
aavistan, tiedätkö, että sen loisto on pian hankkiva sinulle
vapauden...

-- Vapauden! -- virkkoi Messenius surumielisesti. -- Niin, sinä olet
oikeassa: haudan vapauden, vapauden maaksi maatua, missä mieli tekee.

-- Ei, -- jatkoi Lucia innostuen, -- sinun silmäsi näkevät vielä
kunniasi tulemisen. Ihmiset tulevat lukemaan sinun suuren teoksesi
_Scondia illustratan_, se painatetaan ... nimesi loistaa kultasilla
kirjaimilla kansilehdellä ... koko maailma on ihmetellen huudahtava: ei
koskaan ole Pohjolassa ollut hänen vertaistaan!

-- Eikä koskaan ole tuleva! -- lisäsi Messenius. -- Oi, kuka antaa
minulle vapauden, vapauden, että saan nähdä teokseni ja riemuita
vihamiesteni ylitse. _Exaudi me, Domine, porrigo manus meas coram facie
tua! Libera me a miseris, etenim dixisti: prosternam inimicos tuos
calcandos pedibus tuis.[15] Kuka antaa minulle vapauden, vapauden ja
kymmenen vuotta elääkseni ja nähdäkseni sen, mitä olen tehnyt?

-- Minä! -- vastasi synkkä ääni huoneen perältä.

Tuon äänen kuullessaan kääntyivät Messenius ja hänen vaimonsa
kauhistuneina sinnepäin, mistä se tuli. Vankilan yksinäisyys ja heitä
ympäröivän luonnon jylhyys, joka kaikkina aikoina on taikauskoa
edistänyt, oli heissä molemmissa vahvistanut sen ajan uskoa
yliluonnollisiin asioihin. Useamman kerran oli Messeniuksen
mietiskelevä henki ollut eksymäisillään Kabbalan ja noituuden
viekoitteleviin harhakäytäviin; ainoastaan hänen uuttera työnsä ja
hänen vaimonsa uskonnolliset varoitukset estivät häntä sitä tekemästä.
Nyt sai hän kysymykseensä odottamattoman vastauksen ... taivaastako vai
helvetistä, sama se, se oli kuitenkin vastaus, se oli kuitenkin edes
oljenkorsi hänen hukkuville toiveilleen.

Lyhyt talvipäivä oli alkanut pimetä ja siinä osassa huonetta, joka oli
lähinnä ovea, oli jo hämärä. Tuon hämärän sisästä astui esiin sama
keltakasvoinen mies, joka pari tuntia sitten oli saapunut linnaan
välskäri Albertus Simoniksen nimellä. Luultavasti oli hän tämän
lääkärinammattinsa vuoksi päässyt vanginkin puheille, sillä koko
linnassa ei ollut muita tohtoreita kuin parranajaja, joka hoiti
haavurinammattia, ja vanha sotamiehen leski, jonka sisusvikojen
parantamistaitoa ylistettiin hyvin suureksi, varsinkin kun hän lisäsi
sitä "luvuilla", joihin aina turvauduttiin saunan löylyn hämärässä,
vaikka papisto olikin niiden viljelemisen kovasti kieltänyt.

-- _Pax vobiscum!_[16] -- sanoi vieras juhlallisesti, astuessaan
lähemmä ikkunaa.

-- _Et tecum sit Dominus_,[17] -- vastasi Messenius yhtä juhlallisesti,
voimatta kuitenkaan salata uteliaisuutta ja hämmästystään.

-- _Procul sit a concilio lingua mulieris_,[18] -- jatkoi vieras samaan
tapaan.

Lucia, jonka nuorena ollessa oppineiden miesten tyttäret taisivat
latinaa paremmin kuin nyt yhdeksännellätoista vuosisadalla taitavat
ranskaa, ei odottanut enempää käskyä, vaan poistui heittäen tutkivan
katseen salaperäiseen muukalaiseen.

Messenius antoi vieraalleen merkin istuutua vierelleen. Koko seuraava
keskustelu kävi latinaksi.[19]

-- Ole tervehditty, suuri mies, jota onnettomuutesi näkyy vain
kohottaneen! -- alkoi vieras, kosketellen taitavasti Messeniuksen
heikointa puolta, hänen itserakkauttaan.

-- Ole tervehditty myöskin sinä, joka et pidä arvoasi alentavana tulla
hyljättyäkin puhuttelemaan! -- vastasi Messenius kohteliaasti.

-- Johannes Messenius, etkö tunne minua? -- jatkoi vieras kääntäen
kalpeat kasvonsa valoon päin.

-- Muistelen nähneeni nuo kasvot joskus ennen, -- vastasi vanki
epäillen. -- Mutta siitä mahtanee olla kauan.

-- Muistatko vielä erään pojan, sinua vähän nuoremman, jota
kasvatettiin yhdessä sinun kanssasi pyhäin isien koulussa
Braunsbergissa ja joka sitten sinun kanssasi matkusti Roomaan ja
Ingolstadtiin?

-- Nyt muistan -- se oli suurilahjainen poika, jonka kerran toivottiin
kirkon tueksi tulevan... Hieronymus Mathia.

-- Minä olen tuo Hieronymus Mathia.

Kylmät väristykset pudistivat Messeniuksen jäseniä. Olivatko todellakin
ajan hammas, vuosien kokemukset ja jesuiittain ihmishenkeä kalvava oppi
siihen määrin voineet muuttaa tuon ennen niin kukoistavan nuorukaisen
kasvot! Isä Hieronymus -- sillä se oli hän -- huomasi tekemänsä
vaikutuksen ja kiiruhti vastaamaan: -- niin, arvoisa ystäväni,
kolmekymmentäviisi vuotta kestänyt alituinen taistelu yksinomaan
autuaaksi tekevän kirkon hyväksi on saanut ruusut näiltä poskilta
ainaiseksi kuihtumaan. Minä olen työtä tehnyt, minä olen paljon
kärsinyt tänä pahana aikana. Samoin kuin sinäkin, suuri mies, mutta
paljon pienemmällä nerolla olen minä uutterasti viinimäessä kaivanut,
muuta palkkaa vaivoistani toivomatta kuin pyhien marttyyrien kruunun
paratiisissa. Sinä olet nuoruudessasi osoittanut minulle paljon
ystävyyttä; tahdon nyt hyvyytesi palkita mikäli voin. Tahdon saattaa
sinut takaisin elämään ja vapauteen.

-- Arvoisa isä, -- vastasi vanhus syvään huoaten, -- minä en ansaitse
että sinä, pyhän kirkon uskollinen palvelija, ojennat kätesi minulle,
kurjalle luopiolle. Sinä et siis tiedä, että minä olen kieltänyt
uskomme, että kirjallisesti ja suullisesti olen tunnustanut kääntyväni
tuohon kirottuun lutherinoppiin, jota sydämessäni inhoan, niin, vieläpä
vainonnutkin pyhää veljeskuntaa kaikenlaisilla jumalattomilla
parjauksilla.

-- Enkö toki kaikkea tuota tietäisi, arvoisa ystäväni; eivätkö suuren
Messeniuksen teot ja maine olisi kuuluneet aina Saksanmaalle saakka!
Mutta sen, minkä olet tehnyt, sen olet tehnyt ainoastaan näön vuoksi,
vaikuttaaksesi salaisuudessa sitä enemmän pyhän roomalaisen kirkkomme
hyväksi. Eikö Raamattu opeta meitä viekkautta viekkaudella voittamaan
tänä jumalattomana aikana; _perinde ac serpentes estote_, teidän tulee
olla kavalat kuin käärme, pyhä neitsyt on antava teille anteeksi ja
kirkko on päästävä teidät synneistänne, jos vain sen hyväksi
työskentelette. Arvoisa vanhus, vaikkakin seitsemän kertaa olisit
uskosi kieltänyt ja seitsemänkymmentä kertaa rikkonut kaikkia
pyhimyksiä ja kirkon opinkappaleita vastaan, niin on se luettava
sinulle kunniaksi eikä kadotukseksi, jos vain olet tehnyt sen siinä
salaisessa aikomuksessa, että sen avulla tahdot pyhää asiatamme
hyödyttää. Vaikkakin kielesi olisi valehdellut ja kätesi tappanut, niin
on se oleva hurskas ja pyhä teko, kun sen kautta olet tahtonut saattaa
eksyneitä lampaita takaisin laumaan ja lammashuoneeseen.

-- Niin, hurskas isä, totta on, että olen niitä oppeja, joita arvoisat
jesuiitta-isät Braunsbergissa ennen muinoin minun nuoreen sieluuni niin
kaunopuheisesti istuttivat, uskollisesti elämässäni noudattanut. Mutta
nyt, vanhoilla päivilläni, tuntuu minusta siltä kuin olisi
omallatunnollani paljonkin siihen muistuttamista...

-- Perkeleen kiusauksia! Ei mitään muuta! Karkoita ne mielestäsi!

-- Voihan olla niinkin, hurskas isä. Omaatuntoani rauhoittaakseni olen
kuitenkin valmistanut kirjallisen tunnustuksen, jossa julistan
kääntymiseni lutherinuskoon teeskentelyksi ja jossa yhtä avoimesti kuin
ennen tunnustan katolisen kirkon ainoaksi oikeaksi.

-- Kätke tuo tunnustuksesi, älä näytä sitä kenellekään kuolevaiselle!
virkkoi jesuiitta nopeasti. -- Senkin aika on tuleva, vaikkei se vielä
ole tullut.

-- En ymmärrä vaikuttimiasi, hurskas isä!

-- Kuule minua tarkkaan ja huomaavasti. Luuletko todellakin, vanha
mies, että minä ilman tärkeitä syitä olisin lähtenyt kulkemaan monta
sataa penikulmaa läpi erämaiden, joissa nälkä, vilu, pedot ja tämän
maan vielä petomaisemmat asukkaat henkeäni joka päivä uhkaavat, joissa
minut elävältä poltettaisiin, jos tiedettäisiin, kuka minä olen ja
millä asioilla kuljen? Luuletko, etten vähille lahjoilleni olisi saanut
kylliksi vaikutusalaa omassa maassani, ellen toivoisi voivani täällä
vaikuttaa vielä enemmän? Tahdon lyhyesti selittää sinulle, mistä on
kysymys... Eihän vain kukaan voine kuulla puhettamme? Eihän täällä vain
liene salakäytäviä seinissä.

-- Olkaa huoletta. Ei kukaan kuolevainen voi meitä kuulla.

-- Tiedä sitten, -- jatkoi jesuiitta kuiskaavalla äänellä, -- että taas
ollaan aikeissa saattaa vääräuskoinen Ruotsin valtakunta takaisin
roomalaisen kirkon helmaan. On vain kaksi valtaa, jotka nyt enää voivat
meitä vastustaa, ja ne vallat käyvät, kiitos olkoon pyhimysten, päivä
päivältä yhä vaarattomammiksi. Stuartin huone Englannissa on kiedottu
pauloihimme ja vaikuttaa salaisesti asiamme hyväksi. Ruotsi on vielä
tainnoksissa siitä kauheasta iskusta, minkä se sai Nördlingenin luona,
eikä voi, ellei ihmeitä tapahdu, kauemmin puolustaa julkeaa asemaansa
Saksanmaalla. Aika on tullut, tuumat ovat kypsymäisillään; meidän on
käytettävä hyväksemme vihollistemme heikkoutta. Muutamien vuosien
kuluttua putoo Englanti käsiimme kuin kypsynyt hedelmä; Ruotsi, joka
vielä ylpeilee muinoisista voitoistaan, pakoitetaan tekemään samalla
lailla. Tämä saavutetaan siten, että uusi hallitsijasuku astuu Ruotsin
valtaistuimelle.

-- Kristiina, kuningas Kustaan tytär...

-- On yhdeksänvuotias lapsi ja sen lisäksi nainen. Meiltä ei puutu
puoluelaisia Ruotsissa, jotka vielä muistavat karkoitettua
kuningassukua. Heikko Sigismund on kuollut; hänen poikansa Vladislaus
ojentaa nuorukaisen levottomuudella kätensä esi-isiensä kruunua kohti
Tämä kruunu on oleva hänen.



12. KIUSAAJA.


Vladislaus Ruotsin valtaistuimelle? Minä epäilen sitä -- huomautti
Messenius päätään pudistaen.

-- Kuule minua loppuun saakka, -- jatkoi jesuiitta, niiden pitkälle
tähtäävien tuumien elähyttämänä, joita hän oli vehkeilevissä aivoissaan
punonut. -- Sinä itse, suuri Messenius, olet se, joka olet saava tämän
ihmeen aikaan.

-- Minäkö? ... kurja vanki! Mahdotonta.

-- Pyhimyksille ja nerolle ei ole mikään mahdotonta. Ruotsalainen on
kuningasmielinen; kuninkaittensa esimerkki johtaa hänet sekä hyvään
että pahaan. Erittäinkin kunnioittaa hän suuresti vanhaa kuningas
Kustaata. Jos nyt voidaan todistaa, että sama kuningas Kustaa
kuolinvuoteellaan katuen julisti lutherinopin harhaopiksi, että hän
luopui siitä ja kirosi uskonpuhdistuksen, ja että hän määräsi nuoremman
poikansa, paavinuskoon taipuvaisen Juhanan, aikanaan korjaamaan isänsä
tekemän suuren erehdyksen...

-- Mitä uskallat puhua? -- huudahti Messenius. -- Sellainen päivän
selvä valhe, joka on ristiriidassa koko kuningas Kustaan niin varmasti
todistettujen viimeisten sanojen kanssa...

-- Rauhoitu, arvoisa ystäväni! -- keskeytti hänet jesuiitta kylmästi.
-- Jos sen lisäksi vielä voidaan todistaa, että lutherilaisuuden toinen
perustaja ja valmistaja, Kaarle IX, samalla tavalla vähää ennen
kuolemataan julisti uskonpuhdistuksen häväistykseksi ja
onnettomuudeksi...

Messenius katseli jesuiittaa tyrmistyksissään hämmästyksestä.

-- Ja jos lopuksi vielä sekin voidaan todistaa, että itse kuningas
Kustaa Aadolf, ennenkuin heitti henkensä Lützenin tappelutantereella,
oli saanut yht'äkkisen ilmestyksen ja kuollut vääräuskoisen kuoleman
suurimman katumuksen ja sielunhädän vallassa...

Messeniuksen kalpeat kasvot punehtuivat.

-- Silloin, -- jatkoi jesuiitta järkähtämättömällä rohkeudella, --
silloin ei ole Vaasan suvusta jäljellä muita kuin tuo houkko Eerikki
XIV, puoleksi paavillinen Juhana III ja kokonaan katolinen Sigismund,
joiden vuoksi emme huoli vaivata itseämme. Kun Ruotsin kansa kerran
tulee vakuutetuksi siitä että nämä sen suurimmat kuninkaat, että kaikki
sen kuninkaat joko ovat olleet paavilaisia tai lopulta siksi tulleet,
niin putoavat suomut sen silmiltä, se katuu tekoansa ja kääntyy
takaisin ainoan autuuttavan roomalaisen kirkon helmaan.

-- Ja mitenkä sinä, arvoisa isä, aiot vastoin selvimpiä todistuksia
vakuuttaa ruotsalaisia kuninkaittensa luopumisesta?

-- Olenhan jo sanonut, -- jatkoi jesuiitta mielitellen, -- että niin
suuri ja ansiokas tehtävä voidaan suorittaa ainoastaan nerokkaan
Johannes Messeniuksen avulla. Kaikki tietävät, että sinä olet Ruotsin
oppinein mies ja sen suurin historioitsija. Kaikki tietävät, että
sinulla on ollut ja on vieläkin takanasi useampia historiallisia
asiakirjoja ja salaisia papereita kuin kenelläkään muulla koko
valtakunnassa. Käytä tätä asemaasi sukkelasti ja nerokkaasti; sepitä
todistuskappaleita, joita ei koskaan ole ollut olemassa; keksi
tapahtumia, jotka eivät milloinkaan ole tapahtuneet...

-- Mitä uskallat sinä ehdottaa? -- huudahti Messenius hehkuvin kasvoin.

Jesuiitta erehtyi hänen mielenliikutuksestaan. -- Niin, -- jatkoi hän,
-- yritys vaatii uskallusta, mutta mahdoton se ei ole. Nopea pako
Puolaan on sitäpaitsi saattava sinut varman turvan taa...

-- Ja tätäkö sinä ehdotat _minulle_?

-- Niin teen, -- lisäsi Hieronymus entiseen tapaansa, -- ymmärrän
kyllä, että Kustaa Aadolf on tuottava sinulle suurimpia vaikeuksia,
mutta hänet otankin minä omalle osalleni. Sinun asiaksesi jää siis vain
esittää Kustaa I ja Kaarle IX siinä valossa, että se hyödyttää asiaamme
ja pyhää kirkkoamme.

-- _Abi a me, male spiritus!_ -- huudahti Messenius. -- Sinä häpäisijä,
sinä valehtelija, sinä ilkiö, joka kosket kädelläsi siihen, mikä
pyhintä on, luuletko sinä, että minä, Johannes Messenius, olisin sitä
varten uhrannut koko elämäni tullakseni Ruotsin kuuluisimmaksi
historian kirjoittajaksi, että nyt yht'äkkiä näin häpeämättömästi, näin
äärettömän julkeasti raiskaisin sitä historiallista totuutta, jonka
olen niin suurella ja pitkällisellä työllä rakentanut! Korjaa luusi
täältä tuossa tuokiossa ... pian ... pois, _in Gehennam!_... -- Ja
vimmastuksissaan nakkeli vihastunut vanhus jesuiitan päälle mitä
käsiinsä sai: kirjoja, papereita, musteastian, hietarasian, sellaisella
raivolla, että rohkea munkki jo hämmästyi. Jesuiitan keltaisen kalpeat
kasvot kalpenivat hetkeksi entistään vielä kalpeammiksi ... mutta
sitten peräytyi hän muutamia askelia, ojensi vartalonsa ja avasi sen
poimukkaan espanjansametista tehdyn puseronsa, joka peitti hänen
yläruumiinsa. Säkenöivä timanttiristi, jota ympäröi rubiineista tehty
orjantappurakruunu, välkähti sen alta puolihämärässä.

Tuo koriste näytti tekevän Messeniukseen lumoavan vaikutuksen. Hänen
äsken niin kiihoittunut äänensä vaikeni silmänräpäyksellisesti ...
hänen vihansa muuttui peloksi ... hänen polvensa vapisivat, hän horjui,
oli vähällä kaatua ja pysyi vaivoin pystyssä pidellen kiinni korkeasta
tuolin selustimesta.

Jesuiitta astui nyt hitaasti lähemmäksi, kiinnittäen vankiin nuo oudot
silmänsä, joiden katseessa oli ilme niinkuin kalkkalokäärmeen silmissä.
-- Muistatko vielä, vanha mies, -- sanoi hän tyynellä hallitsijan
äänellä, vaieten jokaisen sattuvan sanan jälkeen kohottaakseen sen
kautta niiden vaikutusta, -- muistatko vielä niitä rangaistuksia, joita
kirkko ja meidän pyhän veljeskuntamme säännöt määräävät sellaisista
synneistä kuin sinun? Luopumisesta määrätään kuolema ... ja sinä olet
seitsenkertaisesti luopunut ... häväistyksestä kuolema ... ja sinä
olet seitsenkertaisesti kirkkoa häväissyt ... tottelemattomuudesta
kuolema ... ja sinä olet seitsemän kertaa niskoitellut! ... rikoksesta
pyhää henkeä vastaan: kirous ... ja kuka on rikkonut useammin kuin
sinä! ... vääräuskoisuudesta: polttorovio ... ja kuka on ansainnut sen
niinkuin sinä!... Herran pyhien pahentamisesta ja ylenkatsomisesta:
helvetin tuli ... ja kuka on enemmän pahennusta aikaan saanut?

-- Armoa, pyhä isä, armoa! -- huudahti Messenius kiemurrellen kuin
kurja mato jesuiitan kauheiden uhkauksien alla.

Mutta isä Hieronymus jatkoi -- _Nicolaus Pragensis_, tuo kuuluisa mies,
kääntyi Kalvinin harha-oppiin ja uskalsi vastustaa meidän
veljeskuntamme esimiestä. Hän vetäytyi Böömin etäisimpään kolkkaan,
mutta kosto saavutti hänet. Koirat repivät rikki hänen ruumiinsa ja
hornan henget raastoivat palasiksi hänen sielunsa...

-- Sääliä! Armoa! ... huokasi vanki masennuksissaan.

-- No hyvä, -- jatkoi jesuiitta ylhäisesti ja kopeasti -- olen antanut
sinun valita ikuisen kunnian ja iankaikkisen kadotuksen välillä; annan
sinulle siihen tilaisuuden vielä viimeisen kerran, vaikket ole sitä
ansainnut. Luuletko todellakin, sinä kurja luopio, että minä, Saksan ja
Pohjoismaiden jesuiittain ylin päällikkö, joka en tunnusta itseäni
korkeammaksi muita kuin Rooman pyhän isän ... luuletko todellakin, että
minä, pohjoismaiden salainen hallitsija, olisin antautunut tuhansien
vaarojen alaiseksi tullakseni luoksesi tähän kurjaan loukkoosi sitä
varten, että luopuisin aikeistani sinun tottelemattomuutesi ja
raukkamaisuutesi vuoksi? Kysyn sinulta vielä, pyhän veljeskuntamme
nimessä, tahdotko sinä, Johannes Messenius, totella sitä valaa, jonka
olet nuoruudessasi vannonut ja tahdottomasti seurata minun, esimiehesi
ja tuomarisi käskyjä ja määräyksiä?

-- Tahdon, pyhä isä, -- vastasi vanki vapisten, -- minä tahdon.

-- Kuule sitten, mihin rangaistukseen sinut tuomitsen. Sanot kaiken
elämäsi aikana pyrkineesi yhteen ainoaan päämaaliin: tullaksesi
mainituksi pohjoismaiden suurimpana historioitsijana, ja nyt luulet
vihdoinkin tämän päämaalisi saavuttaneesi.

-- Niin se on, pyhä isä, se on ollut päämaalini ja nyt olen sen
vihdoinkin saavuttanut.

-- Päämaalisi on väärä! -- huudahti jesuiitta musertavalla äänellä.
Päämaalisi on synnin ja perkeleen päämaali, sillä sinä olet
työskennellyt omaksi kunniaksesi etkä pyhän kirkon kunniaksi, niinkuin
olet vannonut. Sentähden käsken minä sinun hävittämään elämäsi
epäjumala ja suuri maineesi jälkimaailman silmissä siten, että muunnat
historian ja kirjoitat sen niinkuin sen pitäisi oleman eikä niinkuin se
on. Minä tahdon, että sinun on hyljättävä maine ja jälkimaailma
palvellaksesi nykyhetken tarvetta, joka on roomalaisen kirkon voitto
pohjolassa. Minä tahdon, että sinun on kirjoitettava kuningas Kustaa
I:n ja kuningas Kaarle IX:n historia niin, että kaikki se, mitä he ovat
uskonpuhdistuksen hyväksi tehneet, on ollut sekä heille että heidän
valtakunnalleen vahingoksi ja turmioksi. Ja minä tahdon, että sinun on
perustettava tämä uusi historia niin luotettaviin asiakirjoihin, ettei
niitä kansan silmissä voida vääriksi osoittaa ... asiakirjoihin, joita
ei ole olemassa, mutta jotka sinun on valmistettava ... asiakirjoihin,
joiden valheellisuus ehkä miespolven kuluttua tulee ilmi, mutta jotka
tällä hetkellä tekevät tarkoitetun vaikutuksensa.

-- Minun tulee siis, -- sanoi Messenius äänellä, joka vapisi pelosta,
vihasta ja nöyryytyksestä, -- jälkimaailman silmissä esiintyä alhaisena
väärentäjänä, historian pyhimpien totuuksien kunniattomana
raiskaajana...

-- Entäpä sitten! -- virkkoi jesuiitta ivallisesti hymyillen. -- Entäpä
sitten, jos sinä, kurja välikappale, uhraatkin kunniasi, kunhan kirkko
saa takaisin omansa ja voittaa suuren voittonsa! Mitä hyödyttää sinua
ihmisten kiitos, jos sielusi palaa helvetin hehkussa, ja mitä vahinkoa
voi sinulla olla ihmisten ylenkatseesta, jos tämän uhrisi kautta olet
voittanut marttyyrikruunun taivaassa?

-- Mutta totuus ... historian puolueeton tuomio!...

-- Pyh, mikä on historian totuus? Onko se tuo nöyrä orja, joka
tallustelee inhimillisten erehdysten kantapäillä ... tuo ajattelematon
papukaija, joka lavertelee heidän perässään kaikki heidän tyhmyytensä?
Eikö se ennemminkin ole todellisuus semmoisena kuin sen _tulee
olla_, puhdistettuna hairahduksista, vapautettuna rikoksista ja
hullutuksista ... eikö se ole Jumalan valtakanta maan päällä, joka on
yhtä viisas kuin väkevä, yhtä hyvä kuin se on pyhä ja elävä?

-- Mutta meidänkö siis tulee neuvoa Jumalalle, mikä on hyvää ja
viisasta? Eikö hän itse ole meille sitä ilmaissut todellisuudessa
_sellaisena kuin se on_?

-- Vieläkö uskallat sinä, horjuva luopio, väitellä esimiehesi kanssa
siitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Valitse ja tottele! Valitse joko
ajallinen ja iankaikkinen kuolema, tahi paratiisin ilot ja pyhimysten
riemu! Yksi sana vain, ja siitä riippuu onnesi tai onnettomuutesi:
tahdotko totella käskyäni?

-- Minä tottelen! -- vastasi vanki masennuksissaan. Ja jesuiitta
poistui äänetönnä ja kylmänä, nyökäyttäen hänelle päätään niinkuin
kuningas orjalleen, joka on saanut hänen armonsa.



13. ABI, MALE SPIRITUS.


Viikko oli kulunut siitä salaisesta keskustelusta, josta edellä olemme
kertoneet. Jesuiitta ei ollut koko sen ajan kuluessa lakannut
valtiovankia silmällä pitämästä. Joka päivä nähtiin hänen muka lääkärin
hoidon varjolla hiipivän Messeniuksen huoneeseen, jossa hän viipyi
useita tunteja yhteen menoon. Hän oli liian viisas luottaakseen vangin
horjuviin lupauksiin. Mitä heillä molemmilla siellä oli tekeillä, siitä
ei kukaan mitään tiennyt eikä linnan päällikkökään osannut mitään pahaa
aavistaa. Kajaanin linna oli siksi kaukana muusta maailmasta, ettei
Wernstedtin mielessä mitään epäilyksiä voinut syntyä; päinvastoin nautti
hän vieraan lääkärin seurasta ja ihmetteli hänen suurta oppiaan ja
suurta maailmankokemustaan.

Oli kuitenkin muuan, joka alituisesti valvovin silmin seurasi vieraan
askelia, ja tuo ainoa oli Lucia Grothusen, Messeniuksen vaimo. Ollen
katolinen kasvatukseltaan ja vakaumukseltaan oli hän aina tukenut
miestään hänen paavillisissa vehkeilyissään; sen jesuiittakin tiesi
vallan hyvin ja luuli sen vuoksi voivansa olla varma hänen
myötävaikutuksestaan, vaikkei hän, varovainen kun oli, tahtonut uskoa
aikeitaan liukaskieliselle naiselle. Mutta usein kompastuvat
viisaimmatkin suunnitelmat noihin ihmissydämen ja varsinkin naisen
sydämen salaisiin vaikuttimiin, jotka toimivat aivan toiseen suuntaan
kuin kylmä järki. Viekas jesuiitta oli erehtynyt Lucian luonnetta
arvostellessaan. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, että kun uskonvoima
tämän aivoissa huusi: käy eteenpäin! huusi rakkaus vielä voimakkaammin
hänen sydämessään: pidä vastaan! ... ja naisessa pääsee aina voitolle
rakkaus.

Lucia oli tavattoman tarkkanäköinen nainen; hän oli saanut selville
jesuiitan aikeet ennen kuin tämä voi sitä aavistaakaan. Hän näki, mikä
kalvava sisällinen taistelu raivosi Messeniuksen rinnassa, taistelu
elämästä ja kuolemasta, taistelu, jota toisaalta piti yllä uskonvimma,
käskien hänen uhraamaan maineen ja jälkimaailman tunnustuksen kirkon
hyväksi, toisaalta: kunnianhimo, joka yhtä mittaa kuiskasi hänen
korvaansa: aiotko itse turmella elämäsi työn? Aiotko siis silmät
ummessa häväistä historian kaikkein pyhintä? Aiotko heittää
ylenkatsottavaksi sen loistavan nimen, joka vankilan pimeydessäkin on
suurin rikkautesi ja suurin ylpeytesi?

Kaiken tämän näki Lucia rakastavan terävällä silmällä; hän näki, että
se mies, jota hän rakasti ja jolle hän oli uhrannut kärsimyksiä ja
kärsivällisyyttä täynnä olleen elämänsä, joutuisi hukkaan tässä
kauheassa sisällisessä taistelussa, ja hän päätti pelastaa hänet
ryhtymällä rohkeihin, ratkaiseviin toimiin.

Myöhään illalla paloi vielä kynttilä Messeniuksen kirjoituspöydällä,
jonka ääressä hän ja jesuiitta olivat yhdessä työskennelleet aamusta
alkaen. Lucia oli saanut luvan laskeutua levolle vuoteelleen, joka oli
pitkän huoneen toisessa päässä lähellä ovea. Hän oli nyt nukkuvinaan.
Pöydän ääressä istuvat miehet olivat lopettaneet työnsä ja
keskustelivat matalalla äänellä latinaksi, jota kieltä Lucia varsin
hyvin ymmärsi.

-- Olen tyytyväinen sinuun, ystäväni, -- virkkoi jesuiitta
tyytyväisenä. -- Nämä asiakirjat, jotka tekevät kerrassaan
todenmukaisen vaikutuksen, riittävät todistamaan Kustaan ja Kaarlo
kuningasten kääntymyksen, ja tämä esipuhe, jonka olet allekirjoittanut,
vahvistaa vain niiden uskottavaisuutta. Palaan nyt Ruotsin kautta
takaisin Saksanmaalle painattaakseni nämä todistuskappaleet joko
puoluelaistemme avulla Tukholmassa, taikka jos se osoittautuu
mahdottomaksi, Lyypekissä tai Leidenissä.

Messenius ojensi vaistomaisesti kätensä ikäänkuin pelastaakseen kalliin
aarteen ryövärin käsistä.

-- Pyhä isä, -- huudahti hän kuin hämmästyen, -- eikö tätä vielä voi
lykätä? Minun nimeni ... kunniani ... armahtakaa minua, pyhä isä,
antakaa minulle nimeni takaisin!

Jesuiitta hymyili.

-- Enkö minä anna sinulle nimeä, -- sanoi hän, -- Paljoa suurempaa ja
paljoa ihanampaa kuin se, minkä nyt kadotat, nimeä, joka aina mainitaan
pyhän veljeskuntamme aikakirjoissa, joka loistaa kirkon marttyyrien ja
hyväntekijäin nimien joukossa ja joka kenties kerran pyhimyksenkin
nimeksi julistetaan.

-- Mutta joka siitä huolimatta on kunniaton nimi, valehtelijan,
väärentäjän nimi! -- huudahti Messenius niin epätoivoisesti kuin
kuolemaan tuomittu vanki, jolle mestauslavalla puhutaan taivaan
iloista.

-- Heikko, turhamainen mies, joka et tiedä, ettei suuria tarkoituksia
koskaan saavuteta ihmisiä peläten ja heidän kiitostaan hakien! -- sanoi
jesuiitta melkein ylenkatseellisella äänellä. -- Voisit varmaankin
vielä kerran peruuttaa sanasi ja riistää itseltäsi koko kristikunnan
kiitoksen. Mutta onneksi ei se enää ole mahdollista. Nämä asiakirjat,
-- ja riemuiten heilutti jesuiitta paperikääröä kädessään, -- ne ovat
nyt hallussani ja minä osaan ne pitääkin, ja vaikka vasten tahtoasi
käyttää ne kirkon kunniaksi, uskon voitoksi ja oman sielusi
iankaikkiseksi autuudeksi!

Tuskin oli isä Hieronymus saanut nuo sanat lausutuiksi, kun ravakka
käsi tarttui noihin papereihin, joita hän niin voitonriemuisesti ilmaan
kohotti, tempasi ne hänen kädestään, rutisti ne kokoon, repi ne
tuhansiksi palasiksi ja sirotti palaset ympäri vankilan lattiaa. Tuo
liike tuli niin odottamatta, jesuiitta oli voinut sitä niin vähän
aavistaa, että hän hetkeksi menetti tavallisen neuvokkaisuutensa, ja
ennenkuin hän ennätti apuun, oli kaikki jo hävitetty. Vasta sitten, kun
lattialle sirotetut palaset muistuttivat häntä siitä, mitä hän oli
menettänyt, puristuivat hänen huulensa kiukusta kokoon, hänen kätensä
kohosivat ja tiikerin raivolla karkasi hän tuon kurjan kimppuun, joka
oli uskaltanut tehdä tyhjäksi hänen tuumansa juuri silloin kuin ne
olivat toteutumaisillaan.

Lucia -- sillä tuo ravakka käsi oli hänen kätensä -- otti munkin raivon
vastaan sillä vakavalla päättäväisyydellä, joka on omituista naiselle
silloin, kun hän taistelee pyhimpien tunteittensa puolesta. Jo nuorena
ollessaan oli hän ollut kovakätinen, ja nyt oli hän tuon tuostakin
saanut kehittää voimiaan alituisissa otteluissaan linnan raakojen
sotamiesten kanssa. Nopeasti koppasi hän munkin ranteet kouriinsa ja
piteli niitä kuin ruuvipenkissä.

-- Entäs nyt -- ilkkui hän; -- tästä ei ole kuin kolme askelta
kuolemaan, hyvä herra; mitä te tahdotte?

-- Sinä mieletön! hurja! -- kiljui jesuiitta, raivosta kiehuen, -- sinä
et tiedä, mitä olet tehnyt! Sinä kurja rosvo, sinä olet varastanut
valtakunnan kirkoltasi ja paratiisin mieheltäsi!

-- Ja teiltä olen minä varastanut saaliinne, sudelta hänen varman
uhrinsa, eikö niin? -- vastasi Lucia alkaen hänkin vuorostaan
kiivastua. -- Munkki! -- jatkoi hän yhä kiihtyvällä äänellä, pudistaen
voimakkaasti tuota mahtavaa miestä, joka turhaan koetti irtautua, --
minä tunnen varkaan, joka kirkon lammasnahkaan puettuna on tullut
varastamaan suurelta mieheltä hänen kunniaansa, kokonaiselta kansalta
sen historiaa, köyhältä hyljätyltä naiselta hänen ainoaa ylpeyttään,
hänen miehensä rauhaa, kunniaa ja elämää. Sano minulle, hurskas ja pyhä
munkki, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen varas? Riittääkö vesi
Ämmän koskessa hänen ruumistaan hukuttamaan ja helvetin iankaikkinen
tuli hänen sieluaan polttamaan?

Jesuiitta vilkaisi ikkunaan, jonka alla mahtavan kosken aallot kolkosti
pauhasivat talviyön hiljaisuudessa.

-- Kas sinua, -- huudahti Lucia katkerasti nauraen, -- sinä pelkäät
minua, sinä mahtava, joka hallitset valtakuntia ja omiatuntoja! Sinä
pelkäät, että miehen kädellä heitän sinut alas kosken ammottavaan
kitaan. Turha pelko ... minä olen vaan nainen, ja sentähden taistelen
minä naisen aseilla. Näetkös ... enhän minä muuta kuin suljen pedon
lukkojen ja ristikkojen taa. Vapise, munkki, minä tiedän, kuka sinä
olet! Lucia Grothusen on hiipinyt kantapäilläsi: sinä olet petetty, ja
se on hän, joka on sinut pettänyt.

-- Petetty! -- kertoi jesuiitta; hän tiesi hyvin, mitä sana merkitsi.
Tänä intohimoisena aikana, jolloin kaksi uskontoa taisteli
valtakunnista ja kansojen omistatunnoista ja jolloin jesuiittain
salavehkeet olivat mitä suurimmassa määrässä ärsyttäneet mieliä
Ruotsissa, olisi jokainen tämän veljeskunnan jäsen, joka olisi
valtakunnan rajain sisällä tavattu valepukuun puettuna, ollut mennyttä
kalua. Mutta uhkaava vaara karaisi vain hänen voimiaan, tuon rohkean,
jäntevän miehen.

-- Petetty! Tyttäreni minut pettänyt! -- kertoi hän vielä uudelleen,
samalla kuin hänen kätensä vaipuivat alas ja hänen kasvoissaan kuvastui
epäilys ja lempeä murhe. -- Se on mahdotonta!

-- Minäkö sinun tyttäresi? -- huudahti Lucia ja sysäsi inholla
jesuiitan luotaan. -- Valhe tyttäresi ja vilppi äitisi! Siinä sinun
sukulaisesi!

-- Lucia Grothusen, -- sanoi jesuiitta hyvin lempeästi, -- kun olit
lapsi ja seurasit isääsi Arnold Grothusenia, joka karkoitettiin samalla
kuin kuningas Sigismund, niin tulit eräänä päivänä vainoojiesi takaa
ajamana talonpojan majaan... Teitä ei aiottu ottaa vastaan, teidät
uhattiin antaa ilmi. Silloin keksi lapsellinen silmäsi nurkassa neitsyt
Marian kuvan, joka vetelehti siellä muistona muinaisilta ajoilta,
pahanilkisten lasten leikkikaluna. Sinä otit tuon kuvan, suutelit sitä,
ojensit sen noita kovasydämisiä ihmisiä kohden ja sanoit: kas, neitsyt
Maria on täällä, hän on meitä suojeleva.

-- Niin no ja mitä sitten, -- sanoi Lucia lempeämmällä äänellä kuin
itsekään olisi tahtonut.

-- Lapsellinen luottamuksesi ... ei, mitä sanonkaan? ... pyhä neitsyt
hellytti kovien talonpoikain sydämet, he ottivat teidät suojaansa ja
piilottivat teidät. Eikä sillä hyvä, he antoivat sinulle tuon kuvan,
jota sitten olet säilyttänyt suojelijanasi ja joka riippuu nytkin
tuolla seinällä. Niinkuin sinä sanoit silloin, niin sanon minä nyt:
kas, neitsyt Maria on täällä, hän on minua suojeleva.

Lucia oli liikutettu ja koetti turhaan sitä salata. Hän puri huultaan
eikä mitään vastannut.

-- Olet oikeassa, -- jatkoi munkki, viisaasti laskien sanojensa
vaikutuksen, -- minä olen katolilainen niinkuin sinäkin, vainottu
niinkuin sinäkin; jos he saisivat selville valepukuni, tappaisivat he
minut. Henkeni on hallussasi, anna minut ilmi; minä en pakene; minä
kuolen uskoni edestä ja siunaan sinua kuollessani.

-- Pakene täältä, -- sanoi Lucia, -- saat aikaa huomiseen saakka. Mutta
ainoastaan sillä ehdolla, ettet enää koskaan puhuttele tätä vanhusta,
jonka olet tahtonut häväistä.

-- No niin, sanoi jesuiitta alakuloisesti -- minä pakenen, mutta minä
jätän tänne kauniin unelmani paremmasta tulevaisuudesta. Kuvailin jo,
että suuri Messenius ja hänen jalo puolisonsa tulisivat katolisen uskon
uudistajiksi pohjolassa; olin ajatellut, että se aika ei olisi enää
kaukana, jolloin miljoonat sanoisivat: me vaelsimme pimeydessä ja
sokeudessa, mutta menneiden aikojen valo on noussut edessämme
loistamaan ja suuri Messenius on paljastanut eteemme uskonpuhdistuksen
vääryyden.

-- Jos se vain voisi tapahtua totuutta loukkaamatta! -- huudahti Lucia,
jonka tulinen mieli yhä enemmän oli alkanut innostua siitä
tulevaisuudesta, jota jesuiitta niin taitavasti osasi kuvata hänen
eteensä.

-- Mikä on totuus! -- jatkoi jesuiitta lempeästi ja vakuuttavasti. --
Oi, ystäväni, totuus on meidän uskomme, valhe on vääräuskoisten usko.
Jos tulisit vakuutetuksi siitä, etten minä mieheltäsi pyydä muuta kuin
totuuden julistamista, tahtoisitko silloin auttaa minua kirkkoasi
uudelleen rakentamaan?

-- Tahtoisin! sen minä tahtoisin! -- vastasi Lucia innokkaasti.

-- Niinpä kuule sitten ... -- jatkoi jesuiitta, mutta hänet keskeytti
Messenius, joka tähän asti oli ollut kuin huumautuneena, mutta nyt
heräsi kuin pahasta unesta.

-- _Abi, male spiritus_! -- huusi hän raivoissaan, ikäänkuin olisi
pelännyt, että jesuiitan käärmeen kieli vielä kerran saisi hänet
vietellyksi. -- _Abi, abi_! Sinä et ole ihminen, sinä olet pimeyden
ruhtinas, paratiisin käärme! _Abi, abi in aeternam ignem, habitaculum
tuum, in regnum mendacii, imperium tuum_[20]  -- ja noin sanoen työnsi
hän jesuiitan ovea kohti, eikä Luciakaan koettanut häntä siitä estää.

-- _Insanit miser_![21] huusi jesuiitta ja katosi.

-- Kiitos ystäväni! -- sanoi Lucia mieli keveänä ja niinkuin lumouksesta
vapautuneena.

-- Kiitos, Lucia! -- vastasi Messenius, lempeämmin kuin moneen aikaan.



14. PYHIMYSTEN TUOMIO.


Varhain seuraavana aamuna astui isä Hieronymus siihen huoneeseen, jossa
asuivat neiti Regina von Emmeritz ja hänen vanha Dorthensa. Kalpeana
valvomisesta ja mielenliikutuksesta istui nuori neiti uskollisen
palvelijansa vuoteen ääressä. Jesuiitan sisään astuessa nousi Regina
nopeasti seisoalleen.

-- Pelastakaa Dorthe! -- huudahti hän kiihkeästi -- olen etsinyt teitä
kaikkialta, ja te olette hyljännyt minut!

-- Hiljaa! -- sanoi jesuiitta kuiskaten, -- puhu hiljaa, seinätkin
täällä kuulevat. Mitä? ... Dortheko sairas? Se oli ikävä asia, minä en
voi pelastaa häntä. Meidän valhepukuamme epäillään. Meidän täytyy paeta
jo tänä päivänä, heti paikalla.

-- Ei ennen kuin olette tehnyt Dorthen terveeksi. Minä pyydän teitä,
isä, te olette viisas, te tunnette kaikki lääkkeet; antakaa Dorthelle
nopeasti vaikuttavia rohtoja, Ja me seuraamme teitä.

-- Mahdotonta! Meillä ei ole hetkeäkään arvelemisen aikaa. Tule!

-- En tule ilman Dorthea, isäni! Pyhä neitsyt, kuinka voisin jättää
hänet, imettäjäni, äidillisen ystäväni!

Jesuiitta meni vuoteen ääreen, tarttui vanhaa naista käteen, kosketti
hänen otsaansa ja teki liikkeen, jonka merkityksen Regina heti ymmärsi.

-- Hän on kuollut! -- huudahti nuori neiti kauhistuksissaan.

-- Kuollut on! -- sanoi jesuiitta ja omituisen kamala hymyily värähteli
hänen huulillaan, vaikka hän koettikin tekeytyä surulliseksi. -- Sinä
näet, lapseni, -- lisäsi hän, -- että pyhimykset ovat tahtoneet säästää
uskollista ystäväämme matkan vaivoista ja sen sijaan ottaneet hänet
taivaan iloon. Tässä ei voi enää mitään. Tule!

Mutta Regina oli kyyneliensäkin läpi nähnyt tuon omituisen hymyilyn ja
hän kauhistui sitä. Hänelle näytti selviävän kamala salaisuus.

-- Tule! -- kiirehti munkki. -- Messeniuksen vaimo, joka on
katolilainen, saattaa ystävämme hautaan.

Reginan silmät tuijottivat munkkiin ja häntä pudistutti.

-- Eilen illalla kello 7, -- sanoi hän, -- oli Dorthe vielä aivan
terve. Heti senjälkeen joi hän sen juoman, jonka joka ilta olette
hänelle valmistanut voimistavista yrteistä. Kello 8 sairastui hän ...
kymmenen tuntia sen jälkeen on hänestä henki lähtenyt.

-- Pitkän matkan rasitukset ... vilustus ... enempää ei tarvittu. Tule!

Mutta Regina ei tullut.

-- Munkki, -- sanoi hän äänellä joka vapisi kauhusta ja ylenkatseesta,
-- te olette antanut hänelle myrkkyä!

-- Lapseni! Tyttöseni, mitä sinä ajattelet! Suru on järkesi pimentänyt.
Tule, minä annan sinulle anteeksi.

-- Hän oli teille vaivaksi ... näin kärsimättömyytenne jo tänne
tullessamme. Ja nyt te tahdotte ottaa minut suojatonna haltuunne. Pyhä
Maria, pelasta minut! Minä en seuraa teitä.

Jesuiitan liikkuvat kasvot muuttuivat yht'äkkiä ja niihin tuli sama
käskevä ilme, joka oli saanut Messeniuksenkin vapisemaan.

-- Lapsi, -- sanoi hän, -- älä kutsu päällesi pyhimysten vihaa
kuuntelemalla vihollisen viekoituksia. Muista _missä_ olet, onneton, ja
_kuka_ olet. Jos vitkastelet vielä hetkisenkään, niin jätän sinut tänne
puutteeseen, vankeuteen, kuolemaan, vääräuskoisten pilkattavaksi, jätän
sinut eksyneeksi lampaaksi, jonka pyhä neitsyt on hyljännyt. Täällä on
kadotus ja onnettomuus ... tuolla, isänmaassasi, vapaus, onni,
uskontosi, lohdutus, pyhimysten suosio. Valitse, mutta valitse pian,
sillä hevonen on jo valjaissa, aamu koittaa, ja päivän valjetessa tulee
meidän jo olla kaukana tästä kerettiläisten pesästä.

Regina horjui.

Munkin kasvot kovenivat, niinkuin ne olisivat olleet pronssiin valetut.
-- Jos olisinkin uhrannut hänet, -- jatkoi hän matalalla äänellä, --
entä sitten? Tiedätkö, sinä maan muurahainen, mitä maksaa seistä
kohtalon tiellä? Sinun tulostasi Saksaan riippuu paljon, minun
tulostani riippuu kaikki. Mitä merkitsee yhden sielun siirtyminen
autuuteen, jos sen kautta miljoonat sielut pelastuvat kadotuksesta?
Kirkko tarvitsee meitä ja pyhän isän nimessä käsken sinun minua
seuraamaan.

Regina heittäytyi kuolleen päälle ja hänen koko ruumiinsa vapisi: --
Minä en voi, minä en tahdo jättää Dorthea; te olette hänet tappanut!

-- Ja jos _en_ olisi?

-- Vannokaa, ettette ole!

-- Mieletön tyttö! No hyvä, minä vannon. Vaipukoon maa jalkojeni alla
ja nielköön minut kitaansa, jos koskaan olen antanut Dorthelle muuta
juomaa kuin terveyden.

-- Sinä kuulet sen, Jumalan äiti! -- huudahti Regina, vastahakoisesti
ja epäillen. -- Sinä kuulet sen, minä kutsun sinut todistamaan hänen
sanansa ikuisen tuomarin edessä. Pyhä neitsyt, suojele minua! Mitä on
minun tekeminen?

Ulkona muurilta kuului vahtisotamies veisaavan yksitoikkoista virttään.

-- Jää tänne ja muutu vääräuskoiseksi niinkuin sotamies tuolla ulkona,
-- vastasi munkki pilkallisesti.

Regina hypähti ylös. -- Hyvästi, Dorthe! Minä seuraan teitä!

Molemmat kiiruhtivat he ulos. Oli vielä pimeä. Vähäinen valojuova vain
ruskotti mustien kuusien takana Koivukosken rannalla. Hevonen oli
valjaissa. Uninen portinvartija antoi meneväin mennä, sillä olihan
lääkäri linnanpäällikön hyvä ystävä.

Jo luuli jesuiitta olevansa hyvässä turvassa, kun manteren puolelta
ajava hevosmies tuli vastaan kapealla sillalla ja jysähytti pimeässä
rekensä kiinni pakenevain rekeen. Munkin reki kallistui pahasti ja
olisi vierinyt koskeen, jollei lahonnut, rutiseva kaidepuu olisi sitä
pidättänyt. Regina huudahti säikähdyksestä.

Tuon äänen kuultuaan hyppäsi vastaan tulevasta reestä nuori mies
nopeasti maahan ja tuli pakenijain luo.

-- Neiti von Emmeritz! -- huudahti tutunpuoleinen, hämmästyksestä
vapiseva ääni.

-- Te erehdytte, ystäväni, -- kiiruhti jesuiitta vastaamaan
teeskennellyllä äänellä, -- antakaa tietä, se on tohtori Albertus
Simonis, sotalääkäri kuninkaallisen majesteetin palveluksessa!

-- Sinäkö se olet, kirottu munkki! -- huusi vieras. -- Vartijat
aseihin! Aseihin, vangitsemaan maailman suurinta roistoa! -- Ja niin
sanoen tarttui hän munkkia tuuheaan turkin kaulukseen. Alussa koetti
Hieronymus irroittaa rekeä ja päästä pakoon nopean hevosen avulla.
Mutta kun hän huomasi sen mahdottomaksi, jätti hän turkin, kiertäytyi
vihollisensa käsistä, viskautui kaiteen yli ja hyppäsi jäälle, joka
tavattoman ankaran pakkasen aikana oli paneutunut linnansaaren ja
manteren väliin. Kohta oli hän kadonnut hämärään. Linnan portilla
seisova vartija ampui osumatta. Muutamat sotamiehet laittautuivat
ajamaan takaa pakenijaa.

-- Antakaa olla, -- huusi muuan parrakas kersantti, -- yöllä on
suvennut, ja virta on syönyt jään alta päin, luulen sen pian särkyvän.

-- Se juoksi tuonne alaspäin! -- huusivat toiset.

-- Silloin se on kosken oma, -- vastasi kersantti rauhallisesti ja
sytytti piippunsa. -- Eikö lienekin jo tällä hetkellä Ämmän kurkussa.

-- Mitä sanot? -- huusi reen luona oleva mies kauhistuksissaan.

-- Sanon, että Ämmä on saanut oivan eineen, -- vastasi kersantti yhtä
rauhallisena kuin ennenkin, -- Kuulkaahan vain, niin haukkuu kuin
kahlekoira: hyvillään on.

Kaikki kuuntelivat kauhistuksissaan veden pauhua. Tuntui siltä kuin
olisi tuo mahtava putous pauhannut rajummin, kamalammin kuin ennen,
harmaassa talviaamun hämärässä. Kersantti oli oikeassa; se muistutti
todellakin kahlekoiran ulvontaa, jonka eteen on lihapalanen heitetty.



15. BERTEL JA REGINA


Väsyneenä matkan vaivoista ja seikkailuistaan jäi meistä tuo harhaileva
ritarimme nukkumaan erääseen Ylihärmän talonpoikaistaloon. Olemme
tavanneet hänet taas Kajaanin linnan sillalla koettamassa turhaan saada
käsiinsä vihattua ja pelättyä jesuiittaa, jonka kasvot hän oli tuntenut
kurjan metsätorpan ikkunassa. Bertelin harharetket noina kymmenenä tai
kahtenatoista päivänä, jotka olivat kuluneet siitä kuin hänestä
erosimme, ovat pian kerrotut. Eksyttyään pakenijain jäljiltä heitä
takaa ajaessaan, oli hän harhaillut pitkin kaikkia teitä ja polkuja
Pohjanmaalla, käynyt aina Oulussa asti, ja vasta sitten, kun ei hänellä
ollut heistä vähintäkään vihiä, päättänyt etsiä heitä kaukaa Kajaanin
erämaista. _Minkätähden_ tuo nuori ritari noin uupumattomalla innolla
tahtoi saada karkulaiset käsiinsä, selviää kohta.

Muutamia tuntia sillalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen tapaamme
Bertelin siinä huoneessa, jonka linnan päällikkö oli antanut neiti
Reginan asuttavaksi ja missä hän oli erään tämän naispuolisen
sukulaisen suojeluksen alaisena. Neljättä vuotta oli kulunut siitä, kun
nuo molemmat nuoret olivat niin toisenlaisissa oloissa viimeksi
tavanneet toisensa Frankfurt am Mainissa suuren kuninkaan
läheisyydessä. Bertel oli silloin kokematon, kaksikymmenvuotias
nuorukainen, Regina yhtä kokematon kuusitoistavuotias tyttö. Molemmat
olivat he senjälkeen paljon kovaa kokeneet; molempien ensimmäinen
palava nuoruudeninnostus oli jäähtynyt taisteluissa ja kärsimyksissä.
Sukuero ruhtinaan tyttären ja vähäpätöisen luutnantin välillä oli
vähentynyt hänen sotaisen kunniansa ja aatelisen vaakunakilpensä
kautta. Mutta oliko sekin ero, mikä oli heidän vakaumuksissaan,
mielihaluissaan ja tunteissaan, vähentynyt kokemuksien kautta, jotka
tavallisesti karaisevat entistä vakaumusta eivätkä sitä murra?

Bertel lähestyi nuorta neitoa kaikella sillä kunnioittavalla
kohteliaisuudella, jonka hänen aikalaisensa vielä olivat säilyttäneet
perintönä vuosisatojen ritarikaudelta.

-- Arvoisa neiti, -- sanoi hän hiukan värähtelevällä äänellä, -- kun
toivoni tavata teidät Korsholmassa ei toteutunut, olen seurannut teitä
läpi metsien ja erämaiden, niinkuin olisin pahantekijää takaa ajanut.
Te aavistatte kenties sen syyn, joka on saanut minut tätä tekemään.

Reginan mustat silmäripset kohosivat verkalleen ja hän katseli
kysyvästi Berteliä kasvoihin. -- Ritari, -- vastasi hän, -- mitkä
lienevätkin vaikuttimenne, siitä ainakin olen varma, että ne ovat jalot
ja ritarilliset. Te ette ole tahtonut palauttaa onnetonta tyttöä
takaisin vankeuteen; te olette tahtonut temmata hänet sen kauhean
miehen käsistä, jota hän kunnioitti, ennenkuin osui hänet oikein
tuntemaan.

-- Te erehdytte, -- sanoi Bertel vilkkaasti ja lämpimästi. -- Totta
kyllä on, että minua kammotti nähdessäni teidät tuon miehen seurassa,
jonka oikean luonteen olin oppinut tuntemaan ennen kuin te; etsin teitä
kahta vertaa kiihkeämmin temmatakseni teidät hänen käsistään. Mutta
ennenkuin tiesin tästä vaarasta, riensin jo hakemaan teitä käsiini ja
saattamaan tietoonne iloisen sanoman siitä oikeudesta, mikä teille on
tapahtunut ... myöhään, vaikkei toivoakseni kuitenkaan liika myöhään.

-- Oikeudesta, sanotte? -- virkkoi neiti Regina hämmästyen niin, että
hänen poskensa punehtuivat.

-- Niin, arvoisa neiti, -- jatkoi Bertel, ihastuksella katsellen nuorta
pakolaista, -- vihdoinkin on minun onnistunut, turhaan sitä vuosikausia
koetettuani, hankkia teille korvausta viattomasti kärsimästänne
vääryydestä. Te olette vapaa, te voitte Ruotsin aseiden suojassa palata
isänmaahanne ja tässä, -- Bertel taivutti toisen polvensa ja ojensi
Reginalle holhoojahallituksen sinetillä varustetun paperin, -- tässä on
kirje, joka turvaa teidän vapautenne.

Regina oli voittanut ensimmäisen liikutuksensa ja vastaanotti tuon
kallisarvoisen kirjeen miltei ylpeällä kylmyydellä. -- Herra ritari, --
sanoi hän lyhyesti, -- minä tiedän, ettette pyydä kiitostani siitä,
että te, toisin kuin kansalaisenne, olette toiminut niin kuin kunnian
miehen tulee.

Bertel nousi ylös hämillään tuosta ylpeästä käytöksestä, jota hänen
kuitenkin olisi pitänyt osata odottaa. -- Sen minkä olen tehnyt, --
vastasi hän, hänkin vuorostaan kylmästi, -- sen olen tehnyt ainoastaan
korvatakseni vääryyden, joka voisi himmentää suuren kuninkaan muistoa.
Jokainen kansalaisistani olisi tehnyt niinkuin minä, ellei sodan hätä
olisi saanut heitä unohtamaan sitä hyvitystä, jota he olivat velkapäät
teille osoittamaan. Ennen muita olisi jalomielinen kuningas Kustaa
Aadolf kiiruhtanut hyvittämään hetken kiivaudessa tehtyä tekoaan, ellei
kohtalo niin pian olisi hänen päiviään päättänyt. Mutta, -- keskeytti
Bertel, -- minä unohdan että vihaatte sitä kuningasta, jota minä niin
suuresti rakastan ja kunnioitan.

Tumma, kaunis puna peitti uudelleen Reginan kasvot. Bertel oli
tietämättään koskettanut hänen palavan sydämensä arimpaan paikkaan.
Uusi havainto, ihmeellinen vartalon, äänen, liikkeiden, jopa
mielipiteidenkin yhtäläisyys, jota hän ei ollut ennen huomannut ja joka
kolmena viimeisenä vuotena oli kehittynyt Bertelin koko olennossa, teki
sanomattoman vaikutuksen nuoren etelättären mieleen. Hänestä oli
niinkuin olisi hän nähnyt hänet itsensä, tuon kaikista kuolevaisista
suurimman, unelmiensa esineen, elämänsä autuuden ja onnettomuuden,
hänet, tuon pelätyn ja rakastetun, maansa, uskonsa, sydämensä
valloittajan ... ja niinkuin olisi hän itse sanonut hänelle tuolla
tutulla äänellään: -- Regina, sinä vihaat minua! -- Tuo vaikutus oli
niin nopea, niin voimakas, niin odottamattoman valtava, että nuori
neiti yht'äkkiä kalpeni horjui ja oli pakotettu nojaamaan Bertelin
ojennettuun käsivarteen. -- Pyhä neitsyt, -- kuiskasi hän
hämmennyksissään, -- minäkö vihaisin teitä ... teitä!

Kuullessaan tuon käsittämättömän ja samalla niin paljoa merkitsevän
huudahduksen hämmästyi Bertel yhtä paljon kuin Reginakin. Hän ihastui,
häntä pelotti, hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon, mutta hän ei
kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen tuota näin tietämättä tehtyä
tunnustusta. Sanaakaan sanomatta ja mitä suurinta kunnioitusta
osoittaen saattoi hän nuoren tytön hänen suojelijattarensa luo, jonka
hoitaessa hän pian tointui mielenliikutuksestaan, mikä oli ollut
seurauksena kauan tukahdutetuista, mutta nyt yht'äkkiä uuteen eloon
heränneistä sydämen salaisimmista tunteista.

Bertel oli hankkinut tehtäväkseen saattaa neiti Reginan Tukholmaan,
josta hän sitten ensi avovedellä voisi jatkaa matkaansa kotimaahansa.
Hänen tuli sen vuoksi viipyä Kajaanin linnassa siksi, kunnes hänen
suojeltavansa olisi valmis lähtemään, ja lähtö taas viipyi siitä
syystä, ettei korkeasukuisella vangilla ollut sopivaa seuranaista
pitkälle taipalelleen. Sitä odottaessa meni useita viikkoja, ja sen
ajan kuluessa kutoutui aivan uusia suhteita, joita tuskin olisi voinut
ajatella mahdollisiksi, päättäen siitä ylpeästä kylmyydestä, jota
jalosukuinen ruhtinatar alussa oli vapauttajalleen osoittanut. Mutta
tuo kylmyys oli vain jäätä hehkuvan tulivuoren laella; päivä päivältä
se oheni ja suli, päivä päivältä kävi Reginan ylpeys suuremmaksi,
samalla kuin sen perustukset horjumistaan horjuivat, ja lopulta oli
jäljellä vain yksi kaikista vahvin välimuuri, uskontojen katkera
taistelu. Heikko muuri! Sekin suli lopulta maahan etelämaan tulisten
tunteiden lämmittäessä ja ennenkuin oli kolme viikkoa kulunut, olivat
yhdeksäntoista vuotias neito ja kolmen kolmatta vanha nuorukainen,
unohtaen uskontojensa eron ja säätyrajat, vannoneet toisilleen ikuisen
uskollisuuden. Lieneekö Bertel tiennyt että hän ihanasta, ylevästä,
mustasilmäisestä morsiamestaan sai kiittää kuningas Kustaa Aadolfin
muistoa?

Omituinen tapahtuma näytti tahtovan odottamattomalla ja ihmeellisellä
tavalla painaa leimansa tämän liittokirjan alle. Salaisella
levottomuudella, ikäänkuin onnensa häviötä peläten, oli Bertel kauan,
mutta turhaan koettanut ottaa selkoa paenneen jesuiitan kohtalosta. Sen
aamun jälkeen, jolloin tämä hyppäsi kaidepuun yli joen jäälle, ei
kukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä jälkeäkään hänestä nähnyt,
ennenkuin eräänä aamuna kolme viikkoa sen jälkeen muuan talonpoika
saapui linnaan ja toi sanan, että avantoa avatessa hiukan alapuolella
Ämmän putousta siitä oli löydetty miehen ruumis, jolla ei ollut vasenta
korvaa ja joka oli puettuna ulkomaan vaatteisiin. Talonpoika oli tuonut
vaatteet linnaan ja ne tunnettiin isä Hieronymuksen vaatteiksi. Sen
lisäksi kaivoi rehellinen talonpoika vielä taskustaan pienen,
vähäpätöisen kuparisormuksen, joka oli riippunut nauhassa kuolleen
rinnan päällä. Bertel katseli tätä sormusta ihmetellen ja iloiten. --
Vihdoinkin olet minun, -- huudahti hän, -- sinä sormus, jota niin kauan
olen halunnut omakseni ... ja tuot tullessasi varmuuden tuon
peloittavan miehen kuolemasta.

-- Se on pyhimysten tuomio valansa rikkojalle! -- huudahti Regina
hämmästyen.

-- Ja se on tuomio, joka onnemme vahvistaa! -- vastasi Bertel ja
koetteli Reginan sormeen _kuninkaan sormusta_.



16. KUNINKAAN SORMUS. MIEKKA JA AURA. TULI JA VESI.


Taas palaamme Isokyröön, Perttilän taloon ja vanhan
talonpoikaiskuninkaan luo.

On talvipäivä maaliskuussa 1635. Kevätpäivän paiste tuntuu jo lumessa,
räystäät tippuvat päivän puolella, hanki kantaa mäkien pohjoisilla
rinteillä ja upottaa eteläisillä. Aaron Perttilä on äskettäin tullut
kirkosta kaiken väkensä kanssa; hänen harmaa päänsä kumartuu jo maata
kohden ja hän nojaa Merin käsivarteen. Hänen vieressään kulkee kaksi
hauskaa, pyöreätä olentoa: vanha Larsson ja hänen äskettäin sodasta
palannut samanniminen poikansa, joka on aivan isänsä näköinen. Hänen
sivullaan käy hänen nuori vaimonsa, soma ja iloinen olento, jonka
tunnemme. Se ei ole kukaan muu kuin Kätchen, tuo reipas ja virkeä
tyttö, jonka pehmeä kätönen kerran sai jalon kapteenin kokonaan pois
ladultaan... Sen päivän jälkeen vannoi hän kaikkien kreikkalaisten ja
roomalaisten kirjailijain nimessä, joiden teoksia hän ennen muinoin oli
Turun katedraalikoulussa lukenut -- _sic unde ubi apud unquam post_
kuten vanhoilla oli tapana niin kauniisti sanoa -- että tuo
pehmeäkätinen nunnan kokelas kerran olisi tuleva hänen omakseen. Ja kun
he sodan vaiheissa kerran taas olivat yhtyneet ja kun Kätchen oli
suojelijaa vailla eikä hänellä muuten ollut mitään rehellistä ja
iloista sotamiestä vastaan, niin oli tuo tyytyväinen ja iloinen
pariskunta vihitty yhteen Stralsundissa ja sen jälkeen lähtenyt
tervehtimään pyöreää, pyylevätä isäänsä ja appiukkoaan Larssonia
Isokyröön, jossa heidät oli suurella riemulla otettu vastaan ja
kohdeltu kuin omina lapsina.

Vielä on lisättävä, että Larsson nyt oli heittänyt sodan helkkariin ja
paljon tinkimisen perästä saanut eronsa, vaikkakin ilman arvon
ylennystä. Valitettavasti ei hän ole säästänyt laihintakaan lanttia
Saksanmaan sotasaaliista, niinkuin monet muut hänen vertaisistaan.
Kaikki, minkä hän on ansainnut -- ja se nousee miljooniin hänen omien
puheidensa mukaan -- on haihtunut kuin tuhka tuuleen. Missä?
Nördlingenin luona, väittää hän. Kyllä kai, ei, kesteissä ja
juomingeissa se on kulunut, samanlaisten veikkojen seurassa kuin hän
itsekin on. Mutta nyt aikoo hän heittäytyä vakavaksi kuin aidan seiväs,
ruveta isänsä jälkeen pehtooriksi Perttilän laajoilla tiloilla, kyntää,
kylvää ja niittää _pro modulo virium prolem copiosam lucem proferre_,
niinkuin ne vanhat taaskin niin kauniisti sanoivat. Vanha Perttilä
suosii häntä aivan ilmeisesti. Paljon merkitseviä sanoja on ukko
tullut lausuneeksi ja äskettäin on hän tuomarin käsiin jättänyt
testamenttinsa. Meristä sanottakoon, että hän kuihtuu kuin juureton
kukka ja että häntä pitää elämässä kiinni vain heikko, katkeava toivo,
tuo maanpakoon ajettu, hyljätty Kustaa Bertel, aateliselta nimeltään
Bertelsköld.

Tuo näin monenlaisista aineksista, varjoista ja valopuolista koottu
perhe istuu nyt suuressa tuvassa lukuisan palvelusväen ympäröimänä, ja
vanha Larsson koettaa vielä, ollen salaisessa liitossa Merin kanssa,
herättää ankaran talonpoikaiskuninkaan mielessä lempeämpiä tunteita
Berteliä kohtaan. Kaikki heidän rukouksensa ja selityksensä kilpistyvät
takaisin ukon murtumattomasta lujuudesta kuin kivi kovasta kalliosta...
Larsson kääntyy harmistuneena pois, Meri menee salaamaan kyynelensä
tuvan pimeimpään varjoon. Silloin kuuluu taas tuolta ulkoa kulkusten
helinä niinkuin viimeksikin loppiaisiltana; tilava reki pysähtyy
suurelle pihamaalle ja siitä astuu kaksi henkilöä, laveaan viittaan
puettu upseeri ja nuori, ihmeen ihana nainen, jolla on yllään loistava,
mustalla sametilla päällystetty ja kallisarvoisilla turkiksilla
reunustettu vaippa. Meri ja Larsson kalpenevat molemmat heidät
nähtyään; Larsson rientää heitä vastaan, mutta nyt se on jo myöhäistä,
Bertel ja Regina astuvat tupaan.

Molemmat Larssonit ja Meri tervehtivät Berteliä lämpimästi, mutta ovat
silminnähtävästi hämillään. Kätchen lennähtää ylös ja heittäytyy,
huolimatta siitä erosta, mikä on hänen porvarillisen pukunsa ja tuon
kallisarvoisen samettiviitan välillä, Reginan syliin, joka liikutettuna
halaa uskollista lapsuudensa ystävää.

Bertel irroittautuu ystävällisesti omaistensa syleilyistä ja menee
varmoin askelin vanhan Perttilän luo, joka äänetönnä ja kylmänä istuu
korkeaselustimisessa tuolissaan pöydän päässä eikä ole näkevinään ei
kuulevinaan. Kaikki odottavat jännittyneinä tämän kohtauksen
seurauksia, joka -- sen tuntee jokainen -- on oleva ratkaiseva. Nuori
upseeri on riisunut kauhtanansa ja hattunsa, hänen pitkä, vaalea
tukkansa poimuilee kauniissa kiharoissa hänen avonaisella otsallaan;
hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat mutta nuo siniset, eloisat silmät
katsovat varmasti ja rävähtämättä harmaantuneen vanhuksen kivenkoviin
kasvoihin.

Bertel notkistaa nytkin, niinkuin ensi kerralla, toisen polvensa ja
sanoo äänellä, joka samalla on sekä nöyrä että varma: -- Isäni!

-- Kuka olet? En tunne sinua, ei ole minulla poikaa, -- keskeyttää
hänet vanhus jääkylmällä äänellä.

-- Isäni! -- jatkaa Bertel hämilleen joutumatta. -- Tulen vielä kerran,
vielä viimeisen kerran, pyytämään sinulta anteeksi ja saamaan
siunaustasi. Älä työnnä minua luotasi! Jätän isänmaani taistellakseni
ja mahdollisesti kuollakseni vieraalla maalla. Sinun vallassasi on,
palaanko koskaan. Muista, isäni, että siunauksesi antaa sinulle pojan,
mutta kirouksesi ajaa hänet ainaiseen maanpakoon!

Vanhuksen kasvoissa ei näy värähdystäkään, mutta hänen äänestään
kuuluu, että hän taistelee itsensä kanssa. -- Vastaukseni ei ole pitkä,
-- sanoo hän, -- minulla oli poika. Hän tuli uskottomaksi minulle ja
niille periaatteille, jotka ovat elämääni johtaneet. Hän hylkäsi kansan
asian palvellakseen turmiollista aatelisvaltaa, jota vihaan ja inhoan.
Minulla ei ole poikaa. Olen tänään tehnyt hänet perinnöttömäksi.

Ympärillä seisovain kasvot kalpenevat. Ainoastaan Bertel punehtuu
heikosti ja sanoo: -- Isäni, en pyydä tavaroitasi. Anna ne sille, jonka
katsot ne ansainneen paremmin kuin minä. Pyydän vain anteeksiantoasi,
siunaustasi, isäni.

Kaikki muut paitsi Regina käyvät vanhuksen luo, lankeavat polvilleen
hänen eteensä ja huudahtavat: Armoa Bertelille! Armoa pojallesi!

-- Ja jos minulla olisikin poika, -- vastaa vanhus, -- luuletteko
todellakin, että hän minun tähteni tahtoisi luopua himoitsemasta
aatelisten kunniaa? Luuletteko todellakin, että hän tahtoisi tulla
talonpojaksi niinkuin minä, kansan mieheksi niinkuin minä, elämään ja
kuolemaan kansan asian puolesta? Luuletteko, että hän pienillä,
hansikkaisilla käsillään tahtoisi kyntää maata ja ottaa vaimonsa minun
säädystäni, ottaa aviokseen yksinkertaisen ja siveän naisen, niinkuin
rehellisen ja nöyrän maanmiehen tulee ja täytyy.

-- Isäni, -- vastasi Bertel hiukan epävarmemmalla äänellä kuin äsken,
-- pyyntösi on mahdoton täyttää jo sen kasvatuksen vuoksi, minkä olet
minulle antanut. Tahdon kunnioittaa säätyäsi, mutta minä olen kasvanut
sotilaan ammattiin josta en voi enkä tahdo luopua. Yhtä mahdotonta on
minun valita vaimoni sinun mielesi mukaan. Tässä on puolisoni: hän on
ruhtinaan tytär, mutta hän ei ole hävennyt ottamasta talonpojan poikaa
miehekseen. Olkoon se todistuksena siitä, ettei hän ole häpeävä
kutsumasta sinua isäkseen.

Silloin lähestyy Regina nöyrästi, ikäänkuin suudellakseen vanhuksen
kättä, ja kaikki, paitsi Bertel ja vanhus, nousevat ylös. Mutta vanhan
talonpoikaiskuninkaan tulinen luonto kuohahtaa vihaan.

-- Sanoinhan minä sen, -- huutaa hän jylisevällä äänellä, -- siinä on
se sukupatto, joka syntyi talonpojaksi, mutta josta tuli herrojen
kätyri! Kautta kaikkivallan, olenpa eläissäni nähnyt paljon taistelua
ja paljon uhkaa miekan ja auran välillä, mutta tällaista uhkaa en vielä
ole nähnyt! Tuo nulikka, joka kutsuu itseään minun pojaksi, uskaltaa
minun silmieni eteen tuoda ruhtinaallisen jalkavaimonsa ja kutsua häntä
vaimokseen.

Bertel hypähtää seisoalleen tukeakseen Reginaa, joka on vähällä vaipua
lattialle. -- Vanha mies, -- sanoo hän vihasta vapisevalla äänellä, --
kiitä isännimeäsi ja harmaita hiuksiasi siitä, että olet saanut sanoa
mitä kukaan muu ei olisi sanonut henkeään menettämättä. Tässä on se
sormus, jonka olen kiinnittänyt laillisesti vihityn vaimon sormeen, --
Bertel irrottaa Reginan sormesta kuninkaat sormuksen, -- ja minä vannon
sen, että tuo käsi on yhtä puhdas ja yhtä arvokas kuin kenen muun
kuolevaisen käsi tahansa kantamaan tätä sormusta, joka niin monta
vuotta on ollut suurimman kuninkaan sormessa.

Meri tuijottaa sormukseen, hänen kalpeat poskensa punastuvat, hän
taistelee ankaraa, sisällistä taistelua. Lopulta astuu hän lähemmä,
painaa ihastuksissaan sormuksen huulilleen ja sanoo katkonaisella
äänellä ja niin suurella liikutuksella, että se kuivaa kyynelet hänen
silmistään: -- Minun sormukseni, joka on ollut _hänen_ sormessaan, ja
minun sormukseni, joka on häntä suojellut ... syytön olet sinä hänen
kuolemaansa; hän antoi sinut muille; sitten tulivat kuulat, sitten tuli
kuolema. Tiedätkö sinä, Kustaa Bertel, ja sinä hänen vaimonsa,
tiedättekö tämän sormuksen voiman? Nuoruudessani vaelsin eräänä päivänä
sydänmailla ja kohtasin siellä kuolevan miehen, joka oli janoon
nääntymäisillään. Annoin hänelle lähteestä vettä juodakseen, virvoitin
hänen kieltään muuraimen mehulla. Hän kiitti minua ja sanoi: --
ystäväni, minä kuolen enkä voi palkinnoksi antaa sinulle muuta kuin
tämän sormuksen. Sen löysin muinoin erään neitsyt Marian kuvan
sormesta, joka yksin oli vahingoittumatonna säilynyt Isokyrön kirkossa
paavikunnan rikkinäisten jäännösten kasassa, ja kun minä tempasin
sormuksen hänen sormestaan, kukistui kuva tomuksi ja tuhkaksi. Tässä
sormuksessa on samalla pyhimysten voima ja taikuuden voima, sillä minun
kanssani vaipuu ikivanhan taikauskon suuruuden aika hautaansa. Jolla
tämä sormus on, häntä eivät tuhoa tuli, ei vesi, ei teräs, eivätkä
vaarat minkäänlaiset, ellei hän vanno väärää valaa, sillä väärä vala
lamauttaa sormuksen voiman. Tätä sormusta seuraa onni rauhan aikana ja
voitto sodassa; sitä seuraa rakkaus, kunnia, rikkaus, oma onni ja
toisten turmio. Kun tämä sormus kulkee kolme miespolvea peräkkäin
isästä poikaan, silloin syntyy siitä suvusta suuria sotasankareita ja
valtiomiehiä...

Meri vaikeni. Kaikki kuuntelivat häntä jännittynein mielin.

-- Mutta, -- jatkoi hän, -- jos sormus kulkee kuudessa polvessa
peräkkäin, silloin syntyy siitä suvusta mahtava kuningassuku. Tiedä
kuitenkin, sanoi sama mies, että suuria lahjoja seuraa suuret vaarat.
Valapattoisuus ja sukuviha tulevat aina kiusaamaan sormuksen omistajaa
ja laimentamaan sen voimaa; ylpeys ja ääretön kunnianhimo kalvavat aina
hänen rintaansa häntä tuhotakseen ja suuren sielun lujuutta ja suuren
sydämen nöyryyttä tarvitaan näiden kiusausten voittamiseksi. Jolla on
tämä sormus, hän saavuttaa kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse
taistella muita kuin omaa itseään vastaan; mutta hän on itse olevakin
onnensa pahin vihamies. Siihen viittaavat nuo kolme kirjainta R.R.R.,
jotka on kaiverrettu sormuksen sisään ja jotka selitetään sanoilla:
_Rex Regi Rebellis_, kuningas kuninkaan kapinoitsija, s.o.: onnellisin
ja mahtavin ihmisistä kavahtakoon enin sitä vaaraa, mikä uhkaa häntä
hänen omassa rinnassaan.

-- Ja tämä sormus, oi Regina, tämä sormus on meidän! -- huudahti Bertel
sekä ilolla että pelolla. -- Mikä rikkaus ja mikä edesvastuu seuraakaan
tätä sormusta!

-- Valta! Kunnia! Kuolematon maine! -- huudahti Regina riemuissaan.

-- Ole varuillasi, tyttäreni! -- virkkoi Meri alakuloisesti. -- Nuo
sanat ilmaisevat sormuksen suurimman vaaran.

Vanha Perttilä katseli sormusta ja nuoria pilkallisesti hymyillen. --
Kissan kultaa! -- sanoi hän. -- Turhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää
kunnianhimoa! Se on oiva lahja kulkemaan aatelin perintönä polvesta
polveen. Tule Larsson nuorempi, sinä, joka olet talonpoikaista sukua ja
tahdot sukuusi palata, vaikka olet ollutkin sotilas. Minä tahdon antaa
sinulle jotakin, joka ei ole kultaa eikä turhaa koristusta, mutta joka
on oleva sinulle suuremmaksi siunaukseksi kuin kuninkaitten sormukset.
Ota tuo tammivartinen, vanha kirves tuolta seinältä; niin, niin, älä
pelkää, ei se ole mikään taikakalu, isävainajani on sen itse takonut
Kustaa kuninkaan aikana. Sillä olemme isäni ja minä tehneet monta
urotyötä metsän keskessä ja monta korpea peranneet. Kulkekoon se
perintönä suvussasi, ja minä lupaan sinulle, että häntä, jolla kirveeni
on, seuraavat onni ja tyytyväisyys hänen rehellisessä työssään.

-- Kiitos teille, taattoseni, -- vastasi kapteeni iloissaan, ja oli
hyvin ymmärtäväisen näköisenä tutkivinaan vanhan kirveen terää. -- Jos
jotakin kirjoitusta tarvitaan, niin ehdottelisin tähän pantavaksi
R.R.R., _Ruris Rusticus Robustus_, se on lyhykäisesti sanottuna: hitto
semmoista hukaria! Hyvin kaunis ja syvämietteinen sananlasku!

Larsson vanhempi katsoi nyt ajan tulleen tämän katkeran riidan
sovittamiseksi. Hän astui vanhuksen eteen pitäen kädestä kumpaakin
vastanainutta pariskuntaa ja virkkoi: -- Rakas isäntä, älkäämme ruvetko
Herramme töitä parantamaan. Sinun poikasi ja minun poikani ovat
molemmat aika velikultia; mutta minkä he sille taitavat, että Herramme
on luonut heidät, toisen tulesta, toisen vedestä? Bertel on kuin
tulenliekki, palava, kuuma, korkealle pyrkivä, leimahteleva, loistava,
häilyvä; ja lyönpä vetoa, että tämä pikku rouva on samaa sukua. Minun
poikani on puhtainta vettä.

-- Seis! -- huudahti kapteeni. -- Vettä en ole voinut koskaan sietää.

-- Pidä suusi, ukuli! Poikani on puhtainta vettä ... vuotavaa ja
häilähtelevää, mutta joka tyytyväisenä pysyy maaperässä ja on kuin
vartavasten luotu kouraan tuntuvalla arkipäiväisellä elämänsä
viisaudella sammuttamaan tuon toisen pyhäistä hehkua. Hänen vaimonsa on
kudottu samoista villoista. Etkö nyt näe, että Herramme on aikonut nämä
pojat ystävinä elämään ... tulen vettä lämmittämään ja veden tulta
sammuttamaan ... ja sinä tahdot tehdä heistä vihamiehet ottamalla
toiselta ja antamalla toiselle. Ei, hyvä mies, se ei käy päinsä, usko
minua ja anna pojallesi mikä poikasi on; ei minun poikani silti
tarvitse nälkää nähdä.

Perttilä oli hetkisen vaiti. Sitten sanoi hän kiivaasti:

-- Älä opeta minulle Herran tarkoituksia. Luuletko todellakin, että hän
tuossa, tuo vastaleivottu aatelismies, jota siinä tuleen vertailet,
suostuisi luopumaan sormuksestaan ja sen sijaan kirveeseen tarttumaan?

-- En koskaan! -- vastasi Bertel kuohahtaen.

Meri tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin. --
Anna pois sormus! -- sanoi hän. -- Sinä tunnet jo muutamia sen
vaaroista, mutta et tunne kaikkia. Yhdestä en ole puhunut. Kaikki,
jotka tätä sormusta kantavat, kuolevat väkivaltaisella kuolemalla.

-- Entäpä sitten! -- huudahti Bertel. -- Sotilaan kuolema
taistelutanterella on kaunis ja kunniakas. En pyydä parempaa.

-- Kuulehan sitä! -- sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. -- Arvasinhan
sen: hän ajaa kunniata takaa hautaansa saakka. Rauhallinen kuolema
samoinkuin rauhallinen elämä on hänelle kauhistus. Mutta, sinä Larsson,
sano minulle: onko sinulla halua antaa pois kirves ja tarttua
sormukseen?

-- Hm, -- virkkoi kapteeni mietteissään, -- olisipa tuo sormus edes
kultaa, niin veisin hänet kaupunkiin ja ostaisin rahalla tynnörin hyvää
olutta, ehkäpä hiukan toistakin. Mutta nyt se on vain kuparia ... mitä
vielä minä heitän sen helkkariin ja pidän kirveeni; saattaahan tuolla
edes halkoja hakata.

-- Oikein puhuttu, -- jatkoi Perttilä; -- se on, niinkuin isäsi
sanoo, sama kuin heittäisi vettä kuumaan kiukaaseen. En ole minä tehnyt
vettä ja tulta vihamiehiksi. Tule, Larsson, sinä terveen järjen, sinä
kouraan tuntuvan käytännön mies, tule pojakseni ja ota omaisuuteni, kun
minusta aika jättää. Siunatut olkaat sinä ja sukusi! Lisääntykäät ja
tehkää työtä niinkuin muurahaiset maassa, ja vallitkoon lakkaamaton
viha teidän ja ylhäisten, aatelisten välillä. Olkoon sota eikä koskaan
rauhaa heidän ja teidän välillänne, kunnes nuo turhat korukalut
häviävät; eläkööt kirves ja sormus alituisessa, avonaisessa riidassa,
kunnes molemmat samassa tulessa sulavat. Kun se kerran tapahtuu, sadan
tai kahden sadan tai vielä useamman sadan vuoden perästä, silloin on
aika sanoa: säätyrajoitus on hävinnyt ja ihmisen oma ansio on hänen
ainoa vaakunakilpensä.

-- Mutta, isäni, -- huudahti Bertel vielä viimeisen kerran rukoilevalla
äänellä, -- eikö sinulla ole mitään siunausta annettavana minulle ja
jälkeläisilleni, kun nyt ainaiseksi eroamme?

-- Sinulle! -- virkkoi vanhus yhä vieläkin vihaisella äänellä. --
Menkää, te kadotetut, turhamaiset, kansan suuren rungon madonsyömät
oksat, menkää kurjaan loistoonne ja varmaan häviöönne! Aina siihen
päivään saakka, kunnes se tapahtuu, minkä olen sanonut, että kirves ja
sormus, että väärä kulta ja rehellinen teräs sulavat yhteen ... aina
siihen saakka annan minä teille perinnöksi kiroukseni aina kymmenenteen
polveen, ja sitä kiroustani seuratkoon riita, viha, vaino ja lopulta
surkea häviö!

-- Takaisin, taattoseni! -- huudahti nuorempi Larsson. -- Armoa
Bertelille.

-- Ei mitään armoa aatelille! -- vastasi talonpoikaiskuningas.

-- Varo itseäsi! -- huusi vanhempi Larsson. -- Tuomio voi tulla oman
pääsi päälle.

-- En pyydä armoa, -- virkkoi Bertel, näennäisesti rauhallisena. --
Hyvästi, isä! Hyvästi isänmaani! Minä menen, enkä tule koskaan
takaisin.

-- Hetkinen vielä! -- keskeytti hänet Meri, joka vaivalloisesti ja mitä
suurimman liikutuksen valtaamana asettui hänen eteensä. -- Sinä menet!
Niin, mene sitten ... sydämeni rakastettu, toivoni, elämäni ... mene,
en tahdo sinua kauemmin pidättää. Mutta ennenkuin menet, kuule
salaisuus, joka samalla on ollut elämäni suurin riemu ja sen suurin
tuska...

-- Älä kuule häntä! -- huudahti vanha Perttilä murtuneella äänellä ja
ilmeisesti kauhistuksissaan. -- Älä kuule häntä, hän hourailee!...
Ajattele omaa kunniaasi ja minun kunniaani! -- kuiskasi hän ankarasti
kalpean tyttärensä korvaan.

-- Mitä huolin minä sinun kunniastasi ja omastani! huudahti Meri ennen
kuulumattomalla kiivaudella. -- Etkö näe, että hän menee ... elämäni
ilo menee eikä koskaan palaja. Hän menee ja sinä tahdot, sinä kova,
luonnoton isä, että minun pitää antaa hänen mennä kirottuna vieraille
maille. Mutta niin ei hän saa mennä. Jokaisen kirouksen sijasta, jonka
julistat hänen ylitsensä, annan minä hänelle sata siunausta, ja me
saamme kerran vielä nähdä, mitkä niistä enemmin merkitsevät Korkeimman
valtaistuimen edessä, sinun vihasi vai minun rakkauteni, äidinisän
kirousko vaiko äidin siunaus...

-- Äitini, sinä? -- huudahti Bertel huumaantuneena hämmästyksestä.
Herttua Bernhardin hämärät sanat selvisivät nyt yht'äkkiä hänelle.

-- Älä usko häntä, hän ei tiedä, mitä hän puhuu! -- sammalteli
Perttilä, koettaen turhaan pysytellä rauhallisena.

Meri oli vaipunut Bertelin syliin. -- Nyt se on sanottu -- kuiskasi hän
sammuvalla äänellä. Kustaa ... poikani! Oi, kuinka on outoa ja ihanaa
kutsua sinua pojakseni. Nyt tiedät sinä elämäni salaisuuden ... eikä
minun tarvitse kauan sitä hävetä. Rakastatko minua?... Niin, niin, minä
näen sen! Nyt kuolen iloisella mielellä ... huntu on pudonnut ...
kaikki kirkastuu... Isäni ... minä annan sinulle anteeksi, että olet
vihannut ja kironnut tyttäresi lasta... Anna sinä minulle anteeksi ...
että minä rakastan ... siunaan ... omaa poikaani!

-- Kuule minua, äitini! -- huudahti Bertel, -- kuule minua! Minä kiitän
sinua ... minä rakastan sinua!... Sinun täytyy tulla mukaani, minä en
enää koskaan sinua jätä. Mutta sinä et kuule minua. Sinä olet niin
kalpea ... auta, Jumala!... Hän on kuollut!

-- Tyttäreni! Ainoa lapseni! -- huudahti musertuneena Perttilä, tuo
vanha, rautainen talonpoikaiskuningas.

-- Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! -- sanoi vanha Larsson
pannen kätensä ristiin. -- Ja te, lapsemme, käykää ulos elämään
suvaitsevin sydämin! Kirous ja siunaus taistelevat tulevaisuudestanne,
eikä ainoastaan teidän, vaan myöskin jälkeentulevaistenne aina
kymmenenteen polveen. Rukoilkaa taivaan Jumalaa, että siunaus
voittaisi!

-- Amen, -- sanoivat Larsson nuorempi ja Kätchen.

-- Tapahtukoon niin, -- sanoivat Bertel ja Regina.

_Ensimmäisen jakson loppu_.



VIITESELITYKSET:

[1] Juttu on kerrottu teoksessa "Finland, framstäld i teckningar".

[2] Barfordin "Märkvärdigheter", siv. 164. Viittaus tarkoitti Juhani
Gyllensternaa, joka tuomittiin kavaltajana v 1741.

[3] Niin kutsuttiin tavaraleiman mukaan muuatta mieluisaa tupakkalajia.

[4] Muuan kuuluisa ihmetohtori.

[5] Kirotut suomalaiset! Polttakoot teidät ikuinen tuli!

[6] Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa.

[7] Muutamat kirjailijat väittävät, ettei nostosiltaa voitu kohottaa
syystä, että päälle oli kasautunut taistelussa kaatuneitten ruumiita.

[8] Justinus Kerner, Magikon, Archiv für Beobachtungen aus dem Gebiete
der Geisterkunde. Dritter Jahrg. Stuttgart 1843. siv. 114.

[9] Ei enää _nykyisten_. Kun tämä välskärin kertomus pantiin paperille,
oli vielä _vanha_ Vaasa olemassa. Puolta vuotta myöhemmin kävi kaupungin
yli hävityksen kauhistus.

[10] Ja perkele sanoi: "hyppää tästä alas, sillä kirjoitettu on: hän on
antanut käskyn enkeleilleen sinusta, että sinua suojelisivat, niin
ettet mitenkään vahingoittuisi." Vrt. Math. 4: 6, jossa luterilainen
teksti eroaa katolisesta.

[11] Aika on mennä messuun.

[12] Tässä polki kapteeni Svanholm serkku Svenoniusta varpaalle ja tämä
pisti totisena nuuskaa nenäänsä.

[13] Vaikka välskäri itse oli vaeltanut rohtolaatikko selässään oli
hänellä tapana kuitenkin puhua hyvin halveksivasti puoskareista.

[14] Sen jälkeen kuin välskäri yllä olevat mietteensä lausui, on
v. 1864 rakennettu sulku kumpaankin koskeen, joten veneet nyt
keskeytymättä pääsevät vettä myöten kulkemaan. Niin on siis ihminen
täälläkin, vaikka kohta ei olekaan voittanut luonnon voimia, kuitenkin
viekkaudella kulkenut ohitse.

[15] Kuule minua, Herra, minä ojennan käteni kasvojesi edessä! Pelasta
minut kurjuudestani, sillä sinä olet sanonut: minä olen asettava
vihamiehesi jalkojesi alle tallattavaksi.

[16] Rauha olkoon kanssanne.

[17] Herra olkoon sinunkin kanssasi.

[18] Olkoon naisen kieli kaukana keskusteluista.

[19] Välskäri suomentaa sen tässä.

[20] Hupene, hupene, saastainen henki, iankaikkiseen tuleen asuntoosi
valheen valtakuntaan.

[21] Kurja hourailee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 1 - Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.